| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Kansallisia lauluja
Author: Soini, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.
*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kansallisia lauluja" ***
KANSALLISIA LAULUJA
Kirj.
Lauri Soini
Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.
SISÄLLYS.
Suomen laulu.
Suomen kielellä.
Suomen lippu.
Suomettaren laulu.
Elä sure, Suomeni!
Karjala apua huutaa!
Siirtolaisille.
Suomen pojat.
Tuuloselle.
Iloisin mielin.
Rauhan sankari.
Kumpumäen vanhukset.
Herra sensori.
Ihanteen etsijä.
Torpan poika.
Pohjolan neidet lännessä.
Kotkankallio.
Keväinen kotiutuminen.
Iltakello.
Ilta.
Neitosen sulhaset.
Neitokolmikko.
Neitonen, tietäjä kuitenkin.
Annikki.
Kumma tyttö.
Koulu jo alkaa!
Valkamalle.
Elämä ja ihanteet.
Täyteläs rinta.
Nuoret, nuoret.
Konsahan!
Keväiset yöt.
Tuoksuva tuomen oksa.
Kultani kartano.
Pihlajan juurella.
Hänen luonansa.
Kuusi on tumma ja koivu on seljäs.
Lemmenpaula.
Ei toki semmoista tehdä saa!
Tule kultani keinuhun!
Sydämillä leikkimistä.
Minä ja hän.
Juhannus ja joulu.
Taivaan pilvet.
Sinä olet päivyt.
Sinä olet päivä ja minä olen kuu.
Ruusun kukka ja vaahteran oksa.
Kukkaset ja kukkasvarkaat.
Jänis ja — kultani.
Niin täytyy.
Kullan haudalla.
Surujeni lampi.
Suuren surun keskelläkin.
Luottava vuottaja.
Minä olen sellainen.
Raitis Rautiainen.
Päiväläisen mietteitä.
Kulkijapoika.
Hulivilipoika.
Vaikeassa asemassa.
Mitäpä noista —!
Kuohuvan kosken kunnaalla.
Lintu lenti oksalle huojuvalle.
Laulaja- ja tanssijatyttö.
Pikkunen tyttö.
Kultaansa ihaileva.
Järvellä.
Meripojan morsian.
Kullastansa jäänyt.
Salainen lempi.
Illalla ja aamulla.
Lempi.
Suomen laulu.
Solahda, Suomen laulu, sointuvasti,
helähdä helkkyvästi kaikumaan,
soi meille suruissakin toivoisasti,
soi vastuksissa voima versomaan!
Hajota meistä hennot huolten hunnut,
terästä tarmokkuutta jänteriin,
luo tunteihimme vakuutuksen tunnut
ja vahvistusta töihin ponteviin!
Kuin tammen juuret maamme tanterille
syvennä sydämiimme oikeus —
kuin päivän säihkyt lammen lainehille
sytytä rintoihimme rakkaus!
Julista ilo kansan valtikaksi,
herätä meihin henki veljeyden,
se kansassamme nosta johtajaksi
jokaisen aatosten ja toimien!
Soi, Suomen laulu, nuorten kantelilla
tuhansin uhkuäänin helkkyen,
soi kaikkialla maamme kunnahilla
ihana enne aamun henkisen!
Solahda, Suomen laulu, sointuvasti,
helähdä helkkyvästi kaikumaan,
soi meille suruissakin toivoisasti,
soi vastuksissa voima versomaan!
Talvella 1899.
Suomen kielellä.
Suomen kielellä Suomen lapsi
"äiti" ensin sanoo,
Suomen kielellä äidiltänsä
tarpeitansa anoo.
Suomen kielellä Suomen lapsi
alkaa aakkosista,
täyttää henkensä suomalaisen
tiedon aartehista.
Suomen kielellä toisillemme
tunteet tulkitsemme,
vanhat muistot ja matkan määrät,
uskot, aattehemme.
Suomen kielellä suomalainen
lakejansa laatii,
Suomen kielelle oikeutensa
vierahilta vaatii.
Suomen kielellä muilta mailta
aatevirrat tuomme,
Suomen kielellä hengen helmet
maailmalle luomme.
Suomen kieli on piennuutemme,
suuruutemme kehto,
Suomen kieli on suomalaisen
hengen elinehto.
1899.
Suomen lippu.
Liehu, liehu korkealla
lippu sinivalkonen!
Laula, kansa, lipun alla
laulu toivon, vapauden!
Liehu taivon siinnokkuutta
vetten vöistä heijastain,
pohjan hangen puhtoisuutta
henkehemme heijastain!
Hengen voimin toimikamme
eestä maamme vapauden!
Liehu, lippu, toivojamme
liehu ylle ilmojen!
1896—99.
Suomettaren laulu.
Soitin kerran kanteletta
taaton tanhuilla,
jossa leikki siskosarja
kukkakunnahilla.
Riemukasta, onnekasta
oli meillä silloin,
Väinämöisen laulujansa
laulaessa illoin.
Tuli vieras kaukomailta
kotikullan ryösti,
veikot siskot säälimättä
sorron alle syösti.
Täällä nyt mä kaihomielin
pellavasta kitken,
pellavasta kitkiessä
vaivojani itken.
Kuivu, kuivu kyyneleeni,
kuivu silmäkulta,
kyllä vielä valkeneepi
murheyöni multa!
1896—1899.
Elä sure, Suomeni!
Elä sure, Suomeni, mitä olet ollut,
se ei ole matkasi määrä.
Siinä ei suvi ole missä on pälvi —
semmoinen usko on väärä.
Elä sure, Suomeni, mitä olet ollut,
sitä elä jarruksi laita.
Menneestä hetkelle pystytä pohja,
tulevalle viljele maita.
Raivaos salosi sä päivyen paistaa,
päivä sun hankesi hiutaa,
kumpusi kaunosin kukkasin kietoo,
viihtäen lastesi liutaa.
Vanhojen varjossa kasvavat lapset,
nuoret ne toimissa varttuu.
Koko kansa kilvalla työssä kun häärää,
laajoiksi viljeemme karttuu.
Suomeni, muheaksi peltosi kynnä,
kylväös siemen parhain,
niin sinun viljasi kaunona kasvaa,
kuuluna maailman tarhain.
Vieras jos viljasi tahtoisi viedä,
valppaana vahdi ja estä,
vaan jos se vie, niin kylväissä uutta
jäykkänä, jäyhänä kestä.
Suomeni, kansani, et voi kuolla,
jos sinä tahdot elää,
jos sinun henkesi hervahtamatta
elämän sointuja helää.
1899.
Karjala apua huuiaa!
Suomeni kallis, kaunoinen,
kansa suurien toivetten,
kukkiva, kasvava kansa!
Käännä kasvosi Karjalaan,
kuule, vartiopaikallaan
Karjala apua huutaa!
Suomeni, sorjana kumpuna
nouset suon sinä helmasta,
Karjala luoksesi nosta!
Peltosi laajeten paltoaa,
hengenlaihosi aaltoaa —
Karjalan kannel sammuu!
Suomeni riennä joutuisaan
Karjalan heimoa auttamaan,
veljesi luoksesi nosta!
Hengen salamat sinnekin
lyökööt valkeutta rintoihin
velttona nukkuvan heimon!
Karjala, suoja Suomemme,
nouse jo yhteistaistolle,
valolla voittosi voita!
Päivän kaarena nouse sä,
valkase pilven lievettä,
Suomen suojana seiso!
Jalovaaralla 1897.
Siirtolaisille.
Hellanlettu, kun kallis nahka
on noilla muutamilla!
Eivät he usko säilyvänsä
maansa tanterilla.
Menkää, menkäätte herrantertut,
säilyttäkää päänne!
Pois kun puikkivi aikanansa,
oi, se on viisas käänne!
Saammeko kunnian kutsua teitä
viisahimmiksi maamme,
vai ehkä sankariseppeleillä
somistella saamme?
