Title: Sininen päiväkirja
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sininen päiväkirja" ***

language: Finnish



SININEN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Leo Tolstoi (Nuorempi) [Lev Lvovitš Tolstoy]


Suomentanut "Tampereen Sanomille"

A. L.



Tampereella,
Majlund & Lyytisen kirjapainossa,
1898.



Wasilij Nikolajevitsh oli jo kaksi vuotta sitten käynyt läpi
filosoofisen tiedekunnan luonnontieteellisen osaston. Hän jäi
kuitenkin yliopistoon ja näytti antautuneen tieteelle kokonaan.
Minun mielestäni ja siitä päättäen, mitä minä häntä tunsin, ei hänen
kuitenkaan olisi pitänyt tehdä niin, sillä hän oli luonteeltaan liian
vilkas, ja olisi voinut innostua mihin tekoon hyvänsä. Voidakseen
menestyksellä harjoittaa tieteellisiä tutkimuksia, täytyy sen, jolla on
vaan tavalliset, keskinkertaiset lahjat, antautua niille sokeasti ja
unhoittaa kaikki muut puuhat. Mutta siihen Vasilij Nikolajevitsh'illa
ei ollut voimia. Hän rakasti elämää ja taidetta, ja näitten hän
helposti antoi hurmata itsensä. Hän soitti selloa, ja tämä lempityö
saattoi hänet usein pitemmäksi aikaa unhoittamaan madot ja merieläimet,
niin ettei hän niinkään pian palannut näihin takaisin. Siihen aikaan
hän asui palvelijansa Aljoshkan kanssa nuorenmiehen-asunnossaan
Moskovassa.

Me kokoonnuimme hyvin usein hänen luoksensa, mikä viimein aiheutti
hänet määräämään meitä varten lauvantain saadakseen käyttää viikon muut
päivät itse mielensä mukaan.

Varsinkin ylioppilaita, joita hän tunsi jokseenkin monta, kävi hänen
luonansa.

Heidän joukossaan minäkin olin. Muutoin olin jo ennen muinoin usein
tavannut Vasilij Nikolajevitshin erään tilanomistajan, meidän yhteisen
naapurimme luona, ja olinhan sentähden ystävällisemmällä kannalla hänen
kanssaan, kuin muut.

Eniten pidimme hänen totisesta ja totuudenmukaisesta katsantokannastaan
kaikissa elämän ja omantunnon tärkeimissä kysymyksissä; me luotimme
häneen ja seurasimme häntä. Varsinkin tämä hänen luonteensa ominaisuus,
jota aniharvoin meissä tavataan, saattoi minut ihailemaan häntä.
Hän ei pelännyt kosketella kysymyksiä, joita muutoin vaieten on
tapa seurata, hän ajatteli paljon, ja seurasi tarkkuudella meidän
yhteiskunnallisia tapahtumia, sekä muodosti itselleen oman jyrkän ja
aina selvän mielipiteen asioista. Jotkut henkilöt pilkalla nimittivät
häntä filosoofiksi ja saarnaajaksi, mutta nämät nimitykset eivät
saaneet kannatusta eikä niitä käytetty meidän kesken; jos niitä taas
käytettiin, kuului niissä enemän kunnioitusta ja myötätuntoisuutta kuin
pilkkaa ja purevaa ivaa häntä kohtaan.

Vasilij puuttui usein lausuntoihin joita ei olisi sallittu toisen
langettaa, mutta hän ei ollut ylipään toisten kaltainen, ja sehän
seikka oli ehkä syynä, minkätähden hän sai puhua toisin kuin muut.

Eräänä lauantaina oli meitä kokoontunut hänen luokseen lähes
kaksikymmentä henkeä; seuraan kuului ylioppilaita ja sellaisia, jotka
jo olivat päättäneet opintonsa. Näitä viimemainittuja oli muutamia
nuoria lääkärejä ja muuan nuori kirjallisuuden professori.

Me joimme teetä sitroonan ja korppujen kanssa, juttelimme ja
poltimme sekä pohdimme tietysti monta eri asiaa. Tuntui kuumalta ja
tukehduttavalta tupakansavussa hänen suuressa huoneessaan. Aljoshka,
punainen paita yllä ja esiliina edessä, hiki pyöreillä kasvoillaan,
tarjosi ahkerasti ja väsymättä teetä suurella tarjottimellansa.

Kaikki tunsivat täällä olevansa hyvällä mielellä ja vapaina, hilpeä
mieliala antoi myös täällä kertaa seuralle erityisen lämpönsä ja
kummallisen viehätyksensä.

Minä istuin nurkassa sohvalla, aukasin ylioppilastakkini napit
ja kuuntelin keskustelua, siihen sekaantumatta; väittely näkyi
vilkastumistaan vilkastuvan. Professorin ja toveriensa, lääkärien,
kiihoittamana, joitten kanssa Vasilij Nikolajevitsh oli käynyt
kymnaasiota, innostui hän, ja niin muodoin tuli keskustelun aineeksi
kysymys, jota kaikki harrastivat.

— "Kuinka, eikö ole totta?" huudahti Vasilij Nikolajevitsh korottaen
ääntänsä, nousten tuoliltaan ja kääntyen ystäväänsä, nuorta lääkäriä
Forbunoffia kohden. "Eikö ole totta? Mikä tauti on nyt meidän
yhteiskunnassamme yleisimpänä ja vaarallisimpana, ell'ei juuri
aistillisuus?"

Sitten hän hillitsi ääntänsä ja jatkoi, samalla lämmöllä lausuen joka
sanansa. Minä tiesin, että hän nyt ei taukoaisi puhumasta, ennenkuin
hän tässä esitetyistä kysymyksistä olisi sanonut kaikki, mitä hän
niistä ajatteli.

— "Aistillisuus", jatkoi hän, "on kauhea pahe meidän sukupolvessamme,
mutta tämä seikka ei ole meille vielä tullut tarpeen selväksi. Minä
käsitän tätä sanaa sen laveimmassa merkityksessä. Kaikkia meitä, ilman
poikkeuksetta vaivaa tämä tauti, niin naimattomia kuin naineita,
nuoria ja vanhoja. Emmekö me alinomaa kärsi siitä ja vieläpä kiusaamme
itseämme sillä? Minä, te, jokainen meistä? Emmekö me kaikki tiedä,
mitä hirveän kauheita hetkiä meidän täytyy kokea tämän sisällisen,
usein voittamattonaan taistelun takia ja tämän meitä vallitsevan
herruuden tähden. Vaan toiset eivät huomaa näitä synkkiä puolia, jotka
aina pysyvät piilossa, mutta jos ne tulisivat valoon ja ihmisten
silmät vihdoinkin avautuisivat näkemään tuota likaa omissa ja toisten
sydämissä, niin he kauhistuisivat. Minä luulen, että he eivät tuntisi
itseänsä eikä toisia. Mutta me kätkemme huolellisesti itseltämme ja
kanssaihmisiltämme tautimme, paheemme ja himomme niinkuin pelkäisimme
kajota niihin, kahlata tuossa loassa, ett'emme vaan siihen hukkuisi
ja tukehtuisi siinä. Ja aistillisuus on meidän kaikesta kauhein
tautimme, ei ainoastaan siitä syystä, että se vetää mukanaan toisia
hirveitä tautia ja kuolettaa ruumiin, vaan myöskin sentähden, että se
vaikuttaa meidän sieluumme. Se tahrii meidän huomaamattamme, sielumme
ja tekee tehtävänsä varmasti ja hirmuisesti. Me olemme niin pilatut
ja aina lapsuudestamme saakka niin turmeltuneet, että me heikkoutemme
tähden emme tahdo ottaa niitä huomioon, me annamme vallan taudillemme
ja olemme siihen niin tottuneet, että muutamissa tapauksissa emme
voi ajatella voivamme olla rauhallisina; selvinä ja ilman tuota
aistillisuutta, niinkuin juomari ei voi ajatella voivansa olla ilman
viinaa. Ei kauan sitten, tunnusti eräs toverini minulle, ett'ei hän
voinut katsella naista, tuntematta halua häneen. Kadulla hän ei anna
yhdenkään naisen mennä ohitse tarkkaan katsomatta häneen. Mitä te
sanotte siitä, hyvät herrat, eikö se ole kauheata?"

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Hän häpesi usein, ja monesti tuntui
siltä kuin hänestä se, mitä oli puhunut, olisi ollut liian pitkää;
myöskin nyt huomasin hänen katseissaan samallaisen kainouden.

— "Minä luulen todellakin niin", lisäsi hän kainona, "mutta minä vähän
kiivastuin, ja se ei käy päinsä. Suokaa anteeksi!"

Hän siveli valkoisella, hiukan talleroisella kädellään korkeata,
hiestynyttä otsaansa ja antoi sitten sormensa solua tiheään, valkoiseen
tukkaansa! Sitten hän hymyili meille rakastettuun tapaansa.

— "Kaikki tämä on selvää totuutta", huudahti vakaumuksella muudan nuori
ylioppilas, joka istui minun vieressäni.

— "Mikä niin?" kysyi Vasilij Nikolajevitsh'

— "Kaikki, mitä te olette sanonut".

— "Niin juuri", vakuutti toinen.

— "Minä myönnän, että niin on", selitti nuori professori, joka
vasta hiljan oli alkanut käydä seurassamme ja joka oli hyvin
kuiva, ahdasmielinen henkilö. "Kuitenkaan ei siihen määrään, kuin
Vasilij Nikolajevitsh sanoo, totta kyllä, että suhteettomasti
kehittyvä aistillisuus vaikuttaa tosiaankin monessa tapauksessa...
turmiollisesti, mutta minun mielestäni ei se ole pidettävä meidän
kaikkien onnettomuuksiemme syynä; vaan syntyvät nämä päinvastoin meidän
kasvatuksestamme, yhteiskunnan..."

