Title: Pasinkow
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pasinkow" ***


PASINKOW

Kirj.

Ivan Turgenev


Suomensi

AATTO S.



Helsingissä,
Suomal. Kirjallisuuden Seura,
1890.



I.


Pietarissa eräänä talvena alkoi karnevaali ja jo ensimmäisenä päivänä
minut kutsuttiin päivälliselle erään paraimman ystäväni luo. Siihen
aikaan, kuin me olimme koulukumppaneja, oli hän meidän mielestämme arka
ja kaino kuin nuori tyttö; mutta sittemmin hän osoitti, että kainous
oli kaikkein vähimmin hänen vastuksinansa. Nyt hän jo on kuollut, kuten
useimmat muutkin minun silloisista kumppaneistani.

Paitsi minua olivat herra Konstantin Aleksandrovits Asanov ja eräs
siihen aikaan kuuluisa kirjailija luvanneet tulla. Se kuuluisa
kirjailija ensin odotutti itseään hyvin kauan ja viimein lähetti
sanan, että hän ei voinutkaan tulla, mutta hänen sijaansa tuli pieni
vaaleaverinen herra, tuollainen ainiaan valmis, kutsumaton vieras,
jollaisia Pietarissa on niin runsaasti.

Päivälliset kestivät sangen kauan, isäntä ei säästellyt viinejänsä
ja ne alkoivat kohta näyttää tavallista vaikutustansa. Kaikki, mitä
itsekullakin meistä oli mielessä — ja kelläpä ei olisi mitään? — tuli
vähitellen ilmi. Isännältä katosi kainouden vivahdus kasvoista ja koko
se umpimielisyys käytöksestä, joka muuten oli hänellä tapana. Silmät
paloivat rohkeasti ja röyhkeästi, ja halpamainen, melkeinpä raaka hymy
leikitteli hänen huulillansa. Valkoverinen herra nauroi tuon tuostakin
rumaa naurua ja välistä aina kuului hänen kurkustaan omituista
vinkumista. Mutta enimmän minä kummastelin kolmatta pöytäkumppania.

Herra Asanov, jonka käytös muuten aina oli erittäin kohtelias ja
sievä, alkoi nyt äkisti pöyhkeillä ja heittelehtiä kuin huono
maalaisnäyttelijä, pyyhkieli lakkaamatta käsillään otsaansa ja
tukkaansa perin teeskentelevästi, kehui tuttavuuttansa ylhäisten
kanssa ja puhui alinomaa eräästä sedästä, joka muka oli hyvin
arvokas ja ylhäinen mies. Minä tuskin enää voin tuntea häntä. Hän
koetti pilkatakin meitä ja yleensä osoitti niin vähän kunnioitusta
seurakumppanejansa kohtaan kuin suinkin mahdollista.

Hänen hävytön käytöksensä saattoi minut viimein pahastumaan.

"Kuulkaas, hyvä herra", sanoin minä, "koska me nyt olemme niin
mitättömät teidän silmissänne, niin olisi varmaankin paras teidän mennä
ylhäisen setänne luo. Vai eikö hän ehkä ota teitä vastaan?"

Asanov ei vastannut, jatkoi vain teeskentelevää käytöstänsä.

"Ja mitä ihmisiä nämä ovat", sanoi hän, "eihän näillä ole tuttuja
yhdessäkään ylhäisessä perheessä eikä ainoatakaan tosi hienoa
naista tuttuna! Mutta katsokaas, minulla", riemuitsi hän, temmaten
rintataskustaan esiin suuren lompakon ja lyöden sitä kämmenellään,
"tässä on minulla koko tukku kirjeitä nuorelta tytöltä, jonka vertaa te
ette löydä koko maailmasta!"

Isäntä ja valkoverinen herra eivät pitäneet lukua Asanovin
kerskailemisesta. He pitivät toinen toistaan kiinni nutun napeista
ja kertoivat kumpikin omaa historiaansa, mutta kuulematta kumpikaan
toisensa puhetta.

"Se on turhaa kerskaamista, te ylhäisen sedän veljenpoika", sanoin
minä, siirtyen vähän lähemmäksi häntä. "Teillä ei suinkaan ole kirjeitä
minkäänlaisia, luulen minä."

"Vai niin, luuletteko? tekö?" vastasi hän ja katsoi minuun, ylpeästi
hymyillen. "No, mitä nämä sitte ovat?"

Hän avasi lompakkonsa ja näytti kymmenkuntaa kirjettä, joiden kuorissa
oli hänen nimensä.

"Tuon käsialan minä ihan varmaan tunnen", ajattelin minä heti.

Tätä kirjoittaessani tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni.
Itsetuntoni on pahassa ahdingossa. Kukapa voisikaan olla tuntematta
pahaa mieltä silloin, kuin hänen täytyy tunnustaa jokin huono teko.
Mutta sitä ei nyt enää käy auttaa... Kun aloin kertomustani, tiesin
jo edeltäpäin, että minun täytyy eräässä kohdassa tuntea tätä häpeää.
Niinpä rohkasen nyt mieleni ja teen tunnustukseni.

Se teko tapahtui varsin yksinkertaisesti. Minä käytin hyväkseni
otollista hetkeä, jolloin Asanov puoli juovuksissa oli huolimattomasti
heittänyt kirjeet kädestänsä samppanjasta lainehtivalle pöytäliinalle
— olipa omakin pääni aika lailla pyörällä — ja luin hätäisesti yhden
niistä kirjeistä.

Sydämmeni oli pakahtua katkerasta tunteesta. Ah, minähän olin itsekin
rakastunut samaan nuoreen tyttöön, joka oli kirjoittanut nämä kirjeet
Asanoville, enkä minä nyt enää saattanut epäillä, että tyttö rakasti
häntä. Koko se ranskaksi kirjoitettu kirje huokui suurinta hellyyttä ja
rakkautta.

"Rakas Konstantin!" oli siinä alussa, ja loppu kuului: "Ole varovainen,
kuten tähän asti. Minä en koskaan tule kenenkään toisen omaksi kuin
teidän."

"Ikään kuin ukonnuolen huumaamana istuin minä hetkisen liikahtamatta,
mutta toinnuttuani hypähdin heti ylös tuoliltani ja syöksyin ulos
huoneesta, sanomatta sanaakaan jäähyväsiksi edes isännällekään."

Neljännestunnin kuluttua olin jo kotona omassa huoneessani.



II.


Slotnitskin perhe oli ensimmäinen, jonka tuttavuuteen minä pääsin,
muutettuani Moskovasta Pietariin. Heitä oli viisi henkilöä: isä ja
äiti, poika ja kaksi tytärtä.

Isä oli jo harmaapää, mutta vielä voimakas mies, entinen upseeri, ja
nyt hänellä oli sangen tärkeä virka hallinnossa. Aamupäivät hän istui
virastossa, iltapuolella makasi pari tuntia ja sittemmin löi korttia
klubissa. Kotonaan hän oli harvoin. Hän puhui sangen vähän ja senkin
vastenmielisesti, katseli tukan alta puolittain välinpitämättömästi
ja puolittain tyytymättömästi! eikä lukenut mitään muuta kuin
matkakertomuksia ja maantiedettä. Milloin hän voi pahoin, sulkeutui hän
omaan huoneesensa ja maalaeli pikku tauluja taikka ärsytteli vanhaa
harmaata papukaijaa, jonka nimi oli Popka.

Hänen rouvansa oli kivulloinen, sairaan punakka nainen, silmät mustat,
syvälle painuneet ja terävä nenä. Päivät päästänsä istui hän hiljaa
sohvassa ja kirjaili sohvatyynyjä stramaljikankaasta. Mikäli saattoi
huomata, pelkäsi hän hyvin miestänsä, aivan kuin hän olisi hautonut
mielessään jotakin suurta pahaa, jonka hän itse oli tehnyt hänelle.

Vanhin tytär Varvara Nikolajevna, kahdeksantoista vuoden ikäinen,
valkoverinen, uhkea tyttö, iho kirkas ja silmät siniset, istui
lakkaamatta ikkunan edessä, ohikulkijoita katsellen. Nuori poika
oli kasvatettavana keisarillisessa lyseossa ja pääsi sieltä kotiin
ainoastaan pyhäpäiviksi. Kuten isällään, ei hänelläkään ollut tapana
puhua sanaakaan tarpeettomasti, ja nuorin tytär Sofia Nikolajevna oli
luonteeltaan aivan yhtä hiljainen.

Slotnitskin talossa vallitsi ainainen äänettömyys ja hiljaisuus, jota
ainoastaan Popkan kimeä parunta häiritsi. Vieraat tottuivat pian linnun
yksitoikkoiseen huutoon ja tunsivat sitte vain sitä tukalammaksi tuon
äänettömyyden. Muuten tapahtuikin varsin harvoin, että vieraita kävi
Slotnitskissa; eittämättä oli siellä hyvin ikävä oleskella.

Yksin huonekalutkin, salin punaiset ja keltaiset seinäpaperit,
ruokasalin pitkä rottinkituolirivi, kauhtuneet kirjaellut sohvatyynyt
tytön- ja koirankuvinensa, lamput sarvenmuotoisine koristuksineen,
vanhuuttaan mustuneet muotokuvat seinillä, kaikki tyyni näytti kolkolta
ja ikävältä ja herätti vastenmielisyyttä.

Saavuttuani Pietariin katsoin olevani velvollinen käymään tervehtimässä
Slotnitskin perhettä, koska se oli sangen likeistä sukua minun äitini
suvulle. Suurella vaivalla siedin viipyä siellä tuntikauden ja kauan
kului, ennenkuin sinne uudestaan menin. Mutta vähitellen aloin minä
käydä siellä yhä useammin, ja varsinainen, jättääkseni sanomatta ainoa
vetovoima oli talon nuorin tytär Sofia Nikolajevna. Alussa hän ei ollut
vaikuttanut minuun vähääkään, mutta viimein minä kokonaan rakastuin
häneen.

Sofia oli pieni, hoikka ja laiha nuori tyttö kasvot kalpeat, paksu
musta tukka ja suuret tummat silmät, vaikka ne melkein aina olivat
puoliummessa. Ankarat, melkein terävät kasvojenpiirteet ja varsinkin
lujasti yhteen puserretut huulet osoittivat lujuutta ja tahdonvoimaa.
Kotiväen kesken pidettiinkin häntä "lujaluontoisena" tyttönä.

"Hän on vanhimman sisarensa Katarinan kaltainen", sanoi kerran
rouva Slotnitski minulle kahden kesken (miehensä läsnä ollessa hän
ei uskaltanutkaan lausua Katarinan nimeä). "Te ette tunne häntä.
Hän on naimisissa kaukana Kaukaasiassa. Kolmentoista vuoden ijässä,
ajatelkaas, rakastui hän nykyiseen mieheensä ja sanoi jo silloin
ei koskaan menevänsä kellekään muulle. Vaikka me kuinka olisimme
koettaneet saada häntä muuttamaan mieltänsä, niin ei siitä ollut apua.
Hyvinpä helposti saattaisi samanlaisia tapahtua pikku Sonjetskalle.
Jumala varjelkoon häntä sellaisesta uppiniskaisesta itsepäisyydestä!
Kyllä minä olen hyvin huolissani hänestä. Hän vasta äsken täytti
kuudennentoista vuotensa, enkä minä nytkään saa häntä tottelemaan."

Herra Slotnitski astui saliin ja rouva vaikeni heti.

Tietysti minä en oikeastaan rakastanut Sofiaa hänen lujatahtoisuutensa
tähden. Mutta vaikka hän oli harvapuheinen ja kuivasanainen sekä ilman
mitään elävyyttä, oli hänessä sentään omituista lumoavaa suloa, jotain
avomielisyyttä, viattomuutta ja oikeudentuntoa, joka minussa herätti
yhtä paljon ihmettelyä ja kunnioitusta kuin rakkauttakin.

Minusta oli myöskin näyttänyt, kuin tyttökin olisi suosinut minua. Sen
luulon haihtuminen ja tieto, että hän rakasti toista oli minun nuorelle
sydämmelleni kova ja tuskallinen isku.

Odottamaton havaintoni kummastutti minua sitä enemmän, kuin herra
Asanow jotenkin harvoin kävi Slotnitskissa, ei läheskään yhtä usein
kuin minä, eikä silloinkaan näyttänyt osoittavan Sonjetskalle mitään
erityistä huomiota.

Herra Asanov oli kaunis ja vielä nuori mies, kasvojen piirteet elävät,
vaikka vähän jäykkätekoiset, silmät loistavat, tukka tumma, otsa paljas
ja valkoinen ja täyteläiset punakat huulet sieväin viiksien alla.
Hänen käytöksensä oli siisti ja vakava eikä puoleen vetävä, hän puhui
ja lausui arvosteluja levollisen varmasti ja osasi hyvin irvokkaan
näköisenä olla vaiti. Nähtävästi oli hänellä itsestään sangen suuret
ajatukset. Hän nauroi harvoin, mutta silloin aina puoliääneen ja
hampaitten välisiä eikä tanssinut koskaan. Hänen vartalonsa oli sen
verran kömpelömäinen, että se ei olisi näyttänyt tanssissa hyvältä.
Nuorempana oli hän palvellut Poltavan rykmentissä ja oli häntä siellä
pidetty kelpo upseerina.

"Onpa kaikissa tapauksissa kummallista", ajattelin minä maaten
sohvallani sinä iltana, kuin olin palannut ystäväni päivällisiltä,
"on kaikissa tapauksissa kummallista, että minä en ole huomannut niin
mitään."

"Olkaa varovainen kuten tähän asti!" ne sanat Sofian kirjeestä
johtuivat minulle äkisti mieleen. "Vai niin", ajattelin minä, "silläkö
tavalla sitä menetellään! Katsos vain sitä viekasta pikku tyttöä!
ja minä kun luulin häntä suoraksi ja rehelliseksi kuin kulta. Mutta
malttakaas, kyllä minä näytän teille, minä..."

Juuri samana hetkenä, sen muistan varsin hyvin, aloin minä itkeä
katkerasti enkä sitte saanut unta koko yönä.



III.


Seuraavana päivänä läksin kello kahden aikaan Slotnitskiin.

Ukko ei ollut itse kotona, rouva ei istunut tavallisessa paikassaan.
Hän voi pahoin, oli syönyt liiaksi pannukakkuja edellisenä iltana ja
nyt mennyt makuukamariin ja käynyt lepäämään.

Varvara seisoi ikkunan edessä katsellen ulos kadulle. Sofia käveli edes
takaisin huoneessa, kädet ristissä rinnalla. Popka parkui.

"Vai niin, tekö se olette! hyvää päivää!" sanoi Varvara hitaasti ja
säveästi heti minun astuessani saliin, mutta jatkoi puoliääneen: "Kas
tuossa astuu mies, leivintaikina pään päällä!" Varvaralla oli tapana
silloin tällöin lausua ikäänkuin itsekseen puoliääneen huomioita
ohikulkijoista.

"Hyvää päivää, Varvara Nikolajevna!" vastasin minä. "Hyvää päivää,
Sofia Nikolajevna! Mutta missä on Tatjana Vasiljevna?"

"Hän läksi vähän lepäämään. Meillä oli pannukakkuja eilen
illalliseksi", sanoi Varvara, kääntymättä pois ikkunasta. "Miksi ette
tulleet te tänne?... Kas, mihin ihmeelle tuo pikku notaari rientää?"

"Minulla ei ollut aikaa", vastasin minä.

"Kivääri käteen!" huusi Popka täyttä kurkkua.

"Tuo Popka parkuu tänään aivan sietämättömästi", virkahdin minä.

"Niinhän se aina parkuu", huomautti Sofia levollisesti.

Kaikki olimme hetkisen vaiti.

"Nyt tuo ihan varmaan tulee sisään portista!" huusi Varvara äkisti,
käyden istumaan ikkunalle ja avaten ruudun.

"Mikä se on?" kysyi Sofia.

"Kerjäläinen", vastasi Varvara.

Hän otti äkisti vaskirahan, joka oli ikkunalla vielä täynnä tuhkaa
pienen vahakynttilän jäljeltä, pisti päänsä ulos ikkunasta ja heitti
rahan alas kadulle. Sitte hän sulki ruudun ja hyppäsi jotenkin
raskaasti alas lattialle.

