Title: Luvattu maa : Romaani
Author: Prydz, Alvilde
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Luvattu maa : Romaani" ***


LUVATTU MAA

Romaani


Kirj.

ALVILDE PRYDZ


Suomentanut

Hilja Walldén



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



             Omistettu
      Björnstjerne Björnsonille
                ja
         Caroline rouvalle


 Ja muista kaikkea sitä matkaa, jonka kautta Herra sinun Jumalasi
 johdatti sinua — sen suuren ja hirmuisen korven lävitse — ja antoi
 sinulle veden vuotaa kovasta kalliosta ja ravitsi sinua mannalla ja
 teki niin ettei sinun vaatteesi kuluneet sinun yltäsi ja sinun jalkasi
 ei kuulettuneet — — —

 Ja Hän vei sinun maahan, jossa virrat, lähteet ja järvet ovat, jotka
 laaksoihin ja vuorten sivuille vuotavat, — maahan, jossa viinapuut ja
 viikunapuut ovat, jossa öljypuut ja hunaja kasvavat — — —

 Maahan, jossa ei sinun pidä vajavaisuudessa syömän leipää — — —

 5. Mooseksen kirjan 8. luku.



I


    Mutta Herra sanoi:
    »Ettekö sitten tekään näe,
    että eläin vuotaa verta,
    ja ettekö kuule, kuinka se
    huutaa ja vaikeroi?»
    Mutta opetuslapset vastasivat:
    »Ei, Herra, emme kuule
    sen huutavan ja vaikeroivan.

             Koptilaisesta raamatusta.



1.


Siintävänä ylenee tunturi tunturin takana, mahtavain porrasten tavoin
johtaen ylätasangolle — — — tuonne, missä syvänne kimmeltää vihreän
jään peitossa, vaan josta huiput kohoavat toinen toistaan korkeampina
taivaan kirkkauteen.

Ylhäällä hohtaa kylmä iäisyyden loiste. Rajaviivat haihtuvat
häikäisevään valoon. — Kaukainen loistava seutu siellä houkuttelee,
ihmismaailmasta eristettynä.

       *       *       *       *       *

Alempana on nummi. Se jo kuuluu maiseen ympäristöön. Lämpöiseen
salaperäisyyteen piiloutuen houkuttelee se hiljaisena, tuhatvärisenä.

Kesäillan ihanuudessa se verhoutuu kirkkaaseen, väräjävään
päivänpaisteeseen. Kultaisen meren kaltaisena lainehtii lakeus kohden
taivaanrantaa.

Aurinko laskee.

Se vetää sädekaapunsa piukemmin ympärilleen. Selänteet tummuvat ja
rinteiden hehku sammuu, muhkea vehreys peittyy pimeään.

Mutta aavalla, aaltoilevalla nummella ei päivä vielä ole päättynyt. Sen
säteet leikittelevät kanervikossa, kullahtavana hehkuu vaivaiskoivu,
ruusunhohtoisena punoittaa vaalea raita. Tuoksu täyttää ilman. Lehdet
ja oksat ja itse raikas maakin levittelevät suloista, vienoa lemua...
On kuin pyrkisi nummi pukemaan salaisuutensa sulotuoksuun.

Ja kaikki nummen asukkaat yhtyvät iloon.

Niiden sydän on riemua tulvillaan.

Ne muistelevat, kuinka ihana päivä on ollut: tämä ensimäinen
aurinkoinen päivä, jolloin koko nummi oli kuin valoon verhottu! Kaikki
he muistavat, kaikki nuo nummen kasvit ja eläimet, kuinka heidän täytyi
avata silmänsä ja uinuva sielunsa.

On kuin riemun hengähdys kävisi yli sammaleen, kanervan ja viidakon,
yli joen ja järven.

Se väreilee lämpöisessä, päivänpaisteella kyllästetyssä ilmassa, se
sulaa valoon, tuoksuun, säveliin — ja häipyy — — —

Kaikki täällä tietävät suuren, ihanan salaisuuden, ja tuhannet äänet
kuiskaavat sen sinulle: nyt on kesä!

Iltatuuli saapuu. Se haluaa tietää, mitä tuo kuiske merkitsee. Se
hiiveksii ruohon ja kanervan luo kuuntelemaan; sitten se menee metsään,
viemään kuulemaansa viestiä.

Mutta päivä poistuu nummelta. Valo ja varjot häipyvät — liukuvat
äänettöminä pois. On kuin liikehtisi koko nummi.

Ruusunpuna vaihtuu vereen, varjojen tumma hopeanhohde sammuu, ne
lakkaavat lainehtimasta, sumenevat ja haihtuvat pimeään.

Hiljaisuus vallitsee, kaikki äänet vaikenevat kuin häipyvät askeleet.

Hiljaa kohottaa uusikuu sirppinsä. Poistuva säde on sen sytyttänyt,
vienosti hohtaen jää se valaisemaan.

Kaikki verhoutuu hiljaisuuteen, äänettömyyteen, pimeyteen.

On kuin joku käyskentelisi sulkemassa ja lukitsemassa.

       *       *       *       *       *

Ja nummi vaipuu sikeään uneen. Se uinailee tuntematta tuskaa tai
katumusta.

Ja ilman kehrätessä silkkilankojaan vuorten huippuihin ja harjoihin ja
levittäessä ihmeellistä silkkiharsoa yli ylänteen, lepää nummi kesäyön
hiljaisuudessa kuin tyyntyneet pitkähköt, pehmoiset laineet.



2.


Alhaalla järven rinteellä ovat uudet parantolarakennukset. Illoin,
auringon laskiessa, voi ne nähdä kaukaa laaksosta. Ne levittävät
loistetta ympärilleen. Kun koko laakso jo on pimeänä, kimmeltävät ne
yhä vielä tuolla ylhäällä.

Hiljaa liukuvat auringon viime säteet kartanon ylitse. Ympäröivillä
niityillä lepäilevät eläimet hiljaa kuunnellen, sillä ilma on täynnä
ihmeellisiä ääniä: tuuli kuiskii kaislikossa joen tervehdyksiä, kaukana
kohisee koski väsymätönnä, humisten huokuu metsä.

Mutta sinä hetkenä, jolloin aurinko laskee ja päivä sammuu, vaimenevat
äkkiä kaikki äänet, — seuraa hetkiseksi harras hiljaisuus: lempeä,
valtava angelussoitto kehottaa koko maailmaa rukoukseen.

Ja kaikki painavat hiljaa päänsä alas, kaikki, paitsi ihmiset. He ovat
niin viisaita, he tietävät että aurinko laskee joka päivä, — mitäpä
siinä on sen ihmeellisempää! Sitäpaitsi kiinnittävät heidän omat
asiansa koko heidän mielensä. Ihmiset ne aina vaikenevat viimeiseksi.

Niinpä muuttivatkin parantolan ilmestyessä kaikki eläimet, jotka vain
voivat, rinteeltä ja niityiltä ylös nummelle.

       *       *       *       *       *

Marit Hennerud seisoo porrasten alapäässä. Hän odottaa vieraita.
Hennerudin muori ei koskaan esiinny itse. Tytär Marit saa edustaa taloa.

Hän kuuntelee, ruskeat, haaveelliset silmät hymyilevinä. Nyt kuuluu
vaunujen ratinaa mäen alta. Hänestä tuntuu siltä että everstinrouva
Thora Thammers siellä nyt tulee poikineen ja tyttärineen.

Hän ei voinut olla ajattelematta tuota nuorta miestä. Jos ei hänen
ollut kovin kiiru, tapasi hän ensi päivinä aina hiukan rakastua nuoriin
miehiin, jotka saapuivat. Se oli hänessä suorastaan kehittynyt tavaksi.

Tietysti oli hän tulijoihin nähden arvannut oikein.

Mutta aluksi hän ei sentään kiinnittänytkään huomiota nuoreen mieheen,
vaan everstinrouva Thammers sai osaksensa sen sydämellisen vastaanoton,
jonka Marit Hennerud aina omisti vieraillensa.

— Suvaitseeko everstinna itse valita huoneen? pyysi Marit. — Meillä
on monta eri huvilaa. Niillä on kullakin nimensä, se on niin hauskaa.
Niin, tämä tässä on päärakennus, se on Gosenin maa; mutta rouva
katselisi ensin hiukan muitakin rakennuksia. Sen voin sanoa, että tänä
vuonna ovat asiat täällä hyvin, — meillä on pelkkää hienoa väkeä,
melkein kaikki tyyni aatelisia, — mielenkiintoisia kirjailijoita,
ylhäisiä naisia, eteviä herroja, professoreja — ja sitten vielä — —
Saattepa nähdä, — ei, se talo on ainoa, jossa everstinna ei voi saada
asua... Se on Abarrimin vuori; siellä asuu eräs, joka on melkein...
Niin sanovat rouvat kaikki tyyni, mutta, hyvä Jumala, kuinka ne sentään
ovat häneen ihastuneita! Tuolla hän menee! Se on Omar Pasha, juuri hän,
joka on ristinyt täällä kaikki paikat. Hän ei tahdo naapureita, hän
maksaa koko talosta... Eikö rouva tahdo asua Zinin erämaassa, siellä
asuu hienoin hienosto. Ei, täällä ei rouva voi asua, sen nimi on Kaos,
ja siellä asuu vain nuorta väkeä; rouva tietenkin tahtoo vanhempien
kanssa yhteen. Minä käyn noutamassa avaimet — — —

— Niin, hauskintahan sinun on vanhempien kanssa, äiti, ja minä ja
Birger asumme täällä! Ethän sinä kumminkaan voi tulla tänne nuorten
joukkoon — — —

Rouva Thammers kääntyi tyttäreensä päin, omituinen ilme kasvoillaan.

Nuo sanat vihloivat hänen sydäntänsä, ja tuo ääni, tuo kuivahko,
kirkas, taipumaton ääni — ihme, ettei hän koskaan voinut siihen tottua!

— Gertrud rakas, hauskinta pitäisi kaiketi olla asua lastensa
läheisyydessä, sanoi hän, tuntien samalla tuskalla, ettei kumminkaan
ollut niin.

Birger nauroi. — Tiedätkö, äiti hyvä, minusta sinä, suoraan sanoen,
olet hullunkurinen! Mehän tulemme asumaan sadan kyynärän päässä
sinusta, joten sinun äidillinen ruoskasi kyllä ylttää meitä kurissa
pitämään. Voit rauhallisesti vetääntyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen.

Hän seisoi oikoen sääriään pitkän ajomatkan jälkeen ja koetti
pureskella pieniä viiksiänsä. Viidenkolmatta vuotiaaksi oli hän hiukan
lihavahko. Vähän ihmeissään hän tarkkasi Gertrudia. Tämä oli näet jo
ryhtynyt, ilme halveksuvana, nuuskimaan joka paikkaa, vaikka siihen
olisi ollut kyllin aikaa kesän kuluessa.

Gertrud oli kookas ja solakka, ja hänellä oli suuret, avokatseiset
siniset silmät, joiden ilme oli kylmähkö ja hiukan ivallinen. Kuten
veljelläkin oli hänellä hyvin valkoiset ja vahvat hampaat.

Hän tuli jälleen äitinsä tykö.

— Tuolla sinun on paljon mukavampaa asua, — niin voit paremmin tutustua
vanhoihin — — —.

Rouva Thammers ei vastannut mitään. Kun Marit neiti palasi avaimineen,
kääntyi hän häntä kohden.

— Antakaa minulle minkä huoneen tahdotte, sanoi hän matalalla,
verhotulla äänellä.

— Niin, tiesinhän että rouva tahtoisi tänne. Nuorille on minulla
varattuna kaksi huonetta... kaikki on järjestyksessä. Illallinen
odottaa... tätä tietä, tehkää hyvin!

       *       *       *       *       *

Suuressa hallissa leimusi mahtava pölkkyvalkea. Useimmat parantolan
vieraista istuivat siellä, toiset puutuoleilla valkean ääressä, toiset
seiniä pitkin asetetuilla pitkillä penkeillä.

Tuoleista oli yksi suurempi ja mukavampi kuin toiset, — se oli jykevä,
runsain veistoksin koristeltu tammituoli. Kerrottiin että se oli suvun
yli kaksisataa vuotta vanha emännäntuoli.

Itsestään oli johtunut, että siinä tuolissa ei koskaan istunut kukaan
muu kuin rouva Thamar Gyllenskjold.

Kun hän saapui viikko sitten, oli käynyt kuten suuren laivan saapuessa
ahtaaseen kulkuväylään. Se synnyttää suuria aaltoja, niin että kaikki
pienemmät laivat joutuvat liikkeelle.

Yksin lehtori de Roch'kin antautui hänen käskettäväksensä, — hän, joka
juuri samana päivänä oli selittänyt noille nuorille naisille, ettei
luonto koskaan suo naiselle vapautusta hänen sukupuolestansa, — millä
lausunnolla hän ei tarkoittanut muuta kuin että vaikkei kukaan voinut
olla naisille kohteliaampi kuin hän, hän sentään tahtoi että naiset
nöyrästi tunnustaisivat hänen etevämmyytensä.

Mutta Thamar rouvaan nähden kävi hän heti aivan vaatimattomaksi. Paitsi
sitä että hän salli tämän asettua valtaistuimelle ja muodostaa hovin,
omisti hän vielä lisäksi itselleen jonkunmoisen hovimarsalkan ja
ylimäisen kamariherran toimen.

Tänäkin iltana Thamar rouva istui tavallisella paikallaan ja silmäili
ympärilleen tavalla sellaisella, kuin olisi kaikki olemassa vain häntä
varten.

Hän nojasi taapäin ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt
hänen espanjalaiseen lintukoiraansa, pieneen sievään Prinsessa Leilaan.

Tänä iltana sai kukin jutella melkein miten vain halusi. Vain silloin
tällöin hän jollain pienellä sattuvalla huomautuksella näytti, miten
helppo hänen oli ohjata keskustelua.

Hänellä oli loistavat, tyynet gasellinsilmät, joiden ilme oli samalla
niin muunteleva, että se näytti vaihtuvan, kun hän niitä vain liikautti.

Ihmisten mielestä ne kuvastivat niin paljoa, — hyvyyden
ylenpalttisuutta ja vilpittömyyttä sekä usein — kuten tänäkin iltana —
haaveellista surumielisyyttä.

Hän olikin tosiaan levoton miehensä takia. Tämä oli Karlsbadissa eikä
ollut terve. Nyt oli Thamar rouvalle selvinnyt, kuinka kiintynyt hän
oli mieheensä. Ja eihän hän voinut sulkea silmiänsä siltäkään seikalta,
mikä merkitys miehen tuloilla ja yhteiskunnallisella asemalla oli hänen
omaan mukavuuteensa nähden.

Ehdottomasti pyrkivät läsnäolevain katseet kiintymään häneen. Muhkea
hän olikin, istuessaan siinä sinisenvihreä samettipuku yllään, pää
hieman taivutettuna eteenpäin ja tuuhea vaalea tukka laadittuna à la
vierge.

Hän istui leikiskellen Prinsessa Leilan valkoisilla korvilla, joiden
karva oli pehmoista kuin silkki.

Thamar rouvan rinnalla istui komeana punahkon vaalea lehtori de Roch,
sinisilmät lempeinä, kimeä naurahdus alati varuilla. Hänen kätensä
olivat valkoiset ja sormuksilla koristetut, hänen hymyilynsä vienon
alentuvainen.

Ja kumminkin hän paraikaa hiljaisella tavallaan parjaili ajan
itsekkäisyyttä. Hän ei voinut sietää itsekkäisyyttä, ei vaimossaan, ei
ystävissään tai muissa ihmisissä. Ei ollut olemassa mitään, joka häntä
niin kiusoitti kuin muiden itsekkäisyys.

Hänen rouvansa istui hänen toisella puolellaan. Hän puhui harvoin
mitään. Pelkästä hyvälaitaisuudesta oli hän totuttautunut vaikenemaan.

Keskusteltiin eri ryhmissä. Professori Maurus, kookas ja lihavahko
herra, jolla oli suupieliin ulottuva poskiparta, käveli edestakaisin
lattialla. Hän kulki pää pystyssä ja rinta ulospäin ja teki selkoa
asian tosiperäisyydestä.

Hänen oli aina tapanansa selvittää jonkun asian tosiperäisyyttä. Kun
vain oli loogillinen, oli se varsin helppoa.

Hänen rinnallaan kulki nuori solakka tohtori niin äänettömin askelin,
kuin ei olisi ollenkaan kuulunut maallisiin olentoihin.

Tämä oli nero. Hän katseli kaikkea sellaisesta korkeudesta, ettei hän
ollut oikein selvillä mistään maallisista asioista.

Hänen varovaiset lausuntonsa tieteellisistä seikoista vaikuttivat
professoriin nuorekkaalta ujoudelta, ja hänelle tuotti todellista huvia
saada vielä kerran selvittää, mistä syistä puheenalaiset seuraukset
olivat johtuneet.

Professorinrouva Maurus istui arvokkaassa asennossa ja seurasi
miestänsä surumielisin, ystävällisin katsein.

Täytyihän tosiaankin ihmetellä, kuullessaan Mauruksen tuolla tavoin
selvittelevän Luojan aikeita, — mutta erikoisen huvittavaa ei se juuri
ollut.

Rouva Mauruksen rinnalla istui muutamia muita rouvia keskustellen.

Kapteeninrouva Fehr tahtoi aina puhua hengellisistä asioista.

Hän oli huomannut että hänen kristillisyytensä laita oli käynyt
huonoksi, ja hän oli virkistänyt sitä liittymällä pariin yhdistykseen.
Se oli hänestä tosin tuntunut tekevän hyvää, mutta samalla hän oli
tullut huomaamaan, kuinka vähän uskonto sieti koskettelemista.

Rehtori Sahmsin rouva tiesi omistavansa paitsi vanhaa aatelisnenää
myöskin ihanteellisia taipumuksia. Hänellä oli hiljainen mutta palava
halu puhua syvällisistä asioista. Hän halusi aina saada kuulijakseen
jonkun — mieluummin mieshenkilön — jonka voi telkitä nurkkaan muista
erilleen, siksi aikaa kuin hän itse kiihkeällä innolla esitti kaikki
mitä tiesi taiteesta, entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden
ennätyksistä, — Japanista, Kiinasta, Amerikasta, — siveellisyyden
aatteesta ja sivistyksen todellisista edistäjistä.

Tänä iltana täytyi hänen tyytyä rouva Iverseniin, todellisen
tukkukauppiaan Iversenin rouvaan, kuten eräs herroista oli häntä
nimittänyt, hänen kerran ylvästeltyään asemastaan.

Mutta rouva Iversen ei ollut typerä, — hän ymmärsi rehtorinrouvaa.

— Niin, mahtanee olla ihanaa tuntea joutuneensa oikealle paikalleen
maailmassa, lausui hän.

Siinä oli rouva Iversen aivan oikeassa — mutta rouva Liss oli
sitävastoin aivan sietämätön! Ja rouva Liss istui aina läheisyydessä ja
häiritsi.

Rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oli pieni kaunotar, jolla oli
jousenmallinen, veripunainen suu ja silmissään epämääräinen, uneksiva
ilme, joka väliin voi käydä hurmaavan lämpimäksi, ilman että tämä
seikka mitenkään riippui hänen tunteistansa, — se oli vain fyysillinen
sattuma.

Ja sitten hänellä oli niin kuulakka ja hieno iho. Oli varsin
tavallista, että miesten sydämet leimahtivat liekkiin hänen tähtensä.

Nykyisin suosi hän ihailijanaan erästä nuorta soreaa miestä, jolle
rouva Thamar oli antanut nimen Don Miguel de Aranjas — tuon hirveän Don
Juanin todellisen nimen.

Naisten keskuudessa oli rouva Liss kuuluisa siitä että aina puhui
typeryyksiä.

Mutta herroja hän viehätti.

Tarkkanäköisimmätkin heistä jäivät epätietoisiksi hänen
hengenlahjoihinsa nähden. Hänestä ei koskaan voinut sanoa mitään
epäsuotuisaa. Hän oli hurmaava ja — ikuisesti naisellinen. Monen
mielestä hän myöskin oli kovin syvällinen. Ja sitten hän oli niin
suloinen ja koetti keksiä sanoa mitä viehkeimpiä sopimattomuuksia,
vaikka se ei oikein ottanut onnistuaksensa. Ja silloin häntä oli
kaikkein vaikein vastustaa, sillä juuri silloin hän oli kaikkein
suloisin.

Hän oleskeli kesäisin aina vuoristossa terveytensä takia, sillä se oli
heikko, vaikka kohta olikin otaksuttavaa, että hän eläisi kauan.

Hän oli nimittäin siksi järkevä, ettei kuluttanut omia voimiansa, vaan
muiden. Siinä taidossa oli hän oikein etevä. Hänen toimintahaluansa
tyydytti täysin muiden työn katseleminen. Miestänsä hän rakasti. Tämä
oli niin herttainen ja ymmärsi häntä täysin. Oli vain ikävää ettei hän
koskaan katsonut joutavansa tulemaan tänne mukaan.

Rouvansa mielestä hän oli erittäin taidokas kapine, joka paitsi
sitä että monella muulla tavoin hauskutti hänen elämäänsä, myöskin
oli jonkinmoinen työkone, joka helposti ja mukavasti hankki hänelle
kaikkea, mitä hän vain voi toivoa itselleen.

Don Miguel istui väännellen somilla kädenliikkeillä viiksiänsä ja
katsoi häneen. Kuinka vastustamaton olikaan tuo nainen, kertoessaan
kaikkia noita ihmeellisiä asioita!

Ei ollut olemassa mitään taivaan ja maan välillä, josta hän ei olisi
uskaltanut keskustella Don Miguelin kanssa, vaikka tiesikin, että tämä
oli niin hirveän oppinut.

Yksi asia vain oli, jota rouva Liss ei voinut sietää.

Se oli se, kun joku moitti olevia oloja, maailmassa yleensä ja
erittäinkin hänen rakkaassa Kristianiassaan.

Muiden muassa oli rouva von Asten perin kärkäs sitä tekemään. Silloin
kääntyi rouva Liss häntä kohden, suuret, tummansiniset silmät melkein
heränneinä, tuimina.

— Rakas ystäväni, tuo on tosiaankin pelkkiä naisten lörpötyksiä! Kaikki
on kyllä juuri kuin tulee olla. Parhaimmat miehemmehän siellä ovat
johdossa, niin kyllähän kaikki käy hyvin, ja meidän professorimmehan
ovat vallan oivallisia, tietäväthän sen kaikki, aivan toisenlaisia kuin
muissa kaupungeissa, esimerkiksi — — —.

Sen enempää ei rouva von Asten saanut tietää tästä asiasta. Rouva
Lissillä oli se omituisuus, että hän aina itse keskeytti puheensa.
Muutoin ei juuri maksanut vaivaa puhua rouva von Astenia vastaan.

Muutamat ilkeät ihmiset täällä parantolassa olivat keksineet verrata
häntä amerikkalaiseen kuguaariin, siksi etteivät edes hänen paraimmat
ystävänsä voineet olla varmat, että nuo pienoiset kynnet pysyisivät
piilossa käpälissä. Joskin hän kymmenesti sanoi »rakas ystäväni», voi
hän tuskin vastustaa halua raapaista niillä hiukan. Ja jos hän sanoi
»enkelini», silloin tiesivät kaikki, että kynnet olivat täydessä työssä.

Hän ja hänen miehensä, tukkukauppias Stern, olivat tullessaan
herättäneet tavallista suurempaa huomiota.

Ensiksikin siksi, että rouva oli ottanut jälleen käytäntöön tuon
vanhan, hyvän, luonnollisen tavan käyttää omaa nimeänsä. Toiseksi
sentähden, että hän asettui päärakennukseen, jotavastoin hänen miehensä
asui pienessä talossa aivan itseksensä.

Mutta seuraavana päivänä ei enää ihmetelty.

Mies ristittiin melkein heti Omar Pashaksi — rouva Thamar oli senkin
keksinyt — ei kukaan tiennyt miksi, mutta se sopi kaikkein mielestä
hyvin.

Rouva von Asten nauroi heille. Hänen mielestänsä olivat kaikki naiset
typeriä.

Miestänsä hän halveksi sanomattomasti. Syytä hän tuskin olisi voinut
selittää, mutta eihän hänen tarvinnutkaan sitä tehdä.

Tänä iltana oli rouva von Asten tavallista virkeämpi.

Hän oli joutunut puheisiin nuoren, rakenteeltaan sankarimaisen
insinöörin kanssa, jolla oli pienet uniset sinisilmät ja hyvin vaaleat
viikset. Tuo herra seisoi nyt hänen edessään kuin lepäävän Mars-jumalan
asennossa. Rouva von Astenille tuotti huvia katsella nuorukaista. Tämä
teki häneen valtavan vaikutuksen.

Lehtorin kimeä ääni tunki läpi muun keskustelun.

Hän oli tehnyt sen havainnon, että yleensä kaikki itse asiassa on
varsin yksinkertaista.

Ihmisiä oli helppo ymmärtää ja hallita, erittäinkin lapsia. Oli vain
tarpeen antaa heille muutamia varmoja tukikohtia ja johtaa heidät
oikealle tielle. Siitä pysyisivät he ainiaan kiitollisina.

Hänen rouvansa hymyili jälleen.

Samassa tuli rouva Thammers sisään illalliselle.

Juttelu keskeytyi hieman — yksin hypoteesi uusien tähtien synnystäkin
jäi kesken esityksen.

Tiedettiin ken hän oli, olivathan hänen lapsensa jo aikaisemmin tulleet
sisään. Nyt piti hiukan tarkastaa äitiäkin.

Muuan käytännöllinen olento kohenteli hiukan halkoja, niin että valo
lankesi solakan, hiukan kumarassa kulkevan naisen ylitse, joka tuli
sisään ja meni lastensa luo.

Toiset noista oppineista, likinäköisistä herroista silmäilivät
häntä hetken, ja heistä tuo hento olento ei ollut aivan suloa
vailla. Mutta eihän hän ollut nuori. Ja tuota aivan vastustamatonta
viehättäväisyyttä, joka herättää oppineidenkin miesten mielenkiinnon,
ei hänessä ollut — ja niin palattiin hypoteesiin uusien tähtien
synnystä.

Joillakuilla toisilla oli enemmän aikaa ja paremmat silmät. Heistä hän
näytti olevan niitä, joita täytyi katsoa kauan. Silloin hän kävi oikein
mieltäkiinnittäväksi.

Hänen olennossaan oli samalla jonkinmoista velttoutta ja nuorekasta,
hempeätä notkeutta, ja ilmeessä kuvastui kuin vielä elämätöntä kesää
ja samalla elämään kyllästymistä, kieltäymystä. Iho oli valkoinen ja
kalpea, silmien väri omituisen kuulakka — ja katse näytti kilpistyvän
pois ympäristöstä.

Naiset huomasivat heti että hänen tukkansa alkoi harmaantua, ja tuo
omituisen hajamielinen ilme ei lisännyt hänen viehättäväisyyttään.

Thamar rouva istui hymyillen itseksensä. Hänen täytyi ajatella
suljettua taloa. Tulee päivä, jolloin ovet ja akkunat heitetään auki —
— —.

Edelleen ajatteli hän: onkohan tuolla naisella rakastaja? Sellaiset
asiat kiinnittivät Thamar rouvan mieltä. Hän ottaisi hänet kyllä
huomaansa!

Nurkassa akkunan vieressä istui tukkukauppias Stern, liikanimeltään
Omar Pasha.

Hän katsoi myös tulokasta, hänen rauhallisia kasvojansa, hänen
hiljaista, lempeätä ilmettänsä. Hän nautti noiden hitaiden liikkeiden
sulosta. Ne vaikuttivat häneen kuin musiikki.

Hänen huomionsa kiintyi suuhun. Siinä oli omituinen, terävähkö piirre —
kuin kärsimysten uurtama.

Hänen täytyi muistella ääntä, jonka oli kuullut kaukaisina aikoina, —
matalaa, verhottua, omituisen pehmeää ääntä — — —.

Hänen katseensa hyväili tuota olentoa.

Sitten kumartui hän eteenpäin pää kätten nojassa, ja siten jäi hän
istumaan.

Hän tunsi tulijan. Hän oli löytänyt hänet itsensä tuon valjun
hiljaisuuden keskeltä, joka häntä ympäröi.

Kun rouva Thammers nousi pöydästä, nousi myöskin Thamar rouva
paikaltaan, toivotti herttaisesti hymyillen hänet tervetulleeksi ja
esitteli seurueen hänelle.

Lehtori sai muuttaa paikkaa. Thamar rouva halusi saada uuden vieraan
rinnallensa istumaan.

Naiset lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja. Kun Thamar rouva oli
noin suopea, oli itsestään selvää että muutkin olisivat.

Iloisesti katsoi rouva Thamar ympärilleen: — Missäs Omar Pasha on? Hän
ei ole tänään hyvällä tuulella,

    ce jeune Omar, pacha de Nègreport —
    parceque son tigre de Nubie est mort.

Voin kertoa, että hän on meidän enfant terrible, inhimillisen
vaihtelevaisuuden edustaja; huomenna hän ehkä jo tanssii cancan'ia!
— Suvaitsetteko vapautua afrikkalaisista unelmistanne ja tulla esiin
nurkastanne. Voin uskoa teille, everstinna, että hän on vaipunut
mietelmiin ihmisten typeryydestä, josta hän aikoo kirjoittaa kirjan.

Nurkassa istuja tuli hymyillen esiin ja kumarsi.

— Minusta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä asioita. — Ken jaksaisi
syventyä sellaiseen?

Thamar rouva nauroi: — Tänään pashamme on pahalla päällä. Silloin ei
hän voi hillitä huonoa tuultaan.

Tukkukauppias Stern oli mies, johon kaikki naiset rakastuivat, jo
yksistään hänen kauniin ulkomuotonsa takia. Ja sitten oli hän niin
aivan toisenlainen kuin muut. Eikä koskaan tiennyt, mitä hänellä
oikeastaan oli mielessä, — ja se lisäsi myöskin hänen viehätysvoimaansa.

Näytti siltä kuin hän aikoisi sanoa jotain puolustukseksensa — mutta
hänen rouvansa kimeä ääni kajahti väliin.

— On neljä asiaa, jotka kiinnittävät mieltäni, aivan totta, neljä asiaa.

Mutta mitkä neljä ne olivat, se ei tullut tunnetuksi. Don Miguel
oli istunut soittokoneen ääreen, ja lyötyään muutamia mahtavia
alkusointuja hän jatkoi valssilla, joka vaikutti kuin olisi siinä ollut
kasaantuneena monen sukupolven kevytmielisyys.

Naisista se oli kaunis, ja he lausuivat tämän johdosta jotain rouva
Thammersille.

Sitten piti rouva Lissin laulaa. Sen oli hän luvannut. Mutta oli aina
tarpeen koko joukko valmistuksia, kun rouva Liss ryhtyi laulamaan.

Siitä tuli työtä monelle herralle.

Tuon sekavan hälinän keskeltä kuuli rouva Thammers äkkiä tyttärensä
itsetietoisen äänen.

Se oli juuri ihmeellistä Gertrudissa, että hänellä aina oli varmat,
valmiit mielipiteet kaikenmoisesta.

Äiti katsoi häneen ja kohtasi hänen kirkkaan, avoimen katseensa,
tuollaisen katseen, joka hakee kaikkea vähäpätöistä, saadaksensa
parjaamisen aihetta.

Gertrud ja Birger olivat anastaneet itselleen parin paraista paikoista
valkean ääressä ja näyttivät jo täysin kotiutuneilta.

Äitiin tuo vaikutti omituisesti, sillä itse puolestaan hän istui
paikallaan arkana kuin koulutyttö, sydän käsittämättömän tuskan
ahdistamana.

Vihdoinkin alkoi rouva Liss laulaa. Hän esitti nuoren lyyrikon,
lupaavan säveltäjän uusia lauluja.

Hänellä oli miellyttävä, vaatimaton ääni. Hänellä sanottiin olevan
paljon mielikuvitusta. Hän voi tyhjästä luoda jotakin. Mitä
syvällisimmällä salaperäisyydellä, kuin aikoisi uskoa toisille
salajuonen, tai tulisen kaihoisasti viserteli hän esiin mitä
jokapäiväisimmät sanat.

Tänään oli hän hyvissä äänivaroissa, ja nuo kirkkaat sävelet
soinnahtelivat viehättävän tunteellisina.

    Kuullos,
    Jos uskallusta,
    Jos uskallusta Sull' lie!

Ja äkkiä, intohimoisesti seurasi:

    Oi, jospa silkkiliivit
    Valkoiset mulla ois!

Joka laulun jälkeen puhkesi nuorison ihastus myrskyäviin
suosionosoituksiin.

Thamar rouva loi nopean, ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.

Tämä istui välinpitämättömänä, nähtävästi täysin tietämätönnä siitä,
mikä merkitys oli rouva Thamar Gyllenskjoldin hänelle osoittamalla
huomaavaisuudella.

Nyt tuli rovastinrouva Hemb istumaan hänen rinnallensa.

Sensijaan kuin rovasti kernaimmin puhui suoviljelyksestä, ja omistaen
itse oivan terveyden ei voinut käsittää kuinka kukaan voi olla sairas,
otti hänen vaimonsa aina keskustelun lähtökohdaksi ihmisluonnon
raihnaisuuden.

Hänellä oli varma, aina uudistuva keskusteluaine. Hän katsoi
velvollisuudekseen antaa ihmisille hyviä neuvoja, eikä hänen varastonsa
koskaan loppunut.

Hänen mielestänsä everstinrouva oli liian kalpea.

— Teidän pitää juoda lämmintä vettä! sanoi hän. — Se virkistää koko
ruumista. Ja teidän iällänne on se erittäin terveellistä... En tiedä,
ymmärrättekö, mitä tarkoitan — — —.

Ja hän alkoi innokkaasti selittää, mitä tarkoitti.

Nyt lähestyi rovastin sisar. Hän halusi myöskin osoittaa rouva
Thammersille ystävällisyyttä.

Hän oli pieni, laiha ja huolestunut. Monivuotinen kokemus elämän
vastahakoisuuksista piti hänessä aina hereillä tunteen, että jotain
oli hullusti. Hänen puheensa päättyi aina mielipahan ilmaukseen siitä,
ettei hän pystynyt sitä korjaamaan.

Nyt olisi hänen mielestänsä ollut parempi rouva Thammersille, jos
luonto täällä ylhäällä olisi ollut toisenlainen, — jos täällä olisi
voinut kasvaa ruusuja, esimerkiksi tuollaisia suuria, monenkertaisia,
kullankellerviä...

Hän katsoi rouva Thammersia silmiin katseella, kuin olisi valmis
menemään tuleen hänen tähtensä.

Thora Thammers nousi äkkiä paikaltansa.

Hänen kasvonsa olivat värittömät, katse oli raukea, kuin ei hän näkisi
mitään.

— Nyt minun täytyy lähteä! sanoi hän. — Hyvää yötä!

Thamar rouva nyökkäsi lempeästi. Hän katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi
jälleen, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.

Rovastinrouvan täytyi — kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta —
katsoa rouva Thammersia hiukan kiittämättömäksi.



3.


Rouva Thora Thammers pysähtyi hetkeksi portaille.

Hänen takkavalkean häikäisemissä silmissänsä näytti ympäristö aluksi
aivan pimeältä.

Mutta sitten kävi pimeästä esiin hämärä kesäilta, tunturin luomine
varjoineen. Hän näki nummen kuvastuvan kohden taivaanrantaa niin
houkuttelevan pimeänä ja hiljaisena — — —

Hän löysi pienen polun, joka pihasta johti hakaan. Yli kivien ja
kantojen, joihin hän loukkasi itseään puolipimeässä, kulki hänen tiensä
kohden nummea.

Hän ajatteli: kunpa vain sitten löydän takaisin.

Sitten hän ajatteli välinpitämättömästi: sama, vaikka en löytäisikään.

Hän kulki kulkemistaan, kunnes ei enää jaksanut. Sitten hän kävi
istumaan kanervikkoon.

Hän tiesi, että tässä hän oli oikealla paikallaan, — paikalla, johon
voi piiloutua.

Hän istui ja katsoi ympärilleen — — loivasti ylenevää nummea, joka
vähitellen piiloutui pimeään — lienteästi ja hiljaa kuin uinuva meri.

Taivas sen yläpuolella oli täynnä suuria joutsensiipiä. Ja kauimpana
pohjoisessa uiskenteli kullanhohtava pilvenhattara.

Se katosi hänen sitä silmäillessään.

Kaikki pimeni, vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Tuuli, koko luonto
nukkui.

Hän istui liikkumatonna. Hän tuli ajatelleeksi opetuslasta, joka
polvistuneena kirkastusvuorelle pyysi saada rakentaa sinne majansa
kirkkauteen. — — Hän puolestaan olisi halunnut rukoilla että saisi olla
täällä pimeässä... vuodattaa sielunsa viimeiseen hengenvetoon... antaa
sen liidellä yli aavan nummen, tyynesti nukkuvain kukkasten keskellä...
löytääksensä levon.

Hän istui hiljaa, kuin ei olisi halunnut ikinä lähteä sieltä.

Kuului hiljaista suhinaa. Tuuli heräsi kaukana metsässä.

Se kuiskaili lehvikossa, alkoi kertoella ihmeellisiä asioita.

Hän värähti. Oliko hänen kylmä? Olihan ilma lämmin ja lenseä, oli
tyyntä, — tuo hiljainen tuulenhenkäys vain kävi yli nummen.

Mutta hän oli kuulevinaan kaikkialla liikettä, — kuisketta joka
suunnasta. Se täytti ilman, oksat keinuivat, hiljaiset pienet
kanervankukat avautuivat ja kävivät suuriksi. Ne hengittivät! Ne
alkoivat nauraa — hänelle!

Tuska valtasi hänet, hän hengitti kuultavasti.

Hän nousi, hänen täytyi kaiketi mennä jälleen alas.

Ei hän tiennyt, polkuako pitkin kulki, ja jos se oli polku, minne se
johti.

Hänestä oli, kuin vaivaiskoivut olisivat kasvaneet ja käyneet suuriksi
ja suhisseet. Pensaikosta kuului liikettä ja huokailua, — tummat,
pelokkaat silmät tuijottivat häneen...

Hän pakeni nopeasti, taakseen katsomatta.

Oli yö, vuorilta ja kukkuloilta tulvi pimeys vuolaana virtana. Joku
oli herännyt... hiiviskeli hänen jälkeensä... kaikkialla aavikolla oli
liikettä — — —

Hän pyrki nopeasti eteenpäin. Mutta ne olivat hänen kintereillään kuin
vaaniskelevat verikoirat. Hän kuuli niiden läähätyksen takanansa — — —

Hän pysähtyi.

Hän huomasi seisovansa samalla paikalla, missä oli istunut, ennenkuin
nousi lähteäksensä kotiin.

Itsekö hän todella tässä seisoi? Niinpä kyllä, mutta hän pelkäsi
pimeätä ja oli suunniltaan ja mieletön pelästyksestä.

Kuinka hänen lapsensa nauraisivatkaan hänelle, — hänen järkevä,
ymmärtäväinen tyttärensä... Kaikista olisi hullunkurista että hän,
vanha ihminen, käyskenteli täällä pelästyneenä. Mitä hän sitten
pelkäsi? Tuultako, kanervikkoa?

Hän kävi istumaan tyyntyäksensä. Hän näki valopilkun syttyvän pienessä
tuvassa, jonka voi erottaa etäisyydestä. Tuska poistui. Hän tunsi vain
sanomatonta halveksimista itseänsä kohtaan.

Tuolta alhaalta kuului virrenveisuuta. Sävel häipyi
tuulenhengähdykseen, mutta kuului sitten taas. Naisääni kohosi
kautta hiljaisuuden kyyhkysen kaltaisena korkeuteen, yhtyen syvään
ja voimakkaaseen miesääneen, joka pysyi maahan kahlehdittuna. Se oli
vanha, tuttu virsi:

    »Kaikissa mun menoissani
    Hallitse, o Jumalani!»

Uskollisena, samalla ankarana ja lempeänä, tinkimättä vaatimuksiaan,
ryhtyi se häntä tutkistelemaan.

Eikö se ollut seurannut häntä lapsuudesta saakka kautta vuosien,
kantanut häntä voimakkailla käsivarsilla, tehnyt häntä rikkaaksi
toivossa!

Nyt palasi se jälleen hänen luoksensa, tyynin, varmoin askelin, katsoi
syvälle hänen sieluunsa ja kysyi: Mitä olet tehnyt itsestäsi, koska
minä en enää voi suoda sinulle rauhaa? Missä olet? Olihan aika, jolloin
kannoin sinua käsivarsillani! — — —

Entisaika kulki hänen ohitsensa, — lapsuuden vieno kaipaus, ensi
nuoruuden hempeä, utuinen unelma.

Hän tunsi nöyrtymystä — masentavaa nöyrtymystä ajatellessaan millainen
hän oli silloin — ja mitä hänestä sitten oli tullut.

Hän nyyhkytti hiljaa.

Hän säpsähti, — joku tuli.

Hän katsahti ylös, hämillään siitä että tulija tällä kertaa todellakin
oli ihminen. Joku oli pysähtynyt hänen eteensä.

Tulija oli nainen, pieni kasvultaan, — mutta kun hän jälleen katsahti
häneen, vaikutti hän kookkaalta: hänessä oli jotain ihmeellisen ylevää,
kuin ei hän olisi kuulunut maapallon asujamiin, vaan olisi tullut
jostakin kaukaa — — —

Ja nuo silmät katsoivat niin sanomattoman lempeästi hänen silmiinsä. Ne
ymmärsivät häntä.

Thora Thammers nousi ja tarttui hänelle ojennettuun käteen.
Sen lujassa, pehmoisessa puristuksessa oli jotain miellyttävän
rauhoittavaa, ja tuo ääni tuntui kuin kohottavan hänessä pystyyn sen,
mikä oli luuhistunut kokoon.

Hän seurasi muukalaista polkua alas, tunteen vallassa että olisi
tahtonut seurata häntä maailman ääreen ja vielä kauemmaksi — kaukaiseen
taivasten maahan — — —

Talon sisään käytävällä he pysähtyivät ja lausuivat hellästi hyvää yötä.

Thora Thammers piti seuralaistansa kädestä, toivoen että hän vielä
lausuisi sanasen.

Seurusteluhuoneesta tuli hohde takkavalkeasta. Muukalainen seisoi kuin
sädekehän ympäröimänä.

Thora Thammers näki miellyttävän olennon, jonka puku oli peräti
yksinkertainen, kasvot kalpeat, laihat, ilmeikkäät.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, voimatta päästää muukalaisen kättä.

Hän katsoi häntä silmiin. Tuntematon maailma kohtasi häntä tuossa
katseessa.

Hän olisi halunnut huutaa: Älä jätä minua! Ota minut mukaasi!

Hän tunsi olevansa kuin avuton lapsi. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta
hän hillitsi itseään tahdonponnistuksella, taivutti nöyrästi päätänsä
ja kuiskasi: — Kiitos!

Portaissa kohtasi häntä sisäkkö Barbro, joka aivan pelästyi nähdessään
rouvan olleen niin myöhään ulkona.

Hän sai Barbron kertoelemaan vieraasta naisesta. Häntä kutsuttiin rouva
Harderiksi. Hän asui tuolla alhaalla yksin palvelijattarensa kanssa
pienessä talossa sanatorion lähellä. Nummen tupasessa asui sairas mies.
Hänen luoksensa oli tullut joitakin maallikkosaarnaajia, jotka olivat
suorastaan pelästyttäneet hänet järjiltään, eikä kukaan ollut tainnut
heille mitään. Silloin oli rouva Harder mennyt sinne, ja senjälkeen
eivät he olleet uskaltaneet näyttäytyä, sillä hän kävi siellä joka
päivä. Mies oli saanut järkensä takaisin. Tohtori arveli että näytti
siltä kuin hän paranisi täydellisesti.

Kun Thora Thammers myöhään yöllä vaipui uneen, näki hän lempeän,
kirkassilmäisen olennon tulevan luoksensa, ja rauha täytti huoneen.



4.


Muutamana päivänä, vähän myöhemmin, vallitsi seurusteluhuoneessa
päivällisen jälkeen vilkas elämä. Kaikki parantolan vieraat jäivät
sinne, sillä satoi. Useimmat tunsivat halua jutella jonkun kanssa.

Oven viereisessä nurkassa istui muutamia nuoria naisia, puhellen kilvan.

He olivat istuutuneet sinne, sillä he eivät halunneet istua liian
lähellä rouva Thamar Gyllenskjoldia. He eivät pitäneet tuikeasta
katseesta, jonka hän väliin kiinnitti heihin.

Useimmat heistä olivat jyrkässä omintakeisuudessaan kehitelleet
itselleen erinäisen kielen omine puhetapoineen. He eivät kernaasti
tyytyneet noihin kuluneisiin sanontatapoihin, joita edellisen
sukupolven vanha, ikävä sivistyneistö käytti.

Siinä oli ylioppilaita, jotka »lukivat edelleen», ja muutamia
pikkulasten opettajattaria, joilla oli taipumusta katsella maailmaa
kuin olisi se lastentarha, jota heidän oli pidettävä silmällä.

Muutamat hyvin nuoret neitoset olivat joutuneet erään pikku asianajajan
läheisyyteen.

He halusivat tietää, miten herrojen oli tapana Moldessa viettää
sunnuntait, — niin, erittäinkin sunnuntait. He olivat ihastuksissaan
tavatessaan jonkun, joka oli Moldesta.

Tuo pikku asianajaja ei lainkaan ollut Moldesta. Mutta hän unohti sanoa
sen.

Hiukan kauempana istui näet rouva Liss, pompaduuripunaiseen puettuna.

Asianajaja katseli hänen käsiänsä — noita pieniä, lyhyitä
kissankäpäliä, joiden iho oli niin mantelinvalkoinen, niin pehmeä ja
hieno, kuin olisivat ne olleet luodut juuri nyt ja koskisivat ensi
kertaa johonkin. Nyt ne paraikaa repostelivat rikki hänen antamaansa
kukkavihkoa, joka oli sidottu harvinaiseen lajiin kuuluvista pyroloista.

Nuoren miehen ei olisi tarvinnut joutua siitä niin pahoilleen,
sillä rouva Liss noudatti vain tavallista tapaansa, viatonta
hävittämishaluansa. — Väliin hän suorastaan tunsi tarvetta repiä rikki
jotain ja tallata sen jalkoihinsa. Ja kun hän oli sen tehnyt, katsahti
hän ylös hurmaavilla silmillänsä: — Hyvä Jumala, nyt minä kadun, mutta
minun _täytyi_.

Tällä haavaa hän oli harmistunut, ja se puki häntä oivallisesti. Hänen
kasvonsa saivat sielukkaan ilmeen. Ääni kävi täyteläiseksi ja sai
värähtelevän soinnun, joka suuresti auttoi häntä pääsemään voitolle.

Neiti Hemb häntä nyt vastusti. Tämä oli sitä mieltä, että puutteita oli
olemassa ja että oli sääli niitä ihmisiä, jotka kärsivät hätää.

Rouva Liss oli vakuutettu että kaikki maailmassa oli parhain päin, ja
mitä hätään ja kurjuuteen tulee, niin siitä kyllä joku huolehti, siitä
hän oli varma!

Kapteeni Spohr oli samaa mieltä.

Hän katsoi rouva Lissiin hänen puhuessaan, ja hänestä oli hänen suunsa
muodostama aamorinjousi vaarallisin ase, mikä häntä koskaan oli uhannut.

Kapteeni ei myöskään kernaasti kuullut puhuttavan onnettomuudesta ja
maailman pahuudesta. Hänen mielestänsä eivät ihmiset olleet lainkaan
niin pahoja.

Rouva Liss katsoi hieman halveksivasti neiti Hembiin.

— Tuolla tavoinhan ei olemassaoloon tulisi mitään kokonaisuutta, sillä
— — —

Ja hän kääntyi kapteenin puoleen, ja tämä oli hetipaikalla valmis
puolustamaan ihmisiä neiti Hembiä vastaan, jonka pienet, huolestuneet
kasvot eivät olleet minkään näköiset.

       *       *       *       *       *

Jalat jakkaralla, jonka tukkukauppias Stern oli peittänyt pampaskissan
nahalla, istui rouva Thamar Gyllenskjold.

Hänen lempeät gasellinsilmänsä hymyilivät ja hän näytti peräti
suopealta. Hän oli hiukan viluissaan ja katseli ihaillen kaunista
hopeanharmaata, ruosteenpunaisella viiruteltua taljaa.

Hänen täytyi tänään katsoa hieman Omar Pashaakin. Tämä istui hänen
jalkojensa juuressa uuninreunalla ja oli oivallisella tuulella; ei
konsanaan vielä Thamar rouva ollut nähnyt häntä niin hyvätuulisena.
Hän katsoi hänen hienopiirteistä, parratonta suutansa — sen ympärillä
olevat syvät uurteet antoivat kasvoille tunteellisemman ilmeen kuin hän
oli nähnyt kenelläkään muulla miehellä. Mutta silmät puhuivat toista
kieltä. Ne olivat niin syvällä tiheiden kulmakarvojen ja suurten,
omituisen raskasten luomien varjossa, jotka ulkonivat hieman liiaksi.
Katseessa oli kuin koleaa hehkua — — —

Tänään oli Omar Pasha vallan kauhea! Hän kuuli kaikki mitä sanottiin ja
singahutteli pieniä huomautuksia joka suuntaan. Ei kukaan ollut niiltä
turvassa. Naiset tunsivat jonkinmoista pelkoa häntä kohtaan, mutta kun
hän oli poissa, oli kaipaus sentään suurempi kuin pelko hänen ollessaan
läsnä.

Thora Thammers istui erillään muista kaukaisimmassa nurkassa ja katseli
muutamia vaskipiirroksia.

Parantolassa oli kaksi henkilöä, joita Thamar rouva ei halunnut
tutustuttaa toisiinsa. Toinen näistä oli rouva Thammers.

Hänellä oli erinäisiä epäluuloja häneen nähden. Kernaasti hän oli hyvä
kaikille ihmisille, mutta ne eivät saaneet olla hänen tiellänsä. Hän
halusi liikkua vapaasti ja pitää muut tarpeellisen matkan etäisyydessä
itsestänsä. Ei kukaan saanut sulkea näköalaa. Yleensä ei hän pitänyt
siitä, jos toiset naiset kiinnittivät liiaksi huomiota puoleensa.
Silloin oli hänestä melkein kuin ne olisivat anastaneet hänen
paikkansa. Siksi ei hän tänään ollut huomaavinaankaan rouva Thammersia
— — — Mutta muutoin hän istui perin suopeana ruhtinaallisessa
arvossansa, hymyili ainaista lempeää hymyänsä ja kuunteli Omar Pashaa.

Juuri tänään, kun he molemmat olivat hyvällä tuulella, laskivat he
leikkiä kaikenmoisesta, yksin todellisen tukkukauppiattaren Iversenin
silkkivuorisesta hameestakin, joka sai Omar Pashan tekemään pilkkaa
naisraukoista. — — Jopa hän koetti taivuttaa Thamar rouvaa myöntämään,
että hienous, jota tavotellaan kalkkarokäärmettä muistuttavan äänen
synnyttämisellä, oikeastaan on jokseenkin poroporvarillinen väärennys
oikeasta hienoudesta, jonka luontoon kuuluu hiljaisuus. Eivätkö entis
aikojen silkkikankaat olleet raskaita, pehmoisia? — — —

Thamar rouva kuunteli hänen jutteluaan kärsivällisesti ja
anteeksiantavin ilmein, — ja hän leikiskeli Prinsessa Leilan pitkillä
korvilla.

Sitten kosketti hän häntä jalallaan.

— Omar Pasha on valkoisen pilven ritari, kuun ja yötuulen ritariston
jäsen, — ei hänen sovi olla perusteellinen kuin lehtori, opettaessaan
meille loogillisen pilkun sääntöjä — —

— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, että korjaan lausuntonne. Katson
olevani toisessa asemassa. Onhan muutamia muurahaislajeja, joilla on
kylläksi järkeä pitääksensä orjia. Te noudatatte myöskin tätä tapaa,
lehtori ja minä olemme aivan yksinkertaisesti orjianne. Onko teidän
vielä kylmä, vai kuinka voitte?

— Varsin hyvin, minun on vain hiukan ikävä — — —.

— Se kuuluu jumalalliseen maailmansuunnitelmaan. Minun mielestäni on
maailma laadittu hyvin järkevästi, kun se lopuksi vie hengen meiltä
kaikilta. Siitä tulee olla kiitollinen — — —

— Millainen te oikein olettekaan? Olen vakuutettu että te ette usko
mihinkään — — —.

— Uskon kyllä, kaikenmoiseen, — mitä vain voi ajatella, kuuhun ja
aurinkoon ja vuorenhaltioihin... Ja se tuottaa minulle tyydytystä.

Thamar rouva pudisti päätänsä ja nauroi. — Noista tuommoisista me
emme enää välitä!... Sanokaa mieluummin, mitä ajattelette noista
oppineista herroista... Onko teilläkin osakkeita Marsiin vievässä
sähköjohdossa, — vai oliko se Venukseen? Joku astronomihan on tainnu
huomata sieltä annettavan merkkejä? Mitä ihmettä ne mahtanevat tahtoa
meiltä? — — Tuolla tulee rakastettava uusi naapurini Betzy Schaum,
sanomalehdentoimittaja ja kirjailijatar. Sekä häntä että meitä muita
naisia pitäisi teidän onnitella äänioikeuden saannin johdosta. Sitä te
ette vielä ole tehnyt!

Betzy Schaum kieltäytyi innokkaasti ja varmasti kuulumasta niihin,
jotka lisäävät kirjailijatarten lukumäärää.

Olikin väärin syyttää häntä siitä. Jos hänellä heihin nähden oli jokin
ansio, niin oli se siinä, että hän toimitteli heitä hengiltä, — mutta
se oli salaisuus muille, paitsi niille sanomalehdille, jotka olivat
hänet palkanneet teloittajaksi, sillä hänen verenhimoansa ei ilmaissut
tuo ainoa kiltti kirjain, jotapaitsi hänen äänensä ja koko olentonsa
vaikutti hurskaan viattomalta.

Mutta kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella hänen lempeitä
vakuutuksiansa.

Toiset naisista olivat nimittäin joutuneet Omar Pashan kanssa
keskusteluun äänioikeudesta.

Lehtori tulistui.

Hän oli kuullut, että Ruotsissa oli johduttu sellaiseen kohtuuttomaan
liioitteluun, että naisella voi olla jopa satakin ääntä, ja hän todisti
tuota pikaa tämän seikan johtuvan ajan henkisistä heikkouksista.

Thamar rouva ei kuunnellut häntä, vaan hänen täytyi kääntyä rovasti
Hembin puoleen.

Omar Pasha pysyi tyynenä. Hän istui katsellen toisia ja nauroi tuolla
tummalla, kimmeltävällä viirulla, joka väliin korvasi hänen silmänsä.

— Mitä tekevät naiset oikeastaan suuremmalla äänioikeudella? Ettehän te
ole koskaan osanneet käyttää sitä, joka teillä on! — Ja mitä te teette
lakiasäätävissä kokouksissa, kun ette osaa vielä korjata niitäkään
lakeja, jotka itse olette kirjoittaneet? —

Thamar rouva nojautui mukavasti taapäin ja kietoi pampasnahan paremmin
jalkojensa ympärille.

Tällaisesta hän juuri piti, kun sai täten rauhassa kuunnella toisten
puhetta. Häntä huvitti nähdessään että toiset naisista näyttivät
ärtyneiltä. Prinsessa Leila lepäsi hänen polvillansa ja katsoi
ympärilleen viattomin, ihmettelevin katsein, kuin aavistaen myrskyä.

Vähintään kymmenen naista esiintyi näet vaatien Omar Pashalta selitystä.

Tämä nauroi pidellen korviansa.

— Mitäkö lakeja tarkoitan? Tietysti yhteiskunnallisia, — sanokaamme
niitä tavoiksi, seuraelämän säännöiksi tai miksi tahdotte. Itse
asiassahan ne ovat naisten kirjoittamia, ja naisten vallassa olisi
parantaa ne ja samalla koko yhteiskunta, — mutta sitä eivät he koskaan
ole tehneet. — —? Niin kauan kuin heidän tunteelliset pikku sydämensä
ja innokkaat ruusunpunaiset sormensa eivät ole keksineet että tuossa
kaikessa olisi hiukan korjaamisen varaa, niin kauan on meille suotava
anteeksi ettemme teitä kaipaa, sillä ennenkuin se on tapahtunut, ette
te voi antaa meille mitä me kaipaamme.

Naiset olivat tottuneet Omar Pashan inhottaviin typeryyksiin, — mutta
tuo kuulosti tosiaankin siltä kuin hän olisi tarkoittanut jotakin sillä
mitä sanoi. Siihenhän oli mahdoton tyytyä.

Todellinen tukkukauppiatar Iversen tuli esiin tavattomalla vauhdilla ja
silkinkahinalla, joka epäilemättä muistutti kalkkarokäärmettä.

— Hyvä Jumala! Tuo kauhea Omar Pasha! Tarkoitatte siis — — —

Hän katsoi avutonna rouva Sandersiin, joka vei lornetin silmilleen ja
katseli Omar Pashaa säälivästi hymyilen. — Haluaisin tietää, mitä te
oikeastaan tahdotte!... Ikäänkuin kaikki mitä miehet tekevät olisi
oivallista... Te arvelette, että te miehet tulisitte toimeen ilman
meitä? — — —

— Teidän ylhäisyytenne, me kaipaamme naisia sekä itsemme tähden
että kaiken suorittamattoman työn takia. Mutta heidän on tultava —
kuten eräs ruotsalainen kirjailija sanoo — pukeutuneina sukupuolensa
luontaiseen ihanuuteen. Sitä me kaipaamme ja etsimme!... Minun
suutarini on erittäin järkevä mies. Hän sanoo: »Naisilla ei ole
itsetuntoa! Heidän tehtävänsä olisi saattaa miehet kunnioittamaan
naista, mutta sitä he eivät tee!»... Nähdäkseni on meille suotava
anteeksi, jos me emme kylläksi pidä arvossa heidän järkeänsä.
Ihmeellistä on, kuinka ihminen voi hukata pois senkin vähän, minkä
alkuaan on saanut — ja erittäinkin tämä koskee naisia. Ja aivan
erikoisesti niitä, jotka ovat naimisissa! Tässä tuonnoin, rouva
Sandersin kutsuissa, tulin sattumoisin kiinnittäneeksi huomiota siihen
eri määrään kohteliaisuutta, mitä mainittu rouva osoitti naimattomille
ja naiduille naisille. — — — Tuollainen on meidän miesten mielestä
narrimaista! Niin, voihan käydä niinkin, että me teemme samaten, mutta
se tapahtuu käskystä, — olemme oppineet sen teiltä! Mielestäni meillä
on täysi syy epäillä etteivät naiset ole järjellisiä olentoja, niin
kauan kuin he eivät käsitä, että he tuolla tavoin etupäässä loikkaavat
itseänsä. — — Niin, suokaa anteeksi, hyvä rouva, en minä alkanut tätä
kiistaa, muistakaa toki etten minä sitä alkanut!

