Title: Kansankapina Ahvenanmaalla v. 1808
Author: Säilä, J.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kansankapina Ahvenanmaalla v. 1808" ***
1808 ***



KANSANKAPINA AHVENANMAALLA V. 1808

Sommitteli

J. J. [J. Säilä]



Tampereella,
Uuden Kirjapaino-yhtiön Kirjapainossa,
1896.



Tuo meren aaltojen huuhtelema Ahvenan saaristo, ollen Suomen ja Ruotsin
välillä, on usein ollut sodan jaloissa niiden useiden sotain aikana,
joita Venäjä kävi Ruotsia vastaan Suomen omistuksesta.

Niin tapahtui sotavuosinakin 1808-1809.

Kun sotatorvet alkoivat soida Suomen saloilla, niin pian kajahteli
niiden räikeä ääni Ahvenanmaan kallioistakin.

Venäjän ylipäällikkö Buxhoewden oli maaliskuun 25 p. v. 1808 ottanut
Turun pääkortteerikseen ja jo huhtikuun 2 p. näkivät ahvenanmaalaiset
kauhukseen noita, kansan kesken hirmutunteella, mainitulta kasakoita
vanhan raunioiksi riutuneen Kastelholman linnan edustalla. Kuitenkaan
ei ollut tämä peljätyn vihollisen äkkinäinen ilmestys muuta kuin
uhkaus, pieni pilven hattara Ahvenanmaan vielä kirkkaalla taivaalla.
Yhtä pian kuin viholliset ilmestyivät yhtä pian he taas katosivatkin.
Tarkoitus heidän käynneillään ei ollutkaan muu, kuin viedä Kastelholman
kruununmakasiinista viljavaroja pääarmeijalle Suomessa.

Mutta kohta oli idän rohkea kotka levittävä siipensä lentoon yli meren
ja ulapoiden iskeäkeeen kyntensä lännen monista taisteluista uupuneesen
jalopeuraan.

Katselkaamme hetkisen tuota sota näytelmää, missä esiripun noustua on
ihailtavanamme kaksi urosta, joiden ympärillä sotatapaukset tuolla
rauhallisella saaristolla kietoutuvat, jossa ei isoon aikaan oltu nähty
muuta taistelua, kuin minkä meren lakkapäät laineet taistelevat sen
riuttasia rantoja vastaan.

       *       *       *       *       *

Kevät ihanine toiveineen oli tullut. Elettiin toivossa, että tuo
jääsilta, jota pitkin vihollinen niin helposti pääsi Ahvenanmaalle,
oli pian särkyvä ja sulava. Myös oli toivoa meren auetessa, suojaa ja
turvaa Ruotsin laivastosta.

Toisin oli kuitenkin käyvä.

Kauhistuneina herättiin näistä suloisista unelmista, kun jo huhtikuun
puolivälissä kaksi venäläistä vihollisosastoa esiintyi saaristossa. Ne
olivat sekä kasakoita että jääkäreitä. 120 miehinen joukkio jääkäreitä,
majuri von Nejdbardtin johdolla, valloitti Ahvenan mantereen ja
ylipäällikkö eversti Kritsch asettui 500 miehen kanssa Kumlingen
pitäjään. Sitäpaitsi sijoitettiin kasakoita vartijoiksi eri paikkoihin,
aina Ruotsin puoleisesta läheisemmästä paikasta, Signildskäristä,
Brändösen saakka, mikä on Ahvenan saariston äärimmäinen paikka Suomen
puolella.

Nuo kauhistuttavat muistot entisistä sota-ajoista, mitkä polvesta
polveen olivat kulkeneet kansan suussa, tulivat nyt mielikuvituksen
tenhovoimalla ilmieläviksi. Isonvihan hirmuisten aikojen, jolloin
kansan täytyi jättää kotonsa kylmille ja paeta Ruotsiin, luultiin nyt
uudelleen koittavan. Mutta tässä erehdyttiin. Paljon olivat muuttuneet
sadan vuoden kuluessa. Venäjän istuimella istui nyt ruhtinas, joka,
ollen lempeä ja jalomielinen luonteeltaan, harrasti kansansa parasta ja
tahtoi muodostaa sotilaittensakin tapoja ihmismäisiksi.

Mutta sota on sotaa! Se tuo mukanaan rasituksia, jopa raskaitakin.

Sitä saivat saaristolaisetkin kokea.

Niin esim, käyttivät venäläiset heidän vetojuhtiaan yöt päivät ilman
maksutta, kuormainsa kuljetukseen. Se jo enensi tuon luonnonomaisen
vastenmielisyyden vihollista vastaan vielä suuremmaksi.

Mutta mielet vasta silloin kuohahtivat kuohuksiin kun venäläisten
päällikkö antoi ahvenalaisille erään luonnottoman käskyn, jota oli
mahdoton täyttää. Ja sepä se yllättikin vapauttaan rakastavan kansan
julkiseen vastarintaan niin että se tarttui aseisiin karkoittaakseen
vihollisen maasta taikka kunnialla kuollakseen sen edestä.

Majuri Nejdhardt antoi nimittäin venäläisen päällystön nimessä,
toukokuun 3 p:nä, seuraavan käskyn Ahvenanmaan silloiselle
kruununvoudille:

1) Että kaikki alukset, 8 laidan suuruuteen saakka, olivat siirrettävät
sellaisiin valkamiin, joista niillä oli helpoin päästä merille.

2) Että kaikki aseet, olkoot millaiset hyvänsä, olivat annettavat
ruunun miesten haltuun paitsi säätyläisten omistamat.

3) Että kaikki laivat olivat neljänkolmatta tunnin kuluessa pantavat
purjehduskuntoon ja jää valkamissa rikottava niin pitkältä, että samat
laivat, mitä pikemmin saattoivat purjehtia.

Se olikin tämän määräyksen kolmas kohta, mikä sittemmin tuotti turmion
venäläisille.