"Eilen minä vietin päiväni sangen hupaisesti", aloin minä puhetta ja
kävin mukavasti istumaan nojatuoliin. "Eräs ystäväni oli kutsunut minut
luoksensa päivälliselle. Konstantin Aleksandrovits oli siellä myöskin."

Minä katsahdin Sofiaan. Ei vähintäkään väräystä näkynyt hänen
kasvoistansa.

"Ja minun täytyy tunnustaa", jatkoin minä, "että me joimme aika lailla.
Kahdeksan pulloa neljään mieheen!"

"Oh, mitä sanotte! Kahdeksan pulloa!" toisti Sofia levollisesti ja
pudisti hymyillen päätänsä.

"Niin, kahdeksan pulloa", lausuin minä uudestaan suutuksissani hänen
välinpitämättömyydestään. "Ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? Eipä
syyttä sanota sananlaskussa: in vino veritas, elikkä meidän kielellä:
kerkeä päihtyneen kieli."

"Kuinka niin?"

"Katsokaas, Konstantin Aleksandrovits nauratti meitä kaikkia aika
lailla, sen voitte uskoa. Ajatelkaahan! Yht'äkkiä alkaa hän sivellä
käsillään vatsaansa ja tukkaansa ja sanoo: Katsokaahan minua toki hyvät
ystävät, ei teillä tässä edessänne ole mikään mitätön mies! Ensinnäkin
on minulla setä, hyvin, hyvin ylhäinen ja mahtava mies..."

"Ha ha ha!" nauroi Varvara hyvin lyhyeen ja yksitoikkoisesti.

"Popka! Popka! Popka!" vastasi hänelle papukaija täyltä kurkkua.

Sofia pysähtyi ihan minun eteeni ja katsoi minua suoraan silmiin.

"No, mitä te silloin sanoitte?" kysyi hän. "Muistatteko?"

Minä punastuin tahtomattani.

"En, sitä en tosiaan muista! Minäkin lienen kallistellut vähän liiaksi
lasia. Mutta puhuakseni vakavasti", sanoin minä omituisesti ääntäni
korottaen, "niin onpa tosiaan vähän vaarallinen juoda niin paljon
viiniä. Huomaamattaan aletaan sitte puhua milloin mitäkin ja siten
tullaan sanoneeksi sellaistakin, jota ei pitäisi sanoa kellekään
ihmiselle."

"Vai niin, rupesitteko te ehkä laskemaan liiaksi lorua?" kysyi Sofia.

"En minä puhu itsestäni."

Sofia kääntyi pois ja alkoi uudestaan kävellä edes takaisin huoneessa.

Minä katsoin häntä ja olin oikein suutuksissani. "Häntä voisi luulla
pikku tytöksi, lapseksi", ajattelin minä, "mutta miten hyvin hän jaksaa
hillitä itsensä! Aivan kuin kivestä. Mutta maltahan...

"Sofia Nikolajevna!" sanoin minä kuuluvasti.

Hän pysähtyi. "Mitä te tahdotte?"

"Ettekö te tahtoisi vähän soittaa minulle? Ja muuten", lisäsin minä
hiljempaan, "minulla on jotakin hyvin tärkeätä sanoa teille."

Vastaamatta sanaakaan astui Sofia saliin. Minä seurasin häntä. Hän
avasi suuren pianon kannen.

"Mitä tahdotte minua soittamaan?" kysyi hän.

"Mitä hyvänsä. Joku Chopinin sävellys."

Sofia alkoi soittaa. Hän soitti jotenkin huonosti, mutta tarkkaan ja
tunnokkaasti. Hänen sisarensa soitteli vain tanssimusiikkia ja sitäkin
harvoin. Ruvetessaan soittamaan astui hän tavallisesti hyvin hitaasti
ja säveästi pianon luo, kävi mukavasti istumaan tuolille, ja silloin
pieni saali, joka hänellä aina oli hartioilla, valui alas käsivarsille,
ja alkoi sitte soittaa valssia reippaasti ja pauhaavasti. Mutta
keskellä valssia lopettaa hän sen äkisti ja alkaa toisen yhtä sukkelaan
ja pauhaavasti, kunnes hän viimein yhtäkkiä hengähtää syvään, nousee
pois pianon edestä ja palaa ikkunan luo. Merkillinen ihminen hän oli,
se hidasliikkeinen, kahdeksantoistavuotinen Varvara.

Minä kävin istumaan pianon viereen.

"Sofia Nikolajevna", sanoin minä, katsoen häntä sivulta, "minun täytyy
ilmoittaa teille uutinen, joka on minulle hyvin ikävä."

"Uutinenko? Mikä sitte?"

"Niin, se, että minä olen tähän asti ollut erehdyksissä teistä, ihan
kokonaan erehdyksissä."

"Millä tavalla sitte?" vastasi hän, yhä soittaen ja silmillään seuraten
sormiansa.

"Minä luulin teitä rehelliseksi ja suora naiseksi. Minä en luullut
teidän voivan salata tunteitanne enkä ymmärtävän petosta ja
teeskentelemistä."

Sofia kumarsi kasvonsa lähemmäksi nuotteja.

"Minä en käsitä. Mitä te tarkoitatte?"

"Kuulkaahan vielä", jatkoin minä, "minä en voinut koskaan ajatella,
että te tuon ikäisenä jo osaisitte niin mestarillisesti vehkeillä."

Sofian kädet hiukan vapisivat pianolla.

"Mitä te puhutte?" sanoi hän, katsomatta vieläkään minuun. "Vehkeilenkö
minä?"

"Niin, juuri te."

Hän nauroi ja se hymy pahastutti minua kovin.

"Te olette olevinanne välinpitämätön eräästä miehestä, milloin hän
on teidän seurassanne täällä kotona, ja kuitenkin kirjoittelette te
kirjeitä hänelle!" lisäsin minä kuiskaten.

Sofia kalpeni, mutta ei kääntynyt katsomaan minuun. Hän soitti
kappaleensa loppuun, nousi ylös ja pani pianon kiinni.

"Mihin te menette?" kysyin minä vähän levottomasti. "Ettekö vastaa
mitään?"

"Mitäpä minä vastaisin. Enhän minä edes tiedä, mistä asiasta te
puhuttekaan. Teeskennellä minä en osaa."

Hän alkoi järjestellä nuottejansa.

Veri nousi minulle päähän.

"Vai niin, ettekö tiedä, mistä asiasta minä puhun?" sanoin minä ja
nousin myöskin seisomaan. "Jos sallitte, niin minä heti muistutan
teille mieleen eräitä sanoja teidän kirjeestänne: Olkaa varovainen
kuten tähänkin asti!"

Vieno vavistus väräytti nuoren tytön koko vartaloa.

"Minä en olisi odottanut teiltä mitään sellaista", sanoi hän viimein.

"En minäkään olisi odottanut, että te, Sofia Nikolajevna, viitsisitte
osoittaa suosiotanne miehelle, joka..."

Sofia kääntyi äkisti minuun päin ja minä tahtomattanikin astuin
askeleen taa päin. Tytön muuten puoliumpinaiset silmät aukesivat
kokonaan, harmin ja suuttumuksen salamoita leimahteli hienojen mustain
silmäripsien alta.

"Jos niin on", sanoi hän, "niin tietäkää myöskin, että minä rakastan
sitä miestä ja että minä en pidä vähääkään lukua siitä, mitä te
ajattelette hänestä tai minun rakkaudestani häneen. Ja mitä teillä on
siinä asiassa tekemistä? Mikä oikeus teillä on puhua minun kanssani
sellaisista asioista? Ja jos minä olen kerran tehnyt päätöksen, niin..."

Hän vaikeni äkisti ja riensi pois huoneesta.

Minä jäin seisomaan, mutta samassa, kuin ovi sulkeutui nuoren
tytön jäljestä, oli koko minun entinen suuttumukseni kadonnut.
Silmänräpäyksessä oli se muuttunut ihan päinvastaiseksi häpeän ja
itsehalveksimisen tunteeksi. Nyt vasta minä tajusin, miten perin
sopimaton ja halpamainen minun käytökseni oli ollut, ja häpeässäni
seisoin minä siinä, kädet kasvoilla, aivan kuin pahentavan häväistyksen
kohtaamana. "Herranen aika, mitä minä olen tehnyt!" huokasin minä,
sydämmestäni katuen.

"Anton Nikitits!" kuului neitsyen ääni tampuurista, "olkaa hyvä ja
menkää heti tuomaan lasi vettä Sofia Nikolajevnalle."

"Mitä nyt?" kysyi toinen ääni ruokasalista.

"Neiti itkee ihan hirveästi."

Minä vavahdin ja riensin etsimään salista hattuani.

"Mitä te puhelitte Sonjetskan kanssa?" kysyi Varvara levollisen
säveästi tapansa mukaan, ja oltuaan hetkisen vaiti lisäsi hän
puoliääneen: "Kas, tuossahan hän taas astuu se pikku notaari."

Minä menin sanomaan hänelle jäähyväisiä.

"Miksi jo nyt menette? Odottakaa vähän, mamma tulee kohta."

"Ei, minä en voi", vastasin minä, "parasta on minun tulla toiste."

Minun kauhukseni, tosiaan suureksi kauhukseni astui Sofia juuri
silloin vakavin askelin saliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin
tavallisesti ja silmäluomet punaiset itkusta. Minua hän ei ollut
huomaavinaankaan.

"Tules tänne, niin saat nähdä, Sonja!" sanoi Varvara. "Tuo pikku
notaari kävelee lakkaamatta tästä ohitse."

"Se on kaiketi vakooja", huomautti Solia hyvin halveksivalla äänellä.

Se oli minulle jo liiaksi! Minä riensin ulos enkä tosiaankaan tiedä,
mitenkä minä pääsin kotiin.

Minun mieleni oli niin raskas ja katkera, että sitä en voi kavalakaan.
Neljänkolmatta tunnin kuluessa kaksi sellaista julmaa iskua! Minä olin
saanut tietää, että Sofia rakasti toista ja että minä olin ainiaaksi
kadottanut hänen kunnioituksensa. Minä tunsin olevani niin nöyryytetty
ja kukistettu, että en edes voinut olla suutuksissani itseenikään.
Maaten sohvalla, kasvot seinään päin, antauduin nauttimaan harmini ja
toivottomuuteni ensimmäisen purkauksen katkeruutta.

Yht'äkkiä kuulin astuntaa huoneeni lattialla. Minä nousin ylös. Tulija
oli eräs lähimpiä ystäviäni, Jakov Pasinkov.

Minä kyllä olisin suuttunut kehen hyvänsä muuhun ihmiseen, joka olisi
sinä päivänä tullut kutsumatta minun huoneeseni, mutta kerrassaan
mahdoton oli minun suuttua Pasinkoviin. Päin vastoin surunkin
vaiheella, joka niin katkerasti minua ahdisti, minä tosiaan ilostuin
hänen tulostansa ja tervehdin häntä ystävällisesti. Vanhan tapansa
mukaan astui hän pari kertaa edes takaisin huoneessa, puhkuen ja vetäen
pitkiä jalkojaan jäljestänsä, seisoi sitte silmänräpäyksen ajan ääneti
minun edessäni ja kävi viimein yhtä ääneti nurkkaan istumaan.



IV.


Minä olin hyvin kauan, melkein ihan lapsuudesta asti ollut hyvä
tuttu Jakov Pasinkovin kanssa. Hän oli ollut kasvatettavana samassa
yksityisessä oppilaitoksessa Moskovassa, saksalaisen Winterkellerin
luona, jossa minäkin olin viettänyt kolme vuotta.

Jakovin isä, joka oli köyhä, virasta eronnut majori ja muuten hyvin
rehellinen, mutta hiukan heikkomielinen mies, oli tullut herra
Winterkellerin luo pienen, silloin seitsenvuotisen poikansa kanssa,
maksanut hänestä vuoden maksun, mutta sitte matkustanut pois Moskovasta
ja kadonnut, antamatta enää mitään tietoa itsestään. Tuon tuostakin
kuului hämäriä kummallisia huhuja hänen vaiheistansa. Vasta kahdeksan
vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen Irtish-joen
tulvaan. Ei kukaan tiennyt, mikä hänet oli vienyt Siperiaan.

Jakovilla ei ollut ketään läheisiä sukulaisia. Hänen äitinsä oli
kuollut jo hyvin kauan sitte. Sillä tavalla joutui hän jäämään
Winterkellerin taloon. Oli hänellä tosiaan yksi etäinen sukulainen,
jota hän sanoi "tädiksi", mutta hän oli niin köyhä, että alussa ei
uskaltanut tulla tervehtimään nuorta sukulaistansa, kun pelkäsi, että
poika tungettaisiin hänelle vastuksiksi.

Vaimovanhuksen pelko oli kuitenkin turha. Hyväsydämminen saksalainen
piti Jakovin luonansa, antoi hänen opiskella ja syödä yhdessä toisten
oppilasten kanssa (mutta arkipäivinä jätettiin aina jälkiruoka hänelle
antamatta) ja teki hänelle vaatteita vanhoista nuuskanruskeista
kapoista, joita hänen äitinsä, hyvin vanha, mutta vielä reipas ja
toimelias liiviläisvaimo, oli käyttänyt.

Kaikkein näiden asianhaarain tähden ja varsinkin siitä syystä, että
Jakovin asema koulussa oli muka alhaisempi, kohtelivat kumppanit
tavallisesti häntä huolimattomasti ja halveksivasti. He katselivat
häntä yli olkansa kuin köyhää poikaa, josta ei kukaan huolinut, ja
sanoivat häntä milloin "akankapaksi", milloin "myssysankariksi", hänen
tätinsä kun aina käytti kummallista pitsimyssyä, jonka päälaella
törrötti keltainen nauhaviuhka kuin hernetukku, ja milloin "Jermakin
pojaksi", koska hänen isänsä oli kulkenut Irtishiin kuten kuuluisa
Jermak. Mutta huolimatta noista haukkumanimistä, hänen naurettavista
vaatteistaan ja köyhyydestään kaikki kuitenkin pitivät hänestä paljon.
Mahdoton tosiaan olikin olla häntä suosimatta. Parempi sydämmistä,
nöyrempää ja uhraavaisempaa ihmistä tuskin vain on koskaan ollut
maailmassa.

Kuin minä näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ijässä
ja minä olin äsken täyttänyt kolmetoista. Minä olin silloin hyvin
itserakas ja lellitelty poika, rikkaassa kodissa kasvanut. Niinpä minä
heti kouluun tultuani kiiruhdin tekemään lähempää tuttavuutta erään
ruhtinaan pojan kanssa, josta herra Winterkeller piti aivan erityistä
huolta, ja parin muun ylhäissukuisen pojan kanssa. Kaikki muut pidätin
minä kaukana itsestäni enkä Pasinkovia ottanut edes huomioonikaan.
Sitä pitkää ja hoikkaa poikaa rumassa nutussaan ja lyhyissä housuissa,
joiden alta näkyi karkeat, kuluneet puolisukat, katselin minä köyhän
työmiehen pojan tai sellaisen palveluspojan vertaiseksi, jonka isäni
oli minulle valinnut kotitilustemme maaorjain joukosta.

Pasinkov oli hyvin kohtelias kaikille, mutta ei koskaan koettanut
tunkeutua kenenkään suosioon millään erityisillä keinoilla. Jos hänet
karkoitettiin pois, hän ei nöyrtynyt eikä myöskään pahastunut, vaan
pysyi etäämpänä ikään kuin odotellen, että toinen katuisi tylyyttänsä.
Sellainen hän oli minuakin kohtaan, mutta kaksi kokonaista kuukautta
kului, ennenkuin minun ylpeyteni lannistui ja minä käsitin, miten
paljon parempi hän oli meitä muita.

Oli kirkas, kaunis kesäpäivä. Innokkaan ja väsyttävän pallipelin
jälkeen menin minä pihasta pieneen puutarhaan, joka oli koulun oma, ja
näin Pasinkovin istuvan penkillä korkean sireenipensaan alla.