Toiset rouvista näyttivät valmistautuvan panemaan Omar Pashan
pataluhaksi.

Mutta nyt kohotti Thamar rouva pitkän, hienon kätensä, ja kaikki muut
vaikenivat.

— Minusta te saatte aikaan niin paljon turhaa touhua! Te olette
antautunut pahan palvelukseen, Omar Pasha. Nyt huomaan sen. Te olette
kauheampi kuin Nero ja kanssaveljenne Iivana Julma — — sillä te ette
helly koskaan, teillä ei ole mitään lempeämpiä hetkiä. Ja onni suosii
teitä. Mutta katsokaa, kuinka onnettomilta me näytämme. Te riehutte
meidän pienoismaailmassamme kuin tiikeri erämaassaan. — Ja kumminkin
te eilen pelastitte hyypän rehellisen haahkan kynsistä; te ette voisi
repiä kärpäseltä siipiä, — ja nyt te istutte täällä ja huvittelette
meidän kustannuksellamme!

Thamar rouva katsoi hymyillen ympärilleen.

— Tässä istuu rehtorinrouva Altor, nainen, joka on pitkän aikaa
elellyt hovissa ja nyt johtaa seuraelämää siinä kaupungissa, jolla
on kunnia lukea hänet asukkaisiinsa. Hän on nyt jo kymmenen kertaa
kysynyt teiltä, ettekö tiedä että ne tavat, joita te nimitätte
yhteiskunnallisiksi epäkohdiksi, ovat kotoisin ylhäältäpäin, hovista,
jonka kimppuun te kaiketi ette halunne käydä arvosteluinenne.
Suvaitsetteko ehkä vastata hänelle?

— Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva, minulla ei ole siihen muuta
sanottavaa kuin että koko Euroopan hovitavat ovat itämaisen
orjuuden jätteitä. Ne kuvastavat säännösteltyä orjuutta. Ranskan
Henrik Kolmannelle tulee kunnia siitä että on ottanut ne käytäntöön
Euroopassa, muuttaen ympäristönsä ystävistä palvelijoiksi... Eikö ole
katsottava todisteeksi läheisestä sukulaisuudestamme apinoitten kanssa,
että me arvostelukyvyttömästi jäljittelemme pyrkimystä pystyttää
keinotekoisia rajoja, sensijaan että kunnioittaisimme luonnon asettamia.

Rehtorinrouva ei keksinyt heti vastausta. Hänen kasvonsa värähtelivät.
Hän tyytyi huomauttamaan, että maailma hänen mielestänsä alkoi käydä
ihmeelliseksi.

— Niin minunkin mielestäni, arvoisa rouva! Ja kaikkein ihmeellisintä
on varmaankin juuri se, että aikamme hienosto empimättä hyväksyy sen,
mikä on raakamaisen entisajan jäte. Eikö se ole todiste siitä, kuinka
pintapuolista kaikki sivistyksemme on? Niinsanotun hyvän tavan turvissa
voi tehdä aika arveluttavia tekoja — — —.

Rouva Liss loi silmät levällään häneen katseen.

— No, jopa jotakin, herra Iivana Julma!... Nyt meidän tulee oikein
hauska. Olemme kaikki ihastuksissamme! Niin, on oikein hauskaa, kun
herrat ovat tuollaisella tuulella... minusta se on hauskaa, sillä
on niin kauheata kuulla heidän puhuvan semmoista. Minä ja joukko
ystävättäriäni olemme siitä samaa mieltä... Mutta hyvä, kiltti Omar
Pasha, tarkoitatteko siis täyttä totta, että kaikki tuollainen, jota me
katsomme hienoksi, on aivan yksinkertaisesti eläimellistä?

— En, sillä silloin tekisin vääryyttä toisille eläimille, sillä ne
eivät ole koskaan alentuneet siinä määrin!... Mutta lienee varmaankin
parasta että nyt luikin tieheni!

Nyt ryhtyi hänen vaimonsa, rouva von Asten, avustamaan toisia.

— Samuel, en voi käsittää mitä tarkoitat, Samuel!

Tukkukauppias Stern ei näyttänyt hämmästyneeltä. Noilla sanoin tapasi
rouva von Asten aina alkaa puhuessaan miehensä kanssa. Se oli tullut
hänelle tavaksi.

Hän kohotti pientä, sievää päätänsä, ja nuo loistavat silmät, jotka
aluksi näyttivät aivan lempeiltä, välkähtivät äkkiä vihasta.

— — — Luulen että pidät itseäsi yli-ihmisenä! keksi hän sitten
sopivaksi loppulauseeksi.

— Anni hyvä, sellaista sinun ei pidä sanoa kenellekään, ellet halua
loukata. Se on nykyisin meidän muodikkain haukkumasanamme, — — —
niin kylläkin, hyvät naiset. Me pyrimme rehellisesti muovailemaan
yli-ihmistä, mutta tulos oli uusi laji alhaisoa — — —

Thamar rouva kohotti jälleen varoittavasti sormeansa.

— Emmekö julistaisi käräjärauhaa?

Hän katsoi hymyillen ympärilleen.

— Eiköhän liene helpompi hallita taivaan tuulia kuin saada mies
takaisin mahdollisuuksien rajoihin, kun hän on murtautunut niiden
ulkopuolelle? Luullakseni hänkin kuuluu niihin luonnonvoimiin, jotka
ovat taltutettavat. Ihminen ei ole vielä täysin saanut maata valtansa
alaiseksi, ennenkuin mies on saatu oikealle paikalleen, — nykyisinhän
hän lähinnä kuuluu petoeläimiin!

— Aivan oikein, rouvaseni, edellisten ajanjaksojen vaistot ovat vielä
veressä — — — mutta olen tehnyt havainnon, että sade on lakannut. — Ya
Allah, ya Allah, Jumala on suuri! Luulen melkein että lähden ulos!

       *       *       *       *       *

Ulkona oli heleä, kirkas päivänpaiste. Thora Thammers nousi, sulki
albumin ja meni myös ulos.

Hänen tyttärensä seurasi häntä portaille.

— Minne aiot, äiti? Minusta on niin ikävää, kun sinä et välitä tutustua
toisiin, vaan kuljeskelet aina niin yksin. Birgerin mielestä olisi
myös paljon hauskempaa meille, jos sinä istuisit enemmän sisällä ja
huvittelisit vanhojen kanssa. Olen vakuutettu että kaikki täällä
katsovat sitä kummalliseksi; luulen että sinä ihmisten mielestä olet
hyvin omituinen, ja se on niin ikävää Birgerille ja minulle. Niin,
tiedänhän että sinä katsot ettei meidän pidä välittää sellaisesta — se
on oikein päähänpisto sinussa — mutta Birgerin ja minun on pian pakko
sanoa toisille nuorille että me emme voi — — —

Rouva Thammers katsoi vaieten tyttäreensä.

— Tahtoisitteko te kieltää minua menemästä ulos? kysyi hän sitten aivan
tyynesti.

— Äiti, sinä olet niin vanhanaikaisen romantillinen ja hempeämielinen,
niin sanoo Birger myöskin. Vanhat eivät ymmärrä nuorten tunteita...
Me ymmärrämme kyllä että sinä katsot että me seurustelemme liiaksi
toisten nuorten kanssa — mutta emme tosiaankaan ole ainoat, jotka
tekevät niin, — kuuluu maailman kehityskulkuun, että nuorten täytyy
saada elää omaa elämäänsä. Neiti Carn — hän oli paras tämänvuotisista
ylioppilaista — sanoo aina: »Minulla täytyy olla oikeus loma-aikana
olla muista välittämättä»... Hän on niin perin reipas, vapaa luonne.
Nyt hänen äitinsä on saanut luunsärkyä ja siitä on hän nyt iloissaan,
— niin, ei tietysti muun takia kuin siksi että äidin nyt täytyy istua
hiljaa, ja ennen hän aina tahtoi olla mukana kaikkialla, ja se oli niin
ikävää! Neiti Carn sanoo: »Äiti voi kernaasti tehdä uhrauksia lastensa
takia, mutta lapset eivät oikeastaan ole mitään velkaa vanhemmilleen.
Vanhemmille kuuluvat velvollisuudet! Kantakoot he seuraukset siitä että
ovat toimittaneet meidät maailmaan. Sitten tulee meidän vuoromme, kun
me saamme lapsia.» — — —

Hän vaikeni. Hän tuli katsahtaneeksi äitiinsä. Hän punehtui sen
johdosta mitä oli tullut sanoneeksi, ja hänen täytyi katsoa maahan.

Äiti seisoi nimittäin hänen edessään aivan suoraksi ojentuneena,
vastoin tapaansa.

Hän seisoi hetkisen hiljaa, katsoen tyttäreensä.

Ja Gertrudin täytyi jälleen luoda katseensa maahan, sillä kun äiti
alkoi puhua, ei hän puhunut tavalliseen tapaansa.

— Tiedän varsin hyvin, sanoi hän hitaasti — että sinä ja tätisi
luulette että minä alan käydä heikkomieliseksi — — — ei sanaakaan
enempää! Huvitelkaa te vain, Birger ja sinä, mielenne mukaan — — —
mutta suonette anteeksi etten minä pysyttele sisällä siksi että te
pidätte sitä suotavana.

— Äiti, sinä käsität meidät niin tykkänään väärin. Salli minun nyt
tulla mukaasi! —

Rouva Thammers hymyili surumielisesti. Juuri sitä hän ei voinut saada
tehdä.

Hänen äänessään oli jotain, joka huomautti tytärtä siitä, mikä heitä
erotti, ja jota tytär ei tätä ennen ollut huomannut.

Hän jäi katsomaan äitinsä jälkeen.

Todellakin olivat täti ja hän ja Birger ajatelleet... ja hän oli varma
että kaikki täällä salaa ajattelivat samaa... sillä eihän äiti ollut
samanlainen kuin muut. Olipa ikävää että hän oli sen huomannut! Mutta
eihän hänellä oikeastaan ollut oikeutta siitä loukkaantua... Kuinka
äiti sentään voi näyttää ylväältä kun tahtoi! Setä oli nähnyt sen
muutaman kerran, ja hän sanoikin aina, että hänessä oli syntyperäistä
hienoutta — — —

Neiti Carn tuli ulos muutamain herrojen seurassa. He halusivat saada
neiti Gertrudin mukaansa kävelyretkelle.



5.


Rouva Thammers meni sisään ja otti yllensä hiukan päällysvaatteita.
Sitten hän jälleen tuli ulos ja läksi kulkemaan nummelle päin.

Hänestä tuntui helpotukselta päästä kuulemasta ihmisten lörpöttelyä.
Tuolla alhaalla oli koko ilma sillä kyllästytettyä ja täynnä
turhanpäiväisiä, tuskastuttavia ajatuksia ja mitätöntä lorua.

Vasta täällä ulkona hän voi hengittää vapaasti. Ja sitäpaitsi oli muuan
asia, josta hänen nyt piti tehdä selkoa omalle itsellensä. Hänellä
oli jo kauan ollut tunne, että tulisi päivä, jolloin hän sanoisi
itsellensä: »Nyt tahdon ottaa selkoa siitä, mitä oikein olen tehnyt», —
ja juuri tänään oli hänen mielessänsä herännyt jonkinmoinen veltto halu
saada hiukan selvyyttä noihin seikkoihin nähden.

Häntä melkein halutti kertoa kaikesta nummen eläimille ja kukille —
niin saisivat ne tuomita häntä.

Ihmisille ei hänellä ollut mitään sanottavaa.

Hetkiseksi kiintyivät hänen ajatuksensa mieheen, joka oli puhellut niin
paljon tuolla sisällä — — — Jo ensi iltana oli hänen äänensä jollakin
erityisellä tavalla vaikuttanut häneen, hän ei tiennyt miksi, — mutta
se muistutti jostakin aikoja sitten olleesta ja menneestä, jostakin,
jonka hän oli kärsinyt loppuun ja joka nyt oli takanapäin — — — jota
hän ei enää halunnut kokea uudelleen — — —

Hän kulki hitaasti.

Tuolla istui jänis ja katsoi häneen tyynin, viattomin silmin, hänen
jalkansa melkein kosketti sitä, ennenkuin se loikkasi tiehensä.

— Ei sinun tarvitse pelätä minua, sanoi hän hiljaa, hieman hymyillen. —
Mutta paikkasi minä anastan!

Hän kävi istumaan, — tässähän kaikki olivat koolla hänen ympärillään:
vaivaiskoivut ja katajat, kanerva ja hopeanvalkoiset raidat. Kuinka ne
kimmelsivätkään päivänpaisteessa!

Nyt kertoisi hän kaikki. Näille voi hän uskoa mitä tahansa — ihmiset
arvelisivat sen osoittavan että hän oli päästä sekaisin — oikein hänen
täytyi nauraa — sehän juuri osoitti että hän oli viisas!

Häntä halutti kiittää Jumalaa siitä, että noilla hienoilla ihmisillä
ei mielestänsä ollut mitään tekemistä täällä, vaan että hän sai olla
täällä rauhassa yksin eläinten kanssa.

Kuinka siellä tänään oli kuulakkaa ja hiljaista! Tuuli vain liiteli
eteenpäin pitkin, hiljaisin siivin, kuin olisi se aivan yksin taivaan
alla...

Hän kuuli sen kuiskeen, — se tiesi kaikki mitä täällä tuhansien
mättäiden keskellä tapahtui... Se hiipii läpi kanervikon, piiloutuu ja
uinahtaa — herää jälleen, pujahtaa pikku kukkasten sydämeen ja saa ne
vapisemaan. — — —

— Sinulle voin sen sanoa, mumisi hän puoliääneen, — sillä sinä et ole
muiden kaltainen!

Hän paneutui alas kanervikkoon. Hän oli aivan kuoliaaksi kiusaantunut.

Hän painoi kädet kasvoillensa. — — — Ei, ei sitä, joka hänestä nyt
tuntui kuin kaamealta sadulta, jonka joku oli hänelle joskus kertonut.
Nyt hän oli unohtanut sen, tai Jumala oli vapahtanut hänet siitä — — —
Häntä vain halutti vähän ajatella entisiä, siinä kaikki.

Hän kohottautui puoleksi istualleen ja nojasi pään käteensä.

— — — Kuinka olikaan ollut mahdollista, että hänestä oli tullut tuon
miehen vaimo? Hän näki hänet edessään, — eversti Arvid Thammersin:
itsekylläisenä, lihavana, kaljupäisenä — — —

Hän silmäili häntä kylmästi, ihmetellen. Oliko tuo hän itse? Oliko
yhdyselämä hänen kanssaan tehnyt tuon miehen tuollaiseksi?

Häntä puistatti sitä ajatellessa — — —

Hän sulki silmänsä. Nyt seisoi tuo mies hänen edessänsä sellaisena,
jommoinen hän kerran oli ollut: kauneimpana miehenä, minkä hän
ikinä oli nähnyt. Pehmoisella trubaduurinäänellänsä valtasi hän
neitosen mielen, hänen tummat, rakastuneet silmänsä tenhosivat tämän
mielikuvituksen. Niihin näytti sisältyvän niin paljon.

Ja täti sanoi, että aina kävi niin, että neidonunelmat jäivät
toteutumatta; ei hänen pitänyt luulla olevansa ainoa, joka oli sen
kokenut!... Aikaa myöten voittaisi hän pettymyksensä. Ja sitten piti
käydä käsiksi todellisuuteen, siinä löytäisi onnen.

Itse oli hän myöskin ajatellut että hänen onnensa olisi Arvid Thammers
— onni oli kai sitten sellaista!... Ja myöhemmin tulisi kaikki se, mitä
hän odotti, — olihan kaikki hyvin, kun oli vielä niin paljon hyvää
odotettavissa! Niin oli aina, niin sanoivat kaikki. Ja muuthan tiesivät
sen paremmin kuin hän. Itse oli hän ajatellut, että oli parasta pyrkiä
turvaan, — hän oli tuntenut itsensä niin turvattomaksi. Hänestä oli
kuin olisi hän pudonnut jyrkkää kalliota alas, mutta pelastunut
ihmeellisellä tavalla... Eikä hän tahtonut kärsiä... Miksi olisi hän
sitä tehnyt! Hän oli kahdeksantoistavuotias. Hän tahtoi osalliseksi
elämän ihanuudesta! — — —

Hän ei enää kestänyt noita ajatuksia. Hän paneutui jälleen kanervikkoon.

Hän pelkäsi koskettavansa liian läheltä sielunsa arkoja kohtia!... Hän
tiesi että hänen sisimmässään asui syvälle piiloutuneena kalpea kauhu
— tuon oven takana, joka johti heikkomielisyyden synkkään maahan...
Hän oli seisonut ovella odottamassa, tulisiko kutsu sinne... Oli ollut
aikoja, jolloin hän ei koskaan löytänyt lepoa, jolloin hänestä ei
mikään hänen elämyksensä tuntunut todelliselta: ei tuo, että Arvid
Thammers oli hänen miehensä ja että hän oli noiden kahden lapsen äiti,
jotka eivät lainkaan olleet hänen lapsiansa... jotka eivät nähneet
mitään äitinsä silmillä, eivät kuulleet hänen korvillansa — — —

Hän laski kädet kasvoillensa, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin
vastaan: vuosikausiin ei hän ollut muistanut, että hän koskaan oli
pitänyt miehestänsä, — mutta sen oli hän tehnyt, sitä ei käynyt
kieltäminen!...

Ja hän oli ensi aikoina odottanut jännitettynä. Hänen sydämessään oli
kätkettynä aarrelinna — ja se oli tarjona hänen miehellensä! Mutta
hänen piti itsensä hakea se esiin, piti voittaa se!

Mutta Arvid ei koskaan löytänyt tietä sinne. Hän luuli omistavansa
kaikki — luuli, ettei sen enempää ollutkaan.

Silloin telkittiin ovi kiinni.

Sitäkään ei Arvid huomannut.

— — — Silloin oli hänen vaimonsa luullut, että kerran tulisi tilinteon
päivä — ja sitten tulisi parempaa.

Mutta Arvid ei näkynyt haluavan kokea mitään myrskyisää kohtausta.
Hän ymmärsi kyllä, että hänen vaimonsa kernaasti olisi tahtonut hänet
toisenlaiseksi kuin hän oli, mutta hän ei ollut sitä huomaavinansa.
Ja hän oli aina hyvällä tuulella, nauroi melkein aina ja näytteli
kiiltäviä, vahvoja hampaitansa. Surulliset asiat eivät koskaan
tehonneet häneen.

— — — Mutta mitä hyödytti ajatella tuota kaikkea?

Thora tuijotti eteensä ilmaan. Hänen mieltänsä alkoi taas ahdistaa niin
tuikeasti. Hänen täytyi puhella jonkun kanssa — — —

— Kuules, kanervankukka, pieni kellonen, sanon sen teille, että
tietäisitte millainen minä olen... ettette ajattele minusta liian
hyvää... ja että olette hiukan ystävällisiä minulle, kun tulen tänne
nummelle!

Hän kävi niin omituisen hermostuneeksi, — täytyihän hänen sanoa se,
eihän hän voinut sitä salata — — —

Epäröiden, tuskallisesti hymyillen mumisi hän itsekseen:

— Sillä minä olin nuori — — — ja tunsin runtelevaa tuskaa, ettei
koskaan tulisi parempaa! Aloin haikeasti kaivata toisenlaista elämää
kuin mitä elin — — — Aloin haaveilla... minusta haaveilu tuntui
todellisemmalta kuin elämä. — — — Silloin menin eräänä iltana Arvidin
luo ja sanoin että olin alkanut unohtaa hänet... ja että se teki minut
levottomaksi — — —

— Mutta Arvid nauroi: »Minulle on yhdentekevää, mitä haaveilet.»

— »Entä jos se ei jäisi pelkäksi haaveeksi... jos kävisi totuudeksi,
etten enää välittäisi sinusta?»

— Arvid nauroi: »Olethan sinä minun — — — ja sitäpaitsi minä en pidä
kenestäkään niin paljoa, etten voisi tulla toimeen ilman häntä.»

— Silloin kävi sydämeni jääkylmäksi. Sellaisena se pysyikin. En enää
itkenyt niin paljoa. Aloin ihmetellä, mitä siitä lopuksi tulisi — — —

Hän kohottautui jälleen. Hän ei voinut olla hiljaa. Valittaen hän
kuiskasi: — Ei, nyt ei minulla enää ole mitään sanottavaa; mitä se
hyödyttäisi, kun se niin kysyy voimiani...

Mutta hän ei voinut vapautua ajatuksistansa. Hänen täytyi ajatella
Arvidia, joka oli yhtä iloinen kuin ennenkin, — ja kuinka hän oli
alkanut katsoa häntä toisin silmin kuin ennen. Tuo trubaduurimaisuus,
joka oli niin pukenut häntä, ja jonka morsian oli luullut viittaavan
johonkin syvempään, se oli karissut pois kuin repaleiksi kulunut puku.
Ja ne harrastukset, jotka alkuaan olivat heitä yhdistäneet, olivat
hukkuneet aineellisuuteen, joka Arvidissa kehittyi kehittymistään. Hän
alkoi yhä enemmän rakastaa mukavuutta ja hyvää ruokaa ja alkoi tehdä
ostoksia taloutta varten — — — Ja toiset sanoivat hänelle: »Kuinka
onnellinen sinä olet, kun olet saanut miehen, joka huolehtii talostansa
niin väsymättömästi!» — — —

Mutta sitä ei Thora oivaltanut, hän oivalsi vain että he olivat
alkaneet käydä eri teitä. Ja hänestä tuntui kuin ei hän itse koskaan
vanhenisi, kuin olisi juurtunut kiinni nuoruuteen. Muut hänen
ympäristössänsä kävivät täysi-ikäisiksi ja kehittyneiksi ihmisiksi,
mutta hän ei koskaan päässyt sen pitemmälle.

Ja nuoret rouvat sanoivat hänelle: »Sinä et ollut luotu avioliittoa
varten... Ethän ollenkaan käsitä, kuinka hyvät päivät sinulla on!»

Heillä piti usein olla vieraita, musiikkia ja tanssia. Arvid kaipasi
sitä.— — —

Thora makasi kanervikossa, tuijottaen suoraan eteensä ilmaan.

— — — Sitten tulivat nuo molemmat pienet lapset.

— Ne vaikuttivat niin vierailta — melkein heti. — Kostiko luonto täten
hänelle?

Ne kasvoivat suuriksi ja täysi-ikäisiksi, ne tulivat isäänsä ja
isänsä sukuun... niillä oli samanlaiset suuret, vahvat hampaat, jotka
nauroivat kaikelle, ja sama rakkaus ruokaan!

Tänäkin hetkenä hän melkein hämmästeli ajatellessaan että tuo nuori
tyttö, jolla oli niin kirkkaat, häikäilemättömät silmät ja kylmähkö,
ivallinen ilme raikkailla huulillansa, todellakin oli hänen tyttärensä
— ja entä Birger, joka oli niin isänsä kaltainen, jolla oli sama runsas
varasto merkityksettömiä puhetapoja... sama rakkaus mukavuuteen, sama
tyyneys ja taipumus käydä varhain lihavaksi — — — Siinäkin olivat
lapset isänsä kaltaiset, että kun halusivat häneltä jotain, voivat
osoittaa samaa hillitöntä hellyyttä — se tuotti suorastaan kipua
sydämeen!

Hän hengitti syvään ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan.

Mitä hyödyttikään maata täällä ja ajatella tuota kaikkea! Ehkä oli aina
sellaista! Olikohan kenenkään ihmisen koskaan hauskaa elää?

— — — Mutta tuo, että hänen täytyi kantaa sitä taakkaa ettei koskaan
muistanut että hänen tuli olla vanha ja ymmärtäväinen ihminen — se
tietysti juuri oli hänen mielisairautensa.

Hänen lapsensa, jotka molemmat olivat niin ymmärtäväisiä, katsoivat
että hän oli vanha nainen, jonka oli pysytteleminen sisällä! — — —

Jospa tulisi laine, joka huuhtaisisi pois koko hänen elämänsä ja hänet
itsensä jäljettömiin... jos myrsky ottaisi hänet mukaansa ja hävittäisi
hänen muistonsakin!

       *       *       *       *       *

Hän nousi. Mitä hyödytti täällä loikominen — — — Nyt oli hän voittanut
kaikki, — oli käynyt tyyneksi!

Hän tunsi olevansa kuin valmis elämään nähden. Mikä voi murtua, se oli
murtunut... se mikä oli loistanut, se oli sammunut ja menehtynyt!

Hän muisti nuo ajat, jolloin elämä oli häntä koetellut, jolloin hänelle
oli karttunut kokemuksia — noita unohtumattomia, muistoon syöpyneitä
päiviä — päiviä, jotka eivät enää voineet palata, sillä hänellä ei
ollut voimaa kestää niitä kahdesti.

Tuossa ajatuksessa oli jotain lohdullista. Jumalan kiitos, että hän oli
päässyt niin pitkälle! Nyt hän vasta oli onnellinen...

Mutta väristys kävi hänen lävitsensä. Silmät olivat kyynelissä.

       *       *       *       *       *

Ilta lähestyi.

Hän loikoi yhä vielä, tuijottaen ylös ilmaan.

Taivaalla näkyi sateenkaari; se himmeni ja häipyi hajalle. Siitä
tuli kimppu taivaallisia kukkia, jotka satoivat alas häntä kohden,
vaalenivat ja katosivat. — — — Ja yhä jatkui suhina, joka tuli
tunturilaitumelta — — —

Aina tuo kaukainen metsä suhisi tuolla tavoin.

Vai tuuliko se oli tai joki? Vai ilman hengetkö sulattivat yhteen
kaikki nuo heikot äänet, jotka olivat kuin laineiden loppumatonta
loisketta!... kuin hänen oma ainainen, hiljainen kaipauksensa, joka ei
voinut tyyntyä! — — — Kaislikosta saapui hiljainen suhahdus.

Hän katsoi vedelle päin. Se kimmelsi punertavana. Kaksi kuikkaa
uiskenteli, jättäen veden kalvoon pitkät viirut jälkeensä. Niiden
valkoiset rinnat hohtivat päivänpaisteessa, kun ne kohottautuivat ylös
pinnasta, räpähdyttäen siipiänsä.

Ja taivas — mitä kaikkea se keksikään! Kukat olivat nyt poissa, mutta
siellä näkyi nyt kaikenmoisia eläimiä, kaikki ruusuilla kukitettuina!
Äänettöminä ja hiljaa vaelsivat ne siellä tietänsä edelleen — eikä
missään näkynyt ihmisiä — vallitsi täydellinen hiljaisuus. Se oli
parasta kaikesta!

Hän lepäsi yhä kanervikossa, ilmaan tuijottaen.

Eläimet poistuivat vähitellen, vaalea iltarusko vain oli jäljellä.

Hänen katseensa kiintyi taivaanrantaan.

Tunturien mahtavat ääriviivat kuvastuivat taivaalle. Kaukana näkyivät
suuret, kiveenveistetyt kasvot, — sankari oli siinä käynyt levolle,
mahtava pää nojattuna vihreätä, sametinpehmoista tunturia vasten. —
Kuinka tästä hiljaisuudesta kävi nauttiminen — — —

Miksikä piti nyt tuon kulkijan tuolla saapua? Mitä oli ihmisillä täällä
tekemistä?

Rouva Harder se oli. Hän tuli sairaan miehen luota.

Hän kulki Thora Thammersin ohi, mutta käännähti sitten, katsoi häneen
ja hymyili.

Tuossa katseessa oli jotain, joka ikäänkuin kosketti häneen ja sanoi:

»Nouse ja käy! Tule jälleen reippaaksi ja terveeksi!»

Thora Thammers painoi päänsä alas.

Sitten hän kohotti jälleen kasvonsa, seurasi poistuvaa katseillaan,
niin kauan kuin voi, ja kuunteli.

Mutta tiesihän hän, että ohikulkija ei ollut sanonut mitään, oli vain
katsonut häneen.

— Niin, sanoi hän lopuksi, — teen sen! — — —

Nyt tuli jälleen joku. Koira syöksähti Thoran luo.

Hän katsahti ylös ja kohtasi sen vauhkon, synkän katseen.

— No, rauhoitu, sanoi hän hiljaa, — minähän olen ystäväsi!

Se nuuskiskeli, äyhkäisi, läksi jälleen juoksuun ja palasi isäntinensä.

Thora Thammers näki että tulija oli parantolan vieraita, — tuo, jolla
oli niin ihmeellinen ääni ja niin sietämättömän iloinen seurustelutapa.
Hän tunsi ehdottomasti vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka
nauroivat paljon, ja häntä oli vaivannut keveä tapa, millä hän
käsitteli kaikkia asioita.

Tulija pysähtyi hänen eteensä tervehtien:

— Ken retkeilee täällä minun nummellani? Vai niin, vai täällä te
piileksitte! — — — Niin, täällä on päivänpaisteista ja ilmavaa!

Thora vastasi vienolla, hajamielisellä hymyllä ja odotti että tulija
jatkaisi matkaansa.

Mutta tämä jäi seisomaan.

— Susi, tule tänne! Saanko esitellä erään ystäväni. Hän on hienoa
sukua. Nimensä on hän perinyt isoisältään, joka oli susi. Voitteko
nähdä, kuinka hän ilmaisee sukuperänsä, — hän ei koskaan kulje
suorassa suunnassa eteenpäin. Ihmeellistä, että olette voittanut hänen
suosionsa; hän ei yleensä pidä naisista.

Hän kävi istumaan.

— Toivottavasti te sallitte!

Thora ei vastannut mitään. Hän aikoi nousta lähteäksensä. Mutta tulija
ei katsonut häneen.

Niin jäi hän istumaan.

— Se on oikein, hyvä rouva, että te tulette tänne, sillä täällä on
niin hauskaa. Tännehän ei juuri koskaan tule ketään. Ne menevät joko
vuorille laskemaan vuorenhuippuja ja kirkontorneja, taikka myöskin
koskelle. Kosken maalaaminen on täällä käynyt oikein kulkutaudiksi.
Siellä istuu kaksikymmentä naista, miehiä ja lapsia lukematta!

Hymyillen kääntyi puhuja Thoraan.

— Te ette puhu paljoa, hyvä rouva, mutta te teette havaintoja! Olen
väliin tarkannut teitä seurusteluhuoneessa. Ja te katsoitte minuun
tavalla sellaisella, että te voisitte varsin hyvin olla vartijattarena
eläintarhassa. Tiedänhän kyllä, että eläimiä ei saa ärsyttää!

Thora ei vieläkään sanonut mitään, vaan ajatteli vain että läksisi
kernaimmin tiehensä.

Toinen jatkoi iloisesti: — Kenties te kaikessa hiljaisuudessa täällä
tutkitte eläinkuntaa?

— Minä en ole tuttava kenenkään kanssa.

Thora Thammersin ääni oli tyly. Hän katui ettei ollut lähtenyt heti
alussa.

— Minulle tuottaa huvia tutustuttaa teitä heihin. Täällä on oivallisia
mallikappaleita!... Katsokaa nuorisoa! Oletteko tarkannut noita nuoria,
joilla nykyaika on meitä onnellistuttanut?... Noita ihmeellisiä
olentoja, jotka käydä hoilottelevat ja sanovat »nimittäin» ja »aivan
yksinkertaisesti» tavalla sellaisella, kuin riippuisi kaikki tyyni
maailmassa yksinomaan heistä. Ettekö ole huomannut, kuinka huvittavia
he ovat häikäilemättömyydessään ja parantumattomassa puolinaisessa tai
täydellisessä sivistymättömyydessään? Otsillaan niillä on merkki että
kuuluvat Jumalan armosta henkiseen alhaisoon, ja siitä ne näyttävät
ylvästelevän. Hän käännähti jälleen ja katsoi Thoraan. — Ennen oli
täälläkin ylhäällä asiat paremmin. Nythän täällä on parvittain
nuoria naisia, jotka tekevät vuoripolut epävarmoiksi ja oleskelun
parantoloissa rasittavaksi... Tulee haaveilleeksi entisajoista, jolloin
näki useammin hienoja nuoria naisia kuin nykyisin. — — —

Thora loi häneen nopean katseen ja kävi tulipunaiseksi.

Olivatkohan Gertrud ja Birger tehneet jotain? Miksi tuo muukalainen
sanoi kaiken tämän hänelle?

— Minä... minä en tiedä mistään, mumisi hän. Tuon muukalaisen
esiintymisessä oli jotain, joka teki hänet levottomaksi.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Tehän ette voi tietää kuinka kauhea minä
olen puhumaan puita, heiniä.

Hän nousi paikaltaan ja meni lähemmäksi.

— Te olette likinäköinen, rouva Thora Thammers, perin likinäköinen!
Ja te unhotatte myös helposti. Epäluuloton te myöskin olette. Olette
tyytynyt minun pashanimitykseeni. Ette ole välittänyt edes tiedustella
ken minä olen. Tunnetteko minut nyt!

Thora Thammers hypähti kiveltä, jolla oli istunut. Hän tuijotti
puhujaan.

Ja katsoessaan häneen hän kävi harmahtavan kalpeaksi. Hänen huulensa
värähtelivät valtavasta mielenliikutuksesta.

Tuo mies, jolla oli niin ihmeellinen ääni, — olisihan hänen pitänyt
tietää että se oli _hän!_ Hän näki syvät uurteet hienopiirteisen suun
ympärillä... tuon valtavan katseen... nyt vasta tunsi hän hänet.

Alkaisiko se nyt jälleen alusta?

Hänen mielessään heräsi hehkuva, kiihkeä tuska.

Kaikki tuo, jonka hän oli taistelulla voittanut... ei, sitä hän ei
antaisi riistää itseltään!

Hänen kasvoillensa tuli kylmä, jäykkä ilme. Ja pehmoinen, tummahko ääni
muuttui.

— Ei, minä en tunne teitä!

— Oivallista! Ihailen aina ihmisiä, joilla on taito unohtaa. Sehän
onkin aivan luonnollista... johan siitä on hiukan aikaa... seitsemän-
tai kahdeksankolmatta vuotta! Tiedän että olen muuttunut suuresti — — —

Hänen äänensä kuului ystävälliseltä, luontevan iloiselta.

— Saanko mainita, että nimeni on Samuel Stern, olen tukkukauppias, joka
suhteessa keskinkertainen ihminen. Ja jos sallitte, niin haluaisin nyt
tutustua teihin!

Thora kääntyi poispäin. Hiljainen vavistus kävi läpi hänen olentonsa.
Hän ei olisi halunnut olla huomaavinaankaan, mitä tuo kaikki tarkoitti.
Hän aikoi tyynesti lähteä tiehensä.

Mutta hänen täytyi jälleen käydä istumaan — hän ei voinut lähteä.

Lauhkeasti ja tyynesti puheli toinen:

— Onpa tämä todellakin lystikästä! Te tulette Bergenistä, minä
Kristianiasta, — niin, tässä maailmassa tapahtuu todellakin kummallisia
sattumia — — — Tuleeko herra eversti tänne?

— Ei! — Nyt näki Thora Adèle Harderin ilmaantuvan tien käänteeseen ja
menevän pieneen taloon, — hänen täytyi puhua jostakin muusta.

— Ken tuo oli? Asuuko hän tuolla?

— Asuu, se on hänen pieni tupasensa. Me nimitämme sitä Casa Santaksi,
ja hän itse on meidän Alma Mater, meidän pyhimyksemme. Hän muistuttaa
Donna Velataa, te tiedätte, sikstiiniläisen madonnan mallia.

Hänenkin mielestänsä oli oiva keksintö puhua jostakin muusta, ja hän
jatkoi:

— Hän tulee tänne kesäisin lepäämään, mutta ne joilla on kärsimyksiä,
eivät anna hänen olla rauhassa. Hänellä on maatila. Sen hän on
muodostanut kodittomain lasten kodiksi. Hän opettaa heidät istuttamaan
metsää ja viljelemään maata — ja oppimaan luonnosta, tullaksensa
ihmisiksi. — — — Hienosto täällä arvelee parhaaksi varoa osoittamasta
hänelle liian suurta kunnioitusta. Luullaan näet että hän on köyhä
ja naimaton eikä edes hienoa syntyperät. Mutta hän ei huomaakaan
heidän epähienouttaan. Hänen hienoiset sormensa eivät koskaan joudu
kosketuksiin heidän raakamaisuuksiensa kanssa — välimatka on liian
suuri... Hänen lähestyessään tunnen halua polvistua — — —

— Oletteko nähnyt, millaiset suuret, vaaleansiniset silmät hänellä on.
Ne muistuttavat niittyorvokkia. Mutta niissä on innostusta ja haaveita,
suurenmoisempia kuin niittyorvokin. Ne haaveilevat, että maailman
kurjuus on voitettavissa... Oletteko puhellut hänen kanssaan?

— En!

— Ei, hän ei puhele paljon — eniten vain niiden kanssa jotka
kärsivät... Puheletteko te noiden toisten naisten kanssa?

Thora istui puolittain toisaanne kääntyneenä. Hänen katseensa oli arka.

Äkkiä hän loi Samuel Sterniin pitkän, raskasmielisen katseen.

Tämä käännähti poispäin ja vihelsi kouraansa. Sitten hän tervehti
hymyillen: — Te tahdotte että minä läksisin!

Hän läksi, mutta palasi kuljettuaan muutaman askeleen. — Älkää viipykö
täällä kovin kauan! lausui hän. — Yöllä on täällä hiukan omituista —
nummi on raskasmielinen!



6.


Thora Thammers oli jäänyt istumaan paikalleen — aivan levollisena. Hän
ei ajatellut enää mitään.

Vielä näkyivät tunturit vaalean sumun takaa. Mutta pian alkoi aavikko
pienentyä.

Olo kävi ahtaaksi — jotain raskasta läheni — musta vihuri kävi yli
järven. Ja äkkiä tuli kylmä.

Häntä alkoi palella.

Nousisiko hän ja läksisi kulkemaan — kulkisi eksyksiin vuoristossa,
kenties — — —

— — — Vai menisikö hän sisään ja paneutuisi vuoteeseensa kuin
tavallinen vanha rouva, joka tietää, mitä on velkaa lapsillensa.

Hän nousi: niin hän tietysti tekisi! Varsinkin kun hän aikoi pysyä
päätöksessään ettei koskaan kiusaisi itseään millään.

Kuten nyt taivas, niin oli muukin näköpiiri häneen nähden sulkeutunut
aina ahtaammaksi. Nyt oli hänellä jäljellä enää vain siekale kaikesta
siitä suurenmoisesta, joka hänelle kerran oli kuvastunut. Nyt tahtoi
hän vetääntyä omaan itseensä ja elää hiljaista elämäänsä rauhassa.

Hän kulki hitaasti parantolaan takaisin. Hän antoi tuoda kupin teetä
huoneesensa, joi sen hajamielisesti, riisuuntui ja meni vuoteeseen.

Kauan loikoi hän kuullen kellon lyövän tunnin tunnin jälkeen.

Sitten hänestä oli kuin hän nukkuisi, mutta kaiketi hän lienee ollut
hereillä, sillä hän kuuli käytävän heilurikellon hiljaisen naksutuksen.

Mutta mistään muusta ei hän ollut tietoinen — hän tunsi vain nopeiden,
äänettömäin lentimien kuljettavan hänet kautta hänen valoisan
nuoruutensa kevään ihanuuteen: — — —

       *       *       *       *       *

— — — Hän oli lapsi ja kuljeskeli niityillä. Ympäröivä metsä oli
niin tiheä ja vaaleanvihreä. Pitkin, tummenevin lainein aaltoili
silkinhieno ruoho hänen ympärillään. Ja käki kukkui, ja kaukaa kuuli
hän metsäkyyhkysen kuhertelua — — — ja pääskyt suhahtelivat hänen
ohitsensa...

Oli metsäkukkasten kukoistuskausi — laakso oli täynnä niiden tuoksua.

Ja kaikki täytti hänen mielensä riemulla.

Ja hän kuljeskeli ajatellen ihmeellisiä, uusia ajatuksia! Ja ilma kävi
kuin kullahtavaksi... hän käyskenteli kultaisessa ilmassa. — Silloin
lähestyi häntä elämän unelma. Hänen mielensä kävi niin riemukkaaksi ja
omituisen liikutetuksi. Nyt tiesi hän millaista olisi, kun hän tuli
suureksi!...

Hän istui ruohoon ja itki — kaikki oli niin juhlallista. Aurinko laski;
kaikki maa muuttui kuin kultalinnaksi!

       *       *       *       *       *

Sitten kuvastui hänelle vanha puutarha. He istuivat jasmiinikatoksen
alla. Suuria, valkoisia kukkalehtiä liiteli alas kautta ilman,
lumihiutaleiden kaltaisina. Ilma kävi raskaaksi ja suloiseksi tuosta
valkoisesta lumesta.

Siinä he istuivat. Oli niin valkoista ja hiljaista, ettei kumpikaan
voinut puhua. Nuorukainen alkoi uurtaa neitosen nimeä vanhaan puuhun.

— Tule, kuiskasi hän sitten, — menemme tuonne lehmusten tuoksuun,
korkeitten kukkaskaarten alle, illan hehkuun... kaikki kuuluu meille!...

Tyttönen näki hänen hellän, valoisan hymyilynsä, hänen hienon suunsa,
joka värähteli silmän tummuessa. Ja nuorukainen kysyi: — Miksi lemmit
minua? — Sitä ei tyttönen tiennyt — — —

       *       *       *       *       *

Kuten sinä vuonna ei käkönen ollut koskaan kukahdellut. —

Oli satanut. He kulkivat yli höyryäväin ketojen.

Usman valkoisen vaipan alla huojuivat kukkaset — ne näyttivät käyvän
juhlakulkueessa yli kedon!

He pysähtyivät sitä katsomaan — Heidän täytyi nauraa! — Puna-apila oli
vallaton, mutta se oli valkoapilaan syy; se tuoksusi niin voimakkaasti,
että se pani toiset kukat päästä pyörälle.

       *       *       *       *       *

Varhainen sunnuntaiaamu!... He kulkivat kauas, kauas. He eivät voineet
kääntyä.

Kypsä vilja suhisi. Ilma oli täynnä lintujen riemahtelua.

He pysähtyivät ja katsoivat ylös häikäisevään sineen, jossa leivot
liitelivät, ilma hohti ja riemu raikahteli.

Heidän täytyi nauraa, sillä he olivat niin onnellisia.

Ja kun he tulivat kotiin, soivat kellot.

Ne tuntuivat kuin vahvistavan heidän liittonsa!

Kotona sanoivat kaikki: Katsopa häntä tarkoin! Voinethan nähdä, ettei
hän ole sinua varten!

Ja he puhuivat siitä, milloin hän tuli ja milloin meni ja kuinka hän
käytti aikaansa.

Mutta neitonen ei ymmärtänyt heitä, - ei enemmin kuin olisi ymmärtänyt
tuulta, jos se olisi sanonut jotain ohiliitäessään.

Sillä kun nuorukainen oli hänen luonansa ja hän katsoi häneen, silloin
ei hän tiennyt minnäköinen hän oli. Eikä hän voinut tietää kuinka hän
käytti aikaansa — sillä hänen tullessaan pysähtyi ajan kulku!

Sen hän vain tiesi, että hänen omassa sisimmässään asui sanaton
ihanuus... Hänen ylitsensä sateli kukkasia, tuoksuvia... valkoisia,
valkoisia!

Hänen täytyi istua hiljaa ja vain ottaa vastaan.

Hän ei toivonut mitään — ei edes että nuorukainen tulisi, sillä olihan
hän aina hänen luonansa!

Hän ei ymmärtänyt mitä toiset puhuivat. Sen hän vain ymmärsi että tämä
oli elämä, jommoinen sen täytyi olla hänelle! Tämä oli se unelma, jonka
hän oli uneksinut kerran kauan sitten, ilman kullahtaessa. — — —

       *       *       *       *       *

Oli talvi. Häntä paleli. Hän oli unohtanut ottaa vaatteita yllensä;
hänen sydämensä oli tuskaa täynnä. Hän tahtoi itse mennä katsomaan,
oliko se totta, — oliko totta, että kun nuorukainen läksi hänen
luotansa, niin meni hän nuoren näyttelijättären tykö, joka oli siellä
vierailunäytäntöjä antamassa. Hänen veljensä oli lohduttanut häntä ja
sanonut, että kun tuo toinen läksisi, niin siihenhän se päättyisi —
vierailunäytännöstähän vain oli kysymys. Kotona koettivat kiusata häntä
vielä lisäksi.

Ja hän _oli_ siellä! Vai niin, he istuivat aterioimassa? Mutta hänen
piti tulla ulos, hän halusi puhua pari sanaa hänen kanssansa...

Hän tuli ulos ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi.

— Tahdoin vain sanoa sinulle jäähyväiset, sanoi morsian. Sulhanen
yritti häntä seurata. — Ei, sanoi neitonen, — veljeni on mukanani.

Ja hän läksi.

Kotona olivat kaikki iloissaan. Hän saisi matkustaa Bergeniin tätinsä
luo, varhain seuraavana aamuna. Kaikki noudattivat nyt hänen mieltänsä!

       *       *       *       *       *

Silloin alkoi hänen erämaanvaelluksensa.

Mutta hän ei saanut koskaan vettä kalliosta. Häntä vaivasi niin
omituinen jano. Se oli tunkenut läpi koko hänen olentonsa, käsiin ja
jalkoihin, sydämeen ja sieluun! Sisäinen, tyydyttämätön jano se oli,
joka kestäisi kautta iankaikkisuuden. Hänen mielensä täytti kiduttava
pelko elämää kohtaan, kiihkeä kaiho siihen elämään, jota hän ei ollut
saanut elää — — —

Hän nukkui sikeästi. Aamuaurinko, joka paistoi hänen kasvoihinsa, ei
pystynyt häntä herättämään, ei myöskään portailta kuuluva melu.

Gertrud oli lähettänyt järjestäjän sisään pari kertaa. Äiti oli
nimittäin luvannut auttaa häntä laatimaan uudelleen erään puvun
illaksi, jolloin aiottiin tanssia.

       *       *       *       *       *

Nyt tuli Gertrud itse, hieman harmistuneena.

— Sinä olet kai sairas, äiti! Ja minä kun olen luottanut sinuun niin
varmasti. Nyt on tuolla ulkona joku minua odottamassa, — meidän piti
lähteä aamukävelylle!

— Rakas lapsi, voit olla levollinen!

Rouva Thammers kohottautui vuoteessaan ja pyyhkäisi tarmokkaasti
kasvojansa.

— Näin vain unta... en muistanutkaan että sinä olet olemassa.

Gertrud huomasi omituisen hymyilyn, joka vilkahti hänen äitinsä
kasvoilla, ja hän tunsi närkästystä.

— Sen uskon varsin hyvin, mutta pahinta se oli tuon puvun takia — — —

— No, menehän nyt, ystäväiseni, kyllähän minä — Gertrud oli jo
portaitten alapäässä, ja hänen äänensä kajahti melkein hellältä.

— Sepä on kiltisti, äiti, — niin, ne odottavat tuolla alhaalla!

Rouva Thammers pyyhkäisi hiukset ohimoiltaan.

— Kuinka vihaan tuota kaikkea! kuiskasi hän kiivaasti.

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui huojutellen ruumistaan
edestakaisin, kuin kiihkeässä ruumiillisessa tuskassa.

Kello löi. Hän säpsähti, nousi ja pukeutui. Hän pysähtyi hetkiseksi
katsomaan peiliin ja nyökkäsi jäykästi hymyillen kuvallensa.

Sitten meni hän alas syömään aamiaista, ja senjälkeen piti hänen käydä
käsiksi Gertrudin pukuun.

Hän istuutui töineen kuistille, joka kiersi taloa.

Tukkukauppias Stern tuli käyden rouvansa kanssa.

— Hyvää huomenta, everstinna, sallikaa minun esitellä rakas vaimoni,
rouva von Asten — — — ja tässä tulee todellinen tukkukauppiatar Iversen!

Rouva Iversen löi häntä käsivarteen työlaukullaan.

— Te olette... en tosiaankaan tiedä mikä! Mutta onneksi on Iversen
niin todellinen, kuin kukaan ikinä voi olla, ja siitä olen tosiaankin
iloinen!... Mutta te olette ultramontaani.

Mitä rouva Iversen tarkoitti ultramontaanilaisuudella, sitä ei hän
olisi osannut lähemmin selittää, mutta ei kukaan vaatinutkaan sitä
häneltä. Katse suopean armollisena jatkoi hän matkaansa kuistiin.

— Niin, nyt tahdon todellakin istua hetkisen täällä teidän tykönänne
juttelemassa!

Ja hän otti työnsä esiin.

— Täällä on tosiaankin niin... niin, eikö teistäkin, everstinna, tämä
näköala... kuinkas se olikaan, kun Iversen sanoi siitä eilen, se oli
niin sattuvasti... Iversen, tulepa tänne! Kuinka sinä sanoit eilen
tästä näköalasta.

Mutta Iversen ei kuullut. Nähtiin vain kookkaan, vaaleapukuisen olennon
katoavan mäen taakse.

Tukkukauppias Stern katosi myöskin. Herrat aikoivat uimaan.

— Näin että everstinna oli ulkona eilen illalla... mitä te pidätte
auringonlaskusta ja muusta sellaisesta? Iversenin mielestä siinä on
jotain niin sopusointuista ja kirkasta, ja sehän on todellakin aivan
totta.

Rouva von Asten oli myöskin käynyt istumaan ja avasi kirjaillun
käsityölaukkunsa.

Hän istui toisella puolen rouva Thammersia, joka oli saanut punaisen
täplän kumpaankin poskeensa ja neuloi ahkerasti.

Rouva von Astenin pieni sievä pää kiiltävine silmineen oli ainaisessa
liikkeessä. Hän alkoi keskustella. Mutta hän rajoittui pelkkiin pieniin
kysymyksiin.

Hän kirjaili ahkerasti kahviliinaa. — Hänen kätensä olivat suuret,
valkoiset ja pehmeät. Hänen kauneissa kasvoissaan kuvastui jonkinmoinen
hienostunut häikäilemättömyys ja kiihkeys, joka saattoi aavistamaan
että hänen läheisyydessään voi syntyä tuhoava hirmumyrsky.

Ja hänen silmiinsä tuli väliin omituinen salatun kiihtymyksen ilme,
yksin nytkin, kun hän oli niin rauhallisessa toiminnassa.

Rouva Thammersin kävi kuten muidenkin. Hänestä tuntui tuon tuostakin
kuin häntä olisi raapaistu.

Oikeassa hän olikin. Rouva von Asten ei voinut luopua vanhasta
tavastaan, vaikka hän nyt istui mitä herttaisimmasti hymyillen ja
vaikka rouva Thammers hänestä tuntui aika miellyttävältä.

Rouva von Astenia huvitti aina uusien tulokasten ominaisuudet. Sillä
hän tarkoitti heidän virheitänsä. Hänelle ei koskaan pälkähtänyt
päähän, että hänellä itsellään voisi olla »ominaisuuksia». — Hänellä
oli paljon harrastuksia, muun muassa kiinnittivät salaiset tieteet
hänen mieltänsä. Oli erittäin helppoa uskotella hänelle mitä
mahdottomimpia asioita.

Nyt halusi hän tietää, tiesikö rouva Thammers jotakin astraalitasosta
tai oliko hän kuullut puhuttavan henkien välittömästä vaikutuksesta...
Ei, ei hän mitenkään tarkoittanut spiritismiä — — —

Rouva Thammers oli varmaankin varsin vähäpätöinen olento. Alemmat
henget juuri eivät pystyneet erottamaan noita kahta asiaa — — —

Järjestyksenrakkautta ei rouva Thammersilla myöskään näyttänyt olevan.
Rouva von Asten harrasti itse kovin järjestystä, mutta sillä tavoin
ettei hän koskaan saavuttanut tavoteltua päämäärää. Hän luuli aina että
syy oli muiden huolimattomuudessa. Nyt oli hän ollut kyllin varomaton
pannaksensa kirjaussilkkinsä rouva Thammersin neulomatarpeiden sekaan,
ja nyt se oli aivan sekaisin, niin että oli oikein ja kohtuullista,
että rouva Thammers tarjoutui selvittämään sen. Rouva Iversen näytti
myöskin hiukan harmistuneelta. Rouva Thammers ei tuntenut tarpeeksi
mielenkiintoa kirjailuihin. Häntä olisi toisiaankin haluttanut tietää,
millaista hänen kotonansa mahtoi olla. Tuollaisiin naisiin tuli
helposti jokin epänaisellinen piirre. — — —

Thora Thammers nousi paikaltaan. Hänestä alkoi siellä tuntua liian
lämpimältä. Rouva Iversen nousi myöskin.

— Hyvä Jumala, Iversen, olen aivan unohtanut Iversenin...

He huomasivat kaikki kolme tulleensa istuneeksi liian kauan.

Rouva Thammers meni huoneeseensa ja ryhtyi jälleen työhönsä, tuntien
ehdottomasti kiitollisuutta siitä, että hänellä oli oikeus olla siellä
yksin.

       *       *       *       *       *

Puku valmistui. Sinä päivänä oli Gertrud ihastunut äitiinsä.

— Tietysti sinäkin tulet tänä iltana mukaan katsomaan, kun me
tanssimme! Tiedätkö, usein minusta on kaikkein hauskinta istua
katsomassa — sillä ainahan näkee jotain, jolle voi nauraa itsensä
kuoliaaksi.

Rouva Thammers katsahti tyttäreensä hieman hymyillen.

— Sinä et ole muuttunut paljoa! Siihen aikaan kun olit kahdeksan vuoden
vanha, sanoit jokseenkin samaa. Sinulla oli ensi kertaa vieraita
luonasi. Seisoit ja katsoit ivallisesti niitä kaikkia, ja kun kysyin
mitä ajattelit, nauroit sinä ja sanoit: »Haen vain sellaista, joka on
hullua, sillä se on hauskinta kaikesta.»

Hän huokasi ehdottomasti, sillä hän muisti vieläkin kuinka
tuskallisesti häneen oli vaikuttanut noiden raikasten, kirkkaiden
lapsensilmäin ilme.

Gertrud loi häneen nopean katseen.

— No niin, sehän osoittaa että minulla jo siihenkin aikaan oli hiukan
ihmistuntemusta! Niin, sinä kai tulet sitten myöhemmin, äiti?...
Birgerkö? Niin, Birger kai pukeutuu paraikaa... Etkö ole nähnyt häntä
koko päivänä? Ei, Birgerillä on niin paljon puuhaa... aamuisin on sitä
melkein eniten, ja illalla meillä on Nuorten klubi, näetkös... ja
hänkin kuuluu niihin, jotka väittävät että loma-aikoina täytyy olla
itsekäs... Ei, nyt minun täytyy lähteä pukeutumaan!

Rouva Thammers katsoi tyttärensä jälkeen ja alkoi poimia kokoon
neulomatarpeitaan. Mutta hän pysähtyi, antaen kätensä vaipua alas.

Mikä kurja ihminen hän olikaan! Mitä oli hän oikeastaan saanut
aikaan maailmassa? Lapsiansa ei hän ollut osannut kasvattaa...
Sama rikkaruoho, joka oli versonut pienokaisissa, rehotti nyt
täysikasvuisissa kehittyneinä, vahvoina taimina — — —

Ei mitään hän ollut saanut aikaan — ei mitään!

Oikeastaan hän tunsi osanottoa miestänsä kohtaan. Oli sääli että tämä
oli tullut hänen mieheksensä.

Hän tunsi omituisen pistoksen sydämessään. Hän oli vilpittömästi tehnyt
parastansa, vuosikaudet — mutta mitään kotia ei hän ollut voinut luoda,
ei muodostaa elämää tuollaiseksi hiljaiseksi juhlaksi, joka syntyy
sydämen hellyydestä, mielten sisimmästä sopusoinnusta. Harmaita päiviä
siitä vain oli sukeutunut.

Neljän viikon jälkeen matkustaisi hän jälleen kotiin. Ja Arvid lausuisi
hänet tervetulleeksi, suutelisi häntä ja olisi perin tyytyväinen — — —

Ja entä hän itse? Häntä puistatti tuota ajatellessa. Hän ei pystynyt
oivaltamaan tuota, ettei hän enää voinut sietää Arvidia, että hänen
kykynsä seurustella hänen kanssaan oli kerrassaan kulunut loppuun! — — —

— — — Ja Arvid kertoisi hänelle kaikenmoista klubilta... ja millaista
ruoka oli ollut, — — — Karenin pihveistä, jotka olivat niin oivallisia.
— — — Arvidin oli usein vaikea löytää sattuvia sanoja, ja silloin hän
naurahteli vain... ja niin oli hänkin totuttautunut naurahtelemaan.
Hänestä oli kiusallista ajatella, kuinka he voivat istua ja naureskella.

Ja sitten tulisivat tädit ja kaikki muut tervehtimään... Juuri miehensä
sukulaisten kanssa ollessaan hän aina paraiten tunsi virheensä ja näki
selvimmin, kuinka kaikki oli mennyt pirstaleiksi... Se hermostutti
häntä, oli kuin hänen ihonsa olisi syyhynyt... Nuo ihmiset toivat
mukanansa omituisen, ristiriitaisen, sydämettömän tunnelman, joka
saattoi jokaisen tuntemaan virheensä ja heikkoutensa. —

Ja hän oli käynyt niin yksinäiseksi! — Hänestä oli tuntunut siltä kuin
ei hän enää voisi kestää tuota yksinäisyyttä omaistensa keskuudessa.
Mutta kukaan ei ollut häntä ymmärtänyt. He olivat koettaneet parantaa
hänet tuollaisesta tyhmästä hermostuneisuudesta...

— Sinä, jolla on niin paljon elämisen arvoista, sanoivat he, — onhan
sinulla miehesi.

— Niin, totta kyllä, onhan minulla mieheni.

— Ja sinulla on herttaiset lapsukaisesi!

