Title: Kansan hyväksi
Author: Krohn, Helmi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kansan hyväksi" ***


KANSAN HYVÄKSI

Kirj.

Helmi Setälä



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.



        Äitivainajani muistolle.



    Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus,
    nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.



I.


Utuun ja usvaan oli kaupunki kietoutuneena. Keltaisen himmeinä
tuikkivat tulet katulyhtyjen päissä ja kaukaisena huminana kuulosti
korvaan ajoneuvojen rätinä vilkasliikkeisemmiltä kaduilta. Ihmisvirta
vyöryi epämääräisenä haamuna katuja ylös ja alas ja äänet sulivat
yhteen hyökyaalloksi, joka kumahdellen kulki edelleen sankassa
sumumeressä.

Alastomina puut reunustivat puiston kylkiä ja vitkalleen vesipisarat
tihkuivat alas oksilta, jotka ojentautuivat katua kohti kuin paljaat
käsivarret. Puistikon keskeltä kohosi vanha puurakennus, jonka
kattopuoli kokonaan katosi sumun sekaan. Sen suurista, moniruutuisista
ikkunoista tulvaili valomeri synkkään syysilmaan ja urkujen
hillitty ääni tunkeutui seinien läpi. Äkkiä niiden ääni vahveni ja
täysivoimaisena se virtasi avatuista ovista ulos hiljaisen ihmisjoukon
mukana, joka harvalleen ja ääneti laskeutui portaita myöten ja
hajaantui puistikon teille.

Hertta Ek astui vitkalleen, silmät maahan luotuina. Hänen sormensa
olivat puristautuneet lujasti virsikirjan ympärille. Hänen kasvonsa
ilmaisivat mielenliikutusta, suun ympärillä väreili hermostunut
piirre ja hengitys oli lyhyttä ja kiihkeää. Hän pysähtyi hetkeksi ja
vilkaisi taaksensa. Tuossa kirkossa hän oli kerran seisonut ja antanut
lupauksensa — hän muisti sen päivän kuin olisi se eilen ollut ja
kuitenkin — mikä iankaikkisuus siitä jo oli kulunut. Hänen mielensä
oli silloin ollut niin herkkä kaikille vaikutteille, arvostelematta
hän oli omistanut itselleen toisten vakaumuksia ja ajatuksia. Ja hänen
sydämessään oli vallinnut hiljainen rauha.

Mutta tyyni oli vain käynyt myrskyn edellä. Se oli heittänyt hänet
tuuliajolle ja vieroittanut hänet kaikesta siitä, mikä ennen oli ollut
hänelle pyhää ja kallista. Vuosikausiin hän ei ollut kirkossakaan
käynyt. Sattumako se nyt äitivainajan kuolinpäivän oli hänen mieleensä
tuonut — siitä oli täsmälleen juuri kaksikymmentä vuotta kulunut — vai
olisiko joku muu voima hänet kirkkoon vienyt? Kaitselmusko? Hertta
hymähti itseksensä. Nuo ajatukset hän aikoja sitten oli tyhjinä ja
sisällyksettöminä karkoittanut luotaan. Ne olivat saaneet väistyä
järkeä tyydyttävämpien tieltä. — —

Hän oli istuvinaan vielä lehterillä, pilarin peitossa, jonne hän
kirkkoon tullessansa oli kyyristynyt. Hän oli kuulevinaan vielä tuon
voimakkaan äänen, joka kajahteli hänen ympärillänsä. Se ei ollut
sointuva eikä kaunis, korkeimmasta diskantista se aleni syvimpään
bassoon ja katkenneet soraäänet vihloivat tuon tuostakin korvaa,
kuin viulunkieli, joka kesken värähtelevää ääntä katkeaa haikeasti
valittaen. Mutta se oli niin vakuuttava, niin repäisevä, niin sydämeen
tunkeva. Jokapäiväisiin sanoihinkin se valoi voimaa ja hehkua ja
nostatti kylmänväreitä selkää karmimaan.

Ja kuitenkin Hertta ensimältä kuunteli vain puolella korvalla.
Tahtomattaankin hän asettui arvostelevalle kannalle. Hän koetti
syrjäisestä paikastansa nähdä pappia saarnastuolissa, mutta vaikka
hän kurottautui eteenpäin, ei hän nähnyt muuta kuin hänen laihat
kätensä, jotka lakkaamatta liikkuivat ja huitoivat ilmaa. Hän koetteli
kuvailla mielessänsä kasvoja, nekin varmaan olivat laihat ja vilkkaat,
niinkuin kädetkin, ilme vaihteleva ja silmät säkenöivät. Hän mahtoi
olla voimakas luonne, joka oli tottunut taistelemaan, mutta myöskin
voittamaan. Sen ilmaisi hänelle äänen syvä sävy.

Mutta äkkiä hänen omat hajanaiset ajatuksensa pysähtyivät ja mielikuvat
haihtuivat. Hän oli vain korvana, sittenkin kun sanat, jotka olivat
hänen huomionsa herättäneet, olivat vaienneet. Ukkosen jyrinänä ne
olivat vyöryneet papin avonaisilta huulilta ja kaikuna kajahtaneet
takaisin kirkon seinämiltä.

"Menkäät siis ja opettakaat kaikkea kansaa ja sairaita parantakaat,
spitalisia puhdistakaat, kuolleita herättäkäät. Lahjaksi te saitte,
niin myös lahjaksi antakaat."

Hertan pää painui alas. Tuskallinen vavistus sai vallan hänessä.
Koskisivatko nuo sanat häntäkin, olisivatko ne hänellekin aiotut?
Pitäisikö hänenkin mennä ja opettaa ja parantaa — vaan ketä? Eikö
hänellä olisikaan oikeutta elää vain omaa itseänsä varten, omien
pienten harrastustensa puolesta? Olisiko tässä vastaus siihen kaihoon,
jota hän sydämessään oli salannut, siihen sisälliseen ääneen, jota hän
ei ollut saanut vaikenemaan?

Vaan tätäkö hän olisi kaihonnut? Eikö se ollut jotain valoisampaa,
kirkkaampaa, jotain joka käsin kosketellessa oli vaaransa murtua ja
hajota tyhjiin? Jotain niin vienoa ja sanoin selittämätöntä... Ei niin
raskasta ja painostavaa kuin nuo papin sanat.

Ja kuitenkaan hän ei saanut ajatuksiaan irti niistä. Ne avasivat äkkiä
kuin uuden maailman hänen eteensä, maailman kaukana, kaukana hänen
silmänkannattamastaan. Mutta mitä kauemmin hän sinne silmäsi, sitä
kirkkaammaksi ja lämmittävämmäksi se muuttui ja sitä lähemmäksi se
läheni.

Kuin unessa hän oli seurannut toisia ulos kirkosta ja sivuilleen
vilkaisematta hän astui kotiansa kohti. Hienona vihmana sumu laskeutui
maahan ja kostutti hänen vaatteitansa ja kasvojansa. Mutta hän
ei huomannut sitä. Epämääräisenä hänen korvaansa tunkeutui melu
vilkasliikkeisiltä kaduilta, se kuulosti niin kaukaiselta ja vieraalta.
Hän kiirehdytti askeleitansa. Puolijuoksussa hän astui portaita ylös
ja riensi huoneesensa. Hän laski virsikirjan peilipöydälle ja vetäisi
hansikkaat käsistään. Peilistä kuva katsahti häneen, tuskallinen piirre
väreili suun ympärillä, syvä ryppy oli laskeutunut silmien väliin ja
katse oli himmeä ja epävarma.

Hertta heittäytyi nojatuoliin. Kylmän väristys kävi hänen ruumiissansa.
Kosteus oli tarttunut hänen hameensa liepeihin ja tukkaansa. Hän raotti
kyökkiin johtavaa ovea ja pyysi tulta uuniin.

— Täällä on niin kylmä, Anna.

Kyökistä kuului kopinaa ja nuori tyttö astui sisään kantaen halkoja
sylissään.

— Vai on neiti jo kotona. Kapteeni käski sanoa, että hän tulee illaksi
kotiin.

Tyttö oli polvillaan uunin edessä.

— Sanoi tuovansa vieraita tullessansa.

Tyttö katsoi olkansa yli ja iski silmää Hertalle.

Hertta oli ääneti.

— Miksi neiti on niin surullisen näköinen? Ei edes kysy keitä tulee.

Hertta ei vastannut mitään.

— Kyllä neidin pitäisi mennä naimisiin, kun on niin nuori ja korea.
Tyttö nousi lattialta ja lähenteli Herttaa tuttavallisesti. —
Kerronkos, mitä herra Väisänen sanoi? Niin, niin, hän se tänne lupasi
illalla tulla uudestaan, kun kapteenin kanssa ulos läksi.

Hertta katsahti tyttöön.

— Tahtoisitko sinä mennä naimisiin, Anna?

— Tahtoisin kyllä, kun olisi poika, jota oikein rakastaisin.

— Sinäpä sen sanoit, Anna.

— Kyllä se rakkaus tulee, neiti, ennenkuin arvaakaan. Ja hätäkös
teillä, kun on kosijoita vaikka joka sormelle. Toista se on tällaisen
kuin minun — —

Hertta laski kätensä tytön olkapäälle ja hymyili. — —

Tuli räiskien loimuili uunissa. Hertta nosti matalan jakkaran uunin
eteen, kävi istumaan ja nojasi päänsä käsien varaan. Hänen ajatuksensa
harhailivat hillittömästi sinne tänne, ja kaivautuivat kauaksi
menneihin aikoihin.

Varhaisimmasta lapsuudestansa hän muisti illan, jolloin hänet oli
kannettu suureen, kylmään vuoteesen. Vieraat kasvot olivat kumartuneet
hänen ylitsensä ja hyväilleet hänen poskeansa. Joku oli käärinyt peiton
lujemmin hänen ympärillensä ja jättänyt hänet yksin pimeään huoneesen.
Hän oli huutanut äitiä, nimittänyt häntä hellimmillä lempinimillänsä,
pyytänyt ja rukoillut, häntä tulemaan, mutta ovi ei auennut, eikä
kukaan hänen luoksensa kiiruhtanut. Hän ei uskaltanut nousta
vuoteestaan, oven suussa hän oli näkevinään valkoisen peikon, joka
tavoitteli häntä laihoilla käsivarsillaan. Ja äkkiä hänen mieleensä
muistui jotain outoa ja kummaa, — hän oli nähnyt äidin liikkumatta
makaavan aivan uudessa kapeassa vuoteessa, hän oli nukkunut niin
raskaasti, ettei ollut herännyt, vaikka häntä oli nimeltä huudettu ja
hän muisti jonkun sanoneen että äiti oli kuollut.

Mitä se merkitsi, sitä hän ei voinut ymmärtää, mutta varmaan äiti oli
lähtenyt jonnekin hyvin kauaksi, koska hän antoi Hertan maata yksin,
ilman iltasiunausta ja ilman suudelmaa. Peloissaan Hertta oli painanut
kasvonsa tyynyyn ja vihdoin nukahtanut nyyhkytyksiinsä.

Seurasi sitten aika, joka oli harmaatakin harmaampi. Ei pienintäkään
vaihtelua tuossa pitkässä loppumattomassa päivien jonossa. Matka
kouluun ja koulusta kotiin, siinä kaikki, mikä hänen mieleensä oli
painunut. Vanha täti, joka joskus kuulusteli häneltä läksyjä ja
nuhteli häntä, jos hän maitolasin kaatoi puhtaalle pöytäliinalle.
Ja isä, tuo ahavoitunut, suippopartainen mies, joka joskus palasi
pitkiltä merimatkoiltansa kotiin tuoden mukanansa eriskummallisia
esineitä kaukaisista, vieraista maista. Mutta selvimmin hänen mieleensä
oli painunut pitkät, pimeät illat, jolloin hän unettomana makasi
vuoteellansa ja lakkaamatta tuumiskeli, miksikä hän oli heitetty niin
yksin maailmaan, ilman kotia, vanhempia ja sisaruksia.

Hän muisti sitten päivän eräänä keväänä. Kepein askelin hän oli astunut
kotiin koulusta päästötodistus kädessänsä. Hän oli niin iloinen ja
vapaa mielestänsä, hän näki elämän ensi kertaa hymyilevän edessänsä
ja kaikki raskaat ajatukset olivat kadonneet. Isä oli palannut kotiin
pitkältä matkaltansa ja aikoi nyt asettua kaupunkiin asumaan. Tuota
aikaa oli Hertta kauan ikävöinyt, sillä oma koti oli väikkynyt hänen
mielessänsä kuin ihana unelma. Yhä uudelleen hän oli mielessään luonut
kuvan tuosta kodista, jossa hänelläkin isän huoneen vieressä olisi
oma pieni soppensa. Hän asettelisi hienoja uutimia ikkunoihin ja
kukkivia kasveja joka pöydälle, äidin kuvan ympärille hän kietoisi
köynnöskasvin, joka ei koskaan saisi kuihtua ja kellastua. Ja kun
kaikki olisi valmiina, hiipisi hän hiljaa isän huoneesen, käsipuolesta
taluttaisi hänet äidin kuvan eteen ja kuuntelisi, mitä hän hänestä
kertoisi.

Ja talvi-iltoina, kun isä syvässä nojatuolissansa istuisi takkavalkean
ääressä, vetäisi hän matalan jakkaran hänen jalkojensa juureen. Hän
uskoisi hänelle huolensa, ja isä lohduttaisi ja hyväilisi häntä. Ja he
eläisivät pienessä kodissansa vain toinen toisellensa.

Mutta todellisuus ei ollut vastannut Hertan mielikuvia. Jo ensi
hetkessä oli isä tuntunut hänestä vieraalta. Hänen olennossaan oli
jotain karkeata, merikarhun tapaista, johon Hertta ei ollut edeltäpäin
valmistunut. Hänen hyväilynsä ei lämmittänyt häntä, eivätkä hänen
sanansa herättäneet vastakaikua hänen rinnassansa.

Vaistomaisesti hän oli myös tuntenut isän pettyneen hänen suhteensa.
Hänessä ei ollut sitä hilpeyttä ja reippautta, jota isä varmaan olisi
toivonut ja joka helpommin olisi lähentänyt heidät toisiinsa. Ja
kahdeksan pitkää vuotta he olivat nyt yhdessä eläneet. Eläneet yhdessä,
ja kuitenkin erillänsä.

Hertta huokasi syvään. Mitä nuo vuodet olivat hänelle antaneet?
Nuo vuodet, jotka kuitenkin muodostivat hänen elämänsä parhaan
nuoruudenajan. Hertta kohenteli tulta uunissa, puut olivat palaneet
suuriksi kekäleiksi ja niitä liikutellessa loimuava liekki yltyi. Se
kohosi terävänä tulikielenä luoden valoa ja lämpöä pimeään huoneesen,
mutta samalla ahmien ja niellen kaikki ympärillänsä. Hän näki äkkiä
omassa elämässäänkin tuollaisen liekin, joka hetkeksi oli valaissut ja
lämmittänyt hänen sydänkammiotansa, mutta samalla myös polttanut ja
tuhonnut hänessä kaikki. Hän oli rakastanut ja luullut myös olleensa
rakastettu, mutta pettymys oli tullut liiankin pian. Ja jäljelle oli
jäänyt vain tyhjyys ja katkeruus, epäilys ihmisiä ja omaa itseäkin
kohtaan.

Siitä saakka hän oli hapuillut kuin eksynyt, löytämättä oikeata tietä.
Jossain kaukana hänelle häämöitti epäselvä päämäärä, jonka edestä elää
ja työtä tehdä, mutta aina kun hän luuli askeleen sitä lähestyneensä,
katosikin se uudelleen. Ja tuossa alituisessa hapuilemisessa hänen
mielensä muuttui yhä raskaammaksi ja alakuloisemmaksi.

Hertta nousi ylös. Kova ääni kuului eteisestä hänen korviinsa ja
äänekäs nauru. Se uudistui jälleen ja raskaita askeleita kajahteli
viereisestä huoneesta. Hertta sulki huoneensa oven. Hän tahtoi olla
yksin. Ei mistään hinnasta hän halunnut nyt vieraiden joukkoon. Hän
otti kirjahyllyltänsä pienen kirjan, sen lehdet olivat kellastuneet, ja
kannet kuluneet, ja hän selaili sitä, etsien ja etsien yhä kiihkeämmin.
Vihdoin hän pysähtyi. Niin, tuossa se oli, Matheuksen evankeliumissa —
— "menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa" — —. Hieno lyijykynän merkki
marginaalissa, — varmaan äitivainajan vetämä, — tässä siis ei ollutkaan
pelkän sattuman oikkua, vaan korkeampaa johtoa ja tarkoitusta. Hertta
painoi päänsä käteen. Hän oli kuulevinaan äidin äänen, sanat olivat
vain niin epäselvät ja vieraat. Mutta johonkin hän Herttaa tahtoi,
johonkin suureen, joka vaatisi uhrausta ja itsensä kieltämistä. Ovelta
kuului koputus.

— Neiti, tee on nyt pöydässä.

Hertta siveli otsaa kädellänsä. Hetkeksi hän jäi seisomaan ja hänen
katseensa oli synkkä ja surumielinen. Mutta äkkiä hänen silmissään
välähti ja jotain kirkasta levisi hänen kasvoillensa. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Kun hän kääntyi mennäksensä, oli
välke jo kadonnut ja kasvon piirteet saaneet entisen jäykkyytensä.

Viereisessä huoneessa seisoi kapteeni Ek vieraineen teepöydän ääressä.
Hertta ojensi kätensä herra Väisäselle.

— Mikä ilo nähdä teitä, neiti Ek, sanoi Väisänen mielistelevästi ja
hänen silmänsä saivat omituisen kiillon. — Miksi te aina olette niin
näkymätön? Jospa te tietäisitte minkä onnen teidän läsnäolonne minulle
tuottaa — — —

— No, no, veli hopea, paina puuta, kuka noista naisista viisastuu.
Parasta on heittää rauhaan. Kapteeni nauroi kovaäänisesti.

Hertta istui ääneti ja katsoi eteensä. Hän tunsi Väisäsen katselevan
häntä, hänen katseensa oli tungetteleva ja hänen imelä hymynsä
vastenmielinen. Mutta tahtomattaankin hänen huomionsa kiintyi Väisäsen
moitteettoman hienoon pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, jonka neula
kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja hänen katseensa kohosi
hänen vasta ajelluille poskillensa ja rasvatuille hiuksillensa, joista
levisi hajuveden väkevä haju huoneesen.

— Kippis, veikkonen, sanoi kapteeni ja tarjosi vieraalleen ryypyn.
— Häh, häh, hyvää se tekee. Kapteeni tyhjensi yhdellä siemauksella
lasinsa ja siveli kädellään partaansa. Se oli harva ja harmaja. Hänen
kasvojensa väri oli tumma, melkein kupariin vivahtava. Monivuotinen
ahavoituminen ja meren suolainen karaisu ei ollut mannermaallakaan
hävinnyt. Puhuessaan hän alituisesti kilotti silmillään, ikäänkuin
aurinko olisi häntä häikäissyt.

— Kolmekymmentä vuotta sitten, alkoi kapteeni kertoa, — tuhat
tulimaista, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, ja kuitenkin muistan
sen kerran ikään kuin se olisi eilen ollut, — purjehdin Indian merellä.
Hirmuinen myrsky nousi illan suussa ja — —

— Ja te hukuitte kaikki, lisäsi Väisänen iskien silmää Hertalle.

— Älä saakelissa — —

— Niinhän veli eilen illalla kertoi.

Hertta tunsi punan kohoavan poskillensa. Isän karkea puhetapa loukkasi
häntä ja hänen meriseikkailunsa, joita hän niin mielellänsä kertoi
jokaiselle, joka vain malttoi niitä kuunnella, ikävystyttivät häntä.
Sillä hän oli jo kuullut ne monen monta kertaa.

Hetken aikaa kaikki kolme olivat vaiti.

— Oliko neiti vermisellissä viime lauvantaina? kysyi Väisänen
saadakseen keskustelun aikaan.

Hertta katsoi kysyvästi häneen.

— En tiedä, en ole kuullut mistään sellaisesta.

— Sehän oli sääli, se olisi varmaan teitä suuresti intreseerannut. Jos
olisin tiennyt, niin olisin kutsunut teidät sinne. Yleisö aivan kilvan
tunkeili laulajattaremme muotokuvan ympärillä ja konserveerasi sen
johdosta.

— Ah, te tarkoitatte taiteilijanäyttelyn avajaisia! sanoi Hertta
pilkallisesti.

Väisänen tunsi jotain ilmassa. Olisiko hän taaskin erehtynyt noiden
vieraskielisten sanojen suhteen, joiden käyttäminen oli milt'ei
kunnia-asiaksi hänelle muuttunut. Hän kadehti kaikkia niitä, jotka
saattoivat kevyesti puhallella niitä ilmaan kuin saippuapalloja. Tosin
hän ei ollut saanut korkeampaa koulusivistystä, juoksupojasta hän
oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja sittemmin konttoristiksi, mutta
luontaista kykyä ja sukkeluutta häneltä ei puuttunut. Ja alotettuaan
oman liikkeensä, välittämällä asioita, hankkimalla lainoja, ostamalla
ja myömällä arvopapereita, hän oli saavuttanut jonkunlaisen varmuuden
ja asemankin yhteiskunnassa. Hyvät raha-ajat olivat häntä suosineet ja
täsmällisyydellään ja uutteruudellaan hän oli voittanut luottamusta.

Mutta hän olikin äärettömän arka arvostansa. Hän ei kärsinyt
pienintäkään pilaa ja hän pelkäsi alituisesti että toisetkin
huomaisivat entisen juoksupojan, joka tuon tuostakin pisti päänsä esiin
hienon ulkokuoren alta.

Hertta huomasi hänen epävarmuutensa. Hänen kävi äkkiä häntä sääli. Ja
ikäänkuin hyvitelläkseen häntä hän sanoi:

— Se on suurenmoinen tuo muotokuva. Niin häikäisevän kaunis ja henkevä
— —

— Ja niin mainiosti blaseerattukin! Aivan ovea vastapäätä — —

Hertta painoi päänsä alas. Koko säälin tunne oli kuin poispuhallettu.
Hän tunsi vain inhoa, koko hänen ympäristönsä kiusoitti häntä. Hän
olisi tahtonut nousta ylös ja paeta huoneesensa. Mutta hän hillitsi
itsensä ja jäi äänettömänä paikoilleen.

Kapteenilta oli keskustelu jäänyt huomaamatta. Hän oli kokonaan
kiintynyt lautaseensa ja pureskeli hartaasti lihapaloja. Äänettömyys
sai hänet heräämään ajatuksistansa. Hän katsahti Väisäseen, puna oli
noussut tälle korviin saakka ja hämillään hän kilisteli kahveliansa.

— Millä matkoilla veli viime viikolla oli? kysyi kapteeni, pyyhkien
rasvaa viiksistänsä.

— Kävin metsäkauppoja hieromassa. Väisänen tunsi taas seisovansa
vakavalla maapohjalla. — Metsän hinta on alenemassa; huono vuodentulo
ennustaa kovaa talvea ja rahat ovat vähissä.

— Omissa asioissako sinä kävit?

— Sekä omissa että "Vesa" yhtiön asioissa. Tuolla idän puolella myövät
aivan polkuhinnasta.

— Ja teillä olisi sydäntä ostaa polkuhinnasta, herra Väisänen? sanoi
Hertta ihmeissään.

— Asia kuin asia. Ostajia on vähän näinä huonoina aikoina. Ei kannata
rahoja kiinnittää tavaraan, joka ehkä ei kaupaksi kävisi. Mutta kansan
hyväksi sopii jotain uhratakin.

— Kyllä sinä ostaa osaat, myhäili kapteeni. — Taskumatti toisessa
kädessä ja rahat toisessa. Kuka siihen ansaan ei tarttuisi.

— Älä joutavia. Pitäähän liikemiehenkin saada palkkansa. Ei puulla
metsässä arvoa ole, hänen käsissäänhän se vasta arvoon nousee. Sitä
paitsi kilvanhan nuo käyvät kaupittelemassa. Ja kun eivät osaa puitansa
lukea, niin oma syynsä, jos kaupassa kadottavat.

Väisänen hieroi tyytyväisenä käsiään. Hertta katsoi halveksivasti
häneen.

— Hyi teitä, kun iloitsette toisen vahingosta!

— Oma suu propsimus!

Hertta kävi yhä alakuloisemmaksi. Että saattoikin kerskailla
uhrautuvansa kansan hyväksi vaikka kaikella toimella oli itsekäs
tarkoitus. Olisipa kerrankin ollut näkemässä niitä, jotka todellakin
kansan hyväksi työskentelivät.

Ja hän alkoi kertoa kansalaiskokouksesta, joka oli kutsuttu kokoon avun
hankkimista varten hädänalaisille seuduille, ja kenraali Löfbergistä,
joka oli asettunut homman etupäähän.

— Ei kenraali Löfberg tunne kansaa, sanoi Väisänen pilkallisesti.

— Hän on ainakin kansanmielinen, intti Hertta vastaan, — eikä etsi omaa
etuansa.

— Onhan hän ottanut vävypojakseenkin kansan miehen, naureskeli
Väisänen. — Kukapa olisi uskonut että Hammarin Antti kelpaisi kenraalin
taloon.

Kapteeni Ek näytti olevan omissa ajatuksissansa. Hän katsahti
rauhattomasti Väisäseen ja sanoi huolestuneella äänellä:

— Kato tulee tietenkin vaikuttamaan koko maan taloudelliseen tilaan.
Yksityiset yhtiötkin — —

Väisänen keskeytti häntä.

— Ei veljen pidä turhia huolehtia. Osinkomaksut korkeintaan voivat
pienentyä, mutta ne jotka kerran seisovat vankalla pohjalla, niinkuin
"Vesa" yhtiökin, ne eivät vähällä horjahda.

— Niin sinä aina vakuutat, sanoi kapteeni epäilevästi, — ja sen nojalla
minä "Vesa" yhtiöönkin kiinnitin niin suuret summat. Mutta jos se
sortuu, niin minäkin menen sen mukana.

— No, no, eihän sitä vielä niin pitkällä olla. Voit täydellisesti
luottaa minuun.

— Hertta, sanoi kapteeni, kun hän pöydästä noustua saattoi vieraansa
huoneesensa, — lähetä meille kahvia ja konjakkia. — —

Oli jo myöhäinen ilta, kun Hertta yhä istui huoneessansa mietteihinsä
vaipuneena. Hän tunsi niin omituista liikutusta. Hänen sydämensä
sykki rajusti, jokin valtava tunne pyrki irti hänen rinnastansa.
Hän pysytteli liikkumatta, ikäänkuin odottaen jotakin ja kuunnellen
sisällistä ääntä. Hänen silmissään syttyi outo välke. Entäs jos hänkin
voisi työskennellä kansan hyväksi? Jos milloin niin nyt, hädän sitä
uhatessa, se tarvitsi apua, ja ehkä pappi kirkossa juuri tätä oli
tarkoittanutkin. Entistä voimakkaampina nuo sanat nyt astuivat hänen
eteensä. Hän luuli ne nyt täydellisesti ymmärtävänsä. Ne kutsuivat
häntä työhön, ne viittasivat hänelle tien, jota hänen tuli kulkea. Ja
kaukana Pohjan perillä hän näki edessään laajan työkentän, tuhansia
tarvitsevia veljiä, jotka odottivat vain hänen apuansa ja lohdutustansa.

Mutta kesken innostustansa hän tunsi lamauksen ruumiissansa. Mitäpä
hän, heikko nainen, voisi saada aikaan? Kahdella tyhjällä kädellänsä?
Jos hän lähtisikin hätää lieventämään, niin voisiko hän muuta kuin
nähdä nälkää yhdessä heidän kanssansa?

Hänen silmänsä kostuivat. Miksikä kaikki mihin hän yritti tarttua,
muuttui hänen käsissään naurettavaksi?

Hertta säpsähti. Hän kuuli ääniä isän huoneesta. Miten usein tuo nauru
oli herättänyt hänet kesken uniensa ja tunkeutunut hänen luoksensa yön
hiljaisuudessa. Hän inhosi noita pitkiä yöistuntoja konjakkilasien
ääressä, joiden jälkeen isä koko aamupäiviksi sulkeutui huoneesensa.
Hän inhosi silloin koko kotiansa, johon hän oli kytketty kiinni, ja
olisi halunnut katkaista kaikki vastenmieliset siteet.

Ei, hänen täytyi saada elämälleen tarkoitus, ilman sitä hän ei jaksanut
elää.

Hän lähtisi sittenkin hätämaille, hän ponnistelisi ja taistelisi, siksi
kuin hän voittaisi, ja hänen täytyi voittaa. Ja kaukana pimeydessä hän
näki häämöittävän valonsäteen, joka antoi hänelle toivoa ja rohkeutta.



II.


Ilta oli kirkas ja kylmähkö. Tuollainen talvea ennustava ilta, joka
viikkoja kestäneen sade- ja sumusään jälkeen on virkistävä ja ilmaa
puhdistava kuin ukkossade kesähelteellä. Kepeästi jalka liikkuu
kovettuneilla kaduilla, helposti käy hengitys raittiissa ilmassa ja
silmää sivelee sinertävä taivas lukemattomine tulinensa.

Hertta astui kepeällä mielellä ihmistungoksessa, joka myöhäisestä
illasta huolimatta oli kerääntynyt kaduille jaloittelemaan. Tulet
loistivat teatterin ikkunoista, ja läheisestä kahvilasta kuului
hiljainen soiton sävel. Mutta Hertta astui nopeasti kiinnittämättä
huomiotaan mihinkään ympärillään; hän näki vain edessään valaistun
salin pitkine tuoliriveinensä ja kuuli ääniä ja puhetta. Hän tunsi
sydämensä vielä sykkivän innostuksesta, outo, lämmittävä tunne oli
tunkeutunut häneen ja saanut jok'ainoan hermon hänessä vireille.

Hertta painoi kädellään poskiaan. Ne hohtivat kuin tulessa ja otsa oli
hiessä. Kuinka kuuma hänen oli. Hetkeksi hän pysähtyi ja veti syvältä
henkeä. Sitten hän jatkoi taas kulkuaan.

Hän tuli Ylioppilastalolta, kansalaiskokouksesta. Hän oli kuullut
kenraali Löfbergin puhuvan kadosta, joka oli kohdannut suurta osaa
maata, — hänen korvissaan kajahteli vielä kenraalin äänen lämmin
väre. Hän oli kehoittanut läsnäolevia auttamaan hädänalaisia, hän
oli esittänyt keinoja miten hätää lieventää. Hän oli puhunut niin
vakuuttavasti, niin innostavasti ja hän oli riistänyt satoihin nousevan
ihmisjoukon mukanansa.

Ennen kokouksen alkua, saliin astuessansa, Hertta oli tuntenut
ahdistusta, jonkunlaista pettymystä. Hänen katseensa oli kiintynyt
etumaisiin tuoliriveihin, joihin kaupungin hienosto oli asettunut. Hän
näki vain kiiltäviä silkki- ja samettikappoja ja liehuvia höyheniä,
hän kuuli hillittyä naurua ja katkonaista puhelua. Ja hänet valtasi
sanaton epätoivo. Mitä nuo silkkipukuiset naiset tiesivät kansan
hädästä, mitä he kansan hyväksi saattoivat uhrata? Hän oli nähnyt
heidät usein ennenkin hyväntekeväisyyttä harjoittamassa, hän tunsi
heidän ompeluseuransa ja arpajaishommansa. Niillä oli niin kaunis
kiiltävä kuori, mutta niiden sisus tuntui niin ontolta. Niiltä puuttui
todellinen harrastus, ja ne kätkivät vain kauniin tarkoituksen alle
liiallisen huvituksenhalun ja työnpuutteen. Mutta Hertan katse siirtyi
heistä muutamiin vanhempiin herroihin. He näyttivät vakavilta ja
huolestuneilta. Kenraali Löfbergin pieni, laiha vartalo katosi tuolin
selän peittoon, mutta Hertta saattoi nähdä hänen harmaat, ohuet
hiuksensa, jotka olivat pyyhkäistyt ylöspäin korkealta otsalta. Ja
hänen kääntyessään naapurinsa, erään lihavan herran puoleen, Hertta
näki vilahdukselta hänen silmänsä; ne olivat terävät ja vilkkaat.

Ahdistus katosi vähitellen Hertan rinnasta. Hänen mielensä tyyntyi ja
turvallisuuden tunne tuli entisen rauhattomuuden sijalle. Vähitellen
äänet asettuivat salissa, kenraali Löfbergin ääni yksin kantoi yli
laajan huoneen. Ja mitä lämpimämmäksi se sävyltään muuttui, sitä
syvemmäksi kävi hiljaisuus ihmisjoukossa. Ikäänkuin yksi ainoa sydän
olisi sykkinyt, yksi ainoa henkäys kohonnut.

Hertta pyyhki silmiänsä. Olisiko hän sittenkin erehtynyt noiden
ihmisten suhteen? He tunsivat varmaan yhtä lämpimästi kuin hänkin,
heidän tarkoituksensa epäilemättä oli yhtä hyvä ja vakava. Miksikä he
eivät voisi kansan hyväksi työskennellä samoin kuin hänkin?

