Title: Kardinaalin asialla
Author: Weyman, Stanley John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kardinaalin asialla" ***


KARDINAALIN ASIALLA


Kirj.

Stanley J. Weyman



Englannista (»Under the Red Robe») suomentanut

Mary Hämeen-Anttila



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1912.



SISÄLLYS:

    I. Zatonin majatalo
   II. »Vihreässä pilarissa»
  III. Linna metsässä
   IV. Madame ja mademoiselle
    V. Hyvitys
   VI. Pic du Midin kupeella
  VII. Kunnon kepponen
 VIII. Eräs kysymys
   IX. Clon
    X. Vangitseminen
   XI. Matkalla Pariisiin
  XII. Tienristeyksessä
 XIII. Martinpäivän aatto
  XIV. Jälkikesä



I luku

Zatonin majatalo


»Merkityt kortit!»

Ympärillämme seisoi hyvinkin parikymmentä henkilöä, kun tuo hupsu,
joka ei tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, yhtä vähän kuin
hän osasi kestää häviötänsä säädyllisen miehen tavoin, sinkautti
nämä sanat minulle päin silmiä. Voin vannoa hänen luulleen saavansa
minut pauhaamaan ja raivoamaan, käymään käsirysyyn kuten tavallinen
tappelupukari. Mutta se ei ollut milloinkaan Gil de Beraultin tapaista.
En edes toviin katsonut häneen sen jälkeen kun hän oli syytöksensä
lausunut. Sen sijaan silmäilin ympärilleni — hymyillen, _bien entendu_
— katsojien joukossa huomasin ainoastaan de Pombalin sellaiseksi,
jota minun kannatti pelätä, ja sitten nousin viimein ja tarkastelin
virmapäätä yrmeällä katsannolla, joka oli peloittanut vanhempia ja
ymmärtäväisempiäkin miehiä kuin hän oli.

»Merkitytkö kortit, herra englantilainen?» sanoin jäätävän
kylmäkiskoisesti. »Sellaisia käytetään pelurien puijaamiseen — eikä
koulupoikien, jotka ovat saaneet liian vähän kuritusta.»

»Mutta sanon vieläkin, että ne ovat merkityt!» vastasi hän kiivaasti
kummallisella ulkomaalaisella murteellaan. »Viime jaossa en saanut
ainoatakaan valttia, ja te korotitte panoksen kaksinkertaiseksi. Olette
pettänyt minua, herraseni, se on selvä totuus!»

»Monsieuria on helppo pettää — kun hän pelaa kuvastin takanaan»,
huomautin minä kuivasti.

Yleisö remahti nauruun, joka olisi voinut kuulua kadulle asti; se
houkutteli pöytämme luo kaikki ne majatalon vieraat, joita hänen
äänekäs huudahduksensa ei ollut jo saanut siirtymään sijoiltaan. Mutta
minä pysyin äkäisen näköisenä. Odotin kunnes oltiin taas hiljaa,
viittasin sitten paria kolmea meidän ja oven väliin asettunutta
vetäytymään syrjään ja osoitin tuimasti oveen.

»St. Jacquesin kirkon takana on pikku aukio, herra ulkomaalainen»,
sanoin pannessani hatun päähäni ja heittäessäni viitan käsivarrelleni.
»Kai seuraatte minua sinne?»

Hän sieppasi hattunsa, kasvot tulipunaisina häpeästä ja suuttumuksesta.

»Mielihyvin!» huudahti hän. »Hornan kitaan, jos mielenne tekee!»

Katsoin asian päätetyksi, mutta silloin laski markiisi kätensä nuoren
miekkosen käsivarrelle ja pidätti hänet.

»Se ei saa tapahtua», sanoi hän kääntyen nuorukaisesta minuun ylpeänä
ja ylhäisenä sävyltään. »Te tunnette minut, herra de Berault. Tämä on
jo mennyt kyllin pitkälle.»

»Liian pitkälle, herra de Pombal», vastasin terävästi. »Mutta jos
haluatte asettua ystävänne sijalle, ei minulla ole mitään sitä vastaan.»

»Ei, kiitos!» epäsi hän huolettomasti kohauttaen olkapäitään. »Tunnen
teidät enkä taistele teidänlaistenne kanssa. Eikä sitä tarvitse
tämänkään herran tehdä.»

»Ei tietystikään», vastasin kumartuen syvään, »jos häntä miellyttää
paremmin kelpo selkäsauna kadulla.»

Se pisti markiisia.

»Varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» huusi hän kiivastuksissaan.
»Menette liian pitkälle, herra Berault.»

»De Berault, sallikaa minun pyytää», muistutin ankarin katsein. »Minun
suvullani on _de_ ollut aateluuden merkkinä yhtä kauan kuin teidänkin,
herra de Pombal.»

Sitä hän ei voinut kieltää, ja hän vastasikin: »Kuten suvaitsette»,
samalla koettaen tyynnyttää ystäväänsä kädenliikkeellä. »Mutta silti»,
jatkoi hän, »on teidän paras noudattaa varoitustani. Kardinaali on
kieltänyt kaksintaistelut, ja tällä kertaa hän tarkoittaa täyttä totta!
Olette kerran joutunut kiinni sellaisesta ja päässyt vapaaksi. Toinen
kerta voi käydä teille arveluttavammaksi. Antakaa tämän herran olla
siis rauhassa, herra de Berault. Sitäpaitsi — ettekö häpeä, mies!»
huudahti hän kuohahtaen; »hänhän on pelkkä poika!»

Takanani jotkut yhtyivät hänen sanoihinsa. Mutta minä käännähdin
katsomaan heihin, ja silloin he olivat hiljaa kuin hiiret.

»Hänen ikänsä ei kuulu minuun», huomautin vihaisesti. »Olihan hän
kyllin vanha loukatakseen minua vastikään.»

»Ja minä näytän toteen mitä sanoin!» huudahti nuorukainen, jonka
suuttumus nyt viimein kuohahti valloilleen. Hän oli uljasluontoinen, ja
markiisin oli ollut hyvin vaikea pysyttää häntä niin kauan vaiti. »Ette
tee minulle mitään palvelusta, herra de Pombal», jatkoi hän ja työnsi
ystävänsä käden ärtyneesti sivulle. »Teidän luvallanne suoriudumme tämä
herra ja minä kahden kesken asiasta.»

»Parasta on», sanoin minä kylmäkiskoisesti nyökäten, ja markiisi
vetäytyi syrjään tyytymättömänä ja neuvottomana, »Sallikaa minun
näyttää tietä.»

Zatonin majatalo on tuskin sadan jalan päässä St. Jacques la
Boucheriesta, ja puolet seuruetta saattoi meitä sinne. Ilta oli
kostea, ulkona hämärsi, ja kadut olivat lokaisia ja liukkaita.
St. Antoine-kadulla näkyi vain harvoja jalankulkijoita, joten
joukkueemme, joka päivän aikaan olisi herättänyt huomiota ja saanut
väkeä keräytymään koolle, pääsi nyt etenemään huomaamattomana
ja esteettömästi päätyi kivetylle, kolmisivuiselle torille ihan
kirkon taakse. Loitompana näin kardinaalin vartiosotureista erään
töllistelemässä uuden Richelieu-hotellin rakennustelineiden edustalla,
ja hänen univormunsa pysähdytti minut silmänräpäykseksi. Mutta nyt oli
katuminen myöhäistä.

Englantilainen alkoi heti riisua takkia yltään. Minä panin omani kaulaa
myöten nappiin, sillä ilma oli kolea. Tällä hetkellä, kun seisoimme
siinä valmistautuen ja useimmat seurueessa näyttivät olevan taipuisia
asettumaan vastustajani puolelle, tunsin käden laskeutuvan hihalleni
ja katsomaan kääntyessäni näin edessäni sen pienen kääpiömäisen
räätälin, jonka talossa Savonnerie-kadun varrella sillä kertaa
asuin. Sen pahuksen läsnäolo ei lievimmin sanoen ollut tervetullut,
ja vaikka paremman seuran puutteessa olin toisinaan sallinut hänen
puhella kanssani vapaasti kotioloissa, en kuitenkaan katsonut hänelle
soveliaaksi kiusata minua seurassa. Sentähden ravistin hänet irti
itsestäni ja toivoin voivani vaientaa hänet uhkaavalla sävyllä.

Mutta hänestä ei ollut niinkään helppo päästä eroon, ja minun oli pakko
puhua hänelle.

»Myöhemmin, myöhemmin», sanoin hänelle nopeasti. »Nyt minulla ei ole
aikaa.»

»Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, hyvä herra!» huudahti tuo hupelo
tarraten kiinni käsivarteeni. »Älkää tehkö sitä! Tuotatte kirousta
talolleni. Hän on vain poika, ja...»

»Tekin!» tiuskasin menettäen kärsivällisyyteni. »Vaiti, rehju! Mitä te
ymmärrätte herrasmiesten kiistoista? Menkää tiehenne!»

»Mutta kardinaali!» huusi hän surkealla äänellä. »Kardinaali, herra de
Berault! Viimeksi surmaamanne mies ei ole vielä unohtunut. Tällä kertaa
hän varmasti...»

»Menkää tiehenne, kuuletteko!» sähisin minä. Vätyksen julkeus
meni yli kaikkien rajojen. Se oli yhtä ärsyttävää kuin hänen
pahanennustuksensakin. »Menkää tiehenne!» kertasin yhä. »Pelkäätte kai,
että hän surmaa minut, jolloin ette saa rahojanne minulta!»

Ne sanat kuullessaan Frison hätkähti taaksepäin melkein kuin
olisin lyönyt häntä, ja minä käännyin vastustajaani päin, joka oli
kärsimättömästi odottanut valmistautumistani. Niin, Herra nähköön,
nuorelta hän näytti seistessään siinä avopäin ja vaaleat kiharat
valahtaneina sileälle tyttömäiselle otsalle — pelkkä poikanen hän oli,
vasta päässyt lyseosta, jos sellaista oppilaitosta on Englannissa.
Minua värisytti äkkiä häntä katsellessani: tunsin omantunnon vihlausta,
levottomuutta, aavistusta. Mitä olikaan pikku räätäli sanonut? Että
minä... mutta ei, eihän hän ymmärtänyt mitään. Mitä hän käsitti
sellaisista asioista? Jos jätin tämän asian sikseen, täytyi minun
päivittäin surmata mies tai sitten jättää Pariisi ja majatalo sekä
nähdä nälkää.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoin vakavasti, vetäessäni esille
miekkani ja asettuessani paikalleni. »Saarnamies. Olen pahoillani,
että se poloinen sai minut käsiinsä näin sopimattomana hetkenä. Mutta
nyt olen käytettävänänne.»

Hän tervehti miekalla, me laskimme aseemme ristiin ja aloitimme. Mutta
ensi hetkestä saakka oli minulla selvillä, mikä olisi loppuna. Liukkaat
kivet ja haipuva valo soivat hänelle tosin hiukan mahdollisuutta,
jonkun verran etua, enemmän kuin hän ansaitsi: mutta tuskin oli
miekkani koskettanut hänen kalpaansa, kun jo tiesin, ettei hän ollut
mikään taituri. Hän oli ehkä saanut muutaman tunnin miekkailuopetusta
ja sitten harjoitellut sen perusteella jonkun yhtä kömpelön
englantilaisen kanssa kuin hän itsekin oli. Mutta siinä kaikki. Hän
teki muutamia hurjia hyökkäyksiä ja väisteli suurin heilautuksin.
Torjuttuani ne tiesin, että vaara oli ohi, ja nyt hän oli minun
vallassani.

Leikittelin hänen kanssaan tovin, näin hikihelmiä kihoilevan hänen
otsalleen ja kirkontornin varjon lankeavan yhä synkempänä ja tummempana
hänen kasvoilleen kuin kuolemantuomion enteenä. Mutta se ei ollut
julmuutta — sillä Jumala tietää, etten milloinkaan ole harhaantunut
siihen suuntaan! Minä vain ensi kertaa elämässäni tunsin kummallista
vastahakoisuutta ratkaisevaan pistoon. Suortuvat olivat kuin liimattuja
hänen otsaansa, hän hengitti läähättäen; kuulin miesten jupisevan
takanani ja muutamien kiroavan ja sitten liukastuin — liukastuin
ja makasin seuraavassa silmänräpäyksessä oikealla kyljelläni, ja
kyynäspääni olin lyönyt niin tuimasti kiveen, että käsivarteni turtui
ranteeseen asti.

Hän pysähtyi. Kuulin kymmenkunnan äänen hälisevän ympärilläni: »Nyt!
Nyt saitte hänet!» Mutta hän pidättyi. Vetäytyen askeleen taaksepäin
hän odotti sitten huohottaen ja miekan kärki maahan käännettynä, kunnes
olin noussut ja taas seisoin varoasennossa.

»Riittää! Riittää!» huusi karski ääni takanani. »Älkää satuttako miestä
tuon jälkeen.»

»Puolustusasentoon, herraseni!» vastasin kylmästi, sillä hän näytti
empivän. »Se oli sattuma. Sitä ei tapahdu uudestaan.»

Useat äänet huusivat: »Ettekö häpeä?» ja yksi: »Kunnoton heittiö!»
Mutta englantilainen astui esiin, tiukka ilme sinisissä silmissään.
Hän ojentausi asentoon sanaakaan hiiskumatta. Luin hänen jäykistä,
kalpeista kasvoistaan, että hän oli valmistautunut pahimpaan, ja hänen
urheutensa herätti minussa sellaista ihailua, että olisin ilomielin ja
kiitollisesti asettanut katselijoista kenet hyvänsä hänen tilalleen;
mutta sehän ei käynyt päinsä. Sentähden mietiskelin, että Zatonin
majatalo nyt oli suljettu minulta, ajattelin Pombalin loukkausta,
niitä halveksivia katseita ja olkapäiden kohautuksia, joita olin kauan
pidätellyt miekkani kärjellä, ja äkkiä tein kiivaan hyökkäyksen,
teeskennellen katkeroitumista, — hän torjui veltommin kuin ennen ja sai
rintansa lävistetyksi.

Nähdessäni hänen makaavan pitkällään kiveyksellä, silmät puoliummessa
ja kasvot hohtavan valkeina hämärässä — en häntä kuitenkaan kauan
saanut katsella, sillä silmänräpäyksessä oli puolikymmentä miestä
polvistunut hänen ympärilleen — tunsin omituisen piston sydämessäni.
Mutta se taukosi heti, sillä nyt huomasin olevani vihasta säkenöivien
kasvojen saartamana — miehet pysyivät kyllä hiukan loitolla minusta,
mutta sähisivät, noituivat ja uhkailivat minua, kirosivat minua
»mustaksi surmaksi» ja sen sellaiseksi.

Useimmat olivat roskaväkeä, jota oli kerääntynyt taistelun aikana;
he olivat aidan takaa pitäneet kaikkea silmällä. Toiset menosivat ja
raivosivat minua vastaan kuin sudet, nimitellen minua »pyöveliksi» ja
»murhaajaksi» tai kirkuen, että Berault oli jälleen ammatissaan; toiset
taasen uhkasivat minua kardinaalin kostolla, muistuttelivat minulle
kaksintaistelukieltoa ja huutelivat vahingoniloisesti, että vartioväki
oli tulossa ja että minut pian saataisiin nähdä hirsipuussa.

»Teillä on hänen henkensä omallatunnollanne!» kiljui joku raivoissaan.
»Tunnin kuluttua hän on ruumiina. Ja siitä teidät hirtetään. Hih!»

»Tiehesi siitä!» sanoin minä.

»Kyllä, Montfauconiin», vastasi hän ilkkuen.

»Ei, koirankoppiisi!» vastasin minä ja iskin häneen katseen, joka sai
hänet kavahtamaan askeleen taaksepäin, vaikka aita oli välillämme.
Pyyhin huolellisesti säiläni ja vetäysin hiukan syrjään. Sillä —
niin, sen käsitin kyllä — nyt oli sellainen hetki, jolloin ihminen
ei ole kansan suosiossa. Majatalosta mukana tulleet katselivat minua
syrjäsilmäyksin ja lähestyessäni käänsivät minulle selkänsä; ja
tuskin olivat kohteliaampia nekään, jotka olivat liittyneet joukkoon
jälkeenpäin ja päässeet sen jatkona aukiolle.

Mutta mikään ei voinut järkyttää kylmäverisyyttäni. Painoin otsalle
hattuni, vedin viitan hartioilleni ja tein ryntäyksen, joka karkoitti
liudan portilta ennen kuin olin ehtinyt montakaan askelta sinne päin.
Ulkopuolella seisoskelleet lurjukset peräytyivät yhtä joutuisasti, ja
tuossa tuokiossa olin kadulla. Seuraavassa hetkessä olisin jättänyt
torin taakseni ja päässyt ensi aluksi syrjäisyyteen, mutta silloin
kuulin ihan odottamattani kiireisiä askelia ympärilläni. Väkijoukko
pakeni joka suunnalle pimeässä, ja kädenkäänteessä minut piiritti
kymmenkunta kardinaalin vartiosoturia.

Olin hiukan tuttu upseerin kanssa, joka johti osastoa, ja hän tervehti
minua kohteliaasti.

»Tämä on ikävä juttu, herra de Berault», sanoi hän. »Mies on kuulemma
kuollut.»

»Ei kuollut eikä kuolemaisillaan», vastasin huolettomasti. »Jos ei ole
muusta puhetta niin voitte mennä takaisin kotiin.»

»Kyllä, teidän seurassanne», vastasi hän irvistäen. »Ja mitä pikemmin,
sen parempi, koska satelee. Minun pitänee pyytää teiltä miekkanne.»

»Ottakaa», sanoin ainaista tyyneyttäni menettämättä. »Mutta mies ei
kuole.»

»Toivon sen auttavan asiaanne», vastasi hän, mutta hänen äänensävystään
en pitänyt. »Käännös vasempaan, ystävät! Chateletiin! Mars!»

»On pahempiakin paikkoja», huomautin minä ja alistuin kohtalooni. Olin
ennenkin ollut tyrmässä ja tiesin, että oli ainoastaan yksi vankila,
josta kukaan ei voi karata.

Mutta kun huomasin, että ystäväni oli saanut käskyn luovuttaa
minut vartijain käsiin ja että minut teljettäisiin koppiin kuten
tavallinen pahan tekijä, joka on tavattu taskuvarkaudesta tai
kurkunleikkaamisesta, myönnän miehuuteni talttuneen. Jos pääsisin
kardinaalin puheille, kävisi kaikki luultavasti hyvin, mutta ellen
siinä onnistuisi tai jos tapaus ilmoitettaisiin hänelle nurjassa
muodossa tai jos hän itse sattuisi olemaan huonolla tuulella,
silloin voisi minut paha periä. Kieltojulistuksessa puhuttiin
kuolemanrangaistuksesta.

Eikä Chateletin vankilanpäällikkö suinkaan vaivautunut rohkaisemaan
minua.

»Mitä nyt, taasko herra de Berault!» sanoi hän rypistäen kulmiaan,
kun otti minut vastaan portilla ja tunsi kasvoni maljalampun valossa,
jota hänen väkensä juuri sytytti ulkona. »Olette kovin rohkeamielinen
tai ajattelematon, tullessanne tänne uudestaan. Vanha juttu jälleen,
arvattavasti?»

»Niin, mutta hän ei ole kuollut», vastasin tyynesti. »Vain pikku
nirhama, pelkkä naarmu. Se tapahtui St. Jacqueskirkon takana.»

»Hän näytti kyllin kuolleelta, ystäväiseni», huomautti vartioupseeri,
joka ei ollut vielä mennyt tiehensä.

»Joutavia!» vastasin halveksivasti. »Oletteko milloinkaan kuullut minun
erehtyvän? Kun surmaan miehen, niin surmaan hänet. Tahdoin nimenomaan
säästää sen englantilaisen. Sentähden hän jää eloon.»

»Toivon sitä», sanoi upseeri nuivasti hymyillen. »Ja parasta on
itsellennekin, herra de Berault, jos voitte sitä toivoa. Sillä
muutoin...»

»No?» kysyin hiukan levottomana. »Mitä muutoin?»

»Pelkään hänen jäävän viimeiseksi miekkailukumppaniksenne», vastasi
hän. »Ja jos hän elääkin, en kuitenkaan olisi liian varma, ystäväiseni.
Tällä kertaa on kardinaalin aikomuksena tehdä loppu kaikesta
tuollaisesta.»

»Hän ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», sanoin luottavasti.

»Olen kuullut sen», virkkoi hän naurahtaen. »Samaa sanottiin kyllä
Chalaisistakin. Mutta muistaakseni se ei pelastanut hänen henkeään.»

Tämä ei kuulostanut rauhoittavalta. Mutta pahempaa oli tulossa.
Aikaisin aamulla tuli käsky, että minua oli kohdeltava mitä ankarimmin,
ja minä sain valita joko kahleet tai maanalaisen kopin. Valitsin
jälkimäisen, ja minut jätettiin yksikseni mietiskelemään sitä ja
tätä, muun muassa kardinaalin merkillistä oikullisuutta. Tiesin hänen
mielellään leikittelevän ihmisten kanssa kuin kissa hiiren, ja pohdin
mitä hankalia seurauksia miekan pisto voi joskus tuottaa, olipa se
kuinkakin taitavasti suoritettu. Vapautuakseni näistä ja muista
rasittavista mietteistäni pyysin viimein lainaksi pari arpanoppaa, ja
kun alhaalla holvissa oli päivän hämyä juuri sen verran, että voin
laskea noppien silmät, kulutin aikaani tuntikausia heitellen niitä
järjestelmän mukaan, jonka olin itse keksinyt. Mutta alituisesti
uudistunut pitkä sarja teki laskelmani tyhjiksi ja pakotti minut
lopulta siihen päätelmään, että huono onni voi itsepintaisuudellaan
voittaa teräväjärkisimmänkin pelaajan. Se ei suinkaan ollut mikään
mieluisa tulos sellaisella hetkellä.

Muuta seuraa ei minulla kuitenkaan ollut kolmen päivän mittaan.
Vanginvartija-heittiö, joka minua vartioitsi, ei koskaan väsynyt
tuollaisten ihmisten tavalliseen tapaan huomauttelemasta minulle,
että minut hirtetään, mutta sitten hän tuli vähemmän varman näköisenä
luokseni.

»Tahtoisitte kenties hiukan vettä?» sanoi hän kohteliaasti.

»Miksi, hirtehinen?» kysyin minä.

»Peseytyäksenne», vastasi hän.

»Vettä pyysin teiltä eilen, mutta sitä ette suonut minulle», murisin
minä. »No niin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Menkää hakemaan.
Jos minut hirtetään, niin tahdon tulla hirtetyksi kuten ritari. Mutta
siitä saatte olla varma, että kardinaali ei tee sellaista kurjaa
kepposta vanhalle ystävälle.»

»Teidät viedään hänen luokseen», ilmoitti vartija, kun tuli takaisin
vettä noutamasta.

»Mitä? Kardinaalin luokse?»

»Niin.»

»Hyvä!» huudahdin minä ja hyppäsin jalkeille huojentuneena ja iloisena,
käyden heti siistimään itseäni. »Olen siis koko ajan tehnyt hänelle
vääryyttä», jatkoin. »_Vive monseigneur!_ Kauan eläköön Luchonin
pikkarainen piispa! Olisihan minun pitänyt se tietääkin.»

»Älkää tekeytykö liian varmaksi!» vastasi mies häijysti. Sitten hän
pitkitti: »Minulla on muutakin teille. Eräs ystävänne jätti tämän
portilla.»

Hän ojensi minulle pienen käärön.

»Ahaa!» sanoin minä tarkastellen hänen konnamaisia kasvojaan. »Ja te
piditte sitä niin kauan kuin uskalsitte — niin kauan kuin luulitte,
että minut hirtetään, roisto! Eikö niin? Kas niin, älkää valehdelko
minulle. Sanokaa sen sijaan, kuka ystäväni tämän antoi.» Sillä totta
puhuen ei minulla siihen aikaan ollut montakaan ystävää, ja ne
kymmenen kultarahaa, jotka käärö sisälsi — ei enempää eikä vähempää —
todistivat, että sen täytyi olla vankka ystävä, ystävä, josta saattoi
täydellä syyllä ylpeillä.

Vintiö tyrskähti ilkeästi.

»Sen antoi pieni köyryselkäinen kääpiö», sanoi hän. »Voisin arvata
hänet räätäliksi, paljoakaan erehtymättä.»

»Kah!» vastasin minä, mutta olin kuitenkin hiukan hämilläni. »Nyt
käsitän. Varsin kelpo mies, ja hän oli minulle hiukan velkaa.
Minua ilahduttaa, että hän muisti saamiseni. Mutta milloin lähden,
ystäväiseni?»

»Tunnin päästä», vastasi hän nyreästi. Hän oli tietenkin odottanut
saavansa yhden kultarahoista, mutta siihen haaskaukseen olin liian
vanha ja kokenut. Jos minut tuotaisiin takaisin, voisin ostaa hänen
palveluksiaan, mutta muussa tapauksessa olisin heittänyt rahani hukkaan.

Mutta tovin kuluttua, kun olin matkalla Richelieu-hotelliin niin lujan
vartioston saattamana, etten voinut nähdä kadulla muuta kuin sotamiehiä
lähimpänä ympäristönäni, olisin suonut antaneeni hänelle lahjapalkkion.
Sellaisissa tilanteissa, kun kaikki on pelissä ja taivas on pilvessä,
tulee ajatelleeksi kaikkea mahdollista vanhaa taikauskoa ja kuvittelee
mielellään, että kultaraha, jonka antaa täällä, voi hyödyttää siellä —
vaikka _siellä_ olisikin sadan penikulman päässä.

Palais Richelieu oli siihen aikaan rakenteella, ja meidän käskettiin
odottaa pitkässä, paljaassa käytävässä, jossa muurarit tekivät
työtään. Siinä sain seistä runsaan tunnin ja synkästi aprikoida
sen suuren miehen kummallisia päähänpistoja, joka silloin hallitsi
Ranskaa kuninkaan sijaisena, kuninkaan mahdin ja käskyvallan saaneena,
ja jonka hengen kerran olin tullut pelastaneeksi pienellä oikeaan
aikaan tehdyllä ilmoituksella. Hän oli tilaisuuden tullen melkoisesti
maksanut tätä velkaa takaisin, ja toisin ajoin hän oli sallinut minun
esiintyä jokseenkin tuttavallisesti hänen parissaan; emme siis olleet
tuntemattomia toisillemme.

Kuitenkin itseluottamukseni sai iskun, kun ovet vihdoin avattiin ja
minut vietiin hänen luokseen. Hänen kylmäkiskoinen katseensa tarkasteli
minua kuin kuollutta esinettä, ja hänen etelämaalaisten silmiensä
teräksinen kiilto nostatti kylmiä väreitä selkäpiissäni.

Miehuus, josta muulloin ylpeilin, lannistui hänet nähdessäni. Tuo
mies näytti olevan ilman sydäntä. Hetkisen, hänen seistessään minua
katsellen ja ennen kuin hän puhutteli minua, pidin itseäni menneenä
miehenä. Hänen silmissään välkähti julma tyytyväisyys, joka varoitti
minua ennen kuin hän avasi suutansakaan.

»En olisi nyt voinut saada parempaa saalista, herra de Berault», sanoi
hän ilkeästi hymyillen, hiljaa silitellessään kissaa, joka oli hypännyt
pöydälle hänen viereensä. »Vanha syntipukki ja erinomainen esimerkki
muille varoitukseksi. Ette tosin kaiketikaan jää viimeiseksi. Mutta
hyvänä alkuna olette korkeammankin riistan kaappaamiseen.»

»Monseigneur on itse kantanut miekkaa», puhkesin minä sanomaan. Huone
tuntui pimenevän ja ilma kylmenevän. En ole milloinkaan elämässäni
ollut niin lähellä pelkoa.

»Kyllä», sanoi hän hienosti hymyillen, »entä sitten?»

»Ette voi olla liian ankara köyhää aatelismiestä kohtaan hänen
virheistään.»

»Hän ei saa kovempaa rangaistusta kuin rikaskaan», vastasi hän
rauhallisesti ja silitti kissan turkkia. »Siitä voitte olla hyvillänne,
herra de Berault. Onko teillä muuta sanottavaa?»

»Olen kerran tehnyt teidän ylhäisyydellenne palveluksen», sanoin
epätoivoissani.

»Sen olen maksanut», sanoi hän, »useammin kuin kerran. Mutta sen takia
vain otinkin teidät nyt puheilleni.»

»Kuninkaallinen armollisuus...!» huudahdin tarttuen oljenkorteen, jonka
hän näytti ojentaneen minulle.

Hän nauroi tunnottomasti, mutta hillitysti. Laihat kasvot, tummat
viikset ja vaaleneva tukka antoivat hänelle kuvaamattoman terävyyden
ilmeen.

»Minä en ole kuningas», sanoi hän. »Sitäpaitsi on minulle kerrottu,
että te olette surmannut vähintään kuusi henkilöä kaksintaistelussa.
Olette sentähden kuninkaalle velkaa ainakin yhden elämän. Teidän on se
maksettava. Meillä ei näy olevan muuta sanomista toisillemme, herra
de Berault», jatkoi hän kylmästi, kääntyen pois ja ryhtyen keräämään
kokoon joitakin papereita. »Lain täytyy tehdä tehtävänsä.»

Hän tuntui olevan antamaisillaan vartioupseerille viittauksen viedä
minut pois, ja kylmä hiki alkoi virrata pitkin selkääni. Näin
mestauslavan edessäni, tunsin nuoran kaulassani. Silmänräpäys vielä, ja
kaikki olisi myöhäistä!

»Minulla on suosionosoitus anottavana», änkytin toivottomana, »jos
teidän ylhäisyytenne suo minulle hetkeksi yksityispuhelun.»

»Missä tarkoituksessa?» vastasi hän kääntyen katselemaan minua
kylmäkiskoisen tyytymättömästi. »Tunnen teidät — entisyytenne — kaikki.
Siitä ei ole mitään hyötyä, ystäväiseni.»

»Ei siitä ole ainakaan vahinkoa!» huudahdin minä. »Ja minä seison
haudan partaalla, monseigneur!»

»Se on totta», vastasi hän miettivästi. Hän näytti yhä epäröivän, ja
sydämeni pamppaili. Viimein hän katsoi upseeriin. »Saatte mennä», sanoi
hän lyhyesti. »No», jatkoi hän, kun olimme jääneet kahden kesken.
»Mistä kysymys? Sanokaa pian, mitä mielessänne on. Ja ennen kaikkea,
älkää koettako pitää minua narrinanne herra de Berault.»

Mutta hänen läpitunkevat silmänsä veivät minulta nyt siinä määrin
kaiken mielenmaltin, kun olin saanut haluamani tilaisuuden ja
päässyt puhuttelemaan häntä kahden kesken, etten keksinyt sanaakaan
lausuakseni, vaan seisoin ihan mykkänä hänen edessään. Hän näytti
tulevan siitä hyvilleen, sillä hänen kasvonsa saivat vähemmän ankaran
ilmeen.

»No?» sanoi hän viimein. »Siinäkö kaikki?»

»Mies ei ole kuollut», sopersin minä.

Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

»Entä sitten?» sanoi hän. »Sitä ette aikonut minulle sanoa.»

»Pelastin kerran teidän ylhäisyytenne hengen», sopersin surkeasti.

»Myönnetään», vastasi hän ohuella, terävällä äänellään. »Sen tosiseikan
mainitsitte äsken. Toiselta puolen olette minunkin tietääkseni
sammuttanut kuusi ihmishenkeä, herra de Berault. Olette viettänyt
riitelijän, alhaisen pukarin ja pelaajan elämää. Ja kuitenkin olette
hyvää syntyperää! Häpeä kerrassaan! Ihmettelettekö, että nyt olette
joutunut tähän? Mutta tuon yhden seikan takia kuuntelen teitä vielä»,
lisäsi hän samassa.

»Voisin pelastaa teidän ylhäisyytenne hengen jälleen», huudahdin minä.
Se oli äkillinen mieleenjohtuma.

»Tiedätte jotakin?» sanoi hän nopeasti ja tähysteli minua. »Ei», jatkoi
hän ja pudisti päätään. »Vielä mitä! Vanha veruke. Minulla on parempia
vakoojia kuin te, herra de Berault.»

»Mutta ei parempaa miekkamiestä!» huudahdin minä käheästi. »Ei koko
henkivartiossanne.»

»Se on totta», sanoi hän verkalleen. »Se on totta.» Kummastuksekseni
hän lausui tämän harkitsevaan tapaan, ja katseli alas eteensä.
»Malttakaas, kun mietin, ystäväiseni», jatkoi hän.

Hän asteli pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessa, minun
seistessäni vavisten. Vavisseeni tunnustan. Mies, jonka valtimoa ei
vaara kykene jouduttamaan, on harvoin yhtä luja jännitystä vastaan,
ja se äkillinen toivo, jonka hänen sanansa herättivät mielessäni,
järkytti minua siinä määrin, että tuskin näin häntä selvästi, kun hän
kuulumattomin askelin käveli edestakaisin, vierellään kissa, joka
hankasi kylkeään hänen pitkään kauhtanaansa ja kääntyi aina yhtaikaa
hänen kanssaan. Tartuin pöydän laitaan, saadakseni tukea. En ollut edes
itselleni tahtonut tunnustaa, kuinka synkkänä Montfauconin ja hirsipuun
varjo oli kuvastunut edessäni.

Sain aikaa tyyntyäkseni, sillä kesti jonkun aikaa ennenkuin hän puhui.
Hänen äänensä oli nyt kova, muuttunut ja käskevä.

»Teillä on se maine, että olette ainakin uskollinen sitä kohtaan, joka
käyttää teitä», sanoi hän. »Älkää vastatko minulle. Sanon, että niin
on. No, tahdon luottaa teihin. Annan teille vielä yhden tilaisuuden —
vaikka se onkin epätoivoinen. Voi teitä, jos ette onnistu! Tunnetteko
Cocheforêtia Béarnissa? Se on lähellä Auchia.»

»En, teidän ylhäisyytenne.»

»Ettekä myöskään herra de Cocheforêtia?»

»En, teidän ylhäisyytenne.»

»Sitä parempi», vastasi hän. »Mutta olette kuullut puhuttavan
hänestä. Hän on ollut osallisena jokaiseen gascognelaisvehkeeseen
edesmenneen kuninkaamme kuolemasta saakka ja tuotti meille enemmän
kiusaa Vivaraisissa viime vuonna kuin kukaan muu häntä kaksin verroin
vanhempikaan on saanut aikaan. Nyt hän on Bosostissa Espanjassa muiden
karkulaisten seurassa, mutta minä olen kuullut, että hän käy usein
tervehtimässä vaimoaan Cocheforêtissa, joka on kuuden lieuen päässä
tällä puolella rajaa. Tuollaisella vieraskäynnillä pitää hänet vangita.»

»Se käy helposti päinsä», sanoin minä.

Kardinaali katsahti minuun.

»Typeryyksiä! Mitä te siitä tiedätte?» vastasi hän äreästi. »Jos
joku sotilas kävelee kadun poikki Auchissa, tiedetään se heti
Cocheforêtissa. Talossa on vain pari kolme palvelijaa, mutta heillä on
puolellaan koko maalaisväestö, ja se on vaarallista liutaa. Yksi kipinä
voisi sytyttää uuden kapinan. Vangitsemisen täytyy sentähden tapahtua
salaisesti.»

Minä kumarsin.

»Päättäväinen mies perheen piirissä», jatkoi kardinaali ja katseli
ajatuksissaan muuatta paperia, joka oli pöydällä, »voisi toimittaa sen,
jos hänellä olisi pari kolme palvelijaa tarpeen tullen kutsuttavissa
avukseen. Nyt on kysymyksessä, haluatteko te olla se mies, ystäväiseni?»

Minä epäröitsin; sitten kumarsin. Minullahan ei ollut valitsemisen
varaa.

»No, sanokaa pois!» käski hän terävästi. »Kyllä vai eikö, herra de
Berault?»

»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», sanoin vastahakoisesti. Sanon vielä
kerran, oliko minulla muuta valittavaa?

»Te tuotte hänet Pariisiin, mutta elävänä. Hänen tiedossaan on eräitä
asioita, ja sentähden minä tahdon hänet tänne. Ymmärrättehän?»

»Kyllä ymmärrän, monseigneur.»

»Saatte hankkia pääsyn linnaan miten parhaiten voitte», jatkoi hän
painavasti. »Teidän tulee ryhtyä toimeen ovelasti ja valtioviisaasti.
Ne epäilevät kaikkia. Teidän on johdettava heidät harhaan. Jos ette
onnistu siinä tai onnistuttuanne joudutte ilmi, en usko teidän
vaivaavan minua enää toistamiseen tai ainoatakaan kertaa loukkaavan
kaksintaistelukieltoa. _Jos taasen petätte minut_» — hän hymyili vielä
ovelammin, ja hänen äänensä sai kähisevän soinnun — »niin saatte
tutustua teilauslavaan; silloin olette hävinnyt pelinne.»

Kohtasin hänen katseensa pelottomasti. »Niin tapahtukoon!» vastasin
rauhallisesti. »Jos en tuo herra de Cocheforêtia Pariisiin, niin
menetelkää minun suhteeni siten — ja vielä pahemminkin!»

»Se on sovittu», sanoi hän verkalleen. »Luotan siihen, että olette
uskollinen. Ja mitä rahoihin tulee — tässä on sata kultakolikkoa. Se
kyllä riittää siihen, mutta jos onnistutte, saatte vielä saman verran
lisää. Niin, siinä kaikki, mitä tarvitsee sanoa. Ymmärrätte?»

»Kyllä, monseigneur.»

»Mitä sitten odotatte?»

»Vankilanpäällikkö...?» sanoin minä nöyrästi.

Kardinaali nauroi itsekseen, heittäytyi istumaan ja kirjoitti muutamia
sanoja paperilapulle. »Antakaa hänelle tämä», sanoi hän leikkisänä.
»Minä pelkään, herra de Berault, että te ette milloinkaan saa
palkkaanne — tässä maailmassa.»



II luku

»Vihreässä pilarissa»


Cocheforêt sijaitsee mäkisellä seudulla, missä kasvaa tammia, pyökkejä
ja kastanjapuita ja syvät, vehmaat laaksot vihannoitsevat metsäisten
kunnaiden lomissa. Harjanteina ja notkoina, ahoina ja kukkuloina
ulottuu tämä harvaan asuttu ja vielä niukemmin viljelty metsätienoo
niille korkeille lumihuippuisille vuorille saakka, jotka ovat täällä
päin Ranskan rajana. Siellä vilisee metsän riistaa, susia ja karhuja,
kauriita ja villisikoja. Olen kuullut kerrottavan, että suuri
Henrik-kuningas elämänsä loppuun asti rakasti tätä paikkakuntaa ja
vuosien ja valtiohuolten häntä painaessa ikävöitsi Béarnin eteläisiä
pyökkilehtoja ja puksipuun peittämiä ylänköjä. Auchin pengermäisiltä
rinteiltä näkee metsien aaltoilevan valossa ja varjossa, ylhäällä
ja alhaalla, lumihuippujen juurelle asti, ja vaikka olen syntyisin
Bretagnesta ja rakastan merituulten suolaisuutta, olen harvoin tavannut
näköaloja, jotka vetävät vertoja tälle.

Oli lokakuun toinen viikko, kun saavuin Cocheforêtiin eräänä iltana,
ratsastin pitkin viimeistä metsäharjua alas ja tulin avoimelle
paikalle kylään. Minä olin yksinäni ja olin ratsastanut koko päivän
punaisten pyökinlehtien hohteessa, hiljaisia metsäteitä, yli
kirkkaiden purojen ja vielä vihannoivien pikku tasankojen. Olin nähnyt
maaseudun rauhallista hiljaisuutta enemmän kuin oli sattunut osakseni
lapsuudestani saakka, ja sentähden tai mahdollisesti koska minulla ei
ollut mitään erityistä halua siihen tehtävään, joka oli edessäni — nyt
niin lähellä — tunsin mieltäni hiukan ahdistavan. Suoraan sanoen en
ollut tullut tälle seudulle mihinkään ritarilliseen toimeen, katselinpa
sitä miltä kannalta hyvänsä.

Mutta köyhän ei sovi kainostella, ja minä tiesin, ettei se
mielentila voinut olla pitkäaikainen. Majatalossa, muiden seurassa,
välttämättömyyden kannustamana tai ajon kiihoittamana, sittenkun se
oli alkanut, pääsisin siitä tunteesta kyllä eroon. Kun mies on nuori,
hakee hän yksinäisyyttä, mutta keski-ikäisenä hän karttaa sitä ja
ajatuksiaan, Ohjasin senvuoksi kulkuni »Vihreään pilariin», pieneen
kylänraitin varrella sijaitsevaan majataloon, johon minua oli neuvottu
Auchissa, koputin ratsuraippani perällä ja noiduin isäntää, joka antoi
minun odottaa.

Viheliäisten hökkelien ovilla kadun varrella, joka oli ahdas ja
likainen, tuskin ansaiten tätä nimeä, seisoi miehiä ja naisia
epäluuloisina tähystelemässä minua. Mutta en ollut heitä huomaavinani,
ja viimein tuli isäntäkin. Hän oli vaaleatukkainen mies, puoleksi
baski ja puoleksi ranskalainen, ja oli varmasti tarkastellut minua
huolellisesti jostakin ikkunasta tai tirkistysreiästä, sillä ulos
tullessaan hän ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä hyvinpuetun
vieraan saapumisesta-— ihme näin syrjäisessä kylässä —, vaan katseli
minua juron umpimielisesti.

»Minä saan kai täällä nukkua yöni?» sanoin ja laskin ohjakset raudikon
kaulalle. Hevosen pää oli riipuksissa.

»En tiedä», vastasi hän, typerä ilme kasvoillaan.

Minä osoitin vihreään lehväkimppuun, joka törrötti seipään päässä
vastapäätä sisäänkäytävää. [Vanhastaan majatalon kyltti Ranskassa ja
Englannissa. _Suom._]

»Eikö tämä ole majatalo?» kysyin minä.

»Kyllä», vastasi hän verkalleen, »majatalo on. Mutta...»

»Mutta teillä ei ole tilaa tai ruokaa tai on vaimonne sairaana taikka
jotakin muuta on vialla», keskeytin ärtyisesti. »Aion joka tapauksessa
maata täällä. Siihen teidän täytyy tyytyä, sekä itsenne että vaimonne —
jos teillä on sellainen.»

Hän raapi päätänsä ja katseli minua vastenmielinen ilme silmissään.
Mutta hän ei hiiskunut mitään, ja minä laskeuduin satulasta.

»Mihin saan panna hevoseni suojaan?» kysyin.

»Minä vien sen talteen», vastasi hän nyreästi, astuen esille ja ottaen
ohjakset.

»Hyvä, mutta minä seuraan teitä. Kunnon ihminen on hyvä hevoselleen, ja
kaikkialla pidän aina huolta, että hevoseni saa rehua.»

»Se saa rehua», vakuutti mies lyhyeen. Sitten hän odotti, että
menisin sisälle. »Vaimoni on sisällä», jatkoi hän ja katsoi minuun
itsepintaisesti.

»_Imprimis_ — jos ymmärrätte latinaa, ystäväiseni», vastasin minä,
»hevonen talliin!»

Hän näki, ettei minua voinut saada hievahtamaankaan, käänsi raudikon
ja alkoi taluttaa sitä yli raitin. Majatalon takana oli vaja, jonka
olin jo huomannut ja otaksunut talliksi. Minua kummastutti nähdessäni,
että hän ei mennytkään sinne, mutta en tehnyt mitään huomautusta, ja
muutaman minuutin kuluttua näin hevoseni kunnollisesti sijoitetuksi
katokseen, joka näytti olevan jonkun naapurin oma.

Kun se oli tehty, asteli mies takaisin majataloon, kantaen
tavaramyttyäni kädessään.

»Eikö teillä ole muita vieraita?» kysyin välinpitämättömän näköisenä.
Tiesin hänen pitävän minua tarkoin silmällä.

»Ei.»

»Tätä kautta ei kai kuljekaan paljon matkustavaisia.»

»Ei.»

Se oli selväkin seikka, sillä tuskin olen koskaan nähnyt niin syrjäistä
paikkaa. Metsän peittämät harjut, jotka kohosivat jyrkkinä ja melkoisen
korkealle, sulkivat siinä määrin suojaansa laakson, etten voinut
käsittää, kuinka kukaan voisi tulla kylästä mitään muuta tietä kuin
mitä itse olin tullut. Talot olivat vain pieniä, matalia hökkeleitä
kaksinkertaisina säännöttöminä riveinä, joissa näkyi monta ammottavaa
aukkoa — siellä täällä kumoon kaatunut puu tai huonosti hoidettu
niittykaistale. Soriseva puro kiemurteli mökkien välitse. Ja asukkaat,
miilunpolttajia tai sikopaimenia taikka muita jokseenkin samaan
luokkaan kuuluvia köyhiä kituuttajia, eivät olleet paremmassa kunnossa
kuin heidän asumuksensakaan. Tähystelin turhaan linnaa. Sitä ei näkynyt
missään, enkä uskaltanut tiedustaa, missä se sijaitsi.

Mies vei minut majatalon vierashuoneeseen, matalaan, ränstyneeseen
tupaan, jossa ei ollut uunia eikä lasiruutuja ikkunoissa, — savusta
ja liasta mustuneeseen. Takkavalkeana oli iso puoleksi palanut
halko kytemässä kiviliedellä, joka kohosi jalan verran lattiasta.
Korkea musta kattila porisi tulella, ja toisen ikkunan ääressä istui
muuan talonpoika jutellen emännän kanssa. En nähnyt hänen kasvojaan
hämärässä, mutta virkoin pari sanaa vaimolle ja istuuduin odottamaan
illallistani.

Hän näytti harvapuheisemmalta kuin hänen säätynsä naiset tavallisesti,
mutta se saattoi johtua siitä, että hänen miehensä oli saapuvilla.
Emännän astellessa edestakaisin illallistani laitellen asettui mies
ovenpieltä vasten ja alkoi tuijottaa minuun niin itsepintaisesti,
ettei minun ollut ollenkaan hyvä olla. Hän oli pitkä, roteva mies.
Viikset olivat kuin harjakset, ja ruskea parta oli leikattu Henrik
IV:n kuosiin; ja ainoastaan tästä kuninkaasta—soveliaimmasta
puheenaiheesta béarnilaisen kanssa — sain hänet haastamaan. Silloinkin
kuvastui hänen silmissään epäluuloinen ilme varoittamassa, ettei minun
sopinut tehdä mitään kysymyksiä. Kun pimeys musteni hänen takanaan
ja tuli valaisi yhä selvemmin hänen kasvonsa ja kun ajattelin monen
penikulman laajuisena Auchista tähän etäiseen laaksoon leviävää korpea,
muistuivat mieleeni kardinaalin sanat, että jos onnistuisin huonosti
yrityksessäni, en luultavasti enää milloinkaan näkisi Pariisia.

Ikkunan ääressä istuva moukka ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota,
enkä minäkään häneen, sittenkun olin kunnolleen varmistautunut siitä,
että hän todella oli miltä näytti. Mutta vähitellen tuli tupaan pari
kolme miestä — vantteria, karkeapintaisia roikaleita — ja ne yhtyivät
isännän seuraan; heilläkään ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kun
istua äänettöminä tarkastelemassa minua, vain silloin tällöin vaihtaen
keskenään jonkun sanan omalla murteellaan. Kun illallinen oli valmis,
oli miehiä kerääntynyt kaikkiaan kuusi. He olivat aseistettuja
pitkillä espanjalaisilla väkipuukoilla, ja kun oli päivänselvää, että
he tylsällä, talonpoikaisella tavallaan olivat närkästyneitä minun
tulostani — kaikki talonpojathan ovat epäluuloisia — aloin uskoa, että
olin tietämättäni pistänyt pääni ampiaispesään.

Söin ja join kuitenkin hyvällä halulla, mutta sauhuavan lampun
valopiirissä ei juuri mikään välttänyt huomiotani. Pidin silmällä
miesten katseita ja liikkeitä ainakin yhtä tarkoin kuin he minun, ja
koko ajan haudoin, millä tavoin haihduttaisin heidän epäluulonsa tai
tämän käydessä mahdottomaksi saisin hiukan enemmän tietää asemasta,
joka oli tuntuvasti pulmallisempi ja vaarallisempi kuin olin osannut
ajatella. Koko laakso näytti olevan varuillaan puolustaakseen sitä
miestä, jota tavoittelin.

Olin vartavasten tuonut mukanani Auchista pari pulloa hienoa
armagnacia, ja ne oli tuotu huoneeseen samalla kertaa kuin
satulareppunikin. Otin nyt esille yhden, avasin sen ja tarjosin
luontevasti ja huolettomasti isännälle kulauksen siitä. Hän otti
vastaan tarjoukseni. Hänen siematessaan huomasin, että hänen kasvonsa
punehtuivat. Vastahakoisesti hän antoi pikarin takaisin; käsitin sen
viittaukseksi ja täytin sen hänelle vielä kerran. Voimakas juoma
alkoi jo vaikuttaa; hän tyhjensi kolmannenkin pikarillisen ja puheli
muutaman minuutin kuluttua vapaammin ja vähemmän väkinäisesti kuin
oli ennen ollut meidän kaikkien sävynä. Hän teki olletikin paljon
kysymyksiä — halusi tietää sitä ja saada selville tätä — mutta sekin
oli mieluisa muutos. Kerroin hänelle vilpittömästi, mistä olin tullut,
mitä tietä, kuinka kauan olin ollut Auchissa ja missä siellä; niin
pitkälle tyydytin hänen uteliaisuuttansa. Mutta kun tuli kysymykseen,
mitä tarkoitti käyntini Cocheforêtissa, olin salaperäisen vaitelias,
viittailin hämärästi Espanjan asioihin ja rajantakaisiin ystäviin
j.n.e.; siten saattoivat talonpojat, jos halusivat, tehdä sen
johtopäätöksen, että minäkin kuuluin samaan puolueeseen kuin heidän
maanpakoon tuomittu herransa.

He tarttuivat koukkuun, iskivät silmää keskenään ja alkoivat katsella
minua leppeämmin — etenkin isäntä. Mutta niin pitkälle päästyäni
en uskaltanut mennä pitemmälle, jotten olisi johtunut mihinkään
varomattomuuteen ja mahdollisesti antanut itseäni ilmi. Keskeytin
sentähden ja siirryin ylimalkaisempiin puheenaineisiin, tehden
vertailua oman kotiseutuni ja heidän maakuntansa välillä. Isäntä
oli nyt käynyt aika puheliaaksi eikä ollut hidas innostumaan, ja
se haastelu johti siihen, että sain hyvin merkillisen tiedon. Hän
kerskui korkeista lumivuoristaan, niitä peittävistä metsistä ja näissä
samoavista karhuista, vuorikauriista, jotka niin hyvin viihtyivät
ylhäällä jäätiköillä, ja villisioista, jotka elivät tammenterhoista.

»No niin», sanoin minä kuin sivumennen, »sellaisia meillä ei ole, sen
myönnän. Mutta meillä on pohjoisessa muuta, mitä teillä ei ole. Meillä
on kymmenin tuhansin muhkeita hevosia — ei sellaisia pienokaisia kuin
te täällä kasvatatte. Fécampin hevosmarkkinoilla ei minun raudikkoani
edes huomattaisi joukosta. Täällä etelässä ei tapaa sen vertaista
kokonaisen päivän matkalla.»

»Älkää olko liian varma siitä», vastasi mies, ja hänen silmänsä
loistivat voitonriemusta ja viinin vaikutuksesta. »Mitä sanoisitte, jos
näyttäisin teille vielä paremman — omassa tallissani?»

Näin hänen sanojensa säikähdyttävän muita kuuntelijoita, ja ne heistä,
jotka ymmärsivät meitä — kaksi tai kolme puhui ainoastaan omaa
mongerrustaan — loivat häneen vihastuneita silmäyksiä. Vilauksessa
aloin ymmärtää asian, mutta tekeydyin typerän näköiseksi ja nauroin
halveksivasti.

»Sitä en usko ennen kuin näen», sanoin. »Epäilen, ystäväiseni, että
osaatte erottaa hyvää hevosta huonosta, nähdessänne ne.»

»Enkö osaa?» sanoi hän räpyttäen silmiään. »Vai niin, vai en?»

»Epäilen sitä», sanoin minä itsepintaisesti.

»Seuratkaa minua sitten, niin näytän teille sellaisen», vastasi hän,
sillä itserakkaus voitti nyt vaiteliaisuuden. Huomasin hänen vaimonsa
ja muiden katselevan häntä kauhistuneina, mutta heistä piittaamatta
hän nousi, otti lyhdyn ja avasi oven. »Tulkaa mukaan», sanoi hän
voitonvarmalla äänellä. »Vai niin, minäkö en osaa arvostella hyvää
hevosta, kun näen sen? Tunnen ainakin yhden, joka on parempi kuin
teidän!»

En olisi ihmetellyt, jos muut miehet olisivat astuneet väliin, mutta
sitä he eivät tehneet; hänellä näytti olevan heistä suurin sananvalta,
ja tuossa tuokiossa olimme ulkona. Kolme askelta edettyämme pimeässä
olimme tallin edessä; se oli majatalon takana. Isäntä nosti säpin, meni
edellä ja kohotti lyhtyä. Hevonen hirnui hiljaa ja käänsi kirkkaat,
lempeät silmänsä meihin — se oli kastanjanruskea juoksija, ja sillä oli
valkopilkkuinen häntä ja valkoiset jalat.

»Katsokaa!» huudahti saattajani ja liikutti lyhtyä pöyhkeilevästi ylös
ja alas, jotta näkisin ratsun oikein tarkoin. »Mitä sanotte! Onko tämä
'pienokainen'?»

»Ei», vastasin minä, tahallani säästellen kehumista, »se on varsin
komea — tälle seudulle.»

»Tai mille seudulle hyvänsä», tokaisi hän suuttuneesti. »Mille
seudulle hyvänsä, sen sanon — missä tahansa! Eikä se ole ihmekään,
sillä hevosen om... niin, se on komea hevonen; jos ette milloinkaan
ole nähnyt uhkeata hevosta, niin nyt näette!» Ja siihen hän keskeytti
lörpötyksensä ihan äkkiä, antoi lyhdyn vaipua nopealla liikkeellä ja
kääntyi ovea kohden. Nyt hänellä oli niin kiire päästä pois sieltä,
että melkein tyrkkäsi minut ulos.

Mutta minä ymmärsin. Minä tiesin, että hän oli ollut vähällä ilmaista
kaikki ja lavertaa, että hevonen oli de Cocheforêtin, _comprenez bien!_
Minä käännyin pimeään, jottei hän olisi nähnyt hymyäni, enkä sitten
laisinkaan kummeksunut, että mies oli silmänräpäyksessä kerrassaan
muuttunut. Oven suljettuaan hän oli yhtä selvä ja epäluuloinen kuin
ennenkin; hän häpesi ja oli raivoissaan minulle. Hän oli sellaisessa
mielentilassa, että olisi voinut katkaista kurkkuni pienimmästäkin
aiheesta.

Ei kuitenkaan kuulunut suunnitelmaani riidan haastaminen. Sentähden
tekeydyin ymmärtämättömäksi kaikesta, ja kun tulimme takaisin
majataloon, ylistin ratsua nyreästi, ikäänkuin olisin ollut vain
puolittain vakuutettu väitteeni häviöstä. Ne ilkeät katseet ja uhkaavat
aseet, joita näin ympärilläni, kehoittivat minua varovaisuuteen, eikä
yksikään italialainen olisi voinut näytellä osaansa taitavammin kuin
minä tein — sillä voin imarrella itseäni. Mutta olin sydämestäni
iloinen, kun pääsin rauhaan ja vihdoinkin olin yksinäni yösijallani
pienessä kammiossa, joka oli tuskin kanakoppia isompi; se sijaitsi
yläkerrassa katon ja päätyseinän soppena, ja seinillä riippui omena- ja
kastanjakimppuja.

Se oli vaatimaton makuuhuone, ränstynyt, kylmä ja siivoton. Kapusin
sinne tikkaita myöten; vuoteenani oli kasa saniaisia ja oma viittani.
Mutta hyvilläni olin päästessäni sinne, sillä siellä sain olla yksin ja
häiritsemättä miettiä asemaani.

Herra de Cocheforêt oli luonnollisestikin linnassa.

Hän oli jättänyt hevosensa tänne ja kävellyt perille jalkaisin; se oli
luultavasti hänen tavallinen menettelytapansa. Hän oli siis tavallaan
minun ulottuvissani — en olisi voinut saapua sinne otollisempaan aikaan
— mutta toiselta puolen hän oli yhtä vähän vallassani kuin jos olisin
vielä ollut Pariisissa. Sillä niin kykenemätön olin vangitsemaan
häntä, ette edes uskaltanut mitään kysyä tai virkkaa ajattelematonta
sanaa tai edes katsella vapaasti ympärilleni. Sitä en uskaltanut, sen
oivalsin aivan hyvin. Pieninkin viittaus asiaani, vähäisinkin epäluulon
varjo olisi aiheuttanut väkivaltaisuuksia, jotka olisivat käyneet yli
voimieni; ja mitä kauemmin viivyin kylässä, sitä enemmän herättäisin
epäluuloa, ja sitä tarkemmin minua vartioitaisiin.

