Title: Karamazovin veljekset II : Romaani
Author: Dostoyevsky, Fyodor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Karamazovin veljekset II : Romaani" ***


KARAMAZOVIN VELJEKSET II

Romaani


Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI


Suomentanut

V. K. Trast



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1. p. ilm. v. 1927.



SISÄLLYS:

KOLMAS OSA JATKUU

Kahdeksas kirja: Mitja

 1. Kuzjma Samsonov
 2. Ljagavyi
 3. Kultakaivos
 4. Pimeässä
 5. Äkillinen ratkaisu
 6. Itse olen tulossa
 7. Entinen ja kiistämätön
 8. Houre

Yhdeksäs kirja: Valmistava tutkinta

 1. Virkamies Perhotinin menestyksen alku
 2. Hälytys
 3. Sielun kulku koettelemusten kautta. Ensimmäinen koettelemus.
 4. Toinen koettelemus
 5. Kolmas koettelemus
 6. Prokuraattori sai Mitjan kiinni
 7. Mitjan suuri salaisuus. Vihellettiin
 8. Todistajain kertomus. Lapsukainen
 9. Mitja vietiin pois

NELJÄS OSA

Kymmenes kirja: Pojat

 1. Kolja Krasotkin
 2. Lapsiparvi
 3. Koulupoika
 4. Žutška
 5. Iljušan vuoteen ääressä
 6. Varhainen kehitys

 Yhdestoista kirja: Veli Ivan Fjodorovitš

 1. Grušenjkan luona
 2. Kipeä jalka
 3. Reuhtova lapsi
 4. Hymni ja salaisuus
 5. Et sinä, et sinä
 6. Ensimmäinen keskustelu Smerdjakovin kanssa
 7. Toinen käynti Smerdjakovin luona
 8. Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona
 9. Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen
10. »Hän sen sanoi!»

Kahdestoista kirja: Tuomiovirhe

 1. Kovan onnen päivä
 2. Vaarallisia todistajia
 3. Lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto ja naula pähkinöitä
 4. Onni hymyilee Mitjalle
 5. Äkkiarvaamaton katastrofi
 6. Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.
 7. Historiallinen katsaus
 8. Tutkielma Smerdjakovista
 9. Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko Prokuraattorin
    puheen loppu.
10. Puolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä
11. Rahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.
12. Eikä murhaakaan tapahtunut
13. Avionrikkoja ajatuksissa
14. Talonpojat olivat miehiä puolestaan

EPILOGI

 1. Suunnitelmat Mitjan pelastamiseksi
 2. Hetken ajaksi valhe muuttuu totuudeksi
 3. Iljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.



KOLMAS OSA JATKUU



Kahdeksas kirja

Mitja



1.

Kuzjma Samsonov


Dmitri Fjodorovitš, jolle Grušenjka lentäessään uuteen elämään oli
»käskenyt» sanomaan viimeisen tervehdyksensä ja käskenyt ikuisesti
muistamaan hänen lempensä tunnin, oli tällä hetkellä, tietämättä
mitään siitä, mitä Grušenjkalle oli tapahtunut, niinikään suuren
ahdistuksen ja huolten vallassa. Viimeisinä kahtena päivänä hän oli
ollut sellaisessa sanoin kuvaamattomassa tilassa, että olisi todellakin
voinut saada aivokuumeen, niinkuin hän itse myöhemmin sanoi. Aljoša
ei ollut edellisen päivän aamuna voinut saada häntä käsiinsä, eikä
veli Ivan samana päivänä saanut toimeen kohtausta hänen kanssaan
ravintolassa. Hänen asuntonsa isäntäväki peitti hänen käskystään
hänen jälkensä. Hän oli näinä kahtena päivänä aivan sananmukaisesti
häärinyt joka puolella, »taistellen kohtaloaan vastaan ja koettaen
pelastaa itsensä», kuten hän myöhemmin lausui, olipa muutamaksi
tunniksi erään polttavan asian vuoksi kiitänyt pois kaupungista, vaikka
hänestä oli kauheata poistua ja jättää Grušenjka vaikkapa hetkeksikin
näkyvistään. Kaikki tämä selvitettiin myöhemmin mitä seikkaperäisimmin
ja asiakirjain perusteella, mutta nyt mainitsemme vain kaikkein
välttämättömimmät kohdat näiden hänen elämänsä kahden kauhean päivän
historiasta, jotka hän eli sen hirveän katastrofin edellä, joka niin
äkkiä järkähdytti hänen kohtaloaan.

Vaikka Grušenjka todella oli häntä rakastanut tunnin verran totisesti
ja vilpittömästi, niin hän oli myös kiusannut häntä tänä aikana jonkin
kerran tosiaankin julmasti ja säälimättömästi. Pääasia tässä on,
että Mitja ei voinut arvata mitään Grušenjkan aikeista; mahdotonta
oli myös päästä niiden perille houkuttelemalla hellyydellä tai
väkivallalla: Grušenjka ei olisi millään ehdolla antautunut, vaan
ainoastaan suuttunut ja jättänyt hänet kokonaan, sen hän ymmärsi
silloin selvästi. Hän epäili silloin varsin oikein, että Grušenjka
itsekin kävi jonkinmoista taistelua ja oli jonkinmoisen tavallisuudesta
poikkeavan epäröinnin vallassa, aikoi tehdä jonkin päätöksen eikä
voinut päästä tulokseen, ja siksipä hän syystä kyllä otaksui, sydämen
ahdistusta tuntien, että joinakin hetkinä Grušenjkan suorastaan täytyi
vihata häntä ja hänen intohimoaan. Kenties olikin niin, mutta mitä
Grušenjka nimenomaan kaihosi, sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt.
Oikeastaan häntä kiusaava kysymys hänen mielessään kiteytyi ainoastaan
kahteen määritelmään: Joko hän, Mitja, tai Fjodor Pavlovitš. Tässä
on sivumennen merkittävä eräs varma tosiseikka: hän oli varma siitä,
että Fjodor Pavlovitš ehdottomasti esittää (jollei jo ollut esittänyt)
Grušenjkalle laillista avioliittoa, eikä hän hetkeäkään uskonut, että
vanha irstailija toivoo selviävänsä vain kolmellatuhannella. Tähän
johtopäätökseen Mitja oli tullut tuntien Grušenjkan ja tämän luonteen.
Siksipä hänestä aika ajoin saattoi näyttääkin siltä, että koko
Grušenjkan kärsimys ja koko hänen epäröintinsä johtui ainoastaan siitä,
että hän ei tietänyt, kumman heistä valitsisi ja kumpi heistä olisi
hänelle edullisempi. »Upseerin», t.s. Grušenjkan elämän kohtaloihin
niin paljon vaikuttaneen miehen, pikaista palaamista, jota Grušenjka
odotti niin kiihtyneenä ja peloissaan, ei Mitja — omituista kyllä —
näinä päivinä edes ottanut ajatellakseen. Totta oli, että Grušenjka
aivan viime päivinä ei ollut hänen kanssaan ollenkaan puhunut tästä.
Kuitenkin hän tiesi aivan hyvin Grušenjkan itsensä kertomuksesta siitä
kirjeestä, jonka tämä kuukausi sitten oli saanut tuolta entiseltä
viettelijältään, tiesipä osittain kirjeen sisällyksenkin. Silloin oli
Grušenjka eräänä ilkeänä hetkenään näyttänyt hänelle tämän kirjeen,
mutta Grušenjkan ihmeeksi hän ei antanut sille juuri mitään arvoa. Ja
hyvin vaikeata olisi selittää, mistä syystä: kenties yksinkertaisesti
sen tähden, että kun häntä itseään näännytti sen taistelun koko
säädyttömyys ja kauheus, jota hän kävi omaa isäänsä vastaan tämän
naisen tähden, niin hän ei enää voinut ajatellakaan mitään hänelle
itselleen peloittavampaa ja vaarallisempaa, ei ainakaan siihen aikaan.
Sulhaseen, joka oli ilmestynyt jostakin oltuaan viisi vuotta kateissa,
hän suorastaan ei uskonut, varsinkaan ei siihen, että tämä saapuisi
kohta. Ja itse tuossa »upseerin» ensimmäisessä kirjeessäkin, joka oli
näytetty Mitenjkalle, puhuttiin tämän uuden kilpailijan saapumisesta
sangen epämääräisesti: kirje oli hyvin hämärä, hyvin korkealentoinen ja
täynnä vain tunteellisuutta. On huomattava, että Grušenjka sillä kertaa
ei ollut näyttänyt hänelle kirjeen viimeisiä rivejä, joissa puhuttiin
paluusta jonkin verran täsmällisemmin. Lisäksi vielä Mitenjka muisteli
jälkeenpäin huomanneensa tuolla hetkellä Grušenjkan kasvoissa ikäänkuin
jonkinmoista tahdotonta ja ylpeätä halveksimista tuota Siperiasta
tullutta tervehdystä kohtaan. Tämän jälkeen ei Grušenjka ollut kertonut
Mitenjkalle mitään muusta yhteydestään tämän uuden kilpailijan kanssa.
Näin hän oli vähitellen kokonaan unohtanut upseerin. Hän ajatteli
ainoastaan sitä, että kävipä miten tahansa ja saipa asia minkä käänteen
tahansa, niin tulossa oleva lopullinen yhteentörmäys hänen ja Fjodor
Pavlovitšin välillä oli kovin lähellä ja oli saatava selvitetyksi ennen
kuin mikään muu. Mielenahdistuksen vallassa hän odotti joka hetki
Grušenjkan ratkaisua ja uskoi kaiken aikaa sen tapahtuvan odottamatta,
hetken hurmiossa. Grušenjka sanoo äkkiä hänelle: »Ota minut, olen
ikuisesti sinun», — ja kaikki on päättynyt: hän ottaa Grušenjkan ja
vie hänet heti maailman ääriin. Oi, hän vie hänet heti mahdollisimman
kauas, jollei maailman ääriin, niin jonnekin Venäjän rajoille, menee
siellä hänen kanssaan naimisiin ja asettuu hänen kanssaan asumaan
incognito, niin ettei kukaan tiedä heistä kerrassaan mitään, ei täällä
eikä siellä eikä missään. Silloin, oi, silloin alkaa heti aivan toinen
elämä! Tästä toisesta, uudistuneesta ja »hyveellisestä» elämästä
(»ehdottomasti, ehdottomasti hyveellisestä») hän haaveksi joka hetki
ja kiihkeästi. Hän janosi tätä ylösnousemusta ja uudistusta. Iljettävä
liejuhauta, johon hän oli takertunut omasta tahdostaan, tuntui hänestä
kovin vastenmieliseltä, ja kuten hyvin monet tämmöisissä tapauksissa,
samoin hänkin pani uskonsa ensisijassa paikan muutokseen: kunhan
vapautuisi näistä ihmisistä, näistä oloista, kunhan vain pääsisi pois
tästä kirotusta paikasta, niin — kaikki syntyisi uudelleen, kaikki
lähtisi menemään uutta latua! Niin hän uskoi ja tätä hän ikävöi.

Mutta näin kävisi vain, jos kysymys saisi ensimmäisen, _onnellisen_
ratkaisun. Oli olemassa toinenkin ratkaisu, mieleen nousi toinenkin,
mutta kauhea mahdollisuus. Grušenjka sanoo yhtäkkiä hänelle: »Mene
pois, minä olen juuri sopinut Fjodor Pavlovitšin kanssa ja menen
hänen kanssaan naimisiin enkä tarvitse sinua», — ja silloin... mutta
silloin... Mitja ei kylläkään tietänyt, mitä silloin tapahtuisi,
ei tietänyt aivan viimeiseen hetkeen asti, se on mainittava hänen
puolustuksekseen. Hänellä ei ollut mitään täsmälleen määriteltyjä
aikeita. Hän vain piti silmällä, vakoili ja kiusasi itseään, mutta
valmistautui muutoin vain kohtalonsa ensimmäisen, onnellisen ratkaisun
varalta. Vieläpä hän karkoittikin mielestään kaikki muut ajatukset.
Mutta tässä alkoi jo aivan toinen vaikeus, aivan uusi ja syrjäinen,
mutta myös kohtalokas seikka, joka ei ollut ratkaistavissa?

Nimittäin jos Grušenjka sanoo hänelle: »Minä olen sinun omasi, vie
minut pois», niin kuinka hän hänet vie? Mistä hän saa siihen keinot,
rahat? Häneltä olivat juuri nyt tyrehtyneet kaikki tähän saakka niin
monen vuoden kuluessa yhtä mittaa jatkuneet tulonsa, jotka johtuivat
Fjodor Pavlovitšin antimista. Tietysti Grušenjkalla oli rahoja,
mutta tässä suhteessa ilmeni Mitjassa äkkiä suuri ylpeys: hän tahtoi
viedä itse hänet pois ja aloittaa hänen kanssaan uutta elämää omilla
eikä hänen varoillaan; hän ei voinut kuvitellakaan, että ottaisi
Grušenjkalta rahoja, ja tämä ajatus tuotti hänelle niin suurta
kärsimystä, että hän lopulta tunsi kiusallista inhoa. En syvenny
tässä tähän tosiasiaan, en ryhdy sitä analysoimaan, vaan huomautan
ainoastaan: sellainen oli hänen sielunsa rakenne tällä hetkellä. Tämä
kaikki saattoi välillisesti ja ikäänkuin tiedottomasti johtua myös
hänen salaisista omantunnontuskistaan sen johdosta, että hän oli
tavallaan varastanut Katerina Ivanovnan rahat: »Toisen edessä olen
konna ja toisen edessä osoittaudun heti taas konnaksi», ajatteli hän
silloin, kuten myöhemmin itse tunnusti: »Ja jos Grušenjka saa tietää,
niin hän ei itsekään tahdo ottaa tämmöistä konnaa.» Mistä siis oli
otettava varat, mistä otettava nämä kohtalokkaat rahat? Muuten on
kaikki hukassa eikä synny mitään, »ja yksinomaan sen tähden, ettei
ollut riittävästi rahaa, oi, se on häpeä!»

Menen kertomuksessani kauemmaksi eteenpäin: siinäpä se onkin, että
hän ehkä tiesikin, mistä voisi saada nämä rahat, tiesi ehkä, missä
ne olivatkin. Yksityiskohtaisemmin en tällä kertaa esitä mitään,
sillä kaikki selviää myöhemmin; mutta hänen suurin onnettomuutensa,
— sanon sen, vaikkapa se on epäselvää, — oli tämä: voidakseen ottaa
nuo jossakin olevat varat, _ollakseen oikeutettu_ ne ottamaan, hänen
oli ensin palautettava kolmetuhatta ruplaa Katerina Ivanovnalle —
muuten »minä olen taskuvaras, konna, mutta uutta elämää en tahdo
aloittaa konnana», päätti Mitja, ja siksi hän oli päättänyt mullistaa
koko maailman, jos niin tarvittiin, mutta ehdottomasti toimittaa nuo
kolmetuhatta takaisin Katerina Ivanovnalle millä tavalla tahansa ja
_ennen kaikkea_. Tämän päätöksen syntymisen lopullinen prosessi oli
hänessä tapahtunut niin sanoakseni hänen elämänsä aivan viimeisinä
hetkinä, nimittäin kun hän viimeksi oli tavannut Aljošan kaksi päivää
sitten illalla tiellä, sen jälkeen kuin Grušenjka oli loukannut
Katerina Ivanovnaa ja Mitja, kuultuaan Aljošan kertomuksen tästä
tapahtumasta, oli tunnustanut olevansa konna ja käskenyt kertoa sen
Katerina Ivanovnalle, »jos tämä voi jossakin määrin tehdä hänen oloansa
helpommaksi». Silloin, tuona samana yönä, hän oli erottuaan veljestään
tuntenut kiihkoissaan, että hänen on parempi vaikkapa »tappaa ja
ryöstää joku, mutta maksaa Katjalle velka». »Olkoon mieluummin niin,
että minä tuon murhatun ja ryöstetyn edessä ja kaikkien ihmisten
silmissä olen murhaaja ja varas ja menen Siperiaan, kuin että Katjalla
olisi oikeus sanoa, että minä petin hänet ja varastin häneltä rahat
sekä karkasin näillä rahoilla Grušenjkan kanssa aloittamaan hyveellistä
elämää! Tätä minä en voi!» Näin lausui hampaitaan kiristellen
Mitja ja saattoi aika ajoin todellakin kuvitella saavansa lopuksi
aivotulehduksen. Mutta nyt hän vielä kamppaili...

Omituista: luulisi, että kun hän oli näin päättänyt, niin hänellä ei
enää voinut olla jäljellä mitään muuta kuin epätoivo; sillä mistä
saattoi äkkiä ottaa sellaisen rahasumman, varsinkin hänen kaltaisensa
köyhä raukka? Mutta kuitenkin hän koko tuon ajan loppuun asti toivoi,
että saa nuo kolmetuhatta, että ne tulevat, lentävät hänelle ikäänkuin
itsestään, vaikkapa taivaasta. Niinpä juuri onkin sellaisten laita,
jotka niinkuin Dmitri Fjodorovitškin koko elämänsä ajan osaavat
vain tuhlata ja panna menemään perittyjä, vaivatta saatuja rahoja,
mutta joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten rahaa hankitaan.
Mitä fantastisimpia ajatuksia oli alkanut pyöriä hänen päässään heti
sen jälkeen kuin hän toissa päivänä oli eronnut Aljošasta, ja hänen
kaikki ajatuksensa menivät aivan sekaisin. Siitä johtui, että hän
ensimmäiseksi ryhtyi sangen hurjaan yritykseen. Niin, kenties juuri
tämmöisissä tiloissa tämänkaltaisista ihmisistä kaikkein mahdottomimmat
ja fantastisimmat yritykset näyttävät ensimmäisiltä mahdollisilta.
Hän päätti äkkiä mennä kauppias Samsonovin, Grušenjkan suojelijan
luo ja esittää hänelle erään »suunnitelman», saada häneltä tätä
»suunnitelmaa» vastaan heti koko tarvitsemansa rahasumman; suunnitelmaa
liikeyrityksenä ajatellen hän ei epäillyt ollenkaan, vaan epäili
ainoastaan sitä, miten arvostelee hänen päähänpälkähdystään itse
Samsonov, jos hän ei tahdo katsoa sitä ainoastaan liikeyrityksen
kannalta. Vaikka Mitja tunsikin tämän kauppiaan ulkonäöltä, niin hän
ei kuitenkaan ollut tuttu hänen kanssaan eikä edes ollut kertaakaan
puhunut hänen kanssaan. Mutta jostakin syystä hänessä jo kauan
sitten oli syntynyt vakaumus, että tämä vanha irstailija, joka nyt
oli henkihieverissä, nyt kenties ei ollenkaan olisi sitä vastaan,
että Grušenjka järjestäisi elämänsä jollakin kunniallisella tavalla
ja menisi naimisiin »luotettavan miehen» kanssa. Eikä hän vain ole
panematta vastaan, vaan haluaa itsekin sitä ja tilaisuuden ilmaantuessa
itsekin on valmis asiaa edistämään. Joistakin huhuistako vai joistakin
Grušenjkan sanoistako Mitja lienee myös tehnyt sen johtopäätöksen,
että ukko kenties soisi Grušenjkalle mieluummin hänet kuin Fjodor
Pavlovitšin. Kenties monen kertomuksemme lukijan mielestä tämä hänen
luulonsa, että saisi tuolla tavoin apua, ja hänen aikeensa ottaa
morsiamensa niin sanoakseni tämän suojelijan käsistä, tuntuu liian
karkealta ja häikäilemättömältä Dmitri Fjodorovitšin puolelta. Voin
huomauttaa vain sen, että Grušenjkan entisyys näytti Mitjan mielestä
olevan jo kokonaan lopussa. Hän katseli tätä menneisyyttä rajattomalla
säälillä ja päätti intohimonsa koko hehkulla, että kun Grušenjka lausuu
hänelle rakastavansa häntä ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niin
samassa heti on olemassa uusi Grušenjka ja yhdessä hänen kanssaan myös
aivan uusi Dmitri Fjodorovitš, ilman mitään vikoja ja vain hyveellinen:
he kumpikin antavat anteeksi toisilleen ja alkavat elää aivan uudella
tavalla. Mitä taas tulee Kuzjma Samsonoviin, niin tätä hän piti tuossa
Grušenjkan entisessä, jo ohitse menneessä elämänkaudessa Grušenjkan
elämään kohtalokkaasti vaikuttaneena miehenä, jota Grušenjka ei
kuitenkaan koskaan ollut rakastanut ja joka myös, se oli tässä
tärkeintä, jo oli »mennyt ohi», oli loppunut, niin että häntäkään nyt
ei lainkaan ollut olemassa. Kaiken lisäksi Mitja ei voinut enää pitää
häntä ihmisenäkään, sillä tunnettua oli kaikille ja koko kaupungille,
että hän oli vain sairas raunio, joka oli säilyttänyt Grušenjkaan
niin sanoakseni vain isällisen suhteen, aivan toisella pohjalla kuin
ennen, ja että näin oli ollut jo pitkän aikaa. Joka tapauksessa tässä
oli paljon vilpittömyyttäkin Mitjan puolelta, sillä kaikista vioistaan
huolimatta hän oli sangen suora mies. Tämän suoruutensa vuoksi hän
muun muassa oli vakavasti vakuutettu siitä, että vanha Kuzjma nyt
valmistautuessaan lähtemään toiseen maailmaan tuntee vilpitöntä
katumusta entisen käytöksensä johdosta Grušenjkaa kohtaan ja ettei
Grušenjkalla ole uskollisempaa suojelijaa ja ystävää kuin tämä nyt jo
vaaraton ukko.

Keskusteltuaan Aljošan kanssa kedolla ei Mitja ollut nukkunut juuri
ollenkaan koko yönä, ja seuraavana päivänä hän ilmestyi Samsonovin
taloon kello kymmenen tienoissa aamulla ja käski ilmoittaa tulostaan.
Tämä talo oli vanha, synkkä, hyvin iso, kaksikerroksinen, ja
siihen kuului piha- ja sivurakennuksia. Alakerroksessa asuivat
Samsonovin kaksi nainutta poikaa perheineen, hänen hyvin vanha
sisarensa ja yksi naimaton tytär. Sivurakennuksessa asusti kaksi
hänen kauppa-apulaistaan, joista toisella oli myös iso perhe. Sekä
lapsilla että kauppa-apulaisilla oli ahdasta asunnoissaan, mutta
talon yläkerroksen piti ukko yksin hallussaan eikä päästänyt luokseen
asumaan edes tytärtäänkään, joka hoiti häntä ja jonka piti määrättyinä
tunteina ja epämääräisinä aikoina ukon kutsuessa joka kerta juosta
alhaalta hänen luokseen ylös, huolimatta häntä jo kauan vaivanneesta
hengenahdistuksesta. Tämän »yläkerran» muodosti joukko suuria
loistohuoneita, jotka oli kalustettu vanhanaikaiseen kauppiastapaan,
pitkät, ikävät rivit kömpelötekoisia mahonkisia tuoleja ja nojatuoleja
seinustoilla, verhoihin käärittyjä kristallisia kynttiläkruunuja
katoissa, kolkon näköisiä kuvastimia seinillä ikkunain välissä.
Kaikki nämä huoneet seisoivat aivan käyttämättöminä, sillä sairas
ukko oli vetäytynyt yhteen ainoaan huoneeseen, kaukana perällä
olevaan makuuhuoneeseensa, jossa häntä palveli vanha palvelijatar,
tukka huiviin käärittynä, ja palvelijapoika, joka oleili eteisessä
laatikkopenkillä. Kävellä ei ukko juuri ollenkaan voinut, kun hänen
jalkansa olivat turvonneet, ja vain harvoin hän nousi nahkaisesta
nojatuolistaan, jolloin eukko tukien häntä kainalosta kävelytti häntä
kerran tai pari ympäri huoneen. Hän oli ankara ja harvapuheinen
myös tätä eukkoa kohtaan. Kun hänelle ilmoitettiin »kapteenin»
tulo, niin hän heti käski ilmoittaa, ettei ota vastaan. Mutta Mitja
oli itsepintainen ja pyysi uudelleen ilmoittamaan itsensä. Kuzjma
Kuzjmitš tiedusteli tarkasti palvelijapojalta: miltä se näyttää,
eikö ole juovuksissa? Eikö se räyhää? Vastaukseksi hän sai, että »ei
ole päissään, mutta ei tahdo mennä pois». Ukko käski viedä uudelleen
kieltävän vastauksen. Silloin Mitja, joka oli aavistanut tätä ja tämän
varalta vartavasten ottanut mukaansa paperia ja lyijykynän, kirjoitti
selvästi paperipalalle yhden rivin: »Mitä tärkeimmän asian johdosta,
joka läheisesti koskee Agrafena Aleksandrovnaa», ja lähetti sen ukolle.
Vähän aikaa ajateltuaan ukko käski palvelijapojan viedä vieraan saliin
ja lähetti eukon alas käskemään hänen nuorinta poikaansa tulemaan heti
hänen luokseen ylös. Tämä nuorin poika, joka oli noin kuuden jalan
mittainen mies ja määrättömän väkevä sekä oli aina sileäksi ajettu ja
saksalaiseen tapaan puettu (itse Samsonov oli puettu viittaan ja oli
pitkäpartainen), saapui heti ja mitään puhumatta. Kaikki he vapisivat
isän edessä. Isä ei ollut kutsunut tätä nuorta miestä sen tähden,
että olisi pelännyt »kapteenia», sillä hän ei ollut ensinkään arka
luonteeltaan, vaan muuten vain kaiken varalta, etupäässä todistajaksi.
Poikansa kanssa, joka talutti häntä, ja palvelijapojan seuraamana hän
viimein tulla laahusti saliin. Täytyy otaksua, että hän tunsi myös
jonkinmoista varsin voimakasta uteliaisuutta. Tämä sali, jossa Mitja
odotti, oli hyvin iso, synkkä, mieltä ikävystyttävä huone, jossa oli
kaksi ikkunaa, »marmoriset» seinät ja kolme hirveän isoa kristallista
kynttiläkruunua katossa. Mitja istui pienellä tuolilla ulos johtavan
oven luona ja odotti hermostuneen kärsimättömästi kohtaloansa.
Kun ukko saapui vastapäätä olevasta ovesta, jonne oli kymmenkunta
syltä matkaa Mitjan tuolista, niin tämä äkkiä hypähti pystyyn ja
lähti astumaan häntä vastaan lujilla, pitkillä sotilaan askelilla.
Mitja oli hyvin puettu, napitetussa takissa, pyöreä hattu ja mustat
hansikkaat kädessä, aivan samoin kuin oli ollut puettu kolme päivää
aikaisemmin luostarissa luostarinvanhimman luona, perhekokouksessa
Fjodor Pavlovitšin ja veljiensä seurassa. Ukko odotti, häntä
arvokkaana ja ankarana seisoen paikallaan, ja Mitja tunsi heti, että
hänen lähestyessään ukko oli päässyt täysin selville hänestä. Mitjaa
hämmästyttivät Kuzjma Kuzjmitšin viime aikoina tavattomasti pöhöttyneet
kasvot: hänen muutenkin paksu alahuulensa oli nyt kuin riippuva
makkara. Arvokkaasti ja ääneti hän kumarsi vieraalle, osoitti hänelle
sohvan luona olevaa nojatuolia ja alkoi itse hitaasti poikansa käteen
nojaten ja sairaan tavoin ähkien laskeutua istumaan vastapäätä Mitjaa
sohvalle, niin että tämä nähdessään sairaan miehen ponnistukset heti
alkoi tuntea sydämessään katumusta ja herkkää häpeän tunnetta nykyisen
mitättömyytensä johdosta niin arvokkaan henkilön edessä, jota hän oli
tullut vaivaamaan.

— Mitä te, hyvä herra, tahdotte minusta? — lausui ukko, päästyään
viimein istumaan, hitaasti, selvästi, mutta kohteliaasti.

Mitja hätkähti, aikoi hypähtää pystyyn, mutta istahti taas. Sitten
hän heti alkoi puhua kovalla äänellä, nopeasti, hermostuneesti,
eleitä tehden ja hyvin kiihtyneenä. Näkyi, että siinä mies on mennyt
äärimmäiselle rajalle, on tuhon oma ja etsii viimeistä pelastuskeinoa,
ja jos ei onnistu, niin on valmis heti hukkumaan. Kaiken tämän ukko
Samsonov luultavasti ymmärsi silmänräpäyksessä, vaikka hänen kasvonsa
kaiken aikaa olivat liikkumattomat ja kylmät kuin kuvapatsaan.

— Jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš on luultavasti jo useasti kuullut minun
riidoistani isäni Fjodor Pavlovitšin kanssa, joka on ryöstänyt minulta
äitini perinnön... sillä koko kaupunki juoruaa tästä... koska täällä
kaikki juoruavat siitä, mistä ei tarvitsisi... Ja sitäpaitsi on voinut
tulla tiedoksi myös Grušenjkan... anteeksi: Agrafena Aleksandrovnan
kautta... kunnioitettavan ja suuressa arvossa pitämäni Agrafena
Aleksandrovnan... — näin alkoi Mitja ja sekaantui jo ensimmäisissä
sanoissaan. Mutta me emme tässä esitä sananmukaisesti hänen koko
puhettaan, vaan ainoastaan selostamme sen. Asia muka on semmoinen,
että hän, Mitja, vielä kolme kuukautta sitten vasiten neuvotteli (hän
lausui nimenomaan »vasiten» eikä vartavasten) asianajajan kanssa
läänin pääkaupungissa, kuuluisan asianajajan, Kuzjma Kuzjmitš,
Pavel Pavlovitš Korneplodovin kanssa, olette varmaankin kuullut?
Perin viisas mies, miltei valtiomiehen äly... tuntee teidätkin...
mainitsi teitä mitä mairittelevimmin... takertui Mitja toistamiseen
puheessaan. Mutta nämä katkeamiset eivät saaneet häntä pysähtymään,
hän hyppäsi heti niiden yli ja riensi yhä eteenpäin. Tämä samainen
Korneplodov, kyseltyään asioita seikkaperäisesti ja tarkastettuaan ne
asiakirjat, jotka Mitja saattoi hänelle esittää (asiakirjoista Mitja
puhui epäselvästi ja kiiruhti erityisesti tässä paikassa), oli sitä
mieltä, että Tšermašnjan kylään nähden, jonka kylän muka pitäisi kuulua
hänelle, Mitjalle, äidin perintönä, voisi todellakin aloittaa jutun
ja sillä ahdistaa hävytöntä ukkoa... »sillä eivät kaikki tiet ole
tukossa, ja oikeudenhoito kyllä tietää, mistä on tunkeuduttava läpi».
Sanalla sanoen, voisi toivoa saavansa Fjodor Pavlovitšiltä, lisää vielä
kuusi- tai seitsemäntuhatta, koska Tšermašnja on kuitenkin vähintään
kahdenkymmenenviidentuhannen arvoinen, tai oikeastaan varmastikin
kahdenkymmenenkahdeksan, »kolmenkymmenen, kolmenkymmenentuhannen,
Kuzjma Kuzjmitš, enkä minä, ajatelkaahan, ole tältä kovasydämiseltä
mieheltä saanut seitsemäätoistakaan!...» Niin että minä, Mitja, silloin
tämän asian jätin sikseen, sillä en minä ymmärrä mitään oikeusjutuista,
mutta tänne tultuani jouduin ällistyksekseni uloshaun alaiseksi (tässä
Mitja taas sekaantui ja hyppäsi taas jyrkästi toiseen asiaan): niinpä
että ettekö te, jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš, haluaisi ottaa kaikkia
minun oikeuksiani tuota petoa kohtaan ja antaa siitä minulle vain
kolmetuhatta... Tehän ette missään tapauksessa voi joutua kärsimään
tappiota, sen vannon kunniani kautta, kunniani kautta, vaan voitte
päinvastoin ansaita kuusi- tai seitsemäntuhatta kolmen asemesta...
Mutta pääasia on, että asia päätetään »jo tänään». »Minä toimitan
notaarille taikka miten vain tarvitaan... Sanalla sanoen, minä olen
valmis kaikkeen, annan kaikki asiakirjat mitä vaaditte, allekirjoitan
kaikki... ja me laittaisimme heti kuntoon tämän paperin, ja jos suinkin
mahdollista, jos suinkin mahdollista, jo tänä aamuna... Te antaisitte
minulle nuo kolmetuhatta... sillä kukapa muu on teidän veroisenne
rahamies tässä kaupungissa... ja sillä te pelastaisitte minut...
sanalla sanoen, pelastaisitte minut hyvää asiaa varten, jaloa asiaa
varten, voi sanoa... sillä minulla on mitä kunniallisimmat tunteet
erästä henkilöä kohtaan, jonka te hyvin tunnette ja josta pidätte
huolta isällisesti. En olisi muuten tullutkaan, jos ette tekisi
sitä isällisesti. Ja, jos niin tahdotte, niin tässä on kolahtanut
kolme päätä yhteen, sillä kohtalo — se on hirvitys, Kuzjma Kuzjmitš!
Realismia, Kuzjma Kuzjmitš, realismia! Mutta koska teidät on jo kauan
sitten pitänyt jättää huomioon ottamatta, niin jää jäljelle kaksi
päätä, kuten lausuin, kenties lausuin kömpelösti, mutta minä en olekaan
kirjailija. Se on, toinen pää on minun, ja toinen on tuon pedon. Siis
valitkaa: minäkö vai peto? Kaikki on nyt teidän käsissänne — kolme
kohtaloa ja kaksi arpaa... Antakaa anteeksi, minä sekaannuin, mutta
te ymmärrätte... minä näen teidän kunnioitettavista silmistänne, että
te olette ymmärtänyt... Mutta jos ette ole ymmärtänyt, niin hukun jo
tänään, siinä se!»

Mitja katkaisi järjettömän puheensa tuohon »siinä se» ja hypähti
paikaltaan odottaen vastausta typerään ehdotukseensa. Lausuessaan
viimeisen lauseensa hän tunsi äkkiä ja toivottomasti, että kaikki oli
mennyt myttyyn ja, mikä oli tärkeintä, että hän oli puhunut hirmuisen
joukon pötyä. »Omituista, tänne tullessani näytti kaikki hyvältä, ja
nyt se on pötyä!» välähti äkkiä hänen toivottomassa päässään. Kaiken
aikaa hänen puhuessaan oli ukko istunut liikkumatta ja jäisin katsein
tarkannut häntä. Pitäen häntä kuitenkin noin minuutin verran odotuksen
vallassa Kuzjma Kutzjmitš viimein lausui mitä päättävimmällä ja
lohduttomimmalla äänenpainolla:

— Suokaa anteeksi, me emme harjoita tämänlaatuisia liiketoimia.

Mitja tunsi äkkiä jalkojensa pettävän.

— Kuinkas minä nyt, Kuzjma Kuzjmitš, — mutisi hän hymyillen
hervottomasti. — Minähän olen nyt mennyttä miestä, vai mitä te
arvelette?

— Suokaa anteeksi...

Mitja seisoi yhä ja katseli jäykästi ja liikkumattomana, ja huomasi
yhtäkkiä, että jotakin liikahti ukon kasvoissa. Hän vavahti.

— Katsokaahan, hyvä herra, tämmöiset asiat ovat meille hankalat, —
lausui ukko hitaasti, — alkaa käräjöinnit, täytyy käyttää asianajajia,
siinä on ihan hukassa! Mutta jos tahdotte, niin täällä on eräs mies,
jonka puoleen voisitte kääntyä...

— Herra Jumala, kuka se on!... Te saatte minut jälleen elämään, Kuzjma
Kuzjmitš, — alkoi Mitja äkkiä epäselvästi puhua.

— Hän ei ole täkäläinen, se mies, eikä häntä nyt täällä ole. Hän
tekee talonpoikien kanssa metsäkauppoja, on nimeltään Ljagavyi. Jo
vuoden verran hän on hieronut Fjodor Pavlovitšin kanssa kauppaa tuosta
lehdostanne Tšermašnjassa, mutta eivät sovi hinnasta, olette kukaties
kuullut. Nyt hän on taas tullut ja asustaa nyt pappi Iljinskin luona,
Volovjan kievarista lienee sinne noin kaksitoista virstaa, Iljinskin
kylässä. Hän on kirjoittanut tänne minullekin tästä asiasta, nimittäin
tästä metsiköstä, pyysi neuvoa. Fjodor Pavlovitš aikoo itse mennä hänen
luokseen. Niin että jos te ennättäisitte ennen Fjodor Pavlovitšia ja
esittäisitte Ljagavyille samaa, mitä puhuitte minulle, niin kenties
syntyy hänen kanssaan kaupat...

— Nerokas ajatus! — keskeytti Mitja innostuneena. — Hän juuri, hänelle
se juuri sopii! Hän hieroo kauppaa, häneltä pyydetään paljon, ja
nyt hän juuri saakin omistuskirjan siihen, hahaha! — Ja Mitja alkoi
äkkiä nauraa lyhyttä, puisevaa nauruaan, aivan odottamatta, niin että
Samsonovinkin pää nytkähti.

— Kuinka voin kiittää teitä, Kuzjma Kuzjmitš, — intoili Mitja.

— Ei mitään, — sanoi Samsonov kumartaen päätään alemmaksi.

— Te ette tiedäkään, te olette pelastanut minut, oi, minut toi teidän
luoksenne aavistus... Siis tuon papin luo!

— Ei kestä kiittää.

— Riennän ja lennän. Olen käyttänyt väärin teidän terveydentilaanne.
En ikänäni unohda tätä, venäläinen mies sanoo teille tämän, Kuzjma
Kuzjmitš, v-venäläinen mies!

— Jaa-hah.

Mitja oli tarttumaisillaan ukon käteen puristaakseen sitä, mutta
jotakin ilkeämielistä välähti tämän silmissä. Mitja veti takaisin
kätensä, mutta soimasi heti itseään epäluuloisuudesta. »Hän on
väsynyt»... välähti hänen mielessään.

— Hänen tähtensä! Hänen tähtensä, Kuzjma Kuzjmitš! Te ymmärrätte,
että se on hänen tähtensä! — rääkäisi hän äkkiä, niin että koko
sali kajahti, kumarsi, kääntyi jyrkästi ympäri ja lähti entiseen
tapaan nopein ja pitkin askelin taakseen katsomatta ovea kohti. Hän
värisi innostuksesta. »Olinhan ihan tuhon omaksi joutumassa, ja
nyt suojelusenkeli pelasti», liikkui hänen mielessään. »Jos kerran
sellainen käytännön mies kuin tämä ukko (ihmeen jalo ukko, ja millainen
ryhti!) osoitti tälle tielle, niin... niin tietysti voitto on varma.
Heti ja aika kyytiä! Ennen yön tuloa palaan, yöllä palaan, mutta
asia on voitettu. Saattoiko ukko todellakin pitää minua pilkkanaan?»
Näin huudahteli Mitja astellessaan asuntoonsa, eikä hän mielessään
tietysti muuta voinut kuvitellakaan, t.s. joko se oli asiallinen
neuvo (semmoisen käytännöllisen miehen antama), — joka johtui
asiantuntemuksesta ja tuon Ljagavyin (omituinen sukunimi!) tuntemisesta
tai — tai ukko oli tehnyt hänestä pilaa! Voi! Tuo jälkimmäinen ajatus
vain olikin oikea. Myöhemmin, pitkän ajan kuluttua, kun koko katastrofi
jo oli tapahtunut, ukko Samsonov itse nauraen tunnusti pitäneensä
silloin »kapteenia» pilanaan. Hän oli ilkeä, kylmä ja ivallinen mies,
jolla sen lisäksi oli sairaalloiset antipatiat. Kapteenin innostunut
muotokuva, tämän »tuhlarin ja rahojen syytäjän» typerä uskoko, että
hän, Samsonov, voi tarttua sellaiseen mielettömyyteen kuin oli hänen
»suunnitelmansa», mustasukkaisuusko Grušenjkaan nähden, jonka nimeen
»tämä huimapää» oli tullut hänen luokseen hupsuttelulla saamaan rahoja,
— en tiedä, mikä nimenomaan sai silloin ukon toimimaan, mutta sillä
hetkellä, kun Mitja seisoi hänen edessään tuntien jalkojensa pettävän
ja älyttömästi huudahteli olevansa mennyt mies, — sillä hetkellä ukko
katsoi häneen rajattoman ilkeyden valtaamana ja keksi pitää häntä
pilkkanaan. Mitjan mentyä Kuzjma Kuzjmitš kalpeana kiukusta kääntyi
poikansa puoleen ja käski laittamaan niin, ettei vastedes tuota
kerjäläistä täällä näkyisi, eikä häntä saisi päästää pihallekaan,
muuten...

Hän ei lausunut julki, mikä olisi seurauksena, mutta hänen poikansakin,
joka usein oli nähnyt hänet vihastuneena, vavahti pelästyksestä.
Kokonaisen tunnin sen jälkeen ukko tärisi vihasta ja tuli iltaan
mennessä niin sairaaksi, että lähetti hakemaan lääkäriä.



2.

Ljagavyi


Piti siis lähteä »laukkaamaan», mutta rahoja hevosten tilaamiseen ei
ollut kopeekkaakaan, t.s., oli kaksi kaksikymmenkopeekkaista, mutta
siinä olikin kaikki, kaikki, mitä oli jäänyt niin monien vuosien
entisestä omaisuudesta! Mutta hänellä oli kotona vanha hopeainen kello,
joka jo kauan sitten oli lakannut käymästä. Hän sieppasi sen ja vei
juutalaiselle kellosepälle, jolla oli pieni kauppa markkinapaikalla.
Tämä antoi hänelle siitä kuusi ruplaa. »En odottanut saavani
niinkään paljoa!» huudahti ihastunut Mitja (hän oli yhä edelleen
ihastuksissaan), kaappasi kuusi ruplaansa ja juoksi kotiinsa. Kotona
hän täydensi rahamääräänsä lainaamalla isäntäväeltään kolme ruplaa,
minkä nämä antoivat hänelle mielellään, vaikka ne olivatkin heidän
viimeiset rahansa, niin paljon he hänestä pitivät. Innostuksensa
tilassa Mitja samassa ilmoitti heille, että hänen kohtalonsa nyt
ratkaistaan, ja kertoi heille, hyvin kiireesti tietenkin, melkein koko
»suunnitelmansa», jonka hän äsken juuri oli esittänyt Samsonoville,
sekä Samsonovin antaman ratkaisun, tulevat toiveensa ym. Isäntäväelleen
hän oli ennenkin uskonut monta salaisuuttaan, ja senvuoksi nämä
pitivätkin häntä _omana_ ihmisenä eikä ollenkaan ylpeänä herrana.
Saatuaan tällä tavoin kokoon yhdeksän ruplaa Mitja lähetti tilaamaan
kyytihevoset Volovjan majataloon. Mutta tällä lailla painui mieliin ja
tuli pannuksi merkille se tosiasia, että »erään tapahtuman edellisenä
päivänä Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan ja että hän saadakseen rahoja
möi kellonsa ja lainasi isäntäväeltään kolme ruplaa, kaikki todistajain
läsnäollessa».

Huomautan tästä asiasta ennakolta; myöhemmin selviää, miksi teen niin.

Volovjan majataloon ajettuaan Mitja tosin säteili iloisesta
aavistuksesta, että viimeinkin saa loppumaan ja selvitetyksi »kaikki
nämä asiat», mutta hän vapisi myös pelosta: mitä tapahtuu nyt
Grušenjkalle hänen poissaollessaan? Entäpä jos hän päättääkin juuri
tänään lopultakin mennä Fjodor Pavlovitšin luo? Tästä syystä Mitja
oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta mitään Grušenjkalle ja käskien
isäntäväkeään tarkoin pitämään salassa, minne hän oli joutunut,
jos joku häntä kysyisi. »Ehdottomasti, ehdottomasti on tänä iltana
palattava takaisin», hoki hän rattailla täristessään, »ja tuo Ljagavyi
on kenties kuljetettava tänne... tämän asian loppuunsuorittamista
varten»... näin ajatteli Mitja mielen ahdistusta tuntien, mutta
voi! — hänen haaveittensa ei oltu ollenkaan sallittu toteutua hänen
»suunnitelmansa» mukaisesti.

Ensiksikin hän myöhästyi, kun lähti oikotietä Volovjan kievarista.
Tämä kyläntie ei ollutkaan kahdentoista, vaan kahdeksantoista virstan
pituinen. Toiseksi hän ei tavannut pappi Iljinskiä kotona, sillä
tämä oli mennyt naapurikylään. Sill'aikaa kuin Mitja etsiskeli
häntä ja ajoin naapurikylään yhä samoilla, jo matkasta väsyneillä
hevosilla, ennätti miltei yö tulla. Pappi, aran ja ystävällisen
näköinen mies, selitti hänelle heti, että Ljagavyi tosin oli aluksi
asunut hänen luonaan, mutta on nyt Suhoi Poselokissa ja yöpyy sinne
metsänvartijan mökkiin, sillä hänellä on sielläkin metsäkauppoja. Kun
Mitja innokkaasti pyysi pappia opastamaan hänet Ljagavyin luo heti
paikalla ja »siten tavallaan pelastamaan» hänet, niin pappi aluksi
hiukan epäröityään suostuikin opastamaan hänet Suhoi Poselokiin;
nähtävästi hänessä oli herännyt uteliaisuus. Mutta pahaksi onneksi
hän neuvoi menemään sinne jalkaisin, koska sinne oli vain virstan
verran ja »pikkuisen päälle». Mitja tietysti suostui ja lähti
harppaamaan pitkillä askelillaan niin, että pappi-rukka miltei
juoksi hänen jäljessään. Tämä ei ollut vielä vanha mies ja oli hyvin
varovainen. Mitja alkoi hänen kanssaan heti puhua suunnitelmistaan,
pyysi kiihkeästi ja hermostuneesti neuvoja Ljagavyihin nähden ja oli
äänessä koko matkan. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti, mutta antoi
vähän neuvoja. Mitjan kysymyksiin hän vastasi vältellen: »En tiedä,
oh, en tiedä, mistäpä minä sen tietäisin» jne. Kun Mitja alkoi puhua
perintöriidoistaan isänsä kanssa, niin pappi ihan pelästyi, sillä hän
oli jossakin riippuvaisuussuhteessa Fjodor Pavlovitšiin. Ihmetellen hän
muuten tiedusteli, miksi Mitja nimitti tätä kauppaa käyvää talonpoika
Gorstkinia nimellä Ljagavyi, ja selitti vakavasti Mitjalle, että vaikka
tuo toinen todella on Ljagavyi, niin hän ei kuitenkaan ole Ljagavyi,
sillä tästä nimestä hän suuresti loukkaantuu, ja että häntä on
ehdottomasti nimitettävä Gorstkiniksi, »muuten ette saa mitään toimeen
hänen kanssaan eikä hän rupea edes kuuntelemaan», lopetti pappi.
Mitja hämmästyi heti jossakin määrin ja selitti, että niin oli tätä
nimittänyt itse Samsonov. Tämän asianhaaran kuultuaan pappi heti sotki
pois koko asian, vaikka hän olisi tehnyt hyvän työn, jos olisi silloin
kohta selittänyt Dmitri Fjodorovitšille arvelunsa: nimittäin että
jos itse Samsonov oli lähettänyt hänet tuon talonpojan luo nimittäen
tätä Ljagavyiksi, niin eiköhän hän ollut jostakin syystä tehnyt sitä
piloillaan ja eiköhän siinä ollut jotakin kieroa? Mutta Mitjalla ei
ollut aikaa takertua »sellaisiin pikkuseikkoihin». Hän harppaili
kiireesti ja arvasi vasta heidän tultuaan Suhoi Poselokiin, että he
eivät olleet kulkeneet virstaa eikä puoltatoista, vaan varmaankin kolme
virstaa; se harmitti häntä, mutta hän nieli harminsa. He astuivat
sisälle mökkiin. Metsänvartija, papin tuttu, asui mökin toisessa
puoliskossa, ja toisessa, siistillä puolella eteisen takana, piti majaa
Gorstkin. Mentiin tuohon siistiin tupaan ja sytytettiin talikynttilä.
Tupaa oli kovasti lämmitetty. Honkaisella pöydällä seisoi sammunut
teekeitin sekä tarjotin, jolla oli kuppeja, tyhjennetty rommipullo,
ei aivan tyhjäksi juotu viinapullo sekä vehnäleivän tähteitä. Itse
matkamies makasi pitkällään penkillä, päällysnuttu mytyksi käärittynä
pään alla tyynyn virkaa toimittamassa, ja kuorsasi raskaasti. Mitja jäi
seisomaan neuvottomana. »Tietysti hänet on herätettävä: minun asiani on
hyvin tärkeä, minä olen kovin kiiruhtanut ja minulla on kiire palata
kotiin vielä tänään», alkoi Mitja puhua hätäisesti; mutta pappi ja
vartija seisoivat äänettöminä lausumatta mielipidettään. Mitja astui
nukkuvan luo ja alkoi itse häntä herätellä, teki sen tarmokkaasti,
mutta nukkuva ei herännyt. »Hän on juovuksissa», päätteli Mitja, »mutta
mitä minun on tehtävä, Herra Jumala, mitä minun on tehtävä!» Ja äkkiä
hän hirveän kärsimättömänä alkoi nykiä nukkuvaa käsistä ja jaloista,
heilutella hänen päätään, nostaa häntä istumaan penkille, ja sai
sentään varsin kauan ponnisteltuaan vain sen verran aikaan, että toinen
alkoi järjettömästi mörähdellä ja pontevasti, joskin epäselvin sanoin,
kiroilla.

— Ei odottakaa mieluummin jonkin aikaa, — lausui viimein pappi, — sillä
nähtävästi hän ei mihinkään kykene.

— On juonut koko päivän, — lausui vartija.

— Herra Jumala! — huudahteli Mitja. — Jospa te vain tietäisitte, miten
välttämätöntä tämä minulle on, ja miten epätoivoissani nyt olen!

— Ei, parempi olisi teidän odottaa aamuun, — sanoi pappi uudelleen.

— Aamuun? Armahtakaa, se on mahdotonta! — Ja epätoivoissaan hän oli
vähällä taas syöksyä juopuneen kimppuun tätä herättämään, mutta luopui
heti aikeestaan ymmärtäen kaikki ponnistelunsa hyödyttömiksi. Pappi oli
vaiti, uninen vartija oli synkkä.

— Kuinka kauheita murhenäytelmiä ihmisille tuottaakaan realismi! —
lausui Mitja aivan epätoivoissaan. Hiki valui hänen kasvoistaan.
Käyttäen hetkeä hyväkseen pappi varsin järkevästi selitti, että vaikka
onnistuttaisiinkin herättämään nukkuja, niin hän juovuksissa ollen ei
kuitenkaan pysty mihinkään keskusteluun, »mutta koska teillä on tärkeä
asia, niin on varmempaa jättää se aamuun»... Mitja levitti käsiään ja
suostui.

— Pastori, minä jään tänne kynttilän kera ja otan otollisesta
silmänräpäyksestä vaarin. Kun hän herää, niin silloin heti alan...
Minä maksan sinulle kynttilästä, — kääntyi hän vartijan puoleen, — ja
yösijasta myös, muistat vielä myöhemminkin Dmitri Karamazovin. En vain
tiedä, miten teidän olonne, pastori, nyt järjestyy: mihin te käytte
makaamaan?

— Ei, minä menen kotiini. Ajan sinne hänen tammallaan, — sanoi pappi
näyttäen vartijaa. — Hyvästi nyt vain, toivon asianne menestyvän hyvin.

Niin päätettiinkin. Pappi lähti matkaan tammalla, iloissaan siitä,
että oli lopultakin päässyt irti, mutta pyöritellen yhä ymmällä
ollen päätään ja ajatellen: eiköhän pitäne huomenna hyvissä ajoin
ilmoittaa tästä mielenkiintoisesta tapahtumasta hyväntekijälle
Fjodor Pavlovitšille, »muuten hän, kun sattuu paha onni, voi saada
tietää asiasta, suuttuu ja lakkaa osoittamasta suosiotaan». Vartija
lähti korvallistaan raapien ääneti omaan tupaansa, ja Mitja istuutui
penkille ottaakseen, kuten oli sanonut, vaarin silmänräpäyksestä. Syvä
surumielisyys laskeutui raskaan sumun tavoin hänen sieluunsa. Syvä,
kauhea suru! Hän istui, mietti eikä voinut mitään keksiä. Kynttilä
alkoi olla lopussa, sirkka alkoi sirittää, lämmitetyssä huoneessa alkoi
olla sietämättömän tukahduttavaa. Hänen mieleensä nousi äkkiä puutarha,
käytävä puutarhan perällä, isän talossa avautuu salaperäisesti ovi, ja
ovesta juoksee sisälle Grušenjka... Hän hypähti lavitsalta.

— Murhenäytelmä! — lausui hän hampaitaan kiristellen, astui,
koneellisesti nukkuvan luo ja alkoi katsella hänen kasvojaan. Tämä
oli laiha, ei vielä vanha talonpoika, jolla oli sangen pitkulaiset
kasvot, ruskeat kiharat ja pitkä, ohut parta, yllä karttuunipaita ja
musta liivi, jonka taskusta näkyivät hopeisen kellon perät. Mitja
katseli näitä kasvoja hirveätä vihaa tuntien, ja jostakin syystä
hänessä herätti erityisesti vihaa se, että miehellä oli kihara tukka.
Pääasiassa oli sietämättömän harmillista se, että hän, Mitja, joka
oli niin paljon uhrannut, niin paljon jättänyt, seisoo tässä hänen
edessään kiireellisen asiansa kanssa perin kiusattuna, mutta tuo
vetelehtijä, »josta nyt riippuu koko minun kohtaloni, kuorsaa niinkuin
ei olisi mitään tapahtunut, aivan kuin olisi kokonaan toiselta
taivaankappaleelta». »Oi kohtalon ironiaa!» huudahti Mitja ja hyökkäsi
äkkiä aivan pyörällä päästään taas herättämään juopunutta talonpoikaa.
Hän herätteli tätä aivan raivostuneena, nyki häntä, töykki, löikin,
mutta puuhattuaan noin viisi minuuttia saamatta taaskaan mitään toimeen
hän palasi voimattoman epätoivon vallassa penkille ja istuutui.

— Tyhmää, tyhmää! — huudahteli Mitja. — Ja... miten epärehellistä
onkaan tämä kaikki! — lisäsi hän äkkiä jostakin syystä. Hänen päätään
alkoi hirveästi kivistää: »Olisikohan jätettävä asia sikseen? On
mentävä kokonaan pois», välähti hänen mielessään. »Ei, on oltava
aamuun. Jään kuin jäänkin suottakin! Miksi minä tulinkaan, jos nyt
lähden? Eikä tässä pääse lähtemäänkään, miten täältä nyt voisi ajaa
tiehensä, oi, se on hullutusta!»

Mutta hänen päätään alkoi kivistää yhä enemmän. Hän istui liikkumatta
eikä ymmärtänyt itsekään, kun alkoi torkahdella ja äkkiä nukkui
istualleen. Nähtävästi hän oli nukkunut pari tuntia tai enemmänkin.
Hän heräsi päänkivistykseen, joka oli niin sietämätön, että pani
huutamaan. Ohimoissa jyskytti, päälakea kivisti; herättyään hän ei
pitkään aikaan päässyt täysin selville itsestään eikä tajunnut, mitä
hänelle oli tapahtunut. Viimein hän arvasi, että lämmitetyssä huoneessa
oli hirveästi häkää ja että hän kenties olisi voinut kuolla. Mutta
juopunut talonpoika makasi yhä kuorsaten; kynttilä oli sulanut ja oli
sammumaisillaan. Mitja huudahti ja lähti hoippuen rientämään eteisen
läpi vartijan tupaan. Tämä heräsi pian, mutta kuultuaan toisessa
huoneessa olevan häkää hän, vaikka lähtikin liikkeelle ryhtyäkseen
tarpeellisiin toimenpiteisiin, otti koko asian niin hämmästyttävän
tyynesti, että se kummastutti ja loukkasi Mitjaa.

— Mutta hän on kuollut, hän on kuollut, ja silloin... mitä silloin? —
huuteli Mitja hurjistuneena hänen edessään.

Ovi avattiin, avattiin myös ikkuna, avattiin savutorvi, Mitja toi
eteisestä vesiämpärin, kasteli ensin oman päänsä ja sitten, löydettyään
jonkin rievun, pisti sen veteen ja asetti sen sitten Ljagavyin päähän.
Vartija suhtautui edelleen koko tapahtumaan ikäänkuin halveksivasti
ja lausui jurosti, kun oli avannut ikkunan: »Hyvä on näinkin», sekä
meni taas makaamaan jättäen Mitjalle sytytetyn rautaisen lyhdyn. Mitja
puuhasi häkää saaneen juopuneen kanssa puolisen tuntia kostutellen
tavan takaa hänen päätään ja oli jo vakavasti aikeissa valvoa koko yön,
mutta perin nääntyneenä hän sattui hetkiseksi istahtamaan vetääkseen
henkeä ja silloin hän samassa sulki silmänsä sekä ojentautui sen
jälkeen itse tietämättään penkille ja nukkui sikeään uneen.

Hän heräsi hirveän myöhään. Oli arviolta jo kello yhdeksän aamua.
Aurinko paistoi kirkkaasti sisälle tuvan kahdesta ikkunasta. Eilinen
kiharatukkainen talonpoika istui penkillä jo alustakkiin pukeutuneena.
Hänen edessään seisoi taas teekeitin ja uusi pullo. Entinen, eilinen,
oli jo tyhjennetty ja uudesta oli juotu enemmän kuin puolet. Mitja
hypähti ylös ja huomasi yhdellä silmäyksellä, että kirottu moukka oli
taas juovuksissa, pahasti ja auttamattomasti juovuksissa. Hän katseli
miestä minuutin verran silmät pullollaan. Talonpoika puolestaan
katseli häntä ääneti ja viekkaasti, suututtavan tyynesti, vieläpä
jonkinmoisella halveksivalla ylemmyydellä, näytti Mitjasta. Hän riensi
miehen luo.

— Anteeksi, nähkääs... minä... te olette luultavasti kuullut
täkäläiseltä vartijalta toisessa tuvassa: minä olen luutnantti Dmitri
Karamazov, sen ukko Karamazovin poika, jonka kanssa suvaitsette hieroa
kauppaa metsiköstä...

— Sen sinä valehtelet! — tokaisi talonpoika äkkiä lujasti ja
rauhallisesti.

— Mitenkä valehtelen? Tunnette kai Fjodor Pavlovitšin?

— En mitenkään tunne sinun Fjodor Pavlovitšiasi, — lausui talonpoika ja
hänen kielensä toimi omituisen kankeasti.

— Metsikköä, metsikköä te häneltä ostelette; herätkää toki, muistakaa.
Isä Pavel Iljinski opasti minut tänne... Te olette kirjoittanut
Samsonoville, ja hän lähetti minut teidän luoksenne... — puhui Mitja
läähättäen.

— V-valehtelet! — tokaisi taas Ljagavyi. Mitja tunsi jalkojensa
kylmenevän.

— Armahtakaa, eihän tämä ole leikkiä! Te olette kenties päissänne.
Voittehan lopultakin puhua, ymmärtää... muuten... muuten minä en
ymmärrä mitään!

— Sinä olet värjäri!

— Paratkoon, minä olen Karamazov, Dmitri Karamazov, minulla on teille
tarjous... edullinen tarjous... sangen edullinen... nimenomaan
metsikköä koskeva.

Talonpoika siveli arvokkaasti partaansa.

— Ei, sinä teit urakkasopimuksen ja kähvelsit kuin konna. Sinä olet
konna!

— Minä vakuutan teille, että te erehdytte! — Mitja väänteli käsiään
epätoivoissaan. Talonpoika siveli yhä partaansa ja siristi äkkiä
viekkaasti silmiään.

— Ei, tiedätkö, mitä sinun pitää minulle näyttää: näytä sinä minulle
sellainen laki, että on lupa laitella vahinkoja, kuuletko! Sinä olet
konna, ymmärrätkö sen?

Mitja vetäytyi synkkänä takaisin, ja äkkiä ikäänkuin »jokin iski häntä
otsaan», kuten hän itse myöhemmin sanoi. Silmänräpäyksessä jokin
valaisi hänen järkensä, »syttyi soihtu, ja minä ymmärsin kaikki». Hän
seisoi jähmettyneenä eikä voinut käsittää, kuinka hän, älykäs mies, oli
voinut antautua tämmöiseen tyhmyyteen, takertua tuommoiseen juttuun
ja jatkaa tätä kaikkea melkein kokonaisen vuorokauden, puuhata tuon
Ljagavyin kanssa, kostutella hänen päätään... »No, mies on humalassa,
niin että näkee jo pikku piruja, ja juopi vielä yhtä painoa viikon,
— mitäpä tässä maksaa odottaa? Entäpä jos Samsonov on tahallaan
lähettänyt minut tänne? Entäpä jos Grušenjka... Voi hyvä Jumala, mitä
olenkaan tehnyt!...»

Talonpoika istui, katseli häntä ja naureskeli. Jossakin muussa
tapauksessa Mitja kenties olisi tappanut tuon hölmön vihapäissään,
mutta nyt hän itse oli mennyt niin heikoksi kuin lapsi. Hän astui
hiljaa lavitsan luo, otti päällystakkinsa, puki ääneti sen ylleen ja
meni ulos tuvasta. Toisessa tuvassa hän ei tavannut vartijaa, siellä
ei ollut ketään. Hän otti taskustaan pientä rahaa viisikymmentä
kopeekkaa ja pani ne pöydälle maksuksi yösijasta, kynttilästä ja
häiriöstä. Mentyään ulos tuvasta hän näki ympärillään vain metsää
eikä mitään muuta. Hän lähti kulkemaan umpimähkään, muistamatta edes
mihin suuntaan oli lähdettävä mökiltä — oikeaanko vai vasempaanko;
kiiruhtaessaan edellisenä yönä tänne papin kanssa hän ei ollut
tarkannut tietä. Ei minkäänlaista kostonhalua ollut hänen sielussaan,
ei edes Samsonovia kohtaan. Hän asteli kapeata metsätietä ajattelematta
mitään, hajamielisenä, »kadonnein aattein», huolehtimatta vähääkään
siitä, minne meni. Vastaan tuleva lapsi olisi voittanut hänet, niin
voimattomaksi hän oli äkkiä tullut sielun ja ruumiin puolesta.
Jotenkuten hän kuitenkin joutui ulos metsästä: hänen edessään oli äkkiä
niitettyjä paljaita peltoja silmänkantamattomiin: »Mikä toivottomuus,
mikä kuolema ylt'ympäri!» toisteli hän astuen yhä vain eteenpäin.

Ohikulkijat pelastivat hänet: ajomies kyyditsi kyläntietä jotakin
ukkoa, joka oli kauppias. Kun he saapuivat kohdalle, kysyi Mitja tietä,
ja selville kävi, että toisetkin olivat menossa Volovjaan. Ryhdyttiin
neuvottelemaan, ja Mitja pääsi rattaille mukaan. Noin kolmen tunnin
kuluttua oltiin perillä. Volovjan majatalossa Mitja tilasi heti kyydin
kaupunkiin, mutta huomasi äkkiä olevansa hirveän nälkäinen. Hevosia
valjastettaessa hänelle laitettiin munakokkeli. Hän söi sen kaikki
silmänräpäyksessä, söi ison leivänkimpaleen, söi esille ilmestyneen
makkaran ja joi kolme ryyppyä viinaa. Vahvistettuaan itseään hän
reipastui ja hänen mielensä kirkastui taas. Hän kiiti tietä pitkin,
hoputti kyytimiestä ja teki yht'äkkiä uuden ja aivan »muuttumattoman»
suunnitelman, miten saisi vielä ennen saman päivän iltaa »nuo
kirotut rahat». »Ja ajatella, ajatella, että noiden jonninjoutavien
kolmentuhannen takia tuhoutuu ihmiskohtalo!» Ja jollei hän olisi
lakkaamatta ajatellut Grušenjkaa ja sitä, eikö tälle ollut jotakin
tapahtunut, niin hän kenties olisi taas tullut aivan iloiseksi. Mutta
Grušenjkan ajattelu tunkeutui joka hetki hänen sieluunsa terävän
veitsen tavoin.



3.

Kultakaivos


Tämä oli juuri se Mitjan käynti, josta Grušenjka oli niin peläten
kertonut Rakitinille. Grušenjka odotteli silloin »pikalähettiään»
ja oli hyvin iloissaan siitä, että Mitja ei ollut käynyt edellisenä
eikä sinä päivänä, sekä toivoi, että hän, jos Jumala suo, ei tule
ennen hänen lähtöään, mutta silloin oli Mitja äkkiä tullutkin. Jatkon
me tiedämme: päästäkseen hänestä eroon oli Grušenjka heti pyytänyt
häntä saattamaan häntä Kuzjma Samsonovin luo, jonne Grušenjkan muka
välttämättömästi oli mentävä »rahoja laskemaan», ja kun Mitja oli
hänet sinne saattanut, niin hyvästellessään häntä Kuzjman portilla
oli Grušenjka ottanut häneltä lupauksen, että Mitja tulisi häntä
hakemaan kellon käydessä kahtatoista saattaakseen hänet takaisin
kotiin. Mitja oli iloissaankin tästä asiain järjestymisestä: »Hän
istuu Kuzjman luona, ei mene siis Fjodor Pavlovitšin luo... jollei
hän vain valehtele», lisäsi hän samassa. Mutta hänestä näytti, että
Grušenjka ei ollut valehdellut. Hänen mustasukkaisuutensa oli juuri
sitä laatua, että ollessaan erillään rakastamastaan naisesta hän
kuvitteli heti Jumala ties mitä kauheita asioita siitä, mitä naiselle
tapahtuu ja miten tämä siellä »pettää» häntä, mutta juostuaan taas
naisen luo järkytettynä, masentuneena, täysin vakuutettuna, että
tämä on ennättänyt olla hänelle uskoton, hän heti katsahdettuaan
tämän kasvoihin, tämän naisen nauraviin, iloisiin ja ystävällisiin
kasvoihin, tuossa tuokiossa reipastui mieleltään, lakkasi heti
paikalla epäilemästä ja iloisesti häveten soimasi itse itseään
mustasukkaisuudestaan. Saatettuaan Grušenjkan hän riensi kotiinsa.
Oi, hänen piti ennättää vielä toimittaa niin paljon tänään! Mutta
ainakin oli taakka sydämeltä pudonnut. »Pitäisi vain pian saada tietää
Smerdjakovilta, eikö siellä ole tapahtunut mitään eilen illalla, eikö
Grušenjka, mene tiedä, ole käynyt Fjodor Pavlovitšin luona, uh!»
välähti hänen päässään. Niin että hän ei ollut ennättänyt vielä juosta
asuntoonsa, kun mustasukkaisuus jo taas oli alkanut liikahdella hänen
rauhattomassa sydämessään.

Mustasukkaisuus! »Othello ei ole mustasukkainen, hän on
herkkäuskoinen», huomautti Puškin, ja jo tämä huomautus yksistään
todistaa tämän suuren venäläisen runoilijan älyn syvyyttä.
Othellolla on yksinkertaisesti rikki ruhjottu sielu, ja koko hänen
maailmankatsomuksensa on synkistynyt, sillä _hänen ihanteensa on
sortunut_. Mutta Othello ei rupea piileksimään, vakoilemaan, pitämään
salaa silmällä: hän on luottavainen. Päinvastoin häntä piti johtaa
äärelle, työntää eteenpäin, kiihoittaa erikoisin ponnistuksin, että
hän huomaisi uskottomuuden. Todella mustasukkainen ihminen ei ole
tämmöinen. On mahdotonta kuvitellakin koko sitä häpeätä ja siveellistä
alennustilaa, mihin mustasukkainen kykenee antautumaan ilman mitään
omantunnonvaivoja. Eikä ole niin, että he kaikki olisivat alhaisia ja
likaisia sieluja. Päinvastoin yleväsydäminen ihminen, jonka rakkaus
on puhdasta, täynnä uhrautuvaisuutta, voi kuitenkin piiloutua pöytien
alle, palkata halpamielisiä ihmisiä avukseen ja viihtyä vakoilun ja
salakuuntelun iljettävimmässä loassa. Othello ei olisi voinut millään
ehdolla tyytyä uskottomuuteen, — hän ei olisi voinut antaa anteeksi
ja tyytyä, — vaikka hänen sielunsa ei tunne vihaa ja on viaton kuin
lapsen sielu. Mutta toisin on todella mustasukkaisen laita: vaikeata
on kuvitella, mihin voi tyytyä ja viihtyä ja mitä voi antaa anteeksi
joku mustasukkainen! Mustasukkaiset antavat anteeksi helpommin kuin
kukaan muu, ja sen tietävät kaikki naiset. Mustasukkainen kykenee
tavattoman pian (tietysti pantuaan ensin toimeen hirveän kohtauksen)
antamaan anteeksi esimerkiksi jo melkein todistetun uskottomuuden,
hänen itsensä näkemät syleilyt ja suutelot, jos hän samaan aikaan on
esimerkiksi voinut jollakin tavoin tulla vakuutetuksi siitä, että tämä
tapahtui »viimeisen kerran» ja että kilpailija tämän jälkeen heti
katoaa, matkustaa maan ääriin tai että hän itse vie naisensa pois
johonkin sellaiseen paikkaan, johon tuo peloittava kilpailija ei enää
tule. Tietysti sovinto tapahtuu vain hetkeksi, sillä jos kilpailija
todella häviäisikin tiehensä, niin mustasukkainen itse keksii jo
seuraavana päivänä toisen, uuden, ja tulee tälle mustasukkaiseksi.
Luulisi, että mitä arvoa onkaan sellaisella rakkaudella, jota täytyy
noin pitää silmällä, ja mitä maksaa rakkaus, jota pitää niin suurin
ponnistuksin vahtia? Mutta juuri tätä ei todella mustasukkainen
koskaan käsitä, ja kuitenkin, toden totta, semmoisten joukossa
saattaa olla yleväsydämisiäkin ihmisiä. Merkillistä on vielä se, että
nämä samat yleväsydämiset ihmiset seisoessaan jossakin komerossa
salaa kuuntelemassa ja vakoilemassa eivät, jos kohta he »ylevillä
sydämillään» eivät selvästi ymmärräkään kaikkea sitä siivottomuutta,
johon he itse ovat vapaaehtoisesti tuppautuneet mukaan, ainakaan
sillä hetkellä, kun seisovat tuossa komerossa, milloinkaan tunne
omantunnonvaivoja. Kun Mitja näki Grušenjkan, niin hänestä katosi
mustasukkaisuus ja hän muuttui silmänräpäyksen ajaksi luottavaiseksi
ja jaloksi, halveksipa itsekin itseään huonojen tunteittensa johdosta.
Tämä merkitsi vain sitä, että hänen rakkauteensa tuota naista kohtaan
sisältyi jotakin paljon korkeampaa kuin hän itse luulikaan eikä
ainoastaan intohimoa, ei ainoastaan »ruumiin kaartuma», josta hän oli
puhunut Aljošalle. Mutta kun Grušenjka katosi hänen näkyvistään, niin
Mitja alkoi heti taas epäillä hänessä kaikkea uskottomuuden alhaisuutta
ja kavaluutta. Eikä hän tällöin tuntenut mitään tunnonvaivoja.

Mustasukkaisuus siis alkoi uudelleen kuohua hänessä. Joka tapauksessa
täytyi kiiruhtaa. Ensityöksi oli saatava vaikka pikkuisen rahaa
lainatuksi. Eiliset yhdeksän ruplaa olivat melkein kaikki menneet
matkalla, eikä aivan ilman rahaa tietenkään pääse minnekään
askeltakaan. Samalla kuin hän äsken rattailla istuessaan oli
miettinyt uutta suunnitelmaansa, oli hän myös tuuminut, mistä saisi
taskulainan. Hänellä oli pari kaksintaistelupistolia panoksineen,
ja se, että hän ei tähän saakka vielä ollut niitä pantannut, johtui
siitä, että hän piti niistä enemmän kuin mistään muista kapineistaan.
»Pääkaupunki»-ravintolassa hän oli jo kauan sitten jonkin verran
tutustunut erääseen nuoreen virkamieheen ja jotenkin saanut siellä
myös tietää, että tämä naimaton ja sangen varakas virkamies
intohimoisesti rakastaa aseita, ostelee pistoleja, revolvereja,
tikareja, ripustelee niitä seinilleen, näyttää tutuilleen, kehuskelee,
osaa mainiosti selittää revolverin rakenteen, kuinka se on ladattava,
kuinka laukaistava ym. Kauan ajattelematta Mitja heti meni hänen
luokseen ja ehdotti, että hän ottaisi pistolit pantiksi ja antaisi
lainaksi kymmenen ruplaa. Virkamies alkoi ilostuneena pyydellä häntä
myymään ne, mutta Mitja ei suostunut, ja virkamies antoi hänelle
kymmenen ruplaa ilmoittaen, ettei hän millään ehdolla ota korkoja.
He erosivat ystävinä. Mitja kiiruhti, hän riensi Fjodor Pavlovitšin
talon takalistoon, huvimajaansa, kutsuakseen mahdollisimman pian
puheilleen Smerdjakovin. Mutta tällä tavoin tuli merkille pannuksi
taaskin se tosiasia, että vain kolme tai neljä tuntia erään tapahtuman
edellä, josta tuonnempana tulee paljon puhuttavaksi, Mitjalla ei ollut
kopeekkaakaan rahaa ja että hän panttasi kymmenestä ruplasta rakkaimmat
kapineensa, kun taas äkkiä kolmen tunnin kuluttua hänellä oli käsissään
tuhansia... Mutta minähän teen hyppäyksen eteenpäin.

Maria Kondratjevnan (Fjodor Pavlovitšin naapurin) luona häntä odotti
tieto Smerdjakovin sairaudesta, mikä tavattomasti hämmästytti häntä ja
teki hänet levottomaksi. Hän kuuli kertomuksen putoamisesta kellariin,
sitten kaatuvataudista, lääkärin tulosta, Fjodor Pavlovitšin huolista;
mielenkiinnolla hän kuuli senkin, että veli Ivan oli jo aamulla
lähtenyt Moskovaan. »Lienee ajanut ennen minua Volovjan ohi», ajatteli
Dmitri Fjodorovitš, mutta hän oli hirveän huolissaan Smerdjakovin
vuoksi: »Kuinka nyt käy, kuka nyt vahtii ja antaa minulle tietoja?»
Innokkaasti hän alkoi kysellä noilta naisilta, eivätkö he olleet
huomanneet mitään eilen illalla. Nämä ymmärsivät sangen hyvin, mitä hän
tiedusteli, ja haihduttivat täydelleen hänen epäluulonsa: ei kukaan
ollut käynyt, Ivan Fjodorovitš oli ollut yöllä kotona, »kaikki oli
täysin järjestyksessä». Mitja rupesi ajattelemaan. Epäilemättä pitää
tänäänkin vahtia, mutta missä: täälläkö vai Samsonovin portilla? Hän
päätti, että oli vahdittava kummassakin paikassa, aina asianhaarain
mukaan, kunnes, kunnes... Seikka oli semmoinen, että nyt hänen edessään
oli tuo »suunnitelma», äskeinen, uusi ja jo varma suunnitelma, jonka
hän oli keksinyt rattailla ja jonka toteuttamista ei enää voinut
lykätä. Mitja päätti uhrata siihen tunnin: »Tunnissa saan kaikki
ratkaistuksi, saan kaikki tietää, ja silloin, silloin, ensin menen
Samsonovin taloon, otan selville, onko Grušenjka siellä, ja sitten
silmänräpäyksessä takaisin tänne ja täällä kello yhteentoista asti,
sitten taas Samsonovin luo Grušenjkaa hakemaan ja saattamaan häntä
kotiin.» Näin hän päätti.

Hän kiiruhti kotiinsa, peseytyi, kampasi tukkansa, puhdisti vaatteensa,
pukeutui ja lähti rouva Hohlakovin luo. Voi, hänen »suunnitelmansa»
oli täällä. Hän oli päättänyt lainata kolmetuhatta tältä rouvalta.
Ja tärkeintä on, että hän äkkiä ja ikäänkuin tuota pikaa oli tullut
tavattoman varmaksi siitä, ettei saa kieltävää vastausta. Kenties
ihmetellään sitä, että jos kerran hänellä oli tuo varmuus, niin miksi
hän ei jo aikaisemmin ollut mennyt sinne, niin sanoakseni omaan
piiriinsä, vaan lähti Samsonovin luo, laadultaan aivan oudon miehen
luo, jonka kanssa hän ei edes osannut oikealla tavalla puhua. Mutta
asia oli niin, että hän viime kuukauden aikana oli miltei vieraantunut
rouva Hohlakovista, jota hän aikaisemminkin tunsi verraten vähän,
ja sitäpaitsi hän tiesi varsin hyvin, ettei rouva Hohlakovkaan
voinut sietää häntä. Tämä rouva oli vihannut häntä alusta alkaen
yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli Katerina Ivanovnan
sulhanen, kun rouva Hohlakov taas jostakin syystä oli saanut päähänsä,
että Katerina Ivanovnan olisi hylättävä hänet ja mentävä naimisiin
»miellyttävän, ritarillisesti sivistyneen Ivan Fjodorovitšin kanssa,
jolla oli niin sievä käytöstapa.» Mitjan käytöstapaa hän taas vihasi.
Mitja puolestaan oli naureskellut hänelle ja kerran jotenkin tullut
sanoneeksi hänestä, että tämä rouva on »yhtä vilkas ja ujostelematon
kuin sivistymätönkin». Ja äsken aamulla, rattailla, hänen mieleensä oli
tullut valoisa ajatus: »Jos hän kerran niin mielellään tahtoo, että
minä en menisi naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa, ja haluaa sitä
siinä määrin (hän tiesi, että melkein hysteriaan asti), niin miksipä
hän kieltäytyisi antamasta minulle noita kolmeatuhatta nimenomaan sitä
varten, että voisin näillä rahoilla jättää Katjan ja mennä täältä
ainaiseksi matkoihini? Jos nämä hemmoitellut yläluokan rouvat tahtovat
jotakin oikkuaan tyydyttää, niin he eivät säästä mitään saadakseen
tahtonsa täyttymään. Sitäpaitsi hän on niin rikaskin», tuumi Mitja.
Mitä itse »suunnitelmaan» tulee, niin se oli entinen, t.s. hän aikoi
tarjota oikeuksiaan Tšermašnjaan, — mutta ei enää kauppatavarana,
kuten eilen Samsonoville, ei viekoitellakseen rouvaa, kuten eilen
Samsonovia, sillä mahdollisuudella, että voi saada kolmentuhannen
asemesta kaksin verroin rahaa, kuusi- tai seitsemäntuhatta, vaan
yksinkertaisesti tarjota ne kunniallisen miehen tavoin vakuudeksi
lainasta. Kehittäessään tätä uutta ajatustaan Mitja innostui, mutta
niin kävi aina kaikissa hänen aloitteissaan, kaikissa hänen äkillisissä
päätöksissään. Jokaisen uuden ajatuksensa valtaan hän antautui
intohimoisesti. Siitä huolimatta hän astuessaan rouva Hohlakovin
kuistille tunsi pelon karmivan selkäänsä: vasta tällä sekunnilla hän
ymmärsi täydelleen ja matemaattisen selvästi, että tämä oli hänen
viimeinen toivonsa, että mitään muuta ei enää ole jäljellä maailmassa,
jos tämä pettää, »kuin tappaa ja ryöstää joku kolmentuhannen tähden,
muuta ei mitään»... Kello oli noin puoli kahdeksan, kun hän soitti
ovikelloa.

Aluksi näytti onni hymyilevän: tuskin hän oli ennättänyt ilmoittautua,
kun hänet heti jo otettiin vastaan harvinaisen nopeasti. »On ihan kuin
hän olisi odottanut minua», välähti Mitjan mielessä, ja kun hänet oli
viety vierashuoneeseen, tuli yht'äkkiä, emäntä miltei juosten sisälle
ja ilmoitti odottaneensa häntä...

— Minä odotin, odotin! Enhän minä voinut ajatellakaan, että te
tulisitte luokseni, myönnättehän sen itse, ja kuitenkin minä teitä
odotin, ihmetelkää vaistoani, Dmitri Fjodorovitš, olen koko aamun ollut
varma siitä, että te tänään tulette.

— Tämä on todellakin ihmeteltävää, hyvä rouva, — lausui Mitja istuutuen
hitaasti, — mutta... minä tulin erittäin tärkeän asian vuoksi...
kaikkein tärkeimmän minulle, toisin sanoen, hyvä rouva, minä kiiruhdan
ainoastaan itseni takia...

— Tiedän, että kaikkein tärkeimmän asian johdosta, Dmitri Fjodorovitš,
tässä eivät ole kysymyksessä mitkään aavistukset, ei taantumuksellinen
kiintymys ihmeisiin (oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?),
tämä, tämä on matematiikkaa: te ette voinut olla tulematta, sen jälkeen
kuin on tapahtunut tuo kaikki Katerina Ivanovnaa koskeva, ette voinut,
ette voinut; tämä on matematiikkaa.

— Tosielämän realismia, hyvä rouva, sitä se on! Mutta sallikaa minun
esittää...

— Realismiapa juuri, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen nyt kokonaan
realismin puolella, olen saanut kovin hyvän opetuksen ihmeisiin nähden.
Oletteko kuullut, että luostarinvanhin Zosima on kuollut?

— En, hyvä rouva, kuulen sen ensimmäistä kertaa, — sanoi Mitja hieman
ihmetellen. Hänen mielessään välähti Aljošan kuva.

— Viime yönä, ja ajatelkaahan...

— Hyvä rouva, — keskeytti Mitja, — minä ajattelen vain sitä, että olen
aivan epätoivoisessa asemassa ja että jos te ette auta, niin kaikki
kaatuu ja minä kaadun ensimmäisenä. Suokaa anteeksi triviaalinen
sanonta, mutta minä olen kuumeessa, kuumehoureissa...

— Tiedän, tiedän, että olette kuumeessa, kaikki tiedän, te ette voi
ollakaan muunlaisessa mielentilassa, ja mitä ikinä sanottekin, sen
tiedän kaikki edeltäpäin. Olen jo kauan sitten ottanut ajatellakseni
kohtaloanne, Dmitri Fjodorovitš, minä seuraan sitä ja tutkin sitä... Oi
uskokaa minua, minä olen kokenut sielun lääkäri, Dmitri Fjodorovitš.

— Hyvä rouva, jos te olette kokenut lääkäri, niin minä puolestani
olen kokenut potilas, — lausui Mitja koettaen siinä määrin olla
rakastettava, että se vaati ponnistusta, — ja minä aavistan, että jos
te niin seuraatte kohtaloani, te myös autatte tuhon uhatessa, mutta
sallikaa minun sitä varten lopultakin esittää teille se suunnitelma,
jota ajatellen olen uskaltanut tänne tulla... ja se, mitä minä teiltä
odotan... Olen tullut, hyvä rouva...

— Älkää selitelkö, se on toisarvoista. Mitä taas apuun tulee, niin ette
te, Dmitri Fjodorovitš, ole ensimmäinen, jota autan. Olette varmaankin
kuullut serkustani rouva Beljmesovista, hänen miehelleen kävi huonosti,
kaatui, kuten te niin kuvaavasti sanoitte, Dmitri Fjodorovitš?

— En vähintäkään, hyvä rouva, — oh, hyvä rouva, en vähintäkään! —
huudahti hermostuneen kärsimättömästi Mitja ja aikoi nousta paikaltaan.
— Rukoilen teitä vain, hyvä rouva, kuulemaan minua, antakaa minun vain
kaksi minuuttia vapaasti puhua, jotta voisin ensin esittää teille
kaikki, koko suunnitelman, jonka johdosta tulin. Sitäpaitsi on aikani
täpärällä, minulla on hirveän kiire!... — huudahti hysteerisesti
Mitja tuntien, että rouva Hohlakov alkaa heti taas puhua, ja toivoen
voivansa tukahduttaa huutoonsa hänen äänensä: — Minä olen tullut
epätoivoissani... äärimmäisessä epätoivossa pyytämään teiltä lainaksi
rahaa kolmetuhatta, velaksi, mutta varmaa, mitä varminta vakuutta
vastaan, hyvä rouva, mitä varminta panttia vastaan! Sallikaa vain
esittää...

— Kaikesta tästä myöhemmin, myöhemmin, — huiski hänelle kädellään rouva
Hohlakov vuorostaan, — kaikki, mitä sanottekin, minä tiedän edeltäpäin,
sanoinhan teille jo sen. Te pyydätte jotakin rahasummaa, te tarvitsette
kolmetuhatta, mutta minä annan teille enemmän, äärettömän paljon
enemmän, minä pelastan teidät, Dmitri Fjodorovitš, mutta teidän on
toteltava minua!

Mitja ihan ponnahti taas paikaltaan.

— Hyvä rouva, oletteko te todellakin niin hyvä! — huudahti hän
tavattoman tunteikkaasti. — Hyvä Jumala, te olette pelastanut minut.
Te pelastatte ihmisen, hyvä rouva, väkivaltaisesta kuolemasta,
pistolilta... Ikuinen kiitollisuuteni...

— Minä annan teille äärettömän, äärettömän paljon enemmän kuin
kolmetuhatta! — huudahti rouva Hohlakov katsellen säteilevänä ja
hymysuin Mitjan innostusta.

— Äärettömän paljon! Niin paljoa ei tarvitakaan. Välttämättömät ovat
vain nuo minulle kohtalokkaat kolmetuhatta, ja minä puolestani tulen
rajattoman kiitollisena antamaan teille vakuuden tästä summasta ja
esitän teille suunnitelman, joka...

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, sanottu ja tehty, — tokaisi rouva
Hohlakov hyväntekijän puhtaan riemastuksen vallassa. — Minä olen
luvannut teidät pelastaa ja pelastan. Minä pelastan teidät niinkuin
rouva Beljmesovinkin. Mitä te ajattelette kultakaivoksesta, Dmitri
Fjodorovitš?

— Kultakaivoksesta, hyvä rouva! En ole koskaan ajatellut siitä mitään.

— Mutta minäpä olen ajatellut teidän puolestanne! Olen ajatellut ja
yhä uudestaan ajatellut! Olen jo kokonaisen kuukauden tehnyt teistä
havaintoja tässä tarkoituksessa. Olen sata kertaa katsonut teitä
ohikulkiessanne ja aina sanonut itselleni: siinä on tarmokas mies,
joka on toimitettava kaivokseen. Olen tutkinut teidän käyntiännekin ja
päättänyt: tämä mies löytää monta kaivosta.

— Käynnistäkö päättäen, hyvä rouva? — hymähti Mitja.

— Miksipä ei käynnistäkin. Mitä, kiellättekö todellakin, että käynnistä
voi nähdä luonteen, Dmitri Fjodorovitš? Luonnontieteet todistavat
tätä samaa. Oi, minä olen nyt realisti, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen
eilispäivästä saakka, tuon luostarissa tapahtuneen jutun jälkeen, joka
minua niin on järkyttänyt, täydellinen realisti ja tahdon antautua
käytännölliseen toimintaan. Minä olen tullut terveeksi. Riittää! kuten
Turgenjev sanoi.

— Mutta hyvä rouva, nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti
lupasitte minulle lainata...

— Eivät mene teiltä sivu suun, Dmitri Fjodorovitš, — katkaisi rouva
Hohlakov heti hänen puheensa. — Nuo kolmetuhatta ovat aivan kuin
taskussanne, eikä vain kolmetuhatta, vaan kolme miljoonaa, Dmitri
Fjodorovitš, aivan lyhyen ajan kuluessa! Minä sanon teille teidän
ideanne: te etsitte käsiin kaivoksen, ansaitsette miljoonia, palaatte
takaisin ja teistä tulee toiminnan mies, työnnätte meitäkin eteenpäin
ohjaten hyvään suuntaan. Onko tosiaankin jätettävä kaikki juutalaisten
käsiin? Te panette pystyyn rakennuksia ja kaikenlaisia yrityksiä. Te
autatte köyhiä, ja nämä siunaavat teitä. Nykyinen aika on rautateiden
aikaa, Dmitri Fjodorovitš. Te tulette tunnetuksi ja välttämättömäksi
finanssiministeriölle, joka nyt on niin suuressa pulassa. Meidän
paperiruplamme arvon aleneminen riistää minulta yöunen, Dmitri
Fjodorovitš, tältä puolelta minua tunnetaan vähän...

— Hyvä rouva, hyvä rouva! — keskeytti Dmitri Fjodorovitš taas
jonkinmoisen levottoman aavistuksen valtaamana. — Minä kenties
hyvinkin, hyvinkin seuraan neuvoanne, — teidän viisasta neuvoanne, hyvä
rouva, — ja kenties lähden sinne... tuohon kaivokseen... ja tulen vielä
kerran puhumaan kanssanne tästä... montakin kertaa... mutta nyt nuo
kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti... Oi, ne päästäisivät minut
vapaaksi ja jos mahdollista, niin tänään... se on näettekö, minulla ei
ole nyt aikaa tuntiakaan, ei tuntiakaan...

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, riittää! — keskeytti rouva Hohlakov
järkähtämättömästi. — Kysymys on: lähdettekö kaivokseen vai ettekö,
oletteko varmasti päättänyt, vastatkaa matemaattisesti.

— Lähden, hyvä rouva, sitten... Minä lähden minne tahdotte, hyvä
rouva... mutta nyt...

— Odottakaahan! — huudahti rouva Hohlakov, hyppäsi pystyyn ja riensi
komean kirjoituspöytänsä luo, jossa oli lukemattomia pikku laatikoita,
ja alkoi vetää auki laatikon toisensa jälkeen jotakin etsien ja hyvin
kiireissään.

»Kolmetuhatta», ajatteli Mitja ahdistuksissaan. »Ja aivan heti,
ilman mitään papereita, ilman virallista sopimusta... oi, se on
gentlemannimaista! Suurenmoinen nainen, ja jos hän vain ei olisi niin
puhelias...»

— Tässä! — huudahti iloissaan rouva Hohlakov palaten Mitjan luo. — Tätä
minä etsin!

Se oli pikkuruikkuinen hopeainen pyhäinkuva nauhassa, niitä, joita
toisinaan käytetään yhdessä iholla kannettavan ristin kanssa.

— Tämä on Kijevistä, Dmitri Fjodorovitš, — jatkoi rouva Hohlakov
hartaasti, — Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä. Sallikaa minun
itseni ripustaa se teidän kaulaanne, ja sillä tavoin siunata teidät
uuteen elämään ja uusiin sankaritekoihin.

Ja hän pani kuvan todellakin hänen kaulaansa ja alkoi sitä asetella.
Mitja kumartui hyvin hämillään ja alkoi häntä auttaa sekä sai lopulta
kuvan kaulaliinansa ja paidanreunan taakse rintaansa vastaan.

— Kas nyt voitte lähteä! — lausui rouva Hohlakov istuutuen taas
juhlallisesti paikalleen.

— Hyvä rouva, minä olen niin liikutettu... enkä tiedä, kuinka
kiittäisin... tuollaisista tunteista, mutta... jospa te tietäisitte,
kuinka kallista aikani nyt on!... Se rahasumma, jota niin hartaasti
odotan teidän jalomielisyydeltänne... Oi, rouva, jos te kerran olette
niin hyvä, niin liikuttavan jalomielinen minua kohtaan (huudahti Mitja
äkkiä innostuneena), — niin sallikaa minun teille tunnustaa... minkä
te muuten olette jo kauan sitten tietänyt... että minä rakastan täällä
erästä olentoa... Minä olen pettänyt Katjan... Katerina Ivanovnan,
tahdoin sanoa... Oi, minä olin epäinhimillinen ja epärehellinen häntä
kohtaan, mutta minä olen alkanut täällä rakastaa toista... erästä
naista, hyvä rouva, jota te kenties halveksitte, sillä te tiedätte
jo kaiken, mutta jota minä en mitenkään voi jättää, en mitenkään, ja
sentähden nyt nuo kolmetuhatta...

— Jättäkää kaikki, Dmitri Fjodorovitš! — keskeytti rouva Hohlakov
hyvin päättävällä äänellä. Jättäkää kaikki ja varsinkin naiset. Teidän
päämääränne on kaivos, eikä sinne ole syytä kuljettaa naisia. Sitten
kun palaatte rikkaana ja kunniassa, te löydätte itsellenne sydämenne
ystävän korkeimmista piireistä. Se on nykyaikainen tyttö, tietorikas
ja ilman ennakkoluuloja. Siihen mennessä parahiksi kypsyy nyt alkanut
naiskysymys ja tulee uusi nainen...

— Hyvä rouva, ei se ole sitä, ei se ole sitä... — sanoi Dmitri
Fjodorovitš pannen rukoilevasti kätensä ristiin.

— Juuri sitä se on, Dmitri Fjodorovitš, juuri sitä, mitä te
tarvitsette, mitä te janoatte itse tietämättänne. Minä en ollenkaan
ole haluton kannattamaan nykyistä naiskysymystä, Dmitri Fjodorivtš.
Naisen kehitys, vieläpä naisen poliittinen toiminta kaikkein
lähimmässä tulevaisuudessa — se on minun ideaalini. Minulla on
itselläni tytär, Dmitri Fjodorovitš, ja tältä puolelta minua
tunnetaan vähän. Minä olen tämän asian johdosta kirjoittanut
kirjailija Štšedrinille. Tämä kirjailija on minulle osoittanut,
on niin paljon osoittanut naisen kutsumuksesta, että minä lähetin
hänelle viime vuonna kaksi riviä sisältävän nimettömän kirjeen:
»Syleilen ja suutelen Teitä, kirjailijana, nykyaikaisen naisen tähden,
jatkakaa.» Ja allekirjoitukseksi panin: »Äiti.» Aikomukseni oli
panna allekirjoitukseksi »Nykyaikainen äiti», ja minä epäröin, mutta
päätin sitten kirjoittaa yksinkertaisesti vain äiti: siinä on enemmän
moraalista kauneutta, Dmitri Fjodorovitš, ja sana »nykyaikainen» olisi
muistuttanut heille mieleen aikakauskirjan »Nykyaika», — heille katkera
muisto nykyisen sensuurin tähden... Ah, Jumalani, mikä teitä vaivaa?

— Hyvä rouva, — lausui Mitja hypäten lopulta pystyyn ja pannen
kämmenensä vastatusten hänen edessään voimattomaan rukoukseen, — te
saatatte minut itkemään, hyvä rouva, jos lykkäätte toistaiseksi sen,
mitä niin jalomielisesti...

— Itkekääkin, Dmitri Fjodorovitš, itkekää! Ne ovat ihania tunteita...
millainen tie teitä odottaakaan! Kyynelet tekevät olonne helpommaksi,
sitten palaatte takaisin ja iloitsette. Riennätte vartavasten luokseni
Siperiasta iloitaksenne kanssani...

— Mutta sallikaahan minunkin, — parkaisi Mitja äkkiä, — viimeisen
kerran rukoilen teitä, sanokaa, voinko saada teiltä tänään tuon
lupaamanne rahasumman? Jos en, niin milloin minun on tultava sitä
noutamaan?

— Mitä rahasummaa, Dmitri Fjodorovitš?

— Lupaamianne kolmeatuhatta... jotka te niin jalomielisesti...

— Kolmetuhatta? Ruplaako? Oh, ei, ei minulle ole kolmeatuhatta, —
lausui rouva Hohlakov jonkinmoisen rauhallisen ihmettelyn vallassa.
Mitja tyrmistyi...

— Kuinkas te... äsken juuri... te sanoitte... te lausuitte senkin, että
ne ovat aivan kuin taskussani...