Ja äkkiä hänelle kaikki kuvastui uudessa valossa. Hän näki siunausta
tuottavan työn leviävän kauaksi sydänmaihin, ja avun ja lohdutuksen
saapuvan moneen hädän ahdistamaan mökkiin. Hän näki tulen jälleen
syttyvän kylmenneellä liedellä, tuvan pöydälle ilmaantuvan ravintoa ja
kalpeille kasvoille nousevan ilon punan.

Hän oli niin kuvittelujensa vallassa, että hän sätkähti ikäänkuin
äkisti unesta herätessä, kun ihmisjoukko alkoi ovea kohti liikkua.
Tuolla kenraali Löfberg astui lihavan naapurinsa rinnalla, tämä oli
senaattori Taube, hallituksen mahtavimpia jäseniä. Heidän jäljessään
astui rouva Löfberg, keski-ikäinen, komea nainen ja hänen rinnallaan
aivan nuori tyttö, joka nojautui kookkaan miehen käsivarteen. Tyttö
katsoi lapsellisen kysyvä ilme kasvoissaan mieheen, tämä kumartui
hänen puoleensa — Hertta saattoi nähdä miten hänen silmänsä loistivat
— ja siveli tytön hansikoittua kättä. Hertta seurasi tuota paria
silmillään ovelle saakka, se herätti hänessä niin omituisen tunteen,
puoleksi sääliä, puoleksi katkeruutta. Se oli Antti Hammar, ja hänen
morsiamensa, kenraali Löfbergin tytär.

Samassa hänen mieleensä muistui Väisäsen pilkallinen ihmettely, mitenkä
Antti Hammar oli voinut kelvata kenraalin perheesen. Hän oli vain
kansan mies synnyltänsä, yksinäisen naisen lapsi. Väisänen oli joskus
puhunut hänestä, sillä he olivat samoilta seuduilta kotoisin. Hän oli
saanut käydä kovan koulun, kärsiä puutetta ja vilua ja pilkkaakin
kovasta kohtalostaan, joka oli heittänyt hänet ilman isää keskelle
elämää. Mutta se oli vain karaissut hänen luonnettansa ja opettanut
häntä turvautumaan omaan voimaansa ja työhönsä.

Hän oli vasta ylioppilaaksi tullut tutustuessaan Herttaan. Hänen
olennossaan oli silloin jotain ujoa ja arkaa, hän oli tottumaton
naisseurassa liikkumaan, sillä koko hänen nuoruutensa oli kulunut
kirjan ääressä. Mutta Hertan seurassa hän oli vähitellen irtaantunut
tuosta arkuudestaan, ja heidän välilleen oli muodostunut toverillinen
suhde.

Hertan kautta hän oli tutustunut kenraali Löfbergin perheesen. Kenraali
oli aineellisesti häntä kannattanutkin kuultuaan, kuinka ahtaissa
oloissa hän eli. Hän oli mielistynyt tuohon vaatimattomaan ja ahkeraan
poikaan, jonka koko elämä näytti rajoittuvan hänen lukujensa piirin
sisäpuolelle.

Joku aika sitten hän oli mennyt kihloihin Elli Löfbergin kanssa. Hän
oli nyt melkein valmis lääkäri, lähimmässä tulevaisuudessa hän saattoi
saada viran ja perustaa oman kodin. Hertta ei ollut nähnyt häntä
hänen kihloihin mentyään. Elli Löfberg oli Hertan koulutovereita,
joskin Herttaa useaa vuotta nuorempi. Hän oli vielä täydellinen lapsi,
pintapuolinen ja turhamainen, ilman mitään vakavampia harrastuksia.
Hammarin kihlaus oli sentähden suuresti kummastuttanut Herttaa. Hammar,
joka itse oli niin vakava, melkein raskasmielinen, mitenkä hän oli
voinut kiintyä tuohon pieneen hupakkoon?

Hertta oli heidän jäljissään astunut ulos kadulle. Mutta ihmisjoukossa
hän oli pian kadottanut heidät näkyvistään ja hän kiiruhti nyt vain
kotiansa kohti.

Eräässä kadunkulmassa hän oli törmätä vastaantulijaan. Hän pysähtyi ja
katsoi ylös. Lyhdyn valossa hän tunsi Antti Hammarin. Tämäkin pysähtyi,
katsoi Herttaan ja hymyili. Siitä oli todellakin pitkä aika kulunut,
kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Hammar astui Hertan rinnalla. Vaistomaisesti he hiljensivät kulkuansa.
Olihan ilta kaunis ja virkistävä. He keskustelivat iltaisesta
kokouksesta, Antti ei ollut siellä lainkaan Herttaa huomannut, osanotto
oli ollut tavattoman suuri ja innostus yleinen. He innostuivat
itsekin puhuessaan, lämpenivät yhteisestä asiasta. Ja tultuaan Hertan
asunnolle, he puristivat lämpimästi toistensa kättä.

— Teidän täytyy ottaa osaa hätäaputyöhön, neiti Ek, sanoi Antti Hammar,
pidellen Hertan kättä omassansa. — Minä puhun kenraali Löfbergille, hän
tarvitsee innokkaita auttajia.

Hertta seisoi kauan aikaa vielä ikkunassaan ja katsoi ulos.

— Hän on muuttunut, sanoi hän puoliääneen itseksensä, — siitä kuin
viimeksi hänet tapasin ja kuitenkin hän on entinen ja sama.

Hänen kasvoissaan kuvastui haaveileva ilme. Mutta äkkiä ilme vaihtui ja
jotain kovaa tuli entisen sijalle. Hän muisti Ellin, joka riippui Antin
käsipuolessa ja Antin loistavat silmät hänen kumartuessaan hyväilemään
pientä hansikoittua kättä.

Ja sama, puoleksi säälivä, puoleksi katkera tunne kohosi taaskin Hertan
rintaan.



III.


Antti Hammar soitti kenraali Löfbergin ovikelloa.

— Tuleeko tänne vieraita, kysyi hän ihmeissään palvelustytöltä
katsoessaan salin ovelta sisään. Kaikki huonekalut olivat siirretyt
paikoiltaan ja pitkät tuolirivit asetetut pitkin seinämiä.

— Tänne tulee rouvien kokous, sanoi tyttö naureskellen. — Kyllä Elli
neiti on kotona, tohtori on hyvä vaan ja astuu sisään.

Antti astui salin yli Ellin huoneen ovelle. Hän kolkutti pari kertaa,
mutta kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään.

Sohvalla selin oveen istui Elli. Hänen vaalea, kihara tukkansa riippui
epäjärjestyksessä kasvoilla ja hänen poskensa ja silmänsä punoittivat.
Hän ei ollut kuulevinaan Antin tuloa ja käänsi itsepäisesti päänsä
poispäin.

Antti taivutti puoleksi väkisin Ellin pään puoleensa ja suuteli häntä.

— No pikku hiiri, mistä vihat?

— Anna minun olla.

Antti istahti Ellin viereen sohvalle, hyväili häntä, laski leikkiä
hänen kanssansa ja koetti saada hänet iloiselle mielelle. Vihdoin
Ellinkin suu vetäytyi vasten tahtoaan nauruun. Hän kietoi kätensä Antin
kaulaan ja painoi päänsä hänen kainaloonsa kuin jäniksenpoika pensaan
juureen.

— Sanoppa nyt, pikku pupuseni, mikä sinua vaivaa.

Elli nyrpisti suutaan ja sanoi pitkään:

— Ei mikään, mutta isä — — ja sinä pidät aina hänen puoliansa.
Äiti lupasi kuitenkin vielä puhua puolestani, sillä minä tarvitsen
välttämättä uuden puvun tanssiaisia varten Taubella. Isällä on
välistä niin kummallisia päähänpistoja, minun pitäisi muka olla ilman
tanssiaispukua, sentähden että jossakin Pohjanmaalla on ollut katovuosi.

Antti kumartui Ellin puoleen ja katsoi häntä hellästi silmiin.

— Elli, jos minä pyytäisin että sinä minun tähteni luopuisit tuosta
mielihalustasi, niin tuntuisiko se kovin katkeralta?

Elli tunsi silmänsä kostuvan ja sydämeen hiipi niin omituisen lämmin ja
sulattava tunne.

— Kun puhut noin, Antti, niin voisin tehdä vaikka mitä sinun tähtesi.
Mutta kun en näe sinua, niin kaikki pahat ajatukset heräävät minussa.

Elli nyyhkytti. Antti antoi hänen itkeä. Hän siveli hänen vaaleita
kiharoitansa ja hänen valkoista otsaansa. Kuinka hieno hänen
hipiänsä oli ja kuinka punakat hänen huulensa. Antti tunsi sydämensä
värähtelevän. Mitenkä hän olikaan voinut voittaa Ellin rakkauden,
Ellin, joka oli niin hieno ja hento, joka oli kasvanut niin aivan
toisessa maaperässä kuin hän itse?

Ja hänen mieleensä johtui ensi kerta, jolloin hän Elliä oli sylissään
pidellyt. Mikä onnen huumaus oli silloin hänen olentonsa läpi käynyt.
Hän oli tullut niin arkana ja pelokkaana Ellin luo, niin kömpelösti
hän oli tunteensa sanoiksi pukenut, mutta sitten oli kaikki arkuus
kadonnut, ja hän oli nähnyt edessään vain Ellin loistavat silmät.

Siitä oli nyt puoli vuotta kulunut. Hän oli tänä aikana oppinut Elliä
tuntemaan, hän oli useasti saanut kokea, että hän oli hemmoteltu ja
oikullinen lapsi, mutta se ei ollut hänen rakkauttansa vähentänyt. Se
oli vain herättänyt hänessä halun suunnata hänen kehityksensä oikeaan
ja jaloon ja tukahduttaa lapsen heikkoudet, ennenkuin ne olivat
todellisiksi taipumuksiksi muuttuneet.

Hän luotti niin varmasti omaan voimaansa ja vaikutukseensa, mutta
kun hän kerta toisensa jälkeen sai kokea, että toinenkin voima, ehkä
hänen voimaansa paljoa vahvempi, oli Elliin vaikuttamassa, voima,
jota myöskin rakkaus ohjasi, niin hänen itseluottamuksensa vähitellen
heikkeni. Oliko hänellä, vieraalla, sitä paitsi oikeus tunkeutua äidin
ja tyttären väliin?

Siksipä hän usein tulevaisuutta huolella ajatteli. Hän lääkärinä
olisi tarvinnut vaimon, joka täydellisesti olisi häntä ymmärtänyt ja
ottanut osaa hänen työhönsä. Hän antoi itsensä niin kokonaan Ellille,
hänellä tuskin oli ajatusta, johon Elli ei olisi kietoutunut. Hän olisi
tahtonut vastaanottaakin saman täydellisen rakkauden, kuin hän itsekkin
antoi. Mutta Ellin tunne oli niin usein tuntunut puolinaiselta.

Jos hän edes hiukankin olisi osoittanut harrastusta Antin työhön!
Edes jonkun kerran kysellyt päivän töistä sairashuoneella! Hän oli
koettanut herättää hänessä harrastusta, oli antanut hänelle kirjoja
luettavaksi, kertonut leikkauksista, joissa hän oli ollut mukana tai
selittänyt hänelle ihmisruumiin rakennusta. Elli oli kuunnellut häntä
hajamielisesti tai peittänyt kasvonsa käsiinsä vähimmästäkin syystä.
Hän ei kärsinyt kuulla mainittavankaan verta, puhumattakaan siitä, että
hän olisi uskaltanut sitä nähdä. Ja jos hän selitti hänelle naisen
ruumiin rakennusta, puhui siitä tarkoituksesta, johon luonto sen on
määrännyt, tai sanoi, että nuoren, avioliittoon aikovan tytönkin
oli tulevien äidinvelvollisuuksiensa tähden hoidettava järkevästi
ruumistansa, niin hän oli moittinut häntä epähienoksi ja rivoksi.
Kaiken tuon takana hän näki äidin, joka tytön päähän pani kieroja
mielipiteitä. Ja hänen katkeruutensa äitiä kohtaan lisääntyi sitä
myöten, kuin hän huomasi omien ponnistustensa kiveen kirpoavan.

Elli nosti päätään ja pyyhki silmiään. Hän näytti jo aivan tyyneltä.
Hän kävi Antin polvelle istumaan, veti häntä viiksistä, pörrötti hänen
tukkaansa, suuteli häntä ja nauroi heleää nauruaan. Hän oli kuin
vallaton, herttainen lapsi, joka ei lopulta tiedä, miten hyväilyään
osoittaa. Ja Antti, hän hurmaantui niinkuin niin useasti ennenkin
hänen hyväilyistään ja pienistä kepposistaan, häneen tarttui sama
vallattomuuden ja suutelemisen halu.

— Kuinka onnellinen minä olen, sanoi Elli nauraen — ja kuinka minä
sinua rakastan!

— Minulla on hauska uutinen sinulle, Elli, sanoi Antti hetken
kuluttua. — Olen puhutellut sairashuoneen ylilääkäriä, ja hän ottaa
sinut ylimääräiseksi oppilaaksi. Sinun ei tarvitse puuttua mihinkään
raskaampiin toimiin, saat vain oppia haavojen sitomista ja sairaitten
hoitoa.

Ellin iloisuus oli kuin poispuhallettu. Antin ehdoitus ei ollut hänelle
laisinkaan mieleen. Hänen hetkellinen mielentilansa vaikutti kuitenkin
sen, ettei hän jyrkällä kiellolla tahtonut pahoittaa Anttia, mutta
hänen kasvonilmeensä puhui kyllin selvää kieltä.

— Niin jos sinä tahdot, niin täytyyhän minun.

— Enhän minä pakoita. Mutta sinä tiedät kuinka mielelläni minä sen
soisin. Antin ääni kuulosti niin vakavalta. — Jos minä saan viran
maaseudulla, joka on hyvinkin luultavaa, niin minä välttämättä
tarvitsen apulaista. Onhan silloin meille kumpaisellekin paljoa
hauskempi, jos sinä voit auttaa minua.

Elli ei koskaan ollut ajatellut heidän oloansa maalla siltä kannalta.
Hän oli vain iloinnut omasta hevosesta, jolla saisi huviksensa ajella
ja ratsastaa, ja polkupyörästä, jonka selässä hän kulkisi. Elämän
vakavaa puolta hän ei ollut ensinkään ajatellut, sillä sehän oli
ikävää. Hän tahtoi olla kuin perhonen, joka auringonpaisteessa liitää
kukasta kukkaan ja nauttii elämän suloutta.

— Äitikin arveli... aloitti hän ikäänkuin puolustaakseen itseänsä.

Antti nousi sohvasta, hänen mielensä kuohui. Siinä se oli taaskin,
äidin voima, joka kukisti kaikki hänen tuumansa ja lopulta se hänet
itsensäkin masentaisi. Elli oli lapsi, häntä hän ei voinut soimata. Hän
oli taipuvainen kuin vaha, jos hän yksin saisi häntä vallita.

Elli hypähti ylös sohvasta ja järjesti hiuksensa peilin edessä. Hän oli
kokonaan unohtanut vieraat, useita nuoria tyttöjäkin oli kokoukseen
kutsuttu. Hän kuuli salista liikettä ja ääntä ja hän kiiruhti sisään
katsettakaan Anttiin luomatta.

Sali oli jo täynnä naisia. He istuivat juhlallisina pitkissä riveissä
seinävierustalla. Rouva Löfberg astui edestakaisin salin ja eteisen
väliä. Ellin ympärille keräytyi nuoria tyttöjä ja he vetäytyivät Ellin
huoneen ovelle.

— Emmekö mekin perusta ompeluseuraa, sanoi vaaleaverinen, kaunis tyttö
toisille.

— On niin hirveän ikävä ommella vaatteita, arveli Elli.

— Hui hai, sanoi Elsa Taube, joka oli ehdoituksen tehnyt, — me otamme
herroja mukaan. Sitä paitsi voimmehan me ommella korutöitä ja pitää
sitten arpajaiset.

— Ja tanssit arpajaisten yhteydessä.

— Mene sinä tansseinesi. Me keksimme jotain sukkelampaa, joka ei ole
niin tavallista.

Antti astui tyttöjen luo ja kumarsi heille kohteliaasti. Hänen
suupielessään väreili ivallinen hymy.

— Eivätkö neitoset haluaisi panna toimeen muiskukaupat, ne varmaan
tuottaisivat sievät summat hätääkärsiville.

Elsa Taube loi suuttuneen katseen Anttiin ja käänsi hänelle selkänsä.

Hertta Ek istui ääneti ovensuussa ja kuunteli keskustelua salissa.
Kenraali Löfbergiä oli monen kursailun jälkeen naisten puolelta
pyydetty puhetta johtamaan, mutta hän sai puhua melkein yksin,
keskustelu ei ottanut sujuakseen. Hän oli kehoittanut naisia ryhtymään
rahankeräykseen hädänalaisten hyväksi ja ehdoittanut ompeluseurojen
perustamista. Toimikunta oli saanut lahjaksi työtarpeita, työntekijöitä
vain tarvittiin.

Ei kukaan ollut ehdoituksiin vastannut mitään. Vihdoin eräs joukosta
pyysi puheenvuoroa ja arveli että näin lähellä joulua tuskin kukaan
ehti ompeluseuroja ajatellakaan. Kullakin oli kylläksi työtä
joululahjoistansa.

Mutta siitäkös syntyi liikettä salissa. Senaattorin rouva Taube nousi
rivakasti ylös paikaltansa. Hänen silmissään oli omituinen välke ja hän
heilahutti päätään sivulle.

Häntä hämmästytti suuresti, niin hän sanoi, että joku yleensä saattoi
panna kysymykseenkään ettei heti työhön ryhdyttäisi. Sitähän varten
sitä oltiin kokoon tultu, ja olihan jokaisen velvollisuus auttaa
lähimäistänsä. Hän puolestansa perustaisi ompeluseuran ja tekisi kaikki
mitä hänen voimassaan olisi.

Hän sai kaikki muut puolellensa ja rouva Illman, joka ehdoitusta
oli vastustanut, koetti selittää, että hän oli aivan samaa mieltä
kuin rouva Taubekin, hän oli vain arvellut, että ehkä kaikki eivät
joulukiireiden vuoksi ehtisi ottaa niihin osaa. Hän puolestansa olisi
valmis työhön milloin hyvänsä.

— Minä toivon, sanoi kenraali Löfberg vakavalla äänellä, — että me
kaikki olemme yhtä mieltä siinä, että tahdomme tehdä työtä kansan
hyväksi. Kukin voimiensa ja kykynsä mukaan.

Rouva Löfberg istui ääneti paikallansa ja näytti välinpitämättömältä,
melkein kiusaantuneelta. Hän piti miehensä intoa aivan liiallisena
ja aikaa kerrassaan sopimattomana. Mutta hän ei uskaltanut asettua
vastustavalle kannalle. Hän oli mielestään keksinyt hyvän ratkaisunkin
miten saada varoja kokoon hädänalaisille, ja hän odotti vain sopivaa
hetkeä tuodakseen sen ilmi.

Hänen ehdoituksensa iltaman toimeenpanemisesta hätääkärsivien hyväksi,
voitti kaikkien suosion. Keskustelu vilkastui. Toinen ehdoitus seurasi
toistansa ohjelman aikaansaamiseksi, kaikki näytti suoriutuvan aivan
kuin itsestänsä.

— Ja lopuksi me annamme nuorten tanssia. Rouva Löfbergin äänessä oli
tyytyväinen sävy.

Seurasi hetken hiljaisuus. Ei kellään näyttänyt olevan sen enempää
sanomista. Kenraali Löfberg antoi katseensa kulkea yli salin. Se
pysähtyi Ellin huoneen ovelle. Tytöt olivat poistuneet sieltä. Antti
Hammar seisoi yksinään pihtipuoleen nojautuneena ja hänen vieressään
istui Hertta Ek. Antti näytti sanovan hänelle jotain, ikäänkuin
kehoittavan johonkin. Hertan kasvoille kohosi puna, hän silmäsi
kenraaliin ja nousi sitten ylös. Hänen äänensä vapisi hiukan ja
käsillään hän hypisteli tuolin selkää.

— Minun mielestäni aika ei ole sopiva iltamien pitoon. Hertta katsahti
arasti ympärilleen, — ei ainakaan tanssi-iltamien. Eikä meillä nuorilla
ole halua tanssia, kun kansa näkee nälkää.

Rouvat katsoivat toisiinsa.

Tytöt ilmaantuivat uudelleen ovelle ja nykivät toisiansa.

— Neiti Ek on ehkä oikeassa, sanoi rouva Taube. — Kyllä me ilman
tanssiaisiakin saamme kylliksi rahaa kokoon.

— Mutta onhan täällä muitakin nuoria kuin neiti Ek, arveli joku. —
Voimmehan kysyä heiltäkin.

— Me tahdomme tanssia!

Tytöt purskahtivat nauruun ja hävisivät taas ovelta.

— Onhan aivan luonnollista, sanoi rouva Löfberg, — että nuoret tahtovat
huvitella. Onneksi eivät kaikki ole ennen aikojaan kadottaneet
nuoruudeniloansa.

Hertta puri huultaan ja nousi ylös. Kenraali Löfberg lopetti äkisti
kokouksen.

Kun kenraali oli poistunut, niin kaikki kielet pääsivät valloilleen.
Yksityistä ääntä oli mahdoton eroittaa, koko sali oli kuin kuohuva
koski, jossa kimakat äänet kohosivat kuin valkoinen vaahto ylös ilmaan.
Rouva Taube puolusti Hertta Ekiä, hän tuli oikein kiihkoihinsa ja sai
useat muut puolellensa. Toiset asettuivat rouva Löfbergin puolelle, ja
luopuivat vihdoin kiistasta ylenkatseellisella hymähdyksellä.

Hertta Ek seurasi Antti Hammaria kenraalin huoneesen. Kenraali
istui syvässä nojatuolissaan tupakoiden. Hän kertoi Hertalle työstä
hätäaputoimikunnassa, jonka puheenjohtajaksi hän oli valittu ja
tiedoista, joita hätämailta oli saapunut. Kenraali olisi tarvinnut
kirjeenvaihtoa ja kirjanpitoa varten jonkun nuoren naisen avuksensa, ja
tiedusteli, tokko Hertta olisi siihen halukas.

Hertta tunsi rajua iloa rinnassansa. Hän olisi tahtonut tarttua
kenraalia kaulaan kiinni ja kiittää häntä. Ja kuitenkaan hän ei saanut
sanaakaan sanotuksi. Hän loi häneen vain katseensa, silmissä kimalteli
jotain kosteaa ja suupielet värähtelivät.

— Milloin minä saan aloittaa, kysyi hän väräjävällä äänellä.

Kenraali hymyili hänelle ystävällisesti.

— Huomispäivänä, ja sitten säännöllisesti joka iltapuoli.

Antti ei voinut irroittaa katsettaan Hertasta. Hänen olennossaan oli
jotain, jota hän ei ollut ennen huomannut hänessä, jotain rohkeaa ja
tarmokasta ja samalla pehmeää. Hänen silmissään oli omituisen haikea
ilme, ikäänkuin hän olisi kokenut suuria suruja eläissänsä, jotain niin
erilaista kuin muissa nuorissa. Ja kun hän nousi mennäksensä, näytti
hän Antin mielestä entistä pitemmältä ja solakammalta. Hänen tumma
yksinkertainen pukunsa solui myös kuin valettu hänen vartalonsa mukaan.

Antti saattoi hänet eteiseen. Hän tunsi äkkiä iloa ajatellessaan että
hän pian taas olisi tilaisuudessa tavata Herttaa. He voisivat uudistaa
entisen tuttavuutensa ja jatkaa yhdessäoloa aivan kuin ennenkin.
Hänellä oli mielestään niin paljon puhuttavaa Hertalle, niin paljon
kysyttävää ja hän tiesi niin varmaan saavuttavansa ymmärrystä.



IV.


Oli kolmas joulupäivä. Senaattori Taubeh komea, laaja asunto oli
kirkkaasti valaistu. Sali, jonka lattia kiilsi kuin jäänpinta, oli
varta vasten tanssiin järjestetty. Sohvat ja tuolit seisoivat jäykissä
riveissä pitkin seiniä, flyygeli oli oven suuhun työnnetty ja kasvit
nostetut toisiin huoneihin.

Senaattori Taube asteli kädet selän takana vitkalleen huoneesta
huoneesen ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Häntä huvittivat pienet
kemut näin joulun aikana, hän piti nuorisosta, heidän iloisista
kasvoistaan ja sulavista liikkeistään. Jo usean vuoden kuluessa oli
hänen tyttärensä syntymäpäivää vietetty tanssiaisilla. Ensi alku oli
ollut hyvin vaatimaton — tanssihaluiset nuoret olivat vain koulutyttöjä
ja lyseolaisia ja senaattori itse ei ollut vielä kohonnut nykyiseen
korkeaan asemaansa. Mutta vuosi vuodelta vaatimukset olivat kasvaneet
yhdessä nuorten kanssa.

Rouva Taube kiiruhti punakkana ja niin nopeasti kuin hänen lihavuutensa
salli, miehensä luo.

— Rakas ystävä, hän sanoi läähättäen, — kyökissä on mies apua
pyytämässä. En tunne häntä, mutta hän näyttää niin kurjalta. Hän sanoo
tulleensa jalan kuinka kaukaa, jostain pohjoisesta pitäjästä.

Senaattori Taube näytti kärsimättömältä.

— Kuka heistä tietää. He osaavat kaikki niin erinomaisesti
teeskennellä. Anna hänelle lippu Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Ei
minulla nyt ole aikaa, kun vieraat juuri ovat tulossa.

Rouva Taube kiiruhti takaisin kyökkiin. Oven suussa seisoi laiha,
kelmeä mies. Vaikka hän olikin vielä nuori, niin hänen poskensa olivat
kuopille painuneet ja ihon väri oli aivan harmaa. Takki oli repaleinen
ja saappaat niin huonot, että tuskin jalassa pysyivät.

— Ei meillä nyt ole aikaa, mutta tuosta saatte lipun
Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Sieltä he antavat työtä ja apua.

— Hyvä rouva, mitä minä siellä. Kävin jo kerran ja sain koko päivän
odottaa vuoroani. Ja kun vihdoin pääsin puhumaan asiaani, niin
lupasivat ensin ottaa selkoa minusta, sanoivat tulevansa kotiin
katsomaan, tarvitsisinko apua. Siitä on jo kaksi viikkoa, eivätkä he
vieläkään ole käyneet.

— Avunhakijoita on niin paljon, että yhdistyksen on vaikea ehtiä
heti kaikkien luo. Ja sitä paitse he ensi sijassa auttavat omia
paikkakuntalaisia. Mutta minä käyn huomenna teitä katsomassa.

Mies kääntyi ovea kohti, mutta loi vielä pitkän katseen rouva Taubeen.
Se oli niin rukoileva, ja samalla epäluuloinen. Rouva Taube tunsi
pistoksen sydämessään, olisiko hän ollut liian kova tuolle miehelle,
hän olisi ehkä todellakin ansainnut apua. Hän aikoi kutsua hänet
takaisin, antaa hänelle ruokaa, hän ehkä ei ollut syönyt koko päivään,
mutta mies vetäisi jo oven kiinni jälkeensä, ennenkuin rouva Taube oli
ennättänyt mitään tehdä.

— Malin, missä ihmeessä sinä viivyt, sali oli jo täynnä vieraita.

Hän kuuli miehensä äänen kyökin ovelta ja hän kiiruhti sisään. Olihan
hän luvannut käydä huomenna häntä katsomassa, voisihan hän silloin
korvata minkä nyt oli laiminlyönyt.

Mutta hän ei sittenkään saanut rauhaa tuolta mieheltä. Hän koetti
hillitä mieltänsä, voidakseen olla kohtelias ja ystävällinen
vierailleen, mutta hän ei voinut yhtyä toisten iloiseen puheluun eikä
hilpeään nauruun. Valo ja vaaleat puvut kiusasivat häntä, hän oli
vaivattu kaikesta komeudesta ja turhuudesta ympärillään, eikä vähimmin
tyttärestään, joka puvullaan voitti kaikki toiset.

Luonnostaan rouva Taube oli kaikkea ylellisyyttä vastaan. Hän oli
kasvanut yksinkertaisissa oloissa ja saanut varhain tottua työhön.
Mutta jouduttuaan naimisiin, hän oli tullut ikäänkuin uuteen
ilmakehään, joka uhkasi kumota ne mielipiteet ja sen elämänkäsityksen,
jonka hän kasvatuksensa kautta oli saanut. Hänen miehensä oli kasvanut
rikkaassa kodissa, hän oli tottunut ylellisyyteen ja turhamaisuuteen ja
senaattoriksi tultuaan hän tahtoi myös elää asemansa mukaan.

Elsa oli aivan isäänsä. Yhä enenevällä huolella rouva Taube näki
tytön harrastusten kääntyvän kaikkeen ulkonaiseen. Ja hän näki
oman vaikutuksensa häviävän aivan mitättömiin, sillä silmittömässä
ihastuksessaan isä ei voinut tyttäreltä mitään kieltää.

Soitto oli jo alkanut. Rouva Taube saattoi budoariinsa muutamia
vanhempia rouvia, talon läheisimpiä tuttavia ja heidän seuraansa
isäntäkin vieraineen liittyi. Nuoret neitoset istuivat seinävierustalla
juhlallisessa odotuksessa. Herrat seisoivat senaattorin etuhuoneen
ovella, he vetivät hansikkaita käsiinsä ja antoivat katseittensa kulkea
seinävierustaa pitkin. Etumaisimpana oli senaattorin veljenpoika,
luutnantti Taube, joka oli saapunut kaupunkiin virkalomallensa. Hän
astui nyt yli lattian, kannukset helisivät hänen kulkiessansa ja hänen
saappaansa kiilsivät. Hän kumarsi talon tyttärelle, joka hymyillen
nojautui hänen käsivarteensa ja antoi viedä itsensä tanssin pyörteesen.

Iltaa oli kappale kulunut, kun Hertta Ek astui salin ovelle. Hänen
silmänsä etsi emäntää, mutta kun hän ei häntä mistään keksinyt, niin
hän jäi arasti ovenpieleen seisomaan. Hän seisoi siinä silmät maahan
luotuina, omiin mietteihinsä vaipuneena. Hänen yksinkertainen tumma
pukunsa erosi niin jyrkästi koko hänen ympäristöstänsä, samoin kuin
hänen kasvojensa vakava ilme ei ollut sopusoinnussa toisten ilosta
hehkuvien kasvojen kanssa.

— Neiti Ek, kuuli hän äänen vieressänsä. — Ettekö tanssi? No sallikaa
sitten että vien teidät rauhallisempaan paikkaan.

Antti Hammar tarjosi käsivartensa Hertalle ja he astuivat Elsan
huoneesen, joka oli aivan tyhjä.

— Te olette tänään ollut niin näkymätön, sanoi Hertta, heidän
istuessaan matalalle sohvalle.

— Olen ollut kovassa työssä koko päivän. En olisi oikeastaan tännekään
ehtinyt.

Melkein joka päivä he olivat tavanneet toisensa kenraali Löfbergin
luona. Ensi alussa Antti oli vain pikimältään pistäytynyt kenraalin
huoneesen, jossa Hertta pöytänsä ääressä työskenteli, mutta päivä
päivältä hän oli viipynyt yhä kauemmin. Hän innostui yhä enemmän
toimikunnan työhön, hän tiedusteli mitä kulloinkin oli tekeillä ja otti
osaa neuvotteluihinkin. Vähitellen Hertta tottuikin hänen puoleensa
kääntymään, kun hän tarvitsi apua työssänsä. Ja siten heidän välilleen
oli syntynyt tuttavallinen suhde, kuin kahden toverin, joita yhteinen
asia innostaa ja joille se tarjoo loppumattomia keskustelun aiheita.

— Mitä teillä tänään oli esillä? kyseli Antti Hertalta. — Onko tullut
uusia tietoja hätämailta?

— Sisar Cecilia kirjoitti Vaaralammelta. Teidän pitää lukea se kirje.
Hän kertoo keittiössä käyvän neljä- jopa viisikymmentä ruokavierasta
päivittäin, sekä aikuisia että lapsia. Suureksi siunaukseksi nuo
kansankeittiöt näyttävät olevan, kun varat vain myöntäisivät useampia
perustamaan.

— Se olikin suurenmoinen lahjoitus, jonka hätäaputoimikunta sai rouva
Aberlingiltä. Täytyy oikein ihmetellä että ulkomaalainen osoittaa niin
paljon myötätuntoisuutta kansalle, johon hän vain kesäisenä aikana on
tutustunut.

— Niin, hän se kokonaan kustantaa Vaaralammen kansankeittiön. Me
lähetimme sinne vaatteita ennen joulua. Sisar Cecilia sanoo jaelleensa
jo kaikki, ja tarvitsevansa vieläkin enemmän. Hän kuvailee kurjuutta
aivan sydäntäsärkevällä tavalla.