Hän luki kirjaa. Astuessani hänen ohitsensa katsahdin kirjan kansiin ja
luin saranoista nimen "Schillers Werke". Minä pysähdyin.

"Osaatteko te saksaa, te?" kysyin minä.

Minua hävettää vielä tänäkin päivänä, kun muistan, miten kopeaa
ylpeyttä ja halveksimista oli ääneni kaiussa.

Pasinkov katsoi minuun pienillä, mutta paljon sanovilla silmillään ja
vastasi:

"Kyllä, kyllä minä osaan. Entä te?"

"Enkö _minä_ sitä osaisi!" vastasin minä.

Minä olin melkein pahastunut tuosta hänen kysymyksestään ja aioin
astua edelleen, mutta olipa siinä kuitenkin jotain, käsittämätöntä
itsellenikin, mitä se oli, joka minua pidätti lähtemästä.

"No, mitä Schillerin teosta te luette sitte?" kysyin minä samalla
ylpeällä äänellä.

"Nyt minä luen Mielenmalttia. Se on erinomaisen kaunis kappale.
Jos tahdotte, niin luen sen teille. Käykää istumaan tähän viereeni
penkille."

Minä vitkastelin vähän, mutta kävin sentään istumaan. Pasinkov alkoi
lukea.

Hän ilmeisesti osasi saksaa paljon paremmin kuin minä ja monessa
paikassa täytyi hänen selittää, ajatusta minulle. Mutta minä en enää
hävennyt omaa taitamattomuuttani enkä hänen taitavammuuttansa.

Siitä päivästä, siitä yhteisestä lukemisesta sireenein varjossa
rakastin minä Pasinkovia koko nuoren sydämmeni innolla, liityin häneen
ja katselin ylös häneen kaikessa, joka oli hyvää ja oikeata.

Muistanpa vielä tänäkin päivänä hyvin elävästi, minkä näköinen hän
siiloin oli. Vähänpä hänen muotonsa muuttuikin vuosien kuluessa. Hän
oli pitkä ja laiha ja jotenkin kömpelö, kapeat olkapäät ja syvälle
painunut rinta tekivät hänet sairaan näköiseksi, vaikka hänellä ei
ollut mitään syytä valitella pahoinvointia. Suuri, yläpuolelta aivan
pyöreä pää oli aina vähän kallellaan toiselle puolelle ja pehmoinen
vaalea tukka riippui ohuina kiehkuroina hänen hoikalla kaulallansa.
Kasvot eivät olleet kauniit, vaan melkein naurettavat pitkän, paksun
ja punaisen nenän tähden, joka riippui leveäin suorien huulien päällä.
Mutta erinomaisen kaunis oli hänen avoin, kirkas otsansa, ja kun
hän hymyili, loistivat hänen pienet, harmaat silmänsä niin lempeän
sydämmellisesti ja ystävällisesti, että kun vain niihin katsoi, sydän
oikein lämpeni ja ilostui.

Minä muistan myöskin varsin hyvin hänen hiljaisen ja tasaisen äänensä,
joka oli hiukan käheä, mutta ei vastenmielisesti. Hän puhui yleensä
vähän ja nähtävästi vaivalloisesti, mutta milloin hän hiukan lämpeni
ja vilkastui, sujui puhe helposti ja vapaasti, ja — varsin kummallista
katsella — hänen äänensä silloin hiljeni hiljenemistään, katse muuttui
yhä enemmin sisälliseksi ja ikään kuin sammuvaksi ja koko muoto hiukan
punastui. Sanoilla sellaisilla kuin "totuus", "hyvyys", "elämä",
"tiede", "rakkaus" ei koskaan ollut mitään väärää kaikua Pasinkovin
huulilla, lausuipa hän ne kuinka suurella innostuksella hyvänsä.
Pakotta, ponnistuksetta nousi hänen henkensä ylös ihanteiden maailmaan.
Hänen puhdas sielunsa oli joka hetki valmis astumaan "kauneuden
pyhyyteen". Se odotti vain tulotervehdystä, sisällistä yhteyttä toisen
sielun kanssa.

Pasinkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja kuin minä olen
kohdannut matkallani. Nykyaikaan ovat kuten tietty romantikot melkein
kokonaan kadonneet. Ainakaan niitä ei ole yhtään nykyajan nuorisossa.
Sitä pahempi tälle nykyajan nuorisolle!

Sillä tavalla vietin minä kolme vuolta paraimmassa ystävyydessä
Pasinkovin kanssa. Joka ajatuksen, jokaisen tunteen ilmoitimme me
toinen toisellemme, me olimme, kuten sanotaan, _yksi_ sydän ja _yksi_
sielu. Niinpä minä sainkin eräänä päivänä tiedon hänen ensimmäisestä
rakkaudestaan, ja minä muistan vielä, miten kiitollisen ja ihastuneen
myötätuntoisesti minä kuuntelin hänen tunnustustansa.

Hänen kainon rakkautensa esine oli herra Winterkellerin sisarentytär,
sievä, valkoverinen saksalaistyttö, jolla oli pienet pyöreät
lapsenkasvot ja lempeät uskolliset sinisilmät. Hän oli hyvin hyvä ja
tunteellinen tyttö, ihasteli Mattissonia, Ulandia ja Schilleriä ja
saneli heidän runojaan varsin viehättävästi hennolla vaan kirkkaalla
äänellä.

Pasinkovin rakkaus oli niin platoninen kuin mahdollista. Hän
tapasi lemmittyänsä ainoastaan pyhäpäivinä, jolloin hän aina tuli
panttileikkisille Winterkellerin lasten kanssa, ja silloinkin hän
puhui hyvin vähän tytön kanssa. Ja kun tyttö kerran sanoi hänelle:
"rakas herra Jakov", hän ei saanut unta koko seuraavana yönä pelkän
onnentunteen tähden. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että tyttö
puhutteli kaikkia muitakin hänen kumppanejansa samalla tavalla: "rakas
herra Se tai Se."

Muistan minä myöskin hänen surunsa ja murheensa, kun eräänä päivänä se
uutinen kerrottiin koulussa, että neiti Fredrika — se oli tytön nimi —
oli mennyt suuren teurastuslaitoksen ja lihakaupan omistajalle, herra
Kniftukselle, joka oli sangen kaunis ja sivistynyt nuori mies, ja että
hän ei ollut sitä tehnyt yksistään tottelevaisuudesta vanhempiansa
kohtaan, vaan totisesta rakkaudesta.

Se oli kova isku minun ystäväparalleni, ja varsinkin oli hänelle
katkera se päivä, jolloin nuorikot ensi kerran kävivät tervehtimässä
eno Winterkelleriä. Entinen neiti, nykyinen rouva Fredrika esitteli
miehellensä Pasinkovin, sanoen häntä nytkin "rakkaaksi herra
Jakoviksi". Herra Kniftuksessa loisti ja paistoi kaikki tyyni, silmät,
otsa ja hampaat, komeasti kammattu musta tukka, frakin metallinapit,
kultavitjat, jotka riippuivat kauniissa kaaressa liivillä, yksinpä
saappaatkin hänen suurehkoissa ja hyvin ulos päin pyrkivissä jaloissaan.

Pasinkov puristi hänen kättänsä ja toivotti täydestä sydämmestä — siitä
olen ihan varma — hänelle pitkää häiriytymätöntä onnea.

Se tapahtui minun läsnä ollessani. Muistanpa, miten osaaottavasti
ihmetellen minä katselin ystävääni. Hän näytti minusta oikealta
sankarilta! Ja kun sitte jäimme kahden kesken, miten surumieliset
olivatkaan kaikki meidän sanamme ja ajatuksemme!

"Etsi lohdutusta taiteesta!" sanoin minä hänelle.

"Niin", vastasi hän, "taiteesta ja runoudesta."

"Ja ystävyydestä!" virkoin minä hellästi.

"Niin, ystävyydestä!" toisti hän liikutettuna.

Mitkä viattoman, lapsellisen onnen päivät!

Ero Pasinkovista oli ensimmäinen katkera suru minun elämässäni.
Muutamia viikkoja ennen minun lähtöäni oli hän, kärsittyään
paljon huolia ja vastuksia, pitkän, monesti aivan naurettavankin
kirjeenvaihdon jälkeen monen asianomaisen viraston kanssa, viimeinkin
saanut paperinsa selville, niin että pääsi yliopistoon. Hyväsydäminen
saksalainen kustansi häntä ylioppilaanakin yhä edelleen, mutta vanhojen
sadekappanuttujen ja housujen sijaan sai hän nyt kunnolliset vaatteet
korvaukseksi monenlaisten ainetten opetuksesta kasvatusisänsä koulun
nuorille oppilaille.

Minun seurusteluni hänen kanssansa jatkui aivan samalla tavalla kuin
ennenkin aina viimeiseen hetkeen asti, kuin minä oleskelin herra
Winterkellerin luona, vaikka meidän ikämme ero nyt tuli enemmin
näkyviin kuin ennen ja vaikka minä aloin vähän kadehtia muutamia hänen
uusia ylioppilaskumppanejansa. Hänen vaikutuksensa minuun oli aina
ollut parasta lajia, mutta kovaksi onneksi sitä ei kestänyt kauan.
Minä kerron vain yhden esimerkin siitä, minkä muutoksen parempaan
päin hänen esimerkkinsä voi saada aikaan minussa. Lapsena olin minä
tottunut valehtelemaan. Mutta Jakovin läsnä ollessa, jopa häntä
vain muistellessanikin oli minun mahdoton saada kieltäni kääntymään
valheesen.

Erityinen nautinto oli minusta kävellä hänen kanssansa pitkät matkat
taikka vain astua hänen vieressään edes takaisin huoneessa ja
kuunnella, mitenkä hän minuun katsomatta saneli runoja hiljaisella,
sointuvalla äänellään. Minusta tuntui silloin, kuin me molemmat
olisimme hitaasti ja vähitellen päässeet vapaaksi kaikista maallisista
siteistä ja liidelleet kauas pois johonkin ihmeelliseen, salaperäisestä
kauneudesta säteilevään seutuun.

Erittäin muistan minä erään yön.

Me istuimme yhdessä penkillä sireenipensaan alla; se oli aina tuosta
ensikohtauksesta asti ollut meidän lempipaikkamme. Kaikki muut
makasivat ja nukkuivat. Ääneti ja hiljaa olimme me nousseet ylös,
pukeutuneet puolipimeässä ja hiipineet hiljaa ulos haaveksimaan.
Ulkona taivasalla oli sangen lämmin, mutta tuon tuostakin tuli raitis
tuulenpuuska ja me lähennyimme silloin vielä lähemmäksi toisiamme. Me
puhuimme molemmat paljon ja innokkaasti, niin että me usein keskeytimme
toisemme puhetta, mutta emme kiistelleet koskaan. Meidän yllämme loisti
lukematon tähtijoukko. Jakov nosti silmänsä tummaa yötaivasta kohti,
puristi minun kättäni ja saneli hiljaa vapisevalla äänellä:

    Ylhäällä avaruuden teillä
    Täht'joukot ijät' kiertelevät —
    Ja kaikki hoitaa Luojan valpas silmä.

Harras vavistus väräytti koko minun nuorta olentoani. Vavisten kuin
vilusta kiersin minä käteni ystäväni kaulaan ja itkin. Sydämmeni oli
täynnä yli taitojensa.

Mihinkä on paennut se nuori, haaveksiva innostus? Sinne pois, jonne
nuoruuden aikakin on mennyt ja josta ei mikään enää palaa takaisin!

       *       *       *       *       *

Kahdeksan vuoden kuluttua tapasin minä Pasinkovin Pietarissa. Minä
olin silloin vähän ennen päättänyt antautua virkamiesuralle, ja eräs
sukulainen, jolla oli jonkin verta vaikutusvaltaa, oli hankkinut
minulle pienen paikan eräästä hallintovirastosta.

Meidän jälleen yhtymisemme tuli oikeaksi ilojuhlaksi. Minä en voi
koskaan unhottaa sitä hetkeä. Eräänä päivänä keskitalvella istuen yksin
huoneessani kuulin hänen äänensä tampuurista. Miten minä vavahdin sen
rakkaan äänen kaiusta, miten sydämmeni sykki, kuin juoksin hänelle
kaulaan, antamatta hänelle aikaa riisua turkkiansa tai edes päästää
vyötäkään vyöltänsä! Miten innokkaasti minä häntä katselin kyynelien
lävitse, jotka liikutuksesta vasten tahtoani nousivat pimittämään
silmiäni!

Hän oli vähän vanhennut seitsemän viime vuoden kuluessa. Otsassa
oli koko joukko hienoja ryppyjä, posket syvälle painuneet ja tukka
harvennut, multa partaa ei ollut kasvanut ja hymy oli vielä ennallaan.
Ja hänen naurunsa, tuo omituinen minulle niin rakas sisällinen, melkein
nyyhkyttävä nauru oli myöskin sama kuin ennen.

Olipa meillä sinä päivänä puhumista, kyselemistä ja kertomista
keskenämme! Miten paljon vanhoja lempirunoelmia me luimme toinen
toisellemme!

Minä pyysin häntä muuttamaan minun luokseni asumaan, mutta siihen hän
ei suostunut. Sen sijaan lupasi hän käydä tervehtimässä minua joka
päivä ja sen lupauksensa hän myöskin piti.

Ei Pasinkov ollut sisällisestikään muuttunut. Hän oli yhä vielä sama
romantikko kuin ennenkin. Vaikka elämän halla, kokemuksen kylmä viima
oli viileksinyt hänen olemustansa sisäisimpiin komeroihin asti, niin se
kaunis kukka, joka oli jo aikaisin alkanut juurtua hänen sydämmeensä,
kuitenkin oli säilyttänyt hennon, raittiin kauneutensa kokonaisena,
ihan eheänä. Minä en voinut hänessä huomata surua enkä huolia. Hän
oli kuten ennenkin hiljainen ja äänetön, mutta aina hyväsydämminen ja
ystävällinen kaikkia kohti.

Pietarissa eli hän kuin erämaassa, ei huolehtinut vähääkään vastaisesta
elämästänsä eikä seurustellut juuri kenenkään kanssa.

Minä vein hänet Slotnitskin perheesen ja sitte kävi hän siellä sangen
usein. Hän ei ollut itserakas, ei arka eikä kaino, mutta sielläkin,
kuten kaikkialla muualla, oli hän yleensä hyvin äänetön ja hiljainen.
Kuitenkin häntä mielellään nähtiin siellä vieraana. Ei ainoastaan
Tatjana Vasiljevna, joka samoin oli hyvin hiljainen, vaan myöskin hänen
vanha miehensä, jonka kanssa ei juuri ollut helppo seurustella, otti
aina hänet ystävällisesti vastaan, ja molemmat harvapuheiset tytöt
myöskin tottuivat kohta hänen hiljaiseen, ystävälliseen käytökseensä.

Usein oli hänellä tullessaan muutamia äsken ilmestyneitä runoelmia
pitkän aina nuuskanruskean takkinsa takataskussa. Pitkään aikaan hän ei
saa ottaneeksi esille kirjaansa, vaan istuu ja ojentelee päätänsä joka
taholle kuin lintu, katsellakseen, oliko missään sopivaa nurkkaa, johon
hän voisi vetäytyä syrjään. Hän yleensä mielellään istuu aina nurkassa.
Löydettyään viimein pikku paikan jostakin sopukasta ottaa hän esiin
kirjan ja alkaa lukea ensin hiljaa, melkein kuiskaavalla äänellä, sille
vähitellen yhä kovemmin, keskeyttäen siiloin tällöin itseään jollakin
lyhyellä huomautuksella tai huudahduksella.

Minä panin huomiooni, että sellaisissa tapauksissa Varvara mieluisemmin
kuin hänen sisarensa lähestyi häntä ja kuunteli hänen lukemistansa,
vaikka hän tosin ei ymmärtänytkään kaikkea. Yleensä Varvara hyvin
vähän harrasti kirjallisuutta. Hän tavallisesti kävi istumaan juuri
Pasinkovin eteen, laski leukansa käsien nojaan ja katseli häntä
keskelle kasvoja eikä silmiin. Koko lukemisen aikana hän ei lausunut
sanaakaan, mutta välistä veti syvän huokauksen.

