Title: Silmästä silmään : Runoja
Author: Kailas, Uuno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Silmästä silmään : Runoja" ***


SILMÄSTÄ SILMÄÄN

Runoja


Kirj.

UUNO KAILAS



Helsingissä,
Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,
1926.



    "Kun hän näkee, kuinka maailmassa kaikki oliot hävittäen sotivat
    toisiansa vastaan, kuinka kaikki nuoruus kuihtuu, kaikki voima
    katoaa ja kaikki kirous sammuu, kun hän silmästä silmään katsoo
    sitä tuntematonta tahtoa, joka on säätänyt kaikki nämä synkät
    lait, niin iloitsee hän enemmän kuin koskaan tietämisen
    onnesta ja totuuden ravitsemana hän on kauhistavan onnellinen."

                                              _Auguste Rodin_.



SISÄLLYS;

Vaeltajan oodi.

  Vaeltajan oodi.

Peitetyt kasvot.

  Ilta.
  Peitetyt kasvot.
  Uni.
  Spleen.
  Enkeli.
  Ahnas portti.
  Olit poissa —
  Jumalan tyttäret.
  Kohtalon lyhty.
  Syntyminen.

Trubaduuri.

  Kesää.
  Ruusumajassa.
  Trubaduuri.
  Kuuma syli.
  Pieni syntinen laulu.
  Pienessä maassa.
  Hiiret.
  Rotta.
  Noli me tangere!
  Veljelleni.
  Pieniä hautoja.

Luominen.

  Luominen.
  Korvenhaltian kuolema.
  Valo ja ihminen.
  Vainajain kevätnäky.
  Karavaani.

De profundis.

  Näky kadulta.
  Onnellinen.
  Paennut lintu.
  Hämähäkki.
  Runoilija.
  Nälkä.
  Autio pelto.
  De profundis.
  Eräs in memoriam.

Pronssia.

  Salto mortale.
  Pitkäperjantai.
  Pronssia.
  Yksinäinen ratsastaja.
  Totuus.

Ihmisen määrä.

  Ihmisen määrä.

Purressa.

  Runoilijan laulu.
  Purressa.
  Vaimon valitus.
  Jos oisin tuli —
  Ritari Olavi.
  Säkeitä tuntemattomasta.
  Hymni kauneudelle.
  Viinihoure.
  Kohoaminen.
  Albatross.
  Isä ja poika.
  Vanha talo.
  Sataa.
  Kummittelijat.
  Angelika.
  Rakkaus.
  Dooneyn soittaja.



VAELTAJAN OODI



VAELTAJAN OODI


    Kahtahalla on kotipaikka sulla:
    toinen kehto on sekä hauta toinen.
    Vierahissa kuljet sa kaiken matkaa
          toisesta toiseen.

    Mutta sentään on jano sulla lentoon
    Sallimuksen, äitisi, kämmeneltä
    pilviteille, miss' oman siipes isku
          tietäsi aukoo.

    Sillä tiedät: on omas matka yksin,
    kaikki muu on äitisi kämmenellä.
    Tahdot, kaiken-nälkäinen, lentos piirin
          ohjata loitos.

    Kaukaisuuden tuon, mikä silmään siintää,
    maiden ääret, myös arot valtamerten,
    taivaan tähti-tunturit — kaiken mielit
          luonasi nähdä.

    Siivet pilven kylkihin arveluitta:
    taipaleella saat tuta kaikki tunnot!
    Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee
          outoa suuntaa.

    Kuullen maanituksia Paanin huilun
    pilviteiltä jos kevätlehtoon suostut,
    joutsenkaulaa kietonet lähteen luona
          nauravan neidon —

    mut et kauan malta: on kiire sulla.
    Kun soi ukkosrumpu ja nuolet sinkoo,
    lähdet jälleen: saa veres liekehtimään
          taistelun vaisto.

    Vastavoimat nyt syvin, huimin pyörtein
    tielles kiertää. Saat tuta tuskan nielut,
    päivänpaiste-tuokion pienet riemut,
          tappion rauhan.

    Siellä täällä näät monen miehen luita.
    Niistä kaiken on lihan nakerrellut
    ahnas paahde tai pedot. Käärme ryömii
          silmästä jonkun.

    Katsot ympärillesi: aavikoita.
    Hiljaisuutta kuuntelet, yksinäinen.
    Itses silloin näät sinä ensi kerran
          silmästä silmään:

    aavikoita sielläkin, hiljaisuutta;
    askelista on veriläikät jääneet;
    kaiken yllä on syvä iltarusko:
          Kuoleman silmä.

    Siivet pilven kylkihin arveluitta:
    kohta saavut äitisi kämmenelle!
    Ties on vaaksa, mutta se vaaksa kulkee
          outoa maata.



PEITETYT KASVOT



ILTA


    Nään purren purjeitansa riisuvan.
    Taa ratavallin käärmekiemuran
    jo päättyi pakomatka auringon.
    Sen kintereillä ahnas pilvi on.

    Se linnun lailla lentää yli maan
    ojossa kaula, kita ammollaan
    kuin auringon, yön tulikärpäsen,
    se mielis pyydystää ja niellä sen.

    Ja rannan kaislat ovat niitetyt.
    Rutaisen veden kyräilevän nyt
    kuin oudon, ripsettömän silmän nään
    maan iltaan autioon ja hämärään.

    Ja tuuli viimeisillään lepattaa
    ja pian siiviltänsä putoaa
    kuin ajatus, mi hämyretkellään
    saa liian kauas — säikkyy itseään.



PEITETYT KASVOT


    Minä usein unessa miehen nään,
    joka kasvonsa peittää —
    hän ääneti seisoo, ja kädellään
    hän kasvonsa peittää.

    — Mitä pelkää hän, mitä kaihtaa hän
    miks kasvonsa peittää?
    Näyn jonkin nähneekö hirveän
    ja kasvonsa peittää —

    vai säikkyykö omaa sieluaan,
    siks kasvonsa peittää —?
    Hän on kalpea, ei puhu milloinkaan,
    mut kasvonsa peittää.



UNI


    Kuin kädet kuolleen ihmisen
    ovat puiden oksat kuivat,
    kuin paariliinoja vainajain
    lumipilvet on, ylhäällä uivat.

    On laakso autio, hiljainen
    ja paljon luita siellä.
    On musta orhi ja kalvas mies
    ja pitkä varjo tiellä.

    Mies kasvoilta on kuin hauta ja yö.
    Ja nyt — jumala armahtakoon —
    hän tapaa tiellä poikasen,
    joka säikkyy ja lähtee pakoon.

    Mut nää: käden nostaa kalvas mies,
    ja varjo lankee kuuhun.
    Myös poikasen se saavuttaa,
    ja hän hirttäytyy puuhun —



SPLEEN


    Ja päivät syttyvät ja päivät sammuvat,
    mut niiden sisällyksen aina toukka syö.
    Puust' elämän, kuin madonsyömät omenat,
    ne kaikki vuorotellen varisuttaa yö.

    Ja himos kukkii joka kevät uudelleen,
    ain' uuden katseen eessä syttyy hymyilys.
    Mut tuska viiltää verinaarmun sydämeen,
    ja suontas iskee aina sama pettymys.

    On oma kieles mykkä, rujo elämäs,
    kaleeriorja oot ja tapaa tottelet,
    ja joka päivä kiellät sisint' itseäs,
    ja koskaan, koskaan kahleitasi murra et.

    Ja arka sielus on kuin myyrä kolossaan,
    ei uskalla se purra tietä aurinkoon,
    vain janoo, omista ei kauneutta maan,
    jos kuinka päivät syttyköön ja sammukoon.



ENKELI


    Tuli kaunein kaikista enkeleistä
    minun lohduttajakseni päälle maan
    Nyt vast' olen ihminen: mulle
    hänen kauttaan kaikki annetaan.

