Title: Karamazovin veljekset I : Romaani
Author: Dostoyevsky, Fyodor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Karamazovin veljekset I : Romaani" ***

 



KARAMAZOVIN VELJEKSET I

Kirj.

F. M. Dostojevski


Suomentanut

V. K. Trast



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava.
1. p. ilm. v. 1927.



      Totisesti, totisesti sanon minä
      teille: ellei maahan pudonnut
      nisun jyvä kuole, niin se jää
      yksinänsä; mutta jos se kuolee,
      niin se tuo paljon hedelmätä.

            (Johanneksen evankeliumi 12:24.)



SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe

ENSIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen kirja: Erään perheen historia

 1. Fjodor Pavlovitš Karamazov
 2. Ensimmäinen poika toimitettiin pois
 3. Toinen avioliitto ja toiset lapset
 4. Kolmas poika Aljoša
 5. Luostarin vanhimmat

Toinen kirja: Sopimaton kokous

 1. Tultiin luostariin
 2. Vanha narri
 3. Uskovaiset eukot
 4. Heikkouskoinen rouva
 5. Niin tapahtuu, tapahtuu!
 6. Miksi sellainen ihminen elää!
 7. Kiipijä-seminaarilainen
 8. Skandaali

Kolmas kirja: Hekumoitsijat

 1. Palvelijainhuoneessa
 2. Lizaveta Smerjaštšaja
 3. Palavan sydämen tunnustus. Runon muodossa.
 4. Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina.
 5. Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä».
 6. Smerdjakov
 7. Kiista
 8. Konjakin ääressä
 9. Hekumoitsijat
10. Molemmat yhdessä
11. Vielä yhdeltä meni maine

TOINEN OSA

Neljäs kirja: Mullerruksia

 1. Isä Ferapont
 2. Isän luona
 3. Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa
 4. Hohlakovien luona
 5. Mullerrus vierashuoneessa
 6. Mullerrus tuvassa
 7. Ja raittiissa ilmassa

Viides kirja: Pro ja contra

 1. Kihlaus
 2. Smerdjakov kitaran kera
 3. Veljekset tutustuvat
 4. Kapina
 5. Suur-inkvisiittori
 6. Vielä sangen epäselvää toistaiseksi
 7. »Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella»

Kuudes kirja: Venäläinen munkki

 1. Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa
 2. Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman
    elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei
    Fjodorovitš Karamazov. Elämäkerrallisia tietoja.
    a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä
    b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä
    c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta
       hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.
    d) Salaperäinen vieras
 3. Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia
    e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään
    f) Yhtä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko
       herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi
    g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten
       kanssa
    h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti
    i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma

KOLMAS OSA

Seitsemäs kirja: Aljoša

 1. Ruumiin haju
 2. Sellainen hetki.
 3. Sipuli.
 4. Galilean Kaanaa



Tekijän esipuhe


Alkaessani kuvailla sankarini Aleksei Fjodorovitš Karamazovin elämää
olen hieman ymmällä. Nimittäin: vaikka sanonkin Aleksei Fjodorovitšia
sankarikseni, niin kuitenkin tiedän itse, että hän ei ole ollenkaan
suuri mies, ja arvaan, että ehdottomasti tehdään tämäntapaisia
kysymyksiä: Missä suhteessa teidän Aleksei Fjodorovitšinne on
merkillinen, koska olette valinnut hänet sankariksenne? Mitä
huomattavaa hän on tehnyt? Kuka hänet tuntee, ja minkä johdosta hän on
tullut tunnetuksi? Miksi minun, lukijan, pitää kuluttaa aikaa hänen
elämänsä tapahtumien tarkasteluun?

Viimeinen näistä kysymyksistä on kaikkein pahin, sillä siihen
voin vastata vain: »Kenties itse näette sen romaanista.» Entäpä
jos romaanin luettuaan sitä ei näekään eikä voi myöntää Aleksei
Fjodorovitšiani huomattavaksi henkilöksi? Sanon näin, koska surukseni
aavistan niin tapahtuvan. Minun mielestäni hän on huomattava, mutta
epäilen suuresti, onnistuuko minun todistaa se lukijalle. Asian laita
on niin, että hän saattaa kylläkin olla toimenmies, mutta hän on
olemukseltaan epämääräinen ja selkenemätön. Muuten olisikin omituista
vaatia semmoisena aikana kuin meidän ihmisiltä selkeyttä. Yksi seikka
lienee jokseenkin varma: hän on omituinen mies, jopa originaali.
Mutta omituisuus ja originaalisuus pikemminkin ovat vahingoksi kuin
antavat oikeuden yhdistää yksityisseikkoja ja löytää edes jonkinmoista
sisällistä yhteyttä yleisessä sekasotkussa. Originaali on useimmissa
tapauksissa erikoislaatuinen ja eristäytynyt. Eikö niin?

Jos te nyt ette yhdy tähän viimeiseen väitteeseen, vaan vastaatte: »Ei
ole niin» tai »ei aina ole niin», niin minä kenties rohkaisen mieleni
sankarini Aleksei Fjodorovitšin merkitykseen nähden. Ei näet siinä
kyllin, että originaali »ei aina» ole erikoislaatuinen ja eristäytynyt
ilmiö, vaan päinvastoin saattaa olla niin, että hänessä ehkä toisinaan
itsessään onkin kokonaisuuden ydin, kun taas muut hänen aikakautensa
ihmiset kaikki ikäänkuin jonkin tulvan vaikutuksesta joksikin aikaa
ovat siitä irtautuneet...

Minä muuten en antautuisikaan näihin varsin mielenkiinnottomiin
ja hämäriin selityksiin, vaan aloittaisin yksinkertaisesti ilman
esipuhetta: jos miellyttää, niin tulee muutenkin luetuksi. Mutta
siinäpä onkin pulma, että tässä on yksi elämänkuvaus, mutta kaksi
romaania. Pääromaani on jälkimmäinen — se käsittelee sankarini
toimintaa meidän aikanamme, nimenomaan nykyhetkellä. Edellinen
romaani taasen tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten eikä ole juuri
romaanikaan, vaan ainoastaan yksi kohta sankarini varhaisimmasta
nuoruudesta. Ilman tätä ensimmäistä- romaania en voi tulla
toimeen, sillä muuten jäisivät monet asiat toisessa romaanissa
käsittämättömiksi. Mutta täten alkuperäinen vaikeuteni yhä vielä
mutkistuu. Jos jo minäkin, s.o. itse elämäkerran kirjoittaja, olen sitä
mieltä, että yksikin romaani kenties on liikaa niin vaatimattomasta ja
epämääräisestä sankarista, niin millaista onkaan laittaa niitä kaksi ja
miten on selitettävä semmoinen röyhkeys minun puoleltani?

Mietittyäni pääni pyörälle näiden kysymysten ratkaisua olen päättänyt
sivuuttaa ne ratkaisematta niitä. Tarkkanäköinen lukija on tietysti jo
kauan sitten arvannut, että minä alusta asti olenkin siihen pyrkinyt,
ja ollut vain harmissaan minulle — miksi tuhlaankaan turhanpäiväisesti
hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa? Tähän annan jo täsmällisen
vastauksen. Olen tuhlannut hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa
ensiksikin kohteliaisuudesta ja toiseksi viekkaudesta: »Saipa, näet,
kuitenkin jonkin verran ennakoineeksi!» Muuten olen hyvillänikin
siitä, että romaanini lohkesi kahdeksi kertomukseksi »säilyttäen
oleellisen yhtenäisyytensä». Tutustuttuaan ensimmäiseen kertomukseen
lukija jo itse päättää, kannattaako ryhtyä toiseen. Tietysti ei kukaan
ole mihinkään sidottu, vaan voi heittää kirjan pois luettuaan pari
sivua ensimmäistä kertomusta ja olla sen koommin sitä avaamatta.
Mutta onhan olemassa hienotunteisia lukijoita, jotka ehdottomasti
tahtovat lukea kirjan loppuun, etteivät erehtyisi tasapuolisessa
tuomiossaan. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki venäläiset kriitikot.
Näittenpä edessä juuri on kuitenkin helpompi ollakseni: kaikesta heidän
täsmällisyydestään ja tunnollisuudestaan huolimatta olen kuitenkin
antanut heille täysin laillisen aiheen keskeyttää kertomuksen lukemisen
romaanin ensimmäiseen episodiin. No niin, tässä onkin koko esipuhe.
Yhdyn täydelleen siihen mielipiteeseen, että se on tarpeeton, mutta
koska se jo on kirjoitettu, niin jääköön paikoilleen.

Ja nyt asiaan.



ENSIMMÄINEN OSA



Ensimmäinen kirja

Erään perheen historia



1.

Fjodor Pavlovitš Karamazov


Aleksei Fjodorovitš Karamazov oli meidän kihlakuntamme tilallisen
Fjodor Pavlovitš Karamazovin kolmas poika. Isä oli aikoinaan hyvin
tunnettu (ja nytkin vielä häntä meillä muistellaan) traagillisen
ja salaperäisen kuolemansa johdosta, joka tapahtui täsmälleen
kolmekymmentä vuotta sitten ja josta kerron sopivassa paikassa. Nyt
sanon tästä »tilallisesta» (kuten häntä meillä nimitettiin, vaikka
hän tuskin koko elämänsä aikana asui maatilallaan) vain sen, että hän
oli omituinen tyyppi, jommoisia kuitenkin usein tapaa, nimittäin ei
vain huono ja irstas, vaan samalla myös tyhmä mies, mutta niitä tyhmiä
ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat oivallisesti järjestää omaisuutensa
hoitoa koskevat asiat ja, kuten näyttää, ainoastaan ne. Fjodor
Pavlovitš esimerkiksi alkoi melkein tyhjästä, omisti aivan pienen
tilan, juoksenteli toisten luona aterioilla, etsi aina tilaisuutta
päästä syömään armoleipää, mutta kuollessaan hänellä oli kuin olikin
satatuhatta ruplaa puhdasta rahaa. Ja samalla hän kuitenkin koko
elämänsä ajan oli sekavimpia hassuttelijoita koko kihlakunnassamme.
Sanon vieläkin: tuo ei ole tyhmyyttä, sillä suurin osa noista hassuista
on aina älykkäitä ja viekkaita, vaan nimenomaan sekavuutta, vieläpä
jonkinmoista erikoislaatuista, kansallista.

Hän oli kahdesti naimisissa, ja hänellä oli kolme poikaa, — vanhin,
Dmitri Fjodorovitš, ensimmäisestä vaimosta ja toiset kaksi, Ivan ja
Aleksei, toisesta. Fjodor Pavlovitšin ensimmäinen vaimo oli jokseenkin,
varakasta ja tunnettua Miusovin aatelissukua, joka suku myös omisti
tiloja meidän kihlakunnassamme. Kuinka oli mahdollista, että tyttö,
jolla oli myötäjäisiä, joka oli kaunis ja sen lisäksi sukkelaälyinen,
jommoiset tytöt nykypolvessa eivät ole harvinaisia ja jommoisia oli
jo edellisessäkin sukupolvessa, oli saattanut mennä naimisiin noin
mitättömän »hömelön» kanssa — niin nimittivät kaikki siihen aikaan
Fjodor Pavlovitšia — sitä en rupea tässä liioin selittelemään.
Tunsinhan vielä aikaisempaan »romanttiseen» sukupolveen kuuluvan tytön,
joka käsittämättömästä syystä oli ollut useita vuosia rakastunut
erääseen herrasmieheen, jonka kanssa hän muuten milloin tahansa olisi
rauhallisesti voinut mennä naimisiin; loppujen lopuksi tyttö keksi itse
itselleen voittamattomia vaikeuksia ja heittäytyi eräänä myrskyisenä
yönä korkealta, kalliontapaiselta äyräältä jokseenkin syvään ja
vuolaaseen virtaan ja hukkui siihen yksinomaan omien oikkujensa
takia vain ollakseen Shakespearen Ofelian kaltainen, vieläpä niin,
että jos tuo hänen aikaisemmin valitsemansa kallio ei olisi ollut
niin kaunis, vaan sen sijalla olisi ollut vain proosallinen laakea
ranta, niin itsemurhaa kenties ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on
tositapahtuma, ja täytyy otaksua, että venäläisessä elämässämme kahden
tai kolmen sukupolven aikana on tämmöisiä tai samantapaisia tapahtumia
sattunut koko joukko. Samoinpa myös Adelaida Ivanovna Miusovin teko
epäilemättä oli kaikua vieraista vaikutuksista ja niitten kahlehtiman
ajatuksen kiihtymyksestä johtunut. Kenties hän tahtoi näyttää naisen
itsenäisyyttä, uhmailla yhteiskunnallisia oloja sekä sukunsa ja
perheensä hirmuvaltaa, ja aulis mielikuvitus sai hänet vakuutetuksi,
sanokaamme vain hetkiseksi, että Fjodor Pavlovitš, niin toisten
armoilla eläjä kuin olikin, kuitenkin oli rohkeimpia ja ivallisimpia
miehiä sinä parempiin oloihin johtavana vaihekautena, vaikka mies
olikin ainoastaan suuri narri eikä mitään muuta. Asia oli pikantti
siinäkin suhteessa, että tässä tapahtui naisenryöstö, ja se ihastutti
suuresti Adelaida Ivanovnaa. Fjodor Pavlovitš puolestaan oli jo
yhteiskunnallisen asemansa vuoksi siihen aikaan ihan omiaan tuommoisiin
hommiin, sillä hänen pääpyrkimyksenään oli saavuttaa menestystä millä
keinoin hyvänsä. Hyvään sukuun tunkeutuminen ja myötäjäisten saanti oli
sangen houkuttelevaa. Molemminpuolinen rakkaus taas lienee kokonaan
puuttunut — sitä ei ollut morsiamen puolella eikä myöskään sulhasen,
vaikka Adelaida Ivanovna oli kauniskin. Niin että tämä tapaus oli ehkä
ainoa laatuaan Fjodor Pavlovitšin elämässä, tuon koko elämänsä ajan
mitä aistillisimman miehen, joka heti oli valmis takertumaan mihin
hameeseen tahansa, kun se vain hiukankaan houkutteli häntä. Vain tämä
nainen ei hänessä herättänyt mitään erikoisempaa intohimoa.

Adelaida Ivanovnalle selvisi heti ryöstön jälkeen, että hän vain
halveksi miestään ja siinä kaikki. Siksipä avioliiton seuraukset
nähtiinkin varsin pian. Vaikka tytön perhe jokseenkin pian tyytyi
tapahtumaan ja antoi karkulaiselle myötäjäiset, niin aviopuolisojen
kesken alkoi mitä sopimattomin elämä ja ainaiset perhekohtaukset.
Kerrottiin, että nuori vaimo tässä osoitti verrattomasti suurempaa
jaloutta ja mielenylevyyttä kuin Fjodor Pavlovitš, joka, kuten
nyt tiedetään, varkain vei häneltä heti kaikki hänen rahansa,
viisikolmattatuhatta, kohta kun hän ne oli saanut, niin että rouva
ei kuuna päivänä näitä rahojaan enää nähnyt. Kylän ja varsin hyvän
kaupunkitalon taas, jotka myös kuuluivat myötäjäisiin, mies koetti
pitkän ajan kuluessa kaikin voimin saada jollakin asianmukaisella
sopimuksella siirretyksi omiin nimiinsä ja olisi kenties saanutkin
sen toimeen pelkästään sen halveksimisen ja vastenmielisyyden
takia, jota hän herätti vaimossaan alituisilla häpeämättömillä
kiristysyrityksillään ja pyytelemisillään, sillä sulasta henkisestä
väsymyksestä ja päästäkseen hänestä rauhaan vaimo ehkä olisi
suostunut. Mutta onneksi sekaantui asiaan Adelaida Ivanovnan perhe ja
teki lopun saalistamisesta. Tiedettiin varmasti, että aviopuolisot
usein tappelivat keskenään, mutta sen mukaan kuin kerrottiin, ei se,
joka pieksi toista, ollut Fjodor Pavlovitš, vaan Adelaida Ivanovna,
kiivasluontoinen, rohkea, tummaverinen, kärsimätön nainen, jolla
oli melkoiset ruumiinvoimat. Viimein hän jätti kotinsa ja karkasi
Fjodor Pavlovitšin luota erään köyhyyteensä nääntymäisillään
olevan seminaarilaisen kanssa jättäen Fjodor Pavlovitšin huostaan
kolmivuotiaan Mitjan. Fjodor Pavlovitš laittoi heti kotiinsa kokonaisen
haaremin ja pani toimeen hurjia juominkeja ja kuljeksi väliaikoina
ympäri lääniä valitellen kyynelet silmissä kaikille ja jokaiselle,
miten Adelaida Ivanovna oli hänet jättänyt, ja kertoillen samalla
semmoisia yksityisseikkoja, joita aviomiehen pitäisi hävetä kertoa
avioelämästään. Hänestä oli ikäänkuin mieluisaa ja mairittelevaa
näytellä kaikkien edessä loukatun aviomiehen naurettavaa osaa ja
värittäen kuvailla yksityiskohtaisesti, miten hänet petettiin. —
»Luulisi että te, Fjodor Pavlovitš, saavutettuanne arvoaseman olisitte
tyytyväinen murheestanne huolimatta», sanoivat hänelle irvihampaat.
Monet vielä lisäsivät, että hän mielellään esiintyi uudessa narrin
asemassaan ja tahallaan, herättääkseen enemmän naurua, ei ollut
huomaavinaan asemansa naurettavuutta. Kukapa muuten tietää, vaikka
tuo olisi ollutkin hänessä naiivisuutta. Viimein hänen onnistui
päästä karanneen vaimonsa jäljille. Saatiin tietää vaimoparan menneen
seminaarilaisensa kanssa Pietariin ja siellä julkisesti ryhtyneen
toteuttamaan mitä täydellisintä emansipatsionia. Fjodor Pavlovitš
ryhtyi heti puuhaamaan Pietariin lähtöä — miksi? — sitä hän ei tietysti
itsekään tietänyt. Luultavasti hän silloin kuitenkin olisi lähtenyt.
Mutta tehtyään tämmöisen päätöksen hän katsoi olevansa erityisesti
oikeutettu ennen matkallelähtöä ratkeamaan taas mitä hurjimpaan
juopotteluun. Tällävälin olivat hänen vaimonsa omaiset saaneet tietää,
että Adelaida Ivanovna oli Pietarissa kuollut. Se oli ollut omituisen
pikainen kuolema jossakin ullakolla, kuoleman syynä toisten kertomusten
mukaan oli lavantauti, toisten mukaan nälkä. Fjodor Pavlovitš oli
saadessaan tiedon vaimonsa kuolemasta humalassa, ja hänen kerrotaan
juosseen kadulle ja alkaneen huutaa kohottaen ilosta kätensä taivasta
kohti: »Nyt päästät, Herra», kun taas toiset kertovat hänen itkeä
poranneen aivan kuin pikku lapsen ja siinä määrin, että oli ollut sääli
nähdä häntä, niin perin vastenmielinen kuin hän olikin. Onhan hyvin
mahdollista, että hän teki molempia, s.o, iloitsi vapautuksestaan ja
itki vapauttajaa — kaikkea samalla kertaa. Useimmissa tapauksissa
ihmiset, konnatkin, ovat paljon naiivimpia ja vilpittömämpiä kuin miksi
heitä yleensä luulemme. Ja samoin me itsekin.



2.

Ensimmäinen poika toimitettiin pois


On helppo ymmärtää, millainen kasvattaja ja isä tuommoinen mies oli.
Isänä juuri hänelle kävi niinkuin täytyikin käydä, nimittäin että
hän kokonaan ja täydellisesti hylkäsi Adelaida Ivanovnan kanssa
saamansa lapsen. Ei vihamielisyydestä tätä kohtaan eikä sen vuoksi,
että hänen tunteitaan puolisona jollakin tavoin olisi loukattu, vaan
yksinkertaisesti sen tähden, että hän kokonaan unohti lapsen. Sillä
aikaa kuin hän kyllästytti kaikkia kyynelillään ja valituksillaan ja
muutti kotinsa paheitten pesäksi, otti kolmivuotiaan pojan Mitjan
hoitoonsa talon uskollinen palvelija Grigori. Jos tämä silloin ei olisi
hänestä huolehtinut, niin luultavasti ei olisi ollut ketään, joka olisi
muuttanut lapsen paidan. Kävi niin, että myös lapsen äidinpuoliset
sukulaiset alussa näyttivät hänet unohtaneen. Hänen isoisänsä, toisin
sanoen itse herra Miusov, Adelaida Ivanovnan isä, ei silloin enää
ollut elossa. Tämän leskeksi jäänyt puoliso, Mitjan isoäiti, joka
oli muuttanut Moskovaan, oli tullut kovin sairaalloiseksi, sisaret
taas olivat menneet naimisiin, niin että Mitja joutui olemaan melkein
kokonaisen vuoden Grigorin hoivissa ja asumaan hänen kanssaan
palvelijain huoneessa. Muuten, jos isä olisi muistanutkin lapsensa
(eihän hän todellakaan voinut olla tietämättä hänen olemassaolostaan),
niin hän itsekin olisi lähettänyt pojan takaisin pirttiin, koska lapsi
olisi häirinnyt hänen irstailuaan. Mutta tapahtui, että Pariisista
palasi Adelaida Ivanovna vainajan serkku Pjotr Aleksandrovitš Miusov,
joka sittemmin monta vuotta yhtä mittaa asui ulkomailla ja joka silloin
vielä oli sangen nuori mies, mutta erikoislaatuinen mies Miusovien
joukossa, valistunut, pääkaupunkilainen, ulkomaalainen ja samalla koko
elämänsä ajan eurooppalainen, elämänsä loppupuolella neljäkymmentä ja
viisikymmentäluvun liberaali. Elämänuransa aikana hän oli suhteissa
moniin aikakautensa liberaaleihin sekä Venäjällä että ulkomailla,
tunsi persoonallisesti Proudhonin ja Bakuninin ja hyvin mielellään
muisteli ja kertoili, jo vaellustensa loppuaikoina, vuoden 1848
helmikuun vallankumouksen kolmesta päivästä Pariisissa vihjaillen,
että hän itsekin melkein oli ollut mukana barrikadeilla. Se oli hänen
nuoruutensa iloisimpia muistoja. Hän oli riippumaton mies, sillä
hänen omaisuutensa oli entisten mittojen mukaan noin tuhat sielua.
Hänen oivallinen maatilansa oli heti meidän kaupunkimme ulkopuolella
ja rajoittui kuuluisan luostarimme maihin, jonka kanssa Pjotr
Aleksandrovitš jo aivan nuorena miehenä heti perinnön saatuaan aloitti
loppumattoman oikeudenkäynnin joistakin, kalastusoikeuksista joessa tai
hakkuuoikeuksista metsissä, en tunne asiaa aivan tarkasti. Prosessin
aloittamisen »klerikaaleja» vastaan hän katsoi suorastaan kansalais-
ja sivistykselliseksi velvollisuudekseen. Kuultuaan kaikki Adelaida
Ivanovnan vaiheet, jonka hän luonnollisesti muisti ja oli muinoin
huomannutkin, sekä saatuaan tietää, että jäljelle oli jäähyt Mitja, hän
huolimatta nuorekkaasta paheksumisestaan ja halveksimisestaan Fjodor
Pavlovitšia kohtaan ryhtyi tähän asiaan. Näin hän ensimmäisen kerran
tutustui Fjodor Pavlovitšiin. Hän ilmoitti tälle suoraan, että halusi
ottaa lapsen kasvatuksen huolekseen. Kauan jälkeenpäin hän sitten
kertoili kuvaavana piirteenä, että kun hän ryhtyi puhumaan Mitjasta
Fjodor Pavlovitšin kanssa, niin tämä pitkään aikaan ei ollenkaan
näyttänyt tajuavan, mistä lapsesta oli kysymys, ja aivan kuin hämmästyi
sitä, että hänellä talossaan jossakin oli oma pieni poika. Vaikka Pjotr
Aleksandrovitšin kertomus saattoikin olla liioiteltu, niin täytyi
siinä toki olla siru totuuttakin. Fjodor Pavlovitš todellakin rakasti
koko elämänsä ajan teeskentelyä ja saattoi yht'äkkiä näytellä jotakin
aivan odottamatonta osaa ja, mikä oli tärkeintä, tehdä sen toisinaan
aivan aiheettomasti, vieläpä suoranaiseksi vahingoksi itselleen, kuten
esimerkiksi tässä tapauksessa. Tämä piirre on muuten ominainen hyvin
monille ihmisille ja sangen älykkäillekin, eikä vain Fjodor Pavlovitšin
kaltaisille. Pjotr Aleksandrovitš ajoi asiaa innokkaasti, ja hänet
määrättiin (yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa) lapsen holhoojaksikin,
sillä äidiltä oli joka tapauksessa jäänyt talo ja tiluksia. Mitja
muutti todellakin tämän sedän luo, vaikka tällä ei ollut omaa perhettä,
ja koska hän heti, kun oli jotenkuten ennättänyt järjestää ja turvata
rahasaamisensa tiluksistaan, viipymättä taas riensi pitkäksi aikaa
Pariisiin, niin hän antoi lapsen erään tätinsä, moskovalaisen rouvan,
huostaan. Kävi niin, että eläydyttyään Pariisiin hänkin unohti lapsen,
varsinkin kun tuli tuo helmikuun vallankumous, joka teki hänen
mieleensä niin syvän vaikutuksen ja jota hän ei koko elämänsä aikana
voinut unohtaa. Moskovalainen rouva kuoli, ja Mitja siirtyi erään hänen
naimisissa olevan tyttärensä hoiviin. Luullakseni poika sitten vielä
neljännen kerran muutti pesää. Siitä en nyt rupea laajemmin puhumaan,
varsinkaan kun on vielä paljon kerrottavaa tästä Fjodor Pavlovitšin
esikoisesta, vaan rajoitun nyt antamaan hänestä vain välttämättömimmät
tiedot, joita ilman en saata aloittaa romaania.

Ensiksikin tämä Dmitri Fjodorovitš oli vain yksi Fjodor Pavlovitšin
kolmesta pojasta. Hän kasvoi siinä käsityksessä, että hänellä oli
jonkin verran omaisuutta ja että hän tultuaan täysi-ikäiseksi oli
riippumaton mies. Hänen nuoruutensa kului säännöttömästi. Lukiota
hän ei käynyt loppuun, joutui sitten erääseen sotilaskouluun, meni
senjälkeen Kaukaasiaan, yleni arvossa, oli kaksintaistelussa,
alennettiin, pääsi uudelleen ylenemään, juopotteli vahvasti ja tuhlasi
jokseenkin paljon rahoja. Niitä hän alkoi saada Fjodor Pavlovitšilta
vasta täysi-ikäiseksi tultuaan ja teki siihen asti velkoja. Isänsä
Fjodor Pavlovitšin hän tuli tuntemaan ja näki ensimmäisen kerran vasta
täysi-ikäiseksi tultuaan, kun saapui vartavasten paikkakunnallemme
selvittelemään hänen kanssaan omaisuusasioita. Nähtävästi isä ei
häntä silloinkaan miellyttänyt. Hän viipyi isänsä luona vain vähän
aikaa ja matkusti pian pois ennätettyään saada häneltä vain jonkin
määrän rahaa ja tehtyään hänen kanssaan jonkinmoisen sopimuksen
tulojen nostamisesta tilastaan, jonka (tämä on huomattava seikka)
tuottavuudesta ja arvosta hänen sillä kertaa ei onnistunut saada
Fjodor Pavlovitšilta selvyyttä. Fjodor Pavlovitš huomasi silloin
heti (tämäkin on muistettava), että Mitjalla oli liioiteltu ja väärä
käsitys omaisuudestaan. Tähän oli Fjodor Pavlovitš hyvin tyytyväinen,
sillä hänellä oli omat laskelmansa. Hän teki sen johtopäätöksen, että
nuori mies oli kevytmielinen, hurjapäinen, intohimoinen, kärsimätön ja
juoppo ja että kunhan hän vain tilapäisesti sai jotakin kahmaistuksi,
niin hän, tosin vain joksikin aikaa, heti rauhoittui. Tätä alkoikin
Fjodor Pavlovitš käyttää hyväkseen, t.s. hän alkoi lähettää pieniä
eriä ja tilapäisiä lähetyksiä, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että
kun Mitja noin neljän vuoden kuluttua menetti kärsivällisyytensä ja
ilmestyi toisen kerran kaupunkiimme selvittääkseen lopullisesti asiat
isänsä kanssa, niin hän äkkiä suureksi hämmästyksekseen huomasi, että
hän ei enää omistanutkaan mitään ja että oli jo vaikea saada selvyyttä
tileihin sekä että hän oli jo saanut rahassa Fjodor Pavlovitšilta
koko omaisuutensa arvon, ehkäpä vielä velkaantunutkin hänelle, ja
että semmoisten ja semmoisten sopimusten mukaan, joihin hän silloin
ja silloin omasta halustaan oli sitoutunut, hänellä ei enää ollut
oikeuttakaan vaatia mitään enempää j.n.e., j.n.e. Nuori mies hämmästyi,
epäili vääryyttä ja petosta, oli melkein suunniltaan ja kuin mieletön.
Juuri tämä seikka veikin katastrofiin, jonka esittäminen on ensimmäisen
johdantoromaanini esineenä tai paremmin sanoen sen ulkonaisena puolena.
Mutta ennenkuin siirryn tähän romaaniin, pitää vielä kertoa Fjodor
Pavlovitšin muistakin kahdesta pojasta, Mitjan veljistä, ja selittää,
mistä he ovat peräisin.



3.

Toinen avioliitto ja toiset lapset


Saatuaan pois käsistään nelivuotiaan Mitjan Fjodor Pavlovitš hyvin
pian sen jälkeen meni toisiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto kesti
kahdeksan vuotta. Tuon toisen puolisonsa, Sofia Ivanovnan, joka
niinikään oli hyvin nuori, hän otti toisesta läänistä, jonne oli mennyt
erään pienen urakka-asian takia yhdessä jonkun juutalaisen kanssa.
Vaikka Fjodor Pavlovitš joi ja irstaili, niin hän piti alati huolta
pääomansa sijoittamisesta ja järjesti asiansa aina edullisesti, vaikka
tietysti melkein aina jossakin määrin konnamaisesti. Sofia Ivanovna
oli »orpolapsi», ilman omaisia lapsuudesta asti, jonkun hämäräperäisen
diakonin tytär, joka oli kasvanut hyväntekijänsä, kasvattajansa ja
kiduttajansa, erään ylhäisen eukon, kenraali Vorohovin lesken rikkaassa
talossa. En tunne yksityiskohtia, mutta olen kuullut vain sen, että
tämä hiljainen, hyväluontoinen ja säyseä kasvatti kerran otettiin
irti silmukasta, jonka hän oli laittanut säilytyshuoneen naulaan, —
niin vaikeata hänen oli kestää tuon näennäisesti ei ollenkaan ilkeän,
mutta joutilaisuudessaan sietämättömän tyhmän ja itsepäisen eukon
omapäisyyttä ja alituisia soimauksia. Fjodor Pavlovitš kosi, hänestä
hankittiin tietoja ja hänet ajettiin tiehensä. Silloinpa hän taas,
aivan niinkuin ensimmäisenkin kerran naidessaan, esitti orvolle
karkaamista. On hyvin luultavaa, että tyttö ei millään ehdolla olisi
mennyt hänelle, jos olisi aikanaan saanut hänestä yksityiskohtaisempia
tietoja. Mutta asia tapahtui toisessa läänissä, ja mitäpä saattoi
kuudentoista vuoden ikäinen tyttö ymmärtää muuta, kuin että oli parempi
mennä vaikkapa jokeen kuin jäädä hyväntekijättärensä luo. Ja niin
tyttö raukka vaihtoi hyväntekijättären hyväntekijään. Fjodor Pavlovitš
ei tällä kertaa saanut penniäkään, sillä kenraalinleski suuttui, ei
antanut mitään ja lisäksi vielä kirosi heidät molemmat. Mutta tällä
kertaa hän ei ollut laskenutkaan mitään saavansa, häntä viehätti vain
viattoman tytön huomattava kauneus ja ennen kaikkea tämän viattomat
kasvot, jotka olivat vaikuttaneet häneen, irstailijaan, siihen saakka
vain epäkainon naisellisen kauneuden paheelliseen rakastajaan. »Nuo
viattomat sulosilmät viilsivät silloin sydäntäni kuin partaveitsi»,
kertoili hän sittemmin nauraa hihittäen iljettävällä tavallaan.
Muuten saattoi tämäkin irstaalle miehelle olla jonkinmoista intohimon
tyydyttämistä. Koska Fjodor Pavlovitš ei ollut saanut puolisonsa
mukana mitään omaisuutta, niin hän ei liioin kursaillut vaimonsa
kohtelussa, vaan käyttäen hyväkseen sitä, että vaimo hänen edessään
tavallaan oli »syyllinen» ja että hän oli melkein »hirttosilmukasta
pelastanut» tytön, sekä käyttäen sitäpaitsi hyväkseen vaimonsa
ilmiömäistä nöyryyttä ja lempeyttä hän polki jalkojensa alle kaikkein
tavallisimmankin avioelämän vaatiman säädyllisyyden. Taloon tuli
vaimon kotona ollessa pahamaineisia naisia, ja siellä pantiin toimeen
hurjasteluja. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että palvelija Grigori,
synkkä, typerä ja itsepäinen lavertelija, joka oli vihannut entistä
rouvaa Adelaida Ivanovnaa, tällä kertaa asettui uuden rouvan puolelle,
puolusti häntä ja riiteli hänen puolestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa
miltei palvelijalle sopimattomalla tavalla, vieläpä kerran väkivoimin
hajoitti juomingin ja koko siihen kerääntyneen kevytkenkäisten naisten
joukon. Myöhemmin onneton, jo lapsuudesta asti säikähtynyt nuori nainen
sai eräänlaisen hermotaudin, jota enimmän tavataan rahvaan keskuudessa
maalaiseukoilla, minkä taudin vuoksi noita sairaita naisia nimitetään
riivatuiksi. Tämän taudin ja sen aiheuttamien hirveitten hysteeristen
kohtausten vaikutuksesta sairas ajoittain menetti järkensäkin.
Kuitenkin hän synnytti Fjodor Pavlovitšille kaksi poikaa, Ivanin ja
Aleksein, edellisen avioliittonsa ensimmäisenä vuonna ja jälkimmäisen
kolme vuotta myöhemmin. Kun hän kuoli, oli poikanen Aleksei neljännellä
ikävuodellaan, ja niin omituista kuin se onkin, poika, tiedän sen,
muisti sitten äitinsä koko elämänsä ajan, joskin tietysti kuin unessa.
Äidin kuoltua kävi molemmille pojille miltei täsmälleen samoin kuin oli
käynyt ensimmäiselle, Mitjalle: isä heidät kokonaan unohti ja hylkäsi,
ja hekin joutuivat samaisen Grigorin huostaan ja hänen luoksensa
pirttiin. Sieltä heidät löysi vanha, typerä kenraalinleski heidän
äitinsä hyväntekijä ja kasvattaja. Hän oli yhä elossa eikä koko aikaan,
kahdeksaan vuoteen, voinut unhottaa kärsimäänsä loukkausta. »Sofiansa»,
elosta ja olosta hänellä oli mitä tarkimmat tiedot, ja kuultuaan, miten
sairas Sofia oli ja miten inhoittavat olot tätä ympäröivät hän lausui
kerran, kahdesti tai kolmasti eläteilleen: »Se on oikein hänelle, sen
on Jumala lähettänyt hänelle kiittämättömyyden tähden.»

Täsmälleen kolmen kuukauden kuluttua Sofia Ivanovnan kuolemasta
ilmestyi kenraalinrouva itse yhtäkkiä kaupunkiimme ja meni suoraan
Fjodor Pavlovitšin asuntoon. Vaikka hän viipyi kaupungissa vain
puolen tunnin verran, niin hän sai paljon aikaan. Oli ilta. Fjodor
Pavlovitš, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen, tuli häntä
vastaanottamaan hutikassa. Kerrotaan, että eukko heti paikalla hänet
nähtyään antoi mitään selittämättä hänelle kaksi voimakasta ja
läiskähtävää korvapuustia ja vetäisi häntä kolme kertaa hiustöyhdöstä,
minkä jälkeen hän sanaakaan sanomatta meni suoraan pirttiin kahden
pojan luo. Huomattuaan ensi silmäyksellä, että pojat olivat pesemättä
ja likaisissa alusvaatteissa, hän paikalla antoi vielä korvapuustin
itse Grigorille ja ilmoitti hänelle vievänsä molemmat lapset omaan
kotiinsa, jonka jälkeen hän vei heidät ulos siinä asussa missä olivat,
kääri heidät matkapeitteeseen, asetti istumaan vaunuihin ja vei omaan
kaupunkiinsa. Grigori otti tuon korvapuustin vastaan uskollisen
orjan tavoin eikä lausunut ainoatakaan röyhkeätä sanaa, ja kun hän
saattoi vanhan rouvan vaunuihin, niin hän kumarsi hänelle syvään ja
lausui, että hänet »Jumala palkitsee orpojen puolesta». — »Pölkkypää
sinä olet!» huudahti hänelle kenraalinrouva lähtiessään. Päästyään
selville, mistä oli kysymys Fjodor Pavlovitš huomasi, että asia oli
hyvä, eikä kieltänyt kenraalinrouvalta muodollista suostumustaan lasten
kasvatukseen missään kohdassa. Saamistaan korvapuusteista hän taas itse
kulki kertomassa ympäri kaupunkia.

Kävi niin, että kenraalinrouvakin pian tämän jälkeen kuoli, mutta
määräsi testamentissaan pienokaisille tuhat ruplaa kummallekin,
»heidän opetustaan varten ja jotta kaikki nämä rahat ehdottomasti
käytettäisiin heidän hyväkseen, kuitenkin niin, että ne riittäisivät
heidän täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, sen tähden, että tämmöisessäkin
lahjassa on kylliksi tuommoisille lapsille, ja jos ken haluaa, niin
höllittäköön itse kukkaronsa nauhoja», j.n.e., j.n.e. Minä en itse ole
lukenut testamenttia, mutta olen kuullut, että siinä oli juuri jotakin
tämäntapaista omituista ja perin omintakeisella tavalla lausuttua.
Eukon pääperilliseksi tuli kuitenkin rehellinen mies, sen läänin
aatelismarsalkka Jefim Petrovitš Polenov. Oltuaan kirjeenvaihdossa
Fjodor Pavlovitšin kanssa ja ymmärrettyään heti, että tältä oli
mahdotonta saada rahoja lastensa kasvatukseen (vaikka Fjodor Pavlovitš
ei koskaan kieltäytynyt maksamasta, vaan tämmöisissä tapauksissa aina
vain pitkitti asiaa, heittäytyipä toisinaan tunteelliseksikin), hän
ryhtyi itse pitämään huolta orvoista ja mieltyi varsinkin nuorempaan
heistä, Alekseihin, niin että tätä pitkät ajat kasvatettiinkin
hänen perheessään. Tämän pyydän lukijaa huomaamaan jo alusta asti.
Ja jos kenellekään nämä nuoret miehet olivat kasvatuksestaan ja
sivistyksestään koko elämänsä ajan kiitollisuudenvelassa, niin juuri
tälle Jefim Petrovitšille, niin jalolle ja humaaniselle miehelle, että
semmoisia tapaa harvassa. Hän säilytti kenraalinrouvan pienokaisille
jättämät tuhannet koskemattomina, niin että ne poikien tullessa
täysi-ikäisiksi korkoineen olivat kasvaneet kahdentuhannen määrään
kummallekin, ja kasvatti heitä omilla varoillaan kuluttaen tietysti
paljon enemmän kuin tuhat ruplaa kumpaakin kohti. Yksityiskohtaisesti
en taaskaan ryhdy kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaan
mainitsen vain tärkeimmät seikat. Vanhemmasta, Ivanista, mainitsen
muuten vain sen, että hän kasvavassa iässä oli omituisen juro ja
umpimielinen luonteeltaan, ei ollenkaan arka, mutta häneen näytti jo
kymmenennestä ikävuodesta lähtien imeytyneen se käsitys, että he joka
tapauksessa kasvoivat vieraassa perheessä ja vieraitten armoilla ja
että heillä on sellainen isä, josta on häpeä puhuakin, j.n.e., j.n.e.
Tämä poika alkoi sangen pian, miltei jo lapsena (niin on ainakin
kerrottu), osoittaa harvinaisia ja loistavia lahjoja opiskelussa. En
tiedä tarkoin, mutta jollakin tavoin asiat järjestyivät niin, että
hän erosi Jefim Petrovitšin perheestä melkeinpä kolmentoista vuoden
ikäisenä ja siirtyi erääseen lukioon Moskovaan sekä jonkun taitavan ja
siihen aikaan kuuluisan pedagogin hoitoon, joka oli Jefim Petrovitšin
lapsuudenystävä. Itse Ivan kertoi myöhemmin, että kaikki oli tapahtunut
niin sanoakseni »koska Jefim Petrovitš oli hanakka tekemään hyviä
töitä» ja häntä innostutti ajatus, että nerokkaan pojan piti saada
nerokas opettaja. Muuten eivät Jefim Petrovitš eikä nerokas opettaja
enää olleet elossa, kun nuori mies lopetti lukion ja tuli yliopistoon.
Koska Jefim Petrovitš ei ollut huolellisesti järjestänyt asioitaan
ja kenraalinrouvan perinnöksi jättämien lasten omien, tuhannesta
ruplasta kahteentuhanteen ja siitä ylikin kasvaneitten rahojen saanti
viivästyi erinäisten muodollisuuksien ja viivyttelyjen vuoksi, joita
meillä ei mitenkään voida välttää, niin nuoren miehen ensimmäiset
kaksi vuotta yliopistossa olivat sangen vaikeat, sillä hänen oli
pakko kaiken aikaa hankkia toimeentulonsa ja samalla opiskella. On
huomattava, että hän silloin ei yrittänytkään ryhtyä kirjeenvaihtoon
isänsä kanssa, — kenties ylpeydestä, kenties halveksimisesta, kenties
myös siksi, että kylmä terve järki sanoi hänelle, ettei hän voinut
saada isältään minkäänlaista vakavampaa avustusta. Nuori mies ei
kuitenkaan ollenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan hänen onnistui
hankkia itselleen töitä, ensin opetustunteja kahdenkymmenen kopeekan
maksusta ja sitten työtä siten, että juoksenteli sanomalehtien
toimituksissa ja sepitteli niille kymmenen rivin pituisia kirjoituksia
katutapahtumista käyttäen nimimerkkiä »Silminnäkijä». Sanotaan näitten
pätkien olleen aina niin hauskasti ja nasevasti kirjoitettuja, että
ne pian herättivät yleistä huomiota, ja jo yksistään tällä nuori mies
osoitti olevansa käytännöllisempi ja älyllisesti etevämpi kuin se
lukuisa, alati puutetta kärsivä ja onneton osa opiskelevaa nuorisoamme
kumpaakin sukupuolta, joka pääkaupungeissa tavallisesti aamusta
iltaan kuluttaa eri sanomalehtien ja aikakauskirjojen kynnyksiä
kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin ikuisesti toistuvan ja
aina saman pyynnön, että saisivat käännöstyötä ranskankielestä tahi
kirjeenvaihtotyötä. Tutustuttuaan toimituksiin Ivan Fjodorovitš ei
sitten koko aikana katkaissut yhteyttään niihin ja alkoi viimeisinä
ylioppilasvuosinaan julkaista varsin älykkäitä erikoiskysymyksiä
käsittelevien kirjojen arvosteluja, niin että häntä alettiin jo
tuntea kirjallisissa piireissä. Mutta vasta aivan loppuaikoina hänen
onnistui sattumalta yht'äkkiä kiinnittää itseensä paljon suuremman
lukijapiirin erikoinen huomio, niin että sangen monet yhdellä kertaa
hänet huomasivat ja muistivat. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen
tapaus. Lopetellessaan jo opintojaan yliopistossa ja valmistautuessaan
lähtemään kahdellatuhannellaan ulkomaille Ivan Fjodorovitš äkkiä
julkaisi eräässä suuressa sanomalehdessä omituisen kirjoituksen, joka
herätti myös ei-ammattimiesten huomiota, vieläpä käsitteli asiaa, jota
olisi luullut hänelle aivan tuntemattomaksi, koska hän oli yliopistossa
suorittanut tutkinnon luonnontieteissä. Artikkeli oli kirjoitettu
sen johdosta, että kaikkialla silloin oli tullut päiväjärjestykseen
kysymys kirkollisista tuomioistuimista. Tarkastellessaan joitakin
tästä kysymyksestä jo annettuja lausuntoja hän toi ilmi myös oman
persoonallisen käsityksensä. Tärkeintä oli kirjoituksen sävy ja
merkillisen yllättävä johtopäätös. Monet kirkolliset pitivät tekijää
ehdottomasti omana miehenään. Mutta äkkiä alkoivat heidän rinnallaan ei
vain epäkirkolliset, vaan ateistitkin puolestaan osoittaa mielihyväänsä
kirjoituksen johdosta. Loppujen lopuksi jotkut tarkkasilmäiset ihmiset
tulivat siihen johtopäätökseen, että koko kirjoitus oli vain törkeätä
ilveilyä ja pilaa. Mainitsen tämän tapauksen varsinkin sen tähden, että
tuo kirjoitus aikanaan tuli myös kaupunkimme luona olevaan kuuluisaan
luostariin, jossa keskustelun alaiseksi joutunut kysymys kirkollisista
tuomioistuimista oli herättänyt mielenkiintoa, — tuli ja sai aikaan
täydellisen ällistyksen. Kun saatiin tietää tekijän nimi, niin oli
mielenkiintoista sekin, että hän oli kotoisin kaupungistamme ja »juuri
tuon samaisen Fjodor Pavlovitšin» poika. Ja juuri samoihin aikoihin
saapui luoksemme itse tekijäkin.

Miksi Ivan Fjodorovitš silloin saapui luoksemme — sen kysymyksen
muistan jo silloin tehneeni melkeinpä jonkinmoisen levottomuuden
valtaamana. Tuo niin kohtalokas tulo, joka oli alkuna niin moniin
seurauksiin, jäi minulle pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, melkeinpä
ainaiseksi, hämäräksi asiaksi. Ylimalkaisesti arvostellen oli
omituista, että nuori mies, joka oli niin oppinut ja joka näytti niin
ylpeältä ja varovaiselta, äkkiä oli saapunut noin iljettävään kotiin,
tuommoisen isän luo, joka koko elämänsä aikana ei ollut hänestä
välittänyt, ei tuntenut eikä muistanut häntä ja joka ei tietysti
millään ehdolla missään tapauksessa antaisi pojalleen rahoja, jos tämä
niitä pyytäisi, mutta kuitenkin sitten koko loppuikänsä pelkäisi, että
myös toiset pojat, Dmitri ja Aleksei, joskus tulevat pyytämään rahoja.
Mutta nytpä nuori mies asettuu semmoisen isän taloon, asuu hänen
kanssaan kuukauden ja toisen ja molemmat tulevat keskenään toimeen
mitä parhaiten. Viimeksimainittu seikka hämmästytti erikoisesti ei
vain minua, vaan monia muitakin. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, josta jo
aikaisemmin olen puhunut, Fjodor Pavlovitšin kaukainen sukulainen hänen
ensimmäisen vaimonsa puolelta, sattui taas olemaan luonamme kaupungin
lähistössä olevalla maatilallaan saavuttuaan Pariisista, jonne hän
oli jo kokonaan asettunut asumaan. Hänenpä juuri muistan ihmetelleen
kaikkein enimmän, kun hän oli tutustunut nuoreen mieheen, joka hänessä
herätti mielenkiintoa ja jonka kanssa hän joskus tietojaan näyttääkseen
väitteli saaden tästä pistelystä kokea sisäistä mielipahaa. »Hän»,
puhui hän silloin meille Ivan Fjodorovitšista, »saa kyllä aina
ansaituksi kopeekan ja hänellä on nytkin rahoja ulkomaanmatkaa varten —
mitä tekemistä hänellä täällä on? Kaikille on selvää, että hän ei ole
tullut isän luo rahaa pyytämään, sillä rahaa ei isä hänelle missään
tapauksessa anna. Viinan juonti ja irstailu eivät häntä miellytä, mutta
ukko ei näy tulevan toimeen ilman häntä, niin hyvissä väleissä he
ovat!» Se oli totta. Nuorella miehellä oli ilmeisesti vaikutusvaltaakin
ukkoon. Tämä alkoi miltei totella häntä toisinaan, vaikka olikin
suuressa määrin ja välistä ilkeällä tavallakin itsepäinen. Alkoipa hän
toisinaan käyttäytyäkin säädyllisemmin...

Vasta myöhemmin selvisi, että Ivan Fjodorovitš oli tullut osaksi
vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin pyynnöstä ja asioissa,
veljensä, jonka hän ensimmäisen kerran elämässään oli tullut tuntemaan
ja nähnyt niinikään melkein tähän samaan aikaan, tällä samalla
matkalla, mutta jonka kanssa hän kuitenkin erään tärkeän, enemmän
Dmitri Fjodorovitšia koskevan asian vuoksi oli ollut kirjeenvaihdossa
jo ennen Moskovasta tuloansa. Mikä asia se oli, sen saa lukija aikanaan
yksityiskohtaisesti tietää. Siitä huolimatta silloinkin, kun minä jo
tunsin tämän erityisen asianhaaran, minusta Ivan Fjodorovitš yhä tuntui
arvoitukselliselta ja hänen tulonsa meille sittenkin selittämättömältä.

Lisään vielä, että Ivan Fjodorovitš silloin oli välittäjänä ja
sovittajana isän ja vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin välillä,
joka silloin oli pannut alulle suuren riidan ja nostanut laillisen
kanteenkin isäänsä vastaan.

Tämä perhe, toistan sen, yhtyi silloin kokonaisuudessaan ensimmäisen
kerran elämässään ja muutamat sen jäsenet näkivät silloin ensimmäisen
kerran toisensa. Vain nuorin poika, Aleksei Fjodorovitš, oli jo vuoden
asunut luonamme ja siis joutunut luoksemme aikaisemmin kuin muut
veljet. Juuri tästä Alekseista minun on kaikkein vaikeinta puhua tässä
esipuheena olevassa kertomuksessani, ennenkuin tuon hänet näyttämölle
romaanissa. Mutta täytyy kirjoittaa hänestäkin esipuhe, ainakin jotta
edeltäkäsin tulisi selitetyksi eräs varsin omituinen seikka, nimittäin:
tuleva sankarini minun täytyy esittää lukijoille romaanin ensimmäisestä
kohtauksesta alkaen munkinalokkaan viitassa. Niin, jo vuoden hän oli
elellyt luostarissamme ja näytti valmistautuvan sulkeutumaan siihen
koko elämänsä ajaksi.



4.

Kolmas poika Aljoša


Hän oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden ikäinen (hänen veljensä
Ivan oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellaan ja heidän vanhin
veljensä Dmitri kahdeksannellakolmatta). Ensiksikin ilmoitan,
että tämä nuorukainen, Aljoša, ei ollenkaan ollut fanaatikko eikä
ainakaan minun käsittääkseni ollenkaan mikään mystikkokaan. Sanon
edeltäkäsin koko ajatukseni: hän oli yksinkertaisesti aikaiseen
kehittynyt ihmisrakkaaksi, ja jos hän oli joutunut luostariuralle,
niin se oli johtunut vain siitä, että tuohon aikaan ainoastaan se tie
vaikutti hänen mieleensä ja oli hänestä niin sanoakseni ihanteellinen
pääsytie hänen maallisen pahuuden pimeydestä rakkauden valoon
pyrkivälle sielulleen. Ja tämä tie viehätti häntä vain sen tähden,
että hän sillä kohtasi olennon, joka silloin oli hänen mielestään
harvinainen, — luostarimme kuuluisan munkin Zosiman, johon hän kiintyi
tyydyttämättömän sydämensä koko hehkuvalla ensilemmellä. En kiellä,
että hän jo silloin oli hyvin omituinen, niinkuin hän oli muuten ollut
kehdosta asti. Olenhan jo maininnut hänestä, että hän jäätyään äitinsä
kuollessa vasta vain hiukan yli kolmen vuoden ikäiseksi sittemmin
muisti hänet koko elämänsä ajan, hänen kasvonsa, hänen hyväilynsä,
»aivan kuin hän seisoisi edessäni ilmi elävänä». Tämmöiset muistot
voivat säilyä mielessä (sen kaikki tietävät) aikaisemmaltakin iältä,
jopa kahden vuoden iältä, mutta ne esiintyvät koko elämän aikana
ikäänkuin valopisteinä pimeydestä, ikäänkuin irti reväistynä kulmana
suuresta kuvasta, joka tätä kulmaa lukuunottamatta on kokonaan sammunut
ja kadonnut. Aivan samoin oli hänenkin laitansa: hänen muistossaan
oli säilynyt yksi ilta, kesäinen ja tyyni, avoin ikkuna, vinosti
lankeavat laskevan auringon säteet (vinot säteet olivatkin kaikkein
parhaiten jääneet mieleen), huoneen nurkassa jumalankuva, sen edessä
palava lamppu ja jumalankuvan edessä polvillaan itkemässä aivan kuin
hysteerisen kohtauksen vallassa itkua, johon sekaantui uikutusta
ja kiljahduksia, äitinsä, joka oli tarttunut häneen molemmin käsin
ja syleili häntä niin kovasti, että se teki kipeätä, sekä rukoili
hänen puolestaan Jumalanäitiä, ojensi hänet sylistään molemmin käsin
jumalankuvaa kohti ikäänkuin antaen hänet Jumalanäidin suojelukseen...
ja äkkiä juoksee huoneeseen lapsenhoitaja ja tempaa pelästyneenä
hänet äidiltä. Kas siinä kuva! Aljoša muisti äitinsä kasvotkin,
sillä hetkellä: hän sanoi, että ne olivat raivoisat, mutta kauniit,
mikäli hän saattoi muistaa. Mutta harvoin hän uskoi kenellekään tämän
muistonsa. Lapsena ja nuorukaisena hän ei juuri ollut avomielinen
eikä edes puhelias, ei epäluuloisuudesta, ei arkuudesta eikä ihmisiä
karttavasta juroudesta, pikemminkin päinvastoin, vaan jostakin muusta
syystä, jostakin ikäänkuin sisällisestä huolesta, joka oli hänen eikä
kuulunut muihin, mutta oli hänelle niin tärkeä, että hän sen takia
ikäänkuin unohti toiset. Ihmisiä hän rakasti: hän näytti koko elämänsä
ajan täydellisesti uskoneen ihmisiin, eikä kuitenkaan kukaan koskaan
pitänyt häntä yksinkertaisena tai naiivina. Hänessä oli jotakin, mikä
sanoi ja vakuutti (ja sittemmin koko elämän ajan), että hän ei tahdo
olla ihmisten tuomarina, että hän ei ota tuomitakseen eikä missään
tapauksessa tuomitse. Näyttipä siltä, että hän salli mitä tahansa
ollenkaan tuomitsematta, vaikka usein hyvin katkerasti murehtien. Eikä
siinä kyllin, vaan hän meni tässä ymmärtämyksessään niin pitkälle, että
häntä ei kukaan voinut hämmästyttää eikä pelästyttää, ja tähän hän
pääsi jo aivan nuorena. Kun hän kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan
saapui isänsä luo tuohon kotiin, joka oli ehdottomasti likaisen
irstailun pesä, niin hän pysyi siveänä ja puhtaana ja vain poistui
ääneti, kun katsominen kävi sietämättömäksi, mutta ei vähimmässäkään
määrässä osoittanut halveksimista eikä tuominnut ketään. Isä taas,
joka oli aikoinaan elänyt toisten armoilla ja sentähden oli herkkä ja
helposti loukkautuva, suhtautui häneen aluksi epäluuloisesti ja jurosti
(»kovin paljon hän, näes, on vaiti ja ajattelee paljon mielessään»),
mutta alkoi pian, jo noin kahden viikon kuluttua, häntä hirveästi
syleillä ja suudella, tosin itkien humalaisen kyyneliä ja juopuneen
tunteellisuudella, mutta ilmeistä oli, että hän rakasti poikaa
vilpittömästi ja syvästi ja sillä tavoin, että hänen kaltaisensa ei
koskaan ollut voinut ketään niin rakastaa...

Kaikki rakastivat tätä nuorukaista, tulipa hän minne tahansa, ja niin
oli ollut hänen lapsuudestaan saakka. Jouduttuaan hyväntekijänsä ja
kasvattajansa Jefim Petrovitš Polenovin taloon hän sai kaikki tässä
perheessä ystävikseen siinä määrin, että häntä pidettiin perheessä
aivan omana lapsena. Kuitenkin hän oli tullut tähän taloon niin
pienenä lapsena, että siinä iässä on lapsessa mahdotonta otaksua
olevan harkittua viekkautta, juonien punontaa tai kykyä mielistellä
ja herättää mieltymystä, taitoa herättää rakkautta kohtaansa. Niin
että rakkauden herättäminen oli hänessä niin sanoakseni synnynnäinen
lahja, välitön eikä keinotekoinen. Samoin oli asian laita hänen
ollessaan koulussa, vaikka olisi luullut hänen olevan juuri niitä
lapsia, jotka herättävät tovereissa epäluottamusta, toisinaan naurua,
ehkäpä vihaakin. Niinpä hän esimerkiksi usein oli omissa mietteissään
ja tavallaan eristäytyi. Lapsuudestaan saakka hän oli mielellään
vetäytynyt nurkkaan ja lukenut kirjoja, mutta kuitenkin toverit pitivät
hänestä niin paljon, että häntä saattoi empimättä sanoa kaikkien
suosikiksi koko kouluaikanaan. Harvoin hän oli vallaton, harvoin
edes iloinen, mutta toiset huomasivat heti, että se ei ollut mitään
juroutta, vaan että hän päinvastoin vain oli tasainen ja selkeä.
Samanikäisten joukossa hän ei koskaan tahtonut herättää huomiota.
Ehkäpä juuri tästä syystä hän ei koskaan ketään pelännyt, mutta pojat
ymmärsivät heti, että hän ei ollenkaan ylpeillyt pelottomuudellaan,
vaan oli sen näköinen kuin ei ymmärtäisikään olevansa rohkea ja
peloton. Loukkauksia hän ei koskaan muistanut. Tapahtui, että tunnin
kuluttua loukkauksen jälkeen hän vastasi loukkaajalle tai alkoi itse
puhua hänelle niin luottavan näköisenä ja kirkkain kasvoin kuin ei
mitään olisi ollutkaan heidän välillään. Eikä hän tällöin ollenkaan
ollut sen näköinen, kuin olisi tilapäisesti unohtanut tai nimenomaan
antanut anteeksi loukkauksen, vaan hän yksinkertaisesti ei pitänyt
sitä minään loukkauksena, ja tämä sai lapset ihastumaan ja kiintymään
häneen. Hänessä oli vain yksi piirre, joka kaikilla lukion luokilla
alimmasta alkaen ylimpään saakka herätti hänen tovereissaan halua
tehdä hänelle kiusaa, ei ilkeästä pilanteon halusta, vaan koska se
heistä oli hauskaa. Hän ei voinut kuunnella eräänlaisia sanoja ja
eräänlaisia puheita naisista. Näitä »eräänlaisia» sanoja ja puheita ei
valitettavasti saa kitketyksi pois kouluista. Sielultaan ja sydämeltään
puhtaat pojat, miltei lapset vielä, hyvin usein mielellään puhelevat
koulussa keskenään ja ääneenkin sellaisista asioista, kuvista ja
tavoista, jommoisista eivät sotamiehetkään aina puhu, minkä lisäksi
sotamiehet eivät tunne eivätkä ymmärräkään monia niistä asioista,
jotka siltä alalta ovat tuttuja sivistyneitten ja korkeimpien
yhteiskuntaluokkiemme tämänikäisille lapsille. Siveellistä turmelusta
tuossa ei vielä liene, kyynillisyyttä ei siinä myöskään ole, nimittäin
todellista, lihallista, sisällistä, mutta kyllä ulkonaista, ja tätäpä
he usein pitävätkin jonakin hienostuneena, uljaana ja jäljittelemisen
arvoisena. Nähdessään, että »Aljoška Karamazov» aina, kun alettiin
puhua »siitä», heti tukki korvansa sormillaan, he toisinaan asettuivat
tahallaan joukolla hänen ympärilleen, ottivat väkisin hänen kätensä
pois korvilta ja huusivat hänen kumpaankin korvaansa rivouksia. Hän
rimpuili, heittäytyi lattialle pitkälleen ja meni piiloon eikä puhunut
koko aikana sanaakaan, ei torunut, kärsi ääneti loukkauksen. Lopulta
hänet sentään jätettiin rauhaan eikä herjattu »tyttöseksi», vieläpä hän
tässä suhteessa herätti sääliäkin. Opinnoissa hän aina oli luokkansa
parhaita, mutta ei koskaan arvosanojen puolesta ensimmäinen.

Kun Jefim Petrovitš kuoli, jäi Aljoša vielä kahdeksi vuodeksi
sikäläiseen lukioon. Jefim Petrovitšin puoliso lähti katkeran surunsa
vallassa melkein kohta miehensä kuoltua pitkäksi aikaa Italiaan
koko perheensä kanssa, johon kuului vain naisia, ja Aljoša joutui
kahden rouvashenkilön taloon, joita hän aikaisemmin ei ollut koskaan
nähnytkään ja jotka olivat Jefim Petrovitšin kaukaisia sukulaisia,
mutta millä ehdoilla hän sinne oli joutunut, sitä hän ei itsekään
tietänyt. Luonteenomaisena, vieläpä erittäin luonteenomaisena
piirteenä hänessä oli sekin, että hän ei koskaan vaivannut itseään
ajattelemalla, kenen varoilla hän eli. Tässä hän oli vanhemman veljensä
täydellinen vastakohta, sillä Ivan Fjodorovitš kärsi kaksi ensimmäistä
vuotta yliopistossa puutetta ja elätti itseään omalla työllään sekä
tunsi katkerasti aivan lapsuudestaan asti elävänsä toisten leivissä
hyväntekijän armoilla. Mutta tätä omituista piirrettä Aleksein
luonteessa ei voinut tuomita kovin ankarasti, sillä jokainen, joka
hiukankin tuli häntä tuntemaan, tuli heti, kun tämmöiset asiat olivat
puheena, vakuutetuksi siitä, että Aleksei ehdottomasti oli noita
tavallaan vajaamittaisia nuorukaisia, jotka, vaikka saisivat yht'äkkiä
kokonaisen pääoman, arvelematta antaisivat sen ensimmäiselle pyytäjälle
tai hyvään tarkoitukseen tai kenties vain ovelalle petkuttajalle,
jos tämä pyytäisi. Yleensäkään hän ei näyttänyt tuntevan rahan arvoa
— tätä ei tietysti ole käsitettävä kirjaimellisesti. Kun hänelle
annettiin taskurahoja, joita hän itse ei koskaan pyytänyt, niin hän
joko ei viikkokausiin tietänyt, mitä niillä tekisi, tai tuhlasi niin
kauheasti, että ne menivät häneltä yht'äkkiä. Pjotr Aleksandrovitš
Miusov, joka rahaan ja porvarilliseen rehellisyyteen nähden oli varsin
arkatuntoinen, lausui myöhemmin kerran Alekseista, tultuaan tuntemaan
hänet, seuraavan mietelmän: »Tämä on kenties ainoa ihminen maailmassa,
jonka voitte yht'äkkiä jättää yksin ja rahattomana tuntemattoman
miljoonakaupungin torille, ilman että hän mitenkään joutuu hunningolle
tai kuolee nälkään ja viluun, sillä hänet ruokitaan heti ja sijoitetaan
johonkin, ja jos ei sijoiteta, niin hän itse heti kohta sijoittuu, eikä
se kysy häneltä mitään ponnistuksia eikä minkäänlaista alentumista eikä
se rasita sitä, joka hänestä pitää huolen, vaan päinvastoin kenties on
tästä mieluisaa.»

Lukiota hän ei käynyt loppuun. Kouluaikaa olisi vielä ollut vuosi
jäljellä, kun hän yht'äkkiä ilmoitti holhoojarouvilleen, että hän
lähtee isänsä luo erään asian vuoksi, joka oli tullut hänen päähänsä.
Rouvista se oli hyvin ikävää, eivätkä he olisi tahtoneet päästää häntä.
Matka ei maksanut paljoa, eivätkä rouvat sallineet hänen pantata
kelloaan — sen oli hyväntekijän perhe hänelle lahjoittanut ulkomaille
lähtiessään. He varustivat hänet runsailla matkarahoilla ja teettivät
hänelle puvunkin ynnä liinavaatteita. Mutta hän antoi heille puolet
rahoista takaisin ilmoittaen, että hän välttämättömästi tahtoi mennä
kolmannessa luokassa. Tultuaan kaupunkiimme hän ei isän ensimmäisiin
kysymyksiin: »Miksi tulit käymättä koulua loppuun?» antanut suorastaan
mitään vastausta, vaan oli, kuten kerrotaan omituisen miettiväinen.
Pian kävi selville, että hän etsi äitinsä hautaa. Hän tunnusti silloin
itsekin tulleensa vain sen takia. Mutta tokkohan vain tämä oli syynä
hänen tuloonsa? Luultavinta on, että hän ei silloin itsekään tietänyt
eikä mitenkään olisi voinut selittää, mikä oikeastaan oli ikäänkuin
noussut hänen sielustaan ja vääjäämättömästi johtanut häntä jollekin
uudelle ja tuntemattomalle tielle, jolle hän ei enää voinut olla
astumatta. Fjodor Pavlovitš ei voinut näyttää hänelle paikkaa, mihin
oli haudannut toisen vaimonsa, koska ei milloinkaan ollut käynyt tämän
haudalla, sen jälkeen kuin hauta oli luotu umpeen, ja oli vuosien
vieriessä kokonaan unohtanut haudan paikankin...

Sananen tässä Fjodor Pavlovitšista. Tätä ennen hän oli pitkän aikaa
ollut poissa kaupungistamme. Noin kolmen tai neljän vuoden kuluttua
toisen vaimonsa kuolemasta hän lähti Etelä-Venäjälle ja joutui
lopulta Odessaan, missä sitten asui muutamia vuosia yhtä päätä.
Hän tutustui aluksi, omien sanojensa mukaan, »moniin juutalaisiin,
juutalaispahasiin, juutalaisretkuihin ja juutalaispentuihin» ja
pääsi lopulta niin pitkälle, etteivät vain juutalaiset, vaan »myös
heprealaiset ottivat seuraansa» hänet. Täytynee otaksua, että hän juuri
tuona elämänsä kautena kehitti itsessään erikoisen kyvyn saada kokoon
ja nylkeä rahoja. Hän palasi jälleen kaupunkiimme lopullisesti vasta
noin kolme vuotta ennen Aljošan tuloa. Entisten tuttujen mielestä hän
oli hirveästi vanhentunut, vaikka hän ei vielä suinkaan ollut kovin
iäkäs. Hänen käyttäytymisensä ei ollut juuri jalompaa, vaan jollakin
tavoin julkeampaa. Tuossa entisessä narrissa ilmeni esimerkiksi hävytön
halu laittaa toisista narreja. Naisväen kanssa hän elosteli ei vain
entiseen tapaan, vaan ikäänkuin inhoittavammin. Ennen pitkää hän
perusti pitäjään joukon uusia kapakoita. Ilmeisesti hän omisti ehkä
noin satatuhatta tai ainakin jokseenkin sen verran. Monet kaupungin
ja pitäjän asukkaista velkaantuivat kohta hänelle, tietysti hyviä
vakuuksia vastaan. Aivan viime aikoina hän ikäänkuin pöhöttyi, alkoi
ikäänkuin menettää tasapainoaan ja arvostelukykyhän, tulipa tavallaan
kevytmieliseksikin, aloitti yhdestä ja lopetti toiseen, ikäänkuin
häilähteli ja joi yhä useammin itsensä juovuksiin, ja jos ei olisi
ollut olemassa yhä tuota samaista lakeijaa Grigoria, joka siihen aikaan
myös oli melkoisesti vanhentunut ja joka piti hänestä toisinaan huolta
aivan kuin holhooja, niin kenties Fjodor Pavlovitš ei olisi elänyt niin
verraten huoletonta elämää. Aljošan tulo näytti tavallaan vaikuttavan
hänen moraaliseenkin puoleensa. Oli kuin tässä ennenaikaisessa
vanhuksessa olisi herännyt eloon jotakin, mikä jo kauan sitten oli
hänen sielussaan kuihtunut. »Tiedätkö», alkoi hän usein puhella
Aljošalle katsellen häntä tarkasti, »että sinä olet hänen näköisensä,
nimittäin tuon riivatun?» Näin hän nimitti vaimovainajaansa, Aljošan
äitiä. »Riivatun» haudan näytti Aljošalle viimein lakeija Grigori.
Hän vei Aljošan kaupungin hautausmaalle ja näytti hänelle siellä
syrjäisessä nurkassa valurautaisen, halpahintaisen, mutta siistin
laatan, jossa oli myös vainajan nimi, sääty, ikä ja kuolinvuosi,
vieläpä siihen oli alemmaksi piirretty neljä säettä jotakin sentapaista
kuin entisaikaiset, keskisäätyyn kuuluvien haudoilla tavalliset
hautarunot. Ihmeeksi muille selvisi, että laatta oli Grigorin hommaama.
Hän oli sen omalla kustannuksellaan pystyttänyt onnettoman »riivatun»
haudalle, sen jälkeen kuin Fjodor Pavlovitš, jota hän jo monta kertaa
oli närkästyttänyt muistuttamalla tuosta haudasta, oli lähtenyt
Odessaan antaen palttua sekä haudoille että kaikille muistoilleenkin.
Aljoša ei osoittanut äidin haudalla mitään erikoista tunteellisuutta.
Hän vain kuunteli Grigorin tärkeätä ja asiallista kertomusta laatan
hankinnasta, seisoi pää alas painettuna ja lähti pois virkkamatta
sanaakaan. Senjälkeen hän ei luultavasti kokonaiseen vuoteen käynyt
hautausmaalla. Mutta Fjodor Pavlovitšiin tämä pieni episodi teki myös
vaikutuksensa ja sangen erikoislaatuisen. Hän otti äkkiä tuhat ruplaa
ja vei ne luostariimme vaimonsa sielun muistojuhlaa varten, mutta ei
toisen vaimonsa, Aljošan äidin, »riivatun», vaan ensimmäisen vaimonsa
Adelaida Ivanovnan, joka pieksi häntä. Saman päivän iltana hän joi
itsensä päihinsä ja haukkui Aljošalle munkkeja. Itse hän ei ollut
ollenkaan uskonnollinen ihminen eikä liene koskaan pannut edes viiden
kopeekan arvoista kynttilää jumalankuvan eteen. Tuommoisilla ihmisillä
on omituisia äkillisten tunteitten ja äkillisten ajatusten puuskia.

Sanoin jo, että hän oli hyvin pöhöttynyt. Hänen kasvoissaan oli siihen
aikaan jotakin sellaista, mikä räikeästi todisti hänen koko eletyn
elämänsä laadusta ja olemuksesta. Paitsi pitkiä ja lihaisia pusseja
hänen pienten, ikuisesti julkeitten, epäluuloisten ja ivallisten
silmiensä alla, paitsi monia syviä ryppyjä hänen pienillä, mutta
lihavilla kasvoillaan, riippui hänen terävän leukansa alla vielä
iso aataminpala, lihainen ja pitkulainen kuin kukkaro, mikä teki
hänet iljettävän hekumallisen näköiseksi. Kuvitelkaa tähän lisäksi
lihallinen pitkä suu ja tursistuneet huulet, joiden alta näkyivät
melkein mädäntyneitten hampaitten mustat tyngät. Sylki pärskyi hänen
suustaan joka kerta, kun hän alkoi puhua. Muuten hän itsekin mielellään
laski leikkiä kasvoistaan, vaikka luultavasti oli niihin tyytyväinen.
Erityisesti hän osoitti nenäänsä, joka ei ollut kovin iso, mutta hyvin
hieno, ja kaareva: »Aito roomalainen», sanoi hän, »yhdessä aataminpalan
kanssa todellinen roomalaisen patriisin fysionomia rappeutumisen
aikakaudelta.» Siitä hän näytti ylpeilevän.

Jokseenkin pian äidin haudan löytymisen jälkeen Aljoša yht'äkkiä
ilmoitti isälleen haluavansa mennä luostariin ja munkkien suostuvan
päästämään hänet alokkaaksi. Hän selitti samalla, että häntä ajoi tähän
erityinen halu ja että hän pyysi isän juhlallista suostumusta. Isä
tiesi jo, että vanhus Zosima, joka oli löytänyt pelastuksen luostarin
erakkomajasta, oli tehnyt hänen »hiljaiseen poikaansa» erikoisen
vaikutuksen.

— Tuo vanhus on tietysti heidän kaikkein rehellisin munkkinsa, — lausui
hän kuunneltuaan Aljošaa ääneti ja mietteissään ja hämmästymättä juuri
ollenkaan hänen pyynnöstään. — Hm... kas vain, minne mielesi tekee,
hiljainen poikani! — Hän oli puoleksi päissään ja alkoi yht'äkkiä
hymyillä pitkää, puoli juopuneen hymyä, joka ei ollut vailla viekkautta
ja juopuneen kavaluutta: — Hm... minäpä aavistinkin, että sinä päädyt
johonkin tuontapaiseen, voitko kuvitella? Sinua veti sinnepäin. No,
mikäpä siinä, onhan sinulla omat kaksituhattasi, siinä sinulla on
perintöä, mutta minä en jätä sinua, enkelini, koskaan ja nytkin maksan
puolestasi, mitä on tarvis, jos pyytävät. No, jos taas eivät pyydä,
niin mitäpä me menemme tyrkyttämään, eikö niin? Sinähän kulutat rahoja
niinkuin kanarialintu siemeniä, kaksi jyvää viikossa... Hm... Tiedätkö;
eräässä luostarissa on vuoren juurella pieni esikaupunki, ja kaikki
siellä tietävät, että siinä asuu vain »luostarivaimoja», niin heitä
siellä nimitetään, kolmisenkymmentä vaimoa luullakseni... Minä olin
siellä ja, tiedätkö, se on kiintoisaa, tietysti tavallansa, vaihtelun
kannalta. Se vain on kehnosti, että siellä on kauheasti venäläisyys
vallalla, ranskattaria ei vielä ole ollenkaan, vaikka voisi olla,
varat kun ovat melkoiset. Kunhan saavat tietää, niin tulevat. No,
täällä ei ole mitään, täällä ei ole luostarivaimoja, mutta munkkeja on
pari sataa. Rehellistä peliä. Paastoavat. Myönnän... Hm... Sinä siis
haluat munkkien pariin? Mutta minunpa on sääli sinua, Aljoša, toden
totta, uskotko, minä rakastan sinua... Muuten tämä sopii hyvin: saat
rukoilla meidän syntisten puolesta, kovin paljon olemmekin täällä
tulleet tehneeksi syntiä. Olen aina ajatellut: kukahan joskus rukoilee
minun puolestani? Onko maailmassa semmoista ihmistä? Sinä olet armas
poika, minähän olen tässä asiassa hirveän tyhmä, kenties et uskokaan?
Hirveän tyhmä. Katsohan: niin tyhmä kuin olenkin, niin yhä ajattelen,
yhä ajattelen, tietysti harvoin, mutta kuitenkin. Onhan mahdotonta,
ajattelen, että pirut jättäisivät vetämättä minut koukuilla luokseen,
kun kuolen. No, ajattelen näin: koukuilla? Mistä he sitten ovat ne
saaneet? Mistä ne on tehty? Raudastako? Missä sitten niitä taotaan?
Onko niillä siellä ehkä tehdas? Siellä luostarissahan munkit varmaankin
otaksuvat, että helvetissä esimerkiksi on katto. Minä puolestani
olen valmis uskomaan helvettiin, mutta katottomaan. Se on ikäänkuin
hienompaa, valistuneempaa, ikäänkuin luterilaista. Mutta eikö itse
asiassa ole samantekevää, onko siellä katto vai eikö? Kas siinähän on
juuri tuo kirottu kysymys! No, jos ei ole kattoa, niin kaiketi ei ole
koukkujakaan. Mutta jos ei ole koukkuja ja kaikki on kallellaan, niin
taas näyttää epätodenmukaiselta: kuka minut sitten koukuilla vetää,
sillä jos minua ei vedetä, niin miten sitten käy, missä on totuus
maailmassa? Il faudrait les inventer, nuo koukut nimenomaan minua
varten, yksistään minua varten, sillä jospa tietäisit, Aljoša, kuinka
rivo mies minä olen!...

— Eihän siellä ole koukkuja, — lausui Aljoša hiljaa ja vakavasti
katsoen isäänsä.

— Niin, niin, on vain koukkujen varjot. Tiedän, tiedän. Näinhän eräs
ranskalainen kuvasi helvettiä: J'ai vu l'ombre d'un cocher, qui avec
l'ombre d'une brosse frottait l'ombre d'une carosse. Mistä sinä,
ystäväni, tiedät, että ei ole koukkuja? Kunhan olet jonkin aikaa
munkkien luona, niin on toinen ääni kellossa. Muuten mene vain, ota
siellä totuus selville ja tule kertomaan: onhan kuitenkin helpompi
mennä toiseen maailmaan, kun varmasti tietää, mitä siellä on. Ja onhan
olosi munkkien luona säädyllisempääkin kuin täällä minun, humalaisen
ukkorahjuksen, ja tyttöjen parissa... vaikkakaan sinuun aivan kuin
enkeliin ei mikään tartu. No, ehkäpä ei sielläkään mikään sinuun
tartu, ja siksipä suostunkin pyyntöösi, koska luotan tuohon viimeksi
mainitsemaani seikkaan. Sinulla on järki tallella. Palat ja sammut,
pääset taudistasi ja tulet takaisin. Minäpä odotan sinua: tunnenhan,
että sinä olet ainoa ihminen maan päällä, joka ei ole tuominnut minua,
minun armas poikani, tunnenhan sen, enhän voi olla sitä tuntematta!...

Ja hän alkoi oikein nyyhkyttää. Hän oli herkkätunteinen. Hän oli ilkeä
ja herkkätunteinen.



5.

Luostarinvanhimmat


Kenties joku lukijoista luulee, että nuorukaisemme oli sairaalloinen,
intoileva, kehittymätön luonne, kalpea haaveilija, raihnainen ja
kuihtunut ihminen. Mutta Aljoša oli päinvastoin siihen aikaan pulska,
punaposkinen, kirkaskatseinen, terveyttä uhkuva yhdeksäntoistavuotias
nuorukainen. Olipa hän siihen aikaan sangen hauskannäköinenkin,
solakka, keskikokoinen, tukka tummanruskea, kasvot säännölliset ja
soikeat, vaikka hieman pitkänlaiset, silmät kirkkaat, tummanharmaat ja
avoimet, hyvin miettiväinen ja nähtävästi hyvin rauhallinen. Kenties
sanotaan, että punaiset posket eivät estä olemasta fanaatikko ja
mystikko, mutta minusta näyttää Aljoša olleen tavallista suuremmassa
määrässä realisti. Tietysti hän luostarissa täydellisesti uskoi
ihmeisiin, mutta minun käsittääkseni ihmeet eivät koskaan saata
realistia ymmälle. Eivät ihmeet taivuta realistia uskoon. Jos
todellinen realisti ei ole uskovainen, niin hän aina löytää itsestään
voimaa ja kykyä olla uskomatta ihmeeseenkin, ja jos ihme tulee hänen
eteensä kieltämättömänä tosiasiana, niin hän mieluummin on uskomatta
tunteitaan kuin myöntää tosiasian. Ja jos hän sen myöntääkin, niin hän
sen myöntää vain luonnollisena tosiasiana, jota hän ei siihen asti
ole tuntenut. Realistissa ei usko synny ihmeestä, vaan ihme uskosta.
Jos kerran realisti uskoo, niin hänen juuri realisminsa vuoksi täytyy
ehdottomasti myöntää ihmekin. Apostoli Tuomas ilmoitti, että hän ei
usko ennenkuin näkee, ja kun hän näki, niin hän sanoi: »Minun Herrani
ja minun Jumalani!» Saiko ihme hänet uskomaan? Luultavinta on, että ei,
vaan hän uskoi ainoastaan sen tähden, että tahtoi uskoa ja kenties jo
täydelleen uskoi olemuksensa sisimmässä salasopukassa silloinkin, kun
lausui: »En usko ennenkuin näen.»

Sanotaan kenties, että Aljoša oli tylsä, kehittymätön, ei käynyt
kouluaan loppuun j.n.e. Totta oli, että hän ei ollut käynyt loppuun
kouluaan, mutta suuri vääryys olisi ollut sanoa häntä tylsäksi tai
tyhmäksi. Toistan vain, mitä jo edellä sanoin: hän astui tälle tielle
vain sen vuoksi, että se siihen aikaan teki syvän vaikutuksen hänen
mieleensä ja näytti ihanteellisen pääsytien hänen pimeydestä valoon
pyrkivälle sielulleen. Lisättäköön, että hän oli jo osittain viimeisiin
aikoihimme kuuluva nuorukainen, s.o. rehellinen luonnonlaadultaan
ja semmoinen, joka tahtoi heti koko henkensä voimalla päästä sitä
toteuttamaan sekä pian tehdä sankarityön valmiina uhraamaan tämän
sankariteon tähden kaikkensa, henkensäkin. Valitettavasti nämä
nuorukaiset eivät ymmärrä, että henkensä uhraaminen kenties on helpoin
kaikista uhrauksista useimmissa tapauksissa ja että esimerkiksi
viiden tai kuuden vuoden uhraaminen nuoruutta kuohuvasta elämästään
raskaaseen ja vaikeaan opiskeluun, lukutyöhön, jos ei muun, niin
sen takia, että kymmenkertaistaisivat voimansa sen saman totuuden
palvelemiseksi ja sen sankarityön tekemiseksi, johon ovat mieltyneet
ja jonka ovat ottaneet suorittaakseen, — sellainen uhri monille heistä
on melkein ylivoimainen. Aljoša valitsi vain päinvastaisen tien kuin
muut, mutta hänessä oli sama halu pian tehdä sankariteko. Heti kun hän
asiaa vakavasti mietittyään tuli siihen vakaumukseen, että on olemassa
Jumala ja kuolemattomuus, hän luonnollisesti sanoi itselleen: »Tahdon
elää kuolemattomuutta varten enkä hyväksy puolinaista kompromissia.»
Aivan samoin hän olisi, jos olisi tullut siihen johtopäätökseen, että
kuolemattomuutta ja Jumalaa ei ole olemassa, liittynyt ateisteihin ja
sosialisteihin (sillä sosialismi ei ole ainoastaan työväenkysymys tai
niinsanotun neljännen säädyn kysymys, vaan ensi sijassa ateistinen
kysymys, kysymys ateismin nykyaikaisesta ilmenemismuodosta, kysymys
Baabelin tornista, joka rakennetaan nimenomaan ilman Jumalaa, ei
jotta maasta ulotuttaisiin taivaaseen, vaan jotta taivas vedettäisiin
maahan). Aljošasta oli suorastaan omituista ja mahdotonta elää
entisellä tavalla. On sanottu: »Jaa pois kaikki ja seuraa minua, jos
tahdot olla täydellinen.» Aljoša sanoi itselleen: »Enhän voi 'kaiken'
asemesta antaa kahta ruplaa ja toteuttaa sanoja 'seuraa minua' vain
käymällä jumalanpalveluksessa.» Lapsuuden ajoilta oli kenties hänen
muistissaan säilynyt jokin kuva kaupunkimme luona olevasta luostarista,
jonne äiti oli saattanut hänet ottaa mukaan jumalanpalvelukseen. Ehkäpä
vaikuttivat myös laskevan auringon vinot säteet jumalankuvan edessä,
jota kohti riivattu äiti oli hänet ojentanut. Miettiväisenä hän silloin
tuli luoksemme, kenties vain katsomaan, oliko täällä kaikki vai oliko
täälläkin vain kaksi ruplaa, ja — hän kohtasi luostarissa tuon vanhan
munkin...

Tuo munkki oli, kuten jo aikaisemmin olen selittänyt, ukko Zosima,
mutta tässä pitäisi mainita muutama sana siitäkin, mitä yleensä
luostarinvanhimmat luostareissamme ovat. Ikävä vain, että tässä
asiassa en tunne olevani kyllin pätevä enkä vahva. Koetan sentään
selittää lyhyesti ja pintapuolisesti. Ensiksikin asiantuntijat
ja pätevät henkilöt vakuuttavat, että luostarinvanhimmat ja
luostarinvanhinjärjestelmä tuli meidän venäläisissä luostareissamme
käytäntöön vasta äskettäin, ei sataakaan vuotta takaperin, jotavastoin
se kaikkialla kreikkalaiskatolisilla Itämailla, varsinkin Sinailla ja
Athos-vuorella, on ollut olemassa jo toista tuhatta vuotta. Väitetään
luostarinvanhinjärjestelmän olleen ja täytyneen olla olemassa meilläkin
Venäjällä vanhimpina aikoina, mutta Venäjän koettelemusten aikana,
tataarilaisvallan aikoina, sekasorron kaudella ja entisen yhteyden idän
kanssa katkettua Konstantinopolin valloituksen jälkeen, tämä laitos
oli meillä jäänyt unhoon ja luostarinvanhimmat hävisivät. Mutta tämän
laitoksen elvytti meillä taas eloon viime vuosisadan loppupuolella
eräs suurista uskonsankareistamme (kuten häntä nimitetään) Paísi
Velitškovski ja hänen opetuslapsensa, mutta vielä nytkin, lähes sadan
vuoden kuluttua, se on käytännössä vain sangen harvoissa luostareissa
ja sitä on toisinaan miltei vainottukin Venäjällä ennenkuulumattomana
uutuutena. Erityisesti se on kukoistanut meillä Venäjällä eräässä
kuuluisassa erämaassa, Kozelskaja Optinassa. Milloin ja kenen toimesta
se juurtui kaupunkimme luona olevaan luostariin, sitä en voi sanoa,
mutta siinä oli jo kolmas polvi luostarinvanhimpia ja luostarin vanhin
Zosima oli niistä viimeinen, mutta hänkin oli jo haudan partaalla
vanhuudesta ja sairaudesta eikä ollenkaan tiedetty, kuka täyttäisi
hänen sijansa. Kysymys oli meidän luostarillemme tärkeä, koska
luostarimme ei siihen saakka ollut millään saavuttanut erikoista
kuuluisuutta: siellä ei ollut pyhimysten jäännöksiä, ei ihmeellisellä
tavalla ilmestyneitä ja ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia eikä sillä edes
ollut esitettävänä kuuluisaa perimätietoa, joka olisi liittänyt sen
vaiheet historiaamme, sillä sen ei tiedetty tehneen historiallisia
urotekoja eikä palveluksia isänmaalle. Se oli kohonnut kukoistukseen
ja tullut tunnetuksi yli koko Venäjän juuri luostarin vanhinten takia,
joita näkemään ja kuulemaan sinne vaelsi joukoittain hurskaita Venäjän
joka puolelta tuhannen virstan takaa. Siis, mitä on luostarinvanhin,
staarets? Luostarinvanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja
teidän tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Valitessanne itsellenne
luostarinvanhimman te luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen
täydelliseen kuuliaisuuteen hänelle kokonaan kieltäen itsenne. Tämän
koetuksen, tämän hirveän elämänkoulun ottaa siihen antautuva itselleen
vapaaehtoisesti, toivoen pitkän koetusajan jälkeen voivansa voittaa
itsensä siinä määrin, että voi viimein, oltuaan kuuliainen koko
elämänsä ajan, saavuttaa täydellisen vapauden, t.s. vapauden itsestään,
ja välttää niiden kohtalon, jotka ovat eläneet koko elämänsä löytämättä
itseään itsessään. Tämä keksintö, nimittäin luostarinvanhimmat,
ei ole teoreettinen, vaan siihen on Itämailla johtanut käytäntö,
joka meidän aikanamme on jo tuhat vuotta vanha. Velvollisuudet
luostarinvanhinta kohtaan eivät ole tavallista »kuuliaisuutta»,
jommoista aina on ollut olemassa venäläisissäkin luostareissa.
Luostarinvanhin on hänen tahtoonsa alistuvan elinkautinen rippi-isä,
eikä sitovan ja sidotun välinen yhdysside ole katkaistavissa.
Kerrotaan esimerkiksi, että kerran vanhimpien kristittyjen aikana
eräs tällainen alokas ei täyttänyt kuuliaisuuden vaatimusta, jonka
hänen luostarinvanhimpansa oli hänelle asettanut, ja poistui hänen
luotaan luostarista sekä siirtyi toiseen maahan, Syyriasta Egyptiin.
Siellä hän monia ja suuria sankaritekoja tehtyään sai viimein sen
armon, että joutui kärsimään kidutusta ja marttyyrikuoleman uskon
puolesta. Mutta kun kirkko hautasi hänen ruumistaan pitäen häntä jo
pyhimyksenä, niin yht'äkkiä diakonin lausuessa: »Salatut, tulkaa
julki!» ruumisarkku ja siinä makaava marttyyrin ruumis lensi pois
paikaltaan ja paiskautui ulos kirkosta, ja näin tapahtui kolme
kertaa. Lopulta vasta saatiin tietää, että tämä pyhä marttyyri oli
rikkonut kuuliaisuuden ja poistunut luostarinvanhimpansa luota eikä
senvuoksi voinut ilman luostarinvanhimman suostumusta saada anteeksi
suurista sankariteoistaan huolimatta. Mutta kun paikalle kutsuttu
luostarinvanhin päästi hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, niin
silloin vasta hänet voitiin haudatakin. Tietysti tämä on vain vanha
legenda, mutta tässä on äskeinen tapahtuma: eräs meidän nykyaikaisista
munkeistamme sai pelastuksen Athos-vuoren luostarissa, ja äkkiä
hänen luostarinvanhimpansa käski hänen poistua Athoksesta, jota hän
koko sydämestään rakasti pyhäkkönä ja rauhallisena turvapaikkana,
sekä käski hänen mennä ensin Jerusalemiin rukoilemaan pyhillä
paikoilla ja sitten Venäjän pohjoiseen osaan, Siperiaan: »Siellä on
sinun paikkasi eikä täällä.» Hämmästynyt ja murheen murtama munkki
meni Konstantinopolissa ekumeenisen patriarkan luo ja pyysi tätä
päästämään hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, mutta ekumeeninen
valtias vastasi hänelle, että ei vain hänen, ekumeenisen patriarkan,
ole mahdoton vapauttaa häntä, vaan koko maan päällä ei ole eikä voi
olla sellaista valtaa, joka voisi päästää hänet kuuliaisuudesta,
minkä luostarinvanhin on pannut hänen velvollisuudekseen, paitsi
tuon luostarinvanhimman itsensä valta. Luostarinvanhimmilla on siis
erinäisissä tapauksissa rajaton valta, joka on kaiken yläpuolella.
Juuri tästä syystä luostarinvanhinjärjestelmää monissa luostareissa
meillä alussa miltei vainottiin. Mutta kansa alkoi heti pitää suuressa
arvossa luostarinvanhimpia. Meidän luostarimme luostarinvanhinten
luo esimerkiksi virtasi sekä rahvasta että mitä huomattavimpiakin
henkilöitä langetakseen heidän edessään maahan, tunnustaakseen
heille epäilynsä, syntinsä ja kärsimyksensä ja pyytääkseen neuvoa
ja opetusta. Tämän nähdessään luostarinvanhinten vastustajat
huusivat muitten syytösten ohessa, että tässä omavaltaisesti ja
kevytmielisesti alennettiin ripin salaisuutta, — vaikka alokkaan
tahi maallikon yhtäjaksoinen ripittäytyminen luostarinvanhimmalleen
ei tapahdu sakramenttina. Asia päättyi kuitenkin niin, että
luostarinvanhinjärjestelmä säilyi ja kotiutui vähitellen venäläisiin
luostareihin. Saattaa kyllä olla totta sekin, että tämä koeteltu ja
jo tuhat vuotta vanha ase ihmisen siveelliseksi uudestisyntymiseksi
orjuudesta vapauteen ja siveelliseen täydellisyyteen saattaa muuttua
kaksiteräiseksi aseeksi, niin että se kenties johtaa jonkun nöyryyden
ja lopullisen itsensävoittamisen asemesta päinvastoin kaikkein
saatanallisimpaan ylpeyteen, toisin sanoen kahleisiin eikä vapauteen.

Luostarinvanhin Zosima oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen,
polveutui tilallisista, oli muinoin aikaisimmassa nuoruudessaan
sotilaana ja palveli Kaukaasiassa yliupseerina. Epäilemättä hän
oli tehnyt Aljošaan vaikutuksen jollakin erikoisella henkisellä
ominaisuudellaan. Aljoša asui ukon omassa kammiossa, ja ukko piti
paljon hänestä sekä päästi hänet läheisyyteensä. On huomattava,
että asuessaan silloin luostarissa Aljoša ei ollut mihinkään
sidottu, saattoi poistua minne tahtoi vaikkapa päiväkausiksi ja piti
puoliviittaansa vapaaehtoisesti, jotta ei olisi toisenlainen kuin muut
luostarissa. Mutta tietysti tämä miellytti häntä itseäänkin. Kenties
Aljošan nuorukaiselliseen mielikuvitukseen voimakkaasti vaikutti se
voima ja kunnia, joka alati ympäröi hänen luostarinvanhintaan. Ukko
Zosimasta sanoivat monet, että kun hän niin monet vuodet oli päästänyt
puheilleen niitä, jotka tulivat hänen luokseen avaamaan sydämensä ja
hartaasti halusivat hänen neuvoaan ja lääkitsevää sanaansa, niin hän
oli vastaanottanut sieluunsa semmoisen määrän tunnustuksia, murheita,
näkyjä, että hän lopulta kehittyi niin ihmeen tarkkanäköiseksi,
että saattoi ensisilmäyksellä, jonka hän loi luokseen saapuvaan
tuntemattomaan ihmiseen, arvata mitä varten tämä oli tullut, mitä
hän tarvitsi, vieläpä millainen tuska jäyti hänen omaatuntoaan, ja
hän yllätti, saattoi hämilleen ja toisinaan pelästyttikin tulijan
tuntemalla hänen salaisuutensa, ennenkuin tulija oli lausunut
sanaakaan. Mutta tämän ohessa Aljoša oli melkein aina huomannut,
että ne, jotka ensimmäisen kerran menivät ukon luo kahdenkeskiseen
keskusteluun, olivat mennessään pelon ja levottomuuden vallassa,
mutta tulivat melkein aina hänen luotaan säteilevinä ja iloisina, ja
synkimmätkin kasvot olivat muuttuneet onnellisiksi. Aljošaa hämmästytti
tavattomasti sekin, että ukko ei ollut ensinkään ankara, päinvastoin
hän melkein aina oli iloinen kohtelussaan. Munkit sanoivat hänestä,
että hän nimenomaan kiintyy sielullaan siihen, joka on suuri syntinen,
ja kaikkein syntisimpiä hän enimmän rakastaakin. Munkkien joukossa
oli vielä vanhuksen viimeisinäkin elinvuosina hänen vihamiehiään ja
kadehtijoitaan, mutta heitä oli enää hyvin vähän ja he olivat vaiti,
vaikka heidän joukossaan oli muutamia sangen kuuluisia ja mahtavia
luostarin henkilöitä, kuten esimerkiksi eräs vanhimmista munkeista,
suuri vaikenija ja harvinainen paastooja. Suuri enemmistö kuitenkin jo
oli ehdottomasti Zosiman puolella, ja sangen monet häntä rakastivat
koko sydämestään, palavasti ja vilpittömästi. Muutamat olivat
suorastaan yltiöpäisesti kiintyneet häneen. Tämmöiset sanoivat suoraan,
joskaan eivät aivan ääneen, että hän on pyhä ja että siitä ei enää ole
epäilystäkään, ja aavistaen hänen pian kuolevan he odottivat kohta
tapahtuvia ihmeitä ja suurta kunniaa luostarille lähitulevaisuudessa
vainajasta. Ukon ihmeitätekevään voimaan Aljoša uskoi empimättä
aivan niinkuin hän empimättä uskoi myös kertomukseen kirkosta ulos
lentäneestä ruumisarkusta. Hän näki, kuinka monet tulivat sairaitten
lasten tai täysikasvuisten sukulaistensa kanssa ja rukoilivat vanhusta
panemaan kätensä niiden päälle ja lukemaan niiden puolesta rukouksen ja
kuinka he pian palasivat, jotkut jo seuraavana päivänä, ja lankesivat
kyynelsilmin maahan vanhuksen eteen kiittääkseen häntä sairaitten
parantamisesta. Oliko se parantamista vai luonnollinen käänne parempaan
päin taudin kulussa, sitä ei Aljoša ollenkaan ottanut kysyäkseen,
sillä hän luotti jo täydelleen opettajansa henkiseen voimaan, ja tämän
kunnia oli ikäänkuin hänen oma voittonsa. Mutta erityisesti värisi
hänen sydämensä ja hän ikäänkuin säteili, kun vanhus tuli ulos eri
puolilta Venäjää saapuneitten, rahvaaseen kuuluvien pyhissäkävijäin
luo, jotka suurin joukoin odottivat erakkomajan ovella hänen
ulostuloaan nimenomaan nähdäkseen vanhuksen ja saadakseen hänen
siunauksensa. He lankesivat maahan hänen eteensä, itkivät, suutelivat
hänen jalkojaan, suutelivat maata, jolla hän seisoi, parkuivat, eukot
ojensivat häntä kohti lapsiaan, hänen luokseen tuotiin riivaajaisen
vaivaamia. Vanhus puhui heidän kanssaan, luki heidän puolestaan lyhyen
rukouksen, siunasi heitä ja laski heidät menemään. Viime aikoina hän
oli toisinaan taudinkohtauksista niin heikontunut, että tuskin jaksoi
tulla ulos kammiostaan. Pyhissäkävijät odottivat välistä luostarissa
hänen näyttäytymistään useita päiviä. Aljošan mieleen ei noussut
mitään kysymyksiä, miksi he häntä niin rakastavat, miksi he lankeavat
maahan hänen eteensä ja itkevät liikutuksesta, kun vain näkevät
hänen kasvonsa. Oi, hän ymmärsi Erinomaisen hyvin, että venäläisen
rahvaanmiehen nöyrällä sielulla, ovat kiduttaneet työ ja suru ja ennen
kaikkea ainainen vääryys ja ainainen synti, sekä omat että maailman
synnit, ei ole voimakkaampaa tarvetta ja lohdutusta kuin löytää pyhäkkö
tai pyhimys, langeta sen eteen ja kumartaa sitä: »Jos meillä onkin
syntiä, valhetta ja viettelyksiä, niin onpa kuitenkin maan päällä
jossakin pyhä ja korkein. Hänelläpä on sen sijaan totuus, hän tietää
totuuden: siis totuus ei kuole maan päältä, ja saapuu se kaiketi joskus
meillekin ja vallitsee koko maata, niinkuin luvattu on.» Aljoša tiesi,
että juuri näin kansa tuntee ja ajatteleekin, hän ymmärsi sen, mutta
sitä, että vanhus juuri olikin tuo pyhimys, tuo jumalallisen totuuden
vartija kansan silmissä, — sitä ei ollenkaan epäillyt itsekään yhdessä
noitten itkevien talonpoikien ja heidän sairaitten eukkojensa kanssa,
jotka ojensivat vanhukselle lapsiaan. Se vakaumus taas, että vanhus
kuoltuaan tuottaa luostarille tavattoman kunnian, vallitsi Aljošan
mielessä kenties vielä voimakkaampana kuin kenenkään muun mielessä
luostarissa. Yleensäkin noina viimeisinä aikoina oli jokin syvä,
palava sisällinen innostus alkanut yhä voimakkaammin leimuta hänen
sydämessään. Häntä ei ollenkaan saattanut levottomaksi se, että tuo
vanhus sentään oli hänen edessään ainoa lajiaan; »hän on kuitenkin
pyhä, hänen sydämessään on uudistumisen salaisuus kaikkia varten, se
voima, joka viimein saattaa totuuden voimaan maan päällä — ja kaikista
tulee pyhiä, ja he rakastavat toisiansa, eikä ole rikkaita eikä köyhiä,
ei ylennettyjä eikä alennettuja, vaan kaikki ovat kuin Jumalan lapsia,
ja todellinen Kristuksen valtakunta lähestyy.» Tämmöistä haaveili
Aljošan sydän.

Aljošaan näytti tehneen mitä syvimmän vaikutuksen hänen, molempien
veljiensä tulo, joita hän siihen asti ei ollenkaan ollut tuntenut.
Veljensä Dmitri Fjodorovitšin kanssa hän tuli pikemmin läheisiin
väleihin, vaikka tämä oli saapunut myöhemmin kuin hänen toinen (samasta
äidistä syntynyt) veljensä Ivan Fjodorovitš. Hänen oli kovin tehnyt
mieli tutustua veli Ivaniin, mutta nyt, kun tämä oli ollut jo kaksi
kuukautta ja he olivat tavanneet toisensa jokseenkin usein, he eivät
vielä ollenkaan olleet päässeet lähelle toisiaan. Aljoša oli itsekin
harvapuheinen ja ikäänkuin odottavalla kannalla ja häpesi jotakin,
ja veli Ivan taas, jonka Aljoša huomasi alussa luovan häneen pitkiä
ja uteliaita katseita, näytti pian lakanneen kokonaan ajattelemasta
häntä. Aljoša huomasi sen ja oli siitä jonkin verran ihmeissään. Hän
ajatteli veljen välinpitämättömyyden johtuvan heidän ikäerostaan ja
erilaisesta sivistyksestään. Mutta Aljoša ajatteli muutakin: noin
vähäinen mielenkiinto ja osanotto häntä kohtaan Ivanissa saattoi
johtua jostakin Aljošalle aivan tuntemattomasta seikasta. Jostakin
syystä hänestä näytti siltä, että Ivanin ajatukset askaroivat jossakin
sisällisessä ja tärkeässä asiassa ja että hän pyrki johonkin kenties
hyvin vaikeasti saavutettavaan päämäärään, joten hän ei joutanut
kiinnittämään huomiotaan häneen, ja siinä oli ainoa syy siihen, että
hän katseli Aljošaa niin hajamielisesti. Aljoša mietti sitäkin, oliko
tässä mahdollisesti jonkinmoista halveksimista tyhmää munkin alokasta
kohtaan oppineen jumalankieltäjän puolelta. Hän tiesi varsin hyvin,
että veli oli ateisti. Jos tuommoista halveksimista oli olemassa,
niin hän ei saattanut siitä loukkaantua, mutta jonkinmoisen itselleen
käsittämättömän ja levottomuutta herättävän ihmettelyn vallassa hän
odotti, että veli tahtoisi lähestyä häntä. Veli Dmitri Fjodorovitš
puhui Ivan-veljestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja aivan kuin
erikoisella ymmärtämyksellä. Häneltä Aljoša myös sai tietää kaikki sen
tärkeän asian yksityiskohdat, joka viime aikoina oli huomattavalla
tavalla ja läheisesti sitonut molemmat vanhemmat veljet toisiinsa.
Dmitrin ihastuneet lausunnot veli Ivanista olivat Aljošan mielestä
sitäkin kuvaavampia, kun veli Dmitri oli Ivaniin verrattuna miltei
sivistymätön mies ja molemmat veljet rinnatusten asetettuina olivat
ihmisinä ja luonteina niin selvät vastakohdat, että vaikea oli
kuvitellakin kahta erilaisempaa henkilöä.

Tähän aikaan tapahtui tuon epäyhtenäisen perheen jäsenten kohtaaminen
eli paremmin sanoen perhekokous luostarinvanhimman kammiossa ja
teki erittäin syvän vaikutuksen Aljošaan. Tämän kokouksen aihe oli
oikeastaan teennäinen. Juuri tähän aikaan olivat Dmitri Fjodorovitšin
ja hänen isänsä Fjodor Pavlovitšin väliset erimielisyydet perintöön
ja omaisuutta koskeviin laskelmiin nähden joutuneet nähtävästi
mahdottomalle asteelle. Välit kärjistyivät ja kävivät sietämättömiksi.
Fjodor Pavlovitš näyttää ensimmäisenä ja luultavasti leikillään
esittäneen ajatuksen, että kokoonnuttaisiin ukko Zosiman kammioon,
ja vaikka ei turvauduttaisikaan suorastaan hänen välitykseensä, niin
olisi kuitenkin tavallaan sopivampaa tehdä siellä sopimus, jotapaitsi
luostarinvanhimman arvo ja persoona saattoivat vaikuttaa vakuuttavasti
ja sovittavasti. Tietysti Dmitri Fjodorovitš, joka ei ollut koskaan
ollut luostarinvanhimman luona eikä ollut häntä edes nähnyt, luuli,
että tarkoituksena oli pelästyttää häntä luostarinvanhimmalla, mutta
koska hän itsekin salaisesti moitti itseään siitä, että oli viime
aikoina riidellessään isänsä kanssa monesti esiintynyt kovin tuikeasti,
niin hän suostui esitykseen. Mainittakoon tässä, että hän ei asunut
isänsä talossa kuten Ivan Fjodorovitš, vaan erillään toisessa päässä
kaupunkia. Nyt tapahtui, että Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka tähän
aikaan asui luonamme, erityisesti tarttui tähän Fjodor Pavlovitšin
ajatukseen. Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun liberaalina,
vapaa-ajattelijana ja ateistina hän kenties ikävystyksestä tai ehkäpä
kevytmielisesti huvitellakseen otti innokkaasti osaa tähän asiaan.
Hänessä heräsi yht'äkkiä halu saada nähdä luostari ja »pyhimys». Koska
hänen vanhat riitansa luostarin kanssa yhä jatkuivat ja oikeusjuttu
heidän maittensa rajoista ja joistakin hakkuuoikeuksista metsään
ja kalastusoikeuksista joessa yhä oli vireillä, niin hän kiiruhti
käyttämään tätä hyväkseen sillä verukkeella, että hän muka itse halusi
neuvotella apotin kanssa siitä, eikö jotenkin voisi saada heidän
riitojaan päättymään sovintoon. Se, joka tuli näin jaloin aikomuksin,
otettaisiin tietysti vastaan luostarissa paljon huomaavaisemmin ja
kohteliaamminkin kuin semmoinen, joka tulee vain uteliaisuudesta.
Kaikki nämä näkökohdat saattoivat luostarissa tehdä jonkinlaisen
sisäisen vaikutuksen sairaaseen luostarinvanhimpaan, joka viime aikoina
ei juuri ollenkaan ollut poistunut kammiostaan ja oli sairauden
vuoksi kieltäytynyt ottamasta vastaan tutuimpiakin kävijöitä. Asia
päättyi niin, että vanhus suostui ja päivä määrättiin. »Kuka on pannut
minut toimittamaan jakoa heidän välillään?» sanoi hän vain hymyillen
Aljošalle.

Kuultuaan kokouksesta Aljoša tuli hyvin levottomaksi. Ainoa näistä
käräjöivistä ja riitelevistä, joka saattoi ottaa tuon kokouksen
vakavasti, oli epäilemättä vain Dmitri. Muut kaikki saapuvat
kevytmielisistä ja kenties luostarinvanhinta loukkaavista vaikuttimista
— sen Aljoša ymmärsi. Veli Ivanin ja Miusovin tulon syynä on
uteliaisuus, ehkäpä kaikkein karkeinta lajia, ja hänen isänsä taas
mahdollisesti tahtoo panna, toimeen jonkinmoisen ilvenäytelmän. Oi,
vaikka Aljoša olikin vaiti, niin hän varsin hyvästi ja syvästi tunsi
isänsä. Sanon vieläkin, että tämä poika ei ollut ensinkään niin
yksinkertainen kuin minä kaikki häntä pitivät. Raskain mielin hän
odotti määrättyä päivää. Epäilemättä hän oli hyvin huolissaan omasta
puolestaan, omasta sydämestään, ja toivoi, että nuo perheriidat
saataisiin jollakin tavoin loppumaan. Mutta enimmän hän kuitenkin oli
huolissaan vanhuksen puolesta: hän vapisi hänen puolestaan, hänen
kunniansa puolesta, pelkäsi häntä loukattavan, pelkäsi varsinkin
Miusovin hienoa, kohteliasta ivaa ja oppineen Ivanin ylempää tulevaa,
äänetöntä arvostelua, — tämmöiseksi hän kuvitteli asian. Hän aikoi jo
uskaltaa niin paljon, että varoittaisi vanhusta ja sanoisi hänelle
jotakin noista mahdollisesti saapuvista henkilöistä, mutta tarkemmin
mietittyään hän jätti sen tekemättä. Hän ilmoitti vain määräpäivän
edellisenä päivänä erään tuttunsa kautta veljelleen Dmitrille, että
hän pitää hänestä paljon ja odottaa hänen täyttävän mitä on luvannut.
Dmitri vaipui mietteisiin, sillä hän ei voinut muistaa mitään
luvanneensa, ja vastasi vain kirjeellä, että hän kaikin voimin koettaa
hillitä itseään »halpamaisuuden edessä» ja että vaikka hän syvästi
kunnioittaa luostarinvanhinta ja veljeään Ivania, niin hän on varma
siitä, että tässä on joko jokin ansa hänelle tahi arvoton ilveily.
»Kuitenkin mieluummin nielaisen kieleni kuin unohdan kunnioituksen
pyhää miestä kohtaan, jota sinä pidät niin suuressa arvossa», lopetti
Dmitri kirjeensä. Aljošaa se ei kovin paljon rohkaissut.



Toinen kirja

Sopimaton kokous



1.

Tultiin luostariin


Sattui tulemaan kaunis, lämmin ja kirkas päivä. Oli elokuun loppu.
Kohtauksen luostarinvanhimman luona oli määrä tapahtua kohta
päiväjumalanpalveluksen jälkeen, noin puoli kahdentoista aikaan. Meidän
luostarivieraamme eivät kuitenkaan saapuneet jumalanpalvelukseen,
vaan tulivat juuri sen päättyessä. He tulivat kaksissa ajopeleissä.
Ensimmäisissä ajopeleissä, komeissa vaunuissa, joita veti kaksi
kallisarvoista hevosta, saapui Pjotr Aleksandrovitš Miusov mukanaan
kaukainen sukulaisensa, hyvin nuori, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen
mies Pjotr Fomitš Kalganov. Tämä nuori mies valmistautui yliopistoon,
mutta Miusov, jonka luona hän jostakin syystä toistaiseksi asui,
houkutteli häntä mukaansa ulkomaille, Zürichiin tai Jenaan, jotta hän
siellä menisi yliopistoon ja suorittaisi opintonsa. Nuorukainen ei
vielä ollut tehnyt päätöstään. Hän oli miettiväinen ja hajamielisen
näköinen. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ruumiinrakenne vahva ja
hän oli jokseenkin pitkä. Hänen katseensa oli omituisen liikkumaton:
kuten kaikki hyvin hajamieliset ihmiset hän saattoi katsella jotakuta
kauan ja katsettaan pois kääntämättä eikä kuitenkaan nähnyt sitä, johon
katsoi. Hän oli vaitelias ja jonkin verran kömpelö, mutta saattoi
tapahtua — ei kuitenkaan muulloin kuin hänen ollessaan kahdenkesken
jonkun kanssa — että hän yht'äkkiä tuli hyvin puheliaaksi, rajuksi
ja naurunhaluiseksi ja nauroi mene tiedä mille kaikelle. Mutta hänen
innostuksensa sammui yhtä nopeasti ja äkkiä kuin oli syntynytkin. Hän
oli aina hyvin, jopa hienosti puettu. Hänellä oli jonkin verran aivan
omaa omaisuutta ja hän odotti saavansa vielä paljon enemmän lisää.
Aljoša ja hän olivat ystäviä.

Vanhoilla, rämisevillä, mutta tilavilla ajurinrattailla, joita
veti pari harmaanpunertavaa hevosta, jotka jäivät paljon jäljelle
Miusovin vaunuista, saapuivat Fjodor Pavlovitš ja hänen poikansa
Ivan Fjodorovitš. Dmitri Fjodorovitšille oli jo edellisenä päivänä
ilmoitettu aika ja hetki, mutta hän oli myöhästynyt. Tulijat jättivät
ajopelinsä muurin luo majataloon ja tulivat jalan sisälle luostarin
portista. Paitsi Fjodor Pavlovitšia eivät muut kolme luultavasti
koskaan olleet nähneet mitään luostaria, ja Miusov tuskin oli noin
kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän katseli jossakin määrin
uteliaana ympärilleen tekeytyen hieman mahtipontisen luontevaksi.
Mutta hänen tutkivalle älylleen ei luostarin sisäpuolella tarjoutunut
muuta nähtävää kuin kirkko ja talousrakennukset, jotka muuten olivat
varsin tavallisen näköiset. Viimeiset ihmiset olivat tulossa kirkosta,
ottivat lakin päästään ja tekivät ristinmerkkejä. Rahvaan joukossa
oli myös matkustavia ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniä, pari
kolme rouvaa, eräs hyvin vanha kenraali. Kaikki he olivat asettuneet
majataloon. Kerjäläiset ympäröivät heti tulijamme, mutta kukaan ei
antanut heille mitään. Ainoastaan Petruša Kalganov otti kukkarostaan
kymmenkopeekkaisen ja hätääntyen ja hämmästyen Herra ties mistä syystä
pisti sen kiireesti erään eukon kouraan lausuen nopeasti: »Jakakaa
tasan»! Ei kukaan hänen seuralaisistaan hänelle huomauttanut mitään
tämän johdosta, niin että hänellä ei ollut syytä hämmästyä, mutta tämän
huomattuaan hän joutui yhä enemmän hämilleen.

Mutta tämähän oli omituista! Oikeastaan heitä olisi pitänyt odottaa,
ehkäpä jonkinmoisella kunnioituksellakin. Olihan yksi heistä äskettäin
lahjoittanut tuhat ruplaa, ja toinen oli rikas tilanomistaja sekä niin
sanoakseni hienoimpaan sivistyneistöön kuuluva mies, josta kaikki nämä
täällä olivat osittain riippuvia joessa kalastamiseen nähden, mikäli
oikeusjuttu saisi senlaatuisen käänteen. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut
virallisesti heitä vastaanottamassa. Miusov katseli hajamielisenä
kirkon vieressä olevia hautakiviä ja aikoi huomauttaa, että nuo haudat
luultavasti olivat tulleet kalliinpuoleisiksi hautaajille, joiden kai
oli maksettava oikeudesta haudata niin »pyhään» paikkaan, mutta ei
sanonut mitään: yksinkertainen liberaalinen ironia muuttui hänessä
miltei kiukuksi.

— Piru vieköön, keneltä täällä oikein kysyisi, tässä sekamelskassa...
Olisi päätettävä siitä, sillä aika kuluu, — lausui hän äkkiä aivan kuin
puhuisi itsekseen.

Äkkiä saapui heidän luokseen vanhanpuoleinen, kaljupäinen herrasmies,
jolla oli leveä kesäpäällystakki ja imelät silmät. Nostaen hattuaan hän
pehmeästi sammaltaen esittäytyi kaikille yhteisesti sanoen olevansa
tulalainen tilanomistaja Maksimov. Hän ryhtyi heti huolehtimaan
matkamiehistämme.

Luostarinvanhin Zosima asuu erakkomajassa, erakkomajassa erillään, noin
neljänsadan askelen päässä luostarista, metsikön läpi, metsikön läpi...

— Sen minäkin tiedän, että on mentävä metsikön läpi, — vastasi hänelle
Fjodor Pavlovitš, — mutta tietä me emme oikein muista, emme ole käyneet
pitkään aikaan.

— Tuosta portista ja sitten suoraan metsätietä... metsätietä.
Menkäämme! Sallitteko... minä itsekin... minä itse... Tänne tänne...

He menivät ulos portista ja lähtivät kulkemaan metsätietä.
Tilanomistaja Maksimov, joka oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen
mies, kulki tahi paremmin sanoen miltei juoksi sivulla katsellen
heitä nytkähtelevällä, melkein mahdottomalla uteliaisuudella. Hänen
silmissään oli jotakin mulkoilevaa.

— Katsokaahan, meillä on luostarinvanhimmalle yksityistä asiaa, —
huomautti Miusov ankarasti, — me olemme niin sanoakseni saaneet
audienssin »tämän persoonan tykönä», ja siksi me, vaikka olemmekin
teille kiitolliset tien neuvonnasta, emme pyydä teitä astumaan sisään
kanssamme.

— Minä olin, olin, jo olin... Un chevalier parfait! — ja tilanomistaja
näpähdytti ilmassa sormiaan.

— Kuka on chevalier? — kysyi Miusov.

— Luostarinvanhin, suurenmoinen vanhus, vanhus... Luostarin kunnia ja
kaunistus. Zosima. Hän on sellainen luostarinvanhin.

Mutta hänen sekavan puheensa keskeytti munkki, joka oli rientänyt
matkamiesten jälkeen. Hänen päässään oli korkea hytyrä, ja hän oli
keskikokoinen ja hyvin kalpea ja kuihtunut. Fjodor Pavlovitš ja Miusov
pysähtyivät. Munkki kumarsi syvään ja erittäin kohteliaasti ja lausui:

— Isä igumeni pyytää teitä nöyrimmästi, hyvät herrat, käytyänne
erakkomajassa tulemaan hänen luokseen aterialle. Kello yksi, ei
myöhemmin. Ja teitä myös, — sanoi hän kääntyen Maksimovin puoleen.

— Sen minä ehdottomasti teen! — huudahti Fjodor Pavlovitš suuresti
ilostuneena kutsusta. — Ehdottomasti! Ja tiedättekö, me olemme
kaikki luvanneet käyttäytyä täällä säädyllisesti... Entä te, Pjotr
Aleksandrovitš, tuletteko tekin?

— Kuinka minä en tulisi? Mitä varten minä sitten olen tänne tullut,
jos en nähdäkseni täällä kaikki heidän tapansa? Yksi seikka minua
vain vaivaa, nimittäin se, että olen nyt teidän seurassanne, Fjodor
Pavlovitš...

— Niin, Dmitri Fjodorovitšia ei vielä ole olemassa!

— Ja mainiota olisikin, jos hän löisi tilaisuuden laimin. Luuletteko,
että nämä teidän rötöstyksenne ovat minusta miellyttäviä, lisäksi vielä
teidän seurassanne? Me siis tulemme päivälliselle, lausukaa kiitoksemme
isä igumenille, — sanoi hän kääntyen munkin puoleen.

— Ei, minun velvollisuuteni on opastaa teidät itse luostarinvanhimman
luo, — vastasi munkki.

— Jos niin on, niin minä menen isä igumenin luo, menen sillävälin
suoraan isä igumenin luo, — alkoi tilanomistaja Maksimov sipistä.

— Isä igumenilla on tällä hetkellä työtä, mutta miten suvaitsette... —
lausui munkki epäröiden.

— Kovin tunkeileva ukonrahjus, — huomautti Miusov ääneen, kun
tilanomistaja Maksimov lähti juoksemaan takaisin luostariin päin.

— Hän on von Sohnin näköinen, — sanoi äkkiä Fjodor Pavlovitš.

— Semmoista te vain tiedättekin... Miksi hän olisi von Sohnin näköinen?
Oletteko itse nähnyt von Sohnin?

— Olen nähnyt hänen kuvansa. Jos ei kasvonpiirteitten puolesta,
niin jossakin selittämättömässä suhteessa. Todellinen von Sohnin
kaksoiskappale. Minä tunnen aina pelkän fysionomian mukaan.

— Saatatte olla siinä suhteessa asiantuntija. Mutta nähkääs, Fjodor
Pavlovitš, te suvaitsitte äsken itse mainita, että me olemme luvanneet
käyttäytyä säädyllisesti, muistattehan. Hillitkää itsenne, sanon
teille! Jos rupeatte täällä narria näyttelemään, niin en aio olla
yhtä maata teidän kanssanne... Katsokaa, millainen mies hän on, —
kääntyi hän munkin puoleen, — minua ihan peloittaa mennä hänen kanssaan
oikeitten ihmisten luo!

Munkin kalpeille, verettömille huulille ilmestyi hieno, äänetön hymy,
josta ei puuttunut eräänlaista viekkautta, mutta hän ei vastannut
mitään ja aivan selvää oli, että hän oli vaiti oman arvon tunnosta.
Miusov rypisti vielä enemmän kulmiaan.

»Oh, piru heidät kaikki periköön, siinä on vain vuosisatain kuluessa
kehitetty ulkomuoto, mutta todellisuudessa se on vain petkutusta ja
roskaa!» välähti hänen päässään.

— Tuossa onkin erakkomaja, olemme perillä! — huudahti Fjodor Pavlovitš.
— Aita edessä ja portti kiinni!

Ja hän alkoi tehdä suuria ristinmerkkejä pyhimysten kuvien edessä,
joita oli maalattu portin päälle ja sivuihin.

— Maassa on elettävä maan tavalla, — huomautti hän. — Kaikkiaan
viisikolmatta pyhää on täällä erakkomajassa etsimässä sielunsa
pelastusta, katselevat toisiaan ja syövät kaalia. Eikä yksikään
nainen astu tästä portista sisälle, sepä juuri onkin erityisesti
merkillepantavaa. Ja asian laita on tosiaankin niin. Mutta mitenkä
onkaan, muistelen kuulleeni, että luostarinvanhin ottaa vastaan
naisväkeä? — kääntyi hän äkkiä munkin puoleen.

— Rahvaan naisia on parast'aikaa täällä, loikovat tuolla käytävän
luona ja odottavat. Ylempisäätyisiä naisia varten on tänne käytävän
yhteyteen, mutta aitauksen ulkopuolelle, rakennettu kaksi pikku
huonetta, nuo ikkunat tuolla, ja luostarinvanhin menee heidän luokseen
sisätietä, milloin on terve, siis kuitenkin aitauksen ulkopuolelle.
Nytkin eräs nainen, harkovilainen tilanomistajatar, rouva Hohlakov,
odottaa hervottoman tyttärensä kanssa. Varmaankin on luostarinvanhin
luvannut tulla heidän luokseen, vaikka on viime aikoina ollut niin
heikko, että tuskin näyttäytyy kansalle.

— Siis erakkomajasta on kuitenkin pieni pujahdusreikä naisten luo
laitettu! Älkää luulko, pyhä isä, että minä mitään tarkoitan, puhun
muuten vain. Tiedättekö, Athoksessa, oletteko kuullut, ei ole vain
naisten käynnit kielletty, vaan ei saa ollenkaan olla naisia eikä
mitään naarasolentojakaan, kanoja, kalkkunoita, lehmävasikoita...

— Fjodor Pavlovitš, minä käännyn takaisin ja jätän teidät tänne yksin,
ja minun poistuttuani teidät talutetaan täältä ulos, ennustan teille
sen!

— Miten minä teitä häiritsen, Pjotr Aleksandrovitš? Katsokaahan,
— huudahti hän äkkiä astuen aidan sisäpuolelle, — katsokaahan,
millaisessa ruusulaaksossa he asuvat!

Vaikka tällä kertaa ei ollutkaan ruusuja, niin tosiaankin oli siellä
suuri joukko harvinaisia ja ihania syyskukkia kaikkialla, mihin
niitä vain oli voinut istuttaa. Ilmeisesti niitä vaali taitava käsi.
Kukkalavat oli laitettu kirkkojen tarhoihin ja hautojen väliin.
Pikku talo, jossa oli luostarinvanhimman kammio, oli puinen ja
yksikerroksinen, ja sen oven edessä oli kuisti. Senkin ympärille oli
istutettu kukkia.

— Oliko tämmöistä edellisenkin luostarinvanhimman Varsonofin aikana?
Kerrotaan, että hän ei pitänyt mistään koreasta, hypähteli ja pieksi
kepillä naisväkeäkin, — huomautti Fjodor Pavlovitš noustessaan portaita.

— Luostarinvanhin Varsonofi oli todellakin toisinaan aivan kuin hiukan
kaistapäinen, mutta paljon puhutaan joutaviakin. Kepillä hän ei ole
koskaan ketään lyönyt, — vastasi munkki. — Nyt, hyvät herrat, odottakaa
hetkinen, minä ilmoitan tulonne!

— Fjodor Pavlovitš, muistutan viimeisen kerran sopimuksesta.
Käyttäytykää ihmisiksi, muuten minä teille näytän! — ennätti Miusov
vielä kerran kuiskata.

— On aivan käsittämätöntä, mikä noin suuresti kuohuttaa mieltänne,
— huomautti Fjodor Pavlovitš pilkallisesti, — vai synnitkö teitä
peloittavat? Hänhän, kuulemma, huomaa jo silmistä, mitä kenelläkin
on omallatunnollaan. Ja miten suuressa arvossa pidättekään heidän
mielipidettään, te, tuollainen pariisilainen ja etevä herra! Ihanhan te
saatte minut hämmästymään!

Mutta Miusov ei ennättänyt vastata tähän pistopuheeseen, sillä heitä
pyydettiin astumaan sisälle. Hän meni sisälle jonkin verran ärtyneenä.

»No, nyt tiedän itseni jo etukäteen! Olen ärtynyt ja rupean
riitelemään... en voi olla kiivastumatta — häpäisen itseni ja aatteen»,
välähti hänen päässään.



2.

Vanha narri


He astuivat huoneeseen melkein samaan aikaan kuin luostarinvanhin,
joka heidän saapuessaan samassa tuli makuukomerostaan. Kammiossa
oli jo ennen heitä odottamassa vanhuksen tuloa kaksi erakkomajojen
pappismunkkia, toinen näistä kirjastonhoitaja ja toinen isä Paísi,
sairas, vaikka ei vanha mies ja, kuten hänestä kerrottiin, hyvin
oppinut. Sitäpaitsi odotti nurkassa seisoen (ja jäikin sinne koko
ajaksi seisomaan) — nuori, näöltään noin kahdenkymmenenkahden vuoden
ikäinen mies, joka oli siviilipuvussa, seminaarilainen ja tuleva
jumaluusoppinut, jota luostari ja veljeskunta jostakin syystä
suosi. Hän oli jokseenkin pitkä, hänellä oli terve kasvojen väri,
leveät poskipäät ja älykkäät sekä virkeät pienet ruskeat silmät.
Hänen kasvoissaan oli kunnioittava ilme, joka kuitenkin oli sopiva
eikä liehakoiva. Sisään astuville vieraille hän ei edes kumartanut
tervehdykseksi, koska ei ollut heidän vertaisensa henkilö, vaan toisten
vallan alainen ja riippuvainen.

Zosima tuli sisälle palvelijamunkin ja Aljošan seurassa. Pappismunkit
nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä syvään kumartaen ja koskettaen
sormillaan maata, minkä jälkeen he saivat hänen siunauksensa ja
suutelivat hänen kättään. Siunattuaan heitä vanhus vastasi heille
jokaiselle yhtä syvällä kumarruksella koskettaen sormillaan maata ja
pyysi myös itselleen heidän kummankin siunausta. Kaikki nämä menot
suoritettiin hyvin vakavasti eikä ollenkaan jokapäiväisen toimituksen
tavoin, vaan miltei tunteikkaasti. Miusovista kuitenkin tuntui, kuin
tuo kaikki olisi tehty määrätynlaisen mielentilan synnyttämiseksi.
Hän seisoi kaikkien samalla kertaa huoneeseen tulleitten toveriensa
edessä. Olisi pitänyt — hän oli jo edellisenä iltana sitä harkinnut —
kaikista aatteistaan huolimatta jo pelkästä kohteliaisuudesta (koska
kerran täällä oli semmoiset tavat) astua vanhuksen luo ja antaa siunata
itsensä, ainakin ottaa vastaan siunaus, vaikka ei olisikaan suudellut
kättä. Mutta nähdessään nyt kaikki nämä kumarrukset ja pappismunkkien
suutelemiset hän silmänräpäyksessä muutti päätöstään: hän teki
arvokkaasti ja vakavasti jokseenkin syvän kumarruksen maalliseen tapaan
ja siirtyi tuolin luo. Samalla tavoin menetteli myös Fjodor Pavlovitš,
joka tällä kertaa aivan kuin apina matki Miusovia. Ivan Fjodorovitš
kumarsi hyvin arvokkaasti ja kohteliaasti, mutta piti myös kätensä
sivuilla, mutta Kalganov joutui niin hämilleen, että ei kumartanut
ollenkaan. Vanhus laski vaipumaan kätensä, jonka oli jo kohottanut
siunaamaan, kumarsi heille toistamiseen ja pyysi heitä istumaan. Veri
tulvahti Aljošan poskiin. Häntä hävetti. Hänen pahat aavistuksensa
näyttivät toteutuvan.

Vanhus istuutui mahonkipuusta tehdylle, nahkalla päällystetylle
pikku sohvalle, joka oli hyvin vanhanmallinen, ja sijoitti vieraat,
paitsi molempia pappismunkkeja, kaikki neljä vieretysten vastapäisen
seinän luo neljälle mahonkipuiselle tuolille, joiden nahkapäällys oli
pahasti kulunut rikki. Pappismunkit istuutuivat sivulle, toinen oven
ja toinen ikkunan luo. Seminaarilainen, Aljoša ja palvelijamunkki
jäivät seisomaan. Koko kammio oli ahdas ja tympeän näköinen. Huonekalut
ja tavarat siinä olivat karkeatekoisia, köyhän näköisiä, ja siellä
oli vain kaikkein välttämättömintä. Kaksi kukkaruukkua ikkunalla,
nurkassa paljon pyhäinkuvia — niistä yksi hyvin suurikokoinen
Jumalan äidin kuva, joka luultavasti oli maalattu jo paljon ennen
lahkolaisuuden aikaa. Sen edessä paloi pieni lamppu. Sen vieressä
kaksi muuta pyhimyskuvaa kimaltelevine päällyksineen, sitten niitten
vieressä luonnottomia pikku kerubeja, posliinimunia, katolinen
risti norsunluusta ja sitä syleilevä Mater dolorosa sekä muutamia
ulkomaisia piirroksia menneitten vuosisatojen suurten italialaisten
maalarien teoksista. Näitten hienojen ja kallisarvoisten kaiverrusten
vieressä loisti muutamia kaikkein halpahintaisimpia venäläisiä
kivipainoskuvia pyhimyksistä, marttyyreista, piispoista y.m., jommoisia
myydään muutamasta kopeekasta markkinoilla. Oli myös muutamia
kivipainosmuotokuvia nykyisistä ja entisistä venäläisistä piispoista,
mutta ne olivat muilla seinillä. Miusov vilkaisi nopeasti kaikkeen
tähän »viralliseen puoleen» ja kiinnitti sitten läpitunkevan katseen
vanhukseen. Hän piti arvossa omaa mielipidettään, se heikkous hänellä
oli, minkä saattoi antaa anteeksi hänelle ottaen huomioon, että hän oli
jo viidenkymmenen vuoden ikäinen, — siis siinä iässä, jossa älykäs,
taloudellisesti riippumaton maailmanmies aina alkaa enemmän kunnioittaa
itseään, joskus tahtomattaankin.

Vanhus teki häneen ensi hetkellä epämiellyttävän vaikutuksen. Ukon
kasvoissa oli todellakin jotakin sellaista, mikä ei olisi miellyttänyt
monia muitakaan paitsi Miusovia. Hän oli pienikokoinen, köyryselkäinen
mies, jonka jalat olivat hyvin heikot. Kaiken kaikkiaan hän oli
vain kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta sairaus teki hänet
ainakin kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Hänen hyvin kuihtuneen
näköiset kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita oli erityisen
paljon silmien seuduilla. Silmät olivat pienet, vilkkaat ja kirkkaat
muistuttaen kahta loistavaa pistettä. Harmaita hiuksia oli enää vain
ohimoitten kohdalla, hyvin pieni suippo parta oli harva, ja huulet,
jotka usein hymyilivät, olivat ohuet kuin kaksi nyöriä. Nenä ei ollut
pitkä, mutta terävä kuin linnun nokka.

»Kaikista tunnusmerkeistä päättäen häijy ja pikkumaisen pöyhkeä sielu»,
ajatteli Miusov. Yleensä hän oli hyvin tyytymätön itseensä.

Kellon lyönti auttoi keskustelun alkuun. Halpahintainen pieni
seinäkello, jossa oli luodit, löi nopeasti kaksitoista.

— Täsmälleen määräaika, — huudahti Fjodor Pavlovitš, — mutta
poikaani Dmitriä ei vielä kuulu! Pyydän anteeksi hänen puolestaan,
pyhä luostarinvanhin! (Aljoša aivan hätkähti kuullessaan sanat
»pyhä luostarinvanhin».) Itse minä aina olen täsmällinen, teen
kaikki minuutilleen muistaen, että säntillisyys on kuninkaitten
kohteliaisuutta...

— Mutta ettehän te sentään ole kuningas, — mutisi Miusov voimatta enää
hillitä itseään.

— Aivan niin, minä en ole kuningas. Ja ajatelkaahan, Pjotr
Aleksandrovitš, kun minä sen tiesin itsekin, jumaliste! Aina
sanani sattuvatkin niin epäonnistuneesti! Teidän arvoisuutenne! —
huudahti hän äkillisen paatoksen valtaamana. — Te näette edessänne
todellisen narrin! Semmoisena esittäydynkin. Voi, sen tekee vanha
tottumus! Ja kun joskus lavertelen joutavia, niin se tapahtuu ihan
tarkoituksella, tarkoituksella naurattaa ja olla miellyttävä. Pitäähän
olla miellyttävä, eikö totta? Saavuinpa noin seitsemän vuotta sitten
erääseen kaupunkipahaseen, oli siellä asioita toimitettava, ja minä
jouduin eräitten kauppamiesten pariin. Menemme ruununvoudin luo,
sillä täytyy pyytää häneltä minkä mitäkin ja kutsua hänet kanssamme
aterialle. Ruununvouti tulee esille, pitkä, paksu, vaaleaverinen ja
juro mies, — kaikkein vaarallisimpia olioita tämmöisissä tapauksissa:
semmoiset ovat sapekkaita. Minä sanoa tokaisen hänelle suoraan ja,
ymmärrättehän, maailmanmiehen luontevuudella: »Herra vouti, olkaa»,
sanon, »meidän Voutilaisemme, niin sanoakseni!» Näen heti, ennenkuin
puoli silmänräpäystä on kulunut, että asia ei luonnistunut, sillä hän
seisoo vakavana, vetää vastaköyttä. Sanon hänelle. »Minä tahdoin laskea
vähän leikkiä kaikkien ratoksi, sillä herra Voutilainen on tunnettu
kapellimestari, ja me tarvitsemme juuri yrityksemme harmonisuuden
vuoksi myös ikäänkuin jonkinlaista kapellimestaria»... »Ja viisaastihan
minä selitin ja vertasin, eikö totta?» »Suokaa anteeksi», sanoo
hän, »minä olen ruununvouti enkä salli laiteltavan virkanimestäni
sanakompia». Hän kääntyy pois ja lähtee menemään. Mutta minä riennän
hänen jälkeensä ja huudan: »Niin, niin, te olette ruununvouti ettekä
Voutilainen!» — »Ei», sanoo hän, »kun kerran niin on sanottu, niin
minä siis olen Voutilainen». Ja ajatelkaahan, asiamme meni myttyyn.
Ja aina minä menettelen noin, aina käy noin. Pakostakin minä
ystävällisyydelläni vahingoitan itseäni! — Kerran, monta vuotta sitten,
sanon eräälle vaikutusvaltaiselle henkilölle: »Teidän vaimonne on
helposti nokkautuva nainen», tarkoittaen tällä sitä, että hän oli arka
kunniastaan ja herkkä, niin sanoakseni, moraalisessa suhteessa. Mutta
mies sanoi minulle tähän äkkiä: »Oletteko sitten pistänyt nokkanne
hänen asioihinsa?» En malttanut, vaan päätin äkkiä olla leikkisä ja
sanoin: »Kyllä, olen pistänyt.» No, kylläpä silloin mies antoi minua
nokalle...! Tästä on sentään kulunut jo pitkä aika, niin että ei ole
häpeä sitä kertoa. Näin minä aina vahingoitan itseäni!

— Te teette sitä nytkin, — mutisi Miusov inhoten.

Luostarinvanhin katseli vuoroon heitä kumpaakin.

— Tokkohan! Ajatelkaahan, tiesinpä tämänkin, Pjotr Aleksandrovitš,
ja aavistin, että te ensimmäisenä minulle tästä huomautatte. Niinä
sekunteina, jolloin huomaan, että minulta ei leikki luonnistu, alkavat,
teidän arvoisuutenne, molemmat poskeni kuivua kiinni ikeniin ja joudun
kuin suonenvedon valtaan. Näin on ollut nuoruudestani asti, jolloin
elin aatelisten armoilla ja armoleivän syönti oli elinkeinoni. Minä
olen narri alunperin, syntymästäni saakka olen, teidän arvoisuutenne,
oikeastaan löylynlyömä. En kiistä sitä, että minussa kenties myös
asustaa paha henki, pientä kaliberia muuten, sillä suuriarvoisempi
olisi valinnut itselleen toisen asunnon, ei kuitenkaan teitä, Pjotr
Aleksandrovitš, sillä tekin olette huononpuoleinen asunto. Mutta
sen sijaan minä olen uskovainen, minä uskon Jumalaan. Vain viime
aikoina olen alkanut epäillä, mutta nytpä istun ja odotan suuria
ilmoituksia. Minä, teidän arvoisuutenne, olen niinkuin filosofi
Diderot. Onko teille, pyhä isä, tunnettua, kuinka filosofi Diderot
saapui metropoliitta Platonin luo keisarinna Katariinan aikana? Hän
astuu sisälle ja tokaisee heti: »Ei ole Jumalaa.» Silloin suuri
kirkonpaimen nosti sormensa ja vastasi: »Mieletön sanoo sydämessään: ei
Jumalaa olekaan!» Silloin toinen samassa heittäytyi hänen jalkoihinsa:
»Uskon», huutaa hän, »ja otan vastaan kasteen!» Siinä samassa hänet
kastettiinkin. Ruhtinatar Daškov oli sylikummina ja Potjomkin
risti-isänä.

— Fjodor Pavlovitš, tämä on sietämätöntä! Tiedättehän itse, että
valehtelette ja että tuo typerä kasku ei ole tosi! Mitä te kekkuloitte?
— sanoi Miusov värisevällä äänellä voimatta enää ollenkaan hillitä
itseään.

— Olen koko elämäni ajan tuntenut, että se ei ole totta! — huudahti
Fjodor Pavlovitš innostuneena. — Sanon teille, hyvät herrat, sen sijaan
koko totuuden. Suuri luostarinvanhin! Antakaa anteeksi, tuon viimeisen
jutun Diderot'n kastamisesta keksaisin itse juuri nyt, aivan tällä
hetkellä, kun kerroin, eikä se ennen ole koskaan tullut päähänikään.
Tekaisin sen, koska tahdoin jotakin pikanttia. Siksipä juuri
kekkuloinkin, Pjotr Aleksandrovitš, jotta olisi miellyttävämpää. Muuten
toisinaan en itsekään tiedä, miksi niin teen. Mitä taas Diderot'hon
tulee, niin tuon »mieletön sanoo sydämessään» olen kuullut parikymmentä
kertaa täkäläisten tilanomistajien suusta jo nuorella iälläni, kun
asuin heillä, ja muun muassa olen sen kuullut teidän tädiltänne, Pjotr
Aleksandrovitš, Mavra Fominitšnalta. Kaikki he ovat tähän saakka olleet
vakuutettuja siitä, että jumalaton Diderot tuli metropoliitta Platonin
luo väittelemään Jumalasta...

Miusov nousi seisomaan, sillä hän ei ollut vain menettänyt
kärsivällisyyttään, vaan hän oli miltei suunniltaan. Hän oli
raivostunut ja tunsi olevansa itse senvuoksi naurettava. Kammiossa
tapahtui todellakin jotakin aivan mahdotonta. Tähän samaan kammioon
oli kenties jo neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluessa,
jo entisten luostarinvanhinten aikana, kokoontunut kävijöitä, mutta
aina mitä syvimmällä hartaudella eikä muuten. Melkein kaikki, jotka
saivat pääsyn kammioon, ymmärsivät siihen astuessaan, että heille
täten annettiin suuri suosionosoitus. Monet lankesivat polvilleen ja
olivat siinä asennossa koko käyntinsä ajan. Monet »korkeimmistakin»
henkilöistä ja monet oppineimmista sekä muutamat vapaa-ajattelijatkin,
jotka saapuivat sinne joko uteliaisuudesta tahi muusta syystä, pitivät
astuessaan kammioon toisten kanssa tahi saadessaan kahdenkeskisen
keskustelun ensimmäisenä velvollisuutenaan, aivan jokainen, syvän
kunnioituksen ja huomaavaisuuden koko vastaanoton aikana, etenkin
kun tässä ei raha tullut kysymykseen, vaan oli toiselta puolen vain
rakkautta ja armoa, toiselta puolen katumusta ja harrasta halua
saada ratkaistuksi jokin vaikea sielun kysymys tai vaikea kohta oman
sydämen elämässä. Niin että sellainen pilanteko, jota Fjodor Pavlovitš
äkkiarvaamatta harjoitti ja joka oli aivan sopimaton tässä paikassa,
synnytti läsnäolijoissa, ainakin muutamissa heistä, hämmästystä ja
ihmettelyä. Pappismunkit eivät yhtään muuttaneet kasvojensa ilmettä,
vaan odottivat totisina ja tarkkaavaisina, mitä luostarinvanhin
sanoisi, mutta näyttivät olevan valmiit nousemaan niinkuin Miusovkin.
Aljoša oli purskahtamaisillaan itkuun ja seisoi pää alas painettuna.
Omituisinta hänestä oli se, että hänen veljensä Ivan Fjodorovitš,
ainoa, johon hän oli pannut toivonsa ja jolla yksin oli sellainen
vaikutusvalta isään, että olisi voinut saada hänet lopettamaan, istui
nyt aivan liikkumattomana tuolillaan silmät alas luotuina ja odotti
jonkinmoisen tiedonhalua osoittavan uteliaisuuden vallassa, miten tämä
kaikki päättyy, aivan kuin hän itse tässä olisi ollut ihan syrjäinen
henkilö. Rakitiniin (seminaarilaiseen), jonka Aleša hyvin tunsi ja joka
oli melkein hänen ystävänsä, Aljoša ei voinut katsahtaakaan: hän tiesi
hänen ajatuksensa (vaikka ne tiesi koko luostarissa ainoastaan Aljoša).

— Antakaa minulle anteeksi... — alkoi Miusov puhua kääntyen
luostarinvanhimman puoleen, — että minä kenties näytän teistä myös
olevan osallisena tässä arvottomassa ilveilyssä! Minun vikani on se,
että uskoin sellaisenkin kuin Fjodor Pavlovitšin tullessaan näin
kunnianarvoisen henkilön luo tahtovan ymmärtää velvollisuutensa... En
tullut ajatelleeksi, että voin joutua pyytämään anteeksi juuri sitä,
että saavun hänen seurassaan...

Pjotr Aleksandrovitš ei lopettanut lausettaan ja aikoi aivan hämillään
jo poistua huoneesta.

— Älkää olko millännekään, pyydän! — sanoi äkkiä luostarinvanhin
nousten istuimeltaan heikkojen jalkojensa varaan, ja Pjotr
Aleksandrovitšin molempiin käsiin tarttuen hän painoi hänet jälleen
istuimelleen. — Olkaa rauhallinen, pyydän! Minä erityisesti pyydän
teitä olemaan vieraanani! — ja hän kumarsi, kääntyi ympäri ja istuutui
taas sohvalleen.

— Suuri vanhus, sanokaa, loukkaanko teitä vilkkaudellani vai enkö! —
huudahti yht'äkkiä Fjodor Pavlovitš tarttuen molemmin käsin tuolinsa
reunoihin ja aivan kuin valmistautuen hyppäämään siitä pois sen
mukaisesti, millainen vastaus on.

— Minä pyydän hartaasti teitäkin, että ette ole levoton ettekä
millännekään! — sanoi hänelle vanhus vakavasti. — Älkää kainostelko,
olkaa aivan kuin kotonanne! Ja ennen kaikkea älkää niin paljon hävetkö
itseänne, sillä siitä juuri kaikki johtuukin.

— Aivan kuin kotona? Toisin sanoen aivan luonnollinen? Oi, se on
paljon, liian paljon, mutta — liikutettuna otan kehoituksen vastaan!
Tiedättekö, siunattu isä, älkää te vaatiko minua olemaan luonnollisessa
olotilassani, älkää olko niin uhkarohkea... luonnolliseen olotilaani
asti en itsekään mene. Varoitan suojellakseni teitä. No, kaikki
muu on vielä kätketty tietämättömyyden pimeyteen, vaikka muutamat
jo tahtoisivatkin minut tuomita. Tämän minä sanon teille, Pjotr
Aleksandrovitš, mutta teille, pyhä olento, on minun sanottava: en voi
olla purkamatta ihastustani! — Hän nousi seisomaan ja lausui kohottaen
kätensä: — Siunattu olkoon kohtu, joka on sinua kantanut, ja nisät,
jotka ovat sinua ruokkineet, nisät erityisesti! Huomautuksellanne:
»ei pidä niin paljon hävetä itseään, sillä siitä kaikki johtuukin»,
— tuolla huomautuksellanne te heti ikäänkuin tunkeuduitte lävitseni
ja luitte mitä sisälläni on. Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun
menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki
pitävät minua narrina, ja niinpä: »annahan kun tosiaankin heittäydyn
narriksi, en pelkää teidän mielipiteitänne, sillä te olette jok'ikinen
katalampia kuin minä!» Siksipä juuri minä olenkin narri, häpeästä
narri, suuri vanhus, häpeästä. Ainoastaan epäluuloisuus saa minut
reuhaamaan. Sillä jos vain ihmisten joukkoon mennessäni olisin varma
siitä, että minua heti pidetään mitä miellyttävimpänä ja järkevimpänä
miehenä, niin — voi hyvä Jumala, kuinka hyvä mies silloin olisinkaan!
Opettaja! — hän lankesi äkkiä polvilleen. — Mitä minun on tehtävä
periäkseni iankaikkisen elämän?

Vaikeata oli nytkin päättää, tekikö hän pilaa vai oliko todellakin niin
liikutettu.

Vanhus nosti silmänsä häneen ja lausui hymyillen:

— Itse olette jo ammoin tietänyt, mitä on tehtävä, sillä järkeä on
teillä kyllin: älkää antautuko juoppouteen ja hillittömyyteen, älkää
antautuko hekumaan ja varsinkaan rahan jumaloimiseen, ja sulkekaa
kapakkanne, jos ette voi kaikkia, niin edes kaksi tai kolme. Mutta
tärkeintä, kaikkein tärkeintä on: älkää valehdelko!

— Koskeeko tämä tuota juttua Diderot'sta, vai kuinka?

— Ei, se ei koske Diderot'ta. Pääasia on, että ette valehtele
itsellenne. Se, joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan,
menee niin pitkälle, että hän ei enää erota mitään totuutta itsessään
eikä ympärillään ja johtuu näin epäkunnioitukseen itseään ja
muita kohtaan. Mutta kun hän ei kunnioita ketään, niin hän lakkaa
rakastamastakin, ja viihdyttääkseen itseään ilman rakkautta sekä
huvittaakseen itseään hän antautuu himojen ja karkeitten nautintojen
valtaan ja vaipuu aivan eläimellisyyteen paheissaan, mutta kaikki tämä
johtuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja itselleen. Se,
joka valehtelee itselleen, saattaa helpommin kuin muut loukkaantuakin.
Onhan toisinaan erittäin mieluisaa loukkaantua, eikö niin? Ihminenhän
tietää, että kukaan ei ole häntä loukannut, vaan hän on itse keksinyt
loukkauksen ja valehdellut kaunistellakseen, itse liioitellut
luodakseen kuvan, tarttunut irralliseen sanaan ja paisuttanut
kärpäsestä härkäsen. Hän tietää sen itse, mutta loukkaantuu kuitenkin
ensimmäisenä, loukkaantuu, koska se on miellyttävää ja tuottaa suurta
mielihyvää, mutta siitä johtuu sitten todellinen viha... Nouskaa
toki, käykää istumaan, pyydän sitä hartaasti, nuohan kaikki ovat myös
valheellisia eleitä...

— Pyhä mies! Sallikaa suudella kättänne! — huudahti Fjodor Pavlovitš
ja mäiskäytti nopeasti suudelman vanhuksen laihalle kädelle. —
Juuri niin, loukkaantuminen on miellyttävää! Sen te sanoitte niin
hyvin, että en ole semmoista vielä kuullut. Aivan niin, minä olen
koko elämäni ajan loukkaantunut, koska se tuntui miellyttävältä,
loukkaantunut esteettisistä syistä, sillä ei ole vain miellyttävää,
vaan myös kaunista toisinaan olla loukattu. Kas tämän te unohditte,
suuri vanhus: se on kaunista! Tämän minä kirjoitan muistiin! Minä
olen valehdellut, valehdellut, aivan koko elämäni ajan, joka päivä ja
hetki. Totisesti minä olen valhetta ja valheen isä! Ehk'ei sentään
valheen isä, minä aina sekaannun tekstissä, vaan, sanokaamme vaikkapa
valheen poika, sekin riittää. Mutta... te olette enkelini... on lupa
toisinaan lasketella Diderot'sta! Diderot ei vahingoita, mutta jokin
muu pikku sana vahingoittaa. Suuri vanhus, olin vähällä unohtaa, että
jo kolmatta vuotta sitten päätin tiedustaa täältä, nimenomaan tulla
tänne ja vakavasti ottaa selville ja kysyä (älkää vain antako Pjotr
Aleksandrovitšin keskeyttää). Tätä kysyn: onko totta, suuri isä,
se mitä jossakin paikassa pyhäinmiesten elämäkerrastossa kerrotaan
jostakin pyhästä ihmeittentekijästä, jota kidutettiin uskon tähden,
että kun häneltä lopulta hakattiin pää pois, niin hän nousi, nosti
päänsä ja »rakkaasti sitä suuteli» ja kulki kauan kantaen sitä
käsissään ja »rakkaasti sitä suuteli» — onko tämä totta vai ei,
kunnialliset isät?

— Ei ole totta, — sanoi vanhus.

— Mitään tuollaista ei sisällä koko pyhäinmiesten elämäkerrasto. Mistä
pyhimyksestä sanotte siinä olevan niin kirjoitetun? — kysyi toinen
pappismunkki, isä kirjastonhoitaja.

— En tiedä itsekään kenestä. En tiedä enkä tunne. Minua on puijattu,
on kerrottu. Olen kuullut ja, tiedättekö, kuka kertoi? Juuri Pjotr
Aleksandrovitš Miusov, joka äsken suuttui Diderot'sta, hän juuri kertoi!

— En ole koskaan kertonut sitä teille, enhän koskaan puhukaan mitään
kanssanne!

— Tosin ette ole kertonut minulle, mutta kerroitte seurassa, jossa
minäkin olin, neljättä vuotta sitten. Siksi juuri sen mainitsin,
koska te tällä hullunkurisella kertomuksella järkytitte uskoni, Pjotr
Aleksandrovitš. Te ette tästä tietänyt ettekä sitä aavistanut, mutta
minä palasin kotiin järkytettynä uskossani, ja siitä saakka se on yhä
enemmän järkyttynyt. Niin, Pjotr Aleksandrovitš, te olette ollut syynä
suureen lankeemukseen. Se on toista kuin Diderot!

Fjodor Pavlovitš tulistui pateettisesti, vaikka kaikille olikin aivan
selvää, että hän taas teeskenteli. Mutta se loukkasi kuitenkin kipeästi
Miusovia.

— Mitä roskaa, kaikki tämä on roskaa, — mutisi hän. — Kenties
todellakin olen joskus puhunut... mutta en teille. Minulle itselleni
on niin kerrottu. Kuulin Pariisissa eräältä ranskalaiselta,
että meillä muka luetaan pyhäinmiesten elämäkerrastosta tuota
päiväjumalanpalveluksessa... Kertoja on hyvin oppinut mies, joka on
erityisesti opiskellut Venäjän statistiikkaa... asunut pitkät ajat
Venäjällä... Minä itse en ole lukenut pyhäinmiesten elämäkerrastoa...
enkä aiokaan lukea... Vähänkö sitä tulee lörpötetyksi päivällisillä?...
Me söimme silloin päivällistä...

— Niin, te söitte silloin päivällistä, mutta minultapa meni usko! —
härnäili Fjodor Pavlovitš.

— Mitä tekemistä minulla on teidän uskonne kanssa! — oli Miusov
huudahtamaisillaan, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi
halveksivasti: — te aivan sananmukaisesti tahraatte kaiken, mihin vain
kajoatte.

Vanhus nousi äkkiä paikaltaan.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että jätän teidät vähäksi aikaa,
vain muutamaksi minuutiksi, — lausui hän kääntyen kaikkien tulleitten
puoleen! — mutta minua odottavat jo ennen teitä tulleet. Mutta te,
älkää missään tapauksessa valehdelko, — lisäsi hän kääntyen Fjodor
Pavlovitšin puoleen iloisen näköisenä.

Hän lähti kammiosta. Aljoša ja palvelijamunkki riensivät auttamaan
häntä portaissa. Aljoša läähätti, hänestä oli mieluisaa poistua, mutta
hän oli iloissaan siitäkin, että vanhus ei ollut loukkaantunut ja
että hän oli iloinen. Vanhus suuntasi kulkunsa kuistiin siunatakseen
niitä, jotka siellä odottivat häntä. Mutta Fjodor Pavlovitš kuitenkin
pysähdytti hänet kammion ovella.

— Siunattu mies! — huudahti hän tunteikkaasti. — Sallikaa minun vielä
kerran suudella kättänne! Ei, teidän kanssanne vielä voi puhua, voi
elää! Luuletteko minun aina näin valehtelevan ja esiintyvän narrina?
Tietäkää, että minä teeskentelin koko ajan tahallani koetellakseni
teitä. Tunnustelin koko ajan, voiko kanssanne elää. Onko minun
nöyryydelläni sijaa teidän ylpeytenne rinnalla? Annan teille
kiitosmaininnan: teidän kanssanne voi elää! Mutta nyt olen vaiti,
kaiken aikaa. Istuudun nojatuoliini ja olen vaiti. Nyt saatte te, Pjotr
Aleksandrovitš, puhua, teistä on nyt tullut päähenkilö... kymmeneksi
minuutiksi.



3.

Uskovaiset eukot


Alhaalla puisen katoksen luona, joka oli laitettu muurin ulkoseinän
yhteyteen, oli tällä kertaa vain naisia, parikymmentä eukkoa. Heille
oli ilmoitettu luostarinvanhimman vihdoinkin tulevan, ja he olivat
kokoontuneet odottamaan. Katoksen suojaan olivat tulleet myös
tilanomistajattaret Hohlakovit, jotka myös odottivat vanhusta, mutta
säätyläisnaisille varatussa huoneistossa. Heitä oli kaksi: äiti ja
tytär. Äiti, rikas ja aina aistikkaasti puettu rouva, oli vielä
verraten nuori ja sangen hauskannäköinen, hieman kalpea, silmät hyvin
vilkkaat ja melkein pikimustat. Hän oli vain kolmenkymmenenkolmen
ikäinen ja oli jo ollut viisi vuotta leskenä. Hänen neljäntoista
vuoden ikäisellä tyttärellään oli halvaus jaloissa. Tyttö-parka ei
puoleen vuoteen ollut voinut kävellä, ja häntä kuljetettiin pitkässä
lepotuolissa, joka oli pyörillä. Hänen kasvonsa olivat ihanat, hieman
taudin laihduttamat, mutta iloiset. Jotakin veitikkamaista vilahteli
hänen suurissa tummissa silmissään, joissa oli pitkät ripset. Äiti
oli jo keväästä asti ollut puuhassa viedä hänet ulkomaille, mutta
lähtö viivästyi kesällä maatilalla suoritettavien järjestelytöiden
takia. He olivat jo viikon olleet kaupungissamme, enemmän asioitten
takia kuin rukoilemassa Jumalaa, ja olivat jo kerran, kolme päivää
sitten, käyneet luostarinvanhimman luona. Nyt he olivat äkkiä tulleet
uudelleen, vaikka tiesivätkin, että vanhus ei enää voinut ottaa vastaan
juuri ketään, ja pyysivät hartaasti vielä kerran »onnea saada nähdä
suuri terveeksitekijä». Luostarinvanhinta odotellessaan äiti istui
tuolilla tyttären lepotuolin vieressä, ja parin askelen päässä hänestä
seisoi vanha munkki, joka ei ollut tästä luostarista, vaan oli tullut
kaukana pohjoisessa olevasta, vähän tunnetusta luostarista. Hänkin
tahtoi saada luostarinvanhimman siunauksen. Mutta katoksen luo saapunut
luostarinvanhin meni ensin suoraan rahvaan luo. Väkijoukko kerääntyi
sisäänmenopaikkaan, jossa oli kolme porrasta, mitkä yhdistivät matalan
katoskäytävän ketoon. Vanhus asettui ylimmälle portaalle, puki ylleen
messukasukan ja alkoi siunata ympärillään tunkeilevia naisia. Hänen
luokseen talutettiin molemmista käsistä eräs riivaajaisen vaivaama. Kun
tämä vain näki vanhuksen, niin hän alkoi heti omituisen järjettömästi
vikisten nikotella ja väristä kuin kouristusten vallassa. Vanhus
asetti hänen päänsä päälle messukasukan ja luki hänen puolestaan
lyhyen rukouksen, ja nainen vaikeni ja rauhoittui heti. En tiedä,
miten on nyt, mutta lapsuudessani näin usein maalla ja luostareissa
tuollaisia riivattuja. Heidät tuotiin jumalanpalvelukseen, he vikisivät
tai haukkuivat koirien tavoin, niin että koko kirkko kaikui, mutta
kun sakramentit tuotiin esille ja heidät vietiin sakramenttien luo,
niin »riivaus» lakkasi heti ja sairaat rauhoittuivat täydellisesti
joksikin aikaa. Minua, lasta, tämä suuresti hämmästytti ja ihmetytti.
Mutta samaan aikaan kuulin eräiltä tilanomistajilta ja varsinkin
kaupunkilaisilta opettajiltani, kun kysyin heiltä asiaa, että tuo
kaikki oli teeskentelyä siinä tarkoituksessa, että pääsisi tekemästä
työtä, ja että semmoisesta aina voi tehdä lopun asianmukaisella
ankaruudella, minkä vahvistukseksi sitten kerrottiin erilaisia
juttuja. Mutta myöhemmin kuulin ihmeekseni lääkäreiltä, jotka olivat
spesialisteja, että tässä ei ollut mitään teeskentelyä, vaan että
se oli kauhea naisten tauti, joka näyttää esiintyvän erityisesti
meillä Venäjällä ja joka todistaa meidän maalaisnaistemme kohtalosta,
tauti, jonka aiheuttavat näännyttävät työt, joita on tehtävä liian
pian vaikeitten, epäsäännöllisten, ilman minkäänlaista lääkärinapua
tapahtuneitten synnytysten jälkeen. Lisäksi sen aiheuttajina ovat
lohduton murhe, pieksämiset y.m., jota useat naisluonteet eivät,
enemmistön tavoin, kuitenkaan voi kestää. Riivatun ja reuhtovan
naisen omituinen ja silmänräpäyksessä tapahtuva paraneminen taas
heti, kun hänet vietiin sakramenttien luo, mikä minulle oli selitetty
teeskentelyksi ja lisäksi vielä silmänkääntäjätempuksi, jonka melkeinpä
»klerikaalit» itse järjestivät, tapahtui luultavasti myös aivan
luonnollisella tavalla, ja eukot, jotka veivät sairaan sakramenttien
luo sekä, mikä on tärkeintä, sairas itse uskoivat täydellisesti aivan
varmana totuutena, että sairaan valtaansa saanut paha henki ei voi
kestää sitä, että sairas viedään sakramenttien luo ja annetaan hänen
kumartaa niitä. Senpä vuoksi aina tapahtuikin (ja täytyi tapahtua)
hermostuneessa ja tietysti myös henkisesti sairaassa naisessa
ehdottomasti jonkinmoinen järkytys koko hänen elimistössään sillä
hetkellä kuin hän kumartui sakramenttien eteen, järkytys, jonka sai
aikaan ihmeellisen tervehtymisen odotus ja varma usko, että niin
tapahtuu. Ja niin tapahtui, vaikkapa vain hetken ajaksi. Samoin
tapahtui nytkin heti, kun luostarinvanhin oli peittänyt sairaan
messukasukalla.

Monet hänen ympärillään olevista naisista vuodattivat liikutuksen ja
innostuksen kyyneliä tällä vaikuttavalla hetkellä, toiset pyrkivät
suutelemaan vaikkapa vanhuksen takin helmaa, jotkut lukivat joitakin
lukuja. Vanhus siunasi kaikkia ja puheli joidenkuiden kanssa. Riivatun
hän tunsi ennestään, sillä hän ei ollut kaukaa, vain noin kuuden
virstan päässä luostarista olevasta kylästä, ja häntä oli ennenkin
käytetty vanhuksen luona.

— Mutta tuossa on pitkämatkainen! — sanoi vanhus osoittaen naista,
joka ei vielä ollut ollenkaan vanha, mutta hyvin laiha ja riutuneen
näköinen, ja joka ei ollut päivettynyt, mutta kuitenkin mustunut
kasvoiltaan. Hän oli polvillaan ja katsoi liikkumattomin katsein
vanhusta. Hänen katseessaan oli jotakin tylsää.

— Kaukaa olen, isä hyvä, kaukaa, noin kolmensadan virstan päästä
täältä. Kaukaa, isä, kaukaa, — alkoi nainen puhua laulavalla äänellä
heilutellen omituisen sulavasti päätään puolelta toiselle ja nojaten
poskeaan kämmeneensä. Hän puhui niinkuin olisi valittanut. Kansassa
on äänetöntä ja äärettömän kärsivällistä murhetta: se sulkeutuu
itseensä ja on vaiti. Mutta on myös sydäntä pakahduttavaa murhetta: se
puhkeaa joskus kyyneliin ja purkautuu sen jälkeen valituksiin. Näin
on varsinkin naisilla. Mutta se ei ole helpompaa kuin äänetön suru.
Valitukset tuottavat huojennusta vain sikäli, että ne vielä enemmän
katkeroittavat ja raatelevat sydäntä. Tuollainen murhe ei tahdokaan
lohdutusta, se elää oman lohduttomuutensa tunteesta. Valitukset ovat
vain tarve lakkaamatta ärsyttää haavaa.

— Kuulutte kaiketi pikkuporvaristoon? — jatkoi vanhus katsoen häneen
uteliaasti.

— Kaupunkilaisia olemme, isä, kaupunkilaisia, talonpoikaista väkeä,
mutta kaupunkilaisia, asumme kaupungissa. Tulin näkemään sinua, isä.
Kuulimme sinusta, isäkulta, kuulimme. Poikani, pienokaisen, saatoin
hautaan, lähdin Jumalaa rukoilemaan. Kolmessa luostarissa olen ollut,
mutta minua neuvottiin: »Menehän, Nastasjuška, tännekin, se on teille,
ystäväiseni, teille». Tulin, eilen olin yöjumalanpalveluksessa, ja
tänään tulin luoksenne.