— Useampien naisten pitäisi seurata neiti Fährlingin esimerkkiä ja
lähteä hädänalaisille seuduille. He voisivat epäilemättä tehdä siellä
paljon hyvää.

— Sitä kenraali Löfbergkin sanoo. Mutta kaikki eivät ole yhtä
voimakkaat luonteeltaan ja rohkeat kuin neiti Fährling.

— Ei siihen tarvita kuin hiukan hyvää tahtoa ja rakkautta. Mutta sitä
ei jokaisella ole.

Hertta vaipui mietteihinsä. Olihan hänkin tuollaista työalaa
haaveillut, eikä mikään olisi häntä lähtemästäkään estänyt. Ei kukaan
häntä täällä tarvinnut eikä kaivannut. Ja kuitenkin hän epäröi, eikä
voinut lopullista päätöstä tehdä. Puuttuiko häneltä ehkä rohkeutta, vai
eikö hänen harrastuksensa asiaan olisi ollut todellinen?

— Te näytätte niin väsyneeltä, neiti Ek. Te olette liian ahkera ja
innokas työssänne.

— En minä ole väsynyt. Harvoin olen tuntenut sellaista työintoa kuin
nyt. Mutta tämä työ ei yksin tyydytä minua, vaikka nuo tunnit kenraali
Löfbergin luona ovatkin minulle oikeita juhlahetkiä. Minä tahtoisin
vieläkin tuntuvammin tarttua työhön.

— Mutta onhan teillä kotinnekin. Tarvitaanhan sielläkin teidän
voimianne.

— Oi, älkää puhuko minulle kodistani. Minä olen siellä enemmän yksin
kuin ulkona maailmassa, jossa ainakin joskus voi tavata ymmärtävän
sielun.

— Ajatelkaa kotia, sanoi Hertta hetken kuluttua, — ilman mitään
lämmittävää tunnetta, ilman äidin ohjaavaa kättä. Kun minä katselen
noita nuoria tyttöjä, niin minun käy heitä niin äärettömän kateeksi.
Heille elämä aina hymyilee, jota vastoin minulle — mitä iloa minulla
voisi olla — —

— Te olette katkera, neiti Ek. Ettekö usko että moni on saanut
viettää vieläkin valottomampaa nuoruutta kuin te? On saanut taistella
toimeentulonsa puolesta, ja saanut kärsiä hairahdusten vuoksi, joihin
itse on ollut aivan syytön.

— Uskon sen kyllä. Mutta sen sijaan voi lohdutus olla kahta kalliimpi,
kun sen vihdoin on saanut. Onhan esimerkiksi teilläkin Elli, joka
pienellä kädellään poistaa kaikki teidän huolenne.

— Te olette niin ivallinen. Jos te tietäisitte mikä rakkaus on, niin te
myös puhuisitte toisin.

— Rakkausko? Se on utukuva, jota kaikki ihmiset ajavat takaa, mutta
saavutettuaan sen, se haihtuu heiltä käsiin.

— Te herätätte ihmetystäni, neiti Ek.

— Ihmetyttääkö se teitä, että nuorelta naiselta elämä jo on ehtinyt
riistää kaikki unelmat? Uneksinhan minäkin kerran, mutta siitä on jo
niin pitkä aika. Sanokaa itse, tohtori Hammar, mitä jää jäljelle, jos
ihminen kadottaa kaiken sen, mikä hänelle on ollut kallista ja pyhää?
Ja juuri sen tähden, etten usko persoonalliseen onneen, tahtoisin saada
jotain muuta, joka täyttäisi tyhjyyden omassa itsessäni, tahtoisin
antaa ja uhrata jotain kansalleni.

— Mutta ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan.

Soitto salissa oli la'annut. Useita nuoria tyttöjä astui huoneesen.
Heidän poskensa hohtivat ja viuhkoillaan he löyhyttelivät itseään. He
kerääntyivät Elsan ympärille ja hyväilivät häntä.

— Voi Elsa kulta, kuinka hieno hän on, ja kuinka hyvin hän tanssii.
Luulisi ilmassa lentävänsä.

Elsa naurahti.

— Serkkuniko? No, tanssiihan hän.

— Ja sen sinä sanot noin välinpitämättömästi, vaikka hän on niin fiksu.

Elsa nojautui vallattomasti nojatuolin selkämystä vasten ja heilutteli
kenkänsä kärkeä.

— Kuinka kaunis sinä olet, Elsa. Etkö todellakaan ole kähertänyt
hiuksiasi? Sinullahan on oikea glooria otsasi ympärillä.

Elsa kohautti vain olkapäitään.

— Tiedättehän tytöt, etten käherrä, ääni oli hiukan kopea. — Ei,
mennään takaisin saliin; nyt aloitamme masurkan.

Elsa kiiruhti masurkka-askelin toisten edellä saliin.

— Ettekö tahdo tulla tanssimaan, kysyi Antti Hertalta, joka oli jäänyt
paikoilleen istumaan.

— Kiitos, ei minua haluta.

Antti läksi tyttöjen jäljessä salin ovelle ja jäi katsomaan toisten
tanssia.

Elli tanssi luutnantti Tauben kanssa. Hän tanssi hyvin, se oli Antin
myönnettävä ja jonkunlaisella mielihyvällä hän seurasi Ellin sulavia
liikkeitä. Taube ei vaan ollut hänelle mieleen. Hänen katseensa oli
liian lämmin ja lähentelevä ja Ellikin silmäsi häneen niin kirkkaasti.
Mutta Antti poisti nuo ajatukset heti paikalla, olihan Elli niin
ystävällinen ja herttainen kaikille.

Niin, hän rakasti Elliä, tuota hentoa, suloista lasta, joka oli
päivänpaistetta varten syntynyt. Hän tasoittaisi hänen tiensä, niin
ettei hänen koskaan tarvitsisi mitään kärsiä, eikä tulla katkeraksi,
niinkuin Hertta. Hertta parka! Hänen silmänsä olivat syvät ja
surulliset, niiden katsetta ei helposti unohtanut. Mutta miksi hän oli
katkera ja tyly ja miksi hän puhui niin ivallisesti Antin suhteesta
Elliin? Olisiko hän huomannut sen, mitä Antti ei itsekkään käsittänyt,
ei ajatellut, ainoastaan joskus hämärästi tunsi... Ei, hän oli vain
niin hermostunut ja väsynyt tänä iltana. — — —

Luutnantti Taube vei Ellin sivuhuoneesen istumaan. Matala sohva
oli suurien kasvien peitossa ja himmeä kattolamppu antoi huoneelle
salaperäisen leiman. Luutnantti Taube kohotti viinilasia.

— Maljanne, neiti Elli, meidän uudistetun tuttavuutemme malja!
Tiedättekö kuinka hyvin nuo kiharat teitä pukevat, teidän ei pidä
koskaan niistä luopua.

Elli leikitteli viuhkallansa.

— Sanokaa, ettei se ole totta, mitä teistä kerrotaan, eihän se voi olla
mahdollista, että te olisitte kihloissa! Ja kenenkä kanssa sitten?
Vakavan kirjatoukan. Ei hän teille sovi.

Elli säpsähti. Hän oli kokonaan unohtanut Antin, hän ei ollut
kertaakaan muistanut häntä koko iltana. Hän oli antanut itseään
sokaista, tanssi oli noussut hänelle päähän ja viini kiihoitti hänen
vertansa.

— Antakaa minun mennä. Elli nousi istualtaan. — Mitä muut sanoisivat
jos he tietäisivät että olen kahden teidän kanssanne, erillään kaikista
toisista.

— Eivät he sano mitään, pikku Elli, tehän olette kihloissa.

Elli riuhtaisi kätensä irti, jota luutnantti Taube koetti pidättää.
— — —

Budoarista kuului vilkasta keskustelua. Rouva Löfberg istui mukavassa
korituolissa ja sohvassa, talon emännän rinnalla, rouva Illman.
Senaattori Taube ja kenraali Löfberg juttelivat ikkunan ääressä.

— Tiesinhän minä sen edeltäpäin, sanoi rouva Illman kiihkeästi, —
heidän kanssaan ei koskaan tule toimeen. He tekeytyvät puolueettomiksi,
mutta ovat itse asiassa punaisempia kuin koskaan ennen.

Rouva Illmanin kiihkeä ääni veti herrojen huomion puoleensa. He vetivät
tuolinsa lähemmäksi rouvia ja kenraali Löfberg sanoi naureskellen:

— Luulenpa että rouvat ovat törmänneet yhteen. Onko sula sovinto
rikottu?

— Minä en ainakaan enää tahdo olla heidän kanssansa tekemisissä, sanoi
rouva Illman yhä kiihtyvällä äänellä.

Rouva Löfberg oli iltamatoimikuntaan pyytänyt muutamia ruotsinmielisiä
naisia, hän oli toivonut voivansa panna toimeen iltaman, johon molemmat
puolueet ottaisivat osaa. Mutta aie oli mennyt myttyyn. Jo ensi
kokouksessa oli erimielisyyttä syntynyt ja molemmat puolueet olivat
pitäneet puoliansa. Olihan niitäkin, jotka olivat koettaneet sovittaa,
mutta se ei onnistunut, kun riita lopulta muuttui persoonalliseksi.
Rouva Tauben ehdoituksesta oli päätetty pitää kaksi iltamaa, kumpikin
puolue eriksensä.

— Onhan se vain eduksi, puolusteli rouva Taube. — Tungos on siten
vähempi ja tunnelma kodikkaampi. Se, joka haluaa, voi sitä paitsi ottaa
osaa molempiin.

— Ihmeellistä se vaan on, ettemme voi sovinnossa elää, sanoi rouva
Löfberg. — Eikö ole yhdentekevää, mitä esitetään milläkin kielellä, kun
vaan molemmat pääsevät oikeuksiinsa.

— Onko se yhdentekevää, intoili rouva Illman, — jos koko ohjelma
on ruotsinkielinen, paitsi mahdollisesti jotakuta suomalaista
lausuntokappaletta. Niin, niin, minä tunnen nuo rouvat, suoraan sanoen,
he halveksivat meitä ja meidän kieltämme.

Keskustelu kävi ruotsiksi niinkuin tavallisestikin suomenmielisten
rouvain keskuudessa.

— Arvoisat rouvat ovat osittain itse syypäät tuohon halveksumiseen,
sanoi kenraali Löfberg. — Jos te itse käyttäisitte kansan kieltä, niin
voisitte myöskin vaatia, että muutkin pitäisivät sitä arvossa.

— Kun lapsuudestaan asti on tottunut käyttämään ruotsia, niin on niin
vaikea luopua siitä tavasta, sanoi rouva Löfberg.

— Ei siihen tarvita kuin lujaa tahtoa ja rakkautta. Mutta oma mukavuus
on aina jokaista lähinnä.

Rouvat näyttivät hiukan noloilta. Ei kukaan sanonut mitään.

Rouva Taube huomasi Hertan, joka oli pysähtynyt oven suuhun. Hän
viittasi hänet luoksensa ja puheli puoliääneen hänen kanssansa.

— Se on siis sovittu, hän sanoi, — sinä tulet minun kanssani tuon
miehen luo. Hän näytti niin rehelliseltä. Tahtoisin mielelläni häntä
auttaa.

Rouva Taube nousi ylös ja pyysi vieraitaan siirtymään ruokasaliin.
Senaattori Taube tarjosi käsivartensa rouva Löfbergille. Soitto salissa
oli tauonnut. Leveät ovet, jotka yhdistivät salin ja ruokasalin yhdeksi
huoneeksi, olivat avautuneet ja pöydältä loistivat sähkön kirkkaassa
valossa korkeat kristallimaljakot ja kiiltävät hopeat.



V.


Puoliyö oli jo kulunut, kun Hertta astui kotiinsa. Kotiportilla hän
näki tulta isänsä ikkunasta. Isä oli siis vielä ylhäällä, ja jos hän ei
erehtynyt, niin istui Väisänen hänen toverinansa pöydän toisessa päässä.

Hän koetti hiipiä huoneesensa niin hiljaa kuin mahdollista, mutta
Väisänen kuuli eteisen oven avautuvan.

— Hertta neiti tulee kotiin, hän sanoi astuen eteiseen ja tarjosi
kätensä tutunomaisesti. — Oliko hauska tanssiaisissa?

— Hertta, kuului kapteenin ääni.

Hertta astui sisään. Tupakan savusta huone oli aivan harmaana ja ilma
tuntui painostavalta.

— Istuhan tänne, tyttöseni, me juuri puhelimme sinusta. Saitko paljon
tanssia?

— En tanssinut yhtään.

— Merkillinen tyttö, kapteeni kääntyi Väisäsen puoleen, — ei häntä
huvita mikään, mikä muita nuoria. Mitä jos lähettäisimme hänet ulos
maailmaan huvittelemaan?

Hertta, joka oli kuunnellut vain puolella korvalla, säpsähti äkkiä.
Mistä tuo huolenpito nyt johtui, eihän isä ennen ollut kysellyt hänen
huvejansa. Hän aikoi lähteä huoneesensa, mutta kapteeni pidätti häntä.

— Älä lähde, meillä on sinun kanssasi hiukan puhuttavaa. Olen ajatellut
että saat uudella vuodella lähteä ulkomaille, herra Väisänen on
ystävällisesti lupautunut matkatoveriksi. Voit lähteä Sveitsiin tai
Pariisiin, minne mielemmin vain haluat.

Hertta katsoi yhä enenevällä hämmästyksellä isäänsä.

— En minä halua minnekään, en ainakaan ulkomaille. Ja herra Väisäsenkö
seurassa?

— No, hyvä lapsi, mitä kummaa siinä on. Hän on minun läheinen ystäväni,
ja hän lähtee sinne joka tapauksessa.

Väisänen oli koko ajan ollut ääneti, mutta terävillä silmillään hän
seurasi pienintäkin ilmeen vivahdusta Hertan kasvoissa. Hän näytti niin
itsetietoiselta ja varmalta omasta asiastansa.

Hertta ei tiennyt mitä sanoa.

— Isä, on jo niin myöhäistä, ja minua väsyttää. Voimmehan keskustella
siitä toiste. Hyvää yötä.

Hän ojensi kätensä Väisäselle, joka tarttui kiihkeästi siihen ja
suuteli sitä. Puna kohosi Hertan poskille, suun ympärille ilmaantui
jäykkä piirre ja nyökäyttäen päätä isälleen hän poistui huoneesta.

— Sinä pysyt siis sanassasi, Väisänen, kysyi kapteeni Hertan mentyä.

— Pysyn tietenkin, sillä ehdolla kuin jo mainitsin. Koetan järjestää
asiani toisella tavalla.

— Mutta jos Hertta ei suostu. Hän on niin omapäinen ja pakoittaa en voi.

— Siitä sinun on huoli pidettävä. Kyllä hän suostuu, jos oikein asian
selität. Eihän hän voi tahtoa sinun perikatoasi.

Huonot ajat olivat vaikuttaneet kapteeninkin raha-asioihin. Hän oli
kerännyt itselleen vähäisen omaisuuden ja asettuessaan kaupunkiin, hän
oli ostanut itselleen talon. Väisäsen kehoituksesta hän oli hankkinut
osakkeita "Vesa" yhtiössä, joka hyvänä raha-aikana oli perustettu
halkojen vientiä varten Pietariin. Yritys oli ollut erittäin lupaava ja
kapteeni oli ottanut suuremman lainankin, voidakseen lunastaa kaikki
hänelle tarjona olleet osakkaat. Mutta huono aika oli tullut juuri
silloin kun yhtiöstä toivottiin suuria osinkoja. Kapteeni oli pulassaan
kääntynyt Väisäsen puoleen ja Väisänen oli hänelle lainannut rahoja,
joskin korkealla korolla.

Väisänen oli jo edeltäpäin nähnyt mikä vaara kapteenia uhkasi.
Mutta tuo rahapula oli hänelle vain mieleen. Hän toivoi itse siitä
hyötyvänsä, hän halusi saada omaksensa kapteenin talon, joka asemansa
puolesta oli aivan erinomainen. Mielikuvituksessaan hän oli jo nähnyt
viisikerroksisen kivitalon kohoavan entisen sijalle ja kuvitellut
itseään sen omistajana.

Hän oli tarjoutunut ostamaan taloa, kun kapteeni oli kireitä aikoja
valitellut. Mutta kauppahinnasta he eivät voineet sopia. Silloin oli
Väisäsen mieleen juolahtanut toinen tuuma. Hän päätti naida Hertan,
olihan hän sievä tyttö, joskin hiukan kopea, ja talon hän saisi aivan
kaupantekijäisiksi. Samalla Hertta aukaisisi hänelle tien korkeampiin
piireihin, ainoa mikä häneltä nykyisessä asemassaan vielä puuttui.
Ja saadakseen aikeensa onnistumaan, hän oli mielestään keksinyt
erinomaisen keinon. Hän pyysi kapteenilta Herttaa vaimoksensa. Hän
sanoi rakastavansa häntä ja katselleensa häntä jo kauan.

Mutta kapteeni oli nauranut hänen aikeillensa, eikä ottanut niitä
todeksi. Silloin Väisäsen kelloon tuli toinen ääni. Hän sanoi
välttämättä tarvitsevansa rahoja ja pyysi kapteenin määrä-ajan kuluttua
maksamaan hänelle velkansa takaisin.

Kapteenin epätoivo ja tuska ei liikuttanut Väisästä vähintäkään. Hän
oli sen jo edeltäpäin arvannut, mutta hänellä oli valtit käsissänsä. Ja
yhä julkeammaksi hän kävi vaatimuksessansa.

Kapteeni oli vihdoin luvannut puhua Hertan kanssa ja koettaa välittää
asiaa. Tosin hän olisi toivonut Hertalle toisellaisen miehen, olihan
Hertta saanut hyvän kasvatuksen, hän olisi kelvannut vaikka kuinka
hienosukuiselle herralle. Mutta olihan Väisänenkin kelpo mies, kyllä
hän vaimonsa jaksaisi elättää. Ja mitä kauemmin hän asiata tuumi,
sitä edullisemmaksi se hänestä muuttui. Ja vihdoin hän tuli niin
sokaistuksi, että hän mielestään ajatteli vain tyttärensä onnea
päättäessään kehoittaa häntä suostumaan.



VI.


Oli kirkas ja kaunis aamupäivä. Rouva Taube istui reessä muhkeaan
turkkiinsa kääriytyneenä. Hertta Ek oli hänen rinnallaan. Kulkuset
kilisivät ja kepeästi reki kiiti katua pitkin.

He eivät vaihtaneet montakaan sanaa, he nauttivat vain raittiista
ilmasta, joka tulvimalla tulvi heidän keuhkoihinsa.

Reen nopea kulku hiljeni heidän tullessaan pitkälle sillalle. Sillan
molemmin puolin avautui sileä jääkenttä, toisella puolella pojat
luistelivat, toisella jää oli vielä heikkoa ja sillan alla kulki virta
mustana ja kahlehtimatta. Kaupungin vanhalta tullilta he kääntyivät
oikeanpuoliselle viertotielle, jonka sivukäytävällä liikkui taaja
kansanjoukko. Ne olivat tehtaan työntekijöitä kaikki, jotka läksivät
ruokatunnillensa kotiin.

— Miten kalpeat ja laihat nuo ihmisraukat ovat, sanoi Hertta katsellen
heitä myötätuntoisuudella. — Kyllä heissä tuntuvat raskaan työn jäljet.

— Katsohan tuota naistakin, sanoi rouva Taube, osoittaen nuorta
vaimoa vanhan miehen rinnalla, — kuinka välinpitämättömältä ja
väsähtäneeltä hän näyttää. Ja tuo nuori mies, joka on ennenaikojaan
tullut köyryselkäiseksi. Kyllä ruumiillinen, raskas työ tekee ihmiset
vanhoiksi.

Hertta ei voinut kääntää katsettaan tuosta pitkästä jonosta. Hän näki
joukossa lapsia, jotka näyttivät pysähtyneen kesken kasvamistaan.
Kädet ja jalat olivat suhteettoman suuret ja kasvot olivat vanhenneet
ennenkuin nuoruuden tuoreus oli niihin ehtinyt.

Tosin heiltä ei leipä puuttunut. Olihan heillä kullakin työnsä ja
ansionsa. Mutta puuttuihan heiltä sittenkin kaikki muu. Kaikki se
mitä hän ja niin monet muut hänen kanssansa olivat tottuneet pitämään
elämän välttämättömyytenä. Kaikki se, mikä kevensi väsynyttä mieltä ja
sulostutti elämän.

Tie kääntyi nyt vasemmalle leveältä viertotieltä. Talot kapean ja
epätasaisen tien molemmin puolin olivat matalat ja ränstyneet.
Ikkunoissa ei ollut kaihtimia ja pihoilla vallitsi epäjärjestys ja
siivottomuus. Se oli köyhimmän työväestön asuinpaikka.

Rouva Taube ja Hertta astuivat ulos reestä ja käskivät ajurin odottaa.
Repaleisia lapsia kokoontui portille ja katsoa tuijottivat tulijoihin.

Rouva Taube puhutteli erästä poikaa ja kysyi työmies Puolakkaa. Poika
ei vastannut mitään.

He astuivat portista sisään. Pihanpuolella oli kaksi ovea, portaat
olivat jäiset ja liukkaat. He kolkuttivat ensimäistä ovea. Kun
ei vastausta kuulunut, avasivat he oven. Takan ääressä seisoi
keski-ikäinen nainen hämmentämässä pataa. Rouva Taube uudisti
kysymyksensä.

Nainen katsahti tulijoihin. Hänen katseensa siveli rouva Tauben
lämmintä, komeaa turkkia ja pysähtyi uutuuttaan kiiltäviin
päällyskenkiin. Vaimo pudisti päätänsä.

— Puolakka? Olisiko se perheellinen mies?

Ja nopeasti hän alkoi kertoa kuka missäkin huoneessa asui.

— Tässä vastapäätä, porstuan toisella puolella asuu vanha pariskunta.
Vaimo on sokea ja mies käy kaupitsemassa harjoja. Heitäkö rouva hakee?
Huonosti he elävät, kyllä olisivat avun tarpeessa. Heidän vieressään
asuu nuori pariskunta; mies on muurari; viikolla hän putosi alas
telineiltä, ehkä rouva on kuullut, seisoihan se lehdissä. He veivät
hänet klinikkaan. Vaimo parka on viimeisillään, tietäähän sen millainen
elämä silloin on. Ja tuolla toisella puolella — — —

Vaimo puhui lakkaamatta, antamatta itseään häiritä. Hän tunsi kaikki
koko talossa ja monet naapuritalotkin, itse hän oli leski ja piti
nuoria miehiä ruuassa ja kortteerissa. Ajat olivat kalliit ja rahat
tiukalla, mutta elihän sitä sentään päivästä toiseen.

Vaimon katse ei miellyttänyt Herttaa. Se ei ollut suora ja avonainen.
Ja suun ympärillä oli omituinen piirre; puoleksi hymyä, puoleksi tuskaa.

— Rouva on hyvä vaan ja menee tuohon toiseen rappuun, kyllä siellä
pitäisi olla mies, joka vast'ikään tuli maalta työn hakuun. Mutta turha
hänen oli tulla, ei täällä työtä kaikille riitä.

He läksivät pois hyvillänsä kun pääsivät erilleen tuosta suulaasta
eukosta. Toisista portaista he löysivätkin miehen, joka oli juuri
ulosmenossa, mutta tavatessaan naiset, hän pyysi heitä astumaan sisään.

Huone oli melkein tyhjä. Ikkunan luona pieni pöytä ja sen edessä
horjuva tuoli. Nurkassa vuode, jossa joku lepäsi rääsyjen alla.

— Tulin puhumaan teidän kanssanne, rouva Taube pysähtyi keskelle
lattiaa. — Te voitte saada halonhakkuuta meillä toistaiseksi,
kunnes saatte sopivampaa työtä. Koetan hankkia teille halonhakkuuta
muualtakin. Ja tässä olisi teille takki, ettehän te noissa ryysyissä
voi olla. Mutta oletteko te raitis mies? Rouva Tauben katse kiintyi
viinapulloon, joka seisoi ikkunalla.

— En minä, hyvä rouva, juo, mistä sitä viinaan rahaa saisi, kun ei ole
leipäänkään. Jos minä edes olisin yksin kärsimässä, mutta vaimo ja
lapset, joilla ei ole mitään. Se on isännän, tuo pullo tuossa.

— Ei sekään juo, kuului naisen valittava ääni vuoteesta. — Mutta kun
minä en kykene ruokaa keittämään, niin pitäähän hänen saada jotakin
lämmittävää kuivan kannikan lisäksi.

— Mikä teitä vaivaa? Rouva Taube astui lähemmäksi.

— Siitä saakka kun sain tämän pienen, vaimo näytti likaista kääröä
vieressänsä, — olen ollut kovin heikko. En kykene mihinkään. Ja
lapsikin on kipeä, se huutaa yöt päivät.

Rouva Taube katseli pientä kääröä. Se oli parin kuukauden vanha
poikalapsi, mutta niin laiha ja heikko, että olisi voinut luulla sitä
parin viikon vanhaksi. Pää ja kasvot olivat ruvessa, ilkeän ihotaudin
vallassa.

— Teidän pitäisi saada lapsenne sairashuoneesen, sanoi rouva Taube.

— Kukapa sen sinne toimittaa. Kuka köyhän lasta säälii? Ei kukaan muu
kuin Jumala. Hän sen aikanaan korjaa.

— Koetan tehdä minkä voin, sanoi rouva Taube.

— Ja te, Puolakka, te tulette huomenna työhön. Tuumimme sitten jotain
lastennekin puolesta.

Rouva Taube ja Hertta läksivät pois. Ummehtunut ilma huoneessa kävi
aivan sietämättömäksi. He ajoivat samaa tietä takaisin, kuin olivat
tulleetkin.

— Eikö tohtori Hammar voisi toimittaa tuota lapsiraukkaa sairaalaan,
sanoi Hertta. — Hän on parasta aikaa lasten-osastolla.

— Aioin juuri neuvotella hänen kanssansa. Jotain apua on heille
hankittava.

Heidän tullessaan keskikaupungille, oli kaupungin hienosto juuri
kävelyllään. Naiset käyskentelivät katukäytävällä turkkireunuksisissa
sirkkeleissään. Hattuhöyhenet huojuivat tuulenhengessä ja suut
hymyilivät. Kenoselkäiset upseerit kilisyttivät kannuksiansa,
ja nuorten virkamiesten kepit heiluivat huolettomasti ilmassa.
Olihan vihdoinkin kirkas talvipäivä, puut helmeilivät härmässä ja
turkinkaulukset suojelivat arkoja korvalehtiä pakkaselta.



VII.


— Saammeko tänään päivällistä, Eva? kysyi kenraali Löfberg astuessaan
ruokasaliin ja katsoessaan kelloa.

Rouva Löfberg näytti tuskaantuneelta. Hänellä oli juuri ollut
ompeluseura koolla ja hän kääri kokoon töitä, jotka olivat levällään
pöydällä.

— Aivan heti, sanoi hän kärsimättömästi. — Mutta voinko minä sille
mitään, jos päivällinen viivähtääkin. Itsehän sinä olet pannut nämät
hommat niskoilleni.

— Enhän minä sinua moiti, Eva. Kenraali hyväili rouvaansa. — Neiti Ek
tulee vain heti paikalla ja minulla on työtä hänen kanssansa.

— Nuo iankaikkiset hätäaputoimet! Ne ovat mullistaneet koko kotimme, ei
täällä enää muusta puhuta, eikä muuta ajatella. Joka askeleeni kolahtaa
hätäaputoimiin. Minä olen niin väsynyt ja kyllästynyt.

— Mutta etkö myönnä, että olemme saaneet paljon aikaan? Ensiksikin
vilja- ja vaatelähetykset moneen eri kuntaan. Ja sitten työkoulut,
turvakodit ja keittiöt. Ja yhä useampia aiomme perustaa. Olen varma
siitä, etteivät nuo toimenpiteet ole turhat. Tänäänkin sain kirjeen
Vaaralammelta. He kiittävät siitä avusta, jonka kunta on saanut ja
varsinkin sisar Cecilian työ on ollut siellä siunausta tuottava. Ja
mitä sanot neiti Fährlingistä, joka omilla varoillaan on perustanut
turvakodin 20 lapselle? Keskuskomitea on pyytänyt häntä laajentamaan
kotia niin suureksi, että siinä olisi tilaa 40 lapselle. Uudet turvatit
tietysti keskuskomitea kustantaa.

— Neiti Fährling on aina ollut hiukan omituinen.

— Onko se omituista, jos hän tekee suurempia uhrauksia, kuin mihin
meidän sivistyneet naiset tavallisesti ovat tottuneet?

— En todellakaan ymmärrä mitä sinä meiltä vielä vaatisit. Viikkokausiin
emme ole tehneet muuta kuin juosseet talosta taloon rahoja keräämässä
ja ommelleet vaatteita kerjäläiskakaroille. Olisi meillä parempaakin
tekemistä ollut.

— Tosiaankin, mitä tekemistä teillä on! Käytte huveissa ja
tanssiaisissa ja vaivaatte päätänne viimeisillä muodeilla! Rahoja te
osaatte tuhlata, mutta mitään hyödyllistä te ette tee. Mutta minä
sanon, siitä on loppu tehtävä. Sinulla ei ole oikeutta käydä silkissä
ja sametissa, kun kansalta puuttuu leipäkin. Sinun täytyy oppia
säästämään ja ajattelemaan muitakin kuin vaan omaa itseäsi.

Kenraali oli kiihkoissaan. Rouva Löfberg ei ollut tottunut näkemään
miestään sellaisessa mielentilassa ja hän seisoi siinä aivan
hämmästyneenä, tietämättä mitä sanoa. Hänen tavalliset aseensa,
pilkallinen hymy ja ivalliset sanat, olivat kadottaneet voimansa. Hän
tunsi jotain nyyhkytyksen tapaista kurkussansa, hän, tuo kopea rouva,
joka oli melkein kyyneleet unohtanut, turvautui nenäliinaansa ja painoi
sen kosteita silmiään vasten.

Kenraali astui hänen luoksensa huomatessaan hänen liikutuksensa.

— Eva, suo anteeksi kiivauteni. Äänen sävy oli lempeä.

Rouva Löfberg tunsi jälleen seisovansa lujalla pohjalla.

— Mitäpä sinä välittäisit meidän tarpeistamme, kun vain saat rakkaille
talonpojillesi hyvät päivät.

Hänen säännöllisistä nuorekkaista kasvoistaan oli pieninkin liikutuksen
jälki kadonnut.

Kenraali Löfberg kohotti olkapäitään ja hänen kasvonsa synkistyivät
uudelleen.

— Siinä sitä taas ollaan. Sinä et ole koskaan voinut ymmärtää minua ja
minun harrastuksiani. Etkä sinä ole koskaan tahtonutkaan minua ymmärtää.

Kenraali Löfberg läksi huoneesta ja sulki oven jäljessään. — —

Hertta istui kenraali Löfbergin työhuoneessa työnsä ääressä. Hän
kirjoitti muistiin mille paikkakunnalle edellisellä viikolla oli
viljaa lähetetty. Kuntia oli toistakymmentä ja hehtomäärä nousi varsin
korkealle.

Antti Hammar oli astunut sisään ja kumartui Hertan olkapään yli
silmäillen kirjaan.

— Mikä siunattu asia että rautatierahti on maksuton, hän sanoi. —
Kuinka suuret summat muuten kuljetukseen menisi.

— Maksaa se sittenkin, kun ei rautateitse pääse perille saakka.

Antti tunsi Hertan hengityksen sivelevän poskeansa. Hän käänsi
katseensa Herttaan, mutta tämä ei sitä huomannut. Hän katsoi vain
suoraan alas työhönsä.

Antti kävi istumaan pöydän ääreen.

— Minulla on teille hyviä uutisia, neiti Ek. Pieni turvattinne on nyt
lastensairaalassa.

Hertta katsoi ylös työstään.

— Entäs äiti?

— Kyllä hän pian parantuu, ei hänellä mitään varsinaista vikaa ole.
Mutta mies kuuluu juopottelevan.

Hertta ojensi Antille paperin.

— Tuossa on kirje neiti Fährlingiltä.

— Onko hän käynyt Soimäellä perustamassa turvakotia?

— Ei, ei vielä. Jos saamme täältä sopivan johtajan, niin hänen ei
tarvitsekkaan lähteä.

Soimäeltä oli tullut pyyntö toimikunnalle turvakodin ja kansankeittiön
perustamisesta ja toimikunta oli päättänyt täyttää heidän
toivomuksensa. Sopivaa henkilöä ei kuitenkaan vielä ollut ilmaantunut
sinne lähtemään.

— Tiedättekö mitä, sanoi Antti äkkiä, — nyt minä tiedän kuka sinne
lähtee. Te sinne lähdette.

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, niin hän katui jo sanojansa.
Hän tunsi omituisen tyhjyyden hiipivän sydämeensä, pitäisikö
hänen kadottaa Hertta, luopua näistä mieluisista hetkistä hänen
seurassansa? Hänen huomaamattaan ne olivat muodostuneet hänelle melkein
välttämättömäksi tarpeeksi, kuinka hän ilman Herttaa voisi toimeen
tulla?