"Oh niin". keskeytti Vasilij Nikolajevitsh rauhallisena, "sitä ei saa
jättää huomioon ottamatta, tämä aistillisuus syntyy todellakin osaksi
meidän kasvatuksestamme ja meidän olosuhteistamme, mutta jos kerran
tämä pahe saa jalansijaa esimerkiksi minussa tahi teissä, niin meidän
täytyy taistella sitä vastaan, eikä heikkoudessa alistua sen alle, ei
tunnustaa sen valtaa ylitsemme, niinkuin minun toverini tekee, joka ei
sano voivansa katsoa naiseen tuntematta samalla likaisia ajatuksia.
Siinäpä juuri tuo kuilu, lika, hengellinen kuolema, että itsessämme
tunnustamme paheen oikeudellisuuden. Jumalani, kuinka selvästi näen
mielessäni erään onnettoman toverini; minä tunsin hänet ainoastaan
kaksi kuukautta; hän kuoli minun silmäin! edessä. Hänen elämäkertansa
on paras kuvaus sanoilleni. Hänen elämänsä on opettavainen ja samalla
liikuttava esimerkki ".

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Surumielisyyden
ilme kuvastui hänen ruskeissa silmissään, hänen ajatuksensa näkyi
liitelevän surullisessa menneisyydessä.

"Mikä tapaus tuo on?" kysyi eräs ylioppilaista. "Ettekö tahtoisi kertoa
sitä meille?"

"Minä ajattelin ylioppilasta", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, "joka
kuoli keuhkotautiin. Ei, hän ei kuollut oikeastaan keuhkotautiin, vaan
luullakseni juuri tuohon aistillisuuteen, josta minä äsken puhuin.
Sellaista tautia, terapiian oppikirjan mukaan, ei löydy monien muiden
tautien rinnalla, semmoista kuin keuhkotauti, hökä, diabetes ja
hermotaudit, ja kuitenkin moni näistä saavat alkunsa aistillisuudesta.
Anna anteeksi, Gorbunoff", sanoi hän kääntyen ystävänsä,
mustankiharaisen lääkärin puoleen, joka istui hänen vieressään, nojaten
käteensä kaunista päätänsä, "minä saarnaan tässä niin itsetietoisena
teille kaikille, sinulle ja Vasiljeff'ille ja Behmille, mutta minä
toivon kuitenkin, että te suotte minulle anteeksi."

"Niin, niin, kyllä me suomme", huudahti hymyillen Vasiljeff, joka istui
pöydän toisessa päässä.

Lääkäri ei sanonut mitään, veti taskustaan esiin kotelon ja otti siitä
pienen sikaarin.

"No, kerrohan sitten meille tuon ylioppilaan elämäkerta", sanoi hän
heti senjälkeen ja astui vitkalleen lähelle lamppua sytyttääksensä
sikaarinsa. "Sinä olet jo kerran tätä ennen puhunut minun kanssani
hänestä — se on hauska kertomus."

"Minä tapasin hänet toverini luona, jonka kanssa he olivat
asuintoverit", alkoi Vasilij Nikolajevitsh. "Hän seisoi jo
silloin toinen jalka haudassa. Hän oli laiha, kalpea, hänellä oli
keuhkotautisen sisäänpainunut rinta ja suuret siniset silmät, ja
hän teki heti tuttavuutemme ensi päivinä minuun hyvin voimallisen,
jos kohta sekavan vaikutuksen, — minä tunsin vastustamatonta
myötätuntoisuutta häneen ja samalla minun tuli häntä kovin sääli — ja
tätä vaikutusta minä en unhoita koskaan".

"Nopeasti riutui hän jo silloin. Ei ollut enään toivoa pelastaa häntä.
Synkkänä hän kulki mietteissään, äänetönnä edes ja takaisin huoneessa
ja odotteli rauhallisena kuolemaa. Mutta minä muistan vieläkin, kuinka
hän viime päivät, ennen kuolemaansa, iltapuhteessa aina ollen erittäin
hermostunut, puhui lakkaamatta. Hän oli kiihkoinen ja lämmin ja minä
vaan surkuttelin häntä... niin, sen minä teen vieläkin."

"Minä rakastin häntä kuin omaa veljeäni, me juttelimme usein monta
tuntia ja olimme useimmiten samaa mieltä kaikista kysymyksistä. Hän
kertoi minulle koko elämäkertansa; hän kuvasi tarkoin minulle ne
kärsimykset, joita hän oli kärsinyt, elämänsuhteensa ja omantuntonsa
taistelussa; myöskin minä uskoin hänelle rehellisesti salaisimmat
ajatukseni. Hän jätti jälkeensä minulle päiväkirjan; jonka hän ensin
luki minulle julki. Siinä oli lyhyt, hänen oma kirjoittamansa kertomus,
ja tämä kuvaa paraiten hänen luonnettansa".

"Luenko teille tuon kertomuksen? Mahtaako teidän tulla ikävä?" kysyi
Vasilij Nikolajevitsh, kääntyen meidän puoleemme.

"Ei, ei," vastasimme me yhteen ääneen. "Lukekaa se meille, me pyydämme
teitä".

Vasilij Nikolajevitsh meni kirjoituspöytänsä luo ja veti laatikosta
vanhan kuluneen, sinisen kirjoitusvihon; istui pöytänsä ääreen ja
valmistautui lukemaan.

"Näettekö?" alkoi hän jälleen, avaten kirjasen ja vetäen sen lähemmäksi
likinäköisiä silmiään, "tämän on huonosti kirjoittanut henkilö, jolla
ei ollut mitään harjoitusta, mutta se on kuitenkin vilpitön, ja
sentähden minä annan 'siniselle päiväkirjalle' arvonsa. Vilpittömyys
kiihoittaa miettimään, tulkoon se sitten mistä hyvänsä, ja herättää
sielun voimat. Minä toivon, ettei se ikävystytä teitä", lisäsi Vasilij
Nikolajevitsh ja rupesi lukemaan.



I


Asuin siihen aikaan, niinkuin monet muut ylioppilaat, yksin Moskovassa,
kalustetussa huoneessa, kävin yliopistossa, kuuntelin luentoja,
kohtasin tovereitani, kävin myöskin usein teaatterissa... sanalla
sanoen, elin kuin ylioppilas, Mutta kuitenkin minä tunsin olevani
hehkuva ja surunvoittoinen mieleltäni. Ei mikään minua huvittanut enkä
minä välittänyt mistään, minä vietin päiväni, niinkuin toisetkin...
yksitoikkoisesti ja välinpitämättömästi.

Minä en käsittänyt, mikä minulle silloin tapahtui. Vaikuttiko
minuun alinomainen työskenteleminen istuessa tai oliko siihen
syynä kaupunginelämä maalla-olon jälkeen, jossa oli vapaampaa ja
enemmän liikettä, tai yksinäisyyskö, mikä lienee ollutkaan, en voi
sitä selittää, mutta minä tunsin, että olin niin heikontunut sekä
ruumiillisesti että siveellisesti ja henkisesti, että minusta usein
oli kuin minä olisin voinut tehdä minkä rikoksen hyvänsä. Minä muistan
vielä hyvin, kuinka minä tultuani kotia yliopistosta, otin kirjan
käteeni ja luin sitä ymmärtämättäni siitä sanaakaan; kaikki pyöri
silmäini edessä, kirjaimet juoksivat yhteen muodostaen keltaisia
pilkkuja, minä rupesin haukottelemaan ja minun tuli uni. Silloin
heittäydyin vuoteelleni, mutta uni poistui, minun pääni oli raskas,
minä olin voimaton raukea; kun päivällinen asetettiin eteeni, puuttui
minulta ruokahalu kokonaan, enkä minä syönyt mitään. Minä lähdin ulos
kadulle poistaakseni tuon mielialani ja saadakseni vereni kulkemaan
säännöllisemmin ruumiissani. Mutta ei täälläkään parantunut. Minä
kävelin pitkin katuja, joilla liike oli vilkkain, katselin kauniita
naisia, minun mielikuvitukseni kiihtyi, ja kaikenlaiset himoiset
ajatukset valloittivat minut. Minulla ei ollut voimia vapautua noista
likaisista ajatuksista, jotka siihen aikaan varsin usein tulivat
mieleeni. Enkä näissä missään löytänyt itseltäni turvapaikkaa.

Minä olin sairas ruumiin ja sielun puolesta. Minä käsitin, että elämä
kaupungissa viime vuosina, ensin kymnaasissa ja sitten yliopistossa,
tarpeellisen ilman ja liikkeen puutteessa, jolloin sielu teki
hyödytöntä työtä, ja jolloin tupakoittiin, käytiin teaatterissa,
juotiin viiniä tahi viinaa, alinomaa kaikellaisten naisten
kiihoittamana, naisten, joita minä jo silloin tunsin, mutta aina
pelkäsin kuin tulta ja väistyin niin paljon kuin mahdollista... että
tämä elämä turmelisi kokonaan minun mielialani.

Useimmat meistä — sekä ne, jotka jo ovat päättäneet opintonsa, että
ne, jotka vielä lukevat — saavat kokea samallaisia kiusauksia ja
tunnelmia, jotka rajoittuvat tylsämielisyyteen, vieläpä hulluuteenkin,
niin että niinä moniaina hetkinä kyllästyneenä elämään tahtoisin ampua
itseni, koko maailma kun näyttää niin ikävältä, vastenmieliseltä,
ja kun ei mihinkään voi ryhtyä, ei edes ajatella mitään.... Minun
silloinen mielialani ei ollut siis, luullakseni, kenellekään outo, vaan
päinvastoin kaikille tuttu.

Kun minä eräänä päivänä väsyneenä, ilman mitään ajatusta,
verkalleen vetelehdin kotia kohti, tapasin minä kadulla Aleksander
Dmitrijevitshin, isäni ja koko perheemme vanhan ystävän.

Minä iloitsin suuresti tavatessani tätä rakasta, vanhaa ystävää, ja
kun hän pyysi minua poikkeamaan hänen luoksensa hotelliin, jossa hän
asui seurasin minä häntä mielelläni. Minä sain kuulla, että Aleksander
Dmitrijevitsh oli tullut Moskovaan ainoastaan joksikuksi päiväksi
ostaakseen ja tehdäkseen joitakuita kauppoja, ja että hän jo seuraavana
päivänä aikoi palata kotia kartanoonsa.

Minä viivyin jokseenkin kauvan hänen luonansa ja puhuin yhdestä ja
toisesta. Mehän emme olleetkaan tavanneet toisiamme pitkään aikaan ja
meillä oli siis paljon juteltavaa. Ensin hän kyseli minulta toimistani
ja aiheistani, kaikista minun omaisistani ja kuinka me jaksamme:
sitten tein minä vuorostani hänelle kysymyksiä, ja hän kertoi minulle
itsestään ja perheestään. Kummastuneena sain minä kuulla muun muassa,
että hänellä jo oli kolme lasta.