Sellaisessa tilanteessa olisivat useimmat jättäneet epätoivoisina
yrityksen sikseen ja karanneet yli rajan. Mutta minä olen aina pitänyt
kunnia-asianani uskollisuutta enkä vetäytynyt takaisin. Jos ei tänään,
niin huomenna; jos ei tällä, niin seuraavalla kerralla. Arpanopat eivät
aina putoa toivomuksen mukaan. Minä mukaannuin senvuoksi olosuhteisiin,
ja niin pian kuin talossa oli hiljaista, ryömin ikkunan eteen, pienelle
nelikulmaiselle avoimelle luukulle, joka oli hämähäkinverkkojen
peittämä ja osaksi heinillä tukittu. Kurkistin ulos. Kylä näytti
nukkuvan. Puiden tummia oksia riippui vähän matkan päähän luukusta,
melkein pimittäen harmaan, pilvisen taivaan, jonka laella kelmeä kuu
kolkosti leijaili. Tähystäessäni alas en aluksi voinut nähdä mitään,
mutta kun silmäni tottuivat pimeään — olin sammuttanut kynttiläpahaseni
— erotin tallin oven ja ulkorakennuksen katon tummat reunapiirteet.

Juuri sitä olin toivonut, sillä nyt saatoin pitää silmällä ja ainakin
saada selville, poistuiko Cocheforêt ennen aamua. Jollei hän lähtisi
pois, niin aioin hankkia tilaisuuden nähdä hänen kasvonsa ja kenties
saada tietooni muita seikkoja, joista minulle saattoi vastedes olla
hyötyä.

Koetin tottua epämukavuuteen, istuuduin lattialle luukun ääreen ja
aloitin vartioimiseni, jota tiesin voivan kestää aamuun asti. Kului
tunti, mutta jo silloin kuulin kuiskeita alhaalta, sitten askeleita;
joitakuita henkilöitä kääntyi kulmasta, ja muuan ääni puhui kovaa ja
rohkeasti. En voinut erottaa sanoja enkä ymmärtää niiden tarkoitusta,
mutta ääni oli aatelismiehen, ja sen rivakka ja käskevä sävy sai minut
heti vakuutetuksi siitä, että siellä oli herra de Cocheforêt itse.
Toivoen saavani tietää enemmän painoin kasvoni lähemmäksi aukkoa ja
olin juuri onnistunut erottamaan kaksi olentoa hämyssä — toinen oli
pitkä, hoikka mies levättiin kääriytyneenä, toinen otaksuakseni nainen,
valkoinen puku yllä — kun raju koputus kammioni ovelta sai minut
heittäytymään taaksepäin luukulta ja nopeasti paneutumaan vuoteeseeni.
Koputus uudistui.

»No!» huudahdin minä, kohottautuen kyynäspääni varaan vuoteellani ja
noituen kiusallista keskeytystä. Teki julmasti mieleni nähdä enemmän.
»Mikä nyt? Mikä on hätänä?»

Ullakkoluukku aukeni jalan verran tai enemmänkin. Isäntä pisti päänsä
sisälle.

»Te huusitte, vai mitä?» kysyi hän.

Hän piteli talikynttilän pätkää, joka valaisi puolet huonetta ja hänen
virnistelevät kasvonsa.

»Huusinko — tähän aikaan yöstä, tomppeli?» vastasin suuttuneena. »En
huutanut. Menkää maata!»

Mutta hän seisoi yhä tikkailla typerästi töllistellen.

»Kuulinhan minä teidän huutavan», intti hän.

»Menkää nukkumaan! Olette juovuksissa», vastasin minä ja nousin
istumaan. »En ole huutanut, sen vakuutan.»

»Vai niin, vai ette», vastasi hän verkalleen. »Ja ettekö halua mitään?»

»En mitään — kunhan vain saan olla rauhassa», vastasin kiukkuisena.

»Hm... Hyvää yötä sitten!»

»Hyvää yötä, hyvää yötä!» vastasin minä niin kärsivällisesti kuin voin.
Samassa kuulin tavallista talutettavan hevosen tömistelyä. »Hyvää
yötä!» kertasin innokkaasti, toivoen hänen vetäytyvän pois siksi
ajoissa, että ehtisin tirkistää ulos. »Tahdon nukkua.»

»Hyvä», sanoi hän leveästi irvistäen. »Mutta nyt on vielä varhaista, ja
teillä on hyvää aikaa.»

Viimein hän veti ullakkoluukun kiinni, ja sitten kuulin hänen
hihittävän tikkaita alas mennessään.

Ennen kuin hän oli päässyt ihan alas, olin taas ikkunaluukulla.
Nainen, jonka olin nähnyt, viipyi vielä samassa paikassa, ja hänen
vieressään seisoi mies, joka oli puettu talonpojan asuun ja piteli
lyhtyä. Mutta se mies, jonka olisin mieluimmin nähnyt, ei ollut siellä.
Hän oli mennyt, ja selvää oli, etteivät toiset enää pelänneet minua,
sillä tähystellessäni alas tuli isäntä heidän luokseen, hänkin lyhty
kädessään ja sanoi jotakin naiselle, jolloin tämä katsoi ylös ikkunaani
ja nauroi.

Oli lämmin yö, eikä hänellä ollut mitään päällysnuttua valkoisen
pukunsa yllä. Minä näin hänen solakan, kauniin vartalonsa ja loistavat
silmänsä sekä kauniiden kasvojen lujatahtoiset piirteet, joita
mahdollisesti voisi sanoa liian säännöllisiksi, jos niissä mitään
virhettä oli.

Odotin, kunnes ryhmä hajaantui ja nainen talonpoikaisen miehen
keralla kääntyi majatalon nurkan taakse, häviten näkyvistäni. Sitten
laskeuduin takaisin vuoteelleni, entistä epätietoisempana, miten minun
tulisi menetellä. Oli selvää, että onnistuakseni minun täytyi hankkia
pääsy linnaan, jonka väkenä, mikäli olin kuullut ennen lähtöäni,
oli ainoastaan kaksi tai kolme vanhaa miespalvelijaa ja yhtä monta
palvelijatarta, koskapa madame, linnan rouva, paremmin pitääkseen
salassa miehensä vierailuja vietti ja oli tehnyt tietyksi viettävänsä
hyvin eristettyä elämää. Hänen miehensä vangitseminen kotonaan ei siis
ollut mikään mahdoton tehtävä; täällä sitä vastoin, keskellä kylää,
olisi joukko ratsuväkeäkin helposti voinut hävitä yrityksessä.

Mutta kuinka voisin tunkeutua taloon, jota viekkaat naiset
vartioitsivat ja kaikki varokeinot saarsivat, mitä rakkaus voi keksiä?
Siinä oli kysymys, ja vielä päivän valjetessa mietiskelin sitä ja olin
yhtä kaukana ratkaisusta kuin ennenkin. Huolissani kun olin, tulin
oikein iloiseksi, kun aamu koitti, jotta pääsin nousemaan makuulta.
Ajattelin raikkaan ilman voivan elvyttää kekseliäisyyttäni ja olin
kyllästynyt ummehtuneeseen kojuuni. Hiivin hiljaa alas tikkaita ja
pääsin huomaamattomana livahtamaan läpi alakerran huoneen, jossa monta
henkilöä makasi kuorsaten. Ulko-ovi ei ollut lukossa, ja pian olin
ulkona tiellä.

Oli vielä niin varhaista, että puut kohosivat tummina varjoina
rusottavaa taivasta vasten, mutta seipään päässä oven ulkopuolella
loisti lehväkimppu vihreänä ja tiesin harmaan aamuvalon tulvivan hetken
kuluttua kaikkialle. Se levitti jo kumotustaan tielle, ja seistessäni
nurkalla — mistä näin sekä talon etupuolelle että tallin taholle
— ja hengittäessäni raitista ilmaa, etsien yöllisen matkaanlähdön
jälkiä, huomasin jonkin vaalean esineen maassa. Se oli vain parin
askeleen päässä minusta, ja heti astuin ottamaan sen, toivoen saavani
siepatuksi kirjeen. Mutta se ei ollut kirje, vaan ohut vaaleankeltainen
maustekotelo, jollaista naiset kantavat povellaan, Se oli täytetty
heikosti tuoksuvalla jauheella, ja kylkeen oli E-kirjain ommeltu
valkoisella silkillä; se oli tuollainen pieni ja siro ylellisyysesine,
josta naiset pitävät.

Rouva de Cocheforêt oli kai pudottanut sen yöllä. Kääntelin sitä
käsissäni ja pistin sen sitten hymyillen taskuuni; siitä saattoi olla
joskus minulle jotakin hyötyä. Tuskin olin sen tehnyt ja kääntynyt
katselemaan ylöspäin tietä, kun ovi narisi takanani saranoillaan
tai oikeammin sanoen nahkahihnoillaan, ja samassa seisoi isäntä
ihan takanani, tervehtien minua happamesti. Hänen epäluulonsa
olivat ilmeisesti taas heränneet, sillä siitä hetkestä saakka hän
sovitti niin, että hän verukkeella tai toisella oli seurassani
päivälliseen asti. Hänen sävynsä kävi sitäpaitsi yhä yrmeämmäksi ja
hänen viittauksensa yhä selvemmiksi, jotten voinut enää pitemmälle
tekeytyä ymmärtämättömäksi. Päivällisen aikaan kun hän jo ainakin
kahdennenkymmenennen kerran seurasi minua ulos tielle, hän kävi suoraan
käsiksi asiaan ja kysyi minulta äreästi, enkö jo tahtonut hevostani.

»En», sanoin minä. »Miksi sitä kysytte?»

»Sentähden», vastasi hän ilkeästi hymyillen, »että tämä ei ole
terveellinen paikka vieraille.»

»Vai niin», huomautin minä. »Mutta, katsokaas, minä pidän raja-ilmasta.»

Se oli sopiva vastaus, sillä eilisiltaisiin puheisiini liittyvänä
se tuotti hänelle päänvaivaa vihjaamalla, että minäkin kuuluin
ahdistettuihin ja että minulla oli omat syyni pysytellä Espanjan
rajalla. Ennenkuin hän oli lakannut vaivaamasta aivojansa tällä
pulmalla, keskeytti kylätien uneliaan hiljaisuuden kavioiden kopse,
ja nainen, jonka olin nähnyt yöllä, ratsasti nopeasti esille nurkan
takaa ja pysäytti juoksijansa. Minuun katsahtamatta hän huusi majatalon
isäntää tulemaan luokseen.

Isäntä meni. Hänen käännettyään minulle selkänsä hiivin sieltä pois
ja seuraavassa hetkessä olin erään talon takana suojassa. Kaksi tai
kolme renttumaista olentoa tuijotti minuun, mutta kukaan ei liikahtanut
paikaltaan, ja parin minuutin kuluttua olin kylän ulkopuolella polulla,
joka jatkui metsän läpi ja johti linnaan, jos oikein arvasin. Nähdä se
ja ottaa selko kaikesta, mitä voin saada tietooni sen ympäristöstä,
tuntui minusta nyt olevan tärkeintä, ja niin aioin tehdäkin, vaikka se
yritys panisi minut alttiiksi puukoniskulle.

Mutta en ollut kävellyt pariasataa askelta eteenpäin, kun kuulin
hevosen töminää takanani, ja hädin tuskin ennätin piiloutua
ennenkuin madame ratsasti ohitseni; hän istui ratsailla niin rivakan
viehättävästi kuin aito pohjoisranskatar. Annoin hänen mennä ohi, ja
hänen läsnäolostaan tullen vakuutetuksi siitä, että olin oikealla
tiellä, riensin hänen jälkeensä. Kahden minuutin nopea käynti vei minut
pienelle puusillalle, joka johti joen yli. Astuin sen poikki, ja nyt
metsän harventuessa näin edessäni ensin kauniin ja laajan niityn ja
sen tuolla puolella penkereen. Penkereellä, kolmelta sivulta tiheiden
puistikkojen ympäröimänä, kohosi harmaa rakennus, jonka kulmatornit,
jyrkkä suippokatto ja pyöreät ulokkeet olivat Frans I:n aikana
suosittua tyyliä.

Se oli jokseenkin iso, mutta sillä oli synkkä leima. Tuuhea
punakatajainen pensasaita näkyi suojelevan kävelypaikkaa tai
keilarataa ja peitti itäisen siivekkeen pohjakerran; päärakennuksen
julkipuolen edustalla oli jäykkä ruusutarha metsittyneessäkin tilassaan
säännöllinen muodoltaan. Läntisessä siipirakennuksessa, jonka matalampi
katto ulottui melkein pensaisiin saakka, oli varmaankin talli ja
vilja-aitta.

Seisoin siinä vain hetkisen, mutta panin merkille kaikki, mistä tie
johti päärakennukseen ja mitä ikkunoita voisi käyttää hyökkäystä
tehdessä; sitten käännyin pois ja kiirehdin takaisin. Onneksi en
kohdannut ketään linnan ja kylän välillä ja astuin majataloon mitä
viattomimman näköisenä.

Niin lyhyen tovin kuin olinkin ollut poissa, olivat olosuhteet
sill'aikaa kuitenkin muuttuneet. Ovella seisoi kolme muukalaista —
muhkeita, hyvin aseistettuja miehiä, joiden sävyssä, kun he juttelivat
ja laskivat leikkiä, karskius omituisesti yhtyi sievistelyyn.
Puolikymmentä kuormahevosta oli sidottu kaidepölkkyyn talon edustalle,
ja isännän käytös, joka oli ennen ollut vain karmea ja ärtyinen,
oli tullut levottomaksi, melkeinpä pelokkaaksi. Eräs vieraista, sen
huomasin pian, möi hänelle viiniä; toiset olivat matkustavaisia
kauppiaita, jotka ratsastivat edellisen seurassa, paremmin ollakseen
turvallisia. Kaikki olivat varakkaita miehiä. Tarbesin kunnon
porvareita, eikä viipynyt kauan, ennenkuin arvasin, että isäntäni
pelkäili jotakin sopimatonta sanottavan heidän kuultensa ja etenkin
minun voivan viitata edellisen yön tapahtumiin, joten hän seisoi kuin
hehkuvilla hiilillä sen aikaa kuin he olivat saapuvilla.

Alussa tämä ei herättänyt mielessäni mitään mietteitä. Mutta kun
kaikki istuuduimme illallispöytään, liittyi joukkoomme vielä yksi
henkilö. Ovi aukeni, ja se mies, jonka olin yöllä nähnyt madame de
Cocheforêtin seurassa, astui sisään ja asettui tulen ääreen. Pidin
ihan varmana, että hän oli linnan palvelijoita, ja silmänräpäyksessä
antoi hänen läsnäolonsa minulle nyt aiheen käytännöllisimpään
suunnitelmaan, mitä tähän asti olin voinut keksiä linnaan pääsemiseksi.
Korvani ihan kuumenivat sitä ajatellessani — se tuntui minusta peräti
toivehikkaalta, mutta silti ylen epävarmalta — ja pikaisesti, antamatta
itselleni liiaksi mietinnän aikaa, aloin toteuttaa suunnitelmaani.

Käskin tuoda kaksi tai kolme pulloa parempaa viiniä, tekeydyin
iloisen näköiseksi ja annoin niiden kiertää ympäri pöydän. Kun olimme
juoneet muutaman lasillisen, aloin rupatella, heittäysin politiikkaan
ja asetuin puolustamaan Languedoc-puoluetta ja tyytymättömiä niin
häikäilemättömästi, että majatalon isäntä joutui ihan suunniltaan
varomattomuudestani. Kauppiaat kuuluivat siihen luokkaan, jonka
keskuudessa kardinaali aina oli enimmin suosiossa; he näyttivät ensin
hämmästyneiltä ja sitten raivostuneilta. Mutta silti en antanut
vaientaa itseäni; viittaukset ja uhkaavat katseet eivät minuun
vähääkään tehonneet. Minä kävin yhä rohkeapuheisemmaksi, mitä useampia
lasillisia join Rochellen puolustajien kunniaksi; vieläpä vannoin,
ettei se aika ollut kaukana, jolloin he taas nostaisivat päänsä ja
viimein, kun isäntä ja hänen vaimonsa touhusivat lampun sytyttämisessä,
lähetin pullon kiertämään ja kehoitin kaikkia juomaan maljan.

»Ensimmäisen esitän itse», rähisin heille. »Oikein hienon maljan, joka
soveltuu aatelismiehelle ja eteläranskalaiselle. Alas kardinaali ja
eläkööt kaikki, jotka häntä vihaavat!»

»_Mon Dieu_!» huudahti vieraista muuan ja hypähti vimmoissaan pystyyn
tuoliltaan. »Tätä en voi sietää! Mikä kavaltajien pesäpaikka teidän
talonne onkaan», jatkoi hän kiukustuneena kääntyen isäntään päin, »kun
suvaitsette tuollaista?»

»Joutavia!» vastasin ja istuin rauhallisena paikallani. »Mitä tämä
merkitsee? Ettekö pidä maljastani, hyvä mies?»

»En — enkä teistäkään!» vastasi hän kiivaasti. »Kuka lienettekään!»

»Siinä tapauksessa esitän toisen maljan», vastasin nikotellen. »Se
kenties miellyttää teitä enemmän. Eläköön Orléansin herttua, ja tulkoon
hänestä pian kuningas!»



III luku

»Linna metsässä»


Nämä julkeat sanat hillitsivät noiden kolmen miehen vimman. Hetkisen he
tuijottivat minuun kuin olisivat nähneet aaveen. Sitten viinikauppias
löi nyrkkinsä pöytään.

»Tämä riittää», sanoi hän vilkaisten tovereihinsa. »Tässä ei voi olla
epäilystäkään, minun nähdäkseni. Näin häpeällisestä kavalluksesta
en ole eläissäni kuullut hiiskahdustakaan. Onnittelen rohkeuttanne,
herraseni. Mitä teihin tulee», jatkoi hän uhkaavana, kääntyen isännän
puoleen, »niin tiedän nyt, millaisia vieraita te otatte vastaan.»

Minulla ei ollut aavistustakaan, että viinini houkuttelisi sellaisia
ääniä pilleistä.

Mutta jos hän oli ihmeissään, joutui majatalon isäntä puolestaan
raivoihinsa, kun kuuli noin ankaran nuhteen kohdistuvan itseensä,
ja hän kun ei koskaan tuhlannut sanoja, purki hän suuttumustaan
juuri sillä tavalla kuin olin toivonut ja pani silmänräpäyksessä
toimeen hirveimmän metelin, mitä voi ajatella. Mölyten kuin härkä
hän tarttui pöytään ja keikautti sen päälleni. Vaimo onneksi pelasti
lampun ja pakeni sitä pidellen loukkoon, mistä hän ja linnasta tullut
mies äänettöminä katselivat tappelun kulkua; mutta tinasarkkoja ja
lautasia kieri lattialle, pöydän likistäessä minut tuolini sirpaleiden
sekaan. Kun nyt olin hänen vallassaan — sillä alussa en tehnyt mitään
vastarintaa — alkoi isäntä hosua minua ensimmäisellä esineellä, minkä
käsiinsä sai, ja yrittäessäni puolustautua kirposi hänen kieleltään
joka iskulla haukkumasanoja sellaisia kuin »kulkuri» ja »petollinen
roisto.» Riemastuneina asian käänteestä hyppelivät nuo kolme kauppiasta
nauraen ympärillämme, vuoroin kehoittaen häntä yhä tuimemmaksi, vuoroin
huudellen pilkallisesti minulle: »Siinä saatte Orléansin herttuan
puolesta!» ja: »Mitäs nyt sanot, kavaltaja?»

Sitten kun tätä oli mielestäni kestänyt kyllin kauan — oikeammin
sanoen, kun en enää kyennyt kestämään isännän selkäsaunaa — lennätin
hänet loitommaksi ja nousin jaloilleni; mutta vaikka veri virtasi
kasvoistani, en kuitenkaan vielä vetänyt miekkaani esille. Sensijaan
sieppasin ulottuviltani tuolinjalan käteeni ja tilaisuuden sattuessa
annoin isännälle nasevan iskun korvan alle, niin että hän tuupertui
oman pöytänsä sirpaleiden päälle.

»Kas niin», huusin heilauttaen uutta asettani, »tulkaapas nyt!
Yrittäkääs iskeä yhdenkään kerran, senkin nurkkasaksat, viheliäiset
reppurit! En välitä mädäntyneen viikunan vertaa teistä ja teidän
kaljupäisestä kardinaalistanne!»

Punakka viinikauppias vetäisi heti miekkansa esille.

»Sinä humalainen narri», sanoi hän halveksivasti, »heitä pois se
karttu, tai lävistän sinut kuin leivosen vartaaseen!!»

»Leivonen voit olla itse!» huusin minä ja hoipertelin kuin juovuksissa.
»Ja kukonpoikanen myöskin! Hiiskuhan vielä sanakaan, niin minä...»

Hän teki pari kiivasta hyökkäystä minua vastaan, mutta vilahduksessa
lensi hänen miekkansa toiseen päähän huonetta.

»_Voilà_!» huikkasin huojuen eteenpäin, ikäänkuin voitto olisi johtunut
enemmän onnesta kuin taidosta. »Ja nyt seuraava mies! Käykää päälle,
käykää päälle, te raukkamaiset veijarit!» Juopuneen hurjamielisenä
heitin aseeni heihin, kietaisin käsivarteni lähimmän vyötäisille ja
aloin rynnistellä hänen kanssaan.

Silmänräpäyksessä he kaikki kolme heittäytyivät kimppuuni ja kantoivat
minut kirousten tulvatessa ovelle. Viinikauppias huusi läähättäen
emäntää avaamaan oven, ja seuraavassa hetkessä sinkosin siitä ulos
hyvän matkaa tielle, ainoastaan puukoniskua olin käsikähmässä pelännyt,
mutta siihen vaaraan minun täytyi antautua, ja miehet olivat rehellisiä
ja suopeita, kun luulivat minun olevan päissäni. Siinä makasin nyt
selälläni loassa, korvissani humisi, ja minä kuulin seivästi, kuinka he
jyryten ja koluten telkesivät oven minulta.

Nousin pystyyn, menin ovelle, kolkutin sitä raivoissani, näytelläkseni
osani loppuun, ja huusin heitä laskemaan minut sisälle. Mutta nuo
kolme matkustavaista vain nauroivat minulle; isäntä tuli ikkunaan
verisin kasvoin, heristeli minulle nyrkkiään ja sätti minua kirotuksi
rauhanrikkojaksi.

Kun en päässyt sisälle, menin vähän matkan päässä talosta tapaamalleni
pölkylle istumaan, odottaakseni seurauksia. Revityin vaattein ja
vertavuotavin kasvoin, hatutta päin ja yltympäri loassa, olin melkein
yhtä huonossa kunnossa kuin vastustajanikin. Päällepäätteeksi satoi, ja
vettä noruvat oksat huojuivat pääni päällä. Tuuli kylmästi; minua alkoi
palella, ja tilani tuntui surkealta. Jollei suunnitelmani onnistuisi,
olin suotta menettänyt yösijani ja tehnyt mahdottomaksi kaiken
eteenpäin pääsemisen. Se oli ratkaiseva hetki.

Mutta viimein tapahtui se, mitä olin odottanut. Ovi avautui longalleen,
ja joku astui ulos hyvin hiljaa; sitten suljettiin ovi kiireesti hänen
perässään. Hän seisoi hetkisen odotellen kynnyksellä ja tähysteli
hämärään kuin valmistautuen torjumaan hyökkäystä. Mutta kun hän näki,
ettei kukaan aikonut hänelle mitään pahaa ja että kaikki oli hiljaista,
lähti hän tietä pitkin linnalle päin. Annoin pari minuuttia kulua ja
sitten seurasin häntä.

Minun ei ollut ollenkaan vaikea löytää polkua kylätien päästä,
mutta metsään tullessani oli siellä niin pilkkosen pimeä, että
pian häivyin tolalta, kompastelin puunjuuriin, revin vaatteeni
orjantappurapensaisiin ja raivosin pariinkymmeneen kertaan, ennen kuin
taas pääsin ladulle. Viimein kuitenkin pääsin sillalle ja näin valoa
tuikkivan edessäni. Helppo oli suunnata kulkunsa niityn ja penkereen
yli, mutta kun tulin portille ja kolkutin, olin niin väsynyt ja
näännyksissäni, että tuuperruin kumoon maahan, tarvitsematta ollenkaan
näytellä mitään osaa tai tekeytyä huonompaan kuntoon kuin olin.

Ei kukaan vastannut pitkään aikaan. Pimeässä talossa, joka kohosi
edessäni, vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kuulin sydämeni pamppailun,
kuulin sammakkojen kurnutuksen läheisestä lammikosta, mutta en mitään
muuta ääntä. Hurjana kärsimättömyydestä nousin uudelleen, kolkutin,
potkin saappaan koroilla raudoitettuun oveen ja huusin epätoivoisesti:

»_A moi! A moi!_» Kuulin oven etäällä avautuvan askeleita, kuin olisi
lähestynyt useampiakin henkilöitä. Korotin ääneni ja huusin uudestaan:

»_A moi_!»

»Ken siellä?» kuului ääni.

»Aatelismies — avun tarpeessa», vastasin surkeasti ja haparoin
kädelläni ovea. »Jumalan nimessä avatkaa ja laskekaa minut sisälle.
Olen haavoittunut ja viluun kuoIemaisillani.»

»Mikä toi teidät tänne?» kysyi ääni terävästi. Karskista soinnusta
huolimatta se tuntui naisen ääneltä.

»Taivas tietäköön!» vastasin valittaen. »Minä sitä en voi sanoa.
Majatalossa pideltiin minua pahoin ja heitettiin sitten ulos tielle.
Ryömin sieltä pois ja olen sitten harhaillut tuntikausia metsässä.
Viimein näin täältä valoa.»

Nyt kuulin mutinaa oven takaa, jota vasten painoin korvani. Loppuna
oli, että teljet nostettiin pois. Ovi avattiin puolittain, ja
kirkasta valoa tulvi ulos häikäisemään silmäni. Koetin varjostaa
silmiäni kädelläni ja niin tehdessäni olin kuulevinani surkuttelevan
huudahduksen. Mutta kun tähystin käteni varjosta, näin ainoastaan yhden
henkilön, miehen, joka piteli kynttilää, ja hän oli niin kummallisen ja
hirveän näköinen, että kovista kokemuksista menehdyksissäni kauhistuin
ja hätkähdin taaksepäin.

Hän oli pitkä ja hyvin laiha mies, köyhästi puettu lyhyeen, hänelle
pieneksi käyneeseen nuttuun ja paikattuihin housuihin. Syystä tai
toisesta hän ei kyennyt taivuttamaan niskaansa, ja sentähden hän piti
päätänsä oudon jäykässä asennossa.

Ja tämä pää — milloinkaan eivät ole elävän ihmisen kasvot enemmän
muistuttaneet kuolleen pääkalloa. Hänen otsansa oli sileä ja keltainen,
poskiluut pistivät esiin piukan nahan alta, ja koko alaosa kasvoja oli
kuin rusentunut; suupielet olivat luhistuksissa sisäänpäin, posket
kuopalla, huulet ja leuka ohuet ja lihattomat. Hänellä näytti olevan
vain yksi ilme: jäykkä irvistys.

Siinä seistessäni tätä kamalaa olentoa katsellen hän teki nopean
liikkeen sulkeakseen oven, vielä leveämmin irvistäen. Minulla oli sen
verran malttia, että pistin jalkani väliin, ja ennen kuin hän ehti
suuttua tästä tekosesta, huusi ääni taampaa:

»Etkö häpeä, Clon! Väisty... väisty syrjään kuuletko! Pelkään,
monsieur, että olette haavoittunut?»

Nämä sanat olivat tervetuliaistoivotuksenani tähän taloon ja
lausuttuina tällä hetkellä ja näin tukalissa olosuhteissa, tekivät
minuun pysyväisen vaikutuksen. Ympäri suojan kulki parveke, ja tämä,
huoneen korkeus ja tumma verhotyö näyttivät yhdessä nielevän kaiken
valon. Minä seisoin (siltä tuntui minusta) valtaisen luolan suulla;
kaljupää portinvartija näytti kummitukselta. Ainoastaan ääni, joka
tervehti minua, haihdutti tämän erheen. Käännyin sille taholle, mistä
se tuli, varjostin silmiäni kädelläni ja näin naisolennon, joka
seisoi ovella parvekkeen alla. Hänen vieressään seisoi toinen olento,
nähdäkseni se palvelija, jonka olin nähnyt majatalossa.

Kumarsin äänettömänä. Hampaani kalisivat. Olin menehtymäisilläni
tainnoksiin — se ei ollut mitään teeskentelyä — ja tunsin tuon naisen
äänen kuullessani jonkinlaista pelästystä, jota oli vaikea selittää.

»Muuan palvelijamme on kertonut teistä», jatkoi hän puhettaan pimeässä.
»Olen pahoillani, että teille on sellaista tapahtunut täällä, mutta
olette epäilemättä ollut varomaton.»

»Alistun kaikkeen moitteeseen, madame», vastasin nöyrästi. »Pyydän vain
kattoa pääni päälle yöksi.»

»Se aika ei ole vielä tullut, että me emme voisi antaa ystävillemme
sitä!» vastasi hän ylvään kohteliaasti. »Kun se tapahtuu, monsieur,
olemme itse ilman kotia.»;

Minua värisytti, ja nyt katsoin minne muuanne hyvänsä kuin häneen,
sillä totta puhuen en ollut tarpeeksi ajatellut tätä kohtausta sinne
tullessani tai kuvitellut sen yksityiskohtia, ja kun itse esiinnyin
näyttelijänä siinä, tunsin kehnon osani painavan minut maahan.
Tehtäväni oli alunpitäen ollut minulle vastenmielinen, mutta minulla
ei silloin ollut muuta valintaa, eikä sitä ollut minulla nytkään.
Se valepuku, missä tulin sinne, uupunut tilani ja haavani olivat
onneksi riittävänä naamiona; muutoin olisin heti herättänyt epäluuloa.
Sillä siitä olen ihan varma, että jos milloinkaan on urhoollinen
mies ollut nolo naamaltaan tai jos milloinkaan on Gilde Berault
menettänyt hillintänsä, niin se tapahtui siellä ja silloin — madame
de Cocheforêtin kynnyksellä, hänen tervehdyksensä vielä kaikuessa
korvissani.

Mutta yksi minua kyllä epäili. Portinvartija Clon piti yhä
itsepintaisesti ovea longallaan ja tuijotti minuun vihaisin
irvistyksin, kunnes hänen valtiattarensa jotensakin terävästi käski
hänen hellittää lukon ja ohjata minut huoneeseeni.

»Ja sinä, Louis», jatkoi hän, kääntyen vieressään seisovan mieheen,
»mene sinä pitämään huolta, että tämä herra saa hiukankin mukavuutta.
Olen pahoillani», lisäsi hän minuun päin kääntyen, — ääni oli yhtä
leppoisa kuin äskenkin, ja samalla olin näkevinäni hänen painavan
alas päänsä pimeässä, »että nykyiset olosuhteemme eivät salli meidän
ottaa teitä vastaan arvokkaammalla tavalla, hyvä herra. Mutta ajan
levottomuus... niin, suonette anteeksi sen, mitä puuttuu. Minulla on
kunnia toivottaa teille hyvää yötä.»

»Hyvää yötä, madame», sopersin vapisten. En ollut kyennyt erottamaan
hänen kasvojaan pimeässä oviaukossa, mutta hänen äänensä, hänen
tervehdyksensä, hänen läsnäolonsa vei minulta kaikki voimat. Minä
olin tyrmistynyt ja hämilläni, minulla ei olisi ollut sen vertaa
tarmoa, että olisin voinut potkaista koiraa. Seurasin molempia
palvelijoita eteissuojamasta, panematta merkille, minne menimme; vasta
kun valkoiseksi kalkitussa käytävässä seisahduimme erään oven eteen
ja jouduin siihen käsitykseen, että saattajani eivät olleet oikein
yksimielisiä, aloin tehdä havaintoja.

Huomasin nyt, että toinen heistä, Louis, tahtoi sijoittaa minut siihen
huoneeseen, jonka ovella seisoimme. Mutta portinvartija, jolla oli
avaimet, ei sitä tahtonut. Hän ei hiiskunut sanaakaan, eikä puhunut
toinenkaan, ja se antoi heidän kiistalleen kummallisen ja kammottavan
leiman, mutta edellinen nyökkäili yhtä mittaa käytävän perimmäiseen
päähän päin, ja viimein hän pääsi tahtonsa perille. Louis kohautti
olkapäitään ja astui eteenpäin, luoden minuun syrjäsilmäyksen, ja
ymmärtämättä, mistä he olivat erimielisiä, seurasin heitä äänettömänä.

Tulimme käytävän päähän, ja siihen seisahtui hetkiseksi kummitus, jolla
oli avaimet, ja irvisteli minulle. Sitten hän kääntyi kapeaan käytävään
vasemmalle ja edettyään muutaman askeleen pysähtyi pienen jykevän oven
eteen. Hänen avaimensa kitisi lukossa, mutta hän kiersi voimakkaasti ja
työnsi oven rajusti auki.

Minä astuin sisään ja näin edessäni kehnon, kylmän huoneen, jonka
ikkunoissa oli ristikot. Lattia oli jokseenkin puhdas, mutta mitään
huonekaluja ei ollut. Kun lyhdyn keltainen valo sattui savetuille
seinille, näytti huone vankikopilta. Käännyin molempiin miehiin päin.

»Tämä ei ole erittäin hauska huone», sanoin. »Ja tämä tuntuu myös
kostealta. Eikö teillä ole muuta?»

Louis katseli seuralaistaan epäröiden. Mutta portinvartija pudisti
itsepintaisesti päätänsä.

»Miksei hän sano mitään?» kysyin kärsimättömästi.

»Hän on mykkä», vastasi Louis.

»Mykkä!» huudahdin minä. »Mutta hän kuulee.»

»Korvat hänellä on», vastasi palvelija kuivasti. »Mutta hänellä ei ole
kieltä, monsieur.»

Minua värisytti.

»Kuinka on hän sen menettänyt?» kysyin.

»La Rochellessa. Hän oli vakoojana, ja kuninkaan miehet ottivat hänet
kiinni samana päivänä, kun linnotus antautui. Ne säästivät hänen
henkensä, mutta leikkasivat häneltä kielen.»

»Haa!» äännähdin minä. Olisin tahtonut sanoa enemmän, osoittautuakseni
luonnolliseksi ja huolettomaksi. Mutta portinvartijan silmät polttivat
minua tulena, ja oma kieleni takertui kitalakeen. Hän avasi suunsa ja
osoitti kurkkuaan kamalalla liikkeellä, ja poispäin kääntyen pudistin
päätäni. »Voisitteko antaa minulle vähän makuuvaatteita?» jupisin
nopeasti, jotakin sanoakseni.

»Luonnollisesti, monsieur», vastasi Louis. »Niitä menen heti hakemaan.»
Hän lähti luultavasti arvellen Clonin jäävän luokseni.

Mutta seistyään tovin tuijottamassa meni portinvartijakin tiehensä,
vieden lyhdyn mukanaan, ja siinä nyt seisoin keskellä kosteaa, pimeää
huonetta ja mietin asemaani. Oli selvää, että Clon epäili minua.
Siitä oli todistuksena tämä vankilamainen huone ristikkoikkunoineen,
rakennuksen takaosassa ja siinä siipirakennuksessa, joka oli etäimpänä
tallista. Hän oli ilmeisesti vaarallinen veitikka, jota täytyi varoa.
Olin juuri alkanut kummastella kuinka madame saattoi pitää talossaan
sellaista kummitusta, kun kuulin hänen tulevan takaisin. Hän astui
sisään, näyttäen valoa Louisille, joka kantoi patjaa ja kahta peittoa.

Mykällä oli paitsi lyhtyä vesimaljakko ja riepu kädessään. Hän laski ne
maahan ja kävi sitten ulkoa hakemassa tuolin. Senjälkeen hän ripusti
lyhdyn naulaan, otti vesimaljakon ja rievun ja pyysi minua istuutumaan.

Minulle oli kiusallista antaa hänen koskea itseeni, mutta hän ei
hellittänyt, seisoi vain ylitseni kumartuneena ja viittoi ja irvisteli
ynseän itsepintaisesti. Mieluummin kuin rupesin rettelöön pikku
seikasta, istuuduin vihdoin ja annoin hänen menetellä tahtonsa mukaan.
Hän pesi pääni huolellisesti ja teki tehtävänsä todella hyvin; mutta
minä käsitin hänen ajatuksensa. Hänen ainoana halunaan oli saada
tietää, oliko haava todellinen vai ainoastaan teeskennelty. Ja nyt
aloin yhä enemmän pelätä häntä; ennen kuin hän lähti huoneesta,
uskalsin tuskin kohottaa katsettani lattiasta, ettei hän olisi lukenut
liikoja silmistäni.

Vielä yksinkin jäätyäni tunsin itseni alakuloiseksi, sillä tämä oli
ikävä juttu ja huonosti alkanut. Nyt olin kylläkin linnassa, mutta
minua ahdistivat madamen vilpitön ääni ja mykän miehen silmät, joissa
kuvastui pelkkää uhkausta ja epäluuloa. Kun sitten nousin ja koettelin
ovea, huomasin sen olevan lukossa. Huoneessa oli kostea ja ummehtunut
ilma kuin kellarissa. En voinut nähdä läpi rautaristikkoisen ikkunan,
mutta kuulin oksien aavemaisesti rapisevan sitä vasten ja arvasin, että
se oli sillä puolella, missä puut kasvoivat ihan seinustalla, ja että
aurinko ei päivälläkään päässyt sinne tunkeutumaan.

Nukahdin vihdoin, väsynyt ja menehdyksissäni kun olin. Herätessäni
täytti huoneen harmaa päivänkoi, ovi oli auki ja Louis odotti
häpeilevin kasvoin vuoteeni vieressä, kädessään pikarillinen viiniä,
vähän leipää ja hedelmiä tarjottimella.

»Tahtooko monsieur olla hyvä ja nousta?» kysyi hän. »Kello on
kahdeksan.»

»Mielelläni», vastasin jurosti, »koska ovi on nyt avattu.»

Hän punastui, »Se tapahtui epähuomiossa», änkytti hän. »Clon on
tottunut sulkemaan kaikki ovet, ja hän teki sen mietteissään, unohtaen
ketään olevan...»

»Sisäpuolella», huomautin kuivasti.

»Aivan.»

»Vai niin? Mutta luullakseni ei tämä hajamielisyys olisi madame de
Cocheforêtin mieleen, jos hän kuulisi siitä puhuttavan?»

»Jos monsieur olisi hyvä eikä...»

»... mainitsisi sitä, ystäväiseni?» vastasin ja katsoin häneen
merkitsevästi, noustessani makuulta. »En. Mutta niin ei saa
toistamiseen sattua.»

Huomasin, ettei tämä mies ollut Clonin kaltainen. Hänellä oli
aatelispalvelijan vaisto, ja kun hän ei ollut enää pimeän ja pelon
vallassa, häpesi hän käytöstään. Auttaessaan pukuni järjestämisessä hän
katseli huonetta tyytymättömästi ja sanoi, että parhaista huoneista oli
huonekalut lähetetty pois.

»Herra de Cocheforêt on ulkomailla, luullakseni?» sanoin hänen
pukiessaan ylleni.

»Ja sinne hän kai jääkin», vastasi mies huolettomasti ja olkapäitään
kohauttaen. »Monsieur on epäilemättä kuullut, että hänellä on huolia.
Sillaikaa on talo synkkänä, ja monsieurin täytyy suoda paljon anteeksi,
jos viipyy täällä. Madame elää sulkeutuneena, tiet ovat huonossa
kunnossa, ja vieraita käy harvoin.»

»Kun leijona sairasti, hylkäsivät shakaalit hänet.»

Louis nyökkäsi. »Se on totta», sanoi hän teeskentelemättömästi. Minä
huomasin, ettei hän laisinkaan kerskunut omasta puolestaan, ja tein
sen johtopäätöksen, että hän oli uskollinen palvelija, ja sellaisista
minä pidän. Tein hänelle muutamia varovaisia kysymyksiä ja sain
tietää, että hän, Clon ja muuan vanhempi mies, joka asui tallin
ylisillä, olivat ainoina miehisinä palvelijoina jäljellä suuresta
henkilökunnasta. Madame, hänen kälynsä ja kolme palvelijatarta olivat
linnan naisväestönä.

Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain asuni kuntoon, niin että kello
varmaan jo läheni kymmentä, kun läksin pienestä ikävästä huoneestani.
Tapasin Louisin odottamassa, ja hän sanoi minulle, että madame de
Cocheforêt ja mademoiselle olivat ruusutarhassa ja halusivat tavata
minua. Minä nyökkäsin, ja hän osoitti minulle tietä useiden hämärien
käytävien läpi saliin, jonka avoimesta ovesta auringonsäteet iloisesti
tulvivat sisään yli lattian. Minä menin ulos aamuilman virkistämänä ja
elpyneenä äkillisestä siirtymisestäni miellyttävämpään ympäristöön.

Molemmat naiset kävelivät edestakaisin leveällä tiellä, joka jakoi
puutarhan keskeltä kahtia. Rikkaruoho rehoitti maassa jalkaini
alla, tietä reunustavat ruusupensaat pistivät siellä täällä oksansa
vallattomasti vapauteen, taustana oleva tumma punakataja-pensasaita
oli täynnä liikanaisia vesoja, ja näytti suuresti kaipaavan oksimista.
Mutta silloin en nähnyt mitään tästä kaikesta. Molempien naisten
sulous, jalo kasvojen ilme ja ylväs ryhti, kun he tulivat verkalleen
minua vastaan — he olivat näissä kohden yhtäläiset, niin erilaisia
kuin muutoin olivatkin — eivät suoneet minulle ollenkaan aikaa panna
merkille pikku seikkoja.

Mademoiselle oli melkein päätänsä lyhyempi kuin hänen kälynsä ja näytti
linnan kookkaan valtiattaren rinnalla lapselta; muuten hänellä oli
hyvin kauniit kasvot ja raikas ihonväri. Lähestyessään hän tarkkasi
minua surullisen näköisenä, kun taas madamen huulilla oli vakava hymy.

Minä kumarsin syvään. He vastasivat tervehdykseeni.

»Tämä on sisareni», sanoi madame de Cocheforêt alentuvasti.
»Suvaitsetteko sanoa minulle nimenne, monsieur?»

»Olen herra de Barthe, aatelismies Normandiesta», vastasin
viivyttelemättä. Noudattaen äkillistä mielijohdetta ilmoitin äitini
nimen, sillä omani olisi voinut olla tunnettu.

Madamen kasvot saivat miettivän ilmeen. »Sitä nimeä minä en
varmastikaan tunne», sanoi hän ajatuksissaan. Hän epäilemättä
muistutteli mieleensä kaikkia nimiä, joista oli miehensä vehkeilyissä
tullut kuulleeksi.

»Se on ikävää minulle, madame», sanoin nöyrästi. »Joka tapauksessa aion
torua teitä», jatkoi hän ja silmäili minua yhä hieman terävästi. »Minua
ilahduttaa, ettei seikkailustanne ole johtunut teille mitään kovia
seurauksia — muille siitä ehkä on tullut. Ja sitä olisi teidän pitänyt
muistaa, hyvä herra.»

»En usko tuottaneeni sille miehelle mitään pahaa vahinkoa», sopersin.

»En tarkoita sitä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Te tiedätte tai
teidän pitäisi tietää, että me olemme epäsuosiossa, että hallitus
jo katselee meitä kieroon ja että vähäpätöinenkin aihe voisi saada
heidät miehittämään kylän ja kukaties ottamaan meiltä senkin vähän,
mitä meille sodan jälkeen on jäänyt. Teidän olisi pitänyt tietää tämä
ja ottaa se huomioon», jatkoi hän. »Nyt sitävastoin — en sano, että
te olette kerskuri, herra de Barthe. Mutta tässä tapauksessa tunnutte
esiintyneen sellaisena.»

»Madame, en todellakaan tullut ajatelleeksi...» änkytin.

»Ajattelemattomuus tuottaa paljon pahaa», vastasi hän hymyillen. »Olen
nyt sanonut mitä ajattelen, ja me luotamme siilien, että te olette
varovaisempi niin kauan kuin viivytte luonamme. Emme muuten tiedä,
monsieur», pitkitti hän ystävällisesti ja kohotti kätensä estääkseen
minua mitään sanomasta, »miksi olette täällä tai mitä suunnitelmia
teillä on. Emmekä tahdokaan mitään tietää. Se riittää, että te olette
puoluelaisiamme. Kotimme on teidän, niin kauan kuin haluatte sitä
hyväksenne käyttää. Ja me voimme palvella teitä jollakin tavoin, niin
teemme sen mielellämme.»

»Madame!» huudahdin, mutta vaikenin enkä voinut sanoa enempää. Käännyin
pois ja olin olevinani kiitollisuuden järkyttämä.

»En tapaa sanoja... kiittääkseni teitä!» mutisin sitten. »Olen hiukan
huonovointinen tänään... minä... anteeksi.»

»Me jätämme teidät hetkeksi», sanoi mademoiselle de Cocheforêt
ystävällisen osaaottavasti. »Ilma virkistää teitä. Louis kyllä kutsuu
teidät, kun käymme päivällispöytään, herra de Barthe. Tule Elise!»

Kumarsin syvään, kätkeäkseni kasvoni, ja he taivuttivat viehkeästi
päätänsä, lähemmin katselematta minua, kun astuivat ohitseni taloon
päin. Katselin noiden viehättävien vaaleapukuisten olentojen jälkeen,
kunnes he hävisivät ovesta sisälle, ja sitten menin rauhalliseen
soppeen, missä pensaat kasvoivat korkeimpina ja punakataja-aita levitti
varjojaan, ja jäin sinne miettimään.

Voi, hyvä Jumala, ne olivat kummallisia ajatuksia. Jos tammi voi
ajatella sillä hetkellä, kuu myrsky kiskaisee sen juuriltaan, tai
pahkurainen orjantappurapensas, kun maanvieremä sinkoaa sen alas
rinteeltään, on niillä kenties sellaisia mietteitä. Tuijotin lehviin,
kuihtuvin kukkasiin, pensasaidan pimentoihin, tuijotin koneellisesti,
velttona ihmetellen. Missä tarkoituksessa olinkaan täällä? Mikä olikaan
se tehtävä, jota olin tänne tullut suorittamaan? Ja ennen kaikkea —
hyvä Jumala, kuinka voisin siten käyttäytyä näitä avuttomia naisia
vastaan, jotka uskoivat minua, luottivat minuun, avasivat kotinsa
minulle? Clon ei ollut säikyttänyt minua eikä vihamielisen kylän autius
eikä koko seudun yksinäisyys, missä pelätty kardinaali tuntui olevan
pelkkä nimi, missä kuninkaan käskyt kulkivat hitaasti ja kaikkialla
muualla tukahdutettu kapina kyti vielä tuhan alla. Mutta madamen puhdas
luottamus ja nuoremman naisen lempeys — kuinka voisin asettua niitä
vastaan?

Silloin kirosin kardinaalia ja olisin suonut, ettei hän milloinkaan
olisi lähtenyt Luchonista. Kirosin sitä typerää englantilaista, joka
oli tuottanut minulle tämän kohtalon, kirosin menneiden vuosien
ylellisyyttä tai puutteita, Marais-korttelia ja Zatonin majataloa,
jossa olin elänyt kuin sika, ja...

Joku kosketti käsivarttani. Käännyin katsomaan. Se oli Clon. Kuinka hän
oli tullut niin hiljaa, kuinka kauan hän oli seisonut takanani, sitä
en voinut arvata. Mutta hänen silmänsä kiiluvat uhkamielisinä syvissä
kuopissaan, ja hän nauroi lihattomilla huulillaan, ja minä vihasin
häntä. Päivänvalossa hän muistutti vielä enemmän pääkalloa. Luulin
lukevani hänen kasvoistaan, että hän tunsi salaisuuteni, ja jouduin
raivoihini hänet nähdessäni.

»Mitä nyt?» ärjäisin kiroten. »Älkää koskeko minuun
kuolleenkourallanne!» Hän kumarsi pilkallisen kohteliaasti ja osoitti
linnaa kohti.

»Onko pöytä katettu?» kysyin kärsimättömästi ja nielin suuttumukseni.
»Sitäkö tarkoitatte, ihminen?»

Hän nyökkäsi.

»Hyvä», vastasin. »Minä kyllä löydän tien. Menkää!»

Hän vetäytyi takaisin, ja minä astelin auringon hohtaessa ja kukkien
tuoksuessa eteenpäin pitkin ruohottuneita teitä sille ovelle, josta
olin tullut ulos. Kävelin joutuisasti, mutta hänen varjonsa pysyi
vieressäni ja hääti pois ne kummalliset ajatukset, joihin olin
antautunut. Hitaasti, mutta varmasti muuttui mielialani aivan toiseksi.
Oikeastaan tämä oli vain pieni ja mitätön paikka, ja ne ihmiset,
jotka elivät täällä. Minä kohautin olkapäitäni. Ranska, valta, huvi,
elämä, kaikki, mikä oli voittamisen ja omistuksen arvoista, oli tuolla
suuressa kaupungissa. Poikamainen haaveksija saattoi syöksyä turmioon
täällä kuvitelman takia, mutta ei ikinä maailmanmies. Kun astuin
huoneeseen, jossa molemmat naiset odottivat minua, olin jo taas melkein
kaltaiseni. Ja sattumalta lausuttu sana täydensi nyt muutoksen.

»Clon kykeni siis saamaan tarkoituksensa tajutuksi?» virkkoi nuorempi
nainen ystävällisesti, kun asetuin paikalleni..

»Kyllä, mademoiselle», vastasin. Huomasin heidän hymyilevän toisilleen
ja jatkoin: »Hän on outo ilmiö. Minua ihmetyttää, että voitte sietää
häntä läheisyydessänne.»

»Mies-parka! Tunnetteko hänen tarinansa?» kysyi madame.

»Olen kuullut jotakin», vastasin. »Louis on kertonut minulle...»

»Niin, toisinaan minua värisyttää, kun näen hänet», sanoi madame
ääntänsä alentaen. »Hän on kärsinyt niin hirveästi — ja meidän
tähtemme. Mutta soisin, että se olisi tapahtunut toisenlaisissa
olosuhteissa. Vakoojat ovat välttämättömiä, mutta niiden kanssa
ei mielellään ole tekemisissä. Kaikki, mikä vähänkin vivahtaa
kavallukseen, on niin kauheata.»

»Pian, Louis!» huudahti mademoiselle. »Hiukan konjakkia, jos sitä on.
Pelkään, että te... olette vielä pahoinvointinen, monsieur.»

»Ei, kiitos», mutisin käheästi ja yritin väkisinkin malttaa mieleni.
»Olen ihan terve. Se oli... vanha haava, joka minua toisinaan vaivaa.»



IV luku

Madame ja mademoiselle


Vilpittömästi puhuen ei minulle vanha haava tehnyt kipeää, vaan
madamen sanat, jotka täydensivät, mitä Clonin äkillinen ilmestyminen
puutarhassa oli aloittanut, ja ne edistivät melkoisesti paatumistani
ja entiselleni pääsemistä. Minä näin katkeruudekseni — minkä kenties
olin hetkiseksi unohtanut — kuinka leveä se juopa oli, joka erotti
minut noista naisista, kuinka mahdotonta oli, että me voisimme pitkää
aikaa ajatella samalla tavalla, kuinka kaukana me olimme toisistamme
mielipiteittemme, kokemustemme ja tarkoitusperiemme puolesta. Ja kun
mielessäni tein tai kuvittelin tekeväni pilaa heidän korkealentoisista
tunteistaan, en vähemmin nauranut sitä typeryyttä, joka oli viehättänyt
minut hetkeksikään uneksimaan, että vielä tällä iälläni voisin
kääntyä — kääntyä ja panna kaikki peliin mielijohteen, tunteellisten
arkailujen, yksinäisen hetken kuvittelujen tähden.

Vähitellen, aterian jatkuessa, Louisin astellessa edestakaisin
yli kiilloitetun lattian, kesän viimeisten hyönteisten suristessa
uneliaina ulkona ja molempien viehkeiden kasvojen yhäti myhäillessä
minulle hämystä — sillä naiset istuivat selin oveen — aloin kuitenkin
taas uneksia. Vaivuin jälleen hupsuihin kuvitelmiin, jotka olivat
puolittain nautintoa, puolittain kärsimystä. Pelihuoneen hurjat
kohtaukset, Zatonin majatalon melu tuntuivat minusta etäisiltä. Vielä
miekkailusalin voitotkin kävivät mitättömiksi ja huonoiksi. Ajattelin
elämää aivan erillisenä kaikesta tuollaisesta. Tein vertailuja ja
kummeksuin, minkätähden lopultakaan punainen kaapu merkitsisi paljoa
enempää kuin arkimekko ja yhden päivän kuuluisuus enempää kuin rauha ja
turvallisuus.

Elämä Cocheforêtissa oli ainiaan samansuuntaista kun tuona
päivällishetkenä. Joka päivä, voin melkein sanoa jokainen ateriain
väli, herätti saman aatossarjan. Clon saapuvilla ollessa tai madamen
tietämättään lausuessa jonkun julman sanan muistuttamaan minulle, mikä
juopa oli välillämme, olin kyllä oma itseni. Mutta muutoin huokui
mieleeni kummaa vienoutta tämä rauhallinen ja tuttavallinen elämä,
jonka tekivät mahdolliseksi ainoastaan paikan syrjäinen asema ja ne
omituiset olosuhteet, joissa nämä naiset elivät. Metsien yksinäisyys,
jotka ympäröivät taloa ja ainoastaan siellä täällä päästivät näkyviin
kaukaisen vilahduksen lumipeitteisistä huipuista, — kaiken sen puute,
mikä oli voinut olla yhdyssiteenä minun ja entisen elämäni välillä,
niin että se toisinaan tuntui minusta unelta, — se pitkä taival,
joka erotti meidät suuresta maailmasta, — kaikki tämä oli omiaan
heikentämään tahdonlujuuttani ja horjuttamaan niitä päämääriä, joiden
tähden olin tänne tullut.

Mutta neljäntenä päivänä tuloni jälkeen tapahtui jotakin mikä
rikkoi lumouksen. Satuin saapumaan myöhään päivälliselle ja astuin
ruokailuhuoneeseen nopeasti, ilman mitään muodollsuuksia, luullen
tapaavani madamen ja hänen sisarensa jo pöydässä. Sensijaan havaitsin
heidän seisovan avoimen oven vieressä puhelemassa puolikovaa ja
kuohuksissaan; Clon ja Louis seisoivat heidän lähellään katseet maahan
luotuina ja tyrmistynein kasvoin.

Tämän kaiken ehdin nähdä, mutta sitten sai minun tuloni aikaan
äkillisen muutoksen, Clon ja Louis asettuivat kiireesti paikoilleen;
madame ja hänen sisarensa istuutuivat pöytään, ja kaikki ponnistivat
saadakseen näyttämään siltä kuin ei olisi mitään erityistä ollut
tekeillä. Mutta mademoisellen kasvot olivat kalpeat, hänen kätensä
vapisivat, ja vaikka madame suuremman hillitsemiskykynsä avulla
suoriutui paremmin, näin kuitenkin, ettei hänkään ollut entisellään.
Pari kertaa hän puhutteli Louisia ankarasti tai sitten vaipui synkkiin
mietteisiin, ja kun hän luuli, etten nähnyt häntä, ilmaisivat hänen
kasvonsa ahdistavaa rauhattomuutta.

Kummastelin, mitä tämä kaikki merkitsi, ja tulin vielä enemmän
ihmeisiini, kun he molemmat aterian jälkeen kävelivät Clonin kanssa
kokonaisen tunnin puutarhassa. Mademoiselle tuli yksinään sisälle
tästä keskustelusta, ja minä olin varma, että hän oli itkenyt. Madame
ja synkeä portinvartija viipyivät ulkona vielä tuokion, sitten tuli
madamekin sisälle ja hävisi.

Clon ei tullut hänen kanssaan, ja kun viittä minuuttia myöhemmin
pistäysin puutarhaan, oli Louiskin kadonnut. Talo näytti olevan
tyhjillään, lukuunottamatta kahta palvelijatarta, jotka istuivat
yläkerran ikkunan ääressä ompelemassa. Ei ainoakaan ääni häirinnyt
ehtoopäivän hiljaisuutta sisällä tai ulkona, ja kuitenkin tunsin
mielessäni, että tässä hiljaisuudessa tapahtui enemmän kuin päältäpäin
näytti. Aloin tulla uteliaaksi ja epäluuloiseksi; hiivin ulos
tallitietä pitkin, livahdin metsänreunaa myöten linnan taitse ja
saavuin joltisenkin työläästi sillalle, joka johti joen yli ja kylään.

Siellä käännyin ympäri ja silmäilin taloa. Sitten siirryin hiukan
sivulle pensastoon ja seisoin siinä katsellen ikkunoihin ja jännittäen
ajatuksiani arvoituksen ratkaisuun, ei ollut todennäköistä, että
herra de Cocheforêt uudistaisi käyntinsä näin pian, ja sitäpaitsi oli
molempien naisten mielenliikutus ilmaissut vain levottomuutta ja surua;
siinä ei ollenkaan heijastunut sitä tyytyväisyyttä, jota sellaisen
kohtauksen täytyi varkainkin siepattuna ilona ehdottomasti herättää.
Luovuin sentähden ensimmäisestä ajatuksestani, että hän oli odottamatta
tullut takaisin, ja koetin keksiä muuta ratkaisua.