— Niin, sehän on totta, onhan minulla lapseni!

Ja hän oli hävennyt, kuin rikoksesta kiinnijoutunut pahantekijä. — — —

       *       *       *       *       *

Mitä varten hän oikeastaan eläisi? Eihän hänellä ollut ketään, ei
ainoatakaan ihmistä. Arvid, lapset, kaikki olivat hänelle vieraita. Hän
tunsi jälleen omituisen pistoksen.

Musiikki tunki sisään sekä nauru ja melu.

Hän kuuli Gertrudin äänen ja Birgerin remakkaa naurua. Ehdottomasti
hänestä tuntui että se oli Arvid.

— — — Mikä hänen oli, koska hänestä nyt tuntui, ettei voinut kestää
kauempaa?

Tietysti hän voi. Olihan monella muulla ollut vaikeampia seikkoja
kestettävinä — miksi ei hän sitten kestäisi?

Kello löi yksi. Alhaalla ruvettiin tekemään lähtöä.

Piha tuli täyteen iloisia, kovaäänisiä ihmisiä.

Hän tarkkasi Birgerin ääntä: oliko hän nyt jälleen juonut liiaksi?

Hän kuuli Samuel Sternin naurun. Se läheni. Mitä hänellä oli täällä
tekemistä? Tietysti hänen piti saattaa naiset kotiin. — — —

Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän kuuli että hän oli noin iloinen.

Mutta miksi ei Samuel Stern saisi olla iloinen kuten toisetkin?

Asianlaita oli vain niin, että hän itse oli käynyt niin kurjan heikoksi.

Gertrud syöksähti sisään.

— Sinähän et ole sammuttanut valkeata, äiti! Arvelinkin juuri, että
olisit unohtanut tehdä sen! — — —

— Enkö ole todellakaan sitä tehnyt? Minusta on kuin olisin koko ajan
tuijottanut pimeään. — Onko sinulla ollut hauska?

— Kovin hauska! Olisitpa nähnyt, kuinka oivallisella tuulella Omar
Pasha oli... hän on saanut kaikki nuoret tytöt rakastumaan itseensä...
kaikki tyyni! Ja se oli hyvä saavutus, sillä onhan hänellä muitakin
rautoja tulessa... Rouva Gyllenskjold — hänhän on saanut hänet
ansoihinsa. Älä näytä niin halveksivalta, äiti; sillä hän on tosiaankin
ihmeellinen, ja on oikein huvittavaa katsella, kuinka hän saa naiset
itseään hakkailemaan. —

— Luulen, ystäväni, että sinä käsität väärin tukkukauppias Sternin!

— Ei, äiti, vaan minä luulen että sinä et ymmärrä tätä tällaista.
Tuosta kiihkeän romantillisesta rakkaudesta, joka lienee ollut muodissa
sinun aikoinasi, me Jumalan kiitos olemme päässeet, — me huvittelemme
ja säilytämme sydämemme murtumattomina. Isä sanoo myöskin aina, että
niin juuri on oleva. Mutta nyt minun täytyy mennä, tulen nukkumaan
suloisesti. — — —

Birgerkö? Niin, hän meni klubille. Terveisiä vain — — — ei, ei hän
käskenyt sanomaan, — tiedäthän, kuinka hänellä on paljon puuhaa yhäti
ja aina. Nyt sammutan valkean!

Rouva Thammers paneutui pitkäkseen. Nyt piti hänen nukkua. —

Mutta hänen täytyi ajatella Birgeriä, jolla aina oli niin kiiru, ja
jonka oli pakko olla itsekäs, eikä ainoastaan loma-aikoina. — — —

Ja mitä se häneen koski, jos Samuel Stern oli iloinen ja onnellinen.

Hänellä ei syvässä alentumistilassaan ollut oikeutta halveksia ketään
ihmistä. — Mutta hän tunsi kiihkeätä halua halveksia häntä, — häntä
yksin!— — —

Pitäisikö nyt tämä hänet valveilla? Ken tahtoo rukoilla puolestani,
että saisin nukkua? kuiskasi häh.

Hän muisti pienen runon, jonka viehkeät säkeet usein olivat suoneet
hänelle lohtua. Nyt ne saapuivat jälleen, tuoden vilpeyttä — — — Ja
itse runon enkeli tuli, — — —

    »Hän aatoksen tuuti
    Ja kuiski: Jo uinu!»

    [»Tog Tanken og hvisked:
    Hav Fred, mens du sover!»]

        (Björnstjerne Björnson.)



7.


Kahdeksan päivää oli kulunut, tuoden osittain sadetta mukanaan.

Sitten tuli loistavan kirkas päivä ja sekä ihmiset että eläimet
iloitsivat ja tekivät tästä syystä ihmeellisiä asioita.

Valko, vanha, säyseä työhevonen, oli mennyt eteiseen ja huvitellut
repimällä koristeet naisten hatuista. Ja rouva Liss, joka istui
kuistillaan, antoi kissoille valeriaanaa.

Haltioissaan ilosta ne seisoivat ja nuolivat nuolemistaan vatia, ja
niiden elämänhalu kävi niin valtavaksi että rouva Liss alkoi pelätä ja
huusi Sjuria, joka käyskenteli ruohopengermällä pikkuelukkain kanssa.

Ja Sjur tuli ja kaikki elukat perässä.

— Purre, Purre, hiljaa, hiljaa, niin, tule tänne, kultaseni.

Se oli pieni, valkoinen kellokasuuhi. Rouva Liss otti sitä
kaulanauhasta.

— Etkö häpeä! — Nyt tuli näet pukki ja yritti puskea häntä. Rouva Liss
huusi. Silloin tuli Sjur avuksi suojelevan näköisenä.

— Ei sinun tarvitse pelätä. Leikillään se vain puskee! —

Ja nyt tulivat vasikat, Tähdikki ja Kultakruunu.

— Älä pelkää, sanoi Sjur jälleen, — eivät ne tee sinusta loppua!

Hän katsoi hieman ivallisesti hienoon kaupunkilaisnaiseen, —
tuollaisilla ihmisillä oli sentään aika vähän järkeä!

Sjur oli punatukkainen, kesakkonaamainen poika, niin ruma että se
melkein vaikutti hullunkuriselta, mutta hänen ilmeensä oli lempeä
ja älykäs ja katseessa kuvastui hiljainen kaipaus. Hän oli ainoa
paimenista, jota rouva Liss voi osapuilleen ymmärtää. Hän olikin
melkein oppinut kaupunkilaiskieltä.

Parantolan vierailla oli tapana koettaa saada hänet kertomaan jotakin.
Sjur antautuikin varsin kernaasti puheisiin kaupunkilaisten kanssa.
Hänen nuorekas, kyllästymätön uteliaisuutensa muun maailman oloihin
nähden teki hänet erittäin myöntyväiseksi.

Ja saadakseen rouva Lissin myöskin puolestaan kertomaan jotakin, alkoi
hän jälleen kertoa sitä juttua, jonka tämä aina halusi kuulla yhä
seikkaperäisemmin: se oli Ruusukista, jonka olisi pitänyt pysytellä
kotosalla, koska sen piti saada vasikka, vaan joka läksi salaa
käyskentelemään tuntureille Rusokin tykö, joka oli sen paras
ystävä — — —

Silloin tuli Don Miguel, joka kuului niihin harvoihin joita Sjurin
jutut eivät huvittaneet.

Ja Sjurin täytyi lähteä saamatta korvausta, — sillä Don Miguel punoi
pitkien viiksiensä päitä ja vaati jyrkästi että saisi viedä rouva
Lissin koskelle. Olihan tämä luvannut eräälle maalareista olla mukana
hänen taulussansa.

Parantola jäi melkein tyhjäksi — ei edes vanhoja naisiakaan ollut
näkyvissä.

Kun Thora Thammers tuli ulos, pysähtyi hän ihmeissään ja tuli iloiselle
mielelle.

Aurinko paistoi ja kaikkialla näytti niin hauskalta, sillä hän ei
nähnyt ainoatakaan ihmistä — vaan ainoastaan västäräkkejä katolla
ja nuo kaksi kesyä varista, jotka oleksivat keittiön käytävässä
saadaksensa ruokaa.

Hän läksi kulkemaan tunturia kohden.

Hän oli alkanut tavallaan urheilla pyrkimällä löytämään paikkoja, jonne
ei tullut kukaan muu kuin Sjur ja pikkuelukat.

Väliin auttoi Sjurin pilli häntä tässä suhteessa.

Häntä huvitti keskustella tuon viisaan poikasen kanssa ja kuunnella,
kun hän soitteli katajapillillään, koettaen esittää lauluja ja
sävelmiä, — toiset niistä oli hän oppinut parantolassa, toiset
vuorenhaltialta tai metsänväeltä — toiset oli hänelle opettanut hänen
oma nuorekas kaihonsa, jonka nummen yksinäisyys herätti.

Thora Thammersista oli miellyttävää kuulla noita vienoja,
surunvoittoisia säveleitä, joissa ilmeni hiljainen ymmärtämys
ympäristöön nähden, mutta samalla halu avaraan maailmaan.

Häntä huvitti katsella vuohia. Kuullessaan pillin äänen ne käänsivät
päätään ja tulivat lähemmäksi. Sjur väitti niiden pitävän eniten
kantosävelmästä, juuri samasta, jonka hänkin mieluimmiten halusi kuulla.

Nyt meni hän pojan luokse ja pyysi häntä soittamaansen..

— Onko totta, että olet oppinut sen vuorenhaltialta?

Sjur katsoi häneen mitä rehellisimmällä katseella, kertoessaan
vuorenhaltiasta, joka asui täällä nummella, ja kuinka hän itse aivan
selvästi oli nähnyt hänen istuvan kannolla ja puhaltavan koko sävelmän.
Vasta kun hän tuli aivan lähelle, katosi vuorenhaltia — — —

Sitten meni Sjur kotiin ja opetteli puhaltamaan sen omalla pillillään. —

— — — Oli myöskin aivan varmaa, että kerran oli Thor Andrastsæter
yllättänyt tuollaisen vuorenhaltian, kun tämä oli varastamassa häneltä
heiniä. Mutta Thor, joka oli ymmärtäväinen ja käytännöllinen mies,
ajatteli: »Tästä täytyy tulla loppu!» Ja niin otti hän häneltä heinät
pois. Mutta noustessaan levolta seuraavana aamuna ontui hän niin pahoin
että tuskin voi käydä. Vuoren haltia oli kostanut hänelle. — — —

Ja jos ken käyskenteli nummella auringonlaskun jälkeen, oli helppo
erottaa vuoresta laulua, — tai jos ken rohkeni mennä sinne keskiyön
jälkeen, silloin kohosi vuoresta liekkejä, ja vihreitä valopilkkuja
näkyi jokaisen kannon yläpuolella, jossa sellaista väkeä asui. —

Mutta nyt tahtoi Sjur puolestansa kuulla jotain buurisodasta ja kuinka
kauan Herra oli määrännyt että sen piti kestää.

Sitten hän tahtoi tietää, miksi kuninkaita ja presidenttejä murhattiin,
ja mitä tiede oli, ja voisivatko ihmiset koskaan päästä kuuhun, ja
miksi kukaan ei enää elänyt 900 vuoden vanhaksi, kuten Metusalemin
aikoina. Monta muutakin seikkaa olisi Sjur halunnut tietää — ja vuohet,
jotka ovat uteliaimpia kaikista eläimistä, tulivat myöskin lähemmäksi,
mutta toiset elukat kävivät rauhallisesti kauempana laitumella.

Mutta Sjur poikanen ei voinut saada oikein tarkkoja tietoja. Hän tuli
yhä lujemmin vakuutetuksi siitä, että kaupunkilaisilla ei ollut paljon
järkeä.

Oli oikeastaan eduksi rouva Thammersille, kun eläimet vetääntyivät
kauemmaksi, ja Sjurin täytyi seurata. Hän jäi paikoilleen. Millainen
lepo olikaan tuo, kun ei tarvinnut ajatella kerrassaan mitään!

Katsella vain kaikkia hyönteisiä, jotka ryömiskelivät maassa, — ja
kaikkia kukkia ja lehtiä; kullakin oli omat tehtävänsä, kaikilla oli
eläminen työnä.

Niinpä hänelläkin. Hänestä oli, kuin olisi hän vasta täällä nummella
alkanut sitä tehdä.

Hän ihmetteli että ihmiset voivat niin kiusata itseänsä kuin hän oli
tehnyt. Paistoihan Luojan päivä!

Ja täällä... mikä rauha! Se virtaili hiljaa yli pitkäin hiljaisten
harjojen, ilman vienojen aaltojen tuomana, hienoin, kultaisin sätein. —
— —

Hän ei käsittänyt, minne aika meni... nyt punoitti taivaanranta, ja
vuoren harja vaipui jo illan pimeään. —

Kuului vienoa, pitkäveteistä suhinaa. Metsän hiljaisuus ympäröi häntä.

Syvällinen, synkkä, pyhä tunnelma vallitsi... Saiko hän salaista
apua, sisäistä voimaa tuolta hiljaiselta Jumalalta, joka käyskenteli
täällä puiden keskitse... vai pulppusiko se esiin hänen oman sielunsa
syvyydestä! —

— — — Hän muisti jotain, jonka kerran oli lukenut. Pyhästä Fransiskosta
se oli. Kun hän kylmänä talviyönä oli ulkona parannusta tekemässä ja
taisteli synnillistä alakuloisuuttaan vastaan, pyrkien voittamaan
kielletyn ikävänsä maailmaan... silloin putkahti ruusuja esiin
orjantappuroista, joilla hän ruoski itseänsä. Ja hänen vaatteensa
muuttuivat ja kävivät hohtaviksi kuin ympäröivä lumi. — — —

— — — Pyhä Fransisko, kun tulit taivaaseesi, etkö silloin saanut
tietää, että oli erehdys tuo, ettei maailma kuulunut sinulle?

— — — Kuinka taitavia ihmiset olivatkaan pettämään itsensä!...
suurimmat kuten heikoimmat ja pienimmätkin.

Tulisiko elämäntaistelu aina pysymään yhtä vaikeana?

Muutoin ei hän nyt välittänyt huolehtia kenenkään puolesta. Eläväin
ihmisten hätä ei koskenut häntä enemmän kuin pyhän Fransiskon
väärinkäsitys. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja kovaksi. Se teki hänelle
hyvää. Hänestä oli kuin olisi hän ollut kauan sairaana ja nyt
vihdoinkin saanut terveytensä takaisin.

Nyt piti hänen vain varoa, ettei sairastuisi uudelleen.

       *       *       *       *       *

Hän näki Samuel Sternin tulevan.

Hän oli tuskin nähnyt häntä viimeisenä kahdeksana päivänä ja hän oli
siitä kiitollinen. Hän oli aina kiitollisin niille, joita vähiten näki.

Hän tervehti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta ei tehnyt sitä kumminkaan.

Samuel Sternissä oli jotain, joka saattoi ihmiset ehdottomasti
noudattamaan hänen tahtoansa, ilman että hän sanoi sanaakaan. Ja nyt
hän tahtoi, että Thora Thammers ei lähtisi.

Hän istuutui kivelle Thoraa vastapäätä.

Thora ajatteli: — Samapa se! Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle.
En antaudu keskusteluun.

— Te istutte täällä keskellä nummen ihanuutta, sanoi Samuel Stern
hymyillen. — Te kuulutte muuttolintuihin. Teitä ei koskaan tapaa
samassa paikassa, missä teidät on nähnyt edellisellä kerralla!

Thora muutti istumaan hiukan kauemmaksi. Tuossa sointuisassa äänessä
oli jotain, joka haavoitti häntä kuin miekka, — mutta se johtui
tietysti vain siitä että hänellä oli niin perin herkkä tunne ääniin
nähden, eikä mistään muusta.

Samuel Stern hymyili jälleen. — Anteeksi, en kuullut mitä sanoitte...
Niin, kun te istutte noin äänetönnä, on aivan kuin te sanoisitte
jotain. Ja itse asiassa onkin niin... oikeastaan te silloin sanotte
enemmän kuin puhuessanne!

— Niin, tiedän kyllä että olen ikävä ihminen.

— Joka tapauksessa teitä kaivataan tuolla alhaalla... Tiedättehän että
ihmiset panevat enin arvoa sille, jota heillä ei ole... Kun olette
siellä, niin he tosin kyllä katsovat, että te olette ikävä. Mutta kun
te ette ole siellä, niin teitä kysellään... Teidät huomaa parhaiten,
kun te ette ole saapuvilla, — se on maailman viisautta.

Thora Thammers ei vastannut. Miksikähän tuo kevyt, leikillinen
seurustelutapa oli hänelle niin perin vastenmielinen? Eikös ollut hyvä,
että ihmiset olivat iloisia?

— — — Samuel Stern muuttautui hiukan lähemmäksi. Hänen äänensä sai
uuden, syvemmän soinnun.

— Viime kesänä oli äitini täällä. — — — Hän ei myöskään puhunut monen
kanssa... minun tähteni. Minä en suonut sitä kenellekään!

Thora Thammers kumartui maahan ja otti muutamia ruohonkorsia.

Hän tunsi joutuvansa liikutuksen valtaan.

— Äitinnekö? sanoi hän hiljaa.

— Niin, minulla on äiti!

Thora katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut puhua hänen kanssaan hänen
äidistänsä — — — ei, heidän täytyi puhua jostakin muusta.

Ja sitten hän ei keksinyt mitään muuta, vaan kysyi Samuel Sterniltä
miksi hän käyskenteli niin paljon nummella. Hän ajatteli ettei se olisi
hänen makunsa mukaista.

Samuel Stern nauroi hiukan. — Miksikä minä käyskentelen omalla
nummellani? Minä olen nummen herra, ja kaikki sen ihanuudet kuuluvat
minulle — varsinkin öiseen aikaan. Silloin niinä kummittelen täällä...
nimittäin minun muinoinen »minäni». Oikeastaan kokoontuvat tänne kaikki
minun kuolleet minuuteni.

Hänen äänensä oli jälleen muuttunut. Thora loi häneen katseen.

— Niin, minusta on käytännöllisintä osoittaa kunnioitusta olentonsa
kaikille eri puolille... Päivällä minä käyskentelen tuolla alhaalla
Egyptin höyryävien lihapatojen keskellä, otan eteeni joka lajia ja
olen kokonaan oma itseni. Yöllä tulen tänne vetelehtimään, olen aivan
toisenlainen, mutta silloinkin oma itseni.

Thoran kasvot kuvastivat jälleen liikutusta.

— Tekö sitten aina tulette — — —

— Niin, juuri minä tulen aina kävellen päivänkoitteessa... olen
muutamia kertoja nähnyt teidän seisovan akkunassa... minä kuljen täällä
kulkemistani ja katson luvattuun maahan.

— Luvattuun maahan! toisti Thora hiljaa. — Siitä minä olen kerran
uneksinut.

— Mutta minä olen _nähnyt_ sen — sillä, katsokaas, niin minä nimitän
näköalaa täältä itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Ja uskon sen vain
teille näin kahden kesken. Älkää kertoko siitä!

Hänen täytyi katsoa Thoraan, joka istui katkera tuskan piirre suun
ympärillä ja suurissa, hiljaisissa silmissä.

Sitten hän jatkoi: — Niin olen sitä nimittänyt viime kesästä saakka,
jolloin äitini oli täällä... Eräänä iltana hän istui katsoen tuota
näköalaa. Hänen oli vaikea käydä, mutta kerran hän oli tullut tänne
ylös... Se oli suuri voitto meidän kummankin mielestä... Silloin
hän kääntyi minua kohden, ja minä näin hänen katseessansa valtavan
ikävöimisen, jonka olin nähnyt siinä muutamia kertoja ennen.

— »Se on kaunista!» sanoi hän. »Ei teille muille, vaan minulle tuo
loistava, saavuttamaton maa tuolla ylhäällä on kuin kuva kaikesta mitä
olen ikävöinyt! Se on kuin luvattu maa, johon minun ei koskaan pitänyt
tulla.» —

— »Mutta olen saanut nähdä sen», sanoi hän hymyillen. »Ja olen nähnyt
muiden menevän sinne, ja olen uneksinut että _monet_ saavuttaisivat
sen! Siinä olen löytänyt onneni.» — — —

— Ja hän katsoi minuun. »Toivon sinulle, poikani, että sinä sen
saavutat. Muista, että sinun tulee päästä kauemmaksi kuin minä.»

— Silloin polvistuin hänen eteensä. Niin, laskeuduin polvilleni
rakkaan äitini eteen ja katsoin hänen loistaviin, sinisiin silmiinsä,
joiden katse oli niin kaihoisa, mutta samalla niin uljas ja valtava.
Ja minä kysyin: »Voitko sanoa, äiti, miksi Herra ei ottanut Moosesta
ja kantanut häntä kotkan siivin luvattuun maahan... Kotkan tavoin
olisi hän levittänyt siipensä ja kantanut hänet selässänsä... Sillä
raamatussa sanotaan että Mooses oli suuri Herran edessä ja hyvin
lempeä, lempeämpi kuin muut ihmiset maan päällä. Ja voitko sanoa, äiti,
miksi hän ei avannut sitä maata sinulle? Sillä sinä olet myöskin suuri
kuten Mooses ja lempeämpi kuin kukaan, jonka tunnen.»

— Silloin äitini nauroi minulle. Hän nauraa aina, kun sanon jotain
sellaista, mutta minä tiedän, että se on totta!

— Tänä vuonna hän ei tule tänne. Mutta olen antanut tuolle pienelle
talolle, jossa me asuimme ja jossa minä asun yksin tänä vuonna,
nimen, joka muistuttaa hänen olostansa täällä. Nimitän sitä Abarrimin
vuoreksi, vuoreksi, joka on itäänpäin. — Sieltä voin nähdä luvattuun
maahan!

— — — Toiset menevät sinne. Mutta minä en enää sitä tee. Minusta on
parempi vain katsoa sinne. — — —

— Katsokaa, nyt olen kertonut teille hiukan äidistäni. En kenellekään
muulle kerro sellaista.

Äkkiä hän jatkoi leikillisesti: — Niin, tehän tiedätte että teitä
pidetään jalona ihmisenä!

Thora Thammers oli istunut kuunnellen, — nyt valahti kalpeus hänen
kasvoillensa.

Tuollaisena, kuin tuo mies nyt seisoi hänen edessänsä, — — — ääni
tuolla tavoin soinnahtelevana... Hän sulki silmänsä — tuo oli kuin
muisto siitä, joka oli kuollutta ja unohdettua! — — —

Hänen muuttunut äänensä teki Thoraan tuskallisen vaikutuksen. Hän ei
voinut seurata hänen mielialojensa vaihtelua; hän hermostui, kuin olisi
ottanut hänen pilansa todeksi:

— Sitä älköön kukaan luulko minusta. Mitä syytä olisi luulla minua
jaloksi?

Samuel Stern nauroi. — Niin, olen aivan yhtä mieltä kanssanne että
teillä on laillinen oikeus päästä vapaaksi tuosta syytöksestä. — — —
Tunnetteko te minun vaimoni? Hänen mielestänsä ihmisillä aina on niin
paljon virheitä.

Thora ei vastannut heti. Hänestä tuntui joka tapauksessa
rauhoittavalta, että hän voi näin tyynesti istua ja keskustella tuon
miehen kanssa. Oli, kuin olisi hän oppinut tuntemaan hänet uudelleen.
Ja vaimostansa hän halusi — keskustella? Miksikä ei!

Melkein uteliaasti hän kääntyi jälleen hänen puoleensa.

— Sehän on hauskaa, että teillä on rouvanne mukana täällä.

— Niin, on kyllä — — — Hän huolehtii hartaasti minun virheistäni ja
harhaluuloistani. Sehän on ihmiselle hyödyksi. Mutta itse puolestani
käsitän asian tyynemmin, — sillä mikä onkaan ihminen, että hän voisi
syyttää itseänsä, sanoo tuo oiva mies Goethe, — — — ja että avioliitto
voi olla hiukan epämukavaa, se on keksitty ennen meidän aikaamme!

— — — Me olemme muutoin varsin järkevä aviopari. Me emme puhele paljon
keskenämme. Meillä on nimittäin se ominaisuus, että puheet loitontavat
meidät toisistamme. Vaimoni ei koskaan vastaa siihen mitä minä sanon,
vaan siihen mitä hän luulee minun sanovan. Ja hän lähtee kernaasti
siitä edellytyksestä, että ihmiset puhuvat hullutuksia.

Thora Thammers katsoi häneen pitkään.

Miksi kertoi tuo mies hänelle tätä kaikkea? Hänhän oli yhä vielä
kyllin typerä käsittääksensä kaikki vakavalta kannalta. Itse ei Samuel
Stern nähtävästi välittänyt siitä vähääkään, — se oli hänestä vain
hullunkurista. Mutta kumminkin tämä puhe saattoi Thoran hämilleen.

— Minusta teidän rouvanne on hyvin miellyttävän näköinen, sanoi hän,
sanoaksensa jotakin.

— Onpa tietenkin. Hänellä on tuollaiset silmät, jotka loistavat
pimeässä, ja sitten hänellä on samettiset kädet ja jotain, jota minun
on tapanani nimittää hänen »samettivihaksensa». Teille tuottaisi huvia
tutustua häneen.

— Varmaankaan te ette koskaan laske mitään sydämellenne.

— Mitä se hyödyttäisi? Mehän olemme saaneet kaikkein korkeimman käskyn
antaa jokaisen päivän tyytyä omaan vaivaansa.

Thora käännähti äkkiä häneen päin.

» — Ja kuinka te menettelette kaiken muun suhteen?

— Minkä muun?

— Kaiken entisen suhteen!

— Niin, tuo siunattu entisyys, jota ihmiset kasaavat varastoihin.
Erittäinkin naiset — he ovat vallan kauheita pyrkiessään kuljettamaan
mukanansa enemmän kuin jaksavat kantaa! — — — Mitä hyödyttää kaikki
tuo ikävä painolasti? — — — Ennen muinoin oli virta, johon kaikki
tuollainen heitettiin, — voineehan vielä nytkin — tehdä niin!

Hän silmäili Thoraa sivulta omituisella katseella.

Thora nousi.

— Minä lähden kotiin. En minä ymmärrä, mitä te tarkoitatte!

— Kiitän teitä, hyvä rouva, teidän enkelimäisestä
kärsivällisyydestänne. Te olette mielestäni varsin järkevä. Älkäämme
puhuko toistemme kanssa liian usein ja liian kauan. Pysykäämme ystävinä!

— Pysykäämme, te sanoitte?

— Niin, ettekö te tiedä että hyvien ystävien voi käydä niinkin,
etteivät he enää voi sietää toisiansa. Se tapahtuu siksi että he ovat
liiaksi kuluttaneet toisiansa, ovat kuluttaneet pois toisistansa
kiillon ja koristeet, niin että ainoastaan kulmikkaisuudet ovat
jäljellä, ja ne voivat helposti loukata.

Thora loittoni muutaman askeleen. Sitten hän kääntyi takaisin.

— Olla _teidän_ ystävänne? Sellaiseen uhkayritykseen älköön ryhtykö
kukaan, jolla on taipumusta koota painolastia!

Samuel Stern meni häntä lähemmäksi ja pysähtyi.

— Kuinka teidän laitanne on? Teidän olennossanne on jotain valkoista...
kuin olisitte te unohtanut jotain — — kaiken sen ajan, jonka olette
elänyt... Tiedättäkö mitä tuo vanha pappi sanoi ensi iltana, kun te
tulitte sisään? Keskeyttäen tupakanpolttonsa hän jäi katsomaan teihin
huolestuneena. »Du armes Kind, was hat man dir gethan?» hän lausui.
Sitten poltteli hän rauhallisesti edelleen. Silloin katsoin minäkin
teihin — kaikki katsoivat teihin.

Thora katsoi häneen hetkisen hämillään, ihmetellen.

Oliko kaikki, kaikki unohdettua? Tai eikö ollut koskaan ollutkaan
mitään? Oliko kaikki vain pahaa unta, jota hän kerran oli uneksinut?

Hän nauroi.

— Ihmeellinen pappi — eikö totta?... Minne te nyt menette? Täällä on
vielä auringon hehku jäljellä, mutta tuonne kauas on yö jo tullut!
Aiotteko sinne?

— Kyllä, siellä saan kuulla suuren Panin nukkuvan

— — — Kun kaikki kristitty kansa on mennyt levolle, silloin tulee
täällä niin hauskaa — — — jos onni on suotuisa, voin kuulla
vuorenhaltiattaren ja hänen neitostensa »wandeln und singen und tanzen
einen Traum» — — — Ikävät ihmiset tosin väittävät että se on vain vesi,
joka tipahtelee tuolla vuoressa.

Hän otti sauramonkukan napinlävestänsä.

— Te saatte minun valkoisen kukkani! Se on valkoisin kukka maan päällä
— ensimäinen, joka lupasi ettei tekisi Balderille mitään pahaa.

— Ei, ei! sanoi Thora nopeasti. — Älkää antako minulle valkoista
kukkaa, ei se sovi minulle. Valkoinen ei ole minun värini. — Hyvää yötä!

Hän nyökkäsi ja läksi nopeasti kulkemaan kotiin päin.

Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseänsä niin kömpelöksi ja
typeräksi. Hänellä oli nyt sama tunne kuin niin usein Arvidiin ja
järkeviin lapsiinsa nähden. Kuinka kevyesti ihmiset kestivätkään kaiken!

Ei, hänen ei tarvinnut pelätä puhella tämän miehen kanssa.

Hän itsehän oli vanha ihminen!

Ja entä Samuel Stern? Kenties ei hän ollut koskaan tarkoittanutkaan
millään mitään.

Ensi kerran tuli nyt tämä ajatus hänen mieleensä.

Oli vaikea oppia elämää ymmärtämään.

Nyt koettaisi hänkin ottaa sen kevyeltä kannalta, kuten Arvid ja kaikki
muut — ja kuten tuo mies, jolla oli ihana lahja voida unohtaa toisesta
päivästä toiseen.



8.


Oli loistavan kirkas päivä.

Heti aamiaisen jälkeen oli Thora Thammers mennyt nummelle töineen ja
kirjoineen.

Oli ehditty elokuuhun. Muutaman päivän jälkeen oli hänen matkustettava
kotiin. Hän karttoi ajatella sitä.

Olihan hänellä käytettävänään kokonainen pitkä auringonpaisteinen päivä.

Kuinka aurinko paistoikaan! Sen säteet muodostivat kuin kultavirran.
Hänestä oli kuin kuulisi hän niiden tulevan hiljaa suhisten
kultaloisteessaan — ja joka suunnalla ympäröi häntä nummi vienoine
äänineen ja viehkeine väreineen. Eikö tuuli saapunutkaan tänään? Hän
oli tottunut istumaan kuunnellen eikö se tulisi — tai tapahtuisiko
jotain muuta.

Alhaalla seurusteluhuoneessa istui hän usein niin hajamielisenä, ettei
voinut kuulla mitä siellä puhuttiin. Täällä ylhäällä oli hän oppinut
erottamaan kaikki nuo hiljaiset äänet, joita tuskin voi kuulla.

Nyt tuli suhahdus järveltä ja joen uneksiva kuiskaus — — —

Ja nyt — nyt tuli tuuli kumminkin lopuksi tänäänkin. Hän kuuli sen
syvän, aaltoilevan hengityksen. Nyt se oli täällä!

Sen kohina oli kuin mahtavan, monikielisen soittimen laulua. Oli kuin
se olisi tuonut mukanansa säveleitä koko maailmasta — — —

Kylmä, kostea kuono kosketti hänen korvaansa — sillä he kaksi olivat
ystävykset.

Se oli nimittäin Donna, Samuel Sternin nuori jäniskoira. Se pani sileän
päänsä aivan hänen päänsä viereen ja katsoi häneen. Silmien lempeässä
katseessa oli jotain itsetiedotonta, vielä uinailevaa.

Tuolla tuli myöskin Samuel Stern — sen tiesi hän entuudestaan. Thora
ei ollut puhunut hänen kanssaan muutamaan päivään. Oli sattunut niin,
vaikka Thora ei enää vältellyt häntä. Hän tuli heti Thoran luo ja kävi
istumaan.

— Kuinka voitte? kysyi Thora hymyillen.

— Taivas kuvastuu sielussani kuin rakastetun tytön olento.

— Te ette ole mikään Goethen jumaloija, sen kuulee teidän
sitaateistanne.

— On viehättävä ilma! — sellainen päivä, jonka Jumala luo pyhillensä,
vaan josta syntiset nauttivat!

— Syytetäänkö meitä syntisraukkoja nyt päivänpaisteenkin varastamisesta!

— Niin, te vietätte liian paljon aikaa täällä nummella, hyvä rouva!...
Teillä on todellinen taito istua aivan hiljaa, — te näytätte
sibyllalta, joka istuu tarkaten maailman suonentykintää ja kirjoittaa
viisautensa lehdille — tuulen vietäväksi! — — — Ja te olette täysin
vieras kaikelle, mikä koskee meitä muita. Miksi te ette tullut eilen
jäähyväisiltamaan?

Thora nauroi. — Kun olin pieni ja kotona odotettiin vieraita, olin minä
kovin kärsimätön. Muistan että kerran seisoin jossakin nurkassa ja
rukoilin Jumalaa, että vieraat tulisivat. — Nyt minä mieluummin kartan
ihmisiä.

Hän nauroi jälleen. Hän oli hyvällä tuulella. Hänen naurunsa oli
vienoa, hiljaista ja pehmoista, — se ikäänkuin häipyi kukkasten sekaan.

— Onko tapahtunut jotain uutta? kysyi hän sitten.

— On paljonkin! Virallisen tiedonannon mukaan on lehtori tullut
Pohjantähden ritariksi, palkaksi ansiotöistä, joita on tehnyt
kuninkaalle, isänmaalle — ja ihmiskunnalle, ikäänkuin se olisi jotain
aivan muuta... Edelleen on hänen ylhäisyytensä rouva Thamar matkustanut
pois.

Thora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin
katsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.

Samuel Stern jatkoi:

— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman
kaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen
miehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se
merkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee
hän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman
että kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan
hän sen tekee.

— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?

— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, — hänen
sandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta
sydäntä ei hänelle pidä uskoa.

— Kaikkein ihmisten pitäisi pelätä teitä. Miksi teitä nimitetään Omar
Pashaksi?

— Se on rouva Thamarin keksintö. Hän kai huomasi jotain
yhdenkaltaisuutta... Tarun mukaan rakasti jumala häntä, mutta ei
tahtonut koskaan sallia hänen suorittaa mitään.

Thora katsahti häneen. Hänen silmänsä — ne voivat väliin aivan
piiloutua luomien taakse — ja hehkua siellä piilossaan.

Thora muutti hiukan paikkaa, otti muutamia kukkia ja sitoi ne yhteen
heinänkorrella.

— Tiedättekö vielä jotain muuta uutta?... Olen varma että _te_ tiedätte
sen... sillä minä luulen... ei, ei se oikeastaan ollut mitään. — — —

— Neiti Schaum on myöskin lähtenyt. Hän ei voinut täällä tehdä työtä...
Hänen piti toimittaa hengiltä jokin kirjailijatar, joka ei ollut
kirjoittanut oikealla tavalla... Toivokaamme että hän tekee sen äkkiä.
Ei edes naistakaan pidä kiusata liiaksi... Tiedättekö, että tuo leppeä
pieni neito on kyky, joka on sukua kuudennentoista vuosisadan kauheille
pedagoogeille!... Hän jättää miehet rauhaan. Naisia hän rakastaa ja
kurittaa. Liian tyhmänrohkeitahan ne ovatkin nuo naiset, jotka eivät
kirjoita niin kuin heidän tulisi. —

Thora nauroi. — Kuinka se sitten olisi?

Samuel Stern jatkoi: — Eiväthän he ole tekemisissä ainoastaan tuon
kiltin neiti Schaumin kanssa... Kun nyt meidän sivistyksemme ei kerran
ole ehtinyt sen pitemmälle — tai, jos niin tahdotte, niin kauan kuin
meidän järkemme ei ole sen terävämpi kuin että me ehdottomasti katsomme
jotakin kirjaa paremmaksi, jos se on miehen kirjoittama, — miksi eivät
naiset Herran nimessä voi kutsua itseänsä Pekaksi tai Paavoksi tai
Matiksi? Täytyyhän ihmisellä olla hiukan ymmärrystä!

— Mutta juuri sitähän naisilla teidän mielestänne ei ole.

— On kyllä — joillakuilla. George Sand ja George Eliot olivat kyllin
viisaita pystyttääksensä kuuluisuutensa miehen nimen turvissa. Ihmiset
pettyivät luulemaan George Eliot'ia vanhaksi papiksi, — ja se tuli
hänen pelastukseksensa. Rosa Bonheur kävi kehityksensä tärkeimpänä
kautena miesten vaatteissa. Muutoin hänet olisi syöty elävältä — — —
Ja mehän olemme kaikki ihastuneita kaikkeen siihen naistyöhön, joka
piiloutuu Goethen nimen suojiin, niin että jos se äkkiä karsittaisiin
pois, me saisimme halvauksen, — — — sillä hänen runoutensa paras
kukkeus olisi poissa — — —

— — — Mutta tuo puheenalainen ajattelematon olento saa pitää hyvänänsä
varomattomuutensa seuraukset!

— Toivokaamme että hän niistä vielä toipuu! sanoi Thora.

Ja hän nauroi jälleen. Hän oli tullut niin hyvälle päälle.

Hän istui katsoen muutamia muurahaisia, jotka kantaa kontustelivat
jotakin... Oikeastaan se huvitti häntä enemmän... Oli oikein surkeata,
että hänellä oli niin vähän harrastuksia, — — — häntä ei liikuttanut
vähääkään kuulla kaikista noista naisista, jotka olivat pelastaneet
henkensä, sekä tuosta, joka oli tuomittu sen menettämään. Kernaimmin
hän oli kuulematta lisää — — —

— Onko vielä muitakin, jotka ovat matkustaneet? kysyi hän kumminkin. —
Minä luulen... ei, ei se ollut mitään. — Hän pudisti hymyillen päätänsä.

— On kyllä, lehtori. Hänen heikkoja yrityksiänsä olla sukkela tullaan
varmaankin kaipaamaan. Ja huomenna lähtee kaksi meidän kauneista ja
mitä häikäilemättömimmistä nuorista naisista tiehensä.

— Ei, nyt täytyy teidän lopettaa... sekä rouva Thamar että nuo nuoret
neidit??... Minä luulen — — —

— Oletteko te aina niin luulevainen? Tarkoitan että onko teillä tapana
yhtä mittaa käyttää tuota tekosanaa?

Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä.

— Älkää näyttäkö niin pelästyneeltä! Sanokaa nyt vihdoinkin, _mitä_ te
luulette!

— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin
tarpeellisia, kaikki nuo naiset?... Eikö teillä täydy aina olla
joitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin
tyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos
sen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä
luulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!

Hän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään
siitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen
nauraessaan.

— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!...
Vai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä
perin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun
autuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua
pidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli
eilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on
minuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä
sisimmästä olennostani!... Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä
rouva! — — —

— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään
naisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita
naisia... Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — — temppeliin eivät
he pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan
paremmin.

— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla?

Thora nyökkäsi.

— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni,
turvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua
maata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi
en minäkään voi joutua hukkaan. — — — Minun täytyi lähteä kotoa liian
nuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että
olen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi
taistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten
äitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki
syntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut
ja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —

— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, —
tiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, —
mutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan
maahan lyötynä... Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä
sääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten
suojaten huomaansa.

Hän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet
niin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.

Äkkiä käännähti hän Thoraan päin.

— Mitä te sanoittekaan?

— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!

— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä
olisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle
äitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi
— — — Ja hän kulki esikartanon ylitse — valkoiset perhoset seurasivat
häntä — — — Mutta laskettuaan jalkansa portaille hän käännähti ja
meni pois. Hän ei käsittänyt, että hän kumminkin oli seisonut pyhällä
paikalla! — — —

Silloin sanoin äidilleni: »Kaikki on mennyltä, valkoiset perhoset
eivät tule enää tänne!» Ja hän sanoi minulle: »Nyt täytyy sinun pyrkiä
tulemaan täysikasvuiseksi, niin että voit itse huolehtia itsestäsi.» —
— —

— — — Oli jälleen toinen kerta, jolloin minä luulin että kaikki oli
mennyttä. Silloin hymyili äiti: »Ei mikään ole hukassa!»... Hänellä
on sydämessään ymmärtämisen lahja. Ei kukaan omista sellaista
ymmärtämyksen taitoa, kuin nainen, jolla on tämä taito. Ei kukaan
muu voi nähdä niin syvälle sieluun. Siksi minä jumaloin äitiäni.
Hän on ainoa nainen, jota jumaloin!... Kaikkia muita kohtaan olen
oppinut uskottomaksi hänestä, joka läksi luotani... Häntä minä katson
suurimmaksi kanssarikollisekseni kaikessa mitä olen rikkonut.

Thora Thammers oli hypähtänyt kiveltä, jolla hän oli istunut. Hänen
huulensa olivat valkoiset, kuin kuihtuneet. Hän oli huomannut
että jotain oli tulossa — oli huomannut sen äänestä, joka muuttui
muuntumistaan, kunnes hän ei sitä enää tuntenut.

Hän katsahti ylös.

Samuel Stern seisoi hänen edessään muuttuneena — — — voimakkaana,
mahtavana, tumma säihky katseessa — — —

Nyt vasta tunsi hän hänet samaksi, joka hän oli ollut muinoin. Oli
kuin hän olisi astunut hänen eteensä muuttumatonna pitkäin, menneitten
aikojen takaa — Thora katsoi häneen sanatonna kauhusta.

Oliko se _hänen_ syynsä! — — — Oliko hän syypää Samuel Sternin
rikokseen?

Samuel Stern nauroi.

— Ja entä te? Onko kehityksenne tuottanut teille iloa?... Eikö ollut
perin herttaista, että te valitsitte tulla tuollaisten lasten äidiksi?
Eiköhän olisi paikoillaan nimittää juuri sellaisia lapsia äpäröiksi?

Thora Thammers kävi äkkiä aivan tyyneksi ja levolliseksi. Hänestä
tuntui kuin hänen verensä jähmettyisi, ja hän tunsi sen helpotuksena.

Hän painoi päänsä alas ja seisoi hiljaa.

He olivat vaiti molemmat. Samuel Stern hengitti raskaasti, kuin
ruumiillisen ponnistuksen jälkeen.

— Minun _täytyi_ sanoa se, sanoi hän vihdoin hiljaa, — se oli kerran
sanottava!

— Niin... niin, niin! sanoi Thora epävarmasti.

Sitten hän hymyili ja kohotti päänsä — kaula suoristui, veri pääsi
liikkeelle, ja hänen silmissänsä säteili jotakin.

— Ei se tee mitään! sanoi hän ja nauroi. — Muutoin olettekin aivan
oikeassa!

Hän käänsi kasvonsa Samuel Sterniä kohden. He katsoivat hetkisen
toisiinsa.

— Thora, sanoi Samuel surumielisesti, — saanko vielä kerran sanoa sen
nimen yhtä hiljaa ja suljetusti kuin te itse.

Thora hymyili katkerasti. — Mitä se hyödyttää?

Mitä te ajattelette?

— Jotain, jonka kerran olen lukenut koptilaisessa raamatussa, sanoi
Thora hitaasti: »Mutta Herra sanoi opetuslapsillensa: Ettekö sitten
tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule kuinka se huutaa
ja vaikeroi? Mutta opetuslapset vastasivat: Ei, Herra, emme kuule
sen huutavan ja vaikeroivan...» Sellaista elämä on!... me emme kuule
toisiamme!

— Puolustautukaa! pyysi Samuel. — Vastatkaa minulle! Sanokaa jotain
lisää.

— Sen minä teen — joskus — myöhemmin!

— Huomennako?

Thora ei vastannut. Hän läksi.

Samuel jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän näki tuon solakan, hiukan
kumarassa kulkevan olennon kuvastuvan valoisaa ilmaa vastaan — ja
ikäänkuin häipyvän nummelle.

Hän ei voinut enää nähdä Thoraa — vaan hän kuuli kaikkialla hänen viime
sanansa: nummi oli omaksunut sen — se täytti koko nummen... Huomennako?
Tulisiko hän huomenna?

Mutta varhain seuraavana aamuna oli rouva Thammers matkustanut pois.

Sanottiin että hän oli saanut sähkösanoman mieheltänsä.

Itse asiassa alettiin jo vähitellen väsyä täälläoloon ja matkustaa
kotiin.

Ja ikäänkuin kesävieraat olisivat kaikessa hiljaisuudessa sopineet
keskenään, etteivät enää jaksaneet sietää toisiansa, kävi pysyväksi
keskusteluaineeksi, ken ensi kerralla läksisi tiehensä.

Ei enää välitetty niistä, jotka tulivat. Kaikkien huomio oli kiintynyt
niihin, jotka läksivät.

Vanhemmat punnitsivat kysymystä pitäisikö mennä saattamaan vai ei
— nuoremmat sitä, kuinka monta tavanmukaista jäähyväiskyyneltä
asianomainen oli ansainnut.

       *       *       *       *       *

Oli myöskin muutamia, joiden mielestä oli kaikkein hauskinta nyt
kesäkauden lopulla, kun ei enää ollut niin paljon ihmisiä.

Näihin kuului Marit Hennerud, parantolan nuori emäntä. Nyt oli hänellä
enemmän aikaa olla mukana sisällä. Juuri näin kesäkauden lopulla
hänellä tavallisesti oli pienet rakkausjuttunsa. Varhain kesällä oli
siellä ollut eräs nuori mies, joka oli ollut oikein onneton hänen
tähtensä — mutta eihän hän voinut siihen mitään, kun hänellä oli niin
paljon tehtävää.

Nyt hän sensijaan voi olla mukana sekä tunturiretkillä että varsinkin
illalla, kun mentiin soutelemaan järvelle.

Jos sitten sattui että sen, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, täytyi
matkustaa liian pian, voi hän itkeä vuolaita kyyneliä — oli kuin
kuolema olisi ollut lähellä.

Mutta muutaman päivän perästä häntä pyrki naurattamaan sitä
muistellessa.

Olihan jonkun kerran tapahtunut, että asia alkoi näyttää vakavammalta.
Silloin oli hän aina ajatellut että nyt teki oikea rakkaus tuloansa, ja
hänen oli täytynyt uskoa kaikki vanhalle tädillensä.

Ja vanhus kehotti häntä joka kerran olemaan uskollinen ja kestäväinen,
niin että asiasta voisi tulla jotain valmista. Sillä perheen
mielipahaksi oli Marit Hennerudilla päähänpisto antaa aina rukkaset.
Ei hän voinut siihen mitään että rakkaus katosi, kun ehdittiin niin
pitkälle. Hänelle soveltuivat parhaiten vähäiset kesähakkailut.

Ja päivät menivät menojansa — kunnes viimeinen tuli, ja viimeinen
vieras matkusti tiehensä kuullen jälkeensä ystävällisen kehotuksen: —
Tervetuloa toistekin! — — — ja sitten vielä aivan viimeisen hilpeän
huudon, joka kajahteli mäkiä alas: — Sillä tuleehan toistekin kesä!

Sitten parantola suljettiin ja telkittiin kiinni.

Ja Maritin täytyi palata kylään, missä hylättyjen kosijain tuli kuuma
olla, joka kerran kun kohtasivat hänet.

Se oli hänen silmiensä syy. Ne katsoivat liian lempeästi ja
haaveellisesti heitä kaikkia. Mutta hän ei itse tiennyt siitä mitään,
niin sitä ei käynyt hevillä korjaaminen.



II.

Metsäruusun kukkiessa.



8.


Niin oli siis kukin jälleen saapunut kotiin.

Tuli talvi.

Monesta kävi aika pitkäksi. Tuli kylmä, päivät kävivät lyhyiksi.

Ulkona metsissä ja kedoilla oli niin autiota. Tyhjää oli kaikkialla ja
tiet ummessa, kuin ei ketään olisi kotona.

Puut nukkuivat tajuttomina, valkoisiin kaapuihin verhottuina. Kaikki
vaikenivat, paitsi tuuli, joka kävi saalistamassa.

Lumi kimmelsi ja hohti, kokosi kultaa, hopeata ja timantteja ja
rakenteli muhkeita taloja. Mutta kylmä henki vastaan noista valkeista,
hiljaisista saleista, joissa kuolon enkeli tuntui käyskentelevän
uneksivana.

Paljon oli sellaisia, jotka koko pitkän talven kestäessä vain
odottelivat että se läksisi tiehensä.

Vihdoin tuli sanoma, että kesä teki tuloa.

Kaikki muuttui. Ihmisiin ja eläimiin tuli levotonta eloa. Metsissä
ja lehdoissa kohosivat mehut maasta, kuohuvina kuin nuori viini.
Kullahtavana ja sinisenä pulpahti kevään kaiho esiin lumen alta
jokaisella mäenrinteellä.

Kun niityt alkoivat hohtaa vihreinä valkoisten jäätiköitten
alapuolella, silloin ei Marit Hennerud enää voinut viihtyä kylässä.

Ja kun tuulet kävivät lämpimiksi ja yöt valoisiksi, silloin oli
Metsolan parantola jo valmiina ottamaan vastaan viimekesäiset vieraat.

Vähitellen saapuivat ne kaikki tyyni.

Hienoisena ja punaposkisena, lempeästi hymyilevänä kuten ennenkin,
mutta vielä kaunopuheisempana käyskenteli siellä lehtori, väenlaskua
pitäen.

Kaikki olivat saapuneet — paitsi tukkukauppias Stern ja hänen molemmat
koiransa.

Lehtori ei kaivannut heitä. Mutta Marit Hennerud ja monet muut olivat
siitä huolissansa.

Rouva von Astenilta ei saatu mitään lohtua. Häntä huvitti enemmän puhua
nuoresta insinööristä, joka oli puuhassa keksiä uuden hävitysvälineen.

Oli tullut useita uusiakin vieraita ja sitäpaitsi muutamia aviomiehiä,
jotka olivat saattaneet vaimonsa tänne ja aikoivat viipyä muutaman
päivän.

Kesä lupaili käydä oikein hauskaksi. Kaikki olivat hyvillä mielin. Oli
jo alettu maalata koskea.

Oli ehditty ensi päiviin, jolloin oli niin lämmin, että voi täyttä
totta istuskella ulkona.

Istuttiin suuressa kuistissa, keskustellen pienissä ryhmissä.

Rouva Thamar Gyllenskjold puheli miehensä kanssa ja omisti hänelle
kaiken huomionsa.

Rouva Thamarin mies oli komea katsella. Hänen avoimet tyynet kasvonsa
älykkäine ilmeineen muodostivat omituisen vastakohdan hänen vaimonsa
kasvoille. Tosinhan niilläkin kuvastui jonkinmoinen tyyneys, mutta ne
kertoelivat myöskin salaisista teistä, missä ajatukset hiiviskelivät,
— siellä vilahti välistä esiin jotakin, joka katosi samassa kuin se
oli havaittu. — Ja silmiin voi tulla itsetietoinen valtijanilme, joka
jälleen häipyi hänen rauhalliseen, aurinkoiseen hymyynsä.

Thamar rouva oli varsin viehättävä, kun hän nyt istui kysellen
mieheltänsä kaikenmoisia pikkuseikkoja. Hänellä oli erityinen kyky
keksiä tuontapaisia kysymyksiä — eikä kenenkään olisi tarvinnut niitä
arkailla, sillä hän ei koskaan tarkannut vastausta.

Mutta erästä seikkaa ei tirehtööri ollut koskaan oivaltanut. Hänelle
oli niin mieleen tuo, että hänen oli aina päätettävä kaikesta ja että
hänen vaimonsa oli niin tyytyväinen kaikkiin hänen järjestelyihinsä.

Hiukan kauempana istui rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oivan,
erinomaisen miehensä kanssa.

Tämä kuului myöskin niihin onnellisiin aviomiehiin, jotka olivat
voineet saattaa pikku vaimonsa tänne ja tulla vakuutetuiksi että hänen
olisi täällä oikein hyvä olla.

Rouva Liss oli kukoistava kuten ennenkin. Hänen lempivärinsä tänä
kesänä oli hiedanväri. Se puki häntä oivallisesti, — yleensä puki häntä
melkein mikä tahansa.

Hän istui jutellen ja piti pienoisia sormiansa innokkaasti liikkeessä.

Aivan läheisyydessä istui Don Miguel, ulkoasu yhtä huolellisesti
hoidettuna kuin edellisenäkin kesänä ja viikset pyöräytettyinä, jos
mahdollista, vieläkin uljaammin ylöspäin.

Konttoripäällikkö Arescho ei saanut silmiänsä käännetyiksi pikku
vaimostansa. Sitä ei kukaan voinut paheksua, — pitihän hänen matkustaa
pois seuraavana päivänä.

Jotkut arvelivat että hän juuri olisi tarvinnut lepoa täällä
vuoristossa, niin rasittuneelta kuin hän näytti.

Rouva Liss myönsi niin olevan, mutta se ei käynyt päinsä. Fredrikin
_täytyi_ tehdä työtä. Eikä hän voinut kuvaillakaan Fredrikiä muutoin
kuin täydessä työssä. Ja Fredrik oli niin tottunut siihen, että rouva
arveli ettei se häntä ollenkaan rasittanut. Mutta olihan ikävää että
hän alati näytti niin huonolta. Se oli hänestä oikein ikävää.

Mies ei sanonut mitään, — hymyili vain.

Niiden mielestä, jotka olivat tunteneet herra Areschon muinoin, hän oli
muuttunut paljon.

Naimattomana ollessaan oli hän asunut yhdessä äitinsä ja tätinsä
kanssa. Siihen aikaan ei hän ollut osoittanut tuollaista hienoa
kunnioitusta naista kohtaan, joka voi tehdä sentapaiset suhteet
niin kauniiksi. Rakkautta oli hän silti saanut osaksensa. Niin
oli hänen itsekkäisyytensä ja mukavuuden rakkautensa tehnyt hänet
välinpitämättömäksi ja opettanut hänet ottamaan vastaan, vaivautumatta
antamalla jälleen.

Tiesiväthän hänen omaisensa niin hyvin, että hän piti heistä.

Nyt oli kaikki toisin. Nyt oli hänen huolehdittava kaikesta, vaikkei
hän vielä ollut täysin ehtinyt sitä huomata, ollen tuollaisen rakkauden
pauloissa, joka häikäisee ja orjuuttaa, niin kauan kuin se kestää.
Joskus hän sentään tuli ajatelleeksi, kuinka välttämättömiltä hänestä
nyt tuntuivat kaikki nuo vähäiset huolenpidon ilmaukset, joita hän ei
ennen tullut koskaan osoittaneeksi, ja hänen mielessänsä heräsi kuin
hämmästelevä tunne, että hän oli laiminlyönyt jotain, jota ei voinut
enää koskaan hyvittää.

Nyt juuri oli hän tuollaisen mielentilan vallassa ja oli tullut
näyttäneeksi hiukan miettiväiseltä, eikä siis ollut ihme, jos rouva
Liss hetkiseksi unohti hänen läsnäolonsa, — varsinkin kun Don Miguel
alkoi kertoella kiehtovalla tenoriäänellänsä ilkeitä juttuja.

Kaikki muutkin läsnäolevat alkoivat vilkastua.

Rouva Sahm oli saanut nuoren, oppineen tohtorin suljetuksi nurkkaan.
Hän halusi nyt tietää, oliko rakkaus tunnettu jo sekundäärikaudella ja
oliko ihmistä katsottava lajin muunnokseksi vai alkulajiksi.

Ärsyttääkseen lehtoria tarjoutui muuan nuori nainen pitämään esitelmää
aineesta, jota ei vielä ollut käsitelty tarpeeksi: miehen heikkouksista.

Muutamat toiset nuoret olivat piirittäneet ylioppilas Adelssonin,
tummatukkaisen pohjan pojan, jolla oli mitä rohkeimmat sinisilmät.
Hänessä oli jotain yleiseurooppalaiselta vaikuttavaa. Hän oli ollut
pari vuotta matkoilla ja oli tullut tänne suoraa päätä Nizzasta.
Hän kiinnitti naisten mieltä. Hän kertoeli niin rohkeasti ja
häikäilemättömästi. Hän oli suorastaan vielä kauheampi kuin Omar Pasha.

Hän kuohui vihasta ajatellessaan että Ranska voi rajojensa sisällä
sietää sellaista pelipankkia kuin Monte Carloa. Ranskan keisari oli
antanut suostumuksensa sen perustamiseen. Tasavallan tulisi sulkea se.
Sen olemassaolo oli rikos ihmiskuntaa kohtaan.— — —

Tästä johtui puhe vanhoihin ruhtinassukuihin, sellaisina kuin historia
ne meille esittää — rappeutuneina, mitä kauheimpaan mädännäisyyteen
vajonneina... Tuollaisten sukujen jäsenten näytti olevan vaikea
kehittyä tavallisiksi kunnon ihmisiksi, — vielä vaikeampi kuin muiden
saavuttaa todellista ihmisarvoa. —

Hänestä pyrittiin laskettelemaan sukkeluuksia, sanoen että hänen
pääparkansa ilmeisesti oli parantolahoidon tarpeessa.

Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt loppuun, vaan jatkoi yhä.

— — Tuolla etelässä hän oli tutustunut uuteen lajiin ihmisiä. Ne olivat
hänestä köyhälistöä, kurjempaa kuin aineellista puutetta kärsivä. Ne
luulivat, että Kaitselmus oli suonut heille rahaa sitä varten että he
huvittelisivat — eivätkä ne pystyneet siihen. Voi hyvä Jumala, kuinka
niiden oli ikävä! Hän näki ne edessään haukottelevina, kaiken maailman
ihanuuden keskellä. —

Nuoret naiset halusivat kernaammin puhua jostakin muusta. Ne pyysivät
häntä kertomaan näkemistään hienon maailman puvuista.

Hän nauroi. Sehän kuului juuri samaan asiaan! Niin, hänen oli ollut
mahdoton olla niitä näkemättä — ja huomaamatta että nykyajan naiset
pyrkivät ratkaisemaan saman tehtävän kuin muinoin kuningatar Kraaka,
mutta vastakkaiseen suuntaan: olla puettu ja kumminkin alaston. Oli
ihmeellistä nähdä, kuinka kunnialliset naiset kilvan jäljittelivät
kuoseja, jotka olivat siveettömäin naisten keksintöjä tai heitä varten
keksittyjä. Erikoisen älykkäältä ei se hänestä vaikuttanut, mutta
kaiketi onkin älykkäisyys jo vanhentunut ominaisuus... Ennenmuinoinhan
poltettiin viisaita naisia!... Erääseen toiseenkin seikkaan oli hänen
huomionsa kiintynyt, nimittäin tuohon erinomaisen kauhistuttavaan
tapaan, millä he kantoivat helmojansa. Minne olikaan joutunut
sulottarien perintö?