    Hänen ruumiinsa on kuin sielu
    ja sielunsa taivaan kaltainen.
    Hänen luokseen lentävät laulut
    kuin pienet linnut riemuiten.

    Minä rakastan. Ja nyt herään
    kuin mullan alta elämään.
    Hänen hentoa olkaansa vasten
    minä nyyhkien painan pään.



AHNAS PORTTI


    Olet sulkenut portin juuri,
    sen taakse jättänyt mun.
    Se on julma, se portti, ja suuri.
    Se portti on niellyt sun.

    Menit pois, veit kaiken valon.
    Ja nyt olen onneton.
    Syyspimeys pihassa talon
    kuin musta koira on.



OLIT POISSA —


    Olit poissa. Ja poiss' oli syleilyt.
    Olin kauan kaikkea paitsi,
    kävin niinkuin paimen säikkynyt,
    joka varjojen katraita kaitsi.

    Sinä palasit sydämeeni taas
    kuin häkkihin, linnun lailla.
    Sydän havahtui sinun laulantaas
    kuin taivas ääriä vailla.



JUMALAN TYTTÄRET


    Nyt ovat tulleet ne päivät,
    jolloin jumalan tyttäret kulkevat ihmisten parissa.
    Jumalan tyttärillä on ihmisen tomu,
    mutta heidän sielunsa ei ole tomuun sidottu.
    Jumalan tyttäret solmivat lankoja, lankoja
    taivaasta tomuun.
    Jumalan tyttäret pesevät sieluja puhtain käsin.

    Kaikki silmät eivät eroita,
    kaikki korvat eivät kuule,
    kaikki sydämet eivät tajua
    jumalan tyttäriä.

    Jumalan tyttäret peittävät kasvonsa vierailta,
    jumalan tyttäret puhuvat hiljaa,
    jumalan tyttäret tekevät vain yhtä:
    rakastavat.



KOHTALON LYHTY


    Oli kalpea, sairas, hento,
    ei kasvoilta kaunis, ei.
    Mut kuitenkin tähdenlento:
    valokaarensa ihmeen vei

    yli aution, pitkän tieni,
    jota kuljin mä yötä päin,
    hän, kohtalon lyhty pieni,
    avotaivaat ylläni näin.

    Oli jostakin toisesta maasta
    tähän eksynyt maailmaan
    hän, Puhtaus. Teiden saasta
    ei tarttunut anturaan.

    Mikä, mistä? Ja minne hän lähti,
    "Phantasia", retkellään?
    — Yli tieni on kulkenut tähti:
    valon sen yhä ylläni nään.



SYNTYMlNEN


    Maan suurin ihme on tapahtunut. Nähkää,
    miten kalpein, onnellisin kasvoin äiti hymyy.
    — Sama syyskesän sädehtivä hymy käy pelloilla, siunaten tähkää,
    johon myöskin syntymisen ihme lymyy.

    Hän hymyy, äiti, ja raukein silmin lasta,
    sen ihon punerrusta katsoo. Hän janoo janoomalla
    tuon pienen hengitystä, mi aivan vasta
    on sykkinyt hänen sydämensä alla.

    Hän katsoo katsomistaan — kuolee, ja kuolemastaan
    hän kalpein, onnellisin kasvoin vielä hymyy.
    — Siinä runoilijan hymy, ja se siunaa hänen lastaan,
    syvän, puhtaan riemun lasta — mutta synnyttäjän
    poveen tappava tuska lymyy.

    Hän on kuollut, äiti — ei: voisiko äiti kuolla?
    Ajast' aikaan eikö hän, onnekas, hymyilisi?
    Hän hymyillyt on, jotta tuskan tuolla puolla
    sama hymy hänen lapsensa kasvoilta sädehtisi.



TRUBADUURI



KESÄÄ


    Tien varret, pientaret, rantaäyräät,
    ne koiranputkien lumeen hukkuu.
    Ovat kaukana vaarojen siniset sauhut,
    ja metsän reunassa talot nukkuu.

    Ja köyryselkäisten raitojen alla
    joen kahvinkarvainen vesi noruu.
    Ja jossakin etäällä helein äänin
    joku paimen laumaansa toruu ja toruu.

    Nyt saattaa jo kuulla vienon sateen
    kuin hyttyshyörinän pensahista.
    Kuin lapsena puhallan perhoja liudan
    voikukkien hahtuvapallosista.



RUUSUMAJASSA


    Pilven lumihuiput korkealla.
    Niinkuin silmäterä luomen alla
    piilee aurinko. Ja tumma maa
    vavahdellen
    ukkost' odottaa.

    Tulee tuuli maata haravoiden,
    on kuin yli viljavainioiden
    matalalta savu vaeltais —
    ruusumajaan
    verisade sais.

    Terälehdet lentää ylitsemme
    kypsän-menehtyneet — värisemme,
    emme puhu, värisemme vain
    pedonsilmin
    nälan-himokkain.



TRUBADUURI


    Koko yön olen valvonut vuoteellain,
    ja on tullut aamun hetki.
    Kävi luoksesi, kallis, huimimpain
    ajatusteni toivioretki.

    Ne tulivat niinkuin ruhtinaat,
    aron prinssit juoksijoillaan
    sinun luoksesi, kallis, ne uskaliaat,
    punakauhtanat hartioillaan.

    Sinut haahkanuntuva-patjaltas
    löys yössä ne himmeässä.
    — Miten kimmelsi mustat suortuvas,
    mikä tuoksu hipiässä! —

    Ja kun näkivät sun, ne polvistuin
    sanat mielettömimmät sanoi,
    punahuulin ne kuiskivat, kuumin suin,
    janon-sairahin silmin ne anoi.

    Käsin kietoivat hellin ja kuumeisin
    ne hentoja polviasi,
    suin etsivät kyltymättömin
    sinun suutasi, rintojasi.

    Povin autuaallisin uuvuttain
    sinä kutsuit ne riemuhun varmaan. —
    Koko yön olen valvonut vuoteellain,
    koko yön olin vierellä armaan.



KUUMA SYLI


    On mulla nuoret hampaat: elämää
    mä tahdon niinkuin olkapäitäs purra!
    Kuin yli meren ruumiin raukean
    niin yli jäsenteni karkaa hurma tää;
    en tahdo säästää enkä tahdo surra.

    On silmissäni loimu auringon,
    ja kuvas syöpyy siihen niinkuin kulta:
    sun hipiäs on kypsän ruskea,
    ja pakahtuva, elontäysi on
    sun vartesi kuin silmut, kevään multa.

    Me rakastamme tätä elämää
    ja käymme kiellettyjen rajain yli;
    ah kevät, nuoruus, viini, rakkaus
    nyt ihanasti meitä myrkyttää,
    ja päihtyneinä meill' on kuuma syli.



PIENI SYNTINEN LAULU


    Pien' ihanaiseni, vuoteellain
    olet ollut alaston.
    Minä syntimme muistoa laulussain
    en kiellä: se kaunis on.

    Ja kun silmäni suljen, päivin, öin
    näen vartes vieläkin,
    ihos kuultoa, poveas ikävöin
    ja syntiä, suloisin.

    Ja aina, kun olet lähelläin
    ja suutas suutelen,
    minä tunnen kanssasi kylpeväin
    pyhiss' aalloissa Gangeksen.

    Sinä puhdistat, sinä nostat vain,
    siks syntimme kaunis on.
    Tytär jumalan, minun vuoteellain
    olet ollut alaston!



PIENESSÄ MAASSA


    Rajat liian pienet. Ei ole askelen alaa.
    Kukin täällä on muiden tiellä ja puree muita.
    Salakauna ja kateus naapurin portin takaa
    pian koirana hyökkää esiin väijyen luita.

    Raja-aitoja kaikkialla. Ja porteilla kilpi:
    "Tämä on minun alueeni" ja "Käänny tästä!"
    He mittaavat kuutiotuumin ilman toisillensa:
    kas, hengitä tämä — ja lakkaa hengittämästä!