Suokaa joskus muistelu meille
tomppelijoukollekin,
että me elämme Suomellemme,
sille kuolemmekin.
1899.
Suomen pojat.
Suomen poikia keisari aikoo
viedä Venäjälle.
Siellä ne joutuisi suomalaiset
oudolle elämälle.
Suomen pojat jos Venäjälle
vietäisi virmakan soittoon,
itkien nousisi Suomen immet
pilvisen päivän koittoon.
Suomen pojat jos Venäjällä
venäjänlimppua söisi,
eivät ne silloin Suomen pellot
hempeinä heilimöisi.
Suomen pojat jos Venäjällä
sortuisi suureen vaivaan,
Suomesta armas keisari saisi
tyhjän maan ja taivaan.
Elkää itkekö Suomen immet
tokkopa surkua liekään,
tokkohan keisari Suomen poikia
Venäjälle viekään.
1899.
Tuuloselle.
Aaltojen kehdot
keinuavat,
vihreät lehdot
liplattavat,
tuuli kun kiitää
ympäri maan,
lännestä liitää
Kalevalaan.
Tuulonen lännen,
lennellä saat
sinne ja tänne
Kalevan maat.
Kaikota häivän
hiuteet pois,
ettei ne päivän
peittona ois!
Lentävä tuuli,
suutele sä
lempein huulin
itkevätä!
Rannoilta Suomen
pois sumu vie,
valkase huomen,
selvitä tie!
1899.
Iloisin mielin.
Murheet me heitämme heikommille,
ilo toki tulkoon myötä!
Iloisin mielin me soutelemme,
vaikk' on se vahvaa työtä.
Kaakkoistuulessa aallot lyövät
pienen purtemme laitaa,
vaan kun me vahvasti soutelemme,
minkä ne meille taitaa.
Iloisin mielin me soutelemme,
vaikkakin myrsky kantaa,
purtemme keinuu myrskyn halki
kohden toivon rantaa.
1899.
Rauhansankari.
I.
Hän raikkaan kainona ilmestyi
kuin soinnahdus paimensäkeen.
Oli temmattu armaasta laaksostaan
ja tuotuna sotaväkeen.
Hän seisoi sarjassa sankarien
kuin korvessa koivas sorja.
Hänen mielensä pulppusi nuoruuttaan
kuin lähde ja sen puro norja.
Hän sai heti huomion päällystön,
ivan piikit ja iskut ja ilkat.
Sotaveikkojen sai hän vehkeilyt,
tulotemput ja lyönnit ja pilkat.
Kun niin häntä ilkkuen pilkattiin,
hän tyynenä kaiken kesti,
vaan joskus vienolla hymyllään
rajut leikit hän hälvensi, esti.
Vaan muita kun syyttä sorrettiin,
hän katsoi lyötyä silmiin,
ja silloin kainossa katseessaan
tuli kärsivä lempeys ilmiin.
Hän tyynenä täytteli tehtäviään
ja päästyä toimistansa
ei tyttöjä, viiniä etsinyt hän,
vaan aatteli aatteitansa.
Useasti hän illoin yksikseen
ulos rannalle lahden astui.
Useasti kun katseli hän yli veen,
suli silmä ja kyynelin kastui.
Kotilaaksoonsa liiti hän aatoksin
luo tuttujen, rakkaimpainsa,
koko kansankin armaan synnyinmaan
näki ummuissa unelmainsa.
Näki vielä hän umpujen aukenevan,
näki kärsivän kansansa kerran
ajan uuden auvossa astelevan
valon välkyssä taivaan Herran.
Hänen henkensä täyttäisi ihmisten
elonvoimaa uhkuvat rinnat,
ja voima hengen ja veljeyden
lois heikoille suojeluslinnat.
Ois aika se onnen ja oikeuden.
Työn onni se onnena oisi.
Kukin työssä kuntonsa näyttäisi
ja toistenkin toimia soisi.
Ja aika se aamuna koittava on
väkivallan ja sorron yöstä.
Oi, toittavat ruusut on vapauden
rakkauden ja rauhan työstä!
II.
Vaan viestejä outoja ilmestyi,
koko kansan kautta ne liiti:
sotajoukkoja suuria vieraan maan
kotikumpuja kohden kiiti.
Hän rannalla istui uinaillen,
unelmiinsa hän viestin kuuli.
Kuin nuoli se rintaan iskeytyi,
sydän synkkeni, vaaleni huuli.
Isänmaako on uhkaama sortajien,
isänmaako ja kansa sen kallis?
Sen joukkion polkea rakkaimpiaan
ikipäivinä hän ei sallis!
Hän niinkuin leimaus ukkosen
sitä vastaan lennättäisi!
Hän ennen sen löisi ja murskaisi
kuin tänne se ennättäisi! —
Vaan muistaen aatteensa armaimmat
syvemmälle hän sullousi pintaa.
Kuin kylmällä kouralla koskettain
nyt vihiäsi lämmintä rintaa.
— He eivätkö ihmisveljiä myös
ole juuresta suuremmasta?
Ja ihmistä puhdas ihmisyys
ei kielläkö surmaamasta?
Vaan kallista kansaamme surmaamaan
nuo ihmiset kulkevat tuolla.
Nyt pakko on surmata surmaajat
tai surmaajan nuolesta kuolla.
Siis rikkoa täytyvi ihmisyys,
ei välttää voi eikä estää.
Paremp' onkohan rikkoja olla nyt
vai rikkomus toisen kestää?
Hän ristiin riipovin aatoksin
sitä selvitti tuskissansa.
Välin otsansa syvästi synkistyi,
välin vaaleni vuorostansa.
Vaan vihdoin puhtaana selvisi se
kuin päivä mi usvista herää.
— Paremp' ihmisen ihmisnä kuolla on
kuin ihmissyöjänä elää.
III.
Rajaseudulla palteet pilvytten
loi synkkiä varjoja vesiin.
Rajaseudulla sankarit vartosivat
mikä turmio tulleekin esiin.
Isänmaatansa sinne suojaamaan
oli kulkenut uljas kansa,
ja se välkytti kirkkaita kalpojaan
vihamiehiä vuottaissansa.
Ja torvet ja rummut ne raikuivat
ja kummut ne kaikui vastaan,
sotajoukot kun saapuivat mahtavat
ja kuuluisat kuljennastaan.
Kodin vapaus — vallan tavoitus
veti joukkoja vastatuksin.
Tuliluikut tykkien, kanuunain
ne ammotti suutasuksin.
Vaan aivan alkaissa ammunnan
mies nuorekas joukosta nousi,
ja kun vallille asteli yksin hän,
hänen tukkansa tuulessa sousi.
Kuin kuusi min latvasta usvaa pois
on pyyhkinyt aamun loiste,
niin seisoi harjalla vallin hän,
sinisilmissä päivän toiste.
Ylös nosti hän päivässä päilyvän pään,
jota viillytti vilpas tuuli.
Sotajoukko se ylhäältä soinnahtavan
hymynhenkevän kuiskeen kuuli.
Isänmaatani armasta vastaan te
vihan kaunaa tahdotte kantaa.
Minä lempeni, työni ja henkenikin
isänmaalleni tahdon antaa.
Sen rannalla seison ja ruumiini
yli kulkien saatte sen voittaa.
Minut ampua saatte jos tahdotte,
teit' en tahdo vahingoittaa. —
Pian alkoi paukkua kanuunat.
Sota rauhansankarin kaatoi.
Ja joukkoa maansa puoltajain
vihamiehet mahtavat raatoi.
Heinäkuulla 1899.
Kumpumäen vanhukset.
Kumpumäen kivisellä kukkulalla
kaksi taloa on vieretyksin.
Vanhat vaarit tavallansa vakavalla
niissä elelevät ystävyksin.
Vuorotellen toisissansa talkohissa
valkohasten rengit, piiat käyvät.