Tuo lyhyt aika, jolloin määräys oli täsmälleen täytettävä, osoitti
suurinta järjettömyyttä. Ja tätä järjettömyyttä lisäsi vielä nuo
hirvittävät uhkaukset hengen ja omaisuuden menettämisestä, ellei
käskyä määrätyn ajan kuluessa täytettäisi. Vieläpä uhattiin leikata
vastahakaisilta korvat ja nenäkin sekä lähettää heidät Siperiaan.

Tarkoitus tällä määräyksellä oli arvattavasti se, että venäläiset,
ollen etäällä pääarmeijastaan ja lähellä Ruotsia, olisivat vaaran
hetkenä tilaisuudessa päästä pikemmin pakosalle.

Hämmästystä ja kauhistusta levitti tuo määräys uhkauksineen
saaristolaisissa. Huhu levisi, että venäläisten varsinainen
aikomus, laivain panemiselle purjehduskuntoon, olikin kuljettaa
niillä asekuntoinen saaristokansa Venäjälle. Ja tämä se partailleen
panikin mielet kuohumaan. Kuitenkaan ei ole syytä luulla tuota huhua
todenperäiseksi.

Mutta määräys oli toteltava. Silloinen kruununvouti Taxell lähetti
kiireimmittäin käskyn kaikille piirinsä nimismiehille tuon määräyksen
pikaisesta täyttämisestä. Mahdotonta oli se kuitenkin täyttää.
Tosin noudatti kansa kussakin nimismiespiirissä käskyä ja miehissä
ponnistettiin voimat uuvuksiin asti; mutta määräys jäi kuin jäikin
toteuttamatta luonnon esteitten vuoksi.

Mikä nyt neuvoksi? kyseltiin toinen toisiltaan. Oltiin aivan
tyhmistyneet, ei tietty mitä tehdä. Vihollisen uhkaukset kasvoivat
hirviöiksi kansan mielikuvituksessa. Synkkänä ja uhkamielisenä
kokoontui kansa kussakin paikkakunnassa neuvottelemaan. Aika oli jo
kulunut 6 p:vään toukokuuta.

Mutta missä vaara on suurin, siinä on apukin lähinnä. Tuona Ahvenanmaan
aikakirjoissa niin merkillisenä päivänä saapui muutamia kansan miehiä
Finströmin pitäjän nimismiehen, Erik Arén’in luo neuvottelemaan. Kansa
luotti häneen ja sentähden tultiin nyt neuvoa häneltä saamaan.

Turhaan ei häneltä kysyttykään neuvoa. Rohkea ajatus leimahti silloin
tuon uljaan nimismiehen sielussa. Siitä, näet riippui Ahvenanmaan
pelastus tai kukistus.

Uljaasti sanoi hän nyt miehilie, ettei ollut muuta neuvoa enään
jäljellä kuin yksimielisesti karkoittaa vihollinen pois ja vapauttaa
maa raskaasta rasituksesta. Sentähden oli yleinen kansan kapina vielä
saman päiwän ehtoona klo 8 pantava toimeen. Kaikki alukset olivat
poistettavat rannoilta loitommaksi, ettei venäläiset pääsisi pakenemaan
ja äkkiä yllätettävä heidän kimppuunsa sijoitus asemissaan. Ensin
aikoi hän itse tehdä ylläkön vihollisten päällikön pääkortteeriin.
Strömsvikin kartanoon, missä Nejdhardt 10 kasakan kanssa majaili
ruununvouti Taxell'in luona.

Päätös oli tehty. Salaman tavoin olivat Arén’in uljaat sanat
sytyttäneet miesten mielet. Tuo synkkyys, mikä äsken kuvastui heidän
kasvoissaan, oli nyt kadonnut ja uljuus loisti nyt silmistä.

       *       *       *       *       *

Mutta tutustukaamme ensin erääseen toiseen urheamieliseen mieheen, joka
Arén’in kanssa jakaa kunnian Ahvenanmaan pelastuksesta.

Hengen miekkaa on hän tottunut käyttämään tähän asti, mutta me tulemme
näkemään hänen yhtä taitavasti osaavan käyttää teräsmiekkaakin.

Tuolla istuu hän huoneessaan ajatellen arvatenkin maansa tukalaa tilaa.
Apulaispappi on hän Finströmin pitäjässä; nimensä on Henrik Juhana
Gummerrus. Sana saapuu hänelle Arénilta kiiruhtamaan hänen luokseen.
Pian onkin hän valmis lähtemään ja suoralla, rohkealla suomalaisella
luonteellaan hyväksyy hän paikalla Arén'in tuumat.

Muistettava on tuo hetki, jolloin nuo molemmat isänmaalliset miehet
Arén’in asunnossa keskustelivat Ahvenanmaan tulevaisuudesta.

Yhdessä he sitten koko tämän omituisen kansan sodan aikana johtivat
kansaa taistelussa vihollista vastaan.

Varustukseensa ei Gummerus tuhlannut kallista aikaa. Arén’ilta sai hän
vanhan miekan, vyökseen sitaisi hän punaisen sukkanauhan ja niin oli
hän maallisesti varustettu.

Kokoontuneille talonpojille piti hän lyhyen puheen. Suoraan tunnusti
hän yritystä vaikeaksi, mutta kuitenkaan ei ollut mitään pelättävää,
kun oli kysymyksessä velvollisuuden täyttäminen, johon rakkaus
kuninkaasen, isänmaahan ja vapauteen velvoitti heitä.

Valtava oli puheen vaikutus. Talonpojat riensivät kukin kotiseudulleen
ilmoittamaan tapauksesta. Helppoa olikin saattaa sanoma ylt'ympäri, kun
talonpojat kukin kotiseudullaan olivat kokoontuneet määräpaikkoihin
jään rikkomista vartan.

Salaman nopeudella lensi nyt, yöllä vasten lauvantaita, toukokuun
7 päivää, kehotus taisteluun Ahvenanmaan rauhallisissa seuduissa
herättäen kansaa synkkämielisyydestään.