Ennenkuin myöhään illalla keventynein sydämmin jätin Aleksander
Dmitrijevitshin, valitin minä taaskin hänelle mielialaani.

"Sinähän voisit parantaa minut", sanoin hänelle puoleksi leikkiä
laskien, "sinä olet itse niin terve ja onnellinen — mitä minun on
tekeminen?"

"Niin, ystäväni, tämä ei käy päinsä", vastasi Aleksander
Dmitrijevitsh osaaottavaisena, "sinun täytyy ylentää itsesi, sinä
antaudut luultavasti liian paljon heikkoutesi valtaan; sitä vastaan
kuitenkaan ei ole mitään keinoa, meidän kasvatuksessamme ja meidän
elämänehdoissamme on — totta kyllä — hyvin paljon pahaa, mutta siltä
ei saa heti ampua itseänsä. Täytyy olla mies, ystäväni! Ikävä, kun
mies antaa virran noin viedä itseänsä. Tiedätkö mitä, seuraa minua
maatilalleni; se ei ole kaukana täältä; ylihuomenna me olemme perillä,
siellä sinä voit virkistyä juosten ulkona metsissä ja kiiveten
vuorilla; se tekee sinulle hyvää, siellä saat myöskin metsästää.
Minulla on hyvä metsästyskoira, vaikka en itse metsästä. Sinä kai olet
metsästäjä?"

Ehdotus miellytti minua, ja minä suostuin. Elää maalla, käydä
metsästämässä ja sillä tavoin koota voimia, sehän oli parasta, mitä
olisin voinut tehdä. Minä olin jo päättänyt lähteä kotia, mutta meidän
maatilamme oli liian kaukana Moskovasta. Tämä oli sitävastoin paljon
mukavampaa.

Minä lupasin tulla Aleksander Dmitrijevitshin kanssa jo seuraavana
päivänä, viikoksi.

"Sepä mainiota", huudahti hän riemastuneena, "sitten tulet tuntemaan
myöskin vaimoni; hänelle ja lapsilleni sinun tulosi tuottaa suurta
iloa. Minulla on tytär... Tanja.... hän on hurmaava... no, näethän sinä
hänet itse".



II.


Minä olen tuntenut Aleksander Dmitrijevitshin yhtä kauvan kuin
itsenikin. Hänen nimensä on yhteydessä monen muiston kanssa
minun lapsuudenajaltani ja herättää mielessäni paljon rakkaita
ja miellyttäviä asioita kaukaisesta menneisyydestä. Aleksander
Dmitrijevitsh oli minun nuorempani siskojeni risti-isä, Aleksander
Dmitrijevitsh kävi yhdessä isäni kanssa metsästämässä ja lähetti meille
jouluksi suuria lahjoja. Kerran hän lahjoitti minun äidilleni suuren
mustan hevosen, jonka toinen silmä oli valkoinen.

Jotakin suloista ja ihanaa on mielestäni hänen nimessään. Hänellä oli
tapana käydä luonamme joka vuosi, lapsia hänellä ei ollut, ja hänen
vaimoansa me emme tunteneet. Vaimo asui jossakin kaukana etelässä, eikä
hän koskaan hänestä meille puhunut. Me tiesimme ainoastaan, että hänen
vaimonsa oli aina sairas.

Kerran Aleksander Dmitrijevitsh tuli luoksemme suruissaan. Me
kummastuimme siitä suuresti. Hänhän oli ennen aina ollut vallan
toisellainen, oli iloinnut ja leikkinyt kanssamme. Hän kertoi
meille, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että hän nyt oli aivan
yksin maailmassa. Vielä nyt minä tarkoin muistan kaiken tämän. Me
itkimme silloin hiljaa lastenkamarissamme hänen tähtensä, sillä me
surkuttelimme häntä.

Senjälkeen Aleksander Dmitrijevitsh alkoi käydä meidän luonamme
yhä harvemmin, mutta sentään me rakastimme häntä, vaikka me olimme
ajan mukana jo kasvaneet suuriksi. Minä muistan, miten käydessäni
kahdeksaatoista rupesin teitittelemään häntä silloin kun hän tuli
luoksemme ja kuinka hän pyysi minua edelleenkin puhuttelemaan häntä
tuolla vanhalla, tuttavallisella "sinä"; ja niin se jäikin siihen
päivään, kuin nyt on.

Aleksander Dmitrijevitsh oli lähes 50 vuotias, kun häneltä kuoli
ensimmäinen vaimonsa. Hän ei ollut siis enään nuori, mutta kuitenkin
oli hän vielä jokseenkin vilkas ja ruumiinsa puolesta vallankin reipas.
Hänellä oli pieni vatsan alku; hänen tukkansa oli harmaa ja auttavan
tiheä, mutta ylipäänsä hän näytti ikäiseksensä olevan nuori ja rivakka.

Jouduttuaan leskimieheksi Aleksander Dmitrijevitsh siirtyi maataloonsa
ja uhrasi koko aikansa maanviljelykseen. Me emme olleet nähneet
häntä pitkään aikaan, kun äkkiä saimme kuulla, että hän oli mennyt
toisiin naimisiin nuoren tytön, Ljudmila Ivanovnan kanssa. Vanha
tilanomistajatar, joka oli Aleksanderin naapuri, oli ottanut luoksensa
Ljudmilan pienenä, niinkuin oman lapsensa; vanhan rouvan kuollessa jäi
Ljudmila yksin maailmaan, ilman isää ja äitiä, joita hän ylipäänsä ei
ollut koskaan tuntenut, ja Aleksander Dmitrijevitsh meni hänen kanssaan
naimisiin, kuten minun äitini ilmoitti, "pelkästä armeliaisuudesta".

Meitä suuresti hämmästytti hänen naimisensa, olimmehan me siitä vähän
vihaisiakin. Me aavistimme, ett'ei hän nyt enään kävisi meidän luonamme.

Heti jo naimisen ensi vuonna lahjoitti vaimo hänelle kaksoiset, ja
Aleksander kirjoitti meille tämän tapauksen johdosta ihastusta uhkuvan
kirjeen, josta selvästi näkyi, kuinka ylenmäärin onnellinen hän oli.

Nyt minä tapasin Aleksander Dmitrijevitshin, sittenkuin me emme olleet
nähneet toisiamme puoleentoista vuoteen. Sitä ennen olin kohdannut
häntä pari kertaa Moskovassa hänen sisarensa talossa, jossa minä
seurustelin ja jonne hän usein tuli käymään tilaltansa. Minusta hän ei
ollut, ei ainoastaan vanhentunut, vaan hän myöskin näytti reippaammalta
ja nuoremmalta kuin ennen. Hän oli ajattanut poskipartansa, ja hänen
hyväntahtoisissa pyöreissä kasvoissaan, joita kaunisti tiheät viikset,
ilmeni rauha ja tyytyväisyys.

Kaksi päivää kohtauksemme jälkeen olimme jo hänen maatilallansa, joka
sijaitsi T:n kuvernementin kaukaisimmassa sopessa.

Minä hurmaannuin heti maan hiljaisuudesta, josta en ollut saanut
nauttia kahteen kuukauteen. Oli loppupuoli lokakuuta. Sää oli tyyni
ja kirkas. Päivän heleä valo kirjasi koko luonnon; viheriät niityt,
kellertävät metsät ja sinertävä taivas... kaikki oli ihanaa.

Kun me ajoimme pihalle ja astuimme yksikerroksiseen harmaaseen taloon,
tuli iloiten meitä vastaan Aleksanderin koko perhe. Ainoastaan jo
tuosta vastaanotosta, lasten riemuhuudoista, jotka kaikki heti häntä
syleilivät ja melusta, minä ymmärsin millainen isä hän oli.

Aleksander Dmitrijevitsh esitti minut vaimollensa. Ljudmila Ivanovna
oli mielestäni hyvin kaunis.

"Tässä on", sanoi hän vaimolleen osoittaen minua, "Semjon Petrovitshin
poika, josta minä usein olen puhunut sinulle. Hän tahtoo koota meillä
voimia, me pidämme hänestä hyvän huolen, lähetämme hänet metsästämään
ja pidämme luonamme niin kauvan kuin suinkin; nuori mies ehkä käy
iloisemmaksi."

"Minua ilahuttaa, minua ilahuttaa, meidän on niin ikävä, täällä
maalla", sanoi Ljudmila Ivanovna, löi kättä ja vähän punastui.

Minä ihmettelin heti hänen puhettansa. Hän käytti samaa puheenpartta
kuin palvelustytöt. Minä tiesin kyllä, että Aleksanderin vaimo ei
kuulunut hienoimpaan seurapiiriin; mutta kuitenkin en olisi luullut,
että hän tervehtisi minua tuohon jokapäiväiseen, liian nöyrään tapaan.

Minä vietiin pieneen, aivan yksinäiseen Aleksander Dmitrijevitshin
työhuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Minusta pidettiin heti huolta
eikä unhoitettu vähäpätöisimpiäkään seikkoja, ja minä tunsin itseni
kohta ensimmäisenä päivänä niin tyytyväiseksi, että minusta jo näytti,
kuin minun epätietoisa synkkämielisyyteni ja luuloteltu sairauteni
olisi täysin kadonnut.



III.


Täällä minä alotin nyt viettää varsin säännöllistä ja terveellistä
elämää.

Kohta aamulla teetä juotuani lähdin pyssy olalla ja koira mukana
ampumaan kyntölintuja, joita sielläpäin oli runsaasti, myöhäisestä
syksystä huolimatta. Kello kolmatta käydessä palasin minä kotia.
Koko iltapäivän vietin Aleksander Dmitrijevitshin ja hänen perheensä
seurassa.

Me kävimme kartanon laveilla mailla, tarkastimme maanviljelystä ja
illoin istuimme kaikin yhdessä ruokahuoneessa. Me puhuimme monista
asioista, luimme ääneen tahi pelasimme shakkia, minä ja Aleksander
Dmitrijevitsh.