— Oh, ei, te olette ymmärtänyt minut väärin, Dmitri Fjodorovitš, jos
niin on, niin te ette ole minua ymmärtänyt. Minä puhuin kaivoksista...
Tosin minä lupasin teille enemmän, määräämättömästi enemmän kuin
kolmetuhatta, minä muistan nyt kaikki, mutta minä tarkoitin ainoastaan
kaivosta.

— Entä rahat? Entä kolmetuhatta? — huudahti Dmitri Fjodorovitš
älyttömästi.

— Oi, jos te ymmärsitte olevan puheen rahoista, niin niitä minulla
ei ole. Minulla ei nyt ollenkaan ole rahaa, Dmitri Fjodorovitš, minä
taistelen parhaillaan voutini kanssa ja olen itse näinä päivinä
lainannut viisisataa ruplaa Miusovilta. Ei, ei, rahaa ei minulla ole.
Ja tiedättekö, Dmitri Fjodorovitš, jos minulla olisikin, niin minä
en antaisi teille. Ensiksikään minä en anna kenellekään lainaksi.
Velaksi antaminen on samaa kuin riitaantuminen. Mutta teille, teille
erityisesti en antaisi, teitä rakastaen en antaisi, pelastaakseni
teidät en antaisi, sen tähden, että teille on tarpeen vain yksi asia:
kaivos, kaivos ja kaivos!...

— Voi, perhana soikoon!... — karjaisi äkkiä Mitja ja löi kaikin voimin
nyrkillään pöytään.

— Ai-ai! — huusi rouva Hohlakov pelästyneenä ja lensi toiselle puolelle
vierashuonetta.

Mitja sylkäisi ja meni nopein askelin pois huoneesta, pois talosta,
kadulle, pimeyteen! Hän kulki kuin mieletön lyöden rintaansa, samaan
paikkaan rinnassaan, johon hän kaksi päivää aikaisemmin oli lyönyt
Aljošan nähden, kun tapasi tämän viimeisen kerran illalla, pimeässä,
tiellä, Mitä merkitsi tämä rintaansa lyöminen _tähän paikkaan_ ja mitä
hän sillä tahtoi osoittaa, — se oli vielä salaisuus, jota ei tietänyt
kukaan maailmassa ja jota hän ei ilmaissut silloin Aljošallekaan,
mutta tämä salaisuus sisälsi hänelle enemmän kuin häpeän, sisälsi
tuhon ja itsemurhan, hän oli sen jo niin päättänyt, jos ei saa noita
kolmeatuhatta, joilla maksaisi Katerina Ivanovnalle ja siten poistaisi
rinnastaan, »_siitä paikasta rintaa_», häpeän, jota hän siinä kantoi ja
joka niin painoi hänen omaatuntoaan. Kaikki tämä selviää täydellisesti
lukijalle myöhemmin, mutta nyt, sen jälkeen kuin viimeinen toivonsa
oli mennyt, tämä ruumiillisesti niin voimakas mies kuljettuaan vain
muutamia askelia rouva Hohlakovin talosta äkkiä puhkesi kyyneliin
niinkuin pieni lapsi. Hän kulki ja mistään tietämättä pyyhki nyrkillään
kyyneliä. Näin hän tuli torille ja tunsi töksähtäneensä jotakin vastaan
koko ruumiillaan. Kuului jonkun ämmän vinkuvaa uikutusta, kun hän oli
ollut vähällä kaataa tämän nurin.

— Herra Jumala, oli vähältä tappaa! Miksi kulkea tohotat tolkuttomasti,
hurjimus!

— Kuinka, tekö siinä olette? — huusi Mitja tunnettuaan pimeässä ämmän.
Se oli sama vanha palvelijatar, joka palveli Kuzjma Samsonovia ja jonka
Mitja hyvin oli huomannut eilen.

— Entä kuka te itse olette, hyvä mies? — alkoi eukko puhua aivan
toisenlaisella äänellä. — En voi tuntea teitä pimeässä.

— Tehän asutte Kuzjma Kutjmitšilla, palvelette häntä?

— Aivan niin, isäseni, käväisin juuri vain Prohorytšilla... Mutta mikä
siinä on, kun en vieläkään voi tuntea teitä?

— Sanokaa, muorikulta, onko Agrafena Aleksandrovna nyt teillä? —
lausui Mitja melkein poissa suunniltaan odotuksesta. — Äsken minä itse
saatoin hänet sinne.

— Oli, isäkulta, tuli, istui jonkin aikaa ja meni pois.

— Kuinka? Meni pois? — huudahti Mitja. — Milloin meni pois?

— Samaan aikaan sitten menikin, hetkisen vain oli meillä. Kertoi Kuzjma
Kuzjmitšille erään tarinan, sai hänet nauramaan ja karkasi pois.

— Valehtelet, kirottu! — parkaisi Mitja.

— Ai -ai! — alkoi eukko huutaa, mutta Mitja oli jo kadonnut
näkymättömiin; hän lähti kaikin voimin juoksemaan Morozovin taloa
kohti. Tämä sattui juuri siihen aikaan, jolloin Grušenjka oli
lähtenyt Mokrojeen, hänen lähdöstään ei ollut kulunut enempää kuin
neljännestunti. Fenja istui mummonsa, keittäjätär Matrenan kanssa
keittiössä, kun äkkiä sisälle juoksi »kapteeni». Nähtyään hänet Fenja
alkoi huutaa täyttä kurkkua.

— Huudat? — karjaisi Mitja. — Missä hän on? — Mutta antamatta kauhusta
tyrmistyneen Fenjan vastata vielä sanaakaan hän äkkiä lankesi Fenjan
jalkoihin:

— Fenja, Herramme Kristuksen tähden sano, missä hän on?

— Isäseni, en tiedä mitään, ystäväni Dmitri Fjodorovitš, en tiedä
mitään, vaikka tappakaa, niin en tiedä mitään, — alkoi Fenja vannoa ja
vakuutella, — itse te äsken läksitte hänen kanssaan...

— Hän tuli takaisin!...

— Hyvä ystävä, ei tullut, Jumalan kautta vannon, ettei tullut!

— Valehtelet, — huusi Mitja, — jo yksistään pelästyksestäsi tiedän,
missä hän on!...

Hän syöksyi pois. Pelästynyt Fenja oli iloissaan, että oli päässyt
niin vähällä, mutta hän ymmärsi sangen hyvin, että Mitjalla oli ollut
vain kiire, muuten kenties olisi käynyt hullusti. Mutta rientäessään
pois Mitja kuitenkin hämmästytti sekä Fenjan että mummo Matrenan aivan
odottamattomalla päähänpistolla: pöydällä seisoi vaskinen survinastia
ja siinä survin, pieni vaskinen survin, vain neljännesarssinan
pituinen. Ulos juostessaan ja avatessaan jo toisella kädellään ovea
Mitja yhtäkkiä sieppasi toisella kädellään survinastiasta survimen ja
pisti sen sivutaskuunsa mennen tiehensä se mukanaan.

— Ah, Herra Jumala, hän aikoo tappaa jonkun! — huudahti Fenja lyöden
käsiään yhteen.



4.

Pimeässä


»Minne hän juoksi? Tietäähän sen: missä muualla hän voisi olla kuin
Fjodor Pavlovitšin luona? Samsonovilta juoksi suoraan hänen luokseen,
se on nyt selvä. Koko juoni, koko petos on nyt silminnähtävä»...
Kaikki tämä pyöri vihurin tavoin hänen päässään. Maria Kondratjevnan
pihaan hän ei poikennut: »Sinne ei tarvitse mennä, ei ollenkaan
tarvitse... ettei syntyisi pienintäkään hälinää... ne ilmaisevat
ja ilmiantavat heti... Maria Kondratjevna on ilmeisesti osallisena
salaliitossa, Smerdjakov samoin, samoin, kaikki ovat lahjottuja!»-
Hänen mielessään syntyi toinen tuuma: tehden suuren kierroksen hän
juoksi syrjäkadun kautta Fjodor Pavlovitšin talon ympäri, juoksi
Dmitrovskaja-kadun kautta ja pienen sillan yli ja tuli suoraan
yksinäiselle takakujalle, joka oli tyhjä ja asumaton ja jota rajoitti
toiselta puolen naapuritalon säleaita, toiselta luja ja korkea
lauta-aita, joka kiersi Fjodor Pavlovitšin puutarhan ympäri. Täällä
hän valitsi paikan, nähtävästi saman, josta hänelle tutun kertomuksen
mukaan Lizaveta Smerdjaštšaja aikoinaan oli kiivennyt puutarhaan.
»Jos kerran hän kykeni kiipeämään yli», välähti Jumala ties mistä
syystä hänen päässään, »niin kuinka minä en pääsisi tästä yli?» Ja
hän hypähti todellakin aidan luo ja sai silmänräpäyksessä kädellään
kiinni sen yläreunasta, kohottautui sitten tarmokkaasti ylös ja kiipesi
istumaan aidalle kahdareisin. Puutarhassa lähellä tätä paikkaa oli
pieni sauna, mutta aidalta saattoi nähdä myös talon valaistut ikkunat.
»Aivan niin, ukon makuuhuone oli valaistu, Grušenjka on siellä!» ja
hän hyppäsi aidalta puutarhaan. Vaikka hän tiesikin, että Grigori
oli sairas ja kenties Smerdjakovkin todella oli sairaana, eikä hänen
tuloaan kukaan kuullut, niin hän kuitenkin vaistomaisesti painautui
piiloon, seisoi liikkumattomana paikallaan ja alkoi kuulostaa. Mutta
kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja oli aivan tyyntäkin, ei
tuulen henkäystäkään.

»Ja hiljaisuus vain kuiskailee», tämä runosäe välähti jostakin syystä
hänen päässään. »Kunhan vain ei kukaan olisi kuullut minun hyppäävän
yli; luultavasti ei kuullut kukaan.» Seisottuaan hetkisen hän lähti
hiljaa kulkemaan puutarhassa ruohikkoa pitkin; kiertäen puut ja
pensaat hän kulki kauan, hiipien joka askelen ja kuunnellen tarkasti
jokaista omaa askeltaan. Noin viiden minuutin kuluttua hän oli saapunut
valaistun ikkunan luo. Hän muisti, että aivan ikkunain alla on muutamia
isoja, korkeita, tiheitä selja- ja heisipensaita. Talon pihanpuolinen
ulko-ovi fasadin vasemmalla puolella oli lukittu, ja hän tarkasti
tämän seikan vartavasten ja huolellisesti, kun kulki ohi. Viimein hän
saapui pensaitten luo ja piiloutui niiden taakse. Hän ei hengittänyt.
»Täytyy nyt odottaa», ajatteli hän. »Jos he ovat kuulleet askeleni ja
nyt kuulostavat, niin täytyy antaa epäluulojen haihtua... kun en vain
sattuisi rykäisemään tai aivastamaan...»

Hän odotti pari minuuttia, mutta hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän
oli joinakin hetkinä miltei tukehtua. »Ei, sydämentykytys ei mene
ohi», ajatteli hän, »en voi odottaa kauemmin». Hän seisoi pensaan
takana varjossa; ikkunasta tuleva valo valaisi pensaan etupuolen.
»Heisipuu, marjoja, miten punaisia!» kuiskasi hän tietämättä itsekään
minkätähden. Hiljaa, täsmällisin ja kuulumattomin askelin hän meni
ikkunan luo ja nousi varpailleen. Hän näki edessään kuin kämmenellä
Fjodor Pavlovitšin koko makuuhuoneen. Se oli pieni huone, jonka
poikittain jakoivat kahteen osaan punaiset verhot, »kiinalaiset», kuten
Fjodor Pavlovitš niitä nimitti. »Kiinalaiset», kaikui Mitjan mielessä,
»ja verhojen takana on Grušenjka.» Hän alkoi tarkastella Fjodor
Pavlovitšia. Tällä oli yllään uusi juovikas silkkinen yönuttunsa,
jota Mitja ei vielä koskaan ollut hänellä nähnyt ja jossa vyönä oli
tupsuniekka silkkipunos. Yönutun kaula-aukosta näkyivät puhtaat, hienot
alusvaatteet, ohut hollantilainen paita kultaisine nappeineen. Fjodor
Pavlovitšin päässä oli sama punainen side, jonka siinä oli nähnyt
Aljoša. »On vartavasten laittautunut komeaan asuun», ajatteli Mitja.
Fjodor Pavlovitš seisoi ikkunan luona ja näytti olevan mietteissään;
äkkiä hän käänsi päätään, kuulosti hetkisen, ja kun ei mitään kuullut,
meni pöydän luo, kaatoi karahvista ryyppylasin puolilleen konjakkia ja
joi sen. Sitten hän huokaisi rintansa pohjasta asti, meni hajamielisenä
seinällä riippuvan kuvastimen luo, kohotti oikealla kädellään
hiukan punaista sidettä otsaltaan ja alkoi katsella mustelmiaan
ja rupiaan, jotka vielä olivat jäljellä. »Hän on yksin», ajatteli
Mitja, »todennäköisesti yksin». Fjodor Pavlovitš poistui kuvastimen
luota, käännähti äkkiä ikkunaan päin ja katsahti siitä. Mitja hyppäsi
silmänräpäyksessä varjoon.

»Kenties Grušenjka on siellä verhojen takana, kenties nukkuu jo», pisti
äkkiä hänen sydämeensä. Fjodor Pavlovitš poistui ikkunan luota. »Hän
katsoi ikkunasta Grušenjkaa, siis Grušenjka ei ole siellä: miksi hän
muuten katsoisi pimeään?... Siis kärsimättömyys jäytää häntä...» Mitja
hyppäsi heti ikkunan luo ja alkoi taas katsella siitä sisälle. Ukko
istui jo pöydän ääressä, ilmeisesti alakuloisena. Viimein hän alkoi
nojata kyynärpäihinsä ja pani oikean kämmenensä kaulalleen. Mitja
katseli kiihkeästi.

»Yksinään on, yksinään!» vakuutteli hän taas. »Jos Grušenjka olisi
täällä, niin ukon kasvot olisivat toisenlaiset.» Omituista: hänen
sydämessään alkoi äkkiä kiehua jonkinmoinen järjetön ja ihmeellinen
vihastus sen johdosta, että Grušenjka ei ollut täällä.

»Ei siitä, että hän ei ole täällä», ajatteli Mitja vastaten samassa
itselleen, »vaan siitä, että en mitenkään voi saada varmaa tietoa,
onko hän täällä vai eikö.» Mitja muisti myöhemmin itse, että hänen
järkensä oli tällä hetkellä tavattoman selvä ja harkitsi kaikkea
jokaista yksityiskohtaa myöten, huomasi jokaisen pikku piirteen.
Mutta levottomuus, tietämättömyyden ja epäröinnin levottomuus kasvoi
hänen sydämessään huimaavan nopeasti. »Onko hän lopultakin täällä vai
eikö ole?» kuohui vihaisesti hänen sydämessään. Ja hän teki äkkiä
päätöksensä, ojensi kätensä ja koputti hiljaa ikkunan kehykseen.
Hän koputti niinkuin ukko ja Smerdjakov olivat sopineet keskenään:
kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, sitten kolme kertaa nopeammin:
kop-kop-kop, — joka merkitsi, että Grušenjka on tullut. Ukko vavahti,
käänsi päänsä, hyppäsi nopeasti pystyyn ja syöksähti ikkunan luo. Mitja
hypähti varjoon. Fjodor Pavlovitš avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos.

— Grušenjka, sinäkö? Sinäkö siellä? — lausui hän puoleksi kuiskaten
värisevällä äänellä. — Missä sinä olet, emoseni, enkelini, missä? — Hän
oli hirveän kiihtynyt, hän läähätti.

»Yksin!» päätti Mitja.

— Missä sinä olet? — huudahti ukko taas ja pisti päätään vielä enemmän
ulos, aivan olkapäätä myöten, ja katseli joka suuntaan, oikealle ja
vasemmalle; — tule tänne; olen valmistanut sinulle tuomisia, tule, niin
näytän!...

»Hän tarkoittaa tukkua, jossa on kolmetuhatta», välähti Mitjan mielessä.

— Mutta missä?... Ovenko luona? Avaan heti...

Ja ukko miltei tunkeutui ulos ikkunasta katsellen oikealle, siihen
suuntaan, missä oli puutarhaan johtava ovi, ja koetti nähdä pimeässä.
Sekunnin kuluttua hän ehdottomasti juoksisi avaamaan oven odottamatta
Grušenjkan vastausta. Koko ukon Mitjalle niin vastenmielisen profiilin,
koko hänen riippuvan aataminpalansa, koukistuneen nenänsä, hänen
suloisesta odotuksesta hymyilevät huulensa, kaiken tämän valaisi
kirkkaasti vasemmalla puolella huonetta olevan lampun vinosti lankeava
loiste. Hirveä, raivoisa viha alkoi äkkiä kuohua Mitjan sydämessä: Kas
siinä hän on, hänen kilpailijansa, hänen kiduttajansa, hänen elämänsä
kiusa! Tämä oli aivan äkillisen, kostonhimoisen ja raivokkaan vihan
puuska, josta hän, ikäänkuin sitä aavistaen, oli maininnut Aljošalle
keskustellessaan tämän kanssa huvimajassa neljä päivää sitten, kun hän
oli vastannut Aljošan kysymykseen: »Kuinka sinä voit sanoa, että tapat
isän?»

»En minä tiedä, en tiedä», oli hän silloin sanonut; »kenties en
tapa, kenties tapan. Pelkään, että hän herättää minussa äkkiä
vihaa '_kasvoillansa juuri sillä hetkellä_'. Minä vihaan hänen
aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä
nauruaan. Tunnen persoonallista inhoa. Tätä minä pelkään, kenties en
jaksa hillitä itseäni...»

Persoonallinen inho kasvoi sietämättömäksi. Mitja ei enää tietänyt mitä
teki ja otti äkkiä taskustaan vaskisen survimen.

       *       *       *       *       *

»Jumala», kuten Mitja itse myöhemmin sanoi, »varjeli minua silloin»:
juuri samalla hetkellä heräsi sairasvuoteellaan Grigori Vasiljevitš.
Saman päivän iltana hän oli käyttänyt määrättyä lääkitsemistapaansa,
josta Smerdjakov oli kertonut Ivan Fjodorovitšille, t.s. hieronut koko
ruumiinsa vaimonsa avulla viinalla, jossa oli jotakin salaperäistä
vahvistavaa ryytiä, ja juonut loput siitä »jonkin rukouksen kanssa»,
jonka hänen ylitseen oli kuiskannut hänen vaimonsa, ja käynyt
nukkumaan. Marfa Ignatjevna oli myös ryypännyt, ja kun hän ei
käyttänyt väkeviä, niin hän oli nukkunut puolisonsa viereen sikeään
uneen. Mutta nyt äkkiä oli Grigori aivan odottamatta herännyt yöllä,
hän mietti hetkisen, ja vaikka hän heti tunsikin polttavaa kipua
ristiluissaan, niin hän nousi istumaan vuoteessaan. Sen jälkeen hän
taas mietti jotakin, nousi ja pukeutui nopeasti. Kenties hän tunsi
omantunnonvaivoja siitä, että nukkuu ja että talo on ilman vahtia
»näin vaarallisena aikana». Kaatuvataudin näännyttämä Smerdjakov
makasi toisessa komerossa liikkumattomana. Marfa Ignatjevna ei
liikahtanutkaan. »Ämmä meni heikoksi», ajatteli Grigori Vasiljevitš
vilkaisten häneen ja meni ähkien portaille. Hän aikoi tietysti vain
katsahtaa portailta, sillä hän ei jaksanut kävellä, kipu vyötäisissä
ja oikeassa jalassa oli sietämätön. Mutta samassa hän äkkiä muisti,
että ei ollut illalla lukinnut puutarhaan vievää pikku porttia. Hän
oli perin säntillinen ja tarkka mies, jolla oli vakiintuneet tapansa
ja monivuotiset tottumuksensa. Ontuen ja köyristyneenä kivusta hän
astui portaita alas ja lähti puutarhaa kohti. Aivan oikein, portti
oli selko selällään. Koneellisesti hän meni puutarhaan: kenties hänen
silmissään häämötti jotakin, kenties hän oli kuullut jonkin äänen;
vilkaistuaan vasemmalle hän näki herran ikkunan avoinna, nyt jo tyhjän
ikkunan, siitä ei enää kukaan kurkistanut ulos. »Miksi on auki, nyt ei
ole kesä!» ajatteli Grigori, ja äkkiä, aivan samassa silmänräpäyksessä,
vilahti puutarhassa suoraan hänen edessään jotakin tavatonta. Noin
neljänkymmenen askelen päässä hänen edessään näytti pimeässä juoksevan
mies, liikkui hyvin nopeasti jokin varjo. »Herra Jumala», lausui
Grigori, ja muistamatta kipua ristiluissaan sekä poissa suunniltaan hän
lähti kulkemaan katkaistakseen juoksijan tien. Hän valitsi lyhyemmän
tien, puisto oli hänelle ilmeisesti tutumpi kuin juoksijalle; tämä
suuntasi kulkunsa saunaa kohti, juoksi saunan taakse, painautui seinää
vastaan... Grigori seurasi jäljessä päästämättä häntä näkyvistään ja
juoksi tietämättä mistään muusta ympärillään. Hän saapui lauta-aidan
luo juuri sillä hetkellä, kun pakenija jo oli kiipeämässä aidan yli.
Vimmoissaan Grigori parkaisi, heittäytyi eteenpäin ja tarttui molemmin
käsin hänen jalkaansa.

Aivan niin, hänen aavistuksensa ei ollut häntä pettänyt: hän tunsi
hänet, se oli hän, »petomainen isänmurhaaja»!

— Isänmurhaaja! — huudahti vanha mies niin, että ympäristö kajahti,
mutta muuta hän ei ennättänyt huutaa; hän kaatui kuin ukkosen lyömänä.
Mitja hyppäsi takaisin puutarhaan ja kumartui maahan suistuneen yli.
Mitjan käsissä oli vaskinen survin ja sen hän heitti koneellisesti
ruohikkoon. Survin putosi parin askelen päähän Grigorista, mutta
ei nurmelle, vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan. Muutamia
sekunteja hän katseli edessään makaavaa. Ukon pää oli aivan verinen;
Mitja ojensi kätensä ja alkoi tunnustella sitä. Hän muisti myöhemmin
selvästi, että hänen mielensä oli sillä hetkellä hirveästi tehnyt
»saada täysi varmuus», oliko hän särkenyt ukon pääluun vaiko
vain »kolhaissut» häntä survimella päälakeen. Mutta veri vuoti,
vuoti tulvimalla ja kostutti yhtäkkiä suihkuna Mitjan vapisevia
sormia. Hän muisti sittemmin, että hän tempaisi esille valkoisen
uuden nenäliinansa, jonka oli varannut mukaansa mennessään rouva
Hohlakovin luo, ja pani sen ukon päätä vastaan koettaen mitään
ajattelematta pyyhkiä verta otsalta ja kasvoilta. Mutta liinakin tuli
silmänräpäyksessä märäksi verestä. »Herra Jumala, miksi minä tämän
tein?» ajatteli Mitja yhtäkkiä. »Jos olen iskenyt puhki, niin kuinka
siitä nyt saa selvän... Ja eiköhän nyt olekin samantekevää!» lisäsi
hän äkkiä toivottomasti. — Jos tapoin, niin tapoin... Kun satuit
tielle, ukko, niin makaakin siinä! — lausui hän kuuluvasti ja riensi
äkkiä aidan luo, hyppäsi sen yli takakadulle ja lähti juoksemaan.
Verestä märkä liina oli kokoon puristettuna hänen oikeassa kourassaan,
ja hän pisti sen juostessaan takkinsa takataskuun. Hän juoksi
suin päin, ja jotkut harvat kulkijat, jotka hän pimeässä kohtasi,
muistivat myöhemmin nähneensä sinä yönä hurjaa kyytiä juoksevan
miehen. Hän kiiti taas Morozovin taloon. Äsken oli Fenja heti hänen
poistuttuaan rientänyt vanhemman pihamiehen Nazar Ivanovitšin luo ja
»Herran Kristuksen nimessä» alkanut pyydellä, että hän »ei päästäisi
enää sisälle kapteenia, ei tänään eikä huomenna». Nazar Ivanovitš
kuultuaan asian oli suostunut tähän, mutta pahaksi onneksi hän sattui
poistumaan ylös rouvan luo, jonne hänet oli äkkiä kutsuttu, ja kun
hän mennessään kohtasi sisarenpoikansa, noin kaksikymmenvuotiaan
nuorukaisen, joka äsken vasta oli tullut maalta, niin hän käski tätä
olemaan pihalla, mutta ei muistanut antaa määräystä kapteeniin nähden.
Juostuaan portille Mitja kolkutti. Nuori mies tunsi hänet heti:
Mitja oli jo useasti antanut hänelle juomarahaa. Hän avasi Mitjalle
heti pikkuportin, päästi hänet sisälle ja riensi iloisesti hymyillen
ennakolta ilmoittamaan, että »Agrafena Aleksandrovnaa ei nyt olekaan
kotona».

— Missä hän sitten on, Prohor? — kysyi Mitja äkkiä pysähtyen.

— Äsken lähti matkaan, noin pari tuntia sitten, Timotein kanssa,
Mokrojeen.

— Miksi? — huudahti Mitja.

— Sitä en voi tietää, jonkun upseerin luo, joka kutsui heitä, sieltä
lähettivät hevosetkin...

Mitja jätti hänet ja syöksyi kuin mielipuoli sisälle Fenjan luo.



5.

Äkillinen ratkaisu


Fenja istui keittiössä mummon kanssa, ja molemmat olivat aikeissa käydä
makuulle. Luottaen Nazar Ivanovitšiin he olivat taaskin jättäneet
ovensa lukitsematta. Mitja juoksi sisälle, syöksyi Fenjan kimppuun ja
tarttui hänen kurkkuunsa.

— Sano heti, missä hän on, kenen kanssa on nyt Mokrojessa? — karjaisi
hän raivoissaan.

Molemmat naiset alkoivat vikistä.

— Ai-ai, sanon, ai, hyvä ystävä Dmitri Fjodorovitš, heti sanon kaikki,
en salaa mitään, — lausui nopeasti puolikuoliaaksi pelästynyt Fenja. —
Hän meni Mokrojeen upseerin luo.

— Minkä upseerin luo? — ärjyi Mitja.

— Entisen upseerin, sen saman, sen entisen upseerinsa, joka oli viisi
vuotta sitten, jätti ja matkusti pois, — vikisi Fenja edelleen yhtä
nopeasti.

Dmitri Fjodorovitš veti pois kätensä, joilla oli puristanut hänen
kurkkuaan. Hän seisoi Fenjan edessä kalmankalpeana ja äänettömänä,
mutta hänen silmistään näkyi, että hän oli ymmärtänyt heti kaikki,
kaikki kerrassaan hän oli ymmärtänyt puolesta sanasta viimeistä pikku
piirrettä myöten ja arvannut kaikki. Fenja-raukka ei tietenkään sillä
hetkellä voinut tehdä havaintoja siitä, oliko Mitja ymmärtänyt vai
eikö. Siinä asennossa kuin hän oli ollut istumassa arkulla Mitjan
juostessa sisälle, siinä hän oli edelleenkin koko ruumis vavisten ja
kädet eteen ojennettuina, aivan kuin hän olisi tahtonut puolustautua,
ja tähän asentoon hän näytti jähmettyneen. Pelästyneet, kauhun
suurentamat silmäterät tuijottivat Mitjaan liikkumattomina. Mutta
Mitjan molemmat kädet olivat silloin juuri veren tahrimat. Matkan
varrella, juostessaan, hän luultavasti oli kosketellut niillä otsaansa
pyyhkien hikeä kasvoiltaan, niin että otsaan ja oikealle poskelle oli
jäänyt punaisia veritahroja. Fenja oli joutumaisillaan hysteeriseen
tilaan, vanha keittäjätär taas oli hypännyt pystyyn ja katseli
mielipuolen tavoin melkein tajuttomana. Dmitri Fjodorovitš seisoi noin
minuutin verran ja vaipui äkkiä koneellisesti Fenjan viereen tuolille.

Hän istui eikä oikeastaan miettinyt mitään, vaan oli ikäänkuin
pelästynyt ja tyrmistynyt. Mutta kaikki oli selvää kuin päivä: tuo
upseeri — hän tiesi siitä, tiesi varsin hyvin kaiken, oli kuullut
Grušenjkalta itseltään, tiesi tuon upseerin lähettäneen kuukausi sitten
kirjeen. Siis kuukausi, kokonainen kuukausi oli tätä asiaa puuhattu
aivan salassa häneltä aina siihen asti kuin tämä uusi mies nyt oli
saapunut, eikä hän ollut tätä edes ajatellutkaan! Mutta kuinka hän oli
voinut, kuinka hän oli voinut olla sitä ajattelematta? Minkätähden
hän oli silloin kerrassaan unohtanut tuon upseerin, unohtanut heti,
kun oli saanut tietää hänestä? Siinä oli kysymys, joka seisoi hänen
edessään aivan kuin kummitus. Ja hän katseli tätä kummitusta todella
pelästyneenä, kauhistuksesta kylmenneenä.

Mutta äkkiä hän alkoi hiljaisesti ja lempeästi niinkuin hiljainen ja
ystävällinen lapsi puhella Fenjan kanssa, aivan kuin olisi kokonaan
unohtanut, että oli häntä äsken niin pelästyttänyt, loukannut
ja rääkännyt. Hän alkoi äkkiä tavattoman ja hänen asemassaan
suorastaan hämmästyttävän täsmällisesti kuulustella Fenjaa. Ja Fenja
puolestaan, vaikka katselikin oudostellen hänen verisiä käsiään,
alkoi myös ihmeteltävän auliisti ja nopeasti vastailla hänen kaikkiin
kysymyksiinsä aivan kuin kiiruhtaen esittämään hänelle koko »totisimman
totuuden». Vähitellen hän alkoi melkeinpä ilomielin esittää kaikkia
yksityiskohtia, tahtomatta ollenkaan tuottaa sillä tuskaa ja ikäänkuin
rientäen kaikin voimin ja sydämestään tekemään palveluksen Mitjalle.
Hän kertoi Mitjalle aivan seikkaperäisesti myös koko sen päivän kulun,
Rakitinin ja Aljošan käynnin, miten hän, Fenja, oli seisonut vahdissa,
miten rouva oli lähtenyt ja miten hän oli huutanut ikkunasta Aljošalle
semmoiset terveiset sanottaviksi hänelle, Mitenjkalle, että »ikuisesti
muistaisi, kuinka hän oli rakastanut häntä tunnin». Kuultuaan
terveisistä Mitja äkkiä naurahti, ja hänen kalpeille poskilleen sävähti
puna. Sillä hetkellä sanoi Fenja hänelle, hituistakaan enää pelkäämättä
uteliaisuutensa seurauksia:

— Miten teidän kätenne, Dmitri Fjodorovitš, ovatkaan ylt'yleensä
veriset!

— Niin, — vastasi koneellisesti Mitja, katsahti hajamielisesti
käsiinsä ja unohti heti ne sekä Fenjan kysymyksen. Hän vaipui taas
äänettömyyteen. Siitä asti kuin hän oli juossut sisälle, oli kulunut jo
parikymmentä minuuttia. Hänen äskeinen pelästyksensä oli mennyt ohi,
mutta ilmeisesti hänet jo alkoi saada täydelleen valtaansa jonkinmoinen
uusi järkähtämätön päättäväisyys. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja hymyili
miettiväisesti.

— Herra, mitä teille on tapahtunut? — lausui Fenja osoittaen taas hänen
käsiään, — lausui sen säälivästi, aivan kuin olisi hänelle kaikkein
lähin olento nyt hänen surussaan.

Mitja katsahti taas käsiinsä.

— Tämä on verta, Fenja, — lausui hän katsoen Fenjaan omituisin ilmein,
— tämä on ihmisen verta, ja hyvä Jumala, miksi se onkaan vuodatettu!
Mutta... Fenja... täällä on eräs lauta-aita (hän katsoi Fenjaan aivan
kuin esittäisi tälle arvattavaksi arvoituksen), eräs korkea aita ja
peloittavan näköinen, mutta... huomenna päivän koitteessa, kun »aurinko
lentää ylös», Mitenjka hyppää tämän aidan yli... Sinä et ymmärrä,
Fenja, mikä aita se on, no, ei se mitään... samantekevää, huomenna
kuulet ja ymmärrät kaiken... mutta nyt hyvästi! En häiritse, vaan
poistun, ymmärrän poistua. Elä, minun riemuni... rakastit minua tunnin,
niinpä muistakin ikäsi Mitenjka Karamazovia... Hänhän nimitti minua
aina Mitenjkaksi, muistatko?

Näin sanoen hän äkkiä lähti ulos keittiöstä. Mutta Fenja pelästyi tätä
hänen lähtöään miltei vielä enemmän kuin hänen äskeistä sisääntuloaan
ja päällekarkaustaan.

Täsmälleen kymmenen minuuttia tämän jälkeen Dmitri Fjodorovitš astui
sisälle sen nuoren virkamiehen Pjotr Iljitš Perhotinin luo, jolle hän
äsken oli pantannut pistolit. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja Pjotr
Iljitš oli juotuaan kotonaan teetä juuri pukenut taas ylleen lievetakin
lähteäkseen »Pääkaupunki»-ravintolaan pelaamaan biljardia. Mitja
tapasi hänet ovella. Nähdessään hänet ja hänen veren tahrimat kasvonsa
virkamies huudahti:

— Herra Jumala! Mikä teidän on?

— Katsokaas, — lausui Mitja nopeasti, — tulin hakemaan pistolejani ja
toin teille rahat. Monin kiitoksin. Minulla on kiire, Pjotr Iljitš,
pyydän, pian.

Pjotr Iljitš ihmetteli yhä enemmän: Mitjan käsissä hän näki äkkiä
tukun rahoja, ja, mikä oli tärkeintä, hän piteli tätä tukkua ja astui
se mukanaan sisälle sillä tavoin kuin ei kukaan pitele rahoja eikä
tuo niitä sisälle: kaikkia seteleitä hän kantoi oikeassa kädessään
aivan kuin näytteillä, pitäen kättä eteensä ojennettuna. Poikanen,
virkamiehen palvelija, joka oli ottanut Mitjan vastaan eteisessä kertoi
myöhemmin, että tämä oli tullut samalla tavoin eteiseenkin rahat
käsissä, oli varmaankin siis kadullakin samoin kantanut niitä edessään
oikeassa kädessään. Rahat olivat sadan ruplan seteleitä, ja hän piteli
niitä verisin sormin. Kun asiasta huvitetut henkilöt myöhemmin kysyivät
Pjotr Iljitšiltä, paljonko rahoja oli ollut, niin hän selitti, että
silloin oli vaikea laskea niitä silmämäärällä, kenties niitä oli
kaksituhatta, kenties kolmetuhatta, mutta tukku oli iso, »tiivis».
Itse Dmitri Fjodorovitš taas, kuten hän niinikään myöhemmin todisti,
»oli myös tavallaan kuin poissa suunniltaan, mutta ei juovuksissa,
vaan ikäänkuin jonkinmoisessa innostuksen tilassa, hyvin hajamielinen,
mutta samalla näytti ikäänkuin keskittäneen ajatuksensa johonkin,
aivan kuin olisi jotakin ajatellut ja johonkin pyrkinyt pääsemättä
kuitenkaan päätökseen. Oli hyvin kiireissään, vastaili jyrkästi, hyvin
omituisesti, oli joinakin hetkinä niinkuin ei olisi murheissaan, vaan
jopa iloinenkin.»

— Mutta mikä teidän on, mikä teidän nyt on? — huudahti taas Pjotr
Iljitš katsellen vierastaan oudostellen. — Missä te olette noin
veristynyt, oletteko kaatunut, katsokaa!

Hän tarttui hänen kyynärpäähänsä ja asetti hänet kuvastimen eteen.
Nähdessään veren tahrimat kasvonsa Mitja vavahti ja rypisti vihoissaan
kulmiaan.

— Hyi hitto! Tätä vielä puuttui, — mutisi hän vihaisesti, siirsi
nopeasti setelit oikeasta kädestään vasempaan ja tempasi äkisti
taskustaan nenäliinan. Mutta nenäliinakin oli aivan verinen (tällä
samalla liinalla hän oli pyyhkinyt Grigorin päätä ja kasvoja): tuskin
ainoakaan paikka oli valkoinen, eikä veri vain ollut alkanut kuivua,
vaan liina oli ikäänkuin kovettunut ruttuun eikä ottanut auetakseen.
Mitja paiskasi sen vihaisesti lattiaan.

— Hyi perhana! Eikö teillä ole jotakin riepua... pyyhkiäkseni...

— Te olette siis vain tahraantunut ettekä haavoittunut? Peseytykää
sitten mieluimmin, — vastasi Pjotr Iljitš. — Tuossa on pesulaite, minä
annan siitä vettä.

— Pesulaite? Se on hyvä... mutta mihin minä pistän tämän? — sanoi hän
osoittaen merkillisen tietämättömän näköisenä sadan ruplan setelien
tukkua ja katsellen häneen kysyvästi, aivan kuin toisen olisi pitänyt
päättää, mihin hän panisi omat rahansa.

— Pistäkää taskuun tai pankaa tänne pöydälle, eivät ne häviä.

— Taskuun? Niin, taskuun. Se on hyvä... Ei, näettekö, tämä kaikki on
roskaa! — huudahti hän aivan kuin heräten äkkiä hajamielisyydestään.
— Katsokaahan: me suoritamme ensin loppuun tämän asian, pistolit
nimittäin, antakaa te ne minulle takaisin, ja tässä ovat rahanne...
sillä minulle on hyvin, hyvin tarpeen... eikä aikaakaan, aikaakaan ole
hituistakaan...

Ja hän otti tukusta päällimmäisen sataruplasen sekä ojensi sen
virkamiehelle.

— Mutta minulla ei ole antaa tästä takaisin, — huomautti tämä, — eikö
teillä ole pienempää?

— Ei ole, — sanoi Mitja katsahtaen taas tukkuun, ja ikäänkuin ei olisi
varma sanoistaan hän koetti paria kolmea päällimmäistä seteliä, — ei
ole, kaikki ovat samanlaisia, — lisäsi hän ja katsoi taas kysyvästi
Pjotr Iljitšiin.

— Miten te olette noin rikastunut? — kysyi tämä. — Odottakaahan,
minä lähetän pojan käväisemään Plotnikoveilla. Ne sulkevat kauppansa
tavallisesti myöhään, — ehkäpä he vaihtavat. Hei, Miša! — huudahti hän
eteiseen.

— Plotnikovien puotiin — suurenmoinen asia! — huudahti Mitjakin,
aivan kuin jokin hyvä ajatus olisi noussut hänen mieleensä. — Miša,
— kääntyi hänen huoneeseen tulleen pojan puoleen, — katsohan juokse
Plotnikoveille ja sano, että Dmitri Fjodorovitš käski sanomaan
terveisiä ja että hän tulee kohta itse... Ja kuulehan: varustakoot
hänen tulokseen samppanjaa, noin kolme tusinaa, ja että laittaisivat
sen samalla lailla laatikkoon kuin silloin kun menin Mokrojeen...
Minä otin heiltä silloin neljä tusinaa (kääntyi hän äkkiä Pjotr
Iljitšin puoleen), kyllä he tietävät, älä ole huolissasi, Miša, —
kääntyi hän taas pojan puoleen, — ja kuule: sitten vielä juustoa,
strassburgilaisia piiraita, savustettua siikaa, siankinkkua, kaviaaria,
no niin, kaikkea, kaikkea, mitä heillä vain on, noin sadalla tai
sadallakahdellakymmenellä ruplalla, niinkuin oli ennen... Ja kuule:
etteivät unohtaisi makeisia, konvehteja, päärynöitä, kaksi tai kolme
arbuusia, tai neljä, — ei, yksi arbuusi riittää, mutta suklaata,
karamelleja, tuoksukaramelleja, — kaikkea, mitä silloin panivat
mukaani Mokrojeen, niin että samppanjan kanssa tulisi kaikkiaan noin
kolmellasadalla ruplalla... No, nyt pitää olla aivan samalla tavalla.
Ja muista, Miša, jos sinä Miša... Hänen nimensähän on Miša? — kääntyi
hän taas Pjotr Iljitšin puoleen.

— Malttakaahan, — keskeytti Pjotr Iljitš kuunnellen ja katsellen häntä
levottomana, — menkää mieluummin itse, niin sanotte siellä kaikki, hän
toimittaa asian väärin.

— Väärin toimittaa, näen, että väärin toimittaa! Oh, Miša, ja minä kun
jo olin suudella sinua asian toimittamisesta... jos toimitat oikein,
niin saat itsellesi kymmenen ruplaa, alahan laukata... Samppanjaa, se
on pääasia, samppanjaa on heidän tuotava esille, ja myös konjakkia,
sekä punaista että valkoista, ja kaikkea mitä silloinkin. Kyllä he
tietävät, miten silloin oli.

— Mutta kuulkaa toki! — keskeytti Pjotr Iljitš jo kärsimättömänä. —
Minä sanoin: juoskoon hän vain vaihtamassa rahan ja sanomassa, etteivät
panisi puotia kiinni, ja te menette sitten itse ja sanotte... Antakaa
tänne setelinne, mars, Miša, toinen jalka on tuossa ja toinen tuossa!
— Pjotr Iljitš nähtävästi lähetti mahdollisimman pian pojan matkaansa,
sillä niinkuin Miša oli pysähtynyt vieraan eteen katsellen silmät
selällään hänen verisiä kasvojaan ja verisiä käsiään, joissa oli
rahatukku vapisevien sormien välissä, niin hän oli jäänyt seisomaankin,
suu auki ihmettelystä ja pelosta ja luultavasti paljoakaan ymmärtämättä
siitä kaikesta, mitä Mitja hänelle määräsi.

— No, nyt mennään peseytymään, — sanoi Pjotr Iljitš jurosti. —
Pankaa rahat pöydälle tai pistäkää taskuunne... Kas niin, menkäämme.
Ottakaahan takki yltänne.

Ja hän alkoi auttaa häntä takin riisunnassa sekä huudahti taas äkkiä: —
Katsokaa, takkinnekin on veressä!

— Ei se... ole takki. Vain vähän tässä hihan luona... Se on vain tässä,
missä nenäliina oli. Taskusta on tihkunut. Minä istuuduin Fenjan luona
liinan päälle, ja silloin veri imeytyi läpi, — selitti Mitja heti
omituisen luottavasti. Pjotr Iljitš kuunteli kulmakarvojaan rypistäen.

— Kylläpä olette ollut hommassa; olette varmaankin tapellut jonkun
kanssa, — mutisi hän.

Alettiin peseytyä. Pjotr Iljitš piteli vesikannua ja kaateli
siitä vettä. Mitja piti kiirettä ja aikoi jättää kätensä huonosti
saippuoiduiksi. (Hänen kätensä vapisivat, kuten Pjotr Iljitš myöhemmin
muisti.) Pjotr Iljitš käski heti saippuoimaan enemmän ja hankaamaan
paremmin. Hän ikäänkuin asettui Mitjan käskijäksi tällä hetkellä, sitä
enemmän, kuta pitemmälle tultiin. Huomautamme tässä: nuori mies oli
rohkealuontoinen.

— Katsokaa, ette pessyt kynsien aluksia; no, hangatkaa nyt kasvojanne,
kas tästä: ohimoilta, korvan luota... Tässä paidassako te lähdettekin?
Mihin te olette lähdössä? Katsokaa, koko oikean hihan reuna on veressä.

— Niin, veressä on, — huomautti Mitja katsellen paidan hihankäännettä.

— Muuttakaa siis toiset alusvaatteet.

— Ei ole aikaa. Mutta kas, nähkääs... — jatkoi Mitja edelleen yhtä
luottavasti pyyhkiessään jo kasvojaan ja käsiään pyyheliinalla ja
pukien ylleen takin, — minä käännän tästä hihan reunaa, niin se ei näy
takin alta... Näettekö!

— Sanokaa nyt, missä olette saanut tuon paukauksen? Oletteko tapellut
jonkun kanssa? Eiköhän taas ravintolassa, niinkuin silloinkin? Kas
taas kapteenin kanssa, niinkuin silloin, löitte häntä ja raastoitte? —
lausui aivan kuin entisestä moittien Pjotr Iljitš. — Ketä vielä olette
piessyt... tai ehkäpä olette tappanut?

— Roskaa! — lausui Mitja.

— Miten niin?

— Ei tarvitse, — sanoi Mitja ja naurahti äkkiä: — minä litistin äsken
torilla kuoliaaksi erään ämmän.

— Litistitte kuoliaaksi? Ämmän?

— Ukon! — huudahti Mitja katsoen Pjotr Iljitšiä suoraan kasvoihin,
nauraen ja huutaen hänelle kuin vähäkuuloiselle.

— Heh, hitto vieköön, ukon, ämmän... Oletteko tappanut jonkun?

— Me sovimme. Kävimme kiinni toisiimme — ja sovimme. Yhdessä paikassa.
Erottiin ystävinä. Eräs hölmö... hän antoi minulle anteeksi...
nyt on jo varmasti antanut anteeksi... Jos olisi noussut, niin ei
olisi antanut anteeksi, — sanoi Mitja iskien äkkiä silmää. — Mutta
tiedättekö, hitto hänestä, kuuletteko, Pjotr Iljitš, hiisi hänet
vieköön, ei tarvitse! Tällä hetkellä en tahdo! — tokaisi Mitja
päättävästi.

— Sitä minä vain, että onpa teillä halua joutua tekemisiin jokaisen
kanssa... niinkuin silloin aivan jonninjoutavasta asiasta tuon
alikapteenin kanssa... Olette tapellut ja nyt kiidätte huimaa vauhtia
juopottelemaan — siinä koko teidän luonteenne. Kolme tusinaa samppanjaa
— mihin niin paljon?

— Bravo! Antakaa nyt pistolit. Jumal'auta, ei ole aikaa. Tekisi mieli
puhella kanssasi, ystäväiseni, mutta ei ole aikaa. Eikä ensinkään ole
tarviskaan, puhuminen on myöhäistä. Ahaa! Missä ovatkaan rahat, minne
minä ne pistin? — — huudahti hän ja alkoi työnnellä taskuihinsa käsiään.

— Pöydälle panitte... itse... tuolla ne ovat. Unohditteko? Totisesti,
teille on raha vain kuin roskaa tai vettä. Tässä ovat pistolinne.
Omituista, kellon käydessä kuutta panttasitte ne kymmenestä ruplasta,
mutta kas miten teillä nyt on tuhansia. Kaksi tai ehkäpä kolme?

— Ehkäpä kolme, — naurahti Mitja työntäen rahat housujen sivutaskuun.

— Te pudotatte ne tuolla tavoin. Onko teillä kultakaivos, vai mitä?

— Kaivos? Kultakaivos! — huusi Mitja kaikin voimin ja aivan vääntelehti
naurusta, — haluatteko, Perhotin, kaivokseen? Eräs rouva täällä lyö
teille heti pöytään kolmetuhatta, että vain lähtisitte. Minulle löi jo
rahat pöytään, hän pitää ihmeen paljon kaivoksista! Tunnetteko rouva
Hohlakovin?

— En ole tuttu, mutta olen kuullut ja nähnyt. Onko hän todellakin
antanut teille kolmetuhatta? Noin vain pudotti pöytään? — sanoi Pjotr
Iljitš katsoen epäilevästi.

— Mutta huomenna, kun aurinko lentää ylös, kun ikuisesti nuori Foibos
kohoaa korkeuteen, ylistäen ja kiittäen Jumalaa, huomenna menkää
hänen luokseen, rouva Hohlakovin luo nimittäin, ja kysykää häneltä
itse: pudottiko hän minulle eilen pöytään kolmetuhatta vai eikö?
Tiedustakaahan.

— Minä en tunne teidän suhteitanne... kun te kerran puhutte noin
vakuuttavasti, niin hän siis on antanut... Mutta te pistitte rahat
kouraanne ja laskettelette täyttä kyytiä, ei kuitenkaan Siperiaan...
Mutta mihin te nyt olette menossa?

— Mokrojeen.

— Mokrojeen? Nythän on yö!

— Mastruque oli kaikessa, Mastruque ei nyt ole mikään! — lausui Mitja
äkkiä.

— Kuinka ei mikään? Tuolla lailla tuhannet käsissä, eikö olisi mikään?

— En minä puhu tuhansista. Hiiteen tuhannet! Minä puhun naisen
luonnosta...

    »Herkkäuskoinen hän on,
    petollinen, paheellinen.»

Minä olen samaa mieltä kuin Odysseus.

— En ymmärrä teitä!

— Olenko humalassa vai?

— Ette humalassa, mutta vielä pahempaa.

— Minä olen henkisesti humalassa, Pjotr Iljitš, henkisesti humalassa,
ja riittää, riittää jo...

— Mitä te nyt, lataatteko pistolin?

— Lataan pistolin.

Mitja oli todella avannut pistolilaatikon, aukaissut ruutisarven ja
tiputti huolellisesti ruutia sekä laittoi latingin. Sitten hän otti
luodin, ja ennenkuin pisti sen sisälle, hän nosti sen kahden sormensa
välissä eteensä kynttilän yläpuolelle.

— Miksi te katselette luotia? — sanoi Pjotr Iljitš seuraten levottomana
ja uteliaana hänen toimiaan.

— Muuten vain. Kuvittelua. Jos sinun päähäsi pistäisi laskea tämä kuula
aivoihisi, niin katselisitko sinä pistolia ladatessasi tätä vai etkö?

— Minkä tähden sitä olisi katseltava?

— Kun menee minun aivoihini, niin on mielenkiintoista katsoa sitä,
millainen se on... Muuten tämä on pötyä, hetkellistä pötyä. No, nyt se
on valmis, — lisäsi hän pistettyään luodin sisälle ja tiivistettyään
sen tappuroilla. — Pjotr Iljitš, hyvä ystävä, se on roskaa, kaikki on
roskaa, jospa tietäisit miten suuressa määrässä roskaa! Annahan minulle
nyt palanen paperia.

— Tässä on paperipala.

— Ei, sileätä, puhdasta, jolle kirjoitetaan. Kas niin. — Ja ottaen
pöydältä kynän Mitja kirjoitti paperille nopeasti kaksi riviä, taittoi
paperin neljään osaan ja pisti liivintaskuun. Pistolit hän pani
laatikkoon, lukitsi laatikon pienellä avaimella ja otti sen käsiinsä.
Sitten hän katsoi Pjotr Iljitšiin ja hymyili pitkään ja miettivästi.

— Nyt menemme, — sanoi hän.

— Minne menemme? Ei, odottakaahan... Kenties te tahdotte lähettää sen
aivoihinne, luodin nimittäin... — lausui Pjotr Iljitš levottomana.

— Luoti on roskaa! Minä tahdon elää, minä rakastan elämää! Tiedä se.
Minä rakastan kultakutrista Foibosta ja hänen kuumaa valoansa... Rakas
Pjotr Iljitš, osaatko sinä väistyä?

— Miten väistyä?

— Jättää tien vapaaksi. Rakkaalle ja vihatulle olennolle antaa tietä.
Ja niin että vihattukin tulisi rakkaaksi, — antaa sillä tavoin tietä!
Ja sanoa heille: Jumala kanssanne, menkää, kulkekaa ohi, mutta minä...

— Mutta te?

— Riittää, menkäämme.

— Jumaliste, minä sanon jollekulle (Pjotr Iljitš katsoi häneen),
etteivät päästäisi teitä sinne. Miksi teidän nyt on mentävä Mokrojeen?

— Nainen on siellä, nainen, ja riittää jo sinulle, Pjotr Iljitš, loru
on lopussa!

— Kuulkaahan, vaikka te olettekin villi, niin minä aina olen jostakin
syystä teistä pitänyt... siksipä nyt olenkin levoton.

— Kiitos sinulle, veli. Minä olen villi, sanot sinä. Villi-ihmisiä,
villi-ihmisiä! Yhtä asiaa minä sinulle vain vakuutankin: villi-ihmisiä!
Ahaa, siinä on Miša, minäpä olinkin unohtanut hänet.

Miša tuli sisälle kiireissään tuoden tukun vaihdettua rahaa ja
ilmoitti, että Plotnikoveilla »kaikki rupesivat puuhaan» ja kantelevat
pulloja sekä kalaa ja teetä — heti paikalla kaikki valmiina. Mitja
sieppasi kymmenruplasen ja antoi Pjotr Iljitšille sekä viskasi toisen
kymmenruplasen Mišalle.

— Ei saa! — huudahti Pjotr Iljitš. — Minun talossani ei saa, ja se on
sitäpaitsi joutavaa hemmoittelua. Pankaa pois rahanne, pankaa tänne,
mitä te niitä tuhlaatte? Huomenna ne jo ovat tarpeen, tulette luokseni
pyytämään kymmentä ruplaa. Miksi te tungette kaikki sivutaskuun?
Pudotatte siitä!

— Kuule, hyvä mies, mennäänkö Mokrojeen yhdessä?

— Kuule, tahdotko, niin heti avaan pullon, juodaan elämän malja! Minun
tekee mieleni juoda ja ennen kaikkea sinun kanssasi. En ole koskaan
juonut kanssasi, mitä?

— Ehkäpä ravintolassa, miksei, menkäämme, minä olen itsekin juuri sinne
lähdössä.

— Ei ole aikaa ravintolassa, vaan Plotnikovien puodissa, peräkamarissa.
Tahdotko, että annan heti arvattavaksesi erään arvoituksen?

— Anna.

Mitja veti liivinsä taskusta paperipalan, levitti sen auki ja näytti.
Selvällä ja isolla käsialalla oli siihen kirjoitettu:

»Rankaisen itseäni koko elämäni tähden, koko elämäni rankaisen!»

— Ihan todella, minä sanon jollekulle, lähden heti sanomaan, — lausui
paperin luettuaan Pjotr Iljitš.

— Et ennätä, ystävä-kulta, mennään ja juodaan, mars!

Plotnikovien puoti oli melkein vain yhtä taloa tuonnempana Pjotr
Iljitšin asunnolta, kadun kulmauksessa. Se oli suurin herkkukauppa
kaupungissamme, rikkaitten kauppiaitten oma, eikä sinänsä ollenkaan
huono puoti. Siellä oli kaikkea, mitä jossakin pääkaupungin
puodissakin, kaikkia herkkutavaroita: »Jelisejevin veljesten pulloihin
panemia» viinejä, hedelmiä, sikareja, teetä, sokeria, kahvia ym. Aina
oli puodissa kolme kauppa-apulaista ja asioilla kaksi juoksupoikaa.
Vaikka seutumme oli köyhtynyt, tilanomistajat hajaantuneet muualle,
kaupankäynti vähentynyt, niin herkkukauppa kukoisti kuten ennenkin,
vieläpä vuosi vuodelta yhä paremmin: näiden tavarain ostajista ei ollut
puutetta. Mitjaa odotettiin puodissa kärsimättömästi. Muistettiin kovin
hyvin kuinka hän kolme tai neljä viikkoa sitten oli samalla tavoin
yhdellä kertaa ottanut kaikenlaista tavaraa ja viinejä muutamalla
sadalla ruplalla käteistä rahaa (velaksi hänelle ei tietenkään olisi
mitään uskottukaan), muistettiin, että samoin kuin nytkin hänellä
oli ollut käsissä kokonainen tukku sataruplasia ja hän oli heitellyt
niitä kevyesti ympärilleen, tinkimättä, harkitsematta ja tahtomatta
harkita, mihin hän tarvitsi niin paljon tavaraa, viiniä ym. Koko
kaupungissa kerrottiin sitten, että hän oli silloin ajanut Grušenjkan
kanssa Mokrojeen ja »pannut menemään yhtenä yönä ja sitä seuraavana
päivänä kolmetuhatta yhdellä kertaa ja palannut hurjastelumatkaltaan
ilman ainoatakaan lanttia, yhtä tyhjänä kuin oli maailman syntynyt».
Mustalainen oli silloin nostanut jalkeille kokonaisen mustalaisjoukon
(joka siihen aikaan kuljeksi meidän tienoillamme), ja nämä puhdistivat
kahdessa vuorokaudessa häneltä, juopuneelta, pois kaikki rahat ja
joivat määrättömästi kalliita viinejä. Kerrottiin, naureskellen
Mitjalle, että hän oli juottanut Mokrojessa talonpoikaismoukille
samppanjaa, syöttänyt konvehteja ja strassburgilaisia piiraita
maalaistytöille ja akoille. Naureskeltiin myös meillä, varsinkin
ravintolassa, Mitjan omalle ja silloin julkisesti tekemälle
tunnustukselle (ei tietystikään naureskeltu hänelle vasten naamaa,
sillä vasten naamaa nauraminen hänelle oli hieman vaarallista), että
Grušenjkalta hän ei ollut koko tästä »rymystä» hyötynyt sen enempää
kuin että Grušenjka oli antanut hänen suudella jalkaansa, mutta mitään
muuta ei ollut antanutkaan.

Kun Mitja ja Pjotr Iljitš saapuivat puodin luo, niin he näkivät sen
ovella jo valmiina kolmivaljakon, peitteellä varustetut rattaat
kelloineen ja kulkusineen sekä kyytimies Andrein, joka odotti Mitjaa.
Puodissa oli jo ennätetty »laittaa kuntoon» yksi laatikko melkein
kokonaan kaikkine tavaroineen ja odotettiin vain Mitjan tuloa, jotta
laatikko voitaisiin naulata kiinni ja viedä rattaille. Pjotr Iljitš
hämmästyi.

— Mistä olet ennättänyt saada kolmivaljakon? — kysyi hän Mitjalta.

— Sinun luoksesi juostessani kohtasin tämän Andrein ja käskin hänen
ajaa suoraan tänne puodin eteen. Ei ole syytä tuhlata aikaa! Viime
kerralla menin Timofein kyydissä, mutta Timofei on nyt tö-tö-tö, ennen
minua kiitänyt matkaan erään velhon kanssa. Andrei, myöhästymmekö
paljon?

— Vain tunnin verran ennen meitä saapuvat perille, eikä täyttä
sitäkään, vain tunnin kaiken kaikkiaan ennättävät edelle! — lausui
Andrei kiireesti. — Minähän laitoin Timofein matkaan, tiedän, kuinka he
ajavat. Eivät he aja niinkuin me, Dmitri Fjodorovitš, kuinka ne meille
riittäisivät. Eivät ennätä edes tuntia aikaisemmin! — sanoi innokkaasti
Andrei, punapartainen, ei vielä vanha kyytimies, laihanpuoleinen,
alusnuttuun puettu mies, viitta vasemmalla käsivarrella.

— Viisikymmentä ruplaa juomarahaa, jos jäät vain tunnin jäljelle!

— Tunnista menemme takuuseen, Dmitri Fjodorovitš, heh, eivät pääse
edelle puoltakaan tuntia, saati sitten tunnin!

Vaikka Mitja touhusikin asiaa järjestäessään, niin hän puhui ja
määräili hieman omituisesti, sikin sokin eikä järjestyksessä. Aloitti
yhtä ja unhotti lopun. Pjotr Iljitš huomasi tarpeelliseksi puuttua
asiaan ja ryhtyä auttamaan.

— Neljälläsadalla ruplalla, ei vähemmän kuin neljälläsadalla, jotta
olisi täsmälleen niinkuin silloinkin, — komensi Mitja. — Neljä tusinaa
samppanjaa, ei yhtään pulloa vähemmän.

— Mihin sinä tarvitset niin paljon, mitä se tarkoittaa! Seis! — ärjäisi
Pjotr Iljitš. — Mikä laatikko tämä on? Mitä siinä on? Onko tässä
todellakin neljälläsadalla ruplalla?

Hänelle selittivät touhuissaan olevat kauppa-apulaiset sulavin puhein,
että tässä ensimmäisessä laatikossa on ainoastaan puoli tusinaa
samppanjaa ja »kaikenlaisia ensi hätään välttämättömiä asioita»,
kuten haukepaloja, konvehteja, tuoksukaramelleja ym. Mutta pääosa
»tarpeista» pannaan laatikkoihin ja lähetetään tuossa paikassa erikseen
kuten silläkin kertaa, eri rattailla ja niinikään kolmivaljakolla,
ja ennättää perille ajoissa, »vain tunnin verran myöhemmin se tulee
perille kuin itse Dmitri Fjodorovitš».

— Ei enempää kuin tuntia myöhemmin, ei tuntia enempää, ja pankaa
mahdollisimman paljon tuoksukaramelleja ja pitkiä makeisia; tytöt
pitävät semmoisista, — vaati Mitja innokkaasti.

— Pitkiä karamelleja — olkoon menneeksi. Mutta mitä sinä teet neljällä
tusinalla? Yksi riittää, — lausui Pjotr Iljitš jo melkein suuttuneena.
Hän alkoi tinkiä, hän tahtoi laskun, hän ei ottanut rauhoittuakseen.
Kuitenkin hänen onnistui pelastaa kaiken kaikkiaan vain sata ruplaa.
Sovittiin siitä, että tavaraa otettaisiin enintään kolmensadan ruplan
arvosta.

— Mutta hitto teidät vieköön! — huudahti Pjotr Iljitš aivan kuin
olisi äkkiä ajatellut asiaa tarkemmin. — Mitä tekemistä minulla tässä
oikeastaan on? Viskele rahasi menemään, jos kerran olet ne ilmaiseksi
saanut!

— Tänne, taloudenhoitaja, tänne, älä suutu, — puhui Mitja vetäen
häntä puodin peräkamariin, — täällä annetaan meille heti pullo ja me
härppäämme. Oh, Pjotr Iljitš, lähdetään yhdessä, sillä sinä olet hyvä
mies, minä pidän tämmöisistä.

Mitja istuutui pienelle korituolille aivan pikkuisen pöydän ääreen,
jota peitti hyvin likainen pikku liina. Pjotr Iljitš istuutui
vastapäätä häntä, ja silmänräpäyksessä ilmestyi pöytään samppanjaa.
Kysyttiin, eivätkö herrat haluaisi ostereita, »aivan ensiluokkaisia
ostereita, kaikkein viimeisintä lähetystä».

— Hiiteen osterit, en minä syö, eikä tarvitse mitään, — vastasi melkein
vihaisesti Pjotr Iljitš.

— Ei ole aikaa syödä ostereita, — huomautti Mitja, — eikä ole
ruokahaluakaan. Tiedätkö, ystävä, — lausui hän yhtäkkiä tunteikkaasti,
— minä en ole koskaan rakastanut kaikkea tätä epäjärjestystä.

— Kuka sitä sitten rakastaa! Kolme tusinaa, hyväinen aika, moukille, se
tekee lopun vaikka kenestä.

— En minä siitä puhu. Puhun korkeammasta järjestyksestä. Minussa
ei ole järjestystä, ja kaikki menee hiiteen! Koko elämäni on ollut
epäjärjestystä, ja täytyy panna toimeen järjestys. Sutkauttelenko nyt,
vai mitä?

— Et sutkauttele, vaan hourailet.

    — Kiitos Korkeimman maan päällä,
    kiitos Hänen minussa!

Tämä runosäe irtautui jolloinkin äkkiä sielustani, ei runosäe, vaan
kyynel... olen itse sen sepittänyt... en kuitenkaan silloin, kun
raahasin alikapteenia parrasta...

— Miksi sinä yhtäkkiä nyt hänestä?

— Miksikö minä yhtäkkiä hänestä? Roskaa! Kaikki päättyy, kaikki
tasoittuu, viiva — ja loppusumma.

— Toden totta, mielessäni häämöttävät yhä sinun pistolisi.

— Pistolitkin ovat roskaa! Juo äläkä fantisoi. Minä rakastan elämää,
olen jo liiaksi alkanut rakastaa elämää, niin että ihan iljettää.
Riittää! Elämän malja, ystäväni, elämän maljan juomme, elämälle
esitän maljan! Miksi minä olen tyytyväinen itseeni? Olen alhainen,
mutta tyytyväinen itseeni, ja kuitenkin minä kärsin siitä, että olen
alhainen, mutta tyytyväinen itseeni. Minä siunaan luotua olentoa,
olen heti valmis siunaamaan Jumalaa ja Hänen luomaansa, mutta...
täytyy hävittää eräs haiseva hyönteinen, ettei se ryömisi ja turmelisi
toisten elämää... Juokaamme elämän malja, rakas veli! Mikä voikaan
olla kalliimpi elämää! Ei mikään, ei mikään! Malja elämälle ja eräälle
kuningatarten kuningattarelle!

— Juomme maljan elämälle ja ehkäpä myös sinun kuningattarellesi.

He joivat lasin kumpikin. Vaikka Mitja oli innostunut ja touhuissaan,
niin hän oli samalla ikäänkuin surullinen. Oli aivan kuin jokin
voittamaton ja raskas huoli olisi häntä painanut.

— Miša... sinun Mišasiko tuli? Miša, ystäväiseni, Miša, tule tänne, juo
sinä tämä lasi, kultakutrisen, huomisen Foiboksen kunniaksi...

— Miksi sinä hänelle! — huudahti Pjotr Iljitš vihaisesti.

— No, sallihan nyt, minä tahdon niin.

— O-oh!

Miša tyhjensi lasin, kumarsi ja juoksi pois.

— Muistaa kauemmin, — huomautti Mitja. — Naista minä rakastan, naista!
Mitä on nainen? Maan kuningatar! Mieleni on surullinen, surullinen,
Pjotr Iljitš. Muistatko Hamletin: »Mieleni on niin surullinen, niin
surullinen, Horatio... Ah, Yorrick parka!» Kenties minä olenkin
Yorrick. Juuri nyt olen Yorrick, ja pääkallo myöhemmin.

Pjotr Iljitš kuunteli ja oli vaiti, eikä Mitjakaan puhunut mitään.

— Mikä koira teillä tuossa on? — kysyi hän yhtäkkiä huomattuaan
nurkassa pienen, kauniin mustasilmäisen bolognankoiran.

— Se on Varvara Aleksejevnan, meidän emäntämme, bolognalainen koira,
— vastasi kauppa-apulainen, — itse toivat äsken ja unohtivat meille.
Täytyy viedä takaisin.

— Minä olen nähnyt yhden tuollaisen... rykmentissä... — lausui Mitja
mietteissään, — mutta sen takajalka oli poikki... Pjotr Iljitš,
tahdoin kysyä sinulta näin tilaisuuden sattuessa: oletko sinä koskaan
elämässäsi varastanut, vai etkö?

— Mikä kysymys tuo on?

— Ei, minä muuten vain. Näetkö, jonkun taskusta, vierasta? Minä en puhu
valtion rahoista, valtiota kaikki nylkevät ja sinä tietysti myöskin...

— Mene hiiteen.

— Minä puhun vieraasta omaisuudesta: suoraan taskusta, kukkarosta, mitä?

— Varastin kerran äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin
yhdeksänvuotias, otin pöydältä. Sieppasin salaa ja puristin käteeni.

— No, mitä sitten?

— No, ei mitään. Pidin sitä säilyssä kolme päivää, alkoi hävettää,
tunnustin ja annoin takaisin.

— No, entä sitten?

— Luonnollisesti sain selkääni. Mutta mitäs sinä, etkö sinä itse ole
varastanut?

— Olen varastanut, — sanoi Mitja iskien viekkaasti silmää.

— Mitä olet varastanut? — tiedusti Pjotr Iljitš uteliaasti.

— Äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, kolmen
päivän kuluttua annoin takaisin. — Tämän sanottuaan Mitja äkkiä nousi
paikaltaan.

— Dmitri Fjodorovitš, eiköhän olisi kiirehdittävä? — huudahti äkkiä
puodin ovelta Andrei.

— Onko valmis? Lähdetään! — hätääntyi Mitja. — Vielä yksi juttu ja...
Andreille lähtöryyppy, heti! Ja paitsi viinaa hänelle ryyppy konjakkia!
Tämä laatikko (pistolilaatikko) minun istuimeni alle. Hyvästi, Pjotr
Iljitš, älä muistele pahalla.

— Sinä palaat huomenna?

— Ehdottomasti.

— Suvaitsetteko nyt maksaa? — kiiruhti paikalle kauppa-apulainen.

— Niin, maksaa! Ehdottomasti!

Hän sieppasi taas taskustaan setelitukkunsa, otti siitä kolme sadan
ruplan seteliä, heitti tiskille ja meni kiireesti ulos puodista Kaikki
seurasivat hänen jäljessään ja kumarrellen saattoivat häntä lausuen
jäähyväisiä ja toivotuksia. Andrein sai juuri kurkkuun kulautettu
konjakki rääkäisemään, ja hän istuutui istuimelleen. Mutta tuskin oli
Mitja alkanut laittautua rattaille, kun äkkiä hänen eteensä aivan
odottamatta ilmestyi Fenja. Hän juoksi hengästyneenä luokse, pani
huutaen kätensä ristiin hänen edessään ja lankesi hänen jalkoihinsa:

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, hyvä ystävä, älkää tehkö tuhoja
rouvalle! Ja minä kun kerroin teille kaiken!... Älkääkä tuhotko
sitä toistakaan, hänhän on entinen, heidän! Ottaa nyt Agrafena
Aleksandrovnan vaimokseen, sitä varten on tullutkin Siperiasta...
Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, älkää tuhotko toisen elämää!

— Tö-tö-tö, kas sitäkö se on! No, teetpä sinä siellä nyt tekosia!
mutisi itsekseen Pjotr Iljitš. — Nyt on kaikki ymmärrettävää, kuinka
nyt voisi olla ymmärtämättä. Dmitri Fjodorovitš, annahan minulle
pistolit, jos tahdot olla ihminen, — huudahti hän kuuluvasti Mitjalle,
— kuuletko Dmitri?

— Pistolitko? Odota, ystäväni, minä paiskaan ne matkan varrella
lätäkköön, — vastasi Mitja. — Fenja, nouse, älä makaa edessäni. Ei
Mitja surmaa, ei ketään enää surmaa tämä tyhmä mies. Mutta kuulehan,
Fenja, — huudahti hän hänelle istuen jo rattailla, — minä loukkasin
sinua äsken, anna minulle anteeksi ja armahda, anna anteeksi
konnalle... Mutta jos et anna anteeksi, niin sama se! Sentähden että
nyt jo on kaikki samantekevää! Anna mennä, Andrei, laske hyvää kyytiä!

Andrei pani hevoset liikkeelle; aisakello alkoi kilistä.

— Hyvästi, Pjotr Iljitš. Sinulle viimeinen kyynel!...

»Eihän hän ole juovuksissa, ja mitä puuta heinää hän kuitenkin
puhelee!» ajatteli hänen mentyään Pjotr Iljitš. Hän oli aikeissa jäädä
katsomaan, miten laitetaan kuormaa (niinikään kolmivaljakolle) muista
syötävistä ja viineistä, sillä hän aavisti, että Mitjaa petetään ja
nyljetään, mutta äkkiä hän suuttuen itse itseensä sylkäisi ja lähti
ravintolaansa pelaamaan biljardia.

— Hölmö, vaikka hyvä mies... — mutisi hän itsekseen mennessään. —
Tuosta Grušenjkan jostakin »entisestä» upseerista minä olen kuullut.
No, jos hän on tullut, niin... Heh, nuo pistolit! Mutta piru vieköön,
olenko minä hänen holhoojansa, mitä? Vähät heistä! Eikä mitään
tapahdukaan. Suurta ääntä eikä mitään muuta. Juovat itsensä päihinsä ja
tappelevat, tappelevat ja sopivat. Ovatko he mitään toiminnan miehiä?
Mikä se on tuo »väistyn», »rankaisen itseäni» — ei siitä seuraa mitään!
Tuhat kertaa hän huusi tähän tyyliin humalapäissään ravintolassa. Nyt
hän kylläkään ei ole humalassa. »Humalassa henkisesti» — lurjukset,
rakastavat komeita sanoja. Olenko minä hänen holhoojansa? Eipä voinut
olla tappelematta, koko turpa oli veressä. Kenen kanssa hän on mahtanut
tapella? Ravintolassa saan tietää. Ja liinakin oli verinen... Hyi
hitto, se jäi minun lattialleni...

Hän saapui ravintolaan hyvin pahalla tuulella ja alkoi heti pelata.
Peli teki hänet iloiseksi. Hän pelasi vielä toisen pelierän ja alkoi
äkkiä puhua eräälle pelitoverilleen siitä, että Dmitri Karamazoville
taas oli ilmestynyt rahoja, kolmisen tuhatta, hän oli itse nähnyt,
ja että tämä taas oli ajanut Mokrojeen remuamaan Grušenjkan
kanssa. Kuulijat ottivat uutisen vastaan miltei odottamattomalla
mielenkiinnolla. Ja he kaikki alkoivat puhua nauramatta, omituisen
vakavasti. Pelikin keskeytyi.

— Kolmetuhatta? Mistä hän olisi voinut saada kolmetuhatta?

Alettiin kysellä tarkemmin. Kertomus rouva Hohlakovista otettiin
vastaan epäillen.

— Kunhan ei vain olisi ryöstänyt ukolta!

— Kolmetuhatta! Asiat eivät ole oikealla tolalla.

— Hänhän aivan ääneen kehui tappavansa isänsä, kaikki täällä sen
kuulivat. Hän puhui nimenomaan kolmestatuhannesta...

Pjotr Iljitš kuunteli ja alkoi äkkiä vastailla kysymyksiin kuivasti ja
niukkasanaisesti. Mitjan kasvoissa ja käsissä olleesta verestä hän ei
maininnut sanaakaan, vaikka tänne tullessaan oli aikonut siitä kertoa.
Aloitettiin kolmas pelierä, keskustelu Mitjasta vähitellen lakkasi;
lopetettuaan pelierän Pjotr Iljitš ei tahtonut enää pelata, pani pois
biljardisauvan eikä syönyt illallista, kuten oli aikonut, vaan lähti
pois ravintolasta. Tultuaan torille hän jäi seisomaan neuvottomana
ja ihmetellen itseään. Hän huomasi äkkiä aikoneensa juuri mennä
Fjodor Pavlovitšin taloon tiedustamaan, eikö mitään ollut tapahtunut.
»Jonninjoutavan asian vuoksi, kuten saadaan nähdä, herätän vieraan
talon ja teen skandaalin. Hyi, perhana, olenko minä heidän holhoojansa?»

Erittäin pahalla tuulella hän suuntasi kulkunsa suoraan kotiinsa
ja muisti äkkiä Fenjan: »Äh, hitto, olisi äsken pitänyt kysyä
häneltä», ajatteli hän harmistuneena, »olisin saanut tietää kaiken».
Ja siinä määrin alkoi häntä äkkiä vaivata mitä kärsimättömin ja
itsepintaisin halu puhua Fenjan kanssa ja saada selvä asiasta, että
hän puolimatkasta äkkiä kääntyi jyrkästi kulkemaan Morozovin taloa
kohti, missä oli Grušenjkan asunto. Tultuaan portille hän kolkutti,
ja yön hiljaisuudessa kajahtanut kolkutus taas ikäänkuin sai hänet
selviämään ja suuttumaan. Sitäpaitsi ei talossa kukaan vastannut,
kaikki nukkuivat. »Teen täälläkin skandaalin!» ajatteli hän tuntien
nyt jo jonkinmoista kärsimystä sydämessään, mutta sen sijaan että
olisi mennyt lopullisesti tiehensä, hän alkoi uudelleen kolkuttaa
kaikin voimin. Koko katu kajahteli: »Viis siitä, minä kolkutan, kunnes
avataan»! mutisi hän suuttuen joka kopahduksesta niin, että oli aivan
raivoissaan, ja samalla iskien yhä voimakkaammin porttiin.



6.

Itse olen tulossa!


Mutta Dmitri Fjodorovitš kiiti tietä pitkin. Mokrojeen oli vähän yli
kaksikymmentä virstaa, mutta Andrein kolmivaljakko eteni sellaista
vauhtia, että saattoi tehdä matkan tunnissa ja neljänneksessä.
Nopea ajo tuntui äkkiä virkistäneen Mitjaa. Ilma oli raitis ja
kylmänpuoleinen, pilvettömällä taivaalla loisti suuria tähtiä. Tämä oli
sama yö ja kenties sama hetkikin, jolloin Aljoša oli langennut maahan
ja »kiihkeästi vannonut rakastavansa sitä ikuisiin aikoihin». Mutta
synkeätä, hyvin synkeätä oli Mitjan sielussa, ja vaikka moni asia jäyti
nyt hänen mieltään, niin tällä hetkellä koko hänen olemuksensa pyrki
vastustamattomasti vain Grušenjkaa, hänen kuningatartaan kohti, jonka
luo hän kiiti katsahtaakseen häneen viimeisen kerran. Sanon vain yhden
seikan: hänen sydämensä ei edes hetkeäkään väittänyt vastaan. Minua
kenties ei uskota, jos sanon, että tämä mustasukkainen mies ei tuntenut
vähintäkään mustasukkaisuutta tuota uutta miestä kohtaan, uutta
kilpailijaa kohtaan, joka oli tullut kuin maan alta, tuota »upseeria»
kohtaan. Jokaista muuta kohtaan, jos semmoinen olisi ilmestynyt, hän
olisi heti ollut mustasukkainen, ehkäpä olisi taas kostuttanut kauheat
kätensä verellä, — mutta tätä, tätä »hänen ensimmäistään» kohtaan hän
ei nyt kiitäessään kolmivaljakollaan tuntenut mustasukkaista vihaa
eikä edes mitään vihamielistä tunnetta, — tosin hän ei ollut vielä
nähnyt häntä. »Tämä on jo kiistämätöntä, tämä on Grušenjkan ja tuon
miehen oikeus; tässä on Grušenjkan ensimmäinen rakkaus, jota hän ei
ole viiteen vuoteen unohtanut: häntä hän siis on vain rakastanutkin
näinä viitenä vuotena, mutta minä, miksi minä olen tähän tuppautunut?
Mikä minä tässä olen, ja miksi? Väisty, Mitja, ja anna tietä! Mikä minä
olenkaan nyt? Nyt olisi ilman upseeriakin kaikki lopussa, vaikka hän ei
olisi ollenkaan tullutkaan, niin sittenkin olisi kaikki lopussa...»

Jokseenkin näillä sanoilla hän olisi voinut selittää tunteitaan, jos
hän vain olisi kyennyt harkitsemaan. Mutta hän ei silloin enää pystynyt
harkitsemaan. Kaikki hänen tällä hetkellä ilmenevä päättäväisyytensä
oli syntynyt ilman harkintaa silmänräpäyksessä, oli heti tunteella
omaksuttu kokonaisuudessaan kaikkine seurauksineen jo äsken, Fenjan
luona, tämän lausuttua ensimmäiset sanansa. Ja kuitenkin omaksutusta
päättäväisyydestä huolimatta hänen sielussaan oli synkeätä, niin
synkeätä, että se tuotti kärsimystä: päättäväisyyskään ei antanut
rauhaa. Liian paljon oli hänen takanaan semmoista, mikä häntä kiusasi.
Ja joinakin hetkinä tämä oli hänestä omituista: olihan hän itse
kirjoittanut itselleen tuomion kynällä paperille: »rankaisen itseäni»;
ja paperi oli täällä hänen taskussaan valmiina; olihan pistoli jo
ladattu, olihan hän jo päättänyt, miten hän huomenna ottaa vastaan
»kultakutrisen Foiboksen» ensimmäisen kuuman säteen, mutta samalla
ei kuitenkaan entisestä, kaikesta siitä, mikä oli hänen takanaan ja
kiusasi häntä, voinut päästä erilleen, hän tunsi sen niin selvästi,
että se tuotti kärsimystä, ja ajatus siitä imeytyi epätoivona hänen
sieluunsa. Oli yksi hetki matkalla, jolloin hänen teki mielensä
pysäyttää Andrei, hypätä rattailta, ottaa ladattu pistolinsa ja tehdä
loppu kaikesta odottamatta edes päivän koittoa. Mutta tuo hetki
lensi ohi kuin kipinä. Ja kolmivaljakkokin kiiti »tehden avaruuden
olemattomaksi», ja sikäli kuin lähestyttiin matkan määrää, valtasi
Grušenjkan, vain Grušenjkan ajatteleminen yhä voimakkaammin hänen
mielensä ja karkoitti kaikki muut kauheat houreet hänen sydämestään.
Oi, hänen mielensä teki niin kovin nähdä hänet, vaikkapa vilahdukselta,
vaikkapa vain kaukaa! »Hän on nyt _hänen_ kanssaan, minäpä katson,
miten hän nyt on hänen kanssaan, entisen lemmittynsä kanssa, enkä minä
mitään muuta tarvitsekaan.» Eikä vielä koskaan ollut hänen rinnastaan
noussut niin paljon rakkautta tätä hänen elämälleen niin kohtalokasta
naista kohtaan, niin paljon uutta tunnetta, jommoista hän ei ollut
vielä koskaan kokenut, hänelle itselleenkin yllättävää tunnetta,
tunnetta semmoista, että hän vaipui rukoukseen ja häipyi olemattomiin
hänen edessään. »Ja minä katoankin!» lausui hän äkkiä jonkinmoisen
hysteerisen innostuksen valtaamana.

Oli ajettu jo miltei tunti. Mitja oli vaiti, ja Andrei, vaikka
olikin puhelias mies, ei myöskään lausunut sanaakaan, aivan kuin
olisi pelännyt aloittaa keskustelua, ja vain hoputteli innokkaasti
»kopukoitaan», ruskeata, laihaa mutta virmaa kolmivaljakkoaan, kunnes
Mitja äkkiä hyvin levottomana huudahti:

— Andrei! Entäpä jos nukkuvat?

Tämä oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, tähän saakka hän ei ollut
sitä ollenkaan ajatellutkaan.

— Täytyy ajatella, että ovat jo käyneet makuulle, Dmitri Fjodorovitš.

Mitja rypisti tuskallisesti kulmiaan: mitenkä tosiaankin, hän tulee
rientäen... semmoisin tuntein... mutta he nukkuvat... Grušenjkakin
kenties nukkuu siinä... Vihastuksen tunne alkoi kiehua hänen
sydämessään.

— Lisää vauhtia, Andrei, anna mennä hyvää kyytiä, Andrei! — huusi hän
kiihkeästi.

— Mutta ehkäpä eivät vielä olekaan käyneet makaamaan, — arveli Andrei
oltuaan vaiti vähän aikaa. — Äsken Timofei kertoi, että niitä on
kertynyt sinne paljon...

— Majataloonko?

— Ei majataloon, vaan Plastunoville, matkustajakotiin, kievari on siis
vapaa.

— Tiedän; kuinka sinä siis sanot, että paljon? Missä on paljon? Keitä?
— tiedusteli Mitja hirveän levottomana odottamattomasta uutisesta.

— Timofei sanoi, että ne ovat kaikki herroja: kaupungista kaksi,
en tiedä keitä ovat, mutta Timofei sanoi, että kaksi on täkäläisiä
herroja, ja niitä toisia on kaksi, ovat niinkuin matkustajia, ja
kenties on vielä joku, en kysynyt sen tarkemmin. Korttia rupesivat
pelaamaan, sanoi.

— Korttia?

— Niin että kenties eivät nuku, kun rupesivat kortinpeluuseen. Täytyy
ajatella, että nyt on vasta yhdestoista tunti menossa, ei sen enempää.

— Lisää vauhtia, Andrei, lisää vauhtia! — huudahti Mitja taas
hermostuneesti.

— Mitäs kun kysyn teiltä, herra, — alkoi taas Andrei oltuaan vähän
aikaa vaiti, — kunhan en vain suututtaisi teitä, minä pelkään, herra.

— Mitä tahdot?

— Äsken Fedosja Markovna lankesi teidän jalkoihinne, rukoili, että te
ette tuhoaisi rouvaa ja vielä jotakuta... niin että, herra, kun minä
nyt olen kyyditsemässä teitä sinne... Suokaa anteeksi, herra, minä vain
tuntoni pakosta, kenties tein tyhmästi, kun sanoin.

Mitja tarttui äkkiä takaapäin hänen olkapäihinsä.

— Oletko sinä kyytimies? Kyytimies? — alkoi hän kiihkeästi.

— Kyytimies olen...

— Tiedätkö sinä, että pitää antaa tietä. Kun on muka kyytimies, niin
ei huoli ketään väistää, antaa jäädä alle, mukamas, minäpä vain ajan
eteenpäin! Ei, kyytimies, älä aja päälle! Ei saa sortaa ihmistä alleen,
ei saa turmella ihmisten elämää; ja jos olet turmellut elämän, — niin
rankaise itseäsi... jos vain olet turmellut, jos vain olet tuhonnut
jonkun elämän, — rankaise itseäsi ja mene pois.

Kaikki tämä purkautui Mitjan suusta aivan kuin hysteerisesti. Vaikka
Andrei ihmettelikin herraa, niin hän kuitenkin piti yllä keskustelua.

— Oikeassa olette, isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, siinä te olette
oikeassa, että ei pidä sortaa ihmistä alleen, ei myöskään kiusata,
niinkuin ei mitään elukkaakaan, sillä jokainen elukka — se on luotu
olento, niinkuin vaikkapa hevonen, vaan toinen pieksää sitä turhaan,
joku meikäläinen kyytimies esimerkiksi... Eikä hänellä ole mitään
määrää, kiusaa vain kiusaamistaan.

— Helvettiinkö? — keskeytti äkkiä Mitja ja alkoi nauraa odottamatonta
lyhyttä nauruaan. — Andrei, yksinkertainen sielu, — hän tarttui taas
lujasti hänen olkapäihinsä, — sano: joutuuko Dmitri Fjodorovitš
Karamazov helvettiin vai eikö, miten arvelet?

— En tiedä, hyvä ystävä, se riippuu teistä, sillä te olette meillä...
Näetkö, herra, kun Jumalan Poika ristiinnaulittiin ja kuoli, niin Hän
meni ristiltä suoraan helvettiin ja vapautti kaikki syntiset, jotka
kärsivät. Ja helvetti alkoi vaikeroida sitä, että siihen, ajatteli
se, ei kukaan enää tule, syntinen nimittäin. Ja sanoi Jumala silloin
helvetille: »Älä vaikeroi, helvetti, sillä luoksesi tulevat tästä lähin
kaikki ylimykset, hallitsijat, ylituomarit ja äveriäät, ja sinä tulet
olemaan täynnä aivan samoin kuin olit ajoista aikoihin, siihen aikaan
asti, kunnes minä tulen uudelleen.» Se on totta, oli tämmöinen sana...

— Kansan legenda, suurenmoista! Sivalla vasemmanpuolista, Andrei!

— Niin että semmoisia varten on helvetti määrätty, — sanoi Andrei
sivaltaen ruoskalla vasemmanpuolista hevosta, — mutta te olette, herra,
aivan samanlainen kuin pikku lapsi... niin me teitä pidämme... Ja
vaikka te, herra, olettekin kiivas, niin Jumala antaa teille anteeksi
teidän suoruutenne tähden.

— Entä sinä, annatko sinä minulle anteeksi, Andrei?

— Mitäpä anteeksi antamista minulla on teille, te ette ole tehnyt
minulle mitään.

— Ei, annatko sinä minulle anteeksi kaikkien puolesta, sinä yksin
kaikkien puolesta, nyt juuri, tällä hetkellä, täällä tiellä? Puhu,
rahvaanmiehen sielu!

— Oh, herra! Peloittaa teitä kyyditäkin, puheenne on niin kummallista...

Mutta Mitja ei kuullut. Hän rukoili kiihkeästi ja kuiskasi hurjasti
itsekseen:

— Jumala, ota minut vastaan kaikessa jumalattomuudessanikin, mutta älä
tuomitse minua. Anna minun mennä ohi ilman Sinun tuomiotasi... Älä
tuomitse, sillä minä olen itse tuominnut itseni; älä tuomitse, sillä
minä rakastan Sinua, Jumala! Itse olen katala, mutta rakastan Sinua:
jos lähetät helvettiin, niin sielläkin rakastan, sielläkin huudan,
että rakastan Sinua ikuisiin aikoihin... Mutta anna minunkin rakastaa
loppuun asti... Täällä, nyt rakastaa loppuun asti, kaikkiaan vain viisi
tuntia, kunnes Sinun kuuma säteesi ilmestyy... Sillä minä rakastan
sieluni kuningatarta. Rakastan enkä voi olla rakastamatta. Sinä itse
näet minut kokonaan. Ajan sinne, lankean hänen eteensä: oikein teit,
kun kuljit ohitseni... Jää hyvästi ja unhota uhrisi, älä milloinkaan
anna häiritä rauhaasi!

— Mokroje! — huudahti Andrei osoittaen piiskalla eteensä.

Yön kalpeassa pimeydessä alkoi äkkiä häämöttää vankka rykelmä
rakennuksia, jotka oli siroteltu laajalle alalle. Mokrojen kylässä
oli kaksituhatta asukasta, mutta tällä hetkellä se nukkui jo
kokonaisuudessaan, vain sieltä täältä tuikki pimeässä muutama tuli.

— Anna mennä, anna mennä, Andrei, minä olen tulossa! — huudahti Mitja
aivan kuin kuumeessa.

— Eivät nuku! — lausui taas Andrei osoittaen piiskalla Plastunovien
vieraskotia, joka oli kylän reunassa ja jonka kaikki kuusi
kadunpuolista ikkunaa olivat kirkkaasti valaistut.

— Eivät nuku! — yhtyi riemuissaan Mitja. — Jyristä, Andrei, aja
neliä, anna kellojen kilistä, aja luo suurella pauhulla! Jotta kaikki
tietäisivät, kuka on tullut! Minä olen tulossa! Itse olen tulossa! —
huudahteli Mitja kiihkeästi.

Andrei pani väsyneen kolmivaljakon nelistämään ja ajoi todellakin
suurella pauhulla korkeitten portaitten eteen sekä pysähdytti
höyryävät, miltei läkähtyneet hevosensa. Mitja hyppäsi rattailta,
ja juuri silloin matkustajakodin isäntä, joka tosin oli jo makuulle
menossa, kurkisti uteliaana portailta, kuka se oli, joka noin oli
tullut.

— Trifon Borisytš, sinäkö?

Isäntä kumartui eteenpäin, katseli tarkkaan, juoksi nopeasti alas
portaita ja riensi orjailevan riemastuneesti vieraan luo.

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš. Teidätkö taas saamme nähdä?

Tämä Trifon Borisytš oli tanakka ja terveen näköinen talonpoika,
keskikokoinen, hieman paksukasvoinen, ankaran ja leppymättömän näköinen
varsinkin Mokrojen talonpoikia kohtaan, mutta hänellä oli kyky nopeasti
saada kasvoihinsa mitä matelevaisin ilme, kun hän vainusi voivansa
saavuttaa jonkin edun. Hän oli aina venäläiseen tapaan puettu, yllään
venäläinen paita ja hihaton takki, rahaa hänellä oli melkoinen määrä,
mutta hän haaveili lakkaamatta myös korkeammasta asemasta. Runsaasti
puolet talonpojista oli hänen kynsissään, kaikki olivat hänelle
korviaan myöten velassa. Hän vuokrasi tilanomistajilta maata ja osteli
itsekin, ja tätä maata viljelivät talonpojat joutuen hänelle velkaan,
josta eivät koskaan kyenneet vapautumaan. Hän oli leskimies, ja hänellä
oli neljä täysikasvuista tytärtä; yksi oli jo leski, asui hänen luonaan
kahden alaikäisen lapsensa kanssa ja teki hänelle työtä päiväläisenä.
Toinen tytär oli naimisissa virkamiehen, jonkun täysinpalvelleen
kirjurin kanssa, ja eräässä matkustajakodin huoneessa oli seinällä
pienikokoisten perhevalokuvien joukossa myös tämän virkamiehen
valokuva, jossa hän oli virkapuvussa olkalappuineen. Kaksi nuorinta
tytärtä pukeutui kirkon suojeluspyhän päivänä- tai jonnekin vierailulle
lähtiessään siniseen tai viheriäiseen pukuun, joka oli ommeltu uusimman
muodin mukaan ja jossa oli takana päällystetyt napit sekä arssinan
pituinen laahustin, mutta seuraavana aamuna he aivan samoin kuin
kaikkina muinakin päivinä nousivat vuoteeltaan päivän sarastaessa ja
koivuvastat käsissä lakaisivat huoneitten lattioita, kantoivat ulos
likavettä ja korjasivat pois roskia matkustajien jäljeltä. Huolimatta
siitä, että jo oli koonnut tuhansia, Trifon Borisytš hyvin mielellään
nylkäisi ryypiskelevältä matkamieheltä liikaa, ja muistaen, että siitä
ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan, kun hän oli yhdessä vuorokaudessa
ansainnut Dmitri Fjodorovitšilta, tämän remutessa Grušenjkan kanssa,
ainakin kaksisataa ruplaa, jollei ihan kolmekinsataa, hän otti nyt
tämän vastaan ilomielin ja palvelevaisesti, sillä jo siitä tavasta,
jolla Mitja oli ajanut hänen portaittensa eteen, hän taas aavisti
olevan saalistamisen mahdollisuuksia.

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, teidätkö taas saamme vastaanottaa?

— Seis, Trifon Borisytš, — alkoi Mitja, — ennen kaikkea pääasia: missä
hän on?

— Agrafena Aleksandrovnako? — ymmärsi isäntä heti ja katseli tarkasti
Mitjan kasvoja, — täällähän hänkin on... oleskelee...

— Kenen kanssa, kenen kanssa?

— Matkustavia vieraita... Yksi on varmaankin virkamies, puolalainen
puheesta päättäen, hän se juuri lähettikin täältä hevoset hakemaan
Agrafena Aleksandrovnaa; toinen hänen seurassaan oleva on hänen
toverinsa, vai lieneekö matkakumppani, kuka heistä selvän saa; ovat
siviilipuvussa...

— Juovatko? Ovatko suurissa rahoissa?

— Vielä mitä? Eivät ole suuri tekijä, Dmitri Fjodorovitš.

— Eikö suuri? No, entä toiset?

— Ne ovat kaupungista, kaksi herraa... Palasivat Tšermašnjasta ja
jäivät tänne. Toinen heistä, nuori mies, on varmaankin herra Miusovin
sukulainen, olen vain unohtanut hänen nimensä ... mutta toisen
luultavasti tekin tunnette; tilanomistaja Maksimov, sanoo käyneensä
pyhiinvaelluksella tuolla luostarissanne ja matkustaa yhdessä herra
Miusovin nuoren sukulaisen kanssa...

— Siinäkö ovat kaikki?

— Siinä.

— Seis, ole vaiti, Trifon Borisytš, sano nyt, kaikkein tärkein: mitä
hän, kuinka hän?

— Äsken saapui ja istuu heidän kanssaan.

— Onko iloinen? Nauraako?

— Ei näytä olevan, ei naura paljoa... Istuupa aivan ikävissään, kampasi
nuoren miehen hiuksia.

— Puolalaisenko, upseerinko?

— Mikä nuori se olisi, eikä se ensinkään ole upseerikaan; ei, herra,
ei hänen, vaan tuon Miusovin veljenpojan, sen nuoren... en vain muista
nimeä.

— Kalganov?

— Kalganov juuri.

— Hyvä on, minä päätän itse. Korttiako pelaavat?

— Pelasivat, mutta ovat jo lopettaneet, joivat teetä, virkamies on
tilannut marjaviinaa.

— Seis, Trifon Borisytš, seis, ystäväni, itse päätän. Vastaa nyt
kaikkein tärkeimpään kysymykseen: eikö ole mustalaisia?

— Mustalaisista ei nyt kuulu kerrassaan mitään, Dmitri Fjodorovitš,
viranomaiset ovat heidät karkoittaneet, mutta juutalaisia täällä on,
soittavat symbaaleilla ja viuluilla, ovat Roždestvenskajassa, niitä
voisi lähettää hakemaan vaikka nyt. Tulevat kyllä.