HIIRET


    Täss' yhteiskunnan aumassa
    niin hiiren olla hyvä on
    kuin laitumella lampaan
    — mut kirjavassa laumassa
    myös salaviillos syvä on
    ah toisen hiiren hampaan!

    Kas ystävät ne tirkistää
    niin mielellään sun aivojas,
    sun tuulias ja säitäs;
    voi kuinka heitä virkistää,
    jos aavistavat vaivojas,
    Akilleen-kantapäitäs!

    Ja silloin vasta hauska on,
    kun voivat tätä virttä nyt
    he laulaa tuttaville:
    "Se mies jo vallan rauska on
    ja pullon kaulaan hirttänyt
    on järjen — minkäs sille!"

    — Sen nakertajan paras on
    ah avarassa kolossaan
    täss' aumassamme olla,
    ken naapurinsa varas on
    ja julkisessa olossaan
    on tekopyhä nolla!



ROTTA

(Eräälle ylvästelljälle)


    Käyt huulillasi soma lause tää:
    "On tosi kaunista ja kaunis totta."

    Mut totuus usein myös on kauniin-ahne — rotta
    kun pääsee kakuilles, niin — kauniit kuoret jää!



NOLI ME TANGERE


    On katkeruuteni niinkuin sammalkaihi
    syvän lammen silmäkalvolla samealla:
    viha, viiltävin hampain, niinkuin petokala
    on väijyksissä mieleni pinnan alla.

    Te tulkaa, ajatustenne kaarnalaivoin
    te soutakaa yli mieleni, tuntoni aavain
    Ja ken pitää hyvin perää, hän päilyvät vedet,
    sinen siinnon ja tähtien kuullon nähdä saa vain.

    Mut aina, petollisine verkkoinensa
    mies saaliin-ahne kun saapuu kalastamaan,
    hän varokoon: hän on tunteva totisesti
    hain hampaan syöpyvän ytimiinsä hamaan!



VELJELLENI


    Miten kaipaankaan sua, veljeni. Kaipaan kättäs,
    mut enään kätellessäni en sitä tunne:
    pois, veljeni, tietämättäni, tietämättäs
    arin nuoruutemme on häipynyt jonnekunne.

    Me olemme ennen yhdessä itkeneetkin
    ja yhdessä kiristelleet hampaitamme.
    Mitä tehnenkin nyt, veljeni, mitä teetkin,
    me kuljemme kumpikin omaa polkuamme.

    Ja ei ole kysymys meistä: on kysymys tiestä,
    vain peitsistämme, ei peisten kantajista.
    Kymen valtavan lailla nyt tiemme vetää miestä.
    — Kuka tietääkään oman tiensä tutkaimista:

    kuka tietääkään, miten kaukana, täällä ja siellä
    me saatamme seisoa miehinä, miesten työssä,
    teon rintamalla, ankaran käskyn tiellä,
    etulinjoilla surmaten toinen toisen yössä —?



PIENIÄ HAUTOJA


    On aina jotain poissa, jotain mennyt sulta
    kuin varas öisin arkkujasi kahmalois.
    Poiss' aivan pientä jotain on, mut niinkuin kulta
    se kallista on nyt, kun riistettiin se pois.

    Näin osa omaisuuttas, osa itseäsi
    sult' aina tiettämättäs hukkuu, lahoaa.
    Näin ryöstää ihmisiä näkymätön käsi.
    Se oves pihtipieleen ristin kirjoittaa.

    Ja pienin, pienin erin kuolet elämästä
    ja tulet autioksi. Mieles kalmistoon
    teet monta pientä hautaa. Niitä itkemästä
    sä astut vihdoin unohduksen kuutamoon.



LUOMINEN



LUOMINEN

(60-vuotiaalle Jean Sibeliukselle)


    Yhä luominen jatkuu, ja syvien vetten päällä
    yhä Henki käy. Ja hän samoo pimeään.
    Syvä, autio tyhjyys niinkuin nukkuja herää
    hänen hengityksestänsä elämään.

    Yhä painiskelee Olemattoman kanssa
    joka hetki ja kaikkialla Se mikä On.
    Ja kaiken takana, missä ei ole mitään,
    se jo näkee tomussa Sen mikä Tuleva on.

    Joka hetki se astuu askelen kauemmaksi,
    joka hetki se valtaa uuden maailman.
    Se on uuden syntymistä ja voittoa täynnä,
    ja se astuu jalkansa niskalle Kuoleman.

    Yhä luominen jatkuu, ja syvien vetten päällä
    yhä Henki käy. ja hän samoo pimeään.
    Hänen anturoittensa jäljistä syntyy linnunrata,
    ja hän kylvää aurinkoja käsistään.



KORVENHALTIAN KUOLEMA

(Eino Leinon kuolinsanoman saavuttua)


    Peto rotkoonsa hiipi ja rintansa haavoja nuoli,
    erämies jotk' ampui — Kohtalo — kauan sitten;
    peto rotkoonsa hiipi ja rotkonsa rauhassa kuoli.
    Punajuova jälkeen jäi: vana askelitten —

    vana askelitten, jotka hän, kontio, astui,
    kun korpea kiersi ja Turjan tunturit nousi,
    laki laakea joiden taivahan pilvissä kastui.
    Hänen katseensa kauas päin utumerta sousi.

    Hänen katseensa kosketti multaa: se värähteli,
    tuhat ruohonkortta nosti ja kukkien viljaa;
    ja kaikki, minkä se katse siunas, eli:
    mätäs, pilvet, metsä ja taivas soivat hiljaa. —

    Hän on kuollut, korvenhaltia, mut ei muisto huku.
    Joka pirtin loukossa itkevät taatat, lapset.
    Hänen kanssaan kuollut lie koko kontioitten suku.
    Siks kyyneliss' ovat valkeat kuusten hapset.

    — Ei, ei: punajuova jäi ylös otsalle taivaan!
    Kas, sinne on pirskahdellut kontion verta.
    Ei kuollut rotkossansa hän haavojen vaivaan:
    kotipolkua vain hän on astunut päin sinimerta.



VALO JA IHMINEN


    Kun "Tulkoon valkeus!" soi käsky Erään,
    sä syliis, siivillesi nostit maan. —
    Jok' ihmisen ja kukan silmäterään
    sun tules yhä syttyy palamaan.
    Teilt' unen raskaan sinun luonas herään
    kuin kuollut havahtuisi arkustaan.
    Käyn etees, alkuäiti, polvilleni,
    kurkoitan sätehilles sydämeni.

    Sun silmäis ihanuutta palvomalla
    jo isät ensimmäiset vuorilleen
    näin polvistuivat kasvojesi alla.
    Sä ajast' ikuisesta ikuiseen
    viet vapahtavat sätees kirmaamalla
    kuin virran sydämestä sydämeen.
    Ja elollinen kaikki yhtyy uomaas.
    Maan huokosetkin juovat sinun juomaas.

    Nää myöskin köyhät silmät rakastamaan
    oot opettanut kauneutta maan
    ja kaltaisiaan. Sydämeesi hamaan
    nyt vajoan kuin kultaan sulavaan.
    Ja elämäni tulee katoamaan
    kuin säde valon suureen ulappaan
    — mut ehkä, ehkä valonlisän niukan
    sen valoon tuoden, kimmeltäen hiukan.

                (Juhannuksen alla 1925).



VAINAJAIN KEVÄTNÄKY


    Vako, siemenen kehto me olimme. Vain käsi kahvassa peisten.
    Sato, voittaja, huipulle-astuja ei — vain rinne.
    Sinun laillasi, kuoleva kansan päämies, kaukana seisten
    maan luvatun aavistimme, mut emme päässeet sinne.

    Me menimme hiljaisuuteen tietäen: se on tapahtuva.
    Oli tomumme siunattu äiti ja hedelmällinen kohtu:
    kas poikamme onnellisemmaksi meitä on vapahtuva,
    uness' alla mullan on meille hän silmien lohtu.