Ljudmila Ivanovna istui sillä aikaa pöydän ääressä, usein hän myöskin
soitti piaanoa ja säestäen lauloi puoliääneen romansseja. Silloin
tällöin säestin minäkin hänen lauluansa. Illan tultua menivät lapset,
tavallisesti Dunjashkan kanssa lastenkamariin. Vasta kahdeksan
tienoissa tulivat he ruokasaliin ehtoollista syömään. Vanhimmat —
kaksoiset, tyttö ja poika, jotka olivat laihat ja kalpeat — olivat
äitinsä näköiset ja saamattomia sekä harvapuheiset, jota vastoin
nuorin tytär, kolmivuotias Tanja, oli vallan toista ja sai kaikki
ihmettelemään vilkkauttaan ja hilpeyttään. Aleksander Dmitrijevitsh
rakasti häntä kiihkeästi. Hän otti hänet syliinsä ja leikki ja jutteli
hänen kanssaan, vaikka hän hyvin vähän välitti toisista lapsistaan.
Näytti siltä kuin Tanjakin olisi rakastanut isäänsä enemmän kuin toisia
ja hyväili häntä erityisellä lempeydellä.

"No, Tanja kulta, juokse kilpaa minun kanssani", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh, kehoittaen tytärtänsä leikkimään.

"Kohta, kohta", vastasi Tanja sukkelaan, mutta sensijaan että hän olisi
juossut kilpaa isänsä kanssa, juoksi hän liverrellen pois hänen luotaan.

"Sinähän juokset pois luotani".

"Sinä et saa minua kiinni, sinä et saa", huusi Tanja, juoksi pöydän
taakse, taputti käsiään ja hyppäsi iloisena samalla paikalla.

"Ah, sinä rakas tyttöni", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh lempeästi,
kiiruhti hänen luoksensa, nosti hänet käsivarrelleen ja rupesi
suutelemaan häntä.

"Isä, isä kulta". Lapsi toisti lukemattomia kertoja nämä hyväilynimet,
kääntäen pois päätänsä, "isä kulta, kulta isä!"

Tämä pikku Tanja oli todellakin hurmaava, iloinen ja rakastettava
olento. Hänen sointuva äänensä, hänen aina hymyilevät kasvonsa pienine,
mustine silmineen, hänen kiehkurapäänsä ja tuo pieni vireä ja solakka
vartalonsa viehättivät myöskin minut kokonaan. Ei voinut olla ilolla
katselematta tuota lasta.

Hän tottui pian myöskin minuun, ja minä sain, niinkuin toisetkin,
ottaa häntä syliini ja leikkiä hänen kanssansa. Varsinkin kuuntelin
minä suureksi mielihyväkseni, kuinka hän kutsui isäänsä. Kun isä oli
huoneessa, puhui Tanja ainoastaan hänen kanssansa ja toisti yhtä mittaa
tuota hyväilevää "isä, isä kulta, kulta isä!"

Tuo "isä kulta" kuului erittäin ihanalta ja kujeelliselta. Ellei Tanjan
ääntä kuulunut talossa, voi olla varma, että hän nukkui.

Aleksander Dmitrijevitsh näytti hyvin onnelliselta. Sittenkuin hänen
oli täytynyt elää niin monta vuotta sairaan, lapsettoman vaimonsa
kanssa, oli hän nyt saanut täyden perheen, johon hän oli kiintynyt
sydämensä pohjasta. Hän sai nauttia iloja, joista hän ennen ei ollut
uneksinutkaan.

Hän rakasti hellästi myöskin kaksoisiaan. Teetä juodessa meni hän usein
heidän luoksensa, kumartui heidän yli, syleili heitä molempia samalla
kertaa — he istuivat aina vieritysten — puhui heille helliä sanoja ja
suuteli heitä.

Mutta hän virkkoi tavallisesti: "no, no, älkää olko noin synkän
näköisiä, kyllä kaikki vielä hyvin käy" — ja silloin hänen äänessään
kuului surumielisyyden vivahdus, sillä häntä suretti, etteivät hänen
vanhimmat lapsensa olleet oikein niinkuin toiset lapset.

Silloin kaksoiset hymyilivät arasti ja kävivät iloisemmiksi.

Aleksander Dmitrijevitsh rakasti vaimoansa yli kaiken. Hän jumaloitsi
häntä sokeasti, eikä siinä ollut tarpeeksi, että hän olisi huomannut
vaimonsa virheitä, mutta hän ei uskaltanut ajatellakaan sitä
mahdollisuutta, että niitä olisi voinut olla hänessäkin.

Minä muistan selvästi kuinka se minua ihmetytti.

Minä en olisi koskaan uskonut, että rakkaus voisi ulottua niin
pitkälle. Hän seurasi vaimonsa joka askeletta ja jokainen pikkuseikka,
joka koski Ljudmila Ivanovnaa, huoletti häntä.

"Mene kävelemään, kultani, sää on niin kaunis, muuten sinä nukut taas
levottomasti", toisti hän joka aamu, kun oli juotu teetä.

"Ole kaikin muodoin syömättä kaalia, aarteeni, minä pelkään... sinähän
valitit eilen", sanoi Aleksander hänelle päivällistä syödessämme.

"Sinä näytät niin kalpealta tänään, iapsukaiseni, tee minulle se
palvelus, että menet levolle, sinä olet väsynyt", sanoi hän vaimollensa
illalla.

Ja Ljndmila Ivanovna rypisti joka hänen sanallensa otsaansa,
vaikk'ei hän vastannut mitään. Minä huomasin sen, mutta Aleksander
Dmitrijevitsh ei ajatellut lainkaan sitä, että hänen rakkautensa kävisi
hänen vaimollensa joskus vastukselliseksi. Joka kerta, kun Ljudmila
Ivanovna soitti pianoa ja lauloi, innostui Aleksander Dmitrijevits
sanomattomasti. Hän huomautti erittäin äänen puhtaasta soinnusta ja
esittämisen sydämellisyydestä, ja tästä minunkin täytyi häntä kehua.
Muutoin hän ei suinkaan laulanut huonosti.

"Laula tuo laulu, sinä tiedät, aarteeni", oli Aleksander
Dmitrijevitshillä tapana sanoa joka ilta, "Oi armas enkelini, halaa
minua. Se on minun lempiromanssini".

Ja Ljudmila lauloi miehensä lempiromanssin.

"Kuule", sanoi hän sitten, kääntyen minun puoleeni, "eikö se ole
hurmaava?"

"Oi armas enkelini, halaa minua", lauloi hän tunteellisesta

"Jos sinä vaan tietäisit, kuinka hurmaavan kiltti ja lahjakas minun
vaimoni on; ja hän on todellinen kaunotar — minun Ljudmilani — eikö
totta?"

Mutta kaikkea tuota minä en voinut tietää. Minä en havainnut
Ljudmilassa kaikkia näitä ominaisuuksia. Hän oli kyllä jokseenkin
kaunis, mutta että hän olisi ollut viisas, hyvä ja lahjakas, sitä minä
en voinut parhaimmallakaan tahdollani tunnustaa. Ljudmila Ivanovna
muistutti minulle käytöksellään aina kissaa.

Lyhytkasvuinen, ryhti eteenpäin kallistunut, enemmän lihava kuin
laiha, viheriäiset, viekkaat silmät, joissa aina piili jotakin
kaksimielistä ja ilkeätä, oli Ljudmila. Hänellä oli punainen tiheä
taaksepäin kammattu tukka. Hän liikkui hiljaa ja kuulumattomin
askelin väljällänsä olevassa mustassa puvussaan. Jos hän puhui jonkun
kanssa ystävällisesti, ei tietänyt, oliko hänen sanoillansa vilpitön
tarkoitus, vai oliko ystävyyden osoitus pelkkää teeskentelyä. Jos hän
oli sitten kenen kanssa tahansa yhdessä... lastensa tahi miehensä
kanssa, niin ei olisi voinut päättää, oliko hän hyvä äiti ja vaimo, vai
oliko hän ylipäänsä hyvä nainen vai ei. Minä en tullut sen viisaammaksi
siinä suhteessa, rakastiko hän miestänsä ja lapsiansa.

Hän oli 24 vuoden vanha eikä ollut nauttinut erityistä sivistystä,
lukuunottamatta sitä, että hän oli viettänyt kuukauden
kasvatuskoulussa. Kotona vanhan, hyvin niukan sivistyksen saaneen
tilanomistajattaren luona, joka eli yksinäisyydessä, oli vallan
mahdoton täyttää hänen laiminlyötyä kasvatustansa; hän ei oppinut muuta
kuin suolaamaan sieniä ja ruokkimaan kalkkunoita.

Mutta omasta mielestään oli Ljudmila hyvin sivistynyt ja
maailmanviisas. Hän oli tietävinänsä Pietari Suuresta; hän näytti,
että hänellä oli jotakin käsitystä nihilisteistä ja intelligenssistä
ja että hän vielä tiesi sanoa, missä Ruotsi ja Norja ovat; hän osasi
lausua nopeasti "charmant", hän lauloi ja soitti pianota. Huolimatta
näistä kaikista ominaisuuksistaan, minun on suoraan tunnustaminen, että
sydäntäni oikein kirveli ajatellessani, että Aleksander Dmitrijevitsh
oli vaimokseen sattunut saamaan sellaisen naisen, joka ei lainkaan
sopinut hänelle hienotunteiselle miehelle. Minusta hän olisi voinut
valita itselleen sopivamman vaimon, mutta nähdessäni taas kuinka
onnelliselta hän näytti kodissaan, luulottelin minä päättäneeni väärin.

"Miks'ei Ljudmila olisi sopiva vaimo Aleksander Dmitrijevitshille?
Senkötähden ett'ei hän osaa puhua niin kauniisti ja että hän hymyilee
niin kummallisesti? Siinä minä tuomitsen väärin."



IV.


Neljä päivää oli jo kulunut minun tulostani Aleksander Dmitrijevitsh
oli erittäin hyvä ja hellä minua kohtaan. Hän arvasi kaikki minun
toivomukseni, ennenkuin minä ehdin niitä ilmoittaakkaan. Hän otti
selvän minun lempiruoistani ja piti huolen siitä, että minulle niitä
tarjottiin.

Minä olin hänelle rakkaana vieraana, sillä hän oli tuntenut minun
vanhempani niin kauan ja rakasti meidän kotiamme niinkuin omaansa. Sitä
enemmän tahtoi hän olla minulle hyödyksi. Myöskin Ljudmila Ivanovna
oli kohtelias ja hyvä minulle, vaikka hänen ystävyytensä näytti
minusta teeskenneltyltä ja teki sentähden luonnollisesti minuun ikävän
vaikutuksen.