Iltasilla, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä me olimme panttisilla.
Silloin tuli tavallisesti lisäksi myöskin kaksi nuorta tyttöä,
Slotnitskien sisaria ja etäisempiä sukulaisia sekä pari kadettia tai
muita nuoria poikia. Tytöt olivat sievänlaiset, lyhyehköt, hyvin
iloiset ja herkät nauramaan. Pojat varsin siivot ja käytökseltään
siistit, ja silloin oli varsin iloista ja hupaista muuten niin
äänettömässä ja hiljaisessa huoneessa.

Näiden leikkien aikana istui Pasinkov aina Tatjana Vasiljevnan
vieressä. Heidän molempain tuli ajatella, "mitä sen piti tehdä, joka
tunsi pantin omakseen", eikä se ollut mikään helppo tehtävä.

Sofia ei pitänyt suuteloista eikä muista hellyyden osoituksista, joilla
pantti tavallisesti lunastetaan, ja Varvara suuttui milloin hänen piti
etsiä tai arvata jotakin.

Molemmat nuoret sukulaiset nauroivat lakkaamatta, huolimatta mistään.
Mitä ihmettä heillä saattoi ollakaan nauraa niin herkeämättä! Välistä
minä oikein pahastuin heitä katsellessani, mutta Pasinkov vain hymyili
ystävällisesti ja nyykytti päätänsä.

Ukko Slotnitski ei ottanut osaa meidän leikkeihimme, vaan istui
huoneessaan ja katseli äreästi ja tyytymättömästi meitä avonaisesta
ovesta. Mutta kerran sattui, että hän ihan yht'äkkiä kenenkään
aavistamatta tuli ulos ja ehdotti, että se, joka tunsi pantin omakseen,
tanssisi hänen kanssansa valssin. Tietysti ehdotus hyväksyttiin.
Tatjana Vasiljevnan pantti tuli näkyviin. Hän joutui hyvin hämilleen ja
punastui kuin viisitoista vuotinen tyttö; mutta hänen miehensä käski
Sofiaa soittamaan, kumarsi rouvalleen ja tanssi hänen kanssansa vanhaan
tapaan kolmen neljäsosan tahdissa kaksi kertaa salin ympäri.

Muistan varsin hyvin, miten hänen mustaveriset, kellertävät kasvonsa
terävine pikku silmineen, joissa ei muuten koskaan näkynyt hymyä,
milloin oli näkyvissä, milloin piilossa, hänen hitaasti pyöriessään,
unhottamatta koskaan tavallista ankaruuttansa, joka hänen muodossansa
asui. Tanssissa hän harppasi pitkiä askelia ja vähän hypähti joka uuden
tahdin alussa, mutta hänen rouvansa liikutteli jalkojaan sukkelaan
ja sievästi sekä ikään kuin pelosta painoi kasvojaan hänen rintaansa
vasten.

Valssin loputtua vei hän hänet takaisin istuinpaikalleen, kumarsi, meni
huoneesensa jälleen ja veti oven jälkeensä kiinni.

Sofia aikoi nyt nousta pois pianon edestä. Mutta Varvara pyysi häntä
soittamaan edelleen, meni Pasinkovin luo ja ojentaen hänelle kätensä,
sanoi hämillään hymyillen:

"Tahdotteko?"

Pasinkov näytti hyvin kummastuneelta, mutta nousi heti, hän kun aina
oli erinomaisen kohtelias, ja laski kätensä Varvaran vyötäisille.
Vaan ensi askeleella hän jo lipesi ja kaatui, ja koettaessaan äkisti
irrottautua naisestaan sysäsi hän kyynyspäällään sitä, pikku pöytää,
jolla papukaijan häkki oli.

Häkki putosi lattialle, papukaija peljästyi ja alkoi huutaa: "kivääri
käteen!" Siitä syntyi yleinen nauru. Ukko Slotnitski näyttäytyi
huoneensa kynnyksellä, katsahti tyytymättömästi tuota epäjärjestystä ja
paiskasi kiivaasti oven jäljestään kiinni. Aina siitä asti ei tarvittu
muuta kuin mainita sitä tapausta Varvaran läsnäollessa, niin hän heti
alkoi nauraa ja katsoa Pasinkoviin, ikään kuin hän olisi tahtonut
sanoa, että kerrassaan mahdoton oli keksiä mitään hauskempaa, kuin
Pasinkov silloin teki.

Pasinkov rakasti suuresti musiikkia. Usein pyysi hän Sofia Nikolajevnaa
soittamaan jotakin ja istui silloin nurkassa kuunnellen ja hiljaa
hyräillen mukaan tuntehikkaimmissa paikoissa. Varsinkin ihasteli hän
Schubertin "Tähtitaivasta". Hän vakuutti, että hänestä sitä kappaletta
kuunnellessa aina tuntui, kuin yht'aikaa sävelien kanssa pitkät siniset
valosäteet ampuisivat korkeudesta suorastaan häntä rintaan. Ja nyt
minä katsellessani pilvetöntä tähtikirkasta yötaivasta en voi olla
muistelematta Pasinkovia ja Schubertin säveliä.

Viimeksi johtuu minulle mieleen huvimatka, jonka teimme Slotnitskin
perheen kanssa Pargalaan [suuren, kaunisseutuisen järven rannalle, joka
on 1 1/2 peninkulman päässä Pietarista Viipuriin piin].

Me ajoimme koko seura kaksissa neljän istuttavissa ajurin vaunuissa,
joissa oli c:n muotoiset vieterit, korkeat kuskinistuimet ja heinillä
täytetyt istuintyynyt. Ruunit, kivulloiset hevoset, jotka ontuivat
jokainen eri jalkaa, veivät meidät hitaassa juoksussa perille.

Me kävelimme kauan kauneissa hongikoissa, joimme maitoa suurista
savipulloista ja söimme mansikoita sokurin kanssa. Ilma oli ihana.
Varvara yleensä ei mielellään kävellyt paljoa, hän kun pian väsyi,
mutta tällä kertaa hän ei jäänyt jäljelle meistä muista. Hän oli
ottanut hatun päästään, tukka riippui vapaana, hitaisuus oli muuttunut
elävyydeksi ja kasvoja kaunisti raitis puna. Tavattuaan metsässä
kaksi pientä talonpoikaistyttöä istahti hän heti alas maahan, huusi
tytöt luoksensa ja asetti heidät istumaan viereensä, mutta muuten ei
osoittanut heille mitään ystävyyttä.

Sofia, jolla seurakumppanina oli herra Asanov, katsahti heihin
kylmäkiskoisesti hymyillen, mutta ei huolinut heistä sen enempää.
Ukko Slotnitski huomautti, että Varvara oli oikea "pesäkana", ja
silloin Varvara heti nousi ylös ja astui edelleen. Pari kertaa tällä
kävelyretkellä metsässä meni hän Pasinkovin luo ja sanoi:

"Jakov Ivanits, minulla on jotakin sanomista teille." Mutta mitä
hänellä oli sanottavaa, Pasinkov ei saanut koskaan tietää.

Vaan jopa on aika palata keskeytyneesen kertomukseeni takaisin.



V.


Minä ilostuin hyvin Pasinkovin tulosta, mutta kun ajattelin, mitä
olin tehnyt edellisenä päivänä, jouduin niin häpeihini, että käännyin
jälleen seinään päin, sanomatta hänelle sanaakaan.

Odoteltuaan hetkisen vaiti, kysyi Pasinkov, enkö minä voinut hyvin.

"Kyllä, kiitos kysymyksestäsi", mutisin minä hammasten välistä, "minun
vain vähän kivistää päätäni."

Jakov ei enää kysellyt mitään, vaan otti kirjan, istahti nurkkaan ja
rupesi lukemaan.

Siten kului toista tuntia. Minä jo olin ihan ryhtymässä kertomaan
hänelle kaikki tyyni, kuin äkisti tampuurin kello soi, ilmoittaen
jonkun tulevan.

Tampuurin ovi aukesi. Minä kuuntelin, Asanovin ääni kysyi minun
palvelijaltani, olinko minä kotona.

Pasinkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista, jonka tähden hän minulle
kuiskasi menevänsä sisähuoneesen ja käyvänsä minun sänkyyni odottamaan,
ja hän meni.

Juuri samassa astui sisään Asanov.

Jo hänen kiihkosta punaisten kasvojensa muodosta sekä lyhyestä ja
äreästä tervehdyksestään minä aavistin, että hän ei suinkaan ollut
tullut vain huviksensa. "Mitähän tästäkin nyt tulee?" ajattelin minä
itsekseni vähän levottomana.

"Hyvä herra", alkoi Asanov, käyden nojatuoliin istumaan, "minä tulin
teidän luoksenne, että te saisitte tilaisuuden haihduttaa minulta
eräitä epäilyksiä."

"Vai niin, todellako?"

"Niin, juuri niin. Minä tahdon tietää, oletteko te kunniallinen mies."

"Mitä te niillä sanoilla tarkoitatte?" kysyin minä kiivastuen.

"Niin, minä tarkoitan yhtä tosi asiaa", vastasi hän pannen eri
painoa joka sanalle. "Eilen minä näytin teille lompakkoani, jossa
oli erään henkilön kirjeitä minulle. Tänään te olette nenäkkäästi
ja sopimattomasti nuhdellen — huomatkaa tarkkaan: nenäkkäästi ja
sopimattomasti nuhdellen — maininneet samalle henkilölle muutamia
sanoja niistä kirjeistä, vaikka teillä ei ole ollut mitään oikeuden
tapaistakaan sellaiseen, lievimmiten sanoen, kömpelöön käytökseen. Minä
haluan sen tähden kuulla, miten te aiotte selittää tuon kaikin puolin
moitittavan käytöksenne."

"Ja minä haluan tietää, mikä oikeus _teillä_ on tällä tavoin
tutkistella minua", vastasin minä, vavisten sekä häpeästä että
kiukusta. "Jos te huviksenne sopimattomasti kerskailette ylhäisistä
tuttavuuksistanne ja huvittavasta kirjeenvaihdostanne, mitä se minuun
koskee? Vai eivätkö ehkä kaikki kirjeenne teillä enää ole tallella?"

"Kirjeet minulla kyllä on tallella, mutta minä olin eilisiltana
sellaisessa tilassa, että te varsin helposti saatoitte..."

"Lyhyesti puhuen, hyvä herra", keskeytin minä ja puhuin tahallani niin
kovasti kuin mahdollista, "minä pyydän teitä jättämään minua rauhaan,
kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää enkä aio antaa teille mitään
selityksiä käytöksestäni. Saatattehan mennä tiedustelemaan siltä
eräältä henkilöltä, ehkä hän osaa selitellä teille asiat."

Minä tunsin, miten suuttumus kiehui minussa, ja päätäni pyörrytti.

Asanov katsoi minuun, nähtävästi koettaen tehdä katsettaan
pilkalliseksi ja läpitunkevan teräväksi, siveli viiksiänsä ja nousi
hitaasti seisomaan.

"Minä tiedän nyt, mitä minun tulee ajatella", sanoi hän. "Teidän
muotonne todistaa kyllin selvästi teitä vastaan. Mutta minä sanon
teille, että oikea aatelismies ei tee sillä tavalla. Varkain lukea
toisten kirjeitä ja sitte mennä nuoren, ylhäis-sukuisen naisen luo
häiritsemään hänen rauhaansa..."

"Menkää hiiteen! sanon minä teille", tiuskasin ihan raivoisesti ja
jalkaa polkien. "Lähettäkää tänne sekundanttinne, minä en aio teidän
kanssanne vaihtaa enää sanaakaan."

"Te voitte säästää opetuksenne sellaiselle, joka niitä paremmin
tarvitsee", vastasi Asanov kylmästi. "Minä aioin itsestänikin lähettää
tänne sekundantit."

Hän läksi

Uuvuksissa vaivuin minä sohvalle ja peitin kasvoni käsilläni. Joku
koski minua olkapäähän. Minä katsahdin ylös. Se oli Pasinkov.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Onko se tosiaankin totta? Oletko
sinä lukenut toisten kirjeitä?"

Minulla ei ollut voimaa vastata, minä vain nyykäytin päätäni
myöntävästi.

Pasinkov meni ikkunan luo. Seisoen seljin minuun sanoi hän hitaasti:

"Sinä olet lukenut nuoren tytön kirjeen Asanoville. Kuka se nuori tyttö
on?"

"Sofia Nikolajevna", vastasin minä sellaisella äänellä, kuin syytetty
vastaa tuomarillensa.

Pasinkov seisoi pitkän hetken vaiti ja ajatuksiin vaipuneena.

"Ainoastaan tunteiden kiihko voi olla jonkin verran puolustuksenasi",
sanoi hän viimein. "Rakastatko sinä häntä, sitä nuorta tyttöä?"

"Rakastan."

Pasinkov oli taas vaiti pitkän ajan.

"Sitä luulinkin. Ja sinä olet tänään käynyt häntä torumassa..."

"Olen, olen, olen", keskeytin minä toivottomasti. "Sinulla on kyllin
syytä halveksia minua."

Pasinkov astui muutamaan kertaan edes takaisin yli lattian.

"Ja tyttö, rakastaako hän häntä?" kysyi hän.

"Rakastaa."

Pasinkov käänsi silmänsä alas ja katsoi kauan lattiaan, niitä
väräyttämättä.

"No hyvä, tämä täytyy selvitellä jälleen", sanoi hän, nostaen päänsä
pystyyn.

Hän otti hattunsa.

"Mihinkä sinä menet?"

"Asanovin luo."

Minä hyppäsin ylös sohvalta.

"Mutta minä en sitä salli! Mitenkä se olisi mahdollista kaiken sen
jälkeen, mitä me äsken puhelimme? Mitä hän ajattelisi!"

Pasinkov katsoi minuun lempeästi ja vakavasti.

"Onko sinusta sitte parempi mennä vielä pitemmälle tässä ikävässä
asiassa, saattaa itsesi turmioon ja nuori tyttö pahaan huutoon?"

"Mitä sinä sitte aiot sanoa Asanoville?"

Minä koetan näyttää hänelle asiata järkevässä valossa. "Minä sanon
hänelle, että sinä pyydät hänellä anteeksi, että..."

"Mutta minä en tahdo pyytää häneltä mitään anteeksi!"

"Etkö tahdo? Etkö sinä silloin ole syypää, etkö sinä ole tehnyt pahoin?"

Minä katsoin Pasinkoviin. Hänen kasvojensa levollinen ja ankara, mutta
surullinen muoto liikutti minua kovin. Sellaisena minä en ollut häntä
ennen nähnyt, Vastaamatta kävin minä ihan ääneti istumaan sohvalle.

Pasinkov läksi.

       *       *       *       *       *

Miten tuskissani minä odotteita hänen palaamistansa! Miten
sietämättömän hitaasti kuluivat minuutit ja hetket! Viimein hän palasi
myöhään illalla.

"Sano, kuinka kävi", kysyin minä arasti.

"Jumalan kiitos!" vastasi hän, "kaikki on jälleen sovitettuna!"

"Olitko Asanovin luona?"

"Olin."

"Mitä sanoi hän? Oliko hän vaativainen ja pöyhkeä, arvattavasti?"
utelin minä hätäisesti.

"Ei, sitä en voi sanoa. Minä odotin paljon enempää vastusta. Hän ei ole
niin tyhjä eikä ylpeä kuitenkaan, kuin minä hänestä luulin."

"Ja sitte, kävitkö kenenkään muunkin luona?" kysyin minä hetkisen
päästä.

"Kävin Slotsnitskissa."

"Vai niin..."

Sydämmeni sykki kovasti. Minä en uskaltanut katsoa Pasinkoviin.

"Mitä hän..."

"Sofia Nikolajevna on hyvä ja ymmärtäväinen tyttö. Niin, hän on
tosiaankin hyvä tyttö. Alussa oli hän hyvin levoton, mutta sitte
tyyntyi. Muuten meidän keskustelumme ei kestänytkään kauempaa kuin
viisi minuuttia."

"Ja sinä, puhuitko sinä hänelle kaikki, minusta, kaikki tyyni?"