— Mitä sinä murehdit?

— Pikku poikaani suren, isäkulta, kolmivuotias oli, vain kolmea
kuukautta vaille kolmen vuoden ikäinen. Poikani tuottaa minulle tuskaa,
isä, poikani. Hän oli viimeinen, neljä oli meillä kaikkiaan Nikituškan
kanssa, mutta — meillä eivät lapset menesty, eivät menesty, armas,
eivät menesty. Kolme ensimmäistä vein hautaan, en niitä kovin paljon
surrut, mutta tämän viimeisen saatoin hautaan enkä voi unohtaa. Hän
ikäänkuin seisoo edessäni, ei poistu. Sieluni hän on näännyttänyt.
Katson hänen pieniä alusvaatteitaan, hänen pikku paitaansa, ja alan
parkua. Levittelen sitä, mitä hänen jälkeensä on jäänyt, jokaista
hänen kappalettaan, katselen ja parun. Sanon Nikituškalle, miehelleni:
päästä minut, isäntä, pyhiinvaellukselle. Hän on ajuri, me emme ole
köyhiä, isä, emme ole köyhiä, harjoitamme ajurin ammattia omaan
laskuun, kaikki on omaa, sekä hevoset että ajopelit. Mutta mitä me
nyt omaisuudella teemme? Hän on alkanut juopotella poissaollessani,
Nikituškani nimittäin, se on varmasti niin, ja semmoista oli ennenkin:
kun vain käännyn poispäin, niin heikkous saa hänessä vallan. Mutta nyt
en ajattele häntäkään. Olen jo kolmatta kuukautta poissa kotoa. Olen
unhottanut, kaikki olen unhottanut, enkä tahdo muistaa. Ja miksikä
nyt olisin hänen kanssaan? Lopussa on kaikki hänenkin kanssaan,
lopussa kaikkien kanssa. En katsoisi nyt kotiani ja omaisuuttani enkä
näkisikään kerrassaan mitään!

— Tiedätkö mitä, äiti, — lausui vanhus, — muinoin kerran suuri pyhimys
näki temppelissä samanlaisen itkevän äidin kuin sinä, ja tämäkin
suri pienokaistaan, ainokaistaan, jonka niinikään Herra oli kutsunut
luokseen. »Etkö sinä sitten tiedä», sanoi hänelle pyhä mies, »miten
rohkeita nämä pienokaiset ovat Jumalan valtaistuimen edessä? Ei ole
koko taivaan valtakunnassa rohkeampaa kuin he. 'Sinä, Jumala, olet
lahjoittanut meille elämän', sanovat he Jumalalle, 'ja tuskin ennätimme
sen nähdä, niin Sinä jo sen otit meiltä takaisin'. Ja niin rohkeasti
he pyytävät ja kysyvät, että Jumala heti antaa heille enkelin arvon.
Ja sentähden», sanoi pyhimys, »iloitse sinäkin, vaimo, äläkä itke,
sinunkin pienokaisesi on nyt Jumalan tykönä enkelien joukossa». Näin
puhui pyhä mies itkevälle vaimolle muinaisina aikoina. Mutta hän oli
suuri pyhimys eikä voinut sanoa vaimolle sellaista, mikä ei ole totta.
Sentähden tiedä sinäkin, äiti, että sinunkin pienokaisesi varmasti
nyt seisoo Jumalan valtaistuimen edessä ja iloitsee ja riemuitsee ja
rukoilee Jumalaa sinun puolestasi. Siksi sinäkin itke, mutta riemuitse!

Vaimo kuunteli häntä nojaten poskeaan kättänsä vastaan ja silmät alas
luotuina. Hän huokasi syvään.

— Samalla tavalla Nikituškakin minua lohdutti, puhui sanasta sanaan
niinkuin sinä: »Ymmärtämätön», sanoi hän, »miksi itket, poikamme
varmaankin, nyt Herran Jumalan luona veisaa yhdessä enkelten kanssa».
Näin hän puhui minulle, mutta itkee itsekin, näen minä, itkee samoin
kuin minäkin. »Minä tiedän», sanon, »Nikituška, niissäpä hän muualla
olisikaan kuin Herran Jumalan luona, mutta hänpä ei ole, Nikituška,
nyt täällä meidän kanssamme, ei istu nyt vierellämme niinkuin ennen!»
Kunpa saisin vain kerran katsahtaa häneen, yhden kerran vain nähdä
hänet taas, enkä menisi hänen luokseenkaan, en sanoisi mitään, nurkkaan
piiloutuisin, kunhan vain hetkisen saisin häntä nähdä, kuulla häntä,
kuinka hän leikkii ulkona, tulee, huutaa vienolla äänellään: »Äiti,
missä sinä olet?» Kunpa vain saisin kuulla, kuinka hän kulkee pikku
jaloillaan kerran lattian poikki, vain yhden kerran, pikku jaloillaan
toptop, ja miten usein, usein, muistan sen, hän juoksikaan luokseni,
huusi ja nauroi! Kunpa vain saisin kuulla hänen askelensa, tuntisin
hänet heti, tuntisin! Tässä on hänen pikku vyönsä, mutta häntä ei ole,
enkä koskaan nyt saa häntä nähdä enkä kuulla!...

Hän otti poveltaan poikansa pienen nauhakevyön ja alkoi siihen
vilkaistuaan heti vavista nyyhkytyksistä ja pani silmiensä eteen
sormensa, joitten lomasta vuolaina virtaavat kyynelet alkoivat tippua.

— Tämä on, — sanoi vanhus, — tuo vanha: »Raakel itkee lapsiaan eikä
saa lohdutusta, sillä heitä ei ole», ja tämmöinen määrä on teille
äideille maan päällä pantu. Älä lohduttaudu eikä sinun pidäkään
lohduttautua, älä lohduttaudu, vaan itke, mutta muista joka kerta
itkiessäsi, muista järkkymättömästi, että pikku poikasi on yksi
Jumalan enkeleitä, katselee sinua sieltä ja näkee sinut ja iloitsee
kyynelistäsi ja osoittaa Jumalalle niitä. Ja kauan sinulla vielä on
oleva tätä suurta äidillistä itkua, mutta se muuttuu lopulta sinulle
hiljaiseksi riemuksi, ja katkerat kyynelesi ovat silloin vain hiljaisen
liikutuksen ja synneistä pelastavan sydämenpuhdistumisen kyyneliä.
Mutta pienokaisellesi toimitan sielumessun. Mikä oli hänen nimensä?

— Aleksei, isäkulta.

— Herttainen nimi! Aleksein Jumalan Miehen mukaanko?

— Jumalanpa, isäseni, Jumalan! Aleksein Jumalan Miehen!

— Millainen pyhimys! Toimitan sielunmessun, äiti, toimitan, ja suljen
rukoukseen sinun murheesi ja pyydän puolisollesi terveyttä. Mutta
sinun on synti jättää hänet. Mene miehesi luo ja varjele häntä. Kun
poikasi sieltä näkee, että olet hylännyt isän, niin hän alkaa itkeä
tähtenne: miksi häiritset hänen autuuttaan? Hänhän elää, elää, sillä
sielu elää iankaikkisesti, ja vaikka hän ei ole kodissanne, niin hän on
näkymättömänä vierellänne. Kuinka hän voi tulla kotiin, jos sinä sanot
vihaavasi kotiasi? Kenen luo hän sitten tulee, jos ei löydä teitä, isää
ja äitiä, yhdessä? Katsohan, nyt hän näyttäytyy sinulle unessa ja sinä
olet tuskissasi, mutta silloin hän lähettää sinulle lempeitä unia. Mene
miehesi luo, äiti, mene jo tänään!

— Menen, isä, käskysi mukaan menen! Sinä olet ymmärtänyt sydämeni!
Nikituškani, Nikituška, sinä odotat minua, kultaseni, odotat!
— alkoi eukko puhella, mutta vanhus oli jo kääntynyt erään
vanhan ämmän puoleen, joka ei ollut pyhissäkävijän puvussa, vaan
kaupunkilaisvaatteissa. Hänen silmistään näki, että hänellä oli jotakin
asiaa ja että hän oli tullut kertomaan jotakin. Hän sanoi olevansa
aliupseerin leski, ei kaukaa, vain meidän kaupungistamme. Hänen
poikansa Vasenjka palveli jossakin komissariaatissa, mutta oli lähtenyt
Siperiaan, Irkutskiin. Kaksi kertaa hän oli sieltä kirjoittanut, mutta
nyt hänestä ei ollut vuoteen mitään kuulunut. Äiti oli koettanut ottaa
hänestä selvää, mutta ei oikeastaan tietänyt, mistä olisi tiedusteltava.

— Niinpä sanoo minulle jokin päivä sitten Stepanida Iljinitšna
Bedrjagina, hän on kauppiaan rouva, rikas ihminen: »Ota sinä,
Prohorovna», sanoo hän, »ja tilaa pojallesi sielumessu, mene kirkkoon
ja pyydä se! Hänen sielunsa», sanoo hän, »rupeaa ikävöimään ja hän
kirjoittaa kirjeen. Ja tämä», sanoo Stepanida Iljinitšna, »on varma
keino, monesti koeteltu». Mutta minä epäilen!... Armas ystävämme, onko
se totta vai eikö ja tuleeko sillä tavoin hyvä?

— Älä ajattelekaan semmoista! Häpeä on moista kysyäkin. Kuinka
voikaan, vieläpä oma äiti, pyytää sielumessua elävälle ihmiselle?
Se on suuri synti, noituuteen verrattava, mutta tietämättömyytesi
tähden se annetaan sinulle anteeksi. Rukoile sinä mieluummin Taivaan
Kuningatarta, ainaista Puolustajaa ja Auttajaa, antamaan hänelle
terveyttä sekä antamaan myös sinulle anteeksi väärät ajatuksesi. Ja
kuule, mitä minä vielä sanon sinulle, Prohorovna: sinun poikasi joko
kohta itse palaa luoksesi tai lähettää varmasti kirjeen. Tiedä se! Mene
ja ole tästä lähin rauhallinen! Poikasi elää, sanon sen sinulle.

— Rakkaamme, palkitkoon sinua Jumala, sinä hyväntekijämme, sinä meidän
kaikkien ja meidän syntiemme puolesta rukoilija...

Mutta vanhus oli jo huomannut joukossa riutuneen, keuhkotautisen
näköisen, mutta vielä nuoren talonpoikaisnaisen kaksi hehkuvaa, häneen
suuntautunutta silmää. Nainen seisoi äänettömänä, katse pyysi jotakin,
mutta näytti kuin hän ei uskaltaisi lähestyä.

— Mitä asiaa sinulla on, ystäväni?

— Vapahda sieluni, isä, — sanoi nainen hiljaa ja kiirehtimättä, lankesi
polvilleen ja kumartui hänen jalkojensa luo.

— Olen tehnyt syntiä, isäni, pelkään syntiäni.

Vanhus istuutui alimmalle portaalle, ja nainen lähestyi häntä
polvillaan.

— Olen kolmatta vuotta leskenä, — alkoi nainen puoleksi kuiskaten ja
ikäänkuin hätkähtäen. — Vaikeata oli naimisissa, hän oli vanha, pieksi,
niin että teki kipeätä. Hän oli sairaana. Katson häntä, ajattelen: »Jos
hän tulee terveeksi, nousee taas vuoteesta, niin mitä seuraa sitten?»
Ja silloin nousi mieleeni tuo ajatus...

— Odotahan, — sanoi vanhus ja asetti korvansa aivan hänen huuliensa
eteen. Vaimo jatkoi puhettaan hiljaa kuiskaten, niin että siitä ei
voinut kuulla juuri mitään. Hän lopetti pian.

— Kolmatta vuotta? — kysyi ukko.

— Kolmatta vuotta. Ensin en ajatellut, mutta nyt olen alkanut
sairastella, murhe on tullut mieleen.

— Oletko kaukaa?

— Viidensadan virstan päästä täältä.

— Oletko puhunut siitä ripissä?

— Olen, kolmasti olen puhunut.

— Onko päästetty herranehtoolliselle?

— On. Pelkään. Pelkään kuolemaa.

— Älä pelkää mitään äläkä pelkää koskaan ja älä myöskään murehdi.
Kunhan vain katumus sinussa ei loppuisi, — niin Jumala kyllä antaa
kaikki anteeksi. Eikä ole eikä voikaan olla koko maan päällä sellaista
syntiä, jota Jumala ei antaisi anteeksi todellisesti katuvalle. Eikä
ihminen voi ollenkaan tehdä niin suurta syntiä, että se kuluttaisi
loppuun Jumalan rajattoman rakkauden. Vai voiko olla sellaista
syntiä, että se olisi suurempi kuin Jumalan rakkaus? Huolehdi vain
katumuksesta, alinomaa, ja karkoita pelko kokonaan. Usko, että Jumala
rakastaa sinua niin, että sinä et osaa semmoista ajatellakaan, rakastaa
sinua synteinesikin ja synnissäsikin. Mutta yhdestä katuvaisesta
on taivaassa enemmän iloa kuin kymmenestä vanhurskaasta, on jo
ammoin sanottu. Mene äläkä pelkää. Ihmisiä kohtaan älä ole katkera,
loukkauksista älä suutu. Anna sydämessäsi vainajalle kaikki anteeksi,
millä hän on sinua loukannut, tee hänen kanssaan todellinen sovinto.
Jos sinä kadut, niin sinä rakastatkin. Mutta kun sinä rakastat, niin
sinä jo olet Jumalan oma... Rakkaudella kaikki sovitetaan, kaikki
pelastetaan. Kun jo minäkin, samanlainen syntinen ihminen kuin sinä,
olen sinua armahtanut ja säälinyt, niin kuinka paljon enemmän sen tekee
Jumala. Rakkaus on niin äärettömän kallisarvoinen aarre, että sillä voi
ostaa koko maailman sekä sovittaa ei vain omat, vaan toistenkin synnit.
Mene äläkä pelkää.

Vanhus teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitseen, otti kaulastaan
jumalankuvan ja pani sen hänen kaulaansa. Vaimo kumarsi hänelle ääneti
maahan asti. Vanhus nousi ja katseli iloisesti erästä terveen näköistä
eukkoa, jolla oli rintalapsi sylissä.

— Vysegorjesta olen, rakkaani.

— Olet siis kuitenkin vaivautunut kuuden virstan päästä tänne lapsen
kanssa. Mitä tahdot?

— Tulin näkemään sinua. Olenhan ollut luonasi, etkö muista? Et ole
kovin hyvämuistinen, jos olet jo unohtanut minut. Meillä kerrottiin,
että olet sairas. Ajattelin, että menenpä itse häntä katsomaan: nyt
näen sinut, ja mikä sairas sinä olet? Elät vielä kaksikymmentä vuotta,
toden totta, Herra nähköön! Ja vähänkö on niitä, jotka sinun puolestasi
rukoilevat! Sinäkö joutaisit sairastelemaan?

— Kiitos sinulle kaikesta, ystäväni.

— Samassapa esitän pienen pyyntöni: tässä on kuusikymmentä kopeekkaa,
anna ne, armas, jollekulle, joka on minua köyhempi. Tulin tänne ja
ajattelin: annan mieluummin hänen kauttaan, hän kyllä tietää, kenelle
on annettava.

— Kiitos, ystäväni, kiitos, hyvä ihminen! Minä pidän sinusta. Täytän
ehdottomasti toivomuksesi. Tyttökö sinulla on sylissä?

— Tyttö, ystäväiseni, Lizaveta.

— Jumala siunatkoon teitä molempia, sekä sinua että pikku Lizavetaa.
Olet ilahduttanut sydäntäni, äiti. Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi,
rakkaani!

Hän siunasi kaikkia ja kumarsi syvään kaikille.



4.


Heikkouskoinen rouva

Luostariin saapunut tilanomistajatar oli seuratessaan vanhuksen
keskustelua rahvaan kanssa ja katsellessaan siunaamistoimitusta
vuodattanut hiljaisia kyyneliä ja pyyhki niitä nenäliinallaan. Hän oli
tunteellinen maailmannainen, ja hänellä oli monessa suhteessa todella
hyviä taipumuksia. Kun vanhus lopulta astui hänen luokseen, otti hän
hänet innostuneesti vastaan.

— Minä sain henkisesti niin paljon, niin paljon, kun katselin tuota
liikuttavaa kohtausta... — sanoi hän voimatta lopettaa lausettaan
liikutukselta. — Oi, minä ymmärrän, että kansa teitä rakastaa, minä
itsekin rakastan kansaa, tahdon sitä rakastaa, ja kuinka voisikaan olla
rakastamatta kansaa, ihanaa, kaikessa suuruudessaan avomielistä Venäjän
kansaa!

— Kuinka tyttärenne voi? Tehän halusitte taas keskustella kanssani?

— Oi, minä pyysin sitä hartaasti, minä rukoilin, olisin ollut valmis
lankeamaan polvilleni ja olemaan siinä asennossa vaikka kolme päivää
ikkunoittenne edessä, kunnes olisitte päästänyt minut puheillenne.
Me tulimme luoksenne, suuri terveeksitekijä, lausuaksemme teille
innostuneen kiitoksemme. Tehän olette tehnyt Liseni terveeksi, aivan
terveeksi, ja miten? Siten, että torstaina rukoilitte hänen puolestaan,
panitte kätenne hänen päällensä. Riensimme suutelemaan noita käsiä,
tuomaan esille tunteemme ja hartaan kunnioituksemme.

— Miten olen tehnyt hänet terveeksi? Hänhän loikoo yhä lepotuolissa?

— Mutta yölliset kuumekohtaukset ovat kokonaan kadonneet; kahteen
vuorokauteen, torstaista saakka, niitä ei enää ole ollut, — sanoi rouva
hermostuneen kiireesti. — Eikä siinä kyllin: myös hänen jalkansa ovat
vahvistuneet. Tänä aamuna hän heräsi terveenä, hän nukkui koko yön,
katsokaa hänen punaisia poskiaan, hänen loistavia silmiään. Ennen hän
aina itki, mutta nyt nauraa, on iloinen ja riemukas. Tänään hän tahtoi
välttämättömästi, että hänet pantaisiin seisomaan jalkojensa varaan,
ja hän seisoi kokonaisen minuutin yksin, kenenkään tukematta. Hän
tahtoo lyödä kanssani vetoa, että hän kahden viikon kuluttua tanssii
katrillia. Kutsutin luokseni täkäläisen Herzenstuben. Hän kohotteli
olkapäitään ja sanoi: ihmettelen, tämä menee yli ymmärrykseni! Ja te
tahdotte, että me emme vaivaisi teitä, että voisimme olla lentämättä
tänne, jättää kiittämättä? Lise, kiitä, kiitä!

Lisen kauniit, nauravat kasvot muuttuivat äkkiä vakaviksi, hän
kohottautui lepotuolissaan niin paljon kuin voi ja katsoen vanhukseen
pani hänen edessään kätensä ristiin, mutta ei voinut hillitä itseään,
vaan purskahti äkkiä nauramaan...

— Hänellehän minä, hänelle! — sanoi hän osoittaen Aljošaa ja
harmistuneena kuin lapsi itseensä sen johdosta, että ei ollut voinut
hillitä nauruaan. Ken olisi katsonut Aljošaan, joka seisoi askelen
päässä vanhuksen takana, olisi nähnyt hänen poskiensa nopeasti
sävähtävän punaisiksi. Hänen silmänsä välähtivät, ja hän loi ne alas.

— Hän on saanut toimittaakseen teille, Aleksei Fjodorovitš, erään
asian... Kuinka te voitte? — jatkoi äiti kääntyen äkkiä Aljošan puoleen
ja ojentaen hänelle hienosti hansikoidun kätensä. Vanhus katsahti
taakseen ja katsoi äkkiä tarkkaavaisesti Aljošaa. Tämä lähestyi Liseä
ja ojensi hänelle kätensä omituisesti ja kömpelösti hymähtäen. Lise
tekeytyi arvokkaan näköiseksi.

— Katerina Ivanovna lähettää teille minun kauttani tämän, — hän antoi
Aljošalle pienen kirjeen. — Hän pyytää erityisesti, että pistäytyisitte
hänen luokseen, mutta pian, pian, ja että ette narraisi, vaan
välttämättömästi tulisitte.

— Hän pyytää minua pistäytymään luokseen? Hänen luokseen, minua...
Miksi? — mutisi Aljoša hyvin ihmeissään. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä
hyvin huolestunut ilme.

— Oi, se on kaikki Dmitri Fjodorovitšin johdosta ja... kaikkien
noitten viimeisten tapahtumien johdosta, — kiiruhti äiti selittämään.
— Katerina Ivanovna on nyt tehnyt erään päätöksen... mutta sitä varten
hänen täytyy välttämättömästi nähdä teitä... miksi? Sitä en tietysti
tiedä, mutta hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian. Ja te teette sen,
teette aivan varmaan, tässä siihen käskee kristillisyyskin...

— Olen nähnyt hänet kaiken kaikkiaan vain yhden kerran, — jatkoi Aljoša
ollen yhä ymmällä.

— Oi, hän on niin korkea, niin saavuttamaton olento!... Jo yksistään
kärsimystensä takia... Ajatelkaahan, mitä hän on kärsinyt, mitä hän
nyt kärsii, ajatelkaa, mikä häntä odottaa... se kaikki on kauheata,
kauheata!

— Hyvä on, minä tulen, — päätti Aljoša lukaistuaan lyhyen ja
arvoituksellisen kirjelapun, jossa oli vain harras pyyntö, että hän
tulisi, eikä minkäänlaisia selityksiä.

— Ah, kuinka se on teidän puoleltanne kaunista ja suurenmoista! —
huudahti äkkiä Lise innostuen. — Minäpä sanoin äidille: hän ei mene
sinne missään tapauksessa, hän vetäytyy pois. Oi, kuinka hyvä te
olettekaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että te olette hyvä, minusta
on mieluisaa saada se nyt sanotuksi.

— Lise! — lausui äiti vakavasti, mutta hymähti samassa.

— Te olette unohtanut meidätkin, Aleksei Fjodorovitš, te ette ollenkaan
tahdo käydä meillä. Mutta Lise on kahdesti sanonut minulle, että
hänellä on hauskaa vain teidän seurassanne.

Aljoša kohotti alasluodun katseensa, punastui taas äkkiä ja naurahti
taas tietämättä itsekään mille. Luostarinvanhin ei muuten enää
tarkannut häntä. Hän oli ruvennut puheisiin matkustavan munkin kanssa,
joka, kuten jo sanoimme, odotti Lisen lepotuolin vierellä hänen
saapumistaan. Tämä munkki oli nähtävästi kaikkein yksinkertaisimpia,
t.s. arvoltaan alhaisimpia, mies, jolla oli ahdas ja järkkymätön
maailmankatsomus, mutta uskovainen ja omalla tavallaan luja. Hän
ilmoitti tulevansa jostakin kaukaa pohjoisesta, Obdorskista, pyhän
Sylvesterin luostarista, joka oli pyhä luostari ja jossa oli kaikkiaan
vain kymmenkunta munkkia. Vanhus siunasi häntä ja kutsui käymään
kammiossaan, milloin hän itse vain halusi.

— Kuinka te rohkenette tehdä tuollaisia tekoja? — kysyi äkkiä munkki
vakavasti ja juhlallisesti osoittaen Liseä. Hän tarkoitti tämän
»terveeksitekemistä».

— Siitä on tietysti vielä liian aikaista puhua. Helpotus ei ole vielä
samaa kuin täydellinen tervehtyminen ja voi johtua muistakin syistä.
Mutta jos jotakin on ollutkin, niin ei kenenkään voimasta, vaan Jumalan
sallimasta. Kaikki tulee Jumalalta. Käykää luonani, isä, — lisäsi hän
munkille, — sillä enpä voi kaikkina aikoina ottaa vastaan. Olen sairas
ja tiedän, että päiväni ovat luetut.

— Oi, ei suinkin, Jumala ei ota teitä meiltä pois, te elätte vielä
kauan, kauan, — huudahti äiti. Miltä sairaus teitä vaivaa? Te näytätte
niin iloiselta, terveeltä, onnelliselta.

— Minulla on tänään harvinaisen helppo olo, mutta minä tiedän, että
sitä kestää väin vähän aikaa. Ymmärrän nyt tautini erehtymättä. Jos
taasen teistä näytän niin iloiselta, niin ettepä millään ettekä
milloinkaan olisi voinut minua ilahduttaa niin paljon kuin nyt,
tekemällä tuon huomautuksen. Sillä ihmiset ovat luodut onneen, ja ken
on täysin onnellinen, se saattaa suorastaan sanoa itselleen: »Minä olen
täyttänyt Jumalan käskyn täällä maan päällä.» Kaikki oikeamieliset,
kaikki pyhät, kaikki pyhät marttyyrit ovat olleet onnellisia.

— Oi, miten te puhutte, kuinka rohkeita ja yleviä sanoja! — huudahti
äiti, — Te puhutte ja ikäänkuin tungette olemuksen läpi. Ja kuitenkin
onni, onni, — missä se on? Kuka voi sanoa olevansa onnellinen? Oi,
kun kerran olitte niin hyvä, että tänään päästitte meidät vielä
näkemään teitä, niin kuulkaa kaikki, minkä viime kerralla jätin teille
puhumatta, en uskaltanut sanoa, kaikki, mistä kärsin, ja niin kauan,
niin kauan jo olen kärsinyt! Minä kärsin,-suokaa minulle anteeksi, minä
kärsin... — Ja jonkin äkillisen kiihkeän tunteen valtaamana hän pani
kätensä ristiin vanhuksen edessä.

— Mistä te erikoisesti kärsitte?

— Kärsin... epäuskosta...

— Ette usko Jumalaan?

— Oi, ei, ei, sitä en uskalla ajatellakaan, mutta tuleva elämä — se
on semmoinen arvoitus! Eikä kukaan, ei kukaan anna siihen vastausta!
Kuulkaa, te olette terveeksitekijä, te olette ihmissielun tuntija!
Minä en tietysti uskalla vaatia, että täydellisesti uskoisitte minua,
mutta vakuutan teille kaikkein pyhimmällä sanallani, että en puhu nyt
kevytmielisyydestä, vaan että tuo ajatus tulevasta haudantakaisesta
elämästä vaivaa minua kärsimykseen asti, pelkoon ja kauhistukseen
asti... Enkä tiedä, kenen puoleen kääntyisin, en ole uskaltanut koko
elämäni aikana... Ja nyt rohkenen kääntyä teidän puoleenne... Oi, hyvä
Jumala, mimmoisena te minua nyt pidättekään! — Hän löi käsiään yhteen.

— Älkää olko huolissanne siitä, mitä minä ajattelen, — vastasi vanhus.
— Uskon täydellisesti murheenne vilpittömyyden.

— Oi, kuinka kiitollinen olenkaan teille! Nähkääs: suljen silmäni ja
ajattelen: jos kaikki uskovat, niin mistä tämä on tullut? Mutta nyt
vakuutetaan, että kaikki tuo on saanut alkunsa pelosta kauhistuttavien
luonnonilmiöitten edessä ja että mitään tuommoista ei ole olemassakaan.
No niin, ajattelen, olen uskonut koko elämäni ajan — kuolen ja
yht'äkkiä ei olekaan mitään, vain »takiaisia kasvaa haudalle», niinkuin
olen lukenut erään kirjailijan teoksesta. Se on kauheata! Miten, miten
voi saada takaisin uskon? Muuten uskoin vain ollessani pieni lapsi,
mekaanisesti, mitään ajattelematta... Miten, miten tuon voi todistaa?
Olen nyt tullut langetakseni eteenne ja pyytääkseni teiltä vastausta
tähän. Jos päästän käsistäni nyt tämänkin tilaisuuden — niin ei minulle
koko elämäni aikana enää kukaan anna vastausta. Miten voi todistaa,
miten voi tulla vakuutetuksi? Oi, tämä on onnettomuuteni! Seison ja
huomaan, että ympärilläni tämä on kaikille samantekevää, melkein
kaikille, ei kukaan siitä nyt huolehdi, minä yksin vain en voi sitä
kestää. Se on kauheata, kauheata!

— Epäilemättä se on kauheata. Mutta todistaa tässä ei voi mitään, tulla
vakuutetuksi — se on mahdollista.

— Kuinka? Millä tavoin?

— Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne
toimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te
myös tulette vakuutetuksi sekä Jumalan olemassaolosta että sielunne
kuolemattomuudesta. Jos taas pääsette täydelliseen itsekieltämykseen
lähimmäisenrakkaudessa, niin silloin uskonne on aivan varma eikä mikään
epäilys voi noustakaan sieluunne. Tämä on koeteltua ja tämä on varmaa.

— Toimivan rakkauden? Kas siinä on taas kysymys ja millainen kysymys
onkaan! Katsokaahan, minähän rakastan ihmiskuntaa siinä määrin, että
toisinaan, uskotteko, haaveilen siitä, että jätän kaikki, kaikki
mitä minulla on, jätän Lisen ja menen sairaanhoitajaksi. Suljen
silmäni, ajattelen ja haaveilen, ja niinä hetkinä tunnen itsessäni
lannistumatonta voimaa. Eivät mitkään haavat, eivät mitkään mätäpaiseet
voisi minua peloittaa. Minä ne sitoisin ja pesisin omin käsin, minä
hoitaisin noita kärsiviä, minä olisin valmis suutelemaan noita
haavoja...

— Sekin on jo paljon ja hyvä asia, että ajatuksenne askaroivat
tuommoisessa eikä muunlaisessa. Ei, ei, odottamatta te todellakin
teettekin jonkin hyvän työn.

— Niin, mutta kauanko jaksaisin elää tuommoista elämää? — jatkoi
rouva kiihkeästi ja ikäänkuin raivostuen. — Se on tärkein kysymys!
Se on kaikkein piinallisin kysymys minulle. Suljen silmäni ja kysyn
itseltäni: kauanko jaksaisit kulkea tuota tietä? Ja jos sairas, jonka
haavoja sinä peset, ei heti osoita sinulle kiitollisuutta, vaan
päinvastoin kiusaa sinua oikuillaan, pitämättä arvossa ja huomaamatta
sinun ihmisrakasta toimintaasi alkaa huutaa sinulle, esittää
epähienosti vaatimuksia, vieläpä valittaa jollekulle esimiehelle (kuten
hyvin sairaat usein tekevät) — kuinka käy silloin? Jatkuuko sinun
rakkautesi vai eikö? Ja, ajatelkaahan, olen jo vavisten todennut: jos
on jotakin, mikä voisi jäähdyttää »toimivan» rakkauteni ihmiskuntaan
heti paikalla, niin se on kiittämättömyys. Sanalla sanoen, minä teen
työtä palkan tähden, minä vaadin heti palkkaa, toisin sanoen kiitosta
itselleni, ja rakkauden maksettavaksi rakkaudella. Muulla tavoin en
kykene ketään rakastamaan!

Hän syytteli itseään aivan vilpittömästi ja katsoi päätettyään puheensa
vanhusta uhmailevan päättävästi.

— Tämä on aivan täsmälleen samanlaista kuin minulle kauan sitten kertoi
eräs lääkäri, — huomautti vanhus. — Hän oli jo ikämies ja kieltämättä
älykäs mies. Hän puhui yhtä avomielisesti kuin tekin, vaikka leikkiä
laskien, katkeraa leikkiä laskien. »Minä», sanoi hän, »rakastan
ihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni: kuta enemmän minä rakastan
ihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä.
Haaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella
ihmiskuntaa, ja ehkäpä todellakin olisin antanut ristiinnaulita itseni
ihmisten tähden, jos se yht'äkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta
samalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa
huoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni,
niin hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa
vapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin
ihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä,
toista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtä mittaa
nenäänsä. Minusta», sanoi hän, »tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain
joudun tekemisiin heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että
kuta enemmän olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on
tullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.»

— Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tämmöisessä tapauksessa tehtävä? Onko
tässä jouduttava epätoivoon?

— Ei, sillä sekin jo riittää, että te olette siitä huolissanne. Tehkää
mitä voitte, ja se lasketaan teille hyväksi. Te olette jo paljon
tehnyt, koska olette voinut niin syvästi ja vilpittömästi oppia
tuntemaan itsenne! Jos taas te nyt puhuitte minunkin kanssani niin
vilpittömästi vain saadaksenne minulta, kuten saittekin, kiitosta
rehellisyydestänne, niin ette tietysti pääse mihinkään toimivan
rakkauden töissä. Kaikki jää näin vain omiksi haaveiluiksenne, ja
elämänne vilahtaa ohi kuin harhakuva. Silloin tietysti unohdatte myös
tulevan elämän ja rauhoitutte lopulta jotenkuten omia aikojanne.

— Te olette musertanut minut! Vasta nyt, juuri sillä hetkellä kuin
te puhuitte, minä ymmärsin, että todellakin vain odotin teiltä
kiitosta vilpittömyydestäni, kun kerroin teille, että en voi kestää
kiittämättömyyttä. Te olette osoittanut minulle olemukseni laadun, te
olette täysin ymmärtänyt minut ja selittänyt minut itselleni!

—— Puhutteko tuota tosissanne? No niin, nyt tuon tunnustuksenne
jälkeen minä uskon, että te olette vilpitön ja että sydämenne on hyvä.
Jos ette saavuta onnea, niin muistakaa aina, että te olette hyvällä
tiellä, ja koettakaa sillä pysyä. Tärkeintä on, että vältätte valhetta,
kaikkea, valhetta, varsinkin valehtelemista itsellenne. Pitäkää
silmällä valhettanne ja tarkastakaa sitä joka tunti, joka hetki.
Välttäkää myös sekä toisten että itsenne inhoamista: se, mikä teistä
sisällänne näyttää huonolta, puhdistuu jo sen kautta, että te olette
sen itsessänne huomannut. Karttakaa myös pelkoa, vaikka pelko on vain
kaiken valheen seurausta. Älkää koskaan pelästykö omaa arkuuttanne
rakkauden saavuttamisessa, älkää edes kovin paljon pelästykö tällöin
huonoja tekojanne. Olen pahoillani, että en voi sanoa teille mitään
lohdullisempaa, mutta toimiva rakkaus on haaveilevaan rakkauteen
verrattuna ankara ja peloittava asia. Haavemielinen rakkaus haluaa
pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät.
Tässä mennään todella niinkin pitkälle, että uhrataan henkikin, kunhan
vain kaikki kävisi nopeasti ja pian täyttyisi aivan kuin näyttämöllä,
ja että kaikki näkisivät ja kehuisivat. Mutta toimiva rakkaus on työtä
ja kestämistä, monille kenties myös oppimista. Mutta sanon edeltäpäin,
että samana hetkenä, jolloin te kauhuksenne näette, että kaikista
ponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämäärää, vaan
päinvastoin tavallanne siitä loitontunutkin, — sinä samana hetkenä,
ennustan sen teille, te yht'äkkiä saavutattekin päämäärän ja näette
selvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman, Jumalan, joka koko ajan
on teitä rakastanut ja huomaamattanne johdattanut. Pyydän anteeksi,
että en voi olla kanssanne kauempaa, minua odotetaan. Näkemiin.

Rouva itki.

— Lise, Lise, siunatkaa toki häntä, siunatkaa! — sanoi hän äkkiä
touhukkaasti.

— Häntä ei kannata edes rakastaakaan. Minä näin, miten hän koko ajan
kujeili, — sanoi vanhus leikillään. — Miksi te koko ajan nauroitte
Alekseille?

Lise oli todellakin kaiken aikaa tuolla tavoin kujeillut. Hän oli jo
pitkän aikaa, viime kerrasta asti, huomannut, että Aljoša joutuu hänen
seurassaan hämilleen ja koettaa olla häneen katsomatta, ja tämäpä häntä
oli alkanut suuresti huvittaa. Lise katseli Aljošaan kiinteästi ja
koetti saada heidän katseensa sattumaan yhteen. Aljoša ei voinut kestää
häneen itsepintaisesti suunnattua katsetta ja alkoi äkkiä tahtomattaan,
vastustamattoman voiman pakosta, itse katsella tyttöä, mutta silloin
tyttö samassa alkoi hymyillä voitonriemuista hymyä katsellen suoraan
hänen silmiinsä. Aljoša oli yhä enemmän hämillään ja harmissaan.
Viimein hän kääntyi kokonaan pois ja piiloutui vanhuksen selän taakse.
Muutaman minuutin kuluttua hän taas saman vastustamattoman voiman
pakottamana kääntyi katsomaan, katsooko tyttö häntä vai eikö, ja näki,
että Lise melkein riippuen ulos lepotuolistaan katseli häntä sivulta
päin ja odotti kaikin voimin, milloin hän katsoo. Mutta kun Aljošan ja
hänen katseensa sattuivat yhteen, alkoi tyttö nauraa ääneensä, niin
että vanhus ei malttanut olla sanomatta:

— Miksi te, veitikka, tuolla tavoin koetatte saada hänet häpeämään?

Lise punastui äkkiä aivan odottamatta, hänen kasvonsa tulivat hyvin
vakaviksi, ja hän alkoi äkkiä puhua nopeasti ja hermostuneesti
valittaen kiihkeästi ja paheksuvasti:

— Miksi hän sitten on kaikki unohtanut? Pienenä ollessani hän kantoi
minua käsillään, me olimme leikkitovereita. Hänhän kävi meillä
opettamassa minua lukemaan, tiedättekö sen? Sanoessaan kaksi vuotta
sitten jäähyväiset hän sanoi, että ei unohda koskaan, että me olemme
ikuiset ystävät, ikuiset, ikuiset! Ja nyt hän on yht'äkkiä ruvennut
minua pelkäämään, ikäänkuin minä hänet söisin. Miksi hän ei tahdo tulla
luo, miksi hän ei tahdo puhella? Miksi hän ei tahdo käydä meillä? Tekö
muka ette häntä päästä? Mehän tiedämme, että hän käy kaikkialla. Minun
ei ole sopivaa häntä kutsua, hänen olisi ensimmäisenä pitänyt muistaa,
jos ei ole unohtanut. Eipäs, hän etsii nyt pelastusta! Miksi te olette
pukenut hänen ylleen tuon pitkäliepeisen pappisviitan... Kun hän lähtee
juoksemaan, niin hän lankeaa...

Ja yht'äkkiä hän voimatta, hillitä itseään pani käden kasvojensa
eteen ja alkoi nauraa hirveästi, hillittömästi pitkää, hermostunutta,
ruumista värisyttävää ja kuulumatonta nauruaan. Vanhus oli kuunnellut
hänen puhettaan hymyillen ja siunasi häntä hellästi. Mutta alkaessaan
suudella hänen kättään tyttö äkkiä painoi sen silmilleen ja alkoi itkeä.

— Älkää suuttuko minuun, minä olen hupakko, minä en ole minkään
arvoinen... ja Aljoša on ehkä oikeassa, aivan oikeassa, kun ei tahdo
käydä näin naurettavan ihmisen luona.

— Minä lähetän hänet ehdottomasti, — päätti vanhus.



5.

Niin tapahtuu, tapahtuu!


Luostarinvanhin oli ollut poissa kammiostaan noin viisikolmatta
minuuttia. Kello oli jo yli puoli yhden, mutta Dmitri Fjodorovitš,
jonka takia kaikki olivat kokoontuneet, ei vieläkään ollut
saapunut. Mutta hänet näyttivät toiset ikäänkuin unohtaneen, ja kun
luostarinvanhin taas astui kammioon, niin hän tapasi kaikki vieraansa
mitä vilkkaimmin keskustelemassa keskenään. Keskusteluun ottivat osaa
ennen kaikkea Ivan Fjodorovitš ja molemmat pappismunkit. Keskusteluun
yhtyi, nähtävästi hyvin kiihkeästikin, myös Miusov, mutta hänellä
oli taaskin huono onni: Hän oli ilmeisesti syrjähenkilö ja hänelle
vastailtiin vähän, niin että tämä uusi seikka yhä vain lisäsi hänen
mieleensä kertynyttä ärtyisyyttä. Asian laita ali niin, että hän ja
Ivan Fjodorovitš ja ennenkin olivat jonkin verran pistelleet toisiaan
kilpaillen tiedoissa, eikä hän voinut kylmäverisesti sietää tämän
hänelle osoittamaa eräänlaista yliolkaisuutta. »Tähän asti sentään
olin kaiken sen huipulla, mikä Euroopassa on etevintä, mutta tuo uusi
sukupolvi ei piittaa meistä kerrassaan mitään», ajatteli hän itsekseen.
Fjodor Pavlovitš, joka; itse oli luvannut istuutua tuoliinsa ja olla
vaiti, oli todellakin jonkin aikaa ääneti, mutta tarkkasi ivallisesti
hymyillen naapuriaan Pjotr Aleksandrovitšia ja ilmeisesti oli iloissaan
hänen äreydestään. Hän oli, jo kauan aikonut maksaa hänelle minkä
mistäkin eikä nyt tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä. Viimein hän
ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan kumartui naapurinsa olkapäätä
kohti ja ärsytti häntä vielä kerran puoliääneen:

— Miksi te ette äsken mennyt pois tuon »suuteli rakkaasti» jälkeen,
vaan suostuitte jäämään näin huonoon seuraan? Siksi vain, että tunsitte
tulleenne halvennetuksi ja loukatuksi ja jäitte näyttämään älyänne
saadaksenne siten hyvitystä. Nyt ette enää lähde, ennenkuin olette
antanut älynne loistaa heille.

— Joko te taas? Lähden päinvastoin heti pois.

— Myöhemmin, myöhemmin kuin muut lähdette! — pisti Fjodor Pavlovitš
vielä kerran. Tämä tapahtui melkein samalla hetkellä kuin vanhus palasi.

Kiista loppui hetkeksi, mutta vanhus istuutuen entiselle paikalleen
katsoi kaikkiin aivan kuin tahtoisi kohteliaasti kehoittaa jatkamaan.
Aljoša, joka oli oppinut tuntemaan melkein kaikki hänen kasvojensa
ilmeet, näki aivan selvästi, että hän oli hirveän väsynyt ja
ponnisti kestääkseen. Viime aikoina sairastaessaan hän oli saanut
pyörtymiskohtauksia, jotka johtuivat voimien loppumisesta. Melkein
samanlainen kalpeus kuin pyörtymyksen edellä levisi nytkin hänen
kasvoilleen, ja hänen huulensa tulivat valkeiksi. Mutta nähtävästi
hän ei tahtonut hajoittaa kokousta, vaan hänellä oli siinä jokin oma
tarkoituksensa, — mutta mikä? Aljoša piti häntä tarkasti silmällä.

— Me keskustelemme heidän perin mielenkiintoisesta kirjoituksestaan, —
lausui pappismunkki Josef, kirjastonhoitaja, kääntyen vanhuksen puoleen
ja osoittaen Ivan Fjodorovitšia. — Paljon uutta he esittävät, mutta
perusajatus näyttää menevän kahteen eri suuntaan. Kysymyksen johdosta,
joka koskee kirkollisyhteiskunnallista tuomioistuinta ja sen oikeuksien
laajuutta, he ovat vastanneet kirjoitelmalla aikakauskirjassa eräälle
hengelliseen säätyyn kuuluvalle henkilölle, joka on kirjoittanut tästä
kysymyksestä kokonaisen kirjan...

— Valitettavasti en ole lukenut kirjoitustanne, mutta olen kuullut
siitä, — vastasi vanhus katsellen kiinteästi ja terävästi Ivan
Fjodorovitšia.

— Heidän kantansa on sangen mielenkiintoinen, — jatkoi
isä kirjastonhoitaja. — Nähtävästi he kysymyksessä
kirkollis-yhteiskunnallisesta tuomioistuimesta kokonaan hylkäävät
kirkon erottamisen valtiosta.

— Se on mielenkiintoista, mutta miltä kannalta te näin ajattelette? —
kysyi vanhus Ivan Fjodorovitšilta.

Tämä vastasi hänelle viimein, mutta ei kohteliaalla ylemmyydellä, kuten
Aljoša vielä edellisenä päivänä oli pelännyt, vaan vaatimattomasti ja
hillitysti, ilmeisen kohteliaasti ja nähtävästi ilman pienintäkään
salaista ajatusta.

— Lähden siitä väitteestä, että tämä peruskäsitteitten sekoittaminen,
toisin sanoen kirkon ja valtion olemuksen sekoittaminen, kun otamme
kummankin erikseen, jatkuu tietysti ikuisesti siitä huolimatta, että se
on mahdottomuus ja että sitä ei koskaan voi saattaa normaaliseen eikä
edes jossakin määrin yhteensopivaan tilaan, sillä asian koko perusta
on valheellinen. Kompromissi valtion ja kirkon välillä sellaisissa
kysymyksissä kuin esimerkiksi kysymys tuomioistuimesta on mielestäni
täydellisesti ja puhtaasti ottaen pohjaltaan mahdoton. Hengelliseen
säätyyn kuuluva henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt
vastaväitteitä, on sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty
paikkansa valtiossa. Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen
väitteen, että päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio
eikä vain saada siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä
nyt on mahdotonta, niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen,
se on ehdottomasti pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan
kehityksen suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.

— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi,
harvapuheinen ja oppinut pappismunkki.

— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen
kärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.

— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi
kääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun muassa
vastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön — huomatkaa se
— seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin». Ensiksi: siihen,
että »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä sen pidä omistaa
itselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja valtiollisia
oikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja siviilioikeudellinen
tuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole sopusoinnussa sen luonteen
kanssa, se kun on jumalallinen laitos ja ihmisten yhteenliittymä
uskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja vihdoin kolmanneksi: siihen,
että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta»...

— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! —
keskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut
tämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi
hän kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät
hengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä
maailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi
olla maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei
tästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla
sanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus Kristus
tuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan valtakunta
tietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta siihen ei voi
päästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu ja asetettu
maan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä mielessä
mahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta, ja sen
määränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla valtakuntana
koko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus...

Hän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš,
joka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi
erittäin levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi,
luostarinvanhimman puoleen kääntyen:

— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan
ensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni
vain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen
valtakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että
tultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen
entiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toimissaan.
Todellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta Roomassa valtiona
säilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja viisautta, kuten
esimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet. Kristuksen
kirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut luovuttaa mitään
perustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä voinut tavoitella
muuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse kerran sille oli
määrännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko maailma ja siis koko
muinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin ollen (tulevaisuuteen
nähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä paikkaa valtiossa
niinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai »ihmisten yhtymä
uskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta lausuu tekijä,
jota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen maallisen valtion
pitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi eikä olla mitään
muuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista päämääristään, jotka eivät
ole sopusoinnussa kirkollisten kanssa. Eikä tämä kaikki millään tavoin
sitä alenna, ei riistä sen arvoa ja kunniaa suurena valtiona, ei sen
valtiaitten kunniaa, vaan ainoastaan johdattaa sen valheelliselta,
vielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille ainoalle oikealle
ja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin. Tämänpä vuoksi
»Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen perusteet» nimisen kirjan
tekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään ja esitellessään noita
perusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän syntisenä ja täyttymisen
hetkestä kaukana olevana aikanamme vielä välttämättömänä kompromissina
eikä minään muuna. Mutta heti kun näitten perusteitten keksijä uskaltaa
julistaa, että perusteet, joita hän nyt esittää ja joista osan äsken
juuri isä Josef luetteli, ovat järkähtämättömiä, alkuaineisia ja
ikuisia perusteita, niin hän suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä
sen pyhän, ikuisen ja järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko
kirjoitelmani, täydellinen selostus siitä.

— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen painoa
joka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin hyvin
selvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on muututtava
valtioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta korkeampaan ja
sitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen ja sivistyksen
tieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin sille
suodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on
valvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme nykyaikaisissa
eurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja vahvan toivon
mukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi ikäänkuin kehittyen
alemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan päinvastoin valtion pitää lopulta
päästä siihen, että se voi muuttua ainoastaan kirkoksi eikä miksikään
muuksi. Niin tapahtuukin, niin tapahtuu!

— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, — naurahti Miusov
siirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli ymmärrän,
on tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen ihanteen
toteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun puolestani. Ihana
haaveellinen unelma sotien, diplomaattien, pankkien y.m. katoamisesta.
Jotakin semmoista, mikä muistuttaa sosialismiakin. Minä luulen, että se
oli vakava asia ja että kirkko _nyt_ esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan
rikosasioissa ja määräämään raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös
julistamaan kuolemantuomioita.

— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen
tuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä
tuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin
epäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta
kuitenkin jokseenkin pian... — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja
silmää räpäyttämättä.

— Tosissanneko te? — kysyi Miusov katsoen häneen pitkään.

— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään
rikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä
päätä pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla
tavoin pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei
vain ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä.
Hänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä,
vaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen
asian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu,
ja nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten
tinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole Kristuksen
vihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina ja
kaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen
olisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko
maan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet harhaan,
kaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja varas,
yksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin vaikeata
sanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria mahdollisuuksia
sekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein satu. Asettukaapa
nyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle rikokseen nähden: eikö
nykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan pidä muuttua toiseksi,
ja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama jäsen mekaanisesti
hakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään yhteiskunnan varjelemiseksi,
ole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä valheellisesti, ihmisen
uudestisyntymisen aate, hänen ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate...

— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä, —
keskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin muodotonta,
jota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä erottaminen, mikä
pannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette huviksenne, Ivan
Fjodorovitš.

— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi yht'äkkiä
luostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen päin. — Jos
nimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi mitään,
mikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes rangaistusta
rikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei mekaanista, kuten he
äsken juuri sanoivat, joka mekaaninen rangaistus useimmissa tapauksissa
vain vihoittaa sydämen, vaan puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka
yksin vaikuttaa, joka yksin peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman
omantunnon tietoisuus.

— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen mitä
vilkkainta mielenkiintoa.

— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön
lähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään
eivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää,
eikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa yhä
kasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi tulee,
että yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi,
sillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja
lähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti
uusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee
yhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa rikoksentekijän
tehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on ainoastaan Kristuksen
laki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain tuntiessaan syyllisyytensä
Kristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen kirkon poikana rikollinen voi
tuntea syyllisyytensä itse yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin
ollen nykyaikainen rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä
tuntemaan syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta
kirkkona käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi
vapauttaa pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko,
jolla ei ole minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan
siveellisen tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois
rikollisen tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää
yhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä
enemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen
kirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja
osalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee
häntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten kävisikään
rikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin sanoen
kirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja hakkaa
pois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi häntä
yhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on antanut
tuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan venäläinen
rikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä uskovat. Kukapa
muuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea asia, — rikollisen
epätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja mikä siitä olisi
seurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana äitinä itse luopuu
käyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion tuomioistuin on jo
ilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut syyllistä, ja edes
jonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se luopuu rangaistuksesta
sen tähden, että kirkon tuomio on ainoa tuomio, johon sisältyy totuus,
eikä se tämän vuoksi voi oleellisesti eikä siveellisesti yhtyä
mihinkään toiseen tuomioon, ei edes väliaikaiseen kompromissiin. Tässä
ei voi enää ruveta tinkimään. Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan,
harvoin katuu, sillä kaikkein nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä
hänen ajatustaan, että hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan
epäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista. Yhteiskunta
hakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti voimallaan, joka on
suurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen lisäksi se vihaa häntä
(näin he ainakin itse kertovat itsestään Euroopassa), — vihaa ja on
täysin välinpitämätön hänen myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet,
veljensä. Näin kaikki tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä,
sillä useissa tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on
jäänyt jäljelle vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia,
mutta itse kirkot ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta,
kirkon muodosta ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan
siihen. Niin näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa
maissa. Roomassa on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio.
Siksi rikoksentekijä itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja
erillään siitä on epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan,
niin hän usein on täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta
tavallaan erottaa hänet yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte
itse ymmärtää. Useissa tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan
samalla tavoin. Mutta siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia
tuomioistuimia sen lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä
yhteyttään rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin
kallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy,
vaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei
käytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin
unelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä vaiston
vaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken sanottiin,
nimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi käytäntöön
kaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko yhteiskunta muuttuisi vain
kirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi rikollisen parantumiseen aivan
toisenlaisessa määrässä kuin mitä se nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan
rikosten lukumääräkin vähenisi uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin,
siitä ei ole epäilystä, ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja
tulevaisuuden rikoksen monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja
osaisi palauttaa erotetun yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan
teon ja saada langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti,
— kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on
vain seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin
se pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se täydellisesti
uudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei pakanallinen
liitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva kirkko.
Niin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa, sillä vain
tämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton aikojen ja
määrähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan viisaus, Hänen
kaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä inhimillisen
arvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se saattaa
Jumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa aaton edessä,
aivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu, tapahtuu.

— Tapahtuu! Tapahtuu! — vakuutti hartaasti ja vakavana isä Paísi.

— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui Miusov ei
vain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään paheksuen.

— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef varovasti.

— Mitä tämä sitten oikein on? — huudahti Miusov aivan kuin olisi äkkiä
alkanut purkaa mieltään. — Maan päältä poistetaan valtio, ja kirkko
koroitetaan valtion arvoon! Tämä ei ole enää ultramontaanisuutta, tämä
on enemmän kuin ultramontaanisuutta! Paavi Gregorius seitsemäs ei olisi
osannut uneksia tuommoisesta!

— Suvaitsette ymmärtää aivan päinvastoin! — lausui isä Paísi ankarasti.
— Ei kirkko muutu valtioksi, ymmärtäkää se. Se on Rooma ja sen
unelma. Se on perkeleen kolmas viettelys. Päinvastoin valtio muuttuu
kirkoksi, kohoaa kirkon tasalle ja tulee kirkoksi koko maan päällä, —
mikä on aivan päinvastaista kuin ultramontaanisuus ja Rooma ja teidän
tulkintanne, ja siinä on oikeauskoisuuden suuri tehtävä maan päällä.
Idästä tämä tähti nousee.

Miusov vaikeni merkitsevästi. Koko hänen muotonsa ilmaisi tavatonta
oman arvon tuntoa. Ylpeän alentuvainen hymy ilmestyi hänen huulilleen.
Aljoša seurasi kaikkea kovasti sykkivin sydämin. Koko tämä keskustelu
kuohutti häntä sydämen pohjaa myöten. Hän sattui katsahtamaan
Rakitiniin. Tämä seisoi liikkumatta entisellä paikallaan oven suussa
kuunnellen ja katsellen kaikkea tarkkaavaisesti, vaikka silmät
olivatkin alas luodut. Mutta poskien hehkuvasta punasta Aljoša arvasi,
että Rakitinkin oli kuohuksissaan, nähtävästi yhtä paljon kuin hänkin.
Aljoša tiesi, miksi hän oli levoton.

— Sallikaa minun kertoa teille eräs pikku anekdootti, hyvät herrat,
— lausui äkkiä Miusov merkitsevästi ja omituisella tavalla arvokkaan
näköisenä. — Pariisissa minä muutama vuosi sitten, kohta joulukuun
kumouksen jälkeen, kävin tervehtimässä erästä tuttuani, erittäin
huomattavaa ja siihen aikaan johtavassa asemassa olevaa henkilöä,
ja kohtasin hänen luonaan erään sangen mielenkiintoisen herran.
Tämä individi oli jonkinmoinen valtiollisen poliisikomennuskunnan
päällikkö, omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen virkamies.
Käyttäen tilaisuutta hyväkseni minä tyydyttääkseni suurta
uteliaisuuttani ryhdyin hänen kanssaan puheisiin. Koska hän ei ollut
tullut taloon tuttuna, vaan alemmassa asemassa olevana virkamiehenä,
joka oli tullut antamaan määrätynlaatuisen selostuksen, niin hän
puolestaan, nähdessään, millä tavoin hänen esimiehensä suhtautui
minuun, oli minua kohtaan jonkin verran avomielinen, — no, tietysti
vain jossakin määrin, hän oli, niin sanoakseni, pikemmin kohtelias
kuin avomielinen, juuri sillä tavoin kuin ranskalaiset osaavat olla
kohteliaita, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän näki, että olin
muukalainen. Mutta minä ymmärsin hänet hyvin hyvästi. Oli puhe
sosialistivallankumouksellisista, joita silloin muun muassa vainottiin.
Jättäen syrjään keskustelun varsinaisen sisällyksen mainitsen nyt vain
yhden sangen mielenkiintoisen huomautuksen, joka äkkiä pääsi tuon
herrasmiehen suusta: »Me», sanoi hän, »oikeastaan emme kovin paljon
pelkää kaikkia noita sosialisteja, anarkisteja, jumalankieltäjiä ja
vallankumouksellisia. Me pidämme heitä silmällä ja tunnemme heidän
pyrkimyksensä. Mutta heidän joukossaan on, vaikkakin vain pieni
määrä, jonkin verran erikoisia ihmisiä: ne uskovat Jumalaan ja ovat
kristittyjä, mutta samalla he myös ovat sosialisteja. Näitäpä juuri
me eniten pelkäämme, ne ovat peloittavaa väkeä! Kristitty sosialisti
on peloittavampi kuin jumalankieltäjä sosialisti.» Nuo sanat
hämmästyttivät jo silloin minua, ja nyt teidän luonanne, hyvät herrat,
ne äkkiä johtuivat mieleeni...

— Siis te sovitatte ne meihin ja pidätte meitä sosialisteina? —
kysyi isä Paísi suoraan ja kiertelemättä. Mutta ennenkuin Pjotr
Aleksandrovitš pääsi selville, mitä hän vastaisi, avautui ovi ja sisään
astui Dmitri Fjodorovitš, joka oli näin paljon myöhästynyt. Häntä oli
oikeastaan jo lakattu odottamasta, ja hänen äkillinen saapumisensa
synnytti ensihetkessä jonkin verran ihmettelyäkin.



6.

Miksi sellainen ihminen elää!


Dmitri Fjodorovitš, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen nuori mies,
joka oli keskikokoinen ja jolla oli miellyttävät kasvot, näytti paljon
vanhemmalta kuin oli. Hän oli vahvajäntereinen, ja saattoi nähdä,
että hänellä oli huomattavat ruumiinvoimat, mutta kuitenkin hänen
kasvoissaan kuvastui jotakin sairaalloista. Hänen kasvonsa olivat
laihat, posket olivat kuopalla, ja niiden värissä oli sairaalloisen
keltainen vivahdus. Suurenpuoleiset, tummat, pullottavat silmät
näyttivät katselevan lujan itsepintaisesti, mutta niiden katse
oli samalla jollakin tavoin epämääräinen. Silloinkaan kun hän oli
kiihdyksissä ja puhui suuttuneesti, ei hänen katseensa oikein näyttänyt
mukaantuvan hänen sisäisen mielentilansa mukaan, vaan ilmaisi jotakin
muuta, toisinaan semmoista, mikä ei ollenkaan ollut siihen hetkeen
kuuluvaa. »On vaikea tietää, mitä hän ajattelee», sanoivat joskus ne,
jotka puhelivat hänen kanssaan. Tapahtui, että jotkut, jotka näkivät
hänen silmissään jotakin miettivää ja juroa, äkkiä hämmästyivät hänen
odottamatonta nauruaan, joka todisti hänen ajatelleen jotakin iloista
ja leikillistä juuri silloin, kun hän oli niin juron näköinen. Muuten
saattoi jossakin määrin sairaalloinen leima hänen kasvoissaan tällä
hetkellä olla ymmärrettävä: kaikki tiesivät tai olivat kuulleet
erittäin remuisasta ja »ryypiskelevästä» elämästä, johon hän juuri
viime aikoina oli antautunut, samoinkuin kaikki tunsivat sen tavattoman
kiihtymyksen, jonka valtaan hän oli joutunut riidellessään isänsä
kanssa kiistanalaisista rahoista. Kaupungilla kerrottiin jo useita
juttuja siitä. Totta oli, että hän kyllä jo luonnostaankin oli ärtyisä,
»hillitön ja epäsäännöllinen älyltään», kuten hänestä kuvaavasti lausui
rauhantuomarimme Semjon Ivanovitš Katšaljnikov eräässä seurassa.
Hän astui sisälle moitteettomasti ja muodikkaasti puettuna, nuttu
kiinninapitettuna, käsissä mustat hansikkaat ja silkkihattu. Äskettäin
palveluksesta eronneena sotilaana hän oli antanut viiksiensä kasvaa ja
ajanut partansa. Hänen tummanruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja
sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat eteenpäin
kääntyneet. Hän kulki päättävästi, leveästi, niinkuin rintamassa.
Hetkeksi hän pysähtyi kynnykselle ja luotuaan silmäyksen kaikkiin
meni suoraan luostarinvanhimman luo arvaten, että hän oli isäntä. Hän
kumarsi syvään vanhukselle ja pyysi siunausta. Vanhus nousi seisomaan
ja siunasi häntä. Dmitri Fjodorovitš suuteli kunnioittavasti hänen
kättään ja lausui hyvin kiihtyneenä, melkein suutuksissaan:

— Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, että olen antanut näin kauan
odottaa! Mutta palvelija Smerdjakov, jonka isäukko lähetti, vastasi,
kun täsmällisesti kysyin häneltä aikaa, minulle kaksi kertaa hyvin
varmalla äänellä, että on määrätty kello yhdeksi. Nyt saan äkkiä
kuulla...

— Älkää olko millännekään, — keskeytti luostarinvanhin, — ei tee
mitään, viivästyitte hiukan, ei se haittaa...

— Olen teille erittäin kiitollinen enkä vähempää voinut odottaakaan
hyvyydeltänne. — Tokaistuaan tämän lauselman Dmitri Fjodorovitš kumarsi
vielä kerran, kääntyi sitten äkkiä »isäukkoonsa» päin ja kumarsi
tällekin yhtä kunnioittavasti ja syvään. Näkyi, että hän oli harkinnut
tuon kumarruksen jo edeltäpäin ja päättänyt sen vilpittömällä mielellä
pitäen velvollisuutenaan sillä tavoin ilmaista kunnioituksensa ja
hyvät aikomuksensa. Fjodor Pavlovitš, vaikka tämä olikin hänelle
yllätys, säilytti kuitenkin omalla tavallaan mielenmalttinsa: Dmitri
Fjodorovitšin kumarruksen johdosta hän hypähti seisomaan ja vastasi
pojalleen yhtä syvällä kumarruksella. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä
arvokkaan ja vakavan näköisiksi, mikä kuitenkin teki hänet ehdottomasti
häijyn näköiseksi. Tervehdittyään sitten yhteisesti kaikkia
huoneessa-olijoita kumarruksella Dmitri Fjodorovitš astui pitkin ja
päättäväisin askelin ikkunan luo, istuutui ainoalle vapaana olevalle
tuolille isä Paísin läheisyyteen ja ojentaen koko ruumistaan tuolilla
eteenpäin valmistautui heti kuuntelemaan keskeyttämänsä keskustelun
jatkoa.

Dmitri Fjodorovitšin tulo ei ollut vienyt kuin pari minuuttia, ja
keskustelun täytyi viritä uudelleen. Mutta isä Paísin itsepintaiseen ja
miltei ärsyttävään kysymykseen ei. Pjotr Aleksandrovitš tällä kertaa
katsonut tarpeelliseksi vastata.

— Sallikaa minun jättää tämä puheenaihe, — lausui hän jonkinmoisella
maailmanmiehen huolimattomuudella. — Sitäpaitsi tämä aihe ei ole
mutkallinen. Tuossa Ivan Fjodorovitš hymähtelee meille: luultavasti
hänellä on jotakin mielenkiintoista lausuttavana tästäkin kohdasta.
Kysykää häneltä.

— Ei mitään erikoista, vain pieni huomautus, — vastasi heti Ivan
Fjodorovitš, — ja se koskee sitä, että yleensä eurooppalainen
liberalismi ja myös meikäläinen venäläinen liberaalinen diletantismi
usein ja jo kauan on sekoittanut sosialismin ja kristinopin lopulliset
tulokset toisiinsa. Tämä kummallinen johtopäätös on tietysti kuvaava
piirre. Muuten eivät sosialismia ja kristinoppia sekoita, kuten on
nähty, ainoastaan liberaalit ja diletantit, vaan yhdessä heidän
kanssaan monissa tapauksissa myös santarmit, tietysti ulkomaalaiset.
Teidän pariisilainen anekdoottinne on varsin luonteenomainen, Pjotr
Aleksandrovitš.

— Yleensä pyydän vieläkin saada jättää tämän kysymyksen, — toisti
Pjotr Aleksandrovitš, — ja sen sijaan minä kerron teille, hyvät
herrat, toisen anekdootin Ivan Fjodorovitšista itsestään, sangen
kiintoisan ja kuvaavan. Siitä ei ole sen enempää kuin viisi päivää,
kun eräässä täkäläisessä seurassa, jossa oli etupäässä naisia,
hän väitellessään juhlallisesti julisti, että koko maailmassa ei
ole olemassa kerrassaan mitään, mikä saisi ihmiset rakastamaan
kaltaisiaan, että sellaista luonnonlakia, joka panisi ihmisen
rakastamaan ihmiskuntaa, ei ensinkään ole olemassa ja että jos on ja
tähän saakka on ollut rakkautta maan päällä, niin sitä ei ole ollut
luonnonlain vaikutuksesta, vaan yksinomaan sen vuoksi, että ihmiset
ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa. Ivan Fjodorovitš lisäsi
samalla sivumennen, että siinä juuri koko luonnonlaki onkin, niin
että jos hävitätte ihmiskunnasta uskon kuolemattomuuteensa, niin
samassa loppuu sekä rakkaus että kaikki muukin elävä voima, joka tekee
kykeneväksi jatkamaan maallista elämää. Eikä siinä kyllin: silloin ei
enää ole olemassa mitään epäsiveellistä, kaikki on sallittua, yksinpä
antropofagia. Eikä vielä siinäkään kyllin, vaan hän vakuutti lopuksi,
että jokaisen yksityisen ihmisen kohdalta, esimerkiksi semmoisten
kuin me nyt, joka ei usko Jumalaan eikä omaan kuolemattomuuteensa,
luonnollisen siveyslain täytyy heti muuttua täydelliseksi vastakohdaksi
entiselle, uskonnolliselle, ja että aina konnuuteen asti menevä
itsekkyys on jokaiselle ihmiselle luvallinen, vieläpä se juuri on
tunnustettava välttämättömäksikin, kaikkein järkevimmäksi ja melkeinpä
jaloimmaksi ratkaisuksi hänen asemassaan. Tämmöisestä paradoksista
voitte päätellä, hyvät herrat, millaista on kaikki muu, mitä suvaitsee
julistaa ja mitä ehkä kauankin aikoo julistaa rakas eksentrikkomme ja
paradoksalistimme Ivan Fjodorovitš.

— Sallikaa kysyä, — huudahti aivan odottamatta Dmitri Fjodorovitš,
— jotta en kuulisi väärin: »konnuutta ei ainoastaan ole sallittava,
vaan se on tunnustettava kaikkein välttämättömimmäksi ja järkevimmäksi
ratkaisuksi jokaisen jumalankieltäjän asemassa»! Oliko se niin vai eikö?

— Juuri niin, — sanoi isä Paísi.

— Panen sen mieleeni.

Tämän lausuttuaan Dmitri Fjodorovitš vaikeni yhtä äkkiä kuin oli
puuttunut keskusteluun. Kaikki katsoivat häneen uteliaina.

— Onko teillä todellakin tuollainen vakaumus siitä, mitä seuraa, jos
ihmiset menettävät uskon sielunsa kuolemattomuuteen? — kysyi äkkiä
luostarinvanhin Ivan Fjodorovitšilta.

— Niin, sitä minä vakuutin. Ei ole hyvettä, jos ei ole kuolemattomuutta.

— Onnellinen te, jos niin uskotte, tai sitten hyvin onneton!

— Minkä tähden onneton? — kysyi Ivan Fjodorovitš hymyillen.

— Sen tähden, että luultavasti itse ette usko sielunne
kuolemattomuuteen ettekä edes siihen, mitä kirjoititte kirkosta ja
kirkollisesta kysymyksestä.

— Kenties olette oikeassa!... Mutta kuitenkaan minä en puhunut myöskään
vain pilaa... — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš tehden omituisen
tunnustuksen ja äkkiä punastuen.

— Ette puhunut vain pilaa, se on totta. Tämä idea ei ole vielä
selvinnyt teidän sydämessänne ja kiusaa sitä. Mutta kiusatustakin
on toisinaan hauskaa huvitella epätoivollaan aivan kuin tekisi sen
epätoivoissaan. Toistaiseksi epätoivo saa teidätkin huvittelemaan —
sekä aikakauslehtiin kirjoittamalla että väittelemällä seuroissa,
vaikka ette usko omaa dialektiikkaanne, vaan kirvelevin sydämin
nauratte sille itseksenne... Teissä tämä kysymys ei vielä ole
ratkaistu, ja siinä on teidän suuri surunne, sillä se vaatii
välttämättömästi ratkaisua...

— Mutta voiko se minussa tulla ratkaistuksi? Myönteiseen suuntaan
ratkaistuksi? — jatkoi Ivan Fjodorovitš omituista kyselyään katsellen
kaiken aikaa vanhusta selittämätön hymy huulillaan.

— Jos ei voi tulla ratkaisua myönteiseen suuntaan, niin ei koskaan
tule ratkaisua myöskään kielteiseen suuntaan, tunnettehan itse tämän
sydämenne ominaisuuden, ja siinäpä koko sen kärsimys onkin. Mutta
kiittäkää Luojaa, joka on antanut teille ylevän sydämen, semmoisen,
joka kykenee tuollaista kärsimystä tuntemaan, »tavoitella ja etsiä
niitä, kuin ylhäällä ovat, sillä meidän asuinpaikkamme on taivaassa».
Suokoon Jumala teidän sydämenne päästä ratkaisuun jo maan päällä ja
siunatkoon Jumala teidän tienne!

Vanhus kohotti kätensä ja aikoi paikaltaan siunata ristinmerkillä
Ivan Fjodorovitšia. Mutta tämä nousi äkkiä tuoliltaan, astui hänen
luokseen, otti vastaan hänen siunauksensa ja suudeltuaan hänen kättään
palasi äänettömänä paikalleen. Hän oli lujan ja vakavan näköinen.
Tämä teko ja koko edellinen keskustelu vanhuksen kanssa, jommoista
ei Ivan Fjodorovitšilta voitu odottaa, hämmästyttivät kaikkia
salaperäisyydellään ja eräänlaisella juhlallisuudellaan, niin että
kaikki vaikenivat hetken ajaksi ja Aljošan kasvoissa kuvastui miltei
pelästys. Mutta äkkiä Miusov kohautti olkapäitään, ja samalla hetkellä
Fjodor Pavlovitš hypähti tuoliltaan.

— Jumalallinen ja pyhä vanhus! — huudahti hän ja osoitti Ivan
Fjodorovitšia. — Tämä on minun poikani, liha minun lihastani, minun
rakkain jälkeläiseni! Tämä on minun mitä kunnioitettavin, niin
sanoakseni, Karl Moor, mutta tuo poikani, joka juuri tuli sisälle,
Dmitri Fjodorovitš, ja jota vastaan etsin teiltä oikeutta, — hän on
kaikkea muuta kuin kunnioitettava Franz Moor, — molemmat Schillerin
_Rosvoista_, kun taas minä itse näin ollen olen Regierender Graf von
Moor! Tuomitkaa ja pelastakaa! Emme tarvitse ainoastaan rukouksianne,
vaan myöskin profeetallista toimintaanne.

— Puhukaa hassuttelematta, älkääkä aloittako loukkaamalla omaisianne, —
vastasi vanhus heikolla, väsyneellä äänellä. Nähtävästi hän alkoi uupua
yhä enemmän ja hänen voimansa olivat ilmeisesti loppumassa.

— Arvotonta ilveilyä, minkä aavistin jo tänne tullessani! — huudahti
Dmitri Fjodorovitš paheksuen ja hypähti myös paikaltaan. — Suokaa
anteeksi, arvoisa isä, — hän kääntyi luostarinvanhimman puoleen, — minä
olen sivistymätön mies enkä edes tiedä, miten teitä on nimitettävä,
mutta teidät on petetty ja te olitte liian hyvä, kun sallitte meidän
kokoontua luoksenne. Isäukko tahtoo vain skandaalia, mitä varten — sen
hän tietänee itse. Hänellä on aina omat laskelmansa. Mutta luulenpa nyt
tietävänikin, mitä hän tahtoo...

— Kaikki minua syyttävät, kaikki nuo! — huusi vuorostaan Fjodor
Pavlovitš. — Myös Pjotr Aleksandrovitš syyttää. Syytitte, Pjotr
Aleksandrovitš, syytitte! — kääntyi hän äkkiä Miusovin puoleen, vaikka
tällä ei ollut aikomustakaan keskeyttää hänen puhettaan. — Syyttävät
minua siitä, että olen muka piilottanut lasten rahat saappaanvarteen
ja ottanut ruplan ruplalta. Mutta hyväinen aika, eikö ole olemassa
tuomioistuinta? Siellä lasketaan teille, Dmitri Fjodorovitš, teidän
omien kuittienne, kirjeittenne ja sopimustenne mukaan, kuinka
paljon teillä on ollut, kuinka paljon olette kuluttanut ja paljonko
teillä on jäljellä! Miksi Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo lausua
tuomiota? Hän tuntee Dmitri Fjodorovitšin. Sen tähden, että kaikki
tahtovat käydä kimppuuni, mutta Dmitri Fjodorovitš on lopputilissä
minulle velkaa, eikä niin vähänkään, vaan useita tuhansia, mihin
minulla on kaikki paperit! Koko kaupunkihan tärisee ja kaikuu hänen
ryyppyretkistään! Mutta siellä, missä hän aikaisemmin palveli, siellä
hän sai maksaa tuhat ruplaa ja kaksituhatta kunniallisten neitojen
viettelemisestä. Sen me tiedämme, Dmitri Fjodorovitš, kaikkein
salaisimpia yksityiskohtia myöten, ja minä näytän sen toteen...
Pyhä isä, uskotteko: hän sai itseensä rakastumaan jalosukuisen
neidon, hyvästä perheestä ja varakkaan, jonka isä oli hänen entinen
esimiehensä, urhoollinen eversti, ansioitunut mies, jolla oli kaulassa
Annan ritarikunnan tähti miekkoineen, häpäisi tytön kosimalla häntä,
nyt tyttö on täällä, nyt hän on orpo, tuo hänen morsiamensa, mutta
hän käy tämän nähden erään täkäläisen viettelijättären luona. Vaikka
tämä viettelijätär onkin elänyt niin sanoakseni siviiliavioliitossa
erään kunnioitetun miehen kanssa, niin hän on luonteeltaan itsenäinen,
hän on kaikille valloittamaton linnoitus, aivan samanlainen kuin
laillinen vaimo, sillä hän on hyveellinen, — niin, pyhät isät, hän on
hyveellinen! Mutta Dmitri Fjodorovitš tahtoo avata tämän linnoituksen
kultaisella avaimella, siksi hän nyt rehentelee minulle, tahtoo riistää
minulta rahoja ja onkin jo tuhlannut tuhansia tälle viettelijättärelle.
Sitä varten hän ottaa yhtä mittaa rahoja, muun muassa arvaatteko
keneltä! Sanonko sen vai enkö, Mitja?

— Suu kiinni! — huudahti Dmitri Fjodorovitš. — Odottakaa, kunnes
poistun, mutta älkää uskaltako minun läsnäollessani tahria jalosukuista
tyttöä... Jo sekin, että uskallatte ynähtää hänestä, on hänen
häpäisemistään... Minä kiellän!

Hän läähätti.

— Mitja! Mitja! — huudahti Fjodor Pavlovitš heikkohermoisen tavoin ja
pusertaen kyyneliä silmistään. — Eikö isän siunaus merkitse mitään?
Entäpä jos kiroan sinut, miten silloin käy?

— Häpeämätön mies ja teeskentelijä! — kiljaisi Dmitri Fjodorovitš
raivoissaan.

— Näin hän puhuu isästään, isästään! Kuinka sitten muitten kanssa?
Hyvät herrat, ajatelkaahan: täällä on köyhä, mutta kelpo mies, entinen
kapteeni, hänelle kävi huonosti ja hänet erotettiin virasta, mutta ei
julkisesti, ei oikeudenkäynnin kautta, vaan hänen kunniansa säilyi
tahrattomana. Hänellä on suuri perhe niskoillaan. Kolme viikkoa sitten
meidän Dmitri Fjodorovitš kapakassa tarttui hänen partaansa, veti hänet
parrasta kadulle ja pieksi häntä kadulla kaiken kansan nähden, ja tämän
kaiken hän teki sen tähden, että mies on minun salainen asiamieheni
eräässä asiassani.

— Se on kaikki valhetta! Pinnalta totta, sisältä valhetta! — huusi
Dmitri Fjodorovitš vihasta vavisten. — Isä, minä en puolusta
tekojani. Niin, kaiken kansan nähden tunnustan sen: minä käyttäydyin
petomaisesti tuota kapteenia kohtaan ja olen nyt pahoillani ja inhoan
itseäni petomaisen vihani takia, mutta tuo teidän kapteeninne,
teidän asiamiehenne, meni tuon saman rouvan luo, jota te sanotte
viettelijättäreksi, ja alkoi ehdotella hänelle teidän puolestanne, että
hän ottaisi teidän hallussanne olevat vekselini ja antaisi minulle
haasteen saadakseen minut näitten vekselien perusteella vankeuteen,
jos minä liiaksi ahdistan teitä koettaessanne anastaa omaisuuden. Nyt
te moititte minua siitä, että olen mieltynyt tähän rouvaan, vaikka
te itse opetitte häntä viekottelemaan minua! Kertoohan hän itse sen
päin naamaa. Hän kertoi sen minulle pilkaten teitä! Vankeuteen taas te
tahdotte toimittaa minut ainoastaan sen tähden, että olette minulle
mustasukkainen, koska itse olette alkanut tyrkyttää lempeänne tälle
naiselle, minäpä tiedän sen, ja hänpä nauroi — kuuletteko — teitä
nauraen hän tämän kertoi. Kas tuollainen, pyhät miehet, on tämä
ihminen, tämä renttumaista poikaansa nuhteleva isä! Herrat todistajat,
suokaa anteeksi vihastukseni, mutta minä aavistin, että tämä kavala
ukko on kutsunut teidät kaikki tänne näkemään skandaalin. Minä tulin
valmiina antamaan anteeksi, jos hän ojentaisi minulle kätensä, antamaan
ja pyytämään anteeksi! Mutta koska hän tällä hetkellä on loukannut ei
ainoastaan minua, vaan myöskin jaloa tyttöä, jonka nimeäkään en uskalla
lausua turhaan kunnioituksesta häntä kohtaan, niin päätin paljastaa
koko tämän hänen pelinsä julkisesti, vaikka hän onkin isäni...

Hän ei voinut jatkaa pitemmälle. Hänen silmänsä säkenöivät,
hän hengitti vaivalloisesti. Kaikki muutkin kammiossa olivat
kuohuksissaan. Kaikki paitsi luostarinvanhin nousivat levottomina
paikoiltaan. Pappismunkit olivat ankaran näköisiä, mutta odottivat
kuitenkin vanhuksen tahdonilmaisua. Tämä istui jo aivan kalpeana, ei
mielenliikutuksesta, vaan sairauden tuottamasta voimattomuudesta. Hänen
huulillaan väikkyi rukoileva hymy. Väliin hän kohotti kätensä aivan
kuin saadakseen raivostuneet asettumaan, ja tietysti yksi ainoa hänen
viittauksensa olisi riittänyt tekemään lopun kohtauksesta. Mutta hän
näytti itse ikäänkuin odottavan vielä jotakin ja katseli kiinteästi,
aivan kuin tahtoisi vielä jotakin ymmärtää, aivan kuin jokin kohta
olisi vielä hänelle hämärä. Viimein Pjotr Aleksandrovitš Miusov tunsi
lopullisesti tulleensa nöyryytetyksi ja häväistyksi.

— Tapahtuneeseen skandaaliin me olemme kaikki syylliset! — lausui
hän kiihkeästi. — Mutta minä en kuitenkaan tätä aavistanut tänne
tullessani, vaikka tiesinkin, kenen kanssa olen tekemisissä... Tästä
on heti tehtävä loppu! Teidän arvoisuutenne, uskokaa, että kaikkia
täällä paljastettuja yksityisseikkoja minä en ole tarkoin tuntenut,
en ole tahtonut niitä uskoa ja vasta nyt ensikerran kuulen ne... Isä
on mustasukkainen pojalleen huonokäytöksisen naisen tähden ja sopii
itse tämän saman elukan kanssa poikansa toimittamisesta vankilaan...
Ja tämmöisessä seurassa on minut pakotettu saapumaan tänne... Minut
on petetty, ilmoitan kaikille, että minua on petetty samoin kuin
toisiakin...

— Dmitri Fjodorovitš! — parkaisi äkkiä oudolla äänellä Fjodor
Pavlovitš. — Jos te ette olisi poikani, niin minä heti paikalla
vaatisin teidät kaksintaisteluun... pistoleilla, kolmen askelen
matkalla... liinan läpi, liinan läpi! — lopetti hän tömistäen
molemmilla jaloillaan.

Vanhoilla valehtelijoilla, jotka ovat näytelleet koko elämänsä ajan,
on hetkiä, jolloin he teeskentelevät siinä määrin, että todellakin
värisevät ja itkevät mielenliikutuksesta, vaikka samalla hetkellä
(taikka vain sekuntia myöhemmin) voisivat itse kuiskata itselleen:
»Sinähän valehtelet, vanha veijari, sinähän olet tällä hetkelläkin
vain näyttelijä huolimatta kaikesta 'pyhästä' vihastasi ja 'pyhästä'
suuttumuksen hetkestä.»

Dmitri Fjodorovitš rypisti peloittavasti kulmakarvojaan ja katsoi
sanomattoman halveksivasti isäänsä.

— Ajattelin... ajattelin, — sanoi hän omituisen hiljaisesti ja
hillitysti, — että tulen kotiseudulleni sydämeni enkelin, morsiameni
kanssa vaalimaan isääni hänen vanhuudessaan, mutta näen edessäni vain
irstaan hekumoitsijan ja halpamielisen ilveilijän!

— Kaksintaisteluun! — kiljaisi taas ukkorähjä läähättäen ja syljen
roiskuessa hänen lausuessaan joka sanaa. — Ja te, Pjotr Aleksandrovitš
Miusov, tietäkää, hyvä herra, että kenties koko teidän suvussanne ei
ole eikä ole ollut korkeammalla tasolla olevaa ja kunniallisempaa —
kuuletteko, kunniallisempaa — naista kuin tämä teidän käsityksenne
mukaan elukka, niinkuin äsken rohkenitte häntä nimittää! Ja te, Dmitri
Fjodorovitš, vaihdoitte tähän »elukkaan» morsiamenne, arvostelitte
siis itse, että morsiamenne ei ole hänen kengänpohjansa arvoinen, kas
sellainen on se elukka!

— Häpeä! — pääsi yht'äkkiä isä Josefin suusta.

— Häpeä ja häväistys! — huudahti äkkiä kiihtymyksestä vapisevalla
nuorukaisen äänellään Kalganov, joka koko ajan oli ollut vaiti.

— Miksi sellainen ihminen elää! — karjaisi käheällä äänellä Dmitri
Fjodorovitš melkein raivostuneena vihasta ja kohottaen omituisella
tavalla olkapäänsä, niin että oli melkein köyryssä. — Ei, sanokaa
minulle, voiko sallia hänen vielä häpäisevän olemassaolollaan maata? —
Hän katsoi jokaiseen ja osoitti kädellään ukkoa. Hän puhui hitaasti ja
tasaisesti.

— Kuuletteko, kuuletteko, munkit, isänmurhaajaa? — kävi Fjodor
Pavlovitš isä Josefin kimppuun. — Siinä on vastaus teidän huutoonne
»häpeä»! Mikä on häpeä? Tuo »elukka», tuo »huonokäytöksinen nainen», on
kenties pyhempi kuin te itse, herrat sieluanne pelastavat pappismunkit!
Hän kenties lankesi nuoruudessaan ympäristönsä uhrina, mutta hän
»rakasti paljon» ja sille, joka on paljon rakastanut, on Kristuskin
antanut anteeksi...

— Kristus ei antanut anteeksi tuollaisen rakkauden tähden... — lausui
lempeä isä Josef kärsimättömästi.

— Kyllä, semmoisen tähden, juuri tuollaisen tähden, munkit, sellaisen
tähden! Te pelastatte täällä sieluanne syömällä kaalia ja luulette
olevanne vanhurskaita! Syötte rantatöröjä, kalan päivässä, ja luulette
voivanne ostaa Jumalan kalansyönnillä!

— Tämä menee aivan mahdottomiin! — kuului eri puolilta kammiota.

Mutta tämä aivan muodottomiin mennyt kohtaus sai perin odottamattoman
lopun. Äkkiä nousi paikaltaan luostarinvanhin. Aljoša, joka oli melkein
pyörällä päästään, koska pelkäsi hänen ja kaikkien puolesta, ennätti
kuitenkin tukea häntä kädestä. Vanhus astui Dmitri Fjodorovitšia kohti
ja tultuaan aivan hänen luokseen lankesi hänen eteensä polvilleen.
Aljoša luuli hänen vaipuneen siihen voimattomuudesta, mutta se ei
ollut sitä. Langettuaan polvilleen vanhus kumarsi Dmitri Fjodorovitšin
jalkoihin tehden täydellisen, täsmällisen, tietoisen kumarruksen,
vieläpä niin, että otsa kosketti maata. Aljoša oli niin hämmästynyt,
että ei edes ennättänyt tukea häntä, kun hän nousi seisomaan. Heikko,
tuskin havaittava hymy välähti vanhuksen huulilla.

— Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! — lausui hän kumartaen
joka puolelle vierailleen.

Dmitri Fjodorovitš seisoi muutaman hetken hämmästyneenä; hänen
jalkoihinsa lankeaminen — mitä se oli? Viimein hän äkkiä huudahti:
— Voi, hyvä Jumala! — ja kätkien kasvonsa käsiinsä syöksyi ulos
huoneesta. Hänen jäljessään riensivät kiireesti kaikki vieraat ollen
niin ymmällä, että eivät sanoneet jäähyväisiä eivätkä kumartaneet
isännälle. Ainoastaan pappismunkit astuivat taas hänen luokseen saamaan
siunauksen.

— Miksi hän lankesi jalkoihin, onko se jonkinlainen tunnuskuva? —
yritti Fjodor Pavlovitš, joka äkkiä jostakin syystä oli tyyntynyt,
aloittaa keskustelua uskaltamatta kuitenkaan kääntyä erityisesti
kenenkään puoleen. Kaikki olivat sillä hetkellä menossa ulos
erakkomajan aitauksesta.

— Hullujenhuoneesta ja hulluista minä en vastaa, — sanoi siihen
heti vihaisesti Miusov. — Mutta sen sijaan säästän itseni teidän
seuraltanne, Fjodor Pavlovitš, ja, uskokaa minua, teen sen ainaiseksi.
Missä on tuo äskeinen munkki?

Mutta »tuo munkki», toisin sanoen se, joka oli jokin aika sitten
kutsunut heidät igumenin luo päivälliselle, ei antanut odottaa itseään.
Hän tuli vieraita vastaan heti, kun he olivat lähteneet vanhuksen
kammion kuistilta, aivan kuin hän koko ajan olisi odottanut heitä.

— Olkaa niin hyvä, kunnioitettava isä, ja lausukaa minun syvä
kunnioitukseni isä igumenia kohtaan ja pyytäkää persoonallisesti minun,
Miusovin, puolesta hänen korkea-arvoisuudeltaan anteeksi, että äkkiä
esiintyneitten odottamattomien asianhaarain johdosta en mitenkään voi
nyt vastaanottaa kunniaa olla läsnä aterialla hänen luonaan, niin
vilpittömästi kuin sitä haluaisinkin, — lausui munkille kiihtyneenä
Pjotr Aleksandrovitš.

— Tuo äkkiä esiintynyt odottamaton asianhaara — sehän olen minä! —
puuttui heti puheeseen Fjodor Pavlovitš. — Kuuletteko, isä, Pjotr
Aleksandrovitš ei tahdo olla minun seurassani, muuten hän tulisi heti.
Kyllä te sinne menettekin, Pjotr Aleksandrovitš, olkaa hyvä, menkää
isä igumenin luo ja — hyvää ruokahalua! Tietäkää, että minä se sieltä
jään pois ettekä te. Kotiin, kotiin, kotona syön, mutta täällä tunnen
olevani kelvoton, Pjotr Aleksandrovitš, rakas sukulaiseni.

— En ole sukulaisenne enkä ole koskaan ollutkaan, te alhainen mies!

— Sanoinkin sen tahallani raivostuttaakseni teitä, sen tähden että te
kiellätte sukulaisuuden, vaikka olette sukulainen, minä näytän sen
toteen kirkkokalenterilla. Sinua hakemaan, Ivan Fjodorovitš, minä
lähetän oikeaan aikaan hevoset, jää sinäkin, jos tahdot. Teitä taas,
Pjotr Aleksandrovitš, vaatii jo säädyllisyyskin nyt menemään isä
igumenin luo; täytyy pyytää anteeksi sitä, että olemme siellä yhdessä
niin paljon mellastaneet...

— Onko totta, että menette pois? Ettekö valehtele?

— Pjotr Aleksandrovitš, kuinka minä uskaltaisin sen jälkeen, mitä on
tapahtunut! Minä innostuin liikaa, suokaa anteeksi, hyvät herrat,
innostuin! Olen sitäpaitsi järkytetty! Ja hävettääkin. Hyvät herrat,
jonkun sydän on kuin Aleksanteri Suuren, toisella taas sydän on kuin
koiranpennulla. Minun sydämeni on kuin koiranpennun. Alkoi peloittaa!
Mitenkä voisin tämmöisen rötöksen jälkeen tulla päivällisille mättämään
mahaani luostarin lihoja? Hävettää, en voi, suokaa anteeksi!

»Hitto hänet tietää, vaikkapa pettäisi»! pysähtyi Miusov miettimään
seuraten neuvottomin katsein poistuvaa ilvehtijää. Tämä kääntyi
katsomaan taakseen ja nähtyään Pjotr Aleksandrovitšin häntä katselevan
heitti kädellään hänelle lentosuukon.

— Menettekö te igumenin luo? — kysyi Miusov katkonaisesti Ivan
Fjodorovitšilta.

— Miksikä en? Sitäpaitsi igumeni kutsui minut erityisesti jo eilen.

— Valitettavasti minusta todellakin tuntuu melkein välttämättömältä
saapua noille kirotuille päivällisille, — jatkoi Miusov yhtä katkerasti
ja kiihtyneesti kuin ennenkin, välittämättä edes siitä, että munkki
kuunteli. — Täytyy edes siellä pyytää anteeksi sitä, mitä olemme täällä
tehneet, ja selittää, että emme me sitä... Mitä te arvelette?

— Niin, täytyy selittää, että se ei ollut meidän syymme. Sitäpaitsi
isäukko ei tule, — huomautti Ivan Fjodorovitš.

— Se vielä puuttuisi, että isänne olisi mukana! Kirotut päivälliset!

He menivät kuitenkin kaikki. Munkki oli vaiti ja kuunteli. Metsikön
läpi kuljettaessa hän vain kerran huomautti, että isä igumeni oli
jo odottanut pitkän aikaa ja että oli myöhästytty yli puoli tuntia.
Hänelle ei vastattu. Miusov katseli viha mielessään Ivan Fjodorovitšia:

»Menee päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan!»
ajatteli hän. »Julkea mies ja Karamazovien omatunto.»



7.

Kiipijä-seminaarilainen


Aljoša vei luostarinvanhimman makuukomeroon ja pani istumaan vuoteelle.
Se oli hyvin pieni huone, jossa oli välttämättömimmät huonekalut.
Vuode oli kapea, rautainen, ja siinä oli patjan asemesta vain huopa.
Nurkassa pyhäinkuvien luona oli lukupulpetti ja sen päällä risti sekä
evankeliumi. Vanhus vaipui voimattomana vuoteelle. Hänen silmänsä
kiilsivät, ja hän hengitti raskaasti. Istuuduttuaan hän alkoi katsoa
Aljošaa kiinteästi ja ikäänkuin harkiten jotakin.

— Mene, ystäväni, mene, minä tulen toimeen kyllä Porfirin avulla, mutta
sinun pitää joutua. Sinua tarvitaan siellä, mene isä igumenin luo,
palvele päivällispöydässä.

— Sallikaa minun jäädä tänne, — lausui Aljoša rukoilevalla äänellä.

— Sinä olet siellä tarpeellisempi. Siellä ei ole rauhaa. Palvelet ja
olet tarpeen. Jos riivaajainen alkaa saada valtaa, niin lue rukous. Ja
tiedä, poikaseni (vanhus nimitti häntä mielellään tällä nimityksellä),
että vastaisuudessakaan ei sinun paikkasi ole täällä. Muista tämä,
nuorukainen. Heti kun Jumala suo minun tulla luoksensa — poistu sinäkin
luostarista. Poistu kokonaan.

Aljoša hätkähti.

— Mitä sinä? Ei ole täällä sinun paikkasi vielä. Siunaan sinut suureen
kuuliaisuustehtävään maailmassa. Paljon on sinun vielä matkattava. Ja
naimisiin sinun on mentävä, on mentävä. Kaikki sinun on kestettävä,
ennenkuin uudelleen saavut. Ja tehtävää tulee olemaan paljon. Mutta
minä luotan sinuun ja siksi sinut lähetänkin. Kristus on kanssasi.
Säilytä sinä Hänet, niin Hän on säilyttävä sinut. Saat nähdä suuren
murheen ja tässä murheessa tulet olemaan onnellinen. Tässä on sinulle
ohje: etsi murheesta onnea. Tee työtä, tee väsymättä työtä. Muista
tästälähin sanani, sillä vaikka vielä keskustelenkin kanssasi, niin
eivät vain päiväni, vaan hetkenikin ovat luetut.

Aljošan kasvoilla kuvastui taas voimakasta levottomuutta. Hänen
suupielensä värisivät.

— Mitä sinä nyt taas? — hymyili vanhus hiljaa. — Saattakoot maailman
lapset kyynelin vainajiaan, mutta me täällä iloitsemme poismenevästä
isästä. Iloitsemme ja rukoilemme hänen puolestaan. Jätä minut. Pitää
rukoilla. Mene ja kiiruhda. Ole veljiesi luona. Eikä vain yhden, vaan
molempien luona.

Vanhus kohotti kätensä siunatakseen. Vastaanväittäminen oli mahdotonta,
vaikka Aljošan mieli tavattomasti teki jäädä. Hänen mielensä teki vielä
kysyä, ja kysymys oli jo livahtamaisillaan kieleltä, mitä merkitsi tuo
veli Dmitrille tehty kumarrus maahan asti, mutta hän ei uskaltanut
kysyä. Hän tiesi, että vanhus olisi sen itsekin kysymättä selittänyt,
jos se olisi ollut mahdollista. Nähtävästi selittäminen siis ei
riippunut hänen tahdostaan. Mutta tuo kumarrus saattoi Aljošan hyvin
ymmälle. Hän uskoi sokeasti, että sillä oli salaperäinen merkitys.
Salaperäinen ja kenties myös kauhea. Kun hän astui ulos erakkomajan
aitauksesta ennättääkseen luostariin igumenin luo päivällisen alkuun
(tietysti vain palvelemaan pöydässä), niin hänen sydäntään äkkiä
ahdisti kipeästi ja hän pysähtyi: hänen korvissaan tuntuivat uudestaan
kaikuvan vanhuksen sanat, kun hän ennusti loppunsa olevan niin
lähellä. Mitä vanhus ennusti, vieläpä niin täsmällisesti, sen täytyi
ehdottomasti tapahtua. Aljoša uskoi sen pyhästi. Mutta kuinka hän voi
jäädä ilman häntä, kuinka voi elää näkemättä häntä, kuulematta häntä?
Ja minne hän lähtee? Vanhus käski hänen olla surematta ja lähteä pois
luostarista, voi hyvä Jumala! Pitkään aikaan ei Aljoša ollut tuntenut
semmoista kaihoa. Hän lähti kiireesti kulkemaan metsää, joka erotti
erakkomajan luostarista, ja voimatta kestää ajatuksiaan, niin ne häntä
painoivat, hän alkoi katsella ikihonkia metsätien kahden puolen. Matka
ei ollut pitkä, vain noin viisisataa askelta. Tähän aikaan ei kukaan
juuri voinut tulla vastaankaan. Mutta äkkiä hän näki ensimmäisessä
tienkäänteessä Rakitinin. Tämä odotti jotakuta.

— Ethän vain odota minua? — kysyi Aljoša tultuaan hänen kohdalleen.

— Sinuapa juuri, — naurahti Rakitin. — Kiiruhdat isä igumenin luo.
Tiedän, hänellä on päivälliset. Siitä asti kuin hän otti vastaan
piispan ja kenraali Pahatovin, muistatko, ei ole ollut sellaisia
päivällisiä. Minä en sinne tule, mutta sinä, mene, tarjoile ruokia.
Sano minulle, Aleksei, yksi asia: mitä tuo uni merkitsee? Sitä juuri
tahdoin kysyä.

— Mikä uni?

— Tuo kumarrus maahan asti veljellesi Dmitri Fjodorovitšille. Ja miten
hän jysähdyttikään otsaansa!

— Isä Zosimaako sinä tarkoitat?

— Niin, isä Zosimaa.

— Jysähdytti otsaansa?

— Ahaa, lausuin epäkunnioittavasti! No, olkoon vain epäkunnioittavasti.
Siis, mitä tämä uni merkitsee?

— En tiedä, Miša, mitä se merkitsee!

— Senpä arvasinkin, että hän ei selitä sitä sinulle. Mitään kummaa
siinä ei tietenkään ole, kaiketi vain ainaista hurskasta typeryyttä.
Mutta temppu tehtiin tahallisesti. Nyt kaikki hurskaat kaupungissa
alkavat puhua ja levittävät juttua ympäri lääniä: »Mitä tämä uni mahtaa
merkitä?» Minun mielestäni ukko on todellakin terävänäköinen: hän
haisteli tässä piilevän hengenrikoksen. Teillä löyhkää.

— Minkä hengenrikoksen?

Rakitin nähtävästi halusi saada jotakin sanotuksi.

— Teidän perheessänne se tapahtuu, tuo hengenrikos. Se tapahtuu
veljiesi ja rikkaan isäukkosi kesken. Nyt isä Zosima kolahdutti
otsansa maahan kaikkien tulevien tapausten varalta. Tapahtuipa
sitten mitä tahansa, niin: »ah, senhän pyhä luostarinvanhin ennusti,
näki profeetallisesti jo edeltäpäin», — vaikka mitä profeetallista
ennustusta siinä on, että hän jysähdytti otsaansa? Ei, se oli
mukamas tunnuskuva, allegoria ja hitto ties mitä! Häntä ylistetään,
häntä muistetaan: rikoksen, näes, hän arvasi edeltäpäin, osoitti
rikoksentekijän. Tämmöistä on löylynlyömillä kaikki: kapakkaa kohti
tekee ristinmerkin ja kirkkoa viskelee kivillä. Niin sinun ukkosikin:
hurskas ajetaan kepillä tiehensä, mutta murhamiehelle syvä kumarrus.

— Mikä rikos? Mille murhamiehelle? Mitä sinä? — Aljoša seisoi kuin
kivettynyt, ja myöskin Rakitin pysähtyi.

— Mille? Etkö muka tiedä? Lyön vetoa, että sinä itse jo olet sitä
ajatellut. Niin, tämähän on mielenkiintoista: kuule, Aljoša, sinä
puhut aina totta, vaikka istut aina kahden tuolin väliin: oletko sinä
ajatellut vai etkö ole, vastaa?

— Olen ajatellut, — vastasi Aljoša hiljaa. Rakitinkin meni hämilleen.

— Mitä sinä? Oletko todella sinäkin jo ajatellut? — huudahti hän.

— Minä... minä en oikeastaan ole sitä ajatellut, — mutisi Aljoša, —
mutta kun sinä äsken aloit siitä noin kummallisesti puhua, niin minusta
tuntui, että olin itse sitä ajatellut.

— Näetkö (ja miten selvästi sinä sen toit esille), näetkö? Tänään
katsellessasi isääsi ja veljeäsi Mitjaa ajattelit rikosta? Siis en
minäkään erehdy?

— Odotahan, odotahan, — keskeytti Aljoša levottomana, — mistä sinä
tuon kaiken näet?... Miksi tämä niin kiinnittää mieltäsi, siinä on
ensimmäinen kysymys.

— Kaksi eri kysymystä, mutta luonnollisia. Vastaan kumpaankin erikseen.
Mistä näen? En näkisi tässä mitään, jos en olisi tänään äkkiä
ymmärtänyt Dmitri Fjodorovitšia, veljeäsi, kokonaan, kerrallaan ja
kokonaan, aivan semmoisena kuin hän on. Jonkin yhden ainoan piirteen
kautta pääsin yht'äkkiä tuntemaan hänet kokonaan. Noissa perin
rehellisissä mutta hekumallisissa ihmisissä on piirre, joka merkitsee
rajaa, minkä yli ei pidä mennä. Jos niin tehdään, — niin hän voi pistää
puukon vaikka isäänsä. Mutta isä on humalainen ja hillitön irstailija
eikä ole koskaan eikä missään tietänyt määrää — kumpikaan ei voi
hillitä itseään, ja loiskis! molemmat ovat ojassa...

— Ei, Miša, ei, jos kysymys on vain siitä, niin olet rohkaissut
mieltäni. Niin pitkälle asiat eivät mene.

— Entä miksi sinä vapiset? Ymmärrätkö jutun? Olkoon hän vain
rehellinen mies, Mitja nimittäin (hän on tyhmä, mutta rehellinen),
mutta hän on hekumoitsija. Siinä on hänen määrityksensä ja koko hänen
sisäinen olemuksensa. Isä on antanut hänelle perinnöksi alhaisen
lihallisuutensa. Ihmettelen vain sinua, Aljoša: kuinka voit olla noin
puhdas nuorukainen? Olethan sinäkin Karamazov! Teidän perheessännehän
on lihallisuus kehittynyt aivan kiihkoksi. Nuo kolme hekumoitsijaa
pitävät nyt silmällä toisiaan... puukko saappaanvarressa. Ne kolme
lyövät päänsä yhteen, ja sinä kenties olet siinä neljäntenä.

— Sinä erehdyt tuohon naiseen nähden. Dmitri häntä... halveksii, —
lausui Aljoša omituisesti vavahtaen.

— Grušenjkaako? Ei, veliseni, ei halveksi. Kun hän aivan julkisesti
vaihtaa siihen morsiamensa, niin hän ei halveksi. Tässä... tässä,
veliseni, on jotakin, mitä sinä nyt et ymmärrä. Mies rakastuu
johonkuhun kauniiseen, naisen ruumiiseen tai vain yhteen ainoaan
naisruumiin osaan (hekumoitsija voi tämän ymmärtää), ja silloin hän on
valmis antamaan tuon naisen takia pois omat lapsensa, myymään isänsä
ja äitinsä, Venäjän ja isänmaan. Vaikka hän on rehellinen, niin hän
menee ja varastaa, vaikka hän on lempeä, niin hän raatelee veitsellä
kuoliaaksi, vaikka hän on uskollinen, niin hän pettää. Naisten sirojen
jalkojen laulaja, Puškin, ylisti jalkoja runoissaan, toiset eivät
niistä tee runoja, mutta eivät voi katsella pikku jalkoja saamatta
suonenvetokohtauksia. Mutta eihän vain jalat... Tässä ei, veliseni,
halveksiminen auta, vaikka hän halveksisikin Grušenjkaa. Halveksii,
eikä kuitenkaan voi irtaantua.

— Minä ymmärrän sen, — sanoa tokaisi äkkiä Aljoša.

— Niinkö? Taidatpa todellakin sen ymmärtää, koska tokaisit noin
heti ensimmäisen sanan kuultuasi, — lausui Rakitin ilkkuen. — Sinä
tokaisit sen vahingossa, se pääsi suustasi. Se on suuriarvoinen
tunnustus: se on siis sinulle tuttu teema, sinä olet sitä jo ajatellut,
hekumallisuutta nimittäin! Voi sinua, siveätä nuorukaista! Sinä,
Aljoška, olet hiljainen mies, sinä olet pyhä, minä myönnän sen, mutta
tyynessä vedessä kala kutee, ja hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo
olet ajatellut, hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo tiedät! Viaton
nuorukainen ja kuitenkin kulkenut jo semmoisten syvyyksien kautta,
olen jo kauan seurannut sinua. Sinä itse olet Karamazov, täydelleen
Karamazov — jotakin siis merkitsee sukuperä ja valinta. Isän puolelta
sinä olet hekumallinen, äidin puolelta hassahtava. Mitä vapiset?
Puhunko totta? Tiedätkö mitä: Grušenjka pyysi minua: »Tuo sinä tänne
hänet (sinut nimittäin), minä riisun häneltä pois pappisviitan.» Niin
kovin hän pyysi: tuo, tuo! Ajattelin vain: minkä takia sinä hänessä
niin herätät mielenkiintoa? Tiedätkö, hän ei myöskään ole mikään
tavallinen nainen!

— Vie hänelle terveisiä ja sano, että minä en tule, — sanoi Aljoša
vääristäen suutaan hymyilyyn. — Puhu loppuun, Mihail, se, mistä aloit
puhua, minä sanon sinulle sitten ajatukseni.

— Mitä loppuun puhuttavaa siinä on, kaikki on selvää. Kaikki tuo,
veliseni, on vanhaa laulua. Jos jo sinussakin piilee hekumoitsija,
niin mitä sitten onkaan veljesi Ivan, lihallinen veljesi? Onhan
hänkin Karamazov. Siinä onkin koko teidän Karamazovkysymyksenne:
hekumoitsijoita, ahneita ja löyhköjä! Veljesi Ivan julkaisee nyt
toistaiseksi jumaluusopillisia kirjoitelmia piloillaan jonkin tyhmän,
tuntemattoman laskelman vuoksi, vaikka itse on jumalankieltäjä, ja
myöntää itse tämän halpamaisuuden — tuo sinun veljesi Ivan. Sen
lisäksi hän koettaa saada omakseen veljensä Mitjan morsiamen ja
nähtävästi pääsee toiveittensa perille. Ja millä tavoin sitten vielä:
Mitjan omalla suostumuksella, sillä Mitja luovuttaa itse hänelle
morsiamensa, jotta vain pääsisi siitä irti ja pikemmin Grušenjkan
luo. Ja kaiken tämän hän tekee kunnon miehenä ja omaa voittoaan
tavoittelematta, huomaa se! Tämmöiset ihmisetpä juuri ovatkin kovan
onnen lapsia! Piru teistä tämän jälkeen selvän saakoon: itse tunnustaa
halpamaisuutensa ja itse tuppautuu siihen halpamaisuuteen! Kuulehan
edelleen: Mitjan tiellä on nyt ukonrahjus — isä. Hänhän on äkkiä
aivan hullaantunut Grušenjkaan, kuola valuu hänen suustaan, kun hän
vain katsookin Grušenjkaa. Vain hänen takiaan hän äsken kammiossa
teki tuollaisen skandaalin, sen tähden vain, että Miusov rohkeni
nimittää Grušenjkaa irstaaksi elukaksi. Hän on rakastunut pahemmin kuin
kissa. Aikaisemmin Grušenjka oli vain palkasta hänen palveluksessaan
joitakin hämäräperäisiä ja kapakoita koskevia asioita toimittamassa,
mutta nyt äijä yht'äkkiä hoksasi ja pääsi selville, hurjistui, tekee
tarjouksia, ei tietenkään rehellisessä mielessä. Tällä tiellä isä ja
poika vielä töksähtävät yhteen. Mutta Grušenjka ei kallistu puoleen
eikä toiseen, kieppuu vain toistaiseksi siinä välillä ja ärsyttelee
molempia, tarkastelee kumpi on edullisempi, sillä vaikka papalta
voisikin nyhtää paljon rahaa, niin hän sen sijaan ei ota vaimokseen,
saattaapa lopulta ruveta kitsastelemaan ja sulkea kukkaronsa. Siinä
tapauksessa on Mitjalla arvoa: rahaa hänellä ei ole, mutta sen sijaan
hän voi mennä naimisiin. Niin, hänestä voi saada itselleen miehen! Hän
voi hylätä morsiamensa, verrattoman kauniin Katerina Ivanovnan, rikkaan
aatelistytön ja everstin tyttären, ja mennä naimisiin Grušenjkan
kanssa, joka on vanhan kauppiaan, irstaan moukan ja kaupunginpään
Samsonovin entinen jalkavaimo. Kaikesta tästä voi todellakin olla
seurauksena selkkaus, joka johtaa hengenrikokseen. Mutta tätäpä veljesi
Ivan odottaakin, silloin hänellä on kissan päivät: hän saa Katerina
Ivanovnan, jota kohtaan tuntee riuduttavaa rakkautta, ja lisäksi
kahmaisee myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta. Vähäpätöiselle miehelle ja
semmoiselle köyhimykselle kuin hän on tämä aluksi sangen houkuttelevaa.
Ja huomaa: hän ei loukkaa Mitjaa, vaan tämä on päinvastoin hänelle
kiitollinen kuolemaansa asti. Tiedänhän varmasti, että Mitja itse
viime viikolla huusi kaikkien kuullen humalapäissään kapakassa
mustalaistyttöjen seurassa, että hän ei ole morsiamensa Katenjkan
arvoinen, mutta hänen veljensä Ivan on. Eikä Katerina Ivanovna itse
tietenkään loppujen lopuksi hylkää sellaista lumoojaa kuin Ivan
Fjodorovitš. Johan hän nytkin horjuu heidän kahden välillä. Ja millä
ihmeellä onkaan tuo Ivan lumonnut teidät kaikki, niin että te jokainen
häntä niin hartaasti kunnioitatte? Mutta hän nauraa teille kaikille:
minulla, hän ajattelee, on kissan päivät ja herkuttelen teidän
kustannuksellanne.

— Mistä sinä tämän kaiken tiedät? Miksi puhut niin varmasti? — kysyi
äkkiä Aljoša jyrkästi ja kulmiaan rypistäen.

— Entä miksi sinä nyt kysyt ja jo edeltäpäin pelkäät vastaustani? Siis
itse myönnät minun sanoneen totuuden.

— Sinä et pidä Ivanista. Ivania eivät houkuttele rahat.

— Eikö muka? Entä Katerina Ivanovnan kauneus? Ei tässä ole yksinomaan
rahoista kysymys, vaikka kuusikymmentätuhatta on myös houkutteleva asia.

— Ivan katsoo asioita korkeammalta. Ivania eivät houkuttele tuhannet.
Ivan ei etsi rahaa eikä rauhaa. Hän etsii kenties kärsimystä.

— Mikä uni tuo vielä on? Voi teitä... aatelisia!

— Ah, Miša, hänen sielunsa on myrskyinen. Hänen järkensä on vankina.
Hänessä on suuri ajatus, joka ei vielä ole saanut ratkaisua. Hän
on niitä, jotka eivät tarvitse miljoonia, mutta joille on tärkeätä
ajatuksen ratkaiseminen.

— Kirjallista varkautta, Aljoša. Sinä puhelet samaa kuin
luostarinvanhimpasi. Jopa laittoi Ivan arvoituksen teille! — huudahti
Rakitin ilmeistä vihaa osoittaen. Hänen kasvonsakin muuttuivat
ja huulet vääntyivät vinoon. — Koko arvoitus on typerä, siinä ei
ole mitään arvaamista. Liikuta hiukan aivojasi, niin ymmärrät.
Hänen kirjoitelmansa on naurettava ja järjetön. Kuulin äsken hänen
typerän teoriansa: »jos ei ole sielun kuolemattomuutta, niin ei
ole hyvettäkään ja kaikki siis on sallittua». (Ja veli Mitja kun
vielä, muistatko, huudahti: »Panen sen mieleeni!») Houkutteleva
teoria konnille... minä haukun, se on tyhmää... ei konnille, vaan
koulua käyneille kerskailijoille, joilla on »ratkaisematon ajatusten
syvyys». Kerskuja hän on, ja koko asian ydin on: »toiselta puolen
ei voi olla myöntämättä, mutta toiselta puolen täytyy tunnustaa»!
Koko hänen teoriansa on vain halpamaisuutta! Ihmiskunta löytää itse
itsestään voimaa elääkseen hyvettä varten, vaikka ei uskoisikaan
sielun kuolemattomuuteen! Se löytää sen rakkaudessa vapauteen,
tasa-arvoisuuteen, veljeyteen...

Rakitin kiihtyi ja jaksoi tuskin hillitä itseään. Mutta äkkiä hän
pysähtyi aivan kuin muistaen jotakin.

— No, riittää jo, — sanoi hän hymyillen suu vielä enemmän väärässä kuin
aikaisemmin. — Mitä sinä naurat? Luuletko, että minä olen typerä.

— En, en ole aikonutkaan ajatella, että sinä olisit typerä. Sinä olet
älykäs, mutta... anna olla, minä naurahdin ajattelemattomasti. Minä
ymmärrän, että sinä voit tulistua, Miša. Innostuksestasi minä arvasin,
että sinä itsekään et ole välinpitämätön Katerina Ivanovnaan nähden.
Olen, veliseni, sitä kauan epäillyt, ja siksipä et pidäkään veljestäni
Ivanista. Sinä olet hänelle mustasukkainen.

— Ja olenko mustasukkainen myöskin hänen rahojensa takia? Lisäät ehkä
senkin vielä?

— En, rahoista en lisää mitään, en rupea sinua loukkaamaan.

— Uskon sentähden että sinä sen sanoit, mutta hitto vieköön teidät
veljesi Ivanin kanssa! Te ette ymmärrä kukaan, että hän voi olla varsin
vastenmielinen ilman Katerina Ivanovnaakin. Ja minkätähden minä hänestä
pitäisin, piru vieköön! Suvaitseehan hänkin itse haukkua minua. Miksi
ei minulla olisi oikeutta haukkua häntä?

— En ole koskaan kuullut hänen sanovan sinusta mitään, en hyvää enkä
pahaa. Hän ei puhu ollenkaan sinusta.

— Mutta minä olen kuullut, että hän toissa päivänä Katerina Ivanovnan
luona haukkui minua minkä suusta lähti — siinä määrin häntä kiinnostaa
nöyrin palvelijanne. Ja kuka tämän jälkeen, veliseni, on mustasukkainen
kenellekin — sitä en tiedä! Hän suvaitsi lausua sen ajatuksen, että
jos minä en rupea munkiksi ja sitä tietä ylene varsin läheisessä
tulevaisuudessa piispaksi, niin minä aivan varmasti menen Pietariin ja
liityn paksuun aikakauskirjaan, ehdottomasti sen kritiikkiosastoon,
kirjoittelen kymmenkunta vuotta ja loppujen lopuksi otan aikakauskirjan
omiin nimiini. Sitten julkaisen sitä taas ja ehdottomasti liberaaliseen
ja ateistiseen henkeen, mukana sosialistinen vivahdus, vieläpä pieni
sosialismin pintakiille, mutta ollen aina varuillani, toisin sanoen
itse asiassa kannattaen meikäläisiä ja teikäläisiä ja pimittäen
tyhmiä. Karriäärini loppuu sinun veljesi selitysten mukaan siten,
että kallistumiseni sosialismiin ei estä minua panemasta juoksevalle
tilille tilausrahoja ja laskemasta niitä sopivan tilaisuuden tullen
liikkeelle jonkun juutalaispahasen opastuksella siihen saakka,
kunnes rakennan Pietariin suuren talon, johon siirrän toimituksen ja
jonka muut kerrokset annan vuokralle. Talon paikankin hän määräsi:
uuden kivisillan luona, jota suunnitellaan rakennettavaksi Nevan yli
Pietarissa Liteinaja-kadulta Viipurin puolelle...

— Ah, Miša, tuohan kaikki kenties toteutuukin viimeistä sanaa myöten! —
huudahti äkkiä Aljoša voimatta hillitä itseään ja nauraen iloisesti.

— Tekin laskettelette sarkasmeja, Aleksei Fjodorovitš.

— Ei, ei, minä lasken leikkiä, suo anteeksi. Minulla on ihan muuta
mielessä. Sallihan kuitenkin kysyä: kuka on voinut kertoa sinulle noin
yksityiskohtaisesti ja keneltä sinä olet voinut kaikki kuulla. Ethän
sinä voinut olla itse läsnä Katerina Ivanovnan luona, kun veljeni puhui
sinusta?

— Minä en ollut siellä, mutta sen sijaan oli Dmitri Fjodorovitš, ja
minä kuulin sen omin korvin Dmitri Fjodorovitšilta, toisin sanoen
jos tietää tahdot, niin, että hän ei puhunut minulle, vaan minä
jouduin kuulemaan, tietysti vastoin tahtoani, sen vuoksi, että istuin
Grušenjkan makuuhuoneessa enkä voinut tulla sieltä pois niin kauan kuin
Dmitri Fjodorovitš oli viereisessä huoneessa.

— Ah niin, minä unohdinkin, että Grušenjka on sukulaisesi...

— Sukulaiseni? Tuo Grušenjkako sukulaiseni? — huudahti äkkiä Rakitin
sävähtäen aivan punaiseksi. — Oletko sinä tullut hulluksi? Aivosi ovat
epäkunnossa.

— Mitä? Eikö hän ole sukulaisesi? Minä kuulin niin...

— Mistä sinä olet voinut kuulla sellaista? Ei, te herrat Karamazovit
olette olevinanne jonkinmoisia suuria ja vanhoja aatelisherroja, vaikka
isäsi juoksenteli narrina toisten pöydissä ja armosta sai oleksia
keittiön puolella. Olkoonpa vain, että minä olen ainoastaan papin
poika ja mitätön teidän edessänne, te kun olette aatelia, mutta älkää
loukatko minua niin iloisesti ja säädyttömästi. On minullakin kunnia,
Aleksei Fjodorovitš. Minä en voi olla Grušenjkan, yleisen naisen,
sukulainen, pyydän ymmärtämään sen?

Rakitin oli hyvin kiihtynyt.

— Anna minulle anteeksi, Herran tähden, en minä voinut mitenkään
luulla, ja sitäpaitsi, mikä yleinen hän on? Onko hän sitten...
semmoinen? — Aljoša punastui äkkiä. — Toistan sinulle kuulleeni,
että hän on sukulaisesi. Sinä käyt usein hänen luonaan ja olet itse
minulle sanonut, että et ole missään lemmensuhteissa häneen... En ole
koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä häntä siinä määrin halveksit!
Ansaitseeko hän tosiaankin sen?

— Jos käyn hänen luonaan, niin siihen minulla saattaa olla omat
syyni, siinä on kyllin sinulle. Mitä taas sukulaisuuteen tulee, niin
pikemmin hän on veljesi tai itse isäukkosi kautta sukua sinulle kuin
minulle. No, nyt olemme perillä. Mene mieluummin keittiöön. Ai!
Mitä täällä, mitä tämä on? Olemmeko myöhästyneet? Mutta eiväthän he
ole voineet syödä niin pian? Ovatko täällä taas Karamazovit jotakin
rötöstäneet? Varmaankin. Kas tuossahan on isäsikin ja Ivan Fjodorovitš
hänen jäljessään. He ovat syöksyneet ulos igumenin luota. Kas tuolla
isä Isidor huutaa portailta jotakin heidän jälkeensä. Ja sinun isäsi
huutaa myös ja huitoo käsillään, nähtävästi riitelee. Ohoo, tuollahan
on Miusov vaunuissaan menossa pois, näetkö, hän ajaa! Ja tuossa
juoksee tilanomistaja Maksimov — täällähän on tapahtunut skandaali! ei
päivällisiä ole ollut! Kunhan eivät vain olisi pieksäneet igumenia? Tai
ehkäpä he itse ovat saaneet selkäänsä? Sepä olisi ollut paikallaan!

Rakitin ei huudahdellut suotta. Oli todellakin tapahtunut skandaali,
ennenkuulumaton ja odottamaton. Kaikki oli tapahtunut »innostuksessa».



8.

Skandaali


Kun Miusov ja Ivan Fjodorovitš jo olivat astumassa sisälle igumenin
luo, niin Pjotr Aleksandrovitšissa, kuten todella kunnolliselta ja
huomaavaiselta mieheltä sopi odottaakin, tapahtui tavallaan herkkä
prosessi: häntä alkoi hävettää vihastumisensa. Hän tunsi mielessään,
että ala-arvoista Fjodor Pavlovitšia hänen oikeastaan olisi pitänyt
pitää niin vähäarvoisena, että hänen tähtensä ei olisi kannattanut
menettää mielentyyneyttään luostarinvanhimman kammiossa ja siinä
määrin kiivastua, kuin hänelle oli tapahtunut. »Ainakaan munkit eivät
tässä ole syypäitä mihinkään», päätti hän äkkiä igumenin portailla,
»ja jos täälläkin on kunnon väkeä (tuo isä Nikolai, igumeni, lienee
myös aatelissukua), niin miksi en olisi heitä kohtaan ystävällinen,
rakastettava ja kohtelias?... En rupea kiistelemään, vieläpä olen samaa
mieltäkin kuin he, kiehdon heidät rakastettavuudella ja... lopuksi
osoitan heille, että minun seuraani ei ole tuo pilkkakirves, tuo narri,
tuo Pierrot, ja että minä olen joutunut välikäteen aivan samoin kuin
hekin kaikki...»

Riidanalaiset hakkuupaikat metsässä ja tuon kalanpyyntipaikan (missä
ne kaikki olivat, sitä hän ei itsekään tietänyt) hän päätti luovuttaa
heille lopullisesti, kerta kaikkiaan, jo tänään, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun kaikki tämä maksoi sangen vähän, sekä antaa kaikkien
haasteittensa luostaria vastaan raueta.

Kaikki nämä hyvät aikomukset vielä vahvistuivat, kun he astuivat
igumenin ruokasaliin. Ruokasalia tällä muuten ei ollut, sillä
oikeastaan igumenilla oli koko rakennuksessa vain kaksi huonetta, jotka
tosin olivat paljon isommat ja mukavammat kuin luostarinvanhimman.
Mutta huoneitten kalusto ei ollut erikoisen mukava: huonekalut olivat
nahalla päällystetyt, mahonkiset, kaksikymmentäluvun vanhaa tyyliä, ja
lattiatkin olivat maalaamattomat. Sen sijaan kaikki hohti puhtautta,
ja ikkunoilla oli paljon kalliita kukkasia. Mutta komeinta oli tällä
hetkellä tietenkin ylellisesti katettu pöytä, vaikka luonnollisesti
tämäkin on käsitettävä suhteellisesti: pöytäliina oli puhdas, astiat
kiilsivät. Oivallisesti paistettua leipää oli kolmea lajia, kaksi
pulloa viiniä, kaksi pulloa luostarin mainiota mettä ja iso lasikannu
täynnä luostarin kaljaa, joka oli kuuluisaa koko paikkakunnalla. Viinaa
ei ollut ollenkaan. Rakitin kertoi myöhemmin, että päivälliseksi oli
tällä kertaa laitettu viisi ruokalajia: sterlettilientä kalapiirakoiden
kanssa, sitten pehmeäksi keitettyä kalaa, joka oli valmistettu jollakin
erikoisella ja erinomaisella tavalla, sitten sampikotlettia, jäätelöä
ja hilloketta ja lopuksi kermahyytelön tapaista kiisseliä. Kaiken
tämän Rakitin sai selville, hän kun ei malttanut olla kurkistamatta
igumenin keittiöön, jossa hänellä myös oli suhteita. Hänellä oli
kaikkialla suhteita, ja kaikki tuli hänen korviinsa. Hänellä oli sangen
levoton ja kateellinen sydän. Huomattavista lahjoistaan hän oli täysin
tietoinen, mutta omassa mielessään hän niitä hermostuneesti yliarvioi.
Hän tiesi varmasti, että hänestä tulee omalla tavallaan huomattava
henkilö, mutta Aljošaa, joka oli häneen hyvin kiintynyt, kiusasi se,
että ystävä Rakitin oli epärehellinen eikä ollenkaan huomannut sitä
itse, vaan päinvastoin piti itseään mitä rehellisimpänä miehenä, koska
tiesi itsestään, että hän ei varastaisi pöydälle jätettyjä rahoja.
Tämmöiselle miehelle ei Aljoša eikä kukaan muukaan voinut mitään.

Rakitinia, joka oli vähäpätöinen henkilö, ei ollut voitu kutsua
päivälliselle, mutta sen sijaan oli kutsuttu isä Josef ja isä Paísi
sekä heidän mukanaan vielä eräs pappismunkki. He odottivat jo igumenin
ruokailuhuoneessa, kun huoneeseen astuivat Pjotr Aleksandrovitš,
Kalganov ja Ivan Fjodorovitš. Syrjemmällä oli odottamassa myös
tilanomistaja Maksimov. Isä igumeni astui vastaanottamaan vieraita
keskelle huonetta. Hän oli pitkä, laiha, mutta vielä vahva vanhus,
jonka mustissa hiuksissa oli paljon harmaata ja jolla oli pitkät,
tekopyhät ja arvokkaat kasvot. Hän kumarsi vieraille ääneti, mutta nämä
lähestyivät tällä kertaa ottamaan vastaan siunausta. Miusov uskalsi
yrittää suudella hänen kättänsäkin, mutta igumeni veti jotenkin kätensä
oikeaan aikaan pois, niin että suutelemisesta ei tullut mitään. Sen
sijaan Ivan Fjodorovitš ja Kalganov tällä kertaa saivat täydellisen
siunauksen, t.s. he suudella mäiskäyttivät aivan vilpittömästi ja
rahvaan tapaan kättä.

— Meidän täytyy suuresti pyytää anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne,
— aloitti Pjotr Aleksandrovitš kohteliaasti hymyillen, mutta kuitenkin
arvokkaasti ja kunnioittavasti, — pyytää anteeksi, että saavumme yksin,
ilman teidän kutsumaanne seuralaistamme Fjodor Pavlovitšia. Hänen oli
pakko kieltäytyä tulemasta pöytäänne eikä syyttä. Arvoisan isä Zosiman
kammiossa hän kiihtyi onnettomasta perheriidastaan poikansa kanssa ja
lausui muutamia sanoja, jotka eivät ensinkään olleet paikallaan...
sanalla sanoen aivan sopimattomia... josta, niinkuin näyttää (hän
katsahti pappismunkkeihin), teidän korkea-arvoisuudellanne jo on tieto.
Sen vuoksi hän tunnustaen syyllisyytensä ja vilpittömästi katuen tunsi
häpeätä, jota ei voinut voittaa, minkä vuoksi hän pyysi meitä, minua
ja poikaansa Ivan Fjodorovitšia, esiintuomaan teille vilpittömän
valittelunsa, pahan mielensä ja katumuksensa... Sanalla sanoen hän
toivoo voivansa ja tahtoo hyvittää kaiken myöhemmin, mutta nyt hän
pyytäen siunaustanne toivoo teidän unohtavan sen, mikä on tapahtunut...

Miusov vaikeni. Päästyään sanatulvansa loppuun hän oli itseensä
niin tyytyväinen, että äskeisestä ärtyneisyydestä ei ollut jäänyt
jälkeäkään hänen sieluunsa. Hän rakasti taas ihmiskuntaa täydelleen ja
vilpittömästi. Igumeni, joka oli kuunnellut häntä arvokkaasti, taivutti
hiukan päätään ja lausui vastaukseksi:

— Valitan sydämestäni poisjäämistä. Kenties poistunut pöydässämme olisi
mieltynyt meihin, samoin kuin me häneen. Terve tuloa, hyvät herrat,
aterialle!

Hän asettui jumalankuvan eteen ja alkoi ääneensä rukoilla. Kaikki
kumartuivat kunnioittavasti, ja tilanomistaja Maksimov asettui
sitäpaitsi erikoisesti eteen ja pani hartaasti kätensä ristiin.

Juuri silloinpa Fjodor Pavlovitš löikin viimeisen valttinsa.
Huomattavaa on, että hän todellakin aikoi lähteä pois ja todellakin
tunsi, että hänen oli viimeisen häpeällisen esiintymisensä jälkeen
luostarinvanhimman kammiossa mahdotonta mennä igumenin luo
päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eipä silti, että
hän niin kovin olisi hävennyt ja syyttänyt itseään. Kenties asian
laita oli aivan päinvastoin. Joka tapauksessa hän tunsi kuitenkin,
että ei ollut sopivaa mennä päivälliselle. Mutta heti kun majatalon
oven eteen tuotiin hänen rämisevät rattaansa ja hän jo alkoi nousta
niihin, hän äkkiä pysähtyi. Hänelle muistuivat mieleen hänen omat
sanansa luostarinvanhimman luona: »Niinpä minusta juuri aina tuntuukin,
kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että
kaikki pitävät minua narrina, — ja niinpä: annahan kun tosiaankin
heittäydyn narriksi, sillä te olette jok'ikinen tyhmempiä ja katalampia
kuin minä.» Hänessä virisi halu kostaa kaikille oman ruokottomuutensa
tähden. Hän muisti nyt yht'äkkiä, kuinka häneltä kerran jo entisinä
aikoina oli kysytty: »Miksi te niin vihaatte sitä ja sitä henkilöä?»
Hän oli silloin vastannut narrimaisen hävyttömyydenpuuskan vallassa:
»Seuraavasta syystä: hän ei tosin ole tehnyt minulle mitään, mutta
sen sijaan minä olen tehnyt häntä kohtaan erään tunnottoman ja ilkeän
teon ja heti sen tehtyäni aloin vihata häntä.» Muistettuaan nyt tämän
hän naurahti hiljaa ja ilkeästi ja mietti hetkisen. Hänen silmänsä
välähtivät ja huuletkin alkoivat vavista. »Kun kerran aloin, niin
lopetankin», päätti hän yhtäkkiä. Hänen salaisimman tunteensa tällä
hetkellä olisi voinut ilmaista seuraavin sanoin: »Enhän nyt enää voi
korjata asioitani entiselleen, annapa kun vielä syljen heidän päälleen
häpeämättömästi: näytän, että en häpeä heitä, siinä kaikki!» Hän käski
ajomiehen odottaa ja palasi itse nopein askelin luostariin suunnaten
kulkunsa suoraan igumenin luo. Vielä hän ei itsekään tietänyt, mitä
aikoi tehdä, mutta hän tiesi, että ei enää voinut hillitä itseään, ja
pienikin sysäys sai hänet samassa menemään iljettävyyden äärimmäisille
rajoille, — muuten vain iljettävyyden eikä ollenkaan rikoksen tai
sellaisen kepposen, josta tuomioistuin voi rangaista. Viimeksimainitun
laatuisessa tapauksessa hän osasi aina hillitä itsensä ja ihmetteli
toisinaan itsekin tätä. Hän ilmestyi igumenin ruokasaliin juuri sillä
hetkellä, kun rukous päättyi ja kaikki siirtyivät pöytää kohti.
Pysähtyen kynnykselle hän silmäili seuraa ja alkoi nauraa pitkää,
julkeata, ilkeätä naurua katsellen kaikkia rohkeasti silmiin.

— Hepä luulivat minun lähteneen pois, mutta tässäpä mies on! — huudahti
hän kuuluvasti.

Hetken ajan olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen ja kaikki olivat
vaiti, mutta äkkiä kaikki tunsivat, että kohta tapahtuu jotakin
inhoittavaa, järjetöntä, ehdoton skandaali. Pjotr Aleksandrovitšin mitä
hellin mieliala muuttui äkkiä mitä rajuimmaksi. Kaikki, mikä hänen
sydämessään oli sammunut ja tyyntynyt, heräsi yht'äkkiä eloon ja nousi
pinnalle.

— Ei, minä en voi kestää tätä! — huudahti hän. — En ollenkaan voi...
enkä... mitenkään voi!

Veri tulvahti hänen päähänsä. Hänen puheensakin sekaantui, mutta nyt ei
ollut aika puhua, ja hän tempasi hattunsa.

— Mitä hän oikein ei voi? — huudahti Fjodor Pavlovitš. — »Ei mitenkään
voi eikä ensinkään voi?» Teidän korkea-arvoisuutenne, saanko astua
sisälle vai enkö? Otatteko vastaan pöytätoverin?

— Terve tuloa kaikesta sydämestä, — vastasi igumeni. — Hyvät herrat!
Uskallanko pyytää, — lisäsi hän äkkiä, — teitä sydämestäni jättämään
tilapäiset riitanne ja yhtymään rakkaudessa ja sukulaissovussa Jumalaa
rukoillen rauhallisessa ruokapöydässäni...

— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš ollen aivan
kuin suunniltaan.

— Jos kerran Pjotr Aleksandrovitšille on mahdotonta, niin minullekin on
mahdotonta enkä minäkään jää. Sillä ehdolla tulinkin. Olen tästä lähin
kaikkialla Pjotr Aleksandrovitšin kanssa: jos te, Pjotr Aleksandrovitš,
menette pois, niin minäkin menen, jos te jäätte — niin minäkin jään.
Sukulaissovulla te, isä igumeni, häntä pahimmin pistittekin: hän ei
tunnusta itseään sukulaisekseni. Eikö niin, von Sohn? Tässä seisookin
von Sohn. Terve, von Sohn!

— Mi... minuako te? — mutisi hämmästyneenä tilanomistaja Maksimov.

— Tietysti sinua, — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Ketä muuta sitten? Ei
suinkaan isä igumeni ole von Sohn.

— Enhän minäkään ole von Sohn, minä olen Maksimov.

— Ei, sinä olet von Sohn. Teidän korkea-arvoisuutenne, tiedättekö, mikä
on von Sohn? Oli semmoinen rikosjuttu: hänet tapettiin porttolassa,
— niin kaiketi noita paikkoja teillä nimitetään, — tapettiin ja
ryöstettiin ja kunnioitettavasta iästään huolimatta tungettiin
laatikkoon ja lähetettiin pakaasivaunussa Pietarista Moskovaan,
numerolappu päällä. Ja samaan aikaan kuin laatikkoa nakuteltiin kiinni,
haureliaat tanssijattaret lauloivat lauluja ja soittivat kanteleita,
toisin sanoen pimputtelivat fortepianoa. Tämä tässä on juuri sama von
Sohn. Hän on noussut kuolleista, eikö niin, von Sohn?

— Mitä tämä oikein on? Kuinka tämä on ymmärrettävä? — kuului ääniä
pappismunkkien ryhmästä.

— Menkäämme! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš kääntyen Kalganovin
puoleen.

— Ei, sallikaahan! — keskeytti Fjodor Pavlovitš vinkuvalla äänellä
astuen vielä askelen huoneeseen. — Sallikaa minunkin lopettaa.
Siellä kammiossa minulle toitotettiin, että muka käyttäydyin
epäkunnioittavasti nimenomaan siinä suhteessa, että mainitsin
rantatöröistä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, sukulaiseni, pitää siitä,
että puheessa on _plus de noblesse que de sincérité_, mutta minä
päinvastoin pidän siitä, että puheessani olisi _plus de sincérité
que de noblesse_, ja hiiteen koko _noblesse!_ Eikö niin, von Sohn!
Sallikaa, isä igumeni, vaikka minä olenkin narri ja esittäydyn
narrina, niin olen kunnian ritari ja tahdon sen lausua julki. Niin,
minä olen kunnian ritari, mutta Pjotr Aleksandrovitšissa on loukattu
itserakkaus eikä mitään muuta. Ehkäpä minä äsken tulinkin tänne
katsomaan ja puhumaan suuni puhtaaksi. Täällä on poikani Aleksei
pelastusta etsimässä. Minä olen isä, minä huolehdin ja velvollisuuteni
on huolehtia hänen kohtalostaan. Minä kuuntelin ja teeskentelin kaiken
aikaa ja katselin kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt tahdon esittää
teille näytelmän viimeisenkin näytöksen. Millaista onkaan meillä? Jos
meillä mikä lankeaa, niin se jääkin makaamaan. Mikä meillä on kaatunut,
se saakin ikänsä maata. Eipä niinkään! Minä tahdon nousta. Pyhät
isät, te olette saattaneet minut raivoon. Rippi on suuri sakramentti,
jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta ja jonka edessä olen valmis
lankeamaan maahan, mutta täällä kammiossa ovat yht'äkkiä kaikki
polvillaan ja ripittäytyvät kaikkien kuullen. Onko lupa ripittäytyä
toisten kuullen? Pyhät isät ovat määränneet korvaripin, vain silloin
rippinne on sakramentti, ja näin on ollut ammoisista ajoista. Kuinka
minä voin hänelle selittää kaikkien kuullen, että minä, esimerkiksi,
olen sitä ja sitä... no, se on sitä ja sitä, ymmärrättekö? Toisinaan on
säädytöntä sanoakin. Tämähän on skandaali! Ei, isät, teidän kanssanne
täällä kenties joutuu ruoskijain uskonlahkoon... Minä kirjoitan ensi
tilassa synodiin ja otan poikani Aleksein kotiin...

Tässä pieni huomautus. Fjodor Pavlovitš tunsi kielikellojen jutut.
Aikoineen kierteli ilkeämielisiä juoruja, jotka saapuivat piispankin
korviin (ei vain meidän luostaristamme, vaan muistakin luostareista,
joissa oli luostarinvanhin), että luostarinvanhimpia muka liiaksi
kunnioitetaan, niin että igumenin arvokin siitä kärsii, ja että muun
muassa luostarinvanhimmat väärinkäyttävät ripin sakramenttia y.m.,
y.m. Järjettömiä syytöksiä, jotka aikoinaan raukesivat itsestään niin
meillä kuin kaikkialla muuallakin. Mutta typerä piru, joka oli saanut
kynsiinsä Fjodor Pavlovitšin ja kiidätti häntä hänen omilla hermoillaan
jonnekin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi häpeälliseen syvyyteen, kuiskasi
hänen korvaansa tämän vanhan syytöksen, josta Fjodor Pavlovitš itse
ei ymmärtänyt luotuista sanaakaan. Eikä hän edes osannut lausua sitä
oikeassa muodossa, varsinkin kun tällä kertaa ei kukaan vanhuksen
kammiossa ollut langennut polvilleen eikä ripittäytynyt kaikkien
kuullen, niin että Fjodor Pavlovitš ei ollut voinut itse nähdä mitään
semmoista, vaan puhui ainoastaan vanhojen huhujen ja juorujen mukaan,
joita sattui jossakin määrin muistamaan. Lausuttuaan tyhmyytensä hän
tunsi lasketelleensa järjetöntä hölynpölyä, ja silloin hänen mielensä
heti teki osoittaa kuulijoille ja ennen kaikkea itselleen, että hän
ei ollut puhunut ensinkään pötyä. Ja vaikka hän varsin hyvin tiesi,
että jokainen uusi sana lisäisi jo lausuttuun pötyyn yhä uutta ja
järjettömämpää, niin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan syöksyi
siihen päistikkaa.

— Millaista halpamaisuutta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš.

— Anteeksi, — sanoi äkkiä igumeni. — On sanottu vanhastaan: »Ja hän
alkoi minua vastaan puhua paljon ja monenlaista ja saastaisiakin
asioita. Mutta minä kuultuani kaiken sanoin itselleni: se on Jeesuksen
lääkitsemistointa ja hän on lähettänyt sen parantamaan ylpeilevää
sieluani.» Ja siksi mekin nyt kiitämme teitä nöyrästi, kallis vieras!

Ja hän kumarsi syvään Fjodor Pavlovitšille.

— Tö-tö-tö! Teeskentelyä ja vanhoja fraaseja! Vanhoja fraaseja ja
vanhoja eleitä! Vanhoja valheita ja muodollisia kumarruksia maahan
asti! Me tunnemme nämä kumarrukset! »Suudelma suulle ja tikari
sydämeen», kuten Schillerin _Rosvoissa_. Minä en pidä petkutuksesta,
isät, minä tahdon totuutta! Mutta totuus ei ole rantatöröissä, ja
sen minä olen lausunut julki! Isät ja munkit, miksi te paastoatte?
Miksi te odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta
palkasta minäkin rupean paastoamaan! Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen
elämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin valmiin
leivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, — kas sepä
onkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti puhua.
Mitä heillä täällä on varattuna? — hän astui pöydän luo. — Vanhaa Old
factory -portviiniä, Médoc-viiniä, Jelisejevin veljesten pulloihin
panemaa, onpa ne isiä! Eipä tämä näytä rantatöröiltä. Kas vain, kun
isät ovat panneet puteleita pöytään, hehehe! Kuka onkaan tämän kaiken
tänne hankkinut? Sen on tehnyt venäläinen talonpoika, raataja, hän tuo
tänne känsäisillä käsillään ansaitun roponsa, riistää sen perheeltään
ja valtion tarpeilta! Tehän, pyhät isät, imette kansaa!

— Tuo on aivan arvotonta teidän puoleltanne, — lausui isä Josef. Isä
Paísi oli itsepintaisesti vaiti. Miusov syöksyi juoksujalkaa ulos
huoneesta, ja Kalganov seurasi häntä.

— No, isät, minäkin riennän Pjotr Aleksandrovitšin jälkeen! Enää
en tule teille, pyytäkää vaikka polvillanne, niin en tule. Tuhat
ruplaa lähetin teille, siksipä te taaskin odotatte vesissä suin,
hehehe! Ei, ette saa minulta lisää. Kostan menneestä nuoruudestani,
kaikesta nöyryytyksestäni! — hän iski nyrkkiä pöytään valmistamansa
tunteenpuuskan vallassa. — Paljon on merkinnyt tämä luostaripahanen
elämässäni! Paljon katkeria kyyneliä olen sen takia vuodattanut!
Te yllytitte vaimoni, riivatun, minua vastaan. Te olette senkin
seitsemässä kokouksessa minut kironneet, levittäneet mainettani
ylt'ympäri! Riittää jo, isät, nyt on liberaalinen aika, höyrylaivojen
ja rautateitten aikakausi. Ette saa minulta tuhatta ettekä sataa
ruplaa, ette sataa kopeekkaa, ette mitään!

Taas huomautus. Meidän luostarimme ei ollut koskaan mitään tuommoista
merkinnyt hänen elämässään eikä hän ollut sen takia vuodattanut mitään
katkeria kyyneliä. Mutta hän innostui siinä määrin teeskennellyistä
kyynelistään, että hän itsekin eräänä hetkenä oli vähällä uskoa
itseään, vieläpä ruveta itkemään liikutuksesta. Mutta samalla hetkellä
hän tunsi, että oli aika pyörtää takaisin. Kuultuaan hänen ilkeän
valheensa igumeni painoi päätään alaspäin ja lausui taas vakavasti:

— Jälleen on sanottu: »Kärsi sinuun kohdistettu ansaitsematon häväistys
ilomielin, älä suutu äläkä rupea vihaamaan häpäisijääsi.» Näin me
menettelemme.

— Tö-tö-tö, pupatusta ja papatusta ja muuta puuta heinää! Papattakaa,
isät, mutta minä lähden. Ja poikani Aleksein otan täältä isän
oikeudella ainiaaksi. Ivan Fjodorovitš, kelpo poikani, sallikaa minun
käskeä teitä seuraamaan itseäni! Von Sohn, mitä sinä tänne jäisit!
Tule heti luokseni kaupunkiin. Minun luonani on hauskaa. Matkaa on
vain virstan verran, paastoöljyn asemesta tarjoan porsasta puuron
kera. Syömme päivällistä, panen pöytään konjakkia, sitten likööriä,
mesimarjalikööriä... Hei, von Sohn, älä päästä onnea käsistäsi!

Hän lähti ulos huutaen ja huitoen. Juuri sillä hetkellä Rakitin hänet
näki tulemassa ulos ja näytti Aljošalle.

— Aleksei! — huudahti isä hänelle jo kaukaa hänet nähtyään. — Muuta
jo tänään luokseni kokonaan ja tuo mukanasi tyyny ja patja, älköönkä
täällä enää olko hajuakaan sinusta.

Aljoša pysähtyi kuin jähmettyneenä ja katseli ääneti ja tarkkaavaisesti
kohtausta. Sillävälin oli Fjodor Pavlovitš noussut rattaille ja hänen
jäljessään alkoi äänettömänä ja jurona niihin nousta Ivan Fjodorovitš
käännähtämättä Aljošaan edes hyvästelläkseen. Mutta nyt tapahtui vielä
eräs kohtaus, joka oli miltei uskomaton ja ilveilyn kaltainen ja
täydensi episodin. Äkkiä ilmestyi rattaitten astuimen luo tilanomistaja
Maksimov. Hän juoksi hengästyneenä ennättääkseen mukaan. Rakitin ja
Aljoša näkivät, miten hän juoksi. Hänellä oli niin kiire, että hän
malttamattomuudessaan pisti jalkansa astuimelle, jolla vielä oli Ivan
Fjodorovitšin vasen jalka, ja tarttuen kärrykoriin hän alkoi kiivetä
rattaille.

— Minäkin, minäkin tulen kanssanne! — huusi hän hypäten rattaille
ja nauraen hiljaista, iloista naurua autuaan näköisenä ja valmiina
kaikkeen. — Ottakaa minutkin mukaan!

— No, enkö sanonut, — huudahti Fjodor Pavlovitš voitonriemuisesti, —
että tämä on von Sohn! Sehän on todellinen kuolleista noussut von Sohn!
Miten kykenitkään sieltä irtaantumaan? Mitä Sohnin sotkua sinä siellä
olet saanut aikaan ja miten sinä saatoit lähteä pois päivälliseltä?
Onpa siinä paksunahkainen mies!

Minä olen purrut hävyltä hännän poikki, mutta en toki ole sinun
veroisesi! Hyppää, hyppää pian! Päästä hänet, Vanja, tulee hauskaa. Hän
voi jotenkuten loikoa tässä jalkojen päällä. Lojutko, von Sohn? Vai
pistäisikö hänet pukille ajomiehen kanssa?... Hyppää pukille, von Sohn!

Mutta Ivan Fjodorovitš, joka jo oli istuutunut paikalleen, töytäisi
äkkiä mitään sanomatta ja kaikin voimin Maksimovia rintaan, niin että
hän lensi sylen päähän. Sattumalta vain hän ei kaatunut.

— Antaa mennä! — huudahti Ivan Fjodorovitš vihaisesti ajomiehelle.

— No, mitäs sinä? Mitä sinä? Miksi sinä häntä noin? — alkoi Fjodor
Pavlovitš torua, mutta rattaat olivat jo lähteneet liikkeelle. Ivan
Fjodorovitš ei vastannut.

— Senkin mokoma! — lausui Fjodor Pavlovitš oltuaan vaiti pari minuuttia
ja katsoi karsaasti poikaansa. — Sinun keksintöäsihän oli koko tämä
luostari, sinä itse yllytit, itse hyväksyit, miksi sitten nyt olet
vihainen?

— Riittää jo roskan puhuminen, levätkää edes nyt pikkuisen, — tokaisi
Ivan Fjodorovitš töykeästi.

Fjodor Pavlovitš oli taas vaiti pari minuuttia.

— Nyt olisi konjakki paikallaan, — huomautti hän mietteissään. Mutta
Ivan Fjodorovitš ei vastannut.

— Kunhan tullaan perille, niin sinäkin juot.

Ivan Fjodorovitš oli yhä vaiti.

Fjodor Pavlovitš odotti vielä pari minuuttia.

— Mutta Aljoškan minä kuitenkin otan pois luostarista siitä huolimatta,
että se on teistä sangen epämieluisaa, kunnioitettava Karl von Moor.

Ivan Fjodorovitš kohautti halveksivasti olkapäitään, kääntyi poispäin
ja alkoi katsella tielle. Sen jälkeen he eivät koko kotimatkalla enää
puhuneet mitään.



Kolmas kirja

Hekumoitsijat



1.

Palvelijainhuoneessa


Fjodor Pavlovitš Karamazovin talo ei suinkaan ollut aivan kaupungin
keskustassa, mutta ei ihan laidassakaan. Se oli vanhanpuoleinen,
mutta ulkoapäin miellyttävän näköinen: se oli yksikerroksinen,
siinä oli ullakkokerros, väriltään se oli harmaa, ja rautakatto oli
punainen. Se saattoi muutoin tehdä tehtävänsä vielä pitkät ajat, oli
tilava ja kodikas. Siinä oli paljon monenlaisia komeroita, erilaisia
piilopaikkoja ja portaita siellä, missä niitä ei olisi odottanut.
Talossa oli rottia, mutta Fjodor Pavlovitš ei ollut niille ihan koko
sydämestään vihainen: »Onhan kuitenkin vähän rattoisampaa, kun on
yksin kotona.» Hänellä oli tosiaankin tapana lähettää palvelijat
yöksi sivurakennukseen ja sulkeutua taloon yksin koko yöksi. Tämä
sivurakennus oli pihan puolella ja oli avara sekä lujatekoinen. Sinne
oli Fjodor Pavlovitš määrännyt sijoitettavaksi myöskin keittiön,
vaikka talossakin oli keittiö. Hän ei pitänyt keittiön hajusta, ja
ruoat tuotiin pihan poikki sekä talvella että kesällä. Yleensä talo
oli rakennettu isolle perheelle, ja sekä herrasväkeä että palvelijoita
olisi siihen mahtunut viisi kertaa enemmän. Mutta kertomuksemme aikana
asuivat talossa vain Fjodor Pavlovitš ja Ivan Fjodorovitš, kun taas
sivurakennuksessa oli ainoastaan kolme henkeä palvelusväkeä: vanhus
Grigori, vanha eukko Marfa, hänen vaimonsa, ja palvelija Smerdjakov,
joka vielä oli nuori mies. Täytyy mainita hieman tarkemmin näistä
kolmesta palvelijasta. Ukko Grigori Vasiljevitš Kutuzovista muuten
olemmekin jo puhuneet tarpeeksi. Hän oli luja ja taipumaton mies, joka
itsepintaisesti ja suoraa tietä kulki määräämäänsä pistettä kohti, jos
vain tuo piste joistakin syistä (usein ihmeellisen epäjohdonmukaisesti)
oli hänen edessään eittämättömänä totuutena. Yleensä hän oli rehellinen
ja lahjomaton. Hänen vaimonsa Marfa Ignatjevna, joka oli koko elämänsä
ajan vastaansanomatta taipunut miehensä tahtoon, ahdisteli siitä
huolimatta kovasti miestään, esimerkiksi kohta talonpoikain vapautuksen
jälkeen, kehoittamalla tätä lähtemään pois Fjodor Pavlovitšin talosta
Moskovaan ja aloittamaan siellä jotakin pientä kaupustelua (heillä
oli jonkin verran rahoja). Mutta Grigori päätti silloin kerta
kaikkiaan, että akka jaarittelee joutavia, »sillä kaikki akat ovat
epärehellisiä», ja että heidän ei pidä lähteä entisen isännän luota,
olipa tämä millainen tahansa, sillä »tämä oli nyt heidän tällöinen
velvollisuutensa».

— Ymmärrätkö sinä, mitä velvollisuus on? — kääntyi hän Marfa
Ignatjevnan puoleen.

— Velvollisuuden minä ymmärrän, Grigori Vasiljevitš, mutta mikä
velvollisuus meidän on jäädä tänne, sitä minä en ensinkään ymmärrä, —
vastasi Marfa Ignatjevna lujasti.

— Ole sitten ymmärtämättä, mutta niin tehdään. Vastedes pidä suusi
kiinni.

Niin kävikin: he eivät lähteneet pois, ja Fjodor Pavlovitš määräsi
heille pienen palkan, jonka hän maksoi säännöllisesti. Grigori tiesi
sitäpaitsi, että hänellä oli kiistämätön vaikutusvalta isäntäänsä.
Hän tunsi sen, ja asia oli niin: viekas ja itsepäinen narri Fjodor
Pavlovitš, joka oli sangen lujaluonteinen »muutamissa elämän asioissa»,
kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, oli omaksi hämmästyksekseen
luonteeltaan suorastaan sangen heikko eräissä toisissa »elämän
asioissa». Ja hän tiesi itse, millaisia asioita ne olivat, ja pelkäsi
monia seikkoja. Muutamissa elämän asioissa täytyi olla varovainen, ja
tällöin oli vaikeata tulla toimeen ilman uskollista ihmistä, mutta
Grigori oli mitä uskollisin mies. Kävi niinkin, että Fjodor Pavlovitš
monta kertaa elämänsä aikana olisi voinut saada selkäänsä ja tulla
pahoinkin piestyksi, mutta joka kerta tuli hänelle avuksi Grigori,
vaikka joka kerta sitten nuhteli häntä jäljestäpäin. Mutta pelkkä
selkäsauna ei olisi peloittanut Fjodor Pavlovitšia: oli tärkeämpiä
tilanteita, vieläpä sangen arkaluontoisia ja monimutkaisia, jolloin
Fjodor Pavlovitš kenties ei itsekään olisi kyennyt määrittelemään
sitä erikoislaatuista uskollisen ja läheisen henkilön tarvetta, jota
hän äkkiä toisinaan käsittämättömällä tavalla silmänräpäyksessä alkoi
itsessään tuntea. Ne olivat melkein sairauden kaltaisia tapauksia:
irstas Fjodor Pavlovitš, joka hekumallisuudessaan usein oli julma
kuin ilkeä hyönteinen, tunsi toisinaan juovuspäissään sielullista
kauhua ja siveellistä järkytystä, joka niin sanoakseni tuntui myöskin
fyysillisesti hänen sielussaan. »Sieluni ikäänkuin vapisee kurkussani
noina kertoina», puhui hän toisinaan. Juuri näinä hetkinä hänestä oli
mieluisaa, että hänen vierellään, läheisyydessään tai vaikkapa toisessa
huoneessa, sivurakennuksessa, oli tuommoinen ihminen, uskollinen,
luja, aivan toisenlainen kuin hän, ei irstailija, joka kyllä näki
kaiken irstailun ja tiesi kaikki salaisuudet, mutta kuitenkin
uskollisuudessaan salli kaiken tapahtua, ei pannut vastaan eikä — mikä
oli tärkeintä — nuhdellut eikä uhannut millään enemmän tässä kuin
tulevassakaan elämässä, vaan tarpeen tullen ikäänkuin puolusti häntä,
— ketä vastaan? Jotakin tuntematonta, mutta peloittavaa ja vaarallista
vastaan. Kysymys oli nimenomaan siitä, että oli välttämättömästi
_toinen_ ihminen, vanhastaan tuttu ja ystävällinen, jonka saattoi
sairauden hetkenä kutsua luokseen ainoastaan katsellakseen hänen
kasvojaan, ehkäpä vaihtaa jonkin aivan asiaankuulumattoman sanankin,
ja jos hän ei ole millänsäkään, ei ole vihainen, niin on ikäänkuin
helpompi sydämelle, mutta jos hän on vihainen, no, silloin on
surullisempaa. Tapahtui (muutoin sangen harvoin), että Fjodor Pavlovitš
meni yölläkin sivurakennukseen herättämään Grigorin, jotta tämä
hetkiseksi tulisi hänen luokseen. Tämä tuli, ja Fjodor Pavlovitš alkoi
puhella aivan joutavista asioista sekä päästi hänet pian menemään,
toisinaan ivaillen ja leikkiä laskien, minkä jälkeen hän sylkäisi,
kävi makaamaan ja nukkui hurskaan unta. Jotakin tämäntapaista sattui
Fjodor Pavlovitšille silloinkin, kun Aljoša oli tullut. Aljoša »lävisti
hänen sydämensä» sillä, että »eli, näki kaikki eikä mitään tuominnut».
Vieläpä enemmänkin, hän toi tullessaan jotakin aivan uutta: täydellisen
halveksimisen puutteen häntä, ukkoa, kohtaan; päinvastoin hän osoitti
aina ystävällisyyttä ja aivan luonnollista, rehellistä kiintymystä
häneen, joka niin vähän sitä ansaitsi. Tämä kaikki oli vanhalle
irstailijalle ja perheettömälle miehelle täydellinen yllätys, aivan
odottamatonta hänelle, joka tähän asti oli rakastanut vain »saastaa».
Aljošan mentyä pois hän myönsi oppineensa ymmärtämään yhtä ja toista,
mitä tähän saakka ei ollut tahtonut ymmärtää.

Olen jo maininnut kertomukseni alussa, miten Grigori vihasi Adelaida
Ivanovnaa, Fjodor Pavlovitšin ensimmäistä vaimoa ja hänen vanhimman
poikansa Dmitri Fjodorovitšin äitiä, ja miten hän päinvastoin puolusti
hänen toista vaimoaan, riivattua, Sofia Ivanovnaa, omaa herraansakin
vastaan ja kaikkia vastaan, joille saattoi pistää päähän lausua tästä
naisesta paha tai kevytmielinen sana. Myötätunto tuota onnetonta
kohtaan oli muuttunut hänessä jonkinlaiseksi pyhäksi tunteeksi, niin
että vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän ei olisi suvainnut
keneltäkään epäedullista viittaustakaan, joka koski vainajaa, vaan
olisi heti torjunut loukkauksen. Ulkonaiselta olemukseltaan Grigori
oli kylmä ja arvokas mies, ei lörpötellyt, vaan puhui harkiten eikä
kevytmielisesti. Niinikään olisi ollut mahdotonta saada hänestä
selville ensi katsauksella, rakastiko hän säyseätä, nöyrää vaimoaan
vai eikö, mutta hän rakasti häntä todellakin ja vaimo tietysti ymmärsi
sen. Tämä Marfa Ignatjevna ei ensinkään ollut tyhmä nainen, vaan oli
kenties viisaampikin kuin miehensä, ainakin hän oli tätä järkevämpi
käytännöllisissä asioissa, mutta kuitenkin hän alistui miehensä tahtoon
nurkumatta ja vastaansanomatta aivan avioliiton alusta alkaen ja
kunnioitti häntä henkisessä suhteessa korkeammalla olevana. Huomattavaa
on, että he koko elämänsä aikana puhuivat keskenään perin vähän, vain
kaikkein tärkeimmistä juoksevista asioista. Arvokas ja juhlallinen
Grigori harkitsi kaikki asiansa ja huolensa aina yksinään, niin että
Marfa Ignatjevna jo kauan sitten oli tullut ymmärtämään, että mies ei
ollenkaan kaivannut hänen neuvojaan. Hän tunsi, että hänen miehensä
pitää arvossa hänen vaitioloaan ja pitää sitä älykkyyden merkkinä.
Vaimoaan Grigori ei koskaan lyönyt, yhden kerran vain ja silloinkin
vähän. Adelaida Ivanovnan ollessa ensimmäistä vuotta naimisissa
Fjodor Pavlovitšin kanssa olivat kerran maalla kylän tytöt ja eukot,
jotka silloin vielä olivat maaorjia, kokoontuneet herraskartanoon
laulelemaan ja tanssimaan. Aloitettiin eräs tanssilaulu »Niityllä», ja
äkkiä Marfa Ignatjevna, joka silloin vielä oli nuori nainen, hyppäsi
kuoron eteen ja alkoi lasketella »venäläistä» erikoisella tavalla, ei
maalaistapaan niinkuin eukot, vaan kuten hän oli tanssinut silloin,
kun palveli rikkailla Miusoveilla heidän kotiteatterissaan maalla,
jossa näyttelijöitä opetti tanssimaan Moskovasta tilattu tanssimestari.
Grigori näki, millä tavoin hänen vaimonsa tanssi, ja kotona mökissään
hän tuntia myöhemmin antoi tälle hiukan opetusta vetäen häntä
hiuksista. Mutta siihen kuritukset kerta kaikkiaan loppuivatkin
eivätkä enää kertaakaan toistuneet koko elämän aikana, eikä Marfa
Ignatjevnaakaan siitä lähin ollut halu vetänyt tanssimaan.

Lapsia ei Jumala heille suonut. Yksi lapsi oli ollut, mutta sekin oli
kuollut. Grigori oli ilmeisesti lapsirakas eikä salannutkaan sitä, t.s.
hän ei hävennyt tunnustaa sitä. Dmitri Fjodorovitšin hän oli ottanut
kolmivuotiaana poikana hoitoonsa, kun Adelaida Ivanovna karkasi, ja
puuhasi hänen kanssaan melkein vuoden, itse kampasi häntä, itse pesi
häntä kaukalossa. Myöhemmin hän puuhasi sekä Ivan Fjodorovitšin että
Aljošan kanssa ja sai siitä palkakseen korvapuustin. Mutta kaikesta
tästä olen jo kertonut. Oma lapsi taasen ilahdutti häntä vain toivolla
Marfa Ignatjevnan ollessa raskaana. Mutta syntyessään lapsi täytti
hänen sydämensä murheella ja kauhulla. Tämä poika nimittäin syntyi
kuusisormisena. Sen nähtyään Grigori masentui siinä määrin, että ei
ainoastaan ollut sanaakaan puhumatta aivan ristiäisiin asti, vaan
meni varta vasten puistoon saadakseen olla puhumatta. Oli, kevät,
hän kaiveli yhtä mittaa kolme päivää lavoja hedelmätarhassa ja
kukkapenkkejä puistossa. Kolmantena päivänä oli pienokainen kastettava.
Siihen mennessä oli jokin ajatus kypsynyt Grigorin päässä. Kun hän
saapui tupaan, jonne jo olivat kokoontuneet kirkonpalvelijat ja
vieraat ja lopulta tullut itse Fjodor Pavlovitš ollakseen risti-isänä,
niin hän yht'äkkiä ilmoitti, että lasta »ei pitäisi ollenkaan
kastaa», — ilmoitti sen hiljaisella äänellä eikä monisanaisesti, vaan
sanoi vaivoin sanan kerrallaan katsellen tylsästi ja silmiään pois
kääntämättä pappia.

— Miksi niin? — tiedusti pappi iloisesti ihmetellen.

— Siksi... että tämä on... traakki... — mutisi Grigori.

— Mikä ihmeen traakki? Kuinka niin?

Grigori oli jonkin aikaa vaiti.

— Luonnossa on tapahtunut sekaannus... — mutisi hän hyvin epäselvästi,
mutta sangen varmasti, eikä nähtävästi halunnut ryhtyä tarkempiin
selityksiin.

Naurettiin ja lapsi-raukka tietysti kastettiin. Grigori rukoili
kastemaljan ääressä hartaasti, mutta ei muuttanut mielipidettään
äskensyntyneestä. Muuten hän ei mitenkään häirinnyt toisten puuhia,
mutta koko niiden kahden viikon aikana, jotka kivulloinen poika eli,
hän ei juuri ollenkaan siihen katsonut, ei edes tahtonut huomata sitä
ja pysytteli yleensä poissa tuvasta. Mutta kun poika kahden viikon
kuluttua kuoli rohtumaan, niin hän itse pani sen arkkuun, katseli sitä
syvän surun vallassa, ja kun sen pieni, matala hauta luotiin umpeen,
niin hän lankesi polvilleen ja kumarsi haudan edessä maahan asti.
Sen jälkeen hän ei moneen vuoteen kertaakaan maininnut lapsestaan,
eikä Marfa Ignatjevnakaan hänen läsnäollessaan kertaakaan muistellut
lastaan, ja kun hän sattui jonkun kanssa puhumaan »lapsosestaan»,
niin hän puhui kuiskaten, vaikka Grigori Vasiljevitš ei olisikaan
ollut saapuvilla. Tuosta pikku haudasta lähtien Grigori, kuten Marfa
Ignatjevna huomautti, alkoi etupäässä askaroida »jumalallisissa
asioissa», luki _Pyhäin miesten elämäkerrastoa_, enimmäkseen ääneti
ja yksin, pannen joka kerta silmilleen hopeasankaiset silmälasinsa.
Harvoin hänellä oli tapana lukea ääneen, vain ison paaston aikana.
Hän rakasti Jobin kirjaa, hankki jostakin itselleen jäljennöksen
»Jumalan miehen, isämme Iisakki Sirinin» sanoista ja saarnoista, luki
sitä itsepintaisesti vuodesta vuoteen, ei ymmärtänyt siitä juuri
mitään, mutta kenties siitä syystä piti tätä kirjaa mitä suurimmassa
arvossa ja rakasti sitä. Viime aikoina hän oli alkanut kallistua ja
syventyä ruoskijain lahkoon, mihin oli tilaisuutta naapurissa. Se
teki nähtävästi järkyttävän vaikutuksen häneen, mutta hän ei katsonut
sopivaksi siirtyä uuteen uskoon. »Jumalallisten asiain» harrastus teki
luonnollisesti hänen kasvojensa ilmeen vielä arvokkaammaksi.