Mutta sellaista ei ottanut ilmestyäkseen. Ikkunat pysyivät pimeinä
kuten ennenkin, ketään ei näkynyt ulkona pengermällä, puutarha oli
autio ja eloton. Minun poistumiseni ei ollut, kuten olin melkein
odottanut, saattanut salaisuutta ilmi.

Kuitenkin pitkitin vaanimistani, toisinaan noituen omaa alhaisuuttani,
mutta hetken jännitys auttoi minua voittamaan sen tunteen. Päätin nyt
lähteä kylään katsomaan, oliko siellä mitään tekeillä. Olin kerran
käynyt majatalossa, ja minut oli siellä otettu vastaan puolittain
jurosti, puolittain kohteliaasti, kuten henkilö, jolla oli pääsy
ylhäiseen perheeseen, joten hänelle oli annettava arvoa. Ei voinut
näyttää kummalliselta, jos poikkesin sinne jälleen, ja hetkisen
mietittyäni ohjasin kulkuni pitkin polkua.

Metsän läpi mennessään se jäi niin syvään varjoon, että aurinko
ainoastaan paikka paikoin loi sille täpliä. Silloin tällöin kapusi
orava ympäri puunrunkoa tai viiletti yli kuivan lehvistön. Villisika
röhki ja penkoi etäämpänä metsässä. Mutta paikka oli hyvin rauhallinen,
enkä käsitä, kuinka siellä osuin yllättämään Clonin, hänen ensin
keksimättä minua.

Hän käveli pitkin polkua edelläni, silmät maahan tähdättyinä; hän eteni
niin verkalleen ja laiha vartalo niin kumarassa, että olisin voinut
luulla hänet sairaaksi, ellen olisi nähnyt hänen päänsä säännöllistä
liikuntaa oikealta vasemmalle ja huomannut kuinka rivakasti hän tuon
tuostakin sohaisi sivulle multakokkareen tai kuivan lehväkimpun.
Toisinaan hän kohottausi suoraksi ja katseli epäluuloisesti
ympärilleen, mutta nyt olin hiipinyt puunrungon taakse näkymättömiin;
ja hetken kuluttua hän rupesi uudestaan askarrukseensa, köyristäysi
jos mahdollista vielä syvempään kuin ennen ja tarkasteli maata mitä
tyystimmin.

Nyt olin joutunut siihen päätelmään, että hän etsi jonkun jälkiä.
Mutta kenen? Siitä minulla ei voinut olla aavistustakaan. Tiesin vain,
että salaisuus kävi yhä käsittämättömämmäksi, ja aloin tuntea aseman
jännittäväksi. Jos asia ei ollenkaan koskenut Cocheforêtia, niin ei
minullakaan luonnollisesti ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta
vaikka tuntui uskomattomalta, että hän niin pian olisi tullut takaisin,
saattoi hän kuitenkin olla jotenkuten osallisena tässä. Sitäpaitsi
tunsin helposti käsitettävää uteliaisuutta. Kun Clon vihdoin joudutti
askeleitaan ja läksi kylää kohti, omaksuin minä vuorostani hänen
toimensa. Muistuttelin mieleeni kaikkia niitä ohjeita, joita olin
kuullut neuvottavan tuollaisesta jälkien etsinnästä, ja terävin katsein
tarkastelin pienimpiäkin kuoppia ja maahan tallattuja lehtiä. Mutta
turhaan. En päässyt mihinkään lopputulokseen ja viimein suoristausin
selkä kivistelevänä ja mitään saavuttamatta.

En sitten mennyt kylään, vaan käännyin takaisin linnaan, missä tapasin
madamen kävelemässä edestakaisin puutarhassa. Hän katsahti kiihkeästi
minuun päin, kuullessaan askeleeni. Olisinpa suuresti erehtynyt,
ellei hän tuntenut itseään pettyneeksi ja odottanut jotakuta muuta
tulevaksi. Hän salasi kuitenkin taitavasti nolostuksensa ja otti minut
vastaa muutamin luontevin sanoin, mutta hän kääntyi useankin kerran
taloon päin meidän puhellessamme ja tuntui koko ajan olevan rauhaton
ja varuillaan. Niinpä en kummastunut, kun Clon sitten ilmestyi ovelle
ja hän heti jätti minut mennäkseen palvelijan luokse. Tulin vain
yhä varmemmaksi siitä, että jotakin kummallista oli tekeillä. Mitä
se oli ja koskiko se ollenkaan herra de Cocheforêta, sitä en voinut
sanoa. Mutta jotakin merkillistä oli tapahtumassa, ja minä kävin sitä
uteliaammaksi, mitä kauemmin seisoin yksinäni.

Madame tuli nyt takaisin ja näytti miettiväiseltä ja hiukan
alakuloiselta.

»Se oli Clon, eikö niin?» sanoin, tutkivasti vilkaisten hänen
kasvoihinsa.

»Niin oli», vastasi hän. Hän puhui hajamieliseen tapaan eikä katsonut
minuun.

»Miten hän puhuu teille?» kysyin hiukan ivallisesti.

Sävyni herätti hänen huomionsa, kuten olin arvellut.

»Merkeillä», sanoi hän.

»Eikö hän... eikö hän ole hiukan höperö?» kysyin edelleen. Tahdoin
houkutella hänet puhumaan ja unohtamaan itsensä.

Hän loi minuun äkkiä läpitunkevan silmäyksen ja katsoi sitten alas.

»Te ette pidä hänestä?» sanoi hän hiukan uhkamielisesti »Olen huomannut
sen, monsieur.»

»Enpä luule, että hänkään pitää minusta», vastasin kuivasti.

»Hän on vähemmän luottavainen kuin me», selitti madame
yksinkertaisesti. »Ja sehän on aivan luonnollista. Hän on nähnyt
enemmän maailmaa.»

Tämä sai minut hetkeksi vaikenemaan, mutta hän ei näyttänyt huomaavan
sitä.

»Minä hain häntä vähän aikaa sitte, mutta en tavannut», sanoin hetken
vaitiolon jälkeen.

»Hän on käynyt kylässä», vastasi madame.

Olisin mielelläni jatkanut asiaa pitemmälle, mutta vaikka hän ei
näyttänyt epäilevän minua, en kuitenkaan uskaltanut antautua siihen
vaaraan. Koetin sensijaan johtaa häntä toiselle tolalle.

»Neiti de Cocheforêt ei nähtävästi jaksa oikein hyvin tänään?»
huomautin.

»Eikö?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Niin, nyt kun te sanotte sen,
en minäkään luule hänen olevan oikein voimissaan. Hän on usein levoton
jonkun tähden, josta me pidämme.»

Viimeiset sanat hän virkkoi hiukan epäröiden ja vilkaisi sen
sanottuansa minuun. Me istuimme nyt kivipenkillä talon seinustalla, ja
onneksi leikittelin köynnöskasvin oksalla, joka riippui syvälle alas,
niin että hän näki kasvoni ainoastaan syrjästä. Sillä siitä olen varma,
että ne muuttuivat. Mutta ääntäni pystyin paremmin hallitsemaan ja
kiirehdin vastaamaan: »Niin, sen voin arvata», niin viattomaan tapaan
kuin mahdollista.

»Mieheni on Bosostissa Espanjassa. Tiedätte kai sen?» virkahti hän
hiukan terävästi. Ja hän katsoi minua taasen suoraan kasvoihin.

»Kyllä», vastasin minä ja vapisin.

»Olette kai myös kuullut, että hän... että hän toisinaan tulee yli
rajan?» jatkoi hän matalalla äänellä, mutta sen sävy oli omituinen.
»Tai jollette ole kuullut sitä, niin arvaatte sen?»

Nyt jouduin kovin hämilleni, ja poskeni kuumenivat. Epätietoisena,
minkä verran tietävinäni minun piti esiintyä, turvausin
kohteliaisuuteen.

»Minua kummastuttaisi, ellei hän sitä tekisi», vastasin kumartaen, »kun
hänellä on niin lähellä peräti houkutteleva aihe tännetuloon, madame.»

Hän henkäisi pitkän, väräjävän huokauksen, luultavasti ajatellessaan
puolisonsa vaaroja ja nojautui seinää vasten. Hän ei puhunut enempää,
mutta minä kuulin hänen huokaavan vielä kerran. Sitten hän nousi.

»Ehtoopäivät ovat alkaneet käydä kylmiksi», virkkoi hän. »Minä lähden
sisälle kuulemaan, kuinka mademoiselle jaksaa. Toisinaan hän ei tule
illalliselle. Jos hän ei voi tulla tänä iltana, niin teidän pitänee
suoda minullekin poissaoloni anteeksi, herra de Barthe.»

Minä vastasin, kuten sopivaisuus vaati, ja näin hänen menevän
sisälle, ja kaiken aikaa kirosin tehtävääni ja sitä halpamaista
kehnoa uteliaisuutta, jonka se oli minussa herättänyt voimakkaammaksi
kuin ennen. Voi noita naisia, silloin melkein vihasin heitä heidän
suoruutensa vuoksi, heidän mielettömän herkkäuskoisuutensa ja
yksinkertaisen luottamuksensa tähden, joka teki heistä niin helpon
saaliin.

_Nom de Dieu!_ Mitä hän tarkoitti kertoessaan minulle kaiken tämän?
Kohdellessaan minua sillä tavoin, tehdessään minut sellaisella
menettelyllä aseettomaksi hän käytti etujansa liiallisesti hyväkseen.
Se antoi alhaisen, halveksittavan leiman sille tehtävälle, jonka olin
ottanut suorittaakseni.

Tämä oli joka tapauksessa kovin kummallista! Mitä saattoikaan herra de
Cocheforêt tarkoittaa tulemalla takaisin näin pian, jos hän todella oli
täällä? Ja toiselta puolen, jollei hänen odottamaton paluunsa ollut
taloa mullistanut, niin mikä sitten olikaan salaisuutena? Kenen jälkiä
Clon oli seurannut? Ja mikä oli syynä madamen levottomuuteen? Pian
voitti uteliaisuus minut uudelleen, ja kun naiset eivät näyttäytyneet
illallispöydässä, oli minulla hyvä tilaisuus antaa aivojeni askarrella,
ja tunnin kuluessa ehdin ajatella monen monituisia ratkaisuja
salaisuuteen. Mutta mikään niistä ei oikein sopinut, mikään ei
selittänyt asiaa uskottavasti.

Väärä hälytys tuotti minulle sinä iltana vielä lisää päänvaivaa. Noin
tunnin verran illallisen jälkeen istuin samalla penkillä puutarhassa —
minulla oli viitta ylläni ja istuin tupakoimassa — kun madame tuli ulos
kuin haamu, näkemättä minua, ja hiipi pimeässä talliin päin. Epäröitsin
hetkisen ja sitten seurasin häntä. Hän käveli pitkin tietä Ja kääntyi
tallin taakse, enkä vielä nähnyt mitään outoa hänen käytöksessään;
mutta sitten ehdittyään vasemman siipirakennuksen taakse hän meni
polkua myöten pensaikon läpi takaisin talon itäpuolelle ja tuli siten
uudestaan puutarhaan. Senjälkeen hän astui käytävää ylöspäin, meni
sisälle salin ovesta ja hävisi, kierrettyään talon ympäri kertaakaan
seisahtamatta tai sivulleen vilkaisematta! Myönnän olleeni kovin
ihmeissäni. Istuuduin taas penkille, josta olin lähtenyt, ja huomasin
päässeeni kerrassaan niukkaan tulokseen. Olin varma siitä, ettei hän
ollut vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Yhtä varma olin siitä,
ettei hän ollut havainnut minun seuranneen häntä. Minkätähden hän oli
sitten tehnyt tämän kummallisen kävelyn, yksin ilman suojelijaa, tuntia
jälkeen pimeän tulon? Ei yksikään koira ollut haukkunut, ei ainoatakaan
ihmisolentoa ollut näkynyt; hän ei ollut edes pysähtynyt kuuntelemaan
kuin odottaen tapaavansa jonkun. Tosiaan en voinut käsittää tätä. Enkä
päässyt lähemmäksi ratkaisua, vaikka makasin valveilla kokonaisen
tunnin pitempään kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä ei kumpainenkaan nainen tullut alakertaan
päivälliselle, ja sitten kuulin, että mademoiselle ei voinut oikein
hyvin. Yksinäisen aterian jälkeen — nyt kaipasin heitä enemmän
kuin olisin luullut — lähdin sentähden mielipaikalleni ja vaivuin
mietteisiini.

Päivä oli kaunis ja puutarha miellyttävä. Siinä istuessani ja
katsellessani vanhanaikaisia ruoholavoja, hengittäessäni entisten
aikojen tuoksua ilmassa ja tummien puurivien rajoittaessa näköalaa
kummaltakin puolen, olisin voinut uskoa, etten ollut viipynyt poissa
Pariisista kolmea viikkoa, vaan kolme kuukautta. Hiljaisuus verhosi
minut, joka taholta. Olisin voinut kuvitella, etten milloinkaan ollut
rakastanut mitään muuta. Metsäkyyhkyset kuhertelivat hiljaisuudessa;
silloin tällöin kuului närhin kimakka ääni. Kello saattoi olla yhden
tienoissa päivällä, ja oli hyvin lämmin. Luullakseni torkahdin.

Äkkiä, kuin unessa, näin Clonin kasvojen kurkistavan minuun salin
ovelta. Hän vetäytyi heti takaisin, ja sitten kuulin kuisketta. Ovi
pantiin hiljaa kiinni. Kohta oli taas kaikki hiljaista.

Mutta nyt olin täysin valveilla ja ajattelin. Talon asukkaat tahtoivat
nähtävästi varmistautua siitä, että minä nukuin ja olin poissa
tieltä. Yhtä selvää oli, että minun piti olla saapuvilla. Taipuen
kiusaukseen nousin penkiltä, kumarruin eteenpäin, jottei minua voinut
nähdä ikkunoista, ja hiivin rakennuksen itäisen pään ohi seinän ja
punakataja-aidan välitse. Siellä oli kaikki rauhallista; pidin edelleen
tarkoin silmällä ympäristöäni ja menin ympäri talon, samaa tietä,
vaikka päinvastaiseen suuntaan, kuin madame oli kävellyt edellisenä
iltana, kunnes jouduin tallin taakse. Olin tuskin sekuntia seissyt
siinä tähystellen, kun kaksi henkilöä tuli ulos tallirakennuksesta. Ne
olivat madame ja portinvartija.

He seisoivat tovin ulkopuolella, katsellen ympärilleen. Sitten madame
sanoi jotakin miehelle, ja tämä nyökkäsi vastaukseksi. Madame erosi
hänestä, ja mies jäi seisomaan paikalleen, madamen mennessä ruohikon
yli kevein askelin, kunnes hävisi puiden sekaan.

Vakuutettuna siitä, että hän oli menossa kohtaamaan miestänsä, jota
minun läsnäoloni esti saapumasta linnaan, aavistin nyt, että ratkaiseva
hetki oli vihdoinkin tullut, ja kiihdyin askel askeleelta yhä enemmän.
Minua inhotti vakoilla madamea; tämä tehtäväni kiusasi ja kuohutti
mieltäni. Mutta juuri sentähden, että vihasin sitä, olin innokas
suoriutumaan siitä, onnistumaan yrityksessäni, sulkemaan korvani ja
poistumaan seudulta. Kun hän sitten saapui pyökkimetsän reunaan ja
astui pienelle aukiolle, näyttäen epäröivän, hiivin vielä varovammin
eteenpäin. Tämä kaiketi oli kohtauspaikka, ajattelin ja nyt seisahduin
ja kurkistin varovasti, nähdäkseni milloin herra de Cocheforêt
ilmestyisi tiheiköstä.

Mutta sitä hän ei tehnyt, ja vähitellen kiirehti madame askeleitaan.
Hän meni pikku ahon poikki ja siirtyi leveälle sivutielle, joka
oli raivattu matalaan ja sankkaan leppä- ja vaivaistammimetsään.
Tämä kasvoi niin tiheässä, ja sen seassa versoi niin runsaasti
pähkinäpensaita, seljoja ja puksipuita, että oksat loivat miltei
läpipääsemättömän kahtatoista jalkaa korkean muurin molemmin puolin
tietä.

Nyt en odottanut pitempään. Juoksin niin hiljaa ja kevyesti kuin
suinkin pitkin vihreätä käytävää. Aurinko paistoi sinne, puut
tukahduttivat tuulen henkäilyn kokonaan ja minua hikoilutti helle ja
kiire. Mutta sammal oli pehmeää, maaperä hiukan kaltevaa, ja vähän
enemmän kuin minuutin kuluttua olin käytävän päässä. Vähän matkaa
käänteestä seisahduin ja katselin varovasti eteenpäin, nähdäkseni minne
hän oli mennyt.

Näin edessäni vielä toisen ratsastustien, edellisen kaltaisen, ja
madame oli jo edennyt noin sataviisikymmentä askelta sitä myöten
viheriäisten pensasaitojen välitse. Seisoin siinä huohottaen ja
kirosin metsää, kuumuutta ja madamen varovaisuutta. Me olimme varmasti
kävelleet jo lieuen tai vähintään kaksi kolmasosaa lieueta. Kuinka
kauas mies tahtoi saadakaan vaimonsa tapaamaan häntä? Minua alkoi
suututtaa. Kaikella on rajansa, mutta tämä metsä näytti ulottuvan
Espanjaan asti!

Nyt hän taas poikkesi ja katosi, ja minun täytyi uudistaa temppuni.
Tällä kertaa luulin varmasti näkeväni jotakin ihan toista. Mutta ei!
Taaskin kaivautui vihreä ratsastuskuja metsän uumeniin, pensasseinämien
milloin vaalein, milloin tummin värivivahduksin loistellessa aina
sen mukaan, missä määrin pähkinäpensaat ja seljat tai orapihlajat,
marjakuuset ja puksipuut olivat enemmistönä, mutta aina korkeina,
jäykkinä ja läpipääsemättöminä. Noin puolitiessä käytävää näin madamen
samoavan eteenpäin tasaisin askelin, ainoana liikkuvana olentona, mitä
oli näkyvissä. Ihmettelin, pysähtelin ja hänen kadotessaan seurasin
perässä — mutta ainoastaan havaitakseni, että hän oli poikennut
toiselle vähän kapeammalle, mutta muutoin samanlaiselle polulle.

Ja sitä menoa jatkui puoli tuntia. Toisinaan kääntyi madame oikealle,
toisinaan vasemmalle. Sokkelolla ei näyttänyt olevan loppua. Pari
kertaa arvelin, että hän oli kenties eksynyt ja koetti vain löytää
takaisin kotiinsa, mutta hänen varma ryhtinsä ja säännölliset
askeleensa todistivat toista. Sen myöskin huomasin, että hän harvoin
katsoi taaksensa tai sivulleen. Eräällä kohdalla eivät tietä, jota
pitkin hän käveli, kattaneet vihreät lehvät, vaan jonkun kiertokasvin
hopean valkeat, kiiltävät lehdet, joiden kimmellys etäältä näytti
iltahohteessa heijastuvalta vedenkalvolta. Kun hän astui sille
taipaleelle, laskevan auringon valaistessa hänen kasvojaan, sai
hänen pitkä harmaa hahmonsa puhtauden leiman, joka silmänräpäykseksi
hämmästytti minua — hän näytti yliluonnolliselta olennolta. Minä
laskettelin pitkiä sadatuksia ja olin katkeroittunut itseäni
kohtaan, mutta seuraavassa mutkassa sain palkkioni, Hän ei samonnut
enää eteenpäin. Näin hänen pysähtyneen ja istuutuneen kaatuneelle
puunrungolle tien viereen.

Seisoin tuokion piiloutuneena ja pidin häntä silmällä, käyden hetki
hetkeltä kärsimättömämmäksi. Aloin lopulta johtua kummallisiin
ajatuksiin. Vihreät seinämät verhoutuivat hämyyn. Aurinko oli
laskemaisillaan; suippo, valkoinen vuorenhuippu, joka usean peninkulman
päässä sulkien näköalan tieltä, alkoi punoittaa ja hehkua. Vihdoin,
minun jo käytyäni levottomaksi, hän nousi ja jatkoi vaellustaan
verkallisemmin askelin. Odotin kuten tavallisesti; kunnes hän oli
hävinnyt seuraavan polvekkeen taakse. Sitten kiirehdin hänen jälkeensä,
ja kun varovasti käännyin kulmasta — seisoin kasvoista kasvoihin häntä
vastassa.

Käsitin silmänräpäyksessä kaikki — että hän oli viekoitellut minut,
pettänyt minut, tahallaan toimittanut minut pois. Hänen kasvonsa oli
viha vaalentanut, hänen silmänsä leimusivat, ja hänen ruumistaan
värisytti mielenkarvaus ja rajaton halveksiminen.

»Vakooja!» huusi hän. »Koira! Te — aatelismies! Voi, hyvä Jumala! Jos
te olette yksi meistä — jos te ette todellakaan kuulu _la canailleen_,
niin saamme vielä kalliisti maksaa tästä! Saamme katkerasti sovittaa
sen vastedes. Minä en uskonut», jatkoi hän, ja joka tavu sattui kuin
ruoskan sivallus, »että maailmassa oli mitään niin kunnotonta kuin te!»

Minä sopersin jotakin — en tiedä mitä. Hänen sanansa polttivat
sydäntäni. Jos hän olisi ollut mies, niin hän olisi pian maannut
kuolleena jaloissani.

»Luulitte harhaannuttaneenne minut eilen», pitkitti hän matalalla
äänellä, mutta lieventämättä sitä ylenkatsetta ja suuttumusta, joka
vapisutti hänen huuliaan ja teki hänen äänensä niin hehkuvan teräväksi.
»Te vehkeilijä! Te kavala teeskentelijä! Luulitte, että oli niin helppo
pettää naista — nyt olette itse tullut petetyksi. Jumala suokoon,
että teillä olisi kylliksi hävyntuntoa, voidaksenne kärsiä!» jatkoi
hän armottomasti. »Puhuitte Clonista, mutta teihin verraten on Clon
maailman puhtain ja kunniallisin ihminen.»

»Madame», sanoin käheästi ja samalla tunsin kasvojeni käyneen
tuhkanharmaiksi, »ymmärtäkäämme toisiamme oikein...»

»Jumala varjelkoon siitä!» huudahti hän heti. »Niin en tahdo itseäni
tahria!»

»Hyi, madame», sanoin vapisevalla äänellä. »Mutta te olette nainen. Tuo
olisi maksanut miehelle hänen henkensä.»

Hän nauroi katkerasti.

»Olette oikeassa», vastasi hän, »minä en ole mies, ja että _te_
olette, siitä saatte kiittää Jumalaa. Mutta minä en ole myöskään
'madame'. Madame de Cocheforêt on viettänyt tämän ehtoopäivän — teidän
poissaolonne ja typeryytenne ansiosta — miehensä parissa. Niin, toivon,
että se viiltää sydäntänne!» jatkoi hän ja puri raivoissaan valkoiset
hampaansa yhteen. »Toivon, että se vihloo teitä! Olette vakoillut ja
ollut halpamainen ja samalla toimittanut asianne huonosti, monsieur
Tomppeli — onnittelen teitä!»

»Te ette olekaan madame de Cocheforêt?» huudahdin kesken häpeilyni ja
raivoni kivettyneenä tästä tiedosta.

»En, monsieur», vastasi hän kiivaasti. »Sitä en ole. Ja suokaa minun
huomauttaa — sillä meille ei valehteleminen ole _yhtä_ helppoa kuin
teille — että minä en ole milloinkaan sanonut olevani madame. Te itse
erehdyitte niin perinpohjin, että meidän ei tarvinnut johtaa teitä
harhaan.»

»Mademoiselle on siis...»

»Madame... niin, ja minä olen mademoiselle de Cocheforêt. Ja markiisin
sisarena ja kunniallisena naisena minä pyydän että tuttavuutemme on
lopussa tästä silmänräpäyksestä alkaen, herraseni. Kun vielä tapaamme —
jos koskaan tapaamme, mistä Jumala varjelkoon!» lisäsi hän säkenöivin
silmin, »ette rohkene puhutella minua, sillä silloin annan tallirenkien
ruoskia teidät. Älkääkä häväiskö taloamme nukkumalla sen katon alla
enää ainoatakaan kertaa! Ensi yön saatte viettää majatalossa. Kukaan
ei saa sanoa», jatkoi hän ylpeästi, »että Cocheforêtit rankaisevat
kavallusta vieraanvaraisuuden epäämisellä ja minä annan käskyn siitä.
Mutta huomisaamuna on teidän, lähdettävä takaisin isäntänne luo,
suomittu kylänrakki... vakooja, kehno raukka!»

Näin sanoen hän kääntyi poispäin ja meni.



V luku

Hyvitys


Yksin ja raivosta kiehuen! Jos hän olisi vain syytänyt kaikki nämä
soimaukset silmilleni sinä hetkenä, jolloin _minä_ olisin saavuttanut
voittoni, — jos hän olisi hävinneenä lopuksi sanonut sen, mitä nyt oli
sanonut, kun hän itse oli voittanut, niin olisin voinut kestää sen.
Jos hän olisi silloin häväissyt minua, niin olisin niellyt häpeän ja
antanut hänelle anteeksi. Mutta nyt seisoin lisääntyvässä hämärässä,
pimenevien pensasseinämien välissä, pettyneenä, satimeen saatuna ja
voitettuna! Naisen nujertamana! Hän oli pannut teräväjärkisyytensä
minun oveluuttani vastaan, naisellisen tahdonvoimansa minun
kokemustani vastaan, ja hän oli päässyt voitolle. Ja miten hän olikaan
nöyryyttänyt minut! Kun ajatuksissani haudoin kaikkea tätä ja myöskin
aloin oivaltaa etäisempiäkin seurauksia sekä kuinka täydellisesti
hänen menettelytapansa oli tehnyt mahdottomaksi omien suunnitelmieni
kehittymisen mihinkään suotuisaan tulokseen, vihasin häntä todella.

Niin kuohuksissani kuin olinkin, olisi minun toki tunnin kuluttua
pitänyt olla tyyntynyt. Mutta kun aioin lähteä kotimatkalle, jouduin
uudelleen raivoihini, sillä nyt muistin, etten voinut löytää tietä ulos
siitä sokkelosta, johon hän oli minut houkutellut; se ja sittemmin
sattuneet vastukset pitivät raivoani vireillä. Runsaan tunnin harhailin
ympäri metsää; tiesin kyllä, missäpäin kylä oli, mutta en kyennyt
tapaamaan suoraa tietä sinne. Aina kun kehnosti onnistuneen yrityksen
jälkeen taas seisoin jonkun läpipääsemättömän tiheikön edessä,
olin kuulevinani hänen nauravan sen sisältä, ja tämä häpeällinen
rangaistus ja se pakko, johon pulmallinen asemani vangitsi raivoni, oli
vimmastuttaa minut järjiltäni. Usein kompastelin pimeässä ja nousin
noituen; käteni revin orjantappuroihin ja tahrin vaatteeni, joita jo
oli niin pahoin pidelty muutamia päiviä takaperin. Lopulta, kun jo
olin melkein tyytynyt siihen ajatukseen, että minun täytyi viettää
yöni metsässä, sain näkyviini tulia kylästä ja suuntasin kulkuni niitä
kohti, vapisten innostuksesta ja vihasta. Muutaman minuutin kuluttua
olin kylän raitilla.

Majatalon valot tuikkivat vain pienen matkan päässä minusta, mutta
ennen kuin voin näyttäytyä edes siellä, täytyi minun ylpeyteni
vaatimuksesta hiukan siistiä pukuani. Niinpä pysähdyin ja aloin
raapia ja puistella vaatteitani ja samalla tein kaikkeni omaksuakseni
huolettoman sävyn. Sitten menin ovelle ja koputin. Melkein samassa
silmänräpäyksessä huusi isännän ääni sisältä: »Astukaa sisään,
monsieur!»

Kohotin säppiä ja astuin tupaan. Mies oli yksinään; hän istui
kumartuneena tulen yli ja lämmitteli käsiään. Rautainen pata porisi
hiilloksella. Minun tullessani hän nosti kantta ja kurkisti pataan.
Sitten hän vilkaisi minuun olkansa yli.

»Odotitte minua?» sanoin uhkamielisesti, mennessäni lieden ääreen ja
nostaessani toisen märän saappaani halkojen päälle.

»Niin tein», vastasi hän nyökäten. »Illallisenne on juuri valmis.
Ajattelin teidän saapuvan näihin aikoihin.»

Hän irvisteli niin sanoessaan, ja vaivoin sain kiukkuni hillityksi.

»Onko mademoiselle de Cocheforêt sanonut teille», kysyin
välinpitämättömäksi tekeytyen, »missä olin?»

»On, mademoiselle... tai madame», vastasi hän taas virnistäen.

Hän oli siis kertonut tuolle miehelle, minne hän oli minut jättänyt
ja miten hän oli minut pettänyt! Hän oli tehnyt minut koko kylän
naurunaiheeksi! Raivoni leimahti uudestaan sitä ajatellessani, ja
nähdessäni miehen ilkkuvat kasvot kohotin nyrkkini.

Mutta hän luki uhkauksen silmistäni ja ponnahti vikkelästi jaloilleen,
muristen ja käsi veitsen päätä tapaillen.

»Älkää tehkö sitä toistamiseen, monsieur!» huusi hän rumalla
murteellaan. »Minulla on vielä haava päässäni. Nostakaa kätenne kerran
vielä, niin minä viillän teidät kuin tapetun sian!»

»Istuutukaa, pölkkypää», sanoin minä. »Ei ole aikomuksenani tehdä
teille mitään pahaa. Missä on vaimonne?»

»Työssään.»

»Hänenhän pitäisi laittaa illalliseni pöytään», huomautin.

Hän nousi vastahakoisesti, haki lautasen ja kaatoi siihen kaalisoppaa.
Sitten hän meni kaapille ja otti sieltä ruisleivän ja tuopin viiniä,
vieden ne pöytään.

»Tässä sen näette», sanoi hän lyhyeen.

»Huono vastaanotto», vastasin.

»Ei, kuulkaas nyt, hyvä herra!» mutisi hän kiukkuisesti. »Saatte olla
tyytyväinen! Minulla on omat epäluuloni. Ja jollei armollinen neiti
olisi antanut käskyä, iskisin puukon nahkaanne tänä iltana. Saisitte
maata ulkona ettekä täällä sisällä, ja minä luulen, ettei kukaan
surisi teitä. Mutta tämän nyt saatte pitää hyvänänne. Pitäkää suunne
kiinni, ja kun huomenna käännätte selkänne Coeheforêtille, niin menkää
kerrassaan älkääkä ikinä palatko.»

»Tyhmyyksiä!» sanoin, mutta myönnän olleeni hiukan tyrmistyksissäni.
»Uhkaukset eivät merkitse mitään, niistä huolimatta voi elää kauan.»

»Pariisissa ehkä», tokaisi hän merkitsevästi, »mutta täällä ei.»

Sitten hän oikaisi vartensa suoraksi, nyökkäsi ja meni takaisin tulen
ääreen; minä kohautin olkapäitäni, aloin syödä ja olin unohtavinani
hänen läsnäolonsa. Liedellä paloivat halot synkästi eivätkä valaisseet
ollenkaan. Viheliäinen öljylamppu, joka levitti aaveellisia varjoja
yli huoneen, teki pimeyden vain vielä tuntuvammaksi. Matalakattoinen
pirtti, jonka permanto oli tiiviiksi tallattua multaa ja jossa
oli likaisia vaatekappaleita viskeltyinä hujan hajan, löyhkäsi
valkosipulille ja pilaantuneelle, huonolle ruualle. Ajattelin
Cocheforêtin linnan valoisaa salia, hauskasti katettua pöytää, sen
rauhallisuutta ja tuoksuvia ruukkukasveja; ja vaikka olin liian vanha
soturi menettääkseni ruokahaluni pesemättömän lusikan takia, tunsin
kuitenkin muutoksen ja panin sen mademoisellen tiliin.

Isäntä katseli minua salavihkaa lieden äärestä, arvasi ajatukseni ja
nauraa virnisteli itsekseen.

»Hieno ruoka, hieno käytös!» jupisi hän halveksivasti. »Pane
mieronkiertäjä hevosen selkään, niin hän ratsastaa — takaisin
kapakkaan!»

»Suu kiinni», vastasin vain, muljauttaen häneen vihaisen katseen.

»Oletteko lopettanut?» kysyi hän.

Pian nousin välittämättä vastata hänelle, menin lieden luo ja vedin
likomärät saappaat jalastani. Hän vei heti leivän ja viinin kaappiin,
tuli sitten takaisin noutamaan lautasta, jota olin käyttänyt, otti
sen, avasi huoneen takaoven, meni ulos ja jätti sen longalleen.
Ovesta tullut veto liehutteli lampun liekkiä ja teki likaisen, pimeän
huoneen yhä kolkomman näköiseksi. Nousin suutuksissani ja menin ovelle
lyödäkseni sen kiinni.

Mutta sinne tullessani näin oven raosta jotakin, mikä sai käteni
pysähtymään. Ovi vei komeroon, jossa emännän oli tapana pestä astioita
ja toimittaa muita sellaisia askareita. Sentähden hämmästyin hiukan,
kun huomasin, että siellä oli valoa näin myöhään illalla, ja vielä
enemmän tulin ihmeisiini nähdessäni, mitä hän teki.

Hän istui multapermannolla kynttilänpätkä edessään, ja molemmin puolin
oli ladottu korkeaksi kasaksi kaikenlaista kamaa. Näkyviini osuessaan
hän erotteli ja nosteli toisesta; läjästä toiseen kaikenlaisia
likaisia, inhoittavia roskia, puisteli ja tarkasteli jok'ainoaa
rippua erikseen ennen kuin laski sen kädestään, otti pinosta toisen
ja menetteli sen kanssa samaten, tehden kaikki niin tarkalleen ja
varovasti, näköjään niin kärsivällisen väsymättömänä, että jäin siihen
seisomaan ihan kummissani. Toisia esineitä — ryysyjä — hän piteli valoa
vasten, toisia puristeli sormiensa välissä, toisia taasen repi pieniksi
palasiksi. Ja koko ajan seisoi hänen miehensä innokkaasti katsellen,
lautanen yhä kädessään, niinkuin olisi emännän omituinen homma suuresti
kiinnittänyt hänen mieltänsä.

Minäkin seisoin katselijana, ehkä puoli minuuttia; sitten osui mies
vilkaisemaan ovelle, ja hänen silmänsä kohtasivat minun katseeni.
Hän hätkähti, mutisi jotakin vaimolleen, ja nopeana kuin ajatus hän
potkaisi kynttilän kumoon, niin että komero tuli pilkkosen pimeäksi.
Minä noiduin hävytöntä lurjusta ja menin nauraen takaisin tulen ääreen.
Tuossa tuokiossa hän säntäsi perässäni, kasvot raivosta tulipunaisina.

»_Ventre-saint-gris_!» kirosi hän ja tunkeusi ihan lähelle minua. »Enkö
minä ole isäntä omassa talossani?»

»Kyllä minun puolestani», vastasin kylmäkiskoisesti, olkapäitäni
kohauttaen. »Ja jos vaimoanne miellyttää penkoa roskia ja ryysyjä tähän
aikaan illasta, niin se on oma asianne.»

»Kirottu vakooja!» karjui hän kuohuen vimmoissaan.

Minä olin oikeastaan hyvinkin kiukuissani, mutta kun en olisi mitään
hyötynyt riitelemisestä tuon roikaleen kanssa käskin hänen aivan
lyhyesti pitää huolta tehtävistään.

»Valtiattarenne on antanut teille määräyksiä», sanoin halveksivasti.
»Totelkaa niitä.»

Hän sylkäisi lattialle, mutta tyyntyi sentään tuntuvasti.

»Olette oikeassa», vastasi hän yrmeästi. »Samapa tuo, koska teidän on
lähdettävä täältä kello kuuden aikaan aamulla. Ne ovat lähettäneet
tänne hevosenne, ja tavaranne ovat ylisillä.»

»Siinä tapauksessa menen sinne», vastasin. »En ollenkaan kärky
seuraanne. Antakaa minulle kynttilä.»

Hän totteli vastahakoisesti, ja hyvillä mielin käänsin hänelle selkäni.
Mutta ylös tikkaita kiivetessäni en voinut olla kummastelematta, mitä
hänen vaimonsa puuhasikaan, koska mies niin vimmastui siitä, että olin
joutunut näkijäksi. Isäntä ei ollut vieläkään ehtinyt oikein tyyntyä.
Hän syyti haukkumasanoja perääni, ja kun hän ei minun poistuttuani
voinut muulla tavoin purkaa kiukkuaan, huusi hän minulle katon läpi,
että minun tuli olla valmiina kello kuusi, ja muita häpeämättömyyksiä,
joista ei tullut loppua ennen kuin hän oli huutanut itsensä väsyksiin.

Nähdessäni tavarani, jotka muutama tunti sitten olin jättänyt linnaan,
nyt hajalleen heitettyinä ullakkokammion lattialle, oli suuttumukseni
herätä uudelleen. Mutta toisaalta olin näännyksiin asti väsynyt. Illan
nöyryytykset ja vastukset olivat minut niin masentaneet, että pari
sadatusta mutistuani aloin sulloa satulareppujani kuntoon. Kostaa kyllä
tahdoin, mutta miten ja milloin, sen suunnitelman päätin jättää aamuun.
Nyt en jaksanut ajatella, mitä tapahtuisi jälkeen kello kuuden, ja
korkeintaan kaipasin, että minulla olisi ollut tilkka armagnacia, jonka
olin tuhlannut mokomillekin rihkamakauppiaille alhaalla keittiössä. Se
olisi nyt tehnyt minulle hyvää.

Olin vaivaloisesti saanut ensimmäisen satulalaukun täytetyksi ja
sullonut melkein valmiiksi toisenkin, kun löysin jotakin, mikä
riehaannutti minut kuin pahanhengen villitsemäksi — sen pienen
vaaleankeltaisen maustekotelon nimittäin, jonka mademoiselle oli
pudottanut ensimmäisenä yönä nähdessäni hänet majatalon ulkopuolella ja
jonka olin silloin ottanut talteen. Sen koommin en ollut sitä nähnyt
ja olin melkein unohtanutkin sen. Kun nyt taivutin laskoksille toisia
liivejäni, joita silloin olin käyttänyt, putosi se taskusta.

Sen näkeminen muistutti mieleeni kaikki: tuon yön, mademoisellen
kasvot lyhdyn valossa, omat kavalat suunnitelmani ja niiden lopun,
ja lapsellisen raivokohtauksen valtaamana — kauan tukahdutettu
suuttumukseni siinä purkautui — otin maustekotelon lattialta, revin
sen ja heitin palaset pois. Hienoa, hyvältä tuoksuvaa jauhetta pölysi
pilvenä ympärilläni, ja samalla kertaa putosi joitakin tukevampia
siruja helähdellen lattiapalkeille. Kumarruin katsomaan, mitä ne olivat
— kenties jo kaduin äkkipikaisuuttani — mutta ensimmältä en voinut
nähdä mitään. Lattia oli likainen ja vastenmielinen ja valaistus huono.

Mutta toisinaan on ihminen itsepintainen pikkuseikoissa; niinpä siirsin
kynttilänpätkän lähemmäksi. Silloin huomasin valopilkun, jotakin
säihkyvää, mikä silmänräpäykseksi välähti lian ja roskain seasta
lattialla. Seuraavassa hetkessä se oli poissa, mutta olinhan kuitenkin
nähnyt sen. Jännitin katsettani ja siirsin kynttilää, ja nyt kimmelsi
taas, tällä kertaa toisesta paikasta. Hyvin kummastuneena laskeuduin
polvilleni, ja pian löysin pienen kristallisirun. Aivan sen vieressä
oli toinen... ja tuolla vielä yksi... kaikki olivat jotensakin herneen
kokoisia. Minä korjasin kaikki kolme ja nousin pystyyn, pidellen
kynttilää toisessa ja kristalleja toisessa kädessäni.

Ne olivat timantteja! Kallisarvoisia timantteja! Sen käsitin heti.
Kun liikutin kynttilänpätkää edestakaisin niiden ylitse ja näin tulen
kipinöivän ja välähtelevän niiden sisässä, tiesin piteleväni aarretta,
jolla olisin voinut ostaa tämän rappeutuneen majatalon ja sen sisällön
kymmeneen kertaan! Ne olivat timantteja! Jalokiviä, niin kauniita ja
niin harvinaisen puhtaita — sen verran osasin arvostella jalokiviä
— että käteni vapisivat, otsani kävi kuumaksi ja sydämeni tykki
voimakkaasti. Hetkiseksi luulin näkeväni unta tai mielikuvitukseni
kujeilevan minulle; suljin silmäni ja avasin ne vasta tovin kuluttua.
Mutta niin tehtyäni ne olivat yhä siinä, kovina, todellisina,
särmikkäiksi hiottuina. Vihdoinkin varmistuneena, puolittain iloissani
ja puolittain pelästyksissäni, puristin ne kouraani, hiivin varpaillani
ullakon laskuluukulle, nostin satulani sitä vasten, asetin satulareput
eteen ja levitin viittani koko röykkiön yli, sydämeni rajusti
jyskyttäessä kaiken aikaa.

Sitten hiivin takaisin, otin kynttilän ja aloin etsiä lattialta,
kärsivällisesti, tuuma tuumalta, paljain jaloin, sillä vähäisinkin
hisahdus sai minut vapisemaan ryömiessäni edestakaisin kitisevillä
palkeilla. Koskaan ei ole mikään vaaniminen onnistunut paremmin.
Maustekotelon palasista löysin kuusi pienempää timanttia ja pari
rubiinia. Kahdeksan isoa timanttia löysin lattialta. Kaikkein isoin ja
viimeiseksi löytynyt oli lentänyt kauas seinän vierelle perimmäiseen
loukkoon. Kesti kokonaisen tunnin ennenkuin löysin sen, ja sitten
konttasin vielä tunnin ympäri lattiaa, pitkittäen etsiskelyäni.
Lopulta varmana siitä, että olin kaikki löytänyt, heittäysin satulani
päälle laskuluukulle istumaan ja satulalaukusta ottamani vahakynttilän
viimeisessä lepattavassa valossa istuin ihailemassa aarrettani,
jollaisen olisi voinut kuvitella Golkondan satumaasta saaduksi.

Valon sammuminen lopetti ihasteluni. Kun istuin pimeässä pidellen noita
kalliita kiviä, oli ensimmäisenä ajatuksenani, miten voisin säilyttää
niitä turvallisesti; aluksi kätkin ne saappaani sisustuksen väliin.
Toisena ajatuksenani oli kysymys, kuinka ne olivat joutuneet hyvälle
tuoksuvaan jauheeseen mademoiselle de Cocheforêtin maustekoteloon.

Minuutin mietintä johti minut hyvin lähelle arvoituksen ratkaisua ja
valaisi samalla monta hämärää seikkaa. Mitä Clon oli etsinyt polulta
linnan ja kylän väliltä, mitä majatalon emäntä oli hakenut rikkojen
seasta, sen tiesin nyt — maustekoteloa luonnollisesti. Tiesinpä
myöskin, mikä oli aiheuttanut sen äkillisen levottomuuden, joka oli
herättänyt huomiotani linnassa — tämän maustekotelon menetys.

Siinä seisoin hiljaa hetkisen. Mutta aste asteelta selkeni minulle
kaikki kuin päivä. Mieleeni välähti, kuinka jalokivet olivat joutuneet
maustekoteloon; minulle selvisi, että mademoiselle ei ollut niitä
kadottanut, vaan herra de Cocheforét. Viimeiseksi arvaamani seikka
tuntui minusta niin tärkeältä, että aloin äänettömänä kävellä
edestakaisin huoneessa, sillä nyt olin niin kiihdyksissäni, etten
voinut pysyä alallani.

Mutta laskelmani eivät pysähtyneet siihen. Pian arvasin, että siinä
olivat perhejalokivet, talon viimeinen aarre, ja että herra de
Cocheforêt, nähdessäni hänet majatalon luona, oli matkalla viemään
niitä pois maasta, joko estääkseen hallitusta ottamasta niitä
takavarikkoon tai hankkiakseen rahoja niiden myynnillä — rahoja, jotka
käytettäisiin johonkin viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Pariin
kolmeen päivään Cocheforêtista lähdettyään hän ei ollut huomannut
niiden häviämistä, sillä vuoriteitten vaarat olivat askarruttaneet
hänen ajatuksiaan. Sitten hän oli kaivannut kallisarvoista
maustekoteloa ja heti kääntynyt samaa tietä takaisin.

Mitä enemmän ajattelin eri asianhaaroja, sitä varmemmaksi pääsin siitä,
että olin tavannut oikean ratkaisun, ja koko yön valvoin pimeässä
pohtien, mitä minun piti tehdä. Jalokiviä ei voinut irrallisina ollen
milloinkaan tuntea; kukaan ei voinut vaatia niitä. Se tapa, kuinka ne
olivat minun käsiini joutuneet, ei voinut milloinkaan tulla ilmi. Ne
olivat minun... minun... minä saatoin menetellä niiden kanssa miten
tahdoin. Viisitoistatuhatta kultarahaa, kenties kaksikymmentätuhatta,
ja minun piti matkustaa kello kuudelta aamulla, tahdoin tai en! Voisin
matkustaa Espanjaan, jalokivet taskussani. Mikä estäisi?

Myönnän olleeni kiusauksessa. Ja jalokivet olivat todellakin niin
ihmeen kauniita, että varmaankin moni minua rehellisempikin mies olisi
myynyt autuutensa niiden vuoksi. Mutta Beraultko uhraisi kunniansa?
Ei. Kiusausta tunnustan tunteneeni, mutta en pitkää aikaa. Miehen
voi välttämättömyys pakottaa elämään noppapelillä, saattaapa häntä
nainen nimitellä vakoojaksi ja konnaksi, hänen kuitenkaan rupeamatta
varkaaksi! Kiusaus meni pian ohi, sen tahdon sanoa kunniakseni, ja
sitten aloin miettiä jos jotakin suunnitelmaa käyttääkseni jalokiviä
hyödykseni. Kerran juolahti mieleeni luovuttaa ne kardinaalille
ja ostaa niillä armahdukseni tai sitten käyttää niitä satimena
Cocheforêtin pyydystykseen, tai... ja viiden aikaan aamulla, istuessani
kurjalla vuoteellani ja ensimmäisen aamunsarastuksen hiipiessä
verkalleen hämähäkinverkkojen ja heinätukkojen puolittain sulkemasta
ikkunaluukusta, selvisi minulle oikea suunnitelma, paras kaikista —se
suunnitelma, jonka panin täytäntöön.

Mademoiselle oli kerskunut voittaneensa minut, pöyhkeillyt
terävänäköisyydestään, oveluudestaan ja minun typeryydestäni. Hän oli
uhannut ruoskittaa minut tallirengeillään. Hän oli kohdellut minua kuin
koiraa. No hyvä, nyt saisimme nähdä, kumpi meistä oli nokkelampi ja
kumpi saisi kurituksen.

Mutta pääasiallisena ehtona suunnitelmani toteutumiselle oli saada
puhelu hänen kanssaan; sitten voisin itse uuden aseeni avulla suorittaa
lopun. Mutta se oli tuiki välttämätöntä, ja käsittäen siinä kohtaavani
suuria vastuksia, päätin mennä alas kuin mukautuneena matkustamaan
pois; ollen menevinäni satuloimaan hevostani aioin hiipiä tieheni
jalkaisin ja asettua väijyksiin linnan lähettyville, kunnes näkisin
hänen tulevan ulos. Tai jollen voisi toteuttaa hankettani sillä tavoin
— joko isännän valppauden tähden tai jostakin muusta syystä — oli
tehtäväni joka tapauksessa helppo. Saatoin ratsastaa pois ja penikulman
verran edettyäni sitoa hevoseni metsään ja palata puusillalle. Sieltä
saatoin pitää silmällä puutarhaa ja rakennuksen julkipuolta, kunnes
sattuma soisi minulle haluamani tilaisuuden.

Minulla kuvastui siis tie selvänä edessäni, ja kun isäntä huusi minua
töykeästi ja muistutti, että aika oli lähteä matkalle ja että kello oli
kuusi, oli minulla vastaus valmiina. Huusin äreästi olevani tulossa, ja
tarpeellisen viivyttelyn jälkeen otin satulani ja molemmat laukkuni ja
menin alas.

Kylmässä aamuvalaistuksessa näytti majatalon tupa vielä
sauhuttuneemmalta, likaisemmalta ja kurjemmalta kuin viimeksi. Emäntää
ei näkynyt. Tulta ei ollut sytytetty. Tarjolla ei ollut lainkaan
ruokaa, ei edes lähtöryyppyä tai lautasellista puuroa virkistykseksi.

Kun katselin ympärilleni, en tuntenut muuta hajua kuin yöllä palaneen
lampun käryä ja murisin:

»Aiotteko lähettää minut taipaleelle nälkäisenä?» Tekeydyin huonommalle
tuulelle kuin todella olinkaan.

Isäntä seisoi ikkunan ääressä kumartuneena kovettuneiden ja
halkeilleiden saappaiden yli, joita hän hieroskeli ihralla.

»Mademoiselle ei puhunut mitään aamiaisesta», vastasi hän ilkeästi
irvistäen.

»No niin, samapa tuo», huomautin ylimielisesti. »Olenhan kahdeltatoista
Auchissa.»

»Se voi olla mahdollista», vastasi hän, taaskin virnistäen.

En ymmärtänyt hänen vihjaustaan, mutta minulla oli muuta ajattelemista;
avasin oven ja menin ulos, lähteäkseni talliin. Mutta silloin käsitin
silmänräpäyksessä. Kylmä, kostean metsäntuoksun kyllästyttämä ilma
tuulahti vastaani ja tunkeutui luihin ja ytimiin; mutta se ei ollut
minua niin hätkähdyttänyt. Oven ulkopuolella tiellä istui kaksi miestä
hevosen selässä. Toinen oli Clon. Toinen, joka pidätti irtoratsua
— minun hevostani — ohjaksista, oli eräs mies, jonka olin nähnyt
majatalossa, karkeatekoinen, pörrötukkainen, päivänpaahtama roikale.
Molemmat olivat aseistettuja, ja Clonilla oli pitkävartiset saappaat.
Hänen toverinsa oli ilman jalkineita, ruosteinen kannus kiinnitettynä
toiseen kantapäähän.

Heti kun näin heidät, tunsin varmaa vaaranuhkaa, joka sai minut
säpsähtämään. Mutta en puhunut heidän kanssaan. Menin takaisin sisälle
ja suljin oven perässäni. Isäntä veti saappaita jalkaansa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyin käheästi ja aavistin selvästi, mitä oli
tulossa. »Mitä varten ovat nuo miehet täällä?»

»Käskystä», vastasi hän lyhyeen.

»Kenen käskystä?»

»Kenen?» kertasi hän vihaisesti. »Se on minun asiani, monsieur. Se
riittää tiedoksenne, että me aiomme saattaa teitä tältä paikkakunnalta
sinne, missä ette voi tehdä mitään vahinkoa.»

»Mutta jos minä en seuraa teitä?» huudahdin.

»Monsieur tulee kyllä mukaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Kylässä
ei ole tänään mitään vieraita», jatkoi hän merkitsevästi hymyillen.

»Aiotteko murhata minut?» kysyin raivostuneena.

Mutta suuttumukseeni liittyi vielä jotakin muuta — en tahdo sanoa
sitä peloksi, sillä urhoollinen ei milloinkaan pelkää — mutta jotakin
sellaista se oli. Koko ikäni olin ollut tekemisissä pukarien kanssa,
mutta noissa kolmessa miehessä ilmeni sellaista uhkaavaa yrmeyttä, joka
säikytti minua. Kun ajattelin, mitä pimeitä polkuja, ahtaita solia
ja rotkoja meidän täytyi kulkea, minkä tien hyvänsä valitsimmekaan,
värisytti minua.

»Murhatako teidät, monsieur?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Sitähän
ei tiedä niin tarkalleen sanoa. Mutta yksi asia on varma», jatkoi
hän ja kosketti ilkkuvan näköisenä muskettia, jonka oli noutanut ja
asettanut tuolia vasten minun seistessäni ovensuussa, »jos teette
pienintäkään vastarintaa, niin osaamme kyllä suoriutua siitä sekä
täällä että taipaleella.»

Minä hengähdin pitkään, ja uhkaava vaara antoi minulle takaisin
mielenlujuuteni. Muutin sävyni ja puhkesin pilkallisesti nauramaan.

»Vai niin, sekö on suunnitelmanne?» sanoin minä. »No niin, mitä
pikemmin lähdemme matkalle, sitä parempi, ja mitä aikaisemmin pääsemme
Auchiin ja saan kääntää selkäni teille, sitä tyytyväisemmäksi tulen.»

Hän nousi heti.

»Lähtekäämme sitten», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja menkää edellä.»

En voinut tukehduttaa väristystä. Hänen äkillinen kohteliaisuutensa
teki minut levottomammaksi kuin hänen uhkauksensa. Tunsinhan tämän
miehen ja hänen tapansa ja olin varma siitä, ettei tämä ennustanut
minulle mitään hyvää.

Mutta minulla ei ollut pistoolia, ainoastaan miekkani ja veitseni,
ja tiesin vastarinnan tällaisissa olosuhteissa aivan hyödyttömäksi.
Astuin sentähden huolettoman näköisenä ulos, ja isäntä kantoi perässäni
satulaani ja tavaroitani.

Katu oli tyhjillään, lukuunottamatta noita kahta odottavaa ratsastajaa,
jotka istuivat satulassaan ja katselivat tuimasti eteensä. Aurinko
ei ollut vielä noussut, ja ilma oli raa'an kylmä. Taivas oli harmaa
ja pilvinen. Ajatukseni palasivat siihen aamuun, jona olin löytänyt
maustekotelon juuri tältä paikalta, melkein samaan aikaan, ja
silmänräpäykseksi lämpenin muistaessani pikku kääröä, joka minulla
oli saappaassani. Mutta isännän tylyys, hänen molempien toveriensa
kolkko äänettömyys ja heidän itsepintainen tuijotuksensa syrjään
minusta jäähdytti minut pian. Hetkiseksi tunsin melkein vastustamatonta
kiusausta kieltäytyä nousemasta ratsaille ja lähtemästä taipaleelle,
mutta kun käsitin mielettömäksi sellaisen käytöksen, joka arvattavasti
olisi antanut miehille heidän toivomansa tilaisuuden, hillitsin tämän
haluni ja astuin hitaasti hevoseni luo.

»Minua ihmetyttää, että te ette vaadi minulta miekkaani», sanoin
purevasti, heittäytyessäni satulaan.

»Me emme pelkää sitä», vastaa majatalon isäntä. »Saatte pitää sen
—toistaiseksi.»

Siihen en vastannut — mitä olisinkaan sanonut?

Sitten ratsastimme verkkaan, niin että kului puoli tuntia ennen kuin
pääsimme metsän reunaan, mistä olin ensi kerran nähnyt Cocheforêtin.
Vaivaistammistoon, josta olin katsellut alas laaksoon, pysähdyimme
lepuuttamaan ratsujamme, ja helppo on arvata, kuinka kummallisin
ajatuksin nyt katselin tuota maisemaa. Mutta minä en saanut pitkäksi
aikaa antautua muistojeni ja tunteitteni valtaan. Äkäinen käskysana, ja
me läksimme taas liikkeelle.

Noin neljännespenikulman päässä kääntyi sitten tie Auchiin, alas
laaksoon. Kun olimme jo puolivälissä tätä rinnettä, ojensi majatalon
isäntä äkkiä kätensä ja tarttui hevoseni ohjaksiin. »Tätä tietä», sanoi
hän.

Huomasin hänen tahtovan pakottaa minua poikkeamaan syrjätielle, joka
kääntyi lounaaseen — kapealle polulle, jota oli vaikea erottaa.
Ilmeisesti käytettiin sitä harvoin; siellä täällä sen melkein tukkivat
puiden ulkonevat oksat. Enkä tiennyt, mihin se johti. Pidätin siis
hevoseni.

»Miksi niin?» kysyin uhmailevasti. »Ettekö luule minun tuntevan tietä?
Tämähän tie, jota nyt ratsastamme, vie Auchiin.»

»Auchiin kyllä», vastasi hän äreästi. »Mutta me emme ole menossa
Auchiin.»

»Minne sitten?» tiedustin suuttuneena.

»Sen saatte pian nähdä», vastasi hän häijysti hymyillen.

»Niin, mutta minäpä tahdon tietää sen nyt!» huudahdin vimmastuneena,
sillä nyt en voinut hillitä itseäni kauemmin. »Näin pitkälle olen
seurannut teitä hyvällä. Teidän on helpompi saada minut mukaanne, jos
ilmoitatte minulle aikeenne.»

»Te olette mieletön», mutisi hän.

»En», vastasin minä. »Tahdon vain tietää, minne olen matkalla.»

»Espanjaan», sanoi hän. »Oletteko tyytyväinen?»

»Ja mitä aiotte tehdä minulle siellä?» kysyin, ja sydämeni alkoi sykkiä
rajusti.

»Jättää teidät sikäläisten ystäviemme haltuun», vastasi hän töykeästi,
»jos käyttäydytte kunnollisesti. Muutoin on kyllä mukavampikin tapa,
joka samalla säästää meiltä noin pitkän matkan. Voitte valita,
monsieur. Minkä pidätte parempana?»