Vuorotellen vaarit itse kaupungissa
liikeseikoistansa selvittäyvät.
Niinpä kerrankin on tullut kaupungista
toisen talon ukki illan suussa.
Vaan ei muista mainitakaan tuomisista,
niin on mieli myllertynyt muussa.
"Näätkös, Pekka, kuinka paljon rakastavat
Suomen kansaa suuret maailmassa!
Keisarille sanomaan he samoavat,
ett' on suomalaiset oikeassa.
Rautateitse palaavat he Suomen kautta,
Suomen kansa kilvan heitä kiittää.
Tullos rautatielle, meidänkin sen tautta
täytyy kiitoksemme heille liittää."
Pian toinen vaari ymmärtää jo toisen,
ottaa kiireisesti nutun, lakin,
alottaen sauvamarssin aikamoisen.
Toinen vaari pääsee sauvattakin.
Pitkin lehtotietä illan viileässä
ukit kiirehtivät kulkuansa, —
radan vierustalla ylikäytävässä
kaksin odottavat vieraitansa.
Vihdoin saapuu pitkä juna vihellellen,
jossa suuret herrat matkustavat.
Vaarit hattujansa kilvan huiskutellen
"eläköötä" heille kaijuttavat.
Kukitettu herra katsoo ikkunasta...
vaarit kumartavat hartahasti.
Toinen heistä, lakaten jo huutamasta,
"näkivätpäs!" kuiskaa riemuisasti.
Paljon kertomista riittää vanhuksilla
lapsillensa vierahista näistä.
Vierahatkin hauskimmilla muistelmilla
muistavat "ne kaksi yksinäistä."
1899.
Herra sensori.
Käy sensori taiten tarkastamaan
mitä poikanen hälle on tuonut,
mitä metsissä kuutamomatkoillaan
runoniekka on nuorekas luonut. —
Ja niissäkös lauluissa lauleltiin
yötaivaan tähdistä, kuista,
kevätlintuja lentoon laskettiin
syyskuutamon tummista puista!
Oli tyyntynyt tyyten tuulonen...
vaan puitten latvat ne huiski,
kävi lahdella karkelo aaltosten
ja ne rannalla hiljaa kuiski.
Ja impi se istui kaihoissaan
kotilahtosen rannalla yksin
Oh, eihän se yksin ollutkaan!
He istuivat vieretyksin.
Ja poikanen lemmekäs hervahtain
tytön jalkojen juureen heittyi...
koko maan sekä taivaan unhottain
hän armaansa helmaan peittyi. — —
"Koko maan sekä taivaan unhottain..."
Esivalta on myöskin maassa,
ja Jumala oikein uskovain
on taivaassa autuaassa.
Nämät ken voi eksyä unhottamaan,
kun jää tytön jalkojen juureen,
kapinallinen kelmi on kerrassaan,
on eksynyt syntiin suureen.
Herra sensori ankaran muodon saa,
viran puolesta toimeliaasti
hän velvollisuutensa oivaltaa —
rivin pyyhkivi tarmokkaasti.
1899.
Ihanteen etsijä.
Olen aatetta kauvan kaivannut,
joka lauluni lentoon saisi.
Olen katsonut kaihoten taivaat, maat,
mikä mieltäni innostaisi.
Valon kaihossa kauvan hapuilin,
vaan unhotin pohjolan päivän,
ajatusteni aalloissa uiskellen
koin huuhtoa mieleni häivän.
Minä kaihosin ihmisveljeyteen,
vaan naapuriveljiä vieroin,
ja veljeyskaihoni — kauhulla näin —
oli itserakkaus kieroin.
Isänmaalleni mieleni sitten soin,
se vanhakin vaikk' oli aate.
Sen pohjalle — ihmeeksi maailman —
oli aikeeni laittaa raade.
Isänmaassani astelin tarkastain
mun viljelystarhani juurta,
johon jotakin voisin nostattaa
eriskummaista, loistavan suurta.
Sitä juurta mä missään nähnyt en,
ja kun katselin kaihoisemmin,
olin ankara kurjasta synnystäin —
ja itseän taas minä lemmin.
Kun niin minun mieleni myllertäin
oman toivonsa tarhoja kitki,
kotimaani mä vaarassa silloin näin,
minä näin miten kansani itki.
Kotimaani mä vallassa vaaran näin,
mut kansani murheissaankin
oli jäyhä ja uljas ja maallensa
oli altis se uhrautumaankin.
Olen poikanen Suomen! Kansani on
kotimaassani luonani mulla.
Jäsen jäntevän heimoni olla ma saan,
ja tahdon sen verraksi tulla.
Oi, Suomeni, sulla on muinaisuus
maan kansojen kaunokaisin,
on kuin runo sorja ja sointuinen,
syvä, suuri ja ihanaisin.
Miten, kansani, kärsit ja kamppailit,
kulit kestäen kalman öissä,
vaan konsaan kirkasta kilpeäs et
ole tahrannut konnantöissä!
Olet itse sä korpesi kyntänyt,
et konsaan sortanut muita,
vaan sortoa vastaan taistellut
olet uljaita taisteluita.
Kun väistit kalpoja vierasten,
et kernaasti iskenyt vastaan.
Jos rauhassa toimia saanut et,
sodit silloin ainoastaan.
Sun rauhantoimesi loista ei,
vaan siksi ne onkin suuret.
Sun voimasi vahvana pohjana on
hyvän tunnon ja kunnon juuret.
Kivikummuista, korvesta, kansani, loit
sinä viljavat pellot ja niityt,
ja siksi sä kantelin, lauluines
niin lujasti maahasi liityt.
Vaan lauluissa, joittenka soinnussa on
humu kuusten ja kuiskeet tuulen,
tulet tunnen mä rintojen kaihoisten
ja Väinämön viisautta kuulen.
Kun taas sinä, kansani, laulaen
teet vaikeissa vaaroissa työtä,
ihanteeni ja onneni suurin on
sun työssäsi olla myötä.
Syyskuulla 1899.
Torpanpoika.
Minä olen pienosen torpan poika,
poikanen matala ja köyhä,
kivikosta, karikosta leipäni kaivan
eipä se elo ole löyhä.
Mulla on neitonen naapurissa,
sirkeäsilmä ja nuori.
Tupani kun korjaan, tyttönsä mulle
lupasi jo naapurin muori.
Kulkuritattari reppua kantaa,
paperia mulle näyttää:
"Kirjoita, talon sulle lahjaksi annan,
apuani tahdotko käyttää?"
Kaikkoa kauvaksi reppuriraukka,
kulkuriheittiö hurja!
Sulta en ikänäni "apua" mä huoli,
oloni jos ois kuin kurja.
Itse mä mökkini kuntoon laitan,
yli lahen purrella soudan,
onneni, lempeni lauluja laulan,
kultani kotihini noudan.
Viekas tattari vilkuen virkkaa:
"Maltahan, huutaja huima,
vien sinut soturiksi vieraalle maalle,
sielläpä elosi on tuima.
Vien sinut sinne ja kultasi tänne,
täällä sun kultasi nääntyy.
Mulle jos sydämesi, uskosi annat,
maireeksi matkasi kääntyy."
Pakene jo luotani kulkurikonna,
kaikkoa taakse aidan,
taikka sun, turkasen, tuttujes luokse
lintujen siivillä laitan!
Itse mä työstäni onneni etsin,
Luojani johtoon luotan,
Luojalta paulojes päästimeksi
apua ja turvaa vuotan.
Itse mä työstäni onneni etsin,
onneni tytölleni kannan,
itseni, tyttöni, Luoja jos sallii,
maalleni uhriksi annan.
Tampereella 1899.
Pohjolan neidet lännessä.
Mereltä neittä seitsemän
toi tuuli tullessaan.
He puitten varjoon istuivat
rannalle länsimaan.