Kenties hän oli taipuvainen mystisismiin. Nytpä aivan parahiksi
hänen kuusisormisen lapsensa ilmestyminen maailmaan ja kuoleminen
sattui yhteen erään toisen sangen omituisen, odottamattoman ja
erikoislaatuisen tapahtuman kanssa, joka jätti hänen sieluunsa, kuten
hän myöhemmin kerran itse lausui, »leiman». Tapahtui niin, että saman
päivän jälkeisenä yönä, jolloin heidän kuusisorminen lapsukaisensa oli
haudattu, Marfa Ignatjevna heräsi ja oli kuulevinaan äskensyntyneen
lapsen itkun kaltaista ääntä. Hän pelästyi ja herätti miehensä. Tämä
kuunteli ja huomautti, että se oli pikemminkin jonkun vaikertelua,
»on ikäänkuin naisihminen». Hän nousi ja pukeutui. Oli jokseenkin
lämmin toukokuun yö. Mentyään portaille hän kuuli selvästi, että
vaikerrus kuului puistosta. Mutta puisto lukittiin yöksi pihan
puolelta, eikä sinne päässyt muuta kuin tätä tietä, sillä puistoa
ympäröi luja ja korkea aita. Grigori palasi tupaan, sytytti lyhdyn,
otti puiston avaimen ja välittämättä vaimonsa hysteerisestä kauhusta
ja vakuutuksista, että hän kuuli yhä edelleen lapsen itkua ja että
itkijä varmasti oli hänen poikansa, joka kutsui häntä, hän lähti ääneti
puistoon. Täällä hän huomasi selvästi, että valitus kuului heidän
saunastaan, joka oli puistossa lähellä porttia, ja että valittaja
todellakin oli nainen. Avattuaan saunan oven hän näki näyn, joka sai
hänet jähmettymään: mielenvikainen nainen, joka kuljeksi kaupungin
kaduilla ja jonka koko kaupunki tunsi nimellä Lizaveta Smerjaštšaja,
oli laittautunut heidän saunaansa ja juuri synnyttänyt lapsen.
Pienokainen makasi hänen vierellään, ja hän itse oli kuolemaisillaan.
Hän ei puhunut mitään jo siitäkin syystä, että ei osannut puhua. Mutta
kaikki tämä vaatii eri selityksen.



2.

Lizaveta Smerjaštšaja


Tässä oli muudan erikoinen asianhaara, joka syvästi järkytti Grigorin
mieltä ja sai erään epämiellyttävän ja inhoittavan entisen epäluulon
hänessä lopullisesti vahvistumaan. Tuo Lizaveta Smerjaštšaja
[Smerjaštšaja = haiseva] oli hyvin pienikokoinen tyttönen, »hiukan yli
kahden arssinan», kuten häntä hellästi muistelivat hänen kuoltuaan
monet kaupunkimme hurskaat eukot. Hänen kahdenkymmenen vuoden
vanhat kasvonsa, terveen näköiset, leveät ja punakat, olivat aivan
tylsä-ilmeiset. Silmien katse oli liikkumaton ja epämiellyttävä,
vaikkakin nöyrä. Koko elämänsä ajan, kesät, talvet, hän kulki avojaloin
ja vain hamppukankaiseen paitaan puettuna. Hänen melkein mustat,
erittäin sakeat hiuksensa, jotka olivat kähärät kuin pässin villa,
muodostivat hänen päälaelleen aivan kuin ison hatun. Sitäpaitsi ne
olivat aina mullan ja loan tahrimat, ja niihin oli tarttunut lehtiä,
tikkuja, höylänlastuja, sillä hän nukkui aina paljaalla maalla ja
loassa. Hänen isänsä oli koditon, rappiolle joutunut ja kivulloinen
pikkuporvari Ilja, suuri juoppo, joka jo monta vuotta oli elänyt
jonkinmoisena työmiehenä eräällä varakkaalla isäntäväellä, joka
myös oli kaupunkimme porvareita. Lizavetan äiti oli kauan sitten
kuollut. Aina sairaalloinen ja äreä Ilja pieksi epäinhimillisesti
Lizavetaa, kun tämä tuli kotiin. Mutta hän kävi kotona harvoin, sillä
hän sai elantonsa kaupungilla, jossa häntä pidettiin mielenvikaisena
Jumalan lapsena. Sekä Iljan isäntäväki että Ilja itse kuin myös
monet sääliväiset kaupungin asukkaat, varsinkin kauppiassäätyyn
kuuluvat, olivat usein koettaneet saada Lizavetan parempiin pukimiin
kuin pelkkään paitaan, ja pukivat aina talveksi hänen ylleen lyhyen
turkin ja panivat hänen jalkoihinsa saappaat. Hän antoi tavallisesti
vastaansanomatta pukea kaiken ylleen, mutta meni sitten pois ja riisui
jossakin, tavallisesti tuomiokirkon eteisessä, ehdottomasti yltään
kaiken, mikä hänelle oli lahjoitettu, — olipa se sitten huivi, hame,
turkki tai saapaspari, — jätti kaikki siihen paikkaan ja poistui
avojaloin ja vain paita yllään kuten ennenkin. Kerran tapahtui, että
läänimme uusi kuvernööri oli tarkastusmatkalla kaupungissamme, ja
hänen parhaimpia tunteitaan loukkasi suuresti Lizavetan näkeminen,
ja vaikka hän ymmärsi, että tämä oli »hassahtava», kuten hänelle
ilmoitettiinkin, niin hän kuitenkin huomautti vakavasti, että nuori
tyttö, joka kuljeksii ympäri paitasillaan, loukkaa siveyttä ja on
senvuoksi poistettava. Mutta kuvernööri matkusti pois ja Lizaveta
sai olla niinkuin ennenkin. Viimein hänen isänsä kuoli, ja nyt
orpona hän tuli kaupungin kaikille hurskaille ihmisille entistä
rakkaammaksi. Häntä näyttivät tosiaankin kaikki rakastavan, vieläpä
koulupojatkin, jotka ovat kujeilevaa väkeä. Hän meni tuntemattomiin
taloihin, eikä kukaan ajanut häntä pois, vaan päinvastoin jokainen
hyvitteli ja antoi rovon. Kun hän sai roponsa, niin hän heti vei sen
ja pisti johonkin keräyslippaaseen, kirkon tai vankilan hyväksi.
Jos hänelle markkinapaikalla annettiin vehnäleipä tai sämpylä, niin
hän ehdottomasti meni ja antoi sen ensimmäiselle vastaantulevalle
lapselle tai myös pysähdytti jonkun meidän rikkaimpia rouviamme ja
antoi hänelle, ja rouvat ottivat ilomielin vastaan. Itse hän käytti
ravinnokseen ainoastaan mustaa leipää ja vettä. Hän pistäytyi usein
rikkaaseen kauppapuotiin, istuutui, siellä oli kallista tavaraa ja
rahojakin, mutta isäntäväki ei koskaan pitänyt häntä silmällä, sillä
tiedettiin, että vaikka hänen ulottuvilleen pantaisiin tuhansia ruplia
rahaa ja unohdettaisiin siihen, niin hän ei ottaisi kopeekkaakaan.
Kirkkoon hän poikkesi harvoin. Yönsä hän nukkui joko kirkkojen
eteisissä tai kiipesi jonkin säleaidan yli (meillä on vielä tähän
päivään asti säilynyt paljon säleaitoja lauta-aitojen asemesta)
nukkumaan jonkun kasvitarhassa. Kotiinsa, t.s. niiden isäntien
taloon, joiden luona hänen isävainajansa asui, hän saapui noin kerran
viikossa, mutta tuli talvella joka päivä, kuitenkin vain yöksi, ja
nukkui joko eteisessä tai navetassa. Ihmeteltiin, että hän kesti
moista elämäntapaa, mutta hän oli siihen jo tottunut. Vaikka hän oli
pienikokoinen, niin hän oli ruumiinrakenteeltaan harvinaisen vahva.
Muutamat meidänkin kaupunkimme säätyläiset vakuuttivat, että hän teki
tätä kaikkea vain ylpeydestä, mutta tuo selitys ei tuntunut oikein
luontevalta: eihän hän osannut edes puhua sanaakaan, liikutti vain
toisinaan kieltään ja ynisi — mitäpä ylpeyttä siinä olisi ollut.
Tapahtuipa, että kerran (siitä on jo pitkä aika) eräänä valoisana
ja lämpimänä syyskuun yönä, täysikuun aikana, meidän oloissamme
varsin myöhäisenä hetkenä, muudan juopunut joukko ryyppyretkellä
olleita herrasmiehiämme, viisi tai kuusi uljasta miestä, oli
palaamassa klubista »takatietä» koteihinsa. Syrjäkadun molemmin
puolin oli säleaita, jonka takana olivat kadun varrella olevien
talojen kasvitarhat. Itse syrjäkatu päättyi kapeaan siltaan, joka
vei yli sen haisevan ja pitkän lätäkön, jota meillä toisinaan oli
tapana nimittää joeksi. Säleaidan vieressä näki seurueemme Lizavetan
nukkuvan nokkosten ja takiaisten keskellä. Iloisella tuulella olevat
herrat pysähtyivät nauraa hohottaen hänen luokseen ja alkoivat
laskea sukkeluuksia käyttäen mahdollisimman vapaata kieltä. Eräälle
nuorelle herralle lennähti äkkiä päähän sangen hurja kysymys aivan
mahdottomasta aiheesta: »voiko kukaan, olipa se ken hyvänsä, pitää
tuollaista eläintä naisena, vaikkapa esimerkiksi nyt j.n.e.» Kaikki
päättivät täynnä ylpeätä inhoa, ettei voi. Mutta tässä joukossa
sattui olemaan myös Fjodor Pavlovitš, ja hän hyppäsi heti esille
ja päätteli heti, että voi pitää naisena, vieläpä varsin hyvin, ja
että tämä on tavallaan pikanttiakin y.m., y.m. Totta on, että hän
tähän aikaan kovin teennäisestikin pyrki näyttelemään narrin osaa,
mielellään hypähteli esille ja huvitti herroja, vaikka tietysti
tekeytyi heidän vertaisekseen, mutta oli itse asiassa heidän edessään
mateleva palvelija. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin
hän sai Pietarista tiedon ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan
kuolemasta ja jolloin hän suruharso hatussa joi ja irstaili niin,
että muut kaupunkilaiset, kaikkein suurimmat hurjastelijatkin, sitä
katsellessaan tunsivat kylmiä väreitä ruumiissaan. Seurue tietysti
alkoi nauraa kuullessaan yllättävän mielipiteen. Joku seurasta alkoi
yllyttää Fjodor Pavlovitšia, mutta muut alkoivat syljeskellä entistä
enemmän, vaikka kaikki edelleen olivat ylen iloisella tuulella, ja
lopulta kaikki menivät tiehensä. Myöhemmin vakuutti Fjodor Pavlovitš
valallisesti, että hänkin poistui silloin yhdessä toisten kanssa.
Kenties hän oli niin tehnytkin, kukaan ei sitä varmasti tiedä eikä
ole tietänyt, mutta noin viisi tai kuusi kuukautta myöhemmin alettiin
kaupungissa puhua suuresti ja vilpittömästi paheksuen, että Lizaveta
oli raskaana, kyseltiin ja koetettiin ottaa selville: kenen katalaa
työtä se on, kuka on syyllinen? Silloinpa äkkiä levisi kaupungille se
kamala huhu, että tihutyön tekijä on tuo samainen Fjodor Pavlovitš.
Mistä tuo huhu sai alkunsa? Siitä herrasmiesjoukosta, joka oli ollut
hauskaa pitämässä, oli kaupungissa tähän aikaan enää vain yksi ainoa
mies, hänkin jo ikämies ja kunnianarvoisa valtioneuvos, jolla oli
perhe ja täysikasvuisia tyttäriä ja joka ei suinkaan olisi ruvennut
mitään juttuja levittämään, vaikka jotakin olisi tapahtunutkin. Muut
osanottajat, noin viisi miestä, olivat tähän aikaan jo menneet muualle.
Mutta huhu viittasi suoraan Fjodor Pavlovitšiin ja jatkui semmoisena.
Tämä ei siitä ollut sanottavasti millänsäkään: hän ei olisi katsonut
arvonsa mukaiseksi ryhtyä antamaan selityksiä pikkukauppiaille tai
vähäpätöisille porvareille. Siihen aikaan hän oli ylpeä ja puheli
vain omassa virkamiesten ja aatelisten seurassa, joille hänestä
oli niin paljon huvia. Näihin aikoihin juuri Grigori tarmokkaasti
ja kaikin voimin puolusti herraansa kaikkia panetteluja vastaan,
vieläpä oli valmis hänen puolestaan riitelemään ja väittelemään, ja
saikin vaikuttaneeksi moneen. — Tuo halpa nainen on itse syyllinen, —
puhui hän vakuuttavasti, ja tihutyön tekijä ei ollut kukaan muu kuin
»kaistapää Karp» (niin nimitettiin erästä siihen aikaan kaupungissa
tunnettua, peloittavaa vankia, joka oli paennut lääninvankilasta
ja lymyili kaupungissamme). Tämä arvelu näytti todennäköiseltä,
Karp oli kaikkien muistossa, ja nimenomaan muistettiin, että juuri
noina öinä syksypuolella hän oli liikuskellut kaupungilla ja tehnyt
kolme ryöstöä. Mutta koko tämä tapahtuma ja kaikki nämä jutut eivät
ollenkaan tehneet loppua yleisestä myötätunnosta onnetonta vähämielistä
kohtaan, vaan päinvastoin häntä alettiin entistä enemmän suojella ja
hoidella. Kauppiaan vaimo Kondratjeva, varakas leski, meni puuhissaan
niin pitkälle, että sijoitti huhtikuun lopulla Lizavetan taloonsa
pitääkseen hänet siellä synnytykseen asti. Häntä pidettiin valppaasti
silmällä. Kaikesta valppaudesta huolimatta kuitenkin kävi niin, että
viimeisen päivän iltana Lizaveta äkkiä salaa poistui Kondratjevan
luota ja joutui Fjodor Pavlovitšin puutarhaan. Kuinka hän silloisessa
tilassaan oli voinut kiivetä puutarhan korkean ja vankan aidan yli,
se jäi jonkinlaiseksi arvoitukseksi. Toiset väittivät, että hänet
oli »kannettu yli», toiset taas, että hän oli »kantautunut yli».
Luultavinta on, että kaikki oli tapahtunut tosin varsin taitavalla,
mutta silti aivan luonnollisella tavalla, niin, että Lizaveta,
joka oli tottunut kiipeämään säleaitojen yli vieraisiin tarhoihin
viettääkseen niissä yönsä, oli jotenkuten kiivennyt Fjodor Pavlovitšin
aidalle ja hypännyt siitä, vahingoksi itselleen, alas puutarhaan
huolimatta tilastaan. Grigori riensi Marfa Ignatjevnan luo ja lähetti
hänet auttamaan Lizavetaa sekä juoksi itse hakemaan kätilöä, vanhaa
porvarisvaimoa, joka asui lähellä. Lapsi saatiin pelastetuksi, mutta
Lizaveta kuoli ennen päivän koittoa. Grigori otti pienokaisen, vei sen
kotiinsa, pani vaimonsa istumaan ja asetti lapsen hänen polvilleen
aivan hänen rintaansa vastaan. — Jumalan lapsi, orpo, on kaikkien
omainen, varsinkin minun ja sinun. Tämän on meidän pikku vainajamme
meille lähettänyt ja tämä on paholaisen pojan ja vanhurskaan naisen
jälkeläinen. Ruoki häntä, äläkä enää itke. — Niin Marfa Ignatjevna
sitten kasvattikin lapsen. Se kastettiin ja sen nimeksi pantiin
Pavel ja isän mukaan kaikki kenenkään neuvomatta alkoivat mainita
häntä Fjodorovitšiksi. Fjodor Pavlovitš ei pannut vastaan ja piti
tätä huvittavanakin, vaikka edelleen kaikin voimin kielsi kaiken.
Kaupungissa herätti myötätuntoa se, että hän otti taloonsa turvattoman
lapsen. Myöhemmin Fjodor Pavlovitš sepitti löytölapselle sukunimenkin:
hän antoi sille nimen Smerdjakov, äidin Lizaveta Smerjaštšajan mukaan.
Tästä Smerdjakovista juuri tuli Fjodor Pavlovitšin toinen palvelija, ja
hän asui kertomuksemme alkaessa sivurakennuksessa yhdessä ukko Grigorin
ja Marfa-ämmän kanssa. Häntä käytettiin kokin tehtäviin. Olisi hyvin
tarpeellista mainita hänestä yhtä ja toista erityisesti, mutta minua
hävettää kiinnittää lukijani huomiota niin kauan noin tavallisiin
palvelijoihin ja siksi palaan kertomukseeni luottaen siihen, että
jotenkuten tulee itsestään tilaisuus saada Smerdjakovista selvyyttä
kertomuksen jatkuessa.



3.

Palavan sydämen tunnustus. Runojen muodossa.


Kuultuaan isänsä käskyn, jonka tämä huusi hänelle rattailta, kun lähti
luostarista, Aljoša jäi vähäksi aikaa seisomaan paikalleen hyvin
ymmällä. Ei niin, että hän olisi seisonut kuin patsas — semmoista
ei tapahtunut. Päinvastoin hän kesken kaiken rauhattomuuden ennätti
kohta käväistä igumenin keittiössä ottamassa selville, mitä isäukko
oli tehnyt sisällä. Mutta sitten hän kuitenkin lähti matkaan siihen
luottaen, että kaupunkiin kulkiessaan ennättää jotenkuten ratkaista
tehtävän, joka painoi hänen mieltään. Sanon jo edeltäkäsin: isän
huutoja ja käskyä muuttaa kotiin »tyynyineen ja patjoineen» hän ei
ollenkaan pelännyt. Hän ymmärsi varsin hyvin, että muuttokäsky, joka
annettiin toisten kuullen ja tuolla tavoin huutamalla, oli annettu
»innostuksessa», vieläpä niin sanoakseni kauneuden vuoksi, — samaan
tapaan kuin jokin aika sitten heidän kaupungissaan eräs pikkuporvari,
joka oli vahvasti juopotellut, omilla nimipäivillään vieraitten
läsnäollessa suuttuneena siitä, että hänelle ei annettu enää viinaa,
alkoi äkkiä särkeä omia astioitaan, repiä omia ja vaimonsa vaatteita,
lyödä rikki huonekalujaan ja lopuksi ikkunaruutuja, kaikkea vain
komeuden vuoksi; näin oli nyt käynyt myös hänen papalleen. Selvittyään
humalastaan seuraavana päivänä juopotteleva pikkuporvari tietysti oli
pahoillaan siitä, että oli särkenyt kuppinsa ja lautasensa. Aljoša
tiesi, että ukkokin luultavasti jo huomenna tai kenties jo tänään
päästää hänet takaisin luostariin. Hän oli täysin vakuutettu siitä,
että isän tarkoitus oli loukata jotakuta muuta eikä häntä. Aljoša oli
vakuutettu siitä, että ei kukaan koko maailmassa milloinkaan halua
loukata häntä eikä edes voisikaan sitä tehdä. Tämä oli hänelle selviö
kerta kaikkiaan eikä antanut aihetta mietiskelyyn, ja tämän vuoksi hän
kulki eteenpäin vähääkään empimättä.

Mutta tällä hetkellä liikkui hänen mielessään eräs toinen pelko, aivan
toisenlaatuinen ja sitäkin kiusallisempi, kun hän ei itsekään olisi
osannut sitä määritellä, nimittäin pelko naista kohtaan, nimenomaan
Katerina Ivanovnaa kohtaan, joka niin hartaasti pyysi häntä äskeisessä,
rouva Hohlakovin hänelle tuomassa kirjelipussa tulemaan luokseen jonkin
asian takia. Tämä pyyntö ja tieto, että oli välttämättömästi mentävä,
toivat heti jonkinmoisen ahdistavan tunteen hänen sydämeensä, ja kuta
pitemmälle aamu oli kulunut, sitä kipeämmältä tuo tunne oli hänessä
alkanut tuntua huolimatta kaikista sen jälkeen sattuneista kohtauksista
ja tapahtumista luostarissa ja äsken igumenin luona j.n.e., j.n.e. Hän
ei pelännyt sen vuoksi, että ei tietänyt, mistä Katerina Ivanovna aikoi
hänen kanssaan puhua ja mitä hän hänelle vastaisi. Eikä hän myöskään
pelännyt häntä naisena: naisia hän oli oppinut tuntemaan, joskin vähän,
niin kuitenkin koko elämänsä ajan; lapsuudestaan alkaen aina luostariin
menoon asti hän olikin elänyt vain naisten parissa. Hän pelkäsi juuri
tätä naista, nimenomaan juuri Katerina Ivanovnaa. Hän pelkäsi häntä
siitä ajasta asti, jolloin oli ensimmäisen kerran hänet nähnyt. Kaiken
kaikkiaan hän oli hänet nähnyt vain kerran tai kahdesti, mahdollisesti
kolmasti, oli myös kerran sattumalta puhunut hänen kanssaan jonkin
sanan. Hän muisti hänet kauniina, ylpeänä ja lujatahtoisena tyttönä.
Mutta tytön kauneus ei häntä ahdistanut, vaan jokin muu. Juuri tuo
pelon selittämättömyys nyt tekikin hänessä tuon pelon voimakkaammaksi.
Tuon tytön tarkoitusperät olivat mitä parhaat, hän tiesi sen: tyttö
pyrki pelastamaan hänen veljensä Dmitrin, joka jo oli syyllinen tytön
edessä, ja pyrki siihen vain jalomielisyydestä. Ja kuitenkin, siitä
huolimatta, että hänen täytyi antaa tunnustus kaikille näille kauniille
ja jaloille tunteille ja myöntää ne oikeutetuiksi, kävivät kylmät
väreet pitkin hänen selkäänsä sitä enemmän, mitä lähemmäksi Katerina
Ivanovnan taloa hän ehti.

Hän ymmärsi, että veljeään Ivan Fjodorovitšia, joka oli Katerina
Ivanovnan kanssa niin läheisissä väleissä, hän ei tapaa tämän luona:
veli Ivan oli nyt varmaankin isänsä mukana. Vielä varmempaa oli, että
hän ei tapaisi siellä veljeään Dmitriä, ja hän aavisti mistä syystä. He
keskustelisivat siis kahden kesken. Hänen teki kovin mielensä tavata
ennen tätä kohtalokasta keskustelua veljensä Dmitri ja pistäytyä
tämän luo. Näyttämättä kirjettä voisi hänen kanssaan saada jotakin
puhutuksi. Mutta veli Dmitri asui kaukana eikä luultavasti myöskään
ollut nyt kotona. Seisottuaan hetkisen paikallaan hän viimein teki
lopullisen päätöksen. Tehtyään tavanmukaisen nopean ristinmerkkinsä
ja hymähdettyään heti sen jälkeen jollekin hän lähti varmoin askelin
astumaan peloittavan naisen luo.

Hän tiesi, missä tämä asui. Jos olisi pitänyt mennä Isolle kadulle,
sitten torin poikki j.n.e., niin olisi matka ollut verraten pitkä.
Meidän pikku kaupunkimme on tavattoman hajanainen, ja välimatkat
siinä saattavat olla melko pitkiä. Lisäksi vielä häntä odotti hänen
isänsä, joka kenties ei vielä ollut unohtanut käskyään ja saattoi
ruveta kiukuttelemaan, minkä vuoksi oli kiiruhdettava, jotta ennättäisi
kaikkiin paikkoihin. Kaikista näistä syistä hän päätti oikaista matkaa
kulkemalla takateitä, jotka hän tunsi kuin viisi sormeaan. Takateitä
kulkeminen oli kulkua melkein tiettömien paikkojen läpi ja autioitten
tonttien kautta, kiipeämällä toisinaan vieraitten säleaitojen yli ja
sivuuttamalla vieraita pihoja, joissa muuten kaikki hänet tunsivat
ja jokainen häntä tervehti. Tällä tavoin tuli matka Isolle kadulle
puolta lyhyemmäksi. Tällöin hänen piti eräässä paikassa kulkea hyvin
läheltä isänsä taloa, sen viereisen puutarhan ohi, joka kuului vanhaan,
pieneen, kallellaan olevaan, neli-ikkunaiseen taloon. Tämän talorähjän
omisti, kuten Aljoša tiesi, eräs kaupungin pikkuporvaristoon kuuluva
jalaton eukko, joka asui yhdessä tyttärensä kanssa. Tytär oli ollut
sivistyneen maailman sisäkkönä pääkaupungissa ja vielä äskettäin
palvellut kenraalien perheissä, mutta oli nyt jo noin vuoden verran
ämmän sairauden takia ollut kotona ja komeillut hienoilla puvuillaan.
Tämä eukko tyttärineen oli kuitenkin joutunut hirveään köyhyyteen, niin
että he kävivät joka päivä naapurinsa Fjodor Pavlovitšin keittiössä
hakemassa lientä ja leipää. Marfa Ignatjevna ammenteli sitä heille
mielellään. Mutta tytär, vaikka kävikin lientä hakemassa, ei kuitenkaan
myynyt ainoatakaan puvuistaan, ja olipa eräässä niistä hyvin pitkä
laahustinkin. Tämän viimeksimainitun seikan oli Aljoša saanut tietää,
tietysti sattumalta, ystävältään Rakitinilta, joka tiesi ehdottomasti
kaikki kaupungin asiat, ja hän oli asian kuultuaan sen luonnollisesti
unohtanut. Mutta kun hän saapui naapurin puutarhan kohdalle, niin hän
yht'äkkiä muisti juuri tuon laahustimen, kohotti nopeasti päänsä, jonka
hän alakuloisena ja mietteissään oli painanut alas, ja... kohtasi äkkiä
jotakin aivan odottamatonta.

Säleaidan takana naapurin puutarhassa seisoi jonkin korokkeen päälle
kiivenneenä hänen veljensä Dmitri Fjodorovitš rintaa myöten aidan yli
työntyneenä ja antoi hänelle kaikin voimin käsillään merkkejä, kutsui
ja houkutteli häntä luokseen ilmeisesti peläten ei vain huudahtamista,
vaan ääneen puhumistakin, jotta häntä ei kuultaisi. Aljoša juoksi heti
aidan luo.

— Hyvä oli, että sinä itse katsahdit tänne, muuten olin vähällä huutaa
sinua, — kuiskasi Dmitri Fjodorovitš hänelle iloisesti ja kiireesti. —
Kiipeä tänne! Pian! Ah, miten oivallista, että tulit. Ajattelin juuri
sinua...

Aljoša oli itsekin iloissaan, mutt'ei vain oikein tietänyt, miten
pääsisi aidan yli. Mutta Mitja tarttui voimakkaalla kädellään hänen
kyynärpäähänsä ja auttoi hyppäämään. Kooten kouraansa viittansa
liepeet Aljoša hyppäsi aidan yli ketterästi kuin paljasjalkainen
kaupunkilaispoika.

— No, liikutahan jalkojasi, mennään! — kuiskasi Mitja ihastuksissaan.

— Minne sitten? — kuiskasi Aljoša puolestaan katsellen joka taholle ja
huomaten olevansa aivan tyhjässä puutarhassa, jossa ei ollut ketään
muita kuin he kaksi. Puutarha oli pieni, mutta isäntäväen talorähjä oli
kuitenkin noin viidenkymmenen askelen päässä heistä. — Täällähän ei ole
ketään, miksi sinä kuiskutat?

— Miksi kuiskin? Ah, piru vieköön, — huudahti äkkiä Dmitri Fjodorovitš
täydellä äänellä, — miksi tosiaankin kuiskin? No, tästä näet itse,
kuinka luonnon päättömyys voi tulla esille. Minä olen täällä
väijyksissä ja vaalin salaisuutta. Selitys tulee myöhemmin, mutta
ymmärtäen, että on kysymyksessä salaisuus, minä aloin äkkiä puhuakin
salaisesti ja kuiskuttelen kuin hölmö, vaikka se on tarpeetonta.
Menkäämme! Kas tuonne! Ole siihen asti vaiti. Tahdon suudella sinua!

    Kiitos Korkeimman maan päällä,
    kiitos Hänen minussa...

Äsken juuri ennen tuloasi täällä istuessani minä tätä toistelin...

Puutarha oli noin desjatinan laajuinen tai hieman laajempi, mutta puita
oli istutettu vain sen reunoille, kaikkien neljän aidan vierustalle,
— omenapuita, vaahteroita, lehmuksia, koivuja. Puutarhan keskusta oli
tyhjä, ja sen peitti niitty, josta saatiin joka kesä muutamia puutia
heinää. Puutarhan antoi emäntä keväisin vuokralle muutamasta ruplasta.
Oli myös vaapukka-, karviaismarja- ja viinimarjapenkkejä, nekin aitojen
vieressä. Aivan talon luona oli äskettäin laitettuja vihanneslavoja.
Dmitri Fjodorovitš vei vieraansa erääseen kauimpana talosta olevaan
puutarhan nurkkaan. Siellä tiheässä kasvavien lehmusten ja vanhojen
viinimarja- ja seljapensaitten, koiranheisipuiden ja syreenien keskellä
näkyi yht'äkkiä jotakin vanhan, viheriäisen huvimajan jätteiden
kaltaista. Huvimaja oli mustunut ja kallellaan, siinä oli ristikkoseinä
ja tiivis katto, ja se saattoi vielä suojata sateelta. Huvimajan oli
rakentanut, Herra ties milloin, kertomusten mukaan noin viisikymmentä
vuotta sitten, eräs talon silloinen haltija Aleksandr Karlovitš von
Schmidt, entinen everstiluutnantti. Mutta kaikki oli jo lahonnutta,
lattia oli mätä, kaikki lattialaudat huojuivat, puu haiskahti
kostealle. Huvimajassa oli viheriäinen, puinen, maahan kaivettu
pöytä ja sen ympärillä penkkejä, jotka myös olivat viheriäiset ja
joilla vielä saattoi istua. Aljoša oli heti huomannut veljensä olevan
riemastuksen vallassa, mutta kun hän astui huvimajaan, niin hän näki
pöydällä puoli pulloa konjakkia ja ryyppylasin.

— Tämä on konjakkia! — nauraa hohotti Mitja. — Sinä jo katsot: »taas
juopottelee»? Älä usko harhakuvaa.

    Älä usko joukon jaaritusta,
    ja epäilykses unhota...

Minä en juopottele, minä vain »herkuttelen», kuten sanoo sinun
sikasi Rakitin, josta tulee valtioneuvos ja joka aina tulee sanomaan
»herkuttelen». Istu. Tahtoisin ottaa sinut, Aljoška, ja painaa rintaani
vastaan, mutta sillä tavoin, että litistäisin, sillä koko maailmassa...
oikeastaan... o-o... oi-ke-as-taan... (hik! hik!) rakastan ainoastaan
sinua!

Hän lausui viimeisen osan lausetta miltei raivostuneena.

— Ainoastaan sinua ja lisäksi vielä yhtä kehnoa naista, johon olen
rakastunut, ja se onkin turmioni. Mutta rakastuminen ei ole samaa
kuin rakastaminen. Rakastua voi, vaikka vihaakin. Muista se! Nyt minä
vielä puhun iloisesti! Istu tuonne pöydän ääreen ja minä istun tähän
sivulle viereesi, katselen sinua ja puhun. Sinä olet koko ajan vaiti
ja minä puhun, sillä aika on tullut. Muuten, tiedätkö, olen tullut
siihen johtopäätökseen, että pitää tosiaankin puhua hiljaa, sillä
täältä... täältä... voi löytyä korvat, joita vähimmän odottaa. Kaiken
selitän, sanottu on: jatko seuraa. Minkätähden olen kiihkeästi halunnut
luoksesi, äsken juuri toivonut seuraasi, kaikki nämä päivät ja nyt
(olen ollut täällä ankkurissa jo viisi päivää)? Kaikki nämä päivät?
Sen tähden että sinulle yksin sanon kaiken, sen tähden että pitää, sen
tähden että sinä olet tarpeellinen, sen tähden että huomenna lennän
pilvistä, sen tähden että huomenna elämä loppuu ja alkaa. Oletko
tuntenut, oletko nähnyt unissasi, miten vuorilta pudotaan umpilaaksoon?
No, niin minä nyt lennän, mutta en unessa. Enkä pelkää, äläkä sinäkään
pelkää. Se on: minä pelkään, mutta minusta on suloista. Toisin sanoen:
ei ole suloista, vaan riemukasta... No, hitto, sama se, oli mitä oli.
Voimakas henki, heikko henki, akkamainen henki, — oli miten oli!
Ylistäkäämme luontoa: katso, miten paljon auringonpaistetta, taivas
on niin puhdas, lehdet ovat kaikki viheriäisiä, on vielä täysi kesä,
neljäs tunti iltapäivää, hiljaisuus! Minne olit menossa?

— Olin menossa isän luo ja ensin aioin poiketa Katerina Ivanovnan luo.

— Hänen luokseen ja isän luo! Uh! Sepä oli yhteensattuma! Sillä
miksi minä sinua kutsuin, miksi toivoin, miksi kiihkeästi halusin
ja ikävöitsin kaikista sydämeni syvimmistä sopukoista asti, vieläpä
kylkiluillanikin? Lähettääkseni sinut puolestani nimenomaan isän luo ja
sitten hänen luokseen, Katerina Ivanovnan luo, ja niin lopettaakseni
välit sekä hänen että isän kanssa. Lähettääkseni enkelin. Olisin voinut
lähettää kenet tahansa, mutta minun oli tarpeen lähettää enkeli. Ja
tässä sinä itse oletkin menossa hänen luokseen ja isän luo.

— Tahdoitko todellakin lähettää minut? — pääsi Aljošan suusta, ja hänen
kasvonsa ilmaisivat tuskaa.

— Seis, sinä tiesit sen. Minä näen, että sinä ymmärsit heti kaiken.
Mutta ole vaiti, ole toistaiseksi vaiti. Älä sääli äläkä itke!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, vaipui ajatuksiinsa ja pani sormen
otsalleen:

— Hän on itse kutsunut sinua, hän on kirjoittanut sinulle kirjeen tahi
jotakin sellaista, ja siksi sinä läksit hänen luokseen. Tokkohan muuten
olisit lähtenyt?

— Tässä on kirjelippu. — Aljoša otti kirjeen taskustaan. Mitja silmäsi
sitä kiireesti.

— Ja sinä läksit kulkemaan takateitä! Oi, jumalat! Kiitän teitä, että
lähetitte hänet kulkemaan takateitä ja että hän osui luokseni niinkuin
kultainen kala vanhalle hölmölle kalastajalle sadussa. Kuule, Aljoša,
kuule, veli. Nyt aion sanoa kaikki. Sillä jollekulle täytyy sanoa.
Taivaan enkelille jo sanoin, mutta pitää sanoa myös enkelille maan
päällä. Sinä olet enkeli maan päällä. Sinä kuuntelet, sinä harkitset
ja annat anteeksi... Minä tarvitsenkin juuri sitä, että minulle joku
korkeampi antaa anteeksi. Kuule: jos kaksi olentoa yht'äkkiä irtaantuu
kaikesta maallisesta ja lentää tuntemattomaan, tai ainakin toinen
heistä, ja sitä ennen, pois lentäessään tai tuhoutuessaan, tulee
toisen luo ja sanoo: tee minulle se ja se, semmoista, mitä ei koskaan
keneltäkään pyydetä, vaan jota voi pyytää ainoastaan kuolinvuoteella, —
niin eikö toinen sitä täytä!... jos hän on ystävä tai veli?

— Minä täytän, mutta sano, mitä se on, ja sano pian, — lausui Aljoša.

— Pian... Hm. Älä kiirehdi, Aljoša: sinä kiirehdit ja olet levoton. Ei
nyt tarvitse kiirehtiä. Nyt on maailma lähtenyt toisille teille. Ah,
Aljoša, on vahinko, että sinä et ole miettinyt asioita niin pitkälle,
että olisit riemastunut! Mutta mitäpä muutoin puhunkaan hänelle? Ethän
sinä ole niin pitkälle miettinyt! Mitä minä, roikale, puhunkaan:

    »Ihminen, ylevä ollos!»

Kenen runosta se on?

Aljoša päätti odottaa. Hän ymmärsi, että hänellä todellakin kenties
vain täällä nyt oli tehtävää. Mitja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa
nojaten kyynärpäällään pöytään ja tukien päätään kämmenellään. Molemmat
olivat vaiti.

— Ljoša, sanoi Mitja, — sinä olet ainoa, joka ei naura! Tahtoisin
aloittaa tunnustukseni Schillerin hymnillä ilolle! _An die Freude!_
Mutta minä en osaa saksaa, tiedän vain että _an die Freude_. Älä luule,
että minä lavertelen hutikassa. En ollenkaan humalapuheita. Konjakki on
konjakkia, mutta minä tarvitsen sitä kaksi pulloa juopuakseni, —

    Sileeni oon punanaama
    aasirähjän selässä,

mutta minä en ole juonut neljättä osaakaan pulloa enkä ole sileeni. En
ole sileeni, Seilenos, mutta sen sijaan seilaan ja minussa on puhtia,
sillä olen tehnyt ratkaisun ainaiseksi. Koetin saada Seilenoksesta
laitetuksi sanaleikin ja anna se yritys minulle anteeksi, sinun on
tänään annettava minulle paljon anteeksi, enemmän kuin sanaleikki. Älä
hätäile, en minä vätystele, vaan puhun asiaa ja tulen heti paikalla
asiaan. En pingoita liiaksi hyvänahkaisuuttasi. Odotahan, kuinka se
olikaan...

Hän nosti päänsä, vaipui mietteisiin ja alkoi äkkiä riemastuneesti:

    Pelokkaana asusteli
    troglodyytti luolassaan.
    Nomadi taas kuljeskeli,
    ryösti autioksi maan...
    Kädessänsä keihäs, jousi,
    kulki kyttä metsästäin.
    Onneton, ken maihin nousi,
    jos toi tuulet tänne päin.

    Olymposta maahan tähän
    Ceres äiti alas saa
    Proserpinaa etsimähän:
    karu, kolkko on se maa.
    Ei saa jumalatar ylväs
    hoivaa eikä suojaakaan,
    eikä missään templin pylväs
    kerro hurskaudesta maan.

    Ei hän siellä pellon viljaa
    missään uhriksensa saa,
    ihmisruumiin jätteet hiljaa
    alttareilla savuaa.
    Ja jos minne murhemieliä
    Ceres katseensa loi vain,
    alennuksessansa siellä
    ihmisen hän näki ain'.

Mitja alkoi äkkiä itkeä ääneensä. Hän tarttui Aljošan käteen.

— Ystäväni, ystäväni, alennustilassa, alennustilassa nytkin. Hirveän
paljon on ihmisen maan päällä kärsittävä, hirveän paljon on hänellä
onnettomuutta! Älä luule, että minä olen vain niitä upseerisäädyn
epäkelpoja, jotka juovat konjakkia ja irstailevat. Minä, veliseni,
ajattelenkin vain tätä, tätä alennukseen vaipunutta ihmistä, jos vain
en valehtele. Suokoon Jumala, että nyt en valehtelisi enkä kehuisi
itseäni. Sen tähden minä ajattelen tätä ihmistä, että itse olen
sellainen ihminen.

    Jotta alennuksestansa
    nousta voisi ihminen,
    hän maaemon vanhan kanssa
    liiton teki ikuisen.

Mutta tässäpä on pulma: kuinka minä teen liiton maan kanssa
ainaiseksi? En suutele maata, en viillä sen rintaa; pitäisikö minun
ruveta talonpojaksi tai paimeneksi, vai mitä? Kuljen enkä tiedä:
olenko joutunut löyhkään ja häpeään vaiko valoon ja riemuun. Sepä
juuri on surkeata, sillä kaikki maailmassa on arvoitus! Ja kun
minä tulin vaipuneeksi kaikkein syvimpään irstauden häpeään (ja
semmoista minulle vain onkin tapahtunut), niin olen aina lukenut
tuota runoa Cereksestä ja ihmisestä. Paransiko se minua? Ei koskaan!
Sillä minä olen Karamazov. Sillä jos minä lennän syvyyteen, niin se
tapahtuu päistikkaa, pää alaspäin ja koivet pystyssä, vieläpä olen
tyytyväinenkin siihen, että putoan tämmöisessä alennuksen tilassa ja
pidän sitä itseeni nähden kauniina. Ja juuri kesken tuon häpeän minä
yht'äkkiä aloitan hymnin. Olkoon, että olen kirottu, olkoon, että olen
alhainen ja halpamainen, mutta olkoon minunkin suotu suudella sen
vaipan lievettä, johon Jumalani on verhoutunut. Olkoonpa, että samaan
aikaan seuraan pirun jälkiä, olen kuitenkin myös Sinunkin poikasi,
Jumala, ja rakastan Sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi
seisoa ja olla olemassa.

    Luomakunnan sielun vainen
    ilo yksin virvoittaa.
    Käyttövoima jumalainen
    kuohumaan tuon maljan saa.
    Se toi ruohon päivän valoon,
    järjesteli kaaoksen
    maailmoitten muotoon jaloon
    taakse tähtitarhojen.

    Riemun lahjat, meille suodut,
    luonto-emo tarjoaa.
    Kaikki kansat, kaikki luodut
    niitä nauttia nyt saa.
    Onnen suo se ystäville,
    viinin, lemmen kiehkuran,
    irstaan innon hyönteisille...
    enkeleille taivahan.

Mutta riittää jo runoa! Olen vuodattanut kyyneliä, ja anna sinä minun
itkeä. Olkoon tämä vain tyhmyyttä, jolle kaikki nauravat paitsi sinä.
Nyt silmäsi palavat. Riittää runoa jo. Tahdon nyt puhua sinulle
»hyönteisistä», niistä, joille Jumala on antanut ominaisuudeksi
hekumallisuuden:

    »Irstaan innon hyönteisille!»

Minä, veliseni, olen juuri tuo hyönteinen, ja minusta erityisesti
tuo onkin sanottu. Ja me kaikki Karamazovit olemme samanlaisia,
sinussakin, enkelissä, elää tämä hyönteinen ja synnyttää veressäsi
myrskyjä! Kauneus — se on kauhea ja peloittava asia! Kauhea sen tähden,
että se on määrittelemätön, mutta sitä on mahdoton määritellä, koska
Jumala on antanut vain arvoituksia. Tässä rannat yhtyvät, tässä kaikki
ristiriidat ovat yhdessä. Minä, veliseni, olen hyvin sivistymätön,
mutta olen tätä paljon ajatellut. Hirveän paljon on salaisuuksia!
Liian monet arvoitukset painavat ihmistä maan päällä. Selvitä ne
parhaasi mukaan ja koeta päästä kuivana ylös vedestä. Kauneus! En
voi kestää sitä, että joku sydämeltään ylevämpikin ja suuriälyinen
ihminen aloittaa pitämällä ihanteena madonnaa ja lopettaa sodomalaisin
ihantein. Vielä kauheampaa on, kun joku, jolla on sodomalainen ihanne
sielussaan, ei myöskään kiellä madonna-ihannetta, ja se saa hänen
sydämensä palamaan, ja se sydän palaa totisesti, totisesti, aivan
niinkuin nuoruuden puhtaina vuosina. Ei, avara on ihminen, liiankin
avara, minä tahtoisin sen kaventaa. Piru tietää, mitä se kaikki on,
semmoinen on juttu! Minkä järki tuomitsee häpeäksi, se on sydämelle
pelkkää kauneutta. Onko Sodomassa kauneutta? Usko pois, Sodomassa se
juuri onkin ihmisten suurelle enemmistölle, — oletko tietänyt tämän
salaisuuden vai etkö? Kauheata on, että kauneus ei ole ainoastaan
peloittava, vaan myös salaperäinen asia. Tässä taistelevat perkele ja
Jumala, ja taistelukenttänä on — ihmisten sydämet. Muuten kukin puhuu
siitä, mikä hänellä on kipeä. Kuule, nyt siirryn itse asiaan.



4.

Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina


Minä olen juopotellut. Äsken isä sanoi minun maksaneen muutamia
tuhansia neitojen viettelemisestä. Se on sikamaista kuvittelua, eikä
semmoista ole koskaan tapahtunut, ja mikäli taas jotakin on ollut,
niin erityisesti »siihen» ei ole tarvittu rahoja. Rahat ovat minulle
— sivuseikka, sielun kuume, kalustus. Nyt on tuo minun naiseni,
huomenna on hänen sijallaan katutyttö. Niin toista kuin toistakin
pidän hyvällä tuulella, syydän rahoja täysin kourin, musiikkia,
hälinää, mustalaistyttöjä. Jos on tarpeen, niin annan naisillenikin,
sillä ne ottavat, ottavat kiihkeästi, se täytyy tunnustaa, ja ovat
tyytyväisiä ja kiitollisia. Neitoset ovat minua rakastaneet, eivät
kaikki, mutta on semmoistakin sattunut, on sattunut. Mutta minä olen
aina rakastanut syrjäkatuja, autioita ja pimeitä takakujia torin
tuolla puolen, — siellä on seikkailuja, siellä on yllätyksiä, siellä
on luonnonlapsia loassa. Minä puhun kuvaannollisesti, veliseni.
Meidän kaupunkipahasessamme ei itse asiassa ole ollut tuommoisia
syrjäkatuja, mutta siveellisessä suhteessa on kyllä ollut. Jos
sinä olisit samanlainen kuin minä, niin ymmärtäisit, mitä ne
merkitsevät. Minä rakastin irstailua, rakastin myös irstailun häpeätä.
Rakastin julmuutta: enkö ole lude, ilkeä hyönteinen? On sanottu —
Karamazov! Kerran teki koko kaupunki huvimatkan, mentiin seitsemällä
kolmivaljakolla; pimeässä, talvella, reessä aloin puristella erään
naapurineitosen kättä ja sain tämän tytön itseäni suutelemaan,
virkamiehen tyttären, köyhän, herttaisen, lempeän, taipuvaisen. Hän
salli sen tapahtua, salli paljon tapahtua pimeässä. Luuli, raukka, että
minä seuraavana päivänä saavun heille kosimaan (minuahan pidettiin
pääasiassa sopivana sulhasena); mutta minä en tämän jälkeen vaihtanut
hänen kanssaan sanaakaan, en puolta sanaa viiteen kuukauteen. Näin,
kuinka minua seurasivat tanssin aikana salin nurkasta (meillähän
myötäänsä tanssitaan) hänen silmänsä, näin, kuinka ne paloivat — niissä
oli lempeän paheksumisen tuli. Tämä leikki huvitti hyönteismäistä
himokkuuttani, jota minä itsessäni elätin. Viiden kuukauden kuluttua
hän meni naimisiin erään virkamiehen kanssa ja matkusti pois...
vihoissaan minulle ja kenties yhä vielä lempien. Nyt he elävät
onnellisina. Huomaa, että minä en ole asiasta puhunut kenellekään, en
ole vahingoittanut hänen mainettaan. Vaikka minulla on alhaiset pyyteet
ja rakastan alhaisuutta, niin en kuitenkaan ole vailla kunniantuntoa.
Sinä punastut, silmäsi välähtivät. Riittää jo sinulle tätä likaa. Mutta
tämä kaikki oli vielä vain tuommoista, Paul de Kock -kukkasia, vaikka
julma hyönteinen jo kasvoi ja tuli yhä voimakkaammaksi sielussa. Tässä
on, veliseni, kokonainen muistojen albumi. Suokoon Jumala heille,
armaille, terveyttä. Kun minä katkaisin välit, niin tapani ei ollut
riidellä. Minä en koskaan mitään ilmaissut, en koskaan pannut kenenkään
mainetta alttiiksi. Mutta riittää. Luulitko tosiaankin, että minä
vain tuon roskan takia kutsuin sinut tänne? Ei, minä kerron sinulle
mielenkiintoisemman asian. Mutta älä ihmettele, että minä en häpeä
sinua, vaan olen tavallani iloinenkin.

— Tämän sinä sanoit senvuoksi, että minä punastuin, — huomautti Aljoša
äkkiä. — En minä punastunut sinun puheistasi enkä teoistasi, vaan
siksi, että olen samanlainen kuin sinäkin.

— Sinäkö? Puhutpa jo vähän liikoja.

— Ei, en ollenkaan liikoja, — lausui Aljoša kiihkeästi. (Tämä ajatus
oli nähtävästi jo kauan ollut hänen mielessään.) — Samat portaat
siinä on. Minä olen alimmalla portaalla, sinä ylhäällä, jossakin
kolmannentoista tienoilla. Minulle tämä asia näyttää semmoiselta, mutta
se on kuitenkin kaikki samaa, aivan samanluontoista. Ken on astunut
alimmalle portaalle, se astuu joka tapauksessa ehdottomasti myös
ylimmälle.

— Siis olisi kai parasta olla ollenkaan astumatta?

— Ken voi — hänen on paras olla kokonaan astumatta.

— Entä voitko sinä?

— Luultavasti en.

— Ole vaiti, Aljoša, ole vaiti, rakkaani, tahtoisin suudella kättäsi,
noin vaan, liikutuksesta. Tuo Grušenjka veitikka on ihmistuntija, hän
sanoi kerran minulle joskus syövänsä sinut... Minä olen vaiti, olen
vaiti! Iljettävyyksistä, kärpästen saastuttamalta alueelta, siirrymme
minun murhenäytelmääni, niinikään kärpästen saastuttamalle alueelle,
toisin sanoen kaikenlaisen alhaisuuden saastuttamalle. Asia on näet
siten, että vaikka ukonrahjus valehtelikin puhuessaan viattomien
viettelemisestä, niin itse asiassa minun murhenäytelmässäni on ollut
sitäkin, vaikka vain yhden kerran eikä siitäkään tullut mitään.
Ukko, joka minua soimasi olemattomilla asioilla, ei tiedä mitään
tästä jutusta. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut, sinä olet
ensimmäinen, jolle kerron, tietysti lukuunottamatta Ivania, Ivan tietää
kaikki. Hän on sen saanut tietää paljon aikaisemmin kuin sinä. Mutta
Ivan on kuin hauta.

— Onko Ivan kuin hauta?

— On.

Aljoša kuunteli erittäin tarkkaavaisesti.

— Vaikka minä palvelinkin vänrikkinä tässä linjapataljoonassa, niin
olin kuitenkin silmälläpidon alaisena aivan kuin joku maanpakolainen.
Mutta kaupunkipahanen otti minut hirveän hyvästi vastaan. Minä panin
paljon rahaa menemään, minua luultiin rikkaaksi, ja uskoin itsekin
olevani rikas. Muuten lienen jollakin muullakin heitä miellyttänyt.
Pyörittelivät kyllä päätään, mutta pitivät todella minusta. Minun
everstiluutnanttini, vanha mies jo, alkoi äkkiä tuntea minua kohtaan
vastenmielisyyttä. Hän pyrki käymään kimppuuni; mutta minussa oli
miestä pitämään puoliani, ja sitäpaitsi oli koko kaupunki minun
puolellani, ei ollut hyvä käydä kovin paljon kimppuuni. Olin syypää
itsekin, en osoittanut asianmukaista kunnioitusta. Olin ylpeä. Tuolla
itsepäisellä vanhuksella, joka oli kelpo mies ja perin hyväntahtoinen
ja vieraanvarainen, oli aikoinaan ollut kaksi vaimoa, mutta molemmat
olivat kuolleet. Ensimmäinen vaimo oli joistakin vaatimattomista
piireistä ja jätti jälkeensä tyttären, myöskin vaatimattoman. Minun
aikanani tämä oli jo neljänkolmatta vuoden ikäinen neito ja asui
isänsä luona yhdessä tätinsä, äitivainajan sisaren kanssa. Täti
oli harvasanainen ja luonnollinen, sisarentytär, everstiluutnantin
tytär, oli vilkas ja luonnollinen. Tekee mieleni häntä muistellessani
puhua hänestä hyvää: en ole, veikkoseni, koskaan tavannut parempaa
naisluonnetta kuin tällä neidolla oli. Hänen nimensä oli Agafja,
ajattelehan, Agafja Ivanovna. Eikä hän ollenkaan ollut hullumman
näköinenkään venäläisen maun mukaan — pitkä, pulska, ruumiiltaan
täyteläinen, kaunissilmäinen, kasvot kenties hieman karkeatekoiset.
Hän ei mennyt naimisiin, vaikka oli ollut kaksi kosijaa. Hän antoi
rukkaset eikä menettänyt iloisuuttaan. Minä olin hänen kanssaan hyvissä
väleissä — ei sillä tavoin, ei, kaikki oli tässä puhdasta, olimme
vain hyvät ystävät. Olenhan usein ollut naisten kanssa väleissä aivan
viattomasti, ystävyyssuhteissa. Lörpöttelin hänelle kaikenlaisista
asioista niin vapaasti, että uh! — mutta hän vain nauroi. Monet naiset
pitävät avomielisyydestä, huomaa se, ja hän oli sen lisäksi tyttö,
mikä minua suuresti huvitti. Ja vielä eräs seikka: häntä ei olisi
voinut mitenkään nimittää neidiksi. Eläessään isän talossa hän ja hänen
tätinsä ikäänkuin vapaaehtoisesti alentautuivat, eivät tahtoneet olla
kaiken muun seuran vertaisia. Kaikki pitivät hänestä ja tarvitsivat
häntä, sillä hän oli mainio ompelijatar: hän oli taitava, ei pyytänyt
maksua palveluksistaan, mutta jos hänelle jotakin lahjoitettiin, niin
hän ei kieltäytynyt ottamasta vastaan. Everstiluutnantti taas oli
miesten mies. Hän oli paikkakuntamme ensimmäisiä henkilöitä. Hän eli
leveästi, otti vastaan koko kaupungin, illallisia, tanssiaisia. Kun
minä tulin sinne ja astuin pataljoonaan, niin kaupungilla kerrottiin,
että luoksemme kohta saapuu pääkaupungista everstiluutnantin toinen
tytär, ihmeen ihana kaunotar, joka juuri on päässyt eräästä ylhäisön
instituutista pääkaupungissa. Tämä toinen tytär on juuri tuo
Katerina Ivanovna, ja hän on everstiluutnantin toisesta vaimosta.
Tämä toinen vaimo, joka jo oli kuollut, oli jostakin huomattavasta
kenraalin perheestä, vaikka hän muutoin, kuten varmasti tiedän, ei
myöskään tuonut everstiluutnantille mitään rahoja. Oli siis vain
mahdollisesti toiveita periä sukulaisilta, mutta käteistä rahaa ei
ollut ensinkään. Ja kuitenkin, kun tämä tyttö saapui (vierailemaan
eikä ainaiseksi), niin koko kaupungissamme alkoi ikäänkuin uusi elämä,
kaikkein ylhäisimmät rouvat — kaksi kenraalin rouvaa, yksi everstin
rouva ja kaikki, kaikki heidän jäljessään — ryhtyivät heti puuhaan,
ottivat hänet huostaansa, alkoivat huvittaa, hänestä tuli tanssiaisten
ja huviretkien kuningatar, kyhättiin kokoon kuvaelmia joittenkin
kotiopettajatarten hyväksi. Minä olin vaiti, minä ryypiskelin, keksin
silloin sellaisen kepposen, että koko kaupunki alkoi siitä puhua.
Huomasin hänen kerran luovan minuun tarkastelevan silmäyksen, se oli
patterinkomentajan luona, mutta minä en silloin lähestynyt häntä:
en ollut välittävinäni hänen tuttavuudestaan. Jonkin ajan kuluttua
minä häntä lähestyin, sekin oli illanvietossa, mutta hän tuskin
oli näkevinään minua, nyrpisti huuliaan halveksivasti. Maltahan,
ajattelin, minä kostan tämän! Olin siihen aikaan suuri huimapää ja
tunsin sen itse. Pääasia on, että tunsin, ettei »Katenjka» ollut vain
tavallinen viaton instituutin tyttönen, vaan että hän oli henkilö,
jolla oli luonnetta ja joka oli ylpeä sekä todellakin hyveellinen
ja ennen kaikkea älykäs ja sivistynyt, kun taas minulta puuttui
kumpiakin. Luulet minun aikoneen kosia? Ei ollenkaan, tahdoin vain
kostaa sen, että hän ei välittänyt minusta, niin uljaasta miehestä.
Mutta toistaiseksi join ja mellastin. Viimein everstiluutnantti pani
minut kolmeksi päiväksi arestiin. Juuri siihen aikaan isäni lähetti
minulle kuusituhatta ruplaa, sen jälkeen kuin olin lähettänyt hänelle
asianmukaisen luopumiskirjan ja selityksen, että me muka olimme
»kuitit» ja että minä en enää vaadi mitään. Minä en silloin ymmärtänyt
mitään. Aina tännetulooni saakka, veliseni, vieläpä näihin viimeisiin
päiviin, kenties tähän päivään asti, en ole ymmärtänyt mitään kaikista
noista teidän rahariidoistanne isän kanssa. Mutta hitto siitä, siihen
tulemme myöhemmin. Silloin, kun minä sain nuo kuusituhatta, sain äkkiä
tietää erään ystäväni kirjeestä minulle sangen mielenkiintoisen asian,
nimittäin että meidän everstiluutnanttiimme oltiin tyytymättömiä ja
että epäiltiin hänen asiainsa olevan epäjärjestyksessä, sanalla sanoen,
että viholliset kaivoivat hänelle kuoppaa. Suoraa päätä saapuikin
divisioonan komentaja ja läksytti häntä aika lailla. Vähän myöhemmin
häntä käskettiin pyytämään virkaero. En rupea sinulle kertoilemaan,
miten asia kehittyi yksityiskohdissaan. Hänellä oli todellakin
vihamiehiä. Äkkiä koko kaupunki määrättömästi kylmeni häntä ja koko
perhettä kohtaan, ja kaikki äkkiä kaikkosivat hänen läheisyydestään.
Nytpä tein ensimmäisen temppuni: satun kohtaamaan Agafja Ivanovnan,
jonka kanssa aina olin ystävyydessä, ja sanon: »Teidän isältännehän
puuttuu neljätuhattaviisisataa ruplaa valtion rahoja.» — »Mitä nyt,
miksi te semmoista puhutte? Äsken kävi kenraali ja kassassa ei
ollut vajausta»... — »Silloin ei ollut, mutta nyt on.» Hän pelästyi
hirveästi: »Pyydän, älkää peloitelko, keneltä te kuulitte?» — »Älkää
olko levoton», sanon minä, »en kerro kenellekään, ja tehän tiedätte,
että minä puolestani olen äänetön kuin hauta, mutta tahdoin teille
tässä yhteydessä vain niin sanoakseni 'kaiken varalta' vielä lisätä:
kun teidän isältänne vaaditaan neljätuhattaviisisataa eikä hänellä satu
olemaan, niin mitäpä toimittaa hänen joutua oikeuden eteen ja vanhoilla
päivillään sotamieheksi, lähettäkää mieluummin silloin salaa luokseni
teidän instituuttineitosenne, minulle on juuri tullut rahoja, ja
voinhan antaa hänelle nelisen tuhatta ja säilytän visusti salaisuuden.»
— »Ah, millainen lurjus te olette», sanoo hän. (Tätä sanaa hän käytti.)
»Miten ilkeä konna te olettekaan! Kuinka te uskallatte!» Hän meni
tiehensä hyvin pahastuneena, mutta minä huusin vielä hänen jälkeensä,
että salaisuus säilyy pyhänä ja rikkomattomana. Nämä molemmat eukot,
nimittäin Agafja ja hänen tätinsä, sanon sen edeltäpäin, olivat koko
tässä jutussa todellisia enkeleitä ja todellakin jumaloivat tuota
tuittupäätä sisarta Katjaa, olivat hänen piikojaan... Mutta tämän
tempun, nimittäin keskustelumme, Agafja heti kertoi heille, sain sen
kaiken myöhemmin selville kuin viisi sormeani. Hän ei sitä salannut,
no, sitähän minä tietysti tarvitsinkin.

Äkkiä saapuu uusi majuri ottamaan vastaan pataljoonan. Ryhtyy toimeen.
Vanha everstiluutnantti sairastuu äkkiä, ei pääse liikkeelle, istuu
kaksi vuorokautta kotonaan, ei luovuta valtion rahoja. Lääkärimme
Kravtšenko vakuutti, että ukko oli todella sairas. Mutta minäpä
tiesin yksityiskohtia myöten ja olin tietänyt jo kauan salaisesti
seuraavaa: että rahamäärä joka kerta esimiesten toimittaman
tarkastuksen jälkeen jo neljän vuoden aikana peräkkäin oli aina
joksikin aikaa kadonnut kassasta. Everstiluutnantti lainasi rahaa
eräälle luotettavalle miehelle, meikäläiselle kauppiaalle, vanhalle
leskimiehelle Trifonoville, joka oli partasuu ja käytti kultasankaisia
silmälaseja. Tämä matkusti markkinoille, suoritti siellä tarpeellisia
liikeasioita ja maksoi sitten heti rahat takaisin everstiluutnantille
täydelleen ja toi samalla markkinoilta tuomisia ja tuomisten mukana
korkojakin. Mutta tällä kertaa (sain sen silloin aivan sattumalta
tietää keskenkasvuiselta poikaselta, Trifonovin kuolasuiselta pojalta
ja perilliseltä, turmeltuneimmalta nulikalta, mitä maa on päällään
kantanut), tällä kertaa, sanon minä, Trifonov markkinoilta tultuaan
ei maksanutkaan mitään takaisin. Everstiluutnantti riensi hänen
luokseen: »En ole koskaan saanut teiltä mitään enkä ole voinutkaan
saada», — semmoinen oli vastaus. Niinpä nyt everstiluutnanttiimme istuu
kotona, päänsä ympäri hän on käärinyt pyyheliinan, kaikki kolme siellä
asettelevat jäitä hänen päähänsä. Äkkiä saapuu lähetti kirjan kera
ja tuo käskyn: »Valtion rahat on luovutettava heti, viivyttelemättä,
kahden tunnin kuluessa.» Hän kuittasi kirjaan, ja tuon kuittauksen olen
itse myöhemmin nähnyt. Sitten hän nousi, sanoi menevänsä pukeutumaan
sotilaspukuunsa, kiiruhti makuuhuoneeseensa, otti kaksipiippuisen
metsästyspyssynsä, latasi sen pannen siihen sotilaskiväärin luodin,
riisui oikeasta jalastaan saappaan, pani pyssyn rintaansa vastaan
ja alkoi jalallaan haparoida hanaa. Mutta Agafjassa oli herännyt
epäluuloja, hän muisti, mitä minä silloin olin puhunut, hiipi jäljessä
ja huomasi ajoissa aikeen: syöksähti sisälle, hyökkäsi isän kimppuun
takaapäin, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, pyssy laukesi kattoon
haavoittamatta ketään. Muut juoksivat sisälle, tarttuivat ukkoon,
ottivat pois pyssyn, pitelivät häntä käsistä... Kaiken tämän sain
myöhemmin kuulla yksityiskohtaisesti. Minä istuin silloin kotona, oli
hämärä, aioin juuri lähteä ulos, pukeuduin, kampasin hiukseni, panin
hajuvettä nenäliinaani, otin lakkini, mutta silloin äkkiä avautui ovi
ja — edessäni, minun asunnossani, oli Katerina Ivanovna.

Saattaa käydä toisinaan hyvin omituisesti: ei kukaan ollut silloin
kadulla huomannut hänen tuloaan luokseni, niin että kaupungilla
ei syntynyt mitään juttuja. Minä asuin kahden virkamiehenlesken
luona, jotka olivat vanhoja ämmiä, molemmat palvelivat minua, olivat
kunnioitettavia eukkoja ja noudattivat kaikessa tahtoani, ja senvuoksi
he minun käskystäni nyt pitivät suunsa kiinni, olivat vaiti kuin
vaskipatsaat. Tietysti minä heti ymmärsin koko asian. Hän astui sisälle
ja katsoi suoraan minuun, tummissa silmissä oli päättäväinen ilme,
niiden katse oli melkein kopea, mutta huulissa ja huulien tienoilla
huomasin epävarmuutta.

»Sisareni sanoi, että te annatte neljätuhattaviisisataa ruplaa, jos
minä tulen niitä hakemaan... itse teidän luoksenne. Olen tullut...
Antakaa rahat!...» — hän ei jaksanut hillitä itseään, alkoi läähättää,
pelästyi, ääni katkesi, huulten reunat ja niiden luona olevat viivat
alkoivat väristä. — Aljoša, kuunteletko sinä vai nukutko?

— Mitja, minä tiedän, että sinä sanot koko totuuden, — lausui Aljoša
kiihtyneenä.

— Niin sanonkin. Näin siis, totta puhuen, asia oli, en säästä itseäni.
Ensimmäinen ajatukseni oli — karamazovilainen. Kerran, veliseni, minua
puri skorpioni ja minä makasin sen johdosta kaksi viikkoa kuumeessa;
no, samoin nyt tunsin, että sydäntäni puraisi skorpioni, ilkeä
hyönteinen, ymmärrätkö? Loin häneen tarkastelevan silmäyksen. Oletko
nähnyt hänet? Hänhän on kaunotar. Mutta ei hänessä se ollut silloin
kaunista. Kaunista hänessä oli sillä hetkellä se, että hän oli jalo
ja minä olin konna, että hän oli suurenmoinen ylevämielisyydessään
ja uhrautuvaisuudessaan isänsä puolesta, mutta minä olin lude. Ja
minusta, luteesta ja konnasta, hän nyt oli _kokonaan_ riippuvainen,
kokonaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänen kohtalonsa oli
määrätty. Sanon sinulle suoraan: tuo ajatus, skorpionin ajatus, valtasi
siinä määrin sydämeni, että sydän oli vähällä tulla ulos rinnasta
pelkästä nääntymyksestä. Ei näyttänyt enää olevan kysymyksessä mikään
taistelukaan: oli tehtävä niinkuin lude, niinkuin ilkeä tarantella,
vähääkään säälimättä... Ihan hengitykseni pysähtyi. Kuule: minähän
olisin tietysti seuraavana päivänä mennyt pyytämään hänen kättään,
jotta tämä kaikki olisi tapahtunut niin sanoakseni kunniallisella
tavalla ja ettei kukaan olisi saanut eikä voinut saada tietää asiasta.
Sillä vaikka minulla onkin alhaiset pyyteet, niin olen kuitenkin
rehellinen mies. Juuri sillä hetkelläpä tuntui joku kuiskaavan
korvaani: »Huomennahan tuollainen ihminen sinun saapuessasi kosimaan ei
tule puheillesikaan, vaan antaa rengin ajaa sinut pois koko talosta.
Halvenna mainettani, mukamas, ympäri kaupungin, minä en pelkää sinua!»
Katsahdin neitoon, ääni oli puhunut totta: noin tietysti käykin. Minut
työnnetään ulos talosta, sen voi jo nyt päättää hänen kasvoistaan.

Kiukku alkoi kiehua minussa, teki mieleni tehdä halpamainen,
porsasmainen kauppiaan temppu: katsoa häneen ivallisesti ja hänen siinä
seisoessaan edessäni loukata häntä sanomalla semmoisella äänenpainolla
kuin ainoastaan kauppias osaa sanoa:

»Neljäkö tuhatta? Minähän laskin leikkiä, mitä ihmettä te nyt? Kovin
olette herkkäuskoisesti tehnyt laskelmanne, neitiseni. Parisen sataa
ehkä voisin mielellänikin luovuttaa, mutta neljätuhatta ei ole
sellainen rahasumma, neiti, että sen paiskaisi noin kevytmieliseen
tarkoitukseen. Olette suvainnut nähdä turhanpäiväisesti vaivaa.»

Katsohan, minä olisin tietysti täten menettänyt kaikki, hän olisi
paennut tiehensä, mutta sen sijaan olisin tehnyt infernaalisesti ja
kostanut, ja se olisi maksanut vaivan. Koko elämäni ajan olisin sitten
ulvonut katumuksesta toivoen, että temppu olisi jäänyt tekemättä.
Uskotko, ei koskaan ole minulle tapahtunut mitään sellaista, ei
yhdenkään naisen kanssa, että tämmöisellä hetkellä olisin katsonut
häneen vihaa tuntien, — mutta nyt olen valmis ristinmerkein vannomaan:
tätä naista katselin silloin kolmen tai viiden sekunnin ajan tuntien
hirveätä vihaa, — sitä vihaa, josta on rakkauteen, aivan mielettömään
rakkauteen vain hiuskarvan verran matkaa! Astuin ikkunan luo, painoin
otsani jäätyneeseen ikkunaruutuun ja muistan jään polttaneen tulen
tavoin otsaani. Kauan minä en häntä pidättänyt luonani, älä pelkää,
käännyin ympäri, astuin pöytäni luo, avasin laatikon ja otin esille
viidentuhannen arvoisen viisiprosenttisen, haltijalle asetetun
arvopaperin (säilytin sitä ranskankielen sanakirjan sisällä). Näytin
mitään sanomatta sen hänelle, taitoin kokoon, annoin hänelle, itse
avasin hänelle oven eteiseen ja astuen askelen taaksepäin tein
hänelle syvän, kunnioittavan ja ymmärtäväisen kumarruksen, usko
minua! Hän vavahti, katsoi suoraan silmiini sekunnin ajan, tuli
hirveän kalpeaksi, sanokaamme valkeaksi kuin pöytäliina, ja äkkiä,
niinikään sanaakaan puhumatta, hän kumartui, ei nykäisemällä vaan
pehmoisesti, syvään, hiljaisesti, ja lankesi jalkoihini — otsa maahan,
ei niinkuin instituutissa tehdään, vaan venäläiseen tapaan! Sitten
hän hypähti pystyyn ja juoksi pois. Hänen lähtiessään olin miekka
vyöllä. Vedin miekan tupesta ja tahdoin pistää itseni kuoliaaksi,
minkä tähden — sitä en itsekään tiedä, se oli hirveä tyhmyys tietysti,
mutta lienee johtunut innostuksesta. Ymmärrätkö sinä, että toisinaan
voi innostuksesta tappaa itsensä? Mutta minä en pistänyt itseäni
kuoliaaksi, suutelin vain miekkaa ja pistin sen jälleen tuppeen, —
jonka muuten olisin voinut olla sinulle mainitsemattakin. Ja enköhän
minä nytkin kaikista taisteluista kertoessani hiukan pistänyt omiani
kehuakseni itseäni.

Mutta olkoon, olkoon niin, ja piru vieköön kaikki ihmissydämen
vakoojat! Siinä on koko minun entinen »tapaukseni» Katerina Ivanovnan
kanssa. Nyt siis siitä tietää veli Ivan ja sinä — ei muut!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, otti kiihtyneenä pari askelta, veti
esille liinan, pyyhki hikeä otsaltaan, istuutui sitten taas, mutta
ei entiselle paikalleen, vaan vastapäiselle penkille toisen seinän
viereen, niin että Aljošan oli pakko kokonaan kääntyä häneen päin.



5.

Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä.»


— Nyt, — sanoi Aljoša, — minä tunnen tämän asian alkupuolen.

— Alkupuolen sinä ymmärrät: se on draama ja tapahtui siellä. Toinen
puoli on tragedia ja tapahtuu täällä.

— Toisesta puolesta en ymmärrä vielä mitään, — sanoi Aleša.

— Entä minä? Ymmärränkö minä sitten?

— Maltahan, Dmitri, tässä on eräs kaikkein tärkein sana. Sano minulle:
Olethan sulhanen, nytkin sulhanen?

— Minusta ei heti tullut sulhanen, Vaan vasta kolme kuukautta tuon
tapahtuman jälkeen. Kun tämä silloin sattui, niin minä seuraavana
päivänä sanoin itselleni, että jutussa oli kaikki jo tehty ja se
oli lopussa, jatkoa ei seuraa. Minusta näytti halpamaiselta mennä
kosimaan. Hänkään puolestaan ei koko sinä kuuden viikon aikana, minkä
hän sitten oleskeli kaupungissamme, ilmoittanut sanallakaan itsestään.
Yhtä tapausta tosin lukuunottamatta: Hänen käyntinsä jälkeisenä
päivänä pujahti luokseni heidän palvelustyttönsä ja antoi sanaakaan
sanomatta käärön. Siinä oli osoite: sille ja sille. Avaan — siinä on
mitä tuli takaisin viidentuhannen arvopaperista. Tarvittiin kaikkiaan
neljätuhatta viisisataa, viidentuhannen arvopaperia myytäessä tuli
vähän yli kahdensadan ruplan tappio. Hän lähetti minulle takaisin
muistaakseni kaksisataakuusikymmentä ruplaa, en ole aivan varma
määrästä, ja vain rahat, — ei kirjelappua, ei pientä sanaakaan, ei
mitään selitystä. Minä etsin kääröstä jotakin lyijykynällä tehtyä
merkkiä, — ei ollut kerrassaan mitään! Mitäs, minä relluttelin
jäljelläolevilla ruplillani, niin että uuden majurini myös oli lopulta
pakko rangaista minua. No, everstiluutnantti maksoi kuitenkin valtiolle
kuuluvat rahat — onnellisesti ja kaikkien ihmeeksi, sillä kukaan ei
enää luullut hänen voivan maksaa koko summaa. Hän maksoi ja sairastui
sitten, joutui vuoteen omaksi, makasi kolmisen viikkoa, sitten häntä
äkkiä kohtasi aivojen pehmennys ja hän kuoli viiden päivän kuluessa.
Hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin, eikä hän ollut vielä
ennättänyt saada virkaeroa. Katerina Ivanovna, sisar ja täti lähtivät
noin kymmenen päivän kuluttua isän hautajaisten jälkeen Moskovaan.
Ja vasta aivan ennen lähtöä, juuri lähtöpäivänä (minä en heitä ollut
nähnyt enkä ollut saattamassa), saan pikkuruikkuisen käärön, sinisen,
hienoa paperia, ja siinä vain yksi lyijykynällä kirjoitettu rivi: »Minä
kirjoitan Teille, odottakaa. K.» Siinä kaikki.

Selitän sinulle nyt asian lyhyesti. Moskovassa tapahtui heidän
asioissaan käänne salaman nopeudella ja yhtä odottamattomasti kuin
arabialaisissa saduissa. Se kenraalinrouva, joka oli hänen lähin
sukulaisensa, menetti yht'äkkiä kaksi lähintä perijätärtään, kaksi
lähintä veljentytärtään, — molemmat kuolivat samalla viikolla
rokkoon. Järkytetty eukko ihastui Katjaan kuin omaan tyttäreen, kuin
pelastavaan enkeliin, takertui häneen, muutti heti testamentin hänen
hyväkseen, — se oli myöhemmin tulevaa, mutta toistaiseksi, suoraan
kouraan, hän pisti — kahdeksankymmentätuhatta, jotta siinä, mukamas, on
sinulle myötäjäisrahoja, tee niillä mitä tahdot. Hysteerinen nainen,
tarkastelin häntä sittemmin Moskovassa. No, yht'äkkiä saan silloin
postissa neljätuhattaviisisataa ruplaa, olen tietysti ällistynyt ja
sanaton ihmettelystä. Kolmen päivän kuluttua tulee luvattu kirjekin.
Se on nytkin minulla, pidän sen aina mukanani, ja se on minulla
kuolinhetkellänikin, — tahdotko nähdä sen? Lue se välttämättömästi: hän
tarjoutuu morsiamekseni, itse sitä ehdottaa, »rakastan mielettömästi;
vaikka te ette minua rakastaisikaan, — niin samantekevää, kunhan vain
otatte minut vaimoksenne. Älkää pelästykö — en ole teille millään
tavoin haitaksi, olen teidän huonekalunne, olen se matto, jota pitkin
te kuljette... Tahdon rakastaa teitä ikuisesti, tahdon pelastaa teidät
itseltänne»... Aljoša, minä en ole ansiollinen edes toistamaan näitä
rivejä alhaisilla sanoillani ja alhaisella puheensävylläni, ainaisella
alhaisella puheensävylläni, josta en koskaan ole voinut vapautua! Tämä
kirje on lävistänyt minut hamaan tähän päivään saakka, ja onko minun
nyt helppo olla, onko minun tänään helppo? Silloin minä kirjoitin
hänelle heti vastauksen (en voinut mitenkään itse mennä Moskovaan).
Kyynelsilmin minä sen kirjoitin. Yhtä häpeän ikäni: mainitsin, että
hän nyt oli rikas ja että hänellä oli myötäjäisiä, kun taas minä
olin vain köyhä huimapää, — mainitsin rahoista! Minun olisi pitänyt
se kestää, mutta se sattui tulemaan kynästä. Silloin heti kirjoitin
Moskovaan Ivanille ja selitin hänelle kaikki kirjeessä parhaani mukaan,
kirjettä oli kuusi arkkia, ja lähetin Ivanin hänen luokseen. Mitä sinä
katsot, miksi katselet minua? No niin, Ivan rakastui häneen, on nytkin
rakastunut, minä tiedän sen, minä tein tyhmyyden teidän kannaltanne
katsoen, maailman kannalta, mutta kenties tuo tyhmyys nyt pelastaa
meidät kaikki! Uh! Etkö näe, miten Katerina Ivanovna kunnioittaa
Ivania, kuinka hän pitää häntä arvossa? Voiko hän verratessaan meitä
molempia toisiimme rakastaa sellaista kuin minä, ja lisäksi vielä
kaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut?

— Minä olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa sellaista kuin sinä
eikä sellaista kuin Ivan.

— Hän rakastaa hyvettään eikä minua, — pääsi Dmitri Fjodorovitšin
suusta hänen tahtomattaan, mutta melkein ilkeästi. Hän naurahti, mutta
sekunnin kuluttua hänen silmänsä välähtivät, hän tuli aivan punaiseksi
ja iski voimakkaasti nyrkillään pöytään.

— Minä vannon, Aljoša, — huudahti hän suuttuneena hirveästi ja
vilpittömästi itseensä, — usko tai ole uskomatta, mutta niin totta kuin
Jumala on pyhä ja Kristus on Jumala, minä vannon, että vaikka äsken
naurahdinkin hänen parhaille tunteilleen, niin tiedän olevani itse
sielultani miljoonan kertaa alhaisempi kuin hän, ja että nuo hänen
parhaat tunteensa ovat vilpittömiä aivan kuin taivaan enkelillä! Siinä
se murhenäytelmä onkin, että minä tiedän sen varmasti. Mitäpä se tekee,
jos ihminen hieman deklamoi? Enkö minä deklamoi? Mutta vilpitönhän
minä olen, vilpitön. Mitä taas Ivaniin tulee, niin ymmärränhän
jo, miten suuresti kiroten hänen täytyy nyt katsoa luontoa, niin
älykäskin kun hän on! Kenelle, mille on annettu etusija? Se on annettu
heittiölle, joka ei täälläkään, vaikka on sulhanen, ole voinut kaikkien
nähden hillitä irstailuaan, — vaikka morsian, morsian on täällä! Ja
minunkaltaiseni asetetaan etusijalle, mutta Ivan hylätään. Miksi?
Siksi että neito tahtoo kiitollisuudesta tehdä väkivaltaa elämälleen
ja kohtalolleen! Se on järjettömyyttä! Minä en ole puhunut Ivanille
koskaan mitään tähän suuntaan, eikä tietysti myöskään Ivan ole sanonut
minulle tästä puolta sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään viittausta.
Mutta kohtalo täyttyy, ansiollinen astuu hänelle tulevalle paikalle, ja
ansioton häviää syrjäkadulle ainaiseksi, — likaiselle syrjäkadulleen,
hänelle rakkaalle ja ominaiselle syrjäkadulle, ja siellä, liassa
ja haisussa, hän hukkuu vapaaehtoisesti ja mielihyvällä. Puhuin
jonkin verran pötyä, sanani ovat loppuunkulutetut, laskettelen kuin
umpimähkään, mutta niinkuin olen määrännyt, niin tapahtuu. Minä hukun
sivukadun syvyyteen, ja hän menee naimisiin Ivanin kanssa.

— Odotahan, veli, — keskeytti Aljoša taas hyvin levottomana, — yhtä
asiaa sinä et tässä kuitenkaan vielä ole minulle selittänyt: sinähän
olet sulhanen, sinähän olet kuitenkin sulhanen? Kuinka sinä haluat
purkaa kihlauksen, jos morsian ei sitä tahdo?

— Minä olen sulhanen muodon ja siunauksen puolesta, kaikki tapahtui
Moskovassa sinne saavuttuani juhlamenoin, jumalankuvin ja mitä
parhaassa muodossa. Kenraalinrouva siunasi ja — uskotko, vieläpä
onnitteli Katjaa: »Sinä olet hyvin valinnut», sanoi hän, »hyvin,
minä näen hänen lävitseen». Ja uskotko, Ivanista hän ei pitänyt eikä
onnitellut häntä. Moskovassa minä puhuin paljon myös Katjan kanssa,
kuvasin hänelle itseni täydellisesti, kunnon miehen tavoin, tarkasti,
vilpittömästi. Hän kuuli kaiken:

    »Surumielin kuuli armas,
    hellin sanoin haasteli»...

No, sanat olivat myöskin ylpeitä. Hän pakotti minut silloin antamaan
pyhän lupauksen, että parannan itseni. Minä lupasin. Ja nyt...

— Mitä sitten?

— Ja nyt minä huusin ja haalin sinut tänne tänään, tänä kuukauden
päivänä — muista! — lähettääkseni sinut juuri tänään Katerina Ivanovnan
luo ja...

— Mitä?

— Sanomaan hänelle, että minä en enää koskaan tule hänen luokseen,
käskin vain sanoa terveisiä.

— Onko se mahdollista?

— Siksihän minä lähetänkin sinut asemestani, että se on mahdotonta.
Kuinka minä voisin itse sen hänelle sanoa?

— Minne sinä sitten menet?

— Sivukadulle.

— Siis Grušenjkan luo! — huudahti Aljoša surullisesti lyöden käsiään
yhteen. — Ihanko Rakitin siis todellakin puhui totta? Minä luulin, että
sinä muuten vain kävit Grušenjkan luona ja olet jo lakannut käymästä.

— Sopiiko sulhasen käydä? Onko se mahdollista, vieläpä morsiamen
tieten ja ihmisten nähden. Onhan toki minullakin kunniantuntoa. Heti
kun aloin käydä Grušenjkan luona, lakkasin samalla olemasta sulhanen
ja rehellinen mies, ymmärränhän minä sen. Mitä sinä katsot? Minä,
näetkö, menin ensimmäisen kerran hänen luokseen antaakseni hänelle
selkään. Sain tietää ja tiedän nyt varmasti, että tuo alikapteeni,
isän asiamies, antoi tuolle Grušenjkalle minun vekselini hänen
uloshaettavakseen, jotta minusta päästäisiin eroon ja minä lakkaisin
vaatimasta. Tahdottiin pelästyttää. Minä läksin liikkeelle antamaan
Grušenjkalle selkään. Olin ennenkin nähnyt hänet vilaukselta. Hän ei
hämmästytä. Vanhasta kauppiaasta olin kuullut, joka kaiken lisäksi nyt
on sairaskin, makaa aivan heikkona, mutta jättää hänelle kuitenkin
huomattavan rahamäärän. Tiesin myös, että Grušenjka mielellään
ansaitsee rahaa, hommaa sitä kaikin tavoin, kiskoo korkoja, on viekas
ja säälimätön veijari. Menin häntä pieksämään, mutta jäinkin hänen
luokseen. Salama on iskenyt, rutto on tarttunut, olen saanut tartunnan
ja olen yhä sen vallassa ja tiedän, että kaikki on jo lopussa, että
mitään muuta ei koskaan tulekaan. Aikojen jakso on täytetty. Semmoinen
on minun asiani. Mutta silloin oli aivan kuin vartavasten minulla,
kerjäläisellä, taskussa kolmetuhatta. Menimme täältä hänen kanssaan
Mokrojeen, sinne on täältä viisikolmatta virstaa, hankin sinne
mustalaisia, mustalaistyttöjä, samppanjaa, juotin siellä samppanjaa
kaikille talonpojille, kaikille eukoille ja tytöille, liikuttelin
tuhansia. Kolmen päivän kuluttua olin putipuhdas rahoista, mutta
iloinen poika. Luuletko ehkä iloisen pojan jotakin saavuttaneen? Ei
toki saanut nähdä kaukaakaan. Sanon sinulle: kaartuma. Grušenjkalla,
veitikalla, on ruumiissaan eräs kaartuma, se kuvastuu hänen pikku
jalassaankin, vieläpä vasemman jalan pikkuvarpaassakin se tuntuu.
Näin sen ja suutelin sitä, siinä kaikki — vannon sen! Hän sanoo: »Jos
tahdot, niin menen naimisiin, sinähän olet kerjäläinen. Sano, että et
pieksä minua ja annat minun tehdä mitä haluan, silloin kenties menen
kanssasi naimisiin» — nauraa. Nytkin nauraa!

Dmitri Fjodorovitš nousi miltei jonkinmoisen vimman vallassa paikaltaan
ja oli aivan kuin olisi äkkiä juopunut. Hänen silmänsä veristyivät.

— Ja tahdotko todellakin mennä hänen kanssaan naimisiin?

— Jos hän vain tahtoo, niin heti paikalla, mutta jos ei tahdo, niin
jään muuten hänen luokseen, pihamieheksi hänen taloonsa. Sinä...
sinä, Aljoša... — hän pysähtyi äkkiä veljensä eteen, tarttui hänen
olkapäihinsä ja alkoi voimakkaasti pudistella häntä. — Tiedätkö sinä,
viaton poika, että tämä kaikki on hourausta, mahdotonta hourausta,
sillä tämä on murhenäytelmä! Tiedä Aleksei, että minä voin olla
alhainen ihminen, minulla voi olla alhaisia ja tuhoisia intohimoja,
mutta varas, taskuvaras, eteisvaras ei Dmitri Karamazov voi koskaan
olla. No, tiedä siis nyt, että minä olen varas, minä olen taskuvaras
ja eteisvaras! Juuri ennenkuin läksin antamaan selkään Grušenjkalle,
kutsui minut samana aamuna luokseen Katerina Ivanovna ja hirveän
salaisesti, jotta toistaiseksi ei kukaan tietäisi (en tiedä miksi,
nähtävästi se hänestä oli tarpeellista), pyysi minua käymään läänin
pääkaupungissa ja lähettämään sieltä postissa kolmetuhatta Agafja
Ivanovnalle Moskovaan, menemään kaupunkiin sen tähden, että täällä
ei tiedettäisi. Nämä kolmetuhatta taskussani minä silloin jouduin
Grušenjkan luo, niillä käytiin Mokrojessa. Senjälkeen annoin ymmärtää
käyneeni kiireesti kaupungissa, mutta en antanut hänelle postikuittia,
sanoin lähettäneeni rahat ja tuovani kuitin, mutta vielä en ole
vienyt, olen muka unohtanut. Mitä arvelet, kun nyt tänään menet hänen
luokseen ja sanot: »Käskettiin sanomaan teille terveisiä», mutta hän
sanoo sinulle: »Entä rahat?» Sinä voisit hänelle vielä sanoa: »Hän
on alhainen irstailija ja halpamielinen olento, joka ei voi hillitä
tunteitaan. Hän ei silloin lähettänyt rahojanne, vaan tuhlasi ne,
koska alhaisen elukan tavoin ei voinut hillitä itseään», mutta voisit
kuitenkin lisätä: »mutta sen sijaan hän ei ole varas, tässä ovat teidän
kolmetuhattanne, hän palauttaa ne, lähettäkää itse Agafja Ivanovnalle,
mutta teille hän käski sanomaan terveisiä». Mutta nyt hän sanoo äkkiä:
»Entä missä rahat ovat?»

— Mitja, sinä olet onneton, niinpä kyllä! Mutta et kuitenkaan siinä
määrin kuin luulet. Älä anna epätoivon lannistaa itseäsi, älä anna!

— Mitä arvelet, luuletko minun ampuvan itseni, jos en saa kolmeatuhatta
antaakseni ne hänelle? Siinäpä se onkin, että minä en ammu itseäni. En
kykene siihen nyt, kenties myöhemmin, mutta nyt minä menen Grušenjkan
luo... Häviä, ihrani!

— Entä hänen luonaan?

— Tulen hänen miehekseen, saan kunnian olla hänen puolisonsa, ja jos
rakastaja saapuu, niin menen toiseen huoneeseen. Hänen ystäviensä
likaisia kalosseja puhdistan, puhallan tulta teekeittiöön, juoksentelen
asioilla...

— Katerina Ivanovna ymmärtää kaiken, — lausui äkkiä Aljoša
juhlallisesti, — ymmärtää kaiken tämän murheen koko syvyyden ja sopii.
Hän on erittäin älykäs ja hän näkee itse, että ei voi olla onnettomampi
kuin sinä.

— Ei hän tyydy kaikkeen, — hymähti Mitja. — Tässä on, veliseni,
semmoista, mitä ei yksikään nainen voi antaa anteeksi. Mutta tiedätkö,
mitä olisi paras tehdä?

— Mitä?

— Antaa hänelle takaisin kolmetuhatta.

— Mutta mistä ne otetaan? Kuule, minulla on kaksituhatta, Ivan antaa
lisäksi tuhat, siinä on kolmetuhatta, ota ja maksa pois.

— Mutta milloin ne saadaan, nuo sinun kolmetuhattasi? Sinä olet vielä
kaiken lisäksi alaikäinenkin, mutta on tarpeen välttämättömästi,
välttämättömästi, että sinä jo tänään käyt hänen luonaan, rahojen
kanssa tai ilman rahoja, sillä pitemmälle en voi asiaa venyttää, asia
on nyt sillä asteella. Huomenna on jo myöhäistä. Minä lähetän sinut
isän luo.

— Isän luo?

— Niin, isän luo, ennenkuin menet hänen luokseen. Pyydä isältä
kolmeatuhatta.

— Mutta eihän hän anna, Mitja.

— Kuinka hän antaisi, minä tiedän, että hän ei anna. Tiedätkö sinä,
Aleksei, mitä on epätoivo?

— Tiedän.

— Kuule: juridisesti hän ei ole minulle mitään velkaa. Olen
ottanut häneltä kaikki, aivan kaikki, tiedän sen. Mutta
moraalisesti hän on minulle velkaa, eikö niin? Hänhän aloitti äidin
kahdeksallakolmattatuhannella ja ansaitsi satatuhatta. Antakoon hän
minulle vain kolmetuhatta kahdeksastakolmattatuhannesta, niin hän
pelastaa sieluni helvetistä ja se korvaa monet hänen syntinsä! Minä
puolestani, vakuutan sen sinulle juhlallisesti, lopetan kaiken noihin
kolmeentuhanteen, eikä hän sen koommin kuule minusta mitään. Annan
hänelle viimeisen kerran tilaisuuden olla isänä. Sano hänelle, että
Jumala itse on lähettänyt hänelle tämän tilaisuuden.

— Mitja, ei hän anna missään tapauksessa.

— Tiedän, että ei anna, tiedän täydelleen. Ja varsinkaan nyt. Tiedänpä
lisäksi vielä seuraavaakin: nyt näinä päivinä, kenties vasta eilen,
hän on saanut tietää _vakavasti_ (alleviivaa sana vakavasti), että
Grušenjka todellakaan ehkä ei laske leikkiä, vaan tahtoo laittautua
naimisiin kanssani. Hän tuntee tuon luonteen, tuntee tuon kissan. No,
tokkohan hän kaiken lisäksi vielä antaa minulle rahaakin edistääkseen
tämmöistä asiaa, kun hän itse on aivan hullaantunut Grušenjkaan? Mutta
ei vielä siinä kyllin, voin mainita sinulle enemmänkin: tiedän, että
hänellä jo noin viisi päivää on ollut esilleotettuna kolmetuhatta
ruplaa, vaihdettuina sadan ruplan seteleihin ja niputettuina isoon
kääröön, viidellä sinetillä suljettuun, joka on päältä sidottu ristiin
punaisella nauhalla. Näetkö, miten yksityiskohtaiset tiedot minulla
on! Kääröön on kirjoitettu: »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo
tulla», itse hän on sen kaikessa hiljaisuudessa ja salaisuudessa
raapustanut, eikä kukaan tiedä, että hänen hallussaan on nämä rahat,
paitsi lakeija Smerdjakov, jonka rehellisyyteen hän luottaa niinkuin
itseensä. Jo kolme tai neljä päivää hän on nyt odottanut Grušenjkaa,
toivoo hänen tulevan hakemaan kääröä, niin on hän hänelle ilmoittanut,
ja Grušenjka puolestaan on lähettänyt sanan, että »ehkäpä tulenkin».
Jos hän siis tulee ukon luo, niin voinko silloin mennä hänen kanssaan
naimisiin? Ymmärrätkö nyt, miksi minä siis istun täällä salaa ja mitä
minä nimenomaan vahdin?

— Grušenjkaa?

— Häntä. Näitten homssujen, tämän talon emäntien asunnosta on
vuokrannut itselleen kopukan Foma. Foma on meidän seuduiltamme, meidän
entisiä sotamiehiämme. Hän on heidän palveluksessaan, vartioi yöllä
ja käy päivällä teiriä ampumassa, se on hänen elinkeinonsa. Tänne
hänen luokseen olen nyt asettunut. Sekä hän että emännät tuntevat
salaisuuden, nimittäin että minä olen täällä vahdissa.

— Smerdjakov yksinkö tietää?

— Hän yksin. Hän myös minulle ilmoittaa, jos Grušenjka tulee ukon luo.

— Hänkö sinulle kertoi kääröstä?

— Hän. Se on hyvin suuri salaisuus. Ei edes Ivan tiedä rahoista eikä
mistään. Mutta ukko lähettää Ivanin ajelemaan Tšermašnjaan pariksi
kolmeksi päiväksi: on ilmaantunut lehdon ostaja, tahtoisi hakkauttaa
sen maksamalla kahdeksantuhatta, niinpä ukko pyytelee Ivania: »Autahan
minua, käy itse katsomassa, kysymyksessä on pari kolme päivää.» Hän
tahtoo, että Grušenjka tulisi Ivanin poissaollessa.

—- Hän siis odottaa tänäänkin Grušenjkaa.

— Ei, tänään Grušenjka ei tule, merkit viittaavat siihen suuntaan. Ihan
varmaan ei tule! — huudahti Mitja äkkiä. — Niin luulee Smerdjakovkin.
Isä juopottelee nyt, istuu pöydässä veli Ivanin kanssa. Käy, Aleksei,
pyytämässä häneltä nuo kolmetuhatta...

— Rakas Mitja, mikä sinun on! — huudahti Aljoša hypäten paikaltaan ja
katsellen tarkasti raivostunutta Dmitri Fjodorovitšia. Hetken ajan hän
luuli tämän menettäneen järkensä.

— Mitä sinä? En minä ole menettänyt järkeäni, — lausui Dmitri
Fjodorovitš katsellen häntä kiinteästi ja omituisen juhlallisesti. —
Älä pelkää, minä lähetän sinut isän luo ja tiedän mitä puhun: minä
uskon ihmeeseen.

— Ihmeeseen?

— Jumalan Kaitselmuksen ihmeeseen. Jumala tietää sydämeni. Hän näkee
kaiken epätoivoni. Hän näkee koko tämän kuvan. Salliiko hän kauhean
asian tapahtua? Aljoša, minä uskon ihmeeseen, mene!

— Minä menen. Sano, odotatko sinä täällä?

— Odotan. Minä ymmärrän, ettei se käy pian, ettei voi tulla noin vain
ja mennä oikopäätä asiaan. Hän on nyt humalassa. Minä odotan kolme
tuntia taikka neljä taikka viisi taikka kuusi taikka seitsemän, mutta
tiedäkin, että tänään, vaikkapa sydänyöllä, menet Katerina Ivanovnan
luo _rahojen kanssa tai ilman rahoja_ ja sanot: käski sanoa teille
terveisiä. Tahdon nimenomaan, että sanot tämän lauselman: »Käski näet
sanoa terveisiä.»

— Mitja! Entä jos yht'äkkiä Grušenjka tulee tänään... tai jos ei
tänään, niin huomenna tai ylihuomenna?

— Grušenjka? Pidän silmällä, hyökkään esille ja estän...

— Entä jos...

— Jos niin, niin tapan. Näin en voi elää.

— Kenet sinä tapat?

— Ukon. Grušenjkaa en tapa.

— Veli, mitä sinä puhut!

— Enhän tiedä, en tiedä... Kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään,
että hänen kasvonsa käyvät äkkiä minulle vastenmielisiksi sillä
hetkellä. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen
silmiään, hänen häpeämätöntä pilkkaansa. Tunnen persoonallista inhoa.
Juuri sitä pelkään. Saattaa käydä niin, että en voi hillitä itseäni...

— Minä menen, Mitja. Minä uskon Jumalan järjestävän niinkuin hän
parhaaksi näkee, ettei tapahtuisi kauheata.

— Ja minä istun ja odotan ihmettä. Mutta jos ei tapahdu, niin...

Aljoša lähti mietteissään isän luo.



6.

Smerdjakov


Hän tapasi isänsä todellakin vielä pöydässä. Pöytä oli, kuten aina,
katettu saliin, vaikka talossa oli myös varsinainen ruokasali. Tämä
sali oli talon suurin huone ja vanhanaikaisen komeasti kalustettu.
Kalusto oli hyvin vanha, valkoinen, ja sen vanha, punainen päällys
oli puolisilkkinen. Seinille ikkunoitten väliin oli asetettu
kuvastimia, joitten koreat kehykset oli koristettu vanhanaikaisilla
leikkauksilla. Nekin olivat valkeat ja kullalla koristetut. Seiniä
peittivät valkoiset, monin paikoin jo halkeilleet seinäpaperit,
ja niitä koristi kaksi isoa muotokuvaa. Toinen esitti jotakuta
ruhtinasta, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli ollut sen seudun
kenraalikuvernöörinä, toinen jotakuta niinikään jo aikoja sitten
kuollutta piispaa. Etunurkassa oli muutamia pyhimyskuvia, joitten
eteen yöksi sytytettiin lamppu... ei niin paljon hartaudesta kuin
sen vuoksi, että huone olisi yöllä valaistu. Fjodor Pavlovitš kävi
tavallisesti kovin myöhään yöllä makaamaan, kello kolme tai neljä
aamulla, ja siihen asti hän tavallisesti kaiken aikaa käveli huoneessa
tai istui nojatuolissa mietiskellen. Se oli tullut hänelle tavaksi.
Hän vietti yönsä usein aivan yksin talossa ja lähetti palvelijat
sivurakennukseen, mutta enimmäkseen hänen luokseen yöksi jäi palvelija
Smerdjakov, joka nukkui eteisessä laatikkopenkillä. Aljošan tullessa
sisälle oli päivällinen jo lopussa ja pöytään oli tuotu hilloa ja
kahvia. Fjodor Pavlovitš nautti mielellään päivällisen jälkeen jotakin
imelää konjakin kanssa. Ivan Fjodorovitš oli myös pöydän ääressä ja
joi kahvia. Palvelijat, Grigori ja Smerdjakov, seisoivat pöydän luona.
Sekä herrat että palvelijat olivat selvästi erittäin hyvällä tuulella.
Fjodor Pavlovitš nauraa hohotti kovalla äänellä. Aljoša kuuli jo
eteiseen hänen vinkuvan, ennestään niin tutun naurunsa ja päätteli heti
naurun sävystä, että isä ei vielä ollut sanottavasti humalassa, vaan
toistaiseksi vain hellällä mielellä.

— Kas siinä on hänkin, siinä on hänkin! — uikutti Fjodor Pavlovitš
ilostuen yht'äkkiä suuresti Aljošan tulosta. — Yhdy joukkoomme, käy
istumaan, ota kahvia, — sehän on paastoruokaa, mutta kuumaa ja hyvää!
Konjakkia en tarjoa, sillä sinä paastoat, mutta ehkäpä tahdot? Et, minä
annan mieluummin sinulle likööriä, sinä oiva poika! — Smerdjakov, käy
kaapilla, toisella hyllyllä oikealla, tässä ovat avaimet, pian!

Aljoša alkoi selitellä, että hän ei tahdo likööriä.

— Tuokoon joka tapauksessa, jos ei sinulle, niin meille, — puheli
Fjodor Pavlovitš säteilevänä. — Mutta maltahan, oletko syönyt
päivällisen vai etkö?

— Olen syönyt, — vastasi Aljoša, joka itse asiassa oli syönyt vain
palan leipää ja juonut lasin kaljaa igumenin keittiössä. — Kuumaa
kahvia minä juon mielelläni.

— Armas! Kelpo poika! Hän juo kahvia. Eikö sitä pitäisi kuumentaa?
Eihän, sehän on kiehuvaa. Mainiota kahvia, Smerdjakovin tekemää. Tuossa
on kahvia ja tuossa on piiraita. Smerdjakov on taiteilija ja varsinkin
kalakeiton laittamisessa, se on totinen tosi. Tulehan joskus syömään
kalakeittoa, ilmoita edeltäpäin... Mutta kuulehan, kuulehan, minähän
käskin äsken sinua muuttamaan tänne jo tänään patjoinesi ja tyynyinesi?
Toitko patjan tullessasi? Hehehe!...

— En, en tuonut, — hymähti Aljošakin.

— Ahaa, pelästyit, pelästyitpä äsken, pelästyit? Voi sinua, kyyhkyseni,
minäkö voisin pahoittaa mieltäsi! Kuule, Ivan, minä en voi nähdä hänen
katsovan tuolla tavoin silmiin ja nauravan, en voi. Kaikki sisälmykseni
alkavat nauraa hänelle, minä rakastan häntä! Aljoška, annahan kun
siunaan sinua isän siunauksella.

Aljoša nousi seisomaan, mutta Fjodor Pavlovitš oli jo ennättänyt
muuttaa mieltään.

— Ei, ei, nyt teen ylitsesi ainoastaan ristinmerkin, kas näin, istuudu.
No, nyt saat hauskaa ja nimenomaan omasta aiheestasi. Saat nauraa
tarpeeksesi. Meillä on Bileamin aasintamma ruvennut puhumaan, ja sepä
vasta puhuu, sepä vasta puhuu!

Selville kävi, että Bileamin aasintamma oli palvelija Smerdjakov. Hän
oli vielä nuori mies, vain kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta
hirveän ihmisarka ja vaitelias. Ei niin, että hän olisi ollut ujo
tai hävennyt jotakin, ei, hän oli luonteeltaan päinvastoin ylpeä ja
tavallaan halveksi kaikkia. Mutta eipä voi olla mainitsematta hänestä
vaikkapa lyhyesti, ja se on tehtävä juuri nyt. Marfa Ignatjevna ja
Grigori Vasiljevitš kasvattivat häntä, mutta poika kasvoi »ilman
mitään kiitollisuutta», kuten Grigori hänestä lausui, ujoksi pojaksi
ja katsellen maailmaa nurkasta. Lapsena hän hyvin mielellään hirtti
kissoja ja sitten hautasi ne juhlamenoin. Hän pani silloin ylleen
lakanan, joka oli olevinaan jonkinmoinen papin viitta, lauloi ja
oli suitsuttavinaan pyhää savua. Tämän hän teki aina kaikessa
hiljaisuudessa, mitä suurimmassa salaisuudessa. Grigori sai hänet
kerran kiinni tämmöisestä hommasta ja antoi hänelle vitsaa, niin että
se teki kipeätä. Poika meni nurkkaan ja katseli sieltä kulmiensa alta
viikon verran. — Hän ei rakasta meitä, tuo peto, — sanoi Grigori
Marfa Ignatjevnalle, — eikä hän rakasta ketään. Oletko sinä mikään
ihminen, — kääntyi hän äkkiä suoraan Smerdjakovin puoleen, — sinä et
ole ihminen, sinä olet syntynyt saunan märkyydestä, semmoinen sinä
olet... — Smerdjakov ei, kuten myöhemmin kävi selville, voinut koskaan
antaa hänelle anteeksi näitä sanoja. Grigori opetti hänet lukemaan ja
hänen tultuaan kahdentoista vuoden ikään alkoi opettaa hänelle raamatun
historiaa. Mutta asia päättyi kohta viemättä tuloksiin. Kerran, jo
toisella tai kolmannella oppitunnilla, poika äkkiä naurahti.

— Mitä sinä? — kysyi Grigori katsoen häneen ankarasti silmälasiensa
alta.

— En mitään. Maailman Herra Jumala loi ensimmäisenä päivänä, mutta
auringon, kuun ja tähdet neljäntenä päivänä. Mistä valo sitten loisti
ensimmäisenä päivänä?

Grigori hämmästyi. Poika katseli ivallisesti opettajaansa. Hänen
katseessaan oli jotakin ylimielistäkin. Grigori ei jaksanut hillitä
itseään. — Täältä se loisti! — huudahti hän ja löi vimmoissaan
oppilasta korvalle. Poika kesti korvapuustin sanaakaan sanomatta,
mutta painautui taas nurkkaan muutamaksi päiväksi. Sattui niin, että
viikon kuluttua hänessä ilmeni kaatuvatauti ensimmäisen kerran, eikä
se sittemmin jättänyt häntä koko elämän aikana. Tästä kuultuaan
Fjodor Pavlovitš näytti ikäänkuin muuttaneen mieltä poikaan nähden.
Ennen hän oli katsellut poikaa jokseenkin välinpitämättömästi,
vaikkakaan ei koskaan torunut häntä, ja kohdatessaan hän oli aina
antanut pojalle kopeekan. Hellällä päällä ollessaan hän oli toisinaan
lähettänyt pojalle pöydästään jotakin makeata. Mutta nyt, saatuaan
tiedon taudista, hän alkoi todenteolla huolehtia pojasta, kutsutti
lääkärin ja hankki hoitoa, mutta tauti osoittautui mahdottomaksi
parantaa. Kohtauksia sattui keskimäärin kerran kuussa ja eri aikoina.
Ne olivat myös erivoimaisia, — toiset lieviä, toiset erittäin ankaria.
Fjodor Pavlovitš kielsi hyvin ankarasti Grigoria antamasta pojalle
ruumiillista rangaistusta ja alkoi päästää häntä luokseen ylös.
Niinikään hän kielsi toistaiseksi antamasta pojalle minkäänlaista
opetusta. Mutta kerran, kun poika jo oli viidentoista vuoden ikäinen,
Fjodor Pavlovitš huomasi hänen liikuskelevan kirjakaapin luona ja
lukevan lasin läpi kirjojen nimiä. Fjodor Pavlovitšilla oli koko
joukko kirjoja, toista sataa nidettä, mutta häntä itseään ei kukaan
ollut nähnyt kirjan ääressä. Hän antoi heti kirjakaapin avaimen
Smerdjakoville: — No, lue sitten, saat ruveta kirjaston hoitajaksi. Sen
sijaan, että vetelehdit pihalla, istu ja lue. Lue tämä, — ja Fjodor
Pavlovitš antoi hänelle kaapista _Illat maatalossa Dikanjkan luona_.

Poika luki kirjan, mutta oli tyytymätön, ei naurahtanut kertaakaan,
vaan päinvastoin loppuun päästyään rypisti kulmiaan.

— Mitä? Eikö se naurata? — kysyi Fjodor Pavlovitš.

Smerdjakov oli vaiti.

— Vastaa, hölmö.

— Se on kaikki valetta, — mutisi Smerdjakov hymyillen.

— Mene hiiteen, sinä olet alhainen sielu. Seis, tässä on Smaragdovin
_Yleinen historia_, siinä on kaikki totta, lue se.

Mutta Smerdjakov ei lukenut Smaragdovia kymmentä sivuakaan, sillä
se tuntui ikävältä. Niinpä kirjakaappi taas sulkeutui. Pian Marfa
ja Grigori ilmoittivat Fjodor Pavlovitšille, että Smerdjakoviin
oli vähitellen ilmaantunut jonkinmoinen kauhea nirsous: hän istuu
liemiastian ääressä, ottaa lusikan ja etsii etsimistään jotakin
liemestä, kumartuu, tirkistelee, ottaa lusikkaan ja nostaa valoa
vastaan.

Torakkako siellä on vai mikä? — kysyy Grigori.

— Kenties kärpänen, — huomauttaa Marfa.

Puhtautta rakastava nuorukainen ei koskaan vastannut, mutta leivälle
ja lihalle ja kaikille ruoille hän teki samoin: nosti palasen
haarukalla valoa kohti, tarkasteli kuin mikroskoopilla, tavallisesti
pitkän ajan, vihdoin viimein katsoi voivansa pistää suuhunsa. »Kas
vain, millainen herra tänne on ilmestynyt», mutisi Grigori häntä
katsellessaan. Kuultuaan Smerdjakovin uudesta ominaisuudesta Fjodor
Pavlovitš päätti heti, että miehestä on tehtävä kokki, ja lähetti
hänet oppiin Moskovaan. Opissa hän oli muutamia vuosia ja palatessaan
hän oli suuresti muuttunut kasvoiltaan. Hän oli äkkiä luonnottomasti
vanhentunut, niin että se ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen ikänsä
kanssa, oli tullut ryppyiseksi, keltaiseksi, kuohilaan näköiseksi.
Moraalisesti hän oli palatessaan melkein samanlainen kuin ennen
Moskovaan lähtöään: hän oli edelleen yhtä ihmisarka eikä tuntenut
pienintäkään tarvetta etsiä kenenkään seuraa. Hän oli Moskovassakin,
kuten myöhemmin kerrottiin, aina ollut vaiti. Itse Moskova näytti
perin vähässä määrässä kiinnostaneen häntä, niin että hän tunsi
siitä vain joitakin asioita, mutta mihinkään muuhun hän ei ollut
edes kiinnittänyt huomiota. Kerran hän oli ollut teatterissakin,
mutta palannut sieltä äänettömänä ja tyytymättömänä. Sen sijaan
hän oli Moskovasta luoksemme palatessaan hyvin puettu, hänellä oli
puhdas takki ja puhtaat liinavaatteet, hän puhdisti itse harjalla
hyvin huolellisesti pukunsa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä ja
hän puhdisti vasikannahkaisia, komeita saappaitaan hyvin mielellään
erikoislaatuisella englantilaisella vahalla, niin että ne kiilsivät
kuin peili. Hän osoittautui erinomaisen hyväksi kokiksi. Fjodor
Pavlovitš määräsi hänelle palkan, ja tämän palkkansa Smerdjakov käytti
miltei kokonaan vaatteisiin, hiusvoiteeseen, hajuvesiin j.n.e. Mutta
naisväkeä hän näytti halveksivan aivan yhtä paljon kuin miehiäkin,
esiintyi naisten seurassa arvokkaasti, miltei luoksepääsemättömänä.
Fjodor Pavlovitš alkoi katsella häntä eräältä toiseltakin näkökannalta.
Seikka oli semmoinen, että Smerdjakovin kaatuvataudin kohtaukset olivat
tulleet ankarammiksi, ja semmoisina päivinä valmisti ruoan Marfa
Ignatjevna, mikä ei ollenkaan ollut mieluisaa Fjodor Pavlovitšista.

— Miksi sinulla on kohtauksia useammin? — sanoi hän toisinaan nyrpeästi
uudelle kokilleen katsoen häntä kasvoihin. — Jospa menisit naimisiin
jonkun kanssa, tahdotko, että naitan?...

Nämä puheet saivat Smerdjakovin vain kalpenemaan harmista, mutta hän ei
vastannut mitään. Fjodor Pavlovitš viittasi kädellään ja meni tiehensä.
Pääasia oli, että hän oli kerta kaikkiaan vakuutettu Smerdjakovin
rehellisyydestä, siitä, että tämä ei mitään ota eikä varasta. Tapahtui
kerran, että Fjodor Pavlovitš juovuksissa pudotti omalle pihalleen
lokaan kolme sadan ruplan seteliä, jotka hän juuri oli saanut, ja
kaipasi niitä vasta seuraavana päivänä. Juuri kun hän oli alkanut
etsiä niitä taskuistaan, hän huomasikin, että kaikki kolme seteliä
olivat pöydällä. Mistä? Smerdjakov oli löytänyt ne maasta ja tuonut
jo eilen. — No, veikkoseni, tuommoisia kuin sinä en ole nähnytkään,
— lausahti silloin Fjodor Pavlovitš ja lahjoitti hänelle kymmenen
ruplaa. On lisättävä, ettei hän vain ollut vakuutettu Smerdjakovin
rehellisyydestä, vaan jostakin syystä myös piti hänestä, vaikka
nuorukainen katseli häntäkin kulmiensa alta niinkuin muitakin eikä
koskaan puhunut. Vain harvoin hän sanoi jotakin. Jos tuohon aikaan
jonkun päähän olisi pistänyt häntä katsellessaan kysyä: mikä herättää
tuossa nuoressa miehessä mielenkiintoa ja mitä hänellä on useimmin
mielessä, niin todellakin olisi ollut mahdotonta saada siitä selvää
katsomalla häntä. Ja kuitenkin hän toisinaan kotona tai myös pihalla
ja kadulla pysähtyi, vaipui mietteisiinsä ja seisoi näin kymmenkunta
minuuttiakin. Fysionomisti olisi häntä katsellessaan sanonut, että
tässä ei ole mitään mietteitä eikä ajatuksia, vaan jonkinmoista
itseensä vaipumista. Maalari Kramskoi on maalannut huomattavan
taulun, jonka nimi on _Itseensä vaipunut_: siinä on kuvattu talvinen
metsä, ja metsässä seisoo tiellä risaisessa nutussa ja tallukoissa
aivan yksinään kokonaan erillään muusta maailmasta syrjään poikennut
talonpoika. Seisoo ja on ikäänkuin mietteissään, mutta ei ajattele,
vaan on »vaipunut itseensä». Jos häntä nykäisisi, niin hän hätkähtäisi
ja katsoisi aivan kuin heräten, mutta mitään ymmärtämättä. Tosin hän
kohta tajuaisi kaiken, mutta jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän siinä
seisoessaan ajatteli, niin hän varmaankaan ei muistaisi mitään, mutta
sen sijaan hän varmaankin kätkisi mieleensä sen vaikutelman, jonka
alaisena hän oli ollessaan itseensä syventyneenä. Nämä vaikutelmat ovat
hänelle kalliita, ja varmaankin hän niitä kokoaa, huomaamattaan ja
tiedottomasti, — mitä varten ja miksi, sitä hän ei tietysti itsekään
tiedä: kenties hän äkkiä, koottuaan monien vuosien vaikutelmat, jättää
kaikki ja menee pyhiinvaellukselle Jerusalemiin etsimään sielulleen
pelastusta, tai kenties yht'äkkiä polttaa poroksi kotikylänsä,
saattaapa samalla kertaa tehdä kumpiakin. Itseensä-vaipujia on
kansassa melkoinen määrä. Yksi noita itseensä-vaipujia on luultavasti
myös Smerdjakov, ja luultavasti hänkin kokosi vaikutelmiaan ahneesti
tietämättä juuri itsekään, miksi teki niin.



7.

Kiista


Mutta Bileamin aasintamma oli äkkiä alkanut puhua. Sattui omituinen
aihe: ollessaan aamulla kauppias Lukjanovin puodissa ostoksilla kuuli
Grigori tältä kertomuksen eräästä venäläisestä sotamiehestä, joka
jossakin kaukana rajalla joutui aasialaisten vangiksi ja jota nämä
pakottivat uhkaamalla kidutusta ja kuolemaa luopumaan kristinuskosta
ja kääntymään islamiin, mutta joka ei suostunut luopumaan uskostaan,
vaan antautui kärsimyksiin, antoi nylkeä itseltään nahan ja kuoli
kiittäen ja ylistäen Kristusta. Tästä urotyöstä oli kerrottu juuri
sinä päivänä saapuneessa sanomalehdessä. Grigori rupesi puhumaan siitä
pöydässä. Fjodor Pavlovitš oli ennenkin joka kerta aterioituaan ja
jälkiruokaa nauttiessaan mielellään naureskellut ja puhellut, jos ei
muiden, niin vaikkapa Grigorin kanssa. Tällä kertaa hän oli kevyellä ja
hauskasti vilkkaalla mielellä. Maistellessaan konjakkiaan hän kuultuaan
kertomuksen huomautti, että sellaisesta sotamiehestä pitäisi heti tehdä
pyhimys ja nyljetty nahka olisi vietävä johonkin luostariin: »Sinnepä
vasta tulvisi väkeä ja rahaa.» Grigori rypisti kulmiaan huomatessaan,
ettei Fjodor Pavlovitš ollut ollenkaan tullut liikutetuksi, vaan alkoi
ainaisen tapansa mukaisesti pilkata. Silloin äkkiä oven luona seisova
Smerdjakov naurahti. Smerdjakovin oli sangen usein ennenkin sallittu
seisoa pöydän läheisyydessä päivällisen lopulla. Siitä asti kuin Ivan
Fjodorovitš oli saapunut kaupunkiimme, oli Smerdjakov alkanut tulla
päivälliselle melkein joka kerta.

— Mitäs sinä? — kysyi Fjodor Pavlovitš, joka oli heti huomannut
naurahduksen ja ymmärtänyt, että se tietysti tarkoitti Grigoria.

— Sitähän minä, — alkoi äkkiä Smerdjakov aivan odottamatta puhua
kovalla äänellä, — että vaikka tuon kiitosta ansaitsevan sotamiehen
sankarityö olikin sangen suuri, niin ei kuitenkaan minun mielestäni
olisi siinä ollut mitään syntiä, jos hän tässä tapauksessa olisikin
kieltänyt esimerkiksi Kristuksen nimen ja luopunut kasteestaan
pelastaakseen sillä tavoin henkensä hyviä töitä varten, joilla hän
vuosien kuluessa sitten olisi sovittanut pelkuruutensa.

— Kuinka ei olisi ollut synti? Puhut joutavia, sentähden joudutkin
suoraan helvettiin ja siellä sinua käristetään kuin lampaanlihaa, —
tokaisi Fjodor Pavlovitš.

Juuri silloin Aljoša astui sisälle. Fjodor Pavlovitš, kuten olemme
nähneet, ilostui suuresti Aljošan tulosta.

— Sinun aiheestasi, sinun aiheestasi! — nauraa hihitti hän iloisesti
käskiessään Aljošaa istumaan ja kuuntelemaan.

— Mitä sanoitte lampaanlihasta, niin se ei ole sillä tavoin eikä siellä
siitä mitään tule eikä pidäkään tulla sellaista oikeuden ja kohtuuden
mukaan, — huomautti Smerdjakov lujasti.

— Kuinka niin oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huudahti Fjodor Pavlovitš
vielä iloisemmin ja töytäisi Aljošaa polvellaan.

— Konna hän on, se hän on! — lausui äkkiä Grigori. Hän katsoi
vihaisesti Smerdjakovia suoraan silmiin.

— Mitä konnaan tulee, niin malttakaahan mielenne, Grigori Vasiljevitš,
— lausui Smerdjakov tyynesti ja hillitysti. — Ajatelkaa mieluummin
itse, että jos minä olen joutunut kristittyjen ihmisten kiduttajain
vangiksi ja he vaativat minua kiroamaan Jumalan nimen sekä luopumaan
pyhästä kasteesta, niin minulle antaa siihen täyden valtuuden oma
järkeni, sillä mitään syntiä siitä ei tule.

— Johan sinä olet sen sanonut, älä kuvaile, vaan todista! — huusi
Fjodor Pavlovitš.

— Senkin liemenkeittäjä! — kuiskasi Grigori halveksivasti.

— Mitä tulee liemenkeittäjään, niin malttakaa siihenkin nähden
mielenne, Grigori Vasiljevitš, älkääkä haukkuko, vaan ajatelkaa itse.
Sillä heti kun sanon kiduttajille: »Ei, minä en ole kristitty ja minä
kiroan totisen Jumalan», niin samassa minusta Jumalan korkeimman
tuomion kautta tulee heti ja erityisesti anateema kirottu ja pyhästä
kirkosta erotettu, aivan kuin muukalaispakana, vieläpä niin, että
samalla hetkellä kuin sen lausun, tai oikeastaan kun vain aionkin
sen lausua, joten siinä ei kulu neljännessekuntiakaan, niin olen jo
erotettu, onko niin vai eikö, Grigori Vasiljevitš?

Hän kääntyi ilmeisellä mielihyvällä Grigorin puoleen, vaikka itse
asiassa vastasi vain Fjodor Pavlovitšin kysymyksiin ja varsin hyvin
ymmärsi sen, puhuen tahallaan niinkuin nämä kysymykset olisi hänelle
tehnyt Grigori.

— Ivan! — huudahti äkkiä Fjodor Pavlovitš. — Taivuta pääsi aivan
korvani luo. Hän on kaiken tämän keksinyt sinun takiasi, tahtoo, että
sinä häntä kehuisit. Kehu!

Ivan Fjodorovitš kuunteli aivan vakavana isänsä innostunutta puhetta.

— Seis, Smerdjakov, ole vaiti vähän aikaa, — huudahti taas Fjodor
Pavlovitš. — Ivan, kallista taas pääsi aivan lähelleni.

Ivan Fjodorovitš taivutti uudelleen päätään hyvin totisen näköisenä.

— Minä rakastan sinua samoin kuin Aljoškaakin. Älä luule, että en
rakasta sinua. Saako olla konjakkia?

— Antakaa. »Näytpä itse jo olevan aikalailla pätkässä», — ajatteli
Ivan Fjodorovitš katsellen tarkasti isäänsä. Smerdjakovia taas hän
tarkasteli erittäin uteliaana.

— Sinä olet jo nytkin anateema kirottu, — puhkesi Grigori äkkiä
puhumaan, — ja kuinka sinä, konna, sen jälkeen uskallat arvostella,
jos...

— Älä toru, Grigori, älä toru! — keskeytti Fjodor Pavlovitš.

— Odottakaa te, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa vain hyvin vähän aikaa,
ja kuunnelkaa jatkoa, sillä minä en ole vielä puhunut kaikkea loppuun.
Samassa kuin Jumala on minut viipymättä kironnut, sinä samana korkeana
hetkenä minusta on näet tullut aivan kuin muukalaispakana, ja kasteeni
on minusta otettu pois ja muuttunut mitättömäksi, — onko edes tämä
oikein puhuttu?

— Puhu pian loppuun, veliseni, puhu loppuun, — hoputti Fjodor Pavlovitš
ottaen mielihyvällä kulauksen ryyppylasistaan.

— Jos kerran en enää ole kristitty, niin siis en valehdellut
kiduttajille, kun he kysyivät: »Olenko kristitty vai enkö», sillä
itse Jumala on poistanut minusta kristillisyyden jo pelkän aikeeni
perusteella ja ennenkuin olen ennättänyt lausua sanaakaan kiduttajille.
Mutta jos minut jo on joukosta erotettu, niin kuinka ja millä
oikeudella minulta kysytään toisessa maailmassa aivan kuin kristityltä,
miksi olen luopunut Kristuksesta, kun jo pelkän aikomuksen tähden,
ennenkuin mitään luopumista olikaan, minut erotettiin kasteestani? Jos
kerran en ole kristitty, niin en myöskään voi luopua Kristuksesta,
sillä eihän minulla silloin ole, mistä luopuisin. Kuka vaatii
edesvastuuseen pakanan tataarilaisen, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa
taivaassakin, siitä, että hän ei syntynyt kristityksi, ja kuka häntä
siitä rankaisee, jos nimittäin ajatellaan, että yhdestä härästä
ei nyljetä kahta nahkaa. Ja jos itse Jumala Kaikkivaltias vaatii
tataarilaisen tilille tämän kuoltua, niin luullakseni hän määrää jonkin
kaikkein pienimmistä rangaistuksista (sillä eihän häntä voi jättää
kokonaan rankaisematta) ottaen huomioon, että eihän ole hänen syynsä,
jos hän on tullut pakanallisista vanhemmista pakanana maailmaan. Eihän
Herra Jumala voi ottaa väkisin tataarilaista ja sanoa hänestä, että
hänkin oli kristitty? Sehän merkitsisi, että Jumala Kaikkivaltias
puhuisi silkkaa valhetta. Mutta voiko Jumala, taivaan ja maan valtias,
lausua valheen, vaikkapa vain yhdessä sanassa?

Grigori oli kuin jähmettynyt ja katseli puhujaa silmät selällään.
Vaikka hän ei hyvin ymmärtänytkään mitä puhuttiin, niin jotakin tästä
sekasotkusta hän yht'äkkiä kuitenkin käsitti ja jäi seisomaan sen
näköisenä kuin mies, joka äkkiarvaamatta on lyönyt otsansa seinään.
Fjodor Pavlovitš joi lasinsa pohjaan ja alkoi nauraa vinkuvaa nauruaan.

— Aljoška, Aljoška, mitäs arvelet! Voi sinua, senkin kasuisti! Hän
on ollut jesuiittain opissa jossakin, Ivan. Voi sinua, löyhkäävä
jesuiitta, kuka sinua on opettanut? Mutta sinä puhut roskaa, kasuisti,
roskaa, paljasta roskaa. Älä itke, Grigori, tuossa paikassa me iskemme
hänet tomuksi ja tuhaksi. Sanopa minulle tämä, sinä aasintamma:
olkoonpa, että olet kiduttajien edessä oikeassa, mutta itsesi edessähän
sinä kuitenkin olet luopunut uskostasi ja sanot itsekin, että olit
sillä hetkellä anateema kirottu, mutta jos kerran olet anateema, niin
eipä tämän anateeman vuoksi silitetä päätäsi helvetissä. Mitä sinä
tästä ajattelet, oiva jesuiittani?

— Ei ole epäilemistäkään, etten olisi itseni edessä luopunut, mutta
ei siinä kuitenkaan ollut mitään erikoissyntiä, vaan jos minkä verran
syntiä oli, niin se oli kaikkein tavallisinta laatua!

— Millä tavoin kaikkein tavallisinta laatua!

— Valehtelet, kirottu lurjus, — sähisi Grigori.

— Ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, — jatkoi Smerdjakov
tasaisesti ja arvokkaasti, tuntien olevansa voiton puolella, mutta
ikäänkuin osoittaen jalomielisyyttä nujerrettua vastustajaa kohtaan,
— ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš: onhan Sanassa sanottu, että
jos teillä on uskoa vaikkapa kaikkein pienimmän siemenen verran ja
te sanotte tälle vuorelle, että se siirtyisi mereen, niin se siirtyy
vähääkään viipymättä heti käskettyänne. Mitäs, Grigori Vasiljevitš,
jos minä olen epäuskoinen, mutta te olette niin uskovainen, että
lakkaamatta torutte minuakin, niin koettakaahan itse sanoa tälle
vuorelle, että se siirtyisi ei mereen (sillä mereen on täältä
pitkä matka), vaan vaikkapa haisevaan jokeemme, joka virtaa tuossa
puutarhamme takana, niin saattepa nähdä itse sillä samalla hetkellä,
että mikään ei siirrykään, vaan kaikki jää entiseen kuntoon ja eheäksi,
huutakaapa miten paljon tahansa. Mutta tämä merkitsee sitä, että
tekään ette usko, Grigori Vasiljevitš, oikealla tavalla, vaan haukutte
ainoastaan muita siitä kaikin tavoin. Jos taasen otamme lukuun sen,
ettei kukaan meidän aikanamme, ette vain te, vaan ei kerrassaan kukaan,
alkaen kaikkein korkeimmista henkilöistä aina viimeiseen talonpoikaan
asti, voi siirtää vuoria mereen, paitsi ehkä yksi ainoa mies koko maan
päällä tai enintään kaksi, ja nämäkin kenties ovat jossakin Egyptin
erämaassa kaikessa salaisuudessa sieluansa pelastamassa, niin että
heitä ei ollenkaan voi löytää, — jos on näin, jos kaikki muut siis
ovat epäuskoisia, niin tokkohan Jumala kiroaa kaikki nuo muut, toisin
sanoen koko maan asujaimiston, lukuunottamatta noita paria erakkoa,
eikä armossansa, joka on kaikille tunnettu, anna kenellekään heistä
anteeksi? Senpä vuoksi minä luotankin siihen, että jos kerran olen
epäillyt, niin minulle annetaan anteeksi, kun vuodatan katumuksen
kyyneliä.

— Seis! — vikisi Fjodor Pavlovitš, ja hänen ihastuksensa kohosi
huippuunsa. — Sinä siis kuitenkin otaksut, että on olemassa pari
sellaista, jotka voivat siirtää vuoria? Ivan, vedä risti seinään,
kirjoita muistiin: tuossa ilmeni venäläinen ihminen kokonaisuudessaan!

— Huomautitte aivan oikein, että tämä on kansallinen piirre uskossa, —
myönsi Ivan Fjodorovitš hymyillen hyväksyvästi.

— Sinä myönnät! Siis se on niin, kun kerran sinäkin olet samaa mieltä!
Aljoša, onhan se totta? Sehän on täysin venäläistä uskoa?

— Ei, Smerdjakovin usko ei ole ollenkaan venäläistä, — lausui Aljoša
vakavasti ja lujasti.

— En minä puhu hänen uskostaan, vaan tuosta piirteestä, noista kahdesta
erakosta, vain tuosta yhdestä piirteestä: sehän on venäläistä,
venäläistä?

— Niin, se piirre on aivan venäläinen, — hymähti Aljoša.

— Sinun sanasi, aasintamma, on tukaatin arvoinen, ja minä lähetän sen
sinulle jo tänään, mutta muissa kohdin sinä kuitenkin puhut pötyä,
pötyä, paljasta pötyä: tiedä, hölmö, että me kaikki täällä olemme
vailla uskoa vain kevytmielisyydestä, sillä meillä ei ole aikaa:
ensiksikin asiat ovat haittaamassa ja toiseksi on Jumala antanut
niukasti aikaa, määrännyt vuorokauteen ainoastaan neljäkolmatta tuntia,
niin että ei jää aikaa kunnollisesti nukkumiseenkaan, saati sitten
katumukseen. Mutta sinä siellä luovuit uskosta kiduttajien edessä, kun
sinulla ei ollut mitään muuta ajateltavaakaan kuin usko ja kun sinun
juuri piti osoittaa uskoasi! Tämähän, veliseni, on luullakseni tiukka
paikka?

— Onhan se sitäkin, mutta ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, että
sitä enemmän se helpottaakin, koska on tiukka paikka. Sillä jos minä
totisesti uskoisin, niinkuin pitää uskoa, niin silloin se tosiaankin
olisi synti, jos en antautuisi piinaan uskoni tähden, vaan kääntyisin
muhamettilaiseen pakanauskoon. Mutta silloinhan ei asia menisikään
niin pitkälle, että olisi piinasta kysymys, sillä minunhan tarvitsisi
sinä hetkenä vain sanoa tälle vuorelle: siirry ja murskaa kiduttaja,
niin se siirtyisi ja samalla hetkellä litistäisi hänet kuin torakan,
ja minä menisin pois aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, laulaen ja
ylistäen Jumalaa. Mutta jos minä juuri tuolla hetkellä olin koettanut
kaikkea tätä ja vartavasten huutanut tälle vuorelle: litistä allesi
nämä kiusaajat, mutta vuori ei litistänyt, niin kuinka minä, sanokaa,
en silloin olisi joutunut epäilykseen, vieläpä sellaisena hirveänä
kuolemankauhun hetkenä? Tiedänhän jo muutenkin, että en täydelleen
saavuta taivaan valtakuntaa (sillä eihän vuori siirtynyt sanoistani,
siis ei uskoani siellä pidetä kovin varmana eikä minua toisessa
maailmassa odota kovinkaan suuri palkinto), miksi siis sen lisäksi
ja aivan hyödyttömästi antaisin nylkeä itseltäni nahan? Sillä vaikka
toisesta puolesta selkääni jo olisi nahka nyljetty, niin ei silloinkaan
sanani tai huutoni saisi tätä vuorta siirtymään. Tuollaisena hetkenä
ei voi vain epäilys syntyä, vaan saattaa pelosta menettää järkensäkin,
niin että on aivan mahdotonta ajatellakin järkevästi. Mitenkä minä siis
tässä olen erikoisen syyllinen, jos en näe siellä enkä täällä enemmän
etua kuin palkintoakaan tulevan itselleni ja säästän edes nahkani?
Siksipä luotankin kokonaan Jumalan armoon ja elän toivossa, että saan
vielä kaikki anteeksi...



8.

Konjakin ääressä


Kiista päättyi, mutta, kumma kyllä, Fjodor Pavlovitš, joka oli ollut
niin iloisella päällä, rypisti äkkiä kulmiaan. Rypisti kulmiaan ja
kulautti kurkkuunsa konjakkia, mutta se ryyppy oli jo aivan liikaa.

— Korjatkaa te jesuiitat luunne täältä, — huudahti hän palvelijoille.
— Mene matkaasi, Smerdjakov. Lähetän tänään lupaamani tukaatin, mutta
mene tiehesi. Älä itke, Grigori, mene Marfan luo, hän sinua lohduttaa,
panee makaamaan. Eivät peijakkaat anna istua päivällisen jälkeen
rauhassa, — lausui hän äkkiä harmistuneena, kun palvelijat olivat heti
käskyn saatuaan poistuneet. — Smerdjakov tuppautuu nyt päivällisen
jälkeen tänne joka kerta, hänestä sinä olet niin mielenkiintoinen,
millä lienetkin hänet niin kiehtonut? — lisäsi hän Ivan Fjodorovitšille.

— En kerrassaan millään, — vastasi tämä, — hän on saanut päähänsä
ruveta minua kunnioittamaan. Hän on lakeija ja halunkki. Parasta lihaa
muuten, kun aika tulee.

— Parasta?

— On silloin toisia parempiakin, mutta on tämmöisiäkin. Ensin on
tämmöisiä, mutta niiden jälkeen tulee parempia.

— Milloin sitten aika tulee?

— Raketti syttyy, mutta ei ehkä pala loppuun. Kansa ei vielä
toistaiseksi kovin mielellään kuuntele noita liemenkeittäjiä.

— Siinäpä se, tuollainen Bileamin aasintamma ajattelee ajattelemistaan,
ja piru tietää, mitä hän lopulta itsekseen ajattelemalla keksii.

— Hänelle kertyy ajatuksia, — naurahti Ivan.

— Näetkö, minä tiedän, että hän ei voi sietää minuakaan enemmän kuin
muitakaan eikä myöskään sinua, vaikka sinusta näyttääkin, että hän
»on saanut päähänsä kunnioittaa» sinua. Aljoškaa hän on jo kauan
halveksinut. Mutta hän ei varasta, siinäpä se, hän ei juorua, talon
riitoja hän ei kuuluta kylälle, paistaa oivallisesti piirakoita, muuten
hitto hänestä, kannattaako tosiaankin hänestä puhua?

— Ei tietenkään kannata.

— Mitä taasen siihen tulee, mitä hän itsekseen ajattelee, niin
venäläistä moukkaa yleensä pitää piestä, sitä olen aina vakuuttanut.
Meidän talonpoikamme on roisto, häntä ei kannata sääliä, ja on
hyväkin, että häntä toisinaan vielä nytkin piestään. Venäjänmaan turva
on koivu. Jos metsät hävitetään, niin Venäjänmaa on hukassa. Minä
kannatan viisaita ihmisiä. Me olemme suuressa viisaudessamme lakanneet
pieksämästä moukkia, mutta nämä pieksävät edelleen toisiaan. Ja se on
hyvä. Samalla mitalla kuin mitataan, samalla mitataan takaisinkin, vai
kuinka sanat kuuluvat... Sanalla sanoen mitataan takaisin. Mutta Venäjä
on pelkkää sikamaisuutta. Ystäväni, jospa tietäisit, kuinka minä vihaan
Venäjää... toisin sanoen en Venäjää, vaan kaikkia noita paheita...
mutta ehkäpä Venäjääkin. _Tout celà c'est de la cochonnerie_. Tiedätkö,
mitä minä rakastan? Minä rakastan älykkyyttä.

— Olette taas juonut lasin liikaa. Riittää jo.

— Odota, minä juon vielä yhden ja sitten vielä yhden ja sitten lopetan.
Ei, odotahan, sinä keskeytit minut. Mokrojessa minä läpimatkalla kysyin
eräältä ukolta ja hän vastasi minulle: »Me», sanoi hän, »pidämme
hyvin paljon siitä, että pieksämme tyttöjä tuomion mukaan ja annamme
nuorten miesten toimittaa pieksämisen. Myöhemmin nuori mies ottaa
morsiamekseen sen, jota pieksi, niin että se on meillä tuommoisille
tytöille houkuttelevaa.» Eivätkö ole oivia markiisi de Sade -tyyppejä,
vai mitä? Mutta sano mitä tahansa, niin älykästä tämä on. Emmeköhän
mekin käväisisi katsomassa, mitä? Aljoška, sinä punastuit? Älä
häpeä, lapsi-rukka. Vahinko, että äsken en istuutunut igumenin
päivällispöytään ja kertonut munkeille Mokrojen tytöistä. Aljoška, älä
ole vihoissasi, että äsken loukkasin igumeniasi. Veikkoseni, minulle
pistää vihaksi. Jos Jumala on olemassa — no, silloin minä tietysti
olen syypää ja saan vastata, mutta jos Häntä ei ollenkaan ole, niin
eikö heille olisi annettava paljon runsaammalla mitalla, noille sinun
isillesi nimittäin? Silloinhan on sekin liian vähän, jos leikkaa heiltä
pään pois, sillä he ovat edistyksen estäjiä. Uskotko, Ivan, että tämä
raatelee minun tunteitani. Ei, sinä et usko, näen sen silmistäsi. Sinä
uskot ihmisten puheita, että minä muka en ole muuta kuin narri. Aljoša,
uskotko, että minä en ole vain narri?

— Uskon, ettette ole vain narri.

— Uskon sinun uskovan ja puhuvan vilpittömästi. Olet vilpittömän
näköinen ja puhut vilpittömästi. Mutta Ivan ei. Ivan on ylpeä...
Kuitenkin minä tekisin lopun sinun luostaristasi. Pitäisi ottaa kaikki
tuo mystiikka ja hävittää se kerta kaikkiaan koko Venäjänmaasta, jotta
kaikki hölmöt lopultakin tulisivat järkiinsä. Ja miten paljon hopeata
ja kultaa saataisiinkaan rahapajaan.

— Miksi hävittää? — sanoi Ivan.

— Jotta totuus pikemmin pääsisi loistamaan, sen tähden juuri.

— Jos tämä totuus pääsee loistamaan, niin teidät ryöstetään
ensimmäiseksi ja sitten... hävitetään.

— Pyh! Tai ehkäpä olet oikeassa. Ah, minä olen aasi, — lausui äkkiä
Fjodor Pavlovitš lyöden kevyesti otsaansa. — No, seisokoon sitten
luostarisi paikoillaan, Aljoška, jos niin on. Mutta me, viisaat miehet,
istumme lämpimässä ja nautimme konjakkia. Tiedätkö, Ivan, että tämän on
varmaankin Jumala itse vartavasten näin järjestänyt? Ivan, sano: onko
Jumala olemassa vai ei? Seis: sano varmasti, puhu vakavasti! Mitä sinä
taas naurat?

— Nauran sille, että te itse äsken teitte niin älykkään huomautuksen
Smerdjakovin uskosta kahden pyhän miehen olemassaolosta, miehen, jotka
voivat siirtää vuoria.

— Onko tämä sitten samanlaista?

— Suuressa määrin.

— No sitten minäkin olen venäläinen mies ja minussa on venäläinen
piirre, ja sinutkin, filosofin, voi saada kiinni omassa luonteessasi
piilevästä samantapaisesta piirteestä. Tahdotko, että otan kiinni?
Lyödään vetoa, että jo huomenna otan kiinni. Mutta sanohan kumminkin:
onko Jumala olemassa vai eikö? Mutta vakavasti! Minä tarvitsen nyt
vakavan vastauksen.

— Ei, Jumalaa ei ole.

— Aljoška, onko Jumala olemassa?

— Jumala on olemassa.

— Ivan, entä onko olemassa kuolemattomuutta, jonkinmoista, vaikkapa
vain vähäisen, pikkuruikkuisen?

— Ei ole kuolemattomuuttakaan.

— Eikö minkäänlaista?

— Ei minkäänlaista.

— Siis täydellinen nolla eli ei mitään. Ehkäpä on kuitenkin
jonkinmoista? Eihän kaikki ole ei mitään!

— Täydellinen nolla.

— Aljoška, onko kuolemattomuutta?

— On.

— Entä Jumala ja kuolemattomuus?

— Sekä Jumala että kuolemattomuus. Jumalassa on kuolemattomuuskin.

— Hm. Luultavampaa on, että Ivan on oikeassa. Herra Jumala,
ajatelkaahan vain, miten paljon ihminen on tuhlannut uskoa, miten
paljon kaikenlaisia voimia tähän haaveeseen ja tehnyt sitä niin monta
tuhatta vuotta! Kuka noin pitää pilkkanaan ihmistä? Ivan! Viimeisen
kerran ja ratkaisevasti: onko Jumala olemassa vai eikö? Kysyn viimeisen
kerran:

— Viimeisen kerran: ei ole.

— Kuka sitten pitää ihmisiä pilkkanaan, Ivan?

— Piru varmaankin, — naurahti Ivan Fjodorovitš.

— Onko piru olemassa?

— Ei, piruakaan ei ole.

— Sepä vahinko. Piru vieköön, mitä minun tämän jälkeen olisi tehtävä
sille, joka ensimmäisenä keksi Jumalan! Olisi aivan liian vähän, jos
hänet hirtettäisiin.

— Silloin ei ollenkaan olisi sivistystä, jos ei olisi keksitty Jumalaa.

— Eikö olisi? Ilman Jumalaako?

— Ei. Eikä olisi konjakkiakaan. Konjakki täytyy kuitenkin nyt ottaa
teiltä pois.

— Malta, malta, malta, hyvä ystävä, vielä yksi ryyppy. Minä loukkasin
Aljošaa. Etkö sinä ole vihainen, Aleksei? Rakas pikku Aleksei-poikani!

— Ei, en ole vihainen. Minä tunnen teidän ajatuksenne. Sydämenne on
parempi kuin päänne.

— Sydämenikö parempi kuin pääni? Herra Jumala, ja kuka tätä vielä
puhuu? Ivan, rakastatko sinä Aljoškaa?

— Rakastan.

— Rakasta (Fjodor Pavlovitš juopui kovin). — Kuule, Aljoša, minä
kohtelin äsken säädyttömästi luostarinvanhintasi. Mutta minä olin
kiihdyksissä. Tuossa luostarinvanhimmassahan on älyä, vai mitä sinä
arvelet, Ivan?

— Saattaa olla.

— On, on, _il y a du Piron là-dedans_. Hän on jesuiitta, venäläinen
nimittäin. Kuten jalossa olennossa ainakin, hänessä kuohuu tuo salainen
paheksuminen sen johdosta, että täytyy teeskennellä... pukeutua
pyhyyden verhoon.

— Hänhän uskoo Jumalaan.

— Ei penninkään edestä. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Sanoohan hän sen
itse kaikille, se on ei kaikille, vaan kaikille älykkäille ihmisille,
jotka sinne saapuvat. Kuvernööri Schulzille hän sanoa paukautti
suoraan: »_Credo_, mutta en tiedä mihin.»

— Todellakin?

— Juuri niin. Mutta minä kunnioitan häntä. Hänessä on jotakin
mefistomaista tai paremmin sanoen jokin määrä _Aikamme sankaria_...
Arbenin, vai mikä sen nimi oli... se on, näetkö, hän on hekumoitsija.
Hän on siinä määrin lihallinen, että minä pelkäisin tyttäreni tai
vaimoni puolesta, jos tämä menisi hänen luokseen ripittäytymään.
Tiedätkö, kun hän alkaa kertoa... Pari vuotta takaperin hän kutsui
meidät luokseen teetä juomaan ja tarjosipa likööriäkin (rouvat
lähettävät hänelle likööriä), ja kun hän alkoi kuvailla entisiä aikoja,
niin me pitelimme mahojamme... Varsinkin kun hän kertoi, miten oli
parantanut erään hervottoman. »Jos jalkoja ei kivistäisi, niin minä»,
sanoi, »tanssisin erään tanssin». Mitäs semmoisesta arvelet? »Paljon
olen, sanoi, elämäni aikana tehnyt ihmetemppuja.» Kauppias Demidovilta
hän pimitti kuusikymmentätuhatta.

— Kuinka, varastiko?

— Tämä toi ne hänelle niinkuin hyvälle miehelle: »Säilytä, veli, minun
luonani on huomenna kotietsintä.» Hänpä säilyttikin. »Sinähän», sanoi
hän, »lahjoitit kirkolle». Minä sanon hänelle: lurjus olet, sanon. Ei,
sanoo, en ole lurjus, vaan reilu... Muuten se ei ollut hän... Se oli
eräs toinen. Erehdyin puhumaan toisesta... enkä huomannut. No, ryyppy
vielä ja sitten riittää, korjaa pois pullo, Ivan. Minä valehtelin,
miksi sinä et keskeyttänyt minua, Ivan... etkä sanonut, että minä
valehtelen?

— Minä tiesin, että te keskeytätte sen itse.

— Valehtelet, teit sen vain ilkeydestä minua kohtaan, sulasta
ilkeydestä. Sinä halveksit minua. Olet tullut luokseni ja halveksit
minua omassa kodissani.

— Minä menen pois. Konjakki on pannut päänne sekaisin.

— Pyysin sinua Kristuksen tähden käymään Tšermašnjassa... se on päivän
tai parin asia, mutta sinä et mene.

— Huomenna lähden, jos se teistä on niin tärkeätä.

— Etkä lähde. Sinä tahdot täällä pitää minua silmällä, sitä sinä
tahdot, paha henki, ja siksi et lähdekään?

Ukko ei ottanut tyyntyäkseen. Hän oli joutunut sille juopumuksen
asteelle, jolloin siihen saakka levollisina pysyneet juopuneet usein
välttämättömästi tahtovat purkaa vihastusta ja lausua mielensä.

— Mitä sinä minua katselet? Millaiset silmät sinulla on? Silmäsi
katsovat minua ja sanovat minulle: »Senkin humalainen turjake.» Silmäsi
ovat epäluuloiset, silmäsi ovat halveksivaiset...

Sinä olet tullut tänne jossakin tarkoituksessa. Tuossa katselee Aljoša,
ja hänen silmänsä loistavat. Aljoša ei halveksi minua. Aleksei, älä
rakasta Ivania...

— Älkää olko vihainen veljelleni! Lakatkaa häntä loukkaamasta, — lausui
Aljoša äkkiä lujasti.

— No, mitäpä siitä. Uh, päätä kivistää. Korjaa pois konjakki, Ivan,
sanon sen jo kolmannen kerran. — Hän vaipui ajatuksiinsa ja alkoi
äkkiä hymyillä pitkää ja viekasta hymyä: — Älä suutu, Ivan, vanhaan
rahjukseen. Minä tiedän, että sinä et pidä minusta, mutta älä
kuitenkaan suutu. Eipä minussa olekaan mitään rakastamista. Käyt
Tšermašnjassa, minä tulen itse luoksesi, tuon tuomisia, minä neuvon
sinulle siellä erään tyttösen olen jo kauan sitten pannut hänet
siellä merkille. Toistaiseksi hän on vielä paljasjalka. Älä pelkää
paljasjalkaisia, älä halveksi — ne ovat helmiä!...

Hän suudella moksautti kättään.

— Minusta, — hän vilkastui äkkiä aivan kuin olisi hetkiseksi selvinnyt,
kun oli päässyt mieliaiheeseensa, — minusta... Voi teitä, lapset!
Lapsukaiset, te olette pikku porsaita, minusta... ei koko elämäni
aikana ole tielleni sattunut rumaa naista, kas siinä on minun sääntöni!
Voitteko ymmärtää sen? Kuinkapa te sen voisitte ymmärtää: teidän
suonissanne virtailee vielä veren asemesta maitoa, ette ole vielä
päässeet munankuoresta ulos! Minun sääntöni mukaan voi jokaisesta
naisesta löytää sangen, piru vieköön, mielenkiintoista, jommoista
ei ole yhdessäkään muussa, — täytyy vain osata löytää se, siinä on
konsti! Se on erikoinen lahja! Minun silmissäni ei koskaan ole ollut
rumia naisia: jo se seikka, että hän on nainen, on puolet kaikesta...
vaan mitenkä te sen ymmärtäisitte! Yksinpä vanhoissapiioissa löytää
toisinaan sellaista, että ihan täytyy ihmetellä niitä hölmöjä, jotka
ovat antaneet heidän vanhentua eivätkä ole koskaan mitään huomanneet!
Paljasjalka ja ruma pitää aivan ensiksi ihmetyttää — sillä tavoin on
semmoinen otettava. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Hänet pitää ihmetyttää
ihastukseen asti, läpikotaisin, häpeämään asti, että sellainen herra
on rakastunut hänen kaltaiseensa ryysyläiseen. On todella oivallista,
että aina on ja tulee olemaan roskaväkeä ja herroja maailmassa, silloin
on myös aina olemassa tuommoinen lattianpesijä ja hänen herransa, ja
sitähän vain tarvitaankin elämän onneen! Maltahan... kuule, Aljoška,
minä ihmetytin aina sinun äiti vainajaasi, vaikka se kävi toiseen
tapaan. En yleensä koskaan häntä hyväillyt, mutta yht'äkkiä, kun hetki
oli tullut, — yht'äkkiä heittäydyin olemaan pelkkää ihailua, ryömin
polvillani, suutelin hänen jalkojaan ja saatoin hänet aina, aina, —
muistan sen kuin se olisi juuri tapahtunut, — nauramaan tuommoista
pientä naurua, haurasta, sointuvaa, hiljaista, hermostunutta,
erikoislaatuista. Vain semmoista naurua hän osasikin nauraa. Tiedän,
että tällä tavoin hänessä aina alkoi sairaus ja että hän jo seuraavapa
päivänä alkaa huudella riivatun lailla sekä ettei tämä nykyinen pieni
nauru merkitse mitään riemastusta, mutta samapa se, vaikka sai edes
petkuttamalla hänet riemastumaan. Kas sitä merkitsee se, että osaa
kaikessa löytää oman piirteensä! Kerran Beljavski — täällä oli muudan
sellainen kaunis ja rikas mies, joka liehitteli häntä ja kävi luonani,
— yht'äkkiä ollessaan luonani antoi minulle korvapuustin, vieläpä
hänen nähden. Mutta hänpä, senkin pässinpää, oli vähällä piestä minut
tuon korvapuustin tähden, niin hän kävi kimppuuni: »Sinua, sanoi,
on nyt lyöty, lyöty, sinä sait häneltä korvapuustin! Sinä, sanoi,
koetit myydä minut hänelle... Kuinka hän uskalsikaan lyödä sinua
minun läsnäollessani! Älä tulekaan luokseni koskaan, koskaan! Juokse
heti ja haasta hänet kaksintaisteluun»... Minä kuljetin hänet silloin
luostariin rauhoittumaan, pyhät isät parantelivat häntä luvuillaan,
Mutta jumaliste, Aljoša, minä en koskaan pahoittanut riivattuni mieltä!
Yhden ainoan kerran vain, ensimmäisenä vuonna: hän rukoili jo silloin
hyvin paljon, pyhitti varsinkin kaikki Neitsyt Maarian juhlapäivät ja
ajoi silloin minut pois luotaan työhuoneeseeni. Ajattelin, että annapa,
kun otan pois hänen päästään kaiken tuon mystiikan! »Näetkö», sanon,
»näetkö tämän jumalankuvasi tässä, minä otan sen alas. Katsohan, sinä
uskot sen ihmeitätekevään voimaan, mutta minä sylkäisen sille nyt sinun
läsnäollessasi eikä siitä ole minulle mitään seurauksia!»... Kun hän
tämän näki, niin voi Herra Jumala, luulin hänen tappavan minut, mutta
hän hypähti vain pystyyn, löi käsiään yhteen, peitti sitten yht'äkkiä
kasvonsa käsiinsä, koko hänen ruumiinsa alkoi täristä ja hän kaatui
lattialle... aivan hervottomana... Aljoša, Aljoša! Mikä sinua vaivaa?

Ukko hypähti pelästyneenä pystyyn. Aljošan kasvot olivat alkaneet
vähitellen muuttua siitä asti, kuin ukko oli alkanut puhua hänen
äidistään. Hän punastui, hänen silmänsä alkoivat palaa, huulet
värähtelivät... Humalaisen ukon suusta pärskyi sylki, eikä hän
huomannut mitään ennen kuin vasta sillä hetkellä, jolloin Aljošassa
yht'äkkiä tapahtui jotakin hyvin omituista. Hänessä nimittäin
yht'äkkiä toistui aivan tarkalleen sama, mitä ukko juuri oli kertonut
»riivatusta». Aljoša hyppäsi äkkiä pöydästä aivan samoin kuin
kertomuksen mukaan hänen äitinsä oli tehnyt, löi yhteen käsiään, peitti
sitten niihin kasvonsa, kaatui päistikkaa tuolille ja alkoi äkkiä
väristä hysteerisen kohtauksen vallassa äkillisten ja kuulumattomien
nyyhkytysten pudistelemina. Ihmeellinen yhtäläisyys hänen ja hänen
äitinsä välillä hämmästytti ukkoa.

— Ivan, Ivan! Anna pian hänelle vettä! Hän on aivan kuin äitinsä, aivan
niinkuin äitinsä silloin! Pirskoita suustasi vettä hänen päälleen, niin
minä tein äidille. Äitinsä tähden hän noin, äitinsä tähden... — mutisi
hän Ivanille.

— Luulisinpä, että hänen äitinsä oli minunkin äitini, vai mitä te
arvelette? — sanoi yht'äkkiä Ivan voimatta hillitä vihaansa ja
halveksimistaan. Ukko hätkähti nähdessään hänen leimuavat silmänsä.
Mutta kävi hyvin omituisesti, vaikka sitä tosin kesti vain sekunnin
verran: ukko ei todellakaan näyttänyt tajuavan, että Aljošan äiti oli
myös Ivanin äiti...

— Kuinka niin sinun äitisi? — mutisi hän ymmärtämättä. — Miksi sinä
puhut tuommoista? Mistä äidistä sinä puhut?... Onko hän... Ah, perhana!
Hänhän on sinun äitisi! Voi hitto! Tämä oli semmoinen pimennys,
veikkoseni, jommoista ei ole koskaan ennen sattunut, suo anteeksi, minä
luulin, Ivan... Hehhehheh! — Hän pysähtyi. Juopuneen pitkä, puoleksi
tylsä nauru vääristi hänen kasvojaan. Mutta samalla hetkellä kuului
äkkiä eteisestä kauheata kolinaa ja jyrinää, kuului raivoisia huutoja,
ovi lensi auki ja huoneeseen syöksyi Dmitri Fjodorovitš. Ukko syöksyi
pelästyneenä Ivanin luo:

— Tappaa, tappaa! Älä anna minua, älä anna! — huusi hän tarttuen Ivan
Fjodorovitšin takin liepeeseen.



9.

Hekumoitsijat


Dmitri Fjodorovitšin kintereillä juoksivat saliin myös Grigori
ja Smerdjakov. He olivat eteisessä kamppailleet hänen kanssaan
estääkseen häntä pääsemästä sisälle (semmoisen määräyksen oli itse
Fjodor Pavlovitš antanut heille jo muutama päivä sitten). Käyttäen
hyväkseen sitä, että Dmitri Fjodorovitš saliin rynnättyään oli hetkeksi
pysähtynyt katsoakseen ympärilleen, Grigori juoksi pöydän ympäri, pani
kiinni molemmat puolikkaat ovesta, joka oli vastapäätä ulko-ovea ja vei
sisähuoneisiin, ja asettui sulkemansa oven eteen käsivarret levällään
sekä valmiina puolustamaan ovea niin sanoakseni viimeiseen veripisaraan
asti. Sen nähtyään Dmitri ei huudahtanut, vaan vinkaisi omituisesti ja
hyökkäsi Grigorin kimppuun.

— Siis hän on siellä! Hänet on piilotettu sinne! Pois, lurjus! Hän
riuhtaisi Grigoria, mutta tämä töytäisi hänet pois. Hillittömästi
vimmastuneena Dmitri kohotti kätensä ja iski kaikin voimin Grigoria.
Vanhus lysähti maahan, ja Dmitri harppasi hänen ylitseen ja tunkeutui
ovesta sisälle. Smerdjakov jäi toiseen päähän salia kalpeana ja
vavisten sekä painautui lähelle Fjodor Pavlovitšia.

— Hän on täällä, — huusi Dmitri Fjodorovitš, — näin äsken itse hänen
kääntyvän taloon, mutta en saavuttanut häntä. Missä hän on? Missä hän
on?

Käsittämättömän vaikutuksen teki Fjodor Pavlovitšiin tämä huuto: »Hän
on täällä!» Kaikki pelästys katosi hänestä.

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet, — uikutti hän ja syöksähti
Dmitri Fjodorovitšin jälkeen. Grigori oli tällävälin noussut lattialta,
mutta oli vielä pökerryksissä. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša lähtivät
juoksemaan isän jäljessä. Kolmannessa huoneessa kuului jotakin äkkiä
putoavan maahan, särkyvän ja kilisevän: se oli iso lasimaljakko
(ei kallishintainen), jonka Dmitri Fjodorovitš ohi juostessaan oli
pudottanut marmorijalustalta.

— Ottakaa hänet kiinni! — vinkui ukko. — Poliisi!

Ivan Fjodorovitš ja Aljoša saivat ukon kiinni ja veivät väkisin
takaisin saliin.

— Miksi ajatte häntä takaa! Hän voi siellä todellakin tappaa! —
huudahti vihaisesti isälleen Ivan Fjodorovitš.

— Vanetška, Lešetška, hän on siis täällä, Grušenjka on täällä, itse
sanoo nähneensä hänen juosseen...

Ukko puhui läähättäen. Hän ei ollut tällä kertaa odottanut Grušenjkaa
ja äkillinen ilmoitus, että Grušenjka oli siellä, pani hänen päänsä
aivan pyörälle. Hänen koko ruumiinsa värisi, hän oli kuin järkensä
menettänyt.

— Näittehän itse, että hän ei tullut! — huusi Ivan.

— Mutta kenties toisesta ovesta.

— Sehän on lukossa, tuo toinen ovi, ja avain on teillä...

Dmitri ilmestyi äkkiä taas saliin. Hän oli tietysti huomannut toisen
oven olevan lukossa, ja tuon lukitun sisäänkäytävän avain oli
todellakin Fjodor Pavlovitšin taskussa. Kaikkien huoneitten kaikki
ikkunat olivat myös kiinni, eikä Grušenjka siis ollut voinut mistään
tulla eikä mistään hypätä ulos.

— Ottakaa kiinni hänet! — vikisi Fjodor Pavlovitš heti huomattuaan
Dmitrin. — Hän on tuolta makuuhuoneestani varastanut rahoja! — Ja
riistäytyen irti Ivanin käsistä hän hyökkäsi taas Dmitriä kohti.
Mutta tämä kohotti molemmat kätensä ja tarttui äkkiä ukon viimeisiin
hiustöyhtöihin, jotka olivat säilyneet ohimoilla, nykäisi ja paiskasi
hänet maahan, niin että romahti. Hän ennätti vielä iskeä pari tai
kolme kertaa maassa makaavaa kasvoihin kenkänsä korolla. Ukko voihki
läpitunkevalla äänellä. Ivan Fjodorovitš, vaikka hän ei ollutkaan niin
voimakas kuin veli Dmitri, tarttui tähän molemmin käsin ja ponnistaen
kaikki voimansa riuhtaisi hänet erilleen ukosta. Aljoša auttoi häntä
myös, minkä voimia riitti, tarttumalla veljeensä edestäpäin.

— Mieletön, sinähän tapoit hänet! — huudahti Ivan.

— Niin hänelle pitikin! — huudahti Dmitri läähättäen. — Ja jos en
tappanut, niin tulen vielä toiste ja tapan. Ette saa häntä varjelluksi!

— Dmitri! Mene heti pois täältä! — huudahti Aljoša jyrkästi.

— Aleksei! Sano vain sinä minulle, vain sinua minä uskon: oliko hän
täällä äsken vai eikö? Minä näin hänet itse, kun hän äsken juuri
livahti säleaidan ohi tälle puolelle. Minä huudahdin, hän juoksi pois...

— Vannon sinulle, hän ei ollut täällä eikä kukaan häntä täällä
odottanutkaan!

— Mutta minä näin hänet... Siis hän... Otan heti selville, missä hän
on... Hyvästi, Aleksei! Aisopokselle älä nyt hiisku sanaakaan rahoista,
mutta mene heti Katerina Ivanovnan luo ja sano välttämättömästi: »Käski
sanoa terveisiä, käski sanoa terveisiä, terveisiä! Nimenomaan sanoa
terveisiä ja jäähyväiset!» Kerro hänelle kohtaus.

Tällävälin olivat Ivan ja Grigori nostaneet ukon maasta ja asettaneet
nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat veriset, mutta hän itse oli
tajuissaan ja kuunteli ahneesti Dmitrin huutoja. Hän luuli yhä, että
Grušenjka todellakin oli talossa. Dmitri Fjodorovitš loi poistuessaan
häneen vihamielisen katseen.

— En kadu sinun vertasi! — huudahti hän. — Ole varuillasi, ukko, varo
haavettasi, sillä minullakin on haave! Kiroan sinut itse ja katkaisen
kaiken yhteyden sinun kanssasi...

Hän juoksi ulos huoneesta.

— Hän on täällä, hän on aivan varmaan täällä! Smerdjakov, Smerdjakov,
— korisi ukko tuskin kuuluvasti ja viittoi sormellaan Smerdjakovia
luokseen.

— Ei hän ole täällä, ei ole, te mieletön ukko, — huusi hänelle
vihaisesti Ivan. — No, nyt hän pyörtyy! Vettä, pyyheliina! Liikuhan
liukkaasti, Smerdjakov!

Smerdjakov kiiruhti hakemaan vettä. Ukko riisuttiin, kannettiin
makuuhuoneeseen ja pantiin vuoteeseen. Hänen päänsä ympäri
kiedottiin märkä pyyheliina. Heikontuneena konjakista, voimakkaista
mielenliikutuksista ja iskuista hän heti laskettuaan päänsä tyynylle
vaipui uneen. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša palasivat saliin. Smerdjakov
vei pois särjetyn maljakon sirpaleet, ja Grigori seisoi pöydän luona
silmät surullisesti maahan luotuina.

— Eikö olisi sinunkin kostutettava päätäsi ja käytävä myös vuoteeseen,
— sanoi Aljoša kääntyen Grigorin puoleen. — Me pidämme täällä huolta
hänestä. Veljeni löi sinua hyvin kipeästi... päähän.

— Hän julkesi lyödä minua! — lausui Grigori synkästi.