VI luku

Pic du Midin kupeella


Se siis oli heidän suunnitelmansa. Kahden tai kolmen tunnin matkan
päässä kohosi etelässä pitkä, valkoinen, kimmeltävä vuoriseinä
tummien metsien yläpuolella idästä länteen levittäytyen. Sen takana
oli Espanja. Kerran yli rajan mentyäni voitiin minut, jollei minulle
mitään pahempaa tapahtunut, pidättää sotavankina, sillä me olimme nyt
käymässä sotaa Espanjaa vastaan Italian liittolaisina. Tai myöskin
voitiin minut luovuttaa jollekin tuollaiselle hurjalle joukkueelle,
joka puolittain salakuljettajina, puolittain rosvoina piti hallussaan
vuorensolia, taikka pahimmassa tapauksessa jättää ranskalaisille
pakolaisille, joista jotkut varmasti tuntisivat minut ja lähettäisivät
minut ijäisyyteen.

»Espanjaan on pitkä matka», mutisin vastaukseksi enkä voinut olla
katsahtamatta Clonin käsiin, jotka hypistelivät pistooliparia.

»Pidätte kai toista tietä vielä pitempänä», huomautti isäntä tuimasti.
»Mutta valitkaa nyt ja pitäkää kiirettä.»

Heitä oli kolme yhtä vastaan, ja heillä oli ampuma-aseita. Minulla ei
oikeastaan ollut valitsemisen varaa.

»No olkoon, hätä ei lue lakia», huudahdin sitten ja olin alistuvinani
kohtalooni.

Miehet nyökkäsivät kuin tahtoen sanoa, että he olivat ennakolta
tienneet ratkaisun. Isäntä hellitti ohjakseni, ja seuraavassa hetkessä
ratsastimme kapeaa polkua vuoriseudulle päin.

Yhdessä suhteessa tunsin itseni nyt rauhallisemmaksi. Miehet olivat
rehellisiä minua kohtaan, joten minun ei tarvinnut enää pelätä saavani
pistoolinluotia selkääni ensimmäisessä sopivassa solassa. Sikäli
saatoin olla huoletta.

Toisten haastellessa hiljaiseen tapaansa tai toisinaan virnistellessä
minulle, tähystelin tummia metsiä hajamielisin silmäyksin. Punainen
orava, joka kiiti ylös puunrunkoa, säikähtäneet metsäsiat, jotka
röhkien juoksivat karkuun terhojensa äärestä, yksinäinen ratsastaja,
joka tuli vastaamme hampaisiin asti aseistettuna ja suuntasi matkansa
pohjoiseen päin, kuiskailtuaan isännän kanssa — kaikki tämä pisti
silmääni. Mutta ajatuksen eivät liikkuneet niissä. Ne hapuilivat ja
harhailivat ympäri kuin ahdistetut rotat pääsyaukkoa etsimässä. Sillä
aika kului. Mäenrinteet kävivät ratsastaessamme yhä jyrkemmiksi. Pian
tulimme notkoon, jonka suunta oli etelää kohti, ja aloimme ratsastaa
sitä ylöspäin; useaan kertaan menimme kiemurtelevan vuoripuron poikki.
Lumihuiput alkoivat kätkeytyä kallionkielekkeiden korkean muurin
taakse, joka riippui ylitsemme, ja toisinaan emme voineet edessä ja
takana päin nähdä muuta kuin laaksomme metsäiset seinämät, jotka
nousivat kohtisuorina ja vihreinä tuhannen jalan korkeuteen molemmin
puolin; harmaita vierinkiviä, puolittain sanajalkain ja murattien
piilossa, pisti esille siellä täällä leppien ja petäjien välistä.

Se oli karu ja synkkä näköala nytkin, vaikka keskipäivän aurinko
heloitti virtaavaan veteen ja pusersi tuoksua kuusista, mutta vielä
pahempaa tiesin olevan edessäni ja aprikoitsin epätoivoisesti jotakin
juonta, jolla voisin edes erottaa seuralaiseni toisistaan. Kolme oli
liikaa; yhdestä saatoin kyllä suoriutua. Kun olin vaivannut aivojani
kokonaisen tunnin ja melkein päättänyt tehdä äkillisen rynnäkön noita
kolmea vastaan — viimeisenä hurjana yrityksenä —, johtui lopulta
mieleeni muuan aatos, sekin vaarallinen ja melkein epätoivoinen, mutta
se näytti mielestäni kuitenkin hyvin lupaavalta. Se johtui siitä, että
käteni, kun pidin sitä taskussani, sattui koskettamaan vaaleankeltaisen
maustekotelon palasia, jotka olin ilman mitään erityistä tarkoitusta
sullonut taskuuni. Eilen olin repinyt sen neljään osaan, kulmista
poikki. Hypistellen niitä koneellisesti osui sormeni yhteen kulmaan
kuin hansikkaaseen ja toinen sormi toiseen. Ja silloin välähti mieleeni
juoni.

Mutta ennen kuin voin panna sitä täytäntöön täytyi minun odottaa,
kunnes pysähdyimme antaaksemme väsyneiden hevostemme haukata ruohoa;
sen lepotovin otimme kahdentoista aikaan päivällä laakson ylärajalla.
Käydessäni purolla juomassa onnistui minun vaivihkaa poimia kourallinen
piikiviä, jotka sulloin saman taskuun, missä kankaanpalat olivat.
Noustuani taas ratsaille pistin huolellisesti kiven isoimpaan
kankaankulmaan ja olin valmis tekemään kokeen.

Majatalon isäntä ratsasti vasemmalla jonkun verran edelläni, toiset
kaksi moukkaa takanani. Tien laatu suosi tässä aikeitani, sillä
laakso oli karun ylänkömaan viemäriuomana alempien kunnaiden ja itse
vuorenjuuren välissä avartunut leveäksi ja laakeaksi. Siellä ei ollut
ollenkaan puita, ja tie oli pelkkä karjapolku, joka kasvoi lyhyttä,
kuivaa ruohoa, ja se kulki vuoroin kumpaisellakin puolen puroa.

Odotin, kunnes vierelläni ratsastava heittiö kääntyi puhuttelemaan
takana tulevia miehiä. Kun hän teki sen ja käänsi pois silmänsä, otin
salaa silkkipalan, johon olin kietonut piikiven, tähtäsin tarkkaan
ja sinkautin sen eteenpäin niin lujasti kuin voin peukalon ja
etusormen avulla. Tarkoituksenani oli, että sen piti pudota muutaman
askeleen päähän eteemme tielle, josta sen olisi voinut nähdä. Mutta
valitettavasti ei toiveeni toteutunut. Ratkaisevalla hetkellä kompastui
hevoseni; niinpä tulin heittäneeksi silkkipalan viistoon, kivi lensi
ulos, ja kankaanpala liehui oikean jalustimeni alapuolella olevaan
pensaaseen — häviten sinne.

Se oli minulle katkera pettymys, sillä sama tapaus saattoi uudistua,
ja nyt minulla oli ainoastaan kolme palaa jäljellä. Mutta onni suosi
minua, sillä naapurini joutui kiivaaseen väittelyyn takkutukkaisen
kanssa muutamista eläimistä, joita tuli näkyviin kaukaisella
selänteellä; niitä hän väitti vuorikauriiksi, toisen vakuuttaessa,
että ne olivat tavallisia vuohia. Hän ratsasti sen johdosta yhä kasvot
käännettyinä pois minusta, ja minä sain tilaisuuden pistää kiven
toiseen kankaankulmaan. Alensin käteni reiteni kohdalle, tähtäsin ja
heitin.

Tällä kertaa oli sormeni pidellyt pikku heittoesinettä ihan oikealta
kohdalta, ja se putosi keskelle tietä kymmenen askeleen päähän meistä.
Juuri kun näin sen putoavan, potkaisin naapurini hevosta kylkeen;
se hätkähti, ja ratsastaja kääntyi raivoissaan, sivaltaen elukkaa
ratsupiiskallaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän pidätti hevosen, niin
että se pysähtyi äkkiä, ja tuijotti keltaiseen silkinpalaan kasvot
tulipunaisina ja suu ammollaan.

»Mikä nyt on?» sanoin minä ja tuijotin häneen vuorostani. »Mikä hätänä?»

»Mikäkö on hätänä?» huudahti hän.

Mutta Clonin mielenliikutus oli vielä kiihkeämpi. Tuskin oli mykkä
saanut näkyviinsä, mikä niin suuresti oli herättänyt toverin huomiota,
kun hän päästi kamalan, luonnottoman mylvähdyksen, syöksyi alas hevosen
selästä enemmän eläimen kuin ihmisen tavoin ja heittäytyi rähmälleen
kallisarvoisen kangaslapun päälle.

Majatalon isäntä ei tullut paljoa myöhempään. Silmänräpäyksessä
tuiskahti hänkin tielle ja tarkasteli löytöä, ja ensi hetkellä luulin
heidän joutuvan siitä tappeluun. Mutta vaikka heidän kateutensa oli
silmäänpistävä, laimeni heidän intonsa kuitenkin hiukan, kun he
huomasivat kangaspalan tyhjäksi, sillä piikivi oli onneksi pudonnut
pois. He olivat kumminkin niin kuohuksissaan, että heitä oli hyvin
omituista katsella. He tutkivat maaperää löytöpaikalta, repivät ruohoa
ja multaa seuloakseen sormiensa välitse; he juoksentelivat edestakaisin
kuin jäljiltä eksyneet vainukoirat, vilkuivat toisiinsa ja tulivat aina
lähtökohtaansa. Kateellisena ei kumpainenkaan tahtonut antaa toisen
olla siinä yksinään.

Takkutukkainen ja minä istuimme hevostemme selässä ja katselimme
näytelmää: hän ihmeissään ja minä kummastusta teeskennellen.
Noiden kahden etsiessä joka paikasta tieltä, vetäydyimme me hiukan
syrjään, jättääksemme heille tilaa; ja nyt, kun kaikkien kasvot
olivat kääntyneet poispäin minusta, annoin toisen tilkun pudota
orjantappurapensaaseen. Takkutukkainen löysi sen sieltä tovin kuluttua
ja antoi sen Clonille, ja kun en ollut vielä herättänyt mitään
epäluuloa, uskalsin sitten itse löytää kolmannen ja viimeisen. En
ottanut sitä ylös, vaan huusin majatalon isäntää, ja hän säntäsi siihen
käsiksi kuin haukka kananpoikaseen.

He haeskelivat neljättä palaa, mutta luonnollisesti turhaan, ja
lopulta he luopuivat etsiskelystään ja sovittivat löytämänsä kolme
palasta yhteen, mutta kumpainenkaan ei tahtonut luovuttaa saalista
käsistään, ja he mulkoilivat toisiinsa epäluuloisin katsein. Oli hyvin
omituista katsella heitä tässä laajassa laaksossa, josta harmaat
kukkulat kohoilivat kuin metsäsian selkinä lumivuorten hiljaisuuteen
asti — oli omituista, sanon, katsella noita kahta tässä rajattomassa
erämaassa, kahtena pikku pilkkuna sen avaralla kamaralla, kiertämässä
toinen toistansa koko muun maailman unohtaen, tuijottamassa toisiinsa
ja teiskaroimassa edestakaisin kuin kukot törmäämäisillään yhteen,
yksinomaan ajatellen näitä kolmea pientä vaaleankeltaista tilkkua,
joita ei olisi voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän.

Viimein huudahti majatalon isäntä kiroten:

»Minä käännyn takaisin. Tästä täytyy ilmoittaa kotiin. Antakaa minulle
kankaanpalanne ja pitkittäkää sitten matkaa Antoinen kanssa. Se on
parasta.»

Mutta Clon, joka piteli tilkkua kumpaisessakin kädessään, kurotti
aavemaisen naamansa aivan toiseen kiinni ja pudisti rajusti kieltäen
päätänsä. Hän ei voinut puhua, mutta hän ilmaisi päivänselvästi
mielipiteekseen, että jos kukaan kääntyi takaisin viemään viestiä
kotiin, niin hän oli oikea mies siihen.

»Tyhmyyksiä!» huudahti majatalon isäntä vihoissaan. »Emmehän voi antaa
Antoinen mennä yksinään hänen kanssaan. Antakaa minulle tilkut.»

Mutta Clon ei suostunut. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän
luopuisi löydön kunniasta, ja silloin aloin todellakin uskoa, että
heille tulisi tappelu. Mutta oli toinen vaihtoehto — minua koskeva; ja
ensin katsahti toinen minuun ja sitten toinen.

Se oli vaarallinen hetki, ja minä tiesin sen. Kavaluuteni saattoi
kääntyä minua itseäni vastaan: tehdäkseen lopun kiistasta nuo kaksi
saattoivat sopia minun surmaamisestani. Mutta minä kohtasin niin
kylmäverisesti heidän katseensa ja osottausin niin pelkäämättömäksi,
ja paikka oli niin avoin, että se ajatus raukesi pian. He alkoivat
jälleen riidellä pahemmin kuin ennen. Toinen heristeli pyssyään, toinen
pistoolejaan. Isäntä sätti, mykkä päästeli eläimellisiä mölähdyksiä.
Vihdoin riita päättyi juuri siten kuin olin toivonut.

»No hyvä, käännymme siis molemmat takaisin!» huusi majatalon isäntä
raivoissaan. »Ja Antoinen täytyy pitää huolta hänestä. Mutta vastuuseen
jäätte siitä te! Antakaa Antoinelle pistoolinne.»

Clon ojensi toisen pistoolinsa takkutukkaiselle.

»Toinen myös!» sanoi majatalon isäntä kärsimättömästi.

Mutta Clon pudisti päätään yrmeästi.

Äkillisellä liikkeellä isäntä riuhtaisi itselleen pistoolin ja esti
Clonin koston luovuttamalla sekä pistoolin että musketin takkutukkaisen
käsiin.

»Kas niin!» sanoi hän jälkimäiselle. »Nyt tulet toimeen. Jos monsieur
koettaa paeta tai kääntyä takaisin, niin ammu hänet! Neljän tunnin
ratsastuksella pääsette Rocca Blancaan. Siellä tapaat ystävämme, ja
senjälkeen ei sinulla ole mitään tekemistä.»

Mutta Antoine ei ottanut asiaa aivan niin keveältä kannalta. Hän
katseli minua ja sitten edessämme polvittelevaa autiota vuoripolkua,
ja lopuksi hän jupisi kirouksen ja selitti, että mieluummin kuin hän
suostui siihen, he saivat ampua hänet siihen paikkaan.

Mutta majatalon isäntä, kovin kiihdyksissään kärsimättömyydestä, vei
hänet syrjään, puheli hänen kanssaan, ja näytti lopulta saaneen hänet
suostutelluksi, sillä muutaman minuutin kuluttua oli asia sovittu.

Antoine tuli takaisin ja sanoi vihaisesti: »Eteenpäin, monsieur!»
Toiset kaksi seisoivat tien syrjässä; minä kohautin olkapäitäni,
panin hevoseni liikkeelle, ja seuraavassa hetkessä jatkoimme matkaa
vieretysten. Sitten käännyin pariin kertaan katsomaan, mitä nuo kaksi
hommasivat, ja huomasin heidän yhä seisovan paikallaan nähtävästi
kinastellen, mutta vartijani osoitti niin suurta tyytymättömyyttä
näiltä liikkeistäni, että kohautin hartioitani vielä kerran ja jätin
miehet sinne omille oloilleen.

Olin saanut paljonkin vaivata aivojani päästäkseni tähän tulokseen.
Mutta kumma kyllä, nyt kun olin onnistunut, huomasin tilani vähemmän
tyydyttäväksi kuin ensin olin toivonut. Olin vähentänyt vihollisten
ylivoimaista lukua ja päässyt eroon vaarallisimmista vastustajista;
mutta jäätyään yksin osoittautui Antoine kerrassaan tavattoman
epäluuloiseksi. Hän ratsasti vähän matkan päässä takanani, pyssy
satulannupin päällä ja pistooli varalla, ja kun hiukankin hiljensin
vauhtia tai käännyin katsomaan häntä, mutisi hän ainiaan: »Eteenpäin,
monsieur!» äänellä, joka ilmaisi minulle, että hänellä oli sormi
liipasimella. Niin läheltä hän ei olisi voinut ampua harhaan, enkä
minä nähnyt muuta keinoa kuin koreasti ratsastaa hänen edellään Rocca
Blancaan kohtaloani vastaan.

Mitä tehdä? Tiemme oli nyt joutunut laakson loppuun ja poikkesi
ahtaaseen, honkien kattamaan solaan, jossa vuoripuro vaahdoten ja
huumaavasti jumisten syöksyi louhikon railoihin. Suoraan edessämme
katkaisi vesiputouksen valkoinen hyrske puunrunkojen tummat rivit.
Lumiraja oli vähemmän kuin puolen penikulman päässä molemmin puolin,
ja kaiken yli — rotkotien päässä, kuten kuvastui silmissämme — kohosi
Pic du Midin valkoinen pylväs sinistä taivasta vasten kuudentuhannen
jalan korkeuteen. Sellainen näköala, äkkiä avautuessaan eteeni, riitti
häivyttämään kaikki vaaran ajatukset mielestäni, ja silmänräpäykseksi
seisautin hevoseni. Mutta »eteenpäin, monsieur!» kuului taas nyreä
käsky.

En tosiaankaan tiennyt, miten menetellä. Mies kieltäytyi puhumasta,
kieltäytyi ratsastamasta rinnallani, ei tahtonut kuulla mistään
levosta, mistään vauhdin vähentämisestä tai muusta ehdotuksesta.
Hänelle oli kaikkena kaikessa tämä hiljainen, yksinäinen kahden ihmisen
kulku, jota johti hänen pyssynsä suu minun selkääni tähdättynä. Me
kiipesimme siten reippaasti rotkotietä ylös. Oli kulunut tunti,
lähemmäs kaksikin siitä, kun olimme eronneet toisista. Aurinko teki
laskuaan; kello lienee ollut jo puoli neljän vaiheilla.

Jos hän vain olisi antautunut käteni ulottuville! Tai jos olisimme
pudottaneet jotakin, mikä olisi voinut kääntää hänen huomionsa
toisaanne! Kun rotkotie nyt laajeni aukeaksi ja autioksi laaksoksi,
jossa näkyi korkeita kalliolohkareita ja lumikinoksia siellä täällä
syvennyksissä, tähystelin perin epätoivoisena eteeni ja tarkastelin
niitä laajoja lumikenttiäkin, jotka riippuivat yläpuolellamme ja
ulottuivat jääkeilan juurelle asti. Mutta missään en nähnyt apukeinoa.
Ei tassuttanut mitään karhua tien poikki, ei ilmestynyt ainoatakaan
vuorikaurista kallioille. Kylmä, raaka ilma kirvelsi poskiamme ja
ilmaisi minulle, että lähestyimme harjun lakea. Kaikkialla oli autiota
ja hiljaista.

_Mon Dieu!_ Ja ne rosvot, joiden armoille minut jätettäisiin, olivat
kenties juuri tulossa vastaamme. He saattoivat ilmestyä esille milloin
hyvänsä. Epätoivoissani hellitin hattua päässäni ja annoin ensimmäisen
tuulenpuuskan heittää sen maahan. Suuttuneesti kiroten vedin jalkani
jalustimista, lähteäkseni sitä noutamaan. Mutta tuo lurjus karjaisi
minulle, että minun piti istua alallani.

»Eteenpäin, monsieur!» tiuski hän. »Eteenpäin!»

»Mutta hattuni!» huomautin minä. »_Mille tonnerres_, täytyyhän minun
toki...»

»Eteenpäin, monsieur, tai ammun!» vastasi hän ja kohotti järkkymättä
pyssynsä. »Yksi — kaksi —»

Ei auttanut muu kuin ratsastaa edelleen. Mutta kylläpä olin
raivoissani! Tuollainen gascognelaismoukkako oli viekkaampi kuin
minä, Gil de Berault, ja talutti minua mukanaan kuin rengasturpaista
härkää! Minunko, jota koko Pariisi pelkäsi — jos ei rakastanutkaan —
kaikkien Zatonin vieraitten kauhistuksen, piti kurjasti menehtyä tähän
kaameaan lumivuoristoon, jonkun viheliäisen salakuljettajan tai varkaan
surmaamana! Niin ei saanut käydä. _Yhtä_ miestä vastaan minä tarpeen
tullen toki voisin tulla toimeen, vaikka hänellä olisi ollut koko vyö
täynnä pistooleja.

Mutta miten? Ainoastaan avoimella väkivallalla nähtävästi. Sydämeni
alkoi levottomasti sykkiä sitä ajatellessani, mutta sitten tyynnyin
jälleen. Sadan askeleen päässä meistä tunkeutui vasemmalta puolelta
syvä rotko lumikenttään. Vastapäätä sen suuta oli tielle kasautunut
kiviä ja kallionlohkareita. Kohta panin merkille sen paikan. Siinä
tarvitsisi saattolaiseni molemmat kätensä pidätelläkseen hevostaan
louhikossa, ja jos äkkiä kääntyisin häntä vastaan, niin hän joko
pudottaisi pyssynsä tai ampuisi harhaan.

Mutta sitä ennen tapahtui jotakin, kuten aina sattuu viimeisessä
hetkessä. Kun vielä olimme seitsemän tai kahdeksankymmenen kyynärän
päässä paikalta, huomasin hänen hevosensa turvan olevan minun hevoseni
lautasien kohdalla; hän tuli yhä lähemmäksi, kunnes lopulta saatoin
nähdä hänet, jos yritin silmätä syrjästä. Mielessäni heräsi riemu.
Hän aikoi ratsastaa sivullani, hän antautui itse käsiini! Salatakseni
mielenliikutustani aloin vihellellä.

»Hiljaa!» mutisi hän kiivaasti, ja hänen äänensä kuulosti niin
kummalliselta ja luonnottomalta, että aluksi luulin hänen voivan
pahoin; niinpä käännyin häneen päin. Mutta hän sanoi taas:

»Hiljaa! Teidän tulee pysyä ääneti, kun ratsastamme tästä ohi,
monsieur!»

»Minkätähden?» kysyin kuin uhitellen, ja nyt pääsi uteliaisuuteni
voitolle. Jos olisin ollut järkevä, niin en olisi ollut mitään
huomaavinani. Hetki hetkeltä läheni hänen hevosensa minun ratsuani; sen
turpa oli jo minun jalustimeni kohdalla.

»Vaiti, sanon minä!» käski hän taas. Tällä kertaa en voinut erehtyä
siitä, että hänen äänensä ilmaisi kauhua. »Tätä paikkaa sanotaan
Pirun-kirkoksi. Jumala auttakoon meidät ohitse! Nyt on kovin myöhä
olla täällä. Katsokaa noita!» jatkoi hän ja viittasi huomattavasti
kauhuissaan.

Nyt katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Rotkon suulla, pienellä
aukiolla, josta kivet oli raivattu pois, kohosi kolme katkennutta
pölkkyä järeätekoisilta jalustoilta.

»No, mitä sitten?» kysyin matalalla äänellä. Laskeva aurinko levitti
purppurahohdettaan yläpuolellamme kohoavalle jääkeilalle, mutta laakso
kävi yhä harmaammaksi ja kolkommaksi. »No, mitä sitten? Mitä tuo
merkitsee?»

Vaarastani ja lähestyvän taistelun jännityksestä huolimatta tunsin
hänen kammonsa tarttuvan itseeni. En ollut milloinkaan nähnyt niin
kaameata, niin autiota, niin kirotulta näyttävää paikkaa. Minua
värisytti väkisinkin.

»Ne ovat olleet ristejä», sanoi hän melkein kuiskaten, ja hänen
silmänsä harhailivat kauhistuneina sinne tänne. »Gabasin kirkkoherra
siunasi tämän paikan ja käski pystyttää ne. Mutta seuraavana aamuna ne
olivat tuossa kunnossa. Eteenpäin, monsieur!» lisäsi hän ja tarttui
käsivarteeni. »Täällä ei ole turvallista päivänlaskun jälkeen.
Rukoilkaa Jumalaa, ettei pahahenki olisi kotona!»

Silmittömässä kauhussaan hän oli aivan unohtanut, että hänen oli
minuakin pelättävä. Hänen pyssynsä oli irrallaan poikittain satulan
päällä, ja hänen säärensä hipaisi minua. Sen nähtyäni muutin heti
suunnitelmaani. Kun hevosemme saapuivat kiviröykkiön luo, kumarruin
eteenpäin kuin reipastuttaakseni hevostani, ja vikkelästi sieppasin
pyssyn hänen kädestään, samalla kun kaikin voimin vedin hevostani
taaksepäin. Hetki vain, ja hän oli pitelemäni musketinpiipun edessä, ja
sormeni kosketti liipasinta. Milloinkaan ei voittoa ole saavutettu niin
helposti.

Hän tuijotti minuun suu auki, puolittain raivoissaan ja puolittain
kauhuissaan.

»Oletteko hullu?» huusi hän, ja hänen hampaansa kalisivat. Tänä
hengenvaarankaan hetkenä hän ei voinut olla tuskaisesti vilkumatta
ympärilleen.

»En, vaan järjilläni!» vastasin uhkaavasti. »Mutta tämä paikka
miellyttää minua yhtä vähän kuin teitäkin.» Ja olikin totta, joskaan
ei kirjaimellisesti. »Siispä koko käännös, mars!» jatkoin käskevästi.
»Kääntäkää hevosenne, hyvä ystävä, tai syyttäkää itseänne!»

Hän totteli kuin karitsa ja ratsasti alas laaksoon takaisin,
ajattelematta pistoolejaan. Minä pysyttelin tiukasti hänen takanaan,
ja vajaassa minuutissa olimme jättäneet Pirun-kirkon taaksemme ja
ratsastimme taas samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Mutta minulla oli
nyt pyssy.

Kun olimme edenneet puolen penikulman verran — silloin vasta tunsin
itseni rauhalliseksi, ja vaikka kiitin taivasta siitä, että tuollainen
paikka oli olemassa, niin olin kiitollinen siitäkin, että se nyt oli
selkämme takana — käskin hänen pysähtyä.

»Riisukaa vyönne», sanoin ankarasti, »ja heittäkää se pois. Mutta
muistakaa, että jos käännytte, niin minä ammun.»

Hän oli kerrassaan lannistunut ja totteli vaistomaisesti. Sitten
hyppäsin alas ratsailta, yhä tähdäten häntä musketilla ja otin haltuuni
pistoolivyön kaikkineen. Nousin taas satulaan, ja me ratsastimme
edelleen. Tovin kuluttua hän kysyi alakuloisella äänellä, mitä minä
aioin tehdä.

»Ratsastaa takaisin», sanoin minä, »ja kääntyä Auchin tielle, kun
pääsemme sinne asti.»

»Tunnin kuluttua on pimeä», huomautti hän jurosti.

»Tiedän sen», vastasin minä. »Meidän täytyy leiriytyä niin hyvin kuin
voimme.»

Ja niin teimmekin. Päivänvaloa riitti, kunnes pääsimme honkametsän
reunaan solan suulle. Siellä valitsin tuulensuojaisen paikan vähän
syrjässä tieltä ja käskin hänen sytyttää nuotion. Hevoset panin lähelle
liekaan, voidakseni pitää niitä silmällä. Sitten oli enää haukattava
illallista. Minulla oli pala leipää, hänellä samaten ja lisäksi sipuli.
Söimme kaikessa hiljaisuudessa, istuen kumpainenkin omalla puolellamme
tulta.

Mutta illallisen jälkeen olin kiusallisessa asemassa; en voinut
käsittää, kuinka voisin nukkua. Punainen tulenloimu, joka valaisi
miehen tummia kasvoja ja jänteviä käsiä, näytti minulle myöskin hänen
mustat, salakavalat, valppaat silmänsä. Tietysti oli selvää, että hän
hautoi kostoa, ettei hän olisi empinyt iskeä puukkoansa rintaani, jos
annoin hänelle siihen tilaisuuden, ja minulla oli ainoastaan yksi
keino valittavana: pysyä valveilla. Jos olisin ollut verenhimoinen,
niin olisin heti ratkaissut kysymyksen edukseni ampumalla hänet siihen
paikkaan.

Mutta en ole milloinkaan ollut julma ihminen enkä voinut taivuttaa
itseäni siihen. Vuorten ja taivaan hiljaisuus — se tuntui olevan
oikein erityistä hiljaisuutta, jota ei voinut häiritä kosken
kuohukaan — herätti minussa juhlallista mielialaa. Ympärillä leviävän
erämaan autius, yllämme kaartuva pimeä avaruus, jota silloin tällöin
halkaisi tähdenlento, alhaalla ammottava musta kuilu, jossa näkymätön
vesi kiehui ja kohisi, kaiken muun ihmisseuran etäisyys ja puute
inhimillisen asutuksen merkeistäkin — kaikki tämä olisi tehnyt
sellaisen toimenpiteen niin kamalaksi, että väristen häädin mielestäni
tuon ajatuksen ja sen sijaan tyydyin valvomaan koko yön, pitkän, kylmän
pyrenealaisen yön.

Sitten mies kiertyi kokoon kuin koira ja nukkui tulen valossa, ja minä
istuin pari tuntia hänen edessään mietiskellen. Siitä tuntui vierineen
vuosia, kun olin käynyt Zatonin majatalossa tai pelannut noppapeliä.
Entinen elämä, entiset askareeni — palaisinko enää milloinkaan niihin?
— kuvastuivat vain etäisyyden hämystä. Tulisivatko Cocheforêt, metsä
ja vuori, harmaa linna ja sen valtiattaret kerran tuntumaan yhtä
utuisilta? Ja jos kappale elämää saattoi niin nopeasti hämärtyä toisen
auetessa eteen ja silmänräpäyksessä näyttää niin värittömältä, niin
kenties kerran koko elämä ja kaikki, mitä me... mutta mitä? Minähän
käyttäydyin hupsusti. Hyppäsin jalkeille ja potkaisin kalikat kokoon,
otin pyssyn olalleni ja aloin astella edestakaisin vuoren seinustalla.
Kummallista, että rahtunen kuutamoa, muutama tähti ja autiuden ailahdus
pystyi tekemään miehestä lapsen jälleen! — — —

Kello oli kolme seuraavan päivän iltapuolella, aurinko paahtoi kuumasti
tammimetsikköjen yllä, ja ilma huokui lämpöä, kun ratsastimme ylös
sitä mäenrinnettä, jolta tie kääntyy Auchiin melkein puolitaipaleessa.
Keltaiset saniaiset ja maahan lennelleet kuihtuneet lehdet tuntuivat
säteilevän omaa valoansa; siellä täällä loisti kunnaalla ryhmä punaisia
pyökkejä kuin veripilkkuina. Juuri edessämme tonki sikolauma terhoja
ja röhki tyytyväisenä; korkealla yläpuolellamme makaili niitä kaitseva
paimenpoika.

»Tässä me eroamme», sanoin seuralaiselleni. Suunnitelmanani oli
ratsastaa pikku matka tietä pitkin Auchiin päin, johtaakseni hänet
harhaan, ja sitten sitoa hevoseni metsään ja mennä jalkaisin linnaan.

»Mitä pikemmin, sitä parempi!» vastasi hän vihoissaan.

»Ja minä toivon, etten ikinä enää näe kasvojanne, monsieur.»

Mutta kun olimme ehtineet tienviitan luokse risteykseen ja aioimme
erota, tuli näkemämme poika juoksujalkaa pensaikosta vastaamme.

»Hehei!» huusi hän laulavalla äänellä.

»No», vastasi kumppanini ja nykäisi kärsimättömästi ohjaksista, »mikä
on hätänä?»

»Sotamiehiä on kylässä.»

»Sotamiehiä?» toisti Antoine epäuskoisesti.

»Niin, ratsastavia penteleitä», vastasi poika ja sylkäisi maahan.
»Puolisataa. Auchista.»

Antoine kääntyi minuun päin kasvot vimmasta vääntyneinä.

»Kirottu roisto!» karjaisi hän. »Tämä on teidän työtänne. Nyt olemme
kaikki hukassa. Ja valtiattareni? _Sacré!_ Jos minulla olisi tuo pyssy,
niin ampuisin teidät kuin koiran.»

»Vaiti, tomppeli!» vastasin siihen tuimasti. »Minä tiedän tästä yhtä
vähän kuin sinäkin.»

Ja se oli rehellisesti totta; oma hämmästykseni oli ainakin yhtä suuri
kuin hänen ja paremmin perusteltu. Kardinaali, joka harvoin teki mitään
rintamanmuutoksia, oli toimittanut minut tänne päästäkseen lähettämästä
sotilaita ja antautumasta siihen vaaraan, joka saattoi olla sellaisesta
toimenpiteestä seurauksena. Mikään ei voinut olla enemmän vastoin
hänen tapaansa. Niinpä olin ihmeissäni. Olihan mahdollista, että
matkustavat kauppiaat, joiden silmissä olin näytellyt kavaltajaa,
olivat ilmoittaneet tapahtumasta, ja että Auchin osastonpäällikkö oli
sen johdosta ryhtynyt toimenpiteisiin. Mutta se tuntui uskomattomalta,
sillä hänkin oli saanut ohjeensa, ja kardinaalin valtikan alla ei ollut
suurtakaan sijaa yksilölliselle yritteliäisyydelle. Enpä totisesti
kyennyt käsittämään tätä; yksi ainoa seikka oli minulla vain selvillä:
nyt saatoin mennä kylään, jos halusin.

»Minun pitänee lähteä katsomaan, mitä on tekeillä», sanoin Antoinelle.
»Tulkaa mukaan!»

Hän kohautti olkapäitään ja pysyi alallaan.

»En, en minä!» vastasi hän kiroten. »Sotamiehistä tahdon olla erilläni!
Olen maannut yhden yön taivasalla, ja sen voin tehdä toistamiseen.»

Nyökkäsin hänelle välinpitämättömästi, sillä nyt en tarvinnut hänen
seuraansa, ja me erosimme. Parikymmentä minuuttia ratsastettuani olin
kylän laidassa, ja siellä oli todellakin tapahtunut suuri muutos.
Ei näkynyt ainoatakaan niistä, jotka tavallisesti vetelehtivät
torilla; he olivat joko sulkeutuneet hökkeleihinsä tai Antoinen
tavoin paenneet metsiin. Heidän ovensa olivat lukitut ja heidän
ikkunaluukkunsa teljetyt. Mutta kadulla näin parikymmentä rakuunaa
marssimassa pitkävartisissa saappaissaan ja rintahaarniskoissaan;
heidän lyhyet muskettinsa, patruuna- ja olkavyönsä olivat läjättyinä
lähelle majatalon ovea. Eräällä aukiolla seisoi pitkä rivi hevosia
rouskuttamassa heinätukkojaan, ja kaikkialta kuului vitjojen ja
kuolaimien iloista helinää tai naurunhohotusta ja raakaa leikinlaskua.

Ratsastaessani majatalon ovelle tarkasteli minua muuan vanha
kierosilmäinen kersantti epäluuloisesti ja aikoi astua tien yli
pysäyttämään minut. Ne molemmat miehet, jotka olin tuonut mukanani
Pariisista ja jättänyt Auchiin odottamaan käskyjäni, tulivat onneksi
paikalle ihan parahiksi. Viittauksella kielsin heitä puhuttelemasta
minua, ja he astuivat ohi; mutta arvattavasti he huomauttivat
kersantille, etten minä ollut se mies, jota hän haki, sillä sen koommin
en nähnyt häntä.

Sittenkun olin sitonut hevoseni majatalon taakse — parempaa suojaa en
sille löytänyt, sillä kaikki paikat olivat täynnä — tunkeusin oven
edustalle keräytyneen joukon läpi ja menin sisälle. Vanha, matala
huone nokisine kattoineen ja haisevine lattioineen oli melkein täynnä
kummallisia hahmoja, ja niin sain tuokion seistä huomaamattomana
savussa ja sekamelskassa. Sitten isäntä astui minun taholleni, ja kun
hän sivuutti minut, osuivat katseemme yhteen. Häneltä pääsi puoleksi
tukahtunut kirous; hän pudotti kantamansa ruukun ja seisoi tuijottaen
minuun kuin pökertyneenä.

Sotamies, joka odotti viiniään, heitti häntä leivänkannikalla kasvoihin
ja sanoi:

»No, likakarhu! Mitä siinä tollotat?»

»Pahaahenkeä!» mutisi isäntä, ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

»Annas kun minäkin katson häntä!» tokaisi sotamies ja kääntyi
tuolillaan.

Hän säpsähti, kun huomasi minut seisomassa ihan takanaan.

»Nöyrin palvelijanne!» sanoin tuimasti. »Mutta pian saattekin te
palvella minua, veikkonen.»



VII luku

Kunnon kepponen


Sävyni herättää tavallisesti kunnioitusta, ja kun isäntä ensimmäisestä
kauhistuksestaan tointuneena tuli kysyneeksi, mitä suvaitsin tahtoa,
sain sotamiesten läsnäolosta huolimatta varsin hyvän illallisen
eteeni, ensimmäisen kunnollisen aterian, mitä olin maistanut kahteen
päivään. Ja ne monet ihmiset, jotka täyttivät huoneen, alkoivat pian
hajaantua. Sotamiehet läksivät ulos ryhminä juottamaan hevosiaan tai
etsimään majapaikkojaan, ja ainoastaan pari kolme jäi jäljelle. Oli
tullut hämärä, ja melu kadulla heikkeni. Liehuva tulenloimu alkoi
valaista seiniä, ja viheliäinen tupa näytti sen verran kodikkaalta
kuin oli mahdollista. Ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan mietin,
mitä minun olisi ensiksi tehtävä, mitä varten sotamiehet olivat täällä
ja antaisinko yön kulua ennen mihinkään toimenpiteeseen ryhtymistä;
silloin avautui taas ovi, joka viime tunnin mittaan oli ehtimiseen
heilunut saranoillaan, ja muuan nainen astui sisään.

Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja katseli ympärilleen; silloin panin
merkille, että hän oli heittänyt huivin päänsä yli, pidellen ruukkua
kädessään, ja että hän oli paljasjaloin. Hänen karkeassa hameessaan
oli iso repeämä, ja käsi, jolla hän pidätti huiviaan, oli ruskea ja
likainen. Enempää en nähnyt, sillä otaksuen hänet joksikin naapurin
vaimoksi, joka nyt hiljaisuuden palattua taloon oli hiipinyt sisälle
saadakseen tilkan maitoa lapselleen, en välittänyt hänestä sen enempää.
Käännyin siis taas tuleen päin ja vaivuin mietteisiini.

Mutta päästäkseen lieden luo, jonka ääressä emäntä askaroitsi, täytyi
naisen astua minun ohitseni, ja silloin hän luultavasti salavihkaa
vilkaisi minuun huivinsa alta. Sillä juuri kun hän oli minun ja tulen
välissä, pääsi häneltä puolittain tukahtunut huudahdus, ja hän kavahti
syrjään niin nopeasti, että oli tölmätä takkaan. Seuraavassa hetkessä
hän käänsi minulle selkänsä ja kumartui kuiskaamaan jotakin emännän
korvaan. Näytti melkein siltä kuin hän olisi polkaissut hehkuvaa hiiltä.

Mutta mieleeni johtui toinen, peräti kummallinen ajatus, ja heti
nousin äänettömänä seisaalle. Nainen kääntyi pois minusta, mutta
hänen ryhdissään ja päänsä asennossa oli jotakin tuttua. Odotin sen
aikaa, kun hän tulen ääressä kumarruksissaan kuiskaili emännälle, joka
kauhalla ammensi lientä verkalleen hänen ruukkuunsa isosta kattilasta.
Mutta kun hän astahti poistuakseen, suljin häneltä tien. Ja meidän
silmämme sattuivat yhteen.

En voinut nähdä hänen kasvonpiirteitään; ne verhosi huivi. Mutta
selvästi huomasin, että hän vapisi kiireestä kantapäähän, ja nyt
tiesin, etten ollut erehtynyt.

»Se on liian painava teille, tyttöseni», sanoin tuttavalliseen tapaan,
kuin puhutellen talonpoikaistyttöä. »Minä kannan ruukkua puolestanne.»

Muuan miehistä, jotka vielä istuivat pöydässä, nauroi; ja toinen
alkoi laulaa raakaa renkutusta. Nainen tutisi suuttumuksesta tai
pelosta, mutta hän ei puhunut mitään, vaan antoi minun ottaa ruukun
käsistään, ja kun sitten astuin ovelle ja avasin sen, seurasi hän minua
koneellisesti. Silmänräpäyksessä sulkeutui ovi takanamme, ja siinä
seisoimme lisääntyvässä pimeydessä kahden kesken.

»On myöhä teidän olla liikkeellä, mademoiselle», sanoin kohteliaasti.
»Voisitte kohdata ikävyyksiä, ollessanne noin puettuna. Sallikaa minun
saattaa teidät kotiin.»

Hän hätkähti, ja minä olin kuulevinani hänen nyyhkyttävän, mutta hän ei
vastannut mitään. Sensijaan hän kääntyi pois ja asteli nopeasti kylän
läpi linnaan päin, pysytellen talojen varjossa. Minä kannoin ruukkua,
kävelin ihan hänen vieressään ja hymyilin pimeässä. Käsitin hävyn ja
voimattoman vihan kuohuttavan hänen mieltään. Tämä oli jotakin koston
tapaista!

Nyt puhuttelin häntä;

»No, mademoiselle», sanoin, »missä ovat tallirenkinne?»

Hän katsahti minuun... hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta, ja hän
näytti sillä hetkellä ihan raivottarelta. Sitten en lisännyt mitään,
vaan jätin hänet rauhaan ja tyydyin kävelemään hänen rinnallaan, kunnes
saavuimme kylän laitaan, mistä linnan tie poikkesi metsään. Siellä hän
pysähtyi ja kääntyi päin minua kuin ahdistettu otus.

»Mitä te tahdotte?» huudahti hän käheästi ja läähättäen, ikäänkuin
olisi juossut itsensä hengästyksiin.

»Saattaa teidät kotiin», vastasin kylmästi. »Yksinänne ollessanne
voitaisiin teitä häiritä.»

»Ja jollen tahdo?» sanoi hän.

»Teillä ei ole valitsemisen varaa, mademoiselle», vastasin vakavasti.
»Te menette linnaan minun seurassani, ja niin myöhä kuin onkin, suotte
minulle matkalla puhelun; mutta ei täällä. Täällä emme ole kyllin
rauhassa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä ja minä tahdon
puhella kanssanne seikkaperäisesti.»

»Seikkaperäisesti?» mutisi hän.

»Niin, mademoiselle.»

Huomasin, että hän värisi. »Mutta jollen tahdo», intti hän.

»Voisin huutaa saapuville sotamiehiä ja sanoa heille kuka _te_ olette»,
vastasin tyynesti. »Sen voisin tehdä, mutta sitä en tahdo. Se olisi
kömpelö tapa rangaista teitä, ja minä tiedän paremman. Minä voisin
mennä kapteenin luo ja kertoa hänelle kenen hevonen on majatalon
tallissa. Muuan sotamies sanoi minulle — sen mukaan kuin joku oli
hänelle kertonut — että se oli jonkun hänen upseerinsa oma, mutta minä
kurkistin raosta ja tunsin hevosen.»

Hän ei kyennyt pidättämään ähkäisevää huokausta. Minä odotin, mutta
vieläkään hän ei sanonut mitään.

»Menenkö kapteenin puheille?» kysyin tylysti.

Hän heitti huivin kasvoiltaan ja katseli minua.

»Voi teitä roistoa... teitä roistoa!» sähisi hän hampaittensa välistä.
»Jospa minulla olisi veitsi!»

»Mutta sitä teillä ei ole, mademoiselle», vastasin hyvin levollisesti.
»Olkaa siis hyvä ja päättäkää, miten käy. Menenkö ilmoittamaan sanomani
kapteenille vai seuraanko teitä?»

»Antakaa minulle ruukku», sanoi hän kiivaasti.

Minä täytin kummastuneena hänen pyyntönsä. Rajulla otteella hän
sinkautti sen kauas pensaikkoon.

»No niin», sanoi hän, »kuten tahdotte. Mutta kerran rankaisee Jumala
teitä!»

Sanattomana hän kääntyi ja poikkesi polulle puiden sekaan; minä
seurasin häntä. Hän tunsi varmaankin sen joka mutkan lapsuudestaan
asti, sillä hän eteni kevein ja varmoin askelin avojaloinkin. Minun
täytyy jouduttaa käyntiäni pimeässä, pysyäkseni hänen mukanaan.
Metsässä oli hiljaista, mutta sammakot alkoivat kurnuttaa lammikossa,
ja niiden itsepintainen yhteislaulu muistutti minulle sitä yötä,
jolloin olin tullut linnan portille pahoinpideltynä ja menehdyksissäni
ja Clon oli laskenut minut sisälle mademoisellen seistessä parvekkeen
alla eteissuojamassa. Silloin oli kaikki näyttänyt pimeältä, silloin
olin nähnyt vain kappaleen matkaa eteeni. Mutta nyt oli kaikki selvää.
Kapteeni oli tosin täällä sotamiehineen, mutta minulla oli langat
käsissäni.

Me tulimme pikku puusillalle ja näimme pimeiden niittyjen takaa linnan
valaistut ikkunat. Kaikissa huoneissa oli valoa. Soturit nähtävästi
huvittelivat.

»Nyt, mademoiselle», sanoin tyynesti, »täytyy minun pyytää teitä
pysähtymään tähän ja suomaan minulle huomionne muutamiksi minuuteiksi.
Sitten saatte mennä minne haluatte.»

»Puhukaa!» vastasi hän ynseästi. »Ja kiirehtikää! Minä en voi hengittää
samaa ilmaa teidän kanssanne. Se myrkyttää minut.»

»Luuletteko», kysyin verkalleen, »että te parannatte asemaanne
tuollaisilla huomautuksilla?»

»Vai niin», huudahti hän, ja minä kuulin hänen hampaittensa kalisevan;
»te tahtoisitte, että minun pitäisi mielistellä?»

»En», vastasin »mutta nyt teette erehdyksen.»

»Minkä sitten?» läähätti hän.

»Te unohdatte, ettei minun tulisi herättää ainoastaan inhoa, vaan
myöskin pelkoa... niin, mademoiselle, pelkoa!» huudahdin terävästi.
»Luuletteko, etten muka tiedä, minkä tähden olette täällä tuossa
valepuvussa? Luuletteko, etten tiedä, kenelle liemi oli aiottu? Tai
kuka nyt saa paastota tämän yön. Minä tiedän kaiken tämän, sen sanon.
Talonne oli täynnä sotamiehiä, palvelijoitanne vartioittiin, eivätkä he
päässeet ulos. Teidän täytyi itse mennä noutamaan hänelle ruokaa.»

Hän tarttui sillan kaiteeseen pysyäkseen pystyssä. Hänen kasvonsa,
joilta huivi oli valahtanut alas, loistivat valkoisina puiden varjossa.
Nyt olin vihdoinkin masentanut hänen ylpeytensä. Vihdoinkin!

»Mikä on hintanne?» kysyi hän puoleksi tukahtuneella äänellä.

»Sen sanon teille», vastasin korostaen joka sanaa siten, että hän
tajuaisi tarkoin, ja kaiken aikaa annoin katseeni mielihyvin hivellä
hänen ylpeitä kasvojaan. En olisi milloinkaan voinut uneksia tällaista
kostoa! »Noin kaksi viikkoa takaperin lähti herra de Cocheforêt täältä,
mukanaan pieni vaaleankeltainen maustekotelo.»

Hän äännähti hillitysti ja suoristautui nopeasti.

»Se sisälsi... mutta senhän tiedätte, mademoiselle. Mitä hyvänsä
siinä olikaan, pudotti herra de Cocheforêt sen ratsastaessaan täältä.
Viikko takaperin hän tuli takaisin — onnettomuudekseen — etsimään
kadottamaansa.»

Hän katsoi minua suoraan kasvoihin. Hän näytti tuskin voivan hengittää,
niin suunniltaan hän oli hämmästyksestä ja jännittyneestä odotuksesta.

»Te panitte toimeen etsiskelyjä, mademoiselle», jatkoin sitten
tyynesti. »Palvelijanne nuuskivat joka sopen. Tiet ja polut, vieläpä
metsätkin tutkittiin. Mutta turhaan... sillä koko ajan oli tuo
keltainen maustekotelo kokonaisena ja avaamattomana taskussani.»

»Ei!» huudahti hän kiivaasti. »Te valehtelette kuten tavallisesti!
Maustekotelo löydettiin palasiksi revittynä monen penikulman päässä
täältä.»

»Sieltä, mihin minä ne heitin, mademoiselle», vastasin, »päästäkseni
eroon teidän kätyreistänne ja voidakseni palata luoksenne. Uskokaa
minua», jatkoin antaen lopulta rahtusen omaa itseäni, voitonriemuani,
soinnahtaa äänessäni. »Te olette erehtynyt. Teidän olisi ollut
viisaampi luottaa minuun. En ole mikään kurja raukka, vaikka te olette
kerran tallannut minut tomuun, vaan _mies_, mies, jolla on voimaa
käsivarsissa ja selvä pää sekä sydänkin, kuten teille pian osoitan.»

Hän värisi.

»Siinä vaaleankeltaisessa kotelossa, jonka kadotitte, oli
kahdeksantoista kallisarvoista jalokiveä, eikö niin?»

Hän ei vastannut, mutta hän katseli minuun kuin tuntien minun
salaperäisesti lumoavan itseään. Hänen hengityksensä näytti salpautuvan
hänen kuunnellakseen joka sanaani. Hän oli niin vähän tietoinen
kaikesta muusta, koko ympäristöstään, että jos parikymmentä sotamiestä
olisi ympäröinyt hänet, ei hän olisi huomannut heitä.

Nyt otin povestani pienen käärön, nahanpalaan kiedotun, ja ojensin sen
hänelle.

»Avaisitteko tämän?» kysyin häneltä. »Luullakseni on siinä se, mitä
veljenne kadotti. En voi vastata siitä, että kaikki ovat tallella,
sillä minä pudotin jalokivet huoneeni lattialle enkä kenties löytänyt
niitä kaikkia. Mutta jos mitään puuttuu, voi ne vielä löytää, sillä
minä tiedän, missä ne ovat.»

Hän otti hitaasti käärön ja alkoi purkaa sitä vapisevin sormin auki.
Silmänräpäyksen kuluttua välkkyivät kivet kuin lempeänä kuutamona
hänen kämmenellään — tuollaisena kahlehditun valon kimmellyksenä,
joka on monta naista syössyt turmioon ja riistänyt monelta mieheltä
kunnian. _Morbleu!_ Kun katselin niitä — hänen tuijottaessaan niihin
jäykän lumouksen haltioittamana — kummastutti minua, että olin kyennyt
vastustamaan kiusausta.

Tarkastellessani niitä alkoivat hänen kätensä vapista.

»Minä en voi niitä laskea», jupisi hän avuttomasti. »Kuinka monta niitä
on?»

»Kahdeksantoista kaikkiaan.»

»Niitä piti olla kahdeksantoista», sanoi hän.

Hän sulki ne käteensä ja avasi kätensä taas, ja siten hän teki kahdesti
ikäänkuin varmistuakseen siitä, että kivet olivat todellisia ja että
hän ei nähnyt unta. Sitten hän käännähti minuun päin ylpeän näköisenä,
ja samalla huomasin, että hänen kauniit kasvonsa olivat saaneet
takaisin suuttuneen ilmeensä, jonka nyt teki voimakkaammaksi halu saada
pitää jalokivet.

»No niin», mutisi hän hampaittensa välistä, »hintanne? Sanokaa minulle
hintanne!»

»Siihen tulen juuri nyt, mademoiselle», vastasin hyvin vakavasti.
»Asia on aivan yksinkertainen. Muistatte sen ehtoopäivän, jolloin
seurasin teitä — kömpelösti ja kenties säädyttömästikin — läpi
metsän luovuttaakseni haltuunne nämä kalleudet? Minusta tuntuu kuin
siitä olisi kulunut jo kuukausi. Mutta luullakseni se tapahtui vasta
toissapäivänä. Te annoitte minulle silloin kovin karkean nimityksen,
jonka toistamisella en tahdo loukata teitä. Ainoa hinta, jota vaadin
jättääkseni jalokivet haltuunne takaisin, on se, että te tyyten
peruutatte ne herjaukset.»

»Kuinka!» mutisi hän. »Minä en ymmärrä.»

Minä kertasin sanani hyvin hitaasti. »Ainoa hinta, ainoa palkkio, mitä
pyydän, mademoiselle, on se, että peruutatte ne herjaavat nimitykset ja
myönnätte käyttäneenne niitä ilman minun syytäni.»

»Ja jalokivet?» huudahti hän läähättäen.

»Ne ovat teidän. Minun ne eivät ole. Minulla ei ole mitään tekemistä
niiden kanssa. Ottakaa ne ja sanokaa, että te ette pidä minua... ei,
minä en voi lausua noita sanoja, mademoiselle.»

»Mutta on jotakin... muuta! Mitä se on?» huudahti hän nytkäyttäen
päätänsä, ja hänen silmänsä tapailivat katsettani, loistaen kuin
metsänelävän. »Veljeni! Mitä on teillä hänestä sanomista, hyvä herra?»

»Mitä häneen tulee, mademoiselle, niin pidän parempana, että te ette
puhu hänestä minulle enempää kuin jo tiedän», vastasin matalalla
äänellä. »Minä en halua sekaantua siihen asiaan. Mutta... on vielä yksi
seikka, jota en ole maininnut; olette oikeassa.»

Hän huokasi niin syvään, että kuulin sen.

»Se on», jatkoin verkalleen, »että sallitte minun jäädä Cocheforêtiin
muutamiksi päiviksi, siksi aikaa kun sotamiehet ovat täällä. Minulle
on kerrottu, että kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria on majoitettu
linnaan. Veljenne on poissa. Pyydän teiltä lupaa, mademoiselle, saada
ottaa hänen paikkansa toistaiseksi ja oikeuden suojella teitä ja
kälyänne loukkauksilta. Siinä kaikki.»

Hän kohotti kätensä otsalleen. Syntyi pitkällinen vaiti olo.

»Sammakot!» mutisi hän sitten. »Ne kurnuttavat niin... minä en voi
kuulla...»

Kummastuksekseni hän kääntyi nopeasti pois, astui sillan yli ja jätti
minut yksikseni. Tuokion seisoin siinä ihmeissäni tuijottaen hänen
tummaan vartaloonsa ja kummastelin, mikä häntä vaivasi. Mutta minuutin
tai vähemmänkin ajan kuluttua hän tuli joutuisasti takaisin luokseni,
ja nyt käsitin hänet. Hän itki.

»Herra de Barthe», sanoi hän vapisevalla äänellä, joka ilmaisi minulle,
että voitto oli minun, »eikö ole mitään muuta? Eikö teillä ole mitään
muuta rangaistusta minulle?»

»Ei mademoiselle.»

Hän oli vetänyt huivin päänsä yli, enkä enää nähnyt hänen kasvojaan.

»Onko siinä kaikki, mitä vaaditte?» mutisi hän.

»Siinä kaikki, mitä pyydän — nyt.»

»Se on myönnetty», sanoi hän vitkallisesti, mutta päättävästi. »Suokaa
minulle anteeksi, jos näennäisesti katson tämän asian vähäiseksi
enkä riittävästi ilmaise tunteitani teidän jalomielisyydestänne ja
omaa häpeämistäni, mutta minä en voi nyt sanoa enempää. Minä olen
niin rajusti järkkynyt ja niin jähmettynyt säikähdyksestä, että...
etten voi tuntea mitään oikein selvästi tänä iltana, en häpyä enkä
kiitollisuutta. Minä käyn kuin unessa; Jumala suokoon, että se unena
häipyisikin. Me olemme joutuneet raskaihin huoliin. Mutta mitä teihin
tulee, herra de Barthe, ja teidän menettelyynne» — hän vaikeni, ja
silloin kuulin hänen taistelevan nyyhkytyksiä vastaan, jotka pyrkivät
puhkeamaan — »anteeksi... olen kovin uupunut. Ja minun... jalkojani
palelee», lisäsi hän äkkiä keskeyttäen. »Saattaisitteko minua kotiin?»

»Voi, mademoiselle», huudahdin katuvasti, »kuinka päätön olenkaan! Te
olette paljasjaloin, ja minä olen pidättänyt teitä täällä.»

»Sillä ei ole väliä», sanoi hän äänellä, joka teki minuun syvän
vaikutuksen. »Sydämeni on lämmin, monsieur — kiitos siitä teille. Siitä
on pitkä aika, kun se on saanut tuntea sellaista lämpöä.»

Hän astui pois varjosta sen sanoessaan — ja nyt se oli tehty. Kaikki
oli käynyt, kuten olin ajatellut. Vielä kerran astuin niityn yli
pimeässä, ja pian minua taas kohdeltaisiin Cocheforêtissa tervetulleena
vieraana. Sammakot pitivät ääntä lammessa, yölepakko kierteli
yläpuolellamme ilmassa, ja milloinkaan — milloinkaan, ajattelin
riemuitsevan ylpeyden tunnossa — mies ei ollut joutunut omituisempaan
tilanteeseen.

Saavuimme linnan edustalle, ja silloin esitin, että hän ensin hiipisi
sisään samaa tietä kuin oli tullutkin; minä odottaisin tuokion ja
sitten kolkuttaisin portille, hänen ehdittyään selittää asian Clonille.

»Ne eivät anna minun tavata Clonia», vastasi hän verkalleen.

