Title: Aseseppä : Kajastuksia uskonpuhdistuksen ajalta
Author: Rydberg, Viktor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Aseseppä : Kajastuksia uskonpuhdistuksen ajalta" ***


ASESEPPÄ

Kajastuksia Uskonpuhdistuksen Ajalta


Kirj.

VIKTOR RYDBERG


Suomentanut

K. Koskimies



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.



SISÄLLYS:

     1. Harpunsoittaja ja hänen poikansa.
    II. Harpunsoittajan iltarukous.
   III. Mestari Gudmundin portilla.
    IV. Fabbea opetetaan runoa lausumaan.
     V. Jönköpingin linnassa.
    VI. Talavidin majatalossa.
   VII. Gudmund mestarin laiturilla.
  VIII. Kuinka Laurista tuli auktoriteetti.
    IX. Gudmund mestarin iltavahtikävely.
     X. Kasteenuudistajat.
    XI. "Suoraan sydämestä".
   XII. Margit ja Arvi Niilonpoika. Velka Lybekiin.


Neljän vuoden kuluttua:

  XIII. Maisteri Lauri.
   XIV. "Suoraan sydämestä" seuran viimeinen kokous.
    XV. Soittokello.
   XVI. Viimeinen iltavahtikävely.
  XVII. Aarteenkaivaja.
 XVIII. Gudmund mestarin matka Slattelaan.
   XIX. Kapina Jönköpingissä.
    XX. Harpunsoittajan viimeinen retki.
   XXI. Lauri maisteri Slatten luona.
  XXII. Itämaille.
 XXIII. Nuorta lempeä.
  XXIV. Lauri maisteri matkustaa ulkomaille.
   XXV. Slatte.
  XXVI. Noitaketo.
 XXVII. Arkkipiispa Laurentius Gudmundi.



I.

HARPUNSOITTAJA JA HÄNEN POIKANSA.


    Kulku kangastiellä näin
    raskas poutasäällä,
    poika mulla sylissäni,
    harppu olkapäällä.
    Harppu väsyi helkkynään,
    poika hiekkaan pehmeään;
    saakoon harppu hoivan,
    Gunnar levon oivan.

    Päivän matkan metsämaa,
    Herran honkahuone,
    viilein varjoin aukeaa —
    viivyn, katson tuonne.
    Gunnar kuulee solinan,
    kuulee Sirkun laulavan,
    honkain huminoivan,
    uneen tuo se hoivan.

Havupuut tässä metsässä kasvoivat vähän lihavammasta maaperästä
kuin niillä seuduilla, joita harpunsoittaja Svante viimeksi oli
taivaltanut, missä tuskin näkyi muuta kuin kanervia ja varpuja niukalti
peittävän kuivaa nummenkamaraa harvassa seisovain puiden välissä sekä
suoperäisissä alhoissa tuhankarvaista pajuvaivaista kasvavan; niin,
sielläpä hän ei ollut pitkillä aloilla nähnyt muuta kuin jäkäliä,
valkoisia, harmaita tai viheriänkeltaisia, ja takiaisen karheita
sukamaisia lehtiä maata verhomassa.

Mutta siinäpä vähäläntä nurmi kasvaa rehotti ruohoa ja vuokkosia,
jopa jälkimmäisiä paikoin niin viljalti, että ne kaukaa näyttivät
luminietoksilta. Somempaa nurmen-laikaretta ei harpunsoittaja ollut
tavannut matkallaan valtatien varrella Laga-laaksossa. Tuomisto, jonka
kukkaset juuri olivat silmikoistaan esiin puhkeamaisillaan, peitti
varjoonsa mäen vieren alas purolle asti, jonka, kuulakka vesi juosta
kulisi kellervää hiekkauomaa myöten. Vesi viekotti harpunsoittajaa
uimaan ja uittamaan poikaansa. Siitä taas astuttiin, sillä ennen yötä
oli ehdittävä Talavidin majataloon tuonne mäkilöille länsipuolella
Jönköpingiä vähän matkaa kaupungin portilta.

    Sammuu päivä, puhaltaa
    viima vainiolle;
    poika päänsä kallistaa
    isän hartiolle.
    Iltarusko soihdullaan
    viittaa luokseen tulemaan;
    soipi enkelsuista:
    Gunnar, meitä muista!

    Kohtalo yökuilustaan
    monen lähteen luopi:
    murheen karvas lähde vaan
    terveyttä tuopi.
    Siitä siekin — tiedän sen —
    juomaan joudut, pojoinen.
    Jumala, poloista
    säästä synnin soista!

    Päänsä pystyyn kuusi loi —
    kostoks kaatajalle
    sulo lämmön, valon toi
    kurkihirren alle.
    Gunnar! kasvun niinkuin tuon,
    jalon kuolon saavan suon
    kautta Kaikkivoivan
    laulunlapsen oivan.

Svante ehtikin, arvionsa mukaan, metsästä aukealle päivänlaskun aikaan.
Siinä aukeni hänen eteensä Vetterin laakso, valoisa, pitkän pitkä
alanko, pohjoisesta päästään yhtyen taivaanrantaan ja, kuten hänestä
näytti, täynnä tiivistynyttä, kaunokin-sinistä vipevöivää kevätilmaa,
josta idässä kohosi utuisen iltavälkkeen vivahteluissa hiljalleen
häivenevä rantakaistale.

Ja tuolla alhaalla on Jönköping, sen solakka kirkontornin huipuke,
sen puolittain raunistunut linnantorni, fransiskolaisluostarin
portaanmuotoinen pääty ja kappelien kattoristit, joista vielä
kimaltelee lännen kultasäteitä, valaisten allansa joukkoa likitysten
ahdettuja sammalvihreitä, sieltä täältä tiilellekin punottavia kattoja.
Luostarinkello kumahtelee leppeän vanhuksen äänellä ja joku myöhästynyt
tappuin kuuluu vielä joltakin kaupungin pesulaiturilta viime kertojansa
paukuttelevan.

Oikealla puolen maantietä ja siksi kaukana, ettei sen pölystä ole
haittaa, sijaitsee hentolehväisten koivujen keskellä hyväksi kehuttu
Talavidin majatalo parvineen, ullakkoineen, kaalitarhoineen. Emäntä,
keski-ikäinen nainen, jolla on hauskat, mielevät kasvonsävyt, näkee
harpunsoittajan astuvan veräjästä ja tervehtää häntä kuin tuttua ja
samalla kumminkin kuin korkeaa herraa. Mutta Gunnarin, tuon pitkätukan
keltakutrin poikasen, hän ottaa syliinsä ja kantaa sisään.



II.

HARPUNSOITTAJAN ILTARUKOUS.


Vähän aikaa näiden vierasten tultua alkoi sataa.

Gunnar nautti unta ullakkokamarissa ruusukuvillisen peiton alla,
ja harppu oli ripustettuna seinälle hänen yläpuolelleen. Se oli
somatekoinen kapine keveä kantaa, ja siinä oli ihmeellinen kaikupohja.
Taru kertoo Hjarrande nimisen kuninkaan muinoin tehneen tämmöisiä
soittimia. Smoolannissa luultiin kahden näistä vielä säilyneen. Toinen
oli Svanten; toisen omisti rosvopäällikkö Slatte, jota myös mainittiin
rosvo-Odenin nimellä. Mutta se oli miehenmittaa korkeampi kannel ja
siinä luultiin itse paholaisen asuvan.

Pojan vuoteen vieressä istui harpunsoittaja silmäillen kynttilän
valossa kirjettä, joka ei ollut eilispäivänä tekijänsä kynästä
lähtenyt. Hän osasi sen ulkoa, ja vaikka katse tähtäili paperia, tunsi
hän tajussaan enemmin uneksivansa kuin lukevansa. Kirjeentekijä oli
piirtänyt nimekseen Ulrik von Hutten latinalaisessa muodossa.

Svante kääri kirjeen huolekkaasti kokoon ja pisti sen tavalliseen
kätköön reppunsa sisään. Hän avasi sivukomeron, jossa jo parina
vuonna oli pidetty tallella erikuosisia pukuja häntä itseään varten
sekä ahtaiksi käyneitä ynnä uusiakin Gunnarille, joita paikan emäntä
Birgit vähä väliä tuuletteli ja korjaili. Huoneessa oli myös hyllyllä
kirjoja, latinaisia ja kreikkalaisia, ulkomailla painettuja. Komeroita
tai arkkuja, tämmöistä tavaraa sisällään, löytyi Svantea varten
kunniallisten porvarien ja majatalonisäntäin takana Lödösen, Skaran ja
Vexiön kaupungeissa, metsästäjänmökissä Ekesjön luona, Skeningessä,
Linköpingissä, ehkä monin paikoin muuallakin.

Parven ovi oli avoinna. Satoi viljavasti. Ainoat vieraat majatalossa
olivat hän ja poika. Talonväki oli mennyt levolle, samoin kuin ihmiset
alhaalla kaupungissakin. Sade oli, kuten sanoimme, viljavaa, mutta
tasaista ja tyventä, niin että seudulla vallitseva hiljaisuus siitä
häiriintymättä tuli tuntuviin.

Svante otti joukosta pergamenttikantisen kirjan. Se oli Lucanuksen
runoelma Rooman vapauden häviöstä. Siinä oli säkeitä, hänen mieleensä
syvälle painuneita, joista hän väliin tukalissa tiloissa oli saanut
tehtävänsä selville. Niinpä se säe, joka häpeämerkillä polttaa
semmoisen, ken elää saadakseen heittää menneeksi sen mikä elämälle
arvon antaa. Mutta kirjan pientä painetta oli heikossa kynttilänvalossa
vaikea lukea; hän laski siis kirjan takaisin laudalle, astui ulos
parvikatoksen alle, kuunteli surunvoittoisella nautinnolla sateen
suhinaa, solinaa ja lorinaa, nojasi otsansa nokkuvan aidakkeen
pylvääseen ja rukoili tai ajatteli:

— Herra Jumalani! Minä kiitän sinua siitä ilosta, jota niin runsaasti
olet suonut minulle kelvottomalle, sekä murheesta, jonka annat jokena
juosta sieluni läpi. Sen vesi viljavoittaa. Sen vierillä ijäisyyskukat
kasvavat, eikä sydämeni milloinkaan tuntenut ääretöntä kaipiota ja
ääretöntä lohdutusta, ennenkuin sain kuunnella surukymien hiljaista
huokailua.

Minä kiitän sinua siitä lyhyestä onnellisuuden vuodesta, jonka soit
minulle suloisen vaimon sivulla, ja siitä moninaisen huolen ja onnen
taakasta, jota vaimoni pojan isä tuntee kantavansa myöskin äidin,
siskon ja veljen sijaisena.

Minä kiitän sinua siitä, että minä ja poikani olemme niiden isäin
jälkeläisiä, jotka verensä vuotivat ja henkensä heittivät sorrettujen
hyväksi. Anna hänellekin näiden mieltä! Sitä rukoilen hänelle, mutta
en heidän sankarimainettaan, sillä semmoinen on turhaa loistoa. Suo
hänelle onnellisuutta, mutta älä semmoista, joka muiden kärsimyksiä
nähdessään ei tunne häiriintyvänsä! Tee hänestä ennen Latsarus, jota
sinun Kristuksesi rakastaa, kuin rikas mies!

Mieluimmin soisin että hän urhollisena, iloiten ja sinuun turvaten
saisi kaatua kentällä, taistellessaan sen puolesta mikä köyhän miehen
asiassa on oikeaa ja evankelista. Mutta mitä tyhmän ihmisen suomiset
ovat sinun neuvojesi edessä, oi Herra!

Samaa toivoin minä itselleni, mutta et ole sitä tähän asti sallinut.
Niin annapa minun, kunnes se tapahtuu, käyttää laulun lahjaa saman
asian hyväksi! Minä tunnen sen olevan sinulta ja että se on enemmäksi
aijottu kuin ilomaljain ääressä riemuilemaan tahi unikukan tuoksulla
tuskaa lieventämään, vaikka se tämmöisenäkin on sinun armosi
aarteista vuotanut lahja. Pane huulilleni ne sanat, jotka edistävät
miehenmieltä, kuntoa ja hyvyyttä kansassani ja kajastuttavat sen
näkyviin ijäisyyskuvia sen matkalla määränpäätä kohden vuosituhansien
taa! Miksi, ellei juuri sitä varten, annoit syntisille ihmisraukoille
lahjan, jonka ainoastaan metsän viattomat visertäjät olisivat otolliset
saamaan?

Anna minulle tarmoa toimiakseni jotakin kansani keskellä Gösta
kuninkaan asian eduksi, mikäli siinä on oikeutta ja maa siitä voi
hyötyä! Anna hänen käydä Sturein jälkiä ja välttää sortovaltiasten
teitä!

Tue kädelläsi Martinus Lutherin pyrintöä entiselleen rakentaa sinun
seurakuntaasi! Läheisiä hengenheimolaisia emme ole hän ja minä;
mutta kun samensit hänen silmänsä näkemästä kaikkea sitä ihanuutta,
jonka uudestaan ilmestytit näinä aikoina, sittekun olit antanut
sen ateenalaisten ja roomalaisten mukana kadota, loit hänelle sitä
selkeämmän silmän, sitä hartaamman ja rohkeamman sydämen siinä mitä
terveytemme lähinnä tarvitsee. Pidä hänen mielensä vireillä ja anna
niiden voimain, jotka hänen kauttansa laskit valloilleen, selvittää
taivastamme paljon avarammalta kuin minne Martinuksen silmä ja oma
katseeni kannattaa!

Me nureksimme niin usein sinun neuvojasi vastaan. Me tahtoisimme
kaiken käymään niin mukavasti, niin omaa mieltämme myöten; ja kun tuli
polttaa talomme, kun vesitulva turmelee viljasarkamme, kun ukonnuoli
erotusta tekemättä iskee vanhurskaan ja jumalattoman majaan, kun
ruttotauti tempaa hurskaan ja säästää pahan, kun tuoni ottaa meiltä
armaamme eikä rukouksemme kykene muuttamaan sitä ikijärjestystä,
jonka ääretön järkesi sääsi, silloin lyhytnäköiset lapsesi ovat niin
kerkiät sanontaan: me olemme isättömiä, meillä ei ole Jumalaa. He eivät
ajattele että rukouksensa useimmiten kapinoivat sinun järjestystäsi
vastaan, eivätkä muista sinun esikois-poikasi nöyrää rukouksen sävyä,
hän kun sanoi: "älköön minun tahtoni tapahtuko, vaan sinun! Mutta minä
kiitän sinua siitä, että ruton viikate, kuten auringon valokerä, käy
tietänsä vanhurskaitten ja pahain yli, heitä yhtään erottelematta,
jotta jumalisen samoin kuin jumalattomankin täytyisi harkita hyviä
perustuksia talolleen säilyttääkseen sitä kukistumasta. Muutoinpa
pelkuruus voitonahnaalla hurskaudella ostaisi itselleen rankaisusta
pääsön oikeuden — halpa, häpeällinen hurskaus eikä ensinkään sovelias
sinun jumalankuvallesi, joka luotiin rakastamaan, omaa etuansa
etsimättä. Kiitän sinua kukkain keskellä matelevasta kyykäärmeestä,
joka varottaa meitä suruttomuudesta, kiitän kulkutaudeista, jotka
pakottavat meitä pyrkimään taivaalliseen Jerusalemiin, pitämään
sen kiiltäviä katuja ja saastatonta ilmaa esikuvanamme. Kiitän
sinua tunnonvaivoista, jotka puhdistavat meitä ikäänkuin tulella ja
tuosta tuskissaan etsivästä epäilyksestä, joka kantaa kiviä lujaksi
perustaksi tiedon ja uskon temppelille. Kiitän sinua kuolemasta, joka,
erottaessaan meidät rakastetuistamme, kieltää meitä kiinnittämästä
onneamme tämän maailman katooviin ilmiöihin yksinänsä."



III.

MESTARI GUDMUNDIN PORTILLA.


Kun "Vestra-hallar" ("Länsi-ahteet" suomeksi. Suom. muist.) nimisiltä
mäiltä Talavidin luota oli astunut alas Junebäckin purolle sekä käynyt
tuon pienen palan matkaa Bylidenin poikki pyhän Pietarin kappelin
ohi, näki edessään Jönköpingin valtakadun. Jos kulki tätä pari kolme
kivenheittoa eteenpäin, niin tuskinpa silmä saattoi sivuta erästä
taloa vasemmalla puolen, isoa taloa, joka yksistään sulki piiriinsä
kokonaisen avaran korttelin ja jonka alalla näkyi, lähinnä katua ja
kahden puolen pihamaata, kaksi koreapäätyistä rakennusta, toinen
puusta koruveistoksilla somistettu, toinen uudempi tiilistä. Kadusta
erotti talonmaan korkea rauta-aita, taideteos, jossa suippokaaria,
ruusukkeita, kannustähtiä, kilpiä ja hevoskenkiä rivittäin vaihteli
keskenään, jossa näki ristikkäin pantuja kirveitä ja miekkoja, pylväitä
kannatellen ristikukkia sekä tankoja tehtyinä keihään ja partisaanin
muotoihin.

Tämä rauta-aita oli samalla isännän ammattikilpenä, sillä talon omisti
aseseppä Gudmund Gudmundinpoika, ja vasemmalla puolen sitä, vähä
alempana Vetteriin päin, seisoi rivi tilavia pajoja. Ristikkoportin
kummankin puoliskon päällä upeili ylinnä haarniska; siinä nähtiin sepän
puumerkki sekä nimen alkukirjaimet "G.O.S." (Gudmund Gudmundsson),
joiden toisiinsa kiertyviä saikuroita ei ollut helppo selvitellä.

Tiilirakennuksella oli aineen puolesta ainoastaan kaksi tai kolme
kaltaistansa kaupungin talojen joukossa, mutta ei yhtään kilpailijaa
koristuksiin nähden. Päätyseinän keskustalta kohosi kaksikerroksinen
ulkoilema, jota kannatti maassa seisova, pyörösauvoilla jaeltu
ja lehväkkeillä somistettu pylväs Omberginkivestä. Ulkoilema
päättyi ylhäältä konsooliin, jossa Neitsyt Maaria kullattu kruunu
päässään seisoi korusuojuksen alla. Tämän yläpuolella rivi vinoon
pantuja lasipäällysteisiä tiiliä, sekä ylinnä päätykolmiossa
kalkkikivikoristeita esittäen vertauskuvia, joiden pulmat mestari
Gudmund miettimällä oli keksinyt ja itse paraiten osasi selittää. Hän
odotti että joku älykäs arvotusten selittäjä myöskin sen tekisi; mutta
ei kukaan sitä yrittänyt, ja hän kätki selityksen sydämeensä.

Puurakennuksen päädyn paraana koristeena oli Vidrik Valandinpojan kuva,
vasara ja pihdit kilvessään. Hän oli Jönköpingin seppäin suojeluspyhä
ja hänen kehuttiin olleen mallinmukaisen kristityn.

Varhaisena kevätpäivän aamuna, auringon pihistäessä sameain
sadepilvien lomista — sen jälkeisenä päivänä, jolloin harpunsoittaja
Svante oli saapunut Talavidiin — seisoi Gudmund mestari puolittain
avatulla ristikkoportilla ja puhutteli monivuotista työtoveriansa,
Heikki sälliä, jota tavallisesti nimitettiin Fabbeksi. Gudmund oli
vartaloltaan pitkä, ja sepältä hänen kaiketi olisi pitänyt näyttää,
koskapa hän seppä oli, ja isä, isoisä ja isoisänisä olivat olleet
seppiä; mutta eipä hän sepältä kuitenkaan näyttänyt, sillä hänen
rintakehänsä oli kapea, melkeinpä sisäänpainunut ja häneltä puuttui
silmäkulmain ja suupielten tienoilta tuo jänneasento, joka tavallisesti
on huomattavissa Valandin ammattilaisissa. Puhuessaan piirteli hän
sauvalla maahan ja katsahti väliin varottavasti, surumielisesti Fabbeen.

Fabbe oli lyhyenläntä, vilkkuvasilmäinen mies. Hänen kaulastaan
riippui rinnalle teräslanka sekä siihen pujotettuina arkun ja lippaan
lukkoja ikäänkuin helmiä nauhassa; selässään hänellä oli sällinreppu,
toisella puolella ruokapussi ja tinapullo, toisella laukku, ja kädessä
ryhmysauva. Mestarin sanoja kuunnellessaan hän tähysteli pihan keskellä
kasvavan jättiläislehmuksen latvaa, jossa aamuauringon välke kimalteli
ja kottaraisia ynnä muita laululintusia elämöi ja viserteli kilvan
pajoissa vasta alkaneiden vasarankalkutusten kanssa.

— Tässä kotoni kynnyksellä, mestari Gudmund lausui juhlallisesti, kysyn
sinulta vielä kerran: etkö tahdo jäädä, Heikki? Samaa asiaa olen tällä
portilla tähän aikaan vuotta kysynyt sinulta jo kaksikymmentä kertaa...

— Kaksikymmentäkolme kertaa, mestari, Fabbe oikaisi syntiänsä katuvan
äänellä.

— Sitä pahempi: kolmekolmatta kertaa. Sinä et enää ole nuori, niinkuin
silloin kun alotit tätä maankiertäjän kesäelämääsi...

— Olin silloin yhdenkolmatta ja olen nyt jo neljänviidettä vuotias...

— Niin, ja tukkaasi on jo hiukan harmaatakin pirahtanut. Muista se,
Heikki, että vierivä kivi ei ruohotu. Vielä muutamia vuosia lisää,
ja paras aikasi on takanasi. Minä kysyn sinulta uudestaan: etkö
tahdo luopua tästä kulkurielämästäsi, joka vie sinulta hukkaan neljä
kuukautta työvuodestasi?

— Mestari, minä en voi. Sanon minkä jo ennenkin niin monasti olen
sanonut: en voi pitkältä kestää pajassa oloa muuttolintujen tänne
tultua.

— Eikös sinulla ole valta viettää sunnuntaipäiväsi Kortebossa, jossa
kyllä lienee yhtä kaunista kuin maanteillesi varsilla?

— Ei auta, mestari. Minun täytyy maailmalle vilvottelemaan.

— Oletko ajatellut kuljeskelua maantiellä selkä kyyryssä ja tukka
valjenneena? Taitaapa sekin päivä tulla.

— Olen, mestari, arvelen kuolinvuoteeni löytäväni ojassa.

— Sinä olet auttamaton, Heikki. Ja minä kun toivoin että sinä
vanhetessa viisastuisit...

— Olenhan minä kahdeksan kuukautta ahkera.

— Sinä olet oiva työntekijä, joka tajuat taiteemme hienon puolen.
Olisimme tänä kesänä kahden valmistaneet Roosin, herra Ture Jönssonin,
loistohaarniskan, kilven ja muut sotakapineet.

— Siitähän sovittiin, että hän ne saisi jonkun päivän ennen joulua.
Syyskuussa, mestari, — ei lokakuussa, vaan syyskuussa, olen, jos Jumala
suo, täällä taas. Syksyllä kuljeskelu ei minua enää niin hauskuta
kuin ennen. Älköön teidän oveanne, Gudmund mestari, koskaan minulta
suljettako! Kun muuttolinnut alkavat lähteä meiltä talvea pakoon,
tuntuu minua vetävän takaisin teitä ja pikku Margitia katsomaan.

— Hyvästi sitte, Heikki! Jää Jumalan haltuun!

Käteltiin päälle, ja Gudmund mestari lähti kävelemään pajoille päin.
Fabbe seisoi tuokion aikaa ja katseli hänen peräänsä. Meni sitte
kadulle. Akkuna oli äsken avattu, ja somat, aamuvirkut tytönkasvot — ne
olivat mestarin tyttären — tirkistivät ulos.

— Tulethan takaisin, Fabbe?

— Tulen, pikku Margit.

— Pianko?

— Pian, pikku Margit.

— Hyvästi siksi!

— Hyvästi, sinä sulosuu (lentomuisku ikkunaan päin), sinä herttainen
(toinen lentomuisku), sinä neitsyt Maarian simapiika (kaksi
lentomuiskua ja päännyökkäys)!

Fabbe ei mennyt suoraan länsitullille, vaan kaupunkiin. Gudmund
mestarin poika, Lauri, ylioppilas, joksi häntä nimitettiin, oli hänen
kanssaan sopinut että he tapaisivat toisensa, ja odotteli häntä
koulukujassa, kirkkoherra Svenin asunnon portilla. Tahtoipa myös
harmaaveljistöluostarin esimunkki Mathias häntä nähdä ennenkuin hän
matkalle lähtisi.



IV.

FABBEA OPETETAAN RUNOA LAUSUMAAN.


Sittekun Lauri Gudmundinpoika ja Fabbe olivat toisensa tavanneet, meni
Lauri kirkkoherra Svenin koulukammioon, joka vanhastaan oli hänelle
tuttu paikka, sillä siellä oli kirkkoherra hänen päähänsä päntännyt
Donatuksen grammatikan sekä _versio vulgatan_ [kirkon hyväksymä
latinalainen raamatunkäännös] samoin kuin hänen sukulaisensa Arvi
Niilonpojan päähän, jonka isä oli ylenarvoisa herra pormestari Niilo
Arvinpoika, läänillinen ja vaakunallinen mies.

Nykyään kirkkoherra ja Lauri yksissä voimin uurastelivat päästäkseen
kreikkalaisen Uudentestamentin läpi. Yksi kappale tätä, joku aika
sitte ulkomailta saatu, oli lukupöydällä kahden käsikirjotuksen
vieressä. Toinen näistä oli Svante tohtorin käsialaa — Jönköpingissä
harpunsoittajaa nimitettiin tohtoriksi — ja sisälsi tärkeimmät
kreikkalaiset taivutuskaavat. Svante tohtori oli edellisenä talvena,
Jönköpingissä oleskellessaan, kirkkoherran pyynnöstä ottanut
vaivakseen niiden kirjottamisen ulkomuististaan. Toinen käsikirjotus
oli Svanten omistama kreikkalainen sanakirja, Wessel Gansevoortin
tekemä. Mutta Arvi Niilonpoika oli heittänyt hyvästi kouluhuoneen
ja oli nyt maailmallinen teikarinulikka, joka muutamia päiviä ennen
tepastellessaan roimahousut yllään, oli nostanut hämmästyttävää
pahennusta. Harmaamunkki-veli Johannes oli asian aiheesta esiveljensä
luvalla saarnannut roimahousu-perkeleestä ja itse kirkkoherra olisi
ehkä tehnyt samoin, ellei asia oikeimmiten hänestä olisi näyttänyt
naurettavalta ja hän olisi ollut pormestarin pöytäystävä.

Lauri vetäisi auki jonkun laatikon ja sieppasi siitä esiin pari
painettua plakaattia; toisessa oli karkea puupiirros. Nämä kädessä tuli
hän ulos Fabben luo ja käski tätä tavallisella rehevällä äänellään,
joka päivä päivältä yhä reheni, seuraamaan itseään alas rantapuodille.
Kirkkoherra oli vielä makuulla, ja koska Lauri tosin aikoi saada Fabben
äänekkääksi, mutta ei kuitenkaan tahtonut herättää opettajaansa, jota
hän vielä, vaikka jotenkin vähän, arasteli, oli hän aijottua koettansa
varten valinnut syrjäisen rantapuodin, jonka ovi aukeni Vetterille päin.

Lauri istahti hakkuupölkyn päähän ja viittasi Fabbelle sijaa kumoon
käännetyn veneen pohjalle, jonka emäpuun päällä tosin ei ollut mukava
istua, mutta paremman puutteessa sentään kävi laatuun. Fabbe tarkasti
Lauria, joka istui vedenkalvosta heijastavan valon välkkeessä, ja
hän ajatteli itsekseen: kyllä tuo on äitinsä ilmetty kuva, vaikka
rumennettu. Ei jälkeäkään Gudmund mestarista.

— Fabbe, sanoi Lauri, sinun pitää retkilläsi kulettaa näitä lentolehtiä
laukussasi, ja minne vaan poikkeat taloihin, talonpoikien tuvissa
tai herrastalojen keittiöissä, lukea ne julki. Niissä puhutaan
merkillisistä asioista, joita kaikkien kristittyjen tarvitsee tietää.
Siten sinun maankiertelysi tuottaa edes jotakin hyvää. Siksi sanoinkin
äidilleni, joka tahtoi että isä peruuttamattomasti määräisi sinun
valittavaksesi jommankumman, joko työhön jäämisen tai erot ikipäiviksi
— sanoin: äiti, anna Fabben vieläkin lähteä Jumalan turvissa ja palata
taasen tänne! Toinen plakaatti, tuo, jossa on puupiirros, sopii
paremmin laulettavaksi kuin lausuttavaksi; ja laula se heille niin,
että se oikein täryyttää selkäpiitä, sillä siinä kerrotaan perin
kummasta enteestä, joka on lähetetty meille varotukseksi, opin ja
elämän parantamiseksi. Sinulla on vankka ääni etkä hätää eksy nuotin
tolalta. Tässä on paperi ja kummituksen kuva siinä ihan semmoisena kuin
se nähtiin, ja alla on värssyt. Mitäs siitä tuumaat?

— Hyi! sanoi Fabbe piirroksen nähdessään, ompas se kamala otus. Onko se
kala olevinaan?

— Kala se on. Laulas nyt, niin saat jotain tietää siitä, samalla kun
laulat!

Fabbe katseli tekstiin ja lauloi. Laulu kajahteli pitkin vedenpintaa,
niin että joku kalastaja, joka ulompana järvellä oli ruvennut
verkkoansa kokemaan, käänsi päänsä maata kohden:

    Pyhä kristikunta, kuule sie, jota synti ja saatana raastaa
    nyt hurjemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa.
    Kala Tyber-joesta Ruomissa, kala ongest' ilmi saapui;
    sen pyrstössä nähtiin kirjoitus, sen verhona munkinkaapu.

    Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko;
    sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko!
    Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma!
    Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.

    Ja kardinaalit ne selvittää kalan pulmaa koetti ja huomaa:
    Kah selvänä pyrstössä kirjotus on: Paapelin portto on — Ruoma!
    Tulevaisten aikain kurjuutta tämä tietää, kristikunta.
    Sitä mieti, mies, sitä vaimo myös! Älä torku synnin unta!

Fabben laulaessa ristiriitaiset tunteet liikkuivat Laurissa. Laulu ei
tehnyt häneen ollenkaan sitä vaikutusta, jota hän oli odottanut. Häntä
halutti nauraa, jota hän piti perkeleen viettelyksenä, ja häntä halutti
lyödä sälliä tahallisena ilvehtijänä vasten suuta, jota mielijohdetta
hän oli taipuisa luulemaan taivaasta tulleeksi. Vielä oli viimeinen
säejakso jälellä, kun Lauri karkasi pystyyn, survaisi nyrkkinsä
seinäpalkkiin ja huusi: Vaiti, Fabbe!

— Mikäs hätänä? kysäisi Fabbe kummastuneen näköisenä; teenhän niinkuin
Lauri käski.

Lauri rauhottui ja sanoi: huomaan ettei sinun sovi laulaa tuota veisua.
Sinä saatat sen naurettavaksi tuolla laulutavallasi ja ammottamalla
punakan naamasi suupieliä. Sun tulee sen sijaan lukea se julki
kuulijoillesi vakavasti ja pontevasti. Lue nyt näytteeksi tuo värssy! —
Hän osotti sormellaan 2 värssyä. Fabbe luki:

    Sen _seljässä_ roikkui kapuussi ja _suuss'_ oli piispanhanko;
    sen kauhea _suu_ oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko.
    Se paavinkruunua _niskallaan_ piti: selvitäs tämä pulma!
    Kas siinäpä _kala, kala_ hirmuinen, _kala_ katsoa kauhea, julma.

— Ei sinun lausuntosi tyydytä minua, sanoi Lauri.

— Enkös lue oikein sisältä? kysyi Fabbe. Luulinhan sen tempun osaavani.

— Kyllä, mutta sinä panet koron hassusti. Esimerkiksi: korotat _kalaa_
liiaksi. Korotat niin, ikäänkuin kamaluus ja kauheus olisi siinä, että
aave oli kalanmuotoinen.

— Kalahan se oli.

Lauri repi maltittomasti tukkaansa.

— Älä sitä etupäässä terota, että se oli kala, vaan että se oli
hirvittävä, pahaa ennustava kala. Se on luettava näin:

    Kas _siinäpä_ kala, kala _hirmuinen_, kala katsoa _kauhea, julma_.

— Jollen osaa lukea mieliksi, niin periköön Lauri plakaattinsa takaisin.

— No, sanoi Lauri, lue niin hyvin kuin osaat! Ja tuo plakaatit mukanasi
kun palaat! Jäljennöksiä otettakoon niistä halusti. Hyvästi, Fabbe,
onnea matkallesi.

Fabbe pisti paperit laukkuunsa ja lähti.

Hän suuntasi kulkunsa edemmäs itäänpäin, sivuten kirkon ja torin
sekä saapui nummelle. Tällä kanervakankaan palstalla oli tärkeä
tehtävänsä kaupungin ja paikkakunnan elämässä, sillä siellä pidettiin
härkämarkkinoita, siellä koulupojat telmivät lomahetkillään, siellä
sunnuntaisin porvarit harjoittelivat jousipyssyllä ampumista, sinne
paikkakunnan vapaasukuiset toisinaan toivat näytteille pienen
parvensa haarniskoitua ratsuväkeä, ja jolloinkulloin oli siellä
turnajaisiakin pidetty. Nummen toiselta laiteelta kohosi ränstynyt
linna, jonka tornien ja muurijanan päälle Gösta kuningas oli panettanut
lautakatteet säilyttääkseen niitä kunnes ne vastedes saataisiin
uudestaan rakennetuiksi. Tästä oitis etelään seisoi hietaharjulla,
Munkkijärven rannalla, komean jalaviston keskellä harmaaveljistön
luostari, muurilla aidattuna. Munkit eivät olleet niitä, jotka
uneen hukkasivat huomenhetkiänsä. Fabbe näki heitä kolme tai neljä
luostarin tiiliuunilla harjun juurella; he olivat alottaneet työnsä
samaan aikaan kuin vasarat alkoivat kalkkua Gudmund mestarin talossa
ja kaupungin muissa pajoissa. Fabbe tervehti heitä heiluttamalla
hattuansa ja he vastasivat tervehtimällä. Kaalitarhassa puuhasi pari
ikäkulua valkopartaista veljeä, ja portin suulla istuivat tämän
veljeskunnan ainoat lihavat: kyökkimestari ja portinvartia. Tämä oli
odottanut Fabbea, ja kun portinkello kilahti ja Fabbe pääsi, sisään
luostarinpihaan, seisoi hänen edessään pieni esiveli Mathias, ruskeat
silmänsä syvällä kuopissaan, ja saattoi hänet oikopäätä kapitulisaliin,
jonka ikkunoista idänaurinko säteili sisään lasimaalausten lävitse,
valaisten kirjavalla värivälkkeellään tummia kaappeja ja rahia
kuvaveistoksineen. Yksi kaappi avattiin ja esiveli otti esille pari
kolme painettua paperia, ojensi nämä vastahakoisen näköisenä Fabbelle
sekä pyysi häntä ottamaan ne laukkuunsa ja, sopivan tilaisuuden
sattuessa, lukemaan niitä talonpojille.

Fabbe silmäili, ennenkuin kääri paperit kokoon, ylintä, jossa oli
kuvattuna kummallinen kalantapainen otus, ja luki seuraavan värssyn:

    Pyhä kristikunta, kuule sie, jota valheen oppi jo raastaa
    nyt julmemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa:
    Nyt Rheinin virrasta perjantaisin kurkottaa kala, huutaa:
    Voi syntisjoukkoa! Kuuletkos sa Lutherusta valhesuuta!

Fabben lukiessa punehtuivat esiveljen kuihtuneet posket. Hänen
esimiehensä, provinsiaali, oli hänelle jättänyt nämä painotuotteet ja
käskenyt häntä tekemään mitä hän nyt teki. Hän laski katseensa maahan.

— Taivaan herra! Entä jos tämä ei olekaan totta — ja minä epäilen
pahasti!...

Esiveljen ruumis oli jo aikaa asettanut taloutensa paaston ja
lihankurituksen kannalle eikä siitä sanottavasti kärsinyt. Mutta
omaantuntoon nousi tuontuostakin epäilyksiä, joista hän hiljakseen
riutui varjon näköiseksi.



V.

JÖNKÖPINGIN LINNASSA.


Kun Fabbe nyt oli niin likellä linnaa, ei hän tahtonut mennä siitä
sivutse hyvästi jättämättä sikäläisiä tuttaviaan. Hataraa laskusiltaa
myöten, joka ratisi ja ritisi saumoissaan kun se ohjesäännön mukaisesti
iltasin nostettiin ja aamusin laskettiin, pääsi kuivuneen vallihaudan
yli, johon linnansotilaat olivat kaalitarhoja istuttaneet. Vallin
halki aukeni kahden ruostuneen vallipyssyn alitse holvi päättyen
porttiin. Fabbe soitti: halkioin portinkello kilistä rämähteli
surkeasti, vastahakoinen lukko naukui nuivasti avainta väännettäissä,
ja Fabbe tervehti linnan vahtimestaria sekä nelimiehistä linnanväkeä,
joka täysilukuisena oli pihalla tornin edustalla. Vahtimestari oli
kuudenkymmenen ikäinen, pitkä, varteva mies, vielä voimissaan.
Yksi noista neljästä käveli vartioiden vankilan edustalla; hän oli
valkopartainen ja näytti käyvän seitsemättä vuosikymmentänsä. Yksi
ainoa oli nuori, se joka vahtimestarin kanssa vuorotellen ratsasti
lennättämässä tietoja esivallalle.

— Kevät on käsissä, virkkoi vahtimestari; eilen ennen sitä varmaan
tiennyt, tiedän sen ainakin nyt, koska Fabbe ilmestyy matkatamineissa.
Minnekäpäin aijot tällä kertaa lähteä?

— En tiedä.

— Etkö tiedä?

— En. Vapaa sälli ei suunnittele retkiänsä niin säntilleen eikä välitä
minne sitä mennään, kun vain matka sujuu. Siinä se matkan hauskuus
onkin. Olenpa sentään tuuminut kulkea Östbon kihlakunnan kautta.

— Varusta sitte mukaasi hyvät aseet, muuten sinut vie rosvo-Oden. Kaksi
kuukautta takaperin hirtti hän herra Ture Jönsinpojan voudin siellä.

— Hirsipuu on voudinkiikku. Minä en ole vouti.

— Hirttää hän muitakin ihmisiä. Mitäs sanoisit tästä aseesta,
raahaisitko ehkä sen mukaasi? Vahtimestari näytti kaksinkäsin
pidettävää miekkaa, joka seisoi vahtihuoneen eteisen nurkassa,
semmoista jota jalkasoturit siihen aikaan käyttivät ja jota kannettiin
pitkin selkää ripustettuna. — Katsoppas Fabbe, kuinka sinun tulee tätä
pidellä, jos rosvo-Odenin tielle joudut. Vai ehkä osaatkin?

— En.

— Kumma, että aseiden takojat eivät itse osaa aseita käytettä.

— Ei sen kummempaa, kuin että se, joka veistää sirostelee
saarnastuolin, ei silti osaa saarnata. Löytyypä sentään seppiä
sellaisiakin, jotka käyttelevät aseita siinä kuin mikä soturi ikään.
Eipä kukaan siinä kohden luullakseni voita meidän vanhinta sälliä Adam
Klasea, mainitakseni ainoastaan hänet.

— Sitten hän tietää neuvoa sinua, että sinun pitää nojata miekanpontta
tällä tapaa vyötä vastaan, kietoa toinen kätesi kahvan ympäri ja
toisella pitää säilän nahotettua osaa. Siten voit sekä pistää että
iskeä miekalla. Se on aimo ase. Mutta sanopas minulle, Fabbe, miksi
muutamat asesepät tekevät panssarin oluksiin suorat laikat ja laittavat
näihin sisäpuolelle kapean syrjän? Sinä et sitä tiedä, mutta minä
tiedän. Semmoiset sepät soisivat kaikki vapaasukuiset menemään
hornan kitaan. Jos jalkasoturi näet saa pertuskansa kiinni isketyksi
tämmöiseen oluslaikkaan, kiskaisee hän ratsumiehen nurinniskoin mäkeen.
Mutta seisonhan tässä jaaritellen enkä ajattele että meidän on juotava
läksiäismalja Fabben kanssa. Alas kellariin! Lasketaanpas vähän
tapintakaista haarikkaan!

— Montakos tääll' on pahantekijää vartioitavana? kysyi Fabbe.

— Tätä nykyä ei yhtään. Mutta vartioidaan vaan järjestyksen vuoksi.
Kaikki mikä roiston nimellistä on, karkaa Slatten luo, kuten
rosvo-Odenin nimi oikeastaan on, ja siellä he ovat hyvässä turvassa,
kunnes Gösta kuningas näkee hyväksi asiaan ryhtyä, sillä Ture
Jönsinpoika ei uskalla häntä hätyyttää.

Alhaalla kellarissa maisteltiin olvikultaa ilomielin. Fabbe laulaa
loilotti ruotsalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia juomalauluja.
Linnanvahtimestari lauloi hartaasti Engelbrektin laulua.

— Olen säästänyt erään uutisen viimeiseksi, sanoi Fabbe, juotuaan
niin paljo kuin uskalsi, sillä juopuneena hän ei uskaltanut ilmaantua
Talavidiin. Tiedättehän, että Slatte joku viikko takaperin sieppasi
asekuorman, jonka Gudmund mestari oli Kalmariin lähettänyt. Se
tapahtui, kuten olette kuulleet, Stigamon tienoilla. Mutta ette vielä
tiedä, mitä eilen iltahämärässä tapahtui, vaikka koko kaupunki sen
tietää suuruspäivissä. Kuormarattaat näet tulivat ajaen rantatietä
meidän pihakujaan, jossa kolme miestä purki ne tyhjäksi. Yksi heistä
jättää portilla kirjeen, osotetun Gudmund mestarille. Mitä luulette
kirjeessä sanotun? Sain omin silmin lukea sen. Se oli Slatten
kirjottama. Hän kiitti vaihtokaupasta ja toivoi että sitä pidettäisiin
edullisena molemmin puolin. Senkin rakkari! Ryöstöä kruununtiellä hän
sanoo vaihtokaupaksi.

— Edullinen vaihtokauppa, jossa toinen antaa selkään ja selkäänsä
saanut antaa tavaroita, vahtimestari virkkoi.

— Slatte tarkotti sitä tavaraa, jota oli pihakujalle purettu: villoja,
kankaita, nahkoja, turkiksia, talia, hunajaa. Gudmund mestari seisoi
ällistyneenä nähdessään korvauksen eikä tiennyt pitikö hänen ne
pitämän vai järveenkö heittämän. Mutta Margareeta rouva ja nuori herra
Lauri, ylioppilas, katselivat tavaroita mielihyvällä ja korjasivat ne
talteen. Niin minäkin olisin tehnyt. Mestari on muutamissa seikoissa
kummallinen. Alkaapa taaskin sataa. Tänään sadetta, huomenna poutaa,
vaeltaja aina iloisella tuulella. Kiitos ja hyvästi!



VI.

TALAVIDIN MAJATALOSSA.


Fabbe astua hitusteli sateen vihmoessa "Länsi-ahteita" ylöspäin,
seisahtui hiukan aikaa Talavidin veräjällä ja näytti hajamieliseltä.
Ei hän ollut kahden vaiheella siitä, pitikö käydä talossa vai olla
käymättä. Kolmenkolmatta vuoden aikana ei hän kertaakaan ollut
Talavidin sivutse kulkenut sisällä poikkeamatta; tavallisesti jäi hän
ensi matkapäivän jälkeen sinne yöksi lähteäkseen aamuselta varhain
kululle.

Majatalossa oli matala selkähirsitupa, eli väentupa jossa arkiaskareita
toimitettiin, sekä molemmin puolin tätä tilavat yliset solineen, toiset
emäntää ja talonväkeä varten, toiset parempia matkustajia varten, jotka
tahtoivat jäädä yöksi tai kauvemminkin viipyä.

Fabben astuessa kynnyksen yli tupaan, seisoi Birgit ja piika takan
ääressä. Hän tervehti, päästi repun soljesta, kirvotti kaulastaan
teräslangan monine lukkoineen ja istui penkin ja pöydän väliin
oven suuhun astiahyllyn alle, jolla kirkkaita tinakaluja kiillotti
saviastiat välissä. Tupa näytti ulkoa tullessa hämärältä; semminkin
sadesäällä pääsi päivänvaloa katto-ikkunan härännahkaruuduista varsin
niukalti sisään eikä sisäikkunakaan tuvan perällä ylärahin puolella
paljoa parantanut valaisua. Eipä Fabbe aluksi selvästi erottanut mitään
tuonnempana sitä suurta kattopalkkia, joka oli huoneen huonomman ja
paremman puolen välirajana. Hän tuijottikin vain Birgitiin mitään muuta
havaitsematta, eikä huomannut Svante tohtoria, joka istui seinäikkunan
ääressä kirjotellen vihkoonsa, eikä myöskään pikku Gunnaria, joka
lautapelinappuloista rakenteli lattialle tornia ja nyt suurin, tutkivin
silmin katseli miestä, puolittain tunnustellen häntä ennen näkemäkseen.

Fabben "hyvään päivään" vastasi Birgit virkkamalla: Vai niin, oletko
täällä taas.

— Anna minulle aamiaista, hyvä Pirjetta!

Aamiainen tuotiin kenenkään mitään puhumatta. Ruokaa pöytään
sääliessään katsoi Birgit sälliä tiukasti silmiin ja sanoi matalalla
äänellä: ennen tulit kumminkin selvänä tänne. Viime vuonna olit
päihtynyt. Niin olet nytkin. Ensi vuonna tulet kai juopuneena.
Alasmäkeä menet, Heikki parka!

— Niin menen, Jumala paratkoon! Pirjetta, annas mulle kipponen oltta!

— En tippaakaan! Häpeä vähä! Birgit käänsi hänelle selkänsä. Fabbe
näytti olevan pahoillaan, mutta söi hyvällä halulla.

Tuvassa oltiin taaskin ääneti. Kuului ainoastaan astiain ja
pöytäkalujen hiljaista kalinaa sekä sateen ropinaa katolta. Fabben
silmät tottuivat vähitellen puolihämyyn.

— No, katsopas, onhan täällä pikku Gunnar! Ja Svante tohtori!

— Päivää, Heikki, sanoi tohtori. Olet lähdössä kesäretkellesi.

— Niin kyllä. Olen oikeastaan maankulkijaksi luotu. Taitaapa tohtorikin
joinkin määrin olla sitä. Kai kohta käytte Gudmund mestaria katsomassa?
Siellä voivat kaikki hyvin ja kaikki on entisellään, paitsi että
kumppanini ovat uskonasioissa alkaneet eri köyttä vetää. Yksi on
hyvä _catholicus_ ja hänellä on joukkonsa; toinen on _luthericus_ ja
johtaa joukkoansa; kolmannen epäillään olevan _anabaptisticus_. Neljäs
on _Fabbicus_ mies joukoton ja se olen minä. Lauri paisuu ja venyy
oikein aika mieheksi. Hän on jo isänsä mittainen, mutta hartevampi,
ääneltään ja olennoltaan kahta rohkeampi. Hän kuuluu kohta matkustavan
Wittenbergiin. Pikku Gunnar — Jumala siunatkoon sinua, pieni keruubi ja
seraafi — näyttää myöskin kasvavan.

Hetken aikaa ollaan ääneti, jolla välin Fabbe urkkii ympärilleen.

— Anteeksi, herra tohtori, mutta missä villakoira on?

— Mikä villakoira? Ei minulla koskaan ole villakoiraa ollut.

— Onhan herra tohtorin villakoira musta väriltään?

— Se olematonko villakoira?

— Niin, ja onhan sillä punaiset silmärenkaat, jotka kiiluvat pimeässä?

— Häpee, Heikki! nuhteli Birgit.

Svante tohtorin mielestä ei kannattanut vastata, hän kysyi: Onko Fabbe
teidän sukunimenne, Henrik?

— Ei. Nimeni on kirkon kirjoissa Henrik Seffrensen Aarhus'ista. Olen
syntyäni tanskalainen, Jumal' avittakoon. Isäni oli maankulkija, eikä
omena kauas puusta pyörähdä. Yhdentoista vuotiaana — silloin olin "den
lille Dreng" (sievä poika vilkkuri), jos tahdotte uskoa — jouduin
Jönköpingiin ja pääsin sepänoppiin Gudmund mestarin isävainajalle,
sittekun hän oli varma tiedossaan että olin oikein avioliitossa
syntynyt. Jumala siunatkoon sen miehen muistoa, siunatkoon hänen
poikaansa ja poikansatytärtä Margitia! Jumala siunatkoon samoin —
olkoon menneeksi minun puolestani, jos Hän sen suo — Margareeta rouvaa
ja Lauri herraakin kaupanpäälliseksi! Olenpa nyt, kuten tohtori tietää,
korkean arvoluokan saavuttanut taidetakoja. Sen puolesta on minua kyllä
onnestanut. Jönköpingin entinen kirkkoherra mainitsi minua nimellä
_Faber vagus_, joka, kuten tiedätte, merkitsee semmoista seppää, joka
on maankulkija, maantienpolkija, seppä huijari. Lauri, joka silloin oli
pieni, kuuli tuon ja antoi minulle nimen Fabbe Vagge. Kaikki Gudmundin
perheenjäsenet nimittivät minua sitte Fabbe Vaggeksi. Nyt on Vagge
jäänyt unohduksiin, mutta Fabben tuntee koko Jönköping. Se on minun
nimeni nykyään. Saman niminen on poikanikin, jota en ole nähnyt enkä
päässyt kurittamaan, sentähden etten eräänä aamuna kahdeksantoista
vuotta sitte tullut käyttäneeksi ainoaa tilaisuutta kosia hänen
kaunista, kunniallista, kunnollista äitiänsä, joka siitä syystä ei
synnyttänyt häntä maailmaan.

Fabbe söi suurustansa edelleen. Tuokion perästä hän kysyi:

— Suokaa anteeksi, herra tohtori, mutta tulittehan tohtoriksi samalla
kertaa kuin tohtori Faust?

— En minä ole tohtori Faustia koskaan nähnyt.

— Rostockissako vai Wittenbergissä vai Leipzigissäkö te yhdessä
lueskelitte ja opiskelitte? Eikös se ollut ikävä että perkele hänen
vei? Vai ehkei perkele häntä vienytkään? Tähän aikaan valehdellaan niin
paljon. Mutta tämä — Fabbe veti väskystään esiin lentokirjaset — tämä
on kaiketi epäilemätöntä totta?

Fabbe astui Svante tohtorin luo, kumarsi ja pani plakaatit pöydälle
hänen eteensä.

Svante, vilkaistuaan veisuun kalasta, jonka oli kuultu kiljuvan
Rhein-virrassa, tunsi heti kirjasimista että se oli kotoisin piispa
Hannu Braskin Nyköpingiin perustamasta kirjapainosta. Arkkiveisu
toisesta kalasta, paavikalasta, oli painettu Lybeckissä. Samoin eräs
lentolehti nimeltä _Trias romana eli roomalainen kolminaisuus_, joka
pursui parjauksia paavilaiskirkkoa vastaan. Neljännen lentokirjasen
nimenä oli: _myöntävä vastaus kysymykseen, onko Martinus Luther
perkeleen sikiöksi sanottava_.

— Heikki, miksi levität sinä valheita? Onko se sinusta hauskaa? kysyi
Svante. Vai luuletko että noita kaloja on nähty?

Niitä on niin monta kummallista kalaa, sanoi Fabbe, ja ehkä niitä on
tutkittu olvikippojen ja viinilasien lävitse. Enkä minä uskalla vannoa,
ovatko ne valaskaloja vai valekaloja. Onpa oppineitakin miehiä, jotka
niitä uskovat.

Pihalta kuului hevosjalkain kapsetta, ja sisään astui nuori
pormestarinpoika, Jönköpingin Alkibiades, herra Arvi Niilonpoika,
vaakunallinen mies. Sadeviitan riisuttuaan, seisoi hän siinä punainen,
kultaneuloksilla kirjailtu mekko yllään sekä muutenkin hienosti
puettuna, hienommin kuin mitä isoiset muuten matkoillaan katsovat
sopivaksi. Hän tervehti jäykänlaisesti Svante tohtoria ja istahti hänen
pöytänsä ääreen. Korottaen ääntänsä, niin että Fabbekin sen kuuli,
ilmotti hän olevansa matkalla herra Ture Jönsinpoika Roosin luokse,
saatuaan häneltä kutsun vieraspitoihin, joita hän toimitti muutamille
yläpapeille ja aatelisille Länsigöötanmaalla ja Smoolannissa. Olipa
hänen isäänsäkin pitoihin pyydetty, mutta asianhaaroilta tämä ei
päässyt tulemaan. Sitä tärkeämpi siis, että hän, Arvi, sinne saapuisi.

Fabbe, joka oli palannut paikalleen rahille oven suuhun, lausui nyt
onnentoivotuksia sen johdosta että Arvi herra niin nuorella ijällä
oli päässyt niin ylhäisten seurusteluun. Fabbe lisäsi arvelunsa,
että Arvi herrasta kai piakkoin tulee valtakunnan neuvos. Eipä hän
olisi ensimmäinen suvustaan, joka niin korkealle nousisi. Pietari
Maununpoika, joka on Gudmund mestarin orpana, on saman kunnian asteelle
kiivennyt.

Arvi herra kääntyi puhuttelemaan Fabbea ja sanoi: Hyvää päivää! Sinäkin
matkalla. Sinua ajanee kiire, kun et kerjennyt odottaa että minä
puhuttelisin sinua, vaan riensit ensin puhumaan minulle.

Fabbe lupasi toiste muistaa, kuinka komea herra Arvi on, eikä ennen
aikojaan rientää puhumaan. Pitäisikö hänen myös odottaa sopivaa aikaa
laulaakseen? Ja kun Arvi herra ei suvainnut vastata tähän kysymykseen,
alkoi Fabbe lasketella jonkun tuntemattoman tekemää laulua, joka hiljan
oli levinnyt kartanolaisten keskelle ja sieltä siirtynyt syvemmälle
kansaan:

    Jalo ruusu[1] on Turemme uskollisuus,
    johon paavi ja kirkko voi luottaa,
    ja Braski ja maamme ja myös kuninkuus,
    jolle Gösta nyt loistoa tuottaa.
    Ja ruusuista vaan
    ihaillen puhutaan.
    Pelinoppa se pöydällä pyörii;
    Ture tuultako pelkäisi linnassaan?
    Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.

    Jalo ruusu on Turenime uskollisuus,
    sulo-ruusu on herramme Ture:
    Kristianille, Göstalle sen ihanuus
    oli tuttu, sen sai tuta Sture.
    Ja ruusuista vaan
    ihaillen puhutaan,
    niit' ei kose tuuli kun vyörii.
    Ture tuultako pelkäisi linnassaan?
    Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.

[1] Viittaus Ture Jönson Roos nimeen.

Arvi herra ei ollut laulua kuulevinaan, vaan jutteli tohtorin kanssa
sill'aikaa kuin sälli lauloi. Sen jälkeen hän kääntyi tämän puoleen
ja pyysi häntä katsomaan hevostensa kenkäin laitaa, koska hänen
satulahevosensa näytti vähän arastelevan jalkaansa. He menivät katoksen
alle, jonne herran kolme hevosta oli suojaan viety ja ratsurenki
nosti toista hevosenjalkaa toisensa perään, mutta Fabbe ei havainnut
mitään moitittavaa kengityksessä. Sen jälkeen Arvi otti Fabben vähän
syrjemmälle.

— Fabbe, virkkoi Arvi, minua ei miellyttänyt laulu, jonka lauloit herra
Ture Jönsinpojasta.

— Olisi se kai saattanut parempikin olla.

— Se oli pilkkalaulu.

— Ja minä kun luulin, että siinä kiitettiin Ture herraa!

— Fabbe, sinä olet senkin elävä, mutta sinä et ole tyhmä.

— Minä olen tyhmä elävä.

— Asia on se, että minun puolestani muuten halusti saisit laulaa Ture
herrasta mitä mielit, mutta koska minua on kutsuttu vierailemaan
hänen kotiinsa, menettelisin mielestäni katalasti häntä kohtaan, jos
hyväksyen tai väliäpitämättä kuulisin häijyillä sanoilla solvaistavan
miestä, joka kohtelee minua ystävällisesti ja ojentaa minulle kätensä.

Fabben kasvot ilmaisivat hyväksymistä. Hän katsoi nuorukaiseen ja
lausui: nytpä vasta tunnenkin Arvi herran!

— Mitä tarkotat?

— Nyt olitte sen pojan näköinen, joka tapasi juosta pajoissa meidän
luonamme ja ottaa selkoa kaikesta siellä, ja josta me sällit kaikki
niin paljo pidimme — tarkotan sitä poikaa, jota Lauri tietysti tahtoi
pitää kannuskurissa, hän kun oli väkevämpi ja ainakin tahtoo kaikkia
hallita, niinpä nyt jo isäänsäkin, mutta Arvi ei suostunutkaan
rupeamaan tuolle koiraksi, vaan huitoi uljaasti hoikilla käsivarsillaan
toista vastaan, joka oli käsivartensa ja nyrkkinsä moukarilta perinyt.
Niin, Arvi on istunut monet tuntikaudet Gudmund mestarin maalarimajassa
ja huvikseen katsellut hänen maalauksiaan, jutellut hänen kanssaan
niitä näitä ja piirustellut koreita taloja, kartanoita ja sotalinnoja
mestarin ohjausten mukaan. Lauri kävi harvoin maalarimajassa ja hänen
käytyänsä oli Gudmund mestari melkein aina pahoillaan. Sen Arvi tietää
paremmin kuin minä. Margit ja Arvi ovat olleet ikäänkuin mestarin
lohdutuksena. Kun äsken väentuvassa tunkeilin päällenne, Arvi herra,
loruillani, oli olven höyry noussut päähäni — sitä on siellä vieläkin
— ja unohdin, kuinka pikaa poika pahasesta tulee nuorukainen. Yhtenä
päivänä saattaa tuota "nulikaksi" nimitellä ja toisena päivänä saa
seistä hattu kädessä "herraa" kumarrellen. Se ei ole hyvä.

— Miks'ei se ole hyvä?

— Tarkotan sitä, että Herramme ei ole mielestäni oikein sopivasti
säätänyt noin nopeaa siirtoaskelta. Tämän sanon tietysti tyhmyydessäni,
sillä Herran viisauden perille emme pääse; me olemme pöllöpäitä.
Minä sanon vain, että kahdentoistavuotias poika nulikka kaikessa
kokemattomuudessaan ja tuhman uljuudessaan toisinaan on viisaampi kuin
kahdeksantoistavuotias nuorukainen. Ainakin edellinen harvoin on hupsu,
mutta jälkimmäinen on useinkin. Ja hupsu on hupsu, niinpä niinkin,
vaikka hän, kuten Arvi herra, pitäisikin yllään kullalla kirjattua
punaröijyä.

— Nepä olivat kovat sanat.

— Mutta ne eivät olleet haukkumasanoja. Niissä oli ajateltavaa.

— Arvia ei ollenkaan haluttanut kääntää sällin sanoja pilaksi. Hänestä
tuntui seppä osanneen ihan naulan päähän. Hän oli usein sanonut
itselleen: sinusta on tullut narri, mutta ehkä asia korjautuu aikaa
myöten.

Eipä Arvi kuitenkaan nyt tahtonut tästä puhua.

— Minnekäs tällä kertaa aijot kulkusi ohjata, Fabbe?

— En tiedä.

— Isälleni, joka toissapäivänä tapasi sinut kadulla, sanoit aikovasi
kulkea Östbon kihlakunnan kautta.

— Ei, isänne neuvoi minua sitä suuntaa sukimaan. Mutta minuapa ei
haluta kulkea pormestarien ohjeiden mukaan. Minä mielin kulkea omia
oikkujani noudatellen.

— Mutta jos nyt niin kävisi ja sinä joutuisit Slatten tielle, sanon
sulle: älä ole arka!

— En minä ole juuri luonnostani pelkuri, vaikka kerran pelkäsinkin
tänään. Se oli silloin, kun seisoin tässä veräjän kohdalla ja tunsin
juoneeni oltta liiaksi linnanvahtimestarin tykönä. Pelkäsin, että
Birgit kohtelisi minua tullessani ynseästi, ja niin hän tekikin.

— Sanonpa sinulle että Slatte on parempi kuin miksi häntä mainitaan.

— Minulla on syytä niin uskoa.

— Herra Ture Jönsinpojan täytyy tietysti moittia häntä voutinsa
hirttämisestä, jopa, jos niiksi joutuu, rangaistakin häntä siitä.
Mutta Ture on isälleni sanonut, että, ellei Slatte olisi sitä voutia
hirttänyt, hän itse olisi sen tehnyt.

Fabbe irvisti suutansa epäilevästi.