Mutta Hertta oli kohonnut seisoalleen ja katsoi Anttiin. Hänen silmänsä
kyyneltyivät. Hyvä Jumala, olisiko mahdollista että hänkin saisi
työskennellä kansan hyväksi samoin kuin neiti Fährling ja sisar Cecilia.

Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän nousi ylös ja astui ikkunan
luo ja painoi polttavan päänsä ruutua vasten. Ulkona riehui kova
lumituisku, mutta Hertta tunsi ihmeellisen lämmön virtaavan sydämeensä.
Ehkä häneltä ei sittenkään puuttunut rakkautta ja voimaa.

Hertta kääntyi äkkiä huoneesen päin ja riensi kenraali Löfbergiä
vastaan, joka seisoi ovella.

— Sanokaa että minä saan lähteä.

Kenraali hymyili ja tarttui Hertan molempiin käsiin.

— Soimäellekö? Mutta mitä luulette isänne siihen sanovan?

Hertan kädet painuivat voimattomina alas ja innostus hänen katseessaan
sammui. Isän hän oli kokonaan unohtanut. Hän oli tahtonut uhrata
elämänsä toisille, työskennellä kansan hyväksi, mutta mikä tuo hänen
halunsa oikeastaan oli ollut? Itsekkäisyyttäkö vain?

Antti oli jännityksellä seurannut Hertan liikkeitä. Hän ei tiennyt
itsekään mitä hän olisi tahtonut tehdä, epämääräinen tunne pakoitti
häntä vain lohduttamaan ja auttamaan. Hän aikoi juuri nousta
tuoliltansa, kun hän tunsi pehmeät käsivarret kaulassansa.

Puna kohosi hänen poskillensa, hänen oli mahdoton heti ajatuksiaan
selvittää. Olisiko todellakin, — ah, Ellihän se oli, joka hänen
huomaamattaan oli hiipinyt huoneesen ja kietonut kätensä hänen
kaulaansa. Hän oli hienossa seurustelupuvussa.

— Minnekä nyt, pikku hiiri? Antin ääni oli epävarma, mutta hän koetti
peittää hämmennystään.

— Elsan luo. Siellä on vieraita.

Antin mieli kävi äkkiä katkeraksi. Alituisesti Elli oli kutsuttu
Taubelle, nyt vasta se hänelle selvisi. Ja hänet valtasi halu pidättää
Elliä sieltä. Siitä oli niin pitkä aika kun hän viimeksi oli kahden
Ellin kanssa istunut, leikkinyt hänen kanssaan ja hyväillyt häntä. Ja
hän kaipasi äkkiä hänen suutelojansa.

— Jää kotiin täksi illaksi, Elli. Minulla on vapaa ilta.

Ellin kädet irtaantuivat Antin kaulasta.

— Olenhan minä kutsuttu, kuinka minä voisin.

— Soita ettet tule.

Mutta Elliä ei ehdotus miellyttänyt. Hän veti suunsa nyrpälleen,
niinkuin lapsi, joka ei saa mitä hänen mielensä tekee.

— Sinä et koskaan suo minulle mitään iloa. Milloin en saisi tanssia,
milloin en pääsisi viattomiin kutsuihinkaan Elsan luo.

— Voitko sinä sanoa, Elli, etten minä suo sinulle mitään iloa? Antti
katsoi vakavasti Elliä silmiin. — Sitä paitsi nuo taajat kutsut Elsan
luona eivät tunnu oikein viattomilta. Luutnantti Tauben käytös ei
miellytä minua.

Ellin katse painui maahan.

— Ainakin hän on paljoa kohteliaampi ja hauskempi kuin sinä, sanoi hän
äkkiä uhkamielisesti.

— Mene sitten hänen luoksensa. Antin ääni oli kiivas, mutta jo
seuraavassa hetkessä hän katui sanojansa. Mutta ennenkuin hän ehti
sanoa sen enempää, oli Elli jo kadonnut huoneesta.

Antti jäi yksin seisomaan huoneesen. Hän itsekö tuon kovan, rakkautta
puuttuvan sanan oli lausunut? Hän, jolle aina oli vain ystävyyttä
osoitettu. Mutta hänen olonsa viime aikoina oli käynyt niin
tuskalliseksi. Jokin selittämätön voima hänen rinnassansa työskenteli
hänen itsensä tahtomatta. Alun pitäin se oli hiipinyt hänen luoksensa
yön unelmissa ja hämärän haaveissa ja se oli kuiskannut hänen korvaansa
sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, eikä tahtonut ymmärtää. Mutta päivä
päivältä sen salaperäisyys haihtui ja tänä iltana, juuri, tässä, se
peittelemättömässä alastomuudessaan astui hänen eteensä.

Hän ei rakastanut enää Elliä, hän rakasti toista.

Mutta samalla kuin tuo ajatus hänelle selvisi, kauhistui hän sitä.
Elliin hän oli kiinnitetty tuhansilla siteillä, sidottu tähän kotiin
ja tähän ympäristöön kiitollisuuden tunteilla ja pojan vilpittömällä
rakkaudella. Hänellä ei ollut oikeutta katkaista näitä siteitä eikä
sydäntä osoittautua kiittämättömäksi hyväntekijäänsä kohtaan. Hän
koettaisi voittaa tuon vieraan voiman, joka uhkasi tukahduttaa Ellin
kuvan hänen sydämessänsä. Ja hän karkoittaisi nuo unelmat, jotka
hurmaavina koettivat kietoa hänet pauloihinsa.



VIII.


Hertta taisteli lumituiskussa ja tuulessa. Märkä lumi löi häntä vasten
kasvoja ja kirveli silmiä, niin että hänen oli vaikea pitää niitä auki.
Kadunkulmassa tuuli tarttui yhä uhemmin hameiden liepeihin kiinni ja
kiersi ne jalkojen ympärille. Hänen täytyi hetkeksi pysähtyä ja kääntyä
selin tuuleen, ennenkuin hän eteenpäin yritti.

Hänen rinnassaankin riehui myrsky. Jospa hän olisi ollut vapaa ja
riippumaton ja saanut toimia aivan mielensä mukaan! Miksi kohtalo oli
yhdistänyt hänet oloihin ja suhteihin, joille hän itse asiassa oli
outo? Täytyisikö hänen olla kuuliainen isälleen, jota hän tosin sai
kiittää elämästään, mutta tuskin mistään muusta? Olihan hän kuitenkin
hänen isänsä, ainoa, johon hän oli verisiteillä yhdistetty. Ilman häntä
hän olisi ollut vieläkin yksinäisempi.

Kentiesi isä suostuisikin. Kenraalin epäilykset vain olivat
nostattaneet kuohun hänen rinnassansa. Olihan hän tähänkin saakka
saanut kulkea omia teitään, miksikä ei yhä edelleenkin? — — —

Hertta istui isänsä kanssa teepöydässä. Kumpikin oli ääneti. He
näyttivät hautovan jotain mielessänsä. Kapteenin katse palasi yhä
uudelleen Herttaan. Hän näytti vakavalta ja päättäväiseltä. Jäykkä
piirre suun ympärillä ei luvannut alistuvaisuutta.

Mitä kauemmin äänettömyyttä kesti, sitä vaikeampi oli kapteenin tuoda
asiatansa esille. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä. Ikäänkuin
peläten omia sanojansa, hän sanoi muitta mutkitta:

— Väisänen pyysi minua puhumaan sinulle puolestansa. Hän pyytää sinua
vaimoksensa.

Hertta oli niin omissa ajatuksissansa, ettei hän heti käsittänyt
isän sanoja. Ne tulivat niin äkkiä ja odottamatta. Ensi hetkessä
ne kammoksuttivat häntä, mutta jo seuraavassa ne tuntuivat
hullunkurisilta. Hertta purskahti heleään nauruun.

Kapteeni ei ollut kuullut Hertan ennen niin iloisesti nauravan. Hän
oli odottanut kiivaita sanoja, ja siksipä tuo nauru sai hänet aivan
ymmälle. Ja vastustamattomalla voimalla se tarttui häneen itseensäkin.

— Isä, sanoi Hertta yhä nauraen ja pyyhkien silmiänsä, — kuinka
hullunkurista. Voitko sinä ajatella minua Väisäsen rouvana?

Kapteenin täytyi taaskin nauraa. Olihan se hänestä itsestäänkin
ensimältä tuntunut mahdottomalta. Mutta sitten hän tuli taaskin
vakavaksi. Hän koetti selittää Hertalle Väisäsen hyviä ominaisuuksia,
hän oli niitä tulevaisuuden miehiä, jotka vielä maailmalle
osoittaisivat, mihin he kelpaisivat. Ja ennen kaikkea hän oli kelpo
mies.

Kun Hertta huomasi kapteenin olevan tosissansa, tuli hänkin vakavaksi.
Miksikähän isä piti Väisäsen puolia, mikähän syy hänellä saattoi olla
suosia juuri häntä?

— Sano suoraan, isä, miksikä sinä puolustat häntä? Hertan ääni oli
vaativa.

— Enhän minä puolusta, saathan sinä itse päättää. Mitä minun sanani
sitä paitsi merkitsee.

Hertta tunsi pistoksen sydämessänsä. Hän näki edessänsä vanhan miehen,
jonka elämä oli aivan iloton. Hänen kävi sääliksi tuota miestä, sillä
tällä hetkellä hän tunsi, ettei hänkään voinut olla tunteeton, että
hänkin kaipasi hellyyttä ja rakkautta. Oliko Hertta sitä koskaan
hänelle antanut? Oliko hän edes koskaan pannut kysymykseen, mitä hän
saattoi haluta ja toivoa? Hän oli käynyt kuin vieras tuon vanhan,
harmaan miehen, rinnalla, eikä hän edes koskaan ollut koettanut häntä
lähennellä.

Ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan, oli Hammar sanonut.

Hän oli etsinyt ulkoa maailmasta kelle rakkauttansa tuhlata, hän
oli valittanut ettei hänellä ollut ketään jota rakastaa ja jonka
tähden itsensä uhrata ja hän oli unohtanut että täällä, aivan hänen
rinnallansa, oli mies, joka ei muuta odottanut kuin avata sylinsä
tyttärelleen. Isä oli aina ollut hänestä niin kaukana, hän oli ollut
hänelle niin vieras ja karhea, johon hän hienoine käsineen ei ollut
uskaltanut edes koskea.

— Isä, anna minulle anteeksi! Hertta polvistui kapteenin viereen.

Kapteeni siveli tyttärensä mustaa tukkaa. Hänen silmänsä tuntuivat
kosteilta ja sydämen valtasi outo, lämmin tunne. Vuosikymmeniä oli
kulunut siitä, kun hänen rintansa oli lämmöstä laajennut, häneltä
tuo aika oli melkein unohtunut ja hän oli tottunut siihen karheaan
ja kylmään kuoreen, joka vähitellen oli kasvanut hänen sydämensä
ympärille. Kuitenkin hänkin kerran oli ollut nuori, oli rakastanut ja
saanut rakkautta.

— Sinä olet niin äitisi näköinen, Hertta, lausui hän pehmeällä ja
hiljaisella äänellä. — Hän oli vain pienempi sinua. Mutta samat suuret,
syvät silmät ja musta, kiiltävä tukka.

Hertta katsoi kiitollisesti isäänsä. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut
isän puhuvan äidistä..

— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki, isä. Kapteenin kasvoille nousi
puna. Hän ei voinut karttaa tyttärensä tutkivaa, terävää katsetta.
Mutta tuo katse ilmaisi samalla hellyyttä, jota hän ei siinä ennen
ollut tuntenut.

Vähitellen kapteeni sai Hertalle kerrotuksi koko tukalan tilansa.
Hän kertoi miten Väisänen oli tullut hänen luoksensa, kuvaillut
mitä houkuttelevimmalla tavalla "Vesa" yhtiön asioita, puhunut
suurista voitoista ja korkeista koroista. Hän oli antanut houkutella
itsensä liikkeesen, hän oli pannut siihen kiinni kaikki rahansa, oli
velkaantunutkin sen tähden. Ja nyt Väisänen, joka oli hankkinut hänelle
rahoja, oli tullut kiristämään häntä ja oli vaatinut häneltä takaisin
omansa.

Hän oli luvannut odottaa vain yhdellä ehdolla — — — hän oli koettanut
pakoittaa kapteenia suostumaan — — —

Kapteeni ei voinut lopettaa puhettansa. Hänen puoleksi antamat
lupauksensa kasvoivat äkkiä kauhistuttaviksi hänen silmissänsä, hän oli
aikonut uhrata lapsensa pelastaakseen oman asemansa ja kunniansa. Hän
peitti kasvonsa käsiinsä.

Hertta nousi ylös ja astui edes-takaisin huoneessa. Hän ymmärsi nyt
kaikki. Väisäsen taajat käynnit isän luona, hänen imelät ja samalla
viekkaat hymyilynsä ja salavihkaiset kädenpuristuksensa. Mutta hänen
mielestään haihtui kaikki muu, hän näki edessään vain murtuneen miehen,
jota hän hetki sitten oli oppinut säälimään ja rakastamaan. Hän tahtoi
auttaa häntä tavalla tai toisella. Hän uhrautuisi vaikka itsekin, jos
se olisi välttämätöntä.

— Isä, ole huoleti, Hertta siveli hänen harmaita hiuksiansa, — minä
autan sinua, voit luottaa minuun.

Kapteeni ei oikein ymmärtänyt Hertan tarkoitusta. Hän katsoi häntä
silmiin ja sanoi tuskallisesti:

— Ei, en minä sinulta uhrausta tahdo. Jos kadotankin omaisuuteni, niin
en sure sitä itseni tähden, vaan sinun. Mutta kunniani tahdon säilyttää
tahrattomana. — —

Seuraavana päivänä hämärissä istui kapteeni Ek huoneessaan puoleksi
leväten sohvannurkkauksessa. Yksi ainoa yö oli vanhentanut häntä
enemmän kuin monta vuotta. Hän istui kokoonlyyhistyneenä, katse
silmissä oli samentunut ja poskiluut kohonneet korkealle.

— Isä, sanoi Hertta, istahtaen matalalle jakkaralle kapteenin jalkojen
juureen, — kävin kenraali Löfbergin luona. Hän lupasi mennä sinulle
takaukseen. Hän on jalo mies, hänen kaltaisiaan ei ole monta. Hän pyysi
sinua käymään hänen luonaan puhumassa asiasta.

Kapteeni Ek oli ääneti. Hän tunsi omituista liikutusta rinnassansa.
Hiljakseen hän silitteli Hertan päätä. Raskas taakka kohosi hänen
hartioiltansa. Hän pääsisi irti Väisäsestä, eikä hänen tarvitsisi
hävetä tyttärensä edessä.

— Hertta, lapseni, kapteenin ääni oli puoleksi nyyhkyttävä ja hän
ojensi kätensä Herttaa kohti, — voitko antaa minulle anteeksi? Hertta
vaipui isänsä syliin. Hän painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki.
Hän ei voinut selittää syytä itkuunsa, hän ei tiennyt, olivatko ne
ilon vai surun kyyneleitä. Mutta ne lämmittivät hänen sydäntänsä ja
sulattivat sitä jääkuorta, joka vuosien kuluessa oli asettunut hänen
rintaansa.

— Lapseni, sinun tähtesi hän tekee tuon uhrauksen, ja sinun tähtesi
minä otan sen vastaan, vaikka se tuntuukin vaikealta.

Tyynnyttyään Hertta rupesi kertomaan kapteenille aikeistansa. Hän
kertoi työstään kenraali Löfbergin luona ja hädästä, joka kaikkialla
väijyi tuhotakseen tuhansia ihmisiä. Hän puhui innokkaasti ja
lämpimästi, puna kohosi hänen poskiinsa ja hänen silmänsä loistivat.
Kapteeni Ek katseli tytärtänsä. Hän oli kaunis istuessaan tuossa hänen
jalkojensa juuressa, katse kääntyneenä häneen. Hänessä oli jotain aivan
vierasta ja outoa, ja samalla tuttua ja omaista.

— Olenko hyvin kiittämätön, isä, jos pyydän että sallit minun lähteä
Soimäelle? Perustaisin siellä kodin pienille lapsille ja koettaisin
tehdä työtä kansan hyväksi. Paljon en tosin voi saada aikaan, mutta
minulla on palava into.

Kapteeni Ek ei voinut kääntää katsettaan Hertan silmistä. Ne puhuivat
vielä selvemmin kuin hänen sanansa, ne pyysivät niin liikuttavasti ja
hartaasti, ettei niitä olisi voinut vastustaa.

— Lähde sinä, lapseni, sanoi hän pehmeällä äänellä. — Tyhjältä koti
tulee tuntumaan, kun olet poissa, mutta en tahdo itseäni ajatella. Ja
tulethan sinä takaisin.

Hertan silmät kyyneltyivät uudestaan ja rinnasta puristautui nyyhkytys.
Olisihan hänen pitänyt iloita, mutta miksikä ilo tuntui nyt katkeralta?
Oliko hänen nyt vaikea jättää tuota kotia, joka aina oli tuntunut
hänestä sitovalta kahleelta, tuota kotia, joka oli ollut niin kylmä, ja
jossa hän oli tuntenut itsensä hyljätyksi ja väärinymmärretyksi? Ehkäpä
hän itse oli ollut kylmä ja ilman rakkautta. Työntänyt luotaan sen,
mikä aina oli ollut hänelle avoinna ja rakkautta tarjoavana.

He istuivat paikoillansa, kunnes huoneessa vallitsi täydellinen pimeys.
Mutta vähitellen pimeän varjot vaalenivat, kuun kirkas valo tunkeutui
huoneesen ja ikkunasta tuikki tähtikirkas taivas.



IX.


Ylioppilastalon juhlasali oli kirkkaasti valaistu. Sinivalkoiset liput
koristivat seiniä ja soittolehterin kyljestä riippui Suomen vaakuna.
Peräseinällä oli kuusia, jotka muodostivat majan lavan kummallekin
puolelle.

Pyöreiden pöytien ympärillä istui juhlapukuista yleisöä ja lehteriä
kannattavan pylvähikön alla seisoi sankka rivi nuoria miehiä. Nuoret
tytöt silmäilivät sivuhuoneiden ovilta uteliaasti ympärilleen. Vanhempi
väki oli sijoittunut etumaisten pöytien ääreen. Siellä olivat kaikki
suomenmielisen puolueen pylväät koolla.

Hillittyjä ääniä kuului joka taholta salia, eivätkä ne vaienneet,
vaikka alkusoiton sävelet kajahtivat ylhäältä lehteriltä.

Vasta kun soitto lakkasi ja kenraali Löfberg astui lavalle, vaikenivat
myös äänet. Kauempana seisovat astuivat lähemmäksi, jokainen kääntyi
puhujaan päin ja täydellinen hiljaisuus sai vallan salissa.

Kenraali Löfbergin esitys oli vilkasta ja sydämellistä. Hän puhui
vapaasti ja sujuvasti, kertaakaan kangertamatta, sanaakaan toistamatta.
Hän seisoi siinä niin tyynenä, ikäänkuin hän olisi omassa huoneessaan
puhunut ja kuitenkin niin arvokkaana. Ilme hänen silmissänsä vaihteli
hänen sanojensa mukana: milloin se ilmaisi osanottoa ja surua, hänen
puhuessaan kansan koettelemuksista ja kärsimyksistä, milloin iloa
kiittäessään kansalaisia heidän uhrauksistaan ja avunannoistaan.

Hän vei kuulijansa kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, siihen
aikaan, joka kaikille läsnäoleville nuorille oli tuntematon entisyys,
vaan joka heillä vanhoilla oli vielä tuoreessa muistissa. Hän kuvasi
heille sitä nälkävuosien sarjaa, joka kohosi korkeimmilleen 60-luvun
loppupuolella. Ne olivat pitkiä, yhtämittaisen kadon koettelemia
vuosia. Suomen kansa sai silloin taistella kovan taistelun, mutta
tämä taistelu tuotti sille pysyvämmän voiton, kuin monet historian
loistavammista taisteluista. Sillä maamies oppi ojittamaan peltonsa
ja muokkaamaan maansa entistään paremmin. Ja kesken kärsimyksiään ja
koettelemuksiaan hän säilytti luottamuksensa Herraan.

— Sellaista katovuotta, sanoi kenraali Löfberg puheensa lopuksi, — kuin
60-luvulla, ei Suomen kansalle voi enää koitua. Jos vuodentulo meneekin
hukkaan joillakin paikkakunnilla, niinkuin nytkin on tapahtunut,
niin ei kadon valta kuitenkaan voine ulottua yli koko maan, kun
kulkuneuvotkin entisestään ovat niin paljon edistyneet. Parempiosaiset
rientävät auliisti hädänalaisten avuksi — sen kokemus on jo runsaassa
määrin osoittanut. Ja Suomen kansa ei voi kovimpanakaan koettelemuksen
hetkenä kadottaa toivoansa ja luottamustansa, sillä pimeintäkin yötä
seuraa päivä, "mi kaikki muuttaa voi".

Kenraali Löfberg astui alas lavalta. Salissa vallitsi äänettömyys. Ei
kukaan paukuttanut käsiään, tavallinen suosionosoitus tuntui tällä
kertaa mahdottomalta. Mutta kyynel, joka kimalteli usean silmässä
ja kiitollisuus, joka loisti kaikkien katseissa, oli syvempi ja
voimakkaampi mielenosoitus, kuin rajuimmatkaan kätten paukutukset.

Hertta seisoi seinävierustalla ja hänen silmänsä olivat koko ajan
kiintyneet kenraaliin. Millä hellyydellä hänen katseensa siveli
kenraalin harmaita hiuksia, korkeaa, jaloa otsaa ja sielukkaita, syviä
silmiä. Hän oli nähnyt ilon noissa silmissä loistavan, vaan hän oli
nähnyt niiden myös ilmaisevan huolta ja surua ja otsan vetäytyvän
syviin uurroksiin. Hän olisi tahtonut kädellään sivellä tuota otsaa ja
tasoittaa siitä kaikki huolien jäljet.

Antti Hammar astui saliin esitelmän aikana. Hän huomasi heti Hertan,
jonka solakka, tummaan pukuun verhottu vartalo astui esiin seinän
vaalealta taustalta. Hän tunsi rintansa aaltoilevan, hän ei voinut
kääntää katsettansa hänestä. Kuinka rohkea ja elinvoimainen hän oli!
Hänen katseensa oli suunnattu kauas ja hänen silmissään välkkyi kaiho
tuntemattomaan avaruuteen. Hän olisi tahtonut pysähdyttää tuon katseen
ja antaa tyydytystä sen kalvavalle kaiholle.

Hertta tunsi katseen kahlehtivan kasvojansa. Hän käänsi päänsä Anttiin
päin ja tervehti häntä. Hänen poskilleen kohosi hieno puna ja hänen
mielensä muuttui hilpeäksi. Antti ymmärsi häntä paremmin kuin moni muu,
ja oli usein osoittanut hänelle myötätuntoisuutta. Rohkaissut häntä,
kun mieli oli ollut masennuksissa ja herättänyt hänessä harrastusta
kaikkeen jaloon ja hyvään.

Hän oli kadehtinut aina niitä, joilla oli vanhempia veljiä. Hän kuvaili
veljen ja sisaren suhdetta niin runolliseksi, veli, joka opastaisi
sisarta opin teillä ja sisar, joka veljeä ohjaisi ymmärtämään tunteiden
moninaisia vaihteluja. Mutta Hertta, hän oli yksin, ja sentähden Antin
ystävyys oli tuntunut niin hyvältä.

He istahtivat sivuhuoneesen pöydän ääreen. Ohjelma salissa oli
loppunut, menuetti oli loistolla suoritettu ja tanssijat olivat
hurmanneet yleisöä kauneudellaan, sulavilla liikkeillään ja iloa
uhkuvilla katseillaan. Pöydät ja tuolit salissa olivat siirretyt pois
ja yleinen tanssi oli alkanut.

Antti oli ollut koko iltapäivän työssä sairashuoneella. Hän oli väsynyt
ja nälissään.

— Juottehan teetä, neiti Ek? Antti teki tilauksensa. — Minulla oli
pieni hauska potilas tänään, kertoi hän sitten. — Hänelle oli tehtävä
pienempi leikkaus, mutta en uskaltanut häntä huumata. Lapsi parka itki
hyvin katkerasti, mutta kun kaikki oli ohitse ja kysyin häneltä, oliko
hän ollut kiltti tyttö, niin hän vastasi yhä haikeasti nyyhkyttäen:
"sitä minä en voi sanoa". Eikö se ollut rohkeasti sanottu?

Hertta hymyili.

Antti ojensi Hertalle teekupin.

— Milloin te matkustatte?

— Jo ensi viikolla. Mutta nyt kun matka on lopullisesti päätetty ja
matkavalmistuksiinkin olen ryhtynyt, niin minusta tuntuu vaikealta
lähteä. Ei minulta halua puutu, enkä myöskään pelkää matkan vaivoja ja
rasitusta. Minun on vain niin vaikea jättää isääni, hän on jo vanha.

— Saanko sanoa teille jotain, neiti Ek. Minusta tuntuu kuin te viime
aikoina olisitte muuttunut, ikäänkuin pehmennyt — —

Hertta punastui. Hän katsoi Anttia suoraan silmiin ja sanoi vakavasti:

— Minä olen ollut sokea ja kiittämätön. Kuinka paljon huolia me
ihmiset itse hankimme itsellemme, sen sijaan että koettaisimme
saavuttaa sisällistä sopusointua. Mutta on jo myöhäistä. Hertta nousi
lähteäksensä, — ja minun täytyy olla varhain aamulla jo liikkeellä.

Antti saattoi Hertan etehiseen ja auttoi hänen päällensä.

— Saattepa nähdä, että tunnette tyydytystä, niin pian kuin pääsette
työmaallenne ja teidän täytyy turvautua omiin voimiinne. Mutta jos te
joskus kaipaisitte ystävän neuvoja, niin muistakaa silloin minua.

— Kiitos, tohtori. Hertta loi vakavan katseensa Anttiin ja puristi
lujasti hänen kättänsä.

Antti jäi portaille seisomaan ja katsoi Hertan jälkeen. Yöllinen
vilpeä tuuli siveli hänen ohimoltansa ja jäähdytti hänen rintaansa.
Hänet valtasi tyhjyyden tunne, ikäänkuin osa hänestä itsestänsä olisi
hävinnyt yöpimeään. Hän olisi tahtonut pidättää tuon katseen, joka
vakavana ja luottavana oli häneen kiintynyt ja tuon lämpimän, hienon
käden, jonka puristus oli luja. Hän olisi tahtonut rientää hänen
jälkeensä, nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet kauas pois,
jossa ei mikään olisi voinut eroittaa heitä ja jossa vain heidän
sydämensä sykintä olisi häirinnyt hiljaisuutta. Veri tulvi hänen
sydämeensä, hän hengitti kiivaasti. Hän tunsi kovaa tuskaa ja samalla
huumaavaa onnea rinnassansa. Miksi hän nyt vasta oli saanut nähdä
noiden tummien silmien syvän katseen, miksi nyt vasta silmätä tuohon
herkkään sieluun? Miksi hän itse oli sidottu, miksi hän ei voinut
katkoa niitä kahleita, jotka painostivat häntä?

Anttia värisytti. Kylmä ilma tunkeutui ohuen frakkipuvun lävitse.
Hän astui nopeasti saliin. Siellä oli tukehduttavan kuuma ja ahdinko
hirveä. Nopeassa tanssin tahdissa pyörähtelivät parit toistensa ohitse,
hiki valui herrasmiesten ohimoilla ja neitosten posket punoittivat.

Kuinka järjettömältä tuo hyppeleminen Antista nyt näytti. Mikä hirveä
voimien ponnistus ja tuhlaus ilman minkäänlaista tarkoitusta. Se
oli kai nuoruudenilon purkausta, mutta kaukana siitä oli liikkeiden
sulavuus ja hempeys, joka olisi antanut jonkinlaisen aateluuden
tarkoituksettomille hypyille.

Antti astui edelleen. Lavalla istuivat rouvat pitkässä rivissä.
Kriitillisin katsein he seurasivat nuorisoa ja tekivät havaintojaan.
Heidän tarkoilta silmiltään ei jäänyt huomaamatta kenen kanssa
huomatuimmat tytöt tanssivat. He heittivät salavihkaisia katseita
ympärilleen ja puhelivat puoliääneen keskenänsä. — — —

Kuusimajassa, lavan sivustalla, istui Elli Löfberg ja löyhötteli
viuhkallansa. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Luutnantti Taube
istui hänen rinnallansa. Hänen katseensa oli surumielinen.

— Neiti Elli, sanoi hän hiljaisella äänellä, — minä näen teidät
nyt viimeisen kerran. Huomenna minun täytyy lähteä. Pidennettykin
loma-aikani on loppuunkulunut.

Elli asetti viuhkan kasvojensa eteen ja odotti ääneti.

— Täytyykö minun erota teistä, ilman — — —

Elli säpsähti ja loi häneen ankaran katseen. Mutta ankaruus vaihtui
heti hilpeään hymyyn, ja hän sanoi veitikkamaisesti:

— Rupeatteko tekin hempeämieliseksi? Se ei lainkaan sovi teille.

— Neiti Elli, te olette julma. Te tiedätte varsin hyvin, minkä sijan
te olette anastanut minun sydämessäni, ja kuitenkin te voitte tehdä
pilkkaa minusta.

— Herra luutnantti, älkää koettako uskotella minulle turhia. Yhtä pian
kuin loma-aikanne loppuu, yhtä pian te myös unohdatte sen tuottamat
pienet huvit.

— Te olette sydämetön. Millä oikeudella te herätätte minussa tunteita,
joita itse sitten pilkkaatte?

— Mitä minä olen herättänyt, ja mitä oikeutta minulla olisi herättää
teissä sellaisia tunteita? Tiedättehän että minä olen sidottu.

Luutnantti Taube hymähti.

— Sanokaa minulle, voiko jalostettu ruusu kasvaa muokkaamattomassa
maassa? Se tarvitsee puutarhan, jossa se auringonlämmössä puhkeaa
täyteen kukoistukseensa. Metsässä se kituu ja kuihtuu.

— Minä en ymmärrä teitä, herra luutnantti.

Elli oli sekä hyvillänsä että suuttunut. Mutta huolimatta vähäisestä
närkästyksestänsä hän tarttui Tauben tarjoamaan käsivarteen ja seurasi
häntä tarjoiluhuoneesen. He istahtivat pöydän ääreen ja Taube kohotti
korkeajalkaista lasiansa, jossa poreili vaalea, huumaava neste.

— Kylmän kuningattareni malja!

Elli hymyili hänelle valoisinta hymyään ja Tauben silmässä paloi outo
hehku. — — —

Tanssi oli Ylioppilastalolla loppunut, valot sammuneet. Antti saattoi
rouva Löfbergin ja Ellin kotiin. He astuivat ääneti, kukin ajatuksiinsa
vaipuneina. Heidän välilleen oli äkkiä avautunut syvä juopa, Antti
tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Ellin hymyilevä katse
ei jäänyt puolipimeässäkään häneltä huomaamatta, mutta tuo hymy oli
hänelle outo, eikä hänelle aiottu. Kotiportilla he erosivat äänettöminä.

Antti astui vitkalleen kotiinsa. Kepeät lumihiutaleet laskeutuivat
maahan niin hiljaa ja äänettömästi kuin salaiset ajatukset, jotka
sydämen pohjalle painuvat. Ne laskeutuivat maahan tuhansittain ja
taas tuhansittain, kasvaen ja kasaantuen ja peittivät yhä suuremman
alan. Selittämättömällä voimalla äänettömät ajatuksetkin liittyivät
toisiinsa, ne paisuivat ja kasvoivat; yhä äänekkäämmin ne rinnassa
riehuivat ja vaativat oikeuttansa.



X.


Kaukana salomaalla, jonne tie kulkee synkkien metsien ja asumattomien
kankaiden kautta, ponnisteli hevonen eteenpäin lumikinosten keskellä.
Pitkien taipaleiden varrella ei näkynyt ainoatakaan mökkiä, ei
pienintäkään ihmisjälkeä. Sinervä savu ei kohonnut missään talvista
taivasta kohti eikä ystävällinen tuli tuikkinut yksinäiselle kulkijalle
lumenpainostamien oksien lomitse.

Hitaasti matka edistyi. Vähä-väliä hevonen pysähtyi puhaltamaan. Keli
oli raskas, lunta oli satanut yhtämittaa ja tie oli pehmeä ja upottava.

Päivä kallistui jo iltaa kohti. Lumituisku oli laannut ja hienoja
hiuteita lenteli vain ilmassa. Ilma oli tyyni, ei vähintäkään
tuulenhenkeä tuntunut. Pakkanen oli lauhtumiseen päin.