Kun me eräänä iltana istuimme teepöydän ääressä, kysyi häneltä
Aleksander Dmitrijevitsh, joka tapansa mukaan huolehti hänestä,
minkätähden hän oli niin surullinen.

"En minä ole surullinen", vastasi Ljudmila Ivanovna äreästi.

"Älä nyt suutu, armaani, en minä tarkoittanut loukata sinua", sanoi
Aleksander Dmitrijevitsh, kummastuen ja murheellisena.

"Ethän sinä loukkaa minua, mutta minä olen todellakin väsynyt sinun
ijankaikkisiin kysymyksiisi; milloin minä olen kalpea, milloin
surullinen, väliin yhtä, väliin toista..."

"Mutta kultani, kuinka sinä voit sanoa niin", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh nuhdellen.

Häntä näytti Ljudmilan tuo hänelle vallan odottamaton käytös suuresti
hämmästyttävän. Surun ja kärsimyksen ilme painui hänen kasvoillensa. He
olivat kumpikin vaiti. Minä katsahdin Ljudmila Ivanovnaan.

"Nyt vasta näkee mikä ihminen hän on", ajattelin minä. Äkkiä lähetti
hän minulle tuskin näkyvän hymyn ja katsoi minuun viheriäisillä
silmillänsä. Minä huomasin niissä pahan hohteen. Vaitiolo kävi
tuskalliseksi.

Silloin juosta karkasivat lapset meluten huoneestansa ja tauvottivat
hiljaisuuden.

"Isä, isä kulta, me rakennamme huoneita, pieniä kivihuoneita", huusi
Tanja.

Aleksander Dmitrijevitsh otti hänet syliinsä ja käveli hänen kanssaan
hiljaa edes takaisin. Ljudmila Ivanovna seurasi heitä katseillaan.

"Se on todellakin sietämätöntä", rupesi hän valittamaan, kun Aleksander
Tanja selässänsä oli poistunut huoneesta. "Aleksander Dmitrijevitsh
(hän kutsui miestänsä aina niin, aivan kuin tunnustaen hänen henkistä
etevämmyyttänsä) on toimissaan kaiket päivät, ja minä olen aina yksin,
alinomaa yksin, ilman seuraa, ilman huvituksia. Minä iloitsen suuresti
teidän käynnistänne luonamme. Ei kukaan ole tähän asti tullut tänne;
rauhantuomari vaan silloin tällöin poikkeaa meille, mutta hänkin on jo
vanha. Sitä paitsi Aleksander Dmitrijevitsh saattaa itsellensä liian
paljon vaivaa minun tähteni, väliin minä väsyn kauheasti häneen..."

"Hänkin jo vanha..." minä toistin mielessäni Ljudmilan sanat — ne
olivat törkeitä eikä suinkaan kauniita.

Hän istui teekeittiön luona ja tarjosi teetä.

"Aina minun täytyy jäädä kotia", jatkoi hän, "ainoastaan kerran olen
minä ollut tanssiaisissa klubissa, siellä oli niin hauskaa... Ah,
kuinka minun oli hauskaa! Siellä oli niin paljon upseeria... Pidättekö
te tanssista?"

"Kyllä, joskus", vastasin minä vastahakoisesti.

Minä yhä vielä näin silmissäni Aleksander Dmitrijevitshin hyvänsuovat,
surulliset kasvot.

Mutta eriskummallista kyllä, vaikka Ljudmila Ivanovnan valitukset
ja hänen käytöksensä olivat minulle vastenmielisiä ja hänen raaka
puheensa pahasti loukkasi minua, oli hänessä tällä hetkellä jotakin
puoleensa vetävää, vieläpä viehättävääkin. Hän keskusteli nyt niin
avosydämmisesti ja vilpittömästi minun kanssani, että minä oikein otin
osaa hänen suruunsa ja minun tuli häntä sääli, hänen miehensä kun
tarjosi hänelle niin vähän huvituksia.

"Miksi te ette pyydä Aleksander Dmitrijevitshiä käymään kanssanne
paikassa ja toisessa; sitä hän ei varmaankaan kieltäisi teiltä", sanoin
minä yhä enemmän osaa-ottavaisesti.

Minä rupesin ihailemaan hänen pientä ja pehmeätä kättänsä, jonka suonet
näkyivät hyvin pirteästi ja jossa hän piti hopealusikkaa.

"Ah, en, minä en tahdo pyytää häntä siihen, minä tiedän, ettei hän
mielellänsä käy minun kanssani vieraissa, ja mitä se hyödyttäisikään...
Nythän te olette tullut tänne meidän luoksemme, ja minua ilahuttaa..."
Hän veti suunsa vinoon ja hymyili ainoastaan yhdellä suunkulmalla.

Minä katselin häntä. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja nämät
jokseenkin pitkälliset ja tutkivaiset katseet merkitsivät sekä hänellä
että minulla jotakin epärehellistä. Minä tunsin, että minun sydämmeni
kuohui. Täytymys, joka tähän asti oli leimannut seurusteluamme, oli
tällä hetkellä täydelleen haihtunut ja antoi arvaamatonta sijaa
molemminpuoliseen lähestymiseen.

Myöhemmin illalla, kun lapset olivat menneet, levolle, istuimme minä
ja Aleksander shakkipöydän ääressä: mutta hän ei ollut iloinen eikä
laskenut leikkiä niinkuin ennen. Ljudmila Ivanovna oli taas päinvastoin
niin vilkas ettei koskaan ennen, hän lauloi paljon ja soitti valssin
"Mennyt aika". Hänen poskiansa punotti ja hän puhui taukoamatta. Minä
vastasin hänen yksinkertaisiin kokkapuheisiinsa, mutta minä huomasin,
että vaikka Aleksander Dmitrijevitsh nauroi, häntä ei kuitenkaan
miellyttänyt, että hänen vaimonsa laski leikkiä minun kanssani.
Hän luotti kuitenkin minuun ja vaimoonsa, niin että ainoastaan nuo
Ljudmilan edellisellä hetkellä lausutut sanat pahoittivat hänen
mieltänsä ja ne, ne nyt turmelivat koko hänen iltansa. Sitä paitsi
oli Aleksander Dmitrijevitsh sekä hengellisesti että ruumiillisesti
likinäköinen eikä hän sentähden huomannut sitä, minkä minä äkkiä keksin
ja minkä jokainen tulokas olisi heti huomannut, Niissä katseissa, joilla
Ljudmila tarkasteli miestänsä, oli jotakin halveksivaa ja pahaa.

Kun me illalla erosimme toisistamme, piti Ljudmila minun kättäni
omassa kädessään kauvemmin kuin muutoin ja hän puristi sitä kovemmin
kuin ennen. Taas hän katsoi minuun niin kummallisesti, niinkuin ensin
teepöydän ääressä, ja tuo katse sai minut rauhattomaksi. Aleksander
Dmitrijevits sanoi surumielisenä minulle hyvää yötä, ja minä lähdin
huoneeseeni.

Maata pantuani tunsin minä itseni rikolliseksi. Minun omatuntoni ei
ollut puhdas ja rauhallinen. Minä olin näkevinäni edessäni tänä iltana
kiihoittuneen Ljudmilan hänen viheriäisine, vetistyneine silmineen
ja hänen rinnallaan Aleksander Dmitrijevitshin suuren hyväntahtoisen
muodon ja murheelliset kasvot.

"Mutta millä ja ketä vastaan olen minä rikkonut?" ajattelin. "Hän vaan
keikailee minun edessäni — siinä kaikki."

Mitään muuta ei voinutkaan tulla kysymykseen, ja minä koetin rauhoittaa
itseäni sillä ajatuksella.

Mutta tietämättäni olin taas tuntevinani hänen valkoisen ja pehmeän
kätensä minun kädessäni ja näkevinäni hänen kostean katseensa
tähystävän minua.

"Niin, hänen käytöksensä minua kohtaan on todellakin muuttunut",
ajattelin minä. "Ensi päivinä oli hän maltillinen, enkä minä
käsittänyt häntä; nyt on vallan toista. Hän ei rakasta miestänsä, joka
päinvastoin on hänelle vastenmielinen. Mutta kuinka hän on kaunis!...
Mitä tyhmyyksiä tämä on?" ajattelin jälleen, "vai olenko minä tullut
hulluksi? Hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo!..."

Kun minä seuraavana aamuna astuin ruokahuoneeseen, olivat jo kaikki
siellä koossa, ja kaikki näyttivät olevan parhaimmalla tuulella.
Puolisot olivat rakentaneet rauhan. Aleksander Dmitrijevitsh oli
jälleen iloisella ja hyvällä mielellään. Ljudmila Ivanovna taas oli
kainona ja maltillisena. Hyväillen hän puhui miehensä kanssa ja oli
minulle tyly. Mutta minä näin kyllä, että hän teeskenteli. Hän oli
vaan näön vuoksi hellä miehellensä, mutta antoi minulle niinkuin
edellisenäkin päivänä, salaisia silmäyksiä. Aleksander Dmitrijevitsh ei
huomannut mitään.

Sinä päivänä piti hänen matkustaman kaupunkiin virkatoimissaan. Kun
me olimme juoneet teetä, jätti hän meidät. Ljudmila Ivanovna painoi
suutelon hänen sileäksi ajetulle poskelle.

"Ehkä minun täytyy jäädä kaupunkiin yöksi", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh istuen vaunuissa, "minä kyllä en sitä luule, mutta pidä
huoli, armaani, siitä ettei meidän ystävämme ole ikävä. No, minä palaan
kotia jo illalla."

Rauhallisena ja tyytyväisenä jätti hän meidät.

Heti kun hän oli lähtenyt, menin minäkin kotoa niinkuin minulla oli
joka päivä tapana tehdä, metsään ampumaan lintuja. Tänä päivänä
se oli minusta erittäin mieleistä, melkeimpä välttämätöntä. Minä
tahdoin päästä selville siitä, mikä minua kiusasi. Minä kuljin
kauan pensastossa ja tiheän metsän rinteellä ja ammuin joitakuita
kyntölintuja.

Mutta minä en voinut pitää ajatuksiani koossa, oliko siihen sitten
syynä se, että minä olin väsynyt vaiko jotain muuta. Minä tunsin
taas tuota entistä tahdonheikkoutta ja minä antauduin hiomisille
ajatuksille, niille ajatuksille, joista jo olin kärsinyt Moskovassa.
Minä ymmärsin, ett'ei itseänsä voi minnekään paeta.