— Hän »julkesi» lyödä isääkin, saati sinua! — huomautti Ivan
Fjodorovitš irvistäen.

— Minä olen pessyt häntä kaukalossa... hän julkesi lyödä minua! —
toisti Grigori.

— Hitto soikoon, jos minä en olisi kiskaissut häntä irti, niin kenties
hän olisi tappanut siihen paikkaan. Paljonko Aisopos tarvitsee? —
kuiskasi Ivan Fjodorovitš Aljošalle.

— Jumala varjelkoon! — huudahti Aljoša.

— Miksi varjelkoon! — jatkoi Ivan edelleen kuiskuttaen ja vääristäen
kasvojaan ilkeästi. — Toinen iljettävä olento syö toisen, niin päästään
kummastakin.

Aljoša hätkähti.

— Minä en tietysti anna murhan tapahtua, niinkuin en antanut äskenkään.
Jää tänne, Aljoša, minä menen vähän käyskentelemään pihalle, päätäni on
alkanut kivistää.

Aljoša meni isän luo makuuhuoneeseen ja istui hänen vuoteensa ääressä
verhon takana noin tunnin verran. Ukko avasi äkkiä silmänsä ja katseli
ääneti pitkän aikaa Aljošaa, ilmeisesti koettaen palauttaa mieleensä
ja selvittää itselleen tapahtumia. Äkkiä hänen kasvoillaan kuvastui
tavaton kiihtymys.

— Aljoša, — kuiskasi hän arasti, — missä on Ivan?

— Pihalla, hänen päätään kivistää. Hän vartioi meitä.

— Anna minulle kuvastin, tuo, joka seisoo tuolla, anna!

Aljoša antoi hänelle pienen, kokoonpantavan, pyöreän kuvastimen, joka
seisoi piirongilla. Ukko katseli itseään siitä. Nenä oli aika lailla
turvonnut, ja otsassa vasemman kulman yläpuolella oli melkoisen iso
punertava pahka.

— Mitä Ivan sanoo? Aljoša, rakas, ainoa poikani, minä pelkään Ivania.
Minä pelkään Ivania enemmän kuin tuota toista. Vain sinua minä en
pelkää...

— Älkää pelätkö Ivaniakaan, Ivan on vihainen, mutta hän puolustaa teitä.

— Aljoša, entä tuo toinen? Hän juoksi Grušenjkan luo! Armas enkelini,
sano totuus: oliko Grušenjka äsken täällä vai eikö?

— Ei kukaan nähnyt häntä. Se on erehdys, hän ei ollut!

— Mitjahan tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, mennä naimisiin!

— Grušenjka ei mene hänen kanssaan naimisiin.

— Ei mene, ei mene, ei mene, ei mene, ei millään ehdolla mene!... —
alkoi ukko riemuissaan puhella aivan kuin ei hänelle tällä hetkellä
olisi voitu sanoa mitään ilahduttavampaa. Ihastuksissaan hän tarttui
Aljošan käteen ja painoi sen lujasti sydäntään vastaan. Kyyneletkin
kimmelsivät hänen silmissään. — Mutta se jumalankuva, se sama
jumalanäidin kuva, josta minä äsken kerroin, ota itsellesi, vie
mennessäsi. Annan sinulle myös luvan palata luostariin... minä puhuin
äsken leikkiä, älä ole vihainen. Päätä kivistää, Aljoša... Ljoša,
lohduta sinä sydäntäni, ole minun enkelini, sano totuus!

— Yhäkö te sitä, jotta oliko hän täällä vai eikö? — lausui Aljoša
surullisesti.

— Ei, ei, ei, minä uskon sinua. Mutta asia on tämä: pistäydypä sinä
Grušenjkan luona itse tai koeta jollakin tavoin tavata hänet. Ota
kyselemällä häneltä selvä pian, mahdollisimman pian, arvaa itse
näkemäsi perusteella: kumman puoleen hän tahtoo taipua, minunko vai
hänen? No? Mitä? Voitko sen tehdä vai etkö?

— Jos näen hänet, niin kysyn, — mutisi Aljoša hämillään.

— Ei, hän ei sano sinulle, — keskeytti ukko, — hän on levoton sielu.
Hän alkaa suudella sinua ja sanoo tahtovansa mennä naimisiin sinun
kanssasi. Hän on viekastelija, hänellä ei ole hävyn tunnetta, ei, sinä
et saa mennä hänen luokseen, et saa!

— Eikä se ole hyväkään, isä, se ei ole ollenkaan hyvä.

— Minne hän sinut lähetti äsken, kun huusi: »Mene», silloin kun hän
juoksi pois?

— Hän lähetti Katerina Ivanovnan luo.

— Rahoja hakemaan? Pyytääkö hän rahoja?

— Ei, ei rahoja hakemaan.

— Hänellä ei ole rahaa, ei hituistakaan. Kuule, Aljoša, minä makaan yön
ja mietin, mutta mene sinä pois. Kenties tapaat Grušenjkankin... Mutta
tule aivan varmasti luokseni huomisaamuna, aivan varmasti. Minulla on
sinulle huomenna sana sanottavana. Tuletko?

— Tulen.

— Jos tulet, niin ole tulevinasi omia aikojasi, tervehtimään vain. Älä
sano kenellekään, että minä kutsuin. Ivanille älä puhu sanaakaan.

— Hyvä.

— Hyvästi, enkeli, äsken sinä puolustit minua, en unhota sitä ikänäni.
Huomenna sanon sinulle sanasen... mutta täytyy vielä vähän tuumia...

— Entä kuinka te nyt voitte?

— Huomenna, huomenna jo nousen ja lähden, aivan terveenä, aivan
terveenä, aivan terveenä!...

Kulkiessaan pihalla Aljoša tapasi veljensä Ivanin istumassa penkillä
portin luona. Ivan kirjoitteli jotakin muistikirjaansa lyijykynällä.
Aljoša ilmoitti Ivanille, että ukko oli hereillä ja tajuissaan ja oli
päästänyt hänet yöksi luostariin.

— Aljoša, minä tahtoisin hyvin mielelläni tavata sinua huomisaamuna, —
sanoi Ivan ystävällisesti ja nousi seisomaan. — Tämä kohteliaisuus oli
Aljošalle aivan odottamatonta.

— Huomenna minä olen Hohlakovien luona, — vastasi Aljoša. — Kenties
käyn huomenna myös Katerina Ivanovnan luona, jos en tapaa häntä nyt...

— Nyt siis kuitenkin menet Katerina Ivanovnan luo? »Sanomaan
jäähyväisiä?» — hymähti Ivan. Aljoša joutui hämilleen.

— Luulen ymmärtäneeni kaikki äskeisistä huudahduksista ja yhtä ja
toista aikaisemmin sattuneista. Dmitri varmaankin pyysi sinua käymään
hänen luonaan ja ilmoittamaan, että hän... no... no, sanalla sanoen
»sanomaan jäähyväiset»?

— Veli! Miten kaikki tämä kauheus päättyy isän ja Dmitrin kesken? —
huudahti Aljoša.

— Vaikeata arvata varmasti. Kenties ei mitenkään: asia raukeaa. Se
nainen on peto. Joka tapauksessa on ukkoa pidätettävä kotona ja Dmitri
estettävä pääsemästä taloon.

— Veli, salli vielä kysyä: onko todellakin jokaisella ihmisellä oikeus
päättää toisiin ihmisiin nähden, kuka heistä on sen arvoinen, että saa
elää, ja kuka ei enää ole sen arvoinen?

— Miksi tähän pitää sekoittaa ratkaiseminen sen mukaan, onko arvoinen?
Tämä kysymys useimmiten ratkaistaan ihmisten sydämissä ei sen mukaan,
minkä arvoinen on, vaan aivan toisten, paljon luonnollisempien syiden
mukaan. Mitä taas oikeuteen tulee, niin kenellä ei olisi oikeutta
toivoa?

— Eihän kuitenkaan toisen kuolemaa?

— Vaikkapa kuolemaakin! Miksi pitäisi valehdella itselleen, kun kaikki
ihmiset elävät sillä tavoin eivätkä kenties voikaan muuten elää. Sinä
puhut tätä äskeisten sanojeni johdosta, että »toinen iljettävä olento
syö toisen»? Salli minunkin näin ollen kysyä sinulta: luuletko minunkin
samoinkuin Dmitrin voivan vuodattaa Aisopoksen verta, toisin sanoen
tappaa hänet, mitä?

— Mitä puhutkaan, Ivan! Ei koskaan ole tuommoista tullut mieleenikään!
Enkä luule Dmitrinkään voivan...

— Kiitos edes siitä, — naurahti Ivan. — Tiedä, että minä aina puolustan
häntä väkivallalta. Mutta toivomuksilleni tässä tapauksessa minä jätän
vapaan vallan. Näkemiin huomiseen asti. Älä tuomitse, äläkä pidä minua
konnana, — lisäsi hän hymyillen.

He puristivat toistensa kättä paljon voimakkaammin kuin koskaan ennen.
Aljoša tunsi, että veli itse oli astunut ensimmäisen askelen lähemmäksi
häntä ja että hän oli tehnyt sen jotakin varten, ehdottomasti jossakin
tarkoituksessa.



10.

Molemmat yhdessä


Aljoša lähti isän kodista mieleltään vielä paljon lannistuneempana ja
järkytetympänä kuin oli äsken sinne tullut. Myöskin hänen ajatuksensa
olivat aivan kuin katkelmina ja sekaisin, samalla kuin hän tunsi, että
häntä peloitti yhdistää hajalleen menneitä ajatuksiaan ja muodostaa
kokonaiskuva kaikista piinallisista ristiriidoista, jotka hän tänä
päivänä oli kokenut. Tämä lähenteli melkein epätoivoa, jota ei koskaan
ennen ollut Aljošan sydämessä ollut. Kaiken yli kohosi kuin vuori tuo
kohtalokas ja ratkaisematon pääkysymys: miten päättyy isän ja veli
Dmitrin suhde tuon kauhean naisen edessä? Nyt hän oli saanut omin
silmin nähdä. Hän oli ollut läsnä ja nähnyt heidät vastatusten. Muuten
onnettomaksi, täydelleen ja hirveästi onnettomaksi saattoi osoittautua
ainoastaan veli Dmitri: häntä odotti ehdottomasti turmio. Oli muitakin
ihmisiä, joita tämä kaikki koski kenties paljon enemmän kuin Aljoša
ennen oli saattanut luullakaan. Tässä oli jotakin arvoituksellista.
Veli Ivan oli lähestynyt häntä, mitä Aljoša niin kauan jo olikin
toivonut, mutta nyt hänellä itsellään jostakin syystä oli se tunne,
että tuo lähestyminen oli häntä pelästyttänyt. Entä nuo naiset?
Omituista: äsken hän oli ollut menossa Katerina Ivanovnan luo tuntien
tavatonta mielenahdistusta, mutta nyt hän ei tuntenut sitä ollenkaan.
Päinvastoin hän kiiruhti hänen luokseen aivan kuin odottaisi saavansa
häneltä neuvoja. Mutta toimitettavaksi annetun asian suorittaminen
näytti kuitenkin nyt vaikeammalta kuin äsken: kolmeatuhatta koskeva
asia oli lopullisesti ratkaistu, ja veli Dmitri tunsi nyt olevansa
kunniaton mies ja vailla kaikkea toivoa sekä oli nyt valmis millaiseen
lankeemukseen tahansa. Lisäksi vielä hän oli käskenyt kertoa Katerina
Ivanovnalle myös äsken isän luona sattuneen kohtauksen.

Kello oli jo seitsemän, ja hämärä oli alkanut, kun Aljoša astui
sisälle Katerina Ivanovnan luo, joka asui hyvin tilavassa ja mukavassa
talossa Ison kadun varrella. Aljoša tiesi hänen asuvan yhdessä kahden
tätinsä kanssa. Toinen näistä oli muuten vain hänen sisarensa Agafja
Ivanovnan täti. Tämä oli hänen isänsä kodissa se harvasanainen henkilö,
joka oli hoidellut häntä siellä samoinkuin hänen sisarensakin, kun
hän oli saapunut heidän luokseen sinne instituutista. Toinen täti
taasen oli arvokas ja hienokäytöksinen moskovalainen rouva, vaikka
köyhä. Kerrottiin näiden kummankin noudattavan kaikessa Katerina
Ivanovnan tahtoa ja asuvan hänen luonaan ainoastaan etiketin vuoksi.
Katerina Ivanovna taas alistui ainoastaan hyväntekijättärensä tahtoon,
kenraalinrouvan, joka sairauden vuoksi oli jäänyt Moskovaan ja jolle
hänen velvollisuutensa oli lähettää joka viikko kaksi kirjettä ja
kertoa seikkaperäisesti itsestään.

Kun Aljoša astui eteiseen ja pyysi palvelustyttöä, joka oli avannut
hänelle oven, ilmoittamaan hänen tulonsa, niin salissa nähtävästi jo
tiedettiin hänen saapumisensa (kenties hänet oli nähty ikkunasta),
sillä Aljoša kuuli äkkiä jotakin kopinaa, kuului pois juoksevien
naisten askelia ja hameitten kahinaa, kenties kaksi tai kolme naista
juoksi pois huoneesta. Aljošasta oli kummallista, että hänen tulonsa
oli voinut synnyttää sellaisen touhun. Hänet vietiin kuitenkin heti
saliin. Se oli iso huone, joka oli kalustettu hienosti ja upeasti, ei
ollenkaan maaseutulaistapaan. Siinä oli monta sohvaa ja leposohvaa,
divaaneja, isoja ja pieniä pöytiä, oli tauluja seinillä, maljakoita
ja lamppuja pöydillä, oli paljon kukkia, olipa ikkunan luona myös
akvariumi. Hämärän tulo oli tehnyt huoneen pimeänpuoleiseksi. Aljoša
huomasi sohvalla, jolla ilmeisesti äsken oli istuttu, siihen heitetyn
silkkivaipan ja sohvan edessä olevalla pöydällä kaksi kesken jäänyttä
kuppia suklaata, leivoksia, kristallilautasen, jolla oli rusinoita,
ja toisen, jolla oli makeisia. Jotakuta oli kestitty. Aljoša arvasi
tulleensa vieraitten siellä ollessa ja rypisti kulmiaan. Mutta
samassa nostettiin oviverhoa ja sisälle astui nopein askelin Katerina
Ivanovna hymyillen iloisesti ja ihastuneena sekä ojentaen molemmat
kätensä Aljošalle. Palvelustyttö toi samalla hetkellä huoneeseen kaksi
sytytettyä kynttilää ja asetti ne pöydälle.

— Jumalan kiitos, siinä te vihdoin olette! Olen koko päivän rukoillut
Jumalalta vain teidän tuloanne! Istukaa.

Katerina Ivanovnan kauneus oli hämmästyttänyt Aljošaa jo aikaisemmin,
kun veli Dmitri kolmisen viikkoa sitten oli tuonut hänet ensimmäisen
kerran tähän taloon esitelläkseen ja tutustuttaakseen hänet Katerina
Ivanovnan omasta erikoisesta toivomuksesta. Sillä käynnillä ei muuten
ollut syntynyt keskustelua heidän välillään. Otaksuen Aljošan kovin
ujostelevan oli Katerina Ivanovna ikäänkuin säästänyt häntä ja puhellut
sillä kertaa kaiken aikaa Dmitri Fjodorovitšin kanssa. Aljoša oli
ollut vaiti, mutta tehnyt paljon sangen tarkkoja havaintoja. Häntä
oli hämmästyttänyt kopean tytön varma käytös ja ylpeä luontevuus.
Eikä Aljoša ollut erehtynyt, vaan hän oli tuntenut, ettei hän ollut
noita ominaisuuksia liioitellut. Aljoša huomasi, että tytön suuret,
mustat, palavat silmät olivat kauniit ja sopivat erittäin hyvin hänen
kalpeihin, melkeinpä hieman kellertäviin, soikeihin kasvoihinsa.
Mutta näissä silmissä samoinkuin ihanien huulten piirteissä oli
jotakin sellaista, johon hänen veljensä tietysti saattoi olla kauhean
rakastunut, mutta jota kenties ei voinut kauan rakastaa. Hän oli
melkein suoraan lausunut ajatuksensa veljelleen Dmitrille, kun tämä
käynnin jälkeen oli ahdistanut häntä hartaalla pyynnöllä, että hän ei
salaisi, millaisen vaikutelman hän oli saanut tämän morsiamesta.

— Sinä tulet hänen kanssaan onnelliseksi, mutta kenties... et
rauhallisesti onnelliseksi.

— Niinpä niin, veljeni, tuollaiset pysyvätkin tuommoisina, he eivät
nöyrry kohtalon edessä. Sinä luulet siis, että minä en rakasta häntä
ikuisesti?

— Ei, kenties sinä rakastat häntä ikäsi, mutta saattaa olla, että sinä
et aina ole hänen kanssaan onnellinen...

Aljoša oli silloin lausunut mielipiteensä punastuen ja harmistuneena
itseensä siitä, että oli taipunut veljensä pyyntöihin ja lausunut
julki moisia »tyhmiä» ajatuksia. Hänestä oli näet oma mielipiteensä
tuntunut hirveän tyhmältä, heti kun hän sen oli lausunut. Häntä oli
myös alkanut hävettää, että hän oli niin mahtipontisesti lausunut
mielipiteensä naisesta. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä nyt, kun
hän heti katsahdettuaan häntä vastaan juosseeseen Katerina Ivanovnaan
tunsi, että hän silloin kenties oli suuresti erehtynyt. Tällä kertaa
Katerina Ivanovnan kasvoista loisti teeskentelemätön ja avomielinen
hyvyys, suora ja innokas vilpittömyys. Kaikesta entisestä »ylpeydestä
ja kopeudesta», joka silloin oli niin suuressa määrin hämmästyttänyt
Aljošaa, oli nyt havaittavissa vain rohkea, jalo tarmokkuus ja
jonkinmoinen selvä, voimakas itseluottamus. Aljoša ymmärsi heti häneen
katsahdettuaan ja hänen ensimmäisistä sanoistaan, että koko hänen
asemansa traagillisuus hänelle niin rakkaaseen henkilöön nähden ei
ollut hänelle mikään salaisuus ja että hän kenties jo tiesi kaikki,
aivan kaikki. Ja siitä huolimatta oli hänen kasvoissaan kuitenkin niin
paljon kirkkautta, niin paljon luottamusta tulevaisuuteen. Aljoša tunsi
äkkiä olevansa hänen edessään vakavasti ja ehdottomasti syyllinen.
Hän oli samalla kertaa voitettu ja ihastunut. Sitäpaitsi hän huomasi
Katerina Ivanovnan ensimmäisistä sanoista, että tämä oli voimakkaan
liikutuksen vallassa, joka kenties oli perin harvinaista hänessä, —
liikutuksen, joka melkein muistutti jonkinmoista riemastusta.

— Olen sentähden niin odottanut teitä, että vain teiltä voin nyt saada
tietää koko totuuden, — en keneltäkään muulta!

— Minä tulin... — mutisi Aljoša sekaantuen, — minä... hän lähetti
minut...

— Vai niin, hän on lähettänyt teidät, no, minä aavistin sen. Nyt
tiedän kaikki, kaikki! — huudahti Katerina Ivanovna ja hänen silmänsä
välähtivät. — Odottakaa, Aleksei Fjodorovitš, sanon teille ensin,
miksi minä teitä niin odotin. Näettekö, minä tiedän kenties paljon
enemmän kuin te itse. Minä en tarvitse teiltä tietoja. Tätä minä teiltä
tarvitsen: minun pitää tietää teidän oma, persoonallinen viimeinen
vaikutelmanne hänestä, minä tarvitsen, että te kertoisitte aivan
suoraan, kaunistelematta, vaikkapa epähienosti (oi, miten karkeassa
muodossa tahansa!) — mitä te itse nyt ajattelette hänestä ja hänen
asemastaan kohdattuanne hänet tänään. Se on kenties parempi kuin että
minä itse, jonka luo hän ei enää tahdo tulla, selvitän hänen kanssaan
asioita persoonallisesti. Ymmärrättekö mitä teiltä tahdon? Mitä asiaa
varten hän nyt lähetti teidät luokseni (minä tiesin, että hän lähettää
teidät!) — puhukaa suoraan, sanokaa viimeinen sana!...

— Hän käski teille... sanoa terveisiä ja että hän ei koskaan enää
tule... ja sanoa teille terveisiä.

— Sanoa terveisiä? Näinkö hän sanoi, näitäkö sanoja käytti?

— Niin.

— Kenties hän epähuomiossa hiukan erehtyi sanassa, käytti muuta sanaa
kuin olisi käytettävä?

— Ei, hän käski nimenomaan minun käyttää tätä sanaa: »sanoa terveisiä».
Pyysi kolmisen kertaa, että en sitä unohtaisi.

Katerina Ivanovna kuohahti.

— Auttakaa minua nyt, Aleksei Fjodorovitš, nytpä tarvitsen teidän
apuanne. Minä sanon teille ajatukseni, ja sanokaa te minulle sen
johdosta vain, ajattelenko oikein vai enkö. Kuulkaa, jos hän olisi
sivumennen käskenyt sanoa minulle terveisiä, pitämättä tärkeänä tuon
sanan käyttämistä, alleviivaamatta sanaa, niin se olisi kaikki...
Se olisi loppu! Mutta jos hän erityisesti piti tärkeänä tätä sanaa,
jos hän erityisesti painoi mieleenne, että te ette unohtaisi tuoda
minulle noita _terveisiä_, — niin hän siis oli kiihdyksissä, kenties
ei voinut hillitä itseään? Hän oli tehnyt päätöksen ja pelästynyt
omaa päätöstään! Hän ei poistunut luotani varmoin askelin, vaan lensi
päistikkaa. Tämän sanan painostaminen saattaa merkitä vain uhmaa...

— Niin, niin! — vahvisti Aljoša kiihkeästi. — Minusta itsestänikin
tuntuu nyt siltä.

— Mutta jos niin on, niin hän ei vielä ole hukassa! Hän on vain
epätoivoissaan, mutta minä voin vielä pelastaa hänet. Odottakaahan:
eikö hän maininnut teille mitään rahoista, kolmestatuhannesta?

— Hän ei vain puhunut niistä, vaan tämä asia kenties enimmän masensi
häntä. Hän sanoi olevansa nyt kunniaton mies ja että hänestä nyt kaikki
oli samantekevää, — vastasi Aljoša innokkaasti tuntien elävästi,
kuinka toivo valahti hänen sydämeensä ja että todellakin hänen
veljellään saattoi olla pääsy pulasta ja pelastumisen mahdollisuus. —
Mutta tiedättekö te... noista rahoista? — lisäsi hän ja tunsi äkkiä
nolostuvansa.

— Olen jo kauan tietänyt ja tiedän varmasti. Olen tiedustanut
Moskovasta sähkösanomalla ja tiedän, että sinne ei ole tullut rahoja.
Hän ei lähettänyt rahoja, mutta minä en puhunut mitään. Viimeisen
viikon aikana sain tietää, kuinka hän tarvitsi ja vielä tarvitsee
rahoja... Olen tässä kaikessa asettanut itselleni vain yhden päämäärän:
että hän tietäisi, kenen puoleen hän voi kääntyä ja kuka on hänen
uskollisin ystävänsä. Ei, hän ei tahdo uskoa, että minä olen hänen
uskollisin ystävänsä, ei ole tahtonut oppia tuntemaan minua, hän pitää
minua vain naisena. Koko viikon on minua kiusannut kauhea huoli:
kuinka olisi tehtävä, että hän ei häpeäisi minun edessäni noiden
kolmentuhannen menettämisestä? Se on: hävetköön vain kaikkia ja
itseäänkin, mutta älköön hävetkö minua. Miksi hän ei vieläkään tiedä,
miten paljon minä voin kestää hänen tähtensä? Miksi, miksi hän ei tunne
minua, kuinka hän uskaltaa olla tuntematta minua kaiken sen jälkeen,
mitä on tapahtunut? Minä tahdon pelastaa hänet ainaiseksi. Unohtakoon
hän minut morsiamenaan! Ja nyt hän on arka kunniastaan minun edessäni!
Eihän häntä peloittanut avata sydäntään teille, Aleksei Fjodorovitš?
Miksi minä en vielä koskaan ole ansainnut sitä?

Viimeiset sanat hän lausui kyynelsilmin. Kyynelet tulvahtivat hänen
silmistään.

— Minun täytyy ilmoittaa teille, — lausui Aljoša niinikään vapisevalla
äänellä, — mitä äsken tapahtui hänen ja isän kesken.

— Ja hän kertoi koko kohtauksen, kertoi, että hänet oli lähetetty
pyytämään rahoja, että Dmitri oli syöksynyt sisään, lyönyt isää ja sen
jälkeen erityisesti ja hartaasti vielä kerran vaatinut häntä.

Aljošaa, menemään viemään »terveisiä»... — Hän meni tuon naisen luo...
— lisäsi Aljoša hiljaa.

— Ja luuletteko te, että minä en jaksa kestää tuota naista? Hän luulee,
että minä en jaksa kestää? Mutta hän ei mene naimisiin tuon naisen
kanssa, — sanoi hän naurahtaen äkkiä hermostuneesti, — voiko Karamazov
palaa ikänsä tuommoisen intohimon vallassa? Se on intohimoa eikä
rakkautta. Hän ei ota häntä vaimokseen, sillä tuo nainenkaan ei mene
naimisiin hänen kanssaan... — naurahti Katerina Ivanovna äkkiä taas
omituisesti.

— Kenties hän ottaa hänet vaimokseen, — lausui Aljoša surullisesti
luoden silmänsä alas.

— Hän ei ota häntä vaimokseen, sanon sen teille! Tämä tyttö on enkeli,
tiedättekö sen? Tiedättekö sen! — huudahti Katerina Ivanovna äkkiä
tavattoman kiihkeästi. — Hän on kummallisin kaikista kummallisista
olennoista! Minä tiedän, miten lumoava hän on, mutta tiedän myös,
miten hyvä, luja ja jalo hän on. Miksi katselette minua noin, Aleksei
Fjodorovitš? Kenties ihmettelette sanojani, kenties ette usko minua?
Agrafena Aleksandrovna, enkelini! — huudahti hän äkkiä jollekulle
katsoen toiseen huoneeseen. — Tulkaa luoksemme, tämä on hyvä mies, tämä
on Aljoša, hän tuntee kaikki asiaamme koskevat seikat, näyttäytykää
hänelle!

— Sitä minä täällä verhon takana juuri odotinkin, että kutsuisitte
minua, — lausui vieno, hiukan mairea naisen ääni.

Oviverho kohosi, ja... itse Grušenjka astui pöydän luo nauraen ja
iloiten. Aljoša tunsi sisimmässään vavahduksen. Hänen katseensa imeytyi
Grušenjkaan, eikä hän voinut kääntää silmiään pois. Siinä hän oli, tuo
kauhea nainen, — »peto», niinkuin puoli tuntia sitten veli Ivan oli
hänestä lausunut. Ja kuitenkin hänen edessään näytti seisovan mitä
tavallisimman ja yksinkertaisimman näköinen olento, — hyvä, herttainen
nainen, kaunis tosin, mutta niin kovin kaikkien muiden, »tavallisten»,
kauniiden naisten kaltainen! Totta oli, että hän oli sangen kaunis,
— venäläinen kaunotar, jommoinen niin monessa herättää intohimoisen
rakkauden. Hän oli jokseenkin kookas nainen, jonkin verran lyhyempi
kuitenkin Katerina Ivanovnaa (tämä olikin suurikokoinen), — muodot
pyöreät, ruumiin liikkeet pehmoiset ja aivan kuin kuulumattomat
sekä tavallaan kuin kehitetyt velton mairitteleviksi, jommoinen
hänen äänensäkin oli. Hän ei lähestynyt Katerina Ivanovnan tavoin —
voimakkain ja reippain askelin, vaan päinvastoin kuulumattomasti.
Pehmeästi hän vaipui nojatuoliin, pehmeästi kahisutti komeata mustaa
silkkipukuaan ja kietoi veltosti kallisarvoisen mustan villasaalin
vaahdonvalkean, täyteläisen kaulansa ja leveitten hartioittensa
ympärille. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja hänen kasvoistaan
saattoi sen täsmälleen nähdä. Kasvot olivat hyvin valkeat, ja niissä
oli heikon punan kajastus. Ääripiirteiltään hänen kasvonsa näyttivät
vähän liian leveiltä, ja alaleuka työntyi hieman eteenpäin. Ylähuuli
oli ohut, mutta alahuuli, joka oli jonkin verran ulkoneva, oli kahta
vertaa paksumpi ja melkein kuin hiukan turvonnut. Mutta ihmeen ihanat,
runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat, soopelin karvaa muistuttavat
kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät
ripset, olisivat ehdottomasti saaneet kaikkein välinpitämättömimmänkin
ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossakin ja kävelypaikalla tai
puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan
niitä kauan aikaa. Aljošaa hämmästytti näissä kasvoissa kaikkein
enimmän niiden lapsellinen ja avomielinen ilme. Grušenjka katseli kuin
lapsi, iloitsi jostakin kuin lapsi, hän lähestyi pöytää todellakin
»iloiten» ja aivan kuin juuri nyt odottaisi jotakin lapsellisen
kärsimättömästi ja luottavan uteliaasti. Hänen katseensa sai sydämen
ilostumaan, — Aljoša tunsi sen. Hänessä oli vielä jotakin muutakin,
mitä Aljoša ei voinut tai ei osannut selvittää itselleen, mutta mikä
kenties tiedottomasti vaikutti häneenkin, nimenomaan taaskin tuo
pehmeys, ruumiinliikkeitten vienous, tuo ruumiinliikkeitten kissamainen
kuulumattomuus. Ja kuitenkin tämä ruumis oli valtava ja rehevä.
Saalin alta pullottivat leveät, täyteläiset hartiat ja korkea, vielä
aivan nuori rinta. Tämä ruumis lupasi kenties paljastaa näkyviin
milolaisen Venuksen muodot, vaikka niiden mittasuhteet jo nyt olivat
ehdottomasti hieman paisutetut, — sen saattoi aavistaa. Venäläisen
naisen kauneuden tuntijat olisivat voineet Grušenjkaa katsellessaan
erehtymättä ennustaa, että tämä raikas, vielä nuori sulo kolmenkymmenen
vuoden ikään mennessä menettää sopusointuisuutensa, kauniit muodot
tursistuvat, kasvotkin pöhöttyvät, silmien ympärille ja otsalle
ilmestyy sangen pian ryppyjä, kasvojen väri tulee karkeammaksi, kenties
täplikkääksi, — sanalla sanoen, se oli hetken kestävää kauneutta,
lentävää kauneutta, jommoista niin usein tavataan juuri venäläisessä
naisessa. Aljoša ei tietenkään ajatellut tätä, mutta vaikka hän
oli lumouksen vallassa, niin hän kysyi itseltään tuntien jotakin
epämiellyttävää tunnetta ja jotakin säälin tapaista: miksi hän noin
venyttää sanoja eikä voi puhua luonnollisesti? Grušenjka teki näin,
koska hänestä ilmeisesti tämä tavujen ja äänteitten venyttäminen ja
teeskennellyn imelästi lausuminen oli kaunista. Se oli tietysti vain
huonoa tottumusta ja huonoa käytöstapaa, mikä todisti alhaison parissa
saatua kasvatusta ja lapsena omaksuttua väärää sopivaisuussääntöjen
käsittämistä. Ja tuo sanojen ääntäminen ja korostamistapa tuntuivat
Aljošasta olevan melkein mahdottomassa ristiriidassa kasvojen
lapsellisen avomielisen ja iloisen ilmeen sekä tuon silmien hiljaisen
ja onnellisen loisteen kanssa, joka muistutti pientä lasta. Katerina
Ivanovna oli silmänräpäyksessä pannut Grušenjkan istumaan nojatuoliin
vastapäätä Aljošaa ja suudellut ihastuneena muutamia kertoja hänen
nauravia huuliaan. Hän oli aivan kuin rakastunut Grušenjkaan.

— Me olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran, Aleksei Fjodorovitš,
— alkoi hän puhua innostuneena. — Minä tahdoin tulla tuntemaan hänet,
nähdä hänet, tahdoin mennä hänen luokseen, mutta hän tuli itse tänne
heti kuultuaan minun sitä toivovan. Tiesinhän minä, että me yhdessä
saamme kaikki ratkaistuksi, kaikki! Sydän aavisti sen... Minua
kehoitettiin olemaan ottamatta tätä askelta, mutta minä aavistin
tuloksen enkä erehtynyt. Grušenjka on selittänyt kaikki minulle, kaikki
aikeensa. Hän lensi tänne kuin hyvä enkeli tuoden rauhaa ja iloa...

— Ette halveksinut minua, armas, arvoisa neiti, — sanoi Grušenjka
venyttäen sanojaan ja hymyillen yhä herttaista, iloista hymyä.

— Älkää puhukokaan minulle tuollaisia sanoja, te lumooja, te tenhotar!
Teitäkö voisi halveksia? Minäpä suutelen vielä kerran alahuultanne.
Se on aivan kuin turvonnut, siksipä suutelen, että se turpoaisi vielä
lisää, lisää, lisää... Katsokaa, Aleksei Fjodorovitš, miten hän nauraa,
ihan sydän riemastuu tätä enkeliä katsellessa... — Aljoša punastui, ja
huomaamaton väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

— Te hemmoittelette minua, rakas neiti, enkä minä kenties ensinkään ole
teidän hyvittelynne arvoinen.

— Ette ole sen arvoinen! Hänkö ei olisi sen arvoinen! — huudahti
Katerina Ivanovna taas yhtä kiihkeästi. — Tietäkää, Aleksei
Fjodorovitš, että me olemme haavemieli, että meillä on omavaltainen,
mutta ylpeä, ylen ylpeä pikku sydän! Me olemme ylevä, niin, Aleksei
Fjodorovitš, me olemme jalomielinen, tiedättekö sen? Me olemme vain
ollut onneton. Me olimme liian pian valmis uhraamaan mitä tahansa
kenties ansiottoman tai kevytmielisen miehen hyväksi. Oli eräs, hänkin
oli upseeri, me rakastimme häntä, me annoimme hänelle kaikki, siitä
on kauan, se tapahtui viisi vuotta sitten, mutta hän unohti meidät,
hän meni naimisiin. Nyt hän on jäänyt leskeksi, hän on kirjoittanut
tulevansa tänne — ja tietäkää, että me yhä edelleen rakastamme häntä,
vain häntä ja olemme rakastaneet koko elämämme ajan! Hän saapuu, ja
Grušenjka tulee taas onnelliseksi oltuaan jo viisi vuotta onneton.
Mutta kuka saattoi moittia häntä, kuka voi kehua nauttineensa hänen
suosiotaan! Ainoastaan tuo kipeäjalkainen ukko, kauppias, — mutta hän
oli pikemminkin isämme, ystävämme, suojelijamme. Hän tapasi meidät
silloin epätoivoisena, tuskan vallassa, sen hylkäämänä, jota me niin
rakastimme... hänhän aikoi silloin hukuttautua, ukkohan pelasti hänet,
pelasti hänet!

— Kovin te minua puolustatte, rakas neiti, kovin te kaikessa pidätte
puoltani, — lausui Grušenjka taas venytellen.

— Puolustan? Meidänkö sopii puolustaa ja uskallammeko me tässä
puolustaa? Grušenjka, enkeli, antakaa minulle kätösenne, katsokaa tätä
pulleata, pientä, ihanaa kätöstä, Aleksei Fjodorovitš. Näettekö sen,
se on tuonut minulle onnen ja herättänyt minut kuolleista, ja nyt minä
sitä heti suutelen, sen selkäpuolta ja sen kämmentä, näin, näin ja
näin. — Ja hän suuteli kolme kertaa aivan kuin hurmiossa Grušenjkan
todellakin kaunista, vaikka kenties liian pulleata kättä. Tämä ojensi
tuon kätösensä nauraen hermostunutta, heleätä, ihastuttavaa naurua
ja seuraten »rakkaan neidin» liikkeitä, ja hänestä näytti olevan
mieluisaa, että hänen kättään niin suudeltiin. »Kenties tässä on
jo liikaa innostusta», välähti Aljošan päässä. Hän punastui. Hänen
sydämensä oli kaiken aikaa omituisen levoton.

— Älkää saattako minua häpeämään, rakas neiti, kun suutelette noin
minun kättäni Aleksei Fjodorovitšin nähden.

— Olenko minä sillä tahtonut saattaa teidät häpeämään? — lausui
Katerina Ivanovna hiukan hämmästyen. — Ah, rakas, kuinka huonosti te
minua ymmärrätte!

— Kenties tekään ette ymmärrä minua niin aivan täydellisesti, rakas
neiti, minä kenties olen paljon huonompi kuin mitä te näette. Minulla
on paha sydän, olen omavaltainen. Dmitri Fjodorovitš raukan minä
kiehdoin silloin vain piloillani.

— Mutta nythän te hänet sen sijaan pelastatte. Olette luvannut. Te
saatatte hänet järkiinsä, tunnustatte hänelle, että rakastatte toista
ja olette jo kauan rakastanut ja että tämä toinen nyt kosii teitä...

— Eihän, en minä ole teille sitä luvannut. Te itse puhuitte minulle
semmoista, mutta minä en luvannut.

— Ymmärsin kaiketi sitten väärin teidät, — lausui Katerina Ivanovna
hiljaa ja näytti hieman kalpenevan. — Te lupasitte...

— Oi ei, neiti enkelini, minä en ole luvannut teille mitään — keskeytti
Grušenjka hiljaa ja tyynesti yhä edelleen iloisen ja viattoman
näköisenä. — Nythän jo heti näettekin, arvoisa neiti, miten huono
teidän edessänne ja miten omavaltainen olen. Kun minun mieleni alkaa
tehdä jotakin, niin minä menettelen juuri sillä tavalla. Äsken kenties
lupasinkin jotakin teille, mutta nyt taas ajattelen: kenties hän taas
alkaa miellyttää minua, Mitja nimittäin, — miellyttihän hän minua
kerran sangen paljon, miellytti melkein kokonaisen tunnin. Ehkäpä minä
menen ja sanon hänelle heti, että hän jäisi tästä päivästä alkaen
luokseni... Niin huikentelevainen minä olen...

— Äsken te puhuitte... aivan toista... — sai Katerina Ivanovna vaivoin
kuiskatuksi.

— Ah, äsken! Minähän olen sydämeltäni hellä, tyhmä. Ajatella vain, mitä
hän on kärsinyt minun tähteni! Saatan tulla äkkiä kotiin ja ruveta
tuntemaan sääliä häntä kohtaan, — mitä silloin?

— Minä en odottanut...

— Ah, neiti, miten hyvä ja jalo te olette minun silmissäni. Nyt te
mahdollisesti lakkaatte rakastamasta minua, tämmöistä hupsua, luonteeni
tähden. Antakaa minulle armas kätösenne, neiti enkeli, — pyysi hän
hellästi ja tarttui Katerina Ivanovnan käteen aivan kuin hartauden
vallassa. — Nyt minä otan kätösenne, rakas neiti, ja suutelen niinkuin
te suutelitte minun kättäni. Te suutelitte kättäni kolme kertaa, mutta
minun pitäisi senvuoksi suudella teidän kättänne kolmesataa kertaa
ollaksemme kuitit. Olkoon sitten niin ja käyköön sen jälkeen niinkuin
Jumala tahtoo, kenties minusta tulee täydelleen teidän orjanne ja
tahdon kaikessa orjan tavoin tehdä mieliksenne. Käyköön sillä tavoin
kuin Jumala määrää, ilman mitään sopimuksia ja lupauksia meidän
kesken. Kätösenne, kätösenne on niin kaunis! Rakas neiti, te olette
yliluonnollisen ihana!

Hän nosti hiljaa tuon käden huulilleen, kylläkin omituisessa
tarkoituksessa päästä »kuitiksi» suudelmilla. Katerina Ivanovna ei
vetänyt pois kättään: aran toivon vallassa hän kuunteli viimeistä,
myöskin hyvin omituisessa muodossa lausuttua Grušenjkan lupausta tehdä
»orjan tavoin» mieliksi hänelle. Hän katseli jännityksessä Grušenjkaa
silmiin: näissä silmissä hän näki edelleen saman avomielisen, luottavan
ilmeen, saman kirkkaan iloisuuden... »Kenties hän on kovin naiivi!»
välähti toivo Katerina Ivanovnan sydämessä. Grušenjka sillä välin aivan
kuin ihastuneena »armaaseen kätöseen» nosti sen hitaasti huulilleen.
Mutta kun käsi oli aivan huulien luona, niin hän yht'äkkiä pysähtyi
pariksi kolmeksi silmänräpäykseksi aivan kuin miettien jotakin.

— Tiedättekö mitä, neiti enkelini, — sanoa venytti hän kaikkein
hellimmällä ja imelimmällä äänellään, — tiedättekö mitä? Otan enkä
suutelekaan kättänne. — Ja hän alkoi nauraa pientä iloista naurua.

— Miten tahdotte... Mikä teidän on? — vavahti äkkiä Katerina Ivanovna.

— Jääköönkin se muistoonne, että te suutelitte minun kättäni, mutta
minä en suudellut teidän kättänne. — Jotakin välähti äkkiä hänen
silmissään. Hän katseli peloittavan kiinteästi Katerina Ivanovnaa.

— Hävytön! — lausui äkkiä Katerina Ivanovna aivan kuin yht'äkkiä
jotakin ymmärtäen, kuohahti ja hyppäsi paikaltaan. Myös Grušenjka nousi
seisomaan pitämättä kiirettä.

— Minäpä kerron heti Mitjalle, kuinka te suutelitte kättäni, mutta minä
en ollenkaan suudellut teidän kättänne. Kylläpä hän nauraa!

— Iljetys, mene tiehesi!

— Hyi häpeä, neiti, hyi häpeä, ei ole ensinkään sopivaa, että käytätte
tuommoisia sanoja, rakas neiti.

— Ulos, itseäsi kauppaava elukka! — parkaisi Katerina Ivanovna.
Jokainen piirre hänen aivan vääristyneissä kasvoissaan vapisi.

— Ahaa, vai itseäni kauppaava. Itse te nuorena neitona kävitte
hämärissä kavaljeerien luona rahaa hakemassa, toitte kauneutenne
kaupaksi, kyllä minä tiedän.

Katerina Ivanovna kirkaisi ja syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Aljoša
sai ponnistaen kaikki voimansa hänet pidätetyksi.

— Ei askeltakaan, ei sanaakaan! Älkää puhuko, älkää vastatko mitään,
hän menee pois, hän menee heti pois!

Tällä hetkellä juoksivat huoneeseen Katerina Ivanovnan kirkaisun
johdosta hänen molemmat sukulaisensa ja myös palvelustyttö. Kaikki
syöksyivät hänen luokseen.

— Kyllä minä menen, — lausui Grušenjka ottaen sohvalta vaippansa. —
Aljoša rakas, saata minua.

— Menkää, menkää pian! — sanoi Aljoša rukoilevasti pannen hänen
edessään kätensä ristiin.

— Rakas pikku Aljoša, saata minua! Minä sanon sinulle matkalla hyvin,
hyvin suloisen pikku sanan! Tämän kohtauksen minä olen järjestänyt
sinun tähtesi, Aljošenjka. Saata minua, ystäväiseni, myöhemmin olet
siitä mielissäsi.

Aljoša kääntyi pois väännellen käsiään. Grušenjka juoksi ulos talosta
nauraen heleästi.

Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän itki ääneensä, hän
oli tukahtua väristyksiin. Kaikki hänen ympärillään hätääntyivät.

— Minä varoitin teitä, — puhui hänelle vanhempi täti, — minä koetin
teitä estää tuosta askelesta... te olette liian kiihkeä... voiko ryhtyä
sellaiseen tekoon! Te ette tunne noita lunttuja, ja tästä kerrotaan,
että hän on pahin kaikista... Ei, te olette liian omapäinen!

— Hän on tiikeri! — vaikeroi Katerina Ivanovna. — Miksi te pidätitte
minua, Aleksei Fjodorovitš, minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, lyönyt
kuoliaaksi!

Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaikka Aljoša oli läsnä, ehkäpä ei
tahtonutkaan hillitä itseänsä.

— Häntä pitäisi lyödä raipoilla, mestauslavalla, antaa pyövelin lyödä,
kaiken kansan nähden!...

Aljoša peräytyi ovea kohti.

— Voi Herra Jumala! — huudahti äkkiä Katerina Ivanovna lyöden käsiään
yhteen. — Ja _hän_ sitten! Hän on saattanut olla niin kunnoton, niin
epäinhimillinen! Hänhän on kertonut tuolle elukalle siitä, mitä
tapahtui siellä, tuona kohtalokkaana, ikuisesti kirottuna, kirottuna
päivänä! »Toitte kauneutenne kaupaksi, rakas neiti!» Tuo tietää sen!
Teidän veljenne on roisto, Aleksei Fjodorovitš!

Aljoša tahtoi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt ainoatakaan sanaa. Hänen
sydäntään kouristi kipeästi.

— Menkää, Aleksei Fjodorovitš! Minua hävettää, minua kauhistuttaa!
Huomenna... pyydän teitä polvillani, tulkaa huomenna. Älkää tuomitko,
antakaa anteeksi, minä en tiedä mitä vielä teen itselleni!

Aljoša tuli kadulle aivan kuin huojuen. Hänenkin mielensä teki itkeä
niinkuin Katerina Ivanovna. Äkkiä hänet saavutti palvelustyttö.

— Neiti ei muistanut antaa teille tätä rouva Hohlakovin kirjettä, se on
ollut heillä päivällisestä asti.

Aljoša otti koneellisesti vastaan pikkuisen ruusunpunaisen kirjekuoren
ja pisti sen melkein tiedottomasti taskuunsa.



11.

Vielä yhdeltä meni maine


Kaupungista luostariin ei ollut kuin vähän yli virstan verran matkaa.
Aljoša lähti kiireesti kulkemaan tietä, joka tähän aikaan oli autio.
Oli jo melkein yö, kolmenkymmenen askelen päästä oli vaikea jo
erottaa esineitä. Puolimatkassa oli tienristeys. Tien risteyksessä
näkyi yksinäisen pajun juurella jokin haamu. Heti Aljošan saavuttua
tienristeykseen haamu hypähti paikaltaan, syöksyi häntä kohti ja huusi
hurjalla äänellä:

— Rahat tai henki!

— Sinäkö se oletkin, Mitja! — lausui ihmeissään Aljoša, joka kuitenkin
oli kovasti hätkähtänyt.

— Hahhahhaa! Etpä aavistanut? Ajattelin: missä odottaisin sinua?
Hänen kotinsako luona? Sieltä vie kolme tietä, ja mahdollisesti en
huomaisi lähtöäsi. Päätin viimein odottaa tässä, sillä tästä hän kulkee
välttämättömästi, muuta tietä luostariin ei ole. No, ilmoita totuus,
litistä minut kuin torakka... Mutta mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään veljeni... minä muuten vain, pelästyksestä. Ah, Dmitri!
Äsken tuo isän veri (Aljoša rupesi itkemään, jo kauan oli hänen
mielensä tehnyt itkeä, ja nyt oli kuin jotakin olisi irtaantunut hänen
sielustaan). — Sinä olit vähällä tappaa hänet... kirosit hänet... ja
nyt... täällä... äsken juuri... sinä lasket leikkiä... rahat tai henki!

— No, mitä sitten? Onko se sopimatonta? Eikö se sovi tilaisuuteen?

— Ei... minä vain...

— Odota. Katso yötä: näetkö, miten synkkä yö nyt on, millaiset pilvet,
miten on alkanut tuulla! Piilouduin tänne pajun alle, odotin sinua ja
ajattelin yht'äkkiä (siinä se Jumala on!): mitä maksaa enää rehkiä,
mitä odottaa? Tuossa on paju, huivi on, paita on, köyden saa punotuksi
aivan heti, kostuta sitä päällepäätteeksi hiukan, niin — et enää ole
maan päällä rasituksena etkä tuota häpeää alhaisella olemassaolollasi!
Samassa kuulin sinun tulevan, — Herra Jumala, oli kuin äkkiä olisi
lentänyt mieleeni jotakin: on siis olemassa ihminen, jota minäkin
rakastan, kas tuossa hän on, tuossa hän on, rakas veliseni, jota
rakastan kaikkein eniten maailmassa ja jota yksin vain rakastan! Ja
niin suurta rakkautta minä tunsin sinua kohtaan, niin minä rakastin
sinua tuolla hetkellä, että ajattelin: heittäydyn heti hänen kaulaansa!
Mutta tyhmä ajatus nousi mieleen: »huvitan häntä, pelästytän». Ja minä
huusin kuin mikäkin hölmö: »rahat»! Suo anteeksi tyhmä temppu — se on
pelkkää roskaa, mutta sydämessäni... on oikeita ajatuksia... No, hitto
vieköön, kerro kuitenkin, miten siellä kävi. Mitä hän sanoi? Muserra
minut, masenna minut, älä sääli! Raivostuiko hän?

— Ei, ei niin... Siellä oli aivan toista, Mitja. Siellä... Tapasin
siellä äsken heidät molemmat.

— Kutka molemmat?

— Grušenjkan Katerina Ivanovnan luona.

Dmitri Fjodorovitš tyrmistyi.

— Mahdotonta! — huudahti hän. — Sinä hourailet! Grušenjka hänen luonaan?

Aljoša kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä hetkestä
lähtien, kun hän oli astunut sisään Katerina Ivanovnan luo. Hän kertoi
noin kymmenen minuutin ajan. Ei voi sanoa, että hän olisi kertonut
sujuvasti ja kauniissa muodossa, mutta hänen kertomuksensa oli selvä,
hän mainitsi tärkeimmät sanat, tärkeimmät liikkeet ja esitti selvästi,
usein yhdellä ainoalla piirteellä, mitä hän itse oli tuntenut. Veli
Dmitri kuunteli ääneti, katseli peloittavan liikkumattomana eteensä,
mutta Aljošalle oli selvää, että hän oli ymmärtänyt jo kaikki,
oikein käsittänyt koko asian. Mutta mitä pitemmälle kertomuksessa
tultiin, sitä enemmän hänen kasvonsa alkoivat näyttää ei synkiltä,
vaan ikäänkuin uhkaavilta. Hän rypisti kulmansa, puri hampaansa
yhteen, hänen liikkumaton katseensa tuli vielä liikkumattomammaksi,
jäykemmäksi, peloittavammaksi... Sitä yllättävämpää oli, että hänen
kasvonsa, jotka siihen asti olivat olleet vihaisen ja hurjan näköiset,
muuttuivat yht'äkkiä käsittämättömän nopeasti, yhteenpuristetut huulet
erkanivat toisistaan ja Dmitri Fjodorovitš purskahti äkkiä hillittömään
ja teeskentelemättömään nauruun. Hän suorastaan hytki naurusta eikä
sentähden voinut pitkään aikaan edes puhuakaan.

— Ei siis suudellut kättä! Eipä suudellutkaan, vaan juoksi pois! —
huuteli hän jonkinmoisen sairaalloisen innostuksen vallassa, — voisipa
sanoa julkean innostuksen vallassa, jos tuo innostus ei olisi ollut
niin sydämestä tulevaa. — Toinen siis huusi, että hän on tiikeri!
Tiikeri se onkin! Ettäkö hänet siis pitäisi viedä mestauslavalle?
Niin, niin, pitäisi kyllä, pitäisi, olen itse sitä mieltä, että
pitäisi, olisi jo kauan sitten pitänyt! Näetkö, veliseni, tulkoon
vain mestauslava, mutta täytyy sitä ennen tulla terveeksi. Minä
ymmärrän julkeuden kuningattaren, juuri tuommoinen hän on, tuossa
kädensuutelemisjutussa hänen koko olemuksensa laatu tuli näkyviin, tuon
hornan hengettären! Hän on kaikkien hornan hengettärien kuningatar,
mitä vain voi kuvitella maailmassa olevan! Tämä on omalaatuista
innostusta! Hän siis juoksi kotiin? Heti paikalla minä... ah...
Minä juoksen hänen luokseen! Aljoška, älä syytä minua, minähän olen
sitä mieltä, että kuoliaaksi kuristaminen olisi hänelle liian lievä
rangaistus...

— Entä Katerina Ivanovna! — huudahti Aljoša surullisesti.

— Hänetkin näen, näen kokonaan läpi hänetkin, näen niinkuin en
koskaan ennen ole nähnyt! Tämä on kerrassaan kaikkien neljän maanosan
löytö, toisin sanoen viiden! Semmoinen askel! Tämä on aivan se sama
Katenjka, instituutin tyttönen, joka ei pelännyt juosta päättömän,
raa'an upseerin luo sen ylevän aatteen ajamana, että pelastaisi
isänsä, ja antautui vaaraan tulla törkeästi loukatuksi! Mutta se
on meidän ylpeyttämme, se on uskaltamisen tarvetta, se on kohtalon
uhmailua, taisteluhaaste äärettömyydelle! Sanotko tuon tädin hillinneen
häntä? Tiedätkö, tuo täti itsekin on omavaltainen, hänhän on tuon
moskovalaisen kenraalinrouvan sisar, hän nosti nenäänsä vielä enemmän
kuin tämä, mutta hänen miehensä todistettiin syylliseksi valtion
varain kavallukseen, menetti kaikki, sekä maatilansa että muun, ja
ylpeä vaimo nöyrtyi äkkiä eikä ole sen koommin kohonnut. Hän siis
koetti hillitä Katjaa, mutta tämä ei totellut. »Kaikki, mukamas,
kykenen voittamaan, kaikki taipuu tahtooni. Jos tahdon, niin lumoan
Grušenjkankin» ja — hänhän uskoi itseensä, korskeili itsensä edessä,
kuka siis on syyllinen? Luuletko, että hän tahallaan ensimmäiseksi
suuteli Grušenjkan kättä ja että hänellä oli viekkaita laskelmia? Ei,
hän rakastui tosissaan, ihan täydellä todella Grušenjkaan, taikka ei
Grušenjkaan, vaan omaan haaveeseensa, omaan hourekuvaansa, — sen tähden
että se on _minun_ haaveeni, _minun_ hourekuvani! Aljoša, ystäväiseni,
kuinka pelastuitkaan noiden tuollaisten käsistä? Läksitkö juoksemaan
pakoon koottuasi kouriisi viittasi liepeet? Hahhahhah!

— Veli, sinä et näytä ottaneen huomioon, kuinka olet loukannut
Katerina Ivanovnaa kertomalla Grušenjkalle tuosta päivästä, ja tämä
paukautti hänelle heti päin silmiä, että te itse »olette salaa käynyt
kavaljeerien luona kauneuttanne kaupittelemassa»! Veljeni, voiko olla
suurempaa loukkausta kuin tämä? — Aljošaa kiusasi kaikkein enimmän
se ajatus, että hänen veljensä tosiaankin iloitsi Katerina Ivanovnan
nöyryytyksestä, vaikka tämä tietysti oli mahdotonta.

— Pyh! — sanoi Dmitri Fjodorovitš rypistäen äkkiä kauheasti kulmiaan ja
lyöden kämmenellään otsaansa. Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa asiaan,
vaikka Aljoša äsken oli kertonut kaikki, sekä loukkauksen että Katerina
Ivanovnan huudahduksen: »Teidän veljenne on roisto!» — Niin, kenties
tosiaankin olen kertonut Grušenjkalle tuosta »kohtalokkaasta päivästä»,
niinkuin Katja sanoo. Niin, se on totta, olen kertonut, nyt muistan!
Se oli silloin Mokrojessa, minä olin juovuksissa, mustalaistytöt
lauloivat... Mutta minähän itkin ääneen, itkin silloin itse, olin
polvillani, rukoilin Katjan kuvan edessä, ja Grušenjka ymmärsi sen.
Hän ymmärsi silloin kaikki, minä muistan, hän itki itsekin... Hitto
vieköön! Saattoiko olla nyt toisin? Silloin itki ja nyt... Nyt »tikari
sydämeen»! Sellaista on akkaväen homma.

Hän loi silmänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.

— Niin, minä olen roisto! Kieltämättä roisto, — lausui hän äkkiä
synkällä äänellä. — Sama se, itkinkö vai enkö, roisto minä kuitenkin
olen! Kerro siellä, että otan tuon nimityksen vastaan, jos se voi
lohduttaa. No, riittää jo, hyvästi, ei maksa lörpötellä! Ei ole
iloista. Sinä menet omaa tietäsi ja minä omaani. Enkä enää tahdo
tavatakaan paitsi ehkä aivan viimeisellä hetkellä. Hyvästi, Aleksei! —
Hän puristi voimakkaasti Aljošan kättä ja lähti nopeasti, aivan kuin
irti riistäytyen, astelemaan kaupunkiin päin silmät yhä alas luotuina
ja päätään nostamatta. Aljoša katseli hänen jälkeensä eikä uskonut,
että hän saattoi mennä tuolla lailla menojaan aivan lopullisesti.

— Seis, Aleksei, vielä yksi tunnustus, yksistään sinulle! — sanoi
Dmitri Fjodorovitš kääntyen yht'äkkiä takaisin. — Katso minua, katso
tarkasti: näetkö, tässä, tässä näin, on tekeillä hirveän häpeällinen
teko. (Sanoessaan »tässä näin» Dmitri Fjodorovitš löi nyrkillään
rintaansa niin omituisen näköisenä, kuin häpeällinen teko olisi ollut
säilyssä juuri siinä, hänen rintansa päällä jossakin kohti, kenties
taskussa tai ommeltuna kaulasta riippumaan.) Tunnet minut jo: roisto,
tunnustettu roisto! Mutta tiedä, että mitä ikinä minä lienenkään
tehnyt ennen tai teen nyt ja vastedes, — niin ei mikään, ei mikään
ole roistomaisuudessa sen kunniattoman teon veroinen, jota nyt, juuri
tällä hetkellä, kannan täällä rinnassani, juuri tässä, tässä, ja joka
on toimimassa ja toteutumassa ja jonka minä täydellisesti kykenen
pysähdyttämään, voin pysähdyttää tai panna toimeen, huomaa se! No,
tiedä siis, että minä panen sen toimeen enkä sitä estä täyttymästä.
Kerroin äsken sinulle kaikki, mutta jätin tämän kertomatta, koska
ei edes minullakaan riittänyt siihen häikäilemättömyyttä! Minä voin
vielä pysähtyä; jos pysähdyn, niin voin jo huomenna saada puolet
menetetystä kunniastani takaisin, mutta minä en pysähdy, minä toteutan
tuuman täydellisesti, ja ole sinä vastaisuudessa todistajana, että
olen puhunut tästä edeltäpäin ja tietoisesti! Hävitys ja pimeys! Ei
ole syytä mitään selitellä, aikanaan saat tietää. Haiseva takakatu ja
hornan hengetär! Hyvästi! Älä rukoile puolestani, en ole sen arvoinen
eikä se ole tarpeellistakaan, ei ollenkaan tarpeellista... en ole sen
tarpeessa! Pois!...

Ja hän poistui äkkiä, tällä kertaa lopullisesti. Aljoša lähti kulkemaan
luostaria kohti: »Kuinka, kuinka minä en enää koskaan häntä näkisi,
mitä hän puhuu?» pyöri hurjasti hänen päässään. »Jo huomenna näen hänet
ehdottomasti ja etsin hänet käsiini, etsin vartavasten. Mitä hän oikein
puhelee!...»

       *       *       *       *       *

Hän kiersi luostarin ympäri ja meni hongikon kautta suoraan
erakkomajalle. Siellä hänet päästettiin sisään, vaikka yleensä
tähän aikaan sinne ei ketään laskettu. Hänen sydämensä vapisi, kun
hän astui sisälle luostarinvanhimman kammioon: Miksi, miksi hän
oli lähtenyt täältä ulos, miksi luostarinvanhin oli lähettänyt
hänet »maailmaan»? Täällä oli hiljaisuus, täällä oli pyhäkkö, mutta
siellä oli rauhattomuus, siellä oli pimeys, jossa heti eksyi ja tuli
neuvottomaksi...

Kammiossa oli palvelijamunkki Porfiri ja pappismunkki Paísi, joka koko
päivän kuluessa oli aina tunnin kuluttua käynyt tiedustamassa isä
Zosiman terveydentilaa, joka, niinkuin Aljoša kauhukseen sai kuulla,
oli huonontumistaan huonontunut. Tavanmukainen iltakeskustelukin
munkkiveljien kanssa oli tällä kertaa täytynyt jättää pois.
Tavallisesti oli iltaisin joka päivä jumalanpalveluksen jälkeen ennen
nukkumaan menoa saapunut luostarin veljeskuntaa luostarinvanhimman
kammioon, ja jokainen tunnusti silloin toisten kuullen sinä päivänä
tekemänsä synnit, syntiset haaveensa, ajatuksensa, kiusaukset, vieläpä
riidatkin, mikäli semmoisia oli sattunut. Jotkut ripittäytyivät
polvillaan. Luostarinvanhin ratkaisi asiat, sovitti, opetti, määräsi
katumusharjoituksia, siunasi ja julisti anteeksiannon. Juuri näitä
veljien »ripittäytymisiä» vastaan luostarinvanhinlaitoksen vastustajat
taistelivat sanoen täten ripin sakramenttia halvennettavan ja
pitäen tätä miltei pyhyyden herjaamisena, vaikka tämä oli kokonaan
muuta. Hiippakunnan korkeimmille viranomaisille esitettiin myös,
että tämmöiset ripittäytymiset, paitsi että ne eivät saavuttaneet
hyvää tarkoitustaan, todellisuudessa suuressa määrin johtivat
syntiin ja kiusauksiin. Monista veljistä oli muka vaikeata tulla
luostarinvanhimman luo, mutta he saapuivat vastoin tahtoaankin,
koska kaikki muut siellä kävivät, jotta heitä ei pidettäisi
mieleltään ylpeinä ja kapinallisina. Kerrottiin muutamien veljien
iltatunnustuksille mennessään sopineen keskenään aikaisemmin: »Minä,
katsos, sanon vihastuneeni aamulla sinuun, vakuuta sinä se todeksi»,
näin he tekivät, jotta olisi jotakin sanottavaa ja vain päästäkseen
asiasta. Aljoša tiesi, että näin oli todellakin joskus tapahtunut.
Hän tiesi myös, että veljien joukossa oli niitäkin, jotka suuresti
paheksuivat sitä, että oli tapana viedä erakkojen omaisiltaankin
saamat kirjeet ensin luostarinvanhimman avattaviksi ja luettaviksi
ennen niiden joutumista niiden saajille. Tietysti edellytettiin,
että tämän kaiken piti tapahtua vapaasta tahdosta ja vilpittömästi,
sydämen halusta, vapaaehtoisen kuuliaisuuden ja sielun pelastukseksi
tarkoitetun opetuksen nimessä, mutta käytännössä, kuten nähtiin, se
tapahtui usein kaikkea muuta kuin vilpittömässä mielessä ja päinvastoin
teeskennellen ja epärehellisesti. Mutta vanhimmat ja kokeneimmat
veljeskunnan jäsenet pysyivät kannallaan ollen sitä mieltä, että
»ken on vilpittömin mielin astunut näiden seinien sisäpuolelle
pelastuakseen, sille kaikki tämä kuuliaisuus ja itsensä voittaminen
on oleva ehdottomasti suureksi hyödyksi pelastuksen tiellä; ken taas
päinvastoin tuntee olonsa vaivalloiseksi ja nurkuu, se ei oikeastaan
olekaan munkki ja on tullut suotta luostariin ja sellaisen paikka on
maailmassa. Synniltä ja perkeleeltä taas ei ole turvassa maailmassa
eikä edes temppelissä, joten siis ei ole mitään syytä hellitellä
syntiä.»

— Hän on mennyt heikoksi, on enimmäkseen nukuksissa, — ilmoitti
Aljošalle kuiskaten isä Paísi siunattuaan häntä. — Häntä on suorastaan
vaikea saada hereille. Mutta ei tarvitsekaan herättää. Noin viideksi
minuutiksi hän heräsi, pyysi viemään siunauksensa veljeskunnalle ja
pyysi veljiä rukoilemaan yöllä hänen puolestaan. Huomenna hän aikoo
vielä kerran nauttia herranehtoollista. Hän muisteli sinua; Aleksei,
kysyi olitko mennyt, vastattiin, että olet kaupungissa. »Siihen minä
hänet siunasinkin, siellä on hänen paikkansa eikä tällä kertaa täällä»,
— näin hän puhui sinusta. Rakkaudella hän sinua muisteli ja huolehtien,
ymmärrätkö, millainen onni on tullut osaksesi? Mutta kuinka hän tuli
määränneeksi sinut joksikin ajaksi maailmaan? Hän siis näkee edeltäpäin
jotakin sinun kohtalostasi! Ymmärrä, Aleksei, että jos palaatkin
maailmaan, niin teet sen täyttääksesi luostarinvanhimpasi sinulle
määräämän kuuliaisuusvelvollisuuden etkä tyhjään kevytmielisyyteen ja
maailman iloihin...

Isä Paísi poistui. Että luostarinvanhin teki lähtöä, siitä Aljoša oli
varma, vaikka vanhus vielä saattoikin elää päivän tai kaksi. Aljoša
päätti lujasti ja hehkuvin mielin, että hän huolimatta antamastaan
lupauksesta tavata isää, Hohlakoveja, veljeä ja Katerina Ivanovnaa — ei
seuraavana päivänä ollenkaan poistu luostarista, vaan jää vanhuksensa
luo hänen kuolemaansa asti. Rakkaus leimahti hänen sydämessään, ja hän
moitti katkerasti itseään siitä, että oli hetkeksi siellä, kaupungissa,
suorastaan unohtanut sen, jonka hän oli jättänyt luostariin
kuolinvuoteelle ja jota hän kunnioitti enemmän kuin ketään muuta koko
maailmassa. Hän meni vanhuksen makuukomeroon, lankesi polvilleen ja
kumarsi nukkuvalle maahan asti. Vanhus nukkui hiljaa ja liikkumatta,
hengittäen tasaisesti ja tuskin huomattavasti. Hänen kasvonsa olivat
rauhalliset.

Palattuaan toiseen huoneeseen — samaan, jossa luostarinvanhin
aamulla oli ottanut vastaan vieraat, kävi Aljoša melkein riisumatta
ja ottaen jalastaan vain saappaat pitkälleen kovalle ja kapealle
nahkapäällyksiselle sohvalle, jolla hän oli jo pitkät ajat nukkunut
joka yö tuoden siihen vain tyynyn. Patjaa, josta hänen isänsä
äskettäin oli pitänyt ääntä, hän ei pitkään aikaan ollut muistanut
levittää alleen. Hän riisui vain lyhyen viittansa ja käytti sitä
peitteenään. Mutta ennen nukkumistaan hän heittäytyi polvilleen ja
rukoili kauan. Palavassa rukouksessaan hänellä ei ollut tapana pyytää
Jumalaa tuomaan selkenemistä hänen ahdistukseensa, vaan hän janosi
vain riemuisaa liikutusta, entistä sulotunnetta, joka aina oli tullut
hänen sieluunsa, kun hän oli kiittänyt ja ylistänyt Jumalaa, ja tuota
kiitosta ja ylistystä oli tavallisesti vain ollutkin hänen rukouksensa
levolle käydessä. Tuo riemu, joka tuli hänen sydämeensä, toi mukanaan
kevyen ja rauhallisen unen. Rukoillessaan taas nyt hän sattumalta
tunsi taskussaan sen ruusunpunaisen, pienen kirjeen, jonka hänelle
oli antanut hänen jälkeensä juossut Katerina Ivanovnan palvelijatar.
Hän tuli hämilleen, mutta rukoili rukouksensa loppuun. Sitten hän
jonkin verran empien avasi kirjeen. Siinä oli kirjelippu, jonka oli
allekirjoittanut Lise, — sama rouva Hohlakovin nuori tytär, joka
aamulla oli hänelle niin naureskellut luostarinvanhimman luona.

»Aleksei Fjodorovitš», kirjoitti hän, »kirjoitan teille kenenkään
tietämättä, salassa äidiltäkin, ja tiedän, miten pahasti se on tehty.
Minä en voi enää elää, jos en sano teille sitä, mikä on syntynyt
sydämessäni, mutta sitä ei pidä ennen aikojaan tietää kenenkään muun
kuin meidän kahden. Mutta kuinka sanon teille sen, mitä niin tekee
mieleni teille sanoa? Sanotaan, että paperi ei punastu, mutta minä
vakuutan teille, että se ei ole totta ja että paperi punastuu aivan
niinkuin minä itse nyt olen hirveän punastunut. Rakas Aljoša, minä
rakastan teitä, olen rakastanut jo lapsena, Moskovassa, kun te olitte
aivan toisenlainen kuin nyt, ja rakastan koko elämäni ajan. Sydämeni
on valinnut teidät, ja me yhdymme yhdeksi ja päätämme vanhoina yhdessä
elämämme. Mitä ikääni tulee, niin me odotamme niin kauan kuin laissa
on määrätty. Siihen mennessä minä ehdottomasti tulen terveeksi, rupean
kävelemään ja tanssimaan. Siitä ei voi olla mitään epäilystä.

»Näettekö, kuinka olen joka kohdan miettinyt. Yhtä vain en osaa
ajatella: mitä te minusta ajattelette luettuanne tämän? Minä aina
nauran ja kujeilen ja äsken suututin teidät, mutta vakuutan teille,
että nyt juuri ennenkuin tartuin kynään minä rukoilin jumalanäidin
kuvan edessä ja rukoilen nytkin ja olen vähällä itkeä.

»Salaisuuteni on teille ilmaistu enkä tiedä, kuinka huomenna
tullessanne voin teihin katsahtaakaan. Ah, Aleksei Fjodorovitš,
entä jos taaskaan en voi hillitä itseäni, vaan, kuten hupsu, rupean
nauramaan niinkuin äskenkin teidät nähdessäni? Silloinhan te pidätte
minua pahana pilkantekijänä ettekä usko kirjettäni. Senvuoksi pyydän
teitä, rakkaani, jos te minua säälitte, että te huomenna tullessanne
sisälle ette katso minua liiaksi suoraan silmiin, sillä kun katseemme
kohtaavat toisensa, niin minä kenties pakostakin äkkiä rupean nauramaan
ja sitten te vielä kaiken lisäksi olette tuossa pitkässä takissanne.
Nytkin minä ihan kylmenen sitä ajatellessani ja siksi älkää sisään
tullessanne vähään aikaan ollenkaan katsoko minuun, vaan katsokaa
mammaa tai ikkunasta ulos...

»Kas nyt olen kirjoittanut teille rakkauskirjeen, voi hyvä Jumala, mitä
olenkaan tehnyt! Aljoša, älkää halveksiko minua, ja jos olen tehnyt
jotakin hyvin huonoa ja tuottanut teille surua, niin antakaa minulle
anteeksi. Nyt on minun kenties ainaiseksi menneen maineeni salaisuus
teidän käsissänne.

»Tänään minä ehdottomasti itken. Näkemiin, _kamaliin_ näkemiin. Lise.

»P. S. Aljoša, tulkaa te vain välttämättömästi, välttämättömästi,
välttämättömästi! Lise.»

Aljoša luki kirjeen ihmetellen, luki sen kahdesti, mietti ja alkoi
äkkiä hiljaa ja makeasti nauraa. Sitten hän vavahti, tämä nauru
tuntui hänestä synnilliseltä. Mutta hetken kuluttua hän alkoi taas
nauraa yhtä hiljaista ja onnellista naurua. Hitaasti hän pani kirjeen
takaisin kuoreen, teki ristinmerkin ja kävi makaamaan. Ahdistus oli
äkkiä kadonnut hänen mielestään. »Herra Jumala, armahda heitä kaikkia,
noita äskeisiä, suojele heitä onnettomia ja rauhattomia ja ohjaa heidän
kulkunsa. Sinulla on keinot: kaikilla noilla keinoillasi pelastat
heidät. Sinä olet rakkaus, Sinä lähetät myös kaikille ilon!» mutisi
Aljoša tehden ristinmerkkejä ja vaipuen levolliseen uneen.



TOINEN OSA



Neljäs kirja

Mullerruksia



1.

Isä Ferapont


Aljoša heräsi varhain aamulla, ennen päivän sarastusta. Luostarinvanhin
oli herännyt ja tunsi olevansa sangen heikko, mutta halusi kuitenkin
siirtyä vuoteesta nojatuoliin. Hän oli täydessä tajussaan. Vaikka hänen
kasvonsa olivatkin hyvin väsyneen näköiset, niin ne olivat kirkkaat,
miltei iloiset, ja hänen katseensa oli iloinen, ystävällinen, kutsuva.
— Kenties minäkin elän yli nyt alkavan päivän, — sanoi hän Aljošalle.
Sitten hän tahtoi heti ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen.
Hänen rippi-isänään oli aina isä Paísi. Kun molemmat sakramentit oli
suoritettu, alkoi viimeinen voitelu. Pappismunkit kokoontuivat, kammio
täyttyi vähitellen erakoista. Sillävälin oli päivä valjennut. Alkoi
saapua munkkeja luostaristakin. Kun toimitus oli lopussa, tahtoi
luostarinvanhin sanoa jäähyväiset kaikille ja suuteli jokaista. Koska
kammio oli ahdas, niin ensiksi saapuneet poistuivat antaen tilaa
toisille. Aljoša seisoi luostarinvanhimman luona, joka uudelleen oli
siirtynyt nojatuoliin. Hän puhui ja opetti, minkä voi, ja vaikka
hänen äänensä olikin heikko, niin se kuitenkin oli vielä verraten
luja. — Olen opettanut teitä niin monta vuotta ja siis puhunut ääneen
niin monta vuotta, että on tullut tavaksi puhua ja puhuessani teitä
opettaa ja se on mennyt niin pitkälle, että minun melkein on ollut
vaikeampi olla vaiti kuin puhua, isät ja rakkaat veljet, vielä nytkin,
kun olen ollut heikko, — laski hän leikkiä katsellen liikutettuna
ympärillään olevia. Aljoša muisti myöhemmin yhtä ja toista siitä, mitä
hän silloin sanoi. Mutta vaikka hän puhuikin selvästi ääntäen eikä
aivan matalalla äänellä, niin hänen puheensa kuitenkin oli jokseenkin
hajanaista. Hän puhui monista asioista ja näytti tahtovan sanoa kaiken,
puhua vielä kerran ennen kuoleman hetkeä loppuun kaiken, mitä vielä
oli jäänyt elämän aikana puhumatta, eikä vain opettaakseen, vaan
ikäänkuin hartaasti haluten tehdä toisetkin osallisiksi ilostaan ja
ihastuksestaan, purkaa vielä kerran elämässä sydämensä sisällystä...

— Rakastakaa toisianne, isät — opetti vanhus (mikäli Aljoša myöhemmin
muisti). — Rakastakaa Herran kansaa. Emme me ole pyhempiä kuin
maailmassa-olijat sen vuoksi, että olemme tulleet tänne ja sulkeutuneet
näitten seinien sisälle, vaan päinvastoin jokainen, joka on tänne
tullut, on jo tänne tulollaan tunnustanut olevansa huonompi kaikkia
maailman lapsia, huonompi kaikkia ja kaikkea maan päällä... Ja kuta
kauemmin munkki sitten elää seiniensä sisäpuolelle sulkeutuneena, sitä
herkempi hänen pitää myös olla tuntemaan tämä. Sillä päinvastaisessa
tapauksessa hänellä ei ollut mitään syytä tullakaan tänne. Mutta kun
hän tunnustaa, että hän ei ole ainoastaan huonompi kaikkia maailmassa,
vaan myös kaikkien ihmisten edessä syyllinen kaikkien ja kaiken
puolesta, kaikkien ihmisten syntien tähden, koko maailman ja itsekunkin
syntien, silloin vasta eristäytymisemme tarkoitus saavutetaan. Sillä
tietäkää, rakkaani, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen
kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä, ei vain maailman yhteiseen
syntiin, vaan kukin omasta kohdastaan kaikkien ihmisten ja jokaisen
ihmisen puolesta täällä maan päällä. Tämä tietoisuus on munkin elämän
tien kruunu ja jokaisen ihmisen, joka maan päällä vaeltaa. Sillä eivät
munkit ole erikoisia ihmisiä, vaan ainoastaan sellaisia, jommoisia
kaikkien ihmisten maan päällä tulisi olla. Silloin vasta sydämemme
värähtäisikin rajattomaan, koko maailman käsittävään ja loppumattomaan
rakkauteen. Silloin jokainen teistä kykenee saavuttamaan koko maailman
rakkaudella ja pesemään kyynelillään pois maailman synnit... Jokainen
kulkekoon oman sydämensä ympärillä, jokainen ripittäytyköön itselleen
lakkaamatta. Älkää pelätkö omaa syntiänne silloinkaan, kun olette
tulleet siitä tietoisiksi, kunhan vain kadutte, mutta älkää asetelko
Jumalalle ehtoja. Ja taas minä sanon teille: älkää ylpeilkö. Älkää
ylpeilkö pienten edessä, älkääkä ylpeilkö suurten edessä. Älkää
vihatko niitäkään, jotka hylkäävät teidät, jotka häpäisevät teitä,
jotka herjaavat ja panettelevat teitä. Älkää vihatko jumalankieltäjiä,
vääriä opettajia, materialisteja, olkaa vihaamatta ilkeitäkin heidän
joukossaan eikä vain hyviä, sillä heidän joukossaan on paljon hyviä
ja varsinkin meidän aikanamme. Sulkekaa heidät rukouksiinne näin:
pelasta, Jumala, kaikki, joilla ei ole ketään puolestaan rukoilijaa,
pelasta nekin, jotka eivät tahdo Sinua rukoilla. Ja lisätkää samalla:
en pyydä tätä ylpeydessäni, Herra, sillä itse olen huonompi kaikkia ja
kaikkea... Rakastakaa Herran kansaa, älkää antako tulokkaiden hajoittaa
laumaa, sillä jos te nukutte laiskuuteenne ja inhottavaan ylpeyteenne
ja varsinkin oman voitonpyyntöönne, niin tulee kaikilta suunnilta
niitä, jotka hajoittavat laumanne. Selittäkää kansalle evankeliumia
väsymättä... Älkää ottako lahjoja... Hopeata ja kultaa älkää rakastako
älkääkä pitäkö itsellänne... Uskokaa ja pitäkää merkit. Kohottakaa
lippu korkealle...

Vanhus puhui muuten katkonaisemmin kuin tässä on esitetty ja kuin
Aljoša sittemmin kirjoitti muistiin. Toisinaan hänen puheensa aivan
katkesi, niinkuin hän olisi koonnut voimia, hän läähätti, mutta
oli innoissaan. Häntä kuunneltiin liikutetuin mielin, vaikka monet
ihmettelivätkin hänen sanojaan ja pitivät niitä hämärinä... Myöhemmin
muisteltiin kaikkia näitä sanoja. Kun Aljoša joutui hetkiseksi
poistumaan kammiosta, niin häntä hämmästytti kammioon ja sen
läheisyyteen kerääntyneitten munkkien yleinen mieltenkuohu ja odotus.
Muutamissa tuo odotus oli melkein pelokasta, toisissa juhlallista.
Kaikki odottivat jotakin suurta tapahtuvan heti luostarinvanhimman
kuoltua. Tämä odotus oli eräältä kannalta katsoen tavallaan
kevytmielistäkin, mutta se oli vallannut kaikkein ankarimmatkin
vanhukset. Kaikkein ankarimmat olivat pappismunkki Paísin kasvot.
Aljoša oli poistunut kammiosta ainoastaan siksi, että hänet oli salaa
kutsunut ulos erään munkin välityksellä Rakitin, joka oli tullut
kaupungista ja tuonut Aljošalle omituisen kirjeen rouva Hohlakovilta.
Tämä ilmoitti Aljošalle erään uutisen, joka juuri nyt oli sangen
mielenkiintoinen. Seikka oli semmoinen, että edellisenä päivänä oli
niiden uskovaisten rahvaannaisten joukossa, jotka olivat tulleet
tervehtimään luostarinvanhinta ja saamaan hänen siunauksensa, ollut
eräs kaupungin ämmistä, Prohorovna, aliupseerin leski. Hän oli kysynyt
luostarinvanhimmalta, voiko hän mainita kirkossa vainajana ja sielumessun
toimittamista varten poikansa Vasenjkan, joka oli mennyt virka-asioissa
kauaksi Siperiaan, Irkutskiin, ja josta hän jo vuoteen ei ollut
saanut mitään tietoja. Tähän oli luostarinvanhin antanut hänelle
ankaran vastauksen kieltäen niin tekemästä ja nimittäen sellaista
sielumessua noituuden kaltaiseksi toiminnaksi. Mutta sitten hän oli
antanut eukolle anteeksi tämän tietämättömyyden tähden ja lisännyt
»aivan kuin katsoen tulevaisuuden kirjaan» (niin kuuluivat sanat rouva
Hohlakovin kirjeessä) seuraavan lohdutuksen: »että hänen poikansa
Vasja on varmasti elossa ja että hän pian joko itse saapuu äitinsä luo
tai lähettää kirjeen ja että hän vain menisi kotiinsa ja odottaisi.
Ja kuinka kävi?» — lisäsi rouva Hohlakov innostuneesti. — »Ennustus
täyttyi aivan sananmukaisesti ja paremminkin.» Tuskin oli ämmä palannut
kotiin, kun hänelle annettiin Siperiasta tullut kirje, joka jo oli
häntä odottamassa. Mutta vielä enemmänkin: tässä kirjeessä, joka oli
kirjoitettu matkan varrelta Jekaterinburgista, Vasja ilmoitti äidilleen
olevansa itse tulossa Venäjälle erään virkamiehen kanssa ja että noin
kolmen viikon kuluttua tämän kirjeen saapumisesta »hän toivoo saavansa
syleillä äitiään». Rouva Hohlakov pyysi hartaasti ja lämpimästi Aljošaa
ilmoittamaan tämän äskeisen »ihmeellisen ennustuksen» apotille ja
koko veljeskunnalle: »Sen pitää tulla kaikkien, kaikkien tietoon!» —
huudahti hän kirjeensä lopussa. Tämä kirje oli kirjoitettu kiireesti,
ja kirjoittajan mielenliikutus näkyi sen joka rivistä. Mutta Aljošan
ei tarvinnut enää ilmoittaa veljeskunnalle mitään, sillä jokainen
tiesi jo kaikki: Rakitin oli lähettäessään munkin häntä hakemaan
antanut tälle sen lisäksi tehtäväksi »nöyrimmästi ilmoittaa hänen
korkea-arvoisuudelleen isä Paísille, että hänellä, Rakitinilla, on
hänelle eräs niin tärkeä asia, että hän ei uskalla hetkeäkään lykätä
sen ilmoittamista, samalla kuin hän nöyrimmästi pyytää anteeksi
rohkeuttaan». Koska munkki oli ilmoittanut Rakitinin pyynnön isä
Paísille aikaisemmin kuin Aljošalle, niin Aljošan tehtäväksi paikalle
tultua jäi vain kirjeen lukeminen ja sen esittäminen heti isä Paísille
vain jonkinmoisena todistuskappaleena. Nytpä myös tämä juro ja
epäluuloinen mies luettuaan kulmakarvat rypyssä tiedon »ihmeestä» ei
voinut täysin hillitä eräänlaista sisällistä tunnettaan. Hänen silmänsä
välähtivät, huulet alkoivat äkkiä hymyillä arvokasta ja ymmärtävää
hymyä.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä? — pääsi äkkiä aivan kuin vahingossa
hänen suustaan.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä, mitä vielä saanemmekaan nähdä! —
toistelivat munkit ylt'ympäri, mutta isä Paísi rypisti uudelleen
kulmiaan ja pyysi kaikkia olemaan edes toistaiseksi kertomatta tästä
ääneen kenellekään, »kunnes saadaan vielä varmempi tieto, sillä
maailmanlasten keskuudessa on paljon kevytmielisyyttä, ja tämäkin asia
on voinut tapahtua aivan luonnollisella tavalla», lisäsi hän varovasti
aivan kuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta tuskin ollenkaan uskoen
tarpeelliseksi omaa varovaisuuttaan, minkä toisetkin varsin hyvin
huomasivat. Tietysti »ihme» tuli heti koko luostarin ja myös monien
luostariin jumalanpalvelukseen saapuneitten ulkopuolisten tietoon.
Kaikkein enimmän näytti tapahtunut ihme hämmästyttävän luostariin
poikennutta vaeltavaa munkkia, joka oli tullut kaukana pohjoisessa,
Obdorskissa, olevasta Pyhän Sylvesterin pikkuisesta luostarista. Hän
oli eilen tervehtinyt luostarinvanhinta seisoen rouva Hohlakovin
vieressä ja kysynyt häneltä terävästi osoittaen hänelle tuon rouvan
»parantunutta» tytärtä: — Kuinka teillä on rohkeutta tehdä tuollaisia
tekoja?

Asian laita oli niin, että hän nyt oli sangen ymmällä eikä oikein
tietänyt, mitä uskoisi. Eilen illalla hän oli käynyt vielä luostarissa
isä Ferapontin luona tämän erityisessä kammiossa mehiläistarhan takana,
ja häntä oli hämmästyttänyt tämä kohtaus, joka oli tehnyt häneen oudon
ja peloittavan vaikutuksen. Tämä vanhus, isä Ferapont, oli se sama
hyvin korkeassa iässä oleva munkki, suuri paastooja ja vaikenija, jonka
jo olemme maininneet luostarinvanhin Zosiman vastustajana ja ennen
kaikkea luostarinvanhinjärjestelmän vastustajana, jota järjestelmää
hän piti vahingollisena ja kevytmielisenä uutuutena. Tämä oli sangen
vaarallinen vastustaja, vaikka hän, vaikenija kun oli, ei puhunut
juuri kenellekään sanaakaan. Vaarallinen hän oli etupäässä siksi,
että monet veljeskunnan jäsenet olivat täydelleen hänen puolellaan ja
monet luostarissa käyvistä maallikoista kunnioittivat häntä suurena
hurskauden harjoittajana ja uskon sankarina, siitä huolimatta,
että huomasivat hänet ehdottomasti kaistapäiseksi. Mutta se juuri
viehättikin, että hän ei ollut aivan täysijärkinen. Luostarinvanhin
Zosiman luona ei tämä isä Ferapont koskaan käynyt. Vaikka hän elelikin
erakkomajassa, niin häntä ei sanottavasti häiritty erakkomajoissa
noudatettavilla säännöillä juuri siksi, että hänen käytöksensä ei
ollut aivan täysijärkisen käytöstä. Hän oli seitsemänkymmenenviiden
vuoden ikäinen, jollei vanhempikin, ja asui mehiläistarhan tuolla
puolen muurin kulmauksessa vanhassa, melkein lahonneessa puisessa
kammiossa, joka oli siihen laitettu jo ammoisina aikoina, jo viime
vuosisadalla, eräälle niinikään suurelle paastoojalle ja vaikenijalle,
isä Joonaalle, joka oli elänyt sadan viiden vuoden ikään ja jonka
teoista vieläkin kierteli luostarissa ja sen ympäristössä paljon
mielenkiintoisia kertomuksia. Isä Ferapontin onnistui saada aikaan
se, että hänetkin vihdoin, noin seitsemän vuotta sitten, sijoitettiin
tuohon samaan yksinäiseen pikku kammioon, joka yksinkertaisesti oli
mökki, mutta muistutti suuresti kappelia, sillä siinä oli erittäin
paljon lahjaksi tuotuja pyhäinkuvia, joitten edessä alati paloivat
niinikään lahjoitetut lamput, ja näitä hoitelemaan ja sytyttelemään
olikin isä Ferapont oikeastaan sinne pantu. Hän söi, kuten kerrottiin
(ja se olikin totta), vain kaksi naulaa leipää kolmessa päivässä, ei
muuta. Leivän toi hänelle joka kolmas päivä mehiläistarhassa asuva
mehiläisten hoitaja, mutta tällekin häntä palvelevalle mehiläisten
hoitajalle isä Ferapont aniharvoin virkkoi sanaakaan. Nämä neljä
naulaa leipää ynnä sunnuntaisin tuotu siunattu ehtoollisleipä, jonka
igumeni säännöllisesti myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen lähetti
pyhälle miehelle, olivatkin hänen ruokanaan koko viikon aikana.
Vettä vaihdettiin hänen tuoppiinsa joka päivä. Jumalanpalvelukseen
hän saapui harvoin. Luostariin tulleet rukoilijat näkivät hänen
viettävän toisinaan koko päivän rukoilussa, jolloin hän oli kaiken
aikaa polvillaan eikä katsonut ympärilleen. Jos hän joskus antautui
heidän kanssaan puheisiin, niin hän puhui lyhyesti, katkonaisesti,
omituisesti ja melkein aina töykeästi. Sattui kuitenkin joskus,
vaikka hyvin harvoin, että hän itsekin rupesi puhumaan kävijäin
kanssa, mutta useimmiten hän lausui vain yhden ainoan omituisen sanan,
joka jäi aina kuulijoille suureksi arvoitukseksi, eikä sen jälkeen
kaikista pyynnöistä huolimatta lausunut enää mitään selitykseksi.
Papin arvoa hänellä ei ollut, hän oli vain tavallinen munkki. Kierteli
hyvin kummallinen huhu, muuten kaikkein sivistymättömimpien ihmisten
keskuudessa, että isä Ferapont on yhteydessä taivaan henkien kanssa
ja puhelee vain niiden kanssa ja siinä on syy, miksi hän on vaiti
ihmisten parissa. Kun Obdorskin munkki oli tullut mehiläistarhaan
mehiläishoitajan, niinikään sangen vähäpuheisen ja juron munkin,
opastusten mukaan, niin hän meni siihen kulmaukseen, missä isä
Ferapontin kammio oli. — Kenties hän puhuu teille, joka olette
matkamies, mutta voi käydä niinkin, että ette saa sanaakaan hänen
suustaan, — oli hänelle mehiläisten hoitaja ennakolta sanonut. Munkki
lähestyi majaa, kuten hän itse myöhemmin kertoi, suuresti peläten. Oli
jo verraten myöhäinen hetki. Isä Ferapont istui tällä kertaa kammionsa
ovella matalalla jakkaralla. Hänen päänsä yläpuolella humisi hiljaa
suuri jalava. Illan viileys tuntui ilmassa. Obdorskin munkki lankesi
maahan pyhän miehen eteen ja pyysi siunausta.

— Tahdotko, että minäkin lankeaisin sinun edessäsi maahan, munkki? —
lausui isä Ferapont. — Nouse!

Munkki nousi.

— Siunaten ja siunattuna istu viereeni. Mistäpä matka?

Enimmän hämmästytti munkkiparkaa se, että isä Ferapont, vaikka hän
epäilemättä oli suuri paastooja ja jo korkeassa iässä, näytti vielä
olevan vahva ukko, oli kookas, suoraselkäinen, kasvot olivat raittiit
ja terveet, vaikka laihtuneet. Varmasti hänellä oli vielä melko paljon
voimia. Ruumiinrakenteeltaan hän oli kuin voimailija. Niin korkeasta
iästään huolimatta hän ei edes ollut täydelleen harmaantunutkaan, ja
hiukset ja parta, jotka ennen olivat olleet mustat, olivat sangen
tuuheat. Hänen silmänsä olivat harmaat, suuret ja kirkkaat, mutta
hyvin muljollaan, mikä suorastaan herätti huomiota. Puhuessaan hän
korosti voimakkaasti o-äännettä. Hänen yllään oli pitkä, punaisenruskea
viitta, joka oli tehty karkeasta, entisen sanontatavan mukaan vankien
kankaasta, ja vyöllä oli paksu nuora. Kaula ja rinta olivat paljaat.
Viitan alta näkyi kaikkein paksuimmasta palttinasta tehty, jo melkein
mustaksi mennyt paita, jota ei kuukausimääriin riisuttu. Hänen
sanottiin kantavan viittansa alla kolmenkymmenen naulan painoisia
kahleita. Jaloissa hänellä oli vanhat, hyvin hajalliset kengät ilman
minkäänlaisia sukkia.

— Pienestä Obdorskin luostarista, Pyhän Sylvesterin luostarista, —
vastasi vaeltava munkki nöyrästi ja tarkasteli erakkoa nopein ja
uteliain, vaikka hieman pelästynein katsein.

— Olen ollut sinun Sylvesterisi luona. Olen elellyt. Onko tuo Sylvester
terveenä?

Munkki ällistyi.

— Te olette päätöntä väkeä! Kuinka te noudatatte paastoa?

— Meidän ruokajärjestyksemme on ikivanhaan erakkotapaan tämmöinen:
suuren paaston aikana ei maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin
kateta pöytää. Tiistaisin ja torstaisin veljet saavat hunajakeittoa,
muuraimia tai suolattua kaalia sekä talkkunaa. Lauantaisin
valkokaalilientä, hernemuhennosta, mehupuuroa, kaikki öljyn kera.
Sunnuntaina on liemen lisäksi kuivaa kalaa ja puuroa. Piinaviikolla
maanantaista aina lauantai-iltaan, kuutena päivänä, vettä ja leipää,
muuta ei syödä eikä mitään keitetä, ja tässäkin ollaan pidättyväisiä.
Mikäli mahdollista on, ei pidä nauttia ravintoa joka päivä, tämmöinen
on ensimmäisen piinaviikon järjestys. Pyhänä pitkänäperjantaina
ei syödä mitään, samoin pääsiäislauantaina meidän on paastottava
kolmanteen tuntiin asti ja sitten haukattava hiukan leipää ja
juotava vettä sekä yksi ainoa pikari viinaa. Pyhänä kiirastorstaina
syömme keittoa ilman öljyä ja juomme viinaa, mutta jotkut eivät
nauti ollenkaan ruokaa. Laodikeian tuomiokirkossa lausutaan näet
kiirastorstaista näin: »sillä ei ole soveliasta ison paaston viimeisen
viikon torstaina vapauttaa itseään paastosta ja häväistä koko iso
paasto». Näin on meillä. Mutta mitä se onkaan verrattuna teihin,
suuri isä, — lisäsi munkki rohkaistuneena, — sillä te nautitte ympäri
vuoden ja pyhänä pääsiäisenäkin ainoastaan leipää ja vettä, ja se
leipämäärä, joka meillä menee kahdessa päivässä, riittää teille koko
viikoksi. Todellakin ihmeellistä on tämä teidän tällainen suuri
pidättyväisyytenne.

— Entä karvalaukut? — kysyi äkkiä isä Ferapont ääntäen voimakkaasti r:n.

— Karvalaukut? — toisti munkki ihmeissään.

— Niinpä niin. Minä menen pois heidän leipänsä äärestä, en
sitä ollenkaan tarvitse, menen vaikkapa metsään ja elän siellä
karvalaukuilla tai marjoilla, mutta he pysyvät täällä vain leipänsä
ääressä, ovat siis piruun sidottuja. Nykyjään pakanat puhuvat, että ei
ole syytä niin paljon paastota. Se on heidän röyhkeä ja pakanallinen
mielensä.

— On, se on totta, — huokasi munkki.

— Entä näitkö piruja niillä? — kysyi isä Ferapont.

— Kenellä niillä? — tiedusti munkki arasti.

— Minä kävin igumenin luona viime vuoden pyhänä helluntaina enkä ole
sen koommin sinne mennyt. Näin jollakulla istumassa rinnan päällä,
viitan alle lymyten, vain sarvet törröttivät näkyvissä. Toisella se
tirkisteli taskusta, silmät vilkuilivat, pelkäsi minua. Joillekuille
se oli asettunut vatsaan, aivan hänen saastaiseen mahaansa, toisilla
taasen se riippuu kaulassa, on siihen takertunut, hän kantaa sitä siinä
eikä itse sitä näe.

— Tekö... näette? — tiedusti munkki.

— Sanoinhan, että näen, näen läpi. Kun olin lähdössä igumenin luota,
niin kas — yksi on mennyt oven taakse minua piiloon, iso venkale,
puolentoista arssinan korkuinen ja siitä ylikin, häntä paksu,
tummanruskea, pitkä, mutta hännänpää sattuukin joutumaan oven rakoon;
minäpä en ollutkaan tyhmä, vaan paukautin oven kiinni ja litistin hänen
häntänsä. Sepä alkoi vinkua ja rimpuilla, mutta minä tein sitä kohti
kolme kertaa ristinmerkin — sain sen ristityksi. Siihen se kuoli kuin
kuoliaaksi tallattu hämähäkki. Nyt sen on täytynyt mädätä nurkkaan,
löyhkä leviää siitä, mutta he eivät näe, eivät tunne hajua. Vuoteen en
ole nähnyt. Sinulle vain, joka olet muukalainen, ilmoitan tämän.

— Kamalia ovat sananne! Mutta kuinka on, suuri ja hurskas isä, —
rohkaistui munkki yhä enenemän, — onko totta, kun teistä kulkee suuri
maine kaukaisiinkin maihin, että te olette katkeamattomassa yhteydessä
Pyhän Hengen kanssa?

— Lentää alas toisinaan. Käy luonani.

— Kuinka lentää alas? Missä muodossa?

— Lintuna.

— Pyhä Henki kyyhkysen muodossa?

— Se on Pyhä Henki, mutta tämä on Pyhityksen Henki. Pyhityksen Henki
on kokonaan toinen, se voi laskeutua alas muinakin lintuina: milloin
pääskysenä, milloin tiklinä, milloin tiaisena.

— Kuinka te sitten erotatte sen muista tiaisista?

— Puhuu.

— Miten se puhuu, millä kielellä?

— Ihmisen kielellä.

— Mitä hän teille puhuu?

— Tänään ilmoitti, että hölmö tulee luokseni ja kyselee joutavia.
Paljon tahdot tietää, munkki.

— Kamalia ovat sananne, hurskas ja pyhä isä, — sanoi munkki pudistaen
päätään. — Hänen pelokkaissa silmissään kuvastui muuten myöskin
epäluuloisuutta.

— Näetkö tämän puun? — kysyi isä Ferapont oltuaan jonkin aikaa vaiti.

— Näen, hurskas isä.

— Sinun mielestäsi se on jalava, mutta minulle se on aivan toinen kuva.

— Mikä sitten? — sanoi munkki odottaen ääneti vastausta, vaikka turhaan.

— Se tapahtuu yöllä. Näetkö nämä kaksi oksaa? Yöllä Kristus ojentaa
minua kohti käsiään ja näillä käsillään etsii minua, näen sen selvästi
ja vapisen. Kauheata, oi, kauheata!

— Mitä kauheata siinä on, jos se on itse Kristus?

— Sieppaa ja vie ylös.

— Elävänäkö?

— Eliaksen hengessä ja kunniassa, etkö ole sitä kuullut? Ottaa ja vie...

Vaikka Obdorskin munkki tämän keskustelun jälkeen palasi hänelle
varattuun kammioon erään veljen luo hyvin ymmällä, niin hänen sydämensä
kuitenkin ehdottomasti taipui enemmän isä Ferapontin kuin isä Zosiman
puoleen. Obdorskin munkki kannatti ennen kaikkea paastoa, eikä ollut
kumma, jos niin suuri paastooja kuin isä Ferapont »näki ihmeellisiä».
Hänen sanansa tuntuivat tietysti tavallaan järjettömiltä, mutta
Jumalahan tiesi, mitä noihin sanoihin kätkeytyi, ja puhuivathan ja
tekiväthän kaikki Kristuksen tähden mielettömät paljon kummempiakin.
Pirun hännän litistämisen hän taas oli valmis sydämestään ja mielellään
uskomaan ei vain kuvaannollisessa mielessä, vaan sananmukaisestikin.
Sitäpaitsi hän oli jo aikaisemmin ennen luostariin saapumistaan, ollut
kiihkeä luostarinvanhinjärjestelmän vastustaja, jota järjestelmää
hän toistaiseksi tunsi vain muiden kertomuksista ja jota hän, kuten
monet muutkin, piti ehdottomasti vaarallisena uutuutena. Oltuaan nyt
päivän luostarissa hän oli jo ennättänyt panna merkille myös muutamien
kevytmielisten ja luostarinvanhinjärjestelmää vastustavien veljien
salaisen nurkumisen. Sen lisäksi hän oli luonteeltaan kaikkea nuuskiva
ja kaikkialle ennättävä sekä ylen utelias. Siksipä suuri uutinen
luostarinvanhin Zosiman tekemästä uudesta »ihmeestä» saattoi hänet
suuresti ymmälle. Aljoša muisti myöhemmin, miten luostarinvanhimman ja
hänen kammionsa ympärille kertyneiden munkkien joukossa hänen editseen
vilahti monta kertaa kaikkialla ja joka ryhmässä puikkelehtivan
uteliaan obdorskilaisen vieraan hahmo kaikkea kuuntelemassa ja kaikilta
kyselemässä. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt tähän sanottavasti
huomiota, vaan muisti vasta myöhemmin. Olikin tärkeämpää huomattavaa:
Zosima-vanhus, joka oli taas tuntenut väsymystä ja käynyt vuoteeseen,
oli, kun hänellä jo olivat silmät nurin päässä, yht'äkkiä muistanut
Aljošan ja tahtonut häntä luokseen. Aljoša riensi heti luo. Vanhuksen
luona olivat silloin vain isä Paísi, pappismunkki isä Josef ja
palvelijamunkki Porfiri. Vanhus avasi väsyneet silmänsä, katsoi
kiinteästi Aljošaan ja kysyi äkkiä häneltä:

— Odottavatko omaisesi sinua, poikani?

Aljoša tuli hämilleen.

— Eivätkö he tarvitse sinua? Lupasitko sinä eilen tulla tänään jonkun
luo?

— Lupasin... isälle... veljille... muillekin...

— Näetkö nyt. Mene ehdottomasti. Älä ole murheellinen. Tiedä, että minä
en kuole sanomatta sinun läsnäollessasi viimeisen sanani maan päällä.
Sinulle minä sanon sen sanan, poikani, sinulle jätän sen testamenttina.
Sinulle, rakas poikani, sillä sinä rakastat minua. Mutta nyt mene
niiden luo, joille lupasit.

Aljoša alistui heti, vaikka hänen olikin vaikea lähteä. Mutta lupaus,
että saisi kuulla hänen viimeisen sanansa maan päällä, ja ennen
kaikkea, että se oli ikäänkuin hänelle, Aljošalle, testamenttina
jätetty, sai hänen sydämensä vapisemaan ihastuksesta. Hän lähti
kiireesti ennättääkseen mahdollisimman pian takaisin, kun oli
toimittanut kaikki kaupungissa. Samalla kertaa myöskin isä Paísi sanoi
hänelle hänen lähtiessään sanan, joka teki häneen sangen voimakkaan ja
odottamattoman vaikutuksen. Tämä tapahtui, kun he molemmat olivat jo
tulleet ulos vanhuksen kammiosta.

— Muista, nuorukainen, alati (näin alkoi isä Paísi suoraan ja ilman
mitään esipuheita), että maailman tiede yhtyneenä suureksi voimaksi
on eritellyt, varsinkin viime vuosisadalla, kaiken sen, mitä meille
on taivaallista perinnöksi annettu pyhissä kirjoissa, ja ankaran
analyysin jälkeen ei tämän maailman oppineille ole koko entisestä
pyhäköstä jäänyt jäljelle kerrassaan mitään. Mutta he ovat eritelleet
yksityisiä osia päästäen näkyvistään kokonaisuuden, ja on suorastaan
ihmeteltävää, miten pitkälle heidän sokeutensa on mennyt. Ja kuitenkin
kokonaisuus on heidänkin silmiensä edessä järkähtämättömänä niinkuin
ennenkin, eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa. Eikö se ole elänyt
yhdeksäntoista vuosisataa ja eikö se elä nytkin yksilöitten sielujen
liikkeissä ja kansan suurten joukkojen sielun liikkeissä? Noitten
samojen, kaikkea alas repivien ateistienkin sielujen liikkeissä se
elää järkähtämättömänä niinkuin ennenkin! Sillä myöskin kristinopista
luopuneet ja sitä vastaan kapinoivat ovat olemukseltaan samaa
Kristuksen olentoa ja jäävät semmoisiksi, sillä ei heidän viisautensa
eikä heidän sydämensä hehku ole tähän saakka kyennyt luomaan toista
korkeinta muotoa ihmiselle ja hänen arvolleen kuin se muoto, jonka jo
ammoin osoitti Kristus. Mikäli yrityksiä on tehty, on tulokseksi tullut
vain muodottomuutta. Muista tämä erityisesti, nuorukainen, sillä sinut
on määrännyt maailmaan sinun pois menevä luostarinvanhimpasi. Kenties
tätä suurta päivää muistellessasi et unohda myöskään minun sanojani,
jotka ovat sydämestä sinulle lausutut evästykseksi matkallesi, sillä
olet nuori ja kiusaukset maailmassa ovat suuret eivätkä heikkojen
voimiesi mukaiset. No, mene nyt, orpo.

Näin sanoen isä Paísi siunasi hänet. Lähtiessään luostarista ja
ajatellessaan kaikkia näitä odottamattomia sanoja Aljoša yht'äkkiä
ymmärsi, että tästä ankarasta ja tähän saakka häntä kohtaan jurosta
munkista hän odottamatta oli saanut uuden ystävän ja häntä palavasti
rakastavan opastajan, — aivan kuin luostarinvanhin Zosima olisi
kuollessaan uskonut hänet hänen huostaansa. »Ehkäpä heidän kesken
todella onkin niin sovittu», ajatteli Aljoša äkkiä. Isä Paísin
odottamattomat ja oppineet mietelmät taas, jotka hän äsken oli saanut
kuulla, todistivat, ne juuri, vain isä Paísin sydämen intoa: hän
kiiruhti jo mahdollisimman pian varustamaan nuoren älyn taisteluun
kiusauksia vastaan ja suojelemaan hänen hoitoonsa uskotun nuorta sielua
muurilla, joka oli lujin, minkä hän saattoi ajatella.



2.

Isän luona


Aivan ensiksi Aljoša meni isänsä luo. Lähestyessään taloa hän muisti
isän edellisenä päivänä pitäneen hyvin tärkeänä, että hän tulisi
kaikessa hiljaisuudessa veli Ivanin tietämättä. »Minkätähden?» ajatteli
Aljoša nyt yht'äkkiä. »Jos isä tahtoo sanoa minulle jotakin kahden
kesken ja salaa, niin miksi minun on tultava taloon salaisesti?
Varmaankin hän eilen kiihdyksissään tahtoi sanoa minulle jotakin muuta,
mutta ei ennättänyt», päätteli hän. Siitä huolimatta hän oli hyvin
iloinen, kun Marfa Ignatjevna, joka avasi hänelle portin (Grigori
oli sairastunut ja makasi sivurakennuksessa), ilmoitti hänelle hänen
kysyttyään, että Ivan Fjodorovitš oli lähtenyt jo kaksi tuntia sitten.

— Entä isä?

— On noussut, juovat kahvia, — vastasi Marfa Ignatjevna jonkin verran
kuivasti.

Aljoša astui sisään. Ukko istui pöydän ääressä tohvelit jalassa ja
vanha päällystakki yllään ja tarkasteli huvikseen, ilman erikoisempaa
mielenkiintoa, joitakin tilejä. Hän oli aivan yksin koko talossa.
(Smerdjakovkin oli mennyt hankkimaan ruokatavaraa päivälliseksi.)
Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet tileissä. Vaikka hän ei ollutkaan
aamulla noussut aikaisin vuoteesta ja oli reipastumaan päin, oli hän
kuitenkin väsyneen ja heikon näköinen. Hänen otsansa ympäri, johon
yöllä oli kasvanut isoja punertavia pahkoja, oli sidottu punainen
liina. Nenä oli myös kovasti turvonnut, ja siihenkin oli ilmestynyt
muutamia, joskin vähäisiä mustelmia, jotka tekivät hänen kasvonsa
erittäin häijyn ja vihaisen näköisiksi. Ukko tiesi itse sen ja katsahti
epäystävällisesti sisään astuvaan Aljošaan.

— Kahvi on kylmää, — huudahti hän tylysti, — en sitä tarjoa. Minä syön,
veliseni, itsekin tänään paastolientä enkä kutsu ketään osalle. Miksi
olet tullut?

—- Tiedustamaan terveytenne tilaa, — lausui Aljoša.

— Niin. Ja sitäpaitsi minä eilen itse käskin sinua tulemaan. Se on
kaikki roskaa. Olet suotta ollut levoton. Muuten tiesin kyllä sinun
kohta laittautuvan tänne...

Hän sanoi tämän jonkinmoisen vihamielisen tunteen vallassa. Samalla hän
oli noussut paikaltaan ja katseli huolestuneena kuvastimeen (kenties jo
neljännenkymmenennen kerran aamusta lähtien) tarkastellen nenäänsä. Hän
alkoi myös asetella kauniimmin punaista liinaa otsalleen.

— Punainen on parempi, valkea muistuttaa enemmän sairashuonetta,
— huomautti hän miettivästi. — No, mitä sinulle kuuluu? Miten on
luostarinvanhimpasi laita?

— Hänen laitansa on hyvin huonosti, hän saattaa kuolla tänään, —
vastasi Aljoša, mutta isä ei kuunnellut vastausta ja oli jo unohtanut
kysymyksensäkin.

— Ivan on mennyt, — sanoi hän äkkiä. — Hän koettaa kaikin voimin
viedä Mitjalta morsiamen, siksi hän vain asuukin täällä, — lisäsi hän
ilkeästi ja katseli irvistäen Aljošaa.

— Ei suinkaan hän ole itse teille sitä sanonut? — kysyi Aljoša.

— On sanonut jo aikoja sitten. Mitä arvelet: siitä on jo noin kolme
viikkoa kun sanoi. Eihän hän ole tullut tänne teurastaakseen salaa
minut? Jotakin vartenhan hän on tänne tullut?

— Mitä ihmettä! Miksi te puhutte noin? — kysyi Aljoša levottomana.

— Rahaa hän tosin ei pyydä, mutta ei hän saakaan minulta kerrassaan
mitään. Minä, armahin Aleksei Fjodorovitš, aion elää maailmassa
mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka
kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on,
— jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta toiseen kädet leveän,
tahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta tehdyn kesäpäällystakkinsa
taskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden
ikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten
joukossa, siinähän sitten vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka
luo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha
minulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan
itseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte,
sillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte.
Saastassa on suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki
elävät siinä, vaikka salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän
vilpittömyyteni tähden kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni.
Mutta sinun paratiisiisi, Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan
päästä, tiedä se, eikä kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua
sinun paratiisiisi, jos semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se,
että lopulta nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa
minua, jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinä
on minun filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin
kaikki humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut
mies...eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää vain
suunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä hän vain
ratsastaa.

Aljoša kuunteli häntä ja oli vaiti.

— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan.
Konna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa menen heti
naimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin ei tarvitse
muuta kuin ruveta vain haluamaan, Aleksei Fjodorovitš, niin kaikki
toteutuu. Tätä juuri Ivan pelkääkin ja vahtii minua, että minä en
menisi naimisiin, ja siksi hän työntää Mitjaa menemään naimisiin,
Grušenjkan kanssa: tällä tavoin hän tahtoo estää minut joutumasta
Gruškan kynsiin (ikäänkuin minä jättäisin hänelle rahaa, jos en menisi
naimisiin Gruškan kanssa!), ja toiselta puolen taas: jos Mitja menee
naimisiin Gruškan kanssa, niin Ivan ottaa hänen rikkaan morsiamensa
itselleen, semmoiset ovat hänen laskelmansa! Roisto on tuo sinun
Ivanisi!

— Miten ärtyisä te olettekaan. Se johtuu eilisestä. Menisitte
makaamaan, — sanoi Aljoša.

— Sinä puhut siinä semmoista, — huomautti ukko äkkiä, aivan kuin tämä
olisi ensimmäisen kerran tullut hänen mieleensä — puhut, enkä minä
suutu sinuun, mutta jos Ivan olisi sanonut minulle tuota samaa, niin
olisin suuttunut. Vain sinun seurassasi minulla on ollut hyviä hetkiä,
sillä minähän olen ilkeä ihminen.

— Ette ole ilkeä ihminen, vaan piloille mennyt, — sanoi Aljoša
hymyillen.

— Kuulehan, aikomukseni oli toimittaa tänään Mitja-rosvo vankilaan,
enkä vieläkään tiedä, miten teen. Tietysti nykyisen muodin mukaan on
tullut tavaksi pitää isiä ja äitejä vanhanaikaisina ennakkoluuloina,
mutta lakien mukaan ei liene meidänkään aikana luvallista kiskoa
isä-vanhusta hiuksista ja potkia lattialla häntä kengän koroilla hänen
omassa kodissaan sekä kehua aikovansa vielä kokonaan tappaa hänet —
kaikkea tätä todistajain läsnäollessa. Jos minä tahtoisin, niin voisin
napata hänet kiinni ja pistää eilisistä teoista heti istumaan.

— Siis te ette tahdo nostaa juttua, ettehän?

— Ivan sai luopumaan. Minä antaisin palttua Ivanille, mutta tiedän itse
erään asian.

Ja kumartuen Aljošaa kohti hän jatkoi puoleksi kuiskaten, niinkuin
uskoisi salaisuuden:

— Jos minä toimitan tuon konnan vankeuteen ja Grušenjka saa tietää,
että minä olen Mitjan sinne toimittanut, niin hän heti juoksee tämän
luo. Mutta jos hän tänään kuulee, että Mitja on piessyt minut, heikon
vanhuksen, puolikuoliaaksi, niin hän kenties hylkää Mitjan ja tulee
minua tervehtimään... Tämmöiset luonteet on meille annettu — aina
vain pitää vetää vastaköyttä. Minä tunnen hänet perin pohjin! Etkö
joisi hiukan konjakkia? Otahan kylmää kahvia, minä kaadan sinulle
neljänneksen ryyppyä, se on, veikkoseni, hyvää maun vuoksi.

— Ei, ei tarvitse, kiitos. Tämän leivän otan mukaani, jos annatte,
— sanoi Aljoša ja otti kolmen kopeekan hintaisen ranskanleivän sekä
pisti sen viittansa taskuun. — Ei pitäisi teidänkään juoda konjakkia, —
neuvoi hän varovasti katsoen ukkoa kasvoihin.

— Olet oikeassa, se kiihdyttää eikä anna rauhaa. Mutta yhden ryypyn
vain... Kaapista vain...

Hän avasi avaimella »kaapin», kaatoi itselleen ryypyn, joi sen pohjaan,
lukitsi sitten kaapin ja pisti taas avaimen taskuunsa.

— Se riittää, yhdestä ryypystä ei kuolla kutjahda.

— No nyt teistä jo tuli hyväsydämisempi, — hymähti Aljoša.

— Hm! Minä rakastan sinua konjakkia juomattakin, mutta konnien parissa
olen minäkin konna. Vanjka ei lähde Tšermašnjaan — miksi? Hänen pitää
vakoilla: paljonko minä annan Grušenjkalle, jos tämä tulee. Kaikki
ovat roistoja! Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne
häntä ensinkään. Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole
meikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä
edes testamenttia, jotta sen tiedätte. Mutta Mitjan minä muserran
kuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle:
kuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin
sinun Mitjkasi. _Sinun_ Mitjkasi, koska sinä häntä rakastat. Sinä
rakastat häntä, mutta minä en pelkää sitä, että sinä häntä rakastat.
Jos Ivan häntä rakastaisi, niin minä itseni takia pelkäisin sitä,
että hän rakastaa häntä. Mutta Ivan ei rakasta ketään, Ivan ei ole
meidän väkeämme, tuollaiset ihmiset kuin Ivan, veliseni, eivät ole
meikäläisiä, ne ovat vain ilmaan kohonnutta pölyä... Kun tuuli
puhaltaa, niin se vie pölynkin mennessään... Eilen lensi tyhmä ajatus
päähäni, kun käskin sinua tulemaan tänään: tahdoin sinun kauttasi ottaa
selville Mitjkan suhteen, että jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen
tai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö,
sitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi
tai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja
luopumaan hänestä kokonaan, mitä?

— Minä... minä kysyn häneltä... — mutisi Aljoša. — Jos hänelle maksaa
kolmetuhatta, niin kenties hän...

— Lörpötystä! Ei tarvitse nyt kysyä, ei ensinkään tarvitse! Olen
harkinnut asiaa. Eilen tuli kallooni hyötähyviään tyhmyys. En anna
mitään, en pikkuruikkustakaan, minä tarvitsen itse rahani, — sanoi
ukko viitaten kädellään. — Minä muserran hänet muutenkin kuin torakan.
Älä puhu hänelle mitään, muuten hän vielä rupeaa toivomaan. Eikä
sinullakaan ole kerrassaan mitään tekemistä minun luonani, mene
tiehesi. Tuo morsian, Katerina Ivanovna, jota hän kaiken aikaa on niin
huolellisesti minulta piilotellut, meneekö se hänen kanssaan naimisiin
vai eikö? Kävit eilen luullakseni hänen luonaan?

— Hän ei mitenkään tahdo jättää Mitjaa.

— Tuommoisia juuri hienot neidot rakastavatkin, juoppoja ja roistoja!
Ne ovat roskaväkeä, sanon sinulle, nuo kalpeat neidit, niin se on...
No! Jos minä olisin niin nuori kuin Mitja ja minulla olisi ne kasvot,
jotka minulla oli hänen ikäisenään (sillä minä olin hauskemman näköinen
kuin hän kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä), niin minulla olisi yhtä
hyvä menestys kuin hänelläkin. Veijari hän on! Mutta Grušenjkaa hän ei
kuitenkaan saa... Minä syöksen hänet kurjuuteen!

Hän raivostui uudelleen viimeisistä sanoistaan.

— Mene matkaasi sinäkin, ei sinulla ole minun luonani mitään tekemistä
tänään, — sanoi hän tylysti.

Aljoša lähestyi sanoakseen jäähyväiset ja suuteli hänen olkaansa.

— Mitä sinä? — sanoi ukko hiukan ihmeissään. — Vielähän me tapaamme.
Vai luuletko, että emme tapaa toisiamme?

— En ollenkaan luule sitä, minä muuten vain, huomaamattani.

— En minäkään mitään, muuten vain minäkin... — sanoi ukko katsoen
häneen. — Kuulehan, kuule, — huusi hän hänen jälkeensä, — tulehan
joskus aivan lähitulevaisuudessa, lientä syömään, keitän lientä, aivan
erikoista, en semmoista kuin tänään, tule välttämättömästi! Huomenna,
kuule, tule huomenna!

Heti kuin Aljoša oli mennyt ovesta ulos, meni ukko taas kaapille ja
kaatoi kurkkuunsa vielä puoli ryyppyä.

— Ei enempää! — mutisi hän kakistellen, lukitsi kaapin, pani avaimen
taas taskuunsa, meni sitten makuuhuoneeseen, laskeutui voimattomana
vuoteelleen ja nukahti samassa.



3.

Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa


»Jumalan kiitos, että hän ei kysynyt minulta Grušenjkasta», ajatteli
puolestaan Aljoša poistuessaan isän luota ja suunnatessaan kulkunsa
rouva Hohlakovin asuntoa kohti, »muuten olisi kenties pitänyt kertoa
eilisestä kohtaamisesta Grušenjkan kanssa.» Aljoša tunsi kipeästi,
että taistelijat olivat yöllä koonneet uusia voimia ja että heidän
sydämensä tähän päivään tullessa olivat taas kovettuneet: »Isä on äreä
ja ilkeä, hän on miettinyt kokoon jotakin ja pysyy siinä. Entä Dmitri?
Hän tietysti on myös miettinyt jotakin... Voi, täytyy välttämättömästi
ennättää etsiä käsiin hänet tänään hinnalla millä hyvänsä...»

Mutta Aljoša ei saanut tilaisuutta kauan ajatella: matkalla sattui
hänelle tapaus, joka näytti verraten vähäpätöiseltä, mutta joka
suuresti hämmästytti häntä. Juuri kun hän oli kulkenut torin poikki
ja kääntynyt poikkikadulle päästäkseen Mikaelinkadulle, joka kulki
samaan suuntaan kuin Iso katu, mutta jonka siitä erotti kanava (koko
kaupunkimme on kanavien halkoma), hän näki alempana sillan luona
pienen ryhmän koulupoikia, kaikki pieniä lapsia, enintään yhdeksän ja
kahdentoista vuoden välillä olevia. He olivat menossa koulusta eri
tahoille kotiinsa laukut selässä, joillakuilla nahkasäkit riippumassa
hihnasta olalla, toiset vain lyhyissä nutuissa, toiset päällystakki
yllä, joillakuilla jaloissa pitkävartiset saappaat, joissa oli
laskokset pohkeitten kohdalla, jommoisissa jalkineissa hyvin mielellään
komeilivat varakkaitten isien hemmoitellut pikku lapset. Koko ryhmä
puhui vilkkaasti jostakin, nähtävästi neuvotteli. Aljoša ei milloinkaan
voinut mennä välinpitämättömänä lasten ohitse, — niin oli ollut jo
Moskovassa, ja vaikka hän eniten piti noin kolmen vuoden ikäisistä
lapsista, niin myös noin kymmenen ja yhdentoista vuotiaat koululaiset
olivat hänestä hyvin mieluisia. Siksipä hän nyt, niin huolestunut kuin
olikin, tunsi äkkiä halua mennä heidän luokseen ja ryhtyä puheisiin
heidän kanssaan. Lähestyessään hän katseli heidän punakoita, vilkkaita
kasvojaan ja näki yht'äkkiä, että kaikilla pojilla oli käsissä kivi,
joillakuilla kaksikin. Kanavan toisella puolella, noin kolmenkymmenen
askelen päässä ryhmästä, seisoi aidan luona vielä eräs poika, niinikään
koululainen, jolla myös oli pussi kupeellaan ja joka koostaan
päättäen oli noin kymmenen vuoden ikäinen tai nuorempikin, — kalpea,
kivulloinen, mustat silmät säihkyvinä. Hän katseli tarkkaavaisesti
ja kysyvästi kuusihenkistä koulupoikaryhmää, ilmeisesti tovereitaan,
jotka äsken olivat lähteneet koulusta samalla kertaa kuin hänkin,
mutta joiden kanssa hän nähtävästi oli vihoissa. Aljoša astui poikien
luo, kääntyi erään kiharatukkaisen, vaaleaverisen, punaposkisen pojan
puoleen, jolla oli musta nuttu, ja huomautti katsellen häntä:

— Kun minä kannoin tuommoista pussia kuin teillä on, niin meillä oli
tapana pitää sitä vasemmalla puolella, jotta oikealla kädellä voisi
heti ottaa; teillä taas on pussi oikealla sivulla, niin että siitä on
epämukava ottaa.

Aljoša aloitti ilman mitään edeltäpäin harkittua oveluutta keskustelun
tällä asiallisella huomautuksella, eikä aikuinen voikaan muulla
tavoin alkaa, jos pitää heti saavuttaa lapsen ja varsinkin kokonaisen
lapsijoukon luottamus. Täytyy nimenomaan aloittaa vakavasti ja
asiallisesti ja sillä tavoin, että on aivan heidän kannallaan. Aljoša
ymmärsi sen vaistomaisesti.

— Hänhän on vasenkätinen, — vastasi heti toinen poika, reipas ja
vankka, noin yksitoistavuotias. Kaikki muut viisi poikaa katselivat
Aljošaa.

— Hän heittää kiviäkin vasemmalla kädellä, — huomautti kolmas poika.
Samassa lensi poikajoukkoon kivi, hipaisi vasenkätistä poikaa, mutta
lensi ohi, vaikka oli heitetty taitavasti ja pontevasti. Sen oli
heittänyt kanavan toisella puolella oleva poika.

— Anna sille kyytiä, nakkaa sitä, Smurov! — huusivat kaikki. Mutta
Smurov (vasenkätinen) ei muutenkaan vitkastellut, vaan maksoi heti
takaisin. Hän viskasi kivellä kanavan toisella puolen olevaa poikaa,
mutta ei onnistunut: kivi sattui maahan. Kanavan toisella puolen oleva
poika heitti heti taas kiven ryhmään, tällä kertaa suoraan Aljošaa
kohti, ja kivi sattui tätä varsin kipeästi olkapäähän. Pojalla kanavan
tuolla puolen oli koko tasku varattu täyteen kiviä. Sen saattoi nähdä
kolmenkymmenen askelen päähän hänen päällystakkinsa pullottavista
taskuista.

— Hän tähtäsi teihin, teihin aivan tahallaan. Tehän olette Karamazov,
Karamazov? — huusivat pojat nauraa hohottaen. — No, kaikki nyt
yht'aikaa häneen, antaa mennä!

Ja kuusi kiveä lensi samalla kertaa ryhmästä. Yksi sattui poikaa
päähän, ja hän kaatui, mutta hypähti heti pystyyn ja alkoi raivoisasti
pommittaa ryhmää kivillä. Molemmilta puolilta alkoi lakkaamaton
pommitus, ja monella pojalla ryhmässäkin näkyi olevan kiviä varattuna
taskuun.

— Mitä te nyt! Eikö teitä hävetä, pojat! Kuusi yhtä vastaan, tehän
tapatte hänet! — huusi Aljoša.

Hän hypähti esiin ja asettui lentävien kivien tielle suojellakseen
kanavan toisella puolella olevaa poikaa. Kolme tai neljä poikaa lakkasi
vähäksi aikaa viskelemästä.

— Hän itse alkoi ensimmäisenä! — huusi punapaitainen poika suuttuneella
lapsen äänellä. — Hän on lurjus, hän pisti äsken luokassa Krasotkinia
kynäveitsellä, niin että vuoti verta. Krasotkin ei tahtonut kannella,
mutta tälle pitää antaa selkään...

— Miksi? Luultavasti te itse härnäilette häntä?

— Kas nyt hän taas heitti kiven teidän selkäänne. Hän tuntee teidät, —
huusivat lapset. — Hän viskelee nyt teitä eikä meitä. No, kaikki taas
häneen, älä heitä ohi, Smurov!

Ja taas alkoi pommitus, tällä kertaa hyvin ankara. Kanavan takana
olevaa poikaa iski kivi rintaan. Hän huudahti, alkoi itkeä ja lähti
juoksemaan ylämäkeä Mikaelinkadulle. Ryhmästä kuului vilkasta puhetta:
»Ahaa, jopa alkoi jänistää, pois juoksi, pesuriepu!»

— Te ette vielä tiedä, Karamazov, miten iljettävä hän on, hänet
sietäisi tappaa, — sanoi säkenöivin silmin poika, jolla oli nuttu yllä
ja joka näytti olevan vanhin kaikista.

— Millainen hän sitten on? — kysyi Aljoša. — Onko hän kantelija?

Pojat katsahtivat toisiinsa ja olivat nauravan näköisiä.

— Tehän olette menossa samaan suuntaan, Mikaelinkadulle? — jatkoi sama
poika. — Ottakaapa hänet kiinni... Kas, tuolla, näettekö, hän pysähtyi
taas, hän odottaa ja katselee teitä.

— Teitä katselee, teitä katselee! — yhtyivät pojat.

— Kysykääpä häneltä, pitääkö hän pesurievusta, hajalleen revitystä
niinihoskasta. Kuulkaa, kysykää juuri noin.

Kaikki alkoivat nauraa hohottaa. Aljoša katseli heitä ja he häntä.

— Älkää menkö, hän paukauttaa teitä, — huudahti Smurov varoittaen.

— Pojat, minä en kysy häneltä mitään pesurievusta, sillä luultavasti
te jollakin tavoin ärsyttelette häntä sillä sanalla, mutta minä saan
häneltä tietää, miksi te häntä niin vihaatte...

— Koettakaa vain, koettakaa vain saada tietää, — nauroivat pojat.

Aljoša meni sillan yli ja lähti kulkemaan aidan vierustaa mäkeä ylös
suoraan poikaa kohti, joka oli toisten epäsuosiossa.

— Katsokaa, huudettiin hänen jälkeensä varoittavasti, — hän ei
pelkää teitä, hän saattaa äkkiä pistää, aivan kavalasti... niinkuin
Krasotkinia...

Poika odotti häntä liikahtamatta paikaltaan. Kun Aljoša oli tullut
aivan hänen luokseen, niin hän näki edessään lapsen, joka ei ollut
yhdeksää vuotta vanhempi, oli heikko ja pienikokoinen, kasvot laihat
ja pitkulaiset, silmät suuret ja tummat, ja ne katselivat Aljošaa
häijysti. Hänen yllään oli jokseenkin vanha ja huono päällystakki, joka
oli jäänyt hänelle naurettavan pieneksi. Paljaat kädet pistivät ulos
hihoista. Housujen oikeassa lahkeessa oli polven kohdalla iso paikka
ja oikean jalan saappaan kärjessä isonvarpaan kohdalla iso reikä,
jota oli kovasti voideltu musteella. Hänen päällystakkinsa molemmissa
pullottavissa taskuissa oli kiviä. Aljoša pysähtyi hänen eteensä parin
askelen päähän katsoen häneen kysyvästi. Poika, joka heti arvasi
Aljošan silmistä, että tämä ei aio lyödä häntä, tuli myös rohkeaksi ja
alkoi itse puhua:

— Minä olen yksin ja heitä on kuusi... Minä yksin annan selkään heille
kaikille, — sanoi hän äkkiä, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Yksi kivi taisi sattua teihin hyvin kipeästi, — huomautti Aljoša.

— Mutta minäpä osasin Smurovia päähän! — huudahti poika.

— Ne sanoivat minulle siellä, että te tunnette minut ja jostakin syystä
heititte minua kivellä? — kysyi Aljoša.

Poika katsoi häneen synkästi.

— Minä en tunne teitä. Tunnetteko te sitten minut? — jatkoi Aljoša
kyselyään.

— Antakaa minun olla rauhassa? — huudahti äkkiä poika äreästi, mutta
ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan jotakin, ja hänen
silmänsä kiiluivat taas häijysti.

— Hyvä on, minä menen, — sanoi Aljoša, — mutta minä en tunne teitä enkä
ärsytä teitä. He sanoivat minulle, kuinka teitä ärsytetään, mutta minä
en tahdo teitä ärsyttää. Hyvästi.

— Munkki silkkihousuissa! — huudahti poika katsoen edelleen yhtä häijyn
ja uhmailevan näköisenä Aljošaa ja asettuen puolustusasentoon, koska
hän näytti luulevan, että Aljoša nyt aivan varmasti hyökkää hänen
kimppuunsa, mutta Aljoša kääntyi, katsoi häneen ja meni pois. Hän ei
ollut ennättänyt astua kolmea askeltakaan, kun hänen selkäänsä kipeästi
sattui pojan heittämä kaikkein suurin mukulakivi, mikä tällä oli ollut
taskussa.

— Te siis heitätte takaapäin? Ehkäpä he ovatkin oikeassa, kun sanovat
teidän käyvän kimppuun salakavalasti? — sanoi Aljoša kääntyen taas
päin, mutta nyt poika raivostuneena taas heitti Aljošaa kivellä
suoraan kohti kasvoja. Aljoša ennätti kuitenkin ajoissa nostaa kätensä
suojakseen, ja kivi sattui hänen kyynärpäähänsä.

— Ettekö häpeä! Mitä minä olen teille tehnyt? — huudahti hän.

Poika odotti ääneti ja uhmailevana vain sitä, että Aljoša nyt toki
välttämättömästi hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kun hän näki että
tämä nytkään ei aio sitä tehdä, niin hän vimmastui kuin peto: hän
syöksyi paikaltaan ja hyökkäsi Aljošan kimppuun, eikä tämä ennättänyt
liikahtaakaan, kun ilkeä poika taivuttaen päänsä alas ja tarttuen
molemmin käsin hänen vasempaan käteensä puraisi kipeästi hänen
keskisormeaan. Poika pureutui siihen hampaineen eikä noin kymmeneen
sekuntiin päästänyt sitä irti. Aljoša huudahti kivusta ja nyki kaikin
voimin sormeaan. Poika päästi sen viimein irti ja juoksi pois entisen
välimatkan päähän. Sormea hän oli purrut kipeästi aivan kynnen kohdalta
syvälle luuhun asti, ja siitä virtasi verta. Aljoša otti taskustaan
liinan ja kääri sen tiukasti haavoitetun käden ympäri. Käärimiseen
meni melkein kokonainen minuutti. Poika seisoi kaiken aikaa ja odotti.
Viimein Aljoša kohotti häneen rauhallisen katseensa.

— No, hyvä, — sanoi hän, — näette, kuinka kipeästi olette minua purrut,
kai se jo riittää? Sanokaa nyt, mitä minä olen teille tehnyt?

Poika katseli häntä ihmetellen.

— Vaikka minä en ollenkaan tunne teitä ja näen teidät ensimmäisen
kerran, — jatkoi Aljoša yhä yhtä rauhallisesti, — niin onhan minun
täytynyt teille jotakin tehdä, ettehän te syyttä kiusaisi minua tällä
tavoin. Mitä minä siis olen tehnyt ja miten olen rikkonut teitä
vastaan, sanokaa?

Vastauksen asemesta poika alkoi yht'äkkiä kovalla äänellä itkeä
ja juoksi pois Aljošan luota. Aljoša lähti hiljaa kulkemaan hänen
jäljessään Mikaelinkadulle ja näki vielä pitkän aikaa, kuinka poika
juoksi etäällä vauhtiaan hiljentämättä, taakseen katsomatta ja
luultavasti yhä täyttä kurkkua itkien. Hän päätti ehdottomasti heti,
kun saisi aikaa siihen, etsiä pojan käsiinsä ja selvittää tämän
arvoituksen, joka häntä suuresti hämmästytti. Mutta nyt ei ollut aikaa.



4.


Hohlakovien luona

Hän saapui pian rouva Hohlakovin talon luo. Se oli kivitalo,
kaksikerroksinen, kaunis, parhaita taloja kaupungissamme. Vaikka rouva
Hohlakov enimmäkseen asui toisessa kuvernementissa, missä hänellä oli
maatila, tai Moskovassa, missä hänellä oli oma talo, niin hänellä oli
meidänkin kaupungissamme isiltä ja isoisiltä peritty oma talonsa.
Myös se maatila, jonka hän omisti meidän kihlakunnassamme, oli suurin
kaikista hänen kolmesta maatilastaan, mutta tähän saakka hän oli varsin
harvoin käynyt meidän kuvernementissamme. Hän juoksi Aljošaa vastaan
ulos eteiseen.

— Saitteko, saitteko kirjeen uudesta ihmeestä? — alkoi hän puhua
nopeasti ja hermostuneesti.

— Sain kyllä.

— Levitittekö tietoa, näytittekö kaikille? Hän antoi äidille jälleen
pojan!

— Hän kuolee tänään, — sanoi Aljoša.

— Olen kuullut, tiedän, oi kuinka haluan puhua kanssanne! Teidän
taikka jonkun muun kanssa kaikesta tästä, ei, teidän kanssanne, teidän
kanssanne! Kuinka ikävää, etten mitenkään saa häntä nähdä! Koko
kaupunki on jännityksessä, kaikki ovat odotuksen vallassa. Mutta nyt...
tiedättekö, että nyt meillä istuu Katerina Ivanovna?

— Ah, se kävi onnellisesti! — huudahti Aljoša. — Nyt tapaankin hänet
teillä, hän käski eilen minua tulemaan välttämättömästi luokseen tänään.

— Minä tiedän kaikki, tiedän kaikki. Olen kuullut yksityiskohtaisesti
kaikki, mitä eilen tapahtui hänen luonaan... ja kaikista noista
kauheista asioista tuon... elukan kanssa. C'est tragique, ja minä hänen
sijassaan — en tiedä mitä tekisin hänen sijassaan! Mutta veljennekin,
tuo Dmitri Fjodorovitš, onpa hänkin vasta — voi, hyvä Jumala! Aleksei
Fjodorovitš, minä olen aivan pyörällä päästäni, ajatelkaahan: siellä
istuu nyt teidän veljenne, ei se kauhea eilinen, vaan toinen, Ivan
Fjodorovitš, istuu ja puhuu hänen kanssaan: heillä on juhlallinen
keskustelu... Ja jospa te vain uskoisitte, mitä heidän kesken nyt
tapahtuu, — se on kerrassaan kauheata, se on, sanon minä teille,
mullerrus, se on mitä kamalin satu, jota on aivan mahdotonta uskoa:
he molemmat saattavat käsittämättömästä syystä toisensa turmioon, he
itse tietävät sen ja itse nauttivat siitä. Olen odottanut teitä! Olen
hartaasti halunnut tavata teitä! Pääasia, en jaksa kestää tätä. Kerron
teille kohta kaikki, mutta nyt on toinen ja aivan kaikkein tärkein
asia, — ah, minähän unohdinkin, että se on kaikkein tärkein: sanokaa,
miksi Lise on saanut hysteerisen kohtauksen? Kun hän vain kuuli teidän
olevan tulossa, niin hän sai heti hysteerisen kohtauksen!

— Maman, teillähän nyt on hysteerinen kohtaus eikä minulla, — sipisi
äkkiä oven raosta Lisen ääni viereisestä huoneesta. Rako oli hyvin
pieni ja ääni oli tukahtunut, aivan sellainen kuin syntyy, kun
hirveästi tekisi mieli nauraa, mutta kaikin voimin hillitsee itsensä.
Aljoša huomasi heti tuon raon, ja varmaankin Lise katseli sen läpi
lepotuolistaan häntä, mutta sitä hän ei kylläkään voinut nähdä.

— Tuo ei ole viisasta, Lise, ei ole viisasta... sinun oikkusi
tuottavat minullekin hysteerisen kohtauksen, mutta muuten hän on
niin kovin sairas, Aleksei Fjodorovitš, hän on koko yön ollut niin
sairas, kuumeessa, on vaikeroinut! Tuskin jaksoin odottaa aamua ja
Herzenstubea. Tämä sanoo, että hän ei ymmärrä tautia ensinkään ja että
pitää odottaa. Tuo Herzenstube tulee aina ja sanoo, että hän ei ymmärrä
ensinkään. Heti kun te tulitte talomme luo, Lise huudahti ja sai
kohtauksen ja käski kuljettamaan itsensä tänne omaan huoneeseensa...

— Äiti, en minä ollenkaan tietänyt, että hän oli talon luona, en minä
ollenkaan hänen tähtensä tahtonut siirtyä tähän huoneeseen.

— Se ei ole totta, Lise, juoksihan Julia sinulle sanomaan, että Aleksei
Fjodorovitš on tulossa, sinä olit pannut Julian vahtimaan.

— Ystäväiseni, äitikulta, tämä ei ole ensinkään älykästä teidän
puoleltanne. Mutta jos tahdotte olla mieliksi ja sanoa nyt heti jotakin
oikein älykästä, niin sanokaa, rakas äiti, nyt sisään astuneelle
armolliselle herralle Aleksei Fjodorovitšille, että hän jo sillä on
osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin älykäs, että hän on katsonut
voivansa tulla tänään meille eilisen tapahtuman jälkeen ja siitä
huolimatta, että kaikki nauravat hänelle.

— Lise, sinä otat itsellesi liian paljon vapauksia, ja minä vakuutan
sinulle, että ryhdyn lopulta ankariin toimenpiteisiin. Kuka hänelle
nauraa, minä olen niin iloissani, että hän tuli, hän on minulle
tarpeellinen, aivan välttämätön. Oh, Aleksei Fjodorovitš, minä olen
tavattoman onneton!

— Mikä teitä sitten vaivaa, äitikulta?

— Ah, nuo sinun oikkusi, Lise, epävakaisuus, sairautesi, tämä kauhea yö
kuumeessa, tuo kamala ja ikuinen Herzenstube, ennen kaikkea ikuinen,
ikuinen ja ikuinen! Ja lopuksi kaikki, kaikki... Ja vihdoin viimein
myöskin tuo ihme! Oi, kuinka tämä ihme minua hämmästytti, kuinka
se minua järkytti, rakas Aleksei Fjodorovitš! Ja tuo tragedia nyt
tuolla vierashuoneessa, jota en voi kestää, en voi, sanon Sen teille
edeltäpäin, en voi. Kenties se on komedia eikä tragedia. Sanokaa,
elääkö luostarinvanhin Zosima vielä huomiseen asti, elääkö? Voi hyvä
Jumala! Miten onkaan laitani, minä suljen tavantakaa silmäni ja näen,
että kaikki on roskaa, kaikki on roskaa.

— Pyytäisin teitä, — keskeytti Aljoša äkkiä, — antamaan minulle jonkin
puhtaan vaatetilkun, jotta voisin sitoa sormeni. Olen saanut siihen
pahan haavan, ja sitä kivistää nyt kovin.

Aljoša paljasti näkyviin purrun sormensa. Liina oli paksulta veren
tahrima. Rouva Hohlakov huudahti ja siristi silmiään.

— Herra Jumala, millainen haava, se on kauheata!

Mutta heti kun Lise näki raosta Aljošan sormen, hän avasi oven selko
selälleen.

— Tulkaa, tulkaa sisään tänne luokseni, — huudahti hän innokkaasti ja
käskevästi, — ei mitään tyhmyyksiä nyt enää. Voi hyvä Jumala, miksi
te seisoitte ja olitte vaiti niin kauan? Veri olisi voinut juosta
hänestä kuiviin, äiti! Missä te noin, miten te! Ennen kaikkea vettä,
vettä! Täytyy pestä haava, pistää se suorastaan kylmään veteen, jotta
kipu lakkaisi, ja pitää siinä, pitää yhä... Pian, pian vettä, äiti,
huuhtelumaljaan. No pian nyt, — lopetti hän hermostuneesti. Hän oli
hyvin pelästynyt, Aljošan haava saattoi hänet pahasti hermostumaan.

— Eikö olisi lähetettävä hakemaan Herzenstubea? — huudahti rouva
Hohlakov.

— Äiti, te tapatte minut. Teidän Herzenstubenne tulee ja sanoo, että
ei ensinkään ymmärrä! Vettä, vettä! Äiti, Jumalan tähden, menkää itse,
hoputtakaa Juliaa, joka on jäänyt jonnekin kuhnailemaan eikä koskaan
voi tulla nopeasti! Pian nyt, äiti, muuten minä kuolen...

— Tämähän on aivan mitätöntä! — huudahti Aljoša pelästyen heidän
säikähdystään.

Julia kiiruhti sisälle tuoden vettä. Aljoša pisti siihen sormensa.

— Äiti, Jumalan tähden, tuokaa haavasidettä, haavasidettä ja sitä
väkevää sameata vettä haavoja varten, no, mikä sen nimi nyt taas
onkaan! Meillä on sitä, on on... Äiti, te tiedätte itse, missä pullo
on, teidän makuuhuoneenne kaapissa oikealla, siellä on iso pullo ja
haavakangasta...

— Minä tuon heti kaikki, Lise, älä vain huuda äläkä ole levoton.
Näetkö, kuinka lujana Aleksei Fjodorovitš kantaa onnettomuutensa. Missä
te olettekaan voinut niin kamalasti haavoittua, Aleksei Fjodorovitš?

Rouva Hohlakov poistui kiireesti huoneesta. Sitä juuri Lise olikin
odottanut.

— Ennen kaikkea vastatkaa kysymykseen, — alkoi hän nopeasti puhua
Aljošalle, — missä te olette tuolla tavoin haavoittunut? Sitten minä
puhun kanssanne aivan toisesta asiasta. No!

Aljoša tunsi vaistomaisesti, että äidin poissaoloaika oli Liselle
kallista, ja hän kertoi tälle nopeasti, jättäen pois ja lyhentäen
paljon, mutta kuitenkin täsmällisesti ja selvästi arvoituksellisesta
kohtauksestaan koulupoikien kanssa. Kuultuaan kertomuksen Lise löi
käsiään yhteen:

— No, kuinka te voittekaan, kuinka te voittekaan ryhtyä tekemisiin
poikanulikoitten kanssa ja vielä tuossa puvussa! — huudahti hän
vihaisesti aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinmoinen oikeus Aljošaan.
— Tehän olette itse tämän jälkeen poika, kaikkein pienin poika mitä voi
olla! Ottakaa kuitenkin kaikin mokomin jotenkuten selvä tuosta ilkeästä
pojannallikasta ja kertokaa minulle kaikki, sillä tässä on jokin
salaisuus. Nyt toiseen asiaan, mutta sitä ennen kysymys: voitteko te,
Aleksei Fjodorovitš, kivun tuottamasta kärsimyksestä huolimatta puhua
aivan tyhjänpäiväisistä asioista, mutta puhua järkevästi?

— Voin varsin hyvin enkä tunne enää niin suurta kipuakaan.

— Se johtuu siitä, että sormenne on vedessä. Vettä on heti vaihdettava,
sillä se lämpenee yht'äkkiä. Julia, tuo heti palanen jäätä kellarista
ja uusi huuhdemalja vettä täynnä. No, nyt hän meni, minä käyn asiaan:
heti paikalla, rakas Aleksei Fjodorovitš, suvaitkaa antaa minulle
kirjeeni, jonka lähetin teille eilen, — silmänräpäyksessä, sillä äiti
voi tulla heti enkä minä tahdo...

— Minulla ei ole kirjettä mukanani.

— Se ei ole totta, se on mukananne. Minä arvasin, että vastaatte näin.
Se on tuolla taskussanne. Minä olen suuresti katunut tuota tyhmää pilaa
koko yön. Antakaa kirje heti takaisin, antakaa!

— Se jäi sinne.

— Mutta te ette voi pitää minua tyttösenä, pikkuisena tyttösenä,
kirjeeni jälkeen, jossa oli niin typerä pila! Pyydän teitä antamaan
anteeksi tyhmän pilani, mutta kirje teidän on välttämättömästi minulle
tuotava, jos se todellakaan ei ole mukananne, — tuokaa jo tänään,
ehdottomasti, ehdottomasti!

— Tänään se on aivan mahdotonta, sillä minä menen luostariin enkä
tule luoksenne pariin kolmeen tai ehkäpä neljään päivään, koska
luostarinvanhin Zosima...

— Neljään päivään, mitä roskaa! Kuulkaa, nauroitteko te minulle hyvin
paljon?

— Minä en nauranut hituistakaan.

— Minkä tähden?

— Sen tähden, että minä uskoin kaiken täydellisesti.

— Te loukkaatte minua!

— En vähääkään. Luettuani kirjeen ajattelin heti, että niin kaikki
käykin, sillä minun on heti luostarinvanhin Zosiman kuoltua poistuttava
luostarista. Sen jälkeen jatkan lukujani ja suoritan tutkinnon, ja
kun lain sallima aika on tullut, niin me menemme naimisiin. Minä
tulen teitä rakastamaan. Vaikka minulla ei vielä olekaan ollut aikaa
ajatella, niin olen kuitenkin tuuminut, että en voi löytää parempaa
vaimoa kuin te, ja luostarinvanhin on käskenyt minua menemään
naimisiin...

— Mutta minähän olen raajarikko, minua kuljetetaan lepotuolissa! —
alkoi Lise, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.

— Minä itse kuljetan teitä lepotuolissa, mutta olen vakuutettu siitä,
että te siihen mennessä tulette terveeksi.

— Mutta tehän olette hullu, — lausui Lise hermostuneesti. — Semmoisesta
pilasta te yht'äkkiä teitte moisen jonninjoutavan johtopäätöksen!...
Ah, tuossa on mammakin, taisi tullakin hyvin sopivaan aikaan. Äiti,
kuinka te aina myöhästytte, miten voi niin kauan viipyä! Tuossa jo
Juliakin tuo jäätä!

— Ah, Lise, älä huuda, pääasia on, ettet huuda. Tuosta huudosta minä...
Minkä minä sille voin, että sinä itse olit pistänyt haavakankaan
toiseen paikkaan... Minä etsin ja etsin... Luulenpa, että teit sen
tahallasi.

— Enhän minä voinut tietää, että hän tulee tänne sormi purtuna,
muutenhan tosiaankin olisin voinut tehdä sen tahallani. Enkelini,
äitikulta, te alatte puhua tavattoman teräväjärkisesti.

— Olkoon vain teräväjärkistä, mutta millaiset tunteet, Lise, Aleksei
Fjodorovitšin sormen ja kaiken tämän johdosta! Oh, rakas Aleksei
Fjodorovitš, eivät minua yksityiskohdat tapa, ei joku Herzenstube, vaan
kaikki yhdessä, tämä kokonaisuus, sitä minä en jaksa kestää.

— Riittää, äiti, riittää Herzenstubesta, — nauroi Lise iloisesti.
— Antakaa pian haavaside ja vettä, äiti. Tämä on yksinkertaisesti
lyijyvettä, Aleksei Fjodorovitš, nyt muistin sen nimen, mutta
se on mainiota haudevettä. Äiti, ajatelkaahan, hän on tapellut
poikanulikoitten kanssa kadulla ja joku poika on häntä purrut, no, eikö
hän ole itse pieni, pikkuinen poika ja voiko hän, äiti, tämän jälkeen
mennä naimisiin, sillä ajatelkaahan, äiti, hän tahtoo mennä naimisiin.
Kuvitelkaahan hänen olevan naimisissa, no, eikö se naurata, eikö se ole
kauheata?

Ja Lise nauroi kaiken aikaa hermostunutta hiljaista nauruaan katsellen
viekkaasti Aljošaa.

— No, miksi ei menisi naimisiin, Lise, ja miksi sinä tuommoista ja
aivan sopimattomia... kun tuo poika kenties on hullu.

— Ah, äiti. Onko olemassa hulluja poikia?

— Miksi ei olisi olemassa, Lise, aivan kuin minä olisin sanonut
tyhmyyden. Tuota poikaa on purrut vesikauhuinen koira ja hänestä on
tullut hullu poika ja nyt hän vuorostaan puree jotakuta lähellään
olevista. Mutta kylläpä hän laittoi teille hyvän siteen, Aleksei
Fjodorovitš, minä en olisi osannut. Tunnetteko nyt kipua?

— Hyvin vähäistä enää.

— Pelkäättekö te vettä? — kysyi Lise.

— No, riittää jo, Lise, kenties minä tosiaankin olin liian kärkäs
puhumaan hullusta pojasta ja sinä teit jo omat johtopäätöksesi. Heti
kun Katerina Ivanovna sai kuulla teidän tulleen, Aleksei Fjodorovitš,
hän syöksyi luokseni, hänellä on hirveä, hirveä halu nähdä teitä.

— Ah, äiti! Menkää sinne yksin, hän ei voi nyt heti lähteä, hän kärsii
kovin.

— En minä ensinkään kärsi, minä voin varsin hyvin lähteä... — sanoi
Aljoša.

— Kuinka! Menettekö te pois? Niinkö te? Niinkö te?

— Mikäpä siinä? Kun olen siellä toimittanut asiani loppuun, niin tulen
tänne takaisin ja me voimme taas puhella niin paljon kun vain tahdotte.
Mutta tahtoisin mahdollisimman pian tavata Katerina Ivanovnan, sillä
joka tapauksessa tahdon palata tänään niin pian kuin mahdollista
luostariin.

— Äiti, ottakaa ja viekää hänet pian pois. Aleksei Fjodorovitš, älkää
vaivautuko poikkeamaan minun luokseni Katerina Ivanovnan puheilta
palatessanne, vaan menkää suoraan luostariinne, menkää vain menojanne!
Minä käyn nukkumaan, en ole nukkunut koko yönä.

— Ah, Lise, tuo on vain leikkiä sinun puoleltasi, vaan mitäpä, jos
tosiaankin nukkuisit! — huudahti rouva Hohlakov.

— Minä en tiedä, millä olen... Minä jään vielä noin kolmeksi tai, jos
niin tahdotte, viideksi minuutiksi, — mutisi Aljoša.

— Ihan viideksikin! Viekää hänet pian pois, äiti, tuo hirvitys!

— Lise, sinä olet menettänyt järkesi. Lähtekäämme, Aleksei Fjodorovitš,
hän on liian oikukas tänään, en uskalla häntä ärsyttää. Oi, surkeata
on hermostuneen naisen olo, Aleksei Fjodorovitš! Mutta ehkäpä häntä
tosiaankin alkoi nukuttaa teidän siellä ollessanne. Miten te niin pian
saitte hänet uneliaaksi, ja miten onnellista se onkaan!

— Ah, äiti, miten rakastettavasti te olette alkanut puhua, minä
suutelen teitä siitä, mammakulta.

— Ja minä sinua, Lise. Kuulkaahan, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi rouva
Hohlakov salaperäisen ja tärkeän näköisenä nopeasti kuiskuttaen,
poistuessaan huoneesta Aljošan kanssa, — en tahdo antaa teille mitään
ennakkokäsityksiä enkä kohottaa tuota verhoa, te menette sisälle ja
näette itse kaiken, mitä siellä tapahtuu, se on kauheata, se on mitä
kummallisin komedia: hän rakastaa veljeänne Ivan Fjodorovitšia ja
koettaa kaikin voimin vakuuttaa itselleen rakastavansa veljeänne Dmitri
Fjodorovitšia. Se on kauheata! Minä tulen sisälle teidän kanssanne,
ja jos minua ei sieltä ajeta pois, niin katson, minkälaiseksi asia
kehittyy.



5.

Mullerrus vierashuoneessa


Vierashuoneessa oli keskustelu jo päättynyt. Katerina Ivanovna oli
voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, vaikka olikin päättäväisen
näköinen. Sillä hetkellä, jolloin Aljoša ja rouva Hohlakov astuivat
sisälle, oli Ivan Fjodorovitš jo noussut seisomaan lähteäkseen pois.
Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, ja Aljoša katsahti levottomana
häneen. Seikka oli semmoinen, että Aljoša tässä nyt sai selvyyden
erääseen epäluuloonsa — erääseen levottomuutta tuottavaan arvoitukseen,
joka jo jonkin aikaa oli häntä kiusannut. Jo noin kuukauden ajan
oli hänelle silloin tällöin eri tahoilta koetettu antaa se käsitys,
että veli Ivan rakastaa Katerina Ivanovnaa, ja mikä oli tärkeintä,
todellakin aikoo »lyödä laudalta» Mitjan. Aivan viimeiseen asti tämä
oli tuntunut Aljošasta aivan luonnottomalta, vaikka olikin herättänyt
hänessä suurta levottomuutta. Hän rakasti kumpaakin veljeään, ja häntä
peloitti tuommoinen kilpailu heidän kesken. Mutta Dmitri Fjodorovitš
itse oli äkkiä eilen hänelle suoraan selittänyt, että veli Ivanin
kilpakosinta oli hänelle suorastaan mieleen ja että se auttaa häntä,
Dmitriä, monessa suhteessa. Mihin se auttaa? Menemäänkö naimisiin
Grušenjkan kanssa? Mutta tätä tekoa Aljoša piti epätoivoisena ja
vihoviimeisenä. Kaiken tämän lisäksi Aljoša oli ehdottomasti uskonut
aivan eiliseen iltaan asti, että Katerina Ivanovna itse intohimoisesti
ja järkähtämättömästi rakastaa hänen veljeään Dmitriä, — mutta
uskoi sitä vain eiliseen iltaan asti. Lisäksi hänen mielessään
jostakin syystä kangasteli, että Katerina Ivanovna ei voi rakastaa
sellaista kuin veli Ivan, vaan rakastaa hänen veljeään Dmitriä ja
juuri semmoisena kuin tämä on, niin kummalliselta kuin tuommoinen
rakkaus näyttikin. Mutta eilen Grušenjkan kanssa sattuneen kohtauksen
aikana oli hänen mieleensä alkanut kangastella jotakin muuta. Sana
»mullerrus», jota rouva Hohlakov äsken oli käyttänyt, sai hänet melkein
vavahtamaan, sen tähden että juuri viime yönä hän puoleksi heränneenä
aamuyöstä oli äkkiä, luultavasti vastaten omaan unennäköönsä, lausunut:
»Mullerrus, mullerrus!» Kaiken yötä hän oli unissaan nähnyt eilisen
kohtauksen Katerina Ivanovnan luona. Nyt äkkiä rouva Hohlakovin suora
ja itsepintainen vakuutus, että Katerina Ivanovna rakastaa veli Ivania
ja että hän vain itse, tahallaan, jonkinmoista leikkiä leikkien,
sydämen »mullerruksen» vaikutuksesta pettää itseään ja itse kiduttaa
itseään teeskennellyllä rakkaudellaan Dmitriä kohtaan, joka rakkaus
johtuu muka jonkinmoisesta kiitollisuudesta, — hämmästytti Aljošaa:
»Kenties todella juuri näissä sanoissa onkin täydellinen totuus.
Mutta millainen on sitten näin ollen veli Ivanin asema?» Aljoša tunsi
vaistomaisesti, että sellaisen luonteen kuin Katerina Ivanovnan täytyi
saada vallita, mutta hän voi vallita ainoastaan Dmitrin kaltaista eikä
ollenkaan sellaista kuin Ivan. Sillä vain Dmitri saattoi (olkoonpa,
että vasta pitkän ajan kuluessa) lopulta alistua hänen edessään »omaksi
onnekseen» (jota Aljošakin olisi toivonut), mutta Ivan ei, Ivan ei
voisi hänen edessään alistua, eikä tuo alistuminen tuottaisi hänelle
onnea. Tämmöisen käsityksen oli Aljoša jostakin syystä tahtomattaan
muodostanut itselleen Ivanista. Ja nyt kaikki nämä epäilyt ja mietteet
välähtivät hänen mielessään ja kulkivat sen läpi sillä hetkellä,
jolloin hän oli menossa vierashuoneeseen. Välähtipä vieläkin yksi
ajatus, äkkiä ja vastustamattomasti: »Entäpä jos hän ei rakasta ketään,
ei kumpaakaan?» Huomautan, että Aljoša ikäänkuin häpesi tämmöisiä
ajatuksiaan ja moitti itseään niistä, kun ne sattuivat, kuten viime
kuukauden aikana oli tapahtunut, nousemaan hänen mieleensä: »Mitäpä
minä ymmärrän rakkaudesta ja naisista ja kuinka minä voin tehdä
tuommoisia päätelmiä», ajatteli hän itseään soimaten joka kerta
tuollaisen ajatuksen tai arvelun noustua hänen mieleensä. Mutta hän ei
kuitenkaan voinut olla ajattelematta. Hän ymmärsi vaistollaan, että
esimerkiksi nyt hänen kahden veljensä kohtalossa tuo kilpailu oli
hyvin tärkeä kysymys, josta riippui paljon. »Toinen iljettävä olento
syö toisen», oli veli Ivan eilen lausunut puhuessaan suuttuneena
isästään ja veljestään Dmitristä. Siis veli Dmitri oli hänen silmissään
iljettävä olento ja oli kenties jo kauankin ollut? Eiköhän siitä asti
kun veli Ivan oli tutustunut Katerina Ivanovnaan? Nuo sanat olivat
eilen tietysti päässeet Ivanin suusta hänen tahtomattaan, mutta juuri
siksi niillä oli sitäkin suurempi merkitys. Jos niin on, niin kuinka
tässä voi olla kysymys rauhasta? Eikö päinvastoin ole ilmaantunut yhä
uusia vihamielisyyden ja vihollisuuden syitä heidän perheessään? Mutta
tärkeintä oli, ketä hänen, Aljošan, tuli sääliä? Ja mitä hänen piti
kullekin toivoa? Hän rakastaa heitä kumpaakin, mutta mitä pitää toivoa
heille kummallekin tämmöisten kauheitten ristiriitojen vallitessa?
Näissä sekavissa oloissa saattoi joutua aivan neuvottomaksi, mutta
Aljošan sydän ei voinut sietää epätietoisuutta, sillä hänen rakkautensa
oli luonteeltaan aina toimivaa. Hän ei voinut rakastaa passiivisesti;
kun hän jotakuta rakasti, niin hän heti ryhtyi myös tätä auttamaan.
Mutta tätä varten täytyi asettaa itselleen päämäärä, täytyi varmasti
tietää, mikä kummallekin heistä oli hyvää ja tarpeellista, ja kun oli
päässyt varmuuteen, että päämäärä oli oikea, tuli luonnollisesti auttaa
heitä kumpaakin. Mutta varman päämäärän asemesta oli kaikkialla vain
epäselvyyttä ja hämmennystä. »Mullerrus», lausuttiin nyt! Mutta mitä
hän saattoi ymmärtää edes tuon mullerruksen laadusta? Hän ei ymmärrä
edes ensimmäistä sanaa koko tästä sekamelskasta!

Nähtyään Aljošan lausui Katerina Ivanovna nopeasti ja ilomielin Ivan
Fjodorovitšille, joka jo oli noussut paikaltaan lähteäkseen:

— Hetkiseksi vielä! Jääkää vielä hetkeksi. Minä tahdon kuulla, mitä
mieltä on tämä mies, johon minä luotan koko sydämestäni. Katerina
Osipovna, älkää tekään menkö, — lisäsi hän kääntyen rouva Hohlakovin
puoleen. Hän pyysi Aljošaa istuutumaan viereensä, ja rouva Hohlakov
istuutui vastapäätä, Ivan Fjodorovitšin viereen.

— Tässä ovat kaikki ystäväni, kaikki, mitä minulla on maailmassa,
rakkaat ystäväni, — alkoi hän kiihkeästi äänellä, jossa värisivät
todellisen kärsimyksen kyynelet, ja Aljošan sydän taipui taas heti
hänen puoleensa. — Te, Aleksei Fjodorovitš, te näitte eilen tuon...
kauheuden ja näitte, millainen minä olin. Te ette ole nähnyt sitä, Ivan
Fjodorovitš, hän näki. Mitä hän ajatteli minusta eilen, sitä en tiedä,
tiedän vain sen, että jos sama toistuisi tänään, nyt juuri, niin minä
lausuisin ilmi aivan samat tunteet kuin eilen, — aivan samat tunteet,
samat sanat ja tekisin samat liikkeet. Te muistatte minun liikkeeni,
Aleksei Fjodorovitš, te itse estitte minulta yhden niistä... (Kun hän
sanoi tämän, hän punastui ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.) Sanon
teille, Aleksei Fjodorovitš, että minä en voi tehdä minkään kanssa
sovintoa. Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, minä en edes tiedä, rakastanko
_häntä_ nyt. Minusta hän on _säälittävä_, se on huono rakkauden
todistus. Jos minä rakastaisin häntä, edelleenkin rakastaisin, niin
minä kenties nyt en säälisi häntä, vaan päinvastoin vihaisin...

Hänen äänensä alkoi väristä, ja kyynelet kimaltelivat hänen
silmäripsissään. Aljoša vavahti sisimmässään: »Tämä tyttö on totinen ja
vilpitön», ajatteli hän, »eikä... eikä hän enää rakasta Dmitriä!»

— Niin se on! Niin! — huudahti rouva Hohlakov.

— Odottakaa, rakas Katerina Osipovna, minä en ole vielä sanonut
pääasiaa, en ole sanonut mitä minä tänä yönä lopullisesti päätin.
Minä tunnen, että päätökseni kenties on kauhea — minulle itselleni,
mutta minä aavistan, että en muuta sitä enää millään ehdolla, en
millään ehdolla koko elämäni aikana, vaan niin tapahtuu. Minun rakas,
hyvä, ainainen ja jalo neuvonantajani ja syvä sydänten tuntija sekä
ainoa ystäväni, mikä minulla maailmassa vain onkin, Ivan Fjodorovitš,
hyväksyy ajatukseni kaikissa suhteissa ja pitää päätöstäni hyvänä...
Hän tuntee sen.

— Niin, minä hyväksyn sen, — lausui Ivan Fjodorovitš hiljaisella, mutta
lujalla äänellä.