»Silloin täytyy kamarineitonne ilmoittaa se hänelle», huomautin,
»muutoin hän voi yltyä toimimaan ja kavaltaa minut.»

»Ne eivät anna meidän puhua palvelijattariemme kanssa.»

»Mitä?» huudahdin perin ihmeissäni. »Mutta sehän on häpeällistä!
Ettehän toki ole vankeja!»

Mademoiselle naurahti katkerasti.

»Emmekö? Ei, luultavasti emme, sillä jos halusimme seuraa, sanoi
kapteeni Larolle, ottaisi hän meidät ihastuen vastaan salissa.»

»Onko hän anastanut salinne?»

»Hän ja hänen luutnanttinsa istuvat siellä. Mutta me kapinoitsijat
saanemme olla kiitollisia», lisäsi hän ivallisesti; »mehän saamme vielä
pitää makuuhuoneemme.»

»No niin», sanoin, »sitten pitänee minun koettaa suoriutua Clonista
parhaani mukaan. Mutta minulla on vielä yksi suosionosotus pyydettävänä
teiltä, mademoiselle. Se vain, että te ja kälynne tulette aamulla
tavalliseen aikaanne alakertaan. Minä olen silloin salissa.»

»Mieluummin olisin tulematta», vastasi hän vapisevalla äänellä ja
pysähtyi.

»Pelkäättekö?»

»En, monsieur, minä en ole peloissani», vastasi hän ylpeästi, »mutta...»

»Te tulette?»

Hän huokasi ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:

»Kyllä, minä tulen — jos haluatte niin.» Ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli kääntynyt linnan kulmasta, minun nauraen
ajatellessani, kuinka oivallisesti nuo urhoolliset sankarit pitivät
vartiota. Herra de Cocheforêt olisi voinut tavata häntä puutarhassa,
puhutella häntä kuten minäkin olin tehnyt, vieläpä mennä sisälle
linnaankin ja marssia rauhassa heidän nenänsä ohitse. Mutta sellaisia
ovat soturit aina. He ovat kyllä kärkkäitä rientämään vihollista
vastaan liehuvin lipuin ja raikuvin torvin — kello kymmeneltä
aamupäivällä, mutta vihollinen ei tule aina sillä kellonlyönnillä.

Odotin paikallani hetkisen; sitten hapuilin eteenpäin ja koputin
portille miekkani kahvalla. Koirat alkoivat haukkua pihan puolella,
ja juomalaulu, jonka katkelmia silloin tällöin kuului itäisestä
sivurakennuksesta, taukosi kerrassaan. Sisällä kuului ovi aukenevan,
ja äreä ääni, luultavasti upseerin, alkoi noitua jotakuta, joka ei
tullut saapuville. Heti jälkeenpäin kajahteli käytävästä askeleita
ja kovaäänistä puhetta. Kuulin salpojen nousevan paikoiltaan, ovi
työnnettiin auki, ja minua vastaan kurotettiin lyhty, jonka takaa
hämärästi erotin kymmenkunnan punoittavia kasvoja.

»Mitä lempoa tämä on?» huusi muuan ja tuijotti hämmästyksissään minuun.

»_Morbleu!_ Siinähän se mies on!» kiljaisi toinen. »Ottakaa hänet
kiinni!»

Silmänräpäyksessä laskettiin puolikymmentä kättä olalleni, mutta minä
vain kumarsin kohteliaasti.

»Päällikkönne, hyvät ystävät», sanoin, »herra kapteeni Larolle... missä
hän on?»

»_Diable!_ Mutta kuka ensin te olette?» karjaisi lyhdynkantaja. Hän oli
pitkä ja luiseva, tuimannäköinen kersantti.

»No, en minä ole herra de Cocheforêt», vastasin tyynesti, »ja se
riittänee teille tiedoksi. Sitäpaitsi, jollette heti mene hakemaan
kapteeni Larollea ja laske minua sisälle, voipi siitä olla teille
ikäviä seurauksia.»

»Ahaa!» sanoi hän virnistäen. »Te ette näy kainostelevan. No, tulkaahan
sisälle.»

Sotamiehet tekivät tilaa, ja minä astuin eteissuojamaan. Tilavalle
liedelle oli ollut takkavalkea tehtynä, mutta se oli sammunut. Kolme
tai neljä ratsupyssyä oli laskettu seinää vasten nojalleen, ja niiden
vieressä oli kasa reppuja ja jokunen olkikupo. Pirstatun tuolin
siruja ja puoli tusinaa tyhjiä viinipulloja oli hujan hajan lattialla
lisäämässä huoneen siistimättömyyttä. Katselin ympärilleni paheksuvin
silmäyksin ja irvistin inhosta. Ne olivat läikytelleet lattialle öljyä,
ja siitä levisi ilkeätä hajua.

»_Vertu bleu_!» sanoin heille. »Kelpaako tällainen käytös hienojen
ihmisten talossa, senkin lurjukset? Jos minä olisin teidän
päällikkönne, niin tuomitsisin teidät heti puuhevoselle istumaan.»

He katselivat minua suu auki; tällainen varmuus ällistytti heidät.
Ainoastaan kersantti rypisti kulmiaan. Tyynnyttyään sen verran, että
kykeni puhumaan, hän sanoi:

»Tätä tietä! — Meillä ei ollut aavistustakaan, että niin korkea upseeri
oli tulossa tänne, muutoin olisimme kai olleet paremmin valmistuneita.»
Jupisten kirouksia partaansa hän johti minua eteenpäin pitkin tuttua
käytävää; salin oven eteen hän pysähtyi. »Esitelkää itse itsenne!»
virkkoi hän jurosti. »Ja jos tuolla sisällä tuntuu liian kuumalta, niin
älkää syyttäkö minua!»

Minä kohotin säppiä ja astuin sisään. Tulisijan edessä oli pöytä
melkein täynnä laseja ja pulloja, ja sen ääressä istui kaksi miestä
pelaamassa uhkapeliä. Nopat kalisivat juuri kun ilmestyin näkyviin,
ja heittäjä laski pikarin niiden päälle, kääntyessään katsomaan,
kuka tulija oli. Hän oli vaaleatukkainen, harteva ja punakka mies.
Hän oli riisunut haarniskansa ja saappaansa, ja hänen nuttunsa oli
haarniskan jäljiltä ryppyinen ja tahrainen. Muuten hän oli puettu
viimeisen muodin mukaan. Hänen leveä kauluksensa oli mitä hienointa
kangasta ja koristeltu pitseillä. Sini- ja hopearaitainen vyöhuivi oli
puoli kyynärää leveä. Hänellä oli pieni jalokivi toisessa korvassa,
ja hänen ohuet viiksensä oli suipistettu _à l'espagnole_. Minuun
päin kääntyessään hän odotti arvatenkin näkevänsä kersantin, mutta
huomatessaan minut hän nousi verkalleen, nostamatta pikaria noppien
päältä.

»Mitä saakelia tämä merkitsee?» huusi hän suuttuen. »Tänne kersantti!
Kersantti! Tulkaa sisään! — Mitä perhanaa... Kuka te olette, herraseni?»

»Kapteeni Larolle, luullakseni?» kysyin kumartaen ja otin kohteliaasti
hatun päästäni.

»Niin, minä olen kapteeni Larolle», vastasi hän. »Mutta kuka te olette?
Ette suinkaan se, jota tavoitamme!»

»Ei, minä en ole herra de Cocheforêt», vastasin kylmäkiskoisesti. »Minä
olen vain vieras talossa, herra kapteeni. Olen nauttinut madame de
Cocheforêtin vieraanvaraisuutta jonkun aikaa, mutta onnettoman sattuman
johdosta olin poissa silloin, kun te tulitte.» Niin sanoen astuin
tulisijan ääreen, työnsin varovasti tieltäni hänen isot saappaansa,
jotka oli pantu siihen kuivaamaan, ja kohensin tulta, niin että se
alkoi loimuta.

»_Mille diables_!» mutisi hän. En ole eläissäni nähnyt ihmistä enemmän
ällistyneenä. Mutta nyt olin huomaavinani vain hänen toverinsa, vanhan,
jykeväleukaisen, valkoviiksisen sotaurhon, joka istui taaksepäin
nojautuneena tuolillaan ja silmäili minua avosuin ja kummastelevin
katsein.

»Hyvää iltaa, herra luutnantti», sanoin kumartaen taas. »Onpa se kaunis
ilma tänä iltana.»

Nyt puhkesi myrsky valloilleen.

»Vai kaunis ilma tänä iltana!» kiljaisi kapteeni, joka; vihdoinkin
oli saanut puhelahjansa takaisin. »Ettekö tiedä, herraseni, että
minä olen ottanut tämän talon haltuuni, että kukaan ei saa pistää
nenäänsä tänne minun luvattani? Vieras? Vieraanvaraisuutta? Tyhmää
lörpötystä! Luutnantti, kutsukaa vartio!» toisti hän kiivaasti. »Missä
on kersantti, se apina?»

Luutnantti nousi totellakseen, mutta silloin kohotin käteni.

»Hiljaa, hiljaa, kapteeni», sanoin. »Ei niin kiirettä. Te näytte
kummastuvan, nähdessänne minut täällä. Uskokaa minua, minä olen vielä
enemmän kummastuksissani, kun näen teidät.»

»_Sacré_!» noitui hän, kimmahtaen tästä uudesta nenäkkyydestä,
luutnantin silmien pyöriessä kuin kierähtämäisillään ulos päästä.

Mutta mikään ei vaikuttanut minuun.

»Onko ovi kiinni?» kysyin kohteliaasti. »Kiitos... näen sen olevan.
Sallikaa minun siis sanoa vielä kerran, hyvät herrat, että minä olen
paljoa enemmän ihmeissäni teidän tännetulostanne, kuin te voitte olla
nähdessänne minut. Sillä kun kardinaali soi minulle sen kunnian,
että lähetti minut Pariisista tänne toimittamaan asioitansa, antoi
hän minulle rajattoman valtuuden — niin, herra kapteeni, rajattoman
valtuuden tehtäväni suoritukseen. En olisi voinut mitenkään ajatella,
että minun suunnitelmani tärveltäisiin juuri silloin, kun olen
onnistumaisillani, lähettämällä tänne puolet Auchin varusväkeä
vastenmielisiksi tulijoiksi.»

»Ahaa!» sanoi kapteeni perin muuttuneena sävyltään ja ilmeeltään. »Te
olette siis se herrasmies, josta kuulin Auchissa puhuttavan.»

»Hyvin luultavasti», vastasin kuivasti. »Mutta minä tulin Pariisista
enkä Auchista.»

»Luonnollisesti», äännähti hän miettivästi. »Kuuletteko, luutnantti?»

»Kyllä kuulen, herra kapteeni», vastasi toinen. Ja he katsoivat ensin
toisiinsa ja sitten minuun tavalla, jota en käsittänyt.

»Minä luulen», sanoin sitten päästäkseni asiaan, »että te olette tehnyt
erehdyksen, kapteeni, tai sitten päällikkö on hairahtunut virheeseen.
Enkä oikein usko, että kardinaali tulee tästä hyvilleen.»

»Minä toimin kuninkaan puolesta», vastasi kapteeni hiukan korskeasti.

»Tietysti», huomautin, »mutta katsokaas, kardinaali...»

»Niin, mutta kardinaali...» tokaisi hän nopeasti, ja sitten hän
keskeytti muistutuksensa ja kohautti olkapäitään. Ja molemmat
katselivat taas minua.

»No?» sanoin.

»Kuningas...» aloitti hän verkalleen.

»Ka!» huudahdin tehden torjuvan liikkeen. »Pysykäämme kardinaalissa. Te
sanoitte —?»

»No niin, kardinaali...» Mutta sitten hän vaikeni taas, vaikeni ja
kohautti olkapäitään.

Nyt aloin epäillä jotakin.

»Jos teillä on jotakin sanottavaa monseigneurista», vastasin tähystäen
häntä terävästi, »niin sanokaa pois. Mutta sallikaa minun antaa
teille eräs neuvo. Älkää päästäkö sitä tunkeutumaan näiden seinien
ulkopuolelle; silloin ei teille ole siitä mitään vahinkoa.»

»En sisä- enkä ulkopuolelle», vastasi hän katsahtaen toveriinsa. »Kuten
sanottu, minä liikun kuninkaan asialla. Siinä kaikki, ja minä luulen,
että se riittääkin.»

»Entä sitten?»

»Entä sitten? Yhtyisittekö noppapeliin?» vastasi hän vältellen. »Hyvä!
Hankkikaa lasi, luutnantti, ja tuoli tälle herralle. Ja nyt tahdon
juoda kardinaalin menestykseksi... millainen se lieneekään.»

Tyhjensin lasini ja istuuduin pelaamaan hänen kanssaan; en ollut
kuullut noppain säveliä kokonaiseen kuukauteen, ja kiusaus oli
vastustamaton. Mutta silti en ollut tyytyväinen. Minulla oli onnea
ja voitin häneltä kaikki rahat, mutta puolet ajatuksiani liikkui
toisaalla. Tässä piili jotakin minulle käsittämätöntä, jotakin
vaikutusta, jonka tehoa en ollut ottanut lukuun, jotakin pinnan alla
liikkuvaa, mitä toistaiseksi käsitin yhtä vähän kuin sotamiestenkään
tuloa. Jos kapteeni olisi kokonaan kieltänyt minun toimivaltani ja
ajanut minut ulos tai luovuttanut minut vartion haltuun, niin olisin
voinut sen ymmärtää. Mutta nämä hämärät viittaukset, tämä toimeton
vastustus ärsyttivät uteliaisuuttani. Kummastelin olivatko he saaneet
erityisiä uutisia Pariisista. Oliko kuningas kuollut? Tai kardinaali
sairastunut? Kyselin heiltä, mutta he vastasivat kieltävästi kaikkeen
ja kiertelivät tiedustuksiani varovasti. Ja keskiyön tullessa me yhä
istuimme pelaamassa, ja vielä oli kaikki yhtä epäselvää.



VIII luku

Eräs kysymys


»Lakaistako lattia, monsieur? Ja korjata pois tämä säly? Mutta herra
kapteeni...»

»Kapteeni on kylässä», vastasin äkäisesti. »Kas niin, kiirehtikää!
Rivakasti vain, niin on kaikki valmista tuossa tuokiossa. Avatkaa
puutarhan puolelle ovi... noin.»

»Niin, nythän on kaunis aamu. Ja herra luutnantin tupakka... mutta
herra kapteeni ei ole...»

»Antanut teille käskyjä? No niin, siinä tapauksessa määräilen minä»,
vastasin. »Ensiksikin viekää pois nuo vuoteet. Ja ripeästi nyt, muutoin
kyllä keksin keinon saadakseni teihin vauhtia!»

»Silmänräpäyksessä... ja herra kapteenin ratsastussaappaat...?»

»Pankaa ne käytävään», sanoin.

»Niin ettäkö käytävään?» Hän seisoi ja katseli niitä epäröiden.

»Niin, käytävään.»

»Ja päällysvaattet, monsieur?»

»Ihan ikkunan edessä on pensas. Antakaa niiden tuulettua.»

»Tuota noin... pensaaseen? Niin, märkiähän ne ovat. Mutta... kyllä,
kyllä monsieur, nyt se on tehty. Ja pistoolin huotrat?»

»Ulos nekin!» määräsin karskisti. »Heittäkää ne ulos! Hui! Täällä
sisällä löyhkää nahalta. Lakaiskaa nyt lieden edusta. Ja asettakaa
pöytä avoimen oven eteen, jotta voimme nähdä puutarhaan — noin. Ja
sanokaa keittäjättärelle, että me syömme puolista kello yksitoista ja
että madame ja mademoiselle tulevat nyt.»

»Hm... mutta herra kapteeni määräsi, että puolinen syödään vasta
puolikahdeltatoista.»

»Siinä tapauksessa se tuke puolta tuntia aikaisemmin, ja pankaa
mieleenne, ystäväiseni, että jollei se ole valmis, kun madame tulee,
niin siitä saatte te ja keittäjätär vastata.»

Miehen mentyä toimittamaan asiaansa katselin ympärilleni. Mitä täällä
vielä puuttuikaan? Aurinko paistoi herttaisesti kiilloitetulle
lattialle; yöllisen sateen raikastuttama ilma virtasi vapaasti
avoimesta ovesta. Muutamat syyskylmiltä säästyneet mehiläiset surisivat
ulkopuolella. Takkavalkea räiskyi kodikkaasti; vanha koira, sokea ja
raihnainen, makasi paistattelemassa turkkiaan tulen edessä. Minä en
nähnyt muuta korjattavaa; seisoskelin katsellen, kuinka mies siirsi
esille pöydän ja levitti sille liinan.

»Kuinka monelle, hyvä herra?» kysyi hän pelokkaasti.

»Viidelle», vastasin enkä voinut olla hymyilemättä itsekseni.

Sillä mitä olisikaan sanottu Zatonin majatalossa, jos olisi nähty
Berault muuttuneena perheenemännäksi? Eräällä hyllyllä oli valkoinen
kukkaismaljakko, vanhanaikainen esine Henrik II:n päiviltä. Otin sen
alas, panin siihen muutamia syyskukkia, laskin maljakon pöydälle
ja vetäysin vähän taaksepäin, silmätäkseni miltä se näytti. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä, kun olin kuulevinani heidän tulevan,
sieppasin kukat pois oudosti säikähtäen; minua oli äkkiä hävettänyt.
Se osoittausi kuitenkin vääräksi hälytykseksi, ja minä panin maljakon
takaisin. Niin narrimaisesti en ollut käyttäytynyt moneen vuoteen —
useampaan kuin teki mieleni laskea.

Mutta kun madame ja mademoiselle tulivat alas, ei heiltä liiennyt
huomiota kukkasille eikä huoneelle. He sanoivat, että kapteeni
oli lähtenyt alas kylään ja metsään vaanimaan pakolaista, ja kun
olin valmistautunut katselemaan huvinäytelmää, koituikin siitä nyt
murhenäytelmä. Madamen kasvot olivat niin punaiset itkusta, että kaikki
hänen kauneutensa oli poissa. Hän hätkähti pienimmästäkin äänestä eikä
saanut sanaakaan suustansa vastaukseksi tervehdykseeni. Hän vaipui
tuolille, istui sitten hievahtamatta ja itki hiljaa.

Mademoiselle oli tuskin iloisemmalla tuulella. Hän ei itkenyt, mutta
hänen sävynsä oli kova ja ylpeä. Hän puheli hajamielisesti ja vastaili
ärtyisesti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja näytti siltä kuin hän olisi
alinomaa kuulostellut jotakin pelkäämäänsä ääntä.

»Ei mitään uutta, herra de Berault?» sanoi hän, asettuen paikalleen. Ja
hän loi minuun nopean silmäyksen.

»Ei, mademoiselle.»

»Etsivätkö ne kylästä?»

»Luulen niin.»

»Missä Clon on?» Tämän hän sanoi matalammalla äänellä ja levottoman
näköisenä.

Pudistin päätäni.

»Melkeinpä uskon, että hänet on suljettu jonnekin. Ja Louis samaten»,
sanoin sitten. »Mutta en ole nähnyt kumpaistakaan.»

»Ja missä ovat... minä luulin, että ne miehet olivat täällä», mutisi
hän. Ja hän loi syrjäsilmäyksen molempiin tyhjiin sijoihin. Palvelija
oli kantanut ruuan sisälle.

»He tulevat pian», sanoin kylmäkiskoisesti. »Mutta käyttäkäämme nyt
aikaa. Rahtunen viiniä ja ruokaa tekee madamelle hyvää.»

Hän hymyili surullisesti.

»Minusta tuntuu, että olemme vaihtaneet paikkoja», sanoi hän, »ja että
teistä on tullut isäntä ja meistä vieraita.»

»Antakaamme olla niin», sanoin hilpeästi. »Olkaa hyvä ja ottakaa hiukan
tätä ragouta. Kas niin, mademoiselle, paastoaminen ei ole kenellekään
hyväksi. Kunnon ateria on pelastanut monen ihmisen hengen.»

Se oli kenties kömpelösti sanottu, sillä hän vavahti ja katsoi minuun
synkästi hymyillen. Mutta hän suostutti kälynsä syömään ja otti hiukan
omallekin lautaselleen ja kohotti haarukan huulilleen. Mutta hän laski
sen heti pois.

»Minä en voi», mutisi hän. »Minä en voi niellä mitään. Hyvä Jumala,
tällä hetkellä he kenties vangitsevat hänet.»

Luulin hänen ratkeavan itkuun, ja minua kadutti, että olin taivuttanut
hänet tulemaan alas. Mutta vielä ei hänen hillitsemiskykynsä ollut
lopussa. Ponnistelulla, jonka näkeminen kävi tuskakseni, hän sai
tyyneytensä takaisin. Hän otti haarukan ja söi pari palaa. Senjälkeen
hän loi minuun katseen, joka hehkui innosta.

»Minä tahdon puhutella Clonia», kuiskasi hän tuskallisesti. Palvelija,
joka tarjosi meille, oli mennyt huoneesta.

»Tietääkö hän?» kysyin.

Hän nyökkäsi, ja hänen kauniit kasvonsa olivat omituisesti muuttuneet.
Voi nähdä, että hän puri hampaitaan yhteen; kaksi punaista pilkkua
hehkui hänen poskillaan, ja hän hengitti rajusti. Häntä katsellessani
tunsin äkillisen pistoksen sydämessäni ja vavahdin niinkuin mies, joka
herätessään näkee seisovansa kuilun partaalla. Kuinka suuresti nuo
naiset rakastivatkaan sitä miestä!

Vähään aikaan en kyennyt lausumaan mitään. Sittenkun sain puhelahjani,
särähteli ääneni kuivana ja sammaltavana.

»Hän on luotettava ja uskollinen», sanoin. »Hän ei osaa lukea eikä
kirjoittaa.»

»Ei, mutta...» Mademoisellen kasvot saivat päättäväisen ilmeen. »He
tulevat» kuiskasi hän. »Hiljaa!» Hän nousi ja seisoi pää pystyssä
nojaten pöytää vasten. »Ovatko he... ovatko he löytäneet hänet?» mutisi
hän. Nainen hänen vieressään itki yhä, tietämättä mitä tapahtui.

Minä kuulin kapteenin raskaat askeleet käytävässä ja hänen äänekkään
kiroilunsa ja kosketin mademoisellen kättä.

»Ei, he eivät ole löytäneet», kuiskasin. »Kaikki on hyvin,
mademoiselle. Kaikin mokomin rauhoittukaa. Istuutukaa ja ottakaa heidät
vastaan kuin ei olisi mitään hätää. Ja kälynne! Madame, madame!» huusin
melkein ankarasti. »Hillitkää huolestuksenne! Muistakaa, että teillä on
osa näyteltävänä.»

Kehoitukseni vaikutti. Madame tukehdutti nyyhkytyksensä. Mademoiselle
hengähti syvään ja istuutui, ja vaikka hän vielä oli kalpea ja vapisi,
oli kuitenkin pahin puuska tauonnut.

Jopa oli aikakin. Ovi lensi auki, ja kapteeni ryntäsi sisälle yhä
sadatellen.

»_Sacré nom du dialle_!» kiljui hän, kasvot tulipunaisina raivosta.
»Kuka hullu se näin on liikutellut tavaroita täällä. Saappaani...
minun...»

Hän jäi seisomaan suu auki. Hän vaikeni keskellä lausetta, mykistyneenä
huoneen uudesta asusta, nähdessään pikku seurueen pöydän ympärillä ja
kaikki toimittamani muutokset.

»_Saint Siège_!» jupisi hän. »Mitä tämä merkitsee?» Luutnantin
harmaapartaiset kasvot, jotka kurkistivat hänen olkansa yli,
täydensivät kiivaelman.

»Tulette hiukan myöhään, herra kapteeni», sanoin hilpeästi. »Madamen
kello on yksitoista. Mutta tulkaa nyt, teille on myös katettu.»

Hän avasi suunsa kirotakseen, mutta hillitsi aikeensa. »Kuka — kuka on
pannut saappaani käytävään?» kysyi hän vihasta käheällä äänellä. Hän ei
kumartanut naisille, ei ollut huomaavinaankaan heidän läsnäoloaan.

»Joku miehistä arvatenkin», sanoin välinpitämättömästi. »Onko jokin
vialla?»

Hän tuijotti minuun. Sitten hän huomasi levättinsä, joka oli ripustettu
ulkopuolelle. Hän astui ulos ovesta, näki pistoolihuotransa nurmella ja
muita tavaroita siroteltuina ruohikkoon. Hän tuli takaisin.

»Kuka on tehnyt tätä koirankuria?» sähisi hän sisukkaan näköisenä.
»Kenen kolttosia nämä ovat? Vastatkaa, herraseni, muutoin...»

»No, no... ajatelkaa naisia!» varoitin häntä. »Unohdatte malttinne,
kapteeni.»

»Unohdanko?» ärjäisi hän, ja tällä kertaa hän ei niellyt kirousta.
»Älkää puhuko naisista! Madame? Pyh! Luuletteko, senkin narri, että me
asetumme kapinallisten taloon kumartelemaan ja hymyilemään ja ottamaan
tanssitunteja?»

»Nykyisessä tapauksessa olisi kohteliaisuuden opetus enemmän
paikallaan», sanoin ankarasti. Ja samassa nousin seisaalle.

»Onko se tapahtunut teidän käskystänne?» pauhasi hän tummanpunaisena
raivosta. »Vastatkaa!»

»On», myönsin empimättä.

»Siinä saatte!» huusi hän ja huitaisi minua hatullaan kiukkuisesti
vasten kasvoja. »Ja tulkaa nyt ulos taistelemaan.»

»Mielelläni, herraseni», vastasin kumartaen, »silmänräpäyksessä.
Sallikaa minun noutaa miekkani. Se lienee käytävässä.»

Menin ulos hakemaan sitä.

Takaisin tullessani huomasin molempien miesten odottavan minua
puutarhassa; naiset olivat nousseet pöydästä ja seisoivat kalpeina sen
luona.

»On parasta, että menette yläkertaan kälynne kanssa, mademoiselle»,
sanoin osaaottavasti ja pysähdyin hetkeksi heidän luokseen. »Älkää
pelätkö. Kaikki käy hyvin.»

»Mutta mitä se merkitsee?» vastasi mademoiselle ja näytti ihan
tyrmistyneeltä. »Se tapahtui niin äkkiä. Minä olen... minä en
ymmärtänyt. Riitaannuitte niin nopeasti.»

»Se on hyvin yksinkertainen juttu», vastasin hymyillen. »Kapteeni
loukkasi teitä eilen. Hän saa maksaa sen tänään. Siinä kaikki. Ei,
ei ihan kaikki», jatkoin matalalla ja muuttuneella äänellä. »Siitä
on hyvää apua teille, mademoiselle, jos hän joutuu pois tieltä.
Ymmärrättekö? Siinä tapauksessa ei tänään tule etsimisestä mitään.»

Häneltä pääsi huudahdus; hän tarttui käsivarteeni ja katsoi minua
kasvoihin.

»Aiotteko surmata hänet?» äännähti hän.

Nyökkäsin vastaukseksi ja lisäsin: »Miksi en?»

Hänen hengityksensä salpautui; hän seisoi toinen käsi painettuna
sydäntään vasten ja tuijotti minuun huulet raollaan, veren syöksyessä
hänen poskiinsa. Mutta vähitellen kirkastuivat hänen kasvonsa suureen
hymyyn.

»Niin, niin, miksi ei?» toisti hän hillityllä äänellä. »Miksi ei?»
Hänen kätensä oli käsivarrelleni, ja hän puristi sitä, kunnes melkein
teki kipeää. »Miksi ei? Te olette siis suunnitellut tämän — meidän
tähtemme?»

Taas nyökkäsin.

»Mutta voitteko te?»

»Aivan varmasti», vakuutin ja sitten kuiskasin hänelle, että hänen
piti viedä kälynsä yläkertaan. Enempää odottamatta aioin lähteä
puutarhaan. Jalkani oli jo kynnyksellä, ja samalla omaksuin sopivan
ilmeen, kohdatakseni viholliseni; mutta silloin kuulin liikettä
takanani. Seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui hänen kätensä taas
käsivarrelleni.

»Odottakaa! Odottakaa hetkinen! Tulkaa takaisin!» läähätti hän.
Käännyin häneen päin. Hymy ja punehdus olivat hävinneet; hänen kasvonsa
olivat kalpeat. — »Ei!» sanoi hän kiivaasti. »Minä olin väärässä! Minä
en tahdo. En tahdo olla osallisena siinä. Te teitte sen suunnitelman
yöllä, herra de Barthe. Se on murha.»

»Mademoiselle!» huudahdin kummastuen. »Murha? Miksi niin? Sehän on
kaksintaistelu.»

»Se on murha», vastasi hän itsepintaisesti. »Te suunnittelitte sen
yöllä. Sen sanoitte itse.»

»Mutta minä panen alttiiksi myös oman henkeni», muistutin terävästi.

»Minä en missään tapauksessa tahdo olla osallisena siinä», sanoi hän
vähemmän kiivaasti. Hän vapisi liikutuksesta. Hänen silmänsä karttoivat
katsettani.

»Minä otan sen vastuulleni», vastasin päättävästi. »On myöhä peräytyä,
mademoiselle. He odottavat minua. Mutta ennen kuin menen, pyydän teitä
vetäytymään pois.»

Minä käännyin hänestä ja läksin ulos, ihmetellen ja mietteissäni.
Ensiksikin ajattelin, että naiset ovat kummallisia olentoja. Ja
toisekseen — _murha_? Ainoastaan sen vuoksi, että olin suunnitellut
kaksintaistelun ja haastanut riitaa? En ollut milloinkaan kuullut
niin järjetöntä väitettä. Jos sillä tavoin ajateltiin ja sanottiin
Kainiksi jokaista, joka miekalla ratkaisi kunnia-asioita, niin kadut
vilisivät polttomerkeillä leimattuja kasvoja. Minä nauroin tuollaisille
kuvitelmille, astellessani pitkin puutarhan käytävää.

Mutta ehkä sittenkin tein tyhmästi. Luutnanttihan jäisi jäljelle...
mies, jonka kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, kovemmasta aineesta
luotu kuin kapteeni. Ja sotamiehet! Entä jos he minun surmattuani
heidän johtajansa tekisivät maan kuumaksi jalkaini alla, kardinaalin
valtakirjasta huolimatta? Olisi todellakin naurettavaa, jos juuri
onnistumaisillani ollessani joutuisin pakenemaan kourallista tavallisia
huoveja.

Se ajatus miellytti minua niin vähän, että aluksi epäröitsin. Tuntui
kuitenkin olevan liian myöhäistä vetäytyä takaisin. Kapteeni ja
luutnantti odottivat minua pienellä aukiolla viidenkymmenen kyynärän
päässä rakennuksesta; siinä leikkasi kapeampi polku sitä leveätä tietä,
jolla ensi kerran näin mademoisellen ja hänen kälynsä kävelevän.
Kapteeni oli riisunut nuttunsa ja seisoi paitahihasillaan nojaten
aurinkokelloon, avopäin ja jäntereinen kaula paljaana. Hän oli vetänyt
miekkansa esille ja sohi sen kärjellä kärsimättömästi maata. Panin
merkille hänen voimakkaan ruumiinrakenteensa ja reippaan ryhtinsä;
kaksikymmentä vuotta takaperin se näky olisi kannustanut minua. Mutta
nyt ei aivoissani ollut sijaa sellaisille ajatuksille, ja vaikka hetki
hetkeltä tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä taistelemaan, ei se
ollenkaan johtunut menestykseni epäilemisestä.

Valmistausin vitkallisesti ja olisin mielelläni aikaa voittaakseni
tehnyt jonkun muistutuksen paikkaa vastaan. Mutta aurinko oli kyllin
korkealla, jottei se suonut kumpaisellekaan taistelijalle mitään
erityistä etua. Maa oli kova, paikka oli hyvin valittu. Niinpä en
kyennyt keksimään mitään veruketta päästäkseni miehestä eroon, ja
seisoin jo valmiina tehdäkseni hänelle kunniaa ja käydäkseni toimeen,
kun mieleeni juolahti ajatus.

»Silmänräpäys!» sanoin kapteenille. »Otaksukaamme, että surmaan teidät,
herra kapteeni, —kuinka käy silloin asiallenne täällä?»

»Älkää olko levoton siitä», vastasi hän pilkallisesti hymyillen; hän
oli väärin käsittänyt viivyttelyni ja empimiseni. »Niin ei tapahdu,
hyvä herra. Missään tapauksessa ei sen ajatuksen tarvitse raskauttaa
mieltänne. Minulla on mies tilalleni.»

»Niin, mutta kuinka käy _minun_ asialleni?» huudahdin sitten. »Minulla
ei ole luutnanttia kumppaninani.»

»Sitä olisi teidän tullut ajatella ennen kuin koskitte saappaisiini»,
vastasi kapteeni ylenkatseellisesti.

»Myönnetään», sanoin, olematta huomaavinani hänen sävyään. »Mutta
parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt, kun ajattelen sitä, en ole
varma siitä sallivatko velvollisuuteni monseigneuria kohtaan minun
taistella.»

»Otatte siis vastaan iskun, jonka saitte?» huudahti hän, sylkäisten
ärsyttävästi maahan. »_Diable_!» Ja luutnantti, joka seisoi
leveäharteisena hänen vieressään kädet selän takana, purskahti nauraa
hohottamaan.

»Siitä en ole vielä oikein selvillä», vastasin epätietoisena.

»Koettakaapa siis varmistua, _nom de Dieu_!» kehoitti kapteeni ilkeästi
nauraen. Hän teiskaroitsi edestakaisin ja leikki aseellaan. »Pelkään,
herra luutnantti, ettei tänään tule leikistä mitään», jatkoi hän
äänekkäästi kuiskaten. »Kukollamme onkin vain kananpoikasen sydän.»

»No niin», sanoin kylmästi, »en tiedä mitä olisi tehtävä. Päivä on
kaunis ja kenttä erinomainen ja auringon asento mitä parhain. Mutta
minä en voita suuriakaan surmatessani teidät, herra kapteeni; se
päinvastoin saattaisi minut ikävään pinteeseen. Toiselta puolen ei
minua erityisemmin surettaisi antaa teidän mennä.»

»Todellakin?» sanoi hän halveksivasti ja loi minuun sellaisen
silmäyksen kuin olisin ollut lakeija.

»Ei», vastasin. »Sillä jos kulkisitte kertomassa, että olette lyönyt
Gil de Beraultia ja itse selvinnyt ehjin nahoin, ei kukaan teitä
uskoisi.»

»Gil de Berault!» huudahti hän hämmästyneenä.

»Niin, herraseni», vastasin hymyillen. »Nöyrin palvelijanne. Ettekö
tiennyt nimeäni?»

»Luulin nimenne olevan de Barthe», sanoi hän. Hänen äänensä sointu
oli kummallinen, ja hän odotti vastausta huulet raollaan ja silmissä
samanlainen ilme kuin olin ennenkin nähnyt muiden miesten silmissä.

»Ei», sanoin minä, »se oli äitini nimi. Käytän sitä vain tilapäisesti.»

Hänen punaiset poskensa menettivät vivahduksen kukoistavaa väriänsä, ja
hän puri huultansa silmäillessään luutnanttia hämmästynein katsein. Kun
olin nähnyt nuo merkit ennenkin, tunsin ne hyvin; olisin nyt puolestani
voinut huutaa: »Kananpojan sydän!», mutta enpä ollut huvin vuoksi
suonut hänelle mahdollisuutta päästä jutusta, vaan pysyin päätöksessäni.

»Nyt toivon teidän myöntävän», sanoin tuimasti, »ettei minulle voi olla
erittäin nöyryyttävää antaa loukkauksen jäädä kostamatta.»

»Herra de Beraultin uljuus on tunnettu», mutisi hän.

»Ja täydellä syyllä», vahvistin hänen tunnustustaan. »Jos siis
sanoisimme: kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä? Lykkäys saa jäädä
minun laskuuni.»

Hän vaihtoi katseita luutnantin kanssa ja tähysti sitten eteensä maahan
nyreänä, ja ihan selvää oli, että hän taisteli itsensä kanssa. Hänen
tarvitsi ainoastaan pysyä haasteessaan, jotta minun täytyi tapella,
ja jos hän hyvän sattuman tai taidon avulla voittaisi minut, leviäisi
hänen maineensa kaksintaistelijana kuohuvan tulvavirran tavoin kautta
kaikkien Ranskan linnoituskaupunkien, vieläpä tekisi hänet kuuluisaksi
Pariisissakin. Toiselta puolen hän näki edessään uhkaavan hengenvaaran;
hänellä oli mielikuvituksessaan jo kylmä teräs rinnassaan. Hän horjui
henkensä menetyksen ja jotenkuten kunniallisen, joskaan ei kunniakkaan
peräytymisen välillä. Minä luin hänen kasvoistaan, ja ennen kuin hän
oli mitään sanonut, tiesin hänen ratkaisunsa.

»Minusta tuntuu, kuin teillä olisi siitä suurin ikävyys», sanoi hän
hillityllä äänellä, »mutta minä puolestani olen tyytyväinen.»

»Hyvä on», vastasin, »minä kyllä taivun ikävyyteen. Pyydän anteeksi,
että houkuttelin teidät riisuutumaan tarpeettomasti. Onneksi paistaa
aurinko.»

»Niin», sanoi hän nyreästi. Ja hän otti vaatteensa aurinkokellon päältä
ja alkoi pukea niitä ylleen. Hän oli selittänyt olevansa tyytyväinen,
mutta minä tiesin, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä minua
ihmetyttänyt, kun hän nyt sanoi pikaisesti, melkein tylysti: »Yksi asia
on mielestäni selvitettävä täällä.»

»Vai niin», sanoin minä, »mikä sitten?»

»Asemamme», huudahti hän. »Muutoin tulee meillä taas yhteentörmäys
tunnin kuluessa.»

»Hm... en ole oikein varma siitä, että käsitän teitä», sanoin minä.

»Sitä juuri _minä_ en tee — en käsitä!» vastasi hän kiukkuisen
voitonriemuisella äänellä. »Ennen kuin läksin tälle retkelle,
sanottiin minulle, että täällä oli herrasmies, jolla oli kardinaalin
valtakirja herra de Cocheforêtin vangitsemiseksi, ja minä sain käskyn
mahdollisuutta myöten karttaa hänen tiellensä joutumista. Aluksi
uskoin, että te olitte se herrasmies. Mutta hitto minut periköön, jos
nyt käsitän rahtuakaan.»

»Miksi ette?» kysyin kylmäkiskoisesti.

»Koska — niin, sehän on aivan selvää!» vastasi hän kiivaasti. »Oletteko
täällä rouva de Cochefcrêtin puolesta suojelemassa hänen miestään? Vai
oletteko täällä vangitsemassa häntä? Sitäpä juuri en käsitä, herra de
Berault.»

»Epäilette olenko kardinaalin lähettiläs? Kyllä minä olen.»

»Ja teidän pitäisi vangita herra de Cocheforêt?»

»Niin.»

»Minua ihmetyttää», sanoi hän.

Sen enempää hän ei virkkanut, mutta hän puhui niin purevaan tapaan,
että tunsin veren syöksyvän kasvoihini.

»Varokaa itseänne, herraseni», sanoin ankarasti. »Älkää liiaksi
käyttäkö hyväksenne sitä ikävyyttä, jota kuolemanne tuottaisi minulle.»

Hän kohautti olkapäitään.

»Älkää panko pahaksenne», sanoi hän. »Mutta te ette näy käsittävän,
mikä on pulana, herra de Berault. Jollemme sovi asiasta, niin
riitaannumme parikymmentä kertaa päivässä.»

»No, mitä haluatte?» kysyin kärsimättömästi.

»Tahdon vain tietää, miten aiotte käyttäytyä, jotteivät suunnitelmamme
joudu vastakkain.»

»Se jää minun yksityiseksi asiakseni», vastasin.

»Vastarinta siis?» sanoi hän katkerasti.

Mutta hänen mielensä ei näyttänyt tekevän suututtaa minua.

»Anteeksi», jatkoi hän, »asia on aivan yksinkertaisesti tämä. Miten
aiotte löytää hänet, jos hän on täällä?»

»Sekin jää vain minun asiakseni», selitin hänelle.

Hän teki sellaisen liikkeen, kuin olisi päättänyt heittää sikseen koko
asian, mutta juuri silloin hän sai odottamattoman liittolaisen.

Luutnantti, joka oli koko ajan seisonut vieressä kuunnellen ja harmaita
viiksiään pureskellen, huomautti:

»Kuulkaas, herra de Berault, minä en taistele kaksintaisteluja, minä
olen riveistä noussut mies. Minä osoitin urhoollisuuttani Montaubanissa
vuonna 21, eikä minun kunniani tarvitse mitään puolustusta. Minä
voin sentähden sanoa, mitä tahdon, ja minä kysyn teiltä suoraan,
mitä kapteeni varmaan ajattelee, vaikka hän ei sano sitä: oletteko
te sekä jäniksen että koirien puolella tässä asiassa? Toisin sanoen,
oletteko te pudistanut hartioiltanne kardinaalin asian muutoin paitsi
nimellisesti ja lyöttäytynyt madamen liittolaiseksi? Vai — ja se on
ainoa muu vaihtoehto — koetatteko päästä käsiksi mieheen, johtamalla
naiset harhaan?»

»Heittiö!» ärjäisin niin raivoissani, että tuskin sain sanaakaan
suustani. »Kuinka uskallatte? Kuinka julkeatte väittää, että minä olen
petollinen sitä miestä kohtaan, jonka palveluksessa olen?»

Luulin hänen hätkähtävän taaksepäin, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän
seisoi siinä suorana kuin hiilihanko.

»Minä en väitä mitään, minä vain kysyn», vastasi hän katsellen
ujostelematta kasvoihini ja lyöden nyrkkinsä kämmenelleen, antaakseen
enemmän pontta sanoilleen. »Minä kysyn teiltä, oletteko kavaltamassa
kardinaalia vai noita kahta naista? Se on ihan yksinkertainen kysymys.»

Nyt olin tukehtua.

»Te häpeämätön vintiö!» puhisin vastaukseksi.

»Hiljaa, hiljaa!» torjui hän. »Näyttääpä siltä kuin olisin osannut
paikalleen. Mutta nyt riittää. Minä huomaan millä kannalla asiat ovat,
herra kapteeni; olkaa hyvä ja tulkaa mukanani silmänräpäykseksi!»

Hän tarttui säveästi esimiestään käsivarresta, vei hänet sivukäytävälle
ja jätti minut seisomaan siihen, helteessä pakahtumaisillani kiukusta.
Sitä viheliäistä konnaa! Että tuollainen mies saikin loukata minua
rangaistuksetta! Pariisissa olisin taistellut hänen kanssaan, mutta
täällä se oli mahdotonta.

Kuohuin vielä raivosta, kun he tulivat takaisin.

»Me olemme tehneet päätöksen», sanoi luutnantti, seisoen selkä suorana
kuin laastukki ja kaluten harmaita viiksiään. »Me jätämme talon ja
madamen teidän haltuunne ja te saatte itse pitää huolta, millä tavoin
voitte löytää miehen. Me puolestamme lähdemme kylään miehinemme ja
työskentelemme omin neuvoin. Siinä kaikki, herra kapteeni, eikö niin?»

»Niin», mutisi kapteeni ja katseli mihin hyvänsä muuanne kuin minuun.

»Me lausumme siis hyvästi teille, herraseni», jatkoi luutnantti.
Silmänräpäyksessä hän käännähti seuralaisensa kanssa pois, ja he
astelivat eteenpäin pitkin leveätä hiekkakäytävää minun katsellessani
heidän jälkeensä epäluulon ja voimattoman raivon vallassa.

Heidän sävyssään ja mutkattomassa poistumisessaan oli jotakin niin
loukkaavaa, että kiukku aluksi kerrassaan voitti malttini. Ajattelin
luutnantin sanoja ja toivotin kirousta ja kuolemaa hänelle siinä
jäytävässä tiedossa, etten voinut niitä pitkään aikaan unohtaa.

»Kavalsinko kardinaalia vai noita kahta naista — kumpaako?» Olipa se
kysymys, joka... mutta vielä minä häntä kurittaisin jonakin päivänä. Ja
kapteeni? Hänen vahingonilostaan minä ainakin pystyin tekemään lopun,
ja sen minä päätin. Auchin kollojen keskuudessa hän epäilemättä oli
oikea porho, mutta kyllä minä olin mies leikkaamaan kukonheltan häneltä
jonakin sopivana hetkenä kylärähjän takana.

Hiukan tyynnyttyäni aloin kuitenkin ihmetellä, minkätähden he olivat
poistuneet ja mitä he aikoivat tehdä. He olivat kenties jo jäljillä tai
saaneet tarvitsemansa tiedot; siinä tapauksessa voin käsittää heidän
käytöksensä. Mutta jos he vielä etsivät umpimähkään, epätietoisina
siitä, oliko saalis lähettyvillä vai ei, ja tietämättä kuinka kauan
täytyi viipyä paikkakunnalla, tuntui minusta uskomattomalta, että
soturit ilman syytä vaihtoivat hyvän asuntonsa huonompaan.

Kävelin peremmälle puutarhaan, vihoissani ajatellen tätä kaikkea
ja ärtyisesti katkoen kukkasia miekkani huotralla. No niin, jos he
löytävät ja vangitsevat miehen, niin kuinka sitten käy? Silloin kai
minun täytyy solmia rauha kardinaalin kanssa niin hyvin kuin voin. Hän
on silloin voittanut pelinsä, mutta ei minun välitykselläni. Toiselta
puolen, jos minä ehdin ennen heitä — ja uskoin todellakin ehtiväni
saada karkulaisen kiinni muutamassa tunnissa — niin tulee hetki,
jolloin minun täytyy seistä silmä silmää vastaan mademoisellen edessä.

Vähän aikaa sitten ei tällainen kohtaus ollut tuntunut niin vaikealta.
Ensimmäisestä kohtauksestamme asti — ja vielä enemmän sen ehtoopäivän
jälkeen, jolloin hän oli purkanut inhoansa päin silmiäni — olivat
tunteeni häntä kohtaan olleet kummallisena vihamielisyyden ja
myötätunnon yhtymänä. Vastenmielisyyttä oli minussa herättänyt se,
että hänen sekä entinen että nykyinen elämänsä oli niin erilainen
kuin minun; sääliä tunsin sen johdosta, että hän oli nainen ja ilman
suojelijaa. Sitten olin pettänyt hänet ja ostanut hänen luottamuksensa
luovuttamalla hänelle takaisin jalokivet, ja niin olin jossakin määrin
tyydyttänyt kostonhaluani; myötätunto oli siitä syystä päässyt minussa
voitolle. Nyt tuskin tiesin itsekään, mitä ajattelin tai tunsin tai
tavoitin. En todellakaan _tiennyt_, mitä tahdoin. Siellä seisoessani
puutarhassa tuon äkillisesti heräävän tietoisuuden painostamana kuulin
hänen askeleensa, ja kääntyessäni katsomaan hän seisoi takanani.

Hänen kasvonsa kuvastivat huhtikuuta, kyynelistä esiin puhkeavaa hymyä.
Hänen seistessään siinä, korkean päivänkukkaryhmän edessä, hätkähdin
nähdessäni kuinka kaunis hän oli.

»Minä etsin teitä, herra de Barthe», sanoi hän hieman punehtuen kenties
siitä syystä, että silmäni ilmaisivat ajatukseni, »kiittääkseni teitä.
Te ette ole tapellut, ja kuitenkin olette voittanut. Kamarineitoni tuli
juuri yläkertaan luokseni ja kertoi, että ne tekevät lähtöä täältä.»

»Täältä?» kertasin hajamielisesti. »Kyllä, mademoiselle, he lähtevät
talosta.»

Hän ei ymmärtänyt sanoihini kätkettyä muistutusta.

»Mitä taikakeinoa te olettekaan käyttänyt?» sanoi hän melkein
hilpeästi; oli omituista, kuinka suuresti toivo oli hänet muuttanut,
»Olen sitäpaitsi utelias tietämään, miten pääsitte taistelematta.»

»Sen jälkeen kun olin saanut lyönnin, niinkö?» kysyin katkerasti.

Mutta hänen kasvonsa synkistyivät. Selvästi näin, että kun hän asiaa
katseli siltä kannalta — mitä hän ei varmastikaan ollut ennen huomannut
— ihmetytti se häntä vielä enemmän kuin ennen.

Tein äkillisen päätöksen.

»Oletteko milloinkaan», kysyin vakavasti ja nypin puhuessani
kuihtuneita lehtiä vieressäni olevasta kasvista, »kuullut puhuttavan
aatelismiehestä nimeltä de Berault? Pariisissa hän lienee tunnettu
'Mustan surman' lisänimellä.»

»Se kaksintaistelija?» vastasi hän ja katseli minua kummastuneena.
»Kyllä, minä olen kuullut hänestä. Hän surmasi erään nuoren
herrasmiehen, joka oli tältä seudulta kotoisin, Nancyssa kaksi vuotta
takaperin. Se oli surullinen tapaus», jatkoi hän värähtäen, »ja hirveä
mies. Jumala suojelkoon ystäviämme sellaisista.»

»Aamen», sanoin tyynesti. Mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en
voinut katsoa häntä silmiin.

»Entä sitten?» kysyi hän ja kävi äkkiä levottomaksi äänettömyydestäni.
»Mitä hänestä, herra de Barthe? Minkätähden mainitsette häntä?»

»Sentähden että hän on täällä, mademoiselle.»

»Täälläkö?» huudahti hän. »Cocheforêtissa?»

»Niin, mademoiselle», vastasin minä. »Minä juuri olen se mies.»



IX luku

Clon


»Tekö!» huudahti hän äänellä, joka viilsi sydäntäni. »Oletteko te herra
de Berault? Mahdotonta!» Kun syrjäkatseella vilkaisin häneen — en
voinut katsoa häntä suoraan silmiin — huomasin hänen kalvenneen.

»Kyllä, mademoiselle», vastasin hillityllä äänellä. »De Barthe oli
äitini nimi. Tullessani tänne vieraana otin sen, jottei minua olisi
tunnettu, jottei minun olisi tarvinnut nähdä jalon naisen kavahtavan
taaksepäin, kun puhuttelin häntä. Jotta... mutta miksi väsyttäisin
teitä tällä kaikella?» jatkoin loukkaantuneena hänen vaitiolostaan
ja siitä, että hän piti kasvonsa käännettyinä poispäin. »Te kysytte
minulta, mademoiselle, kuinka saatoin ottaa vastaan lyönnin ja antaa
loukkaajani mennä. Nyt olen vastannut. Se on ainoa erioikeus, jonka
herra de Berault omistaa.»

»Jos minä olisin herra de Berault», vastasi hän melkein kuiskaten,
»käyttäisin sitä enkä milloinkaan enää taistelisi.»

»Siinä tapauksessa, mademoiselle», huomautin kylmästi, »menettäisin
kaikki miehiset ystäväni kuten naisellisetkin. Herra kardinaalin tavoin
hallitsen minäkin peloittamalla.»

Häntä vavahdutti joko lausumani nimi tai sanojeni synnyttämä mielikuva,
ja tuokion seisoimme siinä hämillisen äänettöminä. Aurinkokellon varjo
lankesi välillemme; puutarhassa oli hiljaista; siellä täällä liihoitti
kellastunut lehti verkalleen maahan. Tämän vaitiolon vallitessa tuntui
minusta kuilu välillämme hetki hetkeltä laajenevan ja oma mieleni
käyvän yhä yrmeämmäksi; minä ivasin sielussani hänen entisyyttään, joka
oli niin toisenlainen kuin minun, ivasin omaa menneisyyttäni ja panin
sen kohtalon tiliin. Olin poistumaisillani hänen luotansa kumartaen —
ja hehkuva tulivuori rinnassani; silloin hän taas alkoi puhua.

»Tuolla on vielä viimeinen ruusu jäljellä», virkkoi hän hiukan
värisevällä äänellä. »Minä en ulotu sitä ottamaan. Katkaisisitteko te
sen minulle, herra de Berault?»

Tottelin häntä vapisevin käsin ja hehkuvin kasvoin. Hän otti minulta
ruusun ja pani sen rintaansa. Ja minä näin, että hänenkin kätensä
vapisivat ja että hänen poskillaan paloi purppurainen hehku.

Hän kääntyi poispäin ja lähti kävelemään rakennusta kohti.

»Taivas varjelkoon, että vielä kerran joutuisin tuomitsemaan teitä
väärin!» sanoi hän matalalla äänellä. »Ja kuka olen minä, ollenkaan
tuomitakseni teitä? Tunti sitten olisin surmannut tuon miehen, jos
minulla olisi ollut voimaa siihen.»

»Mutta te kaduitte, mademoiselle», sanoin käheästi.

Kykenin tuskin puhumaan.

»Ettekö te milloinkaan kadu?» kysyi hän.

»Kyllä. Mutta liian myöhään.»

»Liian myöhäistä se kenties ei ole koskaan», sanoi hän leppeästi.

»Valitettavasti, kun mies on kuollut...»

»Te voitte riistää ihmiseltä sen, mikä merkitsee enemmän kuin henki!»
vastasi hän voimakkaasti ja hillitsi minut eleellään. »Ettekö ole
milloinkaan riistänyt mieheltä — tai naiselta — hänen kunniaansa?
Ettekö ole milloinkaan tuhonnut nuorukaista tai tyttöä, herra de
Berault? Ettekö ole milloinkaan ajanut jotakuta ansaan ja suistunut
itse siihen? Mutta... murha? Kuulkaa. Te olette katolilainen, mutta
minä olen hugenotti ja olen lukenut raamattua. 'Älä tapa' on lausuttuna
sanassa, ja rangaistus: 'sinun veresi on ihmisiltä vuodatettava'.
Ja 'jos pahennat yhden näistä pienimmistä, niin olisi parempi, että
myllynkivi ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinut upotettaisiin meren
syvyyteen'.»

»Mademoiselle, te olette sääliväinen», mutisin.

»Minä tarvitsen itse säästämistä», vastasi hän huoaten. »Ja minulla ei
ole ollut paljoa kiusauksia. Kuinka minä voin tietää, mitä te olette
kärsinyt?»

»Tai tehnyt!» sanoin melkein ankarasti.

»Kun mies ei ole valehdellut tai pettänyt taikka myynyt itseään tai
muita», vastasi hän hillityllä äänellä, »uskon voivani antaa anteeksi
kaiken muun. Minä siedän helpommin väkivaltaa kuin petollisuutta»,
lisäsi hän heikosti hymyillen.

Voi, hyvä Jumala! Käänsin pois kasvoni, jotta hän ei olisi nähnyt,
kuinka kalpeiksi ne nyt kävivät, tai aavistanut, miten hänen hyvää
tarkoittavat sanansa raatelivat sydäntäni. Ja kuitenkaan — sitä ei
ollut koskaan ennen tapahtunut — kohdatessani nyt syvimmillään ja
laajimmillaan sen kuilun, joka meidät erotti, en tullut uhkamieliseksi
eikä vanha luontoni tunkeutunut esille. Hänen lempeytensä hyvyytensä ja
säveytensä pehmittivät sydämeni, samalla sitoen minut. Kautta taivaan,
kuinka voinkaan tämän jälkeen tehdä, mitä olin tullut tänne tekemään?
Kuinka voin loukata häntä kipeimpään kohtaan, kuinka voin tuottaa
hänelle tätä raatelevaa tuskaa, kuinka voin kohdata hänen silmänsä
ja seisoa hänen edessään kuin Caliban, Juudas, maailman kurjin,
halpamaisin heittiö?

Silmänräpäyksen seisoin mykkänä ja hämilläni, hänen, sanojensa ja omien
ajatusteni huumaamana. Olen nähnyt miehen seisovan siten, menetettyänsä
pelissä kaiken omaisuutensa. Sitten käännyin häneen päin ja hetkiseksi
luulin, että olin hukassa — että hän oli nähnyt lävitseni. Sillä
hänen kasvonsa olivat muuttuneet: ne olivat kuin kauhun järkyttämät.
Mutta sitten huomasin, ettei hän katsonut minuun, vaan taakseni, ja
käännähtäessäni sille taholle näin palvelijan rientävän luoksemme ulos
talosta. Se oli Louis. Hänen silmänsä tuijottivat, hänen tukkansa
liehui, ja hänen poskensa olivat tuhkanharmaat pelästyksestä. Hän
huohotti katkonaisesti, kuin hengästyksiin juosseena.

»Mitä nyt?» huudahti mademoiselle, toisen vielä ollessa jonkun matkan
päässä. »Puhu, mies! Kälyni... onko hän...?»

»Clon», läähätti hän.

Se nimi tyrmistytti mademoisellen.

»Clon? Mikä hänen on?» mutisi hän.

»Kylässä», ähkyi Louis; hänen kielensä oli kuin herpaantunut hirmusta.
»Ne ruoskivat häntä! Tappavat hänet! Saadakseen hänet puhumaan!»

Mademoiselle tarttui aurinkokelloon ja nojautui siihen värittömin
kasvoin, ja silmänräpäykseksi luulin hänen pyörtyvän.

»Puhumaan», sanoin koneellisesti. »Mutta eihän hän voi puhua. Hän on
mykkä.»

»Ne tahtovat pakottaa hänet näyttämään heille tietä», änkytti Louis ja
laski tutisevat kätensä kalmankalpeille kasvoilleen. »Ja hän kirkuu!
Voi, hyvä herra, menkää, menkää!» jatkoi hän vaikertavalla äänellä.
»Pelastakaa hänet. Läpi koko metsän kuulin hänen parkumisensa. Se oli
hirveätä... hirveätä.»