Kajossa illan katsomaan
tulivat viiksisuut,
tulivat suuret ruunupäät
ja pienoisemmat muut.
Suloiset, sorjat neidet on,
vaan kenpä tiesi sen,
ne onko immet Vellamon
vai keijut ilmojen.
Vaan länsi heidän kaukaisen
sukunsa kuulla saa,
kun vetten taakse katsellen
he laulun kaijuttaa.
Se laulu kaihosointuinen
kainosti ilmoittaa:
etäällä pohjolassa on
yks ihanainen maa.
Sen lehdot veessä heijastuu
välillä vuorien,
ja taivas illoin, aamuisin
luo ruskon kultaisen.
On kansa siellä kunnokas
ja jäyhä toimissaan;
se korvesta on kyntänyt
valoisan viljamaan.
Ja taistot tuimat käynyt on
se nuijin, miekoinkin,
vaan ihanammat, suuremmat
runoin ja kantelin.
Se talviyöstä noussut on
suv'aamun säteilyyn;
sen laihot nosti latvojaan
jo päivän häikäisyyn. —
Niin pohjan neidet laulullaan
ihasti viiksisuut,
ihasti suuret ruunupäät
ja pienoisemmat muut.
Syyskuulla 1899.
Kotkankallio.
I,
Kotka se lenteli ilmojen halki,
siipeä viisti ja aaltoon löi
ja kun pesän huomasi pienosen linnun,
siihen se iski ja mylleröi.
Kallion loukossa, harjalla kummun,
niskalla kosken kuohuisen
kivenviha kasvatti poikasiansa,
kunnes ne kuontuisi lentimilleen.
Kotka se ulapalla vaaniessansa
kallion loukkoon tähtäili,
liiteli, laateli, kiertäen, kaartain,
kohti jo vihdoin syöksähti.
Kova oli kallion korkea kärki,
kotka iski kyntensä kalliohon,
siinä se kahleissa vieläkin istuu,
kivenviha kallion turvissa on.
Tampereella 1899.
Keväinen kotiintuminen.
Suli hei, hepo, astele arvelematta,
elä niskojas nakkele ensinkään!
Sulonurmi jo kaunoset kunnaat kattaa,
käki täyttää tienoot helkyllään.
Ratas laulavi, raikuu raklattain,
tulisirkoset pyörästä säihkyy vain.
Suli hei, hepo, rattaita vinhaan vie!
Kovin pitkä on tie.
Ilo sammui maailman pauhinassa,
sydän synkkeni kuohussa kaupungin.
Suru pitkien iltojen valvonnassa
tuli vieraaksi kalliomuureihiii.
Jopa lämpeni päivä ja hanget vei,
elo elkeni, uhkeni, hei suli hei,
kotitietä on riemukas taivaltaa,
kun on vihreä maa!
Tiehaara on kaukana kuonnuksissa
ja se kotihin kulkijan johdattaa.
Koko tien näen täältä jo aatoksissa,
pää vaikkapa vaivoin silmiin saa.
Lepät lehtevät vierellä versoo sen,
ratas kuopissa keinuu horjuellen.
Hepo tietävi tiensä kääntyessään
ihan itsestään.
Niin tuttuja tääll' ovat pensaat, puutkin,
ahot marjavat, niityt aitoineen.
Kotitanhuat, metsiköt, tienoot muutkin
sulomuistoja kiehtovat aatokseen.
Lehdon lentävät lintuset laulelevat
tulolaulelut raikkaat, riemuisat.
Kotiseutuni, kuin olet armainen,
miten armainen!
Mäki eessäni vielä on männikköinen,
koti ei ihan kuonnu kuumottamaan.
Kevätaurinko laskee, hengetär öinen
käy männikön lehvillä soutelemaan.
Mäen rinteessä aattelen, onkohan vaan
koti kaunonen viel' ihan ennallaan.
Hevon kaula se rinteessä kyömään käy,
koti vaan ei näy.
Se on tuolla, se tuolla on kummullansa,
on tuolla se rannalla lahdelman!
Kas, kuinka se nostaa kattoansa
sädeloistoon päivyen laskeevan!
Kas, rannalla tuuhea pihlajapuu
kera kartanon lahdessa heijastuu!
Katon harjalla viiri se viittaa päin
mua tervehtäin.
Suli hei, hepo hilkkase arvelematta
mäen viettoa vierua laskettain!
Ilokyynele silmää kastelematta
ei anna mun katsoa armastain.
Ratas vierivi, matka jo loppuun saa,
hepo portilla riemuiten hirnahtaa.
Kotiportti se vinkuu hiljaisen
tuloterveisen.
Kotihalli se haukkuu kartanolla,
kunis tuntevi, alkavi riemuamaan.
Ihanaisia hetkiä monta olla
tällaisia ei voi päällä maan.
Isä, äiti ja sisko ja perhe muu
ulos pihalle pirtistä sulloutuu.
Ilohaastelu vilpas viihdyttää
ja viihtymys jää.
1898.
Iltakello.
Iltakello helkähdellen
rannat kattaa kaijullaan,
kaiku lehdot kierrätellen
helkkyy ylle viljamaan.
Kumarassa kukkivaiset
kultaviljan korjaajat
kuullen kaijut kaunokaiset
selkiänsä oikovat.
Reipas renki, nuori Ville
sirpin maahan singottaa,
takin heittää hartehille,
piipun hampaihinsa saa.
Torpan joukot päivätyönsä
taasen saivat illoilleen,
miehyt kiinnittävi vyönsä
päivän työssä löyhtyneen.
Torpan vaimo pientarelle
käypi luokse lastensa,
antaa rinnan pienoselle,
nokan niistää toiselta.
Torpan tyttö kainomieli
ruista suorii sormillaan,
rauniolle häll' on mieli
vaapukoita poimimaan.
Piikatyttö ruskosilmä
suorii tumman palmikon,
kartanolle käyden vilmä
alkaa lemmenlaulelon.
Syksyillan tienoholle
virittäissä varjojaan,
joukot käyvät kartanolle
kylpemään ja nukkumaan.
Sängiköllä jälkipuolia
vaari tarkastellen käy,
onko toimet tehty huolla,
ettei tähkäpäitä näy.
1899.
Ilta.
Iltapäivän kultaloimo
lahden rannat peittää,
lehtoniemen liepehelle
poika verkot heittää.
Häll' on tyttö soutimilla,
tyttö kultatukka,
kirkassilmä, ruskoposki
rantakummun kukka.
Päivän säihkyt suutelevat
nuoren neidon kaulaa,
nuori neito soutaessa
raikkahasti laulaa.
Nuoren rinnan riemusoinnut
laulelosta tulvii,
kaihon kumma kaukomieli
riemun alla hulvii.
Neidon laulu rantamilla
kaikuhunsa hukkuu, —
kaukaisessa kuusikossa
käkikulta kukkuu.
1998.
Neitosen sulhaset.
Kasvoi neitonen kirkassilmä
taattonsa tanhuilla.
Kaksipa kasvoi sulhaspoikaa
kahdella naapurilla.
Kasvoi neidosta kultatukka,
vieno ja sorja ja sievä.
Kirkkaitten silmien huomenrusko
oli niin sulosa ja vievä.
Sinisukissa sipsutteli
neitonen kiehkurakulma,
rengaskorva ja sormussormi —
naapurin poikien pulma.
Rikkaan, mahtavan naapurin poika
kosimassa kulki,
kiilloilla, hopehilla houkutteli —
neito se mielensä sulki.
Pienosen naapuritorpan poika
mökkiänsä laittoi —
hälle se neitonen kirkassilmä
ruusuja rintaan taittoi.
Vaan tuli ryssä ja neidon ryösti
viettäen Venäjälle.
Rikas poika hyppäsi katsomahan
pellon veräjälle.
Siitä kun kuuli se torpparipoika,
ryssän jäljestä juoksi.