— Mutta minä tahdon, että myös Aljoša (ah, Aleksei Fjodorovitš,
anteeksi, että nimitin teitä yksinkertaisesti Aljošaksi), — minä
tahdon, että myös Aleksei Fjodorovitš sanoo minulle juuri nyt,
molempien ystävieni läsnäollessa, olenko oikeassa vai enkö? Minulla on
vaistomainen aavistus, että te, Aljoša, olette rakas veljeni (sillä te
olette minun rakas veljeni), — lausui hän taas innostuneesti ja tarttui
Aljošan kylmään käteen kuumalla kädellään, — minä aavistan, että teidän
ratkaisunne, teidän hyväksymisenne on kaikista tuskistani huolimatta
antava minulle rauhan, sillä teidän sanojenne jälkeen minä rauhoitun ja
tulen sovintoon, — aavistan sen!

— En tiedä mitä te minulta kysytte, — lausui Aljoša, ja hänen kasvonsa
punastuivat, — tiedän vain, että rakastan teitä ja toivon tällä
hetkellä teille onnea hartaammin kuin itselleni!... Mutta enhän minä
ollenkaan ymmärrä näitä asioita... — kiiruhti hän äkkiä jostakin syystä
lisäämään.

— Näissä asioissa, Aleksei Fjodorovitš, näissä asioissa on tärkeintä
nyt kunnia ja velvollisuus ja en tiedä mikä vielä, jokin kenties
velvollisuuttakin korkeampi. Sydämeni puhuu minulle vastustamattomasta
tunteesta, ja se vetää minua vastustamattomasti mukanaan. Kaiken voi
muutoin sanoa lyhyesti, minä olen jo tehnyt päätökseni: jos hän naikin
tuon... elukan (alkoi hän juhlallisesti), jolle minä en koskaan, en
koskaan voi antaa anteeksi, niin minä _kumminkaan en jätä häntä_!
Tästä lähin minä en enää koskaan, en koskaan jätä häntä! — lausui hän
niin, että se oli kuin kalpean, kiusaantumisesta syntyneen innostuksen
purkaus. — Ei niin, että minä kuljeskelisin hänen jäljessään, joka
hetki laittautuisin hänen näkyviinsä, kiusaisin häntä, — oi ei, minä
menen toiseen kaupunkiin, minne tahansa, mutta koko ikäni, koko elämäni
ajan minä seuraan hänen vaiheitaan väsymättä. Kun hän tulee tuon kanssa
onnettomaksi, ja niinhän ehdottomasti käykin aivan kohta, niin tulkoon
hän minun luokseni ja hän on kohtaava ystävän, sisaren... Vain sisaren
tietysti, ja niin on oleva ainaisesti, mutta tulkoon hän lopultakin
vakuutetuksi, että tämä sisar on todella hänen sisarensa, rakastaa
häntä ja on uhrannut hänelle koko elämänsä. Minä pääsen siihen, minä
pidän sen järkähtämättömästi päämääränäni, että hän viimein oppii
tuntemaan minut ja kertoo minulle kaikki häpeilemättä! — huudahti hän
aivan kuin raivostuneena. — Minusta tulee hänen jumalansa, jota hän
rukoilee, — ja sen hän on minulle vähintään velkaa uskottomuudesta
ja siitä, mitä sain eilen hänen tähtensä kärsiä. Ja nähköön hän koko
elämänsä ajan, että minä läpi elämäni olen uskollinen hänelle ja
kerran antamalleni lupaukselle siitä huolimatta, että hän oli uskoton
ja petti. Minä... minä muutun vain hänen onnensa välikappaleeksi (vai
kuinka sen sanoisin), hänen onnensa työkaluksi, koneeksi, ja koko
elämäni ajaksi, koko elämäni ajaksi, ja jotta hän näkisi sen niin kauan
kuin hän elää! Semmoinen on päätökseni! Ivan Fjodorovitš hyväksyy
menettelyni aivan täydellisesti.

Hän läähätti. Kenties hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa paljon
arvokkaammin, taitavammin ja luonnollisemmin, mutta tuli tehneeksi
sen liian kiireesti ja liian avoimesti. Paljon tuli siihen nuorta
itsensähillitsemisen puutetta, paljon siinä johtui vain eilisestä
kiihtymyksestä, ylpeilyn tarpeesta, sen hän tunsi itse. Hänen kasvonsa
tulivat äkkiä omituisen synkiksi, silmien ilme tuli epämiellyttäväksi.
Aljoša huomasi heti kaiken tämän, ja hänen sydämensä liikahti säälistä.
Mutta samassa veli Ivan lisäsi:

— Minä lausuin vain ajatukseni, — sanoi hän. — Jonkun toisen sanomana
tämä kaikki olisi tehnyt masentuneen ja kiusaantuneen vaikutuksen,
mutta ei teidän sanomananne. Joku toinen olisi ollut väärässä, mutta te
olette oikeassa! Minä en tiedä, kuinka tämä olisi perusteltava, mutta
näen, että te olette mitä suurimmassa määrässä vilpitön, ja siksi te
olette oikeassa...

— Mutta tämähän on vain tällä hetkellä... Mutta mitä on tämä hetki?
Vain eilinen loukkaus, — sitä merkitsee tämä hetki! — ei rouva Hohlakov
malttanut olla äkkiä sanomatta. Ilmeisesti hän ei ollut tahtonut
sekaantua asiaan, mutta ei ollut voinut hillitä itseään ja tuli
yht'äkkiä lausuneeksi sangen oikean ajatuksen.

— Niinpä kyllä, — keskeytti Ivan jonkin verran kiihkeästi ja nähtävästi
vihaisena siitä, että hänet oli keskeytetty, — niin, mutta jollekulle
toiselle tämä hetki olisi vain eilinen vaikutelma ja vain yksi hetki,
kun taas sellaiselle luonteelle kuin Katerina Ivanovna tämä hetki
tulee koko elämän pituiseksi. Mikä toisille on vain lupaus, se on
hänelle ikuinen, raskas, kenties murheellinen velvollisuus, josta ei
voi luopua. Ja tämä täytetyn velvollisuuden tunne on ylläpitävä häntä.
Teidän elämänne, Katerina Ivanovna, kuluu nyt omien tunteittenne,
oman sankarillisen tekonne ja kärsimyksiä tuottavassa oman murheenne
katselemisessa, mutta myöhemmin tuo kärsimys lieventyy ja elämänne
muuttuu silloin kerta kaikkiaan täytetyn lujan ja ylpeän ajatuksen
suloiseksi katselemiseksi, ajatuksen, joka todellakin on omalla
tavallaan ylpeä ja joka tapauksessa epätoivoinen, mutta jossa te olette
saavuttanut voiton, ja tämä tietoisuus tuottaa teille lopulta mitä
täydellisimmän hyvityksen ja saa teidät sovintoon kaiken muun kanssa...

Hän puhui tämän päättävästi, jollakin tavoin häijysti, ilmeisesti
tahallaan ja kenties tahtomatta salatakaan tarkoitustaan, nimittäin
puhua tahallansa ja ivallisesti.

— Voi hyvä Jumala, kuinka toisin tuo kaikki on! — huudahti taas rouva
Hohlakov.

— Aleksei Fjodorovitš, sanokaa te! Minua kiusaa halu saada tietää,
mitä te minulle sanotte! — huudahti Katerina Ivanovna, ja kyynelet
tulvahtivat äkkiä hänen silmistään. Aljoša nousi sohvalta.

— Ei tämä ole mitään, ei mitään! — jatkoi Katerina Ivanovna itkien.
— Tämä johtuu tilapäisestä heikkoudesta, viime yöstä, mutta kahden
sellaisen ystävän rinnalla kuin te ja veljenne minä tunnen, että
minulla vielä on voimia... koska tiedän... että te kumpikaan ette
koskaan jätä minua.

— Valitettavasti minun täytyy kenties jo huomenna lähteä Moskovaan ja
jättää teidät pitkäksi aikaa... Eikä tätä, paha kyllä, voi muuttaa... —
lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš.

— Huomenna Moskovaan! — sanoi Katerina Ivanovna, ja hänen kasvonsa
vääntyivät yht'äkkiä. — Mutta... mutta hyvä Jumala, kuinka onnellista
se on! — huudahti hän äänellä, joka oli silmänräpäyksessä kokonaan
muuttunut. Silmänräpäyksessä olivat myös kyynelet kadonneet hänen
silmistään aivan jäljettömiin. Nimenomaan juuri silmänräpäyksessä
oli hänessä tapahtunut ihmeellinen muutos, joka suuresti kummastutti
Aljošaa: äskeisen loukatun tyttöraukan sijaan, joka oli itkenyt
jonkinmoisen tunteenpurkauksen vallassa, oli äkkiä tullut nainen,
joka täydellisesti hillitsi itsensä, vieläpä oli erittäin tyytyväinen
johonkin, aivan kuin olisi äkkiä ilostunut jostakin.

— Oi, ei se ole onnellista, että minä menetän teidät, ei tietenkään, —
korjasi hän tavallaan äskeistä puhettaan ja hymyili kohteliasta hymyä,
— sellainen ystävä kuin te ei voi sitä luulla. Olen päinvastoin onneton
menettäessäni teidät (hän syöksyi äkkiä rajusti Ivan Fjodorovitšin
luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä kiihkeästi).
Mutta onnellista on se, että te itse persoonallisesti voitte nyt
kertoa Moskovassa tädille ja Agafjalle koko minun asemani, koko
minun nykyisen kauhean kohtaloni, täysin avomielisesti Agafjalle ja
säästäen rakasta tätiä, niinkuin itse sen kyllä ymmärrätte tehdä. Ette
voi kuvitellakaan, kuinka onneton olin eilen ja tänä aamuna, kun en
tietänyt, miten kirjoittaisin heille tämän kauhean kirjeen... sillä
kirjeessä ei tätä voi mitenkään esittää... Mutta nyt minun on helppo
kirjoittaa, koska te olette siellä heidän luonaan ja selitätte kaiken.
Oi, kuinka iloinen olen! Mutta iloitsen vain tästä, uskokaa taaskin
minua. Teitä itseänne ei minulle tietysti mikään voi korvata... Riennän
heti kirjoittamaan kirjeen, — lopetti hän äkkiä ja astui jo askelen
lähteäkseen huoneesta.

— Entä Aljoša? Entä Aleksei Fjodorovitšin mielipide, joka teidän niin
välttämättömästi piti saada tietää? — huudahti rouva Hohlakov. Hänen
äänessään oli pisteliäs ja vihainen sävy.

— Minä en ole unohtanut sitä, — pysähtyi Katerina Ivanovna äkkiä, —
mutta miksi te olette minua kohtaan niin vihamielinen tämmöisellä
hetkellä, Katerina Osipovna? — lausui hän katkerasti ja kiihkeästi
soimaten. — Mitä minä sanoin, sen myös vahvistan todeksi. Minun on
välttämätöntä saada kuulla hänen mielipiteensä, vieläpä enemmänkin:
minä tarvitsen hänen ratkaisuaan! Mitä hän sanoo, niin tapahtuu — niin
suuressa määrin minä päinvastoin himoitsen kuulla sanojanne, Aleksei
Fjodorovitš... Mutta mikä teitä vaivaa?

— Minä en ole koskaan luullut, minä en voi sitä kuvitella! — huudahti
äkkiä Aljoša surullisesti.

— Mitä, mitä?

— Hän menee Moskovaan, ja te huudahditte olevanne iloinen — sen te
teitte tahallanne! Sitten te heti aloitte selitellä, että ette ole
siitä iloinen, vaan että teistä päinvastoin on ikävä, kun... menetätte
ystävän, — mutta senkin te näyttelitte tahallanne... aivan kuin
teatterissa, näyttelitte kuin komediaa!...

— Teatterissa? Kuinka... Mitä tämä on? — huudahti Katerina Ivanovna
suuresti hämmästyen ja kiivastuneena sekä kulmiaan rypistäen.

— Vakuuttakaapa hänelle miten paljon tahansa, että te kaipaatte häntä
ystävänä, niin te kuitenkin väitätte hänelle päin silmiä, että on onni,
kun hän matkustaa pois... — lausui Aljoša ikäänkuin menehtyneenä. Hän
seisoi pöydän ääressä eikä istuutunut.

— Mitä te tarkoitatte, minä en ymmärrä...

— Enhän minä itsekään tiedä... Minulle on äkkiä ikäänkuin valjennut...
Minä tiedän puhuvani pahasti, mutta sanon kuitenkin kaiken, — jatkoi
Aljoša yhtä värisevällä ja katkonaisella äänellä. — Minulle on
valjennut semmoista, että te kenties ette ollenkaan rakasta veli
Dmitriä... alusta alkaen ette ole rakastanut... Ja kenties myös
Dmitri ei teitä ollenkaan rakasta... alusta pitäen... vaan ainoastaan
kunnioittaa... Minä en todellakaan tiedä, kuinka nyt uskallan tästä
kaikesta puhua, mutta täytyyhän jonkun sanoa totuus... sillä kukaan ei
täällä tahdo sanoa totuutta...

— Mitä totuutta? — huudahti Katerina Ivanovna, ja hänen äänessään oli
hysteerinen kaiku.

— Tätä, — mutisi Aljoša aivan kuin olisi puusta pudonnut, — kutsukaa
heti tänne Dmitri — minä etsin hänet käsiin — ja tulkoon hän tänne
ja ottakoon teitä kädestä, ottakoon sitten kädestä veli Ivania ja
yhdistäköön teidän kätenne. Sillä te kiusaatte Ivania vain sen tähden,
että rakastatte häntä... ja kiusaatte sen tähden, että rakastatte
Dmitriä jonkin puuskan vuoksi... rakastatte epätodesti... koska olette
itsellenne niin vakuuttanut...

Aljošan puhe katkesi ja hän vaikeni.

— Te... te... te... olette pieni hassu, sitä te olette! — sanoi äkkiä
Katerina Ivanovna kasvot kalvenneina ja huulet vihasta vääntyneinä.
Ivan Fjodorovitš alkoi nauraa ja nousi paikaltaan. Hänellä oli hattu
kädessään.

— Sinä olet erehtynyt, hyvä Aljošani, — lausui hän, ja hänen
kasvoissaan oli sellainen ilme, jommoista Aljoša ei ollut niissä
vielä koskaan nähnyt, — jonkinmoista nuorekasta vilpittömyyttä ja
voimakasta, hillittömän avomielistä tunnetta, — ei koskaan ole
Katerina Ivanovna rakastanut minua! Hän on tietänyt kaiken aikaa,
että minä rakastan häntä, vaikka minä en koskaan ole puhunut hänelle
sanaakaan rakkaudestani, hän on — tietänyt, mutta ei ole rakastanut
minua. En myöskään ole ollut hänen ystävänsä kertaakaan, ainoatakaan
päivää: ylpeä nainen ei ole tarvinnut ystävyyttäni. Hän piti minua
läheisyydessään voidakseen yhtä mittaa kostaa. Hän kosti minulle ja
minussa kaikki loukkaukset, joita hän alituisesti ja joka hetki koko
tänä aikana on saanut kärsiä Dmitrin puolelta, loukkaukset heidän
ensimmäisestä kohtaamisestaan asti... Sillä heidän aivan ensimmäinenkin
kohtauksensa on jäänyt hänen sydämeensä loukkaukseksi. Sellainen on
hänen sydämensä! Minä en koko aikana ole muuta tehnytkään kuin kuullut
hänen rakkaudestaan Dmitriin. Minä lähden nyt matkaan, mutta tietäkää,
Katerina Ivanovna, että te todellisuudessa rakastatte ainoastaan
häntä. Ja kuta enemmän hän loukkaa, sitä enemmän ja yhä enemmän. Se
juuri on teidän puuskanne. Te rakastatte häntä semmoisena kuin hän on,
rakastatte häntä teitä loukkaavana. Jos hän tekisi parannuksen, niin te
heti hylkäisitte hänet ja lakkaisitte kokonaan rakastamasta. Mutta hän
on teille tarpeellinen, jotta voisitte katsoa lakkaamatta sankarillista
uskollisuuttanne ja moittia häntä uskottomuudesta. Ja kaikki tämä
johtuu teidän ylpeydestänne. Oi, tässä on paljon alentamista ja
alentumista, mutta kaikki johtuu ylpeydestä... Minä olen liian nuori
ja olen rakastanut teitä liian voimakkaasti. Minä tiedän, että minun
ei pitäisi puhua teille tätä, että olisi arvokkaampaa yksinkertaisesti
poistua luotanne, ja se olisi teillekin vähemmän loukkaavaa. Mutta
minähän matkustan kauaksi enkä palaa koskaan. Tämähän on ero iäksi...
Minä en tahdo istua puuskan ja mullerruksen vieressä... Muuten en
osaa enää puhua, olen sanonut kaiken... Hyvästi, Katerina Ivanovna,
te ette saa olla vihainen minulle, sillä minä olen saanut sata kertaa
kovemman rangaistuksen kuin te: se on jo minulle rangaistus, että
en koskaan saa nähdä teitä. Hyvästi. Minä en tarvitse kättänne. Te
olette liian tietoisesti minua kiusannut, jotta voisin tällä hetkellä
antaa teille anteeksi. Myöhemmin annan anteeksi, mutta nyt ei tarvita
kättänne. »_Den Dank, Dame, begehr ich nicht!_» — lisäsi hän vääristäen
suunsa hymyyn (osoittaen, muuten aivan odottamattomasti, että hänkin
pystyi lukemaan Schilleriä niin paljon, että osasi ulkoakin, mitä
Aljoša aikaisemmin ei olisi uskonut). Hän poistui huoneesta sanomatta
jäähyväisiä edes emännälle, rouva Hohlakoville. Aljoša löi käsiään
yhteen.

— Ivan, — hän huudahti hänen jälkeensä aivan kuin pyörällä päästään,
— tule takaisin, Ivan! Ei, ei, hän ei palaa nyt missään tapauksessa!
— huudahti hän murheellisena ja aivan kuin hänelle taas olisi jotakin
valjennut, — mutta se on minun, minun syyni, minä aloitin! Ivan
puhui häijysti, pahasti, epäoikeudenmukaisesti ja ilkeästi... Hänen
täytyy taas tulla tänne, palata, palata... — Aljoša huudahteli kuin
vähämielinen.

Katerina Ivanovna poistui äkkiä toiseen huoneeseen.

— Te ette ole tehnyt mitään, te olette toiminut ihanasti kuin enkeli,
— kuiskasi rouva Hohlakov nopeasti ja innostuneesti murheelliselle
Aljošalle. — Minä teen kaiken voitavani, että Ivan Fjodorovitš ei
matkustaisi pois...

Hänen kasvonsa loistivat ilosta Aljošan suureksi harmiksi, mutta
Katerina Ivanovna tuli yht'äkkiä takaisin. Hänellä oli kädessään kaksi
sadan ruplan seteliä.

— Minulla on teille eräs suuri pyyntö, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi
hän kääntyen suoraan Aljošan puoleen ja näennäisesti rauhallisella
ja tyynellä äänellä, aivan kuin äsken tosiaankaan ei olisi mitään
tapahtunut. — Viikko — niin, luullakseni se oli viikko sitten — Dmitri
Fjodorovitš teki kiivastuneena erään sangen epäoikeutetun teon, hyvin
sopimattoman teon. Täällä on eräs huono paikka, muudan ravintola.
Siellä hän kohtasi erään virasta eronneen upseerin, tuon alikapteenin,
jota isänne on käyttänyt joihinkin asioihinsa. Suuttuneena jostakin
tähän alikapteeniin Dmitri Fjodorovitš tarttui häntä partaan ja veti
hänet kaikkien nähden tällä loukkaavalla tavalla kadulle vedellen häntä
vielä kadulla pitkän aikaa, ja kerrotaan tämän alikapteenin pienen
pojan, joka on oppilaana täkäläisessä koulussa ja joka on vielä aivan
lapsi, juosseen kaiken aikaa vieressä ääneen itkien ja pyytäneen isänsä
puolesta ja pyydelleen kaikkia muitakin puolustamaan isää, mutta kaikki
olivat vain nauraneet. Suokaa anteeksi, Aleksei Fjodorovitš, mutta en
voi olla paheksuen muistelematta tätä häpeällistä tekoa... yhtä niistä
teoista, jommoisiin vain Dmitri Fjodorovitš voi ryhtyä vihapäissään...
ja intohimojensa vallassa! En osaa edes kertoa sitä, en kykene...
Sekaannun sanoissani. Olen ottanut selkoa tuosta pahoinpidellystä ja
kuullut, että hän on hyvin köyhä mies. Hänen sukunimensä on Snegirev.
Hän on tehnyt jonkin virkarikoksen, hänet on erotettu virasta, en
osaa kertoa sitä teille, ja nyt hän on perheensä kanssa, onnettoman
perheensä kanssa, johon kuuluu sairaita lapsia ja sairas vaimo,
mielenvikainen luullakseni, joutunut hirveään kurjuuteen. Hän on jo
kauan asunut kaupungissamme, hänellä on joitakin hommia, hän on ollut
jossakin kirjurina, mutta nyt hänelle on yht'äkkiä lakattu maksamasta.
Olen luonut silmäni teihin... toisin sanoen ajattelin, — minä en tiedä,
sanani sotkeutuvat, — nähkääs, minä olin aikonut pyytää teitä, Aleksei
Fjodorovitš, — hyvä Aleksei Fjodorovitši, käymään hänen luonaan,
jollakin tekosyyllä menemään heille, nimittäin tuon alikapteenin luo, —
voi hyvä Jumala, miten minä sotken! — ja hienotunteisesti, varovasti,
— juuri sillä tavoin kuin vain te osaatte tehdä (Aljoša punastui
äkkiä) — koettamaan saada annetuksi hänelle avustus, nämä kaksisataa
ruplaa. Hän ottaa varmasti vastaan... toisin, sanoen hänet pitää
suostuttaa ottamaan vastaan... Tai ei, kuinka sanoisin? Katsokaahan,
tämä ei ole mitään sopijaisia hänelle, jotta hän ei nostaisi kannetta
(sillä hän lienee aikonut nostaa kanteen), vaan ainoastaan sääliä,
auttamishalua minun puoleltani, Dmitri Fjodorovitšin morsiamelta eikä
häneltä itseltään... Sanalla sanoen te osaatte kyllä... Menisin itse,
mutta te osaatte toimittaa sen paljon paremmin kuin minä. Hän asuu
Ozernaja-kadun varrella, pikkuporvarinleski Kalmykovin talossa...
Jumalan tähden, Aleksei Fjodorovitš, tehkää minulle tämä, minä... minä
olen nyt jonkin verran... väsynyt. Näkemiin...

Hän pyörähti ympäri ja hävisi taas oviverhon taakse niin nopeasti,
että Aljoša ei ennättänyt sanoa sanaakaan, — vaikka hänen mielensä
olisi kyllä tehnyt sanoa. Hänen mielensä teki pyytää anteeksi, syyttää
itseään, — sanoa edes jotakin, sillä hänen sydämensä oli täysi eikä hän
missään tapauksessa tahtonut lähteä huoneesta sitä tekemättä. Mutta
rouva Hohlakov tarttui hänen käteensä ja vei itse hänet ulos. Eteisessä
hän taas pysähdytti hänet niinkuin äskenkin.

— Hän on ylpeä, kamppailee itseään vastaan, mutta hän on hyväsydäminen,
ihana, jalomielinen! — lausuili rouva Hohlakov puoliääneen. — Oi,
kuinka minä häntä rakastan, varsinkin toisinaan, ja kuinka minä nyt
taas olen iloinen kaikesta, kaikesta! Rakas Aleksei Fjodorovitš, te
ette ole tietänytkään tätä: tietäkää, että me kaikki, kaikki — minä,
hänen molemmat tätinsä, — kerrassaan kaikki, myöskin Lise, olemme jo
kokonaisen kuukauden ajan vain sitä toivoneetkin ja pyytäneet, että
hän ottaisi eron teidän suosikistanne Dmitri Fjodorovitšista, joka ei
välitä hänestä eikä rakasta häntä ollenkaan, ja menisi naimisiin Ivan
Fjodorovitšin kanssa, sivistyneen ja oivan nuorukaisen, joka rakastaa
häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Meillähän on täällä ihan
oikea salaliitto, ja ehkäpä minäkin vain sen tähden yhä viivyn täällä...

— Mutta hänhän itki, häntä on taas loukattu! — huudahti Aljoša.

— Älkää uskoko naisen kyyneliä, Aleksei Fjodorovitš, — minä olen aina
naisia vastaan tässä suhteessa, minä olen miesten puolella.

— Äiti, te turmelette ja saatatte perikatoon Aleksei Fjodorovitšin, —
kuului oven takaa Lisen vieno ääni.

— Ei, minä olen syynä tähän kaikkeen, minä olen suuresti syyllinen! —
toisteli lohduton Aljoša piinallisen häpeänpuuskan vallassa muistellen
mielenpurkaustaan ja peittäen kasvonsakin käsiinsä, niin häntä hävetti.

— Päinvastoin te esiinnyitte kuin enkeli, kuin enkeli, olen valmis
sanomaan sen tuhannen tuhatta kertaa.

— Äiti, minkä tähden hän esiintyi niinkuin enkeli? — kuului taas Lisen
ääni.

— Minusta tuntui jostakin syystä, kun katselin tuota kaikkea, — jatkoi
Aljoša aivan kuin ei olisi kuullutkaan Lisen puhetta, — että hän
rakastaa Ivania, ja niin tulin sanoneeksi tuon tyhmyyden... mitähän nyt
seuraa!

— Kenelle sitten, kenelle? — huudahti Lise. — Äiti, te tahdotte
varmaankin tappaa minut. Minä kysyn teiltä, ettekä te vastaa minulle.

Samassa palvelustyttö juoksi heidän luokseen.

— Katerina Ivanovnan laita on huonosti... Hän itkee... hysteriaa, on
kouristusta.

— Mitä! — huudahti Lise ja hänen äänensä oli nyt levoton.

— Äiti, minä tässä saan hysteriakohtauksen eikä hän!

— Lise, Jumalan tähden, älä huuda, älä tee minusta loppua. Sinä olet
vielä siinä iässä, ettet saa tietää kaikkea mitä aikuiset tietävät,
minä riennän luoksesi ja kerron kaikki mitä sinulle voi kertoa.
Voi hyvä Jumala! Minä riennän, riennän... Hysteerinen kohtaus — se
on hyvä merkki, Aleksei Fjodorovitš, se on mainiota, että hänellä
on hysteerinen kohtaus. Juuri niin pitää ollakin. Minä olen tässä
suhteessa aina naisia vastaan, kaikkia noita hysterioita ja naisten
kyyneliä vastaan. Julia, juokse ja sano, että minä lennän. Mutta että
Ivan Fjodorovitš poistui sillä tavoin, siihen on Katerina Ivanovna itse
syypää. Mutta Ivan Fjodorovitš ei matkusta pois. Lise, älä Jumalan
tähden huuda! Ah, niin, ethän sinä huuda, minähän se huudan, anna
anteeksi äidillesi, minä olen riemastunut, riemastunut, riemastunut!
Mutta huomasitteko, Aleksei Fjodorovitš, millaisena nuorukaisena,
nuorukaisena Ivan Fjodorovitš äsken lähti pois, sanoi kaiken sen ja
lähti! Minä luulin, että hän on tuommoinen tiedemies, akateemikko,
ja yht'äkkiä hän puhui niin kiihkeästi, kiihkeästi, avoimesti ja
nuorukaisellisesti, kokemattomasti ja nuorukaisellisesti, ja kuinka se
kaikki oli kaunista, kaunista, aivan niinkuin te... Ja hän sanoi tuon
saksalaisen säkeenkin, niin, hän on aivan kuin te! Mutta minä juoksen,
juoksen. Aleksei Fjodorovitš, menkää kiireesti toimittamaan tuo asia ja
palatkaa pian. Lise, tarvitsetko jotakin? Jumalan tähden, älä viivytä
hetkeäkään Aleksei Fjodorovitšia, hän palaa kohta luoksesi.

Rouva Hohlakov juoksi viimein pois. Aljoša aikoi ennen lähtöään avata
Lisen huoneen oven.

— Ei mitenkään! — huudahti Lise, — nyt ei saa mitenkään tulla! Puhukaa
sieltä oven läpi. Mistä syystä teidät luettiin enkelien joukkoon? Sen
minä vain tahdon tietää.

— Hirveän tyhmyyden tähden, Lise! Hyvästi!

— Ette saa mennä pois! — huudahti Lise.

— Lise, minulla on vakava murhe! Minä tulen kohta takaisin, mutta
minulla on hyvin suuri murhe!

Ja hän juoksi ulos.



6.

Mullerrus tuvassa


Hänellä oli todellakin vakava murhe, senlaatuinen, jommoisia hän tähän
saakka oli harvoin kokenut. Hän oli tuppautunut puhumaan ja tehnyt
»tyhmyyksiä», — ja millaisessa asiassa sitten: lemmentunteissa! »Mitä
minä siitä ymmärrän, miten minä voin selvitellä tämmöisiä asioita?»
— toisti hän itsekseen jo sadannen kerran ja punastui. — »Ah, eihän
häpeä olisi mitään, häpeäminen on oikea rangaistus minulle, mutta se
juuri on onnetonta, että minä nyt aivan varmasti olen syynä uusiin
onnettomuuksiin... Mutta luostarinvanhin lähetti minut sovittamaan ja
yhdistämään. Näinkö yhdistetään?» Hän muisti taas äkkiä, miten hän oli
»yhdistänyt kädet», ja häntä alkoi taas hirveästi hävettää. »Vaikka
minä teinkin kaiken tämän vilpittömin mielin, niin täytyy vastedes olla
viisaampi», päätteli hän yht'äkkiä, ja häntä alkoi hymyilyttää oma
johtopäätöksensä.

Katerina Ivanovna oli antanut asian toimitettavaksi Ozernaja-kadun
varrella, ja veli Dmitri asui juuri siellä päin, eräällä sivukadulla
lähellä Ozernaja-katua. Aljoša päätti pistäytyä joka tapauksessa hänen
luonaan ennen menoaan alikapteenin luokse, vaikka aavistikin, että
ei tapaa veljeään. Hän epäili tämän mahdollisesti tahallaan jostakin
syystä nyt piileksivän häntä, — mutta hän päätti, maksoi mitä maksoi,
etsiä hänet käsiinsä. Mutta aika kului: hän ei ollut minuutiksikaan
eikä sekunniksikaan unohtanut kuolevaa luostarinvanhinta siitä hetkestä
asti kuin oli lähtenyt luostarista.

Katerina Ivanovnan antamassa tehtävässä vilahti silmiin eräs seikka,
joka myös kiinnitti tavattomasti hänen mieltään: kun Katerina Ivanovna
mainitsi pienestä koulupojasta, tuon alikapteenin pojasta, joka oli
ääneensä itkien juossut isänsä vieressä, — niin Aljošan mieleen välähti
jo silloin, että tuo poika on varmaankin se äskeinen koulupoika, joka
puri häntä sormeen, kun hän, Aljoša, tiedusti häneltä, miten oli
loukannut häntä. Nyt Aleša oli melkein varma tästä tietämättä itsekään
vielä minkä tähden. Kun näin syrjäseikat vetivät hänen huomiotaan
puoleensa, niin hän tuli hyvälle tuulelle ja päätti olla »ajattelematta
äsken aikaansaamaansa onnettomuutta» ja olla kiusaamatta itseään
katumuksella sekä toimittaa asiansa, kävi miten kävi. Tätä ajatellen
hän tuli taas reippaalle mielelle. Käännyttyään kadun nurkasta veljensä
asuntoa kohti hän tunsi nälkää, otti taskustaan isältä saamansa
vehnäleivän ja söi sen kulkiessaan. Se vahvisti häntä.

Dmitri ei ollut kotona. Talon isäntäväki — vanha puuseppä, hänen
poikansa ja vanha vaimonsa — katselivat hieman epäluuloisesti Aljošaa.
— Ei ole ollut kolmeen yöhön kotona, kenties on matkustanut jonnekin, —
vastasi ukko Aljošan tarmokkaisiin tiedusteluihin. Aljoša ymmärsi hänen
puhuvan saamiensa ohjeitten mukaisesti. Hänen kysymykseensä: »Eiköhän
hän ole Grušenjkan luona ja piile taas Tuomaan hoivissa» (Aljoša puhui
tahallaan näin avomielisesti) loi isäntäväki vastaukseksi häneen vain
pelästyneen katseen. »He pitävät hänestä nähtävästi, pitävät hänen
puoltaan», ajatteli Aljoša, »se on hyvä».

Viimein hän löysi Ozernaja-kadun varrelta pikkuporvarinlesken
Kalmykovin talon, vanhan, kallellaan olevan talorähjän, jossa oli vain
kolme ikkunaa kadulle päin ja likainen piha, jonka keskellä yksinään
seisoi lehmä. Taloon tultiin pihan puolelta eteiseen. Eteisestä
vasempaan asui vanha emäntä tyttärensä kanssa, joka myös oli vanha
eukko. Molemmat tuntuivat olevan kuuroja. Kun Aljoša oli useampaan
kertaan tiedustanut alikapteenin asuntoa, niin toinen heistä viimein
tajusi, että kysyttiin heidän vuokralaisiaan, ja osoitteli sormellaan
eteisen toiselle puolen viitaten oveen, joka vei siistimpään tupaan.
Alikapteenin asunto näytti tosiaankin olevan aivan yksinkertainen tupa.
Aljoša tarttui jo kädellään oven ripaan avatakseen oven, mutta äkkiä
häntä hämmästytti se, että oven takana oli tavattoman hiljaista. Hän
tiesi kuitenkin Katerina Ivanovnan kertomasta, että virasta erotettu
alikapteeni oli perheellinen mies. »Joko he kaikki nukkuvat tai kenties
ovat kuulleet minun tulevan ja odottavat, kunnes avaan oven. On
parasta, että minä ensin koputan», — ja hän koputti. Kuului vastaus,
vaikka ei aivan heti, vaan ehkä noin kymmenen sekunnin kuluttua.

— Kuka siellä? — huusi joku kovalla äänellä ja hyvin vihaisesti.

Aljoša avasi oven ja astui kynnyksen yli. Hän tuli tupaan, joka oli
jokseenkin tilava, mutta täpö täynnä sekä ihmisiä että kaikenlaista
taloustavaraa. Vasemmalla oli iso venäläinen uuni. Uunin luota
vasemmalla puolella olevan ikkunan luo oli yli koko huoneen pingoitettu
nuora, johon oli ripustettu erilaisia riepuja. Sekä vasemmalla että
oikealla olevan seinän vieressä oli kudotulla peitteellä peitetty
vuode. Toisella niistä, vasemmanpuolisella, oli päällekkäin neljä
karttuunityynyä, toinen toistaan pienempiä. Oikeanpuolisella vuoteella
oli vain yksi hyvin pieni tyyny. Kauempana etunurkassa oli pieni
verholla tai lakanalla erotettu ala, joka oli muodostettu siten, että
poikittain nurkan kohdalle oli pingoitettu nuora, jonka yli vaate oli
heitetty. Tämän verhon takaa näkyi syrjittäin niinikään vuode, joka oli
laitettu lavitsalle ja sen viereen asetetulle tuolille. Yksinkertainen,
puinen, nelikulmainen maalaispöytä oli siirretty etunurkasta
keskimmäisen ikkunan luo. Kaikki kolme ikkunaa, joissa kussakin oli
neljä pientä, vanhuuttaan jo vihertäväksi käynyttä ruutua, olivat
hyvin himmeät ja tarkoin suljetut, niin että huoneessa oli jokseenkin
tukahduttavaa eikä juuri valoisaa. Pöydällä oli paistinpannu, jossa
oli paistettujen munien jätteitä, sekä nakerrettu leipäpala ja sen
lisäksi puolituoppinen, jonka pohjalla oli vielä hiukan jäljellä
ilolientä. Tuolilla vasemmanpuolisen vuoteen luona oli rouvan näköinen
naishenkilö, yllään karttuunipuku. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat,
keltaiset. Hyvin kuopallaan olevat posket ilmaisivat heti, että hän
oli sairas. Mutta kaikkein enimmän hämmästytti Aljošaa tuon naisraukan
katse, joka oli tavattoman kysyvä ja samalla kertaa hirveän kopea. Ja
Aljošan puhuessa isännän kanssa tämä rouva oli koko ajan vaiti, suuret
ruskeat silmät siirtyen toisesta puhujasta toiseen aina yhtä ylpeän ja
kysyvän näköisinä. Tämän rouvan vieressä vasemmanpuolisen ikkunan luona
seisoi nuori tyttö, jolla oli jokseenkin rumat kasvot ja punertavat
harvat hiukset ja jonka puku oli köyhä, vaikkakin sangen siisti.
Hän tarkasteli ylenkatseellisesti sisäänastunutta Aljošaa. Oikealla
puolella, niinikään vuoteen luona, istui vielä eräs naisolento. Tämä
oli sangen säälittävä ilmiö, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen
nuori tyttö, joka oli kyttyräselkäinen eikä kyennyt liikkumaan,
koska hänen jalkansa, kuten Aljošalle myöhemmin sanottiin, olivat
kuivettuneet. Hänen kainalosauvansa seisoivat hänen vieressään nurkassa
vuoteen ja seinän välissä. Tyttö-raukan ihmeen kauniit ja hyvyyttä
osoittavat silmät katselivat Aljošaa rauhallisesti ja nöyrästi.
Pöydän ääressä istui munan jätteitä lopetellen noin neljänkymmenen
viiden vuoden ikäinen herrasmies, lyhyenläntä, laihanpuoleinen,
heikko ruumiinrakenteeltaan, tukka punertava, parta punainen ja harva
muistuttaen suuressa määrin hajalleen revittyä niinistä pesuhoskaa
(tämä vertaus ja erityisesti sana »pesuriepu» välähti jostakin syystä
heti ensi katsauksella Aljošan mieleen, hän muisti sen sittemmin).
Ilmeisesti juuri tämä herrasmies oli huutanut oven takaa: »kuka
siellä!» sillä muita mieshenkilöitä ei huoneessa ollut. Mutta kun
Aljoša astui sisälle, niin hän ponnahti penkiltä pöydän äärestä ja
pyyhkien nopeasti suutaan reiäkkäällä lautasliinalla kiiruhti Aljošan
luo.

— Munkki kerää varoja luostarille, jopa tiesikin, kenen luo on
tultava! — lausui samassa vasemmassa nurkassa seisova neito kovalla
äänellä. Mutta herrasmies, joka oli juossut Aljošan luo, pyörähti
nopeasti kantapäillään häneen päin ja sanoi kiihtyneellä, omituisen
katkonaisella äänellä hänelle:

— Ei Varvara Nikolajevna, ei se ole sitä, arvasitte väärin. Sallikaa
minun vuorostani kysyä, — lausui hän kääntyen äkkiä taas Aljošan
puoleen, — mikä on antanut teille aiheen tulla... tänne syrjäsopukkaan?

Aljoša katsoi häneen tarkkaavaisesti, hän näki ensimmäistä kertaa tämän
miehen. Hänessä oli jotakin kulmikasta, hätiköivää ja ärsyttävää.
Hän oli nähtävästi juuri ryypännyt, mutta ei ollut humalassa. Hänen
kasvoissaan kuvastui äärimmäisyyteen menevä julkeus ja samalla —
se oli omituista — ilmeinen pelkuruus. Hän oli sellaisen ihmisen
kaltainen, joka on kauan alistunut ja kärsinyt, mutta joka äkkiä on
hypännyt pystyyn ja tahtoo puolestaan näyttää olevansa jotakin. Tai
vielä paremmin sanoen hän oli niinkuin ihminen, jonka mieli hirveästi
tekisi lyödä teitä, mutta joka hirveästi pelkää, että te lyötte häntä.
Hänen puheessaan ja hänen jokseenkin läpitunkevan äänensä painossa oli
havaittavissa jonkinlaista hassahtavaa leikillisyyttä, väliin ilkeätä,
väliin arkaa, eikä hän jaksanut pitää yllä aloittamaansa äänensävyä,
vaan ääni muuttui katkonaiseksi. Kysymyksensä »syrjäsopukasta» hän
teki ikäänkuin väristen, silmät pullollaan ja hypähtäen niin lähelle
Aljošaa, että tämä astui koneellisesti askelen taaksepäin. Tämä
herrasmies oli puettu tummaan, sangen huonoon nankinikankaiseen
päällystakkiin, jota oli paikkailtu ja jossa oli tahroja. Hänen
housunsa olivat tavattoman vaaleat, sellaiset, jommoisia ei kukaan ole
pitänyt pitkään aikaan, ruudulliset ja jotakin hyvin ohutta kangasta,
alhaalta rypistyneet ja sen vuoksi ylhäältä kutistuneet, aivan kuin hän
olisi pitänyt niitä jo pikku poikana ja niinkuin sitten ne olisivat
jääneet liian pieniksi.

— Minä... olen Aleksei Karamazov... — lausui Aljoša vastaukseksi
kysymykseen.

— Ymmärrän ja tajuan sen varsin hyvin, — lausui heti herrasmies antaen
ymmärtää, että hän muutenkin tiesi, kuka tulija oli. — Minä taas
puolestani olen alikapteeni Snegirev, mutta toivoisin edelleenkin
saavani tietää, mikä nimenomaan on antanut aiheen...

— Minä poikkesin vain omia aikojani tänne. Oikeastaan tahtoisin sanoa
teille sanasen... Jos vain sallitte...

— Siinä tapauksessa on tässä tuolikin, suvaitkaa ottaa paikka.
Vanhanaikaisissa komedioissa sanottiin: »Suvaitkaa ottaa paikka»... —
ja alikapteeni otti nopealla liikkeellä tyhjän tuolin (se oli aivan
yksinkertainen, maalaistyylinen, puinen eikä millään päällystetty)
sekä asetti sen miltei keskelle huonetta. Siepattuaan sitten toisen
samanlaisen tuolin itselleen hän istuutui vastapäätä Aljošaa, nytkin
aivan lähelle häntä, niin että heidän polvensa melkein koskettivat
toisiaan.

— Nikolai Iljitš Snegirev, entinen venäläinen jalkaväen alikapteeni,
vaikkakin paheittensa häpäisemä, niin kuitenkin alikapteeni. Oikeastaan
olisi sanottava: alikapteeni Pahasuinen, sillä vasta elämäni
jälkimmäisellä puoliskolla olen tullut pahaksi suustani. Se ominaisuus
saadaan alennustilassa.

— Niinpä kyllä, — hymähti Aljoša, — mutta saadaanko se tahtomatta vaiko
tahallisesti?

— Jumala tietää, että tahtomatta. En ole koskaan, en koko elämäni
aikana, ollut paha suustani, mutta äkkiä kaaduin ja nousin pystyyn
pahasuisena. Se on korkeamman voiman vaikutusta. Minä huomaan, että
teitä kiinnostavat nykyaikaiset kysymykset. Mutta millä tavoin minä
olen voinut herättää siinä määrin mielenkiintoa, sillä minähän elän
oloissa, joissa ei voi ottaa vieraita vastaan.

— Minä tulin... sen äskeisen asian vuoksi...

— Sen saman asian? — keskeytti alikapteeni kärsimättömästi.

— Tuon teidän kohtauksenne johdosta veljeni Dmitri Fjodorovitšin
kanssa, — lausui Aljoša kömpelösti.

— Minkä kohtauksen. Tuonko saman? Siis pesurievun, niinisen saunahoskan
johdosta? — sanoi alikapteeni työntyen äkkiä niin lähelle, että heidän
polvensa tällä kertaa todella kolahtivat yhteen. Hänen huulensa
puristuivat omituisella tavalla viivaksi.

— Minkä niinihoskan? — mutisi Aljoša.

— Hän on tullut valittamaan sinulle, isä, minua vastaan! — huudahti
verhon takaa nurkasta äskeisen pojan ääni, joka jo oli tuttu Aljošalle.
— Minä purin häneltä äsken sormen! — Verho työntyi syrjään, ja Aljoša
näki äskeisen vihamiehensä nurkassa jumalankuvien alla, lavitsalle ja
tuolille laitetussa vuoteessa. Poika makasi peitteenään päällystakkinsa
ja lisäksi vielä vanha, pumpulilla täytetty peite. Ilmeisesti hän oli
sairas ja palavista silmistä päättäen kuumeessa. Hän katseli Aljošaa
nyt pelkäämättä, toisin kuin äsken: »Kotona, näes, et pääse kimppuuni.»

— Mitenkä sinä olet sormen purrut? — lausui alikapteeni hypäten
tuoliltaan. — Teiltäkö hän on purrut sormen?

— Niin, minulta. Hän oli äsken kivisillä poikien kanssa kadulla. Niitä
oli kuusi häntä vastaan heittelemässä, ja hän oli yksin. Minä menin
hänen luokseen, mutta hän heitti minuakin kivellä ja sitten vielä
toisen kiven päähäni. Minä kysyin, mitä olen hänelle tehnyt. Hän
hyökkäsi äkkiä kimppuuni ja puri kipeästi sormeani, en tiedä minkä
tähden.

— Minä annan hänelle heti selkään! Tuossa paikassa annan selkäsaunan, —
sanoi alikapteeni, joka oli jo kokonaan hypännyt tuoliltaan.

— Enhän minä ollenkaan valita, minä vain kerroin... — En ollenkaan
tahdo, että hän saisi selkäänsä. Ja hänhän taitaa nyt olla sairaskin...

— Luulitteko todellakin, että minä annan hänelle selkään? Ettäkö minä
otan heti Iljušetškan ja pieksän häntä edessänne teidän suureksi
mielihyväksenne? Joko te sitä kohta tahdotte? — lausui alikapteeni
kääntyen äkkiä Aljošaan päin ja tehden sellaisen eleen kuin aikoisi
hyökätä hänen kimppuunsa. — Minun on sääli, hyvä herra, teidän
sormeanne, mutta jos tahdotte, niin mieluummin kuin pieksän Iljušetškaa
minä heti teidän nähtenne oikeutetuksi tyydytykseksenne hakkaan pois
neljä omaa sormeani tällä veitsellä. Luullakseni neljä sormea riittää
teille kostonhimonne tyydyttämiseksi ettekä vaadi enää viidettä?... —
Hän pysähtyi äkkiä aivan kuin olisi tukehtumaisillaan. Jokainen piirre
hänen kasvoissaan liikkui ja nytkähteli, ja hän oli hyvin uhmailevan
näköinen. Hän oli kuin haltioissaan.

— Nyt luulen ymmärtäneeni kaiken, — vastasi Aljoša hiljaa ja
surullisesti istuen edelleen paikallaan. — Teidän poikanne on siis hyvä
poika, hän rakastaa isäänsä ja hyökkäsi minun kimppuuni, koska olen sen
miehen veli, joka on teitä loukannut... Minä ymmärrän nyt sen, — toisti
hän miettivänä. — Mutta veljeni Dmitri Fjodorovitš katuu tekoaan,
minä tiedän sen, ja jos hän vain voi tulla luoksenne tai, mikä olisi
parasta, tavata teidät taas samassa paikassa, niin hän pyytäisi teiltä
anteeksi kaikkien kuullen... jos sitä haluatte.

— Toisin sanoen kiskaisi pois parran ja pyysi anteeksi... Kaikki
mukamas on lopussa ja hyvitys annettu, eikö niin?

— Ei, ei, päinvastoin hän tekee kaiken, mitä vain haluatte ja miten
vain haluatte!

— Niin että jos minä pyytäisin hänen ylhäisyyttään lankeamaan edessäni
polvilleen tuossa samaisessa ravintolassa, — »Pääkaupunki» on sen nimi,
— tai torilla, niin hän lankeaisi?

— Niin, hän lankeaisi polvilleen.

— Te olette satuttanut sydämeeni. Olette saanut minut kyynelehtimään
ja lävistänyt sydämeni. Minä olen ylen herkkä tuntemaan veljenne
jalomielisyyden. Sallikaa minun esittäytyä täydellisesti: tässä on
perheeni, kaksi tytärtäni ja poikani — penikkani. Jos minä kuolen, niin
kuka heitä rakastaa? Ja niin kauan kuin minä elän, niin kuka minua
huonokaista rakastaa muut kuin he? Suuren asian on Jumala järjestänyt
jokaiselle minun kaltaiselleni ihmiselle. Sillä tarpeen on, että
minunkin kaltaistani ihmistä edes joku rakastaa...

— Ah, se on aivan totta! — huudahti Aljoša.

— Lakatkaa jo ilveilemästä, joku hölmö kun vain tulee, niin te jo
panette häpeämään! — huudahti odottamatta ikkunan luona oleva tyttö
kääntyen isään päin ylenkatseellisen ja halveksivan näköisenä.

— Malttakaahan vähän, Varvara Nikolajevna, sallikaa pysyä suunnassani,
— huudahti hänelle isä tosin käskevällä äänellä, mutta kuitenkin
katsoen häneen varsin hyväksyvästi. — Meillä on nyt kerta kaikkiaan
semmoinen luonne, — kääntyi hän taas Aljošan puoleen.

    Ja luomakunnassapa ketään,
    ei siunata hän tahtonut.

Tässä pitäisi oikeastaan olla feminiinisuku: se, joka ei tahtonut
siunata, on ilmaistu feminiinisukuisella sanalla. Mutta sallikaa minun
nyt esitellä teidät myös vaimolleni: tässä on Arina Petrovna, jalaton
rouva, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäinen, jalat kyllä toimivat,
mutta vain vähäisen. Yksinkertaisista piireistä. Arina Petrovna,
siloitelkaahan kasvojenne piirteet: tässä on Aleksei Fjodorovitš
Karamazov. Nouskaa seisomaan, Aleksei Fjodorovitš, — hän otti tätä
kädestä semmoisella voimalla, että sitä ei olisi saattanut häneltä
odottaa, ja nosti hänet äkkiä seisomaan: — teidät esitellään rouvalle,
pitää nousta seisomaan... Tämä ei ole se Karamazov, mammakulta,
joka... hm! ja niin edespäin, vaan hänen veljensä, mainio hurskaista
hyveistänsä. Sallikaa, Arina Petrovna, sallikaa, mamma-kulta, sallikaa
aluksi suudella kättänne.

Ja hän suuteli kunnioittavasti, jopa hellästi vaimonsa kättä. Ikkunan
luona oleva neito käänsi paheksuen selkänsä tälle kohtaukselle. Vaimon
ylpeän kysyvät kasvot saivat äkkiä harvinaisen ystävällisen ilmeen.

— Hyvää päivää, olkaa hyvä istuutukaa, herra Tšernomazov, — lausui hän.

— Karamazov, äitikulta, Karamazov (me olemme yksinkertaisista
piireistä), — kuiskasi hän uudestaan.

— No, Karamazov vai mikä se nyt oli, minulta menee aina Tšernomazov...
— istuutukaa, mitä hän kiskoikaan teidät pystyyn? Jalaton rouva, sanoo
hän, jalat kyllä on, mutta ovat pöhöttyneet kuin kaksi ämpäriä, mutta
itse minä olen kuivettunut. Ennen minä olin hyvin paksu, mutta nyt olen
kuin olisin neulan nielaissut...

— Me olemme yksinkertaisia, yksinkertaisia, — kuiskasi alikapteeni
vielä kerran.

— Isä, ah isä! — lausui äkkiä kyttyräselkäinen tyttö, joka oli tähän
saakka istunut äänettömänä tuolillaan, ja peitti silmänsä liinaan.

— Narri! — tokaisi ikkunan luona oleva tyttö.

— Näettekö, millaisia sanomia meillä on, — sanoi äiti levittäen kätensä
ja osoittaen tyttäriään, — aivan kuin pilvet kulkisivat. Kun pilvet
ovat menneet ohitse, niin sitten taas on toinen ääni kellossa. Ennen,
kun me olimme sotilassäätyä, kävi meillä paljon tällaisia vieraita. En
minä sitä, hyvä ystävä, vertaa asiaan. Mikä mistäkin pitää ja sillä
hyvä. Diakonin vaimo tulee silloin ja sanoo: Aleksandr Aleksandrovitš
on mies, jolla on kultainen sydän, mutta Nastasja Petrovna, sanoo,
se on helvetinsikiö. No, vastaan, kuka jumaloi ketäkin, mutta sinä,
niin vähäinen kuin oletkin, haiset jos pöyhöttää. — Mutta sinua, sanoo
hän, täytyy pitää kurissa. Voi sinä lemmon kekäle, sanon hänelle,
ketä tulitkaan opettamaan? — Minä, sanoo hän, päästän sisään puhdasta
ilmaa, mutta sinä saastaista. — Kysy sinä, vastaan hänelle, kaikilta
herroilta upseereilta, onko minussa saastainen ilma vai muunlainen.
Ja niin se on minulla siitä asti sydämellä, että tässä näinä päivinä
istuessani tässä, niinkuin nytkin, näen, että sisälle on tullut se
sama kenraali, joka kävi täällä pääsiäisenä: mitä, sanon hänelle,
teidän ylhäisyytenne, voiko jalosukuinen rouvashenkilö päästää
sisälle puhdasta ilmaa? — Niin, vastaa hän, teidän pitäisi avata
tuuletusruutu tai ovi, siksi juuri, että ilma teillä ei ole raitista.
Sitä samaa muutkin! Miten minun ilmani on heille niin nenään käynyt?
Pahemmaltahan kuolleet haisevat. Minä, sanon hänelle, en saastuta
teidän ilmaanne, vaan tilaan kengät ja menen tieheni. Ystäväiseni,
rakkaani, älkää soimatko omaa äitiänne! Nikolai Iljitš, isä-kulta,
enkö minä ole ollut sinulle mieliksi, eihän minulla muuta olekaan,
kuin että Iljušetška tulee koulusta ja rakastaa. Eilen toi omenan.
Antakaa anteeksi, ystävä-kullat, omalle äidillenne, antakaa anteeksi
minulle ypöyksinäiselle, vai onko teillekin minun ilmani käynyt
vastenmieliseksi!

Ja onneton mielenvikainen alkoi äkkiä ääneensä itkeä, kyynelet
tulvahtivat virtanaan. Alikapteeni hyppäsi nopeasti hänen luokseen.

— Äitikulta, äitikulta, rakas ystävä, älähän nyt, älähän nyt! Et sinä
ole yksinäinen. Kaikkihan sinua rakastavat, kaikki jumaloivat! — ja hän
alkoi taas suudella hänen molempia käsiään ja alkoi hellästi silitellä
kämmenillään hänen kasvojaan. Sitten hän sieppasi lautasliinan ja
alkoi äkkiä pyyhkiä hänen kasvoiltaan kyyneliä. Aljošasta tuntui,
että alikapteeninkin silmissä kimalteli kyyneliä. — No, näittekö?
Kuulitteko? sanoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Aljošan puoleen ja
osoitti kädellään onnetonta mielenvikaista.

— Näen ja kuulen, — mutisi Aljoša.

— Isä, isä! Ihanko sinä tosiaan hänen kanssaan... Älä välitä hänestä,
isä! — huudahti äkkiä poika nousten seisomaan vuoteessaan ja katsellen
palavin silmin isäänsä.

— Lakatkaa jo lopultakin ilvehtimästä ja tekemästä tyhmiä kujeitanne,
jotka eivät koskaan johda mihinkään!... — huudahti Varvara Nikolajevna
jo aivan suuttuneena, pysyen yhä samassa nurkassa, ja polki jalkaa.

— Teillä on tällä kertaa täysin oikea syy mielenmalttinne
menettämiseen, Varvara Nikolajevna, ja minä täytän kiireesti toiveenne.
No, pankaahan lakki päähänne, Aleksei Fjodorovitš, minä otan vain
lippalakkini ja sitten lähdemme. Minun on sanottava teille vakava
sananen, mutta näitten seinien ulkopuolella. Tuo tuossa istuva neito on
minun tyttäreni Nina Nikolajevna, en muistanut esitellä häntä teille,
— Herran enkeli ihmisen hahmossa... kuolevaisten luo alas taivaasta
lentänyt... jos vain voitte sen ymmärtää...

— Hänhän vapisee aivan kuin nytkähtelisi suonenvedossa, — jatkoi
Varvara Nikolajevna paheksuvasti.

— Tämä taas, joka nyt polkee minulle jalkaa ja äsken mainitsi minua
pajazzoksi, — hän on myöskin Herran enkeli ihmishahmossa ja syystä hän
minua niin nimitti. Mutta menkäämme, Aleksei Fjodorovitš, täytyy puhua
asia loppuun...

Ja tarttuen Aljošan käteen alikapteeni vei hänet huoneesta suoraan
kadulle.



7.

Ja raittiissa ilmassa


— Ilma on raitista, mutta minun saleissani on todellakin tukahduttavaa
sanan kaikissa merkityksissä. Kävelkäämme, hyvä herra, hitaasti. Kovin
tekisi mieleni herättää teissä mielenkiintoa.

— Minulla itsellänikin on teille eräs erikoinen asia... huomautti
Aljoša, — en vain tiedä, kuinka alkaisin.

— Arvaahan sen, että teillä on minulle asiaa. Ilman asiaa te ette
koskaan olisi pistäytynyt luokseni. Vai tulitteko todellakin vain
valittamaan poikaa vastaan? Sehän ei ole uskottavaa. Mutta puheen
ollessa pojasta: minä en voinut siellä selittää teille kaikkea, mutta
täällä minä kuvaan teille tuon kohtauksen. Katsokaahan, niinihoska
oli tiheämpi vielä viikko takaperin, — minä puhun parrastani; minun
partaani ovat nimittäin ruvenneet sanomaan pesurievuksi, koulupojat
etupäässä. No niin, teidän veljenne Dmitri Fjodorovitš vetää
minua silloin parrastani, jonninjoutavasta syystä, sattui olemaan
mellastavalla päällä, minä käännähdin, veti minut ravintolasta ulos
torille, mutta juuri silloin tulevat koulupojat koulusta, niiden
joukossa myös Iljuša. Kun hän näki minut siinä tilassa, niin hän
syöksähti luokseni: »Isä», huutaa hän, »isä!» Hän tarttuu minuun
syleilee minua, tahtoo riistää minut irti, huutaa pahoinpitelijälle:
»Päästäkää, päästäkää, se on minun isäni, minun isäni, antakaa hänelle
anteeksi», — näin juuri huutaa: »Antakaa anteeksi!» Tarttui häneen
kiinni kätösilläänkin ja suutelee hänen kättään, tuota samaa kättä...
Minä muistan, miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttivät, en ole
sitä unohtanut enkä unohda!...

— Minä vannon, — huudahti Aljoša, — että veljeni ilmaisee teille
katumuksensa kaikkein vilpittömimmällä, kaikkein täydellisimmällä
tavalla, vaikkapa polvillaan sillä samalla torilla... Minä pakotan
hänet siihen, muuten hän ei ole veljeni!

— Ahaa, se on siis vielä suunnitelman asteella. Se ei lähde suoraan
hänestä, vaan ainoastaan teidän hehkuvan sydämenne jaloudesta. Olisitte
sanonutkin niin. Ei, näin ollen sallikaa minun vielä kertoa veljenne
kaikkein korkeimmasta ritarillisesta upseerijaloudesta, sillä hän toi
sen silloin ilmi. Hän lakkasi vetämästä minua pesurievusta, päästi
vapaaksi: »Sinä», sanoo hän, »olet upseeri ja minä olen upseeri, — jos
voit löytää sekundantin, oikean ihmisen, niin lähetä hänet luokseni —
minä annan hyvityksen, vaikka sinä oletkin hunsvotti!» Niin hän sanoi.
Totisesti se on ritarillista henkeä! Me poistuimme silloin Iljušan
kanssa, mutta jalo ja ylevä kuva syöpyi iäksi Iljušan muistiin. Ei,
eipä meistä ole enää aatelisten tapojen noudattajiksi. Arvostelkaa
itse, suvaitsitte äsken itse olla minun salissani, — mitä näitte? Kolme
naishenkilöä siellä istuu, yksi on jalaton ja vähämielinen, toinen
jalaton ja kyssäselkä, kolmannella on jalat, mutta hän on taas ylen
viisas, on naisylioppilas, Pietariin palaa taas mieli, siellä hän Nevan
äyräillä etsiskelee venäläisen naisen oikeuksia. Iljušasta en puhu, hän
on vasta yhdeksän vuoden ikäinen, ypö yksin maailmassa, sillä jos minä
kuolen, niin mitä koko tuosta joukosta tulee, kysyn vain sitä. Jos näin
on, niin mitenkä sitten käy, jos haastan hänet kaksintaisteluun ja hän
tappaa minut siinä? Miten silloin käy heille kaikille? Vielä pahempi
olisi, jos hän ei tappaisi minua, vaan tekisi vain raajarikoksi: työtä
ei voi tehdä, mutta suu on kuitenkin olemassa, kuka sen syöttää, tuon
minun suuni, ja kuka heitä silloin ruokkii? Vai olisiko lähetettävä
Iljuša koulunkäynnin sijasta joka päivä kerjäämään? Tämmöistä
merkitsisi minulle hänen haastamisensa kaksintaisteluun, se on typerä
sana eikä mitään muuta.

— Hän pyytää teiltä anteeksi. Hän lankeaa jalkoihinne keskellä toria, —
huudahti taas Aljoša leimuavin silmin.

— Minä aioin haastaa hänet oikeuteen, — jatkoi alikapteeni, — mutta
avatkaahan lakikirjamme, miten suuren hyvityksen olen persoonallisesta
loukkauksesta saapa loukkaajalta? Silloin yht'äkkiä kutsuu minut
luokseen Agrafena Aleksandrovna ja huutaa: »Älä rohkene ajatellakaan
semmoista! Jos haastat hänet oikeuteen, niin minä saatan julkisesti
koko maailman tietoon, että hän pieksi sinua konnuutesi tähden, ja
silloin joudut itse oikeuden kynsiin.» Jumala yksin näkee, kuka tässä
on konnuuden alkujuuri ja kenen käskystä minä tässä olen toiminut
pienenä avustajana, — enköhän juuri hänen itsensä hommissa ja Fjodor
Pavlovitšin? »Sitäpaitsi», lisäsi hän, »ajan sinut ainaiseksi tiehesi
etkä vastedes saa minulta mitään ansiotyötä. Kauppiaalleni sanon myös
(noin hän nimittää tuota ukkoa: kauppiaani), ja hänkin ajaa sinut
matkaasi.» Ajattelen nyt, että jos kauppiaskin ajaa minut pois, niin
mistä minä silloin saan ansiotyötä? Vain he kaksi ovatkin olleet
turvanani, sillä teidän isänne Fjodor Pavlovitš ei ainoastaan ole
lakannut luottamasta minuun, vaan eräästä aivan asiaankuulumattomasta
syystä aikoo saattaa minut oikeuden eteen, koska hänellä on hallussaan
kuittejani. Tämän johdosta minä olen ollut hyvin hiljaa, ja te olette
nyt nähnyt syvemmälle asioihin. Sallikaa nyt kysyä: puriko hän äsken
kipeästi sormeanne, Iljuša nimittäin? Sisällä hänen läsnäollessaan en
uskaltanut tätä asiaa näin yksityiskohtaisesti kysyä.

— Kyllä, hyvin kipeästi, ja hän oli hyvin ärtynyt. Hän kosti minulle
teidän puolestanne, koska olen Karamazov, se on minulle nyt selvää.
Mutta olisittepa nähnyt, miten hän oli kivisodassa koulutovereittensa
kanssa! Se on hyvin vaarallista, he voivat hänet tappaa, he ovat lapsia
ja ymmärtämättömiä, kivi lentää ja voi puhkaista pään.

— Ja onkin jo sattunut, jos ei päähän, niin rintaan, sydämen
yläpuolelle, siihen on tänään kivi iskenyt, siinä on mustelma, tuli
kotiin itkien ja voihkien ja on nyt sairas.

— Ja tiedättekö, hän itse siellä juuri ensiksi hyökkäileekin kaikkien
kimppuun, hän on suuttunut teidän puolestanne, sanovat hänen äsken
pistäneen erästä poikaa, Krasotkinia, kynäveitsellä kylkeen...

— Olen kuullut siitäkin, se on vaarallista: Krasotkin on täkäläinen
virkamies, siitä saattaa vielä tulla huolia...

— Neuvoisin teitä, — jatkoi Aljoša innokkaasti, — joksikin aikaa
jättämään hänet kokonaan pois koulusta, kunnes hän talttuu... ja tuo
viha hänestä häviää...

— Viha! — tarttui alikapteeni puheeseen. — Vihapa juuri! Pienessä
olennossa suuri viha. Te ette vielä tiedä tätä kaikkea. Sallikaa minun
selittää juttu lähemmin. Asia on niin, että tuon tapahtuman jälkeen
kaikki koulupojat koulussa alkoivat haukkua häntä pesurievuksi.
Koululapset ovat säälimätöntä väkeä: erikseen he ovat Herran enkeleitä,
mutta yhdessä, varsinkin kouluissa, he usein ovat sangen säälimättömiä.
He alkoivat häntä härnätä, Iljušassa kuohahti kunniantunto. Tavallinen
poika, joka ei voimakkaasti ole kiintynyt isäänsä, olisi nöyrtynyt,
hävennyt isäänsä, mutta tämä nousi yksin kaikkia vastaan isänsä
puolesta. Isänsä puolesta ja totuuden puolesta, oikeuden puolesta.
Sillä mitä hän silloin kärsi, kun hän suuteli veljenne kättä ja huusi
hänelle: »Antakaa anteeksi isälle, antakaa anteeksi isälle», — sen
tietää ainoastaan Jumala ja minä. Ja niinpä meidän lapsemme — ei
teidän vaan meidän, — halveksittujen mutta jalosukuisten kerjäläisten
lapset, tuntevat totuuden maan päällä jo yhdeksän vuoden ikäisinä.
Mitäpä rikkaat: he eivät koko elämänsä aikana joudu tuntemaan semmoista
syvyyttä, mutta minun Iljuškani juuri tuolla hetkellä, nimittäin
torilla, samalla kuin hän suuteli veljenne kättä, oppi tuntemaan
koko totuuden. Häneen meni tämä totuus, ja se on tappanut hänet
ainaiseksi, — lausui alikapteeni kiihkeästi ja taaskin aivan kuin
raivostuneena ja löi samassa oikealla nyrkillään vasenta kämmentään,
ikäänkuin olisi tahtonut näkyvällä tavalla osoittaa, miten »totuus»
hänen Iljušansa oli tappanut. — Samana päivänä hän sai kuumeen,
houraili koko yön. Koko sinä päivänä hän puhui vähän kanssani, oli
enimmäkseen vaiti, mutta minä huomasin: hän katselee katselemistaan
minua nurkasta, vaikka painautuu yhä enemmän ikkunaan päin ja on
lukevinaan läksyjään, mutta minä näen, että hänellä on muuta mielessä
kuin läksyt. Seuraavana päivänä minä ryyppäsin surusta enkä muista
paljoa, syntinen ihminen. Äitikulta alkoi myös itkeä, — minä pidän
hyvin paljon äitikullasta, — no niin, surusta huuhtelin kurkkuani,
viimeisillä rahoilla. Te, hyvä herra, älkää halveksiko minua: meillä
Venäjällä ovat humalaiset ihmiset kaikkein hyväsydämisimmät. Kaikkein
hyväsydämisimmät ihmiset meillä ovat myös enimmän humalassa. Makaan
noin enkä erikoisesti muista Iljušaa sinä päivänä, mutta juuri samana
päivänä pojat koulussa häntä pilkkasivat aamusta asti: »Pesuriepu»,
huutavat hänelle, »isäsi vedettiin pesurievustaan ulos kapakasta, ja
sinä juoksit hänen vieressään ja pyysit anteeksi.» Kolmantena päivänä
hän tuli taas koulusta eikä ollut entisensä näköinen, vaan hyvin
kalpea. Mikä sinun on, sanon. Hän ei puhu mitään. No, eihän meillä
sisällä kannattanut puhua, siellä heti äiti ja neitoset puuttuvat
puheeseen, — tytöt muuten olivat saaneet tietää kaiken jo ensimmäisenä
päivänä. Varvara Nikolajevna alkoi jo äristä: »Narrit, ilvehtijät,
voiko teillä olla mitään järkevällä tavalla tehtyä?» — Aivan niin,
sanon, Varvara Nikolajevna, voiko meillä olla mikään järkevällä
pohjalla? Sillä puheella pääsin heistä sillä kertaa. Illemmällä sitten
vein pojan ulos kävelemään. Meillä, tietäkää se, oli tapana hänen
kanssaan ennenkin joka ilta käydä ulkona kävelemässä juuri tätä samaa
tietä, jota me nyt kuljemme, meidän portiltamme tuonne tuon ison kiven
luo, joka yksinään törröttää tien vieressä säleaidan luona, missä
kaupungin laidunmaa alkaa: tämä on autio ja kaunis paikka. Kuljemme
Iljušan kanssa; hänen kätösensä on minun kädessäni kuten tavallisesti.
Pikkuinen on hänen kätensä, sormet hienot, kylmät, — hänen rintansa
on nimittäin kipeä. — »Isä», sanoo, »isä!» — Mitä, sanon hänelle —
näen hänen silmiensä kiiluvan. — »Isä, kuinka hän sinua silloin niin,
isä!» — Minkä sille tekee, Iljuša, sanon. — »Älä sovi hänen kanssaan,
isä, älä sovi, Koulupojat sanovat, että hän on antanut sinulle siitä
kymmenen ruplaa.» — Ei, sanon, Iljuša, rahaa minä en ota häneltä
nyt millään ehdolla. Silloin hän alkoi kovasti vapista, otti käteni
molempien kätöstensä väliin, suutelee niitä taas. — »Isä», sanoo, »isä,
kutsu hänet kaksintaisteluun, koulussa härnäilevät, että sinä olet
pelkuri etkä kutsu häntä kaksintaisteluun, vaan otat häneltä kymmenen
ruplaa.» — Kaksintaisteluun, Iljuša, minä en voi häntä haastaa, vastaan
minä, ja selitän hänelle lyhyesti kaiken sen, mitä juuri olen teille
samasta asiasta esittänyt. Hän kuunteli: — »Isä», sanoo, »isä, älä
kuitenkaan sovi; kun minä kasvan suureksi, niin minä itse kutsun hänet
kaksintaisteluun ja tapan hänet!» Hänen silmänsä leimuavat ja palavat.
No, näinkin ollen olen sentään isä, täytyyhän minun sanoa hänelle
totuuden sana: on synti, sanon hänelle, tappaa kaksintaistelussakin.
— »Isä», sanoo, »minä kaadan hänet maahan, kun tulen suureksi, lyön
sapelin hänen kädestään omalla sapelillani, hyökkään hänen kimppuunsa,
kaadan hänet maahan, heilutan hänen päällään sapelia ja sanon hänelle:
voisin heti tappaa sinut, mutta annan sinulle anteeksi, siitä sait!» —
Näettekö, näettekö, hyvä herra, millainen prosessi on tapahtunut hänen
päässään näinä kahtena päivänä, hän on yötä päivää ajatellut vain tuota
kostamista sapelilla ja luultavasti nähnyt öisin tätä hourenäyissään.
Hän alkoi vain palata koulusta aina pahasti piestynä, toissa päivänä
minä sain kaiken tietää, ja te olette oikeassa, minä en lähetä häntä
enää kouluun. Sain tietää hänen taistelevan yksinään koko luokkaa
vastaan ja itse haastavan kaikkia taisteluun, hän kiehuu itse vihaa
ja on sydämistynyt, — minä pelästyin silloin hänen puolestaan. Olemme
taas kerran kävelyllä. — »Isä», kysyy hän, »ovathan rikkaat kaikkein
voimakkaimpia maailmassa?» — Niin, sanon, Iljuša, ei ole maailmassa
ketään voimakkaampaa kuin rikas. — »Isä», sanoo, »minä rikastun, menen
upseeriksi ja lyön kaikki, keisari palkitsee minut, minä tulen sitten
tänne, eikä kukaan uskalla»... Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti ja
sanoi — huulet värisevät hänellä yhä kuten ennenkin: — »Isä», sanoo,
»kuinka paha kaupunki tämä meidän kaupunkimme on, isä!» — Niin, sanon,
Iljušetška, eihän tämä meidän kaupunkimme järin hyvä ole. — »Isä»,
sanoo, »muutetaan toiseen kaupunkiin, hyvään kaupunkiin, jossa teistä
ei mitään tiedetä.» — Muutamme, sanon, muutamme, Iljuša, — kunhan
vain saan säästetyksi rahaa. Olin mielissäni, kun sain tilaisuuden
haihduttaa hänen mielestään synkät ajatukset, ja me aloimme yhdessä
haaveilla, miten me muutamme toiseen kaupunkiin, ostamme oman hevosen
ja rattaat. Äidin ja sisaret panemme ajopeleihin istumaan, peitämme
heidät, itse kävelemme vieressä, joskus vain panen sinutkin istumaan
ja itse kävelen sivulla, sillä omaa hevosta pitää säästää, eiväthän
kaikki voi olla rattailla, ja niin sitten lähdetään. Hän ihastui
tästä ja ennen kaikkea siitä, että tulee olemaan oma hevonen ja hän
itse ajaa sillä. Onhan tunnettu asia, että venäläinen poika on jo
syntyessään hevosmies. Puhelimme kauan. Jumalan kiitos, ajattelen,
olen saanut hänet ilostumaan ja lohdutetuksi. Tämä tapahtui toissa
iltana, mutta eilen illalla olivat asiat jo toisin. Taas hän meni
aamulla kouluun ja tuli takaisin synkkänä, hyvin synkkänä. Illalla otin
häntä kädestä, vein kävelemään, hän oli vaiti, ei puhu. Tuuli alkaa
silloin puhaltaa, aurinko meni piiloon. Tuntui syksyiseltä ja alkoi jo
olla pimeäkin, — kuljemme, meillä on kummallakin ikävä. — No, poika,
kuinkas me, sanon, sinun kanssasi lähdemme matkaan, — aion johtaa
eiliseen keskusteluun. Hän on vaiti. Tunnen vain, että hänen sormensa
minun kädessäni vavahtavat. Ohoo, ajattelen, huonosti ovat asiat,
nyt on jotakin uutta. Me tulimme niinkuin nyt tämän saman kiven luo,
minä istuuduin tälle kivelle, taivaalla leijailee myötäänsä leijoja,
ne humisevat ja ratisevat, niitä näkyy kolmisenkymmentä. Nythän on
leijojen laskemisaika. Kuulehan, sanon, Iljuša, olisipa aika meidänkin
laskea ilmaan viimevuotinen paperileijamme. Minäpä laitan sen kuntoon,
mihin sinä olet pistänyt sen talteen? Poikani on vaiti, katselee
sivulle, seisoo syrjittäin minuun. Samassa alkoi tuuli äkkiä tohista,
nosti hiekkaa ilmaan... Hän heittäytyi yht'äkkiä minua vastaan, syleili
molemmin käsin kaulaani, likisti minua. Tiedättekö, jos lapset ovat
vaiteliaita ja ylpeitä ja pidättävät kauan kyyneliään, niin kun he
yht'äkkiä heltyvät suuren surun tullen, silloin eivät kyynelet vain
rupea tippumaan, vaan tulvahtavat virtoina. Lämpimällä kyyneltulvallaan
hän kostutti kokonaan kasvoni. Hän alkoi itkeä ääneensä, nytkähteli
kuin suonenvedossa, puristaa minua itseänsä vastaan, minä istun
kivellä. — »Isäkulta», huutaa, »isäkulta, rakas isä, kuinka hän häpäisi
sinua!» Minäkin aloin silloin ääneeni itkeä, istumme ja vapisemme
sylitysten. — »Isäkulta», sanoo, »isäkulta!» — Iljuša, sanon hänelle,
Iljušetška! Ei kukaan meitä silloin nähnyt, Jumala yksin näki, ehkäpä
hän kirjoittaa sen minun ansioluettelooni. Kiittäkää veljeänne, Aleksei
Fjodorovitš. Ei, poikaani minä en teitä hyvittääkseni pieksä!

Hän lopetti taas äskeisellä ilkeällä ja hassahtavalla koukkupuheellaan.
Aljoša tunsi kuitenkin, että alikapteeni jo luotti häneen ja että jos
hänen sijassaan olisi joku toinen, niin tälle toiselle ei tuo mies noin
»jaarittelisi» eikä kertoisi sitä, mitä oli nyt hänelle kertonut. Tämä
rohkaisi Aljošaa, jonka sydän värisi kyynelissä.

— Oi, kuinka minä tahtoisin päästä sovintoon poikanne kanssa! —
huudahti hän. — Jospa te sen saisitte toimeen...

— Aivan niin, — mutisi alikapteeni.

— Mutta nyt on puhuttava toisesta asiasta, aivan toisesta asiasta,
kuulkaahan, — jatkoi Aljoša huudahteluaan, — kuulkaa! Minulle on
annettu toimitettavaksi asia teille: tämä sama vei jeni, tämä Dmitri,
on loukannut myös morsiantaan, erinomaisen jaloa tyttöä, josta te
varmaankin olette kuullut. Minulla on oikeus kertoa teille häntä
kohdanneesta loukkauksesta, minun on velvollisuuskin tehdä se, sillä
hän, kuultuaan teitä kohdanneesta häväistyksestä ja saatuaan tietää
teidän onnettomasta asemastanne, antoi tehtäväkseni nyt juuri...
äsken... tuoda teille tämän avustuksen häneltä... mutta yksistään
häneltä, ei Dmitriltä, joka on hylännyt hänetkin, ei ensinkään
Dmitriltä eikä minulta, hänen veljeltään, eikä keneltäkään muulta
kuin häneltä, vain häneltä yksin! Hän rukoilee teitä ottamaan
vastaan avustuksensa... teitä molempia on loukannut sama mies...
Hän muistikin teidät vasta silloin, kun häntä kohtasi samanlainen
loukkaus (loukkauksen voimasta) — kuin minkä te olitte Dmitrin puolelta
kärsinyt! Tässä siis sisar tulee auttamaan veljeä... Hän nimenomaan
antoi tehtäväkseni taivuttaa teidät ottamaan häneltä vastaan nämä
kaksisataa ruplaa niinkuin sisarelta, koska tiesi teidän olevan
suuressa puutteessa. Ei kukaan saa tätä tietää, ei mitään vääriä
juoruja voi syntyä... tässä ovat nämä kaksisataa ruplaa ja, minä
vannon, — teidän täytyy ottaa ne vastaan, muuten... muuten täytyy siis
kaikkien maailmassa olla toistensa vihollisia! Mutta onhan maailmassa
veljiäkin... Teillä on jalo sydän, teidän täytyy ymmärtää tämä,
täytyy!...

Ja Aljoša ojensi hänelle kaksi uutta sadan ruplan seteliä. He
seisoivat silloin kumpikin juuri ison kiven luona aidan vieressä, eikä
läheisyydessä ollut ketään. Setelit näyttivät tekevän alikapteeniin
peloittavan vaikutuksen: hän hätkähti, mutta aluksi vain ikäänkuin
hämmästyksestä: mitään tämmöistä ei ollut kajastellutkaan hänen
mielessään, eikä hän ollenkaan ollut odottanut tämmöistä käännettä.
Apua joltakulta, vieläpä näin tuntuvaa, hän ei ollut toivonut
unissaankaan. Hän otti setelit eikä melkein kokonaiseen minuuttiin
kyennyt mitään vastaamaan, jotakin aivan uutta välähti hänen
kasvoissaan.

— Tämä on siis minulle, minulle, näin paljon rahaa, kaksisataa ruplaa!
Hyväinen aika! En ole neljään vuoteen nähnyt semmoista rahamäärää, —
voi hyvä Jumala! Ja sanoo, että on sisar... Ja ihanko todella, ihan
todella!

— Vannon teille, että kaikki, mitä teille sanoin, on totta! — huudahti
Aljoša. Alikapteeni punastui.

— Kuulkaahan, ystäväni, kuulkaa, jos minä nyt otan nämä vastaan,
niin enhän menettele alhaisesti? Nimittäin teidän silmissänne,
Aleksei Fjodorovitš, enhän, enhän menettele alhaisesti? Ei, Aleksei
Fjodorovitš, kuunnelkaa loppuun asti, kuunnelkaa loppuun, — puheli
hän kiireesti nykien Aljošaa molemmin käsin, — te nyt tahdotte sillä
taivuttaa minut ottamaan, että »sisar» lähettää, mutta sisimmässänne,
omassa mielessänne, — ettekö tunne halveksimista minua kohtaan, jos
minä otan vastaan, mitä?

— Enhän, en! Vannon sieluni pelastuksen kautta, että en! Eikä kukaan
saa milloinkaan siitä tietää, vain me: minä, te ja hän sekä vielä eräs
rouva, hänen hyvä ystävänsä...

— Mitäpä rouvasta! Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, kuulkaa loppuun asti,
nythän on tullut sellainen hetki, että täytyy kuulla loppuun asti,
sillä te ette saata ymmärtääkään, mitä minulle nyt voivat merkitä
nämä kaksisataa ruplaa, — jatkoi mies-parka tullen vähitellen yhä
enemmän jonkinmoisen sekavan, miltei rajun riemun valtaan. Hän oli
kuin pyörällä päästään, puhui hyvin nopeasti ja kiireesti, aivan kuin
peläten, että hänen ei anneta sanoa kaikkea sanottavaansa. — Paitsi
sitä, että tämä on rehellisesti saatua niin kunnioitetulta ja pyhältä
»sisarelta», niin tiedättekö, että minä voin nyt hankkia lääkärin apua
äitikullalle ja Ninalle — kyttyräselkäiselle enkelilleni, tyttärelleni?
Luonani kävi tohtori Herzenstube, hyvästä sydämestään, tutki heitä
kumpaakin kokonaisen tunnin: »En ymmärrä, sanoo, ensinkään.» Mutta
kivennäisvesi, jota on täkäläisessä apteekissa (hän määräsi sitä), on
hänelle kuitenkin epäilemättä hyödyksi, ja lääkekylpyjä jalkoja varten
hän määräsi hänelle niinikään. Kivennäisvesi maksaa kolmekymmentä
kopeekkaa, mutta sitä on juotava kenties neljäkymmentä kannua. Minä
otin reseptin ja pistin sen hyllylle jumalankuvien alle, ja siellä
se yhä on. Ninaa hän käski kylvettää eräässä liuoksessa, kuumissa
ammeissa, joka päivä aamulla ja illalla, mutta kuinka me voimme
panna tuommoisen parannuksen käyntiin asunnossamme ilman palvelijaa,
ilman apua, ilman astiaa ja ilman vettä? Ninalla on paha reumatismi,
minä en ole sitä vielä teille sanonut; öisin kivistää hänen koko
oikeata puoltaan, hänellä on tuskia, ja, uskotteko, tämä enkelimme
pysyy lujana, jotta ei tekisi meitä levottomiksi, ei vaikeroi, ettei
herättäisi meitä. Me syömme mitä sattuu, mitä meidän kulloinkin
onnistuu saada, mutta hänpä ottaa aivan viimeisen palan, jonka voisi
viskata vain koiralle. »En minä ole tämän palan arvoinen, minä riistän
sen teiltä, olen teidän taakkananne.» Tämmöistä kuvastuu hänen
enkelimäisessä katseessaan. Me palvelemme häntä, mutta se rasittaa
häntä: »En minä ole sitä ansainnut, en sitä ansaitse, minä olen
arvoton raajarikko, hyödytön», — hänkö ei muka sitä ansaitsisi, kun
hän on enkelimäisellä lempeydellään sovittanut meidät kaikki Jumalan
kanssa, ilman hänen hiljaista sanaansa olisi meillä helvetti, yksinpä
Varjankin mielen hän on saanut pehmitetyksi. Älkää myöskään tuomitko
Varvara Nikolajevnaa, hän on myöskin enkeli, häntäkin on loukattu.
Hän saapui luoksemme kesällä, ja hänellä oli kuusitoista ruplaa, oli
ansainnut ne tunteja antamalla ja erottanut säästörahoiksi voidakseen
matkustaa pois syyskuussa, toisin sanoen nyt, palata niillä Pietariin.
Mutta me otimme hänen rahansa ja olemme käyttäneet ne elantoon,
eikä hänellä nyt ole matkarahojaan, se on semmoinen juttu. Eikä hän
voikaan lähteä, sillä hän raataa hyväksemme kuin orja, me olemme hänet
valjastaneet ja satuloineet kuin hevoskaakin, hän hoitaa kaikkia,
parsii, pesee, lakaisee lattian, laittaa äidin vuoteeseen, mutta
äitikulta on oikullinen, äitikulta itkeä vetistelee, äitikulta ei ole
täysijärkinen!... Nythän näillä kahdellasadalla ruplalla voin palkata
piian, ymmärrättekö, Aleksei Fjodorovitš, voin ryhtyä parantamaan
rakkaitteni terveyttä, lähetän ylioppilastytön Pietariin, ostan lihaa,
panen uuden ruokajärjestyksen käytäntöön. Herra Jumala, tämähän on
unelma!

Aljoša oli sanomattoman iloinen, että oli tuonut niin paljon onnea ja
että miesparka oli suostunut ottamaan onnensa vastaan.

— Seis, Aleksei Fjodorovitš, seis, — tarttui alikapteeni taas
uuteen, äkkiä mieleen nousseeseen haaveeseen ja riensi taas puhumaan
hurjan kiireesti, — tiedättekö, että me Iljuškan kanssa kenties
muitta mutkitta toteutammekin haaveemme: ostamme hevosen ja rattaat,
pikimustan hevosen, ja lähdemme matkaan, niinkuin toissa päivänä
kuvailimme. Minä tunnen K:n kuvernementissa erään asianajajan, hän on
lapsuudenystävä, minulle on ilmoitettu luotettavan miehen välityksellä,
että jos menen sinne, niin hän muka antaa siellä minulle konttorissaan
kirjeenvaihtajan toimen, niin että mene tiedä, vaikkapa antaisikin...
Jospa siis panisi ajopeleihin äiti-kullan ja Ninan ja panisi Iljuškan
kuskipukille ja jos siitä sitten syyttä suotta tulisikin velkaa niskaan
täällä, niin ehkäpä riittää siihenkin!

— Riittää, riittää! — huudahti Aljoša. — Katerina Ivanovna lähettää
teille lisää, miten paljon hyvänsä, ja, tiedättekö, minullakin on
rahoja, ottakaa minkä tarvitsette aivan kuin veljeltä, kuin ystävältä,
myöhemmin maksatte takaisin... (Te rikastutte, rikastutte!) Ja
tiedättekö, parasta mitä koskaan voitte keksiäkään on juuri siirtyminen
toiseen kuvernementtiin! Se on teidän pelastuksenne ja, mikä on
tärkeintä, teidän poikanne pelastus, — ja tiedättekö, tehkää se ensi
tilassa, jo ennen talven tuloa ja pakkasia, kirjoittaisitte meille
sieltä, ja me olisimme veljiä... Ei, tämä ei ole haave!

Aljošan teki mieli syleillä häntä, niin tyytyväinen hän oli. Mutta
katsahdettuaan alikapteeniin hän yht'äkkiä jäi liikkumatta seisomaan:
tämä seisoi kaula kurotettuna, huulet pitkälle venytettyinä, kasvot
raivostuneen näköisinä ja kalpeina, ja kuiski jotakin huulillaan, aivan
kuin olisi tahtonut saada jotakin lausutuksi. Ääntä ei lähtenyt, mutta
huulet liikkuivat yhä, ja se oli perin omituista kaikki.

— Mitä nyt! — sanoi Aljoša hätkähtäen jostakin syystä.

— Aleksei Fjodorovitš... minä... te... — mutisi alikapteeni
vääntelehtien sekä katsellen häntä omituisen hurjasti suoraan silmiin
semmoisen ihmisen näköisenä, joka on päättänyt syöksyä päistikkaa
syvään kuiluun, mutta samalla hänen huulensa myös omituisesti
hymyilivät, — minä... te... Tahdotteko, että näytän teille heti erään
tempun! — kuiskasi hän äkkiä nopeasti ja lujasti eikä puhe enää
katkennut.

— Minkä tempun!

— Pienen tempun, semmoisen hokus-pokus-tempun, — jatkoi alikapteeni
kuiskutustaan. Hänen suunsa vääristyi vasemmalle puolelle, hän siristi
vasenta silmäänsä, hän katsoi yhä suoraan Aljošaan, aivan kuin olisi
ollut kytketty häneen.

— Mikä teitä oikein vaivaa, mikä temppu se olisi? — huudahti Aljoša jo
aivan pelästyneenä.

— Tämä näin, katsokaa! — vinkaisi alikapteeni.

Ja osoittaen hänelle sataruplasia, joita hän koko keskustelun ajan
oli pitänyt päällekkäin kulmasta oikean kätensä peukalon ja etusormen
välissä, hän äkkiä kuin raivostuen otti ne kouraansa, rutisti ne kokoon
ja puristi lujasti oikean kätensä nyrkkiin.

— Näittekö, näittekö! — vinkaisi hän Aljošalle kalpeana ja
raivostuneena ja kohotti äkkiä ylös nyrkkinsä sekä heitti kaikin voimin
rutussa olevat setelit maahan. — Näittekö? — vinkaisi hän vielä kerran
osoittaen niitä sormellaan. — No, siinä se on!...

Ja nostaen yht'äkkiä oikean jalkansa hän hyökkäsi raivoisan vihan
vallassa polkemaan niitä saappaansa korolla, huudahteli ja läähätti
joka polkaisulla.

— Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat
teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! — Hän hypähti äkkiä takaisin
ja ojentautui suoraksi Aljošan eteen. Koko hänen olemuksensa ilmaisi
sanoin selittämätöntä ylpeyttä.

— Ilmoittakaa niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että pesuriepu ei
myy kunniaansa! — huudahti hän levittäen kätensä ilmaan. Sitten hän
kääntyi nopeasti ja lähti juoksemaan. Mutta hän ei ollut juossut viittä
askeltakaan, kun hän pyörähti ympäri ja antoi äkkiä Aljošalle merkin
kädellään. Ja vielä uudelleen ennättämättä juosta viittä askeltakaan
hän kääntyi viimeisen kerran ympäri, mutta tällä kertaa ei hänen
kasvoillaan ollut vääristynyttä naurua, vaan päinvastoin ne värisivät
kyynelten peitossa. Hän huudahti itkunsekaisella, katkonaisella,
läkähtyvällä äänellä ja kiireesti puhuen:

— Mitä olisin voinut sanoa pojalleni, jos olisin ottanut teiltä rahoja
häpeämme korvaukseksi? — Ja tämän sanottuaan hän lähti juoksemaan
kääntymättä enää ympäri. Aljoša katseli hänen jälkeensä sanomattoman
murheellisena. Oi, hän ymmärsi, että tuo mies aivan viimeiseen
silmänräpäykseen saakka ei tietänyt, että hän puristaa setelit kokoon
ja paiskaa ne menemään. Pois juokseva ei käännähtänyt kertaakaan,
Aljoša tiesi kyllä, että hän ei katsoisi taakseen. Hän ei tahtonut
lähteä miehen jäljessä juoksemaan eikä kutsua häntä, hän tiesi minkä
tähden. Mutta kun toinen katosi näkyvistä, otti Aljoša maasta molemmat
setelit. Ne olivat hyvin rypistetyt, litistetyt ja hiekkaan poljetut,
mutta aivan eheät, vieläpä rutisivatkin kuin uudet, kun Aljoša levitti
ne auki ja silitti niitä. Saatuaan ne sileiksi hän taittoi ne kokoon,
pisti taskuunsa ja lähti Katerina Ivanovnan luo tekemään selkoa siitä,
miten hänen oli onnistunut suorittaa tämän antama tehtävä.



Viides kirja

Pro ja contra



1.

Kihlaus


Rouva Hohlakov oli taas ensimmäisenä Aljošaa vastaanottamassa.
Hänellä oli kiire. Oli sattunut tärkeä tapaus: Katerina Ivanovnan
hysteriakohtaus oli päättynyt pyörtymisellä, sitten oli seurannut
»kauhea, hirveä heikkous, hänen silmänsä menivät vähän nurin ja hän
alkoi hourailla. Nyt on kuumetta, on lähetetty hakemaan Herzenstubea,
on lähetetty hakemaan tätejä. Tädit ovat jo täällä, mutta Herzenstube
ei ole vielä tullut. Kaikki istuvat hänen huoneessaan ja odottavat.
Jotakin on tulossa, hän on tajuton. Mitäs, jos tulee kuumetauti!»

Näin huudahtaessaan oli rouva Hohlakov vakavan ja pelästyneen näköinen:
»Tämä on jo vakavaa, tämä on vakavaa», lisäsi hän joka sanan jälkeen,
aivan kuin se, mitä Katerina Ivanovnalle aikaisemmin oli tapahtunut,
ei olisi ollut vakavaa. Aljoša kuunteli häntä murheellisena: hän alkoi
kertoa rouva Hohlakoville omia seikkailujaan, mutta tämä keskeytti
hänet heti alussa: hänellä ei ollut aikaa, hän pyysi Aljošaa istumaan
Lisen luona ja siellä odottamaan häntä.

— Lise, rakas Aleksei Fjodorovitš, — kuiskasi hän Alešalle melkein
korvaan, — Lise hämmästytti minua ihmeellisesti äsken, mutta sai myös
liikutetuksi, ja sentähden sydämeni antaa hänelle kaiken anteeksi.
Ajatelkaahan, heti kun te olitte mennyt, hän alkoi äkkiä vilpittömästi
katua, että oli pitänyt muka teitä pilkkanaan eilen ja tänään. Mutta
eihän hän pilkannut, hän vain laski leikkiä. Nyt hän katui niin
vakavasti, melkein itkien, että minä hämmästyin. Hän ei ole koskaan
ennen vakavasti katunut, kun on pitänyt minua pilkkanaan, vaan on
aina lyönyt asian leikiksi. Ja tehän tiedätte, että hän pilkkaa minua
myötäänsä. Mutta nyt hän teki tuon vakavasti, nyt tapahtui kaikki
vakavasti. Hän pitää erittäin suuressa arvossa teidän mielipidettänne,
Aleksei Fjodorovitš, ja jos vain voitte, niin älkää loukkaantuko häneen
älkääkä olko vaativainen. Minä itse en muuta teekään kuin hellin häntä,
sillä hän on niin älykäs, — uskotteko sen? Hän sanoi äsken, että te
olette ollut hänen lapsuutensa ystävä, »lapsuuteni totisin ystävä»,
— ajatelkaahan tätä, kaikkein totisin, entä minä sitten? Hänellä on
tässä suhteessa tavattoman vakavat tunteet ja myös muistot ja, ennen
kaikkea, nuo lausetavat ja sanat, mitä yllättävimmät sanat, niin että
ei osaa odottaakaan, kun ne jo äkkiä tulevat suusta. Niinpä äsken
hongasta esimerkiksi: meidän puutarhassamme oli hänen varhaisimman
lapsuutensa aikana honka, saattaapa olla siellä vieläkin, niin ettei
ole syytä puhua menneessä ajassa. Hongat eivät ole ihmisiä, ne pysyvät
pitkät ajat muuttumattomina, Aleksei Fjodorovitš. »Äiti», sanoo hän,
»minä muistan tuon hongan kuin unessa», — tuo »hongan kuin unessa» —
hän sanoi sen jotenkuten toisin, minä sotken, honka on tyhmä sana,
mutta hän puhui minulle tämän johdosta jotakin niin omaperäistä, että
minä en mitenkään uskalla ryhtyä sitä selostamaan. Olen sitäpaitsi
unohtanut kaiken. No, näkemiin, minä olen hyvin järkytetty ja tulen
luultavasti hulluksi. Ah, Aleksei Fjodorovitš, kaksi kertaa elämäni
aikana olen ollut tulemaisillani hulluksi ja minua on hoideltu. Menkää
Lisen luo. Rohkaiskaa häntä, niinkuin te aina niin ihanasti osaatte
sen tehdä. — Lise, — huudahti hän astuen oven luo, — nyt olen tuonut
luoksesi Aleksei Fjodorovitšin, jota sinä olet niin suuresti loukannut,
eikä hän ole ensinkään vihainen, vakuutan sen sinulle, päinvastoin hän
ihmettelee, kuinka olet voinut sitä luulla!

— Merci, maman, tulkaa sisälle, Aleksei Fjodorovitš.

Aljoša astui sisään. Lise katseli häntä hieman hämillään ja sävähti
äkkiä punaiseksi. Hän nähtävästi häpesi jotakin ja, kuten tällöin
on tavallista, alkoi nopeasti puhua aivan muusta, aivan niinkuin
tuo kokonaan toinen asia sillä hetkellä olisikin kiinnittänyt hänen
mieltään.

— Äiti äsken yht'äkkiä kertoi minulle, Aleksei Fjodorovitš, koko
jutun noista kahdestasadasta ruplasta ja tuosta teille annetusta
tehtävästä... tuon köyhän upseerin luona... ja kertoi minulle koko tuon
kauhean tapauksen, miten häntä loukattiin, ja, tiedättekö, vaikka äiti
kertoo hyvin sotkuisesti... hän hyppää aina asiasta toiseen... niin
minä itkin kuunnellessani. No, kuinka kävi, annoitteko te nuo rahat ja
miten on nyt tuon onnettoman laita?...

— Siinäpä se onkin, että en antanut, ja tässä on pitkä historia, —
vastasi Aljoša näyttäen puolestaan olevan enimmän huolestunut siitä,
että ei ollut saanut annetuksi rahoja, vaikka Lise varsin hyvin huomasi
hänenkin katselevan sivulle ja niinikään nähtävästi koettavan puhua
muusta, kuin mitä oli mielessä. Aljoša istuutui pöydän luo ja alkoi
kertoa, mutta jo ensimmäisistä sanoista alkaen hän lakkasi olemasta
hämillään ja tempasi puolestaan Lisen mukaansa. Hän puhui voimakkaan
tunteen vaikutuksen ja äskeisen tavallisuudesta poikkeavan vaikutelman
alaisena ja hänen onnistui kertoa hyvin ja seikkaperäisesti. Hänellä
oli ennenkin ollut tapana, jo Moskovassa Lisen ollessa lapsena, tulla
hänen luokseen ja kertoa semmoista, mitä hänelle juuri oli tapahtunut
tai mitä hän oli lukenut, tai muistella lapsuusaikansa kokemuksia.
Toisinaan he molemmat haaveilivat yhdessä ja sepittelivät kahden kesken
kokonaisia tarinoita, enimmäkseen iloisia ja naurattavia. Nyt he
molemmat ikäänkuin siirtyivät äkkiä entisiin Moskovan aikoihin, kaksi
vuotta taaksepäin. Liseä järkytti tavattomasti Aljošan kertomus. Aljoša
osasi lämpimästi kuvata hänelle »Iljušetškan» koko olemuksen. Kun hän
oli yksityiskohtaisesti kuvannut, mitenkä onneton mies polki rahat
jalkojensa alle, niin Lise löi kätensä yhteen ja huusi voimatta hillitä
tunteitaan:

— Te ette siis antanut rahoja, te annoitte hänen juosta pois tuolla
tavoin! Herra Jumala, olisitte edes itse juossut hänen jälkeensä ja
tavoittanut hänet...

— Ei, Lise, näin on parempi, että minä en juossut, — sanoi Aljoša,
nousi tuolilta ja käveli huolestuneena huoneessa.

— Miksi parempi, missä suhteessa parempi? Nyt he ovat ilman leipää ja
ovat hukassa!

— Eivät ole hukassa, sillä nämä kaksisataa ruplaa joutuvat kuitenkin
heille. Hän ottaa ne kuitenkin huomenna. Huomenna hän aivan varmasti
ottaa ne, — lausui Aljoša astellen mietteissään. — Näettekö, Lise,
— jatkoi hän pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — minä itse tein tässä
virheen, mutta virhekin koitui hyväksi.

— Mikä virhe se oli ja minkä tähden se koitui hyväksi?

— Asia on tämmöinen: hän on pelkurimainen ja heikkoluonteinen mies. Hän
on läpikiusattu ja perin hyväsydäminen. Nyt ajattelen näin: mistä hän
yht'äkkiä noin loukkaantui ja miksi polki rahat jalkoihinsa, sillä,
vakuutan sen teille, hän ei viimeiseen hetkeen saakka tietänyt, että
polkisi ne jalkoihinsa. Ja minusta näyttää, että hän loukkaantui tässä
monestakin syystä... eikä muuten voinut ollakaan hänen asemassaan...
Ensiksikin hän suuttui jo siitä, että oli minun nähteni liiaksi
ilostunut rahoista eikä ollut salannut sitä minulta. Jos hän olisi
ilostunut, mutta ei kovin paljon eikä olisi sitä näyttänyt, vaan
kursaillut kuten toiset rahoja ottaessaan sekä teeskennellyt, no,
silloin kaikki olisi vielä ollut siedettävää ja hän olisi voinut
ottaa vastaan, mutta nyt hän ilostui liian vilpittömästi, ja se juuri
on alentavaa. Ah, Lise, hän on vilpitön ja hyväsydäminen mies, sepä
juuri onkin onnetonta tämmöisissä tapauksissa! Kaiken aikaa, kun
hän silloin puhui, oli hänen äänensä niin heikko, heikontunut, ja
hän puhui hyvin kiireesti ja ikäänkuin nauraa hihitti tai itki...
toden totta, hän itki, niin ihastuksissaan hän oli... ja hän puhui
tyttäristään... ja paikasta, jonka hän saa toisessa kaupungissa...
Mutta heti kun hän oli purkanut sydämensä, niin häntä alkoi yht'äkkiä
hävettää, että hän tuolla tavoin oli paljastanut minulle koko
sydämensä. Ja niinpä hän samassa alkoi vihata minua. Hän on noita
hirveän häveliäitä köyhiä. Mutta etupäässä hän suuttui siitä, että oli
liian pian ottanut minut ystäväkseen ja niin pian minulle antautunut.
Hän oli hyökkäillyt kimppuuni, peloitellut, mutta heti rahat nähtyään
alkanut minua syleillä. Hän näet syleili minua, nyki minua kaiken
aikaa käsillään. Juuri näin hänen täytyi tuntea koko tuo alennuksensa,
ja tässä juuri minä tein tuon virheeni, sangen pahan virheen: minä
sanoa tokaisin hänelle, että jos hänen rahansa eivät riitä toiseen
kaupunkiin muuttamiseen, niin hän saa vielä lisää ja minä itsekin annan
hänelle omista rahoistani niin paljon kuin hän haluaa. Tämäpä juuri
häntä yht'äkkiä hämmästytti: miksi minäkin olin tuppautunut häntä
auttamaan? Tiedättekö, Lise, on suorastaan hirveätä, miten raskasta
loukatulle ihmiselle on, kun kaikki alkavat suhtautua häneen hänen
hyväntekijöinään... minä olen kuullut siitä, luostarinvanhin on minulle
siitä puhunut. Minä en tiedä, miten sen sanoisin, mutta olen sen usein
itsekin nähnyt. Ja aivan sama tunnehan minulla on itsellänikin. Mutta
pääasia on, että vaikka hän ei tietänytkään viimeiseen silmänräpäykseen
asti, että hän polkee setelit jalkojensa alle, niin hän kuitenkin
aavisti sen, se on aivan varmaa. Juuri siksi hänen riemastuksensakin
oli niin voimakas, kun hän aavisti... Ja vaikka tämä kaikki kävi niin
huonosti, niin se kuitenkin koitui hyväksi. Luulenpa todella, että
kerrassaan parhaaksi, sen paremmin ei olisi voinut käydäkään...

— Miksi, miksi ei sen paremmin olisi voinut käydäkään? — huudahti Lise
katsellen hyvin ihmeissään Aljošaa.

— Siksi, Lise, että jos hän ei olisi näitä rahoja polkenut jalkoihinsa,
vaan ottanut ne, niin hän kotiin tultuaan ehkä jo tunnin kuluttua
olisi alkanut itkeä omaa alennustaan, — niin olisi ehdottomasti
käynyt. Hän olisi itkenyt ja kenties huomenna heti päivän koittaessa
tullut luokseni ja kenties paiskannut minulle setelit ja polkenut ne
jalkojensa alle kuten äsken. Mutta nyt hän poistui hirveän ylpeänä ja
voitonriemuisena, vaikka tietääkin, että »syöksi itsensä turmioon». Nyt
siis ei mikään ole helpompaa kuin saada hänet ottamaan vastaan nämä
kaksisataa ruplaa jo huomenna, sillä hän on jo osoittanut olevansa
kunnian mies, hän on paiskannut rahat menemään, polkenut niitä
jaloillaan... Eihän hän voinut niitä polkiessaan tietää, että minä tuon
ne hänelle taas huomenna. Toiselta puolen taas nämä rahat ovat hänelle
hirveän tarpeelliset. Vaikka hän nyt onkin ylpeä, niin kuitenkin hän
tänäänkin ajattelee, millaisen avun hän on menettänyt. Yöllä hän
ajattelee sitä vielä enemmän, näkee sen unissaan, ja huomisaamuna hän
kenties on jo valmis juoksemaan luokseni ja pyytämään anteeksi. Mutta
silloinpa juuri minä saavunkin: »Niin, te olette ylpeä mies, te olette
sen osoittanut, no niin, ottakaa nyt vastaan, antakaa meille anteeksi.»
Silloin hän ottaa!

Aljoša lausui jonkinmoisen hurmion vallassa: »silloin hän ottaa!» Lise
taputti käsiään.

— Ah, se on totta, ah, ymmärsin sen nyt yht'äkkiä hirveän hyvin! Ah,
Aljoša, kuinka te kaiken tuon tiedätte? Niin nuori ja tietää jo, mitä
on sydämessä... Minä en olisi koskaan keksinyt tuota...

— Pääasia on nyt saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän on meidän
kaikkien vertainen, siitä huolimatta, että hän ottaa meiltä vastaan
rahaa, — jatkoi Aljoša edelleen hurmaantuneena, — eikä vain meidän
vertaisemme, vaan meidän yläpuolellamme...

— »Meidän yläpuolellammekin» — oivallista, Aleksei Fjodorovitš, mutta
puhukaa, puhukaa!

— No niin, minä käytin väärää sanaa... tuosta yläpuolella olemisesta...
mutta ei se tee mitään, sillä...

— Ah, ei mitään, ei mitään, ei tietystikään mitään! Antakaa anteeksi,
Aljoša rakas... Tiedättekö, minä en tähän saakka ole teitä juuri
ollenkaan kunnioittanut... toisin sanoen, olen kunnioittanut, mutta
vain vertaisenani, mutta nyt kunnioitan etevämpänä... Rakkaani,
älkää olko vihainen, että minä »veistelen», — jatkoi hän heti taas
hyvin tunteikkaasti. — Minä olen naurettava ja vähäpätöinen, mutta
te, te, kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, eikö tässä kaikessa meidän
ajattelussamme, nimittäin teidän... ei, parempi on sanoa meidän...
eikö tässä ole halveksimista häntä kohtaan, tuota onnetonta kohtaan...
siinä, että me nyt analysoimme näin hänen sieluaan aivan kuin ylempää,
vai mitä? Siinä nimittäin, että päätimme nyt niin varmasti hänen
ottavan vastaan rahat, mitä?

— Ei, Lise, ei se ole halveksimista, — vastasi Aljoša lujasti, aivan
kuin olisi jo valmistautunut tähän kysymykseen vastaamaan, — ajattelin
tätä jo itse tänne tullessani. Ajatelkaahan, mitä halveksimista siinä
olisi, kun me itse olemme samanlaisia kuin hän, kun kaikki ovat
samanlaisia kuin hän. Sillä samanlaisiahan me olemme emmekä parempia.
Ja jos olisimmekin parempia, niin olisimme kuitenkin samanlaisia hänen
sijassaan... Minä en tiedä, miten te, Lise, mutta itse olen itsestäni
sitä mieltä, että minulla on monessa suhteessa pieni sielu. Mutta
hänellä se ei ole pieni, vaan päinvastoin sangen miellyttävä... Ei,
Lise, ei tässä ole mitään halveksimista häntä kohtaan! Tiedättekö,
Lise, minun luostarinvanhimpani sanoi kerran: ihmisiä täytyy alati
hoitaa kuin lapsia ja toisia heistä kuin sairaita sairashuoneessa...

— Ah, Aleksei Fjodorovitš, ah, ystäväni, hoidelkaamme ihmisiä niinkuin
sairaita!

— Hoidelkaamme, Lise, olen valmis siihen, minä vain en itse ole täysin
valmis, olen toisinaan hyvin kärsimätön ja toisinaan en ymmärrä mitään.
Toisin on teidän laitanne.

— Ah, en usko! Aleksei Fjodorovitš, miten onnellinen olenkaan!

— Kuinka hauskaa, että puhutte noin, Lise.

— Aleksei Fjodorovitš, te olette ihmeteltävän hyvä, mutta toisinaan
te tunnutte pedantilta... mutta lähemmin katsoen ette ole ollenkaan
pedantti. Menkää, katsokaa ovelta, avatkaa ovi hiljaa ja katsokaa,
eikö äiti ole kuuntelemassa, — kuiskasi Lise äkkiä hermostuneesti ja
kiireesti.

Aljoša meni, avasi oven ja ilmoitti, ettei kukaan ollut salaa
kuuntelemassa.

— Tulkaa tänne lähemmäksi, Aleksei Fjodorovitš, — jatkoi Lise yhä
enemmän punastuen, — antakaa kätenne, kas noin. Kuulkaa, minun täytyy
tehdä teille suuri tunnustus: eilistä kirjettä minä en kirjoittanut
teille piloillani, vaan tosissani...

Ja hän peitti kädellään silmänsä. Näkyi, että häntä suuresti hävetti
tämä tunnustus. Äkkiä hän tarttui Aljošan käteen ja suuteli sitä
nopeasti kolme kertaa.

— Ah, Lise, tämä on hyvin, — huudahti Aljoša iloisesti. — Minähän olin
täysin vakuutettu siitä, että te kirjoititte tosissanne.

— Vakuutettu, ajatelkaahan! — hän vei äkkiä edemmäksi Aljošan käden
päästämättä sitä kuitenkaan kädestään, punastui hirveästi ja nauroi
pientä, onnellista naurua. — Minä suutelin hänen kättään, ja hän sanoo:
»Se on hyvin.»

Mutta hän soimasi syyttä Aljošaa: tämä oli myös pahasti hämmentynyt.

— Minä tahtoisin aina miellyttää teitä, Lise, mutta en tiedä, kuinka
sen tekisin, — sai hän jotenkuten mutisseeksi ja punastui niinikään.

— Aljoša rakas, te olette kylmä ja julkea. Näettekö. Hän on suvainnut
valita minut puolisokseen ja nyt hän on varsin tyyni! Hän oli jo
vakuutettu siitä, että minä kirjoitin tosissani, mitäs siitä on
arveltava! Sehän on julkeata — sitä se on!

— Oliko se sitten paha, että minä olin vakuutettu? — alkoi Aljoša äkkiä
nauraa.

— Ah, Aljoša, päinvastoin hirveän hyvä, — sanoi Lise katsoen häneen
hellästi ja onnellisena. Aljoša seisoi yhä pitäen kättään hänen
kädessään. Äkkiä hän kumartui ja suuteli hänen huuliaan.

— Mitä tämä vielä oli? Mikä teidän on? — huudahti Lise. Aljoša joutui
aivan ymmälle.

— No, antakaa anteeksi, jos se ei ollut paikallaan... Minä kenties
tein hirveän typerästi... Te sanoitte minua kylmäksi, minä otin ja
suutelin... Mutta näen tehneeni tyhmästi...

Lise alkoi nauraa ja peitti kasvonsa käsiinsä.

— Ja tuossa puvussa! — pääsi hänen suustaan kesken naurun, mutta
äkkiä hän lakkasi nauramasta ja tuli aivan vakavan, melkeinpä ankaran
näköiseksi.

— No, Aljoša, me jätämme vielä suutelemiset sikseen, sillä emme osaa
sitä vielä kumpikaan ja meidän on vielä odotettava hyvin kauan,
— päätti hän äkkiä. — Sanokaa mieluummin, miksi te otatte minut,
tämmöisen hupsun, sairaan hupsuttelijan, te, joka olette niin viisas,
niin ajatteleva, niin huomaava? Ah, Aljoša, minä olen hirveän
onnellinen, sillä en ole ollenkaan teidän arvoisenne!

— Olette hyvinkin, Lise. Minä lähden näinä päivinä luostarista kokonaan
pois. Kun tulen maailmaan, niin minun pitää mennä naimisiin, sen
tiedän. Näin on _hän_ minua käskenyt. Kenet teitä paremman ottaisin...
ja kuka muu kuin te ottaisi minut? Olen sitä jo harkinnut. Ensiksikin
te tunnette minut lapsesta asti, ja toiseksi teillä on sangen paljon
hyviä ominaisuuksia, joita minulla ei ollenkaan ole. Teillä on
iloisempi mieli kuin minulla. Tärkeintä on, että te olette viattomampi
kuin minä, joka olen jo saanut nähdä monenlaista, monenlaista... Ah,
te ette tiedä, olenhan minäkin Karamazov! Mitä siihen tulee, että te
nauratte ja teette pilaa myöskin minusta, niin päinvastoin naurakaa
vain. Minä olen siitä hyvin iloinen. Te nauratte kuin pieni tyttö,
mutta teidän ajatuksenne ovat kuin marttyyrin...

— Kuin marttyyrin? Kuinka niin?

— Niin, Lise, tuo äskeinen kysymyksenne, eikö meissä ole halveksimista
tuota onnetonta kohtaan, kun me noin anatomin tavoin repostelemme
hänen sieluaan, — tuo kysymys on marttyyrin kysymys... nähkääs,
minä en mitenkään osaa sitä sanoa sanoilla, mutta se, jonka mieleen
nousee tuollaisia kysymyksiä, se kykenee itse kärsimään. Lepotuolissa
istuessanne te nytkin jo varmasti olette paljon ajatellut...

— Aljoša, antakaa minulle kätenne, miksi te otatte sen pois, — lausui
Lise onnesta heikontuneella, ikäänkuin sortuneella äänellä. — Kuulkaa,
Aljoša, mihin te pukeudutte, kun lähdette pois luostarista, millaiseen
pukuun? Älkää naurako, älkää suuttuko, se on minusta hyvin, hyvin
tärkeätä.

— Pukua, Lise, en ole vielä ajatellut, mutta minä pukeudun sellaiseen
kuin te tahdotte.

— Minä tahdon, että teillä olisi tummansininen samettitakki, valkoinen
pikeeliivi ja harmaa, pehmoinen majavaishattu... Sanokaa, uskoitteko
tosiaan äsken, että minä en rakasta teitä, kun kielsin eilisen kirjeeni?

— Ei, en uskonut.

— Oi, sietämätön mies, parantumaton!

— Näettekö, minä tiesin, että te minua... luultavasti rakastatte, mutta
minä olin uskovinani teitä, jotta teille olisi... mukavampi...

— Vielä sitäkin pahempi! Pahinta ja parasta kaikesta. Aljoša, minä
rakastan teitä hirveästi. Äsken, kun teidän oli määrä tulla, minä
päätin povata tällä tavoin: pyydän häneltä eilistä kirjettä, ja jos
hän rauhallisesti ottaa sen esille ja antaa minulle (kuten häneltä
aina kyllä voi odottaa), niin silloin on selvää, että hän ei ollenkaan
rakasta minua, hänellä ei ole mitään tunteita minua kohtaan, hän on
vain tyhmä ja arvoton poika ja minun elämäni on mennyttä. Mutta te
jätitte kirjeen luostarikammioon ja se rohkaisi minua: eikö totta, te
jätitte sen kammioon siksi, että aavistitte minun vaativan kirjettäni
takaisin ettekä te halunnut sitä antaa? Eikö niin? Niinhän?

— Oh, Lise, ei se ole ollenkaan niin, kirjehän on mukanani nytkin ja
oli äskenkin, täällä taskussa, kas tuossa se on.

Aljoša otti nauraen taskustaan kirjeen ja näytti sitä hänelle kaukaa.

— Mutta minä en anna sitä teille, katsokaa, minun käsistäni.

— Kuinka? Te siis äsken valehtelitte, olette munkki ja valehtelitte?

— Taisinpa valehdella, — nauroi Aleša, — valehtelin, ettei tarvitsisi
antaa teille kirjettä. Se on minulle hyvin kallis, — lisäsi hän äkkiä
hyvin tunteikkaasti ja punastui taas. — Niin on elämäni loppuun asti,
enkä minä anna sitä koskaan kenellekään!

Lise katsoi häneen ihastuneena.

— Aljoša, — lepersi hän taas, — katsokaa ovelta, eikö äiti ole salaa
kuuntelemassa.

— Hyvä on, Lise, minä katson, mutta eikö olisi parempi olla katsomatta,
vai mitä? Miksi epäilisimme äitiänne semmoisesta alhaisesta
menettelystä?

— Alhaisesta menettelystä? Kuinka niin? Se, että hän salaa kuuntelee
tyttärensä puheita, on hänen oikeutensa eikä mikään alhainen teko,
— kivahti Lise. — Olkaa varma siitä, Aleksei Fjodorovitš, että kun
minusta itsestäni tulee äiti ja minulla on samanlainen tytär kuin minä,
niin minä ehdottomasti kuuntelen salaa hänen puheitaan.

— Niinkö tosiaankin, Lise Se ei ole hyvä.

— Ah, Herra Jumala, mikä siinä olisi alhaista? Jos olisi jokin
tavallinen keskustelu seuraelämässä ja minä asettuisin sitä salaa
kuuntelemaan, niin se olisi alhainen teko, mutta tässähän on oma tytär
kahden kesken eri huoneessa nuoren miehen kanssa... Kuulkaa, Aljoša,
tietäkää, että minä rupean pitämään silmällä myös teitä heti, kun
meidät on vihitty, ja tietäkää sekin, että minä avaan ja luen kaikki
teidän kirjeenne... Tämän te siis tiedätte nyt etukäteen...

— Niin, tietysti, jos kerran... — mutisi Aljoša, mutta se ei ole hyvä...

— Ah, millaista halveksumista! Aljoša rakas, älkäämme riidelkö jo
ensimmäisestä kerrasta lähtien, — sanon teille mieluummin koko
totuuden: on tietysti hyvin paha kuunnella salaa, minä olen väärässä ja
te olette oikeassa, mutta kyllä minä kuuntelen joka tapauksessa.

— Tehkää niin. Ette te saa minua mistään kiinni, — nauroi Aljoša.

— Aljoša, mutta alistutteko te minun tahtooni? Se pitää myös etukäteen
ratkaista.

— Suurella halulla, Lise, ja ehdottomasti, mutta en kaikkein
tärkeimmissä. Jos te kaikkein tärkeimmässä asiassa olette toista mieltä
kuin minä, niin minä kuitenkin teen, niinkuin velvollisuuteni vaatii.

— Niin pitääkin. Tietäkää siis, että minäkin olen valmis alistumaan
en vain kaikkein tärkeimmässä, vaan päinvastoin kaikessa annan
perään teille ja vannon sen teille nyt, — kaikessa ja koko elämäni
ajan, — huudahti Lise innostuksesta liekehtien, — ja se on onneksi,
onneksi! Vielä enemmänkin, vannon teille, että minä en milloinkaan
kuuntele salaa teitä, en kertaakaan enkä koskaan, en lue ainoatakaan
kirjettänne, sentähden että te olette oikeassa, mutta minä en ole. Ja
vaikka mieleni hirmuisesti tekee kuunnella salaa, minä tiedän sen,
niin en kuitenkaan sitä tee, sentähden että se teidän mielestänne ei
ole oikein. Te olette nyt niinkuin minun Kaitselmukseni... Kuulkaa,
Aleksei Fjodorovitš, miksi te kaikkina näinä päivinä olette ollut niin
surullinen, sekä eilen että tänään. Minä tiedän, että teillä on huolia,
ikäviä asioita, mutta minä näen, että teillä sitäpaitsi on jokin
erityinen suru, — kenties se on salaisuus, vai mitä?

— Niin, Lise, on salainenkin suru, — lausui Aljoša surullisesti. —
Näen, että te rakastatte minua, koska arvasitte sen.

— Mikä suru se on? Mitä se koskee? Voiko sen sanoa? — lausui Lise aran
rukoilevasti.

— Minä sanon sen myöhemmin, Lise... myöhemmin... — sanoi Aljoša
hämillään. — Nyt sitä kenties olisi mahdoton ymmärtääkin. Ehkäpä en
itsekään osaisi sitä sanoa.

— Minä tiedän sitäpaitsi, että teitä kiusaavat veljenne, ja isä myös?

— Niin, veljetkin, — lausui Aljoša ikäänkuin mietteissään.

— Minä en pidä teidän veljestänne Ivan Fjodorovitšista, Aljoša, —
huomautti äkkiä Lise.

Aljoša pani merkille tämän huomautuksen hieman ihmetellen, mutta ei
ymmärtänyt sitä.

— Veljeni syöksyvät turmioon, — jatkoi hän, — ja isäni myös. Ja toisia
he saattavat turmioon samalla kertaa kuin itsensä. Siinä toimii
»Karamazovien maallinen voima», niinkuin isä Paísi äskettäin lausui, —
maallinen ja vimmattu, viimeistelemätön... Liikkuuko ollenkaan Jumalan
Henki tämän voiman yläpuolella — sitäkään minä en tiedä. Tiedän vain,
että minä itsekin olen Karamazov... Olen munkki, munkki? Olenko minä
munkki, Lise? Tulitte äsken juuri jotenkin sanoneeksi, että minä olen
munkki?

— Niin sanoin.

— Mutta minäpä kenties en usko Jumalaankaan.

— Ette usko, mikä teidän on? — lausui Lise hiljaa ja varovasti. Mutta
Aljoša ei vastannut tähän. Noissa hänen liian äkkiä lausumissaan
sanoissa oli jotakin liian salaperäistä ja liian subjektiivista,
kenties hänelle itselleenkin epäselvää, mutta semmoista, mikä
ehdottomasti kiusasi häntä.

— Ja kaiken lisäksi tekee nyt lähtöä minun ystäväni, maailman paras
mies, jättää maallisen vaelluksen. Jospa te tietäisitte, jospa te
tietäisitte, Lise, millä siteillä minä olen kiintynyt, miten minä olen
henkisesti kiintynyt tähän mieheen! Ja nyt minä jään yksin... Minä
tulen teidän luoksenne, Lise... Vastedes olemme yhdessä...

— Niin, yhdessä, yhdessä! Tästä lähin aina yhdessä koko elämän ajan.
Kuulkaa, suudelkaa minua, minä sallin sen.

Aljoša suuteli häntä.

— No, menkää nyt Kristuksen nimeen! (ja hän siunasi Aljošaa
ristinmerkillä). Menkää pian _hänen luokseen_, kun hän vielä on elossa.
Minä huomaan julmalla tavalla viivyttäneeni teitä. Minä rukoilen tänään
hänen puolestaan ja teidän puolestanne. Tulemmehan onnellisiksi,
tulemmehan?

— Luullakseni tulemme, Lise.

Lähtiessään Lisen luota Aljoša katsoi parhaaksi olla menemättä rouva
Hohlakovin luo ja lähti menemään pois talosta sanomatta hänelle
jäähyväisiä. Mutta juuri kun hän oli avannut oven ja tullut ulos
portaille, niin jostakin ilmestyi hänen eteensä itse rouva Hohlakov.
Ensimmäisistä sanoista Aljoša arvasi, että hän oli odottanut häntä
siinä tahallaan.

— Aleksei Fjodorovitš, se on kauheata. Se on lapsellista,
jonninjoutavaa ja pelkkää hölynpölyä. Toivon, että te ette rupea
haaveilemaan... Tyhmyyksiä, tyhmyyksiä, pelkkiä tyhmyyksiä! — syöksähti
hän puhumaan.

— Älkää vain puhuko tätä hänelle, — sanoi Aljoša, — muuten hän kiihtyy,
ja se on hänelle nyt vahingollista.

— Kuulen järkevän sanan järkevän nuorukaisen suusta. Onko minun
ymmärrettävä asia niin, että te itse vain sen tähden taivuitte hänen
tuumiinsa, että huomioonottaen hänen sairaalloisen tilansa ette
tahtonut suututtaa häntä vastaanpanemisella?

— Oi, ei, ei ensinkään, minä puhuin hänen kanssaan aivan vakavasti, —
ilmoitti Aljoša lujasti.

— Vakavuus ei tässä ole mahdollinen eikä ajateltavissa, ja ensiksikään
minä en tämän jälkeen ota teitä ollenkaan vastaan ainoatakaan kertaa,
toiseksi minä matkustan pois ja vien hänet mennessäni, tietäkää se.

— Miksi niin, — sanoi Aljoša, — sehän on vielä niin kaukana
tulevaisuudessa, pitää odottaa kenties puolitoista vuotta.

— Ah, Aleksei Fjodorovitš, se on kylläkin totta, ja puolessatoista
vuodessa te riitaannutte hänen kanssaan tuhat kertaa ja eroatte. Mutta
minä olen niin onneton! Olkoonpa tämä vain kaikki jonninjoutavaa, minut
se on kuitenkin masentanut. Minä olen nyt niinkuin Famusov viimeisessä
näytöksessä, te olette Tšatskij, hän on Sofia, ja, ajatelkaahan, minä
juoksin vartavasten ulos tänne portaille kohdatakseni teidät, ja
siellähän kaikki kovan kohtalon sallima tapahtui niinikään portailla.
Minä kuulin kaikki, töin tuskin jaksoin seisoa paikallani. Tässä
on siis selitys kaikkiin viime yön kauhuihin ja kaikkiin äskeisiin
hysteriakohtauksiin! Tyttärelle lempi, mutta äidille kuolema. Mene
hautaan. Nyt toinen ja tärkein asia: mikä kirje se on, jonka hän teille
on kirjoittanut, näyttäkää minulle se heti, heti!

— Ei, ei ole tarpeen. Sanokaa, miten Katerina Ivanovna voi, minun on
hyvin tärkeätä saada tietää se.

— Makaa edelleen houraillen, ei ole tullut tajuihinsa. Hänen tätinsä
täällä vain voihkivat ja rehentelevät minulle, ja Herzenstube tuli ja
pelästyi niin, että minä en tietänyt, mitä hänelle olisi tehtävä ja
miten hänet saisi rauhoittumaan, aioin jo toimittaa hänelle lääkärin.
Herzenstube vietiin pois minun vaunuissani. Ja äkkiä kaiken lisäksi
olette te täällä tuon kirjeen kanssa. Totta on, että kaikki tämä on
vielä puolentoista vuoden takana. Kaiken suuren ja pyhän nimessä,
kuolevan luostarinvanhimpanne nimessä, näyttäkää minulle se kirje,
Aleksei Fjodorovitš, minulle, äidille! Jos tahdotte, niin pitäkää sitä
kiinni sormillanne, minä luen sen teidän käsistänne.

— Ei, en minä näytä, Katerina Osipovna, vaikka hän sallisikin, niin
minä en näytä. Minä tulen huomenna, ja jos tahdotte, puhun kanssanne
monesta asiasta, mutta nyt — hyvästi!

Ja Aljoša juoksi portailta kadulle.



2.

Smerdjakov kitaran kera


Eikä hänellä ollut aikaakaan. Hänen päässään oli välähtänyt eräs ajatus
jo silloin, kun hän sanoi jäähyväiset Liselle. Tämä ajatus: kuinka
voisi kaikkein ovelimmin saada nyt kiinni veli Dmitrin, joka ilmeisesti
piileksi häntä? Ei ollut enää aikaista, oli kolmas tunti iltapäivää.
Koko olemuksellaan Aljoša halusi luostariin »suuren» kuolevan luo,
mutta välttämättömämpää kuin mikään muu oli tavata veli Dmitri: Aljošan
mielessä vahvistui joka hetki yhä enemmän se varmuus, että välttämätön
ja kauhea katastrofi oli tulossa. Mikä tuo katastrofi oli ja mitä hän
tällä hetkellä tahtoi sanoa veljelleen, sitä hän kenties ei itsekään
olisi osannut määritellä. »Kuolkoon hyväntekijäni poissaollessani,
ainakaan minä en sitten soimaa itseäni alati koko elämäni ajan siitä,
että kenties olisin voinut pelastaa enkä pelastanut, vaan kuljin ohi,
kiiruhdin kotiini. Jos nyt teen näin, niin menettelen hänen suuren
sanansa mukaisesti.»

Hänen suunnitelmanaan oli saada veli Dmitri käsiinsä sattuman kaupalla,
nimittäin kiivetä kuten eilenkin tuon säleaidan yli, mennä puutarhaan
ja istuutua tuohon huvimajaan. »Jos taas hän ei ole siellä», ajatteli
Aleša, »niin sanomatta mitään Tuomaalle ja emännälle oli piilouduttava
huvimajaan ja odotettava siellä vaikkapa iltaan asti. Jos hän kuten
ennenkin vahtii Grušenjkan tuloa, niin on hyvin mahdollista, että hän
tulee huvimajaan»... Aljoša muuten ei ruvennut kovin paljon miettimään
suunnitelman yksityiskohtia, mutta hän päätti panna sen toimeen, vaikka
sitten ei ennättäisikään luostariin tänään...

Kaikki sujui vastuksitta: hän kiipesi säleaidan yli melkein samasta
kohdasta kuin eilen ja pääsi kenenkään näkemättä hiipimään huvimajaan.
Hän ei tahtonut, että hänet huomattaisiin: sekä emäntä että Tuomas
(jos hän oli täällä) saattoivat olla veljen puolella ja totella hänen
käskyjään ja siis joko estää Aljošaa pääsemästä puistoon tai ilmoittaa
veljelle ajoissa, että häntä etsitään ja kysellään. Huvimajassa
ei ollut ketään. Aljoša istuutui eiliselle paikalleen ja alkoi
odottaa. Hän katseli ympärilleen huvimajassa, ja se näytti hänestä
jostakin syystä paljon vanhemmalta kuin eilen, näytti tällä kertaa
perin rappeutuneelta. Oli muutoin yhtä kirkas päivä kuin eilenkin.
Viheriäisellä pöydällä oli ympyränmuotoinen jälki, luultavasti eilisen
ryyppylasin jättämä, josta oli läikähtänyt konjakkia. Tyhjänpäiväisiä
ja asiaankuulumattomia ajatuksia nousi hänen päähänsä, kuten on
tavallista ikävän odotuksen aikana: esimerkiksi, miksi hän nyt tänne
tultuaan oli istuutunut aivan täsmälleen samalle paikalle, missä
oli istunut eilen, eikä toiselle paikalle? Viimein hänen mielensä
kävi hyvin surulliseksi, surulliseksi levottomuutta herättävästä
tietämättömyydestä. Mutta hän ei ollut istunut neljännestuntiakaan,
kun äkkiä jostakin hyvin läheltä kuului kitaran akordi. Joku istui
tai oli juuri istuutunut enintään noin kahdenkymmenen askelen päähän
hänestä jonnekin pensaikkoon. Aljošan muistossa välähti yhtäkkiä, että
hän eilen poistuessaan veljensä luota huvimajasta oli nähnyt tai hänen
silmissään oli vilahtanut vasemmalla, matala, vanha puutarhapenkki
pensaitten välissä. Sille kai oli nyt istuutunut vieraita. Mutta kuka?
Miesääni alkoi äkkiä laulaa kuplettia imelällä kurkkuäänellä, säestäen
itseään kitaralla:

    Mua voima suuri
    vetää sinuun juuri.
    Herra meitä auta,
    minua ja häntä!
    Minua ja häntä!
    Minua ja häntä!

Ääni lakkasi. Lakeijan tenori ja lakeijan laulutapa. Toinen ääni,
naisen ääni, lausui hyväilevästi ja arasti, mutta kuitenkin hyvin
keimaillen:

— Miksi ette ole käynyt meillä pitkään aikaan, Pavel Fjodorovitš, miksi
meitä yhä halveksitte?

— Eihän mitä, — vastasi miehen ääni kylläkin kohteliaasti, mutta ennen
kaikkea vaativan ja lujan arvokkaasti. Nähtävästi yliote oli miehellä
ja nainen mielisteli häntä. »Mies taitaa olla Smerdjakov», ajatteli
Aljoša, »ainakin äänestä päättäen, ja nainen on luultavasti tämän talon
emännän tytär, joka on tullut Moskovasta ja jolla on laahushame ja joka
käy Marfa Ignatjevnalta hakemassa keittoa...»

— Minä rakastan hirveästi kaikkia runoja, jos ovat kauniita, — jatkoi
naisen ääni. — Miksi ette jatka?

Ääni alkoi taas laulaa:

    Armahani kallis,
    sairastuvan en sun sallis.
    Herra auta meitä,
    minua ja häntä!
    Minua ja häntä!
    Minua ja häntä!

— Viime kerralla lauloitte vielä paremmin, — huomautti naisen ääni. —
Te lauloitte tässä: »Kultaseni kallis». Se tuntui hellemmältä, tänään
ette varmaankaan tarkoin, muistanut.

— Runot ovat roskaa, — tokaisi Smerdjakov.

— Ah, ei ensinkään, minä pidän hyvin paljon runoista.

— Runo mikä onkin, niin se on viho viimeistä roskaa. Ajatelkaahan
itse: kuka koko maailmassa puhuu riimein? Ja jos me kaikki alkaisimme
puhua riimein, vaikkapa esivallan käskystä, niin paljonko me saisimme
sanotuksi? Runot eivät ole asiaa, Maria Kondratjevna.

— Kuinka te olette kaikessa niin viisas, kuinka te olette kaikkeen
syventynyt? — mielisteli naisen ääni yhä enemmän.

— Osaisin minä vielä paljon muutakin, tietäisin minä vielä monta
muutakin asiaa, jos ei olisi osani semmoinen lapsuudestani. Minä
tappaisin kaksintaistelussa pistolilla sen, joka lausuisi minulle,
että olen hulttio, koska olen syntynyt ilman isää Smerjaštšajasta, ja
sillä pisteitän minua Moskovassa silmiin, täältä kulki tieto Grigori
Vasiljevitšin kautta. Grigori Vasiljevitš soimaa, että minä napisen
syntymääni vastaan: »Sinä olet», sanoo, »hänen äpäränsä.» Olkoonpa että
äpärä, mutta minä olisin antanut tappaa itseni jo kohdussa, ettei vain
olisi tarvinnut tulla maailmaan ollenkaan. Torilla puhuttiin ja teidän
äitinne lensi myös kertomaan minulle suuressa epähienoudessaan, että
äitini kulki tukka pörröllään ja oli kooltaan _vähäkäisen_ yli kahden
arssinan. Miksi _vähäkäisen_, kun voi sanoa yksinkertaisesti vähäisen,
niinkuin kaikki ihmiset lausuvat? Tahtoi puhua tuntehikkaasti, mutta
sehän on niin sanoakseni moukkamaista kyynelsilmäisyyttä, kaikkein
moukkamaisimpia tunteita. Voiko venäläisellä moukalla sivistyneen
ihmisen rinnalla olla tunteet? Sivistymättömyytensä vuoksi hänellä ei
voi olla minkäänlaista tunnetta. Jo lapsuudesta asti minä, kun kuulin
tuommoista kuin tuon »vähäkäisen», tunsin kuin olisin lyönyt pääni
seinään. Minä vihaan koko Venäjää, Maria Kondratjevna.

— Jos te olisitte sotilas junkkeri tai nuori husaari, niin ette puhuisi
noin, vaan vetäisitte sapelin tupesta ja puolustaisitte koko Venäjää.

— Minä en ensinkään halua olla sotahusaari, Maria Kondratjevna, vaan
tahdon päinvastoin tehdä lopun kaikista sotamiehistä.

— Entä kun vihollinen tulee, niin kuka meitä puolustaa?

— Ei tarvitse ensinkään. Vuonna kaksitoista teki Venäjää vastaan
suuren hyökkäysretken Ranskan keisari Napoleon ensimmäinen, nykyisen
keisarin isä, ja hyvä olisi ollut, jos nuo ranskalaiset olisivat
silloin laskeneet meidät valtansa alle: viisas kansa olisi saattanut
alamaisekseen sangen tyhmän kansan ja yhdistänyt itseensä. Olisi nyt
aivan toisenlainen järjestys.

— Lienevätkö ne sitten siellä omassa maassaan parempia kuin
meikäläiset? Minä en vaihtaisi erästä meidän keikariamme kolmeen
nuoreen englantilaiseen, — lausui Maria Kondratjevna hellästi, säestäen
luultavasti tällä hetkellä sanojaan raukeilla silmäyksillä.

— Kuka jumaloi mitäkin.

— Mutta te olette itsekin aivan kuin ulkomaalainen, aivan kuin hyvin
jalosukuinen ulkomaalainen, sanon sen teille, vaikka hävettääkin puhua.

— Jos tahdotte tietää, niin irstaassa elämässä ovat sekä sikäläiset
että täkäläiset kaikki samanlaisia. Kaikki ovat veijareita, erotus on
vain se, että heikäläinen kulkee kiiltonahkaisissa saappaissa, mutta
meikäläinen haisee niinkuin kerjäläinen ainakin, eikä huomaa siinä
mitään pahaa. Venäjän kansaa pitää piestä, niinkuin Fjodor Pavlovitš
aivan oikein eilen puhui, vaikka hän on hullu mies, kuten kaikki hänen
lapsensakin.

— Tehän kunnioitatte suuresti Ivan Fjodorovitšia, olette sanonut sen
itse.

— Mutta he ovat sanoneet, että minä olen haiseva lakeija. He pitävät
minua semmoisena, että voin kapinoida. Siinä he erehtyvät. Olisipa
minulle taskussani sen verran rahaa, niin ei minua olisi täällä enää
pitkään aikaan ollut. Dmitri Fjodorovitš on huonompi kuin mikään
lakeija sekä käytökseltään että älyltään ja köyhyytensä vuoksi eikä
hän osaa tehdä mitään, mutta häntä päinvastoin kaikki kunnioittavat.
Minä olen vain liemenkeittäjä, olkoon menneeksi, mutta minä voin, jos
onni potkaisee, avata Moskovassa kahvila-ravintolan Petrovkan varrella.
Sentähden että minä valmistan spesiaaliruokia, mutta ei kukaan
Moskovassa, paitsi muukalaiset, osaa tarjota spesiaaliruokaa. Dmitri
Fjodorovitš on mies, jolla ei ole housujakaan, mutta jos hän vaatii
kaksintaisteluun korkeimman kreivin pojan, niin tämä heti taistelee
hänen kanssaan, mutta missä suhteessa hän on parempi minua? Sillä hän
on hirveän paljon tyhmempi kuin minä. Miten paljon rahaa hän onkaan
tuhlannut aivan hyödyttömästi!

— Kaksintaistelussa on hyvin hauskaa, luulen minä, — huomautti äkkiä
Maria Kondratjevna.

— Miten niin?

— On niin peloittavaa ja urheata, etenkin jos nuoret upseerit pistoli
kädessä ampuvat toisiaan jonkun naisen tähden. Se on kuin kuvaelma. Ah,
jos päästettäisiin tytöt sitä katsomaan, minun mieleni tekisi hirveästi
katsoa.

— Se on hauskaa, jos itse käy päälle, mutta jos toinen antaa hänelle
itselleen päin turpaa, niin silloin se on hyvin typerä tunne.
Juoksisitte pois, Maria Kondratjevna.

— Juoksisitteko te tosiaan pois?

Mutta Smerdjakov ei suvainnut vastata. Minuutin kestäneen vaitiolon
jälkeen kajahti taas akordi, ja kurkkuääni alkoi vedellä viimeistä
kuplettia:

    Lähden poies tästä
    koko rehkinästä,
    nautin elämä-ä-ästä,
    menen pois pääkaupunkiin!
    Enkä sure yhtään,
    en sure siellä yhtään,
    enkä surra aiokaan en yhtään!

Nyt sattui odottamatonta: Aljoša aivasti äkkiä. Penkillä istujat
vaikenivat heti. Aljoša nousi ja lähti heitä kohti. Se oli todellakin
Smerdjakov, hienossa puvussa, hiukset rasvalla voideltuina ja melkeinpä
käherrettyinä, jalassa kiiltonahkaiset patiinit. Kitara oli penkillä.
Nainen oli Maria Kondratjevna, emännän tytär. Hänen yllään oli
vaaleansininen puku, jossa oli kahden arssinan pituinen laahustin.
Tyttö oli vielä nuori eikä niinkään hullun näköinen, vain kasvot olivat
kovin pyöreät ja niissä hirveän paljon kesakoita.

— Tuleeko veljeni Dmitri pian takaisin? — sanoi Aljoša mahdollisimman
rauhallisesti.

Smerdjakov nousi hitaasti seisomaan. Maria Kondratjevna nousi myös.

— Kuinka minulla voisi olla tietoa Dmitri Fjodorovitšista? Toinen asia
olisi, jos minä olisin hänen vartijansa, — vastasi Smerdjakov hiljaa,
selvästi ääntäen ja ylimielisesti.

— Minähän vain kysyin, sattuisitteko tietämään, — selitti Aljoša.

— En minä tiedä mitään heidän olostaan enkä haluakaan tietää.

— Mutta veljeni sanoi minulle nimenomaan, että te juuri ilmoitattekin
hänelle kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja olette luvannut ilmoittaa,
milloin Agrafena Aleksandrovna tulee.

Smerdjakov silmäili häntä hitaasti ja hämilleen tulematta.

— Entä miten te olette suvainnut tällä kertaa tänne päästä, kun portti
täällä on jo tunnin ajan ollut säpissä? — kysyi hän katsoen kiinteästi
Aljošaan.

— Minä tulin poikkikadulta säleaidan yli suoraan huvimajaan. Toivon,
että te annatte minulle sen anteeksi, — kääntyi hän Maria Kondratjevnan
puoleen: — minun piti saada veljeni mahdollisimman pian käsiini.

— Ah, voisimmeko me teihin suuttua, — sanoi Maria Kondratjevna
sanojaan venytellen Aljošan anteeksipyynnöstä ihastuneena, — kun
Dmitri Fjodorovitškin usein tuolla tapaa tulee huvimajaan, niin emme
tiedäkään, kun hän jo istuu huvimajassa.

— Minä etsin häntä nyt kovin, tahtoisin välttämättömästi nähdä hänet
tai kuulla teiltä, missä hän nyt on. Uskokaa, että asia on hänelle
itselleen hyvin tärkeä.

— Heillä ei ole tapana ilmoittaa meille, — lepersi Maria Kondratjevna.

— Vaikka kävisin täällä vain tuttavuuden vuoksi, — alkoi Smerdjakov
taas puhua, — niin he täälläkin ahdistivat minua epäinhimillisesti
kyselemällä lakkaamatta herrasta: miten ja millaista heillä mukamas on,
kuka tulee ja kuka menee ja mitä muuta vielä voin heille ilmoittaa?
Kaksi kertaa uhkasivat minua kuolemallakin.

— Kuinka niin... että kuolemalla? — ihmetteli Aljoša.

— Onko se sitten heille mitään, heidän luonteellaan, jonka laatua itse
saitte eilen nähdä. Jos, sanovat he, päästän huomaamatta Agrafena
Aleksandrovnan ja hän on täällä yötä — niin minut hän ensimmäiseksi
tappaa. Minä pelkään heitä kovasti, ja jos en sitä pelkäisi vielä
enemmän, niin minun pitäisi ilmoittaa heistä kaupungin esivallalle.
Jumala tietää, mitä kaikkea voivat panna toimeksi.

— Näinä päivinä sanoivat heille: »Survon sinut nuuskaksi», — lisäsi
Maria Kondratjevna.

— No, se puhe nuuskasta voi nyt olla vain juttua... — huomautti Aljoša.
— Jos minä saisin hänet nyt heti kohdata, niin voisin sanoa hänelle
jotakin tästäkin...

— Ainoa, minkä voin ilmoittaa, — sanoi Smerdjakov äkkiä aivan
kuin harkittuaan asiaa, — on tämä. Olen täällä jokapäiväisen
naapurituttavuuden vuoksi, ja miksi en täällä kävisi? Toiselta puolen
Ivan Fjodorovitš jo varhain tänä aamuna lähettivät minut heidän
luokseen heidän asuntoonsa Ozernaja-kadulle ilman kirjettä, jotta
Dmitri Fjodorovitš suullisen kutsun mukaan välttämättömästi tulisivat
täkäläiseen torin varrella olevaan ravintolaan syömään yhdessä
päivällistä. Minä menin, mutta en tavannut Dmitri Fjodorovitšia heidän
asunnossaan, mutta kello oli vasta kahdeksan: »Oli», sanovat, »mutta
meni jo menojaan», — juuri näillä sanoilla sanoi hänen isäntäväkensä.
Tässä on heillä varmaan jokin molemminpuolinen sopimus. Nyt he kenties
tällä samalla hetkellä istuvat ravintolassa veljensä Ivan Fjodorovitšin
kanssa, koska Ivan Fjodorovitš eivät tulleet kotiin päivälliselle,
vaan Fjodor Pavlovitš söivät päivällistä yksinään tunti sitten ja ovat
nyt käyneet makuulle. Pyydän kuitenkin hartaasti, että te ette puhuisi
heille mitään minusta eikä siitä, että minä ilmoitin, sillä he voivat
tappaa ihan syyttä.

— Kutsuiko veli Ivan Dmitrin tänään ravintolaan? — kysyi Aljoša
nopeasti.

— Aivan niin.

— _Pääkaupunki_-ravintolaan, torin varrella?

— Siihen juuri.

— Se on hyvin mahdollista! — huudahti Aljoša hyvin kiihtyneenä. —
Kiitän teitä, Smerdjakov, se on tärkeä tieto, menen heti sinne.

— Älkää ilmiantako, — sanoi Smerdjakov hänen jälkeensä.

— Oi en, minä ilmestyn ravintolaan aivan kuin omia aikojani, olkaa
rauhassa.

— Minne te nyt, minä avaan teille portin, — huudahti Maria Kondratjevna.

— Ei, tästä on lyhyempi matka, menen taas aidan yli. Uutinen järkytti
hirveästi Aljošaa. Hän lähti rientämään ravintolaa kohti. Silloisessa
puvussaan hänen oli sopimatonta mennä ravintolaan, mutta kävi päinsä
tiedustella porraskäytävässä ja kutsua heidät ulos. Mutta tuskin hän
oli tullut ravintolan kohdalle, kun äkkiä ikkuna avautui ja itse veli
Ivan huusi hänelle ikkunasta alas:

— Aljoša, voitko heti tulla tänne luokseni vai etkö? Tekisit suuren
palveluksen.

— Voin varsin hyvin, en vain tiedä, kuinka se käy päinsä tässä
puvussani.

— Minä olen yksityishuoneessa, mene ovelle, minä juoksen sinua
vastaan...

Hetken kuluttua Aljoša istui veljensä vieressä. Ivan oli yksin ja söi
päivällistä.



3.

Veljekset tutustuvat


Ivan ei kuitenkaan ollut yksityishuoneessa. Se oli vain ikkunan luona
oleva paikka, joka oli erotettu verhoilla, mutta syrjäiset eivät
kuitenkaan voineet nähdä verhon takana istuvia. Huone oli ensimmäinen
ulko-ovesta tultaessa, ja sen sivuseinällä oli tarjoilutiski.
Tarjoilijat juoksivat huoneessa yhtä mittaa edestakaisin. Vieraita oli
vain yksi vanha ukko, entinen sotilas, joka joi nurkassa teetä. Sen
sijaan oli ravintolan muissa huoneissa tavallista ravintolatouhua,
kuului kutsuvia huutoja, olutpullojen avaamista, biljardipullojen
kalahtelua, ravintolan urkujen pauhaamista. Aljoša tiesi, että Ivan ei
juuri koskaan käynyt tässä ravintolassa eikä yleensäkään ollut mikään
ravintoloissa istuja. »Siis hän oli joutunut tänne nimenomaan vain
tavatakseen sopimuksen mukaisesti veli Dmitrin», ajatteli Aljoša. Mutta
veli Dmitri ei ollut täällä.

— Tilaanko sinulle kalalientä vaiko jotakin muuta, ethän sinä elä
pelkällä teellä, — huudahti Ivan nähtävästi hirveän tyytyväisenä, kun
oli tavannut Aljošan. Itse hän oli jo syönyt päivällisen ja joi teetä.

— Anna kalalientä ja anna sitten teetäkin, minun on hyvin nälkä, —
lausui Aljoša iloisesti.

— Entä kirsikkahilloa? Täällä on. Muistatko, kuinka sinä pikkupoikana
Polenovin luona pidit kirsikkahillosta?

— Sinä siis muistat sen? Anna tulla vain hilloakin, pidän siitä
vieläkin.

Ivan soitti tarjoilijaa ja tilasi kalalientä, teetä sekä hilloa.

— Minä muistan kaiken, Aljoša, muistan sinut yhdentoistavuotiaaksi
asti, minä olin silloin viidennellätoista vuodellani. Viisitoista
ja yksitoista, se on sellainen ikäero, että veljekset eivät siinä
iässä koskaan ole toistensa tovereita. En tiedä, tokko edes pidin
sinusta. Kun muutin Moskovaan, niin ensimmäisinä vuosina en sinua
ensinkään muistellutkaan. Sitten, kun sinä itse jouduit Moskovaan, me
tapasimme toisemme luullakseni vain kerran jossakin. Täällä minä nyt
asun jo neljättä kuukautta, emmekä me tähän saakka ole sanoneet sanaa
toisillemme. Huomenna minä matkustan pois, ja ajattelin äsken juuri
tässä istuessani: kuinkahan saisin häntä tavata sanoakseni hänelle
jäähyväiset, mutta silloin sinä kuljitkin ohi.

— Tekikö kovasti mielesi tavata minua?

— Hyvin kovasti. Minä tahdon tutustua sinuun kerta kaikkiaan ja
tutustuttaa sinut itseeni. Samalla sanon myös jäähyväiset. Minun
mielestäni on kaikkein parasta tutustua silloin, kun erotaan. Olen
nähnyt, miten sinä olet katsellut minua kaikki nämä kolme kuukautta,
silmissäsi oli jonkinmoista ainaista odotusta, mutta juuri sitä minä
en voi sietää, siis en lähestynyt sinua. Mutta lopulta minä opin
sinua kunnioittamaan: siinä seisoo mies lujalla pohjalla. Huomaa,
että vaikka minä nyt nauran, niin puhun vakavasti. Sinähän seisot
varmalla pohjalla, eikö niin? Minä pidän tuollaisista vankalla pohjalla
seisovista, seisoivatpa millä pohjalla tahansa ja olkootpa vaikka
semmoisia pikkupoikia kuin sinä. Sinun odottava katseesi ei lopulta
ollut minulle ollenkaan vastenmielinen, päinvastoin aloin lopulta pitää
odottavasta katseestasi... Luullakseni sinä jostakin syystä pidät
minusta, Aljoša.

— Pidän, Ivan. Veli Dmitri sanoo sinusta: Ivan on kuin hauta. Minä
sanon sinusta: Ivan on arvoitus. Sinä olet vieläkin minulle arvoitus,
mutta jonkin verran olen jo päässyt sinusta selville, senkin vasta tänä
aamuna!

— Mitä se sitten on? — alkoi Ivan nauraa.

— Etkö sinä suutu? — nauroi Aljošakin.

— No?

— Sitä vain, että sinä olet aivan samanlainen nuori mies kuin kaikki
muutkin kolmenkolmatta vuoden ikäiset nuorukaiset, samanlainen nuori,
perin nuori, raikas ja kelpo poika, no, sanokaamme keltanokka! Mitä,
enhän vain loukannut sinua kovin pahasti?

— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti Ivan
iloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen tapaamisen
jälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin itsekseni, tuota
kolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt sinä yhtäkkiä
ihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä juuri, ja
tiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään, vaikka
uskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin erehtyneeni
maailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin vakuutetuksi, että
kaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä, kirottua ja kenties
pirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen epätoivon
kaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun kerran olen
tarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin olen sen
kokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään mennessä luultavasti
jätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut sitä pohjaan asti,
ja poistun... en tiedä minne. Mutta ennen kolmenkymmenen vuoden
ikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti, voittaa minun nuoruuteni
kaikki, — kaiken epätoivon, kaiken elämäninhon. Olen usein kysynyt
itseltäni: onko maailmassa olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi
voittaa minussa tuon hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon,
ja tulin siihen päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole,
nimittäin kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen
en enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut
näivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein
halpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain
karamazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano,
sinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi halpamainen?
Keskihakuista voimaa on meidän taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä
hirveän paljon. Tekee mieli elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin
logiikkaa. Olkoonpa, että minä en usko maailmanjärjestykseen; minulle
ovat kuitenkin rakkaat keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle
on rakas sinitaivas, rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa
tietämättä itsekään miksi, rakas moni inhimillinen sankariteko, johon
aikoja sitten kenties on lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa
muistoa yhä sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä,
syö terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä
tahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan. Tiedän
kyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein rakkaimmalle
hautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia, jokainen
kivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä elämästä,
niin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan totuuteen, omaan
taisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän sen edeltäpäin,
lankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken niiden ääressä, —
vaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu, että tämä on jo
pitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen enempää. Enkä minä itke
epätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että kyynelien vuodattaminen
tuottaa minulle onnen tunteen. Hurmaannun omasta liikutuksestani.
Rakastan tahmeita kevään lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on!
Tässä eivät merkitse mitään järki eikä logiikka, tässä on kysymys
rakastamisesta koko sisimmällään ja olemuksensa ytimellä, se on
rakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin voimiinsa... Ymmärrätkö sinä
mitään minun lorustani, Aljoška, vai etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.

— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa ytimellä
tekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin, ja minä
olen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri elämänhalu, —
huudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää maailmassa ennen
kaikkea rakastaa elämää.

— Rakastaako elämää enemmän kuin sen tarkoitusta?

— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa, kuten sinä
sanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain ymmärtää sen
tarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut tämmöistä. Puolet
työstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat elämää. Nyt sinun
täytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin sinä olet pelastettu.

— Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut joutumassakaan
tuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen puolesi?

— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties
eivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on hauskaa,
että me puhelemme, Ivan.

— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua hirveästi
miellyttävät tuollaisten... munkkialokkaiden _professions de foi_. Sinä
olet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?

— Se on totta. Luostarinvanhimpani lähettää minut maailmaan.

— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme maailmassa,
ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan irtautua pikarista.
Isäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin seitsemänkymmenen vuoden
ikäisenä, haaveileepa kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on
niin puhunut ja aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut
seisomaan irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä...
vaikka kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa
löydäkään kuin tämän... Mutta seitsemäänkymmeneen asti semmoinen on
katalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi säilyttää jonkinmoisen
»jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö ole nähnyt tänään Dmitriä?

— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi
veljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin
kanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä
joitakin kohtia uudestaankin.

— Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä hän
puhui tästä, — lisäsi Aljoša.

Ivan rypisti kulmiaan ja vaipui mietteisiin.

— Smerdjakovinko takia sinä rypistät kulmiasi? — kysyi Aljoša.

— Niin, hänen takiansa. Hitto hänestä, Dmitrin minä todellakin olisin
tahtonut nähdä, mutta nyt se on tarpeetonta... — lausui Ivan ilmeisen
haluttomasti.

— Matkustatko sinä todellakin niin pian pois, veljeni?

— Matkustan.

— Entä Dmitri ja isä? Kuinka heidän välinsä päättyvät? — lausui Aljoša
huolestuneena.

— Sinä vain puuhaat omaasi! Mitä minulla on tässä tekemistä? Olenko
minä veljeni Dmitrin vartija? — tokaisi Ivan äreästi, mutta hymähti
äkkiä omituisen katkerasti: — Kainin vastaus Jumalalle veljen
tultua surmatuksi, vai mitä? Kenties ajattelet sitä tällä hetkellä?
Mutta, piru vieköön, enhän minä voi jäädä tänne heitä vahtimaan.
Olen toimittanut asiani ja lähden. Etköhän sinä luule, että minä
olen mustasukkainen Dmitrille ja että minä kaikkien näiden kolmen
kuukauden aikana koetin napata häneltä itselleni tuon kaunottaren
Katerina Ivanovnan? Äh, hitto, minulla oli omat hommani. Olen saanut
hommani loppuun ja lähden. Sain asiani äsken suoritetuksi, sinä olit
todistajana.

— Se oli äsken Katerina Ivanovnan luona.

— Niin, hänen luonaan ja pääsin yhdellä kertaa eroon. Ja mitä nyt? Mitä
tekemistä minulla on Dmitrin kanssa? Dmitri ei tässä merkitse mitään!
Minulla oli ainoastaan omia asioitani Katerina Ivanovnan kanssa. Itse
tiedät, että Dmitri päinvastoin käyttäytyi aivan kuin olisi ollut
liitossa kanssani. Minähän en häntä ollenkaan pyytänyt, vaan hän itse
luovutti hänet juhlallisesti minulle ja siunasi. Se on hullunkurista.
Ei, Aljoša, ei, jospa tietäisit, miten kevyeksi nyt tunnen oloni! Tässä
istuessani ja syödessäni päivällistä, uskotko, teki mieleni tilata
samppanjaa juhliakseni vapauteni ensimmäistä hetkeä. Hyi, melkein puoli
vuotta, — ja yhtäkkiä pääsin yhdellä kertaa, yhdellä kertaa kaikesta.
Saatoinko edes eilenkään aavistaa, että on niin helppoa saada juttu
loppuun, kun vain tahtoo!

— Puhutko sinä rakkaudestasi, Ivan?

— Rakkaudesta, jos niin tahdot, niin, minä rakastuin neitiin,
instituutin kasvattiin. Piinasin itseäni hänen tähtensä, ja hän piinasi
minua. Istuin hänen vieressään... ja äkkiä kaikki lensi tiehensä. Äkkiä
minä puhuin innostuneena, mutta kun läksin talosta, niin rupesin täyttä
kurkkua nauramaan, — uskotko sen. Ei, minä puhun aivan sananmukaisesti.

— Sinä sanot sen nytkin niin iloisesti, — huomautti Aljoša katsellen
hänen kasvojaan, jotka todellakin äkkiä olivat tulleet iloisiksi.

— Mistä minä saatoin tietää, etten ollenkaan rakasta häntä! He-he!
Niinkuin näkyi, en rakasta. Mutta kuinka hän minua miellyttikään!
Kuinka hän miellyttikään minua äskenkin, kun pidin puheen. Ja tiedätkö,
nytkin hän miellyttää hirveästi, — ja miten helppo kuitenkin onkaan
lähteä hänen luotaan. Luuletko sinä, että minä suurentelen?

— En. Mutta kenties se ei ole rakkautta.

— Aljoška, — alkoi Ivan nauraa, — älä ryhdy lausumaan mietelmiä
rakkaudesta! Se ei sovi sinulle. Äskenkin, äskenhän sinä esiinnyit,
ai! En ole muistanutkaan suudella sinua siitä... Ja kuinka hän minua
kiusasi! Totisesti siinä oli mullerrus käymässä. Kaikki, mitä minä
hänelle äsken puhuin, on totista totta. Juttu on vain semmoinen, ja se
on pääasia, että hän tarvitsee kenties viisitoista tai kaksikymmentä
vuotta hoksatakseen, että hän ei ollenkaan rakasta Dmitriä, vaan
rakastaa vain minua, jota hän kiusaa. Tai ehkäpä hän ei hoksaa sitä
koskaan, tämänpäiväisestä opetuksesta huolimatta. No, sitä parempi:
nousin ja lähdin iäksi. Miten on muutoin nyt hänen laitansa? Mitä
siellä tapahtui minun lähdettyäni?

Aljoša kertoi hänelle hysteriakohtauksesta ja siitä, että Katerina
Ivanovna nyt luultavasti oli tajuttomana ja houraili.

— Eiköhän vain rouva Hohlakov valehtele?

— Luullakseni ei.

— Täytyy ottaa selvää. Hysteeriseen kohtaukseen muuten ei kukaan ole
koskaan kuollut. Ja olkoon vain hysteriakohtaus, Jumala on lähettänyt
naiselle hysterian rakkaudessaan. Minä en lähde sinne ollenkaan. Mitäpä
taas tuppautuisin.

— Mutta sinähän sanoit hänelle äsken, että hän ei ole milloinkaan
rakastanut sinua.

— Sen minä sanoin tahallani, Aljoška. Minäpä tilaan samppanjaa, juodaan
minun vapauteni malja. Ei, jospa tietäisit, kuinka iloinen minä olen!

— Ei, veljeni, parempi on olla juomatta, — sanoi äkkiä Aljoša. —
Sitäpaitsi mieleni tuntuu surulliselta.

— Niin, sinun mielesi on jo kauan ollut surullinen, olen pitkän aikaa
nähnyt sen.

— Sinä lähdet siis ehdottomasti matkaan huomisaamuna?

— Aamuna? En minä ole sanonut lähteväni aamulla... Muuten voihan
sattua, että lähden aamulla. Uskotko, minä olen tänään syönyt
täällä päivällistä vain päästäkseni syömästä ukon kanssa, niin
vastenmieliseksi hän on tullut minulle. Jos vain hän yksistään olisi
ollut täällä, niin olisin jo aikoja sitten matkustanut tieheni. Mutta
miksi sinä olet niin huolissasi siitä, että minä matkustan pois? Meillä
sinun kanssasi on vielä jos miten paljon aikaa lähtöön. Aikaa on
kokonainen ikuisuus, kuolemattomuus!

— Jos sinä matkustat huomenna pois, niin mikä iäisyys tässä on?

— Mutta mitä se koskee meitä sinun kanssasi? — nauroi Ivan. —
Ennätämmehän me kuitenkin omat asiamme puhua, ne omat asiamme, joita
varten olemme tulleet tänne. Mitä sinä niin ihmeissäsi katselet?
Vastaa: mitä varten me olemme täällä yhtyneet? Puhuaksemmeko
rakkaudesta Katerina Ivanovnaan, ukosta ja Dmitristä? Ulkomaista?
Venäjän kohtalokkaasta tilasta? Keisari Napoleonista? Niinkö, tätäkö
varten?

— Ei, ei tätä varten.

— Ymmärrät siis itse, mitä varten. Yksillä on yhtä, mutta meillä
keltanokilla on toista, meidän on ennen kaikkea ratkaistava
iäisyyskysymykset, se on meidän huolemme. Koko nuori Venäjä keskustelee
nyt ainoastaan iäisyyskysymyksistä. Nyt juuri, kun kaikki vanhukset
äkkiä ovat tuppautuneet puuhaamaan käytännöllisissä kysymyksissä.
Minkätähden sinä olet koko kolmen kuukauden ajan katsonut minua
odottaen? Kysyäksesi minulta: »Mikä on uskosi, vai etkö usko
ensinkään?» — tämähän on ollut sinun kolme kuukautta jatkuneitten
katseittesi merkitys, Aleksei Fjodorovitš, niinhän se on?

— Ehkäpä niinkin, — hymähti Aljoša. — Ethän sinä nyt pidä minua
pilkkanasi, veli?

— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni mieltä,
kun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen odotuksen vallassa.
Aljoša, katso suoraan: minähän olen aivan samanlainen pikkupoika kuin
sinäkin, paitsi että en ole munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset
pojat tähän saakka tehneet? Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on
haiseva ravintola, he kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko
elämänsä aikana tätä ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun
he lähtevät ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen
tunne toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet
käytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta koskevista
kysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko kuolemattomuutta?
Ne taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne puhuvat sosialismista ja
anarkismista, koko ihmiskunnan järjestämisestä toiselle pohjalle, niin
että yksiin se hiidessä vie, samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein
omintakeisimpia poikia meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa
iäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?

— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko
olemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten sinä
sanot, kysymykset toisesta päästä ovat tietysti ensimmäisiä ja kaikkein
tärkeimpiä kysymyksiä, ja niin on olevakin, — lausui Aljoša katsellen
veljeään ja hymyillen edelleen hiljaista ja tutkivaa hymyään.

— Niin, Aljoša, venäläisenä miehenä oleminen on toisinaan kaikkea
muuta kuin viisasta, mutta tuhmempaa kuin se, mitä venäläiset pojat
nyt tekevät, ei kuitenkaan voi kuvitellakaan. Yhtä venäläistä poikaa,
Aljoškaa, minä sentään hirveästi rakastan.

— Kuinka mainiosti sinä sen esititkään, — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.

— No, sanohan, mistä aloitetaan, käske itse, — Jumalastako? Onko
Jumalaa olemassa, mitä?

— Aloita siitä, mistä tahdot, vaikkapa »toisesta päästä». Sinähän
julistit eilen isän luona, että Jumalaa ei ole, — sanoi Aljoša katsoen
tutkivasti veljeensä.

— Eilen päivällisellä ukon luona minä tahallani ärsyttelin sinua
tällä ja näin, miten silmäsi alkoivat palaa. Mutta nyt olen varsin
halukas puhelemaan kanssasi ja sanon sen hyvin vakavasti. Minä tahdon
päästä läheisiin väleihin kanssasi, Aljoša, sentähden että minulla ei
ole ystäviä, minä tahdon koettaa. No, ajattelehan, kenties minäkin
tunnustan Jumalan, — sanoi Ivan nauraen. — Onko se sinusta yllättävää?

— Kyllä, tietysti, jos sinä et nytkin laske leikkiä.

— Laske leikkiä? Eilen luostarinvanhimman luona sanottiin minun
tekevän pilaa. Näetkö, ystäväiseni, oli eräs vanha syntinen
kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja hän sanoi, että jos ei olisi
olemassa Jumalaa, niin hänet pitäisi keksiä, s'il n'existait pas
Dieu, _il faudrait l'inventer_. Ja ihminen on todellakin keksinyt
Jumalan. Jumala todellakin on olemassa, mutta se on ihmeellistä, että
tämmöinen ajatus — ajatus Jumalan välttämättömyydestä — on saattanut
nousta niin villin ja ilkeän elukan päähän kuin ihminen on, niin
pyhä, niin liikuttava, niin viisas on tuo ajatus ja niin suureksi
kunniaksi se on ihmiselle. Mitä taas minuun tulee, niin minä olen jo
kauan sitten päättänyt olla ajattelematta sitä: ihminenkö on luonut
Jumalan vai Jumalako ihmisen? Tietysti en ryhdy tässä yhteydessä
myöskään tarkastamaan venäläisten poikien kaikkia nykyaikaisia
aksiomeja, jotka kaikki on johdettu eurooppalaisista hypoteeseistä;
mikä nimittäin siellä on hypoteesi, se on venäläiselle pojalle heti
selviö, eikä vain pojille, vaan ehkäpä heidän professoreilleenkin,
sillä myöskin venäläiset professorit meillä nykyisin ovat sangen
usein noita samoja venäläisiä poikia. Senvuoksi minä sivuutan heidän
kaikkia hypoteesinsa. Mikä tehtävä meillä sinun kanssasi nyt on?
Tehtävänä on saada mahdollisimman pian selitetyksi sinulle olemukseni
laatu, toisin sanoin mikä olen miehiäni, mihin uskon ja mitä toivon,
niinhän? Siksipä ilmoitankin, että tunnustan Jumalan suoraan ja
yksinkertaisesti. On kuitenkin huomattava seuraava seikka: jos Jumala
on olemassa ja jos hän todellakin on luonut maailman, niin hän, kuten
hyvin tiedämme, on luonut sen Euklideen geometrian mukaan, mutta
ihmisjärki tajuaa vain kolme ulottuvaisuutta avaruudessa. Mutta onpa
ollut ja on vielä nykyaikanakin mittaustieteilijöitä ja filosofeja,
vieläpä kaikkein huomattavimpia niistä, jotka epäilevät, onko maailma,
tai laajemmin ottaen olevaisuus kokonaisuudessaan, luotu vain Euklideen
geometrian mukaan, rohkenevatpa haaveilla niinkin pitkälle, että kaksi
yhdensuuntaista viivaa, jotka Euklideen mukaan eivät mitenkään voi
yhtyä maan päällä, kenties yhtyvät jossakin kohdassa äärettömyyttä.
Minä olen, ystäväiseni, tullut siihen päätökseen, että jos minä
kerran en kykene ymmärtämään tätäkään, niin mitäpä minä ymmärrän
Jumalasta. Tunnustan nöyrästi, että minulla ei ole ensinkään kykyä
ratkaista tämmöisiä kysymyksiä, minulla on euklidesmainen, maallinen
järki, ja senvuoksi ei meikäläinen pysty ratkaisemaan sitä, mikä ei
ole tästä maailmasta. Neuvon sinuakin, ystäväiseni Aljoša, olemaan
koskaan ajattelematta tätä ja varsinkin Jumalasta: onko Hän olemassa
vai eikö? Nämä kysymykset ovat kaikki epäolennaisia järjelle, joka
on luotu tajuamaan vain kolme ulottuvaisuutta. Siis tunnustan
Jumalan, teenpä sen mielellänikin, ja lisäksi vielä tunnustan myös
Hänen kaikkiviisautensa ja Hänen tarkoitusperänsä, — meille täysin
tuntemattomat, uskon maailman järjestykseen ja elämän tarkoitukseen,
uskon ikuiseen harmoniaan, johon me kaikki sulamme, uskon sanaan, jota
kohti maailma pyrkii ja joka itse »oli Jumalan tykönä», ynnä muuhun
ynnä muuhun ja niin edespäin aina loppumattomiin. Paljon on tässä
asiassa sanoja sepitetty. Luullakseni olen jo hyvällä tiellä — vai
mitä? No, ajattelehan, että lopputuloksena minä tätä Jumalan luomaa
maailmaa — en tunnusta, ja vaikka tiedänkin sen olevan olemassa, en
myönnä ensinkään sen olemassaoloa. Minä en ole tunnustamatta Jumalaa,
ymmärrä se, vaan hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa minä
en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Sanon tämän: minä olen
niin vakuutettu kuin pieni lapsi siitä, että kärsimykset lakkaavat ja
katoavat, että inhimillisten vastakohtien koko alentava naurettavuus
häviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen
rajoissa liikkuvan inhimillisen järjen inhoittava keksintö, ja
vihdoin, että maailman loppuessa, iäisen harmonian hetkellä, tapahtuu
ja ilmestyy jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille
sydämille, riittää poistamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken
inhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren,
riittää siihen, että on mahdollista ei vain antaa anteeksi, vaan myös
myöntää oikeutetuksi kaikki, mitä ihmisille on tapahtunut, — tulkoon,
tulkoon kaikki tämä ja ilmestyköön, mutta minä en sitä tunnusta enkä
tahdo tunnustaa! Yhtykööt vain yhdensuuntaiset viivatkin ja olkoon,
että minä näen sen itse: näen ja sanon, että ne ovat yhtyneet, mutta
en tunnusta sittenkään. Siinä on minun olemukseni, Aljoša, siinä on
minun teesini. Tämän olen puhunut sinulle vakavasti. Aloitin tahallani
tämän meidän keskustelumme mahdollisimman typerästi, mutta johdin sen
tunnustukseeni, sillä vain sitä sinä tarvitset. Ei sinun ollut väliä
Jumalasta, vaan sinun piti ainoastaan saada tietää, mikä pitää elossa
veljeäsi, jota sinä rakastat. Olen sen nyt sanonut.

Ivan lopetti pitkän esityksensä äkkiä omituisen ja yllättävän
tuntehikkaasti.

— Miksi sinä aloitit »mahdollisimman typerästi»? — kysyi Aljoša katsoen
häntä miettivästi.

— No, ensiksikin vaikkapa venäläisyyden vuoksi: venäläisten keskustelut
näistä asioista suoritetaan aina niin typerästi, että typerämpää ei voi
ajatella. Ja toiseksi taas, mitä typerämpää, sitä asiallisempaa. Kuta
typerämpää, sitä selvempääkin. Typeryys on suoraa eikä viekasta, mutta
viisaus mutkistelee ja lymyilee, järki on konna, mutta tyhmyys on suora
ja rehellinen. Minä olen johtanut asiani epätoivon rajoille asti, ja
kuta typerämpi on asettelu, sitä edullisempi se on minulle.

— Selitätkö sinä minulle, minkä tähden sinä »et tunnusta maailmaa»? —
lausui Aljoša.

— Selitän tietysti, ei se ole salaisuus, siihenhän puheeni on
tähdännytkin. Veli veikkoseni, en minä tahdo turmella sinua enkä
suistaa sinua vankalta pohjaltasi, mutta tahtoisin kenties tehdä itseni
terveeksi sinun kauttasi, — sanoi Ivan hymyillen äkkiä aivan niinkuin
pieni hiljainen poika. Aljoša ei ollut vielä koskaan nähnyt hänen
hymyilevän tuolla tavoin.



4.

Kapina


— Minun täytyy tehdä sinulle eräs tunnustus, — alkoi Ivan. — Minä en
ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa lähimmäisiään.
Juuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni mahdotonta rakastaa, vain
kaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut lukemaan »Johannes Armeliaasta»
(eräästä pyhästä miehestä), että kun hänen luokseen tuli nälkäinen
ja paleltunut ihminen pyytäen häntä lämmittämään häntä, niin hän
syleili häntä ja alkoi hengittää hänen jonkin kauhean taudin johdosta
mätänemistilassa olevaan ja pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma
siitä, että hän teki sen mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan,
velvollisuuden vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen
tähden. Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti
kun hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä.

— Tästä on luostarinvanhin Zosima usein puhunut, — huomautti Aljoša. —
Hänkin sanoi, että ihmisen kasvot usein estävät monia vielä rakastamaan
tottumattomia ihmisiä rakastamasta. Mutta onhan paljon rakkauttakin
ihmiskunnassa, vieläpä melkein Kristuksen rakkauden kaltaista
rakkautta, minä tiedän sen itse, Ivan...

— No, minä puolestani en sitä vielä tunne enkä voi ymmärtää, ja
lukematon ihmispaljous minun mukanani. Kysymys on siitä, johtuuko
tämä ihmisten huonoista ominaisuuksista vaiko siitä, että heidän
luontonsa on kerta kaikkiaan sellainen. Minun käsitykseni mukaan
sellainen rakkaus ihmisiin kuin Kristuksen on tavallaan mahdoton ihme
maan päällä. Tosin Hän oli Jumala. Mutta mehän emme ole jumalia.
Sanokaamme, että esimerkiksi minä voin syvästi kärsiä, mutta toinenhan
ei voi koskaan tietää, missä määrin minä kärsin, sillä hän on toinen
eikä minä, ja sitäpaitsi ihminen harvoin on valmis tunnustamaan toisen
marttyyriksi (ikäänkuin se olisi jokin arvo). Miksi ei ole valmis
tunnustamaan, mitä arvelet? Siksi, esimerkiksi, että minä haisen
pahalta, että minulla on typerät kasvot, tai siksi, että kerran olen
jossakin astunut hänen jalalleen. On sitäpaitsi erotettava kärsimys
ja kärsimys toisistaan: alentavaa kärsimystä, esimerkiksi minulle
alentavaa nälkää, voi ilkeä hyväntekijä vielä myöntää minun kokevan,
mutta heti kun kärsimys on hieman korkeampaa laatua, esimerkiksi
kärsimystä aatteen tähden, niin ei, semmoisen hän myöntää mahdolliseksi
vain harvoissa tapauksissa, sentähden että hän esimerkiksi katsoo
minua ja huomaa yhtäkkiä, että minulla on aivan toisenlaiset kasvot,
kuin hänen kuvittelunsa mukaan pitäisi olla ihmisellä, joka kärsii
semmoisen ja semmoisen aatteen puolesta. Niinpä hän heti lakkaa
olemasta hyväntekijäni eikä hän menettele näin ensinkään ilkeydestä.
Kerjäläisten, varsinkaan jalosukuisten kerjäläisten, ei pitäisi koskaan
näyttäytyä, vaan pyytää almua sanomalehtien kautta. Erillään ollen voi
vielä rakastaa lähimmäistä ja toisinaan kaukanakin ollen, mutta lähellä
ei juuri milloinkaan. Jos kaikki olisi niinkuin näyttämöllä, baletissa,
jossa kerjäläiset tulevat esille silkkiryysyissä ja repaleiset pitsit
puvuissa ja pyytävät almua sirosti tanssien, no, silloin niitä
voisi vielä ihailla. Ihailla, mutta ei kuitenkaan rakastaa. Mutta
riittää jo tästä asiasta. Minun piti vain saada sinut asettumaan
minun kannalleni. Aioin puhua ihmiskunnan kärsimyksistä yleensä,
mutta parasta on rajoittua puhumaan nyt vain lasten kärsimyksistä.
Se vähentää todistelujeni kantavuuden noin kymmenenteen osaan, mutta
parasta on nyt puhua vain lapsista. Sitä edullisempaa se tietenkin
on minulle. Mutta ensiksikin lapsia voi rakastaa läheltäkin, vieläpä
likaisia ja rumakasvoisia (minusta kuitenkin tuntuu, että lasten
kasvot eivät koskaan ole rumat). Toiseksi minä en senkään vuoksi puhu
aikuisista, että paitsi sitä, että he ovat vastenmielisiä eivätkä
ansaitse rakkautta, heillä on hyvityksensä: he ovat syöneet omenan ja
tulleet tuntemaan hyvän ja pahan ja tulleet sellaisiksi »kuin Jumala».
He syövät sitä edelleenkin. Mutta lapsukaiset eivät ole syöneet mitään
ja toistaiseksi he eivät vielä ole mihinkään syylliset. Rakastatko
sinä lapsia, Aljoša? Minä tiedän, että rakastat, ja sinä käsität,
miksi nyt tahdon puhua ainoastaan heistä. Jos hekin maan päällä
kärsivät kauheasti, niin se tietysti on heidän isiensä takia, heitä
on rangaistu isien takia, jotka ovat syöneet omenan, mutta tämä
ajatushan kuuluu toiseen maailmaan, ihmissydämelle täällä maan päällä
se on käsittämätön. Ei viaton saa kärsiä toisen takia, vieläpä niin
kovin viaton! Ihmettele vain minua, Aljoša, minä pidän myös hirveästi
lapsista. Ja huomaa, kovasydämiset ihmiset, intohimoiset, lihalliset,
Karamazovien kaltaiset, rakastavat toisinaan suuresti lapsia. Lapset,
niin kauan kuin he ovat lapsia, esimerkiksi seitsemän vuoden ikään
asti, ovat hirveän kaukana ihmisistä: aivan kuin toisia olentoja,
joilla on toisenlainen luonto. Minä tunsin erään vankilassa istuvan
rosvon: hänelle oli sattunut, että hän toimintansa aikana tappaessaan
kokonaisia perheitä taloissa, joihin oli hiipinyt yöllä ryöstämään,
oli samalla kertaa surmannut muutamia lapsiakin. Mutta vankilassa
istuessaan hän rakasti heitä niin suuresti, että se oli suorastaan
omituista. Hän ei muuta tehnytkään kuin katseli vankilan ikkunasta
vankilan pihalla leikkiviä lapsia. Erään pienen pojan hän opetti
tulemaan ikkunansa alle, ja heistä tuli sangen hyvät ystävät... Et
tiedä, miksi minä tätä kaikkea puhun, Aljoša? Päätäni kivistää ja
mieleni on surullinen.

— Sinä olet puhuessasi omituisen näköinen, — huomautti Aljoša
levottomana, — aivan kuin olisit jonkinmoisessa mielettömyyden tilassa.

— Muuten, minulle kertoi äskettäin eräs bulgarialainen Moskovassa, —
jatkoi Ivan Fjodorovitš, aivan kuin ei olisi kuullut veljensä puhetta,
— miten turkkilaiset ja tšerkessiläiset heillä siellä Bulgariassa
kaikkialla tekevät konnantöitä peläten yleistä slaavilaisten
kapinaa — polttavat, teurastavat, tekevät väkivaltaa naisille ja
lapsille, iskevät nauloilla vankien korvat kiinni aitaan ja antavat
heidän olla näin seuraavaan aamuun asti sekä hirttävät heidät
aamulla — ynnä muuta, mahdotonta on kuvitellakaan kaikkea. Puhutaan
todellakin toisinaan ihmisen »petomaisesta» julmuudesta, mutta se
on hirveän epäoikeudenmukaista ja loukkaavaa petoja kohtaan: peto
ei voi milloinkaan olla niin julma kuin ihminen, niin taiteellisen
kehittyneesti julma. Tiikeri vain kaluaa ja repii eikä muuta osaakaan.
Ei sille tulisi mieleenkään naulita ihmisiä korvistaan koko yöksi,
jos se voisikin sen tehdä. Nuo turkkilaiset muun muassa kiduttivat
hekumoiden lapsiakin, alkaen siitä, että leikkasivat ne tikarilla
irti äidin kohdusta, ja päättäen sillä, että heittelivät rintalapsia
ilmaan ja sieppasivat niitä sitten pistimen nenään äitien nähden. Se
juuri olikin nautinnon huippua, että se tapahtui äitien nähden. Kerron
sinulle erään tapauksen, joka herätti minussa suurta mielenkiintoa.
Koetahan kuvitella, rintalapsi vapisevan äidin sylissä, ympärillä
sisään tulleita turkkilaisia. He keksivät hauskan homman: hyväilevät
pienokaista, nauravat saadakseen hänet nauramaan, he onnistuvat
siinä, lapsi alkaa nauraa. Sillä hetkellä turkkilainen suuntaa häntä
kohti pistolin neljän tuuman päässä hänen kasvoistaan. Poika nauraa
iloisesti, ojentelee käsiään tarttuakseen pistooliin, ja silloin
taiteilija äkkiä laukaisee päin kasvoja ja murskaa hänen päänsä...
Taiteellista, eikö totta? Mutta asiasta puheen ollen, turkkilaisten
sanotaan hyvin paljon pitävän imelästä.

— Veljeni, miksi puhut kaikkea tätä? — kysyi Aljoša.

— Ajattelen, että jos pirua ei ole olemassa, vaan hänet siis on luonut
ihminen, niin hän on luonut sen laatunsa mukaiseksi.

— Siinä tapauksessa siis samoin kuin Jumalankin.

— Sinäpä osaat ihmeellisesti käännellä sanoja, niinkuin Polonius sanoo
_Hamletissa_, — alkoi Ivan nauraa. — Sinä solmit minut sanoissani,
minun sopii olla iloinen. Onpa sinun Jumalasi oivallinen, jos ihminen
on luonut hänet oman kuvansa ja laatunsa mukaiseksi. Sinä kysyit
äsken, miksi minä tätä kaikkea puhun: katsohan, minä olen eräitten
faktain harrastaja ja kokooja ja, uskotko, minä kirjoitan muistiin
ja kokoan sanomalehdistä sekä kertomuksista, mistä vain sattuu,
eräänlaatuisia anekdootteja, ja minulla onkin niitä jo hyvä kokoelma.
Turkkilaiset ovat tietysti päässeet tähän kokoelmaan, mutta ne ovat
muukalaisia. Minulla on kotimaisiakin juttuja ja parempiakin kuin
turkkilaiset. Tiedätkö, meillä lyödään paremmin, meillä on raippa ja
ruoska suurempi, se on kansallista: meillä ei voi tulla kysymykseen
korvien naulitseminen, olemmehan sentään eurooppalaisia, mutta raipat
ja ruoska, ne ovat jotakin meille kuuluvaa, eikä niitä voida ottaa
meiltä pois. Ulkomailla nykyisin on muka lakattu kokonaan pieksämästä,
lienevätkö tavat jalostuneet tai lait laaditut sellaisiksi, että
ihminen muka ei enää uskalla lyödä toista ihmistä, mutta sen
tilalle he ovat hyvitykseksi itselleen keksineet muuta ja niinikään
tosikansallista, niinkuin meilläkin, vieläpä siinä määrin kansallista,
että se meillä tuntuu ikäänkuin mahdottomalta, vaikka luullakseni
muuten sovelletaan käytäntöön meilläkin, varsinkin siitä lähtien kuin
ylimmissä yhteiskuntakerroksissamme alkoi uskonnollinen liike. Minulla
on oivallinen lentokirjanen, käännös ranskankielestä, siitä kuinka
Genèvessä aivan äskettäin, kaikkiaan viisi vuotta takaperin, mestattiin
eräs pahantekijä ja murhaaja, Richard, muistaakseni kolmenkolmatta
vuoden ikäinen mies, joka katui ja kääntyi kristinuskoon vähän ennen
mestauslavalle astumistaan. Tämä Richard oli jonkun äpärä, jonka
jo noin kuuden vuoden ikäisenä vanhemmat olivat _lahjoittaneet_
joillekuille sveitsiläisille vuoristopaimenille, ja nämä olivat hänet
kasvattaneet käyttääkseen työhön. Hän kasvoi heidän luonaan kuin
villi eläin, paimenet eivät opettaneet hänelle mitään, päinvastoin
lähettivät hänet jo seitsemän vuoden ikäisenä karjaa paimentamaan,
märkyyteen ja kylmään, melkein ilman vaatteita ja melkein antamatta
hänelle ruokaa. Tietysti näin menetellessään ei kukaan heistä
ajatellut asiaa eikä katunut, vaan päinvastoin piti menettelyään
täysin oikeutettuna, sillä Richard oli lahjoitettu heille kuin
esine, eivätkä he pitäneet edes välttämättömänä ruokkia häntä. Itse
Richard todistaa, että hän niinä vuosina evankeliumin tuhlaajapojan
tavoin olisi hirveän mielellään tahtonut syödä edes sitä rapaa, jota
annettiin myytäväksi lihoitettaville sioille, mutta hänelle ei annettu
sitäkään, vaan häntä piestiin, kun hän varasti sitä sioilta, ja näin
hän vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes kasvoi suureksi ja
voimistuttuaan lähti itse varastamaan. Villi-ihminen alkoi hankkia
itselleen rahaa päivätyöläisenä Genèvessä, joi ansionsa, eli kuin
hylkiö ja lopuksi tappoi ja ryösti jonkun vanhuksen. Hänet otettiin
kiinni, vietiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Siellähän ei
olla turhan herkkätunteisia. Vankilassa hänet heti ympäröivät eri
kristillisten veljeskuntien pastorit ja jäsenet, hyväntekeväisyyttä
harjoittavat naiset ynnä muut. He opettivat hänet vankilassa lukemaan
ja kirjoittamaan, alkoivat selittää hänelle evankeliumia, opettivat,
nuhtelivat, ahdistivat, kiusasivat, panivat tiukalle, ja niinpä hän
viimein itse juhlallisesti tunnusti olevansa syyllinen rikokseen. Hän
kääntyi, hän kirjoitti itse oikeudelle, että hän oli hylkiö ja että
vihdoin häntä oli kohdannut se armo, että Jumala oli valaissut häntäkin
ja lähettänyt hänelle siunauksen. Kaikki mielet Genèvessä joutuivat
kuohuksiin, koko hyväntekeväisyyttä harjoittava ja hurskas Genève.
Kaikki mitä siellä on ylintä ja hyvin kasvatettua, alkaa tungeksia
hänen ympärillään vankilassa, suutelevat Richardia, syleilevät: »Sinä
olet meidän veljemme, siunaus on tullut osaksesi!» Ja Richard itse vain
itkee liikutettuna: »Niin, minun päälleni on langennut siunaus! Ennen
minä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana tyydyin sikojen ravintoon, mutta
nyt on osakseni tullut siunaus, minä kuolen Herrassa!» — »Niin, niin,
Richard, kuole Herrassa, sinä olet vuodattanut verta ja sinun pitää
kuolla Herrassa. Sinä tosin olet syytön, koska et ollenkaan tuntenut
Jumalaa, kun kadehdit sikojen ruokaa ja kun sinua piestiin sen tähden,
että varastit niiden ravintoa (mikä oli hyvin pahoin tehty, sillä
ei ole lupa varastaa), — mutta sinä olet vuodattanut verta ja sinun
täytyy kuolla.» Tulee sitten viimeinen päivä. Heikontunut Richard
itkee eikä tee muuta kuin hokee vähän väliä: »Tämä on elämäni ihanin
päivä, minä menen Herran tykö!» — »Niin», huutavat pastorit, tuomarit
ja hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset, »tämä on sinun onnellisin
päiväsi, sillä sinä menet Herran luo!» Koko joukko kulkee mestauslavaa
kohti pahantekijäin rattaitten jäljessä, joilla kuljetetaan Richardia,
kuka tulee ajaen vaunuissa, kuka kulkien jalan. Saavuttiin mestauslavan
luo: »Kuole, veljemme», huudetaan Richardille, »kuole Herrassa, sillä
sinua on kohdannut siunaus!» Ja veljien suudelmien peittämänä veli
Richard raahattiin mestauslavalle, asetettiin giljotiinille ja häneltä
katkaistiin veljellisesti kaula, sentähden että hänenkin osakseen
oli tullut siunaus. Ei, tämä on kuvaavaa. Tuon lentokirjasen ovat
kääntäneet venäjäksi jotkut luterilaisuuteen taipuvat korkeimpiin
yhteiskuntaluokkiin kuuluvat hyväntekijät, ja sitä on levitetty
Venäjän kansan valmistamiseksi ilmaiseksi sanomalehtien ja muiden
julkaisujen mukana. Tuo Richardia kohdannut pila on siitä hyvä,
että se on kansallinen. Meillä tosin pidetään järjettömänä kaulan
katkaisemista veljeltä vain siitä syystä, että hänestä on tullut
meidän veljemme ja että häntä on kohdannut siunaus, mutta meillä,
toistan sen, on omat, melkein yhtä hyvät temppumme. Meillä on
historiallisena, välittömänä ja lähimpänä nautintona pieksämisellä
kiduttaminen. Nekrasov on kirjoittanut runon siitä, miten talonpoika
pieksää hevosta piiskalla vasten silmiä, »vasten lempeitä silmiä».
Kukapa ei olisi nähnyt tätä, tämä on venäläisyyttä. Hän kuvaa,
kuinka heikko hevonen, jolle on pantu liian iso kuorma, rimpuilee
kuorman edessä eikä saa sitä kulkemaan. Talonpoika pieksää sitä,
pieksää raivostuneena, pieksää ymmärtämättä lopulta itsekään mitä
tekee, pieksää lyömisen hurmiossa, kipeästi, loppumattomasti: »Vaikka
sinä et jaksakaan, niin vedä, kuole!» Kaakki rimpuilee, mutta hän
alkaa piestä tuota turvatonta vasten itkeviä, »lempeitä silmiä».
Ymmärtämättä enää mitään hevonen riuhtaisee kuorman liikkeelle ja
lähtee kulkemaan väristen, hengittämättä, syrjäkaria, omituisesti
hypähdellen, luonnottomalla ja alentavalla tavalla, — Nekrasovin
kuvaus siitä on kamala. Mutta tämähän ei ole muuta kuin hevonen,
hevoset on Jumala luonut piestäviksi. Niin ovat meille selittäneet
tataarilaiset ja lahjoittaneet muistoksi piiskan. Mutta käy päinsä
piestä myös ihmisiä. Ja niinpä intelligentti, sivistynyt herra ja hänen
rouvansa pieksävät omaa tytärtään, seitsemänvuotiasta pienokaista,
vitsoilla, — siitä on minulla yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Pappa
on iloissaan, että vitsoissa on oksia, »paremmalta tuntuu pakaroissa»,
sanoo hän ja alkaa antaa omalle tyttärelleen pitkin »pakaroita».
Minä tiedän varmasti, että on sellaisia pieksäjiä, jotka yltyvät
joka iskulla ja sananmukaisesti hekumoivat sitä mukaa kuin iskevät
yhä enemmän ja aste asteelta yhä enemmän. He pieksävät minuutin,
pieksävät lopulta viisi minuuttia, pieksävät kymmenen minuuttia,
yhä kauemmin, enemmän, useammin, makeammin. Lapsi huutaa, lopulta
se ei jaksa huutaa, se on tukehtumaisillaan: »Isä, isä, isäkulta,
isäkulta!» Jokin pirullinen ja säädytön sattuma vaikuttaa, että asia
joutuu tuomioistuimen tutkittavaksi. Palkataan asianajaja. Venäjän
kansa on jo kauan sitten alkanut nimittää asianajajaa »palkatuksi
tunnoksi». Advokaatti huutaa puolustaen klienttiään: »Asia», mukamas,
»on perin yksinkertainen, tavallinen perheasia, isä on kurittanut
tytärtään ja, häpeäksi meidän aikakaudellemme, siitä on sukeutunut
oikeusjuttu!» Valamiehet saadaan vakuutetuiksi he poistuvat ja
julistavat vapauttavan tuomion. Yleisö karjuu onnesta, kun kiduttaja
vapautettiin. — Heh, minä en ollut siellä, minä olisin kiljaissut,
että ehdotan perustettavaksi stipendin kiduttajan kunniaksi!...
Ihania kuvia. Mutta lapsista minulla on vielä parempiakin, minulla
on koottuna hyvin, hyvin paljon aineistoa venäläisistä lapsista,
Aljoša. Pientä, viiden vuoden ikäistä tyttöä alkoivat vihata hänen
isänsä ja äitinsä, »perin kunnioitettavat, virkamiessäätyyn kuuluvat
ihmiset, sivistyneet ja hyvän kasvatuksen saaneet». Näetkö, minä
vakuutan vielä kerran vakavasti, että monessa ihmiskunnan jäsenessä on
erikoisena ominaisuutena — mieltymys lasten kiduttamiseen, ainoastaan
lasten. Kaikkiin muihin ihmissuvun yksilöihin nämä samaiset kiduttajat
suhtautuvat jopa hyväntahtoisesti ja lempeästi, niinkuin sivistyneet
ja humaaniset eurooppalaiset, mutta heistä on hyvin mieluisaa kiduttaa
lapsia, he rakastavatkin lapsia nimenomaan tältä kannalta. Tässä juuri
tuo noiden olentojen turvattomuus houkutteleekin kiduttajia, lapsen
enkelimäinen luottavaisuus, lapsen, joka ei voi mihinkään vetäytyä eikä
kenenkään luo mennä, — tämäpä juuri saakin kiduttajan iljettävän veren
kuumenemaan. Jokaisessa ihmisessä tietysti piilee peto, — ärtyisyyden
peto, kidutetun uhrin huudoista hekumoimaan kiihoittuva peto, kahleista
täysin valloilleen päästetty peto, irstailussa tauteja, kuten luuvalon,
maksataudin y.m., saanut peto. Tuota viisivuotiasta tyttöraukkaa
nuo hänen sivistyneet vanhempansa kiduttivat kaikilla mahdollisilla
tavoilla. He löivät, pieksivät, potkivat häntä tietämättä itsekään
minkätähden, saivat hänen koko ruumiinsa täyteen mustelmia; viimein
he saavuttivat hienostuneisuuden huipun: he panivat hänet kylmään,
pakkaseen, lukon taakse koko yöksi makkiin siitä syystä, että hän ei
ollut yöllä ilmoittanut tarpeestaan (niinkuin viisivuotias lapsi,
joka nukkuu sikeätä, enkelimäisen viatonta untaan, voisi jo tuossa
iässä oppia pyrkimään tarpeilleen) — tästä syystä he voitelivat hänen
kasvonsa hänen omalla ulostuksellaan ja pakottivat hänet syömään
sitä, ja tämän teki äiti, oma äiti. Ja tämä äiti saattoi nukkua, kun
yöllä kuului huonoon paikkaan teljetyn lapsiraukan vaikerteluja!
Ymmärrätkö sinä sen, kun pieni olento, joka ei vielä voi tajuta mitä
hänelle tehdään, lyö häpeällisessä paikassa, pimeässä ja vilussa,
pikku nyrkillään auki rehottavaan rintaansa ja vuodattaen lempeitä,
vihaa vailla olevia verikyyneliään pyytää, että »kiltti hyvä Jumala»
suojelisi häntä, — ymmärrätkö sinä tuon jokelluksen, ystäväni ja
veljeni, sinä nöyrä Jumalan palvelija, ymmärrätkö sinä, minkätähden se
on niin tarpeellista ja miksi se on luotu! Ilman sitä, sanotaan, ei
ihmisen elämä maan päällä olisi mitään, sillä hän ei oppisi tuntemaan
hyvää ja pahaa. Miksi sitten on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä
ja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Eihän koko tiedon
maailma ole silloin sen arvoinen kuin nuo lapsukaisen kyynelet »hyvälle
Jumalalle». Minä en puhu aikuisten kärsimyksistä, he ovat syöneet
omenan ja hitto heistä, periköön piru heidät kaikki, mutta nämä, nämä!
Minä kiusaan sinua, Aljoša, sinä et näytä olevan tasapainossa. Minä
lopetan, jos tahdot.

— Ei mitään, minä tahdon myös kärsiä kidutusta, — mutisi Aljoša.

— Yksi, vain yksi kuva vielä, mielenkiintoisuuden vuoksi vain, se on
hyvin luonteenomainen ja, mikä on tärkeintä, olen sen lukenut aivan
äskettäin jostakin entisyyttämme valaisevasta kokoelmasta, oliko
se nyt _Arkistossa_ vaiko _Muinaisuudessa_, täytyy ottaa selville,
olen nyt unohtanut mistä luin. Se tapahtui kaikkein synkimpänä
maaorjuuden aikana, jo vuosisadan alussa, eläköön kansan Vapauttaja!
Silloin vuosisadan alussa oli muudan kenraali, jolla oli mahtavat
tuttavuussuhteet ja joka oli upporikas tilanomistaja, mutta yksi
niitä (tosin jo silloinkin luullakseni hyvin harvoja), jotka jättävät
viran vetäytyäkseen rauhaan ollen erotessaan melkein vakuutettuja,
että ovat virkapalveluksellaan saavuttaneet oikeuden menetellä miten
tahtovat alaistensa elämän ja kuoleman suhteen. Semmoisia oli siihen
aikaan. No, kenraali asuu maatilallaan, johon kuuluu kaksituhatta
sielua, pöyhkeilee, kohtelee pikku naapureitaan halveksivasti aivan
kuin elättejään ja narrejaan. Hänellä on koiratarha, jossa on satoja
koiria ja melkeinpä sata koirain hoitajaa, kaikki univormuissa ja
ratsain. Sattuipa palvelijapoika, pieni poikanen, vain kahdeksan
vuoden ikäinen, leikkiessään heittämään kiven ja loukkasi sillä
kenraalin lempikoiran jalkaa. »Miksi minun mielikoirani on alkanut
ontua?» Hänelle ilmoitetaan, että tuo poika on paiskannut sitä
kivellä ja satuttanut jalkaan. »Vai niin, se olet sinä», — kenraali
silmäili häntä, — »ottakaa hänet kiinni!» Poika otettiin, otettiin
äidiltään, sai istua koko yön kopissa. Aamulla päivän koittaessa on
kenraali kaikessa komeudessaan lähdössä metsästämään, istuu ratsun
selässä, hänen ympärillään ovat hänen elättinsä, koiransa, koirain
hoitajat, jahtimestarit, kaikki ratsain. Ympärille on kutsuttu
koolle palvelusväki saamaan opetuksen, ja kaikkien edessä seisoo
syyllisen pojan äiti. Poika tuodaan ulos kopista. On synkkä, kylmä,
sumuinen syksypäivä, oivallinen metsästyspäivä. Kenraali käskee
riisumaan pojan alastomaksi, lapsi riisutaan ilkoisen alastomaksi,
hän värisee, on pökerryksissään pelosta, ei uskalla ynähtääkään.
»Ajakaa häntä!» komentaa kenraali. »Juokse, juokse!» huutavat hänelle
koiran hoitajat, ja poika juoksee... »Ota kiinni!» kirkuu kenraali ja
usuttaa hänen kimppuunsa koko vinttikoiraparven. Näin ajettiin poikaa
äidin nähden, ja koirat repivät lapsen kappaleiksi!... Kenraalin
menettelyä luullakseni puolustettiin. No... mitä hänelle olisi tehtävä?
Ammuttavako kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi?
Sano, Aljoška!

— Ammuttava! — lausui Aljoša hiljaa ja hymyili jonkinmoista kalpeata,
vääntynyttä hymyä sekä nosti katseensa veljeensä.

— Bravo! — kiljaisi Ivan innostuneena. — Jos kerran sinä sanoit sen,
niin siis... Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru istuukaan
sydämessäsi, Aljoška Karamazov!

— Sanoin järjettömyyden, mutta...

— Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta... — huusi Ivan. — Tiedä,
munkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan päällä.
Järjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi, niin
maailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä tiedämme!

— Mitä sinä tiedät?

— Minä en ymmärrä mitään, — jatkoi Ivan aivan kuin houraillen, — minä
en nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä tosiasiassa. Olen
jo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos mieleni tekee jotakin
ymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian toiseksi, mutta minä olen
päättänyt pysyä tosiasiassa...

— Miksi sinä tutkit minua? — huudahti Aljoša äkillisesti suruissaan. —
Sanotko sinä sen lopultakin minulle?

— Tietysti sanon, siihenhän olen puheellani pyrkinytkin, että sanoisin.
Sinä olet minulle kallis, minä en tahdo päästää sinua enkä luovuttaa
sinua Zosimallesi.

Ivan oli noin minuutin ajan vaiti, ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä
hyvin surullisiksi.

— Kuule minua: otin vain lapset sen tähden, että olisi
havainnollisempaa. Muista ihmisten kyynelistä, joilla koko maa on
kostutettu ulkokuoresta sisimpään sydämeensä asti, — en puhu nyt
sanaakaan, olen tahallani rajoittanut aiheeni. Minä olen pienokainen
ja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään määrässä
ymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis ovat
syylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta
vapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin, että
tulevat onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä. Oi, minun
käsitykseni mukaan, minun surkean, maallisen, euklidesmaisen
järkeni mukaan minä tiedän vain, että kärsimystä on olemassa, että
syyllisiä ei ole, että toinen asia aina kehittyy toisesta suoraan ja
yksinkertaisesti, että kaikki virtaa ja tasaantuu, — mutta tämähän on
vain Euklideen hupsutusta, minähän tiedän sen, enhän minä voi taipua
elämään sen mukaan! Mitä minä siitä, että syyllisiä ei ole ja että
toinen asia aina suoraan ja yksinkertaisesti johtuu toisesta ja että
minä sen tiedän, — minä tarvitsen hyvitystä, muutenhan minä teen lopun
itsestäni. Eikä hyvitystä jossakin ja jolloinkin äärettömyydessä, vaan
jo täällä maan päällä ja jotta näkisin sen itse. Minä olen uskonut,
minä tahdon itse myös nähdä, ja jos sillä hetkellä en ole elossa,
niin herätettäköön minut kuolleista, sillä jos kaikki tapahtuu minun
tietämättäni, niin se on jo liian loukkaavaa. Enhän ole sen tähden
kärsinyt, että olemassaolollani, pahoilla teoillani ja kärsimyksilläni
lannoittaisin jonkun tulevaa harmoniaa. Tahdon nähdä omin silmin,
kuinka karitsa käy makaamaan leijonan viereen ja kuinka kuoliaaksi
pistetty nousee ja syleilee surmaajaansa. Minä tahdon olla läsnä,
kun kaikki yhtäkkiä saavat tietää, mitä varten tämä kaikki on ollut
näin. Tähän toivoon perustuvat kaikki uskonnot maan päällä, ja minä
uskon. Mutta nyt ovat kuitenkin olemassa lapset, ja mitä minä heille
silloin teen? Tämä on kysymys, jota minä en osaa ratkaista. Sanon sen
sadannen kerran, — kysymyksiä on paljon, mutta minä valitsin ainoastaan
lapset, koska siinä kuvastuu torjumattoman selvästi se, mitä minun
on sanottava. Kuulkaa: jos teidän kaikkien on kärsittävä ostaaksenne
kärsimyksellä iäisen harmonian, niin mitä lapset tähän kuuluvat,
sano minulle se, ole hyvä! On aivan käsittämätöntä, miksi heidänkin
täytyy kärsiä ja miksi heidän on kärsimyksillä ostettava harmonia.
Miksi hekin joutuvat aineksiksi ja lannoittavat itsellänsä jotakuta
tulevaa varten harmoniaa? Synnin solidaarisuus ihmisten kesken on
minusta ymmärrettävää, samoin myös hyvityksen solidaarisuus, mutta
eihän ole lasten kera solidaarisuutta synnissä, ja jos todellakin
on totta, että hekin ovat solidarisia isiensä kanssa kaikissa isien
pahoissa teoissa, niin tämä totuus tietenkään ei ole tästä maailmasta
enkä minä sitä käsitä. Joku irvihammas sanoo ehkä, että samahan se
on, lapsi kasvaa aikuiseksi ja ennättää tehdä syntiä, mutta hänpä ei
kasvanutkaan, hänet repivät kahdeksanvuotiaana koirat. Oi, Aljoša, minä
en pilkkaa Jumalaa! Ymmärränhän minä, millainen vavahdus käy läpi koko
maailmankaikkeuden, kun kaikki taivaassa ja maan alla sulaa yhdeksi
kiitosääneksi ja kaikki, mikä elää ja on elänyt, huudahtaa: »Sinä olet
oikeassa, Herra, sillä Sinun tiesi nyt tunnetaan!» Kun äiti syleilee
kiduttajaa, joka on antanut koirien repiä hänen poikansa, ja kun kaikki
kolme lausuvat kyynelsilmin: »Sinä olet oikeassa, Herra», niin silloin
tietysti se on iäistä tietoa ja kaikki selviää. Mutta tässäpä onkin
vaikeus, tätä juuri minä en voi hyväksyä. Ja niin kauan kuin olen maan
päällä, minä riennän ryhtymään omiin varokeinoihini. Näetkö, Aljoša,
saattaahan todellakin tapahtua niin, että kun minä itse olen elänyt
tuohon hetkeen asti tai herään kuolleista nähdäkseni sen, niin minä
kenties itsekin huudan kaikkien kanssa nähdessäni äidin syleilevän
hänen lapsensa kiduttajaa: »Sinä olet oikeassa, Herra!» mutta minä en
tahdo silloin huudahtaa. Niin kauan kuin vielä aikaa on, minä kiiruhdan
turvaamaan itseni siltä, ja sentähden minä kokonaan luovun korkeimmasta
harmoniasta. Se ei ole yhden ainoankaan pikku kyynelen arvoinen, minkä
vuodatti tuo kiusattu lapsi, joka löi pienellä nyrkillään rintaansa
ja itkien korvaamattomia kyyneliään rukoili pahanhajuisessa kopissa
»hyvää Jumalaa»! Ei ole sen arvoinen, koska tuon lapsen kyynelet
jäivät sovittamatta. Ne olisi pitänyt sovittaa, muuten ei voi olla
harmoniaakaan. Mutta millä millä sinä ne sovitat? Onko se mahdollista?
Silläkö, että heidän puolestaan kostetaan? Mutta mitä minä välitän
kostosta, mitä minulle merkitsee kiduttajain joutuminen helvettiin,
mitä helvetti tässä voi parantaa, kun nuo ovat jo kidutettuja. Ja
mitä harmoniaa se on, jos helvetti on olemassa: minä tahdon antaa
anteeksi ja syleillä, minä en tahdo, että yhä kärsitään. Ja jos lasten
kärsimykset olivat tarpeen sen kärsimysten summan täyttämiseksi, joka
oli välttämätön totuuden ostamiseksi, niin minä vakuutan edeltäpäin,
että koko totuus ei ole semmoisen hinnan arvoinen. En minä lopuksikaan
tahdo, että äiti syleilisi kiduttajaa, joka on antanut hänen poikansa
koirien raadeltavaksi! Äiti ei saa antaa anteeksi hänelle! Jos hän
tahtoo, niin antakoon anteeksi omasta puolestaan, antakoon kiduttajalle
anteeksi äidin määrättömän kärsimyksen; mutta raadellun lapsensa
kärsimystä hänellä ei ole oikeutta antaa anteeksi, hän ei saa antaa
anteeksi kiduttajalle, vaikkapa lapsi itse antaisi tälle anteeksi!
Mutta jos niin on, jos he eivät saa antaa anteeksi, niin missä sitten
on harmonia? Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi
oikeus antaa anteeksi? Minä en tahdo harmoniaa, rakkaudesta ihmiskuntaa
kohtaan minä en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei
ole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja
tyydyttämättä jääneen suuttumukseni _vaikkapa olisin väärässäkin_.
Liian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa
niin suurta pääsymaksua. Sentähden minä riennän antamaan takaisin
pääsylippuni. Ja jos olen rehellinen mies, niin velvollisuuteni on
antaa se takaisin mahdollisimman pian. Sen minä teenkin. En minä ole
tunnustamatta Jumalaa, Aljoša, minä vain kunnioittavimmin palautan
Hänelle takaisin pääsylipun.

— Tämä on kapinaa, — lausui Aljoša hiljaa ja luoden silmänsä alas.

— Kapinaa? Minä en tahtoisi kuulla sinun suustasi sellaista sanaa, —
sanoi Ivan terävästi. — Voiko elää kapinalla? Minähän tahdon elää. Sano
minulle itse suoraan, minä kutsun sinua, — vastaa: ajattele, että sinä
itse olet rakentamassa ihmiskohtalojen rakennusta, ja päämääränäsi on
lopussa tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille vihdoin rauhaa ja
lepoa, mutta tätä varten olisi välttämätöntä ehdottomasti kiduttaa
kaiken kaikkiaan vain yhtä ainoata pienen pientä olentoa, sanokaamme
tuota lapsukaista, joka löi nyrkillään rintaansa, ja tämä rakennus
rakentuisi hänen sovittamattomille kyynelilleen, suostuisitko sinä
olemaan arkkitehtina näillä ehdoilla, sano äläkä valehtele!

— En, en suostuisi, — lausui Aljoša hiljaa.

— Ja voitko sinä myöntää mahdolliseksi sellaisen aatteen, että ihmiset,
joita varten sinä rakennat, suostuisivat itse ottamaan vastaan onnen,
joka rakentuu pienen kidutetun olennon verelle, ilman että siihen on
oikeutta, ja voisivat olla ikuisesti onnellisia?

— En, en voi myöntää. Veljeni, — lausui Aljoša äkkiä säkenöivin silmin,
— sinä sanoit äsken: onko koko maailmassa Olentoa, joka voisi ja jolla
olisi oikeus antaa anteeksi? Mutta tämä Olento on olemassa, ja Hän voi
antaa anteeksi kaiken. Kaikille ja kaiken, siksi että on itse antanut
viattoman verensä kaikkien ja kaiken tähden. Sinä olet unohtanut Hänet,
mutta Häneen juuri perustuukin koko rakennus, ja Hän voi huudahtaa:
»Sinä olet oikeassa, Herra, sillä nyt Sinun tiesi tunnetaan.»

— Ahaa, se on tuo »ainoa synnitön» ja Hänen verensä! Ei, en minä
häntä unhottanut, vaan päinvastoin ihmettelin kaiken aikaa, kuinka
sinä et vielä tuo Häntä esille, sillä väittelyissä kaikki teikäläiset
tavallisesti esittävät Hänet ennen kaikkea. Tiedätkö, Aljoša, älä
naura, minä olen kerran sepittänyt runoelman, noin vuosi sitten. Jos
voit tuhlata kanssani vielä kymmenisen minuuttia, niin kertoisin
sinulle sen sisällyksen.

— Sinä olet kirjoittanut runoelman?

— Eihän, en ole kirjoittanut, — alkoi Ivan nauraa, — enkä koskaan
elämässäni ole sepittänyt edes säeparia. Mutta tämän runoelman minä
olen suunnitellut ja pannut mieleeni. Olen suunnitellut sen hehkuvin
mielin. Sinä olet minun ensimmäinen lukijani, toisin sanoen kuulijani.
Miksipä tosiaankaan tekijä menettäisi edes ainoatakaan kuulijaansa, —
naurahti Ivan. — Kerronko vai enkö?

— Minä kuuntelen hyvin mielelläni, — lausui Aljoša.

— Runoelmani nimi on »Suur-inkvisiittori», järjetön tekele, mutta
mieleni tekee selostaa se sinulle.



5.

Suur-inkvisiittori


— Eihän tässäkään pääse ilman esipuhetta, — nimittäin ilman
kirjallishistoriallista esipuhetta, hyi, — alkoi Ivan nauraa, —
mutta mikä kirjailija minä olen! Näetkö, toiminnan olen sijoittanut
kuudennelletoista vuosisadalle, ja silloin — sinun muuten täytyy
se tietää jo koulusta — silloin oli tapana tuoda runotuotteissa
maan päälle ylempiä voimia. Minä en puhukaan Dantesta. Ranskassa
käräjäkirjurit ja myöskin munkit luostareissa panivat toimeen
näytäntöjä, joissa toivat näyttämölle madonnan, enkelit, pyhimykset,
Kristuksen ja itse Jumalan. Silloin se kaikki oli hyvin vilpitöntä.
Victor Hugon »Notre Dame de Paris»-romaanissa annetaan Ranskan
dauphinin syntymän kunniaksi Pariisissa Ludvig XI:n aikana raatihuoneen
salissa opettavainen ja maksuton näytäntö kansalle nimeltä: »Le bon
jugement de la très sainte et gracieuse Vierge Marie», jossa Hän itse
persoonallisesti esiintyy ja esittää tuon bon jugement'in. Meillä
Moskovassa pantiin vanhana, Pietari Suuren aikakauden edellisenä
aikana silloin tällöin toimeen melkein samanlaisia näytelmäesityksiä,
varsinkin vanhasta testamentista; mutta paitsi draamallisia esityksiä
kulki ympäri maailmaa silloin paljon kertomuksia ja »runoja»,
joissa tarpeen mukaan toimivat pyhät enkelit ja koko taivaan
sotajoukko. Meillä luostareissa niinikään käännettiin, kopioitiin,
vieläpä sepiteltiinkin tämmöisiä runoelmia, ja milloin? — Jopa
tataarilaisaikana. On olemassa esimerkiksi muudan luostarirunoelma
(tietysti kreikasta käännetty): _Jumalanäidin vaellus kärsimysten
kautta_, jonka kuvat rohkeudessa vetävät vertoja Danten kuvauksille.
Jumalanäiti käy helvetissä, ja häntä opastaa läpi »kärsimysten»
ylienkeli Mikael. Hän näkee syntiset ja heidän kärsimyksensä. Siellä
on muun muassa eräs perin mielenkiintoinen laji syntisiä palavassa
järvessä: ne näistä, jotka menevät tähän järveen niin syvälle, että
eivät kykene enää pääsemään sieltä pois, »ne unhottaa Jumalakin» —
tavattoman syvä ja voimakas lausuma. Hämmästynyt ja itkevä jumalanäiti
lankeaa Jumalan valtaistuimen eteen ja pyytää armahtamaan kaikkia
helvetissä olevia, kaikkia, jotka hän siellä näki, ilman erotusta.
Hänen keskustelunsa Jumalan kanssa on äärettömän mielenkiintoinen. Hän
rukoilee, hän ei poistu, ja kun Jumala näyttää hänelle hänen Poikansa
nauloin lävistettyjä käsiä ja jalkoja ja kysyy: kuinka Minä voin antaa
anteeksi Hänen kiduttajilleen, — niin jumalanäiti käskee kaikkia pyhiä,
kaikkia marttyyreita, kaikkia enkeleitä ja ylienkeleitä lankeamaan
maahan yhdessä hänen kanssaan ja rukoilemaan armahdusta kaikille ilman
erotusta. Asia päättyy siten, että hän saa Jumalan lakkauttamaan
kärsimykset joka vuosi pitkästäperjantaista helluntaipäivään, ja
helvetissä olevat syntiset kiittävät silloin Herraa ja huutavat
Hänelle: »Oikeamielinen olet Sinä, Herra, että olet niin tuominnut.»
No, minunkin runoelmani olisi tämäntapainen, jos se olisi ilmestynyt
tuohon aikaan. Runoelmassani esiintyy näyttämöllä Hän; tosin Hän ei
puhu mitään runoelmassa, vaan ainoastaan ilmestyy ja kulkee ohi.
Viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä, kun Hän on luvannut tulla
kunniassansa, viisitoista vuosisataa siitä, kun Hänen profeettansa
kirjoitti: »Olen näkevä sen kohta.» — »Mutta tästä päivästä ja hetkestä
ei tiedä Poikakaan, vaan ainoastaan minun taivaallinen Isäni», kuten
Hän itse lausui vielä maan päällä ollessaan. Mutta ihmiskunta odottaa
Häntä entisen uskon ja entisen liikutuksen vallassa. Oi, suuremmallakin
uskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä kuin
taivaasta ihmisille annetut merkit ovat lakanneet:

    Sille, mitä sydän sanoo,
    taivas merkkiä ei suo.

On olemassa vain usko siihen, mitä sydän on sanonut! Totta on,
että silloin tapahtui myös paljon ihmeitä. Oli pyhiä miehiä, jotka
paransivat ihmeellisellä tavalla sairaita; alas joidenkuiden pyhimysten
luo astui, niinkuin heidän elämäkerroissaan kuvataan, itse Taivaan
Kuningatar. Mutta perkele on valpas, ja ihmiskunta alkoi jo epäillä
näitten ihmeitten todenperäisyyttä. Silloin juuri ilmestyi pohjoiseen,
Saksanmaalle, uusi kauhea harhaoppi. Suuri tähti, »joka oli niinkuin
valon lähde» (s.o. kirkko), »lankesi vetten lähteisiin ja ne tulivat
karvaiksi». Nämä kerettiläiset alkoivat pilkata Jumalaa kieltämällä
ihmeet. Mutta sitä palavammin uskovat ne, jotka ovat pysyneet
uskollisina. Ihmiskunnan kyynelet kohoavat Hänen luokseen niinkuin
ennenkin, ihmiset odottavat häntä, rakastavat Häntä, toivovat Häneen,
haluavat hartaasti kärsiä ja kuolla Hänen tähtensä niinkuin ennenkin...
Ja niin monta vuosisataa on ihmiskunta uskovaisin ja hehkuvin sydämin
rukoillut: »Herra, ilmesty meille», niin monta vuosisataa se on
huutanut Hänen puoleensa, että Hän rajattomassa sääliväisyydessään
päätti astua alas rukoilevien luo. Hän oli ennenkin astunut alas,
käynyt joidenkuiden pyhimysten, marttyyrien ja pyhien erakkojen
luona näiden ollessa vielä maan päällä, niinkuin on kerrottu heidän
elämäkerroissaan. Meillä on Tjutšev, joka syvästi uskoi omien sanojensa
totuuteen, ilmoittanut, että

    kautta synnyinmaamme täällä
    orjana ja ristin kantain
    kulki Jumala maan päällä
    siunauksen meille antain.

Niinkuin ehdottomasti olikin asian laita, sanon sen sinulle. Niinpä
Hän tahtoi ilmestyä edes hetkeksi kansan luo, — kidutetun, kärsivän,
synnin loassa rypevän, mutta Häntä lapsen tavoin rakastavan kansan
luo. Runoelmani toiminta on sijoitettu Espanjaan, Sevillaan, kaikkein
kauheimpaan inkvisitsionin aikaan, jolloin Jumalan kunniaksi maassa
joka päivä roihusivat roviot ja

    sai autodafeen roihutessa
    nyt surman vääräuskoiset.

Oi, tämä ei tietenkään ollut se saapuminen, joka Hänen lupauksensa
mukaan tapahtuu aikojen lopussa, jolloin Hän ilmestyy koko
taivaallisessa voimassansa yhtäkkiä »niinkuin salama, joka välähtää
idästä hamaan länteen». Ei, Hän tahtoi edes hetkisen olla katsomassa
lapsiaan ja juuri siellä, missä kerettiläisten roviot ritisivät.
Rajattomassa laupeudessaan Hän kulkee vielä kerran ihmisten keskuudessa
samassa ihmismuodossa, jossa oli kulkenut kolme vuotta ihmisten
joukossa viisitoista vuosisataa sitten. Hän astuu alas etelämaisen
kaupungin »paahtaville toreille», kaupungin, jossa juuri edellisenä
päivänä »suurenmoisen autodafeen roihutessa» kuninkaan, hovin,
ritarien, kardinaalien ja ihanien hovinaisten läsnäollessa, koko
Sevillan väestön keräydyttyä runsaslukuisena paikalle, kardinaali,
suur-inkvisiittori, oli samalla kertaa polttanut melkeinpä kokonaista
sata kerettiläistä _ad majorem Dei gloriam_. Hän tuli hiljaa ja
huomaamatta, mutta kaikki — se on omituista — tuntevat Hänet. Tämä
voisi olla runoelman parhaita paikkoja, — nimittäin miksi he tuntevat
Hänet. Vastustamattomalla voimalla kansa rientää Hänen luokseen,
ympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa
Häntä. Hän kulkee äänettömänä heidän keskellään hymyillen rajattoman
osanottavaa hymyä. Rakkauden aurinko palaa Hänen sydämessään, valon,
valistuksen ja voiman säteet virtaavat Hänen silmistään ja vuotaessaan
ihmisjoukkoon värähdyttävät näiden sydämiä vastarakkauteen. Hän ojentaa
kätensä heitä kohti, siunaa heitä, ja kun ne koskettavat Häntä tai
ainoastaan Hänen vaatteitaan, niin siitä lähtee parantava voima. Nyt
huutaa väkijoukosta vanhus, joka on ollut sokea lapsuudestaan asti:
»Herra, paranna minut, niin että minäkin saan nähdä Sinut», ja silloin
ikäänkuin suomukset putoavat hänen silmistään ja sokea näkee Hänet.
Kansa itkee ja suutelee maata, jolla Hän kulkee. Lapset heittävät Hänen
eteensä kukkia, laulavat ja huutavat Hänelle: »Hosianna!» »Se on Hän,
se on Hän itse, toistavat kaikki, sen täytyy olla Hän, se ei ole kukaan
muu kuin Hän.» Hän pysähtyy Sevillan kirkon portaille samalla hetkellä
kuin kirkkoon itkien kannetaan avoin, valkea ruumisarkku, jossa on
lapsi: siinä on seitsemänvuotias tyttö, erään tunnetun kansalaisen
ainoa tytär. Kuollut lapsi on kukkasten keskellä. »Hän herättää
kuolleista sinun lapsesi», huudetaan väkijoukosta itkevälle äidille.
Ruumisarkkua vastaan kirkosta ulos tullut pappi katselee ihmeissään
ja rypistää kulmiaan. Mutta kuuluu kuolleen lapsen äidin valitus. Hän
lankeaa Hänen jalkoihinsa: »Jos se olet Sinä, niin herätä kuolleista
lapseni!» huudahtaa hän ojentaen kätensä Häntä kohti. Kulkue pysähtyy,
pikku arkku lasketaan portaille Hänen jalkojensa eteen. Hän katsoo
säälien, ja Hänen huulensa lausuvat hiljaa: »Talita, kuumi» — »tyttö,
nouse ylös». Tyttönen nousee arkussaan istumaan ja katselee hymyillen
auenneilla, ihmettelevillä silmillään ympärilleen. Hänen käsissään
on kimppu valkeita ruusuja, jotka on pantu hänelle arkkuun. Kansan
keskuudessa on hämmästystä, huutoja, itkua, mutta samalla hetkellä
äkkiä kulkee kirkon ohi torilla itse kardinaali, suur-inkvisiittori.
Hän on melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko, pitkä ja suora,
kasvot kuihtuneet, silmät kuopalla, mutta niistä loistaa vielä
tulikipinän kaltainen valo. Oi, hän ei ole komeassa kardinaalinpuvussa,
jossa hän eilen esiintyi kansan edessä, kun poltettiin Rooman uskon
vihollisia, — ei, tällä hetkellä on hänen yllään vain vanha, karkea
munkin kaapu. Hänen jäljessään jonkin välimatkan päässä seuraavat
hänen synkät apulaisensa ja orjansa ja »pyhä» vartiosto. Hän pysähtyy
väkijoukon kohdalle ja tekee havaintoja kaukaa. Hän näki kaikki, hän
näki, kuinka ruumisarkku asetettiin Hänen jalkojensa luo, näki, kuinka
tyttö heräsi kuolleista, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän rypistää
tuuheita harmaita kulmakarvojaan, ja hänen silmissään kiiluu pahaa
ennustava tuli. Hän osoittaa sormellaan ja käskee vartijoita ottamaan
Hänet kiinni. Ja niin suuri on hänen voimansa ja niin totutettu,
nöyrä ja vavisten alistuva on hänelle kansa, että väkijoukko heti
väistyy vartijain tieltä, ja kuolemanhiljaisuuden äkkiä synnyttyä nämä
käyvät Häneen käsiksi ja vievät Hänet pois. Koko väkijoukko kumartaa
heti yhtenä miehenä maahan asti inkvisiittori-vanhuksen edessä, tämä
siunaa ääneti kansaa ja kulkee ohi. Vartijat vievät Vangin Pyhän
Oikeusistuimen vanhassa rakennuksessa olevaan ahtaaseen ja synkkään
holvivankilaan ja sulkevat sinne lukon taakse. Päivä kuluu, tulee
pimeä, kuuma ja »henkeä salpaava» Sevillan yö. Kesken synkkää pimeyttä
avautuu äkkiä vankilan rautainen ovi ja itse vanha suur-inkvisiittori
lamppu kädessä astuu hitaasti sisälle vankilaan. Hän on yksin, ovi
sulkeutuu heti hänen jälkeensä. Hän pysähtyy oven suuhun ja katselee
kauan, minuutin tai pari, Hänen kasvojaan. Viimein hän astuu hiljaa
lähemmäksi, panee lampun pöydälle ja sanoo Hänelle:

»Sinäkö se olet? Sinäkö?» — Kun hän ei saa vastausta, niin hän lisää
nopeasti: »Älä vastaa, ole vaiti. Ja mitä Sinä voisitkaan sanoa? Tiedän
varsin hyvin, mitä Sinä sanot. Eikä Sinulla ole oikeuttakaan lisätä
enää mitään siihen, mitä jo ennen olet sanonut. Miksi Sinä olet tullut
meitä häiritsemään? Sillä Sinä olet tullut meitä häiritsemään ja tiedät
sen itse. Mutta tiedätkö, mitä huomenna tapahtuu? Minä en tiedä, kuka
Sinä olet, minä en tahdokaan tietää, oletko se Sinä vai oletko vain
Hänen kaltaisensa, mutta huomenna minä tuomitsen Sinut ja poltan
roviolla pahimpana vääräuskoisena, ja sama kansa, joka tänään suuteli
Sinun jalkojasi, kiiruhtaa huomenna heti viitattuani kohentamaan Sinun
roviosi hiiliä, tiedätkö sen? Niin, Sinä kenties tiedät sen», — lisäsi
hän miettiväisenä irroittamatta hetkeksikään katsettaan Vangistaan.

— Minä en oikein ymmärrä, Ivan, mitä tämä on, — sanoi hymyillen Aljoša,
joka koko ajan oli kuunnellut ääneti, — onko se vain suorastaan
hillitöntä kuvittelua vaiko jokin erehdys ukon puolelta, jokin mahdoton
_qui pro quo_.

— Osaksi vaikkapa jälkimmäistä, — sanoi Ivan nauraen, — jos
nykyaikainen realismi on sinut niin pilannut, että et voi sietää
mitään mielikuvituksen leikkiä, — jos sinua miellyttää _qui pro
quo_, niin olkoon niin. Se on totta, — naurahti hän taas, — ukko
on yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja on aikoja sitten voinut
tulla hulluksi aatteensa johdosta. Vanki saattoi hämmästyttää
häntä ulkomuodollaan. Tämä saattoi vihdoin olla pelkkää houretta,
yhdeksänkymmentävuotiaan ukon näky ennen kuolemaa, varsinkin kun hän
vielä oli kiihdyksissä edellisen päivän autodafeesta, jossa poltettiin
sata harhaoppista. Mutta eikö meille sinun kanssasi ole samantekevää,
mikä tässä on _qui pro quo_ ja mikä rajatonta fantasian leikkiä?
Tässä on kysymys vain siitä, että ukon on tuotava ilmi ajatustapansa,
että hän vihdoin kokonaisen yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua tuo ilmi
ajatuksensa ja lausuu ääneen sen, mitä hän noiden yhdeksänkymmenen
vuoden aikana ei koskaan ole sanonut.

— Ja onko Vanki myös vaiti? Katsoo häneen eikä puhu sanaakaan?

— Niin on olevakin, ihan kaikissa tapauksissa, — nauroi taas Ivan. —
Ukko itse huomauttaa Hänelle, että Hänellä ei ole oikeuttakaan lisätä
mitään siihen, mitä aikaisemmin on sanottu. Tämä on, jos niin tahdot,
roomalaisen katolisuuden oleellisin piirre, sitä mieltä ainakin minä
olen: »Kaiken, näes, olet Sinä ilmoittanut paaville, ja kaikki on siis
nyt paavilla, Sinun ei tarvitse tänne ollenkaan tulla, älä ainakaan
häiritse ennen aikojasi.» He eivät ainoastaan puhu tähän suuntaan,
vaan myös kirjoittavat, ainakin jesuiitat. Olen itse lukenut tämän
heidän jumaluusoppineittensa teoksista. »Onko Sinulla oikeus ilmaista
meille edes ainoatakaan sen maailman salaisuuksista, mistä Sinä olet
tullut?» kysyy Häneltä minun ukkoni ja vastaa itse Hänen puolestaan
Hänelle: — »Ei, sinulla ei ole oikeutta, jotta et lisäisi mitään
siihen, mitä jo aikaisemmin on sanottu, ja jotta et riistäisi ihmisiltä
vapautta, jota Sinä niin puolustit maan päällä ollessasi. Kaikki
uusi, mitä Sinä ilmaiset, loukkaa ihmisten uskon vapautta, sillä se
on ihme, mutta heidän uskonsa vapaus oli Sinulle kalleinta kaikesta
jo silloin, puolitoista tuhatta vuotta sitten. Sinähän juuri silloin
puhuit niin usein: 'Tahdon tehdä teidät vapaiksi'. Nyt olet itse nähnyt
nuo 'vapaat' ihmiset», — lisää ukko yhtäkkiä ja hymyilee miettivästi.
— »Niin, meillä on ollut paljon puuhaa siinä asiassa», — jatkoi hän
katsoen Häneen ankarasti, — »mutta me olemme viimein saaneet asian
hoidetuksi loppuun Sinun nimessäsi. Viisitoista vuosisataa on tuo
vapaus ollut kiusanamme, mutta nyt siitä on tehty loppu — ja pysyvästi.
Etkö usko, että on pysyvästi tehty loppu? Sinä katsot minuun lempeästi
etkä pidä minua edes paheksumisesi arvoisena? Mutta tiedä, että nyt, ja
nimenomaan nyt, nämä ihmiset ovat lujemmin vakuutettuja kuin koskaan,
että he ovat täysin vapaita, vaikka he itse ovat tuoneet meille
vapautensa ja nöyrästi laskeneet sen jalkojemme juureen. Tämän olemme
me saaneet aikaan, mutta tätäkö Sinä tahdoit, tämmöistä vapautta?»

— En ymmärrä taaskaan, — keskeytti Aljoša, — ivaileeko hän, tekeekö
pilkkaa?

— Ei ollenkaan. Hän nimenomaan pitää omana ja hengenheimolaistensa
ansiona, että he vihdoin ovat tehneet lopun vapaudesta ja että he ovat
sen tehneet tehdäkseen ihmiset onnellisiksi. »Sillä nyt (ukko puhuu
tietysti inkvisitsionista) on käynyt mahdolliseksi ensimmäisen kerran
ajatella ihmisten onnea. Ihminen on ollut kapinoitsija; voivatko
kapinoitsijat olla onnellisia? Sinua varoitettiin edeltäpäin», sanoo
hän Hänelle. »Sinua on riittävästi varoitettu ja neuvottu, mutta
Sinä et välittänyt varoituksista, Sinä hylkäsit ainoan tien, jota
käyttämällä ihmiset voidaan tehdä onnellisiksi, mutta onneksi Sinä
poistuit ja jätit asian meidän huostaamme. Sinä olet luvannut, Sinä
olet vakuuttanut sanallasi, Sinä olet antanut meille oikeuden sitoa ja
päästää etkä tietysti voi enää ajatellakaan, että nyt ottaisit meiltä
pois tämän oikeuden. Miksi olet tullut tänne meitä häiritsemään?»

— Mitä merkitsee: on riittävästi varoitettu ja neuvottu? — kysyi Aljoša.

— Sepä juuri onkin pääasia, joka ukon on saatava sanotuksi.

— »Peloittava ja viisas henki, itsensätuhoamisen ja olemattomuuden
henki», jatkoi ukko, »suuri henki puhui Sinun kanssasi erämaassa, ja
meille on kerrottu kirjoissa, että hän muka 'kiusasi' Sinua. Onko
se niin? Ja saattoiko sanoa mitään todempaa kuin sen, minkä hän
ilmoitti Sinulle kolmessa kysymyksessä ja minkä Sinä hylkäsit ja
mitä kirjoissa on nimitetty 'kiusaamiseksi'? Mutta kuitenkin, jos
maan päällä koskaan on tapahtunut todellista suurta ihmettä, niin
se tapahtui tuona päivänä, tuona kolmen kiusauksen päivänä. Juuri
noiden kolmen kysymyksen ilmaantuminen oli ihme. Jos olisi mahdollista
ajatella, vain kokeeksi ja esimerkiksi, että nämä peloittavan hengen
kolme kysymystä olisivat jäljettömiin kadonneet kirjoista ja että ne
pitäisi taas saada olemaan, uudelleen keksiä ja sepittää taas kirjoihin
pantaviksi, ja tätä varten kutsuttaisiin koolle maanpiirin kaikki
viisaat — hallitsijat, ylipapit, oppineet, filosofit, runoilijat,
ja heille annettaisiin tämä tehtävä: keksikää ja sepittäkää kolme
kysymystä, semmoisia, jotka eivät ainoastaan ole tapahtuman suuruuden
mukaisia, vaan sen lisäksi kolmella sanalla, kolmella inhimillisellä
lauselmalla ilmaisevat maailman ja ihmiskunnan koko tulevan historian
— niin luuletko Sinä, että kaikki yhteen koottu maallinen viisaus
voisi keksiä mitään, joka voimassa ja syvyydessä vetäisi vertoja
noille kolmelle kysymykselle, jotka Sinulle silloin todella esitti
erämaassa mahtava ja viisas henki? Jo yksistään näistä kysymyksistä,
yksistään siitä ihmeestä, että ne ilmaantuivat, saattaa ymmärtää,
että ei olla tekemisissä juoksevan inhimillisen, vaan ikuisen ja
absoluuttisen järjen kanssa. Sillä näissä kolmessa kysymyksessä on
ikäänkuin yhtynyt yhdeksi kokonaisuudeksi ja ennustettu ihmiskunnan
koko myöhempi historia ja tuotu esille kolme muotoa, joissa yhtyvät
kaikki inhimillisen luonnon ratkaisemattomat historialliset vastakohdat
koko maan päällä. Silloin se ei vielä voinut olla niin ilmeistä, sillä
tulevaisuutta ei tunnettu, mutta nyt, kun viisitoista vuosisataa on
kulunut, me näemme, että näissä kolmessa kysymyksessä on kaikki siinä
määrin edeltäpäin arvattu ja ennustettu ja kaikki on siinä määrin
käynyt toteen, että niihin ei voi enää mitään lisätä eikä niistä ottaa
mitään pois.

»Päätä itse, kuka oli oikeassa: Sinäkö vai hän, joka silloin
kyseli Sinulta? Muista ensimmäistä kysymystä; sen sisällys,
joskaan ei kirjaimelleen, on seuraava: Sinä tahdot mennä maailmaan
ja menet paljain käsin, luvaten jonkinmoista vapautta, jota he
yksinkertaisuudessaan ja synnynnäisessä säädyttömyydessään eivät kykene
tajuamaankaan, jota he pelkäävät ja kauhistuvat, — sillä ei mikään
ole milloinkaan ollut ihmiselle ja inhimilliselle yhteiskunnalle
sietämättömämpää kuin vapaus! Näetkö nämä kivet tässä alastomassa
ja hehkuvan kuumassa erämaassa? Muuta ne leiviksi, niin ihmiskunta
juoksee Sinun jäljessäsi kuin lauma, kiitollisena ja kuuliaisena,
vaikkakin ikuisesti vavisten pelosta, että Sinä vedät pois kätesi ja
heiltä loppuvat Sinun leipäsi. Mutta Sinä et tahtonut riistää ihmiseltä
vapautta ja hylkäsit ehdotuksen, sillä mitä vapautta se on, ajattelit
Sinä, jos kuuliaisuus on ostettu leivillä? Sinä sanoit, ettei ihminen
elä ainoastaan leivästä, mutta tiedätkö Sinä, että juuri tuon saman
maisen leivän nimessä Sinua vastaan nousee maan henki ja kamppailee
kanssasi ja voittaa Sinut, ja kaikki seuraavat sitä huutaen: 'Ken
on tämän pedon kaltainen, hän on antanut meille tulen taivaasta!'
Tiedätkö Sinä, että kuluu vuosisatoja ja ihmiskunta julistaa korkeimman
viisautensa ja tieteensä suulla, että rikosta ei ole olemassa ja ettei
siis ole syntiäkään, vaan on ainoastaan nälkäisiä. Ruoki ensin ja
vaadi sitten vasta heiltä hyveitä! näin kirjoitetaan lippuun, joka
nostetaan Sinua vastaan ja joka saa Sinun temppelisi sortumaan. Sinun
temppelisi sijalle rakennetaan uusi rakennus, rakennetaan uudelleen
kauhea Baabelin torni, ja vaikka sitäkään ei saada valmiiksi, niinkuin
ei saatu valmiiksi entistäkään, niin Sinä kuitenkin voisit välttää tuon
uuden tornin rakentamisen ja lyhentää ihmisten kärsimyksiä tuhannella
vuodella, — sillä meidän luoksemmehan he tulevat kiusattuaan itseään
tuhannen vuotta tornillaan! He etsivät silloin taas meidät käsiinsä
maan alta, katakombeista, missä me piileksimme (sillä me joudumme taas
vainojen ja kidutusten alaisiksi), he löytävät ja huutavat meille:
Ruokkikaa meitä, sillä ne, jotka lupasivat meille tulen taivaasta,
eivät sitä antaneet. Ja silloin me rakennamme valmiiksi heidän
torninsa, sillä valmiiksi kykenee sen rakentamaan se, joka ruokkii,
mutta ruokkia voimme vain me Sinun nimeesi ja me valehtelemme, että
se tapahtuu Sinun nimeesi. Oi, eivät koskaan, eivät koskaan he saa
ilman meitä ruokituksi itseään! Ei mikään tiede anna heille leipää,
niin kauan kuin he pysyvät vapaina, mutta loppujen lopuksi he tuovat
vapautensa meidän jalkojemme juureen ja sanovat meille: Tehkää meidät
mieluummin orjiksenne, kunhan vain ruokitte meidät. He ymmärtävät
viimein itse, että ei kukaan voi ajatellakaan saavansa samalla kertaa
yltäkyllin vapautta ja maallista leipää, sillä koskaan, koskaan he
eivät osaa jakaa niitä keskenään! He tulevat niinikään vakuutetuiksi,
että he eivät koskaan voi olla vapaitakaan, sentähden että ovat
vähäväkisiä, paheellisia, mitättömiä ja kapinoitsijoita. Sinä olet
luvannut heille taivaallista leipää; mutta, toistan sen vieläkin,
voiko se olla maallisen leivän veroinen heikon, ikuisesti turmeltuneen
ja ikuisesti kiittämättömän ihmissuvun silmissä? Ja jos Sinua
taivaallisen leivän nimessä seuraavat tuhannet ja kymmenettuhannet,
niin miten käy miljoonain ja kymmenien miljoonain olentojen, jotka
eivät jaksa hylätä maallista leipää taivaallisen tähden? Vai ovatko
Sinulle rakkaita ainoastaan kymmenettuhannet suuret ja voimakkaat,
mutta muitten miljoonien, lukuisien kuin meren hieta, heikkojen, mutta
Sinua rakastavien, täytyy olla vain aineksina suuria ja voimakkaita
varten? Ei, meille ovat kalliita heikotkin. He ovat paheellisia ja
kapinoitsijoita, mutta lopulta heistä tulee myös kuuliaisia. He
ihmettelevät meitä ja pitävät meitä jumalina sen tähden, että me olemme
suostuneet asettumaan heidän johtoonsa ja kestämään vapauden, jota
he pelästyivät, sekä hallitsemaan heitä, — niin kauheata on heistä
lopulta olla vapaa! Mutta me sanomme olevamme kuuliaisia Sinulle ja
hallitsevamme Sinun nimeesi. Me petämme heitä taas, sillä Sinua me
emme päästä luoksemme. Tämä petos juuri onkin meidän kärsimyksemme,
sillä meidän on pakko valehdella. Kas, tätä merkitsee tuo ensimmäinen
erämaassa tehty kysymys, ja tämän Sinä olet hylännyt vapauden nimessä,
jonka olet asettanut yläpuolelle kaiken. Mutta tässäpä kysymyksessä oli
tämän maailman suuri salaisuus. Jos Sinä olisit hyväksynyt 'leivät',
niin Sinä olisit vastannut ihmisten, niin hyvin yksilön kuin koko
ihmiskunnankin, yhteiseen ja ikuiseen kaipuuseen, — tuohon: 'Kenen
eteen on kumartuminen?' Ei ole ihmisellä ainaisempaa eikä kiduttavampaa
huolta kuin vapaana ollen löytää mahdollisimman pian se, jonka eteen
voisi kumartua. Mutta ihminen pyrkii kumartumaan sen eteen, mikä
on kiistämätöntä, niin kiistämätöntä, että kaikki ihmiset voisivat
suostua yhdellä kertaa sitä kumartamaan. Sillä näiden surkeiden
olentojen huolena ei ole ainoastaan se, että löytäisivät sen, jonka
edessä minun tai toisen on kumartuminen, vaan jotta löytäisivät
semmoisen, että kaikki siihen uskoisivat ja sen edessä kumartuisivat
ja että tämän ehdottomasti tekisivät _kaikki yhdessä_. Tämä tarve
kumartua _yhdessä_ on jokaisen ihmisen suurimpana piinana ja samoin
koko ihmiskunnan aikojen alusta asti. Yhteisen kumartamisen tähden he
ovat tuhonneet toisiansa miekalla. He ovat pystyttäneet jumalia ja
kehoittaneet toisiansa: Hylätkää omat jumalanne ja tulkaa kumartamaan
meidän jumaliamme, muuten te olette jumalinenne kuoleman omat! Ja
näin tulee olemaan maailman loppuun asti, vieläpä silloinkin, kun
jumalat katoavat maailmasta: samantekevää, he lankeavat epäjumalien
eteen. Sinä olet tuntenut, Sinä et ole voinut olla tuntematta tätä
ihmisluonnon perussalaisuutta, mutta Sinä hylkäsit ainoan absoluuttisen
lipun, joka Sinulle tarjottiin, kaikkien saattamiseksi kiittämättä
kumartumaan Sinun edessäsi — maisen leivän lipun, ja hylkäsit sen
vapauden ja taivaallisen leivän nimessä. Luohan silmäys siihen, mitä
Sinä vielä olet tehnyt. Ja edelleenkin vapauden nimessä! Sanon Sinulle,
että ihmisellä ei ole piinallisempaa huolta, kuin että löytäisi sen,
jolle mitä pikimmin voisi antaa lahjaksi saamansa vapauden, joka
tällä onnettomalla olennolla on syntyessään. Mutta ihmisten vapauden
saa valtaansa ainoastaan se, joka rauhoittaa heidän omantuntonsa.
Leivän kanssa Sinulle annettiin kiistämätön lippu: jos annat leivän,
niin ihminen kumartuu, sillä ei ole mitään kiistämättömämpää kuin
leipä, mutta jos samaan aikaan joku saa valtaansa hänen omantuntonsa
Sinut sivuuttaen, — oi, silloin ihminen hylkää Sinun leipäsikin ja
seuraa sitä, jonka onnistui miellyttää hänen omaatuntoaan. Siinä Sinä
olit oikeassa. Sillä ihmiselämän salaisuus ei ole siinä, että vain
elää, vaan siinä, mitä varten elää. Ilman lujaa mielikuvaa siitä,
mitä varten hänen on elettävä, ihminen ei tahdo elää ja hän tuhoaa
mieluummin itsensä kuin jää maan päälle, vaikka hänen ympärillään
joka puolella olisikin leipiä. Se on niin, mutta kuinka kävi: sen
sijaan, että olisit ottanut valtaasi ihmisten vapauden, Sinä lisäsit
heille vielä sitä! Vai unhotitko Sinä, että rauha ja kuolemakin ovat
ihmiselle rakkaammat kuin vapaa valinta hyvän ja pahan tietämisessä.
Ei ole ihmiselle mitään imartelevampaa kuin omantunnonvapaus, mutta
ei ole myöskään mitään kiduttavampaa. Lujien perusteitten asemesta
ihmisen omantunnon rauhoittamiseksi kerta kaikkiaan — Sinä otit kaiken
sen, mikä on tavatonta, arveluun perustuvaa ja epämääräistä, otit
kaiken sen, mikä ei ollut ihmisten voimien mukaista, ja näin toimit
aivan kuin et ollenkaan heitä rakastaisi, — ja kuka toimi näin: se,
joka tuli antamaan heidän puolestaan henkensä! Sen sijaan että olisit
ottanut valtaasi ihmisen vapauden, Sinä sen moninkertaistutit ja
panit sen kärsimykset ikuisiksi ajoiksi painamaan ihmisen henkistä
valtakuntaa. Sinä halusit vapaata ihmisen rakkautta, että hän vapaasti
seuraisi Sinua hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun. Vanhan vankan
lain asemesta — oli ihmisen nyt tästä lähin vapaasta sydämestään
päätettävä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ohjeenaan ainoastaan Sinun
kuvasi silmiensä edessä, — mutta etkö Sinä todellakaan ajatellut,
että hän lopulta hylkää ja riistää myöskin Sinun kuvasi ja Sinun
totuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alle kuin on
valinnan vapaus! He huudahtavat viimein, että totuus ei ole Sinussa,
sillä mahdotonta oli jättää heidät suurempaan levottomuuteen ja piinaan
kuin mitä Sinä olit tehnyt, kun jätit heille niin paljon huolia ja
selvittämättömiä arvoituksia. Näin olet Sinä itse pannut alulle oman
valtakuntasi kukistuksen, äläkä syytä siitä enää ketään. Mutta tätäkö
Sinulle esitettiin? On kolme voimaa, vain kolme voimaa maan päällä,
jotka voivat ainaiseksi voittaa ja vangita näitten heikkovoimaisten
kapinoitsijain omantunnon heidän onnekseen, — ne voimat ovat: ihme,
salaisuus ja auktoriteetti. Sinä hylkäsit kaikki kolme ja annoit siihen
itse esimerkin. Kun peloittava ja viisas henki asetti Sinut temppelin
harjalle ja sanoi Sinulle: 'Jos tahdot tietää, oletko Jumalan poika,
niin heittäydy alas, sillä Hänestä on sanottu, että enkelit ottavat ja
kantavat hänet eikä hän putoa eikä loukkaannu, ja silloin Sinä saat
tietää, oletko Jumalan poika, ja osoitat silloin, millainen on uskosi
isääsi', niin Sinä kuultuasi ehdotuksen hylkäsit sen etkä antautunut
etkä heittäytynyt alas. Oi, tietysti Sinä tässä menettelit ylpeästi ja
suurenmoisesti Jumalana, mutta ihmiset, tämä heikko ja kapinoiva suku,
— ovatko he jumalia? Oi, Sinä ymmärsit silloin, että jos olisit ottanut
vain askelenkin, vain liikahtanutkin heittäytyäksesi alas, niin Sinä
samalla olisit kiusannut Jumalaa ja kadottanut kaiken uskosi Häneen
sekä murskaantunut maata vastaan, tuota maata, jota pelastamaan olit
tullut, ja Sinua kiusannut viisas henki olisi riemastunut. Mutta, sanon
sen vieläkin, paljonko on sellaisia kuin Sinä? Ja saatoitko Sinä edes
hetkenkään ajan todellakin otaksua, että ihmisetkin jaksavat kestää
tämmöisen kiusauksen! Semmoiseksiko on ihmisluonto luotu, että se voi
hylätä ihmeen ja noin kauheina elämän hetkinä, kaikista kauheimpien
ja piinallisimpien henkisten peruskysymystensä hetkinä, tyytyä vain
sydämen vapaaseen ratkaisuun? Oi, Sinä tiesit, että Sinun sankaritekosi
säilyy kirjoissa, tunkeutuu aikojen syvyyteen ja maan kaukaisimpiin
ääriin, ja Sinä toivoit, että ihminen seuraten Sinua pysyy Jumalana
eikä tarvitse ihmettä. Mutta sinä et tietänyt, että heti kun ihminen
hylkää ihmeen, hän samalla hylkää myös Jumalan, sillä ihminen ei etsi
niin paljon Jumalaa kuin ihmeitä. Ja koska ihminen ei jaksa olla
ilman ihmettä, niin hän luo itselleen uusia, omia ihmeitä ja kumartaa
poppamiehen ihmeitä, ämmien noitatemppuja, vaikka hän olisi sata kertaa
kapinoitsija, kerettiläinen ja jumalankieltäjä. Sinä et tullut alas
ristiltä, kun Sinulle pilkaten ja ärsytellen huudettiin: 'Tule alas
ristiltä, niin me uskomme, että se olet Sinä.' Sinä et tullut alas
sen tähden, että taaskaan et tahtonut orjuuttaa ihmistä ihmeellä ja
että janosit vapaata uskoa etkä ihmeisiin rakentuvaa. Sinä janosit
vapaaehtoista rakkautta etkä epävapaan orjamaisia ihastuksen purkauksia
voiman edessä, joka kerta kaikkiaan oli hänet kauhistuttanut. Mutta
tässäkin Sinä arvioit ihmiset liian korkealle, sillä tietysti he ovat
vankeja, vaikka heidät onkin luotu kapinoitsijoiksi. Katso ympärillesi
ja päätä, nyt kun on kulunut viisitoista vuosisataa, mene ja katso
heitä: kenet Sinä olet kohottanut itsesi tasalle? Minä vannon, että
ihminen on luotu heikommaksi ja alhaisemmaksi kuin Sinä olet hänestä
luullut! Voiko, voiko hän täyttää sen, minkä Sinäkin? Pitäessäsi häntä
niin suuressa arvossa Sinä olet menetellyt niinkuin olisit lakannut
säälimästä häntä, sillä liian paljon olet häneltä vaatinutkin — ja
kuka vaati: se, joka on rakastanut häntä enemmän kuin itseään! Jos
olisit pitänyt häntä vähemmän arvoisena, niin olisit häneltä vähemmän
vaatinutkin, mutta tämä olisi ollut lähempänä rakkautta, sillä hänen
kuormansa olisi ollut kevyempi. Hän on heikko ja alhainen. Mitäpä
siitä, että hän nyt kaikkialla kapinoi meidän valtaamme vastaan
ja ylpeilee siitä, että hän kapinoi? Se on lapsen ja koulupojan
ylpeyttä. He ovat pieniä lapsia, jotka koulussa ovat tehneet kapinan
ja karkoittaneet opettajan, mutta lapsien riemusta tulee loppu ja
se käy heille kalliiksi. He kukistavat temppelit ja peittävät maan
verivirroilla. Mutta viimein he, tyhmät lapset, ymmärtävät, että vaikka
he ovatkin kapinoitsijoita, niin he ovat vähäväkisiä kapinoitsijoita
eivätkä kykene ylläpitämään omaa kapinaansa. Vuodattaen typeriä
kyyneliään he viimein tunnustavat, että se, joka on luonut heidät
kapinoitsijoiksi, epäilemättä on tahtonut pitää heitä pilkkanaan.
He sanovat tämän epätoivoissaan, ja tuosta heidän sanastaan tulee
Jumalan pilkkaamista, joka tekee heidät vielä onnettomammiksi, sillä
ihmisluonto ei siedä Jumalan pilkkaamista, vaan kostaa loppujen
lopuksi itse itselleen sen. Siis rauhattomuus, hämminki ja onnettomuus
— siinä on ihmisten nykyinen kohtalo, sen jälkeen kuin Sinä niin
paljon kärsit heidät vapautensa tähden! Sinun suuri profeettasi sanoo
näyssä ja kuvauspuheessa, että hän on nähnyt kaikki ensimmäisessä
ylösnousemuksessa mukana olleet ja että heitä oli jokaisesta polvesta
kaksitoistatuhatta. Mutta jos heitä oli niin paljon, niin he oikeastaan
eivät olleet ihmisiä, vaan jumalia. He ovat kestäneet Sinun ristisi,
he ovat kestäneet kymmeniä vuosia ilman ravintoa autiossa erämaassa
elättäen henkeään heinäsirkoilla ja juurilla, — ja tietysti Sinä voit
ylpeillen osoittaa näitä vapauden lapsia, vapaaehtoisen rakkauden,
vapaan ja suuren, Sinun nimeesi osoitetun uhrautuvaisuuden lapsia.
Mutta muista, että heitä oli kaikkiaan vain muutamia tuhansia, nekin
jumalia. Entä muut? Ja miten ovat syyllisiä muut heikot ihmiset, kun
eivät kyenneet kärsimään sitä, mitä voimakkaat? Onko heikko sielu
syyllinen, kun siinä eivät voi saada sijaa niin kauheat lahjat? Tulitko
Sinä todellakin ainoastaan valittujen luo ja valittuja varten? Mutta
jos niin on, niin tässä on salaisuus, emmekä me pysty sitä ymmärtämään.
Jos taas se on salaisuus, niin meilläkin oli oikeus saarnata
salaisuutta ja opettaa heille, ettei heidän sydäntensä vapaa ratkaisu
ole tärkeä eikä myöskään rakkaus ole tärkeä, vaan tärkeä on salaisuus,
johon heidän on alistuttava sokeasti, vieläpä vastoin omaatuntoaankin.
Niin olemme tehneetkin. Me olemme parantaneet Sinun sankaritekosi
ja panneet sen pohjaksi _ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin_. Ja
ihmiset ilostuivat, että heitä oli jälleen alettu kuljettaa kuin laumaa
ja että heidän sydämiltään vihdoinkin oli otettu niin kauhea lahja,
joka oli tuottanut heille niin paljon tuskaa. Olimmeko me oikeassa,
kun opetimme ja teimme niin, sano? Emmekö me rakastaneet ihmiskuntaa,
kun me niin nöyrästi tunnustimme sen voimattomuuden, rakkaudella
kevensimme sen taakkaa ja annoimme sen heikon luontonsa tähden tehdä
vaikkapa syntiäkin, jos se tapahtui meidän luvallamme? Miksi siis nyt
olet tullut häiritsemään meitä? Ja miksi Sinä ääneti ja läpitunkevasti
katsot minua lempeillä silmilläsi? Vihastu, minä en tahdo Sinun
rakkauttasi, sillä minä itse en rakasta Sinua. Ja mitä minun tarvitsee
salata Sinulta? Enkö minä tiedä, kenen kanssa puhun? Se, mitä minulla
on Sinulle sanottavaa, on kaikki jo tiedossasi, minä luen sen Sinun
silmistäsi. Ja minäkö kätkisin Sinulta salaisuutemme? Kenties Sinä
nimenomaan tahdotkin kuulla sen minun suustani, kuule siis: me emme
ole Sinun puolellasi, vaan _hänen_, siinä on salaisuutemme! Me emme
pitkään aikaan ole olleet Sinun puolellasi, vaan _hänen_ puolellaan, jo
kahdeksan vuosisataa. Täsmälleen kahdeksan vuosisataa sitten me otimme
häneltä sen, minkä Sinä paheksuen hylkäsit, sen viimeisen lahjan, jonka
hän tarjosi Sinulle, kun hän näytti Sinulle kaikki maan valtakunnat;
me otimme häneltä Rooman ja keisarin miekan ja julistimme itsemme maan
hallitsijoiksi, ainoiksi hallitsijoiksi, vaikka emme ole ennättäneet
vieläkään saattaa asiaamme täydellisesti loppuun. Mutta kuka on syypää?
Oi, tämä asia on toistaiseksi vasta alulla, mutta se on jo aloitettu.
Kauan on vielä odotettava sen täydellistä toteutumista, ja paljon
saa maa vielä kärsiä, mutta me saavutamme päämäärämme ja tulemme
hallitsijoiksi, ja silloin me ajattelemme koko maailman ihmisten onnea.
Mutta Sinähän olisit voinut jo silloin ottaa keisarin miekan. Miksi
sinä hylkäsit tämän viimeisen lahjan? Jos olisit ottanut noudattaaksesi
tätä mahtavan hengen kolmatta neuvoa, niin Sinä olisit täyttänyt
kaiken, mitä ihminen maan päällä etsii, se on: kenen edessä kumartuisi,
kenen valtaan antaisi omantuntonsa ja millä tavoin kaikki yhtyisivät
lopulta kiistämättömästi yhteiseksi ja sopuisaksi muurahaispesäksi,
sillä tarve saada koko maailma yhtymään yhdeksi on ihmisten kolmas
ja viimeinen piina. Aina on ihmiskunta kokonaisuudessaan pyrkinyt
järjestymään ehdottomasti yleismaailmalliselle pohjalle. Paljon on
ollut suuria kansoja, joilla on ollut suuri historia, mutta kuta
korkeammalla nämä kansat ovat olleet, sitä onnellisempia ne ovat
olleet, sitä voimakkaammin kuin muut ne ovat tunteneet tarpeen
saada ihmiset yhtymään koko maailman käsittäväksi yhteydeksi.
Suuret valloittajat, Timurit ja Tšingis-Kaanit, ovat kiitäneet kuin
myrskytuuli yli maan pyrkien valloittamaan koko maailman, mutta hekin
ovat, vaikka tiedottomasti, tuoneet ilmi ihmiskunnan saman suuren
tarpeen yhdistyä koko maailman ja kaiken käsittäväksi yhteydeksi.
Jos Sinä olisit ottanut keisarin maailman ja purppuraviitan, niin
olisit perustanut koko maailman käsittävän valtakunnan ja antanut
maailmanrauhan. Sillä kutka hallitsisivat ihmisiä, jos eivät
ne, joilla on vallassaan heidän omatuntonsa ja käsissään heidän
leipänsä? Me olemme ottaneet keisarin miekan, ja ottamalla sen olemme
tietysti hylänneet Sinut ja lähteneet seuraamaan _häntä_. Oi, menee
vielä vuosisatoja vapaan järjen rivoudessa, heidän tieteilyssään
ja antropofagiassa, sillä kun he ovat alkaneet rakentaa Baabelin
torniansa ilman meitä, niin he päätyvät antropofagiaan. Mutta juuri
silloin peto mateleekin luoksemme ja nuolee jalkojamme ja vuodattaa
niille silmistään verikyyneliä. Ja me istuudumme pedon selkään ja
kohotamme maljan ja siihen on kirjoitettu: 'Salaisuus!' Ja silloin,
mutta vasta silloin alkaa ihmiselle rauhan ja onnen valtakunta. Sinä
ylpeilet valituillasi, mutta Sinulla on vain valittusi, jotavastoin
me rauhoitamme kaikki. Ja vielä muutakin: kuinka monet noista
valituista, samoinkuin voimakkaista, joista voisi tulla valittuja,
lopulta ovatkaan väsyneet Sinua odottaessaan ja ovat siirtäneet sekä
vielä siirtävät henkensä voiman ja sydämensä hehkun toiselle vainiolle
ja lopettavat siten, että nostavat Sinua vastaan _vapaan_ lippunsa.
Mutta tämän lipun olet Sinä itse nostanut. Meillä sen sijaan kaikista
tulee onnellisia, eivätkä he enää kapinoi eivätkä tuhoa toisiaan,
kuten Sinun vapautesi aikana kaikkialla tapahtui. Oi, me saamme
heidät vakuutetuiksi siitä, että heistä vasta silloin tulee vapaita,
kun he luopuvat vapaudestaan meidän hyväksemme ja alistuvat meidän
valtaamme. Ja mitä, olemmeko silloin oikeassa vai valehtelemmeko?
He itse tulevat vakuutetuiksi siitä, että olemme oikeassa, sillä he
muistavat, millaisiin orjuuden ja levottomuuden kauhuihin heidät
saattoi Sinun vapautesi. Vapaus, vapaa henki ja tiede johtavat heidät
semmoisiin rotkoihin ja asettavat heidän eteensä sellaisia ihmeitä ja
ratkaisemattomia salaisuuksia, että toiset heistä, alistumattomat ja
hurjat, tuhoavat itsensä, toiset, jotka ovat alistumattomia, mutta
vähävoimaisia, tuhoavat toisensa, ja jäljelläolevat, vähäväkiset ja
onnettomat, matelevat jalkojemme juureen ja parkuvat meille: 'Niin, te
olitte oikeassa, teillä yksin oli hallussanne Hänen salaisuutensa, ja
me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme.'
Kun he saavat meiltä leipää, niin he tietysti selvästi näkevät, että
me otamme heiltä heidän omaa, heidän omin käsin hankkimaansa leipää
jakaaksemme niitä heille itselleen, mitään ihmettä tekemättä, he
näkevät, että me emme ole muuttaneet kiviä leiviksi, mutta totisesti
he paljon enemmän kuin leivästä iloitsevat siitä, että saavat sen
meidän käsistämme! Sillä kovin hyvästi he muistavat, että ennen,
ilman meitä, leivät heidän käsissään muuttuivat vain kiviksi, mutta
kun he palasivat meidän luoksemme, niin kivetkin heidän käsissään
muuttuivat leiviksi. Suuren, suuren arvon he antavat sille, mitä
merkitsee alistuminen kerta kaikkiaan! Niin kauan kuin ihmiset eivät
ymmärrä tätä, he ovat onnettomat. Kuka on kaikkein enimmän vaikuttanut
siihen, että he eivät tätä ymmärrä? Kuka on hajoittanut lauman ja
päästänyt sen kulkemaan tuntemattomia teitä? Mutta lauma kootaan
yhteen uudelleen ja se alistuu taas ja nyt jo ainaiseksi. Silloin
me annamme heille heikkojen olentojen hiljaisen, nöyrän onnen, ja
heikoiksi olennoiksihan heidät on luotu. Oi, me saamme viimein heidät
vakuutetuiksi siitä, että ei pidä ylpeillä, mutta Sinä koroitit heidät
ja opetit siten ylpeilemään; me todistamme heille, että he ovat
heikkoja, että he ovat vain lapsiraukkoja, mutta että lapsen onni on
suloisin kaikista. He tulevat aroiksi ja he alkavat katsoa meihin
sekä painautua meidän turviimme peloissaan niinkuin linnunpoikaset
emoansa vastaan. He ihmettelevät ja pelkäävät meitä ja ylpeilevät
siitä, että me olemme niin voimakkaat ja ylpeät, että olemme voineet
taltuttaa niin hurjan tuhatmiljoonaisen lauman. He vapisevat heikkoina
meidän vihaamme, heidän mielensä tulee araksi, heidän silmänsä tulevat
herkkäkyynelisiksi kuin lasten ja naisten, mutta yhtä helposti he
myös meidän viittauksestamme siirtyvät iloitsemaan ja nauramaan,
valoisaan riemuun ja onnelliseen lapsen lauleluun. Niin, me pakotamme
heidät tekemään työtä, mutta työstä vapaina hetkinä me järjestämme
heidän elämänsä lasten leikiksi, jossa lasten laulut kaikuvat, jossa
laulellaan kuorossa ja tanssitaan viattomia tansseja. Oi, me sallimme
heidän tehdä syntiäkin, he ovat heikkoja ja voimattomia, ja he
rakastavat meitä kuin lapset sen tähden, että me sallimme heidän tehdä
syntiä. Me sanomme heille, että jokainen synti annetaan anteeksi, jos
se on tehty meidän luvallamme; me sallimme heidän tehdä syntiä sen
tähden, että me rakastamme heitä, ja rangaistukset näistä synneistä
me, olkoon menneeksi, otamme päällemme. Me otamme ne päällemme, ja he
jumaloivat meitä hyväntekijöinään, jotka ovat Jumalan edessä ottaneet
kantaakseen heidän syntinsä. Eivätkä he salaa mitään meiltä. Me
sallimme tai kiellämme heitä elämästä vaimojensa ja rakastajattariensa
kanssa, heillä saa olla tai ei saa olla lapsia, — aina sen mukaan,
miten kuuliaisia he ovat, —- ja ilolla ja riemulla he alistuvat
tahtoomme, Omantuntonsa kiduttavimmat salaisuudet — kaikki, kaikki
he ilmoittavat meille, ja me ratkaisemme kaiken, ja he luottavat
ilomielin ratkaisuumme, sillä se vapauttaa heidät persoonallisen
ja vapaan ratkaisun suuresta huolesta ja kauheista tuskista, joita
he nykyisin saavat kärsiä. Ja kaikista tulee onnellisia, kaikista
miljoonista olennoista, paitsi niistä sadoistatuhansista, jotka heitä
hallitsevat. Sillä vain meistä, joiden suojeltavana on salaisuus,
tulee onnettomia. Tulee olemaan tuhansia miljoonia onnellisia lapsia
ja satatuhatta marttyyria, jotka ovat ottaneet kantaakseen hyvän ja
pahan tietämisen kirouksen. Hiljaa he kuolevat, hiljaa sammuvat Sinun
nimeesi ja haudan tuolla puolen saavat osakseen vain kuoleman. Mutta
me säilytämme salaisuuden ja heidän onnekseen houkuttelemme heitä
taivaallisella ja iankaikkisella palkinnolla. Sillä jos toisessa
maailmassa olisi jotakin olemassa, niin se ei tietenkään olisi heidän
kaltaisiaan varten. Sanotaan ja ennustetaan, että Sinä tulet ja voitat
uudelleen, tulet valittujesi kanssa, ylpeittesi ja voimakkaittesi
kanssa, mutta me sanomme, että he ovat pelastaneet ainoastaan itsensä,
kun taas me olemme pelastaneet kaikki. Sanotaan, että pedon selässä
istuva ja käsissään _salaisuutta_ pitävä portto saatetaan häpeään, että
vähäväkiset taas nousevat kapinaan, että purppuraviitta reväistään ja
hänen 'inhoittava' ruumiinsa paljastetaan. Mutta silloin minä nousen ja
osoitan Sinulle tuhansia miljoonia onnellisia lapsia, jotka eivät ole
tunteneet syntiä. Ja me, jotka heidän onnensa tähden olemme ottaneet
kantaaksemme heidän syntinsä, me astumme eteesi ja sanomme: 'Tuomitse
meidät, jos voit ja uskallat.' Tiedä, että minä en pelkää Sinua. Tiedä,
että minäkin olen ollut erämaassa, että minäkin olen elättänyt henkeäni
heinäsirkoilla ja juurilla, että minäkin olen siunannut vapautta, jolla
Sinä olet onnellistuttanut ihmiset, minäkin valmistauduin kuulumaan
Sinun valittujesi joukkoon, niiden joukkoon, jotka ovat voimakkaat ja
mahtavat ja palavat halusta 'täyttää lukumäärän'. Mutta minä tulin
järkiini enkä tahtonut palvella mielettömyyttä. Minä käännyin takaisin
ja liityin niiden joukkoon, jotka _paransivat Sinun sankaritekosi_.
Minä menin pois ylpeitten parista ja palasin nöyrien luo näiden
kuolevaisten onnen tähden. Se, mitä minä puhun Sinulle, toteutuu, ja
meidän valtakuntamme rakentuu. Toistan Sinulle, jo huomenna Sinä saat
nähdä tämän kuuliaisen lauman, joka minun ensimmäisestä viittauksestani
syöksyy kasaamaan hiiliä Sinun roviotasi varten, jolla minä poltan
Sinut sen tähden, että tulit meitä häiritsemään. Sillä Sinä olet
paremmin kuin kukaan muu ansainnut roviomme. Huomenna poltan Sinut.
_Dixi_.»

Ivan pysähtyi. Hän oli kiihtynyt puhuessaan ja puhui innostuneesti.
Lopetettuaan hän äkkiä alkoi hymyillä.

Aljoša, joka oli kuunnellut häntä ääneti, mutta lopulta hyvin
kiihtyneenä monta kertaa koettanut keskeyttää veljensä puheen, vaikka
nähtävästi oli hillinnyt itsensä, alkoi äkkiä puhua aivan kuin olisi
riuhtaissut itsensä irti:

— Mutta... tämä on järjettömyyttä! — huudahti hän punastuen. — Sinun
runoelmasi on ylistys Jeesukselle, eikä herjaus... niinkuin sinä
sen tahdoit. Ja kuka uskoo puhettasi vapaudesta? Noinko, noinko se
on ymmärrettävä! Tämmöinenkö on oikeauskoisuuden käsitys... Tämä on
Rooma, eikä Roomakaan kokonaisuudessaan, tämä on valhetta, — tätä
ovat huonoimmat katolilaisista, inkvisiittorit, jesuiitat!... Eikä
ollenkaan voi olla olemassakaan niin mielikuvituksellista henkilöä kuin
sinun inkvisiittorisi. Mitä ihmisten syntejä he ottavat kantaakseen?
Mitä salaisuuden säilyttäjiä ovat nuo, jotka ovat ottaneet päällensä
jonkinmoisen kirouksen ihmisten onnen tähden? Milloin niitä on
nähty? Me tiedämme jesuiitat, heistä puhutaan pahaa, mutta ovatko he
sellaisia kuin sinä kuvaat? He ovat aivan muuta, kokonaan muuta... He
ovat yksinkertaisesti Rooman armeija tulevaa koko maailman käsittävää
maallista valtakuntaa varten, jonka hallitsijana on keisari — Rooman
ylipappi... siinä on koko ihanne, mutta ilman mitään salaisuuksia ja
ylevää murhetta... Kaikkein yksinkertaisinta vallanhimoa, likaisten
maallisten hyvyyksien tavoittelua, orjuuttamisen halua... jonkinmoista
tulevaa maaorjuutta, niin että he ovat isäntiä... siinä koko
heidän hommansa. Kenties he eivät usko Jumalaankaan. Sinun kärsivä
inkvisiittorisi on pelkkä mielikuvituksen tuote...

— Seis, seis, — nauroi Ivan, — sinäpä vasta tulistuit. Mielikuvituksen
tuote, sanot sinä. Olkoon vain! Tietysti se on kuvittelua. Sallihan
kuitenkin: luuletko sinä todellakin, että koko viimeisten vuosisatojen
katolinen liike tosiaankin on vain pyrkimystä valtaan yksistään
likaisten hyvyyksien tähden? Eiköhän vain isä Paísi opettane sinulle
tuommoisia?

— Ei, ei, isä Paísi päinvastoin kerran puhui jotakin samaan suuntaan
kuin sinä... mutta tietysti toista, aivan toista, — puuttui Aljoša
äkkiä puheeseen.

— Arvokas tiedonanto, vaikka sanotkin sen olleen »aivan toista». Minä
kysynkin sinulta juuri sitä, miksi sinun jesuiittasi ja inkvisiittorisi
ovat liittyneet yhteen vain kurjien aineellisten etujen takia. Miksi
heidän joukossaan ei voi sattumalta olla ainoatakaan marttyyria, jota
kiduttaa suuri murhe ja joka rakastaa ihmiskuntaa? Näetkö: otaksu,
että löytyy vaikkapa vain yksi ainoa kaikkien näiden vain aineellisia
ja saastaisia hyvyyksiä tavoittelevien joukosta, — vaikkapa vain
yksi ainoa sellainen kuin minun inkvisiittorivanhukseni, joka itse
on syönyt juuria erämaassa ja riehunut voittaakseen lihansa, jotta
tulisi vapaaksi ja onnelliseksi, mutta joka on samalla koko elämänsä
ajan rakastanut ihmiskuntaa ja äkkiä nähnyt kaiken sekä huomannut,
että ei ole suuri moraalinen autuus saavuttaa tahdon täydellisyys
varmistuakseen samaan aikaan siitä, että miljoonat muut Jumalan luomat
olennot ovat vain pilkaksi syntyneet eivätkä koskaan jaksa tulla
toimeen vapautensa kanssa, että kurjista kapinoitsijoista ei koskaan
tule jättiläisiä, jotka saavat tornin valmiiksi, että suuri idealisti
ei unelmoinut harmoniastaan tämmöisiä hanhia varten. Ymmärrettyään
kaiken tämän hän kääntyi takaisin ja liittyi... järkeviin ihmisiin.
Eikö tämmöistä todellakaan olisi voinut tapahtua?

— Kehen liittyi, mihin järkeviin ihmisiin? — huudahti Aljoša melkein
kiivastuneena. — Ei ole heillä mitään sellaista järkeä eikä mitään
sellaisia salaisuuksia... On ainoastaan jumalattomuutta, siinä on
heidän koko salaisuutensa. Sinun inkvisiittorisi ei usko Jumalaan,
siinä on koko hänen salaisuutensa!

— Vaikkapa niinkin! Vihdoinkin sinä sen huomasit. Tosiaankin asia on
niin, siinä tosiaankin on koko salaisuus, mutta eikö se ole kärsimystä
esimerkiksi hänenkaltaiselleen ihmiselle, joka on tuhlannut koko
elämänsä sankaritekoon erämaassa eikä ole voinut parantua rakkaudestaan
ihmiskuntaan? Elämänsä ehtoolla hän tulee selvästi vakuutetuksi siitä,
että ainoastaan suuren, peloittavan hengen aivoitukset voisivat saada
edes jossakin määrin siedettävän järjestyksen toimeen vähäväkisten
kapinoitsijoiden, noiden »viimeistelemättömien, pilkaksi luotujen
koe-olentojen» elämässä. Ja tultuaan tästä vakuutetuksi hän näkee,
että on kuljettava viisaan hengen, kuoleman ja hävityksen kauhean
hengen, osoittamaa suuntaa ja sitä varten hyväksyttävä valhe ja
petos sekä johdettava tietoisesti ihmisiä kuolemaan ja hävitykseen
pettäen samalla heitä kaiken aikaa matkan kestäessä, jotta he eivät
mitenkään tulisi huomanneeksi, mihin heitä viedään, niin että nämä
kurjat soaistut edes matkalla pitäisivät itseään onnellisina. Ja
huomaa, tämä on petosta Hänen nimeensä, jonka ihanteeseen vanhus
koko elämänsä ajan oli niin intohimoisesti uskonut! Eikö tämä ole
onnettomuutta? Ja joskin vain yksi ainoa tämmöinen olisi joutunut koko
tuon »vain saastaisten hyvyyksien takia valtaa himoitsevan» armeijan
etunenään, — niin eikö tuo yksi tuollainen jo ole kylliksi, jotta
siitä syntyisi murhenäytelmä? Eikä siinä kyllin: riittää jo yksikin
tämmöinen etunenässä kulkeva tekemään sen, että koko Rooman asiasta
kaikkine armeijoineen ja jesuiittoineen löytyy lopulta todellinen
johtava aate, tämän asian korkein aate. Minä sanon sinulle suoraan
uskovani lujasti, että tämä ainoa ihminen ei koskaan ole puuttunut
liikkeen johdossa olevien keskuudesta. Kukapa tietää, kenties Rooman
ylipappien joukossakin on sattunut olemaan näitä ainoita. Kukapa
tietää, kenties tuo kirottu ukko, joka niin itsepintaisesti omalla
tavallaan rakastaa ihmiskuntaa, on nytkin olemassa kokonaisena joukkona
monia tuollaisia ainoita ukkoja eikä ollenkaan satunnaisesti, vaan on
olemassa sopimuksena, salaisena liittona, joka jo ammoin on perustettu
salaisuuden suojelemista varten, sen suojelemiseksi onnettomilta ja
heikoilta ihmisiltä, jotta heistä tehtäisiin onnellisia. Tämä on
ehdottomasti olemassa ja on niin oleva. Mielessäni väikkyy, niinkuin
myös vapaamuurareilla olisi jotakin tämän salaisuuden tapaista
pohjanaan, ja siksipä katolilaiset niin vihaavat vapaamuurareita, kun
näkevät heissä kilpailijoita, aatteen yhteyden pirstoamista, silloin
kun pitäisi olla yksi lauma ja yksi paimen... Muuten puolustaessani
ajatustani minä olen kuin tekijä, joka ei ole kestänyt kritiikkiäsi.
Riittää tästä.

— Kenties sinä itse olet vapaamuurari! — pääsi äkkiä Aljošan suusta.
— Sinä et usko Jumalaan, — lisäsi hän, nyt jo hyvin murheellisena.
Sitäpaitsi hänestä näytti, kuin veli olisi katsonut häntä ivaten. —
Miten sinun runoelmasi loppuu? — kysyi hän äkkiä katsellen maahan. —
Vai onko se jo lopussa?

— Aikomukseni oli lopettaa se näin: kun inkvisiittori on vaiennut,
niin hän odottaa jonkin aikaa, että Vanki vastaisi hänelle. Hänestä
on vaikeata Hänen vaitiolonsa. Hän oli nähnyt, kuinka Vanki koko
ajan oli kuunnellut häntä katsellen läpitunkevasti ja hiljaa suoraan
hänen silmiinsä ja nähtävästi tahtomatta väittää mitään vastaan. Ukko
olisi tahtonut, että toinen olisi sanonut hänelle jotakin, vaikkapa
katkeraakin ja peloittavaa. Mutta Hän lähestyy äkkiä ääneti vanhusta
ja suutelee hiljaa hänen verettömiä yhdeksänkymmenvuotiaita huuliaan.
Siinä on koko vastaus. Ukko hätkähtää. Hänen huuliensa reunat hieman
nytkähtävät; hän menee ovelle, avaa sen ja sanoo Hänelle: »Mene, äläkä
tule enää... älä tule ollenkaan... milloinkaan, milloinkaan!» Ja hän
päästää Hänet »kaupungin tummille toreille». Vanki poistuu.

— Entä ukko?

— Suudelma polttaa hänen sydäntään, mutta ukko pitää entisen aatteensa.

— Ja sinä yhdessä hänen kanssaan, sinä myös? — huudahti Aljoša
surullisesti. Ivan alkoi nauraa.

— Tämähän on pötyä, Aljoša, tämähän on vain järjettömän ylioppilaan
järjetön runoelma, ylioppilaan, joka ei koskaan ole kirjoittanut kahta
säettäkään. Miksi sinä otat sen niin vakavasti? Etköhän vain luule,
että matkustan nyt suoraan sinne, jesuiittain luo, yhtyäkseni niitten
ihmisten joukkoon, jotka parantavat Hänen sankaritekoaan? Herra Jumala,
mitä se minuun kuuluu! Minähän sanoin sinulle: kunhan vain pääsen
jotenkuten kolmenkymmenen vuoden ikään asti, niin sitten — pikari
lattiaan!

— Entä tahmeat lehdet ja rakkaat haudat ja sininen taivas ja armas
nainen! Kuinka sinä aiot elää, kuinka rakastaa niitä? — huudahti
Aljoša surullisesti. — Onko se mahdollista, kun on tuommoinen helvetti
rinnassa ja päässä? Ei, sinä menet pois juuri sitä varten, että
yhtyisit heihin... tai jos ei ole niin, niin sinä surmaat itse itsesi,
sinä et jaksa sietää tätä!

— On olemassa sellainen voima, joka kestää kaiken! — lausui Ivan
kylmästi naurahtaen.

— Mikä voima?

— Karamazovin voima... Karamazovien alhaisuuden voima.

— Siis hukkua irstailuun, kuolettaa sielunsa turmeluksessa, niinkö,
niinkö?

— Ehkäpä niinkin... vaikka kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä kenties
voin sen välttääkin, mutta sitten...

— Kuinka vältät? Miten vältät? Se on mahdotonta, kun on sellaiset
ajatukset kuin sinulla.

— Taaskin Karamazovien tavalla.

— Niinkö, että »kaikki on luvallista»? Kaikki on luvallista, niinkö,
niinkö?

Ivan rypisti kulmiaan ja tuli äkkiä omituisen kalpeaksi.

— Ahaa, sinä tartuit eiliseen pikku sanaan, joka niin loukkasi
Miusovia... ja joka sai veli Dmitrin niin naiivilla tavalla hyökkäämään
esiin ja toistamaan sen, — naurahti hän vääristäen suutaan. — Olkoon
niinkin: »kaikki on luvallista», jos kerran sana on tullut sanotuksi.
Minä pysyn siinä. Eikä myöskään Mitjkan sanontatapa ole hullumpi.

Aljoša katseli häntä ääneti.

— Minä, veliseni, ajattelin lähtiessäni, että omistan tässä maailmassa
edes sinut, — lausui äkkiä Ivan odottamattoman tunteellisesti, —
mutta nyt näen, ettei sinunkaan sydämessäsi ole sijaa minulle, rakas
erakkoni. Tunnuslauselmaa »kaikki on luvallista» minä en hylkää, no,
senpä takia sinä hylkäät minut, niinkö, niinkö?

Aljoša nousi, astui hänen luokseen ja suuteli ääneti ja hiljaa hänen
huuliaan.

— Kirjallista varkautta! — huudahti Ivan äkkiä riemastuen. — Tämän sinä
olet varastanut minun runoelmastani! Kiitos kuitenkin. Nouse, Aljoša,
menkäämme, jo on aika niin minun kuin sinunkin.

He lähtivät ulos, mutta pysähtyivät ravintolan ovelle.

— Tiedätkö mitä, Aljoša, — lausui Ivan lujalla äänellä, — jos minusta
todellakin on tahmeitten lehtien harrastajaksi, niin minä rakastan
niitä ainoastaan sinua muistellen. Minulle riittää se, että sinä
olet täällä jossakin, enkä minä menetä elämänhaluani. Riittääkö tämä
sinulle? Jos tahdot, niin pidä tätä vaikkapa rakkauden tunnustuksena.
Mutta nyt mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle, riittää jo,
kuuletko, riittää. Toisin sanoen, jos minä huomenna en matkustaisikaan
pois (luullakseni lähden varmasti) ja me vielä sattuisimme jotenkuten
tapaamaan toisemme, niin kaikista näistä aiheista älä puhu kanssani
enää sanaakaan. Pyydän sitä hartaasti. Äläkä myöskään veli Dmitristä,
pyydän sitä erityisesti, älä edes aloita koskaan enää keskustelua
kanssani, — lisäsi hän äkkiä ärtyisästi, — kaikki on pohjaan asti
pengottua, kaikki on loppuun puhuttua, eikö niin? Minä puolestani
lupaan sinulle myöskin tämän yhden asian: kun kolmenkymmenen iässä
mieleni tekee »paiskata pikari maahan», niin minä tulen vielä kerran
keskustelemaan sinun kanssasi, olitpa missä tahansa... tulen vaikkapa
Amerikasta, tiedä se. Tulen vartavasten. Tulee olemaan sangen
mielenkiintoista nähdäkin sinut siihen aikaan: millainen mahdatkaan
silloin olla? Jokseenkin juhlallinen lupaus, kuten huomaat. Mutta nyt
luultavasti todellakin sanomme toisillemme jäähyväiset noin seitsemäksi
tai kymmeneksi vuodeksi. No, mene nyt tuon Pater Seraphicus -ystäväsi
luo, hänhän on kuolemaisillaan; jos hän kuolee poissaollessasi, niin
kenties vielä suutut minuun siitä, että olen viivyttänyt sinua.
Näkemiin, suutele minua vielä kerta, kas niin, ja mene...

Ivan käännähti äkkiä ja meni tiehensä katsomatta enää taakseen. Se oli
samanlaista kuin veli Dmitrin lähtö eilen Aljošan luota, vaikka eilinen
lähtö oli kokonaan toisenluontoinen. Tämä omituinen pikku havainto
lennähti kuin nuoli läpi Aljošan surullisen mielen, surullisen ja
murheellisen tällä hetkellä. Hän odotti vähän aikaa katsellen veljensä
jälkeen. Jostakin syystä hän äkkiä pani merkille, että veli Ivan
kulkee omituisesti heiluen ja että hänen oikea olkapäänsä, takaapäin
katsoen, näyttää olevan alempana kuin vasen. Tätä hän ei ollut koskaan
aikaisemmin huomannut. Mutta äkkiä hänkin kääntyi ympäri ja lähti
miltei juoksujalkaa luostaria kohti. Oli jo tullut melkoisen pimeä,
ja häntä melkein peloitti; hänessä kasvoi jotakin uutta, johon hän ei
olisi voinut antaa vastausta. Alkoi kuten eilenkin taas tuulla, ja
ikivanhat hongat hänen ympärillään alkoivat surullisesti humista, kun
hän saapui erakkomajoja ympäröivään metsikköön. Hän melkein juoksi.
»Pater Seraphicus» — mistä hän sai tuon nimen — mistä? — välähti
Aljošan päässä. — Ivan, Ivan-raukka, milloin taas saankaan sinut
nähdä... Tuossa on erakkomajakin, hyvä Jumala! Niin, niin, hänpä juuri,
tämä Pater Seraphicus, häneltäpä pelastus tuleekin... häneltä ja
ainaiseksi!

Myöhemmin hän suuresti hämmästellen muisteli muutaman kerran elämänsä
aikana, kuinka hän oli saattanut äkkiä erottuaan Ivanista niin
täydelleen unohtaa veljensä Dmitrin, jonka hän aamulla vain muutamaa
tuntia aikaisemmin oli päättänyt ehdottomasti etsiä käsiinsä,
samoinkuin hän oli päättänyt olla poistumatta, ennenkuin olisi sen
tehnyt, vaikkapa olisi täytynyt olla sinä yönä palaamatta luostariin.



6.

Vielä sangen epäselvää toistaiseksi


Erottuaan Aljošasta Ivan Fjodorovitš lähti kotiinsa Fjodor Pavlovitšin
taloon. Mutta omituista, hänet valtasi äkkiä sietämätön kaiho, ja, se
oli tässä tärkeintä, tuo kaiho kasvoi kasvamistaan joka askelella,
sikäli kuin hän lähestyi taloa. Kaiho itsessään ei ollut omituista,
vaan se, että Ivan Fjodorovitš ei mitenkään voinut määritellä, mitä
hän kaihosi. Hän oli tuntenut kaihon mielessään usein ennenkin, eikä
ollut kumma, että se oli vallannut hänet nyt tämmöisenä hetkenä, kun
hän valmistautui jo huomenna äkillisesti katkaisemaan kaiken sen, mikä
oli houkutellut hänet tänne, ja uudelleen tekemään jyrkän käänteen
toiseen suuntaan sekä astumaan uudelle, aivan tuntemattomalle tielle,
taaskin aivan yksin niinkuin ennenkin, paljon toivoen, mutta tietämättä
mitä, paljon, kovin paljon odottaen elämältä, mutta osaamatta itse
määritellä mitään, odotuksiinsa enemmän kuin toiveisiinkaan nähden.
Ja kuitenkin tällä hetkellä, vaikka hänen sielussaan oli todellakin
uuden ja tuntemattoman kaiho, häntä kiusasi aivan toinen asia. »Eiköhän
vain vastenmielisyys isänkotia kohtaan?» ajatteli hän itsekseen.
»Siltä se tuntuu, niin vastenmieliseksi on paikka käynyt, ja vaikka
viimeisen kerran tänään astun tuon iljettävän kynnyksen yli, niin se
on sittenkin vastenmielistä»... Mutta ei, ei se ole sitäkään. Eiköhän
tätä surumielisyyttä liene aiheuttanut jäähyväisten sanominen Aljošalle
ja keskustelu hänen kanssaan: »Niin monta vuotta olin puhumatta mitään
koko maailmalle enkä pitänyt sitä puheeni arvoisena, ja yhtäkkiä
laskettelin semmoisen määrän pötyä.» Tämä saattoi tosiaankin olla
nuoren kokemattomuuden ja nuoren turhamaisuuden harmia sen johdosta,
että ei ollut osannut sopivasti tuoda esille sanottavaansa, vieläpä
sellaiselle olennolle kuin Aljoša, johon nähden hänellä sydämessään
epäilemättä oli suuria toiveita. Tietysti oli tässä sitäkin,
nimittäin harmia, ja sitä täytyikin olla ehdottomasti, mutta ei tämä
surumielisyys ollut sitäkään, se oli jotakin muuta. »Mieli on niin
alakuloinen, että ihan inhoittaa, mutta en kykene määrittelemään mitä
tahdon. Olisikohan parasta olla kokonaan ajattelematta»...

Ivan Fjodorovitš koetti »olla ajattelematta», mutta siitäkään ei ollut
apua. Pääasia oli, että tämä alakuloisuus oli siitä harmillinen ja
ärsytti mielen sillä, että se oli laadultaan tilapäinen ja ikäänkuin
aivan ulkonainen, sen tunsi. Jossakin seisoi ja törrötti jokin olento
tai esine samaan tapaan kuin joskus jokin törröttää silmän edessä eikä
sitä pitkään aikaan huomaa, kun on työssä tai keskustelee innokkaasti,
mutta ilmeisesti kuitenkin tuntee olevansa äreä ja melkein kiusattu,
kunnes vihdoin hoksaa poistaa näkyvistä tuon kelvottoman esineen,
joka usein on aivan tyhjänpäiväinen ja naurettava, jokin esine,
jota ei ole muistettu panna paikoilleen, lattialle pudonnut liina,
kaappiin panematta jäänyt kirja t.m.s. Viimein Ivan Fjodorovitš saapui
erittäin pahalla tuulella ja ärtyneenä isänsä talon luo ja äkkiä,
noin viidentoista askelen päässä siitä, hän katsahdettuaan portille
heti ymmärsi, mikä häntä oli niin kiusannut ja tehnyt hänen mielensä
levottomaksi.

Penkillä portin luona istui ja vilvoitteli itseään illan ilmassa
lakeija Smerdjakov, ja Ivan Fjodorovitš ymmärsi heti luotuaan katseen
häneen, että hänen sielussaankin oli istunut lakeija Smerdjakov ja että
juuri tätä miestä hän ei voinut sietää. Kaikki ympärillä kirkastui ja
selkeni. Äsken jo, kun Aljoša oli kertonut kohtauksestaan Smerdjakovin
kanssa, oli jotakin synkkää ja vastenmielistä äkkiä tunkeutunut hänen
sydämeensä ja saanut siinä vihan nousemaan. Sitten keskustelun kuluessa
oli Smerdjakov joksikin aikaa unohtunut, mutta jäänyt kuitenkin hänen
sieluunsa, ja heti Ivan Fjodorovitšin erottua Aljošasta ja lähdettyä
yksin kotiin oli unhoon jäänyt tunne äkkiä taas alkanut nopeasti nousta
pinnalle. »Voiko todellakin tuo ala-arvoinen lurjus siinä määrin
häiritä rauhaani!» ajatteli hän tuntien sietämätöntä vihaa.

Seikka oli semmoinen, että Ivan Fjodorovitšille tämä mies oli
todellakin tullut hyvin vastenmieliseksi viime aikoina ja varsinkin
aivan viime päivinä. Hän oli itsekin alkanut huomata tämän melkein
vihankaltaisen tunteen kasvamisen tuota olentoa kohtaan. Kenties
oli tämän vihan kehittymisprosessi saanut niin kärjistyneen muodon
juuri sen tähden, että alussa, kun Ivan Fjodorovitš juuri oli tullut
luoksemme, asiat olivat olleet aivan toisin. Silloin oli Ivan
Fjodorovitš tuntenut jonkinmoista erikoista osanottoa Smerdjakovia
kohtaan, vieläpä pitänyt häntä hyvin omalaatuisena. Itse hän oli
totuttanut tämän kanssaan puhelemaan, vaikka aina ihmettelikin hänen
järkensä eräänlaista sotkuisuutta, tai paremmin sanoen eräänlaista
levottomuutta, eikä käsittänyt, mikä saattoi niin alituisesti ja
poistamattomasti herättää levottomuutta »tässä mietiskelijässä». He
puhuivat myös filosofisista kysymyksistä ja siitäkin, miksi valo
loisti ensimmäisenä päivänä, vaikka aurinko, kuu ja tähdet luotiin
vasta neljäntenä päivänä, ja kuinka tämä on ymmärrettävä; mutta Ivan
Fjodorovitš tuli pian vakuutetuksi siitä, että ei ollut ollenkaan
kysymys auringosta, kuusta eikä tähdistä, että aurinko, kuu ja
tähdet tosin ovat mielenkiintoinen asia, mutta Smerdjakoville täysin
toisarvoinen, ja että hän tahtoo jotakin aivan muuta. Oli miten oli,
niin joka tapauksessa alkoi näkyä ja yhä selvemmin tulla esille
rajaton ja samalla loukattu itserakkaus. Ivan Fjodorovitšia tämä
ei ollenkaan miellyttänyt. Siitä alkoi hänen vastenmielisyytensä.
Myöhemmin alkoivat talossa sotkuiset olot, ilmestyi Grušenjka, alkoi
juttu veli Dmitrin kanssa, tuli huolia, — he puhelivat tästäkin,
mutta vaikka Smerdjakov puhui siitä aina hyvin kiihtyneenä, niin
ei taaskaan mitenkään voinut päästä selville, mitä hän itse siinä
oikeastaan tahtoi. Täytyi suorastaan ihmetellä joittenkin hänen
toivomustensa epäjohdonmukaisuutta ja sotkuisuutta, kun ne tahtomatta
tulivat esille; ne olivat aina epäselviä. Smerdjakov kyseli myötäänsä,
teki jonkinmoisia ilmeisesti harkittuja syrjäkysymyksiä, mutta
mitä varten — sitä hän ei selittänyt, ja tavallisesti hän juuri
kiihkeimmin kysellessään yhtäkkiä vaikeni tai siirtyi aivan muihin
asioihin. Mutta pääasia, mikä viimein lopullisesti suututti Ivan
Fjodorovitšin ja synnytti hänessä niin suuren vastenmielisyyden, —
oli jonkinmoinen iljettävä ja erikoislaatuinen tuttavallisuus, jota
Smerdjakov alkoi selvästi osoittaa häntä kohtaan, sitä selvemmin,
kuta pitemmälle aika kului. Ei niin, että hän olisi ottanut itselleen
vapauden olla epäkohtelias, päinvastoin hän puhui aivan erinomaisen
kunnioittavasti, mutta asiat kehittyivät kuitenkin sellaisiksi, että
Smerdjakov ilmeisesti alkoi, ties mistä syystä, pitää lopulta itseään
jossakin suhteessa solidaarisena Ivan Fjodorovitšin kanssa, puhui
aina semmoisella tavalla, kuin heidän kahden välillä olisi jo jotakin
sovittua ja ikäänkuin salaista, jotakin, mikä joskus oli lausuttu
heidän kummankin puolelta ja minkä vain he molemmat tiesivät, mutta
mikä muille heidän ympärillään liikkuville kuolevaisille oli suorastaan
käsittämätöntä. Ivan Fjodorovitš ei tällöin kuitenkaan pitkään aikaan
ymmärtänyt tätä hänessä kasvavan vastenmielisyyden todellista syytä,
vaan pääsi aivan viime aikoina selville, mistä tässä oli kysymys.
Tuntien halveksimista ja vihastusta hän aikoi kulkea Smerdjakovin
ohi ääneti ja tähän katsomatta pikkuportille, mutta Smerdjakov nousi
penkiltä, ja yksistään jo tästä liikkeestä Ivan Fjodorovitš heti
arvasi miehen haluavan erityisesti keskustella hänen kanssaan. Ivan
Fjodorovitš katsahti häneen ja pysähtyi, ja se, että hän näin yhtäkkiä
pysähtyi eikä mennyt ohi, kuten oli tahtonut juuri hetkinen sitten,
suututti häntä niin, että hän vapisi. Vihoissaan ja inhoten hän katseli
Smerdjakovin riutuneita kuohilaankasvoja, hänen sileiksi kammattuja
ohimoitaan ja pöyhistettyä pientä hiustöyhtöään. Smerdjakovin
vasen, hiukan siristetty silmä vilkutti ja nauroi aivan kuin olisi
sanonut: »Mitä sinä menet, ethän pääse kuitenkaan ohi, näethän, että
meillä kahdella älykkäällä miehellä on keskenämme puhuttavaa.» Ivan
Fjodorovitš vapisi.

»Pois, heittiö, olenko minä sinun toverisi, hölmö!» oli vähältä
lennähtää hänen suustaan, mutta hänen suureksi ihmetyksekseen kieli
lausuikin aivan toista:

— Nukkuuko isä vai onko hän herännyt? — lausui hän hiljaa ja nöyrästi,
odottamatta itsekään sellaista, ja kävi äkkiä, niinikään aivan
odottamatta, istumaan penkille. Hetkiseksi hänet valtasi melkeinpä
pelko, hän muisti sen myöhemmin. Smerdjakov seisoi vastapäätä häntä
kädet selän takana ja katseli häntä varmasti, miltei ankarasti.

— Vielä nukkuu, — lausui hän kiirehtimättä (»Itse, näes, alkoi
ensimmäisenä puhua, enkä minä.») — Ihmettelen minä teitä, herra, —
lisäsi hän vaiti oltuaan ja loi keimaillen silmänsä alas, työnsi oikean
jalkansa eteenpäin ja keikutteli kiiltonahkaisen patiinin kärkeä.

— Miksi sinä minua ihmettelet? — lausui Ivan Fjodorovitš katkonaisesti
ja kylmästi koettaen kaikin voimin hillitä itseään ja ymmärsi äkkiä
inhoa tuntien, että häntä vaivasi mitä voimakkain uteliaisuus ja
että hän ei millään ehdolla lähde tästä, ennenkuin on saanut sen
tyydytetyksi.

— Miksi te, herra, ette lähde Tšermašnjaan? — sanoi Smerdjakov heittäen
äkkiä häneen silmäyksen ja hymyillen tuttavallisesti. »Miksi minä
hymyilin, se täytyy hänen itsensä ymmärtää, jos on älykäs mies», näytti
hänen siristetty vasen silmänsä sanovan.

— Miksi minun pitäisi mennä Tšermašnjaan? — sanoi Ivan Fjodorovitš
ihmeissään.

Smerdjakov oli taas jonkin aikaa vaiti.

— Itse Fjodor Pavlovitškin pyysi teitä niin hartaasti, — lausui hän
viimein kiirehtimättä ja aivan kuin pitäen itsekin omaa vastaustaan
vähäarvoisena: »mainitsen, näes, toisarvoisen verukkeen, vain
sanoakseni jotakin».

— Äh, piru, puhu selvemmin, mitä sinä tahdot? — huudahti vihdoin
kiukuissaan Ivan Fjodorovitš, jonka nöyryys muuttui tylyydeksi.

Smerdjakov siirsi oikean jalan vasemman viereen, ojentautui
suoremmaksi, mutta katseli edelleen yhtä rauhallisesti ja samalla
tavoin hymyillen.

— Mitään olennaista ei ole... muuten vain, puhuakseni...

Syntyi taas äänettömyys... He olivat vaiti melkein minuutin ajan.
Ivan Fjodorovitš tiesi, että hänen olisi pitänyt heti nousta ja
suuttua, mutta Smerdjakov seisoi hänen edessään ja näytti odottavan:
»Minäpä katson, suututko sinä vai etkö?» Siltä ainakin tuntui
Ivan Fjodorovitšista. Viimein hän heilautti ruumistaan noustakseen.
Smerdjakov aivan kuin käytti hyväkseen otollista hetkeä.

— Minun asemani on kauhea, Ivan Fjodorovitš, en edes tiedä, kuinka
auttaisin itseäni, — lausui hän äkkiä selvästi ja lujasti ja huokaisi
lausuessaan viimeisiä sanoja. Ivan Fjodorovitš istuutui taas heti.

— Molemmat ovat mielettömiä, molemmat ovat ihan kuin pikku lapsia, —
jatkoi Smerdjakov. — Minä puhun teidän isästänne ja teidän veljestänne
Dmitri Fjodorovitšista. Nyt he nousevat, Fjodor Pavlovitš nimittäin,
ja alkavat heti joka hetki ahdistaa minua: »Eikö hän ole tullut?
Miksi ei ole tullut?» — Ja tätä menoa sydänyöhön asti ja jälkeen
sydänyönkin. Mutta jos Agrafena Aleksandrovna ei tule (sillä he kenties
eivät ensinkään koskaan aiokaan tulla), niin huomisaamuna taas käyvät
minun kimppuuni: »Miksi ei ole tullut? Minkätähden ei tullut, milloin
tulee?» — Ikäänkuin minä tässä jollakin tavoin olisin heidän edessään
syyllinen. Toiselta puolen taas on semmoinen juttu, että heti kun alkaa
hämärtää, ja jo ennenkin sitä, teidän veljenne ilmestyy ase kädessä
läheisyyteeni: »Katsokin, senkin lurjus, liemenkeittäjä: jos päästät
huomaamatta hänet menemään etkä ilmoita minulle, että hän on tullut,
— niin tapan sinut ennen muita.» Yö kuluu, aamulla hekin samoin kuin
Fjodor Pavlovitš alkavat kiusaamalla kiusata minua: »Miksi ei tullut,
tuleeko kohta», — aivan kuin taaskin minä olisin heidänkin edessään
syyllinen siihen, että heidän neitinsä ei ole näyttäytynyt. Ja siinä
määrin he kumpikin joka päivä ja joka hetki suuttuvat yhä enemmän, että
toisinaan pelosta olen ollut vähältä riistää itse hengen itseltäni.
Minä, herra, en luota heihin.

— Mitäs menit sotkeutumaan asiaan? Miksi aloit viedä tietoja Dmitri
Fjodorovitšille? — lausui Ivan Fjodorovitš ärtyisästi.

— Ettäkö minä olisin sotkeutunut asiaan? Minä en ole puuttunut siihen
ensinkään, jos tahdotte tietää aivan täsmälleen. Minä olen koko ajan
alusta asti pitänyt suuni kiinni enkä ole uskaltanut sanoa vastaan,
mutta he itse ovat määränneet minut palvelijakseen — nöyrimmäksi
palvelijakseen. Mutta he eivät siitä lähtien osaa puhuakaan kuin:
»Tapan sinut, lurjuksen, jos et pidä silmällä!» Luulen varmasti, herra,
että huomenna minulle sattuu pitkä lankeaminen.

— Mikä pitkä lankeaminen?

— Semmoinen pitkä kohtaus, harvinaisen pitkä. Jatkuu muutamia tunteja,
tai kenties päivän ja toisenkin. Kerran se kesti minulla kolme päivää,
minä putosin silloin vinniltä. Lakkaa puistattamasta, mutta sitten
alkaa taas; enkä minä kaikkina noina kolmena päivänä päässyt järkiini.
Fjodor Pavlovitš lähettivät silloin hakemaan Herzenstuben, täkäläisen
tohtorin, tämä pani jäitä päälaelle ja käytti vielä erästä ainetta...
Olisin voinut kuolla.

— Mutta sanotaanhan, että kaatuvataudista ei voi edeltäpäin tietää,
millä hetkellä se tulee. Kuinka sinä siis sanot, että se tulee
huomenna? — tiedusti Ivan Fjodorovitš aivan erikoisen ja ärtyneen
uteliaisuuden kiihoittamana.

— Se on kyllä niin, että edeltäpäin ei voi tietää.

— Sitäpaitsi sinä silloin putosit vinniltä.

— Vinnille minä kiipeän joka päivä, voin pudota huomennakin vinniltä.
Tai jos en vinniltä, niin putoan kellariin, kellarissa käyn myös joka
päivä, on asiaa.

Ivan Fjodorovitš katsoi häneen pitkään.

— Sinä syötät pajuköyttä, minä huomaan sen, mutta minä en oikein
ymmärrä sinua, — lausui hän hiljaa, mutta ankarasti. — Aiotko huomenna
ryhtyä teeskentelemään kolme päivää kestävää kaatuvataudin kohtausta,
vai mitä?

Smerdjakov, joka oli katsellut maahan ja taas leikkinyt oikean jalkansa
kärjellä, asetti oikean jalkansa paikalleen, työnsi sen sijaan
eteenpäin vasenta jalkaansa, nosti päänsä ja lausui hymähtäen:

— Jos minä voisinkin sen tempun tehdä, toisin sanoen tekeytyä
semmoiseksi, ja koska se ei ole ensinkään vaikeata kokeneelle
miehelle, niin minulla on tässä myös täysi oikeus käyttää tätä keinoa
pelastaakseni itseni kuolemasta; sillä kun minä makaan taudin kourissa,
niin vaikkapa Agrafena Aleksandrovna tulisikin heidän isänsä luo, niin
eivät he silloin voi kysyä sairaalta ihmiseltä: »Miksi et ilmoittanut?»
Hävettää heitä toki itseäänkin.

— Äh, piru! — huusi äkkiä Ivan Fjodorovitš, ja hänen kasvonsa
vääristyivät vihasta. — Mitä sinä aina pelkäät henkesi puolesta! Kaikki
nuo veli Dmitrin uhkaukset ovat vain kiihtymyksen sanoja eivätkä mitään
muuta. Ei hän sinua tapa. Tappaa, mutta ei sinua!

— Tappaa kuin kärpäsen ja ennen muita minut. Mutta enemmän kuin tätä
minä pelkään toista asiaa: että minun luullaan olleen liitossa heidän
kanssaan, kun he tekevät jotakin päätöntä isälleen.

— Miksi sinun luultaisiin olleen osallisena?

— Siksi luullaan olleen osallisena, kun minä heille nuo merkit ilmaisin
suurena salaisuutena.

— Mitkä merkit? Kenelle ilmaisit? Piru sinut vieköön, puhu selvemmin!

— Minun täytyy täydellisesti tunnustaa, — sanoa venytti Smerdjakov
pedanttisen levollisesti, — että tässä on eräs salaisuus minulla ja
Fjodor Pavlovitšilla. He, kuten itse suvaitsette tietää (jos vain
suvaitsette sen tietää), ovat jo muutamana päivänä, kun tulee yö tai
vain iltakin, heti lukinneet ovensa sisäpuolelta. Te olette lopulta
alkanut joka kerta palata aikaisin ylös huoneeseenne, ja eilen te ette
ollenkaan mihinkään poistunut, ja siksi kenties ette tiedäkään, miten
huolellisesti he nyt ovat alkaneet sulkea yöksi ovensa. Ja tulkoonpa
itse Grigori Vasiljevitš niin he eivät avaa hänelle, ennenkuin ovat
hänet äänestä varmasti tunteneet. Mutta Grigori Vasiljevitš ei tule,
sillä minä palvelen nykyjään yksin heitä huoneissa, — niin he itse
määräsivät siitä hetkestä alkaen, kun alkoivat tuon hommansa Agrafena
Aleksandrovnan kanssa, mutta yöksi minäkin nyt heidän määräyksestään
poistun ja vietän yöni sivurakennuksessa, jossa en saa puoliyöhön asti
nukkua, vaan minun on vahdittava, noustava ja kierrettävä ympäri pihan
sekä odotettava, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee, koska he jo
muutamana päivänä ovat häntä odottaneet kuin hullut. He ajattelevat
näin: hän, sanovat he, pelkää Dmitri Fjodorovitšia (he nimittävät häntä
Mitjaksi) ja tulee sentähden myöhemmin yöllä takateitä luokseni; ja
sinä, sanovat, vahdi häntä puoliyöhön asti ja myöhempäänkin. Ja jos hän
tulee, niin juokse sinä ovelle ja koputa oveeni tai ikkunaan puistosta
kädellä kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, näin: yks, kaks, ja sitten
heti kolme kertaa nopeammassa tahdissa: kop-kop-kop. Silloin, sanovat,
minä heti ymmärrän, että hän on tullut, ja avaan sinulle hiljaa oven.
Toisen merkin he neuvoivat minulle siltä varalta, että tapahtuu jotakin
erikoista: ensin kaksi kertaa nopeasti: kop-kop, ja sitten vähän ajan
kuluttua vielä yksi kerta paljon kovemmin. Silloin he ymmärtävät, että
on jotakin äkillistä tapahtunut ja että minun pitää välttämättömästi
tavata heitä, ja avaavat myös minulle ja minä menen sisälle
ilmoittamaan. Tämä kaikki siltä varalta, että Agrafena Aleksandrovna
ei voisi itse tulla, vaan lähettäisi jonkin sanan; sitäpaitsi Dmitri
Fjodorovitš voivat myös tulla, niin hänestäkin on ilmoitettava, että
hän on läheisyydessä. Kovin he pelkäävät Dmitri Fjodorovitšia, niin
että jos Agrafena Aleksandrovna jo olisi tullut ja he olisivat hänen
kanssaan sulkeutuneet lukon taakse ja Dmitri Fjodorovitš silloin
ilmestyisi lähettyville, niin silloinkin on minun velvollisuuteni
ehdottomasti heille heti siitä ilmoittaa koputtamalla kolme kertaa,
niin että ensimmäinen merkki, johon kuuluu viisi koputusta, merkitsee:
»Agrafena Aleksandrovna tulivat», ja toinen merkki, kolme koputusta:
»On hyvin tärkeä asia»; näin itse minua useampaan kertaan opettivat
näyttämällä ja selittämällä. Ja koska koko maailmassa nämä merkit
tunnen vain minä ja he, niin he ilman mitään epäilyksiä ja huutamatta
mitään (heitä peloittaa kovin ääneen vastaaminen) avaavat oven. Nämä
merkit juuri myös Dmitri Fjodorovitš nyt on saanut tietää.

— Miksi on saanut tietää? Oletko sinä ilmoittanut? Kuinka sinä olet
uskaltanut ilmoittaa?

— Tästä samasta pelosta juuri. Ja kuinka minä olisin uskaltanut salata
heiltä? Dmitri Fjodorovitš ahdistelivat joka päivä: »Sinä petät minua,
sinä salaat minulta jotakin? Minä katkaisen molemmat koipesi!» Silloin
minä heille ilmoitin nuo samat merkit, jotta he ainakin näkisivät minun
alamaisuuteni ja siten tulisivat vakuutetuiksi, että minä en petä
heitä, vaan kaikin tavoin annan heille tietoja.

— Jos luulet, että hän aikoo käyttää näitä merkkejä ja tahtoo tulla
sisälle, niin älä päästä häntä.

— Mutta jos minä itse makaan taudinkohtauksessa, kuinka minä silloin
estän pääsemästä, jos vaikka rohkenisinkin olla heitä päästämättä
tuntien heidän hurjuutensa.

— Äh, piru vieköön! Miten sinä olet niin varma siitä, että kaatuvatauti
tulee, hitto sinut vieköön? Pidätkö sinä minua pilkkanasi vai?

— Kuinka minä uskaltaisin pitää teitä pilkkana, ja onko nyt pilanteon
aika, kun on semmoinen pelko? Aavistan, että kaatuvatauti tulee,
minulla on sellainen aavistus, se tulee jo pelkästä pelosta.

— Äh, hitto! Jos sinä makaat sairaana, niin Grigori vahtii. Ilmoita
edeltäpäin Grigorille, tämä ei päästä häntä.

— Merkkejä minä en uskalla millään tavalla ilmaista Grigori
Vasiljevitšille ilman herran käskyä. Mitä taas siihen tulee, että
Grigori Vasiljevitš kuulee heidät eikä päästä tulemaan, niin he juuri
tänään ovat sairastuneet eilisestä, ja Marfa Ignatjevna aikoo huomenna
ryhtyä heitä parantamaan. Niin he äsken sopivat. Tämä parantaminen
heillä on hyvin mielenkiintoista: Marfa Ignatjevna tietää erään
ryytiviinan, ja heillä on aina sitä, se on väkevää, jostakin ruohosta
tehtyä, he tuntevat sellaisen salaisen keinon. Tällä salaisella
lääkkeellä he parantavat Grigori Vasiljevitšia noin kolme kertaa
vuodessa, kun heillä kolottaa pahasti ristiluita aivan kuin olisi
jotakin halvausta, kolmisen kertaa vuodessa. Silloin he ottavat
pyyheliinan, kostuttavat sen tässä ryytiviinassa, ja Marfa Ignatjevna
hieroo hänen selkäänsä puoli tuntia, kuivaksi asti, se tulee ihan
punaiseksi ja turpoaa, ja sitten he antavat hänen juoda sen, mitä
pullossa vielä on jäljellä, sekä lukevat samalla jonkin rukouksen,
ei kuitenkaan ihan kaikkea viinaa, sillä pienen osan he tässä
harvinaisessa tapauksessa jättävät itselleen ja myös juovat sen. Ja
molemmat, sanon teille, koska eivät ole juoppoja, samassa kellahtavat
nurin ja nukkuvat hyvin pitkän ajan sikeästi; ja kun Grigori
Vasiljevitš herää, niin hän melkein aina tämän jälkeen on terve, mutta
Marfa Ignatjevnalla herätessään tämän jälkeen on aina päänkivistystä.
Niin että siis jos Marfa Ignatjevna huomenna täyttää tämän aikeensa,
niin tokkohan he mitään kuulevat ja tokkohan voivat estää Dmitri
Fjodorovitšiä pääsemästä. He nukkuvat.

— Mitä hölynpölyä! Ja tämä kaikki sattuu aivan kuin vartavasten
yhteen samalla kertaa: sinulla on kaatuvatauti, ja nuo molemmat ovat
tiedottomina! — huudahti Ivan Fjodorovitš. — Kunhan vain et sinä itse
tahtoisikin johtaa asioita siihen, että sattuisi tuolla tavoin? — pääsi
yhtäkkiä hänen suustaan, ja hän rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.

— Kuinka minä tahtoisin niin johtaa... ja miksi johtaa, kun tässä
kaikki riippuu yksinomaan Dmitri Fjodorovitšista ja vain hänen
ajatuksistaan... Jos he tahtovat jotakin tehdä, niin he sen tekevät,
jos taas eivät, niin enhän minä tahallani heitä tänne kuljeta
tuupatakseni heidät isänsä luo.

— Miksi hän tulisi isän luo ja vielä salaa, jos, kuten sinä itse sanot,
Agrafena Aleksandrovna ei ensinkään tulekaan, — jatkoi Ivan Fjodorovitš
vihasta kalveten. — Itsehän sinä sanot sitä ja olet kaiken aikaa täällä
asuvana ollut vakuutettu siitä, että ukko vain kuvittelee ja että hänen
luokseen ei tule tuo elukka. Miksi Dmitri tunkeutuisi ukon luo, jos tuo
ei tule? Puhu! Minä tahdon tietää sinun ajatuksesi.

— Itse suvaitsette tietää, miksi tulevat, mitäpä tässä minun
ajatuksillani on tekemistä? Tulevat yksinomaan ilkeydessään tai
epäluuloisuudessaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että minä olen
sairaana, epäilevät ja menevät kärsimättömyydessään etsimään huoneesta
kuten eilisellä kerralla: eikö muka hän ole jotenkin sattunut
livahtamaan heidän huomaamattaan. Heillä on myös täydellisesti
tiedossaan, että Fjodor Pavlovitšilla on valmiina iso kirjekuori ja
siihen on suljettu kolmetuhatta ruplaa kolmella sinetillä, köytetty
nauha ympäri ja kirjoitettu heidän omalla kädellään. »Enkelilleni
Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja myöhemmin, kolme päivää sitten,
he kirjoittivat siihen alle vielä: »ja kananpoikaselleni». Tämäpä juuri
on epäilyttävää.

— Roskaa! — huudahti Ivan Fjodorovitš melkein raivostuneena. — Dmitri
ei mene ryöstämään rahoja ja tappamaan vielä sen lisäksi isäänsä. Hän
olisi eilen voinut tappaa hänet Grušenjkan tähden niinkuin raivostunut
hölmö ainakin, mutta hän ei mene ryöstämään!

— He tarvitsevat nyt rahoja, tarvitsevat äärimmäisen kipeästi, Ivan
Fjodorovitš. Te ette tiedäkään, miten tarvitsevat, tavattomasti, —
selitti Smerdjakov levollisesti ja huomattavan täsmällisesti. — Noita
samoja kolmeatuhatta he sitäpaitsi pitävät ikäänkuin omina rahoinaan
ja ovat itse selittäneet minulle näin: »Minulle», sanovat, »on isä
vielä velkaa tasan kolmetuhatta». Ajatelkaa tämän lisäksi, Ivan
Fjodorovitš, että tässä on jonkinmoinen totinen totuuskin: sehän on
melkein varmasti niin, täytyy sanoa, että Agrafena Aleksandrovna, jos
he vain itse sitä haluavat, välttämättömästi saavat heidät menemään
kanssaan naimisiin, itse herran Fjodor Pavlovitšin nimittäin, jos vain
tahtovat, — no, ehkäpä he tahtovatkin. Minähän sanon muuten vain, että
hän ei tule, hän kukaties tahtoo enemmänkin, se on tulla suorastaan
rouvaksi. Minä tiedän itse, että heidän kauppiaansa Samsonov puhui
hänelle aivan avoimesti, että tästä ei sukeudu ensinkään mikään tyhmä
juttu, ja sitä puhuessaan he nauroivat. He itse eivät älyn puolesta ole
ensinkään tyhmä. Ei heidän maksa mennä naimisiin sellaisen paljaskintun
kanssa kuin Dmitri Fjodorovitš. Kun nyt tämä otetaan huomioon,
niin ajatelkaahan itse, Ivan Fjodorovitš, että silloin ei Dmitri
Fjodorovitšille eikä myöskään teille veljenne Aleksei Fjodorovitšin
kanssa jää kerrassaan mitään isänne kuoleman jälkeen, ei ruplaakaan,
sillä sentähden juuri Agrafena Aleksandrovna menevätkin naimisiin
heidän kanssaan, jotta antaisivat siirtää kaikki omalle nimelleen ja
saisivat itselleen kaikki, mitä on kapitaalia. Mutta jos teidän isänne
kuolisi nyt, kun ei mitään tämmöistä ole tapahtunut, niin jokainen
teistä saa neljäkymmentätuhatta varmasti heti paikalla, myöskin Dmitri
Fjodorovitš, jota he niin vihaavat, sillä mitään testamenttiahan he
eivät ole tehneet. Tämän kaiken Dmitri Fjodorovitš tietää sangen
hyvin...

Ivan Fjodorovitšin kasvoissa näytti jotakin vääristyvän ja värähtävän.
Hän punastui äkkiä.

— Miksi sinä siis, — keskeytti hän äkkiä Smerdjakovin, — kaiken tämän
jälkeen kehoitat minua menemään Tšermašnjaan? Mitä sinä tahdoit sillä
sanoa? Minä matkustan pois, ja täällä teillä tapahtuu tämmöistä. — Ivan
Fjodorovitš sai vaivoin vedetyksi henkeä.

— Aivan oikein, — lausui Smerdjakov hiljaa ja varovasti, mutta tarkkasi
samalla katsettaan pois kääntämättä Ivan Fjodorovitšia.

— Kuinka, aivan oikein? — kysyi Ivan Fjodorovitš vaivoin hilliten
itsensä ja silmät uhkaavasti säkenöiden.

— Minä puhuin teitä säälien. Teidän sijassanne minä heti jättäisin
kaikki täällä... mieluummin kuin istuisin tämmöisen asian äärellä...
— vastasi Smerdjakov katsellen mitä vilpittömimmän näköisenä Ivan
Fjodorovitšin säkenöiviin silmiin. Molemmat olivat vaiti.

— Sinä näytät olevan suuri idiootti ja tietenkin... hirveä roisto! —
lausui Ivan Fjodorovitš nousten äkkiä penkiltä. Sitten hän aikoi mennä
pikkuportista sisälle, mutta pysähtyi äkkiä ja käännähti Smerdjakoviin
päin. Tapahtui jotakin omituista: Ivan Fjodorovitš puri äkkiä huultaan
aivan kuin suonenvedossa, puristi kätensä nyrkkiin ja hetkinen vielä,
niin hän olisi syöksynyt Smerdjakovin kimppuun. Tämä huomasi sen
samalla hetkellä, vavahti ja riuhtaisihe taaksepäin. Mutta hetki meni
ohi Smerdjakoville tuhoa tuottamatta, ja Ivan Fjodorovitš kääntyi
jälleen portille ääneti ja ikäänkuin neuvottomana.

— Minä matkustan huomenna Moskovaan, jos tahdot tietää, — huomisaamuna
aikaisin, — siinä kaikki! — lausui hän äkkiä häijysti, selvästi ja
kuuluvasti, ja ihmetteli myöhemmin itse, miksi hänen tarvitsi silloin
sanoa tämä Smerdjakoville.

— Se on kaikkein parasta, — puuttui tämä puheeseen, aivan kuin olisi
tätä odottanutkin, — siinä on vain se, että Moskovasta teitä voidaan
sähköteitse vaivata täältä käsin, jos sattuu jotakin sellaista.

Ivan Fjodorovitš pysähtyi uudelleen ja kääntyi taas nopeasti
Smerdjakoviin päin. Mutta oli kuin tässäkin olisi tapahtunut
muutos. Koko hänen tuttavallisuutensa ja ylimielisyytensä oli
hävinnyt silmänräpäyksessä; hänen kasvoissaan kuvastui tavatonta
tarkkaavaisuutta ja odotusta, joka nyt kuitenkin oli arkaa ja
matelevaa: »Etkö sano vielä jotakin, etkö lisää», — semmoista oli
luettavana hänen kiinteässä, Ivan Fjodorovitšiin imeytyneessä
katseessaan.

— Eikö sitten Tšermašnjasta kutsuttaisi myös... jos sattuisi jotakin
sellaista? — karjaisi äkkiä Ivan Fjodorovitš koroittaen ties mistä
syystä äkkiä hirveästi ääntään.

— Myöskin Tšermašnjasta... vaivaavat... — mutisi Smerdjakov
melkein kuiskaten, mutta katsellen yhä erinomaisen kiinteästi Ivan
Fjodorovitšia suoraan silmiin.

— Moskova on vain kauempana ja Tšermašnja lähempänä ja sinä kai säälit
kyytirahoja, vai kuinka, kun ehdotat Tšermašnjaa, vai säälitkö minua,
että joudun tekemään suuren mutkan?

— Aivan oikein... — mutisi Smerdjakov jo sortuvalla äänellä,
hävyttömästi hymyillen ja valmiina taas suonenvedontapaisessa
jännityksessä hyppäämään ajoissa syrjään. Mutta Smerdjakovin
hämmästykseksi alkoi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä nauraa ja meni nopeasti
sisälle pikkuportista yhä edelleen nauraen. Ken olisi katsahtanut hänen
kasvoihinsa, olisi varmaankin päätellyt, ettei hän nauranut ollenkaan
sentähden, että hänellä oli niin kovin hauska. Eikä hän itsekään olisi
mitenkään voinut selittää, mikä hänen sillä hetkellä oli. Hän liikkui
ja kulki kuin kouristuksen vallassa.



7.

»Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella.»


Ja samalla tavalla hän puhuikin. Kun hän juuri sisälle astuessaan
kohtasi salissa Fjodor Pavlovitšin, niin hän äkkiä huusi tälle
käsillään huitoen: — Minä olen menossa omaan huoneeseeni ylös enkä
teidän luoksenne, näkemiin, — ja meni ohi koettaen olla katsahtamatta
isään. Saattoihan ukko tällä hetkellä tuntua hänestä erittäin
vastenmieliseltä, mutta noin kursailematon vihamielisen tunteen ilmaisu
oli yllättävää Fjodor Pavlovitšistakin. Ukko ilmeisesti oli tahtonut
hänelle mahdollisimman pian sanoa jotakin ja oli sen takia vartavasten
tullut saliin häntä vastaan; mutta kuultuaan tämmöisen kohteliaisuuden
hän pysähtyi ääneti ja seurasi pilkallisen näköisenä silmillään
portaita ylös ullakkokerrokseen menevää poikaansa, kunnes tämä katosi
näkyvistä.

— Mitä hän tarkoitti? — kysyi hän nopeasti Smerdjakovilta, joka oli
tullut sisälle Ivan Fjodorovitšin jäljessä.

— Ovat vihainen jostakin, kuka heidät ymmärtää, — mutisi tämä vältellen.

— Hitto hänestä! Olkoon vihainen! Tuo pöytään teekeittiö ja korjaa
sitten joutuin luusi, pian. Eikö kuulu mitään uutta?

Alkoivat juuri senlaatuiset kyselyt, jommoisten johdosta Smerdjakov
äsken oli valitellut Ivan Fjodorovitšille, nimittäin odotettua
naisvierasta koskevat, mutta me jätämme nämä kyselyt tässä esittämättä.
Puolen tunnin kuluttua talo oli lukossa ja hullu ukonrahjus käyskenteli
yksin huoneissa jännittävän odotuksen vallassa kuunnellen, eikö jo
kajahda viisi sovittua kopahdusta, ja katsellen silloin tällöin ulos
pimeistä ikkunoista, joista ei näkynyt mitään muuta kuin yö.