Naiset menivät tiehensä. Joko oli tuo mies maankiertäjä tai sosialisti,
taikka myöskin yli-ihminen.

Lehtori seisoi juuri esittämässä rovasti Hembille, että pappien tehtävä
oli tutustuttaa ihmiset ylempään ilmapiiriin, mutta samalla hän myöskin
tarkkasi nuorison puheita.

Nyt hän tuli esiin ja huomautti nuorukaista että hänen käytöksensä oli
sopimatonta.

Tämä nauroi ja lupasi olla vaiti. Hän asettui oveen silmäilemään Thamar
rouvaa.

Lähtiessään oli hän niin silmittömästi rakastunut, että tämä seikka jäi
kahden viikon ajaksi suosituimmaksi keskusteluaineeksi.

Rovasti käytti hyväkseen vapauttaan hakeakseen käsiinsä
tukkukauppias Iversenin. Tämä oli viisas mies. Hänen kanssaan voi
puhua mistä tahansa, ja hyväksi aluksi ryhtyi rovasti nyt puhumaan
fosforihappoisista lannoitusaineista.

Iversen oli juuri aikeissa ostaa maatilan, jossa oli oivallista
suomaata. Mutta tuuma ei miellyttänyt Ninaa. — — —

— Jospa voisit mainita minulle syysi, Nina-muoriseni! — — —

Rouva Iversen istui miehensä rinnalla, kirjaillen hienolla
ruusunpunaisella silkillä, ja tuo työ vaati kaikki hänen ajatuksensa.

Mutta kun mies ei hellittänyt, harmistui hän lopuksi hiukan.

— Anna minun olla rauhassa, Iversen! Syyt — tuo on ilkeimpiä sanoja
mitä on olemassa. Mutta hyvä Jumala, tuollahan tulee rouva Harder,
tietysti mustassa puvussaan. —

— Niin, sanoi eräs naisista, — ihmiset sanovat että hän suree aivan
ujostelematta miestä, joka ei ollenkaan ollut hänen miehensä... Jos
vain tiedettäisiin, ken hän oli, mutta ikävintä on, että sitä ei
tiedetä. —

Kaikki vaikenivat. Oli niin harvinaista että rouva Harder ilmestyi
tänne.

Yksin Don Miguelkin kääntyi, vaikka oli juuri ehtinyt kertomuksensa
jännittävimpään kohtaan. Pyörähyttäen viiksiänsä jäi hän katsomaan
rouva Harderiin.

Tuossa ihmisessä oli jotakin... ei hienostunutta... jotain enemmän
— — — Hän oli kuin »syntynyt prinsessaksi», yksi niitä harvoja sekä
prinsessojen että muiden joukossa, jotka todella vastaavat sitä, mitä
tuolla puhetavalla tarkoitetaan. — — —

Hän seurasi rouva Harderia katseellaan, tämän tullessa portaita
ylös: Ei, hänessä oli jotain tuollaista, jota on totuttu nimittämään
kuninkaalliseksi, kuninkaallista viehättäväisyyttä.

Don Miguelilta ei myöskään jäänyt huomaamatta että rouva Harderin
olennossa ilmeni tuollaista hienoa naisellista viehkeyttä, jonka
vanhemmat naimattomat naiset tavallisesti säilyttävät, jos ovat sitä
konsanaan omistaneet, ja jonka naimisissa olevat, jos sitä omistavat,
tavallisesti menettävät, melkein heti.

Ja hän, joka muutoin aina tiesi kuinka naiset olivat i puetut, ei
kiinnittänyt huomiota yksinkertaiseen mustaan pukuun, joka oli
herättänyt niin paljon pahennusta. Hänestä tuo nainen vain oli
erilainen joka kerran kun hän näki hänet, ja niin erilainen kuin nuo
muut kunnon ihmiset, joihin väsyi niin pian.

Se oli todellakin ihmeellistä, sillä rouva Harder oli kalpea ja
riutunut, oli vailla kauneutta ja näytti vanhalta. Mutta — kauneutta
hänessä sittenkin oli! Sitä oli hänen päänsä asennossa ja tyynessä,
valoisassa katseessa, joka kuvasti pyhää haaveilua.

Ei ainoakaan nainen ollut tätä ennen saattanut Don Miguelia tekemään
tuollaisia havaintoja.

Monen muun valtasi samantapainen tunne, kun rouva Harder tervehtäen
hymyili heille.

Don Miguel nouti tuolin vierashuoneesta. Rouva Harder kiitti, mutta jäi
seisomaan, käsi laskettuna korkealle selkänojalle.

— Tahdoin vain tulla sanomaan jotain... Tuolla alhaalla kylässä asuu
köyhä papinleski. Hänellä on kuusi pientä lasta... Nyt on heillä ollut
tulipalo. Hän on menettänyt pienen talonsa ja kaiken muun omaisuutensa.
Se ei ollut vakuutettua... Ettekö kaikki haluaisi olla mukana häntä
auttamassa?

Toiset alkoivat tuumia että pantaisiin lista kiertämään.

— Kuinka kauhean surullista! sanoi rouva Liss äkkiä. Ja hänen suuret
siniset silmänsä kyyneltyivät melkein. — Mutta, lisäsi hän, pannen
pienet kätösensä ristiin, — lesket selviävät sentään aina jollakin
tavoin! Hyvä Jumala, senhän näkee niin usein, kuinka uskomattoman hyvin
ne selviävät — — — niin että kenties ei olisi tarpeenkaan — arvelen
melkein — — —

Hän jätti lauseensa kesken. Hän tuli ajatelleeksi jotakin, jonka oli
kuullut kerran rouva Thamarilta: että jos ei kenenkään olisi vaikea
olla, niin eihän tietäisikään kuinka hyviä päiviä itse viettää. — Ja
mistä runoilijat sitten kirjoittaisivat? Kaikki ihmiset menehtyisivät
ikävään. — — — Tuota sieti todellakin miettiä!... Ja kun nyt kerran
maailman meno oli järjestetty sillä tavoin... Tietysti oli Luoja
asettanut kaikki sillä tavoin kuin tahtoi sen olevan. —

Tuo ajatus näytti tuottavan hänelle helpotusta.

Mutta tuo listatuuma ei ainakaan häntä miellyttänyt Jos piti johonkin
ryhtyä, niin oli basaari sopivinta. Siitä pääsisi helpoimmalla
hinnalla, Hänen lahjoihinsa nähden oli rahallinen puoli sangen tärkeä
asia. Kun hän osti itsellensä, tuli kaikki niin kalliiksi, että hänen
oli pakko säästää, kun oli puhe muista. Ja nythän hän voisi päästä
asiasta jollakin turhanpäiväisellä romulla, kun se vain näyttäisi
hiukan sievältä.

Ja rouva Liss äänesti basaaria, vaikka hän todellakin oli ajatellut
pääsevänsä täällä kaikesta tuollaisesta... Sitäpaitsi olivat tuollaiset
ihmiset aina niin kiittämättömiä!

Adèle Harder oli seisonut ja kuunnellut ja katsonut häneen hieman
hymyillen.

Sitten hän lausui: — Useimmat ihmiset eivät osaa antaa oikealla
tavalla, — antaa varovaisesti, niin ettei riistä autettavalta enemmän
kuin hänelle antaa, — ei tee köyhyyden taakkaa yhä raskaammaksi kantaa.
Vahvistaahan tulisi ja suoda hoivaa!... Ja useimmat eivät myöskään osaa
ottaa vastaan oikealla tavalla! Heillä ei ole tarpeeksi itsetuntoa. He
antavat nöyryyttää itseään. Sitä ei tule tehdä. Pitää ymmärtää, että
jos on saanut elämän rasitukset monenkertaisina kannettavaksensa, niin
on soturin kaltainen, joka on asetettu vaaralliselle paikalle. Olemme
velkaa kunnioitusta niille, jotka suoriutuvat tuosta kaikesta, — sekä
niille, jotka tukevat heitä... Jos voimme auttaa jotakin, niin on
meillä auttajilla enin syytä kiitollisuuteen! Antamisen ilo on suurin
kaikesta... Niin, siksi tulee sen, joka antaa, olla kiitollinen sille,
joka ottaa vastaan. — Tämän vain halusin sanoa.

Don Miguel oli ottanut vadin ja kierteli herrojen keskellä, jotka
kaikki osoittivat uhrautuvaisuutta.

Tuo harmitti rouva Lissiä. Sehän teki tyhjäksi hänen basaarinsa.

Don Miguelin palatessa Adèle Harderin tykö, katsoi tämä häntä
hämmästyneenä ja anteeksianovasti, ikäänkuin olisi tuntenut
arvostelleensa häntä väärin. Ja Don Miguel tuli katsoneeksi hänen
silmiinsä. Ne olivat kuin sammuneet. Ne olivat silmät, jotka olivat
vuodattaneet paljon kyyneleitä — muinoin.

Hetkellinen heikkous saattoi ne Don Miguelista tuntumaan kauniimmilta
kuin rouva Areschon silmät.

Adèle Harderin lähdettyä alettiin harmitella hänen ihmeellisiä
oppejansa sekä tuota, että oli tultu ryhtyneeksi johonkin.

Lehtorin posket olivat käyneet hiukan punaisemmiksi kuin tavallisesti.
Hän oli loukkaantunut. Hän piti itseänsä kaikessa hiljaisuudessa
erinomaisen jalona henkilönä. Väliin vain hänen mielessänsä heräsi
epäilyksiä, etteivät kaikki tienneet sitä. Niinpä esimerkiksi nyt.
Millä tavoin olikaan tuo nainen katsonut häneen!

Ja hän alkoi esittää omaa katsantokantaansa.

Mutta väliin voi käydä niin, että lehtori ei enää tiennyt puheensa
alkua eikä loppua, ja nytkään ei hän itse eivätkä naiset tienneet,
kuinka hän oli tullut puhuneeksi — analogia-todistuksista ja sitten
lopettaneeksi puheensa herttaisella myönnytyksellä, että henkisesti
voimakkaat naiset kohoavat ympäristönsä yläpuolelle.

Eikö jokin kirjailija ollut lausunut niin?

Hän kääntyi lähellä seisovan ylioppilas Adelssonin puoleen — pitihän
tälle osoittaa hiukan ystävällisyyttä.

Nuori mies sukaisi tukkaansa kädellään. Hän ei tiennyt, oliko joku niin
lausunut, mutta tuollainen väite oli kumottava, sillä sehän oli aivan
väärä. Kukin saavutti suurimman täydellisyytensä juuri pysymällä omassa
lajissansa, — lajin rajoja täytyi olla valmis siirtämään.

Lehtorin vastustaminen tuotti hänelle todellista tyydytystä.

Noustiin paikoilta. Liikuskelu tuntui olevan tarpeen. Rouva Liss
kääntyi innokkaasti Don Miguelin puoleen.

— No totta tosiaan! Rouva Harder on todellakin aivan kuin... eikö
teistäkin?

— On kyllä.

Ensi kerran loi nyt Don Miguel rouva Lissiin katseen, joka ei ollut
ehdottomasti ihaileva.

Rouva Thammers oli noussut ja kulki heidän ohitsensa.

— Ja rouva Thammers, sanoi Don Miguel hymyillen, — eikö hänkin ole
aivan kuin — — —?

Rouva Liss katsoi hänen jälkeensä.

— Ollaksensa niin vanha ihminen, on hän suunnattoman norea, sanoi hän,
käyden oikein miettiväiseksi.

Juuri tuo suunnaton noreus häntä harmitti, ja hieman huoahtaen hän
loi katseen omaan täyteläiseen vartaloonsa. Hän oli päättänyt, ettei
tahtonut tulla lihavaksi. Hänen täytyi täyttä totta käydä käsiksi
tuohon asiaan. Voimistelullako? Hyvä Jumala, siihen tarvittiin niin
paljon tarmoa!

Useimmat vieraista jaloittelivat pihassa.

Kuinka sää olikaan äkkiä käynyt päivänpaisteiseksi ja hohtoisaksi!
Toinen kertoi sitä väsymättömästi toiselleen, samalla kuin myöskin
käsiteltiin basaarikysymystä.

Lehtorille kerrottiin siitä myöskin.

— Hyvät naiset, sanoi hän ystävällisesti, — ja mikä on syy? Nähkääs,
se on vain luonnonlakien seurauksia. Jos teillä, arvoisat naiset,
olisi tarpeelliset fyysismatemaattiset tiedot, niin olisitte voineet
etukäteen laskea että niin kävisi. Eikö totta, herra professori?

Professori Maurus kulki juuri ohitse vatsa ulospäin ja kädet selässä.

Hän hymyili alentuvaisesti, mutta ei sanonut mitään.

Eihän tuollaista sopinut sanoa naisille, ei edes leikilläkään.

Mieliala kävi yhä hilpeämmäksi. Basaarikysymystä pohdittiin innokkaasti.

Juuri rouva Thammersin ikkunan alla oli muutamia raikasmielisiä nuoria
leikkimässä:

    »Rosvo, rosvo olit sä,
    Kun varastit mun ystävän'!
    Mutt' on mulla sulotoivo,
    Että löydän ystävän!
    Luulen, rallalaa, luulen, lallalaa!
    Luulen rallala, ralla lallallaa!»

Rouva Thammers kuunteli heitä alakuloinen ilme kasvoillaan.

Hiukan kauempana kudottiin sarkaa.

Sitä oli sateesta huolimatta jatkunut koko aamupäivän, ja nyt olivat he
jälleen alkaneet väsymättömällä innolla.

    »Näin vedämme verkaa, näin kudomme sarkaa.
    Vedä verkaa, kudo sarkaa,
    Anna kaiteitten käydä!
    Näin vedämme verkaa — — —»

Ja he toistivat tuota samaa viheliäistä säveltä — uudelleen ja aina
uudelleen.

Thora Thammers istui heitä katsellen, kunnes hänestä alkoi tuntua
että hän itse liukui mukaan tuohon loppumattomaan sarankudontaan —
hiljaiseen, harmaaseen iankaikkisuuteen.

Mutta seurusteluhuoneesta kajahtivat Racoczy-marssin säveleet, tummina,
säkenöivinä, pehmoisina — — — houkuttelevan hurjina.

Tuo pohjolan poika siellä soitteli.



9.


Tuolla ylhäällä leviää nummi.

Sinne ei tunge mikään melu.

Se hohtelee alkukesän tuoreudessa. Se on kuin ihme.

Ylempänä vielä kimmeltää jäätikkö. Sakea, tuoksuva metsä kiertelee sen
juurta.

On kuin uhkuisi maasta esiin voitonriemua. Elon lähteet pulpahtelevat,
salaperäiset voimat ovat hereillä — ne virtailevat alhaalta maan
uumenista, ylhäältä taivaan avaruudesta.

Joki tästä kertoelee, kohottaen mahtavan äänensä kiitäessään ohitse.
Purot kuiskivat siitä, ja sen tietää myös järvi, jonka pinta kimmeltää
ja karehtii pienin iloisin aalloin.

Ja metsä, täynnänsä voimaa ja elämänrohkeutta ja ylvyyttä, tuoreine
paisuvine vesoineen ja ruusunpunaisine kukkineen — se tietää sen
myöskin. Se käsittää sen.

Mutta ken tietää sanoa, mikä tämän autuaallisuuden on saanut hereille?

Kysy sitä auringolta, kun se tulee haihduttamaan pimeyden synkät
unelmat! Kysy, tietääkö se, miksi käki ei voi olla kukkumatta, ja miksi
on niin tyyntä ja ihanaa tummanvehreässä metsänsiimeksessä, missä
kyyhkynen alati kuhertelee.

Kysy siltä, sillä se on kaikkialla toiminnassa. Ulkona järvellä se
kirjoittelee kultakirjaimin. Kysy, mitä se merkitsee!

Se täyttää kaiken tilan taivaan alla. Leivo pysyttelee tuolla ylhäällä
siintävässä korkeudessa. Mitä se sanoo, se sulaa auringonsäteiden
vilinään — ei kukaan tiedä, kuinka se tapahtuu. Se on kesän
salaisuuksia.

       *       *       *       *       *

Nummi kohoaa, katoaa siintävään etäisyyteen. Kaikki on nuorta ja
hentoa, pehmoista ja vienoa.

Vaivaiskoivu, kataja ja kanerva tuoksuvat. Ja nyt, kun linnut
ovat tulleet ja kaikki nuo tuhannet hyönteiset ryömineet esiin
piilopaikoistaan, nyt on työtä ja touhua.

Ilma on täynnä nuoria, siroja pääskysiä, joiden on opittava itse
huolehtimaan itsestänsä. Ja alhaalla maassa hypiskelevät pienet pupuset
tai istuskelevat katsoen eteensä suurin, viattomin silmin — tämä kaikki
on heille uutta!

— — — Mättäissä rapisee. Kuuluu onnellista, hiljaista kuisketta ja
sipinää.

Ja valkoiset perhot, valkoiset ja siniset — ne kohoavat ja laskeutuvat
ja kohoavat jälleen. Ne eivät tiedä, minne oikein ovatkaan matkalla. Ne
eivät raski laskeutua alas maahan, ilma on niin suloisaa ja lenseätä.

Ja kukat — hiljaiset pikku kukkaset, jotka ovat nummen koriste, ne
ovat jo melkein kaikki saapuvilla. Toiset jo levittävät suloista
metsätuoksuansa.

Sinikellot seisovat ryhmissä. Ne naureskelevat ja soittelevat vienon,
hillittömän ilon vallassa: »Nyt on juhla — on juhla!»

Ja kaikki toiset kuulevat sen ja kiiruhtavat saapuville: tuossa on
tulipunainen kärsämö, tuossa sauramo, tuolla leinikkö, ja tuolla
kaukana, siellä on Maarian kämmekkä. Se on löytänyt kodin ja suojan
hienoisessa maassa siellä täällä mätästen keskellä. Se tuntee itsensä
hiukan vieraaksi toisten keskellä. Sen sydämessä asustelee haave,
viimekesäinen unelma — synkkiä pikku muistelmia, joista se kertoelee
omalla viehkeällä kielellänsä.

Ja jäniksenkäpälät ja kissankäpälät käydä tassuttelevat kevein askelin.
Ei kukaan kuule niiden liikkeitä. Valkoisina, vaaleanpunaisina ne
kiitävät karkeloiden yli kedon. Koko nummi on niiden kotia.

       *       *       *       *       *

... Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan — kaikki tyyni. Suhina virtaa läpi
ilman. Se taivuttaa niiden päät ja liikuttelee niiden lehtiä.

Nyt saapuvat tuulet läheltä ja kaukaa.

Tulee tuulenlehahdus, joka ajelee hopeansinisiä varjoja yli maan.
Se tuo viestejä tummanvihreältä silkkiruoholta ja kullanpunaisilta
akanhampailta. Se kiertelee mättäältä toiselle, kiitellen viimeisestä.

Tulee tuuli pitkiltä harjuilta, missä metsätähdet hohtelevat. Se tuo
terveisiä ja tietoja orjanruusulta.

Ja lopuksi saapuu mahtava tuuli tuolta kaukaa, missä meri hyrskyää ja
vaahtoilee, — ja yhä kauempaakin, meren toiselta puolen, laajoilta
lakeuksilta ja metsistä.

Se tulee aina tervehtimään nummea.

Se tyyntyy. Se paneutuu levolle kanervikkoon.

Mutta eräässä paikassa se näkee pienten mätästen keskellä kukan, josta
se hämmästyy, vieraan kukan, jota ei koskaan ennen ole siinä ollut.

Tuo suuri tuuli on matkustellut laajalti ja tietää paljon. Se tietää
hyvin, missä tuollaisten kukkasten kotipaikka on.

— Tunnen sinut. Kuinka olet joutunut tänne? Tuolla etelässä olet
puettuna etelän purppuraan, mutta siihen ei sinulla täällä ole varaa!
Kuinkas voitkaan? Minusta sinä olet käynyt hiukan kalvakaksi!

Muukalainen kukka pudistelee hienoa kupukkaansa, josta virtailee
ihmeellistä, vienoa tuoksua. Sen on varsin hyvä olla. Sen lehtiin on
uurrettu kirjoitelmia hienoin piirroin.

Hehkuva purppura — unelma suuresta auringosta — on muuttunut sieluksi.

Mutta kanerva ja sauramo ja metsätähdet ahmivat täysin siemauksin tuota
tuntematonta tuoksua.

       *       *       *       *       *

Tuuli liitää edelleen.

Joki kiiruhtaa jälkeen. Sillä on viestejä merelle ikuiselta jäätiköltä.

Värähdellen käyvät laineet maanpinnalla, ylhäällä avaruudessa.

Valo häivehtii, vipajaa — kutoo kaavun sinertävästä autereesta, punoo
kruunun säteistä.

Tulee vuolas virta hiljaisia ääniä.

Se on lähtöisin eläimistä, kukista, joka lehdykästä Se on kuin
kullahtava valovirta.

Se kohoaa, — se yhtyy yhdeksi ainoaksi säveleksi.

Se yhtyy lauluksi nummen ihanuudesta.



10.


Thora Thammersilla oli tällä kertaa ollut onni saada huone, josta oli
näköala nummelle.

Nythän hänellä oli se alati edessänsä, ikäänkuin itsellensä varattuna.

Pieni kuisti hänellä myöskin oli, jonka sai pitää melkein yksin. Noista
kahdesta muusta huoneesta, joista myöskin oli ovi sinne, asui toisessa
eräs vuoteen omana oleva nainen ja toisessa ylioppilas Adelsson, jota
sanottiin Omar Pashan sijaiseksi. Häntä ei Thora nähnyt useinkaan.

Omituista kuinka nopeasti aika kului! Viikon päivät oli hän jo ollut
täällä.

Tällä kertaa oli hän tullut tänne yksin ja melkein vastoin tahtoansa.

Arvid oli lähtenyt kuukaudeksi purjehdusretkelle erään ystävänsä
kanssa, Gertrud ja Birger olivat kumpikin omalla tahollaan — ja kaikki
olivat he olleet sitä mieltä että hänen oli tultava tänne.

Itse asiassahan olikin aivan yhdentekevää missä hän oli.

Hänestä oli tuntunut helpotukselta, että tukkukauppias Stern ei ollut
täällä, vaikka tosin sekin oikeastaan oli jokseenkin yhdentekevää.

Naiset olivat jälleen alkaneet pitää hänestä hyvää huolta. Ruustinnalla
oli uusi varasto hyviä neuvoja, jotka epäilemättä olisivat perin
tehokkaita. Itsestään tuntui Thorasta, että hän oli käynyt
järkevämmäksi, — niinpä hän esimerkiksi oli sitten viime kesän tullut
oikein vanhaksi, — niin vanhaksi, kuin ei hänen elämänkirjassansa olisi
enää kuin yksi ainoa lehti jäljellä.

Se tuotti helpotusta sekin.

— — — Eräänä iltana hän istui kuistillaan. Rouva Thamar Gyllenskjold
kulki ohitse, nyökkäsi hänelle ja pysähtyi juttelemaan.

— — — Hän oli tänään tosiaankin alakuloisella mielellä. Hänen miehensä
oli matkustanut pois.

Thora Thammers katsoi velvollisuudekseen lausua muutamia lohdutuksen
sanoja, mutta ne kuuluivat hänen omissa korvissansa niin kömpelöiltä
ja saamattomilta. Varmaankin rouva Gyllenskjold luuli häntä peräti
typeräksi.

Thamar rouva hymyili lempeän anteeksiantavasti ja katsoi häneen.

— Minusta te olette reipastunut entisestänne!... Nähkääs, täytyy olla
järkevä... ei saa aina vain ajatella yhtä ja samaa asiaa, — sitä ei saa
tehdä — eikä surra mitään liian kauan. Se vahingoittaa ihoa!

Thora Thammers kiitti hymyillen noista hyvistä neuvoista — sillä ne
olivat tietysti aiotut hänelle. Rouva Thamar Gyllenskjold ei nimittäin
ollut lainkaan typerä.

Hän jäi katsomaan hänen jälkeensä, kun Thamar rouva nyt asteli
niityille päin.

Hänen käyntinsä oli todellakin kaunista katsella.

Nyt tuli ylioppilas Adelsson.

Hän oli seisonut ovellansa tirkistellen, mutta halusi nähdä vähän
paremmin. Hän pyysi saada käydä istumaan. Hänen mielensä paloi halusta
päästä tuonne niityille päin, mutta hän ei uskaltanut mennä.

Viime päivinä oli rouva Thammers väliin keskustellut hiukan hänen
kanssaan.

Thoraa huvitti tuo mielenterveydestä todistava kauhistus, jota
maailman olosuhteet herättivät nuorukaisen mielessä, samaten myöskin
ihailu, jonka hän omisti Thamar rouvalle, ja hänen pyrkimyksensä
saattaa ihmiset kunnioittamaan hänen nuorekasta miehevyyttään. Hän
pyrki rehellisesti väärentämään hyvän luontonsa, rypisteli usein
kulmakarvojansa ja näytti niin läpitunkemattomalta, että rouva Thammers
kerran hiljaisen leikillisellä tavallansa pyysi saada nähdä hänen
ystävällisen hymyilynsä ja selitti että miehekkyyteen sisältyy myöskin
lempeitä tunteita, ja mahdollisimman runsaissa määrin.

Nuorukainen oli ensin katsonut häneen kylmähkösti — mutta sitten tuli
hymyily esiin.

Rouva Thammersilla oli nyt etuoikeus sanoa hänelle mitä tahansa. Tuon
huomautuksen jälkeen miellytti hän nuorukaista entistä enemmän.

Usein tiedusteli tämä, eikö saisi lainata hänelle kirjoja tai
haluaisiko rouva Thammers jotain muuta. Väliin antoi hän hänelle
kukkia. Hän näytti hänestä niin kalpealta, istuskellessaan yksin
kuistillaan.

       *       *       *       *       *

Nyt käännähti hän äkkiä rouva Thammersiir päin.

Saisiko hän jutella hiukan hänen kanssaan? Miksi hän oli niin vähän
muun hienoston seurassa? Täällähän oli paljon hienoa väkeä, sekä
herroja että naisia, sanoi neiti Hennerud. Joku päivä sitten olivat nuo
molemmat tanskalaiset paronittaret tulleet ja saksalainen kenraali ja
vapaaherra, joilla oli norjalainen rouva ja joka pelkästä hienoudesta
tuli päivällispöytään varpaillaan tanssien... olisikohan tuo ehkä
jätteitä oleskelusta hovissa? — ehkäpä keisarillisissa vierashuoneissa?
Eikö ollut ihmeellistä kuinka vähällä hienoudella monet noista
hienoista ihmisistä katsoivat voivansa tulla toimeen?... Väliin ne
hänestä vain olivat iloiseen tapaan epäkohteliaita — ja ylpeitä,
samalla lailla kuin niiden palvelusväki...

Eikö rouva Thammers tahtoisi vastata hänelle jotain? Eikö siihenkään
kysymykseen, miksi hän oli niin vähän toisten seurassa?

Rouva Thammersilla oli tapana vain istua ja kuunnella kun ihmiset
puhuivat, vastaamatta mitään. Nyt hymyili hän nuorukaiselle.

— Kyllä, vastaan kyllä... niin, voi kyllä olla niinkin, että hienous on
pelkkää pinnalla olevaa kiillettä, joka voi murtua, eikä kauttaaltaan
luontoa.

— Niin, eikö totta! Ja minä kuulen alinomaa sen murtuvan!

Vilkastuen muuttautui hän lähemmäksi.

— Teille voin sanoa jotain, ilman että te nauratte. En ole kernaasti
ihmisten seurassa, jotka eivät ole hienoja... ja nuo hienot ihmiset
eivät mielestäni ole koskaan tarpeeksi hienoja. Mieltäni alkaa etoa,
oltuani hetkisen heidän seurassansa. Tiedättekö, välistä minusta on
kuin olisin roskaväen seurassa... ylhäisen roskaväen parissa... eikö
totta? Niin, saatte kernaasti nauraa — sillä mikä minä itse sitten olen?

— Niin, minä nauran! Tehän tunnutte olevan perin kokenut mies!

— Niinkö arvelette? Mutta minähän olen aivan unohtanut kertoa noista
molemmista paronittarista ja rouva Iversenistä. — Ensi päivinä he
kohtelivat minua erinomaisella kunnioituksella — he luulivat minua
nuoreksi aatelisherraksi... Nyt kun he ovat saaneet selville että
isäni on _ainoastaan_ maakauppias, eivät he enää tunne rahtuakaan
kunnioitusta minua kohtaan. Luulen melkein että kerron heille että Karl
Johan kerran on ostanut nuuskaa isältäni!

— Miksikä ei Ludvig Neljästoista, sehän olisi vielä hienompaa!

Nuorukainen ihastui. — Luuletteko, että se onnistuisi?

Rouva Thammers nauroi pudistaen päätänsä — nousi paikaltaan ja otti
kirjansa. Näytti siltä kuin hänen hyvä tuulensa äkkiä olisi häipynyt.

Ylioppilas koetti pidättää häntä. — Niin, mutta en sittenkään saanut
tietää, miksi te istutte niin paljon yksin. Te käytte siitä niin
kalpeaksi. — — —

Rouva Thammers nyökkäsi hänelle ystävällisesti. — Tuolla tulee Thamar
rouva! Kiiruhtakaa häntä vastaan, niin saatte avata hänelle veräjän.
Sitähän varmaankin olettekin odottanut, eikö niin?

Kun Thora hiukan myöhemmin tuli alas pihalle lähteäksensä
iltakävelylleen, kohtasi hän siellä tukkukauppias Sternin, jolla oli
muassaan toinen koiristansa. Hän tervehti Thoraa hymyillen, kuin olisi
tämä ollut esimerkiksi rouva Iversen tai kuin hän olisi tykkänään
unohtanut hänet, kunnes nyt sattumalta kohtasi hänet. Donna näytti
muistavan hänet paremmin.

Thoran mieli oli tuosta käynyt hiukan omituiseksi, ja hän oli palannut
jälleen sisään.

Hän ei mennytkään nummelle. Ja seuraavana päivänä hän pysytteli
sisällä, kirjoitellen kirjeitä. Arvidille hän kirjoitti, lapsilleen,
omille sukulaisilleen ja Arvidin sisarelle ja hänen vanhalle tädilleen,
jolle ei tätä ennen ollut vielä ikinä ajatellutkaan kirjoittaa.

Neiti Hemb tuli ylös lainaamaan kirjaa. Hän oli hyvin pahoilla mielin.

Rouva von Asten oli nimittäin joutunut epäsopuun miehensä kanssa ja
ollut niin kauhea, että sisäkkö ei ollut uskaltanut mennä viemään
aamiaista sisään.

Rouva Thammers oli vastaukseksi vain hymyillyt epäilevästi.

Mutta hän ymmärsi sitten liiankin hyvin, että tuon täytyi olla totta,
kun hän tullessaan alas näki rouva von Astenin istuvan kirjailemassa,
mitä hurskain ilme kasvoillaan, ja tiedustelevan liikuttavalla
osanotolla rouva Iversenin pienten lasten vointia.

Oli tunnettu asia, ettei hän koskaan tehnyt niin ahkeraan työtä ja
ollut niin herttainen seurustelussaan ihmisten kanssa, kuin juuri
tuollaisen vihanpurkauksen jälkeen.

Yksin hänen miehensäkin hyötyi siitä.

— Samuel, en tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan, Samuel, mutta en luule
että on hyvä sinulle että asut noissa vanhoissa huoneissa yksin
koirinesi... Olen vakuutettu että neiti Hennerud voisi järjestää niin,
että saisit tuon suuren kulmahuoneen minun vieressäni... En luule
todellakaan että on hyvä että asut tuolla, hankit vain itsellesi
luuvaloa. Ja sittenhän se olisi niin paljon hauskempaa — — —

— On peräti ystävällistä, Anni, että ajattelet kaikkea, myöskin tuota
luuvaloa, jota minulla ei lainkaan ole! — Tietysti kävisi olomme siten
hauskemmaksi — ja eloisammaksi! Niin, mietin kyllä tuota asiaa.

Hän poistui hymyillen.

Oli helppo aavistaa, että tukkukauppias Stern ottaisi nuoren ylioppilas
Adelssonin siipiensä suojaan.

Ja sen hän teki. Oli melkein kuin hän olisi pyrkinyt itse väistymään
syrjään, suodakseen tilaa toiselle.

Hän soi hänelle tilaisuutta jutella kaikenmoista ja suojasi häntä
niin tarmokkaasti, että lehtorin oli mahdotonta ryhtyä tarpeellisiin
rankaisutoimenpiteisiin tai rehtori Mauruksen osoittaa hänelle
halveksimistaan kyllin selvästi.

Korvaukseksi osoitti ylioppilas hänelle sokeaa jumaloimista.

Eräänä päivänä oli hän sanonut nuorille naisille, että tukkukauppias
Stern hänen mielestänsä oli päätä pitempi muuta kansaa.

Se oli harmittanut heitä. Heidän mielestänsä tuo oli hiukan loukkaavaa
heille. He valittivat siitä Thamar rouvalle.

Tämä nauroi.

— C’est son tigre de Nubie — il n'est pas mort!

Ja ylioppilas Adelsson oli saanut nimensä.

Omar Pashan tulo oli sentään vilkastuttanut kaikkia. Thamar rouva oli
käynyt eloisammaksi ja muut naiset myöskin.

Toisten mielestä oli tukkukauppias Stern vieläkin miellyttävämpi kuin
edellisenä kesänä. Hän ei enää tehnyt niin paljon kiusaa — sen jätti
hän nuoren ystävänsä tehtäväksi.

Ja hänen hilpeyteensä oli tullut jotain uutta — jotain salaperäisen
lämpöisää.

Tiedettiin että Thamar rouva siihen oli syynä. Tuo kävi oikein
jännittäväksi. Alettiin sääliä tirehtööriä, joka oli näyttänyt niin
luottavaiselta ja tyytyväiseltä.

Tukkukauppias oli ollut Metsolassa muutamia päiviä ja oli siellä
jälleen kuin kotonansa.

Hän laski leikkiä neitosten kanssa, käveli rouva Thamarin kanssa ja sai
hyviä neuvoja ruustinnalta.

Thora Thammers tapasi häntä usein aamuisin aamiaispöydässä, kuistilla
kahvia juotaessa sekä iltaisin.

Oli kuin eivät he olisi konsanaan vaihtaneet synkkää sanaa. Samuel
Sternin ääni kajahti hilpeältä kuten sen, joka ajattelee vain sitä mitä
puhuu ja vain yhtä asiaa kerrallaan, — Thora voi kuulla, kuinka hänen
oma äänensä kuvasti menneisyyden varjoja.

Tietysti oli vika hänessä, joka ei voinut olla muiden ihmisten
kaltainen.

Tekemättä itsellensä selkoa syistä, oli Thora näinä päivinä pysytellyt
poissa nummelta.

Nyt tutki hän itseltään, mistä se johtui. Sehän oli aivan turhaa
varovaisuutta. Eivätkö heidän tilinsä olleet suoritetut loppuun? Ja
eivätkö he pian olleet suoriutuneet elämästä?

Mitä hän oikeastaan halusi? Päästä salaa selville Samuel Sternistä?
Tutkia hänen sielunsa syvyyttä? Eikö tuo mies ollut juuri sellainen,
kuin hänen olla tuli? Tahtoiko Thora nyt jälleen alkaa alusta? Tai
halusiko hän kostaa hänelle? Ei, sitä ei hän halunnut — mutta viimeinen
sana oli sittenkin vielä lausumatta. Oli jäänyt jäljelle kärki, joka
kirveli, piikki, joka pisti.

       *       *       *       *       *

Thoran täytyi melkein nauraa, kuullessaan Samuel Sternin eräänä päivänä
todistelevan neiti Hembille, että ihmisellä ei ollut oikeutta olla
alakuloinen. Ensiksikin se oli sopimatonta arvostelua Luojaan nähden ja
toiseksi se rasitti hermoja.

Rouva Iversen yhtyi keskusteluun. Hän oli aivan yhtä mieltä
tukkukauppias Sternin kanssa. Hän ei koskaan joutunut liiaksi
suunniltaan mistään. Hän nimitti sitä mielenmaltiksi.

Rouva Thammers nousi ja läksi tiehensä.

Kuinka hyvä että Samuel Sternillä oli rouva Iversen seurana. Heidänhän
kävisi hyvin pitäminen hauskaa yhdessä!

Myöhemmin päivällä kävi ilma hyvin lämpimäksi. Iltapäiväkahvi juotiin
ulkona pihassa.

Naiset istuivat suuren pöydän ääressä, herrat joivat kahvinsa
jalkeiltaan.

Puhuttiin uskonnosta, puvuista, muutamasta papista, jolla oli niin
ihmeellinen taito sanan selittämisessä, että ihka tavallisetkin ihmiset
pystyivät luomaan katseen ihmissielun syvyyksiin.

Rouva Iversen tunnusti että hän pyrki rehellisesti kiinnittämään
katseensa näkymättömään maailmaan, mutta vaikeata se oli; ihmiselämähän
oli, kuten tunnettua, mitä ihmeellisin arvoitus... Rouva von Astenissa
oli kaunista tuo, että hän oli niin varmasti vakuutettu kaikista noista
asioista, joita ei voi nähdä.

Rouva Liss istui täysin varustettuna lumoamaan niiden miesten silmät,
jotka näkivät hänet.

Kenraali seisoi lähellä. Hän oli kuin kasvanut kiinni siihen paikkaan
rouva Lissin takia.

Nuori rouva istui leikiskellen kiltin valkoisen kissanpojan kanssa,
jolla oli mustia pilkkuja otsassa, pienet mustat käpälät ja aivan
ruusunpunaiset korvat.

— Pikku Tulla, kuinka oletkaan suloinen! Ei, mutta, neiti Hemb, kuinka
voittekaan sanoa uskovanne ihmisten synnynnäiseen pahuuteen, minun
mielestäni ihmiset ovat oikein hyviä, ainakin sivistyneissä piireissä!

Kuinka hän näyttikään herttaiselta ja hurskaalta tämän sanoessaan,
pitkäin silmäripsien luomat pehmeät varjot poskillaan!

Tuo vaikutti kenraaliin valtavasti. — — —

Hyviä kirjojako?

Liss rouva käännähti rouva Sahmin puoleen, jonka oli niin vaikea
tietää, mitä hänen pitäisi lukea. — Hyvä Jumala, sehän ei ole lainkaan
vaikeata. Kun sanomalehdet eivät hyväksy jotain kirjaa, niin en ikinä
koske siihen! — Ja rouva Liss kääntyi jälleen kenraalin puoleen ja
vakuutti ettei hänellä ollut aavistustakaan pohjoisesta ja etelästä,
hänellä ei ollut hitustakaan paikallisaistia, hän voi täälläkin
kuljeksia ja hakea, löytämättä edes omaan huoneeseensa. Kenraalista se
oli kerrassaan viehättävää. Niin, mutta ylioppilas Adelsson oli ollut
kyllin röyhkeä sanoaksensa, että asuntoonsahan toki löysi jokainen
hyönteinenkin. Hän tarkoitti siis, ettei hänellä ollut senkään vertaa
ymmärrystä kuin hyönteisellä! — — —

Ylioppilas puhui juuri politiikkaa muutamain nuorten kanssa. Kuultiin
hänen lujalla äänellä lausuvan toivomuksen että Ranskalla olisi toki
sen verran järkeä, ettei se alkaisi jälleen kokeilla Bourbon’eilla.

Kenraali loi häneen murhaavan katseen — ei juuri Bourbon’ein takia,
mutta koko hänen esiintymisensä oli niin ärsyttävän häikäilemätöntä. Ja
hän vakuutti rouva Arescholle, että Saksassa ei tuollaisten ihmisten
sallittu olla vapaalla jalalla.

Vähän kauempana kulkivat professori Maurus ja lehtori, keskustellen
yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Heihin liittyi muitakin herroja — — lopuksi myöskin tukkukauppias
Stern. Aluksi hän vain sanoi vastaan noudattaakseen tavallista
tapaansa, harmistui sitten hiukan ja löi lopuksi koko asian leikiksi.

Tuo ei miellyttänyt enemmän professoria kuin lehtoriakaan. Professori
ei halunnut kernaasti tulla sekoitetuksi tukkukauppias Sternin
pilapuheisiin, — ne miellyttivät häntä ainoastaan kohdistuessaan
muihin. Lehtorin hymyily kävi empivän epävarmaksi. Kuin apua hakien loi
hän lakkaamatta katseita ympärilleen.

Heidän edessään loikoi Susi. Se kuunteli tarkkaavasti kaikkea — ja
haukotteli.

Jostakin rakennuksesta takapihalta päin kuului Donnan ulvonta.

Neiti Hemb oli mennyt antamaan sille leipää, mutta kun ei voinut päästä
sen luokse, oli hän jonkinmoisen typerän hyväntahtoisuuden valtaamana
pistänyt avaimenreiän leipää täyteen. Tuntiessaan hienon kahvileivän
tuoksun oli Donna joutunut aivan suunniltaan.

Thora Thammers nousi, meni apuun, otti pois leivän ja pysähtyi
keskustelemaan neiti Hembin kanssa.

Nyt nousi rouva Thamarkin paikaltaan.

Hän oli istunut lepäämässä omalla penkillänsä. Hän loi pikaisen katseen
innokkaasti keskusteleviin herroihin.

Tukkukauppias Stern tuli hänen luoksensa.

— Ja he taistelivat filistealaisia vastaan ja David väsyi. Nyt teidän
täytyy levätä. Suvaitsen armossa käskeä teidät mukaani pienelle
kävelyretkelle... Enkö ole sanonut, että teidän pitää jättää lehtori
rauhaan? Te teette itsenne alinomaa syypääksi lainrikkomisiin!

Tukkukauppias Stern nauroi. — Kun rikkominen on käynyt tavaksi, ei enää
huomaakaan että rikkoo. Ette ole suvainnut olla oikein tarkkanäköinen,
arvoisa rouva, Lienettehän kuullut, kuinka hilpeätä keskustelumme oli
me ylistimme elämäniloa, — yksin professorikin yli-inhimillisellä
tavallaan. Ja se on aivan oikein. Ei pidä halveksia niitä pieniä
ilonaiheita, jotka meille tarjoutuvat. Suvaitsetteko huomata, että
minullakin on oma uskontoni!

He menivät alas niityille päin. Tukkukauppias Stern käännähti ja
vihelsi.

Susi kohottautui seisoalleen, oikoi itseään, meni rouva Thammersin
tykö ja liehutti häntäänsä. Tuo oli ystävällinen kutsu että hän tulisi
mukaan, mutta kutsua ei noudatettu.

Rouva Thammers oli pysähtynyt hetkiseksi keskustelemaan neiti Hembin
kanssa ja katsonut poistuvien jälkeen. Hän oli kuullut heidän puheensa.
Olipa tuokin keino kiusata häntä!

Oliko hän mustasukkainen Thamar rouvalle ja noille nuorille tytöille?
Hänen täytyi tosiaankin nauraa itsellensä!

Hän meni huoneeseensa, otti käsipeliin ja katsoi siitä kuvaansa. Se voi
olla hyväksi.

Niin, nuo kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä. Ja entä silmät — oliko
hänellä jo kauankin ollut tuollaiset omituisen surulliset silmät?

Hänelle tuli mieleen muuan yö jonkun aikaa Birgerin syntymän jälkeen.
Hän oli silloin herättänyt Arvidin nyyhkytyksillään. Sinä yönä hänen
silmänsä olivat saaneet tuon ilmeensä. Siitä oli jo kauan! — — —

Mitä voisikaan hänelle sanoa tuo mies, joka ylisteli elämäniloa, joka
ei halveksinut ainoatakaan sen tarjoamista pienistä ilonaiheista?

Kerran oli hän pyytänyt Thoraa vastaamaan johonkin kysymykseen. Mutta
nyt oli hän jo unohtanut koko asian. Hän oli viisas mies — — —

Thora seisoi yhä edelleen peili kädessä — seisoi tarkastaen kuinka tuo
katkera piirre suun kohdalla uurtui yhä syvemmäksi.

Hän alkoi jälleen tehdä tavallisia kävelyretkiänsä ja oli enemmän
toisten seurassa.

Väliin käveli hän ylioppilas Adelssonin kanssa.

Toisten mielestä hän oli käynyt vilkkaammaksi ja näytti terveemmältä.
Ruustinna arveli sitä lämpimän veden ansioksi.

Hän ei myöskään enää välittänyt kartella Samuel Sterniä.
Sattuessaan yhteen he keskustelivat välinpitämättömästi, hilpeästi
turhanpäiväisistä asioista.

Ruokapöydässä oli Thora joutunut istumaan rouva Iversenin rinnalla.
Heillä oli tukkukauppias Stern läheisyydessään, ja tätä katsoi rouva
Iversen suureksi onneksi.

Juteltiin ruuasta, koirista, puhuttiin puita, heinää. Rouva Iversen
ei ollut koskaan tätä ennen tiennyt, että voi olla niin hauskaa puhua
puita heinää.



11.


Thora seisoi eräänä iltana katsoen ulos akkunastaan.

Ulkona oli tyyntä ja hiljaista. Kuu kohosi veripunaisena esiin nummen
takaa. Thora seurasi katseillaan pitkiä, vaihtelevia varjoja. Silloin
valtasi hänet halu päästä tuonne ylös, katselemaan kukkasia ja kaikkea
muuta. Viikon päivät oli hän ollut sieltä poissa.

Hän meni alas. Piha oli tyhjä. Suuressa salissa oli ruvettu
karkeloimaan.

Mutta kun hän tuli nummelle, oli siellä niin omituisen hiljaista. Oli
kuin ei hän voisi tavata ketään. Kaikki olivat käyneet levolle.

Hänen täytyi kulkea kuulumattomin askelin, sillä hän näki tiensä
varrella hentoja, taivutettuja kukkaskupukoita ja kokoonkäärittyjä
lehtiä.

Hän käyskenteli pimeässä maassa, jossa oli tuhansia suljettuja pikku
taloja.

Omituinen tunnelma valtasi hänet. Hän istuutui ja nojasi päänsä kantoon.

Hän loi katseensa kauas valkoisiin tuntureihin, ylös taivaalle, missä
iltarusko oli sammumaisillaan.

Hänestä oli kuin olisi joku tullut.

Hän istui kuunnellen — ja vaipui haaveisiin.

— — — Yö saapui hänen luoksensa, ikuisen lumen hohde otsallaan,
valkoisista säteistä kudottu puku yllään. Taivas oli laskeutunut alas
häntä tuomaan, ja hänen ihmeellinen loisteensa täytti kaiken maan...

Kaukaa harjulta päin saapui pitkiä kuiskailevia ilmalaineita.

Ja korkealta päänsä yläpuolelta, kaukaa, kaukaa kuuli Thora ääniä
toisesta maailmasta, — maailmasta, jonne hän muinoin oli kaihonnut,
mutta ei ollut voinut päästä. Hän istui ihmeellisessä valaistuksessa,
haaveiden, unelmien valossa.

Tuolla, tuolla kaukana oli hänen lapsuutensa kultainen maa!...
Hän halusi tiedustella tietä sinne. Hän tahtoi kysyä mahtavilta
tuntureilta, jotka näkivät kaiken maan ja ylös taivaisiin, missä tie
kävi hänen maahansa. Hän halusi ylös valtaville lakeuksille nähdäksensä
minne tie veisi — — —

Nyt saapui joku jälleen hiljaa käyden... Metsänhaltiatar lähestyi
häntä, hän, joka vallitsi nummella... Sjurin kertomuksista tunsi
hän hänet. Hän kantoi kädessään vihreätä oksaa. Se oli taikasauva.
Jokainen, joka saa hänet nähdä, joutuu hänen valtaansa.

Vavahtaen tunsi Thora nyt joutuneensa metsänhaltiattaren valtaan.

Tulija saapui aivan hänen eteensä.

Silloin täytyi Thoran kumartua syvälle alas.

— Näethän että olen omasi, sinun täytyy auttaa minua, sanoi hän hiljaa.

— Mitä tahdot minulta?

Silloin tunsi Thora sydämen hehkuvan povessansa.

— Tunnen kaihoa!

Metsänhaltiatar katsoi häneen, ja hänen silmänsä olivat tummat ja
täynnä voimaa.

— Mitä sinä kaihoat?

Thora kurotti kätensä häntä kohden.

— Sitä, jota en voi saavuttaa!... Sitä, joka on ikuista!

Silloin kosketti metsänhaltiatar häntä taikasauvallaan, ja hänen
katseensa oli käynyt lempeäksi.

— Nouse ja käy, — muutoin et ehdi perille! sanoi hän, kulkien edelleen.

Thora katsoi hänen jälkeensä, hänen käydessään yli nummen, poistuessaan
pitkien kanervalaineiden keskitse. Missä hänen jalkansa oli koskettanut
maata, siinä hohtivat värit, jommoisia Thora ei ollut koskaan nähnyt,
ja siinä kohdassa, missä hän oli kadonnut näkyvistä, leimusi liekki
mätästen yläpuolella. —

Silloin tuli vieläkin joku hänen luoksensa ja puhutteli häntä — nyt
ihminen.

Thora ei ollut huomannut hänen tuloansa; nyt näki hän hänen istuvan
vieressänsä. Mutta hän ei hämmästynyt; hän ei olisi voinut hämmästyä
mistään, istuessaan siinä nyt voimatta vapautua tuosta haavetilasta,
johon oli joutunut. Hän ei sitä koettanutkaan. Miksi olisi hän sen
tehnyt?

— Mitä sinä täällä teet? kysyi tulija.

Ääni oli lämmin ja lempeä ja se tunki hänen sydämeensä.

Hän tiesi että tulija oli Samuel Stern. Hän näki hänen kauniin suunsa,
jolla oli sama lempeä ilme kuin muinoin nuoruuden päivinä.

Hän ei ollut siitä ihmeissään, eikä siitäkään että Samuel Stern sanoi
häntä sinuksi. Hän istui tuijottaen suoraan eteensä.

— Mitä sinä teet täällä? kysyi hän uudelleen.

— Kuuntelen tuulia, vastasi Thora hiljaa.

Samuel Stern muuttautui hiukan eteenpäin. — Mitä ne sanovat?

— Surullisia asioita ne kertoelevat.

— Olet kuullut väärin! vastasi Samuel. Hänen äänensä kuului hiljaiselta
ja vavahtelevalta.

— Ei, sanoi Thora, — merituuli tietää kaikki — ja tuo pikku tuulonen,
joka tulee laaksosta, sieppaa mukaansa kaikki unettomain öiden
huokaukset ja kuljettaa ne mukanansa tänne.

Samuel kumartui häntä kohden.

— Tiesin, että tulisitte tänne, sanoi hän.

Hän katsoi hiukan ihmeissään Thoraan, sillä hän huomasi ettei hän
ollenkaan tarkannut mitä hän sanoi.

— Metsänhaltiatar on ollut täällä! äännähti hän kuin unessa ja nyökkäsi
vakuuttavasti.

— Ja hän on koskenut teihin taikasauvallansa. Niin, tämähän on hänen
valtakuntaansa!

Samuel Sternin ääni kajahti siltä, kuin olisi hän ilahtunut jostakin.
Thoran tunnelma valtasi hänetkin. Hänestä oli äkkiä kuin nuoruuden
päivinä, kun he vaeltelivat yhdessä ja hän yhtyi Thoran haaveisiin.
Tämä oli rauhoitettua aluetta, jossa he voivat kohdata toisensa...
melkoisen matkan päässä arkielämästä.

— Huomaan kyllä, toisti Samuel Stern nauraen, että metsänhaltiattaren
taikasauva on koskenut teihin. Teistä säteilee pimeyttä!

— Mutta täällä kaikki muuttuu, lisäsi hän, — kaikki näyttää
toisenlaiselta.

Hiljaa hymyillen katsahti Thora ylös ja pudisti päätänsä.

— Täällä käyvät ilmi tunteet ja haaveet, koko sisimmän olennon
kaikupohja. Täällä täytyy olla rehellinen toisiansa kohtaan.

Thora katsoi häntä hiljaisella ihmettelyllä. Hän oivalsi vain
puolittain hänen puheensa.

— Katso, tuolla alhaalla on pimeätä ja ummehtunutta. Mutta täällä
metsänneidon kodissa on portti avoinna meille. Täällä vallitsee
tyyni, täällä olemme suojassa luoteistuulelta. Täällä voimme vaeltaa
vanhoja, tuttuja polkuja. Voimme kertoa toisillemme kaikenmoista —
pitentää sillä elämämme, kuten tuo kuolemaan tuomittu, joka kertoeli
sulttaanille! — — —

— Mitä sinä ajattelet?... Tiedätkö jotain, jota on ihana ajatella, kun
yö on pitkä?... Miksi tulit tänne jälleen?

Thoran kasvot vavahtivat, hänen silmänsä kävivät suuriksi ja väsyneiksi.

— Hain jotakin, sanoi hän hitaasti. — Mitäkö se oli? Sitä en tiedä!
Ei, en luule tietäväni sitä — ajattelin että ehkä voisin saavuttaa sen
täällä, sillä muualla en sitä löydä.

Hän tuijotti eteensä. — Nyt sen tiedän. Tahdoin saavuttaa rauhan.

— Sinun pitää kertoa minulle jotain muuta, — onnesta, jonka olet
saavuttanut!

Thora säpsähti arasti, ja levottomuus näytti valtaavan hänet.

— Onnesta? En tiedä millaista se on. Olen unohtanut millaiseksi sitä
kuvailin.

Hän laski kätensä kasvoillensa.

— Mitä tahdot minulta? Sinä kiusaat minua! sanoi hän hiljaa.

— Päivänpaisteinen unelmasi, jonka uneksit kerran, millainen oli se?

Nyt kääntyi Thora häntä kohden ja nauroi.

— Ei pidä uneksia — se käy niin kalliiksi. Unelmat riistävät pois
kaiken sen mitä omistaa... ja haihtuvat itse olemattomiin.

— Mitä olet kokenut elämän ihanuudesta?

— Elämän ihanuudesta? kuiskasi Thora, katsoi häneen ja peräytyi
vavahtaen. — Niin, se saapui pimeyden täyttäessä mieleni — ja poistui
jättäen epätoivon. Siksi olen unohtanut senkin!

Hiljaisuus seurasi.

Samuel Stern katsoi Thoraa. Näytti siltä kuin tämä olisi unohtanut
hänen läsnäolonsakin.

Thoran miellyttävä asento liikutti häntä. Kuinka hän voikaan näyttää
noin lapselliselta? Kuinka hän oli tullut totuttautuneeksi tuollaiseen
päänasentoon? Se saattoi hänet ajattelemaan kukkaa.

— Kerro joku toinen pikku satu, pyysi hän lempeästi.

— Muista, että täällä on toisenlaista kuin tuolla alhaalla. Täällä
sulkeutuu se ovi, joka vie sinne, ja aukenee se, joka johtaa salattujen
ajatusten ja haaveitten tykö!... Hohtavin valkoisin siivin liitelevät
kevätunelmasi ympärilläsi!... Täällä ei tiedetä ajasta, joka kiitää
tiehensä, täällä ei mikään ole ohitse!

Thora kävi jälleen levottomaksi. Hän nousi äkkiä — mutta
istuutui jälleen. Samuel Sternin ilme vaikutti häneen omituisen
vastustamattomasti.

— Tiedäthän, jatkoi tämä, — että se, johon tuo vihreä taikasauva on
koskenut, näkee salatunkin, — näkee toiset ihmiset oikeassa valossa...
Sano, mitä näet nyt!?

Thora istui hetken, punniten mitä sanoisi.

— Minun täytyy tosiaankin nauraa! Tiedän erään henkilön, joka on niin
iloinen, ettei edes näe kyynel- ja veripisaroita... Se johtuu siitä,
ettei hän koskaan ole lahjoittanut sydäntänsä kokonaan.

— Kerrot aivan väärin!

— Ei, olen oikeassa. En ole mies, niin että voisin unohtaa — — —

— Olet unohtanut tuon vanhan laulun:

    »Tuskan tuikeen riemun ääniin
    Kätken, poika poloinen!»

Et tiedä, että on olemassa mies, joka on taistellut, kunnes päivä kävi
helteiseksi, ja yhtä monta kertaa kuin meren rannalla on hietajyväsiä,
ja joka sanoo itsellensä: »Tuota, mitä tänään olen tehnyt, olen
ajatellut, en tee enää koskaan, se oli viimeinen kerta!»... Mutta hän
tekee sen yhä uudelleen. Viimeinen kerta ei tule koskaan. Se tekee
hänen mielensä niin raskaaksi. Kerro nyt jotain muuta, jonka tunnet
paremmin... Missä olet ollut koko tuon pitkän ajan?

— Missäkö? Olen käyskennellyt hakien... olin kadottanut jotain... en
löytänyt koskaan rauhaa. Yöllä minusta oli kuin en olisi levännyt
vuoteessani, vaan kuljeskellut pimeässä. — — — Joku tahtoi auttaa
minua, mutta ei kukaan voinut sitä tehdä. »Antakaa minun mennä», pyysin
minä, »rukoilen teitä, antakaa minun mennä! Tahdon mennä sinne, jossa
ei ole ketään... tahdon kuihtuneiden lehtien tykö, kaiken tykö, joka on
kerran kukoistanut, mutta lakannut olemasta.» —

— Ja minä tulin suureen erämaahan... Silloin saapui yö luokseni. Se
sulki raskaat silmäluomeni. Ja minä pyysin, ettei kukaan häiritsisi
minua.

— Silloin sanoi minulle joku: »Miksi suret sitä että ruoho lakastuu ja
laulu vaikenee ja kynttilä palaa loppuun. Sellaista on elämä!» —

— Mutta käyskentelin vain tuolla ulkona. En löytänyt missään rauhaa...
Silloin tuli luokseni joku pimeässä ja sanoi: »Mitä haet sinä täältä?
On parempi että seuraat minua, niin löydät kenties jotakin, jota voit
käyttää!»... Suru otti minut siten huostaansa ja vei minut omaan
maahansa. Siellä on niin monta kuilua, ja tie vie aina alemmas.

— Niin olin siis siellä... Siksi tulin tänne viime kesänä, että olin
ollut siellä, — minun täytyi levätä hiukan. —

Samuel Stern aikoi sanoa jotakin, mutta Thora esti sen. Hän laski
kätensä hänen käsivarrellensa.