    Kevät nurmea nostaa otsalle hautojemme.
    Mut suurin silmin me hiljaisuuteen näämme:
    mitä pyysimme, mut emme saaneet itsellemme,
    hän saa sen, poika. Se siunaa elämäämme.

    Polun poljimme: siks ura hällä on avarampi.
    Ikävöiden me rannalle jäimme — hän astuu laivaan.
    Maa uus on hälle, on kauniimpi, ihanampi.
    Mikä pilveä meille, on hänelle kuultoa taivaan.

    Elon, huoleton poika, hän riemulla ottaa vastaan
    kuin kirjavan perhon, mi juuri on jättänyt kuoren.
    Kodiks ihmisen luvattu maa hänt' oottaa, lastaan.
    Kevätauringon alla hän huilua soittaen nousee huipulle vuoren.

                                                (1.5.1925).



KARAVAANI


    Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,
    karavaani-heimoa retkellä elämän.
    Ja ei tule koskaan loppua matkallemme,
    vaelsimmepa auringon alla tai keskellä pimeän.

    Yli ikuisuuden hietikon valkenevat
    monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
    me nauramme, juomme ja suutelemme — taikka
    pedot tuskan saartavat meitä hampain nälkäisin.

    Mut eteenpäin, ohi kaikkien tuokioiden
    karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
    Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme,
    ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

    Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta,
    kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
    Mut katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat,
    nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

    Mikä parhainta on, mikä syntyi rakkaudesta,
    mikä meiss' oli elämästä ja elämää,
    tomustamme se erkanee ja ikuisesti
    karavaani-heimon sielussa hengittää.

    Näin uusia polvia entiset saattelevat —
    tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
    näyt yhteiset, sama kaipaus kauniimmasta
    ja matkasauvana Kohtalo ikuinen.

    Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä,
    karavaani-heimoa, sieluissa kaipaus,
    ja onnellisin on, kuka kauneinta uskoo,
    polunnäyttäjänä kellä on kangastus.

                    (Erästä juhlaa varten).



DE PROFUNDIS



NÄKY KADULTA


    He tulevat vastaani iltaruskon aikaan,
    he tulevat kovasta työstä, he tulevat tehtaistaan.
    Noki niinkuin naamio kasvoilla; siinä on vakoja hien.
    Ja kaikkien selkä on painunut kumaraan.

    Niin, kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
    jokin näkymätön, raskas taakka ois.
    Ja heillä on suuret, riippuvat, känsäiset kädet.
    Ne nyt ovat tyhjät, ne antoivat voimansa pois.

    Ja heillä on kaikilla huulet tiukasti kiinni.
    Ja silmät hiipuvat, hiipuvat liedessään;
    savun, työpajan sauhun viipyvän näissä vielä
    kuin himmeän, liikkumattoman kaihen nään.

    He tulevat vastaani iltaruskon aikaan,
    he tulevat työstä, he menevät jonnekin, pois —
    ja kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
    jokin näkymätön, raskas taakka ois.

    Ja nyt syvään tunnen sen: olen yksi heistä,
    lain alla ankaran: voimanne uupukoon!
    — Työn lasten heimon aikojen alusta loppuun
    kivin kuormitettuna kulkevan nähnyt oon.



ONNELLINEN


    Oli kadulla ajettu lapsen yli.
    Hänen ruumiinsa virui vielä maassa
    avosilmin kuollein ja huulilla verta —
    soma poikanen mekossa ruudukkaassa.

    Oli kuin olis hiljaa värähdellyt
    tuo hento nilkka ja kalvas ranne.
    Katukivillä, vieressä ruhjotun rinnan
    oli pieni sauva ja leikkivanne.

    Tuli eräs nainen ja pyörtyi — äiti.
    Me kaikki katsoimme hiljaisina.
    Joku kyynel vierähti katukiviin —
    ne kiilsivät sateesta niljaisina.

    Menin pois ja nyyhkytin: "Onnellinen!
    Hän on lähtenyt puhtaalla lapsenmiellä
    sukupolvien Via Appialta."
    — Oman mustan varjoni näin mä tiellä.



PAENNUT LINTU


    Paennut lintu, povessain
    se asui kauan, pesässään.
    Ei sitä nähnyt yksikään,
    sen tunsin minä vain.

    Se etäisille retkilleen
    läks siivin kuulumattomin,
    niin häikäisevän valkoisin —
    ja palas pesälleen.

    Ja takaa meren kymmenen,
    kedoilta Onnellisten Maan
    toi hunajaa se nokassaan
    ja mettä kukkien.

    Jok' ainut kerta, päällä maan
    kun janosin ja nälkää näin,
    se ruokki minun sydäntäin
    kuin emo poikastaan.

    Ja uuvuttaissa tuskan muun
    se kantoi lehvää öljypuun.
    Se lensi eikä levännyt. —
    Mut missä on se nyt?

    — Paennut: kerran retkeltään
    se palas luokse sydämen
    ja — liudat haaskalintujen
    se näki pesällään.

    Ja hiljaisesti valittain
    lens valkosiipi povestain,
    se lensi eikä levännyt —
    ja poissa on se nyt.



HÄMÄHÄKKI


    On taloss' elämäni synkkä takapiha.
    Siell' asustavat yököt himojen
    ja mato epäilyn ja rupikonna, viha.
    Ja öin ne piirittävät sydämen.

    Tän' iltanakin ilon mettä juodaksensa
    on mielen nurmelle se, perho, lentänyt.
    Ja muistain ihanuutta maan ja sisartensa
    se silmät ummisti ja — kuinkas kävi nyt:

    kas paha ajatus jo hiipi kätköstänsä
    — tuo musta hämähäkki ristiselkäinen —
    ja tahmeaa ja lujaa surmanseittiänsä
    se kutoi, kutoi yli sydämen.

    Sen kietoi väistämätön tuhon piiri,
    jost' ihme ainoastaan voisi pelastaa.
    Tää pimeys on kissa, sydän hiiri.
    On lohduttavaa ajatella kuolemaa —



RUNOILIJA

(Dan Anderssonin mukaan)


    Näin runoilija olla, kadull' asustella,
    kun edes päätöstä ei taistelulle näy,
    se on, on totta totisesti painiskella
    kanss' itse saatanan — ties taivas, miten käy.

    Se kysyy uhmaa, verta, kyyneleitä,
    käyn nyrkkisille nyt, tuo aamu kuoleman,
    mut koskaan murhett' ei, ei naisen-kyyneleitä —
    en laps, en nainen ole, mies mä olenhan.

    Täm' on kuin kalastaisi kaiken yötä
    eik' einettäkään pyydykseensä sais,
    kuin kulkis ulapalla yössä, myrskyn myötä,
    ja maat' ei koskaan, koskaan pilkoittais.

    Mut kerran kylmä ruumis olen ikuisesti,
    ja silloin minut tyyni uni palkitkoon —
    oon silloin mies, mi painiskelun kesti,
    ja mulla oikeus on olla, mikä oon.



NÄLKÄ


    Syön ruumistas, sinun vertas juon,
    ja sen atrian ääreen on ihana tulla.
    Joka päivä sun pöytääsi nälkäni tuon —
    joka päivä on kuitenkin nälkä mulla.

    Ja kun syön, yhä nälkäni kasvaa vain —
    ja sun astias ei ole koskaan vajaa.
    Oves luo, oves luota kuumeissain
    käyn, hoippuen hornan ja taivaan rajaa.

    Verijuotikas oon, jota liekki syö,
    olen sisältä suuri ja verinen haava.
    Tule kerran vieläkin, syntien yö —
    ja sitten on tuomion aamu saava!



AUTIO PELTO


    Olen autio pelto. Ja autioks jään.
    Lien tähkinyt toiveita, uskallusta.
    Mut joka korren ja tähkäpään
    söi niittymatojen liuta musta.