— Herra Ture sanoo paraaksi, mitä voitaisiin tehdä järjestyksen
palauttamiseksi, että luvattaisiin Slattelle turvallisuutta; hän
saisi lempeän tuomion ja pantaisiin Gösta kuninkaan maaherraksi
levottomimpaan osaan Smoolantia. Jos nyt sattuisit joutumaan Slatten
pariin, niin voit kertoa tämän hänelle. Saat senkin sanoa, että isäni
soisi hänen parastaan ja tahtoisi häntä tavata.

— Täytynee kai sitte lähteäni astumaan Slatten pesäpaikoille tätä sanaa
hänelle viemään. Haiskahtaahan se seikkailulle, enkä minä pane sitä
vastaan.

— Kiitos siitä, hyvä vaan! Kun jouduimme näin tuttavallisesti
juttelemaan, niin sanopas, mitä ajattelet sinä tuosta Svantesta, joka
on ruvennut kiertelemään kyliä ja maita täällä ja Länsigöötanmaalla?

— Minä ajattelen, että hän on kunniallinen maankiertäjä. Ei hän muuten
olisi Gudmund mestarin pöytävieras.

— Isälläni ja minulla on oma ajatuksemme hänestä. Hän on vakoilija. Ja
tiedätkös, mitä muuta uskomme? Että muutamat niistä pilkkalauluista,
joissa häväistään herra Ture Jönsinpoikaa ja joita nyt rallatellaan
kautta kaiken valtakunnan, ovat hänen tekemiänsä.

— Ei se olisi Svante tohtorin tapaista.

— Ei se voi olla toisin, sanoi Arvi Niilonpoika. Ei kukaan muu kuin hän
osaa tehdä lauluja, jotka soivat niin somasti. Ruotsiksi hän runoilee,
mutta ei sillä ruotsin kielellä, jota me olemme tottuneet lauluissa
kuulemaan.

— Niin minustakin, sillä minä olen kuullut Margitin lausuvan ja
laulavan hänen tekemiänsä runoja. Mutta en minä luule Svante tohtorin
pystyvän pilkkalauluja tekemään, yhtä vähän kuin te pystytte pyhästä
Hengestä runoilemaan. Vai ehkä pystyttekin? Jos niin on, pyydän
anteeksi. Laulakaa sitte minulle kun sopii runonne pyhästä Hengestä.
Ei, jos epäilette ketään ilkkulaulujen tekijäksi, niin epäilkää
Fabbea. Minä olen aamusta iltaan niin täynnä ilkkuvirsiä jos jostakin,
etten ehdi niitä kaikkia sepittää ja julki laulaa. Olenpa sepinnyt
ilkkulaulun kunnianarvoisasta Gudmund mestaristanikin. Teistä tein
tänään, astiahyllyn alla istuessani, ilkeimmän renttulaulun mitä
ajatella voi.

— Mutta etkös ole kuullut puhuttavan, että Svante tohtorilla on
vahvasti rahoja? Aina vahvasti rahoja. Jos tästä kävisin pyytämässä
häntä lisäämään matkarahojani, saisitpa nähdä, että hän heti avaisi
kukkaronsa ja siitä liikenisi minulle kultaa kuinka paljo hyvänsä —
siitä olen varma. Hän on vakooja, runsaasti palkattu vakooja, se yksin
asian selittää.

— Ei hän ainakaan Gösta kuninkaalta palkkaa saa, väitti Fabbe. Mutta
ettekö ole kuullut että hänellä on villakoira, musta, mutta näkymätön,
joka noutelee hänelle rahoja! Tämä on tolkullisempi selitys, joka
mahtuu papin ja talonpojankin päähän.

— Lasket loruja, sanoi Arvi.

— Svante tohtorilla on niin monta keinoa, Fabbe jatkoi. Olen myös
kuullut hänen harjotelleen opintoja Wittenbergissä tai jossain muualla
tohtori Faustin kanssa ja saaneen kopioida tämän velhon noitakirjan
eli _Kolmikertaisen Helvetinväkivivun_, jolla väännetään ylös aarteita
maanpovesta. Vielä olen kuullut hänen löytäneen Salomo kuninkaan
avaimen. Vielä olen kuullut hänen käyneen Venusvuoressa ja saaneen
Venus rouvalta rahaa. Vielä olen kuullut hänellä olevan pirityshengen,
_spiritus familiaris_, joka, harva se päivä, täyttää hänen kukkaronsa.
Vielä olen kuullut, että hän jonakin yönä tapasi Tiirikka kuninkaan
Hölmönevalla ja sai siltä luvan ajaa hänen hautaholvistaan rahaa kaikki
taskunsa täyteen. Vielä olen kuullut, että hänellä on sulka, joka
on leijunut Fortunatuksen hatussa. Senkin olen kuullut, että hän on
opettanut harakoita tuomaan hänelle kaikkia mitä varastavat. Ja minä
uskon kaikki mitä olen kuullut.

       *       *       *       *       *

Puolta tuntia myöhemmin oli sade lakannut, Arvi herra, ratsurenki
mukanaan, lähtenyt ajamaan Länsigöötan puolelle ja Svante tohtori pikku
Gunnarin kanssa mennyt alas ahteita Jönköpingiin. Fabbe istui yksinään
väentuvassa, jossa Birgit askaroitsi.

— Aijotko jäädä tänne koko päiväksi? emäntä kysyi.

— Kyllä, sanoi Fabbe.

— Mene sitte ensin heinäkorsuun ja makaa pääsi selväksi. Mene sitte
pajaan ja katso, talon kapineita — mikäli ne korjuuta kaivannevat. Saat
avuksesi rengin ja häneltä saat kuulla mitä tahdon saada laitetuksi.

— Teen tahtosi, Birgit, mutta sinun pitää luvata minulle jotakin.

— Mitä niin?

— Kun ensikerran, kolmekolmatta vuotta sitten, tulin tänne, olit sinä
kahdeksantoistavuotias impi, ja voi armias Luoja! kuinka suloinen sinä
olit, kuinka raikas ja hilpeä olikaan muotosi! Kun olin lähtenyt ja
tullut tuonne mäen kukkulalle tuon vanhan rustokkaan halavan juurelle,
käännyin vielä viimeiset jäähyväiseni Jönköpingille ja Talavidille
nyökäyttämään. Voi sitä ihanaa aamua! Maailma oli ikäänkuin uudestaan
luotu ja synnitön. Sinä seisoit ylhäällä ullakon parvella. Minä näin
sinut siellä ja heilautin hattuani, ja sinä nyökkäsit minulle, Birgit,
ja auringonsäteitä pujottausi sun hiuksiisi. Sitten kulkea sivautin
tästä ohi viitenä keväänä. Minä muistan miten viidentenä erosimme.
Silloin seisoit veräjällä, ja viimeiset sanasi olivat: mikset pysy
täällä, Heikki? Monasti se kysymys on soinut sielussani, mutta viime
aikoina toisenlaisena: miksi et pysynyt, Heikki? Vanha halava on
ikäänkuin toistanut saman kysymyksen ja ojentanut käsivarsiaan minun
perääni joka kerta kuin olen siitä ohi astunut. Olen pannut sanoihisi
merkityksen, jota niissä ehk'ei ollutkaan. Ehk'et sinä ajatellutkaan
niissä sitä minkä minä niissä luulin löytäneeni; mutta rukoilen
sinua, älä suinkaan vahvista äläkä kumoa minun käsitystäni niistä.
Nyt soisin vaan, että sinä huomenaamulla aikaisin minun lähtiessäni
seisot ylhäällä ullakon parvella ja nyökkäät minulle, kun olen ehtinyt
halavan juurelle ja heilautan hattuani. Tahdon nähdä tämän vielä kerran
eläissäni ja uskotella itseäni, että minä olen se yhdenkolmattavuotias
poika veitikka ja sinä se kahdeksantoista vuotias tyttö heitukka. Kas
siitäpä syntyy kometiia, Birgit.

— Niin, kometiia, sanoi Birgit.

— Hassu kometiia; mutta tee se kumminkin! Mikset pysynyt, Heikki? Niin,
miksen minä pysynyt? Nyt on auttamattomasti liian myöhäistä.

— Niin, liian myöhäistä, toisti Birgit, ja kuulostipa tuo melkein kuin
huokaukselta. Fabbe lähti ulos.



VII.

GUDMUND MESTARIN LAITURILLA.


Asesepän pihamaata rajotti Vetterin puolelta sekä suojeli
pohjoistuulelta iso järviaitta; tämän läpi kävi porteilla suljettava
sola, josta tultiin venelaiturille. Vastaten leveydeltään
talontonttialaa oli tämä paalujen kannattama, pitkin taitojaan
pölkyillä pansaroittu ja palkeilla päällystetty laituri pihamaan
jatkona. Tämän jatkona taas oli pitkä pesulaituri, joka myrskyjä
vastaan kurotti kolmikulmaisen, kivijärkäleillä täytetyn kärjen
ulos järveen. Molemmin puolin rantalaituria seisoi talas ja vajoja,
joissa säilytettiin tarveaineita ja kalustoa. Talaassa oli useita
isompia ja pienempiä purje- ja soutuveneitä, somaa sirotekoista pikku
purtta lukuun ottamatta, joka nyt keinuili pesulaiturin kyljessä,
tempoillen köysisilmukoitaan. Siellä talletettiin myöskin talvisin sen
ison jahtialuksen purjeet ja taklaasi, jonka Gudmund mestari omisti
osakkaana kaupungin kauppiasten kanssa, ja joka, jos Holavedillä
ei ollut turvallista kulkea sekä muutoinkin, kuljetti ylämaihin
vietäviä tavaroita Vadstenaan. Tämä oli toistaiseksi ainoa alus, joka
mainittavasti saattoi hyväkseen käyttää Gösta kuninkaan Jönköpingin
porvareille äsken julistamaa etuoikeutta purjehtia vapaasti vesille
ja vesiltä, missä ikänä paraiten voisivat. Istuinpenkkejä oli
laiturille sijotettu, salkoja ja salepuita lehtimajain laadintaa
varten pystytetty. Sopukoita oli siellä täällä, mihin pääsi suojaan
kun Vetteri yrmyili. Tämä oli Gudmund mestarin mielipaikka, jossa hän
usein vietti joutohetkiään, täällä hänen sällinsäkin iltaisin, töiden
päätyttyä oleskelivat.

Lauri, ylioppilas, seisoi nyt tuolta rantalaiturilla, kääntyen selin
kimmeltävään järveen ja kaukaa kangastavaan Visingsöhön päin, ja
jutteli äitinsä Margareeta rouvan kanssa. Hän viittasi alas kuultavaan
veteen, osottaen vihreällä niljalla peittynyttä pölkkyä ja kysyi:

— Äiti, onko tuo pölkky laho vai kuinka?

— En tiedä, vastasi Margareeta rouva, mutta vanhalta se näyttää.

— Juuri samaa sanoin minä isälle ja ehdotin että panisimme sijaan uuden
hirren. Sillä ellei laituria pidetä kunnossa ja aina väliin korjata,
eipä muuta tarvita kuin kelpo myrsky — ja koko laituri lusahtaa järveen
veden vietäväksi. Tiedätkös, mitä isä vastasi? Ei sanaakaan minun
tuumaani; mutta sen sijaan hän kertoi, kuinka hän nuorna poikana usein
istui Pietari Maununpojan kanssa tarinoiden tuossa pölkyn tykönä,
joka jo silloin vihersi niljasta; kuinka pölkky herätti hänessä niin
monia muistoja j.n.e. Missä tahansa täällä talossa jotain tarvitsee
korjata tai uudistaa, tulee noita isän muistoja ja asettuu korjausten
tielle. Kaikki kolkat ja komerot talossamme ja sen huoneissa ovat
täynnä isän muistoja. Täällä on kaikki _praeteritum_, eikä ollenkaan
_futurum_, pelkkiä muistelmia, ei yhtään tulevaisuuden tuumia. Eikä
ne ole ainoastaan isän, vaan isoisän ja kaikkien iso-isäin eläissään
näkemiä ja kokemia asioita, joista noita muistoja syntyy — "esi-isäin
muistoja", kuten isä niitä nimittää. Tulitupa tässä järviaitan ääressä
kehutaan olevan vanhin salvos kaupungissamme; se oli pystyssä jo
ennenkuin kristinuskosta tänne tietoa tuotiin. Isä sanoo, että tupa
tarvitsee siitä syystä jättää paikoilleen. Minä arvelen että se juuri
siitä syystä on hajotettava. Kuta vanhempi rakennus on, sitähän enemmän
syytä repiä se maahan. Eikä paitsi sitä se ole mitään hauskaa, että
joku huone on pakanain rakentama. Kuka tietää, eivätkö ne uhranneet
ihmisiä tuolla tuvassa?

— Huh, Jumala varjelkoon! virkahti väliin Margareeta.

— Jos tätä menoa vielä kauan jatkuu, täytyy elävien tästä talosta paeta
kuolleitten tieltä. Isän asemajassa, niinkuin hän tulitupaa nimittää,
on semmoinen joukko muinais-rojua, vanhoja rengas-sotasopia ja muuta
sellaista, ettei niiltä jää tilaa kapineille, joita nykyaikoina
käytetään ja jotka ostajille kelpaavat. Tässä on perinpohjainen muutos
tehtävä, muuten joudutaan rappiolle.

— Sitä minäkin kauan olen ajatellut, virkkoi Margareeta rouva, mutta
kukas sen asian auttaa? Minä en sitä voi, sen tiedät.

— _Minä_ voin, lausui Lauri ja tyrkkäsi keppinsä laiturin lautaan. Mikä
korjausta kaipaa, se _pitää_ korjattaman.

— Meidän tulee menetellä varovasti, sanoi Margareeta rouva, yritellä
vain hiukan verran erältään. Muuten pelkään, että isä panee sen
pahakseen.

— Tietysti menettelemme varovasti. Ratkaiseva isku jääköön siksi
kunnes minä palajan Wittenbergistä ja olen maisteri. Silloin ei kukaan
enää soimanne minua poikanulikaksi, joka nousee isäänsä vastaan. Olen
aina sydämessäni häntä kunnioittanut, mutta en salli että hän saattaa
itsensä ja meidät kurjuuteen.

— Kuten sanottu: meidän tulee noudattaa mielenmalttia, sanoi äiti.
Pelkäänpä että isä vielä itsekseen murehtii riimukivensä kohtaloa.

Nämä sanat tarkottivat erästä edellisen syksyn tapahtumaa. Gudmund
mestarilla oli, länteenpäin Jönköpingistä, Vetterin rannalla isiltä
peritty Kortebon kartano, jonka asuinrakennuksen ympärille rouva
Margareeta oli istuttanut kaalitarhan, jota hän uutterasti viljeli,
hoiti ja kasteli. Viljelys ulettui erään tammisten reunaan asti. Täällä
oli, tiesi kuinka monta vuosisataa, seisonut kivi, joka maanpinnalta
kohosi kahden miehen korkuiseksi ja oli molemmilta puolin samoin kuin
syrjiltään piirretty täyteen riimukirjotuksia. Ylinnä toisella sivulla
häämötti pienellä silopinnalla kuva esittäen kypäripäistä miestä
kahdeksanjalkaisen hevosen selässä. Ne jotka olivat nähneet Slatten,
väittivät ratsumiestä hänen muotoonsa vivahtavaksi. Ratsastajan edessä
näkyi nainen ojentavan juomasarvea. Useat riimuista tunsi Gudmund
mestari ennestään — vaikkei varsinaisesti oppinut, oli hän kuitenkin
tiedokas mies, pojan-ijästä asti opinhaluinen ja syvämietteinen — mutta
toisia riimuja hän ei tuntenut, eikä hän eikä kukaan muu ollut osannut
noista merkeistä ajatusta selville saada. Tämä oma ja aikalaistensa
kykenemättömyys lukemaan mitä esi-isät olivat kirjotelleet varta vasten
jälkeläisten tutkittavaksi, näytti hänestä estävän muinaisaikojen
selville saamista, vieläpä se hänestä tuntui olevan velvollisuuden
laiminlyöntiä ja kiittämättömyyttä, ja seisoessaan tuon salaperäisen
muistomerkin edessä tunsi hän jonkinlaista pyhää kunnioitusta,
sillä hän ajatteli apostoli Paavalin oppia, että menneet sukupolvet
nykyään elävien ja vastatulevien kanssa luontuvat yhdeksi ainoaksi
henkiruumiiksi, josta on kasvava täydellinen mies Jeesuksessa
Kristuksessa.

Peremmällä tammistoa, missä puut kasvoivat taajemmassa ja yhdistynein
latvoin sulkeutuivat varjostamaan paasia ja kallionrotkoja, pesi
pöllöhaukkoja, jotka pimeän tultua lentelivät metsänlaiteelle kamalaa
ulinaansa pitämään. Useina iltoina peräkkäin oli Margareeta rouva
nähnyt pöllön tai ehkä jonkun muun ison linnun istuvan riimukiven
huipulla, ja hän alkoi aavistella pahaa, etenkin koska Lauri oli
hänelle hokenut että kivi oli pakanain pystyttämä ja että siihen
varmaan oli kirjotettuna loihtuja ja velhon juonia. Hänen kauhunsa
tarttui palvelusväkeen ja pian juteltiin, kuinka häjyt haltiat, aaveet,
noita-akat ja muut yönaikana elämöivät ja metelöivät kiven ympärillä.

Margareeta äiti pyysi vihdoin Gudmund mestaria poistamaan tuon ikävän
naapurin ihmisten ilmoilta. Mutta mestari ei luvannut sitä eikä tätä,
vaan piti sen sijaan puheen, jossa hän ilmotti omat ajatuksensa asiasta
ja kehotti vaimoansa lempein silmin katselemaan pakanaparkain teosta.
Mutta siitäpä ei mitään lähtenyt. Eräänä hyvänä aamuna oli riimukivi
tietymättömiin hävinnyt. Lauri, joka ei jaksanut nähdä äitinsä kammoa
ja omasta puolestaan yhtä suuresti inhosi riimukiveä, oli äitinsä
poikana toiminut ja muutamain renkien avulla kaatanut kumoon vanhan
muistomerkin, raahannut sen sijoiltaan ja syössyt sen rantatörmältä
Vetteriin.

— Jos minä saisin lakia laatia, lausui hän äidilleen, niin kaikki
tuommoiset muistomerkit siltä ajalta, jolloin perkele enkeleineen
hallitsi Ruotsissa, hävitettäisiin.

Tämä ei ollut ensi kerta kuin mestari oli saanut kokea poikansa
omavaltaisuutta. Mestari oli yrittänyt sitä masentaa sen ensi
ilmauksiin; kun tämä ei onnistunut, lakkasi hän yrittämästä. Kun Lauri
sai nuhteita, oikaisi hän vartaloaan, työnsi taapäin hartioitaan,
kohotti otsaansa ja näytti kummastuvan, että kukaan uskalsi häntä
nuhdella. Hän vastasi mestarin sanoihin alentaen ääntänsä sen verran,
kuin käsky kunnioittaa isää ja äitiä näytti vaativan, mutta lausuen
kutakin sanaa semmoisella painolla ikäänkuin hän olisi istunut
tuomarina julistamassa syylliseksi sitä, jota hän puhutteli. Kun
kerran sattui, että Gudmund mestari suuttui tuohon äänensävyyn ja
kovensi puhettaan, purskahti hänen rakas vainionsa itkuun. He eivät
koko naimis-aikanaan olleet riidelleet, vaan aina sopeutuneet toinen
toisensa mukaan, vaimo enimmästi miehensä mukaan, ennenkuin Lauri oli
suureksi suennut. Rouva näytti säikähtävän havaitessaan että Gudmund
mestari _voi_ koventaa ääntänsä. Ehkä tuon leppeän pinnan alla piilikin
hirmuvaltias, joka nyt vasta alkoi ilmaantua?

Tätä riimukiven juttua Margareeta emäntä tarkotti keskustelussa, jota
paraikaa kesti hänen ja poikansa välillä venelaiturilla.

— Kun olen Wittenbergistä palannut, jatkoi Lauri, silloin me,
sinä ja minä, otamme ensi huoleksemme hellin sormin tehdä lopun
tuosta tuhrimisesta, joka kuluttaa isältä niin paljon aikaa,
tuottamatta mitään hyötyä. Eikös ole kummallista, äiti, että hän,
vaikka ammatiltaan seppä ja ainoa seppä Ruotsissa, joka osaa tehdä
koruhaarniskoita ja korukypäreitä niin hyviä kuin ikänä paraat Saksasta
ja Flanderista tuodut — eikö ole kummallista, että hän, jonka isoisä
lähetti ulkomaille vartavasten sepäntaitoa oppimaan, istuu yhden
tunnin, korkeintaan kaksi, päivässä siinä työssä, vaikka tilauksia
tulee hänelle ehtimiseen, ja mieluummin tuhrii maalarituvassaan
jonnin joutavia tauluja, joita ei kukaan osta? En katso tätä
ollenkaan rahatulon kannalta, sillä taivaan herra on suonut meille
maallista hyvää yltäkyllin, ja jos isää vanhoilla päivillä huvittaa
hassun homma, hommatkoon aikaa. Mutta minun luja uskoni on, että hän
värituhrauksillaan vahingoittaa kuolematonta sieluansa. Paavillisia
loruja ja valheita hän enimmästään maalaa: paraikaa on hänellä
käsillä tarina Franciskosta, harmaaveljistön perustajasta. Perinnä ja
ylinnä täytyy minun pyrkiä pelastamaan isäni sielua ja puhdistaa se
pakanallisesta ja paavillisesta taika-uskosta. Siihen olen velvollinen
poikana ja papiksi aikovana.

Gudmund mestarin askelia kuului ja järviaitan portista näkyi että hän
oli aivan likellä. Kohta perästä tuli myös Svante tohtori Margitin ja
pikku Gunnarin kanssa näkyviin.

Mutta Laurin huomio kääntyi toisaalle, kun venevajan takaa kuului
kirmailua, loisketta ja hilpeitä huutoja ja kohta perästä neljä viisi
alastonta poikaviikaria juosta viiletti laitoon rantaveteen.

— Lurjukset, ärjäisi Lauri keppiä ravistaen. Kun kehtaattekin täällä
loiskia, kirkua, ja metelöidä! Heti maalle, taikka...

Tähän ennätti Gudmund mestari, paikalle ehtineenä sanoa: Pojat,
jollette rupea kovin isoäänisiksi, riitaisiksi ja vaivalloisiksi,
saatte kyllä uida tässä. Ja kääntyen Lauriin kysyi hän: oletko
unohtanut, että itsekin poikasena uit tuossa ja että sinulla oli Arvi
Niilonpoika ja muita nuoria vesoja mukanasi?

Lauri oikaisi varttaan ja oli vastaamaisillaan, kun äiti nypisti häntä
käsivarresta ja katsahti häneen rukoilevasti.

Gudmund mestari, joka oli odottanut inttäilyä tai juhlallista moitetta
vastaukseksi, tuli, kun ei tätä kuulunutkaan, siitä oikein iloiselle
päälle ja lisäsi tuttavallisesti: katsos, Lauri, se ei ole yksistään
sitä, että pojille suodaan virkistävä huvitus, vaan katson tässä
omaakin etuani. Poikain tänne juostessa tulen minäkin rantaan ja
tarkastelen heitä tyynni ja ummistan vähä väliä silmäni, koetellakseni,
näkeekö muistini silmä selvästi sen minkä ruumiin silmillä olen nähnyt.
Sillä huomaappas: tässä teen harjotelmia maalausta varten, jossa tulee
esiintymään pyhä Franciskus nuoruutensa sulosuvessa, kun hän jossain
tilaisuudessa on riisunut yltään vaatteensa.

Tämän luottamuksen Lauri palkitsi säälivää halveksuntaa ilmaisevalla
katseella. Margareeta äiti meni kalustoaitan sisällystä tarkastamaan.
Lauri lähti laiturilta. Hänen sisunsa kuohui siitä, että isä noiden
nulikkain kuullen oli peruuttanut täysikäisen poikansa antaman käskyn.
Hän tahtoi saada jotain kouriinsa rutistettavaa, jotain lyötävää
laskeakseen kiukkunsa väljemmälle. Hän poikkesi äkkiä oikealle
naulapajaan, heitti yltään mekon ovella, sitaisi vyölleen nahkakaadin,
kääri hihansa ylös, sieppasi pihdit ja vasaran, työnsi tieltään yhden
sälleistä, otti jonkun ahjosta vasta vedetyn rautakangen, laski sen
valkoisenaan hehkuvan pään alasimelle, kärjesti tuon muutamalla
vasaraniskulla, painoi sen alasimenreunaan kiinni, iskaisi siitä
taltalla irti puikon, pisti tämän naulastuolin läpeen, muodosti
nopeasti vasaroiden naulankannan ja ajoi vielä viime iskulla valmiin
naulan ulos lävestä — kaiken tämän melkein yhtä pian kuin se tässä
kerrottiin.

Margit oli pyytänyt saada lähteä veneretkelle kaupunginlaiturien
ulkopuolelle isänsä, Svante tohtorin ja Gunnarin seurassa. Sill'aikaa
kun tohtori pani veneen reilaan, istui Gudmund mestari tarkastellen,
kuinka poikain pienipuiset hennot lihakset heidän uidessaan
vilkkuivat ja värjyivät vienon päällystänsä alla, kuinka lihasten
liikkuessa notkea iho aaltomaisesti kohoili ja ruumiinmuodot tämän
mukaan eloisasti muuttelehtivat. Hän tavotteli silmäänsä milloin
mitäkin muodonsävyä ja piirrettä jäsenten, etenkin kaulan, vartalon,
käsivarsien ääriviivoissa ja liikunnoissa. Hän odotti, että joku heistä
sattuisi tulemaan juuri siihen asentoon, jota hän oli Franciskolleen
aikonut. Kun sitten veneestä oli vesi luotu ja hän oli siihen
astumaisillaan, seisahtui hän äkkiä, katsoi kiinteästi talaan seinään
ja osotti sormellaan niitä polveilevia valoviivoja, joita auringonvälke
väreilevältä vedenpinnalta siihen kuvasti.

— Svante, hän sanoi, nuo viivat aina minua lumoovat. Kuinka olenkaan
päätäni ja kättäni vaivannut jäljitelläkseni niitä, ei se vain ota
onnistuakseen. Ne kiemurat, joita maalaan, eivät väkisinkään taivu
luomaan ilmi näennäistä liikuntoa. Mutta katsopa noita, kuinka ne
sammuvat, viriävät, vaihtuvat eivätkä sittenkään vaihda paikkaa
keskenään.

— Sinä yrität mahdottomia, sanoi Svante. Mutta siinä teet oikein, sillä
ainoastaan siten pääsee mahdollisen äärimaille.

Gudmund mestari istui perämelaa pitämään, teljolla hänen edessään
istuivat Margit ja Gunnar. Svante tohtori, jolla oli harppu mukanaan,
antoi sen Margitille, pisti airot veteen, ja alkoi soutaa.

— Svante, sanoi Gudmund mestari, etkö kuvittele mitään mieleesi, etkö
etsi mitään syvempää, nähdessäsi moisia kultajuomuja aaltoilevan
kuin nuo tuolla seinällä veden takana? Minä etsin sitä, kuitenkaan
löytämättä. Sillä, Margit, kaikella luonnossa on selityksensä. Luonto
on Jumalan suuri kaunis kuvaraamattu. Riimut, jotka vilhuvat tuolla
talaan seinällä, tarjoutuvat selitettäviksi, mutta minä tyhmistyn
niiden edessä. Jospa edes osaisin niistä kuvan maalata!

— Olethan sen tehnyt.

— Olenko?

— Olet kyllä siinä kuvassa, jossa maalasit Aadamin ja Eevan, kun he
seisovat suruissaan ja katselevat taaksensa kadonnutta paratiisia,
llotarhan aidansäleet olet maalannut noiden näköisiksi: nekin
suikertelevat ja liehuvat.

— Siunatkoon sinua taivas! sanoi Gudmund. Kunpa ne niin tekisivätkin,
mutta itse en ole sitä nähnyt. Vaan tässähän saimmekin riimuihin
miellyttävän selityksen, vai kuinka, Svante? Ne ovat kajastuksia
ilotarhan aidan tulisäleistä, keruubin vartiotulista, jotka sulkevat
meidät ulkopuolelle ja kuitenkin viittaavat meitä palaamaan. — Nyt,
Svante, laskemme laiturilta, ja jos Margit on samaa mieltä kuin minä,
soudamme ensin palasen matkaa suoraan järvelle, levähdämme siinä käsi
airon varassa ja silmällemme ympärillemme, sillä täällä on ihmeen
kaunista, ja siitä soudamme eteenpäin pyhän-Yrjänän kappelille päin.

Vetteri oli tänäpäivänä niin kirkas ja suli niin sointuvasti taivaan
selkeyteen, että ellei vihuri tuolloin tällöin olisi vedellyt hopealle
harmahtavia läikevöitä pitkin veden kalvoa ja ellei kultavihmaa olisi
välkähdellyt aironteristä, niin olisipa rannalta katsoja saattanut
luulla venosen ilmoja viiltävän.

Ei ollut Svante pitkälle soutanut, kun Margit, joka häneltä oli oppinut
kannelta soittelemaan sekä taisi monta virttä, joita opettaja oli
runoillut, alkoi sormin soinnutella, käsin kaiutella harppua ja lauloi
soudun tahtiin, noudatellen keulan edessä solahtavan veden vilpoisia
huokailuksia:

    Kirkasta maamme nyt,
    tähti sä Herran,
    kaukana ilmennyt,
    loistossas kerran!
    Lapset ja paimenet
    johtohos lähti,
    Betlehem-tähti!

    Yössä on Juudanmaa,
    yössä on Siion.
    Läntehen merten taa
    sammuu Oriion.
    Paimen, kun kaidessaan
    vuorelle vaipui,
    lapsi, kun unelmaan
    liekussa haipui,
    heräävät virsien
    vienohon soittoon,
    katsovat tähtösen
    kirkkaaseen koittoon,
    lähtevät etsimään
    Edenin teitä,
    Betlehem tähdellään
    johtavi heitä;
    maan-alhon esteiden
    halki ne juoksee
    Siionin porttien
    kiiltäväin luokse.
    Sylit siell' aukenee,
    puhtoiset huulet
    armaasti suutelee,
    kuiskehen kuulet:
    "Betlemin tähti ei
    eksytä, kotiin vei!" —
    Lapset ja paimenet
    johtohos lähti
    loistava tähti!

— Voin ymmärtää, virkkoi Gudmund mestari, ja katseli haaveksivin
silmin Vetterin rantakukkulain veteen venyviä kuvastuksia, joihin
kutoutui teräkselle harmahtavia väikkyviä valeviivoja, — että kun
pyhiinvaeltajat pääsevät perille, taivaantarhan aidan luo, siellä
heitä vastaanottavat syleillen ja suudellen heidän enkelinsä eli
suojelushenkensä, jotka ovat heidän tuloansa ikävöinneet, saadakseen
heidän kanssaan leikitellä taivaallisia leikkejä paratiisin
kukkanurmilla. Jesuksen sanat uudessa testamentissa antavat
uskovaisille varmuutta siitä että näitä henkiä on ja että he erittäin
holhovat lapsia. Tämä on ihana ja ylentävä usko. Isävainajani käsitti
raamatun sanat lasten kurittamisen tarpeellisuudesta ehkä liian
ruumiillisesti, ja minusta näyttää tämä kuritus vaikuttaneen minuun
vähemmin kuin äitini sana, kun hän puhui miten lasten valhetellessa
tai kadehtiessa, heidän suojelusenkelinsä itkevät. Paratiisin nurmet
ajateltakoon armaammiksi kuin mitä ihmiskieli osaa kertoa. Melkein
yhtä suloisen niityn olen unissani nähnyt ylhäällä Taborin rinteellä,
likellä vuoren huippua; sille pergamentille, jolle olen maalannut
Kristuksen kirkastuksen, olen sentähden siveltimellä hahmonnut
semmoisen niityn, jättäen katselijan päätettäväksi, onko se kaunis
vai eikö. Mutta kuinka ihmisillä on eri silmät! Niin, veli ja sisar
saattavat nähdä aivan eri tavalla. Margit oivalsi heti, että minä
tarkotin kaunista nurmea. Kun kysyin Laurilta mitä hän siinä näki,
vastasi hän: minä näen että olet siihen tuhrinut vähän viheriää.
Minä olen niin heikko ihminen, ja Laurin vastaus pahotti mieltäni.
Kun itse tuijotan tuohon vihreään laikkaan, olen näkevinäni niityn
kukkaset, vaikkei niitä ole sinne maalattu, sillä välimatka on siksi
pitkä, etteivät ne voisi näkyä, ja ne näyttävät mielestäni terissään
säilyttäneen jotain sitä kirkastuksen valoa, joka sinä pyhänä hetkenä
virtaili vuoren ylitse. — Nyt, Svante, lasken minä veneen pyhän-Yrjänän
kappelille päin.



VIII.

KUINKA LAURISTA TULI AUKTORITEETTI.


Gudmund mestari oli aamuisin yhtä varhain liikkeellä kuin hänen
sällinsäkin. Heti kun vasarain ensi kalkutuksia alkoi kuulua, teki hän
kiertokävelynsä pajoilla, neuvotteli työnjohtajan ja sällienvanhimman
Aadam Klasen kanssa päivän työsuunnitelmasta, katsasteli kaikkea,
suurta ja pientä, ja meni sitte nielloimis-kamariin, jossa hän
suvikuukausina työskenteli yksin, mutta muina aikoina piti Heikki
Fabbea kumppalinaan ja työtoverinaan. Ammattitoimi Gudmundin talossa
oli jo vuosikymmeniä käynyt koneiston tapaan, joka hyvän johdon ja
säännöllisen silmälläpidon alaisena sujui tasaista tarkkaa menoansa
tuottaen tuloja tarpeeksi, niin että työmiehet saivat jokapäiväisen
leipänsä ja turvatun toimeentulon vanhoillakin päivillään, samalla kun
mestarin varallisuus kohtuullisesti karttui karttumistansa.

Eipä kuitenkaan olisi mestaria oikein tuntenut, jos olisi luullut että
ainoastaan isännänvirka ja peräänkatsonnan huoli ajoi hänet anivarhain
ja ilomielin vuoteeltaan. "Aamuhetki on kullan kallis!" Se kulta,
mikä mestaria houkutteli, ei ollut suinkaan vähimmin aamuruskon ja
nousevan auringon valama. Osansa tästä peri hän useimmiten rannassa
laiturilla, jossa hän aina yhä nauttivalla hartaudelIa katseli valoa,
kuinka se koitti, selkeni ja leimuten valui yli vesien ja rantojen.
Jos oli aamu sateinen, kuunteli hän putoilevan veden suhinaa, ja se
oli hänestä aamuisin toista tarinaa juttelevinaan kuin iltahämyssä.
Jos Vetteri myrskyili, oli hänellä laiturilla tuulensuojansa, jossa
hän katselemalla vaahtoavain laineitten pärskymistä sillanpäähän sai
minuuttikausiksi silmälle ja ajatukselle tointa. Jos oli pyryttänyt
lunta nietoksiin, oli mestarin etuoikeutena, jota ei kukaan häneltä
kadehtinut, luoda lapiolla polkua järviaitalle. Tässä toimessa hän
omituisen arastelevasti ja hellivästi — jota tunnetta tuskin kukaan muu
olisi älynnyt — kohteli hohtavaa valkovaippaa, johon lumi oli pihamaan
peittänyt. Turhaan Margareeta rouva oli hänelle sanonut, että renki
paremmin kuin hän olisi tuohon tehtävään omiansa. Vasta viime talvena
renki sai lumenajon huolekseen.

Kun Gudmund tänä päivänä meni niellokamariin, seisoi Lauri ikkunassaan
ja samassa kuin isä sulki oven peräänsä, pani poika merkin tiimalasiin.
Lauri oli sanonut äidilleen mestarin työskentelevän tuolla ainoastaan
tunnin, korkeintaan kaksi päivässä. Hän tahtoi varmemmakseen tarkistaa
lausettansa, voidakseen sitä oikaista, jos siihen oli sattunut liikaa
päälle tai vaille ja oli senvuoksi päättänyt salaa pitää varalla ja
panna muistoon, paljonko aikaa isä käytti herra Ture Jönsinpojan
sotisovan valmistamiseen.

Mestari huoahti kamariin astuessaan. Hän kaipasi iloista, taitavaa
Fabbeansa, joka osasi kaikki niellotyön temput, paitsi etevämpäin
kuvain piirrostelua jalometallisiin osiin. Mestari oli vuosikausia
yritellyt opettaa Fabbea ihannemuotoja piirustamaan, mutta yritykset
olivat heitä kumpaakin väsyttäneet ja niistä oli aikaa sitten luovuttu.
Fabbe oli kyllä muuten näppärä sormistaan; mutta liekö syy ollut
silmässä vai sielussa, aina hänen elokuvansa saivat kummanmoisen,
miltei hullunkurisen ilmeen, joka ei ollut opettajalle mieleen.
Koristekuvia laati hän sen sijaan oivallisesti, ja ne kissat ja
ankat, ketut, hanhet ja oravat, joita mestari antoi hänen sovitella
sinne tänne lehtien ja kukkasten väliin, olivat luontevia teoltaan ja
hupaisen näköisiä. Nyt oli Gudmund mestarin omana työnä sekottaa hopea
ja vaski, sulattaa seokseen tulikiveä, jauhentaa täten syntynyt niello,
sulana valaa tätä sysimustaa ainetta piirrosten uurrelmiin ja niellon
hyydyttyä hioa se sileäksi. Aina hädissään, kun pelkäsi ettei tilattu
kapine valmistuisi määräajaksi — semmoista ei saanut tässä työpajassa
tapahtua — työskenteli Gudmund mestari perin ahkerasti, niin että
hiki valui. Hän puuhasi sitä ahkerammin, kun tahtoi itseltään salata
ettei sydämensä lempinyt tätä tointa vaan ikävöitsi maalarimajaan.
Ponnisteltuaan hikipäissään lähes kaksi tuntia, tuli hän ulos ja sulki
peräänsä niellopajan oven. Lauri, joka urkki akkunan ääressä, kirja
edessään, näki tällä kertaa mielihyvällä, eikä suuttuen, ettei isä
ollut kahden tunnin määrän yli mennyt. Hän oli sanonut: "enintään
kaksi tuntia"; näin oli käynyt, Lauri oli oikeassa. Hänestä oli tullut
auktoriteetti, joka ei kärsinyt että hänen mielipidettään kumottaisiin.

Hetken perästä näki Lauri isänsä istuvan hevosen selässä. Gudmund
mestarin tapana oli joku kerta viikossa ajaa ratsain Kortebohon, Gorm
koira mukanaan, ja pian palata sieltä. Hänen ratsunsa oli valkoinen,
isokasvuinen, lauhkea ijäkkäänpuolinen tamma, jonka älystä hän
ajatteli suuria. Hän luuli tamman tajuavan melkein kaikkea niitä hän
sille sanoi, rohkenipa tätä luuloansa puolustaakin, vaikka Lauri
oli sitä ankarasti moittinut muka halventavaksi ihmisen Jumalalta
saamaa paremmuutta eläinten edellä. Yleensä mestari oli halukas
omistuttamaan talonsa elukoille, poislukien sentään muutamia, melkoisen
määrän älyä ja tunnetta. Gormista hän puhui ikäänkuin nerosta ja
kutsui sitä uskolliseksi ystäväkseen. Tallijäärä kyllä hänestä oli
typerä. Mutta kottaraisista ja pajukertuista, jotka asuskelivat
hänen holhokkipuissaan pihamaalla, ja pääskysistä ja västäräkeistä,
jotka oleksivat järviaitan katolla ja joita kaikkia hän melkein luki
sukulaisikseen, näistä hän tiesi kertoa kummia juttuja, sillä hän
oli lapsesta asti noiden lintujen eloa ja oloa katsellut. Näillä
kertomuksillaan hän nyt enää kuitenkin vain huvitteli Margitia, sillä
esittämällä niitä Laurille olisi hän vain tuottanut itselleen ikäviä
luentoja tältä, ja mitä hänen vaimoonsa tuli, niin tämän harrastukset
ja mielipiteet olivat kaikessa, paitsi emännän askareissa, tuon rakkaan
pojan määrättävinä. Mitä poika moitti tai ei viitsinyt kuulla, sitä ei
äitikään hyväksynyt.

Laurista oli tullut äitinsä auktoriteetti, ei siitä syystä että
äiti hellitteli ainoata poikaansa — tätä kasvattaessaan oli hän
noudattanut jotenkin kovakätistä johdonmukaisuutta ja salaa surrut
sitä ettei poika jurrilla ollut isänsä jaloja kasvoja — vaan aivan
yksinkertaisesti siitä syystä että hän uskonasioissa ja yleensä
kaikessa, mikä oli ulkopuolella hänen kodillista toimialaansa,
tarvitsi auktoriteettia eikä tiennyt ketään muuta kuin poikaansa, joka
lahjoiltaan oli semmoiseksi ihan kuin luotu. Alkujaan oli Margareeta
rouva tietysti pitänyt kirkkoa, roomalaista ja yhteistä, toisin sanoen
katolisia uskonnontapoja ja -menoja, joihin hän oli tottunut, ynnä
rippi-isäänsä auktoriteettina, ja tämän hän taas tiesi perustuvan
paavin auktoriteettiin, jonka ainakin naiset ja franciskolaiset
uskoivat erehtymättömäksi aikoja ennen kuin erehtymättömyyden dogma
säädettiin. Mutta tämä perustus oli alkanut horjua. Margareeta
rouva oli hämmästyen havainnut, että hänen läheisimmän piirinsä
miesväki, vieläpä oma rippi-isänsä, puolisonsa ja poikansakin,
yhtyivät lutherilaisten mukana moittimaan eräitä roomalaisia tapoja
ja väärinkäytöksiä, jopa että roomalaista oppiakin useissa kohdin
syytettiin vääräksi. Margareeta rouva, joka siihen asti oli ollut
uskossaan varma ja varmuudessaan onnellinen, seisoi typertyneenä
eikä tiennyt mitä hänen oli totena pitäminen. Jos paavi oli yhdessä
asiassa erehtynyt, oli hän ehkä saattanut muissakin erehtyä. Tästä
kävi rouvalle olo yhä tukalammaksi. Hän ei tuntenut hartaudestaan
entistä iloa; hänen rukouksiaan häiritsi epäilys, ne tuntuivat hänestä
menettäneen mehunsa ja voimansa, vaikka hän tosin vielä jäikin niitä
rukoilemaan tottumuksen takia tai peläten, että se voima, jota hän
rukoili, saattaisi, jos hän lakkaisi rukoilemasta, kohdella häntä
luopiona. Hän kääntyi rippi-isänsä puoleen, joka vakavasti varotti
häntä pysymään yhteisessä kristillisessä uskossa, mutta samalla selvään
lausui että synninpäästökauppa oli hylättävä väärinkäytös. Rouvan
kysymykseen, eikö paavi, jonka nimessä nuo matkustelevat anekauppiaat
tointaan harjoittelivat, Kristuksen sijaisena ollut päässyt tämän
erehtymättömyydestä osalliseksi, vastasi kirkkoherra Sven, rippi-isä,
ei; kirkko oli erehtymättömyyden perinyt, eikä paavi. Mutta mitä oli
Margareeta rouvalle kirkko? Kaksi ammattikuntaa, pappien ja munkkien,
joissa löytyi muutamia harvoja pyhiä miehiä ja suuri joukko surkeita
synninorjia, kelvottomia puhumaan pyhänhengen nimessä. Hän kääntyi
franciskolaisluostarin esimunkin, Mathias isän puoleen. Tämä sanoi
paavin erehtymättömäksi; hänen muihin kyselyihinsä hän lempeästi
ja surumielin, mutta jyrkästi kieltäysi vastaamasta. Rouva kääntyi
miehensä puoleen, jonka mieltä hän tavallisesti oli noudatellut sekä
rakkaudesta että velvollisuudentunnosta. Mutta se arvovalta, minkä
Margareeta tähänasti oli miehelleen myöntänyt, meni nyt tältä peräti
hukkaan. Gudmund näytti miltei paheksuvan, että vaimonsa häiritsi häntä
moisilla tiedustuksilla, ja sittekun hän oli puheensa päähän päässyt —
ja kauvan kesti ennenkuin hän sillä kertaa pääsi — jäi rouvan mieleen
se vaikutus, että puheessa oli ollut neljä osaa, joista hän ei osannut
luoda mitään eheää kokonaista. Nämä neljä osaa olivat: 1) mestarin
lausumaksi harvinaisen kiivas soimaus anekauppaa ja sitä harhaluuloa
vastaan, että synnit saadaan anteeksi omilla ansioilla tai töillä,
jotka eivät ole lähteneet Jumalalle antauneesta mielenlaadusta; 2)
sitten harras ylistys Martti Lutherille, joka tahtoo pelastaa meitä
tästä sielua turmelevasta harhaopista; 3) sitten ankara Lutherin
paheksunta, joka on heittänyt syrjään pyhässä raamatussa ja yhteisen
kirkon uskossa löytyvän opin välitilasta, ja siten tehnyt Jumalasta
mitä julmimman hirmuhaltian, joka kiroo pakanat siitä etteivät tunne
kristinuskoa, vaikka itse eivät ole tähän tietämättömyyteensä syypäät,
sekä lapset, jotka kastamattomina kuolevat, ijänkaikkisiin vaivoihin;
4) vihdoin innostunut ylistyspuhe pyhälle kirkolle, joka meistä, vaikka
luonnostamme olemme petoja, on kyennyt tekemään niin kultaisen hyviä ja
itsensä unohtavia ihmisiä kuin pyhä Franciskus, sekä ihastuksen sanoja,
joilla hän ylisteli kristikunnan ihmeen kauniita templejä maalauksineen
kuvateoksineen sekä sen ylentävää, vertauskuvissaan syväaatteista
jumalanpalvelusta. — Margareeta rouvan mielestä mestarin pitkän puheen
eri osat kukin sinänsä kyllä kävivät laatuun, mutta kokonaisenaan se
hänestä tuntui sekasotkulta, josta hän ei saanut selville, missä se
auktoriteetti oli löydettävänä, vaan pikemmin johtui siihen luuloon,
ettei mitään auktoriteettia ole olemassakaan. Hän ilmaisi vihdoin
huolensa Laurille, toivomatta kuitenkaan saavansa nuorukaiselta sitä
lohdutusta, jota eivät vanhat ja viisaat kyenneet antamaan. Mutta kovin
hän hämmästyi ja ääretöntä äidin iloa hän tunsi, tavatessaan juuri
omassa pojassaan sen miehen, jota oli etsinyt.

Jos Lauri olisi kuullut isänsä äidille pitämän esitelmän, olisi hän
täydelleen hyväksynyt sen kaksi ensimmäistä osaa. Mitä kolmanteen
tulee, olisi hän pitänyt sitä lellittelevän löyhyyden ilmauksena. Hän
joka yhdeksän, kymmenen vuotiasna poikana oli hurjimmaksi huvikseen
vääntänyt selät poikki kissoilta, polttanut rottia elävältä ja
pistellyt laululintusilta silmät puhki sekä sentakia otellut jos
toisenkin kovan ottelun Arvi Niilonpojan kanssa, joka tahtoi suojella
eläin parkoja; hän, joka vieläkin tunsi suuttumusta, ellei pahempaa,
isäänsä kohtaan siitä että tämä, kun ei muusta apua, selkään antamalla
oli koettanut ajaa ulos hänestä eläinrääkkääjän; hän joka oli pitänyt
(ja vieläkin piti) Margit siskoa orjanaan, jota hän juoksutteli
asioillaan ja vaivasta palkitsi tukkapörröllä, kunnes äiti, jonka
suosiota hän ei tahtonut menettää, kielsi häntä siitä — hän oli
sellaisessa jumalassa, joka tuomitsee kastamattomat lapset ikuiseen
helvettiin, löytänyt jumalan, joka suurennettuna mukaili hänen omaa
kuvaansa ja jonka julmuus loi hänelle sanomattoman majesteetin.
Mitä puheen neljänteen kohtaan tulee, tunsi Lauri vaistomaista
vastenmielisyyttä pyhää Franciskusta kohtaan, epäilipä vielä hänen
olleen puolittain mahomettilaisen, sentähden että Franciskus oli
kiitellen maininnut Saracenilaisten vakavaa uskonnollisuutta ja
siveellistä elämää. Jonkun hyveen tunnustaminen vihollisissa oli Laurin
mielestä nurjan kilven kantamista taistelussa heitä vastaan.

Laurin vastaukset äidin kysymiin näyttivät tämän mielestä puhuvan
selvää, yksinkertaista, ymmärrettävää, vastaanväittämätöntä kieltä.
Missä auktoriteetti on? Auktoriteetti on uudessa testamentissa, joka
on Jumalan hengen vaikutuksesta syntynyt eikä vuosisatojen kuluessa
ole ollenkaan muuttunut. Mutta uutta testamenttia voidaan eri lailla
selittää. Katolilaiset, lutherilaiset ja muut ottavat siitä todisteita
toisiansa vastaan. Tuo hengen vaikuttama jumalansana vaatii siis
hengenvaikuttamia selittäjiä. Tästä seuraa että Jumala, tarpeen
vaatiessa, tämmöisiä lähettää. Kolme niitä on tähän asti lähetetty:
Athanasius, Augustinus ja Martti Luther. Kirjotettua valtakirjaa
lähetyksestään tosin ei heillä ollut kellään näyttää. Mutta asian
todisteina ovat osittain heidän yhtäpitäväisyytensä keskenään ja uuden
testamentin kanssa, osittain se urhollisuus, jolla heitä varustettiin
ylhäältä ja jonka turvissa he uskalsivat sotia kuolemaa, maailmaa ja
perkelettä vastaan, osittain vielä se tavaton vastarinta ja tavaton
menestys, jota he saivat kokea. Ken tätä totuutta vastaan julkee
väitellä, jatkoi Lauri, sen minä ruhjon maahan lain vasaralla ja
evankeliumin miekalla.

Lauri, joka oli keksinyt Lutherin erehtymättömyyden opin, koska hänen
logiikkansa sitä tarvitsi äidille asioita selittääkseen, kohotti
kätensä, tuon moukarin heiluttamiseen tottuneen käden, uhkaavan
näköisesti ilmaan. Hän laski sen alas, tähtäsi katseensa vanhan
rouvan silmiin ja toisti valtaavan varmasti: Luther on pyhän raamatun
erehtymätön selittäjä.

Margareeta rouva tunsi ikäänkuin kahden särmäkkään lasin kimaltavan
silmiinsä. Hänen jäseniään puudutti ja hän kuuli aivoissaan äänen, joka
vakuutti: "Luther on erehtymätön!" Tämä ääni valtasi häneltä oman tahdon
ja nosti hänen huulilleen vastakaijun: "Luther on erehtymätön".

Laurin omasta mielestä tuntui siltä kuin hänen lausumansa sanat
olisivat varttuneet mieheksi, joka ilmi elävänä seisoi hänen edessään
vaatien häntä, isäänsä, antamaan hengen ja veren edestänsä. Ja hän
arveli tahtovansakin niin tehdä:

Tästä hetkestä oli hänellä äitinsä usko käsissään. Itse pelkäsi hän
suotta äidin horjahtavan, jos hän joskus tämän kuullen jäisi jossain
väittelyssä sanattomaksi tai joutuisi alakynteen. Sen takia hän usein
pitkin päivää, jopa toisinaan yönkin hiljaisuudessa, ajatuksissaan
sepitteli ryntö- ja puolto-aseita omaksumilleen mielipiteille, sekä
koetti keksiä äkkiarvaamattomia pisto- ja väistötemppuja taistelun
varalle. Hän aprikoi johtopäätösjonoja, joista sukkelimmat olivat
virhepäätelmiä, useinpa kyllä tahallisiakin, sillä sotajuonet ovat,
arveli hän, luvallisia, ja hän luuli keksineensä jos joitakin
_syllogismi cornuti_ ("sarvipäätelmiä"), joissa vastustajain
valittavaksi jäi vain kumman sarven puhki pistettäväksi hän tahtoi
nahkansa antaa. Lauri oli ahdaspäinen, eikä hänen aivosoluissaan
ollut yhtäkään, johon olisi mahtunut ainoakaan aate semmoinen, joita
joka päivä viljalti ilmaantui hänen opista osattomaksi jääneen, mutta
lahjakkaan isänsä sielunmaailmaan. Laurilta puuttui kuvitusvoimaa ja
hänen tunteensa sävelikkö oli vähimpään määrään supistunut; mutta sitä
kömpelöä ajatuskonetta, joka hänellä oli käytettävänä, hän hallitsi
täydellä isännänvallalla.

Keksittyään nyt siis niitä näitä väitösjuonia, pykäliä ja temppuja,
tunsi hän tarpeelliseksi panna koneensa käymään, jahka saisi tuulta
sitä käyttämään. Tuulen puhaltajaksi otti hän opettajansa, kirkkoherra
Svenin, rupesi häntä härnäilemään väitöksiin ja havaitsi sydämensä
iloksi, että kirkkoherra vähä väliä ällistyi hänen pykälistään ja pian
kartteli kinastelua hänen kanssaan. Kirkkoherra oli sukkela mies,
mutta mukavuutta rakastava, eikä viitsinyt suotta vaivata päätänsä
asioilla, jotka eivät häntä huvittaneet. Oppilastansa kohtaan tunsi
hän ikäväkseen yhä enenevää vastenmielisyyttä, osaksi siitäkin syystä
että tältä peräti puuttui kaunoaistia ja mielikuvitusta. Sen oli
Sven herra selvästi huomannut lukiessaan hänen ja Arvi Niilonpojan
kanssa Virgiliusta. Arvi oli selvästi yhtä ihastunut kuin hän
itsekin kuvailuksiin Troijan palosta, Aeneaan käynnistä manalassa,
kilpasouduista ja sodista ja hänen korvansa tajusi Virgiliuksen
säkeiden soreaa sointua. Sven kirkkoherra, jota kaunotaiteissa
paraiten huvitti herkkusuun vaivaton virka, saattoi siten antaa
Arville anteeksi paljon, jopa hänen roimahousunsakin. Mutta Lauri
luki Virgiliusta ikäänkuin kieliopillisen tutkinnon kestääkseen eikä
mitään muuta varten. Joskus hänkin teki muistutuksia, mutta silloin
tavallisesti vaan itsepintaisesti inttääkseen opettajaa vastaan
jossain muoto-opillisessa seikassa. Kun Sven herra kerran osotti,
että Virgilius toisinaan asettaa adjektiivin niin että ajatus selvänä
saadaan ilmi vasta lukemalla sen kuuluvaksi kahteen samassa säkeessä
löytyvään substantiiviin, niinkuin esim. _rapti Ganymedis honores_;
arveli Lauri, että jos olisi oikein sanoa _rapti_ kuuluvan _Ganymedis_
sanaan, olisi väärin sanoa sen kuuluvan _honores_ sanaan, ja hän
jankutti tätä, kunnes kirkkoherra suutuksissaan ajoi hänet ulos.

Svante tohtorin monitaitoisuudesta oli Laurilla taikauskoiset
ajatukset. Hän lausui jossain tilaisuudessa arvelunsa, ettei Svante
ollut sitä luonnollisella tavalla saavuttanut. Hän oli kuullut
Pragissa, Ingolstadtissa ja Parisissa harjoteltavan opintoja
loihtutaidossa, joilla muka suurtakaan vaivaa näkemättä, mutta
sielunsa autuuden kadottamalla, voisi saavuttaa sekä luvallisia
että luvattomia tietoja mitä laveimpia. Svante oli ainoa, jonka
kanssa Lauri arasteli ryhtyä väittelyyn. Joutuivatpa sentään kerran
vastatuksin, se oli tuon mainitun veneretken jälkeisenä iltana. Svante
tohtori jutteli Sven herran kanssa sen ajan suurimmasta humanistista,
Erasmus Rotterdamilaisesta, jonka persoonallinen tuttu hän oli, ja
tiedonhaluinen Gudmund mestari kuunteli mielihyvällä. Lauri sekaantui
keskusteluun ja moitti Erasmusta kehnoksi luopioksi ja uskonsa
petturiksi, sekä mainitsi todisteeksi muutamia sanoja, joiden piti
löytymän luettavina tämän kirjassa _Enchiridion militis christiani_
[Kristityn soturin käsikirja]. Svante tohtori tiesi sanoa että Laurin
mainitsema kohta oli väärä. Lauri väitti sen olevan juuri niillä sanoin
kuin hän oli sen maininnut.

— Oletteko lukenut Enchiridion'ia? Svante kysyi.

— En, enkä aijo koskaan lukea mitään sen miehen kirjottamaa, mutta
sitaatti on oikea, sillä olen saanut sen luotettavasta lähteestä —
samalta oppineelta kirjottajalta, joka tietää kirkkoisäin järjestänsä
julistaneen helvetinrankaisut ijänkaikkisiksi.

— Se on varmaankin epäluotettava lähde, koskapa useat kirkkoisät eivät
usko niitä ikuisiksi.

— Niin, Origines ja semmoiset, mutta ne eivät ole kirkkoisiä, vaan
vääräoppisia, kerettiläisiä.

— Entäs sitte Gregorius Nyssalainen? Sanoohan tämä, että Jumalan tuomio
ei tarkota kidutusta, vaan ensiksi hyvän erottamista pahasta, joka ei
voi tapahtua kivutta, ja sitten pahan täydellistä hävittämistä.

— Sitä minä en usko hänen sanoneen, mutta jos hän sen on sanonut, on
hän kerettiläinen.

— Ovatko Gregorius Naziansilainen ja Theodorus Mopsuestialainen myöskin
kerettiläisiä?

— Ovat, jos mitään semmoista väittävät.

— Onko Hieronymuskin kerettiläinen? Hän sanoo, kun ikuisia
helvetinrankaisuja saarnataan, sitä tehtävän kasvatusta silmällä
pitäen, huomaathan: kasvatusta, ja semmoisia varten, joita tarvitsee
pelottaa syntiä tekemästä.

— Sitä hän ei ole koskaan sanonut

— Oletteko Hieronymusta lukenut?

— En, mutta tiedän sen sittenkin.

— Svante tohtori kertoi Hieronymuksen sanat... _quibus timor utilis
est, ut, dum supplicia reformidant, peccare desistant_ [= joille
pelko on hyödyllinen, jotta he rankaisujen pelosta lakkaisivat syntiä
tekemästä].

— Tuo on kaiketi kotoisin jostain väärennetystä painoksesta hänen
teoksiaan, Lauri arveli.

Tähän ennätti Gudmund mestari virkkamaan: tärkein on kuitenkin, minun
nähteni, oppi välitilasta. Se säilyttää meille Jumalan laupiuden ja
kaiketi myös useimpien ihmissielujen pelastuksen.

Lauri kääntyi äreästi isäänsä päin ja muistutti, että nuo ovat
sellaisia asioita, joista ainoastaan oppineilla on oikeus puhua; ja hän
lisäsi että Augustinus on hylännyt välitilan opin.

— Mitä sanotte? huudahti Svante tohtori, kummastuen tuota julkeaa
väitettä; saatte lainata minulta hänen _De civitate Dei_ kirjansa,
jossa hän uustestamentillisten todistusten nojassa lausuu
vakaumuksenaan sen, että kuolemankin jälkeen synnit ovat anteeksi
saatavissa.

— Se paikka on väärennetty, julkesi Lauri vastata.

— Augustinus lausuu sen useissa paikoin.

— Kaikki ne paikat ovat väärennettyjä.

Svante tohtori kääntyi hänestä pois, kyllästyneenä lyhyeen
sananvaihteloon. Kirkkoherra nousi seisaalle mutisten hampaitten
välistä: tuo tiedoton, hävytön lurjus! Mutta Lauri seisoi paikallaan,
voitonriemun loisto kasvoissaan.



IX.

GUDMUND MESTARIN ILTAVAHTIKÄVELY.


Gudmund mestarin varhaisimpia lapsuuden muistoja oli erään lyhdyn
valo, joka pimeinä iltoina liikkui ovelta ovelle pitkin avaraa
talontilaa. Vanhan puurakennuksen pihanpuolisessa päädyssä oli yksi
akkunoista lastenkamarin, ja kun poikanen makasi siellä vuoteellaan,
oli hänestä hauskaa, ennenkuin uneen uinahti, silmin seurata
lyhdyn valon vaellusta, sen katoamista ja näkyviin palaamista.
Lyhdynkantaja oli hänen isänsä, joka omalta isältään oli perinyt
tavan aina iltaisin ennen makuulle menoa katsoa, että kaikki talossa
oli paikallaan. Oli sää mikä hyvänsä, joko myrsky vinkui Vetteriltä
ja sataa solisi virtanaan, tai kuutamo valoi hopeitansa lumiselle
pihamaalle — harvoin tai ei koskaan lyhdynvalo jäänyt ilmestymättä.
Pojan mielikuvitus katsoi tätä hänen iltarukoukseensa kuuluvaksi, näki
siinä maallisen merkin, jolla taivaallinen isä ilmaisi valvovansa
maailmansa ja lastensa parasta. Ja tähän taas liittyi armaan äidin
muisto, jonka kuolo korjasi pojan ollessa kuuden vuoden ijässä, mutta
jonka kasvot, vartalon, äänen ja arkipuvun hän oli muistavinaan tai
todella muistikin; ja äidin kuvaa, semmoisena kuin se hänen mielessään
häämötti, hän ei koskaan jättänyt panematta piirustelmiinsa, johonkin
sopivaan kohtaan, viimeiseksi siihen maalaukseen, joka esitti
kirkastusta Taborilla. Vuoren juurelle oli hän esittänyt ryhmän
polvillaan rukoilevia henkilöitä, joiden kasvojen piirteet olivat
hänelle rakkaita: näiden joukossa nähtiin Margareeta rouva, Margit,
Svante tohtori harppuineen, pikku Gunnar, Arvi Niilonpoika, kirkkoherra
Sven ja esimunkki. Mathias, joka viimeksimainittu oli oivallisin
rukoilijanmalli, mitä saattoi haluta. Isällistä oikeudentuntoa
noudattaakseen pani hän ryhmän sekaan myös erään ihmisolion, jonka piti
oleman Lauri, mutta oli niin kaunistettu ja ihannoitu Lauri, ettei
häntä enää tuntenutkaan.