Ryssä, se pelkuri, neidon jätti
vierivän virran luoksi.
Punapaidan helma hulmakehti
ryssän juostessa tietään,
mutta se neitonen kirkassilmä
torpan miniäksi viedään.
1899.
Neitokolmikko.
Suuren seljän niemekkeellä,
lehväkuusten katvehessa,
kaiteilla mykevän kummun
vihannoivat viljapellot.
Pellon keskikenkämällä
koti kaunonen kohosi.
Kodin helmassa kasusi
kolme nuorta kaunokaista,
neitoa solakkavartta.
Yksi näistä neitosista
kesin kulki marjamailla
karjojansa kaitsemassa.
Illoin laulellen, iloiten
toi hän karjan kartanolle,
villoi vuonat, lypsi lehmät,
vaali, hoiteli visusti.
Toinen noista neitosista
viiletteli venhosella
kiikutellen, keinutellen
suuren seljän rantamilla
lainehitten läikkehessä.
Kolmas niistä neitosista
allapäin, hajallamielin
istuskeli ikkunassa,
siinä silmänsä hapuillen
katselivat kaukomaille.
Tuli sulho sarkatakki,
immen karjan kaitselijan
kopallutti karjahansa,
viedä kiidätti kotiinsa,
huonehensa hoitajaksi,
suurentajaksi sukunsa.
Tuulen henkonen heräsi,
aallot korkeiksi kohotti,
toisen noista neitosista
purren kanssa kaikotutti
järven aaltojen ajolle.
Kolmas impi ikkunassa
katsoi kaihoten alati.
Silmät siintävät hapuillen
häilyivät jälessä toisten
kauvemmaksi kaikotessa.
Ensimmäinen neitosista
elinaikansa kulutti
hyörinässä, pyörinässä.
Lapsensa samalla lailla
jatkoivat eloa äidin.
Toinen sortui soljuessa
järven aaltojen ajolla,
kuohuaallot kumpuellen
vieryivät väsähtämättä
kuolinpaikkansa ylitse.
Kolmas hukkui huolihinsa,
kaihomielen kyyneleihin,
missä hukkui, siinä huolten
kyynelhelmyet kimalsi.
1896.
Neitonen, tietäjä kuitenkin.
Tuoksuva, kukkiva suvi oli silloin,
kun hänen luonansa olla sain,
kulkien kummut ja soutaen aallot
tenhossa toivojen, tunnelmain.
Vartensa hento, nuorekas, norja
sorjana soljui käydessään,
vaan miten varma oli uljas ryhti
hallitsi puhdasta lempeyttään!
Katsoinko kulmien kaarien alle,
tummat taikojen kuilut näin,
näin niin syvät ja viisaat silmät,
että mä säpsähdin säikähtäin.
Silmien kiehkurakaarien alta
katse tuijotti tutkien,
vaan kun aatteista innostuimme,
silloin se säihkysi säteillen.
Hän oli hento ja sentään suuri,
neitonen, tietäjä kuitenkin,
nauravan koskaan en hänen nähnyt,
hymy oli hillitty, vienoisin.
Vaikea hänt' oli väittein voittaa,
vaikea tuntein valloittaa,
sain toki kerran kaihoa nähdä
tunteensa hetteistä tulvahtavaa.
"Umpeen vaipui se kirkas silmä",
lauloi äänin hän vienoisin,
"äidin peittivät mullan alle" —
silloin silmä jo vettyikin.
Kostein silmin hän katsoi kauvas,
kauvas seutuun salaiseen —
vaan kun katsehen mulle heitti,
sirkosi silmä jo säkeneen.
Joskus illoin häntä mä mietin
niinkuin outoa ongelmaa,
vaikka mä mietinkin ymmärtämättä,
aina hän eessäni kangastaa.
1899.
Annikki.
(Kalevala 18).
Annikki tytti on toimeva tytti,
keveä ja ketterä käynniltään.
Kukko kun kiekkuu puolen yön,
Annikki alkaa jo puhdetyön.
Hämärä on pirtti ja pitkä on puhde,
Annikki ei sitä huomaakaan.
Hän se kun kehrätä kieputtaa
yli tuvan värttinä vieputtaa.
Annikki tytti kun karjoja katsoo
piikoja lypsää luikuttaa,
hyrisevät piiat mielissään,
eivätkä potkase ensinkään.
Annikki tytti kun sotkuja huuhtoo
laiturin reunalla laulellen,
kotilehto lauluja toistuttaa,
lainoset louhia loiskuttaa.
Annikki katsovi ylle ja alle,
niemiä, saaria silmäilee.
Päivä se lehtoja seijastaa,
aaltojen allakin heijastaa.
Annikki tytti on toimeva tytti,
miniänä vasta se vikkelä ois.
Ken hänet kotihinsa kuljettais,
kotihinsa ainosen onnen sais.
Kosihin jo kulkevi naapurin Väinö,
kosihin jo Ilmariveljytkin.
Kosihin ne kulkevat, eipähän vaan
Annikin kosijata kuulukaan.
1898.
Kumma tyttö.
Kumma tyttö, kumma tyttö,
kumma tyttö kerrassaan!
On kuin pieni leppäkerttu,
melkein neulan nuppi vaan.
Nauratellen, riemahdellen
liepsut, leijut yhtenään,
niinkuin kuusilehdon tikka
tiksuttelee mielissään.
Pienen pieni, kirkassilmä —
kumma tyttö kerrassaan!
Naurusuuta nähdessäni
mun on pakko nauramaan.
Mitäs tästä elämästä...
naurakaamme sille vaan!
Yksintuumin naurakaamme
hupsut huolet unholaan.
1896.
Koulu jo alkaa.
Heippararalla,
Pekka ja Malla,
joukkomme kaikki jo tulkaa pois!
Koulu jo alkaa,
polkien jalkaa
astumme, torvi kuin tahtia sois.
Kello jo kilkkaa,
kiirettä vilkkaa
jalkamme joutusat joustelevat.
Ahkerat lapset,
vaaleahapset,
ovat nopsat ja joutuisat
Leikit ja veikat,
kupperikeikat,
sukset ja kelkat, ne jääkööt vaan!
Kirjat ja taulut,
työt sekä laulut
vaativat voimia koittelemaan.
Paljon on työtä
pantuna myötä
ennenkun voitosta virtemme soi.
Vaan joka koittaa,
kaikki hän voittaa,
suureksi varttua vielä hän voi.
1898.
Valkamalle.
Liukui venho,
pieni Tenho
rauhaisalle
rantamalle,
tullut vasta
valkamasta
liekkuville
lainehille.
Tuuli nukkuu.
Aalto hukkuu
nukkuvalle
lahdelmalle.
Rannan haavat
vaimentavat
kaihoissansa
huojuntansa.
Uinuu pieno...
Virsi vieno
siunaa hiljaa
tuonen viljaa.
Päivä kultaa
kummun multaa.
Nurmen nukat
peittää kukat.
Liukui venho,
äidin Tenho
rauhaisalle
valkamalle.
1896.
Elämä ja ihanteet.
Kelle ikänään ei kangastanut
ole ihanteitten siintomaa,
multaan hän on kiini hangastanut,
routa hältä rinnan kangistaa.
Ken on ihanteitten unelmissa
elonhetket halki hapuillut,
hän on usvaisissa ongelmissa
elämästä pilviin poistunut.
Lintusena lennä toivon teitä,
maahan palatkos sä jällehen,
unelmoi ja unelmasi heitä,
anna innostuttaa työhön aatteiden.
1898.
Täyteläs rinta.
Kovin täyteläs rintani on.
Elonmuistoja siellä on ensinkin,
ja ne puhtia lietsovat purjeihin,
kunis aallokot toisien tunteitten
nämä untuvat kietovat unheesen
sekä työntävät tuonelahan.
Mikä muistojen hauta on tuo?