    Olen autio pelto — ei: hautausmaa.
    Luurangot nostavat turhaan kättään,
    ne kuolivat kaikki syntymättään.
    Olen täynnä huuhkajan ulvontaa.



DE PROFUNDIS


    Viel' äsken uskoin: nyt on tieni avoin,
    ja vuoret odottavat huipuin sinisin —
    Sisyphos, veljeni, sun varjos tavoin
    taas suistuin rotkoihin.

    Siis vietän elävältä peijaiseni,
    ja, madot, atrialle olkaa kutsutut!
    Te syökää, syökää, kunnes ydinteni
    on mehu kuivunut!

    — Mut sitten, aurinko, kun ylle pääni,
    tään rotkon ylle sytyt, silmäs näkee mun,
    niin huutaa lahonneiden luiden ääni:
    Täss' olen — poikas sun!



ERÄS IN MEMORIAM


    Kuin pimeä kaivo sammakkoineen
    tahi armoton napapiirin yö,
    joka aivoja painaa ja sielua syö,
    elo ympäröi sinut kohtaloineen.

    Öin korppeina, päivällä mustin ratsain
    vihamieliset voimat sieluas
    kovin piiritti. Eikä hän, odottamas,
    avuks astunut pilven-, ei tulenpatsain.

    Maass' ei ilon kyllyyttä juonut suus,
    et tyhjissä taivaissa autuutta peri.
    Sanat huulilles hyytyivät niinkuin veri.
    Lumenvalkoiset koht' ovat hiekalla luus.

    Näky viimeinen tämä silmihis piirtyi:
    näit laulujen ruumiit paareillaan
    ylen hentoina, valkeissa liinoissaan.
    — Napinvalajan kauhaan sielus siirtyi.



PRONSSIA



SALTO MORTALE


    On rakkaus ihmislasten
    kuin, pilvet, leikkinne ikuinen.
    Hekin kulkevat kohtaloonsa
    sokeasti vyöryen.

    Avaruuden äärillä vaikka
    he kaukana toisistansa lie
    kuin ukkospilveä kaksi,
    niin kaipaus yhteen vie.

    He tuskin tietävät, miksi,
    mut toisiansa lähestyin
    he syöksyvät vastatusten
    tulenpolttavin syleilyin.

    He leikkivät salamalla,
    ja heistä jäljelle tuhka jää.
    Mut elämän korkein hetki
    on kuolemanleikki tää.



PITKÄPERJANTAI


    Karitsa uhrataan
    meiss' — elon lunastaja — omaa syytä vailla.
    Ja yli kaiken maan
    veremme sataa aamukasteen lailla.

    Me oman sydämen
    revimme irti, ristille sen kohotamme
    kuin käärmeen vaskisen,
    he että eläisivät — kuoltuamme.



PRONSSIA


    Olin ihminen ennen,
    verta ja luuta ja lihaa.
    Sydämelläni ruokin
    rakkautta ja vihaa.

    Elon silmillä nähdä
    saatoin, ja korvilla kuulla,
    käsin tarttua käteen,
    nauraa ja itkeä suulla —

    kunis Kohtalo kerran
    sauvalla koski — — ja siksi
    ovat kasvoni tulleet
    iäti-paatisiksi.

    Kova, ankara pronssi
    sieluni muotoa peittää.
    Nyi en yltäni koskaan
    voi sitä kaapua heittää.

    Kuva en ole kuollut:
    uumenissani sykkää
    sydän liekehtiväinen —
    mutta sen tuska on mykkää.

    Erämaass' olen sfinksi;
    luonani leijonat huhuu.
    Tuhat vuotta menköön — ja sitten
    suu kuvan pronssisen puhuu.



YKSINÄINEN RATSASTAJA


    Sa yksinäisten polkua ratsastat
    pois heidän luotaan, jotk' ovat parvissaan.
    Sun erillesi, irti täytyy
        yhteisen hulluuden valtateistä.

    Kas, mikään liitä ei sua ihmisiin:
    sä lihaa heidän et ole lihastaan,
    et luuta ole heidän luustaan,
        sukua toista on sielu sulla —

    ah, yksinäisten pilvien sukua
    ja petolintuin, vauhkojen ratsujen —
    ei siinä sukupuussa kukaan
        veljeä tunne, ei kantajaansa.

    Ei sulla ole maata, ei taivasta,
    vain yksinäisten tie, jota nelistää
    suin verisin ja huuruavin
        ratsusi, kuolema kavioissaan.

    Et rakkautta tunne, sen tallasit.
    On suudelmia sullakin, tietäkööt:
    kas, yksinäinen ratsastaja
        suutelee hurmeisen miekan terää.

    Ja sinä näet, kuinka he kuolevat
    mies miehen jälkeen, ihmiset parvissaan
    he ojentavat käsiänsä
        huutaen taivasten Aaveen nimen.

    Sä tietämisen puust' otit hedelmän,
    jota kateellinen enkeli vartioi:
    nyt olet vapaa etkä kuole,
        jalkasi polkivat käärmeen päätä.

    Ja yli ajan, kuoleman hartiain
    jo nelistää sun ratsusi pilviin päin,
    ja panssarisi kultaa nuolee
        auringon silmien kuuma liekki.



TOTUUS


    Sinust' eivät tiedä ne ihmiset, jotka
    joka päivä sun nimeesi vannovat suulla.

    Sinä levität siipesi ristinpuulla
    ja kaartelet taivaita, kotka.



IHMISEN MÄÄRÄ



IHMISEN MÄÄRÄ


    Ei ole ihmisen hyvä
    — jos hän on heikko —
    tuntea, nähdä ja elää
    kaikkea: kuilu on syvä,
    siellä on vaaniva peikko.

    Inhimillisen luota
    on moni mennyt —
    inhimillisen tähden:
    mieletön, harhaillut suota
    viekkaita virvoja nähden.

    Yksi on — veljeni, tiedä —
    ihmisen määrä:
    kaikessa ihminen olla,
    suon yli polkunsa viedä
    vuorille, hyljätä väärä.

    Matkalla voi moni tällä
    langeta, nousta.
    Mutta ken itsensä hukkaa
    sielunsa näännyttämällä,
    hänen on mahdoton nousta.

    Veljeni, määrä on loitto:
    kuoleman luoksi!
    Ihmisen ylpeys olkoon,
    vaikkakin turha on voitto,
    taistella turhan vuoksi.

    Kauneus, untemme sisar
    on opas meillä:
    laulaen kuoleva joutsen,
    lehden poimussa pisar,
    myös tomu kultainen teillä.



PURRESSA



RUNOILIJAN LAULU

Li-Tai-Pe.


    Ma, kansan runoilija, lauloin lauluain,
    ja kansan kuulla huilu ilakoi.
    Äänt' armiasta kuunneltu ei lain.
    Nyt jumalteni talon eessä huilu soi.

    Ja parviss' elonhartaat, hullut jumalat
    punaisen pilven päällä tanssivat.
    Ja silloin hämmästyen kuuli kansa maan
    ihmettä, lauluani lennossaan.



PURRESSA

Li-Tai-Pe.

(Hans Bethgen mukaan.)


    Niin kepeästi pursi vettä viiltää
    väkevin aironvedoin. Seuranamme
    on kauniit immet huiluin kultaisin.

    He soittavat ja taas he kujeilevat.
    Ja jalo viini kuohuu pikareissa,
    ja mieliin syttyy riemu vallaton.

    Kai odottavat mua kuolottomat
    sinessä haikaralla ratsastaen —
    jään, huoleton, mä purteen kepeään.

    Ne palatsit ja linnat, jotka kerran
    näilt' autioilta kukkuloilta nousi,
    on sortuneet, on tyystin hävinneet.

    Ylevän runoilijan suuret sanat
    ikuiset ovat niinkuin muistomerkki,
    mi välkkyvänä tähtiin kohoaa.

    Kun haltioidun, tartun piirtimeeni,
    luon laulun kohisevan, niinkuin myrskyn,
    ja viisi pyhää vuorta vapisee.