Mademoiselle voihkaisi tuskasta, ja minä käännyin tukemaan häntä; joka
hetki odotin hänen kaatuvan. Mutta äkillisellä nytkähdyksellä hän
ojentausi suoraksi, luiskahti ohitseni, ja silmissä katse, joka ei
näyttänyt näkevän mitään, hän riensi pitkin puutarhakäytävää niitylle
päin.

Juoksin hänen perässään, mutta hämmästyksissäni ollen ennätin vaivoin
veräjälle ennen häntä ja suljin häneltä tien.

»Antakaa minun mennä», huohotti hän ja koetti työntää minua syrjään.
»Pois tieltä, herra! Minun täytyy päästä kylään.»

»Te ette saa mennä kylään», sanoin ankarasti. »Menkää linnaan,
mademoiselle, ja heti.»

»Palvelijani!» valitti hän. »Antakaa minun mennä! Antakaa minun mennä!
Luuletteko, että minä voin jäädä tänne, heidän rääkätessään Clonia? Hän
ei voi puhua, ja ne... ne...»

»Menkää tuonne ylös, mademoiselle», sanoin päättävästi. »Teidän
läsnäolonne vain pahentaisi asiaa. Minä menen itse, ja mitä yksi mies
voi tehdä joukkoa vastaan, sen minä teen. Louis, tarjotkaa emännällenne
käsivartenne ja viekää hänet linnaan. Viekää hänet madamen luo.»

»Mutta te siis menette?» huudahti hän. Ja ennen kuin ehdin estää häntä
— vannon että olisin estänyt, jos olisin voinut — otti hän käteni ja
nosti sen vapiseville huulilleen. »Tehän menette? Menkää ja pidättäkää
heidät! Pidättäkää heidät, niin taivas palkitsee teille, hyvä herra!»

Metsä tuntui minusta pimenevän, vaikka aurinko ei vielä ollut
painunut sivulle. Juoksin sen läpi, jupisten kirouksia itsekseni,
kunnes kylän hökkelit tulivat näkyviin. Taas kuului parkumista,
väräjävää, kauhistuttavaa, ja nyt saatoin erottaa ruoskan viuhahdukset
turvonneelle lihalle, ja mielikuvituksessani kuvastui mykkä mies
vapisevana, uikuttavana ja siteitään tempovana. Silmänräpäyksessä olin
kadulla, ja juuri kun kiljuna taaskin vihloi ilmaa, käännyin majatalon
kulmasta ja olin heidän keskellään.

En katsonut _häneen_, mutta näin kapteeni Larollen, luutnantin, ryhmän
sotamiehiä ja käsivartensa paljastaneen miehen, joka sormillaan oikoi
ruoskan siimoja. Nahkaiset, säikeet tiukkuivat verta, ja se näky sai
omani kuohuksiin. Se raivo, jonka olin tukahduttanut, kun luutnantti
ärsytti minua aamupäivällä, ja se kärsimys, jota mademoisellen tuska
oli minulle tuottanut, pääsivät nyt purkautumaan. Villinä murtausin
läpi sotilasjoukon, sivalsin miestä ruoskalla hartioihin, niin että hän
läkähtymäisillään suistui maahan, ja käännyin sitten johtajiin päin.

»Paholaiset!» huusin heille. »Ettekö häpeä? Mies on mykkä... mykkä!
Ja jos minulla olisi kymmenen miestä käskettävissäni, niin teidät ja
teidän roskalaumanne suomittaisiin ulos kylästä luudanvarsilla. Antakaa
hänelle vielä yksikään isku», jatkoin uhkaavasti, »niin näemme, kumpi
on voimallisempi, tekö vai kardinaali.»

Luutnantti tuijotti minuun, harmaat viikset kiukkuisesti harillaan ja
silmät putoamaisillaan päästä. Muutamat sotamiehet laskivat kätensä
miekankahvaan, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja ainoastaan
kapteeni puhui:

»Mitä tämä merkitsee? Oletteko järjiltänne, herraseni?»

»Jäljiltäni tai järjilläni, se ei kuulu teihin!» huusin vimmoissani.
»Mutta jos annatte hänelle yhdenkään iskun vielä, niin saatte katua.»

Tuokioksi tuli hämmästyksen hiljaisuus. Sitten kapteeni ihmetyksekseni
purskahti kaikuvaan nauruun.

»Hyvin sankarillista», sanoi hän, »kerrassaan suurenmoista, hyvä herra
maantieritari. Mutta pahaksi onneksi tulette liian myöhään.»

»Liian myöhään?» sanoin epäluuloisesti.

»Niin, liian myöhään», vastasi hän pilkallisesti hymyillen. Ja
luutnanttikin virnisteli. »Mies on juuri tunnustanut. Olemme vain
antaneet hänelle pari ylimääräistä sivallusta, paremmaksi muistiksi, ja
säästyäksemme pehmittämästä häntä uudella selkäsaunalla.»

»Minä en sitä usko», sanoin kiivaasti, mutta kuitenkin säikähtyen.
»Mies ei voi puhua.»

»Ei, mutta hänen on kuitenkin onnistunut selittää meille, mitä
tahdoimmekin, että hän vie meidät etsimäämme paikkaan», vastasi
kapteeni kuivasti. »Ruoska ei voi palauttaa miehelle kieltä, mutta
se pystyy saamaan hänet järkiinsä. Ja vieläpä totisesti uskonkin,
että hän aikoo pitää sanansa», jatkoi hän uhkaavasti. »Sillä sen
sanon hänelle ennakolta, että jos hän mutkittelee, niin ei mikään
teidän ritarillisuutenne pelasta häntä. Hän on kirottu kapinoitsija,
vanhastaan tuttu meille, ja vaikka minun täytyisi ruoskia hänen
selkänsä luihin asti, kunnes näemme hänen sydämensä pamppailevan
kylkiluiden välissä, niin minä _tahdon_ päästä tarkoitusteni perille,
vieläpä ihan nenänne edessä te lemmon rettelöitsijä.»

»No, no, hiljemmin, hiljemmin», sanoin rauhallisemmalla äänellä. Minä
näin, että hän puhui totta. »Viekö hän teidät herra de Cocheforêtin
piilopaikkaan?»

»Vie kyllä», vakuutti kapteeni. »Onko teillä mitään sitä vastaan, herra
vakoilija?»

»Ei», vastasin, »mutta minä tulen mukaan, ja jos elätte kolmen
kuukauden kuluttua, surmaan teidät tuon minulle antamanne nimen takia
Auchin portin ulkopuolella, herra kapteeni.»

Väri vaihtui hänen kasvoillaan, mutta hän vastasi varsin reippaasti ja
tuikealla äänellä:

»Mukaanko tulette? Sitä en tiedä, se riippuu meidän harkinnastamme.»

»Minulla on kardinaalin määräys», muistutin ankarasti.

»Kardinaalin?» huudahti hän, ja hänen vihansa leimahti, kun hän taas
kuuli sen nimen. »Piru vieköön...»

Mutta luutnantti pani kätensä hänen suulleen ja ehkäisi jatkon.

»Hiljaa!» sanoi hän. Sitten hän lisäsi tyynemmin: »Anteeksi, herra
kapteeni, mutta mitä vähemmän tulee sanoneeksi, sitä vähemmän joutuu
vastuuseen. Annanko miehille käskyn ryhtyä toimeen?»

Kapteeni nyökkäsi nyreästi.

Luutnantti kääntyi vankiin päin.

»Viekää hänet!» käski hän tylyllä, soinnuttomalla äänellä. »Heittäkää
hänen mekkonsa ylle ja sitokaa häneltä kädet. Te kaksi, Paul ja Lebrun,
vartioikaa häntä. Michel, ota mukaan ruoska, muutoin hän unohtaa, miltä
se maistuu. Kersantti, valitkaa neljä tukevaa miestä ja laskekaa toiset
majoituspaikkoihinsa.»

»Tarvitsemmeko hevosia?» kysyi kersantti.

»En tiedä», vastasi kapteeni äreästi. »Mitä sanoo se roisto?»
Luutnantti astui Clonin luo:

»Kuule!» sanoi hän karskisti. »Nyökäytä päätäsi, jos tarkoitat myöntää,
ja pudista päätäsi, jos kiellät. Ja muista puhua totta! Onko sinne
pitempi matka kuin yksi lieue?»

Onneton oli päästetty siteistään, ja hänen selkänsä oli peitetty.
Hän seisoi olkapäänsä nojassa seinää vasten, vielä huohottaen, ja
hiki valui pitkin kuoppaisia poskia. Hänen painuneet silmänsä olivat
ummessa, mutta hänen ruumiinsa vavahteli tuon tuostakin. Luutnantti
uudisti kysymyksensä, mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, kääntyi
hän tiedustamaan uutta määräystä. Kapteeni kohtasi hänen katseensa ja
huusi raivoissaan: »Vastaatko, senkin niskuroiva aasi!» ja hän löi
puoleksi tajutonta raukkaa ratsuraipallaan selkään. Sivalluksella
oli ihmeellinen vaikutus. Vaikka hänen hartiansa olivat peitetyt,
kavahti mies kivusta kiljahtaen koholle leuka pystyssä ja selkä
sisäänpäin koukistuneena, ja siinä asennossa hän seisoi pyörivin silmin
tapaillen ilmaa. Sitten hän vaipui takaisin seinää vasten ja nyki
suonenvetoisesti suupieliään. Hänen kasvonsa olivat lyijynkarvaiset.

»Pelkään, että olemme menneet liian pitkälle hänen kurituksessaan»,
mutisi kapteeni.

»Hakekaa hiukan viiniä!» sanoi luutnantti. »Pian!»

Katselin tätä näytelmää kiukusta kuohuen ja sitäpaitsi hieman
levottomana omasta puolestani. Sillä jos Clon vei heidät lymypaikkaan
ja heidän onnistui vangita Cocheforêt, niin minun hommani oli
päättynyt. Minä olin silloin vapaa tehtävistäni ja saatoin poistua
kylästä milloin halusin ja saaliinsa saatuansa kardinaali ei
varmaankaan kiristäisi minulta suojeluskirjaa, vaikka kaappaus ei
tapahtunutkaan minun toimestani. Minusta tuntui ylipäätään että
hänen piti olla hyvillään sellaisesta asiain käänteestä ja otaksuen
näin käyvän aloin tuumia, tokko näin ollen olikaan välttämätöntä
mademoisellen saada tietää totuutta.

Clon vei meidät kahden hökkelin välitse majatalon läheltä ja poikkesi
kapealle, tuskin näkyvälle polulle, joka kulki muiden talojen taitse ja
sitten painui metsän tiheimpään osaan. Tämän polun oli voinut raivata
yksi ainoa ihminen, joka oli tunkeutunut tiheikön läpi, tai sitten
liuta metsäsikoja tai lapsia. Mutta ensimmäinen oletus tuntui meistä
luultavimmalta ja kehoitti meitä olemaan varuillamme. Kapteeni piteli
pistooliansa vireessä, ja minä olin vetänyt miekkani esille ja pidin
häntä valppaasti silmällä.

Mitä tummempana hämärä levisi yli metsän, sitä varovammin etenimme,
kunnes äkkiä jouduimme leveämmälle ja valoisammalle tielle.

Katselin ympärilleni ja huomasin takanani puiden reunustaman kujan,
edessäni puusillan ja niityn, joka näytti kalsealta ja harmaalta
hämyssä, ja siinä seisoin aivan ihmeissäni. Me olimme vanhalla linnan
tiellä! Minua pöyristytti ajatellessani, että hän aikoi viedä meidät
sinne mademoisellen luo!

Kapteeni tunsi myös paikan, ja kirosi ääneensä. Mutta mykkä ei
välittänyt hänestä, jatkoi vain matkaansa, kunnes tuli puusillalle.
Siinä hän seisahtui äkkiä, ja katseli linnan tummia reunapiirteitä,
jotka juuri häämöittivät tänne asti ja ainoastaan siitä syystä, että
heikko valo tuikki kaihoisasti läntisestä siipirakennuksesta. Kun
kapteeni ja minä lähestyimme takaapäin, kohotti hän molemmat kätensä ja
näytti tekevän jonkin liikkeen linnaa kohti.

»Varo itseäsi!» mörisi kapteeni; »älä vain kujeile kanssani, sillä
silloin...»

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Clon ikäänkuin käsitti hänen
kärsimättömyytensä; hän kääntyi sillalta, lähti metsään vasemmalle ja
alkoi kävellä ylös virran reunaa. Olimme edenneet tuskin pariasataa
kyynärää, kun maaperä kävi epätasaiseksi ja pensaikko tiheämmäksi,
mutta siellä oli kuitenkin jonkunlainen polku, jota myöten pääsimme
pimeässäkin kulkemaan. Pian alkoi ranta kohoutua vedenpinnasta ja
käydä jyrkänteiseksi. Joki teki mutkan, ja sen suuntaa seuratessamme
saavuimme rotkoon, jonka pimennossa seinämät kohosivat kohtisuorina.
Vesi kohisi alhaalla pohjassa, kivenlohkareiden yli ja uurtojen
välissä. Edessämme ylätasanne, jolla seisoimme, ulkoni matalaksi
kallioksi, ja puolivälissä sen huippua ja veden kalvoa erotimme
hämärästi jonkinlaisen pengermän.

»Kymmenen yhtä vastaan... ja tällainen kätkö», mutisi kapteeni. »Hyvin
sopiva paikka.»

»Vaarallinen paikka», vastasin äreästi, »missä yksi kymmentä vastaan
voisi pitää puoliansa tuntikausia.»

»Kyllä, ellei noilla kymmenillä olisi pistooleja», sanoi hän
pilkallisesti. »Mutta meillä on, kuten näette. Meneekö hän tätä kautta?
No, luutnantti», virkkoi hän alentaen äänensä, vaikka alapuoleltamme
kuuluva virran kohu vaimensi kaikki muut äänet, »mitä sanotte?
Sytytämmekö lyhdyt vai joudutammeko matkaa, kun vielä on hiukan
päivänvaloa?»

»Mieluummin kiirehdimme, herra kapteeni», vastasi luutnantti. »Pistäkää
häntä selkään, ellei hän tahdo marssia. Lyön vetoa», lisäsi tuo peto
naurahtaen, »että hänellä on vielä jossakin arka paikka.»

Kapteeni antoi käskyn, ja me astuimme eteenpäin. Nyt oli selvää, että
kallionseinusta oli matkamme määränä. Silmä kykeni seuraamaan polkua
koko matkan sinne asti, kivien ja pensaiden välitse, ja vaikka Clonin
oli vaikea kiivetä ja hän vaikerteli lakkaamatta, pääsimme kuitenkin
perille parissa minuutissa. Paikka ei itse asiassa kuitenkaan ollut
niin vaarallinen kuin se oli etäältä näyttänyt. Nurmen peittämä
parvekemainen penger vietti molemmille puolille ja oli paikoittain
liukas, mutta se oli leveä kuin maantie eikä enempää kuin kolmekymmentä
jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Tälläkään himmeällä valolla, joka
sai kuilun näyttämään syvemmältä ja mielikuvituksen kartuttamaan sen
salaperäisesti uhkaavia vaaroja, ei edes herkkähermoisen naisen olisi
tarvinnut arastella tälle tielle astumista.

»Minä luulen, että hän on nyt vallassamme», tuumi kapteeni
Larolle, kierrellen viiksiään ja katsellen ympärilleen viimeiseen
toimenpiteeseen ryhtyäkseen. »Paul ja Lebrun, pitäkää huolta,
ettei vanki saa aikaan mitään melua. Kersantti, tulkaa tänne
ratsupyssyinenne, mutta älkää laukaisko ilman käskyä. Olkaa nyt hiljaa
kaikki, ja sulkekaa rivi, luutnantti! Eteenpäin!»

Sitten riensimme eteenpäin noin sata askelta, jättäen kallion
vasemmallemme, ja kun käännyimme eräästä kulmasta, näimme muutaman
askeleen päässä edessämme pienen onkalon, mustan pilkun kallioseinämän
harmaassa varjossa. Vanki pysähtyi, kohotti sidotut kätensä ja osoitti
sitä.

»Tuolla?» kuiskasi kapteeni ja astahti eteenpäin. »Siinäkö on kätkö?»
Clon nyökkäsi. Kapteenin ääni vapisi mielenliikutuksesta.

»Paul ja Lebrun, jääkää tähän vangin kanssa», sanoi hän matalalla
äänellä. »Kersantti, seuratkaa minua. No, oletteko valmis? Eteenpäin!»

Hän ja kersantti astuivat hätäisesti ohitse kumpaiseltakin puolen
Clonia ja hänen vartijoitansa. Polku soukkeni siinä, ja kapteeni
meni edelle. Kaikkien silmät — paitsi yhden — olivat tähdätyt tuohon
mustaan pilkkuun, kallioseinämän onkaloon, ja ties mitä odotimmekaan —
äkillistä laukausta tai että epätoivoinen mies ryntäisi esille — eikä
kukaan oikein nähnyt, mitä tapahtui. Mutta kapteenin astuessa vangin
ohitse tämä riistäytyi irti vartijoiltaan, hyppäsi syrjään, kietaisi
kätensä Larollen ympäri ja laahasi hänet silmänräpäyksessä kuilun
partaalle.

Kaikki kävi sekunnissa. Tointuessamme ensi hämmästyksestä nuo kaksi jo
painiskelivat äärimmäisellä kaltaalla, ja pimeässä he näyttivät yhdeltä
ainoalta muodottomalta möhkäleeltä. Kersantti, joka ensimmäisenä sai
malttinsa takaisin, kohotti pyssynsä, mutta kun kamppailijat huojuivat
ja kieppuivat toistensa ympäri, kapteeni sadatellen ja uhkaillen, mykkä
hiljaisena kuin kuolema, oli mahdoton tähdätä ainoastaan toista, ja
kersantti antoi pyssynsä vaipua, sotamiesten kauhistuneina hätkähtäessä
taakse päin. Vieru oli jyrkkä, sen äärimmäistä reunaa ei voinut
erottaa, molemmat miehet näyttivät jo painivan tyhjässä ilmassa ja
mykkä oli ihan suunniltaan.

Tämän silmänräpäyksen epäröiminen ratkaisi kamppailun. Clonin pitkät
käsivarret puristivat vastustajaa tiukasti, hänen kasvonsa muistuttivat
kuolleen kalloa, joka irvisti uhkaavasti toisen silmiin, ja hänen
luiset raajansa kiertyivät kiinteästi toisen ympäri kuin käärmeen
kiemurat. Larollen voimat heikkenivät.

»Piru teidät kaikki periköön! Miksi ette ryntää esiin?» huusi kapteeni.
Ja sitten kajahti viimeinen kirkaisu »auttakaa, auttakaa!» hänen
huuliltaan. Kun luutnantti, joka oli tähän asti ollut kuin halpautunut,
nyt säntäsi apuun, keikahtivat molemmat miehet kuilun partaan yli ja
olivat seuraavassa silmänräpäyksessä kadonneet.

»_Mon dieu_!» äännähti luutnantti; vastaukseksi kuului kumea loiskaus
alhaalta syvyydestä. Hän säpsähti ihmeissään. »Vettä!» sanoi hän.
»Pian, menkää alas! Ehkä voimme vielä pelastaa hänet.»

Mutta sinne ei näkynyt mitään tietä, yön pimeys vallitsi kaikkialla,
ja sotamiehet oli kauhu lamauttanut. Lyhdyt oli sytytettävä ennen kuin
saimme hapuilluksi eteenpäin, ja kun pääsimme alas pimeän lammikon
reunalle, olivat viimeiset poreet särkyneet pinnalla ja viimeiset
renkaat tasaantuneet. Vesi oli vielä kammottavassa keinuvassa
liikkeessä, ja keltaisessa lyhdynvalossa näimme hatun kellumassa ja
vähän edempänä hansikkaan hiukan pistävän esiin veden alta. Mutta
siinä kaikki. Mykän kädet eivät olleet hellittäneet kouristuksestaan;
hänen vihansa ei ollut tuntenut mitään pelkoa. Sain sittemmin kuulla,
että kun seuraavana päivänä molemmat ruumiit saatiin ylös, olivat
Clonin sormet kapteenin silmäkuopissa ja hampaat hänen kurkussaan. Jos
ihmiselle on koskaan kuolema ollut suloinen, niin ainakin hänelle!

Verkalleen poistuessamme mustan veden ääreltä, toiset kauhusta
vapisten, toiset ristinmerkkejä tehden, katsoi luutnantti minuun.

»Jumaliste!» huudahti hän kiivaasti. »Totisesti luulen, että te olette
hyvillänne.»

»Hän oli ansainnut kohtalonsa», vastasin kylmäkiskoisesti. »Miksi
näyttelisin surevaa? Hän olisi joka tapauksessa kuollut kolmen
kuukauden kuluttua. Ja tuon toisen raukan puolesta olen hyvilläni.»

Hän tuijotti minuun tovin mykkänä kiukusta. Vihdoin hän mutisi
hampaittensa raosta:

»Soisin teidän olevan vankinani.»

»Minun mielestäni olette saanut tarpeeksenne vangeista tämän päivän
osalle», vastasin. »Mutta noinpa käy», pitkitin halveksivasti, »kun
laumalle annetaan upseerin univormu. Koirat pitävät verestä. Ajurin
_täytyy_ antaa ruoskan läiskiä, vaikkei hänellä enää olekaan hevosia
rääkättävänä.»

Olimme nyt ehtineet puusillalle; hän pysähtyi.

»Hyvä on», sanoi hän ja nyökkäsi julman näköisenä. »Se ratkaisee.
Kersantti, näyttäkää tietä lyhdyllä! Te toiset menette kylään. Nyt,
herra vakooja», jatkoi hän ja silmäili minua äkäisenä ja uhmaten, »nyt
on teidän tienne minun. Luulen tietäväni, kuinka voin tärvellä pelinne.»

Kohautin ylenkatseellisesti olkapäitäni, ja kersantin valaistessa tietä
kävelimme pimeän niityn yli ja sisälle portista, missä mademoiselle
oli suudellut kättäni, ja eteenpäin pitkin aavemaisen hämyistä tietä
ruusupensasten välitse. Kummastelin hiukan rauhattomasti, mitä
luutnantilla oli mielessä, mutta lyhdynvalossa, joka vuoroin levisi
pitkin maata jaloissamme ja vuoroin kirkkaana valaisi jompaakumpaa
meistä, en voinut havaita mitään muuta kuin hillittyä vihamielisyyttä
hänen harmaapartaisissa kasvoissaan. Tien päässä hän kääntyi menemään
pois ovelle, mutta samassa huomasin valkoisen puvun pilkoittavan
kivipenkin luota talon seinustalta ja siksi suuntasin askeleeni sinne
päin.

»Mademoiselle?» sanoin niin leppeästi kuin osasin. »Tekö siinä?»

»Clon?» huudahti hän vapisevalla äänellä. »Miten on hänen laitansa?»

»Hänen kärsimyksensä ovat loppuneet», vastasin hiljaa. »Hän on kuollut
— niin, kuollut, mademoiselle, mutta omalla tavallaan. Rauhoittukaa!»

Hän tukahdutti nyyhkytyksensä, mutta ennen kuin ehdin sanoa enempää,
oli luutnantti ihan takanani, mukanaan kersantti lyhtyineen. Hän
tervehti karmeasti mademoisellea. Tämä katseli häntä kauhusta ja
inhosta väristen.

»Oletteko tullut ruoskimaan minuakin?» kysyi hän kiivaasti. »Eikö
riitä, että olette murhannut palvelijani?»

»Hän se päinvastoin surmasi kapteenini», vastasi luutnantti toiseen
tapaan kuin odotin. »Palvelijanne on kuollut, mutta toverini myös.»

»Kapteeni Larolle?» sammalsi mademoiselle, katsoen minuun eikä häneen.

Minä nyökkäsin.

»Miten se on tapahtunut?» kysyi hän.

»Clon syöksi kapteenin ja itsensä sillan yläpuolella vesikuiluun»,
ilmoitin hänelle.

Hän huudahti tukahtuneesti kauhusta ja seisoi siinä hiljaa, mutta hänen
huulensa liikkuivat, ja luullakseni hän rukoili Clonin puolesta, vaikka
hän olikin hugenotti. Olin sillä välin tehnyt levottomuutta herättävän
havainnon. Kersantin kädessä heiluvan savuavan lyhdyn valossa, joka
milloin osui kivipenkille, milloin sen yläpuolella olevaan rosoiseen
seinään, näin siinä, missä mademoisellen käsi oli levännyt hänen
istuessaan pimeässä, kuunnellen, odottaen ja mieli täynnä tuskaa,
liemiruukun. Hänen vieressään, tällä paikalla... sehän oli selvä
todiste, ja nyt vapisin pelosta, että luutnantti tai kersantti
huomaisi sen. Silloin unohdin sen takia kaiken muun. Luutnantti
puhui, ja hänen äänensä kuulosti kuoleman tuomiolta. Kurkkuni kuivui
sitä kuunnellessani, ja kieleni takertui kitalakeen. Yritin katsoa
mademoiselleen, mutta en voinut.

»Kapteeni on tosin kuollut», sanoi hän yrmeästi, »mutta muita on
elossa, ja teidän luvallanne, mademoiselle, lausun eräästä heistä
muutaman sanan. Olen kuullut tämän hienon herran, joka on teidän
ystävänne, lörpöttelevän aika lailla asioita. Viimeisten neljänkolmatta
tunnin kuluessa hän ei ole sanonut muuta kuin: 'Teidän pitää!' ja 'Te
ette saa!' Hän tuli teidän puolestanne ja piti hyvin mahtavaa ääntä,
koska me olimme antaneet mykälle palvelijallenne muutamia sivalluksia
ruoskasta. Hän nimitteli meitä eläimiksi ja hirviöiksi, ja jollei häntä
olisi ollut, olisi minun ystäväni kenties vielä hengissä. Mutta kun hän
muutama minuutti sitten sanoi — tuo hornan hylkimys! — että ystäväni
kuolema ilahdutti, häntä, silloin päätin itsekseni, että minunkin pitää
kerran saada ilahtua _hänen_ vastoinkäymisestään — ja sen aion nyt
toimittaa.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi mademoiselle. »Jos luulette, että voitte
tehdä minut vihamieliseksi tälle miehelle...»

»Sen juuri aion saada aikaan! Ja vielä vähän enemmänkin!» vastasi hän.

»Tuhlaatte sanojanne suotta», sanoi mademoiselle.

»Odottakaa... odottakaa, mademoiselle, kunnes olette kuullut, mitä
minulla on sanottavaa», pyysi luutnantti. »Minä vannon, että jos
milloinkaan on alhainen roisto, kurja ja kehno vakooja polkenut tätä
maata, niin juuri hän! Ja minä tahdon paljastaa hänet. Teidän pitää
tulla vakuutetuksi omin silmin ja korvin. Minä en ole turhanherkkä,
mutta en sentään suostuisi syömään, juomaan tai istumaan samassa
pöydässä hänen kanssaan. Mieluummin olisin kiitollisuudenvelassa
halvimmalle huoville omassa osastossani kuin hänelle. Niin olisin, niin
totta kuin Jumala minua auttakoon!»

Luutnantti käännähti koroillaan ja sylkäisi maahan.



X luku

Vangitseminen


Nyt se oli tullut, enkä nähnyt mitään pakotietä. Kersantti seisoi
välissämme, enkä siis voinut antaa hänelle kuolettavaa iskua. Enkä
saanut hiiskutuksi sanaakaan. Monen monituiset kerrat olin levottomana
mietiskellyt miten ilmaista salaisuuteni mademoisellelle — mitä
sanoisin ja mitä hän siitä ajattelisi. Mutta ajatuksissani oli tämä
tunnustus aina ollut vapaaehtoisena tekona, minä itse olin aina ollut
paljastajana ja hän kuuntelijana, yksinään; ja tässä vapaaehtoisuudessa
ja kahdenkeskisyydessä oli ollut jotakin nöyryytyksen lievennystä.
Mutta tässä — tässä ei tullut kysymykseen mitään vapaaehtoisuutta
minun taholtani, mitään tuttavallista yksinäisyyttä, mitään muuta kuin
häpeää. Ja siksi seisoin vaiti syylliseksi todistettuna, mykistyneenä
hänen silmiensä edessä — ihan sellaisena kuin olin.

Mutta jos mikään olisi voinut antaa minulle voimaa, sai sen aikaan
hänen äänensä, kun hän vastasi luutnantille.

»Jatkakaa, hyvä herra», sanoi hän rauhallisesti; »sitä pikemmin saatte
puhuneeksi loppuun.»

»Te ette usko minua?» vastasi luutnantti. »Mutta katsokaahan häntä
toki! Katsokaa häntä! Jos hävyntunto on kuuna päivänä...»

»Hyvä herra», sanoi hän kiivaasti — minuun katsahtamattakaan —, »minä
olen itse häpeissäni.»

»Mutta te ette kuuntele minua», huudahti luutnantti tulistuneena.
»Hänen nimensäkään ei ole hänen omansa! Hän ei ole nimeltään de Barthe.
Hän on Berault, peluri, kaksintaistelija, tappelupukari. Jos te...»

Taaskin mademoiselle keskeytti luutnantin.

»Sen tiedän», huomautti hän kylmäkiskoisesti. »Minä tiedän kaikki,
ja jollei teillä ole enempää sanottavaa minulle, niin voitte mennä.
Menkää!» pitkitti hän määrätöntä suuttumusta ilmaisevalla äänellä.
»Tyytykää siihen, että olette ansainnut minun halveksimiseni ja inhoni.»

Luutnantti näytti hetkiseksi nolostuneelta. Sitten hän puhkesi
voitonriemuiseen vahingoniloon:

»Niin, mutta minulla on enemmän sanottavaa! Minä unohdin, että te
vähät välitätte tästä. Minä unohdin, että tappelupukarilla on aina
naiset puolellaan. Mutta minulla on enemmän sanottavaa. Tiedättekö
myöskin, että hän on kardinaalin palkkaama!? Tiedättekö, että hän on
täällä samalla asialla, joka on meidätkin tänne tuonut — vangitsemassa
herra de Cocheforêtia! Tiedättekö, että meidän ryhtyessämme työhön
avoimesti ja soturin tavoin hänen pyrintönään on kiemurrella teidän
luottamukseenne, mielistelyllä päästä madamen uskotuksi, kuunnella
ovellanne, seurata askeleitanne, tarkata huultenne liikkeitä, vakoilla
teitä, kunnes kavallatte itsenne ja hänen etsimänsä miehen? Tiedättekö
tämän... ja tiedättekö, että kaikki hänen osanottonsa on valhetta,
mademoiselle? Hänen apunsa ainoastaan salaisuuden urkkimista? Hänen
päämääränsä verirahojen saanti... verirahojen! Ja jos epäilette minua,
jos tarvitsette todisteita, niin katsokaa häntä. Minä sanon vain:
katsokaa häntä!»

Ja se hänen sieti sanoakin, sillä minä seisoin siinä vielä äänettömänä,
kumarruksissa ja epätoivoissani, kalpeana raivosta. Mutta mademoiselle
ei katsonut minuun; hänen silmänsä tähtäsivät tiukasti luutnanttia.

»Oletteko lopettanut?» sanoi hän.

»Lopettanutko?» änkytti toinen; mademoisellen sanat ja sävy palauttivat
hänen malttinsa. »Lopettanut? Kyllä, jos uskotte minua.»

»Sitä en tee», vastasi mademoiselle ylpeästi. »Jos siinä on kaikki,
mitä teillä on sanomista, niin keskustelumme on lopussa. Minä en usko
teitä.»

»Sanokaa minulle sitten yksi seikka», pyysi luutnantti oltuaan
hetkisen hämmästyksissään vaiti. »Vastatkaa minulle tähän! Jos hän ei
olisi meidän puolellamme, niin miksi luulette meidän sallineen hänen
oleskella epäillyssä talossa, kiusoitella ja vastustaa meitä, kohdella
meitä raakamaisesti ja asettua teidän puolellenne joka päivä ja hetki?»

»Hänellä on miekkansa», vastasi toinen ylvään halveksivasti.

»_Mille diables_!» kiljaisi luutnantti ja näpsäytti sormiansa
raivoissaan. »Palttua annan hänen miekalleen! Syynä oli hänen
kardinaalilta saamansa valtakirja, sanon minä, ja koska hänellä oli
yhtä suuri valta kuin meilläkin. Meidän ei auttanut menetellä toisin.»

»Ja jos niin on asia, herraseni, niin miksi annatte hänet nyt ilmi!»

Se sattui häneen, ja hän mutisi kirouksen partaansa.

»Teidän täytyy olla mieletön!» sanoi hän tuijottaen mademoiselleen.
»Ettekö näe, että mies on juuri sellainen, joksi hänet kuvaan? Katsokaa
häntä, katsokaa häntä, sanon! Kuunnelkaa häntä! Onko hänellä sanaakaan
vastaukseksi?»

Mutta kuitenkaan ei mademoiselle katsonut minuun.

»On myöhä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Ja minä en voi oikein hyvin.
Jos olette lopettanut — oikein puhunut suunne puhtaaksi — niin lienette
hyvä ja jätätte minut yksin.»

Sanaakaan enää virkkamatta, hänen järkähtämättömyytensä voittamana,
luutnantti kumarsi hänelle, antoi kersantille käskyn, kääntyi ja marssi
pois pitkin kujaa. Kersantti seurasi häntä, heilutellen Iyhtyään. Ja
me jäimme kahden. Sammakot kurnuttivat lammikossa, yölepakko kierteli
yläpuolellamme, linna, puutarha, kaikki oli pimeyden verhossa ja
hiljaisena kuten sinä yönä, jona olin tullut sinne ensi kerran.

Ja Jumala suokoon, etten milloinkaan olisi tullut! Se oli sydämeni
hartain toivomus. Jospa en milloinkaan olisi nähnyt tätä naista,
jonka jalous ja usko olivat minulle alituisena häpeämisen aiheena,
omantunnon kipuna, joka aina hänen edessään seisoessani leimasi minut
mitä herjaavimmin ja inhoittavimmin nimityksin. Miehellä, joka juuri
oli mennyt ja joka kuitenkin oli ainoastaan tavallinen kansan mies,
raaka sotilas, harjoituskone, oli ollut selvä käsitys hänelläkin minun
halpamaisuudestani, ja hän oli tavannut sanoja sen paljastamiseksi.
Mitä sanookaan _hän_, kun totuus ilmenee hänelle? Mihin valoon joudun
hänen silmissään? Mitä hän ajattelee minusta kaikkina tulevaisina
vuosina?

Ja nyt? Mitä hän ajatteli nyt, tällä hetkellä, kun hän seisoi
hiljaisena ja mietteissään kivipenkin luona, tummana hahmona, kasvot
minusta poispäin käännettyinä?

»Mademoiselle», sanoin äänellä, joka kuului käheältä ja luonnottomalta
omissakin korvissani, »uskotteko te sitä minusta?»

Hän hätkähti rajusti ja kääntyi minuun päin.

»Suokaa anteeksi, hyvä herra», mutisi hän ja pyyhkäisi kädellään
otsaansa, »olin unohtanut, että te olitte täällä. Uskonko — mitä?»

»Mitä tuo mies sanoi minusta», vastasin.

»Sitäkö!» huudahti hän. Ja sitten hän seisoi tovin katsellen minua
hyvin kummallisesti. »Uskonko sitä? Tulkaa!» jatkoi hän kiivaasti.
»Tulkaa mukaan, niin näytän teille, uskonko sitä. Mutta täällä en.»

Hän kääntyi näin sanoessaan ja meni edellä taloon seurusteluhuoneen
ovesta, joka oli puoliavoinna. Siellä oli pilkkosen pimeä, mutta hän
tarttui pelotta käteeni ja vei minut nopeasti huoneen ja käytävän läpi,
kunnes tulimme kirkkaasti valaistuun eteissuojamaan, jossa suuri tuli
leimusi takassa. Kaikki sotilasten jäljet olivat hävinneet. Huone oli
tyhjä.

Hän vei minut tulen ääreen, ja siellä, kirkkaassa valossa, ei enää
tummana haamuna, vaan huikaisevana, punaposkisena, elämää ja kauneutta
säteilevänä hän seisoi edessäni hehkuvin silmin, rusohuulin ja
aaltoilevin povin.

»Uskonko sitä?» sanoi hän kalskahtavalla äänellä. »Sen sanon teille.
Herra de Cocheforêtin lymypaikka on majassa heinäsuovan takana
parinsadan kyynärän päässä tuolla puolen kylää Auchiin menevän tien
varrella. Nyt tiedätte, mitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, minä ja
madame. Hänen henkensä ja minun kunniani ovat teidän käsissänne, ja nyt
tiedätte, herra de Berault, uskonko minä tuon miehen sanoja.»

»Hyvä Jumala!» huudahdin ja sitten seisoin ääneti siinä katsellen
häntä, kunnes vastustamaton kauhu silmistäni siirtyi häneen ja hän
vavahtaen astahti taaksepäin.

»Mitä nyt? Mitä nyt?» kuiskasi hän ja liitti kätensä ristiin. Kaikki
väri oli hävinnyt hänen poskiltaan, ja hän loi pelästyneitä katseita
nurkkiin ja oveen. »Ei täällä ole ketään.»

Pakotin itseni puhumaan, vaikka koko ruumiini vapisi kuin minua olisi
palellut.

»Ei, mademoiselle, täällä ei ole ketään.» Sitten annoin pääni vaipua
rintaani vasten ja seisoin hänen edessään mitä syvimmän epätoivon
masentamana. Jos hän olisi hiukankaan tuntenut epäluuloa tai epäilystä,
olisi käytökseni avannut hänen silmänsä, mutta hänen sielunsa oli
niin jalo olemukseltaan, että hän kerran ajateltuaan minusta pahaa ja
tultuaan käännytetyksi ei enää voinut taipua pienimpäänkään epäilyyn.

»Voitteko pahoin?» kysyi hän äkkiä. »Vanha haavanne... eikö niin?»

»Kyllä, mademoiselle», mutisin heikosti, »se juuri...»

»Minä kutsun tänne Clonin», huudahti hän kiihkeästi. Mutta sitten hän
jatkoi huoaten: »Voi, Clon-parka! Hän on poissa. Mutta Louis on minulla
vielä jäljellä. Minä kutsun hänet, jotta hän saa antaa teille jotakin
vahvistavaa...»

Hän oli lähtenyt huoneesta ennen kuin ehdin häntä estää, ja niin
jäin seisomaan nojaten pöytään, viimeinkin sen salaisuuden perillä,
jota vaanimaan olin matkustanut näin kauas, nyt minun olisi sopinut
avata ovi, mennä yön pimeyteen ja käyttää hyväkseni tätä tietoa. Ja
kuitenkin olin silloin maailman onnettomin ihminen. Kylmä hiki kihoili
otsalleni, katseeni harhailivat ympäri huonetta, ja sitten käännyin
ovea kohden mielettömästi miettien pakoa — pakoa hänen luotansa,
linnasta, kaikesta. Olin jo todellakin astunut askeleen ovelle päin;
silloin kuului portilta kiivasta kolkutusta joka tärisytti joka hermoa
ruumiissani. Minä hätkähdin ja pysähdyin. Silmänräpäyksen seisoin
keskellä lattiaa ja tuijotin oveen kuin aaveeseen. Mutta sitten
olin hyvilläni saadessani jotakin tekemistä ja päästessäni johonkin
vaihdokseen, mieleni jännityksen huojennukseen; niinpä menin työntämään
oven kiivaasti auki.

Kynnyksellä, tulistuneet kasvot takaani loimuavan tulen valaisemina,
seisoi toinen niistä sotilaista, jotka olin tuonut mukanani Auchiin.
Hän oli juossut ja läähätti kiivaasti, mutta malttinsa hänellä oli
tallella, ja niin pian kuin hän näki minut, tarttui hän hihaani.

»Hänet on löydetty!» huusi hän. »Pian! Tulkaa heti mukaan, älkää
hukatko hetkeäkään, niin ehditte kenties ensimmäisenä. Ne ovat saaneet
ilmi salaisuuden! Sotamiehet ovat keksineet armollisen herran!»

»Keksineet hänet?» kertasin minä. »Herra de Cocheforêtin?»

»Ei, mutta he tietävät, minne hän on piiloutunut. Ne löysivät paikan
ihan sattumalta. Luutnantti kokosi juuri joukkoaan, kun lähdin
juoksemaan tänne. Jos me puolestamme toimimme riepeästi, voimme ehättää
heidän edelleen.»

»Mutta missä se paikka on?»

»Sitä en kuullut», vastasi hän. »Meidän täytyy seurata heidän
kintereillään ja rynnätä mukaan viimeisellä hetkellä. Se on ainoa
keinomme.»

Pistoolit, jotka olin ottanut takkutukalta, olivat puukirstun päällä
oven vieressä. Empimättä sieppasin ne, otin hattuni, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä juoksimme läpi puutarhan. Vielä käännyin katsomaan
taakseni, ennen kuin säntäsimme portista ulos, ja näin valoa virtaavan
ovesta, jonka olin jättänyt auki; hetkiseksi olin näkevinäni jonkun
hahmon pimentävän oviaukkoa. Mutta se kuvitelma vahvisti sitä lujaa
aikomusta, sitä rautaista päätöstä, joka oli vallannut minut ja kaikki
ajatukseni. Minun täytyi ehtiä ensin, minun täytyi ehättää luutnantin
edelle, minun täytyi itse toimittaa vangitseminen. Ja sitten riensin
tuimaa vauhtia eteenpäin.

Parissa minuutissa olimme ehtineet niityn yli metsään. Sen sijaan että
olisin seurannut tavallista tietä, valitsin nyt — vaistoni tuntuivat
yliluonnollisesti teroittuneen — sen kapean polun, jota myöten Clon oli
opastanut meitä. Porhalsin yhä eteenpäin, vaistomaisesti väistellen
puunrunkoja ja kuoppia, ja seurasin kaikkia sen mutkia ja käänteitä,
kunnes saavuimme majatalon taakse ja kuulimme hillittyjen äänten
sorinaa kylätieltä, rivakoita puoliääneen lausuttuja käskysanoja ja
aseiden kalinaa; huoneiden yli ja välitse näimme heikkoa lyhtyjen ja
soihtujen kajastusta.

Tartuin seuralaistani käsivarteen, lyyhistyin kyykkyyn ja kuuntelin.
Kylliksi kuultuani kuiskasin hänen korvaansa:

»Missä on toverinne?»

»Heidän luonaan», sanoi hän hiljaa.

»Tulkaa sitten», kuiskasin ja nousin pystyyn. »Minä olen nähnyt, mitä
tarvitsen. Menkäämme.»

Mutta hän tarttui käsivarteeni ja pidätti minua.

»Ettehän tiedä tietä», sanoi hän. »Hiljemmin, hiljemmin, riennätte
liian nopeaan. Ne lähtevät juuri nyt. Seuratkaamme heitä, rynnätkäämme
oikealla hetkellä. Meidän täytyy antaa heidän näyttää itsellemme tietä.»

»Hölmö!» vastasin hänelle ja työnsin hänen kätensä sivulle. »Minä
tiedän, missä hän on, ja tiedän myös, minne he aikovat. Tulkaa mukaani,
me sieppaamme saaliin, heidän ollessaan vasta matkalla sinne.»

Hänen ainoana vastauksenaan oli hämmästyksen huudahdus. Juuri silloin
alkoi soihtujen kajastus liikkua. Luutnantin väki lähti matkaan. Kuu
ei ollut vielä noussut, taivas oli harmaa ja pilvessä; eteenpäin
samoaminen sieltä, missä me olimme, oli samaa kuin puskea sankan
pimeyden muuriin. Mutta me olimme jo hukanneet liiaksi aikaa, enkä
siis saanut vitkastella. Käskin seuralaiseni pysyä mukana ja olla
säästämättä sääriään. Tunkeuduin matalan pensasaidan läpi, joka
kohosi edessämme, kompastelin sitten juuri kynnetyllä pellolla talon
takana ja jouduin pari kertaa kaaduttuani alas pienelle purolle,
jonka äyräät olivat jyrkät. Minä kahlasin sen yli ja tulin läähättäen
ja hengästyneenä kylän takana olevalle tielle satakunnan kyynärää
luutnantin joukon edellä.

Sydämeni tykytti rajusti, mutta aikaa ei ollut miettimiseen. Kuiskaten
käskin seuralaiseni pysytellä kintereilläni ja olla valmiina auttamaan
minua; sitten kiipesin varovaisesti ylös rinnettä, pistooli kädessäni
ja hapuilin heinäsuovan taakse, toivoen löytäväni sieltä majan ja
majasta herra de Cocheforêtin. Mutta minä en nähnyt siellä majaa, ja
päälle päätteeksi oli nyt niin pimeä, kun olimme tulleet pois tieltä,
että äkkiä siinä seistessäni kummun ja heinäsuovan välissä oivalsin
ottaneeni hyvin vaikean tehtävän. Pitihän mökin olla heinäsuovan
takana. Mutta kuinka kaukana sen takana? Pimeä rinne levisi edessämme
loppumattomana yön verhossa. Jos sittenkin alkaisi kavuta ylöspäin
vaanimaan majaa, joka oli kenties hyvässä kätkössä ja päivänvalollakin
työläs löytää, tuntui se yhtä mahdottomalta yritykseltä kuin neulan
etsiminen heinäsuovasta. Ja siinä seistessäni alakuloisena ja
epäröivänä, melkein epätoivoisena, alkoivat joukon askeleet kuulua
selvemmin tieltä ja tulla lähemmäksi.

»No, herra kapteeni?» kuiskasi mies vierestäni ihmeissään siitä, että
olin pysähtynyt. »Minne päin?... Muutoin he ehtivät ennen meitä.»

Koetin miettiä, selvitä tilanteesta, ratkaista missä maja saattoi olla;
tuuli suhisi tammissa, ja silloin tällöin kuulin terhon putoavan. Mutta
minun täytyi tehdä päätös, niin neuvoton kuin olinkin, ja lopulta
sanoin umpimähkään:

»Ylös kummulle. Suoraan eteenpäin heinäsuovasta.»

Hän ei ollut hidas tottelemaan, ja niin laahauduimme yhä ylös rinnettä,
jolla saniaiset ja keltaohdakkeet ulottuivat polviimme asti; hikoilimme
ponnistuksista ja kuulimme joka hetki joukon lähenevän alhaalla
tiellä. Ne tiesivät epäilemättä tarkalleen, minnepäin suuntasivat
kulkunsa. Kun olimme kiivenneet noin seitsemänkymmentä kyynärää,
täytyi meidän hengähtää, ja nähdessäni nyt heidän lyhtyjensä vilkkuvan
kuin kiiltomatojen, kuulin jo heidän aseittensakin kalskeen. Kaikesta
päättäen oli maja tuolla alempana, ja me etenimme siitä poispäin. Mutta
nyt oli myöhäistä kääntyä takaisin — ne olivat ihan lähellä heinäsuovaa
— ja epätoivoissani jatkoin kiipeämistäni kunnaan laelle. Muutaman
askeleen päässä kompastuin. Nousin heti ja tunkeuduin eteenpäin, sitten
kompastuin uudestaan. Mutta sitten huomasin olevani tasaisella maalla.
Ja... vettäkö näin tuolla alhaalla edessäni? Vai oliko se kangastusta?

Ei kumpaakaan; kun seuralaiseni saavutti minut, tartuin hänen
käsivarteensa ja pysäytin hänet äkkiä. Alapuoleltamme, keskeltä kunnaan
kupeen jyrkkää syvännettä, tunkeusi valojuova jostakin halkeamasta
ja väreili usvassa virvatulen tavoin. Se ei laisinkaan valaissut
ympäristöä, se oli vain kimppu valonsäteitä mustan onkalon pohjalla.
Mutta se näky elvytti mieltäni melkoisesti, sillä nyt tiesin, että
onnellinen sattuma oli vienyt minut juuri siihen paikkaan, jos etsin.

Tavallisissa oloissa olisin tarkoin punninnut seuraavaa toimenpidettäni
ja verkalleen edennyt päämäärääni. Mutta nyt ei ollut aikaa
miettimiseen tai viivytykseen; niinpä liu'uin heti pitkin syvänteen
seinämää, ja niin pian kuin jalkani koskettivat pohjaa, juoksin
pienelle majalle, jonka ovenraosta valo tunkeutui. Kivi kierähti
jalkani alta ponnnahtaessani, ja sitten lankesin kynnykselle
polvilleni, mutta sitten jouduin vihdoinkin silmäilemään kasvoista
kasvoihin sitä miestä, jota etsin. Hän makasi sisällä saniaisvuoteella
ja oli nähtävästi ollut lukemassa. Hämmästyneenä melusta, jonka olin
saanut aikaan, hän pudotti kirjansa ja ojensi silmänräpäyksessä
kätensä tavoittamaan asetta. Mutta pistoolini suu oli jo tähdättynä
häntä vastaan; hän ei ollut sellaisessa asennossa, että olisi voinut
ponnahtaa jaloilleen, ja minun tuima käskyni sai hänen kätensä
vaipumaan. Hetkisen säkenöivät hänen silmänsä kuin tiikerin, mutta
sitten hän hymyili ja kohautti olkapäitään.

»_Eh bien_», sanoi hän ihmeteltävän tyynesti. »Nyt olen siis vihdoinkin
kiikissä. Olinkin jo väsynyt tähän...»

»Te olette minun vankini, herra de Cocheforêt», vastasin.

»Jos liikautatte sormeannekaan, niin surmaan teidät. Mutta voitte vielä
valita.»

»Niinkö?» sanoi hän kohottaen kulmiaan.

»Niin. Minulla on käsky viedä teidät Pariisiin elävänä tai kuolleena.
Antakaa minulle kunniasananne, että te ette yritä paeta, niin teidät
viedään sinne vapaasti ja niinkuin aatelismiehelle sopii. Jos
kieltäydytte, täytyy minun riisua teiltä aseet ja kytkeä teidät, ja
silloin kohdellaan teitä vankina.»

»Kuinka suuri on voimanne?» kysyi hän lyhyeen. Hän makasi vielä
kyynäspäänsä varassa, viitta peittonaan ja lukemansa Marotin teos
lähellään. Mutta hänen vilkkaat tummat silmänsä, jotka näyttivät vielä
terävämmiltä, kun hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja laihtuneet,
tuijottivat minuun lakkaamatta, koettaen tunkeutua taakseni pimeyteen
ja tarkaten kaikkea.

»Riittävä pakottamaan teidät antautumaan», vastasin karskisti, »mutta
siinä ei ole kaikki. Kolmekymmentä rakuunaa on kummun rinteellä tulossa
tänne, mutta he eivät tee teille sellaista tarjousta. Antautukaa
minulle ennen kuin he tulevat ja antakaa kunniasananne, niin minä teen
kaikkeni teidän mukavuudeksenne. Jos viivyttelette, niin joudutte
heidän käsiinsä. Teidän on mahdoton päästä pakoon.»

»Luotatteko kunniasanaani?» sanoi hän verkalleen.

»Antakaa se, niin saatte pitää pistoolinne, herra de Cocheforét.»

»Sanokaa ainakin, että te ette ole yksin.»

»Minä en ole yksin.»

»Siinä tapauksessa annan sanani», myöntyi hän huoaten. »Taivaan
tähden, antakaa minulle jotakin syötävää ja vuode. Olen väsynyt tähän
sikopahnaan. _Mon Dieu!_ Siitä on neljätoista päivää, kun viimeksi
nukuin hurstien välissä.»

Menin ulos pimeään juuri kun luutnantti, asetettuaan miehensä syvänteen
ympärille, hyppäsi alas parin aliupseerin kanssa vangitsemaan herra de
Cocheforêtin. Oli pilkkosen pimeä molemmin puolin avointa ovea. Hän ei
ollut nähnyt seuralaistani, joka seisoi mustimman pimeyden kätkössä
majan seinustalla, ja huomatessaan minun astuvan valoon hän otaksui
minut Cocheforêtiksi. Silmänräpäyksessä hän ojensi pistoolinsa otsani
eteen ja huusi voitonriemuisena: »Vangitsen teidät!» toisen kersantin
kohottaessa lyhtyään, niin että sen valo sattui kasvoilleni.

»Mitä tyhmyyttä tämä on?» karjaisin minä.

Luutnantti ällisteli suu auki, kivettyneenä hämmästyksestä. Tuskin
tunti sitten olimme eronneet linnassa. Sitten hän oli rientänyt tänne
niin joutuin kuin mahdollista ja kuitenkin tapasi minut edellänsä.
Hänen kasvonsa kävivät mustansinisiksi raivosta, ja hän alkoi sadatella.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä tämä merkitsee? Missä se mies on?»

»Mikä mies?» kysyin.

»Cocheforêt!» huusi hän suunniltaan vimmastuneena. »Älkää valehdelko
minulle! Hän on täällä, ja nyt hän on minun vankini.»

»Te tulette liian myöhään», vastasin, tähystäen häntä tiukasti. »Herra
de Cocheforêt on täällä, mutta hän on jo antautunut minulle, ja on
_minun_ vankini.»

»Teidän?»

»Niin juuri!» vahvistin tyynesti ja loin häneen musertavan katseen.
»Minä olen vanginnut hänet kardinaalin valtakirjan nojalla. Ja saman
valtakirjan perusteella aion pitää hänet.»

»Pitää hänet?»

»Niin.»

Hän tuijotti minuun ihmeissään ja avuttoman näköisenä. Mutta äkkiä näin
hänen kasvojensa kirkastuvan, kuin hän olisi saanut uuden aatoksen.

»Tämä on pirullinen juoni!» huusi hän, huitoen pistoolillaan kuin
mieletön. »Se on valhetta ja petosta! Teillä ei, jumaliste, ole mitään
valtakirjaa! Minä älyän nyt asian. Kyllä käsitän kaikki. Olette tullut
tänne lyödäksenne meidät laudalta. Te olette heidän puolellaan, ja tämä
on teidän viimeinen mahdollisuutenne pelastaa hänet!»

»Mitä hulluuksia nyt latelette?» vastasin halveksivasti.

»En laisinkaan hulluuksia», väitti hän lujaa vakaumusta ilmaisevalla
äänellä. »Te olette kujeillut kanssamme, puijannut meitä. Mutta
nyt minä sen käsitän. Tunti sitten paljastin teidät sille hienolle
naiselle linnassa, ja minusta tuntui ihmeeltä, että hän ei uskonut
minua. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin, ettei hän älynnyt teidän
laatuanne, vaikka seisoitte hänen edessään häpeissänne ja mykistyneenä
kuin teosta tavattu pahantekijä. Mutta nyt ymmärrän. Hän tunsi teidät.
Hän oli mukana juonessa, ja te olitte mukana juonessa, ja minä, joka
luulin avaavani hänen silmänsä, olin ainoa harhaantunut. Mutta nyt
on minun vuoroni. Te olette näytellyt vaikeata osaa ja kunniakasta
osaa», jatkoi hän kamala kiilto silmissään, »ja minä onnittelen teitä.
Mutta nyt se on lopussa, herraseni. Te huiputitte meidät perinpohjin
lörpötyksillänne kardinaalista ja hänen valtakirjastaan ja sen
sellaisesta. Mutta nyt ette enää voi johtaa minua harhaan tai vaientaa
minua suurilla sanoilla. Te olette siis vanginnut hänet, niinkö?
Te olette vanginnut hänet? No hyvä, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, vangitsen _minä_ hänet ja teidät myöskin!»

»Te olette hullu!» huudahdin hämmästyneenä tästä uudesta käänteestä ja
hänen varmasta esiintymisestään.

»Niin olen ollut», vastasi hän terävästi, »mutta nyt olen
taas järjilläni. Olin mieletön, kun annoin teidän vetää meitä
talutusnuorassa, kun saitte minut luulemaan, että te mielistelitte
naisia viekoitellaksenne heiltä salaisuuden, vaikka koko ajan
suojelitte heitä, autoitte heitä ja piilottelitte häntä — silloin olin
mieletön. Mutta nyt en. Kuitenkin pyydän teiltä anteeksi. Pidin teitä
kavalimpana käärmeenä ja saastaisimpana koirana, mitä maa päällään
kantaa. Mutta nyt huomaan, että te olitte ovelampi kuin osasin aavistaa
ja kunniallinen petturi. Suokaa minulle anteeksi.»

Eräs sotamies, joka seisoi yläpuolellamme syvänteen reunalla, nauroi.
Minä katselin luutnanttia ja olisin mielelläni surmannut hänet.

»Sanotteko, että minä olen petturi? Että minä en toimi kardinaalin
asialla?»

»Juuri niin sanon», vastasi hän kylmäkiskoisesti.

»Ja että minä kuulun kapinoitsijain puolueeseen?»

»Aivan niin sanon», vastasi hän samaan tapaan. »Toisin sanoen», jatkoi
hän pilkallisesti hymyillen, »minä myönnän, että te olette kunniallinen
mies — tavallanne, herra de Berault. Ja te väitätte olevanne roisto
läpikotaisin. Mutta minä olen voiton puolella ja annan pontta
mielipiteelleni vangitsemalla teidät.»

»Hullu!» huusin taas hänelle vasten kasvoja. »Hullu!»

Mutta nyt astui herra de Cocheforêt ulos majastaan, asettui viereeni ja
katkaisi keskustelun; hän katsoi luutnanttiin silmäkulmiansa kohauttaen
ja osoitti minua:

»Pyydän anteeksi... mutta minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi
uskoa. Tämän herrasmiehen nimi... onko se Berault vai de Barthe?»