Oli jo hyvin myöhä, mutta Ivan Fjodorovitš ei vieläkään nukkunut,
vaan mietti. Hän kävi myöhään makuulle tänä yönä, vasta kello kahden
ajoissa. Mutta me emme rupea kertomaan koko hänen ajatustensa
juoksua, eikä ole sopiva aikakaan meidän syventyä tuohon sieluun:
tälle sielulle tulee oma vuoronsa. Ja vaikka koettaisimme jotakin
kertoakin, niin tehtävä olisi varsin vaikea, sillä ne eivät olleet
ajatuksia, olivatpa vain jotakin hyvin epämääräistä ja, mikä on
tärkeintä, liian kiihtynyttä. Hän tunsi itse, että kaikki langat
olivat päässeet hänen käsistään. Häntä kiusasivat myös monet
omituiset ja miltei aivan odottamattomat mielihalut, esimerkiksi:
sydänyön jälkeen alkoi hänen mieleensä äkkiä sietämättömän kovasti
tehdä lähteä alas, avata ovi, mennä sivurakennukseen ja tappaa
Smerdjakov, mutta häneltä kysyttäisiin, miksi hän sen teki, eikä
hän itse kykenisi täsmälleen esittämään mitään syytä paitsi ehkä
sen, että tämä lakeija oli tullut hänelle vastenmieliseksi ja oli
hänen mielestään pahin solvaaja, mitä maailmassa saattoi olla.
Toiselta puolen valtasi tänä yönä useampaan kertaan hänen sydämensä
jokin selittämätön ja nöyryyttävä arkuus, joka — hän tunsi sen —
vei häneltä äkkiä ruumiillisetkin voimat. Hänen päätään kivisti ja
pyörrytti. Jokin vihamielisyys ahdisti hänen sieluaan, aivan kuin
hän olisi hankkiutunut kostamaan jollekin. Hän vihasi myös Aljošaa,
kun muisteli äskeistä keskusteluaan hänen kanssaan, vihasi joinakin
hetkinä suuresti itseäänkin. Katerina Ivanovnaa hän ei muistanut juuri
ajatellakaan, ja tätä hän myöhemmin suuresti ihmetteli, varsinkin kun
hän hyvin muisti, kuinka hän edellisenä aamuna komeasti kehuessaan
Katerina Ivanovnan luona, että lähtee huomenna Moskovaan, oli
sydämessään jo silloin kuiskannut itsekseen: »Tämähän on pötypuhetta,
et sinä lähde eikä sinun ole niin helppo irtautua kuin nyt kerskut.»
Muistellessaan paljon myöhemmin jälkeenpäin tätä yötä Ivan Fjodorovitš
erikoisella vastenmielisyydellä muisti, miten hän väliin äkkiä oli
noussut sohvalta ja hiljaa, aivan kuin hirveästi peläten, että häntä
pidetään silmällä, oli avannut oven, mennyt portaille ja kuulostanut,
miten alhaalla, alakerroksen huoneissa, liikkui ja käyskeli Fjodor
Pavlovitš, kuunnellut pitkän aikaa, noin viisi minuuttia, omituisen
uteliaisuuden valtaamana, henkeään pidätellen ja sykkivin sydämin,
mutta miksi hän oli tehnyt tämän kaiken, miksi kuunnellut, — sitä
hän ei tietysti itsekään tietänyt. Tätä »tekoa» hän sittemmin koko
elämänsä ajan nimitti »inhoittavaksi» ja piti sitä koko elämänsä
ajan sisimmässään, sydämensä salaisimmassa sopukassa, koko elämänsä
alhaisimpana tekona. Fjodor Pavlovitšia itseään kohtaan hän ei noina
hetkinä tuntenut mitään vihaa, vaan oli vain koko sydämestään utelias
tietämään: kuinka hän kävelee siellä alhaalla, mitä hän esimerkiksi
nyt mahtaa huoneessaan tehdä, hän koetti arvata ja ajatella, miten
Fjodor Pavlovitš siellä alhaalla mahtoi katsella pimeistä ikkunoista
ja äkkiä pysähtyä keskelle huonetta ja odottaa, odottaa, — eikö joku
koputa. Tätä varten Ivan Fjodorovitš meni ulos portaille pari kertaa.
Kun kaikki hiljeni ja myös Fjodor Pavlovitš kävi makaamaan, niin
Ivan Fjodorovitškin kävi makuulle vahvasti toivoen, että nukkuisi
mahdollisimman pian, koska tunsi olevansa hirveästi näännyksissä.
Ja tosiaankin: hän vaipui äkkiä syvään uneen ja nukkui mitään unia
näkemättä, mutta heräsi aikaisin, kello seitsemän tienoissa, kun jo
oli valoisaa. Avattuaan silmänsä hän hämmästyksekseen yht'äkkiä tunsi
itsessään harvinaisen tarmonpuuskan, hyppäsi nopeasti ylös ja pukeutui
nopeasti, veti sitten esille matkalaukkunsa ja alkoi viivyttelemättä
sitä kiireesti täyttää. Parahiksi hän oli saanut edellisenä aamuna
kaikki liinavaatteensa pesijältä. Ivan Fjodorovitš ihan naurahti
ajatellessaan, että kaikki oli niin järjestynyt, ettei mikään estänyt
matkustamasta äkkiä pois. Lähtö oli todellakin äkillinen. Vaikka Ivan
Fjodorovitš eilen olikin sanonut (Katerina Ivanovnalle, Aljošalle
ja sitten Smerdjakoville) lähtevänsä huomenna, niin hän eilen maata
pannessaan, sen hän muisti sangen hyvin, ei sillä hetkellä ollut
ajatellutkaan lähtöä, ainakaan hän ei ensinkään ollut ajatellut, että
hän aamulla herättyään ensityökseen hyökkää täyttämään matkalaukkuaan.
Viimein oli matkalaukku ja käsilaukku valmiina: kello oli jo noin
yhdeksän, kun Marfa Ignatjevna astui hänen huoneeseensa tehden joka
päivä uudistuneen kysymyksensä: — Missä suvaitsette juoda teetä,
huoneessanneko vai menettekö alas? Ivan Fjodorovitš meni alas. Hän oli
miltei iloisen näköinen, vaikka hänessä, hänen sanoissaan ja eleissään,
oli jotakin hapuilevaa ja kiirehtivää. Tervehdittyään kohteliaasti
isäänsä ja kysyttyään erityisesti hänen vointiaankin hän, odottamatta
muuten isänsä vastauksen loppua, ilmoitti muitta mutkitta lähtevänsä
tunnin kuluttua Moskovaan, kokonaan pois talosta, ja pyysi toimittamaan
hevosia. Ukko kuunteli ilmoitusta ollenkaan ihmettelemättä, eikä, perin
sopimattomasti kyllä, osoittanut murehtivansa poikansa lähtöä: sen
sijaan hän yhtäkkiä alkoi kovasti touhuta, kun muisti juuri silloin
erään tärkeän oman asiansa.

— Voi sinua! Kas vain! Et sanonut eilen... no, sama se, voimmehan
nytkin järjestää. Tee minulle, veli veikkonen, suuri palvelus, pistäydy
Tšermašnjassa. Sinunhan tarvitsee vain poiketa Volovjan kievarista
vasempaan, kaikkiaan noin kaksitoista virstaa, ja siinä se Tšermašnja
jo onkin.

— Hyväinen aika, en minä voi: rautatielle on matkaa kahdeksankymmentä
virstaa, ja juna lähtee asemalta Moskovaan kello seitsemän illalla —
nipin napin ennätän siihen.

— Ennätät huomenna tai sitten ylihuomenna, mutta poikkea tänään
Tšermašnjaan. Suurenko vaivan sinulle tuottaa isän rauhoittaminen!
Jos asiat eivät pidättäisi täällä, niin minä jo aikoja sitten olisin
itse kiitänyt sinne, sillä siellä on kiireellinen ja harvinainen
asia, mutta täällä minulla... ovat nyt toisenlaiset ajat... Näetkö,
siellä on tuo minun metsikköni, kahdessa palstassa, Begitsevissä ja
Djatškinissa, takamailla. Maslovit, ukko ja poika, kauppiaat, antavat
vain kahdeksantuhatta hakkuuoikeudesta, mutta viime vuonna pyrki
toinen ostaja sitä ottamaan ja lupasi kaksitoista, mutta hän ei ollut
täkäläinen, siinäpä se onkin. Sillä täkäläisten kaupoista ei nyt ole
mihinkään: Maslovit, isä ja poika, jotka omistavat satojatuhansia,
pitävät valtaa kourissaan; minkä he määräävät hinnaksi, siihen on
tyytyminen, eikä täkäläisistä kukaan uskalla heitä vastaan käräjöidä.
Mutta Iljinskin pappi kirjoitti tänne viime torstaina, että sinne on
tullut Gorstkin, kauppias hänkin, minä tunnen hänet, hän on siitä
kallisarvoinen, että ei ole täkäläinen, vaan Pogrebovista, eikä siis
pelkää Maslovia, kun ei ole täkäläinen. Annan metsiköstä, sanoo,
yksitoistatuhatta, kuuletko? Mutta hän viipyy täällä, kirjoittaa pappi,
enää vain viikon. Nyt kun sinä menisit sinne, niin tekisit sopimuksen
hänen kanssaan...

— Kirjoittakaa papille, tämä tekee sitten kaupat.

— Ei hän osaa, siinäpä se onkin. Tuo pappi ei osaa pitää silmiään auki.
Hän on aivan erinomainen mies, minä olisin valmis uskomaan hänelle
heti kaksikymmentätuhatta talletettaviksi ilman kuittia, mutta hän ei
osaa katsoa eteensä, aivan kuin ei olisi ihminenkään, variskin voi
häntä vetää nenästä. Ja kuitenkin hän on oppinut mies, ajattelehan. Tuo
Gorstkin on ulkoasultaan kuin talonpoika, kulkee sinisessä mekossa,
mutta luonteeltaan hän on täysi roisto, sepä juuri onkin meidän
yhteinen onnettomuutemme: hän valehtelee, siinäpä se. Valehteli toissa
vuonna, että vaimonsa on kuollut ja että hänellä jo on toinen vaimo,
eikä siinä ollut lainkaan perää, ajattelehan, hänen vaimonsa ei ole
koskaan kuollut, elää nytkin ja pieksää häntä joka kolmas päivä perin
pohjin. Nyt olisi siis otettava selville: valehteleeko hän vai puhuuko
totta, että tahtoo ostaa ja maksaa yksitoistatuhatta?

— Enhän minäkään voi tässä mitään tehdä, minäkään en osaa pitää
silmiäni auki.

— Seis, malta, kyllä sinäkin kelpaat, sillä minä neuvon sinulle kaikki
hänelle tehtävät temput, Gordtkinille nimittäin, minä olen jo kauan
ollut asioissa hänen kanssaan. Näetkö: pitää katsella hänen partaansa;
hänen partansa on punainen, iljettävä, ohut. Jos parta tärisee ja hän
itse puhuu sekä on äkäinen, — silloin asiat ovat oikealla tolalla, hän
puhuu totta, tahtoo saada kaupat syntymään; mutta jos hän silittää
partaansa vasemmalla kädellään ja naurahtelee, — no, silloin hän
koettaa pimittää, suunnittelee konnankoukkuja. Hänen silmiinsä ei
pidä koskaan katsoa, silmistä ei saa mitään selvää, se on sameata
vettä, hän on lurjus, — katso partaa. Minä annan sinun viedä hänelle
kirjelapun, näytä se hänelle. Hän on Gorstkin, vaikka ei olekaan
Gorstkin, vaan Ljagavyi, mutta älä sinä sano häntä Ljagavyiksi, hän
loukkautuu [ljagavyi = eräs laji metsäkoiria]. Jos saat hänen kanssaan
kaupat sujumaan ja näet, että menee hyvin, niin kirjoita heti tänne.
Kirjoita ainoastaan näin: »Ei valehtele, luullakseni.» Pidä kiinni
yhdestätoistatuhannesta, yhden tuhannen voit pudottaa, enempää älä
pudota. Ajattele: kahdeksan ja yksitoista — siinä on kolmen tuhannen
erotus. Nämä kolmetuhatta minä saan aivan kuin olisin ne löytänyt,
eihän ostaja ole noin vain löydettävissä, mutta rahaa tarvitaan hyvin
kipeästi. Kun ilmoitat, että on tosi kysymyksessä, niin minä itse
lennän täältä sinne ja päätän kaupan, koetan jotenkuten saada siihen
aikaa. Mutta mitäpä minä sinne nyt ajaisin, jos koko juttu on kotoisin
papin päästä? No, menetkö vai etkö?

— Äh, ei ole aikaa, säästäkää minut siitä.

— Voi, tee palvelus isällesi, minä pidän sen muistissani! Teillä ei
kenelläkään ole sydäntä, siinä se on! Mitä sinulle merkitsee päivä tai
kaksi? Mihin sinä nyt olet menossa, Venetsiaanko? Ei sinun Venetsiasi
häviä kahdessa päivässä. Minä lähettäisin Aljoškan, mutta onko
Aljoškasta tämmöisiin asioihin? Minä vain sen vuoksi, että sinä olet
älykäs mies, näenhän minä sen. Et ole metsän ostelija, mutta sinulla
on silmät päässä. Tässä on kyseessä vain katsominen, puhuuko mies
tosissaan vai eikö. Minä sanon, katso partaa: jos parta tärisee, —
silloin on tosi kysymyksessä.

— Te itse siis koetatte työntää minut tuohon kirottuun Tšermašnjaan,
niinkö? — huudahti Ivan Fjodorovitš naurahtaen ilkeästi.

Fjodor Pavlovitš ei huomannut tuota ilkeyttä tai ei tahtonut sitä
huomata, vaan kiinnitti huomionsa naurahdukseen:

— Sinä siis menet, menet? Minä raapustan sinulle heti paikalla
kirjelipun.

— En tiedä, menenkö, en tiedä, matkan varrella teen päätökseni.

— Miksi matkalla, päätä heti. Ystäväiseni, päätä! Kun sopimus ottaa
syntyäkseen, niin kirjoita minulle pari riviä, anna ne papille, hän
lähettää minulle heti sinun lippusi. Sitten en enää pidätä sinua, voit
mennä Venetsiaan. Pappi toimittaa sinut omilla hevosillaan takaisin
Volovjan kievariin...

Ukko oli suorastaan riemuissaan, kirjoitti kirjelipun, lähetettiin
hakemaan hevosia, pantiin pöytään aamiainen, konjakkia. Kun ukko oli
hyvällä tuulella, niin hän aina alkoi olla kovin avomielinen, mutta
tällä kertaa hän tuntui pidättyväiseltä. Dmitri Fjodorovitšista
esimerkiksi hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Ero taasen ei häntä
ollenkaan liikuttanut. Tuntuipa kuin hän ei edes oikein löytäisi
puheenaihetta; Ivan Fjodorovitškin huomasi tämän selvästi: »Hän
on tosiaankin kyllästynyt minuun», ajatteli hän itsekseen. Vasta
saattaessaan poikaansa kuistilta ukko ikäänkuin tuli jonkin verran
rauhattomaksi ja pyrki suutelemaan. Mutta Ivan Fjodorovitš ojensi
hänelle kiireesti kätensä puristettavaksi ja ilmeisesti tahtoi karttaa
suutelemista. Ukko ymmärsi sen heti ja hillitsi silmänräpäyksessä
itsensä.

— No, Jumalan nimeen, Jumalan nimeen! — toisteli hän kuistilta. —
Tulethan vielä joskus elämässäsi? Tulekin, otan aina ilomielin vastaan.
No, Kristus olkoon kanssasi!

Ivan Fjodorovitš nousi matkavaunuihin.

— Hyvästi, Ivan, älähän kovin pahasti moiti! — huudahti isä viimeisen
kerran.

Koko kotijoukko oli tullut saattamaan: Smerdjakov, Marfa ja Grigori.
Ivan Fjodorovitš lahjoitti heille jokaiselle kymmenen ruplaa. Kun, hän
jo istui vaunuissa, niin Smerdjakov juoksi laittamaan paremmin peitettä.

— Näetkö... minä menen Tšermašnjaan... — pääsi äkkiä Ivan Fjodorovitšin
suusta, lennähti aivan omia aikojaan taas niinkuin eilenkin, ja hän
naurahti sen lisäksi omituisen hermostuneesti. Kauan hän tätä muisteli
sitten jälkeenpäin.

— Ihmiset puhuvat siis totta, että älykkään ihmisen kanssa kannattaa
kyllä keskustella, — vastasi Smerdjakov lujasti ja loi terävän katseen
Ivan Fjodorovitšiin.

Vaunut lähtivät liikkeelle ja kiitivät pois. Matkamiehen mieli oli
surullinen, mutta hän katseli halukkaasti ympärilleen silmäillen
peltoja, kukkuloita, puita, hanhiparvea, joka lensi hänen päänsä
yläpuolella ylhäällä kirkkaalla taivaalla. Ja yht'äkkiä hän tunsi
olonsa hyväksi. Hän koetti päästä keskusteluun ajomiehen kanssa, ja
hänen mieltään kiinnitti suuresti jokin kohta siitä, mitä mies hänelle
vastasi, mutta hetken kuluttua hän huomasi, että kaikki oli mennyt ohi
korvien ja että hän, totta puhuen, ei edes ollut ymmärtänyt mitä mies
hänelle oli vastannut. Hän vaikeni, hyvä oli olla niinkin: ilma oli
puhdas, raikas, kylmänpuoleinen, taivas oli kirkas. Hänen mielessään
vilahti Aljošan ja Katerina Ivanovnan kuva; mutta hän naurahti
ja puhalsi hiljaa näihin armaisiin haavekuviin ja ne haihtuivat:
»Tulee vielä niidenkin aika», hän ajatteli. Kievarissa suoriuduttiin
nopeasti, vaihdettiin hevoset ja lähdettiin kiitämään Volovjaa kohti.
»Minkätähden älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, mitä
hän tällä tahtoi sanoa?» nousi äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä. »Ja
minkätähden minä ilmoitin hänelle, että menen Tšermašnjaan?» Saavuttiin
Volovjan kievariin. Ivan Fjodorovitš nousi ajopeleistä, ja kyytimiehet
kerääntyivät hänen ympärilleen. Koetettiin tehdä sopimus poikkeamisesta
Tšermašnjaan, jonne oli kaksitoista virstaa kylätietä ja oli mentävä
yksityisten hevosilla. Hän käski valjastamaan. Sitten hän meni sisälle
kestikievaritaloon, katseli ympärilleen, loi silmäyksen emäntään ja
palasi äkkiä ulos portaille.

— Ei tarvitse lähteä Tšermašnjaan. Enkö minä myöhästy, veikkoset, kello
seitsemän lähtevästä junasta?

— Ennätämme parhaiksi. Onko valjastettava?

— Valjasta heti paikalla. Meneekö kukaan teistä huomenna kaupunkiin?

— Menee kyllä, tämä Mitri menee.

— Etkö voisi, Mitri, tehdä erästä palvelusta? Pistäydy isäni Fjodor
Pavlovitš Karamazovin luona ja sano hänelle, että minä en mennyt
Tšermašnjaan. Voitko vai etkö?

— Miksi en pistäydy, pistäydynpä kyllä; tunnemme Fjodor Pavlovitšin jo
pitkistä ajoista.

— Tästä saat juomarahaa, sillä kenties hän ei anna... — alkoi Ivan
Fjodorovitš iloisesti nauraa.

— Ehkäpä todellakaan eivät anna, — nauroi myös Mitri. — Kiitos, herra,
ehdottomasti toimitamme asian.

Kello seitsemän illalla Ivan Fjodorovitš astui rautatievaunuun ja
lähti kiitämään Moskovaan. »Pois kaikki entinen, lopussa on entinen
maailma iäksi, älköön siitä enää kuuluko älköönkä mainittako mitään;
uuteen maailmaan, uusille paikoille ja taakse katsahtamatta!» Mutta
riemun asemesta laskeutui hänen sieluunsa äkkiä semmoinen pimeys ja
hänen sydäntään alkoi jäytää semmoinen murhe, jollaista hän ei koskaan
ennen koko elämänsä aikana ollut tuntenut. Hän ajatteli koko yön; vaunu
kiiti, ja vasta päivän koittaessa, kun jo oltiin saapumassa Moskovaan,
hän yhtäkkiä ikäänkuin tuli tajuihinsa.

— Minä olen roisto! — kuiskasi hän itsekseen.

Mutta Fjodor Pavlovitš oli poikansa lähdettyä hyvin tyytyväinen.
Kokonaista kaksi tuntia hän tunsi olevansa miltei onnellinen ja
ryypiskeli konjakkia: mutta äkkiä talossa sattui perin harmillinen ja
kaikille perin epämiellyttävä asia, joka heti teki Fjodor Pavlovitšin
hyvin levottomaksi: Smerdjakov meni kellariin jotakin hakemaan ja
putosi alas ylimmältä portaalta. Oli onni edes se, että pihalla silloin
sattui olemaan Marfa Ignatjevna ja kuuli sen oikeissa ajoin. Putoamista
hän ei nähnyt, mutta kuuli sensijaan huudon, erikoisen ja omituisen
huudon, jonka hän kuitenkin jo vanhastaan tunsi, — kaatuvatautisen
huudon, kun tämä saa kohtauksen. Oliko kohtaus sattunut sillä hetkellä,
jolloin hän oli menossa portaita alas, niin että hän silloin tietysti
heti pakostakin oli lentänyt alas tunnottomassa tilassa, vai oliko
kohtaus päinvastoin tullut Smerdjakoville, tunnetusti kaatuvatautiselle
miehelle, putoamisen ja tärähdyksen johdosta, — siitä ei voitu saada
selvää, mutta hänet löydettiin kellarin pohjalta kouristusten ja
suonenvedon vallassa sätkyttelemässä ja vaahtosuisena. Luultiin ensin,
että hän varmaankin oli taittanut kätensä tai jalkansa ja kolahduttanut
itseään, mutta »Jumala suojeli» sentään, kuten Marfa Ignatjevna lausui:
mitään sellaista ei ollut tapahtunut, oli vain vaikeata saada viedyksi
hänet ulos kellarista raittiiseen ilmaan. Mutta pyydettiin naapureita
avuksi ja saatiin asia jotenkuten toimeen. Koko tämän toimituksen
aikana oli läsnä myös itse Fjodor Pavlovitš, joka itsekin autteli,
nähtävästi pelästyneenä ja aivan kuin päästään pyörälle joutuneena.
Mutta sairas ei tullut tuntoihinsa: kohtaukset tosin loppuivat joksikin
aikaa, mutta uudistuivat sitten taas, ja kaikki päättelivät, että
käy samoin kuin viime vuonnakin, kun hän vahingossa niinikään putosi
vinniltä. Muistettiin, että silloin oli pantu hänen päälaelleen jäitä.
Jäätä oli kellarissa vielä, ja Marfa Ignatjevna ryhtyi puuhaamaan, kun
taas Fjodor Pavlovitš illemmällä lähetti hakemaan tohtori Herzenstubea,
joka heti saapuikin. Tutkittuaan sairasta huolellisesti (hän oli
kaikkein huolellisin ja tarkin lääkäri koko kuvernementissa, iäkäs
ja kunnianarvoinen mies) hän tuli siihen tulokseen, että kohtaus oli
tavallisuudesta poikkeava ja »voi kehittyä uhkaavaksi», että nyt hän,
Herzenstube, ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta ryhtyy huomenna, jos nyt
käytetyt keinot eivät auta, toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sairas
pantiin makaamaan sivurakennukseen, Grigorin ja Marfa Ignatjevnan
asunnon vieressä olevaan huoneeseen. Sitten Fjodor Pavlovitš sai pitkin
päivää kokea onnettomuuden toisensa jälkeen: päivällisen valmisti Marfa
Ignatjevna, ja liemi oli Smerdjakovin valmistamaan verrattuna »kuin
likavettä», kana taasen oli niin kuivaksi käperretty, että oli aivan
mahdotonta saada siitä puremalla mitään irti. Marfa Ignatjevna vastasi
herran katkeriin, joskin oikeutettuihin huomautuksiin, että kana oli
muutoinkin jo ylen vanha ja että hän ei ole ollut keittäjän opissa.
Illaksi ilmestyi uusi huoli: Fjodor Pavlovitšille ilmoitettiin, että
Grigori, joka jo toissa päivänä oli sairastunut, oli nyt joutunut
kokonaan vuoteen omaksi, ristiluitten kohta oli kuin halvaantunut.
Fjodor Pavlovitš lopetti teenjuontinsa mahdollisimman aikaisin
ja sulkeutui yksikseen lukon taakse taloonsa. Hän oli kauhean ja
levottoman odotuksen vallassa. Seikka oli semmoinen, että juuri tänä
iltana hän odotti Grušenjkan melkein varmasti tulevan; ainakin oli
Smerdjakov jo aamulla aikaisin miltei vakuuttanut, että »he lupasivat
jo epäilemättömästi tulla». Rauhattoman ukon sydän löi kiivaasti, hän
kuljeskeli tyhjissä huoneissaan ja kuunteli. Täytyi kuunnella tarkasti:
Dmitri Fjodorovitš saattoi olla jossakin väijymässä Grušenjkaa, ja
kun Grušenjka koputtaa ikkunaan (Smerdjakov oli jo toissa päivänä
vakuuttanut Fjodor Pavlovitšille neuvoneensa Grušenjkalle, miten oli
koputettava), niin täytyi avata ovi mahdollisimman pian eikä pitänyt
ensinkään tarpeettomasti häntä pidättää sekuntiakaan eteisessä, ettei
hän, josta Jumala varjelkoon, vain pelästyisi jotakin ja pakenisi.
Huolta oli Fjodor Pavlovitšilla, mutta ei koskaan vielä ollut hänen
sydäntään elähdyttänyt suloisempi toivo: saattoihan nyt melkein
varmasti sanoa, että tällä kertaa hän ehdottomasti tulee!...



Kuudes kirja

Venäläinen munkki



1.

Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa


Kun Aljoša levottomin ja kirvelevin sydämin astui luostarinvanhimman
kammioon, niin hän pysähtyi melkein ällistyneenä: kuolevan sairaan
asemesta, joka jo olisi tajuton, jommoisessa tilassa hän oli pelännyt
tapaavansa vanhuksen, hän näkikin tämän istuvan nojatuolissa,
kasvoissa tosin heikkouden tuoman riutuneisuuden leima, mutta virkeän
ja iloisen näköisenä ja ympärillään vieraita, joiden kanssa hän
keskusteli hiljaa ja selvästi. Hän oli muuten noussut vuoteesta vasta
noin neljännestunti ennen Aljošan saapumista; vieraat taas olivat
kokoontuneet kammioon jo aikaisemmin ja odottivat hänen heräämistään,
koska isä Paísi oli varmasti vakuuttanut, että »opettaja ehdottomasti
nousee vuoteesta keskustellakseen vielä kerran sydämelleen rakkaitten
henkilöitten kanssa, kuten hän itse oli sanonut ja kuten itse oli
luvannut jo aamulla». Tähän lupaukseen niinkuin jokaiseen muuhunkin
kuolevan luostarinvanhimman sanaan luotti isä Paísi lujasti, siinä
määrin, että jos olisi nähnyt hänet jo aivan tiedottomassa tilassa
ja hengittämättäkin, mutta olisi saanut häneltä lupauksen, että hän
vielä kerran nousee ja sanoo hänelle jäähyväiset, niin hän tuskin
olisi uskonut edes kuolemaakaan, vaan olisi yhä odottanut kuolevan
tulevan tuntoihinsa ja täyttävän lupauksensa. Aamulla oli Zosima-vanhus
uneen vaipuessaan sanonut hänelle täsmällisesti: »Minä en kuole,
ennenkuin olen vielä kerran nauttinut keskustelusta teidän kanssanne,
jotka olette sydämelleni rakkaat, katsellut armaita kasvojanne,
vuodattanut vielä kerran teille sydämeni.» Tähän luultavasti viimeiseen
keskusteluun vanhuksen kanssa kokoontuneet olivat hänen kaikkein
parhaita ystäviään jo vanhoilta ajoilta. Heitä oli neljä: pappismunkit
isä Josef ja isä Paísi sekä pappismunkki isä Mikael, erakkomajojen
esimies, ei kovin vanha mies vielä eikä läheskään niin oppinut, mutta
luja hengeltään, järkkymättä ja yksinkertaisesti uskova, totisen
näköinen, mutta sydän täynnä nöyrää lempeyttä, vaikka hän nähtävästi
melkein häpeillen sen salasi. Neljäs vieras oli aivan vanha ja
yksinkertainen munkki köyhimpien talonpoikien säädystä, veli Antim,
miltei lukutaidoton, vaitelias ja hiljainen mies, joka harvoin puhui
kenenkään kanssa, kaikkein nöyrimpiä nöyrien joukossa ja sen näköinen,
kuin jokin suuri ja peloittava asia, joka ei ollut hänen järkensä
tajuttavissa, olisi hänet iäksi pelästyttänyt. Tätä ikäänkuin vapisevaa
miestä luostarinvanhin Zosima suuresti rakasti ja oli koko elämänsä
ajan häntä tavattomasti kunnioittanut, vaikkakaan hän luultavasti koko
elämänsä aikana ei ollut kenenkään kanssa vähemmän puhunut kuin hänen
kanssaan, siitä huolimatta, että oli muinoin vuosikausia vaeltanut
hänen kanssaan kahden kesken ympäri pyhän Venäjän. Siitä oli jo hyvin
pitkä aika, nelisenkymmentä vuotta, kun luostarinvanhin Zosima oli
aloittanut sankarillisen munkkiuransa pienessä, vähän tunnetussa
kostromalaisessa luostarissa ja kohta sen jälkeen lähtenyt isä
Antimin mukaan, kun tämä kuljeskeli kokoamassa lahjoja heidän köyhää
kostromalaista luostariaan varten. Kaikki, sekä isäntä että vieraat,
olivat sijoittuneet luostarinvanhimman toiseen huoneeseen, jossa oli
hänen vuoteensa, huoneeseen, joka, kuten aikaisemmin on mainittu, oli
varsin pieni, niin että kaikki neljä (paitsi palvelijamunkki Porfiria,
joka oli jäänyt seisomaan) töin tuskin mahtuivat vanhuksen nojatuolin
ympärille etumaisesta huoneesta tuoduille tuoleille. Oli alkanut jo
hämärtää, ja huonetta valaisivat pyhäinkuvien edessä palavat pikku
lamput ja vahakynttilät. Nähtyään Aljošan, joka oli sisään astuessaan
joutunut hämilleen ja jäänyt seisomaan ovelle, vanhus hymyili hänelle
iloisesti ja ojensi kätensä:

— Päivää, hiljainen mies, päivää, armas, siinähän sinäkin olet. Tiesin
sinun tulevan.

Aljoša astui hänen luokseen, kumartui maahan asti ja rupesi itkemään.
Jotakin repeytyi hänen sydämestään, hänen sielunsa värisi, hänen teki
mieli itkeä ääneen.

— Mitä sinä nyt, älä vielä itke, — hymyili vanhus pannen oikean kätensä
hänen päänsä päälle, — näethän, että vielä istun ja keskustelen,
kenties elän vielä kaksikymmentä vuotta, niinkuin minulle eilen toivoi
tuo hyvä, herttainen nainen Vysegorjesta, jolla oli tyttönen Lizaveta
sylissä. Muista, Herra, sekä äitiä että Lizaveta-tyttöstä (hän teki
ristinmerkin). Porfiri, oletko vienyt hänen lahjansa sinne, mihin minä
sanoin?

Hän muisteli tässä eilisiä kuuttakymmentä kopeekkaa, jotka iloinen
kumartamassa kävijä oli lahjoittanut annettavaksi »sille, joka on
köyhempi minua». Tämmöiset uhrilahjat ovat jonkinmoisia vapaaehtoisesti
otettuja kirkonrangaistuksia ja ovat välttämättömästi suoritettavat
omalla työllä ansaituista rahoista. Luostarinvanhin oli jo eilen
lähettänyt Porfirin erään äskettäin tulipalosta kärsineen meikäläisen
pikkuporvarin lesken luo, jolla oli lapsia ja joka tulipalon jälkeen
oli lähtenyt kerjäämään. Porfiri kiiruhti ilmoittamaan, että asia
jo oli suoritettu ja että hän oli antanut rahat, niinkuin häntä oli
käsketty, »tuntemattomalta hyväntekijättäreltä».

— Nouse, rakkaani, — jatkoi luostarinvanhin Aljošalle, — annahan kun
katson sinua. Olitko omaistesi luona ja näitkö veljesi?

Aljošasta oli omituista, että vanhus kysyi niin lujasti sekä ilmeisesti
tarkoittaen vain yhtä veljeä, — mutta kumpaa: siis juuri tuon veljen
takia hän kenties olikin sekä eilen että tänään lähettänyt hänet pois
luotaan.

— Toisen veljistä tapasin, — vastasi Aljoša.

— Entä sen eilisen, vanhimman, jolle minä kumarsin maahan asti?

— Hänet minä näin vain eilen, mutta tänään ei minun onnistunut
mitenkään löytää, — sanoi Aljoša.

— Riennä etsimään, mene taas huomenna ja riennä, jätä kaikki ja riennä.
Kenties vielä ennätät estää jotakin kauheata. Minä kumarsin eilen hänen
tulevalle suurelle kärsimykselleen.

Hän vaikeni äkkiä ja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hänen sanansa
olivat omituiset. Isä Josef, joka eilen oli nähnyt vanhuksen kumartavan
maahan asti, vilkaisi isä Paísiin. Aljoša ei voinut hillitä itseään:

— Isä ja opettaja, — lausui hän hyvin kuohuksissaan, — sananne ovat
kovin epäselvät... Mikä kärsimys odottaa häntä?

— Älä utele. Minä huomasin eilen jotakin kauheata... oli kuin koko
hänen kohtalonsa olisi eilen näkynyt hänen katseestaan. Eräs hänen
silmäyksensä oli sellainen... niin että minä sillä hetkellä sydämessäni
kauhistuin sitä, mitä tämä mies valmistaa itselleen. Kerran tai
kahdesti elämässäni olen nähnyt joillakuilla samanlaisen kasvojen
ilmeen... joka ikäänkuin ilmaisi näitten ihmisten koko kohtalon, ja
voi! se kohtalo tuli heidän osakseen. Minä lähetin sinut, Aleksei,
hänen luokseen, sillä ajattelin, että veljellinen muotosi on avuksi
hänelle. Mutta kaikki on Jumalan kädessä ja samoin kaikki meidän
kohtalomme. »Ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää
yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Pane
tämä mieleesi. Mutta sinua, Aleksei, minä olen ajatuksissani monesti
elämäni aikana siunannut kasvojesi tähden, tiedä se, — lausui vanhus
hiljaa hymyillen. — Ajattelen sinusta näin: sinä menet pois näiden
seinien sisältä, mutta maailmassa sinä tulet olemaan niinkuin munkki.
Sinulla tulee olemaan paljon vastustajia, mutta vihollisesikin sinua
rakastavat. Paljon onnettomuuksia tuopi sinulle elämä, mutta ne juuri
tekevät sinut onnelliseksikin, ja sinä siunaat elämää ja saatat
toisetkin siunaamaan, — mikä on tärkeintä kaikesta. Niin, sellainen
sinä olet. Isät ja opettajani, — kääntyi hän lempeästi hymyillen
vieraittensa puoleen, — en koskaan tähän päivään saakka ole sanonut
edes hänellekään, minkätähden tämän nuorukaisen muoto on ollut minun
sielulleni niin armas. Nyt vasta sen sanon: hänen kasvonsa ovat
olleet minulle kuin muistutus ja profeetallinen ennustus. Elämäni
aamunkoitossa, kun olin vielä pieni lapsi, minulla oli vanhempi veli,
joka kuoli nuorukaisena, vain seitsemäntoista vuoden ikäisenä, minun
nähteni. Myöhemmin elämäni varrella tulin vähitellen vakuutetuksi
siitä, että tämä veljeni oli kohtalossani ikäänkuin ylhäältä annettuna
tien viittaajana ja ennakolta määrääjänä, sillä jos hän ei olisi
esiintynyt elämässäni ja jos häntä ei ollenkaan olisi ollut olemassa,
niin minä kenties en milloinkaan, niin ajattelen, olisi astunut munkin
säätyyn enkä tälle kallisarvoiselle tielle. Tuo ensimmäinen ilmestys
oli jo lapsuudessani, ja nyt, kun matkani on kallistumassa loppuun,
se on ikäänkuin toistunut silmieni edessä. Ihmeellistä on, isät ja
opettajat, että vaikka Aleksei ei ole kasvoiltaan kovin paljon hänen
näköisensä, vaan ainoastaan jonkin verran, niin hän on näyttänyt
minusta siinä määrin tuon toisen kaltaiselta henkisesti, että usein
olen pitänyt häntä ikäänkuin samana nuorukaisena, veljenäni, joka on
tullut salaperäisen matkani lopulla jonkinmoisena muistona elämän
syventämiseksi, niin että suorastaan olen ihmetellyt itseäni ja
tämmöistä omituista haaveiluani. Kuuletko tämän, Porfiri, — kääntyi
hän palvelijamunkkinsa puoleen. — Usein olen nähnyt kasvoillasi
jonkinmoista katkeruutta siitä, että rakastan Alekseita enemmän kuin
sinua. Nyt tiedät, miksi näin on ollut, mutta minä rakastan sinuakin,
tiedä se, ja monta kertaa olen surrut sitä, että sinä olet pahastunut.
Mutta teille, rakkaat vieraani, tahdon kertoa tuosta nuorukaisesta,
veljestäni, sillä ei ole ollut minun elämässäni mitään kalliimpaa ja
liikuttavampaa. Sydämeni on liikutettu, ja minä katson tällä hetkellä
koko elämääni aivan kuin eläisin sen kaiken taas uudestaan...

 * * * * *

Tässä minun on huomautettava, että tämä luostarinvanhimman viimeinen
keskustelu hänen luonaan hänen viimeisenä elämänsä päivänä käyneitten
vieraitten kanssa on säilynyt osittain muistiin kirjoitettuna. Sen
kirjoitti muistiin Aleksei Fjodorovitš Karamazov jonkin ajan kuluttua
vanhuksen kuolemasta. Oliko tämä täydelleen silloinen keskustelu,
vai lisäsikö hän siihen kirjoituksessaan myös jotakin aikaisemmista
keskusteluistaan opettajansa kanssa, sitä minä en enää voi ratkaista.
Sitäpaitsi koko luostarinvanhimman puhe tässä muistiinpanossa jatkuu
yhtenäisenä, aivan kuin hän olisi esittänyt elämänsä kertomuksen
muodossa kääntyen ystäviensä puoleen, kun taas epäilemättä, kuten
myöhemmin on kerrottu, asia todellisuudessa tapahtui jossakin määrin
toisin, sillä keskustelu tuona iltana oli yhteistä, ja joskaan vieraat
eivät paljon keskeyttäneet isäntänsä puhetta, niin he kuitenkin myös
puhuivat puolestaan ja kenties myös puuttuivat kertomuksen kulkuun
sekä ilmoittivat omasta kohdastaan ja kertoivat jotakin, jotapaitsi
tämä kertomus ei myöskään voinut jatkua niin yhtäjaksoisesti, sillä
luostarinvanhimman hengitys salpaantui toisinaan, hän ei saanut
ääntään kuulumaan, vieläpä hän kävi lepäämään vuoteeseensakin, vaikka
ei nukkunut, vieraitten istuessa kaiken aikaa paikoillaan. Kerran
tai kahdesti keskustelu katkaistiin lukemalla evankeliumia, jota
luki isä Paísi. Huomattava on myös, että ei kukaan heistä kuitenkaan
luullut vanhuksen kuolevan sinä yönä, varsinkin kun hän tänä elämänsä
viimeisenä iltana, nukuttuaan sikeästi päivällä äkkiä oli ikäänkuin
saanut uuden voiman, joka piti häntä yllä koko tuon pitkän, ystävien
kanssa käydyn keskustelun ajan. Tämä oli ikäänkuin viimeinen
mielenliikutus, jonka aikana hän oli uskomattoman pirteä, mutta
vain lyhyen ajan, sillä hänen elämänsä lanka katkesi äkkiä... Mutta
myöhemmin tästä. Nyt tahdon vain ilmoittaa, että olen pitänyt parhaana
mainitsematta kaikkia keskustelun yksityiskohtia rajoittua esittämään
vain luostarinvanhimman kertomuksen Aleksei Fjodorovitš Karamazovin
käsikirjoituksen mukaan. Siitä tulee lyhyempi ja vähemmän rasittava
kertomus, vaikka tietysti, sanon sen vieläkin, Aljoša on ottanut monta
asiaa myös entisistä keskusteluista ja yhdistänyt tähän.



2.


Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman
elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei Fjodorovitš
Karamazov.

Elämäkerrallisia tietoja



a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä


— Rakkaat isät ja opettajat, minä olen syntynyt kaukana pohjoisessa
olevassa kuvernementissa, V:n kaupungissa, ja isäni oli aatelismies,
mutta jokseenkin vähän huomattava eikä kovin korkeassa virassa.
Hän kuoli minun ollessani ainoastaan kahden vuoden ikäinen, enkä
minä muista häntä ollenkaan. Hän jätti äidilleni pienen puutalon ja
jonkin verran pääomaa, ei paljoa, mutta kuitenkin niin riittävästi,
että hän voi elää lapsineen puutetta kärsimättä. Meitä lapsia oli
äidilläni kaksi: minä Zinovi ja vanhempi veljeni Markel. Hän oli noin
kahdeksan vuotta vanhempi minua, luonteeltaan kiivas ja ärtyisä, mutta
hyväsydäminen, ei pilkallinen ja ihmeen vaitelias, varsinkin kotonaan
minun, äitini ja palvelijain seurassa. Lukiossa hän edistyi hyvin,
mutta ei joutunut läheisiin suhteisiin tovereittensa kanssa, vaikka ei
ollut heidän kanssaan riidassakaan, niin ainakin äiti muisteli. Puoli
vuotta ennen kuolemaansa, kun hän jo oli täyttänyt seitsemäntoista
vuotta, hän otti tavakseen käydä erään kaupungissamme asuvan yksinäisen
miehen luona, joka oli tavallaan poliittisena karkoitusvankina
lähetetty Moskovasta meidän kaupunkiimme, koska oli vapaa-ajattelija.
Tämä karkoitusvanki oli melkoisen huomattava tiedemies ja tunnettu
filosofi yliopistossa. Jostakin syystä hän mieltyi Markeliin ja
alkoi ottaa tätä luonansa vastaan. Nuorukainen istui iltakaudet
hänen luonaan, ja tämmöistä jatkui kaiken talvea, kunnes karkoitettu
kutsuttiin jälleen valtion palvelukseen Pietariin, omasta pyynnöstään,
sillä hänellä oli suojelijoita. Alkoi iso paasto, mutta Markel ei
tahdo paastota, riitelee ja pilkkaa asiaa: »Kaikki tuo on hourailua»,
sanoo, »eikä mitään Jumalaa ole olemassakaan», niin että hän sai
kauhistumaan äitini ja palvelijat ja minutkin pienokaisen, sillä vaikka
olinkin vain kymmenen vuoden ikäinen, niin minäkin nämä sanat kuultuani
pelästyin kovin. Palvelijamme olivat kaikki maaorjia, neljä henkeä,
jotka kaikki oli ostettu erään meille tutun tilanomistajan nimiin.
Muistan vielä, kuinka äiti möi yhden näistä neljästä, keittäjätär
Afimjan, ramman ja vanhan, kuudestakymmenestä paperiruplasta, ja hänen
sijaansa palkattiin vapaa. Kuudentena paastoviikkona alkoi veljeni tila
äkkiä huonontua; hän oli aina ollut sairaalloinen, heikkorintainen,
hentorakenteinen ja keuhkotautiin taipuva; hän oli kyllä verraten
pitkä, mutta laiha ja raihnas; hänen kasvonsa olivat varsin kauniit.
Lieneekö hän vilustunut vai mikä lienee ollut syynä; lääkäri saapui ja
kuiskasi kohta äidille, että pojalla oli nopeasti kehittyvä keuhkotauti
ja että hän ei elä yli kevään. Äiti rupesi itkemään ja alkoi pyytää
veljeäni varovasti (etupäässä sen tähden, ettei pelästyttäisi häntä)
valmistautumaan paastoamisella herranehtoolliselle ja käymään ripillä,
sillä hän oli silloin vielä jalkeilla. Sen kuultuaan veljeni suuttui
ja haukkui Herran temppeliä, mutta alkoi kuitenkin miettiä asiaa: hän
oli heti arvannut, että oli vaarallisesti sairas ja että äiti juuri
siksi tahtoo lähettää hänet, niin kauan kuin hän vielä on voimissaan,
valmistautumaan ja menemään ripille. Muuten hän tiesi jo itsekin, että
hän ei ollut pitkään aikaan ollut terve, ja jo vuotta aikaisemmin hän
oli kerran lausunut ruokapöydässä minulle ja äidille kylmäverisesti:
»Ei ole minusta eläjäksi maailmassa parissanne, kenties en elä enää
vuottakaan», ja nyt näytti, kuin hän olisi ennustanut oikein. Kului
kolme päivää ja tuli piinaviikko. Jo tiistaiaamusta lähtien veljeni
alkoi paastota. »Minä teen tämän, äiti, oikeastaan teidän tähtenne
ilahduttaakseni ja rauhoittaakseni teitä», sanoi hän äidille. Äiti
alkoi itkeä ilosta, mutta myös surusta: »Siis on hänen loppunsa
lähellä, koska hänessä on äkkiä tapahtunut tuollainen muutos.» Mutta
veljeni ei jaksanut kauan käydä kirkossa, joutui vuoteen omaksi, niin
että hän sai ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen kotona. Tuli
valoisia, kirkkaita, hyvältä tuoksuvia päiviä, pääsiäinen sattui
silloin myöhään. Kaiken yötä hän aina, muistan sen, yskii, nukkuu
huonosti, mutta aamulla aina pukeutuu ja koettaa istuutua pehmoiseen
nojatuoliin. Tämmöisenä muistan hänet: hän istuu hiljaisena, lempeänä,
hymyilee, vaikka on sairas, ja kasvot ovat iloiset ja riemukkaat. Hän
oli henkisesti kokonaan muuttunut — niin ihmeellinen muutos oli alkanut
hänessä yht'äkkiä. Hänen vanha hoitajattarensa astuu sisälle hänen
huoneeseensa: »Annahan, hyvä ystävä, kun sytytän lampun jumalankuvan
eteen palamaan.» Ennen hän ei päästänyt sitä tekemään, puhalsi
päinvastoin sammuksiin. »Sytytä, ystävä hyvä, sytytä, julmuri minä
olin, kun kielsin sen teiltä ennen. Sinä rukoilet Jumalaa sytyttäessäsi
lampun, ja minä rukoilen, koska minun on hauska katsella sinua.
Rukoilemme siis kumpikin samaa Jumalaa.» Kummallisilta tuntuivat meistä
nuo sanat, mutta äiti vetäytyi usein huoneeseensa ja itki, vain hänen
luokseen mennessään pyyhki kyynelensä ja tekeytyi iloisen näköiseksi.
»Äitikulta, älä itke, rakas äitiseni», puhui veljeni, »kauan saan vielä
elää, kauan iloita kanssanne, ja elämä on niin hauskaa, niin iloista!»
— »Ah, armas poikani, mitä iloa sinulla on, kun koko yön olet kuumeessa
ja yskit niin, että rintasi on repeytyä?» — »Äiti», vastaa hän hänelle,
»älä itke, elämä on paratiisi, ja me kaikki olemme paratiisissa, mutta
emme tahdo sitä tietää; jos tahtoisimme sen tietää, niin huomenna
olisi koko maailma muuttunut paratiisiksi». Ja kaikki ihmettelivät
hänen sanojaan, niin omituista ja päättävää oli tämä hänen puheensa;
heltyivät ja itkivät. Meille tuli tuttuja: »Rakkaat, kalliit ystävät»,
sanoo, »millä minä olen ansainnut sen, että te minua niin rakastatte,
miksi te rakastatte tämmöistä ja kuinka minä ennen en sitä tietänyt
enkä osannut pitää arvossa?» Huoneeseen tuleville palvelijoille hän
puhui myötäänsä: »Rakkaat ystävät, miksi te minua palvelette, ja olenko
minä sen arvoinen, että minua palvelisitte? Jos Jumala soisi minulle
sen armon, että jättäisi eloon, niin minä palvelisin teitä, sillä
kaikkien on palveltava toisiansa.» Äiti tätä kuullessaan pudisteli
päätään: »Rakkaani, sairaus saa sinut puhumaan tuolla tavoin.» — »Äiti,
sinä minun elämäni ilo», sanoo, »ei voi estää sitä, että on olemassa
herroja ja palvelijoita, mutta minäkin tahdon olla palvelijoitteni
palvelija, samanlainen kuin he ovat minua kohtaan. Ja sanonpa sinulle,
äiti, senkin, että kukin meistä on syyllinen kaikkien edessä ja minä
enemmän kuin kukaan muu.» Äiti naurahti tämän kuullessaan, itkee ja
nauraa: »No, miten sinä sitten», sanoo, »olet kaikkien edessä muita
syyllisempi? On murhamiehiä, rosvoja, mutta mitä syntiä sinä olet
ennättänyt tehdä niin paljon, että syytät itseäsi enemmän kuin muita?»
— »Äitikulta, emoseni», sanoo (hän alkoi silloin käyttää tuommoisia
odottamattomia hyväilysanoja), »armas emoseni, riemuni, tiedä, että
totisesti on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta ja
kaiken puolesta. En tiedä, kuinka selittäisin sinulle tämän, mutta
tunnen niin elävästi asian olevan niin, että se tekee ihan kipeätä. Ja
kuinka olemmekaan eläneet, olleet vihaisia emmekä silloin ole mitään
tehneet?» Näin hän nousi unestaan joka päivä yhä enemmän heltyen
ja riemuiten ja koko olemus väristen rakkautta. Saapuu lääkäri, —
saksalainen ukko Eisenschmidt kävi meillä: »No, tohtori, elänkö vielä
yhden päivän maailmassa?» laski hän leikkiä tälle. — »Ette vain
päivää, vaan elätte monta päivää», vastaa tohtori, »elätte kuukausia
ja vuosiakin». — »Mitäpä vuosista, mitä kuukausista!» huudahtaa hän.
»Mitäpä tässä tarvitsee laskea päiviä, yksi päiväkin riittää ihmiselle,
että hän tulisi tuntemaan kaiken onnen. Rakkaani, miksi me riitelemme,
ylvästelemme toistemme edessä, muistelemme toistemme lausumia
loukkauksia: menkäämme suoraa päätä puistoon, pitäkäämme hauskaa
ja telmikäämme, rakastakaamme toinen toistamme ja ylistäkäämme ja
suudelkaamme sekä siunatkaamme elämäämme.» — »Ei ole teidän pojastanne
eläjäksi maailmaan», lausui tohtori äidille, kun tämä saattoi häntä
ulko-ovelle, »sairaus himmentää yhä enemmän hänen järkeänsä». Veljeni
huoneen ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta puutarhamme oli varjoisa,
siinä oli vanhoja puita, puihin oli kehittynyt kevään synnyttämiä
silmuja, oli tullut aikaisin saapuvia lintuja, ne pitivät ääntä
ja lauloivat hänen ikkunoittensa luona. Ja hän alkoi äkkiä niitä
katsellessaan ja ihaillessaan pyytää niiltä anteeksi: »Jumalan linnut,
iloiset linnut, antakaa tekin minulle anteeksi, sillä olen tehnyt
syntiä teidän edessänne.» Tätä ei enää kukaan meistä silloin voinut
ymmärtää, mutta hän itkee ilosta: »Niin», sanoo, »sellaisen Jumalan
kunnia ympäröi minua: lintuja, puita, niittyjä, taivaita, minä yksin
vain elin häpeässä, yksin häpäisin kaikki enkä ollenkaan huomannutkaan
kauneutta ja kunniaa». — »Kovin paljon sitä otat syntejä päällesi»,
itkee äiti. — »Äitikulta, riemuni, minähän itken ilosta enkä surusta;
minähän itse tahdon olla syyllinen heidän edessään, en vain osaa
selittää sinulle sitä, sillä en tiedä, miten heitä rakastaisinkaan.
Olkoonpa vain, että minä olen syntinen kaikkien edessä, mutta sen
sijaan minullekin annetaan anteeksi, kas siinä on paratiisi. Enkö ole
nyt paratiisissa?»

Ja hän oli vielä paljon muutakin, mitä ei jaksa muistaa eikä kuvata.
Muistan, miten kerran menin hänen luokseen yksin, kun hänen luonaan
ei ollut ketään. Oli kirkas iltahetki, aurinko oli menossa mailleen
ja valaisi koko huoneen vinosti lankeavalla säteellä. Minut nähtyään
hän kutsui minua luokseen, minä astuin hänen luoksensa, hän tarttui
molemmin käsin olkapäihini, katseli kasvojani lempeästi ja rakkaasti;
ei sanonut minulle mitään, katseli vain tuolla tavoin noin minuutin
verran. »No», sanoo, »mene nyt, leiki, elä minun puolestani!» Läksin
silloin ulos ja menin leikkimään. Mutta elämäni aikana olen sitten
monesti muistellut kyynelsilmin, kuinka hän käski minun elää hänen
asemestaan. Hän puhui vielä paljon tuollaisia ihmeellisiä ja ihania,
vaikka meille silloin käsittämättömiä sanoja. Hän kuoli kolmannella
viikolla pääsiäisen jälkeen täydessä tajussaan, ja vaikka hän jo oli
lakannut puhumasta, niin hän pysyi samanlaisena viimeiseen hetkeensä
asti: katselee riemuissaan, iloisin silmin, etsii meitä katseillaan,
hymyilee meille, kutsuu meitä. Kaupungillakin puhuttiin paljon hänen
kuolemastaan. Tämä kaikki järkytti minua silloin, mutta ei kuitenkaan
kovin suuresti, vaikka minä itkinkin paljon, kun hänet haudattiin. Olin
nuori, lapsi vain, mutta sydämeen jäi kaikki lähtemättömästi, tunne jäi
piilossa elämään. Aikanaan oli kaiken määrä herätä ja antaa vastakaiku.
Niin kävikin.



b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä


— Jäimme silloin äidin kanssa kahden. Hyvät tuttavat neuvoivat häntä
pian, että nyt, näetsen, on teille jäänyt vain yksi poika ettekä
te ole varattomia, teillä on pääomaa, niin miksipä ette, kuten
muutkin tekevät, lähettäisi poikaa Pietariin, kun pitämällä hänet
täällä riistätte häneltä mahdollisuuden päästä kenties huomattavaan
asemaan. Ja he saivat äitini viemään minut Pietariin kadettikouluun,
jotta myöhemmin astuisin palvelemaan keisarilliseen kaartiin. Äitini
epäröi kauan: kuinka hän saattoi erota viimeisestä pojastaan, mutta
päätti kuitenkin, vaikka runsaita kyyneliä vuodattaen, tehdä sen
ajatellen edistävänsä onneani. Hän vei minut Pietariin ja järjesti
oloni siellä, enkä sen jälkeen enää koskaan saanutkaan häntä nähdä;
sillä kolmen vuoden kuluttua hän kuoli surtuaan koko tämän ajan
meitä molempia ja oltuaan ainaisessa pelossa. Vanhempien kodista jäi
minulle vain kallisarvoisia muistoja, sillä ihmisellä ei ole mitään
kalliimpia muistoja kuin muistot lapsuuden ensimmäisiltä ajoilta
vanhempien kodissa, ja niin on asian laita melkein aina, jos perheessä
on hitunenkaan rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vieläpä
kaikkein huonoimmastakin perheestä voi jäädä kalliita muistoja, jos
vain sinun oma sielusi kykenee etsimään kallisarvoista. Kotimuistoihin
kuuluviksi lasken myös muistot raamatunhistoriasta, jota vanhempieni
kodissa lapsena olin hyvin halukas kuulemaan. Minulla oli silloin
kirja, raamatunhistoria, kauniilla kuvilla varustettu, nimeltä:
»Sataneljä pyhää kertomusta Vanhasta ja Uudesta testamentista», ja
tästä kirjasta minä opin lukutaidonkin. Nytkin se on minulla täällä
hyllylläni, säilytän sitä kalliina muistona. Mutta jo ennenkuin opin
lukemaan, tunkeutui, muistan sen, ensimmäisen kerran eräänlainen
hengellinen herätys sieluuni, ollessani vasta kahdeksan vuoden ikäinen.
Äiti vei minut yksin (en muista, missä veljeni silloin oli) Herran
temppeliin, piinaviikon maanantaina, päiväjumalanpalvelukseen. Oli
kirkas päivä, ja nyt sitä muistellessani näen ikäänkuin uudestaan,
kuinka pyhä savu kohosi suitsutusastioista ja nousi hiljaa ylöspäin,
mutta ylhäältä kupukaton kapeasta ikkunasta virtasivat päällemme
kirkkoon Jumalan säteet, ja suitsutus, joka kohosi aaltojen tavoin
niitä kohti, näytti sulavan niihin. Minä katselin tätä liikutettuna
ja ensimmäisen kerran elämässäni minä silloin otin tietoisesti
vastaan sieluuni Jumalan sanan siemenen. Keskelle temppeliä astui
nuorukainen suuren kirjan kera, niin suuren, että hän näytti minusta
silloin vaivoin jaksavan kantaa sitä, ja pani sen lukupulpetille,
avasi ja alkoi lukea, ja silloin minä äkkiä ensimmäisen kerran
ymmärsin jotakin siitä, mitä Herran temppelissä luetaan. Oli mies
Usin maalla, oikeamielinen ja hurskas, ja hänellä oli niin ja niin
paljon rikkautta, niin ja niin paljon kameeleita, lampaita ja aaseja,
ja hänen lapsensa elivät iloisesti ja hän rakasti heitä suuresti ja
rukoili heidän puolestaan Jumalaa: he ovat kenties tehneet syntiä
huvitellessaan. Saapuupa sitten perkele Jumalan luo yhdessä Jumalan
lasten kanssa ja sanoo Jumalalle kulkeneensa kaikkialla maan päällä
ja maan alla. »Näitkö palvelijani Jobin?» kysyy Jumala häneltä. Ja
Jumala alkoi kehua perkeleelle tarkoittaen suurta pyhää palvelijaansa.
Mutta perkele naurahti Jumalan sanoille: »Anna hänet minulle, niin
saat nähdä, että orjasi alkaa napista Sinua vastaan ja kiroaa
Sinun nimesi.» Ja Jumala antoi tuon hänelle niin rakkaan hurskaan
miehen perkeleen haltuun, ja perkele löi hänen lapsensa ja hänen
karjansa ja hävitti hänen rikkautensa, kaiken aivan äkkiä, niinkuin
Herran salama olisi häneen iskenyt, ja Job repäisi vaatteensa ja
lankesi maahan ja alkoi huutaa: »Alastomana tulin äitini kohdusta,
alastomana palaan takaisin maahan. Herra antoi, Herra otti. Kiitetty
olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.» Isät ja opettajat,
älkää tuomitko nyt näitä kyyneliäni, — sillä on niinkuin koko
lapsuusaikani taas nousisi eteeni, minä hengitän nyt niinkuin hengitin
silloin kahdeksanvuotiaalla lapsenrinnallani, ja tunnen niinkuin
silloinkin ihmettelyä ja hämmästystä ja riemua. Ja kuinka silloin
askarruttivatkaan mielikuvitustani kameelit ja saatana, joka puhuu
tuolla tavoin Jumalalle, ja Jumala, joka luovutti palvelijansa tuhon
omaksi, ja hänen palvelijansa, joka huudahti: »Olkoon Sinun nimesi
siunattu huolimatta siitä, että rankaiset minua», ja sitten hiljainen
ja suloinen laulu temppelissä: »Olkoon rukoukseni otollinen», ja taas
savun tuprahdus papin suitsutusastiasta ja polvillaan-rukoilua! Siitä
lähtien — vielä eilenkin otin sen esille — en voi lukea tätä pyhää
kertomusta vuodattamatta kyyneliä. Kuinka paljon siinä onkaan suurta,
salaperäistä, mielikuvitukselle saavuttamatonta! Olen sitten myöhemmin
kuullut pilkkaajain ja moittijain sanat, ylpeät sanat: kuinka Jumala
saattoi antaa rakkaimman pyhistänsä perkeleen leikkikaluksi, riistää
häneltä hänen lapsensa, lyödä hänet itsensä taudilla ja paisumilla,
niin että hän kaapi saviastian palasilla visvaa haavoistaan, ja miksi
Jumala sen teki: vain voidakseen kerskua saatanalle: »Katsohan, kuinka
paljon Minun pyhäni voi kärsiä Minun tähteni!» Mutta sehän juuri onkin
suurta, että tässä on salaisuus, — että ohimenevä maallinen muoto ja
ikuinen totuus tässä ovat koskettaneet toisiansa. Maisen totuuden
edessä tapahtuu iäisen totuuden toiminta. Tässä Luoja, samoinkuin hän
teki kaikki luomisen ensimmäisinä päivinä, kun hän päätti jokaisen
päivän ylistyksellä: »Se on hyvä, minkä Minä olen luonut», katsoo Jobia
ja uudelleen ylistää omaa luomaansa. Job taasen ylistäessään Jumalaa
ei palvele vain Häntä, vaan myös kaikkea, mitä Hän on luonut suvusta
sukuun ja ikuisiin aikoihin, sillä siihen hänet oli määrättykin. Herra
Jumala, millainen kirja tämä on ja millaisia opetuksia se sisältää!
Millainen kirja onkaan tämä Pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen
voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistokuvana siinä
on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet, ja kaikki on mainittu
nimeltä ja osoitettu ikuisiin aikoihin. Ja miten paljon ratkaisuja ja
selvitettyjä salaisuuksia: Jumala saattaa taas Jobin asiat entiselleen,
antaa hänelle taas rikkautta, kuluu taas vuosia ja hänellä on jälleen
lapsia, toisia, ja hän rakastaa niitä, — Herra Jumala! Kuinka hän
voi, niin luulisi, rakastaa noita uusia, kun noita entisiä ei ole,
kun hän on menettänyt ne? Voiko noita entisiä muistellen olla täysin
onnellinen, niinkuin ennen oli, noitten uusien kanssa, olivatpa nuo
uudet hänelle kuinka rakkaita tahansa? Mutta voipi, voipi: vanha
murhe muuttuu ihmiselämän suuren salaisuuden voimasta vähitellen
hiljaiseksi, kalliiksi riemuksi; nuoren, kiehuvan veren sijalle tulee
lempeä, selkeä vanhuus: minä siunaan joka päivä auringon nousua, ja
sydämeni laulaa sille niinkuin ennenkin, mutta minä rakastan nyt jo
enemmän sen laskua, sen pitkiä, vinosti lankeavia säteitä, ja niiden
mukana hiljaisia, lempeitä, rakkaita muistoja, armaita kuvia koko
pitkän ja siunatun elämän ajalta, — ja kaiken yllä on Jumalan totuus,
hellyttävä, sovittava, kaikki anteeksi antava! Elämäni on loppumassa,
tiedän ja tunnen sen, mutta jokaisena jäljelläolevana päivänäni
tunnen, kuinka maallinen elämäni jo koskettaa uutta, ääretöntä,
tuntematonta, mutta pian alkavaa elämää, jonka aavistus panee sieluni
riemastuksesta vapisemaan, järkeni loistamaan ja sydämeni ilosta
itkemään... Ystävät ja opettajat, olen kuullut usein, ja nyt viime
aikoina on alkanut vielä voimakkaammin kuulua, miten meillä Jumalan
papit, varsinkin maaseudulla, valittavat itkusilmin ja joka paikassa
palkkansa pienuutta ja halpaa asemaansa ja vakuuttavat suoraan, vieläpä
painetussa sanassakin, — olen itse lukenut, — että he eivät muka enää
voi selittää kansalle Raamattua, kun heillä on niin pieni palkka, ja
että jos tulee luterilaisia ja harhaoppisia ja nämä alkavat hajoittaa
laumaa, niin hajoittakoot, sillä meillähän on niin pieni palkka. Herra
Jumala! ajattelen minä, suokoon Jumala heille enemmän tuota heidän
sydämelleen niin suuriarvoista palkkaa (sillä onhan heidän valituksensa
oikeutettukin), mutta totisesti sanon minä: jos tähän joku on syypää,
niin puoleksi te olette itse! Sillä olkoonpa, että ei ole aikaa,
olkoonpa, että hän on oikeassa sanoessaan olevansa koko ajan työn
ja huolien rasittama, mutta eihän hän ihan lakkaamatta ole työssä,
onhan hänelläkin vaikkapa vain yksi tunti koko viikon aikana muistaa
Jumalaakin. Eikähän aivan vuoden umpeen töitä raadeta. Kootkoon hän
luokseen kerran viikossa iltapuhteella vaikkapa aluksi vain lapsia, —
kun isät kuulevat tästä, niin isätkin alkavat tulla. Eikä tätä varten
tarvitse rakentaa saleja, vaan ottakoon hän yksinkertaisesti luokseen
tupaansa; älä pelkää, eivät he saastuta sinun tupaasi, sinähän otat
heidät luoksesi vain tunniksi. Avatkoon hän heille tämän kirjan ja
alkakoon lukea ilman ylen viisaita sanoja ja ilman ylpeilyä, pyytämättä
asettua heidän yläpuolelleen, vaan lempeästi ja nöyrästi sekä itse
iloiten siitä, että lukee heille ja että he kuuntelevat ja ymmärtävät,
rakastaen itse näitä sanoja, silloin tällöin vain pysähdy ja selitä
jokin yksinkertaiselle rahvaalle käsittämätön sana, älä ole huolissasi,
kyllä he ymmärtävät kaiken, kaikki ymmärtää oikeauskoinen sydän! Lue
heille Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, siitä kuinka
Jaakob lähti Laabanin luo ja kamppaili unessa Jumalan kanssa ja sanoi:
»Tämä on peloittava paikka», ja sinä saat rahvaan miehen vilpittömän
mielen hämmästymään. Lue heille ja varsinkin lapsille, kuinka veljet
möivät orjaksi oman veljensä, armaan nuorukaisen Josefin, suuren
unennäkijän ja profeetan, mutta sanoivat isälle pedon repineen hänen
poikansa ja näyttivät hänen verisiä vaatteitaan. Lue, kuinka veljet
tulivat sitten viljaa hakemaan Egyptiin ja Joosef, silloin jo mahtava
hoviherra, jota he eivät tunteneet, kiusasi heitä, syytti, pidätti
veljensä Benjaminin, ja teki kaiken tämän rakastaen, rakastaen:
»Rakastan teitä ja rakkaudessani kiusaan.» Sillä koko elämänsä ajanhan
hän oli alati muistanut, kuinka hänet oli myyty jossakin tuolla
polttavalla aavikolla kaivon luona kauppiaille ja kuinka hän oli
käsiään väännellen itkenyt ja pyytänyt veljiään, että nämä eivät möisi
häntä orjaksi vieraalle maalle, ja nyt, nähdessään heidät niin monen
vuoden kuluttua, hän alkoi uudelleen rakastaa heitä määrättömästi,
mutta kiusasi ja ahdisti heitä, rakastaen heitä. Hän poistuu viimein
heidän luotaan, ei jaksa itse kestää sydämensä tuskia, heittäytyy
vuoteelleen ja itkee; pyyhkii sitten kasvonsa ja tulee esille
loistavana ja säteilevänä ja ilmoittaa heille: »Veljet, minä olen
Joosef, teidän veljenne!» Lukekoon hän vielä siitä, kuinka vanha Jaakob
ilostui kuultuaan, että rakas poikansa vielä oli elossa, ja matkusti
Egyptiin jättäen isänmaansakin sekä kuoli vieraalla maalla lausuen
ikuisiksi ajoiksi testamentissaan suurimman sanan, mikä salaisesti oli
ollut hänen elämänsä ajan, nimittäin että hänen suvustaan, Juudaasta,
lähtee maailman suuri toivo, sen Sovittaja ja Vapahtaja! Isät ja
opettajat, antakaa anteeksi älkääkä suuttuko, että minä lapsen tavoin
puhelen siitä, minkä jo kauan sitten olette tietäneet ja minkä voitte
opettaa minulle sata kertaa taitavammin ja etevämmin. Riemuissani
vain puhun tätä, ja antakaa anteeksi kyyneleni, sillä minä rakastan
tätä kirjaa! Itkeköön hänkin, Jumalan pappi, ja saakoon nähdä, että
vastaukseksi hänelle hänen kuulijainsa sydämet järkähtävät. Tarvitaan
vain pikkuinen siemen, pienen pieni: jos hän sen heittää rahvaan
miehen sydämeen, niin se ei kuole, vaan elää hänen sielussaan koko
hänen elämänsä ajan, piilee siellä pimeän keskellä, valopilkkuna ja
suurena muistuttajana. Eikä tarvitse, ei tarvitse paljoa selittää eikä
opettaa, hän ymmärtää kaiken yksinkertaisesti. Luuletteko te, että
rahvaan mies ei ymmärrä? Koettakaa, lukekaa hänelle vielä liikuttava
ja hellyttävä kertomus kauniista Esteristä ja ylpeästä Vastista; tai
ihmeellinen tarina profeetta Joonaasta valaskalan vatsassa. Älkää
myöskään unohtako Herramme vertauksia, varsinkaan Luukkaan evankeliumin
mukaan (niin olen minä tehnyt), ja sitten Apostolien Teoista Sauluksen
kääntymystä (tämä on välttämätön, välttämätön), ja lukekaa lopuksi
pyhien miesten elämäkerrastosta vaikkapa Aleksein, Jumalan miehen,
sekä suurten marttyyrien joukossa suuren riemumielin kärsineen Jumalan
näkijän ja Kristuksen kantajan Maria Egyptiläisen elämäkerrat, — niin
nämä yksinkertaiset tarinat tunkevat läpi hänen sydämensä, eikä siihen
tarvita kuin tunti viikossa, aivan riippumatta pienestä palkasta,
yksi tunti vain. Ja hän saa itse nähdä, että kansamme on armelias ja
kiitollinen, antaa satakertaisen kiitoksen; muistaen papin ahkeroimisen
ja hänen liikuttavat sanansa se auttaa häntä hänen pellollaan
vapaaehtoisesti, auttaa häntä hänen kodissaankin ja osoittaa hänelle
entistä suurempaa kunnioitusta, — sillä tavoin hänen palkkansa tulee
suuremmaksi. Asia on niin yksinkertainen, että me toisinaan suorastaan
pelkäämme lausua sen julki, sillä se herättää naurua, ja kuinka oikein
se kuitenkin on! Ken ei usko Jumalaan, ei usko myöskään Jumalan
kansaan. Ken taas on ruvennut uskomaan Jumalan kanssaan, saa nähdä
myös Hänen pyhyytensä, vaikka ei itse siihen asti olisi uskonut siihen
ollenkaan. Vain kansa ja sen tuleva henkinen voima voi käännyttää
omasta maasta vieraantuneet ateistimme. Ja mitä on Kristuksen sana
ilman esimerkkiä? Kansa on turmion oma ilman Jumalan sanaa, sillä sen
sielu janoaa Sanaa ja kaikkea kaunista tajuttavaa. Nuoruudessani, jo
kauan sitten, siitä on jo melkein neljäkymmentä vuotta, me kuljimme
isä Antimin kanssa ympäri koko Venäjää kooten luostarille lahjoja, ja
yövyimme kerran ison, haaksikulkuisen joen rannalle kalastajien kanssa,
ja joukkoomme istuutui kauniin näköinen nuorukainen, ulkomuodosta
päättäen noin kahdeksantoista vuoden ikäinen talonpoika; hän kiiruhti
paikalleen hinatakseen seuraavana päivänä kauppiaan lotjaa. Näin hänen
katsovan eteensä lempein ja kirkkain silmin. Oli valoisa, tyyni,
lämmin heinäkuun yö, joki on leveä, siitä kohoaa höyry ja tuopi meille
vilpoisuutta, kuuluu pieni kalan pulskahdus, linnut ovat vaienneet,
kaikki on hiljaista, kaunista, kaikki rukoilee Jumalaa. Vain me kaksi
olemme valveilla, minä ja tämä nuorukainen, ja me aloimme puhella tämän
Jumalan maailman kauneudesta ja sen suuresta salaisuudesta. Jokainen
ruoho, jokainen kuoriainen, muurahainen, kullankeltainen mehiläinen,
kaikki tuntevat ihmeteltävän hyvin tiensä, vaikka niillä ei ole järkeä,
todistavat Jumalan salaisuudesta, toteuttavat lakkaamatta itse sitä,
ja minä huomasin hyvän nuorukaisen sydämen ruvenneen hehkumaan. Hän
kertoi minulle rakastavansa metsää ja metsän lintuja; hän oli lintujen
pyytäjä, ymmärsi jokaisen niiden vihellyksen, osasi houkutella jokaisen
linnun luokseen: parempaa kuin metsässä-olo, sanoo hän, en tiedä,
mutta kaikki on kaunista. »Totisesti», vastaan hänelle, »kaikki on
kaunista ja suurenmoista, sillä kaikki on totuutta. Katso hevosta»,
sanon hänelle, »se on iso eläin ja läheinen ihmiselle, tai katso
härkää, joka elättää ihmistä ja tekee hänelle työtä, tuota allapäin
olevaa ja miettivää eläintä, katso niiden muotoa: mikä nöyryys, mikä
kiintymys ihmiseen, joka usein lyö sitä säälimättömästi, mikä leppeys,
mikä luottavaisuus ja mikä kauneus onkaan sen muodossa. Tämä on
suorastaan liikuttavaa, ja on selvää, että siinä ei ole mitään syntiä,
sillä kaikki on täydellistä, kaikki paitsi ihminen ovat synnittömiä
ja Kristus on niiden kanssa ennemmin kuin meidän kanssamme.» — »Onko
todellakin», kysyy nuorukainen, »heilläkin Kristus?» — »Kuinka voisi
muuten olla», sanon hänelle, »sillä kaikkia varten on Sana, jokainen
luotu olento ja jokainen eläin, jokainen lehti suuntautuu Sanaa kohti,
laulaa Jumalalle kiitosta, itkee Kristukselle, itse tietämättään,
synnittömän elämänsä salaisuuden voimalla tekee sen. Tuolla», sanon
hänelle, »metsässä kuljeksii kauhea karhu, peloittava ja julma, mutta
siihen se ei ole yhtään vikapää.» Ja minä kerroin hänelle, kuinka
karhu kerran tuli erään hyvin pyhän miehen luo, joka eli sielunsa
pelastuksen tähden metsässä pienessä majassa, ja pyhä mies sääli sitä,
meni pelkäämättä ulos sen luo ja antoi sille palan leipää: »Mene,
Kristus olkoon kanssasi», ja julma peto poistui kuuliaisena ja nöyränä
pahaa tekemättä. Ja nuorukainen heltyi siitä, että peto poistui pahaa
tekemättä ja että sen mukana oli Kristus. »Ah», sanoo, »miten tämä
kaikki on kaunista, miten kaikki Jumalan luoma on kaunista ja ihanaa!»
Istuu, on vaipunut hiljaisiin ja suloisiin mietteisiin. Huomaan hänen
ymmärtäneen. Ja hän nukkui minun viereeni kevyeen, synnittömään uneen.
Jumala siunatkoon nuoruutta! Ja minä rukoilin silloin itse hänen
puolestaan vaipuessani uneen. Jumala, lähetä ihmisillesi rauha ja
valkeus!



c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta
hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.


— Kadettikoulussa Pietarissa minä olin kauan, melkein kahdeksan vuotta,
ja uusi kasvatus tukahdutti minussa paljon lapsuuden vaikutelmia,
vaikka minä en unohtanut mitään. Sensijaan omaksuin niin paljon uusia
tapoja ja mielipiteitäkin, että minusta tuli miltei villi, säälimätön
ja mahdoton olento. Kohteliaisuuden ja hienon käytöksen kiiltokuoren
omaksuin samalla kertaa kuin opin ranskankielen, mutta opistossa meitä
palvelevia sotamiehiä pidimme me kaikki ja minä niinikään pelkkinä
eläiminä. Minä kenties enemmän kuin kukaan muu, sillä olin kaikista
tovereista vastaanottavaisin kaikelle. Kun meistä tuli upseereita,
niin me olimme valmiita vuodattamaan vertamme, jos meidän kunniaamme
rykmentin jäseninä loukattiin, mutta oikeata kunniaa ei juuri kukaan
meistä tuntenutkaan eikä tietänyt mitä se on, ja jos olisi saanut
tietää, niin olisi ensimmäisenä ollut valmis sille heti nauramaan.
Juopottelusta, irstailusta ja uhmailusta miltei ylpeilimme. En sano,
että oltiin huonoja: kaikki nämä nuoret miehet olivat hyviä, mutta he
käyttäytyivät huonosti ja minä kaikkein huonoimmin. Tärkeintä oli, että
käytettävikseni ilmestyi omia varojani, ja siksi minä aloinkin elää
iloista elämää nuoruuden koko halulla ja laskettelin hillittömästi
täysin purjein. Mutta eräs asia on ihmeellinen: minä lueskelin silloin
kirjojakin, vieläpä suurella mielihyvälläkin; vain Raamattua en tähän
aikaan avannut juuri milloinkaan, mutta en koskaan myös siitä eronnut,
vaan kuljetin sitä kaikkialla mukanani: totisesti minä säilyttelin tätä
kirjaa tietämättäni »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kun
näin olin palvellut noin neljä vuotta, jouduin viimein K:n kaupunkiin,
missä rykmenttimme silloin oli. Kaupungin seurapiiri oli kirjavaa,
runsaslukuista ja iloista, vieraanvaraista ja rikasta, ja minut
otettiin kaikkialla hyvin vastaan, sillä olin luonteeltani iloinen
ja sen lisäksi minua pidettiin varakkaana, mikä maailmassa merkitsee
sangen paljon. Sattuipa sitten eräs tapaus, joka oli alkuna kaikelle.
Minä kiinnyin erääseen nuoreen ja kauniiseen neitoon, joka oli älykäs
ja huomiota ansaitseva, luonteeltaan valoisa ja jalo, arvossapidettyjen
vanhempien tytär. Nämä eivät olleet mitään vähäpätöisiä ihmisiä,
heillä oli rikkautta, vaikutusvaltaa ja voimaa, minut he ottivat
vastaan ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Minusta alkoi näyttää,
että tyttö oli taipuvainen hellempiin tunteisiin minua kohtaan. —
Tämä unelma sai sydämeni liekehtimään. Sitten oivalsin itse ja pääsin
täydelleen selville siitä, että minä kenties en rakastanutkaan häntä
niin voimakkaasti, vaan ainoastaan kunnioitin hänen älyään ja ylevää
luonnettaan, mitä en voinut olla tekemättä. Itserakkaus esti minua
kosimasta siihen aikaan: tuntui raskaalta ja peloittavalta erota
nuoren ja vapaan miehen elämän irstaista iloista niin nuorena, kun
kaiken lisäksi vielä omisti rahojakin. Tein kuitenkin viittailuja.
Joka tapauksessa lykkäsin ratkaisevan askelen ottamisen vähän
tuonnemmaksi. Mutta silloin yht'äkkiä minut komennetuinkin toiseen
piirikuntaan kahdeksi kuukaudeksi. Palaan kahden kuukauden kuluttua
ja saan yht'äkkiä kuulla, että tyttö on jo naimisissa erään lähellä
kaupunkia asuvan rikkaan tilanomistajan kanssa, joka tosin oli minua
vanhempi, mutta vielä nuori mies, ja jolla oli suhteita pääkaupungin
parhaisiin seurapiireihin, mitä minulla ei ollut. Hän oli sangen
rakastettava mies ja sitäpaitsi sivistynyt, kun taas minulla ei ollut
mitään sivistystä. Niin suuresti hämmästytti minua tämä odottamaton
tapaus, että järkenikin himmeni. Pääasia tässä oli kuitenkin se, että,
niinkuin samaan aikaan sain tietää, tämä nuori tilanomistaja oli
jo kauan ollut neidon sulhanen ja että minä itse olin monta kertaa
tavannut hänet heidän kodissaan, vaikka omien etevien ominaisuuksieni
sokaisemana en ollut huomannut mitään. Mutta tämäpä minua ennen
kaikkea juuri loukkasikin: kuinka oli mahdollista, että melkein kaikki
tiesivät, mutta minä yksin en tietänyt mitään? Ja minä aloin äkkiä
tuntea sietämätöntä vihaa. Punastuen aloin muistella, miten monta
kertaa olin melkein tunnustanut rakkauteni tuolle neidolle, ja koska
hän ei ollut pysähdyttänyt puhettani eikä mitään ennakolta ilmoittanut,
niin hän siis, päättelin minä, oli tehnyt minusta pilaa. Myöhemmin
minä tietysti selvitin itselleni ja muistin, että tyttö ei ollenkaan
ollut tehnyt minusta pilaa, vaan päinvastoin keskeyttänyt leikillisesti
tämmöiset keskustelut ja aloittanut niiden asemesta toisenlaisen, —
mutta silloin minä en kyennyt tätä itselleni selvittämään, vaan aloin
hehkua kostonhimosta. Muistelin ihmetellen, että tämä kosto ja tämä
vihani olivat minulle itselleni äärettömän raskaat ja vastenmieliset,
sillä minulla oli kevyt luonne enkä voinut olla kenellekään kauan
vihoissani, ja sentähden minä nyt ikäänkuin keinotekoisesti kiihoitin
itseäni ja muutuin lopulta säädyttömäksi ja järjettömäksi. Odotin
sopivaa hetkeä, ja kerran suuressa seurassa minun onnistui äkkiä
loukata »kilpailijaani» ikäänkuin aivan tähän asiaan kuulumattomasta
syystä, tekemällä pilkkaa eräästä hänen esittämästään mielipiteestä,
joka koski erästä siihen aikaan tärkeätä tapausta, — tämä tapahtui
vuonna kaksikymmentäkuusi, — ja pilkkani, sanoivat ihmiset, oli
älykästä ja nokkelaa. Senjälkeen pakotin hänet antamaan selityksen
ja esiinnyin hänen selittäessään asiaa niin raa'asti, että hän otti
vastaan haasteeni kaksintaisteluun, huolimatta suuresta erosta, joka
oli välillämme, sillä minä olin häntä nuorempi ja vähäpätöisempi
sekä alhaisessa virka-asemassa. Myöhemmin sain varmasti tietää hänen
ottaneen haasteeni vastaan niinikään jonkinmoisen mustasukkaisuuden
vaikutuksesta: hän oli ennenkin ollut minulle hiukan mustasukkainen
vaimonsa, silloisen morsiamensa vuoksi; nyt hän ajatteli, että
jos vaimo saa tietää hänen kärsineen minun puoleltani loukkauksen
ja jättäneen haastamatta minut kaksintaisteluun, niin vaimo ehkä
tahtomattaan voisi ruveta häntä halveksimaan ja vähemmän rakastamaan.
Sekundantin sain pian, erään toverin, meidän rykmenttimme luutnantin.
Vaikka silloin koetettiinkin ankarasti estää kaksintaisteluja, niin ne
olivat kuitenkin aivan kuin muodissa sotilaitten keskuudessa, — niin
hillittömiksi saattavat joskus kehittyä ja vakiintua ennakkoluulot.
Kesäkuu oli lopullaan, ja meidän oli kohdattava toisemme seuraavana
aamuna kello seitsemän, — ja totisesti tapahtui minulle silloin
jotakin aivan kuin kohtalokasta. Kun illalla palasin kotiin äkäisenä
ja hävyttömänä, suutuin sotamiespalvelijaani Afanasiin ja iskin häntä
kaikin voimin kaksi kertaa vasten kasvoja, niin että hänen kasvoistaan
alkoi vuotaa verta. Hän ei ollut vielä kauan ollut palveluksessani, ja
oli ennenkin tapahtunut, että olin lyönyt häntä, mutta en koskaan noin
petomaisen julmasti. Ja uskotteko, rakkaani, siitä on kulunut aikaa
jo neljäkymmentä vuotta, mutta nytkin vielä muistelen sitä häveten
ja kärsien. Kävin makaamaan, nukuin noin kolme tuntia, nousen, päivä
koittaa jo. Nousin äkkiä vuoteesta, en tahtonut enää maata, menin
ikkunan luo, avasin sen, — se avautui puutarhaan päin, näen auringon
nousevan, on lämmintä, ihanaa, lintujen laulu alkaa helistä. Mitä
tämä on, ajattelen, tunnenko sielussani jotakin ikäänkuin häpeällistä
ja alhaista? Johtuukohan se siitä, että olen menossa vuodattamaan
verta? Ei, ajattelen, ei se tunnu olevan sitäkään. Eiköhän se
johdu siitä, että pelkään kuolemaa, pelkään, tulevani surmatuksi?
Ei, sitä se ei ole ensinkään, ei sinnepäinkään... Ja samassa minä
yht'äkkiä ymmärsinkin mistä oli kysymys: siitä, että minä eilen olin
lyönyt Afanasia! Kaikki nousi äkkiä silmieni eteen aivan kuin se
olisi tapahtunut uudelleen: hän seisoo edessäni, ja minä lyön häntä
minkä jaksan suoraan vasten kasvoja, hänellä on kädet sivuilla, pää
suorana, silmät pullollaan aivan kuin rintamassa, hän vavahtaa joka
iskulla, mutta ei uskalla edes kohottaa kättään suojakseen, — ja
tuo tuommoiseen alennustilaan saatettu olento on ihminen, ja tässä
ihminen lyö ihmistä! Millainen rikos! Oli kuin terävä neula olisi
tunkeutunut sieluni läpi. Seison siinä kuin hölmistyneenä, aurinko
paistaa, pääskyset liitelevät iloisina, lintuset kilvan ylistävät
Jumalaa. Peitin molemmin käsin kasvoni, heittäydyin vuoteelle ja aloin
ääneeni itkeä. Ja minä muistin silloin veljeni Markelin sekä hänen
sanansa ennen kuolemaansa palvelijoille: »Rakkaat ystäväni, miksi
te minua palvelette, miksi minua rakastatte, ansaitsenko minä sen,
että minua palvellaan?» — »Niin, ansaitsenko minä sen?» nousi äkkiä
päähäni. »Todellakin, kuinka minä olen sen arvoinen, että toinen
ihminen, samanlainen Jumalan kuva kuin minäkin, minua palvelisi?» Näin
tunkeutui mieleeni ensimmäisen kerran elämässäni silloin tämä kysymys.
»Äitikulta, emoseni, todellakin on jokainen kaikkien edessä syyllinen
kaikkien puolesta, ihmiset vain eivät tiedä tätä, ja jos he oppisivat
sen tietämään, — niin heti täällä olisikin paratiisi!» — »Hyvä Jumala,
eikö tämäkään ole totta», itken minä ja ajattelen: »Totisesti minä
olen kaikkien puolesta syyllinen ja kenties syyllisempi kaikkia muita
sekä huonompi kaikkia ihmisiä maailmassa.» Ja yht'äkkiä minä näin koko
totuuden kaikessa valossaan: mitä olen menossa tekemään? Olen menossa
tappamaan miehen, joka on hyvä, älykäs, jaloluontoinen eikä missään
suhteessa syyllinen minuun nähden, ja riistän täten hänen vaimoltaan
ainaiseksi onnen, kidutan ja surmaan hänet. Makasin tällä tavoin
vuoteella kasvot tyynyyn painettuina enkä ollenkaan huomannut, kuinka
aika kului. Äkkiä astuu sisälle toverini, luutnantti, minua noutamaan
pistolit mukanaan. »Ahaa», sanoo, »on hyvä, että olet jo noussut, on
aika lähteä». Minä tulin levottomaksi ja pääni meni pyörälle, mutta
läksimme kuitenkin ulos noustaksemme rattaille. »Odotahan tässä vähän
aikaa», sanon hänelle, »poistun silmänräpäykseksi, unohdin kukkaroni».
Ja minä juoksin yksinäni takaisin asuntooni, suoraan Afanasin
komeroon. »Afanasi», sanon, »minä löin sinua eilen kaksi kertaa vasten
kasvoja! Anna minulle anteeksi», sanon. Hän hätkähti aivan kuin olisi
pelästynyt, katsoo — ja minä huomaan, että tämä ei riitä, ei ollenkaan
riitä, ja äkkiä minä virkapuvussani heittäydyn hänen jalkoihinsa ja
painan otsani maahan: »Anna minulle anteeksi!» sanon. Nyt hän aivan
jähmettyy: »Teidän ylhäisyytenne, isäkulta, herra, kuinka te... olenko
minä sen arvoinen»... ja hän alkoi äkkiä itkeä aivan samoin kuin
minä äsken, peitti molemmin käsin kasvonsa, kääntyi ikkunaan päin ja
värisi itkusta. Minä juoksin ulos toverini luo, lensin rattaille,
»anna mennä!» huudan: »Oletko», huudan hänelle, »nähnyt voittajaa, —
semmoinen on nyt edessäsi!» Olin kovin riemuissani, nauroin koko matkan
ajan, puhuin puhumistani, en muista enää mitä kaikkea puhuinkaan.
Hän katsoo minua: »No niin, veli, olet uljas mies, huomaan, että et
häpäise sotilaspukua.» Niin saavuimme paikalle, ja toiset olivat jo
siellä, odottivat meitä. Meidät asetettiin paikoillemme kahdentoista
askelen päähän toisistamme, hänen oli ensin ammuttava, — seison hänen
edessään iloisena, katsellen suoraan häntä kasvoihin, en räpäytä
silmääni, rakastaen katson häntä, tiedän mitä teen. Hän laukaisi, luoti
raapaisi vain hiukan poskeani ja kosketti korvan taustaa, — »Jumalan
kiitos», huudan, »ette tappanut ihmistä!» Ja tartuin omaan pistoliini,
käännyin selin ja paiskasin sen metsään. »Siellä», huudan, »on sinun
paikkasi!» Käännyin vastustajani puoleen: »Hyvä herra», sanon, »antakaa
anteeksi minulle, tyhmälle nuorukaiselle, että syyttä loukkasin teitä
ja nyt saatoin teidät ampumaan itseäni. Minä itse olen kymmenen
kertaa huonompi kuin te, ehkäpä vieläkin huonompi. Sanokaa tämä sille
henkilölle, jota te kunnioitatte enemmän kuin ketään muuta maailmassa.»
Tuskin olin tämän lausunut, kun he kaikki kolme alkoivat huutaa:
»Hyväinen aika», sanoo vastustajani, hän ihan suuttui, »jos ette tahdo
tapella, niin miksi te ollenkaan vaivasitte?» — »Eilen», sanon hänelle,
»olin vielä tyhmä, mutta tänään olen viisastunut», näin vastaan hänelle
iloisesti. — »Mitä eiliseen tulee», sanoo, »niin uskon sen, — mutta
tämänpäiväiseen nähden on vaikeata tehdä teistä johtopäätöstä». —
»Bravo», huudan hänelle taputtaen käsiäni, »olen tässäkin samaa mieltä
kuin te, olen tämän ansainnut!» — »Ammutteko, hyvä herra, vai ettekö?»
— »En ammu, — mutta jos te tahdotte, niin ampukaa vielä kerta, vaikka
parempi olisi, että ette ampuisi.» Sekundantitkin huutavat, varsinkin
minun sekundanttini: »Tämähän on rykmentin häpäisemistä, kun seisoo
kaksintaisteluasennossa ja pyytää anteeksi; jospa vain olisin tämän
tietänyt.» Asetuin silloin seisomaan heidän kaikkien eteen enkä enää
naura. »Hyvät herrat», sanon, »onko todellakin meidän aikanamme niin
ihmeellistä tavata ihminen, joka itse katuu tyhmyyttään ja tunnustaa
julkisesti syykseen sen, mihin on syypää?» — »Mutta eihän toki
kaksintaisteluasennossa», huutaa sekundanttini taas. »Siinäpä se juuri
onkin», vastaan heille, »sepä juuri onkin ihmeellistä, sillä minun
olisi pitänyt tunnustaa itseni syylliseksi heti tänne saavuttuamme,
jo ennen kuin he ampuivat, eikä olisi pitänyt johdattaa heitä suureen
kuolemansyntiin, mutta niin tavattoman säädyttömäksi, sanon, olemme
me itse järjestäneet olomme maailmassa, että oli melkeinpä mahdotonta
tehdä sitä, sillä vasta sen jälkeen kuin olin antanut heidän ampua
itseäni kahdentoista askelen päästä, voivat sanani heille nyt jotakin
merkitä, mutta jos minä ennen ampumista heti tänne tultuani olisin sen
tehnyt, niin olisi sanottu vain yksinkertaisesti: 'hän on pelkuri,
pelästyi pistolia, eikä hänen puheitaan kannata kuunnella'. Hyvät
herrat», huudahdin äkkiä kaikesta sydämestäni, »katsokaa ympärillenne
Jumalan lahjoja: taivas on kirkas, ilma puhdas, ruoho hempeä, linnut
ja koko luonto kauniit ja synnittömät, mutta me, vain me yksin, olemme
jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä
meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy
koko kauneudessaan, me syleilemme silloin toisiamme ja vuodatamme
kyyneliä.»... Tahdoin vielä jatkaa, mutta en voinut, hengitykseni
salpaantui, oli niin suloista, niin nuorta, sydämessäni tunsin niin
suurta onnea, että semmoista en ollut kokenut koskaan elämässäni.
»Tämä on kaikki järkevää ja jaloa», sanoo minulle vastustajani, »joka
tapauksessa te olette originelli mies». — »Naurakaa», nauroin minäkin
hänelle, »mutta myöhemmin ylistätte itsekin». — »Minähän olen valmis»,
sanoo, »nytkin ylistämään; jos sallitte, niin ojennan teille käteni,
sillä te näytätte olevan todellakin vilpitön mies». — »Ei», sanon, »ei
tarvitse nyt, vaan myöhemmin, kun minusta on tullut parempi ja minä
olen ansainnut kunnioituksenne, ojentakaa silloin kätenne, — teette
siinä hyvin». Palasimme kotiin, sekundanttini toruu minua koko matkan,
mutta minä suutelen häntä. Heti saivat kaikki toverit tietää asian,
kokoontuivat jo samana päivänä minua tuomitsemaan: »Hän on häväissyt
sotilaspuvun», sanovat, »ottakoon virkaeron». Ilmaantui puolustajiakin:
»Kuitenkinhan hän», sanovat, »antoi ampua itseään». — »Niin, mutta
pelkäsi enempää ampumista ja pyysi kaksintaistelun aikana anteeksi.»
— »Jos hän olisi pelännyt ampumista», väittävät tähän puolustajat,
»niin hän olisi ensin laukaissut pistolinsa, ennenkuin pyysi anteeksi,
mutta hän viskasi sen metsään, kun se vielä oli ladattuna; ei, tässä
on tapahtunut jotakin muuta, originellia.» Minä kuuntelen, ja mieleni
on iloinen heitä katsellessani. »Rakkaat ystäväni ja toverini», sanon,
»älkää pelätkö, että minä en pyytäisi eroa virastani, sillä minä olen
sen jo tehnyt, olen jo tänä aamuna jättänyt kansliaan erohakemukseni,
ja heti kun olen saanut eron, menen luostariin, sitä varten eroankin
virastani.» Heti kun olin tämän sanonut, alkoivat he jok'ikinen nauraa
täyttä kurkkua: »Olisit sanonut sen jo alussa, no nyt on kaikki
selvää, munkkia ei voi tuomita», nauravat nauramistaan, ei ollenkaan
ivallisesti, vaan ystävällisesti ja iloisesti, kaikki alkoivat äkkiä
pitää minusta, kiihkeimmät syyttäjätkin, ja koko sen kuukauden, mikä
meni virkaeron odottamiseen, he melkein kantavat minua käsillään: »Voi
sinua, munkki», sanovat. Jokainen lausuu minulle jonkin ystävällisen
sanan, alkoivat kehoittaa luopumaan aikeestani ja sääliäkin: »Mitä
sinä teetkään itsellesi?» — »Ei», sanovat, »tämä meidän miehemme on
urhoollinen, hän antoi ampua itseään ja olisi voinut laukaista oman
pistolinsa, mutta hän oli edellisenä iltana nähnyt unen, että hänen
oli ruvettava munkiksi, siinä on syy». Aivan samoin kävi kaupungin
seurapiireissä. Ennen ei minua juuri oltu huomattukaan, oli vain otettu
ystävällisesti vastaan, mutta nyt kaikki kilvan tekivät tuttavuuttani
ja alkoivat kutsua luokseen: nauravat minulle, mutta pitävät minusta.
Huomautan tässä, että vaikka kaikki silloin puhuivatkin ääneen
kaksintaistelustamme, niin esimiehet painoivat asian villaisella,
sillä vastustajani oli kenraalimme läheinen sukulainen, ja koska
mitään verenvuodatusta ei ollut tapahtunut, vaan koko asia oli ollut
kuin leikintekoa ja loppujen lopuksi minä olin pyytänyt virkaeroa,
niin koko juttu lyötiinkin leikiksi. Ja minä aloin silloin puhua
kaikkien kuullen ja pelkäämättä enkä välittänyt heidän naurustaan,
sillä se ei kuitenkaan ollut ilkeätä, vaan hyväntahtoista naurua. Nämä
keskustelut tapahtuivat enimmäkseen iltaisin naisseurassa, naiset
silloin mieluimmin minua kuuntelivat ja saivat miehetkin kuuntelemaan.
»Kuinka on mahdollista, että minä olisin syyllinen kaikkien puolesta»,
nauraa minulle jokainen päin kasvoja, »voinko minä olla syyllinen
esimerkiksi teidän puolestanne?» — »Kuinka», vastaan heille, »voisitte
sen tietääkään, kun koko maailma on jo ammoin lähtenyt kulkemaan
toista tietä ja kun me pidämme silkkaa valhetta totuutena ja vaadimme
muiltakin samanlaista valhetta. Minä olen nyt yhden kerran elämässäni
ottanut ja menetellyt vilpittömästi, ja seuraus oli se, että kaikki
pitävät minua jossakin määrin löylynlyömänä: vaikka pidättekin minusta,
niin kuitenkin te», sanon, »nauratte minulle». — »Kuinka voisi olla
pitämättä teistä?» sanoo minulle emäntä nauraen, ja seura siellä on
lukuisa. Äkkiä näen naisten joukosta nousevan saman nuoren naisen,
jonka takia silloin olin pannut toimeen kaksintaistelun ja jota
vielä niin vähän aikaa sitten olin ajatellut morsiamekseni; en ollut
huomannutkaan hänen tuloaan nyt tähän illanviettoon. Hän nousi, astui
luokseni, ojensi minulle kätensä: »Sallikaa minun», sanoo, »selittää
teille, että minä olen ensimmäinen lukeutumaan niihin, jotka eivät
naura teille, päinvastoin kyynelsilmin kiitän teitä ja lausun teille
kunnioitukseni silloisen käytöksenne johdosta». Hänen miehensäkin tuli
silloin luokseni, ja sitten kerääntyivät yht'äkkiä kaikki ympärilleni,
olivat miltei suudella minua. Mieleni riemastui, mutta erityisesti
kiintyi äkkiä huomioni erääseen herrasmieheen, joka oli jo ikämies ja
joka myös tuli luokseni; vaikka tunsin hänet ennestäänkin nimeltä, en
ollut koskaan ollut tuttu hänen kanssaan enkä siihen iltaan asti ollut
edes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan.



d) Salaperäinen vieras


Hän oli jo kauan ollut virassa meidän kaupungissamme, hänellä oli
huomattava asema, hän oli kaikkien kunnioittama ja rikas mies, oli
tunnettu hyväntekeväisyydestään, oli lahjoittanut melkoisen summan
vaivaistaloa ja orpokotia varten ja teki sitäpaitsi paljon hyvää
salassa ja toisten tietämättä, mikä kaikki sittemmin hänen kuoltuaan
tuli ilmi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen ja ulkomuodoltaan
miltei ankaran näköinen; hän oli harvapuheinen; naimisissa hän oli
ollut vasta kymmenen vuotta, ja hänen vaimonsa oli vielä nuori; heillä
oli kolme pientä lasta. Kun seuraavana iltana istun kotona, niin
huoneeni ovi äkkiä avautuu ja huoneeseeni astuu juuri tuo mies.

On huomattava, että silloin en enää asunut entisessä asunnossani,
vaan olin heti virkaeroa pyydettyäni muuttanut toiseen, jonka olin
vuokrannut eräältä vanhalta vaimolta, virkamiehen leskeltä, ja minua
palveli hänen palvelijansa, sillä oli tähän asuntoon vain sentähden
muuttanutkin, että olin samana päivänä kuin palasin kaksintaistelusta
toimittanut Afanasin takaisin rintamapalvelukseen, sillä minua hävetti
katsoa häntä silmiin sen jälkeen, mitä vähän aikaisemmin olin hänelle
tehnyt, — siinä määrin on valmistumaton maailman lapsi taipuvainen
häpeämään jotakin perin oikeatakin tekoaan.

»Minä», sanoo luokseni saapunut herra, »olen jo muutamana päivänä
kuunnellut teitä eri taloissa suurella mielenkiinnolla ja haluaisin
lopulta tutustua teihin persoonallisesti puhuakseni kanssanne vielä
tarkemmin. Voitteko te, hyvä herra, tehdä minulle niin suuren
palveluksen?» — »Voin», sanon, »teen sen suurella mielihyvällä ja
pidän sitä erikoisen suurena kunniana», näin puhun hänelle, mutta
olen miltei pelästynyt, siinä määrin hän silloin minua ensi katseella
hämmästytti. Sillä vaikka minua oli kuunneltu ja osoitettu kohtaani
mielenkiintoa, niin ei kukaan vielä ollut lähestynyt minua sisällisesti
niin totisena ja ankarana. Mutta tämä oli kaiken lisäksi itse tullut
asuntooni. Hän istuutui. »Suuren», jatkoi hän, »luonteen lujuuden
huomaan teissä, sillä te ette pelännyt palvella totuutta semmoisessa
asiassa, jossa antauduitte vaaraan saada totuutenne tähden osaksenne
kaikkien halveksumisen». — »Kenties te ylistätte minua aivan liikaa»,
sanon hänelle. »Ei, en liioittele», vastaa hän minulle, »uskokaa, että
tuommoisen teon suorittaminen on paljon vaikeampaa kuin luulettekaan.
Oikeastaan», jatkaa hän, »vain tämä saikin minut hämmästymään,
ja senvuoksi minä olenkin tullut luoksenne. Kuvailkaa minulle,
jos vain ette pidä tätä kovin sopimattomana uteliaisuutena minun
puoleltani, mitä te nimenomaan tunsitte sillä hetkellä, jolloin te
kaksintaistelussa päätitte pyytää anteeksi, jos te suinkin muistatte.
Älkää pitäkö kysymystäni kevytmielisenä, päinvastoin minulla tehdessäni
tämän kysymyksen on oma salainen tarkoitukseni, jonka luultavasti
ilmaisen teille myöhemmin, jos Jumala näkee hyväksi lähentää meitä
enemmän toisiimme.»

Kaiken aikaa hänen tätä puhuessaan katsoin häntä suoraan kasvoihin ja
aloin yhtäkkiä tuntea häntä kohtaan mitä lujinta luottamusta ja sen
lisäksi myös omasta puolestani tavatonta uteliaisuutta, sillä tunsin,
että hänellä on sielussaan jokin oma erityinen salaisuutensa.

»Te kysytte, mitä nimenomaan tunsin juuri sinä hetkenä, kun pyysin
vastustajaltani anteeksi», vastaan hänelle, »mutta minä kerron
mieluummin alusta alkaen teille sen, mitä en vielä ole kertonut
toisille», ja minä kerroin hänelle kaikki mitä olin tehnyt Afanasille
ja miten olin kumartanut hänelle maahan asti. »Tästä voitte itse
nähdä», päätin kertomukseni, »että kaksintaistelun aikana minun jo oli
helpompi, sillä olin alkanut jo kotona, ja kun kerran olin tälle tielle
lähtenyt, niin kaikki muu sitten ei ollut enää vaikeatakaan, vaan meni
iloisesti ja riemukkaasti.»

Kuultuaan kertomuksen hän katsoo minuun kauniisti. »Kaikki tämä»,
hän sanoo, »on tavattoman mielenkiintoista, ja minä tulen vielä ja
yhä uudelleen luoksenne.» Ja siitä lähtien hän alkoi käydä luonani
melkein joka ilta. Ja meistä olisi tullut hyvin hyvät ystävät, jos hän
olisi puhunut minulle itsestäänkin. Mutta itsestään hän ei puhunut
minulle juuri sanaakaan, kyseli vain minua koskevia asioita. Siitä
huolimatta minä aloin suuresti pitää hänestä ja ilmaisin hänelle aivan
luottavasti kaikki tunteeni ajatellen: mitäpä minun tarvitsee tietää
hänen salaisuuksiaan, näenhän muutenkin, että hän on rehellinen mies.
Sitäpaitsi hän on niin vakava mies ja paljon vanhempi minua, mutta käy
minun, nuorukaisen, luona, eikä ylenkatso minua. Ja paljon hyödyllistä
minä olen häneltä oppinut, sillä hän oli hyvin älykäs mies. »Että
elämä on paratiisi», sanoo hän minulle yht'äkkiä, »sitä olen jo kauan
ajatellut», ja äkkiä hän lisäsi: »Sitähän minä vain ajattelenkin.»
Katsoo minua ja hymyilee. »Minä olen», sanoo, »siitä enemmän vakuutettu
kuin te, myöhemmin saatte tietää miksi.» Kuuntelen tätä ja ajattelen
itsekseni: Hän tahtoo varmaankin ilmaista minulle jotakin. »Paratiisi»,
hän sanoo, »on kätketty jokaiseen meistä, se piilee nyt minussakin, ja
jos tahdon, — niin se huomenna muuttuu minulle todellisuudeksi ja pysyy
sitten koko elämäni ajan.» Katson: hän puhuu liikutettuna ja katsoo
minuun salaperäisesti, aivan kuin kuulustelisi minua. »Mutta siitä»,
jatkaa hän, »että jokainen ihminen on kaikkien ja kaiken puolesta
syyllinen omien syntiensä lisäksi, siitä te olette lausunut aivan
oikean mielipiteen ja tehnyt sen liikuttavaksi, kuinka saatoittekaan
äkkiä niin täydellisesti tämän ajatuksen käsittää. Ja totisesti
uskon, että kun ihmiset ymmärtävät tämän ajatuksen, niin heille
alkaa taivaan valtakunta, ei enää haaveena, vaan todellisuudessa.»
— »Mutta milloin», huudahdin minä silloin hänelle surumielin, »tämä
toteutuu ja toteutuuko se koskaan? Eikö se ole ainoastaan unelma?»
— »Siispä te nyt», hän sanoo, »ette usko, saarnaatte, ettekä usko
itse. Tietäkää siis, että ehdottomasti tämä unelma, kuten te sanotte,
toteutuu, uskokaa se, mutta se ei toteudu nyt, sillä kaikella
tapahtumisella on oma lakinsa. Tämä on henkinen, psykologinen asia.
Jos mieli uudistaa maailma, täytyy ihmisten itsensä psyykillisesti
kääntyä toiselle tielle. Ennenkuin tulet todellakin jokaisen veljeksi,
ei veljeyttä synny. Ei koskaan mikään tiede eikä mikään etu opeta
ihmisiä kaikkien tyydytykseksi jakamaan omaisuutensa ja oikeutensa.
Aina on jokaisella mielestään vähän, ja aina he tulevat nurisemaan,
kadehtimaan ja tuhoamaan toisiaan. Te kysytte, milloin tämä toteutuu.
Se toteutuu, mutta sitä ennen pitää inhimillisen _eristäytyneisyyden_
aikakauden päättyä.» — »Minkä eristäytyneisyyden!» kysyn häneltä.
— »Sellaisen, joka nyt vallitsee kaikkialla ja varsinkin meidän
aikanamme, mutta ei ole vielä kokonaan loppunut eikä sen aika ole
tullut. Sillä jokainen pyrkii nyt mahdollisimman paljon erottamaan
persoonaansa, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan tulee elämän
täyteläisyyden asemesta tulokseksi vain täydellinen itsemurha, sillä
oman olemuksensa täydellisyyden määrittelyn sijaan he joutuvat
täydelliseen eristäytyneisyyteen. Kaikki meidän aikanamme ovat näet
jakaantuneet yksilöihin, jokainen vetäytyy omaan luolaansa, jokainen
etääntyy toisista, piiloutuu ja piilottaa sen, mitä hänellä on, ja
lopuksi hän nykäisee itse itsensä irti ihmisten joukosta ja sysää itse
ihmiset pois luotaan. Hän säästää eristäytyneisyydessään rikkautta
ja ajattelee: kuinka voimakas nyt olenkaan ja kuinka turvattu, eikä
tiedäkään, mieletön, että kuta enemmän hän säästää, sitä enemmän
hän vaipuu itsemurhaavaan voimattomuuteen. Sillä hän on tottunut
luottamaan vain itseensä ja on erottautunut kokonaisuudesta yksilöksi,
totuttanut sielunsa olemaan uskomatta ihmisten apuun, ihmisiin ja
ihmiskuntaan, ja vapisee vain sitä, että menettää rahansa ja sillä
hankkimansa oikeudet. Kaikkialla alkaa nykyisin inhimillinen äly ivata
ja olla ymmärtämättä sitä, että henkilön persoonallinen turvallisuus
ei riipu hänen eristäytyneestä persoonallisesta ponnistuksestaan, vaan
yleisestä ihmisten yhteenkuuluvaisuudesta. Mutta käy ehdottomasti
niin, että tulee loppu myös tästä kauheasta eristäytyneisyydestä,
ja kaikki ymmärtävät samalla kertaa, miten luonnottomasti he ovat
erottautuneet toisistaan. Sellainen tulee olemaan ajan henki, ja he
ihmettelevät sitä, että olivat olleet niin kauan pimeässä näkemättä
valoa. Silloinpa ilmestyykin Ihmisen Pojan ennusmerkki taivaalle...
Mutta siihen mennessä täytyy kuitenkin suojella lippua, ja jotenkuten,
vaikkapa yksin, pitää ihmisen näyttää esimerkkiä ja johtaa sielunsa
eristäytyneisyydestä veljellisen yhteyden sankaripolulle, olkoonpa,
että saa siitä vähämielisen nimen. Tämä on tarpeen, jotta suuri ajatus
ei kuolisi...»

Tämmöisissä palavissa ja riemastuttavissa keskusteluissa kuluivat
iltamme toinen toisensa jälkeen. Minä jätin seurapiiritkin ja aloin
paljon harvemmin käydä vieraissa, jotapaitsi aloin myös joutua pois
muodista. En sano tätä tuomitakseni, sillä minua rakastettiin edelleen
ja minuun suhtauduttiin iloisesti; se seikka, että muoti todellakin
on voimakas hallitsija maailmassa, on kuitenkin tunnustettava. Mutta
salaperäistä vierastani aloin lopulta katsella ihastuneena, sillä
paitsi sitä nautintoa, minkä hänen älykkyytensä minulle tuotti, aloin
aavistaa hänen hautovan mielessään jotakin aietta ja valmistautuvan
kenties suureen sankaritekoon. Kenties häntä miellytti sekin, että
minä en udellut hänen salaisuuttaan enkä kysellyt sitä suoraan enkä
vihjailemalla. Huomasin kuitenkin viimein, että häntä itseäänkin
näytti alkaneen vaivata halu ilmaista minulle jotakin. Ainakin se
alkoi olla hyvin ilmeistä noin kuukauden kuluttua siitä, kun hän
oli alkanut käydä luonani. »Tiedättekö», kysyi hän minulta kerran,
»että kaupungilla ollaan hyvin kiinnostuneita meistä molemmista ja
ihmetellään, että minä käyn niin usein teidän luonanne; mutta vähätpä
heistä, sillä _kohta kaikki saa selityksensä_.» Toisinaan hän joutui
äkkiä tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja tämmöisissä tapauksissa
hän miltei aina nousi ja lähti pois. Toisinaan hän katsoo minuun kauan
ja läpitunkevasti, — ajattelen: »Nyt hän sanoo jotakin», mutta hän
keskeyttää äkkiä katsomisensa ja alkaa puhua jostakin tunnetusta ja
tavallisesta asiasta. Usein hän myös alkoi valittaa päänkivistystä.
Kerran hän sitten aivan odottamatta, puhuttuaan pitkään ja tulisesti,
äkkiä kalpeni, hänen kasvonsa vääristyivät kokonaan ja hän tuijotti
minuun jäykin katsein.

»Mikä teidän on», sanon, »etteköhän voi pahoin?» Hän olikin juuri
valittanut päänkivistystä.

»Minä... tiedättekö... minä... olen tappanut ihmisen.»

Sen sanottuaan hän hymyili, mutta oli valkea kuin liitu. Miksi hän
hymyilee? — tämä ajatus tunki läpi sydämeni, ennenkuin vielä olin
mitään tajunnut. Minä itse kalpenin.

»Mitä te puhutte?» huudan hänelle.

»Näettekö», vastaa hän minulle hymyillen yhä kalpeata hymyään, »kuinka
vaikeata minun oli sanoa ensimmäinen sana. Nyt olen sen sanonut ja
luullakseni päässyt tielle. Lähden sitä kulkemaan.»

Pitkään aikaan en uskonut häntä, eikä lopultakaan totuus minulle
valjennut yhdellä kertaa, vaan vasta sitten, kun hän oli kolmena
päivänä käynyt luonani ja kertonut minulle kaikki seikkaperäisesti.
Pidin häntä mielipuolena, mutta lopuksi kuitenkin asia oli minulle
täysin selvä suureksi surukseni ja ihmeekseni. Hän oli tehnyt suuren
ja kamalan rikoksen neljätoista vuotta sitten, ja rikoksen uhriksi oli
joutunut eräs rikas rouva, nuori ja kaunis tilanomistajan leski, jolla
oli kaupunkimatkojaan varten oma talo kaupungissamme. Tuntien suurta
rakkautta tätä naista kohtaan hän tunnusti hänelle rakkautensa ja alkoi
taivutella häntä menemään kanssansa naimisiin. Mutta nainen oli jo
antanut sydämensä toiselle, eräälle huomattavalle ja verraten korkeassa
asemassa olevalle sotilaalle, joka sillä kertaa oli sotaretkellä,
mutta jota hän odotti pian luokseen palaavaksi. Hän antoi rukkaset ja
pyysi kosijaa olemaan käymättä hänen luonaan. Tämä lakkasi käymästä,
mutta tuntien hänen talonsa hän tunkeutui sinne yöllä puutarhasta
katon kautta hyvin rohkealla tavalla ollen vaarassa tulla huomatuksi.
Mutta sangen useinhan käy niin, että tavattoman rohkeasti suoritetut
rikokset myös onnistuvat paremmin kuin muut. Hän meni sisälle taloon
ullakkoikkunasta ja laskeutui alas asuinhuoneisiin ullakon portaita,
tietäen että portaitten päässä oleva ovi palvelijain huolimattomuuden
vuoksi ei aina ollut lukossa. Hän luotti tähän leväperäisyyteen,
ja tällä kertaa kävikin hänen toiveittensa mukaisesti. Hiivittyään
asuinhuoneisiin hän meni pimeässä emännän makuuhuoneeseen, jossa paloi
jumalankuvan lamppu. Sattui niinkin, että talon molemmat sisäköt olivat
menneet salaa ja lupaa pyytämättä naapurissa saman kadun varrella
vietettäviin nimipäiväkekkereihin. Muut palvelijat ja palvelijattaret
nukkuivat palvelijain huoneissa ja keittiössä, alakerroksessa. Kun
hän näki makaavan naisen, niin intohimo syttyi hänen sydämessään;
ja sitten hänet valtasi kostonhimon ja mustasukkaisuuden herättämä
vihastus, ja tietämättä mitä teki hän aivan kuin juopunut astui
makaavan luo ja työnsi veitsen suoraan tämän rintaan, niin että nainen
ei edes huudahtanutkaan. Sitten hän helvetillisen ja rikoksellisen
kavalasti laittoi niin, että epäluulo kohdistuisi palvelijoihin: otti
murhatun kukkaron, avasi avaimilla, jotka hän otti tyynyn alta, hänen
lipastonsa ja otti sieltä erinäisiä esineitä juuri sillä tavoin kuin
sivistymätön palvelija olisi tehnyt, toisin sanoen: jätti arvopaperit
paikoilleen ja otti vain rahat, otti muutamia isompia kultaesineitä,
mutta jätti kymmenen kertaa kallisarvoisemmat pikkuesineet ottamatta.
Hän otti myös yhtä ja toista itselleen muistoksi, mutta siitä enemmän
edempänä. Tehtyään tämän kauhean teon hän poistui samaa tietä kuin
oli tullutkin. Ei seuraavana päivänä, jolloin asiasta nousi hälinä,
eikä koskaan myöhemmin koko hänen elämänsä aikana kenenkään päähänkään
pälkähtänyt kohdistaa epäluuloja todelliseen tihutyön tekijään!
Eikä kukaan tietänyt hänen rakkaudestaankaan vainajaan, sillä hän
oli aina ollut luonteeltaan harvapuheinen ja juro, eikä hänellä
ollut ketään ystävää, jolle olisi avannut sydämensä. Häntä pidettiin
yksinkertaisesti murhatun tuttuna eikä aivan läheisenäkään, sillä
viimeisten kahden viikon aikana hän ei ollut käynyt tämän luona.
Ruvettiin heti epäilemään vainajan palvelijana olevaa maaorjaa
Pjotria, ja kaikki asianhaarat vahvistivat tätä epäluuloa, sillä
tämä palvelija tiesi, eikä vainajakaan ollut sitä salannut, että
emäntä aikoi antaa hänet sotamieheksi, koska hänen oli talonpojistaan
annettava rekryyttejä ja koska Pjotr oli yksinäinen mies ja sitäpaitsi
huonokäytöksinen. Oli kuultu Pjotrin äkäpäissään juopuneena kapakassa
uhanneen tappaa emäntänsä. Kaksi päivää ennen emäntänsä kuolemaa oli
Pjotr karannut talosta ja elänyt kaupungilla tietymättömissä. Murhan
jälkeisenä päivänä hänet löydettiin maantieltä aivan kaupungin luota
sikahumalassa, taskussaan veitsi ja oikea kämmen jostakin syystä veren
tahrimana. Hän väitti veren tulleen nenästään, mutta häntä ei uskottu.
Sisäköt myönsivät tehneensä itsensä syypäiksi siihen, että olivat
olleet keinuissa ja että ulko-ovi kuistissa oli ollut lukitsematta
siihen asti, kunnes he palasivat kotiin. Ilmeni vielä monta muutakin
tämänkaltaista seikkaa, ja niiden nojalla otettiin viaton palvelija
kiinni. Hänet vangittiin, ja oikeudenkäynti alkoi, mutta viikon
kuluttua vanki sairastui kuumeeseen ja kuoli sairaalassa tajuihinsa
tulematta. Siihen asia päättyi, kaikki jäi Jumalan huostaan, ja kaikki,
niin tuomarit ja esivalta kuin yhteiskuntakin, jäivät vakuutetuiksi
siitä, että rikosta ei ollut tehnyt kukaan muu kuin kuollut palvelija.
Mutta tämän jälkeen alkoi rangaistus.

Salaperäinen vieras, joka nyt oli ystäväni, kertoi minulle, että
alussa hänellä ei juuri ollenkaan ollut omantunnon vaivoja. Hänen
oli pitkän aikaa paha olla, mutta ainoastaan sen tähden, että oli
tappanut rakkaan naisen, että tätä ei enää ollut olemassa, että
tappaessaan hänet oli tappanut lempensäkin, intohimon jäädessä
edelleen palamaan hänen veressään. Mutta että hän oli vuodattanut
viatonta verta ja että hän oli tappanut ihmisen, sitä hän ei silloin
juuri ollenkaan ajatellut. Ajatus, että hänen uhristaan olisi tullut
toisen puoliso, tuntui hänestä mahdottomalta, ja sentähden hän oli
pitkät ajat tunnossaan vakuutettu siitä, ettei ollut voinut menetellä
toisin. Häntä vaivasi alussa jonkin verran palvelijan vangitseminen,
mutta vangin pikainen sairastuminen ja kuolema rauhoittivat häntä,
sillä aivan ilmeisesti tämä (niin hän ajatteli silloin) ei ollut
kuollut vangitsemisen johdosta eikä pelästyksestä, vaan vilustuksesta
johtuneeseen tautiin, jonka hän oli saanut karkumatkoillaan maatessaan
koko yön sikahumalassa kostealla maalla. Varastetut esineet ja rahat
eivät häntä paljoa vaivanneet, sillä (niin hän ajatteli edelleen)
varkaus ei ollut tapahtunut voitonhimosta, vaan sen tarkoituksena
oli ollut johtaa epäluulot toisaalle. Varastettu rahamäärä oli taas
vähäinen, ja tämän määrän sekä vielä paljon enemmän hän lahjoitti
kaupunkiimme perustettavaa vaivaistaloa varten. Hän teki sen
vartavasten rauhoittaakseen omaatuntoaan varkauden johdosta, ja
omituista kyllä, hän sai todellakin mielelleen rauhan joksikin,
vieläpä melkoisen pitkäksi aikaa, — hän kertoi itse minulle siitä.
Sitten hän antautui uutterasti virkatoimiin, pyrki itse huolia
tuottavaan ja vaikeaan tehtävään, joka vei häneltä parin vuoden
ajan, ja lujaluontoinen kun oli, melkein unohti mitä oli tapahtunut;
kun se muistui hänen mieleensä, niin hän koetti olla sitä kokonaan
ajattelematta. Hän alkoi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, teki paljon
aloitteita ja uhrasi paljon varoja meidän kaupungissamme, tuli
tunnetuksi pääkaupungeissakin, valittiin Moskovassa ja Pietarissa
sikäläisten hyväntekeväisyysyhdistysten jäseneksi. Mutta yhä
enemmän alkoi hänen ajatuksiaan askarruttaa tuska, joka oli hänelle
ylivoimainen. Hän mieltyi erääseen kauniiseen ja järkevään tyttöön
ja meni pian naimisiin tämän kanssa toivoen saavansa naimisellaan
karkoitetuksi yksinäisyytensä surumielisyyden sekä astumalla uudelle
tielle ja täyttämällä hartaasti velvollisuutensa vaimoaan ja lapsiaan
kohtaan irtautuvansa kokonaan vanhoista muistoista. Mutta kävikin
aivan päinvastoin kuin hän oli odottanut. Jo avioliiton ensimmäisenä
kuukautena alkoi häntä lakkaamatta kiusata ajatus: »Vaimoni rakastaa
minua, mutta entä jos hän saisi tietää?» Kun vaimo tuli ensimmäisen
kerran raskaaksi ja ilmoitti hänelle tämän, niin hän äkkiä huolestui:
»Annan hengen, mutta olen itse riistänyt toiselta hengen.» Tuli lapsia:
»Kuinka minä uskallan rakastaa, opettaa ja kasvattaa heitä, kuinka
voin puhua heille hyveestä: minä olen vuodattanut verta.» Lapset
kasvavat suloisina, tekee mieli hyväillä heitä: »Minä en voi katsoa
heidän viattomia, kirkkaita kasvojaan; en ole sen arvoinen.» Viimein
alkoi hänen eteensä uhkaavana ja katkerana astua hänen murhaamansa
uhrin veri, sen nuori, tuhottu elämä, veri, joka huusi kostoa. Hän
alkoi nähdä kamalia unia. Mutta hänellä oli luja sydän, ja hän kesti
tuskan kauan: »Sovitan kaikki tällä salaisella kärsimykselläni.» Mutta
turha oli tämäkin toivo: mitä pitemmälle aika kului, sitä kovemmaksi
tuli kärsimys. Yhteiskunnassa alettiin häntä kunnioittaa hänen
hyväntekeväisyytensä tähden, vaikka kaikki pelkäsivätkin hänen ankaraa
ja synkkää luonnettaan, mutta kuta enemmän häntä kunnioitettiin, sitä
sietämättömämmäksi kävi hänen olonsa. Hän tunnusti minulle aikoneensa
tappaa itsensä. Mutta sen asemesta alkoi hänen mieleensä kangastella
toinen unelma, — unelma, jota hän alussa piti mahdottomana ja
järjettömänä, mutta joka lopulta niin imeytyi hänen sydämeensä, että
hän ei voinut sitä reväistä irti. Hän unelmoi tämmöistä: hän nousee,
astuu kansan eteen ja ilmoittaa kaikille tappaneensa ihmisen. Kolmisen
vuotta hän oli hautonut tätä haavetta, se väikkyi hänen mielessään
alati eri muodoissa. Viimein hän alkoi koko sydämestään uskoa, että
ilmoittamalla rikoksensa hän ehdottomasti lääkitsee sielunsa ja saa
rauhan lopullisesti. Mutta tultuaan tästä vakuutetuksi hän tunsi
sydämensä kauhistuvan, sillä miten hän panisi sen toimeen? Silloin
sattui tuo tapaus minun kaksintaistelussani. »Teitä katsellessani olen
nyt tehnyt päätökseni.» Katson häneen.

»Saattoiko todellakin», huudahdin hänelle käsiäni yhteen lyöden, »niin
pieni tapahtuma synnyttää teissä tuommoisen päättäväisyyden?»

»Päätökseni on ollut syntymässä kolme vuotta», vastaa hän minulle, »ja
teidän tapauksenne antoi sille vain sysäyksen. Teitä katsellessani minä
soimasin itseäni ja aloin kadehtia teitä.» Hän lausui tämän minulle
melkein tylysti.

»Mutta eihän teitä uskota», huomautin. »Siitä on kulunut neljätoista
vuotta.»

»Minulla on todistuksia, sangen hyviä. Esitän ne.»

Minä aloin silloin itkeä ja suutelin häntä.

»Ratkaiskaa minulle yksi asia, yksi asia», sanoi hän minulle (aivan
kuin kaikki nyt olisi riippunut minusta), »vaimo, lapset! Vaimoni
kenties kuolee surusta, ja lapset, vaikka eivät menetäkään aatelisarvoa
eivätkä omaisuuttaan, — ovat kuitenkin pakkotyövangin lapsia kaiken
ikänsä. Ja millaisen muiston, millaisen muiston jätänkään heidän
sydämiinsä itsestäni!»

Olen vaiti.

»Erota heistä, jättää iäksi? Sehän on iäksi, iäksi.»

Istun ääneti ja luen itsekseni rukousta. Nousin viimein, minua oli
alkanut peloittaa.

»No mitä?» hän katsoo minuun.

»Menkää», — sanon, — »ilmoittakaa ihmisille. Kaikki menee ohitse,
totuus yksin jää. Lapset ymmärtävät suuriksi kasvettuaan, kuinka paljon
jaloutta oli suuressa päättäväisyydessänne.»

Hän lähti silloin luotani niinkuin todellakin olisi tehnyt päätöksensä.
Mutta kuitenkin hän kävi sen jälkeen luonani yli kahden viikon aikana
aivan joka ilta, valmistautui yhä eikä päässyt päätökseen. Hän kidutti
sydämeni pahanpäiväiseksi. Saapuu joskus lujana ja sanoo liikutettuna:

»Tiedän, että paratiisi alkaa minulle, alkaa heti, kun teen
ilmoitukseni. Neljätoista vuotta olen ollut helvetissä. Tahdon kärsiä.
Otan kärsimyksen ja alan elää. Vääryydellä voi mennä maailman läpi,
mutta ei palata takaisin... Nyt en uskalla rakastaa lähimmäistäni enkä
edes lapsianikaan. Herra Jumala, ymmärtäväthän lapseni kenties, mitä
kärsimykseni ovat minulle maksaneet, eivätkä tuomitse minua! Jumala ei
ole voimassa, vaan totuudessa.»

»Kaikki ymmärtävät teidän sankaritekonne», sanon hänelle, »jos eivät
ymmärrä nyt, niin ymmärtävät myöhemmin, sillä te olette palvellut
korkeinta totuutta, maallisen yläpuolella olevaa...»

Ja hän lähtee luotani ikäänkuin lohdutettuna, mutta seuraavana päivänä
hän tulee taas äkkiä ilkeänä, kalpeana, puhuu pilkallisesti:

»Joka kerta kun tulen teille, te katsotte niin uteliaana: Vieläkäänkö,
muka, ei ole ilmoittanut? Odottakaa, älkää kovin halveksiko. Ei sitä
ole niin helppoa tehdä kuin teistä näyttää. Kenties en ollenkaan
teekään sitä. Ettehän te silloin mene ilmiantamaan minua, vai mitä?»

Mutta minä en suinkaan uskaltanut katsoa häntä ymmärtämättömän
uteliaasti, vaan pelkäsinpä katsahtaakin häneen. Olin niin
kiusaantunut, että olin sairas, ja sieluni oli kyynelien vallassa. En
saanut enää unta öisin.

»Tulen», jatkaa hän, »vaimoni luota. Ymmärrättekö, mitä vaimo on? Kun
läksin, huusivat lapset minulle: 'Hyvästi, isä, tulkaa pian takaisin
lukemaan kanssamme _Lukemisia Lapsille_.' Ei, te ette ymmärrä tätä!
Toisen hätä ei lisää älyä.»

Hänen silmänsä alkoivat säkenöidä, huulet vavahtelivat. Äkkiä hän löi
nyrkkinsä pöytään, niin että sillä olevat esineet hypähtelivät, — hän
oli niin lempeä mies, ensikertaa hänelle sattui tämmöistä.

»Ja onko tarpeellista?» hän huudahti. »Onko se tarpeellista? Eihän
ketään tuomittu, ei ketään lähetetty minun sijastani pakkotyöhön,
palvelija kuoli tautiin. Vuodattamastani verestä ovat rangaistuksena
minulle olleet kärsimykseni. Eikä minua uskotakaan, ei mitään
todistuskappaleitani uskota. Onko tarpeellista ilmoittaa, onko
tarpeellista? Vuodattamani veren tähden olen valmis kärsimään tuskia
vielä koko elämäni ajan, kunhan vain en vie vaimoni ja lasteni onnea.
Onko oikein tuhota heidät itseni mukana? Emmeköhän me erehdy? Missä
tässä on totuus? Ja ymmärtävätkö ihmiset tämän totuuden, antavatko he
sille arvoa, kunnioittavatko he sitä?»

»Hyvä Jumala!» ajattelen itsekseni, »hän ajattelee ihmisten
kunnioitusta tämmöisenä hetkenä!» Ja niin sääli tuli minun silloin
häntä, että olisin ollut valmis jakamaan hänen kohtalonsa vain
tehdäkseni hänen olonsa helpommaksi. Huomaan hänen olevan aivan kuin
poissa suunniltaan. Minä kauhistuin, sillä minä ymmärsin en vain
järjelläni, vaan elävällä sielullani, mitä tuommoinen päättäväisyys
maksaa.

»Ratkaiskaa toki kohtaloni!» huudahti hän taas.

»Menkää ja ilmoittakaa», kuiskasin minä hänelle. En jaksanut lausua
sitä ääneen, mutta kuiskaukseni oli luja. Otin pöydältä evankeliumin
venäläisen käännöksen ja näytin hänelle Johanneksen evankeliumin
12:nnen luvun 24:ttä värssyä:

»Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun
jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo
paljon hedelmätä.» Olin juuri ennen hänen tuloaan lukenut tämän paikan.

Hän luki. »Totta on», sanoo, mutta hymyilee katkerasti. »Niin, näissä
kirjoissa», sanoo vähän vaiti oltuaan, »on ihmeellisiä asioita. On
helppo työntää ne nenän alle. Ja kuka onkaan ne kirjoittanut, ihmisetkö
tosiaankin?»

»Pyhä Henki on kirjoittanut», sanon.

»Teidän on helppo laverrella», hymähti hän vielä, mutta nyt jo miltei
vihamielisesti. Otin taas kirjan, avasin siitä toisen paikan ja näytin
hänelle Hebrealaisepistolan 10:nnen luvun 31:ttä värssyä. Hän luki:
»Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.»

Hän luki sen ja viskasi samassa kirjan pois. Koko hänen ruumiinsa alkoi
vavista.

»Hirmuisen värssyn», sanoo, »valitsittekin, muuta ei voi sanoa.» Hän
nousi tuoliltaan. »No», sanoo, »hyvästi, kenties en tule enää...
paratiisissa tapaamme. Siitä on siis neljätoista vuotta, kun 'lankesin
elävän Jumalan käsiin', — niin siis näitä neljäätoista vuotta
nimitetään. Huomenna pyydän noita käsiä päästämään minut irti...»

Tahdoin syleillä ja suudella häntä, mutta en uskaltanut, — hänen
kasvonsa olivat niin vääristyneet, että oli vaikeata niitä katsoakin.
Hän lähti ulos. Herra Jumala, ajattelin minä, mihin on ihminen
lähtenyt! Laskeuduin polvilleni jumalankuvan eteen ja vuodatin hänen
puolestaan kyyneliä Pyhälle Neitsyelle, ainaiselle puoltajalle ja
auttajalle. Oli kulunut noin puoli tuntia siitä, kun olin kyynelsilmin
rukoillut, ja oli jo myöhäinen yön hetki, noin kello kahdentoista
tienoissa. Äkkiä näen oven avautuvan, ja hän astuu taas sisälle. Minä
hämmästyn.

»Missä olette ollut?» kysyn häneltä.

»Minä», hän sanoo, »minä luullakseni unohdin jotakin... kaiketi
nenäliinan... No, vaikka en olekaan mitään unohtanut, niin antakaahan
istahtaa.»

Hän istuutui tuolille. Seison hänen edessään. »Istuutukaa», hän sanoo,
»tekin». Minä istuuduin. Istuimme noin kaksi minuuttia, hän katsoi
minuun kiinteästi ja hymähti äkkiä, muistan sen, sitten nousi, syleili
minua voimakkaasti ja suuteli...

»Muista», hän sanoo, »miten tulin sinun luoksesi toistamiseen.
Kuuletko, muista se!»

Ensimmäisen kerran hän sinutteli minua. Sitten hän poistui. »Huomenna»,
ajattelin.

Niin tapahtuikin. En tietänyt sinä iltana, että seuraava päivä sattui
olemaan hänen syntymäpäivänsä. Minä en ollut voinut sitä keneltäkään
kuulla. Sinä päivänä hänellä joka vuosi oli paljon vieraita, sinne
saapui koko kaupunki. Saapuivat nytkin. Ja silloin päivällisen jälkeen
hän astuu huoneen keskelle kädessä paperi — asianmukainen ilmoitus
viranomaisille. Ja koska hänen esimiehensä olivat siellä saapuvilla,
niin hän luki ääneen paperin kaikille kokoontuneille, ja siinä oli koko
rikos kuvattu yksityiskohtaisesti. »Julmurina erotan itseni ihmisten
yhteydestä, Jumala on lähestynyt minua», hän lopetti kirjoituksensa,
»tahdon kärsiä!» Samassa hän toi esille ja pani pöydälle kaikki,
millä aikoi todistaa rikoksensa ja mitä oli säilyttänyt neljätoista
vuotta: murhatun kultaesineet, jotka hän oli anastanut johtaakseen
epäluulot pois itsestään, nimittäin murhatun kaulasta otetun
medaljongin ja ristin, — medaljongissa vainajan sulhasen kuva, murhatun
muistikirjan ja lopuksi kaksi kirjettä: sulhasen kirjeen murhatulle,
jossa hän ilmoittaa pian palaavansa, ja vainajan vastauksen tähän
kirjeeseen, jonka hän oli aloittanut ja jättänyt keskeneräisenä
pöydälle lähettääkseen sen seuraavana päivänä. Molemmat kirjeet oli
murhaaja ottanut mukaansa, — miksi? Miksi hän oli säilyttänyt niitä
neljätoista vuotta, sen sijaan että olisi hävittänyt ne langettavina
todistuskappaleina? Ja kävi näin: kaikki hämmästyivät ja kauhistuivat,
eikä kukaan tahtonut uskoa, vaikka kaikki olivat kuunnelleet
tavattomalla mielenkiinnolla, mutta pitäen kaikkea sairaan puheena; ja
muutaman päivän kuluttua oli yleisenä mielipiteenä kaikissa taloissa,
että miesparka oli menettänyt järkensä. Viranomaisten ja tuomarien
oli pakko ryhtyä asiaan, mutta se pysähtyi heidänkin käsissään
alkuunsa: vaikka todisteiksi tuodut esineet ja kirjeet panivatkin
ajattelemaan, niin tultiin tässäkin siihen johtopäätökseen, että jos
nämä todistuskappaleet osoittautuisivatkin oikeiksi, niin yksistään
niiden perusteella ei kuitenkaan voisi nostaa lopullista syytettä.
Olihan mahdollista, että hän oli saanut kaikki nämä esineet vainajalta
itseltään tämän tuttuna ja hyvässä luottamuksessa. Sain muuten kuulla,
että monet surmatun tutut ja sukulaiset myöhemmin totesivat esineet
oikeiksi ja että tässä suhteessa ei ollut mitään epäilemistä. Mutta
tämän jutun ei oltu sallittu nytkään päästä oikealle tolalle. Viiden
päivän kuluttua tuli kaikkien tietoon, että tuo niin paljon kärsinyt
mies oli sairastunut ja että hänen henkensä oli vaarassa. Mihin
tautiin hän oli sairastunut, sitä en voi selittää: puhuttiin sydämen
toiminnan häiriintymisestä, mutta saatiin tietää, että paikalle
kutsutut lääkärit potilaan vaimon pyynnöstä olivat tarkastaneet myös
hänen sielullisen tilansa ja tulleet siihen päätökseen, että alkava
mielenhäiriö oli todettavissa. Minä en ilmaissut mitään, vaikka
kimppuuni käytiinkin kyselyin, mutta kun tahdoin mennä häntä katsomaan,
niin monet minua kovasti moittivat, varsinkin hänen vaimonsa: »Tehän»,
sanoi hän minulle, »saatoitte hänet pois tasapainosta, hän oli jo
aikaisemminkin synkkä, ja viime vuonna kaikki huomasivat hänessä
tavatonta kiihtymystä ja hän käyttäytyi omituisesti, ja juuri silloin
te syöksitte hänet turmioon: te olette hänen kanssaan lukemalla pannut
hänen päänsä pyörälle, hän istui luonanne kokonaisen kuukauden.» Eikä
vain hänen vaimonsa, vaan kaikki kaupunkilaiset kävivät kimppuuni
ja syyttivät minua: »Te olette syynä kaikkeen», sanovat. Minä olen
vaiti, mutta iloitsen myös sielussani, sillä näin Jumalan epäämättömän
armon kohdanneen miestä, joka oli noussut itseänsä vastaan ja itseään
rangaissut. Enkä voinut uskoa, että hän oli menettänyt järkensä.
Viimein päästettiin minutkin hänen luokseen, hän oli itse sitä
hartaasti halunnut sanoakseen minulle jäähyväiset. Astuin sisälle ja
näin heti, että ei vain hänen päivänsä, vaan tunnitkin olivat luetut.
Hän oli heikko, keltainen, kädet vapisevat, hän läähättää, mutta on
lempeän ja iloisen näköinen.

»Se on täytetty!» lausui hän minulle. »Jo kauan olen halunnut nähdä
sinua, miksi et ole tullut?»

En ilmoittanut hänelle, että minua ei ollut päästetty hänen luokseen.

»Jumala on säälinyt minua ja kutsuu luokseen. Tiedän nyt kuolevani,
mutta tunnen riemua ja rauhaa ensimmäisen kerran niin monen vuoden
jälkeen. Heti tunsin sielussani paratiisin, kun täytin sen, mitä piti.
Nyt uskallan rakastaa lapsiani ja suudella heitä. Minua ei uskota eikä
kukaan ole uskonut, ei vaimoni eivätkä tuomarini; eivät lapsenikaan
koskaan usko. Näen siinä Jumalan armon lapsiani kohtaan. Kuolen, ja
nimeni jää heille tahrattomaksi. Mutta nyt aavistan jo Jumalan, sydän
riemuitsee kuin paratiisissa... olen täyttänyt velvollisuuteni...»

Hän ei voi puhua, hengitys tukahtuu, hän puristaa lämpimästi kättäni,
katsoo minua palavin silmin. Mutta emme keskustelleet kauan, hänen
vaimonsa pistäytyi tavan takaa meitä katsomassa. Hän ennätti kuitenkin
kuiskata minulle:

»Muistatko, miten minä silloin toistamiseen tulin luoksesi sydänyöllä?
Käskin sinua vielä panemaan sen mieleesi. Tiedätkö, miksi silloin
tulin? Tulin tappaakseni sinut!»

Minä hätkähdin.

»Minä läksin silloin luotasi pimeään, kuljeskelin kaduilla ja
kamppailin itseni kanssa. Ja äkkiä tunsin sinua kohtaan niin suurta
vihaa, että sydämeni tuskin jaksoi sitä kestää. 'Nyt', ajattelen,
'hän yksin on sitonut minut ja on minun tuomarini, en voi enää
vapautua huomisesta rangaistuksestani, sillä hän tietää kaikki.'
Ei se ollut sitä, että olisin pelännyt sinun ilmiantavan minut (ei
ollut ajatustakaan sinnepäin), vaan ajattelin: kuinka voin katsoa
häneen, jos en ilmianna itseäni? Ja vaikka sinä olisit ollut maailman
ääressä, mutta elossa, niin se ei olisi muuttanut asiaa; se ajatus
oli sietämätön, että sinä olit elossa ja tiedät kaikki sekä tuomitset
minut. Vihasin sinua, niinkuin sinä olisit ollut kaiken alkuna ja
kaikkeen syypää. Palasin silloin luoksesi, muistan, että pöydälläsi oli
tikari. Istuuduin ja pyysin sinua istuutumaan ja ajattelin kokonaisen
minuutin. Jos olisin tappanut sinut, niin olisin joka tapauksessa
ollut turmion oma tämän murhan tähden, vaikka en olisikaan ilmaissut
entistä rikostani. Mutta sitä minä en ollenkaan ajatellut enkä tahtonut
ajatella sillä hetkellä. Minä vain vihasin sinua ja tahdoin kostaa
sinulle kaikin voimin kaikesta. Mutta Jumalani voitti perkeleen
sydämessäni. Tiedä kuitenkin, että sinä et koskaan ole ollut lähempänä
kuolemaa.»

Viikon kuluttua hän kuoli. Hänen ruumisarkkuaan saattoi hautaan koko
kaupunki. Esipappi puhui liikuttavia sanoja. Murehdittiin kaameata
sairautta, joka oli päättänyt hänen päivänsä. Mutta koko kaupunki nousi
minua vastaan, kun hänet oli haudattu, eikä minua enää tahdottu nähdä
taloissa vieraana. Tosin jotkut, alussa harvalukuiset, mutta sitten
yhä useammat, alkoivat uskoa tosiksi hänen selityksiään ja rupesivat
yhä enemmän käymään luonani ja kyselemään suurella uteliaisuudella
ja halulla: sillä ihminen näkee mielellään vanhurskaan lankeemuksen
ja hänen häpeänsä. Mutta minä olin vaiti ja poistuin kohta koko
kaupungista, ja viiden kuukauden kuluttua Herra Jumala soi minun
astua varmalle ja oikealle tielle, ja minä siunaan näkymätöntä kättä,
joka minut niin selvästi tälle tielle ohjasi. Mutta paljon kärsinyttä
Jumalan palvelijaa Mikaelia olen muistanut rukouksissani joka päivä
hamaan tähän päivään saakka.



3.

Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia



e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään


— Isät ja opettajat, mitä on munkki? Sivistyneessä maailmassa tämän
sanan lausuvat meidän päivinämme toiset ivallisesti ja jotkut
haukkumasananakin. Ja sitä enemmän, kuta pitemmälle aika kuluu. Totta
on, ah, totta, että paljon on munkkien joukossa laiskoittelijoita,
hekumoitsijoita, nautiskelijoita ja julkeita kulkureita. Näitä
osoittavat sivistyneet maallikot: »Te olette laiskureita ja hyödyttömiä
yhteiskunnan jäseniä, elätte toisten työstä, olette häpeämättömiä
kerjäläisiä.» Ja miten paljon kuitenkin onkaan munkkien joukossa
nöyriä ja lempeitä, semmoisia, jotka hartaasti haluavat yksinäisyyttä
ja palavaa rukousta hiljaisuudessa. Näitä mainitaan vähemmän,
vieläpä heistä kokonaan vaietaankin, ja kuinka hämmästyttäisiinkään,
jos sanon, että nämä lempeät ja yksinäisyydessä rukousta haluavat
kenties kerran vielä tuottavat pelastuksen Venäjän maalle! Sillä
totisesti he ovat hiljaisuudessa valmistuneet »päivään ja hetkeen,
kuukauteen ja vuoteen». Kristuksen kuvan he säilyttävät siihen saakka
yksinäisyydessään loistossansa ja väärentämättömänä, Jumalan totuuden
puhtaudessa, semmoisena kuin sen ovat jättäneet ikivanhoista ajoista
isät, apostolit ja marttyyrit, ja tarpeen tullen he tuovat sen esille
maailman horjuvalle totuudelle. Tämä on suuri ajatus. Idästä tämä tähti
nousee.

Tämmöinen on ajatukseni munkista, ja onko se väärä, onko se
pöyhkeilevä? Katsokaa maallisia ja koko Jumalan kansan yläpuolelle
asettunutta maailmaa, eikö siinä ole Jumalan kuva ja Hänen totuutensa
väärentynyt? Heillä on tiede, mutta tieteessä vain se, mikä riippuu
tunteista. Mutta hengen maailma, ihmisolennon korkeampi puoli, on
kokonaan kielletty, karkoitettu jonkinmoisella voitonriemulla, vieläpä
vihamielisyydellä. Maailma on julistanut vapauden, varsinkin viime
aikoina, ja mitä me näemme tässä heidän vapaudessaan: ainoastaan
orjuutta ja itsemurhaa! Sillä maailma sanoo: »Sinulla on haluja ja
sentähden tyydytä niitä, sillä sinulla on samat oikeudet kuin kaikkein
ylhäisimmillä ja rikkaimmilla ihmisillä. Älä pelkää tyydyttää niitä,
vaan lisääkin niiden lukumäärää», — siinä on maailman nykyinen oppi.
Siinä he näkevät vapauden. Ja mikä on seurauksena tästä oikeudesta
lisätä halujaan? Rikkailla _eristäytyneisyys_ ja henkinen itsemurha,
köyhillä — kateus ja murha, sillä oikeudet on annettu, mutta keinoja
halujen tyydyttämiseen ei vielä ole osoitettu. Vakuutetaan maailman
ajan kuluessa yhä enemmän yhtyvän ja liittyvän veljelliseksi
kokonaisuudeksi sen johdosta, että se lyhentää välimatkat, siirtää
ilman halki ajatuksia; voi, älkää uskoko tuommoiseen ihmisten
yhtymiseen. Käsittäessään vapauden halujen lisäämiseksi ja nopeaksi
tyydyttämiseksi he väärentävät luontonsa, sillä he synnyttävät
itsessään paljon järjettömiä ja typeriä pyyteitä, tottumuksia ja
mielettömiä päähänpistoja. He elävät vain kadehtiakseen toisiaan,
hekumoidakseen ja pöyhkeilläkseen. Päivällisten, huviretkien,
vaunujen, virka-arvojen ja orjamaisten mielistelijäin merkitys on
heille niin suuri, että he pitävät semmoista välttämättömyytenä,
jonka takia uhraavat henkensä, kunnian ja ihmisrakkauden saadakseen
tämän välttämättömyyden tyydytetyksi, vieläpä tappavat itsensä, jos
eivät voi sitä tyydyttää. Niillä, jotka eivät ole rikkaita, näemme
samaa, kun taas köyhät tukahduttavat halujensa tyydyttämättömyyden ja
kateutensa juoppouteen. Mutta pian he viinan asemesta juovat verta,
siihen heitä johdetaan. Minä kysyn teiltä: onko tämmöinen ihminen
vapaa? Olen tuntenut erään »aatteen soturin», joka itse kertoi minulle,
että kun hänelle vankilassa ei annettu tupakkaa, niin sen riistäminen
kiusasi häntä niin, että hän oli vähällä mennä ja hylätä »aatteensa»,
kunhan vain saisi tupakkaa. Mutta tämmöinen sanoo: »Menen taisteluun
ihmisyyden puolesta.» No, mihin tuollainen menee ja mihin hän kelpaa?
Ehkä tekemään jonkin nopeasti suoritettavan teon, mutta kauan hän ei
jaksa kestää. Eikä ole ihme, että he vapauden asemesta ovat joutuneet
orjuuteen, ja sen sijaan, että palvelisivat veljesrakkautta ja ihmisten
yhdistymistä, päinvastoin ovat joutuneet _erottautuneisuuteen_ ja
eristäytyneisyyteen, niinkuin nuoruudessani minulle puhui salaperäinen
vieraani ja opettajani. Ja sentähden maailmassa yhä enemmän ja enemmän
sammuu ajatus ihmiskunnan palvelemisesta, ihmisten veljeydestä ja
yhteenkuuluvaisuudesta, ja totisesti tätä ajatusta ivataankin, sillä
kuinka voi luopua tottumuksistaan, minne menee tuo vanki, jos hän
on siinä määrin tottunut tyydyttämään lukemattomia halujaan, jotka
hän itse on keksinyt? Hän on eristäytynyt, eikä hänellä ole mitään
tekemistä kokonaisuuden kanssa. Ja niin on jouduttu siihen, että
tavaraa on kertynyt enemmän, mutta iloa on alkanut olla vähemmän.

Toista on munkin ura. Kuuliaisuudelle, paastolle ja rukoukselle
nauretaan, mutta niissä kuitenkin on tie oikeaan, todelliseen
vapauteen: minä leikkaan itsestäni pois liiat ja tarpeettomat halut,
taltutan ja alistan kuuliaisuuden alle itserakkaan ja ylpeän tahtoni,
ja saavutan sillä tavoin Jumalan avulla, hengen vapauden ja sen mukana
myös hengen ilon! Kumpi heistä on soveliaampi kohottamaan suuren
ajatuksen ja lähtemään sen palvelukseen, — eristäytynyt rikas mies
vaiko tämä esineitten ja tottumusten tyrannivallasta _vapautunut_
henkilö? Munkkia moititaan hänen eristäytymisestään: »Sinä olet
eristäytynyt pelastaaksesi itsesi luostarin seinien sisällä ja olet
unhottanut veljellisen ihmiskunnan palvelemisen.» Mutta katsokaamme
vielä, kumpi enemmän edistää veljesrakkautta. Sillä emme me ole
eristäytyneitä, vaan he, vaikka he eivät näe sitä. Mutta meidän
joukostamme on jo vanhastaan lähtenyt kansan toimenmiehiä, miksi siis
niitä ei voisi olla nytkin? Samat nöyrät ja lempeät paastoojat ja
vaikenijat nousevat ja lähtevät suorittamaan suurta työtä. Kansa on
Venäjän pelastus. Venäläinen luostari taas on ikivanhoista ajoista
pitänyt yhtä kansan kanssa. Jos kansa on eristäytynyt, niin silloin
mekin olemme eristäytyneitä. Kansa uskoo meidän tavallamme, mutta
henkilö, joka ei usko, ei meillä Venäjällä saa mitään toimeen,
vaikka hän olisi vilpitön sydämeltään ja nerokas älyltään. Muistakaa
tämä. Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi
oikeauskoinen Venäjä. Mutta vaalikaa kansaa ja varjelkaa sen sydäntä.
Hiljaisuudessa kasvattakaa sitä. Se on teidän munkki-urotyönne, sillä
tämä kansa on jumalinen.



f) Yhä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko herrat
ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi


— Herra Jumala, kuka väittääkään, ettei kansassakin olisi syntiä.
Turmeluksen palo leviää aivan silminnähtävästi, joka hetki, se tulee
ylhäältäpäin. Kansassakin saa valtaa eristäytyneisyys: alkaa olla
pomoja ja kansan nylkyreitä; kauppias haluaa jo yhä enemmän ja enemmän
kunnianosoituksia, pyrkii käymään sivistyneestä, vaikka hänellä ei
ole hituistakaan sivistystä, ja tämän vuoksi hän iljettävästi hylkii
ikivanhoja tapoja, jopa häpeilee isiensä uskoa. Hän käy ruhtinaitten
vieraana, eikä hän kuitenkaan ole muuta kuin turmeltunut talonpoika.
Juoppous on tehnyt kansasta mädän, eikä kansa enää voi siitä luopua.
Entä miten paljon julmuutta perhettä kohtaan, vaimoa ja lapsiakin
kohtaan, — kaikki juoppouden ansiota. Olen nähnyt tehtaissa jopa
kymmenvuotiaita lapsia: heikkoja, kuihtuneita, kumaraisia, ja jo
siveellisesti turmeltuneita. Tukahduttava sali, jymisevä kone, koko
Jumalan päivän työtä, irstaita sanoja ja viinaa, viinaa, — sitäkö
tarvitsee vielä noin pienen lapsen sielu? Hän tarvitsee aurinkoa,
lasten leikkejä ja kaikkialla valoisan esimerkin sekä edes hivenen
rakkautta kohtaansa. Mutta eihän sitä saa olla, munkit, eihän saa
olla lasten kidutusta, nouskaa ja saarnatkaa siitä pian, pian. Jumala
pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaanmies onkin paheellinen eikä
enää voi irtautua häpeällisestä synnistä, niin hän kuitenkin tietää,
että hänen häpeällinen syntinsä on Jumalan kiroama ja että hän tekee
huonosti silloin, kun tekee syntiä. Niin että väsymättä kansamme
vielä uskoo totuuteen, tunnustaa Jumalan, itkee liikutettuna. Toisin
on ylempien laita. Nämä tieteen mukaisesti tahtovat saada olonsa
oikeudenmukaiseksi pelkällä järjellänsä, mutta ilman Kristusta, kuten
oli ennen, ja he ovat julistaneet, että ei ole olemassa rikosta, ei ole
enää syntiä. Ja onhan se oikein heidän kannaltaan: sillä jos sinulla
ei ole Jumalaa, niin mitä rikosta silloin voisi olla? Euroopassa kansa
nousee jo väkivoimin rikkaita vastaan ja kansan johtajat johtavat sen
kaikkialla vereen ja opettavat, että sen viha on oikea. Mutta »kirottu
on heidän vihansa, sillä se on julma». Mutta Venäjän pelastaa Jumala
niinkuin on pelastanut jo monta kertaa. Pelastus lähtee kansasta, sen
uskosta ja nöyryydestä. Isät ja opettajat, varjelkaa kansan uskoa, eikä
tämä ole vain haave: koko elämäni ajan minua on hämmästyttänyt suuressa
kansassamme sen suurenmoinen ja todellinen oivallisuus, itse olen sen
nähnyt, itse voin sen todistaa, olen nähnyt ja ihmetellyt, nähnyt
huolimatta syntien saastastakin ja kansamme köyhästä asusta. Kansamme
ei ole orjamainen, vaikka on ollut kaksi vuosisataa orjana. Vapaa se
on muodoltaan ja käytökseltään eikä ole mitään menettänyt. Eikä se ole
kostonhimoinen eikä kateellinen. »Sinä olet ylhäinen, sinä olet rikas,
sinä olet viisas ja lahjakas, — ole vain sitä, Jumala sinua siunatkoon.
Minä kunnioitan sinua, mutta tiedän, että minäkin olen ihminen.
Sillä, että kunnioitan sinua tuntematta kateutta, sillä minä juuri
osoitankin sinun edessäsi ihmisarvoni.» Totisesti, jos he eivät puhu
näin (sillä he eivät vielä osaa sanoa tätä), niin he _menettelevät_
tällä tavoin, olen sen itse nähnyt, itse kokenut, ja uskotteko: kuta
köyhempi ja alhaisempi meidän venäläinen miehemme on, sitä enemmän
hänessä huomataan tätä suurenmoista totuutta, sillä rikkaat pomot
ja nylkyrit heidän joukossaan ovat jo suurin määrin turmeltuneita,
ja paljon, paljon tähän on vaikuttanut meidän huolimattomuutemme ja
velttoutemme! Mutta Jumala pelastaa omansa, sillä Venäjä on suuri
nöyryydessään. Haluan hartaasti nähdä ja ikäänkuin näenkin jo selvästi
tulevaisuutemme; sillä tulee niin olemaan, että turmeltuneinkin pohatta
meillä lopuksi alkaa hävetä rikkauttaan köyhän edessä, mutta köyhä
nähdessään tämän nöyryyden ymmärtää ja myöntää hänelle kaiken, vastaa
ilolla ja ystävällisyydellä hänen jaloon häveliäisyyteensä. Uskokaa,
että tämä tulee lopputulokseksi: siihen se on menossa. Vain henkisessä
ihmisarvossa on tasavertaisuus, ja se ymmärretään ainoastaan meillä.
Jos vain olisi veljiä, niin tulisi myös veljeys, mutta sitä ennen
ei koskaan jaeta omaisuutta. Me säilytämme Kristuksen kuvan, ja se
on loistava kuin kallis timantti koko maailmalle... Niin tapahtuu,
tapahtuu!

Isät ja opettajat, minulle sattui kerran liikuttava tapaus.
Vaellusmatkoillani tapasin kerran K:n kaupungissa entisen
sotilaspalvelijani Afanasin; erostamme oli silloin kulunut kahdeksan
vuotta. Hän näki minut sattumalta toripaikalla, tunsi, juoksi luokseni
ja, hyvä Jumala, miten hän ilostui, suorastaan syöksähti luokseni:
»Isäkulta, herrani, tekö siinä olette? Näenkö todellakin teidät?»
Hän vei minut kotiinsa. Hän oli jo eronnut sotapalveluksesta,
mennyt naimisiin, saanut jo kaksi pienokaista. Hän eli puolisoineen
harjoittamalla pientä kauppaa torilla kantelemalla tavaroita
kanninlaudalla. Hänen huoneensa oli köyhästi sisustettu, mutta
se oli puhdas ja iloinen. Hän pani minut istumaan, viritti tulen
teekeittimeen, lähetti noutamaan vaimoaan, aivan kuin minun tuloni
olisi ollut hänelle juhla. Hän toi lapsensa luokseni: »Siunatkaa,
isäkulta.» — »Minustako olisi siunaajaksi», vastaan hänelle, »minä olen
yksinkertainen ja nöyrä munkki, rukoilen Jumalaa heidän puolestaan,
ja sinun puolestasi, Afanasi Pavlovitš, rukoilen aina, joka päivä
Jumalaa, olen sen tehnyt tuosta päivästä asti, sillä sinusta, sanon,
sai kaikki alkunsa.» Ja minä selitin hänelle sen niinkuin osasin.
Mutta mitäs mies: katsoo minua eikä mitenkään voi käsittää, että minä,
hänen entinen herransa, upseeri, olen hänen edessään sen näköinen ja
semmoisessa puvussa; hän ihan rupesi itkemään. »Mitä sinä itket»,
sanon hänelle, »sinä olet unohtumaton mies, riemuitse mieluummin
puolestani hengessä, ystäväni, sillä tieni on riemukas ja valoisa».
Paljoa hän ei puhunut, huokaili vain ja pudisteli minulle lempeästi
päätään. »Entä missä», kysyy, »on teidän rikkautenne?» Vastaan hänelle:
»Annoin luostariin, me elämme yhteiselämää.» Teetä juotuani aloin
hyvästellä heitä, mutta hän toi minulle äkkiä puoli ruplaa lahjaksi
luostarille ja toisen puoliruplasen, huomaan, hän tunkee minulle
kouraan puhuen kiireesti: »Tämä taas on teille, sanoo, kulkijalle,
vaeltajalle, ehkäpä se voi olla teille hyödyksi, isäkulta.» Otin
vastaan hänen puoliruplasensa, kumarsin hänelle ja hänen vaimolleen ja
poistuin ilostuneena ajatellen kulkiessani: »Kas nyt me molemmat, hän
kotonaan ja minä kulkiessani, huokailemme ja naurahtelemme iloisesti,
riemuitsevin sydämin, sekä nyökäytämme päätämme ja muistelemme, kuinka
Jumala johti meidät kohtaamaan toisemme.» Enkä minä sen koommin
enää nähnyt häntä. Minä olin ollut hänen herransa ja hän minun
palvelijani, mutta nyt, kun me suutelimme toisiamme rakkaasti ja
hengessä liikutettuina, syntyi meidän välillämme suuri inhimillinen
yhteenkuuluvaisuus. Olen paljon ajatellut tätä, ja nyt ajattelen
näin: onko todellakin järjelle niin käsittämätöntä, että tämä suuri
ja vilpitön yhdistyminen voisi kaikkialla tapahtua meidän venäläisten
kesken? Uskon, että se tapahtuu, ja aika on lähellä.

Palvelijoista lisään seuraavaa: muinoin nuorena minä olin usein
vihainen palvelijoille: keittäjätär tarjosi ruoan liian kuumana,
sotilaspalvelija ei puhdistanut pukua. Mutta minua valaisi silloin
yhtäkkiä rakkaan veljeni ajatus, jonka lapsuudessani kuulin hänen
lausuvan: »Olenko minä ensinkään sen arvoinen, että toinen minua
palvelisi ja että minä pakottaisin heidät siihen köyhyytensä ja
tietämättömyytensä tähden?» Ja minä ihmettelin jo silloin, kuinka
kaikkein yksinkertaisimmat, silminnähtävästi selvät ajatukset myöhään
nousevat mieleemme. Ilman palvelijoita ei maailmassa voida olla,
mutta laita niin, että palvelijasi sinun luonasi olisi henkisesti
vapaampi kuin jos hän ei olisi palvelija. Ja miksi minä en voisi
olla palvelijani palvelija sillä tavoin, että hän sen näkisi, eikä
olisi mitään ylpeyttä minun puoleltani eikä mitään epäuskoisuutta
hänen puoleltaan? Miksi ei palvelijani voisi olla niinkuin omaiseni,
niin että otan hänet lopulta perheeni jäseneksi ja iloitsen siitä?
Jo nytkin on tämä toteutettavissa, mutta se on pohjana tulevalle
suurenmoiselle ihmisten yhtymiselle, jolloin ihminen ei etsi itselleen
palvelijoita eikä tahdo kaltaisiansa ihmisiä tehdä palvelijoikseen
niinkuin nyt, vaan päinvastoin kaikin voimin pyrkii itse tulemaan
kaikkien palvelijaksi evankeliumin mukaisesti. Ja onko todellakin
se vain unelma, että ihminen lopulta löytää ilonsa ainoastaan
valistuksen ja laupeuden sankariteoissa eikä julmissa iloissa niinkuin
nyt, — ylensyömisessä, haureudessa, pöyhkeilyssä, kerskumisessa ja
kateellisessa toisen asettumisessa toisensa yläpuolelle? Uskon lujasti,
ettei ole ja että aika on lähellä. Nauretaan ja kysytään: milloin tämä
aika sitten tulee ja näyttääkö siltä, että tulee? Minä ajattelen,
että me Kristuksen kanssa päätämme tämän suuren työn. Ja miten paljon
onkaan ollut aatteita maan päällä, ihmiskunnan historiassa, joita vielä
kymmenenkin vuotta aikaisemmin pidettiin mahdottomina ja jotka yhtäkkiä
ilmaantuivat, kun niiden salaperäinen aika oli tullut, ja levisivät yli
koko maan? Niin tulee olemaan meilläkin, ja meidän kansamme loistaa
maailmalle, ja kaikki ihmiset sanovat: »Se kivi, jonka rakentajat
hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi.» Mutta pilkkaajilta voisi kysyä
itseltään: jos me haaveilemme, niin milloin te sitten pystytätte
oman rakennuksenne ja järjestätte olonne oikeudenmukaisesti pelkällä
järjellänne ilman Kristusta? Jos he vakuuttavatkin itse, että hepä
päinvastoin juuri kulkevatkin yhtymistä kohti, niin totisesti tähän
uskovat vain kaikkein yksinkertaisimmat heistä, niin että suorastaan
ihmetyttää moinen yksinkertaisuus. Totisesti heillä on haaveilevaa
kuvittelua enemmän kuin meillä. He ajattelevat järjestävänsä olonsa
oikeudenmukaisesti, mutta kun he hylkäävät Kristuksen, niin he
lopettavat sillä, että valelevat maailman verellä, sillä veri huutaa
verta ja joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ja jos ei olisi
Kristuksen lupausta, niin he tuhoaisivat tällä tavoin toisensa niin,
että ei jäisi kuin kaksi ihmistä jäljelle maan päälle. Eivätkä nämä
kaksi viimeistäkään osaisi ylpeydessään hillitä toisiaan, niin että
viimeinen tuhoaisi viimeistä edellisen ja sitten itsensäkin. Ja niin
kävisi, jos ei olisi Kristuksen lupausta, että nöyrien ja hiljaisten
tähden tämä asia lyhenee. Minä aloin silloin, vielä upseerin puvussa,
kaksintaisteluni jälkeen puhua palvelijoista seurapiireissä, ja kaikki,
muistan, ihmettelivät minua: »Olisiko meidän siis», sanovat, »pantava
palvelija sohvaan istumaan ja tuotava hänelle teetä?» Minä vastasin
heille silloin: »Miksi ei niinkin, vaikkapa vain jonkin kerran.» Kaikki
alkoivat silloin nauraa. Heidän kysymyksensä oli kevytmielinen ja minun
vastaukseni epäselvä, mutta minä ajattelin, että siinä oli jonkin
verran totuuttakin.



g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten kanssa


— Nuorukainen, älä unhota rukousta. Joka kerta rukouksessasi, jos se on
vilpitön, välähtää uusi tunne ja siinä uusi ajatuskin, jota et ennen
tuntenut ja joka uudelleen rohkaisee sinua; ja sinä ymmärrät, että
rukous on kasvatusta. Muista vielä: joka päivä, ja milloin vain voit,
lausu itseksesi: »Jumala, armahda kaikkia nyt Sinun eteesi astuvia.»
Sillä joka hetki ja joka silmänräpäys tuhannet ihmiset jättävät
elämänsä täällä maan päällä ja heidän sielunsa astuvat Jumalan eteen,
— ja kuinka monet heistä ovatkaan eronneet maan päältä yksinäisinä,
kenenkään tietämättä, surussa ja murheessa, että kukaan ei kaipaa heitä
eikä edes ensinkään tiedä heistä, ovatko he eläneet vai eivätkö. Ja
silloin kenties maailman toisesta äärestä kohoaa Jumalan luo hänen
sielunsa puolesta sinunkin rukouksesi, vaikka et olisi häntä ollenkaan
tuntenutkaan eikä hän sinua. Kuinka rakasta onkaan hänen sielulleen,
joka on peläten astunut Jumalan eteen, tuntea sillä hetkellä, että on
olemassa hänenkin puolestaan rukoilija, että on jäänyt maan päälle
ihmisolento, joka häntäkin rakastaa. Ja Jumalakin katsoo armollisemmin
teihin molempiin: sillä jos jo sinäkin niin paljon häntä säälit, niin
kuinka paljon enemmän sitten. Hän, joka on äärettömän paljon laupiaampi
ja rakastavampi kuin sinä. Ja Hän antaa sinulle anteeksi hänen tähtensä.