Sitten kohotti hän jälleen kätensä ja painoi ne vasten otsaansa.

— Väsyin niin kovin! En löytänyt mitään, jota olisin voinut käyttää, —
silmäni eivät nähneet mitään!

Hän pudisti päätänsä. — Ja nyt en enää tahdo hakeakaan!

Hän oli puhunut soinnuttomasti ja epäselvästi, ikäänkuin sanat olisivat
väkisin pyrkineet esiin, — ja kun hän ehti viime sanaan, katkesi ääni,
päättyen epäsointuun.

Hän nousi. — Tahdon nyt lähteä, kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.

— Ei! — Samuel Stern sai hänet jälleen istuutumaan. — Nyt kerron minä
vuorostani, ja jotakin, joka on oikein totta.

— Oli muuan ilta täällä nummella. Eräs mies tuli tänne tervehtimään
ja kiittämään viimeisestä. Ja hänet lausuttiin tervetulleeksi ja
hänelle kerrottiin, että joku toinenkin oli tullut tänne. Hän oli
aavistanutkin, että tuo toinen tulisi. Ja mies käyskenteli täällä
ihanan luonnon yksinäisyydessä. Hän tarkkasi kuunnellen nukkuvia
lintuja ja kukkasia. Hänestä tuntui että niiden täytyisi kaikkien
uneksia tuosta olennosta, joka täytti hänen mielensä. — — —

— Tuo mies oli elänyt hyvin hurjasti. Hän ei uskaltanut pysähtyä tuon
naisen kasvojen eteen. Sillä nainen tahtoi kostaa, tahtoi yllättää
hänet hänen ollessaan väsynyt ja voimaton — ja saattaa hänet kauhun
valtaan. Mies käyskenteli myöskin synkkiä polkuja, — tuskan tiet ovat
monenlaiset. Ja hänkin haki. Hän oli kadottanut jonkun ja tutkisteli
vaellusretkellään: »Minne jouduitkaan?» Mutta ei kukaan vastannut
milloinkaan! —

Thora oli istunut liikkumatonna, eteenpäin kumartuneena, kädet ristissä
toisen polven ympärillä. Nyt nousi hän hitaasti.

— Sinun täytyy antaa minun mennä. En tahdo kuulla enempää! — Kaikki käy
niin kummalliseksi! —

Samuel Stern nousi myöskin.

— Osaan toisen kertomuksen, joka on paljon hauskempi! Sen kerron
sinulle huomenna, kun päivä sammuu. Muista, että sinun pitää tulla
tänne minun kertomukseni takia, — ja siksi että sen, joka on
metsänhaltiattaren vallassa, täytyy tehdä niin!

Thora ei vastannut. He eivät enää puhuneet kumpikaan. Samuel Stern
saattoi Thoran aivan hänen ovellensa saakka.

Sitten pyysi hän vain että Thora nukkuisi, sillä niinhän oli tapana
tehdä tähän vuorokauden aikaan.

Tultuaan ylös huoneeseensa, seisoi Thora hetkisen aivan hiljaa.

Sitten meni hän akkunan luo ja aukaisi sen katsoaksensa ulos.

Pikemminkin oli hänen huolehdittava siitä että heräisi, hänen pitäisi
pelastukseksensa takertua johonkin luotettavaan ja todelliseen — — —

Syvänteistä kohoova sumu verhosi tunturit ja piilotti nummen.
Pehmoisena ja valkeana se kiertyi talojenkin ympärille. Sitä, mikä oli
suurta, ei Thora enää voinut nähdä, mutta kaikki vähäpätöinen — talot,
veräjä, pikku puut — kasvoi kasvamistaan tuon valkoisen hulmuavan
hunnun keskellä ja kävi kammottavaksi.

Oli kuin koko todellisuus olisi muodostunut joksikin sanattomaksi,
unelmaksi, joka liikkui sielun syvyydessä. Hän ei päässyt siitä
selville.

— Mitä minun tarvitsee siitä välittää, ajatteli hän lopuksi, päästyään
vihdoinkin vuoteeseen. — Vieras ihminenhän hän vain on!

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Thora Thammersilla niin tummat varjot silmien
alla, että ruustinna vaati hänet tilille lämpimän veden käytöstä.

Ruustinna muistutti hiukan rouva von Astenia siinä, että huolehti
niistä, joille soi hyvää, erinomaisen rasittavalla, itsevaltaisella
tavalla.

Hänen onnistuikin saada rouva Thammers käsittämään, mikä hänelle
olisi hyödyllistä, vieläpä käsittämään että hänen siveellinen
velvollisuutensa oli olla saapuvilla illalla vietettävässä juhlassa.
Basaarin jälkeen aiottiin vielä tanssia.

Illan tultua oli Thora tosiaankin toisten mukana. Hän istui katsoen
heidän huvitteluansa. Hänen mielensä kävi aina niin alakuloiseksi, kun
hän kuuli tanssimusiikkia ja näki ihmisten tanssivan. Hän voi saada
kyyneleet silmiinsä. Hulluahan se tietysti oli.

Samuel Stern tanssi rouva Iversenin kanssa ja näytti huvittelevan
oivallisesti. Sitten tuli hän Thoran tykö.

— Mitä te istutte ja mietitte? Teidän pitäisi tanssia ja tehdä hyvää!

Thora vastasi heikolla hymyilyllä. — Täällä ovat kaikki niin hilpeitä.
Mutta minusta olisi niin rasittavaa nauraa ja jutella tuolla tavoin —
eiväthän kaikki nuo ihmiset sentään voi olla niin iloisia.

Tätä sanoessaan ei Thora kylläkään tarkoittanut toisia, vaan ainoastaan
Samuel Sterniä.

Tämä nauroi. — Kyllähän me olemme iloisia, vaikkemme silti ole
sitoutuneet tuntemaan samaa iloa tunnin kuluttua — tuskin viiden
minuutin kuluttuakaan! —

— Te pudistatte hiukan halveksivasti päätänne, näyttää minusta, —
arvelette että sellainen on rehellisyyden puutetta. Te erehdytte,
— kaikki riippuu vain mielemme hetkellisestä virityksestä. Se on
näyttämöllistä koristelua meidän elämässämme. Kauan ei sitä kestä,
mutta tämä riippuu varojemme niukkuudesta — ihmisethän ovat aina köyhiä
tavalla tai toisella. Täytyy käytellä järkevästi sitä, mitä on tarjona.
Katsokaapa tuota ylioppilasta, joka saa tanssia Thamar rouvan kanssa,
— hän on ylen onnellinen. Ja noiden toisten pyörivien parien joukossa
on varmaan muutamia, jotka ovat melkein onnellisia. Hyvä Jumala, jospa
kerrankin pääsisi niin pitkälle!

Thora nauroi. Tuo nauru sopeutui niin hyvin hänen matalaan hillittyyn
ääneensä, jolla oli niin tummahko, pehmoinen sointu.

— Olette oikeassa, sanoi hän, — tunnelma vaikuttaa perin juhlalliselta!

— Nyt soittaa Don Miguel sietämätöntä valssiansa. Sitä te tietenkään
ette halua tanssia! Olen myöskin luvannut näyttää rouva Iversenille
pari taulua, jotka minulla on tuolla alhaalla asunnossani. Tuletteko
mukaan?

Samassa tuli rouva Iversen, ja he menivät alas pieneen taloon tauluja
katsomaan.

Toinen niistä oli Crivellin madonnankuva. Se esitti hentoa, hiukan
kumaraa vartta, kalpeita, surumielisiä kasvoja. Mutta tuossa olennossa
oli salaperäistä viehätystä, ja puolittain maahan suunnattu katse oli
täynnä suloutta.

— Kaunis ei hän tosiaankaan ole! virkahti rouva Iversen. — Anteeksi,
mutta minusta hän muistuttar rouva Thammersia.

— Niin minustakin. Ja tämä tässä on pyhä Fransisko. Tarun mukaan
hän tulee käymään luostarissa, jossa viljellään orjantappuroita
itsekidutusta varten. Hän muuttaa ne ruusuiksi! —

— Se oli kiltisti. Minä olen myöskin sitä mieltä että on ennen kaikkea
pyrittävä tekemään elämää miellyttäväksi. Ja on oikein hauskaa että
joku keksii maalata jotain tällaista noiden ainaisten madonnojen
asemesta. Mies sentään aina koristaa paikkansa!

Tukkukauppias Stern meni rouva Thammersin tykö, joka seisoi yhä vielä
madonnan edessä.

— Te näytätte siltä, kuin ette aikoisi tulla tänä iltana. Muistakaa
että olette taian kahleissa!

— Kertomuksenne haluan kyllä kuulla, sanoi Thora tyynesti. — Se
varmaankin huvittaa minua. Minunkin on ennen kaikkea pyrittävä tekemään
elämäni mahdollisimman miellyttäväksi.

       *       *       *       *       *

Mutta tämä ilta ei jäänyt ainoaksi. Satu ei ehtinyt päähän saakka.
Eikä vielä toisenakaan iltana. Aina siitä jäi jotain jäljelle vielä
seuraavaksi.

Kaksi viikkoa oli kulunut — ja vieläkään ei Thora Thammers ollut saanut
sanottavaansa lausutuksi.

Mutta nyt tuosta täytyi tulla loppu. Sen oli Thora aikonut sanoa jo
toisena iltana. Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa.

Muutoin — miksi ei hän oikeastaan olisi tätä jatkanut? Häntä huvitti
tarkata Samuel Sterniä, verrata hänen olentoansa päivisin täällä
alhaalla ja illoin ylhäällä nummella. Täällä — kuinka arasti hän
salasikaan, että mikään voi järkyttää hänen tunteitansa! Kaiken vakavan
hän lykkäsi luotansa, jutteli tyhjiin!

Ja sitten — kun alkoi melkein näyttää siltä kuin he kiintyisivät
toisiinsa tavallisina hyvinä ystävinä — tuli aina äkillinen,
käsittämätön käänne. Samuel Stern perääntyi arkaillen, ikäänkuin olisi
alkanut häntä pelätä. Hetkisen tuntui Thorasta, kuin pelkäisi hän
Thoran käsittävän hänen sanansa liian merkitseviksi, luulisi hänen ehkä
arvelevan, että Samuel Stern voisi rakastua häneen uudelleen.

Hän ei tiennyt, kuinka viisaaksi Thora oli tullut ja kuinka hyvin hän
nyt ymmärsi maailmaa. Hän ei tiennyt, ettei Thora luottanut ainoaankaan
hänen sanaansa niin, että olis kätkenyt sen sydämeensä. Oli vahinko
ettei Samuel Stern käsittänyt, kuinka täysin levollinen hän olisi
voinut olla, ja kuinka tarpeettomia kaikki varovaisuuskeinot olivat
Thoraan nähden.

Mutta siitä huolimatta Thora kärsi — ja tätä hän ei tahtonut myöntää
itselleenkään — nähdessään kuinka hänen mieltänsä kiinnitti nuo kaksi
nuorta tyttöä, jotka niin ujostelematta häntä hakkailivat. Thora ei
rohjennut itselleenkään tunnustaa, kuinka häntä hermostutti Samuel
Sternin hilpeä, häikäisevä huikentelevaisuus.

Mutta tuolla ylhäällä — siellä voi tapahtua, että Thora unohti tuon
kaiken... unohti kuluneen ajan... kaiken, mitä välillä oli ehtinyt
tapahtua...

Silloin voi hänestä tuntua, ettei ollut olemassakaan muuta kuin he
kaksi ja että kaikki oli kuten muinoin. Ja hänestä tuntui, kuin voisi
hän istua siellä alati, antaen elämän hiljaa mennä menojansa. —

Se oli noiden nummen iltojen syy! Kun aurinko laski ja tuli tyyntä ja
hiljaista, kun veripunaiset säteet virtailivat yli nummen, värittäen
sen hehkullansa...

Kesäöitten syytä oli kaikki tyyni! Ne houkuttelivat esiin nuoruuden
valoisat haaveet. Ne asettivat heidän eteensä ongelmoitaan
arvattaviksi. Metsänhaltiatar kosketti heitä taikasauvallansa.

He olivat vähitellen alkaneet elää jonkinmoista satuelämää täällä
ylhäällä, rinnan päivien koruttoman arkimaisuuden kera. Päivisin
täyttivät tuhannet seikat Omar Pashan mielen, illoin nummella, luvatun
maan rajalla, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Silloin oli hän hänen
kaltaisensa, josta Thora kerran oli uneksinut. Oi, miksi ei hän ollut
_silloin_ puhunut noita syvällisiä sanoja, jotka nyt niin omituisesti
elvyttivät Thoran sielua! —

Ja kuinka hän voikaan istua ja kertoella tuhansista nummella
tekemistään pikku havainnoista, sekoittaen mukaan muistoja menneiltä
ajoilta ja sijoittaen ne taustalle, joka väritti kaiken!...

Nuo hetket olivat Thoralle kuin suloinen elämys, jonka iän kerran ennen
oli kokenut unessa.

Ja hänen tuli sääli kaikkia ihmisiä, jotka saivat kärsiä, saamatta
tulla tuonne ylös lepäämään.

Nyt hän oli ihmeissään pelosta, jota aikaisemmin oli tuntenut Samuel
Sterniä kohtaan, — ja varovaisuudestaan.

Mutta kun tämä sanoi: — Tuletteko illalla auringonlaskun aikoina
nummelle, minulla olisi hiukan kerrottavaa, — niin ajatteli hän
kumminkin joka kerran, että olisi parempi olla menemättä, — sillä mitä
se hyödytti?

Mutta hänen täytyi sittenkin mennä. Hän oli joutunut hiljaisen virran
vietäväksi.

Ja päivisin oli kaikki niin omituisen pikkumaista. Hän väsyi siitä niin
kovin. Väliin oli hänestä kuin ei hän olisi ollut täysin tajuissansa.
Nummella hän virkistyi. Hän unohti — ja se tuotti lohtua. Ja sitäpaitsi
— pianhan kaikki olisi lopussa!

Hän ei piitannut enää muusta. Todellista elämän onnea ei hän omistanut.
Eikö hän siis voinut suoda itselleen näitä entisyyden haaveita, jotka
haihtuivat päivänkoitteessa. Haaveet olivat sentään parasta mitä hän
omisti.

Heille molemmille tuotti seurustelu toistensa kanssa erikoista huvia, —
siinä kaikki.

Hehän olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka leikkivät satujansa,
omituisia, viattomia satuja, elämän tuskan esiinloitsemia... Kalpeita
pikku kukkasia ne olivat, jotka vain nummen valo purppuroi...

No niin — narrimaisestihan he menettelivät — sekä hän itse että Samuel
Stern myöskin. Epäilemättä hän salaa sydämessään nauroi Thoralle. Ja
samatenhan Thora puolestaan myöskin teki.

Hauskaa pitämäänhän tänne itse asiassa oli tultukin.



12.


Eräänä päivänä aikoivat kaikki parantolan vieraat lähteä huviretkelle
metsään, eräälle tunturimajalle. Siellä saataisiin syödä marjapuuroa
kerman kera ja nähdä muutamia vanhoja kaappeja.

Rouva Thammers oli luvannut ruustinnalle, että tulisi mukaan, ja kun
sitten tukkukauppias Stern pyysi samaa, lupasi hän uudelleen.

Mutta sitten valtasi hänet katumus. Hänestä tuntui äkkiä aivan
mahdottomalta lähteä mukaan.

Puuhattiin lähtöä. Marit Hennerud oli jo ylhäällä majassa, ottaaksensa
vieraat vastaan.

Thora Thammers kohtasi rouva Iversenin pihassa

— Tahdotteko tehdä hyvin ja sanoa että olen lähtenyt matkaan edeltä,
sanoi hän.

Mutta mäen juurella hän poikkesi tieltä ja haki itselleen paikan, josta
voi piilossa pitää tietä silmällä. Salainen ilo täytti hänen mielensä,
kun hän näki kaikkien poistuvan.

Aivan oikein, Samuel Stern ja rouva Thammar pitivät seuraa toisillensa.
Ja Samuel Stern näytti olevan peräti hyvällä tuulella. Oikeastaanhan
hänen olikin paljon hauskempi Thamar rouvan kuin Thoran seurassa.

Thoraa huvitti hänen pieni petoksensa. Nähtävästi ei Samuel Stern ollut
huomannutkaan ettei hän ollut mukana.

Mutta samalla hän tunsi omituista tuskaa siitä, ettei enää koskaan
uskaltanut ottaa osaa mihinkään.

Sillä illat tuolla ylhäällä... nuo saippuakuplat, joita he puhaltelivat
toistensa huviksi, — joilla Thora huvittelitte, siksi että hänellä ei
ollut mitään muuta...

Ehkä Samuel Stern nyt juuri laski leikkiä Thamar rouvan kanssa siitä,
että tuo iltahuvittelu niin kiinnitti Thoran mieltä.

Hänen epäluulonsa kävi äkkiä niin voimakkaaksi, että se himmensi kaiken
hohteen.

— — — Mutta nyt olisikin tuo kaikki lopussa!

Hän kysyi itseltään ivallisesti: Minne hän nyt jälleen oli joutunut?
Tiesihän hän, että kaikki tuo ei ollut minkään arvoista. Miksi oli
sitten elämä käynyt hänestä jälleen mielenkiintoiseksi? Tulisikohan hän
koskaan järkeväksi!

Hän nojasi päänsä käsiinsä. Nyt tahtoi hän tarkastaa kaikkea oikeassa
valossa.

Näin hän oli ajatellut: Kun nuo pikku sadut häntä huvittivat, miksi
halveksisi hän niitä? Kernaasti olisi hän vaihtanut niihin päivän
pitkän tarinan...

Sillä nuo illat olivat kuin ylösnousemus, kuin maan uumenista pulppuava
virvoittava lähde!...

Kimmeltävän pimeyden täyttivät he sydäntensä haaveilla, — sanoilla,
jotka olivat olleet unhoon vaipuneita, jotka toivat muistoja mukanansa!
Epäröiden, arastellen ne tulivat ja ohiliitävä nummen tuuli vei ne
mukanansa.

Ja niihin liittyi toisia sanoja, — sanoja, joita ei koskaan lausuttu,
vaan jotka silti olivat olemassa.

Hän puolustelihe sillä ettei niitä lausuttu, mutta mitä se auttoi, kun
ne sentään olivat olemassa?

Aivan hän väsähti tuota kaikkea ajatellessaan!

Hän oli väsynyt omaan itseensä! Kuinka voikaan hänen sydämensä pelastua
kaikesta hädästä ja tulisesta tuskasta alati yhtenä ja samana, aina
yhtä vahingoittumatonna ja eloisana, elämää isoovana ja janoovana...

Mitä olikaan hän kuullut puhuttavan vanhuuden rauhasta? Missä se oli
löydettävissä?

Hyvä että hän nyt oli päättänyt, että tuosta kaikesta piti tulla loppu.

Poski käden nojassa istui hän hiljaa hymyillen — — —

Oi nuo illat tuolla ylhäällä — hän ei saanut niitä mielestänsä... Oli
kuin nummen hiljaiset henget olisivat kosketelleet heidän sielunsa
soittimia, sulattaen epäsoinnut sulosoinnuksi.

Ja yhä uusia, täyteläisempiä säveleitä sieltä soinnahteli... Valoisa yö
kasvatteli uusia kukkia. Ja muiden keskellä oli satuhohteessa versonut
esiin harvinainen kukka... nimetön nuppu!

Ah — hänen täytyi nauraa — sillä päivällä oli kaikki ollutta ja
mennyttä. He olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka eivät välittäneet
vähääkään toisistansa — — —

       *       *       *       *       *

Hän nousi ja läksi kulkemaan rinnettä ylöspäin.

Tänään tiesi hän ainakin saavansa olla yksin — huomenna voi hän kenties
kohdata Thamar rouvan ja Omar Pashan nummella.

Alkoi sataa. Hän istuutui hongan alle. Mielihyvällä kuunteli hän sateen
hiljaista suhinaa, sillä koko luonto odotteli janoisena.

Lämpöisenä kohosi höyry kypsästä ruohosta, — marjakosta saapui viileä
lemu...

Niin kauas kuin silmä kantoi leveni lakeus tummansinisen meren
kaltaisena.

Sää kirkastui. Ilma kävi kevyeksi, taivaankansi kohosi Syvältä maan
povesta oli hän kuuntelevinansa hiljaisia, vakavia ääniä, kohoavia ja
laskevia — kuin olisi maa hengittänyt —

Ja kaukaa kuuli hän joen vakavan äänen. Kuuluihan se ainakin, mutta nyt
se suorastaan tunki hänen korviinsa. Se kuului niin syvältä.

Ja joka suunnasta suhahteli kuiskeita. Omituinen raskasmielinen mumina
täytti ilman.

Pimeni jälleen. Hän näki kuinka kaikki ikäänkuin kävi huonolle tuulelle.

Äänetönnä aaltoili järvi alhaalla. Vesi nousi ja laski, nousi ja
laski... Oli kuin nuo synkät äänet olisivat kohonneet ylös nummelle
saakka, huuhdellen kanervikkoa, saapuneet hänen luoksensa ja saattaneet
hänen mielensä ahdistuksiin. Hänen pitäisi kaiketi lähteä kotiin,
tulisi varmaankin lisää sadetta. Mutta hän ei tullut lähteneeksi. Hän
istui katsoen kuinka järvi liikehti hiljaa, hitaasti, raskaasti...
Silloin muistui hänelle mieleen tarina, jonka hän oli kuullut kerran
maailmassa, lapsena ollessaan.

Oli kerran merimies, joka oli ollut kauan poissa ja palasi jälleen.
Hän kiiruhti kotiseudulleen, nuoruutensa maahan. Ilolta ei hän saanut
nukutuksi yöllä. — Hän ajatteli pientä tupaa, jonka seinämää kukat
peittivät korkealti... ja äitiänsä, joka asui tuossa tuvassa, ja
Dordia, mielitiettyänsä.

Niin kulki hän yötä ja päivää. Vastaantulijoilta hän tiedusteli,
tunsivatko he hänen kotiseutunsa. Ja jos hän kohtasi jonkun, joka
tunsi, loisti hän ilosta. Millaiselta nyt näytti hänen nuoruutensa
maassa? Paistoiko aurinko kuten ennen sisään hänen äitinsä akkunasta?
Kasvoiko porraskivillä vielä sammalta? Ja tuvan ympärillä kasvavat
pienet kukkaset, olivatko ne vielä yhtä raikkaita ja sinisiä kuin
ennen? Tulivatko ne esiin joka kesä, kuten muinoin?

Ja entä kansa siellä ylhäällä, oliko se uljasta ja voimakasta kuten
muinoin, vilpille vierasta? Oliko se säilyttänyt mielensä lämpöisenä,
järkkymätönnä, kuten hänen äitinsä ja Dordi?

Kukaan ei tiennyt tuohon vastata. Hänen täytyi kiiruhtaa ottamaan
itse siitä selkoa. Hän kulki yötä ja päivää. Hänen jalkansa olivat
pöhöttyneet, mutta hän ei huomannut sitä. Ilolta ei hän voinut pysähtyä
ennenkuin sinä aamuna, jolloin saapui pienelle tunturiselänteelle, joka
oli vastapäätä hänen äitinsä tupaa.

Ja aurinko nousi — mutta se ei paistanut tuvan akkunaan. Hän ei nähnyt
äitinsä tupaa.

Silloin valtasi hänet äkkiä väsymys. Hänen täytyi käydä istumaan.

Kesti kauan, ennenkuin hän oli levännyt tarpeeksi jaksaakseen mennä
alas laaksoon.

Mutta kun hän tuli alas, ei hän löytänyt äitinsä tupaa. Se ei ollut
entisellä paikallaan, — portailla ei kasvanut sammalta, eikä niiden
ympärillä kukkia.

Silloin tuli vanha mies ja otti häntä kädestä. — Näen että olet tullut
takaisin! Kiltisti, että läksit tänne katsomaan!

— Missä on äidin tupa?

— Voinethan nähdä että se on palanut!

— Missä äiti on?

— Hän lepää! — Mies viittasi sinnepäin, missä kirkonhuippu kimmelsi. —
Hänen on parempi tuolla vanhan koivun alla.

— Entä Dordi?

— Kohta lähdettyäsi hän läksi täältä muukalaisen miehen seurassa. —
Kaiketi pistäydyt meille?

Silloin nauroi merimies.

— Kiitos kutsusta! Se olisi kyllä hauskaa, — mutta sanopa, missä
on sammal, joka kasvoi portailla? Ja missä ovat kukat, joissa oli
tummansininen sirkkalehti, — se minun täytyy ensin saada tietää — niitä
kasvoi aina täällä oven ympärillä?

Mutta kukaan ei vastannut. Vanha mies oli mennyt pois.

Hänen täytyi istua suurelle kivelle, joka oli ollut oven edessä.

Hän siveli sitä käsillänsä. — Vai olet sinä sentään jäljellä! Sinä
kaiketi vielä tunnet minut?

Auringon laskiessa istui hän siinä vielä. Ja kun se nousi, istui hän
siinä yhä edelleen.

— Sinun täytyy sallia minun istua, olen niin väsynyt! Tuli ilta, ja hän
näki auringon laskevan.

— Aiotko nyt jo mennä tiehesi? Pitäisihän minun mennä vanhan koivun luo
äitiä tervehtimään, — mutta en pysty siihen — — —

Thora muisti, kuinka kammottavasti tuo tarina oli vaikuttanut häneen.
Hän sai kuumetta ja hänet vietiin vuoteeseen. Koko yön houraili hän
kivellä istuvasta merimiehestä ja itki ja rukoili että joku koettaisi
saada hänet sisään — — —

Hänen täytyi ajatella tuota, kuinka paljon ihmisraukkojen täytyi
kärsiä... joka minuutti, joka sekunti on maan päällä kärsimystä. — — —

Hänestä tuntui, ettei hän voinut kestää tuota ajatusta.

Tietämättään oli hän alkanut itkeä.

Koko maailma kävi kammottavaksi. Olihan vielä päivä, mutta tuli pimeä.
Pimeä laskeutui kaikkialle. Kaikki ryömivät sitä piiloon, mutta se
ryömi perästä.

Hän oli kuulevinaan huokailua joka suunnasta. Kaikki äänet vapisivat, —
toinen pyrki verhoutumaan toiseen. — — —

Silloin täytyi hänen kysyä: — Pieni kukkanen, miksi olet niin
alakuloinen? Luulen kuulevani sinun valittavan, näen lehdistäsi, että
väriset. Miksi ovat lehtesi niin vaaleat ja kylmät?

— Tuo suuri taivaan tuuliko siihen on syypää? Onko se kertonut, kuinka
koko avaruus, aina ylimpään pilveen saakka, on täynnä tuskaa? Sekö
saattoi lehtesi noin vaalenemaan ja käymään kylmiksi?

— Ei asiat sentään ole niin huonosti kuin luulet. Minä kysyn metsältä —
— —

— Miksi kuuntelet, metsä, niin synkkänä? —

Sen tiesi hän kylläkin! Syvältä maan povesta, mistä se hakee voimansa,
kuulee se huokausten kohoavan...

Maa huokailee. Sille on juotettu liiaksi verta. Ihmiset eivät tunne
kunnioitusta sitä kohtaan. Mutta se kostaa sen! — — —

       *       *       *       *       *

Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa.

— Tänään on niin kummallista nummella. Pitääkö jonkun täällä kuolla? En
kestä tätä enää. Haluan lähteä täältä pois. Ikävöin merta!

Hänessä heräsi halu puhua tuosta kaihostaan meren luo.

— Ystäväni, tiedän kyllä että olen uskoton! Mutta teidän täytyy antaa
minulle anteeksi, sillä minä kärsin. Kaiho täyttää niin kokonaan
mieleni. Ympärilläni vallitsee yö, joka ei koskaan valkene päiväksi! —
— — — Mutta tuolla kaukana on meri...

— Sen mahtavat, kohisevat laineet suovat vilvotusta — lepoa.

— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — sydämeni ikävöi merta! — — —

       *       *       *       *       *

Hän häpesi sanottuaan sen. Hän häpesi nummea. Sillä se kohotti äänensä
ja vaati häntä tilille:

— Enkö sulkenut sinua syliini, kun tulit luokseni? Enkö suonut
sinulle lepoa? Enkö vartioinut sinua levätessäsi? Eivätkö lainehtivat
lehvät, eikö ruoho- ja kukkasmeri suonut sinulle hoivaa? Etkö oppinut
oivaltamaan sen syviä syntysanoja? Ja kun taivaan ovet aukenivat
iltaruskon kultavaljakolle, etkö silloin nähnyt vilahdukselta teitä
iäisyyden maahan? Mitä merkitsee vähäpätöinen ihmiskohtalo, ettäs sitä
alati harkitset? — — —

       *       *       *       *       *

— Suo minulle anteeksi, suuri nummi! Te hiljaiset metsät ja kaikki
kukkaset, jotka tässä seisotte, — kuulen äänenne, kuuntelen teitä!
Tahdon piiloutua kanervanturviin! — — —

— Meren olen jo unohtanut! — — —

       *       *       *       *       *

Illan tullessa, päivän alkaessa laskea, oli ilma jo kirkastunut.

Thora istui yhä vielä paikallaan. Hän mietiskeli kaikenmoista.

Hänen täytyi matkustaa kotiin Arvidin luo. Kuuluihan Arvid kumminkin
hänelle. Olihan hän hänen miehensä.

Mutta eihän hän ollut kotona, nythän Thora muisti sen.

Niin matkustaisi hän sitten molempain lastensa luo. Hänellähän oli
kaksi lasta. Pitihän heidän saada tuntea että heillä oli äiti.

Mutta eiväthän hekään tosiaan olleet kotona. »Susi» tuli ja nuolaisi
hänen kättänsä. Hän säpsähti pelästyneenä.

— Mitä sinulla on täällä tekemistä, luulin sinun olevan paimenmajalla!

Kaukana näki hän Samuel Sternin tulevan. Hänen lähetessään heräsi
Thoran mielessä katkeruus tuota miestä kohtaan. Hänen täytyi hillitä
itseään, ettei ilmaisisi sitä äänekkäästi.

Susi ei aavistanut mitään. Kaksiviikkoisen rauhallisen seurustelun
jälkeen luuli se kaiken olevan juuri kohdallaan. Se paneutui tapansa
mukaan rauhallisesti maahan ja nojasi päänsä hänen polveensa.

Mutta jo aikaa ennen perilletuloaan huomasi Samuel Stern ettei ollut
tervetullut. Huolestuneena tarkkasi hän Thoran väsähtänyttä ilmettä ja
asentoa. Tietysti oli hän istunut siinä koko iltapäivän.

Tultuaan Thoran luo menetteli hän samaten kuin Susi — ei ollut
tietääkseenkään mistään.

— Minä pujahdin tieheni samaten kuin te. Te näytätte huonoa esimerkkiä.

Thora ei vastannut mitään. Kukat, jotka hänellä oli kädessänsä,
satelivat alas Suden ylitse.

— Miksi te istutte niin väsähtäneenä? Ajatuksetko teitä rasittavat?

Thora huokasi ja käänsi päänsä puoleksi poispäin. — Minä en ajattele
koskaan!

— Se on oikein tehty. Siitä tavasta voi helposti päästä. Mutta miksi
te ette tullut mukaan? Meillä oli oikein hauska: professori puhui
realiteeteista, lehtori ylevämmästä, ylimaailmaisesta katsantokannasta,
ja rouva Sahm, joka on naisten yliopistoon-pääsyn kirpeimpiä hedelmiä,
käsitteli kysymystä, onko ihmistä katsottava muunnokseksi vai
alkulajiksi... Olisittepa vain ollut mukana!

Thora loi häneen aran katseen.

— Minusta te olette niin luonnottoman hilpeä!

— Se on vain paha tapa. Katsotteko että minun pitäisi koettaa päästä
siitä?

Thora kävi levottomaksi. Hän pahoitteli ettei ollut lähtenyt ennen
Samuel Sternin tuloa.

Tämä seurasi katseillaan hänen liikkeitänsä.

Hän olisi halunnut tarttua Thoran käteen ja pitää sitä hiljaa.

— Te istutte aina melkein suorastaan muurahaispesässä, mutta
muurahaiset eivät tee teille mitään. Olen kuullut että muurahaisten
ja perhosten kesken vallitsee ystävyys — missä on henkivartionne? —
Tarkoitan valkoisia perhosia.

Thora ei vastannut mitään.

Mutta Samuel Stern oli tullut vain saadaksensa kuulla hänen äänensä, —
kuullaksensa, voiko se jälleen saada saman soinnin kuin viimein, juuri
hänen lähtiessänsä.

Heidän istuessansa illoin nummella voi tuo ääni suorastaan tenhota
hänet. Kun sen pehmoinen sointu kautta hämärän saapui hänen luoksensa,
tuntui se hänestä olevan jotain salaperäistä, maan toisesta äärestä
tulevaa. Ja väliin tuo ääni sai tuntemattoman värityksen, — sanat
sulivat, muovautuivat kuin silkkikielten lempeäksi soinnahteluksi... Ja
silloin pulpahti aina jotain esiin haaveitten kätketyistä maailmoista.
Se voi saattaa Samuel Sternin tuntemaan vavistusta.

Hän muuttautui hiukan lähemmäksi.

— Sanokaa jotain! Puhukaa hiukan!

Thora kumartui, otti kukan ja mumisi jotain aivan hiljaa.

Samuel Stern ei voinut kuulla sitä tarkoin. Hän nojautui eteenpäin.

— Eikö teitä haluta? Kuinkas asiat nyt oikein ovatkaan? Tuuliko se
taasen on syyllinen?

Hän nousi ja kävi istumaan aivan Thoran viereen.

— Kuinka ovat asiat? toisti hän. — Te tahtoisitte saada aikaan uuden
järjestyksen molekylien kesken, eikö niin?... Eikö täällä ole kylmä ja
kostea?... Vai onko teidän hyvä olla?

Thora hymyili välinpitämättömästi. — Oloni on vallan erinomaista.
Senhän kaikki tietävät.

Samuel Stern loi tuon tuostakin katseen häneen. Thoran silmissä oli
väsynyt ilme. Suuret, tummat silmäterät kuvastivat pohjatonta surua.

— En tahdo enää tulla tänne, sanoi hän äkkiä tuikeasti. — Täällä ei ole
hauskaa!

— Minä säälin Arvidia! virkahti hän sitten.

— Se on luonnollista. On aina sääli miesraukkoja, jotka saavat vaimon,
jota eivät käsitä. Kenen on silloin syy?

Thora kävi hämilleen ja katui sanojansa. Hän oli aikonut sanoa jotain
aivan toista, mutta nyt ei hän muistanut siitä enää sanaakaan.

Samuel Stern kumartui häntä kohden.

— Rauha vallitsee nyt kaikkialla. Syntisellekin suodaan armoa.
Koettakaamme rauhoittua! Eikö täällä ylhäällä ole ihanaa? Minä en
koskaan turmele itseltäni ihanaa hetkeä; ei ole varmaa että se palaa
toiste palaa koskaan!

Thora ei näyttänyt kuuntelevan häntä, ei tietävän että hän oli siellä.

Samuel Stern silmäili häntä huolestuneena.

— Minä luulen että on parasta varoa synkkämielisyyttä... haikeata
epätoivoa... sillä muutoin joutuu jonnekin, jonne ei ole halunnut, —
maahan, josta ei enää pysty palaamaan.

— Tunsin kerran miehen, jota onni ei ollut seurannut. Hän oli luotu
elämään suurissa oloissa ja joutui pieniin. Pieni kaupunki kiusasi
häntä, hänen työnsä kiusasi häntä. Niin tuli hän kesällä tänne
muutamaksi ajaksi. Hän kartteli ihmisiä. Täällä ylhäällä hän oli
iloinen. Täällä hän voi laskea leikkiä ja nauraa. Täällä voi hän
käyttää suuria mittoja, sanoi hän. Hän käyskenteli täällä valkoisten
huippujen keskellä, aina yksin. Päivää ennen kuin hänen oli jälleen
matkustettava takaisin kouluunsa, kulki hän liian kauas — eikä palannut
enää koskaan.

Thora käännähti nopeasti, kiihkeästi häneen päin.

— Minusta on sääli ihmisiä! Sekä niitä, jotka pysyvät paikallaan, että
niitä, jotka menevät liian kauas... niitä, jotka tekevät pahaa, ja
niitä, jotka saavat kärsiä toisten tähden. Elämä on raskasta!

— Niin erinomaisen hauskaa ei se aina ole. Mutta on ihmisiä, joiden
elämä on täynnä kärsimystä, mutta jotka kumminkin ovat onnellisia. He
omistavat elämisen taidon. — — — Kerran aioin minäkin lähteä tieheni...
mutta minulla oli äitini. Se pelasti minut.

— Ja sitten on pidettävä korvat auki ja otettava Onnetar suopeasti
vastaan, jos hän katsahtaa ovesta sisään.

Hän kumartui jälleen Thoraa kohden ja katsoi häneen nopeasti silmin,
jotka piiloutuivat luomien taakse.

— Te kysyitte minulta kerran, kuinka minä olen tullut sellaiseksi,
jommoinen olen — — —, ja nyt minä kysyn, miten te olette tullut
tuollaiseksi. Sellainen ei saa olla! Te unohdatte, että päivä paistaa.
Te muistelette vain, että on ollut yö!

— Kerron teille jotain. Olen tehnyt havainnon, että on olemassa
paljon naisia — varsinkin naisia — jotka onnen ollessa tarjona eivät
tule ottaneeksi sitä vastaan. He ovat nimittäin kuvitelleet, että se
näyttäisi toisenlaiselta. Siksi eivät he rohkene käydä siihen käsiksi.
Heidän verensä ei ole tarpeeksi kuumaa. He ovat niin valveillaan, että
he varovat kaikkea, heidän kylmä epäilyksensä panee kaikki kumoon. Ja
onni menee menojansa — kenties se palaa toiste — ja katoaa taas kuten
ennenkin! Ja yksi kerta on viimeinen!

— Oliko tuo kertomus?

— Ei, elämänkokemus.

Thora käännähti häntä kohden hillityllä kiihkeydellä ja hänen
katseessansa näkyi pilkallinen välähdys.

— Minä tunnen myöskin eräänlaisia naisia. — Tunsin kerran nuoren
tytön. Hänelle sanoi joku: »Sinä olet kuin kukkanen, hennointa tässä
maailmassa, valkosiipinen Iris, — se ei seiso hiljaa kuten muut kukat,
vaan on kuin lennossa kohden taivasta...»

— Nuori tyttö nauroi ja sanoi: »Niin, olen valkoinen Iris. Seison
uneksuen valoisaa untani, ja auringon laskiessa kohotan siipeni ja
lennän kohden taivasta...»

— Sitten sanoi nuorukainen hänelle: »Olet enemmän kuin valkoinen Iris.
Olet minun pyhä kukkani, olet Lotus-kukkani!»

— »Tiedän sen», sanoi tyttö nauraen. »Olen hento ja hienoinen, olen
lotuskukkanen!»

— Aika kulki kulkuansa. Se tahtoi ottaa tytön mukaansa. »Ei minun sovi
seurata sinua», sanoi tyttö. »Tiedät että minä olen hento ja valkoinen,
ja minä odotan ystävääni!» — »Sinun täytyy seurata minua», sanoi aika,
»sinne, minne tahdon viedä sinut!»

— Silloin nauroi tyttö jälleen ja sanoi: »Tuo ei ole minun tieni!
Minulla on ystävä, — olen hänen pyhä valkoinen kukkansa — ja meidän
polkuamme reunustavat metsäruusut!»

— Silloin nauroi aika vuoroonsa. Sillä ei hänen sydämensä ystävä
saapunutkaan. Hän ei tullut koskaan! Ja aika ohjasi tytön pimeille
poluille. Valkosiivet saivat tahrapilkkuja, ne eivät kantaneet häntä
enää!...

— Ei koskaan hän enää uneksi valkoista untansa.

Hän katsoi Samuel Sterniin toivottomasti hymyillen.

Samuel Stern oli kätkenyt kasvot käsiinsä.

Hän kohottautui pystyyn ja katsoi Thoraan, jonka kasvoista loisti
omituinen kalpea hohde.

Hän nousi seisoalleen, kulki muutaman askeleen palasi jälleen ja kävi
istumaan. Vaieten istuivat he hetken.

Sitten katsahti Samuel Stern jälleen Thoraan.

— Minäkin tunsin kerran nuoren tytön...

Her voice was sweet and low. [Byron.]

— Annan hänelle nimen Sanpriel. Ei ole ketään sen nimellistä, mutta
koulupoikana luin kerran, että ihanin naisista oli nimeltään Sanpriel,
ja kauan uskoin niin olevan. Kuunteletteko te?

— Tietysti.

Thora oli juuri päättänyt olla kuuntelematta.

— Hänelläkin oli ystävä. He kuljeskelivat vanhassa pappilanpuutarhassa,
jossa oli suuria lehmuksia. Oli ilta keskikesällä. Lehmusten pitkät
oksat ulottuivat maahan saakka, ja niiden välitse katsoivat he kauas
niityille. Siellä tuoksuivat kukat suurissa ryhmissä. Ja sumu laskeutui
valkoisen harson kaltaisena yli maan.

— Sanpriel kulki ja katsoi kauas niityille ja taivutti kuin kuunnellen
päänsä alas. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ystävänsä, joka
käyskenteli hänen rinnallansa.

— »Mitä sinä katsot?» kysyi tämä.

— »Valkoista sumua. Se kätkee meiltä kukat!»

— »Niin tuoksuvat ne sen voimakkaammin».

— Niin kulkivat he edelleen. Neidon silmät kävivät suuriksi ja
tummiksi. Ne kuvastivat hänen sydämensä haaveita.

— »Sanpriel, mitä mietit?»

— »Katselen kuuta, joka nousee metsän takaa. Se on kuin kultaa.»

— Hänen ystävänsä käyskenteli hänen rinnallansa. Kaihoten hehkui hänen
mielensä. Hän halusi pysäyttää ajan kulun. Hän ajatteli: hän ei rakasta
minua kylläksi! Hän olisi halunnut polvistua neidon eteen, sulkea
hänen kätensä omiinsa ja suudella niitä tuhansin kerroin, mutta neidon
olennossa oli jotain, joka esti hänet uskaltamasta sitä tehdä.

— Hän vain katsoi häntä. Ja neitonen kulki pää taivutettuna, kuin
kuunnellen.

— »Sanpriel, mitä kuulet?»

— »Tuuli suhisee nuoressa ruohossa, ja pieni sinikello soittelee
kutsuen iltarukoukseen.»

— »Sanpriel, sinä olet itse kuin kukkanen, mutta sinä olet valkoinen ja
kylmä! Minua palelee luonasi. Anna aurinkosi lämmittää minua!»

— Mutta Sanpriel ei vastannut, hän kulki vain kuunnellen.

— Nuorukaisen silmät kyyneltyivät.

— »Sanpriel, miksi ajattelet niin monenmoista? Sinä et rakasta minua,
sinä liitelet kauas luotani... Et ole koskaan minun luonani!»

— Silloin kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja kuiskasi: »Sinuahan aina
ajattelen!»

— »Mutta et ole täällä luonani!»

»Minä tulen kyllä! Etkö näe, että olen tulossa?»

— »Ei, sitä en näe — et tule, vaan _menet_!»

— Silloin käännähti hän ja hymyili: »Odota vain tyynesti!»

— Mutta nuorukainen ei voinut odottaa tyynesti. Kiihkeä luonto temmelsi
hänen povessansa, elämä huumasi häntä... Odottaessaan keksi hän
monenmoista järjettömyyttä...

— Silloin olisi neitosen pitänyt tulla hänen luoksensa! Mutta hän ei
tullut. Hän katosi etäisyyteen!

Thora istui kiveen nojaten, kuin voittamattoman väsymyksen vallassa.
Hän oli sulkenut silmänsä. Mutta suljettujen silmäluonten lävitse tunsi
hän Samuel Sternin tulisen katseen.

Hän ei tosiaankaan enää kestänyt tuota katsetta. Hänen täytyi pakottaa
sydämensä rauhoittumaan. Hän ei välittäisi enää ainoastakaan sanasta,
minkä Samuel Stern keksisi sanoa. Nyt aikoi hän lähteä!

Hän oikaisihe ja loi häneen nopean katseen. Samuel Sternillä oli suun
ympäriltä ilme, jonka hän tunsi entisajoilta, hillittömän, intohimoisen
tarmon ilme. —

Thora yritti nousta lähteäksensä, mutta hän ei voinut. Samuel Sternin
katse pidätti hänet.

— Minä en pidä tuollaisista kertomuksista, sanoi hän väsyneesti.

— Ei, se on niin vanha. Nyt saatte kuulla uudemman!

— Monta vuotta oli kulunut. Sanpriel oli käynyt kalpeaksi. Hänen
katseensa oli raukeampi kuin muinoin. Siinä kuvastui uinaileva sielu,
joka ei ollut koskaan herännyt. —

— Oli kesä. Hän käyskenteli yksin. Näytti siltä kuin hän kuulisi kaikki
etäisyydestä vain.

— Niityt kutsuelivat häntä. Oli metsäkukkasten aika.

— Ja kun hän käyskenteli siellä, kokoontuivat ne kaikki hänen
ympärilleen.

— Ja kesätuuli hyväili häntä viilein käsin. »Miksi et hymyile? — Kesän
aikana täytyy hymyillä! Nyt vapautan sinut kaikesta vähäpätöisestä ja
raskaasta, jota kuljetat mukanasi.»

— Mutta hän pudisti päätänsä ja sulkeutui huoneeseensa. — —

       *       *       *       *       *

Samuel Stern keskeytti kertomuksensa. Hän katsoi noita pitkiä, hentoja
sormia, jotka hermostuneesti poimiskelivat kanervaa.

Perhonen lehahti lentoon... Häntä halutti sulkea tuo käsi omaansa — tai
edes koskea siihen. Mutta hän ei uskaltanut.

Thora tuijotti ilmaan, merkityksetön hymyily huulillaan. Hän oli juuri
päättänyt lähteä, mutta silloin jatkoi Samuel Stern kertomustaan.
Hänen äänensävyssään oli jotain, joka esti Thoraa noudattamasta omaa
tahtoansa.

— Oli mies, joka oli tuntenut hänet — kauan sitten. Kun hän näki hänet
jälleen sellaisena, vavahti hänen sydämensä. Hän olisi halunnut langeta
hänen jalkojensa juureen.

— Mutta Sanpriel ei huomannut häntä. Hän ei tuntenut häntä enää — sillä
hän ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan kuin etäisyydestä. Hän ei
huomannut, kuinka tuon miehen sydän vapisi. Hän oli mennyt huoneeseensa.

— Silloin meni mies ulos niityille. Siellä oli juhla. Valkoapila oli
tullut. Kaikkialla tunsi hän sen hempeän, makean tuoksun.

— Silloin sanoi hän kukkasille: »Hiipikää hänen luoksensa ja laskekaa
pienet kätösenne hänen surullensa — haavalle, jonka tuska on iskenyt.
Hiipikää sisään hänen luoksensa ja laskekaa ruusunpunaiset kätenne sen
päälle!»

— Valkoapila on ovelin kaikista kukkasista maan päällä. Se tulee niin
vilvakkaana ja tuttavallisena. Se saa aina tahtonsa täytäntöön. Sen
kukkiessa ei surukaan pysy mustana. Ja se houkutteli hänet jälleen
päivän valoon.

— Silloin tuli hänen luoksensa tuo mies, joka oli tuntenut hänet
muinoin. Hän poimi kukkia ja tahtoi antaa ne hänelle. Mutta Sanpriel
kääntyi hänestä pois.

— »Ei, ei puna-apilaa, se on niin iloinen, ja valkoapilaa en tahdo enää
enempää. Niitä oli niin paljon huoneessani. Kuinka onkaan huoneeni
tullut täyteen valkoapilaa?»

— Silloin vastasi mies nöyrästi: »Minä lähetin ne tuomaan tervehdystä.
Mitä ne sanoivat?»

— »Ne täyttivät koko huoneen... Ne toivat mukanaan ajan, jolloin olin
iloinen... Ja kun toiset tulevat, en voi ottaa niitä vastaan... Vanha
ystäväni angervo on tullut luokseni. Se katsoo minuun nuhtelevasti.
— — — 'Sinun täytyy suoda anteeksi', sanoin sille, 'mutta en voi
tosiaankaan ottaa muita vastaan, sillä valkoapila on täällä.'

— Ja mitä sanoi valkoapila sinulle, Sanpriel?

— Silloin nauroi Sanpriel ja sanoi: »Lienen nähnyt unta, että joku oli
iskenyt palohaavoja sydämeeni. Minä ajattelin: 'Syvät vedet eivät voi
minua vilvoittaa, sydämen tuskaa ei mikään voi lääkitä!' — Sillä nyt
sanovat kaikki että se on erehdys. Kaikkeen on olemassa hoivaa!»

— Silloin polvistui mies hänen eteensä. »Etkö tunne enää minua? _Sinä_
et ole käynyt läpi liekkien, vaan _minä_. Minulle eivät syvät vedet voi
suoda vilvoitusta, vaan ainoastaan sinä!» — — —

       *       *       *       *       *

— Sadun lopun voitte _te_ liittää! Miksi, _miksi_ läksitte pois?
Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin teitte kun läksitte sallimatta minun
sanoa sanaakaan? Ymmärrättekö nyt että teitte syntiä, kun läksitte?

— Sanpriel, sinä vapiset ja kalpenet. Sano että tiesit, että minä sinua
rakastin. Unelmasi uinuu silmässäsi: herätä se! Puhu minulle!

— Näen, että arvelet minun joutuneen järjiltäni, mutta mitä se tekee,
kun minä olen onnellinen, kun hetkisen aikaa kuvittelen olevani
onnellinen!

Tuska kouristi Thoran sydäntä kuin jäytävä kylmyys.

— Parasta on lähteä täältä! Minusta täällä tulee pimeä kuin talvella.
Varmaankin nousee myrsky!

Samuel Stern nauroi. — Pimeä? Myrsky? Etkö näe kuinka täällä on
valoisaa ja herttaista ja tyyntä? Kuin talvella, sanot? Etkö näe
aurinkoa ja kukkasia, jotka täällä kasvavat?

Hän vaipui ajatuksiinsa ja tuijotti kuin haltioituna Thoraan.

Thora hengitti lyhyeen ja hänen äänensä kävi kovaksi ja tuikeaksi.

— On parasta, että palaamme todellisuuteen. Samuel Stern nousi. Hänen
katseensa hehkui syvänä ja tulisena kulmakarvojen takaa.

— Niin, siihen todellisuuteen, jonka me kumpikin tunnustamme,
siihen, joka on köyhän elämämme ydin... jota eivät näe sokeat
silmät eivätkä kylmät sydämet tunne... oman sydämemme mahtavaan,
ikuiseen todellisuuteen. Sallikaa Jumalan tähden sen päästä voitolle,
omistakaamme sille elämämme pyhässä pelossa ja ilossa! — — —

Thoran valtasi synkkä, säälimätön halu sanoa totuus, kylmä, kolkko
totuus, joka tuotti tuskaa sekä hänelle että muille.

— Me olemme naurettavia molemmat, sanoi hän. — Etkö näe että minä olen
vanha ja harmaahapsinen, etkö tiedä että minulla on mies ja lapsia!...
Ja ellei se ole naurettavaa, niin on se toivotonta. Me emme luota
toisiimme, sitä emme ole koskaan tehneet! Eikä kukaan muukaan luota
meihin. Me emme ansaitse kenenkään luottamusta — en ainakaan minä,
minusta on tullut huono ihminen... On sääli miestäni ja lapsiani!

Mutta tuo ei häirinnyt Samuel Sternin ajatuksenjuoksua.

— Ei, sanoi hän itsepintaisesti. — Silmissäsi on suloa ja puheessasi
myöskin, vaikka puhutkin kovia sanoja... Olepa vain vanha ja
harmaahapsinen, jos niin tahdot, mutta sinä olet ihanin tuhansista,
sinä olet Sanpriel, pyhä, valkoinen kukkani! En rakasta sinua
nyt samalla tavoin kuin muinoin. Kiintymykseni sinuun on nyt toi
senlaatuista... Se on syvempää. Se on kuin ruumiin muuttuminen sieluksi
— sillä tavoin rakastan sinua! — — — En sitä tahtonut, olen taistellut
vastaan, mutta lopuksi minun täytyi. Etkö usko minua?

— Kyllä! Arvatenkin minun pitäisi iloita!

Jos Samuel Stern halusi laskea leikkiä, miksi ei hän yhtyisi siihen!

Hän meni lähemmäksi Thoraa. Hänen äänensä kävi aivan lempeäksi.

— Sanpriel, tiedätkö että lyhyt hetki voi olla koko elämän arvoinen?
Tuijotat niin synkästi — mitä sinä näet?

Thora ei vastannut. Hän seisoi kalpeana, kulmat synkästi rypistettyinä.

Äkkiä valahti veri kuumana hänen poskiinsa, kasvoihin, kaulaan.

Tietämättään hän meni aivan lähelle Samuel Sterniä.

Hän alkoi puhua, mutta hänen äänensä vapisi niin ettei hän heti saanut
sanoja esiin. Mutta pian se vakiintui.

— En toden totta enää kauemmin tahdo olla mukana tällaisessa. Minulla
ei ole siihen oikeuttakaan! Minun on palattava kotiin omiin oloihini!

— Ne ovat käyneet sinulle vieraiksi!

— Ne eivät saa käydä!... Mutta ensiksi... miksi tulin tänne ja jäin
tänne koko täksi ajaksi... se tapahtui siksi että minulla oli jotain
sinulle sanottavaa... tahdoin sanoa sinulle, että läksin silloin
tyköäsi siksi että en halunnut _sellaista_ rakkautta mieheltä,
jota rakastin... en tahtonut odottaa ja nähdä kuinka se kuluisi
loppuun... kuinka se kituisi ja kuolisi, se, jota olin luullut
ikuisesti kestäväksi!... Että olit voinut unohtaa minut, vaikkapa vain
hetkiseksikin, sitä en voinut sietää. — — —

— Ah, itse sinä olit syypää siihen että minun täyt mennä!... Sinun
syysi oli, että jouduin sinne, minne minun ei olisi pitänyt joutua, —
että jouduin liiaksi pois suunniltani! Olen vaeltanut pimeydessä. — — —

— _Sinua_ minä rakastin! Sinua, joka olet pirstonnut elämäni! Lopuksi
ajattelin että kenties oli parasta että kävi kuten kävi — parasta
sinulle! Ja nyt et suo minulle edes sitä lohdutusta että siitä on ollut
_jotain_ hyötyä, kaikesta mitä olen kärsinyt. Älä luule, että voin
koskaan toipua kaikesta siitä mitä olen kokenut, kaikesta mitä olen
rikkonut. Saan tuntea sen aina, kärsiä siitä aina!

Hän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen äänensä kuului kuin
lapsen vaikeroimiselta.

— Vielä enemmän minun pitäisi sanoa sinulle, mumisi hän, — mutta minä
en voi!... Jos voisin siltä piiloutua iäiseen pimeyteen! — — —

Samuel Stern oli käynyt istumaan, mutta hypähtänyt jälleen pystyyn. Hän
ei voinut seista hiljaa, hän meni Thoran luota, mutta palasi jälleen.
Kiihkeä kärsimättömyys valtasi hänet, hänen silmänsä säihkyivät
suuttumuksesta.

— Haluaisit pitää lohdutuksesi, mutta minä en suo sitä sinulle! Kuinka
paljosta pahasta te naiset voisitte pelastaa meidät, jos tahtoisitte
suorittaa sen työn, jonka luonto on määrännyt teille! Missä te olette
kaikkivoipia, siinä me olemme avuttomia kuin lapset... Tuota itseensä
sulkeutunutta naisylpeyttä minä en ymmärrä. Siinä, missä se voisi
saada jotakin aikaan, ohjata meidät paremmille teille, antaa meille
puhtaamman elämänkäsityksen, siinä se verhoutuu omaan täydellisyyteensä
ja menee tiehensä!

Hän pysähtyi Thoran eteen, kiihkeänä ja masentuneena.

— Ja millä tavoin rakastit _sinä_ minua? Miksi et koskaan pyrkinyt
tuntemaan miestä, jota rakastit. Olit aina loitolla minusta, silloinkin
kun olit läheisyydessäni! Et ollut koskaan ystäväni! Äitini oli
ystäväni. Ei kukaan ole rakastanut minua niin kuin äitini!

Hän lisäsi katkerasti: — Ja millä tavoin te naiset rakastatte meitä?...
Millainen tuo rakkaus on, jonka te meille omistatte? Siitä rakkaudesta,
joka ottaa suurimman edesvastuun kannettavaksensa, siitä teillä ei ole
käsitystäkään!

— Sinä et ollut koskaan ystäväni! Sinä pakenit, kun minä jouduin
hätään. Äitini minua auttoi!

Hän vaikeni ja veti syvään henkeä. Sitten meni hän aivan Thoran eteen.

— Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin! lisäsi hän hiljaa ja lempeästi. —
Läksit tiehesi, juuri kun sait enin tehtävää! Minä olin heikko, huono,
mutta luonnossani oli muutakin!

Thora katsoi häntä silmiin.

— Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sanoi hän hitaasti, — että
olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa! Olet oikeassa! Ajattelin sinua
tavalla, joka kenties oli ainoastaan oman itseni ajattelemista!...
Muistan olleeni mustasukkainen äidillesi. Minusta hän aina tuntui
olevan meidän välillämme. —

Samuel Stern loi häneen nuhtelevan katseen. — Sitä hän ei ollut, — ei
tahtonut koskaan olla. Mutta minä en myöskään ole antanut ainoankaan
naisen tulla äitini ja minun välille!

— Niin, minun olisi pitänyt suudella tomua hänen jalkojensa alla —
mutta minä tahdoin että sinä ajattelisit ainoastaan minua... varmaankin
ajattelin itsekin ainoastaan omaa itseäni! Olin jo silloin huono
ihminen!

— Anna sinä minulle anteeksi! Minun on täytynyt tehdä sinulle kovin
paljon pahaa, koska puhut itsestäsi tuolla tavoin.

— Oli hyvä, että kohtasimme toisemme jälleen... ja saimme puhua
toistemme kanssa! Mutta nyt ei meidän enää pidä tulla tänne...
tarkoitan että soisin etten enää koskaan saisi nähdä sinua, sitä anon
Jumalalta!