»Nimeni on de Berault», tokaisin kiivaasti.

»Pariisista?»

»Niin, herraseni, Pariisista.»

»Te ette siis ole se herra, joka on kunnioittanut halpaa kotiani
läsnäolollaan?»

»Kyllä», huomautti luutnantti virnistellen, »sekin hän on.»

»Mutta minä luulin... olen käsittänyt niin, että se oli herra de
Barthe?»

»Minä olen myöskin herra de Barthe», vastasin kärsimättömästi. »Entä
sitten, hyvä herra? Se oli äitini nimi. Minä otin sen, kun tulin tälle
seudulle.»

»Minua... hm... vangitsemaan?»

»Niin», vastasin ynseästi, »vangitsemaan teitä. Mitä sitten?»

»Ei mitään», vastasi hän verkalleen ja vakaasti silmäillen minua —
minun kykenemättä kohtaamaan hänen katsettaan. »Sanon vain, että jos
olisin tiennyt tämän ennemmin, herra de Berault, niin olisin miettinyt
pitempään, ennen kuin olisin teille antautunut.»

Luutnantti nauroi, ja minä tunsin poskieni hehkuvan, mutta en ollut
mitään ymmärtävinäni ja käännyin taas luutnanttiin päin.

»No, herraseni», sanoin »oletteko nyt tyytyväinen?»

»En», vastasi hän, »enkä ole. Te kaksi olette kenties harjoitellut tätä
kohtausta puoleenkymmeneen kertaan. Tähän selkkaukseen on ainoastaan
_yksi_ ratkaisu: eteenpäin mars! Majoituspaikalleni kylään!»

Huomasin lopulta pakolliseksi lyödä pöytään viimeisen korttini, mutta
sen tein hyvin vastenmielisesti:

»Ei», sanoin minä. »Minulla on valtakirja.»

»Näyttäkää se», sanoi hän epäuskoisesti.

»Luuletteko, että pidän sitä taskussani?» huudahdin katkeroittuneena.
»Luuletteko, että kun läksin tänne yksin — ilman viidenkymmenen
rakuunan apujoukkoa — pistin kardinaalin kirjeen taskuuni, jotta
ensimmäinen majatalon renki saattoi löytää sen? Mutta te saatte nähdä
valtakirjani. Missä on palvelijani?»

Olin tuskin saanut sanat suustani, kun kerkeä käsi sujautti käteeni
paperin. Minä avasin sen verkalleen, vilkaisin siihen ja jätin
sen luutnantille, kaikkien seistessä äänettöminä ihmetellen.
Silmänräpäyksen hän näytti ällistyneeltä. Sitten hän käski,
vaistomaisen epäluulon viimeisessä puuskassa, kersantin pitää lyhtyä
korkealla, ja sen valossa hän alkoi tavailla asiakirjan sisältöä.

»Hm», mörisi hän kiukkuisen näköisenä, kun oli päässyt loppuun, »nyt
näen...» Ja hän luki ääneen:

 »Täten määrään ja valtuutan Gilles de Beraultin, sieur de Beraultin,
 etsimään, pidättämään ja vangitsemaan ja Bastiljin kuvernöörille
 luovuttamaan Henri de Cocheforêtin sekä ryhtymään kaikkiin niihin
 toimenpiteisiin, jotka saattavat käydä välttämättömiksi sanottua
 vangitsemista ja luovutusta toimeenpantaessa, ja olkoon tämä hänen
 suojelus- ja valtakirjansa.

                                   _Kardinaali de Richelieu_.»

Kun hän oli lopettanut — hän luki allekirjoituksen erityisesti
korostaen — virkkoi joku laimeasti: »_Vive le roi_!» Sitten tuli hetken
hiljaisuus. Kersantti antoi lyhdyn vaipua.

»Joko riittää?» kysyin käheästi ja silmäilin miehestä toiseen.

Luutnantti kumarsi jäykästi.

»Minulleko?» sanoi hän. »Kyllä, täydellisesti. Pyydän teiltä vielä
kerran anteeksi. Huomaan nyt, että ensimmäinen käsitykseni oli oikea.
Kersantti, antakaa armolliselle herralle takaisin hänen paperinsa!» Hän
kääntyi poispäin hyvin epäkohteliaalla tavalla ja heitti valtakirjan
kersantille, joka tirskuen ojensi sen minulle.

Tiesin, että se lurjus ei tahtonut tapella kanssani; sitäpaitsi hänellä
oli kokonainen osasto ympärillään, eikä minun auttanut muu kuin niellä
tämä loukkaus. Minä pistin paperin poveeni niin välinpitämättömän
näköisenä kuin suinkin, ja sillaikaa hän huikkasi karskin käskysanan.
Sotamiehet alkoivat järjestäytyä, ja ne, jotka olivat tulleet luoksemme
alas, kiipesivät taas ylös vierua.

Kun joukko alkoi luutnantin takaa hajautua, sain näkyviini valkoisen
puvun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui mademoiselle de
Cocheforêt eteeni. Hänen päähineensä oli vedetty syvälle alas, niin
etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Sillä hetkellä unohdin, että hänen
veljensä seisoi vieressäni, unohdin kaiken muun maailmassa, ja enemmän
tottumuksesta ja vaistomaisesti kuin missään tietoisessa tarkoituksessa
astahdin häntä kohti, vaikka kieleni takertui kitalakeen ja joka
jäseneni vapisi.

Mutta hän väisti minua niin rajatonta vihaa ja jäätävää inhoa
ilmaisevin katsein, että väkisinkin peräydyin askeleen taaksepäin kuin
hän olisi aikonut lyödä minua. Ja joskaan hän ei olisi lausunut niitä
sanoja, jotka seurasivat katsetta: »Älkää koskeko minuun!» ja jotka hän
sähähti minulle, vetäessään hameensa tiukemmalle, niin olisin kuitenkin
kaikonnut syvänteen peräpäähän, ja siellä seisoin hammasta purren ja
puristaen käsiäni nyrkkiin, niin että kynnet painuivat lihaan, hänen
nojautuessaan veljensä rintaa vasten ja nyyhkyttäessään hillittömästi,
mutta ilman kyyneliä.



XI luku

Matkalla Pariisiin


Johtuu mieleeni, että marsalkka Bassompierre, joka on kaikista
tuntemistani miehistä kokenein, kerran lausui, etteivät vaarat,
vaan ikävyydet, pane miestä koetukselle ja osoita, mitä hän on, ja
että pahimpien haavojen tuottajina tässä elämässä ovat kuihtuneet
ruusunlehdet eivätkä piikit. Minä olen taipuisa uskomaan, että
hän on oikeassa, sillä hyvin muistan, että kun tulin huoneestani
vangitsemisen jälkeisenä aamuna, ja näin eteissuojaman, ruokahuoneen
ja käytävän tyhjinä eikä mitään ateriaa ollut katettu pöydälle ja se
näky taas muistutti minulle perheen tunteita minua kohtaan — niin
luonnollisia ja arvattavia kuin ne olivatkin — silloin tunsin pistoksen
sydämessäni samoin kuin edellisenä iltana, kun minun oli täytynyt
alistua seisomaan paljastettuna, julkisen halveksumisen esineenä. Nyt
seisoin hiljaisessa, autiossa salissa ja katselin tuttuja esineitä,
ollen mielestäni jotenkuten hyljättynä, jotakin menettänyt — en
tiennyt mitä. Aamu oli harmaa ja pilvinen, ilma kolea, ja parhaillaan
ropisi sadekuuro maahan. Ruusupensaat huojuivat ulkona tuulessa, ja
huoneessa, jonka olin aina nähnyt auringon valaisemana, oli lattia
märkänä sadepisaroista. Silloin ajattelin menneitä päiviä, aterioita,
joita olin siellä nauttinut, kukkien tuoksua, ja epätoivoissani pakenin
eteissuojamaan.

Mutta sielläkään ei näkynyt vilaustakaan elämästä tai viihtymyksestä.
Alakuloisena menin puutarhaan ja kävelin käytävää ylös ja toista alas,
katselin noruvia oksia ja pengoin muistojani. Siten tulin kivipenkin
luo. Penkillä oli liemiruukku seinän vieressä sateesta kiiltävänä, suu
puoleksi peitettynä kuihtuneella lehdellä. Raskain mielin ajattelin,
kuinka paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun mademoiselle oli sen
asettanut siihen ja minä sen huomannut kersantin lyhdyn valossa.
Huokasin syvään ja läksin takaisin sisälle ruokasalin ovesta.

Joku nainen oli polvillaan tulisijan edessä ja sytytti unohdettua
takkavalkeaa. Hänen selkänsä oli minuun päin, ja minä katselin häntä,
epäröiden, ihmetellen kuinka hän käyttäytyisi ja mitä hän sanoisi
minulle. Kun hän kääntyi, säpsähdin ja huusin pelästyksissäni hänen
nimeänsä — sillä se oli madame, madame de Cocheforêt!

Hän oli täysissä pukimissa, ja hänen lapsekkaat kasvonsa olivat
kalpeat ja itkettyneet, mutta joko oli yö kuluttanut hänen surunsa
ja kuivannut hänen kyyneleensä tai hetken vaatimusko lienee antanut
hänelle hillitsemiskykynsä takaisin, — joka tapauksessa hän oli
järkähtämättömän tyyni. Hän vavahti, kun hänen silmänsä kohtasivat
katseeni; hän räpytteli silmiään, kuin olisi äkillinen valo häikäissyt
niitä, mutta siinä kaikki, — hän kääntyi taas poispäin jatkamaan
työtänsä, sanaakaan virkkamatta.

»Madame! Madame!» huudahdin tuskaisesti. »Mitä tämä merkitsee?»

»Palvelijat eivät suostuneet sitä tekemään», vastasi hän matalalla,
mutta vakaalla äänellä, »ja te olette vielä vieraanamme.»

»Minä en voi sallia sitä!» huudahdin. »Madame de Cocheforét, minä en
tahdo...»

Hän kohotti kätensä, ihana kärsivällisyyden ilme kasvoillaan.

»Vaietkaa, älkääkä häiritkö minua», sanoi hän.

Tuli virisi hänen sitä sanoessaan; hän nousi verkalleen ja meni ulos,
luotuaan viivähtävän katseen tuleen, ja minä seisoin keskellä lattiaa
tuijottaen ja kuunnellen. Nyt kuulin hänen tulevan käytävästä takaisin,
ja hän astui sisään tuoden tarjottimella ruokaa, viiniä ja leipää. Hän
laski sen pöydälle, ja yhtä kalpeana kuin ennenkin, vapisten ja vaivoin
itkua pidätellen, hän alkoi kattaa pöytää. Lasit helisivät lautasia
vasten hänen askarrellessaan, ja veitset kalisivat. Minä seisoin
vieressä ja alistuin vavahdellen kummalliseen rangaistukseeni.

Lopulta hän viittasi minua istumaan pöytään; itse hän meni loitommaksi
ja asettui puutarhaan vievän oven pieleen, selkä minuun päin. Minä
tottelin. Istuuduin pöytään. Mutta vaikka en ollut syönyt sitten kun
edellisenä ehtoopäivänä, en kuitenkaan voinut maistaa muruakaan.
Minä haparoitsin veitselläni ja join ja tulistuin, ja minua alkoi
kiukuttaa tämä nurja leikki; sitten katselin taas ulos ikkunasta vettä
tippuviin pensaisiin, sateeseen ja etäällä näkyvään aurinkokelloon — ja
rauhoituin taas.

Hän kääntyi äkkiä ja tuli luokseni.

»Te ette syö», sanoi hän.

»_Mon Dieu_, madame!» huudahdin. »Ettekö siis usko, että minullakin on
sydän?»

Mutta samassa hetkessä tiesin, mitä olin tehnyt, minkä tyhmyyden
olin päästänyt suustani. Sillä silmänräpäyksessä hän oli polvillaan
lattialla, syleillen polviani, painaen kosteita poskiaan karkeita
vaatteitani vasten ja kerjäten minulta armoa ja hänen henkeään — hänen
henkeään! Voi, se oli kauheata. Oli kauheata kuulla hänen läähättävää
ääntään, nähdä hänen kauniiden hiuksiensa aaltoilevan likaisilla
saappaillani, hänen hennon pikku vartalonsa hytkyvän nyyhkytyksistä
tietää naisen, aatelisnaisen, siten nöyryyttävän itsensä minun jalkaini
juuressa!

»Voi, hyvä rouva... hyvä rouva!» huudahdin epätoivoissani. »Minä pyydän
teitä, nouskaa ylös tai minun täytyy mennä.»

»Hänen henkensä! Ainoastaan hänen henkensä!» voihki hän kiihkeästi.
»Mitä hän on tehnyt teille, koska olette vainonnut häntä? Oi, olkaa
sääliväinen! Olkaa armollinen! Laskekaa hänet vapaaksi, niin me
rukoilemme teidän edestänne, minä ja kälyni, joka aamu ja ilta koko
elämämme ajan.»

Pelkäsin jonkun tulevan ja näkevän hänen siinä polvillaan; sentähden
kumarruin ja koetin nostaa häntä seisaalle. Mutta hän vain lyyhistyi
kokoon yhä enemmän, kunnes hänen hieno kätösensä kosketti kannuksiani.
Minä en uskaltanut liikahtaa. Lopulta tein ripeän päätöksen.

»Kuulkaahan, siis madame», sanoin melkein ankarasti, »kun ette kerran
tahdo nousta siitä. Te unohdatte kaikki, sekä minun asemani että
valtani vähäisyyden. Te unohdatte, että jos laskisin miehenne vapaaksi
tänään, ottaisivat hänet tunnissa kiinni nuo toiset, jotka vielä
ovat kylässä ja vartioivat kaikkia teitä — ne epäilevät yhä jokaista
liikettäni, kaikkia toimiani. Te unohdatte, sanon teille, asemani...»

Hän keskeytti minut kiireesti, hyppäsi pystyyn ja katsoi minua
kasvoihin. Silmänräpäyksessä olisin ilmaissut hänelle ajatukseni
selvemmin; mutta hän tarttui tähän sanaan, ja nyt hän seisoi edessäni
kalpeana, hengästyksissään, hiukset hajallaan, saaden tuskin sanaakaan
suustaan.

»Niin, niin...» änkytti hän. »Nyt tiedän... tiedän!» Hän pisti käden
poveensa, ottaen esille jotakin, minkä ojensi minulle, pakottaen
minut ottamaan sen vastaan. »Minä tiedän... tiedän», sanoi hän taas.
»Ottakaa tämä, ja Jumala teitä palkitkoon, hyvä herra! Jumala teitä
palkitkoon! Me annamme sen teille vapaaehtoisesti — vapaaehtoisesti ja
kiitollisesti!»

Minä seisoin katsellen häntä ja hänen tyrkyttämäänsä lahjaa ja tunsin
veren vähitellen jähmettyvän suonissani. Hän antoi minulle käärön,
jonka äskettäin olin luovuttanut takaisin mademoisellelle — jalokiviä
sisältävän käärön.

Punnitsin sitä kädessäni, ja sydämeni kovettui jälleen, sillä nyt
tajusin, että tämä oli mademoisellen keksintöä; hän juuri oli madamen
kyynelten ja rukousten voimaa epäillen varustanut kälynsä tällä
viimeisellä aseella, tällä likaisella rievulla. Minä lennätin sen
pöydälle lautasien sekaan.

»Madame!» huudahdin kiivaasti, ja kaikki myötätuntoni oli muuttunut
vihaksi; »te tunnette minut kerrassaan väärin. Olen kuullut tarpeeksi
paljon kovia sanoja näiden viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa,
ja minä tiedän, mitä te minusta ajattelette. Mutta yksi seikka pitää
teidän vielä havaita: että minulta on ainakin yksi vika puuttunut. En
ole milloinkaan taipunut kavaltajaksi sitä kohtaan, jonka palveluksessa
olen ollut, en milloinkaan ole pettänyt omaa puoluettani. Kun teen sen
kymmentä kertaa suuremmasta maksusta kuin tämä on, kuivettukoon silloin
käteni!»

Hän vaipui tuolille voihkaisten epätoivoisesti. Samassa avasi herra de
Cocheforêt oven ja astui sisälle. Hänen olkansa yli näin vilaukselta
mademoisellen ylpeät kasvot, entistään hiukan kalpeampina, tummat
renkaat silmien alla ja ilme aavemaisen kylmänä.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi herra de Cocheforêt kulmat rypyssä,
nähdessään madamen.

»Sitä... että lähdemme matkalle kello yksitoista, hyvä herra», vastasin
jäykästi kumartaen. Ja sitten menin ulos toisesta ovesta.

— — —

Päästäkseni näkemästä heidän hyvästelyjään oleskelin ulkona puutarhassa
vähän yli määrätyn ajan enkä sittenkään mennyt linnaan, vaan tallin
ovelle. Siellä oli kaikki valmiina; molemmat sotilaat, joille olin
antanut käskyn seurata minua Auchiin, istuivat jo satulassa, ja
omat kaksi palvelijaani odottivat pidellen raudikkoani ja herra de
Cocheforêtin kastanjanruskeata hevosta. Kolmatta hevosta talutti
edestakaisin Louis, ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä huomatessani, että
sillä oli naisen satula. Me saimme siis seuraakin. Madameko aikoi tulla
mukaan vai mademoiselle? Ja kuinka kauas? Auchiinko?

Luulen heidän jotensakin pitäneen minua silmällä, sillä lähestyessäni
tulivat herra de Cocheforêt ja hänen sisarensa ulos linnasta, edellinen
kalpein kasvoin, säihkyvin silmin ja värisevin huulin, vaikka hän
koetti tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi; jälkimäisen kasvoja
verhosi musta naamio.

»Mademoiselle tulee mukaan?» virkoin muodollisen kohteliaasti.

»Teidän luvallanne, hyvä herra», vastasi herra de Cocheforêt purevan
alentuvasti. Mutta minä näin, että hän oli tukehtumaisillaan
mielenliikutuksesta; hän oli juuri eronnut vaimostaan. Minä käännyin
poispäin.

Istuessamme kaikki ratsailla hän katsoi minuun.

»Kun teillä on kunniasanani, niin sallitte minun kenties ratsastaa
yksin?» sanoi hän jonkun verran epäröiden. »Ja...»

»Ilman minua», puutuin puheeseen katkerasti. »Luonnollisesti, mikäli
voi käydä päinsä.»

Käskin siis sotamiesten ratsastaa hänen edellään, puheen
kuulumattomissa, molempain palvelijaini seuratessa häntä vähän matkan
päässä ratsupyssyt polvien päällä. Viimeisenä ratsastin itse valppain
silmin ja pistooli helposti saatavissa huotrastaan. Herra de Cocheforêt
mutisi närkästyneenä muutamia sanoja näistä varokeinoista ja monista
metkuista, joihin hänen pyyntönsä oli antanut aiheen, mutta minä en
ollut nähnyt niin suurta vaivaa ja matkustanut näin kauas enkä myöskään
ollut antautunut halveksuen herjattavaksi, päästääkseni saalistani
viime hetkessä käsistäni. Toisaalta oivalsin, että siihen asti, kunnes
olisimme sivuuttaneet Auchin, en voinut hetkeäkään olla turvassa
vapautusyrityksestä, ja siksi olin lujasti päättänyt, että se, joka
tahtoisi riistää minulta vankini, saisi kalliisti maksaa yrityksensä.
Ainoastaan ylpeys ja kenties myös osaksi tappelun viehätys oli estänyt
minua lainaamasta kymmentä sotamiestä kahden sijasta.

Louis seurasi meitä pitkän matkan kylän taakse, ja sitten hän pysähtyi
katselemaan meidän jälkeemme ja sadatteli raivokkaita valoja minua
vastaan, kun ratsastin hänen ohitseen. Kappaleen matkaa ratsastettuamme
käännyin vielä katsomaan taakseni ja näin hänen yhä seisovan
paikoillaan.

Hiukan epäröityäni palasin hänen luokseen.

»Kuules, houkkio!» sanoin hänelle, ja hän herkesi äkkiä
nyyhkytyksistään. »Sinun tulee viedä sanoma valtiattarellesi. Sano
hänelle minun puolestani, että hänen miehelleen käy kuten herra de
Regnierille, kun hän joutui vihollisensa käsiin — ei huonommin eikä
paremmin.»

»Aiotte kai emäntänikin surmata?» vastasi hän iskien silmänsä minuun.

»En, sinä hupsu, vaan minä aion pelastaa hänet», vastasin suuttuneena.
»Sano hänelle se, älä enempää äläkä vähempää, niin saat nähdä
seurauksen.»

»Sitä en tee», epäsi hän ynseästi. »Sanoma teiltä mukamas!» Ja hän
sylkäisi maahan.

»Sitten saat ottaa vastuun», sanoin juhlallisesti. Minä käänsin
hevoseni ja nelistin toisten perään. Mutta olin varma siitä, että
hän kertoisi sanomani, jollei muustakaan niin uteliaisuudesta; ja
kummallista olisi, ellei madame, etelän aatelisnainen, vanhoihin
perhetarinoihin perehtynyt, käsittäisi vihjaustani.

Ja niin aloitamme matkamme, raskain mielin, vettä tippuvien puiden ja
lyijynharmaan taivaan alla. Me samosimme synkkinä mäkeä ylös ja toista
alas, milloin kahlaten yli purojen, milloin ratsastaen alastomien
nummien poikki. Mutta oltiinpa menossa ylös tai alas ja olipa ympäristö
millainen hyvänsä, hetkeksikään en voinut unohtaa, että olin pyöveli,
peto, roisto, — että minä, joka ratsastin yksinäni takimmaisena,
olin tahrana taulussa. Toiset eivät tosin voineet nähdä minua. Mutta
mademoisellen hahmon jokainen piirre ilmaisi inhoa; hänen päänsä
vähäisinkin käänne tuntui sanovan: »Voi, hyvä Jumala, että tuollainen
olento saa hengittää samaa ilmaa kuin minäkin!»

Puhuin yhden ainoan kerran hänen kanssaan päivän mittaan, ja se
tapahtui viimeisellä harjulla ennen kuin ratsastimme alas laaksoon
pitkin vuorenrinnettä, jolla Auch sijaitsee. Sade oli tauonnut,
mailleen menevä aurinko valaisi heikosti; me lepäsimme tuokion
ylänteellä ja silmäilimme etelään, hevostemme haukatessa ruohoa. Sumu
levisi vaippana sen tienoon yli, jonka halki olimme tulleet, mutta sen
takana ja yläpuolella kohosivat vuoret ilta-auringon kultaamina kuin
lumottu maa, kimmeltävinä, ihmeellisen houkuttelevina, tai kuin jono
ihania satulinnoja. Unohdin silmänräpäykseksi, kuka oli vieressäni, ja
huusin lähimmälle naapurilleni, että tämä oli ihanin maisema, mitä olin
milloinkaan nähnyt.

Hän — siinä oli mademoiselle, ja hän oli riisunut naamionsa — antoi
minulle vastaukseksi katseen, yhden vain, mutta se ilmaisi niin
sanomatonta vastenmielisyyttä, että syvinkin halveksuminen olisi ollut
suosionosoitus siihen verrattuna. Silloin kiskaisin ohjaksista kuin
hän olisi lyönyt minua, ja tunsin vuoroin punehtuvani ja kalpenevani,
sitten hän katsoi toisaanne.

Mutta minä en unohtanut sitä opetusta, ja senjälkeen vältin häntä
tyystimmin kuin ennen. Yön vietimme Auchissa, ja minä jätin herra
de Cocheforêtin mitä suurimpaan vapauteen; annoin hänen tulla ja
mennä tahtonsa mukaan. Aamulla lähetin molemmat rakuunat pois siinä
vakaumuksessa, että Auchin toisella puolen oli hyökkäyksen vaara
pienempi, ja tuntia jälkeen auringon nousun lähdimme taas matkalle.
Päivä oli kirkas ja kylmä, ja sää tuntui lupaavammalta. Minä päätin
suunnata kulkumme Lectouren ohi ja mennä Garonne-joen yli Agenin
luona, ja kun tiet kävivät paremmiksi, mitä edemmäksi pohjoiseen
tulimme, laskin ehtivämme kelpo taipaleen ennen pimeän tuloa. Molemmat
palvelijat ratsastivat edellä, itse tulin viimeisenä.

Tiemme kulki Gers-laakson läpi, poppelien alitse ja pitkien
salavarivien välitse, ja nyt alkoi aurinko lämmittää meitä. Pahaksi
onneksi oli edellisen päivän sade paisuttanut purot, joiden yli tiemme
johti, ja meidän oli useinkin vaikea kahlata niiden yli. Kahdentoista
aikaan olimme vasta noin puolitiessä Lectoureen, ja minä kävin hetki
hetkeltä kärsimättömämmäksi. Tie, joka oli vastikään poikennut pois
vasemmalta rannalta, kääntyi nyt takaisin alas sinne, ja minä näin
edessämme taaskin kaalamon, joka enimmin muistutti lammikkoa. Mieheni
yrittivät varovasti päästä ylitse, mutta heidän täytyi pyörtää takaisin
ja uudistaa kokeensa toisesta paikasta; viimein juuri kun mademoiselle
ja hänen veljensä saavuttivat heidät, pulahtivat he yli, ja heidän
hevosensa laukkasivat viistoon ylös vastakkaista äyrästä.

Pysähdystä oli kestänyt siksi kauan, että olin tahtomattani joutunut
ihan lähelle Cocheforêt-sisaruksia. Mademoisellen hevonen vikuroitsi
hiukan, ja me jouduimme siten ratsastamaan veteen melkein yhtaikaa,
minä mademoisellen kintereillä. Rannat olivat jyrkät molemmin puolin,
niin että yli mennessä emme voineet nähdä eteemme emmekä taaksemme.
Mutta sillä hetkellä en ajatellut tätä, vaan ratsastin hänen jäljessään
vähääkään välittämättä hänen läsnäolostaan silloin kuului äkkiä
laukaus, johon vastasi toinen, ja edessäni huikkasi joku vihlovan
varoitushuudon.

Silmänräpäyksessä, äänen vielä kaikuessa korvissani, käsitin kaikki.
Totuus välähti salamana mieleeni kuin olisi hehkuva rauta tunkeutunut
aivoihini. Meidän kimppuumme oli hyökätty! Meitä ahdistettiin, ja minä
olin avuttomana tässä kuopassa, tässä satimessa! Jos viivyin tässä
sekuntiakaan kauemmin — ja mademoisellen hevonenhan sulki minulta tien
— saattoi se viivytys tuottaa onnettoman ratkaisun.

Oli ainoastaan yksi keino. Minä ohjasin hevoseni suoraan jyrkkää rantaa
kohti, ja se teki loikkauksen ylöspäin. Silmänräpäyksen se riippui
putoamaisillaan takaisin alas. Sitten se pelosta pärskyen ponnisti
epätoivoisesti ja pääsi vapisten ja korskuen rantaäyräälle.

Noin seitsemänkymmenen askeleen päässä edempänä virui toinen mieheni.
Hän oli kaatunut hevosineen ja makasi liikkumattomana. Hänen
vieressään, selkä vuorenseinämää vasten, seisoi hänen toverinsa
neljän ratsumiehen ankarasti ahdistamana. Juuri kun tämä kohtaus osui
näkyviini, ampui hän laukauksen ja ahdistajista kaatui yksi.

Minä sieppasin huotrasta pistoolin; vielä saatoin pelastaa hänet.
Huusin hänelle rohkaisevasti ja kannustin hevostani; silloin sain
odottamattoman iskun käteeni, niin että menetin pistoolin.

Koetin tavoittaa sitä ilmasta, mutta siinä en onnistunut, ja ennen kuin
olin ehtinyt tointua, ohjasi mademoiselle hevosensa minun ratsuani
vastaan ja huitoi raipallaan raudikkoani korville. Hevonen nousi
pystyyn hurjistuneena, ja minä näin vilaukselta mademoisellen silmät,
jotka salamoitsivat vihaa naamion takaa, ja hänen kohotetun kätensä;
seuraavassa silmänräpäyksessä makasin tiellä, häpeällisesti heitettynä
satulasta. Raudikkoni laukkasi pois, ja mademoisellen hevonen, joka
myöskin oli säikähtynyt, nousi vauhkona pystyyn muutaman askeleen
päässä minusta.

Muutoin se olisi varmasti polkenut minut jalkoihinsa. Nyt pääsin
kuitenkin nousemaan pystyyn ja vetämään miekkani, ja heti säntäsin
taistelevia vastaan. Kaikki tämä oli tapahtunut muutamassa sekunnissa.
Palvelijani puolustautui vielä; hänen ratsupyssynsä savu oli tuskin
haihtunut. Minä hyppäsin kaatuneen puun yli, joka oli tielläni; samassa
erkani kaksi miestä toisista ja ratsasti minua vastaan. Toinen näistä,
jonka otaksuin johtajaksi, piti naamiota kasvoillaan. Hän tuli hurjaa
vauhtia vastaani, ratsastaakseen minut kumoon, mutta minä väistin
nopeasti, juoksin toisen luo, pelästytin hänen hevosensa ja annoin
ratsastajalle iskun olkapäähän ennen kuin hän ehti sitä torjua, Hän
nelisti pois noituen ja yritellen taltuttaa hevostaan, ja sitten
käännyin kohtaamaan naamioitua miestä.

»Roisto!» huusi tämä ja ratsasti taas vastaani. Tällä kertaa hän
ohjaili hevostaan niin taitavasti, että hädin tuskin kykenin estämään
häntä karauttamasta päälleni, mutta kaikista ponnistuksistani
huolimatta en päässyt antamaan hänelle iskua.

»Antaudu!» huusi hän. »Verikoira!»

Vastaukseksi haavoitin häntä lievästi polveen; ennen kuin ehdin tehdä
muuta, tuli hänen toverinsa takaisin, ja nyt he ahdistivat minua
molemmat, tähdäten hurjia iskuja päähäni ja tehden niin taitavia
hyökkäyksiä, etten kyennyt muuhun kuin puolustautumaan. Pian minun
täytyi vetäytyä takaisin vuorenseinämälle. Tällaisessa käsikähmässä
olisi miekastani ollut vain vähän hyötyä, mutta onneksi olin ennen
Pariisista lähtöäni varustautunut lyhyellä pistosäilällä, ja vaikken
ollut yhtä kätevä pitelemään sitä kuin miekkaa, onnistui minun
kuitenkin torjua heidän iskunsa ja silloin tällöin survaisemalla
pysyttää heidän hevosiansa loitommalla. Miehet sadattelivat ja tekivät
alituisia hyökkäyksiä minua vastaan; se oli tuimaa ottelua. Jos
he saisivat siten pitkittää vielä hiukan aikaa, voisi toinen mies
ehtiä heidän avukseen taikka myös mademoiselle ampua minut omalla
pistoolillani. Niinpä mieleni reipastui, kun onnistunut heilautus
sinkautti naamioidun miehen miekan toiselle puolen tietä. Hän kannusti
armottomasti hevostaan ja ratsasti minua kohti, mutta minä olin useaan
kertaan pistänyt eläintä; se nousi pystyyn ja heitti hänet selästään,
juuri kun toistamiseen haavoitin hänen toveriaan käsivarteen ja pakotin
hänet peräytymään.

Nyt muuttui näytelmä. Naamioitu nousi horjuen ja hapuili pistooliaan.
Mutta hän ei tavannut sitä, eikä hän ollut sellaisessa kunnossakaan,
että olisi kyennyt sitä käyttämään, jos olisi sen löytänytkin.
Hän hoippui avuttomasti vuorenseinämälle ja nojautui sitä vasten.
Haavoittamani mies oli tuskin paremmassa tilassa. Hän peräytyi
tieltäni, ja seuraavassa hetkessä hän pudotti miekkansa, vaipui kasaan
ja tarttui kiinni satulannuppiin. Jäljellä oli ainoastaan se mies,
joka oli ottelussa palvelijani kanssa, ja nyt käännyin katsomaan,
miten heidän laitansa oli. He olivat tehneet pikku pysähdyksen
hengähtääkseen, ja minä riensin heidän luokseen, mutta kun se veitikka
näki minun lähestyvän, käänsi hän hevosensa ja hävisi metsään, jättäen
meidät voittajiksi.

Ensimmäiseksi työkseni — sen muisto herättää minussa tänä päivänäkin
mielihyvää — pistin käteni taskuuni, vedin sieltä puolet kaikista
rahoistani, mitä omistin tässä maailmassa, ja annoin ne miehelle, joka
oli puolustanut minua niin reimasti. Olisin voinut suudella häntä
iloissani! En ainoastaan ollut hänen hyvän miekkansa avulla pelastunut
tappiosta, vaan myöskin tiesin ja tunsin tyytyväisenä, että taistelu
oli tavallaan kohottanut arvoani. Palvelijani oli saanut kaksi haavaa
ja minä pari naarmua, hevoseni oli tipo tiessään, ja toinen palvelijani
oli hengetönnä. Mutta se tunne, joka minua elvytti nyt mennessäni
puhuttelemaan herra de Cocheforêtia ja hänen sisartaan, oli enemmän
arvoinen kuin puolet vertani. Mademoiselle oli laskeutunut ratsailta,
ja vaikka hän käänsi pois kasvonsa, näin kuitenkin, että hän itki,
sillä naamio oli luisunut sivulle. Hänen veljensä oli tunnollisesti
pysynyt samassa paikassa lähellä kaalamoa taistelun alusta loppuun asti
ja kohtasi minut kohotetuin kulmin ja omituisesti hymyillen.

»Myöntäkää, että olen siivo ihminen», sanoi hän kevyesti. »Minä
olen täällä, herra de Berault, ja sitä ei voi sanoa noista kahdesta
herrasmiehestä, jotka juuri ratsastivat tiehensä.»

»Niin», vastasin hänelle hieman katkerasti, »soisinpa, etteivät he
olisi ampuneet palvelijaparkaani ennen kuin läksivät.»

Hän kohautti olkapäitään.

»He ovat ystäviäni», sanoi hän. »Ette voi vaatia, että moittisin heitä.
Mutta ei siinä kaikki, herra de Berault.»

»Ei», vastasin ja pyyhin miekkani terää. »Meillähän on tuo naamioitu
herrasmies tallella...» Ja sitten käännyin mennäkseni hänen luokseen.

»Herra de Berault!» huusi de Cocheforêt jälkeeni lyhyesti ja tiukasti.

Minä pysähdyin.

»Mitä haluatte?» kysyin kääntyen häneenpäin.

»Tuo herrasmies...» sanoi hän empien ja katsellen minua pitkään,
»oletteko ajatellut, mikä hänet perii, jos luovutatte hänet
viranomaisille?»

»Kuka hän on?» kysyin karskisti.

»Se on jokseenkin arkaluontoinen kysymys», vastasi hän otsa rypyssä.

»Ei minulle», tokaisin minä, »koska hän on vallassani. Jos hän riisuu
naamarinsa, niin voin helpommin päättää, miten menettelen hänen
suhteensa.»

Tuntematon oli pudotessaan menettänyt hattunsa, ja hänen vaaleat,
kiharaiset hiuksensa laahasivat pölyistä maata. Hän oli kookas ja
ryhdikäs mies, ja vaikka hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein
köyhä, huomasin muhkean jalokivisormuksen hänen sormessaan ja olin
näkevinäni muitakin ylhäisen sukuperän merkkejä. Hän nojaili yhä
vuorenseinämää vasten puolittain tajuttomana eikä näyttänyt huomaavan,
että minä silmäilin häntä.

»Tuntisinko hänet, jos hän paljastaisi kasvonsa?» kysyin äkkiä, sillä
mieleeni juolahti uusi ajatus.

»Tuntisitte», vastasi herra de Cocheforét.

»No?»

»Ja se olisi meille kaikille onnetonta.»

»Vai niin!» vastasin puoliääneen ja tarkastelin ensin vanhaa ja sitten
uutta vankiani. »Siis — mitä haluaisitte minun tekevän?»

»Jättäkää hänet tänne», vastasi herra de Cocheforêt, ja hänen kasvonsa
saivat jännittyneen levottomuuden ilmeen.

Minä olin jo varmistunut siitä, että hän oli kunnian mies, ja siksi
uskoin häntä. Hänen huomattava levottomuutensa ystävän puolesta herätti
minussa jonkinlaista liikutusta. Sitäpaitsi tiesin olevani liukkaalla
maalla, joka teki varovaisuuden tarpeelliseksi.

»Sen teen», sanoin tuokion mietittyäni. »Mutta ei suinkaan hän vain tee
minulle jotakin kepposta? Lähetä kirjettä tai...»

»Ei, _mon Dieu!_ Hän kyllä käsittää», vastasi de Cocheforét
innokkaasti. »Ette joudu katumaan sitä. Lähtekäämme nyt jatkamaan
matkaamme!»

»Niin, mutta hevoseni?» sanoin hiukan kummastuksissani hänen kovasta
kiireestään. »Kuinka voin...»

»Me kyllä saavutamme sen», vakuutti hän. »Se on varmasti pysytellyt
tiellä. Lectoure on täältä vain lieuen päässä, ja me voimme siellä
antaa määräyksen, että nuo molemmat miehet noudetaan ja toimitetaan
hautaan.»

Minä en olisi voittanut mitään asettumalla vastustavalle kannalle, ja
vielä tovin puheltuamme oli asia sovittu. Me kokoilimme, mitä olimme
pudotelleet, herra de Cocheforét auttoi sisartaan satulaan, ja viiden
minuutin kuluttua olimme taipaleella. Kun metsän reunasta vilkaisin
taakseni, olin näkevinäni naamioidun miehen nousevan katsomaan meidän
jälkeemme, mutta puiden oksat olivat tiellä, niin että näin ehkä
väärin. Olin kuitenkin hyvin taipuvainen otaksumaan, että tuntematon
oli enemmän tajullaan ja vähemmän loukkaantunut kuin näytti.



XII luku

Tienristeyksessä


Koko aikana ei mademoiselle ollut virkkanut minulle ainoatakaan
sanaa, ei pahaa eikä hyvää. Hän oli näytellyt osaansa katkeroittuneen
vakavasti ja nähnyt tappionsa tosin kyynelin, mutta vaieten, eikä
hän ollut koettanut vaikuttaa rukouksilla, ei vastarinnalla taikka
suostuttelulla. Ja taistelun päättyminen ja näyttämön jääminen
taaksemme ei tuottanut mitään muutosta hänen käytökseensä. Hän
piti tahallaan kasvojaan käännettyinä poispäin minusta eikä ollut
läsnäoloani huomaavinaankaan. Tapasin etäämpänä hevoseni syömässä
tien vierellä, nousin satulaan ja asetuin paikalleni heidän molempien
taakse, kuten aamullakin ja sitten samosimme eteenpäin äänettöminä,
kuten silloinkin, melkein kuin ei olisi mitään tapahtunut; ihmettelin
naisen kummallista itsehillintää — minua oudoksutti, että hän oli
voinut olla saapuvilla sellaisessa tapauksessa, sen näkymättä hänestä
päältäpäin.

Mutta vaikka mademoiselle koetti salata sitä, oli se kuitenkin tehnyt
häneen muutoksen. Naamio tosin peitti hänen kasvonsa, mutta se ei
voinut kokonaan peittää häneen mielialojaan, ja vähitellen huomasin,
että hänen päänsä oli kumarassa, että hän ratsasti hajamielisesti
ja että hänen ryhtinsä ei ollut sama kuin ennen. Havaitsin myöskin,
että hän oli joko pudottanut tai heittänyt pois ratsuraippansa, ja
vähitellen aloin ymmärtää, että taistelu ei ollut laisinkaan tuottanut
minulle hänen suosiotansa takaisin; päinvastoin liittyi hänen vanhaan
vihaansa minua kohtaan vielä häpeätä siitä, että hän oli alentunut niin
syvälle, vaikkakin pelastaakseen veljensä, ja mielikarvautta siitä,
että tappio oli ollut sen ainoana palkkana.

Sen tulin näkemään Lectouressa, jonka majatalossa oli yksi ainoa huone,
joten meidän täytyi kaikkien syödä päivällistä yhdessä. Minä käskin
asettaa pöydän heille tulisijan eteen ja istuuduin itse pienemmän
ääreen oven suuhun. Muita vieraita ei ollut, ja se teki seurustelun
puutteen vielä silmäänpistävämmäksi. Herra de Cocheforét näytti
sen tajuavan. Hän kohautteli hartioitaan ja katseli lattian poikki
minuun päin surullisen leikkisästi hymyillen. Mutta mademoiselle oli
järkähtämätön. Hän oli riisunut naamionsa, ja hänen kasvonsa olivat
kuin kivettyneet. Yhden kerran, mutta ainoastaan sen yhden kerran, näin
aterian aikana hänessä muutoksen. Hän punastui, luultavasti omista
ajatuksistaan, ja hänen kasvonsa sävähtivät purppuranpunaisiksi ihan
hiusmartoa myöten. Näin punan leviävän yhä enemmän, mutta sitten hän
käänsi minulle ylpeästi selkänsä ja katseli ulos ikkunasta lokaiselle
kadulle.

Arvattavasti olivat sekä hän että hänen veljensä toivoneet paljon
tästä hyökkäyksestä, joka oli kaiketi järjestetty jo Auchissa. Sillä
kun ehtoopäivällä pitkitimme matkaamme, huomasin heissä tapahtuneen
muutoksen. Heidän ryhtinsä ilmaisi, että he olivat valmistuneet
pahimpaan. Synkät ajatukset nykyisestä asemasta ja uhkaavasta
tulevaisuudesta kuvastuivat kuin sumuna heidän silmissään. Tunti
tunnilta lannistui herra de Cocheforêtin miehuus, ja hän puheli
yhä harvemmin. Nyt, kun päivänvalo alkoi kadota ja hämy levittäysi
ympärillemme, ratsastivat veli ja sisar käsitysten, vaiteliaina ja
alakuloisina, ja ainakin toinen heistä itki. Kardinaali, mestauslava,
Pariisi... kaikki tämä kohosi kamalina, kylminä varjoina heidän
ympärillään. Sitä mukaan kuin vuoret, jotka he olivat tunteneet koko
ikänsä, vaipuivat ja häipyivät takanamme meidän ratsastaessamme
Garonnen leveään laaksoon, vaipuivat ja häipyivät heidän toiveensakin
ja sijalle tuli kolkkoa epätoivoa. Vartion ympäröimänä ja uteliaiden
katseiden tähystelemänä olisi herra de Cocheforêt voinut käyttäytyä
miehuullisesti ja ylpeästi, ja lopun tullessa hän osoittautuisi
luultavasti uljaaksi. Mutta nyt, melkein yksin harmaassa hämyssä,
matkalla vankilaan, tietäen monet, pitkät ja yksitoikkoiset päivät
edessään, ilman mitään yllykettä tai elvykettä — tällaisessa
tilanteessa ei ollut ihme, että hän tunsi ja osoitti tuntevansa veren
kiertävän suonissaan hitaasti ja ajatteli itkevää puolisoansa ja
taaksensa jäänyttä hävitettyä kotiansa enemmän kuin sitä asiaa, sitä
aatetta, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaikkensa.

Mutta Jumala tietää, että he eivät olleet ainoat masentuneet. Minä
itse olin melkein yhtä synkkä. Auringon laskiessa oli voiton ja
taistelunriemun hehku, joka oli lämmittänyt vertani, jo kauan sitten
jäähtynyt, ja sitä oli seurannut apeus, haluttomuus, kaiken inho,
jollaista tuntee pelipöydän ääressä vietetyn pitkän yön jälkeen.
Tähän asti oli ollut vaikeuksia voitettavana, vaaroja, menestyksen
epäilyksiä. Nyt oli loppu varma ja hyvin lähellä, niin lähellä, että
se varjosti kaiken muun. Minun täytyi, minun piti saada riemuita
voitosta, ja minä tarrasin siihen ajatukseen kuten pelaaja pitää
kiinni viimeisestä kortistaan, niin että mietin valmiiksi tavan, ajan
ja paikan ja koetin yksinomaan askarruttaa ajatuksiani sillä. Mutta
hinta? Voi, sekin ajatus tunkeutui mieleeni yhä useammin, mitä enemmän
ilta joutui. Kun huomasin tien varressa milloin minkin esineen, jonka
muistin ennen sivuuttaneeni matkallani etelään, vaikka niin peräti
erilaisessa mielentilassa ja toisin tarkoituksin ja suunnitelmin,
jotka nyt tuntuivat etäiseen menneisyyteen kuuluvilta, tein itselleni
kysymyksen, minäkö se tässä todella olin, Gil de Berault, Zatonin
kantavieras, _premier joucur_, vai joku La Manchan don Quixote-ritari,
joka taisteli tuulimyllyjä vastaan ja uskoi parturinkylttien olevan
kultaa.

Me saavuimme Ageniin hyvin myöhään illalla, hapuiltuamme syrjäteitse
pitkin joen vartta. Valot ja »Merenneito»-majatalon loimuava
takkavalkea tuntuivat meistä jo paremman maailman tuikkeilta ja
herättivät tuossa tuokiossa uutta eloa ainakin kahteen meistä. Lieden
ympäriltä kuului kummallista puhetta Pariisin tapahtumista, kardinaalia
vastaan tehdystä salaliitosta, jonka etunenässä oli leskikuningatar,
ja perustelluista toiveista, että se tällä kertaa johtaisi tuloksiin.
Mutta isäntä nauroi pilkallisesti sellaisille mielikuville, ja minä
myönsin hänen olevan oikeassa. Vieläpä herra de Cocheforêtkin, joka
alussa oli taipuvainen saamaan rohkaisua näistä huhuista, menetti
toivonsa kuullessaan, että tiedot olivat tulleet Montaubanin kautta,
mistä — jo siitä asti kun kaupunki oli edellisenä vuonna pakotettu
antautumaan — kaikenlaisia perättömiä juttuja kardinaalista alituisesti
pantiin liikkeelle.

»Ne ottavat häneltä hengen kerran kuukaudessa», sanoi isäntämme
nauraen. »Toisinaan on _Monsieur_ hänet nujertanut, toisinaan _Monsieur
César_ — ymmärrättehän, Vendômen herttua — ja väliin leskikuningatar.
Mutta sen jälkeen kun herra de Chalais ja marsalkka onnistuivat niin
kerrassaan kehnosti ja saivat maksaa yrityksensä, uskon minä sokeasti
hänen ylhäisyyteensä — senhän sanotaan olevan hänen uuden nimityksensä.»

»Onko näillä tienoin rauhallista?» kysyin häneltä.

»Täydellisesti. Siitä asti kun Languedoc-juttu saatiin loppuun on
kaikki ollut kunnossa», vastasi hän.

Mademoiselle oli vetäytynyt pois, niin että hänen veljensä ja minä
saimme olla parin tunnin ajan kahden kesken sinä iltana. Minä jätin
hänelle vapauden päästä eroon seurastani, jos hän tahtoi, mutta sitä
hän ei käyttänyt hyväkseen. Jonkinlainen toverillinen suhde, joka
oli hyvinkin outo meidän keskinäisen asemamme johdosta, oli alkanut
kehittyä välillemme. Hän näytti saavan omituista mielihyvää seurastani,
laski leikkiä vanginvartijatoimestani, kysyi toisinaan ivallisen
näköisenä, saisiko hän tehdä sitä tai tätä, vieläpä tiedusti kerran,
mitä minä tekisin, jos hän rikkoisi antamansa sanan.

»Tai esittäkäämme toinen oletus», jatkoi hän vilkkaasti. »Ajatelkaa,
jos minä olisin tyrkännyt teidät päistikkaa tänä iltana siihen
kirottuun lammikkoon alhaalla jokivarressa? Kuinka sitten olisi käynyt,
herra de Berault? _Pardieu_, minä ihmettelen itseäni, kun en sitä
tehnyt. Minä olisin ehtinyt Montaubaniin neljässäkolmatta tunnissa
ja löytänyt viisikymmentä lymypaikkaa yhtä hyvin kuin yhdenkin, eikä
kukaan olisi tiennyt tekosestani mitään.»

»Paitsi sisarenne», huomautin tyynesti.

Hän irvisti.

»Niin», sanoi hän, »pelkäänpä, että minun olisi täytynyt surmata
hänetkin, jottei minun olisi tarvinnut hävetä hänen edessään. Te olette
oikeassa.»

Hän vaipui mietteisiin ja istui tovin äänettömänä. Sitten huomasin
hänen katselevan minua jotenkuten yksinkertaisesti kummastellen, ja
siitä johduin kysymään:

»Mitä ajattelette?»

»Te olette ollut monissa kaksintaisteluissa?»

»Niin olen.»

»Ettekö ole milloinkaan käyttänyt epärehellistä iskua?»

»En milloinkaan», vastasin. »Miksi sitä kysytte?»

»Sentähden että — halusin saada vahvistuksen eräälle vaikutelmalleni.
Suoraan puhuen, herra de Berault, minusta tuntuu kuin teissä olisi
kaksi eri henkilöä.»

»Kaksi...?»

»Niin. Toinen on se mies, joka vangitsi minut, ja toinen se, joka laski
ystäväni menemään tänään.»

»Ihmetyttikö teitä, että annoin hänen mennä? Se oli varovaisuutta,
herra de Cocheforêt», selitin minä. »Olen vanha peluri. Minä tiedän,
milloin panos on liian korkea minulle. Se mies, joka pyydysti leijonan
sudenkuoppaansa, ei ollut tehnyt hyvää kaappausta.»

»Ei, totta se on», vastasi hän hymyillen. »Ja kuitenkin... niin, teissä
on kaksi eri luonnetta.»

»Niin on useimmissa», myönsin huoaten. »Mutta ei aina samalla kertaa.
Väliin on toinen esillä, väliin toinen.»

»Mitä toinen pitää toisen aloittaman työn täyttämisestä?» kysyi hän
purevasti.

Kohautin olkapäitäni.

»Sen täytyy niin olla», sanoin minä. »Jos saa perinnön, niin se on
otettava vastaan velkoineen ja kaikkineen.»

Hän ei vastannut vähään aikaan, ja minä luulin hänen taas ajattelevan
omia asioitansa. Mutta äkkiä hän katsoi jälleen minuun, »Vastaatteko
minulle erääseen kysymykseen, herra de Berault?» virkkoi hän
ystävälliseen tapaan.

»Mahdollisesti.»

»Sanokaa minulle sitten — se on todellakin hyvin mielenkiintoista,
— sanokaa minulle, mikä minulle onnettomana hetkenä lähetti teidät
vaanimaan minua?»

»Herra kardinaali.»

»En kysynyt kuka», sanoi hän kuivasti. »Kysyin mikä. Teillä ei ollut
vihaa minua vastaan?»

»Ei.»

»Te ette tuntenut minua?»

»En.»

»Mikä kumma teidät siis sai niin tekemään? Lempo soikoon, hyvä
herra», jatkoi hän kiivaasti ja avomielisempään tapaan kuin oli ennen
käyttänyt, »luonto ei ole ikinä aikonut teistä pyöveliä. Mikä olikaan
siis syynä?»

Minä nousin seisaalle. Oli hyvin myöhä, huone oli tyhjä ja tuli
sammumaisillaan.

»Sen sanon teille — huomenna», lupasin. »Silloin on minulla jotakin
sanomista teille, ja se kuuluu siihen myöskin.»

Hän katsoi minuun hyvin kummastuneena ja hiukan epäluuloisesti. Mutta
silloin huusin valoa ja keskeytin hänen kyselynsä menemällä heti
levolle. Aamulla emme tavanneet toisiamme ennen kuin oli aika lähteä
matkalle.

Ken tuntee eteläisen tien Ageniin asti ja tietää kuinka viinitarhat
kaupungin pohjoispuolella kohoavat pengerminä, toinen punainen
maakerros toisen päällä, vihreinä kesällä, mutta karuina ja kivisinä
syysmyöhällä, muistaa, kenties erään paikan, missä tie noin kahden
lieuen päässä kaupungista luikertaa ylös jyrkkää mäkeä. Mäen laella
on neljän tien risteys, ja taivasta vasten kohoaa tienviitta, joka
osoittaa, mikä tie vie Bordeauxiin, Perigueuxiin tai tiilikattoiseen
Montaubaniin.

Tuo kukkula oli etelään matkustaessani erityisesti jäänyt mieleeni,
kenties siitä syystä, että minulle sieltä aukeni ensimmäinen laaja
näköala yli Garonnen laakson, jolloin olin tuntenut olevani ikäänkuin
sen maan kynnyksellä, missä minun tuli suorittaa tehtäväni. Se oli
saanut minulle erityisen merkityksen, niin että pidin sen alastonta
lakea tienviittoineen ja -risteyksineen Pariisin ensimmäisenä
ulkovartiona, ensimmäisenä merkkinä siitä, että nyt olin palaamassa
vanhaan elämääni.

Kaksi päivää olin nyt odottanut nähdäkseni tämän kukkulan. Se sopi
oivallisesti siihen, mitä minulla oli mielessäni. Tämä tienviitta
teineen, jotka kääntyivät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen —
saattoiko olla soveliaampaa kohtaus- ja eroamispaikkaa?

Me saavuimme mäen alle kello yhdentoista vaiheilla, herra de
Cocheforêt, mademoiselle ja minä. Järjestys oli päinvastainen kuin
eilen, ja minä ratsastin etumaisena; toiset tulivat verkalleen perässä.
Pysähdyin mäen juurella, annoin mademoisellen ratsastaa ohi ja pysäytin
viittauksella herra de Cocheforêtin.

»Olkaa hyvä ja viivähtäkää hiukan», sanoin hänelle. »Pyydän teiltä
suosionosoitusta.»

Hän katsoi minuun hiukan ylpeästi ja silmissään leimahdus, joka
osoitti, kuinka kahle vähitellen syöpyi hänelle lihaan. Hän oli
aamiaiselta lähtenyt reippaana kuin sulhanen, mutta sittemmin oli
hänen rohkeutensa lannistunut, ja nyt hänen oli kovin vaikea hillitä
kärsimättömyyttään.

»Minulta?» sanoi hän katkerasti. »Mikä se on?»

»Haluan puhua mademoisellen kanssa muutaman sanan — kahden kesken»,
selitin hänelle.

»Kahden kesken?» huudahti hän kummastuneena.

»Niin», vastasin epäröimättä, vaikka hänen kasvonsa synkistyivät.
»Voitte muuten kaiken aikaa pysytellä kyllin lähellä, jos haluatte.
Mutta minulla on omat syyni tahtoakseni ratsastaa vähän matkaa
mademoisellen kanssa.»

»Kertoaksenne hänelle jotakin?»

»Niin.»

»Voittehan kertoa sen minulle», vastasi hän epäluuloisesti. »Minä
takaan, että mademoisellen ei tee mieli...»

»Tavata tai puhutella minua? Ei, sen kyllä käsitän», sanoin minä.
»Mutta tahdon kumminkin puhella hänen kanssaan.»

»Olkoon menneeksi, voitte puhutella häntä minun läsnäollessani»,
vastasi hän tuikeasti. »Jollette mitään muuta halua, niin voimme
ratsastaa hänen luokseen.» Hän liikahti kuin toteuttaakseen esityksensä.

»Siihen en tyydy, herra de Cocheforêt», sanoin heti päättävästi ja
pidätin häntä. »Minä pyydän teitä: olkaa hiukan myöntyväisempi!
Pyydän ihan vähäpätöistä etua, mutta samalla vakuutan, että jollei
mademoiselle suostu toivomukseeni, hän joutuu sitä katumaan koko
ikänsä.»

Ylimyksen kasvot synkistyivät yhä enemmän.

»Suuria sanoja», sanoi hän pisteliäästi nauraen, »mutta minä luulen
ne ymmärtäväni.» Sitten hän kirosi ja huudahti kiivaasti: »Mutta minä
en salli sitä! Minä en ole ollut sokea, herra de Berault, ja käsitän
aikeenne. Mutta minä en salli sitä. En tahdo kuulla mistään sellaisesta
Juudas-kaupasta. Luuletteko, että voisin sallia sen ja sitten katsoa
ihmisiä silmiin?»

»En tiedä, mitä tarkoitatte», sanoin vaivoin hilliten itseni. Olisin
voinut lyödä sitä narria.

»Mutta minä tiedän, mitä te tarkoitatte», vastasi hän pidätellen
raivostustaan. »Te tarkoitatte, että hän möisi itsensä... möisi itsensä
teille, pelastaakseen minut. Ja te vaaditte minua seisomaan vieressä
katsomassa kauppaa. Ei, hyvä herra, ei milloinkaan! Ei milloinkaan,
vaikka joudunkin teilattavaksi. Minä tahdon kuolla kuten ylimys, jos
olenkin elänyt niinkuin narri.»

»Luulen teidän tekevän tuon kuten olette toisenkin tehnyt», vastasin
suunniltani katkeroittuneena. Ja kuitenkin ihailin häntä.

»Niin, minä en ole aivan niin tyhmä kuin te luulette!» huudahti hän
vihasta säihkyvin katsein. »Minulla on silmät nähdäkseni.»

»Olkaa siis hyvä ja kuulkaa korvillanne», vastasin kuivakiskoisesti.
»Vain hetkinen. Ja uskokaa minua, kun sanon, ettei minulla ole koskaan
hetkeksikään ollut sellaista kauppaa mielessäni. Tahdon ainoastaan
puhella hänen kanssaan. Minulla ei ole mitään pyytämistä häneltä, en
halua häneltä mitään, en suosionosoitusta tai muutakaan. Sen, mitä
sanon hänelle, hän kertoo epäilemättä teille. Mitä pahaa voisin tehdä
hänelle täällä tiellä ja teidän näkyvissänne?»