Tietty asia oli, ettei Gudmund mestari luopuisi peritystä talonsa
iltatarkastuksen tavasta. Sitä toimitettiin kuitenkin nykyään oloissa,
jotka entisiin verraten olivat joinkin määrin muuttuneet; sillä
vaikka Lauri pahottelikin sitä, miten mestarin muinaismuistot muka
estivät kaikkia korjauksia ja parannuksia, oli asianlaita kuitenkin
se, että tämmöisiä tehtiin paljon, jos kohta kaikkea vanhaa mikäli
mahdollista säästellen ja hellin käsin muutellen, ja että uusia
korjauksia ja parannuksia tuumittiin. Yksi noista talonkorjauksista
muutti iltatarkastuksen luonteen. Kaikki huoneet tontin itäpuolella oli
näet keskenään yhdistetty, toisin paikoin katetuilla käytävillä, jotka
johtivat seinästä seinään tai parvesta parveen, toisin paikoin myöskin
pienillä laskusilloilla, niissä mestari pelkäsi valkeanvaaraa syntyvän
kiintonaisista liitinlaitteista. Mestari saattoi siis lyhtyineen
kävellä melkein kauttaaltaan katosalla aina järviaitalle asti. Viime
kuukausina oli Margit tässä toimessa aina seurannut hänen mukanaan.
Hän ja Margit toimittivat iltakierron. Margareeta rouva salli sen. Kun
hänellä oli Laurinsa, näytti hänestä kohtuulliselta että mestarilla
oli Margitinsa, vaikka asialla kyllä Laurin mielestä oli arveluttavat
puolensa ja hän oli päättänyt Wittenbergistä palattuaan kieltää
Margitia seuraamasta isäänsä noilla iltakiertokävelyillä, jos niitä
silloin vielä jatkuisi. Lauri oli saanut päähänsä, että isän vaikutus
tyttöön ei ollut terveellistä laatua. Isänsä syyksi luki hän, tietysti
välillisesti, että Margit ei osottanut veljelleen, lain ennalta
määräämälle holhojalleen ja naittajalleen, velvollista nöyryyttä ja
kunnioitusta. Milloin hän ei kohdellut veljeään välinpitämättömästi,
saattoi hän kapinoidakin. Saattoipa puraista, kynsiä ja potkia, kun
veli käsivoimin koki käyttää valtaansa, ja tätä hän vielä välisti
koettikin kun ei isä tai äiti nähnyt. Hän sanoi pirun riivaavan tytön
tenavaa, silloin kun hän, Lauri, kasvattaakseen häntä kristilliseen
naisellisuuteen nipisteli ja tukisteli ja löi häntä korville.

Kiertokävely alotettiin puukartanosta, tuosta ikäkulusta, jonka
kilpimerkkinä loisti Vidrik Valandinpojan kuva. Sen alikerrassa oli iso
perhesali huonekaluineen isän ja isoisän ajoilta sekä merkillisille
seinämaalauksilleen, joissa oli kuvattuina niitä näitä Tidrik
kuninkaan, kääpiöseppä Albrianin ja Vidrik sankarin seikkailuja. Salia
— "isien salia", kuten Gudmund sitä nimitti — käytettiin erittäin
niihin sukujuhliin, joita mestari vietti kahdesti vuodessa ja joissa
puhujanvirkaa toimitti Pietari Maunonpoika, ennenkuin hän siirtyi
piispaksi toiseen hiippakuntaan, ja senjälkeen Niilo Arvinpoika,
sillä mestari itse ei rohjennut maljapuheita pitää, sen koommin kun
hän kerran pyhän Kertun seurassa, jonka kunniajäsen hän oli, juhlaa
vietettäissä oli heti puheensa alussa sekaantunut sanoihinsa eikä sen
pitemmälle päässyt. Yläkerrassa oli entinen lastenkamari, jääneenä
melkein samaan asuun mikä sillä oli mestarin piennä läsnä ollessa;
lisää oli sinne vain tullut alttarimainen esine, jonka ääressä mestari
aina sunnuntaisin rukoili esi-isäinsä ja vanhempi-vainajainsa sielujen
edestä. Oli siellä myös kokoelma kirjoja. Mestarilla oli niitä
ruotsin, tanskan ja saksan kielisiä, sisällykseltään historiallisia,
taloudellisia, runollisia tai hartaudellisia ja hän oli kaikki kirjansa
lukenutkin. Eri vihkoon oli hän kauniisti kirjotettuina koonnut ne
runot, jotka Svante tohtori siihen asti oli Margitille laulanut.
Tämä käsikirjotus oli hänelle kallis. Hän aikoi koristella sitä
pienoismaalauksilla.

Puukartanosta pääsi portaita myöten muurattuun käytävään, joka suoraa
tietä pihan alatse yhdisti tämän talon tiilitaloon. Molemmin puolin
käytävää oli ovia kellariholveihin, joissa olutta, kotipanoista
tai Saksasta saatua, säilytettiin astioissa, jotka tuottivat
tynnyrintekijäammatille kunniaa. Oli siellä viinejäkin, noita
kaupassa yleisemmin tavattavia lajeja, tarjona juhlatiloja varten
tai ystävysten yhtyessä. Tiilitalon vahvoista seinistä aukeni sarja
hauskoja ikkuna-aukkoja, järjesteltyinä melkein samaan tapaan, kuin
nähdään Hugo van der Goes'in maalauksissa. Tästä kulki vartia ohitse
lähemmin katsastamatta. Seurasi sitten silmättäväksi yhtä perää nämä:
vaatekamari jykevine kaappeineen ja kirstuineen; huonekalusäiliö, sen
vanhat ja uudet hopeiset ja tinaiset pöytäastiat, sen kolpakot, sarkat
ja pokaalit, joita oli monenmuotoisia, eri ajoilta ja eri maista;
ruoka-aitta, juomanpano-kota, leivintupa, varastohuone, edelleen
muuan kurkihirsitupa lakkoineen parvineen, sitten maalarimaja, joka
oli mestarin mieluisin olinpaikka, sekä sen vieressä savupirtti, pesä
permannossa, repijänä katossa. Vartiain tie kulki ylös ja alas portaita
ja tikkaita, milloin maakerrosten läpi, missä ainoastaan lyhdyn
valjakka liekki näytti tietä, milloin tilavain ullakkojen läpi, joiden
räystäsaukoista hämärtävä valo häämötti sisään ja eri vivahduksin
ohenteli pimeätä, milloin silloille ja solaparville, joiden pylvästen
välistä paikoittain pilkisti taivasta tähtinensä. Kauniintansa
kävely tarjosi kuutamolla. Kamalaa se oli ja kuitenkin se Margitia
houkutteli, silloin kun myrsky riehui ja Vetterin aaltojen hurjasti
ärjyvä ja samassa kuitenkin tahtimääräinen pauhina sekaantui viimojen
vinkunaan ja suhinaan, niiden puhaltaissa tiilipaanujen, katonkaarien
ja ruoderistikkojen välitse. Jönköpingissä uskottiin yleisesti, että
Gudmundin talon alalla asusteli ja oli jo vuosisatoja asustellut
haltioita, jotka toivat taloon rikkautta. Samaa uskoi talon oma väki.
Jopa Fabbekin, vaikka hän pohjaltaan oli epäilijä, monasti ja varsinkin
raastuvankellarissa tai sällimajatalossa ryypiskeltyään, vakuutti
nähneensä tonttuäijän punahiipan ja kumman kurttunaaman kurkistavan
jostain nurkasta tai aukosta. Kyllä Margitkin, vieläpä itse mestarikin,
luulivat nähneensä jotain sentapaista vilahtavan milloin mistäkin
kolosta tai sopesta tai ylhäältä kattomalkojen takaa. Mestari arveli
tonttujen olevan ystävällisiä ja Jumalalle mieleisiä olentoja, jotka
muuttuvat enkeleiksi sittenkun ovat lakanneet talonpuuhistaan täällä
maan päällä, joihin heitä viehättää erinäinen luonteentaipumus. Lauri
sitävastoin luuli niitä jonkinlaisiksi piruiksi ja oli kehunut Fabbelle
aikovansa manata ne menemään talosta, sittenkun olisi papiksi vihitty
ja saanut oikeuden ja vallan toimittaa pahanhengen-manausta. Fabbe
arveli ettei Lauri tarvinnut papiksi vihkimystä karkottaakseen lempoja
kotoaan; olipa hänessä muka muutenkin miestä niitä kiristämään.

Iltavahtikävelyyn saattoi kulua hyvä puolitunti jopa enempikin,
sillä mestari malttoi harvoin olla istahtamatta missä näki mukavan
istumasijan. Siinä hän kietoi käsivartensa Margitin vyötärölle ja
jutteli kauniin tarinan, ihmeellisen sadun, tai soman seikkailun,
taikka jonkun elämänsä kokemuksen, tai mitä oli kirjoista lukenut. Nämä
olivat isälle ja tyttärelle onnellisia hetkiä. Jos taivas oli tähdessä,
pysähtyivät he lakkaparvelle ja mestari näytti sormellaan tähtisikermiä
ja kertoili niistäkin tarinoita. Tänä iltana joutui hän astrologian
alalle.

    "Tähdet ihmistä ohjaavat, Jumal' tähtiä ohjaa."

Mestari lausui tämän säkeen ja sanoi, että jos tähtien asema lapsen
syntyessä vaikuttaa jotain sen kohtaloihin, on se siitä syystä, että
kaikki esineet ja asiat tässä maailmassa ovat keskinäissuhteessa ja
vaikuttavat toisiinsa. Mutta ihmisen kohtalot eivät suinkaan ole
tähtien määrättävissä, vaan ainoastaan ne olosuhteet, joissa hänen on
taisteltava, kärsittävä ja pyrittävä Jumalan valtakuntaan evankeliumin
ohjeitten mukaan ja käyttämällä sitä määrää tahdon vapautta, minkä hän
on saanut. Ihminen on töistään vastuunalainen.

Tämän lausui mestari sivumennen, täytettyään sormellaan erästä kaunista
tähteä, jonka hän sanoi olevan kiertotähden, Jupiter nimisen, ja
jonka arveltiin olevan lempeimmän ja onnea tuottavimman kaikista
kiertotähdistä. Kauvemmin viivyttiin tällä erää vasta tiilimajassa.
Tämä oli salvettu tavattoman paksuista hirsistä ja luultiin sen olevan
Jönköpingin kaikkein vanhimman rakennuksen. Nyt siinä säilytettiin
aseita. Tähtien valossa, joka pilkisti lakeisesta, ja lyhdyn liekissä
välähteli himmeästi heijastaen jousipyssyn nuolia kimputtain,
ruusunmuotoon asetettuja kannuksia, veitsiä ja tikareita, suoria
miekkoja ja lainemaisia flambergi-säiliä, kahvat sveitsiläistä tai
saksalaista tekoa, pistimiä ja piilukeihäitä, vanhoja basinetteja,
siroja bourgignot-kypäriä, maljamaisia sotalakkeja kummannäköisine
silmikkoineen, ryntökypäriä, hevosten kuve-, kaula- ja otsavaruksia,
säärisuojuksia, käsivarsivaruksia, rautakäsineitä, nahkasiteisiä
rengashaarniskoita, jommoisia vanhemmat miehet vielä käyttivät Gudmund
mestarin isän aikana, panssaripaitoja, erilaisia rautalevyhaarniskoja,
koko- ja puolirävättejä aina uusimpaan sotisovan muotoon,
maksimilianiseen asti, joita kaksi täydellistä kappalta, äsken pajasta
lähtenyttä, riippui siellä odottaen tilaajiansa noutamaan itseään.
Gudmund mestarin haarniskat olivat maan mainiot Hän oli kolme vuotta
ollut työssä Kollmanin luona Augsburgissa.

Mestari istahti isolle kiuvaskivelle, joka luultavasti oli vuosisatoja
siinä paikassa ollut, ja otti tyttärensä polvelleen. Lyhdyn oli hän
pannut viereensä. Vetäen pesän yli riippuvasta vitjasta, joka oli
myöhempänä aikana tuohon pantu, siirsi hän syrjään reppänän luukun,
joka sekin oli myöhemmän aikuinen, niin että useampia tähtiä pilkisti
aukosta alas heihin.

— Margit, hän lausui, sanotaan että tämä huone on pakanallisten
esi-isäimme laatima. Missä he ovat nyt? Eläissään he eivät koskaan
kuulleet herrasta Jesuksesta puhuttavan. Olisikohan heitä tästä
tahattomasta tietämättömyydestä tuomittu tuskiin, jotka kestävät
ijankaikkisesti? Ei suinkaan, Margit! On elänyt pakanoita, jotka,
vaikkei heillä ollut lakia ulkonaisessa muodossa, kuitenkin tekivät
mitä laki käski, sentähden että Jumala — huomaa se: Jumala itse —
oli kirjottanut lakinsa heidän sydämiinsä ja omiintuntoihinsa. Tätä
pyhää sydämen ja omantunnon-kirjotusta ei ole helvettiin heitetty
siellä palamaan. Ei, tyttäreni, nämä pakanat ovat siellä, missä kaikki
ikimenneet sukukunnat, kaikki lapset, vieläpä kastamattomatkin,
ovat, ja minne me itsekin vielä kootaan: he ovat tuonelassa, sen
paratiisissa tai sen vankilassa, aina kuinka kunkin sieluntila ja
ijäinen hyöty vaatii. Autuus tässä paratiisissa ei ole ylintä autuutta,
Margit, sillä siihen sekottuu kaihoa ja ikävöimistä, samoinkuin sitä
sekaantuu muutamain sielujen, kenties kaikkienkin, mutta ainakin minun
sieluni maalliseen onneen. Tuon paratiisin valo ei myöskään ole se
ääretön, joka taivaassa loistaa, vaan siihenkin on ikäänkuin kaihoa
ja ikävöimistä sekottunut. Sen vertauskuvana on ehkä tähtien kirkkaus
tuolla ylhäällä. Tuo ikävöiminen ei ole toivotonta, siitä asti kuin
ne, jotka siellä istuivat, saivat nähdä suuren valkeuden. Se valo
säteili ihmisen pojan otsalta, joka saapui sinne alas kuolon synkkää
polkua ja julisti kaikille siellä olijoille lunastusta. Hän julisti
sitä kaikille, Margit kulta, eikä ainoastaan paratiisissa olijoille,
vaan vankilankin asukkaille, ja jos oikein tunnen hänen sydämensä
laadun, lienee hänellä ollut lohdullisimmat ja suloisimmat sanansa
sanottavina juuri niille, jotka näitä kipeimmin kaipasivat, vankilan
asujamille. Kun Kristus, elämämme, jälleen ilmestyy, silloin he kaikki
hänen kanssansa jälleen ilmestyvät kunnian kirkkaudessa. Hän on itse
sanonut, että kristitty väärintekijä on kärsivä kovemman rangaistuksen
kuin pakanallinen väärintekijä. "Se palvelija joka tiesi Herransa
tahdon, eikä tehnyt sitä, pitää monella lyömällä rangaistaman. Ja se
joka ei sitä tiennyt, mutta teki rangaistavia, pitää harvoilla lyömillä
rangaistaman." Ylistetty olkoon Jumala, joka on ankaruudessaan oikea,
armollinen ja sangen laupias.

Mestari nousi seisaalle ja kävelyä jatkettiin, kunnes oli ehditty
järviaittaan. Siellä oli luukku auki laiturille päin. Mestari tahtoi
vilkaista järvelle, mutta kuuli ääniä laiturilta ja vetäytyi heti
takaisin, koska hänestä oli rumaa asianomaisen tietämättä kuunnella
sanoja, jotka ehkä lausuttiin luottamuksen nojassa.



X.

KASTEEN UUDISTAJAT.


Laiturilla puhelijat olivat Gudmundin työnjohtaja Aadam Klase ja eräs
Jönköpingiin hiljan tullut saksalainen rihkamoitsija ja kirjakauppias,
jonka nimi oli Knipperdolling. Ainoastaan yksinäisiä sanoja oli Gudmund
mestari saattanut erottaa. Enimmästään he kuiskasivat istuessaan
siinä rahilla järviaitan seinustalla. Knipperdolling oli nuori mies,
kaunis ja sorjavartaloinen. Hänellä oli kasvojen sävyssä, jollei
piirteissäkään, vähän tuon ruotsalaisen sepänsällin näköä, joka
kuitenkin oli keski-ikäinen mies.

— Lienee kai jo aika lähteä liikkeelle? kysyi Knipperdolling.

— Ei vielä, vastasi Klase. Kokouspaikka koivistossa Munkkijärven
töyryllä ei ole etäällä täältä; mutta me menemme sinne eri polkuja,
välttääksemme ihmisten huomiota. Pari kymmenkunta uskovaisia, kas
siinä se piskuinen lauma, joka halajaa kuulla sinulta lohdutuksen ja
vahvistuksen sanoja. Sinä puhut ruotsia ihmeen hyvin. Missä sitä olet
oppinut?

— Lybekissä ja muissa Itämerensatamissa. Olen tuntenut jonkun voiman
vetävän itseäni tänne pohjoismaille teidän tykönne. Teidän maassanne
on pienet kaupungit, joissa ei ole suuria tuloksia toivottavissa,
ellei Tukholmassa; mutta täällä ovat talonpojat vapaat, tottuneet
aseita käyttämään ja halukkaat kuulemaan, mitä sanomia näinä aikoina
julistetaan. Olen nähnyt unta että pohjolasta on saapuva kristikunnan
suuri pelastaja, eikä se uni ole tyhjä, koska myös Israelin profeetat
ovat samaa unta nähneet. Minä uskon, niin, sisällinen ilmestys vielä
enemmän kuin ulkonainen varmistuttaa minua siitä, että Ruotsin metsien
helmasta on se mies astuva ilmi, joka hävittää Antikristuksen ja
perustaa Messiaan valtakunnan. Niinkuin sen sinulle sanoin: siitä aijon
tänä iltana puhtia ystävillesi. Apostoleita on lähetettävä ilmottamaan
samaa salaisuutta teidän maaväestöllenne ja kastamaan niitä, jotka
sydämiinsä suovat sijaa pyhälle tulelle, asiamme marttiiroiksi ja
voitonsankareiksi.

— Entäs jos alkaisimme Slattesta! Se mies voi nostaa liikkeelle puolet
Smoolantia, jos tahtoo. Mutta hänen uskostaan en tiedä mitään sanoa.
Toiset sanovat häntä selväksi pakanaksi. Ehkä sinä, jolla on sujuva
kieli vallassasi, etsisit hänet käsille?

— Minun on ensin mentävä Tukholmaan, jossa olemme sopineet yhtyäksemme
minä ja Kristuksen hurskain palvelija, turkkuri Melchior Hoffman.
Jahka ensin saamme pääkaupungin haltuumme, niin työmme maaseuduilla,
joka on tärkeintä, sujunee helpommin. Lieneeköhän Lutherilla paljokin
liittolaisia näillä tienoin?

— Puolinaisia on hänellä niitä kyllä koko joukko. Mutta semmoisia,
jotka tahtovat panna verensä ja varansa alttiiksi hänen oppinsa eteen,
niitä ei varmaankaan monta ole.

— Minä vihaan Martti Lutheria, tuota köyhien ja sorrettujen pyöveliä,
sanoi Knipperdolling. Hän nousi seisaalle, puristi nyrkkiään ja
hänen silmänsä sälähtivät puoli pimeässä. — Sinä tiedät, Klase, että
useimmat talonpojat tuossa pyhän nimellisessä, mutta perin epäpyhässä
rooman-valtakunnassa, se on minun isänmaassani, ovat perinnäisen
maaorjuuden alaisia; mutta sitä et varmaankaan tiedä, miten heidän
isäntänsä ovat heitä kohdelleet ja yhä kohtelevat. Kauhean ilkeästi.
En rupea sitä kertomaan, sillä ajatellessani että nämä isäntäherrat
kuitenkin itselleen anastavat kristityn nimen, tekee mieleni itkeä
raivosta. Ja noita ilkitöitä tehdään munkkien ja pappien nähden,
jotka herkuttelevat heidän pöydissään ja juovat heidän maljoistaan,
eivätkä nuo siitä välitä että ihmiset evankeliumin opin mukaan ovat
veljeksiä ja sisaruksia, että Kristus on meidät kaikki verellään
ostanut vapaiksi, että se valtakunta, jossa mahtavat ovat käskijöinä
ja suuret väkivallan tekijöinä, on perkeleen valtikan alla; mutta että
tuommoinen meno ei kelpaa siinä valtakunnassa, jonka Jumalan poika on
meidän keskellemme perustanut ja jossa olemme veljesvelvollisuuksilla
toisiimme liittyneet. Alkoi soida sanoja evankeliumin vapaudesta. Ne
tulivat Lutherin ja hänen puolellaan olevien suusta; ne kaikuivat
orjien kuuluviin, noiden Kristuksen pyhän ruumiin hengellisesti köyhäin
ja ruumiillisesti runneltujen jäsenten kuuluviin, ja virittävät toivon
heidän sydämiinsä. Tiedätkös, mitä he pyysivät nylkijöiltään ja verensä
imijöiltä? Niin peräti vähän siitä mitä heidän kristityn oikeudella oli
saatava, että titaanien olisi pitänyt ihmetellä. Luther itse myönsi
heidän pyyntönsä oikeaksi ja kohtuulliseksi, ja hän kehotti herroja
siihen suostumaan. Kenen olisi ollut helpompi kuin hänen ymmärtää,
että moiset kehotukset ovat tuiki turhia, etenkin kun niiden perässä
pauhaa nuhdesaarna noille nöyrästi anoville orjille? Ja sittenpä
samainen Luther poloisten ihmisparkojen päälle usutti nuo haarniskoidut
verikoirat luvaten näille taivaan palkinnoksi verenvuodatuksesta. "Ken
teidän puolellanne kaatuu", hän kirjotti, "on oikea marttiira Jumalan
silmissä; ken talonpoikien puolella kaatuu, on helvetinkekäle." Niin,
sanoipa hän, että ruhtinas voipi vuodattamalla sotivain orjien verta
paremmin ansaita autuuden kuin muut voivat sitä rukouksillaan.

— Sepä hirmuista! sanoi Klase. Ehkäpä Luther tahtoi terottaa
sorrettujen saksalaisten veljieni mieliin, että pahaa ei pidä vastustaa
väkivallalla, vaan voittaa paha hyvällä.

— Sitä hän tahtoi, mutta hän ei tahtonut sortajille samaa oppia
saarnata. Näitä hän suojaa esivallan verholla ja vaatii ehdotonta
kuuliaisuutta heille, vaikkei hän itse taivu tottelemaan hengellistä
esivaltaansa paavia ja maailmallista esivaltaansa keisaria. Kun
Reinicke Fuchs saarnaa hanhille, varottaa hän niitä aina pahaa
vastustamasta. Klase, pidä ammattiasi arvossa! Sinä olet aseseppä,
ja aseita tähän aikaan tarvitaan. Pahaa tulee hyvällä voittaa, missä
siitä on vähäkään mahdollisuuden toivoa. Mutta tässä on mahdottomuus
ilmi selvänä emmekä siis saa unohtaa että Kristuskin on miekasta
ennustanut ja on itse ruoskaa käyttänyt. Elkäämme unohtako, kuinka
Herran ja Gideonin miekka helähti. Luemmehan raamatussa, miten Jumala
käskee taivaan lintujen syödä pahain ruhtinasten lihaa ja kedon eläimiä
juomaan tirannien verta.

Knipperdolling istausi jälleen.

— Oletko ajatellut, jatkoi hän, että meille kasteenuudistajille on ehkä
käyvä samoin kuin kävi Saksan maaorjille?

— Minä toivon, että meidän pyrintömme pääsee voitolle.

— Ihan varmaan... mutta koska? Me emme tiedä sitä, mutta meidän tulee
olla valmiit kaikkea kohtaamaan mikä tulleekin. Me olemme enimmästä
päästä käsityöläisiä ja köyhää väkeä eikä meillä ole monta haarniskaa
eikä hevosta asettaa noiden toisten lippukuntia vastaan. Onhan
mahdollista, että mekin vielä elävin silmin näemme voiton päivän,
mutta mahdollista sekin, että voitto vielä viipyy sata, kaksisataa,
ehkä montakin sataa vuotta. Jähtyykö intosi niin pitkää viipymystä
ajatellessasi?

— Ei suinkaan, vastasi Klase. Päinvastoin aavistan minä iloiten,
että meidänkin seurastamme karttuu monta marttiiraa lisäämään niiden
pyhäin laumaa, jotka viidettä sinettiä auki murrettaissa huutavat
korkealla äänellä: "Kuinka kauvan sinä, pyhä ja totinen Herra, viivyt
tuomitsemasta ja vaatimasta vertamme niiltä, jotka maan päällä
asuvat?" Onhan heitä ja meitä käsketty kärsivällisesti odottamaan,
kunnes veritodistajain luku tulee täydeksi. Vähemminhän me oikeastaan
taistelemme omaksi hyväksemme kuin jälkeentulevaisten hyväksi pyhän
kristikunnan helmassa.

— Hyvin puhuttu. Mutta kuinka kauan meidän liekään vielä voiton juhlaa
odotettava, sen vain tiedämme, että rankaisu ei enää montakaan aikaa
viivy kohtaamasta häntä, joka poloiset veljensä petti. Se tähti,
niissä hän olisi saattanut voittaa, oli rasitettujen tähti. Sen hän on
sotkenut vereen, polkenut jalkainsa alle. Siitäpä syystä hän ei pääse
Rooman kirkosta voitolle. Jos hän onnistuu rakentamaan seurakunnan,
kutistuu tämä — sen minä ennustan — kääpiöksi, joka koko elinikänsä
on kuolon kammolla katsova Rooman jättiläistä ja alati on kaipaava
sen lähteen virvottavaa vettä, jota vartioi se enkeli, jonka nimi
on Vanhurskaus, ja se enkeli, jonka nimi on Sääliväisyys sorrettuja
kohtaan.



XI.

SEURA "SUORAAN SYDÄMESTÄ".


— Hyvä ystäväni, sanoi kirkkoherra Sven rouva Margareetalle, minun
täytyy puhua suuni puhtaaksi. Jos Lauri aikoo tulla siihen iltaseuraan,
johon Gudmund mestari tänään on kutsunut pienen akatemiansa, saa hän
istua minun paikalleni, sillä kyllä minä sen jätän avoimeksi hänelle.

— Minä en käsitä, vastasi rouva, kuinka Laurin oma opettaja saattaa
puhua noin. Mutta kyllä Lauri pysyy erillään teidän seurastanne eikä
tunkeudu sinne, missä häntä ei suopein silmin katsota.

— Se on helppo käsittää, vastasi Sven herra; seuran ensi sääntö määrää
sille toimeksi keveitä, huolettomasti hyöriviä ajatusleikkilöitä,
mutta ei kiistoja. Se on ottanut nimekseen "Suoraan sydämestä", koska
ainakin siellä, ellei muualla maailmassa, pitää saaman lausua mielensä
vapaasti ja arastelematta, joutumatta kinaan ja toraan. Nyt ymmärrätte,
miksi seura lakkaa olemasta, jos Lauri suvaitsee valita itsensä siihen
jäseneksi.

— Kyllähän Lauri on kovin vakava mieleltään ja harras ohjaamaan muiden
ajatuksia harhateiltä oikeaan. Hetken aikaa sitten lähti hän veneessä
soutamaan Kortebohon. Hän otti mukaansa raamatun ja muita kirjoja eikä
palaa ennen huomista, niin ettei hänestä ole seurallenne haittaa.
Lähden minäkin sinne illalla. Mutta olen huolehtinut kaikki teille
entiseen tapaan laitettavaksi.

— Kiitos, Margareeta rouva. Kyllä sitten kaikki on hauskasti
laitettuna, sen tiedän.

Gudmund mestari istui kellarissa ja laski juomaa. Mitä tapin takana
parasta oli, sitä kumminkin tarjottiin vieraille noina kokousiltoina,
jotka olivat hänelle juhlahetkiä. Jäseniä ei seurassa ollut useampia
kuin neljä: Svante tohtori, kirkkoherra Sven, esimunkki Mathias ja
hän itse. Kokouksia pidettiin harvoin, paitsi niinä aikoina jolloin
Svante oli saapuvilla. Silloin niitä oli vuorotellen mestarin kotona ja
harpunsoittaja tohtorin luona Talavidissa. Oli sää ja keli kuinka huono
tahansa: kun Svante oli pyytänyt seuran luoksensa majataloon, silloin
nähtiin kirkkoherran, esimunkin ja asesepän hevosella tai jalkaisin
pyrkivän Länsi-ahteita ylös ja suistavan pihaan tuosta Fabbelle niin
muistettavasta veräjästä.

Gudmund mestari istui nyt yksin aamiensa keskellä kellarissa ja hyräili
hilpeästi jotain sanatonta säveltä. Muuten Fabbe tavallisesti oli
hänen apunansa juomaa laskemassa ja silloin apuri lauleli tilaisuuteen
sopivia loiluja, tämmöisiä kuin

    On pakanan pesä tää kellari,
    tuon nimi on Muskatelli;
    hän on mehevä, rehevä, pullollaan,
    ja loikoo, tynnyri takkinaan.
    Muut hyvät saakoon pakana tuo,
    vesikastetta vain en hälle suo.
    Sen munkkikin Muskatellista ties:
    se kastamatta on kelpo mies;
    ei kristityksi hän kelvata vois,
    ihan kelvoton anabaptistina[2] ois.

[2] Kasteentoistaja.

Svante tohtori saapui vähän aikaisemmin kuin kokous oli aljettava,
kohta sen perästä kuin Margareeta emäntä oli lähtenyt Kortebohon.
Hänellä oli ollut monellaista puuhattavaa kaupungissa, ennenkuin
asesepälle lähti. Olipa hän muun muassa käväissyt linnassakin ja
jättänyt linnanvahtimestarille kirjeen toimitettavaksi Tukholmaan,
sittekun vahtimestari itse edellisenä päivänä oli ratsain käynyt
Talavidissa, tuomassa tohtorille kirjeen pääkaupungista, jonka
luettuaan Svante oli Birgitille ilmottanut, että hänen taas pian oli
lähdettävä harpunsoittomatkoilleen.

Nyt istui Svante tiilirakennuksen hauskassa yläsalissa laskien
pilapuheita Margitin kanssa.

Tyttö istui häntä vastapäätä ja katseli häntä silmiin. Hänen mielestään
tohtori oli kaunis.

— Miksei sinulla ole äitiä Gunnarille? hän kysyi.

— Hänen äitinsä on kuollut, tiedäthän sen.

— Miksei hän saa toista äitiä?

— Siksi että se äiti, kuoltuaankin, on hänen ja minun luonani.
Niinkauvan kuin tunnen hänen läsnäolonsa, en voi antaa Gunnarille
toista äitiä.

— Mutta Gunnar ei näe häntä, ei voi hänen kanssaan leikitellä, eikä se
äiti voi häntä hoitaa.

— Sen saan minä tehdä, ja sinä ja Talavidin Birgit.

— Jos minä saisin olla hänen äitinsä?

— Taikka hänen sisarensa, tahdotko sitä?

— Kyllä, mutta mieluimmin hänen äitinsä. Veli ja sisar eivät aina ole
ystäviä keskenään. Laulaisitko nyt jotain minulle?

— Mistä?

— Jotain enemmän ilotarhasta, jonne Betlehemin tähti osottaa.

— Minä en osaa sepittää semmoista laulua, jota luulen sinun haluavan,
Edenin ilotarhasta. Saanen sen tehdä toiste. Mutta tahdon kuitenkin
laulaa jotain siitä tai sen kajastuksesta — siitä kuinka itse erkanin
sieltä.

Svante otti harpun.

    Viel' Eden vihannoi — ma muistan vielä,
    ett' itse kerran olen ollut siellä.

— Milloin? Margit kysyi.

— Lapsena. Sattuu joskus niin että

    Kun äidilleen tuo haikara pienokaisen,
    keruubin miekan sivuu lieskaavaisen
    se riemutarhan vartian ohi entää,
    laps' siivellään, elon aamumaille lentää.

— Haikaraa minä en enää usko, sanoi Margit.

— Mutta minä uskon ja isäsi uskoo. Eikö Gudmund mestari ole puhunut
sinulle vertauskuvallisista totuuksista?

— On, siitä asti kuin olin tuon pituinen, sanoi Margit ja piti kättään
jonkun verran lattiaa ylempänä.

— Eikös hän myös ole sanonut sinulle, että useimpia totuuksia voidaan
käsittää ainoastaan vertauskuvain muodossa? Lapsi syntyy tänne maan
päälle elämään, joka ei ole Edeniä. Mutta tapahtuu hänen täällä
hengitellessään ja kasvaessaan, että hän näkee paratiisin kajastavan
maallisten näkemysten verhon takaa ja hän tuntee olevansa Edenissä,
vaikka hän ei sitä ajattele. Lapsia on, jotka ovat sen etuoikeuden
saaneet. Gudmund mestari oli varmaan niitä. Onpa hän sitä vieläkin.
Gunnar on niitä, ja jos sinusta tulee hänen äitinsä, olet pitävä häntä
siellä, niinkauvan kuin se hänelle on hyödyllistä. Kuinka siellä on
ihanaa!

    Oi riemumaa! sen seudut ihmeen kummat!
    Vesien kalvoon päilyy lehdot tummat,
    puun oksat hehkuu kultaomenoita,
    ahoilla loistaa mesimansikoita.

— Sen vaan tahdon sanoa, että kun Gunnar on noilla ahoilla jonkun
aikaa astellut, käy hänen samoin kuin minun kävi, että hänen tultuansa
portille, vartioiva enkeli tarttuu hänen käsivarteensa sanoen:

    Nyt poikani, sua kovin koitellaan,
    kun paratiisi sulta suljetaan;
    merillä myrskysäällä keinuu laivas —
    vaan merten takaa loistaa toinen taivas.
    Kai monta kovaa sattuu etehesi;
    jos sivaltaa sua joku korvallesi,
    niin käännä toinen korvas ainoastaan,
    tai — ellet voi — niin sivalla sa vastaan!
    Ma rauhaa suosin, mutt' en siltä soimaa,
    jos kelpo poika näyttää nyrkin voimaa.
    Nyt, virpi, riennä tielles iloiten!
    Unohda itses, kuole taistellen!

— Ah Margit!

    Tään neuvon sain, kun jätin riemutarhan;
    taas sinne mielin, mutta kuljen harhaan;
    Kopernikuksen maailman unhottaisin,
    jos Edenissä vielä olla saisin.
    Mut eespäin mennään, ei oo elo unta:
    käy eespäin ihminen ja luomakunta!
    Sä aattein, miekoin esteet tieltäs poista!
    Perillä Eden korkeampi loistaa.
    Unohda itses, kuole iloiten!
    On maailma oiva urhollisillen.

— Niin, kuten sanoin, tätä laulua en tehnyt sinua varten, Margit, ja
kuitenkin sinä siihen aiheen annoit, kun sanoit tahtovasi olla Gunnarin
äiti. Gunnar oleskelee vielä paratiisin valonkajastuksessa ja soisin
että hän saisi siellä viipyä, niinkauvan kuin hänelle on siitä hyötyä.
Mutta jos minun pian on lähdettävä matkalle — siihen maahan, josta ei
enää palata — kuinkas silloin Gunnarin käy? Silloin tarvitsee hän,
Margit, äidin, ja sinä, joka olet isäsi tytär ja sielultasi jotenkin
tuon jalon ystäväni kaltainen, olisit ehkä paras maallinen ystävä,
minkä poikani voisi saada. Sen takia minä nyt, suutelemalla sinua näin
otsalle, teen sinut hengelliseksi vaimokseni ja Gunnarin hengelliseksi
äidiksi, joka asia — huomaa se, Margit — ei estä sinua koko sydämelläsi
antaumasta sen maallisen yljän omaksi jonka Jumala lie sinulle katsonut.

Margitin silmät säteilivät vakaamielistä onnellisuutta. Hän tarjosi
Svantelle huulensa. Harpunsoittaja ei ollut sitä näkevillään, vaan
painoi tytön pään poveansa vastaan. Ajatellen mihin kieltäymykseen hän
oli sydämensä pakottanut, hän ei voinut olla huoahtamatta.

       *       *       *       *       *

"Suoraan sydämestä" seura oli koossa. Istuntoa pidettiin nyt niinkuin
ennen Gudmund mestarin tilavassa, somasti sisustetussa maalarimajassa.
Maalikupposet, siveltimet ja muut maalarinkalut oli korjattu pois omaan
kaappiinsa, jonka ovilautaan joku tuntematon taiteilija edelliseltä
vuosisadalta oli kuvannut Luukas evankelistan paraillaan tekemässä
pyhän neitsyen muotokuvaa. Toiseen isoon, runsailla veistokuvilla
koristettuun kaappiin oli mestari pannut ne pergamentit, jotka hän
viimeksi oli maalannut siellä ennestään säilytettyjen lisäksi. Hän
oli aina ollut ujo näyttämään teoksiaan; nyt oli Lauri puheellansa
"tuhrimisesta" saanut hänet kauhistumaan sitä.

Ison tammipöydän ympäri oli asetettu neljä mukavaa tuolia ja joka
tuolin viereen vähäläntä pöytä, joka pöydälle komeat täysinäiset
juoma-astiat ja herkullisia leivoksia, leimattuina perheen puumerkillä
ja muilla korukuvioilla. Isolla pöydällä oli muutamia lehtiä,
jotka Svante tohtori oli äsken tuonut ja antanut isännälle pienen
palkinnon verosta, kuten hän sanoi, siitä että hän muutamia vuosia
sitte, ulkomaille lähtiessään, oli puolittain kiristämällä saanut
Gudmund mestarilta viisi miniatyyrikuvaa. Augsburgissa oli hän
tehden vaihtokauppoja venetialaisen rihkamoitsijan kanssa saanut
kuvien sijaan, kertoi hän, eräitä arvokkaita kirjoja sekä sen soman
kaulakoristeen, jota Margit nyt juhlina ja sunnuntaisin piti kirkossa
käydessään.

Lehtien joukossa oli puupiirros "Ilmestysraamatun neljä ratsumiestä"
Albrekt Dürer'in Nürnbergissä tekemä, kaksi saman taiteilijan tekemää
vaskipiirrosta "Ritari, kuolema ja perkele", sekä "Synkkämielisyys"
(Melancholia), jopa vielä Gudmund mestarin ihastukseksi kolme
vesimaalilla oivasti jäljennettyä kohtausta van Eyck veljesten
alttarista Gentissä.

Seinillä sekä jykevän tulisijan hyllyillä ja komeroissa seisoi aseita,
kaluja ja jos jonkinmoisia haavekapineita, jommoisia Gudmund mestari
ilokseen katseli ja saattoi käytellä kuvaesityksiinsä, hän kun niihin
huolellisesti ja vähimpiä erikoiskohtia myöten kuvaili ne esineet,
joita näkyi etualalla.

Nyt oli yksi seinistä täynnä hiilipiirroksia, joissa ei näkynyt
muuta kuin ympyröitä ja kiertotähden merkkejä. Ne oli Svante tohtori
siihen vedellyt, saatuansa tietää että "Suoraan-sydämestä" seura
halusi häneltä kuulla mihin tosisyihin Kopernikus perusti oppinsa
maailmanrakennuksesta, josta maine oli tännekin levinnyt.

Täksi iltaa oli puheenjohtajaksi määrätty kirkkoherra Sven. Hän
oli luonteensa ja tapansa mukaan istunut tuoliin mitä suinkin
mukavimpaan asentoon, joka ei kuitenkaan estänyt hänen isokokoista,
lihavahkoa tomumajaansa muhkealta näyttämästä; hänen kasvoillaan
paistoi juhlallinen viihtymys, ja hilpeä iloisuus vilkkui hänen
sinisistä silmistään, kun sai näin istua hyväin ystävien kesken ja olo
tuntui niin hauskalta ja kodikkaalta. Papin vieressä nähtiin hänen
vastakohtansa, pieni kalpea laiha esiveli Mathias harmaassa kaapussaan
ja nuora vyöllä. Hän nojasi tavallisesti toista kyynäspäätänsä pöytään
ja painoi toisinaan otsansa käteen. Ei hän siltä suinkaan jöröltä
näyttänyt. Usein hymyili hän näissä kokouksissa, ja hänen hymynsä oli
henkevää. Vastapäätä häntä istui Svante tohtori, keskikasvuinen mies,
valkoverinen, ylimyksellisen hieno kasvonpiirteiltään, vartaloltaan ja
ryhdiltään, ja vastapäätä puheenjohtajaa istui talon isäntä. Hän istui
kumartuneena "synkkämielisyyden" kuvan ylitse ja näytti miettivältä.

Lauri oli, ennenkuin lähti soutamaan Kortebohon, pistäynyt
maalarimajassa ilmottaakseen isälleen matkastansa. Hänen silmänsä oli
osunut "Melancholiaan". Kuules, isä, oli hän sanonut, mikä tietämätön
moukka tuon on tehdä hötöstänyt? — "Ei se ole mikään tietämätön moukka,
vaan kuuluisa mestari Albrekt Dürer", — "Se on tietämätön moukka,
olkoon nimensä mikä hyvänsä. Kirjottaahan se _Melencolia_. Tuommoisesta
annetaan koulussa patukkaa." Sitten oli Lauri mennyt ja isä jäänyt
vaskipiirrosta mietiskelemään.

Sven herra napautti nuijalla pöytään ja lausui ne tavanmukaiset
lauseparret, joilla istunnot avattiin: "Ylistys ja kunnia pyhälle
Kolminaisuudelle! Kunnioitus meidän suojeluspyhillemme Thomas
Aqvinolaiselle ja Johannes Skotukselle, jotka ovat saaneet eriäville
mielipiteilleen sovinnon siinä taivaassa, jossa meikäläistenkin riidat
Jumalan armosta kerran sovitaan. Minä julistan sopua ja iloa tälle
kokoukselle, jossa mielipiteet saakoot kirmailla keskenänsä aivan
irroillansa, kuitenkaan tappelematta. Juomme pyhän kolmiyhteyden
maljan!"

Sven herra jatkoi: Tässä on pöydällä maalauksia. Minä pyydän
taidetajuista jäsentämme Gudmund Gudmundinpoikaa selittämään niitä
meille, ennenkuin siirrymme siihen tärkeään kysymykseen, joka
sopimuksen mukaan tänään on valaistava ja näyttää minusta olevan
vakavinta laatua. Hän on, ajatuksiin vaipuneena, istunut siinä
kumarassa kuvien ääressä. Ilmaiskoon nyt meille ajatuksensa.

— Varjelkoon minua! sanoi Gudmund mestari; siihen en ole valmistaunut
enkä pysty. Minä turvaudun luonnolliseen oikeuteeni saada
tämäntapaisessa seurassa olla kyselevänä ja kuuntelevana jäsenenä, vaan
ei minään muuna.

Sven herra loi toiseen kujeellisen katseen ja lausui:

— Minä arvaan että veli Gudmund pitää kuvauksia symbolisina ja on
harkinnut niiden selitystä. Nyt tahdon esittää sen väitteen, että
me meluamme ja rehjimme liikaa allegorioilla ja symboliikalla. Me
papit teemme epäilemättä niin, kun juurtuneen tavan orjina usein
etsimme selityksiä jos kuinka kaukaa jopa aivan hullunkurisiakin,
ymmärtääksemme pyhää raamattua allegorisesti ja symbolisesti. Sentähden
minä olen alkanut yleensä epäillä allegorisia selityksiä, josta syystä
olenkin taipuva uskomaan ettei näitä maalauksia myöskään saa siten
selittää.

— Mutta velikultaseni, virkkoi Gudmund mestari, katselehan toki tätä
kaunista taulua! Siinä on jäljennettynä Gentin alttarin keskimmäinen
kuva. Tuossa näet etualalla suihkulähteen ja miehiä itä- ja länsimailta
polvillaan sen vieressä. Keskialalla näet alttarin, sillä karitsan,
jonka rinnasta verta ruiskahtaa ehtoolliskalkkiin; ympärillä on
polvillaan enkeleitä, pyhiä miehiä ja naisia, ylinnä on kyyhkynen
pilvissä, joista taivaallinen valo säteillen virtailee alttarin
ylitse. Minusta näyttää varsin välttämättömältä tulkita tätä kaikkea
symbolisesti, ja kuvien ajatus on mielestäni niin selvä, etten saata
sitä väärin ymmärtää. Vaikeampi selitettävä on tämä vaskipiirros, yksi
kaivertimen jaloimpia tuotteita, mutta aatteeltaan hämärä; ja suokoon
minulle Albrekt mestari anteeksi, jos nyt selitän häntä erheellisesti...

Gudmund mestari osotti "Melancholiaa". Hän tahtoi todistaa, että tämä
taideteos on kauttaaltaan symbolinen, ja innostui siitä pitämään pitkän
esitelmän, jossa selitteli kuvan eri osia mitä ne mikin merkinnevät,
tuo sadekaari ja pyrstötähti, jotka näkyvät peräalan vetten ja maitten
yläpuolella, nuo tikapuut, enkeli, vaaka, kello, nukkuva eläin ja
muut esineet tuon synkkiin tuumiin vaipuneen Melancholia-naisen
ympärillä; uskalsipa vihdoin selittää tiimalasin vieressä riippuvaa
nelikulmatauluakin ("tabula magica") sekä sen kuuttatoista numeroruutua

  16.  3.  2. 13.
   5. 10. 11.  8.
   9.  6.  7. 12.
   4. 15. 14.  1.

Mestari huomautti, että nämä numerorivit tekevät summan 34,
luettakoon ne yhteen mihinpäin tahansa, vaakasuoraan, pystysuoraan,
tai kulmittain. Ei tämä ole sattumusta. Ja tämän erinomaisen
numeroryhmityksen perustana on tuo merkillinen neliluku. Minä en
ole oppinut mies, sanoi hän, mutta ammattimiesten, semmoisten kuin
kirkonrakentajain, maalarien ja taideseppäin kesken liikkuu luvuista
ja suhteista tarinoita, jotka alkuaan epäilemättä ovat syntyisin siitä
oppineesta maailmasta, jonka jäseniä te, arvoisat veljeni, olette,
joita tarinoita me käsityöläiset, monessa sukupolvessa peräkkäin,
olemme uskoneet. Me pidämme nelilukua syvämielisenä peruslukuna.
Neljällä kirjaimella sanotaan pyhän kolminaisuuden nimeä merkittävän
hebreankielellä, jonka Aadam ja Eeva saivat oppia paratiisissa
Jumalalta. Neljä on liikuntoa luonnossa: nouseva, laskeva, etenevä,
kiertävä. Neljä on ilmansuuntaa, neljä alkuainetta, neljä vuoden
aikaa, neljä luonteenlaatua, neljä päähyvettä, neljä paratiisinvirtaa,
neljä evankelistaa, neljä suurta profeettaa; neljä eläintä Hesekiel
näki Kobar-virralla ja neljä eläintä Daniel näki nousevan merestä.
Tämä taulu on muodoltaan nelikulmio; neljä kertaa neljä on siinä
ruutuja; nämä numerot tekevät ylisummaan 136, joka 4:llä jaettuna
antaa äskenmainitun luvun 34. Kyllä Albrekt mestari siinä on lukujen
verhoon kätkenyt syvemmän ajatuksen. Ehkäpä tässä numeroryhmässä piilee
sen suuren salaisuuden tieto, kuinka kauvan meidän neliluvun pohjalle
perustettu maailmamme on seisova. Samalle neliluvun perustalle on
kristikunta, sovitellen siihen pyhää kolmilukua rakentanut ihmeteltävät
katedraalinsa. Taivaankaari merkitsee maailman ensimmäistä häviötä,
hukkumista veteen, pyrstötähti sen toista perinpohjaista häviötä,
palamista tulessa. Tätä salaisuutta Melancholia miettii; sitä tiimalasi
ja soitinkello tarkottavat. Oi, kun kerran taivaan isokello kumahtaa
ja soittaa katoovaisuuden viime näytöksen alkamaan, olkoon ihmiskunta
silloin valveilla ja valmiina, olkoon morsian kaunistettuna kohtaamaan
tulevaa ylkäänsä!

Tähän hurskaaseen toivomukseen Gudmund mestari päätti puheensa, josta
Sven herra seuran puolesta kiitti. Sitte juotiin seuran suojeluspyhäin
malja, ja senjälkeen malja isänmaalle, vapautetulle.

Esimunkki pyysi nyt puheenvuoroa lausuakseen toivomuksensa, että
pöydällä olevain maalausten ja piirustusten lisäksi tuotaisiin se
Gudmund mestarin viimeksi maalaama taulu, jossa oli esitettynä pyhä
Franciskus, hänen veljeskuntansa perustaja. Sven herran ja Svante
tohtorin mielestä tämä oli toteutettava toivomus, ja Gudmund mestari
toteutti sen, vaikka sydän peloissaan ja posket punastuen ujoudesta.

Maalaus esitti nuorta Franciskusta, kun hän vihastuneen isänsä,
rikkaan kauppiaan edessä, on riisunut vaatteensa ja lausunut olevansa
vapaa käymään sitä uraa, jonka isä tahtoi häneltä sulkea. Tämä
tapahtuu piispan läsnäollessa hänen palatsissaan. Sen avonaisista
akkunoista näkyy maisema vesineen, vuorineen, lehtoineen, näkyy
huoneryhmiä taivaan alla, jonka ilmanrannalta sekä pilvien syrjiltä
kiillähtelee sitä kultausta, jota Gudmund mestari oli pergamentilleen
kipsipohjalle sirotellut. Taulu loisteli selkeissä, pastamaisissa
väreissään, jommoisia hän halusta viljeli. Kultavärin rinnalla ei
puuttunut taivaansinistä ja purppuraa. Ihmis-olioissa oli enemmän
yksinkertaisen luonnollista ja jaloa ryhtiä, kuin sitä kiihkeää
elävyyttä, jota esitetty kohtaus näytti vaativan; kasvoissa tunnevireet
ilmaantuivat kauniin kohtuullisina. Edemmyyttä ja likemmyyttä viivat
eivät virheettömästi mukailleet, mutta katsojain mielestä niissä oli
kuitenkin silmää pettävää luonnollisuutta. Ilmain eri etäisyyksien
askelointa oli vain heikosti hahmoiltu; näkipä siitä kuitenkin että
mestari usein oli silmännyt Vetterillä väikkyviä värivivahduksia ja
niitä jäljennellyt Puut, huoneet ja nuo haavemaisiin muotoihin luodut
kalliot erosivat jyrkästi taivaan taustalta, kuitenkin kauvempana
sameten sakenevaan sini-ilmaan. Kokonaisenaan teos henkäili ehyttä,
nuorekasta ja suloista kauneutta.

Väriloisto viehätti kolmen katselijan silmiä. Aine miellytti heitä
ja kasvojen ilmeet he oivalsivat. Mutta ainoastaan yksi heistä,
Svante tohtori, täydelleen ymmärsi mitä tuntematon pikkukaupungin
maalari tässä oli eloon luonut. Svante ei ollut tällä puolen Alppeja
vielä missään nähnyt alastonta ihmisruumista niin kaikilta puolin
todellisesti ja samalla kauniisti käsitettynä. Mutta hän lausui
ihmettelynsä tyynesti punnituin sanoin, koska tämmöiset arvatenkin
paremmin rohkaisisivat Gudmund mestarin mieltä kuin intopuheinen
ylistys.

Esimunkki sanoi: Veli Gudmund, sinun värisi voivat ilahuttaa
murheellistakin, ja sinä osaat siveltimelläsi kertoella niin, että
jokainen sen ymmärtää. Minä soisin, että Herra antaisi sinulle aikaa
ja halua tehdä kokonaisen _biblia pauperum'in_, kuvaraamatun niille,
jotka eivät ole oppineet lukemaan, sillä helposti ja halukkaasti he
tajuaisivat sinun kuvakirjotustesi aatokset ja tarkotukset. Yhdessä
seikassa olet sentään erehtynyt. Olet esittänyt Franciskuksen pojaksi.
Hän oli kuitenkin tuon tapahtuessa jo nuorukainen. Mutta se erehdys ei
ole sattunut yksin sinulle, sillä samoin erehtyi myöskin eräs Giottus
eli Jottus niminen maalari, joka on koristanut Assisin, Paduan ja
Florensin kirkkoja kuvailuksilla tämän pyhimyksen elämästä. Se nähdään
viimeksi mainitun kaupungin Ristin-kirkossa. Pyhiinvaellusmatkallani
kävin minä kaikkialla, missä Franciskus on toiminut, ja etsein
nähtäviini kaikki kirjat ja maalaukset, joissa hänen elämänsä tapauksia
oli esitettyinä. Mutta ihmeen kauniiksi olet sinä pojan kuvannut, ja
siinä oikein tehnytkin, sillä aivan erinomainen kuuluu se ruumiin
ihanuus olleen, jonka Franciskus laski uhriksi Herran alttarille.
Minä pyydän sinua, veli, lainaamaan minulle tämän pergamentin, kun
provinsiaalimme tulee luostaria tarkastamaan. Hän tajuaa taidetta ja
hänen tarvitsee saada nähdä tämä.

— Veli, sanoi Gudmund mestari, minulle tapahtuu kunnia, jos luostarisi
tahtoo ottaa tämän lahjaksi minulta.

— Siitä kiitän sinua. Luostarin varat ovat vähissä. Muuten olisin
pyytänyt sinua parantamaan yhtä kappelimme kattomaalausta, jonka
Sipillaa ja enkeleitä aika ja kosteus ovat pahoin pidelleet.

— Kai minä sen työn palkattakin teen.

— No sitte ehdottaisin jotakin, sanoi esimunkki. Ehkä antaisit
tyttäresi kasvonpiirteet sille enkelille, joka kuiskaa Sipillan
korvaan? Ja pikku Gunnar Svantenpojan muodon sille enkelilapselle, joka
nostaa tulevaisuuden verhon hänen silmäinsä edestä.

Sven herra otti nuijan ja lausui: Seura todistaa veli Gudmundin
lupauksen harmaaveljistön-kodille ja on, toivon ma, vasta todistava
samallaisen lupauksen antamista kaupunginkirkollemme, neitsyt Maarian
ja pyhän Nikolain kirkolle, jossa pyhän-ruumiin alttari seisoo
odottaen hänen moistansa sivellintä. Ja nyt juomme maljan maalarien
suojeluspyhän, Luukas evankelistan sekä seppäin suojelushaltian Vidrik
Valandinpojan kunniaksi, vaikka tämän kristilliset ansiot näyttävätkin
epäiltäviltä; arvattavasti oli hän sentään kunnon mies.

Malja juotiin. Svante tohtori astui nyt hiilipiirustelmiensa ääreen ja
piti lupaamansa esitelmän kopernikolaisen oppijärjestelmän perusteista,
jotka vielä olivat epäselviä sangen oppineillekin miehille, kosk'ei
niistä mikään kirja puhunut, vaan liikkui ainoastaan — suusanallisia
juttuja, levinneinä yliopistoluentojen kautta, niissä niitä
kiistakannalta esitettiin.

Esitelmää kuunneltiin jännitetyllä tarkkuudella; ja Sven herra kiitteli
sen selvää ajatusjohtoa. Mutta se jätti mielet alakuloisiksi ja
huolestuneiksi.

— Minä en tiennyt, sanoi esimunkki, että syyt ovat niin tukevia tai —
olkoon minun kannaltani sanottuna — niin vietteleviä. Kuinka niiden
laita nyt lieneekään, niin en voi pelkäämättä odottaa sitä aikaa,
jolloin moni ja ehkäpä selvimmät päät juuri tuon selvyyden takia
tulevat suosimaan ja julistamaan tätä maailmankäsitystä ja siten syntyy
sota raamatun käsitystapaa vastaan. Ja tuo sota tulee nähdäkseni
käymään syviin syihin asti ja koskemaan korkeimpia uskonnon kysymyksiä,
semmoisia kuin kuolevaisten pelastusta ja kuoleman kukistamista
Herramme Jesuksen kautta. Tämä pelastustyö on, sanoo Paavali,
yliyltäinen merkitykseltään ja käsittää itseensä sekä maanyliset että
maanalaiset. Mutta jos nyt maa on kiertotähti kiertotähtien joukossa,
ja jos lienee olemassa, kuten Svante veli äsken viittasi, lukemattomia
aurinkokuntia, joilla myöskin on kullakin omat kiertotähtensä, niin
tästäpä liiankin usea meistä johtanee sen päätelmän, että ihmisen
Jesuksen kuolema tällä tähtipallolla ei saata koskea noita monia
äärettömässä maailman avaruudessa asuvia kuolonalaisia sukukuntia, eipä
olla niille tunnettunakaan. Minua hirvittää tämmöinen mahdollisuus,
mutta lohdutan itseäni sillä tiedolla, että meidän kohtalomme on Sen
käsissä, joka johtaa meitä totuuteen ja on tienä siihen.

— Tuo kopernikolainen systeemi, sanoi Sven herra, tahtoo päätäni
pyörryttää. Vai ettäkö minun pitäjänkirkkoni, seurakuntani ja rakas
lukukammioni ovat erään tomurakeen päällä, joka kiitää kiertelee kuin
pyryssä äärettömän avaruuden keskellä! Vähemmästäkin sitä ihmisen päätä
huimaa. Tähän asti istua loikoilin niin hauskasti ja mukavasti maailman
keskustassa ja annoin tähtisfeerein heilua ympärilläni. Kellä on
erikois-oikeus, ei mielellään anna sitä pois, enkä minä näin kalliista
edusta luovu, ellei minua siihen pakoteta.

— Niin, meidän vanha maailmankäsityksemme on niin kaunis, sanoi Gudmund
mestari. Se on ikäänkuin koristettu lastenkamari, jossa mielestämme
olemme niin perehtyneet ja turvalliset isämme armosilmän alaisina ja
hänen kaidessaan meitä välittömästi siitä empyreiasta, jonka kaarros
kohoo korkealle ylitsemme ja on enkelien ja pyhien taivas. Minä en
voi ajatella Herrani Jesuksen taivaaseen nousua muullaiseksi kuin
nousemiseksi tästä syntisestä maastamme kunnian valtakuntaan.

— Esiveli veikkoseni, sanoi Svante tohtori, sanoohan pyhä kirja,
että Isämme huoneessa on monta asuntoa. Olkoot nämä niin huimaavan
etäällä toisistaan, kuin kiertotähdet ovat tuon uuden arvelun mukaan;
jos ne huimaavatkin meitä pienuudessamme, niitä ne Jumalan edessä
merkitsevät! Voihan kuvitella mielessään silmää, jolle miljoonat
aurinkokunnat ovat kuin hiukkanen, ja saattaa kuvitella että tämän
silmän omistaja kuitenkin, samoin kuin me, on vain maan mato Jumalan
edessä. Mitä merkitsevät suuruus, laajuus, avaruus, etäisyys sille,
joka hengellisesti katsoo? Jos ääretön maailma on vapahtajan tarvinnut
— että _me_ olemme tarvinneet ja tarvitsemme semmoisen, on varma
— miksei hän olisi saanut maapalloa paikaksi siinä suorittaakseen
yleistä pelastustyötään, kun se jossain oli suoritettava? Kenties
tällä kiertotähdellä elääkin kaikista synnillisin sukukunta ja se on
sentakia valittu olemaan kiertotähtien Golgata. Jos meidän maamme olisi
pienin, kuten se lienee ollut kelvottomin saamaan maailmanvapahtajan
luoksensa, niin muistakaamme, ettei Jesus syntynyt mahtavassa Roomassa
eikä tavattomassa Babylonissa, eipä edes Jerusalemissakaan, vaan
vähäpätöisessä Betlehemissä. Ja onkohan niin vaikeaa ajatella tietoa
pelastustyön suorituksesta levinneeksi kautta kaikkien tähtimaailmojen?
Eikö Jumala voi millä tähtipallolla tahansa luoda eloon ennustajia,
jotka sielunsa syvyydessä näkevät kaikki pelastustoimen kohdat
ilmotuksesta aikain ylösnousemukseen asti selvemmin kuin me ne
näemme uuden testamentin kertoelmissa — ennustajia, jotka kukin
oman planeettinsa ihmiskunnalle voivat viitata meidän aurinkoa tai
aurinkokuntaa kohden, tai siihen suuntaan vaan, jossa tämä liitää,
ja sanoa: tuolla etäällä se uhri toimitettiin, joka on saattava
sopusointuun keskenänsä Jumalan ja kaikki kuolevaiset sukukunnat?
Ystävät, en minä pelkää kopernikolaista hypoteesia. Niitä, jotka
tahtovat uskoa, se ei ole estävä uskomasta. Ne, jotka eivät tahdo
uskoa, löytävät sen avulla tai avutta epäuskolleen syitä. Arvattavasti
tulee näiden seassa olemaan semmoisia, jotka Kopernikuksen mielipiteen
vaikutuksen alaisina suosivat sitä oppia, jota eräs joku aika sitten
löydetty vanhan roomalaisen runoilijan Lukretiuksen laatima laulu
puolustaa, että maailma on saanut alkunsa Kohtalosta, kun ainehiukkaset
sikin sokin ajelussaan ovat sattumiltaan yhteen liittyneet. Onhan
mielikuvitukselle houkuttelevaa ajatella näitä aurinkoja ja tähtiä
satunnaisiksi atoomiyhtymiksi, ainekasoiksi, jotka kiertävät
äärettömässä avaruudessa. Niin, tämäpä on kuvitelma, jota on vaikea
välttää, mutta se on varmaankin voitettavissa; sentähden se kai onkin
ikivanha eikä kuitenkaan pääse juurtumaan. Se hirvittää ihmissydäntä
eikä tyydytä järkeä.