— On lähetettävä, ehdottomasti lähetettävä! — huusi Mitja. — Tytöt voi
herättää niinkuin silloinkin, erittäinkin Marjan, Stepanidan myös ja
Arinan. Kaksisataa ruplaa kuorosta!

— Semmoisesta rahasta minä nostan sinulle koko kylän jalkeille, vaikka
ovatkin jo käyneet unia vetelemään. Mutta ovatko, isäkulta Dmitri
Fjodorovitš, täkäläiset moukat tuommoisen suopeuden arvoiset, taikkapa
tytötkin? Panna semmoinen rahasumma menemään niin halpamaisille ja
raaoille! Onko hän, meikäläinen talonpoika, omiaan polttelemaan
sikareja, mutta sinä annoit niitä heille. Hänhän löyhkii, senkin rosvo.
Ja tytöt kaikki, niin monta kuin niitä on, ovat täynnä täitä. Minä ajan
sinulle ylös omat tyttäreni ilmaiseksi, saati tuollaisesta rahasta.
Ovat vain käyneet makaamaan nyt, mutta minä potkiskelen niitä jalallani
selkään ja panen sinulle laulamaan. Äskettäin juotitte moukille
samppanjaa, hyh!

Trifon Borisytš sääli suotta Mitjaa: hän oli itse silloin pimittänyt
Mitjalta puolen tusinaa samppanjapulloja, oli myös ottanut pöydän alle
tipahtaneen sataruplasen ja puristanut sen nyrkkinsä sisälle. Sinne
nyrkkiin se oli jäänytkin.

— Trifon Borisytš, minä panin silloin täällä menemään enemmän kuin
yhden tuhannen. Muistatko?

— Panitte menemään, hyvä ystävä, kuinka teitä ei muistaisi, kolmisen
tuhatta pian aikaa jätitte meille.

— No, nyt olen tullut samalle asialle, näetkö?

Ja hän veti esille ja kohotti aivan isännän nenän eteen setelitukkunsa.

— Nyt kuule ja ymmärrä: tunnin kuluttua tulee viiniä, leikkeleitä,
piiraita ja konvehteja, — kaikki se on heti toimitettava sinne ylös.
Tämä laatikko, joka on Andreilla, on myös heti vietävä ylös, avattava
ja heti tarjottava samppanjaa... Mutta pääasia on: — tyttöjä, tyttöjä,
ja Marja ehdottomasti.

Hän kääntyi rattaisiin päin ja veti istuimen alta pistolilaatikkonsa.

— Ota maksu, Andrei! Tästä saat viisitoista ruplaa kolmivaljakosta
ja tässä on viisikymmentä ruplaa juomarahaa... auliudestasi,
rakkaudestasi... Muista herra Karamazovia.

— Minä pelkään, herra... — alkoi Andrei empiä, — viisi ruplaa
juomarahaa riittää, enempää en ota vastaan. Trifon Borisytš on
todistajani. Antakaa anteeksi typerä sanani.

— Mitä pelkäät, — sanoi Mitja mittaillen häntä katseillaan, — no, hitto
sinusta, jos se on niin! — huudahti hän heittäen hänelle viisi ruplaa.
— Nyt, Trifon Borisytš, vie minut salaa sisälle ja anna minun ensi
aluksi luoda silmäys heihin sillä tavoin, että he eivät huomaa minua.
Missä he siellä ovat, sinisessä huoneessako?

Trifon Borisytš katsahti pelokkaasti Mitjaan, mutta täytti heti
kuuliaisena mitä oli käsketty, johdatti hänet varovasti eteiseen, meni
itse ensimmäiseen isoon huoneeseen, joka oli sen huoneen vieressä,
missä vieraat istuivat, ja vei pois kynttilän. Sitten hän vei Mitjan
sisälle ja sijoitti hänet pimeään nurkkaan, josta hän saattoi vapaasti
nähdä seurustelijat näiden huomaamatta häntä. Mutta Mitja ei katsonut
kauan eikä kyennyt tarkastelemaan: hän näki Grušenjkan, ja hänen
sydämensä alkoi lyödä voimakkaasti, silmissä himmeni. Grušenjka istui
pöydän sivulla nojatuolissa ja hänen rinnallaan sohvalla hauskan
näköinen ja vielä hyvin nuori Kalganov; Grušenjka piti tätä kädestä
ja näytti nauravan, mutta nuorukainen puhui häneen katsomatta kovalla
äänellä, aivan kuin harmistuneena, toisella puolen pöytää vastapäätä
Grušenjkaa istuvalle Maksimoville. Maksimov taas nauroi jollekin
sydämensä pohjasta. Sohvalla istui hän ja sohvan vieressä tuolilla
seinän luona joku toinen tuntematon. Se, joka istui sohvalla puoleksi
loikoen, poltti piippua, ja Mitjan silmissä vilahti vain, että se oli
joku paksunpuoleinen ja leveäkasvoinen mies, luultavasti lyhyenläntä
ja ikäänkuin jostakin suuttunut. Hänen toverinsa, toinen tuntematon,
näytti Mitjasta tavattoman pitkältä mieheltä; mutta mitään muuta hän
ei kyennyt erottamaan. Hän oli menehtyä. Eikä hän jaksanut seisoa
minuuttiakaan, pani laatikkonsa piirongin päälle ja kylmenneenä ja
tyrmistyneenä hän suuntasi kulkunsa siniseen huoneeseen seuraa kohti.

— Ai, — vingahti pelästyneenä Grušenjka, joka ensimmäisenä oli
huomannut hänet.



7.

Entinen ja kiistämätön


Mitja astui nopein ja pitkin askelin aivan pöydän luo.

— Hyvät herrat, — alkoi hän kovalla äänellä, melkein huutaen, mutta
änkyttäen joka sanan, — minä... en minä mitään! Älkää pelätkö, —
huudahti hän, — enhän minä mitään, en mitään, — kääntyi hän äkkiä
Grušenjkan puoleen, joka oli painautunut nojatuolissaan Kalganoviin
päin ja tarttunut tämän käteen. — Minä... Minä matkustan myös. Minä
olen aamuun asti. Hyvät herrat, matkustava henkilö... saako hän olla
kanssanne aamuun? Ainoastaan aamuun asti, viimeisen kerran, tässä
samassa huoneessa?

Viimeiset sanat hän lausui kääntyen paksun, sohvalla piippu suussa
istuvan miehen puoleen. Tämä otti arvokkaasti suustaan piipun ja lausui
ankarasti:

— Hyvä herra, tämä on yksityinen seura. On muitakin huoneita.

— Sehän olettekin te, Dmitri Fjodorovitš, mitäs te nyt? — lausui äkkiä
Kalganov. — Istukaa seuraamme, hyvää päivää!

— Hyvää päivää, rakas ihminen... ja verraton! Olen aina kunnioittanut
teitä... — lausui Mitja iloisesti ja kohteliaasti ojentaen hänelle heti
pöydän yli kätensä.

— Ai, miten kovasti te puristitte! Ihan ruhjoitte sormet, — alkoi
Kalganov nauraa.

— Sillä tavoin hän aina puristaa, aina sillä tavoin! — lausui iloisesti
ja vielä arasti hymyillen Grušenjka, joka luultavasti heti oli tullut
Mitjan ulkonäöstä vakuutetuksi, että tämä ei rupea mellastamaan, ja
katseli häntä hirveän uteliaana ja yhä vielä levottomana. Mitjassa
oli jotakin, mikä tavattomasti hämmästytti Grušenjkaa, eikä Grušenjka
ollenkaan ollut odottanut, että Mitja tämmöisellä hetkellä tulee
sisälle tuolla tavoin ja alkaa puhua noin.

— Hyvää päivää, — lausui imelästi vasemmalta myös tilanomistaja
Maksimov. Mitja syöksyi hänenkin luokseen.

— Hyvää päivää, tekin olette täällä, minua ilahduttaa suuresti, että
tekin olette täällä! Hyvät herrat, hyvät herrat, minä... (Hän kääntyi
uudelleen piippua polttavan herran puoleen pitäen nähtävästi häntä
täällä tärkeimpänä henkilönä.) Minä kiidin... Minä tahdoin viettää
viimeisen päiväni ja viimeisen tuntini tässä huoneessa, tässä samassa
huoneessa... missä minä jumaloin... kuningatartani!... Anteeksi,
herrani! — huudahti hän kiihkeästi. — Minä lensin ja vannoin... Oi,
älkää pelätkö, viimeinen yöni! Juokaamme, hyvä herra, sovinnon malja!
Heti tuodaan viiniä... Minä toin tämän. (Hän veti äkkiä jostakin syystä
esille setelitukkunsa.) — Salli, herrani! Minä tahdon musiikkia, jyryä,
pauhua, kaikkea mitä ennenkin... Mutta mato, tarpeeton mato ryömii
maata pitkin ja katoaa! Riemuni päivää muistelen viimeisenä yönäni!...

Hän oli melkein läkähtyä; paljon, paljon hän tahtoi sanoa, mutta suusta
tuli vain omituisia huudahduksia. Herra katseli liikkumattomana häntä,
hänen setelitukkuansa, katseli Grušenjkaa ja oli ilmeisesti ymmällä.

— Jos käskee minun kuninkaatar... — alkoi hän puhua.

— Mikä kuninkaatar, onko se olevinaan samaa kuin kuningatar? —
keskeytti äkkiä Grušenjka. — Ihan minua naurattaa teidän kaikkien
puhetapanne. Istuudu, Mitja, ja mitä sinä puhutkaan? Älä säikyttele,
ole niin hyvä. Ethän rupea säikyttelemään, ethän? Jos et, niin iloitsen
tulostasi...

— Minunko, minunko sopisi säikytellä? — huudahti äkkiä Mitja kohottaen
ylös kätensä. — Oi, menkää ohi, kulkekaa vapaasti, minä en häiritse!...
— Ja äkkiä hän yllätykseksi kaikille ja tietysti itselleenkin
heittäytyi tuolille ja puhkesi kyyneliin, kääntäen päänsä pois
vastapäistä seinää kohti ja tarttuen käsillään lujasti tuolin selustaan
aivan kuin syleillen sitä.

— No niin, no niin, tuommoinen sinä olet! — huudahti Grušenjka
moittivasti. — Juuri tuommoisena hän usein tuli minun luokseni, — alkaa
äkkiä puhua, enkä minä ymmärrä siitä mitään. Kerran rupesi itkemäänkin,
ja nyt se tapahtuu toisen kerran — mikä häpeä! Mitä sinä oikein itket?
_Kun edes olisi syytä!_ — lisäsi hän äkkiä salaperäisesti ja pannen
omituisen ärtyneesti painoa sanoilleen.

— Minä... en itke... No, päivää! — sanoi hän kääntyen silmänräpäyksessä
tuolillaan ja alkoi äkkiä nauraa, mutta ei puisevaa, katkonaista
nauruaan, vaan jonkinmoista ennenkuulumatonta pitkää, hermostunutta ja
vavahduttavaa naurua.

— No niin, nyt taas... No, tule iloiseksi, tule iloiseksi! — puheli
Grušenjka hänelle. — Minä olen hyvin iloinen tulostasi, Mitja, hyvin
iloinen, kuuletko, että minä olen hyvin iloinen? Minä tahdon, että hän
istuu täällä meidän seurassamme, -— kääntyi hän käskevästi ikäänkuin
kaikkien puoleen, vaikka hänen sanansa nähtävästi olivat tarkoitetut
sohvassa istuvalle. — Tahdon, tahdon! Mutta jos hän menee pois, niin
minäkin lähden, tietäkää se! — lisäsi hän, ja hänen silmänsä alkoivat
äkkiä leimuta.

— Mitä tahtoo hallitsijattareni — se on laki! — lausui herra suudellen
sievästi Grušenjkan kättä. — Pyydän herraa meidän seuraamme! — kääntyi
hän rakastettavasti Mitjan puoleen. Mitja aikoi taas rientää luo ja
ilmeisesti päästää suustaan sanatulvan, mutta siitä tulikin muuta:

— Juokaamme, hyvät herrat! — tokaisi hän äkkiä puheen asemasta. Kaikki
alkoivat nauraa.

— Herra Jumala! Ja minä kun luulin hänen taas alkavan pitää puhetta,
— huudahti Grušenjka hermostuneesti. — Kuule, Mitja, — lisäsi hän
lujasti, — älä hypi enää paikaltasi, mutta että sinä toit samppanjaa,
se on mainiota. Minä juon myöskin, marjaviinaa en voi sietää. Mutta
kaikkein parasta on, että ajaa hurautit itse tänne, täällä oli julman
ikävä... Tulitko sinä taas juopottelemaan, vai mitä? Pistä toki rahat
taskuusi! Mistä olet saanut niin paljon?

Mitja, jonka kädessä setelit yhä olivat myttyyn puristettuina, työnsi
ne taskuunsa. Hän punastui. Samassa isäntä toi tarjottimella avatun
samppanjapullon ja juomalaseja. Mitja tarttui pulloon, mutta oli niin
hämillään, että unohti mitä sillä oli tehtävä. Kalganov otti häneltä
pullon ja kaatoi hänen asemastaan viiniä laseihin.

— Niin, vielä, vielä pullo! — huudahti Mitja isännälle ja muistamatta
kilistää herran kanssa, jota hän niin juhlallisesti oli pyytänyt
juomaan kanssaan sovinnon maljan, hän äkkiä tyhjensi yksin koko
lasinsa odottamatta ketään. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kokonaan.
Juhlallisen ja traagillisen ilmeen asemasta, joka hänellä oli ollut
sisälle astuessaan, häneen oli tullut jotakin lapsellista. Hän oli
äkkiä ikäänkuin nöyrtynyt ja alentunut. Hän katseli kaikkia arasti
ja iloisesti, nauraa hihitti usein ja hermostuneesti, oli yhtä
kiitollisen näköinen kuin pahaa tehnyt koira, jota taas on hyväilty
ja jonka on taas annettu tulla sisälle. Oli kuin hän olisi unohtanut
kaikki, ja hän katseli kaikkia ihastuneena, lapsen tavoin hymyillen.
Grušenjkaa hän katseli yhtä mittaa nauraen ja siirsi tuolinsa aivan
Grušenjkan nojatuolin luo. Vähitellen hän tuli tarkastelleeksi molempia
herrojakin, vaikka ei vielä päässyt paljon selville heistä. Sohvalla
istuvassa herrassa hämmästytti häntä ryhti, puolalainen puheensävy
ja ennen kaikkea piippu. »No mitä tämä on, on hyväkin, että hän
polttaa piippua», ajatteli Mitja. Herran jonkin verran pöhöttyneet,
lähes nelikymmenvuotiaat kasvot, joissa oli hyvin pieni nenä ja
sen alla perin ohuet viikset, vahatut ja julkeat, eivät myöskään
herättäneet Mitjassa vielä mitään kysymyksiä. Ei edes herran perin
huono, Siperiassa tehty tekotukka typerästi eteenpäin kammattuine
ohimokiharoineen erikoisemmin hämmästyttänyt Mitjaa: »Siis niin on
oleva, jos hänellä kerran on tekotukka», ajatteli hän onnellisena
edelleen. Toinen herra taas joka istui seinän vieressä ja oli nuorempi
kuin sohvalla istuva herra sekä katseli koko seuruetta röyhkeän ja
uhmailevan näköisenä ja äänettömästi halveksien kuunteli yhteistä
keskustelua, herätti taas Mitjassa huomiota ainoastaan suurella
pituudellaan, joka oli aivan suhteeton sohvalla istuvaan herraan
nähden. »Jos hän nousee seisomaan, niin hän on varmaan kuuden jalan
korkuinen», välähti Mitjan mielessä. Hänen päässään välähti myös, että
tämä pitkä herra luultavasti oli sohvalla olevan herran ystävä ja
apuri, hänen jonkinmoinen »henkivartijansa», ja että pieni, piippua
polttava herra tietysti komentelee pitkää herraa. Mutta tämäkin
kaikki näytti Mitjan mielestä ihmeen hyvältä ja kiistämättömältä.
Pikku koirassa oli kaikki kilpailemisen halu kuollut. Grušenjkaa ja
tämän eräitten lauseitten salaperäistä sävyä hän ei vielä ensinkään
ymmärtänyt, hän ymmärsi koko sydämessään vavisten vain sen, että
Grušenjka oli hänelle ystävällinen, oli »pyytänyt» häntä ja pannut
hänet viereensä istumaan. Hän oli suunniltaan ihastuksesta, kun näki,
miten Grušenjka härppäsi juomalasista viiniä. Seuran äänettömyys näytti
kuitenkin yhtäkkiä häntä hämmästyttävän, ja hän alkoi katsella kaikkia
jotakin odottavin silmäyksin: »Mutta miksi me istumme, miksi ette ryhdy
mihinkään, hyvät herrat»? näytti hänen hymyilevä katseensa sanovan.

— Tuo tuossa valehtelee koko ajan ja me nauroimme täällä, — alkoi
yhtäkkiä Kalganov aivan kuin arvaten hänen ajatuksensa ja osoittaen
Maksimovia.

Mitja loi nopeasti silmänsä Kalganoviin ja heti sen jälkeen Maksimoviin.

— Valehtelee? — alkoi hän nauraa lyhyttä puisevaa nauruaan ilostuen
heti jostakin. — Hah-hah!

— Niin. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa, että muka koko meidän ratsuväkemme
on kaksikymmentäluvulla mennyt järjestään naimisiin puolalaisten
naisten kanssa; mutta sehän on hirveätä pötypuhetta, eikö totta?

— Puolalaisten naisten kanssa? — puuttui taas puheeseen Mitja, nyt jo
aivan ihastuksissaan.

Kalganov ymmärsi sangen hyvin Mitjan suhteen Grušenjkaan, aavisti myös
jotakin puolalaisesta herrasta, mutta tämä ei niin paljoa kiinnittänyt
hänen mieltään tai kenties ei ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltään,
vaan enimmän hänen mieltään kiinnitti Maksimov. Hän oli joutunut
tänne Maksimovin kanssa sattumalta, ja puolalaiset herrat hän kohtasi
täällä matkustajakodissa ensimmäisen kerran elämässään. Grušenjkan
hän tunsi ennestään ja oli kerran ollut tämän luonakin jonkun kanssa;
silloin hän ei ollut miellyttänyt Grušenjkaa. Mutta täällä Grušenjka
katseli häntä hyvin ystävällisesti, olipa ennen Mitjan tuloa häntä
hyväillytkin, mutta Kalganov näytti pysyneen tunteettomana. Hän oli
nuori mies, ei yli kahdenkymmenen vuoden, keikarimaisesti puettu,
kasvot hänellä oli hyvin miellyttävät ja valkoiset, ja hänen sakeat,
ruskeat hiuksensa olivat hyvin kauniit. Näissä valkeissa kasvoissa
oli kauniit, vaaleansiniset silmät, joiden ilme oli älykäs, toisinaan
syväkin, niin ettei semmoista hänen ikäiseltään olisi odottanutkaan,
varsinkin kun nuorukainen toisinaan puhui ja katseli aivan kuin lapsi
eikä sitä yhtään kainostellut, vaan oli itse siitä tietoinen. Yleensä
hän oli hyvin omalaatuinen, vieläpä oikukas, vaikka aina ystävällinen.
Joskus vilahteli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin liikkumatonta
ja itsepäistä: hän katseli teitä, kuunteli, mutta näytti kuitenkin
itsepintaisesti hautovan mielessään jotakin omaansa. Väliin hän muuttui
veltoksi ja laiskaksi, väliin taas yhtäkkiä kiihtyi nähtävästi aivan
joutavasta syystä.

— Ajatelkaahan, minä olen kuljettanut häntä jo neljä päivää mukanani,
— jatkoi hän hiukan laiskasti venytellen sanojaan, ei kuitenkaan
narrimaisesti, vaan aivan luonnollisesti. — Muistatteko, siitä asti
kuin teidän veljenne hänet silloin töytäisi rattailta ja hän lensi
alas. Silloin hän suuresti kiinnitti mieltäni, ja minä otin hänet
mukaani maalle, mutta hän valehtelee myötäänsä, niin että hävettää
hänen seurassaan. Olen viemässä häntä takaisin...

— Herra ei ole nähnyt puolalaista naista ja puhuu semmoista, kuin ei
ole voinut tapahtua, — huomautti piippua polttava herra Maksimoville.

Piippuniekka mies puhui venäjää varsin hyvin, ainakin paljon paremmin
kuin mitä teeskenteli. Venäläiset sanat, mikäli hän niitä käytti, hän
väänsi puolalaiseen muotoon.

— Minähän olen itse ollut naimisissa puolalaisen naisen kanssa, —
hihitti vastaukseksi Maksimov.

— No, oletteko te sitten palvellut ratsuväessä? Tehän puhuitte
ratsuväestä. Oletteko te siis ratsumies? — puuttui heti puheeseen
Kalganov.

— Niin, tosiaankin, onko hän ratsumies? Hah-hah! — huudahti Mitja, joka
kuunteli ahnaasti ja siirsi nopeasti kysyvän katseensa jokaiseen, joka
alkoi puhua, aivan kuin hän olisi odottanut kuulevansa Jumala ties mitä
jokaiselta.

— Ei, katsokaahan, — kääntyi Maksimov hänen puoleensa, — minä puhun
siitä, että nuo puolalaisneidit... kauniit... kun ne tanssivat
meikäläisen ulaanin kanssa masurkan... kun on tanssinut hänen kanssaan
masurkan, niin heti hypähtää hänen polvilleen niinkuin kissanpoika...
valkoinen... mutta herra isä ja rouva äiti näkevät sen ja sallivat
sen tapahtua... ja sallivat... mutta ulaani menee seuraavana päivänä
ja kosii... niin se käy... ja kosii, hihii! — nauraa hihitti Maksimov
lopuksi.

— Herra on lurjus! — mutisi äkkiä pitkä herra tuolilla ja nosti toisen
jalan toisen jalkansa päälle. Mitjan silmiin pisti vain hänen iso
rasvanahkainen saappaansa, jossa oli paksu ja likainen pohja. Muutenkin
molemmat herrat olivat verraten epäsiistissä asussa.

— No niin, nyt tuli lurjuskin! Mitä hän haukkuu? — suuttui äkkiä
Grušenjka.

— Rouva Agrippina, herra on nähnyt Puolanmaalla talonpoikaisnaisia eikä
aatelisneitejä, — huomautti piippua polttava herra Grušenjkalle.

— Voit olla varma siitä! — tokaisi halveksivasti tuolilla istuva pitkä
herra.

— Mitä vielä! Antakaahan hänen puhua! Kun ihmiset puhuvat, niin mitä
tarvitsee häiritä heitä? Heidän kanssaan on hauska, — kivahti Grušenjka.

— Minä en häiritse, rouva, — huomautti merkitsevästi mies, jolla
oli tekotukka, ja luotuaan pitkän katseen Grušenjkaan hän vaikeni
arvokkaasti ja alkoi taas imeä piippuaan.

— Eihän, ei, puolalainen herra sanoi nyt totuuden, — kiivastui taas
Kalganov, aivan kuin olisi ollut kysymys Herra ties mistä. — Eihän hän
ole ollut Puolassa, kuinka hän voi puhua Puolasta? Ettehän te mennyt
Puolassa naimisiin, ettehän?

— En, Smolenskin kuvernementissa. Mutta hänet oli sitä ennen ulaani
tuonut sieltä, tulevan vaimoni nimittäin, sekä hänen rouva äitinsä
ja tantan ja vielä erään sukulaisen, jolla oli aikamiespoika, ne
oli aivan Puolasta, aivan... ja luovutti minulle. Se on eräs meidän
luutnanttimme, hyvin hyvä nuori mies. Ensin hän aikoi itse mennä
naimisiin, mutta ei mennytkään, sillä tyttö olikin ontuva...

— Te siis menitte naimisiin ontuvan kanssa? — huudahti Kalganov.

— En nainut ontuvaa. He molemmat silloin hiukan petkuttivat minua ja
salasivat minulta. Minä luulin, että hän hypähtelee... hän hypähteli
aina, ja minä luulin hänen tekevän sitä ilosta...

— Ilosta, kun pääsi teidän kanssanne naimisiin? — kirkaisi lapsellisen
heleällä äänellä Kalganov.

— Niin, ilosta. Mutta selvisikin, että syy oli aivan toinen. Myöhemmin,
kun meidät oli vihitty, hän tunnusti minulle jo hääiltana asian ja
pyysi hyvin liikuttavasti anteeksi, oli lapsuusvuosinaan, sanoo,
hypännyt kerran lätäkön yli ja siinä loukannut jalkansa, hihii!...

Kalganov alkoi nauraa sydämensä pohjasta aivan kuin lapsi ja melkein
kaatui sohvaa vastaan. Grušenjkakin alkoi nauraa. Mitja oli onnensa
kukkulalla.

— Tiedättekö, tiedättekö, nyt hän puhuukin totta, nyt hän ei valehtele!
— huudahteli Kalganov kääntyen Mitjaan. — Ja tiedättekö, hänhän on
ollut kahdesti naimisissa, — hän puhuu nyt ensimmäisestä vaimostaan,
— mutta hänen toinen vaimonsa, on karannut ja on vielä nytkin elossa,
tiedättekö te sen?

— Todellakin? — kääntyi Mitja nopeasti Maksimoviin, ja hänen kasvonsa
ilmaisivat tavatonta hämmästystä.

— Niin, karannut on, olen kokenut sen ikävyyden, — vahvisti Maksimov
vaatimattomasti. — Erään ranskalaisen kanssa. Mutta pääasia on, että
hän sitä ennen oli ensi työkseen antanut minun siirtää koko maakyläni
hänen nimiinsä. Sinä, sanoo, olet sivistynyt mies, sinä saat itsellesi
aina leipäpalan. Niin sai minut sen tekemään. Minulle huomauttikin
kerran eräs kunnianarvoisa piispa: »Sinun vaimoistasi toinen oli
ontuva, mutta toinen liiankin kevytjalkainen», hihii!

— Kuulkaa, kuulkaa! -— puhui Kalganov aivan innoissaan. — Jos hän
valehteleekin, — ja hän valehtelee usein, — niin hän valehtelee
ainoastaan tuottaakseen kaikille huvia: sehän ei ole alhaista, eihän
se ole alhaista? Tiedättekö, minä pidän hänestä toisinaan. Hän on
hyvin alhainen, mutta hän on luonnollisella tavalla alhainen, vai
mitä? Mitä te arvelette? Joku toinen toimii halpamaisesti ja jostakin
syystä, saadakseen etua, mutta hän tekee sen suorastaan vain luontonsa
mukaisesti... Ajatelkaa, esimerkiksi, hän vaatii sitä kunniaa (eilen
kinasteli siitä koko matkan), että Gogolj on _Kuolleissa Sieluissa_
kertonut hänestä. Muistatteko, siellä on tilanomistaja Maksimov,
jota Nozdrev pieksi ja joutui vastaamaan oikeudessa »tilanomistaja
Maksimovin persoonallisesta loukkaamisesta vitsoilla juopuneessa
tilassa», — no, muistattehan sen? Niin no, ajatelkaahan, hän väittää,
että se oli juuri hän ja että häntä piestiin. No, onko se mahdollista?
Tšitšikov matkusteli myöhäisintään kaksikymmentäluvulla, sen
alkupuolella, niin että aikamäärät eivät ollenkaan käy yhteen. Häntä ei
ole voitu silloin pieksää. Eihän ole voitu, eihän?

Vaikeata oli käsittää, mistä Kalganov oli niin tulistunut, mutta
hän oli vilpittömästi tulistunut. Mitja eläytyi kokonaan hänen
harrastuksiinsa.

— No, entäpä jos piestiin! — huudahti hän hohottaen.

— Ei oikeastaan piesty, vaan muuten vain, — pisti äkkiä väliin Maksimov.

— Kuinka niin? Joko piestiin tai ei?

— _Która godzina, panie?_ [Paljonko kello on, herra?] kääntyi piippua
polttava mies ikävystyneen näköisenä tuolilla istuvan pitkän herran
puoleen. Tämä kohautti vastaukseksi olkapäitään: heillä kummallakaan ei
ollut kelloa.

— Miksi ei puheltaisi? Antakaahan toistenkin puhua. Jos teillä
on ikävä, niin toisetkaan muka eivät saisi puhua, — kivahti taas
Grušenjka, nähtävästi tahallaan rakentaen riitaa. Jotakin välähti
ikäänkuin ensimmäisen kerran Mitjan päässä. Tällä kertaa herra vastasi
jo ilmeisesti ärtyneenä:

— Rouva, minä en sano vastaan, en ole sanonut mitään.

— No hyvä on, mutta kerro sinä — huudahti Grušenjka Maksimoville. —
Miksi te kaikki vaikenitte?

— Eihän tässä ole mitään kertomista, sillä kaikki tuo on vain
tyhmyyksiä, — puuttui heti puheeseen Maksimov nähtävästi mielihyvällä
ja hiukan kiemaillen, — ja Gogoljillakin on tämä kaikki vain
kuvaannollisessa mielessä, sillä kaikki hänen käyttämänsä nimet ovat
allegorisia: Nozdrev ei ollut Nozdrev, vaan Nosov, Kuvšinnikov taas ei
ole sinnepäinkään, sillä hän oli Škvornev. Mutta Fenardi oli todellakin
Fenardi, ei kuitenkaan italialainen, vaan venäläinen, Petrov, ja
mamselli Ferardi oli kaunis, kauniit jalat trikoosukissa, lyhyt hame
täynnä kultahepeniä, ja hänpä pyöri, ei sentään neljää tuntia, vaan
kaiken kaikkiaan neljä minuuttia... sai kaikki ihastumaan...

— Mutta minkätähden piestiin, miksi sinä sait selkääsi? — kirkui
Kalganov.

— Pironin takia, — vastasi Maksimov.

— Minkä Pironin? — huudahti Mitja.

— Tunnetun ranskalaisen kirjailijan Pironin. Me joimme silloin
viiniä suuressa seurassa ravintolassa noilla samoilla markkinoilla.
He pyysivät minutkin seuraan, ja minä aloin ensi töikseni lausua
epigrammeja: »Se ootko sä, Boileau, niin hassu asus on.» Mutta Boileau
vastaa olevansa menossa naamiaisiin, se on saunaan, hihii, sen he
käsittivät letkaukseksi itselleen. Mutta minä lausuin heti paikalla
toisen, kaikille sivistyneille ihmisille hyvin tutun epigrammin,
purevan:

    Mä Phaon oon, sä olet Sapphon verta,
    mua surettaa vain joka kerta,
    kun löytämään et pysty merta.

He loukkaantuivat vielä enemmän ja alkoivat minua hävyttömästi
haukkua, mutta silloin minä kaikeksi onnettomuudeksi kerroin, asioita
parantaakseni, heille hyvin sivistyneen anekdootin Pironista, kuinka
häntä ei huolittu Ranskan akatemiaan ja kuinka hän kostaakseen sepitti
kirjoituksen hautakiveensä pantavaksi:

        Ci-git Piron qui ne fut rien,
        pas même académicien.

    [Tässä lepää Piron, joka ei ollut mikään,
    ei edes akatemian jäsen.]

He ottivat ja pieksivät minut.

— Mutta mistä syystä, miksi?

— Sivistykseni tähden. Vähänkö on syitä, minkä takia ihmiset saattavat
antaa toisille ihmisille selkäsaunan, — lausui Maksimov lempeästi ja
opettavaisesti.

— Hyh, lakatkaa, tuo on kaikki joutavaa, en tahdo kuulla, minä
luulin tulevan iloista, — keskeytti yhtäkkiä Grušenjka. Mitja tuli
levottomaksi ja lakkasi heti nauramasta. Pitkä herra nousi paikaltaan
ja ylpeän näköisenä, niinkuin ihminen, jolla on ikävä vieraassa
seurassa, hän alkoi astella huoneessa nurkasta toiseen kädet selän
takana.

— Kas kun rupesi harppailemaan! — sanoi Grušenjka katsellen häntä
halveksivasti. Mitja tuli levottomaksi ja huomasi sitäpaitsi, että
sohvalla oleva herra katseli häntä ärtyneen näköisenä.

— Hyvä herra, — huudahti Mitja, — juokaamme, hyvät herrat! Ja
toisen herran kanssa myös: juokaamme, hyvät herrat! — Hän siirsi
silmänräpäyksessä, kolme juomalasia ja kaatoi niihin samppanjaa.

— Puolan malja, hyvät herrat, juon teidän Puolanne maljan, puolalaisen
maan maljan! — huudahti Mitja.

— Se on minulle hyvin mieluista, herra, juokaamme, — lausui arvokkaasti
ja suopeasti sohvalla istuva herra ja otti lasinsa.

— Ja toinen herra, mikä hänen nimensä on, hei, jalosukuinen herra, ota
lasi! — touhusi Mitja.

— Herra Vrublevski, — kuiskasi sohvalla oleva herra.

Herra Vrublevski astui huojuen pöydän luo ja otti seisoen oman lasinsa.

— Puolan malja, hyvät herrat, hurraa! — huudahti Mitja kohottaen
lasinsa.

Kaikki kolme tyhjensivät lasinsa. Mitja tarttui pulloon ja täytti heti
taas kolme lasia.

— Nyt Venäjän malja, herrat, ja ollaan veljiä!

— Kaada meillekin, — sanoi Grušenjka, — Venäjän maljan tahdon minäkin
juoda.

— Minä myös, — sanoi Kalganov.

— Ja kyllähän minäkin... vanhan mummo Venäjän maljan, — hihitti
Maksimov.

— Kaikki, kaikki! — huudahteli Mitja. — Isäntä, vielä pulloja!

Tuotiin jäljellä olevat kolme Mitjan tuomista pulloista. Mitja kaatoi
laseihin.

— Venäjän malja, hurraa! — lausui hän uudelleen. Kaikki, paitsi
puolalaiset herrat, joivat, ja Grušenjka tyhjensi yhdellä siemauksella
koko lasinsa. Herrat eivät olleet koskeneetkaan omiinsa.

— Entäs te, herrat? — huudahti Mitja. — Noinko te?

Herra Vrublevski otti lasinsa, kohotti sen ja lausui kaikuvalla äänellä:

— Venäjän malja, niinkuin sen rajat olivat ennen vuotta seitsemänsataa
seitsemänkymmentäkaksi!

— _Oto bardzo piękne!_ [Oikein hyvin sanottu!] — huudahti toinen herra,
ja molemmat tyhjensivät yhdellä kertaa lasinsa.

— Kolloja olette, herrat! — pääsi yhtäkkiä Mitjan suusta.

— Herra! — huusivat molemmat herrat uhkaavasti asettuen Mitjan eteen
kuin kukot. Varsinkin herra Vrublevski oli kiihtynyt.

— Eikö ole lupa rakastaa omaa maataan? — huusi hän.

— Vaiti! Ei saa riidellä! Ei mitään riitaa! — huudahti käskevästi
Grušenjka ja polki jalkaansa lattiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät
säkenöivät. Juuri tyhjennetyn lasin vaikutukset tuntuivat. Mitja
pelästyi kovasti.

— Hyvät herrat, antakaa anteeksi! Se on minun syyni, en minä enää.
Vrublevski, herra Vrublevski, en minä enää!...

— Ole edes sinä vaiti, istuudu, senkin hölmö! — kivahti hänelle häijyn
harmistuneesti Grušenjka.

Kaikki istuutuivat, kaikki vaikenivat, kaikki katselivat toisiaan.

— Hyvät herrat, kaikki on minun syyni! — alkoi taas Mitja, joka ei
ollut ymmärtänyt mitään Grušenjkan huudahduksesta. — No, mitä me
istumme? No, mitä me tekisimme... jotta olisi hauska, taas hauska?

— Ah, ei tosiaankaan ole ensinkään hauska, — mokelsi laiskasti Kalganov.

— Eiköhän pelattaisi taas faraopeliä, niinkuin äsken... — sanoi äkkiä
hihittäen Maksimov.

— Pelata pankkia? Suurenmoista! — yhtyi puheeseen Mitja.

— Jos vain herrat...

— _Pózno_, herra! — lausui aivan kuin haluttomasti sohvalla istuva
herra...

— Se on totta, — kannatti häntä herra Vrublevski.

— _Pózno_? Mitä se on tuo pózno? — kysyi Grušenjka.

— Se merkitsee myöhä, rouva, on myöhä, myöhäinen hetki, — selitti
sohvalla oleva herra.

— Aina heille on myöhä ja aina he eivät voi! — melkein vinkaisi
harmissaan Grušenjka. — Itse istuvat ikävinä, ja siksi pitäisi muka
toisillakin olla ikävä. Ennen sinun tuloasi, Mitja, he olivat kaiken
aikaa tuolla lailla vaiti ja kiukuttelivat minulle...

— Jumalattareni! — huudahti sohvalla istuva mies. — Minä huomaan, että
olet epäsuopea, sentähden olenkin surullinen. Olen valmis, herra, —
lopetti hän kääntyen Mitjan puoleen.

— Aloita, herra! — lausui Mitja siepaten taskustaan setelinsä ja pannen
niistä kaksi sataruplasta pöydälle.

— Minä tahdon sinulle, herra, menettää suuren summan. Ota kortit, pidä
pankkia!

— Kortit pitää olla isännältä, herra, — lausui lujasti ja totisesti
pieni herra.

— Se on parasta, — yhtyi herra Vrublevski vakuuttamaan.

— Isännältä? Hyvä on, ymmärrän, olkoon isännältä, se on hyvä esitys,
herrat! Kortit! — komensi Mitja isäntää.

Isäntä toi aivan avaamattoman korttipakan ja ilmoitti Mitjalle, että
tytöt jo ovat varustautumassa, juutalaiset symbaaleineen luultavasti
myös pian tulevat, mutta kolmivaljakko herkkutavaroineen ei ole
vielä ennättänyt saapua. Mitja hyppäsi paikaltaan pöydän äärestä ja
juoksi toiseen huoneeseen ryhtyäkseen heti tarpeellisiin toimiin.
Mutta tyttöjä oli saapunut vasta kolme, eikä Marja ollut niiden
joukossa. Mitja ei tietänyt itsekään, mihin toimenpiteisiin oli
ryhdyttävä ja miksi hän oli juossut pois huoneesta: hän käski vain
ottamaan laatikosta makeisia, karamelleja ja muuta hyvää ja antamaan
niitä tytöille. — Ja Andreille viinaa, viinaa Andreille! — käski hän
kiireesti. — Minä loukkasin Andreita! Samassa häntä nykäisi olkapäästä
hänen jäljestään juossut Maksimov.

— Antakaa minulle viisi ruplaa, — kuiskasi hän Mitjalle, — minäkin
koettaisin mielelläni onneani pelissä, hihii!

— Oivallista, mainiota! Ottakaa kymmenen, tuossa on! — Hän veti taas
kaikki setelit taskustaan ja etsi niiden joukosta kymmenruplasen. — Jos
menetät pelissä, niin tule uudestaan, tule uudestaan...

— Hyvä on, — kuiskasi Maksimov iloissaan ja juoksi saliin. Kohta
tuli Mitjakin sinne takaisin ja pyysi anteeksi, että oli antanut
odottaa itseään. Herrat olivat jo asettuneet paikoilleen ja avanneet
korttikäärön. He olivat paljon kohteliaamman, miltei ystävällisen
näköisiä. Sohvalla istuva herra pani uudestaan piippuunsa ja
valmistautui jakamaan kortteja; hänen kasvoissaan kuvastui jonkinmoista
juhlallisuuttakin.

— Paikoillenne, herrat! — huusi herra Vrublevski.

— Ei, minä en pelaa enää, — lausui Kalganov, — menetin jo äsken pelissä
heille viisikymmentä ruplaa.

— Herralla oli huono onni, herralla voi taas olla hyvä onni, —
huomautti häneen päin käännähtäen sohvalla istuva herra.

— Paljonko on pankissa? Vastaatko? — kysyi kiihkeästi Mitja.

— Kuulen, herra, sata tai kaksisataa, miten tahdot panna.

— Miljoonan! — hohotti Mitja.

— Herra kapteeni on kenties kuullut herra Podvysotskista?

— Mistä Podvysotskista?

— Varsovassa pankista vastaa se, joka tulee sisälle. Tulee Podvysotski,
näkee tuhat kultarahaa, panee: _va banque_. Pankinpitäjä sanoo: »Herra
Podvysotski, panet kultaa, kunnianko päälle?» »Kunniani kautta,
herrat», sanoo Podvysotski. — »Sen parempi, herra.» Pankinpitäjä jakaa
kaksi korttipinkkaa, Podvysotski ottaa tuhat kultarahaa. — »Odota,
herra», sanoo pankin pitäjä, otti esille laatikon ja antaa miljoonan:
»Ota, herra, tämä on sinun laskusi.» Se oli miljoonan pankki. —
»Minä en tietänyt sitä», sanoo Podvysotski. »Herra Podvysotski»,
sanoo pankinpitäjä. »Sinä panit kunnian päälle, me teemme samoin.»
Podvysotski otti miljoonan.

— Se ei ole totta, — sanoi Kalganov.

— Herra Kalganov, kunnon seurassa ei ole soveliasta puhua noin.

— Kylläpä puolalainen pelaaja antaa sinulle miljoonan! — huudahti
Mitja, mutta huomasi samassa mitä oli sanonut: — anteeksi, herra, olen
syypää, taas olen syypää, hän antaa, antaa miljoonan, kunnian päälle,
puolalaisella kunniasanalla! Näetkö, minähän puhun ihan puolaa, hahhah!
Panen peliin kymmenen ruplaa, tulossa on, — sotamies.

— Minä panen ruplan rouvalle, rouvalle, hihii! — hihitti Maksimov
lyöden esille rouvan, ja aivan kuin tahtoen tehdä sen salassa kaikilta
hän siirtyi aivan pöytään kiinni ja teki nopeasti ristinmerkin pöydän
alla. Mitja voitti. Myös rupla voitti.

— Neljännes panosta! — huudahti Mitja.

— Minä pistän taas ruplan, pikkuisen, pikkuisen panoksen vain, — mutisi
Maksimov autuaasti hirveän iloissaan siitä, että oli voittanut ruplan.

— Lyöty on! — huudahti Mitja. — Seitonen pee'lle!

Myös se tapettiin.

— Lakatkaa, — sanoi äkkiä Kalganov.

— Pee'lle, pee'lle, — huusi Mitja kohottaen panoksensa joka kerta
kaksinkertaisiksi, mutta kaikki panoksensa hän menetti. Vain ruplan
panokset voittivat.

— Pee'lle! — kirkaisi Mitja kiihkoissaan.

— Kaksisataa menetit, herra. Panetko vielä kaksisataa? — tiedusteli
sohvalla istuva herra.

— Kuinka, olenko jo menettänyt kaksisataa? Siis vielä kaksisataa!
Kaikki- kaksisataa pee'lle! — Ja siepaten taskustaan rahat Mitja oli
heittämäisillään kaksisataa ruplaa rouvan päälle, kun Kalganov äkkiä
peitti sen kädellään:

— Riittää! —- huudahti hän heleällä äänellään.

— Mitä te nyt? — kääntyi Mitja häneen.

— Riittää, minä en tahdo! Ette pelaa enää.

— Miksi?

— Siksi vain. Antakaa palttua ja menkää pois pelistä, siinä se. En anna
teidän enempää pelata!

Mitja katsoi häneen hämmästyneenä.

— Heitä pois, Mitja, kenties hän on oikeassa, muutenkin olet paljon
menettänyt, lausui Grušenjka omituinen sävy äänessään. Molemmat herrat
nousivat äkkiä paikoltaan hirveän loukkaantuneen näköisinä.

— Lasketko leikkiä, herra? — lausui pieni herra katsellen ankarasti
Kalganovia.

— Kuinka te uskallatte semmoista tehdä, herra! — karjaisi Kalganoville
myös herra Vrublevski.

— Ei saa, ei saa huutaa! — huudahti Grušenjka. — Voi, te kalkkunakukot!

Mitja katseli heitä jokaista vuoroonsa; mutta jokin hämmästytti häntä
äkkiä Grušenjkan kasvoissa, ja samassa välähti jotakin aivan uutta
hänen mielessään, — omituinen uusi ajatus!

— Rouva Agrippina! — alkoi pieni herra aivan punaisena kiukusta, mutta
silloin Mitja äkkiä meni hänen luokseen ja löi häntä olalle.

— Jalosukuinen herra, kaksi sanaa.

— Mitä tahdotte?

— Toiseen huoneeseen, tuohon kamariin, sanon sinulle kaksi hyvää sanaa,
aivan parhaita, tulet olemaan tyytyväinen.

Pieni herra hämmästyi ja katsahti pelokkaasti Mitjaan. Kuitenkin hän
suostui aivan heti, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että hänen
mukaansa tulisi myös herra Vrublevski.

— Henkivartijako? Tulkoon hänkin, häntäkin tarvitaan! Hän onkin
ehdottomasti tarpeen! — huudahti Mitja. — Mars, herrat!

— Minne te? — kysyi Grušenjka levottomana.

— Tulemme tuossa tuokiossa takaisin, — vastasit Mitja. Jonkinmoinen
rohkeus, jonkinmoinen odottamaton reippaus loisti hänen kasvoistaan;
aivan toisen näköisenä hän oli tunti takaperin astunut tähän
huoneeseen. Hän vei herrat oikealla olevaan huoneeseen, ei siihen
isoon, johon oli kokoontumassa tyttöjen kuoro ja jonne katettiin
pöytää, vaan makuuhuoneeseen, jossa oli arkkuja, matkalaukkuja ja
kaksi isoa vuodetta, joissa kummassakin oli kasa karttuunipäällyksisiä
tyynyjä. Pienellä lautapöydällä aivan nurkassa paloi kynttilä. Herra ja
Mitja asettuivat tämän pikku pöydän ääreen vastapäätä toisiaan ja pitkä
herra Vrublevski heidän sivulleen kädet selän takana. Herrat katselivat
ankarina, mutta ilmeisesti uteliaina.

— Kuinka voin olla palvelukseksenne? — lepersi pieni herra.

— Tällä tavoin, herra, en rupea puhumaan pitkään: tuossa on sinulle
rahat, — hän veti esille setelinsä, — jos tahdot kolmetuhatta, niin ota
ja mene matkaasi.

Herra katseli tutkivasti, silmät selällään, hänen katseensa suorastaan
tunkeutui Mitjan kasvoihin.

— Kolmetuhatta, herra? — Hän ja Vrublevski katsahtivat toisiinsa.

— Kolme, herrat, kolme! Kuule, herra, minä näen, että sinä olet järkevä
mies. Ota kolmetuhatta ja korjaa luusi hiiteen ja ota myös Vrublevski
mukaasi — kuuletko? Mutta heti paikalla, tällä hetkellä, ja ainaiseksi,
ymmärrätkö, herra, ainaiseksi menet ulos juuri tästä ovesta. Mitä
sinulla siellä on: päällystakki, turkki? Minä kannan ne sinulle ulos.
Tällä sekunnilla valjastetaan sinulle kolmivaljakko ja — terve menoa,
herra! Mitä!

Mitja odotti vastausta varmana. Hän ei epäillyt. Jotakin tavattoman
päättäväistä välähti herran kasvoissa.

— Entä ruplat, herra?

— Ruplat maksetaan tällä tavoin, herra: viisisataa ruplaa heti paikalla
sinulle ajuria varten ja ennakkomaksuna, ja kaksituhatta viisisataa
huomenna kaupungissa — vannon kunniani kautta, sinä saat ne, hankin ne
vaikka maan alta! — huudahti Mitja.

Puolalaiset katsahtivat taas toisiinsa. Herran kasvot alkoivat muuttua
epäsuotuisaan suuntaan.

— Seitsemänsataa, seitsemänsataa eikä viisisataa heti, tällä hetkellä
käteen! — koroitti Mitja tarjoustaan tuntien, että asiat eivät ole
aivan oikein, — Mitä sinä, herra? Etkö usko? Eihän voi antaa sinulle
kaikkia kolmeatuhatta yhdellä kertaa. Jos annan, niin sinä palaat
jo huomenna hänen luokseen... Eikä minulla nyt olekaan koko summaa,
rahat ovat kaupungissa kotonani, — leperteli Mitja alkaen pelätä
ja lannistuen sikäli kuin itse puhui, — jumalauta ne ovat siellä,
piilossa...

Silmänräpäyksessä alkoi tavaton oman arvon tunto loistaa pienen herran
kasvoista.

— Etkö vielä tahtoisi mitä? — kysyi hän ivallisesti. — Hyi häpeä! — Ja
hän sylkäisi.

Herra Vrublevski sylkäisi myös.

— Senkö tähden sinä syljet, herra, — lausui Mitja kuin epätoivoissaan,
sillä hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, — senkö tähden, että aiot
nylkäistä Grušenjkalta enemmän. Salvokukkoja te olette kumpikin, siinä
se!

— _Jestem do žywego dotknetym!_ [Minua on syvästi loukattu!] — sanoi
pieni herra tullen äkkiä punaiseksi kuin rapu ja lähti nopeasti ulos
huoneesta hirveästi pahastuneena, aivan kuin ei tahtoisi kuulla mitään
enää. Häntä seurasi huojuen Vrublevski, ja heidän jäljessään kulki
Mitja nolona ja masentuneena. Hän pelkäsi Grušenjkaa, hän aavisti,
että herra heti nostaa melun. Niin tapahtuikin. Herra astui saliin ja
asettui teatterimaisesti Grušenjkan eteen seisomaan.

— _Pani Agrippina, jestem do žywego dotknetym!_ — huudahti hän, mutta
Grušenjka näytti äkkiä kadottaneen kokonaan kärsivällisyytensä, aivan
kuin olisi koskettu hänen kipeimpään kohtaansa.

— Venäjää, puhu venäjää, ei sanaakaan puolaa! — huudahti Grušenjka
hänelle, — puhuithan ennen venäjää, et kai ole unohtanut sitä viidessä
vuodessa! — Hän tuli tulipunaiseksi vihasta.

— Rouva Agrippina...

— Minä olen Agrafena, minä olen Grušenjka, puhu venäjää tai en tahdo
ollenkaan kuunnella!

Herra alkoi puhua oman arvonsa tunnossa, ja puhuen murteellisesti
venäjää hän lausui nopeasti ja kopeasti:

— Rouva Agrafena, minä tulin tänne unhottaakseni entisen ja antaakseni
anteeksi sen, unohtaakseni, mitä on ollut ennen tätä päivää...

— Kuinka antamaan anteeksi? Minulleko sinä tulit antamaan anteeksi? —
keskeytti Grušenjka ja hypähti paikaltaan.

— Aivan niin, rouva, minä en ole matalamielinen, vaan jalomielinen.
Mutta minä olin hyvin hämmästynyt, kun näin sinun rakastajasi.
Herra Mitja tarjosi minulle tuossa huoneessa kolmeatuhatta, jotta
matkustaisin pois. Minä sylkäisin herralle vasten naamaa.

— Kuinka? Olisiko hän antanut sinulle rahaa minusta? — huudahti
Grušenjka hysteerisesti. — Onko se totta, Mitja? Kuinka sinä uskalsit?
Olenko minä kauppatavaraa?

— Herra, herra, — rääkäisi Mitja, — hän on puhdas ja tahraton, minä en
koskaan ole ollut hänen rakastajansa! Sen sinä valehtelit...

— Kuinka sinä uskallat puolustaa minua hänen edessään? — karjui
Grušenjka. — En minä ollut puhdas siksi, että rakastin hyvettä, enkä
siksi, että olisin pelännyt Kuzjmaa, vaan jotta voisin olla ylpeä hänen
edessään ja sanoa häntä konnaksi, kun tapaan. Eikö hän todellakaan
ottanut sinulta rahoja?

— Otti kuin ottikin! — huudahti Mitja. — Mutta hän tahtoi kaikki
kolmetuhatta yht'aikaa, kun taas minä tarjosin hänelle vain
seitsemänsataa käsirahaa.

— No, selväähän se on: hän on kuullut, että minulla on rahoja, ja siksi
hän on tullut mennäkseen kanssani naimisiin!

— Rouva Agrippina, — huudahti herra, — minä olen ritari, minä olen
aatelismies enkä mikään lurjus! Tulin ottamaan sinut puolisokseni,
mutta näen uuden naisen, en entistä, vaan oikuttelijan ja häpeämättömän.

— Korjaakin luusi sinne, mistä olet tullut! Jos käsken ajamaan sinut
heti pois, niin sinut ajetaan! — huudahti Grušenjka raivoissaan. —
Tyhmä, tyhmä olin, kun kiusasin itseäni viisi vuotta! Ja kiusasin
itseäni aivan tyhjän takia, kidutin itseäni vihapäissäni! Eikä tämä ole
ensinkään sama mies. Oliko hän tämmöinen? Tämähän lienee hänen isänsä!
Mistä sinä olet tilannut itsellesi tekotukan? Se toinen oli kuin kotka,
mutta tämä on ankka. Se toinen nauroi ja lauloi minulle lauluja... Ja
minä, minä vuodatin viisi vuotta kyyneliä, senkin kirottu hölmö, kuinka
alhainen ja häpyä vailla olenkaan!

Hän vaipui nojatuoliinsa ja peitti kasvonsa kämmeniinsä. Silloin
alkoi viereisestä huoneesta vasemmalta äkkiä kaikua sinne lopultakin
kerääntyneitten Mokrojen tyttöjen laulu, — reipas tanssilaulu.

— Tuo on räyhäämistä! — karjaisi äkkiä herra Vrublevski.

— Isäntä, aja pois nuo häpeämättömät!

Isäntä, joka jo pitkän aikaa oli uteliaana kurkistellut ovesta,
ilmestyi heti huudon kuultuaan huoneeseen, sillä hän aavisti vieraitten
riitaantuneen.

— Mitä sinä huudat, kitasi revit! — kääntyi hän Vrublevskin puoleen
käsittämättömän epäkohteliaasti.

— Nauta! — huusi herra Vrublevski.

— Nautako? Entä mitä kortteja sinä äsken käytit pelissä? Minä annoin
sinulle korttipakan, mutta sinä pistit minun antamani kortit piiloon!
Sinä pelasit väärillä korteilla! Minä voin toimittaa sinut korttien
väärentämisestä Siperiaan, tiedätkö sen, sillä korttien väärentäminen
on samaa kuin paperien väärentäminen...

— Ja astuen sohvan luo hän pisti sormensa sohvan selkämyksen ja
sohvatyynyn väliin ja veti sieltä esille avaamattoman korttipakan.

— Siinä on minun korttipakkani aivan avaamatta! — Hän kohotti sen
korkealle ja näytti koko seuralle. — Minä näin tuolta, miten hän pisti
minun korttipakkani rakoon ja vaihtoi sijalle omansa. — Sipuliherra
sinä olet etkä mikään oikea herra!

— Minä taas näin, kuinka tämä herra kaksi kertaa petkutti pelissä, —
huudahti Kalganov.

— Ah, mikä häpeä, ah, mikä häpeä! — huudahti Grušenjka lyöden käsiään
yhteen ja punastui todellakin häpeästä. — Hyvä Jumala, millaiseksi,
millaiseksi mies on mennyt!

— Sitä minäkin ajattelin, — huudahti Mitja. Mutta hän ei ollut
ennättänyt tätä sanoa, kun herra Vrublevski nolostuneena ja
vimmastuneena kääntyi Grušenjkaan päin ja huusi uhaten tätä nyrkillään:

— Yleinen haaska!

Tuskin oli hän ennättänyt tämän huudahtaa, kun Mitja hyökkäsi hänen
kimppuunsa, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen, nosti hänet
ilmaan ja vei silmänräpäyksessä hänet salista oikealla olevaan
huoneeseen, jossa hän äsken juuri oli käynyt heidän molempien kanssa.

— Minä panin hänet sinne lattialle! — ilmoitti hän palaten heti
takaisin ja läähättäen kiihtymyksestä, — tappelee, senkin lurjus, ei se
nyt tule sieltä!...

Hän sulki oven toisen puolikkaan ja pitäen toista avoinna hän huusi
pienelle herralle:

— Jalosukuinen herra, ettekö tekin haluaisi sinne? _Przepraszam!_
[Olkaa hyvä!]

— Isäkulta, Mitrij Fjodorovitš, — lausui Trifon Borisytš, — ota heiltä
pois ne rahat, jotka menetit heille pelissä. Nehän on itse asiassa
varastettu sinulta.

— Minä en halua ottaa pois viittäkymmentä ruplaani, — sanoi yhtäkkiä
Kalganov.

— Enkä minä kahtasataani, en minäkään taho! — huudahti Mitja. — En ota
pois missään nimessä, jääkööt hänen lohdutuksekseen.

— Oikein, Mitja! Olet oiva mies, Mitja! — huudahti Grušenjka, ja
hirveän vihainen oli sävy hänen huudahduksessaan. Pieni herra, joka
oli kiukusta tulipunainen, mutta ei vähääkään ollut menettänyt
mahtipontisuudestaan, oli menossa ovelle, mutta pysähtyi ja lausui
yhtäkkiä kääntyen Grušenjkan puoleen:

— Rouva, jos tahdot tulla kanssani, niin lähtekäämme, mutta jos et, —
niin hyvästi!

Ja arvokkaasti, paheksumisesta ja arvonsa tunnosta puhkuen hän
meni ulos ovesta. Sillä miehellä oli luonnetta: kaiken tapahtuneen
jälkeenkään hän ei vielä menettänyt toivoaan, että Grušenjka seuraa
häntä, — niin suuressa arvossa hän piti itseään. Mitja paiskasi oven
kiinni hänen jälkeensä.

— Lukitkaa heidät sinne, — sanoi Kalganov. Mutta lukko naksahti heidän
puolellaan, he olivat itse lukinneet oven.

— Oivallista! — huudahti Grušenjka taas vihaisesti ja säälimättömästi.
— Oivallista! Menköön menojaan!



8.

Houre


Alkoivat miltei juomingit, kerrassaan komeat kekkerit. Grušenjka huusi
hermostuneena, että hänelle annettaisiin viiniä: »Tahdon ryypätä,
tahdon juoda itseni aivan juovuksiin, aivan niinkuin ennen, muistatko,
Mitja, muistatko, kuinka me täällä silloin teimme tuttavuutta!» Mitja
itse oli kuin kuumehoureissa ja aavisti »onneansa». Grušenjka muuten
lähetti hänet yhtä mittaa pois läheisyydestään: »Mene, pidä hauskaa,
sano heille, että tanssisivat, että kaikki iloitsisivat, 'pyöri tupa,
pyöri uuni', niinkuin silloin, niinkuin silloin!» huuteli hän yhä.
Hän oli hyvin innoissaan. Ja Mitja riensi panemaan toimeen. Kuoro
keräytyi viereiseen huoneeseen. Se huone, jossa he olivat tähän saakka
istuneet, oli kaiken lisäksi ahdaskin, karttuuniverholla kahtia jaettu,
ja täälläkin oli verhon takana iso sänky paksuine höyhenpatjoineen ja
karttuunityynykasoineen. Kaikissa tämän talon neljässä »siistissä»
huoneessa oli sängyt. Grušenjka asettui aivan oven kohdalle. Mitja
siirsi hänelle siihen nojatuolin: aivan näin oli Grušenjka istunut
myös »silloin», sinä päivänä, jolloin he ensi kertaa pitivät täällä
hauskaa, ja tästä hän oli katsellut touhua ja tanssia. Samat tytöt
olivat nyt kerääntyneet kuin silloinkin. Juutalaiset viuluineen ja
sitroineen olivat myös saapuneet, ja lopulta saapui myös hartaasti
odotettu viini- ja herkkulähetys kolmivaljakolla. Mitja touhusi.
Huoneeseen tuli katselemaan syrjäisiäkin, talonpoikia ja eukkoja, jotka
jo olivat olleet makaamassa, mutta olivat heränneet ja vainusivat
tavallisuudesta poikkeavaa kestitystä, kuten kuukausi takaperin. Mitja
tervehti ja syleili tuttuja, tunnusteli ennen näkemiään kasvoja, availi
pulloja ja kaatoi kenelle vain sattui. Samppanjaa halusivat suuresti
ainoastaan tytöt, talonpojista oli mieluisampaa rommi ja konjakki ja
varsinkin kuuma toti. Mitja järjesti niin, että kaikille tytöille
keitettiin suklaata, ja määräsi, että kaiken yötä piti olla toiminnassa
kolme teekeitintä, jotta jokainen tulija saisi teetä ja totia:
kestittäköön jokaista, joka sitä haluaa. Sanalla sanoen, alkoi säädytön
ja järjetön hummaus, mutta Mitja oli kuin omassa elementissään, ja
mitä päättömämmäksi kaikki muuttui, sitä enemmän hän vilkastui. Jos
niinä hetkinä joku talonpoika olisi pyytänyt häneltä rahaa, niin hän
heti olisi vetänyt esille koko tukkunsa ja alkanut jaella oikealle ja
vasemmalle aivan laskematta. Tästäpä syystä, luultavasti hoidellakseen
Mitjaa, hänen ympärillään kieppui melkein myötäänsä isäntä, Trifon
Borisytš, joka nähtävästi oli jo päättänyt olla ensinkään käymättä
makaamaan tänä yönä, mutta joka kuitenkin joi vähän (hän nautti kaiken
kaikkiaan vain yhden lasin totia) ja valvoi valppaasti omalla tavallaan
Mitjan etuja. Niinä hetkinä, joina se oli tarpeellista, hän hillitsi
häntä ystävällisesti ja matelevasti ja sai hänet luopumaan aikeistaan,
ei sallinut hänen tarjoilla, niinkuin »silloin», moukille »sikareita
ja reiniläistä viiniä» eikä, Jumala siitä varjelkoon, rahoja, sekä
paheksui suuresti, kun tytöt joivat likööriä ja söivät konvehteja:
»Täitä täynnä ne vain ovat, Mitri Fjodorovitš», puhui hän, »minä
töytäisen jokaista heistä polvellani ja käsken heitä pitämään sitä
vielä kunniana heille, — sellaisia ne ovat!» Mitja mainitsi vielä
kerran Andreista ja käski lähettämään hänelle totia: »Minä loukkasin
häntä äsken», toisti hän heikontuneella ja liikutetulla äänellä.
Kalganov ei ensin tahtonut juoda, eikä tyttöjen kuoro häntä alussa
kovinkaan miellyttänyt, mutta juotuaan vielä kaksi pikaria samppanjaa
hän tuli hirveän iloiseksi, asteli huoneissa, nauroi ja kehui kaikkea
ja kaikkia, sekä lauluja että soittoa. Maksimov autuaana ja humalaisena
pysytteli kaiken aikaa hänen seurassaan. Grušenjka, joka myös oli
alkanut humaltua, osoitti Mitjalle Kalganovia: »Kuinka miellyttävä hän
on, miten ihastuttava poika!» Ja Mitja juoksi innoissaan suutelemaan
Kalganovia ja Maksimovia. Oi, hänellä oli paljon aavistuksia; ei mitään
sellaista ollut Grušenjka hänelle sanonut ja nähtävästi tahallaan
väittikin sanomasta, loi vain väliin häneen ystävällisen, mutta tulisen
silmäyksen. Viimein Grušenjka äkkiä tarttui lujasti hänen käteensä ja
veti hänet väkisin luokseen. Itse istui Grušenjka silloin nojatuolissa
oven luona.

— Kuinka sinä äsken astuitkaan tänne sisälle? Kuinka astuitkaan
sisälle!... Minä aivan pelästyin. Kuinka sinä tahdoit luovuttaa minut
hänelle, mitä? Tahdoitko todellakin?

— En tahtonut tuhota onneasi! — lepersi Mitja autuaana. Mutta Grušenjka
ei tarvinnut vastausta:

— No, mene... pidä hauskaa, — ajoi hän häntä taas luotaan, — älä itke,
kutsun sinua taas.

Ja Mitja riensi pois, mutta Grušenjka alkoi taas kuunnella lauluja ja
katsella tanssia seuraten katseellaan Mitjaa, missä tämä vain oli, ja
neljännestunnin kuluttua hän taas kutsui Mitjaa, joka heti riensi hänen
luokseen.

— No, istuudu nyt viereeni, kerro, kuinka sinä eilen sait tietää, että
minä olin tullut tänne; keneltä kuulit ensimmäiseksi?

Ja Mitja alkoi kertoa, katkonaisesti, sotkuisesti, kiihkeästi, mutta
hänen kertomuksensa oli kuitenkin omituinen, hän rypisti usein yhtäkkiä
kulmiaan ja katkaisi puheensa.

— Miksi sinä rypistät kulmakarvojasi? — kysyi Grušenjka.

— Ei se mitään... jätin sinne erään sairaan. Jos hän olisi tullut
terveeksi, jos tietäisin hänen tulevan terveeksi, niin antaisin heti
kymmenen vuotta elämästäni!

— No, mitäpä hänestä, jos hän on sairas. Aiotko sinä todellakin
huomenna ampua itsesi, kuinka tyhmä oletkaan, ja minkätähden? Minä
pidän semmoisista ajattelemattomista, niinkuin sinä olet, — puhua
lallatti Grušenjka hänelle jo hiukan kankealla kielellä, — sinä olet
siis valmis tekemään minun tähteni mitä tahansa? Eikö niin? Aioitko
sinä, tyhmyri, todellakin ampua itsesi huomenna! Ei, odotahan vielä,
huomenna minä kenties sanon sinulle yhden pikku sanan... tänään en
sano, vaan huomenna. Sinä kai tahtoisit tänään? Ei, tänään minä en
tahdo... No, mene, mene nyt, pidä hauskaa.

Kerran Grušenjka kuitenkin kutsui hänet luoksensa aivan kuin ymmällä
ollen ja huolestuneena.

— Minkätähden olet surullinen? Minä näen, että olet suruissasi... Ei,
kyllä minä näen, — lisäsi hän katsoen terävästi Mitjaa silmiin. —
Vaikka sinä tuolla suuteletkin talonpoikia ja huudat, niin minä näen
kuitenkin jotakin. Ei, pidä sinä hauskaa, minä olen iloinen ja ole
sinäkin... Minä rakastan erästä täällä, arvaa ketä?... Ai, katso: minun
poikani on nukahtanut, päihtyi sydänkäpynen.

Hän puhui Kalganovista: tämä oli todellakin päihtynyt ja nukahtanut
hetkiseksi sohvalle istualleen. Eikä hän ollut nukkunut ainoastaan
päihtymyksen takia, vaan hänen mielensä oli jostakin syystä äkkiä
tullut surulliseksi tai, kuten hän sanoi, »ikäväksi». Kovin hänen
mieltään masensivat lopulta tyttöjen laulutkin, jotka alkoivat muuttua,
sitä mukaa kuin juominki kehittyi, kovin rivoiksi ja hillittömiksi.
Ja samoin heidän tanssinsakin: kaksi tyttöä pukeutui karhuiksi, ja
Stepanida, reipas tyttö keppi kädessä, oli olevinaan karhunkuljettaja
ja alkoi näitä »näyttää». »Iloisemmin, Marja», huusi hän, »muuten saat
kepistä!» Karhut kaatuivat lopulta maahan perin rivoon asentoon, ja
paikalle sankkana joukkona kerääntyneet kaikenlaiset talonpojat ja akat
nauraa hohottivat kovasti. »Antaa heidän, antaa heidän teuhata», puhui
Grušenjka toimessaan, kasvoissa autuas ilme, »kun sattuu jonkin kerran
ilon päivä, niin eivätkö ihmiset pitäisi hauskaa?» Kalganov sensijaan
oli sen näköinen, kuin hän olisi saanut likaa päälleen: »Sikamaisuutta
se kaikki on, tämä kansanomainen homma», huomautti hän mennen pois,
»nämä ovat heidän kevätleikkejään, kun he tallettavat auringon koko
kesäyöksi». Mutta erikoisen epämiellyttävä hänestä oli eräs »uusi»
laulu, jota laulettiin reippaalla tanssisävelellä ja jossa puhuttiin
siitä, kuinka herra ajeli ja kyseli tytöiltä:

    Herra tutki tytöiltä,
    lempivätkö nuo vai ei.

Mutta tytöistä tuntui siltä, että ei voi rakastaa herraa:

    Herralta vain selkään saan,
    enkä lemmi ollenkaan.

Sitten tuli ajaen mustalainen (äännettiin mustilainen) ja tämäkin

        kysyi myöskin tytöiltä,
        lempivätkö nuo vai ei.

        Mutta ei mustalaistakaan voi rakastaa,

        mustilainen varastaa,
        tuota surra tyttö saa.

Ja paljon ajoi ohi tällä tavoin väkeä, joka kyseli tytöiltä näin,
muiden muassa sotamies:

    Kysyi solttu tytöiltä,
    lempivätkö nuo vai ei.

Mutta sotamies hylättiin halveksien:

    Selässä on reppu vain
    enkä...

Tässä seurasi erittäin rivo säe, joka laulettiin aivan kainostelematta
ja herätti suurta riemastusta kuuntelevassa yleisössä. Juttu päättyi
viimein kauppiaaseen:

    Kysyi myöskin kauppias,
    lempivätkö nuo vai ei.

Ja selville kävi, että he suuresti lempivät kauppiasta, koska, näet,

    hän kun tekee kauppojaan,
    minä hallita vain saan.

Kalganov ihan suuttui:

— Se on aivan eilispäivän laulu, — huomautti hän ääneen, — ja kuka
niitä heille sepustaneekin! Puuttuu vain, että rautatieläinen tai
juutalainen ajaisi ohi ja kysyisi tytöiltä: nämä veisivät voiton
kaikista. Ja miltei loukkaantuneena hän samassa selitti, että hänen on
ikävä, istahti sohvaan ja vaipui äkkiä uneen. Hänen kauniit kasvonsa
kalpenivat hiukan ja painuivat sohvatyynyä vastaan.

— Katso, miten kaunis hän on! — sanoi Grušenjka taluttaen Mitjan hänen
luokseen, — minä kampasin äsken hänen hiuksiaan, tukka on pehmoinen
kuin pellava ja sakea...

Ja kumartuen ihastuneena hänen ylitseen Grušenjka suuteli hänen
otsaansa. Kalganov avasi heti silmänsä, katsahti häneen, nousi
seisomaan ja kysyi huolestuneen näköisenä: missä Maksimov on?

— Kas, mitä hän kaipaa, — alkoi Grušenjka nauraa, — istuhan kanssani
hetkinen. Mitja, käväise etsimässä hänen Maksimovinsa.

Selville kävi, että Maksimov ei enää poistunut tyttöjen parista, juoksi
vain silloin tällöin kaatamassa itselleen likööriä ja oli juonut
suklaata kaksi kuppia. Hänen kasvonsa olivat tulleet punaisiksi, nenä
punoitti, silmät olivat tulleet kosteiksi ja imelän näköisiksi. Hän
juoksi luo ja ilmoitti tahtovansa heti »erään sävelaiheen» mukaan
tanssia sabotière-tanssin.

— Minua näet on lapsena opetettu tanssimaan kaikkia noita hienoja
suuren maailman tansseja...

— No mene, mene hänen kanssaan, Mitja, minä katson täältä, miten hän
siellä tanssii.

— Ei, minäkin menen katsomaan, — huudahti Kalganov hyläten perin
naiivilla tavalla Grušenjkan ehdotuksen, että istuisi hänen seurassaan.
Ja kaikki lähtivät katsomaan. Maksimov tanssi todellakin tanssinsa,
mutta ei saanut erikoisesti ihastumaan juuri muita kuin Mitjan. Koko
tanssi oli vain jonkinmoista hyppelyä ja jalkojen vääntämistä sivuille,
jalkapohjat ylöspäin, ja joka hyppäyksellä Maksimov löi kämmenellään
jalkapohjiinsa. Kalganovia se ei ollenkaan miellyttänyt, mutta Mitja
suuteli tanssijaa.

— No, kiitoksia, olet ehkä väsynyt, mitä katselet tänne: tahdotko
konvehdin, vai mitä? Kenties tahdot sikarin?

— Savukkeen.

— Etkö tahdo ryypätä?

— Minä olen tässä juonut likööriä... Eikö teillä ole suklaakonvehteja!

— Tuossa pöydällähän on kokonainen kuorma, valitse mieleisesi, sinä
kyyhkyssielu!

— Ei, minä tarkoitan sellaista, jossa olisi vaniljaa... vanhoille
ukoille... hihii!

— Ei, veliseni, aivan sellaisia ei ole.

— Kuulkaa! — sanoi ukko ja kumartui äkkiä aivan Mitjan korvan luo.
— Tuo tyttö tuossa, Marjuška, hihii! Kuinka minä voisin, jos se käy
päinsä, tutustua häneen, teidän hyvyytenne avulla...

— Kas vain, mitä mielesi tekee! Ei, veliseni, puhut joutavia.

— Enhän minä tee pahaa kenellekään, — kuiskasi Maksimov alakuloisesti.

— No, hyvä on, hyvä on. Täällä, veliseni, vain juodaan ja tanssitaan,
mutta muuten, perhana vieköön! Odota... Syö aluksi, Syö aluksi, syö,
juo, riemuitse. Etkö tarvitse rahoja?

— Sitten myöhemmin ehkä, — hymyili Maksimov.

— Hyvä, hyvä...

Mitjan pää oli kuuma. Hän meni ulos eteisestä ylemmälle puiselle
parvekkeelle, joka pihan puolella reunusti osan koko rakennusta.
Raitis ilma virkisti häntä. Hän seisoi yksin pimeydessä, nurkassa, ja
tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä. Hänen eri suuntiin hajaantuneet
ajatuksensa yhtyivät äkkiä, eri tunteet sulivat yhteen, ja kaikki
oli selvää. Kauhea, peloittava selvyys! »Jos ampuu itsensä, niin
milloin sitten, jos ei nyt?» välähti hänen mielessään. »Kävisi
ottamassa pistolin, toisi sen tänne, ja tässä samassa likaisessa ja
pimeässä nurkassa tekisi lopun kaikesta.» Melkein minuutin hän seisoi
epäröiden. Äsken, kun hän kiiti tänne, seisoi hänen takanaan häpeä,
hänen tekemänsä, jo suoritettu varkaus ja tuo veri, veri!... Mutta
silloin oli helpompi, oi, helpompi! Silloinhan kaikki jo oli lopussa:
hän oli menettänyt Grušenjkan, luovuttanut hänet, Grušenjka oli
häneltä mennyttä, oli kadonnut, — oi, tuomio oli silloin ollut hänelle
helpompi, oli ainakin näyttänyt hänestä välttämättömältä, ehdottomasti
tarpeelliselta, sillä mikä syy hänellä oli jäädä maailmaan? Mutta nyt?
Oliko asia nyt sama kuin silloin? Nyt oli ainakin yksi aave, hirvitys,
hävinnyt: tuo Grušenjkan »entinen», hänen kiistämätön, kohtalokas
miehensä oli kadonnut jäljettömiin. Peloittava aave oli äkkiä
muuttunut niin pieneksi, niin hullunkuriseksi; se oli kannettu käsillä
makuuhuoneeseen ja pantu lukon taakse. Se ei palaa koskaan. Grušenjkaa
hävettää, ja hänen silmistään hän jo näkee, ketä hän rakastaa. Mutta
juuri nyt, kun voisi elää... ei saakaan, ei saa elää, voi kirousta!
»Jumala, herätä eloon aidan luo kaadettu! Vie tämä kauhea kalkki pois
minulta! Olethan Sinä tehnyt ihmeitä, Jumala, samanlaisten syntisten
takia kuin minäkin! Mitäs, mitäs jos ukko onkin hengissä? Oi, silloin
minä poistan muun häpeän varjon, minä annan takaisin varastetut rahat,
minä toimitan ne takaisin, hankin vaikka maan alta... Häpeästä ei jää
jälkiä muualle kuin ainaiseksi minun sydämeeni! Mutta ei, ei, oi,
mahdottomia, halpamaisia haaveita! Voi kirousta!»

Mutta kuitenkin oli kuin jonkin valoisan toivon säde olisi välähtänyt
hänelle pimeydessä. Hän syöksyi paikaltaan ja riensi huoneisiin
— hänen luokseen, hänen luokseen taas, joka ainaiseksi oli hänen
kuningattarensa! »Eikö yksi tunti, yksi minuutti hänen rakkauttaan
maksa koko muuta elämää, vaikkapa häpeän tuskissa?» Tämä hurja kysymys
valtasi hänen sydämensä. »Hänen luokseen, vain hänen luokseen, häntä
tahdon nähdä ja kuulla ja olla mitään ajattelematta, unohtaa kaikki,
vaikkapa vain tämän yön ajaksi, tunniksi, silmänräpäykseksi!» Aivan
eteisen ovella, vielä parvekkeella, hän töksähti isäntään Trifon
Borisytšiin. Tämä näytti hänestä synkältä ja huolestuneelta ja näytti
olevan häntä etsimässä.

— Mitä sinä, Borisytš, etköhän etsinyt minua?

— En, en teitä, — sanoi isäntä aivan kuin olisi äkkiä ällistynyt. —
Mitäpä minä teitä etsisin? Entä te... missä te olitte?

— Miksi sinä olet niin ikävissäsi? Etköhän ole äkäinen? Odota, kohta
pääset nukkumaan... Paljonko kello on?

— Tulee jo kolme. Käynee neljättäkin.

— Me lopetamme, lopetamme.

— Hyvänen aika, ei se mitään. Miten paljon vain suvaitsette...

»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Mitja sivumennen ja juoksi huoneeseen,
missä tytöt tanssivat, mutta Grušenjka ei ollut siellä. Sinisessä
huoneessa hän ei myöskään ollut; Kalganov siellä yksinään uinaili
sohvalla. Mitja katsahti verhojen taakse — hän oli siellä. Hän istui
nurkassa, arkulla, ja nojaten käsiään ja päätään vieressä seisovaan
sänkyyn hän itki katkerasti, koetti kaikin voimin pysyä lujana ja
pidättää ääntään, ettei kuultaisi. Nähtyään Mitjan hän viittasi tätä
luokseen, ja kun tämä riensi luo, niin hän tarttui voimakkaasti hänen
käteensä.

— Mitja, Mitja, minähän rakastin häntä! — alkoi hän puhua hänelle
kuiskaten. — Rakastin häntä niin paljon, kaikki viisi vuotta, koko,
koko tämän ajan! Häntäkö minä rakastin vai ainoastaan vihaaniko? Ei,
häntä! Oh, häntä! Minähän valehtelen, että rakastin ainoastaan vihaani
enkä häntä! Mitja, minähän olin vain seitsemäntoistavuotias silloin,
hän oli silloin minulle niin ystävällinen, niin iloinen, lauloi
minulle lauluja... Tai ainakin näytti silloin minusta, tyttöhupakosta,
sellaiselta... Mutta nyt, hyvä Jumala, eihän tämä ole se sama, ei ole
ollenkaan hän. Eikä hän ole se kasvojensakaan puolesta, ei ensinkään
hän. Minä en tuntenutkaan häntä kasvoista. Tulin tänne Timofein
kyyditsemänä ja ajattelin kaiken aikaa, ajattelin koko matkan: »Kuinka
kohtaan hänet, mitä sanonkaan, kuinka me katsomme toisiamme?...»
Sydäntäni ihan ahdisti, mutta täällä hän aivan kuin valeli kipasta
likavettä päälleni. Puhuu aivan kuin opettaja: kaikki on niin
oppinutta, arvokasta, otti vastaan niin arvokkaasti, että jouduin aivan
ymmälle. En osannut mitään sanoa. Luulin alussa hänen häpeävän tuota
pitkää puolalaistansa. Istun, katson heitä ja mietin: miksi minä nyt en
osaa puhua hänen kanssaan sanaakaan? Tiedätkö, hänet on pilannut hänen
vaimonsa, jonka kanssa hän silloin minut hylättyään meni naimisiin...
Tämä on saanut hänet muuttumaan toisenlaiseksi. Mitja, mikä häpeä!
Oh, minua hävettää, Mitja, hävettää, oh, koko elämäni minua hävettää!
Kirotut, kirotut olkoot nämä viisi vuotta, kirotut! — Ja taas alkoivat
kyyneleet tulvia hänen silmistään, mutta hän ei päästänyt irti Mitjan
kättä, vaan piti siitä lujasti kiinni.

— Mitja, ystäväni, odota, älä mene, tahdon sanoa sinulle sanasen, —
kuiskasi hän ja kohotti äkkiä kasvonsa häntä kohti. — Kuule, sano sinä
minulle, ketä minä rakastan? Minä rakastan täällä yhtä miestä. Kuka on
se mies? Sano sinä se minulle. — Hänen kyynelistä turvonneita kasvojaan
valaisi hymy, silmät loistivat puolipimeässä. — Astui äsken sisään
uljas mies, ja ihan sydämeni kutistui: »Hupsu olet, tuotahan sinä
rakastat», niin kuiskasi heti sydän. Sinä astuit sisälle, ja kaikki
valkeni. Mutta mitä hän pelkää? — ajattelen. Sinähän olit peloissasi,
aivan peloissasi, et osannut puhua. Eihän hän, ajattelen, heitä
pelkää, — voisitko sinä ketään pelästyä? Minua hän pelkää, ajattelen,
ainoastaan minua. Sinulle, pikku hölmölle, on siis Fenja kertonut,
miten minä huusin Aljošalle ikkunasta, että olen tunnin verran
rakastanut Mitenjkaa ja nyt olen menossa rakastamaan... toista. Mitja,
Mitja, kuinka saatoinkaan minä hölmö ajatella rakastavani toista sinun
jälkeesi! Annatko anteeksi, Mitja? Annatko minulle anteeksi vai etkö?
Rakastatko? Rakastatko?

Hän hypähti pystyyn ja tarttui Mitjaa molemmin käsin olkapäihin. Mitja
katseli riemusta sanattomana häntä silmiin kasvoihin, hänen hymyänsä,
syleili häntä äkkiä voimakkaasti ja alkoi häntä suudella.

— Annatko anteeksi, että kiusasin? Minähän kiusasin teitä kaikkia
ilkeydessäni. Minähän ilkeyksissäni tahallani panin tuon ukkorahjuksen
pään pyörälle... Muistatko, kuinka sinä kerran joit luonani ja löit
lasisi rikki? Minä muistin sen tänään ja löin tänään myös lasini
murskaksi, join »alhaisen sydämeni» maljan. Mitja, ystäväni, miksi
sinä et suutele minua? Yhden kerran suuteli ja sitten riuhtaisihe
irti, katsoo, kuuntelee... Mitäpä minussa on kuuntelemista! Suutele
minua, suutele kovemmin, kas niin. Kun kerran rakastaa niin rakastaa!
Sinun orjasi olen tästä lähin, orjasi koko elämäni ajan! Ihanaa on
olla orja!... Suutele! Lyö minua, kiusaa minua, tee jotakin minulle...
Oh, minua pitää todellakin kiduttaa... Seis! Odota, myöhemmin, en
tahdo näin... — hän työnsi hänet äkkiä pois: — Mene matkaasi, Mitjka,
menen nyt ja juon viiniä, tahdon olla päissäni, lähden heti päissäni
tanssimaan, lähden, lähden!

Hän riisti itsensä irti hänen sylistään verhojen takaa. Mitja lähti
huoneesta hänen jäljessään kuin juopunut. »Olkoon, tapahtukoon nyt
mitä tahansa — yhdestä hetkestä annan koko maailman», välähti hänen
päässään. Grušenjka tyhjensi todellakin yhdellä henkäyksellä vielä
lasin samppanjaa ja tuli yhtäkkiä hyvin juovuksiin. Hän istuutui
nojatuoliin entiselle paikalleen autuaasti hymyillen. Hänen poskensa
hehkuivat, huulet olivat tuliset, hänen säkenöivät silmänsä tulivat
sameiksi, intohimoinen katse kiehtoi. Kalganovkin tunsi kuin piston
sydämessään ja meni hänen luokseen.

— Tunsitko, kuinka minä sinua äsken suutelin nukkuessasi? — lepersi
Grušenjka hänelle. — Olen nyt aivan päissäni, niin se on... Etkö sinä
ole hutikassa? Ja miksi Mitja ei juo? Miksi sinä et juo, Mitja, minä
olen juonut, mutta sinä et juo...

— Olen juopunut! Muutenkin olen juopunut... sinusta olen juopunut,
mutta nyt tahdon juopua viinistäkin. — Hän tyhjensi vielä lasin ja —
se oli hänestä itsestään omituista — vasta tästä viimeisestä lasista
hän juopuikin, juopui yhtäkkiä, mutta siihen asti oli ollut koko ajan
selvä, hän muisti sen. Tästä hetkestä lähtien kaikki alkoi pyöriä hänen
ympärillään niinkuin kuumehoureessa. Hän kulki, nauroi, puheli kaikkien
kanssa ja teki kaiken tämän jo aivan kuin itse tietämättään. Vain yksi
liikkumaton ja polttava tunne oli hänessä selvänä joka hetki, »aivan
kuin hehkuva hiili sielussa», muisteli hän myöhemmin. Hän meni tavan
takaa Grušenjkan luo, istuutui hänen viereensä, katseli häntä, kuunteli
häntä... Grušenjka taas oli tullut hirveän puheliaaksi, hän kutsui
kaikkia luokseen, viittasi äkkiä luokseen jonkun tytön kuorosta, tämä
tuli, ja Grušenjka joko suuteli häntä ja päästi sitten menemään tai
toisinaan siunasi tehden kädellään häntä kohti ristinmerkin. Hetkinen
vielä ja hän saattoi ruveta itkemään. Suuresti ilahdutti häntä myös
»ukon käppyrä», niinkuin hän nimitti Maksimovia. Tämä juoksi vähän
väliä suutelemaan Grušenjkan kätösiä »ja jokaista sormea», ja tanssi
lopuksi vielä erään tanssin säestäen sitä itse laulamalla erään vanhan
laulun. Erittäin innokkaasti hän tanssi sen kohdan, jossa hän lauloi:

    Sika panee röh-röh-röh,
    vasikka taas öh-öh-öh,
    ankka panee kva-kva-kva,
    hanhi sanoo ha-ha-ha,
    kana karsinassa käyskenteli,
    ka-ka-ka-ka-ka-ka laususkeli,
    ai, ai, laususkeli!

— Anna hänelle jotakin, Mitja, — sanoi Grušenjka, — lahjoita hänelle,
hänhän on köyhä. Ah, köyhät, sorretut!... Tiedätkö, Mitja, minä menen
luostariin. Ei, ihan totta, menen vielä joskus. Minulle sanoi Aljoša
tänään sanoja koko elämän ajaksi... Niin... Mutta tänään tanssikaamme.
Huomenna luostariin, mutta tänään tanssitaan. Minä tahdon kujeilla,
hyvät ihmiset, no mitäpä siitä, Jumala antaa anteeksi. Jos minä olisin
Jumala, niin antaisin anteeksi kaikille ihmisille: »Rakkaat syntiseni,
tästä päivästä lähtien annan anteeksi kaikille.» Mutta minä menen
pyytämään anteeksiantoa: »Antakaa anteeksi, hyvät ihmiset, tyhmälle
akalle, siinä se.» Peto minä olen, se minä olen. Minä tahdon rukoilla.
Minä olen antanut sipulin. Sellaisen pahantekijän kuin minun tekee
mieli rukoilla. Mitja, tanssikoot, älä häiritse heitä. Kaikki ihmiset
maailmassa ovat hyviä, aivan jok'ikinen. Hyvä on olla maailmassa.
Vaikka me olemmekin huonoja, niin hyvä on maailmassa, me olemme huonoja
ja hyviä, sekä huonoja että hyviä... Ei, sanokaa, minä kysyn teiltä,
tulkaa kaikki luokseni, niin minä kysyn: sanokaa minulle kaikki tämä
asia: miksi minä olen niin hyvä? Minähän olen hyvä, minä olen hyvin
hyvä... No, sanokaa siis: miksi minä olen niin hyvä? — Näin leperteli
Grušenjka humaltuen humaltumistaan ja selitti viimein tahtovansa heti
itse tanssia. Hän nousi nojatuolista ja horjahti. — Mitja, älä anna
minulle enää viiniä, jos pyydän, niin älä anna. Viini ei anna rauhaa.
Kaikki pyörii, uuni ja kaikki pyörii. Minä tahdon tanssia. Katsokoot
kaikki, miten minä tanssin... kuinka hyvin ja kauniisti minä tanssin...

Aikomus oli vakava: hän otti taskustaan valkean batistiliinan
ja tarttui sen kulmaan oikealla kädellään heilutellakseen sitä
tanssiessaan. Mitja alkoi puuhata, tytöt vaikenivat ollakseen valmiina
kuorossa virittämään tanssilaulun heti kehoituksen saatuaan. Kuultuaan
Grušenjkan itsensä aikovan tanssia Maksimov alkoi vinkua innostuksesta
ja lähti hyppelemään hänen edessään laulellen:

    Kupeet hienot, jalat pienet,
    häntä kippurassa.

Mutta Grušenjka huitaisi häntä nenäliinallaan ja ajoi hänet pois:

— Šš! Mitja, miksi eivät tule? Tulkoot kaikki... katsomaan. Kutsu myös
ne sieltä, lukon takaa... Miksi sinä panit heidät lukon taakse? Sano
heille, että minä tanssin, katsokoot hekin, kuinka minä tanssin...

Mitja meni humalaisen puhdilla lukitun oven luo ja alkoi kolkuttaa
herrojen ovea nyrkillään..

— Hoi, te siellä... Podvysotskit! Tulkaa ulos, hän tahtoo tanssia,
kutsuu teitäkin.

— Lurjus! — huudahti vastaukseksi jompikumpi herroista.

— Mutta sinä olet apulaislurjus! Pikkuruinen puolalaislurjuspahanen, se
sinä olet.

— Lakatkaa toki pilkkaamasta Puolaa, — huomautti Kalganov vakavasti;
hänkin oli aika lailla päissään.

— Ole vaiti, nulikka! Jos minä sanoin häntä lurjukseksi, niin eihän se
ole koko Puolan haukkumista. Eihän yksi lurjus ole sama kuin Puola. Ole
vaiti, kiltti poika, syö konvehtia.

— Ah, millaisia he ovatkaan! Eiväthän he ole ihmisiäkään. Miksi
he eivät tahdo tehdä sovintoa? — sanoi Grušenjka ja astui esille
tanssiakseen. Kuoro kajahdutti: »Ah, mun palatsini, palatsini.»
Grušenjka heitti päänsä taaksepäin, hänen huulensa avautuivat puoleksi,
hän hymyili, heilautti liinaansa ja äkkiä hän horjahtaen paikallaan jäi
empien seisomaan keskelle huonetta.

— Olen heikko... — lausui hän kiusaantuneella äänellä, — suokaa
anteeksi, tunnen itseni heikoksi, en voi... Anteeksi...

Hän kumarsi kuorolle ja alkoi sitten kumarrella kaikkiin neljään
suuntaan vuoroonsa:

— Minun syyni... Suokaa anteeksi...

— On vähän päissään, rouva pieni, on ryypännyt, kaunokainen, — kuului
ääniä.

— He ovat hutikassa, — selitti Maksimov hihittäen tytöille.

— Mitja, vie minut pois... ota minut, Mitja, — lausui Grušenjka
voimattomana. Mitja riensi hänen luokseen, otti hänet käsivarsilleen ja
juoksi kalliin saaliinsa kanssa verhojen taakse. »No, nyt minä lähden
pois», ajatteli Kalganov ja sulki sinisestä huoneesta poistuessaan
jälkeensä oven molemmat puolikkaat. Mutta kemut salissa jatkuivat ja
ilon pauhina tuli yhä suuremmaksi. Mitja pani Grušenjkan vuoteelle ja
hänen huulensa imeytyivät suutelemaan häntä.

— Älä kajoa minuun... — lepersi Grušenjka hänelle rukoilevalla äänellä,
— älä kajoa, en vielä ole omasi... Sanoin olevani omasi, mutta älä sinä
koske minuun... säästä... Niitten täällä ollessa, niitten lähettyvillä
ei saa. Hän on täällä. Täällä on inhoittavaa...

— Tottelen! En ajattele... kunnioitan! — mutisi Mitja. — Niin,
inhoittavaa on täällä, oi, häpeällistä. — Ja päästämättä Grušenjkaa
syleilystään hän laskeutui lattialle sängyn viereen polvilleen.

— Minä tiedän, että vaikka sinä oletkin peto, niin sinä kuitenkin olet
jalo, — puhui Grušenjka vaivalloisesti, — täytyy tehdä kunniallisella
tavalla... vastaisuudessa se on kunniallista... ja meidänkin on oltava
kunniallisia, meidänkin on oltava hyviä, ei petoja, vaan hyviä... Vie
minut pois, vie minut kauas, kuuletko... Minä en tahdo täällä, vaan
kaukana, kaukana...

— Oi, niin, niin, ehdottomasti! — puhui Mitja puristaen hänet
syleilyynsä. — Minä vien sinut pois, me kiidämme pois... Oi, koko
elämäni olen nyt valmis antamaan yhdestä vuodesta, kunhan vain ei
tarvitsisi tietää tuosta verestä!

— Mistä verestä? — lausui Grušenjka ymmärtämättä asiaa.

— Ei mistään! — sanoi Mitja hampaitaan kiristellen. — Gruša, sinä
tahdot, että kaikki kävisi kunniallisesti, mutta minä olen varas. Minä
varastin Katjkalta rahaa... Häpeä, häpeä!

— Katjkalta? Tuolta neidiltäkö? Ei, sinä et ole varastanut. Anna
hänelle takaisin, ota minulta... Mitä huudat! Nyt on kaikki minun
omani myös sinun. Mitä me rahalla teemme? Me joisimme ne kuitenkin...
Olemme sitä maata, että joisimme. Menemme yhdessä mieluummin maata
kyntämään. Minä tahdon muokata maata näillä käsillä. Täytyy tehdä
työtä, kuuletko? Aljoša käski. Minusta ei tule sinun rakastajattaresi,
minä olen uskollinen sinulle, olen sinun orjasi, teen työtä sinua
varten. Me menemme neidin luo ja kumarramme molemmat pyytäen häneltä
anteeksi ja lähdemme täältä pois. Jos hän ei anna anteeksi, niin
lähdemme kuitenkin. Vie sinä hänelle rahat ja rakasta minua... Häntä
älä rakasta. Älä enää rakasta häntä. Jos rupeat rakastamaan, niin minä
kuristan hänet. Minä puhkaisen neulalla hänen molemmat silmänsä.

— Sinua minä rakastan, sinua ainoastaan, rakastan Siperiassa...

— Miksi Siperiaan? Mutta mikäpä siinä, mennään Siperiaan, jos tahdot,
sama se... teemme työtä... Siperiassa on lunta... Minä rakastan ajaa
lunta pitkin... pitää olla aisakello... Kuule, aisakello kilahtelee...
Missä aisakello kilahtelee? Joku on tulossa... nyt kilinä jo lakkasikin.

Hän sulki voimattomana silmänsä ja näytti hetkeksi vaipuvan uneen.
Kellon kilahtelu kuului todellakin jostakin kaukaa, ja äkkiä se
vaikeni. Mitja painoi päänsä Grušenjkan rintaa vastaan. Hän ei
huomannut, että aisakello oli lakannut kilisemästä, mutta hän ei
huomannut myöskään sitä, että äkkiä myöskin laulut lakkasivat ja
laulujen sekä juopuneen humun asemasta talossa yhtäkkiä alkoi vallita
kuolemanhiljaisuus. Grušenjka avasi silmänsä.

— Mitä tämä on, olenko nukkunut? Niin... aisakello... Minä olen
nukkunut ja nähnyt unta: olin ajavinani hevosella, lunta pitkin...
aisakello helisee ja minä uinailen. Ajan rakkaan ihmisen kanssa, aivan
kuin sinun kanssasi. Ja kaukana, kaukana... Syleilin ja suutelin
sinua, painauduin sinua vastaan, minun on kylmä, ja lumi kimaltelee...
Tiedätkö, jos yöllä lumi kimaltelee ja kuu hohtaa, niin minusta
tosiaankin on niinkuin en olisi maan päällä... Minä heräsin, ja
rakkaani on tässä vierelläni, on niin hyvä olla...