Ihmeellinen muutos tapahtui nyt kansassa. Tuo muutoin iloinen,
kohtelias ja rauhallinen saaristolainen muuttui yhdellä haavaa
uhkamieliseksi. Hänen vihansa kääntyi yhtä paljon venäläisiä vastaan
kuin maan säätyläisiäkin vastaan, joita hän samoin piti vihollisina
kuin edellisiäkin, koska säätyläiset ei ollenkaan edistäneet tätä
yritystä, vaan koettivatpa vielä estelläkin sitä.

Kuitenkaan ei tapahtunut yhtään murhaa koko tämän kansan sodan aikana
ja siihen oli syynä etupäässä päälliköiden järjestyksen pito sekä
tuo hyvä luontoisuus, mikä on ahvenalaisen luonteen pohjana. Mutta
yhteiskunnallinen järjestys rikkoutui kuitenkin ja muutaman päivän
kuluessa oli Ahvenanmaa sotaisen tasavallan kaltainen, jossa ei
noudatettu kenenkään muun käskyjä kuin Arén’in ja Gummeruksen.

Tosin ei puuttunut niitäkään, jotka kokivat rauhoittaa kansaa
kuvailemalla kuinka vaarallista olisi nousta vihollista vastaan, jolla
jo oli koko etelä-Suomi vallassaan, mutta he eivät voineet sen enempää
pidättää isänmaallisuudesta ja vapaudesta innostunutta kansaa, kuin
heikot takeet voivat estää paisuvaa kevätvirtaa tulvailemasta.

       *       *       *       *       *

Kaunis oli keväinen ilta toukokuun 6 p:nä, kun klo 9 j.pp. nähtiin
erityinen joukkio verkalleen liikkuvan koilliseen suuntaan Finströmin
pitäjän Bambölen kylästä, missä Arén'in asunto oli. Siinä oli sankarit
Arén ja Gummerus ratsain ja heitä seuraa 100 Finströmin talonpoikaa
jalkaisin, enimmät varustettuina terävillä seipäillä, syystä että
ennenmainitun venäläisten käskyn johdosta ampuma-aseet olivat riistetyt
pois. Harvalla ainoastaan oli tuo tunnettu, mainio hyljeslinkku.
Arénin vanhemman veljen, Malmbergin johdolla lähetettiin Hammarlandiin
30 miestä estämään vihollisen pakoa, mutta itse pääjoukko marssi
Strömsvikiin vihollispäällikön pääkortteeriin siten yhdellä iskulla
masentaaksean vihollisen.

Mutta sinne saapuneina huomasivat ahvenalaiset harmikseen Nejdhardtin
joukkoineen paenneen. Arvattavasti oli hän saanut vihiä ahvenalaisten
aikeista ja rientänyt isäntänsä, tuon epäiltävän kruununvouti Taxell’in
kanssa pakoon.

Hetkeksi lamautti tämä ahvenalaisten intoa. Mutta hetkeksi vain!

Sillä tuossa tuokiossa päättivät Arén ia Gummerus rientomarssissa
kiiruhtaa Färjsundin salmelle, mikä syvään pistävänä Ahvenan
mantereesen jakaa sen kahtia ja on luonnollisena rajana itäisen ja
läntisen Ahvenan välillä. Täten aikoivat he ajoissa estää vihollisen
yhtymistä suuremmaksi voimaksi ja valloittamalla Färjsundin katkaista
Nejdhardt’ilta tilaisuuden koota joukkojaan, jotka, kuten ennen on
mainittu, olivat sijoitetut eri haaroille Ahvenan mannerta.

Tuo luonnon ihana Färjsund oli nyt ensimmäinen näyttämö, missä
ahvenalaisten miehuus tuli näkyviin. Kohta sinne saavuttuaan otettiin
neljä vihollista vangiksi.

Mutta pian lähestyy yön juhlallisessa hiljaisuudessa tuon leveän
salmen rasvatyyntä vedenpintaa myöten lautta täynnä jääkäriä ja
kasakoita, joiden aikomus on tietysti joutua Nejdhardtin avuksi, Lautan
tultua Finströmin puoliselle rannalle hyökkäävät rohkeat talonpojat
hämmästynyttä vihollista vastaan, jonka he vangitsevat. Tässä
taistelussa ottivat Arén ja Gummerus kumpikin kasakkahevosen ja miekan
ja nyt olivat he mielestään "kelposotilaan" näköisiä.

Mutta vihollisia oli vielä toisella eli Saltvikin puolisella rannalla
ja aavistaen vaaraa rupesivat he kiivaasti ampumaan, mutta tähdätessään
liian korkealle eivät he osunneet kehenkään. Ahvenalaiset vastasivat
manioilla hyljepyssyillään, joilla saaristolainen 500— 600 sylen päästä
takaa maaliin.

Omituisen juhlallista oli yön hämärässä nähdä tuliluikkujen säkenöivää
leimahtelemista kuulla luotien vinkunaa ja pauketta kallioihin hälveten
taistelevien huutoon ja meluun. Vihdoin kuitenkin oli venäläisten
pakeneminen hakattuansa ensin lauttatouvin poikki, estääkseen siten
talonpoikien pääsyä Saltvikin eli Färjsundin itäiselle rannalle.
Mainitaan, että vähäinen joukko ahvenalaisia olisi huomaamatta mennyt
salmen yli ja kiertänyt viholliset, jonka vuoksi heidän oli pakoon
painuminen.

Näin päättyi taistelu Färjsund’illa ahvenalaisten voitoksi. Mahtavasti
elähytti se kansan toiveita ja innostutti sitä uusiin ponnistuksiin.

Paljon oli kuitenkin vielä tehtävää ennenkuin voitiin vapaasti
hengittää. Kaikkialla oli kansa tarttunut aseisiin ja kaikkialla, missä
vain vihollisia löytyi, häädettiin ne pois.

Aikaa ei ollut lepoon eikä liian iloisiin pitoihin.

Samana yönä, jolloin Färjsund'issa taisteltiin, tekivät Hammarlannin
miehet sukkelan tempun vihollisille.