Tästä siirryttiin keskustelemaan suurista maanlöydöistä meidän
planeettimme pinnalla. Kaikki olivat siinä yhtä mieltä, että ehkä
ainoa ihmiskunnan tarjona ollut tilaisuus tehdä suuri koe oli siltä
mennyt hukkaan, sittekun valtameren takaisten uusien löytömaiden
oli käynyt niin kurjasti, että hurjia seikkailijoita, verenhimoisia
kullanetsijöitä oli päässyt niitä polkemaan ja sortamaan. He olivat
kaikki kuulleet puhuttavan niistä hirmutöistä, joita oli harjotettu
indiaaneja kohtaan, ja siitä lievityskeinosta, jota nyt Las Casas'in
neuvosta koeteltiin, siirtämällä sinne neekereitä. "Kuinka surullista",
sanoi Gudmund mestari, "ettei uutta maailmanosaa suljettu erilleen
vanhan turmeluksesta ja siitä tehty kasvatuslaitos, jossa olisi
muodosteltu jalompia sukukuntia, kaukana niistä pahoista esimerkeistä,
joita kaikkialla ja yhtenään ryntää meidän lastemme päälle!"

— Ja kaukana niistä säätyetuluuloista, jotka myrkyttävät
yhteiskuntaelämää, sanoi esimunkki, ja viivyttävät syntymästä Jesuksen
Kristuksen ylhäisöä, hengellisesti köyhäin, kainojen, itsensä
alistavain ylimystöä nousemasta! Sen ylimystön on Herra kuitenkin
määrännyt versovaksi ja menestyväksi luvatussa jumalanvaltakunnassa
maan päällä.

— Minä olisin suonut, sanoi Svante tohtori, että uutisasukkaiksi olisi
otettu terveimmät, vahvimmat ja hyvänlaatuisimmat lapset Euroopasta,
valittuina perheistä, joiden isistä ja äideistä ei tiedettäisi mitään
halpaa, paheellista eikä rikollista, ja että ne olisi pantu parasten
opettajaimme ja hurskainten ja ymmärtäväisinten naistemme kaitsennon
alaisiksi.

— Tuo ei tosin, sanoi esimunkki, olisi estänyt perisyntiä pääsemästä
heidän mukanaan yli tuohon rauhotettuun maahan. Olisi paha sielläkin
näkymättömistä siemenistä itänyt ja taiminut, mutta tarkalla hoidolla
olisi rikkaruoho pitänyt säätämän harvenemaan ja hyvä siemen ihanasti
versomaan.

— Esiveli, mitä kirjallisuutta sinä olisit suonut mukaan vietäväksi?
kysyi Sven herra.

— Kirjallisuutta ja taidetta vaille eivät uudet yhteiskunnat olisi
jääneet. Mutta kirjallisuus olisi supistettu käsittämään paraita
kristillisiä ja käytöllisesti hyödyllisiä kirjoja, joihin luen
matematiset ja kielitieteelliset. Maalaajoita olisi seurannut mukana,
semmoisia kuin enkelinvertainen Fra Giovanni Fiesolesta ja — miksei
niinkin? — semmoisia kuin mestari Gudmund, ja rakennusmestareita
olisi mennyt myötä semmoisia, joista minulle on sanottu, että he,
rakentaessaan kirkkoja kristikunnalle, aina pitivät silmällä sitä
suurta magisteriumia, jota he koettivat kirkkorakennusten muodoissa
eduskuvallisesti esittää ja loivat oman elämänsä vaellusretkeksi
taivasta-tavottelevain holvikaarrosten alla, joita ikuisuuden ikävöintä
ponnisti ylöspäin. Kuvanveistäjiäkin olisin mielelläni sinne lähettänyt
semmoisia kuin Kultaisen-portin mestarin Freibergissä.

— Minä jätän herrain harkittavaksi, sanoi Sven herra, eikö sentään
saisi jättää jotain saarta likellä rannikkoa siivojen humanistien
turvapaikaksi, jossa Cicero ja Horatiuskin kuritettuna, Virgilius,
Seneka ja Lukanus, ehkäpä myös nuo oppineet herrat Skaliger ja Reuchlin
saisivat asua. Minä tulisin toimeen lukkarin virassa sillä saarella.

Gudmund mestari oli kuullut mainittavan kirjaa Utopian saaresta, ja
kysyi, oliko joku hänen oppineista veljistään lukenut sen tai osaisiko
siitä selkoa tehdä. Kyllä, Svante tohtori oli lukenut englantilaisen
kanslerin Thomas Moruksen kirjan _Paraasta yhteiskuntajärjestyksestä
eli siitä uudesta Ei-missälän (Utopian) saaresta_.

— Etupäässä haluaisin tietysti tietää, niille kannalle pappien olo
siellä on järjestetty — jos siellä pappia on, virkkoi kirkkoherra.

— Pappia siellä on, tiesi tohtori sanoa, vaikka ei paljo. Ne valitsee
kansa semmoisien seasta, jotka elämässään ovat osottaneet erinomaista
puhtautta ja omanhyödyn pyytämättömyyttä. He ovat velvolliset
opettamaan nuorisoa, auttamaan vanhempia ihmisiä neuvoilla, opastamaan
esimerkillään kansaa sekä kodillisten että kansallisten hyveiden
tiellä. He elävät toimekasta elämää yhteisen hyvän eteen ja lähtevät
sotaankin, jos vihollinen uhkaa isänmaata.

— Saavatko he naida?

— Avioliittoon meno on heidän velvollisuutenaan.

— Onhan sillä hyvä puolensa, sen myönnän suoraan, sanoi Sven herra,
mutta on sillä vaaransakin. Kellä on omia lapsia, hän on luonnostaan
taipuisa katsomaan etupäässä näiden parasta ja kohtelemaan kirkolta
saamiansa lapsia isäpuolen tavalla. Mitä uskontoa nämä papit julistavat?

— Valtion uskontoa, jossa on vain kolme uskonkappalta: 1) on olemassa
korkein olento; 2) ihmishenki on kuolematon; 3) ruumiillisen kuoleman
jälkeen tulee palkka. Muutoin saa kukin vapaasti tunnustaa omaa
uskoansa; saarella on paljo kristityltä. Yrityksiä pakottamaan toisen
omaatuntoa rangaistaan rikoksina.

— Entäs yhteiskuntarakennus?

— Se on kansanvaltainen, vaikka yläkerran muodostaa oppi-ylimystö.
Virkamiehet ovat kansan valittavat, mitkä vuodeksi, mitkä elinijäksi.
Hallitsija valitaan elinijäksi. Hän sekä ylimmät virkamiehet,
niinkuin myöskin papit, valitaan kuitenkin eri luokasta: oppineitten.
Tähän säätyluokkaan on vapaa pääsy lahjakkaimmilla nuorukaisilla,
syntyperästä huolimatta. Useimmat kansalaiset ovat maanviljelijöitä
ja ovat sen ohessa tavallisesti myös oppineet jotain käsityötä. Työ
on järjestelmän mukaan säänneltyä, ja virkamiesten on valvottava,
että kukin suorittaa määräosansa ja saa nauttia leponsa. Työn tuote
on yhteistä omaisuutta. On orjaluokkakin, joka toimittaa alhaisimmat
tehtävät: se on harvalukuinen ja siihen otetaan väki pahantekijöistä.
Lakeja on vähä ja ne ovat yleistajuisia.

— Sanokaa nyt Svante tohtori, mitä te tämmöisestä
yhteiskuntalaitoksesta arvelette?

— Sillä näyttää mielestäni olevan se ansio, ettei sitä haittaa
nykyisten yhteiskuntien pahimmat virheet. Näinhän siinä tunnustan
paljon hyvää. Mutta minua haluttaisi tietää, tokkohan vapautta
rakastava mies siinä viihtyisi ja voisi elää. En minä ainakaan tahtoisi
olla virkamiehen ajettavana työhön ja levolle määrähetkinä, ja epäilen
tokko ruotsalaiset miehet semmoiseen suostuisivat. Epäilen lisäksi,
voisiko tuo yhteiskuntajärjestys säilyä muuttumatta. Ja muuttuessaan
se ei pyrkisi paranemaan, vaan pahenemaan. Sillä ihmeellistä olisi,
jos ei sen oppinut ylimystö saisi samaa halua kuin muutkin ylimystöt:
anastaa itselleen kaiken vallan yhteiskunnassa, enentää entisiä
etujansa yhä suuremmiksi ja jättää ne lastensa perittäviksi. Ennemmin
tai myöhemmin nähdään tämmöisillä työnjohtajilla egyptiläisen työvoudin
naama, ja kuta lujemmaksi virkamieslaitos varttuu ja kuta enemmän
se yhteyteensä liittää väestön taitavimpia ja kunnianhimoisimpia
jäseniä, sitä ankarampaan orjuuteen he tulevat painamaan työtätekeviä.
Vaikeita yhteiskuntaongelmia minä en pysty selvittämään, ja pidän
siis toistaiseksi parempana yhteiskuntakoneistoa, joka ei ole
niin säntilleen rakennettu. Tämmöinen käyköön kyllä epätasaisesti
ja tuhlatkoon voimia, mutta se antaa korvaukseksi persoonallista
vapautta. Minä soisin että joka miehellä olisi oma kontunsa, jolla hän
itsenäisenä eläisi omissa oloissaan, hoitaen talouttaan omaa mieltänsä
myöten; soisin älyn viljelyksen siksi leviävän, että vapaat miehet
ymmärtävät kuinka tärkeää monesti on rauhassa ja sodassa suunnitella
toimet ja tuumat yhteisen tarkotuksen mukaan; soisin että joka miehellä
olisi aseet suojellakseen itseään, sillä aseen suojatta oltaissa
oikeutta aina poljetaan. Sanalla sanoen: minä tahdon yhä täydellisempää
valtiolaitosta sillä pohjalla, jolle Ruotsin kuningas ja kansa nyt ovat
alkaneet rakentaa.

Valtiolliselle alalle jouduttua ruvettiin nyt puhumaan valtiopäivistä
ja valtiopäiväoikeudesta. Olihan hiljan pidetty tärkeitä
valtiopäiviä Strängnäsissä ja Vadstenassa ja neuvoskunta oli
ollut koossa Jönköpingissä. Esimunkki lausui mielipiteen, joka
näyttänee kummalliselta: että jos joku osa kansaa oli valtiopäiviltä
suljettava, pitäisi sen olla mahtavimman ja rikkaimman osan, koska
rikkaus yksistäänkin tuottaa omistajalleen kohtuullista suuremman
vaikutusvallan yhteiskunnassa, ja koska rikkaat ja mahtavat, ilmankin
valtiopäiväoikeutta, saavat sanansa kuuluviin ja etunsa huomioon
otetuiksi valtaistuimen edessä; mutta köyhimmillä ja enin rasitetuilta
luokilta puuttuu voimaa suojella itseään, ell'eivät yhdistynein voimin
nouse kapinaan, josta Jumala varjelkoon, ja edustusoikeutta vaille
jätettyinä he yleensä eivät voi valittaa hätäänsä, ilmottaa tarpeitansa
tai saada puutteitaan poistetuksi. Euroopan valtakunnissa yhteiskunta
ei vielä likimainkaan seiso oikeuden, saatikka kristillisyyden
perustuksella. Mutta, lisäsi esimunkki, emme ainoastaan ole oikeutetut,
vaan vieläpä velvollisetkin säilyttämään toivon parempiin aikoihin,
sillä Jumala on ne meille luvannut.

    Veniant modo tempora justa,
    Cum spem Deus impleat omnem.

[Kunhan vaan ajat tulevat, jolloin oikeus saapi vallan ja Jumala
täyttää kaiken toivomme. — Hymnistä jonka on tehnyt Aurelius
Prudentius.]

Svante tohtori lausui: Esiveljen mielipiteeseen yhdyn minä siinä, että
epäkristillinen ja hyljättävä on yhteiskuntalaitos semmoinen, jossa
köyhän ääni ei kuulu yhtä korkealle kansankäräjissä ja valtaistuimen
edessä kuin rikkaankin. Tämä olisikin kaiketi selvä kaikille
oikeinajatteleville ja kristillismielisille, ellei eräs omituinen
este olisi tiellä. Köyhäthän ne tavallisesti ovat, joilla on vähin
määrä oppia ja tietoa, vaikka, totta pannakseni, hirveä tietämättömyys
tavataan aatelissakin Euroopan kaikissa maissa, niin että melkein
tekee mieli kysyä, eiköhän tietämättömyys ylpeyden liitossa ole
yhteiskunnalle turmiollisempi kuin tietämättömyys, johon yhtyy oman
pienuuden tunto. Este, jota karkotan, on se eräältä Kreikan filosofilta
[Platonilta] peritty oppi, jonka Thomas Morus myös jossain määrin
on omaksunut, että viisaimmat hallitkoot ja kaikki yhteiset asiat
päättäkööt. Tämä kuuluu hyvältä. Mutta viisainten tulisi, nähdäkseni,
olla siksi viisaita että ymmärtävät, että mitä nuo vähemmän viisaat,
vieläpä nekin yhteiskuntalaiset, jotka eivät millään viisaudella
kerskaile, tuntevat, kärsivät ja tahtovat, että kaikki se on jotain
hyvin tärkeää, josta viisaimmilla tarvitsee olla selvä tieto, etteivät
joutuisi umpimähkään ottelemaan salaperäisen voiman kanssa. Ja vielä:
kutka ovat nuo viisaimmat? Nekö jotka itsensä niiksi luulevat?
Silloin saamme niitä hakea kaikkein pöyhkeimpäin ja tyhmänylpeimpäin
ihmisten seasta. Tosi viisaissa on luullakseni joku määrä kainoutta,
joka estää heitä lukeutumasta siihen laumaan, joka huutaa: _meillä_
on tiedot, _meidän_ tulee hallita. Tosiviisaat eivät koskaan näin
tuo näytteille itseään. Sentähden on etsitty ja luultu löytäneensä
ulkonainen viisauden tunnusmerkki. Viisaus pitäisi etupäässä löytymän
tietorikkaitten hallussa. Ovathan nyt tosin runsaat tiedot ja viisaus
eri asioita, mutta jälkimmäinen edellyttää halusti edellisiä. Siihen
seikkaan perustuu se ajatus, että oppineitten ja sivistyneiden tulee
hallita, heidän mieltään tulee hallitsevain kuulla ja noudattaa. Tässä
unohdetaan se mitä kristinusko kutsuu perisynniksi, joka juureltaan
on itsekkäisyyttä. Sitä ei saa suljetuksi kouluseinäin ulkopuolelle
eikä valtameren taa, ja epäilenpä onko runsailla tiedoilla varustettu
itsekkäisyys menettelevä kohtuullisemmin ja kristillisemmin alempia
luokkia kohtaan kuin rautapukuisten ja kultakannuksisten herrain
köyhätietoinen itsekkäisyys, ellei omat selvemmin älytyt edut vaadi
tuota kohtuullisuutta. Olen erittäin Italiassa, jossa todella löytyy
monitieteinen ja monipuolisesti sivistynyt kansanluokka, tämän saman
keskellä tavannut niin häikäilemätöntä häjyyttä, semmoista riettautta
ja kataluutta, että kysymys tiedollisuuden suhteesta siveellisyyteen
on minulle käynyt probleemiksi, yhdeksi niitä joita ajatukseni yrittää
selvittää, astellessani harppu kädessä teitä ja polkuja. Voidakseen
jalosti elää, tarvitsee tuntea sisässään jotain, jota ei saa tahrata
likaan. Muutama sivu Tuomas Kempiläisen kirjasta luettuna saattaa
köyhimmässäkin herättää tämän tunteen eleille, yliopiston-oppi ei
tee sitä yhtä varmasti. Kun tiedot astuvat sen tunteen palvelukseen,
silloin älyn viljelys kasvattaa terveitä, yhteiskunnalle hyödyllisiä
hedelmiä; muutoin siitä kai pikemmin kasvaa ja kypsyy Sodomanomenoita.

Ilmotettiin illallis-aterian olevan valmiina.

Sittenkun puheenjohtaja oli kiittänyt isäntää ja isäntä vieraita,
päätettiin kokous vanhaan tapaan siten, että jäsenet seisaalta
lauloivat latinaisen virrenvärssyn, joka ylistää Isää, Poikaa ja Pyhää
henkeä, toivottaa ijäistä autuutta kaikille vainajille ja rukoilee
rauhaa Ruotsille. Jos Lauri olisi ollut läsnä, olisi hän keskeyttänyt
laulun ja tuominnut tämän värssyn perkeleelliseksi sen toivotuksen
johdosta, jolla siinä kuolleita muistetaan.

    Sit laus, honor Deo patri,
    laus perennis ejus Nato,
    iubilus Spiritui sancto,
    salus aeterna defunctis;
    Pax sit regno Suetie.

    [Ylistys olkoon Isälle,
    ijäinen kiitos Pojalle,
    ylistys soikoon Hengelle;
    ikuinen autuus vainaille,
    ja rauha Ruotsin vallalle!]

Sitten syötiin illallinen tiilikartanon salissa. Svante tohtori
ilmotti, että hänen täytyi jo seuraavana päivänä lähteä matkalle,
jolla hän oli viipyvä kuukauden tai päällekin. Tämä oli pettymys
läsnäolijoille, jotka olivat toivoneet että "Suoraan sydämestä" yhtyisi
ensi kokoukseensa Talavidiin. Juotiin mestarin paraasta viinistä
sydämellinen malja onneksi matkalle ja onneksi harpulle, josta soi
vain ylentäviä, johduttavia ja suloisia säveliä seutujen asukkaille.
Vieläpä maljalla toivottiin talon omalle pojallekin menestystä hänen
kohta tehtävälle matkalleen saksalaisiin yliopistoihin, sekä vihdoin
Margareeta emännälle.



XII.

MARGIT JA ARVI NIILONPOIKA. VELKA LYBECKIIN.


Sill'aikaa kuin "Suoraan sydämestä" jutteli maalarimajassa, astui Arvi
Niilonpoika sisään Gudmund mestarin ristikkoportista, huomattuaan
sen säleitten välistä kauniin kolmetoistavuotiaan sukulaisensa
Margitin istuvan Fabben penkillä lehmuksen alla, jossa tyttö lepäsi
seuran aterian valmistuspuuhista, joissa hänkin osaltaan oli ollut
apuna, sillä äiti oli aikaisin totuttanut tytärtään ottamaan osaa
taloustoimiin, mikäli tämä sitä tarvitsi voidakseen vuorostaan hänkin
tulla taitavaksi, kunnon emännäksi.

Se arvo ja kunnia, minkä herra Ture Jönsinpoika Roosin pitoihin kutsu
oli tuottanut Arville, ei estänyt tätä useiden sepänsällien nähden
juoksemasta kilpaa Margitin kanssa ristikkoportilta pitkää pihaa myöten
alas laiturille, jossa hän nosti tytön purteen ja istui airojen ääreen.

— Missä Lauri on? kysyi hän. — Kortebossa. — Se on hyvä. Minun
silmissäni hän näyttää kauniilta niin pitkän matkan päästä, ettei häntä
näe. Milloin hän lähtee Saksaan?

— Muutaman päivän päästä erään kuormueen mukana, jonka on määrä mennä
Skooneen.

— Entä jos hän ja tuo kuomillekin joutuisi Slatten käsiin! Se olisi
ikävä asia tavarain tähden. Anna anteeksi minulle, orpana, että puhun
näin sinun veljestäsi ja minun koulukumppanistani! Mutta eihän meillä,
sinulla ja minulla, koskaan ole ollut toisiltamme salattavia asioita.
Hän on minulle yhtä epämieluinen kuin sinä olet mieluinen, ja näitä
makujani en saa mitenkään muutettua.

— Oliko sinun hauskaa herra Ture Jönsinpoika Roosin luona?

— Oli ja ei ollut. Onhan siitä nuorukaiselle oppimista ja kunniaa
päästä semmoiseen seuraan. Mutta ei siellä erittäin hupaista ollut.
Isäntä ja ylhäiset vieraat kohtelivat minua hyvin ystävällisesti
ja antoivat minun varsin varovasti ymmärtää, että olin viidentenä
vaununpyöränä ja kutsuttuna isäni enkä itseni takia, jonka tiesin
ennestään. Skaran piispa, joka oli siellä, kyseli minulta niitä näitä
latinaksi. Minä epäilen, saisiko hänen latinansa parasta arvolausetta
Sven kirkkoherralta, ja minä vastasin hienotunteisesti latinalla, jota
koetin puhua yhtä huonosti kuin hän. Piispa painoi mieleeni, että
Ruotsin aatelisnuorison tulee kaunistaa itseään tiedoilla ja taidoilla,
ettei kanslereita ja muita arvonmiehiä tarvitsisi laivoilla tuoda tänne
ulkomailta. Sitä on isänikin minulle sanonut, ja sen johdosta olen
päättänyt uudestaan ruveta koulupojaksi, ja käydä Sven herran ja, jos
hyvä isäsi sen sallii, hänenkin kouluaan. Sven herra opettakoon minulle
latinaa joka kelpaa diplomaattien, kanslerien ja ruhtinasten edessä.
Gudmund mestarilta tahdon oppia maalaamaan, joka on samalla kaunis
ja huvittava taito, mutta etupäässä tahdon häneltä oppia piirtämään
linnoja ja sotavarustuksia, sillä surkeaa on mielestäni, että täytyy
turvata ulkomaalaisten apuun milloin isompia rakennuksia meillä on
tehtävä. Kyllä meissä on siinä älyä ja kykyä kuin heissäkin.

— Arvi, sitte tulet taaskin istuneeksi tuntikausia isän luona
maalarimajassa! Sepä hauskaa! Sekös vasta ilahuttaa isää, joka pitää
niin paljon sinusta!

— Kun vain Lauri on poissa, ei minun puolestani mikään estä. Mutta
mennä sinne hänen kanssaan riitelemään, sitä en tahdo. Tulet kai
sitten, kuten ennenkin, aina vähä väliä maalarimajaan katsomaan isääsi
ja minua? Tee niin Margit!

— Mielelläni.

— Ollaan kuin lapset taas, sinä ja minä. Lapsihan todella vielä oletkin
— ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Vielä on sinulla täysi oikeus
suudella minua kainostelematta, ihan kuin ennen.

— Sinähän minua suutelit.

— Me tavattiin toisemme puolivälissä, jos oikein muistan. Niinpä me
tuolla rahilla järviaitan seinustalla tapasimme toisemme viisi kertaa
peräkkäin, toisinaan kymmenen, kaksikymmentä kertaa luulen ma. Ei
mikään estä hyvää jatkoa.

— Estääpä.

— Mikäs niin? kysyi Arvi, käsi airon varassa.

— Olen kyllä vain kolmentoista ikäinen, mutta olen saanut arvon.

— Arvon! Mitä tarkotat Margit?

— Vakuutan sinulle, että olen saanut arvon, hengellisen arvon.

— Sepä hassua. _Sinä_ saanut hengellisen arvon? Oletko jossain
luostarissa apetissana.

— En, ei semmoista arvoa. En minä nunnaksi rupea. En suinkaan. Ei,
toisen arvon.

— Minkä?

— Se on salaisuus.

— Se oli hyvä. Sitten sun tulee se sanoa minulle. Sillä sinulla ja
minulla on kaikki salaisuutemme yhteisinä.

— Mutt'ei tämä.

— Sitten minäkin laitan itselleni salaisuuden, jota sinä et saa
tietää. Sitte tulee loppu tuosta ihanasta tuttavallisuudestamme,
jolloin saatoin sanoa itselleni kaikesta, mitä muuten pidin kaikkein
salaisimpana: tämän tietää yksin Margit ja minä. Enpä sentään tahdo
olla utelias. Sinä olet itsepintainen, kun on jotain päähäsi pistänyt,
eikä auta ruveta sinulta salaisuuttasi urkkimaan. Se on minun mieleeni,
sillä juoruttelevia naisia meillä on kylliksi. Ah Margit, iloitsen
ajatellessani että taaskin saan istua koulunpenkillä. Saada jotain
ajateltavaa ja päätä ponnistavaa, siitä syntyy toivoakseni hyvä
vastapaino halulleni hullutella, ilveillä ja kujeilla. Sanos nyt
minulle, orpana, kuka on sinulle mieleisin maan päällä?

— Isäni.

— Ja sitten?

— Äitini.

— Ja sitten?

— Gunnar Svantenpoika.

— En ole mustankipeä. Entäs sitten?

— Svante tohtori.

— Ai! Sitte?

— Fabbe.

— Sitte?

— Herra Sven ja taatto Mathias.

— Sitte?

— Sinä.

— Kiitos! Toiste kun kysyn tätä, alan alapäästä. Silloin pääsen minä
ensisijaan.

       *       *       *       *       *

Ruotsin velka Lybeckiin oli maksettava, ja kun valtiolta puuttui
varoja tähän, täytyi Gösta kuninkaan ryhtyä kirkkojen ja luostarien
kalliisiin kaluihin ja tavaroihin. Se oli vaarallinen hanke, mutta
ei hätä lakia lue. Vaara oli selvänä jokaiselle ken joutui kuulemaan
rahvaan sanoja, näkemään sen silmäyksiä ja eleitä, kun se, kirkkojensa
juurille kokoontuneena katseli, kuinka kalkkeja ja öylättilautasia
vietiin pois. Sama kansa, joka alttiisti kantoi päivän kuormaa ja
hellettä, joka nöyrästi kesti nälkää ja kaikkia litaniassa mainittuja
maanvaivoja, nurkui ja puristi nyrkkiään peitsen ja kirveen varren
ympäri, kun inhimillinen käskyvalta näkyi sen oikeutta sortavan,
ja se halusi heti käyttää aseitaan, kun tuo oikeudensorto lisäksi
samalla oli pyhyydensolvausta. Näissä tilaisuuksissa nähtiin milloin
milläkin kirkonmäellä Smoolannin, Länsi- ja Itägöötanmaan kihlakunnissa
mies jota kansa kummeksien katseli ja kuitenkin melkein kaikkialla
ihmeellisellä luottamuksella kohteli, harpunsoittaja Svante. Nekin
vanhemmat ja vaikuttavammat maalaisisännät, jotka muuten olivat
luonteeltaan epäluuloisia, tahtoivat taata, että hän oli kansanystävä.
Liikkui huhuja, että hän oli syntyisin jostakin suvusta, joka ennen
oli Ruotsissa pätenyt paljon ja suojellut kansan oikeutta ja maan
parasta. Ekesjön seuduilla moniaat luulivat tuntevansa hänet ennestään,
nähneensä hänet siellä poikasena linnanpihalla, jolloin häntä muka
pidettiin jonakin Sturen suvun jälkivesana. Toiset juttelivat toisin.
Samoin kerrottiin, että Jouif Slatte, "Rosvo-Oden", jota moni myös
luuli kansanystäväksi, vaikka aivan omituisen, epäkristillisen ja
hirveän laatuiseksi, oli henkipatoksi julistanut sen miehen, joka
uskaltaisi harpunsoittajan päästä hiuskarvaakaan katkaista.

Tuon tuostakin keräytyi kansaa kirkonmäille tämän ympäri kuulemaan,
mitä hänellä oli päivän tapauksista sanottavaa. Hän ei koettanut
vähentää sen merkitystä mitä oli tapahtunut ja ehkä vasta
tapahtuisi; päinvastoin sanoi hän arvaavansa, että sittenkun rahoja,
ehtoolliskalkkeja ja öylättiastioita oli otettu, piakkoin taitaisi
tulla kirkonkellojenkin vuoro, sillä peräti köyhtyneen maan velka
oli suuri ja paljo kulunkeja kysyi valtakunnan järjestäminen ja
suojeleminen. Hän ei yrittänyt heikontaa sitä vaikutusta, jonka
pakolliset kirkonryöstöt tekivät rahvaan mieliin; hän paremmin puheilla
ja lauluilla syventeli tätä vaikutusta, mutta muunteli sitä samalla sen
kaltaiseksi, mitä hän itse tunsi. Seurattuaan kirkolta kotia jotakuta
etevämpää isäntämiestä, jolloin tavallisesti monta seudun miestä
ja naista yhtyi samaan joukkoon, lauloi hän siellä ensin virsiä ja
hengellisiä lauluja, jotka olivat heille tuttuja ja rakkaita, sitten
Engelbrektinlaulun tai jonkun muun semmoisen, mikä herätti mieliin
isänmaallisia muistoja, sen perästä jonkun laulun, jonka hän tekaisi
hetken herättämäin tunteiden vallassa.

Milloin lauleli hän ehtoollismonstransista, josta sukupolvi toisensa
jälkeen oli pyrkinyt Nasaretilaisen kansanvapahtajan jumalallisuuden
yhteyteen; josta mies miehen, nainen naisen perästä oli saanut
salaperäisen voiman halulla ja toivokkaana lähtemään siihen maahan,
niissä poismenneet odottavat maailman uudestiluomisen päivää...

Milloin kirkonkelloista, jotka sointuisalla soitollaan julistavat
jumalanpalveluksen ja levon päivät; joiden soidessa vastasyntyneet
tuodaan kasteelle ja kuolleet viedään haudan lepoon.

Pian ne ehkä vaikenevat, vuosisatoja heläyteltyään malmihuuliltaan
soinnukkaita ajanrenkaita luomaan liittoa täältä pois liiteleväin ja
tänne saapuvain sielujen välille.

Mutta entä sitten?

Painanevatko nämä uhrit enemmän kuin se, että Ruotsin kansa menettäisi
kunniansa? Velka on maksettava, vaikkapa vaivoillakin kuolemaan asti.
Velka on hiisi, joka surmaa sielusi jalouden, jollet sinä surmaa häntä.
Alentava häpeän tieto rasittaisi työtäsi vainiolla ja salossa, Ruotsin
mies. Se silpoisi siivet rukouksilta, joita lennättelet korkeuteen
sarkojesi viljan, kotosi ilon ja rauhan puolesta.

Säilyneen kunnian tunto on kyntävä vakosi syvemmältä ja lisää
idinvoimaa siemeniin, joita niihin kylvät. Se luo rukoustesi siivet
jänteviksi. Se nostaa selkäsi suoraksi, niiden edessä, jotka tahtovat
sinua orjuuttaa, ja se lisää monikertaista tehoa niihin iskuihin, joita
lyöt vapauden, lain ja oikeuden puolesta. Auranvaosta ja rukouksesta ja
verestäsi, jota oikeuden edestä sotiessa vuodatat, on versova siunattu
sato; siunatusta sadosta parempia kaunisteita alttareillesi, heleämpiä
ja väkevämpiä kellonsäveliä soimaan yli Ruotsinmaan. —

Tämmöistä Svante harppunsa säesteellä lauleli. Ja niinkuin kuningas
Hjarrande harpullaan osasi kiistää myrskyt ja aallot alenemaan, samoin
tämänkin harpunsoittajan sävelistä toistaiseksi asettui se myrsky, joka
oli uhannut ruveta riehumaan.



NELJÄN VUODEN KULUTTUA.



XIII.

MAISTERI LAURI.


Lauri Gudmundinpoika eli Laurentius Gudmundi oli palannut Jönköpingiin
saatuaan Wittenbergissä maisterinarvon sekä runsaan laihon
kunnialaakereita, joita hän oli korjannut kokouksissa ja väittäjäisissä
moniaalla Saksassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Hänen maineensa oli
käynyt hänen edellään Tukholmaan asti, jossa paremmin kuin hänen
pienessä syntymäkaupungissaan tiedettiin, että hänestä Saksan
yliopistopiireissä oli paisunut aika mies, jota huomattiin, jollei
juuri humanistisen oppinsa vuoksi, sillä sitä hänellä oli ainoastaan
vähin välttämätön määrä, niin ainakin hehkuvasta teologisesta innostaan
ja verrattomasta taistelukyvystään katederissa. Hän oli voitolla
lähtenyt julkisista kiistoista katolilaisten, salakatolilaisten,
kalvinistein ja zwingliläisten kanssa; useimmiten hän jollakin
äkkiarvaamattomalla johtopäätöksellä onnistui ällistyttämään
vastustajansa ja saattamaan heidät siksi kertaa sanattomiksi. Ankara
hän oli saarnamies; täysinäiset kirkot pohjois- ja keski-Saksassa
olivat hartaalla hämmästyksellä kuunnelleet tuon hartevan pohjoismaisen
jättiläisen jyriseviä soimaussaarnoja ajan moninaista harhaoppia
vastaan ja hänen kauheita ennustuksiaan niiden johdosta. Eipä
korkeimmanarvoisia lutheris-mielisiäkään opettajia säästetty, jos
Lauri luuli heidän mielipiteissään vainunneensa edes vienointakaan
vivahdusta, joka poikkesi siitä mitä hän oli puhdas-oppisuudeksi
säätänyt. Kirkossa samoin kuin oppisalissa riippui hänellä pitkä
miekka vyöllään — ei aivankaan harvinainen tapa sen ajan saarnaajilla
ja oppi-istuinten isännillä, jota oikeutti yhtä yleinen tarve käyttää
itsepuolustusta persoonallista väkivaltaa vastaan. Lauri maisteri itse
vakuutti varustaneensa miekan itselleen ainoastaan sentähden, ettei se
ollut niin hengenvaarallinen ase kuin hänen nyrkkinsä. Häntä huvitti
näytellä voimaansa, esimerkiksi taittamalla poikki paksuja rautoja
ja vetämällä hevosenkenkiä oikoisiksi. Mutta niissäkin tiloissa,
milloin hän suvaitsi antaa urheilunäytteitä, osotti hän olennossaan
majesteetillista mahtavuutta ja käskevää ylhäisyyttä, jonka nähdessään
jopa vanhat kunnianarvoisat professorit ja tohtoritkin tunsivat jotakin
hädän ja levottomuuden tapaista ja heidän oli mielestään pakko myöntyä,
etenkin koska sitä säesti kaksi kylmää, harmaata käskevää silmää,
joista puhui horjumaton itsevarmuus.

Olisipa luullut Laurin näinä opintojen, kiistojen ja voittojen vuosina
kaukaisilla mailla unohtaneen tuon vanhan vihreäniljaisen pölkyn
isänsä laiturissa. Eipä suinkaan! Hän oli ajatuksissaan tuon tuostakin
hautonut sitä sotaretkeä, jota hän ennen lähtöään päätti käytäväksi
Gudmund mestarin "muistoja" vastaan, hänen tuhmia tapojansa ja
kerettiläisiä luulojansa vastaan, ja rynnäkkö mainitun pölkyn kimppuun
oli oleva ikäänkuin sodan alkajaisleikkinä.

Gudmund mestari myöntyi kuin myöntyikin kohta, vaikka kyllä huokaillen,
kun Lauri nyt uudelleen väitti, että pölkky ei enää kelvannut virkaansa
ja pitäisi poistettaman. Niin tapahtuikin. Fabbe, joka oli mukana
puuhassa, hakkasi kirveellään pari kertaa puuhun ja näytti, että
tämä rakas muisto Pietari Maununpojan ja mestari Gudmundin nuoruuden
ajalta vielä oli sisältä terve. Mutta Lauri maisteri lausui ehdottoman
päätelmänsä, että pölkky _oli_ laho, koska sen _täytyi_ olla laho,
se kun oli maannut vedessä sata vuotta ehkä enemmänkin. Fabbe tahtoi
väittää vastaan; mutta "vaiti mies!" ja ojennettu koura tukki häneltä
suun.

Laiturilta tultaessa sanoi Lauri maisteri Gudmund mestarille: Sinä
rupeat nyt käymään vanhaksi, isä, ja minä ajattelen että lepo vanhuuden
päivillä tekisi sulle hyvää. Olen ajatellut, että möisit tai vuokraisit
pois pajat, mutta pitäisit niellotehtaan. Niellotaidossa olet sinä mitä
etevin. Se työ huvittaa sinua ja tuottaa sinulle kunniaa ja rahaa.
Niin, arvelenpa että se tulee sinua huvittamaan yhä enemmin ja että
kyllästyt tuohon maalustelemiseen, joka vaan kiusaa vanhoja silmiäsi.

— En suinkaan, sanoi Gudmund; värit ilahuttavat ja luullakseni
virkistävätkin silmiäni.

— Se on mahdotonta, sanoi Lauri; väreistä ne pilaantuvat, siitä emme
huoli kiistelläkään.

— En voi vuokrata pois enkä myydä pajojamme, jakamatta tonttiamme tai
saattamatta tänne vieraita ihmisiä, ja sepä, pelkään mä, vähentäisi
kotihauskuuttamme. Sitä paitsi talo on isäin perintöä, jota en tahdo
hajottaa.

— Eihän se sen arvoa enennä, että se on isiltä peritty. Talonala on
niin tilava, että siihen mahtuisi ruhtinaallinen linna. Näkisitpä vaan,
kuinka ahtailla tonteilla Saksan kaupungeissa rikkaimmatkin porvarit
tulevat toimeen. Meidän, jolla prameilee kaksi kartanoa kadun puolella
rautaristikkoineen, joka on tuhlausta, näyttää suorastaan ylpeältä ja
muistuttaa minulle sananpartta, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Se kerskaa jokaiselle joka astuu tästä ohitse: "tässä asuu Jönköpingin
rikkain porvari". Minun on vaikea saarnata ylpeyttä vastaan, niin
kauvan kuin me näin uljaasti asumme. Vaikea on minun myöskään saarnata
Herran käskyä Sinailta: "älä tee itsellesi kuvia", niinkauvan kuin
näen neitsyt Maarian kuvan ja Vidrik Valandinpojan päädyillämme. Olen
tiedustellut Vidrik Valandinpojan elämäkertaa ja oppineesta lähteestä
saanut tietää, että hän enemmän oli joku pakanain epäjumala, toisin
sanoen siis perkele kuin kristitty ihminen. Mutta siitä saamme puhua
enemmän toiste. Ymmärrät sen kyllä itsekin, ettei kristitty pappi ja
pilaantumattoman opin tunnustaja tahdo pitää perkeleenkuvaa seinällään
kummittelemassa. Siitä olemme kaiketi yhtä mieltä. Mitä nyt tulee talon
alaan, on sinun paras jakaa se pitkinpäin ja myydä läntinen puolikas
ynnä siinä vanha puinen asuinrakennus pajoineen. Itäinen puolikas
jää sinulle, ja olkoon se entisellään, paitsi että teet maalarimajan
niellopajaksi ja revität tulipirtin, joka on pakanain pesä.

— Jos talontila jaetaan pitkinpäin, miten silloin käy vanhan
hoitopuumme keskellä pihaa?

122

123

— Hoitopuun, mitä sillä nimellä tarkotat?

— Perhepuumme.

— Perhepuu! Olemmeko lähemmin sukua sille puulle kuin mille muulle
tahansa tässä maailmassa? Isä hyvä, kyllä sinä jo joutaisit peseytyä
puhtaaksi pakanallisesta taikauskosta. Ei mitään saastaista pääse
taivaanvaltakuntaan. Tuo vanha lehmus on seisonut siinä jo liiankin
kauvan ja sille on suotu kunnioitusta semmoista, joka ei sovi
maallisille ja sieluttomille kappaleille. Tietysti on puu kaadettava.

— Ei koskaan, niinkauvan kuin minä elän.

— Minä toivon Jumalalta, isäni, että sinä saat elää kauvemmin kuin tuo
puu, sanoi Lauri maisteri hymyillen, taputti isäänsä olkapäälle ja meni.

Gudmund mestari seisoi tuijottaen eteensä. Hänen silmänsä eivät
tähystelleet mitään erityistä esinettä, mutta niiden edessä häämötti
ikävä tulevaisuus.

       *       *       *       *       *

Oltiin talven lopulla. Seura "Suoraan sydämestä" oli viime kuluneina
vuosina vasta elänytkin varsinaista kukoistuskauttansa. Useimpina
talvikuukausina oli silloin Svante tohtori päässyt sen kokouksiin,
mutta nyt hän oli vaellusmatkoillaan. Hän oli Talavidissa itseänsä
varten vuokrannut isomman parvihuoneen ja sisustanut sen hauskasti
ja mukavasti. Sen salissa seisoi kirjakaappi, hyllyillään monta
merkillistä teosta: niissä myös italialaisia, ranskalaisia ja
saksalaisia pienoiskuvilla koristeltuja, jotka hän oli hankkinut yhtä
paljon Gudmund mestarin kuin omaksi silmänhuvikseen. Tämän taulu
"Kirkastus Taborilla" riippui siellä upeissa kehissään, joihin mestari
oli koristekuvat piirtänyt ja Fabbe varsin taitoisasti ne perään
leikellyt. Kehä oli tehty vanhaan tyyliin käyttäen suippokaaria ja
fialeja, joita mestari ei tahtonut jättää, vaikka hän kyllä tajusi
uuttakin tyyliä, etenkin sen koristetapaa. Sen, hänen mielestään,
luonnottoman lihavia, siivekkäitä poika palleroita hän ei kaunoksunut;
hän suosi solakoita vartaloita, viehkeitä kasvoja, kainoa ja samassa
notkeaa ryhtiä, ja sellaisiksi oli hän tehnyt ne enkelipojat ja
enkelitytöt, joiden kasvot pilkistivät kehyksen syvänteistä ja
lehväkkeistä.

Eipä nyt enää ollut mikään salaisuus, ei ainakaan pormestari Niilo
Arvinpojalle, mistä lähteestä Svante tohtorille vuoti ainakin suuri
osa hänen rahojansa. Säännöllisesti joka kolmas kuukausi lähetti Gösta
kuningas hänelle määrätyn erän, joskus pormestarin välityksellä,
ja eräästä kirjeestä, johon tämä luvalla tai luvatta oli tullut
silmäilleeksi, ilmeni että rahalähetykset olivat alhaalle laskettuja
korkoja eräästä pääomasta, jonka kuningas oli tohtorilta lainannut.
Herra Niilo Arvinpoika oli vielä saanut tietää että tohtorilla oli
Tukholmassa talo ja että hän siellä oli kirjoissa nimellä herra Svante
von Reichenbach, saksalainen nimi, vaikka tohtori epäilemättä oli
ruotsalaista syntyperää. Mutta hän oli kauvan oleskellut ulkomailla,
ja hänen vaimo-vainajansa oli kuulunut erääseen mahtavaan sukuun
lounais-Saksassa, joka omisti isoja maatiluksia. Lisättävä on, että
pormestarin lukemasta kirjeestä päättäen näkyi lainanantaja kuninkaan
rahapulan takia tarjonneen hänelle tilaisuuden jättää korot maksamatta
soveliaampaan aikaan tai antaa koron käydä pääoman vähennyksen verosta.

       *       *       *       *       *

Valtiolliset ja kirkolliset tapaukset näinä vuosina olivat kovasti
koskeneet esimunkin ja samoin Sven kirkkoherran mieltä. Esimunkki ei
enää todella ollut esimunkki eli gardiani, vaikka häntä vielä tavan
vuoksi siksi nimitettiin; hän oli vain veli Mathias, ja esimunkin
nimen oli perinyt yksi hänen alaisistaan, veli Johannes. Nimen, vaan
ei virkaa, sillä tämä jäi vain nimeksi olemaan. Kruunu oli haltuunsa
korjannut luostarikappelin kalleudet, samoin kuin kaikki luostarinkin
rahavarat, sitä kovempi kolaus luostarille, koska se oli hiljan
myynyt talonsa Stigamossa Linköpingin piispanistuimelle ja tiluksensa
Munkkijärven rannalla kaupungille. Eikä esimunkilla enää ollut
isäntävaltaa edes luostarin seinäin sisäpuolella. Hän munkkeineen eivät
enää muuta olleet kuin kruunun vaivaisia, jotka siellä saivat asunnon
ja ruoan. Ja kruunun valtuuttama mies oli jättänyt Lauri maisterille
vallan mielin määrin menetellä ja toimia sekä luostarikappelin
että pyhän Yrjänän, pyhän Pietarin ja pyhän Kertun pikkupyhäkköjen
kanssa. Lauri maisterin ehdotuksesta oli toistaiseksi tehty uusi
seurakunta, linnanseurakunta nimeltään, jäseninään kruununkäskyläiset
kaupungissa perheineen. Lauri oli suostunut palkattomasti rupeamaan
sen sielunpaimeneksi, ja luostarinkappeli, joka nyt sai linnankappelin
nimen, oli annettu hänen käytettäväkseen. Hänen hallussaan oli myöskin
kapitulisalin avaimet. Hän oli pengastanut siellä vanhat kaapit
pohjia myöten ja muun hänestä hävitettävän rojun seasta löytänyt
sen maalausjakson, jossa Gudmund mestari oli pyhän Franciskuksen
elämän esittänyt. Mestari ei tosin ollut siveltimensä esitettäväksi
arvannut ottaa mitään niistä ihmeistä, joita luultiin tuon hurskaan
miehen tehneen; semmoiset aineet panivat pikemmin hänen luontoansa
vastaan, eikä Laurilla sen puolesta ollut syytä moittia isänsä
taidetuotteita. Ne olivat historiallisia, aineeltaan yleisluonteisia
ja kuvaannollisia tapahtumia, joita tuo taiteilijakykyänsä tajuamaton
pikkukaupunginmaalari oli käsiteltäväkseen ottanut: seikkoja jotka
ilmaisivat Franciskuksen hengellistä pelottomuutta, hänen kykyänsä
onnellisena ja ilomielin kestää kovimpia kieltäymyksiä; hänen
laupeuttansa kurjia, hänen armeliaisuuttansa eläimiä kohtaan. Mutta
tämäpä armeliaisuus näyttikin Laurista arveluttavalta. Hän vainusi
siinä jotain pakanallista. Hän oli laatinut itselleen oppisäännön,
jonka mukaan eläinten sääliminen osottaisi pakanallista mieltä.
Pakana-ajanhan saduissa sitä juteltiin kuinka sankarit ja heidän
hevosensa olivat toisiinsa suostuneita. Pakanuus-ajalta periytyi tapa
antaa ihmisille eläinten nimiä, semmoisia kuin Björn (Karhu, Otso),
Ulf (Susi) y.m. Pakanuudesta peräisin oli se usko, että muutamat
eläimet olivat pyhiä. Mutta kristinusko opetti, että luonnon kirous oli
osaltaan kohdannut eläimiäkin, ja eläimen haamussa perkele petti Eevan.
Eläimillä ei ole osaa Jesuksen Kristuksen ansiosta. Tätä viisautta,
jota hän vähitellen oli eriseikkoja myöten perustellut, oli hän jo
pojasta asti alkanut aprikoida, sittekun isältään tuon tuostakin oli
saanut kuritusta eläinten rääkkäyksestä. Tästä oli kovan onnen hedelmiä
kasvanut. Poika, joka mielikarvautta tuntematta muisti äidin kädestä
saamiansa kurituksia satunnaisista hairahduksista, tunsi vaistomaisesti
että, kun isän ruoska rankaisi eläinrääkkäystä, sen iskut löivät itse
hänen luonnonlaatuansa ja lausuivat sille tuomion, ja tästä tunnosta
kasvoi rankaisijaa kohtaan salaviha, jopa kostonhalukin, jota Lauri ei
itsetutkistelun suorimpinakaan hetkinä tahtonut myöntää olevaksi, mutta
joka kuitenkin oli hänessä. Mutta siitä oli hän kuitenkin selvillä,
että uusi teoriiansa antaisi hänelle hyvitystä oman itsensä edessä sekä
takaisi hänelle itsensä-kunnioitusta. Sitä kalliimmaksi se hänelle
kävi, eikä hän, ollessaan Sven kirkkoherran oppilaana, saattanut olla
sitä hänelle esittämättä, nähdäkseen minkä vaikutuksen se tämän mieleen
tekisi. Vaikutus oli peittelemätöntä inhoa, kuitenkin Sven herra voitti
halunsa suoraa päätä ajaa oppilaansa ulos, hän toivoi voivansa häneen
istuttaa parempaa ajatusta. Hän toi esiin raamatunlauseita, jotka
käskevät armeliaasti kohtelemaan eläimiä; mutta nämä olivat kaikki
otetut Mooseksen kirjoista, Sananlaskukirjasta ja Siirakista, ja Lauri
intti etteivät ne olleet kristityille päteviä. Sven herra mainitsi
silloin apostoli Paavalin syvät sanat luontokappalten huokauksesta;
mutta Lauri oli niistä juontanut omat johtopäätöksensä: että meillä
ei ole oikeutta lieventää Jumalan eläimille panemaa kovaa kohtaloa;
että meidän päin vastoin on tehtävä tämä kohtalon kovuus niille niin
tuntuvaksi kuin suinkin voimme, mitään muuta rajaa noudattamatta kuin
minkä oman etumme katsominen meille määrää, käyttäessämme niiden
työvoimia. Kun kirkkoherra vetosi evankeliseen mielenlaatuun, väitti
Lauri sen olevan _petitio principii_ [todistettavan käyttämistä
todistusperusteena], jonka jälkeen kirkkoherra vihdoin vetosi
_argumentum in hominem_ todistukseen [mieskohtainen l. miehenmukainen
todistus] ja ajoi Laurin ovesta ulos.

Lauri maisteri heitti maalaukset ja koko joukon kirjotettuja, suurilla
sineteillä varustettuja pergamentteja kapitulisalin pesään. Kantoi
sinne vielä muutamia rukous- ja messukirjoja, iski tulta, viritti
kynttilän ja sytytti siitä ahjonsa palamaan. Seisoessaan siinä tuleen
tuijottaen, tuumiskeli hän saarnaa, jossa tahtoi näyttää että maisteri
Olaus Petri oli salapaavilainen. Mitä Lauri nyt oli tehnyt, sen hän
piti niin kokonaan omana asianaan, ettei hän siitä maininnut kellekään
mitään.

Kun Gudmund mestari eräänä päivänä tuli niellopajasta kauniille
pihallensa, joka nyt oli talven valkoverhossa, näki hän poikansa ja
rengin, joka piti pystyssä pieniä tikkaita, katselevan jotain esinettä
puutalon pihapäädyssä. Se oli soitinkello, äsken sinne nostettu
suojuksen alle rautakannattimesta riippumaan.

— Kuka sen on sinne pannut? kysyi mestari.

— Minä sen sinne panetin, vastasi Lauri.

— Ja miksi?

— Kutsuakseni kokoon perhettä hartaushetkiin, joita olen päättänyt
pitää. Soitinkello tarvitaan sitä varten, koska olemme niin
hajalla. Sinä ehkä istut maalarimajassasi, äiti hommaa aitassa ja
ruokakammiossa, Margit ehkä laiskottelee laiturilla ja Svanten Gunnar
telmii vallatonna ullakoilla jossakin tai häiritsee pajoissa seppäin
työtä. Siis: Soitinkello on tarpeen.

— Pitäisipä mielestäni minultakin kysyttämän, ennenkuin tuommoisia
puuhataan, muistutti mestari.

Lauri maisterin katse näytti ylhäisen nuhtelevalta ja hän vastasi:
Ennenkuin mitään uutta täällä talontilalla pannaan alkuun, ilmotetaan
siitä aina sinulle, enkä tiedä jättäneeni sinulle selittämättä syitä,
perusteita ja tarkotuksia silloin kun arvaan, ettet, omasta älystäsi
niitä tajua. Mutta tässähän asia on selvä. Soitinkello on sitä varten
että sillä soitetaan, ja tarkotuksena on, kuten sanoin, perheen
kokoominen hartaushetkiin.

Vähän myöhemmin päivällä seisoi Lauri maisteri luostarikappelissa
porrastelineitten edessä, joille kiipesi mies kädessään sanko ja
liimasuka. Yhdessä kappelin nurkassa istui kyyryksissään pieni laiha
ihmishaamu munkinviitta yllään. Hän yski välisti ja yskä kuului kuivan
kolahtavalta. Se oli Mathias.

Mies kastoi sukansa maalisankoon ja nosti sen kattoa kohti.

— Varros vähän, kuului munkin murheellinen ääni; ole hyvä ja odota
hetkinen! Maisteri hyvä, onko tarkotus silata kattoa valkoisella?
pitääkö sen oikein jäädä valkoiseksi? Vai tuleeko se saamaan uusia
maalauksia? Jos niin, pyydän saada sanoa että yksi kattosaroista
on hiljan uudestaan maalattu — se on teidän oivan, taitavan isänne
maalaama — tuo sarka, joka esittää sipillaa. Ja eihän sipilla ole,
Lauri maisteri, mikään pyhimys, vaan semmoinen, jota kaikenuskoiset
kristityt saattavat kunnioittaa Jumalan pakanamaailmalle lähettämänä
sanansaattajana. Älkää suinkaan pahaksuko minun muistutustani! En sillä
pahaa tarkota.

Lauri maisteri seisoi selin Mathias veljeen eikä viitsinyt kääntyäkään,
kun vastasi: Koko katto on valkoiseksi vedettävä ja jää valkoseksi.
Ala, mies!

Maalinpyyhkijä kohotti sukaa uudelleen, kun taaskin kuului tuo heikko
ruikuttava ääni: Ei, vartokaa hiukan, vaan hiukan! Kunnon maisteri
Laurentius Gudmundi, näettehän kenen näköinen tuo kaunis enkeli on,
joka kuiskaa sipillan korvaan. Se on sisarenne Margit, oma sisarenne,
jonka teidän taitava isänne on maalannut niin herttaisen kauniisti.
Iloitsin ajatellessani, että, sittekuin Margit itse Herran armosta
olisi tullut taivaassa enkeliksi, hänen lapsensa ja lastensa lapset
täällä voisivat nähdä kuinka hyvältä ja suloiselta hän näytti maallisen
lapsuutensa aikana. Ja se pienempi enkeli, hyvin kaunis sekin, on,
kuten näette, Gunnar Svantenpoika.

— Minä näen sen. Ala, mies, työtäsi toisti maisteri Lauri, ja siihen
katosi kohta sipilla ja enkelit.

Kun Lauri muutamia päiviä perästäpäin katseli työtänsä, iloitsi
hän ja lausui esimunkki Johannekselle: Kappeli on nyt kuin morsian
hääpuvussansa.



XIV.

„SUORAAN-SYDÄMESTÄ“ SEURAN VIIMEINEN KOKOUS.


Kuinka vilvottavaa mielille, joita kiusaa päivän melu ja humu ja joita
sen rettelöt ikäänkuin puukoilla pistelevät, päästä puikahtamaan
johonkin salasoppeen, jonne melu ei kuulu, oven taa, jonka läpi puukot
eivät pistä! Veli Mathias tunsi taudin ruumiissaan ja vuoteelle hänen
olisi pitänyt mennä; mutta hän ei hennonut heittää toivoaan että vielä
saisi viettää aaterikasta rauhan hetkeä "Suoraan-sydämestä" seurassa.
Kirkkoherra Sven lähti sinne senkin ikävän mahdollisuuden uhalla,
että kohtaisi Laurin, ennenkuin ehtisi seuran valkamaan, ja hän tuli
kainalossaan iso Virgilius sekä siinä Servion ja Donaton selitykset.
Gudmund mestari oli, varjelukseen seuraa lähinnä uhkaavalta vaaralta,
karttelevin sanoin pyytänyt rakasta vaimoansa osottamaan Laurille,
että seuraan kuului ainoastaan valituita ja kutsutulta jäseniä. Svante
tohtori liikkui edelleen matkoilla Länsigöötanmaalla — hän oli viimeksi
kirjottanut Skaran puolesta —, mutta kun illan isäntä maalarimajassa
lausui kirkkoherran ja munkin tervetulleiksi, seisoi sentään häntäkin
varten tuoli, vaikka tyhjänä, seuran pöydän ääressä ja sen edessä oli
pöydällä pergamentti, johon mestari kullatun alkukirjaimen perään oli
präntännyt: Poissa ollen olet luonamme.

Mitä luostarikappelissa oli tehty, sen Gudmund mestari tiesi, vaikkei
veli Mathias siitä ollut mitään puhunut. Ei Laurikaan ollut siihen
kajonnut, kun äitinsä oli häntä pyytänyt jättämään sen sikseen. Kun
Arvi Niilonpoika toi tiedon perille, lähti vanha aseseppä hakemaan
paikkaa, jossa hän saisi olla yksinään. Hän löysi semmoisen järviaitan
ullakolla. Siellä hän istui hetken ja itki. Ei se ollut tuon
huolekkaasti ja ilomielin tekemänsä maalauskuvan häviö, josta hän
itkulle apeutui. Se oli muuta, pahempaa.

Sven herra piteli nytkin esimiehen vasaraa. Edellisessä kokouksessa
oli päätetty, että tässä otettaisiin sibylla suullisen keskustelun ja
puheen aineeksi. Mutta sillä välin oli tuo katon kalkilla valkaisu
luostarissa tapahtunut, ja munkki olisi nyt mielellään ottanut toisen
aineen, koska tämä oli omansa saattamaan isännän mieltä murheelliseksi.
Hän istui levotonna ja vihjasi kirkkoherralle; mutta tämä ei ollut sitä
näkevinään, vaan, avattuaan kokouksen tavallisilla juhlatempuilla,
kehotti hän veli Mathiasta kertomaan sibyllan legendoja.

Mathias kertoi ne ja lisäsi: kirkko ei ole auktoriteetillaan
vahvistanut taruja tosiksi. Sen ainoan asian se pitää totena, että
Jumala perin etäisinä aikoina suvaitsi pakananaisen kautta julistaa
monijumaluuteen vaipuneille kansoille ainoan Jumalan palveluksen sekä
aikojen täyttymisen lähetessä Vapahtajamme tulon.

Kirkkoherran tuli nyt vuorostaan esittää jotakin pakanallisesta
lähteestä saatua tietoa sibyllasta sekä siinä yhteydessä kertoa,
miten runoilija Virgilius oli hengessään nähnyt manalan valtakunnan.
Hän aukaisi tuon ison tuomansa nidoksen, ja antaakseen tarpeellista
pontta roomalaisen sanoille, liitti hän niiden edelle huomautuksen
että Virgiliuskin toisinaan, pyhään intoon kohottuansa, on ollut
totisen Jumalan profeettana pakanain keskellä; olipa hänkin selvin
sanoin ennustanut jumalallisen lapsen tuloa. Olipa siis mahdollista
sekä uskottavaa, että hänen manalan kuvauksensa pääpiirteissään on
todenmukainen.

Kirkkoherra kertoili vilkkaasti ja häntä kuunneltiin tarkkaavasti.
Ja hänen puheessaan oli uutuuden viehätystä ei ainoastaan Gudmund
mestarille vaan veli Mathiaksellekin, sillä Mathias oli paraiten
perehtynyt kirjoihin semmoisiin kuin pyhän Augustinuksen teos "Jumalan
yhteiskunnasta" ja Tuomas Kempiläisen "Neljä kirjaa Kristuksen
seuraamisesta", mutta klassillisesta kirjallisuudesta hänellä oli
sangen vähän tietoja. Virgiliuksen runon pojasta, jonka syntymästä on
urkeneva ura uuteen maailmanaikakauteen, jolloin karjat eivät pelkää
jalopeuraa ja vanhurskaus majailee maan päällä, sen hän kuitenkin osasi
ulkoa.