— Vierelläsi, — mutisi Mitja suudellen hänen vaatteitaan, rintaansa,
käsiänsä. Ja äkkiä hänestä alkoi näyttää omituiselta: hänestä näytti,
että Grušenjka katsoo suoraan eteensä eikä häneen, ei hänen kasvojaan,
vaan yli hänen päänsä, kiinteästi ja omituisen liikkumattomana.
Grušenjkan kasvoilla kuvastui yhtäkkiä ihmettely, melkeinpä pelästys.

— Mitja, kuka täällä katselee meitä? — kuiskasi hän äkkiä. Mitja
käännähti ja näki, että joku todellakin oli raottanut verhoja ja näytti
katselevan heitä. Eikä se tuntunut olevan vain yksi ainoa. Hän hypähti
pystyyn ja astui nopeasti katselijan luo.

— Tänne, olkaa hyvä, tulkaa kanssamme tänne, sanoi hänelle jonkun ääni
verraten hiljaa, mutta lujasti ja vaativasti.

Mitja tuli esille verhojen takaa ja jäi seisomaan liikkumattomana.
Koko huone oli täynnä ihmisiä, mutta ei äskeisiä, vaan aivan uusia.
Vilun väreet kulkivat nopeasti pitkin hänen selkäänsä, ja hän vavahti.
Kaikki nämä ihmiset hän tunsi silmänräpäyksessä. Tuo pitkä ja pulska
ukko, jolla oli päällystakki yllään ja kokardi hatussa, — se on
kihlakunnan poliisipäällikkö Mihail Makarytš. Ja tämä »keuhkotautisen
näköinen», siististi puettu keikari, »jonka saappaat aina ovat niin
hyvin kiilloitetut», — hän on prokuraattorinapulainen. »Hänellähän
on neljänsadan ruplan arvoinen kronometri, hän näytti kerran sitä.»
Mutta tämä nuori, pienikokoinen, silmälasit nenällä... Mitja vain ei
voinut muistaa hänen sukunimeään, mutta hän tuntee tämänkin miehen,
on nähnyt hänet: hän on tutkija, tutkintatuomari, on äskettäin tullut
»lakiopistosta». Tuo tuossa taasen on komisarius, Mavriki Mavrikitš,
sen hän kyllä tuntee, se on tuttu mies. No, entä nuo, joilla on laatat,
mitä varten ne ovat täällä? Ja vielä kaksi muuta miestä, talonpoikia...
Mutta tuolla ovessa ovat Kalganov ja Trifon Borisytš...

— Hyvät herrat... Mitä te täällä, hyvät herrat? — oli Mitja
lausumaisillaan, mutta äkkiä hän aivan kuin joutuen pois suunniltaan ja
itse tietämättään huudahti kuuluvasti, niin kovasti kuin jaksoi:

— Ym-mär-rän!

Nuori mies, jolla oli silmälasit, astui yhtäkkiä esille joukosta ja
tullen Mitjan luo alkoi tosin komeasti, mutta ikäänkuin kiirehtien
puhua:

— Meillä on teille... sanalla sanoen, minä pyydän teitä tänne, tänne
näin, sohvan luo... On olemassa pakottava välttämättömyys selvitellä
asioita kanssanne.

— Ukko! — huudahti Mitja kiihkeästi. — Ukko ja hänen verensä!...
Ym-mär-rän!

Ja aivan kuin jalat olisivat pettäneet, hän melkein kaatui vieressään
olevalle tuolille.

— Ymmärrätkö? Ymmärsit! Isänmurhaaja ja peto, isävanhuksesi veri huutaa
sinua kohti! — karjaisi äkkiä Mitjan luo astuen vanha poliisipäällikkö.
Hän oli aivan hillittömästi raivoissaan, punastui ja tärisi.

— Mutta tämähän on mahdotonta! — huudahti pienikokoinen nuori mies.
— Mihail Makarytš, Mihail Makarytš. Ei se ole niin, ei ole niin!...
Pyydän, että annatte minun yksin puhua... En mitenkään voinut odottaa
teidän puoleltanne moista episodia...

— Tämähän on houre, hyvät herrat, houre! — huudahteli poliisipäällikkö.
— Katsokaa häntä: yöllä, humalassa, irstaan naisen kanssa ja isänsä
veren tahrimana... Houretta! Houretta!

— Pyydän teitä kaikin voimin, hyvä ystävä Mihail Makarytš, tällä
kertaa hillitsemään tunteitanne, — kuiskasi ukolle nopeasti
prokuraattorinapulainen, — muuten minun on pakko ryhtyä...

Mutta pikkuinen tutkintotuomari ei antanut hänen puhua loppuun. Hän
kääntyi Mitjan puoleen ja lausui lujasti, kuuluvasti ja arvokkaasti:

— Herra entinen luutnantti Karamazov, velvollisuuteni on ilmoittaa
teille, että teitä syytetään isänne Fjodor Pavlovitš Karamazovin
murhasta, joka on tapahtunut tänä yönä...

Hän tuntui vielä sanovan jotakin, myöskin prokuraattori näytti siihen
jotakin lisäävän, mutta vaikka Mitja kuulikin, niin hän ei enää
ymmärtänyt heitä. Hän tuijotti heihin kaikkiin hurjin katsein...



Yhdeksäs kirja

Valmistava tutkinta



1.

Virkamies Perhotinin menestyksen alku


Pjotr Iljitš Perhotin, jonka me jätimme kolkuttamaan kaikin voimin
kauppiaanleski Morozovin talon vahvaa, lukittua porttia, sai tietysti
lopuksi aikaan sen, että hänelle avattiin. Kuultuaan niin rajusti
kolkutettavan porttia Fenja, joka pari tuntia sitten oli niin
kovasti pelästynyt eikä vieläkään mielenliikutuksen ja »miettimisen»
takia ollut käynyt makaamaan, pelästyi nyt uudelleen saaden miltei
hysteerisen kohtauksen: hän kuvitteli, että kolkuttaja taaskin oli
Dmitri Fjodorovitš (vaikka hän itse oli nähnyt tämän lähtevän matkaan),
sillä ei kukaan muu kuin hän voinut kolkuttaa noin »röyhkeästi». Hän
syöksyi talonmiehen luo, joka jo oli herännyt ja oli kolkutuksen
johdosta menossa portille, ja alkoi pyydellä, että tämä ei päästäisi
sisälle. Mutta talonmies kysyi tulijalta, kuka tämä oli, ja saatuaan
sen tietää sekä kuultuaan hänen tahtovan tavata Fedosja Markovnaa hyvin
tärkeän asian vuoksi, päätti viimein avata. Tultuaan Fedosja Markovnan
luo edelleen samaan keittiöön, jolloin Fenja »epäluulojen takia»
pyysi, että myös talonmies saisi tulla sisälle, Pjotr Iljitš alkoi
kuulustella Fenjaa ja sai heti selville kaikkein tärkeimmän asian:
t.s. että Dmitri Fjodorovitš juostessaan pois etsimään Grušenjkaa oli
siepannut survinastiasta survimen, mutta että hänellä ei takaisin
tullessaan ollut survinta, vaan hänen kätensä olivat veriset: »ja veri
tihkui yhä niistä, tihkuu, tihkuu tihkumistaan!» huudahteli Fenja,
joka nähtävästi itse oli keksinyt tämän yksityiskohdan pelästyneessä
mielikuvituksessaan. Veriset kädet oli nähnyt Pjotr Iljitš itsekin,
vaikka veri niistä ei tihkunutkaan, ja hän itse oli auttanut niiden
pesemisessä, mutta kysymyshän ei ollutkaan siitä, miten pian ne
olivat kuivuneet, vaan siitä, mihin nimenomaan Dmitri Fjodorovitš
oli juossut survin mukanaan, t.s. oliko varmaa, että hän oli juossut
Fjodor Pavlovitšin luo ja mistä sen voi niin varmasti päättää? Tähän
kohtaan Pjotr Iljitš kiintyi seikkaperäisesti, ja vaikka hän loppujen
lopuksi ei saanutkaan mitään varmasti selville, niin hänessä kuitenkin
syntyi melkeinpä vakaumus, että Dmitri Fjodorovitš ei ollut voinut
juostakaan mihinkään muualle kuin isänsä taloon ja että siellä siis
välttämättömästi oli täytynyt _jotakin_ tapahtua. »Mutta kun hän
palasi», lisäsi Fenja järkytettynä, »ja minä tunnustin hänelle kaikki,
niin sitten minä aloin häneltä kysellä: miksi teillä, ystävä-kulta,
Dmitri Fjodorovitš, on molemmat kädet veressä, ja silloin hän vastasi
siihen tapaan, että se on ihmisverta ja että hän juuri oli tappanut
ihmisen, — sen hän suoraan tunnusti ja täällä hän minun edessäni
kaikkea katuikin, mutta juoksi sitten äkkiä ulos niinkuin mielipuoli.
Minä istuuduin ja aloin ajatella: minne hän nyt lähti juoksemaan
kuin mieletön? Menee Mokrojeen, ajattelen, ja tappaa siellä rouvan.
Minä juoksin häntä rukoilemaan, ettei tappaisi rouvaa, juoksin hänen
asuntoonsa, mutta Plotnikovien puodin luona katson ja näen, että hän
on jo lähdössä ja että hänen kätensä eivät enää ole veressä» (Fenja
oli tämän huomannut ja muisti sen). Ämmä, Fenjan isoäiti, vahvisti,
mikäli voi, oikeiksi kaikki tyttärentyttärensä todistukset. Kyseltyään
vielä yhtä ja toista Pjotr Iljitš lähti talosta vielä kiihtyneempänä ja
levottomampana kuin oli sinne tullut.

Luulisi, että hänen luonnollisin ja lähin tehtävänsä nyt olisi ollut
mennä Fjodor Pavlovitšin taloon, ottaa selville, oliko siellä jotakin
tapahtunut, ja jos oli, niin mitä oli tapahtunut, ja päästyään
asiasta epäämättömästi varmuuteen mennä sitten vain poliisipäällikön
luo, kuten Pjotr Iljitš jo olikin lujasti päättänyt. Mutta yö oli
pimeä, Fjodor Pavlovitšin portti oli vahva, täytyy taas kolkuttaa,
Fjodor Pavlovitšin kanssa hän on sangen vähän tuttu, — ja jos hän nyt
kolkuttaa, niin hänelle avataan, ja voi olla, että siellä ei olekaan
mitään tapahtunut, ja Fjodor Pavlovitš, joka on irvihammas, lähtee
huomenna kaupungille kertomaan juttua, kuinka sydänyöllä hänen taloonsa
tuppautui tuntematon virkamies Perhotin ottamaan selville, eikö häntä
joku ollut tappanut. Skandaali! Mutta skandaalia Pjotr Iljitš pelkäsi
enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Siitä huolimatta tunne, joka oli
hänet vallannut, oli niin voimakas, että hän polkaistuaan vihaisesti
jalallaan maata ja taas sadateltuaan itseään heti lähti uudelle
matkalle, mutta ei Fjodor Pavlovitšin, vaan rouva Hohlakovin luo. Jos
tämä, ajatteli hän, vastaa kysymykseen: onko hän antanut kolmetuhatta
äsken, siihen ja siihen aikaan, Dmitri Fjodorovitšille, niin hän, siinä
tapauksessa että vastaus on kieltävä, menee heti poliisipäällikön luo
poikkeamatta Fjodor Pavlovitšin taloon; päinvastaisessa tapauksessa
hän lykkää kaikki huomiseen ja palaa kotiinsa. Tässä on tietysti
varsin selvää, että nuoren miehen päätös mennä yöllä, kellon ollessa
melkein yksitoista, hänelle aivan tuntemattoman sivistyneen rouvan
luo, herättää tämä kenties vuoteesta vastaamaan olosuhteisiin nähden
ihmeelliseen kysymykseen, saattoi antaa paljon enemmän aihetta
skandaaliin kuin Fjodor Pavlovitšin luo meno. Mutta näin tapahtuu
toisinaan, varsinkin tämänlaatuisissa tapauksissa, kun kaikkein
täsmällisimmät ja flegmaattisimmat ihmiset tekevät päätöksensä. Pjotr
Iljitš taas oli tällä hetkellä kaikkea muuta kuin flegmaatikko! Hän
muisteli myöhemmin koko elämänsä ajan, kuinka voittamaton levottomuus,
joka sai hänet hetki hetkeltä yhä enemmän valtaansa, viimein muuttui
aivan vaivaksi ja johti häntä toimimaan vasten hänen tahtoaan. Tietysti
hän kuitenkin koko matkan torui itseään siitä, että menee tuon rouvan
luo, mutta »vien, vien loppuun asian!» toisteli hän jo kymmenettä
kertaa hampaitaan kiristäen ja täytti aikomuksensa, — vei loppuun asian.

Kello oli täsmälleen yksitoista, kun hän astui rouva Hohlakovin
taloon. Hänet päästettiin pihaan jokseenkin pian, mutta kysymykseen:
nukkuuko rouva jo vai eikö ole vielä käynyt makuulle? — talonmies
ei voinut antaa täsmällistä vastausta, vaan ainoastaan sanoa, että
tavallisesti käyvät tähän aikaan makaamaan. »Tuolla, ylhäällä,
ilmoittautukaa; jos tahtovat ottaa teidät vastaan, niin ottavat,
mutta jos eivät tahdo, niin eivät ota.» Pjotr Iljitš kiipesi ylös,
mutta siellä tuli vaikeuksia. Lakeija ei tahtonut ilmoittaa vieraan
tuloa, mutta kutsui kuitenkin lopulta tytön. Pjotr Iljitš pyysi
kohteliaasti, mutta vakavasti tätä ilmoittamaan rouvalle, että eräs
täkäläinen virkamies Perhotin on tullut erityisen asian johdosta, ja
jos se ei olisi perin tärkeä asia, niin hän ei olisi uskaltanutkaan
tulla — »nimenomaan, nimenomaan näillä sanoilla ilmoittakaa», pyysi
hän tyttöä. Tämä poistui. Hän jäi odottamaan eteiseen. Rouva Hohlakov
itse ei ollut vielä mennyt makuulle, mutta oli jo makuuhuoneessaan. Hän
oli kiihdyksissä Mitjan äskeisestä käynnistä saakka ja aavisteli jo,
että hänelle tänä yönä tulee taas tämmöisissä tapauksissa tavallinen
päänsärky. Kuultuaan tytön ilmoituksen ja hämmästyen asiasta hän
kuitenkin ärtyisästi käski ilmoittamaan, ettei ota vastaan, vaikkakin
hänelle tuntemattoman »täkäläisen virkamiehen» odottamaton käynti
tämmöiseen aikaan olikin tavattomasti herättänyt hänessä naisellista
uteliaisuutta. Mutta Pjotr Iljitš päkisti tällä kertaa vastaan
kuin muuli: kuultuaan kieltävän vastauksen hän pyysi tavattoman
itsepintaisesti vielä kerran ilmoittamaan ja nimenomaan sanomaan
»juuri näillä sanoilla», että hän oli tullut »erittäin tärkeän asian
johdosta ja he kenties itse myöhemmin katuvat, jos nyt eivät ota häntä
vastaan». »Minä syöksyin silloin aivan kuin päistikkaa eteenpäin»,
kertoi hän itse myöhemmin. Palvelustyttö katsahti häneen ihmetellen ja
lähti toistamiseen ilmoittamaan. Rouva Hohlakov hämmästyi, ajatteli
asiaa, tiedusti, millainen mies oli ulkonäöltään, ja sai kuulla, että
»ovat hyvin hyvästi puettu, nuori ja hyvin kohtelias». Huomautamme
sulkumerkkien sisällä ja sivumennen, että Pjotr Iljitš oli jokseenkin
kaunis nuori mies ja tiesi sen itsekin. Rouva Hohlakov päätti tulla
esille. Hän oli jo kotoisessa iltaviitassaan ja tohveleissa, mutta hän
heitti hartioilleen mustan saalin. »Virkamiestä» pyydettiin astumaan
vierashuoneeseen, samaan, jossa äsken oli otettu vastaan Mitja. Emäntä
tuli esille vieraan puheille ankaran kysyvän näköisenä ja pyytämättä
istumaan alkoi suoraan kysymällä: — Mitä haluatte?

— Olen uskaltanut vaivata teitä, hyvä rouva, yhteisen tuttumme Dmitri
Fjodorovitš Karamazovin johdosta, — alkoi Perhotin, mutta tuskin hän
oli lausunut tämän nimen, kun emännän kasvoissa äkkiä kuvastui mitä
voimakkain suuttumus. Hän miltei vinkaisi ja keskeytti kiivaasti
puhujan.

— Miten kauan, miten kauan minua kiusataan tuolla hirmuisella miehellä?
— huusi hän raivostuneena. — Kuinka te uskallatte, hyvä herra, kuinka
rohkenette häiritä teille tuntematonta naishenkilöä hänen talossaan
ja tämmöisellä hetkellä... ja tulla hänen luokseen puhumaan miehestä,
joka tuli juuri tänne, tähän samaan vierashuoneeseen, vain kolme
tuntia takaperin tappaakseen minut, tömisytti jalkojaan ja lähti ulos
sellaisella tavalla, ettei kukaan sillä tavoin lähde oikeitten ihmisten
talosta. Tietäkää, hyvä herra, että minä teen teitä vastaan valituksen,
että minä en anna teidän päästä rankaisematta, suvaitkaa heti jättää
minut rauhaan... Minä olen äiti, minä heti... minä... minä...

— Tappamaan! Hän siis tahtoi tappaa teidätkin?

— Onko hän sitten jo tappanut jonkun? — kysyi rouva Hohlakov rajusti.

— Suvaitkaa kuunnella loppuun, hyvä rouva, ainoastaan puoli minuuttia,
minä selitän teille parilla sanalla kaiken, — vastasi Perhotin lujasti.
— Tänään kello viisi iltapäivällä herra Karamazov toverina lainasi
minulta kymmenen ruplaa, ja minä tiedän varmasti, että hänellä ei
ollut rahoja, mutta niinikään tänään kello yhdeksän hän tuli luokseni
asuntooni kantaen käsissään näkyvissä sadanruplan setelien pinkkaa,
jossa oli arviolta kaksi tai kolmekin tuhatta ruplaa. Hänen kätensä
ja kasvonsa olivat aivan veren tahrimat, ja hän itse teki mielipuolen
vaikutuksen. Kysymykseen, mistä hän oli saanut niin paljon rahaa, hän
vastasi täsmällisesti, että hän oli saanut ne juuri sitä ennen teiltä
ja että te olitte lainannut hänelle kolmetuhatta, jotta hän lähtisi
kultakaivokseen...

Rouva Hohlakovin kasvot ilmaisivat äkkiä tavatonta ja tuskaisaa
mielenliikutusta.

— Herra Jumala! Hän on tappanut isävanhuksensa! — huudahti hän lyöden
käsiään yhteen. — En minä ole antanut hänelle mitään rahoja, en mitään!
Oi, juoskaa, juoskaa!... Älkää puhuko enää sanaakaan! Pelastakaa
vanhus, juoskaa hänen isänsä luo, juoskaa!

— Anteeksi, hyvä rouva, te siis ette antanut hänelle rahaa? Te
muistatte siis varmasti, että ette antanut hänelle minkäänlaista
rahasummaa?

— En ole antanut, en ole antanut! Minä hylkäsin hänen pyyntönsä, koska
hän ei osannut panna arvoa... Hän lähti pois raivostuneena ja jalkojaan
tömisyttäen. Hän hyökkäsi minua kohti, mutta minä hyppäsin syrjään...
Ja sanonpa teille vielä niinkuin miehelle, jolta nyt en aio enää mitään
salata, että hän sylkäisikin päälleni, ajatelkaahan! Mutta miksi me
seisomme? Ah, istuutukaa... Anteeksi, minä... Tai mieluummin juoskaa,
teidän pitää juosta ja pelastaa onneton vanhus kauheasta kuolemasta!

— Mutta jos hän on jo tappanut hänet?

— Ah, hyvä Jumala, tosiaankin! Mitä me nyt sitten teemme? Mitä te
ajattelette, kuinka meidän nyt on tehtävä?

Hän oli kuitenkin pannut Pjotr Iljitšin istumaan ja istuutunut itse
vastapäätä häntä. Pjotr Iljitš kertoi hänelle lyhyesti, mutta varsin
selvästi asian kulun, ainakin sen osan siitä, jonka todistajana hän
itse tänään oli ollut, kertoi myös äskeisestä käynnistään Fenjan
luona ja sen, mitä hänelle oli kerrottu survimesta. Kaikki nämä
yksityiskohdat järkyttivät tavattomasti kiihtynyttä rouvaa, joka tavan
takaa huudahti ja peitti kasvonsa käsiinsä...

— Ajatelkaahan, minä aavistin tämän kaiken. Minulla on semmoinen
erikoinen kyky, kaikki, mitä minä kuvittelen, se tapahtuukin. Kuinka
monta, kuinka monta kertaa olenkaan katsonut tuota hirmuista miestä
ja aina ajatellut: siinä on mies, joka loppujen lopuksi vielä tappaa
minut. Ja niin kävikin... Nimittäin jos hän nyt ei tappanutkaan
minua, vaan ainoastaan isänsä, niin varmaankin siksi, että tässä on
ilmeisesti Jumalan sormi, joka minua suojeli, ja sitäpaitsi häntä
itseään alkoi hävettää tappaa minut, sentähden että minä itse täällä,
tällä paikalla, ripustin hänen kaulaansa jumalankuvan, joka on tehty
Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä... Ja kuinka lähellä kuolemaa
minä olinkaan sillä hetkellä, minähän astuin aivan hänen luokseen ja
hän kurotti minulle kaulaansa!- Tiedättekö, Pjotr Iljitš... (anteeksi,
luullakseni te sanoitte, että nimenne on Pjotr Iljitš), tiedättekö,
minä en usko ihmeisiin, mutta tuo jumalankuva ja tuo ilmetty ihme, joka
on tapahtunut minulle — se järkyttää minua ja minä alan taas uskoa mitä
tahansa. Oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?... En muuten tiedä
mitä puhun... Ja ajatelkaahan, hän sylkäisi päälleni, vaikka hänellä
oli jumalankuva kaulassaan... Tosin vain sylkäisi eikä tappanut, ja...
ja kas vain, minne riensi! Mutta minne me nyt, minne meidän nyt olisi
mentävä, mitä arvelette?...

Pjotr Iljitš nousi ja sanoi, että hän menee nyt suoraan
poliisipäällikön luo ja kertoo tälle kaiken, tehköön tämä sitten
niinkuin parhaaksi näkee.

— Ah, hän on erinomainen, erinomainen mies, minä tunnen Mihail
Makarovitšin. Välttämättömästi, juuri hänen luokseen. Kuinka kekseliäs
te olettekaan, Pjotr Iljitš, ja miten hyvin olettekaan tämän kaiken
ajatellut; tiedättekö, minä teidän sijassanne en mitenkään olisi sitä
keksinyt!

— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä itsekin olen poliisipäällikön
hyvä tuttu, — huomautti Pjotr Iljitš yhä seisoen ja nähtävästi tahtoen
päästä jollakin tavoin mahdollisimman pian irti touhuavasta rouvasta,
joka ei mitenkään antanut hänen hyvästellä eikä lähteä.

— Ja tiedättekö, tiedättekö, — leperteli rouva Hohlakov, — tulkaa
sanomaan minulle, mitä siellä saatte nähdä ja tietää... ja mitä tulee
ilmi... ja mikä päätös häneen nähden tulee ja mihin tuomitaan...
Sanokaa, eihän meillä ole kuolemanrangaistusta? Mutta tulkaa
välttämättömästi, vaikka kello kolme yöllä, vaikka kello neljä
taikka puoli viisikin... Käskekää herättämään minut, kiskomaan minut
vuoteesta, jos en ota noustakseni... Oi hyvä Jumala, enhän minä nuku
edes. Kuulkaas, eikö minun itseni olisi lähdettävä kanssanne?...

— E-ei, mutta jos te kirjoittaisitte omakätisesti nyt kolmisen riviä,
kaiken varalta, nimittäin, että ette ole antanut mitään rahoja Dmitri
Fjodorovitšille, niin se kenties ei haittaisi... kaiken varalta...

— Välttämättömästi! — huusi rouva Hohlakov kiiruhtaen kirjoituspöytänsä
ääreen. — Ja tiedättekö, te hämmästytätte minua, te suorastaan saatte
minut järkytetyksi kekseliäisyydellänne ja taitavuudellanne näissä
asioissa... Oletteko te täällä virassa? Kuinka hauskaa onkaan kuulla,
että olette täällä virassa...

Ja vielä tätä puhuessaan hän raapusti kiireesti kirjepaperiarkin
puolikkaalle seuraavat »kolme» täyttä riviä:

 »En koskaan elämässäni minä ole antanut lainaksi onnettomalle Dmitri
 Fjodorovitš Karamazoville (sillä hänhän on nyt onneton) kolmeatuhatta
 ruplaa tänä päivänä enkä mitään muitakaan rahoja koskaan, en koskaan!
 Tämän vannon kaiken kautta, mikä on pyhää maailmassamme.»

                                              Rouva Hohlakov.»

— Tässä on tämä lippu! — kääntyi hän nopeasti Pjotr Iljitšin puoleen. —
Menkää nyt, pelastakaa! Se on suuri sankariteko teidän puoleltanne.

Ja hän siunasi Pjotr Iljitšin kolme kertaa ristinmerkillä. Hän juoksi
myös saattamaan tätä eteiseen.

— Kuinka kiitollinen olenkaan teille! Ette usko, miten kiitollinen olen
teille nyt siitä, että te tulitte ensin minun luokseni. Kuinka emme
ole ennen tavanneet toisiamme? Minusta olisi hyvin imartelevaa nähdä
teitä talossani vastedeskin. Ja kuinka hauskaa onkaan kuulla, että
teillä on virka täällä... ja niin täsmällisesti, niin kekseliäästi...
Mutta teille heidän täytyy antaa arvoa, teitä täytyy viimein ymmärtää,
ja kaikki, mitä ehkä voisin tehdä hyväksenne, niin uskokaa... Oi, minä
pidän niin paljon nuorisosta! Minä olen rakastunut nuorisoon! Nuoret
miehet — ne ovat koko nykyisen kärsivän Venäjän perustus, sen ainoa
toivo... Oi, menkää, menkää!...

Mutta Pjotr Iljitš oli jo juossut ulos, muuten ei rouva Hohlakov olisi
häntä niin pian päästänyt. Rouva Hohlakov teki häneen jokseenkin
miellyttävän vaikutuksen, mikä sai jonkin verran kevenemään hänen
levottomuutensa siitä, että hän oli puuttunut näin huonoon asiaan. Maku
ihmisillä on perin erilainen, sehän on tunnettu asia. »Hän ei ollenkaan
ole niin vanhan näköinen», ajatteli hän miellyttävän tunteen vallassa,
»päinvastoin olisin voinut luulla häntä hänen tyttärekseen».

Rouva Hohlakov puolestaan taas oli suorastaan hurmaantunut nuoreen
mieheen. »Niin paljon taitoa, niin paljon täsmällisyyttä ja noin
nuoressa miehessä meidän aikanamme, ja sitten vielä tuommoinen
käytöstapa ja ulkomuoto. Nykyajan nuorista miehistä sanotaan, että he
eivät osaa mitään, mutta tuossa teillä on esimerkki», j.n.e., j.n.e.
Niin että tuon »kauhean tapahtuman» hän suorastaan unohti, ja vasta
käydessään vuoteeseen ja äkkiä uudestaan muistettuaan, »miten lähellä
kuolemaa» hän oli ollut, hän lausui: »Ah, se on kauheata, kauheata!»
Mutta samassa hän nukahti mitä sikeimpään ja makeimpaan uneen. Minä en
muuten näin laajasti esittäisi tämmöisiä vähäpätöisiä ja satunnaisia
yksityiskohtia, jollei tämä juuri kuvaamani nuoren virkamiehen ja
ei vielä ollenkaan vanhan leskirouvan kummallinen kohtaus myöhemmin
olisi tullut koko elämänuran perustaksi tuolle täsmälliselle ja
huolelliselle nuorelle miehelle, mitä vieläkin hämmästellen muistellaan
kaupungissamme ja mistä mekin kenties sanomme erikseen sanasen, kun
lopetamme pitkän kertomuksemme Karamazovin veljeksistä.



2.

Hälytys


Poliisipäällikkömme Mihail Makarovitš Makarov, entinen
everstiluutnantti ja uudelta arvoltaan hovineuvos, oli leskimies ja
hyvä mies. Hän oli saapunut luoksemme vasta kolme vuotta takaperin,
mutta oli jo saavuttanut yleistä myötätuntoa etupäässä sillä, että
»osasi koota ihmiset yhteen». Vieraita hänellä oli yhtä mittaa, eikä
hän näyttänyt itsekään voivan elää ilman niitä. Välttämättömästi piti
joka päivä jonkun olla hänen luonaan päivällisellä, vaikkapa vain kaksi
vierasta tai yksikin, mutta ilman vieraita ei edes käyty pöytään. Oli
myös päivälliskutsuja kaikenlaisilla, toisinaan odottamattomillakin
perusteilla. Vaikka ruoat eivät olleetkaan hienon hienoja, niin
niitä oli runsaasti, isot piirakat olivat mainiosti valmistettuja,
ja viinit, joskaan eivät loistaneet laadullaan, tempasivat vieraat
mukaansa paljoudellaan. Ensimmäinen huone oli biljardihuone, ja se oli
varsin hyvin kalustettukin, t.s. siellä oli seinillä englantilaisten
juoksijahevosten kuviakin mustissa kehyksissä, mikä, kuten tunnettua,
on välttämätön biljardihuoneen koristus jokaisen naimattoman miehen
kodissa. Joka ilta pelattiin korttia, jos ei muuten, niin ainakin
yhdessä pöydässä. Mutta hyvin usein kokoontui myös kaupunkimme parhain
seurapiiri mammoineen ja tyttösineen sinne tanssiaisiin. Vaikka Mihail
Makarovitš olikin leski, niin hän eli perhe-elämää, sillä hänen
luonaan asui hänen jo kauan sitten leskeksi jäänyt tyttärensä, joka
puolestaan oli kahden tytön, Mihail Makarovitšin tyttärentyttärien,
äiti. Tytöt olivat jo aikaihmisiä ja koulunsa käyneitä, eivät ollenkaan
epämiellyttävän näköisiä sekä luonteeltaan iloisia, ja vaikka kaikki
tiesivät, että he eivät saa mitään myötäjäisiä, niin he sittenkin
vetivät isoisän taloon meidän hienostomme nuoria miehiä. Asioissa ei
Mihail Makarovitš osoittanut erikoista älyä, mutta virkatehtävänsä
hän suoritti yhtä hyvin kuin monet muutkin. Suoraan sanoen hän
oli jotakuinkin sivistymätön mies ja huoletonkin hallinnollisen
valtansa rajojen selkeään ymmärtämiseen nähden. Jotkin nykyaikaisen
hallitustavan reformit, joita hän ei kylläkään ollut kykenemätön
täydellisesti tajuamaan, hän käsitti jossakin määrin ja toisinaan
suuressakin määrin virheellisesti, eikä tämä johtunut ollenkaan mistään
erikoisesta kykenemättömyydestä, vaan yksinkertaisesti hänen luonteensa
huolettomuudesta, sillä ei ollut aikaa syventyä. »Minä olen sielultani,
hyvät herrat, enemmän sotilas kuin siviilihenkilö», oli hänen
tapana sanoa itsestään. Myöskään talonpoikaisreformin varsinaisista
perusteista hän ei vieläkään ollut lopullisesti eikä täsmälleen
selvillä, vaan ne selvisivät hänelle, niin sanoakseni, vuosi vuodelta
hänen kartuttaessaan tietojaan käytännöllisesti ja tahtomattaan, ja
kuitenkin hän itse oli tilanomistaja. Pjotr Iljitš tiesi varmasti, että
tänä iltana hän kohtaa ehdottomasti Mihail Makarovitšin luona jonkun
vieraan, ei vain tietänyt kenet. Mutta tällä hetkellä sattuivatkin
Mihail Makarovitšin luona istumaan korttia pelaamassa prokuraattori ja
maalaiskuntamme lääkäri Varvinski, nuori mies, joka vasta oli saapunut
meille Pietarista, yksi niitä, jotka olivat suorittaneet loistavasti
oppimäärän Pietarin lääketieteellisessä akatemiassa. Prokuraattori
taas, t.s. prokuraattorinapulainen, vaikka meillä kaikki häntä
nimittivät prokuraattoriksi, Ippolit Kirillovitš, oli meidän miehiämme,
ei vielä vanha, kaikkiaan vain kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen,
mutta hyvin taipuvainen keuhkotautiin, sen lisäksi naimisissa hyvin
paksun ja lapsettoman rouvan kanssa, itserakas ja ärtyisä, mutta varsin
älykäs ja myös hyväsydäminen. Nähtävästi hänen luonteensa varsinaisena
vikana oli se, että hänelle oli jonkin verran korkeammat ajatukset
itsestään kuin mihin hänen todelliset ansionsa olisivat oikeuttaneet.
Tästäpä syystä hän aina näytti levottomalta. Hänellä oli myös eräitä
korkeampia ja taiteellisiakin taipumuksia, esimerkiksi taipumusta
olla psykologi, erikoinen ihmissielun tuntija, erikoisesti kykenevä
ymmärtämään rikoksentekijää ja hänen rikostaan. Tässä mielessä hän
katsoi tulleensa jonkin verran väärin kohdelluksi ja syrjäytetyksi
virkauralla ja oli aina pitänyt varmana, että ylemmissä piireissä
hänelle ei osattu antaa arvoa ja että hänellä on vihamiehiä. Synkkinä
hetkinään hän uhkaili antautua asianajajaksi rikosasioita ajamaan.
Karamazovien odottamaton isänmurhajuttu ikäänkuin pudisti hänet aivan
hereille: Se on semmoinen juttu, että saattoi tulla tunnetuksi koko
Venäjällä. Mutta tämän sanoessanihan minä jo hyppään kertomuksessani
eteenpäin.

Viereisessä huoneessa istui neitosten seurassa myös nuori
tutkintatuomarimme Nikolai Parfenovitš Neljudov, joka vasta kaksi
kuukautta sitten oli tullut meille Pietarista. Myöhemmin meillä
puhuttiin ja ihmeteltiinkin sitä, että kaikki nämä henkilöt
olivat aivan kuin vartavasten kokoontuneet yhteen »rikoksen»
tapahtumisiltana hallitusvallan edustajan taloon. Asia oli kuitenkin
paljon yksinkertaisempi ja oli tapahtunut perin luonnollisella
tavalla: Ippolit Kirillovitšin vaimolla oli jo kaksi päivää ollut
hammassärkyä, ja täytyihän miehen mennä jonnekin hänen voivotuksiaan
pakoon; lääkäri taas jo oman olemuksensa pakosta ei voinut illalla
olla muualla kuin korttien ääressä. Nikolai Parfenovitš Neljudov
taas oli jo kolme päivää sitten suunnitellut tulevansa tänä iltana
Mihail Makarovitšille niin sanoakseni sattumalta, hämmästyttääkseen
äkkiä ja kavalasti hänen vanhempaa neitostaan Olga Mihailovnaa
sillä, että tunsi hänen salaisuutensa, tiesi tänään olevan hänen
syntymäpäivänsä, jonka tyttö tahallaan oli tahtonut pitää salassa
seurapiiriltämme, ettei tarvitsisi kutsua kaupunkia tanssiaisiin.
Saattoi odottaa, että paljon naurettaisiin ja vihjailtaisiin tytön
ikään, jota hän muka ei uskalla ilmoittaa, ja Nikolai Parfenovitš
sanoisi nyt, kun tuntee tytön salaisuuden, kertovansa sen heti
seuraavana päivänä kaikille j.n.e. Herttainen nuori mies oli tässä
suhteessa suuri veitikka, veitikaksi naiset meillä häntä nimittivätkin,
ja se nähtävästi miellytti häntä suuresti. Muutoin hän kuului sangen
hyviin piireihin, oli hyvästä kodista, oli saanut hyvän kasvatuksen,
ja hänen tunne-elämänsä oli hyvä, sillä vaikka hän viettikin iloista
elämää, niin hän oli varsin viaton ja aina säädyllinen. Hän oli
pienikokoinen ja ruumiinrakenteeltaan heikko ja hento. Hänen hienoissa,
valkeissa sormissaan välkkyi aina muutamia tavattoman isokivisiä
kantasormuksia. Kun hän oli virantoimituksessa, niin hän muuttui
harvinaisen juhlalliseksi, aivan kuin hän olisi pitänyt merkitystään
ja virkavelvollisuuksiaan pyhänä asiana. Varsinkin hän osasi
kuulusteluissa saattaa ymmälle murhamiehet ja muut rikoksentekijät,
jotka kuuluivat rahvaan piiriin, ja hän herätti heissä todellakin,
jollei kunnioitusta, niin ainakin jonkinmoista ihmettelyä.

Astuessaan sisälle poliisipäällikön luo Pjotr Iljitš aivan ällistyi:
hän huomasi yhtäkkiä, että siellä tiedetään jo kaikki. Tosiaankin
oli kortinpeluu keskeytynyt, kaikki seisoivat ja pohtivat asiaa,
ja Nikolai Parfenovitškin oli juossut neitien seurasta ja oli
hyvin taisteluhaluisen ja tuiman näköinen. Pjotr Iljitš sai kuulla
tyrmistyttävän uutisen, että ukko Fjodor Pavlovitš tosiaankin oli
murhattu tänä iltana omassa kodissaan, murhattu ja ryöstetty. Se oli
juuri vähää ennen saatu tietää seuraavalla tavalla.

Vaikka Marfa Ignatjevna, aidan luo kaadetun Grigorin vaimo, nukkuikin
sikeässä unessa vuoteessaan ja olisi voinut näin nukkua aamuun
asti, niin hän kuitenkin äkkiä heräsi. Sen oli osaksi saanut aikaan
viereisessä huoneessa tiedottomana makaavan Smerdjakovin kauhea
kaatuvatautisen ulina — se ulina, jolla hänen kaatuvataudinkohtauksensa
aina alkoivat ja jotka kohtaukset aina koko elämän ajan olivat
peloittaneet hirveästi Marfa Ignatjevnaa ja vaikuttaneet häneen
tuskallisesti. Hän ei voinut koskaan tottua niihin. Unenpöpperössä
hän hypähti ylös ja syöksyi melkein tiedottomana Smerdjakovin
makuukomeroon. Mutta siellä oli pimeä, kuului vain että sairas oli
alkanut hirveästi korista ja heittelehtiä. Silloin Marfa Ignatjevna
itsekin alkoi huutaa ja kutsua miestään, mutta huomasi äkkiä, että
Grigori ei hänen noustessaan taitanut ollakaan vuoteessa. Hän juoksi
vuoteen luo ja kopeloi sitä uudelleen, mutta vuode oli todellakin
tyhjä. Grigori oli siis mennyt, mutta minne? Hän juoksi ulos portaille
ja kutsui arasti häntä portailta. Vastausta hän ei tietenkään saanut,
mutta kuuli sen sijaan keskellä yön hiljaisuutta jostakin, aivan
kuin kaukaa puutarhasta, jonkinlaista vaikerrusta. Hän kuunteli
tarkasti: vaikerrukset uudistuivat taas, ja selvää oli, että ne
tulivat tosiaankin puutarhasta. »Herra Jumala, aivan niinkuin silloin
Lizaveta Smerdjaštšaja!» nousi hänen sekavaan päähänsä. Arasti hän
astui portailta alas ja huomasi, että puutarhan portti oli avoinna.
»Varmaankin hän, sydänkäpyni, on siellä», ajatteli hän, astui portin
luo ja kuuli äkkiä selvästi, että häntä kutsuu Grigori, huutaa: »Marfa,
Marfa!» heikolla, vaikeroivalla, peloittavalla äänellä. »Jumala varjele
meitä onnettomuudelta», kuiskasi Marfa Ignatjevna ja lähti rientämään
kutsua kohti, ja niin hän löysikin Grigorin. Mutta hän ei löytänyt
tätä aidan luota, ei siitä paikasta, johon hänet oli kaadettu, vaan
noin kahdenkymmenen askelen päässä aidasta. Myöhemmin selvisi, että
Grigori tultuaan tajuihinsa oli ryöminyt ja luultavasti tehnyt sitä
pitkän aikaa, menettäen tällöin muutamia kertoja tajuntansa ja jälleen
pyörtyen. Marfa huomasi heti, että Grigori oli aivan verissään, ja
silloin hän alkoi huutaa täyttä kurkkua. Grigori taas lepersi hiljaa
ja katkonaisesti: »Tappoi... isänsä tappoi... mitä huudat, hölmö...
juokse, kutsu...» Mutta Marfa Ignatjevna ei asettunut, vaan huusi
yhä ja nähtyään äkkiä, että herran ikkuna oli auki ja ikkunassa
valoa, hän juoksi ikkunan luo ja alkoi huutaa Fjodor Pavlovitšia.
Mutta katsahdettuaan ikkunaan hän näki kauhean näyn: herra makasi
selällään lattialla liikkumattomana. Vaalea yönuttu ja valkoinen paita
olivat rinnan kohdalta veressä. Kynttilä pöydällä valaisi kirkkaasti
veren ja Fjodor Pavlovitšin liikkumattomat, elottomat kasvot. Nyt
Marfa Ignatjevna jo äärimmäisen kauhun vallassa syöksyi pois ikkunan
luota, juoksi ulos puutarhasta, avasi portin salvan ja juoksi suin
päin takakadulle naapurin, Maria Kondratjevnan, luo. Molemmat
naapurinaiset, äiti ja tytär, olivat jo nukkumassa, mutta heräsivät
Marfa Ignatjevnan kovaan ja rajuun ikkunaluukkujen kolkutteluun ja
hyppäsivät ikkunan luokse. Marfa Ignatjevna kertoi sekavasti, vinkuen
ja huutaen, pääkohdat asiasta ja kutsui heitä apuun. Juuri tänä
yönä sattui heidän luonaan olemaan yötä kuljeskeleva Tuomas. Hänet
herätettiin silmänräpäyksessä jalkeille, ja kaikki kolme lähtivät
juoksemaan rikospaikalle. Matkan varrella Maria Kondratjevna ennätti
muistaa kuulleensa äsken, kellon käydessä yhdeksättä, kauhean ja
läpitunkevan kirkaisun, joka heidän puutarhastaan oli kuulunut
kauas yltympäri — se oli tietysti juuri tuo Grigorin huuto, kun hän
tarttuen käsillään jo aidalle kiivenneen Dmitri Fjodorovitšin jalkaan
oli huutanut: »Isänmurhaaja!» — Joku kirkaisi yksinään ja vaikeni
äkkiä, todisti Maria Kondratjevna juostessaan. Saavuttuaan paikalle,
missä Grigori makasi, molemmat naiset Tuomaan avulla kantoivat hänet
sivurakennukseen. Sytytettiin tuli ja nähtiin, että Smerdjakov yhä
oli kohtauksensa vallassa ja heittelehti makuukomerossa seinästä
toiseen silmät kierossa ja vaahdon valuessa hänen huuliltaan. Grigorin
pää pestiin etikansekaisella vedellä, ja vesi saattoi hänet täysin
tajuihinsa. Hän kysyi heti: »Onko herra murhattu vai eikö?» Molemmat
naiset ja Tuomas lähtivät silloin herran luo ja näkivät tällä kertaa
puutarhaan mennessään, ettei vain ikkuna, vaan talon puutarhanpuolinen
ovikin oli selkoselällään, vaikka herralla oli tapana huolellisesti
itse lukita ovensa illalla ennen jokaista yötä, ja hän oli tehnyt tätä
jo kokonaisen viikon ajan eikä sallinut Grigorinkaan millään syyllä
kolkuttaa hänen oveaan. Nähdessään tämän avoimen oven he kaikki,
molemmat naiset ja Tuomas, alkoivat pelätä mennä sisälle herran luo,
»ettei siitä myöhemmin olisi joitakin seurauksia». Kun he palasivat
takaisin, niin Grigori käski heti juoksemaan itse poliisipäällikön
luo. Silloin Maria Kondratjevna juoksi ja hälytti kaikki pystyyn
poliisipäällikön luona. Hän oli ennättänyt käydä siellä ainoastaan
viisi minuuttia ennen Pjotr Iljitšin tuloa, niin että tämä ei tullut
enää kertomaan vain arveluitaan ja johtopäätöksiään, vaan saapui
ilmeisenä todistajana, jonka kertomus yhä enemmän vahvisti kaikkien
yleistä arvelua siitä, kuka oli rikoksen tekijä (jota hän muuten
sydämensä sisimmässä ei vielä tähän viimeiseen hetkeen asti ollut
ottanut uskoakseen).

Päätettiin toimia tarmokkaasti. Kaupungin poliisikomisariuksen
apulaisen tehtäväksi annettiin hankkia heti neljä todistajaa, ja
kaikkien sääntöjen mukaisesti, joita en tässä selosta, he menivät
sisälle Fjodor Pavlovitšin taloon ja toimittivat tutkimuksen itse
paikalla. Kunnanlääkäri, tulinen ja paikkakunnalla uusi mies,
melkein itse pyysi saada tulla poliisipäällikön, prokuraattorin ja
tutkintatuomarin mukaan. Mainitsen vain lyhyesti: osoittautui, että
Fjodor Pavlovitš oli murhattu lyömällä hänen päänsä puhki, mutta
millä? Luultavimmin samalla aseella, jolla sitten myös Grigori oli
kaadettu. Ja kohta löydettiin myös se ase, kun Grigori, jolle annettiin
kaikkea mahdollista lääkärinapua, oli kertonut jokseenkin selkeästi,
vaikkakin heikolla ja katkeilevalla äänellä, miten hänet oli lyöty
maahan. Alettiin etsiä lyhdyn valossa aidan luota ja löydettiin suoraan
puutarhan polulle aivan näkyvään paikkaan paiskattu vaskinen survin.
Huoneessa, jossa Fjodor Pavlovitš makasi, ei havaittu mitään erikoista
epäjärjestystä, mutta verhon takaa, hänen vuoteensa luota, löydettiin
lattialta iso, paksusta paperista tehty, virastoissa käytettävien
kokoinen kirjekuori, jossa oli kirjoitus: »Kolmentuhannen ruplan lahja
enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja alle oli lisätty,
— luultavasti sen oli myöhemmin lisännyt Fjodor Pavlovitš itse: »ja
kananpojalle». Kirjekuoressa oli kolme isoa, punaiseen sinettilakkaan
painettua sinettiä, mutta kuori oli reväisty rikki ja se oli tyhjä:
rahat oli viety. Lattialta löydettiin myös hieno ruusunpunainen nauha,
jolla kirjekuori oli ollut köytetty. Pjotr Iljitšin todistuksissa
teki muun muassa eräs seikka syvän vaikutuksen prokuraattoriin ja
tutkintatuomariin, nimittäin hänen arvelunsa, että Dmitri Fjodorovitš
ehdottomasti ampuu itsensä ennen päivän koittoa, että hän oli itse sen
päättänyt, itse puhunut siitä Pjotr Iljitšille, ladannut pistolin tämän
nähden, kirjoittanut kirjelipun, pistänyt sen taskuunsa j.n.e. Kun
Pjotr Iljitš, joka vieläkään ei ollut tahtonut häntä uskoa, oli uhannut
lähtevänsä ja ilmoittavansa asian jollekulle estääkseen itsemurhan,
niin Mitja itse oli nauraen vastannut hänelle: »Et ennätä.» Oli siis
kiiruhdettava paikalle, Mokrojeen, jotta rikoksentekijä saataisiin
siepatuksi kiinni, ennenkuin hän ehkä tosiaankin ampuu itsensä.
»Se on selvää, se on selvää!» toisteli prokuraattori tavattoman
kiihtyneenä. »Aivan täsmälleen noin tuollaiset huimapäät tekevätkin:
huomenna tapan itseni, mutta ennen kuolemaa pidetään juomingit.»
Kertomus siitä, kuinka Mitja oli ottanut puodista paljon viiniä ja
tavaroita, sai prokuraattorin yhä enemmän tulistumaan. »Muistatteko
sen nuoren miehen, hyvät herrat, joka tappoi kauppias Olsufjevin,
ryösti puolitoista tuhatta ja meni heti käherryttämään tukkansa ja
sitten, piilottelematta edes kunnolleen rahoja, melkein kantaen niitä
käsissään, meni tyttöjen luo.» Kaikkia viivytti kuitenkin tutkinta,
kotitarkastus Fjodor Pavlovitšin talossa, muodollisuudet y.m. Kaikki
tämä vei aikaa, ja sentähden lähetettiin pari tuntia ennen muitten
lähtöä Mokrojeen komisarius Mavriki Mavrikijevitš Šmertsov, joka
edellisen päivän aamuna juuri oli tullut kaupunkiin palkkaansa
nostamaan. Mavriki Mavrikijevitš sai seuraavat ohjeet: tultuaan
Mokrojeen hänen oli mitään hälyä nostamatta kaiken aikaa pidettävä
silmällä »rikollista» siihen asti, kunnes asianomaiset viranomaiset
saapuisivat, sekä varattava myös todistajat, maalaispoliisin apulaiset
j.n.e. Näin Mavriki Mavrikijevitš menettelikin, säilytti incognitonsa
ja uskoi osaksi salaisuutensa ainoastaan vanhalle tutulleen Trifon
Borisytšille. Tämä sattui juuri samaan aikaan, jolloin Mitja kohtasi
pimeässä parvekkeella isännän, joka etsi häntä, ja jolloin hän samalla
huomasi, että Trifon Borisytšin kasvoissa ja puheissa äkkiä oli
tapahtunut jokin muutos. Näin ollen ei Mitja eikä kukaan tietänyt,
että heitä pidettiin silmällä; hänen pistolilaatikkonsa oli Trifon
Borisytš aikoja sitten ottanut ja piilottanut salaiseen paikkaan.
Ja vasta viidennellä tunnilla aamulla, melkein päivän sarastaessa,
olivat kaikki viranomaiset saapuneet, poliisipäällikkö, prokuraattori
ja tutkintatuomari, kaksissa ajopeleissä ja kahdella kolmivaljakolla.
Lääkäri oli jäänyt Fjodor Pavlovitšin taloon, jossa hänen oli määrä
suorittaa aamulla murhatun ruumiin avaus, mutta pääasiassa kiinnitti
hänen mieltään nimenomaan sairaan palvelijan Smerdjakovin tila: »Noin
ankaria ja noin pitkiä kaatuvataudinkohtauksia, jotka uudistuvat
keskeytymättä kahden vuorokauden kuluessa, saa harvoin nähdä, ja se
kuuluu tieteen tutkittaviin», sanoi hän innostuneena tovereilleen,
ja nämä onnittelivat häntä nauraen löydön johdosta. Tällöin jäi
erikoisesti prokuraattorin ja tutkintatuomarin mieleen, että lääkäri
hyvin varmalla äänenpainolla lisäsi, ettei Smerdjakov elä aamuun asti.

Nyt pitkän, mutta luultavasti välttämättömän selityksen jälkeen olemme
palanneet juuri siihen kohtaan kertomuksessamme, johon sen pysähdytimme
edellisessä kirjassa.



3.

Sielun kulku koettelemusten kautta. Ensimmäinen koettelemus.


Mitja siis istui ja katseli hurjin katsein läsnäolevia ymmärtämättä,
mitä hänelle puhuttiin. Äkkiä hän nousi, kohotti ylös kätensä ja huusi
kovalla äänellä:

— En ole syyllinen! Tähän vereen en ole syyllinen! Isäni vereen en ole
syyllinen... Aioin tappaa, mutta en ole syyllinen! En minä!

Tuskin hän oli ennättänyt huutaa tämän, kun verhojen takaa hyppäsi
esille Grušenjka ja suorastaan heittäytyi poliisipäällikön jalkoihin.

— Minä se olen, minä, kurja, minä olen syyllinen! — huusi hän
vaikeroiden sydäntäsärkevästi, silmät kyyneliä täynnä, ojennellen
käsiään jokaista kohti. — Minun tähteni hän tappoi!... Minä häntä
kiusasin ja saatoin lopulta tekemään sen! Minä kiusasin tuota
vanhusvainajaakin ilkeydessäni ja johdin asiat tähän! Minä olen
syyllinen, minä olen ensimmäinen, minä olen pääsyyllinen!

— Niin, sinä olet syyllinen! Sinä olet päärikollinen! Sinä olet
hurjapäinen, sinä olet irstas, sinä olet pääsyyllinen, — ärjäisi häntä
kädellään uhaten poliisipäällikkö, mutta silloin tätä nopeasti ja
päättävästi estettiin jatkamasta. Prokuraattori suorastaan kävi häneen
käsiksikin.

— Tämä johtaa täydelliseen epäjärjestykseen, Mihail Makarovitš, —
huudahti hän, — te häiritsette ehdottomasti tutkintaa... pilaatte
asian... — puhui hän melkein läähättäen.

— On ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä
toimenpiteisiin! — tulistui hirveästi myös Nikolai Parfenovitš. —
Muuten ei tule kerrassaan mitään!...

Tuomitkaa meidät yhdessä! — huuteli Grušenjka kiihkeästi edelleen
polvistuneena. — Rangaiskaa meitä yhdessä, minä olen nyt valmis
kärsimään hänen kanssaan vaikka kuolemanrangaistuksen!

— Gruša, elämäni, vereni, pyhä olentoni! — huusi Mitja heittäytyen
hänen eteensä polvilleen ja lujasti puristaen hänet syliinsä. — Älkää
uskoko häntä, — huusi hän, — hän ei ole mihinkään syyllinen, ei
mihinkään vereen eikä mihinkään!

Hän muisti myöhemmin, että hänet raastoivat muutamat miehet väkisin
erilleen Grušenjkasta, että Grušenjka vietiin äkkiä pois ja että
hän tajuihinsa tullessaan istui pöydän ääressä. Hänen vierellään
ja takanaan seisoi miehiä, joilla oli laatat rinnassa. Vastapäätä
häntä pöydän toisella puolen istui sohvalla Nikolai Parfenovitš,
tutkintatuomari, ja kehoitteli häntä juomaan pöydällä olevasta
lasista hiukan vettä: »Se virkistää teitä, se rauhoittaa teitä, älkää
pelätkö, älkää olko levoton», lisäsi hän erittäin kohteliaasti.
Mitjasta alkoivat äkkiä, hän muisti sen, olla hyvin mielenkiintoisia
tuomarin sormuksien isot kivet, joista toinen oli ametisti ja
toinen heleänkeltainen, läpikuultava ja kauniisti välkkyvä. Ja
kauan hän vielä jälkeenpäin ihmetellen muisteli, että nämä kivet
vetivät vastustamattomasti puoleensa hänen huomionsa kaikkien noiden
hirveitten kuulustelutuntien aikana, niin että hän jostakin syystä ei
voinut niistä irtautua eikä unohtaa niitä, vaikka ne eivät mitenkään
olleet sopivia huomion esineitä hänen asemassaan. Mitjan vasemmalle
sivulle, siihen paikkaan, missä alkuillasta oli istunut Maksimov,
istuutui nyt prokuraattori, ja Mitjan oikealle puolelle, siihen
paikkaan, jossa Grušenjka oli istunut, asettui punaposkinen nuori
mies, jolla oli metsästäjän nutun tapainen ja varsin kulunut takki,
ja hänen eteensä ilmestyi mustepullo ja paperia. Selville kävi, että
hän oli tutkintatuomarin kirjuri, jonka tämä oli tuonut mukanaan.
Poliisipäällikkö seisoi nyt ikkunan luona huoneen toisessa päässä,
Kalganovin vieressä, joka oli istuutunut tuolille saman ikkunan luo.

— Juokaa vettä! — lausui tutkintatuomari lempeästi jo kymmenennen
kerran.

— Olen juonut, hyvät herrat, olen juonut... mutta... mitäs, hyvät
herrat, murskatkaa, teloittakaa, ratkaiskaa kohtaloni! — huudahti Mitja
luoden hirveän liikkumattoman, muljottavan katseen tutkintatuomariin.

— Siis te vakuutatte ehdottomasti, että olette syytön isänne Fjodor
Pavlovitšin kuolemaan? — kysyi tutkintatuomari pehmeästi, mutta lujasti.

— Syytön olen! Toisen veren vuodatukseen olen syyllinen, toisen
vanhuksen vereen, mutta en isäni. Ja minä suren sitä! Tapoin, tapoin
ukon, tapoin ja paiskasin maahan... Mutta raskasta on vastata tästä
verestä toisella verellä, kauhealla verellä, johon olen syytön...
Kamala syytös, hyvät herrat, aivan kuin olisi isketty vasten otsaa!
Mutta kuka on tappanut isäni, kuka on tappanut? Kuka on voinut tappaa,
jos en minä? Ihme, järjettömyys, mahdottomuus!...

— Niin, kuka on voinut tappaa... — alkoi tutkintatuomari, mutta
prokuraattori Ippolit Kirillovitš (prokuraattorinapulainen, mutta
mekin nimitämme häntä lyhyyden vuoksi prokuraattoriksi) vaihdettuaan
silmäyksen tutkintatuomarin kanssa lausui Mitjan puoleen kääntyen:

— Te olette suotta huolissanne ukosta, palvelija Grigori
Vasiljevitšista. Tietäkää, että hän on elossa, on tullut tajuihinsa
ja teiltä saamistaan ankarista iskuista huolimatta — sekä hänen että
teidän nyt antamanne todistus osoittavat teidän antaneen nuo iskut —
hän jää ehdottomasti eloon, ainakin lääkärin lausunnon mukaan.

— On elossa? Hän on siis elossa! — kirkaisi äkkiä Mitja lyöden kätensä
yhteen. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa. — Herra Jumala, minä kiitän
Sinua suurimmasta ihmeestä, minkä olet minulle tehnyt, syntiselle
ja konnalle, rukoukseni johdosta!... Niin, niin, se on rukoukseni
johdosta, minä olen rukoillut kaiken yötä!... — ja hän teki kolme
kertaa ristinmerkin. Hän oli melkein menehtyä.

— Tältä samalta Grigorilta me juuri olemme saaneetkin niin huomattavia
todistuksia teitä vastaan, että... — alkoi prokuraattori jatkaa, mutta
Mitja hypähti äkkiä ylös tuoliltaan.

— Hetkinen vain, hyvät herrat, Jumalan tähden, yksi hetki vain; minä
juoksen hänen luokseen...

— Anteeksi! Tällä hetkellä se ei mitenkään käy päinsä! — melkein
vinkaisi Nikolai Parfenovitš ja hypähti myös pystyyn. Laattarintaiset
miehet tarttuivat Mitjaan, mutta muuten hän itsekin istuutui
tuolilleen...

— Hyvät herrat, sepä ikävää! Tahdoin mennä hänen luokseen vain
silmänräpäykseksi... tahdoin ilmoittaa hänelle, että nyt on pyyhitty
pois, on kadonnut tuo veri, joka kaiken yötä ahdisti sydäntäni, ja että
minä en enää olekaan murhaaja! Hyvät herrat, hänhän on morsiameni! —
lausui hän äkkiä riemuissaan ja hartaasti katsellen kaikkia. — Oi,
minä kiitän teitä, hyvät herrat! Oi, kuinka te saitte minut uudesti
syntymään, uudesti elpymään yhdessä silmänräpäyksessä!... Tuo vanhus
— hänhän on kantanut minua käsillään, hyvät herrat, pessyt minua
kaukalossa, kun minut, kolmivuotiaan lapsen, kaikki olivat hylänneet,
oli minulle kuin oma isä!...

— Siis te... — alkoi tutkintatuomari.

— Sallikaa, hyvät herrat, sallikaa vielä hetkinen, — keskeytti Mitja
pannen molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja peittäen kasvonsa kämmeniinsä,
— antakaa hiukan koota ajatuksia, antakaa hengähtää, hyvät herrat. Tämä
kaikki järkyttää kauheasti, eihän ihminen ole rumpunahkaa, hyvät herrat!

— Joisitte taas vettä... — sanoi pehmoisesti Nikolai Parfenovitš.

Mitja otti kädet pois kasvoiltaan ja alkoi nauraa. Hän oli reippaan
näköinen, oli kuin kokonaan muuttunut yhdessä silmänräpäyksessä.
Koko hänen esiintymistapansakin oli muuttunut: siinä istui taas
kaikkien näiden ihmisten vertainen mies, kaikkien näiden hänen
entisten tuttujensa, aivan niinkuin he olisivat kokoontuneet
eilen, kun ei mitään vielä ollut tapahtunut, jossakin tavallisessa
seurassa. Huomautamme tässä kuitenkin, että poliisipäällikön luona
Mitja alussa tänne tultuaan oli saanut ystävällisen vastaanoton,
mutta myöhemmin, varsinkin viimeisen kuukauden aikana, hän ei juuri
ollenkaan ollut käynyt poliisipäällikön luona ja tämä oli kohdatessaan
hänet, esimerkiksi kadulla, kovin rypistänyt kulmakarvojaan ja
vain kohteliaisuudesta tervehtinyt, minkä Mitja oli sangen hyvin
huomannut. Prokuraattorin kanssa hän oli vielä vähemmän tuttu, mutta
hän kävi toisinaan prokuraattorin vaimon, hermostuneen ja fantastisen
rouvan luona kaikin puolin kunnioittavilla tervehdyskäynneillä
ymmärtämättä oikein itsekään, miksi niin teki, ja tämä otti hänet aina
ystävällisesti vastaan ja tunsi jostakin syystä mielenkiintoa häntä
kohtaan aivan viime aikoihin asti. Tutkintatuomariin hän ei vielä ollut
ennättänyt tutustua, mutta oli kuitenkin joskus kohdannut hänetkin ja
kerran tai kahdesti puhellutkin hänen kanssaan, kummallakin kertaa
naisista.

— Te, Nikolai Parfenovitš, olette, kuten näen, erittäin taitava
tutkija, — alkoi Mitja äkkiä iloisesti nauraa, — mutta minä autan
nyt itse teitä. Oi, hyvät herrat, minä olen noussut kuolleista...
älkääkä pahastuko minuun, kun näin muitta mutkitta ja suoraan käännyn
puoleenne. Sitäpaitsi olen jonkin verran juovuksissa, sanon sen teille
avoimesti. Minulla on luullakseni ollut kunnia... kunnia ja ilo kohdata
teidät, Nikolai Parfenytš, sukulaiseni Miusovin luona... Hyvät herrat,
hyvät herrat, en minä pyydä olla yhdenvertainen, ymmärränhän minä, mikä
minä nyt olen tässä istuessani teidän edessänne. Minuun kohdistuu...
jos vain Grigori on todistanut minua vastaan... niin kohdistuu, — oi,
tietysti jo kohdistuu — kauhea epäluulo! Kamalaa, kamalaa — ymmärränhän
minä sen! Mutta asiaan, hyvät herrat, minä olen valmis, ja me saamme
nyt silmänräpäyksessä asian loppuun, sillä kuulkaa, kuulkaa, hyvät
herrat. Sillä jos minä tiedän, että olen syytön, niin silmänräpäyksessä
tietysti saamme asian loppuun! Eikö niin? Eikö niin?

Mitja puhui nopeasti ja paljon, hermostuneesti ja avomielisesti ja
aivan kuin ehdottomasti olisi pitänyt kuulijoitaan parhaina ystävinään.

— Me siis aluksi kirjoitamme, että te jyrkästi kiellätte teihin
kohdistetun syytöksen, — lausui Nikolai Parfenovitš painokkaasti,
ja kääntyen kirjurin puoleen hän saneli tälle puoliääneen, mitä oli
kirjoitettava.

— Kirjoittaa? Te tahdotte sen kirjoittaa? Mikäpä siinä, kirjoittakaa,
minä suostun siihen, annan täyden suostumukseni, hyvät herrat...
Mutta näettekö... Seis, seis, kirjoittakaa näin: »Väkivaltaan hän
on syyllinen, ankariin iskuihin, jotka ukko parka on saanut, hän on
syypää». No, itsessäänkin, sisimmässäänkin, sydämensä pohjassa hän
on syyllinen, — mutta tätä ei tarvitse kirjoittaa (hän kääntyi äkkiä
kirjurin puoleen), se on jo minun yksityistä elämääni, hyvät herrat,
se ei kuulu teihin, tämä sydämen sisin nimittäin... Mutta isävanhuksen
murhaan hän on syytön! Se on hurja ajatus! Aivan hurja ajatus!... Minä
näytän teille toteen, ja te tulette silmänräpäyksessä vakuutetuiksi.
Te tulette nauramaan, hyvät herrat, itse vielä nauraa hohotatte
epäluuloillenne!...

— Rauhoittukaa, Dmitri Fjodorovitš, — muistutti tutkintatuomari,
ilmeisesti aikoen saada omalla tyyneydellään kiihoittuneen asettumaan.
— Ennenkuin jatkamme kuulustelua, tahtoisin, jos vain te suostutte
vastaamaan, kuulla teidän vahvistavan todeksi tosiasian, että te,
niinkuin näyttää, ette pitänyt Fjodor Pavlovitš vainajasta, olitte
hänen kanssaan jonkinmoisessa alituisessa riidassa... Ainakin täällä
te neljännestunti sitten luullakseni suvaitsitte lausua aikoneenne
tappaakin hänet: »En ole tappanut», huudahditte te, »mutta aioin
tappaa!»

— Huudahdinko minä niin? Oh se on mahdollista, hyvät herrat! Niin,
onnetonta kyllä, minä tahdoin tappaa hänet, monesti tahdoin...
onnetonta kyllä, onnetonta kyllä!

— Tahdoitte. Ettekö suostuisi selittämään, mitkä periaatteet teitä
nimenomaan johtivat, kun te tunsitte tuommoista vihaa isänne persoonaa
kohtaan?

— Mitäpä selittämistä siinä on, hyvät herrat! — lausui Mitja yrmeästi
olkapäitään kohottaen ja luoden katseensa alas. — Minähän en salannut
tunteitani, koko kaupunki tuntee asian, — kaikki ravintolassa sen
tietävät. Vielä äskettäin minä ilmaisin ne luostarissa, luostarinvanhin
Zosiman kammiossa... Saman päivän iltana löin isääni ja olin vähällä
tappaa hänet sekä vannoin tulevani vielä toiste ja tappavani,
todistajia oli sitä kuulemassa... Oi, on tuhat todistajaa! Koko
kuukauden olen huutanut, kaikki voivat todistaa!... Tosiasia on
ilmeinen, tosiasia puhuu, huutaa, mutta — tunteet, hyvät herrat,
tunteet ovat aivan eri asia. Nähkääs, hyvät herrat (Mitja rypisti
kulmiaan), minusta näyttää, että tunteista te ette ole oikeutetut
minulta mitään kysymään. Vaikka teillä onkin valtuudet, minä ymmärrän
sen, niin tämä on kuitenkin minun oma asiani, minun sisällinen, intiimi
asiani, mutta... koska en ole salannut tunteitani aikaisemmin...
esimerkiksi ravintolassa, vaan olen puhunut kaikille ja jokaiselle,
niin... en nytkään tee niistä salaisuutta. Näettekö, hyvät herrat,
minähän ymmärrän, että tässä tapauksessa asianhaarat hirveästi
puhuvat minua vastaan: kaikille olen puhunut tappavani hänet, ja
nyt hänet äkkiä onkin murhattu: kuka muu kuin minä se näin ollen
olisi? Hahhah! Minä annan teille anteeksi, hyvät herrat, annan teille
täydellisesti anteeksi. Minähän olen itsekin hämmästynyt orvaskettä
myöten, sillä kuka sitten on loppujen lopuksi tappanut tämmöisessä
tapauksessa, jollen minä? Eikö niin? Jollen minä, niin kuka sitten,
kuka sitten? Hyvät herrat, — huudahti hän äkkiä, — minä tahdon tietää,
minä vaadinkin teiltä tietoa, hyvät herrat: missä hänet on murhattu?
Kuinka hänet on murhattu, millä ja miten? Sanokaa minulle, — kysyi hän
nopeasti ja silmäili prokuraattoria ja tutkintatuomaria.

— Me löysimme hänet makaamassa selällään lattialla omassa huoneessaan,
pää puhki, — lausui prokuraattori.

— Se on kauheata, herrat! — vavahti äkkiä Mitja ja nojasi kyynärpäänsä
pöytään peittäen kasvonsa oikealla kädellään.

— Me jatkamme, — keskeytti Nikolai Parfenovitš. — Siis, mikä teitä
silloin johti vihaa tuntiessanne? Luullakseni te ilmoititte julkisesti,
että se on mustasukkaisuuden tunne?

— No niin, mustasukkaisuus, eikä yksinomaan mustasukkaisuuskaan.

— Riita rahasta?

— Niin kyllä, myös rahasta.

— Riita koski luullakseni kolmeatuhatta, jotka te muka vielä olitte
saapa perintönänne.

— Vielä mitä! Enempää, enempää, — puuttui puhumaan Mitja, — enempää
kuin kuutta, enempää kuin kymmentä tuhatta kenties. Minä puhuin
siitä kaikille, huusin kaikille! Mutta minä olin päättänyt, olkoon
menneeksi, tyytyä kolmeentuhanteen. Minulle olivat tuiki tärkeät nuo
kolmetuhatta... niin että sen käärön, jossa oli kolmetuhatta ja jonka
tiesin olevan hänen tyynynsä alla varattuna Grušenjkaa varten, katsoin
ehdottomasti kuin minulta itseltäni varastetuksi, siinä se on, herrat,
pidin sitä omanani, minulle kuuluvana omaisuutena...

Prokuraattori loi merkitsevän katseen tutkintatuomariin ja ennätti
huomaamatta iskeä tälle silmää.

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — lausui heti tutkintatuomari, —
mutta nyt sallinette meidän panna merkille ja kirjoittaa muistiin
nimenomaan tämän kohdan: että te piditte noita tuossa kirjekuoressa
olevia rahoja tavallaan teidän omaisuutenanne.

— Kirjoittakaa, hyvät herrat, minä ymmärrän kyllä, että tämä on taas
todistusaihe minua vastaan, mutta minä en pelkää todistuskappaleita
ja puhun itse itseäni vastaan. Kuuletteko, itse! Näettekö, herrat,
te kenties pidätte minua aivan toisena miehenä kuin mitä minä olen,
— lisäsi hän äkkiä synkästi ja surullisesti. — Teidän kanssanne
puhuu kunnon mies, mitä kunnollisin henkilö, ennen kaikkea — ottakaa
tämä huomioon — mies, joka on tehnyt määrättömästi huonoja tekoja,
mutta joka on aina ollut kunnollinen olento ja pysynyt kunnollisena
olennoltaan, sisimmässään, syvällä sydämessään, no, sanalla sanoen,
minä en osaa sitä lausua julki... Se juuri on minulle tuottanutkin
kärsimystä koko elämäni ajan, että olen himoinnut kunnollisuutta,
ollut niin sanoakseni kunnollisuuden marttyyri ja etsinyt sitä lyhty
kädessä niinkuin Diogenes, mutta samalla kuitenkin tehnyt koko elämäni
ajan vain törkeitä tekoja, kuten me kaikkikin, hyvät herrat... toisin
sanoen kuten minä yksin, herrat, eivät kaikki, vaan minä yksin, minä
erehdyin, yksin, yksin!... Hyvät herrat, päätäni kivistää, — hän
rypisti kulmakarvojaan kärsivän näköisenä, — näettekö, herrat, minua
ei miellyttänyt hänen ulkomuotonsa, siinä oli jotakin epärehellistä,
kaiken pyhän tallaamista, kerskumista, ivaa ja uskonnottomuutta,
inhoittavaa, inhoittavaa! Mutta nyt, kun hän jo on kuollut, ajattelen
toisin.

— Mitenkä toisin?

— En toisin, vaan olen pahoillani, että niin häntä vihasin.

— Tunnette katumusta?

— En, ei se ole katumusta, älkää kirjoittako sitä. Itsehän minä olen
huono, herrat, siinä se, itsekään en ole kovin kaunis, ja siksi minulla
ei ollut oikeutta pitää häntä vastenmielisenä, siinä se! Tämän voitte
ehkä kirjoittaa muistiin.

Tämän sanottuaan Mitja tuli äkkiä tavattoman surulliseksi. Jo kauan
sitten, sikäli kuin hän oli vastaillut tutkintatuomarin kysymyksiin,
hän oli alkanut muuttua yhä synkemmäksi. Ja äkkiä, juuri tällä hetkellä
taas sattui odottamaton kohtaus. Asia oli niin, että vaikka Grušenjka
äsken oli poistettu huoneesta, niin häntä ei kuitenkaan oltu viety sen
kauemmaksi kuin kolmanteen huoneeseen siitä sinisestä huoneesta, jossa
nyt toimitettiin kuulustelua. Se oli pieni yksi-ikkunainen huone heti
sen ison huoneen takana, jossa yöllä oli tanssittu ja pidetty komeita
kemuja. Siellä hän istui, ja hänen kanssaan oli toistaiseksi ainoastaan
Maksimov, joka oli hirveän hämmästynyt, hirveän pelästynyt ja oli
takertunut häneen aivan kuin hakien pelastusta hänen läheisyydestään.
Heidän ovellaan seisoi joku talonpoika, jolla oli laatta rinnassa.
Grušenjka itki, ja nytpä äkkiä, kun murhe liiaksi ahdisti hänen
sieluaan, hän hypähti pystyyn, löi käsiään yhteen ja huutaen kovalla,
vaikeroivalla äänellä: »Voi onnettomuuttani, onnettomuuttani!» hän
syöksyi pois huoneesta oman Mitjansa luo, ja niin äkkiarvaamatta,
että kukaan ei ennättänyt häntä pysähdyttää. Kun Mitja kuuli hänen
vaikerruksensa, alkoi hän vapista, nousi seisomaan, parkaisi ja
syöksähti suin päin häntä vastaan aivan kuin olisi ollut suunniltaan.
Mutta heidän ei taaskaan annettu yhtyä, vaikka he jo olivat nähneet
toisensa. Mitjaa tartuttiin lujasti kiinni käsistä: hän heittelehti,
riuhtoi, tarvittiin kolme tai neljä miestä häntä pidättämään. Myöskin
Grušenjkaan tartuttiin kiinni, ja Mitja näki, kuinka Grušenjka huutaen
ojensi häntä kohti kätensä, kun hänet vietiin pois. Kohtauksen
päätyttyä hän tuli tajuihinsa taas entisellä paikallaan pöydän ääressä
vastapäätä tutkintatuomaria ja huuteli kääntyen heidän puoleensa:

— Mitä te hänestä tahdotte? Miksi te häntä kiusaatte? Hän on viaton,
viaton!...

Prokuraattori ja tutkintatuomari tyynnyttelivät häntä. Näin meni jonkin
verran aikaa, kymmenkunta minuuttia; viimein astui huoneeseen kiireesti
sieltä poistunut Mihail Makarovitš ja lausui prokuraattorille kovalla
äänellä ja kiihkeästi:

— Hänet on viety pois, hän on alhaalla, ettekö salli minun sanoa,
herrat, vain pari sanaa tälle onnettomalle miehelle? Teidän kuullen,
herrat, teidän kuullen!

— Olkaa hyvä, Mihail Makarovitš, — vastasi tutkintatuomari, — tässä
tapauksessa meillä ei ole sanottavana mitään sitä vastaan.

— Dmitri Fjodorovitš, kuulehan, hyvä mies, — alkoi Mitjan puoleen
kääntyen Mihail Makarovitš puhua, ja hänen liikutusta osoittavissa
kasvoissaan kuvastui lämmin, melkein isällinen myötätunto onnetonta
kohtaan, — minä olen vienyt sinun Agrafena Aleksandrovnasi alas itse ja
antanut isännän tytärten huostaan, ja hänen kanssaan on siellä nyt koko
ajan tuo ukko Maksimov, ja minä olen saanut hänet suostumaan, kuuletko,
— saanut suostumaan ja rauhoittumaan, saanut hänet käsittämään, että
sinun pitää saada puolustaa itseäsi hänen häiritsemättään ja ilman että
hän saattaa sinut surulliseksi, muuten sinä voit joutua hämillesi ja
todistaa väärin itseäsi vastaan, ymmärrätkö? No niin, sanalla sanoen
minä puhuin ja hän ymmärsi. Hän on viisas, veliseni, hän on hyvä, hän
tuppasi suutelemaan minun, vanhan, käsiäni, pyysi sinun puolestasi.
Itse lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että olisit levollinen hänen
puolestaan, ja on tarpeen, ystäväni, on tarpeen, että minä menisin
ja sanoisin hänelle, että sinä olet rauhallinen etkä ole huolestunut
hänestä. Rauhoitu siis, ymmärrä tämä. Minä olen syyllinen hänen
edessään. Hän on kristitty sielu, niin, hyvät herrat, se on nöyrä sielu
eikä syyllinen mihinkään. Mitä siis sanon hänelle, Dmitri Fjodorovitš,
istutko rauhallisena vai etkö?

Hyväluontoinen ukko puheli paljon liikoja, mutta Grušenjkan murhe,
inhimillinen murhe oli vaikuttanut hänen hyvään sydämeensä, ja
kyyneletkin loistivat hänen silmissään. Mitja hyppäsi ylös ja syöksähti
hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, herrat, sallikaa, oi, sallikaa! — huudahti hän.
— Teillä on enkelin sydän, Mihail Makarovitš, minä kiitän hänen
puolestaan! Minä olen, olen rauhallinen, olen iloinen, kertokaa se
hänelle sydämenne rajattomassa hyvyydessä, ilmoittakaa, että minä
olen iloinen, alan ihan heti nauraakin, kun tiedän, että hänellä on
läheisyydessään sellainen suojelusenkeli kuin te. Heti lopetan kaikki,
ja paikalla kun olen vapaa, heti paikalla tulen hänen luokseen, hän saa
nähdä, odottakoon! Hyvät herrat, — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin
ja tutkintatuomarin puoleen, — nyt avaan teille koko sydämeni, kaikki
vuodatan siitä, me pääsemme silmänräpäyksessä loppuun — rupeammehan
lopuksi nauramaan, eikö niin? Mutta, hyvät herrat, tämä nainen on
sieluni kuningatar! Oi, sallikaa minun sanoa se, minä tunnustan sen
teille... Näenhän minä, että olen kunnon ihmisten seurassa: hän
on minun valoni, minun pyhä olentoni, jospa te vain tietäisitte!
Kuulitteko hänen huutonsa: »Sinun kanssasi olen valmis kärsimään
vaikka kuolemanrangaistuksen!» Mitä minä olen hänelle antanut, minä,
kerjäläinen, köyhä raukka, miksi tämmöinen rakkaus minua kohtaan,
olenko minä sen arvoinen, minä kömpelö, häpeää ansainnut elukka, jolla
on häpeälliset kasvot, olenko minä ansainnut sellaista rakkautta, että
hän lähtisi kanssani pakkotyöhön? Minun tähteni hän makasi äsken teidän
jalkojenne juuressa, hän on ylpeä eikä mihinkään syyllinen! Kuinka
minä en jumaloisi häntä, kuinka en itkisi, en pyrkisi hänen luokseen
niinkuin äsken? Oi, herrat, antakaa anteeksi! Mutta nyt, nyt olen
lohdutettu.

Ja hän vaipui tuolille, peitti kasvonsa molempiin käsiinsä ja
purskahti itkemään. Mutta ne olivat jo onnellisia kyyneliä. Hän tuli
silmänräpäyksessä entiselleen. Vanha poliisipäällikkö oli hyvin
tyytyväinen, ja lakimiehet näyttivät niinikään olevan hyvillään; he
tunsivat kuulustelun nyt joutuneen uuteen vaiheeseen. Saatettuaan
ovelle poliisipäällikön Mitja suorastaan tuli iloiseksi.

— No, hyvät herrat, nyt olen käytettävissänne, täydelleen
käytettävissänne. Ja... jos ei vain olisi kaikkia noita pikkuasioita,
niin me pääsisimme heti yksimielisyyteen. Minä puhun taas
pikkuasioista. Minä olen teidän, hyvät herrat, mutta, minä vannon,
tarvitaan molemminpuolista luottamusta, — teidän on luotettava minuun
ja minun teihin — muuten emme pääse koskaan tulokseen. Teidän takianne
puhun. Asiaan, hyvät herrat, asiaan, ja, ennen kaikkea, älkää penkoko
niin paljon minun sieluani, älkää kiusatko sitä tyhjänpäiväisillä
asioilla, vaan kysykää ainoastaan asiaa ja tositapahtumia, niin minä
annan heti kaikki tarpeelliset tiedot. Mutta pikkuseikat hiiteen!

Näin huudahteli Mitja. Kuulustelu alkoi uudelleen.



4.

Toinen koettelemus


— Ette usko, miten te rohkaisette meitä itseämme, Dmitri Fjodorovitš,
tällä auliudellanne... — alkoi Nikolai Parfenovitš puhua vilkastuneen
näköisenä ja ilmeisen tyytyväisyyden loistaessa hänen suurista,
vaaleanharmaista, pullollaan olevista, muuten sangen likinäköisistä
silmistään, joilta hän hetkistä aikaisemmin oli ottanut pois
silmälasit. — Ja te teitte äsken oikean huomautuksen tuosta
molemminpuolisesta luottamuksesta, jota ilman toisinaan on mahdotonta
tulla toimeenkin näin tärkeissä asioissa, siinä tapauksessa että
epäluulonalainen henkilö todellakin haluaa, toivoo ja voi osoittaa
syyttömyytensä. Me puolestamme teemme voitavamme, ja te olette itse jo
nytkin voinut nähdä, miten me hoidamme tätä asiaa... Oletteko samaa
mieltä, Ippolit Kirillovitš? — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin puoleen.

— Oi, epäilemättä, — lausui prokuraattori hyväksyvästi, vaikka hänen
puheensa tuntuikin hieman kuivalta Nikolai Parfenovitšin purkaukseen
verrattuna.

Huomautan kerta kaikkiaan: meille äskettäin saapunut Nikolai
Parfenovitš oli virkatoimintansa alusta asti täällä tuntenut meidän
prokuraattoriamme Ippolit Kirillovitšia kohtaan tavatonta kunnioitusta
ja tullut hänen kanssaan miltei sydämellisiin väleihin. Hän oli
melkeinpä ainoa ihminen, joka ehdottomasti uskoi meidän »virkauralla
väärin kohdellun» Ippolit Kirillovitšimme harvinaiseen psykologiseen
kykyyn ja puhujalahjoihin ja täydellisesti uskoi senkin, että häntä
oli väärin kohdeltu. Hän oli kuullut hänestä jo Pietarissa. Sen sijaan
oli vuorostaan nuori Nikolai Parfenovitš samoin ainoa mies koko
maailmassa, jota meidän »syrjäytetty» prokuraattorimme vilpittömästi
rakasti. Matkalla tänne he olivat ennättäneet jonkin verran päättää
ja sopia kysymyksessä olevasta jutusta, ja nyt pöydän ääressä Nikolai
Parfenovitšin terävä äly tajusi kuin lennosta siepaten ja ymmärsi
jokaisen osviitan, jokaisen liikkeen vanhemman virkatoverin kasvoissa,
ymmärsi puolesta sanasta, katseesta, silmäniskusta.

— Hyvät herrat, antakaa vain minun itseni kertoa älkääkä
keskeyttäkö minua jonninjoutavilla asioilla, niin minä teen teille
silmänräpäyksessä selon kaikesta, — puhui Mitja kärsimättömästi.

— Se on hyvä. Kiitän teitä. Mutta ennenkuin siirrymme kuuntelemaan
teidän omaa kertomustanne, pyytäisin saada vain todeta vielä erään
tosiseikan, joka on meille sangen mielenkiintoinen, nimittäin noista
kymmenestä ruplasta, jotka te eilen noin kello viisi lainasitte
panttaamalla pistolinne ystävältänne Pjotr Iljitš Perhotinilta.

— Panttasin, herrat, panttasin kymmenestä ruplasta, entä mitä vielä
siitä? Siinä koko juttu, heti palattuani kaupunkiin matkaltani
panttasin.

— Palasitteko te matkalta? Kävittekö ulkopuolella kaupungin?

— Kävin, herrat, neljänkymmenen virstan päässä kävin, ettekö te
tietänyt sitä?

Prokuraattori ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.

— Ja yleensäkin, jospa te aloittaisitte kertomuksenne
järjestelmällisesti kuvaamalla koko eilisen päivänne aamusta alkaen?
Olkaa hyvä ja ilmoittakaa esimerkiksi: minkä tähden te poistuitte
kaupungista, mihin aikaan lähditte ja saavuitte takaisin... ja kaikki
nämä tosiseikat.

— Olisitte noin kysynytkin alusta pitäen, — alkoi Mitja nauraa
äänekkäästi, ja jos tahdotte, niin asiaa ei ole aloitettava eilisestä,
vaan sen edellisestä päivästä, aivan aamusta, silloin ymmärrätte minne,
miten ja mitä varten läksin ja matkustin. Minä menin, herrat, toissa
päivänä aamulla täkäläisen kauppiaan Samsonovin luo lainatakseni
häneltä rahaa kolmetuhatta mitä parhainta vakuutta vastaan, — oli äkkiä
tullut kova rahan tarve, oli tullut rahan tarve...

— Sallikaa minun keskeyttää teidät, — lausui prokuraattori
kohteliaasti, — miksi teille tuli niin yhtäkkiä tarvis ja juuri
tuollaista rahamäärää, kolmeatuhatta ruplaa?

— Äh, hyvät herrat, ei tarvitsisi takertua pikkuseikkoihin: miten,
milloin ja miksi, ja minkätähden juuri niin paljon eikä niin paljon
rahaa, ja kaikkea tuota hölynpölyä... sehän ei mahdu kolmeen
nidokseenkaan, ja sittenkin vielä tarvitaan epilogi!

Kaiken tämän Mitja sanoi hyväntahtoisen, mutta kärsimättömän
tuttavallisesti niinkuin ihminen, joka tahtoo sanoa koko totuuden ja
joka on täynnä mitä parhaimpia aikeita.

— Hyvät herrat, — sanoi hän ikäänkuin äkkiä hoksaten, — älkää nurkuko
minun vastaanpäkistämistäni, pyydän taaskin: uskokaa vieläkin, että
minä tunnen täydellistä kunnioitusta ja ymmärrän asian nykyisen
tilan. Älkää luulko minun olevan juovuksissa. Olen nyt jo selvinnyt.
Ja jos olisin humalassa, niin se ei ollenkaan haittaisi asiaa. Minun
laitanihan on näin:

    Selvisi ja viisastui — niin tyhmeni,
    vaan kun joi ja tyhmeni, — niin viisastui.

Hahhah! Muuten huomaan, hyvät herrat, että minun toistaiseksi vielä
on sopimatonta lasketella sukkeluuksia teidän edessänne, nimittäin
ennenkuin olemme selvitelleet asiat. Sallikaa minun pitää vaaria omasta
arvokkuudestanikin. Ymmärränhän, mikä on ero tällä kertaa: minähän
istun edessänne joka tapauksessa rikollisena, olen siis kaikkea muuta
kuin teidän vertaisenne, ja teille on annettu tehtäväksi pitää minua
silmällä: ettehän te silitä päätäni siitä, mitä minä tein Grigorille,
eihän todellakaan saa rankaisematta puhkoa vanhusten päitä, tehän
pistätte minut hänen takiaan tuomion perusteella ehkäpä puoleksi
vuodeksi, ehkäpä vuodeksi kuritushuoneeseen, en tiedä, miten teillä
siellä tuomitaan, vaikkapa en menettäisikään kansalaisluottamustani,
enhän menetä kansalaisluottamusta, prokuraattori? No niin, herrat,
ymmärränhän minä tämän erotuksen... Mutta myöntäkää toki sekin, että
tehän voitte saattaa itse Jumalan ymmälle tämmöisillä kysymyksillä:
missä astuit, miten astuit, milloin astuit ja mihin astuit? Minähän
sekaannun, jos noin tehdään, mutta te takerrutte heti siihen ja
kirjoitatte muistiin, ja mitä siitä tulee tulokseksi? Ei tule mitään!
Jos taas minä nyt olen alkanut valehdella, niin valehtelen loppuun
asti, ja te, herrat, ollen korkeasti sivistyneitä ja kunnon miehiä,
annatte minulle anteeksi. Lopetan nimenomaan pyytämällä: jättäkää pois,
herrat, tuo virallinen kuulustelutapa, että ensin muka on aloitettava
jostakin vähäpätöisestä ja jonninjoutavasta: millä tavoin nousit
makuulta, mitä söit, mihin sylkäisit, ja »saatuasi rikollisen huomion
laukeamaan» anna äkkiä pudota tyrmistyttävä kysymys: »kenet tapoit,
kenet ryöstit?» Hahhah! Semmoistahan on teidän virallinen viisautenne,
sehän on teillä sääntönä, siihenhän pohjautuu koko teidän oveluutenne!
Tuudittakaa moukkia uneen moisilla tempuilla älkääkä minua. Minähän
ymmärrän asian, olen ollut virassa, hahhahhah! Älkää suuttuko, herrat,
annattehan anteeksi röyhkeyteni? — huudahti hän katsoen heihin miltei
hämmästyttävän hyväntahtoisesti. — Mitja Karamazovhan sen sanoi, voi
siis antaa anteeksi, sillä mitä viisaalle miehelle ei anneta anteeksi,
se annetaan anteeksi Mitjalle! Hahhah!

Nikolai Parfenovitš kuunteli ja nauroi myös. Prokuraattori ei tosin
nauranut, mutta katseli Mitjaa tarkasti, silmiään pois kääntämättä,
aivan kuin ei tahtoisi jättää huomaamatta pienintäkään sanaa, hänen
pienintäkään liikettään, pienintäkään värähdystä hänen kasvoissaan.

— Sillä tavoinhan me kyllä ensin aloimmekin kanssanne, — lausui yhä
nauraen Nikolai Parfenovitš, — ettemme ruvenneet sotkemaan teitä
kysymyksillä: miten te aamulla nousitte ja mitä te söitte, vaan
aloitimme hyvinkin oleellisesta kohdasta...

— Ymmärrän, ymmärsin ja annoin sille arvoa, ja vielä suuremmassa
arvossa pidän minulle nyt osoittamaanne hyvyyttä, verratonta hyvyyttä,
joka on jalojen sielujen arvoinen. Meitä on tässä yhdessä kolme kelpo
miestä, ja niin olkoonkin meillä tässä kaikki keskinäisen luottamuksen
perustalla kuten ainakin sivistyneitten maailmanmiesten kesken, joita
yhdistää aateluus ja kunnia. Sallikaa joka tapauksessa minun pitää
teitä parhaina ystävinäni tällä elämäni hetkellä, kunniani alennuksen
hetkellä! Eihän se ole teille loukkaavaa, herrat, eihän?

— Päinvastoin, te lausuitte tuon kaiken ilmi oikein kauniisti, Dmitri
Fjodorovitš, — myönsi Nikolai Parfenovitš arvokkaasti ja hyväksyvästi.

— Mutta pikkuseikat, hyvät herrat, kaikki nuo koukkuina käytetyt
pikkuseikat pois, — huudahti Mitja innoissaan, — muuten menee kaikki
päin hiiteen, eikö niin?

— Seuraan täydelleen teidän järkeviä neuvojanne, — puuttui yhtäkkiä
prokuraattori puhumaan, — mutta kysymyksestäni pidän kuitenkin kiinni.
Meille on oleellisesti kovin välttämätöntä saada tietää, mihin te
nimenomaan tarvitsitte tuon rahasumman, nimittäin juuri kolmetuhatta.

— Mihin tarvitsin? No, yhteen ja toiseen... no, maksaakseni velan.

— Kenelle.

— Sitä kieltäydyn ehdottomasti sanomasta, herrat! Nähkääs, en siksi,
etten voisi sanoa tai en uskaltaisi tai että jotakin pelkäisin, sillä
kaikki tämä on vähäpätöistä ja aivan jonninjoutava asia, vaan — sen
tähden en sano, että tässä on periaate: tämä on minun yksityistä
elämääni, enkä minä anna kajota yksityiselämääni. Se on minun
periaatteeni. Teidän kysymyksenne ei kuulu asiaan, ja kaikki, mikä
ei kuulu asiaan, on minun yksityistä elämääni! Tahdoin maksaa velan,
tahdoin maksaa kunniavelan, mutta kenelle — sitä en sano.

— Sallikaa meidän merkitä tämä muistiin, — sanoi prokuraattori.

— Olkaa hyvä. Kirjoittakaa näin: että en sano enkä sano. Kirjoittakaa,
herrat, että pidän kunniattomanakin ilmaista sitä. Onpa teillä aikaa
kirjoittaa niin paljon muistiin!

— Sallikaa, hyvä herra, ilmoittaa teille ja muistuttaa vielä kerran
mieleenne, jos mahdollisesti ette ole sitä tietänyt, — lausui
prokuraattori erikoisesti ja varsin ankarasti sitä painostaen, —
että teillä on täysi oikeus olla vastaamatta teille nyt esitettäviin
kysymyksiin ja että meillä sitävastoin ei ole mitään oikeutta pakottaa
teitä vastaamaan, jos te itse kieltäydytte vastaamasta syystä tai
toisesta. Se on asia, jonka saatte itse harkita. Mutta meidän
tehtävänämme on myös esittää teille ja selittää semmoisessa tapauksessa
kuin tämä teidän nykyinen, miten suuresti te voitte itseänne
vahingoittaa kieltäytymällä antamasta erinäisiä selityksiä... Tämän
jälkeen pyydän nyt jatkamaan.

— Herrat, enhän minä ole vihainen... minä... — mutisi Mitja hieman
hämillään huomautuksesta, — nähkääs, herrat, tuo samainen Samsonov,
jonka luo minä silloin menin...