"Minä sanoin hänelle, mitä hänen oli välttämätön saada tietää."

"Ja nyt minä tietysti en enää saata käydä heillä?" sanoin minä
murheissani.

"Miksi et? Silloin tällöin sinä kyllä saatat käydä siellä, ja sinun
pitääkin käydä, ett'ei saataisi aihetta lörpötyksiin ja väärin
käsityksiin.

"Voi Jakov, sinä et nyt voi muuta kuin halveksia minua!" vaikeroin
minä, jaksaen töin tuskin pidättää kyyneliäni.

"Minäkö? halveksia sinua?" Hänen hyvistä, ystävällisistä silmistään
alkoi loistaa hellintä rakkautta. "Halveksia sinua! Kuinka saatatkaan
sinä ajatella niin? Oliko sitte sinun niin helppo kestää tätä iskua?
Etkö sinä sitte enää olekaan tuskissasi?"

Hän ojensi minulle kätensä ja minä heittäydyin nyyhkien hänen
rinnoilleen.

       *       *       *       *       *

Muutamien päivien kuluttua, joina minä hyvin huomasin, että Pasinkov ei
ollut hyvällä mielellä kuten tavallisesti, päätin minä viimein lähteä
käymään Slotnitskissa.

Vaikea olisi sanoin kuvata, mitä minä tunsin astuessani saliin. Minä
muistan, että tuskin voin erottaa perheen jäseniä toisistaan ja että
ääni takertui minulle kurkkuun joka kerran, kuin yritin puhumaan.

Sofian ei ollut myöskään helpompi olla. Hän koetti pakottaa itseään
puhelemaan minun kanssani, mutta hänen silmänsä karttoivat minun
katsettani ja päin vastoin, ja jokaisessa hänen liikkeessään, koko
hänen olemuksessaan oli selvästi huomattavaa pakkoa ja — miksikään
lausuisi totuutta — salaista inhoa. Minä kiiruhdinkin vapauttamaan
niin pian kuin mahdollista sekä häntä että itseäni siitä kiusallisesta
tilasta.

Tämä yhtyminen onneksi olikin viimeinen ennen hänen häitänsä Asanovin
kanssa. Äkisti tapahtui muutos minun omassa elämässäni ja vei minut
pois Venäjänmaan toiseen laitaan, niin että minun täytyi pitkäksi
ajaksi erota Pietarista, Slotnitskeista ja, ikävintä kaikesta, myöskin
hyvästä ystävästäni Jakov Pasinkovista.



VI.


Seitsemän vuotta oli kulunut. Minä en katso tarpeelliseksi kertoa, mitä
minulle oli tapahtunut koko sinä aikana. Minä olin vaellellut ympäri
Venäjänmaata, ollut kaukana etäisissä erämaissa, ja Jumalan olkoon
kiitos, ne etäiset erämaat eivät olekaan niin hirvittävät, kuin moni
luulee. Keskellä suurinta saloa kasvaa tuulen kaatamien puiden alla ja
tiheiköissä kuitenkin varsin monta kaunista ja tuoksuvaa kukkaa.

Eräänä päivänä aikaisin keväällä matkustin minä virkatoimissa pienen
piirikaupungin läpi eräässä Itä-Venäjän etäisessä kuvernementissa.
Torin poikki ajaessa minä mitään ajattelematta tirkistellessäni ulos
himmeästi vaununikkunasta yhtäkkiä näin miehen, jonka kasvot näyttivät
minusta erittäin tutuilta.

Hän seisoi erään puodin erässä eikä hänellä näyttänyt olevan mitään
erityistä tekemistä. Minä katselin häntä tarkemmin ja suureksi ilokseni
tunsin hänet Pasinkovin palvelijaksi Jeliseiksi.

Minä heti pysäytin vaunut hyppäsin alas ja riensin Jelisein luo.

"Hyvää päivää, ystäväni!" sanoin minä, töin tuskin jaksaen hillitä
liikutustani. "Oletko sinä täällä herrasi kanssa?"

"Niin, minä se olen", vastasi hän hitaasti, mutta heti sitte riemastui:
"Ah, oletteko se te, pikku isä! Ja minä kun en ollut tuntea teitä!"

"Onko Jakov Ivanits siis täällä?"

"On tietysti, kuinka minä muuten voisin olla täällä!"

"Missä hän sitte on? Vie minut heti hänen luoksensa."

"Sen minä kyllä teen! Olkaa hyvä, lähtekää minun kanssani. Me asumme
tuossa ravintolassa."

Jelisei vei minut torin poikki ravintolaan, lakkaamatta laususkellen:

"Miten Jakov Ivanits nyt tulee iloiseksi! Miten hän ilostuu!"

Jelisei, synnyltänsä kalmukkilainen, oli muodoltaan erittäin
vastenmielisen, melkeinpä hurjan näköinen, mutta kuitenkin oli hän
perin hyväsydämminen ja ymmärtäväinen mies. Hän oli jo kymmenen vuotta
ollut Pasinkovin palveluksessa ja rakasti häntä rajattomasti.

"Kuinka Jakov Ivanits nyt jaksaa?" kysyin minä häneltä.

Jelisei käänsi pienet mustankellertävät kasvonsa minuun päin.

"Voi, pikku isä, huonosti, hyvin huonosti!" vastasi hän huoaten. "Te
ette suinkaan tunne häntä enää. Näyttää, kuin hänellä ei enää olisi
pitkää elonaikaa jäljellä. Juuri sentähden me vain oleskelemmekin
täällä, että hän on niin heikko. Me olemme matkalla Odessaan,
näettäkös, oikein kunnolliseen parannuslaitokseen."

"Mistä te sitte tulette?"

"Siperiasta, pikku isä."

"Siperiastako!"

"Niin, se on varma, se. Jakov Ivanitsilla oli siellä hyvä paikka. Mutta
siellä hän myöskin sai haavansa."

"Haavansako? Onko hänestä tullut sotilas?"

"Ei suinkaan. Sivilivirassa hän oli."

"Sepä merkillistä", ajattelin minä itsekseni.

Tällä välin olimme saapuneet ravintolaan, ja Jelisei riensi edeltä
ilmoittamaan minun tuloani.

Ensi vuosina eromme jälkeen olimme Pasinkov ja minä hyvin usein
kirjoittaneet toinen toisellemme, mutta viimeinen kirje, kuin minä olin
saanut häneltä, oli nyt neljä vuotta vanha, ja siitä saakka minä en
ollut millään muullakaan tavalla saanut mitään tietoa hänestä.

"Olkaa hyvä, tulkaa ylös, olkaa niin hyvä!" huusi Jelisei rapuilta.
"Jakov Ivanits ikävöitsee teitä nähdäksensä."

Nopein askelin juoksin minä huonoja, heiluvia rappusia ylös ja astuin
pieneen puolipimeään huoneesen. Sydämmeni sykähti rinnassani. Kapeassa
sängyssä, kappa peitteenä, makasi Pasinkov kalpeana kuin ruumis ja
ojensi toista paljasta, laihaa käsivarttansa minua kohti.

Minä riensin vuoteen viereen ja puristin hänen kättänsä huumeen
tapaisella kiihkolla, mutta en saanut pitkään aikaan sanotuksi
sanaakaan.

"Jakov, rakas Jakov, kuinka sinä jaksat?" virkoin viimein.

"Oh, ei mitään hätää", vastasi hän heikolla äänellä. "Minä olen vähän
sairas, siinä kaikki tyyni. Mutta miten ihmeellä sinä tulit tänne?"

Minä kävin istumaan luolille Pasinkovin vuoteen viereen ja katsoin
kauan hänen kasvojansa, päästämättä irti hänen kättään. Minä kyllä
tunsin rakkaat kasvot, silmäin katse ja muodon hymy olivat entisellään,
mutta muuten näkyi koko olennossa selviä taudin hävityksen jälkiä.

Pasinkov huomasi, miten minua tuskastutti hänen näkönsä.

"Minä en ole ajellut partaani kolmeen päivään", sanoi hän, "enkä
luullakseni kammannut tukkaanikaan, mutta muuten ei ole mitään hätää."

"Sanos minulle, Jakov", aloin minä, "mitä juttuja ne olivat, joita
Jelisei minulle kertoi. Oletko sinä haavoitettu?"

"Niin, se on kokonainen historia", vastasi hän, "ja minä sitte kerron
sen sinulle. Minä olen tosiaankin haavoitettu, ja arvaapas, mistä
aseesta. Nuolesta!"

"Nuolestako!"

"Niin, nuolesta, en tuollaisesta tarumaisesta Amorin nuolesta, vaan
oikeasta ampumanuolesta, joka oli tehty jostakin notkeasta puusta,
päässä taidokkaasti tehty kärki. Omituisen tunteen vaikuttaa sellainen
nuoli, varsinkin kun se sattuu rintaan ja tunkeutuu keuhkoihin asti."

"Mutta miten ihmeen tavalla se tapahtui?"

"Aivan yksinkertaisesti. Kuten tiedät, on aina ollut vähän naurettava,
vähän hullunkurinen koko minun elämäni. Muistathan, mikä naurettava
kirjeenvaihto minulla oli virastojen kanssa, ennenkuin sain paperini
ylioppilaaksi pyrkiessäni, ja samoin on tosiaankin ihan hullunkurista,
että minä haavoituin nuolesta. Kukapa tavallinen ihminen meidän
valistuneena aikanamme enää antaisi itseänsä nuolen haavoittaa?
Ja huomaa, se ei tapahtunut sattumasta eikä missään urheilun
harjoituksessa, vaan tosi taistelussa."

"Mutta sinähän kuitenkin jätät sanomatta, millä tavalla."

"Malta, malta, kyllä saat kuulla", keskeytti hän. "Tiedäthän, että
minut kohta sinun lähdettyäsi Pietarista siirrettiin Novgorodiin.
Siellä minä asuin jotenkin kauan, ja totta puhuakseni minulla oli
siellä hyvin ikävä, vaikka minä tapasinkin..." — hän huokasi syvään —
"mutta siitä saamme puhua toiste. Kaksi vuotta sitte sain minä toisen,
varsin edullisen paikan. Se tosin oli vähän liian kaukana, Irkutskin
kuvernementissa, mutta mitäpä siitä! Nähtävästi oli sallimuksen
tarkoitus, että minun kuten isänikin piti joutua Siperiaan. Mutta onpa
se kuitenkin ihana maa se Siperia! Rikas, komea, suurenmoinen, sen voi
kuka hyvänsä todistaa, joka on siellä käynyt. Minä viihdyin erinomaisen
hyvin. Minulla oli komennettavana koko joukko siellä syntyneitä
asujamia, mutta pahaksi onneksi muutamille heistä, kymmenkunnalle
varmaankin, johtui mieleen ruveta salakuljettajiksi ja kiellettyjen
tavarain kauppiaiksi. Minut lähetettiin ottamaan heitä kiinni. Sen minä
ihan oikein teinkin, mutta silloin yksi heistä varmaankin pelkästä
tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta ryhtyi tekemään vastarintaa ja
ampui minua nuolella rintaan. Minä tosiaankin olin vähällä siihen
kuolla, mutta viimein sentään toinnuin ja aloin parata. Nyt minä
matkustan Odessaan voimistumaan siellä kokonaan. Hallitus, jolle minä
olen suuressa kiitollisuuden velassa, myönsi minulle pienen erityisen
matkarahan sitä varten."

Väsyksissä puheen ponnistuksesta laski Pasinkov päänsä painumaan alas
tyynylle ja vaikeni. Heikko puna kirkasti hänen kasvojansa ja silmät
painuivat kiinni.

"Te ette jaksa puhua niin paljoa", sanoi Jelisei, joka oli koko ajan
huoneessa.

Oltiin sitte hetkinen vaiti. Kuului ainoastaan sairaan raskasta
hengitystä.

"Ja nyt", jatkoi Pasinkov, avaten silmänsä, mutta pää vielä tyynyn
varassa, "olen minä jo toista viikkoa maannut tähän pikku komeroon
suljettuna. Luullakseni lienen jollakin tavalla vilustunut.
Piirilääkäri hoitelee minua. Hänet kyllä saat kohta nähdä luullakseni.
Hän näyttää ymmärtävän asian varsin hyvästi. Muuten minä olen iloissani
tästä sattumasta, sillä mitenpä minä muulla tavalla olisin saanutkaan
nähdä sinua."

Hän otti minua kädestä ja puristi sitä heikosti. Hänen kätensä, äsken
jääkylmä, oli nyt polttava kuumeesta.

"Kerro minulle jotakin itsestäsi", alkoi hän jälleen ja työnsi kapan
pois ryntäiltänsä. "Kukapa muistaakaan, kuinka pitkään aikaan emme ole
nähneet toisiamme."

Minä täytin hänen toivonsa, vaikka vain estääkseni häntä puhumasta, ja
aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua hyvin tarkkaavasti, mutta pyysi
sitte vähän vettä juodaksensa, sulki silmänsä ja alkoi levottomasti
liikahdella vuoteellaan.

Minä kehoitin häntä vähän nukkumaan ja sanoin, ett'en aikonut ennen
lähteä edelleen, kuin hän paranisi, vaan asettua ravintolaan viereiseen
huoneesen.

"Tässä on kaikki hyvin huonoa", alkoi Pasinkov estellä, mutta minä
painoin hiljaa hänen huulensa kiinni ja läksin pois huoneesta.

Jelisei seurasi minua.

"Kuinka oikeastaan on, Jelisei? Hänhän on ihan kuolemaisillaan, kuten
näyttää?" kysyin minä uskolliselta palvelijalta.

Jelisei kääntyi pois, vastaamatta mitään.

Minä maksoin rahat kyytimiehelle, joka oli tällä aikaa odotellut
torilla, ja saatuani sitte vähällä vaivalla tavarani järjestykseen
Pasinkovin huoneen viereen, menin hiljaa hänen huoneesensa katsomaan,
nukkuiko hän.

Ovessa kohtasin ison, lihavan ja kömpelön miehen. Hänen suurista,
rokonarpisista ja leveistä kasvoistaan ei näkynyt mitään muuta kuin
laiskuutta ja unteloisuutta. Pikku silmät näyttivät melkein kiinni
liimatuilta ja huulet loistivat kuin juuri makaamasta noustua.

"Suokaa anteeksi, että kysyn", sanoin minä, "oletteko tohtori?"

Lihava mies suurella ponnistuksella pingoitti ylös otsaansa ja
kulmiaan, kun koetti katsoa minuun.

"Niin, kyllä minä se olen", sanoi hän viimein.

"Olisitteko, herra tohtori, hyvä ja tulisitte minun huoneeseni; se on
tässä vieressä. Jakov Ivanits makaa nyt, kuten näyttää; minä olen hänen
vanha ystävänsä ja tahtoisin puhella teidän kanssanne hänen taudistaan,
joka minua huolettaa kovin."

"Kyllä, tietysti", vastasi lääkäri sen näköisenä, kuin olisi sanonut:
"Miksi suotta lörpöttelette niin paljon, kyllä minä vähemmälläkin
tulisin."

Raskain, hitain askelin seurasi hän minua huoneeseni.

"Olkaa hyvä, sanokaa, herra tohtori", aloin minä heti, kuin hän pääsi
istumaan suureen, mukavaan nojatuoliin, "millainen on ystäväni tila?
Onko hän vaarassa?"

"On", sanoi hän levollisesti.

"Onko tauti hyvin vaarallinen?"

"On se."

"Onko siis syytä peljätä kuolemaa?"

"Kyllä sitä voi peljätä."

Myönnän, että minua vähän inhotti tuon lihavan lääkärin levollinen,
unelias muoto.

"Siispä kaiketi täytyy", alotin uudestaan, "ryhtyä joihinkin erityisiin
keinoihin, kutsua joku toinen lääkäri neuvottelemaan, vai mitä? Jotain
kaiketi on tehtävä, herra tohtori."

"Neuvottelemaan, niin, se kävisi päinsä, miksikä ei, saatettaisiin
kutsua Ivan Jefremits."

Lääkäri puhui vaivalloisesti ja lakkaamatta puhkaen. Suuri vatsa nousi
ja laski joka sanalle, aivan kuin hän olisi tarvinnut sen erityistä
apua, saadakseen esiin sanoja.