Minä olin täydelleen Ljudmila Ivanovnan ja hänen viheliäisten silmiensä
ja polttavien käsiensä vallassa.

Voi tuntua kummalliselta, mutta hänen kuvansa oli painunut niin syvälle
minun mielikuvitukseeni, että minä en voinut ainoastaan vapautua siitä,
vaan minä myös en nähnyt enkä ajatellutkaan mitään muuta. Minä koetin
vakuuttaa itselleni, että Aleksander Dmitrijevitsh oli minun vanha
ystäväni, ett'ei minulla ollut oikeutta ajatella hänen vaimoansa sillä
tavoin, että minä olin paatunut ja turmeltunut olento, jos voisin
antautua moisten ajatusten valtaan... mutta mikään ei auttanut. Minä
tiesin, mitä naisia hän oli. Minä käsitin nyt hänen käytöksensä minua
kohtaan, mutta minulta jo puuttui voimia ajatella hänestä toisella
tavoin.

"Mutta hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo, tuon hyvän ja
rakastettavan miehen, joka on kantanut minua ja minun veljiäni
käsillänsä", toistin minä rauhoittuakseni.

"Sehän on halpamaista ja inhoittavaa", sanoin minä itsekseni, ja sitä
seuraa omantunnon vaivat ja tuskat".

"Tietenkin... niinkin... mutta... hän on niin hurmaava! ..."

Ja jälleen jouduin riettaiden ajatusten ja himojen valtaan.

Sillä tapaa minä kiusaamistani kiusasin itseäni kuleskellen ympäri
metsässä. Eläin oli minussa herännyt ja se kärsi hirveästi. Minä
tahdoin ajaa pois itsestäni sen, mikä minua kiusasi, mutta voimat
puuttuivat minulta. Ljudmilan ja minun välilläni oli solmittu näkymätön
sähkövirta, enkä minä enää jaksanut sitä katkaista.



V


Kun olin menossa kotia, kello kahden vaiheilla päivällä, tuli Ljudmila
Ivanovna minua vastaan kartanon läheisyydessä. Hänen kanssansa olivat
hänen kaksoisensa, hän oli ilman hattua, mutta hän oli heittänyt
päällensä mustan lämpöisen viitan.

"Oletteko te väsynyt?" kysyi hän minulta. "Me päätimme tulla teitä
vastaan. Teidän ystävänne Tanja ei tahtonut tulla mukaan; vaan
mieluummin jäädä kotia lapsentytön kanssa; hänen on ikävä, kun hänen
isänsä on poissa. Miten ihana on ilma tänä päivänä!"

"Kyllä", sanoin minä ja tunsin, kuinka hänen odottamaton tulonsa
hermostutti minua.

"Minä olen ajatellut teitä koko päivän", sanoin minä; nuo sanat
pääsivät suustani huomaamattani.

"Vai niin? Ja minä teitä. Se on totta. Tulkaa nyt kotia, niin me syömme
päivällistä."

Me kävimme toistemme rinnalla. Hän uhkui verevyyttä ja nuoruutta.
Tuoksu hänen ruumiistaan ja haju kuihtuneista koivunlehdistä ja
kosteasta maasta yhteisesti myrkyttivät hermojani ja riistivät minun
tahdonvoimani viimeisenkin jäännöksen. Kaksoiset juoksivat edellämme,
suuret kummikalossit pienissä ohutsäärisissä jaloissaan.

"Tiedättekö, minulla on kerrottavana teille uutinen", sanoi Ljudmila
Ivanovna hetkisen oltuamme vaiti, kääntäen päänsä minua kohden ja
katsoen minua suoraan silmiin.

"Mikä uutinen?"

"Arvatkaa!"

"Koskeekohan se Aleksander Dmitrijevitshiä?"

"Aivan niin, ja mitä luulette sen tietävän?"

"Eikö hän tule tänään kaupungista kotia?"

"Te olette arvannut oikein. Vaunut palasivat äsken, ja kuski toi
minulle kirjeen, mieheni kirjoittaa, että hänellä on tärkeitä asioita
kaupungissa toimitettavana ja tulee sentähden kotia vasta huomenna."

"Mahdotonta", huudahdin minä epäillen.

"Totta se on, minä vakuutan..." kuinka minä osasinkaan arvata uutisen
jonka hän tahtoi ilmoittaa minulle. Luultavasti hänen keikailemisensa
ja sen salaperäisyyden tähden, jolla hän siitä puhui. Olihan sitä
paitse itse Aleksander Dmitrijevitsh lähtiessään sanonut tulevansa
kotia ehkä vasta seuraavana päivänä.

Tultuamme kotia, söimme päivällistä ja sitten kävelimme lasten kanssa
puutarhassa. Kello 5 joimme teetä. Illalla istuin salissa hänen
kanssaan kahden. Minä luin sanomalehteä ja hän kirjaili korko-ompelua.

"Ei, minun täytyy matkustaa jo tänä päivänä iltajunassa", päätin minä
ja yhä vaan luin, ymmärtämättä mitä luin. "Sehän on kauheata, hänhän
antaa minun selvästi ymmärtää... Aleksander Dmitrijevitsh parka... ja
minäkin... mutta kauheinta tässä on se, ettei hän näe mitään; senpä
tähden kaikki näyttää niin yksinkertaiselta".

"Aikanne kuluu teiltä Moskovassa kai hyvin hauskasti?" kysyi Ljudmila
Ivanovna ja hänen silmistään loisti samalla kummallinen valo.

"Oh niin, tavallansa", vastasin minä.

"Ja minun on täällä niin ikävä", jatkoi hän, nostamatta silmiänsä
työstään. "Aleksander Dmitrijevitsh on kaikessa tapauksessa jo vanha...
minä kyllä kunnioitan häntä suuresti, mutta kuitenkin... hänhän voisi
minulle olla isänä. — —"

"Jo vanha... voisi olla isänä..." toistin minä mielessäni, "en, minä en
erehdy."

Samassa hän näytti minusta vastenmieliseltä. Kun hän erityisellä
äänenpainolla lausui sanan "vanha" ja useamman kerran toisti saman
sanan, oli hän minusta inhottava. Minä ponnistin viimeiset voimani ja
nousin seisoalleni.

"Tiedättekö", sanoin hänelle päättäväisenä, "minä matkustan heti; olen
vallan unhoittanut, että olen siihen pakoitettu. Minä kyllä lupasin
Aleksander Dmitrijevitshille viipyä täällä vielä pari päivää, mutta
sitä en kuitenkaan nyt voi."

Hän katseli minua hämmästyneenä.

"Mutta kaikin mokomin, se ei käy päinsä. Mitä Aleksandnr Dmitrijevitsh
ajattelisi. Jääkää, minä pyydän."

Hän kävi levottomaksi.

"Ei, minun täytyy lähteä. Minun täytyy pyytää teitä heti käskemään
valjastamaan hevoset vaunujen eteen", toistin minä vakavasti.

"Mikä teidän on?" kysyi hän mielitellen ja tarkoittavaisesti, päästyään
hämmästyksestään.

Hän nousi sohvasta, lähestyi minua, tuli viereeni ja tarjosi minulle
kätensä. Hänen silmänsä tummenivat, ja hän veti silmäluomensa hiukan
yhteen.

Lastenkamarista kaikui korvissamme Tanjan heleä ääni.

"Ei, sehän ei käy päinsä", sanoin minä hänelle, tarttuen hänen käteensä
ja puristaen sitä, "se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua!"

Huolimatta vastustuksestani halusin tuona hetkenä sulkea hänet syliini;
hän tunsi laitani ja kuiskasi:

"Rakkahin ystäväni, se saa tapahtua, se saa..."

Hän laski olkapäilleni kätensä, joka hänellä oli vapaana, ja lähenti
kasvonsa puoleksi avonaisine huulineen minun kasvoihini. Jotkut pitkät,
pehmeät hiukset, jotka peittivät hänen otsaansa, koskettivat silmiäni.

"Illemmalla", kuiskasi hän, yhdellä hyppäyksellä, kuin kissa, vetäytyen
luotani.

Sydäntäni tykytti. Minä en voinut enää hallita itseäni.

"Vartokaa, vartokaa!" huusin minä hänelle korottaen käsiäni häntä
kohden, sillä nyt minä tahdoin että hän olisi jäänyt läheisyyteeni.

"Ei nyt on vuoro _teidän_ vartoa", sanoi hän nauraen. "Te kummallinen
mies..."

Ja nauraen poistui hän huoneesta.

Me söimme illallista. Tanja oli iloinen, kuin ainakin; kaksoiset
istuivat ääneti. Mieltäni kirveli, enkä koko aikana puhunut sanaakaan.

"Lankeenkohan nyt minäkin... olenko jo niin syvälle paatunut?" Tämä
ajatus ja toiset samallaiset pyörivät mielessäni. "Enköhän saa itseäni
hillityksi? Sitten on kaikki mennyttä."

"Jumalani, ovatko sitten kaikki ihmiset voimattomia näissä
tapauksissa!"

Ljudmila Ivanovna kehoitti minua säestämään lauluansa, kunnes lapset
nukkuisivat. Tahdotonna tottelin häntä tohuisen aistillisuuden
valtaamana. Hänen mielensä oli kovin liikutettu ja alinomaa hän nojasi
minuun.

"Hän lauloi joitakuita lauluja, mutta minä olin saanut tarpeeksi hänen
laulustaan; äänensä kuului minusta yksitoikkoiselta enkä kuunnellut
lauluansa. Olihan vaan niin suloista tuntea hänen ruumiinsa lämmön niin
lähellä selkäni takana, ja minä tunsin polttavan halun saada vetää
häntä vielä lähemmäksi itseäni.

"Me menimme saliin. Ensin täytyi antaa lasten ja Dundjashkan nukkua...
Kuinka Aleksander Dmitrijevitsh sallikaan minun olla hänen kanssaan
kahden? Ehkä hän kuitenkin palaa kotia meidän sitä aavistamattamme",
päätin minä ja ilmoitin Ljudmilalle epäilykseni.

"Ehkä Aleksander Dmitrijevitsh tulee äkki-arvaamatta kotia nähdäkseen,
miten me täällä aikaamme vietämme", sanoin puoleksi leikillisesti.

Hän nauroi.