Hertta Ek istui reen perällä. Hän oli kokonaan turkkien ja vaippojen
peitossa. Karvalakki oli painettu alas otsalle ja huivi peitti poskia
ja kasvojen alaosaa. Pakkasen punaama nenä pisti vain huivin lomasta
esiin ja silmät loistivat kirkkaina karvalakin alta. Toista päivää oli
Hertta istunut reessä ja ajanut lakkaamatta eteenpäin. Reen tasainen
liikunto, hiljaisuus ja raitis, virkistävä ilma vaikutti rauhoittavasti
hänen mieleensä. Se oli ikäänkuin säestyksenä hänen ajatuksillensa,
jotka milloin riensivät hänen edellänsä hänen tulevalle työmaallensa,
milloin palasivat takaisin hänen kotiinsa ja ystäväpiiriinsä.

Jonkunmoisella huolella ja pelolla oli Hertta lähtenyt kotoansa.
Kun hän jäähyväisiksi oli puristanut ystäviensä kättä, jotka
olivat saapuneet häntä asemalle saattamaan, ja yksinänsä istui
rautatievaunussa, joka vei hänet yhä lähemmäksi matkan määrää, niin
hän tunsi edesvastuun raskaasti painavan hartioitansa. Hän oli niin
kokematon, niin kyvytön, tähän asti hän oli katsellut maailmaa vain
oman huoneensa ikkunaverhojen takaa, ja nyt äkkiä hänen täytyi seisoa
omilla jaloillansa, yksinänsä keskellä elämän todellisuutta.

— Tarttukaa rohkeasti työhön kiinni, oli kenraali Löfberg hänelle
jäähyväisiksi lausunut, — — älkääkä antako mielenne masentua. Hän joka
koko luomakuntaa johtaa, hän antaa teillekin voimia ja ymmärrystä.
Jumala kanssanne, nuori ystäväni.

Hyvää tahtoa ei häneltä puuttunut eikä hän työtäkään pelännyt. Mutta
sittenkään hän ei voinut irtautua tuosta painostavasta mielentilasta.
Se oli kuin epämääräinen aavistus jostakin salaisesta, kaukaisesta
voimasta, joka hävittäisi hänen työnsä ja tuhoaisi hänet itsensä.

Vasta sitten kun rautatiematka oli loppunut ja hän istui yksinään
luonnon suuren hiljaisuuden ympäröimänä, hänen omaan sydämeensäkin
vähitellen rauha valautui. Ja rauhan mukana sisällinen tyydytys ja ilo.
Hänen työnsä astui niin selvänä hänen eteensä. Lievitystä hän saisi
kylvää ympärillensä ja herättää uutta toivoa siellä, missä se oli jo
ehtinyt sammua.

Hertta heräsi mietteistänsä. Mies ajopenkillä uhutti hevostansa
parempaan vauhtiin. Hän oli turkkitamineissaan ja huopasaappaissaan.
Parta ja turkinkaulus olivat huurteessa.

— Ollaanko sitä pappilan mamseleita? kysyi mies kääntyen Hertan puoleen.

— En ole, sanoi Hertta, — en ole koskaan ennen tällä paikkakunnalla
käynyt.

— Ka, kun on niin yhteen muotoon.

— Onko hän hyvä saarnamies, se teidän rovasti?

— Kyllä se Jumalan sanan selvästi selittää, mutta ankara mies se on, ja
pitää tarkan luvun kirkossa kävijöistä.

— Entä ruustinna?

— Hän on hyvin alhainen. Pappilaanko sitä ajetaan?

— Ei vaan nimismiehen luo. Onko sinne vielä pitkältä?

— Eihän sitä enää kuin runsas pitkä virsta. Kaukaako sitä ollaan?

— Helsingistä.

— Vai Helsingistä asti. Viime pyhänä rovasti kirkossa kuulutti, että
Helsingistä tullaan koulua perustamaan kirkonkylään. Sanoi vielä, että
ruoka ja vaatteetkin siellä annetaan kolmellekymmenelle lapselle.
Tulisiko vieras siinä asiassa?

— Juuri siinä. Täällä taitaa hätä olla hyvinkin suuri?

— Suuri se on. Vuodentulo meni aivan hukkaan. Ei talollistenkaan
kannata puhdasta leipää syödä.

— Oletteko te isäntämies?

— Siksihän ne kuuluvat minua sanovan.

Tie teki polvekkeen ja metsän takaa avautui lakeus. Yksinäisiä tulia
loisti sieltä täältä. Erillään muista seisoi suuri rakennusryhmä ja sen
päätypuoli oli kirkkaasti valaistu. Mies osoitti sitä kädellänsä.

— Tuolta loistaa tulet pappilan laseista.

He ajoivat aivan pappilan ohitse, se oli yksikerroksinen, matala
rakennus. Säle-aita ympäröi pihamaata, jossa kasvoi yksinäinen koivu.

Kilometrin päässä pappilasta oli kirkko. Se seisoi keskellä
kirkonkylää. Kauppapuoti kyltteineen ja suurine nimikirjaimineen,
vilja-aitta, vasta rakennettu kunnantalo, sekä muutamat yksityiset
talot seisoivat sen kummallakin sivulla. Kirkon takana, pienellä
kummulla oli nimismies Korhosen asunto.

Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Hertta nousi ylös reestä, hänen
jalkansa olivat aivan kankeat pitkästä ajomatkasta. Hän astui ylös
lumisia portaita ja avasi eteisen oven.

Nuori nainen kiiruhti häntä vastaan.

— Neiti Ek, eikö niin? Tervetultuanne. Rouva Korhonen ojensi
ystävällisesti hänelle kätensä ja auttoi turkin hänen päältään.

— Te olette varmaan kovin viluissanne, neiti Ek, ja väsynyt pitkästä
matkasta.

Hän saattoi Hertan saliin ja pyysi häntä istumaan.

Huone teki hauskan vaikutuksen. Ikkunauutimia koristivat käsintehdyt
pitsit, pöydällä ja lattialla oli taidokkaasti ommeltuja liinoja ja
mattoja ja ovissa kotikutoiset verhot. Huonekalut olivat yksinkertaiset
ja aistikkaat ja kasvit ikkunan ääressä hyvin hoidetut. Kaikkialla
ilmeni taitavan ja työteliään naiskäden jäljet.

— Kuinka kodikasta täällä on, sanoi Hertta, silmäillen ympärilleen. —
Varmaan kaikki teidän omaa työtänne.

Rouva Korhonen hymyili hiukan itsetietoisesti. Hän oli vielä varsin
nuori nainen, noin kolmenkymmenen vaiheilla. Hänen hiuksensa olivat
vaaleat, silmät harmahtavat, kasvojen väri terve ja punakka.
Vartaloltaan hän oli keskikokoinen, hiukan täyteläinen.

— Täytyyhän sitä jollakin tavalla saada aikansa kulumaan. Kun ei ole
lapsia, eikä seurustelua juuri nimeksikään.

— Mutta te viihdytte hyvin maalla? Rouva Korhonen kohautti olkapäitään.

— Olen jo tottunut tähän elämään. Ja tottumuskin voi vähitellen käydä
toiseksi luonnoksi.

Palvelustyttö avasi ruokasalin oven.

— Olkaa hyvä, neiti Ek, ja tulkaa teetä juomaan. Olen yksin kotona,
mieheni on virkamatkoilla.

He astuivat ruokasaliin, jota kattolamppu kirkkaasti valaisi. Pöytä
seisoi katettuna keskellä lattiaa. He kävivät sen ääreen istumaan.

— Mieheni on hankkinut teille huoneet Tähtälän talosta, sanoi rouva
Korhonen, ojentaen Hertalle leipäkoria. — Se on aivan kirkon vieressä.
Tuvan ja kolme kamaria. Voimme huomenna käydä siellä katsomassa.

— Ajomieheltäni kuulin että rovasti jo on kuuluttanut tulostani.

— Niin, viime pyhänä. Hän ilmoitti että perjantaina otettaisiin lapset
vastaan. Meillä on siis kolme päivää valmistuksia varten.

— Huomenna odotan tavarakuormien tuloa. Ja apulaisvaimo, josta minulle
kirjoititte...

— Hänet voitte saada vaikka heti paikalla. Hän on leski ja hyvin kelpo
ihminen. Jos muuta apua vielä tarvitsette, niin olen kokonaan teidän
käytettävänänne.

— Te olette ystävällinen, rouva Korhonen. Opetusta varten tarvitsisin
apulaista. Lapset ovat tietysti eri-ikäiset, ja parasta olisi jakaa
heidät useampiin osastoihin. Mutta eikö rovastillakin ole tyttäriä,
jotka mahdollisesti haluaisivat — —

— Vanhempi on kyllä kotona, mutta epäilen suuresti tokko hän — — Rouva
Korhonen kaatoi teetä kuppiin ja tarjosi Hertalle. — Rovasti on hiukan
omituinen mielipiteiltänsä, lisäsi hän, — ei siltä taholta voi suuria
toivoa.

— Entä ruustinna?

— Hän on hyväntahtoinen nainen, ja hän auttaa teitä mielellään, siitä
olen varma. Mutta, ymmärrättehän — —

— Olin aikonut käydä huomenna pappilassa, mutta jos te arvelette — —

— Ei mitenkään, neiti Ek, te voitte huoleti siellä käydä. Ja
ken tietää, ehkä tuuli puhaltaa hyvinkin suotuisalta puolelta.
Suvaitsetteko lisää teetä?

— Kiitos. Olen aivan ravittu.

Rouva Korhonen saattoi Hertan vierashuoneesen.

— Pitäkää hyvänänne mitä talo voi tarjota, neiti Ek. Te olette varmaan
hyvin väsynyt, ja haluatte varhain maata.

Hertta jäi yksin huoneesensa. Rouva Korhosen ystävällinen ja reipas
käytös vaikutti virkistävästi häneen. Hän oli saanut hänestä varmaan
hyvän työtoverin ja täynnä luottamusta ja toivoa hän nukahti
vuoteellensa.



XI.


Hertta seisoi paljain päin Tähtälän portailla. Hän varjosti kädellä
silmiään ja antoi katseensa kulkea yli talvisen maiseman. Loistavana
tulipallona kohosi aurinko taivaan rannalla. Se valoi hehkuansa
laajoille lumikentille, jotka kimaltelivat tuhansin värein ja
vivahduksin ja sen säteet kisailivat härmän peittämässä puissa, jotka
seisoivat kuin morsiot vihkipuvussansa.

Hertta kohotti ylös turkinkauluksensa. Hänen poskensa punoittivat
pakkasesta. Talo seisoi korkealla törmällä, joka eroitti kaksi
vesijaksoa toisistansa. Loppumattomina lumikenttinä ne lepäsivät hänen
silmiensä edessä, siellä täällä vain yksitoikkoisuutta katkaisi pienet
puuryhmät, jotka kohosivat tasaisella lakeudella pienten kumpujen
keskeltä. Mikä ääretön yksitoikkoisuus tuossa maisemassa, jossa lumi
oli kaikki epätasaisuudet peittänyt ja hävittänyt kaiken eloisuuden!
Mikä kuolemanhiljaisuus koko luonnossa!

Hertta ei voinut irroittaa katsettansa tuosta loppumattoman
yksitoikkoisesta maisemasta. Hän koetti kuvailla kevät-aikaa
mielessänsä, jolloin lumikentän valkoiseen pintaan ilmaantui ruhjoja,
jolloin laine vapautuneena läikkyi ja rehevät saaret järven pinnalla
kelluivat. Lumenpainostamat oksat karisuttaisivat taakkansa maahan,
vihertävä lehti puhkeaisi puuhun ja pääsky pesisi räystään alle. Luonto
heräisi talviunestansa ja tuhansin kielin se kajahuttaisi ilmoille
uhkuvan elämänriemunsa.

Mutta voisiko luonnon mukana kohota erämaan asukkaankin rinnasta uhkuva
riemu? Eikö talven valta musertaisi hänen voimansa ja masentaisi
elämänhalua hänen rinnassansa? Eikö uhkaava kurjuus painaisi häntä
maahan, niin ettei hän koskaan kykenisi nousemaan? Murtuihan hongankin
vahva varsi lumipainon alla ja taipuihan koivunkin notkea runko maata
myöten.

Herttaa värisytti. Hän astui tupaan, heitti turkin yltään ja lämmitteli
käsiään pystyvalkean edessä. Räiskien puut paloivat takassa ja loimu
levisi tuvan lattialle. Pitkät penkit reunustivat seiniä ja tuvan
perällä seisoi jykevä pöytä. Ovennurkassa kaksikerroksinen vuode
kirjavine verhoineen.

Tupa oli mustunut ja matala ja poikkihirret katossa tekivät sen
vieläkin matalammaksi. Pienet ikkunat päästivät vain niukalta päivän
valoa huoneesen.

Vanha vaimo astui sisään.

— Hyvää huomenta, neiti, hän sanoi ja hänen ryppyiset kasvonsa
ilmaisivat ystävällisyyttä. — Minä luulin että neiti vielä nukkui, enkä
pitänyt mitään kiirettä.

Puhellessaan hän hääri edes-takaisin tuvassa, otti kahvikupit
seinäkaapista esille ja leikkasi lautaselle leipää. Nokisen kahvipannun
hän nosti liedeltä ja kaatoi kahvia kuppiin.

— Tänään on kova pakkanen.

Hertta kävi pöydän ääreen istumaan.

— Kuulkaapas, Annastiina, ei meidän kannata juoda kahvia joka aamu.
Ainoastaan sunnuntaisin. Arkipäivinä me juomme maitoa, niinkuin
lapsetkin.

— Montako lasta neiti ottaa tänne?

— Kolmekymmentä. Ja päivälliseksi Annastiina keittää velliä tuossa
suuressa padassa.

Hertta astui ikkunan luo. Kivenheiton päässä talosta oli valkoiseksi
maalattu kirkko. Sen takana kohosi korkea vaara; vuoren loivalla
rinteellä siinsi lumi havupuiden lomista, mutta sen toinen jyrkkä
kylki seisoi harmaana ja alastomana. Se oli kuin jättiläisvanhus, joka
katsahti korkeudestaan alas maahan ja paljaalla rinnallansa suojeli
sitä pohjoistuulen iskuilta.

Kirkkoa ympäröi matala kiviaitaus ja kinosten keskeltä kohosi
siellä-täällä yksinkertainen puuristi. Tie kirkolle oli tuiskunnut
umpeen ja portaat olivat kokonaan lumen peitossa.

Maantie kiersi kirkon alapuolelta. Repaleinen vaimo astui tietä myöten
vetäen kelkkaa perässänsä. Hänen jäljessään kulki toinen kantaen lasta
sylissään. He astuivat yhä lähemmäksi taloa ja jäivät pihalle seisomaan.

Salaman nopeudella oli tieto levinnyt Hertan tulosta talosta taloon, ja
mökistä mökkiin. Se oli herättänyt iloa ja riemua kaikkien rinnoissa,
ja jokainen oli toivonut saavansa apua ja lievitystä hätäänsä. Joka
mökistä oli vaimo laittautunut matkaan, kullakin oli kuljetettava
mukanansa, ketkä kantoivat lastansa selässään, ketkä kädestä taluttivat.

Hertta katseli ikkunasta tuota joukkoa, joka yhä kasvamistaan kasvoi.
Yhä uusia ryhmiä ilmaantui tien polvekkeesen, kun se kirkon luota
kääntyi talolle. Yhä uusia laihoja, kelmeitä kasvoja ja repaleisia
ryysyjä. Kaikki he suuntasivat askeleensa taloa kohti ja täyttivät koko
pihan ja eteisenkin.

— Annastiina, käskekää sisään niin monta kuin mahtuu, antakaa heidän
tulla tupaan ja kamareihin.

Eteisestä kuului tavatonta liikettä. Vaimot kopistelivat lunta
jaloistansa, lapset yskivät ja pienimmät itkivät.

Hertta avasi tuvan oven.

— Astukaa sisään lämmittelemään.

Tupa täyttyi silmänräpäyksessä. Toiset tunkeutuivat kamareihin. Suuri
joukko jäi vielä pihalle odottamaan.

Hertan mieli tuntui niin oudolta. Hän seisoi yksin keskellä tuota
joukkoa, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Hän näki ympärillään
kaikki katseet tähdättyinä itseensä; ne ilmaisivat niin paljon
toivoa, niin suurta luottamusta. Mutta tuo luottamus peloitti häntä.
Hän tunsi tuskan kohoavan yhä korkeammalle rinnassansa ja kyyneleet
tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen
liikutustansa, joka pyrki päästä hänessä vallalle.

Mitä hän voisi, heikko, voimaton nainen, tuolle suurelle ihmisjoukolle?
Millä hän tyydyttäisi heidän kaikkien toiveet, millä lieventäisi
tuskaa, joka niin selvästi kuvastui jokaisen kuihtuneilla kasvoilla? Ei
toista puoltakaan hän kykenisi vastaanottamaan ja miten valita enemmin
tarvitsevat ja hädänalaisimmat?

Hertta astui keski-ikäisen vaimon luo, joka seisoi etumaisimpana
pidellen pientä poikaa kädestä.

— Meillä ei ole mitään mistä elää, hän sanoi nyyhkyttäen. — Ainoan
lehmän me möimme jo syksyllä. Eikä ole särvintä minkäänlaista, jossa
kostuttaisi karvasta leipäänsä.

— Elääkö teidän miehenne?

— Eläähän se, mutta ei ole ollut työansiota moneen viikkoon. Aina sitä
jollakin tavalla eteenpäin pujottelisi, kun poika vaan pääsisi tänne.

— Minun lapsillani ei ole vaatteita, sanoi nuori vaimo, jolla oli
rintalapsi sylissänsä. Isompi tyttö piteli äitiä hameesta kiinni.

— Mikä sinun nimesi on? kysyi Hertta kumartuen tytön puoleen.

— Liisa. Tyttö painoi päänsä äidin hameesen. Hänen pieni vartalonsa
upposi kokonaan röijyyn, joka oli nuoralla sidottu vyötäisiltä kiinni.
Paljaat jalat pistivät sen alta esiin.

— Kesällä meillä oli hevonen, sanoi nuori vaimo, — mutta emme voineet
sitä pitää, kun ei saatu rehuja kokoon. Ja tämä lapsi raukka, hän
osoitti pienokaista käsivarrellansa, — se nääntyy nälkään, sillä
minulla ei ole mitään sille antaa. Rintani ovat aivan ehtyneet.

Hän purskahti itkuun.

Lattialla, kokoonkyyristyneenä istui vaimo, pidellen sairasta lasta
sylissänsä.

Hertta kääntyi hänen puoleensa.

— Onko teidän lapsenne sairas? kysyi hän osaaottavasti.

— Toista viikkoa se on potenut. Mieheni läksi syksyllä työnhakuun ja
jätti minut kolmen lapsen kanssa. En ole kuullut hänestä mitään, liekkö
enää hengissäkään. Ottakaa edes tämä, joka on sairas, ettei hänen
tarvitsisi nähdä nälkää ja vilua.

Vaimo kiinnitti häneen suuret silmänsä. Ne ilmaisivat sanomatonta
tuskaa ja epätoivoa.

Hertan rauhattomuus yhä lisääntyi. Ruustinna oli luvannut tulla hänen
avuksensa, hän tunsi pitäjäläisensä ja tiesi, kuka lähinnä oli avun
tarpeessa. Mutta häntä ei kuulunut.

Ilma tuvassa tuli sietämättömän kuumaksi ja hikisten ja likaisten
vaatteiden haju teki sen tukahduttavaksi. Hertta astui portaille
raitista ilmaa hengittämään. Hänen ohimoltansa poltti ja päätänsä
pyörrytti.

Kulkusten kilinää kuului tieltä, ja hevonen pysähtyi portaiden eteen.
Ruustinna Forsberg nousi reestä. Hän oli vanhanpuoleinen, lihava nainen
ja hänen kasvojensa ilme oli hyvänsuopa. Ystävällisesti hän tervehti
Herttaa sekä kokoontunutta kansanjoukkoa.

— Jumal'antakoon, kuului ääniä usealta taholta.

Ruustinna puhutteli vaimoja. Melkein kaikki olivat hänelle ennestään
tuttuja. Hän tunsi heidän olosuhteensa, lukemattomia kertoja he olivat
käyneet pappilassa avun ja neuvojen pyynnössä.

Ruustinna kävi pöydän ääreen istumaan.

— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa, hän sanoi Hertalle. — Mistä täällä
tilaa saisi niin suurelle joukolle. Sitä paitsi eivät kaikki ole yhtä
suuressa avun tarpeessa. Jos annatte kynää ja paperia, neiti Ek, niin
koetamme merkitä, ketkä voivat tulla kysymykseen.

— Emmekö voi ottaa ainakin kymmentä lasta enemmän, kuin mitä alkujaan
olimme aikoneet, sanoi Hertta. — On niin sydäntä särkevää lähettää
heitä pois.

— Voimmehan koettaa. Ruustinna merkitsi nimiä paperille.

— Olisi ehkä parempi ottaa vain yksi lapsi joka perheestä, siten
auttaisimme useampia, hän sanoi. — Mutta toiselta puolen on muutamien
tila niin tukala, että jollemme ota kaikkia, niin apu ei myöskään
ole tuntuva. Mitä arvelette, neiti Ek? Tähän olen nyt merkinnyt
neljäkymmentä nimeä, mutta voisittehan te itsekkin koettaa vielä ottaa
selkoa — —

— Enhän minä tunne heitä, en ainoatakaan. Minä luotan täydellisesti
teidän arvostelukykyynne, hyvä rouva.

Hertta ilmoitti joukolle, ketkä saivat jättää lapsensa turvakotiin.

— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa vastaan, hän sanoi, — senhän te
itsekin voitte nähdä. Niin vaikealta kuin minusta tuntuukin, etten
voi teitä kaikkia auttaa, niin täytyy minun kuitenkin pyytää, että te
toiset lähdette kotiinne.

Kansanjoukko ei liikahtanut. Ne, jotka saivat jättää lapsensa
turvakotiin, kokoontuivat yhteen joukkoon tuvan perälle. He
riemuitsivat ääneensä ja puhelivat lastensa kanssa. Toiset katsoivat
jäykästi Herttaan ja heidän silmissään kuvastui pettymystä ja surua.

— Armahtakaa meitä, älkää jättäkö meitä avutta, kuului ääniä joka
puolelta. Heidän pyyntönsä ja rukouksensa tulivat yhä kovaäänisemmiksi.
Heidän tuskansa oli sydäntäsärkevä. Lopulta he huusivat kaikki yhteen
ääneen.

Hertta oli aivan neuvoton. Hän kiiruhti Annastiinan luo, joka takan
ääressä hämmensi vellipataa.

— Antakaa heille kaikille ruokaa, sanoi Hertta, — ehkä he sitten
tyyntyvät.

He kaatoivat höyryävän keiton kivikuppeihin ja tarjosivat nälkäiselle
ihmisjoukolle. Kiihkeästi he tarttuivat ruokaan käsiksi ja antoivat
kuppien kulkea kädestä käteen. Kun pata oli tyhjennetty, lisäsi
Annastiina uutta kiehumaan.

Oven suussa seisoi kaksi vaimoa. Hertta astui heidän luoksensa ja
ojensi heille ruokaa. Ääneti he tarttuivat kuppiin kiinni, heidän
katseensa oli levollinen, melkein tylsä. Heidän kärsimyksensä
oli kehittynyt sellaiselle asteelle, jolloin ihminen ei tunne
kiitollisuutta, eikä kykene valituksiin.

Vähitellen joukko asettui. Raskain askelin he läksivät kotiansa kohti
kulkemaan. Lopulta ei tuvassa ollut muita kuin sinne jäävät lapset ja
heidän äitinsä. Hekin rupesivat hyvästi jättämään lapsiltansa. Toiset
jäivät mielellänsä, mutta toiset purskahtivat itkuun.

— Voi äiti kulta, älkää jättäkö minua, huusi Liisa ja piteli äitiä
hameenliepeestä kiinni.

Nuori vaimo, joka jo oli jättänyt rintalapsensa Annastiinan haltuun,
koetteli lohduttaa Liisaa.

Hertta tuli hänen luokseen ja tarttui tyttöä kädestä kiinni.

— Tule tänne, Liisa, niin saat velliä.

Hän talutti hänet pöydän ääreen ja asetti hänen eteensä täyteläisen
vellivadin. Pienokainen unohti surunsa ja hänen silmänsä kiilsivät
ilosta, vaikka kyynel vielä vieri poskipäätä myöten.

— Jumala palkitkoon teitä, neiti, sanoi nuori vaimo, pyyhkien silmiään.
Hän astui ovea kohti, mutta kääntyi vielä kerran takaisin. Hän tarttui
lapseen kiinni, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkemään.
Sitten hän kiiruhti ulos.

Kaikki nälkäiset suut olivat vihdoinkin kylläiset. Annastiina toi
lämmintä vettä ja saippuaa ja sitten alkoi perinpohjainen pesu. Hetken
kuluttua pienet kasvot kiilsivät puhtauttaan ja kukin sai päälleen
puhtaan paidan. Olkia levitettiin lattialle ja pienet väsyneet
matkamiehet laskeutuivat maata toinen toisensa viereen.

Ruustinna Forsberg jätteli Hertalle hyvästi. Hänen silmänsä olivat
kyynelissä kun hän sanoi:

— Te olette pannut hyvän työn alulle, neiti Ek. Herra antakoon teille
voimia saattamaan sen loppuun. — —

       *       *       *       *       *

Hertta astui ulos pihamaalle. Ilta oli tyyni ja kirkas ja kuu levitti
salaperäistä valoaan uinuvan luonnon yli. Ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Sieltä-täältä tuikki vain himmeä valo jäisten ikkunaruutujen läpi.
Kirkon suippeneva torni kohotti päätään väritöntä taivasta kohti ja sen
takana seisoi vaara vankkana ja järkkymättömänä.

Hertta kuuli itseänsä huudettavan ja hän kääntyi taloa kohti. Portailla
seisoi Annastiina.

— Siunaa ja varjele, kun noin vähissä ulos lähtee. Sattuisi vaikka
jumalan tauti tulemaan.

Hertta hymyili. Hän astui sisään pieneen kamariin heti eteisen
vieressä. Pöydällä oli ruokaa. Hän istui sen ääreen syömään.

Huone oli yksinkertaisesti sisustettu. Siinä ei ollut mitään, jota
olisi voinut liiallisuudeksi sanoa. Vuode, puinen sohva, pöytä ja
muutamia tuolia. Seinät olivat mustat ja paperoimattomat, uuni
savuttunut ja lattia epätasainen ja kulunut. Ja kuitenkin oli siinä
kodikkuuden ja hauskuuden leima. Kirjavat räsymatot peittivät lattiaa,
valkeat uutimet riippuivat ikkunan edessä ja pieni taulu sohvan
yläpuolella katkaisi seinän yksitoikkoisuutta. Uunissa oli tuli palanut
melkein hiilokselle.

Annastiina seisoi ovella.

— Nukkuvatko lapset rauhallisesti, Annastiina?

— Tuo sairas poika valittaa alituisesti.

Hertta astui viereiseen kamariin. Pimeästä kuului hiljaista valitusta.

— Nostetaanpa poika sohvalle makaamaan, tänne minun viereeni, sanoi
Hertta.

Hertta otti syliinsä laihan, nelivuotisen lapsen ja Annastiina levitti
makuuvaatteita sohvalle.

Poika oli täydessä kuumeessa. Hänen ruumiinsa oli polttava ja silmät
kiilsivät. Hän makasi aivan voimattomana ja valitti haikeasti.

Hertta kaatoi vettä vatiin ja pesi hänen ruumistaan. Hänen säärensä
olivat laihat ja käsivarret kapeat. Vatsa oli pöhöttynyt ja suuri.

Hertta kääri hänet lämpimään peitteesen ja antoi hänelle juoda.
Silmät painuivat hiljakseen umpeen ja hengitys kävi tasaisemmaksi. Ja
valittava ääni lakkasi hetken kuluttua kokonaan.

Hertta meni tupaan. Siellä makasi kaksikymmentä pientä päätä
vieretysten. Kasvot olivat kalpeat ja posket laihtuneet. Mutta uni oli
rauhallinen ja syvä.

Kamarissa tuvan takana olivat pienimmät saaneet makuusijansa yhdessä
Annastiinan kanssa. Pärekorissa makasi pienin, puolen vuoden vanha
tyttölapsi. Kaikkialla oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin tasaista
hengitystä.

Hertta astui takaisin tupaan. Pieni pää oli pystyssä ja hiljainen
nyyhkytys kohosi rinnasta.

— Äiti, äiti.

Hertta kumartui lapsen puoleen.

— Älä itke, pikku Liisa. Hertta hyväili lasta ja pää vaipui hiljalleen
takaisin tyynylle.

Hertta istahti huoneessaan matalalle rahille uunin eteen. Hän painoi
päänsä käden varaan ja tuijotti hiilokseen. Siellä-täällä kohosi vielä
sinertävä liekki puoleksi palaneiden kekäleiden ympärillä.

Hänen rinnastaan kohosi huokaus ja hän sanoi puoliääneen:

— Herra, anna minulle voimia ja kestävyyttä, ja herätä sydämessäni
rakkautta koko suureen luomakuntaasi.



XII.


Hertta heräsi reippaalla mielellä. Uni oli vahvistanut häntä. Ilolla ja
luottamuksella hän tarttui työhön kiinni.

Pieni poika nukkui vielä. Hänen unensa oli aivan rauhallinen, ja
poskilta oli kadonnut kuumeen puna. Tuvasta kuului iloisia ääniä.

Hertta meni tupaan. Siellä lapset olivat täydessä hommassa. Pikku Liisa
istui paitasillaan vuoteellaan ja katseli vaatteitansa. Ne olivat
kaikki uudet ja siistit. Ihastuksissaan hän löi kätensä yhteen ja
riemuitsi: — Onko enkeli tuonut Liisalle uudet vaatteet? Voi kuinka
enkeli oli hyvä.

Suuremmat tytöt auttoivat pienempiä ja kokosivat sitten makuuvaatteet
yhteen. Annastiina toi maitovadin pöydälle ja koko korillisen leipää.
Pian koko joukko tarttui ruokaan käsiksi. He olivat hilpeät ja iloiset
ja heidän silmänsä kiilsivät kiitollisuudesta.

Päivemmällä saapui rouva Korhonen. He jakoivat lapset kolmeen osastoon,
pienimmät saivat tehdä paperi- ja ompelutöitä, suuremmat kirjoittivat
ja lukivat. Välitunti kului laulaen ja leikkien.

Lasten riemu kohosi korkeimmilleen. He unohtivat arkuutensa ja heidän
iloiset äänensä kajahtelivat tuvassa.

Kun opetustunnit olivat lopussa, läksivät lapset ulos pihalle
leikkimään.

— Tahdotteko tulla katsomaan pienokaisiani, sanoi Hertta vieden rouva
Korhosen viereiseen kamariin. Lattialla, tyynyjen varassa istui pienin
ja leikitteli paperipalasella. Hän nauroi Hertalle ja ojensi kätensä
häntä kohti. Hertta nosti lapsen syliinsä.

Vuoteessa makasi pieni poika. Isompi tyttö istui hänen vieressänsä.

— Annappas kättä, Paavo, sanoi Hertta sairaalle pojalle. — Tänään hän
on jo paljoa reippaampi, lisäsi hän kääntyen rouva Korhosen puoleen,
— hän sairasti vain ruuan puutteesta. Hänen äitinsä kertoi eilen,
etteivät he viikkokausiin ole syöneet muuta kuin oljista keitettyä
lientä ja karkeaa pettuleipää.

— Mutta sehän on hirveätä!

Hertta laski lapsen takaisin lattialle istumaan.

Tuvassa, oven suussa seisoi vanha mies poikansa kanssa. Hänen harmaa
tukkansa valui hartioille ja yllään hänellä oli pitkä mekko, jota vyö
piteli kiinni vyötäisiltä. Hän tervehti nöyrästi Herttaa.

— Minä tulen kaukaa, rajan toiselta puolelta, hän vastasi Hertalle,
joka tiedusteli hänen kotipaikkaansa. Hänen puheessaan oli vieras, outo
sointu.

— Matkalla minä kuulin, että täällä on koulu, lisäsi hän, ja hänen
silmänsä loistivat kirkkaasti. — Ettekö te ottaisi tätä poikaa kouluun,
että hän saisi jotain oppia?

— Onko teillä muutakin perhettä?

— Vaimo ja nuoremmat lapset jäivät kotiin.

— Kuinka he siellä toimeentulevat?

— Minä möin härännahan ja sain kauppiaalta viisi kiloa jauhoja. Sen
me jaoimme keskenämme. Aika on huono ja leipä vähässä. Ei sitä aina
rahallakaan saa.

Hertta lupasi ottaa pojan luoksensa, vaikka hän olikin toisia lapsia
vanhempi.

— Herra palkitkoon teitä, neiti. Minä olen vanha, oppimaton mies, mutta
minä tahtoisin että minun poikani saisi oppia enemmän kuin mitä minä
itse olen saanut.

— Hätä on tullut joka tölliin, hän lisäsi hetken kuluttua. — Paljon
niitä on kuollutkin, kun ei apua saatu minkäänlaista. Ja joka talosta
miehet lähtevät liikkeelle apua ja ansiota hakemaan.

Miehen sanat huolestuttivat Herttaa.

