Title: Papurikko-valakka. Ukkovaari. : Kaksi novellia
Author: Petöfi, Sándor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Papurikko-valakka. Ukkovaari. : Kaksi novellia" ***
***



PAPURIKKO JA VALAKKA. UKKOVAARI

Kaksi novellia


Kirj.

ALEKSANTERI PETÖFI


Suomentanut

Meri Sulju



Kirjallisia pikkuhelmiä XIII.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.



SISÄLTÖ:

  I. Aleksanteri Petöfi.
 II. Papurikko ja valakka.
III. Ukkovaari.



Aleksanteri Petöfi.


Aleksanteri Petöfi (unkaril. kirjotustavan mukaan Petöfi Sandor),
Unkarin suurin ja kansallisin runoilija, syntyi Ris-Rörössä lähellä
Pestiä, jouluk. 31 pnä 1823. Riitaannuttuaan isänsä kanssa, keskeytti
hän 1840 opintonsa ja lähti maailman kylille. Ensin rupesi hän
sotilaaksi, mutta heikkoutensa tähden pääsi vapaaksi ja alotti
kiertolaiselämänsä, kuleksi ympäri Unkaria jalkaisin, usein ilman
penniäkään taskussa, antautui palavalla innolla milloin mihinkin
teatteriseurueeseen, mutta aina ilman menestystä, opiskeli ja
lueskenteli väliin, kierteli taas, teki puhtaaksikirjotusta, käänteli
englannin ja ranskan kielistä ja alkoi julaista lehdissä runojaankin,
joilla heti saavutti suurta suosiota. Seikkailujensa jälkeen saapui hän
v. 1843 Pestiin jalkaisin, sauva kädessä ja runojen käsikirjotuksia
povessa.

Pestissä otettiin hänet suosiollisesti vastaan, hänen runojaan
painettiin ja hän sai aputoimittajan paikan eräässä muotilehdessä,
jossa työskenteli vuosikauden. Mutta kansa ihastui hänen runoihinsa
päivä päivältä, niitä alettiin laulaa ympäri katuja ja kyliä. Ja kun
hän taasen lähti kiertämään ympäri maatansa, otettiin hänet vastaan
kaikkialla riemusaatossa, ja teattereissa, jossa hänet näyttelijänä
oli vihelletty alas, otettiin hänet runoilijana vastaan seisoaltaan
kunnioittaen ja kansallishymniä laulaen. Näillä matkoillaan oppi hän
tuntemaan Julia Szendreyn, erään tilanomistajan tyttären, ja pitkien
ottelujen jälkeen pääsivät nuoret naimisiin 1847.

Mutta kauvan ei perheonnea oltu madjaarien kansan laulajalle
suotu. Tuli myrskyvuosi 1848. Ensin hän julkaisi tulta iskeviä
vallankumouslauluja, mutta pian heitti kynän nurkkaan, läksi sotaan
ja nousi pian majuriksi. V. 1849 nähtiin hänet viime kerran eräässä
taistelussa. Tietenkin hän siellä kaatui ja haudattiin hänet muiden
mukana joukkohautaan. Hänen elämänsä oli kuin salaman välähdys, hänestä
ei oikein tietty mistä hän tuli, vielä vähemmin, mihin hän katosi.

Mutta hänen runoissaan salaman välähdykset elävät ijät kaiket, niissä
elää luonnontuores kukkastuoksu, kotoisempi kansanomaisuus kuin
kenenkään muun unkarilaisen kanteleessa on helkähdellyt. Niitä on
jo ennen pienonen vihko suomeksikin käännetty. Tässä tutustutetaan
suomalaista lukijaa pariin hänen parhaaseen kertomukseensa. Niistäkin
kimmeltää jumalainen neronkipinä, niissä pienimpiäkin olentoja kultaa
todellisen runouden päivänsäteily. Toivottavasti ennen pitkää saadaan
suomeksi enemmänkin hänen kirjallisia helmiään, sillä useimmat niistä
ovat käännetyt vieraammillekin kuin "veljeskansan" kielelle.



Papurikko ja valakka.


Voi merkittyä!

Yksin ja hyljättynä seisoo hän maailmassa, kuten kaupungin reunalla
hirsipuu, jota jokainen karttaa kammosta tai inhosta. — Mieliimme on
juurtunut, että surkastuneessa ruumiissa täytyy asustaa turmeltuneen
sielun. "Paetkaa häntä kuin ruttoa!" huudamme. — —

Martti parka! Hänenkään ei käynyt paremmin.

Hän oli kelpo poika, parempaa sydäntä ei ollut kellään; mutta luonto
oli rumentanut hänen kasvonsa ja ihmiset karttoivat häntä.

"Olkoon niin!" ajatteli hän. "Te minua vastaan — minä teitä vastaan!"

Ja vastarinta alkoi...

Hänen isänsä oli suutarimestari Daniel Csigolya, joka nuoruutensa
päivinä oli ahertanut kokoon kohtalaisen varallisuuden.

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä, kuinka kaunista olisikaan, jos hän
sepittäisi runojakin eikä ainoastaan kenkiä. Parasta näytti hänestä
olevan alottaa ottamalla tihkipäätä viinisiemaus, koska rypälemehu oli
paras runollisten mielialojen herättäjä; tällöin olivat hänestä kaukana
tunnonvaivat, että hän tuhlasi rahaa, päinvastoin hän sitä vielä
käärisi kokoon.

Daniel Csigolyan oli täytynyt olla sangen oppivainen ihminen, koska hän
juomataidossa pian pääsi mestariksi; ja se ei ole niinkään helppoa,
sen tiedän omasta kokemuksesta. Minun täytyy nimittäin huomauttaa,
että minäkin pyhitin näille opinnoille muutamia vuosia siihen aikaan,
jolloin suurta juopottelua vielä pidettiin hyveenä. Se aika on mennyt
— luojan kiitos — ja minä olen saavuttamani tiedot unhottanut siinä
määrin kuin en olisi niitä koskaan tiennytkään.

Poloiset ravintoloitsijat! Surkuttelen teitä sydämestäni, mutta yhtä
sydämestäni toivon, että hyvin monet seuraisivat esimerkkiäni.

Mutta kuten sanottu: herra Daniel Csigolya oli ahkera viinamäen mies
herran edessä. Ei kestänyt kauvan, kun hän jo joi vanhan tuomarin
ja kanttorin pöydän alle, ja nämä olivat, täällä kuten kaikkialla,
väkevimmät kapakkasankarit.

Ennenkuin vielä oli kaksi vuotta vierinyt, oli hänen omaisuutensa
hävitetty; talon osti raajarikko turkkuri, viinitarhan huusi
huutokaupassa kunnianarvoisa kirkkoherra. Vähitellen mentiin niin
pitkälle, että lestit ja muut työkalut vaelsivat nekin kapakkaan...

Rouva Csigolya oli säästäväinen, kelpo emäntä, joka ei tietystikään
iloinnut miehensä uudenlaatuisesta taloudenhoidosta. Hän vuodatti
katkeria kyyneleitä, kun hänen miehensä juopuneena toikkaroi kotiin,
ja valitti, kun sydämensä oli ylen täysi, väliin naapurivaimoillekin
hätäänsä. Miehensä edessä hän vaikeni, osaksi sentähden, ettei hän
oikein uskaltanut lausua nuhteita, osaksi, koska hän ajatteli miehensä
itsestään palaavan järkiinsä ja velvollisuuksiensa täyttämiseen.

Hän odotti pitkän, pitkän aikaa — mutta turhaan!

Mutta vihdoin ei hän sentään voinut kärsiä sitä vaieten:

"Laupiaan Jumalan nimessä! Mies, mitä tästä on tuleva? Sinä juot ja
juot yhtä mittaa etkä enää koskaan työtä ajattelekaan."

Tämän puhuttelun aikana koetti Daniel pörhistää selälleen
viininraukaisemia silmäluomiaan, hän levitti hajalleen horjuvat
säärensä näyttääkseen mahtavammalta ja huusi sitten vakavalla
arvokkuudella:

"Hiljaa!"

"Rakas mies", jatkoi vaimo, "kun minä vihdoin puhun, niin tahdon
keventää sydämeni kaikesta siitä, mikä sitä rasittaa. Olen vaiennut
kyllin kauvan."

"Vaimo, älä poraa!"

"Mutta minun täytyy —"

"Vaikene!"

"Vaieta? Miksi?"

"Siksi, koska minä — koska — minä olen herra Daniel Csigolya."

"Ja minä olen rouva Sofie Csigolya."

"Vaimo! Älä napise taivasta vastaan. Pyhässä raamatussa seisoo —
mitä siellä seisookaan? — seisoo, että Jumala loi maailman kuudessa
päivässä, seitsemäntenä lepäsi hän. Sentähden asetu."

"En ennenkuin olen puhunut."

"Mitä? — Sinä tahdot puhua vielä? — Onko se totta vai leikkiä?"

"En ole nyt leikintekotuulella."

"No, koska se ei ole mitään leikkiä, tänne sitten partaveitsen kera,
että leikkaan kielesi pois."

"Ja vaikkapa. Minun täytyy puhua, koska — — —"

Julmistuneena karjui Daniel:

"Vaimo, nimesi on: vaiti!"

Samalla aikoi hän antaa vaimo raukalle iskun, joka ei kuitenkaan
sattunut paikalleen, niin että hän pyyhkäsi vaan päähineen pois.
Sitten heittäytyi hän tyydytettynä vuoteelle heti kohta kuorsaten kuin
raihnaisen sotilaan vanha piippu. Vaimo hiipi kyökkiin, valvoakseen
lieden ääressä itkien läpi yön.

Siten kuluivat päivät päästään. Mies oli juovuksissa, vaimo rukoili,
riiteli, torasi — lyhyesti, koetti kaikkensa johtaakseen hänet pois
harhapolultaan; mutta lopuksi kävi aina niin, että Daniel herra pakotti
julmistuneena vaimonsa olemaan vaiti. Vaimo älysi nyt kuinka kaikki oli
turhaa, hän ei itkenyt eikä valittanut enää, vaikeni, kun mies palasi
myöhään öisin juopuneena kotiin. Mutta mies oli sillä välin jo tottunut
iltaripitykseen, niin ettei hän voinut olla ilman sitä ja alkoi
rähistä, kun hänen vaimonsa ei virkannut sanaakaan.

Niin kuluivat päivät, niin katosivat yhä vähemmiksi myöskin tavarat
ja vihdoin astui autioon tupaan tuhlaavaisuuden nälkäinen, ryysyinen
lapsi — hätä! Se hiipi sisään kutsumattomana vieraana ja oli pian talon
valtiatar; ja tämä tapahtui aikaan, jolloin rouva Csigolya tunsi, että
pian tulisi kolmas huolehdittavaksi, siellä missä kahdenkin täytyi
kärsiä puutetta...

"Tuli ja leimaus!" murisi Csigolya, kun hän kuuli lähestyvästä
isänonnesta. "Tuli ja leimaus! — Nyt en voi antaa eukolle enää
kunnollisesti selkäänkään, sillä se voisi olla sikiöparalle pahaksi,
eikähän se voi mitään sille, että hänen äitinsä on sellainen — —
sellainen — —"

Hän etsi kauvan oikeaa sanaa, mutta ei löytänyt, vaikka paljon
ajattelemisen tähden alkoi aivan ruveta hänen päätään huimaamaan.

— Silloin ajautui hänen mieleensä kysymys, miksi hän oikeastaan antoi
vaimolleen selkään.

— Ja silloin hämärteli hänen mielessään tunnustus, että hän oikeastaan
oli itse syypää siihen. Hän päätti vastaisuudessa pysyä kapakkasakista
loitolla.

Ja hän piti sanansa, hän karttoi kapakkaa, mutta — ei kauvan...

Eräänä päivänä poltti jano jälleen kirveltävänä hänen kurkkuaan;
mielellään olisi hän tämän hehkun sammuttanut, mutta talossa ei ollut
enää mitään, jolla olisi saattanut suorittaa kustannukset. Murheissaan
tuijotti hän kohden taivasta, josta päivänterä häikäisevänä säteili
häntä vastaan.

"Ah", huusi hän, "voisinpa edes tuon auringon siepata taivaalta! Heti
tahtoisin sen myydä kilveksi parturi pahaselle, sillä hänen entisensä
onkin jo kurjan risainen. — Mitä tehdä? — Niin, mitä tehdä? Saanhan
kysyä, mutta kukapa minulle vastaisi! Minä näännyn! — Sata dukaattia
antaisin kunnollisesta viinikulauksesta tai paremmin sanoen: en antaisi
yhtä kulausta sadasta kultakolikosta. — Jospa tietäisin suonissani
virtaavan viiniä veren sijasta, avaisin ne kahdestatoista kohden ja
virkistäisin kurkkuani, viisi siitä, vaikka silloin päättäisinkin
päiväni. — — Ah, miksei minua ole luotu viinitynnyriksi, tuollaiseksi
kauniiksi, täpötäydeksi, sadan ämpärin vetoiseksi viinitynnyriksi!
Laupias vapahtaja, olisin jo tyytyväinen, vaikkapa olisin edes
kannunpullo; tai olisinpa vain tuollainen savilautanenkaan, joka
vetelehtii tynnyrin tapin alla! No, olisipa se kylläkin alhainen asema!
— Mutta yhdellä ehdolla: pian — heti täytyisi sen tapahtua!"

Niin kuului herra Daniel Csigolyan surumielinen yksinpuhelu. Hänen
toiveensa muuttua viiniastiaksi, oli pettävä, hän pysyi sinä, mikä oli,
ainoastaan hänen janonsa tuli yhä tuntuvammaksi. — Hän antoi katseensa,
joka oli pelkkää toivoa ja epätoivoa, harhailla yltympäri, eikö mistään
keksisi mitään, mikä kelpaisi kapakassa maksuksi tai pantiksi.

Ei mitään, ei kerrassaan mitään!

Huolellisesti penkoi hän kaikki taskunsa, vaikkakin hän tiesi, että
ne jo aikoja sitten olivat olleet vain tyhjää täytenään. Kentiesi
olisi sittenkin johonkin sopukkaan kätkeytynyt jokin kokoonrypistynyt
seteliraha.

Masentunein mielin antoi hän turhan etsinnän perästä käsiensä vaipua.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä aatos. Hän pani kätensä otsaansa vasten
ja napsutteli sormillaan.

"Nytpä tiedän! — Tänne lukko ovesta! Se on sitäpaitsi tarpeeton siellä,
missä ei ole mitään varastamista. — Daniel Csigolya, sinä olet sentään
kekseliäs mies!"

Hän etsi kirvestä toteuttaakseen aikomuksensa; hän unhotti aivan,
että tämä työkalu oli jo aikoja juotu. Hän etsi ja etsi, vieläpä
pöytälaatikostakin; vihdoin ryömi hän myös vuoteen alla. Siellä
pimeässä sinne tänne haparoidessaan, sattui hänen käteensä pikkumytty,
joka oli kätketty kaukaisempaan nurkkaan; hän veti sen esille, katseli
sitä kynttilänvalossa ja huudahti riemastuneena:

"Nyt en tarvitse lukkoa, se voi jäädä vastaiseksi, täksi päivää riittää
tämäkin! — Vaimoni juttelee naapurissa, voin sen siis häiritsemättä
viedä. Jos hän huomaa sen myöhemmin, niin kylläpähän hänestä aina
selvitään! — Muuten ei hän tarvitse tätä rääsyä enää. — — Ja nyt: tule
veli Dan!"

Pahaksi onneksi astui, juuri kun hän tarttui säppiin, hänen vaimonsa
tupaan.

"Minne sen kerällä?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Ulos, hiukan tuulettamaan, vaimoseni. Vuoteen alla on liian kosteaa,
sehän voisi siellä kokonaan mädätä."

"Tuulettamaan! — Niin! — Kenties! kapakkaan! — Siitä ei tule mitään,
heti vaan tänne se! Se ei saa mennä toisten tietä. Siinä astuin
minä alttarin ääreen, siinä tahdon myös astua Jumalan eteen, se oli
morsiuspukuni ja pitää olla myös kuolinverhonani. — Oi! etten tiennyt
sitä paremmin kätkeä, sillä enhän olisi voinut ajatellakaan, että
nuuskit kaikki, sinä onneton!"

"Jos tahdot nähdä minut onnellisena, niin laita tie vapaaksi."

"Mene, mikäs estää, mutta pukuni jää tänne."

"Kiitos kaunis!"

"Kokonaisena ei se lähde käsistäni!"

"Vaimo! Tiedät, että saan sinua käskeä, koska olen sinun herrasi. Mutta
minä en käske, minä pyydän: Anna minulle puku! Pyydän sinulta, rakas,
hyvä Sofie."

"En!"

"Vielä kerran pyydän sitä sinulta."

"En, en!"