Emme tietysti rupea yksityiskohtaisesti esittämään hänen kertomustaan
siitä, minkä lukija jo tietää. Kertoja tahtoi kärsimättömästi kertoa
kaikki pikku piirteitä myöten, mutta samalla kertaa saada kerrotuksi
pian. Sikäli kuin hän kertoi, kirjoitettiin hänen kertomustaan
muistiin, ja siksi hänet pakostakin tavan takaan keskeytettiin.
Dmitri Fjodorovitš moitti tätä, mutta alistui, oli äkäinen, mutta
vielä hyväntahtoinen. Tosin hän väliin huudahteli: »Herrat, tämä
saisi Jumalankin raivostumaan», tai: »Herrat, tiedättekö te, että te
vain suotta ärsytätte minua?» mutta näin huudahdellessaan hän oli
edelleenkin tuttavallisen avomielinen. Näin hän kertoi, kuinka Samsonov
oli toissa päivänä häntä »vetänyt nenästä». (Hän oli nyt täydelleen
hoksannut, että häntä silloin oli petkutettu.) Kellon myyminen
kuudesta ruplasta matkarahojen saamiseksi, josta tutkintatuomari
ja prokuraattori eivät olleet mitään tietäneet, herätti näissä
heti tavatonta huomiota ja he pitivät tarpeellisena, Mitjan sitä
rajattomasti paheksuessa, kirjoittaa tämän seikan tarkasti muistiin,
koska siinä saatiin toistamiseen vahvistetuksi se asianhaara, että
hänellä ei edellisenäkään päivänä ollut juuri nimeksikään rahaa.
Vähitellen Mitja alkoi muuttua nyrpeäksi. Kerrottuaan sitten matkastaan
Ljagavyin luo ja häkäisessä mökissä viettämästään yöstä y.m. hän teki
selkoa kaupunkiinpalaamisestaan ja alkoi sitten itse, ilman erikoista
pyyntöä, kuvailla seikkaperäisesti Grušenjkan takia tuntemiaan
mustasukkaisuuden tuskia. Häntä kuunneltiin ääneti ja tarkkaavaisesti,
erityisesti syvennyttiin siihen seikkaan, että hänellä jo kauan oli
ollut paikka, josta hän oli pitänyt silmällä Grušenjkaa, Fjodor
Pavlovitšin talon »takalistossa» Maria Kondratjevnan talossa, ja että
tietoja oli hänelle tuonut Smerdjakov: se pantiin erittäin tarkasti
merkille ja kirjoitettiin muistiin. Mustasukkaisuudestaan hän puhui
tulisesti ja laajasti, ja vaikka hän sisäisesti häpesikin sitä, että
toi esille sisimmät tunteensa niin sanoakseni »kaikkien häväistäväksi»,
niin ilmeisesti hän voitti häpeäntunteensa pysyäkseen totuudessa.
Häneen kertomuksen aikana kiinteästi suunnattu, tutkintatuomarin
ja varsinkin prokuraattorin ankarat ja osanottoa ilmaisemattomat
katseet saivat hänet lopulta tulemaan melko lailla hämilleen: »Tuo
poika, Nikolai Parfenovitš, jonka kanssa vain muutama päivä takaperin
puhelin tyhmyyksiä naisista, ja tuo sairas prokuraattori eivät ole
sen arvoisia, että minä kertoisin heille tätä», ajatteli hän yhtäkkiä
surullisesti, »se on häpeä!» »Sä kärsi, tyydy sekä ole vaiti»,
lopetti hän mietteensä runosäkeellä, mutta kokosi taas voimia ja
jatkoi kertomistaan. Siirryttyään kertomaan rouva Hohlakovista hän
taas ilostui, vieläpä aikoi kertoa tästä rouvasta asiaankuulumattoman
anekdootin, mutta tutkintatuomari keskeytti hänet ja kehoitti
kohteliaasti siirtymään »oleellisempaan». Kun hän sitten lopulta oli
kuvannut epätoivoaan ja kertonut siitä hetkestä, jolloin hän tullessaan
rouva Hohlakovin luota oli ajatellut, että »mieluummin vaikka tappaa
jonkun, mutta hankkii kolmetuhatta», niin hänet taas keskeytettiin
ja se, että hän »oli tahtonut tappaa», kirjoitettiin muistiin. Mitja
salli mitään puhumatta kirjoittaa sen muistiin. Viimein hän pääsi
kertomuksessaan siihen kohtaan, jolloin hän äkkiä oli saanut tietää,
että Grušenjka oli hänet pettänyt sekä poistunut Samsonovilta heti,
kun hän oli hänet sinne saattanut, vaikka oli itse sanonut istuvansa
ukon luona puoleen yöhön. »Jos minä silloin en tappanut, herrat, tuota
Fenjaa, niin vain sen vuoksi, että minulla ei ollut aikaa», pääsi
yhtäkkiä hänen suustaan tässä kohden kertomusta. Tämäkin kirjoitettiin
huolellisesti muistiin. Mitja odotti synkkänä ja alkoi sitten kertoa
siitä, kuinka hän juoksi isänsä puutarhaan, mutta silloin hänet
tutkintatuomari äkkiä pysähdytti ja avattuaan vieressään sohvalla
olevan ison salkun otti siitä esille vaskisen survimen.

— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi hän näyttäen sitä Mitjalle.

— Ah, niin! — naurahti tämä synkästi. — Kuinka en tuntisi! Antakaahan
katsoa... Hitto vieköön, ei tarvitse!

— Te unohditte mainita tästä, — huomautti tutkintatuomari.

— Ah, hitto! En olisi salannut sitä teiltä, ei kai olisi tultu toimeen
ilman sitä, mitä arvelette? Tipahti vain pois muististani.

— Olkaa siis hyvä ja kertokaa seikkaperäisesti, kuinka te
varustauduitte sillä.

— Hyvä on, minä olen niin hyvä, herrat.

Ja Mitja kertoi, kuinka hän oli ottanut survimen ja lähtenyt juoksemaan.

— Mutta mikä tarkoitus teillä oli, kun varustauduitte tämmöisellä
aseella?

— Mikä tarkoitus? Ei mitään tarkoitusta! Sieppasin sen ja läksin
juoksemaan.

— Miksi siis, jos ei ollut tarkoitusta?

Mitjassa kiehui kiukku. Hän katsoi tiukasti »poikaa» ja naurahti
synkästi ja vihaisesti. Seikka oli semmoinen, että häntä oli alkanut
yhä enemmän hävettää se, että hän äsken oli niin vilpittömästi
ja semmoisin purkauksin kertonut »tämmöisille ihmisille» koko
mustasukkaisuutensa historian.

— Vähät survimesta! — pääsi äkkiä hänen huuliltaan.

— Mutta kuitenkin.

— No, sieppasin sen turvaksi koiria vastaan. No, oli pimeä... Niin no,
kaiken varalta.

— Oliko teillä ennenkin tapana lähtiessänne yöllä talosta ottaa
mukaanne jokin ase, jos te niin pelkäsitte pimeässä?

— Äh, perhana, hyi! Hyvät herrat, teidän kanssanne on suorastaan
mahdotonta puhua! — huudahti Mitja äärimmilleen ärtyneenä, ja kääntyen
kirjurin puoleen hän aivan punaisena kiukusta ja äänellä, jossa tuntui
jonkinmoinen raivostunut sävy, lausui tälle nopeasti:

— Kirjoita heti... heti... »että sieppasin mukaani survimen juostakseni
tappamaan isäni... Fjodor Pavlovitšin... iskemällä häntä päähän»! No,
oletteko nyt tyytyväisiä, herrat? Onko olonne nyt helpompi? — lausui
hän katsellen uhmaavasti tutkintotuomaria ja prokuraattoria.

— Me ymmärrämme varsin hyvin, että tämmöisen lausunnon te annoitte
nyt suuttuneena meihin ja kiukustuneena kysymyksistä, joita me teille
esitämme ja joita te pidätte vähäpätöisinä, mutta jotka itse asiassa
ovat sangen oleellisia, — vastasi hänelle prokuraattori kuivasti.

— Mutta hyväinen aika, herrat! No, minä otin survimen... No, miksi
otetaan tämmöisissä tapauksissa jotakin käteen? Minä en tiedä miksi.
Sieppasin ja lähdin juoksemaan. Siinä kaikki. Hävettää, herrat,
_passons_, muuten, minä vannon sen, lakkaan kertomasta!

Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja tuki päätään kädellään Hän istui
syrjittäin heihin ja katseli seinään koettaen hillitä pahaa tunnetta
itsessään. Todellakin hänen teki hirveästi mieli nousta ja selittää,
että hän ei enää sano sanaakaan, »vaikka veisitte teloitettavaksi».

— Näettekö, herrat, — lausui hän äkkiä vaivoin hilliten itsensä, —
näettekö. Minä kuuntelen teitä, ja mielessäni häämöttää... minä,
näettekö, toisinaan uneksin erästä unta... erästä sellaista unta, ja
minä näen sen unen usein, se uudistuu, on niinkuin joku ajaisi minua
takaa, joku sellainen, jota minä hirveästi pelkään, hän ajaa minua
takaa pimeässä, yöllä, etsii minua, minä piiloudun häntä jonnekin oven
tai kaapin taakse, piiloudun häpeällisesti, mutta pääasia on, että hän
tietää erinomaisen hyvin, minne minä olen mennyt häntä piiloon, mutta
hän ikäänkuin tahallaan ei ole tietävinään, missä minä olen, jotta
voisi kauemmin kiduttaa minua, jotta voisi nauttia pelostani... Tätä
tekin nyt teette! Samanlaista se on!

— Näettekö te tämmöisiä unia? — tiedusti prokuraattori.

— Niin, sellaisia unia näen... Ettekö tahtoisi kirjoittaa muistiin? —
kysyi Mitja vääristäen suunsa nauruun.

— Ei, ei kirjoiteta, mutta mielenkiintoisia unia te joka tapauksessa
näette.

— Nyt se ei ole unta! Realismia, herrat, todellisen elämän realismia!
Minä olen susi ja te olette metsästäjiä, nyt te ajatte sutta.

— Suotta te otitte tuollaisen vertauksen... — alkoi Nikolai Parfenovitš
puhua tavattoman lempeästi.

— En suotta, herrat, en suotta! — kivahti taas Mitja, vaikka nähtävästi
äkillinen vihanpurkaus oli keventänyt hänen sydäntään ja hän alkoi
puhuessaan taas tulla yhä hyväntahtoisemmaksi. — Te voitte olla
uskomatta rikollista tai syytettyä, jota kysymyksenne kiduttavat,
mutta kunnon miestä, herrat, sydämen jaloimpia purkauksia (huudan sen
rohkeasti julki!) — ette saa olla uskomatta! Sitä te ette voi... eikä
teillä siihen ole oikeuttakaan... — mutta —

                  ole vaiti, sydän,
    sä kärsi, tyydy sekä ole vaiti!

No, mitä, jatkanko kertomusta? — katkaisi hän synkästi puheensa.

— Kuinkas muuten, olkaa hyvä, — vastasi Nikolai Parfenovitš.



5.

Kolmas koettelemus


Vaikka Mitja olikin alkanut puhua kiivaasti, niin hän nähtävästi
entistä enemmän koetti parastaan, ettei unohtaisi eikä jättäisi
esittämättä ainoatakaan piirrettä kerrottavasta. Hän kertoi, miten oli
kiivennyt isänsä puutarhan aidan yli, miten oli mennyt aina ikkunan
luokse asti ja viimein kaikesta, mitä oli tapahtunut ikkunan alla.
Selvästi, täsmällisesti, melkeinpä iskevästi hän kertoi tunteistaan,
jotka kuohuttivat hänen mieltään niinä hetkinä puutarhassa, jolloin
hänen niin hirveästi teki mieli saada tietää, oliko Grušenjka hänen
isänsä luona vai eikö. Mutta omituista: sekä prokuraattori että
tutkintatuomari kuuntelivat tällä kertaa hirveän hillitysti, katsoivat
kuivasti, tekivät paljon vähemmän kysymyksiä. Mitja ei voinut päättää
mitään heidän kasvoistaan. »Ovat suuttuneet ja loukkaantuneet»,
ajatteli hän, »no, hitto heistä!» Kun hän kertoi, miten hän lopulta oli
päättänyt antaa isälle _merkin_, että Grušenjka oli tullut ja että hän
avaisi ikkunan, niin prokuraattori ja tutkintatuomari eivät ollenkaan
kiinnittäneet huomiota sanaan »merkin», aivan kuin eivät olisi
ymmärtäneet, mikä merkitys sillä sanalla tässä oli, niin että Mitja sen
ihan huomasi. Tultuaan viimein siihen hetkeen, jolloin hän näki isänsä
kurottautuvan ikkunasta ulos ja viha kuohahti hänessä ja hän tempasi
taskustaan survimen, hän äkkiä aivan kuin tahallaan pysähtyi. Hän
istui ja katsoi seinään ja tiesi, että toisten katseet olivat tiukasti
kiintyneet häneen.

— No, — sanoi tutkintatuomari, — te tempasitte esille aseen ja... ja
mitä tapahtui sitten?

— Sitten? Sitten tapoin... iskin häntä päälakeen ja puhkaisin
pääkuoren... Niinhän se on teidän käsityksenne mukaan, niinhän! — sanoi
hän ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä salamoida. Koko jo sammunut viha
nousi taas hänen sydämeensä tavattoman voimakkaana.

— Meidän käsityksemme mukaan, — lausui Nikolai Parfenovitš, — no, entä
teidän käsityksenne mukaan?

Mitja loi alas silmänsä ja oli pitkän aikaa vaiti.

— Minun käsitykseni mukaan, herrat, minun käsitykseni mukaan asian
laita oli seuraava, — lausui hän hiljaa. — Jonkun kyyneletkö vai
äitinikö rukoili Jumalaa vai kirkastuksen henkikö minua suudelmallaan
kosketti sillä hetkellä — sitä en tiedä, mutta perkele oli voitettu.
Minä syöksyin pois ikkunan luota ja läksin juoksemaan aitaa kohti...
Isäni pelästyi ja näki nyt ensimmäisen kerran minut, huudahti ja
hyppäsi edemmäksi ikkunasta, — minä muistan sen sangen hyvin. Minä
juoksin puutarhan läpi aidan luo... siinä minut sitten saavutti
Grigori, kun jo istuin aidalla...

Tässä hän viimein nosti silmänsä kuulijoihin. Nämä näyttivät aivan
tyynesti tarkkaavan häntä. Jonkinmoinen paheksumisen vavahdus kulki
Mitjan sielun läpi.

— Tehän, herrat, pidätte tällä hetkellä minua pilkkananne! — keskeytti
hän äkkiä puheensa.

— Mistä te sen päätätte? — huomautti Nikolai Parfenovitš.

— Ette usko sanaakaan, siitä päätän! Ymmärränhän tulleeni tärkeimpään
kohtaan: vanhus makaa nyt siellä pää puhki lyötynä, mutta minä —
traagillisesti kuvattuani, kuinka tahdoin tappaa ja kuinka jo tempasin
esille survimen, minä juoksenkin yhtäkkiä pois ikkunan luota... Se on
runoelma! Runomitassa! Nuorta miestä voi uskoa ihan sananmukaisesti!
Hahhah! Pilkantekijöitä te olette, herrat!

Ja hän käännähti koko ruumiillaan tuolilla, niin että tuoli rutisi.

— Ettekö te huomannut, — alkoi äkkiä prokuraattori puhua aivan kuin ei
olisi kiinnittänyt mitään huomiota Mitjan kiihtymykseen, — ettekö te
huomannut, kun juoksitte pois ikkunan luota, oliko puutarhaan johtava,
rakennuksen toisessa päässä oleva ovi auki vai eikö?

— Ei, ei ollut auki.

— Eikö ollut?

— Se oli päinvastoin kiinni, ja kuka sen olisi voinut avata? Häh, ovi,
malttakaahan! — sanoi hän aivan kuin muistaen jotakin ja oli miltei
hätkähtää. — Löysittekö te sen avoimena?

— Avoimena.

— Kuka sen sitten oli saattanut avata, jos te ette itse sitä avannut? —
hämmästyi Mitja yhtäkkiä hirveästi.

— Ovi oli avoinna, ja teidän isänne murhaaja oli epäilemättä mennyt
sisälle tästä ovesta ja tullut murhan tehtyään samasta ovesta ulos, —
lausui prokuraattori aivan kuin painostaen, hitaasti ja selvästi, — se
on meille aivan selvä asia. Murha on nähtävästi tapahtunut huoneessa
_eikä ikkunan läpi_, mikä täydelleen käy selville toimitetusta
tarkastuksesta, ruumiin asemasta ja kaikesta. Tähän asianhaaraan nähden
ei voi olla mitään epäilyksiä.

Mitja oli hirveän hämmästynyt.

— Sehän on mahdotonta, herrat! — huusi hän ollen aivan ymmällä. —
Minä... minä en käynyt sisällä... minä sanon teille varmasti, aivan
täsmällisesti, että ovi oli kiinni koko ajan, kun minä olin puutarhassa
ja kun juoksin pois puutarhasta. Minä seisoin ainoastaan ikkunan alla
ja näin hänet ikkunasta, en mitään, mitään muuta... Muistan viimeiseen
hetkeen asti. Ja vaikka en muistaisikaan, niin tiedän sen kuitenkin,
sillä _merkit_ tunsin vain minä ja ne tunsi Smerdjakov, sekä hän,
vainaja, eikä hän ilman merkkejä olisi avannut kenellekään maailmassa!

— Merkit? Mitkä merkit? — lausui prokuraattori ahneen, miltei
hysteerisen uteliaisuuden vallassa ja menetti silmänräpäyksessä koko
pidättyvän esiintymistapansa. Hän kysyi aivan kuin arasti luokse
madellen. Hän vainusi tässä olevan tärkeän, hänelle vielä tuntemattoman
tosiasian, ja alkoi heti hirveästi pelätä, että Mitja kenties ei halua
täydelleen paljastaa sitä.

— Ettekö te sitten tietänyt! — iski Mitja hänelle silmää pilkallisesti
ja häijysti hymähtäen. — Entäpä jos en sano? Keneltä silloin sen saa
tietää? Merkeistähän tiesivät ainoastaan vainaja ja Smerdjakov, siinä
kaikki, ja vielä taivas tiesi, ja sehän ei teille sano. Mutta sehän on
mielenkiintoinen tosiseikka, piru sen tietää, mitä sille voi rakentaa,
hahah! Rauhoittukaa, herrat, minä ilmaisen, teillä on tyhmyyksiä
mielessä. Te ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä! Olette
tekemisissä sellaisen syytetyn kanssa, joka itse tuo todistuskappaleita
itseänsä vastaan, todistaa omaksi vahingokseen! Niin, sillä minä olen
kunnian ritari, mutta te — ette ole!

Prokuraattori nieli kaikki pillerit ja vain värisi kärsimättömyydestä,
että saisi tietää uuden tosiasian. Mitja esitti heille täsmällisesti
ja laajasti kaikki, mikä koski Fjodor Pavlovitšin Smerdjakovia varten
keksimiä merkkejä, kertoi, mitä mikin kopahdus ikkunaan merkitsi,
koputtikin nämä merkit pöytään, ja Nikolai Parfenovitšin kysymykseen:
koputtiko siis hänkin, Mitja, isänsä akkunaan koputtaessaan nimenomaan
sen merkin, joka merkitsi: »Grušenjka on tullut» — hän vastasi
täsmällisesti, että juuri niin hän olikin koputtanut, että muka
»Grušenjka on tullut».

— Siitä saitte, rakentakaa nyt torni! — katkaisi Mitja puheensa ja
kääntyi taas halveksien pois heistä.

— Ja näistä merkeistä tiesivät ainoastaan isävainajanne, te ja
palvelija Smerdjakov. Eikä kukaan muu? — tiedusti Nikolai Parfenovitš
vielä kerran.

— Niin, palvelija Smerdjakov ja vielä taivas. Kirjoittakaa muistiin
myös taivas; se ei ole ollenkaan tarpeetonta. Vielä te itsekin
tarvitsette Jumalaa.

Tietysti ryhdyttiin kirjoittamaan muistiin, mutta muistiin
kirjoitettaessa prokuraattori lausui yhtäkkiä, aivan kuin ihan uusi
ajatus äkkiarvaamatta olisi hänelle valjennut:

— Jos näistä merkeistä tiesi myöskin Smerdjakov, ja te jyrkästi
torjutte kaikki teihin kohdistetut syytökset isänne murhasta, niin
eiköhän silloin hän koputtamalla sovitut merkit saanut isäänne avaamaan
ja sitten myös... tehnyt rikosta?

Mitja loi häneen perin ivallisen, mutta samalla kertaa myös hirveätä
vihaa ilmaisevan katseen. Hän katsoi kauan ja ääneti, niin että
prokuraattori alkoi räpyttää silmiään.

— Taas saitte ketun kiinni! — lausui Mitja viimein. — Otitte
veijaria hännästä, heheh! Minä näen lävitsenne, prokuraattori! Tehän
ajattelitte, että nyt minä heti hyppään paikaltani, takerrun siihen,
mitä te panette suuhuni, ja huudan täyttä kurkkua: »Ai, Smerdjakov on
murhaaja!» Myöntäkää, että ajattelitte näin, myöntäkää, silloin minä
jatkan.

Mutta prokuraattori ei myöntänyt. Hän oli vaiti ja odotti.

— Erehdytte, en ala huutaa Smerdjakovia syylliseksi! — sanoi Mitja.

— Ettekä ensinkään epäilekään häntä?

— Entä epäilettekö te?

— Epäiltiin häntäkin.

Mitja kiinnitti katseensa lattiaan.

— Leikki sikseen, — lausui hän synkästi, — kuulkaa: aivan alusta asti,
melkein jo silloin, kun juoksin äsken luoksenne näitten verhojen takaa,
välähti päässäni tämä ajatus: »Smerdjakov!» Tässä olen istunut pöydän
ääressä ja huutanut olevani syytön vereen, mutta itsekseni olen koko
ajan ajatellut: »Smerdjakov!» Eikä lähtenyt Smerdjakov mielestäni.
Viimein ajattelin nyt äkkiä taas samaa: »Smerdjakov», mutta vain
sekunnin ajan; heti sen rinnalla ajattelin: »Ei, ei se ole Smerdjakov!»
Ei se ole hänen työtään, herrat!

— Ettekö siinä tapauksessa epäile vielä jotakuta muuta henkilöä? —
kysyi varovasti Nikolai Parfenovitš.

— En tiedä, kuka tai mikä henkilö, taivaan käsi vaiko saatanan,
mutta... ei Smerdjakov! — tokaisi Mitja päättävästi.

— Mutta miksi te niin varmasti ja niin itsepintaisesti vakuutatte,
ettei hän?

— Vakaumuksesta. Vaikutelman perusteella. Sen tähden, että Smerdjakov
on alinta laatua ihminen sekä pelkuri. Hän ei ole pelkuri, hän on
kaikki maailman pelkuruus yhteen otettuna, se siinä kävelee kahdella
jalalla. Hän on syntynyt kanasta. Minun kanssani puhuessaan hän vapisi
joka kerta peläten minun tappavan hänet, silloin kun minä en nostanut
edes kättäkään. Hän lankesi aina jalkoihini ja itki, hän suuteli
juuri näitä saappaitani, aivan sananmukaisesti, ja rukoili, että minä
»en peloittelisi» häntä. Kuuletko: »en peloittelisi» — mikä sana se
semmoinen on? Minähän olin suopea hänelle. Hän on sairas kana, jolla
on kaatuvatauti ja huono äly ja jolle kahdeksanvuotias poika voi antaa
selkään. Onko se luontoa? Ei se ole Smerdjakov, herrat, hän ei rakasta
rahaakaan, hän ei ottanut ollenkaan minulta vastaan lahjoja... Ja mitä
syytä hänellä oli tappaa ukko? Hänhän saattaa olla tämän äpäräpoika,
tiedättekö te sen?

— Me olemme kuulleet tuon legendan. Mutta olettehan tekin isänne poika
ja silti puhuitte itse kaikille, että tahdoitte tappaa hänet.

— Heititte kiven tarhaan! Ja matalan, huonon kiven! En pelkää! Oi
herrat, kenties teidän on liian alhaista sanoa minulle tämä vasten
silmiä! Alhaista siksi, että itse olen teille puhunut tätä. Minä en
ainoastaan tahtonut, vaan myös saatoin tappaa, vieläpä vapaaehtoisesti
vedin päälleni sen, että olin vähällä tappaa! Mutta minähän en
tappanut häntä, minuthan pelasti suojelusenkelini, — juuri tätä te
ette ole ottaneet huomioon... Ja sentähden puheenne onkin alhaista,
alhaista! Sillä minä en ole tappanut, en ole tappanut, en ole tappanut!
Kuuletteko, prokuraattori: en ole tappanut!

Hän oli miltei läkähtyä. Hän ei ollut vielä kertaakaan koko kuulustelun
aikana ollut näin kiihtynyt.

— Mitä teille, herrat, Smerdjakov sitten sanoi? — lausui hän äkkiä
oltuaan vähän aikaa vaiti. — Saanko kysyä teiltä tätä?

— Te saatte kysyä meiltä kaikkea, — vastasi prokuraattori kylmän ja
ankaran näköisenä, — kaikkea, mikä koskee jutun tosiasiallista puolta,
ja me, toistan sen, olemme velvollisetkin antamaan vastauksen jokaiseen
kysymykseenne. Me löysimme palvelija Smerdjakovin, josta te kysytte,
makaamassa tajuttomana vuoteessaan, tavattoman voimakkaan, kenties
jo kymmenennen kerran yhtä päätä uudistuneen kaatuvataudinkohtauksen
vallassa. Mukanamme ollut lääkäri tutki sairaan, sanoipa meille senkin,
että tämä kenties ei elä aamuun asti.

— No, siinä tapauksessa on isän tappanut paholainen! — pääsi äkkiä
Mitjan suusta, aivan kuin hän tähän hetkeen saakka olisi kysynyt kaiken
aikaa itseltään: »Smerdjakov vai eikö Smerdjakov?»

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — päätti Nikolai Parfenovitš, — mutta
ettekö haluaisi nyt edelleen jatkaa selontekoanne.

Mitja pyysi saada levähtää. Se hänelle kohteliaasti suotiin.
Levähdettyään hän ryhtyi jatkamaan. Mutta hänen näytti olevan vaikea
olla. Hän oli kiusaantunut, loukattu ja moraalisesti järkytetty. Kaiken
lisäksi prokuraattori nyt aivan kuin tahallaan alkoi ärsyttää häntä
joka hetki takertumalla »pikkuseikkoihin». Tuskin oli Mitja ennättänyt
kuvata, miten hän istuen kahdareisin aidalla oli lyönyt survimella
päähän hänen vasempaan jalkaansa tarttunutta Grigoria ja sitten heti
hypännyt alas kaatuneen luo, kun prokuraattori keskeytti hänet ja
pyysi häntä kuvaamaan tarkemmin, miten hän oli istunut aidalla. Mitja
hämmästyi.

— No, sillä lailla istuin, kahdareisin, toinen jalka toisella ja toinen
toisella puolella...

— Entä survin?

— Survin oli käsissäni.

— Eikö ollut taskussa? Muistatteko sen niin tarkasti? No, heilautitteko
te voimakkaasti kättänne?

— Luultavasti voimakkaasti, mutta mitä te sillä tiedolla teette?

— Jospa istuutuisitte tuolille aivan samalla tavoin kuin silloin
istuitte aidalla ja osoittaisitte meille havainnollisesti, asian
selventämiseksi, kuinka ja mihin suuntaan te heilautitte kättänne,
minne päin?

— Etteköhän te vain tee pilaa minusta? — kysyi Mitja katsahtaen
ynseästi tutkijaan, mutta tämä ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Mitja
käännähti vavahtaen, istuutui kahdareisin tuolille ja heilautti kättään.

— Näin iskin! Näin tapoin! Mitä vielä tahdotte?

— Kiitän teitä. Ettekö tahtoisi nyt selittää: miksi nimenomaan
hyppäsitte alas, missä tarkoituksessa ja mitä nimenomaan silmällä
pitäen?

— No perhana... Kaatuneen luo hyppäsin... En tiedä mitä varten!

— Semmoisessa kiihtymyksen tilassa? Ja ollessanne pakomatkalla?

— Niin, kiihtymyksen tilassa ja pakomatkalla.

— Tahdoitte auttaa häntä?

— Vielä mitä... Tai ehkäpä auttaakin, en muista.

— Olitte suunniltanne? Ette myöskään muista kaikkea, mitä tapahtui?

— Oi, en minä semmoisessa tilassa ensinkään ollut, muistan kyllä
kaikki. Pienimmänkin kohdan. Hyppäsin alas häntä katsomaan ja pyyhin
liinalla verta hänestä.

— Olemme nähneet liinanne. Toivoitte voivanne elvyttää maahan lyömänne
henkiin?

— En tiedä, toivoinko. Tahdoin vain päästä selville, oliko hän elossa
vai eikö.

— Vai niin, tahdoitte päästä selville? No, miten kävi?

— Minä en ole lääkäri, en osaa päätellä. Juoksin pois luullen hänet
tappaneeni, mutta hän onkin nyt vironnut.

— Hyvä on, — lopetti prokuraattori. — Kiitän teitä. Sitä vain
tarvitsin. Olkaa hyvä ja jatkakaa.

Voi, Mitjan päähänkään ei pistänyt kertoa, vaikka hän muisti senkin,
että hän oli hypännyt alas säälistä, vieläpä seisoessaan surmatun
luona lausunut muutamia sääliviä sanojakin: »Niin sinulle kävi, ukko,
ei sille mitään voi, makaa vain siinä.» Prokuraattori puolestaan teki
vain yhden johtopäätöksen, nimittäin että mies oli hypännyt alas
»sellaisella hetkellä ja sellaisessa kiihtymyksen tilassa» ainoastaan
päästäkseen varmasti selville: onko elossa vai eikö _ainoa_ todistaja,
joka tunsi hänen rikoksensa. Ja että miten suuri olikaan siis miehen
voima, päättäväisyys, kylmäverisyys ja harkitsemiskyky tuommoisellakin
hetkellä... y.m. y.m. Prokuraattori oli tyytyväinen: »Ärsytin kiihkeätä
miestä 'pikkuseikoilla', ja hän puhui itsensä pussiin.»

Mitja jatkoi kertomustaan kiusaantuneena. Mutta hänet keskeytettiin
heti taas, tällä kertaa sen teki Nikolai Parfenovitš:

— Kuinka te saatoitte juosta palvelijatar Fedosia Markovnan luo, kun
teillä oli noin veressä kädet ja, kuten myöhemmin huomattiin, myös
kasvot?

— Minä en silloin ensinkään huomannutkaan olevani veren tahrima! —
vastasi Mitja.

— Se on todennäköistä, semmoista se on tavallisesti, — lausui
prokuraattori, ja hän ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.

— Niin, en huomannut, te puhutte aivan oikein, prokuraattori, —
hyväksyi äkkiä Mitjakin. Mutta nyt seurasi kertomuksessa Mitjan
äkillinen päätös »väistyä» ja »päästää onnelliset menemään ohitseen».
Eikä hän enää mitenkään voinut niinkuin äsken taas paljastaa sydäntään
ja kertoa »sielunsa kuningattaresta». Häntä tympäisivät nuo kylmät
miehet, jotka »imeytyivät häneen kuin luteet». Senvuoksi hän vastasi
uudistettuihin kysymyksiin lyhyesti ja jyrkästi:

— No, minä päätin tappaa itseni. Mitä syytä oli jäädä eloon: tämä
kysymys nousi itsestään mieleen. Oli tullut hänen entinen, kiistämätön
lemmittynsä, joka oli häntä väärin kohdellut, mutta nyt tullut
rakastavin sydämin viiden vuoden kuluttua sovittamaan loukkauksensa
laillisella avioliitolla. No, minä ymmärsin, että kaikki toiveeni
olivat rauenneet... Mutta takanani oli häpeä ja tuo veri, Grigorin
veri... Mitä syytä oli enää? Niinpä läksinkin lunastamaan panttaamiani
pistooleita ladatakseni ne ja laskeakseni aamun koittaessa luodin
kallooni...

— Mutta yöllä komeat kemut?

— Yöllä komeat kemut. Äh, perhana, hyvät herrat, lopettakaa pian. Olin
varmasti päättänyt ampua itseni, lähellä tätä paikkaa, tämän tienoon
läheisyydessä, ja olisin pannut sen toimeen kello viisi aamulla,
taskuuni olin varannut paperin, olin sen kirjoittanut Perhotinin luona,
kun latasin pistolin. Tässä se paperi on, lukekaa. En kerro teitä
varten! — lisäsi hän äkkiä halveksivasti. Hän paiskasi heille pöydälle
paperin liivinsä taskusta; tutkijat lukivat sen mielenkiinnolla ja
liittivät asiakirjoihin, kuten on tapa.

— Mutta käsiänne te ette aikonut pestä vielä silloinkaan, kun tulitte
herra Perhotinin luo? Ette siis pelännyt joutuvanne epäluulojen
alaiseksi?

— Minkä epäluulojen? Epäilemättä tai ei, sama se, minä olisin joka
tapauksessa ajanut tänne ja ampunut itseni kello viisi, eikä mitään
olisi ennätetty tehdä. Jos ei olisi ollut tuota isälleni sattunutta
asiaa, niin ettehän te olisi saaneet mitään tietää ettekä olisi
saapuneet tänne. Oi, sen on paholainen tehnyt, paholainen on tappanut
isän, paholaisen kautta tekin olette niin pian saaneet tiedon! Miten te
ennätitte tänne niin pian? Ihmeellistä, fantastista!

— Herra Perhotin on kertonut meille, että te astuessanne hänen
asuntoonsa pitelitte käsissänne... verisissä käsissänne... rahojanne...
paljon rahaa... sadan ruplan setelien tukkua, ja että tämän näki myös
hänen palvelijapoikansa!

— Niin, herrat, muistuu mieleeni, että se oli niin.

— Nyt seuraa muuan kysymys. Ettekö voi ilmoittaa, — alkoi Nikolai
Parfenovitš tavattoman lempeästi, — mistä te äkkiä otitte niin paljon
rahaa, kun asiain kulusta käy selville, myös siitäkin yksistään, jos
otetaan huomioon ajan kulku, että te ette käynyt kotona?

Prokuraattori rypisti hieman kulmiaan, kun kysymys tehtiin noin
suoraan, mutta hän ei kuitenkaan keskeyttänyt Nikolai Parfenovitšia.

— Ei, en käynyt kotona, — vastasi Mitja näennäisesti hyvin tyynesti,
mutta katsoen maahan.

— Sallikaa minun siinä tapauksessa toistaa kysymykseni, — jatkoi
Nikolai Parfenovitš aivan kuin madellen luo. — Mistä te saatoitte
yhdellä kertaa saada tuollaisen rahamäärän, kun te oman tunnustuksenne
mukaan vielä kello viisi samana päivänä...

— Olin kymmenen ruplan tarpeessa ja panttasin pistolini Perhotinille,
sitten kävin rouva Hohlakovilta pyytämässä kolmea tuhatta, mutta tämä
ei antanut, y.m., y.m., ja kaikkea tuon tuommoista, — keskeytti Mitja
tylysti, — niin, siinäpä se, herrat, olin tarpeessa ja yhtäkkiä sitten
ilmestyikin tuhansia, mitä? Tiedättekö, herrat, tehän olette nyt
molemmat hädissänne: entäpä jos ei sanokaan, mistä otti? Niin onkin: en
sano, herrat, arvasitte oikein, ette saa tietää, — tokaisi äkkiä Mitja
tavattoman päättävästi.

Tutkijat olivat hetkisen vaiti.

— Ymmärtäkää, herra Karamazov, että meille on oleellisesti
välttämätöntä tietää se, — lausui Nikolai Parfenovitš hiljaa ja
nöyrästi.

— Ymmärrän, mutta en sano kuitenkaan.

Prokuraattorikin puuttui puheeseen ja muistutti taas, että tutkittava
tietysti saa olla vastaamatta kysymyksiin, jos pitää sitä itselleen
edullisimpana j.n.e., mutta huomioon ottaen, millaista vahinkoa
epäluulonalainen voi tuottaa itse itselleen vaikenemisellaan ja
varsinkin näin tärkeitten kysymysten ollessa esillä, jolloin...

— Ja niin edespäin, herrat, ja niin edespäin! Riittää, olen kuullut
tuon saarnan ennenkin! — keskeytti taas Mitja. — Itse ymmärrän
asian tärkeyden ja että tämä on kaikkein oleellisin kohta, mutta en
sittenkään sano.

— Mitäpä me siitä, eihän asia koske meitä, vaan teitä, itse
vahingoitatte itseänne, — huomautti Nikolai Parfenovitš hermostuneesti.

— Näettekö, herrat, leikki sikseen, sanoi Mitja nostaen silmänsä ja
katsoen lujasti heihin kumpaankin. — Jo alusta alkaen minä aavistin,
että me tässä kohdassa lyömme otsamme vastakkain. Mutta alussa,
alkaessani äsken kertoa, kaikki seuraava oli vielä sumun peitossa,
kaikki oli vielä epäkiinteätä, ja minä olin niinkin yksinkertainen,
että aloin otaksumalla »molemminpuolisen luottamuksen» vallitsevan
välillämme. Nyt näen itse, että sellaista luottamusta ei voinut olla
olemassakaan, sillä aina olisi kuitenkin tullut eteemme tämä kirottu
aita! No nyt olemme tulleet sen luo! On mahdotonta ja sillä hyvä! Enhän
minä muuten syytä teitä, ettehän tekään voi uskoa pelkkää sanaani,
ymmärränhän minä sen!

Hän vaikeni synkkänä.

— Mutta ettekö te voisi vähääkään luopumatta päätöksestänne, ettette
puhu pääasiasta, ettekö te voisi samalla antaa meille vaikkapa pienen
vihjauksen tähän: mitkä niin voimakkaat vaikuttimet nimenomaan ovat
voineet saattaa teidät vaikenemaan teille näin vaarallisessa kohdassa
nyt kyseessä olevaa kertomusta?

Mitja naurahti surullisesti ja omituisen miettivästi.

— Minä olen paljon hyväsydämisempi kuin te luulettekaan, herrat, minä
ilmoitan teille miksi, ja annan tämän vihjauksen, vaikka te ette sitä
ansaitse. Sen vuoksi minä, herrat, en tahdo puhua, että tässä on häpeä
minulle. Vastauksessa kysymykseen: mistä otin nuo rahat, on niin
suuri häpeä minulle, että siihen ei voisi verrata edes isänmurhaa ja
ryöstämistä, jos minä olisin hänet murhannut ja ryöstänyt. Tästä syystä
minä en voi puhua. Häpeän tähden en voi. Mitä, herrat, tahdotteko
kirjoittaa senkin muistiin?

— Kyllä me kirjoitamme sen, — lepersi Nikolai Parfenovitš.

— Teidän ei pitäisi sitä kirjoittaa, tuota »häpeätä». Sen minä sanoin
teille vain sydämeni hyvyydessä ja olisin voinut olla sen sanomattakin,
minä niin sanoakseni lahjoitin sen teille, mutta te tartuitte heti
asiaan. No, kirjoittakaa, kirjoittakaa mitä tahdotte, — lopetti hän
halveksivasti ja inhoten, — minä en pelkää teitä ja... olen ylpeä
edessänne.

— Ettekö sanoisi, mitä laatua tuo häpeä on? — lepersi Nikolai
Parfenovitš.

Prokuraattori rypisti kovin kulmiaan.

— Ei-ei, _c'est fini_, älkää vaivautuko. Ei maksa ryvettää itseään.
Nytkin jo olen saanut likaa teistä. Ette te ole sen arvoiset, ette te
eikä kukaan... Riittää, herrat, minä keskeytän.

Se oli liian päättävästi sanottu. Nikolai Parfenovitš lakkasi
ahdistelemasta, mutta Ippolit Kirillovitšin katseista hän
silmänräpäyksessä ennätti huomata, että tämä ei vielä ollut menettänyt
toivoaan.

— Ettekö voi ilmoittaa ainakin sitä, miten suuri oli rahasumma, joka
oli käsissänne astuessanne herra Perhotinin luo, toisin sanoen miten
monta ruplaa nimenomaan?

— En voi ilmoittaa sitäkään.

— Herra Perhotinille te luullakseni puhuitte kolmestatuhannesta, jotka
muka olitte saanut rouva Hohlakovilta?

— Mahdollisesti olen puhunut. Riittää, herrat, en sano, paljonko oli.

— Suvaitkaa siinä tapauksessa kuvailla, kuinka te lähditte tänne, ja
kaikki mitä teitte tänne tultuanne.

— Oh, kysykää sitä kaikilta täällä olevilta. Mutta voinhan muuten
itsekin kertoa.

Hän kertoi, mutta me emme enää esitä tätä kertomusta. Hän kertoi
kuivasti, päällisin puolin. Lempensä riemusta hän ei puhunut ollenkaan.
Kertoi kuitenkin, kuinka päätös ampua itsensä oli hänen mielessään
kumoutunut »uusien asianhaarain johdosta». Hän kertoi perustelematta ja
syventymättä yksityiskohtiin. Eivätkä tutkijatkaan tällä kertaa häntä
paljoa häirinneet: selvää oli, ettei heillekään tämä nyt ollut asian
tärkein kohta.

— Me tarkistamme vielä tämän kaiken, palaamme vielä kaikkeen
todistajien kuulustelussa, joka tietysti tapahtuu teidän
läsnäollessanne, — lopetti Nikolai Parfenovitš kuulustelun. — Nyt
sallikaa esittää teille pyyntö, että panisitte taskuistanne tähän
pöydälle kaikki niissä olevat tavarat, ja ennen kaikkea kaikki rahat,
mitä teillä nyt suinkin on.

— Rahat, hyvät herrat? Olkaa hyvä, minä ymmärrän, että se on tarpeen.
Ihmettelinkin, ettette aikaisemmin ole olleet uteliaat näkemään.
Tosinhan en olisi voinut mihinkään poistua, istun tässä näkösällä. No,
tässä ovat kaikki rahani, laskekaa, ottakaa.

Hän otti kaikki esille taskuistaan, pikku rahatkin, kaksi
kaksikymmenkopeekkaista hän vetäisi esille sivutaskustaan. Rahat
laskettiin, niitä oli kahdeksansataa kolmekymmentäkuusi ruplaa
neljäkymmentä kopeekkaa.

— Siinäkö kaikki? — kysyi tutkintatuomari.

— Siinä.

— Te suvaitsitte äsken sanoa, antaessanne selostuksenne, jättäneenne
Plotnikovien kauppaan kolmesataa ruplaa, antaneenne Perhotille
kymmenen, kyytimiehelle kaksikymmentä, täällä menettäneenne kaksisataa
pelissä, sitten...

Nikolai Parfenovitš luetteli kaikki. Mitja auttoi mielellään.
Muisteltiin ja otettiin lukuun jok'ainoa kopeekka. Nikolai Parfenovitš
laski nopeasti loppusumman.

— Nämä kahdeksansataa mukaan luettuina teillä siis alkujaan oli noin
puolitoistatuhatta?

— Niinpä niin, — tokaisi Mitja.

— Kuinka sitten kaikki vakuuttavat olleen paljon enemmän?

— Vakuuttakoot.

— Tehän vakuutitte itsekin.

— Vakuutin itsekin.

— Me tarkistamme vielä kaiken tämän toisten ihmisten todistuksilla,
joita ei vielä ole kuultu; rahoistanne älkää olko huolissanne, ne
säilytetään asianomaisessa paikassa ja ovat käytettävissänne, kun on
lopussa kaikki... tämä alkanut... jos osoittautuu tai, niin sanoakseni,
osoitetaan, että teillä on niihin kiistämätön oikeus. No, ja nyt...

Nikolai Parfenovitš nousi seisomaan ja ilmoitti lujasti Mitjalle, että
hänen on »pakko ja velvollisuus» toimittaa mitä yksityiskohtaisin
ja tarkin tarkastus »niin vaatteisiinne kuin myös kaikkeen muuhun
nähden.»...

— Suvaitkaa, herrat, käännän nurin kaikki taskuni, jos tahdotte.

Ja hän alkoi todellakin käännellä taskujaan nurin.

— On välttämätöntä myös riisua vaatteet.

— Kuinka? Riisuutua? Hyi hitto! Kopeloikaa muuten! Eikö voi muuten?

— Ei voi millään ehdolla, Dmitri Fjodorovitš. Täytyy riisua pois
vaatteet.

— Kuten tahdotte, — alistui Mitja synkkänä, — mutta, pyydän, ei tässä,
vaan verhojen takana. Kuka tarkastaa?

— Tietysti verhojen takana, — sanoi Nikolai Parfenovitš taivuttaen
päätään suostumuksen merkiksi. Hänen kasvoissaan kuvastui aivan
erikoinen arvokkuus.



6.

Prokuraattori sai Mitjan kiinni


Alkoi jotakin Mitjalle aivan odottamatonta ja ihmeellistä. Hän ei olisi
voinut mitenkään aikaisemmin, vielä hetki sittenkään, otaksua, että
joku voisi sillä tavoin kohdella häntä, Mitja Karamazovia! Pääasia
oli, että tapahtui jotakin alentavaa, heidän puoleltaan taas »kopeata
ja häntä kohtaan halveksivaa». Takin riisuminen ei vielä olisi ollut
mitään, mutta häntä pyydettiin jatkamaan riisuutumista. Eikä oikeastaan
pyydetty, vaan itse asiassa käskettiin; hän ymmärsi sen varsin hyvin.
Ylpeys ja halveksiminen sai hänet alistumaan täydellisesti, sanaakaan
sanomatta. Verhon taakse tuli Nikolai Parfenovitšin lisäksi myös
prokuraattori, ja läsnä oli myös muutamia talonpoikia, »tietysti
vahteina», ajatteli Mitja, »mutta mahdollisesti vielä jotakin muutakin
varten».

— Mitä, onko paitakin riisuttava? — kysäisi hän jyrkästi, mutta Nikolai
Parfenovitš ei vastannut hänelle: hän oli yhdessä prokuraattorin kanssa
syventynyt tarkastelemaan takkia, housuja, liivejä ja hattua, ja
kumpikin näytti hyvin kiinnostuneelta. »Eivät ollenkaan kainostele»,
ajatteli Mitja, »eivät edes noudata välttämätöntä kohteliaisuutta».

— Minä kysyn teiltä toistamiseen: onko paita riisuttava vai ei? —
lausui hän vielä jyrkemmin ja ärsyttävämmin.

— Olkaa huoletta, me ilmoitamme teille, — vastasi Nikolai Parfenovitš
niinkuin mikäkin esimies. Ainakin Mitjasta se tuntui siltä.

Tutkintatuomari ja prokuraattori neuvottelivat sillä välin tarkoin
keskenään puoliääneen. Takissa, varsinkin vasemman liepeen takaosassa
havaittiin suuria veritahroja, jotka olivat kuivaneet ja kovettuneet
eivätkä vielä sanottavasti hierautuneet. Samoin housuissa. Nikolai
Parfenovitš tutki sitäpaitsi omin käsin todistajien läsnäollessa
sormillaan takin ja housujen kaulusta, taitteita ja kaikkia saumoja
ilmeisesti etsien jotakin, tietysti rahoja. Pääasia oli, että Mitjalta
ei salattu epäluuloja, että hän oli saattanut ja voinut ommella rahoja
vaatteisiinsa. »Kohtelevat ihan kuin varasta eikä niinkuin upseeria»,
mutisi hän itsekseen. He lausuivat toisilleen ajatuksiaan hänen
kuultensa aivan hämmästyttävän avoimesti. Niinpä esimerkiksi kirjuri,
joka myös oli ilmestynyt verhon taakse ja touhusi sekä palveli,
kiinnitti Nikolai Parfenovitšin huomion hattuun, jota myös kopeloitiin:
»Muistatteko kirjuri Gridenkan», huomautti kirjuri, »hän matkusti
kesällä nostamaan koko kanslian palkkaa ja ilmoitti matkalta palattuaan
kadottaneensa humalapäissään rahat, — mutta mistäs ne löydettiin?
Juuri tuommoisista hatun reunoista; sataruplaset oli kääritty
tötteröiksi ja ommeltu hatun reunoihin». Gridenkan asian muistivat sekä
tutkintatuomari että prokuraattori sangen hyvin, ja siksi myös Mitjan
hattu pantiin syrjään ja päätettiin, että kaikkea tätä oli myöhemmin
tarkastettava vakavasti ja samoin koko puku.

— Sallikaahan, — huudahti äkkiä Nikolai Parfenovitš huomattuaan äkkiä
Mitjan paidan oikean hihan sisäänpäin käännetyn reunan, joka oli aivan
verinen, — sallikaahan, kuinka, onko tässä verta?

— Verta, — tokaisi Mitja.

— Se on, kuinka niin... ja miksi hihaa on käännetty sisäänpäin?

Mitja kertoi, miten hihan reuna oli tahrautunut hänen puuhatessaan
Grigorin kanssa ja miten hän oli kääntänyt sen sisäänpäin jo Perhotinin
luona ollessaan, kun pesi siellä käsiään.

— Täytyy ottaa teidän paitannekin, se on hyvin tärkeätä...
esineellisenä todistuskappaleena.

Mitja punastui ja raivostui.

— Alastiko minun sitten on oltava? — huudahti hän.

— Olkaa huoletta... me järjestämme sen jotenkuten, mutta aluksi
suvaitkaa riisua myös sukkanne.

— Ettekö laske leikkiä? Onko tosiaankin välttämätöntä tehdä se? — kysyi
Mitja, ja hänen silmänsä välähtivät.

— Ei meillä ole aikaa laskea leikkiä! — lausui siihen Nikolai
Parfenovitš ankarasti.

— Mitäs, jos se on tarpeellista... minä... — mutisi Mitja ja istahti
vuoteelle sekä alkoi vetää jaloistaan sukkia. Hänestä oli sietämättömän
noloa: kaikki muut olivat pukimissa, mutta hän oli riisuutunut,
ja — se oli omituista — riisuutuneena hän ikäänkuin itsekin tunsi
itsensä syylliseksi heidän edessään ja, mikä oli tärkeintä, hän
melkein oli itse sitä mieltä, että hän todellakin äkkiä oli tullut
halpa-arvoisemmaksi heitä kaikkia ja että heillä nyt olikin täysi
oikeus halveksia häntä. »Jos kaikki ovat riisuutuneet, niin ei ole
häpeä, mutta kun on yksin riisuutunut ja kaikki katsovat, — niin
se on häpeä!» välähteli tavan takaa hänen mielessään. »Aivan kuin
unessa, minä olen toisinaan nähnyt itseni näin häväistynä.» Mutta
sukkien riisuminen oli hänestä kiusallistakin: ne olivat hyvin
likaiset ja samoin hänen alusvaatteensa, ja nyt kaikki sen näkivät.
Mutta pääasia oli, että hän ei itse pitänyt jaloistaan, oli jostakin
syystä pitänyt koko elämänsä ajan molempien jalkojensa isovarpaita
muodottomina, ja varsinkin erästä isoa, litteätä, omituisesti alaspäin
vääntynyttä kynttä oikeassa jalassaan, ja nyt saisivat kaikki nuo
nähdä. Sietämättömästä häpeästä hän muuttui yhä töykeämmäksi ja nyt jo
tahallaan. Hän kiskaisi itse yltään paitansa.

— Ettekö tahdo vielä jostakin etsiä, jos teitä ei hävetä?

— Ei, toistaiseksi ei ole tarvis.

— Mitä, näin alastomaksiko minä jäänkin? — lisäsi hän raivostuneena.

— Niin, toistaiseksi se on välttämätöntä... Olkaa hyvä istuutukaa
aluksi tähän, voitte ottaa vuoteesta peitteen ja kääriä sen
ympärillenne, mutta minä... minä panen nämä kaikki kääröön.

Kaikki esineet näytettiin todistajille, kirjoitettiin
tarkastuspöytäkirja, ja viimein Nikolai Parfenovitš poistui ja vaatteet
vietiin hänen jäljessään. Ippolit Kirillovitš poistui myös. Mitjan luo
jäivät vain talonpojat, jotka seisoivat ääneti, kääntämättä katsettaan
hänestä. Mitja kääriytyi peitteeseen, ja häntä alkoi paleltaa. Hänen
paljaat jalkansa pistivät esille, eikä hän mitenkään saanut peitettä
pingoitetuksi sillä tavoin, että olisi saanut ne peitetyiksi. Nikolai
Parfenovitš jostakin syystä ei palannut pitkään aikaan, »piinallisen
pitkään aikaan», »pitää minua koiranpenikan arvoisena», kiristeli
hampaitaan Mitja. »Tuo jonninjoutava prokuraattori meni myös pois,
varmaankin halveksien, oli inhoittavaa katsella alastonta.» Mitja
otaksui kuitenkin, että hänen vaatteensa tarkastetaan siellä jossakin
ja tuodaan takaisin. Mutta kuinka suuri olikaan hänen paheksumisensa,
kun Nikolai Parfenovitš äkkiä palasi mukanaan aivan toinen puku, jota
talonpoika hänen jäljessään kantoi.

— No, tässä on teille puku, — lausui hän huolettomasti, nähtävästi
hyvin tyytyväisenä retkensä tuloksiin. — Tämän antaa herra Kalganov
tämän mielenkiintoisen tapauksen johdosta samoin kuin puhtaan paidan
teille. Hänellä oli onneksi kaikki tämä matkalaukussaan. Saatte pitää
omat alusvaatteenne ja sukkanne.

Mitja kuohahti hirmuisesti.

— En tahdo vierasta pukua! — huudahti hän uhkaavasti. —

Antakaa omani!

— Mahdotonta.

— Antakaa omani, vieköön hiisi Kalganovin, sekä hänen pukunsa että
hänet itsensä!

Häntä rauhoiteltiin pitkän aikaa. Jotenkuten hänet lopulta sentään
saatiin rauhoittumaan. Hänet saatiin ymmärtämään, että hänen veren
tahrimat vaatteensa piti »liittää esineellisten todistuskappaleitten
joukkoon» ja että niiden jättämiseen hänen haltuunsa heillä »ei
edes ollut oikeuttakaan... siihen nähden, miten asia voi päättyä».
Mitja käsitti tämän vihdoinkin jotenkuten. Hän vaikeni synkkänä ja
alkoi nopeasti pukeutua. Huomautti vain pukeutuessaan, että puku oli
kalliimpi kuin hänen vanha pukunsa ja että hän ei tahtoisi »hyötyä».
Sitäpaitsi se oli »alentavan ahdas. Ilveilijänäkö minun siinä on
esiinnyttävä... teidän nautinnoksenne?»

Hänelle koetettiin osoittaa taas, että hän liioitteli nytkin, että
herra Kalganov oli vain hiukan pitempi häntä, joten vain housut
näyttivät hiukan liian pitkiltä. Mutta takki havaittiin todellakin
ahtaaksi hartioitten kohdalta.

— Piru vieköön, vaikea on napittaakin, — murisi taas Mitja, — olkaa
hyvä ja suvaitkaa heti minun puolestani sanoa herra Kalganoville, että
minä en ole pyytänyt häneltä pukua ja että minut itseni on puettu
ilveilijäksi.

— Hän ymmärtää sen sangen hyvin ja on siitä pahoillaan... ei puvustaan,
vaan koko tästä tapahtumasta... — mokelsi Nikolai Parfenovitš.

— Vähät hänen pahoillaanolostaan! No, minne nyt? Vai yhäkö on täällä
istuttava?

Häntä pyydettiin taas astumaan »toiseen huoneeseen». Mitja meni
suuttumuksesta synkkänä ja koettaen olla keneenkään katsomatta.
Vieraassa puvussa hän tunsi itsensä aivan häväistyksi, myös noiden
talonpoikien silmissä ja Trifon Borisytšin edessä, jonka kasvot äkkiä
jostakin syystä vilahtivat ovessa ja katosivat. »Tuli katsomaan
naamiaispukuun puettua», ajatteli Mitja. Hän istuutui entiselle
tuolilleen. Hänen mielessään häämötti jotakin painajaisen tapaista ja
mahdotonta, hänestä tuntui, ettei hän ollut täydessä järjessään.

— No, mitä nyt, alatteko piestä minua raipoilla, muutahan ei enää ole
jäljellä, — puhui hän hampaitaan kiristellen kääntyen prokuraattorin
puoleen. Nikolai Parfenovitšiin päinkään hän ei enää tahtonut kääntyä
eikä pitänyt häntä puhuttelun arvoisena. »Liian tarkasti hän katseli
sukkiani, käskipä vielä, lurjus, kääntämään ne nurinkin, sen hän teki
tahallaan, jotta kaikki näkisivät, miten likaiset alusvaatteeni ovat!»

— Nyt on ryhdyttävä kuulustelemaan todistajia, — lausui Nikolai
Parfenovitš ikäänkuin vastaukseksi Dmitri Fjodorovitšin kysymykseen.

— Niin, — sanoi prokuraattori mietteissään, myös ikäänkuin harkiten
jotakin.

— Me, Dmitri Fjodorovitš, olemme tehneet teidän hyväksenne mitä olemme
voineet, — jatkoi Nikolai Parfenovitš, — mutta teidän kieltäydyttyänne
niin jyrkästi selittämästä meille hallussanne olevan rahasumman
alkuperää me tällä hetkellä...

— Mistä teidän sormuksenne kivi on tehty? — keskeytti äkkiä Mitja
ikäänkuin havahtuen mietteistään ja osoittaen sormellaan yhtä niistä
kolmesta isosta sormuskivestä, jotka koristivat Nikolai Parfenovitšin
oikeata kättä.

— Kivi? — kysyi vuorostaan ihmetellen Nikolai Parfenovitš.

— Niin, tuo tuossa... keskisormessa, se jossa on pieniä suonia, mikä
kivi se on? — kysyi Mitja edelleen itsepintaisesti ja ärsyttävästi
aivan kuin itsepäinen lapsi.

— Se on savutopaasi, — hymyili Nikolai Parfenovitš, — jos tahdotte
katsoa, niin otan sen sormestani...

— Ei, ei älkää ottako! — huudahti Mitja rajusti, heräten äkkiä
hajamielisyydestään ja suuttuen itseensä. — Älkää ottako, ei
tarvitse... Perhana... Hyvät herrat, te olette ryvettäneet minun
sieluni! Luuletteko te, että minä rupeaisin teiltä sitä salaamaan, jos
todellakin olisin tappanut isäni, rupeaisin kieroilemaan, valehtelemaan
ja vetäytymään piiloon? Ei, Dmitri Karamazov ei ole sellainen, hän
ei sitä sietäisi, ja jos minä olisin syyllinen, niin vannon sen,
minä en olisi odottanut teidän tännetuloanne enkä auringon nousua,
niinkuin alkuperäinen aikomukseni oli, vaan olisin tehnyt itsestäni
lopun jo aikaisemmin, päivänkoittoa odottamatta! Minä tunnen sen nyt
itsessäni. En olisi kahdenkymmenen vuoden aikana elämässäni voinut
oppia niin paljon, kuin olen oppinut tietämään tänä kirottuna yönä!...
Ja tämmöinenkö, tämmöinenkö minä olisin tänä yönä ja tällä kirotulla
hetkellä, kun istun teidän parissanne, — näinkö minä puhuisin, näinkö
liikkuisin, näinkö katselisin teitä ja maailmaa, jos todellakin
olisin isänmurhaaja, kun jo tuo Grigorin murhaaminen vahingossa ei
antanut minulle rauhaa koko yönä, — ei pelosta, oi, ei suinkaan teidän
rangaistuksenne pelosta! Häpeä! Ja te tahdotte, että minä sellaisille
narreille kuin te, jotka ette mitään näe ettekä mitään usko, sokeille
myyrille ja narreille, alkaisin paljastaa ja kertoa vielä uutta
halpamaisuuttani, vielä uutta häpeääni, vaikka se pelastaisikin minut
teidän syytteeltänne? Mieluummin pakkotyöhön! Se, joka on avannut isäni
oven ja mennyt sisälle siitä ovesta, se on hänet tappanutkin, se on
ryöstänytkin. Kuka hän on — minä olen suunniltani ja kärsin, mutta hän
ei ole Dmitri Karamazov, tietäkää se — ja siinä on kaikki, mitä minä
voin teille sanoa, ja se riittää, se riittää, älkää käykö kimppuuni...
Lähettäkää maanpakoon, mestatkaa, mutta älkää kiusatko minua enempää.
Minä olen vaiennut. Kutsukaa todistajanne!

Mitja lausui äkillisen monologinsa aivan kuin olisi jo varmasti
päättänyt olla enää mitään puhumatta. Prokuraattori piti häntä
silmällä koko ajan ja heti hänen vaiettuaan hän lausui aivan kylmän ja
aivan levollisen näköisenä, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut mitä
tavallisin asia:

— Juuri tämän avatun oven johdosta, josta te nyt mainitsitte, me
voimme, asiasta puheen ollen, ilmoittaa teille juuri nyt sangen
mielenkiintoisen ja sekä teille että meille erinomaisen tärkeän
todistuksen, jonka on antanut teidän haavoittamanne vanhus Grigori
Vasiljevitš. Tajuihinsa tultuaan hän kertoi meille selvästi ja asian
todeksi vakuuttaen, kun häneltä tiedustelimme, että jo silloin, kun
hän portaille tultuaan ja kuultuaan puutarhasta jotakin ääntä oli
päättänyt mennä puutarhaan avoinna olevasta portista, hän puutarhaan
mennessään, jo ennen kuin oli huomannut teidän pimeässä juoksevan
pois avoimen ikkunan luota, jossa olitte nähnyt isänne, kuten olette
meille kertonut, hän, Grigori, vilkaistuaan vasemmalle ja huomattuaan
tosiaankin tuon avoimen ikkunan oli samalla kertaa huomannut paljon
lähempänä itseään myös selko selällään olevan oven, sen oven, jonka
ilmoititte koko ajan teidän puutarhassa ollessanne olleen suljettuna.
En salaa teiltä, että Grigori itse on vakuutettu siitä ja todistaa,
että teidän on täytynyt juosta ulos ovesta, vaikka hän tietenkään ei
ole omin silmin nähnyt teidän siitä juoksevan, koska hän ensimmäisen
kerran huomasi teidät jo jonkin matkan päässä itsestään, keskellä
puutarhaa, pakenemassa aitaa kohti...

Jo puolivälissä puhetta Mitja oli hypännyt tuoliltaan.

— Roskaa! — karjaisi hän äkkiä raivoissaan. — Katalaa petosta! Hän ei
ole voinut nähdä avointa ovea, sillä ovi oli silloin suljettu... Hän
valehtelee!...

— Pidän velvollisuutenani toistaa, että hänen todistuksensa on varma.
Hän ei epäröi. Hän pitää siitä kiinni. Me olemme muutamia kertoja
kysyneet häneltä asiaa.

— Niin juuri, minä kysyin eri kertoja, — vakuutti innokkaasti myös
Nikolai Parfenovitš.

— Valhetta, valhetta! Tämä on joko väärä todistus minua vastaan
tai mielenvikaisen harhanäky, — jatkoi Mitja huutamistaan, — hänen
mielessään on yksinkertaisesti häämöttänyt se houreissa, verenvuodosta,
haavasta, kun hän tuli tajuihinsa... Hän hourailee.

— Niin, mutta avointa ovea hän ei huomannut haavasta tointuessaan, vaan
jo ennen sitä, kun hän meni puutarhaan sivurakennuksesta.

— Mutta se on valhetta, valhetta, se on mahdotonta! — Hän puhuu minua
vastaan vihasta... Hän ei ole voinut nähdä... Minä en ole juossut ulos
ovesta, — läähätti Mitja.

Prokuraattori kääntyi Nikolai Parfenovitšiin ja lausui hänelle
painokkaasti:

— Näyttäkää.

— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi Nikolai Parfenovitš ja pani äkkiä
hänen eteensä ison, paksusta paperista tehdyn, virastoissa käytettävää
kokoa olevan kirjekuoren, jossa näkyi vielä kolme sinettiä. Itse
kirjekuori oli tyhjä ja yhdestä syrjästä rikki reväisty. Mitja tuijotti
siihen.

— Tämä... tämä on siis isän kirjekuori, — mutisi hän, — sama, jossa
olivat nuo kolmetuhatta... ja, jos päällekirjoitus, sallikaahan:
»kananpojalle»... niin: kolmetuhatta, — huudahti hän, — kolmetuhatta,
näettekö?

— Näemmepä tietenkin, mutta me emme löytäneet siitä enää rahoja, se oli
tyhjä ja makasi maassa, vuoteen luona verhojen takana.

Muutaman sekunnin Mitja seisoi kuin jähmettyneenä.

— Hyvät herrat, se on Smerdjakov! — huudahti hän äkkiä kaikin voimin.
— Hän on murhannut, hän on ryöstänyt! Vain hän yksin tiesi, minne ukko
oli piilottanut kirjekuoren... Hän se on, nyt se on selvä!

— Mutta tiesittehän tekin kirjekuoresta ja siitä, että se oli tyynyn
alla.

— En ole koskaan tietänyt; en ole koskaan sitä nähnytkään, ensimmäistä
kertaa näen nyt, sitä ennen olin vain kuullut Smerdjakovilta... Hän
yksin tiesi, mihin ukko sen oli piilottanut, minä en tietänyt... —
puhui Mitja melkein läkähtyen.

— Ja kuitenkin te äsken sanoitte meille, että kirjekuori oli
isävainajallanne tyynyn alla. Te sanoitte nimenomaan, että tyynyn alla,
tiesittehän siis, missä se oli.

— Niin me olemme kirjoittaneet muistiin! — vahvisti todeksi Nikolai
Parfenovitš.

— Roskaa, järjettömyyttä! En minä ensinkään tietänyt, että tyynyn
alla. Ja ehkäpä ei ensinkään ollutkaan tyynyn alla... Minä sanoin
umpimähkään, että tyynyn alla... Mitä Smerdjakov sanoo? Kysyittekö
te häneltä, missä se oli? Mitä Smerdjakov sanoo? Se on pääasia...
Minä valehtelin tahallani itseäni vastaan... Minä valehtelin teille
ollenkaan ajattelematta, että se oli tyynyn alla, ja nyt te... No,
tiedättehän, sattuu pääsemään suusta ja niin tulee valehdelleeksi.
Vain Smerdjakov tiesi, Smerdjakov yksin vain eikä kukaan muu!... Hän
ei ilmaissut minullekaan, missä se on! Hän se on, hän se on; hän
ehdottomasti on murhannut, se on minulle nyt päivänselvää, — huudahti
Mitja yhä enemmän raivostuen, toistaen sekavasti samaa, tulistuen
ja katkeroituen. — Ottakaa hänet kiinni ja vangitkaa pian... Hän
on tappanut juuri silloin, kun minä juoksin pakoon ja kun Grigori
makasi tunnottomana, se on nyt selvä... hän antoi merkit ja isä avasi
hänelle... Sillä vain hän tunsi merkit eikä isä olisi ilman merkkejä
avannut kenellekään...

— Taaskin te unohdatte sen seikan, — huomautti prokuraattori edelleen
yhtä hillitysti, mutta jo ikäänkuin voitonriemuisena, — että merkkien
antaminen oli tarpeetonta, jos ovi jo oli auki, jo teidän siellä
ollessanne, jo silloin kun te olitte puutarhassa...

— Ovi, ovi, — mutisi Mitja ja jäi ääneti katsomaan prokuraattoria; hän
vaipui taas voimattomana tuolille. Kaikki olivat vaiti.

— Niin, ovi!... Se on haavekuva! Jumala on minua vastaan! — huudahti
hän ja katsoi mitään ajattelematta eteensä.

— Katsokaa nyt, — lausui prokuraattori arvokkaasti, — ja arvostelkaa
nyt itse, Dmitri Fjodorovitš: toiselta puolen tuo todistus avoimesta
ovesta, josta te juoksitte ulos, masentaa teitä ja meitä. Toiselta
puolen — teidän käsittämätön, itsepintainen ja melkein paatunut
vaikenemisenne niiden rahojen alkuperään nähden, jotka äkkiä
ilmestyivät käsiinne, vaikka vielä kolme tuntia ennen tuon rahamäärän
ilmestymistä te oman tunnustuksenne mukaan panttasitte pistolinne
saadaksenne vain kymmenen ruplaa! Ottaen huomioon tämän kaiken
päättäkää itse: mitä meidän on uskottava ja mihin pysähdyttävä?
Älkää soimatko meitä, että me muka olemme »kylmiä kyynikoita ja
pilkantekijöitä», jotka eivät kykene uskomaan sielunne jaloja
purkauksia... Koettakaa päinvastoin ymmärtää meidänkin asemaamme...

Mitja oli tavattomasti kuohuksissaan, hän kalpeni.

— Hyvä on! — huudahti hän äkkiä. — Minä paljastan teille salaisuuteni,
ilmaisen, mistä otin rahat!... Ilmaisen häpeän, ettei minun sitten
tarvitsisi syyttää teitä eikä itseäni...

— Ja uskokaa, Dmitri Fjodorovitš, — puuttui puheeseen omituisen
lempeällä ja iloisella äänellä Nikolai Parfenovitš, — että jokainen
vilpitön ja täydellinen tunnustuksenne, jonka teette juuri tällä
hetkellä, saattaa vastaisuudessa määrättömästi helpottaa kohtaloanne ja
sitäpaitsi...

Mutta prokuraattori nykäisi häntä kevyesti pöydän alitse ja
toinen ennätti ajoissa keskeyttää puheensa. Tosin Mitja ei häntä
kuunnellutkaan.



7.

Mitjan suuri salaisuus. Vihellettiin.


— Hyvät herrat, — alkoi hän edelleen yhtä kiihtyneenä, — nämä rahat...
minä tahdon tehdä täydellisen tunnustuksen... nämä rahat olivat
_omiani_.

Prokuraattorin ja tutkintatuomarin naamat venyivät pitkiksi, kaikkea
muuta he olivat odottaneet.

— Kuinka teidän omianne, — lepersi Nikolai Parfenovitš, — kun vielä
kello viisi päivällä teidän oman tunnustuksenne mukaan...

— Äh, hiiteen kello viisi sinä päivänä ja minun oma tunnustukseni,
ei siitä nyt ole kysymys! Nämä rahat olivat minun omiani, minun,
toisin sanoen minun varastettuja rahojani... ei nimittäin minun, vaan
varastettuja, minun varastamiani, ja niitä oli puolitoista tuhatta ja
he olivat mukanani, koko ajan mukanani...

— Mistä sitten te otitte ne?

— Kaulasta, herrat, otin, kaulasta, tästä samasta kaulastani... Tässä
ne olivat, kaulassani, ommeltuina riepuun ne riippuivat kaulassani,
olivat riippuneet jo kauan, jo kuukauden olin kantanut niitä häpeällä
kaulassani!

— Mutta keneltä sitten te olette ne... omaksunut?

— Te tahdoitte sanoa »varastanut»? Sanokaa nyt sanat suoraan. Niin,
minä pidän niitä aivan kuin varastettuina, mutta jos tahdotte, niin
minä ne todellakin »omaksuin». Mutta oman käsitykseni mukaan minä ne
varastin. Eilen illalla varastin ne lopullisesti.

— Eilen illalla? Tehän sanoitte, että siitä on jo kuukausi, kun olitte
ne... saanut!

— Niin, mutta en isältäni, en isältäni, olkaa huoletta, en varastanut
isältäni, vaan naiselta. Antakaa minun kertoa, älkää keskeyttäkö. Sehän
on raskasta. Nähkääs: kuukausi takaperin kutsuu minut luokseen Katerina
Ivanovna Verhovtsev, entinen morsiameni... Tunnetteko te hänet?

— Kuinkas muuten, tietysti.

— Tiedän, että tunnette. Jalo sielu, jaloimmista jaloin, mutta vihaa
minua, oi, on jo kauan, kauan vihannut... ja syystä, syystä on vihannut!

— Katerina Ivanovna? — kysyi ihmeissään tutkintatuomari.

Prokuraattori niinikään höristi korviaan.

— Oi, älkää lausuko hänen nimeään turhaan! Minä olen hylkiö, kun
sekoitan hänet tähän. Niin, minä näin, että hän vihasi minua... jo
kauan... aivan ensimmäisestä kerrasta asti, siitä minun asunnossani
jo siellä... Mutta riittää, riittää, te ette edes ansaitse tietää
tätä, tämä ei ole ensinkään tarpeellista... Tarpeen on tietää vain
se, että hän kutsui minut luokseen kuukausi takaperin, antoi minulle
kolmetuhatta lähetettäväksi sisarelleen ja vielä eräälle sukulaiselle
Moskovaan (niinkuin hän ei itse olisi voinut lähettää!), mutta minä...
tämä sattui juuri tuolla elämäni kohtalokkaalla hetkellä, jolloin
minä... no, sanalla sanoen, jolloin olin juuri alkanut rakastaa
toista, _häntä_, nykyistä, hän istuu nyt teillä tuolla alhaalla,
Grušenjkaa... Minä otin hänet silloin mukaani tänne Mokrojeen ja
tuhlasin juominkeihin täällä kahdessa päivässä puolet noista kolmesta
tuhannesta, se on puolitoista tuhatta, ja toiset puolet säilytin
itselläni. No, nuo säilyttämäni puolitoista tuhatta minulla juuri
oli kaulassani talismanin asemesta, ja eilen minä ne otin esille ja
panin menemään juominkeihin. Jäännös, kahdeksansataa ruplaa, on teillä
nyt käsissänne, Nikolai Parfenovitš, siinä on eilisten puolentoista
tuhannen tähteet.

— Anteeksi, kuinka niin, tehän joitte täällä silloin, kuukausi
takaperin, kolmetuhatta eikä puolitoista, kaikki tietävät sen.

— Kuka sen tietää? Kuka on laskenut? Kenen minä olen antanut laskea?

— Hyväinen aika, tehän itse puhuitte kaikille rymynneenne silloin pois
tasan kolmetuhatta.

— Totta on, että puhuin, koko kaupungille puhuin, ja koko kaupunki
puhui, ja niin kaikki laskivat täälläkin Mokrojessa, täälläkin kaikki
sanoivat menneen kolmetuhatta. Kuitenkaan minä en menettänyt kolmea,
vaan puolitoista tuhatta, ja toiset puolitoista ompelin rintapussiin;
niin oli asia, herrat, sieltä ovat nämä eiliset rahat...

— Se on melkein kuin ihme... — lepersi Nikolai Parfenovitš.

— Sallikaa kysyä, — lausui viimein prokuraattori, — ettekö ole
ilmoittanut edes jollekulle tätä asianhaaraa aikaisemmin... nimittäin,
että te silloin, kuukausi takaperin, jätitte nämä puolitoista tuhatta
itsellenne?

— En ole puhunut kenellekään.

— Se on omituista. Ettekö tosiaankaan kerrassaan kenellekään?

— En kerrassaan kenellekään. En kenellekään, en kenellekään!

— Mutta miksi tuommoinen salaperäisyys? Mikä antoi teille aiheen pitää
tätä niin salassa? Minä selitän täsmällisemmin: Te olette lopulta
ilmaissut meille salaisuutenne, joka teidän sanojenne mukaan on
niin »häpeällinen», vaikka oikeastaan — se on, tietysti, ainoastaan
suhteellisesti ottaen — tämä teko, nimittäin juuri vieraitten
kolmentuhannen ruplan anastaminen itselleen, mikä epäilemättä tapahtui
vain joksikin aikaa, — tämä teko ainakin minun mielestäni on ainoastaan
perin kevytmielinen teko, mutta ei niin häpeällinen, kun sen lisäksi
vielä ottaa huomioon myös teidän luonteenne... No, olkoonpa, että se on
mitä suurimmassa määrässä moitittava teko, minä voin myöntää sen, mutta
moitittava ei kuitenkaan ole samaa kuin häpeällinen... Se on, minä
pyrin oikeastaan siihen, että tämän kuukauden aikana monet ilman teidän
tunnustustannekin arvailivat teidän tuhlanneen kolmetuhatta neiti
Verhovtsevin rahoja, minä olen itse kuullut tämän legendan... Mihail
Makarovitš esimerkiksi on niinikään kuullut. Niin että loppujen lopuksi
tämä tuskin on mikään legendakaan, vaan se on koko kaupungin juoru.
Sitäpaitsi on päästy jäljille, että te itsekin, jollen erehdy, olette
jollekulle tunnustanut tämän, nimittäin että nuo rahat oli saatu neiti
Verhovtsevilta... Ja sentähden minua kovin ihmetyttää, että te olette
tähän saakka, tähän hetkeen saakka, pitänyt niin tavattoman tarkoin
salassa sen, että olette, kuten sanotte, pannut säilyyn puolitoista
tuhatta ja että te olette kytkenyt tähän salaisuuteenne jotakin
kauheata... Ei ole uskottavaa, että moisen salaisuuden tunnustaminen
olisi voinut tuottaa teille niin suuria kärsimyksiä... sillä äskenhän
te huusitte, että menette mieluummin pakkotyöhön kuin tunnustatte...

Prokuraattori vaikeni. Hän oli kiivastunut. Hän ei salannut harmiaan,
joka lähenteli vihaa, eikä edes pitänyt huolta muodon kauneudesta
esittäessään sitä, mitä hänen mieleensä oli kertynyt, t.s. hän puhui
hämärästi ja melkeinpä sekavasti.

— Ei häpeä ollut siinä, että minulla oli nuo puolitoista tuhatta,
vaan siinä, että minä olin erottanut nämä puolitoista tuhatta noista
kolmesta tuhannesta, — lausui Mitja lujasti.

— Mutta mitä, — hymähti prokuraattori ärtyisästi, — mitä häpeällistä
siinä nimenomaan on, että niistä kolmestatuhannesta, jotka te olitte
ottanut moitittavalla tai, jos itse niin tahdotte, häpeällisellä
tavalla, te erotitte harkintanne mukaan puolet? Tärkeämpää on se,
että te anastitte kolmetuhatta, eikä se, miten te niitä käytitte.
Miksi muuten te menettelitte juuri tuolla tavoin, että erotitte puolet
erilleen? Mitä varten, missä tarkoituksessa teitte näin, voitteko
selittää sen meille?

— Oi, herrat, tarkoituksessapa koko painopiste onkin! — huudahti Mitja.
— Erotin halpamaisuudessani, toisin sanoen minulla oli laskelmani,
sillä laskelma onkin tässä tapauksessa alhaisuutta... Ja kokonaisen
kuukauden ajan tuo halpamaisuus jatkui!

— Emme käsitä.

— Ihmettelen teitä. Selitän muuten vielä, ehkäpä se on todellakin
käsittämätöntä. Näettekö, seuratkaa ajatuksenjuoksuani: minä anastan
kolmetuhatta, jotka on annettu minulle luottaen rehellisyyteeni,
juopottelen niillä, juon kaikki, aamulla tulen hänen luokseen ja sanon:
»Katja, olen syypää, join sinun kolmetuhattasi», — no mitä, onko se
hyvä? Ei, ei ole hyvä, — se on kunniatonta ja halpamaista, elukkamainen
on mies, joka aivan kuin eläin ei osaa hillitä itseään, eikö niin, eikö
niin? Mutta hän ei kuitenkaan ole varas? Eihän hän ole suoranaisesti
varas, ei suoranaisesti, myöntäkää se! Joi rahat, mutta ei varastanut!
Nyt toinen, vielä edullisempi tapaus, seuratkaa minua, muuten kenties
taas sotkeudun — päätä tuntuu pyörryttävän, — siis toinen tapaus:
minä juon täällä ainoastaan puolitoista tuhatta kolmesta, toisin
sanoen puolet. Seuraavana päivänä saavun hänen luokseen ja tuon puolet
takaisin: »Katja, ota minulta, konnalta ja kevytmieliseltä lurjukselta
tämä puoli, sillä puolet olen juonut, juon siis tämänkin, niin ota,
jotta välttyisin synnistä!» No, miten tässä tapauksessa? Kaikkea, mitä
vain tahdotte, elukka ja lurjus, mutta ei varas, ei varas lopullisesti,
sillä jos olisin varas, niin varmastikaan en olisi tuonut takaisin
toista puolta, vaan anastanut senkin. Nythän hän näkee, että kun
kerran toin takaisin puolet, niin tuon loputkin, nimittäin nuo juodut,
koetan koko elämäni ajan hankkia, teen työtä, mutta hankin ne ja annan
takaisin. Näin ollen olen lurjus, mutta en varas, en varas, miten
tahdottekin niin en varas!

— Otaksukaamme, että siinä on jonkin verran erotusta, — hymähti
prokuraattori kylmästi. — Mutta omituista on kuitenkin, että te näette
tässä niin kohtalokkaan erotuksen.

— Niin, minä näen siinä kohtalokkaan erotuksen! Lurjus voi olla
jokainen, ja ehkäpä jokainen sitä onkin, mutta varas ei voi olla
jokainen, vaan ainoastaan lurjusten lurjus. No, en minä ymmärrä noista
hienoista erotuksista... Mutta varas on alhaisempi kuin lurjus, se on
minun vakaumukseni. Kuulkaa: minä pidän rahoja kokonaisen kuukauden
mukanani, huomenna voin päättää antaa ne takaisin enkä silloin enää ole
lurjus, mutta minä en saa tuota päätöstä toimeen, siinä se on, vaikka
joka päivä koetan päättää, vaikka joka päivä työnnän itseäni eteenpäin:
»Tee päätös, tee päätös, lurjus», ja noin minä en koko kuukauteen saa
päätöstä aikaan, siinä se! Mitä, onko se teidän käsityksenne mukaan
hyvä, onko se hyvä?

— Sanokaamme, että se ei ole kovin hyvä, sen minä voin erinomaisesti
ymmärtää enkä väitä vastaan, — vastasi prokuraattori hillitysti. —
Ja lykätkäämme yleensä tuonnemmaksi kaikki väittely noista hienoista
vivahduksista ja erotuksista, ja jospa taaskin suvaitsisitte siirtyä
asiaan. Kysymys on nimenomaan siitä, että te ette ole nähnyt hyväksi
vielä selittää meille, vaikka olemme kysyneet: mitä varten te alunperin
jaoitte tuolla tavoin nuo kolmetuhatta, toisin sanoen joitte puolet
ja panitte piiloon toisen puolen? Miksi nimenomaan piilotitte, mihin
erikoisesti tahdoitte käyttää nuo erilleen otetut puolitoistatuhatta?
Minä pidän kiinni tästä kysymyksestä, Dmitri Fjodorovitš.

— Ah, tosiaankin! — huudahti Mitja lyöden otsaansa. — Suokaa anteeksi,
minä kiusaan teitä enkä selitä pääasiaa, muuten te olisitte ymmärtänyt
silmänräpäyksessä, sillä tarkoituksessahan, tuossa tarkoituksessahan
häpeä onkin! Näettekö, tuo vanhus, vainaja, hän kiusasi myötäänsä
Agrafena Aleksadrovnaa, ja minä olin mustasukkainen, ajattelin
silloin, että tämä horjuu minun ja hänen välillä; ajattelen joka
päivä: mitä jos hän yhtäkkiä tekee päätöksensä, mitä jos hän kyllästyy
kiusaamaan minua ja yhtäkkiä sanoo minulle: »Sinua minä rakastan enkä
häntä, vie minut maailman ääreen!» Mutta minulla ei ole kuin pari
kaksikymmenkopeekkaista; millä veisin, mitä silloin tekisin, — asiani
olisi hukassa. Minähän en silloin tuntenut enkä ymmärtänyt häntä,
minä luulin, että hän tahtoi rahaa eikä antaisi minulle anteeksi
köyhyyttäni. Ja niinpä minä viekkaasti erotan puolet kolmestatuhannesta
ja ompelen ne pussiin kylmäverisesti, ompelen aivan harkiten, teen
sen jo ennen juominkeja, ja sitten, kun jo olin ommellut, lähden
jäljelläolevalla puoliskolla juopottelemaan! Ei, se on alhaista!
Oletteko nyt ymmärtänyt?

Prokuraattori alkoi ääneensä nauraa ja tutkintatuomari niinikään.

— Minun mielestäni oli suorastaan järkevää ja siveellistä, että
hillitsitte itseänne ettekä juonut kaikkia rahoja, — hihitti Nikolai
Parfenovitš, — sillä mitäs tässä on?

— Se, että minä varastin, se siinä on! Oi hyvä Jumala, te saatte minut
kauhistumaan ymmärtämyksen puutteella! Kaiken aikaa, kun minä kannoin
rintani päällä noita sinne kätkettyjä rahoja, minä joka päivä ja joka
tunti sanoin itselleni: »Sinä olet varas, sinä olet varas!» Siksi
minä olin niin hurja tämän kuukauden ajan, siksi minä tappelinkin
ravintolassa, siksi myös pieksin isääni, kun tunsin olevani varas! En
katsonut voivani enkä uskaltanut ilmaista edes veljelleni Aljošalle
mitään noista puolestatoista tuhannesta: siinä määrin tunsin olevani
konna ja roisto! Mutta tietäkää, että kaiken aikaa niitä kantaessani,
minä samalla joka päivä ja joka hetki sanoin itselleni: »Ei, Dmitri
Fjodorovitš, kenties sinä et vielä ole varas.» Miksi? Siksi juuri, että
sinä voit huomenna mennä ja antaa nämä puolitoista tuhatta Katjalle. Ja
vasta eilen minä päätin repäistä kaulastani pussini, kun menin Fenjan
luota Perhotinille, mutta siihen hetkeen saakka en ollut päättänyt,
ja heti kun olin sen reväissyt, sillä samalla hetkellä minusta tuli
lopullisesti ja kiistämättömästi varas, varas ja kunniaton mies koko
elämäni ajaksi. Minkä tähden? Sen tähden, että repäistessäni kaulastani
pussin repäisin myös haaveeni mennä Katjan luo ja sanoa: »Minä olen
lurjus, mutta en varas.» Ymmärrättekö nyt, ymmärrättekö?

— Miksi te juuri eilen illalla päätitte sen tehdä? — keskeytti Nikolai
Parfenovitš.

— Miksi? Hullunkurinen kysymys: siksi, että olin tuominnut itseni
kuolemaan, kello viisi aamulla, täällä päivän koittaessa: »Samahan
se on», ajattelin, »kuoleeko lurjuksena vaiko kunnon miehenä!» Mutta
eihän, osoittautui, että se ei olekaan samantekevää! Uskotteko, herrat,
ei se, ei se minua enimmän kiusannut tänä yönä, että minä olin tappanut
vanhan palvelijan ja että minua uhkasi Siperia, ja milloin sitten?
Juuri silloin, kun rakkauteni sai voiton ja taivas aukeni minulle
uudestaan! Oi, se kiusasi, mutta ei niin paljon, ei missään tapauksessa
niin paljon kuin tuo kirottu tietoisuus, että olin lopultakin repäissyt
rinnaltani nuo kirotut rahat ja tuhlannut ne ja että siis nyt olin jo
lopullisesti varas! Oi, herrat, sanon teille vieläkin sydänverelläni:
paljon olen tullut tietämään tänä yönä! Olen oppinut sen, että ei vain
lurjuksena eläminen ole mahdotonta, vaan myös lurjuksena kuoleminen on
mahdotonta... Ei, herrat, on kuoltava kunniallisesti!...

Mitja oli kalpea. Hänen kasvonsa osoittivat murtuneisuutta ja
kiusaantumista, siitä huolimatta, että hän oli äärettömän kiihtynyt.

— Minä alan teitä ymmärtää, Dmitri Fjodorovitš, — lausui
pitkäveteisesti ja pehmeästi ja ikäänkuin osaaottavasti prokuraattori,
— mutta kaikki tämä, sanokaa mitä tahdotte, johtuu minun käsitykseni
mukaan vain hermoista... teidän sairaista hermoistanne, siinä se on. Ja
miksi te esimerkiksi säästääksenne itsenne niin monilta, melkein koko
kuukauden kestäneiltä kärsimyksiltä ette olisi voinut mennä ja antaa
nuo puolitoista tuhatta sille henkilölle, joka oli ne teille uskonut,
ja selvitettyänne asian hänen kanssaan miksi ette olisi voinut,
silloiseen asemaanne nähden, joka teidän kuvauksenne mukaan oli niin
kauhea, koettaa yhdistelmää, jommoinen aivan luonnollisesti nousee
mieleen, nimittäin, miksi ette olisi voinut, tunnustettuanne kunnon
miehen tavoin hänelle erehdyksenne, häneltä itseltään pyytää menoihinne
tarvittavaa rahamäärää, jota hän jalosydämisyydessään ja nähden teidän
hermostuksenne ei tietenkään olisi kieltäytynyt teille antamasta,
varsinkaan asiapaperia vastaan taikkapa samanlaista vakuutta vastaan,
jommoista te tarjositte kauppias Samsonoville ja rouva Hohlakoville?
Pidättehän vielä edelleen tätä vakuutta täysiarvoisena?

Mitja punastui yhtäkkiä:

— Pidättekö te minua todellakin niin suurena konnana? On mahdotonta,
että tarkoittaisitte totta!... — lausui hän paheksuvasti katsellen
prokuraattoria silmiin ja ikäänkuin uskomatta, mitä oli tältä kuullut.

— Vakuutan teille, että tarkoitan totta... Miksi te luulette, että minä
en puhuisi tosissani? — ihmetteli prokuraattori vuorostaan.

— Oi, miten alhaista semmoinen olisikaan! Herrat, tiedättekö te,
että te kidutatte minua! Sama se, minä kerron teille kaikki, olkoon
menneeksi, minä tunnustan teille nyt koko pirullisuuteni, mutta teen
sen saattaakseni teidät häpeämään, ja te hämmästytte itsekin sitä,
miten alhaisiin yhdistelmiin inhimilliset tunteet voivat alentua.
Tietäkää siis, että minulla oli jo itselläni mielessä tuo yhdistelmä,
se sama, josta te juuri puhuitte, prokuraattori! Niin, herrat,
minunkin mieleeni nousi tuo ajatus tänä kirottuna kuukautena, niin
että olin jo melkein päättänyt mennä Katjan luo, niin alhainen olin!
Mutta mennä hänen luokseen, ilmoittaa hänelle uskottomuuteni ja tätä
samaa uskottomuutta varten, tämän saman uskottomuuden täydelleen
toteuttamiseksi, tämän uskottomuuden tuottamiin menoihin pyytää rahoja
juuri häneltä, juuri Katjalta (pyytää, kuuletteko, pyytää!), ja sitten
karata heti hänen luotaan toisen kanssa, hänen kilpailijansa, hänen
vihamiehensä ja loukkaajansa kanssa, — hyväinen aika, tehän olette
menettänyt järkenne, prokuraattori!

— Jospa en olekaan menettänyt järkeäni, mutta tietysti minä
kiivastuksissani en tullut ajatelleeksi... mitä tulee juuri tuohon
naiselliseen mustasukkaisuuteen... jos tässä todellakin saattoi olla
mustasukkaisuutta, kuten vakuutatte... niin, ehkäpä tässä on jotakin
sen tapaista, — naurahti prokuraattori.

— Mutta se olisi ollut jo niin suurta roistomaisuutta, — sanoi
Mitja lyöden rajusti nyrkkiään pöytään, — se olisi ollut jo niin
haisevaa, etten tiedä sen vertaista! Tiedättekö te, että hän olisi
voinut antaa minulle nuo rahat, ja olisi antanutkin, varmasti olisi
antanut, kostaakseen minulle, olisi antanut kostosta nauttiakseen,
halveksumisesta minua kohtaan olisi antanut, sillä hänkin on
infernaalinen sielu ja nainen, jonka viha on voimakas! Minä olisin
ottanut rahat, oi, olisin ottanut, olisin ottanut, ja silloin koko
elämäni... oi, Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, minä huudan siksi
näin kovasti, että tuo ajatus oli mielessäni niin äskettäin, vielä
toissa päivänä, juuri silloin kun minä yöllä puuhasin Ljagavyin kanssa,
niin, ja eilenkin, koko eilisen päivän, minä muistan sen, aivan tuohon
tapaukseen asti...

— Mihin tapaukseen? — kysäisi Nikolai Parfenovitš uteliaana, mutta
Mitja ei sitä kuullut.

— Olen tehnyt teille kauhean tunnustuksen, — lopetti hän synkästi. —
Päättäkää, minkä arvoinen se on, herrat. Mutta ei se riitä, ei siinä
ole kyllin, että arvioitte sen, älkää arvioiko, vaan pitäkää sitä
arvossa, mutta jos ette sitä tee, jos tämäkin menee ohi sielujenne,
silloin te suorastaan ette kunnioita minua, herrat, sanon teille
sen, ja minä kuolen häpeästä, että olen tehnyt tunnustukseni
teidänkaltaisillenne! Oi, minä ammun itseni! Mutta minä näen jo, minä
näen, että te ette usko minua! Kuinka, aioitte siis kirjoittaa tämänkin
muistiin? — huudahti hän pelästyneenä.

— Sen, mitä te juuri sanoitte, — lausui Nikolai Parfenovitš katsellen
häntä ihmeissään, — nimittäin että te aivan viimeiseen hetkeen asti
yhä vielä aiotte mennä neiti Verhovtsevin luo pyytämään häneltä tuota
rahasummaa... Vakuutan teille, että se on meille hyvin tärkeä todistus,
Dmitri Fjodorovitš, nimittäin koko tuohon tapaukseen nähden... ja
varsinkin teille tärkeä.

— Armahtakaa, herrat, — Mitja löi käsiään yhteen, — jättäkää
edes tämä kirjoittamatta, hävetkää! Minähän olen niin sanoakseni
repäissyt sieluni kahtia teidän edessänne, mutta te käytätte
tilaisuutta hyväksenne ja kopeloitte sormillanne repeämän kummassakin
puolikkaassa... Oi, Jumala!

Hän peitti epätoivoissaan kasvonsa käsiinsä.

— Älkää olko niin levoton, Dmitri Fjodorovitš, — lopetti prokuraattori,
— kaiken sen, mitä nyt on kirjoitettu muistiin, te saatte myöhemmin
itse kuulla ja sen, mitä ette hyväksy, me muutamme teidän sanojenne
mukaan, mutta nyt minä esitän teille erään pikku kysymyksen vielä
kolmannen kerran: eikö todellakaan kukaan, ei kerrassaan kukaan saanut
teiltä kuulla noista rintapussiin ompelemistanne rahoista? Sitä on,
sanon teille, melkein mahdotonta ajatella.

— Ei kukaan, ei kukaan, minä sanoin sen, olette aivan oikein
ymmärtänyt! Jättäkää minut rauhaan.

— Olkaa hyvä, tämä asia on selvitettävä, ja siihen on vielä paljon
aikaa, mutta ajatelkaahan nyt itse: meillä on kenties kymmeniä
todistuksia siitä, että te nimenomaan itse levititte tietoa ja
huusittekin joka paikassa kolmestatuhannesta, jotka olitte tuhlannut,
kolmesta eikä puolestatoista, ja nytkin, kun teille eilen ilmestyi
rahoja, te myös ennätitte antaa monen tietää, että taas olitte tuonut
mukananne rahaa kolmetuhatta.

— Teillä ei ole käsissänne kymmeniä, vaan satoja todistuksia,
kaksisataa todistusta, kaksisataa ihmistä on kuullut, tuhat on kuullut!
— huudahti Mitja.

— No, siinä sen näette, kaikki, kaikki todistavat. Täytyyhän sanan
_kaikki_ merkitä jotakin.

— Se ei merkitse mitään, minä valehtelin, ja minun mukanani alkoivat
kaikki valehdella.

— Miksi teidän sitten oli niin tarpeellista »valehdella», miten te sen
selitätte?

— Piru sen tietää. Kenties kerskailun halusta... niin... että olin
juonut niin paljon rahaa... Kenties sitä varten, että unohtaisin nuo
pussiin ommellut rahat... niin, siitä syystä juuri... perhana...
monettako kertaa te kysytte tätä? No niin, valehtelin ja sillä hyvä,
kun tulin valehdelleeksi, niin en ruvennut enää oikomaan. Mistä syystä
ihminen toisinaan valehtelee?

— Sitä on hyvin vaikea ratkaista, Dmitri Fjodorovitš, mistä syystä
ihminen valehtelee, — lausui prokuraattori painokkaasti. — Sanokaa
kuitenkin, oliko se teidän mainitsemanne kaulapussi iso?

— Ei, ei ollut iso.

— Minkä kokoinen osapuilleen?

— Sen kokoinen kuin sataruplanen kahtia taitettuna.

— Näyttäisittekö mieluummin meille tilkut? Nehän ovat jossakin teidän
saatavissanne.

— Äh, perhana... mitä typeryyksiä... en minä tiedä, missä ne ovat.

— Mutta sallikaahan: missä ja milloin te otitte pussin kaulastanne?
Tehän ette, kuten itse olette todistanut, käynyt kotonanne?

— Kun olin lähtenyt Fenjan luota ja olin menossa Perhotinin luo, niin
matkan varrella repäisin pussin kaulastani ja otin siitä rahat.

— Pimeässäkö?

— Ei kai siihen kynttilää tarvittu? Tein sen sormellani
silmänräpäyksessä.

— Ilman saksia, kadulla?

— Luullakseni torilla; mihin siinä saksia olisi tarvittu? Vanha riepu
repesi heti.

— Mihin te sen sitten panitte?

— Viskasin sinne.

— Mihin nimenomaan?

— Torille, ylimalkaan torille! Piru sen tietää, mihin paikkaan torille.
Mitä te siitä kysytte?

— Se on tavattoman tärkeätä, Dmitri Fjodorovitš: esineellisiä
todistuskappaleita juuri teidän hyväksenne, kuinka ette ota tätä
ymmärtääksenne? Kuka teitä auttoi pussin ompelemisessa kuukausi sitten?