— Anna minulle auringonsäde mukaan — äläkä ota sitä jälleen pois: Jos
voisit... jos me voisimme... tulisitko nyt takaisin luokseni?

— Anna minulle anteeksi! Mutta en voisi enää koskaan, en koskaan
luottaa sinuun. Olen käynyt niin kurjaksi, etten enää usko mihinkään!

Samuel Stern oli vaipunut istumaan, kuolonkalpeana, kuin iskun
hervauttamana.

Thora tuijotti häneen. Oliko hän sanonut jotakin niin kauheata?

— Anna anteeksi! Minä en voi siihen mitään!... Minä en voi. En voi
todellakaan!

Hän halusi lausua jotain lohduttavaa.

— Eihän se merkitse mitään, ei mitään. Tämähän on ollut vain hiukan
ajankulua niin teille kuin minulle. — — —

Nyt katsoi Samuel Stern häneen kuin lausuen hiljaisen rukouksen.

Hän nousi, lähestyi Thoraa ja taivutti toisen polvensa hänen edessänsä.

— Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa kuin nyt
huomaan tehneeni!... Mutta olet sittenkin Sanpriel!

Thora käännähti äkkiä ja kiiruhti nummea alas. Hän pysähtyi ja katsoi
taaksensa tehden kiihkeän, epäävän liikkeen; hänen äänensä oli ankara
ja käskevä.

Hän tahtoi kulkea yksin.

Ja hän kiiruhti eteenpäin, hapuillen, kuin peläten joka hetki
kaatuvansa.

       *       *       *       *       *

Thoran tullessa parantolan pihaan oli kaikkialla hiljaista. Kaikki
valkeat oli sammutettu.

Hän ei mennyt huoneeseensa, vaan suureen seurusteluhuoneeseen. Oli
unohdettu lukita sen ovi.

Melkein tietämättään meni hän soittokoneen luo ja pysähtyi sinne. Mitä
oli tapahtunut? Mistä johtui, että hän äkkiä halusi laulaa? Hän, joka
ei ollut laulanut Birgerin syntymästä saakka.

Hän seisoi tuijottaen eteensä. Hänestä tuntui että jotain syvän
salaperäistä, jotain sanomattoman loistavaa oli tullut hänen luoksensa.
— Oliko se hänen nuoruutensa kultainen unelma?

Hän oli yön pimeydessä näkevinänsä vilahduksen luvatun maan hohteesta...

Valtava riemu täytti hetkeksi hänen mielensä... onnentunne, jommoiseksi
hän sitä muinoin oli kuvaillut.

Siis piti Samuel Stern hänestä kuitenkin... oli rakastanut häntä...
rakasti häntä _yhä vielä_. —

Nopealla liikkeellä aukaisi hän soittokoneen. Hän tahtoi laulaa pienen
laulunsa, saman jonka oli laulanut heidän ollessansa ensi kertaa
yhdessä — ja monta kertaa myöhemmin.

Hän mietti, muistiko sen vielä.

Tässä rakennuksessa ei nukkunut ketään. Ei kukaan kuulisi häntä.

Hän soitti muutaman soinnun, hiljaa hyräillen — eihän hän tiennyt,
osasiko enää laulaa. Hän hymyili.

Hänen äänensä, joka oli vuosikausia ollut unohdettu ja käyttämätön, oli
jäljellä — muuttuneena, sen kuuli hän itse — mutta säilyneenä.

Täyteläisyytensä se oli menettänyt. Vienona, arkana ja värähtelevän
tunteellisena täytti se ilman hiljaisella, ylevällä soinnulla.

Se oli vaatimaton altto, noita harvinaisia ääniä, jotka eivät koskaan
menetä pehmeyttään, eivät koskaan kajahda kimeältä.

Haaveellisen suloisina saapuivat sävelet, lempeän soinnukkaina.

       *       *       *       *       *

Tuo ääni muistutti metsien suhinaa, yön vienoa surumielisyyttä...

Puoliyö oli jo aikoja kulunut. Alkoi valjeta. Hän nousi ja sulki
soittokoneen. Hän tunsi hiljaista, juhlallista riemua.

Hän aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Mutta tullessaan ovelle pysähtyi hän
kuin hervaantuneena.

Tuolilla tuolla ulkona — istui kokoonvaipuneena Samuel Stern —
kuunnellen, pää oveen nojattuna ja itkien.

Thora tunsi tuskaa — ja kiihkeätä riemua.

Hän tunsi horjuvansa. Hän nojautui oveen.

Ei, hän ei saanut enää koskaan antaa hetken ihanuuden houkutella
itseänsä — ei saanut langeta enää toista!... Hän kiittäisi Jumalaa
näiden hetkien suomasta lohdusta ja menisi sitten hiljaa tiehensä —
tietäen ettei mitään jatkoa seuraisi.

Mutta hän pysähtyi ehdottomasti Samuel Sternin viereen.

Hän kurotti kätensä Thoraa kohden. Thora tarttui siihen ja laski sen
otsallensa.

Ja äkkiä hän painautui häntä vastaan, kuin hakien turvaa ja pelastusta.

Seuraavana silmänräpäyksenä hän tuli tajuihinsa.

Hänestähän hänen juuri piti pelastua.

Ja hän pakeni pois.

       *       *       *       *       *

Hän seisoi akkunansa ääressä ja kuunteli lähenevän myrskyn kumeaa,
vielä puoleksi tukahdutettua kohinaa.

Nyt se jo oli hänen päänsä yläpuolella! Synkkä tuulenpuuska, joka
taivutti metsän puut. Teki hyvää sitä katsella.

Hän vaipui maahan akkunan ääreen ja nojasi päänsä akkunalautaan.

Hän näki edessään Samuel Sternin kasvot — synkät, melkein
tuntemattomiksi muuttuneet kasvot, joista silmät tuijottivat häneen
kolkosta pimeydestä.

Oliko hän kuullut syvän, salaisen tuskan huudon?...

Hän kohottautui ylemmäksi.

Että tuo sielunlahja, tuo voima, jonka hän tunsi täyttävän koko hänen
olentonsa, osana hänen omasta itsestänsä, — osana, joka ei voinut
kadota, — että se piti tukahdutettaman, tuhottaman!... Että tuon
hänen sydämensä unelman, jota Arvid ja lapset eivät olleet koskaan
käsittäneet, piti häipyä olemattomiin! Se oli niin tuikean armotonta...
niin käsittämätöntä!...

Vaivoin hän laahasi itsensä vuoteeseensa. Oli ihmeellistä, ettei
hän ollut heti paneutunut levolle. Täytyihän hänen tuntea, kuinka
kuoliaaksi väsynyt hän oli. Hän kätki kasvonsa pielukseen.

Hän kohottautui jälleen istualleen, hän ei löytänyt lepoa.
Liikahtamatta istui hän eteenpäin kumarassa.

Sitten hän hymyili itselleen ivallisesti.

— Ei, kuiskasi hän, — mikä on mennyttä, ei palaa koskaan!

Hänestä tuntui ettei hän voinut enää ajatella eikä tuntea mitään.
Siitä hän vain oli selvillä, että hänen piti palata tyhjään, kolkkoon
kotiinsa, noiden vierasten ihmisten, Arvidin ja lasten, tykö.

Oli kuin synkät, äänettömät laineet olisivat käyneet hänen ylitsensä.

Yksitellen tulivat kyyneleet ja täyttivät hänen silmänsä. Ne olivat
katkeria, kylmiä kyyneleitä, sellaisia, jotka eivät koskaan tuota
lohtua, — jotka valuvat hitaasti alas, karpalo karpalolta.



13.


Parantolan pihalla oli ollut harvinaisen levotonta varhaisesta aamusta
saakka.

Thora Thammers meni akkunan luo, nojautui eteenpäin ja katsoi ulos — ja
pakottautui jäämään puhetta kuuntelemaan.

Nyt aikoi hän nimittäin ruveta ottamaan osaa ympäristönsä elämään —
sehän oli hänen velvollisuutensa!

Melkein kaikki olivat tuolla alhaalla, yksin rouva Iversenkin ja pikku
tanskalainen kreivitär, joka ei muutoin koskaan näyttäytynyt ennen
päivällisaikaa.

Kreivittären akkunan alta oli nimittäin löydetty pahanpäiväisesti
juopunut mies.

Kreivitär oli kovin pahastunut siitä, että hän oli paneutunut
juuri sinne, ja saksalainen kenraali ja lehtori olivat siitä niin
kiihdyksissään, että rouva Iversen katsoi velvollisuudekseen puolustaa
häntä.

— Eihän se raukka ollut vaarallinen, eihän hän liikahtanutkaan.

Ruustinna ja sanomalehtinainen Betzy Schaum tulivat myös saapuville.

Heidän mielestänsä ei asiaa käsitelty oikealta kannalta.

Kauempana aitan luona seisoivat rouva Liss ja Don Miguel. Heitä huvitti
enemmän kottarainen, joka huusi pyydellen apua varista vastaan. He
heittivät kiviä puuhun. Kottarainen ei liikahtanutkaan. Se tiesi niiden
tarkoittavan varista.

Nyt tuli rouva von Asten ja viittoeli Thoralle. Hän aikoi tehdä
insinöörin kanssa kävelyretken eräälle tunturirotkolle ja tahtoi saada
rouva Thammersin mukaan.

Rouva Thammers oli niin erinomainen, hän ei huomannut koskaan mitään;
hän oli hyvin sopiva joukon jatkoksi. Rouva von Asten oli viime
aikoina alkanut osoittaa hänelle jonkun matkan etäisyydestä erinäistä
epämääräistä hellyyttä; hän kutsui hänet iltapäiväteelle, yhdessä
nuoren lihavan insinöörin kanssa, jolla oli uniset silmät ja pienet
vaaleat viikset. —

Väliin oli Thora mennyt. — Hänestä se oli tyhmästi, mutta hänen oli
niin vaikea vastata kieltävästi. Mutta tänään hän pystyi sen tekemään.
Rouva von Asten hymyili hänelle jäähyväisiksi tavalla, jossa ei enää
ilmennyt rahtuakaan hellyyttä, ja poistui Marsinsa kanssa.

Thora seurasi heitä katseillaan ja pyrki kohdistamaan ajatuksensa
heihin.

— Nyt hän raapaisee minua, — muutun pahaksi enkeliksi.

Hän koetti yhä edelleen ajatella rouva von Astenia ja hänen Marsiansa,
mutta se oli niin vaikeata — kaikki pyrki sulautumaan yhteen. —
Ja kun ei hän enää nähnyt heitä, oli hän unohtanut että he olivat
olemassakaan. Sitten pyrki hän ajattelemaan toisia läsnäolevia. Oli
kuin olisi hän tuntenut olevansa silloin paremmin turvassa.

Ylioppilas Adelsson syöksähti esiin tervehtimään, katsoa tirrottaen
päivänpaisteessa häneen ylös. Hänen raikkaat, lämpimät kasvonsa
loistivat.

— Teidän täytyy tulla mukaan kalastamaan! Hauki nukkuu vedenpinnalla,
uneksien sinitaivaasta... ja ahven uiskentelee rantaan saakka; se
mietiskelee mitä kaloja nuo suuret keltaiset rentukat ovat.

Thora pudisti päätänsä.

Nyt tuli Thamar rouva ulos. Hän loi pikaisen ihmettelevän katseen
ihmispaljouteen ja veti pitkät hansikkaansa käsiin.

Hän nyökkäsi Thora Thammersille.

— Tahdotteko poikkeuksen vuoksi tulla aamukävelylle niityille päin?...
Ellei se teistä ole liian ikävää?

Toisesta suunnasta tuli Samuel Stern. Thora oli nähnyt hänet ja kaukaa.

— Kuinka onnellista hänelle, ettei mikään pysty häneen, ajatteli hän.

— Kas, tekö se olette, virkahti Thamar rouva, lyöden häntä olkaan
pienellä komealla kävelykepillänsä. — Minun täytyy rangaista teitä,
enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään... mutta minun täytyy kertoa
teille että alan uskoa ettei ikävystyminen ole tappava tauti.

Tulija kohotti hymyillen hattuansa, tavalla, joka oli ominainen Samuel
Sternille yksin.

— Teidän ylhäisyytenne! Miksi te pidätte ikävää? Ettekö ole jo aikoja
tullut selville kanssaihmistenne keskinkertaisuudesta! Te ette ole
suvaitsevainen — minä suren tähtenne!

— Mitä suvaitsette? Minähän suren teidän tähtenne. Olen tuntenut
syvää surua — enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään — suokaa
anteeksi, tahdon pidättää itselleni oikeuden liioitella!... Mutta nyt
se on voitettua — sillä se, joka tietää surun johtuvan siitä, että
kiinnittää sydämensä johonkin — se tekee kuten rhinoceros — vetäytyy
yksinäisyyteen... Niin, vertailu ei ole minun, vaan erään intialaisen
viisaan miehen keksimä Ettekö tule mukaan, pikku Thora rouva?... Sitten
menen yksin. Omar Pasha ei saa tulla mukaani.

— Susi ja minä seuraamme kunnioittavasti jäljempänä!

Thora vetääntyi kauemmaksi huoneeseensa.

Hän ei kestänyt enempää.

Hetken kuluttua pani hän hatun päähänsä ja läksi ulos.

Hän oli joutunut polulle, joka johti alas Casa Santaan. Ja kun
hän siinä käyskenteli, selveni hänelle, että sinne hän juuri oli
halunnutkin.

Pieni rakennus oli suojassa mäen juurella, ja siihen liittyi puutarha
järven puolella. Siellä puuhaili nyt rouva Harder, karsien ja sitoen
pystyyn. Kauempana makasi kaksi poikaa maassa, kitkien rikkaruohoa.
Nähdessään Thoran tuli Adèle Harder häntä vastaan. Thora tunsi ettei
ollut kulkenut harhaan — pelkkä kädenpuristus jo soi lohtua, siinä oli
puoleensa vetävää hellyyttä.

Hän seisoi katsoen ympärilleen.

— En olisi luullut, että täällä olisi näin paljon, sanoi hän.

Adèle Harder nauroi. Ja nauraessa kävivät hänen kasvonsa kauniiksi.
Hänen hymyilynsä näytti olevan kaikkivoipa.

Thora Thammers tunsi turvallisuutta. Mutta ensi hetkenä ei hän oikein
tiennyt, mitä varten oli tullut tänne.

— En aavistanut, että täällä oli niin paljon! toisti hän.

— Niin, eikö totta! Täällä tapaatte nummelais-ystävänne ja vielä
muutamia muita! Minun huveihini — ei, haaveisiini kuuluu, päästä
selville luonnon rajoista ja saattaa se hiukan niitä siirtelemään. Minä
kokeilen sekä kasveilla että — ihmisillä! Katsokaa tänne — ja tuonne!
Hän viittasi molempiin poikiin. — Minä kitken ja kylvän — ja saan siitä
iloa. — — —

— Iver ja Hans, nyt voitte mennä paimenmajalle! Käymme istumaan tänne
humalamajaan. Täältä näemme järven. Olette väsynyt?

— Niin olen! — Thora nojasi päänsä vihreään säleistöön.

— Kuinka teillä on täällä ihanaa, mumisi hän. Hän istui katsellen
vaieten Adèle Harderia.

Ja jälleen hän mietti, mitä varten oikein oli tullut tänne.

— Aivan niin! sanoi hän hiljaa, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.

Hän oikaisi itsensä.

— Tulen luoksenne, että te puhuisitte vähän minulle! Joku sanoi kerran
että teidän silmänne voivat taltuttaa tiikerin... Katsokaa minuun! Minä
tarvitsen rauhoitusta!

Adèle Harder sulki hänen kätensä molempiin käsiinsä.

— Teillähän on kuumetta! Teidän pitäisi olla hiukan varovainen. Te
olette niin paljon yksin, ja se ei ole teille hyvä! Tehän olette tullut
tänne käydäksenne voimakkaaksi ja iloiseksi, eikö niin?

Thora ei vastannut. Hän katsoi vaan Adèle Harderia, varjostaen
kädellään silmiänsä. Silmäluomet olivat pöhöttyneet ja katse kuivan
polttava.

Adèle Harder nousi paikaltaan. — Nyt teidän pitää ensiksi saada hiukan
viiniä. Näen että tarvitsette sitä.

Hän meni sisään ja palasi heti jälleen. Thora seurasi häntä katseillaan
hänen mennessään ja palatessaan, — tahdotonna hän söi ja joi mitä
hänelle tarjottiin.

Adèle Harder istuutui töineen häntä vastapäätä ja ompeli ahkerasti.

— Tästä tulee pusero verille; huomenna on hänen syntymäpäivänsä.
Nyt teidän pitää hiukan katsoa järveä. Katsokaas kuinka tyyni se on
yöllisen myrskyn jälkeen.

Seurasi hetken äänettömyys.

— Onko teidän hyvä olla nyt?

— On! — Thora katsahti ylös, koettaen hymyillä. — Joku parantolassa
sanoi teitä maattomaksi ruhtinattareksi, mutta tukkukauppias Stern
sanoi että te hallitsette elämän parhainten voimain näkymätöntä
maata ja valtakuntaa... Se on varmaankin totta, sillä täällä on niin
suloista!...

Hän sulki silmänsä ja kävi hetkiseksi kuolonkalpeaksi: hän oli tuntenut
riemun väreitä puhuessaan Samuel Sternistä, vavistusta pelkästä hänen
nimensä mainitsemisesta.

Rouva Harder hymyili.

— Omar Pasha on niin antelias. Mutta minunhan piti puhua teille, jatkoi
hän hilpeästi, — mitä minun sitten pitää kertoa teille?

— Jotakin itsestänne!

Seurasi hiljaisuus. Adèle Harder katsahti ylös työstänsä.

— Olin kerran nuori, sanoi hän hitaasti. — Se, joka silloin oli onneni,
murskaantui. Silloin hain turvani muusta. Voi olla onnellinen monella
tavalla... ja parasta on siirtyä pienestä suureen!

Thora katsoi hänen puhdasta, tyyntä ilmettänsä ja tunsi tänä hetkenä
katkerasti, mikä välimatka heitä erotti.

— Niin, sanoi hän, — se on helppoa sille, joka on tarpeeksi hurskas
siihen. Joku on nimittänyt kristinuskoa jumalalliseksi keksinnöksi
— ja sitä se on, sillä se on laupias, se sulkee oven katkeralta
kärsimykseltä... Jos on kristitty, pelastuu siihen vajoamasta... ei
tarvitse tutustua tuliseen tuskaan. Se ei kuulu kristitylle, — hänellä
on rakastavainen isä, joka johtaa kaikki parhaiten, — niin että
vähäinenkin onni käy suureksi.

Rouva Harder katsoi häneen hetken. Sitten hän sanoi:

— Mutta uskonnon olentoon ei kuulu odottaa vain että kaikki
järjestetään meille valmiiksi. Se velvoittaa poistamaan pahaa ja
edistämään hyvää, mikäli kunkin voimat riittävät. — Ja oma onni! Ei ole
kysymys omasta yksilöllisestä onnesta, joka kävisi suuremmaksi, vaan
aivan muusta — onnesta voida ajatella muita.

Hän vaikeni. Sitten lisäsi hän vienosti hymyillen:

— Kärsimysten syvyydet eivät ole koskaan suljetut. Ne ovat avoinna
jokaiselle, joka niihin haluaa! Useimmat eivät rohkene eivätkä voi
niihin laskeutua — toiset joutuvat niihin eivätkä koskaan pelastu
niistä ylös.

Hän loi tutkivan katseen Thoraan.

— Kärsimys vaikuttaa niin eri tavalla. Toisia se kohottaa, toiset se
murtaa. Mutta minun uskontooni kuuluu, ettei koskaan saa murtua, — ja
jos katselee hiukan ympäristöänsä, alkaa käyttää toisia mittoja — ja se
auttaa.

— Minäkin olen tutustunut kärsimykseen, jatkoi hän hiljaa. — Minä
en tahtonut olla heikko, pyrin kärsimyksen avulla ylöspäin, koetin
vapautua... Meidän täytyy oppia käyttämään sitäkin, muuttamaan se
työksi ja tarmoksi!

Thora Thammers nousi ehdottomasti paikaltaan. Veri kohosi hänelle
poskiin ja hän puhui kiihkeästi.

— Mutta tuo vähäpätöinen henkilökohtainen onni, joka teistä on
sellainen pikkuseikka, on kumminkin kiihotin, paras edellytys työhön.
Voidakseen tehdä työtä täytyy olla onnellinen... tarkoitan että onnen
omistaminen tekee voimakkaaksi. Jos sen menettää tai ei ole omistanut
sitä koskaan, niin juuri tuo seikka lamauttaa voimat.

Hän ei voinut luopua tuosta käsityksestä. Hänen sydämensä kutistui
kokoon ja saattoi hänet jonkinmoisella intohimolla puolustamaan
maallisen onnen oikeutta tuota ankaraa, taivaallista vaatimusta
vastaan. Hänen täytyi puolustautua sitä vastaan, mikä oli mahdotonta.

— Minä en voi... en tahdo, puhkesi hän jälleen puhumaan. — Yksi seikka
on varma: voidakseen saada jotakin aikaan, tarvitsee maallisiakin
edellytyksiä. Jos tuntee henkilökohtaista, maallista onnea, voi päästä
paljoa pitemmälle, saada toimeen paljoa enemmän.

— Niin, mutta te kuvailette tuota onnea yhdessä ainoassa muodossa, ette
usko että maailmassa on mitään muuta olemassa! Juuri sellaiset ihmiset
tulevat onnettomiksi...

Hän sulki Thoran käden omiinsa ja veti hänet viereensä.

Thora karttoi hänen katsettansa.

— Täytyy ryhtyä johonkin, jatkoi hän hetken vaiettuaan.

— Tiedättekö, mikä on minun haaveeni? Se on se, että voisin toimittaa
jotakin, vaikka kuinka vähäistä, työssä ihmisten ohjaamiseksi
eteenpäin... niin että joka askel vaatisi vähemmän verta ja kauhua,
vähemmän aikaa — — — Olette oikeassa, — tarvitsee uskoa, voidakseen
olla mukana siinä työssä — usko on ainoa oiva, voittamaton ase, jota
voi käyttää. Sillä me kerran kukistamme maailman hädän!...

— Tulkaa mukaan! Muistakaa että naiset ovat määrätyt tuomaan maailmalle
pelastuksen!

— Tehkäämme työtä niin kauan kuin päivää kestää! Ja kun me teemme
hyvää, niin älkäämme väsykö! Me saamme niittää aikanansa, jollemme väsy!

Thora käännähti jälleen kiihkeästi häntä kohden.

— Niin, te uskallatte ryhtyä siihen, mutta minä olen kahlehdittu
maahan, minä en voi. Minusta tuo on masentava sana! Rajattoman
tuskallista — kauheata koko ihmiskunnalle! Me saamme niittää,
_jos_ emme väsy! Noihin sanoihin kätkeytyy iäinen iva — se on kuin
pilkkanaurua meille, maan madoille. Sillä me väsymme aina, aina. Me
emme saa koskaan koota hedelmää!

— Se on elämän sana, ihmeellinen sana! Se on kerran kokoova kaiken
voiman yhdeksi ainoaksi mahtavaksi tahdoksi; se on tuliliekin
kaltaisena leviävä sielusta sieluun, — niin että rauhantyö maan päällä
ei enää edisty niin hitaasti.

Thora tuijotti häneen. Hänen kasvojensa ilme oli juhlallinen, ja elävä
usko soinnahteli hänen sanoissansa.

Hän käänsi pois kasvonsa. Hän häpesi omaa itseänsä.

Sitten hän jälleen nousi kiihkeällä liikkeellä.

— Kuinka onnellinen te olettekaan — ja täynnä uskallusta!... Minä,
minä pelkään elämää — — Opettakaa minua, pelastakaa minut, jos voitte,
syvästä tuskastani! Minä nimitän itseäni kristityksi, mutta sitä en
ole. Minusta kaikki on niin sanomattoman tyhjää. En näe mitään Jumalaa,
en taivaassa enkä maan päällä!... Mutta te näette hänet. Te olette
kristitty... Te liitelette siivin maan päällä ja jaksatte kohota kohden
taivasta! — Mutta minä olen sidottu, maahan kahlehdittu! Vapauttakaa
minut, ottakaa minut mukaanne!

Hän vaipui penkille ja tyrskähti hillittömään itkuun Hän koetti
parhaansa mukaan hillitä itseänsä.

— Teidän täytyy suoda anteeksi että käyttäydyn tällä tavoin! Olen niin
väsynyt.

Adèle Harder odotti hetkisen. Sitten sanoi hän hiljaa:

— Rukoilkaa kallis, pyhä Herran rukous. Se suo rauhaa!...

— Ja ettekö te pidä vanhoista virsistämme? Niillä on ihmeellinen
voima. Ajatelkaa mitä ne ovat merkinneet ihmisille! Vuosisatoja ovat
ne lohduttaneet ja auttaneet kärsiviä sieluja. Turvautukaa vanhoihin
virsiimme; ne suovat lepoa! Ne tarjoavat rauhaa väsyneelle!

Hän nousi ja laski kätensä Thoran taivutetulle päälle.

— Antaa teille uskoani! sanoi hän surumielisesti. — Tehän tiennette,
ettei koskaan saa mitään lahjaksi... Teidän täytyy itsenne ansaita se,
mitä tarvitsette voidaksenne elää!

— Käykää nyt istumaan ja olkaa aivan levollinen! Täytyy kestää se, mikä
ei ole korjattavissa, — sen on velkaa omalle itsellensä, eikö niin? Ja
sitten on parasta hakea pelastusta siitä, mikä on suurempaa. Silloin
silmät aukenevat näkemään, kuinka vähäpätöistä pienempi on.

— Ja täytyy koettaa auttaa muita, olla hyödyksi niille, jotka kärsivät.
Minä en tiedä neuvoa parempaa! Ajatelkaa, jos voisi olla mukana
tuottamassa hiukan taivaallista valoa harmaaseen jokapäiväisyyteen...
olla mukana auttamassa rakkautta lisääntymään maan päällä! Sehän on
kaiken edistyksen ehto. Täytyy totuttaa ihmiset vihaamasta toisiansa,
niin kenties he joskus oppivat toisiaan rakastamaankin — — —

Thora Thammers kohotti päätänsä ja katsoi häneen surumielisesti.

— Tuo kaikkihan on mahdotonta toteuttaa! Sitä mukaa kuin elämme, kuluu
meidän olennostamme kulumistaan jotakin pois — se, mikä meissä on
parasta!

— Päinvastoin! Elämä rikastuttaa meitä rikastuttamistaan. Lapsuutemme
ja nuoruutemme on lupausten, on nuppujen aika. Suurempaa on, kun
lupaukset täyttyvät ja nuput puhkeavat kukiksi.

— Mutta sehän ei tapahdu koskaan! Sisimmässämme kaikki sammuu ja
kylmenee!... Kuinka toivoisinkaan että voisin — — —

— Ei saa tyytyä pelkkään toivomiseen. Te tiedätte että kukin tavallaan
itse muodostaa elämänsä! Omasta itsestämme, sielumme syvyydestä
löydämme sen mitä tarvitsemme.

Thora pudisti päätänsä elottomasti hymyillen.

— Minun sisimmässäni ei ole mitään, sillä... en voi sanoin kuvata,
kuinka paljon olen kärsinyt!

— Sitä ei koskaan voi!

— On olemassa niin paljon, jota ei voi pukea sanoihin, lisäsi hän
hiljaa. — Kuinka vähäistä onkaan kaikki muu sen rinnalla, mitä emme voi
ilmaista sanoin. Tämä ei koske ainoastaan kärsimyksiämme, vaan myöskin
korkeinta onneamme, voimaamme ja toivoamme — ja uskoamme!

Hän nousi, kalpeana liikutuksesta. Uinailevat muistot olivat heränneet
eloon.

— Tuntea elävänsä ei aina merkitse sitä että olisi saanut kaikki
mielensä mukaan, kuten kerran toivoi. Se merkitsee että tuntee
omistavansa sielun ja tietää mitä sille on velkaa! — — —

— Ja eikö meidän pidä ajatella sitä hyvää, jonka omistamme? Onhan
meillä kuolematon ikävöimisemme! Se merkitsee siipiparia, jota kyllä
tarvitsemme. Ja meillä on pakopaikkana oma sydämemme. Iloitkaamme että
sen tiedämme ja löydämme tien sinne! Iloitkaamme _kaikesta_, sellaisena
kuin se on! Ainoa, joka on arvomme mukaista, en että voimme käyttää
kaikkea juuri sellaisena kuin se on — ja käyttää sitä hyvin!

Thora istui hiljaa, tuijottaen eteensä.

Adèle Harder oli jälleen käynyt tyyneksi ja lempeäksi. Hän loi Thoraan
iloisen katseen ja alkoi koota tavaroitansa.

— Nyt jäätte te luokseni päivälliselle! Tulkaa, nyt menemme istumaan
tuonne kauemmaksi, metsän ja metsäkukkien ja järven tuoksuun... Istun
siellä joka ilta päivän laskiessa. Silloin on meillä juhla!

Thora seurasi häntä tahdotonna, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi katsomaan
häneen, nähtävästi sitä huomaamattansa.

— Niin, sanoi hän vihdoin hitaasti. — Nyt kadun kaikkea mitä olen
rikkonut... kaikkea pahaa, jota olen ajatellut — ja kaikkea, mitä olen
laiminlyönyt. Nyt näen tuon kaiken selvästi!

Adèle Harder laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet mukanansa.

— Minulla on myöskin se virhe, etten ole tarpeeksi järkevä. Minulla on
täysi syy halveksia itseäni — eihän koskaan toimi juuri kuten tulisi...
Mutta koettakaapa nyt olla iloinen!

— Minä olenkin jo! Iloitsen siitä että tulin luoksenne ja että te
tahdoitte puhua minulle! — Hän koetti hymyillä.

— On olemassa paljon muuta, josta teillä on syytä iloita. Esimerkiksi
siitä, että aurinko palaa joka päivä... mitäs sanotte siihen?

Hän pysähtyi, katsoi Thoraan ja hymyili.

— Onko sitten niin vaikeata uskoa? Onhan maailma täynnä ihmeitä. Mitä
kaikkea kasvattaakaan pivollinen multaa? Eikö jokainen pikku kukka ole
ihme? — — —

— Ja työn ihana lahja, — tuo, että saa olla mukana laskemassa uuden,
paremman ajan perustusta, olla mukana laskemassa valtatietä, joka
johtaa ihmiset parempiin oloihin. Ajatelkaapa vain, että saa olla
mukana siinä työssä — — —

Thora Thammers katsahti häneen ja koetti jälleen hymyillä.

— Niin kyllä! Ja vähitellen kaikki selviää ja tulee jälleen hyväksi!

Hän puhui hitaasti ja hiljaa, kuin tuottaisi se hänelle rasitusta.

— Nyt minun täytyy lähteä, en voi viipyä täällä! Minun täytyy matkustaa
kotiin ja laatia kokoon tavarani!

Adèle Harder syleili häntä vaieten ja saattoi häntä veräjälle.

— Antakaapa minun pian kuulla jotain itsestänne!

Thora Thammers nyökkäsi, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja laski
sen polttavalle otsallensa. Sitten hymyili hän hänelle, läksi nopeasti
kulkemaan ja katosi tien käänteeseen.

Adèle Harder jäi katsomaan hänen jälkeensä, ja varjo synkisti hänen
kirkkaan katseensa.

Mutta nyt palasivat pojat — mukanaan nuori tyttö, jota hän opetti.



14.


Thora Thammers oli heti alkanut laatia tavaroitansa kokoon. Hän
ei mennyt päivälliselle, vaan antoi tuoda ruuan huoneeseensa. Hän
valmistui niin hyvissä ajoin että olisi voinut lähteä iltajunalla,
mutta hän tahtoi mieluummin odottaa: lähteä keskiyöllä ajamaan ja
jatkaa aamujunalla.

Silloin voi hän päästä matkaan aivan huomaamatta. Ja sitten voi hän
mennä nummelle — vielä viimeisen kerran!

Mutta sitä hän ei saanut tehdä ennenkuin siihen aikaan jolloin hänen
oli tapana mennä sinne.

Koko päivän hän pysytteli huoneessansa. Oven oli hän lukinnut. Hän
järjesteli hiukan vaatteitansa ja asettui sitten lukemaan.

Useat naisista kävivät tiedustelemassa hänen vointiansa. Ylioppilas
Adelsson tahtoi välttämättömästi tulla sisään näyttämään muuatta kalaa.
Mutta eteisessä oleva järjestäjä oli saanut määräyksen sanoa ettei
rouva ottanut vastaan ketään.

Kun kaikki olivat sisällä illallisella, meni hän alas — ja sitten
nummelle, sille paikalle, missä he olivat istuneet edellisenä iltana.

Hän istuutui odottamaan yhtä tyynesti kuin olisi aikonut palata
seuraavana iltana ja joka päivä.

Mutta hänen huomionsa ei kiintynyt ollenkaan ympäristöön. Hän istui
kumarassa, otsa käden nojassa.

Hänellä ei ollut käsitystäkään ajan kulusta. Hän ei tiennyt oliko
istunut siinä neljännestunnin vai pari tuntia, kun hän äkkiä säpsähti
tuntiessaan Suden-kuonon kädessään.

Hän oikaisihe. Samuel Stern tuli suoraan hänen luoksensa ja katsoi
häneen lempeästi ja ihmetellen.

Hän ei liikahtanut.

Tuskan ilme kuvastui Samuel Sternin kasvoilla.

— Kuinka ovat asiat? En luullut että olisit täällä.

— Minä en viivy täällä, tulin tänne viimeisen kerran... Lähden heti,
matkustan pois ensi yönä! — — Minun täytyy palata kotiin, kotiin
Arvidin luo.

— Mutta minun pitää ensin sanoa sinulle jotakin, — — hän toisti sen
moneen kertaan, ja hänen huulensa vaalenivat, — olen siitä niin
pahoillani... mutta olette oikeassa siinä että olen aina ajatellut vain
omaa itseäni!...

Samuel Stern laski lempeästi kätensä hänen käsivarrelleen ja pakotti
hänet istumaan.

Oli kuin ei hän olisi kuullut mitä Thora sanoi eikä ollenkaan
käsittänyt että heidän nyt piti erota.

Hän teki muutamia omituisen helliä kysymyksiä, jotka eivät ollenkaan
kuuluneet asiaan.

— Et saa nyt lähteä! — Hän istuutui hänen viereensä, pelästyneenä hänen
kasvojensa jäykästä tyyneydestä.

— Miksi olet niin kalpea? kuiskasi hän, — niin kuolonkalpea?

— Tuuliko siihen on syypää? Se kuulostaa niin vihaiselta... Sinähän
ymmärrät tuulten kieltä, — mitä se sanoo, kun se on noin tuimana?

— Se sanoo, lausui Thora hitaasti, — että nyt on kaikki lopussa... Ja
minä rukoilen Jumalaa, etten näkisi teitä enää koskaan!...

Samuel Stern teki ehdottoman liikkeen, joka sai Thoran käännähtämään.

— Mutta eihän se merkitse teille mitään, — huomenna — tai ylihuomenna —
olette unhottanut minut!

— En unhota sinua enää koskaan!

— Huomenna olet unohtanut minut, sanoi Thora hiljaa, itsepintaisesti.

— En unhota sinua enää koskaan, Thora, sen lupaan. Et tiedä, kuinka
rakastan nähdä kasvojasi!... Kun olit nuori, en tuntenut sinua
kohtaan... enkä ketään muutakaan kohtaan... sitä mitä nyt tunnen! Etkö
usko vieläkään, että nyt rakastan sinua sellaisella rakkaudella, jota
sinä kaipaat?

Thora istui huojuttaen päätään käsissänsä.

Sitten hän nosti sen ja hänen silmiinsä tuli kylmä välähdys. Hän puhui
aluksi kuiskaten, mutta sitten hänen äänensä kävi luonnottoman lujaksi:

— On muuan seikka, jota en ole koskaan uskaltanut ajatella!... Lopuksi
olen saanut sen vaipumaan unhoon. Mutta nyt herätän sen henkiin, että
saat kuulla sen! Minua haluttaisi huutaa julki kaikille ihmisille
millainen minä olen! Nyt en enää tahdo että uskot minusta parempaa kuin
minä ansaitsen. Nyt saat tietää millainen minä olen, niin ettet enää
kunnioita minua. —

— Yhtä seikkaa olen aina tavotellut — omaa onneani, sellaisena kuin
sitä kuvittelin! Kun sinä petit minut... minussa on niin paljon pahaa,
josta kukaan ei tiedä... silloin olisin voinut surmata sinut! Sitten
kuljin kuin harhaillen, ajattelin että jossakinhan onneni täytyi olla
löydettävissä — luulin että löytäisin sen Arvidin tykönä... Mutta se
ei ollut siellä... En löytänyt rauhaa. Etsin jotakin, joka voisi tehdä
elämän ihmeelliseksi. Tahdoin omistaa sen, jos se oli tarjona maan
päällä. Olen aina ollut vaatelias ja ajatellut ainoastaan itseäni!

— Eräänä iltana läksin salaa kotoani Arvidin ja molempain pienten
lasteni luota toisen miehen luo... Tein sen monta kertaa! Olin
menehtymäisilläni janoon. Ja tämä oli kuin huumaavaa juomaa. Uneksin
uneni uudelleen, luulin omistavani kaiken maailman ihanuuden!... Sitten
tuli heräämisen hetki ja ymmärsin käyneeni entistä köyhemmäksi...
Ja nyt näin, kuinka rumaa kaikki oli! Elämän juomassa, jota olin
nauttinut, oli kuolettavaa myrkkyä!

Hän kääntyi Samuel Sterniä kohden.

— Nyt olen sanonut kaikki, että te halveksisitte minua, kuten minä itse!

Samuel Stern nousi. Vaivoin hän pyrki puhumaan.

— Tuo kaikki sinun olisi nähdäkseni pitänyt ehtiä unohtaa!

Hänen äänensä kuului tyyneltä, mutta siinä oli hillittyä tuskaa.

— Muistan kaikki paremmin nyt kuin ennen!

— Siksi että olet vaivautunut vetämällä sen päivän valoon — minun
tähteni. Sitä ei sinun olisi tarvinnut tehdä! Olen jo unohtanut sen!

Thora kääntyi poispäin.

— Thora, me olemme tehneet toisillemme paljon pahaa. Anna minulle
anteeksi!... Mutta valkoinen on sittenkin sinun värisi! Katso,
valkoiset perhoset seuraavat sinua yhä vielä!

Thora painoi molemmat kätensä povellensa.

— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!

— Thora, millaisissa oloissa sinä nyt elät? Mitä aiot nyt tehdä? Minne
aiot mennä?

Thora ei vastannut. Hän tuijotti eteensä elottomin katsein.

— Sinä levität kylmää ympärillesi, Thora!

Thora kääntyi nopeasti häneen päin. Väri palasi hänen kasvoillensa.

— Siitä olen iloissani! Sittenhän olen sentään voittanut jotain!

— Ei, olet _menettänyt!_ — — Suo minulle anteeksi! Se on minun syyni.

— Ei se tee mitään, sanoi Thora väsyneesti. — Sanoohan niin usein
sellaista, jolla ei tarkoita mitään.

Hänen äänessään kajahti kuin pirstoutuvan kristallin sointu.

Samuel Stern asettui hänen eteensä. Hänen silmänsä kävivät tummiksi ja
säihkyviksi.

— Thora, tässä hiljaisuudessa, jossa ainoastaan yö kuulee meitä, täytyy
sinun saada tietää, tahdon sanoa sinulle, kuinka sinua rakastan!... Ja
sinä! Suo minulle yksi ainoa sana, jonka ääressä voin lämmitellä! Tulen
tänä iltana kolkuttamaan oveasi saadakseni kuulla äänesi!

— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!

— Thora, eikö sisimmässäsi ole mitään, joka vakuuttaa, että sinä nyt
voit uskoa minua?

Thora painoi kätensä otsalleen ja sulki silmänsä. Hän tunsi hurjaa
halua heittäytyä hänen syliinsä ja uskoa, uskoa häntä.

Hän seisoi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi tyynesti:

— _Ei_! Se on teillekin parasta!... Ja nyt minun on hyvä olla! Sillä
sellaista ei saata kärsiä uudelleen... ei kuin kerran vain!

Hän hymyili, nousi ja ojensi kätensä Samuel Sternille.

— Voikaa hyvin! Ja huvitelkaa niin kauan kuin voitte!

— Se oli vilpitön toivomus, lisäsi hän. — En tarkoittanut sillä mitään
pahaa!

Samuel Sternin suupielet värähtelivät.

— Kiitoksia! Milloin tulet tänne jälleen? Thora katsoi silmänräpäyksen
ajan häntä syvälle silmiin.

— Etkö käsitä vieläkään? kuiskasi hän. — En koskaan enää.

Hän kiiruhti Samuel Sternin edellä tietä alas — ja pääsi huoneeseensa
ketään kohtaamatta. Nähdessään valmiit matkalaukut hän tunsi pistoksen
sydämessään.

Nyt hänen täytyi — _täytyi_ matkustaa!

Hän istuutui akkunan ääreen ja katsoi alas hämärtyvään iltaan.

Aitan luona kasvavain kuusten sinertävä hohde sammui vaihtuen
tummanvihreään — — Tuolla tuli rouva von Asten Marsinsa kanssa. Kuinka
onnellisilta he näyttävätkään!

Silloin tuli hänelle äkkiä ajatus, että nyt ei Thora Thammersista
kukaan enää pitäisi koskaan — nyt oli kaikki lopussa... Ei enää koskaan
— ei koskaan!

Nyt vasta oli suuri yksinäisyys saanut hänet valtoihinsa. —

Häntä värisytti. Hänen vereensä tunki kalmankylmä, jota hän ei voinut
vastustaa. — — —

Ei, näin ei saanut jatkua. Hän nousi ja meni pöydän luo, pannaksensa
pois viimeiset pikkukapineensa.

Pöydällä oli sähkösanoma ja kirje. Hän otti nopeasti kirjeen käteensä.
Senhän oli täytynyt tulla jo aamulla, vaikka hän ei ollut huomannut
sitä. Sähkösanoma oli vielä vanhempi. Se oli kaiketi viipynyt postissa.

Sähkösanoma oli Arvidin sisarelta. Se ilmoitti, että Arvid oli hyvin
sairas. Thoran piti heti palata kotiin.

Hän repäisi auki kirjeen. Se oli myöskin Arvidin sisarelta ja
kirjoitettu päivää myöhemmin. Terveenä ja iloisena oli Arvid
ystävinensä palannut purjehdusretkeltä. Seuraavana päivänä oli hän
pitänyt heille päivälliskutsut. Yöllä oli hän saanut halvauksen ja
muutamia tunteja myöhemmin oli hän kuollut — — —

Thora istui kummastellen — luki vuoroin sähkösanomaa, vuoroin kirjettä.
Hän ei pystynyt sitä käsittämään. Oli mahdotonta että Arvid olisi
kuollut.

Nythän hän juuri aikoi palata hänen luokseen parannusta tekemään... ja
aikoi pitää hänestä ja tehdä jotain hänen hyväksensä sen lyhyen ajan
kuluessa, joka heillä vielä oli yhdessä elettävänä.

Ja pitkän, kolkon yhteiselämän jälkeen ei hän nyt saanut sanoa hänelle
ainoatakaan sanaa! Heidän olisi tosiaankin pitänyt saada puhella hiukan
keskenänsä. Hän olisi tarvinnut Arvidilta anteeksiantoa ja Arvid hänen
huolenpitoaan!... Arvid oli itse asiassa kuin lapsi... oli niin helppoa
tuottaa hänelle iloa.

Kotiin Arvidin luo oli hänen lähdettävä. Mutta nyt oli siellä hiljaista
— ei mitään kiihtymystä, ei naurua ja puuhaa ja touhua! — —

Hänen kävi niin sääliksi Arvidia siksi että hän oli kuollut. Hän,
joka oli niin nauttinut elämästä! Olisi ollut parempi, jos tuo olisi
sattunut Samuel Sternille, — ja vielä mieluummin hänelle itselleen.
Taivaan Jumala, jos hän jo olisikin kuollut!... Ei, niin hyvää ei
hänelle suotu. Nyt piti hänen varustautua ottamaan kaikki vastaan,
kaikki, mitä hänellä oli kaduttavaa kuluneilta päiviltä ja vuosilta.
Nyt kiusaisi se häntä alati, loppumattomasti.

Hän rupesi ääneen nauramaan. Oli ihmeellistä, mitä kaikkea hän keksi
ajatella. Arvid ei tietystikään ollut kuollut. Sitähän hän ei ollut
koskaan Thoran tullessa kotiin. Päinvastoin oli heillä silloin aina
niin hauskaa. Ja tällä kertaa tulisi parempaa kuin ennen! — — —

       *       *       *       *       *

Hän odotti kokoonvaipuneena, liikkumatonna.

Hän ei odottanut ainoastaan kyytimiestä, jonka piti viedä hänet
asemalle. Hänestä tuntui että hänen piti odottaa Arvidiakin. Täytyihän
hänen tulla, heillähän oli puhelemista keskenään.

Kyytimiehen tullessa ei pihassa ollut ketään. Oli tullut rajuilma.
Thorasta se oli ihanaa. Tuntui helpommalta, kun sade iski häntä
kasvoihin ja tuuli tempoi hänen pukimiansa.

Hän antoi vaunujen mennä tyhjänä mäkeä alas.

Kun hän tuli veräjälle, oli siellä joku, joka aukaisi hänelle ja jäi
seisomaan tervehtäen vaieten ja kunnioittavasti.

Hän katsahti ylös. Se oli Samuel Stern.

Thora taivutti päätänsä ja meni vaieten hänen ohitsensa.

Hän kysyi hiljaa: — Menetkö kotiin Arvidin luo?

Thora kuuli sen, mutta kulki käännähtämättä edelleen.

— Menen, menen kotiin Arvidin luo! vastasi hän hitaasti ja pontevasti.



III.


    Sweet as a song
    that once consoled our pain
    but never will be sung — to us again!
    is thy remembrance!

    Now the hour of rest hath come to thee!
    now the hour of rest hath come to thee!
    Mother dear, sleep!
    Sleep darling, sleep!
    It is best! It is best!

                        Longfellow.



15.


Oli kulunut muutamia vuosia.

Metsolan parantola oli tullut maineeseen paikkana, jonne kernaasti
palattiin. Se oli myöskin saanut vakinaiset kesävieraansa. Aina tuli
siellä talo täyteen.

Marit Hennerudin sydämelliseksi tyydytykseksi oli myöskin saksalainen
kenraali ja paroni liittynyt vakinaisiin vieraisiin. Hänellä oli tapana
tuoda mukanaan muutamia sukulaisia ja ystäviä, ja niin oli siellä
lopulta kokonainen pieni hauska kokoelma paroneja.

Tanskalainen aines oli myöskin osoittanut levenemistaipumuksia. Tuon
yhden ainoan pikku kreivinna Mohrenbergin asemesta oli nyt ehditty jo
yli puolen tusinan.

Mutta niinpä olikin jo viisi vuotta kulunut siitä, kun täällä ensi
kerran satuttiin yhteen.

Siitä päästiin selville eräänä päivänä istuttaessa kuistikolia. Ja
oltiin yksimielisiä siitä, että oli merkillistä kuinka aika kului.

Norjalaisista oli rehtori de Roch ollut luotettavimpia.

Oli toisia, jotka yrittivät yhä edelleen kutsua häntä lehtoriksi,
mutta se ei käynyt päinsä, sillä oltuaan kolme vuotta yliopettaja,
oli hän nyt tullut rehtoriksi. Hänen ulkonainen arvokkaisuutensa oli
lisääntynyt, — ja samaten huolenpito hänen ympäristöstänsä. Se oli
käynyt jonkinmoiseksi kaitselmukseksi. Tuo vaivannäkö tuntui hänestä
itsestään aivan luonnolliselta. Hänhän tiesi niin hyvin, millaiset
ihmisten pitäisi olla.

Rouva Sahm kuului myöskin niihin, jotka eivät ainoanakaan kesänä olleet
laiminlyöneet tulla tänne. Aika oli häntäkin kartuttanut jollakin
uudella. Hän keksi nyt mitä suurimmalla helppoudella niin vaikeita
kysymyksiä, etteivät ihmiset pystyneet niihin vastaamaan.

Hembin perhe oli myöskin aina muistanut tulla. Usein olivat he
ensimäisiä paikalla. Neiti Hemb oli kahtena viime vuonna tullut
miehensä seurassa. Hän oli ruvennut näkemään elämän valoisammassa
värityksessä eikä vaikuttanut enää niin hermostuttavasti rouva Wanda
Areschoon.

Tämä palasi myöskin aina uudelleen. Hänen terveytensä vaati sitä. Hän
oli häikäisevä, kuten ennen. Mutta kerrottiin että hän olisi väsynyt
oivalliseen mieheensä. Tämä oli alati niin väsyksissään.

Tukkukauppias Iversen liikuskeli monessa puuhassa. Hän oli ostanut
suuren suon. Kerrottiin että hän oli kiusaamaisillaan hengiltä nuoren
fyysikon, joka oleksi täällä ylhäällä ja mittaili taivaan syvyyttä —
vaatimalla häntä harrastamaan keinolannoitusta.

Rouva Iversen ei välittänyt miehensä suosta — mutta sen sijaan
kreivitär Mohrenbergistä. Siinä oli pari, joka oli löytänyt toisensa.
He olivat molemmat viime vuosina varttuneet lihavuudessa ja komeudessa.
Heidän omituisuutenansa olivat paksut timanttikoristeiset sormet.
Epävarmaa oli, kumpi tässä voitti toisen.

Rouva Thamar Gyllenskjold ei ollut saapunut tänä kesänä. Kahtena viime
vuonna oli hän ollut valtioneuvoksetar ja herättänyt huomiota monilla
häikäisevillä ominaisuuksillansa. Tänä vuonna oli hän mennyt miehensä
mukana Karlsbadiin. Häntä kyllä kaivattiin, mutta samalla oli olo
vapaampaa.

Enemmän kaivattiin tukkukauppias Sterniä.

Hän oli varsin uskollisesti ollut täällä joka vuosi, mutta oli
harvoin tullut ennenkuin kesäkauden lopulla. Tämä johtui muutetusta
metsästysajasta.

Ruustinna arveli että oli epävarmaa tulisiko hän.

Ensiksikin oli tuo hänen rouvaansa ja insinööriä koskeva ikävä
viimekesäinen juttu, ja toiseksi oli hänen äitinsä kuollut äskettäin.

Jatkettiin puhetta tukkukauppias Sternin rouvasta ja insinööristä,
jotka olivat matkustaneet Amerikkaan ja varmaankin tuota pikaa menneet
naimisiin.

Rouva Iversen ei luullut että tukkukauppias oli välittänyt siitä
vähääkään. Hän oli tavannut häntä monta kertaa talven kuluessa.

Toisten mielestä oli sääli insinööriä, ja he ajattelivat ettei
hänellä olisi mitään hyötyä sankarivoimistaan — enemmän kuin
tuhoamiskoneestakaan, jolle hän oli ottanut patentin.

Rehtori de Roch oli tehnyt kävelyretken ja pitänyt tavallisen
tarkastuksensa. Hän oli tullut johtopäätökseen, että he tänäkin kesänä
tulisivat jokseenkin täysilukuisiksi. Ainoa, jota hän katsoi kokonaan
menetetyksi, oli everstinrouva Thammers, joka oli pysynyt poissa kolme
viime vuotta.

Mutta rouva Iversen tiesi kertoa, että juuri tänä vuonna tulisi rouva
Thammers erään nuoren sukulaisensa kanssa. Rouva Iversen tiesi sen
aivan varmalta taholta. Keväällä oli hän ollut Bergenissä ja oli
silloin käynyt rouva Thammersin luona, joka everstin kuoltua oli
jäänyt kovin yksinäiseksi. Hänen tyttärensä oli naimisissa Saksassa,
ja hänen poikansa oli keskeyttänyt lukunsa ja saanut paikan jossakin
kauppahuoneessa Lontoossa. Nyt oli rouva Thammers ottanut luoksensa
miehensä nuoren veljentyttären. Oli oikein liikuttavaa nähdä, kuinka
hän piti everstin muistoa kunniassa. Nuoresta Dyvekestä oli eversti
pitänyt hyvin paljon, ja nyt ei rouva Thammers tiennyt, kuinka
hemmottelisi häntä.

Rouva Iversen kertoi edelleen tuosta nuoresta tytöstä, että hän oli
viehättävin ilmiö, mitä voi nähdä. Mutta lääkärit olivat huolissaan
hänestä ja tahtoivat saada hänet tänne parantolaan. Hänellä oli
ollut kolme sisarusta, jotka kaikki olivat saaneet keuhkotaudin
kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vaiheilla ja kuolleet lyhyen ajan
kuluessa. Nyt toivottiin että vuori-ilmasto pelastaisi Dyveken.

Toiset naisista alkoivat puhua rouva Harderista, joka oli ollut täällä
alkukesän.

Oli oikeastaan hauskaa, että hän nyt oli matkustanut pois.

       *       *       *       *       *

Pian nähtiin, että rouva Iversen tällä kertaa oli ollut oikeassa.

Kahden viikon kuluttua saatiin eräänä aamuna aamiaispöydässä kuulla
että rouva Thammers oli tullut.

Ruustinna, joka oli hänen lähin naapurinsa, oli ollut sisällä häntä
tervehtimässä.

Tietysti hän oli vanhentunut — kestettyään kaiken tuon surun —
mutta tuossa ihmisessä oli jotain omituista — silmät olivat vielä
haaveelliset ja nuoret ja iho yhä edelleen ihmeellisen valkoinen ja
hieno. Ruustinna arveli kyllä että tämä oli hänenkin ansiotaan.

Mutta tuo seitsentoistavuotias Dyveke!... Jotain niin läpikuultavan
valkoista ja ruusunhohteista ei ruustinna ikinä ollut voinut kuvailla.
— —

Ikkunat ja ovet olivat avoinna.

Kuistiltaan voi rouva Thammers nähdä seurusteluhuoneeseen.

— Nyt ne istuvat ja puhelevat meistä! sanoi hän Dyvekelle toiseen
huoneeseen.

Seuraavana hetkenä saapui Dyveke hänen luoksensa — hentona, solakkana
ja joustavana. Hänen käyntinsä oli kuin leijailevaa.

Hän kumartui suutelemaan rouva Thammersia.

— Hyvää huomenta, nuori pikku äitini! Kuinka hauskaa, että ne puhelevat
meistä! Kuinka hauskaa, kuudesti alleviivattuna, että olemme tulleet
tänne! Minähän en ole koskaan ennen ollut matkoilla!

— Niin, mutta nyt sinun täytyy tulla voimakkaaksi!

Dyveke nauroi ääneen ja puristi kätensä nyrkkiin. — Enkö ole voimakas!
Tiedätkö, pikku täti-äiti, olen päättänyt päästä kaikkein täkäläisten
suosioon! Niin kyllä, ja aion huvitella oikein käsittämättömän
sanomattomasti. — — —

Rouva Thammers nauroi hänen sanayhdistelmilleen. Tavalliset eivät
hänestä olleet koskaan kyllin tarmokkaita, niin oli hän alkanut itse
laatia uusia.

— Tulepa nyt, niin menemme aamiaiselle.

       *       *       *       *       *

Näytti tosiaankin siltä, kuin Dyveke pitäisi sanansa. Ei ollut kulunut
kuin pari päivää, kun hän jo oli kaikkien suosikki.

Niin joustavaa suloa ja niin viehkeätä vallattomuutta ei kukaan ollut
ennen nähnyt. Hänen naurunsa oli niin hopeanheleää, ettei mikään
taivaan lintu pystynyt tulkitsemaan riemuansa sillä tavoin, — kaikkien
täytyi jäädä sitä kuuntelemaan. Ja kaikkien täytyi yhtyä nauruun!

Nuorison hän heti taivutti jalkojensa juureen, ja vanhemmille
naisille oli hän pikkulapsi, joka pelästytti heitä uskomattomalla
vilkkaudellaan, vaan jolle suotiin koko joukko vapauksia, joita ei
muille myönnetty.

Ja miehet — myöskin vanhat ja viisaat —, kun he aamuisin näkivät hänen
tulevan punaposkisena ja vaaleatukkaisena, silloin oli hän heistä kuin
aamuruskon jumalatar, joka kohotetuin valtikoin lähestyi heitä.

Kaikkein vähimmin oli rehtori pystynyt pitämään puoliansa. Ensi
päivinä oli hän pelästyksen valtaamana katsonut velvollisuudeksensa
luoda häneen muutamia ankaroita silmäyksiä, mutta hänen oli pian
täytynyt luopua noista yrityksistänsä. Välittämättä vähääkään hänen
korkeasta arvostansa, oli Dyveke pelannut hänen kanssaan filipiniä ja
ehdottanut veljenmaljaa. Ja rehtorin yritykset paremman järjestyksen
aikaansaamiseksi kävivät yhä heikommiksi.

Ei myöskään auttanut nuhdella häntä hänen liiallisesta
maailmallisuudestansa. Aivan turhaan selitti rehtori hänelle eräänä
päivänä, että hänen »appetitus naturalis» oli liian suuri, ja että
jo Tuomas Akvinolainen oli kirjoittanut varoituksen tuollaisille
yltiöpäille — joita siis oli ollut olemassa jo siihenkin aikaan —,
joilla oli yhdeksän aistia tavallisen viiden asemesta, sekä veri, joka
lehahteli korkeuteen kuin tuli.

Haltioissaan oli Dyveke lyönyt kätensä yhteen.

— Voi sinua, hyvä rehtori, olet melkein hauskin herra, minkä turtuen.
Juuri niin on minun laitani! Veri, joka lehahtelee korkeuteen! Voi
maailman kaikkeus, kuinka olen iloinen — iloisempi kuin kukaan maan
päällä!

Ja poissa hän oli.

Viikko ei ollut ehtinyt loppuun, kun jo kaikki nuoret miehet
olivat häneen rakastuneita. Hän nautti siitä. Nuo uuden raikkaalla
säälimättömyydellä laski hän heistä leikkiä. Hän näki että hänen hurjin
päähänpistonsa merkitsi heille lakia. Ja hän käytti valtaansa rajulla
häikäilemättömyydellä ja sai heidät väliin esiintymään naurettavina
hänen tähtensä.

Aluksi oli rouva Thammers ihmeissään. Mutta sitten hän kauhistui sitä
että oli ottanut hänet mukaansa tänne.