Lähellä Marsundia, mikä eroittaa Hammarlannin Ekkeröstä, vietettiin
par’aikaa häitä eräässä talossa. Kun tieto levisi tänne Arén’in ja
Gummerruksen rohkeasta ylläköstä, niin jäi häiden vietto sikseen.
Ei kuulunut enään hääsoittelua, eikä haluttanut hyppelykään ketään.
Vakavuus ja totisuus kuvautui äsken niin iloisilla kasvoilla.
Miehenpuoli hääväestä, jopa sulhokin, jättäen morsiamensa, joutuu
intoihinsa ja lähtee siltavouti Vadmanin johtamana vihollista
hätyyttämään, mikä retki päättyikin niin onnellisesti, että viholliset,
joita oli 7 miestä eräässä talossa, joutuivat tuota pikaa lyhyen
taistelun perästä hääväen vangiksi. Mutta Ekkerön puolelta rientää
kasakkaparvi auttamaan tovereitaan. Talonpojat rientävät vastaan
huutaen heille, että antautuisivat ja kasakat nähdessään vastustuksen
turhaksi antautuvatkin. Heitä oli 14 kasakkaa.

Edellä on mainittu, että Arén’in veli, Malmberg määrättiin retkelle
Trömsvik’iin 30 miehen kanssa rientämään Hammarlantiin Emkarbyn
kestikievariin. Mutta ennenkuin hän sinne ehti, olivat hollimiehet
vanginneet mainitussa kestikievarissa maijailevat 6 venäläistä ja
sulkeneet erääsen kamariin. Näitä läksi Malmberg, kun Hammarland nyt
oli vapaa venäläisistä, viemään Godbybyn, mikä on lähellä Färjsund’ia.
Tiellä sinne tapasivat ahvenalaiset Neijdhardtin adjutantin luutnantti
Schröder’in, joka kovuudestaan, jolla hän pakotti talonpoikia
täyttämään Nejdhardt’in ennen mainittua luonnotonta käskyä, oli tehnyt
itsensä erittäin vihatuksi. Huolettomana ratsasti Schröder eteenpäin,
mutta huomattuaan vangitut venäläiset, talonpoikien keskellä, kannusti
hän hevosensa pakoon. Samassa kuului laukaus ja luoti lävisti
Schröderin hatun riipaisten hänen päästänsä aivojen kohdalta. Tajutona
putosi hän hevosensa seljästä ja pistettiin toisten vankien joukkoon.
Samalla kun Malmberg, tuli myös äsken mainittu hääjoukkokin vangittujen
vihollisten kanssa Godbyhyn.

       *       *       *       *       *

Jo alkoi päivä koittaa toukokuun 7 p:nä. Luonto heräsi yön syleilystä
linnut virittivät aamusäveleitään puiden latvoissa. Mutta ei
näkynyt maanmies nythankkivan rauhallisiin töihin. Ei kuulut kuten
tavallisesti, iloisia lauluja mailta eikä vesiltä — taisteluintoisen
kansan ääniä vain.

Färjsund’in syvään veteen, tuossa kun se jyrkkien kallioitten kupehessa
tyynenä vielä uinahteli, rupesi aurinko sirottelemaan kultiaan, kun
kookas, roteva mies ratsun seljässä 20 miehen seuraamana ratsastaa
ylöspäin mäenrinnettä Finströmin puolella. Se on Gummerus, joka
suomatta itselleen lepoa rientää Jomalan pitäjän taistelutantereelle.
Arén’in jätti hän Färjsundia vartioimaan.

Tarkastellessa Ahvenanmaan saaristoinaan kansaa, huomaa sen olevan,
vaikka onkin ylt’yleensä ruotsalainen eri pitäjissä erilaisen. Esim.
Kumlingen talonpoika on kookas ja laihanlainen, jota vastoin Kökarin
luotolainen on lyhyt ja kokoonpuristunut varreltaan, Kumpikaan heistä
ei ole taas mannerahvenalaisen kaltainen. Kielikin eroittaa heidät
suuresti toisistaan, Mutta mantereellakin huomataan nä’össä niinkuin
luonteessakin eroavaisuutta kansalle. Jomalan pitäjäläiset eroavat
toisista mannermaalaisista rotevan kasvunsa, levottoman luonteensa ja
rohkeutensa puolesta. Missä ikinä he sotavuonna 1808 näyttäytyivät,
siellä vapisivat maan vihatut säätyläiset, joiden luultiin pitävän yhtä
vihollisten kanssa.

Ei missään pitäjässä leimahtanut sodan liekki uhkeampana kuin
Jomalassa. Koko seurakunta oli kuin tulta syöksevä vuori. Viholliset,
jotka olivat sijoitetut ylt’ympäri pitäjän, joutuivat pian tuon rohkean
ja pelottoman kansan edessä allekynteen. Erittäin ansaitsee kaksi
kansan miestä jälkimaailman muiston. Ne olivat Jansson Överbysta ja
Erik Henriksson Jomalan kylästä. Missä miehuutta kysyttiin ja vaara oli
suurin, siellä nähtiin hekin etumaisina rientävän taistelun vimmaan,
Vielä tänäänkin mainitsee Jomalan mies ylpeydellä heidän nimiänsä.

Eipä siis ihmettä, että kun sanoma saapui Jomalaan yritettävästä
ylläköstä venäläisiä vastaan, kansanomainen kiihko tulistui
täydelliseksi raivoksi.

Niinpä Öfvernäsin kylässä vangittiin 20 venäläistä lyhyen taistelun
perästä. Samoin tapahtui Hambruddon yksinäisessä kylässä, jossa
toistakymmentä vihollista majaili. Mutta Godtbyn kylässä oli sattumalta
kaksi kasakkaa, joista toinen, oikea jättiläinen, vasta kovan taistelun
perästä voitettiin. Jomalan kirkon juurella riehui niinikään ankara
kahakka, kun Gummerus joukkoineen saapui avuksi. Yksi upseeri ja 13
venäläistä jääkäriä otettiin siinä vangiksi.