Eneas, Troian sankari, oli laskenut laivansa rannalle ikivanhan
Kuman kaupungin edustalle. Hän lähti tapaamaan kumalaista sibyllaa
hänen vuorensolastaan sadan holviportin perältä, ja löydettyään
sen kultaisen oksan, jota ilman ei yksikään kuolonalainen uskalla
astua alas manalaan, saa hän rukouksillaan sibyllan suostutetuksi
saattamaan itseään sinne alas Avernijärven lähellä, josta huokuu
myrkkyusvia, aukenee kauheasta kallionkuilusta manalanpolku. Siellä
matkamies vaeltaa keskellä synkkää pimeyttä, semmoista joka vallitsee
metsän perällä, kun taivas oli varjojen verhossa ja kuutamo eksyttää
kelmeän valonsa valeilla. Autiossa avaruudessa värjyy haamuja: ne
ovat kalvavain tunnonvaivojen, kalpeiden tautien, nälän, murheiden,
kalman varjoja. Keskellä aroa ääretön jalava. Sen lehtien alla
piileilee päivisin unelmat, jotka öisin kohoovat maan päälle ihmisiä
hullustuttamaan. Maata pitkin ryömii hirmuhenkiä: lohikäärmeitä,
gorgoja, harpyioja (myrskyttäriä, naispetoja). Eneas, kauhistuen näitä
nähdessään, tempaa miekkansa, mutta sibylla muistuttaa niiden vain
olevan olemattomia haamuja, joita liehuu ympärillä. Aro on tuonelan
esikartano. Sen rajottaa mustilla laineilla vyöryvä virta — Akeron.
Sivumennen mainittakoon, sanoi Sven herra, että kirkkoisät vahvistavat
sellaisen virran olevan olemassa. Siellä on Karenin lautta. Ranta
vilisee vainajien haamuja, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, niin
paljo kuin syystuuli varistelee kuivia lehtiä metsässä, ja joka
silmänräpäys tuo uusia parvia lisää, ja kaikki levittävät sylinsä
vastakkaista rantaa kohden, pyytäen synkkää lautturia viemään heitä
ylitse. Kultaoksan nähtyään suostuu hän ottamaan sibyllan ja Eneaan
lautalleen ja viemään heidät toiselle rannalle. He samoovat ensin sen
piirin läpi, jossa säilytetään niiden lasten sieluja, jotka tuoni on
temmannut äitien povelta ja heidän hellän hoitonsa alta. Pienokaiset
eivät ole onnellisia: ilma on täynnä heidän itkuaan ja vaikerrustaan.
Lähinnä tätä piiriä on toinen, jossa oleskelevat ne, jotka maan päällä
syyttömästi rangaistiin kuolemalla. Eivät hekään ole onnellisia. Kolmas
on itsemurhaajien piiri: he ikävöivät takaisin siihen elämään, jonka
vapaaehtoisesti lyhensivät.

— Jos minä saan keskeyttää, lausuakseni kertomuksestasi jotain, niin se
saattaa mieleni murheelliseksi, virkkoi Gudmund mestari. Lieneeköhän
Jumala suonut Virgiliuksen nähdä tosia siinä mitä hän kertoo lapsista
ja syyttömästi mestatuista? Minua se hämmästyttää sentähden että uskon
Jumalan oikeamieliseksi.

— Olen minäkin sitä kummastellut ja mietiskellyt, vastasi puhuja,
sitä enemmän koska Virgilius oli lempeä ja hellätunteinen henki, oli
_naturaliter christianus_. Mutta juuri se on varmistanut uskoni,
että tuon näennäisen tylyyden alla asuu jotain tervettä ja hyvää. Ja
luulenpa nyt tietäväni asian laidan.

— No, sano se siis! huudahtivat Mathias ja Gudmund yht'aikaa.

— Mathias ja minä olemme rippi-isiä ja voimme siis helpommin kuin
sinä, joka et ole, päästä näiden totuuksien jäljille. Ajattelepas,
Gudmund, äitiä, onnetonta ja hätään joutunutta, jolla on pieni lapsi,
ja joka näkee kurjuuden, synnin, ehkäpä rikoksenkin, joka vaanii
kurjuuden lähellä, uhkaavan lapsensa tulevaisuutta. Äiti parka ei
epäile että pienokaiset pääsevät taivaaseen kuin kotiinsa, ja hänen
itsensä valittavissa näkyy olevan tahtooko jättää lapsensa maallisen
elämän lokaan ja vaivaan vai antaa sen taivaan puhtauteen ja iloon.
Voi kumminkin! kuinka houkuttelevalta tuntuneekaan jälkimmäisen
vaihtopuolen valinta! Kuta helpommin hän voi unohtaa itsensä,
oman ajallisesti ja hengellisesti kärsittävänsä rangaistuksen
lapsenmurhasta, sitä pikemmin hän tulee tämän tehneeksi. Mutta jos
Jumala tietäjän kautta sanoo meille, että lapsi joutuu toisessa
elämässä kärsimään — ja tosiasiahan on että jo täällä maan päällä
kärsivät lapset seurauksia vanhempainsa tietämättömyydestä, paheista ja
rikoksista — niin täytyy tuon tiedon nähdäkseni pelottaa siirtämästä
lapsukaista äidin sylistä kuoleman käsiin. Tuommoinen äiti kuulkoon,
kahden vaiheella häälyessään, sitä itkua ja parkua, joka kohoo ilmoille
kuolleitten lasten piiristä... Ja kun Virgilius sanoo, etteivät
viattomasti mestatut myöskään ole onnellisia kuoltuansa, ei hän sillä
ole pyhittänyt maallisen oikeuden hairahduksia ja erehdyksiä, vaan päin
vastoin enentänyt, kauheasti enentänyt niiden edesvastuun, jotka sitä
harjottavat... Gudmund ystävä, sinä tahdot väittää, huomaan ma, että
tuo valitettu kovuus jää entiselleen, jos noiden kuolleitten lasten
tai syyttömästi telotettujen tila kestäisi ijäisesti. Mutta niin ei
ole. Se on pituudeltaan epämääräinen välitila, jossa heidän sielunsa
puhdistetaan, sieltä siirtyäkseen autuuteen ja siinä ijäti pysyäkseen,
taikka myöskin juodakseen Letheen joesta menneiden olojen unhotusta
ja odottaakseen uusien ruumistensa luomista, jonka jälkeen he ovat
otolliset perimään Elysionin vainioilla autuaallisen elämän.

— Nyt minä tyydyn ja ylistän Jumalaa, joka antoi Virgiliuksen sydämeen
niin jaloja ajatuksia.

— Sibylla ja Eneas astuivat neljänteen piiriin. Se on nimeltään surun
kenttä ja siellä asuu onnettoman rakkauden tulen uhrit, kunnes he ovat
puhdistuneet parempaa tilaa varten. Synkkähän sekin seutu on, mutta
sitä katsellessaan aavistaa kuitenkin jumalallista armoa. Tämä ei ole
vaan alastonta aroa; täällä on vuorimaita, vuorten vieriä kiertää
yksinäiset polut, myrttilehtoja, joiden varjoihin vainajain haamut
sukeltavat yksitellen, saadakseen häiriintymättä hautoa lemmenkipujaan,
joita eivät henno heittää, tai kaksi erältään, jos rakastavaiset täällä
löysivät toisensa...

Pitemmälle Sven herra ei ehtinyt esitelmässään, Ovi aukeni ja sisään
astui Lauri maisteri. Hän tervehti arvokkaasti, istui Svanten
tuolille, vilkasi pergamenttiin edessään, ravisti päätänsä mokomalle
lapsellisuudelle, korotti otsaansa ja iski silmänsä ensin hintelään
munkkiin, senjälkeen Sven herraan joka iski silmänsä takaisin yhtä
terävästi ja ylväästi, ja vihdoin Gudmund mestariin. Sitten kysyi
maisteri: Mitä hyvää täällä saarnataan, jutellaan tai jupakoidaan?

Sven herra löi vasaralla pöytään ja ilmoitti tämän iltaisen esitelmänsä
päättyneen, sekä kiitti Mathias veljen ja omasta puolestaan
isäntää lyhyesti, mutta hupaisesta hetkestä, jonka olivat saaneet
häiriintymättä yhdessä viettää.

Lauri maisteri muistutti kysymyksestään, mitä täällä saarnattiin,
juteltiin tai jupakoitiin.

Sven herra läimähytti vasarallansa oikein lujaa pöytään ja julisti
kokouksen päättyneeksi, jonka jälkeen jäsenet kaikki kolme nousivat
seisaalle.

Vähän jälestäpäin nähtiin veli Mathias lysyssä selin, horjuvin askelin,
Sven herran ja Gudmund mestarin tukemana kummaltakin puolen kulkevan
tai oikeammin kannettavan ylös luostariin.

       *       *       *       *       *

Kului kaksi päivää, ja Sven herra kuoropoika seurassaan, kantoi
kuolinsakramenttia poikki kadun sinne. Vastaantulijat ristivät silmiään
ja laskeusivat polvilleen. Koko kaupunki tiesi että ent. gardiani
makasi kuoleman kielissä.

Hän makasi sellissään vuoteella keskellä lattiaa. Gudmund mestari
seisoi hänen päänalusensa puolella. Seinävierillä istuivat esimunkki
Johannes ja muut munkit. He rukoilivat puoliääneen. Kirkkoherran
mielestä tuo viimeisillään oleva hienoine kasvoineen ja kiiltävine
silmineen enemmän oli kuihtuneen kauniin pojan kuin vanhan miehen
näköinen.

Saatuaan kuolinsakramentin, tarttui veli Mathias toisella kädellään
Gudmundin, toisella kirkkoherran käteen. Ystävät, sanoi hän kuiskien,
"Suoraan sydämestä" seuralla on kokouksensa tänään _minun_ luonani.
Minä pidän nyt viimeisen esitelmäni. Minua on kiusannut epäilys
tärkeästä asiasta: ehdottoman kuuliaisuuden velvollisuudesta.
Saako kuuliaisuus käydä niin pitkälle, että se sortaa omaatuntoa?
Voinko itseäni sillä lohduttaa, että käskevä eikä totteleva on
vastuunalainen Jumalan edessä? Minä epäilen. Eiköhän vaan minunkin
ole osaltani kannettava edesvastausta? Mutta minä en pelkää, sillä
minä turvaan vapahtajaani Jesukseen, ja uskon että perältäkin pääsen
jäseneksi henkien pyhään ruumiisen, jonka pää hän on. Hänessä ovat
jäsenet autuaat; hänessä kuuliaisuuden ja omantunnon käskyt ovat
yhtä. Tapahtukoon minun niin! Kuolen hyvässä turvassa. Tervehtikää
harpunsoittajaa ja sanokaa hänelle, että toivon saavani kuulla hänen
äänensä ylistysvirsissä karitsan istuimen ympärillä. Kiitos, rakkaat
veljeni pyhän Franciskuksen liitossa, kaikesta hyvyydestänne minua
kohtaan. (Hän mainitsi kunkin nimeltä ja kätteli heitä.) Kiitos,
veljeni Sven, iloisesta miehuullisesta lempeydestäsi! Pappi ja munkki
eivät aina ole ystäviä; me kaksi olemme aina olleet. Kiitos, veli
Gudmund, rakastavasta mielenlaadustasi kaikkia ja minua kohtaan!
Tervehdi Margitia! Rauha majassasi maan päällä ja sitte taivaassa,
jossa varmasti toivon meidän kaikkien toisemme kohtaavan aikojen
täydellisyydessä. Iloitkaa minun kanssani! En tunne yhtään kipua. Olen
terve ja keveä. Minä liidän. Tomumaja on jo kuin riisuttuna... Hän pani
kädet ristiin ja rukoili ääneti.

Ovi auaistiin kiivaasti ja maisteri Laurentius Gudmundi ryntäsi sisään,
hikisenä ja kuumissaan. Hän oli melkein juoksujalkaa rientänyt ylös
luostarinpolkua.

— Tulenko liian myöhän? kysyi hän ja astui, vastausta odottamatta,
vuoteen ääreen, kun näki kuolevan liikuttavan huuliaan.

— Vielä on pelastus mahdollinen. Munkki, uskallatkos astua
ijankaikkisuuteen Babelin porton viinimaljan iljettävällä sakalla
pirskotettuna? Pese itses puhtaaksi! Herran Jesuksen syli on ainoastaan
sillä ehdolla sullo avoinna...

Kuoleva, joka oli rukoillut silmät suljettuina, loi ne nyt auki, nousi
istualleen vuoteella, katsahti Lauri maisteriin ystävällisesti ja
kuiskasi: tiedän teidän hyvää tarkottavan, kietoi sille käsivartensa
Gudmund mestarin ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa. Siinä hän
heitti henkensä. Gudmund laski kuolleen hiljaa takaisin vuoteelle
ja suuteli kerran hänen otsaansa. Kirkkoherra laskihe polvilleen ja
suuteli hänen kättään. Sellissä vallitsi hiljaisuus, ainoastaan joku
huokaus, joku nyyhkytys kuului silloin tällöin. Lauri maisteri oli
mennyt. Hän olisi mielellään rukoillut rukouksen vainajan sielun
puolesta, jollei olisi sitä syntinä pitänyt.

       *       *       *       *       *

"Suoraan sydämestä" seuran molemmat jäsenet seisoivat vähäisellä
luostarikalmistolla. Sieltä aukeni lehtensä luoneiden koivujen ja
jalavain välitse näköaloja Munkkijärvelle, Vetterille ja kaupunkiin
päin. Muutamia hauta-arkkuja, joiden reunoissa kirjotuksia ja
eduskuvallisia merkkejä kierteli veistokuvahahmoja, miehiä ja naisia
ritari- ja porvaripuvuissa, loisti harmahtavan valkoisina koskemattoman,
puhtaan lumihangen alta. Portin vieressä seisoi riimukivi, siinä risti
ja linkerö kuvattuna. Munkkien haudoilla ei ollut muistopatsaita.
Kirkkoherra ja aseseppä katsoivat ympärilleen. Tuolla, sanoi herra
Sven ja osotti maata erään nuokkukoivun alla. Niin siellä! toisti
Gudmund; minä pyydän pojaltani saada asettaa sinne istumakiven sinua,
harpunsoittajaa ja itseäni varten. Panisin halusta sinne myöskin
hautakiven ja siihen nimen Mathias sekä palavan sydämen Betlehemin
tähden alle; mutta turhaahan se olisi, sillä Lauri on sanonut aikovansa
toimittaa pois kaikki hautakivet ja siirtää ne linnan koluaittaan.



XV.

SOITTOKELLO.


Päämajastaan lähtien, isänsä kotoa, ulotutti Lauri maisteri
sotivaltaansa yli kaupungin, vaikkei vastustelua kokematta. Hän nousi
aamulla aikaisin, pani myöhän maata ja kerkesi kaikkiin: saarnaamaan,
opettamaan ja pikkuseikkoihin asti puuhaamaan kodin ja kaupungin
asioissa. Näitä viimeisiä oli hänen heimolaisensa pormestari Niilo
Arvinpoika tähän asti yksinvaltiaana hoitanut — porvariston kesken
hyvin siedetty yksinvaltias, jonka kansansuosio ja hyvä maine ei edes
siitäkään haittaa kärsinyt, että hän oli vuokrannut kruununverot
Jönköpingistä ja parista muusta kihlakunnasta likitienoilla. Ei kukaan
soimannut hänen siinä menetelleen epärehellisesti tai liian kovasti.
Hän oli järkevä, käytöllis-älyinen mies ja oivalsi helposti tavallisten
ihmisten mielen; mutta tuskinpa hän itsekään aavisti, mikä uskalikko
asui hänen omassa povessaan eikä vielä ollut valloilleen päässyt.
Älyyn yhtyi ystävällinen olento, hilpeä mieli ja vieraanvaraisuus. Hän
ja sukulaisensa, aseseppä, olivat hyvät ystävät, mutta eivät paljo
seurustelleet, koska se mikä Gudmundia huvitti ei vähääkään huvittanut
Niiloa ja se mikä Niiloa huvitti ei vähääkään huvittanut Gudmundia.
Arvi ja Margit olivat oikeastaan yhdyssiteinä heidän välillään.
Arvin luonteessa oli paljo isää ja hiukan Gudmundia. Pormestari
oli, kuten sanoimme, vieraanvarainen ja hilpeä. Hän piti mielellään
kemuja, taritsi tynnyrittäin olutta pyhän Kertun seurapidoissa ja
oli suosittu puhuja. Valtikka, jolla hän porvaristoa ja raatimiehiä
hallitsi, oli ruusuihin kääritty. Smoolannin ja Länsigöötan aateliston
kesken hän nautti suurta arvoa, vaikka asemansa ei ollut peritty,
vaan oma hankkimansa. Mutta nyt hänen valtaansa uhattiin. Valtikkaa
vastaan kohosi väkivasara väsymättömän jättiläisen kourassa; ennen
aivan tyvenissä kaupungin asiain keskusteluissa alkoi salamoida ja
jyristä; oli syntynyt puolueita, jotka kiivaasti kiistelivät keskenään
pienimmistäkin seikoista. Lutherismieliset liittyivät Lauri maisterin
puolelle, eipä kuitenkaan kaikki, sillä useita suututti hänen vihaiset
hyökkäyksensä kunnioitettuja miehiä Olaus ja Laurentius Petriä vastaan
ja hänen kiukkunsa Gösta kuningasta vastaan, "joka muka enemmän
rakastaa kirkon tiluksia kuin puhdasta oppia", ja jotka muutenkaan
eivät sietäneet olla hänen kotitekoisen ylemmyytensä ja rautapukuisen
erehtymättömyytensä käskettävinä. Että pormestari inhosi häntä, sitä ei
tarvitse sanoakaan.

       *       *       *       *       *

Oli maaliskuu vuonna 1529. Kevään oireita ilmaantui aikaisin.
Päivänpaiste ja sade oli sulattanut lumet ja Vetterin jäällä oli
arveluttavaa kulkea. Gudmund mestari oli käynyt maalla Kortebossa ja
palasi nyt ratsastaen vanhan valkoisen tammansa seljässä, Gorm koira
kintereillään, kotoansa kohti. Mestari oli viime vuosien kuluessa
väleen vanhennut. Hänen vielä hiljan kastanjaruskea tukkansa oli
harmennut, olipa sinne tänne hiuksiin luntakin pirahtanut. Hän istui
ikäänkuin uneksien satulassa, mutta rauta-aidalle tultuaan ja kun Gorm
haukahti veräjällä, havahti hän ja näki että neitsyt Maarian kuva
tiilikartanon päädystä oli poissa. Hän käänsihen satulassa ja näki
että Vidrik Valandinpojan kuva niinikään oli kadonnut toisen kartanon
päädystä.

Gorm urkki epäilevästi portin ristikosta pihaan. Sen viisas koiranpää
oli hitaasti, mutta varmasti ajatellut kokonaisen sotasuunnitelman
varjelukseen itseänsä joutumasta Lauri maisterin kepin ja kenkäin
kanssa tekemisiin. Jos Gorm olisi nähnyt maisterin lähellä aitaa,
olisi se juossut kujaa alas ja sivuportista sisään. Jos se olisi
nähnyt hänen keskellä pihaa, olisi se kujalta juossut järveen, uinut
pesulaiturille ja rähminyt sieltä ylös vakoilemaan asemaa järviaitan
portista. Turvalliseksi se ei tuntenut oloansa missään muualla kuin
maalarimajassa. Mutta sielläpä se mielestään olikin kelpo turvassa ja
loikoi usein unissaan oven suulla, niin että Gudmund mestarin täytyi
astua sen ylitse ulos mennessään.

Nyt ei Lauri maisteria pihassa näkynyt, Margit tuli veräjää avaamaan ja
auttoi isäänsä alas hevosen selästä. — Isä kulta, olet kai jo nähnyt?

— Olen, tyttäreni. Minne hän on kuvat asettanut?

— Hän on lyönyt ne rikki ja heittänyt pirstat järveen. Isä parka! Tyttö
pani kädet isän kaulalle ja suuteli häntä.

Gorm karkasi käpälämäkeen ja pakeni portaita ylös maalarimajaan. Se oli
nähnyt Laurin lähestyvän.

— Tervetultua, isä, hän sanoi. Minä olen nyt vihdoinkin tehnyt
sen, josta me keskenämme sovimme: olen toimittanut Maariankuvan ja
pirunkuvan pois päädyistä...

— Olemmeko siitä sopineet?

— Kyllä, etkö muista, että minä kohta kotiin tultuani sanoin että se
oli tehtävä? Etkä sinä väittänyt vastaan. Etten ennen asiaan ryhtynyt,
siihen oli syynä toivoni että sinä itsestäsi ymmärtäisit antaa siitä
käskyä; mutta nytpä en saattanut kauvemmin kestää. Kuules, isä,
jaksaako tuo hevoskaakki vielä todella sinua kantaa?

— Niinkuin näet.

— Se näyttää minusta niin kankealta kintuistaan. Parasta, että annamme
sen kuolla. Minä tapasin eilen nylkyrin kadulla ja sanoin että meillä
on työtä hänelle.

— Tässä minä, Margit todistajana, sanon että tamma jää elämään kunnes
itse määrään sen kuolemaan. Minä pyydän että sinä pysyt siitä asiasta
erilläsi.

Hän silitti elikon kaulaa ja se seurasi häntä, pää likellä isäntänsä
päätä, talliin.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän päästä tuli Margit maalarimajaan, jossa mestari toimi
kuppiensa ääressä. Tämä ei paljoa puhunut Arvi Niilonpojalle, joka
piirusteli saman pöydän ääressä. Estääkseen mieltänsä surullisia
asioita ajattelemasta edes sen hetken päivää, minkä hän oli säästänyt
mielitoimelleen, oli hän ottanut mitä vaikeimpia tehtäviä siveltimensä
suoritettavaksi, ja hän maalaili kuumeenomaisella innolla sekä jyrkästi
eroten entisestä taidetavastaan. Hän kuvasi omaa työhuonettaan,
katsottuna milloin niistäkin kulmasta, milloin aamupäivän, milloin
pilvisään valaisussa, ja hän asetteli kaihtimia milloin minnekin, niin,
että ne loivat varjoja, hämyvaloja ja kummallisia valovaikutuksia.
Keskelle näitä pani hän tavallisesti ristiinnaulitun-kuvan. Ja
hän maalasi milloin täplillä ja pirskeillä, joita hän näytti
huolimattomasti pergamentille pärskyttelevän, milloin levein
pensselivedoin. Arvi arveli toisinaan ettei tuo ollut juuri muuta kuin
tuhrailua; välimmiten häntä ihmetytti tuhrailun tekemä tenhovaikutus.
Hänen käytöksessään mestaria kohtaan oli viime aikoina kunnioitus
alkanut vivahtaa hellyydelle. Hän tiesi, mikä mestaria, sekä sen ohessa
Margitia, rasitti, ja hän tuumaili turhaan keinoa auttaakseen heitä
ahdingosta.

— Isä, sanoi Margit, Lauri on kieltänyt minua satuja juttelemasta
Gunnarille. Hän on kieltänyt minua kertomasta hänelle Engelbrektistä,
koska Engelbrekt oli katolilainen, ja Brunkebergin taistelusta.. Hän
on kieltänyt meitä lukemasta Pietari Maununpojan kirjaa [arvattavasti
tämän n.s. "lastenkirjaa"], jonka sinä olet minulle antanut ja joka
niin miellyttää minua. Hän sanoo sen olevan sieluillemme turmiollisen.
Ja kun kirja kumminkin oli esillä, kun hän tänään aamupäivällä tuli
saliin, repi hän minua tukasta ja antoi Gunnarille korvapuustin. Sitten
antoi hän Gunnarille ulkoa opittavaksi tämän (Margit näytti hänelle
lehden, jonka Lauri maisteri oli täyteen kirjottanut), ja kun Gunnar
kangerteli läksyssään, sai hän maistaa keppiä...

Arvi otti lehden, nähdäkseen mikä se oli! _Symbolum Athanasianum.
Quicunque vult salvus esse etc._

— Setä hyvä, sanoi Arvi mestarille, onko Lauri saanut toimekseen
opettaa Gunnaria?

— Ei. Sven herra opettaa poikaa kirjatiedoissa; niin ovat hän ja
tohtori keskenään sopineet.

— Muistuta Lauria siitä!

— Ei siitä apua mitään, sanoi Gudmund mestari huoaten.

Arviakin huokailutti turha toivomuksensa: voi jospa saisin sen
lurjuksen selkää pehmittää!

— Mitä nyt Gunnariin tulee, menen minä tänäpäivänä kirkkoherran
puheille ja pyydän häntä ottamaan pojan kotiinsa. Lauantait saa hän,
kuten tähän asti, viettää Talavidissa. Sen on Birgit oikeudeksen
edustanut. Lähinnä pelkään että Lauri opettaa häntä julmaksi eläimiä
kohtaan... Arvi ja Margit, ette ehkä tiedä, että minä olen kovin kiivas
mies, jolle luonto ei ole kärsivällisyyttä suonut.

Margit pudisti päätänsä, ja Arvi veti suunsa irviin.

— Niin on. Enkä minä osaa kiivauttani hillitä, vaikka minun olisi
pitänyt se oppia autuaan isävainajani nuhteista, autuaan äitivainajani
esimerkistä ja ystävä vainajani, esimunkki Mathiaksen seurustelusta
sekä lukemalla uutta testamenttia ja Tuomas Kempiläistä. Kaksikymmentä
vuotta ja enemmänkin aikaa on kulunut minun tietämättäni, että tämä
intohimo entisellään rehenteli rinnassani. Sen uinutti uneen täällä
talossa ennen vallitseva rauha; mutta viime aikoina on se näyttänyt
ilkeitä elon oireita. Ja kun en ole laskenut sitä irroilleen, on se
ruvennut työntämään juuriaan syvemmälle ja tuntuu usein ikäänkuin
kirveltävänä polttona sydämen ympärillä. Näytäpäs nyt minulle, Arvi,
piirustustasi. Se on asuinkartano...

— Niin se, jonka aijon rakentaa isäni asumattomalle talontilalle
Kortebohon. Siitä tulee minun taloni, on isä sanonut. Tuohon
kylkirakennukseen laitetaan maalarimaja, jos suinkin ihan tämän
kaltainen, mutta näköala Vetterille päin.

Margit seisoi Arvin tuolin vieressä, laski toisen kätensä hänen
olkapäälleen ja seurasi hänen sormensa viitteitä lehdellä.

— Tuohon maalarimajan ovelle, ihan oven ääreen, panen maton Gormille,
kun se tahtoo käydä minua katsomassa, ja lupaanpa, setä, varovasti
astua sen yli sisään mennessäni. Maalarimajan viereen tehdään
vieraskamari Margitille, jossa hän löytää piispa Pietarin pannanalaisen
kirjan sekä myös, jos sinä tahdot sen minulle lainata, sinun kokoelmasi
Svante tohtorin lauluja, jonka olet niin kauniisti kuvittanut. Tämä
pitkäkäs nelikulmio on talli. Siellä seisoo uljaan sotaratsuni vieressä
vanha valkoinen tamma, sillä sen henki ei ole täällä eikä Kortebossa
turvattuna. Siitä on viimeiseltä tullut seimen pureksija, mutta sen
tuntuu olo sentään kärsittävältä, kun usein saa kuulla sinun äänesi ja
tuntea kätesi säkeäänsä silittävän.

— Tämä on mielikuvitusta, sanoi Gudmund mestari; mutta hauskaltapa
tuntuu saada hetkisen aikaa viipyä mielikuvituksen mailla.

Pajain vasarankalkkeen lomista kuului Lauri maisterin puhetta
ristikkoportilta. Margit avasi akkunan pihaan päin, kurkottihe ulos,
kuunteli ja sanoi: Isä, minä luulen Fabben olevan portilla.

— Heikki Fabbe! Sepä olisi merkillistä. Mestari laski kädestään
pensselin ja lähti ulos Margitin seurassa.

Fabbe siellä oli. Hän seisoi puoliavoimen portin suulla. Hänen edessään
seisoi, tietä sulkien, Lauri maisteri ja heidän välillään oli vireillä
sanan vaihto, tähän tapaan alkanut: Sinäkö se, maankuljeksija, oletkin?
Mitäs täältä tahdot? Etkös muista että olet meiltä erot saanut?

— Maisteri Lauri, tahtoisin puhua muutaman sanan teidän isällenne.

— Aijotko kerjätä takaisin paikkaasi niellopajassa? Siitä ei lähde
mitään.

— En minä mitään aijo kerjätä, ilmottaa vain erään asian vanhalle
mestarilleni.

Keskustelua jatkui, kunnes Fabbe näki mestarin ja Margitin tulevan.
— Tervetuloa! huusi Margit. — Tervetuloa! säesti mestari Gudmund, ja
pisti hänelle kättä.

— Ah, mestari, sanoi Fabbe, ette näy tietävän että olen erot saanut.

— Keltä? Täällä on vain yksi joka voi sinun erottaa, ja se olen minä.

— Niin, mestarin se valta on. Mutta avainoikeus joka antaa vallan
avata ja sulkea, on pyhän Pietarin ja papiston hallussa. Lauri
maisteri on pappi, erinomainen pappi. Enpä nyt tosin tullutkaan siinä
toivossa, että pääsisin jalallani talonpihalle, jota yhdentoista vuoden
ikäisestä asti olen tottunut pitämään paratiisinani. Ei, sieltä on
minun karkottanut se suuri väkevä keruubi. Nyt tulin tänne sanomaan
vain kaksi asiaa: ensimmäinen, että olen tullut tänne likelle ratsain,
enkä jalkaisin, ja se tietää salaisuutta, joka on aikanaan selviävä;
toinen se, että toistaiseksi saan, siitä sovittuani Birgitin kanssa,
majailla Talavidissa, jossa saan nielloida mestarille niin paljo kuin
vaan halutaan. Tuleehan Gunnar lauantaina maalle Birgitin luo? Jos
mestari ja Margit silloin tulisivat mukana, sopisi siellä kuiskata tuon
salaisen seikan mestarin korvaan.

— Onko sulla mitään muuta sanottavaa? kysyi Lauri maisteri.

— Tule sisään, Heikki, sanoi Gudmund.

— Kiitos, mestari, mutta minä en tahdo olla minäkään loukkauskivenä ja
pahennuskalliona. Kyllähän kärsivällisesti odotan teitä Talavidissa.
Heilahuttaen hattuansa sekä tehtyään ylenmäärin syvän kumarruksen Lauri
maisterille, poistui Fabbe.

— Isä, lausui Lauri maisteri, sinä kutsuit tuota hävytöntä miestä
sisään. Se oli, minun nähteni, epähienosti tehty, kun tiesit etten
minä sitä tahtonut. Edelleen panit painoa siihen sanaan, että sinä
olet täällä ainoa, jolla on valta eroja antaa. Se on totta, mutta ei
ollut hienotunteista sällin läsnäollessa viskata vasten naamaani tämä
tarpeeton ilmotus. Sinä olet näinä päivinä tuon tuostakin osottanut
mielenlaatua, jota isän ei sovi osottaa sitä miestä kohtaan, joka
on hänen poikansa ja on hoitava häntä sekä vastaava hänestä hänen
vanhaksi jouduttuaan. Tämä olkoon sanottu kaikella kunnioituksella.
Minä en ole sälliä erottanut. Se on oikeus, joka kaikissa tapauksissa
muotopuolisesti kuuluu yksin sinulle. Mutta minä ilmotin hänelle, että
jos hän edelleen aikoo täällä oleskella, niin äitini ja minä muutamme
täällä pois. Minun kieltämätön oikeuteni oli sanoa tämä hänelle äitini
ja omasta puolestani.

Nämä sanat sanottuaan Lauri maisteri meni ylös tiilirakennuksen saliin
ja valmisti itseään siihen hartaushetkeen, jonka hän oli päättänyt
pitää perheelle.

Mestari oli tuskin ehtinyt uudelleen ryhtyä maalaustyöhönsä, kun kello
alkoi soida. Tyytymättömän näköisenä pani hän siveltimen pois.

— Arvi, tuletko mukaan tuonne ylös?

— Enpä tulekaan, jos kuinka kunnioitankin Jumalan sanaa. Uskallanpa
muuten erottaa Jumalan sanan ja Laurin sanan toisistaan. Menen nyt Sven
herran luo kuulemaan kaunista ja runsasaatteista luentoa _De amicitia_
tai _De senectute_ kirjoista. [_De amicitia_: ystävyydestä. _De
senectute_: vanhuudesta. Ciceron teoksia] Tahdonpa kuvitella mielessäni
että setäni Gudmund ja minä molemmat olemme vanhoja miehiä ja vanhoja
ystäviä. Silloin luento soveltuu meihin. Minä sanon nyt teille
jäähyväiset viikon päiviksi tai kauvemmas, sillä aatelkaapas, mestari,
isäni ja minä olemme taaskin pyydetyt vieraiksi herra Tuure Jönsinpoika
Roosin luo. Mutta älkäämme siitä asiasta puhuko!

       *       *       *       *       *

— Isä, eihän minun tarvitse mennä tuohon hartaushetkeen, joksi hän
sitä nimittää? pyysi Margit astuessaan isänsä kanssa alas maalarimajan
portaita; en ole siellä koskaan tuntenut mielenylennystä.

— Enpä minäkään, päinvastoin olen vain tuntenut vastaanväittö-halua
ja surumielisyyttä, vastasi Gudmund mestari; mutta olen mennyt sinne
säilyttääkseni sopua ja näin aijon tehdä, kunnes mitta on kukkurallaan.
Ymmärräthän, Margit, että kotirauhaa sitä mielii jos kalliistakin
hinnasta, enkä tässä ajattele ainoastaan Lauria vaan enemmän, tuhannen
kertaa enemmän äitiäsi.

— Mahdotonta on, isä, saada kotirauhaa ostetuksi. Myöntyväisyys ei
hyödytä mitään. Sen tiedät. Minun tulee äitiäni sääli, mutta, isä
kulta, häntä olisi sinun pitänyt käännyttää, sen olisin suonut.

— Häntä käännyttää? Mitä sanot?

— Niin, käännyttää häntä. Nyt on liian myöhäistä. Jos sinä korkeissa
asioissa ja sielun tärkeissä kysymyksissä olisit jutellut hänen
kanssaan yhtä paljon kuin lapsuudestani asti olet minulle niistä
puhunut, olisi ehkä kaikki toisin.

— Taivaan Herra! huudahti Gudmund mestari, seisahtui ja löi otsaansa;
Margit, luulenpa että olet oikeassa.

— Hän ei olisi sitten niin joutunut Laurin yksinvallan alle kuin nyt.
Sinä olet jaloluontoinen mies. Lauri ei ole. Äiti olisi helpommin
tullut sinun vaikutukseksi alaiseksi kuin hänen, sillä äiti on jalo
hänkin, mutta hän ei tule toimeen ilman miehen johtavaa arvostelua.

— Taivaan Herra! sanoi mestari, istausi alimmalle porrasistuimelle, ja
löi taaskin otsaansa. Margit, Margit, sinä puhut oikein. Mutta mitä nyt
on tehtävä?

— Ei minun ymmärtääkseni muuta, kuin että heität menemään kaikki
arvelemiset, sanot ja teet minkä tiedät oikeaksi, ja jätät seuraukset
Jumalan käteen.

— Kuinka vanha sinä, Margit, olet? Täytithän hiljan seitsemäntoista
vuotta?

— Niin, mutta minusta tuntuu kuin olisin melkein yhtä vanha kuin sinä.
Olen elänyt sinun ajatuksistasi niin pitkältä kuin muistan, ja sen
jälkeen myös tohtori Svanten, herra Svenin ja esimunkin ajatuksista.
Olettehan minulle puhuneet, ikäänkuin olisin kuulunut teidän seuraanne;
te olette kuka kulloinkin kertoneet minulle haasteluistanne "Suoraan
sydämestä" liiton iltahetkinä. Mitä äiti näistä ajatuksista tietää? Ei
mitään. Siinä vika on. Entäs ehtoovartiokävelymme, isä!

— Voi minua, voi minua! Oikeassa olet äitiin nähden.

Soittokello kalisi rajusti ja häikäilemättä, ikäänkuin sen käden
hermot, joka kiskoili kellon nuoraa, olisivat siirtäneet soittajan
sydämensisua kellon vaskeen. Gudmund nousi pystyyn mennäkseen.

— Isä, luuletkos meidän siltä olevan kiirettä, että kello soi? Lauri
sitä salinakkunasta kalistelee, eikä minulle soittokellon äänessä, ole
enempää isännyyttä kuin hänenkään äänessään. Isä, minulla on jotain
muutakin sinulle sanottavaa, kun näin saamme tuttavallisesti jutella
eikä minun tarvitse sinun edessäsi hävetä. Etpä tiedä, että Lauri on
antanut minulle vitsaa...

— Mitä sanot?

— Niinkuin tiedät, rääkkää hän minua kyllä muutenkin, mutta näin
häpäisevästi se ei vielä ole tapahtunut. Hän tuli eilen aamulla, äiti
mukanaan, minun makuukammiooni, juuri kun nousin vuoteelta. Hänellä
oli raippa kädessä. Hän lausui latinaisen sananparren, jonka hän
selitti niin, että ynseitä naisia parannetaan selkälöylyllä; hän sanoi
kirkkoisäin neuvoneen naisille selkäsaunaa, ja hän tahtoi kristillistä
ja veljellistä rakkautta noudattaen ajaa ulos minusta ynseyden
perkeleen. Sitten... minä pyysin turvaa äidiltä, mutta turhaan. Koetin
puolustaida, mutta mitäs minä lapsi hänen väkevissä kourissaan mahdoin!
Hän pieksi minun..

— Se roisto!... Anna anteeksi minulle, Jumalani! Ken sanoo veljellensä:
sinä katala! joutuu velkapääksi suuren neuvoskunnan eteen, ja joka
sanoo: sinä konna! on velkapää gehennan tuleen. Sitä enemmin jos
isä niin pojallensa sanoo. Margit, luulen havainneeni jotain joka
selittää paljon: Lauri on taitava väittelijä ja huomattava saarnaaja ja
kuitenkin — hän on yksinkertainen.

— Arvi sanoo että hän on — pöllöpää.

— Se on liikaa sanottu. Tules nyt!

Hartaushetkellä oli saapuvilla mestari, Margareeta rouva, Margit ja
Gunnar. Esityksen aineena oli ikuiset helvetinrangaistukset ja se
päättyi seuraaviin sanoihin:

— Perkeleen valtakunta ei tule häviämään, silloin kuin maailma tuleen
häviää. Se on pysyvä, vaikka uudet taivaat ja uusi maa syntyvät,
ja mitä se on saaliikseen saanut, sen pitää se ijäti. Mutta kuinka
ikiautuaat saattavat autuuttansa nauttia, nähdessään tuolla alhaalla
kadotettujen vaivan ja surkeuden ja alati kuullessaan helvetissä
olevain isäinsä, äitiensä, veljiensä, sisartensa, lastensa parkua ja
hammastenkiritystä? Aivan hyvästi. Jos lapsia ei hemmotella, voivat
he nautinnolla katsella kun elukoita kiusataan. Tämä kyky autuaissa
niin varttuu ja täydellistyy, että he riemuun remahdellen katselevat
kadotettujen tuskia, muiden kurjuutta nähdessään tuntevat he oman
onnellisuutensa monin verroin enenevän...

Gudmund mestari nousi ja sanoi pontevalla äänenkorolla, vaikka
kiivaudetta: Poikani, tämä on inhottavan kauhea oppi ja ääreti
vahingollinen nuorten sielujen kuulla...

— Mitä uskallat sanoa? keskeytti häntä Lauri maisteri. Rouva Margareeta
kohotti kätensä ja loi puolisoonsa peljästyneen katseen.

— Mitä olen sanonut. Margit ja Gunnar kielletään käymästä sinun
esitelmiäsi kuulemassa. Itse en aijo tästälähin niitä kuulla.

Hän läksi. Margit otti Gunnarin kädestä ja seurasi perään. He kuulivat
takanaan Margareeta rouvan itkua ja Lauri maisterin huudahtavan: tämä
on kapinaa Jumalaa vastaan!

Gudmund mestari meni pajoille ja kutsui yhtä sälleistä. — Kuulepas,
sanoi hän, ota alas tuo soitinkello! Sälli tuli tuoden tikkaat ja
työkalut ja oli juuri alkamaisillaan, kun Lauri maisteri, joka salin
ikkunasta näki mitä oli tekeillä, riensi alas ja asettausi hänen
tiellensä.

— Takaisin mies!

Sälli väistyi takaperin ja heitti mestariin kysyvän katseen.

— Ylös ja toimita mitä minä olen käskenyt! sanoi Gudmund ja kohotti
kumaran selkänsä suoraksi.

Sälli astui askelen eteenpäin. Lauri kourasi häntä niskasta, nosti
hänet suoraan käsivartensa päässä ilmaan ja paiskasi hänet maahan niin
rajusti, että mies parka pyörähti maassa.

Työ pajoissa oli seisahtunut. Sällit, työnjohtaja Klase etupäässä,
seisoivat ovien ääressä katsellen kohtausta.

Jaloilles, koira! ärjähti Lauri ja potkasi kaatunutta. Silloin Klase
kohotti äänensä ja huusi: Maisteri Lauri olkaa siivolla ja malttakaa
mielenne! Me emme salli että vapaata sälliä näin pidellään.

— Menkää te pajoihin! karjaisi Lauri, muuten...

Hän astui nyrkit ojossa Klasea kohden. Mutta tämä juoksi pajaan ja tuli
ulos heiluttaen vasaraa, valmiina lyömään. Silloin kajahti Gudmund
mestarin ääni, kaikuvammin kuin milloinkaan ennen hänen eläessään:

— Takaisin, Klase! Takaisin poika! Takaisin sanon sulle, Lauri, ja
ellet tottele, niin eipä sua auta maisterin, ei papin nimet. Niin
kauvan kuin asut isäsi huoneessa, olet sinä hänen käskynalaisensa, ja
sinä tottelet... muuten!

Lauri peräytyi askeleen, kääntyi ja silmäili isäänsä ikäänkuin hän ei
olisi konnaan uskonut.

Gudmund mestari otti työkalut ja nousi tikapuita ylös. Muutaman tuokion
päästä putosi soittokello maahan. Rautakannatin ja suojuskatto tulivat
saman tien perään.

Rouva Margareeta, joka akkunasta katseli tapausta, istui kalmankalpeana
tuolissaan, kun Lauri tuli hänen luoksensa.

Isä meni maalarimajaan. Hänen vapisi joka jäsen, ja tuntikausiin hänen
oli mahdoton pitää sivellintä kädessään.



XVI.

VIIMEINEN ILTAVAHTIKÄVELY.


Gudmund ja Margit saattoivat seuraavana lauantai-iltana Gunnar
Svantenpoikaa Talavidiin, jonne hänen oli määrä jäädä sunnuntaiksi
Birgitin luo. Fabbe odotti heitä veräjällä. Hän vei Gudmundin
majatalon vähäiseen pajaan, näyttääkseen tälle, kuinka taitavasti hän
vähin varoin oli pannut sen kuntoon, ja arveli että mestari voisi
muuttaa sinne nielloverstaansa suvikuukausiksi. Silloin tahtoi Fabbe
supistaa kulkurielämänsä neljäntoista päivän mittaan. Pajasta vei hän
mestarin talliin ja näytti hänelle siellä Smoolannin hevosen, nuoren
ja somamuotoisen, mutta muuten samaa näköä kuin sen rodun hevoset. —
Mestari, hän sanoi, tämä on se hevonen. Tulin silloin Slatten luota. Ei
haluta minua käydä uudestaan siellä. Joka jäseneni tärisi, kun hän iski
toisen terävän silmänsä minuun... Vieläkin värisyttää ajatellessani.

— Onkos hän silmäpuoli?

— Väliin silmäpuoli, väliin kaksisilmäinen.

— Kummallista. Mitäs sulia oli hänen luonaan asioitavaa?

— Kuljeskelin korpimaita ja oli multa todella asiaakin hänelle, mutta
luullakseni se oikeastaan oli kohtaloni, joka joudutti minut hänen
luoksensa. Tahdon vain nyt sanoa, että Slatte lähetti teille hevosen
viimeisenä maksueränä siitä asekuormasta, kuin tiedätte.

— Ei se vaihtokauppa ole minulle mieleen.

— Mutta hevonen on teidän pidettävä, vaan älkää sanoko mistä se on
saatu. Sillä on kaksi arvokasta ominaisuutta. Se osaa tien Slatten
linnaan, jonne minä en osaa, vaikka olen siellä ollut, ja sen on
korvissa Slatten merkki — näettehän tuossa ristin, poikkiviiva
kummassai sakarassa. Torinmerkiksi hänen väkensä sitä sanoo. Saatte
luottaa siihen, että tällä hevosella saa ratsumies turvallisesti ajella
Slatten seuduilla. Saankos minä nyt kysyä yhtä asiaa? Vierastavassa
kuulin jonkun vapaasukuisen Hjon seuduilta kehuvan hankkineensa
kartanonsa eteen ehkä kauniimman rauta-aidan Ruotsissa, sen joka seisoo
aseseppä Gudmund Gudmundinpojan talon edessä Jönköpingissä. Onko tosi,
että olette sen myynyt?

— En minä ole sitä myynyt enkä aijo myydä.

— Sitten kai Lauri maisteri on sen myynyt.

       *       *       *       *       *

Ehtoopuoleen palasivat Gudmund ja tyttärensä kaupunkiin. He vaelsivat
ääneti Länsi-ahteita alas. Taivas asui raskaana ja synkkäpilvisenä
Vetterinlaakson päällä, ja ison järven pinnalla, jolta kevätmyrsky
hiljan oli jään murskannut, vivahtivat valontaitteet mustaan ja
harmahtavaan, olivat usvaisen ja kalsean näköiset Metsä toisella puolen
alannetta näytti mestarin mielestä siltä kuin sen olisi leveällä
siveltimellä vetää sivahuttanut joku päiviinsä kyllästynyt maalaaja,
suuttuneena muuta väriä vetelemään kuin tummaa tummalle. Kaupunki,
jonka nähdessään hän ennen aina riennätteli askeliaan onnellisen
kodin suojaan ehtiäkseen, makaili siinä mykkänä ja viehäkettä vailla;
solakka kirkontorni häämöttää sojotti aavemaisena hämärtävässä
utuilmassa. Junebäckille tultua seisahtui Gudmund ja katsahti
tuonnemmas pyhän Pietarin kappelille ja hautausmaalle päin. Hänellä
oli siellä sukuhautansa. Vaaleansinervä usma uhuten suoperäisestä
alangosta kattoi kalmiston ja häälyi siekaleina jalavain ja vahterien
oksista. Maahan tuijotellen asteli mestari raskain askelin Bylidin
mäkeä ylös kaupunkiin. Hän piti Margitin kädestä ja haaveksi: tämä
käsi oli hänestä ikäänkuin menemäisillään olevan onnen jäännös sekä
uskollisuuden lupaus kolkkojen vaiheiden tullessa. Kun hän seisahtui
porttinsa eteen, seisoi siinä Gorm koira, kurottaen kuonoansa
rautapienojen välistä, ja tervehti isäntäänsä hiljaa uikuttaen. Mestari
silitti hyväillen koiran päätä ja katsoi sen silmiin. Mitä murhetta ne
lausuivatkaan!

Talonrenki tuli avaamaan. Hänen näytti olevan mielensä kuohuksissa.

— Mikä sinua vaivaa? Onko mitä tapahtunut?

— On, mestari Gudmund. Valkoruusua (se oli tuon valkoisen tamman nimi)
ette enää koskaan saa nähdä.

— Mitä sanot?

— Teidän mentyänne tuli koninylkyri ja pyysi saada puhua poikanne
kanssa. Lauri maisteri tuli pihalle, meni talliin ja talutti ulos
Ruusun. Kyllähän se tepasteli ja koetti tehdä vastarintaa, sillä se
on häntä aina pelännyt. Mutta maisteri otti rautahangon tallin oven
vierestä ja lyödä huimaisi sillä kerran hevosta poikki selän. Luulen
että selkäranka katkesi, sillä tammaa täytyi vetää ulos marhaminnasta
askel askelelta, ja joka askelella se parahti niin surkeasti, ett'en
voi sitä eläissäni unohtaa. Kun taluttaminen kävi niin hitaasti, juoksi
Lauri maisteri pajaan, otti ahjosta tulisen raudan ja poltti sillä
tammaa takaapäin.

Margit kirkaisi kauhusta. Gudmund mestari pyysi:

— Vaiti, vaiti! ei enää sanaakaan!

— Näkikö sitä äiti? kysyi Margit.

— Näki ja itki, kun Ruusu parkui, ja hän sanoi Lauri herralle:
tiedäthän varmaan että teet oikein?

— Vaiti, vaiti! toisti Gudmund mestari ja pusersi kouraansa
suonenvedon-tapaisesti yhtä rauta-aidakkeen pertuskan vartta.

— Margit, kuiskasi renki, Gormi ulvoi hirveästi järviaitan portissa
nähdessään tätä. Valkoruusu ja hän olivat aina niin hyvät ystävät.
Lauri maisteri uhkasi tappaa Gormin ja hän tekee aina mitä hän uhkaa.
Koeta pelastaa Gorm! Kortebohon lähettämisestä ei ole mitään apua.

— Antti, mene sinä nyt heti — viipymättä, kuuletkos! — pormestarille
Gormin kanssa ja sano minulta terveisiä Arvi Niilonpojalle. Kerro
hänelle mitä on tapahtunut ja pyydä häntä suojelemaan koiraa. Hän sen
tekeekin. Hän ei anna sitä suojastaan pois. Minä menen huomenna Gormia
katsomaan.

       *       *       *       *       *

Illallista syötäessä ei Margarccta rouva ollut saapuvilla.
Naispalvelija ilmotti hänen aikaisin menneen levolle. Tämä ei
ollut mitään uutta; hän teki nyttemmin aina niin, ja hän tarvitsi
sen. Hän, niin tottunut onneen, oli jo kauvan elellyt aikojaan,
saamatta sielulleen päivänpaistetta. Kesken talonaskareita, jotka
muuten tuottivat hänelle huvia saman verran kuin työtäkin, istahti
hän usein itkemään ja käsiänsä vääntelemään, kun ei kukaan nähnyt.
Mikä vaivasikaan Gudmundia? Sitä hän kyseli. Hän oli toivonut tälle
elonsyksyä ihanaa kuin kaunis takasuvi. Hän oli toivonut hänelle uuden
kevään elpymistä siinä lämpimässä ja valossa, joka säteili pojan
pontevasta toimesta ja Jumalalle altistuneesta innosta. Eikö tämä
poika ollut kuin Libanonin seetri määrätty pylväänä Siionin templiä
kannattamaan? Eikö kaikki mitä hän tahtoi ollut harkittu kaukaa ennalta
näkevällä älyllä ja eikö se tähdännyt ainoastaan hyvään päämäärään?
Ja kuitenkin — pojan palattua kotiin vanheni Gudmund silminnähtävästi
päivä päivältä, hän ei viihtynyt enää missään, paitsi maalarimajassaan,
karttoi mikäli mahdollista pojan läheisyyttä, ei osottanut sitä
isällistä leppeyttä, joka on omalle pojalle annettava, ja, vaikka
olikin ainoastaan koulua käymätön käsityöläinen, väitteli hän oppinutta
vastaan, tämän selittäessä Jumalan sanan oikeaa käsittämistä, olipa
äskettäin kohdellut häntä varsin sopimattomastikin. Ja kuitenkin oli
Lauri menetellyt niin maltillisesti, jättäen niin kauvan kuin suinkin
toimeenpanematta milloin minkin tarkoin mietityn parannuspuuhan, eikä
suinkaan väkirynnäköllä ajanut käännytystyötä, vaan koetti pikemmin
viittauksilla ohjata isää perikadon tieltä pelastuksen tielle. Mikä
vaivasi hänen Gudmundiaan? Sitä rouva ei saanut selville.

Aina soittokello-kohtauksesta asti oli Lauri ottanut tavakseen syödä
ateriansa lukukammiossa. Gudmund ja Margit istuivat yksinään pöydässä,
ja tämä yksinäisyys oli mestarin mielelle virkistys, vaikka tosin
surunsävyinen. Oli taas tullut iltavartiokävelyn hetki. Sitä oli viime
aikoina toimitettu konemenoisesti. Äiti oli arvellut sitä suottaiseksi.
Lauri oli sanonut sitä epäkäytännölliseksi ja lapselliseksi, jollei
pahemmaksi, ja oli vaatinut Margitilta selontekoa siitä mitä hän ja isä
näillä retkillä keskenään juttelivat.

Mestari sytytti lyhdyn, ja he kulkivat ääneti tuon pitkän huonejonon
läpi, portaita ja tikapuita ylös ja alas, puolipimeiden tai
pilkkopimeiden kamarien kautta, ylisiä, parvia, holvia sekä solakujia
myöden, joihin ei yhtäkään lempeää tähteä nyt pilkottanut Gudmund
asteli entistään raskaammin ja kuitenkin nopeammin. Joskus korotti
hän vanhaan tapaan lyhtyä kattomalkoihin päin tai vilotutti sen valoa
jonkin sopen perimpään piiloon. Ennen teki hän tuota nauttiakseen
valojen ja varjojen leikkisillä-olosta ja nähdäkseen mielikuvituksen
silmillä rattoisia kotihaltia-haamuja vilahtavan näkyviin ja lymyilevän
jälleen vuolihirsien taa ties mihinkä komeroihin. Nyt ei hän enää
nähnyt mitään tämmöistä. Ilmanhönkä Vetteriltä, uhotessaan sisään
aukoista ja raoista, tuntui sydäntä kylmäävän ja sen perästä kuului
mieltä masentavia huokauksia ja vikinää. Vasta järviaitan ylisillä
mestari pysähtyi. Hän istahti lattialaahkolle ja kallisti otsansa
käsiinsä.

Margit oli eilisestä asti itsekseen hautonut uutista, joka hänen
piti ilmottaa isälleen, jotta tämä aikanaan ehtisi estää aijotun
toimenpiteen. Mutta sopivaa tilaisuutta ilmottamiselleen hän ei vielä
ollut saanut, ja nykyhetki ei ensinkään siihen sopinut. Lauri oli
näet hänen kuullensa lohduttanut äitiään sillä että tuo pakanallinen
tulitupa, josta he molemmat välisti olivat kuulleet kummallisia
ääniä, ennen pitkää tulisi revittäväksi. Hän ei muka enää aikonut
isälle sen enempää asiasta puhua, sillä Jumalan edessä oli hänellä
oikeus, mutta jos häneltä puuttui maallista oikeutta, niin voisihan
isä haastattaa hänet tuomioistuimen eteen. Lisäksi oli hän päättänyt,
isältä lupaa pyytämättä, siirtää kirjansa maalarinmajaan ja sisustaa
sen itselleen lukukammioksi. Jos isää sitten haluttaisi istua
siellä tuhrimassa, olkoon se hänen vallassaan, kunhan vaan luopuu
paavilaisista kuvailuksista. Lauri oli tuonut Saksasta kymmenittäin
Martti Lutherin kuvia, tehtyjä karkean, törkeän ja kaikittain
onnistumattoman puupiirroksen mukaan, sekä sitä paitse uuden,
melkoisesti parannetun puupiirroksen tuosta merkillisestä, Tiberistä
saadusta paavikalasta, siitäkin useita kappaleita. Nämä aikoi Lauri
antaa isänsä väritettäväksi. Siten tuhrailu ei ainakaan vahingoittaisi
hänen sieluansa.

— Margit, virkkoi vihdoin Gudmund mestari, selvästi näen, että se
ystävällinen, hauskan salaperäinen henki, joka ennen seurasi meitä
näillä iltakävelyillämme, on taloni tiloilta paennut. Olen nyt kuullut
sen sanovan alakuloiset jäähyväisensä. Tuntuu mielestäni itselläni
olevan oikeus surra sen ikimenoa, jos vaan en suruuni sekota nurinaa ja
kiittämättömyyttä. En saa unohtaa enkä olekaan unohtanut, että vaikka
eloni ilta laskeekin pilviin, on minulla kuitenkin takanani elonpäivä,
jota kirkastaa harvalti suotu rauha ja ihanuus. Ja vielä olet sinä
minulla. Se ikävyys, joka nyt on kohdannut minua, on lempeä kuritus
siihen verraten mitä moni muu joutuu kärsimään.

Ja nyt mestari tyvenellä, tunteellisella, Margitin mielestä suloisen
sointuvalla äänellä, tytön kyynelten viljalti valuessa, lausui
Jumalalle kiitosrukouksen kaikesta ilosta mitä hän eläissään oli
saanut nauttia ja siitä että Jumala oli luvannut syntisille armoa ja
iankaikkisen elämän.

Noustuaan pystyyn hän lausui: Margit, olkaamme huoletta. Minun on
valittava kahdesta tiestä jompikumpi: joko yhtenäinen ottelu Laurin
kanssa tai erään tuuman toteenpano, jota vasta tänä iltana olen alkanut
ajatella. Edellinen tie käy minulle liian tukalaksi, eikä saata muuta
kuin viedä tappiolle, sillä mies, jota arveluttaa, ei tämäntapaisessa
taistelussa pidä puoliaan sitä vastaan joka ei häikäile. Hauska
kotielämämme tässä isieni talossa ei enää ole pelastettavissa; se
on jo häviöllä. Heidän ja lapsuuteni muistoja kohtaa häviö. Minun
täytyy kestää tämä uhri nurkumatta. Mikä minulle on rakasta ja mihin
sydämeni on kiintynyt, oli tuo ihminen, eläin tai kalu, sitä rynnäkkö
etupäässä tähtää. Mutta minulla on suunnitelmani. Ole siis huoleti ja
kärsivällinen, Margit, mitä tahansa tapahtuneekin.

       *       *       *       *       *

Työmestari Klase istui tänäkin iltana pankollaan laiturilla, missä hän
kerran oli istunut Knipperdollingin kanssa. Veden loiske sekaantui
siihen kuiskinaan, jolla hän jutteli pajatoverinsa ja uskotun ystävänsä
Jonni Torstinpojan kanssa. — Seitsemän miestä, vähäinen väki... Mutta
pelottomia miehiä, jotka tietävät mitä tahtovat... Siionin lippu... On
Jumala ennenkin ihmeitä tehnyt... Kirje Knipperdollingilta... Entäs
sitte vaikka kaadumme?... Kehnoja liittolaisia... Ne potkaisemme
tieltä... Kumma, ettei huhua ole levinnyt... Niilo Arvinpoika sukkela
mies ja osaa uskottunsa valita.

       *       *       *       *       *

Päivänä edellisen perästä, kun Gudmund mestari niellopajasta
lähdettyään oli tullut maalitupaansa, tapasi hän siellä Lauri
maisterin sijottuneena pöydän ääreen, jolle oli kasattu kirjoja
ja kirjotuskaluja. Pöytä oli nostettu siihen, missä päivän valo
sopivimpana suosi mestarin sivellintöitä. Maalauspöytä oli siirretty
toisen akkunan alle, ja Gudmund näki siinä joukon puupiirroksia kuvaten
Martti Lutheria ja paavikalaa, sekä läjän kulta- ja hopearahoja.

— Mistä nämä rahat? kysyi mestari.

— Ne ovat sinun omiasi. Tiedät että rauta-aidake tulee poistettavaksi.
Jo aikaa sitten osotin minä asian toivottavaksi, enkä muista että
sinä väitit mitään pätevää sitä vastaan. Se otetaan tänään pois ja
talletetaan kalustoaitassa, kunnes ilmaantuu sopiva tilaisuus saada
se laivalla viedyksi Hjohon. Sen on ostanut ritari Pietari Ulf. Rahat
pöydällä ovat siitä maksua. Me panetamme lauta-aidan sen sijaan.

— Mitä tarkotat näillä puupiirroksilla?

— Että sinä ne värität, koska et näy pääsevän voitolle tuosta
maalaamisen halustasi. Näitä värittämällä et ainakaan tee syntiä.

— Ne ovat rumia, sangen rumia nähtäviä, sanoi mestari, otti ja pani ne
sille pöydälle, jonka Lauri maisteri oli itselleen anastanut; jos ne
ovat väritettävät, saat itse tai joku muu sen tehdä.

Lauri ei sanonut mitään, mutta ajatus että _hän_ tuhrisi väreillä
tuntui hänestä liian hävyttömältä.

Valkoruususta ei virketty sanaakaan.

Mestari ei ollut siinä mielentilassa, että häneltä olisi maalaustyö
sujunut. Hän otti Arvi Niilonpojan piirustuksen ja paranteli sitä
minkä taisi, sillä hänen värisi kätensä, ja se sisäänpäin kääntynyt
kiivaus, josta hän oli puhunut, kirvelteli sydämen seutua. Puolen
tunnin äänettömyys. Lauri maisteri kirjotti. Lakattuaan kirjottamasta
sanoi hän: Olen kutsunut entisen suojattisi, ystäväni ja kumppalini
Wittenbergistä, maisteri Drysiuksen Rogbergasta, tulemaan meille
päivällistä aterioimaan jonakin päivänä. Se on minun mieleisen!
mies. Kutsun tarkotus on se että hän näkisi Margitin. Tämä tarvitsee
semmoisen aviomiehen. Kuta pikemmin Margit tulee pois talosta, sitä
parempi hänelle itselleen.

— Vai niin? Aikooko Drysius pyytää minun suostumustani, vai luuleeko
hän ilman sitä tulevansa toimeen?

— Tietysti hän pyytää ja saa sinun suostumuksesi.

— Minä puhun asiasta Margitille.

— Hänellä ei ole, minun ymmärtääkseni, asiaan mitään sanomista.

— Niinkö luulet. — Äänettömyyttä.

Lauri maisteri nousi ja lähti. Hänen piti panna kirje menemään ja
hänellä oli paljo puuhattavaa kaupungilla.