Hän turvautui varoituksiin ja kieltoihin, mutta siitä ei ollut paljon
apua.

Dyvekellä oli oma tapansa riistää häneltä kaikki aseet. Hän ei tiennyt
itsekään, miksi hänen sydämensä heti heltyi, kun Dyveke vain katsoi
häneen ja sanoi: — Sinun täytyy antaa minun tehdä sillä tavoin, minun
_täytyy_ tehdä niin!

Marit Hennerud kuului myös niihin, jotka olivat joutuneet Dyveken
hirmuvallan uhriksi. Hänen oli täytynyt suoda hänelle rajaton oikeus
järven veneisiin. Ja Dyveke oli alkanut harjoittaa siellä eräänlaista
urheilua.

Hän irroitti veneen ja jätti sen aivan rantaan. Pieni polku johti
tiheän lehtimetsän kautta ylös rannasta. Nyt harjoitteli Dyveke
juoksemaan metsän kautta mäkeä alas ja loikkaamaan veneeseen, niin että
se kiisi kauas järvelle.

Aluksi olivat vain muutamat harvat sattumalta nähneet sen.

Sitten kokoontui katselijoita aina enemmän. Mutta nyt tuli ankara
määräys, ettei vanhemmille ihmisille saisi kertoa siitä.

Mutta nuorisoa kertyi kertymistään sitä katsomaan — oltiin ihastuneita
tapaan, millä Dyveke suoritti temppunsa. Hän suhahti esiin puitten
välitse — hillitönnä, häikäisevänä, pitkä vaalea tukka valloillaan, ja
hyppäsi veneeseen, päästäen pienen huudon! — —

Täytyi ajatella dryadia tai Dianan neitosta.

Dyveke väitti nähneensä kerran pienenä tyttönä jotain sellaista
sirkuksessa — ja aina oli hän ajatellut että olisi ihanaa, jos voisi
itse koettaa tehdä tuon tempun.

Mutta hänestä ei ollut hauskaa että oli niin paljon ihmisiä katsomassa.
Kaikkein hauskin hänen oli, jos voi pujahtaa sinne yksin — tai jos
hänellä oli vain yksi ainoa seuralainen.

Tämä ainoa oli kenraalin sisarenpoika, nuori, kaunis tyrolilainen,
vapaaherra Crone.

Hän oli niin heikko. Hän kuolisi varmaankin pian.

Ja hän istui niin hiljaisena. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan. Hän
tuijotti vain Dyvekeen suurilla, melkein mustilla silmillänsä.

       *       *       *       *       *

Mutta lopuksi oli kaikki tämä ja paljon lisäksi tullut rouva Thammersin
korviin. Muun muassa kerrottiin eräästä nuoresta miehestä, joka oli
ollut vähällä menettää henkensä Dyveken tähden.

Sitä ei saanut jatkua. Rouva Thammersin täytyi puhua vakavasti Dyveken
kanssa.

Mutta silloin oli Dyveke tyrskähtänyt niin hillittömään itkuun, että
rouva Thammers aivan pelästyi.

Hän oli heittäytynyt hänen povellensa ja puoleksi tukehtuneena itkusta
kuiskannut hänelle: — Pikku äiti, etkö ymmärrä että minun täytyy
kiiruhtaa, ehtiäkseni nähdä millaista kaikki on!

Ja hänen silmiinsä tuli ilme, joka saattoi rouva Thammersin ymmärtämään
kaikki, — ilme, jota hän ei koskaan voinut unohtaa: tuo nuori olento
eli salaisen, kiduttavan pelon vallassa! Lääkärien vakuutuksista
huolimatta pelkäsi hän että hänen kesänsä kävisi lyhyeksi.

Oli kuin kuolema olisi liidellyt läpi huoneen, hymy katseessa ja sormi
suulla.

Rouva Thammers pusersi hänet povellensa. Hän ei voinut sanoa enää
sanaakaan.



16.


Rouva Thammers oli juuri palannut tavalliselta iltakävelyltään, kun
Dyveke syöksähti hänen luoksensa.

— Nyt tänne on tullut eräs mies, jota kutsutaan Omar Pashaksi, ja jota
kaikki ovat kauheasti odottaneet... Miksikähän hän tulee näin myöhään,
kesähän on kulunut jo pitkälle!

Rouva Thammersin kasvojen väri muuttui, mutta hän sanoi aivan tyynesti:
— Varmaankin hän tänä vuonna kaipaa yksinäisyyttä. Hänellä on ollut
suuri suru.

— Mutta hän oli niin hilpeä. Hänellä on mukanaan kaksi koiraa.
Tiedätkö, pikku äiti, tuollaiseen mieheen minä voisin helposti
rakastua... Hänellä on niin ihmeelliset kasvot. Ne vaikuttavat niin
valtavasti, ne tenhoavat ja kiinnittävät mieltä!

Rouva Thammersin täytyi hymyillä.

— Olet päästä sekaisin, pikku ystäväni, hänhän on vanha ihminen ja sinä
olet pikku lapsi.

— Mitä se tekee, jos ihmiset ovat vanhoja, se ei merkitse mitään...
Olethan sinäkin vanha, ja minä olen rakastunut sinuunkin. Sitäpaitsi et
olekaan vanha, olet minun nuori pikku äitini. — Mutta en minä pidäkään
hänestä — hän ei edes huomannut minua, vaikka olimme pitkän aikaa
yhdessä tuolla alhaalla!... Hänen katseensa näyttää olevan suunnattu
johonkin syvällisempään kuin minun olentooni!

— Pikku äiti, et saa katsoa minuun tuolla tavoin, — minä tahdon että
kaikki ihmiset pitäisivät minusta. Minä olen nyt kerta kaikkiaan
sellainen, että minun täytyy saada omistaa kaikkien sydämet, minun
täytyy, täytyy...

Hän nauroi niin että sai kyyneleet silmiinsä.

— On niin kovin hauskaa, kun sinä kauhistut, pikku äiti!

Mutta hänellä oli paljon enemmän kerrottavaa, sekä miehestä itsestänsä
että erittäinkin hänen koiristansa. Sudella oli niin hurja katse kuin
aikoisi se purra häntä. Siitä hän piti; hän kyllä kesyttäisi sen.

Rouva Thammers jutteli edelleen Dyveken kanssa.

Hänelle tuotti salaista nautintoa kuulla Dyveken mainitsevan Samuel
Sternin nimeä. Mutta kun tämä selveni hänelle, nousi hän äkkiä ja laski
kätensä hänen päähänsä.

— On jo myöhäistä! Nyt täytyy sinun, ystäväiseni, mennä levolle!

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä ei Thora nähnyt tukkukauppias Sterniä. Syötiin
kahdessa eri huoneessa, ja Samuel Stern oli joutunut pienempään saliin.

Thora arveli kohtaavansa hänet päivän kuluessa. Mutta hän ei nähnyt
häntä koko päivänä eikä myöskään illalla nummella. Olivatko osat
vaihtuneet? Kartteliko nyt Samuel Stern vuoroonsa häntä?

Hän hymyili surumielisesti. Se ei olisi ollut tarpeen!

Neljä päivää oli mennyt menojaan Thoran häntä kohtaamatta. Nyt vältteli
nimittäin hänkin puolestaan kohtaamista. Hän otaksui että Samuel Stern
nyt tykkänään pysytteli poissa nummelta ja se rauhoitti häntä.

Mutta eräänä päivänä kun hän seisoi puhelemassa rouva Iversenin kanssa,
näki hän hänen tulevan nummelta päin.

Rouva Iversen halusi tietää, eikö hän Thoran mielestä ollut
tavallisuudesta poikkeava henkilö. Voihan niin hyvin ymmärtää että hän
suri erinomaista äitiänsä. Eihän häntä nähnyt paljon, mutta kumminkin
hän merkitsi niin paljon heille kaikille. Kaikki mitä hän sanoi oli
niin hauskaa. Hän oli oikeastaan aivan ennallaan.

Ja hänestä oli niin miellyttävää nähdä hänen tulevan käyden. Koko
hänen olennossaan oli omituista viehättäväisyyttä. Siitä olivat kaikki
yksimielisiä.

Rouva Thammers oli aivan yhtä mieltä hänen kanssaan.

Seuraavana päivänä näki Thora Samuel Sternin istuvan rakennuksensa
kuistilla. Kenties hän panisi sille arvoa, jos Thora sanoisi hänelle
muutaman sanan. Hän päätti mennä hänen luoksensa.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi hänen kulkiessaan nuo muutamat
askeleet mäkeä alas. Mutta hän pakottautui tyyntymään.

Samuel Stern ei huomannut häntä. Vasta kun Thora ehti perille ja
tervehti, säpsähti hän ja hänen kasvonsa, kävivät värittömiksi. Mutta
se kesti vain silmänräpäyksen. Hän ojensi Thoralle kätensä.

— Kas, tekö se olette!... Niin, tehän olette täällä tänä vuonna!

Hänen äänensä kajahti niin arkipäiväiseltä, kuin olisi maailman
luonnollisin asia että Thora tuli hänen luoksensa.

Hämillään kävi Thora istumaan.

— Kuinka voitte nykyisin?

Samassa he katsahtivat toisiinsa.

Se oli molemmin puolin tutkiva katse — kumpikin näytti haluavan päästä
selville siitä, mitä elämä oli kuluttanut ja aika vienyt mukanansa.

Thorasta ei Samuel Stern ollut muuttunut. Tukka oli tiheää ja kiharaa
kuten ennen, leveä, sielukas otsa, jossa oli keskellä selvästi näkyvä
suoni, oli myös ennallaan... ja täyteläinen, lujapiirteinen suu... Sen
ympärillä olevat rypyt olivat kenties käyneet syvemmiksi. —

Hän katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut kohdata Samuel Sternin katsetta.

— Te olette surrut niin kovin miestänne, sanoi hän. — Se on kauniisti
tehty. Surette yhä vieläkin!

Hän loi katseen Thoran pukuun.

Thora ei katsonut ylös. Tuo ääni kuului niin välinpitämättömältä.

— Niin, suren yhä vieläkin, sanoi hän hitaasti.

Hän voi tuskin pidättää kyyneleensä.

Ei heidän olisi pitänyt puhua keskenänsä tällä tavalla.

— Tulin teitä tervehtimään, sanoi hän hiljaa. — Tahdoin sanoa teille,
kuinka paljon olen ajatellut teitä siitä saakka kuin te menetitte
äitinne!

Samuel Stern katsoi häneen ja naurahti hiukan.

— Vai niin, vai sentähden!... Muutoin ei teidän pitäisi tulla minulle
sanomaan että äitini on kuollut... Muut ihmiset sanovat minulle: »Niin,
tehän olette niin onnellinen että teillä on äiti!» Ja toiset tulevat ja
kysyvät: »Elääkö teidän äitinne?» Ja minä vastaan aina: »Elää, Jumalan
kiitos!»... On paljon parempi niin! Minä sanon kaikille ihmisille, että
olen niin onnellinen että vielä omistan äidin!

Thora pani kätensä ristiin, ja kyynelkarpalot vierivät hitaasti hänen
poskiansa pitkin.

— Tiesin kyllä... kuinka te häntä surisitte!

— En minä sure ollenkaan. Minä olen niin kunnoton, etten voi edes
surra!... Ettekö te näe, kuinka minä pidän hauskaa päivät päästään?

Thorasta tämä alkoi tuntua kauhealta — niin toisenlaiselta kuin
mitä hän oli odottanut. Siis ei hän tahtonut puhua hänen kanssaan
äidistänsä. Oliko ollut pyhätön häväisemistä, että hän oli uskaltanut
mainita hänen nimensä?

Hän pakottautui puhumaan toiseen sävyyn, yhtä kevyesti ja
välinpitämättömästi kuin Samuel Stern itse.

— Kuinka onnellinen te olette, kun voitte kantaa sen niin kevyesti...
Kaikki iloitsevat tulostanne... sillä tehän olette aina niin hilpeä!

— Niin kyllä, se on osunut tulemaan kohtalokseni! Jos kerran on
sattunut sanomaan jotain, jolle ihmisten täytyi nauraa, niin luulevat
ne sitten, Jumala paratkoon, että aina sanoo jotain hauskaa...
Ihmisethän nauravat eniten sille, jonka he luulevat olevan hauskaa — — —

— No, mitä te pidätte tämänvuotisesta seurakunnasta? Tuollahan pikku
rehtorimme käyskentelee; ettekö luule että ritarimerkit pukevat häntä
oivallisesti?

Thora ei vastannut. Häntä kiusasi että he puhuivat tähän sävyyn. Oli
kuin Samuel Stern olisi kartellut hänen äänetöntä, kysyvää katsettansa.

— Eikö rouvanne ole täällä tänä kesänä?

— Rouvani? — Hän loi terävän katseen Thoraan.

— Ei, Jumala on armahtanut häntä ja antanut hänelle toisen miehen...
Mutta teidän ei pidä sen takia sääliä minua! Mitä kadottaa täällä maan
päällä, sen saa takaisin, kun tulee kuuhun. —

Thoran valtasi omituinen liikutus — mutta hän hillitsi mielensä.

Huomaamattaan otti hän kirjan, jota Samuel Stern juuri oli lukenut.

— Minä tutkin Dantea, kuten näette. — Surumieliset saavat rangaistuksen
helvetissä, sanoo hän. Siihen syntiin emme joudu täällä Gosenin
maassa. Me istumme juoden lehtimajoissamme ja panemme kokoon huonoja
sukkeluuksia Egyptin lihapadoista ja sen semmoisesta. Olette kai itse
sen kuullut!... Kuinka te muutoin voitte nykyisin?... En luullut että
tulisitte tänne enää!

— En ollut aikonutkaan tulla tänne, vastasi Thora epävarmasti, — mutta
Dyveke tahtoi...

— Vai niin, ymmärrän kyllä... Tulitte Dyveken tähden! Toivon että
hyvyytenne palkitaan ja että te saatte kokea ainoastaan hauskoja
asioita! —

Tuo puheensävy saattoi Thoran ymmälle.

— Niin, minä teen aina kernaasti mitä hän pyytää. Hän alkoi nyt
kertoella Dyvekestä. Tuntui helpotukselta siirtyä toiseen asiaan.

— Oletteko nähnyt hänet? kysyi hän lopuksi. — Hän on nyt aivan terve,
mutta pelkään niin kovin ettei hän tule säästymään.

— Kyllä, näen hänet aina tuon tuostakin — — hän on ihmeellinen
kukkanen, — sellainen, jolle Jumala suo väriä ja hohdetta ja jonka
tuoni taittaa... Antakaa hänen vain huvitella!

Thora nousi. Hänen mielessänsä paloi aivan muuta, mutta sitä hän ei
voinut sanoa. Niinpä puhui hän edelleen Dyvekestä — ikäänkuin muu ei
merkitsisi hänelle mitään.

— Hänen lapsuutensa on ollut niin surullinen — nyt vasta hän saa iloita
elämästä!

— Kun vain se ilo ei olisi pian lopussa... Ihmiset saavat aina kaikki
liian myöhään. Niin on minunkin käynyt, olen vasta aivan äskettäin
saanut järkeä — ja samaten kävi myöskin esi-isämme Aadamin...

Siitä ei Thora ollut kuullut.

— Kun hän lepäsi kuolinvuoteellaan, lähetti hän poikansa Setin
noutamaan suljetusta paratiisista hiukan öljyä viimeisen tuskan
lievikkeeksi. Vahdissa oleva enkeli ei tahtonut päästää lähettiä
sisään, mutta antoi hänelle oksan eräästä paratiisin puusta. Se piti
hänen istuttaa Aadamin haudalle, ja kun puu kantaisi hedelmiä, olisi
Aadam mahdollinen saamaan mitä oli pyytänyt.

— Mutta näen että olette lähtemäisillänne. Olette kärsimätön ja
kaipaatte pikku lastanne. Hän seisoo tuolla alhaalla odottamassa.
Toivon että pikku kaunokainen on minulle armollinen eikä ole suuttunut
siitä että olen pidättänyt teitä!

— Tahdotteko että ottaisin hänet joskus mukaani tänne? Tulisimme niin
mielellämme!

— Hyvä rouva, toivomuksillani on rajansa. 'Die Sterne, die begehrt man
nicht, man freut sich ihrer Pracht!'

Thora hymyili vain vastaukseksi, taivutti päätänsä ja läksi.

Mutta kun hän tuli kartanoon johtavalle polulle, kohosi hehkuva puna
hänen kasvoihinsa.

Tuon salajuonen — sillä sellainen oli hänellä todella ollut mielessä —
että hän halusi Dyveken avulla löytää tien hänen luoksensa, — sen oli
Samuel Stern oivaltanut ja oli vastannut kieltävästi.

Hänestä tuntui kuin ei hän voisi hengittää. Hänen sydämestään kohosi
jotain, joka pyrki hänet tukehduttamaan. Hän ponnisteli voittaaksensa
sen ja voidaksensa kulkea rauhallisesti.

Äkkiä hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Samuel Stern oli sanonut
että Dyveke seisoi odottamassa. Sitä ei hän suinkaan tehnyt, häntä ei
näkynyt missään.

Vihdoin Thora oivalsi asian. Se oli ollut vain kylmä, kohtelias
vihjaus että hän jättäisi hänet ja turvautuisi Dyvekeen. Nyt tuli hän
ajatelleeksi, että se ehkä oli hänen oma syynsä. Hänhän oli sanonut
että oli tullut tänne Dyveken takia — ja sitten oli hän puhunut
yksistään Dyvekestä. Hän oli suorastaan kiusannut häntä Dyvekellä.

Ja tuo kaikkihan oli juuri päinvastoin kuin mitä hän oli tarkoittanut.
Kuinka mielellään olisikaan hän sanonut Samuel Sternille, että jos
olisi uskaltanut, niin olisi hän tullut tänne yksistään hänen tähtensä.
— — —

Kuinka saisi hän nyt tilaisuuden sanoa sen hänelle?

Hän nauroi. Miksi pitäisi hänen sitten saada tietää se? Eihän hän
välittänyt siitä rahtuakaan.

Hänen täytyi usein nauraa omalle itsellensä. Hänestä hänen
naurahtelunsa oli käynyt niin omituisen soinnittomaksi.

Hän meni huoneeseensa ja istuutui tekemään työtä. Se oli Dyvekelle
aiottu puku, joka ei ollut ehtinyt valmistua.

Hän päästi ompeluksensa. Hän itse ei myöskään tullut koskaan valmiiksi
— ei koskaan!

Nyt kun kaiken tuli olla voitettua ja loppuun kärsittyä — nyt oli
kaikki äkkiä muuttunut... käynyt entistä hullummaksi... Nyt oli heidän
välillensä tullut jotain uutta — jotakin, jota ei ennen ollut olemassa!

Hän alkoi jälleen neuloa kuumeentapaisella kiireellä.

Hän tutki itseltänsä, mikä oli ollut katkerinta kaikesta katkerasta,
jota hän oli kokenut. Ehkä tämä — varmaankin tämä — hän ei tiennyt
miksi, mutta se tuntui hänestä niin tuikean raskaalta.

Hän oli alkanut itkeä, mutta pyyhki pois kyyneleensä. Dyveke joutui
aina niin suunniltansa, jos huomasi hänen itkeneen.

Olihan tuo taivaan lahja, että Dyveke piti hänestä. Hänen piti olla
siitä onnellinen, — ja sen piti riittää.

Dyveke tuli sisään — ja Dyveke oivalsi kaikki.

Hän painautui hellästi häntä vastaan.

— Pikku nuori äitini! Miksi et voi nähdä että taivas on sininen? Onko
se minun syyni?

Rouva Thammers hymyili ja nojasi päänsä häntä vastaan.

— Pikku lapseni, sinähän olet minun lohdutukseni. Kuinka kätesi ovat
suloisen viileät!

— Kuules, nyt menemme ulos katsomaan kuinka taivas on sininen! Se on
aivan huikaisevan sininen!

Ja Dyveke ei hellittänyt. Kuinka omituisesti yhtyikään hänen
olennossaan itku ja nauru! Häntä oli mahdoton vastustaa.

Nyt piti heidän yhdessä mennä kävelylle — pitkälle, viehättävälle
kävelyretkelle!



17.


Oli ehditty elokuuhun.

Jotkut olivat jo matkustaneet pois, ja monet olivat alkaneet miettiä
kotimatkaa. Näihin jälkimäisiin kuului rouva Thammers.

Häntä onniteltiin kesän tulosten johdosta, sillä Dyveke näytti nyt
paljoa reippaammalta.

Tietysti hän koetti näyttää iloiselta. Mutta salaa hän toivoi että
pääsisi pois. Niin tuskallisen pitkä ei ollut mikään kesä vielä ollut.

Kun Dyveke ilosta loistaen tuli kysymään: 'Eivätkö ihmiset täällä ole
kilttejä, eivätkö ne ole enkeleitä kaikki tyyni?' — silloin vastasi hän
myöntäen. Sillä kaikki olivat kilttejä — yksin Samuel Sternkin. Hän oli
niin kiltti että siitä voi joutua epätoivoon. Hän osoitti hänelle ja
Dyvekelle samaa herttaista myötätuntoa kuin ruustinnalle, vapaaherratar
Cronelle, Iversen ja Mohrenberg yhtiölle ja kaikille muille.

Kaikki olivat ihastuneita häneen, eikä vähiten Dyveke.

Mutta yksin ei Thora tavannut häntä enää koskaan.

Hän oli alkanut tehdä kävelyretkiä niittyjen poikki koskelle. Silloin
kohtasi hän kaikkia muita, mutta ei koskaan häntä.

Noita pieniä satunnaisuuksia, jotka ennen aina olivat saattaneet heidät
yhtymään, ei ilmestynyt enää. Nyt sattui vain sellaista, joka erotti
heidän tiensä.

Tapahtui pari kertaa että Thora päätti varmasti hakea hänet käsiinsä,
saadaksensa puhua hänen kanssaan kahden. Mutta aina sattui jokin pieni
este. Lukiko Samuel Stern hänen silmistänsä hänen aikeensa, silloin
kuin hänellä oli jotain sellaista mielessä, koska hän aina osasi niin
hiljaa ja huomaamatta ryhtyä varokeinoihin?

Silloin luopui Thora noista yrityksistä. He tapasivat toisensa joka
päivä — muiden seurassa.

Dyveke iloitsi aina, kun he saivat jutella hetken hänen kanssaan. Hän
oli saanut päähänsä, että se oli hyödyllistä hänen pikku äidillensä.
Silloin hänen täytyi pakostakin vilkastua, ja väliin hän voi käydä
suorastaan leikilliseksi.

Dyveke nautti siitä, sillä se oli hyödyllistä pikku äidille. Hän
ponnisteli alati, saadaksensa heidät yhteen.

Dyveke oli huolestunut, sillä pikku äiti oli jälleen alkanut nukkua
niin vähän.

Eräänä aamuna hän syöksähti sisään tapansa mukaisesti.

— Tänä yönä sinä olet nukkunut ja uneksinut jotain kaunista! Silmissäsi
on niin syvällinen loiste! Tiedätkö että aamu-unet toteutuvat?... Olet
yhä vieläkin niin suloisen uninen, minä menen tieheni — — —

Hän oli poissa. Rouva Thammers paneutui jälleen pitkäkseen ja nukkui.

Hän oli valvonut koko yön. Hän oli istunut akkunansa ääressä.

Vihdoinkin oli hän nähnyt Samuel Sternin palaavan vähän ennen
auringonnousua. Thora oli piiloutunut, sillä hän kulki aivan hänen
akkunansa ohitse. Hän näki hänet kumminkin selvästi. Samuel Stern oli
itkenyt.

Silloin vaipui Thora polvilleen.

Hän oli rukoillut että maan päältä löytyisi ihminen, joka voisi tehdä
hänelle jotain hyvää.

Sitten oli hän tyyntynyt ja mennyt levolle.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana tuli Dyveke hänen luoksensa sanomaan hyvää yötä.

Hän ei tullut tavalliseen tapaansa, vaan aivan hiljaisesti.

Rouva Thammers kääntyi häntä kohden. — Pikku lapseni, minne ovat
siipesi joutuneet?

Silloin hän näki, että Dyveke oli kalpea ja vapisi.

Hän kävi levottomaksi.

— Mitä on tapahtunut?

Dyveke heittäytyi hänen kaulaansa.

— Olen vain niin kauhean iloinen. Olen mennyt kihloihin.

Rouva Thammers irroittautui hänen syleilystään. — Et saa pelästyttää
minua, sanoi hän vakavasti.

— Sitähän en tee koskaan, pikku äiti! Kerron vain, että olen kihloissa.
Heinrich Crone ja minä, wir lieben uns! Nyt lähtee hän ensin
metsäopistoon... hän arvelee että voimme odottaa jonkun aikaa. — — —

— Oi, kuinka minä toivon että olisin yli kaksikymmentä vuotta!

Viime sanat tulivat aivan hiljaa. Rouva Thammers ymmärsi tarkoituksen,
mutta ei ollut huomaavinaan mitään.

Hän silitteli hänen vaaleata tukkaansa. — Pian se toivomuksesi täyttyy!
sanoi hän tyynesti. — Aika kuluu niin nopeasti.

Sinä yönä ei rouva Thammers voinut nukkua. Varhain seuraavana aamuna
hän päätti mennä vapaaherratar Cronen luo.

Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä, sillä hetkeä myöhemmin
ilmoitettiin että vapaaherratar oli tullut häntä tapaamaan.

Heinrich Cronen äiti oli hento, hieno, miellyttävä henkilö, jolla oli
kalpeat, lempeät kasvot.

Rouva Thammers oli usein toivonut että saisi joskus keskustella
tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta siihen ei ollut koskaan ollut
mitään aihetta. Nyt tuli se itsestänsä.

Rouva Crone puolestaan kertoi, että hänellä oli ollut sama toivomus
rouva Thammersiin nähden, ja että hän oli iloinen siitä että hänen oli
ratkaistava tämä hankala kysymys juuri yhdessä hänen kanssaan.

Hyvin liikutettuna kertoi nyt rouva Crone kyyneleitä vuodattaen, että
Heinrich oli edellisenä iltana tullut hänen luoksensa ja kertonut
hänelle kaikki.

Ensin ei hän ollut tahtonut sitä uskoa — ja silloin oli Heinrich
suuttunut. Kun hän silloin oli huomauttanut, kuinka mieletöntä oli että
hän ajatteli jotain sellaista, läksi Heinrich pois huoneeseensa. Siellä
oli äiti kuullut hänen kävelevän koko yön. Nyt oli äiti ennen tuloaan
rouva Thammersin luo mennyt hänen luoksensa, mutta hän oli lukinnut
ovensa. Rouva Crone ei tiennyt, oliko rouva Thammers kuullut, kuinka
sairaalloinen Heinrich oli. Lääkärit eivät liioin uskoneet hänen voivan
parata. Hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa, hän tarvitsi lepoa ja
vaihtelua — ja ennen kaikkea tuli hänen karttaa mielenliikutusta. Hänen
enonsa oli ehdottanut että he koettaisivat mitä vuori-ilmasto täällä
vaikuttaisi. Mutta juuri täällä oli nyt tuo mielenliikutus tullut.

Rouva Thammers rauhoitti häntä. Hän oli nähnyt hänen poikansa varhain
aamulla, hänen palatessaan kävelyretkeltä. Mutta nyt oli kai hänen
vuorostansa kerrottava Dyvekestä. Hänen laitansa oli yhtä huonosti.

Rouva Cronen silmät kyyneltyivät jälleen. Hän oli kyllä kuullut hiukan
tuosta asiasta — mutta nythän Dyveke oli raikkaan terve... Hän voi niin
hyvin käsittää Heinrichin vaalin. Itsekin hän oli rakastunut Dyvekeen.

Ja Heinrich oli reipastunut aivan käsittämättömästi täällä vuoristossa.
Äiti oli kirjoittanut siitä hänen lääkärilleen, ja tämä oli tuskin
tahtonut sitä uskoa. Mutta Heinrich sanoi että Dyveke oli ajanut kuolon
pakosalle hänen luotaan. Ja Dyveke oli selittänyt hänelle tarmokkaasti,
ettei ollut ollenkaan tarpeen uskoa lääkäreitä. — — —

Syksyllä aikoi Heinrich metsänhoito-opistoon. Sitten hän ryhtyisi
hoitamaan tilaa, hänestä tulisi oikea talonpoika, hän tekisi työtä koko
päivän. Niin oli Dyveke kehottanut häntä tekemään, ja nyt häntä niin
halutti tehdä sillä tavoin.

Rouva Crone nousi paikaltaan. Hän tahtoi jättää koko asian rouva
Thammersin ratkaistavaksi. Mutta hänen täytyi tunnustaa totuus: hän ei
uskaltanut vastustaa Heinrichia. Se olisi vielä varmempi keino menettää
hänet.

Rouva Thammers hymyili surunvoittoisesti. — Nähdäkseni emme voi
tehdä muuta kuin antaa heidän iloita toisistansa ja luottaa kohtalon
suopeuteen. Sehän on niin oikullinen.

Lempeästi hän taivutti rouva Cronen jälleen istuutumaan, sillä tämä
värisi koko ruumiistansa.

Kun he näkivät toisensa ensi kerran — siitä täytyi rouva Cronen kertoa.
He olivat seisoneet aivan jäykkinä ja tuijottaneet vain toisiinsa —
kuten Dante ja Beatrice! Ja kuinka he molemmat olivat kauniita...
Pohjola ja Etelä olivat siinä kohdanneet toisensa, — tyttö niin
häikäisevän vaalea, ja mies — niin, eikös hänen Heinrichinsa myöskin
ollut ihana mustine kiharatukkineen ja ihmeellisine silmineen — vihreä
tyrolilaispuku yllään? — — —

Äkkiä seisoi Dyveke heidän edessänsä.

— Istutteko te nyt ja puhutte siitä että me emme saa mennä kihloihin?
kysyi hän kiivaasti.

— Siksikö, että... hän vaikeni ja tuijotti heihin suurin, pelästynein
silmin.

— Miksi me emme saa mennä kihloihin? Sentähdenkö... — hän kuiskasi
puoleksi tukehtuneella äänellä: — Siksikö että minun tilani on
toivoton? Ettekö näe, kuinka vahva minä olen!

Hän ei itkenyt, mutta hän vaipui kokoon ja kävi kuolonkalpeaksi.

Rouva Crone kiiruhti hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä.

Hän veti hänet polvellensa ja kuiskaili hänen kanssaan.

Rouva Thammers silmäili heitä levottomin katsein. — — —

Äkkiä palasi Dyveken joustavuus. Veri täytti jälleen läpikuultavan ihon
alta näkyvät suonet, ruusunpuna väritti hänen kasvonsa.

Hän hypähti pystyyn. Kädet rouva Thammersin kaulassa hän kuiskasi
naurun ja itkun vaiheilla: — Palaan kohta jälleen... mutta minun täytyy
mennä mukaan sanomaan Heinrichille että hän avaa oven äidillensä... sain
siihen luvan... kyllä me jyskytämme hänet ovelle! Ette aavistakaan
kuinka vahva minä olen!

Ettei kukaan saisi tietää asiasta, se oli Dyvekestä melkein hauskinta
kaikesta.

Myöhemmin päivällä oli molemmilla äideillä jälleen neuvottelu. Kylmä
talvi ei ollut Dyvekelle terveellinen. Rouva Crone tahtoi siksi
saada hänet mukaansa etelään. Heinrichhan aikoi metsäopistoon, niin
tarvitsi rouva Crone pikku tyttärensä seuraksensa. Hän asui tilallaan
Etelä-Tyrolissa, vanhassa, kauniissa linnassa, jossa oli hiljaista,
päivänpaisteista ja runollista — juuri Dyveken mielen mukaista.

Päätettiin siis että rouva Thammers ja Dyveke matkustaisivat pois jo
seuraavana päivänä. He aikoivat viipyä viikkokauden Kristianiassa.
Dyvekenhän piti saada matkavarustuksia. Sitten tulisivat vapaaherratar
ja Heinrich ottamaan hänet mukaansa.

Dyveke oli suunniltaan ilosta ja innosta — tavarat olivat laadittavat
kokoon, hyvästelyt suoritettavat. Kaikista oli ihmeellistä että hän
niin iloitsi siitä että jo pääsi matkustamaan pois.

Rouva Thammers oli hermostunut ja alakuloinen.

Hän ei nähnyt Samuel Sterniä koko päivänä. Hän oli mennyt
paimenmajoille, eikä tiedetty milloin hän palaisi.

Illallisen jälkeen kysyi hän häntä uudelleen. Silloin oli hän tullut
kotiin.

Mutta oli mahdotonta saada puhua sanaakaan hänen kanssaan kahden.
Kaikki olivat kokoontuneet hänen ympärillensä.

Thoran tullessa hänen luoksensa katsahti hän häneen hämmästyneenä ja
hymyili.

— Ja tehän kuulutte jo matkustavan pois! Oletteko miettinyt tarkoin,
kuinka meidän muiden tulee ikävä?

Nyt täytyi rouva Thammersinkin hymyillä. — Me emme ole ollenkaan kuten
tulisi olla, Dyveke ja minä. Meistä on vain mieluista, että teidän
tulee ikävä meidän tähtemme!

Dyveke nyökkäsi ja nauroi. Hän seisoi Heinrichin rinnalla punoittavana
ja vallattoman salaperäisenä. Hän säteili suorastaan iloa.

Nyt tulivat vaunut.

Rouva Thammers kääntyi vielä kerran Samuel Sternin puoleen ja ojensi
hänelle kätensä.

— Me olemme jo useasti lausuneet toisillemme hyvästit. Tällä kertaa
siitä kaiketi tulee täyttä totta!

— Ehkä kyllä! Minä en tule enää tänne. Olen myynyt metsästysalueeni.
Tuon pienen huvilan olen kyllä ostanut, mutta se revitään maahan. Siinä
ei kukaan enää saa asua!... Niin, ruustinna on oikeassa, — sehän on
pelkkä päähänpisto! Mutta jokaisella on omat heikkoutensa... Hyvästi,
arvoisa rouva!

Hän kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä.

Vihdoin täytyi Dyvekenkin nousta vaunuihin, ja sitten lähdettiin.

Kaikki seisoivat pihassa ja viittoelivat. Nuoriso teki jäähyväisiksi
kunniaa.

Dyveke seisoi pystyssä vaunuissa, kääntyneenä heihin päin. Kuskin piti
ajaa hitaasti.

Hän viittoeli ja hyvästeli katsein ja hymyilyin, käsivarsin ja käsin.
Hän suuteli sormenpäitään ja heitteli lentomuiskuja — kerta kerralta.

Sitä kannatti katsoa.

Nuoren voitonjumalattaren kaltaisena hän siinä seisoi.

Kaikki miehet, sekä nuoret että vanhat, olivat tuosta haltioissaan.

Silloin hän äkkiä tunsi ujoutta ja piilotti kasvot käsiinsä.

Mutta vaunujen käännähtäessä suuteli hän jälleen sormiansa ja lähetteli
tervehdyksiä.

Jokainen luuli, että jotain siitä oli aiottu juuri hänelle.

Mutta oli yksi, joka anasti itselleen kaikki.

Hänen siinä seistessänsä kävivät hänen silmänsä niin loistavan mustiksi.

Rouva Iversen sääli nuorta paronia. Mutta itse asiassa hän kantoi
kauniisti kohtalonsa. Ja pianhan hän olisi unohtanut koko asian.



18.


Nuo muutamat päivät Kristianiassa kuluivat nopeasti suuren kiireen
vallitessa. Rouva Thammersilla ei ollut aikaa ajatella että hän jälleen
jäisi yksin.

Oli ilta. Hän oli palannut hotelliin saatettuaan Dyveken
rautatieasemalle, missä rouva Crone oli äidin tavoin ottanut hänet
huomaansa.

Thora tiesi myöskin voivansa olla aivan levollinen Dyvekeen nähden,
mutta hänestä tuntui että nyt hän oli menettänyt hänet ainaiseksi.

Dyveke oli itkenyt, mutta riemuinnut vielä enemmän. Nythän hän pääsi
maailmaa katselemaan.

Mutta hän oli ottanut pikku äidiltänsä lupauksen että tämä tulisi
keväällä häntä noutamaan, ja rouva Crone oli sanonut että se oli ainoa
keino saada hänet takaisin lyhyeksi ajaksi, sillä kenellekään muulle ei
hän uskoisi häntä.

Dyveke oli jo kysynyt, eivätkö he silloin menisi jälleen Metsolaan.
Heinrich tulisi tietysti mukaan. — — —

Thora istui tuijottaen raskaaseen harmaaseen ilmaan.

Keväällä! Kenties olivat nuo nuoret silloin jo molemmat haudassa!
Hänestä tuntui, kuin ei hän saisi nähdä Dyvekeä enää koskaan.

Hän katsoi ympärilleen. Tuossa oli kirja, jonka Dyveke oli unohtanut
ottaa mukaansa, tuossa pusero, jonka hän juuri oli riisunut yltään ja
jota hän ei ollut aikonutkaan ottaa mukaan... ja muuan nenäliina oli
myös unohtunut tänne.

Hän otti nuo esineet ja pusersi ne vasten poveansa. Niihin oli kuin
jäänyt jotain Dyvekestä, raikas nuoruuden tuoksahdus.

Sitten pani hän ne matka-arkkuunsa ja ryhtyi järjestelemään
tavaroitaan. Hänen täytyi nyt kaiketi alkaa miettiä, minne suuntaisi
matkansa. Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa sitä ajatella, — hänellä oli
niin paljon järjestelemistä.

Hänestä oli kuin olisi ääni kaukaa huoneesta sanonut: Tietysti sinun on
matkustettava Bergeniin — minnekäs muuanne?

Mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan — hän ei halunnut antaa vastausta.

Hänen piti kirjoittaa Dyvekelle kortti Kööpenhaminaan ja toinen, joka
olisi odottamassa hänen huoneessansa, kun hän tuli Berliniin.

Sitten piti hänen mennä viemään ne kirjelaatikkoon. Samalla voi hän
käydä kävelyllä.

Hän meni linnanpuistoon ja istuutui penkille.

Ihmisiä kulki ohitse. Toiset pysähtyivät häntä katsomaan.

Miksikä ne tekivät niin?

Äkkiä tunsi hän katkerasti kuinka yksin hän oli — yksin koko maailmassa!

Tietysti hän hankkisi itselleen jotain työtä. — Sehän ei olisi
vaikeata. Tehtäväähän oli maailmassa yllin kyllin. Hänen pitäisi
matkustaa rouva Harderin luo. Tämä kyllä auttaisi häntä — — —

Hän katseli ympärilleen. Täällä oli hän leikkinyt lapsena. Aivan täällä
lähellä oli hänen lapsuudenkotinsa, mutta hän ei tahtonut nähdä sitä.
Oli niin tyhjää kaikkialla. Ne, jotka olivat pitäneet hänestä, olivat
poissa.

Hän nousi ja kulki edelleen.

Tuolla penkillä oli hän kerran istunut Samuel Sternin kanssa... kun he
vielä olivat onnellisia. Olikohan penkki vielä sama?

Hän teki kierroksen ettei hänen tarvitsisi kulkea sen ohi.

Ja tuossa käytävässä oli hän kulkenut sinä iltana... jolloin ei enää
ollut onnellinen. Silloin kun palasi hänen luotansa... kun kaikki oli
rikkoontuneena...

Ja varhain seuraavana aamuna oli hän matkustanut Bergeniin... kuinka
kiihkeästi hän oli halunnut pois! Itse hän oli syypää kaikkeen, — oli
itse luonut kohtalonsa!

Kaikki tuon illan ja nykyhetken väliset kokemukset paneutuivat raskaana
taakkana häntä vaivaamaan.

Olo kävi niin raskaaksi ja tukalaksi. Nyt palaisi hän hotelliin.
Huomispäivänä laatisi hän tavaransa kokoon. Tänne ei hän voinut jäädä
kauemmaksi. Hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa. — — —

Kääntyessään nurkkauksessa heräsi hän ajatuksistaan kuullessaan rouva
Iversenin äänen. Tämä oli juuri kohdannut ruustinnan.

— No, mutta kuinka hauskaa! Niin, nyt me olemme jo poissa kaikki tyyni.
Marit Hennerudhan vielä viipyy Metsolassa jonkun aikaa karjan takia,
kuten tiedätte. Ja sitten on myöskin tukkukauppias Stern vielä siellä,
hänhän taitaa olla niin innokas metsästäjä. Sääli noita kilttejä
eläimiä! Ja sitten on siellä muuan englantilainen perhe, lady Hammond
lordeinensa, lapsineen ja palvelijoineen. Ne kalastavat kaikki kuin
maksusta, ei, paljoa uhemmin vielä — — —

Rouva Thammers veti harson kasvoilleen ja kiiruhti ohitse.

Hänen palatessaan hotelliin oli jo myöhäistä.

Hän meni huoneeseensa. Siellä oli niin sietämättömän yksinäistä, — hän
halusi päästä nopeasti levolle. Häntä ei haluttanut ajatella minne hän
matkustaisi. Ehtihän hän päättää sen huomenna. —

Jälleen tuntui muuan ääni arvelevan, että hänen piti palata Bergeniin.
Siellähän hänen kotinsa oli. Tietenkin hän siellä keksisi itselleen
jotain tehtävää.

Hän ei ollut kuulevinansa — johan hän oli sanonut ettei tahtonut
vielä sitä ajatella. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. Se oli
oivallista, silloinhan hän saisi heti unta — — —

Hän tuli-ajatelleeksi Samuel Sternin äitiä...se tapahtui nykyisin
varsin usein. Vaikka Thora ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hän aina
ollut ikäänkuin mukana hänen elämänsä taustana.

Kuinka hän nyt toivoikaan että olisi saanut nähdä hänet... että olisi
mennyt hänen luoksensa sen sijaan että pakeni — kuinka toisin kaikki
silloin olisi voinut olla — — —

Hän yritti nukkua, mutta ajatukset temmelsivät yhä. Hän haki Samuel
Sternin äitiä, voimatta löytää häntä.

Mutta kun Thora todella vaipui uneen, tuli hän hänen luoksensa. Hänen
kasvonsa olivat ystävälliset ja ääni lempeä. Hän sanoi ainoastaan nämä
sanat: »Minä sinut lähetän!»

Herätessään seuraavana aamuna tiesi Thora minne matkustaisi. Outo
rauhan tunne täytti hänen mielensä. Hän pukeutui aivan hitaasti.
Hänestä tuntui että hänen piti tehdä kaikki hyvin hitaasti, voidaksensa
paremmin koota ajatuksensa.

Hän aikoi viipyä vielä päivän Kristianiassa. Eihän ollut mitään
kiirettä. Hänen päätöksensä puhua Samuel Sternin kanssa vakiintuisi
vain päivä päivältä.

Hän meni jälleen kävelylle puistoon.

Hän kulki kaikkia noita entisiä teitä. Tänään voi hän tehdä sen.

Taivas oli pilvessä, mutta aurinko pilkisti väliin esiin.

Mikä siunaus, että tuli jälleen vähän päivänpaistetta! Hän alkoi
tavotella säteitä, saadaksensa ne paistamaan itseensä.

Äkkiä hän pysähtyi. Hän tuli ajatelleeksi että mitäpä muuta hän olikaan
tehnyt koko elämänsä aikana? — — —

Hän seisoi nojaten puuhun.

Hiljainen rauha laskeutui hänen mieleensä. Nyt ei hän enää tekisi niin!
Hän ei ollut voittanut mitään... Ja hänen elämänsä päivä oli jo kulunut
pitkälle. Hän tahtoi olla kiitollinen, jos hänelle oli jäljellä yksikin
ainoa säde vielä. — —

Hän päätti odottaa vielä muutamia päiviä ennenkuin läksisi matkaan.

       *       *       *       *       *

Marit Hennerudista oli ylen hauskaa että rouva Thammers palasi takaisin
Metsolaan.

Oli kirkas syysilta. Ei näkynyt ketään — ainoastaan Sjurin peräti
tyytyväiset kasvot.

Englantilainen perhe oli lähtenyt paimenmajalle kalastusretkelle.
He aikoivat viipyä siellä viikon päivät. Tukkukauppias Stern oli
tuntureilla metsästysretkellä. Häntä ei myöskään voitu aivan pian
odottaa takaisin.

Marit Hennerud ei tiennyt millä huvittaisi vierastansa.

Rouva Thammers hymyili hänelle. — Olkaa vain levollinen ja jättäkää
minut omiin hoteisiini!

Hänestä oli hauskaa että kaikki olivat poissa. Siitähän hän aina oli
pitänyt eniten.

Ensi päivänä meni hän nummelle Sjurin luo. Hänellä oli tuomisiksi
hänelle kirjoja ja kuvia.

Sjurin silmät kyyneltyivät ilosta. Riemu säteili hänen pienestä
kesakkonaamastansa.

— Sinä olet hyvä rouva! En ikinä olisi uskonut että sinulla olisi niin
elävä omatunto ja niin ihmeellinen muisti, että muistaisit sellaista
kuin minä! Ja niin kaunista ja hienoa kuin kaikki vielä lisäksi on!

Rouva Thammers jäi koko aamupäiväksi nummelle.

Hänen täytyi katsella kaikkia kuvia Sjurin kanssa yhdessä ja
tutustuttaa hänet noihin uusiin viisaudenlähteisiin.

Tyynet, lämpöiset, kirkkaat syyspäivät kuluivat niin nopeasti ja
rauhallisesti tuolla ylhäällä. Thora ei käynyt kärsimättömäksi,
odottaminen oli hänelle vain hyödyksi. Hänestä tuntui että ne loivat
hänestä uuden ihmisen ja vahvistivat hänet kestämään sen, mikä hänen
ehkä vielä oli kestettävä.

Eräänä aamuna oli Thuri tuodessaan aamiaista hyvin salaperäisen
näköinen.

No niin, nyt ei rouvan tarvinnut enää olla niin yksin. Nyt olivat
englantilaiset vihdoinkin palanneet, ja tukkukauppias Stern oli tullut
heidän mukanansa.

Rouva Thammers kiitti häntä hymyillen tuosta hyvästä uutisesta.

Hänen akkunansa edessä kasvoi vanha saarni, josta lehdet jo olivat
alkaneet varista. Oksien lomitse voi hän nähdä Samuel Sternin pienen
punaisen huvilan.

Thurin mentyä meni hän akkunan luo ja aukaisi sen.

Hän näki hänen istuvan aamiaisella kuistissa.

Sitten hän tuli ulos poltellen ja kirja mukanansa ja kävi istumaan
rouva Thamarin penkille.

Tunnin kuluttua meni Thora sinne.

Hän ei hämmästynyt Thoran tulosta. Siis tiesi hän jo edeltäkäsin että
hän oli palannut.

— Aivan oikein tehty, sanoi hän hymyillen, — syksy on parasta kaikesta!

Thora katsoi avoimesti häntä silmiin.

— Samuel Stern, en voi mitään siihen että palaan tänne. En voinut
tehdä toisin! Ja minä tulen teidän luoksenne... Minä tiedän että te
ette ole onnellinen! Nyt ei teidän enää tarvitse käyskennellä täällä
yksin, saatte jonkun, jonka kanssa voitte puhella... Nyt en enää suostu
väistymään! Minulla on oikeus olla täällä, — äitinne on antanut minulle
luvan siihen!

Samuel Stern näytti hämmästyvän tuosta uudesta puheensävystä. Sitten
rupesi hän nauramaan.

— Sanotte etten ole onnellinen. Minua ilahduttaa, jos olette oikeassa.
En tahdokaan että olisi toisin.

— Kun teidän vain ei tulisi ikävä täällä! Englantilaiset kalastavat
kuin autuutensa kaupalla — — kun sataa, on teille tarjona huvi nähdä
myladyn vaeltelevan suuret guttaperkahousut yllään.

— Ja toiste voitte saada harvinaisen huvin nähdä minut itseni,
takaapäin tai sivulta, kun käyskentelen täällä vapaudessani.

Hän katsahti Thoraan. Hänen katseensa oli synkkä.

— Minusta olisi parempi, jos te menisitte pois. Minä en tahdo että joku
katsoo minuun, kun olen sellaisella tuulella kuin tänään.

Thora hymyili surunvoittoisesti.

— Teidän ei pitäisi aivan kartella puhua minun kanssani. En ole enää
sama kuin ennen... Kuljin niin kauan suruani kannellen, kunnes se johti
minut sinne, missä jokainen ihminen löytää jotain hänelle varattua,
jotain uutta, jonka voi omistaa itsellensä... Nyt olen oppinut
ymmärtämään teitä paremmin.

— Ehkä voitte sitten selittää minulle, miksi ei voi nauttia mistään
hyvästä ennenkuin sen on kadottanut eikä voi siitä enää nauttia...
Kun sen omistaa, ei siitä nauti, siksi että omistaa sen. Oikeastaan
ei omista mitään ennenkuin sen on menettänyt. Ja jos sen saa jälleen,
kadottaa sen taas... Eikö se ole surullisen hullunkurista, mitä?
Eiköhän siinä juuri toteudu tuo kirous, joka aikoinaan kohtasi
ihmiskuntaa, — tuossa, ettei koskaan todella omista sitä, minkä omistaa!

Thora yritti vastata jotain, mutta ei voinut. He istuivat molemmat
vaieten.

Äkkiä kääntyi Samuel Stern jälleen hänen puoleensa.

— Älkää olko huolissanne minun tähteni. Oikeastaan tunnen nyt mieleni
varsin kevyeksi. Nyt ei minulle näet enää voi tapahtua mitään. Nyt, kun
kaikki pahin on tapahtunut, vieköön lempo minun puolestani kaiken muun!

Hän nousi, pudisti tuhkan sikaristansa ja pani sen pois.

— Olen aivan iloinen ja tyytyväinen nyt, kun minulla ei ole enää mitään
toivottavaa!... Tuo ainainen loppumaton, synkkä ikävöiminen ei myöskään
juuri tuota mitään nautintoa — eivätkä myöskään tunnontuskat siitä
ettei koskaan toimi kuten tahtoisi. Nyt, kun kaikki on mennyttä, on
tuokin tuska poissa.

Thora Thammers nousi myöskin.

— Tahdotteko tulla pienelle kävelyretkelle?

— Miksikä sitten? Ettäkö te minua lohduttaisitte? Olenhan jo
tunnustanut teille, etten ole sen tarpeessa. Minä olen vain sellainen
ihmeellinen post-festum-luonne. Minua vain vaivaa, että on niin paljon,
jota en ole tullut sanoneeksi oikeaan aikaan. — — — Minne te sitten
aioitte lähteä?

Hän meni sisään ja palasi jälleen. — Minä en sure, siksi että en usko
sitä todeksi. Minua vaivaa, kun ihmiset puhuvat minulle surustani. —
Minne te aioitte?

— Emmekö voi mennä koskelle? Nythän siellä ei ole ketään.

— Minä olen aina pitänyt kosken katselemisesta, jatkoi Thora — hänestä
tuntui parhaalta vaihtaa puheenainetta. — Minusta tuntee jonkinmoista
tyydytystä nähdessään veden syöksyvän pois ja katoavan, — on kuin se
veisi mukanaan osan siitä mikä rasittaa ja ahdistaa mieltämme.

— Hyi, ei, älkäämme menkö koskelle. Kaikki tuollainen, joka katoaa eikä
koskaan palaa, on sietämätöntä. Minä tahdon että kaikki palaisi. Tahdon
että äitini palaa, kuten aina ennen, kun hän joskus oli matkoilla. No,
lähdemmekö me nyt?

Hän otti hattunsa. — Te pidätte koskesta, menkäämme siis kaikella
muotoa koskelle!

He menivät tietä alas. Samuel Stern alkoi jutella kaikenmoisesta, hän
laski leikkiä Metsolan englantilaisistakin, mutta välillä tuli aina
esiin jotakin siitä, mikä täytti hänen mielensä.

Hän pysähtyi.

— Nyt hän on alkanut tulla luokseni!... Kun olen sillä tuulella
että menen käyskentelemään keskiyöllä, silloin tulee joku ja kulkee
rinnallani. Ennen muinoin se minusta oli eräs toinen, joka tuli niin
ystävällisesti minua tervehtimään ja sanoi: nyt palaan luoksesi!...
Mutta nyt, kun äitini on poissa, on se hän. Kun on aivan hiljaista
eikä ainoatakaan ihmistä ole läheisyydessä, tulee hän ja kutsuu minua
sydämellisellä unohtumattomalla äänellänsä. Ja sitten hän kulkee hiljaa
minun rinnallani!

Hän kääntyi Thoran puoleen.

— Tiedän aivan hyvin mitä te ajattelette. Teidän silmänne ovat aivan
sennäköiset, kuin te tahtoisitte sanoa: Teidän äitinnehän oli vanha,
täytyihän teidän odottaa niin käyvän! — Jotain sellaista sanoi Marit
neiti äskettäin. 'Niin kyllä', minä vastasin, 'sitähän minä vain juuri
odottamistani odottelin!'...

Tuo puhe loukkasi Thoraa. He jatkoivat edelleen kulkuansa.

Thora vaikeni yhä. Hän ajatteli että oli parempi ettei hän keskeyttänyt
Samuel Sternin puhelua.

— En pidä tyhjyydestä, joka vallitsee kotona huoneissamme, — minunkin
huoneissani, vaikka hän niin harvoin kävi niissä. Minusta on kuin olisi
äitini matkoilla. Mutta nyt en kestä sitä enää kauemmin, nyt täytyy
hänen tosiaankin jo palata. Oli aina yhtä varmaa kuin että yötä seuraa
päivä, että kun tulin kotiin äitini luo, istui hän siellä tuolissansa.
Sain mennä hänen luoksensa hakemaan tukea.

— Minä sanon aina: »Äitini arvelee niin» ja »niin äitinikin sanoo».
Puhun kuin eläisi hän vielä, — en voi tehdä toisin — — —

— Ennen kyllä sattui että tein sellaista, josta tiesin ettei hän siitä
pitänyt. Nyt, kun hän on poissa, on minulla polttava halu tehdä kaikki
hänen mielensä mukaan.

Hän käännähti nyt Thoran puoleen ja sanoi ivallisesti: — Mitä te
ajattelette tuollaisista asioista?

— Ja sitten minua kiusaa se, etten minä ollut hänen luonansa. Eihän ole
ajateltavissakaan, että _hän_ ei olisi tullut, jos _minä_ olisin ollut
sairaana!

— Olin silloin ulkomailla. Ajattelin vain: tietysti äiti paranee...
Sitten koetin ajatella muuta, sillä en sietänyt ajatusta että äiti oli
sairas. On kauheata, että voi olla sellainen — — —

— Olen ollut aivan järjetön. Muistan ihmetelleeni, kuinka äiti voisi
koskaan kuolla. Tietenkin hänen täytyi kuolla joskus — mutta kuinka
se tapahtuisi, sitä en voinut käsittää, sillä hän oli voimakkaampi
kuin kukaan, jonka tunsin. Hän rohkeni käydä käsiksi kaikkeen, jota me
muut pelkäsimme ja karttelimme. Emme käsittäneet että se johtui siitä,
että hänellä oli niin ihmeellinen, rohkea tahto kantaa kaikki kuormat.
Huonosti minä häntä oivalsin. Vasta kun hän vaipui maahan, ymmärsin
minä kuinka väsynyt hän oli pitkän elämänsä jälkeen, jonka oli uhrannut
muille.

— Olin niin tottunut turvautumaan äitiini, kun tuska ahdisti pahimmin.
Hän antoi minulle voimaa jatkaa elämää. Olin niin tottunut siihen,
että aina voin kääntyä hänen puoleensa. Luulen kuvitelleeni, että kun
kuolema saapuisi luokseni, olisi hän ottamassa vastaan iskun — — —

— Nyt minua kiusaa se, etten huomannut kuinka väsynyt hän oli, vaikka
hän oli minulle niin läheinen... etten ymmärtänyt illan lähestyvän...
ja että hän tarvitsisi lepoa...

Thora Thammers kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te haette? kysyi hän hiljaa.

— Muutamia kukkasia vain, joita tavallisesti on tässä paikassa, mutta
niitä ei ole nyt.

— Eihän nyt ole se aika, sanoi Thora lempeästi.

— Ei, ei kaiketi — lehdet varisevat.

He kulkivat edelleen ja katsoivat lehtiä, jotka irtaantuivat,
liitelivät alas ja laskeutuivat maahan heidän ympärillään.

— _Ei koskaan enää! Lopussa!_ Noissa sanoissa on jotain ihmissydämeltä
ikuisesti salattua, jotain käsittämätöntä! Ja _suru_ ja _kuolema!_
— Voi luulla tietävänsä, mitä ne merkitsevät, mutta sitä ei tiedä,
ennenkuin kokee — — —

— Minusta on hyvä, ettei ole ketään, joka surisi minua... ettei minulla
ole ketään omaista. Kun on kokenut surua ja tietää, kuinka se palaa
joka aamu auringon mukana uutena ja tuoreena — eikä pakene päivän
laskiessa... kun tietää, kuinka se kysyy hermoja, niin säästää siltä
kernaasti muita — — —

Hän kumartui maahan.

— Näettekö, löysin sentään yhden... Se on äitini lempikukka! Se kukkii
uudelleen varisevien lehtien keskellä! Se johtuu siitä, että olemme
saaneet muutamia auringonpaisteisia päiviä — — —

Thora hymyili hänelle. — Muistakaa vain käyttää niitä hyväksenne!

— Minulle muistuu mieleen muuan poutapäivä. Se oli alkukesällä, ensi
lapsuuteni aikoina. Silloin oli isoäitini hautajaiset. Kellot soivat
ja näin paljon valkoisia liljoja. Mieleni kävi niin oudoksi raskaasta
kellonsoitosta ja valkoisten liljojen raskaasta tuoksusta.

— En käsittänyt mitään. En ollut ennen nähnyt kuolemaa, en tiennyt
siitä mitään. Mutta ilma, kukat, surunvoittoinen kellonsointi ja
nuo monet vakavat, mustapukuiset ihmiset herättivät mielessäni
ankeutta — — —

— Minulle annettiin leivoksia syödä. Ne olivat makroneja. Syödessäni
oli minulla tunne että oli tapahtunut jotain kauheata, salaperäistä
— — —

— Sitten tietysti unohdin tuon kaiken, en ajatellut sitä enää. En
koskaan ajatellut kuolemaa muutoin kuin jonain vieraana seikkana, joka
ei koskenut minua, pelkkänä merkityksettömänä käsitteenä.