"Kuka on Ivan Jefremits?"

"Kaupungin lääkäri."

"Eikö kävisi lähettää noutamaan lääkäriä kuvernementin pääkaupungista?
Siellä varmaankin on monta taitavaa lääkäriä."

"Kyllä se kävisi päinsä."

"Ketä siellä pidetään taitavimpana lääkärinä."

"Taitavimpanako? Oli siellä tohtori Kolrabus, mutta hänet on varmaankin
siirretty jonnekin muuanne. Muuten minä luulen, ett'ei ollenkaan
tarvitse lähettää noutamaan ketään."

"Miksikä ei?"

"Teidän ystäväänne ei voi kuvernementinlääkärikään auttaa."

"Onko hänen tilansa niin huono?"

"On, hän on saanut aika pahan taudin."

"Millä tavalla hän oikeastaan on sairas?"

"Hän on haavoittunut, keuhkot ovat vialla. Sitte hän on vilustunut,
saanut kuumetta ja sen mukaan kaikkea muuta pahoin vointia. Hänellä
ei ole mitään terveyttä varastossa, ja ilman sitä, kuten tiedätte, ei
kestetä niin ankaraa iskua."

Oltiin hetkinen vaiti.

"Saatettaisiin ehkä koettaa homolopatiaa", alkoi jälleen puhetta lihava
lääkäri, katsahtaen minuun sivulta.

"Homolopatiaako? Mutta ettekö te ole täysi lääkäri?"

"Mitäpä siitä, että olenkin täysi lääkäri. Ettekö ehkä luule minun
sillä ymmärtävän homoiopatiaakin? Kyllä, yhtä hyvin kuin kuka muu
hyvänsä. Täällä on apteekkari, joka parantelee homolopatialla eikä hän
ole edes suorittanut mitään tieteellistä tutkintoakaan."

"Tuopa ei kuulu hyvältä ", ajattelin minä itsekseni, mutta jatkoin
kuuluvasti:

"Ei, herra tohtori, paras on teidän jatkaa tavallista keinoanne."

"Niin kuin tahdotte."

Hän nousi ylös kovasti puhisten.

"Menettekö nyt hänen luoksensa?" kysyin minä.

"Menen, minun täytyy käydä häntä katsomassa."

Ja hän läksi raskain, hitain askelin.

Minä en seurannut häntä. Luultavasti en olisi sietänyt nähdä sellaista
lääkäriä ystäväni sairasvuoteen vieressä.

Minä soittamalla kutsuin palvelijani ja annoin hänelle käskyn heti
matkustaa kuvernementin pääkaupunkiin, etsiä sieltä paras lääkäri ja
kaikin mokomin tuoda hänet kanssansa.

Taas kuului raskasta astuntaa käytävästä. Minä avasin äkisti oven.

Tohtori siinä juuri tuli Pasinkovin huoneesta.

"Kuinka hän nyt voi?" kysyin minä kuiskaten.

"Ei mitään erityistä. Minä kirjoitin hänelle uutta lääkettä."

"Minä puolestani, herra tohtori, olen päättänyt lähettää noutamaan
kuvernementin pääkaupungista parasta lääkäriä. Minä en suinkaan epäile
teidän taitoanne, mutta tiedättehän itse, mitä sananlasku sanoo: Kahdet
silmät enemmän näkee kuin yhdet."

"Vai niin, no, siinä teitte hyvin, siinä", vastasi hän ja läksi
hitaasti laskeutumaan alas rappusia.

Selvästi näkyi, että minä olin hänestä ikävä.

Minä menin Pasinkovin luo.

"No, näitkö lääkäriä?" kysyi hän.

"Näin", vastasin minä.

"Minua", jatkoi Pasinkov, "miellyttää hänen ihmetyttävä
levollisuutensa. Lääkärin sopiikin varsinkin hyvin olla hidasluontoinen
ja rauhallinen, eikö totta? Se vaikuttaa sairaassa luottamusta ja antaa
toivoa."

Tietysti minä en koettanutkaan saada häntä luopumaan niistä ajatuksista.

Vastoin luuloani oli Pasinkov paljon parempi illan suussa. Hän käski
Jelisein laittaa teekeittiön kuntoon, kutsui minua luoksensa teelle
ja sanoi itsekin juovansa kupin. Ihan nähtävästi tunsi hän itsensä
iloiseksi ja varmaksi pikaisesta parantamisestaan. Kuitenkin koetin
minä niin paljon kuin mahdollista estää häntä puhumasta, ja kun
huomasin, että hän ei mielellään tahtonut pysyä vaiti ja hiljaa,
ehdotin minä, että lukisin hänelle jotakin.

"Niin, tee niin, siitä tulee hauskaa!" vastasi hän iloisesti. "Kuten
ennen Winterkellerissä, muistatko? Mutta mitä lukisimme? Katso tuolta
ikkunalta, siellä minun kirjani ovat."

Minä menin ikkunan luo ja otin ensimmäisen kirjan, kuin käsiini sattui.

"Mikä kirja se on?" kysyi hän.

"Lermontov."

"Vai niin, Lermontov! Sepä oli hyvä. Puschkin on tosin ylevämpi."
Muistatko:

    Pilvet taas kokouvat
    Hiljaa ylleni...

taikka tätä:

    Nyt viime kerran uskallan
    Aatteissain suudella sun sulokasvojais.

"Ah, se on ihmeellistä, kaunista! Mutta Lermontov on myöskin oikea
runoilija. Tiedäpäs, ystäväni, avaa kirja sattumalta ja lue siitä
paikasta, joka tulee auki."

Minä avasin kirjan, mutta jouduin vähän hämilleni ja levottomaksi, kun
avautui "Testamentti". Minä yritin kääntämään lehteä, mutta Pasinkov
huomasi sen ja huusi:

"Älä, älä, lue, mistä aukesi!"

Ei siinä mikään auttanut. Minä luin Testamentin.

"Ihana runoelma", sanoi Pasinkov hiljaa heti, kuin minä lopetin viime
värsyn. "Ihana runoelma! Mutta olipa se kuitenkin kummallista", jatkoi
hän puhettaan, oltuaan hiukan aikaa vaiti, "että sinulle juuri sattui
aukeamaan Testamentti. Hyvin ihmeellistä!"

Minä aloin lukea toista Lermontovin runoelmaa, mutta Pasinkov ei
sitä enää kuunnellut, katsoi syrjään ja toisti vielä pariin kertaan:
"Ihmeellistä, hyvin ihmeellistä!" Minä päästin kirjan putoamaan
polvilleni.

"Sinulla on naapurina nainen", alkoi hän hiljaa sanella, mutta kääntyi
sitte äkisti minuun päin ja kysyi: "Muistatko Sofia Slotnitskia?"

Minä punastuin.

"Ettäkö minä en muistaisi häntä?"

"Onhan hän nyt naimisissa?"

"On aikaa sille Asanovin kanssa. Kirjoitinhan minä sinulle."

"Niin tosiaankin, sinä kirjoitit siitä. Hänen isänsä, antoiko hän
hänelle viimein anteeksi?"

"Niin, hän antoi anteeksi, mutta ei tahtonut koskaan nähdä Asanovia."

"Se oli itsepäinen ukko, se. No, oletko kuullut, ovatko he onnelliset?"

"Siitä minä en mitään tiedä, mutta luultavasti he ovat. He asuvat
maalla Tulan kuvernementissa. Minä kerran matkustin heidän maatilansa
ohitse, mutta en huolinut käydä heitä tervehtimässä."

"Onko heillä lapsia?"

"Luullakseni on. Kuulepas, Pasinkov, minä kysyisin sinulta yhtä asiaa."

Hän katsoi minuun, tapansa mukaan lempeästi hymyillen.

"Sanos minulle nyt, muistathan, silloin et tahtonut vastata
kysymykseeni. Kerroitko hänelle, että minä rakastin häntä?"

"Minä sanoin hänelle kaikki, koko totuuden. Minä puhuin aina totta
hänen kanssansa. Kaikki teeskenteleminen hänen edessään olisi ollut
synti."

Pasinkov oli hetkisen vaiti.

"Mutta, sanos sinä minulle", alkoi hän taas, "unhotitko sinä hänet
pian?"

"En pian, mutta unhotin sitte kuitenkin, Mitäpä auttaa turhaa
huokaileminen?"

Pasinkov kääntyi minuun päin.

"Mutta minä, ystäväni", sanoi hän, huulet vapisevina liikutuksesta,
"minä en olen sinun kaltaisesi. Minä en ole koskaan voinut enkä ole
tahtonutkaan unhottaa häntä."

"Kuinka!" lausuin ilmi sanomatonta kummastustani. "Oletko sinä
rakastanut häntä?"

"Niin, minä olen rakastanut häntä", sanoi Pasinkov hitaasti ja nosti
molemmat kätensä päänsä päälle, "ja miten minä olen rakastanut häntä,
tietää yksin Jumala. Minä en ole puhunut sitä kellekään ihmiselle,
enkä oikeastaan aikonut puhua sitä nytkään, mutta olkoon menneeksi!
Minullahan ei enää ole pitkää elonaikaa, sanotaan."

Pasinkovin odottamaton tunnustus kummastutti minua niin, että en saanut
sanaakaan suustani, ja alinomaa palasi takaisin sama ajatus: "Kuinka se
voi olla mahdollista ja ihan minun aavistamattani siitä vähääkään!"

"Niin, minä rakastin häntä", jatkoi hän ikään kuin puhuen itsekseen.
"Minä en edes silloinkaan lakannut rakastamasta, kuin sain tietää, että
hän rakasti Asanovia. Mutta se tuntui katkeralta. Jospa hän edes olisi
rakastanut sinua, olisin minä ainakin voinut iloita sinun tähtesi,
mutta Asanovia! Mitä olikaan siinä miehessä sellaista, joka saattoi
herättää tytössä rakkautta? Ei mitään, se oli vain Asanovin onni, että
niin tapahtui. Ja tulla omille tunteilleen uskottomaksi, luopua omasta
rakkaudestaan, sitä Sofia ei voinut. Rehellinen, uskollinen sielu ei
koskaan muutu."

Minä johduin muistelemaan Asanovin käyntiä minun luonani tuon
onnettomuuden päivän iltapuolella ja Pasinkovin sekautumista asiaan,
ja tahtomattani alkoi mielessäni kuohua syvää sääliä, niin että minä
lausuin:

"Ja kaiken sen sinä sait tietää minulta, ystävä parka, etkä sinä
sanallakaan, et ainoallakaan äänen väräyksellä ilmaissut, mitä sinä
itse kärsit, läksit vain selvittelemään asiata hänen kanssansa."

"Niin, sitä selitystä hänelle", jatkoi Pasinkov, "minä en voi koskaan
unhottaa. Silloin minä vasta sain tietää, silloin vasta minä ymmärsin,
mitä se sana: mielenmaltti, merkitsi, jonka minä jo kauan sitä ennen
olin valinnut elämäni tunnussanaksi. Mutta ainiaan on hän yksin ollut
minun unelmani, minun ihanteeni. Ja köyhä se on, joka elää ikänsä ilman
ihannetta!"

Minä katsoin Pasinkovia. Hänen silmänsä näyttivät katselevan kauas
etäisyyteen ja säteilevän kuumeen loistosta.

"Minä rakastin häntä", jatkoi hän, "sitä hiljaista, uskollista,
luopääsemätöntä ja lahjomatonta olentoa. Kun hän läksi Moskovasta, olin
minä vähällä tulla mielipuoleksi surusta. Siitä saakka minä en ole
koskaan rakastanut ketään muuta."

Ja äkisti kääntyen painoi hän kasvonsa syvälle tyynyn sisään ja itki
hiljaa.

Minä riensin hänen vuoteensa luo ja kumarruin lähelle häntä, koettaen
lohduttaa...

"Ei tässä mitään hätää ole", sanoi hän, nostaen päätänsä ja pudistaen
tukan pois silmiltään, "jo se nyt on ohitse. Se tuntui vähän
katkeralta, oma itseni säälitti minua vähän. Mutta mitäpä siitä, se
on runojen syy kaikki tyyni. Lue jotakin muuta minulle, jotain vähän
iloisempaa."

Minä otin Lermontovin jälleen käsiini ja aloin sukkelaan selata lehtiä
edes takaisin. Mutta aina sain näkyviin sellaisia kappaleita, jotka
olisivat saattaneet uudestaan liikuttaa sairaan mieltä. Viimein luin
minä "Terekin lahjat".

"Kaunopuheista helyä!" sanoi sairas ystäväni koulumestarin äänellä,
"mutta on siinä sentään monta kaunistakin paikkaa. Minä olen itse viime
aikoina koettanut kirjoitella runomitalla ja alotin runoelman, jolle
aioin panna nimeksi 'Elämän kalkki', mutta ei siitä tullut mitään. Me,
ystäväni, saatamme tuntea samaan tapaan runoilijain kanssa, mutta emme
itse runoella. Vaan nyt minä olen vähän väsyksissä ja koetan hiukan
nukkua; etkö luule, että se olisi hyvä? Onpa se kuitenkin ihana asia,
se uni ja sitte unennäöt. Koko meidän elämämme on pelkkää unta ja paras
osa elämästä on uni ja unennäöt."

"Entä runous sitte?" kysyin minä.

"Runous on itse uni, mutta paratiisillinen unennäkö."

Pasinkov sulki silmänsä.

Minä seisoin hetkisen hänen vuoteensa vieressä. En luullut hänen
nukkuvan niin pian, mutta vähitellen muuttuivat henkäykset yhtä
pitemmiksi ja tasaisemmiksi. Hiljaa poistuin minä huoneesta, menin
omaan huoneeseni ja heittäydyin pitkäkseni sohvalle.

Kauan pyöri ajatuksissani se, mitä nyt olin Pasinkovilta kuullut. Koko
joukko vanhoja muistoja palasi mieleeni ja kummastutti nyt minua, mutta
viimein minäkin nukuin.

Äkisti tunsin minä jonkun nykivän minua käsivarresta. Minä nousin
istumaan. Se oli Jelisei.

"Olkaa hyvä, tulkaa herran luo!" sanoi hän hätäisesti.

"Kuinka hän voi?"

"Hän hourailee."

"Houraileeko? Eikö hän ole ennen houraillut?"

"Ei, viime yönä ensi kerran, mutta nyt paljon kamalammin kuin silloin."

Minä riensin Pasinkovin huoneesen. Hän ei maannut, vaan istui
vuoteellaan kumarruksissa eteen päin, leikitteli käsillään peitteen
päällä, hymyili ja puhui, puhui lakkaamatta niin heikolla ja
kaiuttomalla äänellä kuin tuulen suhina kaislikossa. Silmät hapuilivat
ympäri huonetta. Yölampun heikko valo, jota lattialla varjosti pystyyn
asetettu kirja, teki kattoon liikkumattoman valopaikan. Sairaan kasvot
näyttivät puolipimeässä vielä kalpeammilta kuin ennen.

Minä menin vuoteen viereen, puhuttelin häntä nimeltään, mutta en saanut
mitään vastausta. Minä kuuntelin tarkkaan hänen sekavaa puhettansa. Hän
haaveksi Siperiasta ja sen metsistä. Välistä tuli järkevääkin ajatusta
puheesen.

"Millaiset puut!" kuiskasi hän, "ylös taivaasen saakka!... Miten paljo
härmää niiden oksilla!... Hopea... Lunta... Tuossa on pikku jälkiä...
Tuo on jänis ja tuo valkoinen kärppä... Ei, isä se oli, joka karkasi
minun paperieni kanssa... Kas tuossa hän on... Ei, hän on tuolla...
Minun täytyy juosta jäljestä... Kuu paistaa niin, kirkkaasti... Minun
täytyy lähteä ja saada pois paperini... Ah, katsos pieni kukka...
Purppuran punainen pikku kukka... Tuollahan seisoo Sofia... Kuules
pikku kellojen helinää, pakanen se niin helisee... Ah, ei, ne on noita
tyhmiä tilhiä, jotka hyppivät ja visertelevät pensaissa... Katsos
vain kultakerttuja... Huh, miten on kylmä!... Katsos, tuollahan on
Asanov. Ai, hän onkin kanuuna, vaskinen kanuuna, mutta lava on vihreä.
Sentähden häntä juuri niin suuresti suositaan... Oliko se lentotähti?
Ei, se oli lentävä nuoli... Voi se sattui minulle ihan kohti
sydämmeen... Kuka sen ampui? Sinäkö, pikku Sonja?"