— Mitä me teemme, sanoi hän myöhemmin rouva Korhoselle, saattaessaan
häntä kotiin kirkon toiselle puolelle, — mitä me teemme, jos yhä
useampia tulee rajan tuolta puolen? Mahdotonta on heitä kaikkia ruveta
auttamaan, sillä silloin me riistämme avun meidän omalta väeltämme.
Mutta on niin sydämetöntä jättää heitä ilman apuakin.

— Eikö olisi mahdollista saada vielä keittiö turvakodin lisäksi, sanoi
rouva Korhonen. — Silloin voisi satunnaisillekin kulkijoille antaa
apua, ainakin kerraksi.

— Kenraali Löfberg sanoi minulle lähtiessäni, että saisin perustaa
keittiön turvakodin yhteyteen. Mutta huoneusto on siihen aivan liian
pieni, eikä minulla ole kylliksi työvoimaakaan. Ainoa mahdollisuus
olisi, jos voisimme saada jonkun täällä kirkonkylässä, joka ottaisi sen
huoleksensa.

— Neuvotelkaa ruustinna Forsbergin kanssa, hän varmaan voi neuvoa
teille jonkun sopivan henkilön.

Naiset erosivat toisistaan. Kun Hertta palasi takaisin, oli tuvassa jo
päivällinen alulla. Lapset söivät lihasoppaa, neljä aina yhden vadin
ääressä. He osoittivat niin suurta hartautta tässä toimessaan, etteivät
malttaneet sivullekaan vilkaista.

— Neiti, sanoi Annastiina, joka hääri punakkana takan ja pöydän
välillä, — kamarissa on köyhä vaimo. Hän tahtoisi puhutella teitä.

Hertta meni kamariin. Keski-ikäinen nainen istui tuolilla ja hänen
vieressänsä lattialla oli pieni mytty. Hän nousi seisoalleen ja
tervehti Herttaa.

— Eikö neiti olisi niin armollinen ja antaisi minulle vaatteen apua.
Minulla on neljä lasta kotona. He ovat melkein alastomat, sillä tuli
poltti syksyllä meidän tupamme, ja kaikki tavaramme. Suurella vaivalla
lapset pelastuivat.

— Missä te nyt sitten asutte?

— Navetassa. Se on kylmä ja kostea, mutta onhan siinä kuitenkin tuulen
suojaa.

Vaimon kasvot olivat laihat ja terävät. Posket olivat syvään kuopalle
painuneet ja suun ympärillä oli kärsivä piirre.

Hertta meni tupaan ja toi lämmintä keittoa vadissa.

— Ulkona on kylmä, ehkä lämmin keitto tekee teille hyvää.

Vaimon silmät kyyneltyivät. Hän tarttui lusikkaan, mutta laski sen
jälleen kädestään.

— Syökää vaan, sanoi Hertta kehoittavasti.

— Neiti, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — minun lapseni eivät ole
viikkokausiin saaneet keittoruokaa. Vaimo purskahti itkuun.

Hertta astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Syökää huoleti, kyllä täältä teidän lapsillennekin liikenee.

— Syksystä saakka me olemme syöneet petäjäistä, sanoi vaimo pyyhkien
silmiään. — Karvasta se on, eikä sitä parempana aikana niin huonolla
ruualla toimeen tulisikaan. Kun on tavallinen vuodentulo, niin
tarvitsee ihminen myös tavallisen ravinnon. Mutta kun Jumala sulkee
kätensä, niin hän antaa myös voimia kestämään sillä, minkä hän antaa.

Hertta läksi hakemaan vaimolle vaatteita. Hän kokosi suuren käärön ja
toiseen hän pani ruokavaroja. — Jumala palkitkoon teitä, sanoi vaimo
liikutettuna. — Lukkarin vaimo antoi minulle villoja kehrättäväksi,
hän osoitti myttyä tuolin vieressä. — Nyt minulla on työtä ja lapsille
ruokaa ja vaatteita. Kyllä sitä nyt taas eteenpäin eletään.

Hän jätti Hertalle hyvästi ja läksi astumaan kotiinsa. Hertta katsoi
ikkunasta hänen jälkeensä. Ajatuksissansa hän seurasi häntä lumisella
metsätiellä kylmään ja kolkkoon navettaan, jossa lapset kärsimättömästi
häntä odottivat. Hän kuuli heidän riemuhuutonsa ja näki heidän ilosta
hohtavat katseensa. Ja Hertan sydämeen hiipi niin omituisen nöyrä
tunne...



XIII.


Hertta istui Soimäen pappilan salissa. Punakirjavat käymämatot
peittivät koko lattian, ikkunan edessä seisoi monihaarainen fiikus ja
peräseinällä oli jäykkäselkäinen sohva pöytineen ja nojatuoleineen.
Seinällä sohvan yläpuolella oli Martti Lutheruksen öljypainokuva.

Rovasti istui keinutuolissa. Hän poltti pitkää piippuaan ja keinui
harvalleen edes-takaisin tuolissansa. Hän oli vanha, harmaapäinen
mies; vartalo oli lyhyt ja täyteläinen ja keskiosa ruumista pisti
huomattavasti esiin. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja parrattomat.

Ruustinna istui Hertan vieressä sohvassa. Sukkapuikot liikkuivat
nopeasti hänen sormissansa, mutta hänen katseensa ei kiintynyt
kertaakaan työhön.

Pöydällä oli kahvitarjotin. Ruustinna kohotti punaista kahvimyssyä ja
kaatoi kahvia kuppeihin.

— Tehkää hyvin, neiti Ek. Hertta kiitti.

Rovasti kaatoi kermaa kahvikuppiinsa ja pisti sokeripalan suuhun.

— Onhan myönnettävä, hän sanoi kohottaen kuppia huulilleen, — että
neidet tekevät paljon hyvää kansalle. Mutta tietämättään he tekevät
pahaakin, vielä enemmän pahaa kuin hyvää. Lapset tulevat ylpeiksi
vanhempiansa kohtaan, saatuaan parempia päiviä kokea.

— No, mutta rakas Forsberg, kuinka Forsberg voi sellaista sanoa, sanoi
ruustinna pysähdyttäen sukkapuikkonsa.

— Niin se vaan on, niinkuin minä sanon. He voivat ruveta vaatimaan sekä
parempaa ruokaa että hienompia vaatteita, kuin mitä koti voi antaa.

— Rovasti siis arvelee, sanoi Hertta vaivoin hilliten liikutustaan, —
ettei meidän yleensä pitäisi lievittää kansan hätää?

— Jumala kyllä tietää, miksikä hän lähettää vitsauksensa kansan
yli. Sillä kun kansa elää synnissä ja jumalattomuudessa, eikä ota
varoituksia varteen, niin se tarvitsee ankaran iskun, että se
vihdoinkin herää huolettomuudestaan.

— Herra rovasti, miksikä köyhä kansa yksinään olisi, tuon vitsauksen
tarpeessa, jota vastoin rikkaat — — —

Rovasti ei kuullut häntä. Hän ajatteli vain seurakuntaansa, jonka
väliäpitämättömyys oli vuosi vuodelta kasvanut. Kirkossa kävijöiden
luku oli huomattavasti vähennyt ja ehtoollisella käynti oli tullut
säännöttömäksi. Sen sijaan kansa riensi maallikkosaarnaajia
kuuntelemaan.

Palvelustyttö toi postilaukun sisään. Rovasti laski kupin kädestänsä ja
avasi sen. Hän nousi ylös ja läksi huoneesensa sanomalehtiä lukemaan.

— Neiti Ek, sanoi ruustinna puoliääneen, — älkää olko millännekään, ei
hän tarkoita aina mitä hän sanoo. Ja hän iski tuttavallisesti Hertalle
silmää.

— Ettekö te tahtoisi, jatkoi ruustinna hetken kuluttua, — ottaa osaa
meidän ompeluseuraamme, neiti Ek?

— Te työskentelette kai hädänalaisille? Ruustinna katsoi Herttaan.
Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä.

— Hädänalaisille? Niin tietysti, mutta pakanamaalla.

Hertan kasvot jäykistyivät. Hän puri huultaan, hillitäkseen
liikutustaan.

Ruustinnalta ei jäänyt huomaamatta Hertan sanaton paheksuminen. Hänen
äänensä oli hätääntynyt, kun hän kiireesti lisäsi:

— Meidän ompeluseuramme on ollut jo monta vuotta olemassa, ja siihen
kuuluvat kaikki talon emännät ja heidän tyttärensä ja ne harvat
säätyläiset, joita tällä paikkakunnalla on.

— Mutta eikö teidän mielestänne nyt todellakaan olisi suurempi syy
auttaa omia pitäjäläisiä? Kun astutte askeleenkin ulkopuolelle omaa
kynnystänne, niin hätä ja kurjuus on teitä joka puolelta vastassa.

— Kyllä aika on kova, mutta mitä maallinen kurjuus on sen henkisen
pimeyden rinnalla, jossa pakanat vaeltavat. Ajatelkaahan toki niitä
satoja ja tuhansia, jotka joutuvat kadotukseen, ilman että heillä on
ollut mahdollisuuttakaan tulla osallisiksi evankeliumin valosta.

— Hyvä rouva, minä huolehdin monta vertaa enemmän lähimäiseni ruumiin
tarpeista, kuin pakanoiden sieluntilasta. Kyllä Jumalan rakkaus on niin
suuri, ettei hän anna ainoankaan luoduistansa hukkaan mennä.

Ruustinna katsoi sääliväisesti Herttaan.

— Niin, niin, uskottomuus se yhä leviää, varsinkin nuorisossa. Hän
keinutti ruumistansa edestakaisin. — Vihollisen valta se voittaa yhä
suurempaa alaa.

Hertan olo kävi tuskalliseksi. Hän olisi tahtonut lähteä pois tästä
painostavasta ilmasta, mutta kohteliaisuus vaati häntä pysymään
paikoillansa. Hän käänsi keskustelun toisaalle ja tiedusteli jotakuta
sopivaa henkilöä, joka ottaisi pitääkseen keittiötä kuljeksivia
kerjäläisiä varten.

— Lukkarin vaimo on hyvin toimelias nainen, sanoi ruustinna hetken
mietittyänsä. — Hän on teidän lähin naapurinne, luulenpa melkein että
hän suostuu. Hertta kiitti neuvosta. Jonkun ajan kuluttua hän läksi
astumaan kotiinsa. Rovastin sanat painostivat häntä. Olihan hänen
tarkoituksensa niin hyvä, innolla ja hartaudella hän oli tarttunut
työhönsä, mutta ehkä häneltä sittenkin puuttui rakkautta. Sitä oikeata
rakkautta, joka unohtaa itsensä ja itsekkäisyytensä uhrautuessaan
kokonaan toisille.

Hän seisoi yksin, ilman ymmärrystä ja apua, ja edesvastuu, joka lepäsi
hänen hartioillaan, tuntui raskaalta ja painostavalta.

Hertta astui huoneesensa. Lämpö ja valo virtasi sieltä häntä vastaan.
Pienokaiset uinuivat unen helmassa, kaikki oli tyyntä ja rauhallista
hänen ympärillään.

Kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Hän avasi sen. Se oli Antti
Hammarilta. Ystävän harras osanotto huokui siitä häntä vastaan. Hertta
luki siitä puoliääneen:

"— Ehkä kirjeeni saapuu teille hetkenä, jolloin yksinäisyyden ja
avuttomuuden tunne saa vallan teissä. Te tartuitte innostuksen hehkulla
työhön ja kuvailitte mielessänne, että työnne sujuisi yhtä tasaisesti
kuin hiljaisen puron juoksu tasaisella maalla. Mutta älkää antako
mielenne lannistua, vaikka teidän tiellenne sattuukin esteitä, jotka
ensi näkemältä tuntuisivat voittamattomilta. Tarttukaa vain rohkeasti
kiinni ja pitäkää päänne pystyssä. Älkääkä unohtako että teillä täällä
on ystäviä, jotka teitä ymmärtävät ja kannattavat. — — —"

Hertta laski kirjeen kädestänsä ja painoi päänsä pöytää vasten.
Kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja hänen ruumiinsa värähteli
nyyhkytysten vallassa.

Jospa hänellä olisi ainoakin ystävä, joka tukien seisoisi hänen
rinnallansa. Ystävä, joka jakaisi hänen ilonsa ja ottaisi osaa hänen
suruihinsa.

Hän nosti päänsä pystyyn ja kuivasi kyyneleensä. Hänen sydämeensä
tunkeutui tyyni rauhan tunne, ehkei hän sittenkään ollut niin yksin,
kuin hän mielessään oli kuvitellut. Hänen sisäisen silmänsä eteen
astui nuoren, vakavan miehen kuva ja hänen täytyi hymyillä omalle
mielikuvallensa. Mitäpä hänkään oli muuta kuin vieras, jonka tie hetken
aikaa oli kulkenut hänen rinnallansa. Ja kuitenkin oli Antti ainoa,
joka oli ymmärtänyt häntä, silloinkin kun kaikki muut olivat häntä
paheksineet. Hän oli osoittanut veljellistä ystävyyttä hänelle, niin,
muuta ei Hertta koskaan ollut odottanutkaan, ja veljen apua hän oli
hänelle luvannut, jos hän sen tarpeesen tulisi.

Ei, yksin hän ei ollut. Ja tuo ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja antoi
hänelle uutta voimaa.



XIV.


Useita viikkoja oli jo kulunut Hertan tulosta Soimäkeen. Hänen työnsä
edistyi varmasti ja vakaasti. Lapset turvakodissa olivat ihmeellisesti
varttuneet. Laihat ja kalpeat posket olivat pyöristyneet ja saaneet
punakan värin.

Kansankeittiö oli täydessä toimessa naapuritalossa. Joka päivä saapui
lukuisia joukkoja saamaan lämmittävää keittoruokaa. He tulivat usein
monien peninkulmienkin takaa puolialastomina ja niin voimattomina,
että tuskin jaloillaan jaksoivat seisoa. Mutta saatuaan kovimman
nälkänsä tyydytetyksi, he jatkoivat keveämmällä mielellä matkaansa,
siunaten hyväntekijöitänsä. Ankaraa tuiskusäätä oli kestänyt useita
päiviä. Kylmä pohjoistuuli puhalsi aavalta lakeudelta, nostattaen lunta
sankkoina savupilvinä ylös ilmaan. Kylmä viima tunkeutui huoneihinkin
ja jäähdytti ilman. Tuli takassakin näytti olevan voimaton pakkasta
vastaan.

Rouva Korhonen istui Hertan luona. Hän oli kääriytynyt lämpimään
huiviin, joka peitti yläosan ruumista ja hän lämmitteli käsiään uunin
edessä. Lasten tunnit olivat juuri päättyneet.

— Eräs kerjäläisvaimo kävi tänä aamuna meillä, hän kertoi, — ja tämä
sanoi olleensa yötä Mäentorpassa. Mies ja vaimo ovat siellä sairaat,
eikä mökissä ollut ruokaa minkäänlaista. Pieni lapsi oli itkenyt
nälissänsä. Hänen kertomuksensa sai minut kauhusta värisemään.

— Pitäisi välttämättä mennä heitä katsomaan, sanoi Hertta.

— Tällaisessako ilmassa? Tiet ovat ummessa ja tuisku on niin kova,
ettei voi silmiäänkään auki pitää.

— Mutta ajatelkaahan, jos he kuolevat nälkään! Olenhan minä ennenkin
tuiskussa kulkenut, eikä lumi suksia upota.

Rouva Korhonen kohotti olkapäitään.

— Voittehan koettaa, mutta uhkarohkeaa se on. Heti päivällisen jälkeen
pani Hertta maitopullon ja leipää tuohikonttiin ja läksi ulos. Vaikka
oli vielä täysi päivä, niin lumituisku teki ilman hämäräksi. Hertta
veti karvalakin alas korvilleen ja työnsi suksensa ulos.

Hän hiihti jonkun matkaa tietä myöten, jossa kulku oli verrattain
helppo ja laskeutui sitten jäälle. Tuuli tuli takaapäin ja kiidätti
hänet kovalla vauhdilla yhä kauemmaksi valkoisella lakeudella. Matka
edistyi nopeasti, metsän reuna lähestyi lähestymistään ja jonkun ajan
kuluttua hän kohosi ylös jäältä metsän suojaan.

Korkealla puiden latvoissa hän kuuli myrskyn pauhaavan. Lunta karisi
hänen päällensä lumen painostamilta oksilta. Hän hiihti aivan
umpimähkään, tietä ei ollut missään minkäänlaista, eikä vähintäkään
jälkeä.

Vihdoin tiheiden puiden lomasta siinsi ränstynyt mökki. Kylmillänsä
törrötti savupiippu taivasta kohti ja ikkunanruudunpahainen oli
valkeana jäästä.

Hertta tunsi sydämensä kiivaasti sykkivän. Hiljaisuus hänen ympärillään
kauhistutti häntä, ei missään vähintäkään ääntä, ei missään
pienintäkään ihmiskäden jälkeä.

Hän nosti suksensa mökin seinää vasten, kopisti lumen jaloistansa
ja avasi oven. Ummehtunut ja sankka, ilma työntäytyi häntä vastaan.
Hän veti oven kiinni jäljessänsä ja astui askeleen peremmälle. Mökin
puolihämärässä hän ei voinut nähdä kättänsä edemmäksi.

Vähin erin hänen silmänsä tottuivat hämärään. Mökin perällä, nurkassa
oli ryysyinen vaatekasa, joka näytti hiukan liikahtavan. Oven suussa
mustunut, tyhjä takka ja uunin päällä laihat, paljaat sääret, jotka
riippuivat puoleksi ilmassa. Ryysykasasta lähti heikko, valittava ääni,
melkein kuin lapsen itku, tukahdutettu nyyhkytys.

Hertta astui perälle ja kumartui ryysykasan yli. Kauhistuksissaan hän
peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hänen selkäänsä
karmi ja hänen polvensa vapisivat. Mutta hän voitti kauhistuksensa ja
astui uudelleen ryysykasan luo.

Hengettömänä makasi kelmeä vaimo ryysyillä. Hänen silmänsä olivat
puoleksi auki ja lasittunut katse ilmaisi tuskaa ja kauhistusta. Iho
oli kuultava ja vahan keltainen ja kädet puristuneet suonenvedon
tapaiseen kouristukseen. Vaaleat hiukset valuivat epäjärjestyksessä
hartioille ja repaleinen paidan rääsy jätti rinnan paljaaksi. Se oli
laiha ja kuivettunut.

Kuolleen rinnalla makasi parin vuoden vanha lapsi. Hänen ruumiinsa oli
kylmä ja sininen, mutta heikko hengitys kohosi vaivalloisesti rinnasta.
Kasvot olivat turvonneet paljosta itkusta ja pieni käsi oli kietoutunut
äidin kaulaan.

Hertta nosti lapsen syliinsä. Hän hieroi hänen jähmettyneitä jäseniään,
kietoi hänet lämpimään vaippaan ja kaatoi maitoa hänen suuhunsa. Hetken
kuluttua lapsi avasi silmänsä, purskahti itkuun ja sanoi:

— Äiti, anna leipää. Maijalla on nälkä.

Hertta antoi leipäpalan lapselle käteen ja asetti hänet maahan
istumaan. Hän nousi ylös uunin reunalle ja kurottautui katsomaan.
Puolipimeässä hän näki miehen pitkällänsä, jäykkänä ja liikkumattomana.
Hän kosketteli paljaita sääriä, jotka riippuivat puoleksi ilmassa.
Kauhistuneena hän vetäsi kätensä pois. Ne olivat kylmät ja kankeat.

Hertta tarttui lapseen ja nosti hänet käsivarrelleen. Hän painoi hänet
povelleen lämpimän päällystakkinsa alle ja kiiruhti ulos mökistä, jossa
kuolema ahdisti häntä joka puolelta. Se seurasi häntä jäljissä ja
tarttui häntä niskaan kiinni. Hertta parkaisi epätoivossansa.

Nopeasti hän astui suksillensa. Toisella kädellään hän piteli lasta,
jonka hiljaisen hengityksen hän tunsi sydäntänsä vasten. Toisella hän
työnsi sauvaa.

Hämäryys oli laskeutunut maahan. Puut seisoivat hänen ympärillään
kuin haamut, jotka ojensivat paljaita käsivarsiaan häntä kohti ja
irvistelivät oksien lomista. Hitaasti suksi kulki vastatuulessa, joka
kietoutui hänen hameisiinsa ja jalkoihinsa. Hän pysähtyi vähä väliä
henkeään vetäen ja kuulostaen hengitystä rinnallansa.

Oli jo pilkkoisen pimeä kun Hertta vihdoin pääsi jäälakeuden toiselle
rannalle ja ylös tielle, joka kulki kirkonkylään. Hän oli käynyt kuin
sokea eteensä näkemättä tuiskulta, joka pieksi hänen kasvojansa. Hän
seurasi vain vaistoansa, ponnisteli yhä eteenpäin ja eteenpäin. Hiki
valui hänen ohimoiltansa ja kostutti hänen hiuksiansa, jotka jäätyivät
koviksi ja kankeiksi. Silmäripset olivat jäässä ja silmät kangistuneet.
Polvet tuntuivat hervottomilta ja koneellisesti käsi työnsi sauvaa
eteenpäin.

— Herranen aika, mistä neiti tulee? sanoi Annastiina, joka seisoi
porstuan ovella.

Annastiina tarttui Herttaa käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään.
Hänen askeleensa olivat horjuvat ja hän vaipui voimattomana tuolille.

— Siunaa ja varjele, kun pieni lapsikin on povella! Annastiina kääri
vaipan lapsen ympäriltä, laski hänet vuoteelle ja peitti hänet
lämpimällä peitolla.

— Sen minä sanon, jatkoi hän puhettansa auttaen jäätyneitä vaatteita
Hertan päältä, — kuoleman tuo neiti itsellensä vielä hakee. Kun
tällaisessa jumalan ilmassa ulos lähtee. Minä luulin hänen nimismiehen
luona olevan.

— Antaisiko Annastiina jotain lämmittävää, sanoi Hertta heittäytyen
sohvalle. — Tuolla kaapissa on pullo, kaatakaa siitä.

Annastiina toi hänelle lasin viiniä.

— Ja keittäkää nyt maitoa, sekä lapselle että minulle.

Annastiina kiiruhti tupaan. Hänen pieni pyöreä vartalonsa vieri
eteenpäin kuin pallo ja hänen poskensa punoittivat liikutuksesta.

— Siunatkoon sitä neitiä, sanoi hän puoliääneen. Hertta makasi
vuoteessansa lämpimästi peitettynä. Kuuma maito lämmitti hänen
jäseniänsä, väristys katosi vähitellen ja väsymys raukaisi häntä.
Hän makasi silmät ummessa, aivan liikkumatta. Ulkoa hän kuuli vain
myrskyn pauhinan ja lumituiskun, joka pieksi ikkunaruutuja vasten.
Hän koetti hillitä ajatuksiansa, karkoittaa niitä kuvia, jotka yhä
uudelleen tunkeutuivat hänen eteensä. Mutta kesken ponnistuksiaan hänen
eteensä astuivat vahankeltaiset kasvot ja hän tunsi lasittuneen katseen
kiintyvän itseensä.

Hertta avasi silmänsä. Annastiina seisoi vuoteen ääressä.

— Annastiina, Hertta purskahti itkuun, — he ovat kuolleet nälkään ja
viluun, nuo ihmisraukat. Jumala meitä armahtakoon.

Annastiina koetti tyynnyttää Herttaa.

— Minä annoin ruokaa lapsiraukalle ja vein hänet saunaan. Siellä minä
hieroin ja hautelin häntä. Nyt hän nukkuu sikeästi.

Hertta hymyili ja silitteli Annastiinan ryppyistä kättä. Hänen päänsä
oli raskas ja hän oli niin väsynyt ettei hän jaksanut sanoa mitään.

Annastiina sammutti valkean ja hiipi hiljaa ulos.



XV.


Pikku Maija, jonka Hertta oli tuonut Mäentorpasta, ei ottanut
virotakseen. Useita päiviä hän oli vuoteessa maannut ja kuume poltti
hänen pientä ruumistansa, joka oli pitkällisestä ruuanpuutteesta
kuihtunut aivan kokoon. Kärsivällisenä hän makasi päivän toisensa
jälkeen, kärsivällisenä silloinkin, kun toisilla lapsilla oli käsityö-
tai lukutuntinsa, eikä kukaan ehtinyt hänen vuoteensa ääressä istua.

Joka aamu ensi työksensä Hertta meni pientä potilastaan tervehtimään.
Maija katseli häntä suurin, sinisin silmin, ne näyttivät niin
surullisilta, ikäänkuin ne olisivat voineet kertoa kokonaisen pitkän
elämän kärsimyksistä. Hän ojensi Hertalle laihan, pienen kätensä
ja hymyili iloisesti. Mutta välistä hymyily kävi haikeaksi ja hän
purskahti hillittömään itkuun.

Eräänä aamuna oli pikku Maija entistään huonompi. Pieni pää lepäsi
hervottomana tyynyllä ja hengitys oli raskas ja läähättävä. Rinta oli
täynnänsä punaisia näppylöitä, jotka päivän kuluttua yhä lisääntyivät.

Hertta antoi nostaa hänen vuoteensa omaan huoneesensa, erilleen muista
lapsista ja kamala pelko sai hänen sydämessään vallan. Entäs jos tauti
olisi tarttuva — hän oli itse niin harvoin nähnyt sairaita lapsia,
mutta omasta lapsuudestaan hänellä oli vielä kyllin selvässä muistossa
tarttuvat kuumetaudit — entäs jos tartuntasiemen jo olisi levinnyt
toisiinkin lapsiin! Jos tauti saisi vallan turvakodissa ja tuhoavana
kulkisi toisesta turvatista toiseen!

Pian Hertan pelko osoittautuikin oikeutetuksi. Useita lapsia sairastui
aivan yhtä aikaa, toisia taas muutaman päivän väliajalla. Kymmenkunta
pientä turvattia taisteli tulirokon valtaa vastaan.

Tupa järjestettiin sairashuoneeksi ja pienokaiset makasivat
telttavuoteilla toinen toisensa rinnalla. Terveet lapset majoitettiin
naapuritaloon Annastiinan valvonnan alle. Hertta jäi yksin sairaita
hoitamaan.

Neljä päivää ja neljä yötä hän oli jo lakkaamatta heitä hoitanut,
suomatta itselleen tuskin tunninkaan lepoa. Hänen poskensa olivat aivan
kalpeat ja silmiä ympäröi musta varjo. Päivä päivältä hänen huolensa ja
tuskansa yhä lisääntyi, sillä armoton tauti yritti tuhoamaan koko hänen
suuren, kauniin työnsä.

Oli keskiyön aika. Huoneessa vallitsi puolipimeys. Kuu loisti ikkunasta
sisään ja himmeäliekkinen lamppu seisoi syrjässä, huoneen nurkassa.
Hertta oli nostanut pikku Maijan vuoteen erilleen muista sairaista.
Hän istui vuoteen ääressä, matalalla jakkaralla ja katsoi lakkaamatta
lasta, joka kelmeänä ja laihana lepäsi tyynyillä. Rinta työskenteli
ahkerasti ja koriseva ääni kohosi kurkusta.

Lapsi avasi silmänsä. Ne olivat suuret ja polttavat. Katse harhaili
sinne-tänne, kiintymättä mihinkään. Hän heitteli käsiään edes-takaisin
peitolla ja pyöritteli päätään tyynyllä. Tuskan hiki liimautui kiinni
hiuksiin.

Hertta painoi päänsä vuoteen reunaa vasten. Hän istui aivan hiljaa,
uskaltamatta liikuttaa itseänsä, ja koko hänen hermostonsa oli
jännittävässä odotuksessa. Jo illalla hän oli huomannut taistelun
alkaneen, taistelun elämästä ja kuolemasta. Hän seisoi siinä vieressä
aivan voimattomana, avuttomana. Kerran hän oli jo pelastanut tuon
pienen hengen varmasta kuolemasta, mutta silloin hän olikin ollut varma
voitostansa. Nyt hänellä ei ollut samaa luottamusta eikä uskoa.

Hertta polvistui lattialle. Uskaltaisiko hän rukoilla hänen
puolestansa? Vaan mitä hän rukoilisi? Elämääkö, joka olisi vain
täynnä puutetta ja kärsimystä? Eikö silloin ollut parempi että hän
sai aloittaa elämänsä uudestaan valoisammassa ja täydellisemmässä
maailmassa?

Hertta säpsähti. Lapsi oli taaskin avannut silmänsä. Niiden katse oli
kirkastunut ja kauaksi tähtäytynyt. Hän koetti liikuttaa huuliansa,
saada ääntänsä kuulumaan. Mutta rinnasta kohosi vain epäselvä korahdus
ja katse sammui hänen silmässänsä. Sitten kaikki hiljeni.

Hertta seisoi kauan liikkumatta. Hän katseli lakkaamatta tuota pientä
lasta, joka lepäsi aivan rauhallisesti, ikäänkuin uneen vaipuneena.
Kasvojen ilme oli kirkastunut, suu melkein hymyyn vetäytynyt. Hertta ei
ollut koskaan luullut kuolemaa niin sovinnolliseksi ja kauniiksi. Hän
oli kuvitellut sitä vain kauhuaherättäväksi ja julmaksi voimaksi, ja
äkkiä se nyt esiintyi hänelle aivan uudessa valossa.

Aamun varhainen hämärä tunkeutui huoneesen. Herttaa vilutti. Monen
yön valvonta ja jännitys raukaisi hänen ruumistansa. Väsymys valtasi
hänet kaksinkertaisella voimalla, nyt kun häntä ei enää tarvittu. Hän
heittäytyi sohvalle ja koetti nukkua.

Mutta uni pakeni hänen väsyneitä silmäluomiansa. Toiset pienet sairaat
tuvassa muistuivat äkkiä hänen mieleensä, kuolema oli hetkeksi
karkoittanut hänestä kaikki muut ajatukset. Hän astui eteiseen ja
raoitti tuvan ovea. Kaikki oli siellä hiljaista, ei ääntäkään kuulunut.

Mutta äkkiä hänet valtasi hirveä tuska. Pitäisikö hänen nähdä toisen
toisensa jälkeen taistelevan kuoleman kanssa, kunnes se armahtavana
tekisi lopun heidän kärsimyksistään? Pitäisikö hänen seisoa
voimattomana katselijana, kunnes hänen koko pieni perheensä olisi
hajonnut ja hän itse vain olisi yksin jäljelle jäänyt? Eikö hänen
velvollisuutensakin ollut hankkia heille apua tavalla tai toisella?

Useita päiviä sitten hän oli lähettänyt sanan lääkärille, joka asui
monen peninkulman päässä lähimmässä kaupungissa, mutta häntä ei ollut
kuulunut, ei edes mitään vastausta ollut tullut. Keli oli huono,
alituiset tuiskut olivat ajaneet umpeen kaikki tiet ja liike oli niin
pieni, ett'ei se kyennyt teitä auki pitämään.

Mutta apua hänen täytyi saada ja pikaista, muuten he kaikki
menehtyisivät.

Hertta heittäytyi vuoteellensa. Hän kätki kasvonsa tyynyyn ja lepäsi
aivan liikkumattomana. Miksi hän oli lähtenyt kotoansa, miksi hän oli
tullut tänne salomaan yksinäisyyteen, kun hän ei kuitenkaan voinut
mitään saada aikaan? Ehkä enemmän pahaa kuin hyvää, oli rovastikin
sanonut. Rakastiko hän todellakin tuota kansaa, jota hän oli tahtonut
auttaa heidän hädässänsä? Eikö hän tässä, niinkuin kaikessa muussakin,
ollut ajatellut vain itseänsä? Hän oli tahtonut saada tyydytystä vain
omalle itsellensä, ja nyt oli rangaistus tullut.

Miksikä hän ei voinut rakastaa, niinkuin lukemattomat muut naiset,
rakastaa ilman epäitsekkäisyyttä ja vilppiä? Uhrata itsensä kerrankin
kokonaan ja unohtaa oma itsensä. Ilman rakkautta, — sen hän tänä
hetkenä selvästi tunsi, — ilman rakkautta ei mikään hänelle onnistuisi,
ei hän saisi mitään aikaan.

Mitä muistoja tuo ajatus äkkiä loihti hänelle esiin? Tuo ajatus ei
ollut aina niin selvä hänelle ollut kuin nyt, se oli kerran vieraana
ja käsittämättömänä tullut hänen luoksensa, mutta yhä uudestaan se oli
palautunut takaisin, kunnes se vähitellen oli imeytynyt hänen vereensä.
Hän muisti illan senaattori Tauben luona, jolloin hän oli istunut
kahden Antti Hammarin kanssa Elsan huoneessa. Salista oli kaikunut
tanssin säveleet. Hän oli ivannut rakkautta, persoonallista onnea ja
puhunut uhrauksista, joita hän olisi halunnut kansallensa antaa. Kuinka
sokea hän oli ollut. Ilman rakkautta ei voi mitään saada aikaan.

Hertta hypähti ylös vuoteeltansa. Selvä päivä valaisi huonetta ja
pienen ruumiin kellertäviä kasvoja. Hänen täytyi toimia, hän ei saanut
vaipua hyödyttömään haaveiluun. Olihan Antti luvannut auttaa, olihan
hän kehoittanut häntä kääntymään hänen puoleensa, silloin kuin hän oli
vailla neuvoa ja apua.