    On minuss' ylpeys ja ilo, — nauran
    maan tämän kirjaville antimille:
    ne kukanlehden lailla varisee.

    Jos valtaa, kunniaa ja rikkautta
    mä joskus tavoitan ja niihin kiinnyn,
    Keltainen Virta pyörtää takaisin.



VAIMON VALITUS

Thu-Fu.

(Bethgen mukaan.)


    Hän yksin istui laaksoss' autiossa,
    nuor' vaimo, jolle kauneuden lahjan
    ol' ihmeellisen suonut sallimus.

    Hän puhui: Vaikka kodist' ylhäisestä,
    mä sentään kokenut oon kovan onnen
    ja erämaasta etsin turvaa nyt.

    On julma tuho käynyt yli maani,
    sen hävittänyt: saivat surman veljet,
    ah nuoruutensa loistoss' ihanat.

    Ei heidän ruumiitansa suotu mulle,
    jott' oisin voinut saattaa heidät hautaan —
    nyt viha, raakuus aikaa hallitsee.

    On olo epävarmaa, niinkuin liekki
    on soihdun tuulessa. Mun jättänyt
    on puolisoni ajan melskeisiin.

    Ei voimaa, suuruutt' ollut sydämessään,
    yks halu hällä vain on: joku vetää
    muu nauravainen nainen povelleen.

    Nyt hänen silmiänsä kiehtoo sulo
    jo toisien. Oi että kuulis kerran
    hän huokausta naisen hyljätyn!

    Oon piikani mä lähettänyt kauas
    mun korujeni timantteja myymään,
    mut ruokomajaani mä itse jään.

    On maja kehno. Korjata ma koen
    sen seinäin hataruutta köynnöksillä,
    on ilma kylmä, vaatteet ohuet.

    Tuo piiat kukkasia — viekää pois ne.
    Ei kukist' ole. Merkiks surustani
    te tuokaa mulle oksa sypressin.

    Jo ilta saa. Mä tahdon suojapaikan
    tuolt' alta suurten bamburuokoin löytää
    yön leposijaks kylmän, aution.



JOS OISIN TULI

Cecco Angiolieri.

(Mukaelma.)


    Jos oisin tuli, palais maailmanne.
    Jos oisin tuulispää, sen hajoittaisin.
    Jos oisin meri, maan ma hukuttaisin.
    Jos oisin Jumala: — voi kauhuanne!

    Jos oisin paavi: miten sielujanne,
    te roistot, kristityt, mä kiduttaisin!
    Jos oisin kuningas, niin ripustaisin
    mä teidät hirteen koirat kimpussanne!

    Jos oisin kuolema, ois syli mulla
    taas avoin vanhemmille. Yli harmaan
    en kynnyksen voi elävänä tulla.

    Jos oisin Cecco — hm, se olen varmaan,
    niin olkoot ihanimmat neitseet mulla;
    ja muille suon ma sulottoman armaan.



RITARI OLAVI

Heinrich Heine.


    I.

    Katedraalin eessä kaksi
    miestä punakauhtanaista:
    kuningas on toinen niistä,
    toinen pyövel' ammatiltaan.

    Kruunupäinen pyövelille
    puhuu: "Pappi messun alkoi,
    pian päättyy vihkiminen —
    pidä piilus valmihina."

    Kellonsoitto, pauhu urkuin,
    kirkost' ulos väki tulvii:
    keskell' uljaan juhlasaaton
    nuoret vihkikoruissansa.

    Kauhun-kalvas, vapiseva
    tuo on kaunis prinsessainen;
    huolt' ei huimall' Olavilla,
    suulla punaisell' on hymy.

    Hymy suulla punaisella,
    niin hän puhuu kuninkaalle:
    "Hyvää huoment', appiukko,
    katkot tänään kaulan multa.

    Kuolen tänään — suo mun vielä
    elää keskiyöhön asti,
    että voisin hääni nämä
    pidoin, soihtutanssein viettää.

    Suo mun elää, suo mun elää,
    kunnes juon mä viime maljan,
    kunnes tanssin viime tanssin —
    suo mun keskiyöhön elää!"

    Kruunupäinen pyövelille
    puhuu: "Vävy säilyttäköön
    keskiyöhön asti hengen —
    pidä piilus valmihina."


    II.

    Nämä häät ovat ritari Olavin,
    nyt juo hän viime pikarin.
    Ja nyt painaa vasten poveaan
    hän armastaan —
    oven takana pyöveli seisoo.

    Soi soitto, ja Olavi nuorikon
    vie karkeloon: raju, huima on
    tämä tanssi loimussa soihtujen,
    elon viimeinen —
    oven takana pyöveli seisoo.

    Mikä riemu nyt viulujen kielissä soi,
    miten nyyhkiä huilun ääni voi.
    Ken heidän tanssivan nähdä saa,
    sitä kouristaa —
    oven takana pyöveli seisoo.

    He tanssivat kauan ja lähekkäin,
    mies puolisolleen kuiskaa näin:
    "Miten rakas oot, et tietää voi —
    vilu haudass' on, oi" —
    oven takana pyöveli seisoo.


    III.

    Herra Olavi, on jo keskiyö
    ja päätös matkasi maisen.
    Jo mielin määrin nauttinut
    olet lempeä prinsessaisen.

    Jo munkit messua hymisee,
    ja punakauhtanassa
    mies seisoo piilu kädessään,
    jo on pölkky vartomassa.

    Ja ritari Olavi hoviin käy,
    valo, miekat kipunoivat.
    Ja ritarin suu on punainen,
    suu hymyy, ja sanat soivat:

    "Minä siunaan auringon, siunaan kuun,
    joka tähtiretkeläisen,
    minä siunaan linnun jokaisen
    sini-ilmassa livertäväisen.

    Ole siunattu, meri, ole siunattu, maa,
    ja keto kukkinesi:
    minä siunaan orvokit, suloiset
    kuin vaimoni silmien mesi.

    Ah, tummat silmät puolison,
    nyt kauttanne päätän retken.
    Minä siunaan seljan: ah, alla sen
    näin antaumukses hetken."



SÄKEITÄ TUNTEMATTOMASTA

Georg Herwegh.


    Mä tahdon kuolla ruskon kuoleman,
    kuin päivä, viime hehkussansa nukkuin —
    ah, kuolon tajuttoman, ihanan —
    niin kuolla, syliin Ikuisimman hukkuin.

    Mä tahdon kuolla lailla tähtien,
    täys kirkkautta, silmän sammumatta,
    ja taivaan pohjattomaan sinehen
    pois mennä hiljaa, kivun koskematta.

    Mä tahdon kuolla sinun kuolemas,
    maan kukkain tuoksu, perhoslentimille
    mi ilmaan kimpoat ja, riemukas,
    saat suitsutukseks Herran alttarille.

    Mä tahdon kuolla niinkuin kaste tuo,
    kun janoisina aamun liekit palaa;
    oi Jumala, niin sydämeni juo
    kuin päivänsäteet kasteen juovat salaa!

    Mä tahdon kuolla niinkuin säveleet,
    joit' arat harpun kielet huminoivat:
    ne ovat tuskin harpun jättäneet,
    kun kohta Luojan sydämessä soivat. —

    Et kuole iltaruskon kuolemaan,
    et täältä hiljaa tähden lailla vaivu,
    et kuole kivutta kuin kukka maan,
    ei sielus puoleen aamusäde taivu.

    Sä kuolet kyllä, jäljettömihin,
    mut kurjuudessa voimas talttuu, turtuu:
    saa vienon kuolon luonto ikuisin,
    mut ihmissydän kappaleittain murtuu.



HYMNI KAUNEUDELLE

Charles Baudelaire.


    Laps Haadeksen vai taivaan ootko, Kauneus?
    On katsees — jumalainen, saatanallinen —
    kuin rikoksen ja siunauksen sekoitus,
    siks olet niinkuin viinin myrkky suloinen.