— Ei kukaan auttanut, itse ompelin.

— Osaatteko te ommella?

— Sotilaan pitää osata ommella, eikä mokomassa tarvita mitään
taitoakaan.

— Mistä otitte ainekset, toisin sanoen rievun, jonka sisään ompelitte?

— Ettehän vain tee pilaa?

— Ei ollenkaan, eikä meillä ole mitään aihetta pilantekoon, Dmitri
Fjodorovitš.

— En muista, mistä otin rievun, jostakin sen otin.

— Kuinka sitä nyt on niin vaikea muistaa?

— En totisesti muista, kenties olen repäissyt jostakin alusvaatteistani.

— Tämä on hyvin mielenkiintoista: teidän asunnostanne voitaisiin löytää
se kappale, mahdollisesti paita, josta olette repäissyt palasen. Mitä
tämä riepu oli: palttinaako, aivinaako?

— Piru sen tietää mitä. Odottakaahan... Luullakseni en repäissyt sitä
mistään. Se oli sertinkiä... Minä ompelin rahat luullakseni emännän
myssyyn.

— Emännän myssyyn?

— Niin, minä pimitin sen häneltä.

— Kuinka pimititte?

— Näettekö, minä tosiaankin, muistelen nyt, tulin jotenkuten vieneeksi
erään myssyn rievuiksi tai kenties pyyhkiäkseni kynää. Otin sen
salaa, sillä se oli mihinkään kelpaamaton rätti, tilkut kuljeksivat
huoneessani, ja kun minulla oli nuo puolitoista tuhatta, niin otin
tilkun ja ompelin siihen... Juuri noihin riepuihin luullakseni ompelin.
Vanha sertinkinen roska, tuhat kertaa pesty.

— Muistatteko tuon nyt varmasti?

— En tiedä, muistanko varmasti. Luullakseni myssyn. No, vähätpä siitä!

— Siinä tapauksessa teidän emäntänne voisi ainakin muistaa, että
häneltä oli kadonnut tuo kapine?

— Ei ensinkään, hän ei kaivannut sitä ollenkaan. Vanha rätti, sanon
teille, vanha rätti, ei kerrassaan minkään arvoinen.

— Entä mistä otitte neulan ja rihmaa?

— Minä lopetan, en tahdo jatkaa. Riittää! — suuttui Mitja viimein.

— Ja onpa ihmeellistä, että te olette jo kokonaan unohtanut, mihin
paikkaan torille te viskasitte tuon... pussin.

— Antakaa huomenna lakaista tori, ehkäpä löydätte, — naurahti Mitja. —
Riittää, herrat, riittää, — päätti hän kiusaantuneella äänellä. — Minä
näen selvästi: te ette ole uskonut minua! Ette missään kohti, ettekä
hitustakaan! Syy on minun eikä teidän, ei olisi pitänyt tuppautua.
Miksi, miksi minä saastutinkaan itseni tunnustamalla salaisuuteni!
Teitä se naurattaa, minä näen sen silmistänne. Te olette johtanut minut
siihen, prokuraattori! Laulakaa itsellenne hymni, jos voitte... Olkaa
kirotut, kiduttajat!

Hän painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Prokuraattori
ja tutkintatuomari olivat vaiti. Minuutin kuluttua hän nosti päänsä
ja katsoi heihin aivan kuin ei ajattelisi mitään. Hänen kasvonsa
ilmaisivat jo täydellistä, jo lähtemätöntä epätoivoa, ja hän oli
omituisen äänetön, istui eikä näyttänyt mitään tajuavan. Mutta asia
oli saatettava loppuun: oli siirryttävä todistajien kuulusteluun, jota
ei voinut lykätä toistaiseksi. Kello oli kahdeksan aamulla. Kynttilät
oli jo kauan sitten sammutettu. Mihail Makarovitš ja Kalganov, jotka
koko kuulustelun ajan olivat myötäänsä tulleet huoneeseen ja poistuneet
siitä, lähtivät molemmat taas tällä kertaa ulos. Prokuraattori ja
tutkintatuomari olivat myös hyvin väsyneen näköisiä. Alkava aamu oli
sateinen, koko taivas oli vetäytynyt pilveen, ja satoi kuin saavista
kaataen. Mitja katseli tylsästi ikkunoita.

— Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai
Parfenovitšilta.

— Oi, miten paljon vain haluatte, — vastasi tämä.

Mitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä ruutuja
vastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja edempänä, sateen
hämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä, jotka näyttivät
sateessa tulleen entistään mustemmiksi ja köyhemmiksi. Mitja muisti
»kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli aikonut ampua itsensä sen
ensimmäisen säteen kimmeltäessä. »Kenties tämmöisenä aamuna olisi
ollutkin parempi», naurahti hän ja kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään
ylhäältä alaspäin, »kiduttajien» puoleen.

— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa. Mutta hän?
Sanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin tuhon omaksi
minun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen poissa suunniltaan
huutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän ei ole mihinkään syypää!
Olen ollut murheissani koko yön istuessanne seurassanne... Eikö saa,
ettekö voi sanoa minulle: mitä te nyt teette hänelle?

— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš, —
vastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei
toistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes pienimmässäkään
määrässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te tunnette niin suurta
mielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on asian laita toivoakseni
oleva sama... Me päinvastoin teemme tässä suhteessa kaiken, mikä
suinkin on mahdollista meidän puoleltamme. Olkaa täysin levollinen.

— Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette
rehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte
pois taakan sydämeltäni... No, mitä me nyt teemme? Minä olen valmis.

— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan
todistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän
läsnäollessanne, ja siksi...

— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš. —
Luullakseni olemme sen jo ansainneet!

Päätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail
Makarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan lasi
ja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen teenjuonti ja
»haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan. Alhaalla oli todellakin
teetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja aluksi kieltäytyi
ottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle ystävällisesti
tarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä halulla.
Yleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei hänen
jättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen ohella
vaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin tunsi
istuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä
hänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla»,
ajatteli hän itsekseen.



8.

Todistajain kertomus. Lapsukainen.


Todistajien kuulustelu alkoi. Mutta me emme jatka enää kertomustamme
niin seikkaperäisesti kuin olemme sen tähän asti esittäneet. Siksi
jätämmekin kuvaamatta, kuinka Nikolai Parfenovitš teroitti mieleen
jokaiselle esiin kutsutulle todistajalle, että tämän oli puhuttava
totuuden ja omantunnon mukaisesti ja että hänen myöhemmin oli
toistettava tämä todistuksensa valaehtoisesti. Samoin, kuinka jokaista
todistajaa vaadittiin lopuksi allekirjoittamaan pöytäkirja, joka
sisälsi hänen todistuksensa, y.m. y.m. Huomautamme vain yhdestä
seikasta, nimittäin että pääkohta, johon kuulustelijain koko huomio
oli kiintynyt, oli ensi sijassa yhä edelleen tuo kysymys kolmesta
tuhannesta, t.s. oliko niitä kolme vai puolitoista ensimmäisellä
kerralla, Dmitri Fjodorovitšin ensimmäisten juominkien aikana täällä
Mokrojessa kuukausi takaperin ja oliko rahoja kolme vaiko puolitoista
tuhatta eilen, Dmitri Fjodorovitšin toisten juominkien aikana. Voi,
kaikki todistukset, jokikinen, olivat Mitjaa vastaan, eikä yksikään
puhunut hänen puolestaan, ja eräät todistukset toivat esille myös
uusia, melkein tyrmistyttäviä seikkoja, jotka kumosivat hänen
kertomuksensa. Ensimmäiseksi kuulusteltiin Trifon Borisytšia. Hän
seisoi tutkijain edessä vähääkään pelkäämättä, päinvastoin hänen
ulkomuotonsa osoitti ankaraa ja vakavaa paheksumista syytettyä kohtaan,
ja se teki hänet epäämättömästi tavattoman uskottavan ja oman arvonsa
tuntevan näköiseksi. Hän puhui vähän ja hillitysti, odotti kysymyksiä,
vastasi täsmällisesti ja harkitusti. Varmasti ja empimättä hän todisti,
että kuukausi sitten ei rahojen menetys voinut olla kolmea tuhatta
pienempi ja että täällä kaikki talonpojat todistavat kuulleensa
kolmesta tuhannesta itseltään »Mitri Fjodorovitšilta». »Miten paljon
rahaa he heittelivätkään yksistään mustalaistytöille. Jo näille
yksistään meni ehkä tuhannen verran.»

— En antanut ehkä viittäsataakaan, — huomautti tähän synkästi Mitja, —
en vain tullut laskeneeksi silloin, olin päissäni, vahinko kyllä...

Mitja istui tällä kertaa syrjässä, selkä verhoihin päin, oli surullisen
ja väsyneen näköinen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Äh, todistakaa
mitä tahdotte, nyt se on samantekevää!»

— Yli tuhannen meni niille, Mitri Fjodorovitš, — väitti Trifon Borisytš
varmasti vastaan, — te paiskelitte turhanpäiväisesti menemään, ja
he nostivat maasta. Nehän ovat varkaita ja roistoja, hevosvarkaita
ne ovat, ne on karkoitettu täältä pois, muuten ne kenties itse
todistaisivat, paljonko hyötyivät teistä. Näin itse teidän käsissänne
silloin rahat, — en tosin niitä laskenut, te ette antanut sitä tehdä,
se on totta, — mutta muistan sen silmämäärältä, oli paljon enemmän kuin
puolitoista tuhatta... Kaikkea muuta kuin puolitoista! Olemme mekin
rahaa nähneet, osaamme arvostella...

Eiliseen rahamäärään nähden taas Trifon Borisytš todisti suorastaan,
että Dmitri Fjodorovitš oli itse heti hevosesta noustuaan ilmoittanut
hänelle tuoneensa kolmetuhatta.

— Tokkohan, Trifon Borisytš, — väitti Mitja vastaan, — näinköhän minä
tosiaankin noin täsmällisesti ilmoitin tuoneeni kolmetuhatta?

— Niin sanoitte, Mitri Fjodorovitš. Andrein kuullen sanoitte. Hän on
täällä, tuo samainen Andrei, ei ole vielä lähtenyt pois, kutsukaa
hänet. Ja tuolla salissa kestitessänne kuoroa te suoraan huusitte
jättävänne tänne kuudennen tuhannen — se on entisten kanssa, sillä
tavoin se on ymmärrettävä. Stepan ja Semjon kuulivat, ja Pjotr Fomitš
Kalganov seisoi silloin vieressänne, kenties hekin muistavat...

Todistajan lausunto kuudennesta tuhannesta teki tavattoman vaikutuksen
tutkijoihin. Uusi sanontatapa miellytti: kolme ja kolme, siis kuusi,
kolme tuhatta siis silloin ja kolme tuhatta nyt, siitä tuli kuusi,
lasku oli selvä.

Kuulusteltiin kaikkia Trifon Borisytšin mainitsemia talonpoikia,
Stepania ja Semjonia, kyytimies Andreita ja Pjotr Fomitš Kalganovia.
Talonpojat ja kyytimies vahvistivat empimättä oikeaksi Trifon
Borisytšin todistuksen. Sitäpaitsi kirjoitettiin erityisesti vielä
muistiin Andrein kertoman mukaan hänen keskustelunsa Mitjan kanssa
matkalla siitä, »mihin minä Dmitri Fjodorovitš joudun: taivaaseenko
vai helvettiin, ja saanko minä anteeksi toisessa maailmassa vai enkö?»
»Psykologi» Ippolit Kirillovitš kuunteli kaikkea tätä hieno hymy
huulillaan ja suositteli lopuksi »asiakirjoihin liitettäväksi» myös
tämän todistajan lausunnon siitä, minne Dmitri Fjodorovitš joutuu.

Kalganov tuli kutsuttuna sisälle vastahakoisesti, nyrpeänä, oikukkaana,
ja puheli prokuraattorin ja Nikolai Parfenovitšin kanssa sillä tavoin
kuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka hän
oli heidän vanha ja jokapäiväinen tuttunsa. Hän alkoi sanomalla, että
hän »ei tiedä tästä mitään eikä tahdokaan tietää». Mutta selville
kävi, että hän oli kuullut tuon puheen kuudennesta tuhannesta ja hän
myönsi sillä hetkellä seisoneensa Mitjan vieressä. Hänen nähdäksensä
oli Mitjalla käsissään rahoja »en tiedä minkä verran». Sen hän
todisti todeksi, että puolalaiset olivat nylkeneet korttipelissä.
Hän selitti myös, kun asiaa uudelleen kyseltiin, että sitten kuin
puolalaiset oli ajettu pois, Mitjan ja Agrafena Aleksandrovnan asiat
olivat todellakin parantuneet ja että Agrafena Aleksandrovna oli itse
sanonut rakastavansa Mitjaa. Agrafena Aleksandrovnasta hän puhui
pidättyvästi ja kunnioittavasti, aivan niinkuin tämä olisi ollut
parhaisiin piireihin kuuluva rouvashenkilö, eikä hän kertaakaan
käyttänyt hänestä Grušenjka-nimitystä. Huolimatta siitä, että nuoresta
miehestä ilmeisesti oli vastenmielistä esiintyä todistajana, Ippolit
Kirillovitš kuulusteli häntä kauan ja sai vasta häneltä tietää
kaikki yksityiskohdat siitä, mikä oli ollut niin sanoakseni Mitjan
»romaani» tänä yönä. Mitja ei kertaakaan keskeyttänyt Kalganovia.
Viimein nuorukainen päästettiin menemään, ja hän poistui salaamatta
paheksumistaan.

Kuulusteltiin myös puolalaisia. Vaikka he olivatkin huoneessaan käyneet
makaamaan, niin he eivät olleet nukkuneet koko yönä, ja viranomaisten
tultua he olivat nopeasti pukeutuneet ja laittautuneet kuntoon
ymmärtäen itsekin, että heitäkin ehdottomasti kutsutaan kuultaviksi.
He saapuivat arvokkaasti, vaikka jonkin verran pelkäsivätkin.
Selville kävi, että päämies, t.s. pieni herra, oli virkaeron saanut
kahdennentoista arvoluokan virkamies, oli palvellut Siperiassa
eläinlääkärinä ja hänen sukunimensä oli Mussjalovitš. Herra Vrublevski
taasen oli vapaasti ammattiaan harjoittava hammaslääkäri. He molemmat
alkoivat heti huoneeseen tultuaan, Nikolai Parfenovitšin kysymyksistä
huolimatta, vastailla sivulla seisovalle Mihail Makarovitšille
pitäen tietämättömyydessään häntä korkeimpana viranomaisena täällä
ja nimittäen häntä joka sanan jälkeen »herra everstiksi». Ja vasta
useamman kerran jälkeen ja Mihail Makarovitšin itsensä siitä
huomautettua he hoksasivat, että oli vastauksineen käännyttävä
ainoastaan Nikolai Parfenovitšin puoleen. Huomattiin, että he osasivat
puhua venäjää aivan virheettömästi, muutamien sanojen ääntämistä
lukuunottamatta. Suhteistaan Grušenjkaan, entisistä ja nykyisistä,
alkoi herra Mussjalovitš tehdä selkoa kiihkeästi ja ylpeästi, niin
että Mitja heti menetti kärsivällisyytensä ja huusi, ettei hän salli
»lurjuksen» puhua hänen kuullen tällä tavoin. Herra Mussjalovitš
kiinnitti heti huomiota sanaan »lurjus» ja pyysi merkitsemään sen
pöytäkirjaan. Mitja alkoi kiehua kiukusta.

— Lurjus on, lurjus! Pankaa tämäkin pöytäkirjaan ja pankaa siihen
myös, että minä pöytäkirjasta huolimatta kuitenkin huudan, että hän on
lurjus! — huusi hän.

Vaikka Nikolai Parfenovitš ottikin tämän pöytäkirjaan, niin hän osoitti
tässä epämiellyttävässä tapauksessa erittäin kiitettävää asiallisuutta
ja järjestelykykyä: annettuaan ankaran huomautuksen Mitjalle hän
itse lakkasi kyselemästä enempää asian romanttisesta puolesta ja
siirtyi nopeasti oleelliseen. Tässä puolessa asiaa herätti tutkijoissa
tavatonta mielenkiintoa eräs herrojen todistus: se nimittäin, miten
Mitja toisessa huoneessa oli koettanut lahjoa herra Mussjalovitšin ja
tarjonnut hänelle kolmea tuhatta luopumisrahoja, siten että hän saisi
seitsemänsataa ruplaa käteistä ja loput kaksituhatta kolmesataa »jo
huomisaamuna kaupungissa», jolloin Mitja oli antanut kunniasanansa
ja selittänyt, että täällä, Mokrojessa, hänellä ei ole mukanaan
niin paljon rahaa ja että rahat ovat kaupungissa. Mitja huomautti
kiivaasti, että hän ei ollut sanonut antavansa varmasti huomenna
kaupungissa, mutta herra Vrublevski vahvisti todistuksen oikeaksi ja
Mitja itsekin hetkisen ajateltuaan myönsi nyrpeästi, että kenties oli
niin tapahtunut kuin herrat sanovat, hän oli silloin ollut kiihdyksissä
ja saattanut tosiaankin niin sanoa. Prokuraattori takertui kovin
todistukseen: tutkimusta varten oli osoittautunut selväksi (kuten
myöhemmin suorastaan pääteltiinkin), että puolet tai osa Mitjan
käsiin joutuneista kolmesta tuhannesta oli saattanut jäädä piiloon
kaupunkiin, mahdollisesti ne myös oli saatettu piilottaa jonnekin
täällä Mokrojessa, niin että täten selvisi sekin tutkimuksen kannalta
pulmallinen asianhaara, että Mitjan hallusta oli löydetty ainoastaan
kahdeksansataa ruplaa — asianhaara, joka tähän saakka oli ollut
tosin ainoa ja verraten vähäpätöinen, mutta kuitenkin jonkinmoinen
todistuskappale Mitjan hyväksi. Nyt oli tuo ainoakin hänen väitteitään
tukeva todistus kumottu. Prokuraattorin kysymykseen: mistä hän olisi
ottanut jäljelläolevat kaksituhatta kolmesataa antaakseen huomenna
herralle, jos hän kerran itse väittää, että hänellä oli kaikkiaan
ainoastaan puolitoista tuhatta, ja kuitenkin hän oli antanut
herralle vakuudeksi kunniasanansa, Mitja vastasi lujasti, että hänen
aikomuksenaan ei ollut tarjota »puolalaisrahjukselle» huomenna rahoja,
vaan muodollisesti pätevä hänen Tšermašnjan maatilaan kohdistuvien
oikeuksiensa luovutus, noiden samojen oikeuksien, joita hän oli
tarjonnut Samsonoville ja rouva Hohlakoville. Prokuraattori suorastaan
naurahti »verukkeen yksinkertaisuudelle».

— Ja luuletteko te, että hän olisi suostunut ottamaan nämä »oikeudet»
käteisten kahdentuhannen kolmensadan ruplan asemasta?

— Olisi ehdottomasti suostunut, — tokaisi Mitja kiihkeästi. — Hyväinen
aika, hänhän olisi voinut tässä saada ei vain kaksi, vaan neljä, jopa
kuusi tuhatta! Hän olisi heti palkannut omat advokaattinsa, puolalaiset
ja juutalaiset, ja he olisivat riidelleet ukolta pois ei vain kolmea
tuhatta, vaan koko Tšermašnjan.

Tietysti herra Mussjalovitšin todistus otettiin hyvin tarkasti
pöytäkirjaan. Sen jälkeen herrat saivatkin mennä. Korttipelissä
nylkemisestä sitävastoin ei mainittu juuri mitään. Nikolai
Parfenovitš oli muutenkin kovin kiitollinen eikä tahtonut vaivata
heitä tyhjänpäiväisillä asioilla, varsinkin kun se oli ollut vain
jonninjoutavaa riitaa juovuspäissä korttipöydässä eikä mitään muuta.
Vähänkö oli juotu ja remuttu sinä yönä... Niin että rahat, kaksisataa
ruplaa, jäivät kuin jäivätkin herrojen taskuun.

Sitten kutsuttiin sisälle ukko Maksimov. Hän saapui arkaillen, tuli
lyhyin askelin pöydän luo, oli tukka pörröllään ja hyvin surullisen
näköinen. Koko ajan hän oli hakenut turvaa Grušenjkan läheisyydestä,
istunut ääneti hänen seurassaan ja »yhtäkkiä alkanut nyyhkyttää ja
pyyhkiä silmiään siniruutuisella nenäliinallaan», kuten myöhemmin
kertoi Mihail Makarovitš. Niin että Grušenjka itse oli häntä
rauhoitellut ja lohdutellut. Ukko pahainen tunnusti heti kyynelsilmin,
että hän oli syyllinen, että oli ottanut Dmitri Fjodorovitšilta
lainaksi »kymmenen ruplaa, köyhyydessäni», ja että oli valmis maksamaan
sen takaisin... Nikolai Parfenovitšin suoraan kysymykseen: eikö hän
ollut huomannut, miten paljon nimenomaan Dmitri Fjodorovitšilla oli
rahoja käsissä, koska hän oli lähempää kuin kukaan muu nähnyt rahat
tämän käsissä, kun sai tältä lainaksi, — vastasi Maksimov hyvin
varmasti, että rahoja oli »kaksikymmentä tuhatta».

— Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt kahtakymmentä tuhatta? — kysyi
Nikolai Parfenovitš hymyillen.

— Olenhan toki, en tosin kahtakymmentä, vaan seitsemän, kun minun
vaimoni panttasi kyläni. Hän antoi minun vain kaukaa katsella niitä,
kerskui edessäni. Se oli hyvin iso tukku, kaikki sadan ruplan
seteleitä. Dmitri Fjodorovitšilla olivat kaikki rahat niinikään
sataruplasia...

Hänet päästettiin pian menemään. Lopulta oli myös Grušenjkan vuoro.
Tutkijat näyttivät pelkäävän sitä vaikutusta, minkä tämän tulo voisi
tehdä Dmitri Fjodorovitšiin, ja Nikolai Parfenovitš mutisi hänelle
muutamia kehoituksen sanojakin, mutta vastaukseksi hänelle Mitja painoi
ääneti päänsä alas antaen siten tietää, että »epäjärjestystä ei synny».
Grušenjkan toi sisälle itse Mihail Makarovitš. Grušenjka tuli ankaran
ja juron, näennäisesti miltei tyynen näköisenä ja istuutui hiljaa
hänelle osoitetulle tuolille vastapäätä Nikolai Parfenovitšia. Hän oli
hyvin kalpea, hänellä näytti olevan vilu, ja hän kääriytyi tarkoin
kauniiseen mustaan hartialiinaansa. Todellakin hän silloin alkoi tuntea
lieviä kuumeen puistatuksia — se oli alkua pitkälliseen sairauteen,
jota hän sitten tämän yön jälkeen joutui potemaan. Hänen ankara
näkönsä, suora ja vakava katseensa ja rauhallinen esiintymistapansa
tekivät kaikkiin sangen edullisen vaikutuksen. Nikolai Parfenovitš
suorastaan jonkin verran »viehättyikin». Hän tunnusti itse, kertoessaan
myöhemmin jossakin tästä, että vasta sillä kertaa hänelle valkeni,
miten »kaunis muodoltaan» tuo nainen oli, jonka hän kyllä ennenkin
oli nähnyt mutta pitänyt aina vain jonkinmoisena »maalais-hetairana».
»Hänen käytöstapansa on aivan kuin korkeimpien piirien», laverteli hän
kerran innostuneena jossakin naisseurassa. Mutta hänen puheensa herätti
suurta paheksumista, ja häntä sanottiin sen takia heti »veitikaksi»,
mihin hän oli sangen tyytyväinen. Huoneeseen astuessaan Grušenjka
katsahti vain kuin sivumennen Mitjaan, joka vuorostaan katseli häntä
levottomasti, mutta nähdessään Grušenjkan Mitjakin samassa rauhoittui.
Ensimmäisten välttämättömien kysymysten ja kehoitusten jälkeen Nikolai
Parfenovitš, tosin hieman tavoitellen, mutta kuitenkin pysyen hyvin
kohteliaan näköisenä, kysyi häneltä: »Missä suhteissa olette ollut
entiseen luutnanttiin Dmitri Fjodorovitš Karamazoviin?» Tähän vastasi
Grušenjka hiljaa ja varmasti:

— Hän oli tuttuni, tuttuna otin häntä vastaan viime kuukauden aikana.

Seuraaviin uteleviin kysymyksiin hän vastasi suoraan ja täysin
avomielisesti, että vaikka Mitja häntä »joinakin hetkinä» miellyttikin,
niin hän ei ollut tätä rakastanut, vaan pannut hänen päänsä
pyörälle »inhoittavan ilkeyteni tähden», aivan samoin kuin tuon
»ukkorahjuksenkin»; hän oli nähnyt, että Mitja oli hyvin mustasukkainen
hänen tähtensä Fjodor Pavlovitšille ja kaikille, mutta se oli vain
tuottanut huvia hänelle. Fjodor Pavlovitšin luo hän ei ollenkaan
ollut koskaan aikonutkaan mennä, oli vain pitänyt tätä pilkkanaan.
— Koko tuon kuukauden aikana ei minulla ollut aikaa välittää heistä
kummastakaan; minä odotin toista miestä, joka oli syyllinen minun
edessäni... Mutta luulen, — lopetti hän, — ettei teillä ole mitään
syytä ruveta tästä utelemaan eikä minulla ole syytä teille mitään
vastata, sillä tämä on minun yksityinen asiani.

Niin Nikolai Parfenovitš heti menettelikin: »romanttisiin» kohtiin hän
ei enää sen enempää takertunut, vaan siirtyi suoraan asian vakavaan
puoleen, t.s. yhä vielä tuohon tärkeimpään kysymykseen kolmesta
tuhannesta. Grušenjka vahvisti todeksi, että Mokrojessa kuukausi
takaperin oli todellakin tuhlattu kolmetuhatta ruplaa, ja vaikka
hän ei itse ollutkaan laskenut rahoja, niin hän oli kuullut Dmitri
Fjodorovitšilta itseltään, että niitä oli kolmetuhatta ruplaa.

— Sanoiko hän sen teille kahden kesken vaiko jonkun läsnäollessa, vai
kuulitteko te hänen puhuvan vain muille teidän läsnäollessanne? —
tiedusti prokuraattori heti.

Siihen Grušenjka sanoi kuulleensa sen ihmisten läsnäollessa, kuulleensa
hänen puhuvan sitä toisille ja kuulleensa myös kahden kesken häneltä
itseltään.

— Kuulitteko hänen kanssaan kahden ollessanne yhden kerran vaiko
useammin? — tiedusti taas prokuraattori ja sai vastaukseksi, että
Grušenjka oli kuullut useamman kerran.

Ippolit Kirillovitš oli hyvin tyytyväinen tähän todistukseen.
Jatketuista kyselyistä selvisi myös, että Grušenjka tiesi, mistä nuo
rahat olivat peräisin, ja että Dmitri Fjodorovitš oli ottanut ne
Katerina Ivanovnalta.

— Ettekö te kuullut vaikkapa vain yhden kerran, että rahoja ei kuukausi
takaperin pantu menemään kolmea tuhatta, vaan vähemmän, ja että Dmitri
Fjodorovitš pani niistä ihan puolet talteen itseään varten?

— En, sitä minä en ole milloinkaan kuullut, — todisti Grušenjka.

Selvisi vielä sekin, että Mitja päinvastoin oli usein sanonut hänelle
tämän kuukauden kuluessa, ettei hänellä ollut rahaa kopeekkaakaan. —
Odotti yhä saavansa isältään, — lopetti Grušenjka.

— Mutta eikö hän puhunut joskus teidän kuultenne... tai jotenkin
sivumennen tai suutuksissaan, — puuttui äkkiä puheeseen Nikolai
Parfenovitš, — että hän aikoo tehdä murhayrityksen isäänsä vastaan?

— Oh, puhui! — huokasi Grušenjka.

— Kerran vai useita kertoja?

— Muutaman kerran mainitsi siitä, aina vihapäissään.

— Ja uskoitteko te, että hän sen tekee?

— En, en koskaan uskonut! — vastasi Grušenjka lujasti. — Luotin hänen
kunnollisuuteensa.

— Hyvät herrat, sallikaa, — huudahti äkkiä Mitja, — sallikaa sanoa
teidän kuultenne Agrafena Aleksandrovnalle vain yksi sana.

— Puhukaa, — suostui Nikolai Parfenovitš.

— Agrafena Aleksandrovna, — lausui Mitja nousten seisomaan, — usko
Jumalaa ja minua: eilen murhatun isäni vereen olen minä viaton!

Tämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi ja
teki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.

— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla äänellä,
ja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai Parfenovitšin
puoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi, uskokaa! Minä
tunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin vuoksi tai
itsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin hän ei petä
koskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!

— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! — lausui
Mitja värisevällä äänellä.

Eilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä,
paljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen
ihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee
siihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan
hänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli vastannut,
että Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna annettava
takaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä rahoista
Mitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina Ivanovnalta:
eilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli tuhlattu täällä
kuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli puhunut niistä,
jotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli niin hänet
ymmärtänyt.

Grušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai Parfenovitš
kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti palata
kaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi olla
avuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi Grušenjka
haluaa saattajaa, niin hän puolestaan...

— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle, — minä
lähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet kaupunkiin, mutta
siihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä te täällä päätätte
Dmitri Fjodorovitšin suhteen.

Hän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen näköinenkin,
mutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen heikkous sai
hänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä sulkeutuivat väsymyksestä.
Todistajain kuulustelu päättyi viimein. Ryhdyttiin laittamaan
pöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja siirtyi tuoliltaan
nurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle arkulle, joka
oli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen. Hän näki
omituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän paikkaan ja
aikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä palveli kauan
sitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa parihevosten vetämillä
rattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on marraskuun alku ja
lumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka maahan pudottuaan
heti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää kyytiä, läimäyttelee
uljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä parta, eikä hän ole
aivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen
yllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä onkin jo kylä, näkyy hyvin
mustia mökkejä, puolet mökeistä on palanut, vain hiiltyneet hirret
törröttävät. Heidän ajaessaan ovat eukot asettuneet tielle, siinä on
paljon eukkoja, kokonainen rivi, kaikki ovat laihoja, niiden kasvot
ovat riutuneet ja ikäänkuin ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa
yksi, luiseva, isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä,
mutta on kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät
ja laihat, hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat
luultavasti kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi
itkee itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on
pienet nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.

»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän
ohitseen.

»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee». Ja
Mitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen
murteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa
miellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.

»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei
pystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen
ympärille ei kääritä lämmintä.

»Lapsukainen on paleltunut, vaatteet ovat jäätyneet, eivät lämmitä».

»Mutta miksi se on niin? Miksi?» tiedustaa Mitja itsepintaisesti yhtä
tyhmänä kuin ennenkin.

»Köyhiä ovat, palosta kärsineitä, ei ole leipää, pyytävät apua palon
johdosta».

»Ei, ei», puhuu Mitja ikäänkuin yhä tajuamatta, »sano: miksi seisovat
palosta kärsineet äidit, miksi ihmiset ovat köyhiä, miksi lapsi on
kurja, miksi aro on paljas, miksi he eivät syleile ja suutele toisiaan,
miksi he eivät laula iloisia lauluja, miksi he ovat noin mustuneet
hädästä, miksi he eivät ruoki lapsukaista?»

Ja hän tuntee itsekseen, että vaikka hän kyseleekin typerästi ja
järjettömästi, niin hänen mielensä ehdottomasti tekee kysyä juuri niin,
ja että juuri niin on kysyttäväkin. Ja hän tuntee vielä, että hänen
sydämessään on nousemassa jonkinmoinen uusi, ennestään tuntematon
liikutus, että hänen mielensä tekee itkeä, että hän tahtoo tehdä
kaikille jotakin sellaista, ettei lapsukainen enää itkisi, ettei myös
itkisi lapsukaisen musta, kuivettunut äiti, ettei olisi ollenkaan
kyyneliä tästä hetkestä alkaen kenelläkään, ja että hän tekisi sen
heti, aivan heti lykkäämättä tuonnemmaksi ja huolimatta mistään, koko
Karamazovien hillittömyydellä.

»Minäkin olen kanssasi, minä en nyt jätä sinua, koko elämäni ajan
kuljen mukanasi», kuulee hän vierellään Grušenjkan armaat, tunteikkaat
sanat. Ja nyt hänen koko sydämensä syttyi ja suuntautui jotakin valoa
kohti, ja hän tahtoo elää, kulkea yhä eteenpäin jotakin tietä, uutta,
kutsuvaa valoa kohti, ja pian, pian, nyt heti, paikalla!

— Mitä? Minne? — huudahtaa hän avaten silmänsä ja kavahtaen istualleen
arkulle ikäänkuin täysin toipuneena pyörtymyksestä ja valoisasti
hymyillen. Hänen luonaan seisoo Nikolai Parfenovitš ja kehoittaa häntä
kuulemaan ja allekirjoittamaan pöytäkirjan. Mitja arvasi nukkuneensa
tunnin tai enemmänkin, mutta Nikolai Parfenovitšia hän ei kuunnellut.
Häntä hämmästytti yhtäkkiä se, että hänen päänsä alle oli ilmestynyt
tyyny, jota ei ollut silloin ollut, kun hän voimattomana vaipui arkulle.

— Kuka on tuonut minulle tyynyn pääni alle? Kuka on ollut niin hyvä
ihminen! — huudahti hän omituisen riemukkaasti ja kiitollisesti sekä
itkuntapaisella äänellä, aivan kuin hänelle olisi tehty tavattoman
suuri hyvätyö. Hyvästä ihmisestä ei myöhemminkään saatu selkoa, joku
todistajista tai mahdollisesti Nikolai Parfenovitšin kirjuri oli
säälistä hommannut hänen päänsä alle tyynyn, mutta hänen koko sielunsa
aivan kuin värähteli kyynelistä. Hän astui pöydän luo ja ilmoitti
allekirjoittavansa kaikki, mitä vain tahdotaan.

— Minä näin kauniin unen, herrat, — lausui hän omituisella tavalla, ja
hänen kasvonsa olivat muuttuneet toisenlaisiksi, ne olivat kuin riemun
kirkastamat.



9.

Mitja vietiin pois


Kun pöytäkirja oli allekirjoitettu, niin Nikolai Parfenovitš kääntyi
juhlallisesti syytetyn puoleen ja luki hänelle »Päätöksen», jossa
lausuttiin, että sinä ja sinä vuonna sinä ja sinä päivänä siellä ja
siellä sen ja sen kihlakunnan tutkintatuomari, kuulusteltuaan sitä
ja sitä (s.o. Mitjaa) syytettynä siitä ja siitä (kaikki syytökset
oli tarkoin lueteltu) ja ottaen huomioon että syytetty, vaikka ei
tunnustanut itseään syylliseksi rikoksiin joista hän syytettiin, ei
ollut esittänyt mitään puolustuksekseen, kun taas todistajat (ne ja
ne) ja asianhaarat (ne ja ne) täydelleen todistavat häntä vastaan,
nojautuen niihin ja niihin Rikoslain kohtiin j.n.e. on päättänyt:
estääkseen sen ja sen (Mitjan) välttämästä tutkintaa ja tuomiota sulkea
hänet siihen ja siihen vankilaan, josta syytetylle on ilmoitettava,
ja jäljennös tästä päätöksestä toimitettava prokuraattorinapulaiselle
j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, Mitjalle ilmoitettiin, että hän tästä
hetkestä lähtien oli vanki ja että hänet heti viedään kaupunkiin, jossa
hänet suljetaan sangen epämiellyttävään paikkaan. Kuunneltuaan tätä
tarkkaavasti Mitja vain kohautti olkapäitään.

— Mitäs, herrat, minä en syytä teitä, minä olen valmis... Ymmärrän,
että teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta.

Nikolai Parfenovitš selitti lempeästi hänelle, että hänet vie heti
pois maalaispoliisikomisarius Mavriki Mavrikijevitš, joka juuri sattuu
olemaan täällä...

— Odottakaa, — keskeytti hänet äkkiä Mitja kääntyen kaikkien huoneessa
olevien puoleen tunteen vallassa, jota hän ei voinut hillitä, — hyvät
herrat, me kaikki olemme julmia, kaikki me olemme petoja, kaikki me
saatamme ihmiset, äidit ja rintalapset, itkemään, mutta kaikista —
olkoon se nyt päätetty — kaikista alhaisin inhoittava olento olen
minä! Olkoon niin! Joka päivä elämässäni minä lyöden rintaani lupasin
parantua, ja joka päivä tein yhä samoja inhoittavia tekoja. Minä
ymmärrän nyt, että sellaiset kuin minä tarvitsevat iskun, kohtalon
iskun, jotta heidät otettaisiin kiinni kuin heittosilmukalla ja
käännettäisiin toisaalle ulkonaisella voimalla. En koskaan, en koskaan
olisi kohonnut omin voimin! Mutta ukkonen on lyönyt. Minä alistun
syytöksen kärsimykseen ja julkiseen häpeääni, tahdon kärsiä ja
puhdistun kärsimyksen kautta! Puhdistunhan kenties vielä, herrat, vai
kuinka? Mutta kuulkaa kuitenkin viimeisen kerran: isäni vereen olen
viaton! En ota rangaistusta siitä, että tapoin hänet, vaan siitä, että
tahdoin tappaa ja kenties todella olisin tappanutkin... Mutta kuitenkin
aion kamppailla teitä vastaan ja ilmoitan tämän teille. Kamppailen
teitä vastaan aivan loppuun asti ja sitten päättäköön Jumala! Antakaa
anteeksi, herrat, älkää olko vihaiset siitä, että minä kuulusteltaessa
huusin teitä vastaan, oi, minä olin silloin vielä niin tyhmä... Hetken
kuluttua minä olen vanki, ja nyt, viimeisen kerran, Dmitri Karamazov
vielä vapaana miehenä ojentaa teille kätensä. Hyvästellessäni teitä
sanon jäähyväiset ihmisille!...

Hänen äänensä alkoi vavista, ja hän ojensi todellakin kätensä, mutta
Nikolai Parfenovitš, joka oli lähimpänä häntä, kätki äkkiä melkein
suonenvedontapaisella liikkeellä kätensä selkänsä taakse. Mitja huomasi
sen silmänräpäyksessä ja vavahti. Hän laski heti alas ojennetun kätensä.

— Tutkinta ei ole vielä päättynyt, — alkoi Nikolai Parfenovitš
lepertäen puhua hieman hämillään, — me jatkamme vielä kaupungissa,
ja minä omasta puolestani olen tietysti valmis toivomaan teille
kaikkea menestystä... jotta osoittaisitte syyttömyytenne... Oikeastaan
minä olen aina taipuvainen pitämään teitä, Dmitri Fjodorovitš, niin
sanoakseni enemmän onnettomana kuin syyllisenä ihmisenä... Me kaikki
täällä, jos vain rohkenen puhua kaikkien puolesta, me kaikki olemme
valmiit tunnustamaan, että te olette pohjaltanne kelpo nuori mies,
mutta valitettavasti olette antanut eräille intohimoillenne jossakin
määrin liiaksi valtaa...

Nikolai Parfenovitšin pienessä olemuksessa kuvastui puheen lopulla
mitä täydellisintä arvokkuutta. Mitjan mieleen välähti yhtäkkiä, että
nyt samassa tämä »poika» ottaa hänen kätensä kainaloonsa, vie hänet
toiseen nurkkaan ja aloittaa siellä hänen kanssaan uudelleen heidän
kesken jokin aika sitten tapahtuneen keskustelunsa »tytöistä». Mutta
vähänkö välähtää aivan asiaankuulumattomia ja sopimattomia ajatuksia
toisinaan sellaisenkin rikollisen mieleen, jota viedään kärsimään
kuolemanrangaistusta.

— Herrat, te olette hyviä, te olette humaanisia, — saanko nähdä häntä,
sanoa hänelle jäähyväiset viimeisen kerran? — Mitja.

— Epäilemättä, mutta siihen nähden... sanalla sanoen, nyt ei enää käy
päinsä kahden kesken...

— Sama se, olkaa läsnä!

Tuotiin Grušenjka, mutta jäähyväiset olivat lyhyet, harvasanaiset,
eivätkä tyydyttäneet Nikolai Parfenovitšia. Grušenjka kumarsi syvään
Mitjalle.

— Olen sanonut sinulle olevani omasi ja olen omasi, lähden kanssasi
ainaiseksi, määrättäköönpä sinut minne tahansa. Hyvästi, itsesi
syyttömästi tuhonnut mies!

Hänen huulensa värähtivät, kyynelet alkoivat virrata hänen silmistään.

— Anna minulle anteeksi, Gruša, rakkauteni, se, että rakkaudellani
saatoin sinutkin turmioon!

Mitja tahtoi vieläkin sanoa jotakin, mutta katkaisi äkkiä itse puheensa
ja meni ulos. Hänen ympärilleen ilmestyi heti miehiä, jotka eivät
päästäneet häntä näkyvistään. Alhaalla portaitten edessä, joitten luo
hän eilen oli niin komeasti ajanut Andrein kolmivaljakolla, seisoivat
jo valmiina kahdet rattaat. Mavriki Mavrikijevitš, lyhyt ja tanakka
mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli jostakin ärtynyt, jostakin
odottamatta esiintyneestä epäjärjestyksestä, oli vihoissaan ja huusi.
Liian ankarasti hän kehoitti Mitjaa nousemaan rattaille. »Aikaisemmin,
kun minä ravintolassa juotin häntä, oli miehellä aivan toisenlainen
naama», ajatteli Mitja rattaille noustessaan. Portaita alas laskeutui
myös Trifon Borisytš. Portille oli kerääntynyt väkeä, talonpoikia,
eukkoja, kyytimiehiä, kaikki suuntasivat katseensa Mitjaan.

— Jääkää hyvästi, hyvät ihmiset! — huudahti heille äkkiä rattailta
Mitja.

— Hyvästi sinullekin, — kuului pari kolme ääntä.

— Jää hyvästi sinäkin Trifon Borisytš!

Mutta Trifon Borisytš ei edes käännähtänyt, kenties hänellä oli jotakin
tärkeätä tekemistä. Hänkin jostakin syystä huusi ja touhusi. Selville
kävi, että toisilla rattailla, joilla kahden maalaispoliisinapulaisen
oli määrä saattaa Mavriki Mavrikijevitšia, ei kaikki vielä ollut
kunnossa. Mies, joka oli aiottu ajamaan toista kolmivaljakkoa, veti
tiukemmalle viittaansa ja väitti kivenkovaan, että ei ollut hänen, vaan
Akimin asia lähteä kyytiin. Mutta Akim ei ollut paikalla; juostiin
häntä etsimään: mies pysyi väitteessään ja pyysi odottamaan.

— Tämä täkäläinen väkemmehän, Mavriki Mavrikijevitš, on aivan vailla
häpyä! — huudahteli Trifon Borisytš, — sinulle antoi Akim toissa
päivänä neljännesruplan rahaa, sinä joit sen ja nyt sinä huudat.
Ihmettelen vain teidän hyvyyttänne meidän hävytöntä rahvastamme
kohtaan, Mavriki Mavrikijevitš, sanon vain sen!

— Mitä te oikeastaan teette toisella kolmivaljakolla? — sekaantui
asiaan Mitja. — Mennään yhdellä, Mavriki Mavrikitš, enhän minä tee
kapinaa, en karkaa käsistäsi, mihin sinä tarvitset matkavartiota?

— Suvaitkaa, herra, tietää, miten kanssani on puhuttava, jos ette
vielä ole sitä oppinut; minä en ole teille sinä, suvaitkaa olla
sinuttelematta ja säästäkää myös neuvonne toiseen kertaan... — tokaisi
äkkiä Mavriki Mavrikijevitš Mitjalle tuimasti, aivan kuin olisi ollut
mielissään, kun sai purkaa sydäntään.

Mitja oli vaiti. Hän tuli aivan punaiseksi. Hetkisen kuluttua hänen
äkkiä tuli hyvin vilu. Oli lakannut satamasta, mutta synkkää taivasta
peittivät edelleen pilvet, pureva tuuli puhalsi suoraan vasten
kasvoja. »Onkohan minulla kuumeväristyksiä», ajatteli Mitja kohauttaen
olkapäitään. Viimein kiipesi rattaille myös Mavriki Mavrikijevitš, kävi
istumaan raskaasti, leveästi ja litisti aivan kuin huomaamattaan Mitjan
hyvin ahtaalle. Totta oli, että hän oli pahalla tuulella, eikä hänelle
määrätty tehtävä ensinkään ollut hänelle mieleen.

— Hyvästi, Trifon Borisytš! — huudahti taas Mitja ja tunsi itse,
ettei hän nyt ollut huudahtanut hyväntahtoisuudesta, vaan vihoissaan,
huudahtanut vasten tahtoaan. Mutta Trifon Borisytš seisoi ylpeänä kädet
selän takana ja silmät suunnattuina Mitjaan, katseli ankarasti ja
vihaisesti eikä vastannut mitään Mitjalle.

— Hyvästi, Dmitri Fjodorovitš, hyvästi! — kajahti äkkiä jostakin
ulos rientäneen Kalganovin ääni. Hän juoksi rattaitten luo ja ojensi
Mitjalle kätensä. Hän oli avopäin. Mitja ennätti vielä tarttua hänen
käteensä ja puristaa sitä.

— Hyvästi, kelpo mies, en unhota jalomielisyyttäsi! — huudahti hän
kiihkeästi. Mutta rattaat lähtivät liikkeelle ja heidän kätensä
irtautuivat toisistaan. Aisakello alkoi kilistä — Mitja vietiin pois.

Mutta Kalganov juoksi eteiseen, istuutui nurkkaan, painoi päänsä,
peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä, istui kauan näin ja itki, —
itki kuin olisi ollut vielä pieni poika eikä jo kahdenkymmenen vuoden
ikäinen nuorukainen. Oi, hän uskoi täydelleen Mitjan viattomaksi! »Mitä
ihmisiä nämä ovat, millaisia ihmisiä he voivat olla tämän jälkeen!»
huudahteli hän katkonaisesti katkeran alakuloisuuden, miltei epätoivon
vallassa. Hän ei tällä hetkellä olisi edes tahtonut elää maailmassa.
»Maksaako se vaivan, maksaako se vaivan!» huudahteli nuorukainen
suruissaan.



NELJÄS OSA



Kymmenes kirja Pojat



1.

Kolja Krasotkin


On marraskuun alku. Meillä oli noin yksitoista astetta pakkasta ja
iljanne. Jäätyneelle maalle satoi yöllä vähän kuivaa lunta, ja »kuiva
ja pureva» tuuli nostaa sen irti ja lakaisee sitä pitkin kaupunkimme
ikäviä katuja ja varsinkin kauppatorilla. Aamu on synkkä, mutta
lumen lentäminen oli lakannut. Lähellä toria, Potnikovien puodin
läheisyydessä, on virkamiehenlesken Krasotkinin pieni, sekä ulkoa
että sisältä hyvin siisti talo. Kuvernementinsihteeri Krasotkin itse
oli jo hyvin kauan sitten, melkein neljätoista vuotta takaperin,
kuollut, mutta hänen leskensä, kolmenkymmenen vuoden ikäinen ja yhä
vielä varsin kaunis rouva, on elossa ja elää siistissä pikku talossaan
»kapitaalillaan». Hän viettää hyvin kunniallista ja hiljaista elämää,
on luonteeltaan hellä, mutta jokseenkin iloinen. Miehensä kuollessa hän
oli noin kahdeksantoistavuotias ja oli elänyt hänen kanssaan kaikkiaan
vain noin vuoden sekä juuri ennättänyt synnyttää hänelle pojan. Siitä
saakka, aivan miehensä kuolemasta asti, hän oli omistanut elämänsä
kokonaan tämän hemmoitellun poikansa Koljan kasvattamiseen, ja vaikka
hän olikin rakastanut tätä rajattomasti neljäntoista vuoden ajan, niin
hän tietysti oli saanut kokea tämän tähden paljon enemmän kärsimyksiä
kuin iloja, sillä hän oli pelännyt ja vavissut miltei joka päivä, että
poika sairastuu, vilustuu, tekee vaarallisia kujeita, kiipeää tuolille
ja putoaa siltä y.m. y.m. Kun Kolja alkoi käydä koulua ja sitten tuli
lukioomme, niin äiti ryhtyi opiskelemaan yhdessä hänen kanssaan kaikkia
kouluaineita auttaakseen häntä läksyjen luvussa ja kertaillakseen
hänen kanssaan oppimääriä, teki tuttavuutta opettajien ja näitten
vaimojen kanssa, hyvittelipä Koljan tovereitakin, koulupoikia, ja
viekasteli heidän edessään, jotta he jättäisivät Koljan rauhaan, eivät
tekisi hänestä pilaa eivätkä löisi häntä. Hän johti asiat siihen, että
pojat todellakin alkoivat hänen takiansa tehdä pilkkaa Koljasta ja
ärsyttää tätä sillä, että hän oli mammanpoika. Mutta poika osasi pitää
puolensa. Hän oli rohkea pojanviikari, »hirveän väkevä», kuten hänestä
pian alettiin vakuuttaa luokan keskuudessa, oli nokkela, luonteeltaan
jäykkä, mieleltään karski ja yritteliäs. Hän menestyi luvuissaan hyvin,
huhuttiinpa, että hän laskennossa ja yleisessä historiassa lyö laudalta
itse opettajankin, Dardanelovin. Mutta vaikka poika katselikin kaikkia
ylempää ja nosti nenäänsä, niin hän oli hyvä toveri eikä kerskaillut.
Koululaisten kunnioituksen hän otti vastaan aivan luonnollisesti
hänelle tulevana asiana, mutta käyttäytyi ystävällisesti. Pääasia oli,
että hän tiesi määrän, osasi tarpeen vaatiessa pitää huolta omasta
arvostaan, mutta ei suhteissaan opettajiinsa koskaan mennyt yli erään
äärimmäisen ja vaarallisen rajan, jonka yli meneminen tekee, ettei
tekoa voida sietää, vaan se katsotaan epäjärjestykseksi, kapinoimiseksi
ja määräysten rikkomiseksi. Ja kuitenkin hän oli hyvin, hyvin valmis
tekemään koiruutta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kujeilemaan
niinkuin kaikkein vallattomimmat eikä niin paljon kujeilemaan kuin
keksimään jotakin rikkiviisasta, ihmeellistä, tekemään aivan erikoista
kiusaa, esiintymään harmittavasti, rehentelemään. Pääasia on, että hän
oli hyvin itserakas. Oman äitinsäkin hän osasi saattaa jonkinmoiseen
alistettuun asemaan ja kohteli häntä melkein hirmuvaltiaan tavoin.
Äiti alistui, oi, oli jo kauan sitten alistunut, eikä millään ehdolla
voinut kestää sitä ainoata ajatusta, että poika »rakastaa vähän» häntä.
Hänestä tuntui alati siltä, että Kolja on häntä kohtaan »tunteeton»,
ja tapahtui toisinaan, että hän hysteerisesti itkien alkoi moittia
poikaa kylmyydestä. Poika ei pitänyt tästä, ja kuta enemmän häneltä
vaadittiin sydämellisiä purkauksia, sitä jäykemmäksi hän tuli aivan
kuin tahallaan. Mutta hän ei tehnyt sitä tahallaan, vaan se syntyi
hänessä vasten hänen tahtoaan, — sellainen oli kerta kaikkiaan hänen
luonteensa. Äiti erehtyi: poika rakasti suuresti äitiään, hän ei
vain pitänyt »vasikkamaisista hellyydenosoituksista», kuten hän
sanoi koulupoikakielellään. Isän jälkeen oli jäänyt kaappi, jossa
oli jonkin verran kirjoja; Kolja luki mielellään ja oli jo lukenut
itsekseen muutamia niistä. Äitiä tämä ei huolestuttanut, ja hän vain
ihmetteli toisinaan, kuinka poika, sen sijaan että menisi leikkimään,
seisoo tuntikausia kaapin luona tutkien jotakin kirjaa. Ja sillä
tavoin Kolja tuli lukeneeksi yhtä ja toista, mitä ei vielä hänen
iässään olisi pitänyt antaa hänen luettavakseen. Muuten oli viimeisinä
aikoina, vaikka poika ei rakastanutkaan kujeissaan määrätyn rajan
yli menemistä, alkanut ilmetä temppuja, jotka saivat äidin vakavasti
pelästymään, — ei tosin mitään epäsiveellisiä kujeita, mutta sen sijaan
hurjia, huimia. Juuri tänä kesänä, heinäkuussa, tapahtui kesäloman
aikana, että äiti poikansa kanssa lähti viikon ajaksi vierailemaan
toiseen, seitsemänkymmenen virstan päässä olevaan pitäjään erään
kaukaisen sukulaisensa luo, jonka mies palveli rautatieasemalla
(samalla meidän kaupunkiamme lähinnä olevalla asemalla, josta Ivan
Fjodorovitš Karamazov kuukausi aikaisemmin oli lähtenyt Moskovaan).
Siellä Kolja ensitöikseen tarkasti yksityiskohtaisesti rautatien, otti
selon siellä noudatetusta järjestyksestä, ymmärtäen voivansa kotiin
palattuaan loistaa uusilla tiedoillaan koulutoveriensa keskuudessa.
Mutta siellä sattui juuri tuohon aikaan olemaan muutamia muitakin
poikia, joihin hän tutustui; jotkut näistä asuivat asemalla, toiset
sen läheisyydessä, — nuorta väkeä, kahdentoista ja viidentoista
ikävuoden välillä olevaa, kertyi kaikkiaan kuusi tai seitsemän henkeä,
joista kaksi oli meidän kaupungistamme. Pojat leikkivät ja telmivät
yhdessä, ja niinpä sattui heidän ollessaan neljättä tai viidettä päivää
vierailemassa asemalla, että tyhmän nuorison kesken lyötiin aivan
mahdoton veto kahdesta ruplasta, nimittäin: Kolja, joka oli miltei
nuorin kaikista ja jota vanhemmat senvuoksi hieman halveksivat, esitti
itserakkaudessaan tai anteeksiantamattomassa uhkarohkeudessaan, että
hän käy yöllä, kun kello yhdentoista juna tulee, makaamaan vatsalleen
kiskojen väliin ja makaa siinä liikkumatta, kunnes juna on täyttä
vauhtia kulkenut hänen ylitseen. Tosin toimitettiin ennakolta tutkimus,
josta selvisi, että tosiaankin oli mahdollista sillä tavoin käydä
pitkälleen ja painautua kiskojen väliin, ja että juna tietysti menee
yli litistämättä radalla makaavaa, mutta sentään, millaista onkaan
sellaisessa paikassa makaaminen! Kolja väitti lujasti, että hän makaa.
Aluksi häntä pilkattiin, sanottiin valehtelijaksi ja kerskujaksi,
mutta sitä enemmän hänet vain saatiin ärtymään. Pääasia oli, että nuo
viidentoistavuotiaat liiaksi nostivat nenäänsä hänen edessään eivätkä
alussa tahtoneet pitää häntä toverinaan, koska hän oli »pieni», mikä
jo oli sietämättömän loukkaavaa. Päätettiin mennä illalla noin virstan
päähän asemalta, että juna lähdettyään asemalta liikkeelle ennättäisi
päästä täyteen vauhtiin. Pojat kokoontuivat. Yö ei ollut kuutamoinen,
se ei ollut ainoastaan pimeä, vaan melkein musta. Oikeaan aikaan
Kolja kävi pitkälleen ratakiskojen väliin. Viisi muuta poikaa, jotka
olivat lyöneet vetoa, odotti ahdistus sydämessä ja lopulta pelon ja
katumuksen vallassa alhaalla ratapenkereen juurella pensaikossa.
Viimein alkoi kaukaa kuulua asemalta lähteneen junan jyrinää. Pimeästä
välähti esille kaksi punaista lyhtyä, lähestyvä hirviö jyrisi. »Juokse
pois, juokse pois kiskoilta!» alkoivat pensaikosta huutaa Koljalle
pelosta puolikuoliaat pojat, mutta oli jo myöhäistä: juna oli saapunut
paikalle ja kiiti ohi. Pojat syöksyivät Koljan luo: hän makasi
liikkumattomana. He alkoivat kiskoa, alkoivat nostaa häntä. Hän nousi
äkkiä pystyyn ja astui ääneti alas ratapenkereeltä. Alas tultuaan hän
selitti maanneensa tahallaan aivan kuin tunnottomana pelästyttääkseen
heitä, mutta tosiasia oli, että hän todellakin oli pyörtynyt, kuten
hän itse paljon myöhemmin tunnusti äidilleen. Tällä tavoin hän sai
ainaiseksi »hurjan» maineen. Hän palasi kotiinsa asemalle kalpeana kuin
palttina. Seuraavana päivänä hän sairastui lievään hermokuumeeseen,
mutta oli mieleltään hirveän iloinen ja tyytyväinen. Tapahtuma ei
tullut heti muitten tietoon, vaan vasta meidän kaupungissamme, levisi
alkeiskouluun ja saapui sen johtajan korviin. Mutta silloin Koljan
äiti riensi rukoilemaan johtajaa poikansa puolesta ja sai lopuksi
aikaan sen, että poikaa puolsi ja hänen edestään pyysi kunnioitettu ja
vaikutusvaltainen opettaja Dardanelov, ja asia painettiin villaisella
aivan kuin sitä ei olisi ollenkaan ollutkaan. Tämä Dardanelov, joka
oli naimaton eikä vielä vanha mies, oli ihmeesti ja jo monta vuotta
ollut rakastunut rouva Krasotkiniin ja oli jo kerran, vuosi takaperin,
mitä kunnioittavimmin ja ollen menehtyä pelosta ja hienotunteisuudesta
rohjennut kosia rouva Krasotkinia; mutta tämä oli antanut jyrkästi
kieltävän vastauksen pitäen suostumusta uskottomuutena poikaansa
kohtaan, vaikka Dardanelovilla erinäisistä salaperäisistä merkeistä
päättäen kenties olisi ollut jonkin verran oikeutta haaveilla, ettei
hän ollut aivan vastenmielinen ihanalle, mutta liian siveälle ja
hellätunteiselle leskirouvalle. Koljan mieletön vallattomuus nähtävästi
mursi jään, ja Dardaneloville, joka oli poikaa puolustanut, tehtiin
viittaus, tosin sangen varovainen, että hänellä oli toiveita, ja kun
Dardanelov itsekin oli ilmiömäisen puhdas ja hienotunteinen, niin
tämäkin aluksi riitti tekemään hänet ylen onnelliseksi. Pojasta hän
piti, vaikka hänestä olisi ollut alentavaa liehakoida tätä, ja hän
esiintyi tunnilla tätä kohtaan aina ankarasti ja vaativasti. Mutta
Kolja itsekin piti häntä kunnioittavan välimatkan päässä, valmisti
erinomaisen hyvin läksynsä, oli toinen oppilas luokallaan, esiintyi
Dardanelovia kohtaan kuivasti, ja koko luokka uskoi lujasti, että
yleisessä historiassa Kolja on niin vahva, että hän »lyö laudalta»
itse Dardanelovin. Kolja oli todellakin kerran häneltä kysynyt: kuka
perusti Troijan? — mihin Dardanelov oli vastannut puhumalla vain
ylimalkaisesti kansoista, niiden liikehtimisistä ja siirtymisistä,
aikakauden kaukaisuudesta, taruperäisyydestä, mutta siihen, kuka
nimenomaan oli perustanut Troijan, t.s. kutka henkilöt, hän ei ollut
osannut vastata, olipa jostakin syystä pitänyt koko kysymystä joutavana
ja epäasiallisena. Pojat olivat jääneet vakuutetuiksi siitä, että
Dardanelov ei tiedä, kuka perusti Troijan. Mutta Kolja oli lukenut
Troijan perustamisesta Smaragdovin kirjasta, joka oli kirjakaapissa
hänen isänsä perujen joukossa. Loppujen lopuksi alkoi kaikkien poikien
mieltä kiinnittää kysymys, kuka oikeastaan oli Troijan perustanut,
mutta Krasotkin ei ilmaissut salaisuuttaan, ja tietämisen kunnia jäi
hänelle järkähtämättömästi.

Rautatiellä sattuneen tapahtuman jälkeen tapahtui Koljan suhteissa
äitiinsä eräänlainen muutos. Kun Anna Fjodorovna (Krasotkinin leski)
sai kuulla poikansa urotyöstä, oli hän vähältä menettää järkensä
kauhistuksesta. Hän sai niin kauheita hysteerisiä kohtauksia,
jotka väliajoin jatkuivat muutamia päiviä, että Kolja pelästyi
vakavasti ja lupasi hänelle rehellisesti ja kunniasanallaan, ettei
tuonlaatuinen vallattomuus enää koskaan uudistu. Hän vannoi sen
polvistuneena jumalankuvan eteen ja isänsä muiston kautta, niinkuin
rouva Krasotkin itse vaati, jolloin myös »miehekäs» Kolja itsekin
heltyi itkemään »tunteellisesti» kuin kuusivuotias poika, ja äiti ja
poika heittäytyivät koko sen päivän aikana tuon tuostakin toistensa
syliin ja itkivät väristen. Seuraavana päivänä Kolja heräsi yhtä
»tunteettomana» kuin ennenkin, mutta muuttui kuitenkin vaiteliaammaksi,
vaatimattomammaksi, ankarammaksi, miettivämmäksi. Tosin hän noin
puolentoista kuukauden kuluttua taas oli mukana eräässä kujeessa ja
hänen nimensä tuli tunnetuksi myöskin meidän rauhantuomarillemme,
mutta koiruus oli aivan toista laatua, suorastaan naurettava ja
typerä, eikä hän itse, kuten sitten selvisi, ollut sitä tehnyt, vaan
oli ainoastaan sekaantunut siihen. Mutta tästä sopivassa kohdassa
myöhemmin. Äiti oli edelleen pelon ja vavistuksen vallassa, ja sikäli
kuin hänen levottomuutensa kasvoi, sikäli Dardanelov alkoi toivoa yhä
enemmän. On huomattava, että Kolja ymmärsi ja oli arvannut Dardanelovin
mielenlaadun tältä puolen ja tietysti syvästi halveksi häntä
»tunteitten» vuoksi; olipa hän aikaisemmin ollut niinkin epähieno,
että oli lausunut julki tämän halveksumisensa äidilleen vihjaillen
ymmärtävänsä, mihin Dardanelov pyrki. Mutta rautatiellä sattuneen
tapauksen jälkeen hän muutti tässäkin suhteessa käytöstapansa: hän
ei enää tehnyt edes kaukaisimpiakaan vihjauksia ja alkoi puhua
Dardanelovista äidin läsnäollessa kunnioittavasti, minkä herkkä Anna
Fjodorovna heti ymmärsi tuntien sydämessään rajatonta kiitollisuutta,
mutta sen sijaan Anna Fjodorovna tuli yhtäkkiä punaiseksi kuin ruusu
jonkun syrjäisen vieraankin mainitessa vaikkapa vahingossa pienimmänkin
sanan Dardanelovista Koljan läsnäollessa. Tämmöisinä hetkinä Kolja
joko katseli synkistyneenä ulos ikkunasta tai tarkasteli saappaittensa
kärkiä, taikka hän kutsui luokseen tuimasti »Perezvonin», pörhöisen,
isonlaisen ja syyhyisen koiran, jonka hän oli kuukautta aikaisemmin
jostakin hankkinut, kuljettanut kotiinsa ja pitänyt jostakin syystä
piilossa huoneessa näyttämättä sitä kenellekään tovereistaan. Hän
kohteli sitä kauhean tyrannimaisesti opettaen sille kaikenlaisia
temppuja ja taitoja ja sai lopulta asiat kehittymään niin pitkälle,
että koira-raukka ulvoi ikävästä, kun hän meni kouluun, ja hänen
tullessaan kotiin se vikisi riemastuksesta, hyppeli kuin mieletön,
istui takakäpälillään, kaatui maahan tekeytyen kuolleeksi y.m., sanalla
sanoen, näytti kaikki temput, mitkä sille oli opetettu, ei enää
käskystä, vaan innostuksensa puuskassa ja kiitollisin sydämin.

Unohdinpa mainita, että Kolja Krasotkin oli sama poika, jota lukijalle
jo tuttu pikku poika Iljuša, virasta eronneen alikapteeni Snegirevin
poika, oli iskenyt kynäveitsellä lonkkaan puolustaessaan isäänsä, jota
koululaiset ärsytellen nimittivät »niinihoskaksi».



2.

Lapsiparvi


Tuona kylmänä ja harmaana marraskuun aamuna siis poika Kolja Krasotkin
istui kotonaan. Oli sunnuntai eikä ollut koulua. Mutta kello oli
lyönyt jo yksitoista ja hänen piti välttämättömästi lähteä kotoa
»erään sangen tärkeän asian vuoksi», mutta nytpä hän olikin yksin
koko talossa ja nimenomaan kotimiehenä, sillä oli käynyt niin, että
kaikki talon vanhemmat asukkaat olivat erään erikoisen ja omalaatuisen
asianhaaran vuoksi poistuneet talosta. Leskirouva Krasotkinin talosta,
toiselta puolen hänen oman asuntonsa ulkoeteistä, oli annettu
vuokralle toinen ja talon ainoa vuokrattava asunto, johon kuului
kaksi pientä huonetta, ja sen oli vuokrannut tohtorinrouva kahden
alaikäisen lapsensa kanssa. Tämä tohtorinrouva oli samanikäinen
kuin Anna Fjodorovna ja tämän hyvä ystävä, itse tohtori taas oli jo
vuosi sitten matkustanut jonnekin, ensin Orenburgiin ja sen jälkeen
Taškentiin, eikä hänestä puoleen vuoteen ollut kuulunut mitään,
niin että jos tohtorinrouvalla ei olisi ollut ystävätärtään, rouva
Krasotkinia, mikä ystävyys jonkin verran lievensi hylätyn murhetta,
niin hän kokonaan olisi sulanut surunsa kyyneliin. Ja pitikin käydä
niin, että huipuksi kaikille kohtalon kolahduksille juuri edellisenä
yönä, lauantain ja sunnuntain välillä, oli Katerina, tohtorinrouvan
ainoa palvelijatar, äkkiä ja aivan yllättävästi emännälleen ilmoittanut
aikovansa synnyttää aamuun mennessä lapsen. Kuinka oli voinut käydä
niin, ettei kukaan ollut huomannut tätä aikaisemmin, se oli kaikista
miltei ihme. Hämmästynyt tohtorinrouva arveli, että oli parasta, niin
kauan kuin vielä oli aikaa, viedä Katerina erääseen tämmöisiä tapauksia
varten kaupungissamme järjestettyyn laitokseen kätilön luo. Koska
hän piti paljon tästä palvelijattarestaan, niin hän heti toteuttikin
suunnitelmansa, vei hänet ja jäi vielä lisäksi sinne hänen luokseen.
Sitten oli aamulla jostakin syystä tarvittu itse rouva Krasotkinin
koko ystävällistä osanottavaisuutta ja apua, hän kun saattoi tässä
tapauksessa kysyä joltakulta jotakin ja esiintyä jossakin suhteessa
suojelijana. Näin olivat molemmat naiset poissa; rouva Krasotkinin
oma palvelija taas, eukko Agafja, oli mennyt torille, ja Koljasta oli
tällä tavoin tullut joksikin aikaa »palleroisten», t.s. yksikseen
jääneitten tohtorinrouvan pojan ja tytön suojelija ja vartija. Koljaa
ei ollenkaan peloittanut olla talon vahtina, ja sitäpaitsi hänen
kanssaan oli Perezvon, joka oli saanut käskyn maata pitkänään eteisessä
penkin alla »liikkumatta» ja joka juuri senvuoksi joka kerta, kun
huoneessa käyskentelevä Kolja astui eteiseen, nytkähdytti päätään
ja iski kaksi kertaa lujasti ja mielistellen hännällään lattiaan,
valitettavasti kuitenkaan saamatta kuulla kutsuvaa vihellystä. Kolja
katsahti uhkaavasti onnettomaan koiraan, ja tämä jähmettyi uudelleen
kuuliaisesti liikkumattomaksi. Ainoa, mikä saattoi ahdistaa Koljan
mieltä, oli »palleroiset». Katerinalle sattuneeseen vahinkoon
hän tietysti suhtautui sangen syvästi halveksien, mutta orvoksi
jääneistä palleroisista hän piti paljon ja oli jo vienyt näille erään
lastenkirjan. Vanhempi, Nastja-tyttö, joka oli jo kahdeksan vuoden
ikäinen, osasi lukea, ja nuorempi palleroinen, seitsemänvuotias poika
Kostja, kuunteli hyvin mielellään, kun Nastja hänelle luki. Tietysti
Krasotkin olisi voinut keksiä heille huvittavampaakin ajanvietettä,
nimittäin asettaa heidät vieretysten seisomaan ja alkaa leikkiä heidän
kanssaan sotamiestä tai olla piilosilla koko talon alueella. Tätä
hän oli jo monesti ennen tehnyt eikä sitä hylkinyt, niin että kerran
koulussakin levisi tieto, että Krasotkin kotonaan leikkii pienten
asukkiensa kanssa hevosta, hyppii ohjaksissa ja vääntää päätään,
mutta Krasotkin vastasi ylpeästi tähän syytökseen huomauttamalla,
että ikätoverien, kolmetoistavuotiaitten kanssa tosiaankin olisi
häpeä leikkiä »meidän aikakaudellamme» hevosta, mutta että hän
tekee tätä »palleroisten» takia, koska pitää näistä, eikä hän ole
velvollinen tekemään kenellekään tiliä tunteistaan. Siksi »palleroiset»
jumaloivatkin häntä. Mutta tällä kertaa ei ollut halua ottaa esille
leikkikaluja. Hänellä oli itsellään suoritettavanaan eräs sangen tärkeä
oma asia, joka näytti melkeinpä salaperäiseltä, mutta aika kului, eikä
Agafjaa, jonka huostaan lapset olisi voinut jättää, yhä vieläkään
kuulunut kotiin torilta. Kolja oli jo muutamia kertoja kulkenut eteisen
läpi, avannut tohtorinrouvan asunnon oven ja huolestuneena katsellut
»palleroisia», jotka hänen käskystään istuivat kirjan ääressä ja joka
kerta hänen avatessaan oven hymyilivät ääneti hänelle täyttä suuta
odottaen, että hän astuu sisälle ja tekee jotakin mainiota ja hupaista.
Mutta Kolja oli henkisen levottomuuden vallassa eikä astunut sisälle.
Viimein kello löi yksitoista, ja hän päätti lujasti ja lopullisesti,
että jos »kirottu» Agafja ei palaa kymmenen minuutin kuluessa, niin hän
poistuu talosta tätä odottamatta, tietysti otettuaan »palleroisilta»
lupauksen, että nämä eivät hänen poissaollessaan rupea pelkäämään,
eivät telmi eivätkä itke pelosta. Näin ajatellen hän puki ylleen
vanulla sisustetun talvitakkinsa, jossa oli jonkinmoisesta merikarhun
nahasta tehty karvakaulus, ripusti olkansa yli laukun, ja huolimatta
äitinsä monista aikaisemmista pyynnöistä, että hän »tämmöisellä
pakkasella» ulos mennessään panisi jalkaansa kalossit, hän vain
halveksien katsahti niihin kulkiessaan eteisen läpi eikä vetänyt niitä
saappaittensa päälle. Perezvon alkoi nähdessään hänet pukeutuneena
ankarasti lyödä hännällään lattiaan ja hermostuneesti nytkyttää
ruumistaan, vieläpä päästi surkean ulvonnankin, mutta Kolja, nähdessään
koiransa niin touhukkaana, tuli siihen päätökseen, että tämmöinen on
haitallista kurille, ja antoi sen vielä edes lyhyen ajan olla penkin
alla, ennenkuin hän avattuaan jo oven eteiseen äkkiä vihelsi sitä.
Koira hyppäsi ylös kuin mieletön ja syöksyi hyppelemään hänen edessään
innostuksesta. Kolja kulki eteisen läpi ja avasi »palleroisten»
huoneeseen vievän oven. Molemmat istuivat kuten ennenkin pikku pöydän
ääressä, mutta eivät enää lukeneet, vaan kiistelivät kiivaasti
jostakin. Nämä lapset kiistelivät usein keskenään esiintyvistä elämän
asioista, jolloin Nastja vanhempana aina pääsi voitolle; jos Kostja
ei voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan, niin Kostja melkein aina
meni ja vetosi Kolja Krasotkiniin, ja niinkuin tämä asian ratkaisi,
se jäi ehdottomaksi tuomioksi kummallekin riitapuolelle. Tällä
kertaa »palleroisten» kiista oli Krasotkinista jossakin määrin
mielenkiintoinen, ja hän pysähtyi ovelle kuuntelemaan. Lapset näkivät
hänen kuuntelevan ja jatkoivat riitelyään sitä suuremmalla innolla.

— En koskaan, en koskaan minä usko, — lepersi Nastja kiihkeästi, — että
kätilöt löytävät pikkulapsia vihannestarhasta kaalilavojen välistä. Nyt
on jo talvi eikä mitään kasvilavoja olekaan, eikä kätilö ole voinut
tuoda Katerinalle tytärtä.

— Hyh! — sanoi Kolja viheltäen itsekseen.

— Se voi olla myös näin: he tuovat niitä jostakin, mutta ainoastaan
niille, jotka menevät naimisiin.

Kostja katseli Nastjaa pitkään, kuunteli syvämietteisenä ja harkitsi
asiaa.

— Nastja, kylläpä sinä olet typerä, — lausui hän viimein lujasti
ja tyynesti, — kuinka Katerinalla voi olla lapsi, kun hän ei ole
naimisissa?

Nastja kiivastui kovin.

— Sinä et ymmärrä mitään, — sanoi hän vihaisesti, — kenties hänellä on
ollut mies, mutta tämä istuu nyt vankilassa, ja Katerina sai lapsen.

— Onko hänellä mies, joka istuu vankilassa? — tiedusti asiallinen
Kostja arvokkaasti.

— Tai se on tällä tavalla, — riensi keskeyttämään Nastja, joka jo
oli hylännyt ja unohtanut ensimmäisen otaksumansa; — hänellä ei ole
miestä, siinä sinä olet oikeassa, mutta hän tahtoo mennä naimisiin
ja on ruvennut ajattelemaan, miten menisi naimisiin, ajatteli sitä
ajattelemistaan ja teki sitä niin kauan, että sai lapsen, mutta ei
miestä.

— No, olisikohan se niin? — myönsi jo aivan tappiolle joutunut Kostja.
— Mutta sinä et ole aikaisemmin sanonut tätä, ja kuinka minä olisin sen
tietänyt.

— No, lapsiparvi, — lausui Kolja astuen heidän luokseen huoneeseen, —
huomaan, että te olette vaarallista väkeä!

— Onko Perezvon myös mukananne? — irvisti Kostja ja alkoi napsutella
sormiaan ja kutsua Perezvonia.

— Palleroiset, minä olen vaikeassa asemassa, — alkoi Krasotkin
arvokkaasti, — ja teidän pitää auttaa minua: Agafja on tietysti
katkaissut jalkansa, sillä hän ei ole vieläkään tullut, se on päätetty
ja allekirjoitettu, mutta minun on välttämättömästi poistuttava kotoa.
Päästättekö te minut vai ettekö?

Lapset katsahtivat huolestuneina toisiinsa, heidän irvistävät kasvonsa
alkoivat ilmaista levottomuutta. He eivät muuten vielä täysin
ymmärtäneet, mitä heiltä tahdottiin.

— Ettehän telmi minun poissaollessani? Ette kiipeä kaapin päälle, ette
katkaise jalkaanne? Ette rupea pelosta itkemään yksin ollessanne?

Lasten kasvoissa kuvastui suuri surumielisyys.

— Siitä hyvästä minä voisin näyttää teille erään kapineen, pienen
vaskisen tykin, jolla voi ampua käyttämällä oikeata ruutia.

Lasten kasvot kirkastuivat silmänräpäyksessä.

— Näyttäkää tykki, — lausui Kostja aivan loistaen.

Krasotkin pisti kätensä laukkuunsa, otti siitä esille pienen pronssisen
tykin ja pani sen pöydälle.

— Näyttäkäähän! Katso, siinä on pyörät, — hän kuljetti tykkiä pitkin
pöytää, — voi ampua. Ladata hauleilla ja ampua.

— Ja tappaako se?

— Tappaa jokaisen, tarvitsee vain tähdätä, — ja Krasotkin selitti,
minne ruuti on pantava, mihin on pistettävä hauli, näytti sankin
tapaista reikää ja kertoi, että tykki ammuttaessa kimpoaa takaisinpäin.
Lapset kuuntelivat kauhean uteliaina. Erityisesti hämmästytti heitä tuo
takaisinkimpoaminen.

— Onko teillä ruutia? — tiedusteli Nastja.

— On.

— Näyttäkää ruutiakin, — sanoi tyttö hymyillen pyytävästi.

Krasotkin penkoi taas laukustaan ja veti siitä esille pienen pussin,
jossa tosiaankin oli hiukan oikeata ruutia ja paperiin käärittyinä
muutamia hauleja. Hän avasi pussin ja tiputti hiukkasen ruutia
kämmenelleen.

— Kunhan vain ei missään olisi tulta, muuten tämä räjähtää ja murskaa
meidät kaikki, — varoitti Krasotkin tehdäkseen voimakkaan vaikutuksen.

Lapset katselivat ruutia juhlallisen pelon vallassa, joka teki
nautinnon vielä suuremmaksi. Mutta Kostjaa miellyttivät enemmän haulit.

— Eivätkö haulit pala? — tiedusti hän.

— Haulit eivät pala.

— Lahjoittakaa minulle vähän hauleja, — lausui hän rukoilevalla äänellä.

— Vähän hauleja lahjoitan, tuossa on, ota, mutta älä näytä äidillesi
ennen minun takaisintuloani, muuten hän luulee sitä ruudiksi ja kuolee
pelästyksestä sekä antaa teille selkään.

— Äiti ei koskaan lyö meitä vitsalla, — huomautti Nastja heti.

— Minä tiedän sen, sanoin sen vain komeuden vuoksi. Älkää myöskään
koskaan pettäkö äitiänne, mutta tällä kertaa — siihen asti kunnes minä
tulen. Siis, palleroiset, saanko lähteä vai enkö? Ettekö rupea itkemään
poissaollessani pelosta.

— Ru-upeamme, — sanoi venyttäen Kostja valmistautuen jo itkemään.

— Rupeamme itkemään, rupeamme ihan varmasti! — yhtyi peloissaan
nopeasti puhumaan myös Nastja.

— Oh, lapset, Herran lahjat! Minkäpä sille tekee, pienokaiset, täytyy
istua kanssanne mene tiedä kuinka kauan. Mutta aika kuluu kulumistaan,
uh!

— Käskekääpäs Perezvonia tekeytymään kuolleeksi, — pyysi Kostja.

— Eipä auta, täytyy turvautua Perezvoniin. _Ici_, Perezvon! — ja Kolja
alkoi komentaa koiraa, ja tämä teki kaikki temput, mitkä osasi. Se oli
pörrökarvainen koira, noin tavallisen pihakoiran kokoinen, karvaltaan
omituisen harmaanpunertava. Sen oikea silmä oli kiero, ja vasemmassa
korvassa oli jokin halkeama. Se vinkui ja hyppi, istui takajaloillaan,
käveli takakäpälillään, heittäytyi selälleen kaikki neljä käpälää
pystyssä ja makasi liikkumatta aivan kuin kuollut. Tätä viimeistä
temppua näytettäessä avautui ovi, ja Agafja, rouva Krasotkinin paksu
palvelijatar, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen rokonarpinen eukko,
ilmestyi kynnykselle palattuaan torilta kädessään ruokatavaraa täyteen
ostettu toripussi. Hän jäi seisomaan ja alkoi katsella koiraa pussin
riippuessa hänen vasemmassa kädessään. Niin kärsimättömästi kuin
Kolja olikin odottanut Agafjaa, niin hän ei kuitenkaan keskeyttänyt
näytäntöä, vaan antoi Perezvonin maata asianmukaisen ajan kuolleena,
ennenkuin viimein vihelsi sille: koira hypähti pystyyn ja alkoi hypellä
ilosta, kun oli tehnyt tehtävänsä.

— Katsohan koiraa! — lausui Agafja rikkiviisaasti.

— Mutta miksi sinä, hameniekka, myöhästyit? — kysyi Krasotkin ankarasti.

— Hameniekka, kas vain nappulaa!

— Nappulaa?

— Nappula olet. Mitä sinuun kuuluu, että minä myöhästyin, se oli
tietysti tarpeellista, kun kerran myöhästyin, — mutisi Agafja
ryhtyen puuhailemaan uunin luona, mutta hän ei puhunut ensinkään
tyytymättömällä eikä vihaisella, vaan päinvastoin sangen tyytyväisellä
äänellä, aivan kuin hän olisi iloinnut saadessaan tilaisuuden leukailla
iloisen nuoren herran kanssa.

— Kuule, kevytmielinen ämmä, — alkoi Krasotkin puhua nousten sohvasta,
— voitko sinä vannoa minulle kaiken kautta, mikä on pyhää tässä
maailmassa, ja sen lisäksi vielä jonkin kautta, että pidät silmällä
palleroisia minun poissaollessani hyvin tarkoin? Minä poistun kotoa.

— Mitäpä minä rupeaisin sinulle vannomaan? — alkoi Agafja nauraa. —
Pidän silmällä muutenkin.

— Ei, ei muuten kuin että vannot sielusi ikuisen pelastuksen kautta.
Muuten en mene.

— Älä menekään. Mitä se minuun kuuluu, ulkona on pakkanen, istu kotona.

— Palleroiset, — kääntyi Kolja lasten puoleen, — tämä nainen jää
luoksenne minun tulooni asti tai siksi kuin äitinne tulee, sillä jopa
olisi kauan sitten ollut aika palata hänenkin. Sitäpaitsi antaa Agafja
teille aamiaista. Annathan heille jotakin, Agafja.

— Se käy päinsä.

— Näkemiin, pienokaiset, lähden levollisin sydämin. Ja sinä, mummoseni,
— lausui hän puoliääneen Agafjan ohi kulkiessaan, — sinä et toivoakseni
rupea lavertelemaan heille tavallisia ämmien typeryyksiä Katerinasta,
säästät semmoiselta lapsuusiässä olevia. _Ici_, Perezvon!

— Mitä sinä siinä, senkin mokoma, — ärähti Agafja nyt jo vihoissaan. —
Hullunkurista! Selkäänsä sietäisi itse tuommoisista puheista.



3.

Koulupoika


Mutta Kolja ei enää kuullut. Vihdoinkin hän oli päässyt lähtemään.
Tultuaan ulos portista hän katsahti ympärilleen, kohautti olkapäitään
ja lausuen: »pakkanen!» hän suuntasi kulkunsa suoraan katua pitkin ja
sitten oikealle sivukadun kautta kauppatorille. Tultuaan viimeistä
edellisen talon kohdalle hän pysähtyi portin luo, otti taskustaan
vihellyspillin ja vihelsi kaikin voimin aivan kuin antaen sovitun
merkin. Hänen ei tarvinnut odottaa kuin minuutin verran. Pikku
portista ilmestyi äkkiä hänen luokseen noin yhdentoista vuotias
punaposkinen poika, jolla niinikään oli yllään lämmin, puhdas, jopa
muodikas päällystakki. Se poika oli valmistavalla luokalla oleva
Smurov (kun taas Kolja Krasotkin oli jo kahta luokkaa ylempänä),
varakkaan virkamiehen poika, jonka vanhemmat luultavasti eivät
sallineet seurustella Krasotkinin kanssa, koska tämä oli tunnettu
hurjaksi kujeilijaksi, niin että Smurov ilmeisesti oli nyt livahtanut
ulos salaa. Tämä Smurov oli, jos lukija muistaa, yksi pojista siinä
poikaparvessa, joka kaksi kuukautta takaperin kivitti kanavan yli
Iljušaa, ja sama poika, joka silloin pii kertonut Aljoša Karamazoville
Iljušasta.

— Minä olen odottanut teitä jo kokonaisen tunnin, Krasotkin, — lausui
Smurov varman näköisenä, ja pojat lähtivät astelemaan toria kohti.

— Myöhästyin, — vastasi Krasotkin. — On erinäisiä asianhaaroja. Etkö
saa selkääsi, kun olet kanssani?

— Mitä joutavia, eihän minua lyödä. Onko myös Perezvon mukananne?

— On myös Perezvon!

— Otatteko senkin sinne!

— Otan senkin sinne.

— Ah, jos olisi Žutška!

— Ei voi ottaa Žutškaa. Žutškaa ei ole olemassa. Žutška on kadonnut
tietymättömyyden pimeyteen.

— Ah, eikö voisi tehdä niin, — sanoi Smurov äkkiä pysähtyen, —
Iljušahan sanoo, että Žutška myös oli pörrökarvainen ja niinikään
harmaa, savunkarvainen, niinkuin Perezvonkin, — eikö voisi sanoa, että
tämä onkin juuri se sama Žutška, kenties hän uskoo?

— Koululainen, inhoa valhetta, se on yksi; myöskin silloin, kun on
kysymyksessä hyvä asia, se on kaksi. Mutta pääasia on, että sinä et ole
siellä toivoakseni ilmoittanut mitään minun tulostani.

— Jumala varjelkoon, ymmärränhän minä. Mutta Perezvonilla ei häntä
saada lohdutetuksi, — huokasi Smurov. — Tiedätkö mitä: tuo isä,
kapteeni, pesuriepu, sanoi meille tuovansa tänään hänelle koiranpennun,
oikein isoa lajia, mustakuonoisen; hän luulee, että sillä saa
lohdutetuksi Iljušan, mutta tokkohan?

— Entä miten on hänen itsensä laita, Iljušan nimittäin?

— Ah, huonosti, huonosti! Minä luulen, että hänessä on keuhkotauti. Hän
on täydessä tajussaan, mutta hänen hengityksensä — hänen hengityksensä,
se ei ole hyvää. Muutama päivä sitten hän pyysi, että häntä
talutettaisiin, hänelle pantiin saappaat jalkaan, hän lähti kulkemaan,
mutta ei pysy jaloillaan. »Ah», sanoo, »minä olen sanonut sinulle, isä,
että minulla on ilkeät saappaat, nämä entiset, niissä on ennenkin ollut
epämukava kävellä». Hän luuli saappaitten syyksi sitä, ettei pysynyt
jaloillaan, vaikka tämä johtui suorastaan heikkoudesta. Herzenstube käy
siellä. Nyt he ovat taas rikkaita, heillä on paljon rahaa.

— Veijareita.

— Kutka ovat veijareita?

— Lääkärit, koko tuo lääketieteilijäin roskajoukko, yleisesti puhuen,
ja tietysti myös erikseen ottaen. Minä en hyväksy lääketiedettä. Se
on aivan hyödytön laitos. Minä muuten tutkin tämän kaiken. Mutta mitä
hempeämielisyyttä teillä siellä onkaan menossa? Te kuulemme oleksitte
siellä koko luokka?

— Ei koko luokka, vaan kymmenkunta miestä meikäläisiä käy siellä aina,
joka päivä. Ei se mitään tee.

— Ihmetyttää minua tässä kaikessa Aleksei Karamazovin osa: hänen
veljensä tuomitaan huomenna tai ylihuomenna sellaisesta rikoksesta,
mutta hänellä on niin paljon aikaa hempeämielisiin hommiin poikien
kanssa!

— Ei tässä ole ensinkään mitään hempeämielisiä hommia. Olethan itse nyt
menossa sopimaan Iljušan kanssa.

— Sopimaan? Naurettava sanonta. Minä muuten en salli kenenkään
analysoida tekojani.

— Kuinka iloiseksi Iljuša tuleekaan nähdessään sinut! Hän ei
kuvittelekaan, että sinä tulet. Miksi, miksi sinä et niin pitkään
aikaan ole tahtonut mennä? — huudahti äkkiä Smurov lämpimästi.

— Hyvä poika, se on minun asiani eikä sinun. Minä menen omia aikojani,
koska semmoinen on minun tahtoni, mutta teidät kaikki kuljetti sinne
Aleksei Karamazov, asiassa on siis ero. Ja mistä sinä tiedät, ehkäpä
minä en ollenkaan mene sopimaan? Typerä sanonta.

— Ei ollenkaan Karamazov, ei ensinkään hän. Meikäläiset
yksinkertaisesti alkoivat itse käydä siellä, tietysti ensin Karamazovin
kanssa. Eikä mitään sellaista ole ollut, ei mitään tyhmyyksiä. Ensin
yksi, sitten toinen. Isä oli käynneistämme hirveän iloinen. Tiedäthän,
hän tulee suorastaan hulluksi, jos Iljuša kuolee. Hän näkee, että
Iljuša kuolee. Mutta meidän käynneistämme hän ikäänkuin sen tähden
iloitsee, että me olemme tehneet sovinnon Iljušan kanssa. Iljuša kysyi
sinua, ei lisännyt mitään muuta. Kysyy ja vaikenee. Mutta isä tulee
hulluksi tai hirttäytyy. Onhan hän aikaisemminkin käyttäytynyt kuin
mielenvikainen. Tiedätkö, hän on kelpo mies, ja silloin tuli tehdyksi
virhe. Kaikkeen on syypää tuo isänmurhaaja, kun pieksi häntä silloin.

— Kuitenkin oli Karamazov minulle arvoitus. Minä olisin voinut jo
aikoja sitten tutustua häneen, mutta minä olen mielelläni erinäisissä
tapauksissa ylpeä. Sitäpaitsi olen muodostanut hänestä erään
mielipiteen, jota täytyy vielä tarkistaa ja selventää.

Kolja vaikeni arvokkaasti; Smurov samoin. Smurov tietysti tunsi
harrasta kunnioitusta Kolja Krasotkinia kohtaan eikä uskaltanut
ajatellakaan olevansa hänen vertaisensa. Nyt hän tunsi kauhean suurta
mielenkiintoa asiaan, koska Kolja oli ilmoittanut menevänsä »omia
aikojaan» ja tässä siis ehdottomasti oli jokin arvoitus siinä, että
Kolja oli äkkiä päättänyt mennä nyt ja juuri tänään. He kulkivat
kauppatorilla, missä tällä kertaa seisoi koko joukko muualta
tulleita kuormia ja oli paljon sinne ajettuja lintuja. Kaupungin
eukot kauppasivat katostensa alla rinkeleitä, rihmaa y.m. Tällaisia
sunnuntaipäivän kansankokouksia nimitetään kaupungissamme naiivisti
markkinoiksi, ja tämmöisiä markkinoita on vuodessa monta. Perezvon
juoksenteli hyvin iloisena poiketen myötäänsä oikeaan ja vasempaan
haistelemaan milloin mitäkin. Kohdatessaan toisia koiria se haisteli
niitä tavattoman halukkaasti koiramaailman kaikkien sääntöjen
mukaisesti.

— Minusta on hauskaa tarkata realismia, Smurov, — alkoi Kolja äkkiä
puhua. — Oletko sinä huomannut, miten koirat kohtaavat toisensa ja
nuuskivat toisiaan? Tässä on jokin niille yhteinen luonnonlaki.

— Niin, jokin hullunkurinen.

— No, ei hullunkurinen, sinä et sanonut oikein. Luonnossa ei ole
mitään hullunkurista, niin naurettavalta kuin jokin saattaakin näyttää
ihmisestä, tällä kun on omat ennakkoluulonsa. Jos koirat voisivat
harkita ja arvostella, niin ne puolestaan löytäisivät yhtä paljon
naurettavaa, jollei paljon enemmänkin, ihmisten, heidän käskijäinsä,
keskinäisissä yhteiskunnallisissa suhteissa, — jollei paljon
enemmänkin; toistan tämän sen vuoksi, että uskon vahvasti meillä olevan
tyhmyyksiä paljon enemmän. Tämä on Rakitinin ajatus, huomattava ajatus.
Minä olen sosialisti, Smurov.

— Mitä on sosialisti? — kysyi Smurov.

— Se on sitä, jos kaikki ovat yhdenvertaiset, kaikilla on yksi yhteinen
omaisuus, ei ole avioliittoja, uskonto ja kaikki lait ovat miten kukin
tahtoo, no, ja kaikkea muuta sellaista. Sinä et ole vielä siinä iässä,
että ymmärtäisit tämän, on aikaista puhua sinulle. Mutta onpa kylmä.

— Niin. Kaksitoista astetta. Äsken isä katsoi lämpömittarista.

— Entä oletko huomannut, Smurov, että jos keskellä talvea on
viisitoista tai kahdeksantoistakin astetta, niin ei tunnu niin kylmältä
kuin esimerkiksi nyt, talven alussa, kun pakkanen äkkiä menee, kuten
nyt, kahteentoista asteeseen ja kun lunta vielä on vähän. Se johtuu
siitä, että ihmiset eivät vielä ole tottuneet. Ihmisillä on aina
tottumuksensa, kaikessa, myöskin valtiollisissa ja poliittisissa
suhteissa. Tottumus on tärkein tekijä. Mutta tuossapa on hullunkurinen
talonpoika.

Kolja osoitti isokokoista, lyhyeen turkkiin puettua, hyväntahtoisen
näköistä talonpoikaa, joka kuormansa luona iski kylmästä yhteen
käsiään, joissa oli rukkaset. Hänen ruskea partansa oli aivan
huurteinen pakkasesta.

— Ukon parta on jäätynyt! — huudahti Kolja kuuluvasti ja
riidanhaluisesti miehen ohi kulkiessaan.

— Monelta on jäätynyt, — vastasi talonpoika rauhallisesti ja
syvämietteisesti.

— Älä härnää häntä, — huomautti Smurov.

— Ei tee mitään, ei hän suutu, hän on hyväluontoinen. Hyvästi, Matvei.

— Hyvästi.

— Oletko sinä sitten Matvei?

— Olen. Etkö sinä tietänyt?

— En tietänyt; sanoin umpimähkään.

— Kas vain. Taidat olla koulupoikia?

— Koulupoikia.

— No, piestäänkö sinua?

— Ei liiaksi, mutta sentään.

— Tekeekö kipeätä?

— Kyllä sitäkin!

— Ähäs! On se elämää! — huokasi mies sydämensä pohjasta.

— Hyvästi, Matvei.

— Hyvästi. Sinä olet mukava nuori herra, eipä muuta.

Pojat jatkoivat matkaansa.

— Se on hyvä talonpoika, — alkoi Kolja puhella Smuroville. — Minä
rakastan puhella kansan kanssa ja myönnän mielelläni sen olevan
oikeassa.

— Miksi sinä valehtelit hänelle, että meitä lyödään? — kysyi Smurov?

— Täytyihän lohduttaa häntä!

— Kuinka niin?

— Näetkö, Smurov, en minä pidä siitä, että kyselevät, jos eivät ymmärrä
ensimmäisestä sanasta. Monelle ei saa ensinkään selitetyksi. Moukan
ajatuskannan mukaan koulupoikaa piestään ja täytyy pieksää: mikä
koulupoika se muka on, jos häntä ei piestä? Jos minä yhtäkkiä sanon
hänelle, että meitä ei piestä, niin hänhän tulee siitä pahoilleen.
Muuten sinä et tätä ymmärrä. Kansan kanssa täytyy puhua ymmärtäen.

— Älä vain ärsyttele, pyydän, muuten taas tulee semmoinen juttu kun
silloin sen hanhen johdosta.

— Peloittaako sinua?

— Älä naura, Kolja, totisesti minä pelkään. Isä suuttuu hirveästi.
Minua on ankarasti kielletty olemasta sinun seurassasi.

— Älä pelkää, tällä kertaa ei tapahdu mitään. Päivää, Nataša, —
huudahti hän eräälle katoksensa alla seisovalle kaupustelijattarelle.