Hän otti esille paperia ja kynän ja kirjoitti kiihkeästi:

"Olen aivan avuton, tohtori Hammar. Tulirokko on päässyt valloilleen
pienten turvattieni joukossa, kymmenen lasta sairastaa ja tänä yönä
korjasi kuolema ensimäisen uhrinsa. Terveet lapset olen eroittanut
toiseen rakennukseen, mutta ei sittenkään ole takeita siitä, ettei yhä
uusia taudinkohtauksia ilmesty. Olen koettanut saada piirilääkäriä
täällä käymään, mutta turhaan. Tiet ovat ummessa ja matkustaminen kovin
vaivalloista. Olen aivan epätoivoissani, sillä seison täällä yksin ja
avuttomana. Antakaa minulle apua, tohtori Hammar, lähettäkää joku nuori
kandidaatti, tai tulkaa itse, jos voitte. Kertokaa kenraali Löfbergille
miten asiat täällä ovat, nyt en jaksa hänelle kirjoittaa, sillä olen
valvonut yksin useita öitä perätysten".

Vielä samana päivänä Hertta lähetti kirjeen erään miehen mukana, joka
oli matkalla kaupunkiin.



XVI.


Tulirokko levisi turvakodissa yhä enenevällä voimalla. Toinen puoli
pienistä hoidokkaista oli jo otettu sairashuoneen puolelle. Ensimäiset
alkoivat kuitenkin jo parata, he saivat jo istua vuoteissansa ja
jotain vähäistä askaroidakin. Mutta toiset olivat kovassa kuumeessa ja
heittelivät itseään tuskissansa vuoteillaan.

Hertan oli täytynyt ottaa apulainen lapsia hoitamaan. Hän oli väsynyt
ja rasittunut paljosta valvomisesta, ja huoli ja edesvastuu painoi
raskaasti hänen hartioitaan. Antti Hammarilta hän ei ollut saanut
vielä minkäänlaista vastausta. Mutta postinkulku olikin kovin hidas ja
melkein sattuman nojassa.

Hertta istui ikkunan ääressä huoneessansa. Ovi oli auki viereiseen
kamariin, jossa heikommat sairaat makasivat. Ilta jo hämärsi ja kova
lumituisku teki ilman vieläkin pimeämmäksi. Kaksi viikkoa oli nyt yhtä
mittaa lunta tuiskunnut, melkein aamusta iltaan. Hertta oli tuskin
nimeksikään ulkona liikkunut.

Hän istui mietteissänsä katsellen lumihiuteita, jotka ikkunaruuduilla
lentelivät. Ne muodostivat ihmeellisiä kuvia lasia vasten, kokonaisia
maisemiakin, joissa joka ainoa yksityiskohta oli kuin mestarin kädestä
lähtenyt. Lumihiuteet yhä kasvoivat ja muuttivat muotoaan, kasaantuivat
yhteen ja hävittivät toinen toisensa.

Hertan ajatukset ne liitivät kilpaa lumihiuteiden kanssa. Hän olisi
tahtonut katseellaan lävistää tuon suuren pimeyden, joka ympäröi häntä
joka puolelta. Hetkeksi pistäytyä isän huoneesen, joka nojatuolissansa
poltti piippuaan ja kädellä sivellä hänen ryppyistä otsaansa. Isä oli
kirjoittanut hänelle jonkun kerran, mutta vaikka kirje oli ollutkin
lyhyt ja asiallinen, ilman vähintäkään tunteellisuuden jälkeä, niin oli
rivien välistä sittenkin henkinyt Herttaa kohden yksinäisyyden ikävä.

Eteisestä kuului askeleita. Hertta ei pannut huomiota siihen, sillä hän
luuli apulaisvaimon kulkevan ulkona. Mutta kopinaa jatkui edelleen ja
hän kuuli oudon äänen soinnun. Hän hypähti pystyyn. Veri kohosi hänen
poskiinsa ja sydän alkoi kiivaasti tykyttää. Voisiko se olla — —

Hertta seisoi jännityksessä. Samassa ovi avautui ja sisään astui pitkä,
kookas mies.

— Hertta! Ääni oli pehmeä ja sydämellinen. Hän ojensi Hertalle molemmat
kätensä.

Hertta syöksyi häntä vastaan.

— Tekö se todellakin olette, sai Hertta vihdoin sanotuksi. Hänen
äänensä värähteli ja silmänsä kostuivat.

Antti päästi hänen kätensä irti. Hertta sytytti lampun ja asetti sen
pöydälle sohvan eteen.

— Istukaa tohtori ja kertokaa minulle nyt kaikki, oikein juurta
jaksain. Isästä, kenraali Löfbergistä, ja kaikista, kaikista.

— Antakaas, kun minä ensin katselen teitä, sanoi Antti. — Hiukan kalpea
ja laiha, mutta katse on kirkas, tavallistakin iloisempi.

— Se on teidän ansionne, tohtori. Käsitättekö minun riemuani? Kerrankin
minulla on joku, jonka kanssa voin puhua ja jolta voin saada neuvoa ja
apua, Mutta kuinka te saatoitte tulla tänne, miten te pääsitte irti
töistänne?

Antti ei voinut irroittaa katsettansa Hertasta. Aiheuttiko hän
persoonallisesti hänen ilonsa, vai johtuiko se yleensä vain siitä, että
hän näki tutut kasvot edessänsä? Oliko hän kertaakaan häntä kaivannut,
niinkuin hän, Antti, jonka kaikkiin ajatuksiin, unelmiinkin hän oli
kietoutunut? Aavistiko hän edes heikostikaan, että hän yksinomaan
Hertan tähden oli jättänyt työnsä ja tullut hänen luoksensa?

Antti kävi sohvaan istumaan.

— Te olette varmaan hyvin nälissänne ja viluinen, sanoi Hertta.

— Enpä niinkään. Hiihtäessä pysyy lämpimänä. Hevosella ajoin Vaaran
kestikievariin asti, jossa söin päivällistä. Tavarani tulevat
jälestäpäin hevosella.

— Ja Vaaralta asti te tulitte hiihtäen?

— Eihän sitä ole kuin kaksi peninkulmaa.

Hertta sytytti tulen öljykeittiöön ja pani vettä kiehumaan.

— Isänne luona kävin iltaa ennen lähtöäni. Hän lähetti teille tämän.

Antti otti taskustansa pienen käärön.

Hertta kävi istumaan Antin viereen ja avasi sen. Pienessä rasiassa
pumpulin välissä oli ohut kultainen medaljonki. Sen sisässä oli naisen
kuva. Hertta painoi sen huulilleen.

— Voi sitä isää. Ja tämän hän lähettää minulle. Katsokaa, hän ojensi
medaljongin Antille, — se on minun äitini.

Antti katseli kuvaa ja ehdottomasti hänen silmänsä siirtyivät siitä
Herttaan.

— Kuinka te olette hänen näköisensä, Hertta neiti. Samat suuret silmät
ja sama syvä katse.

— Oliko isä hyvin alakuloinen, kun kävitte hänen luonansa?

— Vanhentunut hän on paljon viime aikoina, mutta samalla hän on
ikäänkuin pehmennyt.

— Isä parka. Hertta huokasi syvään. — Oletteko kuullut mitään herra
Väisäsestä?

Antin katse kiintyi tutkivasti Herttaan. Miksikä hän häntä ensimäiseksi
kysyi? Huhuna oli Antinkin korviin tullut kapteeni Ekin ja Väisäsen
läheinen ystävyys ja Hertankin nimeä oli näihin huhuihin sekoitettu.
Antti ei ollut kuitenkaan koskaan kallistanut korvaansa niille. Mutta
nyt hänen mieleensä äkkiä kohosi epäilys. Entäs jos siinä sittenkin
olisi ollut perää, jos hän yksin olisi ollut sokea ja pettynyt — — —

Antti koetti hillitä itseään ja sanoi kylmällä, melkein purevalla
äänensoinnulla:

— Minä tuon teille ehkä, aivan tahtomattani, ikävän uutisen. Herra
Väisänen on kadonnut kaupungista ja huhu tietää kertoa varsin
kummallisia asioita.

— Mitä te sanotte? Hertan ääni oli melkein tuskallinen. — Onko jotain
erityistä tapahtunut?

— Te tiedätte ehkä, että herra Väisänen on ollut "Vesa" yhtiön
palveluksessa. Yhtiö on tehnyt vara-rikon ja Väisäsen rehellisyys on
joutunut epäilyksen alaiseksi.

— Onko "Vesa" tehnyt vararikon? Hertan tuska yhä lisääntyi. — Voi, isä
parka!

— Onko teidän isänne missään tekemisessä yhtiön kanssa?

— Hänellä on siinä paljon osakkeita. Herra Väisänen sai hänet
houkutelluksi siihen.

Antille selvisi nyt asian laatu. Hän veti helpoituksen huokauksen, ja
melkein tahtomattaan pääsi hänen huuliltansa:

— Senkötähden te siis häntä kyselitte?

Hertta katsoi hämmästyneenä Anttiin. Mutta äkkiä hänen poskiinsa nousi
puna ja hän sanoi loukkaantuneella äänellä:

— Mitä te sitten luulitte? Ette suinkaan te epäillyt, että minulla
olisi ollut jotain tekemistä hänen kanssansa?

Antti punastui.

Hertta nousi ylös. Hänen kasvoihinsa tuli jäykkä, luotaan työntävä
piirre. Ääneti hän asetti teen pöytään ja kehoitti Anttia ottamaan.

Antti seurasi hänen liikkeitään ääneti. Yksinkertainen, puolivillainen
puku kohotti hänen vartalonsa kauniita muotoja ja hänen hiuksensa,
jotka riippuivat pitkänä palmikkona hänen vyötäistensä alapuolelle,
antoivat koko hänen olennolleen nuorekkaan, melkein lapsellisen leiman.
Kasvoissa vain oli jotain ankaraa ja jäykkää ja niistä oli kadonnut se
ehdoton ilo, joka vielä hetki sitten oli ikäänkuin kirkastanut niitä.

He astuivat viereiseen huoneesen. Peräseinällä oli neljä vuodetta
rinnatusten. Vanha vaimo istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa.
Pieni lamppu valaisi hämärästi huonetta.

— Teidän pitäisi jo panna maata, Lovisa. Ovatko lapset olleet
rauhalliset?

— Ville heittelee itseään edes-takaisin vuoteella ja valittaa.

Antti astui vuoteen ääreen. Hän tarttui varovasti pojan käteen ja
koetteli valtasuonta.

— Kuume on varsin korkea, sanoi Antti matalalla äänellä. — Jos hän
herää, niin koetamme saada sen alenemaan. Entä toiset sairaat?

Hertta avasi tuvan oven. Siellä makasivat pienet toipilaat. Itse taudin
he olivat jo voittaneet, mutta voimat olivat vielä hyvin heikot.

— Oletteko huomannut minkäänlaisia jälkitauteja heissä?

— En tiedä, minun kokemukseni tällä alalla on niin kovin vähäinen.
Mutta huomenna, kun he ovat hereillä — — —

— Niin, nukkukoot nyt rauhassa. Eikö teillä ole yhtään kurkkumädän
kohtausta ollut?

— Joitakuita, mutta harvoja ja luullakseni jokseenkin lieviä. Epäilen
kuitenkin että pikku Maija, joka minulta kuoli, joutui juuri sen taudin
uhriksi.

He astuivat ulos portaille. Lumituisku oli asettunut, ja taivas oli
tähdessä. Ilma oli kylmä ja raitis, mutta tuuli oli kokonaan tyyntynyt.

— Kun te ette vain vilustuisi, sanoi Antti.

— Minä olen karaistunut. Ei minuun mikään pysty.

— Älkää sanoko sitä. Usein pienikin varomattomuus voi tuottaa ikäviä
seurauksia. Neiti Hertta, lisäsi hän hetken kuluttua ja astui askeleen
häntä kohti, — suokaa minulle anteeksi, että äsken loukkasin teitä. Ei
se minun tarkoitukseni ollut. Ymmärrättehän te etten minä tullut tänne
teitä loukatakseni, vaan siksi että — —

— Tohtori Hammar, sanoi Hertta ja ojensi hänelle kätensä, —
unohtakaamme koko asia. Minä olin turhan arka, ja te — Ei, mennään
sisään, täällä tulee kylmä.

— Te olette varmaan kovin väsynyt, tohtori, sanoi Hertta, kun he
palasivat takaisin huoneesen. — Te saatte tyytyä siihen mitä talo voi
teille tarjota. Hyvää yötä.

— Entä te itse? Minä karkoitan teidät varmaan huoneestanne? Antti
tarttui Hertan ojennettuun käteen.

— Ette laisinkaan. Minä olen tuvassa pienokaisteni kanssa. Nukkukaa
hyvin.



XVII.


Aamu oli varhainen. Päivä hämärsi, taivas oli väritön ja kuun hohde oli
kalpea. Se joudutti matkaansa laskua kohti.

Luonnossa vallitsi suuren hiljaisuuden hetki. Yön henget pakenivat
päivän kajahdusta ja päivä kohosi arkaillen vaaran rinteen peitosta.
Äänetönnä hongikko saarsi lumikenttiä ja äänettömänä oli järvi
jääkahleissansa.

Mutta luonnon hiljaisuus oli lyhyt kuin hengähdys. Idässä kalvakka
taivas värittyi ja sieltä-täältä kohosi sinervä savu ylös ilmaan. Hohde
taivaan rannalla kävi yhä heloittavammaksi ja lumikinokset kimmelsivät
tuhansin värein.

Hertta ja Antti seisoivat portailla. He ottivat suksensa esiin ja
läksivät hiihtämään. Törmän kylkeä he laskivat kepeästi alas ja
antoivat suksen viedä kauas alas jäälle.

— Katsokaa, kuinka luonto loistaa, tohtori, sanoi Hertta innolla.
— Tällainen aamu on oikea jumalanpalvelus minulle. Kuinka paljon
enemmän hyvää ja jaloa minä opin luonnosta kuin monista kirjoista ja
opetuksista.

— Mutta ei ole niinkään helppoa lukea tuota kirjaa, jota me luonnoksi
nimitämme. Sillä on aivan oma kirjaimistonsa.

— Siihen tarvitaan opetusta ja harjoitusta, niinkuin kaikkeen
muuhunkin. Mutta se, joka kerran on avaimen löytänyt, sen ei tarvitse
muuta, kuin kuunnella ja odottaa. Se tulee aivan itsestänsä.

Antti katseli Herttaa, joka hiihti hänen rinnallansa. Hänen poskensa
punoittivat ja silmänsä loistivat. Ja hänen liikkeensä olivat notkeat
ja sulavat.

— Luuletteko te, Hertta neiti, että sitä samalla tavalla voisi löytää
avaimen ihmissydämeenkin ja sitten asettua odottamaan ja kuuntelemaan?

Hertta pysähtyi ja kääntyi Anttiin.

— Sen teidän, lääkärinä, pitäisi paraiten tietää. Tehän olette tutkinut
ihmissydämiä. Hertan kasvot hymyilivät ja hän luuli Antinkin laskevan
leikkiä. Mutta kohdatessaan Antin vakavan, läpitunkevan katseen, hävisi
hymy hänen kasvoiltansa ja hän käänsi katseensa pois.

He hiihtivät hetken aikaa ääneti, ja seurasivat jälkiä, jotka kulkivat
lumikentän poikki sen toiseen rantaan.

— Runoilijat sanovat sitä avainta rakkaudeksi, Antin ääni värähteli,
— mutta ihmiset ovat tahranneet sen, käyttämällä sitä itsekkäitä
tarkoituksiansa varten.

He saapuivat rantaan, jossa seisoi matala mökki.

— Tuossako he asuvat? kysyi Antti osoittaen mökkiä.

— Niin, tuossa he asuvat. Mies on sokea ja vaimo saa yksin elättää
heitä.

— Onko heitä suurikin perhe?

— Yksi lapsi vaan, joka on sairaana. Mutta toinen lie odotettavissa.'

He astuivat mökkiin. Kurjuus astui heitä vastaan joka puolelta. Vaimo
makasi olkivuoteella tuvan nurkassa. Pieni poika lepäsi penkillä
ja sokea mies istui uunin ääressä. Hänen vaatteensa olivat niin
repaleiset, että hänen ruumiinsa vilkkui paikka paikoin paljaana niiden
alta. Takka oli kylmillään, seinähylly ja pöytä tyhjänä, ei ruuan
jälkeäkään näkynyt missään.

Antti astui vaimon luo. Hän makasi voimattomana lattialla ja hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet.

— Kuinka kauan te olette sairastanut? kysyi Antti.

— Kolmatta viikkoa. Ei ole ollut ruokaa, eilen söimme viimeisen leivän,
jonka naapurin vaimo meille antoi.

Hertta oli kerännyt risuja ulkoa ja sytytti ne palamaan. Nokisen padan
hän löysi uunin solasta, hän pesi sen puhtaaksi ja nosti sen tulelle.

— Jumala siunatkoon teitä, neiti, sanoi sokea mies uunin ääressä. —
Moneen viikkoon emme ole saaneet minkäänlaista keittoa, leipäpalan
olemme vaan kastaneet suolaveteen. Mutta eilen loppui leipäkin.

Antti tutki sairasta vaimoa. Hän oli aivan viimeisillään ja ruuan
puutteessa hänen voimansa olivat niin heikontuneet, ettei hän pysynyt
jaloillaan.

— Kun jaksaisin nousta edes sen verran, että saisin tulta uuniin, sanoi
vaimo nyyhkyttäen, — niin ei meidän tarvitsisi viluun kuolla.

— Onko teidän miehenne aivan sokea?

— Viisi vuotta sitten hän tuli sokeaksi tapaturman johdosta. Siitä
saakka hän ei ole voinut tehdä mitään.

— Kuinka te sitten olette tulleet toimeen?

— Minä olen työtä tehnyt, olen raatanut aamusta iltaan. Olin kuokkinut
pienen pellon tuohon ikkunan alle, mutta syksyllä halla vei perunat.
Kun kevät vain joutuisi, niin että petäjän kuori irtaantuisi puun
pinnasta, niin olisihan jotain mitä syödä.

— Onko poika kauan sairastanut?

— Vasta pari päivää. Sekin tuli vielä kaiken kurjuuden lisäksi. Kunpa
Jumala armahtaisi ja korjaisi hänet pois.

Hertta nosti padan tulelta ja antoi vaimolle jauhovelliä. Hän
nousi istualleen ja tarttui vapisevin käsin vatiin. Hänen silmänsä
kyyneltyivät.

— Jumala palkitkoon teitä, kun köyhää muistatte, — hän pyyhki laihalla
kädellään kyyneleen, joka oli vierinyt poskelle. — Hän on laupias ja
vanhurskas, eikä hän hylkää omiansa. Hän tahtoo vain koetella meidän
heikkoa uskoamme.

Pieni poika penkillä avasi silmänsä. Niiden kiilto oli luonnoton ja
kuumeen tuottama. Hän katseli miestä, joka istui pöydän ääressä ja
vitkalleen nautti höyryävää keittoa. Hänen suunsa ympärillä karehteli
tuskallinen piirre ja hän kohottautui puoleksi pystyyn kurottaen
kättänsä.

Hertta ojensi hänelle lusikalla ruokaa. Ahnaasti poika tarttui siihen
kiinni ja koetti niellä keittoa alas. Voimattomana hän vaipui vuoteelle
ja ruoka valui suupieliä myöten rinnalle. Kurkusta kohosi karhea korina
ja pienet kädet puristautuivat tuskallisesti kokoon.

Antti kiiruhti hänen luoksensa. Hän kohotti hänet pystyyn ja avasi
hänen suunsa. Kurkku oli turvoksissa ja täynnä valkoisia pilkkuja.
Hän tarjosi hänelle vettä, vaan ei sitäkään poika voinut niellä.
Vaivalloisesti hengitys vain kulki turvonneessa kurkussa.

— Ei tässä lääkärin taito enää auta, sanoi hän puoliääneen Hertalle. —
Mutta vaimolle meidän täytyy hankkia apua. Hän ei voi jäädä tänne yksin
tuon avuttoman miehen kanssa. Synnytys voi tapahtua milloin tahansa.

— Parin kilometrin päässä on talo. Voisinhan minä lähteä sieltä apua
hankkimaan.

— Ei, jääkää te tänne ja minä lähden. He astuivat yhdessä ulos.

— Seuratkaa tuota tietä, sanoi Hertta ja osoitti metsää kohti. —
Luullakseni se vie suoraan talolle. Etteköhän te löytäne...

— Olkaa huoleti, neiti, Antti katsoi häntä silmiin, — minä palaan pian
takaisin.

Hertta silmäsi hänen jälkeensä, hän tunsi sydämensä lämpiävän ja rauhan
tunne täytti koko hänen olentonsa.

Hän astui takaisin tupaan. Sokea mies oli polvillaan vaimon vuoteen
ääressä. Hän nyyhkytti ääneensä.

— Hyvä Jumala, älä hylkää meitä — auta häntä — ja meitä kaikkia. Ääni
oli katkonainen ja tukahdettu.

— Mikko, minä pelkään niin kovasti, kuului vaimon valittava ääni. —
Herra Jumala! Jos neiti olisi edes jäänyt tänne.

Hertta lähestyi häntä.

— Olkaa huoleti. Minä olen täällä ja tohtori tulee kohta takaisin. Ei
teitä yksin jätetä.

Hertta lisäsi puita takkaan. Vesiämpärikin seisoi tyhjänä ovennurkassa.
Hän otti sen käteensä ja riensi ulos. Avantoa peitti hieno jääkuori.
Seipäällä hän rikkoi jään ja nosti vettä. Vesi pirskui hänen
vaatteilleen ja jaloillensa. Mutta hän ei huomannut sitä. Nopeasti hän
kiiruhti takaisin tupaan ja asetti vettä kiehumaan.

Vuoteelta kuului yhä vaimon valitusta. Aika ajoin tuskat hellittivät ja
hän makasi ääneti. Mutta sitten ne taas yltyivät ja tuskissansa vaimo
vaikeroitsi:

— Herra Jumala, Herra Jumala — —

Hertta seisoi neuvottomana. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua.
Vähä-väliin hän vilkaisi ulos ikkunasta. Ulkona oli hiljaista, ei
ainoatakaan askelta tai ääntä kuulunut, tuuli humisi vain puiden
latvoissa. Hän painoi kätensä rintaa vasten. Jospa Antti joutuisi pian
takaisin. Häntä peloitti tässä majassa, jonne kuolema ja elämä yhtä
aikaa pyrkivät sisälle päästä.

Pieni poika liikahti vuoteellansa. Hän kohotti päänsä pystyyn, hän
ponnisti kaikki voimansa ja tavoitteli käsillänsä ilmaa. Hertta
riensi hänen luoksensa ja kannatti hänen ruumistaan. Pojan rinta teki
lakkaamatta työtä, kurkkujänteet pullistuivat ja kasvot kävivät aivan
mustansinisiksi. Rinta korahti vielä kerran ja hengetön ruumis vaipui
Hertan syliin.

Hertta piteli lasta käsivarrellansa voimatta liikahtaa paikaltaan. Koko
hänen ruumiinsa vapisi ja kädet vaipuivat vähitellen hervottomina alas.
Hiljaa ja hellävaroen hän laski ruumiin vuoteelle ja painoi silmäluomet
kiinni. Tuskan ilme haihtui hiljalleen lapsen kasvoista ja syvä rauha
tasoitti taistelun jäljet.

Antti oli palannut takaisin tupaan. Hän seisoi hetken aikaa ja katseli
Herttaa, joka piteli kuollutta lasta sylissänsä. Mutta hän riensi
vaimon luo kuullessansa hänen valituksensa.

Kuolema oli kietonut Hertan huomion niin täydellisesti, ettei hän
kuullut eikä nähnyt mitään mikä hänen ympärillään tapahtui. Hän heräsi
todellisuuteen vasta kun Antti kutsui häntä.

— Hertta neiti, tulkaa minun avukseni. Antti oli kumartuneena vaimon
yli. — Pitäkää häntä käsistä kiinni.

Vaimo väänteli itseään vuoteella eikä voinut hetkeäkään pysyä samassa
asennossa.

— Pitäkää kiinni, Hertta, yhden hetken vaan, niin paljo kuin jaksatte.

Vaimo päästi surkean valitushuudon.

— Hyvä Jumala, armahda minua!

Hertan otsalta valui hiki ja hänen käsiään pakotti. Vaimon tuska
tunkeutui hänen sydämeensä saakka, jokainen hermo hänen ruumiissaan
kärsi hänen mukanansa. Hän ei voinut kääntää katsettaan vaimon
tuskanvääntämistä kasvoista.

Vieressään hän näki Antin vakavana ja levollisena ja hänen rohkeutensa
palasi takaisin.

Vaimon rinnasta kohosi raskas voihkina, sitten kaikki oli ääneti.
Hiljaa läähättäen hän makasi, silmät ummessa ja voimattomana. Aurinko
tunkeutui tuvan pienestä ikkunasta sisään ja sen säteet leikittelivät
karhealla, tyhjällä lattialla. Ja hiljaa ja arastellen ne lähenivät
vaimon kalpeita kasvoja ja sivelivät hänen alastonta rintaansa.

— Lapsi on kuollut, sanoi Antti Hertalle, — se ei ollut
pelastettavissa. Hänen äänensä sointu oli syvä ja katse vakava. —
Naapuritalosta lupasi vaimo tulla tänne. Hänen pitäisi pian saapua.

He astuivat sitten pojan ruumiin ääreen; Antti katseli pientä vainajaa,
jonka kasvoissa oli jo vahan kuultava väri.

— Te olette rohkea nainen, Hertta neiti, hän sanoi tarttuen Hertan
käteen ja puristi sitä lämpimästi.

Tuvan ovi avautui ja keski-ikäinen nainen astui sisään. Antti puhutteli
häntä hetken aikaa ja lisäsi sitten:

— Me lähetämme tänne ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pitäkää te nyt
sairaasta huolta, minä tulen tänne huomenna uudestaan.

Sairas vaimo avasi silmänsä ja katsoi kiitollisena Anttiin.

— Jumala on armollinen, hän sanoi ojentaen kätensä hänelle, — hän
tietää kenen hän korjaa. Eikä hän anna meille suurempaa taakkaa, kuin
minkä me jaksamme kantaa.

Hertta ja Antti läksivät tuvasta. Hiljalleen he hiihtivät kotia kohti.
Hertta tunsi omituista väsymystä ja hervottomuutta ruumiissansa ja
hänen päätänsä pakotti. Antti oli ajatuksiinsa vaipuneena.

Hänen ajatuksensa kiertelivät lakkaamatta Hertan ympärillä. Hänen
sydämensä sykki rajusti ja hänen rintansa laajeni ja lämpeni siitä
tunteesta, joka sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Hän rakasti Herttaa
ja tuo rakkaus sai joka ainoan hermon värähtämään hänen ruumiissansa.
Hän unohti kaiken muun, koko maailman ympärillänsä, hän ei tiennyt
eikä tuntenut muuta kuin oman suuren palavan rakkautensa. Ja hän
olisi tahtonut laskea sen Hertan jalkojen juureen ja yhdellä ainoalla
voimakkaalla syleilyllä anastaa hänet omaksensa.

Mutta hän vaikeni ja hiihti hiljalleen eteenpäin.

Oli jo myöhäinen iltapuoli kun he saapuivat perille. Väsymyksestä ja
liikutuksesta aivan uupuneena Hertta heitti päällysvaatteet päältänsä.
Huoneessa vallitsi pimeys. Hän nojautui uunin reunaa vasten ja
purskahti itkuun.

Antti oli seurannut häntä jäljissä. Vaistomaisesti, tunteensa
valtaamana, hän astui hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.

— Hertta! Hänen äänessään värähteli rakkauden syvimmät vireet.

Hertta kohotti silmänsä häneen. Äkillinen heikkouden ja avuttomuuden
tunne valtasi hänet. Ja tietämättä mitä hän teki, hän vaipui Antin
syliin.

— Hertta, Antti sanoi kuiskaten, — sinä olet minun, minun yksin, eikä
kukaan saa riistää sinua minulta.

Hän hyväili hänen tukkaansa ja suuteli hänen ohimoitansa.

— Sano minulle yksi ainoa sana, Hertta, anna minulle yksi ainoa
katse — —

Hertta kohotti päänsä hänen olkapäällään. Hän katsoi Anttia silmiin
ja hän säpsähti. Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Hän työnsi hänet
luotaan, ja heittäytyi pöydän ääreen, peittäen kasvonsa käsiinsä.

— Antakaa minulle anteeksi, jos minä teitä liian äkkiä yllätin, sanoi
Antti kumartuen hänen puoleensa, — mutta kun minä joka päivä näen
teidät rinnallani, kuulen teidän äänenne ja seuraan joka ainoata teidän
liikettänne, niin minä en lopulta enää voi salata sitä tunnetta, joka
on minut täydellisesti vallannut. Miksikä te luulette minun tulleen
tänne? Miksi en olisi voinut lähettää tänne jotakuta muuta, jonka aika
olisi ehkä ollut vähemmän kallis kuin minun? Siksi vaan että minä
rakastin teitä, siksi vaan että elämä ilman teitä on minulle tyhjä ja
mitätön. Ja siksi että minä luulin teidän kutsuvan minua.

— Siinä te erehdyitte. Hertan ääni kuulosti kolkolta. — Minä en
kutsunut teitä itseni tähden. Minä en olisi sitä uskaltanutkaan. Olen
pitänyt teitä ystävänäni, melkein veljenäni, mutta en koskaan ole
unohtanut, että olette toiseen sidottu.

— Älkää tuomitko minua kuulematta. Tiedättehän te itsekin, kuinka vähän
Elli ja minä ymmärrämme toisiamme. Elli tarvitsee toisellaisen miehen,
kuin mitä minä olen, ja minä tarvitsen vaimon, sellaisen kuin te. Jos
te vain rakastaisitte minua, niin te myös ymmärtäisitte.

Hertta istui aivan tyynenä. Mielenliikutus oli kokonaan hävinnyt ja
hän oli aivan kylmä ja tunteeton. Melkein säälivällä katseella hän
tarkasteli Anttia, joka seisoi hänen edessänsä.

— Oletteko te sitten rikkonut välinne Ellin kansa? Hertan ääni oli
kylmä, melkein kova.

Antin otsalle kohosi puna. Lukemattomia kertoja hän oli aikonut sen
tehdä, mutta joka kerta oli hänen syvä kunnioituksensa ja lämmin
tunteensa kenraali Löfbergiin estänyt häntä siitä. Ja sitten hänen
matkansa oli tullut niin äkkiä ja valmistamatta, ettei hän ennen sitä
ollut tilaisuudessa sitä tekemään.

— En ole, hän sanoi, — mutta siitä saakka kun te läksitte tänne,
kävi meidän välimme yhä kireämmäksi. Ellille minä tekisin suorastaan
palveluksen, jos antaisin hänelle vapauden takaisin.

— Älkää sanoko sitä, tohtori Hammar. Naisen tunteet eivät ole
leikkikaluja, tai ainakin ne ovat niin hentoja leikkikaluja, että
niihin voi särö tulla helpommin kuin mitä te aavistattekaan.

Hertta astui ulos huoneesta tyynenä ja vakavana. Antti vaipui alas
tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä.



XVIII.


Antti hiihti yksinänsä eilisiä jälkiä. Taivas oli pilvessä ja ilma
raskas ja sumuinen. Raskaasti suksi liukui eteenpäin lumenpeittämällä
kentällä. Himmeänä siinsi metsä lakeuden toiselta rannalta.

Antin mielikin oli raskas ja alakuloinen. Hänen ruumistaan raukaisi,
koko yön hän oli valveillaan heitellyt itseään vuoteellansa. Tuska
ja epätoivo riehui hänen rinnassansa. Hänen valoisat, riemukkaat
ajatuksensa olivat kadonneet, kaikki hänen toiveensa rauenneet. Hän
tunsi vain haikeaa tyhjyyttä sydämessänsä.

Hänen silmiensä eteen kohosi Hertan kuva, hän näki hänen jäykän, kylmän
katseensa ja kuuli hänen paheksuvan äänenpainonsa. Antin otsalle kohosi
häpeän puna. Oliko hän todellakin niin kurja, että hän samalla kertaa
oli tavoitellut kahden naisen rakkautta? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.
Siitä saakka kuin hän oli tullut Soimäelle, hän ei ollut ajatustakaan
tuhlannut Ellille. Hän eli kokonaan siinä uudessa ympäristössä, johon
hän oli joutunut. Hänen ajatuksensa kiersivät vain Hertan ympärillä,
häntä yksin hän rakasti.

Mutta kaikki oli nyt lopussa.

Antti pysähtyi hetkeksi ja painoi kätensä silmiään vasten. Mitä hän
täällä enää viipyikään. Parasta palata kotiin ja tarttua työhön kiinni.
Työssä hän ehkä löytäisi unhoitusta ja tyydytystä. Sillä työssä, siinä
kuitenkin oli hänen suurin onnensa.