       *       *       *       *       *

Mestarilla ei nyt ollut silmänräpäyksen rauhaa maalarimajassa, eipä
Laurin poissakaan ollessa, sillä ihmisiä, jotka tahtoivat puhella tämän
kanssa kaupungin, kirkon tai omista asioistaan, haki häntä ehtimiseen
sieltä, ja välipäillä istui mestari kuunnellen, eikö poikaa tai niitä,
jotka häntä hakivat, kuuluisi portaista. Maalata yritteli vanhus
aikansa ratoksi, mutta huomasi etteivät aatokset ja tunteet seuranneet
horjuvan käden käyteltävää sivellintä. Hän siirrätti maaluupöytänsä
ja värikulhosensa "isien saliin", toivoen työn siellä paremmin
menestyvän. Mutta eipä vaan: ei hän sielläkään muuta voinut kuin
istua ja puolittain uneksia. Ja tästä tilasta hän muutamana päivänä
heräsi asekalinaan. Lauri astui sisään, perässään miehiä, jotka toivat
sylyksittäin kypäreitä, rautapaitoja, pertuskoja ja miekkoja.

— Tulitupa joutuu, kuten tiedät, purettavaksi, ilmotti Lauri, ja sinä
olet kai samaa mieltä, kuin minäkin, että täällä salissa sopii paraiten
tallettaa näitä aseita.

Mestari muutatti maalaripöytänsä ylös vanhaan lastenkamariin. Siellä
sai hän toistaiseksi olla rauhassa.

Hänen juolahti mieleensä, että hän kun ei voinut maalata, huoltensa
huventamiseksi voisi katsella ja tarkastaa kaikkia mitä hänen
siveltimensä oli luonut niinä kolmena vuosikymmenenä, jolloin hän
oli tätä jaloa taidetta harjotellut. Kaikkein useimmat pergamentit
olivat tallella hänen kaapissaan maalarimajassa. Lauri istui siellä ja
kirjotti. Mestari avasi yhden kaapeista eikä löytänyt mitään.

— Etsitkö jotain? kysyi Lauri.

— Maalauksiani.

— Ne minä olen polttanut, Jumalalle kunniaksi. Tässä talossa ei saa
piileytyä mitään paavinuskoa.

— Oletko ne kaikki polttanut?

— Kaikki. — Lauri jatkoi kirjottamistaan. Jotain kaatua jysähti
laattialle. Lauri katsahti ylös työstään ja näki isänsä makaavan
pyörtyneenä. Hän otti vettä ja valeli hänen päätänsä, ja kun mestari
loi auki silmänsä, auttoi hän hänet jalkeille.

— Kuinkas jaksat, isä?

— Hyvin. Kiitos! — Gudmund mestari horjahteli ulos. Hän aikoi mennä
laiturille ja levätä siellä rahilla, sillä siellä puhalsi raikkaasti
ja virkistävästi, arveli hän. Mutta se oli jäätävän kylmä ahava, ja
Margit, joka samalla kohtasi hänet, saattoi hänet ylös lastenkamariin.

       *       *       *       *       *

Kummallista, huomautti mestari Margitille, kun he muutaman päivää
jälestäpäin istuivat tuolla ylhäällä ja kuiskien juttelivat, samalla
kuin talttuvan hajottamisesta syntyvää kolinaa vähä väliä kuului
vasarainpauketten lomasta pajoista — kummallista, oloni alkaa tuntua
terveemmältä ja turvallisemmalta samassa määrin kuin vauriot minua
kohtaavat. Yksi asia vain vielä huolestuttaa minua.

— Drysiusko? kysyi Margit. Älä hänen tähtensä mieltäsi vaivaa!

— Ei, ei Drysius. Siitä puuhasta ei nyt kumminkaan Jumalan avulla
pidä mitään syntymän. Sinä tiedät, etten minä pelkurimaisuudesta näin
äänetönnä anna itseäni rääkätä, tiedätpä myös mihin asti olen vetänyt
myötäperäisyyteni rajaviivan. Ei, minua huolettaa se seikka että
Lauri ehkä hakkuuttaa maahan hoitopuumme, ennenkuin me kaksi olemme
tuumamme toteuttaneet. Minä en tahdo nähdä sen kaatuvan. Näin unta
siitä viime yönä ja herätessäni ahdisti sydäntäni. Hoitopuu, joka
näkyy Länsi-ahteilta ja järveltä nähden kohoo melkein kirkontornin
huipun tasalle... jonka iso-isä istutti ja joka niin monta vuotta
on levittänyt varjoansa pihallemme ja kukkiessaan täyttänyt sen
tuoksulla... Lehmus jonka suhinaa läsnä kuuntelut pikku sängystäni, ja
joka urunsävelin säesteli äitini rukouksia! Kuulin unissani hoitopuun
vaikeroivan kirveen iskujen alla; kuulin äänen siitä kysäisevän, mitä
pahaa se oli tehnyt, ettei saanut linnunlaululla, vilpovarjoila ja
kukkaislemulla ilahuttaa myöskin Margitin ja Laurin lapsia, kun he
joskus vastedes tänne tulevat. Näin sen jalon latvan vaipuvan maahan
ja laululintujen säikähtyneinä lehahtavan lentoon ja kohta laskeuvan
katsomaan särkyneitä pesiään ja poikasiaan. Pois minun täältä täytyy
pakoon, ennenkuin se häviö tapahtuu. Mutta ehkä sentään olisi parempi,
että se tapahtuu niin pian kuin mahdollista, ennenkuin laululinnut
tulevat. Kottaraiset saapuvat aikaisin, Margit; luulenpa saavamme
ne piankin tänne. Peipposet tulevat jo alussa huhtikuuta, toisinaan
varemminkin.

       *       *       *       *       *

Drysius maisterille päivällistä tarjottaessa palveli Margit pöydässä.
Drysius oli kalpea, laiha, säännölliskasvoinen mies. Lauri ja
hän olivat monessa erinkaltaiset; mutta sittekun he huomasivat
kirkollisissa asioissa vetävänsä yhtä, oli luonteiden erilaisuus
vaan omansa vahvistamaan heidän nuoruutensa ystävyyttä. Drysius
polveutui vanhasta Jönköpingin porvari-ylimyssuvusta, jossa arvokas
kultasepän-ammatti kauvan oli periytynyt isästä poikaan ja jonka
keskuudesta usein oli valittu pormestareita. Mutta vähitellen oli
suku ränstynyt Hänen isänsä, joka oli työmies, haaveksi suvun kunnian
entiselleen kohentamista tämän pojan kautta, joka sentähden määrättiin
käymään lukutietä. Gudmund mestari antoi nuorelle Jonaalle vaatteet
ja ruoan sekä toimitti hänelle kouluopetuksen, siitä asti kuin tämä
muitten poikain etupäässä kerran jouluna oli mestarin portilla,
tulisoihtujen loisteessa, laulaa helähytellyt _Quem pastores laudavere_
ja _Puer natus in Betlehem_. Lauri ja Jonas ihailivat jo poikina
toisiaan. Jonas ihmetteli Laurin tavatonta ruumiinrotevuutta ja
lannistumatonta rohkeutta, hänen häikäilemätöntä, usein hävytöntäkin
käytöstään vanhempia ihmisiä kohtaan, hänen kykyänsä nyrkkien,
ryhdin, katseen ja äänen voimalla hillitä ja hallita kaupungin koko
poikalaumaa. Laurissa oli lisäksi vielä yksi ominaisuus, jota Jonas
itse puolestaan ei kenties ihaillut, mutta osasi kuitenkin edukseen
käyttää: anteliaisuus. Hän oli jo poikana runsaskätinen ja aulis
antamaan, ja nyt miehenä hän ei säästellyt rahoja eikä työtä toisten
hyväksi, joita hän syystä tai toisesta oli päättänyt auttaa. Hän
oli, samoin kuin kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin itsepäinen. Lauri
puolestaan ihmetteli Jonaan harvinaisen tarkkaa muistia, joka tuota
pikaa voitti pisimmätkin luettavat ja sai senkaltaiset opinnot, joita
harjoteltiin, leikin lailla luistamaan päähän. Ja häntä kummastutti ja
huvitti Jonaan jo aikaisin ilmaantunut elinkeinokkuus, josta vähitellen
varttui ankaran ahne, mutta kauniilta kuuluvilla periaatteilla
panssaroitu itaruus. Kun Lauri poikana kouluun tullessaan toi mukanaan
leivoksia tai muuta hyvää, jakoi hän tuomisistaan toverille. Mutta
kerran kun tällä sattui olemaan kaksi leivosta ja Lauri pyysi häneltä
toista, niin Jonas, tehdäkseen sen kerrassaan mahdottomaksi, ammotti
suunsa selko selälleen ja työnsi kitaansa molemmat leivokset yhtaikaa.
Laurin mielestä se oli sukkelaa ja hän nauroi.

Kulungit Jonaan Wittenbergin matkasta suoritti Gudmund mestari. Siellä
nuori herra tuli toimeen mainiosti, toipa vielä palatessaan rahasumman,
hankittuaan sen siten että hän hyvin halvasta osti, ellei lahjaksi
saanut, pois lähteviltä ylioppilailta huonekaluja ja tarvekapineita,
myydäkseen ne sitten vastasaapuneille kokemattomille ylioppilaille niin
kalliista hinnasta kuin suinkin sai.

Laurilta oli Jonas oppinut käyttäytymään arvokkaasti. Ehkä tuo osaksi
myös lienee ollut sukuperintöä. Jolloinkulloin, harvoin kumminkin
useammin kuin kerta vuodessa arvokkaisuus heitettiin männikköön.
Silloin Jonasta oikein vaivasi hurjailuhalu, vaikka hän tosin sekä
maineensa että taloutensa takia oli siksi tarkka, että kävi ainoastaan
anteliasten ja vaiteliasten ystäväin luona. Hurjalle tuulelle tultuaan
hän joi suhdattomasti, lauleli rivoja ylioppilaslauluja saksaksi ja
latinaksi, nakkeli olutkippoja ja haarikoita akkunasta ulos, jyllästi
ja mellasti kumoon pöydät ja lavitsat ja pirstoi mitä särkyvää
käsiinsä sai. Tämä ei ollut tähän asti hänen arvoansa vahingoittanut.
Saarnamiehenä kuultiin häntä mielellään. Lauri ihmetteli myös
hänen oppiansa. Nykytoimikseen Drysius teki tutkimisia ja puuhaili
valmistavia esitöitä "Perkeleen historiaan". Lauri vakuutteli että
miehen teräväpäisyys oli sillä alalla päässyt tosi-keksintöjen perille.

Margitille ei Drysius ennen päivällistä, sen aikana eikä sen perästä
virkkanut sanaakaan. Tiesihän tyttö jo hänen tulevan kosijana, tiesi
olevansa hänen vaimokseen määrätty. Sitä enemmän pöytävieras jutteli
Margareeta rouvan kanssa. He olivat erinomaiset ystävät. Gudmund
mestaria hän kunnioitti "jalon hyväntekijänsä" nimellä, mutta muuten
heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa.

Pöydässä huvitteli Drysius seuraa kertomalla muutamia noita mainituita
keksimiään. Kuinka on selitettävä, kysyi hän muun muassa, että perkele
niin helposti viekoitteli Eevan syömään kiellettyä hedelmää? Ihan
epäilemätöntä on, että hän voitti hänet imarruksilla ja lupauksilla.
Naista voipi kahdella tavalla imarrella: kiittelemällä hänen todellista
tai luuloteltua kauneuttaan taikka hänen ymmärrystään. Kumpaa tapaa
perkele käytti? Tutkijat ovat tähän asti otaksuneet hänen imarrelleen
naista kauniiksi ja luvanneen hänelle lisättyä ihanuutta. Drysius
lausui olevansa toista mieltä. Sillä mitä iloa Eevalla olisi ollut
kauneutensa enenemisestä? Eihän hänellä ollut kilpailijaa pelättävänä,
niinkauan kuin hän oli kahden Aadamin kanssa paratiisissa. Eihän
siellä toista naista ollut, johon Aadam häntä olisi voinut verrata,
ei ketään toista, jonka takia hän olisi voinut Eevan hyljätä. Ja
vaikkapa tämä olisikin ollut kaunis kuin enkeli, puuttui häneltä
kuitenkin tilaisuutta kauneudellansa sytyttää Aadamissa lemmenkateuden
liekkiä, koska tämä oli ainoa saatavissa oleva miehenpuoli. Tästäpä
siis jotenkin todenmukaisesti seuraa, että kiusaaja vietteli Eevan
uskottelemalla häntä että hän järjeltään oli miehensä vertainen, jopa
järkeään kehittämällä voisi päästä miestä korkeammallekin, häntä
viisaammaksi, jolloin valta ja hallitus siirtyisi mieheltä vaimolle.
Tästä keksinnöstään Drysius sitte johti _sensus moralis_ päätelmänsä
tähän tapaan: kun vaimo moittii ja saivartelee miehen tekoja ja siten
yrittää asetella ymmärrystänsä hänen ymmärrystään ylemmälle, hairahtuu
hän siihen syntiin, joka riisti meiltä paratiisin päivät. Hurskas vaimo
alistuu miehensä tai täysikäisen poikansa päätösten alle ja ajattelee
hänen aina olevan oikeassa, vaikkapa hän olisi väärässäkin.

Margit älysi Drysiuksen tällä tavoin tahtoneen ajoissa ilmottaa hänelle
avioliitto-ohjelmansa.

Oppinut herra osotti senjälkeen, ettei käärme ennen syntiinlankeemusta
madellut mahallaan. Se tuomittiin siihen alennustilaan syystä että se
vietteli esivanhempamme. Siitä seuraa, että käärme sitä ennen käveli
pystyssä, ja koska Eeva katseli sitä mielisuosiolla, on uskottavaa että
käärme käyttelihe hovimaisesti ja komeilevasti. Arvattavasti sillä myös
tuossa tilaisuudessa oli roimahousut jaloissa...

— Jos osaat sitäkin syillä perustaa, keskeytti Lauri, niin huudanpa
_plaudite!_

— Kaikki auktorit ja saamamiehet sanovat yksimielisesti, että
roimahousut ovat pirun keksimät ja että hän on itsekin niitä pitänyt.
Kysymys laatiutuu siis tähän muotoon: onko ajateltava, että perkele,
joka tällä keksimällään eritoten tähtäsi naisten viettelemistä,
olisi itse luopunut sitä käyttämästä tuona valtakuntansa maan päälle
perustamisen perin tärkeänä hetkenä, jolloin hän vietteli Eevan?
Minä vastaan: ei, se ei ole ajateltavissa. Tähän tulee lisäksi
yksi todistus. Aadam ja Eeva kulkivat paratiisissa alasti. Miksi?
Siksi että alastomuus silloin oli viattomuuden leima, viattomuuden
aateliskilpi. Olisikohan asiain näin ollen käärmekin, viattomuuden
vihollinen, kulkenut alastonna? Mahdotonta. Hänellä oli yllään puku,
mutta ei hameen liepeet, sillä ne ovat Jumalan keksimät, sen tiedämme.
Mikäs hänellä sitten oli pukuna? Jos tahdomme ajatella, mitä pukua
perkele lienee käyttänyt, on meidän valittavanamme joko hänen oma häjy
keksintönsä taikka inhimillisten rättiseppäin toisinaan kevytmieliset,
mutta ei koskaan niin hävyttömät keksinnöt. Tästä vaihtopuolisesta
päätelmästä on helppo selvitä. _Ergo_: perkeleellä oli yllään
roimahousut, kun hän vietteli ensimmäiset vanhempamme.

— Lauri maisteri seurasi toteennäytön johdejonoa ihastuksella,
Margareeta rouva kituutteli sitä hurskaalla opinhalulla. Margit
epäili Drysiuksen tarkottavan Arvi Niilonpoikaa. Gudmund mestari
sanoi itsekseen: inhottaa kuulla tuommoisia selityksiä. Ne tuntuvat
mielestäni solvaisevan kaikkein pyhintä. Pyhän raamatun kertomus
syntiinlankeemuksesta sisältää pohjattoman syvyyden hengellistä
totuutta. Käsittämätöntä, ettei jokainen meistä sitä tajua. Tässä
oppinut mies seisoo syvyyden partaalla, ja tuijottaa sinne, mutta ei
näe edes pintaakaan semmoisenaan, vaan ainoastaan oman hulluutensa
kuvastuksia.



XVII.

AARTEENKAIVAJA.


Mestari Gudmund oli lakannut maalaamasta. Aamulla aikaisin teki hän
kiertokäyntinsä pajoissa ja vietti tunnin tai pari niellopajassa;
sen tehtyään hän tavallisesti joka päivä lähti ratsastaen Kortebohon
ja sieltä Talavidiin, jonka pajassa hän kahden kesken Fabben kanssa
jutteli pitkät jutut Olipa hän tämän kanssa niinikään pakinoinut
talontilansa kujalla, jolloin Fabbe oli häneltä huostaansa saanut niitä
näitä lippaita, jotka hän vei Talavidiin talteen paikkoihin, jonne
oudon ei ollut helppo osata.

Sinä päivänä kuin Drysius oli kutsuttu vieraaksi Gudmund mestarin
pöytään, istui Talavidin arkituvassa renttumainen mies, joka puhua
sokerteli saksanvoittoisesti, pyytäessään ruokaa ja olutta. Hän oli
puettu niinkuin kuljeksiva saksalainen _scholaris_ (koululainen)
ja miekka oli vyöllä, joka kiersi likaisen, kuluneen, paikatun
ylioppilaslevätin. Reppu, jonka hän oli pannut laattialle viereensä,
oli suuri ja näytti täyteen sullotulta. Ei hän puhunut mitään kellekään
niille matkamiehille, joita tuli ja meni, ja päivän laskiessa hän
maksoi ja lähti astumaan Jönköpingiin päin. Ulkopuolella kaupungin
itätullia hän istahti ojaan, josta hän nähdessään ratsumiehen tulevan
kaupungista päin, nousi ylös. Ratsumies oli Drysius. Tämä astui maahan
hevosensa selästä ja talutti sitä ohjista, sillä välin kuin hän
keskusteli kuljeksijan kanssa. He olivat nähtävästi sopineet yhtyäkseen.

— Olen nyt kyllästynyt kiertelemään Ruotsin maata, virkkoi kulkijain.
Sinä minun tänne pohjan perille viekottelit tulemaan. Sinä minulle
Wittenbergissä kehuit Ruotsissa olevan tuhansittain muinaisaikuisia
hautakumpuja aarteita sisässään. Sinä kehuit Valandin ja Albrianin ja
herelingien aarteiden olevan tänne maahan kaivettuina. Olkoon niinkin;
mutta hautakumpuja ja kalmankoloja olen sadottain suurella vaivalla,
useinpa hengenkin vaaralla tutkinut, ja paraissa tapauksissa löytänyt
jonkun pahanpäiväisen korukapineen miestä, naista tai hevosta varten,
niitä näitä vanhoja aseromuja, mutta tuskin enempää kuin mitä olen
tarvinnut maksaakseni olveni, leipäni ja jalkineeni matkoillani. Anna
nyt minulle rahaa, jotta pääsisin täältä pois!

— Enpä annakaan, sanoi Drysius. Ole kärsivällinen ja pitkitä
kaivamisiasi! Joka etsii, hän löytää.

— Vuosi aikaa sitten sain tietää, mistä voisin löytää — jopa löytää
äärettömän paljokin. Mutta ensinkin se aarre ei ole saatavissa
lapiolla, ellen saa kaivaa vapaasti ja käyttää palvelukseeni sata
miestä? Kenties en löydä sitä sittenkään, sillä en tiedä kuinka
syvällä se piilee. Mutta kaikki velhojen kirjoissa ja kirjotuksissa
sekä kansantarinoissa mainitut merkit ovat siellä minulle ilmestyneet,
ja seudun asukkaat ovat monessa miespolvessa perättäin tienneet,
että aarre on olemassa. Mutta ilman loihtulukuja on mahdoton saada
sitä ilmiin. Täytyy kiristää haltioita kantamaan aarretta luokseni.
Ja tiedänkin, miten siinä on meneteltävä. Faustin "_Kolmikertainen
hornanväkivipu_" on minulla täällä levättini alla, ja noitapiiriin
sekä suitsutuksiin tarvittavat aineet ynnä turvakeinot, mitä loitsija
tarvinnee, on minulla osaksi täällä repussani, osaksi kaivettuna sen
tien viereen, josta paikalle päästään. Mutta loihtumies ei saa mennä
sinne yksin, ja parasta on, jos hän saa apurikseen papin ja paholaisen
manaajan, sillä yhtä varmaan kuin tiedän voivani itse kutsua esiin
ja pakottaa henkiä, ylitä epätietoinen olen kykenenkö häjyläisiä
karkottamaan pois...

— Missä tuo paikka on?

— Noitakedolla.

— Missä Noitaketo on?

— Slatten maalla.

— Sepä ikävää...

— Ja vielä ikävämpi, että kun kävin siellä paikkoja urkkimassa,
jouduin Slattelaisten kouriin. Veivät mun Slattelaan, jossa sain
kaksinkertaisen tuomion.

— Mitä sillä tarkotat?

— Minut tuomittiin raipoilla piestäväksi ja kamalasti ne minua
hosuivatkin. Sitten hirtettäväksi — niin nimittäin, että hirsipuu on
varma osani, jos palajan ja minut tavataan töistäni.

— Olet siis Slatten nähnyt?

— Enkä olekaan. Yksi hänen väestään, luultavasti joku alipäällikkö,
julisti tuomioni Slatten nimessä ja valvoi rankaisun toimeenpanoa.

— Kovin arveluttava asia. Mutta kaiketi tiedät, että pahain henkien
manaukset, oikein toimitettuina, siinä aikeessa että perkeleet
saataisiin nöyryytetyiksi sekä aarteet, joita ne kateellisesti
vartioivat, kristinuskoisille hyödyllisiksi — että tämmöiset manaukset
eivät suinkaan ole syntiä, vaan päinvastoin ovat kiitettäviä?

— Tahtoisin sen mielelläni uskoa...

— Ja kyllä kai myöskin tiedät, ettei Slatte ole kaikkitietävä ja
kaikkinäkevä.

Puhetta jatkettiin, kunnes päästiin päätökseen;



XVIII.

GUDMUND MESTARIN MATKA SLATTELAAN.


Jotain kummallista liikkui kaupungin ilmapiirissä. Vaistottiin,
arvattiin jotain tulevaksi, mutta mitä? Ne, jotka eivät mitään
tienneet, tunsivat kuitenkin ikäänkuin vainuten että heidän ympärillään
oli ihmisiä jotka jotain tiesivät. Pormestari Niilo Arvinpojan nähtiin
paljo liikkuvan ulkona kaduilla ja tuhka-tiheään poikkeavan parempain
porvarien kodeissa. Lieneekö _hän_ jotain tiennyt? Hänen poikaansa
Arvia sitä vastoin ei nähty ollenkaan.

Puolenpäivän aikaan 3 p. huhtikuuta levisi huhu, että aseseppä
Gudmund Gudmundinpoika oli kadonnut tietämättömiin ja hänen kanssaan
tyttärensä Margit. Ehtoopuoleen oli kuitenkin kaupungin asukkaita
rauhottanut vakuutus, että tuon katoomisen alla ei piillyt mitään
salaperäistä. Pormestaripa itse riensi iimottamaan, että Gudmund
mestari Margitin seurassa oli matkustanut Veksjöhön, saatuaan sinne
kutsun vanhalta ystävältään, piispa Ingemarilta, joka tahtoi kehottaa
häntä koristamaan hiippakuntakaupungin pääalttaria yhtä ihanilla
maalauksilla, kuin ne, mitkä piispa viimen Jönköpingissä käydessään
oli nähnyt kaupunginkirkon Pyhänruumiin alttarilla. Lauri maisteri
vahvisti tätä tietoa ystävilleen, ja Margareeta rouva kaikille niille
naisystäville ja juorukaisoille, joita pitkin päivää juoksenteli
häneltä utelemassa — edes joinkin määrin huolestuttavia juttuja. Hän
näytti heille piispan kirjeen; mutta sekä hän että Lauri maisteri
jättivät mainitsematta, että Gudmund mestari ja Margit olivat lähteneet
sitä ennen sanaakaan hankitusta matkastaan sanomatta. Siitäpä Lauri
aavistikin pahaa, vaikkei hän vielä ollut huomannut isän ottaneen
arvopapereita ja melkoisen määrän rahoja mukaansa. Hän päätti kirjottaa
piispa Ingemarille ja lähti kaupungille kuulustelemaan tilaisuutta,
jolla sopisi saada kirjeensä lähetetyksi.

Samana päivänä istuivat iltahämärissä Gudmund mestari, Margit ja
Heikki Fabbe räiskyvän honkavalkean ääressä talonpoikaistalossa
Byarumin kylässä. Gorm koira oli mukana. Matkueen kuusi hevosta,
joiden joukossa ennenmainittu Slattenhevonen, seisoi katoksen alla
pureksien heiniä ja kauroja. Talonisäntä istui vierastensa luona
veistellen. Emäntä tyttärineen ja palvelusneitoineen askarteli kehruu-
ja ruoanlaittohommissa.

Fabbe meni ulos hevosia katsomaan. Tultuaan takaisin ja ruvettuaan
istualle sanoi hän nähneensä jotain merkillistä. Joukko talonpoikia,
aseinaan keihäitä ja kirveitä, muutamat myöskin rautalakit päässä ja
kilvet kädessä, oli aivan meluttomasti astunut ohitse. Niitä lienee
ollut pari sataa miestä. Heidän keskellään ratsasti mies puettuna
rautaan kiireestä kantapäihin ja höyhentöyhtö liehuen kypärin
harjalta. Fabbe jätti mainitsematta sen mikä olisi ollut Margitille
ja Gudmundille tärkeintä: että rautapukuinen ratsumies oli Arvi
Niilonpoika. Hän luuli tunteneensa tämän kasvonpiirteet ja oli varmaan
tuntenut hänen asepukunsa, joka oli taottu Gudmund mestarin pajassa ja
Fabben itsensä koristelema.

Talon isännästä tapaus oli tosin kyllä huomattava, vaan ei niinkään
kummastuttava. Ympärisseuduilla vallitsi nykyään levotonta liikettä,
ja maantiellä oli kulku kylläkin vaarallista, ainakin etelämpänä,
tuonnempana Svenarumin ja Vernamon puolia.

— Ystäväni, virkkoi Gudmund mestari talonpojalle, minusta tuntuu
melkein ikäänkuin olisit tietänyt meidän olevan tulossa.

Isäntä nyökäytti päätään ja oli hiukan aikaa vaiti. Sanoi sitte: teidän
täytyy heittää mielestänne Veksjön matka, ellette tahdo kulkea kiertoon
Slatten oikean kulmakunnan kautta.

— Sehän olisi joutumista tuhasta tuleen.

— Minä en tiedä toista seutua niin turvallista ja rauhallista kuin
oikea Slattenmaa. Siellä ovat polut kunnon ihmisille turvallisemmat
kuin Jönköpingissä kadut. Sen uskallan vakuuttaa teille, aseseppä
Gudmund.

— Samaa Fabbekin sanoo. Ja kuitenkin... Ilkeää olisi joutua vangiksi
ja täytyä maksaa lunnaita. Ja immen, Margitin moisen joutua rosvojen
käsiin...

Talonpoika pudisti päätänsä ja sanoi toistamiseen: kulkekaa kiertoteitä!

       *       *       *       *       *

Päivän koitteessa sanottiin jäähyväiset ystävälliselle, mutta hieman
umpimieliselle isäntäväelle. Kiertotietä oli päätetty kulkea,
ja pikkuinen Slattenhevonen, jolla Margit ratsasti, hirnahti
tyytyväisesti, kun sai kääntää päänsä tutulle polulle, joka johti
niille niityille, missä se oli varsana tepastellut ja piehtaroinut.
Byarumin isäntä oli osottanut tielle päin ja lisännyt: luottakaa tuohon
(samalla taputellen Margitin ratsua), kyllä se tien tuntee perille
saakka, minä osaan sitä vain kappaleen matkaa erämaihin.

Matka kävi kaiken päivää havumetsässä, johon harvakseltaan sekaantui
koivulehdikköjä. Nämä enimmältään vesoivat vanhoilla kaskimailla.
Kuuset, jotka olivat kasvaneet ikäänkuin sankoiksi läpitunkeviksi
soturiryhmiksi ja harvempaan, ikäänkuin pylvässarjoittain sijottuneet
petäjät yhdyttelivät viheryyttänsä harvavaiheisiin vivahdelmiin.
Kevätviimojen suhina niiden korkeissa lakoissa viritti Gudmundin sielun
juhlamielelle, mutta pianpa korva tottui tuohon metsän virteen niin,
että tuskin kuului ääntäkään missä ei puron lorina kuiskinut salon
hiljaisuudessa. Vaan äläpäs! — tuolla kuuluu kottarainen. Se on siis
jo tullut. Ja tuolla ylhäällä korkean petäjän latvaoksilla leviävässä
punervan ruskeassa valossa tikka nakuttelee puun kylkeä. Tuon tuostakin
kuvastuu taivas ja auringonsäteitä välähtää esiin taittuen tummaan
kivirantaiseen metsälampeen, josta kuuluu kuikan valittava uikutus.

Pidetään hetkinen lepoa ja syödään päivällinen silmikoillaan olevien
orapihlaitten katveessa nurmella, jonka kevätruohikossa komeilee sini-
ja keltavuokkoja. Hevoset talutetaan juotolle ja syötetään heinillä
ja kaurakakuilla satulasäkeistä. Siitä taas matkaan. Ei ole monta
matkustajaa vastaan tullut. "Hyvän päivän!" tervehdykseen vastasivat
"Jumal' antakoon", ja vaikka heillä ratsastaessaan riippui jousipyssy
tai tappara satulansakarasta, ei kukaan heistä näy rosvoretkillä
liikkuneen tai varoneen joutuvansa rosvojen kanssa tekemisiin. Harvoin
on ihmisasumus tai pellontilkku vilahtanut puiden välistä näkyviin;
useammin ammunnat ja määkynät sekä niiden seassa karjakellojen kilinä
peremmältä metsää ilmaisivat takamailla karjoja käyvän ja ihmisiäkin
asuvan. Illemmällä helähtelee kultarintakertun alakuloisen suloinen
viserrys honkasalojen helmasta, yökehrääjä kehrää hyrryttelee, ja —
tuolla välkkyy valkeaa pirtistä. Fabbe tietää välkkeen toivottavan
heitä tervetulleiksi. Siellä on toinen yömaja.

Kolmas päivämatka oli väsyttävä. Nousua ja laskua, ylös ja alas
hietaharjuja tai vuoria myöten, joiden syrjiä hujan hajan reunusti
kalliolouhet, ikäänkuin hiidet huvikseen olisivat niitä paiskineet tai
niistä latoneet luolia ja sokkeloita. Slatten antama hepo tiesi tiensä
näiden ja orjantappura-pensasten läpi; se sekä toverinsa askeloivat
vakavin jaloin, kavioiden luiskahtamatta, kosteita, liukkaita, luisuja
jyrkkämiä, jotka juovittain välkkyivät lasin lailla päivänpaisteessa,
ja hepo löysi polun siinäkin missä se katosi hakoihin, kanerviin,
puolan- ja mustikan varsien sekaan. Notkojen pohjilla norui puroja ja
vesiluomia. Slatten hepo tiesi kahlauspaikat. Muutamissa alhoissa oli
kallioseinäin väli heteikköä, petollista hyllyvää lettoa peittonaan.
Näissä se käveli pää painuksissa koperoiden kavioilla tietä edessään,
sen jäljissä askelsivat toiset perässä. Tunturikurmitsa ruikutteli
soilla, harmaanvalkoista sumua vierieli vitkaan norojen yli.
Iltapuoleen kuljettiin pitkin kangaspolkuja ylöspäin ja kun päästiin
harjanteen huipulle, levisi, juuri auringon laskiessa, heidän allansa
ja edessään myhäilevä maisema, jota lännestä päin penikulman pitkältä
rajotti järvi saarineen, salmilleen haimeten heleän sinitaivaan ja
ilta-auteren sekahäiveihin.

— Tuolla on Slattenlinna, sanoi Fabbe ja viittasi kädellään saareen
päin, joka sillalla yhdistyi rantatöyrämään ja valliensa takaa näytti
haamulleen muutamia kattoja; tämä on nyt Slatten oikea maakunta.
Viisikolmatta vuotta sitten oli tämä, niin olen kuullut, asumatonta
erämaata. Täällä oli silloin yksi ainoa talo, Skyttetorp'iksi
["Joutsila"] sitä sanottiin, ja sekin on ränstynyt Mutta katsokaas nyt!
Täällä asuu väkeä yhtä paljo kuin kokonaisessa kihlakunnassa.

Taloja sijaitsi pienten lehdikköjen keskellä hajallaan pitkin tasankoa,
kahdella kohtaa yhtyen kyliksi. Savua kohoili tulisijoista. Niittyjä
ja vainioita vuorotteli keskenään ja pelloilla tehtiin jo kevättöitä.
Lehmiä oli joukottain ajettu koolle majojen lähelle ja kaukaa kiilteli
kirjavia naisten pukuja. Vuorten rinteiltä, pohjoispuolelta, ajettiin
kotia lammaslaumoja koirain vartioimina. Satojen karjankellojen
kilinä, karjan äänet, koirain haukunta, tyttöjen huutelut eläimille
ja huikkaukset toisilleen, paimenpoikain vihellykset ja hoilotukset
kohoilivat harjua kohden ja sulivat Gudmund mestarin korvissa somaksi
iltasoitoksi. Kedolla Slattenlinnan edessä seisoi muutamia mustervia
ryhmiä, joista väliin auringonsäteissä välähteli jotain.

— Siellä välähtelee aseita, sanoi Fabbe! Slattenlinnan luona on aina
isompi tai vähempi luku aseellisia miehiä; muutamat torventoitotukset,
jatkaen toinen toisensa kajahdusta halki seutujen ja metsien, tuovat
pian tähän joukkoon monia satoja lisää.

Fabbe lausui lisäksi: Skyttetorpissa, jonka Slattelan ääressä
oleva koivikko kaihtaa näkyvistämme, saamme kolmannen yömajamme,
Gudmund mestari, ja jos siellä viihdytte, sopii teidän luullakseni
viipyä siellä jonkun aikaa ja levätä vaivoistanne. Tiedättekö kuka
Skyttetorpin omistaja on? Ette saata sitä tietää ettekä arvata. Sen on
jo pari vuotta omistanut tohtori Svante...

— Ohoh! mitä sanot?

— Joka osti sen Gösta kuninkaalta, sittenkun Gösta kuningas
käräjöityään perinnöstä herra Tuure Jönsinpojan kanssa oli Tuure
herralta vaihtokaupassa saanut tämän talon ja antanut hänelle sijaan
erään talon Länsi-Göötanmaalla, joka, oltuaan Tuuren hallussa,
oikeudessa oli tuomittu tältä pois. Kuningasta ei juuri helposti
petkuteta, mutta sillä kertaa viekas Roos hänet kumminkin peijasi.
Skyttetorpin talo oli rappiolla eikä muuta voinutkaan olla, sillä
Slatte oli hirtättänyt isännöitsijän, se kun oli rahvaankiusaaja
ja väkivaras, ja kaiken talonväen hän ajoi mäelle, koska se hänen
luultensa oli pilaantunutta eikä hän tahtonut että se jäisi hänen omaa
väkeänsä turmelemaan. Nyt talo pannaan uudestaan hyvään kuntoon, ja
väentupa on sellainen, että siellä voisitte asua jos kuinka kauvan
tahansa.

— Ellen väärin ymmärrä, ovat kai sitten Svante tohtori ja Slatte
ystävyksiä taikka ainakin on heillä välttävä naapurusten sopu.

— He sopivat hyvin keskenään.

— Mutta onhan Svante Gösta kuninkaan ystävä ja Slatte kapinoitsija.

— Mestari, minulle on eräs asia selvinnyt. Slatte on Gösta kuninkaan
päällysmies, vaikkei olekaan nimitetty ja tekee muuten mitä tahtoo.
Mutta tähän asti ovat hän ja kuningas olleet melkein yhtä mieltä ja
sentähden on kuningas kiitollinen siitä, että Slatte pitää varresta
kiinni, kun kirveestä iskuja lyödään. Slatte se on joka tällä puolen
Smoolantia pitää vouteja silmällä, sekä kuninkaan että yhteisen kansan
parasta valvoen. Slatte tarkastaa voutien tilit ja lähettää keräytyneet
verot kuninkaalle. Ketkä kuninkaalta ja kansalta varastavat, ne hän
hirttää; hirsipuu on hänen parannuskeinonsa kaikkeen pahaan.

— Ankara mies, virkkoi mestari, mutta tästä päättäen, oikeutta
harrastava. Merkillinen rosvo!

— Ankara muutamille ja kauhea toisille... Otanpa nyt, Gudmund mestari,
Gormia nuorasta kiinni, ettei meidän tarvitse alottaa elämäämme Slatten
maassa koirain tappelulla.

Kun matkustajat olivat päässeet alas polun päähän, ratsasti heitä
vastaan nuori nainen. — Se on Slatten tytär, sanoi Fabbe Margitille, se
on Smoolannin herttuatar.

Hän oli Margitin ikäinen neitonen, vaaleaverinen, hieman kalpea;
somatekoisen suun seuduilla eleli lujatahtoinen, melkein kova
mielenilme. Hän istui miehensatulassa, ja punahousuihin puettuja
norjia, notkeita sääriä näkyi polviin asti. Punaisen kultakirjatulla
nauhalla reunustetun lakin alta joka töin tuskin peitti päälaen,
vaaleanruskea tukka kimaltain aaltoili olkapäille ja selälle. Vaikkei
vuodenaika vielä liikaa lämmintä suonut, ei hänellä sen enempää
pukua ollut kuin valkoinen liinapaita, kaulus sirosti neuloksittuna,
kaitainen punaliivi, tumma hame ja vyötäröllään metallihelainen vyö,
josta riippui kukkaro ja veitsi, tämä lähinnä lyhyen miekan näköinen,
jonka kahvan Gudmund mestarin silmä heti äkkäsi omituisen kauniiksi
taostyöksi.

Ensi silmäykseltä neitonen Margitista näytti siltä, että tuo yhtä
hyvin olisi saattanut olla seitsentoistavuotias sorjakasvuinen poika,
kovaluontoinen junkkari, lapsesta asti tottunut käskemään. Sillä eipä
sen kasvoissa näkynyt kainoutta, hempeyttä, arastelua merkiksikään.
Puku ei eronnut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään senpuolen
talontytärten tavallisesta kesäpuvusta; mutta puvunpitäjä liikkui
siinä, Margitin mielestä, ikäänkuin jos uljas junkkari olisi sen ylleen
ottanut; ryhdissä ja eleissä ilmeni sama varmuus kuin kasvoissakin.
Samaa soi äänikin, vaikka kyllä naisen sointisävyllä.

Hänen ensi silmäyksensä, pikainen ja tutkiva, tarkotti Margitia.
Mahdotonta arvata, mihin päätökseen tutkimus tuli. Sen jälkeen
ojensi hän Fabbelle kättä ja puhutteli häntä nimeltä. Kääntyessään
sitten Gudmund mestarin puoleen, paljasti hän päänsä, kumarsihe
kunnioittavasti hänelle ja sanoi:

— Mestari Gudmund Gudmundinpoika aseseppä! Isäni, Joulf Slatte, olisi
ollut teitä vastassa, jos olisi ollut kotona; mutta minä, Dagny
Joulfintytär, olen saanut käskyn lausua teille hänen tervehdyksensä.
Hän on pahoillaan, että teillä ja hänellä on välillänne ratkaisematta
jäänyt juttu, vaan ehkä vielä ehditte siitä suullisesti sopia;
hänen asiansa lievenee kumminkin varmaan siitä, että hänen väkensä
tarvitsee paljon aseita, ja että ne aseet, jotka hän vei teiltä
väkikaupoilla, muuten olisivat joutuneet petturin Bernt von Mählen'in
käsiin. Yömajanne on teille kuntoon-laadittuna Skyttetorpin talossa;
ja isäni, saatuaan kirjeen talon omistajalta, ilmottaa että tämä
mitä sydämmellisimmin ja pareilla onnentoivotuksilla lausuu teitä
tervetulleiksi majansa suojiin. Minua on käsketty antamaan teille apua,
mitä sattunette tarvitsemaan, ja huomenaamulla esiytymään eteenne.
Lopuksi täytyy minun mainita, että näinä päivinä on Smoolannissa
ilmaantunut levottomuutta, että ulompana isäni valvottavissa olevaa
aluetta maanteillä on vaarallisempi liikkua kuin muuten, ja että te
olette Joulf Slatten vankeina niinkauvan kuin tätä tilaa kestää. Teillä
on Skyttetorpissa mies- ja naispalvelijoita varallenne hankittuina.
Talo on tuolla lehdikön takana. Jumalan haltuun!

Hän heitti hyvästit ja heilahtihe polulle kankaan harjua ajelemaan.
Matkustajat pääsivät muutaman minuutin päästä Skyttetorpiin. — Me
ollaan Joulf Slatten vankeja — huomatkaa se, mestari! sanoi Fabbe. —
Niin, sitähän minä aavistin, huokaili vanhus. Mutta lohdullista ja
turvallista on tietää, että talonomistaja on tohtori Svante.

Margit oli, niin pitkälle kuin voi, silmin seurannut Dagny
Joulfintytärtä. Margit tunsi itsensä melkein loukatuksi. Dagnyn
silmä oli pikimmältään vilaissut häneen... siinä kaikki! Oliko Dagny
kaunis? Toisen kaunis, toisen ruma, kuinka kunkin aisti vaatii; mutta
kieltämättä hän viettelee silmän puoleensa. Minnäköinen hänellä oli
nenä? Sitä ei Margit ollut havainnut, vaikka siirolla silmin katseli
tyttöä kaiken aikaa. Hänen nenänsä lienee ollut sitä laatua, joka ei
tee melua kasvoissa. Mimmoiset silmät? Margit ei tiennyt, olivatko
ne ruskeat vai siniset, mutta hänestä ne näyttivät semmoisilta, että
äkäinen koira heti paikalla olisi niiden edessä nöyränä köyristynyt.



XIX.

KAPINA JÖNKÖPINGISSÄ.


— Mitä kummia?... Haloo! Vahti ulos!

Näin huusi sotamies, joka ohjesäännönmukaisesti kävi vartioiden
Jönköpingin linnan vallikehällä, milloin hän ei, yhtä
ohjesäännönmukaisesti, poikennut tyhjään vankityrmään. Huuto oli
karjahdus, joka kerrassaan ajoi unen vartiopäällikön ja noiden kolmen
muun vallisankarin silmistä. He karkasivat ylös vallille jousipyssyt ja
miekat käsissään ja näkivät aamunkoitteessa aseellisen joukon samoovan
kangasta eteenpäin. Mitä joukkoa tuo olikaan? Eipä suotta surtavia!
Näkyyhän siellä joukossa monta tuiki tuttua naamaa. Jönköpingiläisiähän
ne ovat ja etupäässä käy Aadam Klase, vaikkei häntä ennen ole nähty
näin ylellisissä asetamineissa. Seppiähän ne ovat kaupungista. Ja
siinä astelee tynnyrinvannehtija sälleineen. Mutta tuommoinen liuta
talonpoikia keihäineen, kirveineen! Kai tässä sentään piru on irralla.
Nostosilta ylös! — Ei se olekaan tänä yönä ollut laskettuna. — Onko
portti lukossa? — On, mutta lukko on huono. — Jousipyssy vireille,
vasama varalle! Tähtää Aadam Klasea, mutta älä ammu ennenkuin minä
annan merkin!

Vartiopäällikkö juoksi vallipyssylle, joka lataamatta ulkoni portin
päältä. Hän karjaisi jyrisevällä äänellä:

Ystävät tai viholliset, kumpia lienettekään, tutut ja oudot, mitä te
tahdotte?

Aadam Klase vastaa hänkin jyryäänellä: Avaja portti!

— Vai vielä! ärjäisi vartiopäällikkö; onko kuninkaan portti sun
käskyvaltasi alla? Sano selvään, mitä tahdotte, sinä ja te muut, tai
lähtekää tiehenne täältä!

Jonni Torstinpoika, sepänsälli, levitti liehumaan lipun, jonka
valkopohjalla oli sinikirjaimissa luettavana sana „Sion“. Tämä
oli rynnäkön merkkinä uudestikastajain, pikkuparvelle, joka kulki
kapinajoukon etuväkenä. Aadam Klase, perässään muut, riensi esiin,
hyppäsi alas valliojaan, kiipesi ylös toiselta puolen ja nosti juuri
päätänsä ja rintaansa maapenkereen takaa, kun vasama singahti hänen
kaulansa läpi, ja mies kuolemaisillaan vierähti ojaan. Sinne myös
valkoinen lippu pysähtyi, kun sen kantaja vaipui polvilleen kaatuneen
ystävänsä viereen ja huudahti: Aadam, Aadam, Jumalan pyhä marttiira! —
Aadamin kuolemaan sammui se hurja toivo, että seitsenkunta anabaptistia
jumalallisen ihmeen kautta saisi aseman haltuunsa.

Mutta eipä aikaakaan, kun jo muita kapinamiehiä ilmaantui paikalle
paljo, ja niiden tieltä sulut särkyi, esteet murtui. Gudmundin ja
muiden seppien pajoista saatiin, moukareita porttia jyskyttämään. Se
lentää särähti auki. Linnanpihalle ja vallille ja ylös linnantorniin
syöksähti tulvanaan pari satakuntaa käsityöläisiä ja talonpoikia.

       *       *       *       *       *

Jönköpingin tori täyteen ahdettuna ihmisiä. Lähinnä raatihuoneen
portaita viisi kuusi haarniskoitua ratsumiestä, kypäreillään
sulkatöyhdöt tai muita merkkejä. Ne ovat vapaasukuisia
Länsigöötanmaalta, valtiohovimestarin Tuure Jönsinpojan ystäviä. Ja
heidän seurassaan on nuori herra Arvi Niilonpoika, joka aamunkoitossa
oli ratsain ajanut kaupunkiin niiden talonpoikain etupäässä, jotka
olivat linnaa rynnäköimässä.

Raatihuoneen seinäparvelle astuu samoin haarniskoitu mies, läänitetty
herra pormestari Niilo Arvinpoika, iso paperikääry kädessä. Tuota
tuttua, iloista, ovelaa naamaa tervehdittiin suosiohuudoilla. Hän
lausuu muutaman sanan ja lukee sitte selvällä äänellä. Mitä hän luki,
sen voipi uudestaan lukea sen ajan historiasta. Se oli kirje, hänen
oma kirjottamansa, mutta Smoolannin rahvaan nimessä. Tämä valitti
niitä raskaita veroja, joita ehtimiseen oli täytynyt suorittaa
kuninkaan voudeille sillä tekosyyllä että muka valtion velka oli
maksettava; mutta velka jäi kun jäikin maksamatta. Edelleen valitti
rahvas että väärää oppia oli maahan tuotu ja levitetty, pyhiä tapoja
oli lakkautettu, luostareita autioksi heitetty, kirkkoja ryöstetty,
piispoja ja esipappeja, joiden piti jumalanpalvelusta ylläpitää,
maasta karkotettu. Annapa tätä menoa kestää, pian kansa nääntyy
nälkään ja surkeuteen ja, mikä pahempi, joutuu pakanuuteen, kirouksen
alle ja kadotukseen. Ja kun ei muu ole näyttänyt tehoovan, on
yhteinen kansa Smoolannissa päättänyt tehdä samaa mitä Ruotsin kansa
ennenkin on tehnyt: vastata väkivaltaan väkivallalla. Gösta kuningas
on häijynilkeän Kristian kuninkaan vertainen ja kohdeltakoon häntä
samoin tuin tuotakin. Ja kehottipa siis Smoolannin talonpoikaiskansa
Jönköpingin oivia asukkaita, sekä Länsi- ja Itägöötanmaan aatelia
ja rahvasta yhtymään sen puolelle samaa asiaa ajamaan. Epäilemättä
ylämaidenkin kihlakunnat sen tekisivät, joten hyvällä toivolla voisi
odottaa sortovaltiaan karkotusta. Luettuaan kirjotuksensa loppuun
lisäsi pormestari, että kehotuskirjeet jo oli pantu menemään molempiin
Göötanmaihin, joissa aateli ja talollisväestö jo oli valmiina
kapinantekoon. Hän kiitti Jönköpingin hyvää porvaristoa siitä että
se oli kuultaviinsa ottanut sorrettujen maanmiestensä valitushuudot
ja sanoi varmaan uskovansa että päättäväisyys ja sopumieli toisi
turvallisen ja joutuisan voiton.

       *       *       *       *       *

Jönköpingissä kävikin kapinan-nosto helpommin kuin mitä Niilo
Arvinpoika itsekään oli arvannut. Hän oli odottanut Laurilta ja
hänen puolueeltaan vastarintaa sekä siltävaraa ryhtynyt toimiin
sen kukistamiseksi. Mutta Lauri maisteri olikin seisonut torilla
kuulijain joukossa ja näyttänyt sangen tyytyväiseltä. Ja kun pormestari
päivemmällä pyysi päästä keskusteluun hänen kanssaan, lausui hän ei
aikovansa nostaa sormeakaan Gösta kuninkaan hyväksi, joka hänenkin
mielestään oli sortovaltias ihan yhtä paha kuin Kristian kuningas,
ellei pahempi. Mutta hän, Lauri, ei myöskään tahtonut olla missään
tekemisissä vasta alkaneen kapinan kanssa, koska hän ei aikonut vetää
iestä yhdessä paavilaisten kanssa eikä istua niillä lavitsoilla, joilla
pilkkaajat istuvat.

Tämän lausui Lauri vilpittömässä mielessä, niinkuin hän muutenkin
harvoin povitaskuun piilotti todellista mieltänsä. Hän tiesi tunnossaan
että hän tahtoessaan kykeni pontevasti esiintymään, sillä hänellä oli
kaunopuheisuus sitä laatua, joka on omansa suureen joukkoon tepsimään,
ja kova ääni, joka saattoi puheen samalla tuhansien kuultaviin, eikä
hän voinut olla mielihyvällä näkemättä sitä ihailevaa ihmetystä, jonka
pitkä roteva vartalonsa, varma ryhtinsä ja tavaton ruumiinvoimansa oli
hänelle suurelta joukolta tuottanut. Mutta Gösta kuningas ja tämän
hallitustoimet alkoivat päivä päivältä häntä yhä enemmin suututtaa.
Laurin silmissä kuningas oli salainen jumalankieltäjä ja materialisti,
joka ryösti pyhältä kirkolta sen tavarat ja oikeastaan tähän
tarkotukseen käytti uskonpuhdistuksen liikettä.

Lauri Gudmundinpoika oli vuosien kuluessa suunnitellut itselleen
valmiiksi valtiollisen ja kirkollisen rakennelman, joka, vaikka
hänen mielestään lutherilainen, ainakin perusteeltaan, oli kokonaan
uskonpuhdistuksen johtajain aatteista eriävä. Tuota hän ei tehnyt
ainoastaan tyydyttääkseen mieltänsä, vaan hänen aikeensa oli todella
panna se toimeen. Minkä kerran oikeana pitää, onhan se pelkäämättä ja
omaa tai muiden mukavuutta katsomatta toteen pantava, ja jos nyt siksi
kävisi, että paavin ystävät ja Gösta kuninkaan puoluelaiset keskenään
sotisivat ja toisiaan raatelisivat, pitäisihän erään kolmannen miehen
sitä helpommin voida tuumansa toteuttaa. Lauri ei suinkaan tahtonut,
että kirkko mitään menettäisi aineellisesta voimastaan. Päinvastoin
tahtoi hän että sen hallussa olisi kultaa ja tavaraa enemmän kuin
kaikilla kuninkailla, aatelismiehillä ja kaupungeilla yhteensä.
Sellaiseksi kuin Gregoriukset ja Innocentiukset olivat käsittäneet
roomalais-katolista kirkkoa, valta-asemaan nähden, sellaista kirkkoa
hänkin tahtoi, vaikka enemmän kansanvaltaiseen suuntaan kallistuvaa.
Kirkko oli Laurin mielestä itse pyhä kristikunta, jäsenneltynä kansaksi
ja papistoksi: papiston tehtävänä olisi asiain hoito ja kansan
opetus, kansan tulisi noudattaa papiston johtoa, mutta valveillaan ja
tarkistellen, voidakseen — sillä siihen sillä pitäisi oleman oikeus —
moittia paimenten elämää ja osottaa julki kelvottomat. Yleisen kirkon
pitäisi oleman eri kansankirkoista yhdistynyt ruumis ja jokaisella
kansankirkolla pitäisi hallitsijanaan oleman, ei kuningas tai
ruhtinas, vaan ylimmäinen pappi, jonka palvelijana kuninkaan tulisi
olla kaikissa uskonnollisissa ja siveydellisissä asioissa, ja koska
nämä usein likeltä liittyvät valtiollisiin asioihin, jopa usein niin
läheltä, että ovat niistä erottamattomat, niin älköön kuningas, mitä
valtio-oloihinkaan tulee, mitään päätöstä toimeen panko, neuvoston ja
valtiosäätyjen sitä ennen siihen suostumatta; ja neuvostoon kuulukoon
papiston paraimmat, säätyjen kokouksiin lähettäköön kristillinen
kansa edustajiansa. Opin tulisi olla lutherilaisella pohjalla
pienimpiin eriseikkoihin asti mitä tarkimmin kaavailtu ja säännöstelty
dogmatiikka, ankara uskonopinohjelma, josta jokainen poikkeus olisi
samalla rangaistava harhaoppina ja isänmaan petoksena. Gösta kuningas
mahtoi jättää kirkon omaisuuden rauhaan ja sen sijaan kruunun haltuun
korjata aateliston maatilukset. Aateli oli menettänyt olemisensa
oikeuden. Tämä oikeus perustui ratsupalvelukseen, mutta tämän
suorittamisessa oli sekä herra Tuure Jönsinpoika Roos että aatelisto
yleensä velvollisuutensa rikkonut. Jos ratsuväkeä tarvitaan, ei olisi
ensinkään vaikea saada jalkeille semmoista, jopa kurinollistakin, joka
saaden palkkansa kruunulta aina olisi valmiina kruunua palvelemaan.
Mutta Ruotsin sotavoima on aina ollut talonpoikain tarmossa ja käsissä,
ja jos talonpoikainen jalkaväki joskus väistyy hevosten ja peitsien
edestä, todistaa se vain jalkaväeltä vielä puuttuvan tarpeellista
hajautumista. Miksei Ruotsin talonpoikaisjoukot kelpaisi siinä kuin
sveitsiläisetkin, jotka kaasivat Euroopan uljaimmat ritariparvikunnat?

Semmoisia tuumia Lauri maisteri itsekseen hauteli, ja hän toivoi
päivän tuloa jolloin ne julistettaisiin kaikelle kansalle sillä
hengenvoimalla, jota hän oli näyttänyt oppi-istuimilla ja
saarnastuoleissa, ja sillä ruumiinvoimalla, jolla hänen kaltaisensa
koura sotanuijaa heiluttaa. Lauria miellytti jollain myötätunnon
viehäkkeellä se mellastusraivo, jonka valtoihin hänen ystävänsä
Drysius toisinaan joutui. Haluttipa häntäkin huimia ympärilleen ja
murskata eteensä sattuvia esteitä, eipä sentään pöytiä ja lavitsoita,
olutsarkkoja ja akkunoita, vaan muita, hänen arvonsa mukaisempia
esineitä. Hän iloitsi ajatellessaan, että hän jonakin päivänä, puettuna
vankimpiin varusteihin, mitä vanhoissa Gudmundinpojan pajoissa oli
taottu, karkaisi paavilaisten tai kustavilaisten vihollisjoukkojen
kimppuun, perässään talonpoikia, joiden parvivaajat kahden sylen
pituisilla keihäillään, jommoisia hän oli Sveitsissä nähnyt,
kaataisivat kaikki allensa.

Hänen ei tarvinnut käydä jouten tuota päivää odotellessaan. Hänellä
oli kädet täynnä tehtäviä. Enimmin kuitenkin häntä huolestutti ja
ajattelutti Gudmund mestarin käännytys. Hän oli kovin pahoillaan
ukon itsepäisyydestä. Häntä vaivasi se ajatus, että hän, joka
tahtoi käännyttää koko maailman, ei vielä ollut saanut omaa isäänsä
kääntymykseen. Pitäisihän ensin lakaista oman kynnyksensä alusta
puhtaaksi, ennenkuin lähtee muiden laattioita luutimaan. Hän kirjotteli
nyt paraikaa erästä uskontunnustusta, _Confessio Innecopensis_, jossa
oli viisikymmentä eri pykälää, ja hän oli vahvasti päättänyt, ottakoon
jos kuinka kovalle, pakottaa Gudmund mestarin koulunsa penkille
istumaan, siellä kuulemaan, perästä hokemaan, kertomaan ja tunnustamaan
näitä. Läksyjen luku oli alettava heti mestarin palattua Veksjöstä, ja
Lauri sanoi sen takaavansa, ettei isä ja sisar saisi siellä monta aikaa
viipyä, eikä mitään tuhrustuksia saataisi sinne tuomiokirkkoon hommata.

       *       *       *       *       *

Ensi päivinä siitä kun Jönköpingissä kapina syntyi, näytti pormestari
huolettomalta ja voiton toivossa iloitsevalta. Tuli kirje hänen
Arvi pojaltaan, että tälle oli onnistunut eräs kapinallisten
virittämä juoni: Gösta kuninkaan sisaren, Hoyan kreivinnan, joka
oli paluumatkalla Lauenburgista Tukholmaan, oli hän siepannut
vangiksi seurueineen sekä kuninkaan sihteerin Wolf Gylerin.
Vartioväen saatteissa oli tuo nyt matkalla Tuure Jönsinpojan taloon
Lindholmiin. Olipa siis saatu arvokas panttivanki, jos vasta sellaista
tarvittaisiin, vaikkei se ensinkään luultavalta näyttänyt. Kirje kertoi
edelleen, että talonpojat tahtoivat surmata tuon vihatun vallasnaisen
ja että Arvi hädin tuskin sai hänet heidän raivoltaan suojatuksi. Hän
oli kaikittain koettanut ritarillisesti kohdella ylhäistä vankiansa,
oli koettanut häntä rauhottaa, vieläpä huvitellakin, ja hän tunsi
mielestään siinä joinkin määrin onnistuneensakin. Erottaissa oli
kreivinna kiittänyt ja vakuuttanut hänelle suosiollisuuttansa.

Kahdentenatoista päivänä kapinan alusta lukien tuli Arvi itse
Jönköpingiin. Hän toi hämmästyttäviä ja masentavia tietoja. Hänen olisi
pitänyt tulla parintuhannen talonpojan etupäässä, samotakseen, herra
Tuure Jönsinpojan sotatuuman mukaan, näiden kanssa Itägöötanmaahan
kapinan lieskaa laajemmalle lietsomaan. Miehiä olikin jo lähtenyt
liikkeelle Tvetan, Vistan, Östbon, Sunnerbon, Vestbon, Vestran
sekä pohjois- ja etelä-Vedbon kihlakunnista yhtyäkseen sovitulla
paikalla; mutta useimmat olivat palanneet puolitiestä ja hajonneet
kotipuolilleen. Syynä tähän käänteeseen oli Slatte — Slatte, josta
herra Tuure Jönsinpoika vakuutti, että hän oli saatu kapinan puolelle
ja että hän tulisi kaikella voimallaan sitä tukemaan! Slatte ja hänen
alipäälliköltään oli nähty liikkuvan kihlakunnissa, mukanaan vahvasti
asestettuja metsänkävijäjoukkoja, ja selvin sanoin oli hän ilmottanut
aikovansa sammuttaa kapinan, ellei se itsestään sammuisi. Taikauskoinen
kunnioitus tai kammo Slattea kohtaan ja järjettömät luulot hänen
mahtavuudestaan olivat yleisesti juurtuneet Smoolannin rahvaan mieliin.

Saamatta oli vain enää sanoma Länsigöötanmaalta. Siellä olivat
raatiherrat ja muut etevimmät aateliston miehet olleet koolla Skarassa,
silloin kun tuo Niilo Arvinpojan laatima kirje smoolantilaisilta
sinne saapui. He olivat heti vastanneet, että kirjeen sisältö
otettaisiin punnittavaksi Larvin nummella 20 p. huhtikuuta pidettävässä
kokouksessa, jonne saapuisi Länsigöötanmaan koko aatelisto sekä
kaupunkilaisia ja yhteistä kansaa sieltä. Kuinka vastaus tulisi
kuulumaan, siitä ei pormestari vähääkään ollut epäilyksissään, kun
miehet semmoiset kuin piispa Harald Maunonpoika, valtioneuvokset ja
läänitysmiehet Mauno Bryntenpoika Liljehöök, Tuure Erkinpoika Bjelke,
Tord Bonde ja Aksel Posse, puhumattakaan herra Tuure Jönsinpojasta,
olivat hänelle varmaksi väittäneet että tie oli valmiiksi tasotettuna.
Länsigöötan vapaasukuiset, kaupungit ja talolliset vastaisivat
yksimielisesti myöntämällä.