— Mikä Nataša minä olen, minä olen Marja, — vastasi kirkuvalla äänellä
kaupustelija, joka ei ollut vielä ollenkaan vanha.

— Se on hyvä, että olet Marja, hyvästi.

— Voi sinä koiranleuka, tuskin sinua maasta näkee, mutta suu käy.

— En jouda, en jouda puhumaan kanssasi, kerro ensi sunnuntaina, — sanoi
Kolja viittoen käsillään, aivan kuin nainen olisi häntä ahdistanut
puheillaan eikä hän tätä.

— Mitä minun olisi kerrottava sinulle sunnuntaina? Itse aloit puhua
enkä minä sinulle, ilkimys, — alkoi Marja huutaa, — selkääsi sietäisit,
siinä se, olet tunnettu kiusantekijä, senkin mokoma!

Toiset kaupustelijattaret, jotka möivät tavaraa kanninlaudoiltaan
Marjan vieressä, alkoivat nauraa, mutta yhtäkkiä hyökkäsi kaupungin
puoteja ympäröivästä holvikäytävästä hyötähyviään esille perin
suuttunut mies, joka oli kauppa-apulaisen näköinen, mutta ei
meikäläisiä, vaan muualta tullut kaupankävijä, yllään pitkäliepeinen
sininen viitta, päässä lippalakki; vielä nuori mies, jolla oli
tummanruskeat kiharat ja pitkät, kalpeat hieman rokonarpiset kasvot.
Hän oli jonkinmoisen typerän kiihtymyksen vallassa ja alkoi heti
uhkailla Koljaa nyrkillään.

— Minä tunnen sinut, — huuteli hän vihaisesti, — minä tunnen sinut!

Kolja katsoi kiinteästi häneen. Hän ei voinut mitenkään muistaa,
milloin hän olisi ollut jollakin tavoin tekemisissä tämän miehen
kanssa. Mutta vähänkö hänellä oli ollut yhteenottoja kaduilla,
mahdotonta oli muistaakin kaikkia.

— Tunnet? — kysyi hän mieheltä ivallisesti.

— Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut! — vatkutti mies kuin mikäkin
hölmö.

— Se onkin parempi sinulle. No, minulla ei ole aikaa hyvästi!

— Mitä sinä härnäilet? — huusi mies. — Taasko sinä härnäilet? Minä
tunnen sinut! Taasko sinä härnäät?

— Se ei, veliseni, nyt ole sinun asiasi, että minä härnään, — lausui
Kolja pysähtyen ja katsellen häntä edelleen.

— Kuinka niin, ettei minun?

— Niin, ei sinun.

— Kenen sitten? Kenen sitten? No, sano, kenen?

— Se on, veliseni, nyt Trifon Nikititšin asia eikä sinun.

— Minkä Trifon Nikititšin? — kävi mies Koljan kimppuun hölmön lailla
ihmetellen, mutta yhtä vimmastuneena kuin ennenkin. Kolja mittaili
häntä arvokkaasti katseellaan.

— Oletko käynyt Voznesenjen luona? — kysyi hän mieheltä ankarasti ja
varmasti.

— Minkä Voznesenjen luona? Minkätähden? Ei, en ole käynyt, — ällistyi
mies hieman.

— Tunnetko Sabanejevin? — jatkoi Kolja vielä ankarammin ja vielä
lujemmin.

— Minkä Sabanejevin? En, en tunne.

— No, hitto sitten kanssasi! — tokaisi äkkiä Kolja ja kääntyen jyrkästi
oikealle alkoi nopeasti astella eteenpäin aivan kuin hänen mielestään
ei olisi kannattanut puhuakaan sellaisen kollon kanssa, joka ei edes
tunne Sabanejevia.

— Odotahan, hei! Mitä Sabanejevia sinä tarkoitat? — selvisi mies
hölmistyksestään ja kiihtyi taas. — Mitä hän oikein puhui? — kääntyi
hän äkkiä kaupustelijattarien puoleen typerän näköisenä.

Eukot alkoivat nauraa.

— Se on nokkela poika, — lausui yksi heistä.

— Mitä, mitä ihmeen Sabanejevia hän tarkoitti? — toisteli mies edelleen
hurjasti viittoen oikealla kädellään.

— Eiköhän se ole se Sabanejev, joka palveli Kuzjmitšeilla, niin kai se
on, -— arvaili muudan eukko.

Mies tuijotti hurjasti häneen.

— Kuzj-mit-seilla? — alkoi toinen eukko puhua. — Mutta mikä Trifon
se on? Tämä on Kuzjma eikä Trifon, mutta nuori herra sanoi Trifon
Nikititšiksi, se ei siis ole hän.

— Katsohan, se ei ole Trifon eikä Sabanejev, se on Tšižov, — tarttui
äkkiä puheeseen kolmas eukko, joka tähän saakka oli ollut vaiti ja
kuunnellut vakavana, — Aleksei Ivanovitš on hänen nimensä. Tšižov,
Aleksei Ivanovitš.

— Niin se onkin, että Tšižov, — vakuutti varmasti neljäs eukko.

Tyrmistynyt mies katseli heitä vuoroon kutakin.

— Mutta miksi hän kysyi, minkätähden hän kysyi, hyvät ihmiset? —
huudahteli hän nyt jo miltei epätoivoissaan: — »Tunnetko Sabanejevin?»
Piru sen tietää, mikä se on tuo Sabanejev.

— Kylläpä olet ymmärtämätön mies, sanotaanhan sinulle, ettei se ole
Sabanejev, vaan Tšižov, Aleksei Ivanovitš Tšižov, hän se on! — huudahti
hänelle eräs kaupustelijattarista painokkaasti.

— Mikä Tšižov? No, mikä? Sano, jos tiedät.

— Se pitkä, räkänokka, oli kesällä myymässä torilla.

— Mitä kehnoa minuun kuuluu sinun Tšižovisi, hyvät ihmiset, mitä?

— Mistäpä minä tietäisin, mitä kehnoa sinuun kuuluu Tšižov.

— Kuka sinut tietää, mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä, —
puuttui puheeseen toinen eukko, — itse tietänet, mitä se sinuun kuuluu,
kun kerran olet äänessä. Sinullehan hän puhui, eikä meille, sinä typerä
mies. Vai etkö todellakaan tunne?

— Ketä?

— Tšižovia.

— Vieköön piru Tšižovin ja sinut samalla kertaa! Minä pieksän hänet,
siinä se! Hän teki minusta pilkkaa.

— Tšižovinko sinä pieksät? Kunhan ei hän sinua! Hölmö olet, siinä
kaikki!

— En Tšižovia, en Tšižovia, sinä ilkeä akka, pahus, pojan minä pieksän,
siinä se! Antakaa hänet, antakaa hänet tänne, — hän teki pilkkaa
minusta!

Eukot nauraa hohottivat. Mutta Kolja asteli jo kaukana kasvoillaan
voittajan ilme. Smurov kulki hänen rinnallaan ja kääntyi tuon tuostakin
katselemaan taakseen kaukana huutavaa ryhmää. Hänestäkin oli hyvin
hauskaa, vaikka hän yhä vielä pelkäsi, että joutuvat Koljan kanssa
rettelöihin.

— Mistä Sabanejevista sinä kysyit häneltä? — kysyi hän Koljalta
aavistaen, mitä saisi vastaukseksi.

— Mistä minä sen tiedän? Nyt niillä riittää huutamista iltaan asti.
Minusta on hauskaa pudistella hölmöjä kaikissa yhteiskuntakerroksissa.
Kas tuossakin seisoo tomppeli, tuo talonpoika. Huomaa, sanotaan:
»Ei ole mitään tyhmempää kuin tyhmä ranskalainen», mutta kyllä
venäläinenkin fysionomia puhuu puolestaan. No, eikö tuon kasvoihin ole
kirjoitettu, että hän on hölmö, tuon talonpojan, mitä?

— Anna hänen olla, Kolja, mennään ohi.

— En mitenkään anna olla, olen nyt lähtenyt liikkeelle. Hei! Päivää,
mies!

Roteva talonpoika, joka kulki hitaasti ohi ja luultavasti jo oli
ryypännyt, mies, jolla oli pyöreät, typerän näköiset kasvot ja jo
harmaita karvoja parrassa, nosti päätään, ja katsoi nuoreen herraan.

— No, päivää, jos et tee pilaa, — vastasi hän hitaasti.

— Entäpä jos teen pilaa? — alkoi Kolja nauraa.

— Jos teet pilaa, niin tee, Jumala kanssasi. Eihän se mitä, on lupa. On
aina lupa tehdä pilaa.

— Tein kuin teinkin pilaa, veliseni.

— No, Jumala antakoon sinulle anteeksi.

— Mutta annatko sinä anteeksi?

— Annan mielelläni. Mene menojasi.

— Kas vain, taidat ollakin viisas mies.

— Viisaampi sinua, — vastasi mies yllättävästi ja yhtä arvokkaasti kuin
ennenkin.

— Tokkohan, — hölmistyi Kolja hieman.

— Kyllä minä olen oikeassa.

— Ehkäpä oletkin.

— Niinpä kyllä, veli.

— Hyvästi mies.

— Hyvästi.

— On erilaisia talonpoikia, — huomautti Kolja Smuroville oltuaan vähän
aikaa vaiti. — Mistä minä tiesin, että töksähdän älyniekkaan. Minä olen
aina valmis tunnustamaan kansassa olevan järkeä.

Kirkon kello löi kaukana puoli kaksitoista. Pojat lähtivät kulkemaan
kiireemmin ja astelivat jäljelläolevan, vielä pitkän matkan
alikapteeni Snegirevin asunnolle nopeasti ja juuri mitään puhelematta.
Kahdenkymmenen askelen päässä talosta Kolja pysähtyi ja käski Smurovia
menemään edeltä ja kutsumaan ulos tänne hänen luokseen Karamazovin.

— Täytyy ennakolta hieman haistella toisiaan, — huomautti hän
Smuroville.

— Miksi kutsua ulos, — vastasi Smurov, — tule sisälle muitta mutkitta,
he tulevat hirveän iloisiksi. Miksi pitäisi tutustua pakkasessa?

— Minä tiedän kyllä itse, miksi minun on saatava hänet tänne pakkaseen,
— tokaisi Kolja itsevaltaisesti (niinkuin hän hirveän mielellään teki
noille pienille pojille), ja Smurov juoksi täyttämään määräystä.



4.

Žutška


Kolja nojautui tärkeän näköisenä aitaan ja alkoi odottaa Aljošan tuloa.
Niin, hän oli jo kauan halunnut tavata tätä. Hän oli kuullut paljon
Aljošasta pojilta, mutta tähän saakka hän aina oli ulospäin tekeytynyt
välinpitämättömän näköiseksi, kun hänelle oli puhuttu Aljošasta, olipa
hän »arvostellutkin» Aljošaa, kun oli kuullut, mitä tästä hänelle
kerrottiin. Mutta mielessään hän kovin, kovin halusi tutustua: kaikissa
hänen Aljošasta kuulemissaan kertomuksissa oli jotakin myötätuntoa
herättävää ja puoleensa vetävää. Näin ollen oli tämä hetki tärkeä;
ensiksikin piti esiintyä edukseen, osoittaa itsenäisyyttä: »Muuten
hän luulee, että olen kolmetoistavuotias, ja pitää minua samanlaisena
nulikkana kuin näitäkin. Ja mitä ovat hänelle nämä poikanulikat? Minä
kysyn häneltä, kun tulen paremmin tutuksi. Huono juttu vain on, että
olen niin pienikokoinen. Tuzikov on nuorempi minua, mutta puolta päätä
pitempi. Kasvoni muuten ovat älykkään näköiset; minä en ole kaunis,
tiedän, että kasvoni ovat iljettävät, mutta ne ovat älykkäät. Pitää
myös esiintyä hillitysti, ei antautua heti syleilemään, muuten hän voi
luulla... Hyi, miten inhoittavaa, jos hän luulee!...»

Näin kiihdyksissä oli Kolja, mutta kaikin voimin hän koetti tekeytyä
hyvin itsenäisen näköiseksi. Etupäässä häntä kiusasi pieni kokonsa,
eivät niin paljon »iljettävät» kasvot kuin koko. Hänellä oli kotona,
seinässä eräässä nurkassa, jo viime vuodesta asti lyijykynällä
piirretty viiva, joka osoitti hänen pituutensa, ja siitä saakka hän
oli joka toinen kuukausi jännitetyin mielin käynyt mittaamassa,
paljonko hän oli kasvanut lisää. Voi! Hän kasvoi hirveän hitaasti,
ja se saattoi hänet toisinaan suorastaan epätoivoon. Hänen kasvonsa
taasen eivät ollenkaan olleet »iljettävät», päinvastoin jokseenkin
miellyttävät, valkeat, kalpeat, kesakkoiset. Harmaat, pienet, mutta
vilkkaat silmät katselivat rohkeasti ja paloivat usein tunteen
hehkusta. Poskipäät olivat leveänpuoleiset, huulet pienet eivätkä kovin
paksut, mutta hyvin punaiset; nenä oli pieni ja päättävästi pystyssä:
»Aivan kippuranenäinen, aivan kippuranenäinen!» mutisi itsekseen Kolja
katsoessaan kuvastimeen ja poistui aina sen luota tyytymättömänä. »Ja
tokkohan kasvot ovat älykkäätkään?» ajatteli hän toisinaan epäillen
tätäkin. Muuten ei pidä luulla, että huoli kasvoista ja kasvusta
kokonaan täytti hänen mielensä. Päinvastoin, niin sydäntä haavoittavia
kuin hetket kuvastimen edessä olivatkin, niin hän unohti ne nopeasti ja
pitkiksi ajoiksi, »antautuen kokonaan aatteelle ja tosielämälle», kuten
hän itse määritteli toimintaansa.

Aljoša saapui pian ja astui nopeasti Koljan luo; jo muutaman askelen
päästä Kolja huomasi, että Aljošan kasvot olivat hyvin iloisen
näköiset. »Onko hän todellakin niin iloinen siitä, että tapaa minut?»
ajatteli Kolja ilomielin. Huomautamme tässä, että Aljoša oli suuresti
muuttunut sen jälkeen kuin me hänestä erosimme: hän oli jättänyt pois
viitan ja oli nyt puettu hyvin ommeltuun takkiin, hänellä oli pehmeä,
pyöreä hattu, ja hiukset olivat lyhyiksi leikatut. Kaikki tämä kaunisti
häntä suuressa määrin, ja hän oli oikein hauskan näköinen. Hänen
kauniit kasvonsa olivat aina iloiset, mutta tämä iloisuus oli hiljaista
ja tyyntä. Koljan hämmästykseksi Aljoša oli tullut ulos hänen luokseen
niinkuin oli istunut huoneessa, ilman päällystakkia, näkyi, että hän
oli kiirehtinyt. Hän ojensi Koljalle suoraan kätensä.

— Siinähän tekin vihdoin olette, miten olemmekaan kaikki teitä
odottaneet!

— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on hauska
tutustua. Kauan olen odottanut tilaisuutta ja paljon olen kuullut, —
mutisi Kolja hieman hengästyneenä.

— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen paljon
kuullut teistä, mutta nyt, täältä te olette myöhästynyt.

— Sanokaa, miten täällä ovat asiat?

— Iljuša on hyvin huonona, hän kuolee ehdottomasti.

— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa, Karamazov, —
huudahti Kolja kiihkeästi.

— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa
unessakin, houreissa. Näkyy, että te olette ollut hänelle sangen,
sangen rakas aikaisemmin... ennen tuota tapausta... tuota veitsijuttua.
Siihen on vielä toinenkin syy... Sanokaa, onko tämä teidän koiranne?

— On. Perezvon.

— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti Koljaa
silmiin. — Onko se tosiaankin auttamattomasti kadonnut?

— Minä tiedän, että te kaikki tahtoisitte Žutškan, olen kuullut
kaikki, — naurahti Kolja arvoituksellisesti. — Kuulkaa, Karamazov,
minä selitän teille koko asian, sitä varten minä oikeastaan olen
tullutkin, siksi kutsutin teidätkin ulos, että selittäisin teille
edeltäkäsin koko asiain kulun, ennenkuin menemme sisälle, — alkoi hän
vilkkaasti. — Katsokaahan, Karamazov, keväällä Iljuša tuli valmistavaan
luokkaan. No, tietäähän sen, millainen on meidän valmistava luokkamme:
poikanulikoita, kakaroita. Iljušaa alettiin heti kiusoitella. Minä
olen kahta luokkaa ylempänä ja katselen tietysti kaukaa, syrjästä.
Näen, että poika on pieni ja heikko, mutta ei alistu, vieläpä tappelee
heidän kanssaan, on ylpeä, silmät palavat. Minä pidän tuollaisista.
Mutta he yltyvät yhä pahemmin. Pääasia on, että hänellä silloin oli
hyvin huono puku, housut pyrkivät ylöspäin, ja saappaat irvistelivät.
He pilkkaavat häntä tästäkin. Nöyryyttävät. Ei, tämmöisestä minä en
pidä, ryhdyin häntä puolustamaan ja annoin kyytiä. Minähän pieksän
heitä, mutta he jumaloivat minua, tiedättekö te sen, Karamazov? —
kehaisi Kolja avomielisesti. — Yleensäkin minä pidän lapsukaisista.
Minulla on nytkin niskassani kotona kaksi pienokaista, tänäänkin
viivyttivät minua. Näin lakattiin Iljušaa lyömästä ja minä otin hänet
suojelukseeni. Huomaan, että hän on ylpeä poika, sanon teille, että
hän on ylpeä, mutta loppujen lopuksi hän antautui valtaani kuin orja,
täyttää pienimmätkin käskyni, kuuntelee minua kuin Jumalaa, pyrkii
minua jäljittelemään. Välitunneilla tulee heti minun luokseni, ja me
käyskentelemme yhdessä. Sunnuntaisin niinikään. Meillä kimnaasissa
nauretaan, kun vanhempi on tämmöisissä väleissä pienen kanssa, mutta
se on ennakkoluulo. Sellainen on minun fantasiani ja sillä hyvä, eikö
niin? Minä opetan, kehitän häntä, — sanokaa, miksi minä en saisi
häntä kehittää, jos hän miellyttää minua? Olettehan tekin, Karamazov,
ruvennut kaikkien näitten mukulain ystäväksi, tahdotte siis vaikuttaa
nuoreen polveen, kehittää, olla hyödyksi? Ja minä tunnustan, että tämä
luonteenne piirre, josta olen saanut tietää kuulopuheitten mukaan, on
kaikkein enimmän herättänyt mielenkiintoani. Mutta palatkaamme asiaan:
Huomaan, että pojassa on kehittymässä jonkinmoista tunteellisuutta,
hempeämielisyyttä, mutta minä, tiedättekö, olen ihan syntymästäni asti
ollut kaikkien vasikkamaisten hellyydenosoitusten jyrkkä vihollinen. Ja
lisäksi vielä ristiriitaisuutta: hän on ylpeä, mutta minulle orjamaisen
nöyrä, — orjamaisen nöyrä, mutta yhtäkkiä alkavat silmät leimuta
eikä hän tahdo olla yhtä mieltä minunkaan kanssani, kiistää, päkisee
vastaan. Minä esitin väliin erilaisia ideoita: hän ei oikeastaan
ollut ideoita vastaan, mutta huomaan, että hän vain persoonallisesti
kapinoi minua vastaan, koska minä otan kylmäverisesti vastaan hänen
hellyydenosoituksensa. Ja niinpä minä hillitäkseni häntä muutun sitä
kylmäverisemmäksi, kuta hellempi hän on, teen tahallani näin, semmoinen
on vakaumukseni. Määränäni oli kouluttaa luonne, tasoittaa, muodostaa
ihminen... no, ja sen semmoista... te ymmärrätte tietysti minut
puolesta sanasta. Äkkiä huomaan, että hän on päivän, toisen, kolmannen
mielenahdistuksen vallassa, suree, mutta ei enää hellyydenosoituksia,
vaan jotakin muuta, voimakkaampaa, korkeampaa. Ajattelen: mikä
tragedia tämä on? Ahdistelen häntä ja saan tietää merkillisen asian:
jollakin tavoin hän oli tutustunut teidän isävainajanne palvelijaan
Smerdjakoviin (isänne oli silloin vielä elossa), ja eikös tämä mene ja
opeta hänelle, pikku hölmölle, typerää pilaa, se on petomaista pilaa,
alhaista pilaa, — ottamaan palan leipää, leivän sisusta, pistämään
siihen nuppineulan ja heittämään jollekin pihakoiralle, semmoisille,
jotka nälkiintyneinä nielaisevat palan purematta, ja katsomaan,
mitä tästä seuraa. Niinpä he mestaroivat kokoon tämmöisen palan ja
heittivät sen pörrökarvaiselle Žutškalle, josta nyt on syntynyt
sellainen juttu, eräälle pihakoiralle semmoisesta talosta, missä sitä
ei ollenkaan ruokittu, ja se haukkui tuulta kaiket päivät. (Pidättekö
te tuosta tyhmästä haukunnasta, Karamazov? Minä en voi sitä sietää.)
Se hyökkäsi leivän kimppuun, nielaisi ja alkoi vikistä, alkoi pyöriä
ja lähti juoksemaan, juoksee ja vikisee ja katosi tietymättömiin, —
niin kuvasi minulle Iljuša itse. Hän tunnustaa sen minulle ja itkee
itkemistään, syleilee minua, vapisee: »Juoksee ja vikisee, juoksee ja
vikisee» — sitä hän vain toistelee, tämä kuva painui hänen mieleensä.
No, huomaan, että hänellä on omantunnon tuskat. Otin asian vakavasti.
Pääasia on, että mieleni teki läksyttää häntä entisestäkin, niin että
minä, tunnustan sen, olin tässä viekas, olin olevinani niin pahastunut,
että sellaista paheksumisen tunnetta minussa luultavasti ei ensinkään
ollutkaan: »Sinä», sanon, »olet tehnyt alhaisen teon, sinä olet konna,
minä en tietenkään toitota sitä kuuluviin, mutta katkaisen toistaiseksi
välit kanssasi. Harkitsen tätä asiaa ja annan sinulle tiedon Smurovin
kautta (sen saman pojan, joka nyt tuli kanssani ja joka aina on
ollut minulle uskollinen): jatkanko edelleen tuttavallisia suhteita
kanssasi vai hylkäänkö sinut konnana ainaiseksi.» Tämä hämmästytti
häntä kauheasti. Tunnustan, että heti tunsin menetelleeni kenties
liian ankarasti, mutta minkäpä sille voi, sellainen oli ajatukseni
silloin. Päivää myöhemmin lähetän hänen luokseen Smurovin ja ilmoitan
tämän välityksellä, että minä »en puhu» enää hänen kanssaan, meillä
näet on tapana sanoa näin, kun kaksi toveria katkaisee välinsä.
Salaisuus on siinä, että tahdoin pitää häntä loitolla vain muutamia
päiviä ja sitten, nähtyäni hänen katuvan, ojentaa hänelle taas käteni.
Se oli vakaa aikomukseni. Mutta mitä luulette: hän kuunteli, mitä
Smurovilla oli sanottavaa, ja äkkiä hänen silmänsä alkoivat leimuta:
»Sano», huudahti hän, »terveiseni Krasotkinille, että minä tästä
lähin heitän kaikille koirille leipäpaloja, joissa on nuppineulat,
kaikille, kaikille!» — »Aha», ajattelen, »kurittomuus saa vallan,
se täytyy kärventää miehestä pois», ja aloin osoittaa häntä kohtaan
täydellistä halveksumista, kohdatessani hänet käännyn joka kerta pois
ja hymyilen ivallisesti. Sattuu sitten yhtäkkiä tuo tapaus hänen
isälleen, muistatteko, tuo pesuriepu? Ymmärtäkää, että hän täten jo
ennakolta oli valmistettu kauheaan kiihtymykseen. Kun pojat näkivät
minun jättäneen hänet, niin he kävivät hänen kimppuunsa, ärsyttelevät:
»pesuriepu, pesuriepu». Silloin heidän kesken alkoi tappeluja, joista
olen hyvin pahoillani, sillä luullakseni häntä silloin kerran hyvin
pahoin piestiin. Kerran hän sitten hyökkää kaikkien pihalla olevien
kimppuun luokista poistuttaessa, ja minä satun seisomaan kymmenen
askelen päässä ja katselen häntä. Enkä muista, vannon sen, että olisin
silloin nauranut, päinvastoin minun oli silloin hyvin, hyvin sääli
häntä ja hetkisen kuluttua olisin rientänyt häntä puolustamaan. Mutta
hänen silmänsä kohtasivat yhtäkkiä minun katseeni: en tiedä, mitä
hän luuli näkevänsä, mutta hän tempasi esille kynäveitsen, hyökkäsi
kimppuuni ja iski minua lonkkaan, tähän näin, oikean reiden luo. Minä
en hievahtanutkaan, minä olen, tunnustan sen, toisinaan urhoollinen,
Karamazov, minä vain katsahdin halveksivasti aivan kuin sanoen
katseellani: »Etkö tahdo vielä lyödä lisää kaiken ystävyyteni tähden,
nyt olen käytettävissäsi.» Mutta hän ei pistänyt toista kertaa, hän
ei jaksanut hallita itseään, hän pelästyi itse, heitti pois veitsen,
alkoi itkeä ääneensä ja lähti juoksemaan. Minä en tietenkään mennyt
kantelemaan ja käskin kaikkia pitämään suunsa kiinni, ettei koulun
johtaja saisi tietää, äidillenikin kerroin tästä vasta, kun haava
oli parantunut, ja vähäpätöinen koko haava olikin, naarmu vain.
Kuulen sitten myöhemmin, että hän on samana päivänä ollut kivisillä
ja puraissut teidän sormeanne, — mutta ymmärrättehän, millaisessa
tilassa hän oli! No, minkäpä sille voi, minä tein tyhmästi: kun hän
sairastui, en mennyt hänen luokseen antaakseni hänelle anteeksi, toisin
sanoen sopiakseni, nyt sitä kadun. Mutta minulla oli silloin taas jo
erikoiset tarkoitukseni. No, siinä koko juttu... mutta luullakseni tein
tyhmästi...

— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä en ole
tuntenut näitä teidän aikaisempia suhteitanne häneen, muuten olisin
itse kauan sitten tullut luoksenne ja pyytänyt teitä lähtemään hänen
luokseen yhdessä minun kanssani. Uskotteko, kuumeessa, sairaana hän
houraili teistä. Minä en tietänytkään, kuinka rakas te olette hänelle!
Ja ettekö, ettekö te todellakaan ole etsinyt käsiinne tuota Žutškaa?
Isä ja kaikki pojat ovat etsineet ympäri kaupungin. Uskotteko, hän,
tuo sairas, on kyynelsilmin jo kolme kertaa minun kuulteni sanonut
isälleen: »Minä olen sentähden sairas, isä, että minä silloin tapoin
Žutškan, Jumala on minua rangaissut»: sitä ajatusta ei saa hänestä
pois! Ja jos te nyt vain saisitte Žutškan ja näyttäisitte, että se
ei ole kuollut, vaan elää, niin luullakseni hän taas elpyisi eloon
riemusta. Me kaikki olemme panneet toivomme teihin.

— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? —
kysyi Kolja tavattoman uteliaana. — Miksi luotitte juuri minuun ettekä
muihin?

— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne
tuotte sen hänelle. Smurov puhui jotakin tuommoista. Pääasia on, että
me kaikki koetamme vakuuttaa Žutškan olevan elossa ja se on jossakin
nähty. Pojat saivat tuoneeksi hänelle jostakin elävän jäniksen, hän
vain katsahti siihen, hymyili hiukan ja pyysi, että se päästettäisiin
vapaaksi. Niin me teimmekin. Äsken juuri tuli hänen isänsä kotiin ja
toi hänelle isoa rotua olevan koiranpennun, mistä lieneekin hankkinut,
luuli sillä lohduttavansa, mutta näyttää kuin olisi vain pahentanut
asiaa...

— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä tunnen
hänet, mutta mitä hän on teidän käsityksenne mukaan: narri, ilveilijä?

— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin
puserruksen alaisia. Ilveilijänä-olo on heissä jonkinmoista
vihamielistä ironiaa niitä kohtaan, joille he eivät uskalla sanoa
totuutta vasten silmiä, koska ovat pitkän aikaa tunteneet alentavaa
arkuutta heidän edessään. Uskokaa, Krasotkin, että tuommoinen ilveily
on toisinaan tavattoman traagillista. Hänelle on kaikki nyt, kaikki
maan päällä keskittynyt Iljušaan, ja jos Iljuša kuolee, niin hän joko
menettää järkensä surusta tai tekee lopun itsestään. Olen melkein
vakuutettu tästä katsoessani häntä nyt!

— Minä ymmärrän teidät, Karamazov, näen, että te tunnette ihmisen, —
lisäsi Kolja ymmärtäväisesti.

— Kun minä näin koiran mukananne, niin ajattelin heti, että olette
tuonut sen samaisen Žutškan.

— Odottakaa, Karamazov, ehkäpä sen vielä löydämme, mutta tämä — tämä
on Perezvon. Minä päästän sen nyt huoneeseen ja onnistun kenties
ilahduttamaan Iljušaa enemmän kuin isä koiranpennullaan. Odottakaa,
Karamazov, te saatte heti tietää yhtä ja toista. Ah, hyvä Jumala, miksi
minä teitä pidätän! — huudahti äkkiä Kolja pikaisesti. — Te olette
takkisillanne tämmöisessä pakkasessa, ja minä viivytän teitä, näettekö,
näettekö, kuinka itsekäs minä olen! Oi, kaikki me olemme itsekkäitä,
Karamazov!

— Älkää olko huolissanne, on tosin kylmä, mutta minä en ole paha
vilustumaan. Menkäämme kuitenkin. Mutta mikä onkaan nimenne, tiedän
että se on Kolja, mutta miten sitten?

— Nikolai, Nikolai Ivanov Krasotkin, eli kuten virallisesti sanotaan:
poika Krasotkin, — sanoi Kolja naurahtaen jollekin, mutta lisäsi äkkiä:

— Minä tietysti vihaan Nikolai-nimeäni.

— Miksi niin?

— Se on triviaalia, virallista...

— Olette kolmentoista vuoden ikäinen? — kysyi Aljoša.

— Oikeastaan neljätoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista,
sangen pian. Tunnustan teille etukäteen erään heikkouteni, Karamazov,
teen sen näin meidän kesken tuttavuuden alkajaisiksi, jotta heti
näkisitte koko minun luontoni: minä vihaan sitä, että minulta
kysytään ikääni, enemmänkin kuin vihaan... ja lopulta... minusta
esimerkiksi panetellaan, että minä viime viikolla leikin rosvosilla
valmistavan luokan oppilaitten kanssa. Se, että minä leikin, — se on
totta, mutta että minä leikin itseni takia, tuottaakseni itselleni
huvia, se on ehdottomasti panettelua. Minulla on syytä luulla, että
tämä on tullut teidän korviinne, mutta minä en leikkinyt itseni
takia, vaan lapsukaisten tähden, koska he eivät kyenneet ilman minua
mitään keksimään. Meillä ollaan aina valmiita päästämään liikkeelle
roskapuheita. Tämä on juorujen kaupunki, vakuutan sen teille.

— Vaikkapa olisittekin leikkinyt omaksi huviksenne, niin mitäpä siitä?

— Itseni takia muka... Ettehän te rupea leikkimään hevosta?

— Mutta ajatelkaapa näin, — hymyili Aljoša. — Esimerkiksi teatteriin
menevät aikuiset, mutta teatterissa esitetään myös kaikenlaisten
sankarien seikkailuja, toisinaan myös rosvojen toimia ja sotaa, — eikö
sitten tämä ole samaa, tietysti omalla tavallaan? Mutta nuorten miesten
sotasilla-olo taantumuksellisena aikana tai rosvoleikit, — nehän
ovat niinikään syntymässä olevaa taidetta, kasvavaa taiteen tarvetta
nuoressa sielussa, ja nämä leikit sepitetään toisinaan luontevammin
kuin teatterinäytännöt, ero on vain siinä, että teatteriin mennään
katsomaan näyttelijöitä, mutta tässä on nuoriso itse näyttelemässä.
Mutta tämä on vain luonnollista.

— Niinkö ajattelette? Sekö on vakaumuksenne? — kysyi Kolja katsoen
häneen tarkasti. — Tiedättekö, te lausuitte varsin kiinnostavan
ajatuksen; minä rupean nyt kotiin tultuani askarruttamaan aivojani
tällä. Tunnustan odottaneenikin, että teiltä voi yhtä ja toista
oppia. Minä olen tullut oppimaan teiltä, Karamazov, — lopetti Kolja
vakuuttavalla ja vilpittömällä äänellä.

— Ja minä teiltä, — hymyili Aljoša puristaen hänen kättään.

Kolja oli hyvin tyytyväinen Aljošaan. Häneen teki syvän vaikutuksen se,
että hän oli aivan yhdenvertainen hänen kanssaan ja että Aljoša puhuu
hänelle aivan niinkuin »isoille».

— Minä näytän teille kohta erään tempun, Karamazov, sekin on
eräänlaatuinen teatterinäytäntö, — alkoi hän nauraa hermostuneesti, —
sitä varten minä tulinkin.

— Mennään ensin vasemmalle isäntäväen puolelle, sinne jättävät kaikki
teikäläiset päällystakkinsa, koska huoneessa on ahdasta ja kuumaa.

— Oi, minähän tulen vain tuokioksi, menen ja istun päällystakki ylläni.
Perezvon jää tänne eteiseen ja kuolee: »_Ici_, Perezvon, _couche_,
kuole!» — näettekö, se kuoli. Minä menen ensin sisälle, katselen,
millaista siellä on, ja sitten, kun se on tarpeellista, minä vihellän:
»_Ici_, Perezvon!» — ja saatte nähdä, se kiitää heti sisälle niinkuin
hurja. Smurovin täytyy vain muistaa avata sillä hetkellä ovi. Kyllä
minä järjestän kaikki, ja te saatte nähdä tempun...



5.

Iljušan vuoteen ääressä


Meille jo tutussa huoneessa, jossa asui meille tunnetun virasta
eronneen alikapteeni Snegirevin perhe, oli tällä hetkellä sekä
tukahduttavaa että ahdasta, koska sinne oli kerääntynyt paljon väkeä.
Muutamia poikia istui tällä kertaa Iljušan luona, ja vaikka he kaikki
olivat valmiit samoin kuin Smurov kieltämään sen, että heidät oli
saanut tekemään sovinnon Iljušan kanssa ja johtanut tänne Aljoša, niin
asian laita kuitenkin oli niin. Koko hänen taitonsa tässä tapauksessa
oli siinä, että hän johti heidät Iljušan kanssa yhteen, toisen
toisensa jälkeen, ilman »vasikkamaisia hellyyksiä», aivan kuin olisi
tehnyt sen sattumalta eikä tahallaan. Iljušalle tämä tuotti ääretöntä
helpotusta hänen kärsimyksissään. Nähdessään kaikkien näiden poikien,
entisten vihamiestensä, melkein hellän ystävyyden ja osanoton hän
oli hyvin liikutettu. Vain Krasotkin puuttui joukosta, ja se ahdisti
hirveästi hänen sydäntään. Jos Iljušetškan katkerissa muistoissa oli
jotakin muita katkerampaa, niin se oli juuri tuo Krasotkinia koskeva
välikohtaus, kun hän tätä entistä ainoata ystäväänsä ja puolustajaansa
vastaan silloin hyökkäsi veitsi kädessä. Näin ajatteli myös älykäs
poika Smurov (joka ensimmäisenä oli tullut sopimaan Iljušan kanssa).
Mutta itse Krasotkin, jolle Smurov oli kautta rantain ilmoittanut,
että Aljoša tahtoo tulla hänen luokseen »erään asian takia», oli
heti keskeyttänyt ja katkaissut lähentymisen ja antanut Smurovin
tehtäväksi heti ilmoittaa »Karamazoville», että hän tietää itse, miten
on meneteltävä, että hän ei kaipaa kenenkään neuvoja ja että jos hän
menee sairaan luo, niin hän itse tietää aikansa, sillä hänellä on »omat
tarkoitusperänsä». Tämä oli tapahtunut jo kaksi viikkoa ennen tätä
sunnuntaita. Tästäpä syystä Aljoša ei ollutkaan mennyt hänen luokseen,
kuten oli aikonut. Muuten hän oli kyllä, vaikka odottikin, kuitenkin
lähettänyt Smurovin Krasotkinin luo vielä kerran ja toisenkin. Mutta
molemmilla näillä kerroilla oli Krasotkin antanut mitä jyrkimmän ja
päättävimmän kieltävän vastauksen ja ilmoittanut Aljošalle, että jos
tämä itse tulee häntä hakemaan, niin silloin hän ei koskaan lähde
Iljušan luo, ja pyysi, että häntä ei enää vaivattaisi. Aivan tähän
viimeiseen päivään saakka ei Smurov itsekään ollut tietänyt, että Kolja
oli päättänyt mennä Iljušan luo tänä aamuna, ja vasta edellisenä iltana
oli Kolja erotessaan Smurovista äkkiä jyrkästi ilmoittanut hänelle,
että hän odottaisi Koljaa seuraavana aamuna kotonaan, koska Kolja
lähtee hänen kanssaan Snegireville, mutta Smurov ei saa kuitenkaan
ilmoittaa kenellekään hänen tulostaan, koska hän tahtoo tulla kuin
sattumalta. Smurov totteli. Se haave taas, että hän tuo kadonneen
Žutškan, oli herättänyt Smurovin mielessä vain muutamien Krasotkinin
kerran sivumennen lausumien sanojen johdosta, että »aaseja ovat he
kaikki, kun eivät kykene etsimään käsiinsä koiraa, jos se vain on
elossa». Mutta kun Smurov jonkin aikaa odotettuaan kerran arasti
vihjaisi Krasotkinille, mitä hän oli ajatellut koirasta, niin tämä
yhtäkkiä vihastui hirveästi: »Mikä aasi minä olen, jotta etsisin
vieraita koiria ympäri kaupungin, kun minulla on oma Perezvonini? Ja
voiko uneksiakaan, että koira, joka on niellyt nuppineulan, olisi
jäänyt henkiin! Vasikkamaista hellätunteisuutta tuo kaikki, eikä mitään
muuta!»

Tällä välin ei Iljuša enää kahden viikon aikana ollut juuri ollenkaan
päässyt liikkumaan vuoteestaan, joka oli nurkassa jumalankuvien luona.
Koulussa hän ei ollut käynyt sen tapahtuman jälkeen, jolloin hän oli
kohdannut Aljošan ja puraissut tätä sormeen. Muuten hän oli juuri
sinä samana päivänä sairastunutkin, vaikka olikin sitten vielä noin
kuukauden ajan kyennyt jotenkuten kävelemään silloin tällöin huoneessa
ja eteisessä, kun toisinaan nousi vuoteestaan. Viimein hän menetti
kokonaan voimansa, niin ettei voinut liikahtaa ilman isän apua. Isä
vapisi ajatellessaan hänen kohtaloaan, lakkasi kokonaan juomastakin,
oli miltei mieletön pelosta, että poikansa kuolee, ja usein, varsinkin
talutettuaan häntä kainaloista huoneessa ja pantuaan hänet taas
takaisin vuoteeseen, — hän äkkiä riensi ulos eteiseen, pimeään
nurkkaan, painoi otsansa seinää vastaan ja alkoi itkeä äänekästä,
katkeamatonta, nytkähdyttelevää itkua koettaen tukahduttaa äänensä,
ettei Iljušetška kuulisi hänen nyyhkytyksiään.

Huoneeseen palattuaan hän tavallisesti alkoi jollakin huvittaa ja
viihdyttää rakasta poikaansa, kertoi hänelle satuja ja lystikkäitä
juttuja tai jäljitteli kaikenlaisia hullunkurisia ihmisiä, joita oli
sattunut näkemään, matkipa eläimiäkin ja niiden hullunkurista ulvontaa
ja huutoja. Mutta Iljušaa ei ollenkaan miellyttänyt, että isä venkaili
ja kujeili. Vaikka poika koettikin parhaansa mukaan olla osoittamatta,
että se oli hänestä epämiellyttävää, niin hän tunsi kuitenkin kipeästi
sydämessään, että isä oli yhteiskunnan silmissä häväisty, ja aina,
lakkaamatta, hän muisti »pesurievun» ja tuon »kauhean päivän».
Ninotška, Iljušetškan kipeäjalkainen, hiljainen ja lempeä sisar, ei
myöskään pitänyt isänsä ilvehtimisestä (Varvara Nikolajevna taas oli
jo kauan sitten lähtenyt Pietariin opiskelemaan), mutta vähäjärkinen
äiti sen sijaan oli hyvin huvitettu ja nauroi sydämensä pohjasta,
kun hänen miehensä alkoi jotakin esittää tai tehdä hullunkurisia
eleitä. Tällä hänet vain voi saadakin viihtymään, koko muun ajan hän
yhtä mittaa laverteli ja itkien vaikerteli, että kaikki olivat hänet
nyt unohtaneet, että häntä ei kukaan kunnioita, että häntä loukataan
j.n.e. Mutta aivan viime päivinä oli hänkin äkkiä aivan kuin kokonaan
muuttunut. Hän alkoi usein katsella nurkkaan Iljušaa ja alkoi olla
mietteissään. Hän tuli paljon vaiteliaammaksi, muuttui hiljaiseksi,
ja jos pisti itkuksi, niin teki sen hiljaa, ettei kuultaisi. Katkerin
mielin ja hämmästellen huomasi alikapteeni hänessä tämän muutoksen.
Poikien vierailut eivät alussa miellyttäneet äitiä, vaan suututtivat
häntä, mutta myöhemmin alkoivat lasten iloiset huudot ja kertomukset
huvittaa häntäkin, ja viimein hän mieltyi niihin siinä määrin, että jos
nuo pojat olisivat lakanneet siellä käymästä, niin hänellä olisi ollut
hirveän ikävä. Kun lapset kertoivat jotakin tai alkoivat leikkiä, niin
hän nauroi ja taputti käsiään. Muutamia hän kutsui luokseen ja suuteli.
Smurovista hän piti erityisesti. Mitä taas tulee alikapteeniin, niin
Iljušaa ilahduttamaan tulleiden lasten ilmestyminen hänen asuntoonsa
täytti jo alusta alkaen hänen sydämensä ilolla ja innostuksella,
vieläpä sillä toivolla, että Iljuša nyt lakkaa murehtimasta ja kenties
sen johdosta pikemmin paranee. Hän ei epäillyt hetkeäkään, aivan
viimeiseen asti, niin paljon kuin hän pelkäsikin Iljušan puolesta,
että hänen poikansa yhtäkkiä tulee terveeksi. Hän otti hartain mielin
vastaan pienet vieraansa, kulki heidän lähettyvillään, palveli heitä,
oli valmis kantamaan heitä selässään, mutta Iljušaa nämä leikit eivät
miellyttäneet ja niistä luovuttiin. Isä alkoi ostaa heille makeisia,
piparkakkuja, pähkinöitä, laittoi teetä ja voileipiä. On huomautettava,
että koko tänä aikana hänellä oli riittävästi rahaa. Silloiset Katerina
Ivanovnan lähettämät kaksisataa ruplaa hän oli ottanut vastaan
aivan täsmälleen Aljošan ennustusten mukaan. Myöhemmin oli sitten
Katerina Ivanovna, saatuaan tarkemmin kuulla heidän oloistaan ja
Iljušan sairaudesta, käynyt itse heidän asunnossaan, tutustunut koko
perheeseen, vieläpä osannut ihastuttaa vähäjärkisen kapteeninrouvan.
Siitä lähtien hän oli ollut runsaskätinen heitä kohtaan, ja itse
alikapteeni, jota lamautti kauhu, kun hän ajatteli, että hänen poikansa
kuolee, unohti entisen arkuuden kunniastaan ja otti nöyrästi vastaan
antimet. Koko tänä aikana oli tohtori Herzenstube Katerina Ivanovnan
toimesta käynyt säntillisesti joka toinen päivä sairaan luona, mutta
hänen käynneistään ei ollut paljon hyötyä, ja lääkkeitä hän syötti
potilaan aivan täyteen. Mutta nytpä tänä päivänä, t.s. sunnuntaiaamuna,
odotettiin alikapteenin luo erästä uutta lääkäriä, joka oli tullut
Moskovasta ja jota Moskovassa pidettiin kuuluisuutena. Hänet oli
Moskovasta tilannut ja kutsunut Katerina Ivanovna kuluja säästämättä,
— ei Iljušetškaa varten, vaan erästä toista tarkoitusta varten, josta
puhumme edempänä asianmukaisessa paikassa, mutta koska tämä kerran
oli tullut, niin Katerina Ivanovna oli pyytänyt häntä käymään myös
Iljušetškaa katsomassa, josta alikapteenille oli ennakolta annettu
tieto. Kolja Krasotkinin tulosta taas hänellä ei ollut minkäänlaista
aavistusta, vaikka hän jo kauan oli toivonut, että vihdoinkin tulisi
se poika, jonka muisteleminen tuotti Iljušetškalle niin paljon
kärsimyksiä. Sinä hetkenä, jolloin Krasotkin avasi oven ja ilmestyi
huoneeseen, olivat kaikki, alikapteeni ja pojat, kerääntyneet sairaan
vuoteen viereen ja tarkastelivat juuri tuotua pikkuista koiranpentua,
joka oli vasta eilen syntynyt, mutta jonka alikapteeni oli tilannut jo
viikko sitten ilahduttaakseen ja viihdyttääkseen Iljušetškaa, tämä kun
yhä suri kadonnutta ja tietysti jo kuolluttakin Žutškaa. Mutta vaikka
Iljuša, joka jo kolme päivää sitten oli kuullut ja tiesi, että hänelle
lahjoitetaan pieni koira, eikä vain tavallinen koira, vaan jalorotuinen
(mikä tietysti oli hirveän tärkeä asia) hienotunteisesti osoittikin
iloitsevansa lahjasta, niin näkivät sekä isä että pojat selvästi, että
uusi koira kenties oli vain entistä voimakkaampana elvyttänyt hänen
sydämessään onnettoman, hänen kiduttamansa Žutškan muiston. Koiranpentu
makasi ja liikehti hänen vieressään, ja hän silitti surullisesti
hymyillen sitä laihalla, valjulla, kuihtuneella kädellään; näkyi kyllä,
että koira häntä miellyttikin, mutta... Žutška oli edelleen poissa,
tämä ei sittenkään ollut Žutška, mutta jos Žutška ja pentu olisivat
olleet siinä yhdessä, silloin onni olisi ollut täydellinen!

— Krasotkin! — huudahti äkkiä eräs pojista, joka ensimmäisenä näki
Koljan. Syntyi ilmeistä liikehtimistä, pojat väistyivät ja asettuivat
vuoteen molemmille puolille, niin että Iljušetška yhtäkkiä oli
näkyvissä. Alikapteeni riensi kiireesti Koljaa vastaan.

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä... kallis vieras! — alkoi hän lepertää. —
Iljušetška, herra Krasotkin on tullut luoksesi...

Mutta Krasotkin, käteltyään häntä nopeasti, osoitti samassa heti
senkin, että hän tavattoman hyvin tunsi sopivan käytöstavan
vaatimukset. Hän kääntyi heti ja ennen kaikkea nojatuolissaan
istuvan kapteeninrouvan puoleen (joka juuri sillä hetkellä oli
hirveän tyytymätön ja valitteli sitä, että pojat seisoivat Iljušan
vuoteen edessä ja estivät häntä näkemästä uutta koiraa), ja raapaisi
tavattoman kohteliaasti tämän edessä jalallaan, minkä jälkeen hän
kääntyi Ninotškan puoleen ja teki tällekin, koska tämä oli naishenkilö,
samanlaisen kumarruksen. Tämä kohtelias esiintyminen teki sairaaseen
rouvaan tavattoman miellyttävän vaikutuksen.

— Näkee heti, kuka on hyvin kasvatettu nuori mies, — lausui hän
kovalla äänellä ja levitti käsiään, — mutta mitä ovatkaan meidän muut
vieraamme: ajavat toisen toisensa selässä.

— Kuinka niin, äitikulta, toinen toisensa selässä, mitenkä niin, —
lepersi alikapteeni tosin ystävällisesti, mutta kuitenkin hiukan
peloissaan »äitikullan» puolesta.

— Niinhän ne ajavat sisälle. Toinen istuutuu eteisessä toisen
olkapäille ja ajaa ratsain sisälle kunnolliseen perheeseen. Mikä vieras
se semmoinen on?

— Kuka sitten on, äitikulta, sillä tavoin ajanut sisälle, kuka?

— Tuo poikahan ajoi tänään sisälle tuon pojan selässä, ja tuo taas
tuon...

Mutta Kolja seisoi jo Iljušan vuoteen luona. Sairas kalpeni
silminnähtävästi. Hän kohosi istumaan vuoteessaan ja katseli hyvin
kiinteästi Koljaan. Tämä ei ollut nähnyt entistä pikku ystäväänsä
kahteen kuukauteen ja pysähtyi yhtäkkiä hänen eteensä aivan
hämmästyneenä: hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että näkisi niin
laihtuneet ja kellastuneet kasvot, niin kuumeesta palavat ja ikäänkuin
hirveästi suurentuneet silmät, niin laihat kädet. Surren ja ihmetellen
hän katseli, kuinka Iljuša hengitti niin syvään ja tiheään ja kuinka
hänen huulensa olivat niin kuivat. Hän astui Iljušan luo, ojensi
kätensä ja lausui melkein kokonaan sekaantuneena:

— No, ukko... kuinka voit?

Mutta hänen äänensä katkesi, luontevuutta ei riittänytkään, kasvot
vääntyivät äkkiä omituisesti, ja jotakin alkoi väristä hänen huuliensa
seuduilla. Iljuša hymyili hänelle surkeasti jaksamatta vielä sanoa
sanaakaan. Kolja kohotti äkkiä kätensä ja silitti jostakin syystä
kämmenellään Iljušan hiuksia.

— Ei mi-tään! — sammalsi hän hiljaa, — ei oikeastaan rohkaisten toista
eikä oikeastaan itsekään tietäen, miksi sanoi niin. Noin minuutin
verran he olivat taas vaiti.

— Mikä uusi koiranpentu sinulla on? — kysyi Kolja yhtäkkiä aivan
tunteettomalla äänellä.

— Ni-in! — vastasi Iljuša pitkällä kuiskauksella ja läähättäen.

— Musta nenä, on siis äkäinen, kahlekoira, — huomautti Kolja varmasti
ja tärkeän näköisenä, aivan kuin kysymys nyt olisi ollut vain
koiranpennusta ja sen mustasta nenästä. Mutta pääasia tässä oli, että
hän yhä koetti kaikin voimin tukahduttaa tunteensa, ettei alkaisi itkeä
niinkuin »pienet», eikä vieläkään tätä tunnettaan voittanut. — Kun se
kasvaa isoksi, niin se täytyy panna kahleisiin, kyllä minä tiedän.

— Siitä tulee hyvin iso! — huudahti eräs poika joukosta.

— Tietty se, tämä on semmoista rotua, iso siitä tulee, tuommoinen,
vasikan kokoinen, — kuului yhtäkkiä useita ääniä.

— Vasikan kokoinen, oikean vasikan kokoinen, — sanoi alikapteeni
rientäen luo. — Minä hankin vartavasten sellaisen, äkäisistä
äkäisimmän, ja sen vanhemmat ovat myöskin hyvin isoja ja oikein
äkäisiä, kas tämän kokoisia maasta laskien... Istuutukaa, tähän Iljušan
vuoteelle, taikka tänne penkille. Terve tuloa, kallis vieras, kauan
odotettu vieras... Tulitteko Aleksei Fjodorovitšin kanssa?

Krasotkin istuutui Iljušan vuoteelle jalkopäähän. Vaikka hän matkalla
ehkä oli miettinytkin, miten aloittaisi luontevasti keskustelun, niin
nyt häneltä oli auttamattomasti hävinnyt sen lanka.

— En... minä olen Perezvonin kanssa... Minulla on nyt sellainen koira,
Perezvon. Slaavilainen nimi. Odottaa tuolla... kun vain vihellän, niin
se lentää sisälle. Minulla on myös mukanani koira, — kääntyi hän äkkiä
Iljušan puoleen, — muistatko, ukko, Žutškan? — kysyä paukautti hän
äkkiä.

Iljušetškan kasvot vääristyivät. Hän katsahti kärsivästi Koljaan.
Ovella seisova Aljoša rypisti kulmiaan ja nyökkäsi salaa Koljalle, että
tämä ei puhuisi Žutškasta, mutta Kolja ei huomannut sitä tai ei ollut
huomaavinaan.

— Missä sitten... on Žutška? — kysyi Iljuša katkonaisella äänellä.

— No, veliseni, sinun Žutškasi — fjuu! Žutškasi on mennyt menojaan!

Iljuša vaikeni, mutta katsoi taaskin hyvin kiinteästi Koljaan. Aljoša,
jonka katse kohtasi Koljan katseen, iski tälle parhaansa mukaan silmää,
mutta Kolja käänsi taaskin katseensa pois eikä ollut tälläkään kertaa
huomaavinaan.

— Juoksi jonnekin ja katosi. Kuinka ei olisi kadonnut tietymättömiin
sellaisen palan syötyään, — tokaisi Kolja säälimättömästä mutta alkoi
jostakin syystä itsekin läähättää. — Minulla on sen sijaan Perezvon...
Slaavilainen nimi... Minä toin sinun luoksesi...

— Ei tarvitse! — lausui äkkiä Iljušetška.

— Ei, ei, tarvitsee, sinun pitää välttämättömästi katsoa... Se huvittaa
sinua. Minä toin vartavasten... samanlainen pörrökarvainen sekin...
Sallitteko, rouva, minun kutsua tänne koirani? — kääntyi hän äkkiä
rouva Snegirevin puoleen aivan käsittämättömän mielenkuohun vallassa.

— Ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti Iljuša surullisella ja
särkyneellä äänellä. Hänen silmänsä leimusivat soimaavina.

— Jospa te... — sanoi alikapteeni ja kimposi pystyyn seinän vierustalla
olevalta arkulta, jolle oli istuutunut, — jospa te... muuhun aikaan...
sammalsi hän, mutta Kolja oli hyvin touhuissaan ja kiireissään ja
huudahti äkkiä Smuroville: »Smurov, avaa ovi!» ja vihelsi heti tämän
avattua oven vihellyspilliinsä. Perezvon syöksähti hurjasti huoneeseen.

— Hyppää, Perezvon, istu! — karjaisi Kolja hypähtäen paikaltaan, ja
koira asettui takajaloilleen sekä ojentautui suoraksi Iljušan vuoteen
edessä. Tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut odottanut: Iljuša
vavahti ja työntäytyi äkkiä minkä voimia oli eteenpäin, kumartui
Perezvonia kohti ja katseli sitä miltei tyrmistyneenä.

— Tämä on... Žutška! — huudahti hän äkkiä kärsimyksestä ja onnesta
soinnuttomalla äänellä.

— Mitä sinä sitten luulit? — kirkaisi Krasotkin heleällä, onnellisella
äänellä minkä vain jaksoi, kumartui koiraa kohti, otti sen käsiinsä ja
nosti Iljušan luo.

— Katso, ukko, näetkö, silmä on kiero ja vasemmassa korvassa
rako, juuri ne tunnusmerkit, jotka sinä minulle kerroit. Näitten
tunnusmerkkien mukaan minä sen löysinkin! Etsin käsiini silloin
heti, kiireen kauppaa. Eihän se ollut kenenkään oma, eihän se ollut
kenenkään oma! — selitti hän kääntyen nopeasti alikapteenin, hänen
vaimonsa, Aljošan ja sitten taas Iljušan puoleen, — se oleksi
Fedotovien takapihalla, oli aivan asettunut sinne, mutta nämä eivät
ruokkineet sitä, se on juoksukoira, maalta pois juossut... Minä etsin
sen käsiini... Näetkö, ukko, se ei siis niellytkään sinun palastasi.
Jos se olisi sen niellyt, niin se tietysti olisi kuollut, ihan
varmasti! Ennätti siis sylkäistä sen pois, koska on nyt elossa. Sinä
et huomannutkaan, että se sylkäisi pois. Sylkäisi ulos, mutta neula
pisti kuitenkin kieleen, siksipä se silloin rupesikin vinkumaan. Juoksi
ja vikisi, ja sinä luulit, että se oli niellyt palan kokonaan. Sen
täytyi silloin kovasti vikistä, sillä koiralla on hyvin hieno nahka
suussa... hienompi kuin ihmisellä, paljon hienompi! — huudahteli Kolja
innoissaan, kasvot riemusta hehkuvina ja loistavina.

Iljuša ei voinut puhuakaan. Hän katseli Koljaa suurilla ja omituisesti
pullistuneilla silmillään suu auki ja kalmankalpeana. Jos mitään
aavistamaton Krasotkin vain olisi tietänyt, miten rasittavasti
ja tuhoisasti tämmöinen hetki saattoi vaikuttaa sairaan pojan
terveydentilaan, niin hän ei millään ehdolla olisi uskaltanut tehdä
sitä kujetta, minkä hän nyt oli tehnyt. Mutta huoneessa olijoista eivät
tätä ymmärtäneet luultavasti muut kuin Aljoša. Alikapteeni puolestaan
oli aivan kuin muuttunut pikku pojaksi.

— Žutška! Tämä on siis Žutška? — huuteli hän ylen onnellisella äänellä.
— Iljutšetška, sehän on Žutška, sehän on Žutška, sinun Žutškasi! — Hän
oli vähällä itkeä.

— Ja minä kun en ollenkaan arvannut sitä! — huudahti Smurov
surullisesti. — Aika poika on Krasotkin, minä sanoin, että hän löytää
Žutškan, ja hän löysikin!

— Löysi kuin löysikin! — huudahti iloisesti vielä joku.

— Aika poika tuo Krasotkin! — kajahti kolmas ääni.

— Aika poika, aika poika! — huusivat kaikki pojat ja alkoivat taputtaa
käsiään.

— Odottakaahan, odottakaahan! — koetti Kolja huutaa niin, että hänen
äänensä kuuluisi yli muiden. — Minä kerron teille, miten asian laita
oli, siinä koko niksi onkin, miten asia oli, eikä missään muussa!
Minähän etsin sen käsiini, kuljetin kotiini ja piilotin sen heti,
kotiini lukon taakse, enkä näyttänyt kenellekään ihan viimeiseen
päivään asti. Vain Smurov sai tietää kaksi viikkoa takaperin, mutta
minä sain hänet uskomaan, että se on Perezvon, eikä hän päässyt asian
perille, mutta väliajalla minä opetin Žutškalle kaikenlaisia taitoja,
katsokaahan, katsokaahan vain, millaisia asioita se osaa! Sitä varten
opetinkin, että toisin sen sinun luoksesi, ukko, oppineena ja sujuvana:
»Että tässä mukamas, ukko, näet, millainen sinun Žutškasi on nyt!»
Mutta eikö teillä ole jotakin lihapalasta, se näyttää teille kohta
sellaisen tempun, että lennätte selällenne naurusta, — lihaa, pieni
pala, no, eikö teillä todellakaan ole?

Alikapteeni riensi kiireesti eteisen läpi isäntäväen tupaan, jossa
hänenkin perheensä ruoka valmistettiin. Kolja taas ei tahtonut hukata
kallista aikaa ja huusi hirveän kiireissään Perezvonille: »Kuole!»
Koira alkoi äkkiä pyöriä, kävi makaamaan selälleen ja jähmettyi
liikkumattomaksi kaikki neljä käpälää pystyssä. Pojat nauroivat, Iljuša
katseli hymyillen entistä kärsivää hymyään, mutta kaikkein enimmän
miellytti Perezvonin kuoleminen »äitikultaa». Hän alkoi nauraa hohottaa
koiralle, näpsytellä sormiaan ja kutsua: — Perezvon, Perezvon!

— Ei se nouse missään tapauksessa, ei missään tapauksessa, — huudahti
Kolja voitonriemuisesti ja syystä ylpeänä, — vaikka koko maailma
huutaisi, mutta kun minä huudan, niin se hypähtää silmänräpäyksessä:
_Ici_, Perezvon!

Koira hyppäsi ylös ja alkoi hypellä ilosta vikisten. Alikapteeni juoksi
sisälle tuoden palan keitettyä lihaa.

— Eikö se ole kuuma? — tiedusteli Kolja kiireesti ja toimekkaasti
ottaessaan palasen, — ei, ei ole kuuma, koirat eivät pidäkään kuumasta.
Katsokaa kaikki, Iljušetška, katso, katso toki, katso, ukko, miksi sinä
et katso? Minä toin tänne, mutta hän ei katso!

Uusi temppu oli se, että liikkumattomana seisovan ja kuononsa
ojentaneen koiran nenälle pantiin herkullinen lihapala. Koiraparan piti
liikkumatta seisoa pala nenällä niin kauan kuin isäntä käski, olla
siirtymättä paikaltaan, olla liikahtamatta, vaikka puoli tuntia. Mutta
Perezvonia ei seisotettu kauan.

— Has! — huudahti Kolja, ja pala lensi silmänräpäyksessä Perezvonin
kuonolta sen suuhun. Yleisö oli tietenkin haltioissaan ja ihmeissään.

— Ja siksikö, siksikö vain, että opettaisitte koiran, te ette tullut
koko aikana! — huudahti Aljoša tahtomattaan moittivasti.

— Siksi juuri! — huudahti Kolja aivan vilpittömästi. — Tahdoin näyttää
sen koko loistossaan!

— Perezvon! Perezvon! — alkoi äkkiä Iljuša kutsua luokseen koiraa
napsutellen laihoja sormiaan.

— Mitä sinä siitä! Hypätköön se itse sinun vuoteellesi. _Ici_,
Perezvon! — sanoi Kolja iskien kämmenellään vuoteeseen, ja Perezvon
lensi kuin nuoli Iljušan luo. Tämä syleili kiihkeästi sen kaulaa
molemmin käsin, ja Perezvon nuoli hänen poskeaan vastalahjaksi.
Iljušetška painautui sitä vastaan, oikaisihe vuoteessaan ja kätki
kaikilta kasvonsa sen pörröisiin karvoihin.

— Herra Jumala, Herra Jumala! — huudahteli alikapteeni. Kolja istuutui
taas Iljušan vuoteelle.

— Iljuša, minä voin näyttää sinulle vielä yhden kapineen. Olen tuonut
sinulle pienen tykin. Muistatko, minä puhuin sinulle jo silloin tästä
tykistä ja sinä sanoit: »Ah, kun saisin sen nähdä!» No, nyt minä sen
toin.

Ja Kolja veti kiireesti laukustaan esille pronssisen pikku tykkinsä.
Hän oli kiireissään sen vuoksi, että hän itse oli nyt kovin onnellinen:
jonakin muuna aikana hän olisi odottanut, kunnes Perezvonin tekemä
vaikutus olisi mennyt ohi, mutta nyt hän piti kiirettä ja halveksi
kaikkea pidättyväisyyttä: »Olette jo muutenkin onnellisia ja tästä
saatte vielä lisää onnea!» Itse hän oli aivan hurmaantunut.

— Minä iskin jo kauan sitten silmäni tähän kapineeseen, kun se oli
virkamies Morozovin hallussa, — sinua varten, ukko, sinua varten. Se
seisoi hänellä tyhjän panttina, hän oli saanut sen veljeltään, ja minä
vaihdoin sen isäni kaapista saamaani kirjaan: _Muhametin sukulainen
eli parantava tyhmyys_. Kirja on sata vuotta vanha, se on hurja teos,
on ilmestynyt Moskovassa, kun sensuuria ei vielä ollut, ja Morozov
harrastaa tämmöisiä kappaleita. Vielä kiittikin minua...

Tykkiä Kolja piti kädessään kaikkien edessä, niin että jokainen voi
nähdä ja nauttia. Iljuša kohottautui ja katseli ihastuneena leikkikalua
syleillen edelleen oikealla kädellään Perezvonia. Vaikutus kohosi
suuremmoiseksi, kun Kolja ilmoitti, että hänellä on ruutiakin ja että
voi heti laukaista tykin, »jos se vain ei häiritse naisia». »Äitikulta»
pyysi heti, että hänen annettaisiin lähempää katsella leikkikalua, mikä
pyyntö heti täytettiinkin. Pronssinen tykki, joka oli pyörien varassa,
miellytti häntä tavattomasti, ja hän alkoi kuljetella sitä polvillaan.
Pyyntöön saada ampua hän antoi täydelleen myöntävän vastauksen
ymmärtämättä sentään, mitä häneltä pyydettiin. Kolja näytti ruudin ja
haulit. Alikapteeni entisenä sotilaana ryhtyi itse lataamaan ja pani
tykkiin hyvin pienen määrän ruutia sekä pyysi jättämään haulit toiseen
kertaan. Tykki asetettiin lattialle, suu tyhjää paikkaa kohti, sankkiin
pistettiin kolme ruutijyvää ja sytytettiin tulitikulla. Tulokseksi tuli
mitä loistavin laukaus. »Äitikulta» vavahti, mutta alkoi heti nauraa
ilosta. Pojat katselivat äänettöminä ja juhlallisina, mutta kaikkein
onnellisin oli alikapteeni katsoessaan Iljušaan. Kolja nosti tykin
lattialta ja lahjoitti sen Iljušalle samoin kuin haulit ja ruudin.

— Tämä on sinulle, sinulle! Olen sen varannut aikoja sitten, — toisti
hän vielä kerran onnensa ylenpalttisuudessa.

— Ah, lahjoittakaa minulle! Ei, lahjoittakaa tykki mieluummin minulle!
— alkoi äkkiä pikku lapsen tavoin pyydellä »äitikulta». Hänen
kasvoissaan kuvastui surua ja levottomuutta, sillä hän pelkäsi, että
hänelle ei sitä lahjoiteta. Kolja joutui hämilleen. Alikapteeni tuli
levottomaksi ja kiihtyi.

— Äitihyvä, äitikiltti! — sanoi hän rientäen vaimonsa luo, — tykki
on sinun, se on sinun, mutta olkoon se Iljušan hallussa, koska
se lahjoitettiin hänelle, mutta se on kuitenkin ihan kuin sinun,
Iljušetška antaa sinun aina sillä leikkiä, olkoon se teidän yhteinen,
yhteinen...

— Ei, minä en tahdo, että se on yhteinen, ei, tahdon, että se on
kokonaan minun eikä Iljušan, — jatkoi »äitikulta» jo aivan valmiina
itkemään.

— Äiti, ota itsellesi, tässä on, ota itsellesi! — huudahti äkkiä
Iljuša. — Krasotkin, saanko minä lahjoittaa sen äidille? — kääntyi hän
äkkiä rukoilevan näköisenä Krasotkinin puoleen ikäänkuin peläten, että
tämä loukkaantuu, kun hänen antamansa lahja lahjoitetaan toiselle.

— Se käy varsin hyvin päinsä! — suostui heti Krasotkin, ja ottaen tykin
Iljušan käsistä hän antoi sen »äitikullalle» tehden mitä kohteliaimman
kumarruksen. Tämä ihan rupesi itkemään liikutuksesta.

— Iljušetška, armas, kas, hän rakastaa äitiään! — huudahti hän
liikutettuna ja ryhtyi heti taas kuljettelemaan tykkiä polvillaan.

— Äiti hyvä, anna minun suudella kättäsi, — sanoi hänen miehensä ja
hypähti heti hänen luokseen täyttämään aikomuksensa.

— Ja sitten on vielä hyvin suloinen nuori mies tuo hyvä poika tuossa! —
lausui kiitollinen rouva osoittaen Krasotkinia.

— Ruutia minä tuon sinulle nyt tästä lähin niin paljon kuin vain
tahdot, Iljuša. Me teemme nyt itse ruutia. Borovikov on saanut tietää
sen kokoonpanon: kaksikymmentäneljä osaa salpietaria, kymmenen rikkiä
ja kuusi osaa koivuhiiltä, kaikki on survottava yhdessä, kaadettava
siihen vettä, sekoitettava puuroksi ja hierottava rummun nahkan läpi —
näin saadaan ruutia.

— Smurov on minulle jo puhunut teidän ruudistanne, mutta isä sanoo,
että se ei ole oikeata ruutia, — lausui Iljuša.

— Miksi ei olisi oikeata? — punastui Kolja. — Meillä se palaa. Muuten
minä en tiedä...

— Ei, en minä mitään, — hypähti äkkiä syyllisen näköisenä
alikapteeni Koljan luo. — Minä tosin sanoin, että oikea ruuti ei ole
kokoomukseltaan tuollaista, mutta ei se tee mitään, voi valmistaa
näinkin.

— En tiedä, te tiedätte paremmin. Me sytytimme sen palamaan kivisessä
pomaadapurkissa, se paloi mainiosti, paloi kokonaan, jäi vain hyvin
vähän nokea. Mutta sehän oli vasta pehmeänä puurona, mutta jos sen
hieroo nahan läpi... Muuten te kyllä tiedätte paremmin, en minä
tiedä... Mutta Bulkin sai isältään selkäänsä meidän ruutimme takia,
oletko kuullut? — kääntyi hän yhtäkkiä Iljušan puoleen.

— Olen kuullut, — vastasi Iljuša. Hän kuunteli loppumattomalla
mielenkiinnolla ja nautinnolla Koljaa.

— Me valmistimme kokonaisen pullollisen ruutia, hän piti sitä vuoteensa
alla. Isä näki sen. »Se voi räjähtää», sanoo. Ja antoi hänelle samassa
selkään. Tahtoi tulla kouluun valittamaan minua vastaan. Nyt häntä ei
päästetä seuraani, nyt ei ketään päästetä seuraani. Ei Smuroviakaan
päästetä, olen tullut kuuluisaksi kaikkialla, — sanovat, että minä olen
»hurjapäinen», — hymähti Kolja halveksivasti. — Tämä kaikki on alkanut
täällä rautatiestä.

— Ah, me olemme kuulleet siitä teidän tapauksestanne! — huudahti
alikapteeni. — Kuinka te makasitte siellä? Ja ettekö te tosiaankaan
ollenkaan pelästynyt, kun makasitte junan alla? Peloittiko teitä?

Alikapteeni mielisteli hirveästi Koljaa.

— E-ei erikoisesti! — vastasi Kolja huolimattomasti. — Minun maineeni
täällä on kaikkein pahimmin vienyt hunningolle tuo kirottu hanhi,
— kääntyi hän taas Iljušan puoleen. Mutta vaikka hän kertoessaan
koettikin olla hyvin huolettoman näköinen, niin hän ei kuitenkaan
vieläkään voinut hallita itseänsä ja esiintyi edelleenkin teennäisesti.

— Ah, minä olen kuullut hanhestakin! — alkoi Iljuša nauraa aivan
loistavin kasvoin. — Minulle kerrottiin, mutta minä en ymmärtänyt,
ihanko sinä olit tuomarin edessä tuomittavana?

— Aivan typerä juttu, ihan mitätön, josta meidän kaupunkimme tavan
mukaan paisutettiin kokonainen elefantti, — alkoi Kolja huolettomasti.
— Minä kuljin kerran täällä torilla, ja silloin juuri satuttiin ajamaan
sinne hanhia. Minä pysähdyin ja katson hanhia. Äkkiä eräs täkäläinen
nuori mies, Višnjakov, hän on nyt juoksupoikana Plotnikoveilla, katsoo
minua ja sanoo: »Mitä sinä hanhia katselet?» Minä katson häntä: typerä,
ympyriäinen naama, nuori mies on kahdenkymmenen vuoden ikäinen, minä,
tiedättehän, en koskaan suhtaudu kielteisesti kansaan. Minä mielelläni
kansan kanssa... Me olemme jäljellä kansasta — se on selviö — te
luullakseni suvaitsette nauraa, Karamazov?

— En, Herra varjelkoon, minä kuuntelen teitä hyvin tarkkaavaisesti, —
lausui Aljoša mitä vilpittömimmän näköisenä, ja epäluuloinen Kolja tuli
silmänräpäyksessä rohkeammaksi.

— Minun teoriani, Karamazov, on selvä ja yksinkertainen, — kiiruhti
hän heti taas iloisesti jatkamaan. — Minä uskon kansaan ja olen aina
valmis tekemään sille oikeutta, mutta ollenkaan hemmoittelematta
sitä, tämä on _sine qua_... Niin, hanhestahan minun oli kerrottava.
No, minä käännyn tuohon hölmöön päin ja vastaan hänelle: »Minä tässä
ajattelen, mitä hanhi ajattelee.» Hän katsoo minuun aivan tylsästi:
»Mitä sitten», sanoo, »hanhi ajattelee?» — »Näetkö», sanon, »tuossa
seisovat rattaat, joissa on kauroja. Säkistä tippuu kauroja, ja hanhi
on kurottanut kaulansa aivan pyörän alle ja nokkii jyviä — näetkö?» —
»Sen minä hyvinkin näen», sanoo. »No niin», sanon, »jos noita rattaita
nyt hitusen siirtää eteenpäin, — niin leikkaako pyörä hanhen kaulan
poikki vai eikö?» — »Välttämättömästi, sanoo, leikkaa», ja myhäilee
jo suu levällään, ihan hänen mielensä suli. »No, mennäänpä», sanon,
»nuori mies, yritetäänpä». — »Yritetään», sanoo. Eikä meidän tarvinnut
kauan hommata: hän asettui huomaamatta suitsien luo, minä taasen
sivulle ohjatakseni hanhen kulkusuuntaa. Talonpoika ei sillä hetkellä
pitänyt varaansa, puheli jonkun kanssa, niin että minun ei ensinkään
tarvinnutkaan ohjata: hanhi kurotti omia aikojaan kaulansa kauroja
tavoitellessaan rattaitten alle, aivan pyörän alle. Minä iskin silmää
nuorukaiselle, hän nykäisi ja — rits-rats, pyörä katkaisi hanhen kaulan
kahtia! Pitikin käydä niin, että samassa silmänräpäyksessä kaikki
talonpojat näkivät meidät ja alkoivat kaikki yhdessä puhua porista:
»Sinä teit sen tahallasi!» — »En, en tahallani.» — »Eipäs, tahallasi!»
No, puhua pälpättävät: »Rauhantuomarin luo!» Veivät minutkin:
»Sinäkin», sanovat, »olit siinä, sinä avustit, sinut tuntee koko
kauppatori!» Minut tosiaankin jostakin syystä tuntee koko kauppatori,
— lisäsi Kolja itserakkaasti. — Me menimme kaikki rauhantuomarin luo,
tuovat sinne hanhenkin. Katson, nuori mies hätääntyi ja alkoi parkua,
parkuu todella kuin akka. Mutta karjakauppias huutaa: »Tuolla tavoin
voi niitä, hanhia, litistää kuoliaaksi miten paljon hyvänsä!» No,
tietysti oli todistajia. Rauhantuomari julisti heti paikalla päätöksen:
hanhesta oli annettava karjakauppiaalle rupla, mutta hanhen ottakoon
nuori mies itselleen. Ja varokoon vastedes koskaan tekemästä semmoisia
temppuja. Mutta nuori mies itkeä poraa edelleen niinkuin ämmä: »En
se ollut minä», sanoo, »hän se minua yllytti», — ja hän osoittelee
minua. Minä vastaan täysin kylmäverisesti, että minä en ollenkaan ole
opettanut, vaan että minä olen ainoastaan lausunut julki perusajatuksen
ja puhunut vain suunnitelman muodossa. Rauhantuomari Nefedov naurahti
ja suuttui samassa itseensä siitä, että oli naurahtanut. »Minä
teistä», sanoo minulle, »annan kohta teidän esimiehillenne sellaisen
maininnan, että ette vastedes antautuisi tämmöisiin suunnitelmiin,
sen sijaan että teidän olisi istuttava kirjojenne ääressä ja luettava
läksyjänne.» Minun esimiehilleni hän ei mitään ilmoitusta tehnyt,
se oli pilapuhetta, mutta tieto todella levisi ja tuli opettajien
korviin: pitkäthän täällä on korvat! Varsinkin klassikko Kolbasnikov
oli tuimana, mutta Dardanelov puolusti taaskin. Ja Kolbasnikov on nyt
meille kaikille äkäinen niinkuin viheriäinen aasi. Olet kai kuullut,
Iljuša, että hän on mennyt naimisiin, sai Mihailovilta myötäjäisiä
tuhat ruplaa, mutta morsian on ensimmäisen luokan suunsoittaja kaikkein
pahinta lajia. Kolmasluokkalaiset sepittivät heti epigrammin:

    Kolmasluokkalaiset kumman kuulla sai:
    Kolbasnikov likanaama nai.

No, sen jatkokin on hyvin lystikästä, minä tuon sen sinulle myöhemmin.
Minä en sano Dardanelovista mitään: hän on mies, jolla on tietoja,
ehdottomasti hyvät tiedot. Semmoisia minä kunnioitan, en ensinkään sen
tähden, että hän puolusti minua...

— Kuitenkin sinä pistit hänet pussiin siinä, kuka on perustanut
Troijan! — huomautti äkkiä Smurov, joka tällä hetkellä oli kerrassaan
ylpeä Krasotkinista. Kertomus hanhesta oli häntä hyvin suuresti
miellyttänyt.

— Ihanko todella pistitte pussiin? — puuttui alikapteeni
mielistelevästi puheeseen. Siitäkö, kuka on perustanut Troijan? Me
olemme jo kuulleet, että panitte pussiin. Iljušetška kertoi minulle jo
silloin...

— Hän tietää kaikki, isä, tietää paremmin kuin kaikki muut! — yhtyi
Iljušetškakin puheeseen. — Hän vain on olevinaan tuommoinen, mutta hän
on koulumme paras oppilas kaikissa aineissa...

Iljuša katseli Koljaa rajattoman onnellisena.

— No, tuo juttu Troijasta on roskaa, jonninjoutavaa. Minä pidän
itsekin tätä kysymystä tyhjänpäiväisenä, — lausui Kolja ylpeillen
vaatimattomuudellaan. Hän oli jo ennättänyt saada täydelleen kiinni
oikeasta äänilajista, vaikka muuten olikin jonkin verran levoton: hän
tunsi olevansa hyvin innoissaan ja esimerkiksi kertoneensa hanhesta
kovin hartaasti, kun taas Aljoša oli koko kertomuksen ajan ollut vaiti
ja ollut vakava, ja niinpä alkoi itserakkaan pojan sydäntä vähitellen
jäytää ajatus, »eikö hän kenties vaikenekin sen tähden, että halveksii
minua luullen minun hakevan hänen kiitostaan? Siinä tapauksessa, jos
hän uskaltaa ajatella sitä, niin minä...»

— Minä pidän tätä kysymystä ehdottomasti tyhjänpäiväisenä, — tokaisi
hän vielä kerran ylpeästi.

— Minäpä tiedän, kuka perusti Troijan, — sanoi äkkiä aivan odottamatta
eräs poika, joka ei tähän asti ollut puhunut juuri mitään, vaitelias ja
nähtävästi ujo, mutta hyvin hauskannäköinen yksitoistavuotias Kartašov.
Hän istui aivan oven luona. Kolja katsahti häneen ihmetellen ja
arvokkaasti. Seikka oli semmoinen, että kysymyksestä: »Kuka oikeastaan
on perustanut Troijan?» oli kaikilla luokilla tullut salaisuus, jonka
selvillesaamiseksi piti lukea Smaragdovia. Smaragdovia taas ei ollut
kenelläkään muulla kuin Koljalla. Mutta poika Kartašov oli kerran
salaa, kun Kolja oli kääntynyt poispäin, kiireesti avannut hänen
kirjojensa joukossa olevan Smaragdovin ja sattunut heti löytämään sen
paikan, jossa puhuttiin Troijan perustajista. Tämä oli tapahtunut jo
jokseenkin kauan sitten, mutta hän oli kaiken aikaa ujostellut eikä
uskaltanut ilmoittaa julkisesti, että hänkin tiesi, kuka Troijan oli
perustanut, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti syntyisi jotakin
selkkausta ja että Kolja voisi jotenkin häntä nolata. Mutta nyt hän
jostakin syystä ei jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi. Kauan olikin
hänen mielensä tehnyt sanoa.

— No, kuka sen sitten perusti? — kääntyi Kolja hänen puoleensa kopeasti
ja yliolkaisesti, arvaten jo kasvoista, että toinen tosiaankin tietää,
ja tietysti valmiina heti kohtaamaan kaikki seuraukset. Yleisessä
mielentilassa esiintyi heti sitä, mitä nimitetään epäsoinnuksi.

— Troijan perustivat Teukros, Dardanos, Ilios ja Tros, — lasketteli
poika yhtä päätä ja sävähti silmänräpäyksessä aivan punaiseksi, niin
punaiseksi, että tuli sääli häntä katsellessa. Mutta kaikkien poikien
katseet olivat kiintyneet häneen, he katselivat häntä kokonaisen
minuutin, ja sitten kaikki nämä katseet yhtäkkiä kääntyivät Koljaan.
Tämä mittaili edelleen halveksivan kylmästi katseillaan röyhkeätä
poikaa.

— Se on: miten he perustivat? — suvaitsi hän viimein lausua. — Ja mitä
yleensä merkitsee kaupungin tai valtakunnan perustaminen? Mitä: he
tulivat ja asettivat tiilikiven joka mies?

Syntyi naurun remakka. Syyllisen pojan punastus muuttui entistä
heleämmäksi. Hän oli vaiti, hän oli valmis itkemään. Kolja piti häntä
tässä tilassa vielä noin minuutin.

— Puhuakseen tuollaisista historiallisista tapahtumista kuin
kansakunnan perustaminen täytyy puhujan ennen kaikkea ymmärtää, mitä se
merkitsee, — sanoi hän opetukseksi toiselle ankarasti ja painokkaasti.
— Minä muuten en anna kaikille noille ämmien loruille arvoa enkä
yleensäkään pidä yleistä historiaa erikoisesti arvossa, — lisäsi hän
äkkiä huolettomasti kääntyen jo kaikkien puoleen yleisesti.

— Niinkö yleistä historiaa? — tiedusti alikapteeni aivan kuin yhtäkkiä
pelästyen.

— Niin, yleistä historiaa. Siinä opitaan sarja inhimillisiä
tyhmyyksiä eikä mitään muuta. Minä kunnioitan vain matematiikkaa ja
luonnontieteitä, — suurenteli Kolja ja vilkaisi sivumennen Aljošaan:
vain tämän mielipidettä hän täällä pelkäsi. Mutta Aljoša oli yhä
edelleen vaiti ja vakavan näköinen. Jos Aljoša olisi nyt jotakin
sanonut, niin asia olisi siihen loppunut, mutta Aljoša oli vaiti ja
»hänen vaitiolonsa saattaa olla halveksivaa» ja siksi Kolja ärtyi nyt
kokonaan.

— Taas ovat meillä nuo klassilliset kielet: ne ovat hullutusta eivätkä
mitään muuta... Te taidatte taaskin olla toista mieltä kuin minä,
Karamazov?

— Olen toista mieltä, — hymyili Aljoša hillitysti.

— Klassilliset kielet, jos tahdotte kuulla koko minun mielipiteeni
niistä, — ovat poliisitoimenpide, vain sitä varten ne on otettu
ohjelmaan, — puhui Kolja alkaen äkkiä taas yhä enemmän läähättää,
— ne on otettu ohjelmaan siksi, että ovat ikäviä, ja siksi, että
tylsistyttävät kykyjä. Oli ikävä ja mietittiin, miten voitaisiin
saada aikaan vielä enemmän ikävää. Oli typerää ja mietittiin, miten
saataisiin syntymään vielä typerämpää. Niin keksittiin klassilliset
kielet. Tämä on täydelleen minun mielipiteeni niistä, ja toivoakseni
en koskaan muuta sitä, — lopetti Kolja jyrkästi. Hänen kumpaankin
poskeensa ilmestyi punainen täplä.

— Se on totta, — kannatti häntä yhtäkkiä heleällä ja vakuutetulla
äänellä Smurov, joka oli uutterasti kuunnellut.

— Itse hän on kuitenkin paras latinassa! — huudahti äkkiä joukosta eräs
poika.

— Niin, isä, hän puhuu noin, mutta hän on paras latinassa luokallaan, —
sanoi myös Iljuša.

— Mikäpä siinä? — katsoi Kolja tarpeelliseksi puolustautua, vaikka
kehuminen oli hänelle hyvin mieleen. — Latinaa minä pänttään päähäni,
koska se on tarpeellista, sillä minä olen luvannut äidilleni käydä
koulun loppuun, ja minun mielestäni se, mihin on ryhtynyt, on tehtävä
hyvin, mutta sydämessäni minä syvästi halveksin klassillisuutta ja
kaikkea tuota iljetystä... Ettekö ole samaa mieltä, Karamazov?

— Miksi »iljetystä»? — naurahti taas Aljoša.

— Mutta hyväinen aika, klassikothan on käännetty kaikille kielille,
ei siis klassikkoihin tutustumista varten ole katsottu latinaa
tarpeelliseksi, vaan yksinomaan poliisitoimenpiteinä ja kykyjen
tylsistyttämiseksi. Kuinka se siis ei olisi iljetystä?

— Kuka on teille opettanut tämän kaiken? — huudahti viimein Aljoša
ihmeissään.

— Ensiksikin minä pystyn itsekin ymmärtämään kenenkään opettamatta ja
toiseksi tietäkää, että juuri sitä, mitä minä teille nyt puhuin muille
kielille käännetyistä klassikoista, on kolmannelle luokalle julkisesti
puhunut itse opettaja Kolbasnikov...

— Tohtori tuli! — huudahti yhtäkkiä Ninotška, joka koko ajan oli ollut
vaiti.

Talon portille olivat todellakin ajaneet rouva Hohlakovin omistamat
vaunut. Alikapteeni, joka koko aamun oli odottanut tohtoria, syöksyi
päistikkaa portille ottamaan tätä vastaan. »Äiti-kulta» järjesteli
hamettaan ja koetti olla arvokkaan näköinen. Aljoša meni Iljušan luo
ja alkoi asetella hänen tyynyään. Ninotška seurasi nojatuolistaan
levottomana Aljošan toimia tämän laitellessa vuodetta kuntoon. Pojat
alkoivat kiireesti hyvästellä, muutamat heistä lupasivat pistäytyä
illalla. Kolja huusi Perezvonia, ja tämä hyppäsi pois vuoteesta.

— Minä en mene, en mene! — lausui Kolja kiireissään Iljušalle, —
minä odotan eteisessä ja tulen takaisin, kun tohtori lähtee, tulen
Perezvonin kanssa.

Mutta lääkäri astui jo sisälle — arvokasryhtinen mies, jolla oli yllään
karhunnahkainen turkki; hänellä oli pitkä, tumma poskiparta ja sileäksi
ajettu leuka. Astuttuaan kynnyksen yli hän äkkiä pysähtyi aivan kuin
ällistyen: hänestä näytti varmaankin, että hän oli joutunut väärään
paikkaan. »Mitä tämä on? Missä minä olen?» mutisi hän riisumatta yltään
turkkia ja ottamatta päästään merikarhunnahkaista lakkiaan, jonka lippa
oli niinikään merikarhunnahasta. Suuri ihmisjoukko, huoneen köyhyys,
nurkkaan nuoralle ripustetut alusvaatteet panivat hänet ymmälle.
Alikapteeni kumarsi hänen edessään melkein maahan asti.

— Te olette täällä, täällä, — mutisi hän matelevasti, — te olette
täällä, minun luonani, teidän oli määrä minun luokseni...

— Sne-gi-rev? — lausui tohtori arvokkaasti ja kovalla äänellä. —
Oletteko te herra Snegirev?

— Minä se olen.

— Ahaa!

Tohtori silmäsi vielä kerran inhoten ympärilleen ja heitti yltään
turkin. Kaikkien silmiin välähti arvokas ritarimerkki hänen kaulassaan.
Alikapteeni sieppasi lennosta turkin, ja tohtori otti päästään lakin.

— Entä missä on potilas? — kysyi hän kuuluvasti ja vaativasti.



6.

Varhainen kehitys


— Mitä arvelette, mitähän tämä tohtori hänelle sanoo? — alkoi Kolja
kiireesti puhua. — Mutta kuinka epämiellyttävä naama hänellä onkaan
eikö totta? Minä en voi sietää lääketiedettä!

— Iljuša kuolee. Minusta se näyttää jo varmalta, — vastasi Aljoša
surullisesti.

— Veijarit! Lääketiede on petkutusta! Mutta minä olen sentään iloinen,
kun tutustuin teihin, Karamazov. Jo kauan olen halunnut teihin
tutustua. Ikävä vain, että kohtasimme toisemme näin surullisissa
oloissa...

Koljan teki kovin mieli sanoa jotakin vielä tulisemmin, vielä
avomielisemmin, mutta oli kuin jokin olisi ottanut vastaan. Aljoša
huomasi sen, hymyili ja puristi hänen kättään.

— Olen jo kauan sitten oppinut kunnioittamaan teitä harvinaisena
olentona, — mutisi taas Kolja sekaantuen yhä puheessaan. — Minä
olen kuullut, että te olette mystikko ja olette ollut luostarissa.
Minä tiedän, että te olette mystikko, mutta... se ei saanut minua
pysähtymään. Kosketus todellisuuden kanssa parantaa teidät...
Sellaisille luonteille kuin te ei tavallisesti käy toisin.

— Mitä te nimitätte mystikoksi? Mistä parantaa? — kysyi Aljoša hieman
ihmetellen.

— No, siinä on Jumala ja sen semmoista.

— Kuinka, ettekö te sitten usko Jumalaan?

— Päinvastoin, minulla ei ole mitään Jumalaa vastaan. Tietysti Jumala
on vain otaksuma... mutta... minä tunnustan, että Hän on tarpeen,
järjestyksen vuoksi... maailman järjestyksen vuoksi ja niin edespäin...
ja jos Häntä ei olisi, niin Hänet pitäisi keksiä, — lisäsi Kolja alkaen
punastua. Hän alkoi äkkiä kuvitella, että Aljoša nyt heti luulee hänen
tahtovan loistaa tiedoillaan ja osoittaa, että hän on »suuri». »Mutta
minä en ollenkaan tahdo loistaa hänen edessään tiedoillani», ajatteli
Kolja paheksuen. Ja häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi harmittaa.

— Minä tunnustan, että minusta on sietämätöntä sekaantua kaikkiin
näihin kiistoihin, — tokaisi hän, — voihan Jumalaan uskomattakin
rakastaa ihmiskuntaa, vai mitä arvelette? Voltaire ei uskonut Jumalaan,
mutta rakastihan hän ihmiskuntaa? (»Taas, taas!» ajatteli hän
itsekseen.)

— Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta luullakseni hän vähän, sangen
vähän myös rakasti ihmiskuntaa, — lausui Aljoša hiljaa, hillitysti
ja aivan luonnollisesti, niinkuin keskustelisi ikäisensä tai jo
vanhemmankin ihmisen kanssa. Koljaa hämmästytti nimenomaan tuo Aljošan
jonkinmoinen epävarmuus siitä, mitä hän ajatteli Voltairesta, samoin
kuin sekin, että hän ikäänkuin antoi juuri hänen, pikku Koljan,
ratkaistavaksi tämän kysymyksen.

— Oletteko te sitten lukenut Voltairea? — sanoi Aljoša lopuksi.

— En, eipä silti, että olisin lukenut... Olen muuten lukenut _Candiden_
venäläisenä käännöksenä... se on vanha, kömpelö käännös, naurettava...
(»Taas, taas!»)

— Ja ymmärsittekö?

— Oi, kyllä, kaikki... se on... miksi te luulette, että en olisi
ymmärtänyt? Siellä on tietysti paljon rivouksia... Minä tietysti pystyn
ymmärtämään, että se on filosofinen romaani ja kirjoitettu aatteen
esittämiseksi... — sekaantui Kolja jo kokonaan. — Minä olen sosialisti,
Karamazov, minä olen parantumaton sosialisti, — sanoa paukautti hän
yhtäkkiä hyötähyviään.

— Sosialisti? — alkoi Aljoša nauraa. — Milloin te olette siihen
ennättänyt? Tehän olette luullakseni vasta kolmetoistavuotias?

Koljan sydäntä kouristi.

— Ensiksikään en kolmentoista, vaan neljäntoista, kahden viikon
kuluttua täytän neljätoista, — kivahti hän, — ja toiseksi en ollenkaan
ymmärrä, mitä minun ikäni tähän kuuluu. Kysymys on siitä, minkälainen
on minun vakaumukseni, eikä siitä, minkä ikäinen olen, eikö totta?

— Kun tulette vanhemmaksi, niin huomaatte itse, kuinka suuri vaikutus
iällä on vakaumukseen. Minusta näytti myös, että te puhutte toisten
sanoja, — vastasi Aljoša vaatimattomasti ja rauhallisesti, mutta Kolja
keskeytti hänet kiihkeästi.

— Hyväinen aika, te tahdotte kuuliaisuutta ja mystisismiä. Myöntäkää,
että esimerkiksi kristinusko on ollut vain välikappaleena rikkailla ja
mahtavilla, jotta voisivat pitää orjuudessa alempaa luokkaa, eikö totta?

— Ah, minä tiedän, mistä te olette tämän lukenut, ja teitä on
ehdottomasti joku opettanut! — huudahti Aljoša.

— Hyväinen aika, miksi minun välttämättömästi olisi pitänyt se lukea?
Eikä minua ole kerrassaan kukaan opettanut. Voin minä itsekin... Ja
jos tahdotte, niin en minä ole Kristusta vastaan. Hän oli täysin
humaaninen persoonallisuus, ja jos Hän eläisi meidän aikanamme, niin
Hän suorastaan liittyisi vallankumouksellisiin ja kenties näyttelisi
huomattavaa osaa... Niin se ehdottomasti olisikin.

— Mistä ihmeestä, mistä ihmeestä te olette siepannut tämän! Minkä
hölmön kanssa olette joutunut tekemisiin? — huudahti Aljoša.

— Hyväinen aika, ei totuutta voi salata. Minä tietysti erään tapauksen
johdosta olen joutunut usein puhumaan herra Rakitinin kanssa, mutta...
Sanotaan jo ukko Belinskin niinikään puhuneen tämmöistä.

— Belinski? En muista. Ei hän ole tämmöistä koskaan kirjoittanut.

— Jos ei olekaan kirjoittanut, niin kuuluu puhuneen. Olen kuullut tämän
eräältä... muuten hitto hänestä...

— Entä oletteko lukenut Belinskiä?

— Nähkääs... en... minä en ole lukenut kaikkea, mutta... sen paikan
Tatjanasta, miksi hän ei lähtenyt Oneginin mukaan, minä olen lukenut.

— Kuinka ei lähtenyt Oneginin mukaan? Joko te sitten tämän... ymmärrätte?

— Hyväinen aika, te näytte pitävän minua poikasena, Smurovina, —
hymähti ärtyisästi Kolja. — Älkää muuten luulko, pyydän, että minä jo
olen tuommoinen vallankumouksellinen. Minä olen sangen usein toista
mieltä kuin herra Rakitin. Jos minä puhun Tatjanasta, niin en minä
silti ollenkaan kannata naisten emansipatsionia. Minä tunnustan, että
nainen on alistetussa asemassa oleva olento ja että hänen on toteltava.
_Les femmes tricottent_, niinkuin Napoleon sanoi, — lausui Kolja
hymähtäen jostakin syystä, — ja ainakin tässä minulla on täydelleen
samanlainen vakaumus kuin tuolla syyttä suurena pidetyllä miehellä.
Minä olen esimerkiksi myös sitä mieltä, että Amerikkaan karkaaminen
isänmaasta on alhaista, vieläpä pahempaakin, nimittäin typerää. Miksi
olisi mentävä Amerikkaan, kun meidänkin maassamme voi tuottaa paljon
hyötyä ihmiskunnalle? Varsinkin nyt. On koko joukko mahdollisuuksia
hedelmälliseen toimintaan. Niin minä vastasinkin.