"Ah ei, sitä hän ei tee koskaan; hän ei koskaan valehtele, ja luulenpa,
että hän on jäänyt tänään kaupunkiin minun tähteni, että minä tänä
iltana saisin olla teidän kanssanne kahden kesken ja hankkisin
itselleni huvituksen. Hän on oikullinen, eikä näe mitään, miesparka."

Hän naurahti taas äänekkäämmin ja teeskennellen.

Aleksander Dmitrijevitshin käytöstapa oli minulle käsittämätön. Uskoin
kuitenkin Ljudmilan sanoja enkä sen enempää puhunut siitä.

"Kuka tiesi?", päätin itsekseni, "vaikkapa hänellä olisikin ollut
kaupungissa tehtäviä, mutta ehkä Ljudmilakin on oikeassa; mahdoton on
tunkeutua ihmissieluun ja sen salaisuuksia tutkia."

Saadakseni aikamme kulumaan, pyysin Ljudmilan pelaamaan kanssani
"tammea." Hän suostui, ja me istuimme sohvaan. Hänen valkoinen
kätensä kosketteli kättäni, hänen napeloita siirtäessään. Polvemme
viistäytyivät. Levotonna hän yhä vääntelihe paikallansa. Hänen
poskillansa puna yhä kirkkaammin hohti ja kosteilla silmillään hän
minua yhä tarkasteli.

Jo kävi kello yhtätoista. Nyt voi varmuudella otaksua, ettei Aleksander
Dmitrijevitsh enää palaisi. Kauhistumistani kauhistuin, kun täytyi
siinä hänen kanssaan kahden olla, mutta en voinut myöskään mennä
tieheni. Ei ollut enää minulla valtaa itseni yli, vaan kiihoituin vaan
kiihoittumistani.

"Mitä te siinä teette?... Pettäjä!.. huudahti Ljudmila, kun leikilläni
otin häneltä napelon.

"En minä..."

"Antakaa se heti takaisin!"

Hän tarttui käteeni koettaen avata nyrkkini.

Tuo kosketus vei minulta viimeisenkin malttini. Minä siirryin ihan
lähelle häntä, kiivaasti tartuin hänen olkapäihinsä ja vedin häntä
luokseni kaikilla voimillani.

"Ei, päästäkää, jääkää paikallenne... tyttö on viereisessä huoneessa",
sanoi hän kuiskaten, riistihe irti ja uhkasi minua sormellaan.

Terävästi tuijottaen minuun, osoitti hän sormellaan ruokahuoneen
selällään olevaa ovea; siellä oli pöytä vielä katettuna.

Minä päästin hänet, ja huokasin syvään. Hän heittihe loikomaan sohvan
selkää vasten hymyillen teeskentelevästi.

Minä nousin divoonilta ja rupesin rauhoittuakseni kävelemään
edestakaisin huoneessa.

Ruokahuoneessa näyttäytyi Dunjashka.

"Nukkuvatko lapset?" kysyi Ljudmila Ivanovna niin tyynenä kuin ei
mitään olisi tapahtunut.

"Nukkuvat", vastasi Dunjashka lyhyesti, korjaten ruoat pöydältä.

"Sitten menen minäkin levolle", sanoi Ljudmila, niin että Dunjashkan
piti kuuleman, "minä olen väsynyt."

Mutta hän jäi kuitenkin istumaan paikallensa.

"Aleksander Dmitrijevitshia ei vaan kuulu tänä iltana kotia", sanoi hän
valitellen.

Dunjashka pian katosi ruokahuoneesta, sammutettuaan Ljudmilan käskystä
lamput käytävissä. Minä yhä vaan levottomana kävin edestakaisin, sillä
tunsin, etten voinut olla rauhallisena.

Oi kurjuuttani! Kuinka kipeästi koskeakaan ja kuinka surkeata
onkaan olla eläimenä, tuntea eläimellisen saavan valtoihinsa kaiken
inhimillisen meissä, koko meidän olentomme, tuntea sen tappavan ja
huumaavan meissä kaiken järkevän ja inhimillisen. Eikö millään tavoin
voi sitä voittaa, karkoittaa, kukistaa? Sehän on surkeata ja masentavaa.

Talossa vallitsi hiljaisuus; levolle oli Dunjashkakin mennyt. Me vaan
olimme kahden. Minä kuulin sydämmeni kovin lyövän. En tietänyt mikä
olisi tapahtuva ja odotin.

"Tästähän kuitenkin täytyy tulla loppu", lohdutin mieltäni, ihaillen
Ljudmilan rintaa ja kaulaa. "Loppu tästä tulee tavalla tai toisella".

Hetkisen kuluttua Ljudmila Ivanovna nousi seisoallen. Hän oli
nähtävästi odottanut juuri tätä hetkeä.

"Me tavataan vielä", kuiskasi hän äkkiä korvaani; "minä tulen; menkää
vaan huoneesenne."

Hän kiiruhti pois ruokahuoneesta, ja heti sen jälkeen kuulin
lastenhuoneen oven narisevan.

"Jumalani, kuinka syvälle olemme langenneet! Minä tulen..." kaikui
vielä minun korvissani. Minä tunsin olevani niin kiihoittunut, kuin
olisin valmistautunut hirveimpään rikokseen.

Ymmärtämättäni oikein mitä tein, menin huoneeseni, riisuin siellä
kiireesti ja heittäydyin vuoteelleni. Tahallani sammutin kynttilän ja
jätin Aleksander Dmitrijevitshin työhuoneen oven selälleen.

Kuun valo tunkeutui ikkunasta huoneesen. Minä makasin silmät auki
polttaen paperossin toisensa perään. Olin kuumeessa.

"Nythän kaikki on yhdentekevää, on jo myöhäistä..." tämä ajatus ei
jättänyt minua. "Hän tulee kohta, hän tulee kohta! ... ah, joudu,
joudu."

Viereisessä huoneessa kuun valo muodosti lattialle ja huonekaluille
kaksi valkoista pilkkua, joissa leveänä ja mustana akkunapuite kuvastui.

Minä katsahdin tuohon salaperäisesti valaistuun huoneeseen. Aleksander
Dmitrijevitshin kirjoituspöytä, sille asetettuine kynttiläjalkoineen
ja koirineen pronssista, hänen nahalla peitetty nojatuolinsa ja hänen
kirjakaappinsa, kaikki tuo saattoi käsittämättömän pelon minuun. Koko
ruumistani värisytti. Päässäni sekaisin vierivät ajatukset toisensa
perään.

"Hän tulee kohta... kohta... jouduhan... tule, tule... niin kyllä, olen
häijy, irstas, mutta sille nyt en voi enää mitään... joudu, joudu...
nyt on jo myöhäistä."

Kului puoli tuntia täynnä tuskallista ja jännittävää odotusta. En
luullut ajasta tulevan koskaan loppua. Minä kuuntelin. Talossa oli
hiljaa kuin haudassa.

"Heti ovi avataan ja hän tulee. Lapset ja Dunjashka nukkuvat kyllä
raskaasti. Ulko-ovi on lukossa, eikä kukaan voi nähdä meitä..."

"Joudu, joudu... mutta tulehan..." kerroin taukoamatta, tuntien
tuskallisen pistoksen sydämessäni.

Minä kohotin yläruumistani, nojautuen kyynäspäilleni; silloin kuulin
lastenhuoneen oven hyvin hiljaa narisevan.

"Hän on ollut makuuhuoneessaan ja tulee nyt lastenhuoneen kautta,
siellä ensin katsottuaan, että kaikki on kunnossa."

Sydämmeni aaltoili. Olin valmis sulkemaan hänet syliin ja kohoutuin
vielä enemmän. Hirveä kiihoitus sai veren kiehumaan suonissani.

Mutta silloin tapahtui jotain aavistamatonta. Hiipien tuli joku
ruokahuoneen kautta suoraan minua kohden; kuului niinkuin pienet
avonaiset jalat olisivat hissutelleet lattialla.

Ensi silmänräpäyksessä en voinut päästä selville siitä, mitä näin;
luulin jo tulevani mielipuoleksi.

Aleksander Dmitrijevitshin huoneesen astui avojaloin pieni olento,
käsivarret ja kaula paljaina. Kuun valaisemalle paikalle se seisahtui,
arasti katsoen ympärillensä huoneessa. Tarkemmin sitä katsottuani,
tunsin sen; se oli Tanja. Hänen mustat silmänsä loistivat kuutamossa ja
olivat auki selällään; tukkansa oli hajallaan. Vielä kerran katsahti
hän hämillään ja peloissaan ympärillensä.

"Isä kulta, kulta isä", kuului hänen äänensä, rauhallisena, mutta
selvänä... "Hän on poissa", lisäsi hän sitten surullisesti, hymyillen
kauhistuneena.

Tuota hymyä en unhoita koskaan... Vielä hetkisen seisoi hän siinä,
sitten hän juosta hissutteli paljailla pikku jaloillaan huoneesta.

Ensin en käsittänyt tuosta mitään; se oli jotain käsittämätöntä.

"Mitä tämä on?" kysyin itseltäni. "Olisikohan tuo ollut pelkkää
mielenkuvitusta? ... Tanja?... Isä kulta, kulta isä!... Niin, se oli
hän. Mutta kuinka olisi hän tullut tänne yksin keskellä yötä?...
Kuutamo yössä?... Käyneekö hän unissaan?..."

Muuta selitystä ei ollut.

"Hän on kai noussut vuoteeltaan ja kiiruhtanut tänne. Onhan Aleksander
Dmitrijevitsh kertonut minulle, että Tanjan on niin tapana tehdä...
Mutta Ljudmila Ivanovna?... Hän lienee vielä makuuhuoneessaan. Miksei
hän siellä olisi?... Ah niin, hänhän tahtoi tulla minun luokseni...
Jumala, mitä olen aikeissa tekemään?"

"Mitä olen aikonut tehdä?... Mikä minun oikeastaan oli?... Olenko
sairas, vai olenko tullut mielipuoleksi?"

Minua puistatti ja samalla minä selvisin.

Minä en osaa kertoa kaikkea, mikä sinä hetkenä heräsi minussa, mutta
minä häpesin siihen määrään ja tunsin sellaisen kauhun siitä, mitä
olin aikonut tehdä, kuin en ole koskaan ennen elämässäni tuntenut.
Minä juoksin vuoteeltani ja sytytettyäni kynttilän rupesin kiireesti
pukeutumaan.

"Minä lähden heti kohta, tuossa tuokiossa", päätin vahvasti ja
vakavasti. Äkkiä minä taas tulin kokonaan tunnoilleni.