Veljet, älkää pelätkö ihmisten syntiä, rakastakaa ihmistä hänen
synnissäänkin, sillä tämä on jo Jumalan rakkauden kaltaista ja on
korkeinta rakkautta maan päällä. Rakastakaa koko Jumalan luomaa
maailmaa, sekä kokonaisuudessaan että jokaista hietajyvästä. Jokaista
lehteä, jokaista Jumalan sädettä rakastakaa. Rakastakaa eläimiä,
rakastakaa kasveja, rakastakaa jokaista esinettä. Jos rakastat
jokaista esinettä, niin käsität myös Jumalan salaisuuden esineissä.
Käsität sen kerran ja alat sitten lakkaamatta tuntea sitä yhä enemmän
ja paremmin joka päivä. Ja alat lopulta rakastaa jo koko maailmaa
kokonaisuudessaan, koko maailman käsittävällä rakkaudella. Rakastakaa
eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun.
Älkää sitä häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä
iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä
asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa
suuruudessasi mädätät maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen
jäljen jälkeesi, — voi, melkein jokainen meistä! — Lapsia rakasta
erityisesti, sillä he ovat myös synnittömiä kuin enkelit ja elävät
hellyttääkseen meidät, puhdistaakseen sydämemme ja ollakseen meille
jonkinlaisina tien osoittajina. Voi sitä, joka pahoittaa pienokaisen.
Minua on isä Antim opettanut rakastamaan lapsukaisia: hän, herttainen
ja vaitelias mies, osti vaellusmatkoillamme almuina saaduilla rovoilla
piparkakkuja ja karamelleja ja jakoi heille: hän ei voinut kulkea
lasten ohi tuntematta henkistä järkytystä: sellainen on ihminen.

Jokin ajatus saa sinut ymmälle, varsinkin kun näet ihmisten synnin,
ja sinä kysyt itseltäsi: Ottaako väkisin vai nöyrällä rakkaudella?
Päätä aina: Otan nöyrällä rakkaudella. Päätä niin kerta kaikkiaan ja
sinä kykenet voittamaan koko maailman. Rakastava nöyryys on peloittava
voima, kaikista voimakkain, eikä ole mitään sen veroista. Joka päivä
ja hetki, joka silmänräpäys vahdi ja pidä silmällä itseäsi, jotta
muotosi olisi hyvä. Sinä satuit kulkemaan pienen lapsen ohi, kuljit
vihaisena ja sanoit pahan sanan, ja sielussasi oli vihaa; sinä kenties
et huomannutkaan lasta, mutta hän näki sinut, ja sinun surkuteltava
ja rietas muotosi jäi kenties hänen suojattomaan pikku sydämeensä.
Sinä et sitä tietänytkään, mutta kenties tällä jo heitit häneen huonon
siemenen, joka ehkä rupeaa itämään, ja tämä tapahtui vain siksi,
että sinä et ottanut vaaria itsestäsi lapsen edessä, siksi, että et
ollut kasvattanut itsessäsi huomaavaista, toimeliasta rakkautta.
Veljet, rakkaus on opettaja, mutta se pitää osata hankkia, sillä sen
saaminen on vaikeata, se on kalliisti ostettava, pitkäaikaisella
työllä ja pitkänä aikana, sillä ei ole rakastettava vain satunnaisena
hetkenä, vaan koko aikana. Satunnaisesti voi kuka tahansa rakastaa,
pahakin rakastaa. Minun veljeni, nuorukainen, pyysi linnuiltakin
anteeksi: Se tuntuu tavallaan järjettömältä, mutta onhan se totuus,
sillä kaikki virtaa kuin valtameri ja on yhteydessä keskenään; kun
yhtä paikkaa kosketat, niin se tuntuu maailman toisessa reunassa.
Olkoon vain järjettömyyttä pyytää linnuilta anteeksi, mutta olisihan
linnuillakin parempi olo ja samoin lapsella sekä jokaisella eläimellä
sinun läheisyydessäsi, jos sinä itse olisit parempi kuin nyt olet,
olisi vaikkapa hivenen verran. Kaikki on kuin valtameri, sanon teille.
Silloin alkaisit rukoilla lintujakin täydellisen rakkauden pakottamana
aivan kuin jonkinmoisessa riemastuksen tilassa ja pyytäisit heitäkin
antamaan sinulle syntisi anteeksi. Tuota riemastusta vaali, näyttipä se
ihmisistä miten järjettömältä tahansa.

Ystäväni, pyytäkää Jumalalta iloa. Olkaa iloisia kuin lapset, kuin
taivaan linnut. Älköönkä teitä vaivatko ihmisten synti teidän
tekemisessänne, älkää pelätkö sen pyyhkivän pois työnne ja estävän
sen täyttymästä, älkää sanoko: Voimakas on synti, voimakas on
jumalattomuus, voimakas on huono ympäristö, mutta me olemme yksinäiset
ja voimattomat, huono ympäristö painaa meidät alas eikä anna hyvän työn
täyttyä. Paetkaa, lapset, tämmöistä epätoivoa! Yksi pelastus tässä
on: ota ja tee itsesi vastuunalaiseksi koko ihmiskunnan synnistä.
Ystäväni, asiahan onkin todella niin, sillä heti kun vilpittömästi
teet itsesi vastuunalaiseksi kaikesta ja kaikista, niin heti näetkin,
että se todella onkin niin ja että sinä juuri oletkin syyllinen
kaikkien ja kaiken puolesta. Mutta jos heität oman laiskuutesi ja oman
voimattomuutesi ihmisten syyksi, niin lopuksi saat saatanan ylpeyden
ja alat nurista Jumalaa vastaan. Saatanallisesta ylpeydestä taas on
ajatukseni tämä: vaikeata on meidän maan päällä se tajuta, ja siksi
helposti erehdymmekin ja tulemme siitä osallisiksi, vieläpä luullen
tekevämme jotakin suurta ja kaunista. Ja monia luontomme kaikkein
voimakkaimpia tunteita ja liikkeitä me emme voi maan päällä vielä
käsittää; älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan äläkä luule tämän
jollakin tavoin olevan sinulle puolustukseksi, sillä ikuinen Tuomari
kysyy sinulta sitä, minkä sinä saatoit saavuttaa, eikä sitä, mitä et
saattanut, tulet tästä itse vakuutetuksi, sillä silloin näet kaikki
oikein etkä väitä enää vastaan. Maan päällä me totisesti kuljemme
kuin eksyksissä, ja jos ei edessämme olisi Kristuksen kallis kuva,
niin me tuhoutuisimme ja eksyisimme täydellisesti, niinkuin ihmissuku
vedenpaisumuksen edellä. Paljon on maan päällä meiltä salattu, mutta
sen sijaan on meille annettu se salainen kallis lahja, että tunnemme
elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman
maailman kanssa, eivätkä meidän ajatustemme ja tunteittemme juuret
ole täällä, vaan toisissa maailmoissa. Tästäpä syystä filosofit
sanovatkin, että olioitten todellista olemusta ei voi käsittää maan
päällä. Jumala on ottanut siemeniä toisista maailmoista ja kylvänyt
tähän maahamme ja kasvattanut puutarhansa, ja näkyviin on noussut
kaikki, mitä saattoi nousta, mutta se, mikä on kasvanut, elää ja pysyy
elossa vain sen kautta, että tuntee olevansa kosketuksessa muitten
salaperäisten maailmoitten kanssa; jos tämä tunne sinussa heikkenee
ja katoaa, niin sekin kuolee, mikä sinussa on kasvanut. Silloin tulet
välinpitämättömäksi elämään nähden, vieläpä alat sitä vihatakin. Näin
ajattelen.



h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti


— Muista erityisesti, että sinä et voi olla kenenkään tuomarina.
Sillä ei voi olla maan päällä rikollisen tuomarina, ennenkuin tämä
tuomari itse tunnustaa olevansa aivan samanlainen rikollinen kuin
sekin, joka seisoo hänen edessään, ja että hän kenties ennen muita
juuri itse onkin syyllinen hänen edessään seisovan rikokseen. Kun hän
käsittää tämän, silloin hän voi olla tuomarinakin. Niin järjettömältä
kuin tämä näyttääkin, niin se on totuus. Sillä jos minä itse olisin
nuhteeton, niin kenties tuota edessäni seisovaa rikollistakaan ei olisi
olemassa. Jos voit ottaa omaksi viaksesi edessäsi seisovan ja sydämesi
tuomitseman rikollisen rikoksen, niin ota se heti ja kärsi itse hänen
puolestaan ja päästä hänet menemään moittimatta häntä. Ja vaikka itse
lakikin olisi asettanut sinut hänen tuomarikseen, niin mikäli sinun
on mahdollista, toimi silloinkin tässä hengessä, sillä hän menee
ja tuomitsee itse itsensä paljon ankarammalla tuomiolla kuin sinä.
Mutta jos hän poistuu saatuaan suudelmasi tunteettomana ja nauraen
sinulle, niin älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan: hänen aikansa
siis ei vielä ole tullut, mutta tulee aikanaan, ja jos se ei tule,
niin sama se: jos ei hän, niin toinen hänen asemestaan ymmärtää ja
kärsii, tuomitsee ja syyttää itse itseään, ja totuus tulee täytetyksi.
Usko tämä, usko ehdottomasti, sillä juuri tässä onkin pyhien kaikki
luottamus ja koko usko.

Toimi väsymättä. Jos muistuu mieleesi yöllä maata pannessasi: Minä
en ole täyttänyt sitä, minkä piti, niin nouse heti ja täytä. Jos
ympärilläsi on ilkeitä ja tunteettomia ihmisiä eivätkä he tahdo sinua
kuunnella, niin lankea heidän eteensä ja pyydä heiltä anteeksi, sillä
totisesti olet sinä itsekin syypää siihen, että he eivät tahdo sinua
kuulla. Ja jos et enää voi puhua vihastuneitten kanssa, niin palvele
heitä ääneti ja alamaisuudessa, koskaan menettämättä toivoa. Jos taas
kaikki jättävät sinut ja karkoittavat sinut väkisin pois, niin yksin
jäätyäsi lankea maahan ja suutele sitä, kostuta se kyynelilläsi, ja
maa on tuova hedelmän kyynelistäsi, vaikka sinua ei kukaan olisikaan
nähnyt eikä sinua kukaan olisi kuullut yksinäisyydessäsi. Usko loppuun
asti, vaikka kävisi niinkin, että kaikki maan päällä joutuisivat
viettelyksiin ja vain sinä yksin jäisit uskolliseksi: tuo silloinkin
uhrisi ja ylistä Jumalaa, sinä ainoa jäljelle jäänyt. Mutta jos teitä
tämmöisiä tulee yhteen kaksi, — niin siinä on jo koko maailma, elävän
rakkauden maailma, syleilkää toisianne hellästi ja ylistäkää Jumalaa,
sillä Hänen totuutensa on täyttynyt, vaikkapa vain teissä kahdessa.

Jos itse teet syntiä ja olet murheissasi aina kuolemaan asti tai jos
murehdit odottamatonta syntiäsi, niin riemuitse toisen puolesta,
riemuitse nuhteettoman puolesta, riemuitse siitä, että jos sinä olet
tehnyt syntiä, niin hän sen sijaan on hurskas eikä ole tehnyt syntiä.

Jos taas ihmisten pahuus täyttää mielesi voittamattomalla
paheksumisella ja murheella, vieläpä siinä määrin, että tahdot kostaa
pahuuden tekijöille, niin pelkää ennen kaikkea tätä tunnetta; mene
heti ja etsi itsellesi kärsimyksiä, niinkuin itse olisit syypää tähän
ihmisten pahaan tekoon. Ota päällesi nämä kärsimykset ja kestä ne,
ja sinun sydämesi saa rauhan ja sinä ymmärrät, että olet itsekin
syyllinen, sillä olisit voinut loistaa pahaa harjoittaneitten edessä
ainoana synnittömänä etkä loistanut. Jos sinä olisit loistanut, niin
olisit valollasi valaissut toistenkin tietä, ja se, joka teki pahan
teon, kenties ei olisi tehnyt sitä, jos sinun valosi olisi loistanut.
Ja vaikka olisit loistanutkin valona, mutta huomaisit, että ihmiset
eivät pelastu sinunkaan valossasi, niin pysy lujana äläkä epäile
taivaallisen valon voimaa; usko, että jos he eivät nyt pelastuneet,
niin he pelastuvat myöhemmin. Ja jos he eivät myöhemminkään pelastu,
niin heidän poikansa pelastuvat, sillä sinun valosi ei kuole, vaikka
sinä itse jo olisit kuollut. Vanhurskas poistuu, mutta hänen valonsa
jää. Pelastutaan aina pelastajan kuoleman jälkeen. Ihmissuku ei ota
vastaan profeettojansa, vaan surmaa ne, mutta ihmiset rakastavat
marttyyreitaan ja kunnioittavat niitä, joita ovat kiduttaneet. Sinä
teet työtä kokonaisuuden hyväksi, toimit tulevaa varten. Palkintoa
älä koskaan etsi, sillä muutenkin jo on palkkasi suuri täällä maan
päällä: hengellinen ilosi, jonka vain hurskas saa osakseen. Älä pelkää
ylhäisiä äläkä voimakkaita, vaan ole viisas ja aina hyvä. Tiedä määrä,
tiedä oikeat ajat, opi tämä. Kun jäät yksiksesi, niin rukoile, lankea
mielelläsi maahan ja suutele sitä. Maata suutele alati, rakasta
loputtomasti, kaikkia rakasta, kaikkea rakasta, etsi tätä riemua ja
innostusta. Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi.
Äläkä häpeä tätä innostustasi, vaali sitä, sillä se on suuri Jumalan
lahja eikä sitä anneta monille, vaan valituille.



i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma


— Isät ja opettajat, ajattelen: Mitä on helvetti? Mietin näin:
Kärsimystä sen johdosta, että ei voi enää rakastaa. Kerran,
loputtomassa olemisessa, joka ei ole ajalla eikä avaruudella
mitattavissa, annettiin jollekin henkiolennolle sen ilmestyessä maan
päälle kyky sanoa itselleen: »Minä olen ja minä rakastan.» Kerran,
ainoastaan yhden kerran, hänelle annettiin toimivan _elävän_ rakkauden
hetki, ja sitä varten hän sai maallisen elämän ja sen mukana ajat
ja määräkaudet, mutta kuinka kävi: tämä onnellinen olento hylkäsi
äärettömän kalliin lahjan, ei antanut sille arvoa, ei rakastanut,
katsahti pilkallisesti ja jäi tunteettomaksi. Kun tämmöinen poistuu
maan päältä, niin hän näkee Aabrahamin helman ja keskustelee Aabrahamin
kanssa, niinkuin meille on osoitettu vertauksessa rikkaasta miehestä
ja Latsaruksesta, ja hän näkee paratiisin ja voi astua Jumalan luo,
mutta sepä juuri häntä vaivaakin, että hän astuu Jumalan luo eikä ole
rakastanut, joutuu kosketuksiin niitten kanssa, jotka ovat rakastaneet
ja joiden rakkaudesta hän ei ole huolinut. Sillä hän näkee selvästi ja
sanoo itselleen jo itse: Nyt minulla on jo tieto, ja vaikka hartaasti
haluan rakastaa, niin rakkaudessani ei enää ole sankaruutta eikä
siinä ole uhria, sillä maallinen elämä on lopussa eikä Aabraham tule
edes pisaralla elävää vettä (s.o. uudella maallisen elämän lahjalla,
joka olisi jo kulunut ja ollut toimintaan käytetty) jäähdyttämään
hengellisen rakkauden liekkiä, joka minussa palaa nyt, mutta josta
maan päällä en ottanut vaaria; ei ole enää elämää eikä tule enää
aikaa! Vaikka ilomielin antaisinkin elämäni toisten puolesta, niin se
ei enää ole mahdollista, sillä se elämä on mennyt, jonka olisi voinut
tuoda uhriksi rakkaudelle, ja nyt on pohjaton kuilu sen elämän ja
tämän olotilan välillä. Puhutaan aineellisesta helvetin liekistä;
en tutki tätä salaisuutta, ja se peloittaa minua, mutta ajattelen,
että jos olisikin olemassa aineellinen liekki, niin totisesti siitä
oltaisiin iloisia, sillä, niin haaveksin, aineellisessa kidutuksessa
unohtuisi edes hetkeksi hengellinen tuska, joka on kauheampi sitä. Eikä
tätä hengellistä tuskaa voi ottaa heiltä poiskaan, sillä tämä ei ole
ulkonainen piina, vaan on heidän sisässään. Ja jos sen voisi ottaakin
pois, niin he, ajattelen, tulisivat siitä vieläkin onnettomammiksi.
Sillä vaikka paratiisissa olevat hurskaat antaisivatkin heille
anteeksi nähdessään heidän tuskansa ja kutsuisivat heidät luokseen
rajattomassa rakkaudessaan, niin sillä he vain tekisivät heidän
tuskansa moninkertaiseksi, sillä he herättäisivät heissä vielä
voimakkaamman toimivan ja kiitollisen vastarakkauden liekin, vaikka
tuollainen rakkaus jo on mahdoton. Sydämeni arkuudessa ajattelen
kuitenkin, että juuri tuon mahdottomuuden tietoisuus voisi lopuksi olla
heille helpotukseksikin, sillä ottamalla vastaan hurskaitten rakkauden,
voimatta mitenkään palkita sitä tässä nöyryydessä ja tämän nöyryyden
toiminnassa, he viimein ikäänkuin osoittavat jonkinlaatuista toimivaa
rakkautta, josta eivät ole välittäneet maan päällä, ja ikäänkuin
toimivat jossakin määrin sen tavalla... Olen pahoillani, veljeni ja
ystäväni, että en osaa sanoa tätä selvästi. Mutta voi niitä, jotka
itse ovat tuhonneet itsensä maan päällä, voi itsemurhaajia! Ajattelen,
että ei saata olla ketään onnettomampaa kuin nämä. On synti, sanotaan
meille, rukoilla Jumalaa tämmöisten puolesta, ja kirkko tavallaan
ulkonaisesti heidät hylkääkin, mutta ajattelen sieluni sisimmässä, että
näidenkin puolesta voisi rukoilla. Eihän Kristus vihastu rakkaudesta.
Tämmöisten puolesta olen sydämessäni koko elämäni ajan rukoillut,
tunnustan teille sen, isät ja opettajat, ja rukoilen nytkin joka päivä.

Oi, on helvetissäkin niitä, jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina,
huolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet ja nähneet
torjumattoman totuuden; on niin hirmuisia, jotka ovat täydelleen
yhtyneet saatanaan ja hänen ylpeään henkeensä. Heille on helvetti
vapaaehtoinen ja pohjaton; he ovat kärsijöitä omasta tahdostaan.
Sillä he ovat itse kironneet itsensä kiroamalla Jumalan ja elämän.
He ravitsevat itseään ilkeällä ylpeydellään aivan samoin, kuin jos
nälkäinen erämaassa alkaisi imeä omaa vertansa omasta ruumiistaan.
Mutta he eivät saa kylliksensä ikuisiin aikoihin ja he hylkäävät
anteeksiannon, kiroavat Jumalan, joka heitä kutsuu. He eivät voi ilman
vihaa katsoa elävää Jumalaa ja he vaativat, että elämän Jumalaa ei
olisi olemassa, että Jumala hävittäisi itsensä ja koko luomakuntansa.
Ja he palavat vihansa tulessa ikuisesti, himoitsevat kuolemaa ja
olemattomuutta. Mutta eivät saa osakseen kuolemaa...

       *       *       *       *       *

Tähän loppuu Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoitus. Minä
toistan, että se on epätäydellinen ja katkelmallinen. Niinpä
esimerkiksi elämäkerrallisia tietoja on vain luostarinvanhimman
aikaisemmasta nuoruudesta. Hänen opetuksistaan ja mielipiteistään
taasen on yhdistetty aivan kuin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi
semmoista, mitä hän ilmeisesti on lausunut eri aikoina ja erilaisten
herätteiden johdosta. Kaikkea sitä, mitä luostarinvanhin lausui
nimenomaan noina elämänsä viimeisinä hetkinä, ei ole esitetty täysin
määritellysti, vaan on annettu ainoastaan aavistus tämänkin keskustelun
hengestä ja luonteesta, jos vertaamme sitä siihen, mitä Aleksei
Fjodorovitšin käsikirjoituksessa on mainittu entisistä opetuksista.
Luostarinvanhimman kuolema taas tuli todellakin aivan odottamatta.
Sillä vaikka kaikki, jotka olivat kokoontuneet hänen luokseen tuona
viimeisenä iltana, täysin ymmärsivätkin hänen kuolemansa olevan
lähellä, niin ei kuitenkaan osattu aavistaa sen tulevan niin äkkiä;
päinvastoin hänen ystävänsä, kuten jo edellä olen huomauttanut,
nähdessään hänet sinä yönä niin virkeän näköisenä ja puhehaluisena,
olivat vakuutetut, että hänen terveydentilassaan oli tapahtunut
huomattava parantuminen, joskin vain vähäksi aikaa. Vielä viisi
minuuttia ennen kuolemaa, kuten myöhemmin ihmetellen kerrottiin, ei
ollut mitään havaittavissa. Hän tunsi äkkiä ikäänkuin hyvin kovaa kipua
rinnassaan, kalpeni ja painoi lujasti kätensä sydäntään vastaan. Kaikki
nousivat silloin paikaltaan ja kääntyivät häntä kohti: mutta hän,
vaikka kärsikin kipua, katseli yhä hymyillen heitä, laskeutui hiljaa
nojatuolista lattialle ja polvistui, kumarsi sitten kasvonsa alas
maahan, levitti kätensä ja aivan kuin riemun ja innostuksen vallassa
suudellen maata ja rukoillen (niinkuin itse oli opettanut) antoi hiljaa
ja iloisesti sielunsa Jumalalle. Tieto hänen kuolemastaan levisi heti
erakkomajoihin ja saapui luostariin. Vainajan lähimmät sekä ne, joille
se arvon puolesta kuului, alkoivat ikivanhan tavan mukaan koristaa
hänen ruumistaan, ja koko veljeskunta kokoontui emäkirkkoon. Ja jo
ennen päivän sarastusta, kuten sittemmin huhujen mukaan kerrottiin,
oli sanoma kuolemasta saapunut kaupunkiin. Aamulla puhui miltei koko
kaupunki tapahtumasta, ja paljon kaupunkilaisia virtasi luostariin.
Mutta tästä puhumme seuraavassa kirjassa. Nyt lisäämme vain etukäteen,
että ei ollut kulunut vielä päivääkään, kun tapahtui jotakin kalkille
niin odottamatonta ja vaikutukseltaan, minkä se teki luostarissa ja
kaupungissa, siinä määrin omituista, levottomuutta herättävää ja
epäselvää, että näihin aikoihin asti, niin monta vuotta jälkeenpäin,
kaupungissamme on säilynyt mitä elävin muisto tuosta niin monille
levottomasta päivästä...



KOLMAS OSA



Seitsemäs kirja

Aljoša



1.

Ruumiin haju


Pappismunkki isä Zosima vainajan ruumis valmisteltiin kuntoon
haudattavaksi säädettyjen menojen mukaisesti. Kuten tunnettua ei
kuolleita munkkeja ja lihansakiduttajia pestä. »Kun joku munkeista
menee Jumalan tykö (sanotaan Suuressa Kirkkokäsikirjassa), niin
asianomainen munkki (t.s. tämän toimekseen saanut) pyyhkii hänen
ruumiinsa lämpimällä vedellä, tehtyään sitä ennen sienellä (s.o.
pesusienellä) ristin vainajan otsalle, rintaan, käsiin, jalkoihin ja
polviin, mutta ei mitään muuta.» Kaiken tämä tekikin vainajalle itse
isä Paísi. Pyyhkimisen jälkeen hän puki hänet munkin pukuun ja kääri
hänen ympärilleen viitan, jota varten hän säännön mukaisesti jonkin
verran leikkasi viittaa halki saadakseen sen kiedotuksi ristin muotoon.
Kuolleen päähän hän pani päähineen, jossa oli kahdeksankärkinen risti.
Päähine oli jätetty avoimeksi, mutta vainajan kasvot peitettiin
mustalla ehtoolliskalkkiliinalla. Hänen käsiinsä pantiin Vapahtajan
kuva. Tässä asussa hänet asetettiin ruumisarkkuun (joka oli varattu jo
paljon aikaisemmin). Arkku aiottiin jättää kammioon (etumaiseen isoon
huoneeseen, samaan, jossa luostarinvanhin-vainaja oli ottanut vastaan
veljeskunnan jäseniä ja maallikoita) koko päiväksi. Koska vainaja oli
arvoltaan pappismunkki, niin hänen ruumiinsa ääressä oli pappismunkkien
ja pappisdiakonien luettava evankeliumia eikä psalttaria. Lukemisen
aloitti heti kuolinmessun jälkeen isä Josef; isä Paísi taas, joka oli
itse tahtonut sen jälkeen lukea koko päivän ja koko yön, oli vielä
toistaiseksi kiinni monissa puuhissa ja huolissa yhdessä erakkomajaston
esimiehen kanssa, sillä äkkiä oli alkanut tulla näkyviin, ja tuli
sitä enemmän kuta pitemmälle päivä kului, sekä veljeskunnan että
luostarin majataloista ja kaupungista suurin joukoin saapuneitten
maallikkojen keskuudessa jotakin tavatonta, ennenkuulumatonta ja
»sopimatontakin» kuohuntaa ja kärsimätöntä odotusta. Sekä esimies
että isä Paísi tekivät voitavansa rauhoittaakseen mikäli mahdollista
noita turhan tähden kiihtyneitä. Kun päivä jo oli valjennut, niin
kaupungista alkoi saapua muutamia sellaisiakin, jotka olivat ottaneet
mukaansa sairaita, varsinkin lapsia, — aivan kuin olisivat sitä
varten odottaneet nimenomaan tätä hetkeä, nähtävästi luottaen heti
vaikuttavaan parantavaan voimaan, joka, kuten he uskoivat, aivan
kohta oli ilmenevä. Ja nyt vasta kävi selville, miten suuressa määrin
meillä kaikki olivat tottuneet pitämään luostarinvanhin-vainajaa jo
hänen eläessään ehdottomasti suurena pyhimyksensä. Eikä tulijain
joukossa ollut ainoastaan rahvasta. Tämä uskovaisten suuri odotus,
joka oli niin nopeasti ja avoimesti saanut ilmaisunsa, vieläpä
kärsimättömässä ja miltei vaativassa muodossa, oli isä Paísin
mielestä selvää pahennusta, ja vaikka hän oli sitä jo kauan sitten
aavistanut, niin se oli suurempi kuin hän oli odottanut. Kohdatessaan
kiihtymyksen valtaan joutuneita munkkeja isä Paísi alkoi suorastaan
nuhdella heitä: »Jonkin suuren asian odottaminen tuolla tavoin ja
näin heti», puhui hän, »on kevytmielisyyttä, jommoinen on mahdollinen
vain maailmanlasten keskuudessa, mutta ei sovi meille». Mutta hänen
puhettaan ei sanottavasti otettu huomioon, ja isä Paísi huomasi tämän
levottomuudekseen, siitä huolimatta, että hän itsekin (mainitaksemme
kaikki totuudenmukaisesti), vaikka häntä huolestuttivatkin liian
kärsimättömät odotukset ja hän piti niitä kevytmielisyytenä ja
turhuutena, salaa sisimmässään odotti melkein samaa, mitä nuo
kiihtyneetkin, eikä voinut olla sitä itselleen tunnustamatta. Kuitenkin
eräät kohtaamiset olivat hänestä erittäin epämiellyttäviä ja herättivät
hänessä, jonkinmoisen aavistuksen vaikutuksesta, suuria epäilyksiä.
Vainajan kammiossa tungeksivassa joukossa hän näki, tuntien henkistä
inhoa (josta hän samassa soimasi itseään), esimerkiksi Rakitinin tai
kaukaa saapuneen obdorskilaisen vieraan, munkin, joka yhä viipyi
luostarissa, ja heitä kumpaakin isä Paísi äkkiä jostakin syystä alkoi
pitää epäilyttävinä, — vaikka he eivät olleet ainoat, jotka olisi
voinut tässä mielessä panna merkille. Kaikista kiihtymyksen tilassa
olevista touhusi obdorskilainen munkki kaikkein enimmän; hänet
saattoi nähdä kaikkialla ja joka paikassa: kaikkialla hän kyseli,
kaikkialla kuunteli toisten puheita, kaikkialla kuiskutteli omituisen
salaperäisen näköisenä. Hänen kasvojensa ilme oli mitä kärsimättömin
ja ikäänkuin ärtynyt. Mitä taas Rakitiniin tulee, niin tämä oli, kuten
myöhemmin kävi selville, ilmestynyt niin aikaisin erakkomajaan rouva
Hohlakovin erityiselle asialle. Heti kun tämä hyväntahtoinen, mutta
löperöluonteinen nainen, jota itseään ei voitu päästää erakkomajaan,
oli herännyt ja saanut kuulla vainajasta, hänet äkkiä valtasi niin
kiihkeä uteliaisuus, että hän paikalla toimitti sijastaan erakkomajaan
Rakitinin, jotta tämä pitäisi silmällä kaikkea ja heti ilmoittaisi
hänelle kirjeellisesti, esimerkiksi aina puolen tunnin kuluttua,
_kaikesta mitä tapahtuu_. Rakitinia hän piti hyvin hurskaana ja
uskovaisena nuorukaisena, — siinä määrin osasi tämä asettua sopivaan
suhteeseen jokaiseen ja esiintyä jokaiselle mieluisassa valossa, jos
vain katsoi siitä olevan vähänkin etua itselleen. Päivä oli kirkas
ja valoisa, ja saapuneista rukoilijoista olivat monet erakkomajaston
hautojen luona, joita oli tiheämmässä kirkon ympärillä, mutta
siellä täällä muuallakin koko alueella. Kulkiessaan erakkomajoissa
isä Paísi äkkiä muisti Aljošan ja ettei ollut nähnyt tätä pitkään
aikaan, ei sen koommin kuin yöllä. Mutta juuri kun hän oli muistanut
Aljošan, hän näkikin hänet alueen kaukaisimmassa nurkassa aidan luona
istumassa erään jo kauan sitten kuolleen sankariteoistaan kuulun
munkin hautakivellä. Hän istui selin erakkomajaan, kasvot aitaan päin
ja ikäänkuin piilossa muistomerkin takana. Isä Paísi astui hänen
luokseen ja näki, että hän kasvot käsiin peitettyinä äänettömästi mutta
katkerasti itki ja että koko hänen ruumiinsa värisi nyyhkytyksistä. Isä
Paísi seisoi jonkin aikaa hänen luonaan.

— Riittää, rakas poikani, riittää, ystävä, — lausui hän viimein
tunteikkaasti, — mitä sinä nyt? Riemuitse, äläkä itke. Vai etkö tiedä,
että tämä päivä on suurin _hänen_ päivistään? Missä hän on nyt, tällä
hetkellä, muistapa vain sitä!

Aljoša katsahti häneen paljastaen kasvonsa jotka olivat turvonneet
kyynelistä kuin pienellä lapsella, mutta kääntyi samassa sanaakaan
sanomatta pois ja peitti uudelleen kasvonsa molempiin käsiinsä.

— Kenties se on niinkin, — lausui isä Paísi ajatuksissaan, — itke
vain, Kristus on lähettänyt sinulle nämä kyynelet. Sinun liikutuksesta
nousseet kyynelesi ovat vain levähdys sielulle ja auttavat hellää
sydäntäsi saamaan ilon, — lisäsi hän itsekseen poistuessaan Aljošan
luota ja ajatellen häntä rakkaudella. Hän poistui muutoin nopeasti,
sillä hän tunsi, että hän Aljošaa katsellessaan saattoi itsekin ruveta
itkemään. Sillä välin aika kului, jumalanpalvelus luostarissa ja
sielumessu vainajan puolesta jatkuivat oikeassa järjestyksessä. Isä
Paísi huomasi taas isä Josefin ruumisarkun luona ja otti taas hänen
asemestaan lukeakseen evankeliumia. Mutta ei ollut kulunut vielä kolmea
tuntiakaan keskipäivästä, kun tapahtui jotakin, josta mainitsin jo
edellisen kirjan lopussa, jotakin kaikille niin odottamatonta ja niin
jyrkässä ristiriidassa sen kanssa olevaa, mitä yleisesti toivottiin,
että, toistan sen, seikkaperäinen ja jonninjoutava kertomus tästä
tapahtumasta aina näihin aikoihin asti tavattoman elävänä on jäänyt
ihmisten muistiin meidän kaupungissamme ja koko sen ympäristössä.
Lisään tässä vielä kerran omasta puolestani henkilökohtaisesti: minusta
on miltei vastenmielistä muistella tätä joutavanpäiväistä ja pahennusta
herättänyttä tapausta, joka itse asiassa oli aivan vähäpätöinen ja
luonnollinen, ja minä jättäisin tietysti sen kokonaan mainitsematta
kertomuksessani, jos se ei olisi vaikuttanut mitä voimakkaimmalla
ja määrätyllä tavalla kertomukseni tärkeimmän, _vaikkakin tulevan_
sankarin Aljošan sieluun ja sydämeen vaikuttaen hänen sielussaan
ikäänkuin murroksen ja käänteen, joka järkytti, mutta myös lopullisesti
lujitti hänen ymmärryksensä koko elämän ajaksi ja määrättyä päämäärää
varten.

Kertomukseen siis: Kun jo ennen päivän valkenemista oli pantu
hautaamista varten valmiiksi laitettu luostarinvanhimman ruumis arkkuun
ja viety se etumaiseen huoneeseen, entiseen vastaanottohuoneeseen,
niin arkun ääressä olijain kesken oli herännyt kysymys: onko avattava
huoneen ikkunat? Mutta tämä kysymys, jonka joku oli lausunut ohimennen
ja pikimmältään, oli jäänyt ratkaisematta ja melkein huomaamatta, —
sen olivat huomanneet vain itsekseen muutamat läsnäolijat ainoastaan
siinä mielessä, että oli aivan järjetöntä odottaa mätänemistä
ja mädänneen hajua tuollaisen vainajan ruumiista ja että moinen
järjettömyys oli säälittävää (jos ei naurettavaa), se kun osoitti
kysymyksen tekijän heikkouskoisuutta ja kevytmielisyyttä. Odotettiin
näet aivan päinvastaista. Mutta kohta puolenpäivän jälkeen alkoi ilmetä
jotakin, minkä sisälletulijat ja ulosmenijät aluksi panivat merkille
ääneti ja vain omassa mielessään ja ilmeisesti jokainen pelätenkin
ilmaista kenellekään mielessään heräävää ajatusta, mutta mikä kello
kolmeen mennessä oli jo niin selvää ja epäämätöntä, että tieto
siitä silmänräpäyksessä levisi ympäri erakkomajan ja tuli kaikkien
erakkomajassa olevien rukoilijain keskuudessa yleiseksi sekä tunkeutui
heti luostariinkin saaden kaikki siellä ihmettelemään ja viimein,
varsin lyhyessä ajassa, levisi kaupunkiinkin ja sai siellä kaikki, niin
uskovaiset kuin epäuskoisetkin kuohuksiin. Epäuskoiset ilostuivat,
ja mitä taas tulee uskovaisiin, niin jotkut heistä riemastuivat
vielä enemmän kuin epäuskoiset, sillä »vanhurskaan lankeemus ja
hänen häpeänsä on ihmisille mieleen», kuten luostarinvanhin-vainaja
itse oli lausunut eräässä opetuspuheessaan. Asia oli semmoinen, että
ruumisarkusta alkoi tuntua vähitellen ja ajan kuluessa yhä selvemmin
havaittava mädänneen haju, ja kello kolmen tienoissa päivällä se oli
jo aivan ilmeinen ja tuli yhä voimakkaammaksi. Ei ollut pitkään aikaan
sattunut eikä voitu muistaa luostarimme koko entisestä historiasta
semmoista raa'an hillitöntä pahennusta, jommoista jossakin muussa
tilaisuudessa ei mitenkään olisi saattanut ajatellakaan, joka heti
tämän tapahtuman jälkeen esiintyi jopa munkkienkin keskuudessa.
Myöhemmin, monien vuosien kuluttua, muutamat järkevät munkkimme
muistellessaan yksityiskohtaisesti tuota päivää olivat ihmeissään ja
kauhuissaan siitä, miten tuo pahennus silloin oli saattanut ilmetä
niin tavattomassa määrässä. Oli näet tapahtunut ennenkin, että oli
kuollut munkkeja, jotka olivat eläneet sangen hurskaasti ja joiden
hurskaus oli kaikille tunnettu, Jumalaa pelkääviä vanhuksia, ja
heidänkin rauhallisista ruumisarkuistaan oli lähtenyt mädänneen hajua,
niinkuin kaikista ruumiista luonnollisesti lähteekin, mutta tämä ei
ollut synnyttänyt pahennusta eikä edes minkäänlaista mieltenkuohua.
Tietysti oli meidänkin luostarissamme ammoin kuolleitten joukossa
ollut joitakuita, joiden muisto oli luostarissa säilynyt elävänä ja
joista kerrottiin, että heidän maallisissa jäännöksissään ei ollut
tapahtunut mätänemistä, mikä vaikutti liikuttavasti ja salaperäisesti
veljeskuntaan ja säilyi sen muistissa suurena ja ihmeellisenä asiana,
joka lupasi vastaisuudessa vielä suurempaa kunniaa heidän haudoilleen,
jos vain Jumala suo sen ajan tulla. Tämmöisistä oli erityisesti
säilynyt muistissa sadanviiden vuoden ikään elänyt luostarinvanhin
Job, kuuluisa uskonsankari, suuri paastooja ja vaikenija, joka oli
kuollut jo kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisellä kymmenluvulla, ja
jonka hautaa näytettiin erikoisella ja tavattomalla kunnioituksella
kaikille ensimmäistä kertaa saapuville rukoilijoille, samalla kuin
heille salaperäisesti mainittiin jostakin suurista toiveista. (Se oli
sama hauta, jolla isä Paísi aamulla oli tavannut Aljošan istumassa.)
Paitsi tätä ammoin kuollutta luostarinvanhinta muisteltiin vielä yhtä
elävästi myös verraten vähän aikaa sitten kuollutta suurta isää ja
pappismunkkia, luostarinvanhin Varsonofia, — samaa, jonka seuraajaksi
isä Zosima oli tullut ja jota kaikki luostarissa käyneet rukoilijat
pitivät suorastaan vähämielisenä. Näistä kummastakin oli säilynyt
kertomus, että he olivat maanneet ruumisarkuissaan aivan elävän
näköisinä ja että heidät oli haudattu aivan mätänemättöminä ja että
heidän kasvonsakin olivat ikäänkuin kirkastuneet ruumisarkussa. Vieläpä
muutamat vakuuttivat muistavansa, että näiden ruumiista lähti selvästi
huomattava suloinen tuoksu. Mutta huolimatta näistäkin näin mieliin
syöpyneistä muistoista oli sentään vaikea selittää sitä suoranaista
syytä, joka vaikutti, että luostarinvanhin Zosiman ruumisarkun ääressä
saattoi tapahtua jotakin niin kevytmielistä, järjetöntä ja ilkeätä.
Omasta puolestani otaksun, että tässä yhtyi samalla kertaa paljon
muutakin, useita eri syitä, jotka vaikuttivat yhdessä. Yksi semmoisista
oli esimerkiksi piintynyt viha luostarinvanhinjärjestelmää kohtaan,
jota pidettiin vahingollisena uudistuksena, viha, joka piili syvällä
luostarissa monien munkkien mielessä. Mutta sen lisäksi ja tärkeimpänä
syynä oli tietysti myös vainajan pyhyyden aiheuttama kateus, vainajan,
joka oli saanut niin suuren maineen jo eläessään, että oli ikäänkuin
luvatonta väittää sitä vastaan. Sillä vaikka luostarinvanhin-vainaja
vetikin monia puoleensa, ei niin paljon ihmeillä kuin rakkaudella, ja
kokosi ympärilleen kokonaisen maailman häntä rakastavia, niin siitä
huolimatta ja juuri tämän tähden hän oli saanut myös kadehtijoita ja
sitten myös katkeria vihamiehiä, sekä julkisia että salaisia, eikä
ainoastaan luostariveljien, vaan maallikkojenkin keskuudessa. Hän ei
esimerkiksi ollut tehnyt kenellekään vahinkoa, mutta kuitenkin: »Miksi
häntä pidetään niin pyhänä?» Ja jo pelkkä tämä kysymys, kun sitä
myötäänsä toisteltiin, synnytti lopulta pohjatonta ja talttumatonta
vihamielisyyttä. Tästä syystä minä luulen, että monet tuntiessaan
hänen ruumiistaan lähtevän mädänneen hajua, vieläpä niin pian, — sillä
ei ollut kulunut vielä päivääkään hänen kuolemastaan, tulivat hyvin
iloisiksi; samoin vanhukselle myötämielisten ja häntä tähän saakka
kunnioittaneitten joukosta löytyi heti semmoisia, joista tämä tapaus
oli miltei persoonallinen loukkaus ja paha teko heitä itseään kohtaan.
Asian asteittain tapahtuva kehitys taasen oli käynyt seuraavalla
tavalla.

Heti kun mätänemistä oli alettu havaita, saattoi jo vainajan kammioon
astuvien munkkien kasvoista päätellä, miksi he olivat tulleet. Munkki
astuu sisälle, seisoo vähän aikaa ja menee ulos vakuuttamaan pian
toisille, ulkona suurin joukoin odottaville, tiedon todeksi. Jotkut
näistä odottavista nyökäyttelivät murheellisesti päätään, mutta toiset
taas eivät enää tahtoneetkaan salata iloaan, joka selvästi loisti
heidän vihamielisistä katseistaan. Eikä kukaan heitä enää nuhdellut,
ei kukaan kohottanut ääntään puhuakseen hyvää, niin että se oli
ihan ihmeellistä, sillä kuolleen luostarinvanhimman kannattajia oli
luostarissa kuitenkin enemmistö: mutta nähtävästi oli Jumala itse
nyt suonut, että tällä kertaa vähemmistö joksikin aikaa sai vallan.
Pian alkoi kammioon ilmestyä tällä tavoin urkkimaan myös maallikoita,
enimmäkseen sivistyneitä kävijöitä. Rahvasta sen sijaan kävi sisällä
vähän, vaikka sitä olikin suuret joukot erakkomajan portailla. Varmaa
on, että nimenomaan kello kolmen jälkeen maallikkokävijäin lukumäärä
suuresti lisääntyi ja juuri pahennusta herättäneen tiedon johdosta.
Ne, jotka kenties eivät ollenkaan olisi tulleet tänä päivänä eivätkä
olleet aikoneetkaan käydä, tulivat nyt vartavasten; niiden joukossa
oli muutamia verraten korkeassa asemassa olevia henkilöitä. Muuten
ulkonaista sopivaisuutta noudatettiin edelleen, ja isä Paísi jatkoi
lujasti ja selvästi, ankaran näköisenä, evankeliumin lukemista ääneen,
aivan kuin ei olisi huomannut mitä oli tapahtunut, vaikka hän jo kauan
sitten oli nähnyt, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Mutta jopa
alkoi hänenkin kuuluviinsa tulla ääniä, ensin varsin hiljaisia, mutta
sitten yhä kovempia ja rohkeampia. »Jumalan tuomio ei siis ole sama
kuin ihmisten», kuuli isä Paísi yhtäkkiä. Tämän lausui ensimmäisenä
julki eräs maallikko, kaupungin virkamiehiä, jo ikämies ja, mikäli
hänestä tiedettiin, sangen jumalinen ihminen, mutta se, minkä hän
lausui ääneen, oli vain sen toistamista, mitä munkit jo pitkän aikaa
olivat kuiskailleet toistensa korvaan. Nämä olivat jo kauan sitten
lausuneet tämän toivottoman sanan, ja pahinta oli, että tätä sanaa
lausuttaessa melkein joka hetki ilmeni ja yhä kasvoi jonkinmoinen
voitonriemu. Pian alettiin kuitenkin mennä jo sopivaisuuden rajojen
yli, ja tuntui siltä, kuin kaikki olisivat katsoneet olevansa
jollakin tavoin oikeutettuja niin tekemään. »Ja miksi saattoikaan
_tämä_ tapahtua», puhuivat muutamat munkit, alussa ikäänkuin säälien,
»hänen ruumiinsa oli vähäinen, kuihtunut, luihin kiinni kuivettunut,
mikä tässä voi haista?» — »Siis Jumala tahtoi nimenomaan osoittaa»,
lisäsivät toiset kiireesti, ja heidän mielipiteensä hyväksyttiin
vastaanväittämättä ja heti, sillä he huomauttivat taas, että jos
hajun tunteminen olikin luonnollista, kuten jokaisesta kuolleesta
syntisestä, niin se kuitenkin olisi ilmennyt myöhemmin eikä näin kovin
nopeasti, ainakin vasta vuorokauden kuluttua, mutta »tämän kohta
oli luonnotonta, siis tässä ei ollut takana kukaan muu kuin Jumala
ja Hänen selvä sormensa. Hän tahtoi antaa osoituksen.» Tämmöinen
mielipide meni toisiin vastustamattomasti. Lempeä pappismunkki isä
Josef, kirjastonhoitaja, vainajan suosikki, alkoi vastata joillekuille
halventajille, että »eihän se kaikkialla ole niinkään» ja ettei
oikeauskoisuudessa ole minään dogmina, että pyhien ruumiit ehdottomasti
eivät mätäne, vaan se on vain eräs mielipide ja että kaikkein
oikeauskoisimmissa seuduissa, esimerkiksi Athos-vuorella, ei mädänneen
haju sanottavasti ahdista mieliä eikä siellä ruumiin mätänemättömyyttä
pidetä tärkeimpänä pelastettujen oikeauskoisuuden merkkinä, vaan heidän
luittensa väriä, kuten heidän ruumiinsa jo ovat maanneet vuosikausia
maassa ja mädäntyneetkin siinä; jos »luut tulevat keltaisiksi kuin
vaha, niin se on tärkein merkki, että Jumala on kohottanut kuolleen
hurskaan kunniaan, mutta jos ne eivät ole muuttuneet keltaisiksi, vaan
mustiksi, niin silloin Jumala ei ole suonut heille semmoista kunniaa,
— näin Athos-vuorella, kuuluisassa paikassa, jossa oikeauskoisuus on
vanhastaan säilynyt järkkymättömänä ja kirkkaimmassa puhtaudessaan»,
lopetti isä Josef. Mutta hiljaisen isän puheet eivät tehonneet, vaan
herättivätpä pilkallista vastustustakin: »Tämä kaikki on oppineisuutta
ja uutuuksia, ei kannata edes kuunnella», päättivät munkit itsekseen.
»Me pidämme kiinni vanhasta; vähänkö nykyjään esiintyy uutuuksia,
voiko niitä kaikkia jäljitellä?» jatkoivat toiset. »Meillä on ollut
pyhiä isiä yhtä paljon kuin heilläkin. He ovat siellä turkkilaisten
alaisina unohtaneet kaiken. Heidän oikeauskoisuutensakin on kauan
sitten himmentynyt, eikä heillä ole kirkonkellojakaan», lisäsivät
kaikkein pilkallisimmat. Isä Josef meni pois murheellisena, varsinkin
kun hän itsekään ei ollut lausunut mielipidettään julki lujasti,
vaan sillä tavoin kuin ei itsekään olisi siihen täydellisesti
uskonut. Mutta surukseen hän näki, että oli alkamassa jotakin sangen
sopimatonta ja että jo suoranainen tottelemattomuuskin nosti päätään.
Vähitellen isä Josefin puheen jälkeen vaikenivat kaikki järkevät
äänet. Ja miten lieneekään käynyt niin, että kaikki ne, jotka olivat
rakastaneet kuollutta luostarinvanhinta ja hellällä kuuliaisuudella
hyväksyneet luostarinvanhinjärjestelmän, äkkiä hirveästi pelästyivät
jotakin ja kohdatessaan toisensa katsahtivat vain arasti toistensa
kasvoihin. Mutta luostarinvanhinjärjestelmän vastustajat, jotka
pitivät sitä hylättävänä uutuutena, kohottivat ylpeästi päätään.
»Luostarinvanhin Varsonofi-vainajasta ei lähtenyt hajua, vaan
suloinen tuoksu», muistuttivat he vahingoniloisesti, »mutta hän ei
ollut ansainnut sitä sillä, että oli ollut luostarinvanhin, vaan
sillä, että itse oli hurskas». Ja tämän jälkeen alettiin kohdistaa
äskenkuolleeseen luostarinvanhimpaan arvosteluja ja syytöksiäkin:
»Hän ei opettanut oikein; opetti, että elämä on suurta riemua, eikä
kyynelöivää nöyryyttä», puhuivat jotkut, kaikkein sekavimmat. »Hän
uskoi uuden muodin mukaisesti, ei tunnustanut olevan aineellista tulta
helvetissä», lisäsivät toiset vielä sekavammat. »Paastoon nähden hän
ei ollut ankara, katsoi voivansa nauttia makeita, söi kirsikkahilloa
teen kanssa, piti siitä paljon, rouvat lähettivät hänelle. Sopiiko
lihansakiduttajan juoda teetä?» kuultiin toisten kadehtijain sanovan.
»Ylpeyttä oli hänen sydämessään», muistuttivat säälimättömästi
kaikkein vahingoniloisimmat, »piti itseään pyhimyksenä, hänen eteensä
polvistuttiin, hän otti sen vastaan aivan kuin hänelle kuuluvana».
— »Ripin sakramenttia hän käytti väärin», lisäsivät ilkeämielisesti
kuiskuttaen luostarinvanhinjärjestelmän kiihkeimmät vastustajat,
niiden joukossa myös vanhimpia ja jumalisuudessaan ankarimpia
munkkeja, todellisia paastoojia ja vaikenijoita, jotka olivat vainajan
eläessä olleet vaiti, mutta nyt yhtäkkiä avasivat suunsa, mikä oli
kamalaa, sillä heidän sanansa vaikuttivat voimakkaasti nuoriin ja
vielä vakiintumattomiin munkkeihin. Kovin kuunteli kaikkea tätä myös
obdorskilainen vieras, pyhän Sylvesterin luostarin munkki, syvään
huokaillen ja nyökyttäen päätään: »Ei, näkyy, että isä Ferapont
tuomitsi eilen oikein», ajatteli hän itsekseen, ja samassa tulikin
esille isä Ferapont; hän oli tullut aivan kuin tekemään järkytyksen
kahta vertaa voimakkaammaksi.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että hän lähti harvoin ulos
mehiläistarhan takana olevasta puisesta majastaan eikä pitkiin aikoihin
käynyt kirkossakaan ja että tämä sallittiin hänelle, koska häntä
pidettiin vähämielisenä, jota ei käynyt alistaminen kaikkia muita
sitovien sääntöjen alaiseksi. Mutta jos oikein totta puhutaan, niin
oli tavallaan pakkokin sallia hänelle kaikki tämä. Sillä niin suurta
paastoojaa ja vaikenijaa, joka rukoili yöt ja päivät (hän nukkuikin
polvistuneena), oli oikeastaan häpeäkin ankarasti rasittaa yleisillä
järjestyssäännöillä, jollei hän itse tahtonut alistua. »Hän on paljon
pyhempi kuin kaikki me ja täyttää ankarammat vaatimukset kuin mitä
on järjestyssäännöissä», olisivat munkit silloin sanoneet, »ja jos
hän ei käy kirkossa niin itsepä hän siis tietää, milloin hänen on
käytävä, hänellä on omat sääntönsä». Juuri tuota mahdollisesti syntyvää
napinaa ja pahennusta peläten olikin isä Ferapont jätetty rauhaan.
Luostarinvanhin Zosimaa ei isä Ferapont, kuten kaikki hyvin tiesivät,
sanottavasti rakastanut; nytpä saapui äkkiä hänenkin majaansa tieto,
että »Jumalan tuomio ei näy olevan sama kuin ihmisten ja että tämän
miehen kohta oli aivan luonnoton». Täytyy otaksua, että ensimmäisiä,
jotka juoksivat kertomaan hänelle tämän tiedon, oli obdorskilainen
vieras, joka edellisenä päivänä oli käynyt hänen luonaan ja silloin
kauhistuneena lähtenyt hänen luotaan. Olen myös maininnut, että isä
Paísi, joka lujasti ja järkähtämättömästi seisoi ja luki ruumisarkun
ääressä, vaikkakaan hän ei voinut kuulla eikä nähdä mitä kammion
ulkopuolella tapahtui, kuitenkin sydämessänsä erehtymättömästi arvasi
kaiken tärkeimmän, sillä hän tunsi ympäristönsä läpikotaisin. Mutta
hänen mielessään ei ollut ahdistusta, vaan hän odotti pelkäämättä
kaikkea, mitä vielä saattoi tapahtua, ja seurasi läpitunkevin katsein
sen kuohunnan kehitystä, jonka hän jo oli nähnyt henkisten silmiensä
edessä. Mutta äkkiä hänen korviinsa tunkeutui eteisestä tavaton
melu, joka jo ilmeisesti meni yli sopivaisuuden rajojen, ovi avautui
selkoselälleen, ja kynnykselle ilmestyi isä Ferapont. Hänen takanaan,
kuten oli huomattavissa ja selvästi näkyikin kammiosta, oli alhaalla
portaitten edessä joukko munkkeja, jotka olivat seuranneet häntä, ja
niiden joukossa maallikkojakin. Saattajat eivät kuitenkaan astuneet
sisään eivätkä nousseet kuistille, vaan pysähtyivät ja odottivat, mitä
isä Ferapont vielä sanoo ja tekee, sillä he aavistivat ja jossakin
määrin pelkäsivätkin rohkeudestaan huolimatta, että hän ei ollut
tullut suotta: Pysähtyen kynnykselle isä Ferapont kohotti kätensä, ja
hänen oikean kätensä alta katselivat obdorskilaisen vieraan terävät ja
uteliaat silmät, sillä tämä yksin ei ollut jaksanut hillitä itseään,
vaan oli suuressa uteliaisuudessaan juossut isä Ferapontin jälkeen
portaita ylös. Muut sitävastoin heti, kun ovi oli kolahtaen auennut,
painautuivat vielä enemmän taaksepäin äkillisen pelästyksen vallassa.
Kohotettuaan kätensä isä Ferapont karjaisi äkkiä:

— Karkoittaen pois karkoitan! — ja heti hän alkoi kääntyen vuorotellen
jokaiseen neljään seinään päin tehdä kädellään ristinmerkkejä seiniä
ja kammion jokaista neljää nurkkaa kohti. Isä Ferapontin menettelyn
ymmärsivät hänen saattajansa heti; sillä he tiesivät, että hän teki
aina näin joka paikassa, mihin meni sisälle, ja että hän ei istuudu
eikä sano sanaakaan, ennenkuin on karkoittanut pahan hengen.

— Saatana, mene pois, saatana, mene pois, — toisti hän jokaista
ristinmerkkiä tehdessään. — Karkoittaen pois karkoitan! — karjaisi
hän taas. Hänen yllään oli hänen karkea viittansa, vyönä nuora.
Hamppukankaisen paidan alta näkyi hänen paljas rintansa, jossa kasvoi
harmaita karvoja. Jalat olivat aivan paljaat. Heti kun hän alkoi huitoa
käsillään, alkoivat tutista ja kalahdella kovat kahleet, joita hän piti
viittansa alla. Isä Paísi keskeytti lukemisensa, astui esiin ja jäi
odottaen seisomaan hänen eteensä.

— Minkä tähden olet tullut, arvoisa isä? Minkä tähden rikot
sopivaisuutta? Minkä tähden saatat ahdistukseen hiljaisen lauman? —
lausui hän viimein katsoen häneen ankarasti.

— Minkä tähden olen tullut? Mitä pyydän? Mitä uskon? — huudahti isä
Ferapont hullun tavoin. — Ajamaan pois teidän täkäläisten vieraittenne
joukkoa, iljettäviä piruja, olen rientänyt. Katson, paljonko olette
saaneet niitä poissaollessani kertymään. Koivuvastalla ne pois lakaista
tahdon.

— Sinä karkoitat pahaa henkeä, mutta kenties itse kuitenkin palvelet
sitä, — jatkoi isä Paísi pelkäämättä, — ja kuka voi sanoa itsestänsä:
»Pyhä on»? Ethän vain sinä, isä?

— Pakana olen enkä pyhä. En istuudu nojatuoliin enkä vaadi kumartamaan
itseäni niinkuin epäjumalaa! — jyrisi isä Ferapont. — Nykyjään ihmiset
hävittävät pyhän uskon. Vainaja, teidän pyhä miehenne, — kääntyi hän
joukon puoleen osoittaen kädellään ruumisarkkua, — kielsi pirujen
olemassaolon. Hän muka vapautti piruista ulostuslääkkeellä. Niinpä
niitä teillä nyt viliseekin kuin hämähäkkejä joka nurkassa. Ja tänään
hän alkoi itsekin haista. Tässä näemme Jumalan suuren merkin.

Tämmöistä oli kerran todellakin tapahtunut isä Zosiman elämässä.
Yhdelle munkeista oli alkanut näyttäytyä unessa ja lopulta ilmestyä
hänen valveilla ollessaankin paha henki. Kun hän mitä suurimman
kauhun vallassa tunnusti tämän luostarinvanhimmalle, niin tämä neuvoi
häntä yhtä mittaa rukoilemaan ja entistä enemmän paastoamaan. Mutta
kun tämäkään ei auttanut, niin hän neuvoi, luopumatta paastosta ja
rukouksesta, nauttimaan erästä lääkettä. Tämä herätti silloin monissa
pahennusta, muiden muassa isä Ferapontissa, jolle jotkut moittijat
olivat rientäneet kertomaan tästä luostarinvanhimman »tavattomasta»
toimenpiteestä noin erikoislaatuisessa tapauksessa.

— Mene pois, isä! — lausui käskevästi isä Paísi. — Eivät ihmiset
tuomitse, vaan Jumala. Kenties näemme tässä sellaisen »merkin», jota
emme kykene ymmärtämään, et sinä enkä minä, eikä kukaan. Mene pois,
isä, äläkä villitse laumaa! — toisti hän jyrkästi.

— Ei paastonnut, niinkuin hänen lihankiduttajana olisi tullut tehdä,
siksi saimme merkin. Se on selvä, ja synti on sitä salata! — jatkoi
itsepintaisesti kiihkossaan järjettömästi vimmastunut yltiöpää. —
Hän nautiskeli konvehteja, rouvat toivat niitä hänelle taskuissaan,
teetä hän joi nautinnokseen, vatsaansa palveli, imelillä sen täytti ja
järkensä pöyhkeillä ajatuksilla... Siksi hän kärsikin häpeän...

— Kevytmielisiä ovat sanasi, isä! — koroitti ääntään myös isä Paísi.
— Sinun paastoamistasi ja kilvoitteluasi minä ihailen, mutta sanasi
ovat niin kevytmieliset, kuin ne olisi lausunut maailmaan kuuluva
nuorukainen, huikentelevainen ja matalamielinen. Mene pois, isä, minä
käsken sinua, — jyrisi lopuksi isä Paísi.

— Minä menen pois, — lausui isä Ferapont ikäänkuin jonkin verran
hämilleen joutuen, mutta edelleen vihaisena. — Te olette oppineita!
Suuressa viisaudessanne olette asettunut minun vähäpätöisyyteni
yläpuolelle. Saavuin tänne vähän kirjoista oppineena, ja senkin, mitä
tiesin, olen täällä unohtanut, itse Herra Jumala on minua pienoista
varjellut teidän rikkiviisaudeltanne.

Isä Paísi seisoi hänen edessään ja odotti lujana. Isä Ferapont oli
vähän aikaa vaiti, mutta äkkiä hän tullen surulliseksi ja pannen oikean
kämmenensä vasten poskeaan lausui laulavalla äänellä katsellen kuolleen
luostarinvanhimman ruumisarkkua:

— Hänelle lauletaan huomisaamuna »Auttaja ja Suojelija», — ihana
ylistysvirsi, mutta kun minä kuolla kutjahdan, niin lauletaan
ainoastaan »Elämän makeus» — pikkuinen kiitosvirsi, — lausui hän
itkunsekaisesti ja surkeasti. — Te olette tulleet ylpeiksi ja
ylentäneet itsenne, tyhjä on tämä paikka! — parkaisi hän äkkiä kuin
mieletön ja huitaisten kädellään käännähti nopeasti ympäri ja meni
kiireesti kuistin portaita alas. Alhaalla odottava joukko alkoi empiä;
toiset lähtivät heti hänen jäljessään, mutta toiset viivyttelivät,
sillä kammio oli yhä vielä avoinna ja isä Paísi, joka oli tullut ulos
kuistille isä Ferapontin jäljessä, seisoi ja katsoi. Mutta vimmastunut
ukko ei ollut vielä suorittanut kaikkea loppuun: poistuttuaan
parinkymmenen askelen päähän hän yhtäkkiä kääntyi laskevaan aurinkoon
päin, kohotti molemmat kätensä, ja aivan kuin joku olisi lyönyt jalat
hänen altaan hän paiskautui maahan huutaen korkealla äänellä:

— Minun Herrani on voittanut! Kristus on voittanut laskevan auringon!
— huusi hän hurjasti kohottaen käsiään aurinkoa kohti, ja langeten
kasvoilleen maahan hän alkoi itkeä ääneensä niinkuin pieni lapsi
täristen itkunsa vallassa ja levittäen käsiään maassa. Silloin kaikki
syöksähtivät hänen luokseen, kuului huudahduksia ja itkun hyrskettä...
Jonkinmoinen raivo valtasi jokaisen.

— Kas, hän on pyhä! Kas, hän on hurskas! — kuului huudahduksia, jotka
eivät enää olleet arkoja. — Hänen olisi oltava luostarinvanhin, —
lisäsivät toiset vihaisesti.

— Hän ei rupea luostarinvanhimmaksi... Itse kieltäytyy... ei rupea
palvelemaan kirottua uutta muotia... ei rupea matkimaan heidän
typeryyksiään, — puuttuivat heti toiset äänet puheeseen, ja miten
pitkälle siinä olisi menty, sitä on vaikea kuvitellakin, mutta juuri
sillä hetkellä kumahti kirkonkello kutsuen jumalanpalvelukseen. Kaikki
alkoivat heti tehdä ristinmerkkejä. Isä Ferapontkin nousi ja siunaten
itsensä ristinmerkillä lähti omaa majaansa kohti taakseen katsomatta
ja yhä huudellen, nyt jo jotakin aivan sekavaa. Hänen jälkeensä lähti
kulkemaan joitakuita, vain pieni joukko, kun taas enemmistö alkoi
hajaantua kiiruhtaen jumalanpalvelukseen. Isä Paísi jätti lukemisen
isä Josefin huoleksi ja meni alas. Kiihkoilijain raivokkaat huudot
eivät voineet häntä horjuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä
murehtia ja kaihota jotakin erikoisesti, ja hän tunsi sen. Hän pysähtyi
ja kysyi äkkiä itseltään: »Mistä johtuu tämä surullisuuteni, joka
lähentelee mielenmasennusta?» ja ymmärsi ihmeekseen heti, että tämä
hänen äkillinen surumielisyytensä johtui nähtävästi aivan vähäisestä ja
erikoisesta syystä: seikka oli semmoinen, että hän oli äsken kammion
ovella tunkeilevassa joukossa huomannut muitten kiihtyneitten joukossa
myös Aljošan ja muisti, että oli heti hänet nähtyään tuntenut silloin
sydämessään jonkinmoista tuskaa. »Merkitseekö tuo poika nykyisin
todellakin niin paljon sydämelleni?» kysyi hän äkkiä ihmetellen
itseltään. Samalla hetkellä juuri Aljoša kulkikin hänen ohitseen aivan
kuin kiiruhtaen jonnekin, mutta ei kirkkoon päin. Heidän katseensa
kohtasivat toisensa. Aljoša käänsi nopeasti pois silmänsä ja loi ne
maahan, ja jo nuorukaisen muodostakin isä Paísi arvasi, mikä suuri
muutos tällä hetkellä oli hänessä tapahtumassa.

— Sinäkinkö olet pahentunut? — huudahti äkkiä isä Paísi.

— Oletko todella sinäkin heikkouskoisten puolella? — lisäsi hän
murheellisena.

Aljoša pysähtyi ja katsahti omituisen epämääräisesti isä Paísiin, mutta
käänsi sitten uudelleen nopeasti silmänsä pois ja loi ne uudelleen
maahan. Hän seisoi syrjittäin eikä kääntänyt kasvojaan suoraan
kysyjään. Isä Paísi huomioi häntä tarkkaavaisesti.

— Minne sinä kiiruhdat? Kellot kutsuvat jumalanpalvelukseen, — kysyi
hän uudelleen, mutta Aljoša ei taaskaan vastannut.

— Vai poistutko erakkomajasta? Kuinka et kysy lupaa etkä pyydä
siunausta?

Aljoša vääristi äkkiä suunsa hymyyn, loi omituisesti, hyvin omituisesti
silmänsä kysyvään isään, siihen, jonka haltuun hänet oli kuollessaan
uskonut hänen entinen opastajansa, hänen sydämensä ja järkensä entinen
valtias, hänen rakas luostarinvanhimpansa, ja äkkiä hän edelleen saman
näköisenä ja mitään vastaamatta huitaisi kädellään, aivan kuin ei
pitäisi tärkeänä edes kunnioituksen osoittamistakaan, ja lähti nopein
askelin ulkoportin kautta pois erakkomajain alueelta.

— Sinä palaat vielä! — kuiskasi isä Paísi katsellen surumielisen
ihmettelyn vallassa hänen jälkeensä.



2.

Sellainen hetki


Isä Paísi ei tietenkään erehtynyt päätellessään, että hänen »armas
poikansa» palaa uudelleen, ja kenties hän myöskin (joskaan ei
täydelleen, niin kuitenkin tarkkanäköisesti) oli päässyt selville
Aljošan mielentilan todellisesta laadusta. Siitä huolimatta tunnustan
avoimesti, että minun itseni olisi nyt hyvin vaikea selvästi ja
täsmälleen esittää, mikä oli tämän omituisen ja epämääräisen hetken
varsinainen merkitys kertomukseni minulle niin rakkaan ja vielä
niin nuoren sankarin elämässä. Isä Paísin murheelliseen, Aljošaan
kohdistuneeseen kysymykseen: »Oletko sinäkin heikkouskoisten
puolella?» — minä tietysti voisin varmasti vastata Aljošan puolesta:
»Ei, hän ei kuulu heikkouskoisiin.» Eikä siinä kyllin, vaan asia oli
aivan päinvastoin: hänen koko sieluntuskansa johtui juuri siitä,
että hänellä oli paljon uskoa. Mutta mielenahdistusta oli joka
tapauksessa olemassa, se oli syntynyt ja oli niin tuskallinen, että
myöhemminkin, pitkän ajan kuluttua, Aljoša piti tätä murheellista
päivää yhtenä kaikkein raskaimmista ja kohtalokkaimmista elämässään.
Jos taas kysytään suoraan: »Saattoiko todellakin kaikki tämä suru
ja sellainen levottomuus syntyä hänessä vain sen tähden, että hänen
luostarinvanhimpansa ruumis, sen sijaan että olisi heti alkanut
parantaa sairaita, päinvastoin alkoi aikaisin mädätä», — niin
vastaan tähän empimättä: »Niin, asia oli todellakin niin.» Pyytäisin
vain, ettei lukija olisi kovin kiireissään nauramaan nuorukaiseni
vilpittömälle sydämelle. Itse puolestani en ollenkaan aio pyytää
anteeksi hänen puolestaan tai selittää ja tehdä ymmärrettäväksi hänen
vilpitöntä uskoaan esimerkiksi hänen nuoruudellaan tai sillä, että hän
oli liian vähän edistynyt aikaisemmin suorittamissaan koulukursseissa
y.m., vaan teenpä aivan päinvastoin ja julistan lujasti, että tunnen
vilpitöntä kunnioitusta hänen sydämensä laatua kohtaan. Epäilemättä
joku muu nuorukainen, joka ottaa sydämen vaikutelmat vastaan varovasti
ja joka jo osaa rakastaa ei tulisesti, vaan ainoastaan lämpimästi,
mielellä, joka tosin on uskollinen, mutta hänen ikäänsä nähden liian
harkitseva (ja siksi halpa-arvoinen), semmoinen nuorukainen, sanon
minä, olisi välttänyt sen, mitä tapahtui minun nuorukaiselleni, mutta
eräissä tapauksissa on todellakin kunniakkaampaa antautua jonkin,
vaikkapa järjettömän innostuksen valtaan, kunhan se on peräisin
suuresta rakkaudesta, kuin olla kokonaan sen valtaan antautumatta. Ja
nuoruudessa sitäkin enemmän, sillä alati järkevä nuorukainen on jo
liiaksi epäluotettava eikä paljon arvoinen, — se on minun mielipiteeni!
»Mutta», huudahtavat tässä kenties järkevät ihmiset, »eihän jokainen
nuorukainen voi uskoa tuollaiseen ennakkoluuloon eikä teidän
nuorukaisenne sovi malliksi muille». Tähän vastaan taas: »Niin, minun
nuorukaiseni uskoi, uskoi pyhästi ja järkähtämättömästi, mutta minä en
kuitenkaan pyydä hänen puolestaan anteeksi.»

Katsokaahan: vaikka minä edellä ilmoitinkin (kenties liian hätäisesti),
että en rupea selittelemään, anteeksi pyytelemään enkä oikeaksi
osoittamaan sankarini toimintaa, niin huomaan, että on kuitenkin
välttämätöntä selittää jonkin verran, jotta kertomukseni jatko kävisi
ymmärrettäväksi. Sanon tämän: tässä ei ollut kysymys ihmeistä.
Ihmeitten odotus kaikessa kärsimättömyydessään ei tässä ollut
kevytmielistä. Eikä Aljoša silloin tarvinnut ihmettä riemuitakseen
jonkin vakaumuksen voitosta (ei ollenkaan tätä), ei jonkin aikaisemman,
edeltäpäin omaksutun aatteen takia, jonka olisi pitänyt mahdollisimman
pian saada voitto toisesta, — oi ei, ei ollenkaan: tässä oli kaikessa
ja ennen kaikkea etusijalla hänen edessään henkilö ja ainoastaan
henkilö, — hänen rakastamansa luostarinvanhimman persoona, sen hurskaan
miehen persoona, jota hän kunnioitti miltei jumaloiden. Siinäpä se
juuri onkin, että kaikki se rakkaus, joka piili hänen nuoressa ja
puhtaassa sydämessään »kaikkia ja kaikkea» kohtaan, tähän aikaan koko
edellisen vuoden ajan oli ikäänkuin kokonaisuudessaan aika ajoin
keskittynyt, ehkäpä väärinkin, etupäässä vain yhteen olentoon, ainakin
sydämen voimakkaimpien purkausten hetkinä, — hänen rakastamaansa
luostarinvanhimpaan, joka nyt oli kuollut. Tosin tämä olento oli niin
kauan ollut hänen edessään kiistämättömänä ihanteena, että hänen
kaikkien nuorten voimiensa ja niiden koko pyrkimyksen täytyi suuntautua
yksinomaan tätä ihannetta kohti, vieläpä joinakin hetkinä niin, että
hän unhotti »kaikki ja kaiken». (Hän muisteli myöhemmin itse, että
hän tuona raskaana päivänä kokonaan oli unohtanut veljensä Dmitrin,
josta hän oli ollut niin huolissaan ja suruissaan edellisenä iltana;
niin ikään hän oli unohtanut viedä Iljušetškan isälle kaksisataa
ruplaa, minkä hän niin innokkaasti oli aikonut tehdä myös edellisenä
päivänä.) Mutta hän ei taaskaan tarvinnut ihmeitä, vaan ainoastaan
»korkeinta oikeudenmukaisuutta», jota kuten hän uskoi, oli järkytetty,
mikä niin julmasti ja äkkiarvaamatta oli haavoittanut hänen sydäntään.
Ja mitäpä siitä että tämä »oikeudenmukaisuus» Aljošan odotuksissa
asiain kulun pakosta pukeutui ihmeitten muotoon, joita odotettiin
heti johtuvan hänen jumaloimansa entisen opastajansa tomusta? Mutta
näinhän ajattelivat ja odottivat kaikki luostarissa olijat, nekin,
joiden järkeä Aljoša kunnioitti, kuten esimerkiksi isä Paísi, ja niinpä
Aljoša antamatta minkäänlaisten epäilysten häiritä mielensä rauhaa puki
omatkin unelmansa samaan muotoon, mihin kaikki muutkin olivat pukeneet.
Ja jo kauan sitten oli asia muodostunut hänen sydämessään tämmöiseksi,
koko vuoden kestäneen luostarissaolon aikana, ja hänen sydämelleen oli
jo tullut tavaksi odottaa sillä tavoin. Mutta oikeudenmukaisuutta hän
janosi oikeudenmukaisuutta eikä vain ihmeitä! Ja nyt oli se, jonka
olisi pitänyt hänen varman luottamuksensa mukaan tulla koroitetuksi
yläpuolelle kaikkien maailmassa, — tuo sama oli hänelle kuuluvan
kunnian asemesta äkkiä joutunut alennukseen ja häpeään! Miksi? Kuka
oli tuominnut? Kuka oli voinut sillä tavoin tuomita? — siinä oli
kysymyksiä, jotka heti näännyttivät hänen kokemattoman ja puhtaan
sydämensä. Hän ei voinut sietää loukkaantumatta ja vihastumatta
sydämessään, että hurskain hurskaista oli jätetty niin ivallisen ja
ilkeämielisen pilkan esineeksi niin kevytmieliselle ja häntä niin
paljon alapuolella olevalle joukolle. Mitäpä, vaikka ihmeitä ei olisi
tapahtunutkaan ensinkään ja vaikkapa mitään ihmeellistä ei olisi
ilmennytkään eikä olisi toteutunut se, mitä heti odotettiin, — mutta
minkä tähden oli ilmennyt semmoista, mikä vei kunnian, minkä tähden
oli hänen osakseen langennut häpeä, minkä tähden tuo nopeasti alkanut
mätäneminen, »luonnoton kohta», kuten häijyt munkit sanoivat? Minkä
tähden tuo »merkki», jota he nyt niin voitonriemuisesti yhdessä isä
Ferapontin kanssa tuovat esille, ja miksi he uskovat, että he ovat
saaneet oikeuden tehdä tuollaisia johtopäätöksiä? Missä on Kaitselmus
ja Sen sormi? Miksi Se oli kätkenyt kätensä »kaikkein tärkeimmällä
hetkellä» (ajatteli Aljoša) ja ikäänkuin itse tahtonut alistua
sokeihin, mykkiin, säälimättömiin luonnonlakeihin?

Tästäpä syystä Aljošan sydän vuoti verta, ja, kuten jo sanoin,
tietysti tässä ensisijalla oli henkilö, jota hän rakasti enemmän
kuin mitään maailmassa, ja tämä oli »häväisty», tältä oli »kunnia
riistetty»! Olkoonpa, että tämä nuorukaiseni napina oli kevytmielistä
ja ajattelematonta, mutta vieläkin, kolmannen kerran sanon (ja myönnän
edeltäpäin, että kenties teen siinä kevytmielisesti): minä olen
iloinen siitä, että nuorukaiseni ei osoittautunut ihmeen ajattelevaksi
tuommoisella hetkellä, sillä harkinnan aika tulee aina älykkäälle
ihmiselle mutta jos noinkaan erikoisella hetkellä nuorukaisen
sydämessä ei nähdä rakkautta, niin milloin se sitten tulee? En tahdo
kuitenkaan tässä yhteydessä olla mainitsematta myös eräästä omituisesta
ilmiöstä, joka tuli esille, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajaksi,
Aljošan mielessä tänä hänelle kohtalokkaana ja sekavana hetkenä.
Tämä uusi esiintullut ja näkyviin vilahtanut _jokin_ oli eräänlainen
piinallinen vaikutelma Aljošan eilisestä keskustelusta veli Ivanin
kanssa, joka keskustelu nyt myötäänsä muistui hänen mieleensä.
Nimenomaan nyt. Oi, ei niin, että hänen sielussaan olisi järkähtänyt
jotakin hänen perus-uskomuksistaan. Jumalaansa hän rakasti ja uskoi
Häneen järkähtämättömästi, vaikka äkkiä olikin alkanut napista Häntä
vastaan. Mutta kuitenkin jonkinmoinen hämärä, mutta piinallinen ja
ilkeä vaikutelma eilen veli Ivanin kanssa tapahtuneen keskustelun
muistamisesta nyt äkkiä uudelleen alkoi elää hänen sielussaan ja pyrki
siinä yhä enemmän pinnalle. Kun oli alkanut olla jo hyvin hämärä,
niin erakkomajastosta luostariin hongikon kautta kulkeva Rakitin
äkkiä huomasi Aljošan makaamassa puun juurella kasvot maahan päin,
liikkumattomana ja aivan kuin unessa. Hän astui Aljošan luo ja huudahti
hänelle:

— Sinäkö täällä, Aleksei? Oletko todellakin... — alkoi hän puhua
hämmästyneenä, mutta ei lopettanut lausettaan. Hän tahtoi sanoa:
»Oletko sinä todellakin _tullut niin pitkälle_?» Aljoša ei katsahtanut
häneen, mutta eräästä Aljošan liikkeestä Rakitin heti arvasi, että
Aljoša kuuli hänen sanansa ja ymmärsi.

— Mikä sinua vaivaa? — jatkoi hän ihmettelemistään, mutta ihmetys hänen
kasvoillaan alkoi vaihtua hymyyn, joka yhä enemmän kävi ivalliseksi.

— Kuulehan, minä olen etsinyt sinua jo kolmatta tuntia. Sinä katosit
äkkiä sieltä. Mitä sinä täällä teet? Mitä hurskaita typeryyksiä on
mielessäsi? Katsahdahan edes minuun...

Aljoša nosti päänsä, istuutui ja nojasi selkänsä puuhun. Hän ei
itkenyt, mutta hänen kasvoillaan kuvastui kärsimys ja katse ilmaisi
suuttumusta. Hän ei muuten katsonut Rakitiniin, vaan jonnekin sivulle.

— Tiedätkö, sinun kasvosi ovat kokonaan muuttuneet. Ei ole jälkeäkään
entisestä kuuluisasta lempeydestäsi. Oletko ehkä suuttunut johonkuhun?
Onko sinua loukattu?

— Anna minun olla! — lausui äkkiä Aljoša yhä vieläkin katsahtamatta
häneen ja viitaten väsyneesti kädellään.

— Ohoo, kas vain, miten me! Olemme alkaneet ärähdellä aivan niinkuin
muutkin kuolevaiset. Tämäkö on kuin enkeli! No, Aljoška, olet saanut
minut hämmästymään, tiedätkö sen, puhun vilpittömästi. En ole pitkään
aikaan täällä mitään ihmetellyt. Olenpa pitänyt sinua toki sivistyneenä
ihmisenä...

Aljoša katsahti viimein häneen, mutta omituisen hajamielisesti, aivan
kuin ei vieläkään olisi oikein ymmärtänyt.

— Vain senkö vuoksi sinä todellakin, että sinun ukkosi alkoi haista?
Uskoitko sinä sitten ihan vakavasti, että hän alkaa tehdä ihmeitä? —
huudahti Rakitin joutuen taas aivan teeskentelemättömän hämmästyksen
valtaan.

— Uskoin, uskon, tahdon uskoa ja tulen uskomaan, no, mitä vielä tahdot!
— huusi Aljoša ärsyttävästi.

— En kerrassaan mitään, ystäväiseni. Hyi perhana, ei kolmetoistavuotias
koulupoikakaan nykyjään sitä usko. Mutta muutoin, perhana... Sinä
olet siis nyt suuttunut omaan Jumalaasi, ruvennut kapinoimaan: on
muka syrjäytetty arvojärjestyksessä, ei ole juhlan johdosta annettu
ritarimerkkiä! Voi teitä!

Aljoša katsoi pitkään sekä silmiään siristäen Rakitiniin, ja hänen
silmissään välähti äkkiä jotakin... mutta se ei ollut vihastusta
Rakitinia kohtaan.

— Minä en kapinoi Jumalaani vastaan, minä vain »en tunnusta Hänen
maailmaansa», — sanoi Aljoša äkkiä vääristäen suunsa nauruun.

— Kuinka et tunnusta maailmaa? — mietti Rakitin hetkisen hänen
vastaustaan. — Mitä hölynpölyä?

Aljoša ei vastannut.

— No, riittää jo lörpötys, nyt asiaan: oletko syönyt tänään?

— En muista... luullakseni olen.

— Sinun täytyy vahvistaa voimiasi, kasvoistasi päättäen. Ihan tulee
sääli sinua katsoessa. Sinähän et ole nukkunut yölläkään, kuulemma,
teillä oli siellä istunto. Ja sitten kaikki tämä huoli ja hoppu...
Lienet haukannut enintään palan ehtoollisleipää. Minulla on mukanani
taskussa makkaraa, pistin äsken kaupungista lähtiessäni mukaan kaiken
varalta, kun läksin tänne, mutta sinähän et makkaraa...

— Anna makkaraa.

— Hehee! Kas vain, miten sinä! Siis ilmikapina, barrikadeja! No,
veliseni, ei ole syytä vähäksyä tätä asiaa. Mennään minun luokseni...
Itse olisin valmis nyt kulauttamaan viinaryypyn, väsyttää hirmuisesti!
Viinaa sinä kenties et kuitenkaan... vai ryyppäätkö?

— Anna viinaakin.

— Kas vain. Hyvä juttu, veliseni, — lausui Rakitin katsoen hurjasti
häneen. — No, niin taikka näin, viina tai makkara, mutta se on hyvää
hommaa, eikä sitä voi jättää sikseen, menkäämme!

Aljoša nousi mitään sanomatta maasta ja lähti kulkemaan Rakitinin
jäljessä.

— Jos tämän näkisi veljesi Vanitška, niin jopa hämmästyisi. Muuten
veljesi Ivan Fjodorovitš lähti tänä aamuna Moskovaan, tiedätkö sen?

— Tiedän, — lausui Aljoša olematta ollenkaan kiintynyt asiaan, ja
äkkiä välähti hänen mieleensä veli Dmitrin kuva, mutta vain välähti,
ja vaikka hän muisti jotakin, jonkin kiireellisen asian, jota ei enää
saanut hetkeäkään lykätä, jonkin velvollisuuden kauhean tehtävän, niin
tämäkään muisto ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ei päässyt hänen
sydämeensä asti, lensi samalla hetkellä pois hänen muististaan ja
unohtui. Mutta kauan tätä Aljoša sitten jälkeenpäin muisteli.

— Sinun veljesi Vanitška lausui minusta kerran, että minä olen
»lahjaton liberaali tomppeli». Sinä taasen kerran et myöskään
malttanut olla vaiti ja annoit minun ymmärtää, että minä olen
»epärehellinen»... Olkoon! Katsotaanpa nyt teidän lahjakkuuttanne
ja rehellisyyttänne (lopetti Rakitin itsekseen kuiskaamalla). Hyi,
kuulehan! — alkoi hän taas puhua kuuluvasti. — Menkäämme luostarin
ohi polkua pitkin suoraan kaupunkiin... Hm! Minun pitäisi samalla
käväistä rouva Hohlakovin luona. Ajattelehan: minä kirjoitin hänelle
kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja, voitko kuvitella, hän vastasi
minulle heti kirjelipulla, lyijykynällä kirjoitetulla (ihmeesti tämä
rouva rakastaa kirjoitella kirjelippuja), että »en mitenkään odottanut
niin kunnioitettavalta vanhukselta kuin isä Zosima — _sellaista
menettelyä_!» Aivan noin kirjoitti: »menettelyä»! Hänkin suuttui;
voi teitä kaikkia! Maltahan! — huudahti hän taas äkkiä, pysähtyi ja
tarttuen Aljošan olkapäähän pysähdytti hänetkin:

— Tiedätkö, Aljoška, — hän katseli tutkivasti Aljošaa silmiin ollen
kokonaan äkillisen uuden, hänen mieleensä välähtäneen ajatuksen
vallassa, ja vaikka hän ulkonaisesti nauroikin, niin hän ilmeisesti
pelkäsi lausua ääneen tuota uutta äkillistä ajatustansa, siinä määrin
hänen vielä oli vaikea uskoa sitä hänestä ihmeellistä ja aivan
odottamatonta mielentilaa, jossa hän nyt näki Aljošan. — Aljoška,
tiedätkö, mihin meidän olisi nyt kaikkein paras mennä? — lausui hän
viimein arasti ja liehakoiden.

— Samantekevää kaikki... minne vain tahdot.

— Emmekö menisi Grušenjkan luo? Lähdetkö? — lausui viimein Rakitin
aivan väristen pelokkaasta odotuksesta.

— Mennään Grušenjkan luo, — vastasi Aljoša heti rauhallisesti, ja
tämä oli Rakitinista niin odottamatonta, nimittäin niin pian ja
rauhallisesti annettu suostumus, että hän oli vähällä hypähtää
taaksepäin.

— No niin!... Kas sillä tavoin! — oli hän huudahtamaisillaan
hämmästyksissään, mutta äkkiä hän otti lujasti Aljošan käden
kainaloonsa ja lähti viemään häntä nopeasti polkua pitkin yhä vielä
hirveästi peläten, että Aljošan päättäväisyys katoaa. He kulkivat
ääneti, Rakitin ei edes uskaltanut alkaa puhella.

— Kylläpä hän tulee iloiseksi, kyllä tulee iloiseksi... — aikoi
hän mutista, mutta vaikeni taas. Eikä hän ollenkaan Grušenjkaa
ilahduttaakseen kuljettanut Aljošaa tämän luokse: hän oli vakava mies
eikä ryhtynyt mihinkään semmoiseen, mistä hänelle itselleen ei ollut
etua. Nyt hänellä oli kaksinainen tarkoitusperä, ensiksikin kosto,
t.s. hän tahtoi nähdä »hurskaan häpeän» ja Aljošan todennäköisesti
tapahtuvan »lankeemuksen pyhien joukosta syntisten joukkoon», mistä
hän riemuitsi jo edeltäpäin, mutta toiseksi hänellä oli tässä eräs
aineellinenkin, hänelle sangen edullinen tarkoitusperä, josta
tuonnempana tulee mainittavaksi.

»Siis sellainen hetki on tullut», ajatteli hän itsekseen iloisesti ja
häijysti, »nytpä me siis tarraamme sen niskaan kiinni, tuon hetken
nimittäin, sillä se on meille sangen sovelias».



3.

Sipuli


Grušenjka asui kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa, lähellä
Kirkkotoria, kauppiaanleski Morozovin talossa, jolta hän oli vuokrannut
pienen puisen piharakennuksen. Rouva Morozovin talo taas oli iso,
kivinen, kaksikerroksinen, vanha ja sangen ruman näköinen; siinä
asuivat yksinäistä elämää viettäen itse emäntä, vanha nainen jo, ja
hänen kaksi veljentytärtään, jotka olivat sangen iäkkäitä neitoja.
Hänen ei olisi tarvinnut vuokrata pois piharakennusta, mutta kaikki
tiesivät, että hän oli ottanut sinne asumaan Grušenjkan (jo neljä
vuotta sitten) vain tehdäkseen mieliksi sukulaiselleen, kauppias
Samsonoville, joka aivan julkisesti suojeli Grušenjkaa. Kerrottiin
mustasukkaisen ukon sijoittaessaan »lemmittynsä» rouva Morozovin
luo tahtoneen alussa saattaa tytön tuon tarkkasilmäisen eukon
läheisyyteen, jotta eukko pitäisi silmällä uuden asukkaansa käytöstä.
Mutta tarkkasilmäisyys osoittautui pian tarpeettomaksi, ja asia
päättyi niin, että rouva Morozov harvoin edes tapasikaan Grušenjkan
eikä lopulta rasittanut häntä enää minkäänlaisella valvonnalla. Oli
tosin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun ukko oli tuonut tähän taloon
läänin pääkaupungista kahdeksantoistavuotiaan tytön, aran, ujon ja
surumielisen, ja sen jälkeen oli maailma ennättänyt jo paljon muuttua.
Tämän tytön elämäkertaa tunnettiin muuten kaupungissamme vähän ja
epätarkasti: ei oltu viime aikoinakaan saatu siitä sen enempää
tietää, ei edes sittenkään, kun hyvin monissa oli alkanut herättää
mielenkiintoa se »hurmaava kaunotar», joksi Agrafena Aleksandrovna
oli neljän vuoden kuluessa muuttunut. Huhuina vain kerrottiin, että
hänet oli jo seitsemäntoistavuotiaana tyttönä joku vietellyt, eräs
upseeri kuulemma, joka sitten oli heti hänet hylännyt. Upseeri oli
muka matkustanut pois ja mennyt jossakin sitten naimisiin, mutta
Grušenjka oli jäänyt häpeään ja kurjuuteen. Kerrottiin muuten, että
vaikka ukko todellakin oli ottanut Grušenjkan kurjaliston joukosta,
niin tyttö kuitenkin oli kunniallisesta perheestä ja tavallaan
polveutui hengellisestä säädystä, oli jonkun ylimääräisen diakonin
tytär tai jotakin sentapaista. Mutta nyt oli neljässä vuodessa
tunteellisesta, vääryyttä kärsineestä ja kurjasta orpotytöstä
tullut punaposkinen, uhkea venäläinen kaunotar, nainen, joka oli
luonteeltaan rohkea ja päättäväinen, ylpeä ja julkea, ymmärsi hoitaa
rahojaan, rahanansaitsija, saita ja varovainen, nainen, joka oikein
tai väärin oli jo ennättänyt, kuten hänestä sanottiin, kääriä kokoon
itselleen omat varansa. Vain yhden asian tiesivät kaikki varmasti:
että Grušenjkaa oli hyvin vaikea lähestyä ja että paitsi ukkoa,
hänen suojelijaansa, ei koko neljän vuoden aikana ollut yhtään
ainoata miestä, joka olisi voinut kehua saaneensa nauttia Grušenjkan
suopeamielisyyttä. Asia oli varma, sillä tätä suopeamielisyyttä oli
tavoitellut sangen moni, varsinkin viimeisinä kahtena vuotena. Kaikki
yritykset olivat menneet myttyyn, ja jotkut suosion tavoittelijat
olivat saaneet peräytyä naurettavaan ja noloon asemaan joutuneina,
mikä johtui lujasta ja pilkkailevasta vastarinnasta lujaluonteisen
nuoren naisen puolelta. Tiedettiin vielä, että tämä nuori nainen
oli varsinkin viime vuonna antautunut semmoiseen, mitä nimitetään
»geschäftiksi», ja että hän oli osoittanut semmoiseen harvinaisia
taipumuksia, niin että lopulta monet olivat alkaneet nimittää häntä
todelliseksi juutalaiseksi. Ei niin, että hän olisi sijoittanut rahoja
korkoa kasvamaan, mutta tunnettua oli esimerkiksi se, että hän oli
yhdessä Fjodor Pavlovitš Karamazovin kanssa jonkin aikaa todellakin
harjoittanut vekselien ostoa polkuhintaan, maksamalla kymmenen
kopeekkaa ruplasta, ja sitten saanut näitten vekselien avulla ruplan
jokaisesta kymmenestä kopeekasta. Sairas Samsonov, joka viimeisenä
vuotena ei enää ollut voinut käyttää pöhöttyneitä jalkojaan, leskimies,
täysikasvuisten poikiensa tyranni, suuri pohatta, itara ja sydämetön
mies, oli kuitenkin joutunut suuressa määrin suojattinsa vaikutuksen
alaiseksi, vaikka oli alussa pitänyt tätä kovassa kurissa ja huonoilla
päivillä, »paastoöljyllä», kuten irvihampaat siihen aikaan sanoivat.
Grušenjka oli osannut vapautua hänen holhouksestaan istuttaen häneen
kuitenkin rajattoman luottamuksen uskollisuuteensa. Tämä ukko, suuri
toiminnan mies (nyt jo aikoja sitten kuollut), oli myös luonteeltaan
huomattava, ennen kaikkea saita ja kova kuin piikivi, ja vaikka
Grušenjka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän ei
voinut elää ilman Grušenjkaa (esimerkiksi kahtena viimeisenä vuonna
oli asian laita todella ollutkin semmoinen), niin hän ei kuitenkaan
määrännyt Grušenjkalle mitään suurta ja huomattavaa rahasummaa,
ja jos Grušenjka olisi uhannut hylätä hänet kokonaan, niin hän ei
siinäkään tapauksessa olisi antanut taivuttaa itseään. Sen sijaan hän
kyllä määräsi pienen omaisuuden, ja kun se saatiin tietää, niin sekin
ihmetytti kaikkia. »Sinä olet itse sellainen eukko, jota ei nenästä
vedetä», sanoi hän antaessaan Grušenjkalle noin kahdeksantuhatta,
»katso siis itse eteesi, mutta tiedä, että paitsi entiseen tapaan
tulevaa vuotuista avustusta et kuolemaani saakka saa minulta enää
mitään enkä testamentissanikaan määrää sinulle enää mitään.» Ja
hän pitikin sanansa: kuoli ja jätti kaiken pojilleen, joita oli
koko elämänsä ajan pitänyt luonaan aivan kuin palvelijoita heidän
vaimoineen ja lapsineen, mutta Grušenjkaa hän ei edes maininnutkaan
testamentissaan. Kaikki tämä saatiin tietää myöhemmin. Mutta hän
auttoi Grušenjkaa paljon neuvomalla, miten tämän oli käytettävä »omaa
kapitaaliaan», ja osoitti hänelle »liiketoimia». Kun Fjodor Pavlovitš
Karamazov, joka alkujaan oli joutunut Grušenjkan kanssa tekemisiin
erään tilapäisen »geschäftin» johdosta, loppujen lopuksi itsekin
aavistamattaan rakastui Grušenjkaan silmittömästi ja meni aivan kuin
pyörälle päästään, niin ukko Samsonov, joka siihen aikaan jo oli
henkihieverissä, naureskeli paljon tälle jutulle. Merkillistä on,
että Grušenjka oli ukolleen koko heidän tuttavuutensa ajan täydelleen
ja ikäänkuin sydämestään avomielinen, jota hän luultavasti ei ollut
kenellekään muulle koko maailmassa. Aivan viimeisinä aikoina, jolloin
äkkiä esiintyi lempensä kanssa myös Dmitri Fjodorovitš, ukko lakkasi
naureskelemasta. Päinvastoin hän kerran vakavasti ja ankarasti neuvoi
Grušenjkaa: »Jos kerran on valittava noiden kahden välillä, isän tai
pojan, niin valitse ukko, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että tuo
vanha lurjus ehdottomasti menee kanssasi naimisiin ja määrää etukäteen
edes jonkin verran omaisuutta. Mutta kapteenin kanssa älä seurustele,
ei siitä kuitenkaan asiaa synny.» Nämä sanat lausui Grušenjkalle
vanha hekumoitsija, joka jo silloin tunsi kuoleman lähestyvän ja joka
todellakin kuoli viisi kuukautta sen jälkeen kuin oli antanut tämän
neuvon. Huomautan vielä sivumennen, että vaikka kaupungissamme siihen
aikaan monet tiesivätkin Karamazovien, isän ja pojan, järjettömästä
ja hassusta kilpakosinnasta, jonka esineenä oli Grušenjka, niin hänen
suhteensa todellista laatua heihin kumpaankaan, ukkoon ja poikaan,
ei monikaan ymmärtänyt. Grušenjkan molemmat palvelijattaretkin
(tapahtuneen katastrofin jälkeen, josta tulee puhe edempänä) todistivat
sittemmin oikeudessa, että Agrafena Aleksandrovna oli ottanut Dmitri
Fjodorovitšin vastaan ainoastaan pelosta, koska tämä muka oli »uhannut
tappaa». Hänellä oli kaksi palvelijatarta, toinen niistä hyvin vanha
keittäjätär, joka oli peräisin hänen vanhempiensa kodista ja nyt jo
melkein kuuro, toinen taas tämän tyttärentytär, noin kahdenkymmenen
vuoden ikäinen reipas tyttö, Grušenjkan sisäkkö. Grušenjka eli
hyvin kitsastellen, ja asunto oli köyhästi sisustettu. Hänellä oli
piharakennuksessa kolme huonetta, jotka talon omistaja oli kalustanut
vanhoilla mahonkisilla kaksikymmentäluvun mallisilla huonekaluilla.
Kun Rakitin ja Aljoša astuivat sisälle hänen asuntoonsa, oli jo miltei
pimeä, mutta huoneet eivät vielä olleet valaistut. Grušenjka itse
loikoi vierashuoneessaan isolla, kömpelötekoisella sohvallaan, jonka
selustin oli mahonkia ja joka oli kova sekä nahalla päällystetty, mutta
päällys oli jo ammoin kulunut ja saanut reikiä. Pään alla hänellä oli
kaksi valkoista untuvatyynyä hänen vuoteestaan. Hän loikoi selällään
pitkäksi ojentautuneena ja liikkumattomana molemmat kädet pään alla.
Hän oli niin puettu kuin odottaisi jotakuta, mustassa silkkipuvussa
ja päässä kevyt pitsikoriste, joka sopi hänelle hyvin; olkapäille
oli heitetty pitsihuivi, joka oli kiinnitetty isolla kultaisella
rintaneulalla. Jotakuta hän nimenomaan odotti, loikoi kuin kaihon
ja kärsimättömyyden vallassa, kasvot hieman kalvenneina, hehkuvin
huulin ja silmin, koputellen kärsimättömästi oikean jalkansa kärjellä
sohvan käsinojaa. Heti kun Rakitin ja Aljoša saapuivat, syntyi pientä
hämminkiä: eteiseen kuului, kuinka Grušenjka nopeasti hypähti sohvalta
ja äkkiä huudahti pelästyneenä: »Kuka siellä?» Mutta vieraita oli
vastaanottamassa tyttö, ja tämä vastasi heti emäntänsä huutoon.

— Ei nämä ole he, nämä on toisia, ei nämä mitään.

— Mitä hänellä mahtaa olla tekeillä? — mutisi Rakitin taluttaen Aljošaa
kädestä vierashuoneeseen. Grušenjka seisoi sohvan luona näyttäen yhä
vielä olevan pelästyksen vallassa. Tuuhea töyhtö hänen tummanruskeata
palmikkoaan työntyi äkkiä pääkoristeen alta ja putosi hänen oikealle
olkapäälleen, mutta hän ei sitä huomannut eikä korjannut, ennenkuin oli
katsonut vieraita ja tuntenut heidät.

— Ah, sinäkö se olet, Rakitka? Olit pelästyttää minut pahanpäiväiseksi.
Kuka on kanssasi? Kenet olet tuonut mukanasi? Hyvä Jumala, kas vain
kuka tuli! — huudahti hän tunnettuaan Aljošan.

— Käskehän tuomaan kynttilöitä! — lausui Rakitin niin luontevaan tapaan
kuin hyvin tuttu ja läheinen ihminen, jolla on oikeus olla talossa kuin
kotonaan.

— Kynttilöitä... tietysti kynttilöitä... Fenja, tuo hänelle kynttilä...
No, osasitpa valita ajan tuodaksesi hänet! — huudahti hän taas
nyökäyttäen Aljošaan päin ja alkoi kuvastimeen päin kääntyen nopeasti
molemmin käsin laitella palmikkoaan. Näytti kuin hän olisi ollut
tyytymätön.

— Eikö sattunut sopivasti? — kysyi Rakitin loukkaantuen miltei samassa.

— Sinä pelästytit minut, Rakitka, siinä se on, — sanoi Grušenjka ja
kääntyi hymyillen Aljošan puoleen. — Älä pelkää minua, Aljoša ystäväni,
olen hirveän iloinen tulostasi, sinä odottamaton vieraani. Mutta
sinä pelästytit minut, Rakitka: minä luulin Mitjan tänne työntyvän.
Katsos, minä petkutin häntä äsken ja vaadin häneltä kunniasanan, että
hän uskoisi minua, mutta minä valehtelin. Sanoin hänelle meneväni
Kuzjma Kuzjmitšin, ukkoni, luokse ja laskevani hänen kanssaan yöhön
asti rahoja. Minähän käyn joka viikko hänen luonaan laskemassa koko
illan tilejä. Olemme silloin lukittujen ovien takana: hän naksuttelee
helmilautaansa ja minä istun ja kirjoitan kirjoihin — hän ei luota
muihin kuin minuun. Mitja uskoi minun olevan siellä, mutta minä
sulkeuduin asuntooni, — istun odottamassa erästä sanomaa. Kuinka
Fenja päästikään teidät sisälle! Fenja, Fenja! Juokse portille, avaa
ja katsele ympärillesi, eikö kapteeni ole jossakin! Kenties hän on
piiloutunut ja pitää silmällä, pelkään hirmuisesti!

— Ei ole ketään, Agrafena Aleksandrovna, äsken juuri katselin joka
suuntaan, käyn vähän väliä katsomassa raostakin, itsekin pelkään ja
vapisen.

— Ovatko ikkunaluukut kiinni, Fenja, ja laskisit alas ikkunaverhon
— kas näin. — Hän itse laski alas raskaat verhot. — Muuten hän
lentää suoraa päätä tänne tulen nähdessään. Pelkään tänään Mitjaa,
sinun veljeäsi, Aljoša. — Grušenjka puhui kovalla äänellä, joskin
hätääntyneenä, ja ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa.

— Miksi sinä tänään niin pelkäät Mitenjkaa? — tiedusteli Rakitin.
— Ethän sinä yleensä näy häntä säikkyvän, sinun pillisi mukaan hän
tanssii.

— Sanon sinulle odottavani sanomaa, erästä tuommoista kultaista pikku
viestiä, niin että Mitenjkaa ei täällä nyt tarvittaisi ollenkaan. Eikä
hän uskonutkaan, minä tunnen sen, että muka menin Kuzjma Kuzjmitšin
luo. Luultavasti istuu nyt siellä olopaikassaan, puistossa Fjodor
Pavlovitšin talon takana, ja vahtii minua. Mutta jos hän on mennyt
istumaan, niin hän siis ei tule tänne, sitä parempi! Mutta Kuzjma
Kuzjmitšin luo minä todellakin pistäydyin, Mitja itse saattoi minut,
sanoin istuvani puoliyöhön asti ja pyysin häntä välttämättömästi
tulemaan puolenyön aikana saattamaan minut kotiin. Hän meni pois, mutta
minä istuin kymmenisen minuuttia ukon luona ja sitten taas tänne, uh,
kuinka peloitti, — minä juoksin, jotta en kohtaisi häntä.

— Entä mihin mennäksesi olet noin koristautunut? Kas, miten soma
myssykin on päässäsi.

— Itse sinä olet soma, Rakitin! Sanon sinulle, että odotan yhtä
semmoista pikku sanomaa. Heti kun sanoma tulee, lähden kiitämään, —
lennän tieheni, näette vain vilahduksen. Siksi olen koristautunut,
jotta olisin valmiina.

— Mihin sinä sitten lennät?

— Jos saat liian paljon tietää, niin kovin pian vanhenet.

— Kas vain. Aivan ilon vallassa... En koskaan vielä ole nähnyt sinua
tämmöisenä. Olet pukeutunut kuin tanssiaisiin, — sanoi Rakitin
katsellen häntä.

— Sinähän ymmärrät paljon tanssiaisista.

— Entä ymmärrätkö sinä paljon?

— Minäpä olen nähnyt tanssiaiset. Kun Kuzjma Kuzjmitš kolmatta vuotta
sitten naitti poikansa, niin minä katselin parvekkeelta. Mitäs,
Rakitka, sinunko kanssasi minä juttelisin, kun tässä seisoo tämmöinen
ruhtinas. Kas siinä on vieras! Aljoša, kultaseni, katson sinua enkä
usko, Herra Jumala, kuinka sinä tulit luokseni. Totta puhuen en sinua
odottanut, en aavistanut enkä aikaisemmin koskaan sitä uskonut, että
sinä voisit tulla. Vaikka nyt ei olekaan se hetki, niin olen hirveän
iloinen tulostasi! Istuudu sohvaan, tähän näin, kas niin, sinä minun
kirkas kuutamoni. Toden totta, minä olen vielä ikäänkuin ymmällä... Voi
sinua, Rakitka, jospa olisit tuonut hänet eilen tai toissa päivänä!...
No, iloinen olen näinkin. Kenties on parempikin, että nyt, tämmöisellä
hetkellä, eikä toissa päivänä...

Hän istuutui vallattomasti Aljošan viereen sohvalle ja katseli häntä
aivan ihastuksissaan. Ja hän oli todellakin iloinen, hän ei valehdellut
sitä sanoessaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet nauroivat, mutta
nauroivat herttaisesti, iloisesti, Aljoša ei ollut odottanutkaan
näkevänsä niin hyväntahtoista ilmettä hänen kasvoissaan... Hän oli
eiliseen päivään asti tavannut Grušenjkaa vähän, saanut hänestä
peloittavan käsityksen, ja eilen häntä oli niin kauheasti järkyttänyt
Grušenjkan ilkeys ja kavala temppu Katerina Ivanovnaa kohtaan, että
hän oli hyvin ihmeissään, kun nyt yhtäkkiä näki hänessä aivan kuin
kokonaan toisen ja yllättävän olennon. Ja niin masentunut kuin hän
olikin omasta surustaan, niin hänen silmänsä pakostakin pysähtyivät
tarkkaamaan Grušenjkaa. Koko tämän käytöstapa oli myös ikäänkuin
kerrassaan muuttunut eilisestä parempaan päin: ei ollut juuri ollenkaan
tuota eilistä imelyyttä puhetavassa, ei noita velttoja liikkeitä...
kaikki oli yksinkertaista, teeskentelemätöntä, hänen liikkeensä olivat
nopeita, suoria, luottavia, mutta hän oli hyvin kiihtynyt.

— Hyvä Jumala, millaisia asioita tänään tapahtuu, totta tosiaan, —
alkoi hän taas lepertää. — Ja miksi minä olen tulostasi niin iloinen,
Aljoša, sitä en tiedä itsekään. Jos kysyt, en tiedä.

— No, etkö enää tiedäkään, mistä olet iloinen? — hymähti Rakitin. —
Aikaisemmin jostakin syystä ahdistit minua: tuo ja tuo hänet, täytyihän
sinulla olla jokin tarkoitusperä.

— Ennen minulla oli toinen tarkoitusperä, mutta nyt se on mennyt,
nyt on toinen aika. Minäpä kestitsen teitä. Minä olen nyt tullut
hyväsydämisemmäksi, Rakitka. Mutta istuhan sinäkin, Rakitka, miksi
seisot? Vai joko olet istuutunut? Älä pelkää, Rakituška ei unohda
itseään. Hän istuu nyt, Aljoša, tuolla vastapäätä meitä ja on
loukkaantunut: miksi minä en kehoittanut häntä ennen sinua istuutumaan.
Uh, hän on hyvin herkkä loukkaantumaan, tuo Rakitka, hyvin herkkä! —
alkoi Grušenjka nauraa. — Älä ole vihainen, Rakitka, minä olen nyt
hyvä. Mutta miksi sinä istut surullisena, Aljošetska, vai pelkäätkö
minua? — lausui hän ja katsoi iloisesti nauraen hänen silmiinsä.

— Hänellä on suru. Ei annettu virka-arvoa, — mörähti Rakitin.

— Mitä virka-arvoa?

— Hänen luostarinvanhimpansa alkoi löyhkiä.

— Kuinka löyhkiä? Sinä puhut jotakin roskaa, tahdot sanoa jonkin
iljettävyyden. Pidä suusi kiinni, hölmö. Annatko, Aljoša, minun
istuutua polvillesi, kas näin! — Ja hän nousi silmänräpäyksessä ja
hypähti Aljošan polville kuin hyväilevä kissanpoika sekä kietoi
hellästi oikean kätensä hänen kaulaansa: — minä ilahdutan sinut,
jumalinen poikani! Ei, ihanko todella annat minun istua polvillasi etkä
suutu? Jos käsket, niin hyppään pois.

Aljoša oli vaiti. Hän istui uskaltamatta liikahtaa, hän kuuli
Grušenjkan sanat »Jos käsket, niin hyppään pois», mutta ei vastannut,
oli kuin jähmettynyt. Mutta ei hänessä ollut sitä, mitä saattoi odottaa
ja mitä saattoi kuvitella hänessä nyt olevan esimerkiksi vaikkapa
Rakitin, joka himokkaasti tarkasteli häntä paikaltaan. Hänen sielunsa
suuri murhe nieli kaikki tunteet, jotka vain saattoivat syntyä hänen
sydämessään, ja jos hän vain olisi voinut tällä hetkellä täysin tehdä
itsestään selvää itsellensä, niin hän olisi itsekin ymmärtänyt olevansa
nyt mitä lujimmin turvattu kaikkia viettelyksiä ja kiusauksia vastaan.
Kuitenkin, huolimatta henkisen tilansa koko hämärästä sekavuudesta ja
häntä yhä jäytävästä murheesta, hän pakostakin ihmetteli erästä uutta
ja omituista tunnetta, joka oli syntymässä hänen sydämessään: tämä
nainen, tämä »hirveä» nainen ei ollenkaan synnyttänyt hänessä entistä
pelkoa, pelkoa, joka ennen syntyi hänessä joka kerta, kun hän haaveili
naisesta, jos semmoinen väikkyi hänen mielessään, vaan päinvastoin
tämä nainen, jota hän oli pelännyt enemmän kuin muita ja joka nyt
istui hänen polvillaan syleillen häntä, herätti hänessä nyt yht'äkkiä
aivan toisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tunteen, jonkinmoisen
harvinaisen, suuren ja vilpittömän mielenkiinnon tunteen kohtaansa,
eikä tässä kaikessa enää ollut mitään pelkoa, ei vähintäkään entistä
kauhua, — tämä oli pääasia, ja tämä häntä pakostakin ihmetytti.

— Mitä te siinä puhelette pötyä, — huudahti Rakitin, — tarjoa
mieluummin samppanjaa, olet siihen velkapää, tiedät itse!

— Olen tosiaankin velkapää. Minähän lupasin, Aljoša, hänelle sinusta
samppanjaa kaiken muun lisäksi, jos hän tuo sinut tänne. Anna tulla
samppanjaa, minäkin juon! Fenja, Fenja, tuo meille samppanjaa, se
pullo, jonka Mitja jätti, juokse pian. Vaikka olenkin saita, niin
pullon tarjoan, en sinulle, Rakitka, sinä olet lahotatti, mutta hän on
ruhtinas! Ja vaikka sieluni nyt on muuta täynnä, niin olkoon menneeksi,
minä ryyppään teidän kanssanne, tekee mieli reuhata!

— Mikä ihmeen hetki sinulla on ja mikä »sanoma», saako kysyä vai onko
se salaisuus? — otti Rakitin taas puheeksi ollen parhaansa mukaan
sen näköinen kuin ei olisi millänsäkään niistä pistosanoista, joita
myötäänsä lenteli häntä vastaan.

— Oh, ei se ole salaisuus, ja tiedäthän sinä sen itsekin, — sanoi äkkiä
Grušenjka huolestuneena kääntäen päänsä Rakitiniin päin ja kallistuen
hiukan poispäin Aljošasta, vaikka edelleenkin istui hänen polvillaan
käsi hänen kaulallaan. — Upseeri on tulossa, Rakitin, upseerini on
tulossa!

— Olen kuullut, että on tulossa, mutta onko hän jo niin lähellä?

— Mokrojessa on nyt, sieltä lähettää tänne pikalähetin, niin on hän
itse kirjoittanut, äsken sain kirjeen. Istun odottamassa pikalähettiä.

— Kas vain! Miksi Mokrojessa?

— Olisi kovin pitkä juttu kertoa ja riittää sinulle jo tämäkin.

— Nytpä ovat Mitenjkan asiat hullusti, — ui, ui. Tietääkö hän vai eikä
tiedä?

— Mitäpä tietäisi. Ei tiedä ensinkään! Jos saisi tietää, niin tappaisi.
Mutta sitä minä nyt en ollenkaan pelkää, en pelkää nyt hänen veistään.
Ole vaiti, Rakitka, älä muistuta mieleeni Dmitri Fjodorovitšia: hän
on murskannut koko sydämeni. Mutta minä en tahdo mitään tästä tällä
hetkellä ajatellakaan. Aljošetskaa voin ajatella, minä katselen
Aljošetskaa... Hymyilehän minulle, kultaseni, ilostu, hymähdä minun
tyhmyydelleni, minun riemulleni... Hymyilipä, hymyili! Kas miten
ystävällisesti katsoo. Minä, tiedätkö Aljoša, olen kaiken aikaa
ajatellut, että sinä olet minulle vihainen toissapäiväisestä, sen
neidin takia. Koira minä olin, niin se on... Mutta hyvä on kuitenkin,
että kävi niin. Se oli paha ja se oli hyvä, — hymähti Grušenjka äkkiä
mietteissään, ja jokin kova piirre vilahti äkkiä hänen hymyssään. —
Mitja kertoi hänen huutaneen: »Piiskaa pitäisi semmoiselle!» Minä
loukkasin häntä silloin pahasti. Hän kutsui minut luokseen, tahtoi
voittaa, viekoitella suklaallansa... Ei, se on hyvä, että kävi niin, —
naurahti hän taas. — Mutta minä pelkään vain, että sinä suutuit...

— Mutta totta tosiaankin, — pisti Rakitin yhtäkkiä väliin tosissaan
ihmetellen. — Hänhän todellakin pelkää sinua, Aljoša, tuommoista
kananpoikasta.

— Sinulle, Rakitka, hän on kananpoikanen, siinä se... sentähden että
sinulla ei ole omaatuntoa, siinä se! Minä näetkö, minä rakastan häntä
sydämestäni, siinä se! Uskotko, Aljoša, että minä rakastan sinua koko
sydämestäni?

— Voi sinua häpeämätöntä! Hän tunnustaa rakkauttaan sinulle, Aleksei!

— Mikä siinä, minä rakastankin.

— Entä upseeri? Entä kultainen sanoma Mokrojesta?

— Se on eri asia ja tämä on eri asia.

— Kas tuommoista se on naisväen ajatuksenjuoksun mukaan!

— Älä vihoita minua, Rakitka, — puuttui Grušenjka kiihkeästi puheeseen.
— Se on yhtä ja tämä on toista. Minä rakastan Aljošaa toisella tavalla.
Totta on, Aljoša, että minulla aikaisemmin oli viekas ajatus sinua
kohtaan. Minähän olen alhainen, minähän olen hurja, no, mutta toisina
hetkinä minä katson sinuun, Aljoša, kuin omaantuntooni. Ajattelen
yhä: »Kuinka täytyykään tuollaisen nyt halveksia minua, inhoittavaa.»
Ajattelin sitä toissa päivänäkin, kun juoksin neidin luota tänne. Jo
kauan sitten olen sinut tällä tavoin huomannut, Aljoša, Mitjakin sen
tietää, olen puhunut hänelle. Mitja kyllä ymmärtää. Uskotko, joskus
minä todellakin, Aljoša, katson sinua ja häpeän, itseäni häpeän... Ja
kuinka olen ruvennut ajattelemaan sinua ja mistä asti, sitä en tiedä
enkä muista...

Sisälle tuli Fenja ja pani pöydälle tarjottimen, jolla oli avattu pullo
ja kolme täytettyä pikaria.

— Samppanjaa tuotiin! — huudahti Rakitin. — Sinä olet innostunut,
Agrafena Aleksandrovna, ja poissa suunniltasi. Tyhjennät pikarin ja
lähdet tanssimaan. Ohhoh, tätäkään eivät ole osanneet tehdä, — lisäsi
hän katsellen samppanjaa. — Keittiössä on ämmä kaatanut laseihin ja
pullo on tuotu ilman korkkia ja lämmintäkin on. No, annahan vaikkapa
näinkin...

Hän astui pöydän luo, otti pikarin, tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä
ja kaatoi itsellensä toisen.

— Samppanjan ääreen ei usein joudu, — sanoi hän huuliaan nuollen. — No,
Aljoša, ota malja, näytä mikä olet miehiäsi. Mille joisimme maljan?
Paratiisin ovelle? Ota pikari, Gruša, juo sinäkin paratiisin oven
kunniaksi.

— Minkä paratiisin oven?

Hän otti pikarin, Aljoša otti omansa, joi pienen kulauksen ja pani
pikarin jälleen paikalleen.

— Ei, parempi on juomatta! — hymyili hän hiljaista hymyä.

—- Kehua kyllä osasit! — huudahti Rakitin.

— En minäkään sitten, jos on niin, — yhtyi puheeseen Grušenjka, — eikä
tee mielikään. Juo, Rakitka, yksinäsi koko pullo. Jos sinä, Aljoša,
juot, niin sitten juon minäkin.

— Vasikan hienostelua tuommoinen, — ärsytti Rakitin, — vaikka itse
istuu hänen polvillaan! Hänellä on toki suru, mutta mitäs sinulla on?
Hän on noussut kapinaan Jumalaansa vastaan, valmistautui jo ahmimaan
makkaraa...

— Mitenkä niin?

— Hänen luostarinvanhimpansa kuoli tänään, luostarinvanhin Zosima,
pyhimys.

— Siis luostarinvanhin Zosima on kuollut! — huudahti Grušenjka. — Hyvä
Jumala, minä en tietänytkään sitä. — Hän teki hartaasti ristinmerkin. —
Herra Jumala, mitä minä teenkään, minähän istun nyt hänen sylissään! —
huudahti hän hätkähtäen kuin pelästyksestä, hyppäsi silmänräpäyksessä
pois Aljošan sylistä ja istuutui sohvaan. Aljoša katseli häntä pitkään
ja ihmetellen, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat.

— Rakitin, — lausui hän äkkiä kovalla ja lujalla äänellä, — älä
ärsytä minua sanomalla, että olen noussut kapinaan Jumalaani vastaan.
Minä en tahdo kantaa vihaa sinua vastaan, ja ole sinäkin senvuoksi
hyväsydämisempi. Minä olen menettänyt semmoisen aarteen, jommoista
sinulla ei koskaan ole ollut, etkä sinä nyt voi minua tuomita. Katso
mieluummin häntä tässä: näitkö, kuinka hän minua säästi? Minä tulin
tänne löytääkseni ilkeämielisen sydämen, — niin veti minua oma
haluni siihen, koska itse olin alhainen, ja häijy, mutta minä löysin
vilpittömän sisaren, aarteen — rakastavan sielun... Hän säästi äsken
tunteitani... Agrafena Aleksandrovna, minä puhun sinusta. Sinä sait
äsken sydämeni taas entiselleen.

Aljošan huulet alkoivat väristä ja hengitys tukahtui. Hän pysähtyi.

— Ihan taisi pelastaa sinut! — alkoi Rakitin nauraa häijysti.

— Hänhän tahtoi nielaista sinut, tiedätkö sen?

— Seis, Rakitka! — sanoi Grušenjka hypähtäen äkkiä paikaltaan. — Olkaa
vaiti molemmat. Nyt sanon kaikki: sinä, Aljoša, ole vaiti sen tähden,
että nuo tuollaiset sanasi saavat minut häpeämään, sillä minä olen
ilkeä enkä hyvä, — sellainen minä olen. Mutta sinä, Rakitka, ole vaiti
sen tähden, että sinä valehtelet. Oli sellainen halpamainen ajatus
olemassa, että tahdoin hänet nielaista, mutta nyt sinä valehtelit, nyt
on aivan toista... enkä tahdo sinua enää kuulla, Rakitka! — Kaiken
tämän Grušenjka lausui tavattoman kiihtyneenä.

— Kas, miten kumpikin on vimmoissaan! — sähisi Rakitin katsellen
ihmeissään heitä kumpaakin. — Aivan kuin mielettömät, on ihan kuin
olisin joutunut hullujenhuoneeseen. Ovat heltyneet molemmin puolin,
alkavat kohta itkeä!

— Minä alankin itkeä, minä alan itkeä! — lausui Grušenjka. — Hän
nimitti minua sisarekseen, enkä minä sitä koskaan unhota! Mutta
kuulehan, Rakitka, vaikka minä olenkin ilkeä, niin kuitenkin minäkin
olen sipulin antanut.

— Minä ihmeen sipulin? Hyi perhana, ihanhan te olette todella hulluja!

Rakitin ihmetteli heidän innostustaan ja oli loukkaantunut ja äkäinen,
vaikka olisikin voinut ymmärtää, että kummassakin oli nyt juuri yhteen
kerääntyneenä kaikki, mikä saattoi järkyttää heidän sielujansa, kuten
usein elämässä tapahtuu. Mutta Rakitin, joka varsin herkästi kykeni
ymmärtämään kaiken, mikä koski häntä itseään, oli sangen vähän herkkä
ymmärtämään lähimmäistensä tunteita ja mielentiloja, — osaksi nuoruuden
kokemattomuuden tähden, osaksi myös suuren itsekkyytensä vuoksi.

— Näetkö, Aljošetška, — alkoi Grušenjka äkkiä hermostuneesti nauraa
kääntyen hänen puoleensa, — minä kehaisin Rakitkalle antaneeni sipulin,
mutta sinulle en kersku, sanon sinulle sen toisessa tarkoituksessa.
Se on vain satu, mutta se on kaunis satu, ja minä olen sen kuullut,
olin silloin vielä lapsi, Matrenaltani, joka nyt on keittäjättärenäni.
Katsos, se oli näin: Oli kerran eukko, hyvin ilkeä eukko, ja kuoli.
Eikä häneltä jäänyt ainoatakaan hyvää tekoa. Pirut ottivat hänet ja
paiskasivat tuliseen järveen. Mutta hänen suojelusenkelinsä seisoo ja
ajattelee: voisinkohan muistaa minkään sellaisen hänen hyvän tekonsa,
jonka voisin sanoa Jumalalle. Muisti semmoisen ja sanoo Jumalalle: hän,
sanoo, nyhtäisi vihannestarhastaan sipulin ja antoi kerjäläisvaimolle.
Ja Jumala vastaa hänelle: ota sinä, sanoo, se sama sipuli, ojenna se
hänelle järveen, tarttukoon siihen ja vedettäköön sillä, ja jos saat
vedetyksi hänet pois järvestä, niin tulkoon paratiisiin, mutta jos
sipuli katkeaa, niin jääköön eukko sinne, missä nytkin on. Enkeli
riensi eukon luo, ojensi hänelle sipulin: ota, sanoo, eukko, tartu
kiinni ja anna vetää. Ja hän alkoi varovasti vetää eukkoa, oli jo
melkein saanut vedetyksi pois, mutta muut syntiset järvessä, nähtyään
eukkoa vedettävän pois, alkoivat kaikki tarttua häneen kiinni,
tullakseen yhdessä hänen kanssaan pois vedetyksi. Mutta eukko oli hyvin
häijy ja alkoi potkia jaloillaan: »Minua vedetään eikä teitä, minun
on sipuli eikä teidän.» Heti kun hän oli tämän sanonut, niin sipuli
katkesi. Ja eukko putosi järveen ja palaa siellä vielä tänä päivänäkin.
Mutta enkeli rupesi itkemään ja meni pois. Semmoinen on se satu,
Aljoša, muistan sen ulkoa, sillä minä itse juuri olenkin tuo häijy
eukko. Rakitkalle minä kehuin, että olen antanut sipulin, mutta sinulle
sanon toisin: _kaiken kaikkiaan_ olen antanut koko elämäni aikana vain
jonkin sipulin, siinä ovatkin aivan kaikki minun hyvät työni. Äläkä
sinä kehu minua tämän jälkeen, Aljoša, älä pidä minua hyvänä, minä
olen paha, hyvin paha, ja jos sinä kehut, niin saatat minut häpeämään.
Oh, olen ihan katumuksen vallassa. Kuule, Aljoša: minä halusin niin
suuresti houkutella sinut luokseni ja kävin niin kiihkeästi Rakitkan
kimppuun, että lupasin hänelle kaksikymmentäviisi ruplaa, jos hän tuo
sinut luokseni! Seis, Rakitka, odota! — Hän astui nopein askelin pöydän
luo, avasi laatikon, otti esille kukkaron ja siitä kahdenkymmenenviiden
ruplan setelin.

— Mitä roskaa! Mitä roskaa! — huudahteli Rakitin hämillään.

— Ota vastaan Rakitka, velkani, et kai kieltäytyne, itsehän pyysit. —
Ja hän paiskasi Rakitinille setelin.

— Vielä tässä kieltäytyä, — mörähti Rakitin ilmeisesti hämillään, mutta
uljaasti salaten häpeänsä. — Tämä on meille varsin sopiva; hölmöt
ovatkin olemassa hyödyttääkseen viisasta.

— Mutta nyt ole vaiti, Rakitka, kaikki se, mitä nyt sanon, on
semmoista, mikä ei ole sinun korviasi vasten. Istuudu tänne nurkkaan ja
pidä suusi kiinni; sinä et rakasta meitä, ole siis vaiti.

— Miksi minä rakastaisinkaan teitä? — sanoi Rakitin irvistäen ja
salaamatta enää vihastustaan. Kahdenkymmenenviiden ruplan setelin hän
pisti taskuunsa ja hän häpesi todellakin Aljošaa. Hän oli toivonut
saavansa maksun myöhemmin aivan Aljošan tietämättä ja nyt hän vihastui
häpeästä. Tähän hetkeen saakka hän oli pitänyt varsin viisaana olla
liiaksi vastustelematta Grušenjkaa, tämän pistopuheista huolimatta,
sillä tällä näytti olevan jonkin verran valtaa hänen ylitseen. Mutta
nyt hänkin suuttui:

— Rakastetaan jonkin tähden, mutta mitä te olette minulle tehneet
kumpikin?

— Rakasta sinä ilman mitään vastalahjaa, niinkuin Aljoša rakastaa.

— Miten hän sinua rakastaa mitä sellaista hän on sinulle osoittanut,
kun olet niin innoissasi?

Grušenjka seisoi huoneen keskellä, puhui lämpimästi, ja hänen äänessään
kuului hysteerisiä vivahduksia.

— Ole vaiti, Rakitka, sinä et ymmärrä meistä mitään! Äläkä uskallakaan
tästä lähin sinutella minua, en salli sitä, mistä oletkaan saanut sen
rohkeuden, siinä se! Istuudu nurkkaan ja pidä suusi kiinni, niinkuin
renkini! Mutta sinulle, Aljoša, sinulle yksin sanon nyt puhtaan
totuuden, jotta näkisit millainen elukka minä olen. En puhu Rakitkalle,
vaan sinulle. Minä tahdoin syöstä sinut turmioon, Aljoša, se on aivan
totta, olin sen ihan päättänyt; tahdoin sitä niin innokkaasti, että
lahjoin Rakitinin rahalla, jotta hän toisi sinut tänne. Ja minkä tähden
minä sitä niin tahdoin? Sinä, Aljoša, et tietänytkään mitään, käännyit
minusta poispäin, ohi kulkiessasi luot silmäsi alas, mutta minä olen
tähän mennessä sata kertaa katsellut sinua, aloin kaikilta kysellä
sinusta. Kasvosi painuivat sydämeeni: »Hän halveksii minua», ajattelen,
»ei tahdo edes katsoa minuun». Ja semmoinen tunne valtasi minut
lopulta, että ihmettelen itsekin itseäni: miksi minä pelkään tuommoista
poikaa? Nielaisen hänet ja nauran asialle. Jouduin aivan vihan valtaan.
Uskotko sitä: ei kukaan täällä uskalla sanoa eikä ajatella tulevansa
Agrafena Aleksandrovnan luo sille huonolle asialle; minulla on vain
tuo ukko, häneen minä olen sidottu ja hänelle myyty, saatana on meidät
vihkinyt, mutta toisista — ei kukaan. Sinua katsellessani päätin:
hänet nielaisen. Nielaisen ja nauran. Näetkö, millainen ilkeä koira
minä olen, jota sinä nimitit sisareksesi! Nyt on saapunut tuo elämäni
turmelija, istun nyt ja odotan sanomaa. Tiedätkö, mikä minulle on
ollut tämä loukkaajani? Viisi vuotta sitten, kun minut Kuzjma toi
tänne, — istun lymyillen ihmisiä, etteivät näkisi ja kuulisi minua,
heikkona, tyhmänä istun ja itken, yökausiin en nuku, — ajattelen:
»Missä hän nyt lieneekään, loukkaajani? Nauraa luultavasti toisen
kanssa minulle, mutta kylläpä minä näytän hänelle, ajattelen, kunhan
vain näkisin hänet, kohtaisin jolloinkin: minäpä maksan hänelle, kyllä
maksan hänelle.» Öisin pimeässä itken painautuen tyynyyn ja haudon yhä
tätä, tahallani raatelen sydäntäni, ruokin sitä vihalla. »Kyllä minä
hänelle, kyllä minä hänelle vielä sen maksan!» Näin huusin pimeässä.
Ja kun äkkiä muistan, että en voi tehdä hänelle mitään, mutta hän nyt
nauraa minulle tai kenties on kokonaan unohtanut eikä muistakaan,
niin heittäydyn vuoteesta lattialle, vuodatan voimattomia kyyneliä
ja vapisen päivän sarastukseen asti. Aamulla nousen vihaisempana
kuin koira, myöhemmin, mitäs arvelet: aloin koota pääomaa, tulin
säälimättömäksi, lihoin, — luuletko, että olen tullut viisaammaksi?
Enhän, ei kukaan sitä tiedä eikä näe koko maailmassa, mutta kun alkaa
yön pimeys, niin yhä vieläkin, kuten tyttönä viisi vuotta sitten,
toisinaan makaan kiristellen hampaitani ja itken koko yön: »Kyllä minä
hänelle, kyllä minä hänelle», ajattelen! Kuulitko tämän kaiken? No,
kuinka sinä siis nyt minut ymmärrät: kuukausi sitten tulee minulle
äkkiä juuri tuo kirje: hän saapuu, on jäänyt leskeksi, tahtoo tavata
minua. Ihan hengitykseni silloin pysähtyi, Herra Jumala, ja äkkiä
ajattelin: hän tulee ja viheltää minulle, kutsuu minua, ja minä ryömin
hänen luokseen kuin piesty koira, syyllisenä! Ajattelen tätä enkä usko
itsekään itseäni: »Olenko alhainen vai enkä ole alhainen, juoksenko
hänen luokseen vai enkö juokse?» Ja sellainen vihastus itseäni kohtaan
valtasi minut koko tämän kuukauden ajaksi, että sen on vielä pahempi
kuin viisi vuotta sitten. Näetkö nyt, Aljoša, kuinka hurja minä olen,
miten vihan vimmassa olen sanonut sinulle totuuden: Leikin huvikseni
Mitjan kanssa, etten rientäisi tuon toisen luo. Ole vaiti, Rakitka, ei
ole sinun asiasi tuomita minua, en ole puhunut sinulle. Ennen teidän
tuloanne makailin tässä, odotin, ajattelin, koko kohtaloani punnitsin,
ettekä te koskaan voi saada tietää, mitä oli sydämessäni. Ei, Aljoša,
sano neidillesi, että hän ei olisi vihoissaan toissapäiväisestä!...
Eikä tiedä kukaan koko maailmassa, millaiselta minusta nyt tuntuu,
eikä voikaan tietää... Sillä kenties minä otan tänään sinne mukanani
veitsen, en ole vielä tehnyt päätöstäni...

Ja lausuttuaan tämän »surkean» sanan Grušenjka äkkiä ei voinut hillitä
itseään, ei puhunut loppuun, peitti kasvonsa käsiinsä, heittäytyi
sohvalle tyynyjen väliin ja alkoi itkeä ääneensä kuin pieni lapsi.
Aljoša nousi paikaltaan ja meni Rakitinin luo.

— Miša, — lausui hän, — älä ole vihainen. Hän on loukannut sinua, mutta
älä ole vihainen. Kuulitko häntä äsken? Ei saa pyytää ihmisen sielulta
niin paljon, pitää olla armahtavaisempi...

Aljoša lausui tämän sydämensä hillittömän purkauksen vallassa. Hänen
oli pakko saada lausutuksi sanottavansa ja hän kääntyi Rakitinin
puoleen. Jos Rakitinia ei olisi ollut, niin hän olisi huudahdellut
yksinään. Mutta Rakitin katsoi ivallisesti ja Aljoša pysähtyi äkkiä.

— Sinut ladattiin äsken täyteen luostarinvanhintasi ja nyt sinä
laukaisit luostarinvanhimmallasi minuun, Aljošenjska, pieni Jumalan
mies, — lausui Rakitin hymyillen vihamielisesti.

— Älä naura, Rakitin, älä pilkkaa, älä puhu vainajasta: hän on
korkeampi kaikkia, jotka ovat eläneet maan päällä! — huudahti Aljoša
itku kurkussa. — En ole noussut puhumaan sinulle tuomarina, vaan
olen itse viimeinen tuomittavista. Mikä minä olen hänen edessään?
Minä tulin tänne joutuakseni tuomioon ja sanoin: Olkoon, olkoon! ja
tämän tein heikkoluontoisuudessani, mutta hän, joka on kärsinyt viisi
vuotta, heti kun vain joku tuli ja lausui hänelle vilpittömän sanan, —
antoi kaikki anteeksi, unohti kaikki ja itkee! Hänen loukkaajansa on
tullut takaisin, kutsuu häntä, ja hän antaa tälle anteeksi kaiken ja
kiiruhtaa hänen luokseen riemuissaan eikä ota veistä, ei ota! Ei, minä
en ole sellainen. En tiedä, oletko sinä, Miša, sellainen, mutta minä
en ole sellainen. Olen tänään, nyt juuri saanut tämän opin... Hän on
rakkaudessa yläpuolella meitä... Oletko kuullut häneltä ennen sitä,
minkä hän nyt kertoi? Et, et ole kuullut; jos olisit kuullut, niin
olisit jo kauan sitten ymmärtänyt kaiken... ja toinen, jota loukattiin
toissa päivänä, antakoon hänkin hänelle anteeksi! Ja hän antaakin,
kunhan saa tietää... ja hän saa tietää... Tämä on vielä lepyttämätön
sielu, täytyy häntä säästää... kenties tässä sielussa on aarre...

Aljoša vaikeni, sillä hän oli tukahtua. Rakitin katsoi kaikesta
vihastuksestaan huolimatta häneen ihmetellen. Hän ei olisi koskaan
odottanut hiljaiselta Aljošalta moista sanatulvaa.

— Jopa ilmestyi asianajaja! Oletko rakastunut häneen, vai mitä?
Agrafena Aleksandrovna, paastoojammehan on todellakin rakastunut
sinuun, olet voittanut! — huudahti hän julkeasti nauraen.

Grušenjka nosti päänsä tyynyjen välistä ja katsoi Aljošaan hymyillen
hellää hymyä, joka äkkiä oli valaissut hänen kyynelistä pöhöttyneet
kasvonsa.

— Anna sinä hänen olla, Aljoša, kerubini, näethän millainen hän on,
jopa löysitkin, kenelle puhua. Minä, Mihail Osipovitš, — kääntyi hän
Rakitinin puoleen, — tahdoin pyytää sinulta anteeksi sitä, että olin
sinua haukkunut, mutta nyt taas en tahdo. Aljoša, tule luokseni,
istuudu tähän, — houkutteli hän Aljošaa iloisesti hymyillen, — kas
niin, istuudu tähän, sano sinä minulle (hän tarttui Aljošan käteen ja
katseli hymyillen hänen kasvojaan), — sano sinä minulle: rakastanko
minä häntä vai enkö? Loukkaajaani nimittäin, rakastanko vai enkö?
Makasin ennen teidän tuloanne täällä pimeässä kysellen yhä sydämeltäni:
rakastanko häntä vai enkö? Ratkaise sinä se minulle, Aljoša, aika
on tullut, mitä päätät, niin tapahtuu. Onko minun annettava hänelle
anteeksi vai eikö?

— Olethan jo antanut anteeksi, — lausui Aljoša hymyillen.

— Olen todellakin antanut anteeksi, — lausui Grušenjka mietteissään.
— Kuinka halpamainen sydän. Halpamaisen sydämeni malja! — sanoi hän
temmaten äkkiä pöydältä pikarin, joi sen yhdellä kertaa pohjaan,
kohotti ylös ja paiskasi voimakkaasti lattiaan. Lasi meni helisten
sirpaleiksi. Jokin kova piirre vilahti hänen hymyssään.

— Kenties vielä en olekaan antanut anteeksi, — lausui hän omituisen
uhkaavasti luoden silmänsä maahan aivan kuin puhuisi itsensä kanssa.
— Kenties sydän vasta valmistautuu antamaan anteeksi. Taistelen vielä
sydäntäni vastaan. Näetkö, Aljoša, minä olen alkanut kovasti rakastaa
viiden vuoden vanhoja kyyneliäni... Ehkäpä olen rakastanut ainoastaan
kärsimääni loukkausta enkä ollenkaan häntä.

— Enpä tahtoisi olla hänen nahoissaan! — sähisi Rakitin.

— Etkä tule olemaankaan, Rakitka, et koskaan tule olemaan hänen
nahoissaan. Sinä saat ommella minulle kenkiä, Rakitka, semmoiseen
työhön minä sinua käytän, etkä sinä koskaan saa nähdäkään sellaista
kuin minä... Ja ehkäpä hänkään ei saa nähdä...

— Hänkö? Entä miksi olet koristautunut? — ärsytti Rakitin
ilkeämielisesti hymyillen.

— Älä moiti minua ulkoasuni tähden, Rakitka, et tunne vielä koko minun
sydäntäni! Jos tahdon, niin repäisen heti koristeeni, heti repäisen,
tällä hetkellä, — huudahti Grušenjka heleällä äänellä. — Et tiedä
sinä, miksi olen tässä puvussa, Rakitka! Kenties astun hänen eteensä
ja sanon: »Oletko nähnyt minut tämmöisenä, vai etkö vielä ole?» —
Hänhän jätti minut seitsemäntoistavuotiaana, laihana, keuhkotautisena
vetistelijänä. Istuudun hänen viereensä, ihastutan hänet, saan hänet
hehkumaan: »Näitkö millainen nyt olen», sanon, »no, riittäköön se
sinulle, hyvä herra, pyyhi suutasi, sivu suun meni!» — kenties tämä asu
on vain sitä varten, Rakitka, — lopetti Grušenjka vihaisesti nauraen. —
Hurja minä olen, Aljoša, villitty. Riistän yltäni tämän asuni, raatelen
itseni, kauneuteni, poltan kasvoni ja viiltelen niitä veitsellä, menen
kerjäämään. Jos tahdon, niin en mene nyt mihinkään enkä kenenkään luo;
jos päähäni pistää, — niin jo huomenna lähetän Kuzjmalle takaisin
kaikki, mitä hän on minulle lahjoittanut, ja kaikki hänen rahansa,
ja lähden itse koko elämäni ajaksi tekemään työtä päiväläisenä!...
Luuletko, että minä en tee tätä, Rakitka, etten uskalla tehdä? Teen,
teen, heti voin sen tehdä, älkää vain minua ärsyttäkö... Mutta hänet
minä ajan pois, hänelle näytän pitkännenän, hän ei minua näe!

Viimeiset sanat hän huusi hysteerisesti, mutta ei taaskaan jaksanut
hillitä itseään, kätki kasvonsa käsiinsä, heittäytyi tyynyä vastaan ja
alkoi taas väristä nyyhkytyksistä. Rakitin nousi paikaltaan:

— On jo aika, — sanoi hän. — On myöhä, luostariin ei päästetä.

Grušenjka hypähti heti paikaltaan.

— Tahdotko, Aljoša, todellakin mennä pois! — huudahti hän surullisen
hämmästyksen valtaamana. — Mitä sinä nyt teetkään minulle: olet
kohottanut minut ja kokonaan näännyttänyt, ja nyt taas tämä yö, taas
minun on jäätävä yksin!

— Eihän hän voi jäädä yöksi sinun luoksesi? Mutta jos tahdot —
niin olkoon! Voin lähteä yksinkin! — sanoi Rakitin leikillään ja
myrkyllisesti.

— Ole vaiti, paha- henki, — huudahti Grušenjka hänelle raivostuneena,
— et ole koskaan puhunut minulle sellaisia sanoja, jollaisia hän on
tullut minulle sanomaan.

— Mitä hän sitten on sanonut sinulle? — mutisi Rakitin ärsyttävästi.

— En tiedä minä, en käsitä, en tiedä mitään, mitä hän on minulle
sanonut, sydämelle on puhunut, sydämeni hän on kääntänyt... Hän on
ensimmäinen ja ainoa, joka on minua säälinyt, siinä se! Miksi sinä,
kerubi, et ole tullut ennen, — hän lankesi äkkiä Aljošan eteen
polvilleen aivan kuin pois suuniltaan joutuneena. — Minä olen koko
elämäni ajan odottanut sellaista kuin sinä, olen tietänyt, että joku
sellainen tulee ja antaa minulle anteeksi. Olen uskonut, että joku
rakastaa minuakin kehnoa, ei vain riettauden tähden!...

— Mitä minä oikeastaan olen sinulle tehnyt? — vastasi hellästi
hymyillen Aljoša, kumartui hänen puoleensa ja tarttui hellästi hänen
käsiinsä. — Sipulin olen sinulle antanut, vain hyvin pienen sipulin, en
mitään muuta!...

Ja tämän sanottuaan hän alkoi itsekin itkeä. Sillä hetkellä alkoi
ulkoeteisestä äkkiä kuulua kolinaa, joku astui sisälle eteiseen.
Grušenjka hyppäsi pystyyn aivan kuin olisi hirveästi pelästynyt.
Huoneeseen juoksi kolisten ja huutaen Fenja.

— Rouva-kulta, rouva, pikalähetti on tullut! — huusi hän iloisesti ja
hengästyneenä. — Mokrojesta ovat tulleet matkavaunut teitä hakemaan.
Kyytimies Timotei kolmivaljakolla, heti vaihdetaan uudet hevoset...
Kirje, kirje, rouva, tässä on kirje!

Hänellä oli kirje kädessä, ja kaiken aikaa huutaessaan hän heilutteli
sitä ilmassa. Grušenjka sieppasi häneltä kirjeen ja vei sen lähelle
kynttilää. Se oli vain kirjelippu, muutamia rivejä, hän luki sen
silmänräpäyksessä.

— Huusi! — huudahti hän aivan kalpeana, ja hänen kasvonsa vääristyivät
tuskalliseen hymyyn. — Vihelsi! Ryömi, koiranpentu!

Mutta vain silmänräpäyksen hän seisoi ikäänkuin empien. Äkkiä tulvahti
veri hänen päähänsä, ja hänen poskensa hehkuivat kuin tulessa.

— Minä lähden! — huudahti hän äkkiä. — Viisi elämäni vuotta! Hyvästi!
Hyvästi, Aljoša, kohtaloni on ratkaistu... Menkää, menkää, menkää pois
nyt luotani kaikki, etten teitä enää näkisi!... Grušenjka on lentänyt
uuteen elämään... Älä muistele minua pahalla sinäkään, Rakitka. Kenties
menen kohti kuolemaa! Uh! Olen kuin juovuksissa!

Hän jätti heidät äkkiä ja juoksi makuuhuoneeseensa.

— No, ei hän nyt jouda meitä ajattelemaan! — mutisi Rakitin. —
Menkäämme, muuten kukaties taas alkaa tuo akkojen huuto. Minua
tympäisevät jo nämä kyynelpitoiset huudot...

Aljoša antoi koneellisesti kuljettaa itsensä ulos. Pihalla seisoivat
matkavaunut, hevosia riisuttiin valjaista, kuljetettiin lyhdyt
käsissä, touhuttiin. Avoimesta portista tuotiin vereksiä hevosia
kolmivaljakkoon. Mutta tuskin olivat Aljoša ja Rakitin päässeet ulos
ovesta, kun äkkiä Grušenjkan makuuhuoneen ikkuna avautui ja hän huusi
sointuvalla äänellä Aljošan jälkeen:

— Aljošetška, sano terveisiä veljellesi Mitenjkalle, ja sano hänelle,
ettei muistelisi minua, pahantekijäänsä, pahalla. Ja kerro hänelle
myös näillä minun sanoillani: »Grušenjka joutui lurjuksen omaksi, eikä
sinulle, jalolle miehelle!» Ja lisää hänelle myös, että Grušenjka
rakasti häntä tunnin ajan, ainoastaan yhden tunnin kaiken kaikkiaan
rakasti, — niin että hän tästä lähin muistaisi tuon tunnin koko
elämänsä ajan, niin määräsi, sano, Grušenjka sinulle koko elämän
ajaksi!...

Hän lopetti äänellä, joka oli täynnä nyyhkytystä. Ikkuna sulkeutui.

— Hm! Hm! — mylvähti Rakitin nauraen. — Surmasi veli Mitenjkan ja
käskee vielä muistamaan sitä koko elämän ajan. Siinä peto!

Aljoša ei vastannut mitään, aivan kuin ei olisi kuullut; hän kulki
Rakitinin vieressä nopeasti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin
kiire; oli kuin hän olisi unohtanut kaiken, hän kulki koneellisesti.
Rakitinia äkkiä pisti jokin aivan kuin häntä olisi sormella kosketettu
kipeään haavaan. Aivan toista hän oli odottanut äsken, kun oli vienyt
Grušenjkan ja Aljošan yhteen; aivan toista oli tapahtunut eikä sitä,
mitä hän niin mielellään olisi tahtonut.

— Hän on puolalainen, tuo Grušenjkan upseeri, — alkoi hän taas puhua
hillitysti, — eikä hän nyt ole ensinkään mikään upseeri, vaan palveli
tullivirkamiehenä Siperiassa, jossakin Kiinan rajalla luullakseni, mikä
lieneekin raihnainen pieni puolalainen. Kuuluu menettäneen paikkansa.
On nyt saanut kuulla Grušenjkalle kertyneen omaisuutta ja on tullut
takaisin, — siinä koko se ihme.

Aljoša ei näyttänyt taaskaan kuulevan. Rakitin ei voinut hillitä
itseään:

— No, käännytitkö syntisen? — naurahti hän ilkeästi Aljošalle.
— Palautitko porton oikealla tielle? Taisit ajaa pois seitsemän
riivaajaista? Kas siinähän tapahtuivat nuo äskeiset ihmeemme, joita
odotettiin!

— Lakkaa, Rakitin, — lausui Aljoša kärsien sielussaan.

— Sinä »halveksit» kai nyt minua äskeisten viidenkolmatta ruplan
tähden? Möi muka todellisen ystävän. Mutta ethän sinä ole Kristus enkä
minä ole Juudas.

— Ah, Rakitin, vakuutan sinulle, että olin sen kokonaan unohtanut, —
huudahti Aljoša, — sinä itse nyt juuri muistutit sen mieleeni...

Mutta Rakitin oli jo lopullisesti suuttunut.

— Piru teidät vieköön kaikki ja jokaisen! — karjaisi hän äkkiä. — Ja
mitä perhanaa minä puutuin tekemisiin kanssasi! En tahdo tästä lähin
enää tuntea sinua. Mene yksin, tuossa on sinun tiesi!

Ja hän kääntyi äkkiä toiselle kadulle jättäen Aljošan yksin pimeyteen.
Aljoša lähti kaupungista ja meni kedon poikki luostariin.



4.

Galilean Kaanaa


Oli jo sangen myöhä luostarin tapojen mukaan, kun Aljoša saapui
erakkomajaan; hänet päästi portinvahti sisälle erikoista tietä. Kello
oli jo lyönyt yhdeksän, — oli yleisen levähdyksen ja rauhan hetki
kaikille niin levottoman päivän jälkeen. Aljoša avasi arasti oven ja
astui luostarinvanhimman kammioon, jossa nyt oli tämän ruumisarkku.
Kammiossa ei ollut ketään muita kuin isä Paísi, joka yksinään luki
ruumisarkun ääressä evankeliumia, ja nuori palvelijamunkki Porfiri,
joka väsyneenä eilisestä yöllisestä keskustelusta ja tämän päivän
touhusta nukkui viereisessä huoneessa lattialla sikeätä nuoren
miehen unta. Vaikka isä Paísi kuulikin Aljošan tulon, niin hän ei
katsahtanutkaan häneen päin. Aljoša meni ovesta oikealla olevaan
nurkkaan, polvistui ja alkoi rukoilla. Hänen sydämensä oli täysi,
mutta kaikki oli omituisen epäselvää eikä yksikään tunne eronnut
toisista muita voimakkaampana, päinvastoin toinen työnsi tieltään
toisen jonkinmoisessa hiljaisessa, tasaisessa kiertoliikkeessä ollen.
Mutta sydämessä tuntui suloiselta, eikä Aljoša, omituista kyllä
ihmetellyt sitä. Taas hän näki edessään tämän ruumisarkun, mutta
itkuista, valittelevaa, kipeätä surua ei ollut hänen sielussaan, kuten
oli ollut aamulla. Heti sisään tultuaan hän oli langennut polvilleen
niinkuin pyhän esineen eteen langetaan, mutta riemu, riemu säteili
hänen mielessään ja hänen sydämessään. Yksi kammion ikkunoista oli
auki, ilma oli raikas ja kylmänpuoleinen, — haju on siis tullut vielä
voimakkaammaksi, koska on katsottu tarpeelliseksi avata ikkuna, —
ajatteli Aljoša. Mutta ei tämäkään mädänneen hajun ajatteleminen,
joka hänestä vielä äsken tuntui niin kauhealta ja kunnialle käyvältä,
synnyttänyt hänessä äskeistä surumielisyyttä ja äskeistä paheksumista.
Hän alkoi hiljaa rukoilla, mutta tunsi pian itse rukoilevansa miltei
koneellisesti. Ajatusten katkelmia välähteli hänen sielussaan, ne
syttyivät kuin tähdet ja sammuivat hamassa, vaihtuivat toisiin, mutta
sen sijaan hänen sielussaan oli vallalla jotakin kokonaista, lujaa,
viihdyttävää, ja hän oli itse siitä tietoinen. Väliin hän aloitti
palavan rukouksen, hänen teki niin kovin mieli kiittää ja rakastaa...
Mutta aloitettuaan rukouksen hän siirtyi äkkiä johonkin muuhun, vaipui
ajatuksiinsa, unohti sekä rukouksen että sen, mikä oli sen katkaissut.
Hän alkoi kuunnella, mitä isä Paísi luki, mutta kun hän oli hyvin
uupunut, niin hän alkoi vähitellen torkahdella...

»_Ja kolmantena päivänä olivat Häät Galilean Kaanaassa_», luki
isä Paísi, »_ja Jeesuksen äiti oli siellä. Niin Jeesus ja hänen
opetuslapsensa kutsuttiin myös häihin_.»

— Häät? Mitä tämä on... häät... pyöri vihurina Aljošan mielessä, —
hänellä on myös onni... lähti kemuihin... Ei, hän ei ottanut veistä,
ei ottanut veistä... Se oli vain »surkea» sana... No... surkeat sanat
täytyy antaa anteeksi, ehdottomasti. Surkeat sanat tuovat lohtua
sielulle... ilman niitä kävisi suru liian raskaaksi ihmisille. Rakitin
lähti syrjäkadulle. Niin kauan kuin Rakitin ajattelee kärsimiään
loukkauksia, hän aina poikkeaa syrjäkadulle... Mutta tie... tie on
suuri valtatie, suora, valoisa, kristallinkirkas, ja sen päässä on
aurinko... Mitä?... mitä luetaan?

»... _Ja koska viini puuttui, sanoi Jeesuksen äiti hänelle: ei heillä
ole viiniä_»... kuuli Aljoša.

— Niin, minulta jäi tässä huomaamatta, vaikka en tahtonut jättää
huomaamatta, mutta tästä paikasta minä pidän: tämä on Galilean Kaanaa,
on ensimmäinen ihme... Ah, tämä on ihme, ah, tämä on ihana ihme!
Ei murheessa, vaan ihmisten riemussa oli läsnä Kristus, kun teki
ensimmäisen kerran ihmeen, ihmisten iloa hän auttoi... »Ken rakastaa
ihmisiä, hän rakastaa heidän iloaankin»... Tätä toisteli vainaja
myötäänsä, tämä oli yksi hänen pääajatuksiaan... Ilman iloa ei voi
elää, sanoi Mitja... Niin, Mitja... Kaikki, mikä on totta ja kaunista,
on aina täynnä kaiken anteeksi antamusta — tätä hän myös puhui...

»... _Jeesus sanoi hänelle: vaimo, mitä minun on sinun kanssasi? Ei
minun aikani ole vielä tullut. Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: mitä
hän teille sanoo, se tehkäät_...»

— Tehkäät... Ilo, joittenkin köyhien, hyvin köyhien ihmisten
ilo... Tietysti köyhien, kun ei häissäkään heillä ollut viiniä...
Historiantutkijat kirjoittavat, että Gennesaretin järven ympärillä ja
niillä seuduin kaikkialla asui silloin kaikkein köyhintä väestöä, mitä
vain voi kuvitella... Ja tiesi silloin toisen siellä olevan suuren
olennon suuri sydän, Hänen äitinsä sydän, että Hän ei ollut tullut
silloin alas maan päälle ainoastaan suurta, peloittavaa sankaritekoaan
suorittamaan, vaan että Hänen sydämensä ymmärtää myös joidenkin aivan
valistumattomien ja viekastelemattomien olentojen vilpittömän ja
yksinkertaisen ilon, noiden olentojen, jotka olivat ystävällisesti
kutsuneet Hänet köyhiin häihinsä. »Ei minun aikani ole vielä tullut»,
sanoo Hän hiljaa hymyillen (aivan varmasti Hän hymyili äidilleen
lempeästi!)... Tosiaankin, sitä vartenko Hän oli astunut alas maan
päälle, että antaisi lisää viiniä köyhissä häissä? Mutta Hän meni
kuitenkin ja teki äitinsä pyynnön mukaisesti... Ah, hän lukee taas:

»... _Jeesus sanoi heille: täyttäkää vesiastiat vedellä. Ja he
täyttivät ne ylön täyteen_.

»_Ja hän sanoi heille: pankaat nyt sisälle ja viekäät edeskäyvälle. Ja
he veivät_.

»_Mutta kun edeskäypä maisti sitä vettä, joka viiniksi tullut oli
(eikä tietänyt, kusta se tuli, mutta palvelijat tiesivät, jotka veden
ammensivat), kutsui edeskäypä yljän_.

»_Ja sanoi hänelle: jokainen antaa ensisti hyvää viiniä, ja kun
juovutaan, niin sitte huonompaa; sinä kätkit hyvän viinin tähän asti_.»

— Mutta mitä tämä on, mitä tämä on? Miksi huone liikkuu... Ah, niin...
nythän on häät, hääpidot... niin, tietysti. Tuossa ovat vieraatkin,
tuossa istuvat nuoret ja iloinen joukko ja... missä on viisas
edeskäypä? Mutta kuka tämä on? Kuka? Taas huone siirtyy paikaltaan...
Kuka nousee tuolta suuren pöydän äärestä? Kuinka?... Hänkin on täällä?
Hänhän on ruumisarkussa... Mutta hän on täälläkin... on noussut, nähnyt
minut, tulee tänne... Herra Jumala!...

Niin, hänen luokseen, hänen luokseen astui hän, kuivettunut pieni ukko,
jolla oli pieniä ryppyjä kasvoissa, iloisena ja nauraen hiljaisesti.
Ruumisarkkua ei ole enää, ja hän on samassa puvussa, jossa eilenkin
istui heidän parissaan, kun vieraat kokoontuivat hänen luokseen. Kasvot
ovat avoimet, silmät säteilevät. Kuinka, hän on siis myös kemuissa,
myös kutsuttu häihin Galilean Kaanaassa..

— Olen myös, rakkaani, kutsuttu, kutsuttu ja pyydetty, — kuuluu
hiljainen ääni hänen päällään. — Miksi olet hautautunut tänne, niin
ettei sinua saa nähdäkään... tule sinäkin meille.

Hänen äänensä, luostarinvanhin Zosiman ääni... Miten siis on hänen
laitansa, jos hän kerran kutsuu? Vanhus nosti Aljošan kädellään, ja
Aljoša kohosi pystyyn polviltaan.

— Iloitkaamme, — jatkoi kuivettunut ukko, — juokaamme uutta viiniä,
uuden suuren riemun viiniä; näetkö, miten paljon on vieraita? Tuossa
on sulhanen ja morsian, tuossa on viisas edeskäypä, maistaa uutta
viiniä... Miksi ihmetellen katsot minua? Minä olen antanut sipulin,
siksi minäkin olen täällä. Ja monet täällä ovat antaneet vain sipulin,
yhden pienen sipulin vain... Mitä ovat meidän tekomme? Sinäkin,
hiljainen, sinäkin, nöyrä poikani, sinäkin olet tänään osannut
antaa sipulin isoovalle. Aloita, rakkaani, aloita, sinä lempeä,
toimintasi!... Näetkö Aurinkomme, näetkö Hänet?

— Minä pelkään... en uskalla katsoa... — kuiskasi Aljoša.

— Älä pelkää Häntä. Peloittava on Hän suuruudessaan meidän edessämme,
kauhistuttava korkeudessaan, mutta loppumattomasti armollinen, tuli
rakkaudesta meidän kaltaiseksemme ja iloitsee kanssamme, muuttaa veden
viiniksi, ettei vierasten ilo loppuisi, odottaa uusia vieraita, kutsuu
uusia vieraita lakkaamatta ja ikuisiin aikoihin. Kas, tuossa tuodaan
uutta viiniä, näetkö, pikareita tuodaan.

Jotakin paloi Aljošan sydämessä, jokin täytti sen äkkiä, niin että
teki kipeätä, innostuksen kyynelet tulvahtivat hänen sielustaan... Hän
levitti kätensä, huudahti ja heräsi...

Taas oli siinä ruumisarkku, avoin ikkuna ja hiljaista, juhlallista,
selvää evankeliumin lukua. Mutta Aljoša ei enää kuunnellut mitä
luettiin. Omituista, hän oli nukahtanut polvistuneena, mutta nyt hän
seisoi, ja äkkiä hän ikäänkuin riuhtaisten itsensä liikkeelle astui
kolmella lujalla ja nopealla askelella aivan ruumisarkun luo. Hipaisipa
hän olkapäällään isä Paísiakin eikä huomannut sitä. Tämä kohotti
hetkeksi silmänsä kirjasta häneen, mutta käänsi ne heti taas toisaalle,
sillä hän ymmärsi nuorukaiselle tapahtuneen jotakin omituista. Aljoša
katsoi noin puoli minuuttia ruumisarkkuun peitettyä, liikkumattomana
pitkänään makaavaa ruumista, jonka rinnalla oli jumalankuva ja päässä
päähine kahdeksankärkisine risteineen. Hän oli äsken juuri kuullut
hänen äänensä, ja tämä ääni kaikui vielä hänen korvissaan. Hän koetti
vielä kuunnella, hän odotti vielä ääniä... mutta äkkiä hän teki jyrkän
käännöksen ja meni ulos kammiosta.

Hän ei pysähtynyt kuistillekaan, vaan meni nopeasti portaita alas.
Hänen riemun täyttämä sydämensä janosi vapautta, tilaa, avaraa alaa.
Hänen yläpuolellaan oli leveänä, näkymättömänä taivaan kupukatto,
täynnä hiljaa tuikkivia tähtiä. Keskitaivaalta taivaanrannalle asti
häämötti vielä epäselvänä kaksihaarainen linnunrata. Maata ympäröi
raikas ja liikkumattoman hiljainen yö. Kirkon valkeat tornit ja
kultaiset kupukatot kimmelsivät safiirinsinistä taivasta vastaan.
Upeat syyskukkaset lavoissaan talon vierellä olivat vaipuneet uneen
aamuun asti. Maan hiljaisuus näytti sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden
kanssa, maan salaisuus kosketti tähtien salaisuutta... Aljoša seisoi
ja katsoi, ja äkkiä hän, aivan kuin jalkansa olisivat pettäneet,
lankesi maahan.

Hän ei tietänyt, minkä tähden hän syleili maata, hän ei selvitellyt
itselleen, miksi hänen niin vastustamattomasti teki mieli sitä
suudella, suudella sitä kokonaisuudessaan, mutta hän suuteli sitä
itkien, ääneensä nyyhkyttäen ja kostuttaen sitä kyynelillään, ja hän
vannoi kiihkeästi rakastavansa sitä, rakastavansa ikuisiin aikoihin
asti. »Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi»...
kaikui hänen sielussaan. Mitä hän itki? Oi, hän itki innostuksessaan
noita tähtiäkin, jotka tuikkivat häntä vastaan syvyydestä, »eikä
hävennyt tätä innostusta». Oli kuin rihmoja kaikista noista
lukemattomista Luojan maailmoista olisi samalla kertaa yhtynyt hänen
sielussaan, ja se värisi »koskettaessaan toisia maailmoita». Teki
mieli antaa anteeksi kaikille ja kaikki ja pyytää anteeksi, oi! — ei
itselleen, vaan kaikkien ja kaiken puolesta, ja »toisetkin pyytävät
minun puolestani», kaikui taas hänen sielussaan. Ja joka silmänräpäys
hän tunsi selvästi ja ikäänkuin kouraantuntuvasti, kuinka jotakin lujaa
ja järkähtämätöntä niinkuin tuo taivaan holvi siirtyi hänen sieluunsa.
Jokin aate tuntui saavan vallan hänen mielessään — koko elämän ajaksi
ja ikuisiin aikoihin. Hän oli langennut maahan heikkona nuorukaisena,
mutta hän nousi taistelijana, joka oli pysyvä lujana koko elämänsä
ajan, ja hän oli siitä tietoinen ja tunsi sen yhtäkkiä tuona samana
innostuksensa hetkenä. Eikä koskaan, ei koskaan sitten koko elämänsä
aikana Aljoša voinut unohtaa tätä hetkeä. »Joku kävi sielussani sillä
hetkellä!» sanoi hän myöhemmin uskoen lujasti omiin sanoihinsa...

Kolmen päivän kuluttua hän jätti luostarin, mikä oli sopusoinnussa myös
hänen luostarinvanhin-vainajansa sanan kanssa, tämä kun oli käskenyt
häntä »olemaan maailmassa».


Kolmas osa jatkuu II niteessä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Karamazovin veljekset I : Romaani" ***