       *       *       *       *       *

— Viime yönä näin unta äidistä. Uneksin olevani pieni lapsi ja hain
häntä huudellen. Ja hän kuuli sen ja tuli luokseni ja sanoi lempeästi:
'Etkö voi nyt antaa minun levätä, lapsukaiseni, pieni silkkikaritsani —
niin nimitti hän minua aina pienenä ollessani. Ja minä vastasin kuten
minulla oli tapana lapsena: Tiedän kyllä että olen silkkikaritsasi,
mutta sinä olet myöskin minun pieni karitsani!'

— Sitten syleilin minä häntä kiihkeästi enkä tahtonut päästää häntä...
Hän sanoi minulle: 'Nyt tulen luoksesi melkein joka yö! Olimme ennen
niin vähän yhdessä, kuten muistat. Oli niin paha, että minun täytyi
lähettää sinut luotani niin varhain! Mutta nyt voin tulla luoksesi. Kun
olet suurimmassa tuskassa, silloin tiedät että minä tulen luoksesi!'
— — —

— On miellyttävää harhailla tuollaisissa unelmissa... Katsokaapa tuota
sudenkorentoa, joka istuu liikkumatonna päivänpaisteessa... sen siivet
vain väräjävät ilosta. Siltä voisi oppia käyttämään auringonsäteitä
paremmin!

— Voisi tosiaankin! — Thora katsoi kelloansa. — On jo myöhäisempi kuin
luulin. On parasta kääntyä takaisin. Mutta näettekö, kuinka tuolla on
kaunista! Tuolla kaukana kanervikon takana!

Samuel Stern nauroi. — Älkää kiinnittäkö liiaksi sydäntänne siihen,
mikä on kaunista. Ei se ole mitään — kangastus vain!

— Niinkö? — Thora tuskin voi sitä uskoa. Hän huokasi hiljaa, painoi
päänsä alas ja pysähtyi. — Ei, nyt meidän täytyy lähteä! Lady Hammond
istuu varmaankin jo shakkilautansa ääressä ja odottaa, — lisäsi hän
hilpeästi. — Hänen on ikävä lordinsa seurassa, ja te lupasitte eilen
pitää hänelle seuraa.

— Olette oikeassa. Jokaisella on omat velvollisuutensa. Ja entä te!
Te käyskentelette täällä ja surette miestänne ja ikävöitte pikku
lastanne, ja nyt te olette alkanut hakea kadotettua poikaa. Älkää vain
rasittautuko liiaksi!

Nyt puhui hän jälleen omituisen kylmähköön tapaansa. Thora katsoi
häneen vaieten.

Mitään puhumatta jatkoivat he matkaansa.

Thora ajatteli kaikkea tuota, mitä Samuel Stern oli sanonut. Kuinka
olikaan tuo äiti rakastanut häntä, päättäen niistä syvistä jäljistä,
jotka hän oli jättänyt hänen mieleensä!

Ei koskaan vielä hän ollut niin nöyrästi kuin nyt tunnustanut eroa
tuollaisen äidin hiljaisen, uhrautuvan rakkauden ja sen rakkauden
välillä, jota hän kerran oli itse tuntenut Samuel Sterniä kohtaan.



19.


Kului muutamia päiviä.

Lady Hammond oli vallan ihastunut naapureihinsa. Nyt siellä oli käynyt
oikein hauskaksi. Yhtä seikkaa vain hän heissä paheksui: norjalainen
lady ja norjalainen lordi eivät kumpikaan suostuneet lähtemään
kalastusretkille.

Eräänä iltapäivänä oli koko perhe päässyt onnellisesti matkaan joelle.
Ilma oli jälleen käynyt kauniiksi, ja Thora Thammers meni nummelle.
Hän käyskenteli siellä tuntikauden. Silloin tuli hänelle mieleen mennä
sille paikalle, jossa Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.

Hän kiersi suuren kalliolohkareen ympäri, joka oli edessä, — ja näki
edessänsä Samuel Sternin. Hänen kasvonsa olivat kirkkaammat kuin
tavallisesti niinä päivinä jolloin hän istui yksin.

Thora aikoi poistua, mutta hän hymyili hänelle.

— Miksi ette tahdo tulla tänne istumaan? Enhän ole nähnyt teitä juuri
vilahdukseltakaan pitkiin aikoihin.

Thora meni lähemmäksi.

He alkoivat nyt puhua Metsolan pikkutapahtumista.

Samuel Stern kertoeli englantilaisista ja Marit Hennerudista, joka ei
tahtonut mennä kihloihin. Muuan noista onnettomista, jotka odottivat
hänen ratkaisuaan, oli äskettäin käynyt Metsolassa. Mies oli koko
seudun paras tarjokas. Mutta Marit ei ottanut kernaasti häntä kädestä,
joten hänen onnistumisentoiveensa eivät liene olleet kovin suuret.

Thora kävi oikein hilpeäksi. — Ei, hän ei voi koskaan uskoa että
tarjokki on se »oikea», joka on hänelle aiottu. Siitä eivät hänen
omaisensa ole hyvillään.

Mutta äkkiä ei heillä ollut enää mitään sanottavaa.

Kanerva tuoksusi voimakkaasti sateen jälkeen, ja vaivaiskoivun pienet
lehdet levittivät raikasta, kirpeätä lemua. Vähän kauempaa tuli
suomyrtin mieto, metsäinen tuoksu. Ja ilma oli lempeä, avaruus siinteli.

He katsoivat molemmat valkoisille tuntureille päin.

Sitten kääntyi Samuel suoraan Thoraan päin.

— Minä uneksin niin paljon viime yönä!

— Kertokaa siitä! pyysi Thora hiljaa.

— Minusta oli, kuin olisin sittenkin tullut kotiin. Istuin äitini
vuoteen ääressä ja luin hänelle Mooseksesta ja luvatusta maasta.
Silloin tuli Herra itse hänen luoksensa ja sanoi: »Katso, nyt annan
sinulle tämän maan, se on sinun! Puen sinut ihanuudella, ja sinun pitää
hallita kaikkea mitä sydämesi halajaa!» Ja minusta hän hymyili minulle.
Kohtasin hänen murtuvan katseensa — —

— Unennäköä jatkui — nukuin niin sikeästi. Kuljin häntä hakien enkä
voinut ymmärtää, minne hän oli joutunut. Silloin tuli enkeli luokseni,
ja minä kysyin häneltä: »Sano sinä, jonka tie kulkee tuolla ylhäällä,
oletko nähnyt äitiäni? Sano, etkö ole nähnyt häntä tuolla ylhäällä
hänen omassa maassansa kirkkauden ympäröimänä? Poista mielestäni
katkeruus, jota tunnen siksi ettei häntä ole enää olemassa — ei täällä
eikä muualla... siksi etten saa nähdä häntä enää koskaan!»...

Enkeli otti minua kädestä, ja silloin löysin äitini. Hän istui
omassa tuolissansa. Ja niin leppoisa ja iloinen hän oli. Olimme niin
onnelliset. Oli niin suloista saada vihdoinkin kerran sanoa hänelle,
kuinka paljon minä pidin hänestä.

— Ja minä sain puhua oikein sydämeni kyllyydestä hänelle: »Rakas vanha
äiti, kuinka hyvä oli että vihdoinkin löysin sinut! Sano, etkö tiedä
kuinka kuljeskelin sinua hakien? Et aavista kuinka täällä oli koleata
ja kylmää ja kuinka paljon kovaa sain kokea poissaollessasi! Tunnetko
kuinka otsani on märkä? Nyt olen löytänyt levon luonasi!» —

— Ja minä suljin hänen molemmat kätensä omiini: »Sinä herttainen
äitini, tiesinhän että palaisit! Sinulla on niin paljon tekemistä,
sinun täytyy pitää huolta meistä kaikista ja rakastaa meitä — sitä
ei voi kukaan tehdä kuten sinä. On niin ihanaa, kun sinä tulet tällä
tavoin luokseni. Sinun täytyy tulla usein!» — Sitten kysyin häneltä
neuvoa. Minulla on aina niin paljon kyselemistä, kun hän tulee — — —

— Hän katsoi minuun niin lempeästi — — »Mutta, lapseni, nyt minun
täytyy lähteä, tiedäthän että elämäni on loppunut!» Koetin pidättää
häntä. »Äiti, et saa mennä! Näethän etten saa unta tuskallisten
ajatusteni tähden! Ethän ennen mennyt pois, kun tulin luoksesi! Minä
noudan sinulle paremman tuolin, paraimman, minkä löydän. Äiti, et usko,
kuinka minua kiusaa, ettei se päivä tullut koskaan, jolloin olisin
voinut tehdä jotakin hyväksesi!» — — —

— Mutta sitten huomasin että hän katosi kauas pimeyteen, minun
hakiessani parempaa tuolia...

— Yöllä saa niin ihmeellisiä ajatuksia!

Thora istui puolittain kääntyneenä hänestä poispäin.

— Ei se vielä ollut lopussa! sanoi hän hiljaa. — Kertokaa kaikki!

Samuel Stern ei kuullut hänen sanojansa. Hän istui pää kätten nojassa.

— Sitten olin heräävinäni ja nousin levolta. Oli vielä hämärä. Tulin
tänne nummelle. Silloin näin hänet kaukana. »Äiti», sanoin minä, »miksi
menet niin kauas luotani! Tule tänne puhelemaan hiukan kanssani! Et
voi uskoa, kuinka kadun etten ollut luonasi, kun sinä olit sairas.
Se kiusaa minua niin, etten voi maata vuoteessani yöllä.» — »Tiedän
sen kyllä», sanoi hän, »tiedän sen, — mutta nyt ei sinun enää pidä
ajatella sitä. Lupaa minulle, ettet enää ajattele sitä!» Ja hän kulki
minun rinnallani. Minä polvistuin hänen eteensä: »Nyt täytyy minun
vihdoinkin saada sanoa sinulle jotain. On kolme asiaa, jotka olen
unohtanut sanoa sinulle. Sinä sanoit että surumme haihtuisi pian, kun
joskus menettäisimme sinut, — nyt voit nähdä, ettei niin ole. Ja sinun
oli tapanasi sanoa, että aika kaikki parantaa — kaikki haavat — mutta
sehän ei ole totta. Sillä minulle tuottaa sellaista tuskaa, etten voi
sitä koskaan unohtaa, tuo, että kun näin sinut viimeisen kerran, otin
sinua vain nopeasti kädestä ja katsoin sinua silmiin, tietämättä etten
tapaisi sinua seuraavana päivänä — en enää koskaan!»

— »Niin, mutta lapseni», sanoi hän, »et saa alati miettiä tuota yhtä ja
samaa.»

— Sitten olin tekevinäni hänelle jonkun pienen palveluksen ja
hän kiitti minua siitä. Hän oli aina niin kiitollinen jokaisesta
vähäpätöisimmästäkin asiasta. Se vaivasi minua, sillä minä tein
aina liian vähän hänen hyväksensä. Enkä ollut koskaan saanut oikein
sanotuksi mitä tunsin häntä kohtaan. Mutta viime yönä voin vihdoinkin
tehdä sen: »Äiti, et saa koskaan kiittää minua, minulle tuottaa tuskaa,
kun teet sen. Se on kuin taakka povellani. Sillä minähän olen sinulle
ikuisessa kiitollisuudenvelassa — eikä päinvastoin! Sinä tiedät etten
voinut koskaan tehdä mitään hyväksesi, enkä edes kiittänyt siitä mitä
sinä teit minulle!»... Olin niin iloinen kun vihdoinkin sain sanoa sen!
— — —

       *       *       *       *       *

— Eikö teistä käy ikäväksi istua tätä kaikkea kuuntelemassa?

Thora ei vastannut, katsoi vain häneen.

Kun Samuel Stern ei enää jatkanut, kysyi Thora: — Eikö ollut vielä
muutakin?

— Sitten oli kuin kävisi kaikki jälleen pimeäksi ja raskaaksi. Minä
kyselin äitiäni kaikkialla. Joku sanoi minulle että hän oli poissa.
Minusta se kuului naurettavalta. Vihdoin hän tuli. »Rakas äiti, kuinka
en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan? Oli hyvä että tulit, sillä
minun täytyy kertoa sinulle tuhansista seikoista! Mutta miksi tulet
niin hiljaa? Kuinka on laitasi? Nukutko nyt paremmin? Muistatko että
sanoit viimeisenä yönä: 'On niin vaikeata, — en saa hetkeksikään unta,
en päivällä enkä yöllä!' Onko sinun nyt parempi olla? Onko parempi, kun
pitkä, hiljainen yö on tullut? Onko totta tuo, että kuolleitten uni on
sikeä, matala heidän multapieluksensa!?» — — —

       *       *       *       *       *

— »Äiti, olen niin iloinen, kun saan kuulla äänesi on niin tyhjää,
kun et enää ole täällä — on niin tyhjää, kun en tiedä palaatko sinä
pian jälleen!» Sitten oli kuin olisin käynyt hänen haudallansa, ja hän
saattoi minua kotiin. »Älä sure», sanoi hän. »Etkö tunne, että minä
olen luonasi?» — — —

— Silloin vavahteli sydämeni. »Et saa enää koskaan mennä luotani!»

— Kun tulimme vanhan kotimme portille, pelästyin minä, sillä näin
että hänellä oli siivet. »Tulethan sinäkin sisään!» sanoin hänelle.
Silloin hän hymyili hiljaa. »Rakas lapseni, etkö tiedä että minä olen
taistellut taisteluni loppuun?» Ja hän kääntyi minun puoleeni ja
toivotti minulle siunaten rauhaa — — —

— Kurotin käteni hänen jälkeensä — mutta silloin heräsin. — — —

       *       *       *       *       *

— Nyt kun hän on poissa, olen ruvennut uskomaan että täytyy vielä olla
jotakin haudan tuolla puolen — — —

— Olisin niin kernaasti tahtonut pitää hänet luonani, että olisin
voinut pitää hänestä parempaa huolta hänen vanhoilla päivillänsä kuin
ajattelemattomuudessani olin tähän saakka pitänyt. Hän oli luvannut
tulla luokseni tänä kesänä — — —

— Kuinka hän ajatteli minua kuolemaansa saakka! Hän tahtoi säästää
minua. Ei kukaan saanut sanoa, kuinka hänen laitansa oli. Äidin rakkaus
on ainoa, jota ei mikään — ei edes oma huonoutemme — voi meiltä
riistää! — —

— No niin, — ja nytkö sitten on lähdettävä kotiin pelaamaan shakkia
ladyn kanssa?

— Eipä suinkaan! Olisi parempi että menisitte kotiin lepäämään. Olette
väsyksissänne!

— Äiti sanoi aina: »Ei saa väsyä!» Hän ei väsynyt koskaan. Sillä hän
vei meidät harhaan, meidät ajattelemattomat ja heikot olennot — siinä
määrin, että me luulimme hänen olevan jotain hyvää, joka ei koskaan
loppuisi. Niin, hän petti minut siinä määrin, että minä sydämeni
sanomattomassa yksinkertaisuudessa luulin, että hän oli kuolematon...
Kuuluu uskomattomalta, mutta kun muut vanhat ihmiset kuolivat, niin
minusta se oli paikallaan — mutta äitiin ei kuoleman ollut kajoominen,
se ei saanut lähestyä häntä.— — —

       *       *       *       *       *

— Muistatteko vielä — ei, ettehän te nähnyt häntä koskaan!... Hän
kuunteli mielellään sotilassoittoa ulkona vapaan, sinisen taivaan
alla. Se näytti päästävän sidottuja voimia hänessä valloilleen, hänen
silmiinsä tuli loistetta. Hänen mielessänsä asui kaiho ylös avaruuteen,
mutta hän oli kahlehdittu. Niin laski hän siipensä kokoon. Hänellä
oli paljon voimaa ja tuollaista hiljaista, järkkymätöntä rohkeutta,
jota ei mikään murra. Hän taipui kuormiensa alle ja kantoi ne. Hän oli
voittamaton — kaikki hän kantoi ja vei voittoon. Siksi olikin Napoleon
hänen sankarinsa. — — —

       *       *       *       *       *

— Kun tulin suuremmaksi ja sain hieman ymmärrystä, aloin tuntea
nöyrää kunnioitusta katsoessani hänen kasvoihinsa. Kaikki mitä
tiesin kärsimyksistä, jokapäiväisestä surusta ja huolesta, kävi kuin
mitättömäksi noiden rohkeiden, tyynten silmien katseesta, noiden
siunattujen sinisilmien katseesta, jotka tiesivät niin paljon. —

— Hänen kaunis, soinnukas äänensä merkitsi niin paljon meille lapsille.
Se toi mieleemme sellaisen turvallisuuden tunteen. Ja kun hän lauloi
tai luki meille, oli se meille juhlahetki.

— Hänen äänensä ei käynyt koskaan vanhaksi kuten muiden ihmisten. Se
säilytti aina lempeän, kirkkaan sointinsa. — — —

— On väärin, etten voi suoda hänelle lepoa. Kuolemahan on
kuninkaallinen palkka. Se on elämän kruunu. Pitäisihän minun suoda se
hänelle.

Thora Thammers katsoi häntä liikutettuna rukoilevin katsein. — Niin,
niin kyllä! kuiskasi hän.

— Minun on niin vaikea olla! Eräs seikka, joka minua vaivaa pahemmin
päivällä kuin yöllä, on se, etten ollut hänen luonansa hänen
kuollessansa — etten ollut pyyhkimässä tuskanhikeä hänen otsastansa
ja nostanut häntä pystyyn vuoteessa ja hoidellut häntä. Hän arveli
itse että olisi parempi minulle etten näkisi hänen kärsivän. Mutta
nyt saan kokea seuraukset. Näen kaikki alati edessäni; kärsin hänen
tuskansa — — — Minä olen aina ollut noin huono ja heikko. Minua on aina
vaivannut jonkinmoinen liiallinen tunteellisuus... Sentähden minä puren
hampaani yhteen ja lyön kaikki leikiksi. Mutta en nyt enää — nyt kärsin
kärsittäväni!

Hänen kasvoillensa laskeutui tuskan ilme. Hän nousi ja telki muutaman
askeleen, mutta palasi jälleen ja kävi istumaan.

— On vielä toinenkin asia, joka on alkanut minua vaivata — — —

Thora Thammers nousi ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.

— Nyt menemme kotiin! Onhan äitinne sanonut, että te ette saa ajatella
tuota kaikkea! Te tiedätte varsin hyvin, ettei hän ikinä olisi tahtonut
että te kiusaisitte itseänne noilla ajatuksilla... Mutta luulen että on
parempi, että olette niistä puhunut. Teidän on varmaankin nyt helpompi
vapautua niistä.

Samuel Stern katsahti ylös, hämmästyneenä hänen varmasta
äänensävystänsä.

Hän nousi, ja he alkoivat kulkea tietä alas.

— Minä olen raukka — enkös olekin? Mutta kyllä minun tulee helpompi
olla. Te tiedätte että tulee helpompi, kun ensi viikolla ryhdyn
kirjeitä vastaamaan ja kun sitten tulen työhön konttoriin — — —

He näkivät mäen alla lady Hammondin, tulossa heitä vastaan. Samuel
Sternin kasvot kävivät yrmeiksi.

— Näettekö, kuinka hän on iloinen ja tyytyväinen! Hän ihmettelee
kuollaksensa sitä etteivät kaikki ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Yksi
paha on tosin olemassa, sen hän myöntää, — se että väliin voi pitkästyä
aikaansa.

— Entä lordi! Oletteko kuullut, että hän aikoo kirjoittaa kirjan
Norjasta?

— Aikooko hän kirjoittaa? No, kenties se käy paremmin; kaikki, mitä hän
puhuu, on kyllä takaperoista!

Nyt tuli lady Hammond heitä vastaan, viittoillen, loistaen innosta. Hän
oli odottanut Samuel Sterniä shakkilaudan ääressä... Nyt tuumiskeli
hän, kuinka kostaisi hänelle!



20.


Metsolaan oli tullut vielä muutamia vieraita. Nyt alkoi Marit
Hennerudin kolmas tämänkesäinen toimikausi.

Tulokkaat olivat metsästäjiä ja kalastajia. Ja alhaalta kylästä oli
tullut muutamia Maritin ystävättäriä, jotka nyt olivat saaneet hiukan
lomaa.

Niiden joukossa oli pari nuorta hauskaa talonpoikaisemäntää, joiden
kanssa Thora seurusteli mielellänsä. Heidän luonteva, vaatimaton
hienotunteisuutensa, henkevyytensä ja rehellisyytensä vaikutti
virkistävästi ja vahvistavasti kuin vuori-ilma.

Thora Thammers tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin moneen vuoteen.
Oli kuin voisi hän vasta nyt levätä — ja tehdä työtä. Rouva Harder
oli kerran sanonut, että sen, joka tahtoo saada toimeen jotakin, on
alettava omasta itsestänsä. Siihen tapaan oli Thora nyt alkanut melkein
tietämättänsä. Hänestä tuntui ettei hän oikeastaan itse tehnyt mitään —
mutta hänen sisimmissään oli työ käynnissä... hänen katkeruutensa suli
pois ja katosi olemattomiin, hänen näköpiirinsä laajeni.

Hänen täytyi melkein nauraa. Vasta nyt hän näet eräänä päivänä huomasi,
ettei Sjurilla ollut juuri mitään vaatteita.

Nyt ei hänellä enää ollut aikaa pitkiin kävelyretkiin. Hän alkoi kutoa
sukkia ja neuloa paitoja. Hän huomasi että sekin oli hyödyksi hänelle
itsellensä.

Päivät menivät menojansa. Samuel Sterniä ei hän nähnyt kuin harvoin.
Hänelle oli lähetetty paljon konttorityötä. Sen lisäksi teki hän
metsästysretkiä. Voi kulua päivämääriä, ilman että Thora näki häntä.

Thora ei enää hakenut hänen seuraansa muulloin kuin huomatessaan ettei
hänen pitäisi olla yksin. Sen havaitsi hän hänen kasvoistansa.

Eräänä päivänä, kun Thora istui ulkona töineen, tuli Samuel Stern hänen
luoksensa.

— Missä te nykyisin oleksitte päivät päästänsä? Näen teitä vain ani
harvoin!... Te olette langennut kaikenmoisiin hyveisiin!

Thora katsahti häneen hymyillen.

— Ja te puolestanne laiskuuteen! Olette nyt istuskellut liian kauan
kuistillanne aivan joutilaana... Katsokaas, tässä on muuan kirja, jonka
olin aikonut tuoda teille. Se teidän pitää lukea. Alkakaa jo nyt heti!

Samuel Stern katsoi häneen ihmeissään, mutta otti kirjan ja läksi pois.

Pian ei hän enää hämmästynyt mistään. Asiat alkoivat olla sillä
kannalla, että hän aina teki kuten Thora käski. Vähitellen, kummankaan
huomaamatta, oli Thora saanut häneen nähden vaikutusvallan, jommoista
hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.

Thorasta oli, kuin jäisi Omar Pashasta aina vähemmän jäljelle, kuin
tulisi hänen tilalleen se Samuel Stern, jonka hän kerran oli tuntenut.

Heidän oli tullut tavaksi mennä joka päivä yhdessä kävelemään, jos
Samuel Stern oli kotosalla. Väliin oli myöskin lady Hammond tai joku
toinen mukana.

Ensi kerralla tuntui Thorasta tosin hiukan oudolta että joku muu oli
mukana. Mutta pian hän tottui siihen. Heistä molemmista alkoi se jo
tuntua aivan luonnolliselta.

Mutta puhuivathan he sentään tuttavallisemmin keskenään ollessaan
kahden.

Thora kertoeli lapsistansa ja Dyvekestä. Ja kun Dyvekeltä tuli
kirjeitä, luki hän ne aina Samuel Sternille. Se virkisti häntä. Tuo
raikas, pulppuava nuoruudenilo vaikutti heihin kuin leivon liverrys.

Ja kun he näkivät postin saapuvan mäen juurelle, oli Samuel Stern yhtä
innokas kuin Thora saamaan nuo kirjeet.

Hän oli myöskin alkanut puhua Thoran kanssa kauppa-asioistaan heidän
ollessaan kahden — ja sitten tuli aina lisäksi jotain hänen äidistänsä,
ikäänkuin hänen mainitsemisensa olisi tuottanut hänelle tyydytystä. Ja
joskaan hän ei häntä maininnut, huomasi Thora hänen katseestansa ja
äänensävystänsä, milloin äiti oli hänen ajatuksissansa. Oli kuin hän
aina olisi ollut heidän luonansa — kun he olivat kahden.

Thora Thammers iloitsi siitä. Hän voi kumminkin tuottaa hänelle
lohdutusta. Hänestä tuntui kuin ansaitsemattomalta onnelta, että Samuel
Stern tahtoi puhua hänen kanssaan äidistänsä.

Mutta naisen tarkalla havaintokyvyllä hän huomasi että kaikki heidän
entisyyttään koskeva oli kuin kulunut pois hänen sydämestänsä.

Mikä tavaton, armelias kyky unhottaa!

Hän iloitsi siitäkin, sillä se oli oikeudenmukaista. Hänestä oli, kuin
varttuisi hänkin tuon tietoisuuden nojassa.

Hän varoisi kyllä herättämästä enää mitään entistä henkiin.

Nyt oli kai Samuel Stern täydelleen antanut hänelle anteeksi. Hän
turvautui lohdullisena tuohon ajatukseen. Lady Hammondkin muiden muassa
oli huomannut että lordi Stern, kuten hän häntä nimitti, oli käynyt
suopeammaksi muille eikä ollut enää niin ärtyisä kuin ennen.

Eräänä päivänä saattoi hän lady Hammondin ihastuksiin, lupaamalla
lähteä mukaan kalastusretkelle. Lady Hammond arveli että tuosta
hauskasta muutoksesta sai kiittää shakkipeliä, sillä hän oli jo aikoja
huomannut sen vaikuttavan jalostavasti. Mutta omaa lordiansa ei hänen
ollut koskaan onnistunut saada sitä koettamaan.

Tuo kalastusretki kävi pitemmäksi kuin oli ajateltu — ja vielä
romantillisemmaksi kuin Ldy Hammond oli kuvitellut.

He olivat eksyneet metsässä ja heidän oli täytynyt viettää kaksi yötä
tunturipaimenten risumajasissa.

Lady Hammond oli haltioissaan. Lordi merkitsi muistiinpanoja kirjaansa
varten — Samuel Stern väsyi koko seikkailuun ja halusi kotiin.

Sinä iltana, jolloin he vihdoinkin saapuivat Metsolaan, märkinä,
saaliilla kuormitettuina, olivat he olleet poissa melkein viikkokauden.

Lordi Stern oli huonolla tuulella, väitti lady Hammond.

Mutta sitä ei Marit Hennerud voinut huomata. Hän piti hänestä niin
hellää huolta, kuin olisi ollut hänen äitinsä, ja juhlallisemmin ei
liesi ollut loimunnut vielä koskaan.

Vihdoin tuli rouva Thammerskin seurusteluhuoneeseen ja lausui heidät
tervetulleiksi. Hän oli kuullut että he olivat palanneet, mutta hänen
oli ensin pitänyt lopettaa jokin työ.

Syötiin oivallista kalaa, lepäiltiin ja lämmiteltiin sekä
pidettiin hauskaa, sillä lady Hammond kertoeli ihmeellisellä
norjalais-englantilaisella sekamelskallaan kaikista retken
seikkailuista.

Samuel Stern istui hiljaa tuijottaen valkeaan pää kätten varassa.

Niin kiintynyt ei lady Hammond ollut aineeseensa, ettei olisi samalla
tarkannut kuinka miellyttävästi tuo kaunismuotoinen pää kiharatukkineen
kuvastui valkeata vastaan.

Hänen oma lordinsa oli aivan kaljupäinen.

Samuel Stern loi tuon tuostakin ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.
Hänestä tuntui että hän oli muuttunut varsin huomattavasti. Tai kenties
hän vasta nyt, oltuansa poissa, huomasi tuon muutoksen — — —

Vihdoin sanoi hän siitä jotain Thoralle.

Tämä kääntyi hänen puoleensa.

— Joku on sanonut: »Sorrow has its reward. It never leaves us, where it
found us.»... [Kärsimyksellä on palkkansa mukanaan. Se ei jätä meitä
koskaan sille asteelle, missä kohtasi meidät.] Toivon niin olevan.
Olihan muutos kylläkin tarpeen — — —

Sitten hän lisäsi hiljaa: Luulen että opin hiukan joka päivä — teidän
äidistänne!

Hän kääntyi pois — hänen silmänsä kimmelsivät kuin kyynelissä.

       *       *       *       *       *

Päivät tulivat ja menivät hiljalleen — loistavan kirkkaina ja tyyninä.

Kullanhohtoisina ympäröivät lehtipuut pihaa. Saatiin nauttia
tuollaisesta jälkikesästä, jommoisen syyskuu väliin lahjoittaa
lopettajaisikseen.

Tänä vuonna sitä kesti harvinaisen kauan.

Lady Hammond ei tahtonut lähteä Metsolasta, kun siellä vielä oli
niin kaunista, ja hän oli saanut Marit Hennerudin lupaamaan että hän
viipyisi siellä vielä jonkun aikaa. Hän oli jo vuokrannut itselleen
yhden Metsolan huviloista seuraavaksi kesäksi, ja hän koetti houkutella
rouva Thammersia lupaamaan että hänkin tulisi sinne silloin.

Mutta rouva Thammers oli pudistanut päätänsä, hymyillen taipumatonna.

Oikeastaan sai Thora aina hetkisen kuluttua kyllänsä lady Hammondin
seurasta. Siksi käytti hän aina ensi tilaisuutta päästäkseen pakoon, —
hänestä oli melkein väärin istua sisällä juttelemassa tuollaisen ihanan
sään vallitessa kuin nyt viime päivinä.

Hän meni nummelle sille paikalle missä Samuel Stern oli istunut äitinsä
kanssa.

Hän meni sinne nykyisin usein — sillä näköala sieltä oli ihmeellinen
nyt kuulakassa syysvalaistuksessa — ja myöskin siksi että tuo paikka
muistoineen liittyi hänen hiljaiseen sielunelämäänsä.

Kuinka aurinko paistoikaan korkealla, kirkkaalla taivaalla! Oli kuin
koko nummi olisi ollut tulessa, kuin olisi kaikkialla sinkoillut
säkeniä ilmaan.

Thora kävi istumaan kivellensä, keskelle tulvivaa päivänpaistetta. Ja
auringonsäteet tulivat tuttavallisina ja lempeinä tuomaan säästöön
jäänyttä kesän suloutta.

Thora nautti suurten, tyynten tunturien katselemisesta. Hänestä ne
soivat hänelle sisäistä voimaa ja hivenen omaa ikuista rauhaansa.

Rauhan saavuttaminen oli nyt oleva hänen pyrkimyksenänsä. _Aina enemmän
rauhaa!_ [Geerge Sand.] Se oli nyt oleva hänenkin mielilauseensa.

Puut näyttivät kulkevan häntä kohden noilta pitkiltä rinteiltä,
rauhallisina iloiten päivänpaisteesta... Ne olivat hänen ystäviänsä, —
hänen tuli kiittää niitä, sillä nekin olivat auttaneet häntä.

Punertavana seisoi pieni vaivaiskoivu hänen rinnallansa ja vieressä
muutamia vaalean kullanhohteen värittämää haapoja. Vieno tuulenhenkäys
pudotteli niiden lehtiä. Yksitellen ne liitelivät maahan hänen
ympärillään, synnyttäen hiljaista sipinää.

Äkkiä tuli tuulahdus, tuoden mukanaan kosken kohinaa, niin että
kuulosti kuin olisi se ollut aivan lähellä.

Tuo ei ollut hänelle mieleen. Tuo ääni ei soveltunut tänne, missä tunsi
olevansa niin valmis elämään nähden. Hänkin oli nyt alkanut tuntea
olevansa valmis — — —

Mieluummin hän kuunteli joen ääntä! Sillä oli luja tahtonsa,
mutta se ei ollut enää niin kiihkeä. Mitä se keväällä oli sanonut
hillittömyydessään, sen oli se jo unohtanut — — —

— Mitä sanot, joki, ohirientäessäsi? Onko kaikki lopuksi kääntyvä
hyväksi?

Ja joki suhisi hitaasti ja tyynesti: — Ei hätää! Päämääräänsä saapuu
kukin aikanansa!

— Niin, niin kyllä! vastasi Thora omiin ajatuksiinsa.

— Senhän tiedämme niin hyvin!

Mutta hän istui kumminkin paikallaan sitä kuunnellen. Hänestä se lausui
myönnyttelynsä niin varmasti ja vakuuttavasti, koko tuon tyynen,
tuntureita kohden kohoavan nummen kuultavaksi. — Niin, niin kyllä!
toisteli se vitkalleen ja varmasti.



21.


Thora ei tiennyt kuinka pitkälle iltapäivä oli kulunut. Hän otaksui
että oli myöhäistä ja aikoi juuri lähteä nummelta, kun näki Samuel
Sternin saapuvan sinne ja suuntaavan matkansa suoraan häntä kohden.

Oli niin harvinaista, että he nykyisin kohtasivat toisensa nummella.
Siksi jäi Thora paikoilleen.

Samuel Stern kävi istumaan tavalliselle paikallensa.

— No, milläs mielellä te nykyisin olette? Olen huomannut teidän
käyttävän shakkipeliä ja minua tekosyinä, päästäksenne pakoon.

Hymyillen myönsi Thora hänen olevan oikeassa.

— Kuinka kauan te vielä viivytte Metsolassa?

— Ladymme on houkutellut minut lupaamaan että olen täällä vielä jonkun
aikaa, niin kauan kuin parantola on auki...

— Se on oikein, — te näytätte paljoa terveemmältä! — — — Ja sittenhän
teillä on täällä niin paljon tehtävää.

— Tarkoitatte että luen Sjurin kanssa... Niin, onhan siinäkin syytä
viipyä täällä, luulen että hänellä on siitä hyötyä.

— Ja sittenhän hän käy hienona kuin sulhaspuvussa joka päivä... Meidän
on kiittäminen teitä paljosta, sekä Sjurin että minun... Mutta minä
olen mustasukkainen Sjurille... Paidat ja sukat saa hän pitää kernaasti
minun puolestani, mutta miksi te ette ole lukenut minunkin kanssani?

— Te olette tänään hyvällä tuulella.

— Oikeastaan on asianlaita aivan päinvastoin! Minun täytyy lähteä
pois tänä iltana — jo ennen illallista. Olen jo lausunut kiitokset ja
hyvästit tuolla alhaalla — ja jättänyt tervehdyksen teille!... Mutta
olipa onni, että tapasin teidät täällä!

Thora hymyili hiukan väkinäisesti. — Sehän oli merkityksetön sattuma,
kun te kerran olitte jättänyt tervehdyksen!

— Kuten tahdotte! Mutta minulle se oli onnellinen sattuma... Saan
kiittää teitä kaikesta, mitä te olette ollut Sjurille ja minulle!

— Minusta te olette niin leikkisällä päällä, sanoi Thora lyhyesti.

— Niin, tavallisesti on ollut toisin... Mutta vakavasti puhuen, oli
hauskaa että vielä tapasimme toisemme — eikö niin?

Thora ei vastannut mitään. Häntä loukkasi että hyvästijättö oli ollut
vain sattuman varassa. Sitä ei hän katsonut ansainneensa.

Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa. Kääntyessään Samuel Sternin
puoleen oli hän jälleen aivan tyyni.

— Kyllä, olen iloinen että sain tavata teitä ennen lähtöänne...
kiitollinen siitä että saan sanoa teille hyvästit!

— Mutta sallikaa minun nyt vielä sanoa muutama sana! Haluaisin
kernaasti tietää erään seikan... Meidän välillemme ei saa jäädä mitään
katkeruutta!

Hän oli käynyt hiukan kalpeammaksi kuin tavallisesti. Mutta hän istui
rauhallisena, kädet ristissä polven ympärillä. Hän vältti Samuel
Sternin katsetta.

Tämä oli käännähtänyt häntä kohden, ja hänen silmistänsä tuikahti nopea
katse Thoraan. Hän teki liikkeen kuin lähteäksensä — mutta jäi sitten
paikoilleen katsoen vaieten Thoraan.

Thora taisteli hetken, tyyntyäksensä täysin.

Sitten hän jatkoi: — Halusin sanoa teille jotain. Nyt luulen voivani
tehdä sen. Mehän olemme ystävät — eikö niin?

Samuel Stern nyökkäsi, ja Thora jatkoi hiukan epäröiden:

— Eräänä päivänä, kun puhuitte äidistänne ja mikä onni on omistaa
jonkun ihmisen rakkaus... sanoitte te, että on aina oikeutettu saamaan
tietää sen, jos on voittanut jonkun rakkauden... että tietoisuus siitä
voisi olla hyödyksi ja tukena elämässä — ja että kenelläkään ei ollut
oikeutta salata sellaista tunnetta. Teistä tuntui raskaalta, ettette
ollut koskaan saanut sanoa sitä äidillenne! — — —

— Silloin ajattelin: »Tuo on aivan totta!» Sentähden tahdon nyt sanoa
sanottavani: Aina, sekä silloin kun luulin rakastavani Arvidia että
myöhemmin... aina pidin ainoastaan teistä... teihin oli sydämeni
kiintynyt, te olitte haaveitteni esineenä! En sano tätä puolustuksena
itselleni... ja voihan tämä myöskin kuulua ihmeelliseltä. Mutta ehkä
tämä saattaa teidät käsittämään kaiken sen, mikä olennossani on ollut
katkeraa! —

— Nythän voin sanoa tämän kaiken, nyt, kun kaikki on unohdettua! Mutta
nyt teidänkin puolestanne täytyy sanoa, että olette täysin antanut
minulle anteeksi!

Samuel Stern teki torjuvan kädenliikkeen.

Thora jatkoi: — Ja näettehän te, etten minä ole enää onneton. Olen
oppinut paljon... edistynyt entisestäni... Olen tyytyväinen olooni —
kun te vain sanotte, että olette antanut minulle anteeksi!

Samuel Stern pudisti päätänsä.

— Teidänhän on annettava minulle anteeksi! Te tahdotte olla ystäväni...
Mutta se ei riitä minulle... Katsokaa, nyt olen jälleen alkanut pitää
teistä, mutta taaskin toisella tavalla kuin ennen... Rauhoittukaa, ei
teidän tarvitse pelästyä — en kiusaa teitä enää koskaan! —

— Mutta tämä sinun täytyy saada tietää: noina pitkinä vuosina, jolloin
käyskentelin yksin, loin usein katseeni ovelle, kohotin päätäni ja
odotin etkö tulisi — käännähdin huoneessani katsomaan, etkö hiipisi
luokseni minua yllättämään — — —

— Pitkän taipaleen olen saanut kulkea elämäni tietä, ehtiäkseni niin
pitkälle, että nyt tyydyn siihen, että tiedän sinun olevan olemassa...
on ihanaa ajatella sitä — niin ei ainakaan ole yksin!

— Oli aika, jolloin olisin tahtonut vihata sinua. Nyt olen ehtinyt
edemmäksi — olen onnellinen siitä, että rakkauteni on niin suuri.
En sano: »Jää luokseni, sillä päivä ehtii ehtooseen, jää luokseni,
valokseni, kun suuri pimeys tulee.» Ei, minä sanon: »Mene! Mene
luotani! Tahdon rukoilla että jotain hyvää tulee osaksesi!»

— Tuo, että on nähnyt sydämensä tunteen kasvavan suureksi ja
ihanaksi... tietoisuus, että on ehtinyt siihen, ettei enää toivo mitään
itselleen, vaan ainoastaan toiselle, se saattaa aavistamaan sielujen
salaista yhteenkuuluvaisuutta, — saattaa uskomaan, että meissä on
jotain kunnioitusta ansaitsevaa, jotain siitä Jumalan kirkkaudesta,
joka on kuluttava tuli — — —

— Te tiedätte, että kansan piti pestä vaatteensa, ennenkuin Herra tuli
alas Sinain vuorelle. Ja asetettiin raja, ettei kukaan kävisi liian
lähelle pyhää — ja hukkuisi. Ja kansa vapisi ja seisoi loitompana — — —

— Monet meistä ihmisistä ovat hukkuneet — siksi että ovat saastuttaen
koskeneet pyhään! — — —

Hänen äänensä sointi oli käynyt lempeäksi. Thorasta oli, kuin olisi
vuolas virta hellyyttä tulvehtinut häntä vastaan.

— Sano ainoastaan, rakkaani, minne menet, niin että tiedän missä elät
ja hengität! Et aavistakaan mitä minulle merkitsee tieto, että sinä
olet olemassa!... Miksi kalpenet? Onhan kaikki, mitä välillämme on
ollut, vaihtunut rauhaan! — — Löytäköön jalkasi tien sinne, missä sinun
on hyvä olla!

Thora oli istunut pää alas painuneena. Nyt loi hän katseensa ylös, ja
se kuvasti tuskaa, hänen puhuessaan värähtelevin äänin:

— Suuntasin askeleeni tänne, siksi että arvelin että jos voisin tehdä
jotain sinun hyväksesi, niin olisi se parasta minulle! — — —

— Nyt en minä lähde sinun luotasi, vaan sinä minun luotani! On
sittenkin niin, että aika kaikki parantaa! Ja kun kammiosi ei enää ole
tyhjä, vaan siinä asuu kaksi onnellista, nuorta ihmistä — silloin on
tapahtunut se, mikä minulle on parasta. Silloin tiedän, että sinä olet
antanut minulle anteeksi!

He istuivat molemmat hiljaa.

Sitten nousi Samuel Stern ja ojensi molemmat kätensä Thoralle.

— Sano, että nyt ainakin uskot minua! Etkö usko minua vieläkään?
Tahdon, että teet sen!

Hän kävi kiivaaksi.

Thora sulki silmänsä ja nojautui tukea hakien tuohon suureen kiveen.

— Miksi en uskoisi sinua! Sinä sanoit täällä kerran, että olet
unohtanut kaikki tyyni, ja minä uskon sen! Olenhan ehtinyt kesän
kuluessa tulla siitä vakuutetuksi, olen nähnyt ja oivaltanut sen
sydämelläni ja sielullani ja kaikilla aistimillani — niin että sen
kyllä uskon täydelleen! — — —

Hiljaa lisäsi hän:

— Sinun täytyy antaa anteeksi kaikki mitä minä silloin sanoin!...
Nyt en enää ajattele sillä tavoin. Nyt ajattelen ainoastaan, kuinka
onnellinen olisin, jos sinun olisi hyvä olla!

Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän koetti turhaan sitä vastustaa.

Samuel Stern istui hänen viereensä.

— Sano nyt minulle kautta tosimman totuuden, etkö uskonut minua
silloinkin, kun sanoit ettet voisi tehdä sitä koskaan... ja oliko totta
että olit unohtanut minut?

Thora kävi kuolonkalpeaksi.

— Se ei ollut totta! Mutta minä pelkäsin omaa itseäni. En luottanut
itseeni. Siksi täytyi minun pelastautua pakoon.

Samuel Stern nousi ja kulki muutaman askeleen. Mieli järkytettynä
katsoi Thora hänen jälkeensä.

Hän palasi, kumartui Thoraa kohden ja katsoi hänen hermostuneesti
vavahteleviin kasvoihinsa.

— Enkö minä voisi päästä Suden paikalle? Sehän ei ole täällä!

Ja hän anasti Suden paikan, laskien päänsä Thoran polvelle.

Saiko hän tehdä niin? Hän kysyi vielä kerran nöyrästi ja kaihoisasti.

Thora ei voinut vastata. Hänen mieltänsä vavahdutti hiljainen
riemuntunne, joka purkaantui kyyneliin.

Samuel Stern ei puhunut enää mitään.

Silloin kumartui Thora häntä kohden. Hän halusi nähdä hänen kasvonsa.

Samuel Stern itki.

Thora laski poskensa hänen kutreillensa sulkien silmänsä. Hiljainen
onnen, autuaallisuuden hohde kirkasti koko hänen olentonsa...

Oliko tämä totta? Vai uneksiko hän jälleen? —

       *       *       *       *       *

— Vai aioit sinä toimittaa minulle nuoren vaimon, kuiskasi hän.

Thora nauroi, mutta hänen naurussansa soinnahteli kiihkeä hellyys.

— Sinähän olit lakannut ajattelemasta minua... et minua enää nähnyt, et
kuullut — senhän kyllä huomasin!

— Ja kumminkin keskittyi kaikki sinuun... olit käynyt muistoksi...
Enhän voinut käsittää muuta kuin että olit hylännyt minut ainiaaksi.
Silloin kun sinä sanoit, ettet voisi enää koskaan luottaa minuun,
silloin tunsin kadottaneeni sinut kokonaan. Tunsin mielessäni kuin
kalman kylmää.

— Anna minulle anteeksi! — Hän sulkeutui hänen syliinsä.

— Ja nyt minä tulen, kuiskasi Samuel Stern, — anomaan sinulta lämpöä ja
suojaa — suotko niitä minulle?

— Ei, minähän tulen sinun luoksesi, pyytäen että päästäisit minut
sisään, — sinne, missä äitisikin on. Tahdon istua hänen jalkojensa
juuressa ja oppia hänestä! Itse olen saanut kärsiä enin siitä etten
tullut ennen!

— Tiedätkö, kuiskasi hän hetkisen kuluttua, — jos en olisi ollut niin
varmasti vakuutettu, että sinä olit unohtanut minut, niin en tiedä
olisinko voinut sanoa sinulle sen mitä sanoin.

— Sittenhän minulla on syytä iloita arvokkaasta käytöksestäni. Mutta
älkäämme enää ajatelko sitä asiaa. En nyt jälkeenpäin yhtään käsitä,
kuinka kaikki oikein tapahtui.

Mutta äkkiä tunsi Thora mielensä masentuvan. Hän irroittihe Samuel
Sternin syleilystä.

— Mutta kaikki johtui siis ainoastaan pelkästä sattumasta?

— Mitä sinä tarkoitat? Älä puhu halveksivasti niinsanotuista
sattumista. Ne ne juuri muovailevat meidän kohtalomme! — — Ethän toki
aikone jälleen lähteä tiehesi?

Hän pusersi Thoran kiihkeästi povellensa ja painoi päänsä hänen
olallensa.

— Et voi uskoa kuinka köyhän, palelevan miehen on ihanaa saada tulla
sisään!

Mutta Thora ei voinut vapautua ajatuksistansa.

— Mutta muutoin sinä olisit matkustanut pois!... Olisit lähtenyt minun
luotani?

Samuel Stern katsoi häneen lempeän nuhtelevasti.

— Enhän tiennyt muutakaan neuvoa, rakkaani! Muista, että olit itse
saattanut asiat sille kannalle! Laupiaana enkelinä esiintymisesi oli
aivan eri asia. — Mutta kenties olisin sittenkin palannut katsomaan,
olitko sinä vielä täällä.

— Mutta minua pahoittaa tosiaankin, ettet sinä saanut nuorta, hilpeätä
ja raikasta pikku vaimoa...

Samuel Stern laski kätensä hänen suullensa. Hän tarttui siihen ja
suuteli sitä.

— Niin, nähnethän sinä, että minä olen tullut vanhaksi, niin vanhaksi,
että minun pitäisi olla aivan harmaa.

— Pikku lapsi, sinä et käsitä ollenkaan mitä rakkaus on!... Jos sinä
olisit niin vanha, ettei sinulla olisi enää elettävänä kuin yksi ainoa
päivä, niin iloitsisin, jos ehtisin luoksesi, niin että saisimme elää
sen päivän yhdessä. Ja jos meillä ei olisi muuta kuin tämä lyhyt
hetkinen, niin en vaihtaisi sitä pitkään elämään nuoren vaimon seurassa!

Hän nauroi, sulki Thoran molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä.

— Arvaan että haluaisit olla seitsentoistavuotias kuten muinoin. Mutta
onneksi ei ole niin!... Tahdon uskoa sinulle muutaman seikan: sitä
onnea, jonka tänään olen voittanut, en vaihda, en seitsemääntoista
vuoteen, en mihinkään vähempiarvoiseen... Etkö tunne kuinka paljon
arvokkaammaksi se on muuttunut, — se on kallisarvoisen viinin
kaltainen, joka säästössä yhä paranee, se tulee pysymään muuttumatonna
kuin raskas, punainen kulta. — — —

— Sanot että on myöhäistä! Siunaus ei tule koskaan liian myöhään. Mihin
aikaan elämästä se tulleekin, on se parasta mitä voi tulla osaksemme.
Mutta mitä nyt?

Thoran katse oli käynyt surulliseksi. Siinä oli jäljellä jotain hänen
kärsimyksistänsä, hänen kyynelistään, — kuin vienoa kaihoa.

— Mitä ajattelet? kysyi Samuel Stern hiljaa.

— Minua vaivaa omatuntoni. Oletko antanut anteeksi, että elämämme on
mennyt hukkaan?

Samuel Stern sulki hänet lempeästi syliinsä. — Oletko _sinä_ antanut
anteeksi minulle? »Vuosikausia olen ihmetellyt, kuinka voin tehdä sillä
tavoin... Ja elämämme ei ole mennyt hukkaan, se hymyilee meille sinun
hymyilyssäsi. Kun suljen sinut syliini, on elämä luonamme.

Thora katsoi häneen, peläten antautuvansa ennen aikojaan onnen valtaan.

— Ah, Samuel, tahtoisin että näkisit kaikki oikeassa valaistuksessa.
Sitä et sinä tee.

Samuel Stern katsoi syvälle hänen silmiinsä.

— Sano vain että tunnet olevasi turvassa minun tykönäni! pyysi hän. —
Sano se!...

— Katsos, nyt on nuoruutemme palannut jälleen. Mutta totta on, että
olen odottanut sinua. Miksi viivyit niin kauan? — — Ja muistatko,
kuinka puro lirisi ja kohisi kuusten alla... Täällä suhisee vielä tuo
vanha kuusi ja puro lirisee ja kohisee ja kuiskii... Muistatko vielä?

— Niin, me toivoimme että ajan kulku pysähtyisi!

— Niin, nyt on tuo aika palannut!

— Niin kyllä! kuiskasi Thora, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän
kääntyi poispäin, ettei Samuel Stern huomaisi sitä.

Voiko olla totta, että he vihdoinkin olivat löytäneet toisensa? Että
Samuel Stern oli hänen luonansa ja etteivät he eroaisi enää koskaan?

Kuinka onnellinen Thora olikaan kuullessaan hänen äänensä ja hänen
hiljaisen hengityksensä! Hän oli saanut takaisin hymyilynsä ja tuon
lempeän suunilmeen.

— Thora! Tiedätkö millainen nimi sinulla on? Se on tummansininen ja
salaperäinen kuin tuo kaukainen tunturi... ja siitä säteilee salattua
päivänpaistetta — kuten sinusta itsestäsi.

Hän kumartui Thoraa kohden. — Thora, mitä sinä mietit?

— Ajatukseni ovat pysähtyneet, en mieti mitään.

— Se johtuu siitä että kesä yhä jatkuu!... Täällä sataa ruusuja
ja päivä paistaa... ja _sinä_ olet täällä! Et ole sittenkään
seitsemäätoista vanhempi. Minä kiitän Jumalaa sinusta!

— Ah, Samuel, näet väärin!

— Ei, minä näen että sinä olet palannut luokseni — — ja siitä tahdon
kiittää polvillani joka päivä... et aavastakaan kuinka usein olen
kaihonnut saada edes koskea käteesi! Miksi suljet silmäsi?

— Niitä häikäisee... Minua häikäisee valovirran tavoin se että olen
luonasi!... Jos olet onnellinen, on kaikki autuaallista! Sinun tykönäsi
on lämpöä ja kaikkea hyvää. Minä olen palelluksissani, olen vihdoin
löytänyt kotiin! Sano vielä kerran, Samuel, että pidät minusta, vielä
kerran! Janoan niitä sanoja, tiedän että puhut totta! — — —

Hiljaisuus ympäröi heitä. Ainoastaan järveltä kuului airojen loisketta
yksinäiseltä veneeltä.

Oli kuin korkea kirkko olisi kaartunut heidän ylitsensä pyhässä
hiljaisuudessa...

Thora istui hymyhuulin. Riemu valtasi hänen mielensä — syvä,
vavahteleva riemu.

Heistä oli molemmista niin ihanaa vain istua yhdessä, tietäen etteivät
he enää eroaisi.

Vain silloin tällöin täytyi Samuel Sternin sanoa joku sana. Sitten
vallitsi jälleen hiljaisuus.

Sitten täytyi taas Thoran sanoa jotain, tullaksensa vakuutetuksi ettei
tuo kaikki ollut unta vain.

Hänen siinä istuessansa olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Synkät
piirteet olivat kirkastuneet. Niihin oli tullut uusi, onnellinen ilme. —

— Samuel, minun täytyy uudelleen kysyä sinulta jotakin. Pidätkö sinä
todellakin minusta?... Minusta se on niin ihmeellistä, — minun täytyy
kysyä sitä yhä uudelleen! —

Samuel Stern ei vastannut. Hän teki vain puolestansa myöskin muutamia
typeriä pikku kysymyksiä, joissa ei ollut rahtuakaan järkeä, vaan jotka
syvästi liikuttivat Thoraa.

— Sinä unohdat kaikki nuo vuodet, jotka ovat menneet menojaan, Samuel!

— Minun nimeni kuuluu niin toisenlaiselta, kun sinä lausut sen! Siitä
tulee uusi nimi. Se kajahtaa niin vienolta ja syvälliseltä, niin
pehmoiselta ja onnekkaalta! Sano se vielä uudelleen! Ennen et lausunut
sitä sillä tavoin — et sellaisella äänensävyllä! — — —

— Ja entä valkoinen puku, joka sinulla oli ylläsi, kun läksit luotani
— minne se on joutunut? Juuri sellainen puku pitää sinulla olla, kun
tulet omakseni — niin että minä tiedän sinun palanneen!

— Mutta Samuel, silloinhan kaikki ihmiset nauravat minulle!

— Mitä se meitä haittaa, jos he nauravatkin! Voitko sanoa?

Sitä ei Thora voinut.

— Mutta sanopa sinä vuorostasi muuan seikka, jota olen aivan unohtanut
kysyä: voitko _sinä_ rakastaa minua? Voitko ainaiseksi sulkea minut
sydämeesi? Muistatko satuja, joita täällä kerroimme toisillemme? Tämä
on paras niistä kaikista!

— Ja tässä on meillä kukkasia yltympäri! Tässä on akanhammas ja
päivännouto ja silmäruoho. Katsos, kuinka ne ovat hienosti puetut.
Oletko kutsunut ne tänään juhlaan?

— Ja täällähän sinikellosikin ovat. Kuuletko niiden äänen?

Thora nauroi: — Aioin juuri kysyä, kuulitko sinä sen!

— Kuinka sinun naurusi on vienoa ja kaunista! Et tiedä itse, kuinka
kaunista se on ja kuinka se nuorentaa pikku kasvojasi! Mitä sinä sanot?

— En yhtään mitään. En saa esiin mitään — minulla on niin paljon
sanottavaa!

— Kuuletko, kuinka hongat suhisevat tuolla kankaalla? En koskaan ole
kuullut metsän suhisevan sillä tavoin kuin tänään!... Ja tässä tulee
veljemme tuulonen. Yhtykäämme ylistyslauluun tuulen ja pauhun, myrskyn
ja tyvenen, siskomme kuun ja kaikkein valkoisten pikku tähtösten
kunniaksi! — Ylistäkäämme elämää!

Samuel Stern kävi rauhattomaksi, sillä Thora oli niin kalpea. Hän veti
varovasti pienen vaipan hänen ympärilleen.

— Olet väsynyt. Sinun pitää istua aivan hiljaa.

Thora hymyili. — Tahdon ajatella sinua!

Hän painautui Samuel Sternin povelle.

— Sano jotain! On niin ihanaa kuulla sinun puhuvan!

Samuel Stern istui kuiskaillen hänen kanssaan, mutta hiukan vain, että
hän lepäisi paremmin.

Thora vastasi joka kerran hymyilyllä.

Äkkiä hän kohottautui suoremmaksi.

— Samuel, minun pitää vielä kysyä sinulta jotakin.

Samuel Stern veti hänet povellensa.

— Olethan Sanpriel! kuiskasi hän.

Thora ei kysellyt enää.

Nyt tuli Susi heidän luoksensa. Se heristi korviansa ja katsoi heitä
tarkkaavasti kesyttömillä ruskeilla silmillänsä. Sitten se paneutui
maahan häntäänsä liehutellen, vakuutettuna että kaikki oli juuri
kohdallaan.

— Nyt lankeaa kaste maahan. Nyt soivat iltakellot, kehottaen kaikkia
yhtymään iltaruskon kiitoslauluun!

— Kuulen sen! sanoi Thora, sulkien kätensä hänen käteensä.

Hopeansininen sumu laskeutui harjanteille. Se leveni yli järven ja
tunturien. Metsät painuivat pimeään.

He katsoivat, kuinka aurinko vaipui nummen hämärään.

Hiljaa ja huomaamatta oli kuu ilmaantunut taivaalle. Se oli alhaalla
taivaanrannassa ja loi vaaleata hopeanhohdetta. Säteet väreilivät —
kuin soittimen kielet soittoniekan niitä käytellessä.

Tuuli oli viileän puhdas, kuin tulisi se iäisyyden mailta.

— Mitä kuiskivat kaikki nuo kukkaset?

Thora vastasi hymyillen:

— Enkeli käy yli kaiken maan ja tuo meille tervehdyksensä.

Hänen katseeseensa tuli juhlallinen ilme. Autuaallisuus täytti hänen
mielensä.

Hänestä tuntui, kuin ei hänen sydämensä kestäisi — kuin täytyisi hänen
menehtyä onneen!...

Taivas oli hehkunut kultaisin liekein, jotka leijailivat ja sammuivat.

Ja sitten tulvahti esiin punertava valomeri säteillen tummimmasta
purppurasta hennoimpaan valkohohteeseen.

Ikuinen lumi hehkui tulessa, nummi peittyi veripunaan.

Mutta tunturien ja harjojen yläpuolella vallitsi häikäisevä kirkkaus.

Heistä oli kuin olisivat he saaneet ohi tähtien luoda katseen
loppumattomaan iäisyyteen.

Ja siellä liiteli ihmeellisiä, hienoja kukkasia, joiden väreille
ei kukaan ole keksinyt nimeä. Oli kuin näkisivät he valkosiipien
välkkeen... lähetin kirkkauden mailta!...

Vavahdus kävi läpi Thoran olennon. Ihanan haaveen vallassa hän kuiskasi:

— Samuel! Äitisi on avannut meille tien luvattuun maahan!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Luvattu maa : Romaani" ***