Mutta jo kokouksen edellisenä päivänä toi pikalähetti pormestarille
lentokirjeen, jossa hän kummeksien näki allekirjotuksen: "Svante von
Reichenbach, harpunsoittaja". Siinä oli muun muassa luettavana: "Minä
tiedän, mitä Länsigöötan maakansa on vastaava: jyrkästi ei!"

— Kuinka se on mahdollista! huudahti pormestari kelmeten.

— Ehkä Svante tietääkin asiat tarkemmin, kuin korkeat aatelisherrat,
sanoi Arvi; onhan hän jo kuukausittain vaeltanut Länsigöötan tiet ja
polut ristin rastin, keskustellen talonpoikain kanssa. Jos nyt käy
kuten hän ennustaa, on hän itse enemmän kuin kukaan muu ollut siihen
syypäänä. Hän on Gösta kuninkaan miehiä ja kiihottelee mieliä tämän
eduksi. Olisinpa minä hänet kohdannut, olisi mies, paraiten käyden,
saanut lähteä Hoyan kreivinään matkassa Lindholmiin. Mutta mitäs hän
muuta kirjottaa?

— Sanoo lähettäneensä Gösta kuninkaalle supliikin, anoen siinä
armoa minulle, sinulle ja Jönköpingin asujaimille yhteisesti. Onko
minun lukeminen tätä hävyttömyydeksi vai... vai ansaitsemattomaksi
armeliaisuudeksi?

Eipä mennyt montakaan päivää, niin Svante tohtorin ennustus kävi
toteen, ja tiedon siitä todisti juuri se mies, jota herra Tuure
Jönsinpoika oli kuninkaaksi ehdottanut, herra Mauno Bryntenpoika
Liljehöök. Yötä päivää yhtäpäätä oli hän ratsastanut tuomaan
hirmusanomaa Jönköpingiin. Hän tiesi lisää että herra Tuure Jönsinpoika
ja Mauno piispa jo olivat matkalla Tanskaan, siellä saadakseen turvaa.

— Entäs te itse? kysyi pormestari, seisoen salissaan pesävalkean
ääressä.

— Kohtaloni on teidän vallassanne, Niilo Arvinpoika. Minun teille
kirjottamani kirjeet todistavat osallisuuttani tässä asiassa, mutta ne
ovatkin ainoat todisteet. Parasta olisi sekä minulle että teille; jos
polttaisitte ne. Kas tässä teidän kirjeenne minulle; jätän ne takaisin
vastikkeen verosta. Syöttäkää ne samoille liekeille! Kun se on tehty,
ei ole minulla enää paon syytä. Vaadin herrainpäivät kutsuttaviksi ja
vetoan niiden päätökseen. Tehkää te samoin!

— Kiitos neuvosta, sanoi Niilo Arvinpoika kuivasti. En aio minä sitä
noudattaa. Ja pitäkää te nuo kirjeet! Olkoot kirjeet olemassa tai
olematta, rikollisuuteni — jos se sana sopii — on sittekin täydelleen
todistettu. Herra Tuure Jönsinpoika ja te olette siitä kyllä huolta
pitäneet. Olette lykänneet minut eteenne. Olette valheilla ja
olemattomia uskotellen viekotelleet minut asettumaan hurjan hankkeen
etupäähän. No niin. Aikeeni ei suinkaan ole purkaa parjauksia teidän
silmiinne ja syytää syy kokonaan teidän päällenne. Minä olen mies itse
puolestani ja vastaan teoistani.

— Sanoin kohtaloni olevan teidän kädessänne. En voi teiltä vaatia
ystäväpalveluksia, muita kysyn kuitenkin toistamiseen, tahdotteko
polttaa kirjeeni ja pelastaa minut! Ette tekisi sitä turhaan.

— En arvatenkaan, vastasi Niilo Arvinpoika ivallisesti. Te olette
rehellisyydessä herra Tuure Jönsinpojan vertainen. Joka teihin kahteen
luottaa, se ei petteeseen joudu. Mutta tahdon kuulla rukouksenne
niinkuin semmoista sopinee kuulla.

Pormestari meni viereis-huoneeseen ja tuli hetkisen perästä, kantaen
kopallista papereita. Hän tyhjensi kopan takkavalkeaan.

— Teidän kirjotuksenne samoin kuin Niilo Olavinpojan [Vingen] ja Tuure
Erkinpojan [Bjelken] ovat nyt hyvässä tallessa.

— Ikuinen kiitos!

— Ei kannata kiittää.

Niin, eipä todella kannattanutkaan. Pormestari polttikin vain vanhoja
raastuvan-asiakirjoja ja kirjeitä, jotka eivät rahtuakaan koskeneet
puheenalaista juttua. Mutta mainittujen herrain kirjeet säilytti
hän tarkassa tallessa ja lähetti ne Gösta kuninkaalle sekä samassa
kirjotuksen, jossa hän tunnusti itsensä täysin syylliseksi, anoi armoa
ja lupasi omasta sekä Jönköpingin raatimiesten ja väestön puolesta
uutta, vilpitöntä uskollisuutta. Vastaukseksi hän ja he saivat
kuninkaalta suosiollisuuden ja suojeluksen lupauksen. Mutta Mauno
Bryntenpoika sai kuten tiedetään, päällänsä sovittaa syyllisyytensä ja
yrityksensä valhettelemalla päästä syyttömäksi.



XX.

HARPUNSOITTAJAN VIIMEINEN RETKI.


Oli kaunis ilta lopulla huhtikuuta. Harpunsoittaja Svante vaelsi,
niinkuin alussa kertomustamme, tietä Laga-laakson läpi, mutta nyt
eteläänpäin. Hän oli viipynyt muutamia päiviä Talavidissa, jossa tapasi
Fabben, sattumalta tulleena, tai liekö tuo tahallaan tulonsa siihen
aikaan sovittanut. Fabbella oli hänelle paljo salaista kertomista
Gudmund mestarista ja Margitista. Pormestari Niilo Arvinpoika oli
käynyt terveisillä Svante tohtorin luona, sydämellisesti kiittänyt
häntä oivain palvelusten teosta ja saanut häneltä Arvia varten
matkasuunnitelman, sillä päätetty asia oli että Arvi oli lähtevä
pitemmälle ulkomaan matkalle. Gunnarin hoitajan ja opettajan, Sven
kirkkoherran seurassa oli tohtori viettänyt hauskan, rauhallisen
päivän, puhellen kaikkea muuta, paitsi valtioseikoista. He olivat
jutelleet klassillisista kirjailijoista ja niiden selittelijöistä,
olivat kilvan kiitäneet ihailemaan kauniita kohtia Rooman runouden
alalla; luostarin kirkkotarhassa, joka, vaikka Laurin toimesta
hautapatsaistaan paljaaksi riistettynä, kuitenkin suloisella
salavoimalla viehätti sydäntä, olivat he ääneti istuneet esiveli
Mathiaksen haudalla, jonka ystävät olivat keväänkukkasilla somistaneet.

Heidän sieltä lähtiessään, sanoi tohtori: Jos, veli Sven, kohdakkoin
saanet kuulla, että neljäs jäsenemme "Suoraan sydämestä" seurasta ja
hänen tyttärensä eivät enää ole Veksjössä, niin ole aivan huoleti ja
luota minun sanoihini, että he ovat hyvässä turvassa, jossa saavat
kylläkseen levätä. Jos tahdot ilahuttaa heitä kirjeellä, niin jätä se
osotetta vailla Talavidin Birgitille. Kyllä se sitte saapuu määränsä
perille.

— Hyvä! Kylläpä Gudmund veli tosiaan lepopaikkaa kaipasikin.

Svante oli tavannut poikansa terveenä ja iloisena. Gunnar oli nyt
kahdentoista vuotinen, mutta näytti neljäätoista lähenevältä.
Vaaleanverevä, sorja, solakka, tiedonhaluinen poika. Hän mieli seurata
isäänsä matkalle joka oli edessä, ja hän pääsi mukaan sitä kernaammin,
koska harpunsoittaja itse halusi hänen seuraansa.

Mikä ihana päivä! Kuukausia oli kulunut Svantelta ankaran,
hellittämättömän, vaarallisen työn puuhissa teillä ja poluilla,
kirkkomäillä, taloissa ja tuvissa Länsigöötan ja Smoolannin
maakunnissa. Mutta niinpä olikin mitä sukkelimmin suunniteltu
kapinanjuoni saatu alkuunsa tapetuksi, juoni jota tuki moni valtakunnan
mahtavin aatelismies, jota piispain valta julki tai salaa suosi, joka
vetosi uskonnollisiin tapoihin ja kiihkoihin. Vaikka harpunsoittaja
omaksi ansiokseen tuskin luki muuta kuin hyvän tahtonsa osaltaan toimia
kapinan ehkäisemiseksi ja kiitti yksistään Gösta kuninkaan urhoutta
ja älyä asian hyvästä päätöksestä, oli hän kuitenkin onnellinen
tietäessään velvollisuutensa täyttäneensä. Hän kulki reippaasti,
pontevin askelin, ja saattoi, mitä ei ollut aikoihin voinut, taaskin
koko sydämellään antautua näköjen viehätyksille, joita silmänsä
kohtasi. Hänestä oli toisinaan, ikäänkuin koko sielunsa olisi niihin
sulanut: se kevätelämä, joka pyrki, ponnisti, nautti ja iloitsi
yläilmoissa, salossa, nurmella, oli ikäänkuin uhkuvinaan hänen povensa
pohjasta, ja entäs kun hänellä oli armas, kelpo Gunnarinsa vieressään!

Gunnarilla oli paljo havaittavaa ja kyseltävää. Siinä lensi varis
oljenkorsia nokassa. Taisipa pesää laatia. Tuolta ylhäältä kuului
mäkätystä, ja samassa nuolen nopsana laskea sujahti jotain vinoon
vetiselle luhdalle. Mikä se oli? Taivaanvuohi, liukas lintu, jolle
ainoastaan nimeltään oli sukua se vilkas nelijalkainen, takkukarvainen
elukka, joka iloisena ja rajunakin hyppelee köyhän mökin ympärillä
kivikosta ruokaansa etsien — maa-vuohi. Vuohien ääntä, mäkättäköön
yläilmoissa tai määkyköön kivimäellä, sointuisampi oli käen kukunta,
joka juuri kuului kuusen latvasta. Nurmella vilkkuu visertäviä
keltapallosia: ne ovat keltavästäräkkejä. Leivonen lennähtää ylös
ruispellosta ja livertelee ihan matkamiesten päiden kohdalla.
Kuinka se iloinneekaan elämästä! Tätyruoho tuikkii tummansinisillä
silmillään nuoren nurmi-oraikon keskeltä, joka on nähdä kuin viheriää
utua. Lieneekö kukilla vaistoa olemisestaan? Kaukaa ylhäältä torvien
ääntä. Monisiipinen lumiaura viiltelee valkoharmaiden utupilvien
halki. Siellä tulee parvi muuttolintuja Egyptin maalta — kurkia.
Poika laskee niitä kaksiviidettä. "Vilu! vilu!" kuuluu kirkuvan
kukkivasta haavasta. Gunnar hiipii puun alle ja näkee kirjavapilkkuisen
pikkulinnun vääntelevän kaulaansa joka suunnalle. Se on käenpiika, joka
muistuttaa paljo vilua, nälkää ja puutetta kärsittävän, muistuttaa
meitä huojentamaan köyhyyden kärsimyksiä, vaatettamaan kerjäläisiä,
lohduttamaan murheellisia. Tietäneekö lintu itse tätä sanovansa? Siinä
kyllä, että me tiedämme hänen sitä sanovan. Luonto lausuu templistään
salaviisauden sanoja, jotka hän jättää pappinsa, ihmisen selitettäviksi.

Gunnar tuntee, ettei pidä alituisilla kysymyksillä isää vaivata. Hän
antaa hänen väliin olla itsekseen. Harpunsoittaja käy silloin uneksien
valveillaan; tuntee vajonneensa maailmansielun sisään tai itsetajuisena
hiukeena heiluvansa auringonvalon tuoksussa, joka asuilee pilvien
edustalla, joiden harsossa tuo suuri tähti nyt verkalleen vaipuu
näköpiirin taa. Tai hän oleskelee muistelmissaan. Tänään niitä tulee
virtanaan ja, ihme! ne tulevat järjestetyin sarjoin puolimuistelon ja
unheen salaperäisiltä seuduilta, olottomuuden äärimailta. Ne tulevat
juhlakulkueessa, useat säteilevä kirkkaus kehänään, toiset verhottuina
harsoon, joka ohenee ja haihtuu. Nuoruuden muistot tulevat, poika-ijän
muistot, ja mitä hän vähimmin vartoikaan, saapuu muisto, hahmoltaan
lapsi, joka osottaa kehtoa äsken jättämäänsä, ja tuonnempana jotain,
joka ei ole valoa eikä pimeää, vaan on näköjään kuin sokean pilkun
valaisematon, väritön, eikä siltä tumma pinta.

Auringon laskiessa istuivat levähtämään isä ja poika kalliolle maantien
vierelle. Harpunsoittaja kiertää käsivartensa Gunnarin kaulalle, poika
panee kätensä isän vyötäisille. Molemmat katselevat kauvas eteensä
sitä kulta- ja purppurakaistaa, josta metsä laskee osan loistamaan
näkyviin, tuolta missä tie katoo kuusikon rinteeseen. Kultarinta-kerttu
visertelee surumielistä virttään, lehtokurpan omituisen miellyttävä
ääni kajahtelee puiden väliin kuulumattomiin. Mutta mitäs tuo on?
Se soipi syvää säveltä, kajahtelee kaukaa kuin hopeakellon helinä
henkimaailman kupukaarrelmista. Se virtaa hiljaa helisten lännen
auterista, vilkkaista valonväreistä joita niissä kimaltelee. Onko tuo
kuulonharhaa vai tapahtuuko, mitä satu kertoilee, että aurinko joskus
laskiessaan soinnahtelee, että sen viime säteet jousina juoksevat
edestakaisin näkymättömäin sädekielten poikki, maan päivän ja yön
rajaviivalla? Harpunsoittaja sen kuulee; Gunnar kuulee myös, sillä
toisen tunne-vaistoilla on sointipohjansa toisen sielussa.

Harpunsoittaja näkee valonheijastusten elelevän poikansa kasvoilla,
sillä välin kuin tämän silmä etsii taruja iltaruskosta. Ilmiö ihana
nähdä, mutta ihanuuteen sekaantuu murhemieltä. Tämä, kuten kaikki hänen
syvällisemmät tunteensa, elävämmät hengen näkönsä, sääntyy säveliksi,
huokuu virtenä povesta:

    Oi luonto, kärsivällisyytes on,
    kuin aalto, josta luot sa, pohjaton.
    Mut eikö kätes vihdoin väsy vain
    mukailemaan tääll' ajan saarella,
    mit' ihaillen näit aatteen maailmassa,
    kun kuolla täytyy luomais kauneimpain?
    Mitenkä kätes empimättä vois
    kuvuille kukkain, lapsen kasvoille
    valella taivaan hohtoa, kun se pois,
    nopeemmin illan ruskoa, hälvenee?
    Nuo hennot kaunistit sa enkeliks' —
    vaan tuoni vei ne, äiti, saalihiks'!
    Oi näitkö alla kuolon seppeleen
    otsalla kuihtuneella säilyneen,
    miehen tai naisen, loistos armaan? Ei!
    Nuo taivaan taimet tuonen halla vei.
    Luot taimen taimen viereen yhtenään,
    ne kuihtuu ehtimättä hedelmään.
    Sä kudot; yhä pärköö kankahas,
    vaan juoksemast' ei taukoo sukkulas.
    Kas, ettei aikaa mieles muuttunut
    ja julmaan, turhaan leikkiin suuttunut,
    et toivotonna luomisistas' laannut —
    ja kuolon tyhjyys vaan ois vallan saanut!

Pian tulevat ne vaaralliset vuodet. Ylevin ja suloisin ihmiskauneus —
se jonka vienoissa suonikudelmissa veri soluu puhtaana kuin taivaan
mesi, levitellen lämpöä, joka ei ole eläimellisen himon hehkua — se on
riutuva pois. Ja sen mukana riutuu sydämen itseään tajuamaton viaton
puhtaus. Ne ovat kuihtuvia kevätkukkia. Missä hahmossa on naisenlempi
ensinnä kohtaava Gunnaria? Siitä paljo riippuu. Harpunsoittaja
muisteli iltaa, jolloin hän, tähtien säkenöivä valo korkealla yllänsä,
kanniskeli poikasta käsivarrellaan, ja hän muisti miten laulu silloin
itsestään valahti hänen huulilleen:

    Kohtalo yökuilustaan
    monen lähteen luopi':
    murheen karvas lähde vaan
    terveyttä tuopi.
    Siitä siekin, poloinen,
    juomaan joudut — tiedän sen.
    Herra, synnin soista
    varjele pojoista!

He alkoivat astella eteenpäin. Oli vain puolen tunnin matka jätettä
majapaikkaan. Kuu, joka auringon laskiessa nosti tuhankarvaisen
muotonsa kukkulain takaa idässä, kumotti jo valjusti yli seutujen.
Kuusen latvasta vähän matkaa korven sisältä viritti laulurastas
virttänsä, siksi sulavaa että täytyi seisahtua kuuntelemaan. — Voiko
kukaan noin laulaa, ellei hänellä ole sielu — sielu, jota Jumala
rakastaa? — Minä uskon, poikani, että sillä on sielu ja Jumala rakastaa
sitä. — Kuolematon sielu? — Kaikki sielut ovat kuolemattomat; kaikki,
mikä on, on katoamatonta. Kuolema on muutos, muotojen hajotus, ei
olinosien häviö, joista muodot syntyivät. Elementit ovat sieluja.

He jatkoivat kulkuaan. Takaa kuului hevosten nelistystä. Illan valot
olivat himmenneet tai harmahtivat hopealle. Esineiden ulkohaamu ei enää
näyttänyt pyöreältä, vaan ne seisoivat varjokuvan kaltaisina, milloin
reunat revittyinä teräviin särmiin, milloin hiljakseen himmenevin
viivoin, ikäänkuin varjonäytelmässä. Tie häämötti paikoin viluisessa
valossa, josta se äkkiä hukkui ammottavaan pimeään kuiluun. Kavionkapse
läheni lähenemistään; Gunnar kääntyi taaksensa ja nähdessään kuun
kuultavan mustan monikärkisen metsänreunan kohdalta, oli tämä hänestä
livahtavinaan likemmä ja kuiskivinaan hänelle jotain, saamatta sitä
sentään kuuluviin.

Yötuuli viuhui heikosti metsässä, sen huokaus kuului kuin tuskaisen
valittavalta. Hevosjuoksu läheni. — Isä, mitähän nuo ratsumiehet
lienevät, jotka perässämme ajavat? — Markkinaväkeä, jotka tapansa
mukaan kulkevat useampia yhdessä, tai ehkä muutamia Slatten miehiä
kiertoajollansa.

Usmasta, joka sankkana uhui rämeestä, kurottelihe pojan mielestä
ruumiskääreliinoja, tyhjin hihoin varotellen tai uhaten. Nyt
ilmestyivät etummaiset ratsumiehet tienpolvessa heti heidän takanaan.
Toisia tuli jälestä. Kuutamo välähteli asepuvuille, miekantupille,
keihäänkärjille. Satulat ja aseet kalahtelivat. Harpunsoittaja, pitäen
poikaa kädestä, pysähtyi nähdäkseen ratsumiesten ohiajoa.

Jalkamiesten kohdalla pidätti ensimmäinen miehistä, nykäisemällä
suitsesta hevostaan ja käännähtihe satulassa: Totta jumaliste! Herra
Tuure Jönsinpoika, tässä se mies on!

— Kuka? kysyi toinen ääni.

— Se jonka soisitte syvimpään helvettiin. Harpunsoittaja... Ettekö
häntä tunne?

— No taivahan isä! ärjähti roteva, rautapukuinen miehen olio
harvinaisen korkean hevosen selästä. Se on hän. Sainhan nyt kumminkin
vähäisen virvotusta matkallani.

Herra Tuure Jönsinpoika ajoi ihan Svanteen kiinni, kallistihe satulasta
alaspäin ja lausui melkein kuiskien: Tässä olen nyt — maankarkulaisena
sinun toimistasi ja oman sääliväisyyteni tähden, sillä montakin kertaa
on henkesi ollut minun käsissäni. Etkö luule, että tiedän kuka olet?
Etkö luule, että tiedän mitä tahdot? Hiljakseen hiivit kansan suosioon
ja leveältä, vankalta pohjalta pyrit halutun vallan perille. Minä
seisoin tielläsi ja sinä syöksit minut kumoon. Nyt on lähinnä tielläsi
Gösta Erkinpoika, ja hänenkin sinä kumoat — jos vain enää ehdit siihen,
mutta siit' en ole varma...

Hän ratsasti taaksepäin pari askelta ja antoi lähinnä oleville
sotamiehille merkin. — Seiso takanani, Gunnar! huudahti harpunsoittaja,
asettui pojan eteen ja veti miekkansa, kun ratsumiehet tempasivat
omansa. Neljä paljastettua kalpaa välkkyi kuutamossa, yksi alempana,
kolme ylempänä... yksi hyökkääjistä keikahti satulasta... epätoivon
kirkaus kuului pojan suusta... ryhmä, jossa iskuja ja pistoja
oli vaihdellut, hajautui, ja tiellä, askelen päässä kaatuneesta
soturista, makasi harpunsoittaja, verissä päin ja rinta lävistettynä,
kumnoonajetun poikansa päällä, vielä kuolemassa suojellen häntä
ruumiillansa.

       *       *       *       *       *

Tuskin oli tämä tapahtunut, kun talonpoikaispukuinen, vahvasti
asestettu mies, ajoi paikalle selkähevosella etelästä päin. Hän tiesi,
keitä kohtasi, sillä hän ratsasti suoraan Tuure herraa kohden, mainitsi
hänen nimensä, viittasi edelläajajaa, joka tahtoi häneltä tien sulkea,
väistymään, ja sanoi pontevalla äänenpainolla, osottaen oikealle päin:
poiketkaa tästä syrjäpolulle ja heti! Muuten hukka perii teidät.
Neljännespenikulmaa tästä on Slatten väki sulkenut tien, ja toinen,
hevosilla ajava joukko on siinä paikassa kintereillänne!

— Kuka sinä olet?

— Metsäläinen, jonka Slatte tänään ajoi luotansa, ja kerran se mies,
joka riistää Smoolannin Slatten kynsistä. Taidatpa jo tietää kuka olen
nimeltäni ja mikä kyvyltäni. Minulla on vyössäni sinulta kirje.

— Niilo Dacke!

— Sama mies. Seuraa minua!

Dacke ratsasti metsäpolulle. Herra Tuure Jönsinpoika miehineen seurasi
hänen jälkiään.



XXI.

LAURI MAISTERI SLATTEN LUONA.


Gudmund mestari ja hänen tyttärensä eivät tulleetkaan Veksjöhön.
Se tiedettiin kirjeistä, joita sieltä oli tullut. Näyttipä siis
luultavalta, että he olivat joutuneet Slatten haltuun. Stigamon isäntä
luuli nähneensä heidän kulkevan siitä sivutse kolmannen matkalaisen
seurassa. Sen koommin heistä ei ollut kuulunut ei näkynyt mitään.

Margareeta rouva oli hädissään heidän kohtalostaan, ja vielä suurempi
hätä hänelle tuli, kun Lauri lausui velvollisuutensa vaativan häntä
lähtemään heitä etsimään.

Arvelu, että Slatte oli heidät vienyt, varttui pian huhuksi, joka
varmaan vakuutti näin käyneen. Mutta mistä saataisiin opas osottamaan
tietä rosvo-Odenin pesälle? Lauri muisti, että Fabbe, kesäkiertolainen,
tarkemmin kuin kukaan tiesi erämaat ja kulmakunnat penikulmain laajalta
Jönköpingin ympäristöillä, muistipa hänen kehuneen kerran käyneensä
Slattenkin tykönä. Lauri lähti Talavidiin ja kuulosti sepänsälliä.
Birgit ilmotti, ettei häntä ollut viime viikoilla näkynyt, mutta
arvatenkin hän oli pian takaisin odotettavissa. Kesti jonkun aikaa,
ennenkuin hän tuli; mutta tuli hän sentään, jopa ajaen Slatten älykkään
Stig hevosen selässä. Ja kun Lauri äänellä semmoisella, ikäänkuin
hän osottaisi Fabbelle erityistä armoa, lausui tahtovansa häntä
oppaaksensa matkalle tuon kuuluisan rosvopäällikön luo, sanoi Fabbe
siihen suostuvansa, mutta lisäsi, etteivät kaikki Slattelassa käytyään
kiitelleet kauppojansa.

Kauniina toukokuun aamuna nousivat he hevosten selkään Gudmund
mestarin pihalla. — Ohoh! kuinka kaunista tääll' on tehty, sanoi
Fabbe ja katseli ihmettelevin silmin ympärilleen. Vanha lehmus on
korjattu tuosta pois romustamasta ja kesän virkistävää päivänpolttoa
vähentämästä. Poissa on se vanha tulitupa, joka seisoi siinä kerskuen
jykevimmillä seinähirsillä mitä milloinkaan olen nähnyt. Kai ne vain
pakanain noitaluvut saivatkin muinaisaikana hirttä niin vankaksi
kasvamaan. Poissa on myös kopeilemasta se rauta-aitaretkale ja
sijalla seisoo yksinkertainen, aistikas lauta-aita. Älkää millään
mokomin maalauttako sitä, herra maisteri! Koirat viihtyvät yhtä
hyvin maalaamattoman aidan laidalla, eivätkä ihmiset tahraa maaliin
vaatteitaan. Neitsyt Maaria, Vidrik Valandinpoika ja luultavasti
myöskin kodon tonttuäijät ovat menneet matkoihinsa. Täytyikö teidän
kiistää ne luvuilla menemään, vai muuttivatko ilmankin? Vai menivät
lukematta! Ja pajatko nyt tyhjinä? Olipa jo aikakin, kun vasarat tääll'
ovat jyristelleet pari sataa vuotta... Niin, senpä sanoitte oikein,
että sälleistä enimmäkseen oli tullut kelvotonta väkeä, uudestakastajia
j.n.e. Ei semmoinen joukko sopinut olemaan teidän kattonne alla.
Kiitos, hyvä rouva Margareeta, hyvästä eväskontista, joka mukaan
saadaan! Kyllä sen kanssa juttuun tullaan... Kiitos, että teidän
siunauksistanne pirahtaa piskanen mullekin kelvottomalle! Älkää olko
levoton! Kyllä Lauri maisteri, jos Jumala suo, palaa eheänä ja terveenä
ja toimitetuin asioin, joskin vähän matkasta rasittuneena.

       *       *       *       *       *

Maisterin matkasta Slattelaan kerrottakoon vain että hän lyhenteli
sitä niillä näillä ajatuksilla ja pitensi sitä lintuja ammuskelemalla.
Niihin kysymyksiin, joilla hän Fabbelta tiedusteli Slattea ja hänen
olokohtiaan, sai hän tyydyttämättömiä vastauksia. Rosvopäällikön
uskonnosta Fabbe ei tiennyt sen hituistakaan, mutta otaksui hänen
aina sunnuntaisin käyvän kirkkoa. Juttu, että kaarneet mielellään
laskeusivat istumaan hänen olkapäilleen ja raakkuivat hänen korviinsa,
oli arvattavasti totta; ne tahtoivat kai tällä tavalla kiittää häntä
kaikesta hyvästä mitä hän niille hirsipuihin ripustaa. Mitäkö ihmisiä
hän hirttää? Keitä konnina pitää, vaikka ne tuomarien, lautamiesten
ja muitten kunniallisten mielestä näyttävätkin siksi kunniallisilta
että ovat rauhaan jätettävät. Kuinkako suuria lunnaita tuo vaatinee
Gudmund mestarista ja Margitista, jos ovat hänellä vankeina? Siitä ei
voi arvata mitään, saadaan nähdä. Kuinkako vanha hän on? Hän näyttää
ikivanhalta, mutta ei vielä saamattomalta. Josko hänen käytöksensä on
tavallisen talonpojan ja häntä on semmoisena kohdeltava? Hänellä on
talonpojan, mutta harvinaisen talonpojan käytös, ja hän tyytyy kyllä
antamaan ja saamaan talonpoikain kesken käypää kohteliaisuutta — siis
kohtalaisen karkeaa ja suoraa.

Lauri ajatteli itsekseen: jos minä voin hänen mieleensä vaikuttaa...
jos saan hänet taivutetuksi puolelleni... jos saan käytettäviini hänen
valtansa vaikuttaa kansaan, mitä kykenenkään vasta toimittamaan kirkon
ja pyhän opin hyväksi! Silloin pyhyydenraastaja Gösta Erkinpoika
vaviskoon!

Lauri oli taitava ampumaan sekä jousella että pyssyllä. Kolmantena
matkapäivänä ajoi hän lammikon reunaa, jonka ruovostossa nokikana
kutsueli puolisoaan, ja kohta nähtiin ne uivan riki-rinnoin. — Nuo
kaksi ovat kylläkin onnelliset, sanoi Fabbe. Lauri astui satulasta
maahan, heitti ohjakset sepänsällille ja koppasi kaarensa. —
Maisteri Lauri, lupaatteko minulle opastajaisten verosta säästää nuo
aviopuolisot?

— Huuti! Sanotko sinä elukoita aviopuolisoiksi?

— No, olkoot sitte aviottomia puolisoja. Säästäkää ne! Ne tarvitsevat
toisensa metsän yksinäisyydessä. Mutta jos teidän välttämättä täytyy
ampua, niin tappakaa molemmat ja älkää jättäkö toista eloon toisen
jälkeen.

— Huuti, mies! Älä hassutuksias jaarittele! Ei mikään Lauria pahemmin
kiukuttanut kuin puhe armeliaisuudesta eläimiä kohtaan. Hän näki siinä
kiellettävän oppia luonnon kirouksesta sekä sala-iskulla tähdättävän
ijäisiä helvetinrangaistuksia — ja häntä itseään. Yhäti karvasteli
hänen mielessään kuritus, jonka hän pienenä poikana oli saanut isänsä
kädestä eläinten hätyyttämisestä.

— Maisteri Lauri, minulla on jotain teille sanomista. Slatte on
rauhotetuiksi julistanut kaikki vahingottomat eläimet näillä tienoin.
Hän pitää siitä ankarasti kiinni. Varokaa! Hän saa tietää mitä teette.
Ettekö kuule? Ettekö näe? Tarkotan tuota ääntä krak, krak kuusen
latvasta. Tarkotan kaarnetta, joka istuu siellä ja tähystää teitä
silmillään. Se on Slatten kaarneita. Slatte saa tietää mitä teette.

Lauri nosti ruoskaa, mutta hillitsi itsensä. Hän hiipi lammikon
rantaan. Nuoli singahti ja tappoi naaraksen.

Matka jatkui. Seutu kääriytyi sumuverhoon, josta sadetta herana
tihkuili. Oikealta puolen polkua kuului aina ehtoopuoleen yötä
surullinen — Fabben mielestä sydäntävihlova — vaikertelu ikäänkuin
nokikanan "niak". Olikohan leskeksi jäänyt lintu lähtenyt lammikolta ja
ruvennut heidän suuntaansa lentämään?

Samaa sumua kesti vielä, kun ratsumiehet, saaden siitä kiittää Stigiä,
mitään vaarallisempia seikkoja kokematta, pääsivät hyvin asuttuun
Slattelan laaksoon. Oli yö, eikä maisteri nähnyt ympärillään juuri
mitään. Olisi ollut täysin hiljaa, ellei joku koiran ulvahdus silloin
tällöin kuulunut sumun läpi. Kun Fabbe ilmotti: nyt ollaan perillä,
kuului huuhkajan ulisevaa huutoa.

Joku mies astui esiin pimeästä ja otti hevoset huostaansa. Fabbe käveli
Laurin edellä tuvan ovelle ja avasi sen. Takalta oven vieressä huohotti
pesävalkea, puolittain hiiltyneenä, vaisusti valaisten pöytää jolle oli
pantu ruokaa ja juomaa, kaappisänkyjä eli laskupenkkejä, joille turkkia
oli vuoteiksi levitetty, savipermantoa ja alastomia hirsiseiniä.

— Tässä tulee meidän yötä viettää, sanoi Fabbe. Tämä on yksi
vierashuoneista.

— Näyttää siltä, kuin meitä olisi odotettu, muistutti Lauri; vai onko
täällä aina vierasten vara valmiina?

— Meitä on kyllä varrottu. Kaarne ehti ennen meitä perille.

— Älä joutavia lörpöttele, sen taikauskoinen elävä!... Aijotko syödä?
Minua ei maita ruoka.

— Eikä minua. Olen liian väsynyt syödäkseni. Fabbe heittäysi pitkäkseen
toiselle penkkivuoteelle ja oli ääneti. Lauri käveli hetkisen aikaa
edes takaisin permannolla, avasi tuvan oven ja astui ulos. Aina vain
samaa heratihrua. Sen näki hän tulenhohteesta, joka valahti vastaan
oven aukosta ja heikosti punerrutti sumua. Muuten olisi ollut edessä
pilkko-pimeä. Aivan tuvanoven ääressä pohjoispuolella kasvoi mänty, ja
sen ala-oksalla roikkui jotakin, jota silmä ei helposti selittänyt.
Sieltä häämötti esiin miehen muoto, nuori mies rantalakissa ja keihäs
kädessä, sama joka otti vastaan heidän hevosensa.

— Slatte, lausui hän Laurille, ilmotuttaa, että sinä huomenna auringon
nousun aikaan olet seisova hänen edessään.

— Onko täällä Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen
tyttärensä Margit? kysyi Lauri.

— Jos sinulla on kysyttäviä, jätä ne huomiseksi, vastasi mies.

Mies meni tupaan ja otti Fabbea, joka näytti olevan nukkumaisillaan,
käsivarresta. — Tule sinä minun perässäni. Fabbe haukotteli, poistutti
itseään ja kömpi verkalleen pystyyn.

Lauri viritti päretikun palamaan ja valaisi ovesta tuota roikkuvaa
esinettä. Hän astui askelen takaperin. Hän oli nähnyt nahkakaapuun
käärityn kamalan haamun, nurin silmin, väärin suin, nuora kaulassa. —
Kuka tuo on? pääsi sana hänen suustaan.

— Sen minä tiedän, sanoi Fabbe. Se on eräs pahantekijä, joka tuomittiin
hirteen kun oli hävyttömästi omaa isäänsä rääkännyt.

— Mitä perkelettä! ärjäsi maisteri. Tietäkööt huutia! Pyydetäänkö
täällä vierasta majailemaan hirsipuun alla?

— Maassa maan tavalla, tuumi Fabbe. Jos sattuisitte nukkumaan,
ennenkuin tulen takaisin, niin hyvää yötä!

Lauri kävi taaskin permannon useampaan kertaan edes takaisin. Hän
koetti itsekseen lukea parannussaarnaa, jota aikoi pitää Slattelle. Ei
käynyt luku. Hän mietti, millä sanoin hän tarjoisi Slattelle liittoa
eräitä hankkeita varten. Ei sekään onnistunut. Hän oikaisihe penkille
ja yritti nukkua. Kului aikaa, ennenkuin unta tuli. Fabbe ei ollut
silloin vielä palannut eikä häntä myöskään näkynyt aamulla, kun Lauri
heräsi levottomasta unestaan. Aamuauringon ensi säteet loistivat
tupaan. Hän havaitsi pyhinliinan ja vesi-astian takan ääressä ja oli
paraiksi ehtinyt pestä itsensä, kun kaksi aseellista miestä, melkein
yhtä hartiakasta ja pitkää kuin hän itse, astui sisään. Toinen ilmotti
Slatten odottavan.

       *       *       *       *       *

Keskellä Slattelan saarta seisoi rinnakkain kaksi melkoisen pitkää
hirsirakennusta, joiden matalain seinien päältä korkea pystykatto
rohkeasti kohosi. Pihassa näiden edustalla näkyi ryhmittäin paljo
miehiä, mitkä jalkaväkeä, mitkä hevosen selässä. Pelkkiä rosvoja,
arveli Lauri, kummeksien hiljaisuutta joka sentään vallitsi.
Tyystemmin hän ei kuitenkaan joutanut tätä väkeä tarkastella, sillä
nuo kaksi saattajaa veivät hänet kiireesti toisen talon päätyovelle,
jonka yläpuolella hän näki naulattuna kotkan, siivet levällään. Toinen
saatturi avasi oven, ja Lauri astui sisään, muut molemmat takanaan.

Hän seisoi pitkässä salissa ja näki päädyn puolella vastapäätänsä
korotetulla laattialla liikkumattoman mieshahmon, jota valaisi
kattoikkunasta lankeava aamuvalo. Hahmo istui, keihäs pystyssä
vieressään, pöydän takana, jonka vahvat jalantolpat olivat
kuvain muotoon vuollut. Toisella kuvalla oli metallikiiltoinen
auringonsädekehä, toisella salamista tehty valokehä päänsä ympärillä ja
sotatappara kädessä. Olivatko nuo olevinaan pyhimyksiä vai epäjumalia?
Kumpina tahansa ne yhtä suuresti iljettivät Lauri Gudmundinpoikaa.
Pöydällä oli sotakirves ja sen vieressä jotain, joka näytti kahleilta.
Yläistuimen nojassa seisoi miehenmittaa korkeampi harppu.

Oliko hahmo, joka istui yläistuimen tolppain välissä, puukuva hänkin.
Yhtä liikkumaton se oli kuin ne. Halvannäköisen rautakypärin alla,
vanhanaikuista patalakin muotoa, nähtiin isot, karkeat kasvot, joita
vaot ja rypyt ristiin rastiin uurtelivat, joiden kehänä oli harmaa,
juovittain lumivalkoinen parta ja tukka, valuen alas punaisen takin
turkinkaulukselle. Hänen silmänsäkin näyttivät alussa liikkumattomilta,
jäykästi tähystäessään tuuheiden kulmakarvain alta muukalaista.

Lauri herra aikoi alentua kohteliaasti nyökäyttämään päätään, mutta
nyökkyystä syntyikin ehdottomasti — ehkäpä ukon silmäin vaikutuksesta —
keveä selänkumarrus, jota seurasi tervehdys: "Jumalan rauha!"

Tervehdykseen ei vastattu, ellei se ollut vastausta, että ukko ummisti
toisen silmänsä ja katseli Lauria toisella, johon molempain silmäin
tuimuus oli yhdistynyt.

Ilkeää äänettömyyttä. Ei viittaustakaan vieraalle istumaan. Lauri
tunsi, että tässä oli alkanut hänen ja vanhuksen välillä näkymättömin
käsivarsin painiskelit, kumpi ensin saisi päältäpainin ratkaisevan
edun. Lauri oikaisi vartalonsa ja kohotti korkealle otsansa, hyvin
tietäen olevansa mies, joka oli vallinnut, pelottanut ja kukistanut
täysinäisiä kirkkoja ja yliopistonoppisaleja.

— Oletko sinä Slatte? kysyä jyristä hän tuomariäänellä.

Ei sanaakaan vastaukseksi, mutta toinen ovenvartioista kuiskasi: Slatte.

Päivänpaiste-ruudun yli lattialla vilahti varjoja. Siitä
kattoikkunasta, joka tämän ruudunkuvan loi, räpytteli siipiä ja
kurottihe esiin pari linnunkaulaa. Kohta laskeusi kaksi kaarnetta alas
pöydälle Slatten eteen. Ne raksuttivat ja hän silitti niiden mustaa,
purppuransiniseen ja viheriään vivahtavaa sulkaverhoa. Ne lensivät
istumaan tuolintolppain päihin ja iskivät nekin silmänsä Lauriin.
Varsin kummallista! Toinen, katseltuaan häntä, päästi äänen, joka
melkein kuului kuin koiranhaukunnalta.

— Minä olen Laurentius Gudm...

— Minä tiedän kuka olet.

Puukuvasta, kun se vihdoinkin puhui, kuului selkeä, vahva, jopa
sointuisakin, vaikkei lempeä ääni.

— Laurentius Gudmundi, ja olen tullut tärkeiden asiain takia,
joista saamme kahdenkesken päättää. (Lauri osotti viittauksella,
että ovenvartiain läsnäoloa ei kaivattu), sittenkin ensin olen
kysynyt sinulta, oleskeleeko isäni Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä
Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä täällä luonasi, vai tiedätkö, missä
he nykyään ovat olentaa.

Lauri astui, tämän sanottuaan, muutaman askelen eteenpäin.

— Seisahda, käski Slatte.

Laurin otsa punastui vihasta. Äkisti ärjähti hän:

— Kuule sinä! Oletko niin älyä vailla vai onko se tahallista
epäkohteliaisuutta, ettet pyydä kunniavierasta istumaan? Minun täytyy
näin kysyä, vaikka olen tullut rauhanairuena enkä tahdo kiistaa, vaan
sopua itseni ja sinun välillä.

— Kunniavieras!

Omituinen ivaava kaiku yläistuimelta oli toistanut tämän sanan. Lauri
kävi taas kolme neljä askelta eteenpäin otsa pystyssä ja lausui, pannen
painoa sanoihinsa: Sinä kuulet mitä etupäässä tahdon tietää: onko isäni
ja sisareni täällä?

— Takaisin sille paikalle, johon käskin sinun seisahtaa! Minä en
koskaan käske samaa asiaa toistamiseen.

— Huuti, äijä! Luuletkos minun olevan sinun renkisi, hävytön moukka?
Vai luuletko kenties minun pelkäävän, sentähden, että sinulla on
ympärilläsi aseellisia pahantekijöitä? Silloin et tunne minua. Ole
siivolla ja puhukaamme järkevästi asioista! Se on meille kummallekin
parasta.

Slatte nousi seisaalle istuimeltaan ja astui alas salin lattialle.
Hän oli jättiläinen — puolta päätänsä pitempi jättiläistä Lauria. Hän
meni tämän luo. Kummankin kädet nousivat ja iskivät toisiinsa, sormet
sormien lomahan. Näytti siltä kuin olisivat keskenään päättäneet
eräällä tutulla tempulla koetella toistensa voimia. Lauri, joka pystyi
taittamaan poikki rautaa, teki pienen ponnistuksen, painaakseen
alas ukon käsiä. Ei onnistunut. Hän pusersi kovemmin. Ei onnistunut
vieläkään. Hän ponnisti kaikki käsivoimansa. Ei sittenkään. Hänen
täytyi supistaa tehtävänsä puolustukseen, ja minuutin tai pari voimat
molemmin puolin pysyivät tasapainossa. Miehet ovella katselivat
kohtausta, mielenjännitykseltä melkein hengittämättä. Vähitellen
maisterin kädet raukeina herposivat, ja tuskissaan purren hampaitaan
hän painui itsekin, ensin hiukan erältään, sitte äkkipikaa kerrassaan,
polvilleen.

— Noidanjuonta! karjasi hän. — Sinä olet itse perkele.

Slatte piti häntä kiinni siinä asennossa ja viittasi ovenvartioille.
He tulivat tuoden kahleet, kytkivät niihin tuon polvilleen painetun
kädet ja jalat oikaisivat hänen lattialle pitkäkseen, työnsivät kapulan
suuhun, viilsivät veitsellä auki hänen vaatteensa pitkin selkää ja
paljastivat sen. Slatte vihelsi ja kävi takaisin istuimelleen.

Sivuovesta tuli mies, vitsakimppu käsissään.

— Lauri Gudmundinpoika, sanoi Slatte; — minä olen tarkoin tutkinut
töitäsi, siitä asti kun ulkomailta palasit. Minä tunnen sinun
paremmin, paljo paremmin kuin luuletkaan. Sinä olet kauvan ollut
syytteenalaisena, juttusi on kauvan ollut esillä. Olen kuulustellut
puolueettomia todistajia ja arvoisan isäsi takia toivonut, että ainakin
joku niistä olisi kyennyt esiintuomaan lievittäviä asianhaaroja
toisellaisia, kuin mitä voidaan mainita minkä pahantekijän tahansa
puolusteeksi. Sillä kaikki pahantekijät ovat tyhmiä, silloinkin kun
ovat viekkaita kuin ketut, ja heillä on orjistunut tahto silloinkin
kun heidän tahtonsa on jättiläisvoimainen. Sinä olet tyly ihminen,
ja tylyytesi on etupäässä kohdannut isääsi. Sinua riivaa ylpeyden ja
vallanhimon pääperkele ja sinä vihaat rauhamielistäkin, kun et saa
häntä kukistaa. Olen sentähden tuominnut sinun hirtettäväksi. Mutta
isäsi tähden pääset nyt menemään tämä tuomio taskussasi, saatuasi
neljäkolmatta paria raippoja: kaksitoista isänrääkkäyksestä, joka on
likeltä lähennyt isänmurhaa; kuusi katalasta eläinten rääkkäyksestä,
kuusi siitä että olet hävitellyt muistomerkkejä, joita isät ovat
jälkeisilleen jättäneet hoidettaviksi ja opiksi. Säälien sukuasi olen
käskenyt rankaisua salassa pidettäväksi. Saat hiljaisuudessa niellä
häpeäsi, ellet halua itse julki jutella tästä ateriastasi.

Tuomio pantiin toimeen. Toinen ovenvartioistä laski lyömät. Sitten
sanoi Slatte: Kiinnittäkää sen hirtetyn isänrääkkääjän nahkakaapu tuon
olkapäille, köyttäkää hänet kiinni hänen hevosensa selkään ja viekää
hänet välissänne sellaiseen paikkaan, josta hän osaa mennä valtatielle!

Näin päättyi maisteri Lauri Gudmundinpojan Slattelan retki.



XXII.

ITÄMAILLE.


(_Skyttetorpissa, sittekun harpunsoittaja Svanten ruumis on laskettu
sinne hautakappeliin. Gunnar Svantenpoika istuu lavitsalla Margitin
jalkain juuressa ja kallistaa päänsä hänen polvelleen. Margit miettii_:)

    Mitä kaivannee mun rintain, miks syömmeni sykkii niin?
    Itämaillepa armahintain näkemään minä rientäisin.
    Ja jos käy kuten käyvän soisin Itämailta en palaa pois.
    Ma Saaronin lilja öisin, min armaani taittaa vois.
    Ja jos käy kuten käyvän soisin, hän kantaa mun rinnallaan.
    Ja silloin olla voisin hänen silmänlohtunaan.
    Surun teitä mun vie hän ja riemun luo Latsarin Kaanahan.
    Valovuorelle Taborin vie mun ja merelle Galilean.
    Meri käy, sen on hyrskynä pinta, soi pauhina aallokon,
    mut Davidin pojan rinta kukan valkean turvana on.
    Mesimarjana soisin olla, ihanaiseni poimia vaan,
    mesi vuotava nautinnolla hänen armailla huulillaan.
    Jyvä kypsyvä syötäväksi vain armonnälkäisten,
    jost' alttaripöydältä läksi elo uus yhä uskollen.
    Hänen ilmestystään kerran ylähältä ma varron vaan:
    voi! konsa ma taivaan Herran kanss' yhtenä olla saan.
    Ikiruumiini, sieluni liittää mun on toivoni ihanimpaan.
    Hänt' tahdon ma kielin kiittää jolt' autuustoivoni saan.



XXIII.

NUORTA LEMPEÄ.


Dagny Slattentytär, Margit ja Gunnar pyrkivät eteenpäin ruuhessa
leppien ja riippakoivujen alatse, joiden varjossa puro polveili
järvelle päin heidän uimapaikalleen siellä. Kaikessa viattomuudessa
ja ajan tavan mukaan uiskentelivat he yhdessä, uivatpa joka päivä,
oli sää mikä tahansa. Gunnar ui kahdesti kolmasti päivässä huvikseen,
mutta vielä enemmin harjotellakseen uimataitoansa, jossa hän vielä
alussa kesää oli niin takapajulla, että täytyi hävetä Dagnyn rinnalla,
joka oli aimo kaukouimari. Vielä ei hän ollut pitkälle arvannut lähteä
syvälle vedelle, mutta oli tänään päättänyt koettaa.

Heleä sinitaivas, jolla ui suvihattaroita, kuvastui yhtä sinisenä
järvessä. Kaksi maailmanpuoliskoa, ylempi ja alempi, sulatettuina
näköpiirin reunasta emaljiraidalla yhdeksi eeteripalloksi, jonka
kehästä ylt'ympäriltä ulkoni esiin niemiä ja kärkiä, ilmaa päällänsä ja
allansa, puunlatvoja ylöspäin ja alaspäin.

Ruusupensaita kasvoi taajassa tuolla puolen nurmikkoa, jolle
päivänkukkia oli sirotettu. Nurmelle nuori väki riisui vaatteensa.
Ympäristön lintumaailma näkyi jo hyvin tuntevan heidät. Ei mitään
varotushuutoa kuulunut kaakottelevain heinäsorsain parvesta, jotka
poikasineen uida pulikoivat ja sukeltelivat ulpukkain keskellä ruovikon
reunassa nuolen kantamissa, kun lintujen kuuluville ehti tyttöjen ja
Gunnarin pakina ja nauru ja airojen loiske. Suovarpunen, kiikkuen
kaislan korrella veden päällä, lauloi lorunsa loppuun, ennenkuin lähti
lentoon laskeakseen alas pajupensaaseen rannalla.

Kasvot, niskat ja kädet ruskettuneina, muuten hehkivalkoisina,
kahlasi nuorta immen ihanuutta ja pojan soreutta laitoon rantaveteen,
joka päivänpaisteessa kimalteli kellervällä hiekkapohjalla. Margit
seisahtui, kun vellova vetonen valeli hänen vyötäisiään ja suortuviaan.
Dagnyn ja Gunnarin olkapäät peittyivät välkkyvään vihmatyrskyyn, kun
he, ripeillä kättenvedoilla halkeillen veden kiiltokalvoa, uivat yhä
ulommaksi.

— Mitä? Uskallatkos tulla näin kauvas, Gunnar! Se on oikein, reipas
poikani! Vielä vähän edemmäs! Mutta pysy likellä minua. Jos väsyt, pane
kätes minun hartioilleni.

He pitkittivät. Dagny näki pojan pystykkäästä asennosta, tyynestä
hengityksestä ja vilppaasta katseesta, että uintia vielä voitaisiin
jatkaa vähän matkaa.

Mutta Margit, joka jäi seisomaan hietapohjalle, katseli uintia
enenevällä levottomuudella ja häntä suututti Dagnyn kehotus, joka
selvänä kajahti hänelle ääntäjohtavaa vesikalvoa myöten. Hän huusi:
Gunnar, käänny!... Käänny takaisin!... Etkös kuule?... Käänny takaisin!
Jollet kohta käänny, niin, totta Maarian, minä annan sinulle selkään...
niin, selkään, kuules!

— Ohoh, kuules vaan Margitia! Katso taakses Gunnar! Kas vaan kun se
siellä seisoo ja räpyttelee käsivarsillaan, niinkuin kana siivillänsä,
kun sen kasvatti, ankanpoika, on karannut siltä vesilätäkköön eikä
eukko tohdi mennä perään! Oikein naurettavaa! Mutta käännytäänpäs
takaisin, ettei tuo suutu!

Kun heitä alkoi pohjata, sanoi Margit nyreästi: — Dagny, sinä teet
rumasti siinä, että houkuttelet lasta niin kauvas syvälle ja niin
kauvas minun luotani.

— Lasta! Onko neljäntoista-vuotias poika lapsi?

— Ei hän ole vielä kahtakaantoista täyttänyt

— Sen tiedän, mutt'en välitä, milloin hän on syntynyt Olen nähnyt
neljäntoista-vuotisia poikia, jotk'eivät ole niin suuria ja edistyneitä
kuin hän. En minä häntä houkutellut; hän tuli itse. Ja kaiketi hänen
pitää oppia uimaan.

— Kyllä sitä matalassakin vedessä oppii. Samahan se on, onko jalkain
alla vettä kyynärän verran vai sadan.

— Mutta hänen pitää myös oppia jotain jota ei opita matalalla uidessa.
Hänen pitää oppia uskaltamaan ja koettelemaan voimaansa vaaran tilassa.

— Sinäkös osaat viisastella! Sen minä vain tiedän, että jos tähän
tapaan jatketaan, ei minulla ole mitään iloa uimisista. Onko se
kilttiä sinulta jättää minut yksin tänne? Olihan meidän niin hauska
ensipäivinä, kun ilakoimme ja loiskimme täällä yhdessä kolmisin. Voiko
kauniimpaa permantoa ajatella kuin tämä hietapohja? Niin pehmoinen,
vieno ja puhdas, ja katsos päivän valokiemuroita, jotka siinä
vilotteievat!

— Hauskaa oli, sanoi Gunnar, mutta nyt tekee kuitenkin mieleni uimaan
ulommas. Minä tahdon uida yhtä hyvin kuin Dagny ja paremminkin.

Tänään uimatoverit eivät kirmailleet päälleen pukiessa, niinkuin
muulloin tekivät, kun lähtivät juoksemaan siepaten vaatteita toisiltaan
tai tekivät milloin mitäkin kujeita. Gunnar kun näki tyttöjen olevan
pahalla tuulella ja kina mielessä, heitti verhot ylleen ja kiirehti
pois polkua myöten pitkin puron pengertä ja heilimöivän ruispellon
reunaa, jossa sinikaunot koreilivat ja Gorm tuli häntä vastaan,
häntäänsä hieputellen.

Lähtiessään rannalta, tytöt eivät kävelleet käsikädessä eikä pitäen
toistaan vyötäisistä.

— Dagny, kun näin sinut ensikerran, näytit mielestäni jäykältä,
ylpeältä poikanulikalta, joka tahtoo muka miehenä uljastella.

— Vai niin! Hyvänpä vaikutuksen teinkin minä mieleesi. Ja kun minä
sinut ensikerran näin, näytit sinä minusta tyttömäiseltä, ja koska
luonnossani on joku määrä poikaa, pelästyin sitä mahdollisuutta, että
ehkä vielä rakastuisin sinuun. Olinkin jo rakastumaisillani, mutta
onneksi siitä ei sen enempää tullut.

— Seuraavana yönä uneksin sinusta, Dagny. Olimme seisovinamme järven
rannalla. Sinulla oli tuo punalakki päässäsi ja lyhyt hame ylläsi;
kasvosi, käsivartesi ja sääresi olivat ruskeat kuin intiaanin. Sinä
vedit kaksi piirtoa hietaan ja kysyit, jaksaisinko minä hypätä
yli välimaan. En jaksanut, mutta sinä otit kädestäni ja me lentää
harppasimme siitä yli kauvas toiselle puolen. Mitä se uni merkinnee,
en tiedä, mutta sitten olin rakastua sinuun. Voi kuinka ikävää, ettei
siitä mitään tullut. Sanoit sulia olevan kaksi veljeä. Missä ne ovat?

— Varmaan Jumalan luona.

— Ovatko ne kuolleet?

— Isä lähetti ne molemmat pois Saksaan auttamaan talonpoikia näiden
sortajia vastaan. Toinen kaatui sotakentälle; sen tiedämme toisen
kirjeestä, jonka Knipperdolling niminen saksalainen toi meille. Toista
ei ole enää kotia kuulunut, ja isäni on oman tietonsa lähteestä saanut
tietää, että hänkin on kaatunut.

— Se oli kauheaa. Surit kai heitä kovasti?

— Surin, mutt'en kauvan. Isäni oli puhumatta ja syömättä kaksi
vuorokautta. Sitten ylisti hän Jumalaa poikiensa kauniista kuolosta,
söi, joi, lauloi ja soitteli ja ryhtyi jälleen toimiinsa. Kun näin
hänen iloitsevan, ilostuin minäkin.

— Olivatko veljesi kauniita?

— En ole niiden vertaisia ikänä nähnyt enkä sentähden luultavasti
koskaan olisi voinut mieheen mielistyä, ellen olisi sattunut Gunnaria
näkemään.

— Häpee! Onko Gunnar mies? Onko sulla semmoinen rakkaus Gunnariin,
kuin mieheen? Olen sitä väliinsä pelännyt, mutta etkös häpee semmoista
tunnustaa?

— En vähääkään. Semmoinen minulla on rakkaus häneen. Etkös ole sitä
huomannut? Hänestä tulee minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa.

— Sinä olet häpeemätön, Dagny, julki jumalaton pakana, se on ilmeinen
asia.

— Älä suoruutta rumasti nimittele. Sinä kysyit, minä vastasin
vilpistelemättä. Slatten tytär ei valehtele koskaan.

— Hämmästyn tunnustustasi, vaikka olenkin sitä aavistanut ja nähnyt.
Sillä et ole saanut salatuksi, että olet häneen hullastunut, ja olet
siksi parempaa tuntoa vailla että saatat hänenkin itseesi hullastumaan.
Aijotko heti kosia? Ja koska aijot naimisiin mennä? Se tapahtuu kai
viivyttelemättä, lisäsi Margit pisteliäästi.

— Naiminen on tietysti tulevaisuuden asia. Kosiminen on tarpeeton.

— Oletko ajatellut, että olet viittä vuotta häntä vanhempi?

— Entäs sitte? Mitäs pahaa siinä on? Näillä paikoin on aivan
tavallista, että vaimo on miestään vanhempi, ja isäni sanoo sen
poikkeustiloissa käyvän päinsä ja tässä on poikkeustila. Luuletko
hänen siitä ehkä onnettomaksi tulevan, että minä vanhenen ennen
häntä? Se on mitätöntä luuloviisautta, jolle minä huudan hyi! Hänen
ei tarvitse koskaan nähdä minua vanhana. Sitä paitsi pitää miehen
ja vaimon tuntea toisensa varhaisesta nuoruudesta asti, niin että
tietävät toinen toisensa viat ja siitä huolimatta rakastavat toisiaan.
Tällainen tulee väli olemaan Gunnarilla ja minulla, sillä minä en
laske häntä käsistäni. Minä olen nyt ja vasta hänen opettajansa ja
ohjaan häntä oppimaan hyviä ja kaunistavia taitoja. Minä osaan runoja
ja muinaistaruja, osaan kauniita sananlaskuja ja elämänsääntöjä, osaan
panna nyrjähtyneitä jäseniä tiloilleen, osaan sitoa aseitten tekemiä
haavoja, tiedän satojen yrttien avun sairaille ja terveille, osaan
metsästää, hiihtää suksilla ja liukua luistimilla, käytellä miekkaa ja
keihästä niin taitavasti että torjun iskuja ja pistoja, osaan ampua
nuolilla ja vasamilla, osaan ratsastaa ojain ja aitojen yli, osaan
uida ja osaan painia. Kaiken tämän opetan minä hänelle, niin että hän,
vetää vertoja minulle, jopa voittaakin minun. Kansalta täällä oppii
hän maanmiehen töitä. Heikki Fabbe voi opastaa häntä sepäntöihin,
nikkaroimaan ja veistämään puuta. Sinun pitää opettaa häntä kanteloa
soittamaan. Ja jos Gudmund mestari tahtoo opettaa häntä piirustamaan ja
maalaroimaan, ja jos kaikki koetamme antaa hänelle hyviä esimerkkejä
puheissa ja töissä, niin arvaanpa tästä karttuvan yltäkyllin tointa
sekä meille että hänelle. Hänen pitää olla alati toimessa — kuitenkin
niin että hän joka päivä saa olla vähän aikaa omin päin, voidakseen
omin silmin nähdä ja havaita mitä maailmassa hänen ympärillään on
merkillistä sekä sen johdosta ajatella ja kääntyä omaan itseensä. Tämän
sanoo isäni olevan hyödyllistä.

— Ja osaapa Gunnar, sanoi Margit, latinaakin. Sen on herra Sven hänelle
opettanut. Sitä sinä et osaa.

— Osaanpa hiukan. Kuulepas tämäkin pätkä:

    Qua nemora, aut qui vos saltus habuere puellae
    Najades, indigno cum Gallus amore periret?

— Keltä tuon olet oppinut? kysyi Margit.

— Arvaa!

— Isältäskö? Osaako hän latinaa?

— Hän osaa, luulen ma, kaikkia, siis latinaakin, vaikk'en ole sitä
häneltä kysynyt. Ei, ei hän sitä mulle opettanut. Etkös arvaa?

— En, mutta osaan minäkin latinaa. Kuules nyt! _Amabo, amabis, amabit,
amabimus_. Keltä luulet minun sen oppineen!

— Sen sieppasit korvaasi, kun Gunnar luki läksyjänsä Sven herran
kuulusteltaviksi.

— Ja sinä sieppailet latinaasi, istuessasi värttinän ääressä tai
kangaspuilla, samalla kun Gunnar makaa lattialla isänsä kirjain ääressä
ja lueskelee ääneensä. Kutomakamarissa hän aina lukee, kun sinä vain
siellä olet. Sinä olet lumonnut hänen, pakana...

— Ja hän minun. Kun hän on poissa, ikävöin häntä.

— Onko hän lukenut sinulle mitään laulujansa?

— Mitä sanot? Runoileeko hän lauluja? Siitä minä en tiedä mitään.
Luulinpa, että hän uskoisi minulle kaikki.