"Ja viimeisen kerran pyydän minä".

Vaimo ei antanut mitään vastausta, vaan tarttui yhä lujemmin myttyyn,
jonka hän oli temmannut mieheltään.

"Vihoviimeisen kerran, Sofie!"

"Turhaan!"

"Koska kaikki on turhaa: Tuoss' on!"

Samalla löi hän vaimoraukkaa vasten kasvoja, niin että tämä kaatui
takaperin. Mies sieppasi pudonneen mytyn ja kiiruhti kapakkaan.

Silloinkos riemu alkoi!

Viini virtaili kuin olisi hän saanut sen ilmaiseksi. Herra Daniel
päätti, ettei hän ennen nouse pöydästä, ennenkuin on juonut koko
morsiusleningin hinnan suuhunsa.

Mies piti sanansa!

Kun taskut ja pullot olivat tyhjentyneet, toikkaroi hän laulaen kotia
kohden. Tiellä alkoi hän tanssia, mutta ryhtyi siihen pahimmalla
paikalla, suuren lammikon rannalla, jossa sikojen oli tapana rypeä.
Tanssinpyörteessä kadotti hän pian vaivalla pitämänsä tasapainon, hän
putosi syvänteeseen, ja kun yövahti hänet huomasi ja veti ylös, oli hän
jo lammikossa tukehtunut.

Vartija laahasi ruumiin asuntoon, missä vaimo oli tunti sitte antanut
elämän lapselle.

Pimeässä tuvassa oli nyt kolme: kuollut isä, pikku poika, jonka elämä
oli juuri alkanut ja äiti, joka horjui elämän ja kuoleman välillä...

Leski hautautti miehensä ja kastatti lapsen. Hänet nimitettiin
Martiksi. Tästä menevä maksu papille oli aivan hyödytön menoerä, sillä
elämän keväässä eivät toiset lapset kuitenkaan nimittäneet poikaa
muuksi kuin "punaiseksi koiraksi", ja myöhemmin, kun hän vanheni,
tunnettiin hänet vain nimeltä "Papurikko". — Jokainen lyönti, jonka
hänen äitinsä ennen pojan syntymistä oli tämän isältä saanut, oli
merkittyinä hänen kasvoihinsa, joiden oikea puoli oli hehkuvalla
punalla peitetty.

"Mene sinne missä on — Papurikko!" —

"Kammoan häntä kuin — Papurikkoa!" —

"Välitän hänestä yhtä vähän kuin — Papurikosta!" —

"Suutelonko tahdot? — Suutele — Papurikkoa!" —

"Ja niin edelleen! Ja niin edelleen! — Papurikko!" —

Se oli puheenpartena kylässä, kaiken epämieluisen ilmaisumuotona...

Monen ihmisen elämän täyttää tuska ja kurjuus. Mutta jokaisella on
kuitenkin aika, lapsuuden päivät, jotka ovat onnelliset, riemun päivät,
joiden muistoihin ajatus palaa niin mielellään kuin pääskyset syksyn
kolkkoina päivinä aurinkoiseen etelään.

Martilla ei ollut tätäkään aikaa; hänen lapsuuttaan ei mikään valokohta
kirkastanut enempää kuin myöhempiäkään päiviä. Pojat eivät tahtoneet
leikkiä hänen kanssaan, he antoivat hänen joko seistä syrjässä tahi
ajoivat pois; silloin oli hänen tapana juosta kotiin itkien äidilleen
välittääkseen, kuinka hän oli kaikkien tiellä. Ja äiti puristi hänet
sydäntään vasten ja itki hänen kerallaan...

Kouluvuosina oli vielä tuskaisempaa.

Kukaan ei tahtonut ottaa "punaista koiraa" naapurikseen ja kun opettaja
hänelle vihdoin määräsi paikan, kiusasivat ja pilkkasivat pojat häntä
niin, että hän sen mielellään jätti; hän sai paikkansa viimeisimmässä
penkissä ja etäisimmässä nurkassa. Kun joku häiritsi opetuksen rauhaa
jutellen tahi vinkasten ja opettaja vihaisena etsi syyllistä, niin
osotettiin Marttia aina yksimielisesti pahantekijäksi; se oli aika
riemu, kun hän sitten viattomana kärsi kipeän kurituksen, joka häntä
kuitenkin vähemmän piinasi kuin selkäsaunat ja herjaukset, joita hän
sai tovereiltaan...

Miehensä kuoleman jälkeen vetäytyi rouva Csigolya omaisuutensa
vähäpätöisten jäännösten kanssa veljensä, kylänsepän luo, joka oli
vanhapoika; ystävällisesti otti hän vastaan nuoremman sisarensa ja
tämän pojan. — Kukaan ei tiennyt, miksi hyvinvoipa mestariseppä oli
jäänyt naimattomaksi; juorukellot tosin kertoivat, ettei kukaan tyttö
tahtonut ottaa häntä, mutta se oli vaan tyhjää puhetta, sillä ei ollut
ainoatakaan todistusta siitä, milloin hän olisi oikeastaan koettanut
kosia...

       *       *       *       *       *

Martti oli kahdentoista vanha, kun hänen enonsa sanoi hänen äidilleen:
"Sisar Sofia, kuinka pojan tulee nyt käymään? Tuleeko hänestä renki vai
ajuri?"

"Sitä en voi sanoa", vastasi rouva. "Hänen isänsä oli käsityöläinen"
samalla huokasi hän — "voisi kai hänestäkin se tulla."

"Sitä minäkin luulen ja siksi tahdoinkin asiasta puhella kanssasi.
Olisi kai parhainta, että opettaisin hänelle ammattini; kun myöhemmin
erkanen työstä tahi kun kuolen, voi hän ottaa pajan haltuunsa. Poika
parka! En rakasta häntä liioin, mutta säälin häntä ja siksi tahdon
hankkia hänelle toimeentulon, ettei hän olisi tulevaisuudessa määrätty
ihmisten armoille, sillä siinä tapauksessa täytyisi hänen kuolla
nälkään. Muuten onkin hän työhön sopiva, ponteva ja voimakas kuin
Herkules. Ja jos häneltä joskus puuttuu hiiliä, tarvitsee hänen vaan
asettaa rauta poskelleen, niin se tulee hehkuvaksi. Hahaha!" —

"Hannu", sanoi rouva alakuloisena, "miksi teet sinäkin pilkkaa
raukasta. Eikö siinä ole kylliksi, että hän on koko kylän
pilkkatauluna!"

"No, no! Pieni pila ei lyönyt läpeä pääkoppaan!"

Mestari Hannukin kuului niihin, jotka hyväntekeväisyydestään mielellään
kantavat pienen koron, joka vähentää lahjan arvoa...

Seuraavana päivänä erkani Martti koulusta, mikä oli hänestä mieluista.
Kirjojen sijaan otti hän vasaran käteensä, sillä mitäpä hyödyttikään
turha päänvaiva. Eihän hänestä olisi kumminkaan tullut pappia, vaikkapa
olisikin istunut kirjojen ääressä päivät päästään.

Nyt vasta huomasi hän, mikä voima piili hänen jäsenissään.

"Hei! Olisinpa tiennyt ennemmin, kuinka vahva olen", puheli hän
itsekseen, "niin olisin hankkinut jo aikoja rauhan itselleni!" Ja
vihaisena löi hän rautaa kuin olisi se ollut hänen tuskiinsa syypää...

Kylän lapset rakastivat pajoja! Tuntikausia vetelehtivät he siellä,
ilokseen kuunnellen palkeen pauhinaa ja vasaran kalsketta ja katsellen
hehkuvaa rautaa, jonka kipenet joka lyönnillä täyttivät ilman,
ikäänkuin metalli olisi suuttunut kovan painon tähden. — Mestari Hannun
pajalle eivät pojat tulleet ainoastaan uteliaisuudesta, mutta melkein
yksinomaan pilkatakseen ja haukkuakseen Marttia. —

"Pojat, katsokaas, kuinka musta ja likainen hän on; punaisesta
koirasta on tullut musta piru!" huusi joku joukosta.

"Nyt on hän kauniimpi kuin ennen!" pilkkasi toinen.

"Mutta noki ei peitä hyvin. Mustan alta paistaa punainen irvinaama!"

"Menkää tiehenne, tai viivyttelijä voi katua!" huusi Martti.

Mutta pojat nauroivat ja menivät ilkeydessään yhä pitemmälle,
kunnes Martti kadotti kärsivällisyytensä. Kädessään kanki, jota hän
Juuri takoi, syöksyi hän vintiöiden joukkoon ja alkoi huimia, jotta
he epäilemättä olisivat menneet mäsäksi, jolleivät olisi olleet
lujempitekoisia kuin muutaman pojan jalka, jonka hän löi poikki; hän
liikkaa vielä tänäkin päivänä...

Pitkiin aikoihin ei kukaan uskaltanut lähestyä pajaa, jokainen pelkäsi
hänen tanakoita jäseniään; kuukauden perästä oli löylytys kuitenkin
unohtunut ja pilkkasanat satelivat taas.

Martti kiskotti särkynyttä vaununreunaa, kun lurjukset taas saapuivat
ja räkyttivät pahemmin kuin koskaan.

"Hiljaa!" tiuskasi hän huimapäille.

Ivanauru oli vastaus! — Yhä karvaammiksi kävivät pistopuheet, kunnes
Martti, riehuen raivoissaan, heitti hehkuvan raudan erään pojan
kasvoihin. Kauhistuneena hajaantui poikasakki.

"Mene!" huusi Martti, "mene, kanna sinäkin Jumalanmerkkiäsi! — Ja jos
eksyt, löydetään sinut kyllä polttomerkistäsi!"...

Tämä tapaus saattoi Martille paljon pahaa, mutta myöskin hyvää, sillä
yksikään pojista ei uskaltanut häntä enää pilkata...

Kuusi vuotta kului; jokainen karttoi Marttia ja hän jokaista!

Työpäivinä oli hän työssään ja juhlahetkinä sekä lepopäivinä pysyi hän
kotona. Ainoastaan sunnuntaisin meni hän kirkkoon, kumminkin siihen
aikaan, jolloin kaikki kyläläiset olivat jo menneet sisään; hän asettui
pimeään nurkkaan, oven viereen, ja kun pappi oli lausunut aamenen,
kiiruhti hän ulos ja oli jo kotona, kun toiset vasta lähtivät kirkosta.
Iltapäivin, kun oppipojat huvittelivat kirkkoniityllä pallosilla tai
muilla leikeillä, istui hän äitinsä luona tupasessa ja luki hänelle
raamattua. Tämä lukeminen ei tosin häntä suuresti huvittanut, mutta
hän kärsi mielellään ikävääkin, kun siten voi hankkia äidilleen iloa,
hänelle, joka häntä niin hellästi rakasti, ja oli ainoa kaikkien
joukossa, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle pahaa sanaa...

Myöskin Martin kuusi oppivuotta kuluivat, hän suoritti opinnäytteensä
ja — oli kisälli!

Tärkeä käännekohta käsityöläiselämässä!

Suurempi on oppilaan riemu, suurempi hänen ylpeytensä sälliksi
päästessään kuin sällin, suoritettuaan mestarinäytteensä ja päästyään
mestariksi. Martti Csigolyakin tunsi tätä onnea. "Nyt on minusta
kumminkin tullut toinen mies", ajatteli hän. "En ole enää poika,
vaan nuorukainen, en renki, vaan vapaa kisälli. Kun nyt saavun
ihmisten luo, ei kai kukaan uskalla tehdä sitä, mitä he ovat tehneet
hyljätylle, avuttomalle pojalle. Niin — tuskinpa he tuota pilkkaa enää
muistavatkaan, vielä vähemmin alkavat sitä uudestaan."

Siten ajatteli Martti ja hän — pettyi pahoin. Hän ei ollut ainoastaan
jokaisen pahansuovan ajatuksissa, vaan etsivät kylän nuorukaiset
tilaisuutta, voidakseen alkaa vanhan pelin jälleen.

Se tulikin!

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä astui Martti ensikerran kapakkaan! Tupa
oli täynnä ihmisiä; muutamat nuorista miehistä joivat, toiset taas
tanssivat — lyhyesti, kaikki huvittelivat. Martti istuutui pöydän
ääreen ja tilasi viiniä. Äkkiä kysyi hänen naapurinsa.

"No, kuinkas sinä tulet tänne? Oletko se todellakin sinä? Tuskin
uskoisin sitä, jollen näkisi irvinaamaasi!"

Huolimatta tästä armottomasta tervetuliaispuheesta, vaikeni Martti,
joka näytti antavan toisille jatkamisen aihetta:

"Käännähän kasvosi! Viini lasissa happanee kateudesta nähdessään
kauniimpaa punaista kuin omansa".

"Katsokaahan, kuinka sympaalin kalkuttaja katselee karsaasti! Hän
tahtoisi mielellään itselleen punaiset housut Martin nahkasta." —

"Antaisin vaikka mitä, jos hevoseni olisi noin kauniin täplikäs!"

"Mitä tekee hän täällä! Papurikko kuuluu talliin!" —

"Papurikko! — Papurikko! — Hahaha!" Niin sinkoilivat pilkkasanat läpi
huoneen.

— Tuosta hetkestä lähtien ei Marttia kutsuttu enää "punaiseksi
koiraksi", vaan "papurikoksi".

Kun kaikki puhe ja nauru loppui, puhui Martti enempi surullisena kuin
suuttuneena:

"Taivaan tähden! Miksi kiusaatte te minua, kun en kumminkaan ole tehnyt
teille mitään pahaa. Kuuden vuoden jälkeen astun taas ensikerran teidän
joukkoonne; sopiiko ihmistä ottaa tällä tavoin vastaan. Pojat! Olkaamme
ystäviä. Tahdon unohtaa ja antaa anteeksi mitä aikaisemmin ja tänään
olette minulle tehneet, ainoastaan yhtä vaadin minä: Rauhaa! Miksi
sysäätte takaisin veljenkäden, jonka ojennan teille? Enkö minäkin ole
ihminen niinkuin te?"

Tuokion vaikenivat kaikki.

"Epäilemättä et!" huudahti sitten eräs.

"Veljenkäsi!" huusi pilkallisesti toinen. "Ei koiranakaan saisi
tuollainen epäluoma olla, vielä vähemmin veljenäni!"

"Olkaa, hylkiöt! Kun ette tahdo ystävyyttäni, niin ottakaa
halveksumiseni; vihalleni olette liian halpoja!"

Näin sanoen jätti Martti pöydän ja sekaantui tanssijoihin. Ei
täälläkään ollut vastaanotto ystävällisempi, hän ei näyttänyt
kumminkaan tahtovan sitä huomata. Martti pyysi lähinnä istuvaa tyttöä
tanssiin; tämä sanoi aivan punaisena, ettei hän tanssi hänen kanssaan.
Hän pyysi toista, joka mitään virkkamatta juoksi pois. Epäröiden astui
hän kolmannen luo, se oli Julia Biro, kylän kaunein tyttö. Hän ei
empinyt hetkeäkään, vaan astui hänen kanssaan tanssiin, aivankuin olisi
Martti ollut nuorukaissakin kaunistus.

Martti tunsi itsensä onnelliseksi.

Hän, pilkattu, jolle jokainen tyttö käänsi selkänsä, hän voi nyt
käsikädessä mennä tanssiin kaunokaisista kauneimman kanssa.

Riemuissaan kuin sotapäällikkö voitokkaan taistelun jälkeen, palasi
hän illalla kotiin. Yö oli vielä autuaampi kuin päivä. Hän uneksi niin
paljosta onnesta, että se tuntui hänestä itsestäänkin liian paljolta.
Hän uneksi, että Julia Biro, kaunis Julia, häntä rakastaa ja ojentaa
hänelle kätensä. He astuivat riviin asettuneiden kyläläisten keskitse
kirkkoon ja joka silmässä näkyi kysymys: "Rakastaako siis kaunis
Julia rumaa nuorukaista ja menee todella hänelle vaimoksi?" Mutta hän
jatkoi ylpeänä matkaansa ja oli vaiti, niin mielellään kun olisikin
hämmästyneille huutanut: "Mitä töllistelette? Niin se on! Kaunis Julia
rakastaa minua, jota te olette alituisesti haukkuneet ja pilkanneet.
Hän tulee nyt vaimokseni ja me elämme onnellisena elämämme loppuun
saakka!"

Kun Martti aamulla heräsi, ajatteli hän:

Hm! Tämä uni on Jumalan sallima. Valveilla en olisi uskaltanut
ajatellakaan maailmaa niin avaraksi. On tosin totta, että ajattelin,
ennenkuin nukuin, Juliaa, mutta ei juolahtanut mieleenikään rakkaus
eikä avioliitto. Taivas! Jos tämä uni toteutuisi! — Kuka olisi minua
onnellisempi!...