Mutta vaikka voitto oli jokapaikassa ahvenalaisten, niin ei ollut se
kuitenkaan vielä täydellinen niinkauvan kuin ylipäällikkö Nejdhardt oli
kateissa. Kaikin paikoin etsittiin häntä. Luulossa hänen piileksivät
Jomalan pappilassakin, riensivät pitäjäläiset häntä sieltä etsimään.

Iloista ei suinkaan ollut silloiselle kirkkoherralle Hambraeus’elle,
nähdä raivostuneitten seurakuntalaistensa ryntäävän, lauvantai aamuna,
toukokuun 7:nä p:nä, pappilaan. Puettuna yö nuttuun ja patalakkiin
astui tuo 60 vuotinen vanhus hillittömän joukon eteen, vakuutellen
Nejdhardtin ei olevan pappilassa.

Mutta Jomalalaiset eivät ottaneet sitä uskoaksensa, vaan etsivät
pakenijaa kaikkialta pappilan huoneista. Vihdoin nähtyään hakemisensa
turhaksi, läksivät he matkoihinsa, jättäen Hammarlannin miesten
vartioimaan pappilaa. Silloinpa vasta tulikin kirkkoherran olo
tukalaksi, sillä nuo vieraan pitäjän miehet käyttäytyivät kerrassaan
sopimattomasti. He tunkeutuivat kellariin, joivat, metelöivät
ja saartivat pappilan kokonaan kuten vihollisen linnan ainakin.
Kirkkoherra oli kun vanki omassa talossaan. Tämä kohtalo vaikutti sen,
että hän jälemmin siirtyi Jomalasta Ruotsiin.

Nejdhardt oli jo aikoja ennen pappilan hevoisilla, päässyt pakenemaan.
Mutta kuitenkin oli hänen, välttääkseen kansan huomiota, jättäminen
pian hevoset erään kylän lähelle sekä harhaileminen kahden kasakan
seurassa Grelsbyn latokartanon ja Finströmin pappilan välillä. Gummerus
määräsi kruununvouti Taxellin nimismiesten avulla tarkasti häntä
etsimään. Epätoivon ja nälän rasittamana esiintyi hän sittemmin kohta
vapaaehtoisesti Finströmin pappilassa, missä hän antautui.

Arén ja Malmberg veivät hänen muutamaa päivää myöhemmin Ruotsiin.

Nejdhardt kuvaillaan sotilaaksi kiireestä kantapäähän asti, kookkaaksi
ruhtinasmoisella, esiintymisellä, miellyttävillä kasvoilla sekä
ylpeäksi ja pontevaksi luonteeltaan.

       *       *       *       *       *

Ei ollut vuorokausi kulunut kun vihollinen oli kukistettu länteisellä
elikkä isommalla osalla Ahvenaa. Mutta vielä oli vihollisia itäisellä
puoliskolla ja saarilla. Niitä kukistamaan oli nyt rientäminen.

Että ahvenalaisilla tässä omituisessa kansan sodassa oli niin
arvaamaton menestys riippui erittäinkin päälliköitten viisaista, hyvin
tehdyistä suunnitelmista ja siitä nopeudesta, millä nuo suunnitelmat
pantiin täytäntöön.

Gummerus ja Arén yhtyivät taas Godbyssä lähteäkseen vihollisia
ahdistamaan itäpuolelta Ahvenaa.

Lauvantaina, toukokuun 7 p:nä, astuivat nuo uljaat miehet hevostensa
selkään ja, johtaen joukkojaan, suunnittivat he nyt kulkuaan
Bomarsund’iin. Tällä matkalla liittyi heihin Saltvikin ja Sundin
pitäjistä lisäväkeä. Mutta saapuneina Bomarsund’iin ei ollut venäläisiä
enään sielläkään. Vasta Töftössä, Vårdön puolella, huomattiin
vihollisen eräällä niityllä ponnistelevan voimiaan saadakseen muutama
alus vesille. Lukuisa oli vihollisjoukko ja hyvin varustettu.
Sitävastoin oli ahvenalaisilla enimmäkseen vain noita hätäkeihäitä
(teroitettuja seipäitä), joita tosin vihollinen luuli varsinaisiksi
sotaaseiksi, vaan joista ei ollut apua täydellisillä sota-aseilla
varustettua vihollista vastaan. Kummako sitten, että hetkellinen pelko
valtasi talonpoikien mielet!

Mutta muutama sana päälliköiltä Korkeamman voimasta ja velvollisuudesta
täyttämään mitä niin kunniallisesti oli aljettu, palautti talonpoikain
itseluottamuksen. Nyt valmistauttiin hyökkäykseen, 3 miestä
kussakin rivissä, Arén ja Gummerus ratsastaen kummallakin puolella.
Juoksujalassa, hurraata huutaen, rynnättiin vihollista vastaan.
Hämmästyneet venäläiset luulivat näkevänsä varsinaista ruotsalaista
sotaväkeä, eivätkä ehtineet ampua tuskin laukausta, kuin jo venäläiset
upseerit komensivat miehiään antautumaan sekä lähestyivät hattu
kädessä, ahvenalaisia suostuttaaksensa heitä. Silmänräypäykseasä
riisuivat talonpojat nyt sotamiehiltä aseet ja venäläiset, luvultaan
130 miestä ja 6 kasakkaa, olivat nyt vankina. Arén ja Gummerus
pitivät nyt tarkkaa huolta ett’ei vangitulta pahoin kohdeltaisi. Ja
ansaitsevatkin ahvenalaiset kiitokset vankeinsa hyvästä kohtelusta.
Nämäkin venäläiset vietiin entisten lisäksi Godbyhyn.