Antti keskeytyi mietteissänsä. Hän kuuli takanaan kulkusen kilinää.
Rouva Korhonen istui reessä ja tervehti iloisesti tullessaan Antin
kohdalle.

— Hyvää päivää, tohtori Hammar. Ettekö tahdo tulla mukaan ajamaan?

Antti kieltäytyi. Hän oli tavannut rouva Korhosen jonkun kerran
kirkonkylässä, kun tämä oli mennyt turvakotiin opetustunneillensa.
Mutta tulirokon vuoksi heidän oli täytynyt karttaa toisiansa.

— Minä hiihdän mielelläni ja ehkä on myös varovaisempaa, että pysyn
teistä loitommalla, hyvä rouva. Oletteko menossa järven tuolle
puolelle, sairaan vaimon luo?

— Olen kyllä. Minä vien hänelle hiukan ruokaa ja vaateapua. Ihmisparat,
koettelemus tuntuu joskus liian kovalta.

— Minäkin aion käydä kuulustelemassa hänen vointiaan.

— Jäikö neiti Ek kotiin? kysyi rouva Korhonen, ja hänen äänensä sointui
hiukan omituiselta.

— Hän oli väsynyt eilisestä.

Rouva Korhonen ajoi edelleen. Antti katsoi hänen jälkeensä, häneltä
ei jäänyt huomaamatta rouva Korhosen äänen sointu. Olisiko hän ehkä
saattanut Hertan kieroon valoon, ja läsnäolonsa kautta tuottanut
hänelle ikävyyksiä? Hän ei ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi mitä
maailma voisi heistä sanoa, ja itsensä suhteen se olikin hänelle
yhdentekevää. Mutta Hertan maine, se ei saisi hänen kauttansa kärsiä.

Ei, hän lähtisi pois, mitä pikemmin sitä parempi.

Antti saapui rantaan. Mökin edustalla seisoi hevonen. Ovessa tuli rouva
Korhonen häntä vastaan.

— Hän on hyvin heikko, vaimo parka. Teitä hän tuntui kaipaavan.

Antti astui tupaan. Vaimo makasi entisellä sijallaan lattialla ja
vieras nainen hääri takan luona. Antti kumartui sairaan puoleen. Hän
makasi kuumeessa, silmät puoleksi ummessa.

— Jos hyvä Jumala korjaisi minutkin, sanoi vaimo hiljaisella äänellä. —
Minä olen valmis kuolemaan.

— Kyllä te paranette, sanoi Antti rohkaisevasti. — Ajatelkaa miestänne,
joka on aivan avuton. Mitenkä hän ilman teitä tulisi toimeen?

Vaimo nyökkäsi päätään.

— Elämä on niin raskas, mutta ehkä Jumala eteenpäin auttaa. Ja aina
niitä on hyviä ihmisiäkin, jotka armahtavat köyhääkin.

— Maatkaa nyt aivan rauhassa. Emäntä tuolla on luvannut olla teidän
luonanne, siksi kuin paranette. Te ette saa nousta pystyyn, ennenkuin
olette aivan terve.

Antti antoi määräyksensä vaimolle, joka hääri takan ääressä ja selitti
miten sairasta oli hoidettava. Sitten hän läksi takaisin hiihtämään. — —

Turvakodissa oli pöytä katettuna, kun hän astui sisään. Hän ei ollut
nähnyt Herttaa koko päivänä.

He istuivat ääneti pöytään. Antille ei ruoka maistunut. Hän istui vain
ja käänteli hermostuneesti lusikkaa kädessänsä ja oli vaiti. Hertan
katse oli alas kääntyneenä ja hänen kasvoissaan oli kiusaantunut ilme.

Vihdoin Antti keskeytti äänettömyyden.

— Neiti Ek, minä lähden täältä huomenna. Se on parempi meille
molemmille.

Hertta nosti katseensa Anttiin. Se oli vakava ja luja.

— Mutta jos minä pyytäisin teitä jäämään vielä muutamaksi päiväksi — —

— Mitä te tarkoitatte? sanoi Antti kiihkeästi.

— Ei minun tähteni, tohtori, — vaan lasten. Koettakaamme unohtaa
itsemme ja ajatella vaan sitä työtä, joka meidän edessämme on.

— Teidän on hyvä sanoa, teidän, neiti Ek. Mutta jos te tietäisitte
kuinka tuskallinen minun tilani on, niin te ette sitä pyytäisi. Te
tietenkään ette voi sille mitään, että olette kylmä ja tunteeton, enkä
minä tahtoisikaan kerjätä teiltä sitä, mitä te ette vapaaehtoisesti voi
antaa. Sillä siinähän rakkauden suuruus juuri onkin, ettei se harkitse
eikä arvostele mitään, se ottaa vain ja antaa aivan sokeasti.

— Miksikä te ette tahdo olla minun ystäväni, tohtori Hammar? Hertan
ääni oli melkein rukoileva.

— Sentähden että minä olen mies, eikä ystävyys minua yksin tyydytä.
Ystävyys ja rakkaus eivät ole ystäviä.

— Mutta jos te lähdette — ja tietysti te lähdetiekin, enhän minä
tahdo teitä pidättää, — niin minä jään yksin sairaitteni kanssa. Minä
tunnen, että jotain on tulossa, en voi edes selittää mitä se on, mutta
se peloittaa minua. Se kohoaa tuskana minun rinnassani ja yöllä se on
tukahduttaa minut.

— Oletteko te sairas, neiti?

— En tiedä sitä itsekään. Mutta eihän se merkitse mitään. Lähtekää te
vain huoleti.

Antti nousi ylös. Hän astui hetken aikaa edestakaisin huoneessa, hänen
kasvonsa ilmaisivat taistelua.

— No hyvä, sanoi hän päättäväisesti ja pysähtyi Hertan eteen, —
minä jään vielä joksikin ajaksi. Ojentakaa minulle kätenne, Hertta
neiti, minä tahdon olla ystävänne ja osoittaa että ansaitsen teidän
luottamustanne.

Hertta ojensi hänelle kätensä. Antti puristi sitä lujasti ja lämpimästi
ja kiiruhti sitten ulos huoneesta. Hertta katsoi hänen jälkeensä.
Rinnasta kohosi nyyhkytys ja hän purskahti itkuun.



XIX.


— Tänä yönä minä valvon lasten luona, sanoi Antti vakavalla ja varmalla
äänellä. — Te turmelette terveytenne, neiti, ja sitä minä en voi sallia.

— Älkää huoliko minusta. Kyllä minä vielä kestän. Mutta Hertan uupunut
ääni puhui aivan hänen omia sanojaan vastaan.

Lasten tila turvakodissa oli taaskin huonontunut. Uusia sairaita oli
tullut entisten lisäksi ja muutamien tauti oli saanut vaarallisen
käänteen. Hertta oli uskollisesti öisin valvonut heikompien luona ja
päivin hoitanut heitä. Aika-ajoin hän oli tuntenut suurta väsymystä
ja uupumusta, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää, ei edes itsellensä.
Mutta hänen kalpeat poskensa ja väsyneet silmänsä olivat ilmaisseet
hänet.

— Nyt te tulette ainakin vähäksi aikaa ulos kävelemään, sanoi Antti.
— Lapset eivät tarvitse teitä tällä hetkellä ja te tulette itsekin
sairaaksi, jos ette suostu edes raitista ilmaa hengittämään.

Sairastumista oli Herttakin pelännyt. Hänen päätänsä huimasi, kun
hän astui huoneen lattian yli eikä ruoka maistunut. Hän nousi ylös.
Hän otti palttoon päällensä ja astui ulos. Ulkona lumi häikäisi
hänen silmiänsä, jotka päiväkausiin eivät olleet nähneet muuta kuin
sairashuoneen harmaita seiniä. Hän tunsi äkillistä pyörtymystä, maailma
musteni hänen silmissään ja hän tarttui käsikaiteesen kiinni. Vaivoin
hän sai pysytellyksi pystyssä.

— Voitteko huonosti? kysyi Antti, joka kiiruhti hänen jälkeensä.

— Hiukan pyörtymystä vain, kyllä se pian menee ohi, sanoi Hertta. —
Viime päivinä olen tuntenut sitä usean kerran.

Hän koetti astua portaita alas, mutta horjahti uudelleen.

Antti tarttui häntä käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään. Hertta
vaipui tuolille istumaan.

— Te olette täydessä kuumeessa, sanoi Antti koetellen hänen
valtasuontansa. — Parasta on että panette maata. Te olette rasittanut
itseänne liiaksi.

Hertta laskeutui vuoteelleen. Hän oli niin uupunut ja voimaton, että
tuskin jaksoi kättänsä liikuttaa. Päätä särki ja korvat humisivat. Hän
ummisti silmänsä ja vaipui puolihorrokseen. Hänestä tuntui ikäänkuin
hän äkkiä olisi joutunut pyörteesen, joka kuljetti häntä yhä kauemmaksi
alas pohjattomaan syvyyteen.

Äkkiä hän havahtui. Antti seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hänen
kasvoissaan oli huolestunut ilme. Hän ojensi hänelle kupin.

— Juokaa tämä, hän sanoi — jos te olette vain vilustunut, niin se menee
piankin ohitse.

Hertta nousi puoleksi istualleen vuoteessaan ja maisteli kuumaa juomaa.

— Minun on niin vaikea saada sitä alas, sanoi hän hetken kuluttua ja
rykäisi. — Minun kurkkuni tuntuu niin karhealta.

Antti säpsähti.

— Onko se jo kauan tuntunut kipeältä?

— Ei, nyt vast'ikään.

Antti tutki hänen kurkkuansa.

— Se punoittaa hiukan toisella puolella, mutta ehkä se on vain jotain
satunnaista.

Hertta vaipui takaisin vuoteelle. Hän ojensi kätensä Antille.

— Hyvää yötä, antakaa minun nyt nukkua. Minä olen niin väsynyt.

— Jos te tarvitsette yöllä jotain, niin soittakaa kelloa.

Antti seisoi vielä hetken aikaa Hertan vuoteen ääressä. Hän ei voinut
irroittaa katsettansa hänestä. Siitä saakka kuin hän oli luvannut jäädä
hänen luoksensa ja ystävänä auttaa häntä hänen työssänsä, oli Antin
käytös kokonaan muuttunut. Hän ei koskaan pienimmälläkään sanalla
tai katseella viitannut siihen kohtaukseen, mikä heidän välillään
oli ollut, hän hillitsi itsensä siihen määrään, ettei kukaan olisi
voinut aavistaakaan hänen todellisia tunteitaan. Hänen käytöksensä oli
vakava ja hänen puheensa liikkui aina asiallisilla ja välttämättömillä
aloilla. Mutta nyt, kun Antti seisoi yksin Hertan vuoteen ääressä
ja näki hänet edessänsä kalpeana ja voimattomana, silmät kiinni
painuneina, niin hänen itsehillitsemisensä loppui. Hänen rinnassaan
pääsi voimakas tunne valloillensa, joka rikkoi kaikki sulut ja esteet.
Ja hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi polttavat
silmänsä sen reunaa vasten.

Mutta äkkiä kohosi Antin eteen kuva selväpiirteisenä ja varmana.
Hän näki pojan kaukana metsätorpassa makaavan kuumeissaan kovalla
penkillänsä. Hän kuuli korisevan äänen kohoavan hänen rinnastaan
ja näki hänen taistelevan tukehtumista vastaan. Ja hän näki Hertan
kannattavan häntä käsivarsillansa ja kumartuvan hänen ylitsensä.

— Hyvä Jumala, sanoi hän puoliääneen — voisiko se olla mahdollista?

Hän nousi ääneti ylös polvistuneesta asennostaan ja astui hiljaa
ikkunan luo. Hän peitti kasvonsa käteensä ja koko hänen ruumiinsa
vapisi valtavan liikutuksen vallassa. Syvä nyyhkytys kohosi rinnasta ja
hän puri hampaansa yhteen hillitäkseen itkun purskahdusta.

Olisiko mahdollista, että Hertta olisi saanut tartunnan metsätorpasta,
että hän itse olisi joutunut sen taudin uhriksi, jota vastaan hän niin
rohkeasti oli taistellut? Ei, se ei voinut olla mahdollista, kohtalo ei
saanut olla niin kova. Se oli vain Antin kiihoittuneen mielikuvituksen
harhakuva, kaikki esiintyi hänelle vain niin mustana ja synkkänä.

Hertta makasi hiljaa ja liikkumatta vuoteellansa. Antti hiipi
varpaillansa ulos. Ilma huoneessa oli tukehduttaa hänet.



XX.


Hertta havahtui unestansa. Hänen ympärillään vallitsi täydellinen
pimeys. Pää oli niin painava, ettei hän jaksanut sitä kohottaa
tyynyltä, Kurkku oli kuiva ja hänestä tuntui ikäänkuin jotain paksua
ja karheaa olisi siihen tarttunut. Hän rykäisi, hän koetti niellä alas
tuon palan, joka vaikeutti hänen hengitystänsä, mutta se ei poistunut
ja hän tunsi vain kipua. Tuska hänen ruumiissaan yhä yltyi ja kuume
poltti hänen jäseniänsä.

Pimeys hänen ympärillään vaivasi häntä. Hän ponnisti näköhermojansa,
nähdäkseen pimeyden läpi, eroittaakseen esineitä hänen ympärillään.
Mutta hänen ponnistuksensa oli turha. Ja voimattomana, tuskasta
läähättäen hän ummisti taas silmänsä.

Hertta säpsähti ja kohotti päänsä ylös. Hän oli kuulevinaan hiljaista
huminaa ympärillään, hän oli tuntevinaan että jokin häntä lähestyi yhä
likemmäksi ja likemmäksi. Se painoi häntä vasten rintaa, se yritti
peittää hänet kokonaan ja tukehduttaa hänet painonsa alle. Hertta
kohotti torjuvasti kätensä ylös, ne koskettivat vain tyhjää ilmaa, ja
laskeutuivat takaisin peitteelle.

Hertta painoi kätensä ristiin. Hän koetti rukoilla, mielessään
muistella lapsuuden aikuisia rukouksiansa. Mutta hän ei löytänyt
sanoja. Hän ponnisti muistiansa epätoivoisesti, mutta kaikki oli
kadonnut.

— Herra Jumala, toisti hän vain kerran toisensa perästä.

Jäätävä tyhjyys sai vallan hänen sydämessänsä. Kuinka yksin ja hyljätty
hän oli. Yksin, keskellä kammottavaa pimeyttä. Ilman ystävää, ilman
ainoatakaan lämmittävää tunnetta. Jos nyt kuolema tulisi — Herttaa
värisytti, hänen hampaansa kalisivat ja tuskan hiki valui otsalle.

Voisiko kuolema tulla ja temmata hänet pois elämästä, ennenkuin hän
oli saanut elämää tunteakkaan? Voisiko se olla niin armoton ja riistää
hänet keskeltä nuoruuden kevättä? Ei, hän ei tahtonut kuolla, hän
tahtoi vielä nauttia elämästä, ja tuntea vaikka yhden ainoan kerran sen
hurmaavaa syleilyä.

Aamuhämärä laskeutui hiljaa huoneesen. Harmaana ja salaperäisenä se
kietoutui jokaisen esineen ympäri, laajensi niiden rajapiirteitä ja
himmensi niiden muotoja. Liikahtamatta tuijotti Hertta eteensä. Hän
tunsi vuoroin kylmänväreitä ruumiissansa, vuoroin kuumotus kohosi
hänelle päähän.

Yksinäisyyden tunne sai hänessä yhä suuremman vallan.

Mutta oliko hän sittenkään niin yksin? Olihan hänellä isä,
joskin kaukana ja äiti vieläkin kauempana. Mutta hän tunsi hänen
läheisyytensä, tunsi sen siinä ilmassa, joka häntä ympäröi ja siinä
huminassa, joka hänen korviinsa kuulosti. Hertta hymyili. Hänen
kasvonpiirteensä rauhoittuivat ja hän katsoa tuijotti eteensä ja
teroitti kuulohermojansa. Hänen mielikuvansa yhä kasvoi ja sen muodot
selvenivät.

Hän näki edessään silmät, jotka hellästi häneen katsoivat ja hymyilevät
huulet; hän kuuli äänen häntä kutsuvan. Hertan sydämeen virtasi
lämmin tunne, hän ojensi kätensä ja hänen huuliltaan tunkeutui heikko
kuiskaus. Kuinka tutut nuo silmät hänelle olivat, tuo vakava, hellä
katse. Mutta voisivatko nuo olla äidin, ei, sellaiseksi hän ei ollut
häntä kuvitellut, ne olivat vieläkin tutummat ja läheisemmät.

Hertta painoi kätensä silmiänsä vasten. Mikä voimakas tunne se äkkiä
hänen sydämensä valtasi, kuinka kiihkeästi veri hänen suonissaan
virtasi. Niin, hän se oli, Antti, hän tunsi nuo silmät, hän tunsi
tuon korkean otsan. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka vähän hän oli
ymmärtänyt omaa itseänsä.

Hän rakasti Anttia. Tuhatäänisenä sävelenä tuo tunne kajahteli häntä
vastaan, ja täytti ilman hänen ympärillään. Hurmaava onni tunkeutui
hänen sydämeensä, hän ei ollut yksin, hänen ei tarvinnut kuolla yksin,
kaukana kotoansa ja hyljättynä. Kuollako? Ei, elää hän nyt tahtoi, elää
ja olla onnekas.

Hertta hypähti istualleen. Hänen kurkkunsa puristautui kokoon,
ikäänkuin joku olisi tahtonut kuristaa häntä, hän koetti tuskissansa
hengittää ja kädet puristautuivat nyrkkiin. Voimattomana hän vaipui
takaisin tyynylle. Hän makasi hetken aikaa läähättäen.

Ovi raoittautui varovasti. Antin kalpeat kasvot näkyivät ovessa. Hän
kiiruhti nopeasti Hertan vuoteen luo ja kohotti hänet pystyyn.

— Minä tunnen sen tulevan, sen suuren ja kammottavan — — pelasta minut,
Antti, älä anna sen riistää minua.

Ääni oli käheä ja tuskallinen.

Antti tarkasteli Hertan kurkkua. Se oli paisunut ja limainen ja
valkoiset täplät kohosivat veripunaiselta pinnalta. Ei epäilystäkään
enää taudin laadusta. Tartunta oli metsätorpasta tullut ja tauti
puhjennut täyteen voimaansa.

Antti haki lääkettä ja siveli kurkun sisäpuolta. Hertta päästi
valittavan äänen ja nojautui Anttia vasten.

Vähitellen hengitys rauhoittui ja silmät painuivat umpeen. Antti
hyväili hellästi hänen suortuviaan. Hän katseli lakkaamatta noita
kalpeita kasvoja, joissa tuska vielä väreili. Suu oli puoleksi auki,
huulet aivan verettömät.

Sanaton tuska valtasi Antin sydämen. Pitäisikö hänen voimattomana
taipua kohtalon tahdon alle, pitäisikö hänen antaa kuoleman riistää
saaliinsa? Ei, tuhat kertaa ei! Mutta missä oli hänen taitonsa, missä
ne keinot, joilla hän karkoittaisi uhkaavan vihollisen? Hänen päätänsä
pyörrytti, hän ei voinut ainoatakaan selvää ajatusta ajatella, hän ei
voinut tuntea muuta kuin huumaavaa tuskaansa.

Hertta avasi silmänsä. Hän loi kirkkaan, syvän katseensa Anttiin ja
kuiskasi hiljaa:

— Antti!

Äänen värähdys oli hempeän arka.

Äkillinen riemun tunne tärisytti Antin ruumista. Hänen silmänsä
säihkyivät. Molemmin käsivarsin hän tarttui Hertan hentoon vartaloon
ja sulki hänet voimakkaasen syleilyynsä. Ja hänen huulensa painuivat
Hertan huulia vasten.

Hän päästi hänet irti vasta sitten, kun Hertta kalpeana ja voimattomana
antoi kätensä vaipua alas Antin kaulasta.

Kauan aikaa he olivat sanattomina. Antti laski Hertan tyynyjen varaan.

Hänen rintansa kohosi ja laski rauhattomasti ja hengitys oli raskas
ja tuskallinen. Mutta kasvoja kirkasti rauhallinen, tyyni ilme.
Hellästi hän siveli kädellään Antin tukkaa ja korkeata otsaa. Antti oli
polvillaan vuoteen ääressä.

— Armaani, oma armaani!

— Se selvisi minulle aivan äkkiä, sanoi Hertta melkein kuiskaten. —
Minä taistelin kauan sitä vastaan, tietämättäni mitä vastaan minä
taistelin. Minä uhmailin rakkautta, sillä minä tahdoin olla voimakas,
ja luottaa vain omaan itseeni. Mutta yöllä, kun minä heräsin, ja äkkiä
tunsin kuoleman tuskan lähestyvän, niin minun oma voimani tuntui niin
heikolta ja mitättömältä. Minä olin niin yksin, niin kammottavan yksin.

Hertta vaikeni. Puhuminen rasitti häntä.

— Älä puhu, Hertta. Minä ymmärrän sinua. Minä tiesin sen tulevan, minä
tunsin sen niin voimakkaasti. Ja nyt sinä olet minun, yksin minun omani.

— Niin, Antti, minä näin sinut edessäni ja sinun lempesi, se syöksyi
minun sydämeeni voimakkaana ja täysiäänisenä. Se riisti minut mukanansa
ja minä tunsin silloin että rakastin sinua. Minä olen kauan sinua
rakastanut, vaikka en ole sitä itse tietänyt...

Antti suuteli Hertan kättä. Se oli valkoinen ja läpikuultava.
Hervottomana se lepäsi hänen kädessänsä.

— Antti, — hänen korvaansa hiveli melkein kuulumaton henkäys, — sano
ettei minun tarvitse kuolla, sano että minä saan elää sinulle ja sinun
kanssasi. Katsos, minä olen vielä nuori ja minä halajan rakkautta — —

— Älä pelkää, kultani, Antti hyväili häntä, — ei sinun tarvitse kuolla,
meidän rakkautemme on voimakkaampi kuin kuolema.

— Ei, minä näen sen tulevan, minä tunnen jo sen kylmän henkäyksen.
Lämmitä sinä minua, älä päästä sitä luokseni.

Hertta heittelihen vuoteellaan tuskissansa. Läähättäen hengitys kulki
hänen kurkussansa.

— Älä anna sen tukehduttaa minua!

Antti kohotti päänalusta, niin että Hertta joutui melkein istuvaan
asentoon.

— Onko sinun nyt helpompi olla, armaani? Hetkeksi tuska näytti
laimenneen ja Hertta makasi hiljaa tyynyjen nojassa.

Antti istui ääneti kumartuneena vuoteen yli. Tuskanhiki valui hänen
otsallansa. Hän koetti keskittää kaikki ajatuksensa yhteen kohtaan, hän
tahtoi lujalla tahdon voimallaan sotia tautia vastaan. Hänen täytyi se
voittaa, hänen täytyi pelastaa armaansa.

Mutta kesken hänen varmuuttansa hiipi epäilys hänen rintaansa. Se
kasvoi ja kasvoi yhä valtavammaksi ja kammottavana aaveena se astui
hänen eteensä. Jos kuolema todellakin tulisi ja vaatisi häneltä hänen
onnensa, jonka hän vasta oli saavuttanut. Jos se riistäisi hänen
sylistään morsiamen, ennen kuin se oli hänen omansakaan ollut. Ei, se
ei saanut tapahtua, hän kilvoittelisi kuoleman kanssa, hän puolustaisi
omaansa viimeiseen asti.

Nyyhkyttäen vaipui Antti polvilleen vuoteen ääreen.



XXI.


Päivä oli jo kulunut iltapuoleen. Pimeän varjot peittivät maata ja
kalpeana kuu kohosi taivaan laelle. Sen hopeasäteet tunkeutuivat
hienojen ikkunauudinten läpi huoneesen ja laskeutuivat Hertan
vuoteelle. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vieläkin kalvakkaammat ja
silmissä loisti kirkastunut ilme. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset ja
tyynet.

Hertta liikahti vuoteellansa.

— Antti, minä näin ihmeellisen unen, — Hertta puhui katkonaisesti ja
ääni oli aivan kuiskaava. — Olin mielestäni pieni lapsi ja lepäsin
äitini sylissä.

Hänen sylinsä oli niin lämmin ja pehmeä. — —

Mutta minun ympärilläni seisoivat kaikki pienet lapset — — he ojensivat
minulle kätensä — — ja he värisivät vilusta — — ja kyyneleet vierivät
heidän poskillansa — — Älä jätä heitä, Antti — — —

Hertta vaipui läähättäen alas tyynylle. Kasvon piirteet vääntyivät
ja hän kouristi käsiänsä. Antti kohotti hänet pystyyn, koko hänen
ruumiinsa vapisi pelosta ja tuskasta.

— Armaani, armaani — —

Hertan huulet liikkuivat tuskallisesti ja hän tarttui Anttiin kiinni.

— Minä menen sitä suurta muutosta kohti, Antti — — elämää kohti — — me
tapaamme toisemme — — rakkaudessa — —

Rinta kohosi raskaasti, suonet pullistuivat kaulassa ja kurkku korisi.
Kauhu kuvastui hänen silmissänsä ja kasvot mustuivat. Hetken aikaa väin
ponnisteli ruumis kuolemata vastaan, sitten painui pää hervottomana
tyynylle ja kädet vaipuivat alas.

— Hertta, Hertta! Antti tarttui häneen kiinni. Hän suuteli häntä, hän
hyväili häntä, hän kutsui häntä hellimmillä sanoilla.

Hertan silmät katsoivat jäykästi häneen, suu oli puoleksi auki ja pää
taaksepäin koholla.

Antti laski hänet vuoteelle. Hän painoi silmäluomet kiinni ja asetti
kädet ristiin rinnalle. Kuu valaisi hänen mustia suortuviaan,
jotka valuivat alas hänen olkapäilleen ja paljaalle kaulallensa.
Yliluonnollinen rauha oli karkoittanut tuskan jäljet hänen
kasvonpiirteistänsä. Hän uinui kuin lapsi unen helmassa, viattomana ja
puhtaana.

Antti seisoi vuoteen ääressä ja katseli lakkaamatta häntä. Hänestä
tuntui kuin elämä äkkiä olisi pysähtynyt kulussansa, kuin kaikki olisi
hiljennyt ja vaiennut. Hän ei tuntenut muuta kuin pohjatonta tyhjyyttä
ympärillänsä. Hänen polvensa hervottuivat, koko hänen ruumiinsa vapisi.
Hän lyyhistyi kokoon vuoteen jalkapuolelle ja hänen päänsä vaipui alas
hänen käsiinsä. Epätoivon tuska kohosi hänen rinnastansa, myrskyn
lailla se raateli hänen sydäntään ja hän purskahti hillittömään itkuun.

Hiljaa ja äänettömästi kuun säteet poistuivat huoneesta, yön varjot
synkkenivät. Kun aamun ensimäinen arka sarastus karkoitti yön henget
pakosalle, niin sen himmeä valo levisi kuoleman koskettamille kasvoille
ja kokoonlyyhistyneelle vartalolle vuoteen jalkapuolessa.



XXII.


Antti Hammar istui rautatien vaunussa nurkkaansa vetäytyneenä. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja suun ympärillä karehteli tuskallinen piirre.
Hän näytti äkkiä monta vuotta vanhenneen.

Hän istui yksin omiin mietteihinsä vaipuneena. Hän ei kuullut toisten
matkustavaisten ääntä, hän tuskin huomasi heidän läsnäoloansa.
Hänen katseensa oli kiintyneenä pimeään maisemaan, jonka ohi juna
kiiti nopeata kulkuansa. Yksinäiset tulet tuikkivat sieltä-täältä ja
ratalyhtyjen valot iskivät nuolen nopeudella hänen silmiinsä, heti taas
kadotakseen pimeyteen.

Antin rinnasta kohosi syvä huokaus.

Lopussa, kaikki oli nyt lopussa. Hän oli joutunut ikäänkuin keskelle
suurta pimeyttä, jonne ei elävä ääni voinut tunkeutua. Kunpa pimeys
olisi ollut vieläkin suurempi, ja hiljaisuus vieläkin raskaampi, niin
että olisi saanut levätä hiljaa ja liikkumatta, levätä, kunnes ei olisi
jaksanut enää herätäkään...

Luminietosten alle hän oli haudannut onnensa ja kaikki toiveensa. Kun
hän yksin astui Hertan ruumiin jäljessä hautausmaalle ja kuuli rovastin
heittävän multaa hänen arkullensa — se oli niin kolkolta ja kylmältä
kumahdellut — niin hän epätoivoissaan oli kokoon lyyhistynyt. Miksikä
kohtalo oli vienyt heidän tiensä yhteen, kun ne niin pian kuitenkin
erkanivat toisistansa? Miksikä se ikäänkuin ilkkuen oli avannut hänelle
oven autuuteen ja sulkenut sen jälleen, ennenkuin hän oli ehtinyt
luoda sinne muutakuin yhden ainoan silmäyksen? Kuinka sydämetön elämä
saattoikaan olla ja kuinka puolueellinen! Toisille se tarjosi onnea
sylin täydeltä, jota vastoin toisille...

Tupertuneena Antti oli palannut turvakotiin. Tuntikausia hän oli
viettänyt Hertan huoneessa, pidellyt käsissään hänen tavaroitaan,
kostutellut kyyneleillään hänen vaatteitaan. Hän ei voinut ryhtyä
mihinkään, ei ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli tuntevinaan
ympärillään vielä Hertan läheisyyden, oli kuulevinaan hänen äänensä ja
raskaan hengityksensä. Hänen katseensa etsi häntä sairasvuoteelta, vaan
vaikeroiden, ikäänkuin äkkiä haavoittuneena, hän kääntyi jälleen pois,
kun sieltä tyhjyys häntä vastaan vain ammotti.

Tyhjää, tyhjää — —

Hän oli jättänyt turvakodin rouva Korhosen haltuun ja lähtenyt
matkalle. Eihän hän voinut sinnekään jäädä, vaikka mitä hän muualtakaan
etsisi! Hänen elämältään oli äkkiä sen tarkoitus kokonaan kadonnut, hän
tunsi itsensä niin turhaksi ja hyödyttömäksi.

Pitkällä hevosmatkalla hänen kiihoittunut mielensä hiukan tyyntyi.
Hän rupesi muistelemaan niitä hetkiä, joita hän Hertan parissa
oli viettänyt, hänen kuvansa astui niin selvänä ja kirkastettuna
hänen sisällisen silmänsä eteen, että hän hetkeksi unohti katkeran
todellisuuden. Hän kertoi mielessään joka sanan, jonka Hertta oli
lausunut ja hänen sanansa, ne astuivat nyt aivan uudessa valossa hänen
eteensä.

Vähitellen hän alkoi käsittää, ettei hänellä sittenkään ollut syytä
valittaa kohtaloaan, joka oli vienyt hänet Hertan läheisyyteen.
Olihan hänellä täysi syy olla kiitollinen lyhyestäkin tutustumisesta
semmoiseen naiseen kuin Hertta oli. Ja elihän hän hänelle vieläkin,
eli hänen ajatuksissansa ja muistoissansa. Ja vasta nyt, kun hän
näennäisesti oli niin etäällä hänestä, tunsi hän täydesti ymmärtävänsä
hänet. Tähän asti oli hänen oma tunteensa vallannut hänet niin
kokonaan, ettei hän voinut omaa itseänsä edemmäksi nähdä. Hän oli
luullut olevansa oikea mies Hertalle opettamaan rakkautta. Ja
kuitenkin, mikä oli hänen rakkautensa ollut, mikä hänen työnsä kansan
hyväksi? Oliko se ollut muuta kuin kullattuun kuoreen peitettyä
itsekkäisyyttä? Kuinka toista sitä vastoin oli ollut hänen rakkautensa,
hänen, joka koko lyhyen elämänsä oli rakkaudelle omistanut.

Mutta tästä lähin, sen Antti nyt selvästi tunsi, aloittaisi hän uuden
elämän. Hertta oli hänelle tien viitannut, hänen muistonsa antaisi
hänelle myös voimia ja ymmärrystä. Nyt vasta hän aloittaisi oikean työn
kansan hyväksi, ei ainoastaan rakkaudesta Herttaan, vaan rakkaudesta
kansaan ja omaan työhönsä.

Ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen korvissaan soivat Hertan viimeiset
sanat:

— Minä menen kohti elämää — me tapaamme toisemme rakkaudessa.

Hänelle varmaan ennen kuolemaa oli selvinnyt se ongelma, joka niin
useasti oli selvittämättömänä kohonnut Antin eteen.

Ja vaikka hän ei nytkään järjellään voinut sitä käsittää, niin levitti
se sittenkin rauhaa ja sovitusta hänen sydämeensä. Hänen surunsa ja
tuskansa kadotti katkeruutensa. Ja etäisyydessä heloitti hänelle toivon
kipinä, joskin heikkona ja himmeänä.

Antti painautui vaunun nurkkaansa. Humisten juna kiiti eteenpäin
synkässä talviyössä ja kimakat vihellykset vingahtelivat ilmassa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kansan hyväksi" ***