Tuosta aamusta lähtein ei Martti ajatellut mitään muuta kuin Julia
Birota. Aamuisin nousi hän häntä ajatellen, iltaisin meni maata
häntä muistellen. Rakkaus kauniiseen Juliaan kiihdytti häntä työhön,
samoinkuin pale sammunutta hiillosta; ja kun hän kalkutteli punaista
rautaa, ajatteli hän sykkivää sydäntään, joka oli vielä tulisempi
kuin hehkuva metalli. "Jos minun sydäntäni lyötäisiin", puheli hän
itsekseen, "niin räiskyisi se vielä voimakkaammin, mutta siitä ei
sinkoilisi kipunoita, vaan timanttisirpaleita, jotka kaikki antaisin
Julialle." — Kuinka tarkastelikaan kelpo nuorukainen sydämensä auringon
nousua! Kuinka usein tähystelikään hän ulos, kulkisiko tyttö ohitse,
ja kun se joskus tapahtui, kun poika sanoi hänelle aamutervehdyksen ja
toinen ystävällisesti hymyillen vastasi — kuinka onnelliseksi tunsi hän
itsensä ja kuinka riemullinen oli hän työssään aivan kuin maksettaisiin
hänen palkkansa kiiltävissä dukaateissa. — Kerran toi kaunis Julia
pytyn pajaan vannotettavaksi; tähän työhön pani Martti parhaansa, niin
että vanteiden täytyy vielä tänäänkin pysyä kiinni.

Sunnuntai-iltoina meni hän kylän kapakkaan. Nuoret miehet eivät
antaneet pilkan puuttua, mutta mitä huoli hän siitä! Olihan siellä
kaunis Julia, joka otti hänet aina ystävällisesti vastaan eikä
koskaan kieltäynyt tanssimasta! Ainoastaan yhdestä ei hän voinut
olla välittämättä: nuorukaisten härnäämisestä häntä, "papurikkoa",
"valakalla"...

Herra Lorenz Ratolla oli kolme tytärtä, joista vanhin oli Lotta,
"valakaksi" haukuttu, koska hänen hiuksensa, kulmakarvansa ja
silmäripsensä oli vaaleat kuin valkein pellava. Aikaisemmin haukuttiin
häntä "kaniiniksi"; uuden pilkkanimen sai hän vasta siihen aikaan,
jolloin Martti uudessa kasteessa nimitettiin "papurikoksi". Lotta sai
vähemmän pilkkaa kärsiä kuin punatäplä-poskinen sepänkisälli, kumminkin
oli hän murheellisempi kuin Martti, koska luonto oli hänet erittäin
herkällä sydämellä siunannut tai — kironnut. Hän voi, ensikerran
kuultuaan tämän pilkkanimen, itkeä koko päivän. Hän ei kuvitellut
itselleen, että hyvä luontoäiti olisi antanut hänelle kauneuden
lahjoja; kuitenkaan ei se olisi häntä loukannut, jos hänet olisi
jätetty rauhaan. Kun kaikki häntä hylkivät, karttoi hän eläviä ja
pakeni kuolleiden asuntoon, villipensaikon ympyröimään kirkkotarhaan,
missä matalien hautakumpujen välissä kohosivat akasiapuut, joiden
varjossa hänen oli tapana kävellä. Hämärähetkinä lauleli hän
kaihomielisiä lauluja; kun syksy lähestyi, niin sitoi hän akasian
kirjavista kukista seppeleen ja koristi sillä sen haudan puuristin,
jossa hänen äitinsä lepäsi.

"Oi", valitteli hän usein huoaten, "miksi ei ole sydämeni tuon kukan
kaltainen! Kuihdu kuin tämä, sinuahan ei kukaan tarvitse! Ja kuitenkin
— miten voisin minä rakastaa!"

Siten raateli häntä ajatusten risteikkö, hän ei uskaltanut itsekään
tunnustaa, ketä hän rakasti. — Ja sitten alotti hän taas surullisen
laulunsa, ketään tahi mitään ajattelematta. Kun tuohon aikaan ihmisiä
kulki kirkkomaan ohitse, sanoi toinen toiselle: "Kuules, kuinka pöllö
rääkkyy! Se on valakan laulu."

"Uskotkos, veliseni, hänestä tulee vanhaksi tultuaan noita, joka
sekottaa maitoa vereen ja noituu lapset keskosiksi äitinsä kohdussa..."

Lotan sisaret naitiin jo nuorina, sillä tytöt olivat kauneita ja isä
varakas. Välistä ilmaantui hänelle kosija, mutta tämä sai kieltävän
vastauksen:

"Ette te minua kosia tahdo, vaan isäni omaisuutta. Ei teitä ole
sydämenne matkalle kehottanut, ja minä olen jo kylliksi onneton,
pitäisikö minun tulla vielä onnettomammaksi. Menkää! Jumala kanssanne!
—"

Sellaisella vastauksella oli Lotan tapana lähettää kosijat pois. Mutta
siihen oli vielä tärkeämpikin syy, jonka tahdon nyt ilmaista, mutta
jota tyttö ei olisi kaiken maailman hyvyyksistä tunnustanut. Hän
rakasti Martti Csigolyaa.

"Valakka" rakasti "papurikkoa".

Kun hän kuuli kuinka pojat pilkkasivat Marttia, koski se häneen
kipeämmin kuin oma tuskansa. — Raukka ei aavistanut, millaista inhoa
Martti tunsi häntä kohtaan, joka tunne vähitellen kasvoi vihaksi, sillä
päivä päivältä eneni pilkka, joka sitoi hänet tyttöön. Lopuksi ei
"papurikkoa" enää mainittu muuten kuin "valakan" yhteydessä.

Ja samalla kun hänen vihansa Lottaa kohtaan kasvoi, kasvoi hänen
rakkautensa myös kauniiseen Juliaan, joka oli aina hyvä ja aina
ystävällinen hänelle.

       *       *       *       *       *

Martti täytti kaksikolmatta vuotta, kun hänen enonsa kuoli; hän peri
pajan ja tuli mestariksi. Vaikkakaan ei vainajan ja hänen sisarensa
pojan välillä vallinnut mikään sydämellinen suhde, suri poika kuitenkin
vilpittömästi miehen kuolemaa, miehen, joka oli ollut hänen ainoa
hyväntekijänsä.

Suruvuoden kuluttua otti hän mustan surunauhan hatustaan ja hänen
ensimäinen ajatuksensa oli — pyytää Julia Biron kättä. Mielellään olisi
hän lähettänyt jonkun toisen kosimaan puolestaan, mutta hänellä ei
ollut ainoatakaan ystävää!...

Martti pukeutui hopeanappiseen juhlapukuunsa, mutta pani sen kuitenkin
takaisin; hänestä oli jokapäiväinen puku ensi käynnillä paljon
sopivampi. Hän ei myöskään pitänyt muodollisuuksista eikä osannut niitä
oikein noudattaa. Yksinkertaisena, nahkaesiliina edessä ja paidan hihat
ylös käärittyinä asteli hän illalla Julian kotiin. Siten ei kukaan
voinut aavistaa, mitä varten hän meni sinne. —

Taivaan peittivät mustat pilvet, jotka kaiken synkensivät. Joskus
ainoastaan pilkisti niiden lomitse täysikuu ja silloin oli hetkisen
valoisampaa. Hiljaisuus ympärillä! Ainoastaan kaukaa kirkkomaalta
kaikui kaihomielinen laulu — "valakan" laulu!...

Julia Biro istui pihapenkillä mulperipuun alla ja soitti huuliharppua.

Martti lähestyi häntä ja sanoi iltatervehdyksen, johon tuli vastaus.
Hän istuutui tytön viereen, molemmat vaikenivat. Tyttö alkoi taas
soittaa huuliharppua; vihdoin pani hän sen pois ja sanoi vaikenevalle
nuorukaiselle:

"Miksi olet niin vaiti, Martti?"

"Mitä pitäisi minun puhua?"

"Yhdentekevää! Älä vaan istu noin äänetönnä kuin kivikuva."

"Jospa sinä soittaisit!"

"Olisipa sekin sitten jotain! En osaa ollenkaan hyvin ja sitäpaitsi on
huuliharppukin jo kelvoton."

"Älä usko sitä, Julia! Sinä soitat mestarillisesti ja soitin ei ole
ollenkaan kelvoton. Soita vaan! Minusta kuuluu se suloisemmalta
kuin Gazsiksen viulunsoitto ja hän osaa soittaa viulua. Sellaista
mustalaista kuin hän ei ole mailla eikä halmeilla. Soita toki, Julia,
pyydän!" —

"Kylliksi tänään. — Nyt on sinun vuorosi. Kerro!"

"Mitä pitäisi minun kertoa, enhän osaa mitään!"

"Etkö mitään! — Toisinaanhan voit puhua niin paljon, ettei siitä tule
loppuakaan."

"Kyllä ennen, mutta nyt!"

"Miksi et nyt?"

"Koska sydäntäni painaa jokin."

"Onko sinulle tapahtunut jotain pahaa?"

Papurikko ja valakka.

"Ei! Tahi kyllä! Kuinka olettaa."

"No puhuhan toki selvemmin, Martti."

"Pitääkö minun? Minähän tekisin sen niin mielelläni, jos vaan pääsisin
alkuun."

"Ala jatkosta, kun et tiedä alkua."

"Oi, Julia! Sinun on helppo laskea leikkiä. Minun sijassani kävisi se
sinulta huonommin."

"Mitähän se sitten onkaan?"

"Arvaas!"

"En voi arvata."

"Niinpä tahdon sanoa sen sinulle. Jumala nähköön! Minua värisyttää, kun
sitä ajattelen. Mutta yhdentekevä! Ennemmin tai myöhemmin täytyy sen
tapahtua! Siis — — Olkoon menneeksi! — — Näetkös, minusta tuntuu juuri
siltä kuin pitäisi minun tarttua hehkuvaan rautaan ilman pihtejä. —
Mutta ei, siihenkin voin vielä tarttua paljoa ennemmin kuin — kuin — —
Sinä olet hyväsydäminen olento! Kerron sinulle kaiken, mikä mieltäni
painaa."

"Niinpä puhu, äläkä sammaltele sinne tänne!"

"Olet oikeassa, Julia! Näetkös kuinka hullu olen! — Nyt olisin jo
aikoja ohitse, sen sijaan, etten ole vielä alussakaan. Niin, jospa
ei asia olisi niin arka. Mutta sama se, aivan sama! Minkä täytyy
olla, sen täytyy olla ja kun sen täytyy olla, niin se on! — Mutta
enhän voi äkkipäätä hypätä keskelle, siis sievän verkkaan vähitellen.
Kuuntelethan sinä, Julia?"

"Miksi en kuuntelisi?"

"Huomaa siis! Sillä asia ansaitsee tulla huomatuksi ja jos ei se tule
huomioon otetuksi, niin on kaikki puhuminen turhaa. — Ymmärräthän!"

"Minähän kuuntelen tarkkaavaisesti. —Jospa vaan tietäisin, mitä
oikeastaan tahdot sanoa."

"Niin — siinä olisikin alku! — No kuulehan!... Voi tuhatta, kuinka
pian sentään tämän mulperipuun hedelmät ovat kypsyneet; kun äskettäin
kuljin ohitse, näkyi tuskin ainoatakaan."

"No jouduhan! Eihän tämä suuri kierteleminen olisi ollut tarpeen."

"Ei olisi ollut! Johtui äkkiä mieleeni, kun huoaten katsoin taivaalle,
kuinka Radar, josta on kirjotettu: 'Radar kohotti katseensa taivasta
kohden.' — Mutta sehän ei kuulu tähän!"

"Älä puhu yhä tuota, vaan sitä, mikä todella kuuluu tähän."

"Kärsivällisyyttä! Ei se käy niin pian! — Olen jo asiassa. — Siis,
enoni on kuollut, levätköön hän rauhassa, ja jätti jälkeensä minulle
pajan; nyt olen mestari. Ymmärrätkö minua! — Mutta ei ainoastaan paja
jäänyt minulle, vaan myöskin talo, komea talo, missä vaikka kirkkoherra
voisi asua. Sitäpaitsi vielä peltoja, viinitarhoja ja paljon muuta.
Kaikki yhteen luettuina ei suinkaan ole vähän. Sehän voi elättää
kahdenkin. Eikö niin, Julia! Mitä ajattelet?"

"Se on totta!"

"Katsohan! — Olen siis ajatellut: miksi olla yksin kun kahdellekin on
sijaa kylliksi. Minä menen naimisiin! — Olen jo valinnut, arvaahan,
Julia, kuka se on!"

"Minähän sanoin jo sinulle, etten voi arvata."

"Kärsivällisyyttä! — Tunnet hänet heti kun kuvailen hänet sinulle:
Kaunis, hyvä, rakas tyttö — Mutta ei, se ei ole kyllin selvästi! —
Kaunein, parhain tyttö maailmassa, enkeli! — No, nyt tunnet sinä hänet
kumminkin."

"En tunne. Tunnen niin vähän tyttöjä, että minä —"

"Tämän tunnet varmasti. Siis?" —

"Taivas tietäköön, kuka hän on."

"Näinhän jo, etten tätä tietä tule perille. Siis suoraan sanottuna: Tuo
tyttö, rakas Julia, olet — sinä!"

"Minä?"

"Sinä!"

"Hahaha!"

"Miksi naurat, Julia?"

"Hahaha!"

"Älä toki naura, minusta tuntuu kuin pitäisi minun itkeä."

"Totisesti en voi pidättää nauruani. — Hahaha!"

"Nauratko sinä — minulle!"

"En sinulle! — Mene, Martti, sano, että se oli leikkiä."

"Hukka minut periköön, jos olen puhunut pilaa", sanoi Martti, joka oli
selityksensä aikana noussut ylös ja käveli rauhatonna ympärinsä, jääden
äkkiä seisomaan.

"Sitä en olisi kumminkaan uskonut sinusta, Martti!"

"Mitä?"

"Kysytkö vielä? — etkö ole vielä koskaan katsonut peiliin!" —

"Niinkö se onkin! Hahaha!... Olet oikeassa, Julia, aivan oikeassa!
Oli narrimaista minulta, toivoa sinua vaimokseni. Mutta yhtä toivon
sydämestäni. Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus sellaisena kuin hän
vihassaan voi rangaista!" —

"Kiitos kaunis hyväntahtoisuudestasi, Martti! Siten siis palkitset
minulle ystävällisyyden, jota olen sinulle osottanut."

"Kirottu hyvyytesi, joka villitsi minut! Olisit karttanut minua kuten
toisetkin. Mutta leikkisällä tuulella ollessasi huvitti sinua heittää
koukkusi minuun ja raastaa sydän rinnastani. Et sinä säälistä ollut
ystävällinen halveksitulle, vaan siksi, koska sinulle johtui mieleen
viekotella minut. Minä sokea narri, en nähnyt, että hyvyytesi oli vaan
itserakkautta, en aavistanut, että nauraisit pilkallisesti minulle
vasten kasvoja silloin, kun minä tunnen tosituskaa. Ja siksi sanon
sinulle vielä kerran: Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus!"

"Minä taas kiitän vielä kerran, mestari Martti, siunauksestanne. Nyt
ainakin tiedätte, etten välitä teistä. Menkää! Löytyyhän kylässä
kylliksi tyttöjä. Koettakaa — 'valakan' luona! Siinä olisi sopiva pari."

Pilkallisesti nauraen juoksi hän sisään, sulkien oven jälkeensä.
Mestari Csigolyan valtasi tuskan, vihan ja häpeän sekainen tunne.
Liikkumatonna kuin hedelmiä kantava mulperipuu seisoi hän hetkisen;
vähitellen palasi hän järkiinsä ja huomasi turhaksi harmitella
kelvottoman tytön tähden. Hän naurahti itsekseen, meni kotiin, meni
vuoteeseen ja — nukkui!... Ei, hän ei nukkunut! Koko yön kierittelihe
hän vuoteellaan, niin että se oli vähällä laueta liitteistään...

       *       *       *       *       *

Voimakas kuin ruumiinsakin oli myös Martin sielu, tätä sai hän kiittää
siitä, että oli toipunut myrkystä, jota Julia Biro oli vuodattanut
hänen elonsa maljaan. Tosin valtasi hänet ensi päivinä epäonnistuneen
kosinnan jälkeen ollessaan työssä usein ajatus: eikö olisi parempi,
jos raudan sijasta asettaisit pääkallosi alasimelle ja antaisit lyödä
siihen raskaimmalla vasaralla? — Lyönti vaan ja — kaikki olisi ohi!

Vähitellen väistyivät kumminkin nämä raskaat ajatukset, hän rauhottui
ja koko hänen elämäntoivomuksensa näytti olevan juominen. Ihmisten
joukkoon ei hän kumminkaan tahtonut mennä, sillä hän pelkäsi
enentynyttä pilkkaa. Mutta sittemmin arveli hän, että hänet voitaisiin
merkitä pelkuriksi, siksi päätti hän mennä seuraavana lepopäivänä
kapakkaan...