       *       *       *       *       *

Mainittu on jo, että säätyläiset ja virkamiehet eivät ottaneet osaa
tähän kansan sotaan, vaan vieläpä kieltelivätkin kansaa. Tämän
vuoksi kääntyi kansan viha heitäkin vastaan. Heitä vangittiin, missä
vaan heitä tavattiin ja olivatpa he joskus hengen vaarassakin. Niin
vangittiin tuo jo ennen mainittu epäilyksen alainen kruununvouti
Taxell. Niinikään vangittiin henkikirjuri Vallin, tirehtööri Lignell,
kirkkoherran apulainen Andströmer, maanmittari Dahlén poikineen sekä
maanmittarit Fontell ja Granell. Nämä viimeksimainitut, jotka olivat
tunnetut innokkaiksi Backus’en suosijoiksi, istuivat eräänä päivänä
aivan levollisina eräässä talossa Saltvik’issä valmistetellen karttoja
venäläisille. Arvaamatta ilmestyi 8 Jomalan pitäjän miestä etsimään
heitä. Fontell pyysi silloin vähän "karvaanpuolta" vahvistuakseen,
mutta talonpojat vangitsivat kummankin ja veivät heidät pois
häkkirattaissa. Nimismiehet Bomansson ja Linqvist vangittiin niinikään,
vaikka jälkimmäinen sittemmin päästettiin irti. Että virkamiehet
olisivat olleet salakähmässä vihollisten kanssa ei ole kuitenkaan
todeksi näytetty.

       *       *       *       *       *

Jo nyt voi siis koko manner-Ahvena riemuita vapaudestaan. Mutta kaikki
vaarat eivät vielä siltä olleet hälvenneet; vielä vallitsi eversti
Vritsch päävoiman kanssa Kumlingessä. Ehkäpä olikin Ahvenen tila nyt
vaarallisempi kuin kansansodan alussa. Ainoastaan osa vihollisista
oli vasta kukistettu, suurin joukko oli vielä luodolla, joita
helposti voidaan puolustaa hyökkääjiä vastaan. Sitäpaitsi saattoivat
venäläiset koska hyvään jäiden lähdettyä, vihoissaan ja raivossaan
tulla manner-Ahvenaan ja verisesti kostaa ahvenalaisille. Ettei tämä
kuitenkaan tapahtunut siitä on ahvenalaisten kiittäminen pientä
ruotsalaista laivastoa luutnantti von Kapfelman'in johdolla, joka jo 6
p:nä toukokuuta saapui Kumlingen kohdalle.

Toukokuun 9 p:nä sai Gummerus tiedon laivaton tulosta Kumlingeen ja
luutnantti Kapfelman’ilta pyynnön saapumaan hänen avukseen. Paikalla
lähetti Gummerus sanansaattajille kehoituksen, että miehen kustakin
talosta oli valmistauminen retkelle Kumlingeen.

Kehoitusta noudatettiin mitä suurimmalla alttiudella ja jo saman päivän
ehtoolla läksi Gummerus 300 miehen joukon kanssa aluksilla, meren
ulapan yli, Kumlingeen. Laivaston osasto, jota Gummerus itse johti,
kulki Värdon eteläpuolitse ja viivähti pimeimmän osan yöstä Bergön
saaren kohdalla, jota vastoin toinen osasto purjehti Märsshagan ja
Sottungan välitse.

Juhlallinen oli hetki ennen lähtöä Bergöstä. Nousevan auringon
heitellessä viimeisiä säteitään yli äärettömän meren ulapan, mikä
hiljaa liikkuen, aamutuulen henkäyksessä, tuuditteli ahvenalaisten
aluksia, paljastivat kaikki päänsä ja veisasivat sydämen pohjasta
virren värsyn, joka tuulen siivillä kaikui kauvaksi yli ulapoiden
aukeiden.

Purjeita nostaessa ja lähtöön valmistaessa rientää neitonen
kallionrinnettä alas huutaen eräälle nuorukaiselle, joka rantaa lähellä
olevassa aluksessa korjailee purjetta: "Muista Anders Andersson ett’et
minun tähteni petä isänmaatasi ja kansaasi!"

Noita sanoja kuullessa tärisi monen harmaapartaisen miehen leuka
liikutuksesta ja kyynel herahti nuorukaisen poskelle vastatessaan: "Älä
pelkää Ulriika, enhän silloin voisi nähdä sinun silmiäsi!"

Tämäkin kohtaus näkyi rohkaisevan miesten mieliä ja niin purjehdittiin
nyt päämäärää kohti.

       *       *       *       *       *

Merkillisin päivä Ahvenanmaan historiassa oli nyt koittanut. Päivä
oli tiistai, toukokuun 10:s, vuonna jona leikattiin 1808. Päivemmällä
laski Gummerus kansansoturineen Kumlingeen. Tänne oli jo ennen saapunut
muitakin ahvenalaisia, jotka toista reittiä olivat purjehtineet.
Kaikkiaan oli ahvenalaisten voima 450 miestä.

Kapfelman jakoi miehille kiväärejä ja ampumavaroja sen verran kuin
häneltä riitti sekä kehoitti Gummerusten kanssa kansaa "uskollisesti
täyttämään velvollisuuttaan kuningasta ja isänmaata kohtaan eikä
pelkäämään kuolon uhkaavia vaaroja, vaan rehellisinä kristittyinä ja
kansalaisina rohkeasti kohtaamaan sen kauhuja".

Päivä oli jo puolessa kun Gummerus alkoi asettaa väkensä maihin.
Ensimmäinen mies, joka hyppäsi kokkapuun nokalta maihin oli Anders
Andersson Grunsundasta. Hän haavoitettiin venäläisen tuliluikusta ja
kaatui paikalla. Nähdessään tuon verissään makaavan nuorukaisen, kuolon
kalpeus kasvoillaan, hämmästyivät toiset, mutta päällikön voimallisesta
kehoituksesta rohkaistuna, ryntäsivät he uljaasti vihollista vastaan.

Mutta vieläkin vaati tämä maallenousu yhden uhrin lisäksi. Muudan
soturi Erik Nordström, joka myöskin tahtoi osoittaa urheuttaan, kaatui
vihollisen luodin lävistämänä.

Samalla kun kansan urootkin, asetettiin maihin myös 4 Kapfelmanin
antamaa tykkiä, joita paitsi koko Kumlingen taistelu tuskin olisi
päättynytkään ahvenalaisten voitoksi.