Hän silmäili minua synkin katsein, vielä punaisena kasvoiltaan ja
epäluuloisena.

»Mitä aioitte sanoa hänelle?» kysyi hän tiukasti. Hän ei ollut lainkaan
kaltaisensa. Hänen kevyt, iloinen huolettomuutensa oli kerrassaan
kadonnut.

»Te tiedätte, mitä _en_ aio hänelle sanoa, herra de Cocheforét»,
vastasin minä. »Sen pitäisi riittää.»

Hän tähysteli minua hetkisen, vielä tyytymättömänä. Sitten hän
sanaakaan hiiskumatta viittasi minua ratsastamaan sisarensa luokse.

Mademoiselle oli pysäyttänyt hevosensa vähän matkan päähän meistä,
varmaankin ihmetellen, mitä oli tekeillä. Minä ratsastin hänen
luokseen. Hänellä oli naamio yllä, niin etten voinut nähdä hänen
kasvojensa ilmettä, lähestyessäni häntä, mutta se tapa, kuinka hän
käänsi hevosensa pään veljeänsä kohti ja katseli ohitseni, puhui selvää
kieltä. Silloin tuntui äkkiä kuin maa huojuisi jalkaini alla. Vapisten
paljastin pääni hänen edessään.

»Mademoiselle», sanoin hiljaa, »suotteko minulle kunnian seurata teitä
pikku matkan eteenpäin?»

»Miksi niin?» vastasi hän, eikä varmaan kukaan nainen ole puhunut
kellekään miehelle niin jäätävällä äänellä.

»Siksi, että haluan selittää teille eräitä asioita, joita ette ymmärrä.»

»Mieluummin haparoitsen pimeässä», vastasi hän, ja hänen sävynsä oli
sanoja julmempi.

»Mutta, mademoiselle», jatkoin hellittämättä, sillä minä en tahtonut
menettää rohkeuttani, »sanoitte minulle eräänä päivänä hiljakkoin, että
te ette milloinkaan tuomitsisi minua liian pikaisesti.»

»Teidän tekonne tuomitsevat teidät, enkä minä», vastasi hän
kylmäkiskoisesti. »Minä en ole kylliksi samalla tasolla teidän
kanssanne, voidakseni tuomita teitä — Jumalan kiitos.»

Minua puistatti, vaikka olin päivänpaisteessa.

»Mutta te olette kerran ennen ajatellut samalla tavalla», huudahdin
hetken vaitiolon jälkeen, »ja kuitenkin huomasitte jälkeenpäin
erehtyneenne. Sellainen hairahdus voi uudistua toistekin, mademoiselle.»

»Mahdotonta», sanoi hän.

Se koski minuun.

»Ei», huudahdin minä, »se ei ole mahdotonta. Te olette mahdoton. Te
itse olette sydämetön, mademoiselle. Minä olen näiden kolmen päivän
kuluessa tehnyt paljon keventääkseni asemaanne; nyt pyydän teitä
tekemään jotakin vastalahjaksi, mikä ei maksa teille mitään.»

»Vai ei?» vastasi hän pitkäveteisesti; hän katsoi minuun, ja hänen
äänensä ja silmäyksensä vihloivat minua kuin veitsi. »Vai ei?
Luuletteko, herraseni, ettei minulle maksa mitään itsekunnioitukseni
menetys, jonka minulle tuottaa jok'ainoan sanan vaihtaminen kanssanne?
Luuletteko, ettei minulle ole raskasta olla täällä, kun tunnen
häväistystä joka katseesta, jonka luotte minuun, kun jokainen henkäisy
teidän läheisyydessänne tahraa minua? Eikö se ole mitään?» jatkoi hän
katkerasti ivaten. »Se _on_ jotakin! Mutta sen merkitystä en usko
teidän milloinkaan ymmärtävän.»

Istuin satulassa hetken aikaa hämilläni ja tuskasta vapisten. Kovaa
oli ollut tuntea, että hän vihasi ja inhosi minua, ja tietää, että se
luottamus, jota hän oli alkanut tuntea minua kohtaan, oli muuttunut
kammoksi. Mutta vielä vaikeampi oli kuunnella hänen säälimättömiä
sanojaan, punastua ja kalveta hänen herjaavan kielensä vitsomana.
Toviin en voinut saada sanaakaan suustani. Sitten viittasin herra de
Cocheforêtiin.

»Pidättekö hänestä?» sanoin käheästi ja tylysti. Hänen tuima sävynsä
oli tarttunut minuun.

Hän ei vastannut.

»Jos pidätte, niin teidän tulee antaa minun puhua. Evätkää vielä
kerran, mademoiselle — en minäkään ole muuta kuin ihminen — niin jätän
teidät rauhaan. Mutta te kadutte sitä vielä koko ikänne.»

Viisaampi olisi minun ollut aloittaa siltä taholta alunpitäen. Hän
voihkaisi tahtomattaan, laski päänsä riipuksiin ja näytti vaipuvan
kokoon. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hänen ylpeytensä oli tyyten
hävinnyt.

»Minä kuuntelen teitä», kuiskasi hän.

»Jos suvaitsette, niin ratsastamme eteenpäin», sano käyttäen hyväkseni
menestystä, jonka olin saavuttanut. »Teidän ei tarvitse pelätä.
Veljenne tulee takanamme.»

Tartuin ohjaksiin ja käänsin hänen hevosensa, ja hän salli sen
vastustamatta. Seuraavassa hetkessä ratsastimme eteenpäin pitkin
silmänkantamattomiin ulottuvaa suoraa tietä. Kunnaalla, jolle se
päättyi, näin viitan — kaksi epäselvää mustaa viivaa taivasta vasten
kuvastumassa. Sinne saavuttuamme pidätin vaistomaisesti hevoseni ja
annoin sen kävellä hitaammin.

»No, hyvä herra?» sanoi hän kärsimättömästi. Ja hänen koko ruumiinsa
vapisi kuin häntä olisi palellut.

»Minulla on tarina kerrottavana teille, mademoiselle», vastasin minä.
»Voin teistä tuntua liian perinpohjaiselta, mutta minä vakuutan, että
mielenkiintonne herää ennen kuin olen lopettanut. Kaksi kuukautta
sitten asui Pariisissa muuan mies — huono ihminen kenties, joka
tapauksessa pidettiin häntä yleensä paatuneena, — oudon maineen saanut
mies.»

Hän käännähti minuun päin, ja hänen silmänsä loistivat naamion läpi.

»Säästäkää minut sitä kuulemasta, hyvä herra», sanoi hän kylmäkiskoisen
halveksivasti. »Myönnän ennakolta oikeaksi kaikki, mitä sanotte.»

»No niin», jatkoin kuitenkin tyynesti, »olipa hän millainen olikin, hän
taisteli eräänä päivänä kardinaalin julistuksesta huolimatta muutaman
englantilaisen kanssa St. Jacques-kirkon takana. Englantilaisella oli
suosijoita, mainitsemallani miehellä ei ainuttakaan, eikä hänen nimensä
kuulunut loistavien joukkoon; hänet vangittiin, vietiin Châteletiin,
tuomittiin kuolemaan ja jätettiin kahdeksi päiväksi kuolonajatuksiinsa.
Viimein tehtiin hänelle ehdotus. Jos hän tahtoi etsiä ja toimittaa
kiinni toisen miehen, maanpakolaisen, jonka päästä oli luvattu
palkinto, pääsisi hän itse vapaaksi.»

Vaikenin hetkeksi ja hengähdin syvään. Sitten jatkoin verkalleen, katse
tähdättynä etäisyyteen, ei häneen:

»Mademoiselle, nyt tuntuu helpolta sanoa, kumpainen menettelytapa
hänen olisi ollut valittava. Tuntuu vaikealta enää havaita
lieventäviä asianhaaroja. Mutta yhden seikan tahdon huomauttaa hänen
puolustuksekseen. Se tehtävä, jota hänelle tarjottiin, oli hyvin
vaarallinen — hän tiesi, että hän pani henkensä alttiiksi, vieraan
miehen takia. Ja vielä yksi seikka: hän voitti aikaa. Maanpakolaisen
saattoi joku toinen vangita, kenties surmata... mutta siitä kylliksi,
mademoiselle, me tiedämme, minkä vastauksen mies antoi. Hän valitsi
vähemmin jalon menettelytavan ja kunniasanalla sitoutuneena
varustettiin hänet rahalla ja laskettiin vapaaksi, — vapaaksi sillä
ehdolla, että hän vangitsee tuon toisen.» Vaikenin taas, mutta en
uskaltanut katsoa häneen, ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoin jälleen:

»Kertomuksen jälkiosasta tunnette katkelman, mademoiselle, mutta ette
kaikkea. No niin, mies lähti yksinäiseen kylään ja suureen vaaraan,
ja hän hankki vaikka — sen Jumala tietää — alhaisella tavalla, pääsyn
uhrinsa kotiin. Mutta kun hän oli sinne kerran päässyt, alkoivat hänen
voimansa pettää. Jos hän olisi tavannut miehisen vartion linnassa,
olisi hän ehkä täyttänyt tehtävänsä suuremmitta tunnonvaivoitta.
Mutta hän kohtasi siellä ainoastaan kaksi avutonta, jaloa naista,
ja sanon vielä kerran, että ensimmäisestä hetkestä alkaen hän tunsi
vastenmielisyyttä tehtäväänsä kohtaan, johon kova onni oli hänet
pakottanut. Hän pysyi siinä kuitenkin. Hän oli antanut sanansa, ja
yhtä sukuominaisuutta vastaan se mies ei ollut milloinkaan rikkonut,
nimittäin uskollisuutta omaa puoluettansa kohtaan — sitä miestä
kohtaan, jonka palkkaama hän oli. Mutta hän ajoi asiaansa vain
puoliväkisin ja hyvin onnettomana, uskokaa tai älkää, toisinaan häpeän
masentamana. Mutta vähitellen, melkein vastoin hänen tahtoaan, kehittyi
murhenäytelmä hänen silmiensä edessä, kunnes hänen lannistumiseensa
tarvittiin enää _yksi_ vaikutin.»

Katsoin mademoiselleen ja vapisin. Mutta hänen kasvonsa olivat
kääntyneet toisaanne, enkä voinut päätellä mitään hänen asennostaan.
Niinpä jatkoin:

»Älkää käsittäkö minua väärin, älkää käsittäkö väärin, mitä nyt aion
sanoa. Tämä ei ole rakkaustarina, eikä se voi saada sellaista ratkaisua
kuin romaanikirjailijat käyttävät lopettaessaan kertomuksensa. Mutta
minun täytyy mainita että tämä mies, joka oli melkein puolet iästään
elänyt kapakoissa, majataloissa ja pelipöytäin ääressä, oli ensi kerran
moneen vuoteen tavannut jalon naisen, ja hänen hyvyytensä paisteessa
ja uhrautuvaisuudessa oppi mies näkemään, millainen hänen oma elämänsä
oli tähän asti ollut ja miltä hänen tehtävänsä oikea puoli näytti.
Minä luulen — jopa tiedän», jatkoin, »että hänen häpeäntunteensa
satakertaisesti lisääntyi, kun hän viimein sai selville salaisuuden,
jota oli tullut tiedustamaan, kuullen sen juuri saman naisen huulilta
ja sillä tavalla, ettei hän olisi ansainnut paikkaa edes kadotuksessa,
jollei hän olisi hävennyt. Mutta samalla tiedän, että se nainen yhdessä
suhteessa tuomitsi häntä väärin. Hän luuli — ja hänellä oli syytä
luulla — että samalla hetkellä kun mies sai kuulla hänen salaisuutensa,
hän meni ulos, sulkematta ovea perässään, ja käytti tietoa hyväkseen.
Mutta todellinen asianlaita oli sellainen, että kun hänen sanansa vielä
soivat miehen korvissa, sai hän tietää, että toiset olivat keksineet
salaisuuden, ja ellei hän olisi silmänräpäyksessä rientänyt ulos ja
tehnyt mitä teki ja ehtinyt ennen heitä, niin herra de Cocheforêt olisi
joutunut toisten vangiksi.»

Mademoiselle keskeytti pitkällisen äänettömyytensä niin äkkiä, että
hänen hevosensa hätkähti.

»Voi jospa niin olisi käynyt!» äännähti hän.

»Hän joutunut toisten vangiksi?» huudahdin hämmästyneenä, ja nyt oli
teeskennelty tyyneyteni lopussa.

»Niin, niin», vastasi hän tehden kiihkeän liikkeen. »Miksi ette sanonut
minulle tätä? Miksi ette tunnustanut minulle, vaikkapa viimeisessä
hetkessä? Minä... mutta ei sanaakaan enää!» jatkoi hän valittavalla
äänellä ja koetti hoputtaa hevostaan eteenpäin. »Minä olen kuullut
kylliksi. Te haavoitatte sydäntäni, herra de Berault. Vastedes rukoilen
Jumalalta voimaa antamaan teille anteeksi.»

»Mutta te ette ole kuunnellut minua loppuun», sanoin kiihkeästi.

»En tahdo kuulla enempää», vastasi hän, turhaan yrittäen saada ääntänsä
vakaaksi. »Mitä hyvää siitä olisi? Voinko sanoa enempää kuin olen
sanonut? Tai luuletteko, että minä voin antaa anteeksi nyt — hänen
ollessaan takanamme, kulkemassa kuolemaansa kohden? Oi, ei, ei!» jatkoi
hän. »Jättäkää minut! Minä pyydän teitä jättämään minut rauhaan. En voi
hyvin.»

Hän heittäysi niin sanoessaan eteenpäin hevosensa kaulalle ja alkoi
itkeä niin rajusti, että kyyneleet kierivät esille naamion alta ja
kimmelsivät kuin kastehelmet kuutamossa, ja nyyhkytykset puistuttivat
häntä niin voimakkaasti, että luulin hänen putoavan. Ojensin
vaistomaisesti käteni auttaakseni häntä, mutta hän väistyi. »Ei»,
läähätti hän, »älkää koskeko minuun! Meidän välillämme on liian paljon!»

»Välillemme täytyy vielä yhden lisän tulla», vastasin lujasti. »Teidän
on kuunneltava minua vielä hetkinen, vaikka vastoin tahtoannekin,
sen rakkauden tähden, jota tunnette veljeänne kohtaan. Vielä on yksi
tie minulle avoinna pelastaakseni kunniani, ja viime aikoina olen
päättänyt valita sen tien. Tänään, sen sanon kiitollisesti, voin
siten menetellä ilomielin, vaikken ilman kaipausta, päättävästi,
vaikken kevein tuntein. Mademoiselle», jatkoin vakavasti, enkä silloin
tuntenut ollenkaan sitä voitoniloa, sitä ylpeyteni tyydytystä, jota
olin odottanut kokevani, vaan ainoastaan iloa siitä ilosta, jota sain
hänelle toimittaa, »minä kiitän Jumalaa, että vallassani on vielä
peruuttaa se, mitä olen tehnyt, että vielä voin palata sen luo, joka
minut lähetti, ja sanoa hänelle muuttaneeni mieltä ja tahtovani kantaa
oman taakkani ja kärsiä rangaistukseni.»

Me olimme noin sadan askeleen päässä mäen laelta ja tienviitasta. Hän
huudahti kiihkeästi, ettei hän ollut ymmärtänyt minua. »Mitä äsken...
sanoittekaan?» sopersi hän. »Minä en kuullut...» Ja hän alkoi hypistellä
naamion sidenauhoja.

»Ainoastaan sen, mademoiselle», vastasin leppeästi, »että minä annan
veljellenne takaisin hänen kunniasanansa. Tästä hetkestä asti hän
on vapaa menemään minne tahansa haluaa. Tässä, missä nyt olemme, on
neljän tien risteys. Oikeanpuolinen vie Montaubaniin, missä teillä
varmaan on ystäviä, jotka voivat antaa teille turvapaikan joksikin
aikaa. Vasemmanpuolinen vie Bordeauxiin, missä voitte nousta laivaan,
jos haluatte. Sanalla sanoen, mademoiselle», jatkoin, ja ääneni petti
hiukan nyt lopulla, »minä toivon, että huolenne ovat nyt lopussa.»

Hän käänsi kasvonsa minuun — me olimme molemmat pysähtyneet — ja nyki
naamion nauhoja. Mutta hänen vapisevat kätensä olivat vetäneet ne
umpisolmuun; hän antoi käden vaipua ja huudahti epätoivoisena:

»Mutta te? Te?» Hänen äänensä oli niin muuttunut, että tuskin tunsin
sitä. »Mitä te aiotte tehdä? Minä en käsitä teitä, hyvä herra.»

»On kolmas tie», vastasin minä. »Se vie Pariisiin. Se on minun tieni,
mademoiselle. Me eroamme tässä.»

»Mutta minkätähden?» huudahti hän kiivaasti.

»Sentähden, että minä tästä päivästä alkaen tahtoisin ruveta
kunnialliseksi», vastasin matalalla äänellä. »Mutta minä en tahdo olla
jalomielinen toisen kustannuksella. Minun täytyy palata sinne, mistä
olen tullutkin.»

»Châteletiin?» kuiskasi hän.

»Niin, mademoiselle. Châteletiin.»

Hän koetti kouristuneesti kohottaa naamiotaan.

»En voi oikein hyvin», änkytti hän, »en voi hengittää.»

Ja hän alkoi huojua niin rajusti satulassa, että hyppäsin ratsailta,
riensin hänen hevosensa pään eteen ja ennätin juuri parahiksi ottamaan
hänet vastaan, kun hän putosi. Hän ei ollut vielä aivan tiedottomana,
sillä tukiessani häntä hän huusi:

»Älkää koskeko minuun! Älkää koskeko minuun! Minä kuolen häpeästä.»

Mutta puhuessaan hän tarttui minuun kiinni. Minä en ollut kuullut
väärin, ja hänen sanansa tekivät minut onnelliseksi. Sitten kannoin
hänet ruohopenkereelle ja laskin hänet siihen, juuri kun herra de
Cocheforêt karautti paikalle. Hän hyppäsi salamoivin silmin alas
hevosen selästä.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä olette sanonut hänelle, kunnoton?»

»Hän ilmoittaa sen teille», vastasin kuivakiskoisesti, ja hänen
katseensa tyynnytti minut jälleen. »Muun muassa, että te olette vapaa.
Tästä hetkestä alkaen, herra de Cocheforét, päästän teidät sanastanne
ja lähden voittamaan takaisin kunniani. Hyvästi.»

Hän huusi jotakin minun noustessani satulaan, mutta minä en pysähtynyt
kuulemaan tai vastaamaan. Kannustin hevostani ja ratsastin tienviitan
ohi; edessäni oli nummi, kuivunut, alaston, melkein puuton; takanani
oli kaikki, mitä rakastin. Kun olin ratsastanut parisataa syltä,
käännyin katsomaan ja näin herra de Cocheforêtin seisovan kuin
patsaana, joka kuvastui taivasta vasten, ja tuijottavan jälkeeni
mademoisellen liikkumattoman ruumiin yli. Hetken kuluttua katsoin
taas. Silloin näin ainoastaan solakan puuristin ja sen alla tumman,
muodottoman kasan.



XIII luku

Martinpäivän aatto


Myöhään marraskuun 29 päivän illalla ratsastin Pariisiin Orléansin
portin läpi. Tuuli oli luoteinen, ja aurinko laski sakeaan pilvimereen.
Ilmassa tuntui olevan sauhua, löyhkää nousi katuojista, ja kaupungin
haju ellotti minua; kaikesta sydämestäni kadehdin sitä miestä, joka oli
lähes kaksi kuukautta sitten lähtenyt Pariisista tämän saman portin
kautta, kasvot etelään käännettyinä ja tiedossaan ratsastus päivä
päivältä ja penikulma penikulmalta yli nummien, soiden ja laidunten.
Hänellä oli ollut edessään muutaman viikon elämä, vapaus ja raikas
ilma, toivo ja epätietoisuus; nyt sitävastoin tulin takaisin tuomion
alaisena, ja siinä savuharsossa, joka leijaili lukemattomien kattojen
sokkelon päällä, näin oman kohtaloni kammottavan vertauskuvan.

Sillä se on totinen tosi: keski-ikäinen mies ei voi silmänräpäyksessä
heittää kaikkia tapojaan ja katsantokantojaan, joita kokemus on hänelle
vähitellen tuottanut; hän ei nouse äkkiä kaikkia niitä kovia sääntöjä
ja periaatteita vastaan, joita hän on niin kauan noudattanut, —
ainakaan hän ei tee sitä vapisematta ja epäilyksittä, ilman sisällisiä
taisteluja ja pahoja aavistuksia. Vähintään kymmeneen kertaan tein
itselleni Loiren ja Pariisin välillä sen kysymyksen, mitä kunnia oli
ja mitä iloa se saattaa minulle tuottaa silloin, kun makaan maatumassa
ja unohdettuna — enkö vain ollut virvatulta tavoittamassa ja eikö
se tunnoton mies, jonka luokse olin palaamassa, olisi ensimmäinen
nauramaan typeryydelleni.

Oli melkein pimeä, kun ratsastin sillan yli ja alakuloisena läksin
Savonnie-kadulle. Pantuani hevoseni talliin otin satularepun ja
pistoolihuotrat ja kiipesin ylös portaita vanhan isäntäni luo — johtuu
mieleeni, että paikka tuntui minusta käyneen kummallisen ahtaaksi,
viheliäiseksi ja haisevaksi minun poissaollessani — ja koputin. Sen
avasi heti pikku räätäli itse. Hän levitti kätensä ja levitti silmänsä
selälleen, nähdessään minut.

»Kautta pyhän Genevièven!» huudahti hän. »Eikö siinä olekin herra de
Berault!»

»Kyllä on.»

Pitkän yksinäisen matkani jälkeen tunsin itseni hiukan liikutetuksi
huomatessani hänen niin ilahtuvan minut nähdessään, vaikken milloinkaan
ollut tehnyt hänelle mitään sen suurempaa palvelusta kun silloin
tällöin puhellut toverillisesti hänen kanssaan ja lainaillut hänen
rahojaan. »Näytätte hämmästyneeltä, ystäväiseni», jatkoin, kun hän
vetäytyi syrjään, laskeakseen minut sisälle. »Voin vannoa, että olette
pantannut kapistukseni ja vuokrannut huoneeni pois, senkin veijari!»

»Ei olisi milloinkaan tullut kysymykseenkään, teidän armonne!» vastasi
hän. »Olen päinvastoin odottanut teitä.»

»Milloin?» kysyin ihmeissäni. »Tänäänkö?»

»Tänään tai huomenna», vastasi hän seuratessaan minua sisälle ja
sulkiessaan oven. »Ensi sanoikseni virkoin kuultuani aamulliset
uutiset: Nyt saamme herra de Beraultin tänne takaisin. Teidän armonne
suonee anteeksi lapsille», jatkoi hän sipsuttaen edestakaisin
ympärilläni, minun asettuessani vanhalle paikalleni kolmijalkaiselle
tuolille tulisijan eteen. »Nyt on kylmä ilta, eikä ole tulta pesässä.»

Hänen puuhakkaasti toimittaessaan säilyyn viittani ja satulareppuni,
tuli pikku Gil — minä olin ollut kummina hänelle St. Sulpicen kirkossa
ja samana päivänä lainannut kymmenen kultarahaa hänen isältään — hyvin
ujona esille ja alkoi leikkiä miekankahvan kanssa.

»Vai niin, te odotitte minua takaisin, kun kuulitte uutiset, Frison?»
sanoin ja nostin pojan polvelleni.

»Niin odotin, teidän armonne», vastasi hän ja tarkasteli liemipadan
sisustaa ennen kuin asetti sen tulelle.

»No, antakaa kuulua, minkälaisia uutisia ne ovat», sanoin
kuivakiskoisesti.

»Ne koskevat kardinaalia.»

»Vai niin. Mistä on puhe?»

Hän katsoi minuun ja piteli raskasta pataa käsissään.

»Ettekö te ole kuullut sitä?» huudahti hän hämmästyneenä.

»En sanaakaan. Kertokaa se minulle, ystäväiseni.»

»Ettekö ole kuullut, että hänen ylhäisyytensä on joutunut epäsuosioon?»

Tuijotin häneen epäuskoisena.

»En hiiskaustakaan», sanoin sitten. Hän laski padan alas.

»Siinä tapauksessa on tiedän armonne totisesti ollut hyvin pitkällä
matkalla», sanoi hän tunteellisesti ja vakuuttavasti. »Sillä sitä on
huhuiltu jo viikon ajan tai enemmänkin, ja minä luulin teidän sentähden
tulleen takaisin. Viikon? Ei, kenties jo kuukaudenkin. Kuiskaillaan,
että se johtuu leskikuningattaresta. Ainakin on varmaa, että hänen
käskyjään on peruutettu ja hänen upseereilleen annettu uusia ohjeita.
Huhu tietää, että piakkoin solmitaan rauha Espanjan kanssa. Hänen
vihollisensa nostavat päätään joka puolella, ja minä olen kuullut, että
hän on jo tilannut vaihtohevoset valmiiksi rannikolle asti, voidakseen
paeta milloin hyvänsä. Kenties hän on jo lähtenytkin.»

»Mutta entä kuningas!» sanoin ihan ällistyksissäni. »Unohdatte
kuninkaan. Niin pian kuin kardinaali puhaltaa sävelen pillistään,
tanssii hän... ja muut myöskin!» lisäsin uhkaavasti.

»Kyllä», vastasi Frison innokkaasti. »Se on totta, teidän armonne,
mutta kuningas ei tahdo nähdä häntä. Kolmasti kuuluu kardinaali tänään
käyneen Luxembourg-palatsissa ja seisoneen kuten kaikki muutkin
odotushuoneessa; lienee ollut kerrassaan surkea nähdä häntä siinä
tilassa. Mutta hänen majesteettinsa ei suostu ottamaan häntä vastaan.
Ja kun hän läksi viimeisen kerran sieltä pois, kerrotaan hänen
kasvojensa olleen kuin kuolleen miehen. Niin, hän on suuri mies, herra
de Berault, ja me voimme saada huonomman hallitusmiehen. Aateliset
eivät pitäneet hänestä, mutta hän oli hyvä kauppiaille ja porvaristolle
ja oikeudentuntoinen kaikkia kohtaan.»

»Vaiti, mies! Vaiti, ja anna minun ajatella!» sanoin kovin
kuohuksissani. Ja hänen kävellessään edestakaisin valmistamassa
illallistani, tulenloimun levitessä ympäri niukasti kalustetun pikku
huoneen ja pojan huvitellessa leikkikaluillaan, vaivuin miettimään
noita suuria uutisia, ihmetellen nykyistä asemaani ja mitä minun piti
tehdä. Aluksi minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään muuta tehtävää
kuin pysytellä hiljaa. Muutaman tunnin kuluttua voisin nauraa hänelle.
Kaikesta päättäen oli onnenarpa kiepahtanut minulle suosiollisesti.
Minä olin suorittanut suuren tehtävän, antautunut suureen vaaraan,
voittanut naisen rakkauden, ja kaiken tämän jälkeen minun ei tarvinnut
kärsiä mitään rangaistusta.

Mutta yksi sana, joka kirposi Frisonin kieleltä hänen häärätessään
ympäri, ammentaessaan lientä ja leikatessaan leipää, painui syvästi
mieleeni ja samensi tyytyväisyyteni.

»Niin, teidän armonne», sanoi hän vahvistukseksi jollekin edelliselle
huomautukselleen, jota en ollut tarkannut, »ja minä olen kuullut
kerrottavan, että hänen viimeksi näyttäytyessään palatsin etuhuoneessa
ei yksikään niistä kymmenistä herroista, jotka olivat maanantaina
olleet hänen odotushuoneessaan, ollut tahtonut puhella hänen kanssaan.
Ne livistivät tiehensä kuin rotat — niin, aivan kuin rotat — kunnes hän
jäi ypö yksikseen seisomaan. Ja minä olen nähnyt hänet!» Frison teki
suuren liikkeen. »Oi...! Olen nähnyt kuninkaan näyttävän raukalta hänen
rinnallaan! Ja entä hänen silmänsä! Niitä en tahtoisi nähdä nyt.»

»Äh, lorua», murahdin, »teille on valehdeltu. Niin typeriä eivät
ihmiset ole.»

»Vai niin? No, teidän armonne käsittää sen asian paremmin», vastasi hän
vältellen. »Mutta kun liesi on kylmillään, ovat kissat poissa.»

Vakuutin hänelle vielä kerran, että hän oli hupsu. Mutta siitä
huolimatta ja kaikkien järkeilyjeni jälkeenkin tunsin mieltäni
ahdistavan. Hän oli suuri mies, hän jos kukaan, ja kaikki hylkäsivät
hänet; ja minä — no, minulla ei ollut mitään syytä rakastaa häntä.
Mutta minä olin ottanut vastaan rahaa häneltä, olin ottanut
suorittaakseni häneltä asian ja jättänyt sen silleen. Jos hän kaatui
ennen kuin minä parhaimmalla tahdollanikaan ehdin täyttää sitoumukseni
hänelle, no niin — sitä parempi minulle. Se oli minun voittoni —
sotaonnea, sattuman suosiollisuutta. Mutta jos sitävastoin piilouduin,
otin ajan liittolaisekseni ja pysyttelin täällä hänen vielä ollessaan
jaloillaan, vaikkakin horjuen, niin kuinka silloin puhdistui kunniani?
Mitä arvoa oli silloin niillä suurilla sanoilla, joita olin lausunut
mademoisellelle Agenissa? Olisin samanlainen kuin ritariromaanin
pelkuriraukka, joka makasi ojassa taistelun riehuessa ja sitten tuli
esille kaiken päätyttyä kerskumaan urhoollisuudestaan.

Henki on halukas, mutta liha heikko. Yksi päivä, vuorokausi tai
kaksi saattoi tuottaa ratkaisun elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta
ja kuolemasta, ja minä epäröitsin. Mutta viimein tein päätökseni.
Kahdentoista aikaan seuraavana päivänä, sinä aikana, jolloin olisin
mennyt saapuville, jollen olisi kuullut näitä uutisia, — sillä hetkellä
päätin mennä hänen luokseen, mutta en ennen, sen olin velkaa itselleni.
Enkä myöhemminkään, sen olin velkaa hänelle.

Sitten kun olin tästä päässyt selville, läksin aivan tyynesti levolle.
Mutta päivän valjetessa heräsin, ja minun oli mitä vaikeinta pysyä
hiljaa, kunnes kuulin Frisonin nousseen makuulta. Huusin silloin häntä,
saadakseni tietää, kuuluiko mitään uutta, ja makasin odotellen ja
kuunnellen, hänen mentyänsä kaupungille tiedustelemaan. Minusta tuntui
kuin olisi kokonainen iankaikkisuus kulunut ennen kuin hän palasi.

»No, onko hän matkustanut pois?» kysyin kärsimättömästi kun hän
vihdoinkin astui huoneeseen.

Sitä hän ei tietystikään ollut tehnyt. Yhdeksän aikaan lähetin Frisonin
uudelleen ulos, samoin kello kymmeneltä ja yhdeltätoista, mutta aina
oli tulos sama. Minä olin kuin armahdustaan odottava, joka pälyilee
ja kuuntelee sydän kurkussa. Mutta hänen palattuansa viimeiseltä
kierrokseltaan lakkasin toivomasta ja pukeuduin huolellisesti.
Luultavasti olin kummallisen näköinen, sillä Frison pysäytti minut
ovella ja kysyi ilmeisen levottomasti, minne aioin. Työnsin hänet
leppeästi syrjään.

»Pelipöytään», sanoin, »tehdäkseni tärkeän heiton.»

Oli kaunis aamu, raikas, päiväpaisteinen ja herttainen, kun astuin
kadulle, mutta sitä tuskin huomasinkaan. Kaikki ajatukseni olivat
kiintyneet matkani määrään, niin että tuntui olevan vain askel
kynnykseltäni Richelieu-hotelliin; tuskin olin jättänyt edellisen,
kun jo olin perillä. Nyt, kuten sinä muistettavana iltanakin, jolloin
olin astunut kadun yli tihkusateessa ja tähystänyt tuonne pahaa
aavistellen, seisoi kaksi tai kolme kardinaalin livereihin puettua
lakeijaa toimettomina ison portin ulkopuolella. Lähemmäs tullessani
huomasin, että vastapäinen puoli katua pitkin Louvren sivua oli ihan
täynnä ihmisiä, joilla ei ollut ajatustakaan tehtäviensä hoitamisesta,
vaan seisoivat siinä hiljaisina, loivat syrjäkatseita hotelliin päin ja
koettivat olla vain sattumalta ohi menemässä. Heidän äänettömyydessään
ja kieroissa katseissaan oli jotakin uhkaavaa. Kun käännyin katsomaan
taakseni, päästyäni portista sisälle, huomasin heidän ahmivan minua
silmillään.

Ja muuta nähtävää heillä ei ollutkaan. Pihalla, missä olin toisin
aamuin — hovin ollessa Pariisissa — nähnyt paritkymmenet vaunut
odottelemassa ja kolme sen vertaa palvelijoita, ei ollut nyt mitään
muuta kuin tyhjyyttä, päiväpaistetta ja hiljaisuutta. Vartiovuorolla
oleva upseeri kierteli viiksiään ja katseli minua kummastuneena,
kun menin hänen ohitseen; porttikäytävässä seisoskelevat palvelijat
olivat liiaksi innostuneet keskinäiseen kuiskailuun, voidakseen hoitaa
tehtäviään, ja he virnistelivät, kun ilmestyin näkyviin. Mutta voiton
vei kaikesta se näky, joka minua kohtasi, kun olin mennyt portaita ylös
ja tulin odotushuoneen ovelle. Vahti olisi avannut vastaanottohuoneen
oven, mutta eräs hovimestari, joka seisoi vieressä ja supatti parin
muun palvelijan kanssa, riensi vastaani ja pidätti minut.

»Mikä on asianne, hyvä herra?» kysyi hän epäluuloisesti; minua
ihmetytti, miksi hän ja nuo muut katselivat minua niin kummallisesti.

»Minä olen herra de Berault», vastasin terävästi. »Minulla on
pääsyoikeus.»

Hän kumarsi hyvin kohteliaasti.

»Niin, herra de Berault, minulla on kunnia tuntea teidät ulkonäöltä»,
sanoi hän. »Mutta suokaa anteeksi, onko asiananne tavata hänen
ylhäisyyttänsä?»

»Minulla on se tavallinen asia», vastasin nyreästi. »Se josta monet
joukossamme saavat elatuksensa... tervehdyksillä käyminen.»

»Mutta... onko teidät kutsuttu tänne, hyvä herra?»

»Ei», vastasin kummeksuen, »tämähän on tavallinen vastaanottoaika.
Minulla on sitäpaitsi vähän erityistä keskustelevaakin hänen kanssaan.»

Mies tarkasteli minua yhä silmäänpistävän neuvottomana. Sitten hän
astui syrjään ja antoi vahdille merkin avata oven. Astuin sisälle
avopäin ja varma, päättäväinen ilme kasvoillani, valmiina kohtaamaan
kaikkien katseet. Mutta jo kynnyksellä tuli salaisuus ilmi. Huone oli
tyhjä.



XIV luku

Jälkikesä


Niin, suuren kardinaalin vastaanottohuoneessa olin minä yksin
odottamassa! Katselin ympäri huonetta, pitkää kapeaa salia, jossa
hänen oli joka aamu tapana kävellä sen jälkeen kun oli vastaanottanut
arvokkaimmat suojattinsa. Tuijotin hämmentyneenä joka suunnalle.
Lavitsat seinien vierillä olivat tyhjät, ikkunakomerot samaten. Sinne
tänne sovitetut maalatut ja veistetyt kardinaalihatut, isot R-kirjaimet
ja vaakunakilvet katselivat alas tyhjälle lattialle. Pienellä tuolilla
peräoven luona istui kuitenkin mustaan puettu mies, joka aivan
rauhallisena luki tai oli lukevinaan pientä kirjaa eikä kertaakaan
vilkaissut sivulle. Tuollainen hidasverinen, veltto luonne, jollaisia
versoo suurten miesten varjossa.

Äkkiä, siinä seistessäni hämmentyneenä ja häpeissäni — sillä minä olin
nähnyt vanhan Richelieu-palatsin etuhuoneen niin täyteen sullottuna,
että hän tuskin kykeni raivaamaan tietänsä läpi ahdingon — mies löi
kirjansa kiinni, nousi pystyyn ja lähestyi minua äänettömästi.

»Herra de Berault?» sanoi hän.

»Niin», vastasin.

»Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.»

Tottelin entisestäni yhä enemmän hämmästyneenä. Sillä kuinka voi
kardinaali tietää, että minä olin täällä? Miten hän tiesi sen,
antaessaan käskyn ottaa minut vastaan? Mutta minulla ei ollut paljoa
aikaa sitä ajatella. Me menimme kahden huoneen läpi; toisessa istui
joitakuita sihteereitä kirjoittamassa. Sitten pysähdyimme kolmannen
oven eteen. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, sankka kuin veitsellä
leikattava. Palvelija koputti, avasi, työnsi verhon syrjään ja antoi
minulle sormi huulilla merkin, että voin astua sisään. Minä tein niin
ja huomasin seisovani varjostimen takana.

»Onko siellä herra de Berault?» kysyi ohut epäsointuinen ääni.

»On, teidän ylhäisyytenne», vastasin vapisten.

»Astukaa esiin, ystäväiseni, niin saamme puhella.»

Astuin varjostimen taakse, ja miten lie ollutkaan, mutta ulkona
odottava ihmisjoukko, tyhjä eteissali, jossa vastikään olin seissyt,
hiljaisuus, äänettömyys, kaikki tuntui keskittyneen tänne ja antavan
miehelle, jonka edessä seisoin, sellaisen arvokkuuden, jollaista
hänellä ei ollut milloinkaan ollut minun silmissäni silloin, kun koko
maailma tunkeili hänen ovillaan ja ylpeimmätkin liehakoivat häntä
houkutellakseen hymyilyn hänen huuliltaan. Hän istui nojatuolissa
lieden takasyrjällä, pieni punainen kalotti isossa päässä ja kauniit
kädet vielä sylissä. Hieno liinakaulus joka oli käännetty kaavun
kaulurin yli, oli aivan sileä, mutta hänen punainen kauhtanansa
oli alas asti koristeltu kalliilla pitseillä, ja Pyhän Hengen
veljeskunnan tunnus, valkoinen kyyhkynen kultaisella ristillä, loisti
hänen rinnassaan. Paperikasojen seassa näin tilavalla pöydällä hänen
vieressään miekan ja pistooleja, ja hänen takanaan olevan pienemmän
pöydän liinan alta pisti esille pari kannussaappaita. Lähestyessäni
hän katseli minua järkähtämättömän tyynenä, ja hänen lempeistä,
melkein hyväntahtoisista kasvoistaan koetin turhaan nähdä edellisen
yön voimakkaiden mielenliikutusten jälkiä. Aivoihini iski ajatus,
että jos tämä mies todellakin (ja sen sain myöhemmin kuulla todeksi)
seisoi elämän ja kuoleman ohuella partaveitsenterällä, maallisen mahdin
huipun — Ranskan herrana ja Euroopan sovintotuomarina — ja tavallisen
yksinkertaisen kuolevaisen nimettömän vähäpätöisyyden vaiheilla,
niin hän oli maineensa arvoinen. Hän ei antanut alemmille luonteille
tilaisuutta voitonriemuun.

Tätä mietiskelyä oli kestänyt ainoastaan pikku tuokion.

»Vai niin, tulitte viimein takaisin, herra de Berault», sanoi hän
ystävällisesti. »Olen odottanut teitä kello yhdeksästä asti.»

»Teidän ylhäisyytenne tiesi siis...?» mutisin.

»Että te tulitte yksinänne ratsastaen Orléansin portista eilen
illalla?» vastasi hän, asettaen kätensä ristiin ja luoden minuun
selittämättömän silmäyksen. »Kyllä, sen tiesin heti illalla. Ja
puhukaamme nyt tehtävästänne. Te olette ollut uskollinen ja uuttera,
siitä olen varma. Missä hän on?»

Tuijotin häneen ja seisoin kuin kivettyneenä. Kaikki se kummallisuus,
jota olin nähnyt asunnostani lähdettyäni, se odottamaton, mikä minua
täällä oli kohdannut, oli jollakin merkillisellä tavalla saanut minut
unohtamaan oman asemani, oman vaarani — tähän asti. Mutta hänen
kysymyksensä nostatti äkkiä kaikki eteeni, ja minä muistin tilanteeni.
Sydämeni paisui, ja nyt ponnistin saadakseni takaisin edes hiukan
vanhaa sisuani, mutta toviin en kyennyt virkkamaan sanaakaan.

»No niin», sanoi hän keveästi, ja hymyily pani hänen viiksensä
väreilemään, »te ette sano mitään. Te läksitte hänen kanssaan Auchista
neljäntenäkolmatta. Sen verran tiedän. Ja eilen tulitte takaisin
Pariisiin ilman häntä. Ei suinkaan hän ole karannut teiltä?»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», änkytin vastaukseksi.

»No, se on hyvä», vastasi hän ja vaipui takaisin tuolilleen. »Tiesin
voivani luottaa teihin. Mutta missä hän on siis? Mihin olette pannut
hänet? Hän tietää paljon, ja mitä pikemmin minäkin saan sen tietää,
sitä parempi. Tuovatko apulaisenne hänet tänne?»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», sopersin huulet kuivina. Hänen
hyväntuulisuutensa ja suopeutensa kauhistutti minua. Aavistinhan
hyvin, kuinka hirveä muutos oli tulossa ja miten hän raivoaisi
kerrottuani totuuden. Mutta minäkö, Gil de Berault, vapisisin yhdenkään
ihmisen edessä! Sillä ajatuksella kannustin itseäni. »Ei, teidän
ylhäisyytenne», sanoin epätoivon rohkaisemana, »minä en ole tuonut
häntä tänne, vaan päinvastoin laskenut hänet vapaaksi.»

»Te olette — _mitä_?» huudahti hän. Puhuessaan hän nojautui eteenpäin,
kädet tuettuina tuolin käsinojiin, ja hänen silmänsä, jotka
pienenemistään pienenivät, näyttivät lukevan sieluni sisimmät ajatukset.

»Olen laskenut hänet vapaaksi», toistin tyynesti.

»Ja miksi?» kysyi hän äänellä, joka muistutti viilan rahinaa.

»Sentähden, että vangitsin hänet häpeällisellä tavalla», vastasin.
»Sentähden, että olen aatelismies, teidän ylhäisyytenne, ja se tehtävä
olisi pitänyt antaa aatelittomalle. Jos välttämättömästi tahdotte
tietää sen», jatkoin kärsimättömästi, »niin minä vangitsin hänet
väijyen seuraamalla naisen jälkiä ja voittamalla hänen luottamuksensa
ja pettämällä sen. Ja mitä pahaa olenkaan elämässäni tehnyt — viimeksi
täällä ollessani otitte ystävällisesti muistuttaaksenne minulle osan
tekojani — _tätä_ en ole tehnyt milloinkaan ennen enkä teekään!»

»Ja te päästitte hänet vapaaksi?»

»Niin.»

»Sitten kun olitte tuonut hänet Auchiin?»

»Niin.»

»Ja siis pelastanut hänet joutumasta Auchin varusväen päällikön käsiin?»

»Niin», vastasin epätoivoisen välinpitämättömästi.

»Kuinka käy sitten sen luottamuksen, jota minä osoitin teille,
herraseni?» jatkoi hän uhkaavasti ja kumartuen yhä enemmän eteenpäin
lävisti minut katseellaan. »Te, joka laverratte luottamuksesta ja
uskosta, te, joka saitte pitää henkenne kunniasananne nojalla ja ilman
lupaustanne olisitte ollut ruumiina jo enemmän kuin kuukauden ajan,
vastatkaa minulle tähän! Kuinka nyt käy sen luottamuksen, jota osoitin
teille?»

»Vastaus on hyvin yksinkertainen», sanoin ja kohautin olkapäitäni, —
olin saanut tuulahduksen vanhaa itseäni. »Olen täällä, kärsiäkseni
rangaistukseni.»

»Ja te luulette, etten tiedä miksi?» vastasi hän ja löi kätensä
käsinojaan niin voimakkaasti, että minua hämmästytti. »Sentähden,
että olette kuullut valtani olevan lopussa? Sentähden, että olette
kuullut minun, joka eilen olin kuninkaan oikea käsi, tänään olevan
herpaantunut, kuihtunut ja voimaton? Sentähden, että olette kuullut
— — mutta varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» jatkoi hän tavattoman
kiivaasti ja äänellä, joka muistutti koiran murinaa. »Te ja muut!
Varokaa itseänne, sanon minä. Vielä kenties huomaatte erehtyneenne!»

»Niin totta kuin taivas minut tuomitsee», vastasin juhlallisesti, »ei
asia ole niin. Ennen kuin saavuin Pariisiin eilen illalla, en tiennyt
mitään siitä huhusta. Tulin tänne yhdessä ainoassa tarkoituksessa,
nimittäin lunastaakseni takaisin kunniani, luovuttamalla teidän
ylhäisyytenne käsiin jälleen sen, mitä annoitte minulle hyvässä
uskossa, ja tässä se on.»

Tuokion hän istui vielä samassa asennossa tähystäen minua tiukasti.
Sitten leppyivät hänen kasvonsa hiukan.

»Olkaa hyvä ja soittakaa tuota kelloa», sanoi hän.

Se oli pöydällä vieressäni. Minä kilistin, mustapukuinen
pehmeäjalkainen mies tuli sisälle, lipui kardinaalin luo ja pani jonkin
paperin hänen käteensä. Kardinaali katsoi siihen, palvelijan seistessä
pää nöyrästi kumarassa, ja minun sydämeni sykki rajusti.

»Hyvä on», sanoi hänen ylhäisyytensä hetken vaitiolon jälkeen, joka
minusta tuntui loppumattomalta. »Käskekää avata ovet.»

Mies kumarsi syvään ja vetäytyi varjostimen taakse. Kuulin pienen
kellon soivan jossakin ulkona hiljaisuudessa, ja nyt kardinaali nousi.

»Seuratkaa minua!» sanoi hän, kummallinen kiilto terävissä silmissään.

Kummeksuen vetäydyin syrjään, hänen mennessään varjostimen luo; sitten
seurasin häntä. Ensimmäisen oven ulkopuolella, joka oli auki, oli
kahdeksan tai yhdeksän henkilöä — hovipoikia, munkki, hovimestari ja
muutamia vahteja, jotka odottivat hartaan hiljaisina. Nämä antoivat
minulle merkin mennä edellä ja yhtyivät sitten meihin, ja tässä
järjestyksessä astelimme ensimmäisen huoneen läpi ja toisen, jossa
kirjurit ottivat meidät vastaan kumarruksin. Viimeinen ovi, etuhuoneen,
lennähti auki meidän lähestyessämme. Kuului ääniä:

»Tilaa! Tilaa hänen ylhäisyydelleen!»

Me astuimme kahden kumartelevan lakeijarivin välitse ja jouduimme —
tyhjään huoneeseen.

Sveitsiläissoturit eivät tienneet minne kääntää katseensa, ja lakeijat
vapisivat kiireestä kantapäähän. Mutta kardinaali asteli eteenpäin,
näköjään täysin rauhallisena, kunnes oli verkalleen edennyt puolet
huoneen pituutta. Silloin hän kääntyi ensin toiselle ja sitten toiselle
puolen, naureskellen hiljaa ja ivallisesti.

»Hurskas isä», sanoi hän epäsointuisella äänellään munkille, »mitä
sanoo psalmien kirjoittaja? Minusta on tullut kuin pelikaani erämaassa
ja niinkuin pöllö autioilla asuinsijoilla.»

Munkki jupisi myöntävän vastauksen.

»Ja eikö ole kirjoitettuna edempänä samassa psalmissa: Ne tulevat
hukkumaan, mutta sinä jäät pysyväiseksi?»

»Niin on», vastasi munkki. »Aamen.»

»No, tämä epäilemättä tarkoittaa toista elämää», sanoi kardinaali
kylmäkiskoisen heikosti hymyillen. »Me palaamme kuitenkin kirjojemme
ääreen ja palvelemme Jumalaa ja kuningasta pienissä asioissa, jollemme
suurissa. Tulkaa, hurskas isä, tämä paikka ei ole meille enää sovelias.
_Vanitas vanitatum — omnia vanitas!_ Vetäydymme takaisin.»

Ja yhtä juhlallisesti kuin olimme tulleetkin menimme takaisin
ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta ovesta, kunnes taas seisoimme
kardinaalin hiljaisessa huoneessa, hän, minä ja mustapukuinen,
pehmeäjalkainen mies. Hetkeksi näytti Richelieu unohtaneen minut. Hän
seisoi mietiskellen lieden ääressä, silmät tähdättyinä pieneen tuleen,
joka paloi siinä, vaikka ilma oli lämmin. Kerran kuulin hänen nauravan,
ja kahdesti hän virkahti purevan ivallisesti:

»Narreja! Narreja! Narreja!»

Vihdoin hän kohotti katseensa, huomasi minut ja hätkähti.

»Ahaa», sanoi hän, »teidät olin unohtanut. Niin, teillä on onni
mukananne, herra de Berault. Eilen oli minulla sadoittain suojatteja,
tänään on minulla ainoastaan yksi, eikä minulla ole varaa hirtättää
häntä. Mutta mitä vapauteenne tulee — se on aivan toinen asia.»

Tahdoin sanoa jotakin, puolustautua, mutta hän kääntyi nopeasti pöydän
luo ja istuutui kirjoittamaan muutamia sanoja paperille. Sitten hän
soitti, minun seistessäni hämmästyneenä odotellen.

Mustapukuinen tuli varjostimen taakse.

»Ottakaa tämä kirje ja viekää tämä herra ylempään vartiohuoneeseen»,
sanoi kardinaali terävästi. »En tahdo kuulla enempää, herra de
Berault», jatkoi hän rypistäen kulmiaan ja kohottaen kätensä estämään
keskeytystä. »Asia on päätetty. Saatte olla kiitollinen.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin oven ulkopuolella ihan pyörällä
päästäni, ja sydämessäni kiisteli kaksi tunnetta, kiitollisuus ja
tyytymättömyys. Mielelläni olisin tahtonut viipyä miettimään asemaani,
mutta siihen en saanut aikaa. Totellen oppaani viittausta seurasin
häntä usean käytävän läpi, ja kaikkialla tapasin saman äänettömyyden,
saman luostarimaisen hiljaisuuden. Nyreänä aprikoidessani
lähetettäisiinkö minut Bastiljiin vai Chåteletiin, hän pysähtyi erään
oven eteen, pisti kirjeen käteeni, nosti säppiä ja viittasi minua
käymään sisälle.

Astuin huoneeseen kummeksuen ja pysähdyin tyrmistyneenä. Edessäni,
vasta nousseena tuolilta ja kasvot milloin kalpeina, milloin
purppuranpunaisina, seisoi made moiselle de Cocheforêt. Huusin häntä
nimeltään.

»Herra de Berault», sanoi hän vapisten. »Te ette odottanut näkevänne
minua täällä?»

»En odottanut näkeväni ketään ja kaikkein vähimmin teitä,
mademoiselle», vastasin yrittäen koota malttiani.

»Teidän olisi toki pitänyt ymmärtää, ettemme voineet hylätä teitä
tykkänään», vastasi hän nöyrän nuhtelevalla, äänellä, joka liikutti
sydäntäni. »Olisimme todellakin käyttäytyneet alhaisesti, jollemme
olisi koettaneet pelastaa teitä. Kiitän taivasta, herra de Berault,
yrityksen onnistumisesta sikäli, että tuo kummallinen mies on luvannut
minulle säästää henkenne. Oletteko tavannut häntä?» jatkoi hän
innokkaasti ja sävyltään muuttuen, ja hänen silmänsä laajenivat äkkiä
levottomuudesta.

»Olen, mademoiselle», sanoin minä. »Olen tavannut hänet, ja se on
totta: hän on lahjottanut minulle henkeni.»

»Ja...?»

»Ja lähettänyt minut vankilaan.»

»Kuinka pitkäksi aikaa?» kuiskasi hän.

»Sitä en tiedä», vastasin minä. »Niin pitkäksi kuin kuningasta
miellyttää, pelkään minä.»

Hän värähti.

»Olen kenties tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä», mutisi hän
itsekseen ja katseli minua surkuttelevasti. »Mutta tein sen hyvässä
tarkoituksessa. Kerroin hänelle kaikki, ja kuitenkin olen kenties
tuottanut vahinkoa.»

Mutta kuulla hänen soimaavan itseään noin, tehtyään tämän
pitkän ja yksinäisen matkan minun pelastuksekseni, voitettuaan
vastenmielisyytensä vihollistaan kohtaan ja — siitä olin varma —
nöyrryttyään hänen edessään, sitä minun oli mahdoton sietää.

»Vaietkaa, mademoiselle, vaietkaa!» huudahdin kiivaasti. »Te
haavoitatte sydäntäni. Te olette tehnyt minut onnelliseksi, ja
kuitenkin soisin, että te ette olisi täällä, vaan Cocheforêtissa. Te
olette tehnyt puolestani paljoa enemmän kuin olisin voinut toivoa ja
sata kertaa enemmän kuin olen ansainnut. Mutta tähän täytyy sen loppua.
Olin auttamattomasti mennyttä miestä, ennen kuin tämä tapahtui, ennen
kuin olin teitä koskaan nähnyt, ja niin olen vieläkin, en enempää enkä
vähempää, enkä minä tahdo, että teidän nimeänne mainitaan minun nimeni
yhteydessä täällä Pariisissa. Sentähden — hyvästi. Jumala varjelkoon
minua sanomasta enempää teille ja antamasta teidän viipyä täällä, missä
joutilaat kielet pian ahdistaisivat teitä.»

Hän katseli minua hiukan ihmetellen; sitten hän sanoi hymyillen ja
lempeästi:

»Se on myöhäistä.»

»Myöhäistä?» huudahdin. »Kuinka niin?»

»Sentähden että... muistatteko, herra de Berault, mitä tienristeyksessä
Agenin ulkopuolella kerroitte minulle rakkaustarinastanne? Ettei se
voinut saada mitään onnellista loppua? Samasta syystä en minäkään
hävennyt kertoa kardinaalille omaani. Nyt se on joka miehen suussa.»

Katselin häntä, hänen seistessään ihan vastapäätä minua. Hänen silmänsä
säteilivät kiharaisten hiusten alta, jotka melkein peittivät ne. Hän
painoi kasvonsa alas, ja kuitenkin väreili hymy hänen huulillaan.

»_Mitä_ kerroitte hänelle, mademoiselle?» kuiskasin läähättäen.

»Että rakastan», vastasi hän uljaasti ja käänsi kirkkaat silmänsä
minuun. »Ja että sentähden en hävennyt kerjätä — vieläpä polvillani.»

Lankesin hänen jalkoihinsa ja tartuin hänen käteensä, ennen kuin
viimeinen sana oli kirvonnut hänen huuliltaan. Silmänräpäykseksi
unohdin kuninkaan ja kardinaalin, vankilan ja tulevaisuuden, kaikki,
kaikki, paitsi että tämä nainen, niin puhdas ja kaunis, kaikessa niin
suuresti yläpuolelleni kohonnut, rakasti minua. Silmänräpäykseksi,
sanon. Sitten palasi muistini. Minä nousin pystyyn ja irtauduin hänestä
äkillisessä tunteitteni vaihdoksessa.

»Te ette tunne minua!» huudahdin. »Te ette tiedä, mitä kaikkea olen
tehnyt!»

»Juuri sen tiedän», vastasi hän ja katseli minua ihmettelevästi
hymyillen.

»Ei, te ette tiedä!» vakuutin taas. »Ja sitäpaitsi... on tämä meidän
välillämme!» Otin kardinaalin kirjeen, joka oli pudonnut lattialle.

Hän kääntyi ja kalpeni hiukan. Sitten hän huusi nopeasti:

»Avatkaa se! Avatkaa! Se ei ole suljettu eikä sinetöity.»

Tottelin koneellisesti, kauheasti peloissani siitä, mitä saisin nähdä.
Vielä silloinkin kun pidin sitä avoinna edessäni, loin vain pelokkaan
silmäyksen kaunismuotoisiin kirjaimiin. Se kuului näin:

 »Kuningas näkee hyväksi käskeä, että herra Gil de Berault, joka
 on sekaantunut valtion asioihin, viipymättä vetäytyy takaisin
 Cocheforêtin herrastilalle ja pysyy sen alueella, kunnes kuningas
 armollisesti toisin määrää.

                                     _Kardinaali Richelieu_.»

Me menimme naimisiin seuraavana päivänä, ja neljätoista päivää
myöhemmin olimme Cocheforêtin kellastuneissa metsissä korkeiden
vuorten suojassa, suuren kardinaalin, joka oli vielä kerran voittanut
vihollisensa, katsellessa kylmäkiskoisesti hymyillen koko maailman
tungeksimista vastaanottohuoneessaan. Hänen onnensa nousua kesti
kolmetoista vuotta siitä ajasta lukien, ja se päättyi vasta hänen
kuollessaan. Sillä maailma oli kokemuksesta viisastunut, ja vielä
tällä hetkelläkin on se päivä, jona minä olin yksinäni vastaanotossa,
nimeltään »narrien päivä.»





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kardinaalin asialla" ***