Kun hän astui sisään, otettiin hänet pilkalla ja naurulla vastaan.

"Terve, Martti! Koska on häät?" —

"Kutsuthan minut toki pitoihin!" —

"Minulle kuuluu ensi tanssi morsiamen kanssa!" —

"Onnenpoika, kuinka kauniin vaimon hän saa!" —

"Kuinka käy sitten 'valakalle?'" —

"'Valakka' raukka! Hän kuolee tuskaan."

Martti pysyi rauhallisena. — Kun melu väheni, sanoi hän:

"Oletteko jo lopussa?"

"Eipä kaukanakaan siitä!" huusi eräs nuorukaisista.

"No joutukaa sitten, sillä tahdon puhua teille sanasen."

"Kuulkaa! kuulkaa!" kuului ääni joukosta.

"Tahdon vaan sanoa teille, että loppukoon täksi päivää ja ainaiseksi
tuo pilkka."

"Katsokaahan! Minusta näyttää hän uhkaavalta!" huusi joku. "Martti
uhkaa, ettekä te edes juokse pakoon! — Hei isäntä! Ovi auki, että
voisimme paeta." —

"Sen voitkin tehdä, poika!" vastasi Martti. "Myöhemmin kenties et voisi
päästäkään enää ovelle."

"Oho! Katsokaas vaan, katsokaas!"

"Sen saat kyllä nähdä, tai paremmin sanottu, et saa nähdä, sillä
paiskaan tämän pullon kasvojasi vasten."

"Todellakin!"

"Varmasti! Ja nyt käsken sinua olemaan haukkumatta minua kauvempaa jos
silmäsi ovat sinulle rakkaat."

"Käsketkö minua! Sinä! — Ja vaikka irvinaamasi toinenkin puoli olisi
yhtä punainen kuin — —"

Hän ei voinut lopettaa lausettaan.

"Tuoss' on! — Olkoon omasi samoin", huusi Martti ja heitti pullon
nuorukaisen päähän, niin että tämä verta virraten hoiperteli taaksepäin.

Raivoten hyppäsi siten satutettu Martin kimppuun ja antoi hänelle
kepiniskun, jolloin nuori seppä tarttui vastustajaansa kurkkuun ja
olisi vähällä kuristanut hänet, jolleivät toiset olisi riistäneet pois
hänen käsiään. Nyt hyökkäsivät kaikki Martin kimppuun, mutta toinen
toisensa jälkeen lensi ulos kapakan ovesta.

Kun viimeinen oli kyytinsä saanut, astui Martti paljastetuin puukoin
esiin ja huusi:

"Kas niin! — Nyt olette vielä päässeet jokseenkin vähällä, mutta
jos vastaisuudessa uskallatte tulla tielleni, maksaa se henkenne.
Ymmärrättekö!"

Näin sanoen palasi hän jälleen istuimelleen, tilasi viiniä ja — joi.

Ulkona neuvottelivat nuorukaiset kauvan aikaa siitä, mitä olisi
tehtävä; vihdoin päättivät he rynnätä sisään ja hyökätä joukolla
Martin kimppuun. Mutta kun jokainen tahtoi olla toisena eikä kukaan
ensimäisenä, hajautuivat he suuttuneina.

Voittonsa ylpeäksi paisuttamana joi Martti lasin toisensa perästä, niin
että hän illalla kotiin mennessään asteli hyvin epävarmoin askelin.
Mutta kun hän erkani päätieltä, poiketen eräälle sivutielle, karkasi
hänen kimppuunsa takaapäin kolme nuorukaista. Eräs huusi:

"Tässä hän on! Lyökää hänet maahan!"

He kuristivat kurkusta Marttia, joka avuttomana vaipui maahan, sitten
paukuttivat he häntä vielä päähän. Senjälkeen kiiruhtivat he pois,
jättäen elottomalta näyttävän makaamaan.

Tähän aikaan hiipi "valakka" kirkkomaalta kotiin. Vähällä oli hänkin
vaipua maahan, huomatessaan Martin vertavirtaavan ruumiin; mutta hän
tointui pian, kiiruhti lähimmälle kaivolle, mistä nouti vettä; sitten
pesi ja sitoi hän tajuttoman. Kun hänen kasvonsa olivat veritahroista
puhdistetut, aukaisi hän silmänsä ja sammalsi: "Oi, sepä vasta oli paha
uni!"

"Näitkö ehkä unta, että sinut hakattiin maahan?" kysyi tyttö.

"Kyllä!"

"Se ei ollut mikään uni, vaan kauhea todellisuus. — Kuka löi sinut
maahan?"

"En tiedä!... Mutta mitä tahdot sinä täältä?"

"Tahdon auttaa sinua! — Kuljin tästä ohitse ja näin silloin sinun
avuttomana makaavan. —"

"Kiitos! — Nyt voit mennä! —"

"Ethän sinä voi ilman tukea mennä kotiin."

"Mitä se sinua liikuttaa! Mene Jumalan nimeen, en voi kärsiä sinua."

"Martti!"

"Laputa tiehesi!"

Nyyhkyttäen lähti tyttö pois. Martti, joka katui kovia, kiittämättömiä
sanojaan eikä voinut nousta ylös omin voimin, koetti lepyttää loukattua:

"Älähän toki itke! Eihän ollut tarkoitus niin paha. Enhän tiedä oikein
mitä puhunkaan. Tulehan, ole hyvä, auta minua jaloilleni."

Se onnistui tytölle suurella vaivalla.

"Kiitos!" soperteli Martti. "Kiitos! — Mutta tunnen, etten yksin pääse
kotiin; tahdotko saattaa minua?"

"Mielelläni!" vastasi tyttö. Hän tarttui hänen käteensä ja Martti
nojautui häneen; hellävaroen kuin äiti kuletti tyttö hänet asuntoonsa.
Ovelle saavuttua kiitti Martti auttajaansa ja sanoi hänelle, että
hän tulisi vaan tarpeen tullen hänen luokseen, sillä hän tekisi niin
mielellään vastapalveluksen.

Lotta tunsi itsensä onnelliseksi.

Martti makasi muutamia päiviä voimatonna vuoteella. Useammin kuin
kerran tahtoi "valakka" mennä tervehtimään sairasta, mutta kääntyi aina
puolitiestä arkana takaisin.

Ja kumminkin, kuinka mielellään olisi hän mennyt häntä katsomaan!

Ei päivällä eikä yöllä mennyt Martti hänen mielestään. Kun hän näki
tämän unissaan täysin terveenä — kuinka iloitsikaan, hän! Nähdessään
hänet kuolemansairaana makaavan — kuinka murheellinen olikaan tyttö
parka ja kuinka hän itki!...

Martti toipui...

Kun hän ensikerran jätti sairashuoneen virkistyäkseen raittiissa
ilmassa, näki hän kaukana kylässä hääpukuisia ihmisiä ja nauhoilla ja
kirjavilla vaatteilla koristettuja hevosia. Iloisia riemun säveliä
kaikui eräästä talosta, jonka hän hyvin tunsi, hänen korviinsa.
Hän astui lähemmäksi, katsellakseen yli aidan, mutta vetäytyi pian
takaisin, kun vaunut, joissa istui morsian — Julia Biro, ajoivat
ohitse. Hän meni naimisiin naapurikylän kauneimman nuorukaisen kanssa.

"Ole onnellinen!" sopersi Martti. "Ole onnellinen hänen kanssaan
koko elämäsi ajan! — Hyvä onkin, että hän menee pois!... Näen häntä
harvemmin ja unohdan."

Ja hän unohti hänet niinkuin kaikki!

Hän karttoi kapakkaa, ei pelosta; etevämmyytensä oli hän jo heille
näyttänyt, heittäessään koko poikalauman ovesta ulos. Pelkurit! Suoraan
häntä vastaan eivät he uskaltaneet astua; takaapäin hyökkäsivät he
hänen kimppuunsa ja vielä sellaiseen aikaan, jolloin hän ei ollut aivan
selvä. Sen lajisten kanssa ei hän tahtonut seurustella.

Hiljaa ja yksitoikkosesti vietti hän aikansa osaksi pajassa, osaksi
tuvassa äitinsä luona, joka topakasti hoiti taloutta.

Ketään muita vieraita ei heillä käynyt kuin Lotta — "valakka".

Taivas tietäköön, minkä tekosyyn nojalla hän tuli kerta tervehtimään
Csigolya vanhusta, joka pyysi häntä tulemaan useamminkin. Ja Lotta
tuli. — Martti karttoi alussa hänen läheisyyttään, sittemmin puhui
hän jonkun sanan hänen kanssaan ja lopuksi näki hän mielellään hänen
tulevan ja oli ikävissään hänen lähteissään. Hän ei huomannut enää
Lotan omituista ulkomuotoa — rumaksi häntä ei voinut sanoa — ja hän
tuli yhä enemmän huomaamaan, että Lotta oli parempi kaikkia muita
tyttöjä...

Julia Biron näki hän enää ainoastaan kerran elämässään; ja hänen
sydämeensä koski silloin, koski katkerasti. Julian uudessa kodissa
majaili sotilaita ja kaunis Julia rakastui erääseen korpraaliin. Kun
tämän täytyi lähteä pois, pakeni nuori rouva hänen kanssaan. Puoliso
ajoi pakolaista takaa ja toi hänet väkisin takaisin. Se oli silloin
kuin Martti näki entisen rakastettunsa, jota suuttunut miehensä ajoi
lyöden edellään pitkin katuja. Itkien astui hän hevosen edellä; lyönnit
ja häpeä kirvelivät kovasti.

"Vaimo raukka!" puheli Martti itsekseen. "Parempi sinun olisi ollut,
jos et olisi ajanut minua pilkaten pois. — Ei sentään! Se ei olisi
ollut sen parempi, sillä vielä armottomammin olisin minä sinua
rangaissut, jos olisin saanut sinut kiinni uskottomuudesta."...

Tähän tapaan, ilman onnea ja onnettomuutta kului yksi — kaksi —
kolme vuotta. Nuorukaiset ja neitoset menivät naimisiin; Vanhemmista
pojista oli Martti ainoa naimaton ja tytöistä "valakka". Martti ei
ajatellutkaan avioliittoa, vielä vähemmin johtui hänen mieleensä se,
että Lotta olisi hänelle sopiva puoliso. Ja tyttö kätki rakkautensa
kuten aarteen!

Eräänä päivänä — se oli juhlapäivä — tuli Lotta taas viemisille.

Vanhus oli käymässä naapurissa. Martti istui polttaa tupruttaen
tuvassa, välistä vaipuen mietteisiin, välistä taas jouten katsellen
sinisiä savurenkaita.

"Hyvää päivää, sisareni!" tervehti hän tulijaa.

"Jumalan terveeksi, Martti! — Onko äitimuori saapuvilla?"

"Ei, sydänkäpyseni! Hänelle tuli ikävä minun luonani ja meni vähän
naapuriin pakinoimaan. Huvitelkoon hän."

"No — hyvästi sitten!"

"Mutta ethän toki saa tuolla tavoin juosta pois. Vai onko sinullakin
ikävä minun luonani?"

"Eihän toki! — Mutta —"

"Mutta istu sitten. Puhelkaamme olen tänään puhelutuulella."

"Se tapahtuu harvoin."

"Niinkö! — Niin, paljo puheleminen väsyttää teitä."

"Minähän kuuntelen mielelläni."

Nyt vaikenivat molemmat ja istuivat hetkisen äänettöminä vierekkäin.
Lotta asetteli esiliinaansa paikoilleen ja Martti kopisteli verkalleen
tupakkia piipustaan. Vihdoin lopetti tyttö hiljaisuuden:

"No puhelkaamme jostakin. Sinähän olet puhetuulella."

"Se on tosi, mutta kummallista ihmisessä on se, ettei hänellä ole
mitään puhumista silloin, kun hän mieluimmin tahtoisi puhua. Mutta
älähän! — Kuules —

"Kuules, sano minulle, miksi et ole mennyt naimisiin, Lotta! Annapas
minulle siihen nyt vastaus."

"Muuten vaan!"

"Olihan sinulla enempi kuin yksi kosija? Eikö niin!"

"Kyllä, mutta en sentään ole mennyt naimisiin."

"Miksi?"

"Koska tiedän, ettei minua kukaan rakasta."

"Ja jospa sentään olisi joku, joka rakastaisi sinua, tahtoisitko sanoa:
kyllä?"

Tyttö painoi katseensa alas ja vaikeni.

"Ja jos kosija olisin minä?"

"Sinä et rakasta minua, Martti!"

"Jos otaksutaan, että rakastan sinua, voisitko tulla vaimokseni?"

"Kyllä!" vastasi tyttö maahan painetuin katsein.

"Mutta minä otan myös vaimokseni ainoastaan sen, joka minua rakastaa."

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi tyttö, mutta niin hiljaa, ettei Martti
sitä kuullut tai ei näyttänyt kuulevan. Hän kysyi:

"Mitä sinä sanot?"

"Minä rakastan sinua", sanoi hän kovemmalla, mutta vapisevalla äänellä.

"Onko se totta, Lotta?"

"En voi puhua toisin kuin se on."

"Ja mistä asti?"

"Kauvan, jo kauvan!"

"Armas Lotta!" huudahti Martti myrskyisesi, "sinä rakastat siis
todellakin minua! Sinä voit rakastaa pilkattua, herjattua 'papurikkoa'!"

"Entä minä? Olenko minä saanut vähemmän kärsiä kelvottomien pilkkaa?"

"Tule syliini, kyyhkyseni! Tule, syleilkäämme ja suudelkaamme, olet
ensimäinen tyttö, jota suutelen ja tulet myöskin olemaan ainoa. Jollet
sinä tule vaimokseni, sitten — ei kukaan."

Lotta kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa...

Kun Martin äiti palasi kotiin, löysi hän parin vielä sydän sydäntä,
suu suuta vasten. Kuinka iloitsikaan kelpo vanhus! Jo kauvan oli hän
toivonut tätä yhdistystä, mutta ei uskaltanut sitä ilmaista, koska hän
luulotteli siten loukkaavansa poikaansa...

Laskiaiseen mennessä pidettiin häät.

Nyt se vasta juoru alkoi, mutta he eivät välittäneet ihmisten häijyistä
kuiskutuksista, vaan elivät onnellisina ja iloisina kuten ensimäinen
ihmispari ennen syntiinlankeemusta.

Kyläläiset eivät tehneet vähemmän pilkkaa heidän jälkeläisistään,
mutta häijyt ennustukset näyttäytyivät vääriksi: sillä "papurikon"
ja "valakan" lapset olivat mitä kauneimpia tummia poikia ja vaaleita
tyttöjä.



Ukkovaari.


Oli kirpeän kylmä yö.

Alastomat tähtiraukat vapisivat ja värisivät vilusta, niin että melkein
kuuli niiden hampaiden kalinan ja oli lukevinaan surullisia ajatuksia
niiden kirkkaasti tuikkivissa silmissä; niin mieluinen kuin tuo loisto
olikin, paljon parempi olisi sentään palvella paimenena tai renkinä
lammasnahkaturkkeihin kääriytyneenä kuin alastomana tähtösenä loistaa
kylmänkorkealla taivaalla.

Iltakellot olivat vaienneet. Koko kylässä ei ollut kadulla ketään muita
kuin vanha suntio, joka kiirehti tornista kotiin. Lumi kirskui hänen
jalkojensa alla; eivät edes koirat haukkuneet, joko siksi, että ne
jo tunsivat kulkijan, tai siksi että olivat liian laiskoja aukomaan
kitojaan sellaisella pakkasella.

Kuinka onnellista oli sentään istua tuollaisena aikana lämpimässä
tupasessa! Ja kuinka onnellinen oli se, jonka ei tarvinnut tuvassa
yksin istua, vaan lämmitellä mukavasti omaistensa ympäröimänä!

Monta tällaista onnellista oli kylässä, mutta kukaan ei tuntenut
itseään herra Peter Pergötä onnellisemmaksi. Hän ei olisi ansainnut
jumalansiunausta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen. Hänet yhteen
luettuna istui katetussa pöydässä yhdeksän henkeä, mieluisan lämpimässä
tuvassa.

Illallinen tuotiin esille. Ensimäisenä istui vanha Peter Pergö, hänen
rinnallaan hänen rakas elinkumppalinsa, vasemmalla Michel, heidän
poikansa, ja tämän pikku poika, kahdeksanvuotias Peter. Toisella
puolella oli kolme istujaa. Ensimäisenä istui yhdeksänvuotias Katri,
kolmantena kuusivuotias Rosa ja molempien välissä lasten äiti, Michelin
vaimo. Pöydän loppupäähän oli katettu palvelijoille: palvelustyttö
Pannille ja renki Ferkolle.