    On samall' illan, aamun valo katseessas,
    on tuoksus ruusuin, rajuilman ruhjomain,
    on malja täynnä taikajuomaa suudelmas,
    se lamaa sankaria, lasta virvoittain.

    Syvyydest' astutko vai luota tähtien?
    Kuin koira seuraa turmelus sun liepeilläs.
    Sä tuhon sekä riemun kylvät leikiten,
    oot opas, mut et näytä, mik' on määränäs.

    Käyt nauru huulillasi yli vainajain,
    ja Kauhu ylvähin on sinun koruistas.
    Ja lailla punakorallien hehkuvain
    öin nähdään Murhan kiertyvän sun kaulahas.

    Niin korennoinen lentää liekkiin kynttilän,
    ja; "Terve, kirkkaus!" se kuiskaa kuollessaan.
    Mies huohottava vierell' immen viehkeän
    kuin kuoleva on, hyväilevä multaa maan.

    Oi kauhistava Kauneus! Se yhtä lie,
    oletko viesti Saatanan vai Jumalan,
    jos vain sun hymys, katsehesi portti, tie
    on maahan, jot' en tunne, mutta rakastan.

    Seraafi taikka seireeni, se yhtä on,
    jos teet sä — keijukainen silkkisilmäinen,
    sä kuningatar laulun, valon, tuoksujen —
    vähemmän iljettäväks maan, ja tuokion.



VIINIHOURE

Charles Baudelaire.


    Tää päivä on kuin unelmaa.
    Ei suitsia, ei satulaa!
    Selässä viinin ratsastain
    luo keijujen ja jumalain.

    Kuin enkeleitä kiidättää
    suur delirium-houre tää
    meit' etäisimpiin taivaihin
    kautt' aamunkoiton kristallin.

    Näin myrskyn siipi meitä vie,
    myös sydämillä siivet lie.
    Oi sisar, lento nopsa niin
    vie unelmaini taivaisiin.



KOHOAMINEN

Charles Baudelaire.


    Yli suitsevain taivasten, aurinkojen,
    meren, pilvien, laakson ja vuoriston,
    valo maailmain kunis sammunut on,
    taa eetterin, taa avaruuksien

    tavall' uimarin, tyrskyjen huumaaman,
    — palavan, sanomattoman riemukas — niin
    ylös pakenet, henkeni, korkeuksiin
    läpi kaikkeuspiirin valtavan.

    Ah, pois hämäryydestä laaksojen
    ylös taivasten puhtaiden tuoksujen luo;
    jumalviinistä oma osas juo,
    tulest' äärettömän, syvän kaikkeuden!

    Surut, kyltymys, taistelu rauhaton
    sorass', usvissa tien yhä taakkanas ois:
    valon siivillä ken osas kiitää pois
    ylevään ikirauhaan, se autuas on!

    Ajatukset, ah, kiuruina kirmaten
    ylös lentävät aamuun, ja laakso jää,
    kokonaan elon nähden ne ymmärtää
    mykän luonnon kieltä ja kukkien.



ALBATROSS

Charles Baudelaire.


[Tätä runoa käänteessäni olen käyttänyt hyväkseni Toivo Mähösen
ansiokasta mukaelmaa. — Suom.]

    Kas, pyydystetyks merimiehet huviksensa
    saa joskus albatrossin, laivaa saatelleen
    veen yli suolaisen. He taajoin parvinensa
    tuon ympäröivät vieraan, ylhäält' eksyneen.

    Ja kannel!' avutonna, häpeissänsä laahaa
    nyt lintu ruumistaan — tuo veikko pilvien.
    Kuin raskait' airoja, niin kupeillansa raahaa
    se taakkaa hervotonten valkosiipien.

    Nyt horjut, ylväs lentäjä, kuin oma varjos,
    viel' äsken ihana, nyt rujo, irvokas.
    Mies sulle julkeana piippunysää tarjos,
    ja toinen matkii sua, ilmain kuningas.

    Oi, nähkää runoilija linnuss' uhmakkaassa:
    hän nuolta nopeammin myrskyyn rynnistää,
    mut parvess' ihmisten kun alhaall' on hän maassa,
    hän siipiensä painon alle rammaks jää.



ISÄ JA POIKA

Erik Lindorm.


    Kuu pilvijuomakas värjyy
    syväll' alla tumman veen.
    Ja uniset sirkat soittaa
    läpi heinän kaatuneen.
    Kuin harmaa tuhka sataa
    hämy päivän hehkuhun.
    Me kuljemme kivistä rantaa,
    minä, pieni poikani mun.

    Hän katsoo, viittoo ja loruu.
    Kivet joskus livettää.
    Minä hyväilen hänen kättään
    pient', aivan pehmeää.
    Hänen lapsen-ihmettelynsä
    ei väsy utelemaan.
    Ovat ajatukseni poissa,
    minä tuskin vastaankaan.

    Miten kauan saanen pitää
    sinun pientä kättäs näin,
    tuki olla sulle ja turva,
    opas matkallas eteenpäin?
    Miten kauan lienee mulla
    sija lämmin sielussas?
    Sinä kasvat ja rinnaltani
    menet yhä kauemmas.

    Sinun tahtosi uhmaan paatuu,
    pojan-ujona piileilet.
    Ja katseemme eroo. Ja sieluus
    idut kasvavat salaiset.
    Käyt synkin, polttavin tuntein
    salateitäs kulkemaan.
    Minun täytyy syrjässä seistä,
    vain ääneti katsoa saan.

    Jos tietäisit, poikani, kuinka
    yli vuotees uneksin.
    Minä kirjoituspöytäni kätköön
    ens sukkasi piiloitin.
    Ne pienet, pienet sukat
    koviks, suuriks kengiks saa,
    ne polkevat omaa tietään,
    isän, äidin ne musertaa.

    Se täytyy kärsiä, kestää,
    jos kohta se raskast' ois.
    Miten puserrankin, irtoo
    kätes kädestäni pois.
    Menet kuitenkin luotani kerta,
    ken estäis kasvamisen?
    — Tule nyt, me kiiruhdamme
    pian kotiin, poikanen!



VANHA TALO

Ragnar Jändel.


    Koditon raukka, maailmassa harhaan
    ma repalein ja kengin visaisin.
    Ei mulla maata, taivast' eikä luojaa,
    vain köyhä äiti mull' on jossakin.
    Niin kuljen, tuijottelen tähtiin, hullu,
    ja veri palaa. Kaiken sulkea
    ma tahdon syliini — mut muistan: täytyy
    pimennon lasna hylyn kulkea.

    Mut usein, arimmin kun värjyy sydän,
    kun helle teki uuvuttavaks tien,
    kun seutu hukkuu sinertävään hämyyn,
    ma vanhan talon luokse tullut lien.
    Ja kuulen laulun, nuoren käden tiedän
    pianon näppäimillä leikkivän
    — juon nälkäisinä soinnut, hiiskumatta,
    peläten painaudun seinähän.

    Ja nuoren, tumman, hennon tytön siellä
    nään nuotteineen. Ja divaanilla nään
    sävelten, kirjojen ja valon luona
    myös tumman pojan, miehen vieressään.
    Nään, että lapset ovat sisarukset;
    heit' uneen valkokehdoss' äiti on
    hyväillen tuutinut. — Ja outo pakko
    mun vetää ikkunoiden valohon.

    Ja katso ... luona pianon se lapsi,
    mi kieliin koskee sormin hentoisin,
    hän — nään sen nyt — on oma sisareni,
    ja poika sohvall' itse olenkin.
    Ja hän, jok' aurinkoiseks lapsuutemme
    on hyväillyt, mun äitini hän on;
    myös talon, suojat lämpöiset mä tunnen,
    mä tunnen oman isän kartanon.