Kun vihdoin tuo kansanjoukko oli astunut maihin, rukoili Gummerus sille
kaikkivaltiaan apua ja siunausta. Täten vuodatettiin uutta rohkeutta ja
voiton toivetta jokaiseen sydämeen.

Taistelu alkoi. Ahvenalaiset astuivat urhoollisesti eteenpäin tykkiensä
suojassa. Vihollinen vetääntyi takaperin vilkkaasti ammuskellen. Mutta
singahtelivatpa luodit talonpoikainkin luikuista murhaavina venäläisten
riviin. Tykkien jymähtelevät laukaukset säestivät kiväärein paukkeita.
Näin eteni taistelu rannasta alkain Kumlingen kylään, mihinkä
venäläiset nyt kätkeysivät, ampuen huoneiden ikkunoista, nurkista ja
raoista. Täältä olisi heitä ollut vaikea karkoittaa ellei tykit olisi
apuna olleet.

       *       *       *       *       *

Ihmeellistä on nähdä millä huolettomuudella venäläiset katselivat
ahvenalaisten hyökkäystä. Että he eivät vastustaneet näiden
maallemenoansa, ei ollut ainoa huolettomuus heidän puoleltaan.
Vieläpä oli heille pahemmaksi turmioksi se, että ylipäällikkö Vuitsch
upseerineen ei edes huolinut lähemmin tarkastaa tilaa, vaan kaikessa
levossa aterioi pappilassa provasti Höckert’in luona. Vaaran käydessä
yhä uhkaavammaksi lausui tosin Vuitsch Höckert'ille tahtovansa käydä
"lähemmin tarkastamassa taistelua", mutta rauhoittui kuin provasti
ovelasti, ehkä totta puhuen, vastasi että »siellä oli vaan talonpoikia
nuijilla ja seipäillä varustettuina.

Edukseen osasivatkin talonpojat käyttää tätä vihollisen huolettomuutta.
Eräältä vuorelta alkoivat he nyt tykeillä ampua pappilaa. Kuulat
tekivät turmiota. Hämmästyneenä nousi Vuitsch ylös ja luulossa, että
vahva ruotsalainen sotajoukko oli kintereillä, otti hän lakanan, sitoi
sen seipääsen, riensi kylään ja komensi väkensä antautumaan.

Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen hämmästyksensä huomatessaan, että
hyökkääjät olivatkin vain sotataitoon tottumattomia talonpoikia. Ensin
luuli hän talonpoikien hakkaavan hänet ja hänen väkensä kuoliaaksi
Ensimmäiselle ateenalaiselle, jonka hän kohtasi antoi hän miekkansa ja
4 hopearuplaa. Talonpojat riisuivat nyt sotamiehiltä aseet. Vangittujen
luku oli yli 400 venäläistä. Sitäpaitsi saatiin varasto leipiä ja
ryyniä.

Miehuullisesti olivat ahvenalaiset täyttäneet velvollisuutensa ja
erittäinkin heidän johtajansa, tuo yhtä valpas kuin väsymätön Gummerus,
jonka takki oli aivan riekaleiksi ammuttu.

Vähäinen oli kuitenkin haavoitettujen ja kuolleitten luku molemmin
puolin. Eversti Vuitsch asetettiin, päästyään vankeudesta Ruotsista,
jonne kaikki venäläiset vietiin, sotaoikeuden alle vastaamaan
huolimattomuudestaan, mutta vapautettiin kuitenkin.

Provasti Höckert, jota ei voitu vähääkään epäillä mistään muusta
yhteydestä vihollisen kanssa, kuin minkä täytymys pakotti, oli
suurimmassa hengenvaarassa talonpoikien voiton jälkeen. Muudan
ahvenalainen tähtäsi jo häntä ampuakseen ja ainoastaan pitäjäläistensä
esirukouksista hän pelastui. Sitä ennen ahvenalaisten astuessa maihin,
oli Vuitsch vaatinut provastilta selvitystä siihen ja kun ei hän
luonnollisista syistä voinut sitä tehdä, uhkasi Vuitsch tappaa hänen,
mutta luopui aiheestaan provastin emännän välityksestä.

Tuskin oli huhu levinnyt Brändön kallioisille saarille Kumlingen
taistelusta, kun sikäläinen kansa tarttui aseisiin karkoittaakseen
sielläkin majailevat venäläiset. Ja vihdoin se onnistuikin heille,
sitten kuin luutnantti Cronstedt Kumlingesta oli sinne saapunut
laivalla, josta hän tykillä ampuen peljästytti venäläisiä, että he
pian antautuivat. Heitä oli 95 miestä. Sitäpaitsi saivat Brändöläiset
venäläisten sotakassan ja paljon ampuma-aseita ja muita varoja.

Vaivoistaan väsyneenä oli tuo urhea Gummerus, kohta Kumlingen taistelun
jälkeen, palannut lepoon ja rauhaan viljelemään hengen miekkaa.

Mutta pian näemme hänen taas liikkeellä.

Nyt on hän saattamassa Kumlingen ja Brändön venäläisiä Ruotsiin.

— Arén oli jo sitä ennen saattanut manner-Ahvenan venäläiset Ruotsiin. —

Venäläisten seurassa saapui Gummerus Frebbenbyn mäelle lähelle
Marsundia.

Hän pysähtyy.

Istuen hevosen seljässä paljastaa hän päänsä ja kiittäen Korkeinta,
joka oli voiton antanut ihmeellisellä tavalla. —

Riemuiten palasivat ahvenalaiset kotiinsa tuoden mukanaan vapauden ja
rauhan.

Kun Keisari Aleksander I:nen sai tiedon Ahvenalaisten urotyöstä, oli
hän jalomielisesti lausunut: "Niin he tekivät niinkuin miesten tuleekin
tehdä!"

Ettei nuo sanat olleet tyhjää korupuhetta vain, osoitti hän myöhemmin,
kuin hän, venäläisen armeijan, seuraamana vuonna 1809, valloittaessa
Ahvenanmaan, käski kenraalinsa säästämään tätä maata.