Kun talonemäntä oli tuonut liemen pöydälle, nousivat kaikki
ruokarukoukseen. Lapset lausuivat sen kovaan, täysikasvaneet hiljaa
itsekseen; sitten istuutuivat kaikki jälleen syömään.

Äkkiä kuului portti aukenevan, koirat alkoivat haukkua ja lapsen ääni
huusi: "Olkaa hyvä, tulkaa, se tahtoo purra minua."

"Kuka siellä on?" huusi Michelin rouva.

"Etkö tunne ääntä, äitiseni? Kummi Andreas Risin Steffin", sanoi Katri.

"Tosiaankin, hän se on", vastasi äiti. — "Kiiruhda ulos Panni, ja tuo
poika sisään."

Panni nousi nopeasti, mutta yhtä nopeasti Ferkokin.

"Kuules, Ferko!" huusi Michel.

"Mitä käskette, herra?"

"Istu vaan, poikaseni", vastasi Michel leikkisästi. "Miksi täytyy
teidän molempien vaivautua! — Liika sukkela poika, Ferkoseni! Kuinka
pian olisikaan hän ollut siellä, painaakseen ulkona Pannin sydämelleen.
Heitä veikkonen! Hänhän ei rakasta sinua kumminkaan."

"O-ho, hän rakastaa minua, tiedän sen paremmin!" ajatteli Ferko,
istuessaan taas paikalleen, punastuneena, koska hänen isäntänsä oli
arvannut syyn hänen palvelusintoonsa.

Samassa palasi Panni pojan kera.

"Mitä kuuluu, poika?" kysyttiin häneltä.

Hengästyneenä vastasi tämä;

"Terveisiä rakkaalta isältä kummi herralle ja kummi rouvalle ja
vanhalle kummi herralle ja vanhalle kummi rouvalle. Voisitteko tulla
meille illalliselle, meillä on tappajaiskeittoa."

"Onko teillä sika teurastettu?" kysyi talon rouva.

"Kyllä, kummi rouva. Se painoi kahdeksankymmentä sentneriä ja yhden
naulan."

"Kentiesi yhden sentnerin ja kahdeksankymmentä naulaa?"

"Se on samantekevä!" vastasi poikanen. "Hännän olen jo syönyt. Mutta
äiti näpähytti minua niin kovasti sormille, että vieläkin tekee kipeää."

"Aivan oikein herkkusuulle!" huomautti pikku Peter, "minä en koskaan
herkuttele."

"Etpä varmaan! vastasi" loukkaantunut Steff; "entäs silloin, kun
tartuit hunajavanukkaaseen kiinni, aha?"

"Milloin?"

"Niinkuin ei hän sitä tietäisi? Pääsiäisenä."

"Jouluna on tapana keittää hunajavanukasta", oikaisi Katri
tietäväisesti.

"No, poikaseni!" sanoi talonrouva sovitellen. "Molemmat olette te hyviä
lapsia, toinen toistaan parempia. Älkää nyt tarttuko toisianne tukkaan.
Kerro, Steff, kummi rouvan, meidän kiittävän kutsusta, mutta me olemme
jo syöneet illallisen."

"Se ei käy päinsä", vastasi poika, "sillä isä kielsi minua ennen
lähtemästä, ennenkuin te tulette mukaan. Hän ei sanonut alkavansa ilman
teitä syömistä, vaikka hänen pitäisi odottaa aamuun asti."

"Mitä me siis teemme?" kysyi Michelin rouva.

"Menkää vaan", sanoi vanha Peter; "myöskin sinä, äitimuori voit mennä
mukaan, minä jään tänne lasten kanssa."

"Ei, ukkoseni", vastasi hänen rouvansa; "sinä menet ja minä jään.
Tiedäthän, että olin viimeksi hääkemuissa."

"Mutta siellähän olimme molemmat. Etkö muista, aarteeni?"

Molemmat vanhukset vaihtoivat monta sanaa siitä, kumpi oli viimeksi
ollut hääpidoissa, kumpi menisi nyt tappajaiskeitolle, kumpi jäisi
kotiin; lopuksi sopivat he, että mummo meni mukaan, ukkovaari
sitävastoin jäisi kotiin poikansa lasten kanssa. Sillaikaa kun lähtijät
kietoutuivat lammasnahkaturkkeihinsa, veti pikku Steff pikku Katrin
syrjään ja kuiskasi hänelle: "Entä sinä, Katri, etkö sinä tulekaan?"

"En voi; minun täytyy viedä Rosa vuoteelle, kun häntä käy nukuttamaan."

"Mikä vahinko! Olisin ollut paljon enemmän mielissäni. Jos tulet mukaan
niin tanssimme. Luulen että mustalainen tulee myös sinne."

"Olehan huoletta, Steff, mehän saamme kyllä häissämme tanssia kyllälti."

"Aivan niin, vaan siihen taitaa olla vielä pitkälti; kenties vuosi."

"Oi varmasti, kenties kaksikin. Kuinka vanha olet sinä nyt?"

"Kymmenen vuotta, entä sinä, Katri?"

"Minä olen vasta yhdeksän vanha."

"No, mutta ei meidän kumminkaan tarvinne odottaa kahta vuotta."

"Ehkä ei aivan."

Samassa olivat Michel ja hänen vaimonsa pukeutuneet turkkeihin,
isoäiti taas oli kääritty kaikella huolella, sitten menivät he; sitä
ennen tarkasti kumminkin vanhus, oliko hänen vaimonsa suojattu hyvin
pakkasta vastaan. Hän rakasti häntä yhtä hellästi kuin kolmekymmentä
vuotta sitten ottaessaan hänet vaimokseen. Panni meni samalla ulos,
sulkemaan portin menijöiden jälkeen; ja Ferko pujahti hänen perässään
odottaakseen kyökissä hänen paluutaan.

Minkä komean parin muodostivatkaan nämä palvelijat! Ferko
tumma, tulinen nuorukainen. Panni suloinen, vaalea tyttö; poika
kaksikymmenvuotias, tyttö kuusitoista. Ja kuinka hyviä, uskollisia
ja työtelijäitä olivat molemmat! Isäntäväki rakasti heitä kuin omia
lapsiaan. He saisivat vuodetarpeita niin paljon kuin tahtoisivat,
myöskin vasikan; eikä hääkustannuksiakaan heidän itsensä tarvinnut
suorittaa. —

Kyökissä paloi vielä valkea aivankuin olisi siellä vielä illallinen
kiehumassa. Ferko nojasi uunia vasten ja kun tyttö palasi, kuiskasi hän
hänelle:

"Rakas Panni, tule luokseni."

"Miksi?" — kysyi tyttö samallalailla kuiskaten.

"Lämmittämään."

"Tuvassahan on kyllin lämmin."

"Mutta täällä on parempi. Tule, kun pyydän sinua koko sydämestäni,
taivas siunatkoon sinua siitä. — No! — Mutta vielä hiukan lähemmäksi.
— Katso minua nyt silmiin, mutta rohkeasti ilman pelkoa. — Näetkös,
minä en ole ujo. — Etkö siis tahdo katsoa silmiin?" — Hän puhui niin
hartaasti, ettei tyttö voinut kauvemmin vastustaa hänen pyyntöään. Hän
katsoi häneen, mutta painoi kumminkin pian taas silmänsä alas. Ferko
oli hurmaantunut; silmänräpäyksessä oli hän kietaissut oikean kätensä
tytön kaulaan, vasemmalla tarttui hän hänen pyöreään poskeensa ja
suuteli hänen pientä punasuutansa ja hänen suuria, sinisiä silmiään
monesti, monesti. Panni vaaleni, sitten punastui hän jälleen ja muutama
suuri kyynel vieri hänen poskelleen. Tuskaisesti kysyi nuorukainen.

"Miksi itket, ruususen? Olenko tehnyt sinulle pahaa?"

"Et", vastasi tyttö, "et ole tehnyt minulle mitään pahaa."

"Miksi sinä sitten itket?"

"Koska niin suuresti rakastan!"

Ferko, tulipoika, tahtoi häntä jälleen syleillä, mutta tyttö pujahti
pois ja avasi tuvan oven, jossa vanha Peter poikansa lasten kanssa
lopetteli illallista.

"Tule vaan tänne tyttö!" sanoi vanhus sisäänastuvalle. "Mutta missä on
Ferko?"

"Olen täällä, herra!" huusi tämä, ja astui nyt samaten tupaan. "Olin
vaan hevosille hiukan heiniä heittämässä."

Vasta sitten, kun oli jo puhunut, huomasi Ferko valehdelleensa. Se
koski häneen, mutta hän ei uskaltanut ottaa sanaansa enää takaisin ja
rauhotti omaatuntoaan ajattelemalla, ettei tuollaisesta pikku valheesta
toki Jumala voine rangaista. Kelpo nuorukainen! Kuinka paljon onkaan
sellaisia, jotka paljon suuremmista valheista eivät tunne katumusta.

Illallisen jälkeen otti vanha talonherra raamatun kaapista, veti
silmälasit esille, asetti ne nenälleen ja luki tarkkuudella sivun
toisensa jälkeen. Katri koetti nukuttaa Rosaa, pikku Peter leikki
lattialla maissijyvien kanssa. Panni meni kyökkiin korjaamaan ruuan
tähteitä, Ferko taas talliin syöttämään ja juottamaan hevosia ja härkiä.

Kun palvelijat olivat lopettaneet työnsä, ottivat he esille tavallisen
iltatehtävänsä, maissin puhdistuksen. Kumpikin asettui matalalle
jakkaralle, jonka päähän oli lyöty veitsenterä, jota käytettiin
maissintähkien jyvittämiseen. Olisi voinut luulla, että tämän työn
nopeasta joudunnasta oli luvattu palkinto, niin sukkelaan se kävi.
Mutta siitä huolimatta eivät he olleet ollenkaan niin suuresti
kiintyneet työhön, etteivät olisi joutaneet vaihtamaan silmäyksiä
keskenään, Jumala paratkoon!

"Isäntä, miksi pilaatte silmänne tuolla lukemisella?" sanoi pitkän
vaitiolon jälkeen Ferko. Mestari Peter kohotti hitaasti katseensa
kirjasta ja kysyi Ferkoon kääntyen:

"Mitä sanot, poikaseni?"

"Kysyn, miksi isäntä tärvelee silmänsä lukemisella. Kirjaimethan ovat
niin pienet, että kolme niitä tuskin vastaa vähäpätöisintä täplää."

"Aivan oikein, Ferko! Mutta mitäpä tekee, kun on vielä liian aikainen
mennä levolle."

"Kertokaa jotain, isäntä, sehän sopii. Silloin eivät silmänne rasitu ja
meiltä kuluisi aika paljon pikemmin."

"Oi rakas isoisä, kerro jotain!" huudahti Katri ja alkoi vanhusta
mielitellä ja pyytää että hän kertoisi, vaan kertoisi.

Mestari Peter Pergö ei ollut liian kova, mielellään täytti hän tuon
yhteisen pyynnön. Hänen oli sitten tapanaan kysyä, mitä hänen pitäisi
kertoa: Haltijattaresta, peukalonpituisesta Hannusta, kolmesta
kuninkaanpojasta, rautanenästä vai muusta sellaisesta; tätä kaikkea
taisi hän.

"Odottakaas, lapset", sanoi ukkovaari hetken mietittyään. "Tahdonpa nyt
kerrankin kertoa teille elämäkertani. Se ei ole niin kirjava kuin tuo
haltijatarsatu, mutta sensijaan on se ehkä paljon arvokkaampi, sillä se
on tosi, ettekä te ole vielä koskaan kuulleet sitä. — Eikö niin?"

"Niin, niin!" huusivat kaikki.

Vanhus riisui saappaansa, sytytti lyhyehkön piippunysänsä ja istuutui
uunipenkille. Nuorimman lapsenlapsensa otti hän syliinsä, molemmat
toiset nojasivat häneen kahden puolen. Panni ja Ferko jatkoivat
työtänsä. Maissijyvät vierivät sitä varten asetettuun säkkiin, suuri
seinäkello naksutteli hauskasti tiktakkiaan, öljylamppu lieskui
savuten. — Kaikki kuuntelivat ukkovaaria, joka nyt alkoi:

"Siitä on jo kauvan, kauvan, kun se tapahtui, jonka tahdon nyt teille,
lapset, kertoa; sillä minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias ja olen
jo aikoja sitte kulkenut yli kuudenkymmenen. Tuohon aikaan viljeltiin
vielä sitä maata, mihin nyt haudataan. Ja nyt viljellään siellä mihin
silloin haudattiin. En ollut erilaisempi muita kylän poikia, minäkään —
mutta mitäpä sanonkaan! Olin kahdenkolmatta vanha. Totta tosiaan olisin
silloin hävennyt ryömiä uunin nurkkaan, kuten nyt; mutta älkää naurako!
Aika tulee teillekin."

Tässä keskeytti mestari Peter puheensa, sillä ulkoa koputettiin
ikkunaan ja heikko, vapiseva ääni rukoili:

"Olkaa armeliaita ja laskekaa minut sisään; kylmää!"

"Kuka siellä?" kysyi Ferko.

"Vanha kerjäläisraukka", kuului ääni taas.

"Mene, Panni", sanoi ukkovaari, "työnnä salpa syrjään ja päästä Jumalan
nimessä onneton sisälle."

Panni päästi kerjäläisen sisälle. Hän oli ryysyinen, vanha mies,
joka lisäksi vielä ontui. Hän oli aivan kylmän kohmettama; hänen
silmäripsiinsä oli jäätynyt kyyneleitä, jotka myrsky oli pusertanut
hänen silmistään; hiuksilla ja parralla törrötti jääpuikkoja. Hän
oli paljain päin ja kenkien sijasta peittivät oljet hänen jalkojaan.
Mestari Peter antoi hänen ottaa paikan lähellä uunia ja Panni toi
esille joitakin ruuan jäännöksiä. Mielellään suotiin hänelle täällä
yösija.

Sitten jatkoi vanhus kertomustaan, tahi paremmin sanoen, hän alkoi sen
uudestaan. Kerjäläinenkin kuunteli tarkkaavaisesti hieman syötyään ja
lämmiteltyään. —

"Olin renkinä eräällä rikkaalla herralla. Kelpo herra, rauha hänelle!
Mutta hänen poikansa oli heittiöiden esikuva. Onnettomaksi tunsi
itsensä jokaisen kauniin tytön isä ja kauniin vaimon mies, sillä tuo
jumalaton nuori herra koetti turmella jokaisen. Eikä kukaan uskaltanut
valittaa, sillä kuka sen teki, hänen kävi vielä huonommin. Mitäpä
ei mahtava herra voisikaan aseetonta kansaraukkaa kohtaan! Mutta ei
palvelusväelläkään ollut siellä hyvä olla. Hän piinasi heitä kaikin
tavoin; ja jollei kaikki käynyt hiuskarvalleen hänen mielensä mukaan,
annatti hän heille raippoja tahi pani heidät kaakinpuihin. Palvelusväki
vaihtuikin joka kolmas kuukausi; en minäkään olisi jäänyt kauvemmaksi,
mutta minua pidätti tärkeä syy, joka poisti kaiken arvelemisen.
Isoäiti, lapset, palveli myös siellä ja me rakastimme toisiamme jo
silloin täydestä sydämestämme. Hänellä ei ollut mitään valittamista,
sillä hän oli kaunis tyttö ja sentähden suosi nuori herrakin häntä.
Isoäiti ei huomannut ollenkaan syytä hänen suosimiseensa, sillä muuten
olisi hän kyllä etsinyt toisen palveluspaikan. Vihdoin tunnusti nuori
herra hänelle rakkautensa ja kysyi: 'No, Julia, rakastatko sinäkin
minua?' Julia vastasi, ettei hän rakastanut häntä vähintäkään.

"'Tiedätkös, lapsi', puheli nuori herra edelleen, 'korotan palkkasi
kahdenkertaiseksi ja annan vielä etukäteen punaisen kenkäparin,
jollaisia kreivittäret käyttävät, mutta rakastaa täytyy sinun minua!'

"'Älkää luvatko suotta, minä en rakasta teitä.'

"'Miksi sitten?'

"'Siksi, kun te olette rikas herra ja minä köyhä palvelustyttö. Mutta
vaikkapa olisi toisinkin, en sittenkään voisi herraa rakastaa, koska
rakastan jo toista. Ymmärrättekö?'

"'Toista? Ketä?'

"'Jotakin.'

"'Mutta kuka on tuo joku?'

"'Sitä en sano.'

"'Miksi?'

"'Siksi!'