Se on tuottava toivoni eelle päin,
ja se paisuvi rintaa rynnistäin.
Se on rakkaus suuriin aatteihin,
joka vauhtia lietsovi toiveihin,
sekä lämpöä rintaan luo.
Niin täyteläs rintani on!
Elonrakkaus suuri on täyte sen
ja rakkaus elämänkaikkeuden.
Oi, innoksi yltyen tunne tuo,
vain vastuksistakin voimaa juo!
Tule, kansani, taistelohon!
1896.
Nuoret, nuoret!
Nuoret, nuoret, toimintaan!
Tahkotkaamme tarmon aurat,
kylväkäämme toivon kaurat
lemmen maahan hehkuvaan!
Meiss' on kuiske jumaluuden,
meissä toivo vuoden uuden
kultaviljan versontaan.
Rinnan salvat, lauvetkaatte,
sielun ukset auvetkaatte
tulla tuulen toivon maan!
Astukaamme toimintaan!
1896.
Konsahan!
Konsahan koittaa
Suomelle raitis ja puhtonen aamu,
väistyvi väikkyen yöhyen haamu!
Konsahan koittaa
kaikille kansani lapsille päivä,
haihtuvi huolien häilyvä häivä!
Konsahan voittaa
kansani kaipaava, etsivä henki
kaivatun lämmön ja kirkkaudenkin!
Konsahan voittaa!
1896.
Keväiset yöt.
On yötkin keväällä niin täyteläät,
niin sointuvat ja tenhoiset.
Keväinen lämmin täyttää yönkin näät
ja nuokkuu lehdon lehtyet.
Yön hento henki, piillen pensaihin,
hymyillen laulaa soinnuin tenhoovin,
niin tenhoovin.
Kun nuoruusinto rintaa ponnistaa
ja toivo täyttää sydämen,
on silloin surukin niin suloisaa,
sen helmaan nukkuu hymyillen,
ja rinnan riemu kestää yhtenään,
ei uuvu onni kaihon öihinkään,
ei öihinkään.
1896.
Tuoksuu tuomen oksa.
Maammoni kerran maailmalle
kyynelsilmin mun laittoi,
kukkivan, tuoksuvan tuomen oksan
käteheni taittoi.
Kun minä kuljin polkuja pitkin,
etsin paikkaa rengin,
kädessäni tuoksusi tuomen oksa,
tuoksua tuota mä hengin.
Nyt olen renki ja kuivunut äidin
antama oksa on tuomen.
Kukkiva, tuoksuva tuomen oksa
mulla on neitoni nuoren.
1890.
Kultani kartano.
Kultani vihreä kartano loistaa
järven rantamalla,
valkoset siinä on ikkunalaudat,
kukkia ikkunalla.
Kukkaset kultani ikkunalla
kilvalla kukkia koittaa,
itse mun kultani kukkasensa
kukinnossa voittaa.
Jos joku kukkanen loistollansa
voittaa kultani voisi,
suloapa kultani tunnetuoksu
suurempata loisi.
1899.
Pihlajan juurella.
Hennot oksat on pihlajassa
kukkivassa,
tuoksuisassa.
Pihlajan oksia lämmin tuuli
hiljallensa häilyttää.
Pihlaja päivän paistehessa,
suloisessa
loistellessa
kukistansa tuoksujansa
toisiin kukkiin tuoksuttaa.
Pihlajan kukkia ihanampi
loistoisampi,
tuoksuvampi
on minun kultani hienohuuli.
Häntä mä koitan säilyttää.
Istuen pihlajan vieremillä,
lempivillä
silmäyksillä
koen hänen kylmään rintahansa
tunnetulvaani juoksuttaa.
1899.
Hänen luonansa.
Hänen luonansa istun ja ilvehdin,
lyön leikkiä, kaskuja lasken.
Kuva meillä on eessämme kaunoisin
salon neitonen lehvissä kasken.
Salon neitonen vastoja taittelee
ja uhmavi lehdeksissä,
ja tuulonen hiljaa leikitsee
tytön kutreissa häilyvissä.
Vaan poikanen hiipivi hiljakseen
vesan latvoja taivutellen...
Kädet neitonen saa pian silmilleen,
ehkä suukonkin huulosellen.
Minä katson ja uuvun uinailuun.
Salomaalle mä kauvaksi lennän,
vesan latvoja väistäen kierrän puun,
suvikaskeen hiipien ennän.
Hänen, neitisen, sohvalla rinnallain
minä vastoja taittavan luulen,
minä hiivin ja hyökkään... liihottain
hänen mattoja juoksevan kuulen.
Kai kaupungin kaunotar hienoinen
minun kanssansa leikkivän kärkkyi;
vaan uhmalla suostunut siihen en,
salon impi kun luotani värkkyi.
1899.
Kuusi on tumma ja koivu on seijas.
Kuusi on tumma ja koivu on seijas,
molempia aurinko kirkastaa.
Minä olen kylmä ja hän on kaino,
molempia lempemme vilkastaa.
Kultani koivikon vihreyttä suosi,
vaan minä tummuutta kuusiston.
Päivä kun loisti ja lämmitti lempi,
molemmat jo meille nyt armaat on.
1899.
Lemmenpaula.
Kuulepas sinä kullankukka,
ruskotukka,
sinisukka,
kuulepas kun sulle laulan
mitä olen aatellut.
Kuulepas kun sulle laulan,
lemmenpaulan
mulle kaulan
ympäri olet sinä solmiellut,
mieleni vallannut.
Paulasi olet sinä solmiellut,
tiukennellut,
tavoitellut
vapauden viedä multa —
mutta et voinutkaan!
Vapauden viedä multa
koitit, kulta,
nyt on sulta
aika jo käydä paulallasi
voittoja voittamaan.
Kaulani on sun paulassasi,
kokonasi,
tunteillasi
kun sinä siinä riiput kiini,
vien sinut kotihin.
Kun sinä siinä riiput kiini,
tunnelmiini,
aatoksiini
otan sinut onnenkeijuseksi,
keijuni kultaisin.
1899.
"Ei toki semmoista tehdä saa!"
Rannalla istuin impysen kanssa,
pienosen sinisilmän sirkkusen.
Aaltojen maininki rantaa löi,
aurinko aalloissa häiläköi.
Kukkien tuoksussa leikkiä löimme
lintujen luritusta kuunnellen.
Kesäkäen kukkuja tuulonen toi,
helakasti nuorekas naurumme soi.
Vaan siten iloisina leikitellessä
hulivililuontoni voiton vei.
Äkkiä hänet minä kiini sain,
huulilla huulia koskettain.
Tyttöni katsoi aaltojen alle.
"Ei toki semmoista tehdä saa!"
Hän niin kauniisti hämmentyi,
vaan kohta katse jo lämmentyi.
1898.
Tule kultani keinuhun!
Tule, tule, kultani, keinuhun!
Keinu on valmistettu,
siniseksi, punaseksi maalattu,
lehdillä kaunistettu.
Oi, kuinka kukkaset heloittaa
juhannuksen aikaan!
Oi, kuinka kaunosen kultasen
poikanen omaksensa saikaan!
Keinu se huojuu hiljalleen,
haapojen lehdet hilkkaa,
kultani kirkkaat katsannot
lemmenvälkkyjä vilkkaa.
1899.
Sydämillä leikkimistä.
Sydämetön olen ma,
moiti taikka vaikerra.
Katsoin sinun silmiisi,
sinne hukkui syömeni.
Anna, kullan nuppunen,
takaisin mun sydämen!
Muuten ehkä ottaisin
sydämesi sultakin.
1898.
Minä ja hän.
Kasvan suolla kanervana,
kanervana kalseana,
öisin kannan kastekkeita,
päivin sadepisareita
surumielellä.
Kulta kasvaa kukkasena,
niityn nurmen nukkasena,
niitty päivän paistellessa
loistaa linnun laulellessa
riemukiellä.