Hän kumarsi päänsä alemmaksi ja alkoi mutista epäselviä sanoja. Minä
katsoin Jeliseitä. Hän seisoi, kädet seljän takana, ja katsoi hyvin
osanottavasti herraansa.

"Kuinka on, veli, onko sinusta tullut käytöllinen mies?" kysyi
sairas äkisti ja katsoi minuun niin selvästi ja ajattelevasti, että
minä tahtomattani säpsähdin ja yritin vastaamaan hänelle, mutta hän
jatkoi heti: "Minä, ystäväni, en ole tullut käytölliseksi mieheksi...
Minkäpä sille voi? Minä olen syntynyt haaveksijaksi... Haaveksiminen,
mielikuvitus... Mitä on mielikuvitus? Sohakevitsin talonpoika [eräs
henkilö Gogolin romaanissa: 'Kuolleet sielut'], se on mielikuvitus...
Voi voi!"

Pasinkov houraili lähelle aamua. Viimein hän rauhoittui, laski päänsä
tyynylle ja nukkui.

Minä palasin huoneeseni, kävin vuoteelle ja väsyneenä yön valvonnasta
ja levottomuudesta vaivuin minä heti raskaasen uneen.

Mutta taaskin minut herätti Jelisei.

"Voi, pikku isä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "näyttää siltä, kuin
Jakov Ivanits olisi juuri kuolemaisillaan."

Minä juoksin Pasinkovin luo.

Hän makasi ihan hiljaa ja liikahtamatta. Aamun harmaassa hämärässä
näytti hän jo nyt kuolleelta. Hän katsoi minuun ja tunsi minut.

"Jää hyvästi!" kuiskasi hän, "minä tunnen kuolevani! Kerro terveisiä
Sofialle!"

"Jakov!" huudahdin minä, "ei, Jakov, sinun pitää elää!"

"Ei, minä kuolen... Kas tässä, ota tämä muistoksi minulta."

Hän osoitti rintaansa.

"Mitä tämä on?" virkahti hän äkisti kovemmalla äänellä. "Katsokaahan...
meri... kultainen meri, siniset saaret, marmoritemppeli, palmuja,
suitsutusta..."

Hän vaikeni, ojensihe suoraksi.

Puolen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Jelisei heittäytyi itkien
maahan vuoteen viereen. Minä suljin kuolleen ystäväni silmät.

Pieni silkkikotelo riippui hänellä kaulassa mustasta nauhasta. Minä
otin sen.

Kolmen päivän kuluttua hänet haudattiin. Jaloin ihmissydän, kuin minä
koskaan olin tuntenut, oli siten ainiaaksi peitetty haudan syvyyteen.
Minä itse ensimmäiseksi heitin kourallisen multaa hänen tomunsa päälle.



VII.


Kolme vuotta oli kulunut.

Tärkeät asiat pakottivat minua matkustamaan Moskovaan, ja sinne
saavuttuani asetuin erääsen kaupungin etevimpään ravintolaan.

Eräänä päivänä asteessani porstuan poikki satuin katsahtamaan mustaan
tauluun, jossa matkustavaisten nimet olivat kirjoitettuna, ja olinpa
silloin vähällä huudahtaa. Kahdennentoista numeron vieressä oli
liidulla hyvin selvään kirjoitettuna Sofia Nikolajevna Asanov.

Viime aikoina olin minä sattumalta saanut kuulla koko joukon ikäviä
asioita hänen miehestään. Hän oli alkanut juoda ja pelata, oli
menettänyt kaiken omaisuutensa ja eli yleensä hyvin huonosti. Hänen
vaimostaan sitä vastoin puhuttiin suurella kunnioituksella.

Minä en voinut lukea tuota lyhyttä uutista taululta, tuntematta
liikutusta. Sydämmeni sykki kovasti ja ammoin sitte kylmenneet tunteet
alkoivat ikään kuin uudestaan herätä elämään. Minä palasin huoneeseni
ja päätin niin pian kuin mahdollista käydä tervehtimässä Sofia
Nikolajevnaa.

"Onhan siitä jo kauvan, kuin me erosimme", ajattelin, "luultavasti hän
jo on unhottanut kaikki, mitä silloin oli meidän välillämme."

Minä lähetin Jelisein, jonka olin Pasinkovin kuoleman jälkeen ottanut
omaan palvelukseeni, viemään hänelle nimikorttiani ja kysymään, oliko
hän kotona ja salliko hän minun tulla tervehtimään.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua palasi Jelisei ja ilmoitti Sofia
Nikolajevnan olevan kotona ja tahtovan ottaa vastaan minut.

Minä läksin heti.

Minun astuessani hänen huoneesensa seisoi hän keskellä lattiaa
ottamassa jäähyväisiä pitkäkasvuiselta, voimakasvartaloiselta herralta.

"Kuten tahdotte", sanoi se herra karkealla ja kovalla äänellä,
"mutta hän ei suinkaan ole sellainen mies, joka ei tuottaisi mitään
vahinkoa. Hän on ihminen, joka ei ketään eikä mitään hyödytä, ja
hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa on jokainen sellainen ihminen
vahingollinen, eittämättä vahingollinen olento."

Niin sanoen hän läksi.

Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.

"Onpa siitä jo aikaa, kuin me viimeksi näimme toinen toisemme", sanoi
hän. "Olkaa hyvä, käykää istumaan."

Me istuuduimme.

Niinä parina minuuttina, jotka olivat kuluneet minun tulostani asti,
oli minulla ollut kylliksi tilaisuutta tarkemmin katsella Sofia
Nikolajevnaa. Nähdä pitkän ajan perästä kasvot, joiden joka piirre on
ollut niin rakas ja tuttu, tuntea ne piirteet eikä kuitenkaan oikein
tuntea niitä, ikään kuin entisen, vielä unhottumattoman kuvan sijaan
olisi tullut toinen, hyvin samankaltainen, mutta kuitenkin vieras kuva,
ja huomata silmänräpäyksessä kaikki nuo ajan hampaiden uudet jäljet,
eikö sellainen jälleen näkeminen herätä varsin suruisia tunteita!
Ja minä itse varmaankin olen yhtä paljon muuttunut, ajattelee kukin
itsekseen.

Muuten Sofia Nikolajevna ei suinkaan ollut vanhennut, mutta silloin,
kuin minä hänet viimeksi näin, hän oli äsken täyttänyt kuusitoista
vuotta ja siitä oli jo kulunut koko kymmenen vuotta. Kasvojenpiirteet
olivat tulleet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin näkyi
niistä suoravaisuutta ja lujuutta, mutta entisen levollisuuden sijassa
oli nyt salaisen surun ja levottomuuden merkkejä. Silmät olivat käyneet
syvemmiksi ja mustemmiksi. Hän alkoi olla äitinsä näköinen.

Sofia Nikolajevna alkoi puhelun.

"Me olemme molemmat paljon muuttuneet", sanoi hän. "Missä te olette
olleet koko tämän ajan?"

"Minä olen vaeltanut minkä missäkin, kaikkialla", vastasin minä. "Ja
oletteko te ainiaan oleskelleet maatilallanne?"

"Niin, enimmäkseen. Nytkin minä olen täällä ainoastaan ohimatkalla."

"Entä vanhempanne?"

"Äitini on kuollut, mutta isäni elää yhä vielä Pietarissa. Veljelläni
on paikka virastossa, ja Vanja asuu heidän tykönänsä."

"Ja puolisonne?"

"Miehenikö?" vastasi hän äkisti. "Hän on nykyään Etelä-Venäjällä
markkinamatkoilla. Kuten tiedätte, rakasti hän aina hevosia, ja on nyt
perustanut tammakartanon. Siihen hän nyt matkustelee ostamassa hevosia."

Juuri silloin aukeni äkisti ovi ja huoneesen astui kahdeksanvuotinen
tyttö, kasvot pienet, kapeat ja elävät, silmät suuret, tummanharmaat ja
tukka kammattu kiinalaisten tapaan. Nähtyään minut hän hiukan niiasi ja
juoksi sitte Sofia Nikolajevnan luo.

"Tässä saan esitellä pikku tyttäreni", sanoi Sofia Nikolajevna, ottaen
häntä kiinni pienestä, pyöreästä leuasta. "Hän ei tahtonut mitenkään
jäädä kotiin, vaan kiusautui väkisin mukaan."

Tyttönen katsoi minua suurilla, vilkkailla silmillään, sulkien ne
välistä puoleksi, ikäänkuin voidakseen paremmin tarkastaa minua.

"Eikö ole reipas pikku tyttö minulla?" jatkoi Sofia Nikolajevna. "Hän
ei pelkää mitään, ja hyvin sukkela hän on lukemaan, saatan minä sanoa
hänen kiitokseksensa."

"Mikä on tämän herran nimi?" kysyi tyttö hiljaa, äitiinsä nojaten.

Sofia Nikolajevna sanoi minun nimeni. Tyttönen katsoi minuun taas.

"Ja mikä on teidän nimenne?" kysyin minä vuorostani.

"Minun nimeni on Lydia", vastasi hän, katsoen minua suoraan silmiin.

"Ja tietysti lellitellään hyvin pikku Lydiaa", sanoin minä leikillä.

"Kukapa minua lelliltelisi?" vastasi hän välinpitämättömästi.

"Kukako? arvattavasti kaikki, ensinnä vanhempanne."

Tyttönen katsoi vaiti äitiinsä.

"Minä arvelen", jatkoin minä, "että Konstantin Aleksandrits..."

"Tietysti", virkkoi Sofia Nikolajevna keskeyttäen ja hänen tyttärensä
yhä katsoi häneen tarkkaavasti, "mieheni tietysti rakastaa suuresti
lapsiansa."

Lydian pienet, järkevät kasvot värähtivät omituisesti vaikka hyvin
nopeasti. Hän käänsi katseensa alas päin ja hymy leikitteli hänen
pienillä huulillansa.

"Sanokaas", virkkoi Sofia Nikolajevna äkisti melkein yhteen jatkoon
edellisen puheensa kanssa, "oletteko täällä asioimismatkalla?"

"Olen. Te ehkä olette myöskin?"

"Niin, olen minäkin. Mieheni poissa ollessa, arvaattehan, minun
tietysti täytyy hoitaa koko joukko asioita."

"Äiti!" virkkoi Lydia väliin.

"Mitä, lapseni?"

"Ei, ei mitään, minä sanon sitte perästä päin."

Sofia Nikolajevna hymyili ja nykäytti olkapäitänsä.

Me olimme molemmat vaiti ja Lydia pani kätensä hyvin arvokkaasti
ristiin ryntäilleen.

"Sanokaas", alkoi Sofia Nikolajevna uudestaan, "minä muistan, että
teillä oli ystävä, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? Hän näytti niin
hyvältä ja ystävälliseltä ja aina hän tahtoi lukea meille runoutta. Hän
oli hyvin haaveksivan näköinen."

"Tarkoitatteko kaiketi Pasinkovia?"

"Niin, häntä juuri, Pasinkovia. Missä hän nyt on?"

"Hän on kuollut."

"Kuollutko, joko kuollut!" toisteli Sofia Nikolajevna hiljaa. "Ah,
vahinko, vahinko miestä."

"Olenko minä nähnyt häntä, äiti?" kysyi pikku tyttö hiljaa kuiskaten.

"Ei, et ole, Lydia. Ah, mikä vahinko", kertoi Sofia Nikolajevna vielä
kerran.

"Te surkuttelette hänen kuolemaansa nyt", aloin minä kehitellä
keskustelua, "mutta mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte tunteneet
häntä siten, kuin minä tunsin. Mutta sallikaa minun kysyä, kuinka
tulitte nyt puhumaan hänestä?"

"Niin, enpä tiedä oikein itsekään." Sofia Nikolajevnan katse kääntyi
alas päin. "Lydia", sanoi hän, "mene opettajatätisi luo!"

"Huudathan minua takaisin heti, kuin saan jälleen tulla?" pyysi tyttö.

"Kyllä, kyllä minä huudan."

Tyttö meni. Sofia Nikolajevna käänsi katseensa kohti minua.

"Minä pyytäisin teitä kertomaan kaikki, mitä tiedätte Pasinkovista."

Minä aloin kertoa. Lyhyin piirtein kuvasin minä ystäväni koko
elämän, koettaen tehdä niin tarkan kuvan, kuin suinkin osasin, hänen
sisällisesti olemuksestaan ja kerroin lopuksi meidän viimeisen
yhtymisemme ja hänen kuolemansa.

"Niin, sellainen hän oli", lausuin viimeksi, "se mies, joka nyt on
mennyt pois ilman kiitosta, huomiota ja ihmisten hyväksymistä! Ja
ehkäpä ei maksa vaivaakaan valitella tuota puutetta. Sillä mitäpä
merkitsee ihmisten kiitos? Mutta minusta tuntuu tuskalliselta, jopa
loukkaavaltakin, että sellaisen miehen, jolla on sydän niin täynnä
rakkautta ja hellyyttä, piti kuolla, saamatta kertaakaan maistaa
vastarakkauden autuutta, voimatta herättää hellää myötätuntoisuutta
yhdenkään naisen sydämmessä, joka olisi ollut kyllin arvokas hänelle.
Olkoonpa niinkin, että mies sellainen, kuin me muut, ei myöskään saa
maistaa tätä autuutta, hän ei sitä ansaitsekaan, mutta Pasinkov! Ja
enkö minä ole elämässäni tavannut monta sataa miestä, joita ei käy
millään tavalla verrata häneen, mutta joita kuitenkin nuoret, jalot
naiset ovat rakastaneet! Täytyykö viimeinkin uskoa, että muutamia
vikoja, esimerkiksi itserakkautta tai kevytmielisyyttä, täytyy
välttämättä olla miehessä, ennenkuin nainen voi kiinnittää sydämmensä
häneen? Taikka pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, minä tarkoitan:
inhimillistä, täällä maan päällä mahdollista täydellisyyttä, katsooko
se sitä vieraaksi ja vaaralliseksi?"

Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun asti, kääntämättä ankaraa,
tutkivaa katsettansa pois minusta. Hänen huulensa olivat kovasti yhteen
puristetut ja välistä rypisti hän hiukan kulmiansa.

"Minkä tähden oletatte", sanoi hän, oltuaan hetkisen vaiti, "ett'ei
kukaan nainen rakastanut, teidän ystäväänne?"

"Sentähden, että minä sen tiedän, että minä tiedän sen ihan varmaan."

Sofia Nikolajevna aikoi sanoa jotakin, mutta pysyi vaiti. Hän näytti
taistelevan sisällistä taistelua itsensä kanssa.

"Ja kuitenkin olette siinä luulossanne väärässä", sanoi hän viimein.
"Minä tunnen nuoren naisen, joka sydämmestään rakasti teidän
ystävävainajatanne ja rakastaa häntä vieläkin, ja hänen kuolemansa
sanoma koskee häneen kovasti."

"Sallikaa minun kysyä, kuka se nainen on?"

"Se on minun sisareni, Varja."

"Varvara Nikolajevna!" ihmettelin minä.

"Hän juuri."

"Kuinka se on mahdollista? Varvara Nikolajevna, joka..."

"Minä sanon loppuun teidän ajatuksenne", jatkoi Sofia Nikolajevna, "hän
teidän mielestänne kylmä, välinpitämätön, säveä olento, hän rakasti
teidän ystäväänne. Juuri sentähden hän ei ole mennyt naimisiin eikä
myöskään koskaan mene. Tähän hetkeen asti ei ole kukaan muu kuin minä
tiennyt hänen salaisuuttansa. Varja ennemmin kuolisi kuin itse puhuisi
sitä kellekään. Meidän perheessämme osataan olla vaiti ja kärsiä."