"Kaikin mokomin tahtoi nuori herra tietää, kuka hänen rakastettunsa oli,
mutta hän ei tahtonut sitä mistään hinnasta tunnustaa ja siihen se jäi.
Nuori herra teeskenteli nyt täydellisintä välinpitämättömyyttä, mutta
salaa hiipi hän hänen perässään, saadakseen vihiä asiasta.

"Eräänä iltana — muistan sen kuin olisi se ollut eilen, — heitin juuri
rehuja lehmille, Julia lypsi lehmää, senkin muistan vielä, mikä lehmä
se oli.

"Pienen käyräsarven, sen polttomerkin muistan vielä. Sen vasemmassa
reidessä oli H. L. Vähän ennen oli armollinen herra ostanut sen yhdessä
suuren härän kanssa; molemmat olivat niin samankaltaisia kuin olisivat
ne olleet syntyisin samoista vanhemmista. — Siis Juliani lypsäessä
käyräsarvea, astuin äkkiä hänen vierelleen ja sanoin:

"'Julia!'

"Hän jatkoi työtään, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuullut minua.
Silloin johtui mieleeni näpätä häntä herrasihmisten tavoin poskelle;
niin, hänen kasvonsa olivat silloin aivan toisenlaiset kuin nyt, ne
muistuttivat puhkeavaa ruusua. Tosiaankin! — Nyt eivät ruusutkaan ole
enää niin kauniit kuin ne olivat ennen; minusta ainakin näyttää siltä.
— Kuten sanottu, näppäsin häntä poskelle ja toistin vielä kerran:

"'Julia!'

"Silloin kääntyi hän ja vastasi:

"'Oletteko se te, Peter? En tiennyt ollenkaan, että olette täällä.'

"Piru, eikö hän tiennyt sitä! Kun olin kolmannessa naapuritalossa,
etsiskeli hän minua uteliaana. Mutta sehän nyt on kerta tyttöjen
tapa: he tahtovat meitä aina uskotella, pienimmistäkin murheistaan
huolehtivat he aina enemmän kuin meistä. — No sanos Panni eikö se ole
niin? — Hä!

"Pikku Panni loi hämillään silmänsä alas ja vastasi punastuen:

"'Ei, ei suinkaan!'

"Ferko sitävastoin ajatteli: 'Hyväpä, että tuon tiedän!'

"Vanha herra jatkoi taas puhettaan:

"'Sitten kysyin Julialta, tietäisikö hän, mitä minä ajattelin; hän
vastasi, ettei hän tiennyt sitä, koskei hän voinut sitä tietää.'

"'Sinähän osaat vaan rakastaa, eikö niin?' vastasin minä. — 'Tahdon
sanoa siis sen sinulle! Minulle johtui tuossa mieleen, kuinka somalta
näyttäisi, kun lypsäisit meidän lehmäämme tai lehmiämme. Antaneehan
hyvä Jumala meille toki enempi kuin yhden lehmän; hän auttaa kyllä
kelpo ihmisiä.'

"Julia ei vastannut siihen mitään, huokasi vaan, mutta ei
murheellisesti, mikä näytti minusta hyvältä merkiltä. Kumarruin alas
hänen puoleensa — hänellä oli juuri maitokiulu kädessään — ja tahdoin
suudella häntä, mutta arvelin, että hän kentiesi suuttuu siitä; siksi
kuiskasin vaan hänen korvaansa:

"'Oi, sinä maailman kaunein kukka!'

"Mutta sitten kun lehmät oli lypsetty ja hän aikoi lähteä navetasta,
en voinut enää pidättäytyä sanomasta hänelle: 'Sananen, Julia, jos
rakastat minua!'

"Hän seisoi jo kynnyksellä ja minä puhuin jotenkin kovaan:

"'Oi, suloinen kyyhkyni, kunpa kerran olisit vaimoni! Silloin meille
vasta maailma aukenee. — Eikö niin, Julia! Tulen iltaisin väsyneenä
kotiin ja sanon: Syleile minua, rakas lapsi! Näytähän toki, näytähän
kuinka teet sen sitten! Pyydän sinua niin kauniisti.'

"Mitä olisi voinut raukka tehdä muuta — hän syleili minua. — Se oli
aivan oikein ja hyvin kauniisti, mutta siitä sai myöskin kolmas tiedon
ja tämä kolmas oli nuori herra.

"'No pienoseni', sanoi hän Julialle, 'tiedän jo, ketä rakastat, vaikket
tahtonutkaan ilmaista sitä.'

"Hän sanoi tämän hymyillen; mutta löytyy hymyjä, joita ihmiset pelkäävät
kuin ukonjyrinää, ja nuori herra hymyili sitä hymyä. Pian selveni se
meille, mutta me saimme täydellä syyllä pelätä tätä hymyä.

"Jo seuraavana päivänä alkoi kurjuus.

"Nuori herra käski minua niittämään heiniä niityllä ja tuomaan
sitten ruskon ja valakan kotiin. Tein niin. Kun nyt purin pihassa
heinäkuormaa, karkasi nuori herra kimppuuni kuin hullu koira ja huusi,
mitä minä teen.

"Sanoin, että olin tuonut heiniä kotiin.

"'Kuka sinun on käskenyt sitä tekemään, sinä kaakinpuuhun pantava?'
ärjyi hän.

"'Armollinen herra itse', vastasin.

"'Uskallatko sinä minulle sitä sanoa, tallirenki! Odotahan hetkinen. —
Enkö minä käskenyt sinua viemään tiiliä lammastarhaan? — Mitä?'

"'Totisesti ei armollinen herra maininnut siitä sanaakaan, tahdon vannoa
vaikka pyhän valan.'

"'Jopahan minä tarvitsenkin sinun valojasi, heittiö! Tahdon opettaa
sinua kunnioittamaan käskyjä. Pääset kaakinpuuhun ja älä luulekaan
kuuteen tuntiin siitä pois pääseväsi.'

"'Kuten tahdotte, armollinen herra, mutta työt olen tehnyt, niinkuin on
käsketty.'

"Hän jätti minut seisomaan ja pian tuotiin tuo kirottu puu, johon
minut kaulastani ja jaloistani kiinnitettiin. Asetuin siinä tilassa
kyökin oven luo, jossa luulin tuskasta, häpeästä ja mieliharmista
kuolevani. Välistä meni Julia ohitseni; lapsiraukka katsoi minuun niin
tuskaisesti, että sydämeni kärsi vielä enemmän kuin jalkapuussa olevat
jäseneni. Siten istuin siinä kaksinkertaista tuskaa kärsien. Hitaasti
kului aika kuin olisi sen jalkoihin kuormitettu neljänkymmenen naulan
rautapaino. Äkkiä kävin aivan siniseksi, kasvot sinisiksi, silmät
punaisiksi! Ja kun rakas, pikku Juliani sen näki, alkoi hän itkeä; hän
nojautui seinää vasten ja nyyhkytti ja puhkesi kovaan valitukseen;
vihdoin vaipui hän voimatonna viereeni. Siinä makasi hän nyt enkä minä
voinut häntä auttaa, sillä jäseneni olivat kahlehditut; enpä edes
voinut häntä lohduttaen ilahuttaa, sillä itse olin liiaksi lohdutuksen
tarpeessa. Mutta en vielä kuuden tunninkaan kuluttua päässyt irti
kaakinpuusta, sillä avain oli nuoren herran taskussa ja hän harhaili
Jumala tiesi missä.

"Saatuani jälleen vapauteni, kutsuin Julian luokseni ja ilmoitin
hänelle, että jättäisin talon. Hän arveli sen olevan aivan hyvän
eikä hänkään tahtonut viipyä siellä silmänräpäystäkään kauvempaa. Me
saisimme kyllä muuallakin palveluspaikan, sillä Jumalankiitos, me
emme olleet kumpikaan taitamattomat. Ja jos toiselle kävisi huonosti,
jakaisi toinen hänen kanssaan vaikka viimeisen suupalan. Menimme nyt
yhdessä vanhuksen luo, kiitimme tähäsastisesta hyvyydestä ja ilmotimme
eroavamme palveluksesta. Mutta nuori herrakin oli siellä ja sanoi että
minä saisin Jumalan nimeen mennä, mutta Julian täytyisi vielä jäädä,
hän ei päästäisi häntä pois.

"'Kuinka voitte te pidättää minua', sanoi Julia; 'minä en tahdo jäädä.'

"'Tahdotpa tai et, sinä jäät; olet palkkautunut vuodeksi etkä
epämääräiseksi ajaksi.'

"'Onhan Peterkin vuosipalkalla, miksi saa hän mennä?' kysyi tyttö.

"'Kelvottomalla ei ole sijaa minun luonani; tuo menköön, mitä varemmin
sen parempi. Mutta sinä jäät ja täytyy jäädä, semminkin, kun olet
ottanut suuren osan palkastasi. Tahi voitko ehkä maksaa sen takaisin?'

"'En', vastasi Julia katkerasti.

"Tuon tiesi nuori herra aivan hyvin ja siksi hän sitä kysyikin. Nyt ei
auttanut mikään muu kuin erota. — Vanhus ei puhunut sanaakaan, hän
antoi kaiken käydä, niinkuin nuori herra, hänen ainoa lapsensa, tahtoi;
hän rakasti häntä liiaksi, tehdäkseen jotain vastoin hänen tahtoaan.
Kokoilin kimpsuni ja kampsuni ja kannoin ne naapuritaloon; vanhempia ja
sukulaisia ei minulla ollut, siksi täytyi minun asua vieraiden tykönä.

"'Ole rohkea vaan, sydänkäpyseni', sanoin Julialle, 'ole rohkea vaan!
Tästä huolimatta näemme me toisemme usein; ja kun vuotesi on täysi,
tahdomme taas samassa paikassa palvella. Siihen saakka kärsivällisyyttä
ja toivoa. Ja nyt Jumalan haltuun!'

"'Missä kohtaamme toisiamme?' kysyi tyttö itkien.

"'Takapihan portilla', vastasin. 'Kun olet tehnyt iltatyösi, niin tule
sinne, odotan sinua siellä.'

"'Hyvä. Mutta minne rupeat sinä palvelukseen?'

"'Sitä en vielä tiedä; löytänenhän toki kylässä jossain paikan.'

"'Älä vaan mene kauvas täältä, muuten kuolen tuskaan.'

"'Ja vaikka minulle luvattaisiin muualla kuninkaan valtakunta, jään
tänne, enkelini! — Jumala kanssasi!'

"Siten erosimme me.

"Naapurissa, johon vein omaisuuteni oli ihmisystävällinen vanha isäntä,
joka pyysi minua sydämellisesti vieraakseen siihen asti, kunnes
menisin taas palvelukseen. — Minä kuljin nyt läpi koko kylän, menin
talonpojalta toiselle, mutta ei kellään ollut nyt juuri renkiä tarvis;
siksi täytyi minun odottaa, kunnes jokin paikka tulisi vapaaksi.
Sopimuksen mukaan yhdyimme joka ilta Julian kanssa. Hän kiirehti,
tehdäkseen nopeammin työnsä, ettei minun tarvitsisi odottaa kauvan. Ja
toivatpa päivät hyvää taikka pahaa tullessaan, olivat illat ja yöt aina
ihania.

"Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olikaan aika tuon pikku portin luona.
Jos olisi ollut mahdollista, olisin ostanut tuon talon, ainoastaan
antaakseni kullata tuon pikku portin. Siellä seisoimme me yhdessä,
puhelimme, kuuntelimme toisiamme ja olimme aina, aina onnellisia.
Katselin Julian silmiin ja sitten tähtitaivaalle, mutta ei ainoakaan
niistä loistanut niin kuin tämä silmäpari, joka on jo himmeä kuin tuon
pöytälampun... Kuinka muuttuvainen on ihminen!

"Jos oli paha ilma, peitin minä rakkaani turkillani, siten oli hän
painautuneena rinnalleni ja me tunsimme toistemme sydänlyönnit. En
koskaan elämässäni ole kuullut kauniimpaa musiikkia. Kun erosimme huusi
vartija useinkin jo ensimäistä tuntia puolenyön jälkeen.

"Siten kului kuukauden päivät. Paitsi rakasta Jumalaa, ei yhtymisestämme
tiennyt ainoakaan vieras siihen saakka, kunnes nuoren herran palvelija
sai siitä tiedon. Tästä oli kanteleminen mieluisin tehtävä. Varokaa
itseänne vaan siitä, rakkaat lapset, sillä ei löydy likaisempaa tekoa
kuin tämä on. Kanteleminen on kateen tytär ja se joka on kade, se ei
voi olla rehellinen, ja on vahinko, että sellainen on syntynytkään; hän
saattaa toisille harmia ja sitä ei Luoja tahdo. Tämä antaa jokaiselle
aarteen: voiman olla hyvä, jos vaan tahdomme. Älkää hukatko tätä
aarretta! Sillä se poika, joka on sen hukannut, kieltää isänsä, osottaa
hänelle ovea ja sanoo: 'mene, minä en tunne sinua!' — Ja voi sitä,
josta taivaallinen isä kääntää armollisen katseensa. Hän on kuivuneen
puun kaltainen, joka ei anna varjoa eikä hedelmiä, ottaa vaan tilaa
ja jonka ohitse väsyneet ja nälkäiset matkustajat kulkevat kiroten.
Ja minä sanon teille, parempi on teidän päästä yhden Jumalan kuin
tuhansien ihmisten suosioon. Olkaa hyviä, jumalaarakastavia, mutta ei
jumalaapelkääviä. Älkää uskoko niitä, jotka opettavat teille, että
Jumalaa täytyy peljätä, sillä sitä emme vilpittömästi rakasta, jota
pelkäämme ja Jumala vaatii meiltä rakkautta..."

Tässä vaikeni vanha Peter ja vaipui mietteisiin; hetkisen kuluttua
kavahti hän ja alkoi taas:

"Mihin jäinkään?... Tosiaan!... Palvelija antoi meidät siis ilmi
nuorelle herralle, joka tuli meidän seuraavalle yhtymisellemme ja torui
tyttöä, etteikö hän hävennyt öiseen aikaan yhtyessään jonkun miehen
kanssa, eikö hän pelännyt turmelevansa hyvän maineensa.

"Julia vastasi, ettei hän peljännyt sitä, sillä minä naisin hänet.

"'Siten se on', sanoin minä; 'Julia tulee vaimokseni.'

"'Sepähän nähdään', vastasi nuori herra.

"'Mikä nähdään? — Kenellä on jotain sitä vastaan?' kysyin minä.

"'Minulla!'

"'Armollinen junkkari? Ja miksi?'

"'Mitä se sinuun kuuluu?'

"'Se kuuluu kyllä minuun, olkaa hyvä, kysyn nöyrimmästi! — Mitä huvia
tuottaisi armolliselle herralle saattaa meidät onnettomiksi?'

"'Mitäkö? Sitä, etten voi sietää sinua, kelvoton heittiö. Mikä ei ole
minun, ei myöskään ole sinun! Ymmärrätkö.'

"'Ymmärrän, junkkari!" huusin leimahtaen; "nyt vasta ymmärränkin aivan
hyvin. Mutta varokaa itseänne! Olen rehellinen, rauhaa rakastava
mies, joka mukaudun moniin asioihin; mutta jos joku raatelee liiaksi
sieluani, silloin kyllä on tapani osottaa, ettei käsivarteni ole
pajupuusta. On kai junkkarikin ymmärtänyt?'

"Siten vastasin vasten kasvoja ja viskasin turkin yltäni. Vihan
valtaamana huusi junkkari:

"'Senkin hirtehinen! Olisipa minulla nyt vaan keppi kädessä, niin
hakkaisin luusi kappaleiksi.'

"'Minulla on kyllä, oikea solmuniekka', vastasin ojentaen samalla
kepinkalikkaa; 'tässä on, junkkarini, ottakaa se, lyökää, jos
uskallatte!'

"'Koirani repikööt sinut, talonpoikaisroisto!' huusi hän ja alkoi
viheltää ja houkutella koiria nimeltään, jotka pitkin loikkauksin
syöksyivät esiin.

"Julia hätääntyi; rauhotin häntä ja pyysin olemaan aivan peloton.

"'Hei! Usuu! Kiinni!' yllytti junkkari koiria päälleni; haukkuen ne
kävivät kimppuuni. Mutta kun ne olivat aivan lähelläni, huusin minä
niitä ystävällisesti nimeltään. Heti tunsivat ne minut; liehitellen
tunkeilivat ne ympärilleni, vinkuen ikäänkuin pahoillaan siitä, että
olivat silmänräpäyksenkään pitäneet minua vihollisenaan. Yksi kyyristyi
jalkoihini, toinen hyväili kättäni ja kolmas juoksenteli iloisena
ympärilläni.