1898.
Juhannus ja joulu.
Sinä olet kukkiva juhannus,
minä olen joulu ja jäinen.
Entä jos lemmessä yhdistyy
lämmin ja jäähdyttäväinen?
Elä, suvi, surros kuitenkaan,
tähdet ne talviöinä
ylhäältä vilkkuvat nietoksiin
toivojen kynttilöinä.
1899.
Taivaan pilvet.
Taivaan pilvien varjot ne soutaa
järven kirkasta vettä.
Kultani katseet mieleeni luovat
lemmen lämmikettä.
Korkealta ne taivaan pilvet
syvälle järveen hohtaa.
Syvältä siintäen kultani katse
korkeudenkin kohtaa.
1899.
Sinä olet päivyt.
Sinä olet päivyt keväinen,
minä olen ilman lintunen.
Päivä kun seistaa paistettaan,
lintu sitä kiittää laulullaan.
Sinä olet päivyt keväinen,
minä olen ilman lintunen.
Päivä kun muille maille saa,
lintunen oksalle uinahtaa.
1899.
Sinä old päivä ja minä olen kuu.
Sinä olet päivä ja minä olen kuu,
kuun valo päivästä heijastuu.
Päivä kun peittyvi lehtoihin,
kuun valo silloin on hohtoisin.
Päivä kun lehdosta kohoaa,
kuun valon tyyten se tummentaa.
Sinä olet päivä ja minä olen kuu,
kuun valo päivästä heijastuu.
1899.
Ruusun kukka ja vaahteran oksa.
Tyttöni on kuin ruusun kukka
kunnahan tuomikossa,
minä olen niinkuin vaahteran oksa
rannikon rauniossa.
Kaihoten katsovi vaahteran oksa
ruusua tuomikosta,
ruusunen kukkansa toisaalle kääntää
vaahteran rauniosta.
Kaihoonsa kuivaa vaahteran oksa
rannikon rauniossa,
kuihtuu se ruusun kukkakin kerran
kunnahan tuomikossa.
3899.
Kukkaset ja kukkasvarkaat.
Sinä sitä olet kukkatarhan
kaunokaisin kukka.
Varo sinä, varo sinä loistoasi,
taikka sun sieppaa hukka.
Tarhan aitojen katvehissa
kukkasvarkaita hiipii.
Monta kertaa ne kukkasilta
hempeyden riipii. .
1899.
Jänis ja — kultani.
Jänönen puikkivi piilotellen
lehdon lehvien alla.
Kultani kampaa kutrejansa
rannalla kukivalla.
Jos jänö lehdosta tohtisi tulla,
viineni virittäisin.
Jos mua kultani kuunteleisi,
laulella lirittäisin.
Vaan jänö lehdossa juoksennellen
suojelevi selkää.
Kultani arkana ailakoiden
lempeni lauluja pelkää.
Jänön minä metsässä mennä sallin
juoksevata jalkaa.
Menköön kultakin, jänikseksi
jos hän muuttua alkaa.
Niin täytyy.
Kultani, sulle mä toivoisin
iloa ja onnekkuutta,
kauvaksi luotasi tahtoisin
surua ja onnettuutta.
Oi, minun kultani, täytyy mun
etsiä kultaa uutta.
Minä näet enimmän sulle tuon
surua ja onnettuutta.
1899.
Kullan haudalla.
Illalla istun kummulla haudan,
katselen kummun kukkaa.
Kultani nukkuu kummun alla,
voi mua poikarukkaa.
Kultain haudalla yksin istun,
kukkien juuria kitken,
kummulle kukkien kostukkeeksi
kyynelhelmiä itken.
Illan kastekin kyyneleinä
helmii heilimoissa,
laskevan päivän kultaloimo
päilyvi pisaroissa.
Päivä se peittyy lehdon taakse,
illan loimo se haipuu,
vaan minun mieleni mullan alle
kultani luokse vaipuu.
1899.
Surujeni lampi.
Surujeni lampi se välkehtii
kaihojen kaiskun luota.
Päivä sen pinnasta pilkoittaa,
pohja on tummaa suota.
Joskus mä toivon versovan
sammalekerroksen suosta,
joka leväpeittona salpaisi
virrannan kyynelvuosta.
Surujeni lampi jos peittyiskin
unhojen sammalilla,
vielä ne kyynelet kiiluisi
sammalen uutuvilla.
1899.
Suuren suru keskelläkin.
Mustan pilven paltehessa
ruusuruskot hohtaa.
Suuren surun keskelläkin
lempi rintaa kohtaa.
Länsi on päivän lasketessa
verenruskoUinen.
Poika on vielä kuollessaankin
neidolle uskollinen.
1899.
Luottava vuottaja.
Suvisessa yössä mä yksin istun
päivän nousua vuotan,
tuskani tuimat ja yölliset aatteet
päivän poistavan luotan.
Ruskosta hehkuva aurinko nousee
lehtevän lehdon yllä,
kuuma on helle ja heltehessä
lintujen laulua kyllä.
Päivän helteessä yksin istun,
istun ja yöhyttä vuotan,
syysyön viileän, hiljaisen, tumman
tuskani poistavan luotan.
Syysyö saapuu, taivas tummuu,
hämärä jo metsiin heittyy,
notkoista outoja usvia nousee,
usviin tieni mun peittyy.
Syysyön usvissa yksin istun,
päivän nousua vuotan,
mieleni usvat ja yölliset aatteet
päivän poistavan luotan.
1899.
Minä olen sellainen.
Rannalla, rannan nurmikossa
lähde on kuohuvainen,
kuohuva aina, kiehuva aina —
minä olen samallamen.
Lähteen kuohuva, kirkas vesi
virtaa luo meren erään,
vaan minun mieleni virrata tahtoo
nuorten neitojen perään.
1896.
Raitis Rautiainen.
Juntunen, juo sinä kaljaa,
kallista maljaa!
Paljaa
vain minä heilutan, hellerei,
kilkuti kalkutikei,
hei!
Ahjossa rauta on kirkas,
työni on vilkas.
Tilkass'
oltta on hurma huimien.
Siitäkö huolinen?
En.
Poikani, polkeos lautaa,
kuumenna rautaa!
Hautaa
turmion kaartaa reipas työ.
Poikani tiukota vyö,
lyö!
Työhön kun toimella tartut,
voimissa vartut,
kartut,
saat siten aatteetkin urhokkaat
luoksesi onnen maat
saat.
1899.
Päiväläispojan mietteitä.
Elämänlanka kukkia kasvaa
ruusunpunaisia.
Lempi on nuorissa leimahdellut
vuosia tuhansia.
Pihlaja pensoi pientarella,
juurella lemmenkukka.
Pienessä rannan torpassa kasvoi
neitonen valkotukka.
Kerran mä torpan hiiloksella
käsiäni lämmittelin.
Torpan tyttöä siitä päivin
aina mä mietiskelin.
Mun on mieleni lempeä täynnä,
voi minun ikävääni,
tupa kun on tuulessa huojumassa,
jossa mä tanssisin hääni.
Suvea jos ei olis, milloinka tuomet
kukkihin puhkeaisi?
Yölläkö köyhä, kun päivin ei jouda,
mökkinsä rakentaisi?
Voi, kun on köyhälle elämä ja lempi
vakava ja vaarallinen,
niinkuin raita on rauniolla
monihaarallinen.
Vaan kuten kevähällä kukkia kasvaa
sinisiä, valkosia,
niin on nuorella köyhälläkin
elämän toivehia.
1899.
Kulkijapoika.
Rikkaat ja viisaat ne syrjässä kuiskaa:
"voi tuota poikaraukkaa!
Koditonna, varatonna, arvotonna
maita ja metsiä laukkaa!"
Suotta ne sureksivat rikkaat ja viisaat,
suotta ne soittavat suuta.