"Oli kuin olisi ollut ilmestys, joka oli ihan minua varten
tarkoitettu", toistin itsekseni.

"Mikä paatunut ilkiö minä olenkaan!" huudahdin itsekseni täydellä
vakaumuksella. "Kuinka olenkaan niin langennut ja ilettävä ja
heikko!... Ja sinä, tyttöseni, sinä puhdas, rakas lapsi, sinä olet
pelastanut minun huudollasi: 'kulta isä, isä kulta'!"

Minä kumarsin ottamaan saappaat vuoteen toisesta päästä.

"Kuinka, oletteko pukeutumaisillanne?" kysyi äkkiä joku vieressäni.

Vavahtaen hyppäsin seisomaan. Ovessa seisoi Ljudmila Ivanovna
tuijottaen minuun. Hänen kasvoissaan ilmeni levottomuus ja hämmennys.
Hän oli heti minusta huomannut, että jotakin oli tapahtunut.

"Mitä nyt?" kysyi hän epävarmalla äänellä.

En tietänyt, mitä minun piti hänelle vastaaman.

"Menkää täältä, Jumalan tähden", sanoin hänelle äkkiä liikutettuna,
niinkuin olisin puhunut vaan itsekseni, "minä lähden heti... Hän tuli
työhuoneesen paitasillaan, seisahtui ja huudahti äkkiä 'kulta isä,
isä kulta'... hän on poissa... oli kuin ilmestys... hän on pelastanut
meidät... ymmärrättekö?... Mutta menkäähän pois täältä, minä pyydän
teitä".

Ensin alussa hän ei ymmärtänyt mitään, hämmästyneenä vaan tuijotti
minuun. Kuinka kurjalta ja inhoittavalta hän nyt minusta näyttäkään!

"Kuka tuli tänne? Mitä te puhutte?" kysyi hän minulta hiljaisella
äänellä ja katsellen minua, niinkuin olisin ollut mielipuolena.

"Tanja, Tanja! Ettekö te vieläkään ymmärrä minua? Hän kävi unissa."

"Tanja?" kertoi hän.

Mutta minä huomasin, että hän vallan hyvin ymmärsi, mitä oli
tapahtunut. Hän kääntyi äkkiä ja katosi työhuoneeseen.

"Odottakaa kaikella muotoa, älkää lähtekö", sanoi hän hetken kuluttua
piilopaikastaan hiljaisella ja rukoilevalla äänellä. "Jumala tiesi,
mitä Aleksander Dmitrijevitsh vielä taitaisi luulla... jättäkää
matkanne ainakin huomisaamuksi. Minä rukoilen teitä, älkää nyt
matkustako!"

Minä en ottanut huomiooni hänen sanojansa, pikaisesti vaan yhä
pukeuduin. Pian hän vaikeni.

"Voiko luulla lankeavansa niin syvälle", ajattelin halveksien itseäni
ja mieleni ollessa kauhistuneena, "lankeavansa niin syvälle, että
ainoastaan sokea kohtalo voi meitä pelastaa ja avata silmämme."

Olin pukeutunut ja menin työhuoneesen. Nojaten seinää vasten seisoi
siellä Ljudmila Ivanovna ääneti ja odottaen minua. Hän rupesi taas
rukoilemaan minua, etten lähtisi nyt, vaan viipyisin seuraavaan aamuun.
Hän näytti kovin levottomalta ja puhui hiljaa syyllisen äänellä. Hänen
tuskansa vaikutti minuun. Minun tuli häntä sääli, vaikka hän yhä vielä
olikin minusta sanomattoman vastenmielinen.

"Hän on oikeassa", päätin minä, "minkätähden tekisin hänelle pahaa ja
— mikä olisi vielä pahempi — pahoittaisin Aleksander Dmitrijevitsh
paran mieltä herättäen hänen epäilyksiään. Saatanhan yhtä hyvin lähteä
huomenna... Ylipäänsä se ei paljoakaan vaikuta asiaan."

"Olkoon menneeksi, minä jään vielä huomiseen", sanoin minä.

Ljudmila Ivanovna meni vaieten Aleksander Dmitrijevitshin pöydän luo ja
seisoi siinä vartalo eteenpäin nojautuneena. Kirkas kuutamo tunkeusi
ikkunasta valaisten hänen tuuheata tukkaansa.

Minä menin takaisin huoneeseni. Kynnyksellä seisahduin ja katsoin vielä
kerran taakseni.

"Ihmeellinen nainen", päätin, katsellen Ljudmila Ivanovnan
liikkumatonta, syyntunnon painamaa vartaloa, "minä en ymmärrä häntä".

Minun piti juuri vetää ovi lukkoon, kun Ljudmila Ivanovna äkkiä
ojensihe ja kuulumattomin kissantapaisin askelin astui eteeni korottaen
kätensä minua kohden.

"Rakas ystäväni, tämä kaikkihan on vaan tyhmyyttä", sanoi hän äkkiä ja
imarrellen. "Miksi olette niin liikutettu? Älkää ajatelko sitä enää.
Saanenhan nyt tulla?"

Hän lähestyi minua, verkallen nostaen oikeata kättänsä, niinkuin olisi
tahtonut laskea sen rinnalleni ja mielitellen minua katseellaan. Olin
jo vähällä antaa hänelle perää. Silloin tunsin itsessäni varoituksen
ja minä peräydyin hänestä niinkuin paatuneen ihmisen edestä samalla
torjuen häntä kädelläni luotani. Hän horjahtui tuosta odottamattomasta
lyönnistäni, kompastui ja oli jo kaatua. Mutta heti hän taas pääsi
tasapainoon ja juoksi pikaa työhuoneesen.

"Houkkio!" suhisi hän katsellen minua salamoitsevilla silmillään ja
puristaen minulle nyrkkiä, "minä en luullut teidän olevan sellainen
houkkio, niin tuhma, niin sivistymätön ja..."

Minä vedin kiireesti huoneeni oven kiinni ja salpasin sen...

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna palasi Aleksander Dmitrijevitsh kaupungista,
ja samana päivänä illalla lähdin minä asemalle, huolimatta hänen
pyynnöstään, että vielä jäisin hänen luoksensa.

Syyksi sanoin vaan ehdottomasti, täytyi olla seuraavana päivänä läsnä
yliopistossa, seikka, jonka muka olin kokonaan unhoittanut.

Aleksander Dmitrijevitsh ei niinmuodoin huomannut mitään, jos kohta
häntä ihmetyttikin äkkinäinen poislähtöni.

Siten estelyni kyllä kävi täydestä, mutta minä en voinut enää katsoa
häntä suoraan silmiin.

Vähät minä enää Ljudmilan kanssa puhuin, mutta hän oli niinkuin ei
mitään olisi tapahtunutkaan.

Jättäessäni hänelle hyvästi, huomasin katseessa, jonka hän loi minuun,
ainoastaan närkästymistä ja kylmää halveksimista.

Minä palasin Moskovaan, josta olin lähtenyt hakemaan parannusta
taudilleni... Mutta millaisena palasinkaan?... Silminnähtävästi ei
tämä parannustapa ollut oikea tätä tautia varten. Hoidon täytyi alkaa
toiseen tapaan, mutta kuinka?.. Toisentaakko nuorison elämäntavat ja
kasvatuksen?... Niin on!

Mutta minä puolestani olen jo kasvatettu, olen täysi mies, eikä
minun auta muu kuin taistella kovaa ja tuskallista taistelua itseäni
vastaan...

       *       *       *       *       *

"Tähän päättyy kertomus", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, katsellen yhä
sinistä päiväkirjaa, joka minusta näytti vapisevan hänen kädessään.
Minun ei ole ollut helppo lukea sitä, varsinkin tietäessäni, miten
poika paran vastedes kävi.

"Hän kuoli, niinkuin jo kerroin, keuhkotautiin. Pian sen jälkeen, kun
hän oli kirjoittanut tämän kertomuksen, heittäytyi hän auttamattomasti
heikkoutensa valtaan. Silloin en vielä tuntenut häntä. Kuitenkin kuulin
silloin tällöin kerrottavan, että hän eli hyvin irstaisesti, turmellen
siten sekä ruumiinsa että sielunsa. Hän vietti koko aikansa kapakoissa
ja kaupungin syrjäosissa olevissa taloissa, juoden ja seurustellen
siellä kaikemmoisten naisten kanssa. Hän sai hyvin vaarallisen
keuhkotaudin. Silloin hän selvisi jälleen. Siihen aikaan minä tutustuin
häneen. Muistan vielä kuinka, kuin näin hänet viimeisen kerran
vuoteellaan makaavan ja syvästi hengittävän, en voinut katsella häntä,
vaan poistuin huoneesta. Viimeisiä sanoja, jotka kuulin hänen lausuvan,
en unhoita koskaan. Hänen huulensa olivat kuivat, ja ainoastaan
suurella vaivalla hän kuiskasi minulle:

"Näetkö, veliseni, minä en osannut hillitä itseäni, aistillisuuteni on
saattanut minut perikatoon; minun olisi pitänyt taistella."

Sen jälkeen hän ei enää lausunut sanaakaan.

Usein olen päätellyt, että hän yhä eläisi ja taistelisi, jos vaan
aikoinaan olisi löytänyt tuen. Mutta harva meistä se on joka sellaisen
tuen löytää... näemmehän jokainen päivä ympärillämme ihmisten
lankeavan... toinen vetää alinomaa mukaansa toisen... Mieltäni liikutti
varsinkin tuo heikkouden ja ainaisen innostuksen yhteensovitus hänen
luonteessaan sekä ne ankarat vaatimukset, jotka hän vaati itseltään,
ja hänen tahtonsa tehdä oikein. Hän tiesi, että se oli hänen elämänsä
korkein tehtävä, pyrkien alinomaa voittamaan tuon eläimellisen, joka
saattoi hänelle ja meille kaikille saattaa tuskaa. Mutta onneton
nääntyi taistelussa.

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Kohta kävi keskustelu yleiseksi. Kello
oli jo 12 yöllä, kun uninen Aljoshka sulki oven jälkeemme.

Parin päivän päästä poikkesin Vasilij Nikolajevitshin luo pyytämään
häntä lainaamaan minulle sinisen päiväkirjan, saadakseni jäljennöksen
kertomuksesta.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sininen päiväkirja" ***