"'Näettekös, junkkari', sanoin hymyillen, 'koirilla on parempi sydän
kuin teillä. Hävetkää! Entäpä, jos minä nyt tekisin sen, mitä te
aijoitte tehdä? Jos yllyttäisin omat koiranne päällenne? Sillä ne ovat
kerrassaan viisaita eläimiä, eivätkä unohda koskaan sitä kuka niille
on tehnyt jotain hyvää ja kuka pahaa. Nehän tietävät varsin hyvin
saaneensa minulta yhtä monta leivänpalaa kuin junkkarilta samaan aikaan
kepin lyöntejä, Koetetaanpas! Us kiinni!' huusin koirille osottaen
herraa, joka kauhistuneena hyppäsi aidalle, kun koirat syöksyivät häntä
kohden. Rauhoitin eläimiä; sitten kysyin nauraen: 'No, uskotteko nyt
minua, junkkari? Suotta olette sinne kiivenneet, sillä jos tahdon,
tuovat koirat teidät vaikka kirkontornista alas. En tahdo kumminkaan
piinata junkkaria, antaa vaan pienen opetuksen. Ja nyt: Hyvää yötä!
Neuvon vielä olemaan tähtäämättä minua tulevaisuudessa aseilla, sillä
jokainen laukaus voi kimmota itseenne takaisin. — Hyvää yötä, Julia!'

"Sitte menin kotiin; kaukaa kuulin junkkarin pauhaavan, kuinka hän
minulle kostaisi, nyt oli hänellä kaksikin kaunaa hampaansa kolossa
minua vastaan. Tahdon tunnustaa: kun vereni tuli rauhallisemmaksi,
tuntui minusta tuo pilantekoni pahalta, sillä köyhän ihmisen ei ole
hyvä tehdä pilaa suuresta herrasta. Mutta se nyt oli kerta tapahtunut.
Rakas junkkarini ei antanutkaan kauvan odottaa lupauksensa täyttämistä.
Hän osasi saattaa minut sellaiseen maineeseen, etten minä osannut
ryhtyä mihinkään toimeen, että olin tyhjäntoimittaja, taivastella,
joka oli välttämättä pistettävä sotilastakkiin. Päätettiinkin vangita
minut tätä tarkoitusta varten. Uskomattoman paljon minua vainottiin;
mutta minulle jäi sentään vielä aikaa kylliksi kätkeytyä heiniin.
He nuuskivat koko talon läpeensä, tuvan, kamarit ja ullakon! Kuulin
heidän askeleensa, heidän puheensa enkä uskaltanut hengittääkään
kätköpaikassani, pelosta, että se voisi minut ilmaista. Kun he olivat
kaikkialta etsineet, poistuivat he tyhjin käsin.

"'Sanoinhan jo, ettei hän enää tänään ole ollut täällä!' puheli
suojapaikkani kelpo vanhus.

"Nyt menivät ihmiset piilopaikkani ohitse. Eräs heinähankolla varustettu
mies huudahti nauraen: 'Eihän hän vaan liene täällä?' ja pisti samalla
heiniin, juuri pääni yläpuolelle. Vereni jähmettyi, kadotin tajuntani.
Kun taas tulin tuntoihini, vallitsi hiljaisuus ympärilläni; he olivat
menneet pois. En minä itseni tähden pelännyt sotamieheksi tulemista, se
tapahtui Julia raukan tähden. 'Kuinka hänen kävisi — ajattelin — jos
meidät ainaiseksi erotettaisiin toisistamme? Hänen heikko sydämensä
murtuisi tuskasta ja minun pitäisi hävittää se, minkä tähden mielelläni
uhraisin elämäni!' Yömyöhällä ryömin heinistä, heitin turkin ylleni,
asetin repun olalleni ja otin jäähyväiset talonisännältä.

"'En tiedä, koska taas näemme toisemme', sanoin hänelle, 'jos näette
Juliaa, niin sanokaa hänelle sydämelliset terveiseni, olkoon hän
minusta huoleton, kun päiväni paranevat, niin palajan taas tänne
takaisin. Kiitos teille kaikesta hyvyydestänne, rakas ystävä, Jumala
siunatkoon teitä siitä!' Ojensimme toisillemme kätemme, sitten menin
minä.

"Kuka tuleekaan minua vastaan ensiaskelilla? Julia!

"'Minne kyyhkyseni?' kysyin.

"'Sinun luoksesi — mutta mihin aijot sinä, Peter?'

"'Niin, jospa tietäisin mihin! Tänne en voi jäädä. Sillä he
vangitseisivat minut ja pistäisivät minut sotamiehiksi.'

"Kuulin siitä. Taivaallinen isä! Eläessäni en ole niin paljon kärsinyt
kuin noina lyhyinä hetkinä. Näin, kuinka ihmiset menivät etsimään
sinua. Oi, sydämeni vapisi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan.
Olisin mielelläni itkenyt, mutta en voinut. Oh, kuinka on katkeraa, kun
ei ihminen voi edes itkeä. Näin, kuinka he sinua hakivat ja hakivat ja
kun he palasivat, vapisin kuin kuumeessa. Sinua en nähnyt joukossa,
mutta silmissäni kimmelsi niin ja pelkäsin niin kovasti, että en
itsekään sitä voisi uskoa. Juoksin ulos ja kysyin joltakin, olivatko he
vanginneet sinut; hän sanoi: ei vielä. Vasta sitten rauhoituin minä.

"'Suloinen olento, enkeli!' huudahdin minä syleillen häntä, 'kuinka
palkitsisin sinulle rakkautesi!'

"'Rakasta minua, niinkuin minä sinua rakastan ja olen palkittu
kylliksi', vastasi hän. 'En tarvitse mitään muuta maailmassa kuin sinun
rakkautesi, sinun sydämesi.'

"'Rangaiskoon minua taivas, jos joskus ajattelenkaan jotakin toista,
kuin sinua, helmien helmeä!'

"'Älä sano niin, Peter, tiedänhän sen sanomattasikin... Mutta mihin
aijot nyt?'

"'Sanoinhan jo sinulle, etten tiedä sitä itsekään, tiedän vaan, että
minun täytyy täältä poistua.'

"'Tahdotko siis jättää minut?'

"'Älyäthän itsekin, että meidän täytyy erota; vähintään joksikin aikaa,
sillä täällä en ole silmänräpäystäkään turvassa.'

"'Se on tosi, se on tosi... Jumala. Minä tulen mukaasi.'

"'Mitä johtuukaan mieleesi?'

"'Siten jäämme yhteen. Tai olenko ehkä kuormaksi sinulle?'

"'Minulleko kuormaksi? — Kuinka voit noin puhua?'

"'No sitten lähdemme yhdessä.'

"'Kuulehan, lapsukaiseni', sanoin, hilliten itseni, 'kuulehan! Sinä
tiedät kuinka epävakainen on tieni, niin etten tiedä, mihin tänään
pääni kallistaisin. Päivät käyvät yhä koleammiksi. Rahaa ei minulla
ole; ainoastaan leipäkannikan puolisko, joka on repussani, syötäväksi,
enkä edes tiedä mistä toista ottaa.'

"Julia ei antanut minun jatkaa puhettani. Hän sanoi olevansa valmis
minun kanssani näkemään nälkää, kärsimään kylmää, vaivoja ja vastuksia
kuten minäkin, hän sanoi, että helppo olisi onnessa rakastaa toisiaan,
vaan kurjuus oli rakkauden opetuskivi. Nyt olisi paras tilaisuus
näyttää, kuinka uskollinen hän tahtoi olla, enkä minä saisi häntä
ollenkaan rakastaa, jos kieltäisin häneltä tämän koenäytteen. Turhia
olivat kaikki sanat; hän pysyi päätöksessään seurata minua. Ja niin
lähdimme me yhdessä.

"Mutta oi! Kylän lopussa kohtasimme me oikeudenpalvelijan vaimon! Oli
pimeä yö ja oikeudenpalvelijan vaimo oli jo ijäkäs. Mutta vanhat vaimot
ovat kissojen kaltaisia: he näkevät pimeässä. Hän tunsi Julian ja kysyi:

"'Minnepä, tyttönen, noin yksissä?' ja naurahti lisäksi pilkallisesti.
'Kuinka turmeltunut on nuoriso nykyaikaan, herra Jesus, älä unohda
minua!'

"'Älä katso taaksesi', kuiskasin Julialle, 'näytät siltä kuin et olisi
kuullut mitään ja ikäänkuin ei asia sinua liikuttaisikaan. Kenties
luulee hän erehtyneensä. Tiedäthän, millaisia kielikelloja vanhat ovat;
aamulla tietävät kaikki että hän näki sinut erään nuoren miehen kanssa
ja silloin ei siitä ole meille mitään vahinkoa, sillä tiedetäänhän,
ettei se voinut olla kukaan muu kuin minä. Meitä tullaan ajamaan takaa.'

"Nopeasti astelimme me siksi, kunnes vihdoin olimme melkoisen matkan
päässä kylästä. Suurella tiellä katselimme varovasti ympärillemme,
sillä pelkäsimme kohtaavamme vielä vaarallisempia kuin tuo vanhus.
Astelimme nyt vasemmalle maissipeltojen yli, toivoen voivamme yöpyä
johonkin yksinäiseen taloon; mutta yön pimeydessä harhailimme me niin
eksyksiin, ettemme enää kuulleet kaukaisintakaan koiran haukuntaa, mikä
olisi voinut olla oppaanamme.

"Väsyneinä laskeusimme tieojaan, jossa pian nukuimmekin. Turkkini oli
jotenkin leveä, se suojeli meitä molempia; Julia painautui rinnalleni,
ettei paleltuisi. Siten nukuimme makeasti ja suloisesti aivankuin
olisimme levänneet silkkipatjoilla... Hm! Saduissa puhutaan lumouksesta
ja tenhosta. Mutta sitä ei löydy yksin saduissa! On olemassa lumous, ja
sen nimi on rakkaus. Eikö niin, Panni tyttöseni?"

Panni oli niin syventynyt kertomukseen, ettei hän kuullut ollenkaan
vanhuksen puhuttelua. Hänen edestään vastasi Ferko innoissaan:

"Se on totta. Ei mitään muuta!"

Onnesta kukkuroillaan katseli hän pikku rakastansa, joka näytti hänestä
nyt vielä kauniimmalta kuin muutoin. Ja todella hän olikin komea tyttö,
punaisine pikku suineen ja sinisine, suurine silmineen.

Mestari Peter kertoi edelleen:

"Minä heräsin ensiksi, Julia nukkui vielä hetkisen. Pysyin
liikkumatonna, ettei hän heräisi. Rinnallani lepäsi hänen päänsä niin
kauniina, niin suloisena kuin olisi sen itse taivaanherra siihen
asettanut, Vihdoin aukaisi hän silmänsä, katsoi hämmentyneenä minuun
ja punastui. No, siihen nyt ei ollut mitään syytä! Minä käyttäydyin
hurskaasti kuin olisin viettänyt yöni alttarin ääressä, pyhän neitsyen
kuvan edessä. Mutta eihän ollut mikään ihme, että hän hiukan häpesi,
sillä päivää aikaisemmin samaan aikaan ei hän olisi uskaltanut
ajatellakaan, että hän täten tulisi viettämään yönsä. Me nousimme ylös
ja neuvottelimme, minne nyt menisimme ja tulimme siihen päätökseen,
että oli samantekevä minne, sillä hyviä ihmisiähän ei olisi missään.
Julian isä tosin eli, mutta hän ei voinut sietää tytärtään, koska
tämän elämä oli maksanut äitinsä hengen; tämä kuoli antaessaan elämän
tyttärelleen, ja siksi vieroi isä niin tytärtään, että lähetti
hänet jo lapsuusvuosina vieraiden palvelukseen ja siitä asti oli
tuskin ollenkaan välittänyt hänestä. Emme siis voineet sinne yrittää
löytääksemme asuinsijan hänen luonaan.

"Päätimme siis, että olisi samantekevä minne asti kulkisimme, kunhan
löytäisimme sopivan palveluspaikan.

"Iltaan saakka kuljimme me talosta taloon kysellen kaikkialla, eikö
palvelusväkeä olisi tarvis Kaikkialla vastattiin samalla tavoin: ei,
ja useimmiten tarkasteltiin meitä karsain katsein, josta ymmärsimme,
että meidän pitäisi mitä pikemmin laputtaa tiehemme. Ja me menimmekin
tiehemme, surullisina, pettyneinä! Ei ollut vielä niin myöhä, mutta
syksyinen aika varhaisine iltapimeineen, kun saavuimme viimeiseen
taloon. Kaukana ja yksinäisenä sijaitsi se pustalla. Pustan toista
sivua rajoitti korkea metsikkö, toista kaislaakasvava lammikko. Talon
keskellä sijaitsevasta tallista loimusi meitä vastaan avoimesta ovesta
roihuava valkea. Takapuolelta, lammasnavetasta kuului karjan kellojen
kilinä. Muuten oli aivan hiljaista. Astuimme sisään talliin, missä
liekehti kirkas tuli. Noin seitsemisen ihmistä oli siellä. Vanha
talonisäntä, hänen kaksi poikaansa, tytär ja kaksi tai kolme betyaria
[hevosrosvo, pustanryöväri]. Isännän nuorin poika piti tulta vireillä;
juuri meidän astuessamme sisään, heitti hän taas tukun olkia tuleen.
Hetkiseksi pimeni paikka, sitten leimahti tuli äkkiä kirkkaasti ja
valaisi koko tallin. Me näimme tulen ympärille asettuneet ihmiset,
savustuneet hirret, joilla oli viikatteita, varstoja, sirppejä ja
muita senlaatuisia. Keskiseinällä oli kaappi, jonka päällä oli puinen
vesiastia, johon oli pistetty ruoko. Oikealla söivät hevoset soimista,
vasemmalla makasi muutamia lehmiä lattialla, niiden vieressä valkoinen
susikoira, joka haukkui meitä sisään astuessamme.

"'Hiljaa, Csiba!' huusi tyttö, ja koira vaikeni.

"'Jumalan terveeksi Hyvää iltaa!' sanoin minä nostaen hattuani.

"'Tervetuloa!' vastasi vanhus.

"'Etsimme majapaikkaa, olisiko mahdollista', sanoin taas ja vedin
lähemmäksi Juliaa, joka oli pysähtynyt kynnykselle.

"'Jos vaan tahdot tyytyä, on se kyllä mahdollista', huomautti vanhus
ystävällisesti. 'Minne matka, poikaseni? Mutta tulkaahan lähemmäksi
tulta, että näkisin, onko pikku tyttö enemmän viluinen kuin nälkäinen.'

"Me istuuduimme ja minä kerroin, mikä meidät oli tänne tuonut; sanoin
kaiken muun suoraan, paitsi yhtä: että Julia oli rakastettuni. Sanoin
hänen olevan sisareni.

"'Älä nuku Michel!' huudahti vanhus nuorimmalle pojalleen, kun olin
lopettanut kertomukseni. 'Älä nuku, poikaseni, muutoin kirvelee kylmä
nenääsi ja korviasi herätessäsi. Jos nukut, nukkuu tulikin! Pane lisää!'

"Michel totteli käskyä, mutta kiireessään heitti hän niin suuren tukon
heiniä tuleen, että se olisi melkein sammunut, ellei joku olisi tuonut
heinähankoa väliin ja puhaltaen virittänyt sitä. Nyt leimahti se
yhä mahtavampana ylös! Vihdoin tarkastelin betyareja; eräs oli noin
kolmenkymmenen, toinen tuskin kahdenkymmenen vanha.

"'Kerro nyt edelleen, veliseni', sanoi vanha talonisäntä nuorimmalle
niistä; 'kerro vaan edelleen. Kuunnelkaamme! — Pysähdyit isäsi
kuolemaan.'

"'Siis isäraukkani kuoli; levätköön hän rauhassa. Hän kuoli, ja
tuli kysymys: kuinka hänet haudattaisiin? Sillä meillä ei ollut
ainoatakaan lautaa ruumisarkuksi, vielä vähemmän rahaa siihen. Ei
jäänyt siis mitään muuta keinoa jälelle kuin varastaa tarpeet. Tuolla,
herraskartanon luona oli jo vuodenpäivät maannut lautaläjä. Hän ei
ollenkaan tarvitse niitä, ajattelin minä, ja tuskin huomaakaan jos
otan sieltä yhden tai pari lautaa. Menin sinne, ja äitini vartioidessa
kuollutta, varastin minä ruumisarkun laudat, jotka sitten itse
naulailin yhteen, sillä puusepällekin olisi pitänyt olla maksu siitä.
Seuraavana päivänä asetimme rakkaan isäni ruumiin siihen, päivää
myöhemmin löimme naulat kiinni ja kannoimme sen ulos. Juuri kun
aijoimme jättää talon, tuli herra, tarkasteli arkkua joka puolelta ja
käski sitten avata.'

"'Mutta sehän on jo naulattu kiinni', sanoin pelokkaasti, sillä
omaatuntoani painoi.

"'Samantekevä', arveli hän, 'avaa!'