On niillä riistaa ja juonia järjen,
tokkopa lie heillä muuta.
Mulla on Suomeni suloutta täysi,
metinen sen metsäkin mulla.
Lehtojen lintuset mieleni kiehtoo
riemuja laulelulla.
Elämän vilkasta vilinätä vilkkuu
mulle matkoilla silmiin,
neitoset kainoina vilkahutellen
taloloista hiipivät ilmiin.
Joskus jos en saa illallista,
ei sitä tarvitse surra,
voinhan ma silloinkin aatoksissa
herrojen herkkuja purra.
Ei ole syytä mun sydämeni surra,
vaikk' olen kulkevainen.
Mulle on Suomeni kaikkialta
yhtä armahainen.
Vaasassa 1898.
Hulivilipoika.
Minä olen, hulivili, mullin mallin
kulkenut enkä laannut.
Pankolla olen minä illastellut,
uunin kolkalla maannut.
Ei ole sukkia, ei ole kenkiä,
ei ole paljon paitaa.
Siitä ne rikkaat, siitä ne viisaat
surkutella taitaa.
Vähät minä muusta huolisin,
kun minä kullan saisin,
Sille illalla sillan korvalla
riemuten rallattaisin.
Vaan hyvät aina mun hyljäävät ja
huonoja en minä huoli.
Tulleko keskinkertaisesta
mullekin paripuoli.
1899.
Vaikeassa asemassa.
Mitäpä se hulivili kulkijapoika
henttua tarvitseisi?
Kotia kun itsekin on hän vailla,
minne hän henttunsa veisi?
Jos sitä mukanansa kuljettaisi,
siit' olis ikävätä monta.
Tyttö se itkisi, poika se säälisi
tyttöä onnetonta.
Yöksi jos veisi sen pirtin nurkkaan,
oisi se ihmisten tiellä;
jos sen saunaankin salpoaisi,
sirkat sen söisivät siellä.
Mihinkäpä hulivili kulkijapoika
henttunsa viedä voisi?
Jos sitä niityllä paimentaisi,
hulivili loppunut oisi.
Ainakin paimenen on paha olla,
vaikka se kukkia kitkee.
Henttua on pahin paimennella,
jos sillä pienoset itkee.
1899.
Mitäpä noista.
Mitä minä paljon huolisin noista
tyttöluikkarista!
Enemmin saan minä riemumieltä
pikkulintusista.
Mieli se käy niin haikeaksi,
jos sen neitoset voittaa,
vaan sen metsässä vilppahaksi
pienet lintuset soittaa.
Kun minä lähden näiltä mailta,
neitoset kaipaa yksin.
Perässäni lentävät pienet linnut,
lentävät liverryksin.
1899.
Kuohuvan kosken kunnaalla.
Kuohuvan kosken kunnahalla
lemmenkukkia vilkuttaa.
Tule sinä tyttö, sun kanssasi tahdon
hiukan tanssia nilkuttaa.
Sitten mä kosken kunnahalta
lemmenkukkia taittelen.
Tyttöni, niitä mä hellin huolin
rinnallesi laittelen.
1899.
Lintu lenti oksalle huojuvalle.
Lintu lenti oksalle huojuvalle,
kuohuvan kosken kunnahalle.
Tuli tuuli oksaa huiskuttamaan,
lintu ei koskeen suistunutkaan.
Tuli tyttö karkelokentälle yksin,
keinuen, leijuen iloviserryksin.
Kävi poika neitoa narrailemaan,
neito ei narriksi taipunutkaan.
1899.
Laulaja- ja tansijatyttö.
Minä olen laulaja-, tanssijatyttö, —
kun minä tanssin ja laulan,
tuulonen — helavila — häilyttävi
hulmuja punapaulan.
Ihmiset ilojani ilmoittavan
luulevat laulelmilla,
lauluni on vaan kuohuva kupla
surujeni lainehilla.
Laululla tahtoisin surujeni laineet
unhojen virtaan painaa,
vaan minun suruni se nieluihinsa
ilojeni laulut lainaa.
Tahtoisin tanssia sikkareiksi
suruni mä ruskossa illan,
kaihojen kentästä kaunistella
riemujen karkelosillan.
Surujeni kentästä riemun silta
ei tule tanssimalla,
eivätkä nouse ilojeni laulut
surujeni aaltojen alta.
1899.
Pikkunen tyttö.
Minä olen pikkunen, pikkunen tyttö,
kahdeksannellatoista.
Poikaset vilkuvat, pyydystävät, —
mitä minä huolin noista!
Minä olen pikkunen, pikkunen tyttö,
kyllä mä arvoni tiedän.
Kaksi on poikaa jo rukkaset saanut,
yhtä mä hiukan siedän.
Kun minä rannalta kummun alta
lähteestä vettä kannan,
kiulua, jos hän kauniisti pyytää,
hänen minä kantaa annan.
1899.
Kultaansa ihaileva.
Tuoltapa tulee pellon poikki
poikia aika roikka,
vaan yli kaikkein katsoo Kalle,
solakka ja hoikka.
Kanssani kiitää karkelossa
Kalleni nuori ja norja,
niin hän päätään nuojuttaa kuin
koivas solkeva, sorja.
Sorja on hän kuin solkeva koivu,
minä kuin virpi tuomen.
Koivujen ympäri tuomen virvet
kiertyvät rannoilla Suomen.
.1899.
Järvellä.
Loistava laiva se lahdella velloo,
hihkuvi, huutavi tullessaan,
sinne ja tänne mun purttani telloo
tieltänsä vahvoilla aalloillaan.
Suuret ne aaltoja halkoellessaan
tieltänsä viskovat pieniä pois.
Eiköhän rantoihin matkoellessaan
pienoset riemuja laulaa vois!
1897.
Meripojan morsian.
Meripoika, ponteva pohjalainen,
kultana mull' oli ennen.
Kun hän purjehti salmen suitse,
näin hänet tullen mennen.
Kultani tullessa lämmin tuuli
ulapalta liiti.
Ulapalle ulkosi vinha viima,
kun hän kauvas kiiti.
Kauvas kiiti hän merten teitse,
hukkui tuulispäihin.
Täällä on talvi ja jäässä järvi,
itsekin hyydyn jäihin.
1899.
Kullastansa jäänyt.
Kultani purjehti vieraille maille,
vieraita kumpuja kulkemaan,
kotosille kunnaille tänne mun jätti
kaihoja rintaani sulkemaan.
Kultani purjehti vieraille maille,
rannalle jäin minä suremaan,
suru minun sydäntäni siitä päivin
alkoi kummasti puremaan.
1899.
Salainen lempi.
Poikasen mieli se kultansa luokse
halajaa ja palaa,
kun ei päivillä jouda julki,
hiipii illalla salaa.
Istuta tyttö sun aittasi eteen
kolme koivun oksaa!
Kun sua etsii kultasesi,
oksat se siitä hoksaa.
Kultasi kulkee luoksesi
illan rintamilla,
heittää kenkänsä veräjälle,
astuu sukkasilla.
Kultasi kulkee sukkasilla,
ettei kukaan kuule,
ettei häntä juoruämmät
kullaksesi luule.
1899.
Illalla ja aamulla.
Tyttö se katseli iltasella,
katseli päivän lasketessa,
kuinka taivon rantehella
punarusko hohti.
Poika se käyskeli metsätietä
ilman lintujen laulellessa.
Minne poika, ei sitä tiedä,
kulkuansa johti.
Tyttö se katseli aamusella,
kuinka sorjalla kummullansa
aamun ruusukoittehella
sulhon kontu hohti.
Poika se vieterirattahilla
ohjasi liinaharjojansa
silkkisillä ohjaksilla
kullan kotia kohti.
1898.
Lempi.
Lempi on kuin silmäneula
säije silkkinen perässä.
Se saa paljon koristeita
kehnollekin kankahalle.
1896.
*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kansallisia lauluja" ***