— Eipä uskokaan. Hän ei uskalla lukea niitä sinulle, sillä hän käsittää
kyllä laulunsa olevan lapsellisia ja vajavaisia jäljennöksiä isänsä
lauluista. Minä en niitä ihaile eikä hän siitä välitäkään. Hän on
minua kohtaan avonaisempi kuin sinua. Minulle näyttää hän itsensä
virheineenkin. Saattaapa hän hyvinkin herkästi närkästyä moitteista.
Sinun silmissäsi tahtoo hän näyttää täydelliseltä.

— Sehän oivallista onkin, päätti Dagny. Minä ulkokultailen samoin hänen
edessään. Valvon itseäni ajattelemasta mitään pahaa ollessani hänen
lähellään. Hiljaisetkin ajatukset saattavat toiseen tarttua, sanoo
isäni. Isäni itse kykenee johtamaan hiljaisia ajatuksiaan toisten
sieluihin, jopa pitkänkin matkan takaa, kun niin tahtoo. Täällä meidän
luonamme Gunnar paremmin kuin muualla säilyy tahrautumasta likaan.
Tiedätkös mitä? Isäni on niinä vuosina kuin minä muistan, hirtättänyt
kolme miestä siitä että lauloivat siivottomia lauluja...

— Herra varjele! Ainoastaan siitä?

— Onko se sinusta "ainoastaan"? Yksi ainoa semmoinen laulu riittää
todistamaan mädännyttä sisua. Seurustelu ihmisen parissa, jota rivous
hauskuttaa on ikäänkuin söisi ruttotautisen raatoa. Ken Gunnarin aikana
päästää rivon sanan suustansa, sen minä muitta mutkitta kuristan
kuoliaaksi. Mitä rivous tekee? Se pilkkaa, tallaa naurun-alaiseksi ja
tahraa mitä maan päällä on pyhintä: rakkauden. Minä tahdon omakseni
puolison, joka tahtoo olla sielultaan puhdas, tahdon jaloja syleilyksiä.

Margit tunsi hehkuvan halun suudella Dagnyä ja suudella toistamiseen.
Mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi salaperäisesti:

— Sinä et tiedä, missä suhteessa minä olen Gunnariin. Jos sen olisit
tiennyt, et olisi koskaan lemmenkateudella minua karsastellut.

— Minä sinua lemmenkateudella karsastellut? Sitä en ole koskaan
tehnyt. Mutta totta on, että Gunnar on tahtonut herätellä minussa
lemmenkateutta sinua kohtaan. Milloin hän vaan tahtoo panna minua
koetukselle, näyttää hän minulle kylmäkiskoisuutta ja etsii sinun
seuraasi. Tuon oivallan aivan hyvin, ja samalla nautin ja kärsin
siitä. Voi kuinka tuommoinen rakkauden kangas, kun siihen on sinne
tänne kuteiksi pistelty pientä lemmenkateuden itsensäkiusaamista, on
somaa! Isäni, ihmeellinen mies ja paljo kokenut, sanoo että rakkaus
hennoimmillaan, kun se ei vielä ole tulta suoniinsa saanut, on
suloisinta kaikista, ja että siitä jää vielä vanhuuden ikää ihastuttava
muisto. Hän sanoo sen olleen ennen tavallisempaa kuin nyt, ja hän on
laulanut erään muinoin siitä sepitetyn runon. Mutta mistä suhteesta
sinä puhuitkaan?

— Minä olen Gunnarin hengellinen äiti.

— Olitko hänen kumminansa?

— En... Margit kertoi niitä Svante harpunsoittaja kerran sanoi, kun
pyysi häntä, jos hän, isä, sattuisi ennen aikaansa kuolemaan, äidin
sijasta holhomaan Gunnaria, ja otsaa suudellen vihki hänet hengelliseen
äidinvirkaan...

— Sinä minun anoppini! sanoi Dagny ja pani käsivartensa tytön
vyötäisille. — Sanopas, etkös myös olisi tahtonut olla harpunsoittajan
hengellinen puoliso.

— Minä olinkin, sanoi Margit.

— Rakastitko häntä?

— Kyllä, niinkuin lapsi rakastaa ja ihantelee ystäväänsä.

— Kuinka kaunis hän oli kuolleena! Hänen kasvonsa näyttivät minusta
säteilevän, kun olin pessyt ne veristä puhtaiksi.

Margit hyrskähti itkuun. Dagny sanoi: Isäni on laulanut minulle
muinaisrunon, joka varottaa liian katkerasti kuolleita suremasta.
Murehtijan kyyneleet tuntuvat jääkylmältä yökasteelta vainajan
rinnalla, ja hän kärsii rakastavan sydämelle tuottamastaan
kärsimyksestä. Toinen muinaisruno kehottaa meitä olemaan iloisia ja
hyviä kuolemata odotellessamme. Miten tämä on mahdollista, jos liiaksi
murehdimme poismenneitä tai kammomme omaa kuoloamme?

Margit pyyhkäisi pois kyynelensä ja virkkoi: Dagny, minä rakastan sinua
ja annan sinulle siunaukseni kerran solmittavaan liittoosi Gunnar
Svantenpojan kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle jotakin, joka
nyt huolestuttaa minua sinun onnesi tähden. Gösta kuningas on Niilo
Arvinpojan neuvosta määrännyt minun isäni Gunnarin holhojaksi — sen
tiedät — mutta käski samalla että Gunnar, tultuaan 21 vuoden ikään, on
lähetettävä hoviin.

— Siihen on vielä yhdeksän vuotta, ja kun se päivä tulee, olen minä
kuollut — ja Gunnar myös.

— Taivaan Jumala! Mitä sanotkaan!

— Minä tiedän sen. Olen nähnyt sen näyissä. Olen nähnyt sen
Noitakedolla. Minä olen kaukosilmäinen, se on sukuperintöä pakanuuden
ajoilta. Minun suvussani on ollut suuria tietäjä-naisia. Isäni tietää
sen myös. En minä ollenkaan sure, että täytyy kuoltani nuoruuden
ijässä. Mutta ennen kuolemaani tahdon äitinä saada pojan, jossa on
yhtynyt minun esi-isäini ja Gunnarin esi-isäin jalo veri. Sitä tahtoo
isänikin. Margit, Margit, miksi itket? Iloisena ja hyvänä ihminen
kuolemaa odottakoon!



XXIV.

LAURI MAISTERI MATKUSTAA ULKOMAILLE


Oli tuskin kuutta viikkoa kulunut Lauri maisterin seikkailusta
Slattelassa, kun hän ja äitinsä olivat matkalla ulkomaille.

Slattelasta palattuaan ei Lauri näyttänyt silmiään Jönköpingin
asukkaille. Hän oleskeli Kortebossa Margareeta rouvan kanssa.
Saarnaajatoimistaan hän luopui. Ainoat henkilöt, joiden seurassa hän
nyt liikkui, olivat pormestari Niilo Arvinpoika ja kirkkoherra Sven, ja
näidenkin luona kävi hän iltahämärissä, kartellen kohtaamisia kadulla.

Hän aavisti, että Sven herra ylläpiti yhdyssuhteita Gudmund mestarin
kanssa. Kirkkoherra kirjotti paraillaan saarnaa maisterin tullessa
sisään, eikä näyttänyt juuri tulosta ihastuvan.

— Te tiedätte, herra Sven, missä isä ja sisareni oleskelevat, ja teidän
tulee sanoa se minulle.

— Enpä varmaan tiedä, lieneekö se minun velvollisuuteni. Hän matkusti
pois, saadakseen jonkun aikaa nauttia lepoa.

— En minä tahdo hänen lepoansa häiritä. Olen lakannut toivomasta
voivani pelastaa häntä ja heitän hänen sielunsa Jumalan käteen. Jos
aikeenne on salata minulta hänen olopaikkansa, niin suottehan kumminkin
minulle sen avun, että toimitatte meidän välillämme kulkevia kirjeitä
perille. Tässä on äidiltäni hänelle kirje, jossa äiti pyytää lupaa
saada seurata minua matkalla ulkomaille. Tämä on välttämätöntä, sillä
äiti ei saata elää minusta erillään, enkä minä tahdo häntä jättää. Ei
kirjeessä muuten ole mitään, josta isän rauha voisi häiriytyä. Se on
täynnä kiitoksia ja rakkaudenvakuutuksia. Itse kielsin häntä ollenkaan
moittimasta isän itsepäisyyttä, koska siitä ei kuitenkaan hyötyä olisi.
Ja tässä on kirje minulta, joka ei sisällä muuta kuin ehdotuksia
taloudellisten asiain järjestämiseksi. Ei sanaakaan muuta. Ne asiat
on muuten Niilo Arvinpoika ottanut hoitaakseen yksissä neuvoin isän
kanssa. Tahdon pois täältä suurten tapausten näkymöille.

Kirkkoherraa ihmetytti maisterin sanat ja lyhyen juttelun jatkuessa
säyseni hänen puhetapansa ystävällisemmäksi. Laurissa näkyi hänestä
tapahtuneen äkillinen muutos. Hän ei enää niin kovin rehennellyt, ja
ääni oli jo alennut melkein muitten tasalle. Oli katsekin muuttunut
— eipä kuitenkaan kauniimmaksi. Entistä kylmää, röyhkeää ylpeyttä
ei näkynyt, mutta sen sijaan silmässä paloi synkkä hehku, joka Sven
herrasta näytti kamalalta.

Sven herra vei kirjeet Talavidiin, ja noin kymmenen päivän perästä tuli
Birgit tuoden kirjeitä Gudmund mestarilta ja Margitilta — sydämellisiä,
herttaisia kirjeitä Margareeta rouvalle, ystävällisiä Lauri herralle,
jonka taloudelliset tuumat hyväksyttiin samalla kuin hän sai isältä ja
siskolta onnentoivotuksia matkallensa.



XXV.

SLATTE.


Lokakuu oli käsissä. Oli ehtoo pimeä ja tuuli kävi. Iso valkea palaa
loimotti takalla Skyttetorpin maalarimajassa. Pöydän ympärillä
istuivat Gudmund mestari, Margit, Joulf Slatte, Dagny ja Fabbe.
Gunnar oli Dagnyn käskystä äsken vastahakoisesti käynyt vuoteelle,
istuttuaan kauvan tarkasti kuunnellen Joulfin juttuja. Vanhat kaapit
olivat entisestä maalarimajasta siirtyneet uuden seiniä koristamaan.
Ne oli mestari itselleen pidättänyt sekä myös entisen lastenkamarin
huonekalut. Kaikki muu irtain tavara hänen talontilallaan oli myyty tai
piti kohta myytämän. Seinällä riippui "Kirkastus Taborilla" komeissa
kehyksissään — Gunnar oli saanut sen omakseen — ja alla oli hyllyllä
pienoiskuvilla sievistetty kokoelma harpunsoittajan lauluja.

Gudmund oli muutamia päiviä sitten uudestaan ryhtynyt maalaustoimiinsa.
Arvi Niilonpojalta oli tullut — kirje, kokonaisen kirjan mittainen,
virkeä, iloinen ja juuri semmoisia tietoja täynnä, jotka olivat omansa
mestaria ilahuttamaan, ne kun koskivat rakennuksia, maalauksia ja
kuvateoksia. Yksi uutinen oli siinä odottamaton, ja mestari tahtoi
tuskin uskoa sitä. Arvi oli Venedigissä ollessaan sattunut näkemään
breviarion, jonka kardinali Grimani 500 kultaguldenista oli ostanut
matkustavalta kauppiaalta ja testamentannut tasavallalle. Siinä
oli paljo pienoiskuvia ja niiden tekijöiksi mainittiin kuuluisat
taideniekat Hannu Memling ja Gerhard Gentistä ja Livin Antverpistä.
"Mutta arvaapas kummastukseni", kirjotti Arvi, "kun breviarion
kahdella loppulehdellä, joiden piti oleman Memlingin tekoa, tapasin
vanhoja rakkaita tuttuja sinun maalarituvastasi, setä Gudmund. Sinähän
ne oletkin maalannut, tuon jalon pyhän neitsyen, tuon suloisen
Kristuslapsen, tuon kauniin maiseman, jossa väritunnelma on omalta
kotiseudultamme." Lopussa kirjettä sanoi Arvi kovin kärsivänsä
kotikaipuuta ja ikävöivänsä mestarin lempipuuta ja venelaituria,
maalarimajaa ja Margitia.

— Lempipuuta hän ei koskaan enää saa nähdä, eikä vanhaa maalarimajaa,
huokaili Gudmund mestari ja lisäsi: minua pelottaa pelkkä ajatuskin
nähdä vielä vanhaa talontilaani. En milloinkaan enää minä sinne
jalallani astu. En tahdo sen häviötä näkemällä samentaa sen entisen
olon muistoa.

Se taulu, jonka maalaamisessa mestari paraikaa työskenteli, saatuaan
siihen aatteen Margitilta, kuvasi juuri tuota vanhaa taloa pihoineen,
kadun puolelta päin, siinä kun lempipuu levitteli lehviänsä kevään
vihannuudessa. Aidakkeen eteen aikoi hän ryhmäksi yhdistää "Suoraan
sydämestä" liiton jäsenet: Svante tohtorin, Sven herran ja esimunkki
Mathiaksen. Ristikkoportilla tulisi seisomaan Gorm hieputellen häntää
tervetuloksi. Avoimesta päätyakkunasta piti Margitin päällään nyökyttää
jäähyväisiä matkapuvussa olevalle Fabbelle. Mestari iloitsi kuin lapsi
sommitelmastaan, ja suurella innolla hän työskenteli maalauspöytänsä
ääressä.

Slattelle oli Gudmund mestari kertonut, millaiseksi hän, ennenkuin he
tutustuivat, ajatteli tätä. Kummallinen jättiläismäinen ukko naurahti
joskus tuolle haavekuvalle, jonka mestari samoin kuin Jönköpingiläiset
yleensä ja monet muutkin olivat luoneet itselleen hänestä. Senjälkeen
Slatte, viittaamatta milloinkaan itseensä, kertoi, mitenkä sille
seudulle oli väestöä kokoontunut asumaan, millaisia ihmisiä siinä oli,
millä ehdoilla se siellä oli ruvennut toimeentulemaan ja viihtymään.
Tässäpä usein ilmeni omituisia mielipiteitä. Vallanpitäjät, sanoi hän,
unohtavat liian usein sen säännön, että kaalinkanta on karsittava
kasvaakseen kuvulle. Häjynilkiset voudit ja rälssimiehet ovat
pakottaneet ahkerimpia talonpoikia jättämään talonsa ja karkaamaan
erämaihin. Niistä, jotka olivat tuomitut tai itsensä tuominneet
kolkkoon korpeen, oli lähes kolmasosa roistoja, muut jotenkin siivoja
ja säädyllisiä ihmisiä. Roistoista ei ollut enää elossa ketään Slatten
läänissä; hamppunuoran sanoi hän siirtäneen heidät siihen maahan,
josta heidän sieluillaan on odotettavana uudestaan pääsö tänne
maan päälle toisten olojen ollessa ja ehkä paremmilla menestyksen
toiveilla kuin edellisellä kerralla. Mitä pikemmin ihminen, rikoksiin
mielistyttyään, saapuu elämänsä päähän, sitä parempi hänelle itselleen.
Pahuus juurtuu sitä syvemmälle sieluun, kuta kauvemmin se saa vallita.
Eikä Slattenmailla ole lapsiakaan monta semmoisista vanhemmista.
Turmeltunutta verta ei pitäisi saada sekaantua nuoren vasta-syntyneen
yhteiskunnan suoniin. Pahantekijäin idut ovat rikkaruohoa. Huonoista
seipäistä syntyy huonoa aitaa. Kuitenkin on tässä meneteltävä varovasti
ja katsottava eräitä merkkejä lapsessa, sillä toisinaan tapahtuu,
että turmeltuneeseen sukuun ilmaantuu lapsensielu, joka on määrätty
luomaan sukuun uutta, virkeää elinvoimaa. Samoin on yhteiskunta
suojeltava perinnäisten tautien leviämiseltä sekä perinnäiseltä halulta
laiskuuteen ja maankuljeskeluun. Hän sanoi tietävänsä varjeluskeinot
ja käyttävänsä niitä; mutta mitä ne olivat, ei hän maininnut, ne,
joille niitä oli käytetty, eivät olleet huolineet niistä kielitellä.
Kaikesta tästä haasteli hän niin tyvenesti ja kylmäverisesti, että
Gudmund mestaria värisytti ja hän oli kuulevinaan leppymättömän
kohtalon puhuvan. Eräs epäluulo nousi hänen mieleensä, ja hän kysäisi:
Joulf Slatte, ettehän tahdo että semmoiset sikiöt, jotka syntyvät
maailmaan rujotilassa tai viallisina, pitää pantaman surmille, kuten
pakanallisten esi-isäimme oli tapana tehdä?

Joulfin mahtavista silmistä leimahti. — Pakanallisten esi-isäimme
syyksi pannaan valheita. Uskotaan heistä munkkien hävyttömiä ja
typeriä tarinoita. Meidän aateliskartanoissa, talonpoikaistuvissa ja
nunnaluostareissa surmataan useampia, maailmaan terveinä ja kauniina
tulleita lapsia, kuin mitä esi-isämme heittivät korpeen kuolemaan
viallisia ja sairaita. Koska isänvalta oli rajaton, pidettiin sikiön
surmille heittoa laillisena, mutta myös häpeällisenä, vaikkapa kovinkin
hätä olisi sitä vaatinut. Ja jäihän heitetyille vielä pelastuksen
toivoa. Olen lukenut jotain sotilasvaltiosta, jossa heikot ja
kivulloiset lapset heitettiin korpeen, jotta väestö säilyisi terveenä
ja sotakelpoisena. Tämän kohtalon vältti eräs ontuva poika, josta
sitten tuli kansansa etevin sotapäällikkö. Mitä ihanimmat sielut
saattavat, tajuamatonten voimain leikkiessä tai korkeamman tahdon
koetellessa, joutua asumaan rujoihin ruumiisiin. Ja sen yhteiskunnan
sanon minä kelpaamattomaksi elämään, missä ei laupeus heikkoja kohtaan
ole koko rakennuksen perusteena. Mutta laupius senkin toimia ohjaa,
joka polttaa pois paiseita ja leikkaa pois mätäisiä jäseniä.

Slatte sai siitä aihetta puhumaan lainkäytöstä. Hän harrasti, mikäli
silloiset olot vaativat, perin innokkaasti sitä mitä myöhempinä aikoina
on lynch-laiksi kutsuttu; mutta ei sanallakaan maininnut että hän
itse oli maanmainio käyttämään ja täyttämään lynch-lakia sen koko
avaruudessa. Ja eihän sitä tarvinnutkaan huomauttaa. Mutta ei kukaan
tiennyt, kuinka suurta arvoa Gösta kuningas antoi tälle Smoolannin
hovioikeustolle, jonka Slatte omalla uhallaan oli asettanut ja
jonka ainoana jäsenenä hän itse oli. Sen oikeusten päätökset olivat
nerokkaita ja tarkoin harkittuja. Se kansa, sanoi Slatte, on varmaan
menettänyt urhoutensa ja oikeudentajuntansa, joka veltostuneen tai
väärinkäytetyn tuomarivallan nojassa sallii konnien polkea kirjotettua
ja omantunnon lakia.

Mahtava ukko nousi pystyyn ja toivotti hyvää yötä. Häntä nähtiin
harvoin Skyttetorpissa, sillä hänellä oli paljo toimia ja katsottavia.
Mutta tulipa niitäkin iltoja, jolloin hän Gudmund mestarin lieden
ääressä puhui korkeimmista asioista, synnyistä syvistä ja hämäristä
ongelmista, jopa niin että mestari istui ihmeissään, ikäänkuin
lumottuna, kun hänen editsensä liikkui valtavan suuria kuvia, maisemia
ja tapauksia senlaatuisia, joita Dante loihti ilmiin longobardein
sumentuneista satuilmoista, kertoellessaan vaellustansa helvetin ja
kiirastulten lävitse.

Kummallinen oli vaan yksi seikka. Slatte ei koskaan puhunut omasta
itsestään, mutta se kyllä tapahtui, että hän ikäänkuin sekotti itsensä
ja jonkun esi-isistään toisiinsa. Muistomerkeistä puhuttaissa, joita
hän tiesi heidän pystyttäneen, lausui hän kerran: "Se riimukivi jonka
minä pystytin Kortebossa", ja toisen kerran: "se riimukivi jonka
pystytin Rökissä".



XXVI.

NOITAKETO.


Dagny ja Margit seisoivat Skyttetorpin vähäisellä venelaiturilla.
Kauniin syyspäivän aurinko oli laskenut rusopilviin. Kaiken päivää
oli taivas sinisenä helottanut, sen laella leijaili vain siellä
täällä pehmeämuotoisia pilvenhattaroita. Nyt tuikki tähdet pieninä
ja säkenöiden. Tästä Dagny, joka tiesi ilmat, ennusti kaunista
syysyötä; ja Margitin ehdotukseen, että lähdettäisiin soutelemaan
järvelle, suostui hän sitä mieluummin, koska kuun piti kohta nouseman
taivaanrannalle. He istuivat vieretysten kumpikin aironsa ääreen.

— Nyt ehdottaisin sinulle jotakin, sanoi Margit

— Mitä niin?

— Onhan Noitaketo tuollapäin. Soudetaan sinne. Eihän sinne pitkä ole.

— Vaikkapa, jos niin tahdot. Mutta muuten se on paikka, missä ei kukaan
mielellään käy yöllä. Kaikki sitä pelkäävät, vaikk'ei oikeastaan kukaan
paitsi isäni tiedä miksi. Lehmiä ei sinne koskaan päästetä laitumelle.

— Kai sinäkin siis tiedät tuon pelon syyn?

— Tiedän. Keto oli pakanain aikana pyhä. Ainoastaan vihityt
tietäjänaiset saivat käydä siellä. Sieltä nousee toisinaan maasta
höyryjä, joiden luultiin herättävän ennustusvoimaa. Tuolta vuorelta
näkee Noitakedon yliyltänsä. Olen itse useasti nähnyt keveän
vaaleansinisen usvan peittävän sitä, vaikk'ei sumun jälkeäkään ole
muualla näkynyt. Eikä kuitenkaan maa siinä ole vesiperäistä.

— Olethan enemmänkin tehnyt. Olet sumun voimaa koetellut.

— Niin, muistan sanoneeni sen sulle.

— Minä vihaan tuota ketoa. Sieltä se on kotoisin tuo kauhean surullinen
luulosi, että sinun täytyy kuolla nuorena ja Gunnarin samoin. Onko
sinulla oikeutta semmoista puhua? Sehän on pakanallista.

— Joutavia! Eihän Noitaketo tuota minulle sanonut. Siellä minulle vain
tarpeettomasti vakuutettiin mitä ennestäänkin tiesin. Niin, sainhan
sieltä sentään vähän lisääkin siihen mitä jo ennestäni tiesin: minulle
ilmotettiin että Gunnar ja minä kuolemme samalla hetkellä ja toistemme
seurassa — hän ehkä muutamaa silmänräpäystä ennen minua. Saattaako sitä
sanoa surulliseksi? Minulle se on ilahduttavaa. Kahdeksan rikkaasti
elettyä vuotta on kauniimpi ajanjakso kuin kahdeksankymmentä köyhästi
kitkutettua.

— Minä en usko noita ennustuksia. Isäni on suorastaan kieltänyt minun
niitä uskomasta, ja siitä asti olen taas alkanut iloita. Isäni ei usko
muita ennustuksia kuin raamatullisia, ja raamatun sanoo hän todistavan,
etteivät edes jumalanmiestenkään, pyhäin profeettain ennustukset,
aina ole toteen käyneet. Sen sai Joonas kokea. Olihan itse herramme
Jesuksenkin silmiltä viimeisen tuomion tulon aika verholla peitetty.
Sitä aikaa ja hetkeä ei tiedä kenkään, eipä Poikakaan, vaan Isä
yksinänsä. Mahdotontahan on ihmisymmärryksen yksinään nähdä sitä, mikä
ei ole olemassa. Tulevaisuus ei ole olemassa, se syntyy syntymistään
hetki hetkeltä.

— Ei menneisyyttäkään arvella olevan. Ja kuitenkin katsoo silmämme
siihen likemmäs tai edemmäs.

— Se on helposti selitettävissä. Onhan meillä muisti. Mutta
tulevaisuutta ei muisteta.

— Ehkä tulee joku iltahetki, jolloin meidän molempain isät takkavalkean
loistossa sattuvat juttelemaan siitä seikasta, ja silloin saanet
parempaa selkoa, kuin mitä minä voin antaa, näistä salaperäisistä
asioista. Sellainen sana kuin _muisti_ on silta, joka vie tutkimattoman
syvänteen yli. Kuljet siltaa, ajattelematta alla olevaa syvännettä.
Mennyt tapaus on hävinnyt olemattomiin, sitä ei ole... olet jo
unohtanutkin sen olleen... ja jonain päivänä ilmaantuukin tuo taas
arvaamatta muistiisi. Mistä? Sitä et sinä osaa sanoa, mutta isäni
osaa. Sen verran vaan ilmotan sinulle, että entisyys ei ole tyhjiin
mennyttä, vaan on olemassa ijankaikkisuudesta; että tuleva aika
ei ole mitään olematonta, vaan on ijankaikkisuudesta asti. Muuten
nykyinen silmänräpäys olisi ainoa mikä on todellista. Mutta nykyinen
silmänräpäys onkin juuri jotain olematonta, paitsi jonakin viivana
menneen ja tulevan välirajalla. Ja se viiva on leveydetön, sillä
jos sillä leveyttä olisi, niin toinen puoli siitä olisi menneessä,
toinen tulevassa ajassa. Nykyinen silmänräpäys ei siis olisi mitään,
ellei tulevaa, samoinkuin mennyttäkin todella olisi olemassa. Isäni
vertaa aikaa kaikkine oloilleen nauhaan tai pergamenttikääröön, joka
kieritetään auki. Kierretty puoli painuu pimeään, emmekä näe sitä,
vaan ei se siltä lakkaa olemasta. Se on menneisyys. Kierittämättä
oleva puoli on tulevaisuus. Sitä ei vielä näy, mutta se on olemassa.
Auki kierretty puoli saattaa pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa
sielulle, ja tätä nimitämme muistiksi; kierittämättä oleva puoli
saattaa niinikään pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle
ja tätä sanomme ennustuskyvyksi. Muisti on alinomaa toimessa, koska
tämä on maallista oloamme varten tarpeellista. Ennustuskyky ei ole
tarpeen vaatima ja toimii sentähden ainoastaan muutamissa harvoissa.
Tämän puolella rajaviivaa olen nähnyt, milloin Gunnar ja minä tulemme
kuolemaan. Ja tämän olen nähnyt, koska minussa on säilynyt vähän isieni
ennustajakykyä. Noitakedon usvat eivät sitä anna, mutta missä sitä
ennestään löytyy, saa se niistä yllykettä. Isäni ei hyväksy yllykettä.
Se päihdyttää, ja perästä särkee päätä ja ellostaa; se on halpa
maallinen keino. Tosi ennustus tulee sinitaivaasta selkeällä ilmalla...
Mutta tuollapa nouseekin kuu. Kas, kuinka järvi, äsken uinuttuaan
pimeän helmassa unia näkemättä, alkaa uneksia. Ja näetkös tuonnempana?
Siellä on Noitaketo. Näetkö usvan, hopeahohdossaankin vaaleansinervänä,
viruvan niityllä niin matalalla, että matalat katajatkin pistävät
päänsä siitä ylös?

— Mutta etkös nyt kerrankin sano minulle, mitä siellä näit unissasi?
Ethän koskaan usko minulle mitään.

— Olenhan uskonut sinulle kaikkein kalliimman salaisuuteni: että olen
semmoisen rakkauden orjana, jota harvat naiset oivaltavat eikä kukaan
heistä hyväksy. Olisin aikaa sitten kertonut unennäköni sinulle, mutta
en tahtonut, kun aina rupesit itkemään, jos vähänkin viittasin Gunnarin
kuolemiseen nuoruuden-ijässä. Nyt näyt jo paremmin kestävän. No
kuulepas siis uneni. Kuljin polkua, joka kaltaalta kaltaalle jyrkästi
vietti korkean vuoren juurelle. Vuori sulki kokonaan näköalan lännen
puolelta ja sen harjuilla asui lunta ja pilviä. Poveni oli keihään
pistämissä ja valui verta. En ollut yksin. Samaa tietä kulki parvittain
miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, kaikki kalman kalpeina ja ääneti.
Silmäilin ympärilleni ja hain ikävöiden erästä heidän joukostaan,
kun näinkin hänen astuvan aivan edessäni. Tahdoin saavuttaa hänet,
mutta en saanut askeliani nopeammin liikkumaan; puhutella häntä,
mutta sain tuskin kuiskeen huuliltani esiin. Vuoresta aukeni tavaton,
selki selällään ammottava portti, josta kuljimme kaikki sisään, hän,
minä ja muut. Vaelsin kauvan vuoren sysimustassa sisustassa, kunnes
näin himmeää sarastusta ja tulin maahan, jonka verhosi sankka usva.
En nähnyt ympärilläni mitään, en kuullut yhtäkään ääntä. Näin kuljin
kauvan, haparoiden, kunnes käteni koskivat kosteaan kallioon. Väsyneenä
ja suruisena istuin sen juurelle. Silloin tuli äkkiä mieleeni aavistus,
että joku oli likelläni. Hapuilin ja tapasin käden, joka sulkeutui
minun käteeni ja jonka kosketellessa sanomaton tunne värähti lävitseni.
Pidin kauvan kättä käsieni välissä, likistin sitä otsaani ja rintaani.
Synkeä sumu oheni ja vaikeni vähitellen, ikäänkuin valonsäteitä
olisi vihmoillut sen lävitse. Ensin oheni se maasta päin. Siellä
näin kummallisia kukkia: valkoisia unikukkia, mustia liljoja. Sitte
ylempää. Ja lumivalkeassa valossa istui kalman-kalpeana edessäni hän,
jonka tiedät. Aijoin puhua; hän nosti sormensa huulilleen ja katsahti
ylös kuuhun. Hänen rintansa oli keihäin pistetty ja verinen niinkuin
minunkin. Milloin? missä? kuiskasin. Hän ei vastannut; kaiketi hän ei
tiennyt sitä enemmän kuin minäkään; mutta tajusin, en tiedä mistä,
selvän vastauksen meitä kumpaakin varten. Me tulemme kuolemaan yhdessä.
Se oli uneni... Pelkäätkö mennä Noitakedolle? Saan siellä näyttää
sinulle sen paikan jossa näkyni minulle ilmestyi. Et pelkää, olethan
reipas tyttö, sen tiedän...

Äkkiä Dagny hiljensi äänensä:

— Margit, näen kaksi ihmistä häämöttävän tuolla niityn perällä. Nyt ne
katosivat tuonne mutkaan kallioitten taakse vasemmalle. Älä loiskuta
airoilla! Taivutellaanpas ruokoja veneen tieltä ja hiivitään hiljaa
rantaan. Minun täytyy saada nähdä, mitä tuo on, sillä tähän asti en ole
nähnyt siellä ketään elävää olentoa muita kuin itseni ja isäni kesyjä
kaarneita. Sinun on parasta jäädä veneeseen...

— Ei, joko käännymme tästä molemmin takaisin — se olisi minulle
mieluisinta — tai seuraan minä sinua.

— Pysy sitten hiljaa! Me kiipeemme lähinnä olevan kallion takapuolta
ylös ja piiloudumme pensaisiin, niin on meillä niityn notko allamme.

       *       *       *       *       *

Drysius ja tuo saksalainen maankuljeksija olivat iltayöstä — kuun
nousuun oli vielä runsas tunti — alottaneet työtänsä Noitakedolla.
Olipa jo työn alustus kysynyt kyllin vaivaa ja puuhaa. Ken hiipii
Slatten mailla, piileksien päivät varvikoiden varjoissa, yöllä
varovasti ryömien korvenkulmia ja ojan reunoja pitkin, alati ajatellen,
että hirsipuuhun saattaa retkensä perältäkin päättyä, hän ei tee
huvimatkoja, vaikkei kaataisikaan selässään semmoisia taakkoja,
kuin nämä herrat kantoivat. Kun loihduilla aijotaan aarteita saada,
tarvitaan loihtujen lisäksi jos jonkinmoista taikakalua. Mutta mitäs
siitä! Loihtukalut tyhjennetään säkeistä ja sijaan saadaan kultaa ja
hopeaa säkit täyteen! Siitäkös hauska tulevaisuus syntyy!

Mutta niitä opintoja, töitä ja toimia, joiden täytyi olla tehtyinä,
ennenkuin edes tähän alkuun pääsisi! Täytyi osata ulkoa pitkän pitkät
rukoukset, esiinmanaukset ja kiistosanat, osata ne niin varmasti
ja keskellä hornan vaaroja lausua ne niin sujuvasti ettei takerru
sanaankaan tuossa latinan, kreikan, heprean, arabian, mesopotamian
sekasotkussa; sillä hornanhenget ovat ankaria saivartelemaan
muotoseikkoja ja, jos teet vähimmänkin virheen, näyttävät ne piankin
pitkää nokkaa kaikille pauloille, joihin Faustin "kolmikertainen
hornanväkivipu" tahtoo ne kietoa. Loihtimisen päivää ja hetkeä
ei määrätä, ennenkuin on selville saatu kiertotähtien myötä- ja
vasta-asennot sekä niiden haltiain niinet ja nimimerkit, jotka ovat
vuorovaikutuksessa niiden kanssa.

Ja entäs kaikki ne hankittavat kapineet! Mestausmäeltä Jönköpingin
länsipuolelta täytyi varastaa kuolleitten pääkalloja ja luita,
rautarenkaita, nauloja. Eräs viralta pantu pyövelinmiekka, joka oli
riippunut ainakin sata vuotta raastuvan eteisessä, oli kadonnut.
Kuinka, sen tiesi Drysius. Apteekkein rohdoista ja kedon yrteistä
oli suitsutuksiin tenho-aineet saatu. Taikakapineita ja rintakilpiä
jos jonkin metallisia oli kulkuri tuonut Saksanmaalta. Itse kertoi
hän ostaneensa ne perityn talonsa myymähinnalla Faustin famulukselta
Kristoffer Vagnerilta.

Ja vihdoin puhdistustemput! Täytyy paastota, täytyy kylpeä vedessä
— minkä kulkuri mieluummin olisi ollut tekemättä — ja antaa lahjoja
köyhille, vähintäin kolme täydellistä uutta pukua kolmelle köyhälle
lapselle — lahja jota Drysius paljoksui ja moitti turhan tarkkuuden
vaatimaksi. Antoi hän sen kuitenkin ja piti päälle kauniin saarnan
Rogbergan kirkossa, jolloin lapset vasta saaduissa vaatteissaan
näytettiin seurakunnalle.

Hornanvipu-luvut olivat ulkoa osattavat. Mutta ei siinä kyllä.
Piti myös ristinmerkit tehtämän määrättyjen sanain välissä. Monta
kymmentä tuntia meni harjotuksiin, ennenkuin merkkien tekeminen sujui
virheettömästi.

Kaikki tämä oli edeltäpäin suoritettu. Onni näytti erittäin suosivalta.
Nuo lempeät kiertotähdet Jupiter ja Venus katselivat toisiaan suopein
silmin. Mars viipyi kotosalla eläinradassa, jossa se tekee vähimmin
tuhoa. Kuu oli vielä ensi neljänneksessään, vaikka jo pyöreäksi
paisumaisillaan. Päivä oli ollut kaunis, taivas oli kirkkaassa
tähdessä, ilma oli tyyni ja kaikki hyvää ennustavia seikkoja. Parasta
olisi saada loihdut loppuun, ennenkuin kuu ehtisi taivaalle 45:n
asteen korkealle. Eikä se vielä kasvojaan näyttänyt taivaanrannalla,
kun taikapiiri jo oli vedetty, kuolleitten luita, pääkalloja,
hirsipuun-nauloja pantu piirin ulkoreunalle ylt'ympärinsä, sen sisään
piirretty pentagrammoja (viisikulmioita), näiden sisälle asetettu kaksi
kabbalistisilla taikakuvioilla merkittyä salalyhtyä, alttari (laakea
paasi) asetettu paikoilleen ja suitsukkeet sirotettu risuläjään, jossa
oli keisoja, konnanmarjoja ja villikaalia. Koska oli tiistai, joka on
Mars'in vallan ja vaikutuksen alainen päivä täytyi suitsutusten olla
väkeviä. Niihin oli sekotettu bdelliumia, euforbiaa, ammoniakkia,
maneettikiveä, rikkiä, sudenkarvoja, muumiaa, kaarneen-aivoja,
ihmisverta ja mustan kissan verta ynnä niitä näitä. Ihmisveren oli
Drysius saanut talonpojasta, jonka suonta oli isketty. Mustan kissan
oli maankulkuri varastanut ja tappanut. Bdellium oli tavallista pihkaa,
mutta sitä ei saanut siksi nimittää, sillä latinainen nimitys tehoo
paremmin kuin ruotsalainen; heprea on latinaakin tehokkaampi, mutta
heprealaista sanaa ei siihen tiedetty.

Alttarin taa oli piirretty kaksi isompaa pentagrammaa. Toisen
sisässä piti Drysiuksen, toisen sisässä kulkurin seisoa. Pahan
hengen on vaikea päästä hyvin piirretyn pentagramman sisään; kyllä
hän asiaa miettii kerran ja toisenkin, ennenkuin tuon tekee, sillä
jos hän kerran joutuu sen sokkeloon, ei hän sieltä helposti selviä.
Drysius oli tuiki tarkasti veitsellä viiltänyt viisikulmionsa
ruohokamaraan; samoin kulkurikin. Turvakapineet ja rintavarukset,
täyteen tuhrittuina heprealaisia kirjaimia, ladottuina ympyröiksi
ja kolmikulmioiksi, olivat esillä, ollakseen tarvittaissa ylle
otettavissa, ja varmemmakseen oli Drysius, joka vihasi paavilaista
vihkiveden käyttämistä kirkoissa, ottanut mukaansa tätä pullollisen ja
pirskottanut sitä päällensä sekä noitakehän alueelle.. Saipa kulkurikin
siitä ripsauksen.

Näin pitkälle oli päästy, kun kuu nousi näkyviin. Tämän jälkeen
loihtijain ei ollut luvallista hiiskua sanaakaan toisilleen. Kun
Dagny ja Margit varvikossa kalliolla kyykistyivät maahan pani Drysius
rinnalleen kilpensä ja kulkuri iski tulta piikivestä sytyttääkseen
risut alttarilla palamaan. He kävelivät muutaman kertaa noitapiirin
ympäri, tarkastivat taivasta ja ympäristöä, nyökyttivät rohkaisevasti
toisilleen ja astuivat empivästi kumpikin pentagrammansa sisään.
Kulkuri piti pyövelinmiekkaa kädessään.

Drysius oli ennakolta ottanut rukousten lukemisen toimekseen. Näissä
noudatettiin moitteettoman hurskasta lausetapaa, eivätkä ne siis
saattaneet vahingoittaa, vaan paremmin tuottaa turvaa ja apua.
Kulkurin piti lukea loihdut, ja toimituksen päätteeksi piti pahat
henget kiistettämän menemään — Drysiuksen tehtävä työ, hänellä kun oli
kirkollinen oikeus toimittaa exorcismia. Drysius toivoi sentähden,
että, jos paholainen veisi jommankumman heistä, niin kulkuri se silloin
joutuisi häjyn saaliiksi.

Kuten sanottiin: he seisoivat vierekkäin, molemmat kalpeina kasvoiltaan
kuin palttina, molemmat suoden että olisivat kaukana sieltä, kaukana —
mutta aarteet mukanaan. Pitkä vaitiolo. Kulkuri nyökkäsi Drysiukselle,
että nyt pitäisi kai alettaman. Ja Drysius alotti kolkolla äänellä,
jota hän itsekin säikähtyi, tuota "kolmikertaisessa hornanvivussa"
säädettyä rukousta, että Kaikkivaltias antaisi apuansa tekeillä olevaan
työhön ja lähettäisi enkelinsä Rafaelin ja Mikaelin suojelemaan
hornanhenkien masentajia.

Risut alttarilla palaa rätisivät ilmiliekissä. Ohut savu kääri
harsoonsa noitapiirin. Hyvältä ei suitsutus lemunnut. Sen tunsivat
Dagny ja Margitkin ylös piilopaikkaansa. Kun Drysius vaikeni, ojensi
kulkuri pyövelimiekan loihtupiirin kehää kohden ja lausui: Minä manaan
tätä piiriä mahtisanoilla Tetragrammaton, Adonai, Agla, älköön mitään
vahinkoa tapahtuko tai turmaa tulko minulle ja tälle toverilleni!
Amen. — Herrat kumpikin ristivät silmiään kolmasti.

Vähä lomaa, jonka jälkeen kulkuri jatkoi hiukan korottaen ääntänsä:

    Anzilu aiuha cl Dschenni ona el Dschemum
    Anzilu  betakki matalahontonhon aleikum
    Taricki, Anzillu, taricki.

Monta ristinmerkkiä. Nyt tuli tärkeä silmänräpäys. Kiertotähtien
asennosta ja muista seikoista oli johdettu varma päätös, että
pahahenki Aziel oli loihdittava esiin, ja tämä, niin taikojen tuntijat
vakuuttavat, on pimeyden henki muita hirmuisempi, muodoltaan kamala
katsella. Häntä voi kuitenkin välttää näkemästä, jos velhot vaativat
häntä ilmestymään siivossa ihmishaamussa. Tavallisesti jättävät he
hänen itsensä valittavakseen, tahtooko ilmestyä sorean tytön tai
viattoman pojan muotoisena.

Suitsutus tuprusi nyt alttarilta mustina paksuina kierukkoina, jotka
täyttivät ilman poppamiesten ympärillä pahanhajuisilla huumaavilla
höyryillä, joihin sekaantui Noitakedon pyörryttävää usvaa.

— Aziel! kuului kulkurin ääni melkein kuiskaten.

Pitkä lomahetki. Drysiuksen mielestä metsässä niityn taustalla näkyi
levotonta liikettä, nousua ja laskua. Liikunto levisi maahan, joka
tuntui keinuilevan. Kulkurin päätä alkoi särkeä. Mutta hän jatkoi
ensimmäistä hengen liikkeellenosto-lukua, tehden ristinmerkin joka
toisen sanan perästä: Han, Xatt, Aziel, Adfai, Jad, Uriel, Ady Akrasa,
Andionna, Dabuna, tule, tule, tule!

Tienoon täytti kummallinen ääni; kuului siltä kuin kuormallinen
rautakankia olisi ajaa kalistellut kehnosti kivitettyä katua pitkin
loihtijain päiden yläpuolella. Se oli kyllä vaan kehrääjälintu, joka
veteli yksitoikkoista virttänsä, mutta siinä tilassa, missä nämä kaksi
seikkailijaa nyt olivat, olisi sirkankin sirinä heidän korvissaan
kajahtanut myrskyn pauhulta ja seinätoukan tikutus pyssyn paukkeelta.
Kehrääjälinnun kirkunaan yhdytti huuhkaja kolkon huutonsa. Se ilmotti
Azielin tulevan, perässään koko lauma rajuja ilmapiruja.

— Aziel! kuului toistamiseen kulkurin vapiseva ääni, minä Hannu Zenner.

— Ja minä Jonas Drysius, lisäsi tämä mieli synkkänä...

— Me vaadimme, kiistämme, loihdimme ja manaamme sinua, ett'ei sinun
pidä rauhaa saaman ilmassa, pilvissä, Gehennassa eikä missään muualla,
ennenkuin olet tullut pesästäsi ja valtakunnastasi, kuulemaan meidän
sanojamme ja nöyrästi tahtoamme tottelemaan. Sinun pitää asettuman
tämän piirin ääreen sievämuotoisen pojan tai tytön haamussa, pitämättä
kavalaa juonta tai pahoja aikeita, jyrisemättä ja salamoimatta,
tahtomatta vahingoittaa ruumista tai sielua. Sinun pitää puhua
sellaista kieltä, jota me ymmärrämme, ja nostaa kaikki aarteet tämän
maapaikan alta ja panna ne tämän piirin eteen. Eje, eje, eje, kados,
kados, kados, akim, akim, mermata, abin, yeya...

Edemmäs ei kulkuri ehtinyt. Hän mykistyi ja hoiperteli pää huumeissaan.
Ääni, entisiä kamalampi, rämähti ilman halki. Se oli tosin vain Dagny
jolta pääsi aivastus, kun tuo inhottava suitsutuksen käry kutkutti
hänen sieraimiaan; mutia Drysiuksen mielestä tuntui se siltä kuin
maailman perustus olisi tärähtänyt Tähdet kasvoivat tulisoihduiksi,
jotka tanssivat taivaalla. Kuu kurotti hänelle pitkää pyrskivää kärsää
ja samassa pamahti kuin sadasta tuomion torvesta hänen oma nimensä
Jonas Drysius.

Margit oli tuntenut hänen ja sanonut Dagnylle, kuka mies oli. Dagny
oli käyristänyt kätensä torven muotoon suunsa eteen ja huutanut hänen
nimensä siitä. Drysius vaipui maahan, mutta nousi jälleen ja juoksi
kuin henkensä edestä. Kulkuri seurasi häntä kintereillä.



XXVII.

ARKKIPIISPA LAURENTIUS GUDMUNDI.


Saksassa samoili Lauri yliopistosta yliopistoon, piti esitelmiä
ja keskusteli uskonpuhdistuksen johtavain miesten kanssa. Hänellä
oli suuri tehtävä silmämääränään: hän tahtoi saada toimeen
suuren luterilaisen kirkolliskokouksen, joka julistaisi itsensä
yleiskirkolliseksi (ekumeeniseksi) ja pyhänhengen suoranaisen
vaikutuksen alaiseksi. Tässä kokouksessa oli uusi uskonkappale voimaan
pantava: että Jumala ajottaisin lähettää kirkollensa sen ahdingossa
erehtymättömiä sanansa tulkitsijoita, ja että viimeksi lähetetty on
Martti Luther. Ellei tätä oppia julisteta, ei vastasyntyneellä kirkolla
ole perustaa, jolla se voi seisoa. Raamatun perustaksi paneminen on
ilmeisesti riittämätön, koska kukin lukee ja selittää raamattua oman
mielensä mukaan:

    Hic liber est, in quo qvaerit sua dogmata quisque.
    Invenit et pariter dogmata quisque sua.

[Tämä on kirja, josta kukin etsii omia oppejansa ja löytääkin siellä
kukin omat oppinsa.]

Lauri puhui mahtipontisesti ja terävällä loogillisuudella tämän
tärkeän asian puolustukseksi. Tosin ei Luther itse tahtonut, että
häntä erehtymättömänä pidettäisiin, mutta sepä Laurin mielestä juuri
todistikin hänet erehtymättömäksi — nimittäin mikäli hän puhui _in
cathedra_ ["virka-istuimelta"], muuten tietysti ei. Kirkolliskokouksen
määrättävä olisi, milloin hän on puhunut _in cathedra_. Lauri ei tähän
aikaan mitään muuta ajatellut. Päivän mentyä pelkissä esitelmissä ja
sanakiistoissa tästä tuumasta, huvitteli hän vielä kotiin tultuaan
Margareeta rouvaa juttelemalla siitä puoliyöhön. Rouva kesti helposti
matkan vaivat. Hän oli onnellista onnellisempi aavistaessaan poikansa
suurenmoista toimisuuntaa ja nähdessään niitä huomiota hän herätti.
Sepä toista elämää kuin istua kotona Jönköpingissä ja nähdä Laurin
tyhjään kuluttavan voimiansa tuon itsepäisen ukon taivuttamiseen.

Omituinen seikka oli vaan, ettei Lauri saanut ketään puolelleen,
vaikka useimmat hänen vastustajansa salaa myönsivät, että hän teoriian
kannalta oli oikeassa. Mutta nämä älysivät yhtä hyvin kuin toisetkin,
että tähän kohtaan oli vaarallinen koskea, että siitä sangen, helposti
voisi syntyä kautta maailman mainittava julkipahennus. Yritettiin
siis sekä hyvällä että pahalla saada häntä vaikenemaan; mutta
eivätpä nuo yrittäjät tunteneet Lauri Gudmundinpoikaa. Kerrankin oli
oppisali miltei täynnä ylioppilaita, sinne lähetettyjä mellastamaan.
Siellä huudettiin, naurettiin, vihellettiin, matkittiin jos joitakin
eläinten-ääniä, mutta kaikkia kovemmin kuului kuitenkin ärjäys: "vaiti,
lurjukset!", ja kun ei ärjäisijää heti toteltu, karkasi hän alas
istuimelta, tarttui kummallakin kourallaan yhteen rähisijään ja viskasi
tuon koko joukon ylitse, jonka jälkeen hän tempasi käsiinsä pitkän
penkin ja ajoi sillä koko kuulijakunnan ulos akkunoista ja ovista tai
penkkirivien alle.

Se yleinen vastustus, joka häntä kohtasi Saksan protestantti-maissa,
tuotti seurauksen, jota ei kukaan aavistanut, tuskinpa hän itsekään,
ennenkuin se tapahtui. Dogmirakennuksen täytyy seisoa erehtymättömyyden
pohjalla, eikä ainoastaan erehtymättömän raamatun, vaan erehtymättömän
raamatuntulkinnankin pohjalla. Muuten on se laadittu juoksevalle
hiekalle, ja tuulenpuuskat ja rankkasateet kaatavat sen kumoon. Jos
Lauri muuten moittikin paavinuskoa, mistä lieneekään moittinut — se
hyvä sillä kumminkin oli, jota hän piti kirkon lujana perustana,
nimittäin johdonmukainen erehtymättömyyden oppi, ja saattoihan tuleva
aika tuon kirkon puutteet parantaa, jahka joku rohkea parantaja ehti
paavinhiipalla päänsä kruunata. Mitäs sitä epäiltäisiin? Lauri lähti
Roomaan, hylkäsi julkisesti lutherinopin ja esitettiin paaville, joka
vastaanotti hänet kunnioittavasti. Hänen tosin kuiva, mutta pauhaava
ja järisyttävä kaunopuheisuutensa — ukkosen jyrinä sateen vilvotusta
vailla — hänen häikäilemätön vakivarmuutensa, johon nyt yhtyi
mittamääräinen ja tavallaan vaikuttava nöyryys häntä ylempiä kohtaan,
hänen muhkea muotonsa ja uljas ryhtinsä, jotka paraiten tekivät tehonsa
kun hän juhlapuvussa alttarilta toimitti papinvirkaa, jopa hänen
ääretön väkevyytensäkin, josta juteltiin monellaista niin ylhäisten
kuin alhaisten kesken, ne vetivät hänen puoleensa kaikkien huomion
ja jouduttivat hänen nousuaan kirkkovallan yläasteille. Hänellä oli
toivossa piispanistuin ja hän saikin sen kymmenen vuoden päästä.

Mutta näiden vuosien kuluessa liikkuivat hänen ajatuksensa entistään
enemmin isänmaassa ja sikäläisten tapausten keskellä. Hän oli valmis
milloin hyvänsä lähtemään matkalle, rientämään Ruotsiin heti ensi
sanan saatuaan rauhattomuuksien synnystä siellä, valmis rupeamaan
kapinan johtajaksi Gösta kuningasta vastaan. Päivisin oli tämä mies se,
jota hän pahimmin vihasi, ja vanhan opin palauttaminen se, mitä hän
etupäässä harrasti. Öisin ilmaantui unelmissa muita vihattavia, muita
innon harrastettavia. Silloin seisoi Slatte kuningas Göstan paikalla.
Laurin nyrkit puristuivat unissa, hänen rintansa läähätti, hänen
otsaltaan valui hiki, milloin tämä haamu ilmestyi hänelle. Hän ähkyi
tuskissaan: kostoa! kostoa!

Kolmasti oli tullut liioitelevia huhuja levottomuuksista Taalainmaalla
ja Smoolannissa, houkutellen Lauria Ruotsiin. Minne hän silloin lähti,
sitä ei Margareeta rouvakaan saanut tietää. Kun hän Ruotsista palasi,
tiesi tuskin kukaan hänen siellä käyneenkään. Toimetonna hän ei
kuitenkaan siellä ollut.

       *       *       *       *       *

Slatte oli lähettänyt enimmän osan sotakykyistä väkeänsä Arvi
Niilonpojan johdolla Blekingen rajalle. Sinne oli ilmaantunut
sissijoukkoja, jotka polttaen ja havitellen levittivät pelkoa ja kauhua
lavealti ylt'ympärilleen. Niiden johtajana sanottiin olevan Niilo
Dacke ja eräs Jon Antinpoika niminen mies. Nämä olivat edeltäpäin
lähettäneet kirjeitä, joissa rahvasta kehotettiin nousemaan kapinaan,
jolla tyranni Gösta Erkinpoika saataisiin karkotetuksi, vanha usko
maahan palautetuksi, verot alennetuiksi, verottomat maatilat kirkon
huostaan korjatuiksi, sekä saataisiin toimeen valtakunnanneuvosto,
jäseninä hengellisiä miehiä, ja valtiopäivät, säätyinään talonpoikia
ja porvareita. Kapinoitsijat menettelivät alussa maltillisesti; mutta
missä rahvasta ei haluttanut heihin liittyä, siellä hävitettiin ja
poltettiin.

Muutaman päivää Arvi Niilonpojan lähdön jälkeen tuli tietoja Slattelle,
että kapina oli levinnyt myöskin pohjois-Hallannin ja eteläisen
Länsigöötanmaan rajaseuduille, ja, että monimiehinen joukko oli
tulossa Slatten maakuntaa hätyyttämään. Pari sataa miestä ehti Slatte
kiireessä koota. Ehtoopäivällä tuli sanoma. Illalla lähes puoliyöhön
asti kajahteli kautta metsien torvien ääni. Päivän valjetessa seisoi
joukko aseissa Slattelan pihalla, ja sen edessä odottivat ratsun
selässä Gunnar Svantenpoika ja hänen vaimonsa Dagny Joulfintytär,
samalla kuin vanha päällikkö istui tyttärenpoikansa Sten Gunnarinpojan
kehdon vieressä, katsellen nukkuvaa lasta, ja kohotetuin käsin rukoili
ylhäältä siunausta lapselle.

Gunnar Svantenpoika oli harteva, solakka nuorukainen, isäänsä
mittavampi, mutta hänen näköisensä kasvoiltaan ja yhtä norja
vartaloltaan. Kasvojen iho oli lapsellisen hieno ja hehkeä, ja poskilla
oli vielä poikuuden piirteet, vaikka hän oli yksikolmatta vuotta
täyttänyt. Dagny ei ollut juuri yhtään muuttunut, siitä kuin Margit
näki hänet ensi kerran. Siinä oli pariskunta, joka helotti raikasta
nuoruuden soreutta.

Tultuaan pihalle meni Slatte Dagnyn eteen. He katsoivat toisiaan
silmiin ja hymyilivät merkitsevästi. — "Sinun siunauksesi lapselle on
oleva sen paras perintö, isä." — "Pienokainen saa elää", sanoi Joulf,
"sen tiedän, ja hänen suvustaan syntyy monta, joista tulee suvulle
kunniaa, kansalle hyötyä ja kunnon elämälle karttumusta". — "Kuinka
onnelliset olemmekaan olleet sinä, minä ja Gunnar!" kuiskasi Dagny. —
"Niin, onnelliset", toisti vanhus.

       *       *       *       *       *

Aurinko valosti suurena ja kalpeana idän taivaalla, kun naiset ja
lapset majoissa Slattelan ympäristöllä näkivät miesjoukon astuvan ohi
ja katoavan metsän helmaan länteenpäin. Taivaan vihreälle vivahtava
karva, harkkosyrjäisten pilvien vaihtelevat väriväikkeet ja äkilliset
muodonmuunteet ennustivat myrskyä. Ja puolipäivän tienoilla se pauhasi
vimmoissaan havusalon pimennoissa, huojuttaen kuusia ja petäjiä.
Pilven siekaleita ajeli notkuvain puunlatvojen päällitse, samaan
aikaan kuin puiden juurella puolihämärässä riehui vihollisjoukkojen
välillä tappelu, jossa tapeltiin, siltä saattoi tuntua, ääneti, sillä
kaikki muut äänet hukkuivat myrskyn pauhinaan, lltapuoleen taivas
lieskahteli punaiselle, punakellervälle ja kullalle. Slatten kartano
paloi, Skyttetorp paloi, seudun kylät ja yksinäiset talot paloivat
kaikki, ja myrsky hiljeni antaakseen vain surkean epätoivon huutojen ja
voivotusten kohota korkeuteen.

Tappotanterella makasi Joulf Slatte pitkänään, otsa halki. Ase,
josta hän oli surmaniskun saanut, oli vieressä — tappara tavattoman
iso, varsi merkitty kirjaimilla L. GS. [suomeksi: L. GP]. Muutamain
askelten päässä siitä lepäsi Dagny peitsen lävistämänä, käsivarrellaan
vielä halaten sydämeen pistetyn Gunnarinsa kaulaa. Muutaman päivän
perästäpäin eräs naisihminen Slatten mailta, Sten Gunnarinpojan
hoitaja, laski tuon laski tuon pienen pojan Margit Gudmundintyttären,
Arvi Niilonpojan puolison syliin.

       *       *       *       *       *

Lapsiparvi kasvoi Ison-Kortebon talossa, jonka isäntä oli Arvi
Niilonpoika. Hauskinta oli lapsille saada telmiä maalarimajassa Gudmund
vaarin ympärillä, kun hän istui siellä leppeänä, hopeahapsisena,
kastellen sivellintänsä koreihin väreihin ja kirjaillen sillä kuvia
pergamentille. Haluisa olinpaikka oli niille myös niellopaja, jossa
Heikki Fabbe johti puhetta ja jutteli tarinoita. "Suoraan sydämestä"
oli uudelleen vironnut henkiin. Se kokoontui kerran kuukaudessa ja
vietti sitä paitsi muistojuhlia esimunkki Mathiaksen ja harpunsoittaja
Svanten kuolemain vuosipäivinä. Seuran jäseninä olivat Gudmund mestari,
kirkkoherra Sven, ritari Arvi Niilonpoika ja hänen vaimonsa Margit.

Kirkkoherra pysyi entisellään. Ikä säästi hänen terveytensä ja hilpeän
mielensä. Hän saarnasi lutherinmukaisesti muuten kaikin puolin, paitsi
että hän viimeisten tapausten opissa noudatti vanhaa apostolien
aikaista ajatustapaa ja julisti sitä. Hän kirjotteli rakkaasen
Virgiliukseensa selityksiä, joissa oli viljalti älykkäitä huomautuksia.
Kirjalleen sai hän kustantajan Hollannissa.

Margareeta rouvalta saapui joku kerta vuodessa kirje, jossa
kerrottiin pojan suuruutta ja hellästi varotettiin puolisoa ja
tytärtä ajattelemaan autuuden ehtoja. Kuullessaan Laurin luopuneen
Lutherin-opista virkkoi Sven herra vaan, ettei se häntä ensinkään
kummastuttanut. Margareeta rouva sai vielä elää niin kauvan, että näki
Lauri poikansa ylenevän arkkipiispaksi sekä ottavan osaa Tridentin
kirkolliskokoukseen.

       *       *       *       *       *

— Kometiiaa, paljasta kometiiaa, sanoi Heikki Fabbe Birgitille, kun he
eräänä kauniina kevätpäivänä juttelivat Talavidin veräjällä. — "Heikki,
minä luulen parasta olevan, että jäät tänne", sanoi Birgit. Ei, sitä
ei Fabbe tahtonut; hän tahtoi tehdä kevätretkensä, niinkauvan kuin
voimat myönsivät. Ja jäähyväiset ullakon parvelta ne hän tahtoi saada
lähtiessään.

Hän sai ne. Seisoessaan mäen harjulla vanhan halavan juurella heilautti
hän hattuansa ja Birgit nyökäytti valkokutreillaan hänelle jäähyväiset.
Mutta hän ei kadonnut näkyvistä tuonne mäenharjan taa. Hän istui tien
reunalle halavan juurelle ja jäi sinne. Tästä Birgit kävi levottomaksi
ja lähti mäelle astumaan. Fabben pää oli vaipunut rinnalle; Birgit
nosti sen ylös ja nähdessään kuolleen kasvoilla tyytyväisen
mielenilmeen, kiitti hän Jumalaa. Fabbe sai viimeisen leposijansa
Gudmund mestarin sukuhaudassa pyhän Pietarin kappelin vieressä.

* * *

Koska "Asesepän" ensi painos ilmestyi jo v. 1895, on suomennoksen
tarkastaminen ja korjaaminen uutta painosta varten ollut tarpeen
vaatima, jonka vuoksi suomennos nyt esiintyy jonkun verran uudessa
asussa.

Runoissa "Harpunsoittaja ja hänen poikansa", "Betlehemin tähti" ja
"Itämaille" on osittain noudatettu Walter Juvan suomennosta hänen v.
1906 julkaisemassaan valikoimassa Viktor Rydbergin runoja.

_Suomentaja_.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Aseseppä : Kajastuksia uskonpuhdistuksen ajalta" ***