"Puheestamme ei välitetty, meidän täytyi avata arkku, ja herra katseli
sitä sisäpuolelta, mistä hän vihdoin löysi sen, mitä etsi. Hän huudahti:

"'Laudat kuuluvat minulle, täällä on merkki!'

"Sitten meni hän pois. Tuskin oli hautaus ohitse, kun minut vietiin
kuulusteltavaksi; kieltäminen olisi ollut turhaa, minut tuomittiin
varkaaksi. Puoli vuotta vankeutta ja viisikolmatta paria raippoja tuli
osakseni. Kun pääsin vankeudesta, makasi äitiraukkanikin jo siellä,
missä isäkin oli.

"Tässä alkoi nuorukainen katkerasti nyyhkiä. Lyhyen vaitiolon jälkeen
kuivasi hän kyynelet silmistään ja jatkoi:

"'Jumala tietää kuinka vanha vaimo kuoli? Kenties nälkään. Sillä hänellä
ei ollut ainoatakaan muuta koko maailmassa. Nythän on samantekevä,
ajattelin minä, viisi rehellisyydestä! Mutta ei kartanonherrankaan
pitäisi päästä aivan ilman mitään! Ajoin hänen pihastaan viisikymmentä
härkää, yhden joka kepinlyönnistä. Fehertòssa möimme eräälle
teurastajalle, jonka oli tapana ostaa nautakarjaa ilman passia; hän
rikastui siten. Mutta he ajoivat takaa karjan varasta ja pakottivat
minut pakenemaan Theissin yli. Näiden kelpo ihmisten kera yhdyin
Revberer pustalla ja nyt aijomme yhdessä Bakonyhin. Sanon teille,
siellä on vielä jotain saatavaa _köyhille pojille_, (maantierosvoille),
jolleivät he ole liian hitaita.'

"'Se on totta', sanoi vanha talonisäntä; 'ja on siellä sekin hyvä,
että kuuluisa Vessprimerin hirsipuu on aivan lähellä. Säälin sinua
sydämestäni rakas veliseni, sillä jos jossakin pesisivät varikset
pääkalloosi, niin et toki itse ollut syyllisyyteesi alkusyy. Mutta
samantekevä. Lusikoi vaan soppaasi. — Hm, ne viisaat lainsäätäjät!
Rikas ja köyhä ovat heille yhdenvertaiset, mutta on siitä suurikin apu!
Helppo on rikkaan olla varastamatta; mutta kuolkoonpas hänen isänsä ja
puuttukoonpas häneltä laudat arkuksi, silloin olisi hauska nähdä mitä
hän tekee, jos hänellä on sydän rinnassaan. Ja sitten huutavat he vielä
köyhän jälkeen: Lyökää häntä! Hirttäkää hänet! Hän on varas, lurjus! —
Nouse ylös tyttöseni Vicga! Tuo juustonkimpale tänne! Syökäämme, se on
parasta.'

"Vicza toi kauniissa pikkuastiassa, mitä oli vaadittu, ja toi lisäksi
leipääkin ja me kävimme siihen urhoollisesti käsiksi. Ruuan jälkeen
otti vanhus tamburiinin naulasta ja soitteli sillä niin kauniita
laulunpäitä, että aivan teki sydämelle kipeää. — Tuli riittyi, liekki
lieskahti enää vaan silloin tällöin; vanhus soitteli, me kuuntelimme
hartaasti... Äkkiä kuulimme aseiden kalsketta, ja kun hypähdimme
pystyyn, seisoi ovella aseellisia miehiä. —

"'Siinäpäs olet vihdoinkin!' huusi muuan tarttuen minuun. 'Ja nuo
toiset, mitä lintuja he ovat? Ottakaa heidät kiinni!'

"Kahden betyarin onnistui pujahtaa pakoon ja kadota pimeään, kolmas
saatiin kiinni, ja hänet sidottiin kuten minutkin. Hän oli juuri sama,
joka äsken kertoi elämäntarinansa, nuorin kaikista.

"Julia, poloinen, seisoi hämmentyneenä ja hädissään. Kuten ajettu
metsänotus, aikoi hän ryhtyä puolustautumaan.

"'Jätä toki, sydänkäpyseni!' huusin hänelle. 'Onhan se kuitenkin turhaa.'

"Mutta hän ei antanut perään, ennenkuin muuan sotamies antoi hänelle
kovan sysäyksen, niin että hän vaipui maahan. Minusta tuntui, kuin
olisi puukko pistetty sydämeeni! Jos olisin ollut vapaa, olisin miehen
paiskannut mäsäksi lattiaan. Mutta minä olin köysissä enkä voinut
liikahtaakaan. Kyynelet pursuivat silmiini, vaahto huulilleni! — Meidän
täytyi pois. Pyysin heitä odottamaan vielä vain hetkisen, kunnes Julia
heräisi tainnoksistaan, jotta voisin sanoa hänelle jäähyväiset, mutta
he eivät suostuneet. He veivät minut pois, veivät yhdessä tuon pojan
kanssa, joka varasti puita ruumisarkuksi ja oli Ladislaus Horgay
nimeltään...

"Siten tehtiin minusta sotamies ja Horgaysta myös minun mukanani, koskei
meillä ollut mitään passia. Seuraavina päivinä marssimme ulkomaille
Napoleonia vastassa seisovaan sotajoukkoon. Kahden kuukauden perästä
olin jo onnellisesti sivuuttanut ensimäisen taistelun. Horgay, josta
oli tullut kelpo toveri minulle, säästi somia summia. Ei ainoatakaan
helleriä menettänyt hän turhaan, vaan lähetti kaikki kotikylänsä
kirkkoherralle pyynnöllä, että niillä pystytettäisiin muistokivet hänen
vanhempiensa haudoille, jotta hän löytäisi paikat, kun hän kerran
palaisi kotiin. Mutta turhaan toivoi kelpo poika, sillä hän kaatui pian
sen jälkeen taistelussa. Sivultani ammuttiin hänet hevosen selästä ja
minä kysyin tuskan liikuttamana kuolevalta:

"'Mitkä terveiset vien kotipuoleesi, rakas toveri, jos jään eloon?'

"'Kotiinko?' sanoi hän. 'Ei minulla ole mitään kotipaikkaa. Minulla oli
vaan isä ja äiti, ja he ovat kuolleet ja nyt menen minäkin sinne, missä
he ovat. Kuinka onnellinen olenkaan elämästä vapautuessa.'

"Sitten kuoli hän.

"Olin taas yksin. Ladislaus raukan kanssa voin joinakin hetkinä puhella
Juliastani, nyt ei minulla ollut enää sitäkään. En saanut mitään
tietoa hänestä. Tosin olin kirjottanut hänelle yhden kirjeen, mutta
en saanut mitään vastausta, sillä me olimme milloin siellä, milloin
täällä. Ajattelin ja mietiskelin usein öisin istuessani leirivalkean
ääressä: Mitä on tytöstä tullut? Eikö hän ole kuollut. Ja ellei hän
ole kuollut, eikö hän ehkä ole naimisissa? Rakastaako hän minua vielä,
rakastaako hän minua sitten, kun palaan takaisin kotiin? — Murhe syöpyi
sydämeeni ajatellessani hänen ehkä kuolleen tai rakastavan toista, ja
usein karkasi tuska niin kiivaana kimppuuni, että rukoilin taistelun
edellä: 'Armollinen Jumala, ota elämäni!'

"Mutta aika riensi ja huuhtoi palan palalta murhettani niinkuin aallot
rantaturvetta. Ja vuosien kuluttua en tuntenut enää mitään tuskaa,
vaan jonkullainen suloinen tunne vetäytyi sydämeeni. Hitaasti kuihtuva
toivo on ihmisrinnassa kauniin, nuoren tytön kaltainen pää seppelöitynä
muistojen valkoisilla ruusuilla.

"Neljä vuotta olin sotamiehenä, sitten sain eron. Vasen käteni oli
ammuttu läpi, en kelvannut enää sotamieheksi. Sota-aikaan karttuu
muutamille enemmän rahaa kuin muulloin; minäkin olin raapinut kokoon
suunnilleen viisisataa guldenia. Huoleti voin siis palata kotiin
tarvitsematta peljätä nälkään nääntymistä, niinkuin moni muu jota
painoi sodan kurjuus. Ensi ajatukseni oli Julia; mutta ajatus oli
melkein välinpitämätön. Surra — olin surrut kylliksi; iloita — ei ollut
mitään syytä iloon, sillä en tiennyt mikä minua odotti kotona.

"Kaikkein ensiksi menin siihen kylään, missä olimme palvelleet yhdessä;
mutta sieltä en voinut saada minkäänlaista tietoa, hän ei ollut tullut
sinne takaisin. Etsin senjälkeen sen talon, josta minut oli viety
väkipakolla sotamieheksi. Oli kaunis kesäilta, kun taas katselin
kaukaa tuota viidakon ja kaislalammikon välillä sijaitsevaa taloa.
Tätä katsellessani pamppaili sydämeni kuin sellainen kellolaitos, joka
kauvan seisottuaan on taas äkkiä ruvennut käymään. Jokainen verenpisara
syöksyi kasvoihini ja sieltä taas takaisin sydämeen, aivankuin jokin
rauhaton lapsi. Aloin pelätä, toivoa! Mitähän, jos hän on kuollut...
Jospa hän elää... Jos on mennyt naimisiin... Entäpä, jos hän nyt vielä
odottaa minua!...

"Huomasin sillä välin jo saapuneeni majan luo, mutta jalkani vapisivat
niin, että tuskin voin pysyttäytyä pystyssä. Kun astuin kynnykselle,
kietoutui joku takaapäin kaulaani ja huusi:

"'Peter, Peter, rakas Peter! Rakastatko minua vielä?'

"Se ei ollut kukaan muu kuin Julia!

"Hän oli kastelemassa kasviksia puutarhassa huomatessaan minut ja
juoksi luokseni. Hänen silmänsä epäilivät, mutta sydän sanoi, että
hänen edessään olin minä... Mitä jo sanoin! Hän heittäytyi kaulaani,
minäkin syleilin häntä, ja päät yhdessä itkimme me kauvan — hiljaa,
huojentavasti! Kuinka suloiset ovatkaan ilonkyyneleet!

"Tänä yönä emme ollenkaan nukkuneet; me puhelimme. Minun täytyi kertoa
kaikki, mitä minulle oli tämän neljän vuoden aikana tapahtunut. Kun
mainitsin kuulasta, joka lävisti käteni, huudahti Julia tuskaisesti,
kalpeni ja tarttui omaan käteensä; minulle ei haavani voinut tuottaa
niin paljon tuskaa kuin hänelle. — Sitten kertoi hän kuinka hänelle
oli käynyt. Kelpo vanhus otti hänet taloonsa sanoen, että missä neljä
tulisi ravituksi, siellä ei viidennenkään tarvitsisi kuolla nälkään.
Mutta vanhus kuoli pian, tytär meni naimisiin, ja niin jäi taloon
vaan kolme: vanhuksen molemmat pojat ja hän. Vanhempi olisi tahtonut
naida hänet ja ahdisti häntä siihen saakka tarjouksillaan, kunnes hän
ilmoitti, että se, joka oli tullut sinne hänen mukanaan, ei ollut hänen
veljensä, vaan sulhasensa ja ettei hän tahtonut kuulua kenellekään
muulle kuin hänelle. Kelpo nuorukainen ei puhunut siitä lähtein enää
sanaakaan asiasta; mutta öisin kuuli hän hänen usein katkerasti
huokaavan. Mielellään olisi hän lohduttanut häntä, mutta sehän olisi
ollut turhaa. Päivisin oli hän iloinenkin, ainakin näytti olevan.
Edellisenä syksynä oli hän kuollut keuhkotautiin ja testamenteerannut
Julialle koko omaisuutensa ja pyytänyt häntä pitämään huolta veljestään
Michelistä. Näin päätti Julia:

"'Puolet tästä omaisuudesta kuuluu minulle, tahdotko jakaa sen kanssani,
Peter?'

"'En', sanoin minä, 'jättäkäämme se pikku Michelille. Mutta tahdotko
sinä jakaa minun omaisuuteni kanssani?'

"'Oletko sinä säästänyt?'

"'Kyllä, voidaksemme panna alkuun kunnollisen talouden.'

"'Meidän ei siis tarvitse koskaan erota?'

"Ei, rakas lapsi, ei koskaan!"

"Kolme viikkoa myöhemmin riisui hän parton [tyttöjen päähine] päästään
ja asetti hipin sijalle ja oli nimeltään rouva Peter Pergö, samoinkuin
tänäänkin.

"Poissaollessani olivat hänen kasvonsa hiukan surkastuneet, mutta
vaimokseni tultuaan kukoisti hän päivä päivältä yhä enemmän ja tuli yhä
kauniimmaksi. Minusta ainakin näytti, että hän rouvana ollessaan oli
vielä kauniimpi kuin tyttövuosinaan. Mutta sanonpa teille enemmänkin,
vaikkakin sille nauraisitte! Hän on nyt kuusikymmenvuotias ja kumminkin
näyttää hän minusta kauniimmalta kuin kaikki ne tytöt, joita olen
nähnyt ja näen.

"Jokainen mustalainenkin kehuu hevostaan", ajatteli Ferko ja katseli
Pannia, joka taas hänen mielestään näytti auringon alla vaeltavaisista
kauneimmalta; ja siinä asiassa oli vähän perääkin, vaikkei se ollut
aivan niin kuin hän luuli.

"Me perustimme talouden", jatkoi vanhus, "joka menestyi kelpo lailla.
Michel oli kerran tyytyväinen, hän meni naimisiin myöhemmin ja me
asetuimme sitten asumaan tähän kylään, ostimme talon ja näimme
omaisuutemme enenevän. Minun pitäessä huolta taloudesta, kasvatti
vaimoni ainoata poikaamme. Eikä hän turhaan olekaan niin paljon
huolehtinut hänen kasvatuksestaan, sillä pojasta tuli kunnon mies.
Niin, teidän isänne, rakkaat lapset, on kiireestä kantapäähän kunnon
mies, ehkä vielä parempi talonisäntä kuin minä olin, hän on ymmärtänyt
kartuttaa saatua omaisuuttaan."

En tiedä, tahtoiko vanhus vielä jatkaa kertomista vai ei? — Samassa
palasivat pienokaisten vanhemmat ja mummo tappajaiskeitolta. —
Pikku tyttönen oli jo aikoja sitte nukahtanut isoisän syliin, hänen
sisarensa, Katri, kantoi hänet vuoteeseen. Pikku Peter oli sitävastoin
vielä aika reipas ja meni heti kysymään, mitä tuomisia hänelle tuotiin.
Palvelijat menivät levolle, toinen kyökkiin, toinen talliin. Kun he
astuivat ulos tuvasta, tarttui Ferko Pannin käteen ja kuiskasi:

"Sanohan, rakas Panni! Jos minut vietäisiin sotamieheksi, kuten vanha
isäntä, odottaisitko sinäkin minua neljä vuotta? Sanohan suoraan se!"

"Kyllä, totisesti odottaisin minä sinua", vastasi tyttö; "en odottaisi
sinua ainoastaan neljää vuotta, vaan viimeiseen hengenvetooni saakka."

"Suloinen pikku tyttöni!" huudahti Ferko ja asteli laulaen talliin...

Sisällä tuvassa kertoi vanhus lapsilleen, että vanha kerjäläisparka oli
pyytänyt yösijaa, voitaisiinhan toki hänelle valmistaa vuode uunin luo,
johon hänen miniänsä oli heti valmis.

"Mutta sanohan, isoisä", sanoi äkkiä pikku Katri, "kuinka on käynyt
sitten tuon pahan junkkarin, joka teki niin paljon pahaa isoisälleni ja
isoäidilleni?"

"Tottapuhuen en tiedä sitä!" vastasi vanhus. "Sillä en ole ajatellut
häntä sen enempää."

"Minä tiedän, mitä hänestä on tullut", sanoi kerjäläisvanhus.

"Tekö tiedätte? kysyi mestari Peter hämmästyneenä.

"Niin, minä tiedän sen. Isänsä kuoleman jälkeen eli hän kuin viimeistä
päivää ja joutui vihdoin niin pitkälle, että hän nyt ryysyisenä
kerjäläisenä ja paljain päin, jalat kiedottuina olkiin kenkien sijasta,
seisoo edessänne, katuen tekojaan nyt, kun katumus on liian myöhäistä!"

Ukkovaari astui hämmästyneenä takaperin; säälien katseli hän miestä,
joka oli suuresta herrasta alentunut kurjaksi kerjäläiseksi ja
jupisi hiljaa itsekseen: "Jumala, kuinka suuri on sinun voimasi ja
vanhurskautesi!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Papurikko-valakka. Ukkovaari. : Kaksi novellia" ***