Minä katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaa. Viimeisten
sanojensa katkeralla ääntämisellä oli hän itse tahtomattaan ilmaissut
tuskallisen salaisuuden.

"Teidän sananne kummastuttavat minua hyvin", sanoin minä viimein,
"mutta tietäkääs, Sofia Nikolajevna, jos en pelkäisi johdattavani
teille mieleen ikäviä muistoja, voisin minäkin vuorostani saada teidät
yhtä suuresti kummastumaan."

"Minä en käsitä teitä", vastasi hän hitaasti ja nähtävän levottomasti.

"Ei, te ette voikaan käsittää minun puhettani", sanoin minä, nousten
ylös, "ja minä pyydän sen tähden saada suullisen selityksen sijasta
lähettää teille yhden ainoan pikku kotelon."

"Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?" kysyi hän.

"Älkää olko levoton, Sofia Nikolajevna, en minä itseäni tarkoita."

Minä kumarsin jäähyväisiksi ja palasin huoneeseni, otin käsille
sen pienen silkkikotelon, jonka olin ottanut Pasinkovilta hänen
kuolinvuoteellaan, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle ynnä seuraavan
kirjeen:

"Tätä koteloa kantoi ystävävainajani lakkaamatta ja vasta
kuolinhetkenään pyysi hän minua ottamaan sitä haltuuni. Siinä on
pieni kirje teiltä hänelle, sisällykseltään aivan mitätön, kuten itse
huomaatte, jos viitsitte lukea sen. Hän kantoi sitä siitä syystä, että
hän rakasti teitä sydämmestänsä. Vasta kuolemansa edellisenä iltana
hän minulle ilmaisi elämänsä salaisuuden. Ja miksikä ette nyt, kun hän
on kuollut, tekin saattaisi saada tietää, että hänenkin sydämmensä oli
teidän omanne."

Hetkisen kuluttua toi Jelisei takaisin kotelon.

"Eikö hän käskenyt sinua mitään sanomaan minulle?" kysyin minä.

"Ei, ei mitään."

Minä olin vähän aikaa vaiti.

"Lukiko hän minun kirjeeni?"

"Kyllä kaiketi hän on lukenut. Kammarineitsyt otti sen minulta ja antoi
hänelle."

"Luopääsemätön!" ajattelin minä itsekseni ja samassa johtuivat mieleeni
Pasinkovin viimeiset sanat hänestä.

"Vai niin, no, sitte ei ole muuta tällä kertaa; saat mennä nyt."

Mutta Jelisei ei mennyt, vaan seisoi paikoillaan ja hymyili erittäin
omituisella tavalla.

"Eräs tyttö on tullut tapaamaan teitä", alkoi hän.

"Mikä tyttö?"

Jelisei oli vaiti. Viimein hän sanoi:

"Eikö herra vainaja mitään puhunut teille eräästä tytöstä?"

"Ei, mitä sinä nyt lörpöttelet?"

"Kun herra vainaja oli Novgorodissa", jatkoi Jelisei, nojaten toisella
kädellään ovenpieleen, "tutustui hän, jos niin saan sanoa, erääsen
tyttöön. Se sama tyttö se nyt tahtoisi päästä teidän puheillenne.
Muutama päivä sitte tapasin minä hänet kadulla ja sanoin hänelle: 'Tule
sinä vain; jos herra sallii, kyllä minä päästän sinut sisään'."

"Tietysti minä otan hänet vastaan, pyydä häntä tulemaan sisään. Mutta,
maltahan vielä, millainen tyttö se on?"

"Yksinkertainen, köyhä tyttö, käsityöläisen tytär, venäläinen tietysti."

"Luuletko Jakov Ivanitsin olleen rakastuneen häneen millään tavalla?"

"Kyllä hän piti hänestä aina. Ja tyttö, niin, kun hän sai tietää, että
herra oli kuollut, oli hän joutua surusta aivan mielettömäksi. Muuten
ei ole mitään sanottavaa hänestä. Hyvä ja kelpo tyttö hän on."

"Pyydä häntä sisään."

Jelisei meni ja palasi heti takaisin, seurassaan nuori tyttö, yllä
kirjava karttuunileninki ja suuri tummavärinen huivi, joka puoleksi
peitti hänen kasvonsa ja ulottui alas aina vyötäisiin asti. Nähtyään
minut kainostui hän ja yritti peräytymään.

"Kas niin, menkää sisään, älkää peljätkö!" sanoi Jelisei.

Minä menin vastaan ja otin häntä kädestä tervehdykseksi.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyin minä.

"Maria", vastasi hän hiljaa ja katsoi minuun arasti.

Hän näytti olevan kahden- ja kolmen kolmatta välillä. Pienet, pyöreät
kasvot olivat varsin tavalliset, mutta hyvin miellyttävät, silmät
pienet, siniset ja iho terve. Pienet kädet olivat hyvin kauniit ja ihan
puhtaat ja koko puku siisti ja kelvollinen.

"Olitteko tuttu Jakov Ivanitsin kanssa?" kysyin minä.

"Olin", sanoi hän, näpelöittäen huivinsa nurkkia, ja silmät
kyyneltyivät.

Minä pyysin häntä istumaan.

Enempää käskettämättä istahti hän teeskentelemättä tuolin laidalle.
Minun viittauksestani jätti Jelisei meidät kahden kesken.

"Novgorodissako te tulitte tutuiksi?" jatkoin minä kyselemistäni.

"Niin", sanoi hän ja pisti molemmat kätensä huivin nurkkien alle.
"Vasta minä toissa päivänä sain Jelisei Timofejitsilta kuulla, että
hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään lupasi Jakov Ivanits kirjoittaa
minulle ja kahdesti hän kirjoittikin, mutta ei sitte enää. Minä olisin
tahtonut matkustaa hänen luoksensa Siperiaan, mutta hän ei tahtonut."

"Onko teillä sukulaisia Novgorodissa?"

"On."

"Asuitteko heidän luonansa?"

"Minä asuin yhdessä äitini ja naidun sisareni kanssa. Mutta sitte
rupesi äitini minulle pahaksi ja sisarelleni alkoi asunto käydä
ahtaaksi, hänellä kun oli monta lasta: niinpä minun täytyi muuttaa
pois. Minä luotin, aina Jakov Pasinkoviin enkä toivonut mitään muuta
kuin saada katsella häntä. Hän oli aina niin hyvä ja ystävällinen minua
kohtaan. Kysykää Jelisei Timofejitsilta, hän kyllä tietää."

Tyttö oli hetkisen vaiti.

"Minulla on hänen kirjeensä kanssani", jatkoi hän, "niistä voitte
nähdä."

Hän otti muutamia kirjeitä taskustaan ja ojensi ne minulle.

"Olkaa hyvä, lukekaa."

Minä avasin yhden niistä ja tunsin heti Pasinkovin käsialan.

"Rakas pikku Maria!" oli siinä kirjoitettuna suurilla, selvillä
kirjaimilla. "Eilen nojasit pikku päätäsi minun päätäni vasten, ja kun
kysyin, miksi niin teit, vastasit sinä: minä tahdon kuulla, mitä te
ajattelette. Nyt minä sanon sinulle, mitä ajattelin. Minä ajattelin:
miten olisi hyvä, että Maria oppisi lukemaan ja kirjoittamaan! Silloin
sinä osaisit itse lukea tämänkin kirjeen."

Maria katsahti kirjettä.

"Sen hän kirjoitti minulle", sanoi hän "kun hän vielä oli Novgorodissa
ja ryhtyi opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Katsokaa
toisiakin kirjeitä. On siellä niitä Siperiastakin. Olkaa hyvä ja
lukekaa ne."

Minä luin kaikki kirjeet. Ne olivat kaikki kirjoitetut hyvin
ystävällisesti, jopa hellästikin. Ensimmäisessä Siperiasta lähetetyssä
kirjeessä nimitti Pasinkov Mariaa paraaksi ystäväkseen, lupasi lähettää
hänelle rahaa Siperian matkaa varten ja lopussa olivat seuraavat rivit:

"Minä suutelon sinun sieviä pikku käsiäsi. Täällä ei ole ainoatakaan
tyttöä, jolla olisi sellaiset kädet kuin sinulla. Eivätkä he ole sinun
kaltaisiasi päänsäkään, vielä vähemmin sydämmensä puolesta. Lue niitä
kirjoja, jotka minä annoin sinulle ja muistele välistä minua. Minä en
unhota sinua. Sinä olet ainoa, ihan ainoa, joka vähän pidät minusta.
Sen tähden minäkin olen yksistään sinun omasi!"

"Kyliä näen, että hän oli hyvin rakastunut teihin", sanoin minä
antaessani tytölle kirjeet takaisin.

"Niin, kyllä hän piti paljon minusta", vastasi Maria kainosti ja kätki
kirjeet huolellisesti taskuunsa, kyynelien sill'aikaa hiljaa juostessa
pitkin hänen poskiansa. "Minä luotin aina häneen. Jos Jumala olisi
antanut hänen elää, hän ei suinkaan olisi hyljännyt minua. Antakoon
Jumala hänelle ijankaikkisen autuuden taivaan valtakunnassa."

Hän pyyhki huivinsa nurkalla kyyneleet pois kasvoiltansa.

"Missä te nyt asutte?" kysyin minä.

"Nykyään minä asun täällä Moskovassa. Minä tulin tänne palvelijaksi
eräälle leskirouvalle, mutta olen nyt paikan puutteessa. Minä kävin
Jakov Ivanitsin tädin luona, mutta hän on itsekin hyvin köyhä eikä
voinut auttaa minua. Jakov Ivanits puhui usein teistä", sanoi hän
nousten ja syvään niiaten, "hän rakasti teitä ja muisteli teitä usein.
Kun tässä eräänä päivänä lapasin Jelisei Timofejitsin, ajattelin minä:
Mahdollisesti te ehkä autatte minua koska minulla nyt ei ole paikkaa
eikä turvaa."

"Sen minä tietysti teenkin, Maria... Suokaa anteeksi, mikä te olette
isänne nimeltä?"

"Petrovna", vastasi tyttö, maahan katsoen.

"Minä teen, mitä suinkin voin teidän avuksenne, Maria Petrovna",
jatkoin minä, "ikävä vain että minä olen täällä matkalla enkä tunne
täällä montakaan hyvää perhettä."

Maria huokasi.

"Jospa minä vain saisin paikan, millaisen hyvänsä. Minä en osaa
leikata, mutta ommella minä osaan mitä hyvänsä; voisin minä ottaa
lapsiakin hoitaakseni."

"Jospa minä voisin antaa hänelle vähän rahaa", ajattelin minä
itsekseni, "mutta mitenkähän se kävisi päinsä?"

"Kuulkaas, Maria Petrovna", aloin minä vähän neuvottomasti, "minä
pyydän, älkää pahastuko, mutta tiedättehän Pasinkovin omista sanoista,
mitenkä hyvät ystävät me olimme. Antakaa minun sen tähden tarjota
teille vain pieni, mitätön summa, ensimmäisiksi tarpeiksi, kunnes
saatte paikan."

Maria katsoi minuun kummastellen.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän hiljaa.

"Ettekö tarvitse vähän rahaa?" selitin minä.

Maria punastui kovia ja painoi alas päänsä.

"Mitä minä rahalla tekisin?" sanoi hän tuskin kuuluvasti. "Parempi
olisi, jos hankkisitte minulle paikan."

"Minä koetan hankkia teille paikkaa, mutta mitään varmaa lupausta minä
teille en voi antaa. Mutta ajatelkaa, ihan te todella tekisitte väärin,
jos ette ottaisi vastaan minun vähäistä apuani. Enhän minä ole teille
vieras. Ottakaa vain minulta yhteisen ystävä vainajamme tähden."

Minä käännyin, otin muutamia paperirahoja lompakostani ja tarjosin
niitä hänelle.

Maria seisoi liikahtamatta; pää painui vielä alemmaksi.

"Ottakaa!" kehoitin minä.

Hitaasti nosti hän ylös päänsä, katsoi suruisesti minua suoraan silmiin
ja ojensi hiljaa kätensä.

Minä panin rahat kylmään, valkoiseen pikku käteen. Ääneti veti hän sen
takaisin ja katsoi alas lattiaan.

"Ja muistakaa, Maria Petrovna, jos toistekin tarvitsette apua,
niin kääntykää ihan epäilemättä minun puoleeni. Minä annan teille
osoitteeni."

"Kiitän nöyrimmästi", sanoi hän ja jatkoi vähän ajan päästä: "Puhuiko
hän koskaan teille minusta?"

"Minä näin häntä pitkän ajan perästä, vasta hänen kuolemansa edellisenä
päivänä. Muuten en muista oikein, mutta luullakseni hän puhui teistä."

Maria siveli hitaasti kädellään tukkaansa ja toista poskeansa ja näytti
miettivän jotakin. Mutta sitte sanoi hän ainoastaan lyhyeen: "hyvästi",
ja läksi.

Minä istahdin pöydän viereen ja vaivuin suruisiin ajatuksiin
muistelemaan tätä Mariaa, hänen suhdettansa Pasinkoviin, hänen
kirjeitänsä, Varvara Nikolajevnan salaista rakkautta häneen. "Ystävä
parka!" huokasin itsekseni. Koko hänen elämänsä kulki sisällisen
katseeni ohitse, hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa, neiti Fredrika.
"Elämä ei sinulle antanut paljoa iloa, ystävä parka!"

Seuraavana päivänä kävin uudestaan tervehtimässä Sofia Nikolajevnaa.
Minä sain odottaa hetkisen etuhuoneessa ja kun pääsin sisään, istui
Lydia jo äitinsä sivulla. Minä ymmärsin heti, että Sofia Nikolajevna ei
halunnut jatkaa eilistä keskusteluainetta.

Minä aloin puhella, mutta mistä, en tosiaankaan enää muista,
luultavasti kaupungin juoruista, asioimisista ja muusta sellaisesta.

Pikku Lydia pisti usein sanan väliin ja katsoi silloin aina
veitikkamaisesti hymyillen minuun. Toisin ajoin ilmestyi äkisti
erittäin hullunkurista vakavuutta ja arvokkaisuutta hänen pienille,
eläville kasvoillensa. Se pieni viisas tyttö kyllä aavisti, että äiti
oli tahallaan ottanut hänet viereensä minun vierailuajakseni.

Hetkisen kuluttua minä nousin ja sanoin jäähyväiset.

Sofia Nikolajevna seurasi minua ovelle.

"Minä en antanut teille mitään vastausta kirjeesenne eilisiltana",
sanoi hän puoli ääneen ja pysähtyi kynnykselle, "mutta mitäpä minä
olisin vastannutkaan? Elämämme ei riipu meistä itsestämme, mutta meillä
on kaikilla luja ankkuripaikka, josta meitä mitkään tuulet eivät voi
kiskoa irti, jos itse emme tahdo, ja se on: velvollisuudentunto."

Minä kumarsin ääneti hänen sanojensa hyväksymisen merkiksi ja erosin
nuoresta, oikein ajattelevasta, lujaluontoisesta vaimosta.

Koko illan pysyin kotona omassa huoneessani, mutta en ajatellut Sofia
Nikolajevnaa. Minä ajattelin vain rakasta, ainiaan unhottumatonta
ystävääni, viimeistä romantikkoa. Hämäriä, epäselviä tunteita,
milloin katkeria ja surumielisiä, milloin helliä ja sydämmellisiä,
aaltoili rinnassani, tuottaen milloin nautintoa, milloin tuskaa, ja
niistä sydämmen kielistä, jotka eivät vielä olleet höltyneet, värisi
ihmeellisiä säveliä sisällisen korvani kuultavaksi.

Rauha sinun tomullesi, sinä epäkäytöllinen mies, sinä hyväsydämminen
ihannoitsija. Antakoon kaikkein lahjain Antaja kaikille käytöllisille
herroille, joille sinä aina pysyit vieraana ja jotka nyt ehkä nauravat
sinun muistollesi, antakoon Hän heille edes sadannenkaan osan niistä
puhtaista nautinnoista, jotka epäsuopean kohtalon käsissä ja tylyjen
ihmisten keskellä kuitenkin sulostuttivat sinun hiljaista ja nöyrää
elämääsi!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pasinkow" ***