    — Mut koira haukkuu... Hitto, uneksinhan!
    — On kotini Ei-missään, täällä ei!
    Mun pieni sisareni kuoli viluun,
    ja elon kurjuus äidin voimat vei.
    On isänikin kuollut — entä sitten!
    — Mä otan pussin, alan laputtaa
    ja kysyn joltain kiiltonappiselta,
    koditon raukka mistä majan saa.



SATAA

Ragnar Jändel.


    Rakkahin, herää, tule ulos kuistiin!
    Katras harmaita pilviä peittää taivaan.
    Tuoksuvassa, himmeäss' yössä hiljaa
          sade valuu.

    Ojenna kätes, tunne: suloisesti
    pilvet tihkuvat vilvaita pisaroita.
    Tunne syvään, rakkahin, mullan kiitos
          taivaan puoleen!

    Kuivat lehdet vienosti kahisevat,
    yrttien ruumiit paisuvat nautinnosta.
    Kiitost' uhoo vainiot, jotka väikkyy
          hämyn läpi.

    Alkaa ehtynyt puro solinansa,
    oikealla, pähkinäpensastossa
    harmaiden pilvien alla laulaa harmaa
          satakieli.



KUMMITTELIJAT

Dan Andersson.


    Majass' yksin jos valvot, kun ilta saa,
    älä salpaa oveasi
    Ovat yllämme tähdet, ja hanki kimaltaa,
    kun tulemme, tuttavas.

    Luut vanhat nää jo kolkassa kirkkomaan
    levoss' olleet kauan on —
    havahtuin sinitaivasta katsomaan
    saamme kujille kuutamon.

    Alla tähtien silmäin me käymme käräjiin,
    kun tuuli on raivokas,
    ja me istumme tuomari-istuimiin
    sinun miilumajallas.

    Nyt rauhatonna sielumme harhaa vain:
    meidät hautahan nälkä vei.
    Syvä rauha oli yllämme, mutta lain
    viha sammunut meistä ei.

    Viha tää, viha kuolleiden, nyt vaeltaa
    ajast' aikahan, kummitus;
    emme kyynelen lohtua maistaa saa,
    eikä pääty vaikerrus.

    Voi meitä! Jo myöhäistä kiskurin
    on tuomio langettaa:
    kipusauvamme vuolijat itsekin
    nyt aaveina vaeltaa.



ANGELIKA

Dan Andersson.


    Minä kuulin pauhua myrskyn ja ääntä pasuunain,
    minä kupeeni vyötin kohta ja nousin haudastain,
    valoss' auringon paisui rintani mun, käsivarteni jännitin,
    toi ihana tuuli itämaan kuin viiniä suonihin.

    Ja rankkana lämmin sade minun huuhteli rääsyjäin,
    minä avasin silmäni uudet ja tuomiopäivän näin.
    Oli kanssani myös Angelika, jota kovin rakastin,
    mut jota en saada ansainnut, minä arvolta alhaisin.

    Ja kolmekymmentä päivää minä vuottelin vuoroain,
    kevät uus oli ympärillä, sini taivaalla vanha vain.
    Minä vihdoin mieleni rohkaisin, menin käden nostaen:
    "Olen nimeltä William Andersson, ja suuri syntinen.

    Ja tässä on hän, Angelika, jota kovin rakastin,
    mut jota en saada ansainnut, minä arvolta alhaisin.
    Me olimme miltei kihlatut, mut tietenkin salaa vaan,
    emme toisiamme pettäneet, minun tieteni ainakaan.

    Lihan synti on syntimme ollut, mut liha on kuollut pois,
    ei tuomitse henkeä henki, vikapää jos ruumis ois.
    Sinun veljiäs pienimpiä olen kohdannut varrella tien.
    Kun näkivät nälkää, nälkää näin, kun uupuivat, uupunut lien.

    Välist' emme leipään kajonneet, jos paastoa toiset sai,
    ja se oli hengestä, Herra, sen sentään myönnät kai?
    Me kuulimme enkelikuoroas, kun kuolevat vaikersi vain.
    Menehdyimme kaikki nälkään, oi Herra, rinnakkain.

    Ja pienet, pienet naiset tuli joskus leirihin,
    ja he kylvivät sen naurullaan kuin pienin kukkasin.
    Me otimme heidät silloin, vajosimme kurjuuteen.
    Mut se oli ruumiista, Herra, vika ruumiin hävinneen."

    Kadult' Ebalin portin luota tuli saatana virkkaen:
    "Niin, Herra, he itkivät, antoivat — vain minua peljäten.
    Mut kysyhän heiltä, Herra", hän puhui kumartain,
    "mitä tekivät vaioisimmin öin, kun ei pelkoa ollut lain."

    Minä huusin: "Pelkomme, Herra, piti alati murinaa,
    söi meitä se syödessämme, se säikytti nukkujaa.
    Hädän tautta me surmasimme, nälän pelosta varastain
    ja me kieltäydyimmekin toisinaan, mut taivasta muistaen vain."

    Mut Herra näin: "Minä tiedän tuon, kai parhaiten tiedänkin —
    jotakin toki oppinut minäkin lien vuosimiljoonin —.
    Oli rakkaus pelon vuoksi, vanhurskaus suosion,
    mitä teitte, kun pelkonne vaientui, se kiimassa tehty on."

    Minä vastasin: "Henki ol' altis, mut liha heikko vain,
    ja kun synnissä mässäsi liha, ei katunut henki lain.
    Tais saattaa ne meidät, ne kaksi, alas synkkään Ebaliin;
    enin ruumiista sentään oli, ja ruumis haudattiin.

    Ylipäänsä me olimme, Herra, lian peitossa kokonaan,
    ja ruumista henki raahas kuin kahletta jalassaan.
    Ja nyt anon tuomiotas, sen alle tyytyen.
    Olen nimeltä William Andersson, ja suuri syntinen."

    Mut Herra näin: "Ota impes sun, joka rakas sulle on,
    mut jota et saada ansainnut, sinä säädyltä arvoton.
    Suven taivaan alla uudestaan koetellaan teitä nyt,
    ja pyydän, te kaikki lähtekää, olen teihin väsynyt."

    Niin menimme jälleen kaikki pois, alas Mamren tammistoon
    koeteltaviks kerran vieläkin, kunis tulemme tuomioon.
    Mut saatana nauroi portillaan, nämä sanat kuulla sain:
    "Sinä sait, sinä sait Angelikan vuoks pelkuruutes vain!"



RAKKAUS

Dan Andersson.


    Sanotaan, että profeetta uskossaan,
    jonk' ääni kuin malmi, kuin symbaali soi,
    rakkautta jok' ei tule tuntemaan,
    hän on turhaa, hän hukkua voi.

    Sillä profetia kokonansa häviää,
    kuin tuuli, savu kuolee se, voimaton,
    mut kaikki, min rakkaus täyttää, se jää
    ja niinkuin jumala on.

    Teet, rakkaus, kaunihiks ohdakkeen,
    sinä kuin sade käyt yli nääntyvän maan,
    kukan tuot, puron vihreine äyräineen
    aron hiekkahan polttavaan.



DOONEYN SOITTAJA

W. B. Yeats.


    Kun Dooneyssa viulua soitan,
    kaikk' alkavat karkelon.
    Kilvarnetin pappina serkku,
    veli Greenogen pappina on.

    Veli, serkku, he jälkeeni jääden
    tavas rukouskirjaa vain.
    Luin itse mä laulujen kirjaa,
    min kaupungista sain.

    Ja kun aika täyttyy ja tullaan
    pyhän luokse Pietarin,
    hän hymyää kolmelle meille,
    enin minulle kuitenkin.

    Ilo aina on tuttava hyväin,
    ilon suuri päihtymys.
    Rakas iloisille on tanssi
    sekä viuluni helähdys.

    Menen portista, taivaassa syntyy
    väentungos tavaton:
    "Hei täällä on soittaja Dooneyn!"
    Ja he alkavat karkelon.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Silmästä silmään : Runoja" ***