       *       *       *       *       *

Kuvauksemme tästä merkillisestä kansansodasta Ahvenanmaan
vapauttamiseksi ei olisi täydellinen, ellemme myöskin antaisi muutamia
elämäkerrallisia tietoja uroistamme.

_Henrik Juhana Gummerus_ syntyi, vuonna 1774, Turun lääniä. Hänen
isänsä oli Henrik Gummerus, joka oli kappalaisena Koskella vuodesta
1767 kuolemaansa saakka 1780: äidin nimi oli Johanna Bäcksten.
Ylioppilaaksi tuli urhomme v, 1795 ja vihittiin papiksi v. 1799,
jolloin hän määrättiin papin toimiin Ahvenanmaalle. Vuodesta
1806 oli hän pastorinapulaisena Finströmissä. Uljuuttaan Kansan
sodassa kuvailimme äsken. Mutta monet olivat myöskin ne suosion ja
arvonosoitukset, joita hän sai nauttia Ruotsin kuninkaalta. Vuonna 1806
nimitettiin hän kuninkaalliseksi hovisaarnaajaksi ja sai urhollisuuden
merkin kullassa kannettavaksi Miekkatähdistön nauhassa. Sotarovastiksi
nimitettiin hän samana vuonna. Vuonna 1810 alkoi hän hovisaarnaajan
tointaan kuninkaallisessa hovissa. Vuonna 1812 sai hän kuninkaallisen
valtakirjan Höybyn seurakuntaan Olannissa, jossa hän kuoli 13 p.
heinäk. 1836, 62 vuoden ijässä. Nainut oli hän sitten vuoden 1805 Maria
Helena Hultin, joka oli erään sukelluslaitokseen kuuluvan komissarion
tytär, Lapsia oli hänellä 2 poikaa, jotka kuolivat nuorina ja 6 tytärtä.

Gummerus säilytti vielä vanhuutensa päiviin saakka sotaisen luonteensa
ja jättiläisvoimansa sekä puhui usein ja mielellään urostöistään.
Tultuaan kertomuksessaan oikein intoihinsa, komenteli hän tuolia ja
pöytiä, antaakseen siten selvän kuvan omasta ja vihollistensa asemasta,
eikä hän silloin nähnyt muuta kuin itsensä ja venäläisensä.

_Erik Arén_, Gummeruksen sotatoveri, syntyi talonpoikaisista
vanhemmista Finströmin pitäjässä v. 1772 Nuorena pääsi hän
kirjanpitäjäksi asessori Ahlmanin luo Hatanpäässä, jonka kuoltua hän
tuli samanlaiseen toimeen Laukon herran Kurk’in luona Vesilahdella.
Päästyään sittemmin Turun maaherranviraston kansliaan, nimitettiin
hän v. 1802 kruununnimismieheksi Finströmin pitäjässä. Monta
suosionosoitusta sai hänkin uljuudestaan. Kun hän oli saapunut
Tukholmaan, johtaen venäläisiä vankia, ripusti Kuningas Kustaa Aatolfi
itse juhlallisesti, linnan pihassa hänen rinnalleen "urhoollisuusmerkin
sodassa" miekkatähdistön nauhoissa ja lausui: "Minä toivoisin,
että kaikki alamaiset olisivat samaa mieltä kuin tämä mies, niin
olisipa kuormani melkoisesti keveämpi"... Muutama päivä sen jälkeen
oikeutettiin Arén hatussaan kantamaan keltaista ruusua, minkä kuningas
omakätisesti antoi hänelle. Kun kuningas suvella 1808 oleskeli
Ahvenanmaalla, toimitti Arén muutaman ajan kruununvoudin virkaa ja
sai "toimitus-kruunun nimismiehen" arvonimen sekä suotiin hänelle
samalla kertaa 200 riikintaalerin ansiopensiooni vuosittain. Vuonna
1809 pakeni hän, venäläisten tullessa Ahvenanmaalle, Ruotsiin, ja
tällä-matkalla oli hän pakoitettu perheineen viettämään yön aavan meren
päällä! Kuitenkin palasi hän pian takaisin Ahvenanmaalle, varustettuna
Kaarle XIII:nen antamalla latinankielisellä suojeluskirjalla. Mutta
täällä ollessaan kuljettivat venäläiset häntä vartioittuna paikasta
toiseen, kunnes hänen sallittiin 1810 palata Ruotsiin, missä hän oli
virkaatekevänä nimismiehenä Tukholman läänissä. Koko tällä ajalla oli
hänellä lupa käydä vapaasti hovissa. Mutta vakuutuskirjan nojassa
sai hän myöhemmin muuttaa takaisin syntymä seutuunsa, rakkaasen
Ahvenanmaahan, missä hän sittemmin eli onnellisena kuoleman päiviinsä
saakka. Jos Gummerus oli ko’okas, niin oli sitävastoin Arén lyhyt
varreltaan, mutta erittäin vilkas ja tulinen luonnostaan. Innolla
kertoi hänkin usein vanhuutensa päivinä urotöistään.

Näiden molempain miesten, Gummeruksen ja Arén’in nimet, ovat yhä vielä
kiitollisessa ja kunnioitetussa muistossa Ahvenanmaan vapauttaan
rakastavan kansan seassa.

Lukijani, jos joskus satut matkoillasi Ahvenanmaan saaristoon, niin
tiedustele noista urhoista ja sinä saat nähdä kuinka takkavalkean
ääressä istuvan vanhuksen silmät loistavat, hänen kertoessaan isänsä
kuulemia ja näkemiä Gummeruksen ja Arén'in urostöistä. Sydämensä
sykähtelee ja sinä ajattelet, tuossa istuessasi ja kunnioituksella
kuunnellessasi vanhuksen tarinaa ei häviä se kansa, joka tietää
kiitollisessa muistossaan säilyttää jaloja miehiään!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kansankapina Ahvenanmaalla v. 1808" ***