— Kuinka vastasitte? Kenelle? Joko joku on pyytänyt teitä lähtemään
Amerikkaan?

— Tunnustan, että minua koetettiin yllyttää, mutta minä torjuin sen.
Tämä on tietysti meidän kesken, Karamazov, kuuletteko, ei sanaakaan
kenellekään. Minä mainitsen tämän vain teille. Minä en ensinkään halua
joutua Kolmannen Osaston kynsiin enkä saada opetusta Ketjusillan luona.

    Rakennuksen muistat sä
    Ketjusillan luona.

Muistatteko? Suurenmoista! Mille te nauratte? Ettehän vain mahda
luulla, että minä olen valehdellut teille koko jutun? (Mitäpä, jos
hän saa tietää, että minulla on isäni kaapissa kaiken kaikkiaan vain
tämä yksi numero _Kolokol_-lehteä ja että minä en ole siitä muuta
lukenutkaan? — ajatteli Kolja sivumennen, mutta peläten.)

— Oh, e, minä en naura enkä ollenkaan luule teidän valehdelleen
minulle. Siinäpä se onkin, että minä en sitä luule, se on, paha
kyllä, totinen tosi! No, sanokaa, oletteko te lukenut Puškinia,
_Oneginin_...Te puhuitte äsken juuri Tatjanasta?

— En, en ole vielä lukenut, mutta aion lukea. Minulla ei ole
ennakkoluuloja, Karamazov. Minä tahdon kuulla kummankin puolen kannan.
Minkätähden te kysyitte?

— Muuten vain.

— Sanokaa, Karamazov, halveksitteko te minua kauheasti? — tokaisi
äkkiä Kolja ja ojentautui suoraksi Aljošan edessä aivan kuin asettuen
asentoon. — Olkaa hyvä, aivan kiertelemättä.

— Halveksinko teitä? — sanoi Aljoša katsellen häntä ihmeissään. — Mistä
syystä? Minusta on vain surullista, että niin oivallista luonnetta kuin
teidän, joka ei vielä ole päässyt aloittamaan elämää, on jo turmellut
kaikki tuo karkea ja jonninjoutava.

— Älkää olko huolissanne minun luonteestani, — keskeytti Kolja jossakin
määrin itserakkaasti, — mutta että minä olen epäluuloinen, se on kyllä
totta. Tyhmän epäluuloinen, karkeasti epäluuloinen. Te naurahditte
äsken, ja minusta tuntui heti, että te ikäänkuin...

— Ah, minä naurahdin aivan muulle. Tiedättekö, mille minä naurahdin:
luin äskettäin erään Venäjällä asuneen Saksanmaan saksalaisen lausunnon
nykyisestä opiskelevasta nuorisostamme. »Näyttäkää», kirjoittaa hän,
»venäläiselle koulupojalle tähtimaailman kartta, josta hänellä tähän
saakka ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, niin hän palauttaa teille
huomenna tuon kartan korjattuna.» Ei mitään tietoja ja äärettömän
suuret luulot itsestään — sitä tahtoi saksalainen sanoa venäläisestä
koululaisesta.

— Ah, sehän on aivan oikein! — alkoi Kolja yhtäkkiä nauraa hohottaa,
— ihan superlatiivissa oikein, aivan prikulleen! Bravo, saksalainen!
Ei huomannut kuitenkaan kollo myös hyvää puolta, vai mitä arvelette?
Suuret luulot itsestään — olkoon menneeksi, se johtuu nuoruudesta,
se korjautuu, jos vain sen korjautuminen on välttämätöntä, mutta sen
sijaan on myös itsenäistä henkeä miltei lapsuudesta asti, sen sijaan
on ajatuksen ja vakaumuksen rohkeutta eikä tuota heidän makkaroilla
kasvatettua orjailuaan auktoriteettien edessä... Mutta joka tapauksessa
saksalainen sanoi hyvin! Bravo, saksalainen! Vaikka saksalaiset pitää
sittenkin kuristaa. Olkoonpa, että he ovat vahvoja tieteissä, heidät
pitää sittenkin kuristaa...

— Miksi sitten kuristaa? — hymyili Aljoša.

— No, minä lörpöttelin kenties, myönnän sen. Minä olen toisinaan
hirveän lapsellinen, ja kun joskus pääsen alkuun, en jaksa hillitä
itseäni ja olen valmis lörpöttelemään kaikenlaista roskaa. Mutta
kuulkaahan, me täällä lavertelemme joutavia, mutta tuo lääkäri näkyy
takertuneen sinne omituisen pitkäksi aikaa. Hän saattaa muuten
tarkastaa siellä myös »äitikultaa» ja kipeäjalkaista Ninotškaa.
Tiedättekö, tuo Ninotška miellytti minua. Hän kuiskasi minulle sisään
tullessani: »Miksi ette ole tullut aikaisemmin?» Ja semmoisella
äänellä, moittivasti! Minusta hän näyttää hyvin hyväntahtoiselta ja
säälittävältä.

— Niin, niin! Kunhan rupeatte käymään talossa niin näette, millainen
olento hän on. Teille on hyvin hyödyllistä tutustua tuollaisiin
olentoihin, jotta oppisitte pitämään arvossa vielä paljon muutakin,
minkä opitte tietämään juuri tutustuessanne tämmöisiin olentoihin,
— huomautti Aljoša lämpimästi. — Se kaikkein parhaiten tekee teistä
toisenlaisen.

— Oi, kuinka olen pahoillani ja soimaan itseäni siitä, etten tullut
aikaisemmin! — huudahti Kolja katkerin mielin.

— Niin, se on hyvin ikävää. Te näitte itse, kuinka suuresti te
ilahdutitte onnetonta pienokaista! Ja miten pahoillaan hän olikaan
teitä odotellessaan!

— Älkää puhuko minulle siitä! Te raatelette sydäntäni. Muuten se on
minulle aivan oikein: minä en tullut tänne itserakkauteni takia,
itsekkään itserakkauden ja alhaisen vallanhimon takia, josta en koko
elämäni aikana pääse vapautumaan, vaikka ponnistelen koko elämäni ajan.
Minä näen sen nyt, minä olen monessa suhteessa konna, Karamazov.

— Ei, te olette oivallinen luonne, vaikka pilattu, ja minä
ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi teillä oli vaikutusvaltaa tuohon
sairaalloisesta vaikutuksille alttiiseen kelpo poikaan! — vastasi
Aljoša tulisesti.

— Ja tätä sanotte minulle te! — huudahti Kolja. — Ja minä kun luulin,
ajatelkaahan, jo usean kerran nyt täällä ollessani, että te halveksitte
minua! Jospa vain tietäisitte, kuinka suuressa arvossa pidän teidän
mielipidettänne!

— Mutta oletteko te todellakin noin epäluuloinen? Tuossa iässä! No,
ajatelkaahan, minä juuri ajattelinkin tuolla huoneessa katsellessani
teitä teidän kertoessanne, että te mahdatte olla hyvin epäluuloinen.

— Joko ajattelittekin? Kylläpä teillä on silmä, te näette, näette! Lyön
vetoa, että se tapahtui siinä paikassa, kun minä kerroin hanhesta.
Juuri siinä paikassa minusta tuntui, että te halveksitte minua syvästi
sen takia, että minulla on kiire esiintuomaan uljuuttani, ja aloinpa
yhtäkkiä vihatakin teitä siitä ja rupesin puhumaan puuta heinää.
Sitten minusta tuntui (se oli äsken juuri täällä) siinä paikassa, kun
minä sanoin: »Jos Jumalaa ei olisi, niin hänet pitäisi keksiä», että
minä olen kovin kärkäs esiintuomaan sivistystäni, etenkin kun olin
tuon fraasin lukenut kirjasta. Mutta minä vannon teille, että minä en
pyrkinyt loistamaan kerskuakseni, vaan muuten vain, en tiedä miksi,
ilosta, totta totisesti, se oli ikäänkuin ilosta... vaikka se on
syvästi häpeällinen piirre, että ihminen tuppautuu kaikkia vaivaamaan
ilosta. Minä tiedän sen. Mutta sen sijaan minä olen nyt vakuutettu
siitä, että te ette halveksi minua, vaan että minä olin kaiken tuon
ottanut vain omasta päästäni. Oi, Karamazov, minä olen hyvin onneton.
Minä kuvittelen toisinaan Herra ties mitä, että kaikki nauravat
minulle, koko maailma, ja silloin minä, silloin olen valmis tuhoamaan
koko olevaisuuden.

— Ja kiusaatte ympärillänne olevia, — hymyili Aljoša.

— Ja kiusaan ympärilläni olevia, varsinkin äitiäni. Karamazov, sanokaa,
olenko minä nyt hyvin naurettava?

— Älkää ajatelko sitä, älkää ollenkaan ajatelko sitä! — huudahti
Aljoša. — Ja mitä on naurettava? Vähänkö on tapauksia, joissa ihminen
on naurettava tai näyttää siltä? Mutta nykyjään melkein kaikki
lahjakkaat ihmiset hirveästi pelkäävät olevansa naurettavia, ja se on
heidän onnettomuutensa. Minua vain ihmetyttää, että te olette niin
varhain alkanut sitä tuntea, vaikka minä muuten kyllä jo kauan olen
huomannut tämmöistä muissakin. Nykyjään melkein jo lapsetkin ovat
alkaneet potea tätä. Se on melkein hulluutta. Tähän itserakkauden
haamuun on pukeutunut itse piru ja tunkeutunut koko sukupolveen, —
piru juuri, — lisäsi Aljoša ollenkaan naurahtamatta, niinkuin häneen
kiinteästi katsova Kolja oli luullut hänen tekevän. — Te olette
niinkuin kaikki muutkin, — lopetti Aljoša, — se on niinkuin monet,
mutta ei pidä olla sellainen kuin kaikki ovat, siinä se on.

— Siitäkin huolimatta, että kaikki ovat sellaisia?

— Niin, siitä huolimatta, että kaikki ovat sellaisia. Olkaa te yksin
toisenlainen. Te olette todellakin toisenlainen kuin kaikki muut: tehän
ette nyt hävennyt tunnustaa sitä, mikä on huonoa ja naurettavaakin.
Mutta kuka nykyjään sen tunnustaa? Ei kukaan, on lakattu tuntemasta
itsensä tuomitsemisen tarvettakin. Olkaa toisenlainen kuin kaikki;
vaikka te yksinänne jäisitte semmoiseksi, niin olkaa kuitenkin
sellainen.

— Suurenmoista! — Minä en ole erehtynyt teihin nähden. Te kykenette
lohduttamaan. Oi, kuinka minä olenkaan pyrkinyt läheisyyteenne,
Karamazov, kuinka kauan olenkaan etsinyt tilaisuutta kohdata teidät!
Oletteko todella tekin ajatellut minusta samaa? Äsken te sanoitte
ajatelleenne minusta samaa.

— Niin, minä olen kuullut teistä ja ajatellut samoin teistä... ja jos
osaksi itserakkauskin pani teidät nyt tätä kysymään, niin ei se tee
mitään.

— Tiedättekö, Karamazov, meidän selityksemme muistuttaa
rakkaudentunnustusta, — lausui Kolja omituisen raukealla ja
häpeilevällä äänellä. — Eikö se ole naurettavaa, eikö se ole
naurettavaa?

— Ei ole ollenkaan naurettavaa, ja vaikka olisikin naurettavaa, niin ei
se mitään tee, sillä se on hyvää, — hymyili Aljoša valoisaa hymyä.

— Mutta tiedättekö, Karamazov, myöntäkää, että teitä itseännekin nyt
hiukan hävettää minun kanssani... Minä näen sen silmistä, — naurahti
Kolja hieman viekkaasti, mutta samalla miltei onnellisena.

— Mikä hävettäisi?

— Miksi te sitten punastuitte?

— Tehän sen niin teitte, että minä punastuin! — alkoi Aljoša nauraa ja
tuli tosiaankin aivan punaiseksi. — No niin, hiukan hävettää, Jumala
ties miksi, en tiedä miksi... — mutisi hän miltei hämillään.

— Oi, kuinka minä teitä rakastan ja kunnioitan tällä hetkellä, siitä
juuri, että teitäkin jokin hävettää minun kanssani! Sillä tekin olette
aivan niinkuin minä! — huudahti Kolja aivan riemuissaan. Hänen poskensa
hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.

— Kuulkaahan, Kolja, teistä tulee muun muassa myöskin hyvin onneton
ihminen elämässä, — sanoi Aljoša äkkiä jostakin syystä.

— Minä tiedän sen, tiedän sen. Kuinka te tiedätte kaikki noin
edeltäpäin! — vahvisti heti Kolja.

— Mutta kokonaisuudessaan te kuitenkin siunaatte elämää.

— Aivan niin! Hurraa! Te olette profeetta! Oi, meistä tulee ystävät,
Karamazov. Tiedättekö, minua ihastuttaa kaikkein enimmän se, että
te kohtelette minua aivan niinkuin vertaistanne. Mutta me emme ole
vertaisia, ei emme ole vertaisia, te olette korkeammalla! Mutta meistä
tulee ystävät. Tiedättekö minä olen koko viime kuukauden ajan sanonut
itselleni: »Joko meistä hänen kanssaan tulee heti ikuiset ystävät tai
me jo ensikerrasta asti olemme vihamiehiä hautaan saakka!»

— Ja näin puhuessanne te tietysti jo rakastitte minua! — nauroi Aljoša
iloisesti.

— Rakastin, hirveästi rakastin, rakastin ja haaveilin teistä! Kuinka te
tiedättekin tuon kaiken edeltäpäin? Kas, tuossa on tohtorikin. Herra
Jumala, hän sanoo jotakin, katsokaa, millaiset hänen kasvonsa ovat!



7.

Iljuša


Tohtori tuli ulos tuvasta taas turkkiinsa kääriytyneenä ja lakki
päässä. Hänen kasvonsa osoittivat miltei suuttumusta ja inhoa,
ikäänkuin hän yhä olisi pelännyt tahrautuvansa jostakin. Hän silmäsi
sivumennen ympäri eteisen ja katsahti tällöin ankarasti Aljošaan ja
Koljaan. Aljoša viittasi ovesta ajomiehelle, ja vaunut, joissa tohtori
oli tullut, ajoivat ulko-oven luo. Alikapteeni riensi kiireesti
tohtorin jäljessä ja taivuttautuen melkein vempeleeksi hänen edessään
pysähdytti hänet saadakseen kuulla viimeisen sanan. Mies-raukan kasvot
ilmaisivat masennusta, katse oli pelästynyt.

— Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne... ihanko todella?...
— alkoi hän, mutta ei puhunut loppuun, vaan löi vain kämmeniään
yhteen epätoivoissaan, katsellen kuitenkin yhä vieläkin rukoilevasti
tohtoriin, aivan kuin tohtorin sana nyt tosiaankin voisi muuttaa
poika-paran saaman tuomion.

— Minkäpä sille voi! Minä en ole Jumala, — vastasi tohtori
huolettomalla, vaikkakin tavan mukaan vakuuttavalla äänellä.

— Tohtori... Teidän ylhäisyytenne... Ja tuleeko se pian, joko pian?

— Val-mis-tau-tu-kaa kaikkeen, — sanoi tohtori pannen painoa joka
tavulle, ja luoden silmänsä alas hän valmistautui harppaamaan kynnyksen
yli vaunujen luo.

— Teidän ylhäisyytenne, Kristuksen tähden! — pysähdytti hänet
alikapteeni vielä kerran pelästyneenä. — Teidän ylhäisyytenne!... Eikö
siis mikään, eikö mikään, kerrassaan mikään nyt pelasta?...

— Se ei nyt rii-pu minusta, — lausui tohtori kärsimättömästi, — mutta
kuitenkin, hm, — pysähtyi hän äkkiä, — jos te esimerkiksi voisitte...
lä-het-tää... potilaanne... heti ja vähääkään viivyttelemättä (sanat
»heti ja vähääkään viivyttelemättä» tohtori lausui ei vain ankarasti,
vaan melkein vihaisesti, niin että alikapteeni ihan vavahti)
Sy-ra-kuu-saan, niin... uusien suotui-si-en il-mas-tol-lis-ten
olosuhteitten johdosta... voisi kenties ta-pah-tu-a...

— Syrakuusaan! — huudahti alikapteeni aivan kuin ei vielä ymmärtäisi
mitään.

— Syrakuusa — se on Sisiliassa, — tokaisi äkkiä kuuluvasti Kolja
selitykseksi. Tohtori katsoi häneen.

— Sisiliaan! Herranen aika, teidän ylhäisyytenne, — joutui alikapteeni
aivan ymmälle, — tehän näitte! — Hän levitti molemmat kätensä osoittaen
ympärillä olevaa sisustusta. — Entä äitikulta, entä perhe?

— Ei-ei, ei perhettä Sisiliaan, vaan perheenne on vietävä Kaukaasiaan,
varhain keväällä... tyttärenne Kaukaasiaan ja vaimonne... sen jälkeen
kuin hänkin on ollut Kau-kaa-si-as-sa jäsenkolotustensa takia... on
heti sen jälkeen lä-he-tet-tä-vä Pariisiin, psy-ki-at-ri, tohtori
Le-pel-le-tier'n parantolaan, minä voisin antaa teille hänelle
osoitetun kirjelipun, ja silloin... voisi kenties tapahtua...

— Tohtori, tohtori! Tehän näette! — levitti taas alikapteeni käsiään
osoittaen epätoivoissaan eteisen paljaita hirsiseiniä.

— Se ei enää ole minun asiani, — naurahti tohtori, — minä sanoin vain
sen, mitä tie-de saattaa sanoa teidän kysyessänne viimeisiä keinoja,
mutta kaikki muu... valitan...

— Älkää olko huolissanne, lääkäri, minun koirani ei pure teitä, —
tokaisi Kolja kovalla äänellä huomattuaan tohtorin hieman levottomana
katsovan kynnykselle asettunutta Perezvonia. Koljan äänessä oli
vihainen sointu. Sanan »lääkäri» tohtorin asemesta hän oli sanonut
_tahallaan_ ja, kuten hän itse myöhemmin ilmoitti, »loukatakseen».

— Mitä tä-mä on? — tohtori nakkasi päätään katsoen ihmeissään Koljaan.
— Mi-kä tämä on? — kääntyi hän äkkiä Aljošan puoleen ikäänkuin tahtoen
tältä selitystä.

— Tämä on Perezvonin isäntä, lääkäri, älkää huolehtiko minun
persoonastani, — tokaisi Kolja taas.

— Zvonin? — toisti lääkäri tajuamatta, mitä Perezvon oli.

— Hän ei tiedä missä on. Hyvästi, lääkäri, me tapaamme toisemme
Syrakuusassa.

— Kuka t-tä-mä on? Kuka, kuka? — kysyi tohtori aivan vimmastuneena.

— Hän on täkäläisiä koulupoikia, tohtori, hän on kujeilija, älkää
välittäkö hänestä, — sanoi Aljoša kiireesti ja rypistäen kulmiaan. —
Kolja, olkaa vaiti! — huudahti hän Krasotkinille. — Ei pidä välittää
hänestä, tohtori, — toisti hän jo hiukan kärsimättömämmin.

— Sel-kään, sel-kään pitää sille antaa, selkään! — polki jalkaansa
tohtori, joka oli hirveän raivostunut.

— Mutta tiedättekö, lääkäri, minun Perezvonini voi ehkä purrakin!
— lausui Kolja värisevällä äänellä, hän kalpeni ja hänen silmänsä
leimahtivat. — _Ici_, Perezvon!

— Kolja, jos sanotte vain sanankin vielä, niin minä katkaisen välimme
ainaiseksi, — huudahti Aljoša mahtavasti.

— Lääkäri, on ainoastaan yksi olento koko maailmassa, joka voi käskeä
Nikolai Krasotkinia, ja se on tämä mies (Kolja osoitti Aljošaa); häntä
minä tottelen, hyvästi!

Hän syöksähti paikaltaan, avasi oven ja meni kiireesti huoneeseen.
Perezvon syöksyi hänen jälkeensä. Tohtori seisoi vielä viitisen
sekuntia kuin jähmettyneenä ja katseli Aljošaa, sitten hän sylkäisi ja
lähti nopeasti vaunuja kohti toistellen kuuluvasti: »Tämä, tämä, en
tiedä, mitä tämä on!» Alikapteeni kiiruhti auttamaan häntä vaunuihin.
Aljoša meni huoneeseen Koljan jäljessä. Tämä seisoi jo Iljušan vuoteen
ääressä. Iljuša piti kiinni hänen kädestään ja kutsui isäänsä. Hetkisen
kuluttua tuli alikapteenikin takaisin.

— Isä, isä, tule tänne... me... — alkoi Iljuša lepertää hyvin
kiihtyneenä, mutta ei nähtävästi jaksanut jatkaa, vaan ojensi äkkiä
molemmat laihtuneet kätensä eteenpäin ja syleili niin kovasti kuin
jaksoi yhtaikaa heitä kumpaakin, sekä Koljaa että isäänsä, yhdistäen
heidät syleilyynsä ja painautuen itse heitä vastaan. Alikapteeni alkoi
yhtäkkiä nytkähdellä kuulumattomista nyyhkytyksistä, Koljan huulet ja
leuka alkoivat vavahdella.

— Isä, isä! Miten sääli minun onkaan sinua, isä! -— voihki Iljuša
katkerasti.

— Iljušetška... kullanmuruni... tohtori sanoi... sinä tulet
terveeksi... tulemme onnellisiksi... tohtori... — alkoi alikapteeni
puhua.

— Ah, isä! Tiedänhän minä, mitä uusi tohtori sinulle sanoi minusta...
Näinhän minä! — huudahti Iljuša ja puristi taas lujasti, kaikin voimin,
heitä kumpaakin vastaansa painaen kasvonsa isänsä olkapäähän.

— Isä, älä itke... ja kun minä kuolen, niin ota sinä hyvä poika,
toinen... valitse itse heistä kaikista, ota hyvä, pane sen nimeksi
Iljuša ja rakasta häntä minun sijastani...

— Ole vaiti, ukko, sinä tulet terveeksi! — huudahti äkkiä Krasotkin
aivan kuin vihastuneena.

— Äläkä sinä, isä, unhota minua koskaan, — jatkoi Iljuša, — käy
haudallani... ja tiedätkö mitä, isä, hautaa minut sen meidän ison
kivemme luo, jonka luokse me yhdessä kävelimme, ja käy siellä luonani
Krasotkinin kanssa iltaisin... Ja Perezvon... Minä odotan teitä... Isä,
isä!

Hänen äänensä katkesi, kaikki kolme seisoivat syleillen toisiaan
eivätkä enää puhuneet mitään. Ninotškakin nojatuolissaan itki hiljaa,
ja yhtäkkiä, nähdessään kaikkien itkevän, äitikin alkoi kyynelehtiä.

— Iljušetška! Iljušetška! — huudahteli hän.

Krasotkin irtautui viimein Iljušan syleilystä.

— Hyvästi, ukko, minua odottaa äiti päivälliselle, — lausui hän
kiireesti. — Kuinka ikävää, että en ilmoittanut hänelle aikaisemmin!
Hän on varmaan hyvin levoton... Mutta heti päivällisen jälkeen tulen
luoksesi koko päiväksi, koko illaksi, ja kerron sinulle niin paljon,
niin paljon! Perezvonin tuon myös mukanani, mutta nyt vien sen
mennessäni, sillä se alkaa poissaollessani ulvoa ja häiritsee sinua;
näkemiin!

Ja hän juoksi ulos eteiseen. Hän ei tahtonut itkeä, mutta eteisessä hän
kuitenkin rupesi itkemään. Tässä tilassa hänet tapasi Aljoša.

— Kolja, teidän on ehdottomasti pidettävä sananne ja tultava, muuten
hänelle tulee hirveä suru, — lausui Aljoša tiukasti.

— Ehdottomasti! Oi, kuinka kiroan itseäni, että en ole käynyt
aikaisemmin, — mutisi Kolja itkien ja häpeämättä itkemistään. Samassa
alikapteeni aivan kuin hyppäsi yhtäkkiä ulos huoneesta ja sulki heti
oven jälkeensä. Hänen kasvonsa olivat raivostuneet, huulet värisivät.
Hän asettui molempien nuorukaisten eteen ja ojensi molemmat kätensä
ylös.

— Minä en tahdo hyvää poikaa! Minä en tahdo toista poikaa! — kuiskasi
hän rajusti, hampaitaan kiristellen. — Jos unhotan sinut, Jerusalem,
niin tarttukoon kieleni...

Hän ei puhunut loppuun, vaan oli kuin läkähtymäisillään, ja vaipui
voimattomana polvilleen puisen penkin eteen. Painaen molemmat nyrkkinsä
päätään vastaan hän alkoi nyyhkyttää oudosti vikisten, ponnistaen
samalla kaikki voimansa, ettei hänen vikinänsä kuuluisi tupaan. Kolja
riensi kadulle.

— Hyvästi, Karamazov! Tuletteko itse? — huudahti hän jyrkästi ja
vihaisesti Aljošalle.

— Illalla tulen ehdottomasti.

— Mitä hän puhui Jerusalemista... Mitä se oli olevinaan?

— Se on raamatusta: »Jos unhotan sinut, Jerusalem», — toisin sanoen
minä unhotan kaikki, mikä minulle on kalleinta, jos vaihdan semmoiseen,
joka viehättää...

— Ymmärrän, riittää! Tulkaa vain itse! _Ici_, Perezvon! — huusi hän
hyvin tuimasti koiralleen ja lähti pitkin, nopein askelin harppaamaan
kotiinsa.



Yhdestoista kirja Veli Ivan Fjodorovitš



1.

Grušenjkan luona


Aljoša suuntasi kulkunsa Kirkkotorille, kauppiaanleski Morozovin
taloon, Grušenjkan luo. Tämä oli jo aikaisin aamulla lähettänyt
hänen luokseen Fenjan tuomaan hartaan pyynnön, että hän pistäytyisi
Grušenjkan luona. Kyseltyään Fenjalta Aljoša sai tietää, että rouva oli
ollut jonkin suuren ja erikoisen levottomuuden vallassa jo eilisestä
lähtien. Koko tuon kahden kuukauden aikana, joka oli kulunut Mitjan
vangitsemisesta, Aljoša oli useasti käynyt rouva Morozovin talossa
sekä omasta aloitteestaan että Mitjan asioilla. Noin kolmen päivän
kuluttua Mitjan vangitsemisesta oli Grušenjka ankarasti sairastunut
ja oli nyt ollut lähes viisi viikkoa sairaana. Yhden viikon noista
viidestä hän oli maannut tiedottomana. Hänen kasvonsa olivat suuresti
muuttuneet, ne olivat laihtuneet ja kellastuneet, vaikka hän oli jo
melkein kaksi viikkoa saanut olla ulkosalla. Mutta Aljošan mielestä
hänen kasvonsa olivat tulleet tavallaan vielä puoleensavetävämmiksi, ja
hänestä oli mieluisaa Grušenjkan luo astuessaan kohdata tämän katse.
Siinä katseessa oli ikäänkuin vahvistuneena jotakin lujaa ja järkevää.
Se ilmaisi jotakin henkistä murrosta, siinä ilmeni jokin muuttumaton,
nöyrä, mutta jalo ja peruuttamaton päättäväisyys. Kulmakarvojen
väliin otsaan oli ilmestynyt pieni pystysuora ryppy, joka antoi hänen
kauniille kasvoilleen keskitetyn miettiväisyyden leiman, mikä ensi
silmäyksellä näytti melkeinpä ankaralta. Entisestä kevytmielisyydestä
ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Omituista oli Aljošasta myöskin se, että
kaikesta onnettomuudesta huolimatta, mikä oli kohdannut naisparkaa,
morsianta, jonka sulhanen oli vangittu kauheasta rikoksesta miltei
samalla hetkellä, kun hänestä oli tullut tämän morsian, huolimatta
senjälkeen seuranneesta sairaudesta ja uhkaavasta oikeuden tuomiosta,
joka tuskin oli vältettävissä, Grušenjka ei kuitenkaan ollut menettänyt
entistä iloisuuttaan. Hänen ennen ylpeistä silmistään loisti nyt
jonkinlainen hiljaisuus, vaikka... vaikka muuten nämä silmät vieläkin
toisinaan liekehtivät pahaa ennustavasta, kun hänen sydäntään ahdisti
eräs entinen huoli, joka ei ensinkään ollut tukahtunut, vaan vieläpä
kasvanutkin. Tämän huolen esine oli yhä sama: Katerina Ivanovna, jota
Grušenjka sairastaessaan oli muistellut houreissaankin. Aljoša ymmärsi,
että hän oli tälle hirveän mustasukkainen Mitjan tähden, vangin tähden,
siitä huolimatta, että Katerina Ivanovna ei ollut kertaakaan käynyt
tätä tervehtimässä vankilassa, vaikka olisi voinut tehdä sen milloin
hyvänsä. Kaikesta tästä muodostui Aljošalle eräänlainen vaikea tehtävä,
sillä Grušenjka uskoi vain hänelle sydämensä salaisuudet ja pyysi
alati häneltä neuvoja; hän puolestaan ei toisinaan kyennyt sanomaan
Grušenjkalle kerrassaan mitään.

Huolestuneena hän saapui Grušenjkan asuntoon. Tämä oli jo kotona;
noin puoli tuntia sitten hän oli palannut Mitjan luota, ja jo siitä
nopeasta liikkeestä, jolla Grušenjka hypähti nojatuolista pöydän
äärestä häntä vastaan, hän päätti, että tämä oli odottanut häntä
hyvin kärsimättömästi. Pöydällä oli levällään kortteja, ja ne oli
jaettu niinkuin turakkapeliä varten. Nahkasohvalle toiselle puolelle
oli laitettu vuode, ja siinä loikoi puoleksi istuen viitta yllään ja
pumpulikankainen yölakki päässä Maksimov, joka ilmeisesti oli sairas ja
heikko, vaikka hymyilikin imelästi. Tämä koditon ukko oli silloin, jo
kaksi kuukautta sitten, palannut Mokrojesta yhdessä Grušenjkan kanssa
ja siitä lähtien jäänytkin hänen luokseen olemaan. Tultuaan silloin
Grušenjkan kanssa räntäsateessa hän oli läpimärkä ja pelästyneenä
istuutunut sohvaan ja luonut ääneti silmänsä häneen hymyillen arasti,
ja rukoilevasti. Grušenjka, joka oli hyvin murheissaan ja jo alkavan
kuumeen vallassa ja oli miltei unohtanut hänet ensimmäisen puolen
tunnin aikana puuhaillessaan kaikenlaista tulonsa jälkeen, — oli äkkiä
luonut häneen kiinteän katseen: Maksimov oli surkeasti ja hämillään
silloin nauraa hihittänyt katsoen häntä silmiin. Grušenjka oli kutsunut
Fenjan ja käskenyt tätä antamaan Maksimoville ruokaa. Koko sen päivän
oli ukko istunut paikallaan melkein liikahtamatta; kun sitten ilta
pimeni ja ikkunaluukut pantiin kiinni, oli Fenja kysynyt rouvalta:

— Miten on, rouva, jääkö hän sitten tänne yöksi?

— Niin, laita hänelle vuode sohvalle, oli Grušenjka vastannut.

Tarkemmin kyseltyään oli Grušenjka saanut selville, että Maksimovilla
nyt todellakaan ei ollut mitään paikkaa, mihin menisi, ja että »herra
Kalganov, hyväntekijäni, ilmoittivat minulle suoraan, etteivät enää
huoli minua luokseen, ja lahjoittivat viisi ruplaa». — »No, Jumala
kanssasi, jää sitten tänne», päätti Grušenjka suruissaan ja hymähti
hänelle osaaottavasti. Ukkoa liikutti hänen hymynsä, ja mies-paran
huulet alkoivat väristä hellämielisestä itkusta. Siitä saakka
oli sitten kuljeskeleva elätti ollutkin Grušenjkan luona. Tämän
sairastaessakaan hän ei ollut lähtenyt talosta. Fenja ja tämän äiti,
Grušenjkan keittäjätär, eivät ajaneet häntä pois, vaan syöttivät
häntä edelleen ja laittoivat hänelle vuoteen sohvalle. Myöhemmin
Grušenjka tottui häneen niin, että tullessaan Mitjan luota (jota hän
tuskin tervehdyttyään oli heti alkanut käydä katsomassa) hän suruaan
haihduttaakseen istuutui ja alkoi puhella »Maksimuškan» kanssa
kaikenlaisista joutavista asioista, ettei vain ajattelisi suruaan.
Osoittautui, että ukko osasi toisinaan kertoakin yhtä ja toista, niin
että hän lopulta oli suorastaan välttämätön Grušenjkalle. Paitsi
Aljošaa, joka ei kuitenkaan käynyt joka päivä ja aina viipyi vain
lyhyen ajan, ei Grušenjka ottanut vastaan juuri ketään. Hänen ukkonsa
taasen, kauppias, oli tähän aikaan hyvin sairas, »teki lähtöä», kuten
kaupungilla sanottiin, ja kuolikin vain viikko sen jälkeen kuin Mitja
oli tuomittu. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa, tuntien lopun lähenevän,
hän vihdoin kutsui luokseen ylös poikansa vaimoineen ja lapsineen ja
käski näitä pysymään luonaan. Palvelijoitaan hän tästä hetkestä lähtien
kielsi ankarasti ensinkään vastaanottamasta Grušenjkaa, ja jos tämä
tulisi, sanomaan hänelle: »Käskee teitä elämään kauan iloisesti ja
kokonaan unohtamaan heidät.» Grušenjka lähetti kuitenkin melkein joka
päivä tiedustelemaan hänen terveydentilaansa.

— Viimeinkin tulit! — huudahti hän heittäen pois kortit ja tervehtien
iloisesti Aljošaa. — Maksimuška jo kovin peloitteli, että sinä kukaties
et tulekaan. Ah, kuinka sinua tarvitaan! Istuudu pöydän ääreen; no,
saako olla kahvia?

— Ehkäpä, — sanoi Aljoša istuutuen pöydän luo, — olen hyvin nälissäni.

— Siinäpä se; Fenja, Fenja, kahvia! — huudahti Grušenjka. — Se on jo
kauan ollut kiehumassa, odottaa sinua, ja tuo piirakoltakin, mutta
kuumia. Ei, odotahan, Aljoša, näitten piirakoitten johdosta syntyi
tänään myrsky. Minä vein niitä hänelle vankilaan, mutta hän, uskotko,
heitti ne minulle takaisin eikä syönyt. Yhden piirakan hän suorastaan
paiskasi lattiaan ja polki sitä jaloillaan. Minä sanoin: »Jätän ne
vartijalle; jos et syö niitä iltaan mennessä, niin silloin sinua
tietysti elättää ilkeämielinen viha!» ja niin lähdin matkaani. Taaskin
siis riitaannuimme, uskotko sitä. Joka kerta, kun menen sinne, me
riitaannumme.

Grušenjka sanoi tämän kaiken henkeään vetämättä, kiihdyksissä. Maksimov
hätääntyi heti, hymyili ja painoi silmänsä alas.

— Mistä te tällä kertaa riitaannuitte? — kysyi Aljoša.

— Minulle aivan odottamattomasta asiasta! Ajattelehan, hän on alkanut
olla mustasukkainen »entiselle»: »Miksi, mukamas, sinä ylläpidät
häntä? Sinä olet siis alkanut ylläpitää häntä?» On kaiken aikaa
mustasukkainen, aina vain mustasukkainen puolestani! Hän on sekä
nukkuessaan että syödessään mustasukkainen. Kerran viime viikolla oli
jo mustasukkainen Kuzjmallekin.

— Hänhän tiesi, miten ovat »entisen» asiat?

— Siinäpä se onkin. Aivan alusta asti ihan tähän päivään saakka hän on
tietänyt, mutta tänään yhtäkkiä nousi ja alkoi torua. Ihan hävettää
sanoakin, mitä hän puhui. Senkin hölmö! Rakitka tuli hänen luokseen,
kun minä lähdin pois. Kenties Rakitka häntä yllyttää, vai mitä? Mitä
luulet? — lisäsi hän hajamielisesti.

— Hän rakastaa sinua, siinäpä se juuri onkin, rakastaa suuresti. Mutta
nyt hän on samalla kiihdyksissä.

— Kuinka ei olisi kiihdyksissä, huomenna tuomitaan. Minä menin
sanoakseni hänelle sanani huomisen johdosta, sillä minun on, Aljoša,
kauheata ajatellakin, mitä huomenna tulee! Sinä sanot, että hän on
kiihdyksissä, mutta miten kiihdyksissä olenkaan minä. Ja hän alkaa
puhua puolalaisesta! Senkin hölmö! Pian aikaan hän tulee vielä
mustasukkaiseksi Maksimuškalle.

— Minun vaimoni on myös hyvin mustasukkainen minun tähteni, — pisti
sanasensa väliin Maksimov.

— No, sinun tähtesi, — alkoi Grušenjka tahtomattaan nauraa, — kenelle
voisi olla sinun takiasi mustasukkainen?

— Palvelustytöille.

— Ah, ole vaiti, Maksimuška, ei minua nyt naurata, ihan vihaksi
pistää. Älä vilkuile piirakkoihin, minä en anna niitä, ne ovat sinulle
epäterveelliset, enkä anna myöskään palsamia. Tuonkin kanssa tässä
pitää rehkiä; aivan kuin minulla täällä olisi jonkinmoinen vaivaistalo,
totta tosiaan, — alkoi hän nauraa.

— Minä en ole teidän hyvien töittenne arvoinen, minä olen mitätön,
— lausui itkunsekaisella äänellä Maksimov. — Kohdistaisitte
hyväntekeväisyytenne mieluummin niihin, jotka ovat tarpeellisempia kuin
minä.

— Oh, jokainen on tarpeellinen, Maksimuška, ja mistä sen tietää,
kuka on tarpeellisempi kuin toinen. Kunpa ei tuota puolalaista olisi
ollutkaan. Aljoša, hänkin on tänään sairastunut. Olin hänenkin luonaan.
Nyt lähetän hänelle aivan tahallani piirakoita, minä en lähettänyt,
mutta Mitja syytti minua siitä, että muka lähetän, niinpä nyt uhallakin
lähetän, ihan uhalla! Ah, tuossahan on Fenjakin ja tuo kirjeen! No,
niin onkin, taas puolalaisilta, taas pyytävät rahaa!

Herra Mussjalovitš oli todellakin lähettänyt sangen pitkän ja tapansa
mukaan kaunosanaisen kirjeen, jossa pyysi saada lainaksi kolme ruplaa.
Kirjeeseen oli liitetty kuitti, jossa tunnustettiin rahamäärä saaduksi
ja sitouduttiin maksamaan se takaisin kolmen kuukauden kuluessa; kuitin
alle oli kirjoittanut nimensä myös herra Vrublevski. Tämmöisiä kirjeitä
ja tämmöisiä kuitteja oli Grušenjka saanut »entiseltään» jo monta.
Niitten tulo oli alkanut silloin, kun Grušenjka pari viikkoa sitten
oli tullut terveeksi. Hän tiesi myös, että molemmat herrat olivat
hänen sairautensakin aikana käyneet tiedustamassa hänen vointiaan.
Ensimmäinen kirje, jonka Grušenjka sai, oli pitkä ja isokokoiselle
kirjepaperille kirjoitettu, suurella perheen sinetillä suljettu ja
hirveän hämärä ja korusanainen, niin että Grušenjka luki sen vain
puoliväliin ja jätti siihen, koska ei ymmärtänyt siitä mitään. Eikä
hänellä silloin ollut aikaa ajatella kirjeitä. Tätä ensimmäistä
kirjettä seurasi seuraavana päivänä toinen, jossa herra Mussjalovitš
pyysi häneltä lainaksi kaksituhatta ruplaa hyvin lyhyeksi ajaksi.
Grušenjka jätti tämänkin kirjeen vastaamatta. Sen jälkeen seurasi
kokonainen sarja kirjeitä, kirje päivässä, kaikki yhtä juhlallisia ja
kaunopuheisia, mutta lainaksi pyydetty summa niissä yhä pieneni, aleni
sataan ruplaan, kahteenkymmeneenviiteen, kymmeneen ruplaan, ja lopulta
Grušenjka yhtäkkiä sai kirjeen, jossa molemmat herrat pyysivät häneltä
ainoastaan yhden ruplan ja liittivät mukaan kuitin, jonka molemmat
olivat allekirjoittaneet. Silloin oli Grušenjkaa yhtäkkiä alkanut
säälittää, ja hän pistäytyi hämärissä itse herrain luona. Hän tapasi
molemmat puolalaiset hirveässä köyhyydessä, melkein kurjuudessa, ilman
ruokaa, ilman puita, ilman savukkeita, velassa emännälle. Mitjalta
Mokrojessa voitetut kaksisataa ruplaa olivat nopeasti hävinneet
jonnekin. Grušenjkaa hämmästytti kuitenkin, että molemmat herrat
ottivat hänet vastaan ylpeän arvokkaasti ja niinkuin riippumattomat
miehet, kaikkia muotoja noudattaen ja komein puhein. Grušenjka vain
nauroi ja antoi »entiselleen» kymmenen ruplaa. Silloin hän nauraen
kertoi tästä Mitjalle, eikä tämä ensinkään ollut mustasukkainen. Mutta
tästä lähtien herrat takertuivat Grušenjkaan ja pommittivat häntä joka
päivä kirjeillä, joissa pyysivät rahaa, ja tämä lähetti joka kerta
pikkuisen, mutta nytpä tänään Mitja yhtäkkiä sai päähänsä tulla hirveän
mustasukkaiseksi.

— Minä hölmö pistäydyin myös hänen luokseen, ainoastaan hetkiseksi,
silloin kun menin Mitjan luo, sillä hänkin on sairastunut, minun
entinen herrani, — alkoi taas Grušenjka hätäisesti ja kiirehtien,
— nauran ja kerron tätä Mitjalle: ajattelehan, sanon, puolalaiseni
sai päähänsä laulaa minulle kitaran säestyksellä entisiä lauluja,
luulee minun heltyvän ja menevän hänelle vaimoksi. Mutta Mitjapa
ponnahtaa heti pystyyn ja alkaa sadatella... Ei, nyt minä lähetän
puolalaisherroille piirakoita! Fenja, tytönkö he ovat tänne
lähettäneet? Tässä on, anna tytölle kolme ruplaa ja kääri heille
paperiin kymmenkunta piirakkaa sekä käske viemään, mutta sinä, Aljoša,
kerro välttämättömästi Mitjalle, että minä lähetin heille piirakoita.

— En kerro missään tapauksessa, — lausui Aljoša hymyillen.

— Äh, sinä luulet hänen siitä kärsivän; hänhän rupesi tahallaan
mustasukkaiseksi, hänestä itsestään on kaikki samantekevää, — sanoi
Grušenjka katkerasti.

— Kuinka tahallaan? — kysyi Aljoša.

— Sinä olet tyhmä, Aljošenjka, siinä se, sinä et ymmärrä tästä mitään
kaikessa viisaudessasi, siinä se. Minua ei loukkaa se, että hän on
mustasukkainen minun, tämmöisen takia, minua loukkaisi, jos hän ei
ensinkään olisi mustasukkainen. Sellainen minä olen. Minä en loukkaannu
mustasukkaisuudesta, minulla on itsellänikin julma sydän, minä itse
olen mustasukkainen. Vain se minua loukkaa, että hän ei ensinkään
rakasta minua ja oli nyt _tahallaan_ mustasukkainen, siinä se. Olenko
minä sokea, enkö minä näe? Hän alkaa minulle yhtäkkiä puhua tuosta
Katjkasta: semmoinen ja semmoinen se on, tilasi minua varten tohtorin
Moskovasta oikeuteen, tilasi sen pelastaakseen minut, tilasi niinikään
kaikkein parhaimman, kaikkein oppineimman asianajajan. Hän siis
rakastaa Katjkaa, kun kerran alkoi kehua häntä minulle päin silmiä,
häpeämättömät silmät hänellä on! Hän on itse syyllinen minun edessäni,
ja nytpä hän kävi minun kimppuuni saadakseen minut syylliseksi ennen
itseään ja voidakseen mukamas syyttää minua yksistään: »Sinä olit ennen
minua yksissä puolalaisen kanssa, siispä on minunkin lupa olla Katjkan
kanssa.» Siinä se on! Tahtoo työntää kaiken syyn yksinomaan minun
niskaani. Tahallaan hän kävi kimppuuni, tahallaan, sanon sen sinulle,
mutta minä...

Grušenjka ei sanonut mitä hän tekee, peitti silmänsä liinaan ja alkoi
hirveästi itkeä.

— Hän ei rakasta Katerina Ivanovnaa, — sanoi lujasti Aljoša.

— No, rakastaa tai ei rakasta, saan sen kohta itse selville, — lausui
Grušenjka uhkaava sävy äänessään ja otti silmiltään liinan. Hänen
kasvonsa vääristyivät. Aljoša näki surukseen, miten Grušenjkan lempeät
ja tyynen iloiset kasvot äkkiä muuttuivat ärtyisiksi ja ilkeiksi.

— Riittää näistä tyhmyyksistä puhuminen! — tokaisi Grušenjka äkkiä.
— En minä ollenkaan sitä varten kutsunut sinua. Aljoša, ystäväni,
mitä huomenna, mitä huomenna tulee? Se minua kiduttaa! Minua yksin
se kiduttaa! Katson kaikkia, ei kukaan sitä ajattele, koko asia ei
ensinkään liikuta ketään. Ajatteletko edes sinä sitä? Huomennahan
tuomitaan! Kerro sinä minulle, kuinka häntä siellä tuomitaan?
Palvelijahan, palvelija tappoi, palvelija, Herra Jumala! Tuomitaanko
hänet todellakin palvelijan sijasta, ja eikö kukaan puolusta häntä?
Eihän palvelijaa ole ollenkaan ahdisteltukaan, vai kuinka?

— Häntä on ankarasti kuulusteltu, — huomautti Aljoša miettivästi, —
mutta kaikki tulivat siihen johtopäätökseen, ettei se ole hän. Nyt hän
on hyvin sairas. Siitä saakka on ollut sairas, tuosta kaatuvataudin
kohtauksesta. Hän on todella sairas, — lisäsi Aljoša.

— Jumalani, menisit itse tuon asianajajan luo ja kertoisit hänelle
asian kahden kesken. Hänethän on kuulemma tilattu tänne Pietarista
kolmentuhannen ruplan maksusta.

— Me panimme kolmeen henkeen kolmetuhatta, minä, veli Ivan ja Katerina
Ivanovna, mutta tohtorin tilasi Moskovasta maksamalla kaksituhatta
Katerina Ivanovna yksin. Asianajaja Fetjukovitš olisi ottanut enemmän,
mutta asia tuli kuuluisaksi ympäri Venäjän, kaikissa sanomalehdissä
ja aikakauskirjoissa siitä puhutaan, ja niinpä Fetjukovitš suostui
tulemaan etupäässä kunnian vuoksi, sillä ylen kuuluksi on juttu tullut.
Minä tapasin hänet eilen.

— No ja mitä? Puhuitko hänelle? — sanoi Grušenjka kiireesti.

— Hän kuunteli eikä sanonut mitään. Sanoi, että hänelle on jo
muodostunut varma mielipide. Mutta lupasi ottaa harkitakseen sanojani.

— Kuinka niin harkitakseen? Ah, ne ovat roistoja! He syöksevät hänet
turmioon! No, mutta tohtorin, miksi tuo on tilannut tohtorin?

— Asiantuntijaksi. Tahtovat osoittaa, että veljeni on mielenvikainen ja
on tappanut sekapäisenä ollessaan, itse tietämättään, — hymähti Aljoša
hiljaa, — mutta veljeni ei suostu tähän.

— Ah, sehän on totta, jos hän olisi tappanut! — huudahti Grušenjka.
— Sekapäinen hän oli silloin, aivan sekapäinen, ja siihen olen minä,
minä halpamainen ihminen, syypää! Mutta eihän hän ole tappanut, ei ole
tappanut! Ja kaikki syyttävät vain häntä, että hän on tappanut, koko
kaupunki. Fenjakin, hänkin todisti sillä tavoin, että näyttää kuin
Mitja olisi tappanut. Entä puodissa, ja entä tuo virkamies, ja entä
mitä ovat aikaisemmin kuulleet ravintolassa! Kaikki, kaikki ovat häntä
vastaan, sellaista on kaikkien puheen palpatus.

— Niin, todistusten lukumäärä on kauheasti lisääntynyt, — huomautti
Aljoša jurosti.

— Entä Grigori, Grigori Vasiljitš, hänhän pitää jyrkästi kiinni siitä,
että ovi oli auki, vatkuttaa yhä omaansa, että on nähnyt, häntä ei saa
siitä käsityksestä luopumaan, olen juossut hänen luonaan, puhunut itse
hänen kanssaan. Vielä haukkuukin!

— Niin, se on kenties kaikkein raskauttavin todistus veljeäni
vastaan, — lausui Aljoša.

— Mitä taas siihen tulee, että Mitja on mielenvikainen, niin hän on
nytkin juuri semmoinen, — alkoi Grušenjka yhtäkkiä puhua huolestuneen
ja salaperäisen näköisenä. — Tiedätkö, Aljošenjka, jo kauan olen
aikonut sanoa tästä sinulle: käyn joka päivä hänen luonaan ja olen
suorastaan ihmeissäni. Sano sinä minulle mitä arvelet: mistä hän on
nyt alkanut aina puhua? Hän alkaa puhua ja puhuu puhumistaan, — mutta
minä en voi ymmärtää mitään, luulen hänen puhuvan jotakin viisasta, no,
minähän olen tyhmä, en minä kykene käsittämään, ajattelen; mutta hän
on alkanut äkkiä puhua minulle lapsukaisesta, jostakin pikku lapsesta
näet, »miksi lapsukainen on kurja? Lapsukaisen takia minä nyt lähden
Siperiaan, minä en ole tappanut, mutta minun on mentävä Siperiaan!»
Mitä tämä on, mikä lapsukainen se on, — minä en ymmärtänyt hitustakaan.
Rupesin vain itkemään hänen puhuessaan, sillä hän puhui siitä hyvin
kauniisti, itkee puhuessaan, minäkin aloin itkeä, hän suuteli minua
äkkiä ja siunasi kädellään. Mitä tämä on, Aljoša, kerro sinä minulle,
mikä on tuo »lapsukainen».

— Jostakin syystä on Rakitin ruvennut käymään hänen luonaan, — hymyili
Aljoša, — muuten... tämä ei ole Rakitinilta saatua. En ollut eilen
hänen luonaan, tänään menen.

— Ei, ei se ole Rakitka, se on hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, joka
painaa hänen mieltään, hän käy hänen luonaan, siinä se on... — lausui
Grušenjka ja nolostui äkkiä. Aljoša kiinnitti aivan kuin hämmästyen
katseensa häneen.

— Ettäkö käy luona? Käykö hän siis Mitjan luona? Mitja itse sanoi
minulle, että Ivan ei ole käynyt kertaakaan.

— No... no niin, tämmöinen minä olen! En osannut pitää suutani kiinni!
— huudahti Grušenjka pahoilla mielin ja sävähti aivan punaiseksi. —
Maltahan, Aljoša, ole vaiti, olkoon niin, kun kerran en osannut pitää
suutani kiinni, niin sanon koko totuuden: hän on ollut hänen luonaan
kaksi kertaa, ensikerran aivan heti tänne tultuaan — silloinhan hän
heti riensi tänne Moskovasta, minä en ollut ennättänyt käydä makuulle,
ja toisen kerran hän tuli viikko sitten. Hän käski Mitjan olemaan
puhumatta tästä sinulle, olemaan aivan hiiskumatta, ja kielsi puhumasta
muillekin, kävi täällä salaa.

Aljoša istui syvissä mietteissä ja harkitsi jotakin. Tieto on
nähtävästi häntä hämmästyttänyt.

— Veli Ivan ei puhu kanssani Mitjan asiasta, — lausui hän hitaasti,
— ja yleensäkin hän on näinä kahtena kuukautena puhunut hyvin vähän
kanssani, ja kun minä menin hänen luokseen, niin hän aina oli
tyytymätön tulooni, niin että kolmeen viikkoon en ole käynytkään hänen
luonaan. Hm... Jos hän oli viikko sitten, niin... tämän viikon aikana
on Mitjassa todellakin tapahtunut jokin muutos...

— Muutos, muutos! — tarttui Grušenjka kiireesti puheeseen. — Heillä on
salaisuus, heillä on ollut salaisuus! Mitja itse sanoi minulle, että on
salaisuus, ja, tiedätkö, sellainen salaisuus, että Mitja ei ollenkaan
voi rauhoittua. Hänhän oli aikaisemmin iloinen, ja iloinenhan hän on
nytkin, mutta, tiedätkö, kun hän alkaa tällä tavoin pudistella päätään
ja astella huoneessa ja nyhtää oikealla sormellaan ohimohiuksiaan,
silloin tiedän, että hänellä on jokin levottomuus sielussa... kyllä
minä tiedän!... Muuten hän oli iloinen, tänäänkin oli iloinen!

— Sinähän sanoit: kiihdyksissä?

— Hän oli kyllä kiihdyksissä, mutta iloinen. Hän on aina
kiihdyksissäkin, mutta vain hetkisen, ja sitten hän on taas iloinen,
mutta jonkin ajan kuluttua hän yhtäkkiä taas kiihtyy. Ja tiedätkö,
Aljoša, olen kaiken aikaa häntä ihmetellyt: tulossa on niin kauheata,
mutta hän nauraa hohottaa toisinaan niin jonninjoutaville asioille,
kuin itse olisi lapsi.

— Ja onko totta, että hän kielsi puhumasta minulle Ivanista? Ihanko hän
sanoi: älä puhu?

— Aivan niin hän sanoi: älä puhu. Sinua hän etupäässä pelkääkin,
Mitja nimittäin. Sillä tässä on salaisuus, hän itse sanoi, että on
salaisuus... Aljoša, ystäväni, käy ja ota selville: mikä ihmeen
salaisuus heillä on, ja tule sitten sanomaan minulle, — heittäytyi
Grušenjka äkkiä pyytelemään, — päätä sinä minun onnettoman asia, jotta
tietäisin kirotun kohtaloni! Tämän vuoksi olen sinut kutsunutkin.

— Luuletko, että se on jotakin sinua koskevaa? Silloinhan hän ei olisi
sinun kuultesi puhunut salaisuudesta.

— En tiedä. Kenties hän tahtookin juuri minulle sanoa, mutta ei
uskalla. Varoittaa edeltäpäin. Salaisuus, mukamas, on olemassa, mutta
mikä salaisuus, — sitä hän ei sanonut.

— Mutta mitä sinä itse luulet?

— Mitäkö luulen? Loppuni on käsissä, sitä minä luulen. Lopun he ovat
kaikki kolme minulle valmistaneet, sillä tässä on mukana Katjka.
Kaikki se on Katjkan työtä, hänestä se lähtee. »Hän on sellainen ja
sellainen», siis minä en ole sellainen. Mitja puhuu näin ennakolta,
varoittaa minua etukäteen. Hän on päättänyt hylätä minut, siinä on koko
salaisuus! Kolmen kesken he ovat tämän suunnitelleet — Mitjka, Katjka,
ja Ivan Fjodorovitš. Aljoša, olen kauan sitten tahtonut kysyä sinulta:
viikko takaperin hän yhtäkkiä ilmaisee minulle, että Ivan on rakastunut
Katjkaan, koska käy usein tämän luona. Puhuiko hän minulle totta vai
eikö? Sano omantunnon mukaisesti, surmaa minut.

— Minä en valehtele sinulle. Ivan ei ole rakastunut Katerina
Ivanovnaan, niin minä luulen.

— No, niin minäkin silloin heti ajattelin! Hän valehtelee minulle,
häpeämätön, siinä se! Ja nyt hän on tullut mustasukkaiseksi tähteni
voidakseen sitten syyttää minua. Hänhän on hölmö, eihän hän osaa
peittää jälkiään, hänhän on niin avomielinen... Mutta kylläpä minä
hänelle näytän, kyllä minä hänelle! »Sinä uskot», sanoo, »minun
tappaneen» — tätä hän sanoo minulle, minulle, minua hän siitä soimasi!
Jumala hänen kanssaan! No, maltahan, laitanpa niin, että tuolle
Katjkalle käy huonosti oikeudessa! Minä sanon siellä erään sellaisen
pikku sanasen... Minä sanon siellä kaikki!

Ja hän alkoi taas katkerasti itkeä.

— Sen minä voin sinulle varmasti ilmoittaa, Grušenjka, — sanoi Aljoša
nousten paikaltaan, — että ensiksikin hän rakastaa sinua, rakastaa
enemmän kuin ketään muuta maailmassa, ja ainoastaan sinua, usko tämä.
Minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Toiseksi sanon sinulle sen, että minä
en tahdo udella häneltä salaisuutta, ja jos hän sen minulle tänään
sanoo, niin sanon hänelle suoraan, että olen luvannut sanoa sen
sinulle. Siinä tapauksessa tulen luoksesi jo tänään ja sanon. Mutta...
minusta tuntuu... Katerina Ivanovnalla ei tässä ole vähintäkään osaa,
vaan tuo salaisuus on jotakin muuta. Se on aivan varmaan niin. Ei
ensinkään näytäkään siltä, että se koskisi Katerina Ivanovnaa, niin
minusta tuntuu. Mutta nyt hyvästi!

Aljoša puristi Grušenjkan kättä. Grušenjka itki yhä vielä. Aljoša näki,
että hän ei kovinkaan paljon ollut uskonut hänen lohdutuksiaan, mutta
jo sekin oli hyvä, että suru edes oli purkautunut, saanut ilmaisunsa.
Sääli oli Aljošan jättää hänet sellaiseen tilaan, mutta hänellä oli
kiire. Hänellä oli vielä paljon tehtävää.



2.

Kipeä jalka


Ensimmäinen näistä asioista oli rouva Hohlakovin taloon, ja hän
kiiruhti sinne saadakseen siellä toimitetuksi asiansa mahdollisimman
pian ja ennättääkseen ajoissa Mitjan luo. Rouva Hohlakov oli jo kolme
viikkoa sairastellut: jostakin syystä oli hänen jalkansa turvonnut, ja
vaikka hän ei maannut vuoteessa, niin hän kuitenkin päivällä loikoili
budoaarinsa leposohvalla viehättävässä, mutta säädyllisessä yöpuvussa.
Aljoša huomautti kerran itsekseen viattomasti naurahtaen, että rouva
Hohlakov oli sairaudestaan huolimatta alkanut miltei koreilla: hänelle
oli ilmestynyt uusia pääkoristeita, nauhoja, avokaulaisia paitoja, ja
Aljoša oivalsi, miksi asiat olivat niin, vaikka hän karkoittikin nuo
ajatukset tyhjänpäiväisinä mielestään. Viimeisten kahden kuukauden
aikana oli rouva Hohlakovin luona alkanut käydä muiden vieraiden mukana
nuori mies Perhotin. Aljoša ei ollut käynyt talossa neljään päivään,
ja sisälle tultuaan hän koetti kiiruhtaa suoraan Lisen luo, sillä
tällä oli hänelle asiaa, koska Lise oli jo eilen lähettänyt hänen
luokseen tytön tuomaan vakavan pyynnön, että hän saapuisi heti »erään
hyvin tärkeän asian vuoksi», mikä oli erinäisistä syistä herättänyt
mielenkiintoa Aljošassa. Mutta sillä välin kuin tyttö oli ilmoittamassa
Liselle hänen tulostaan, oli rouva Hohlakov jo ennättänyt joltakulta
kuulla hänen tulleen sekä heti lähettänyt pyytämään häntä luokseen
»vain hetkiseksi». Aljoša arveli, että oli paras täyttää ensin äidin
pyyntö, sillä muuten tämä lähettäisi vähän väliä sanan Liselle hänen
istuessaan tämän luona. Rouva Hohlakov loikoi sohvalla erikoisen
komeassa juhla-asussa ja oli ilmeisesti tavattoman hermostunut. Aljošan
hän otti vastaan riemuhuudoin.

— Sataan, sataan, kokonaiseen sataan vuoteen en ole teitä nähnyt!
Kokonaiseen viikkoon, hyväinen aika, ah, tehän muuten olittekin
täällä neljä päivää sitten, keskiviikkona. Te olette menossa Lisen
luo, minä olen varma siitä, että te tahdotte mennä suoraan hänen
luokseen varpaisillanne, etten minä kuulisi. Rakas, rakas Aleksei
Fjodorovitš, jospa tietäisitte, mitä huolta hän minulle tuottaa! Mutta
siitä myöhemmin. Vaikka se onkin pääasia, niin siitä myöhemmin. Rakas
Aleksei Fjodorovitš, minä uskon Liseni täydelleen teidän huostaanne.
Luostarinvanhin Zosiman kuoleman jälkeen — anna, Herra, rauha hänen
sielulleen! (hän teki ristinmerkin) — hänen jälkeensä minä katsoin
teihin kuin ankarasääntöisimpään munkkiin, vaikka te olettekin suloinen
uudessa puvussanne. Mistä te olette täältä löytänyt sellaisen räätälin?
Mutta ei, ei, tämä ei ole pääasia, siitä myöhemmin. Suokaa anteeksi,
että minä sanon teitä toisinaan Aljošaksi, minä olen vanha ämmä,
minulle on kaikki luvallista, — hymyili hän keimailevasti, — mutta
tästä myöskin myöhemmin. Pääasia on, kunhan vain en unohtaisi pääasiaa!
— Olkaa hyvä ja huomauttakaa minulle itse, heti kun alan puhella liian
paljon, niin sanokaa minulle: »Entä pääasia?» Ah, mistä minä tiedän,
mikä nyt on pääasia. — Siitä saakka kuin Lise peruutti teille antamansa
lupauksen, — lapsellisen lupauksensa, Aleksei Fjodorovitš, — mennä
naimisiin kanssanne, te tietysti olette ymmärtänyt, että se kaikki
oli vain kauan lepotuolissa istuneen sairaan tytön mielikuvituksen
leikittelyä, — Jumalan kiitos, hän nyt jo kävelee. Tuo uusi tohtori,
jonka Katja tilasi Moskovasta tuota onnetonta veljeänne varten, joka
huomenna... No, mitäpä huomisesta! Minä kuolen, kun vain ajattelenkin
huomista! Etupäässä uteliaisuudesta... Sanalla sanoen tuo tohtori oli
eilen meillä ja näki Lisen... Minä maksoin hänelle viisikymmentä ruplaa
käynnistä. Mutta ei se ole sitä, ei se taaskaan ole sitä. Näettekö,
minä olen nyt aivan sekaantunut. Minulla on kiire. Miksi minulla on
kiire? Minä en tiedä. Minä en yleensä nykyään ensinkään tiedä. Kaikki
on minulla mennyt sekaisin yhdeksi sekamelskaksi. Minä pelkään, että
te otatte ja syöksytte pois luotani ikävystyksestä, ja minä sain nähdä
teidät vain vilahdukselta. Ah, hyvä Jumala! Miksi me istumme, ja
ensiksi, — kahvia, Julia, Glafira, kahvia!

Aljoša kiitti kiireesti ja selitti juuri juoneensa kahvia.

— Kenen luona?

— Agrafena Aleksandrovnan luona.

— Se on... se on tuon naisen luona! Ah, hän juuri on syössyt kaikki
turmioon, mutta muuten minä en tiedä, sanotaan hänestä tulleen
pyhän, joskin myöhään. Parempi olisi ollut aikaisemmin, kun se oli
tarpeen, mitäs hyötyä siitä nyt on? Olkaa vaiti, olkaa vaiti, Aleksei
Fjodorovitš, sillä minä tahdon sanoa niin paljon, että luultavasti en
sanokaan mitään. Tämä kauhea oikeusjuttu... minä menen ehdottomasti,
minä valmistaudun, minut viedään nojatuolissa, ja sitäpaitsi minä
voin istua, kanssani on ihmisiä, ja tehän tiedätte, että minä olen
todistajia. Miten minä puhun, miten minä puhun! Minä en tiedä mitä minä
siellä puhun. Pitäähän tehdä vala, niinhän, niinhän?

— Niin, mutta en luule teidän pääsevän sinne.

— Minä voin istua: ah te sotkette minut! Tämä oikeusjuttu, tämä hurja
teko, ja sitten kaikki menevät Siperiaan, toiset menevät naimisiin
ja kaikki tämä käy nopeasti, nopeasti, ja kaikki muuttuu, ja viimein
ei ole mitään, kaikki ovat vanhuksia ja haudan partaalla. Olkoon,
minä olen väsynyt. Tuo Katja — _cette charmante personne_, hän on
särkenyt kaikki toiveeni: nyt hän lähtee teidän toisen veljenne kanssa
Siperiaan, mutta toinen veljenne lähtee hänen jäljestään ja rupeaa
asumaan naapurikaupungissa, ja he kaikki kiusaavat toisiaan. Minulta
se vie järjen, mutta pääasia on tuo julkisuuteen joutuminen: kaikissa
Pietarin ja Moskovan sanomalehdissä on jo miljoona kertaa kirjoitettu.
Ah, niin, ajatelkaahan, minustakin on kirjoitettu, että minä olin
teidän veljenne »hyvä ystävä», minä en tahdo päästää suustani rumaa
sanaa, ajatelkaahan vain, no, ajatelkaahan!

— Se ei voi olla mahdollista! Missä on kirjoitettuna ja miten?

— Minä näytän heti. Eilen sain — eilen luinkin. Kas tässä,
sanomalehdessä _Kulkupuheita_, pietarilaisessa. Nämä _Kulkupuheet_ ovat
alkaneet ilmestyä tänä vuonna, minä rakastan hirveästi kulkupuheita ja
tilasin tämän, ja se kävikin omaan nilkkaan: semmoisia ne kulkupuheet
olivatkin. Kas tässä, tässä paikassa, lukekaa.

Ja hän ojensi Aljošalle sanomalehtinumeron, joka oli ollut hänen
tyynynsä alla.

Hän ei ollut vain hermostunut, vaan hän oli kuin murtunut, ja
ehkäpä todellakin kaikki hänen päässään oli yhtenä sekamelskana.
Sanomalehtiuutinen oli hyvin kuvaava, ja sen oli tietysti täytynyt
synnyttää hänessä suurta närkästystä, mutta hän ei, kenties onnekseen,
kyennyt tällä hetkellä keskittämään huomiotaan yhteen kohtaan ja
saattoi sen vuoksi hetken kuluttua unohtaa sanomalehdenkin ja hypätä
aivan toiseen asiaan. Sen taasen, että joka paikkaan Venäjällä jo oli
levinnyt tieto hirveästä oikeusjutusta, oli Aljoša jo kauan tietänyt
ja, Herra Jumala, miten hurjia kertomuksia ja kirjeenvaihtajain
tiedoituksia hän olikaan ennättänyt lukea näiden kahden kuukauden
aikana oikeitten tietojen ohella veljestään, Karamazoveista yleensä ja
myös itsestään. Eräässä sanomalehdessä sanottiin niinkin, että hän oli
peloissaan veljensä rikoksen jälkeen tehnyt ankaran munkkilupauksen
ja sulkeutunut kammioonsa; toisessa lehdessä tämä tieto kumottiin
ja kirjoitettiin, että hän päinvastoin yhdessä luostarinvanhimpansa
Zosiman kanssa oli murtanut luostarin rahalaatikon ja »livistänyt
luostarista.» Sanomalehdessä _Kulkupuheita_ nyt olevan kirjoituksen
otsikkona oli: »Skotoprigonjevskista (valitettavasti on kaupungillamme
tämmöinen nimi, ja minä olen pitkän aikaa pitänyt sitä salassa),
Karamazovin jutusta.» Se oli lyhyt, eikä rouva Hohlakovista mainittu
siinä kerrassaan mitään ja yleensäkään ei nimiä mainittu. Kerrottiin
vain, että rikoksentekijä, jota nyt ryhdytään niin suurta ääntä
pitäen tuomitsemaan, on entinen armeijan upseeri, luonteenlaadultaan
julkea, laiskuri ja maaorjuudella elävä tuhlari, ollut tavan takaa
lemmenseikkailuissa ja erikoisesti tehnyt syvän vaikutuksen eräisiin
»yksinäisyydessään ikävöiviin naishenkilöihin». Yksi tuollainen
naishenkilö, »ikävöiviin leskirouviin» kuuluva, nuorekkaana esiintyvä,
vaikka onkin jo täysikasvuisen tyttären äiti, oli siinä määrin
ihastunut häneen, että oli vielä kaksi tuntia ennen rikoksen tekoa
tarjonnut hänelle kolmetuhatta ruplaa, jos hän heti karkaisi hänen
kanssaan kultakaivokseen. Mutta heittiöstä oli parempi tappaa isänsä
ja ryöstää tältä juuri kolmetuhatta ruplaa, minkä hän luuli voivansa
tehdä rankaisematta, kuin lähteä vaivalloiselle matkalle Siperiaan
nelikymmenvuotiaan ikävöivän kaunottarensa kanssa. Tämä leikillinen
kirjoitus päättyi, kuten pitääkin, tunnottoman isänmurhan siveelliseen
paheksumiseen ja entisen maaorjuuden tuomitsemiseen. Luettuaan
kirjoituksen mielenkiinnolla Aljoša taittoi lehden kokoon ja antoi sen
takaisin rouva Hohlakoville.

— No, enkö se olekin minä? — alkoi rouva Hohlakov taas puhua lepertää.
— Minähän se olen, minä vain tuntia aikaisemmin kehoitin häntä menemään
kultakaivokseen, ja nyt tulee yhtäkkiä »neljänkymmenen vuoden ikäinen
kaunotar!» Senkö tähden minä muka? Sen hän on sanonut tahallaan!
Antakoon hänelle Ikuinen Tuomari anteeksi tuon nelikymmenvuotiaan
kaunottaren, niinkuin minäkin sen anteeksi annan, mutta tämähän on...
tämähän on tiedättekö kuka? Se on ystävänne Rakitin.

— Mahdollista, — sanoi Aljoša, — vaikka minä en ole kuullut mitään.

— Hän, hän se on, eikä vain mahdollisesti! Minähän ajoin hänet ulos...
Tunnettehan koko sen jutun?

— Minä tiedän, että te olette kehoittanut häntä olemaan vastedes
käymättä teillä, mutta miksi — sitä minä... en ole ainakaan teiltä
kuullut.

— Olette siis kuullut häneltä! No, moittiiko hän minua, moittiiko
kovasti?

— Kyllä, hän moittii, mutta hänhän moittii kaikkia. Mutta miksi te
hänet hylkäsitte — sitä en ole kuullut häneltäkään. Yleensäkin minä
nykyisin tapaan häntä hyvin harvoin. Me emme ole ystäviä.

— No, minäpä ilmaisen sen teille ja, ei auta, minä kadun, sillä tässä
on eräs piirre, johon minä kenties itse olen syypää. Vain pienen pieni
piirre, aivan pikkuinen, niin että sitä kukaties ei ensinkään olekaan.
Katsokaahan, ystäväni (rouva Hohlakov tuli äkkiä leikkisän näköiseksi,
ja hänen huulillaan väikkyi herttainen, vaikkakin salaperäinen hymy),
katsokaahan, minä epäilen... suokaa minulle anteeksi, Aljoša, minä
puhun teille kuin äiti... oi, ei, ei, päinvastoin, puhun teille
nyt kuin omalle isälleni... sillä äiti ei tässä ole ensinkään
asianmukaista... No, sama se, puhun niinkuin tekisin tunnustuksen
luostarinvanhin Zosimalle, ja tämä on kaikkein oikeimmin sanottu, tämä
on hyvin asian laadun mukaista: minä sanoinkin teitä äsken munkiksi, —
no niin, tuo nuori miesparka, ystävänne Rakitin (oi, hyvä Jumala, minä
suorastaan en voi olla vihainen hänelle! Minä suutun ja olen äkäinen,
mutta en kovin paljon), sanalla sanoen tämä kevytmielinen nuori mies
näyttää saavan äkkiä päähänsä, ajatelkaahan, rakastua minuun. Minä
huomasin sen vasta myöhemmin, myöhemmin yhtäkkiä, mutta alussa, noin
kuukausi sitten, hän alkoi käydä luonani useammin, melkein joka
päivä, vaikka olimme tuttuja jo sitä ennen. Minä en tiedä mitään...
mutta yhtäkkiä asia ikäänkuin valkeni minulle ja minä olen jo kaksi
kuukautta sitten alkanut vastaanottaa tuota vaatimatonta, herttaista
ja kunnollista nuorta miestä, Pjotr Iljitš Perhotinia, joka on virassa
täällä. Olette monta kertaa itse tavannut hänet. Ja eikö totta, hän
on kelpo mies, hyvin vakava. Hän käy joka kolmas päivä (vaikka saisi
kernaasti käydä joka päivä), ja hän on aina niin hyvin puettu, ja
yleensä minä pidän nuorisosta, Aljoša, lahjakkaasta, vaatimattomasta,
semmoisesta kuin te, mutta hänellä on melkein valtiomiehen äly, hän
puhelee niin miellyttävästi, ja minä pyydän ehdottomasti, ehdottomasti
esimiehiä suosimaan häntä. Hän on tuleva diplomaatti. Hän miltei
pelasti minut kuolemasta tuona kauheana päivänä tulemalla luokseni
yöllä. No, mutta teidän ystävänne Rakitin tuli aina semmoisissa
saappaissa ja ojentaa ne matolle... sanalla sanoen hän alkoi minulle
jotakin vihjaillakin, ja kerran hän pois lähtiessään yhtäkkiä puristi
kauhean kovasti kättäni. Heti kun hän oli puristanut kättäni, tuli
jalkani äkkiä kipeäksi. Hän oli ennenkin kohdannut luonani Pjotr
Iljitšin ja, uskotteko, pistelee aina häntä, aina pistelee, suorastaan
murisee hänelle jostakin. Minä vain katson heitä kumpaakin, kun he
joutuvat yhteen, ja nauran sydämessäni. Istun kerran yksinäni, taikka
ei, minä lojuin jo silloin, loikoilen kerran yksinäni, Mihail Ivanovitš
saapuu ja, ajatelkaahan, tuo minulle runojaan, aivan pieniä, minun
kipeän jalkani johdosta, hän näet kuvaili runossa kipeätä jalkaani.
Odottakaahan, kuinka se olikaan:

    Pikku jalkaa, pikku jalkaa
    hiukan kivistellä alkaa...

tai jotakin sen tapaista, — minä en voi mitenkään muistaa runoja, — se
on minulla täällä, — no, minä näytän teille sen sitten, ihan oivallisia
säkeitä, ihastuttavia ja, tiedättekö, siinä ei ole ainoastaan pikku
jalasta, vaan myös opettavaista, ihastuttava aate, mutta minä olen
sen unohtanut, sanalla sanoen suorastaan albumiin kelpaava. No, minä
tietysti kiitin, ja hän näytti olevan hyvillään. En ennättänyt vielä
kiittää, kun äkkiä sisälle astuu Pjotr Iljitš, ja Mihail Ivanovitš
tuli yhtäkkiä synkäksi kuin yö. Huomaan Pjotr Iljitšin häirinneen
häntä jollakin tavoin, sillä Mihail Ivanovitš oli ehdottomasti aikonut
sanoa minulle jotakin heti runonsa jälkeen, minä aavistin sen jo,
mutta samassa tuli Pjotr Iljitš. Minä näytän Pjotr Iljitšille runon,
mutta en sano, kuka on tekijä. Mutta minä olen varma, minä olen varma
siitä, että hän arvasi heti, vaikka ei ole vieläkään tunnustanut ja
sanoo, ettei arvannut; mutta sen hän sanoo tahallaan. Pjotr Iljitš
purskahti heti nauramaan ja alkoi arvostella; »ihan mitätön runo»,
sanoo, »jonkun seminaarilaisen sepittämä» — ja, tiedättekö, niin
kiihkeästi, niin kiihkeästi! Silloin teidän ystävänne, sen sijaan
että olisi ruvennut nauramaan, yhtäkkiä vallan raivostui... Herra
Jumala, minä luulin heidän rupeavan tappelemaan: »Sen», sanoo, »olen
minä kirjoittanut. Minä», sanoo, »kirjoitin piloillani, sillä
runojen kirjoittaminen on minun mielestäni alhaista... Mutta minun
runoni on hyvä. Teidän Puškinillenne aiotaan pystyttää muistopatsas
naisten pikku jalkojen tähden, mutta minulla on suunta, ja te itse»,
sanoo, »olette maaorjuuden kannattaja; teillä», sanoo, »ei ole mitään
humaanisuutta, te ette tunne mitään nykyisiä valistuneita tunteita,
teitä ei ole kehitys hipaissut, te», sanoo, »olette virkamies ja otatte
lahjuksia!» Silloin minä aloin huutaa ja rukoilla häntä. Mutta Pjotr
Iljitš, tiedättekö, ei ole ensinkään arka, ja äkkiä hän alkoi esiintyä
sangen hienosti: katsoo häneen pilkallisesti, kuuntelee ja pyytelee
anteeksi: »Minä», sanoo, »en tietänyt. Jos olisin tietänyt, niin minä
en olisi sanonut, minä», sanoo, »olisin kehunut... Runoilijat»,
sanoo, »ovat kaikki niin ärtyisiä»... Sanalla sanoen semmoista ivaa
mitä kohteliaimmassa muodossa. Hän selitti myöhemmin minulle itse,
että se kaikki oli ivaa, mutta minä luulin hänen puhuvan tosissaan.
Loikoilen kerran niinkuin nyt teidän edessänne ja ajattelen: onko
vai eikö ole oikein tehty, jos minä yhtäkkiä ajan Mihail Ivanovitšin
pois siitä syystä, että hän huutaa sopimattomasti minun talossani
vieraalleni? Ja uskotteko: makaan, suljin silmäni ja ajattelen:
onko se sopivaa vai eikö ole, enkä saa ratkaistuksi, olen hyvin
kiusaantunut, ja sydän tykyttää: huudahdanko vai enkö huudahda? Toinen
ääni sanoo: huuda, mutta toinen ääni sanoo: ei, älä huuda! Tuskin
oli tuo toinen ääni puhunut, niin minä äkkiä huusin ja pyörryin.
No, siitä nousi tietysti meteli. Minä nousen äkkiä ja sanon Mihail
Ivanovitšille: minun on katkeraa ilmoittaa se teille, mutta minä en
halua enää vastaanottaa teitä talossani. Niin ajoin hänet tiehensä.
Ah, Aleksei Fjodorovitš! Minä tiedän itse, että tein pahasti, minä
valehtelin koko ajan, minä en ollut ensinkään vihainen hänelle, mutta
pääasia on, että minusta yhtäkkiä tuntui, että siitä tulee niin kaunis
kohtaus... Mutta uskotteko, tuo kohtaus oli kuitenkin luonnollinen,
sillä minä ihan rupesin itkemään ja itkin sitten muutamia päiviä,
mutta sitten iltapäivällä yhtäkkiä unohdin kaiken. Hän ei nyt ole
käynyt täällä kahteen viikkoon, ja minä ajattelen: eikö hän todellakaan
tule ensinkään? Se oli eilen, ja sitten yhtäkkiä tuli illalla nuo
_Kulkupuheet_. Minä luin ja voihkaisin, no, kuka sen on kirjoittanut,
jos ei hän, hän tuli silloin kotiinsa, istuutui — ja kirjoitti; lähetti
— ja he painattivat. Siitähän on kaksi viikkoa. Mutta, Aljoša, se on
kauheata, mitä minä puhelen, enkä ollenkaan puhu siitä, mitä pitäisi!
Ah, puhe putoilee itsestään!

— Minun on tänään hirveän tarpeellista ennättää ajoissa veljeni luo, —
alkoi Aljoša puhua mutisten.

— Aivan niin, aivan niin! Te ette muistuttanut siitä minulle! Kuulkaa,
mitä on affekti?

— Mikä affekti? — ihmetteli Aljoša.

— Oikeudellinen affekti. Sellainen affekti, jonka takia annetaan kaikki
anteeksi. Olittepa tehnyt mitä tahansa — niin heti saatte anteeksi.

— Miksi te tätä kysytte?

— Tästä syystä: tuo Katja... Ah, hän on herttainen, herttainen olento,
mutta minä en mitenkään tiedä, keneen hän on rakastunut. Äsken hän
oli luonani, enkä minä saanut mitenkään urkituksi. Varsinkaan kun hän
itse alkaa nyt kohdella minua niin pintapuolisesti, sanalla sanoen,
kysyy aina vain minun terveydestäni eikä puhu mitään muuta, ja äänen
sävykin on sellainen, mutta minä sanoin itsekseni: vähät siitä,
Jumala kanssanne... Ah, niin, no, tuo affekti: se tohtori saapui.
Tiedättekö, että tohtori on saapunut? No, kuinka ette tietäisi, joka
tuntee mielenvikaiset, tehän hänet tilasittekin, taikka ette te, vaan
Katja. Aina vain Katja! No, nähkääs: on mies, joka ei ensinkään ole
mielenvikainen, mutta äkkiä hän saa affektin. Hän kyllä on täydessä
tajussaan ja tietää mitä tekee, mutta hänellä on samalla affekti. No
niin, Dimitri Fjodorovitšilla luultavasti myös on affekti. Kun uusi
käsittely oikeudessa alkoi, niin heti saatiinkin selville affekti. Se
on uuden oikeuskäsittelyn hyvätyö. Tuo tohtori oli ja kyselee minulta
siitä illasta, no niin, kultakaivoksesta: millainen hän muka silloin
oli? Kuinka hän ei olisi ollut affektin vallassa: tuli ja huutaa:
rahaa, rahaa, kolmetuhatta, antakaa kolmetuhatta, ja sitten meni ja
yhtäkkiä tappoi. Minä en tahdo, sanoo, en tahdo tappaa, ja yhtäkkiä
tappoi. Senpä vuoksi juuri hän saakin anteeksi, että hän pani vastaan,
mutta tappoi.

— Eihän hän ole tappanut, — keskeytti Aljoša hieman jyrkästi.
Levottomuus ja kärsimättömyys alkoivat yhä enemmän saada hänet
valtaansa.

— Minä tiedän, murhaaja on se ukko Grigori.

— Kuinka Grigori? — huudahti Aljoša.

— Hän, hän, Grigori se on. Kun Dmitri... Fjodorovitš iski häntä, niin
hän makasi, mutta nousi sitten, näkee oven avoimena, meni ja tappoi
Fjodor Pavlovitšin.

— Mutta miksi, miksi?

— Hän sai affektin. Kun Dmitri Fjodorovitš iski häntä päähän, niin hän
tointui ja sai affektin, meni ja tappoi. Että hän itse sanoo, ettei
hän tappanut, niin sitä hän kenties ei muistakaan. Mutta näettekö; on
parempi, paljon parempi, jos Dmitri Fjodorovitš tappoi. Ja niinhän
se olikin, vaikka minä sanon, että Grigori, mutta se on varmasti
Dmitri Fjodorovitš, ja se on paljon, paljon parempi! Ah, ei sen vuoksi
parempi, että poika tappoi isänsä, sitä minä en kiitä, lasten on
päinvastoin kunnioitettava vanhempiaan, mutta kuitenkin on parempi,
että se on hän, koska teillä silloin ei ole mitään syytä itkeä, sillä
hän tappoi itse tietämättään eli paremmin sanoen tietäen kaiken, mutta
tietämättä, mikä hänelle oli tullut. Ei, antakoot he hänelle anteeksi;
se on niin humaania, ja jotta nähtäisiin uuden oikeusjärjestyksen
hyvä vaikutus, mutta minä en tietänytkään, mutta sanotaan, että siitä
on jo kauan, ja kun minä eilen sain tietää, niin se hämmästytti
minua niin, että mieleni teki heti lähettää hakemaan teitä; ja
sitten, jos hänelle annetaan anteeksi, niin suoraan oikeudesta minun
luokseni päivälliselle, minä kutsun tuttuja, ja me juomme uuden
oikeusjärjestyksen maljan. Minä en luule, että hän on vaarallinen,
sitäpaitsi minä kutsun hyvin paljon vieraita, niin että hänet aina voi
toimittaa ulos, jos hän tekee jotakin, ja sitten hän voi olla jossakin
toisessa kaupungissa rauhantuomarina tai jonakin, sillä ne, jotka itse
ovat kokeneet onnettomuuden, tuomitsevat kaikkein parhaiten. Mutta
pääasia on, että kukapa nyt ei olisi affektin vallassa, te, minä,
kaikki ovat affektissa, ja miten paljon onkaan esimerkkejä; mies istuu,
laulaa romanssia, yhtäkkiä jokin ei häntä miellytä, otti pistolin ja
tappoi kenet sattui, ja sitten kaikki antavat hänelle anteeksi. Minä
olen sen äskettäin lukenut, ja kaikki tohtorit vakuuttivat todeksi.
Tohtorit nykysin vakuuttavat, kaikkea vakuuttavat. Hyväinen aika, minun
Liseni on affektin vallassa, eilen viimeksi itkin hänen tähtensä,
toissa päivänä itkin ja tänään hoksasin, että hän yksinkertaisesti
on saanut affektin. Oh, Lise tuottaa minulle hirveästi harmia! Minä
luulen, että hän on kokonaan kadottanut järkensä. Miksi hän kutsui
teitä? Kutsuiko hän teitä, vai tulitteko te itse hänen luokseen?

— Niin, hän kutsui ja minä lähden heti hänen luokseen, — sanoi Aljoša
nousten päättävästi seisomaan.

— Ah, rakas, rakas Aleksei Fjodorovitš, tämäpä ehkä onkin pääasia, —
huudahti rouva Hohlakov ja alkoi yhtäkkiä itkeä. — Jumala näkee, että
minä uskon vilpittömästi teidän huostaanne Lisen, eikä se tee mitään,
että hän kutsui teidät salassa äidiltään. Mutta Ivan Fjodorovitšille,
teidän veljellenne, minä en voi yhtä helposti uskoa tytärtäni,
suokaa se minulle anteeksi, vaikka minä edelleenkin pidän häntä mitä
ritarillisimpana nuorena miehenä. Ja ajatelkaahan, hän oli Lisen luona
enkä minä tietänyt siitä mitään.

— Kuinka? Mitä? Milloin? — kysyi Aljoša hyvin ihmeissään. Hän ei enää
istuutunut, vaan kuunteli seisoaltaan.

— Minä kerron teille, tätä varten juuri minä kenties kutsuinkin
teidät, sillä en todellakaan tiedä, miksi teitä kutsuin. Asia on näin:
Ivan Fjodorovitš on ollut luonani kaikkiaan kaksi kertaa Moskovasta
palattuaan, ensimmäisellä kerralla tuli tuttuna vieraskäynnille ja
toisen kerran aivan äskettäin, Katja istui luonani, Ivan Fjodorovitš
tuli tänne kuultuaan hänen olevan luonani. Minä en tietysti ole
vaatinut häntä useasti käymään, kun tiedän, miten paljon hänellä nyt
muutenkin on puuhaa, _vous comprenez, cette affaire et la mort terrible
de votre papa_, mutta yhtäkkiä säänkin tietää, että hän on käynyt taas,
ei kuitenkaan minun, vaan Lisen luona, tämä on jo kuudes päivä siitä,
tuli, istui viisi minuuttia ja meni pois. Minä sain tästä tietää vasta
kolme päivää myöhemmin Glafiralta, niin että se oli minulle yllättävän
hämmästyttävää. Kutsun heti luokseni Lisen, mutta tämä nauraa: hän,
mukamas, ajatteli, että te nukutte, ja pistäytyi minun luokseni
kysymään, kuinka voitte. Tietysti se olikin niin. Mutta Lise, Lise, oi
hyvä Jumala, kuinka hän tuottaa minulle harmia! Ajatelkaahan, eräänä
yönä äkkiä — siitä on neljä päivää, se oli heti sen jälkeen kuin te
viimeisen kerran olitte täällä ja menitte pois — äkkiä hän yöllä saa
kohtauksen, huutoa, kirkumista, hysteriaa! Miksi minulla ei koskaan
ole hysteriaa? Sitten seuraavana päivänä taas kohtaus, ja samoin
sitäkin seuraavana, ja eilen sitten tuo affekti. Hän huutaa minulle
yhtäkkiä: »Minä vihaan Ivan Fjodorovitšia minä vaadin, ettette ota
häntä vastaan ja että kiellätte häntä käymästä meillä!» Minä tyrmistyin
noin odottamattomasta puheesta ja vastaan hänelle: »Mistä syystä
minä kieltäisin niin kunnollista nuorta miestä tulemasta, lisäksi
miestä, jolla on sellaiset tiedot ja sellainen onnettomuus osanaan»,
sillä kuitenkinhan kaikki nämä jutut — nehän ovat onnettomuus eikä
onni, eikö totta? Hän alkoi äkkiä nauraa sanoilleni ja, tiedättekö,
niin loukkaavasti. No, minä olen iloissani, ajattelen, että olen
saanut hänet nauramaan ja että kohtaukset nyt ovat ohi, varsinkin
kun minä itsekin olin aikonut kieltää Ivan Fjodorovitšia tekemästä
omituisia vieraskäyntejä ilman minun suostumustani sekä vaatia
häneltä selitystä. Mutta äkkiä tänä aamuna Lise heräsi ja suuttui
Juliaan ja, ajatelkaahan, löi tätä kädellään kasvoihin. Mutta tämähän
on pöyristyttävää, minä teitittelen palvelustyttöjäni. Ja yhtäkkiä
tunnin kuluttua hän syleilee ja suutelee Julian jalkoja. Minulle
taas hän lähetti sanan, ettei tule ollenkaan luokseni eikä tahdo
käydä vastedeskään, ja kun minä itse kompuroin hänen luokseen, niin
hän alkoi minua kiireesti suudella ja itki sekä työnsi suudellessaan
minut pois huoneesta puhumatta sanaakaan, niin että minä en saanut
tietää mitään. Nyt, rakas Aleksei Fjodorovitš, panen kaiken toivoni
teihin, ja tietysti teidän käsissänne on koko elämäni kohtalo. Minä
yksinkertaisesti pyydän teitä menemään Lisen luo, ottamaan häneltä
selville kaikki, niinkuin vain te yksin osaatte tehdä, ja tulemaan
sitten kertomaan minulle, minulle, äidille, sillä te ymmärrätte, että
minä kuolen, suorastaan kuolen, jos tätä kaikkea jatkuu, tai karkaan
kotoani. Minä en voi enempää, minulla on kärsivällisyyttä, mutta minä
voin sen menettää ja silloin... silloin tapahtuu kauheita. Ah, hyvä
Jumala, vihdoinkin, Pjotr Iljitš! — huudahti rouva Hohlakov alkaen
yhtäkkiä loistaa, kun näki Pjotr Iljitš Perhotinin astuvan sisälle.
— Olette myöhästynyt! No, mitä, istuutukaa, puhukaa, ratkaiskaa
kohtaloni, no, mitäs tuo asianajaja? Mutta minne te menette, Aleksei
Fjodorovitš?

— Menen Lisen luo.

— Ah, niin! Ettehän vain unohda, ettehän unohda mitä teiltä pyysin?
Siitä riippuu kohtalo, kohtalo!

— En tietenkään unohda, jos se vain käy päinsä... mutta olen kovin
myöhästynyt, — mutisi Aljoša peräytyen kiireesti.

— Ei, aivan varmasti, varmasti käykää puheillani, eikä vain »jos se käy
päinsä», muuten minä kuolen! — huusi rouva Hohlakov hänen jälkeensä,
mutta Aljoša oli jo mennyt ulos huoneesta.



3.

Reuhtova lapsi


Astuessaan Lisen huoneeseen Aljoša tapasi hänet puolittain loikomassa
entisessä lepotuolissaan, jossa häntä kuljetettiin silloin, kun hän ei
vielä voinut kävellä. Hän ei liikahtanutkaan Aljošaa vastaan, mutta
hänen tarkka, terävä katseensa suorastaan tunkeutui tulijaan. Silmät
olivat hieman tulehtuneet, kasvot kalpean keltaiset. Aljoša hämmästyi,
miten Lise oli kolmessa päivässä muuttunut, jopa laihtunutkin. Hän ei
ojentanut Aljošalle kättään. Aljoša itse kosketti hänen hienoja, pitkiä
sormiaan, jotka liikkumattomina lepäsivät hänen hameellaan, sitten hän
istuutui ääneti vastapäätä tyttöä.

— Minä tiedän, että teillä on kiire vankilaan, — lausui Lise tylysti,
— mutta teitä on kaksi tuntia viivyttänyt äitini ja kertonut teille
minusta ja Juliasta.

— Kuinka te sen tiesitte? — kysyi Aljoša.

— Minä kuuntelin salaa. Mitä te minuun tuijotatte? Kun tahdon salaa
kuunnella, niin kuuntelen, siinä ei ole mitään pahaa. En pyydä anteeksi.

— Te olette jostakin syystä kiihdyksissä?

— Päinvastoin, minä olen hyvin iloinen. Äsken juuri ajattelin taas,
kolmannenkymmenennen kerran: miten hyvä olikaan, että peruutin
teille antamani lupauksen enkä rupea vaimoksenne. Te ette kelpaa
aviomieheksi: minä menen kanssanne naimisiin ja annan yhtäkkiä teille
kirjelipun vietäväksi sille, jota rupean teidän jälkeenne rakastamaan,
ja te otatte ja viette sen ehdottomasti perille, vieläpä tuotte
vastauksenkin. Te täytätte neljäkymmentä vuotta, ja yhä te samalla
tavoin kuljettelette tuollaisia kirjelippujani.

Hän alkoi äkkiä nauraa.

— Teissä on jotakin ilkeätä ja samalla jotakin vilpitöntä, — hymyili
hänelle Aljoša.

— Se vilpitön on sitä, että minä en häpeä teitä. Enkä ainoastaan ole
häpeämättä, vaan en tahdokaan hävetä, juuri teidän edessänne, juuri
teitä. Aljoša, minkä tähden minä en kunnioita teitä? Minä rakastan
teitä suuresti, mutta minä en kunnioita teitä. Jos kunnioittaisin, niin
en puhuisi, häpeäisin, eikö niin?

— Niin.

— Mutta uskotteko, että minä en häpeä teitä?

— En, en usko.

Lise alkoi taas nauraa hermostuneesti; hän puhui nopeasti, kiireesti.

— Minä olen lähettänyt veljellenne Dmitri Fjodorovitšille vankilaan
konvehteja. Aljoša, tiedättekö, kuinka miellyttävä te olette! Minä
tulen teitä hirveästi rakastamaan sen vuoksi, että te niin nopeasti
sallitte minun olla teitä rakastamatta.

— Miksi te kutsuitte minua tänään, Lise?

— Mieleni teki ilmaista teille eräs toivomukseni. Minä tahdon, että
minua joku kiduttaisi, menisi naimisiin kanssani ja sitten kiduttaisi,
pettäisi, lähtisi ja matkustaisi pois. Minä en tahdo olla onnellinen!

— Olette alkanut pitää epäjärjestyksestä?

— Ah, minä en tahdo epäjärjestystä. Mieleni yhä tekee sytyttää talo
tuleen. Minä kuvittelen, kuinka minä menen ja sytytän salaa, sen pitää
välttämättömästi tapahtua salaa. Koettavat sammuttaa, mutta se palaa.
Minä tiedän enkä puhu kenellekään. Ah, tyhmyyksiä! Ja miten ikävää!

Hän viittasi inhoten kädellään.

— Elätte rikkaudessa, — lausui Aljoša hiljaa.

— Olisiko sitten parempi olla köyhä?

— Olisi.

— Sen on teille pannut päähän munkki-vainajanne. Se ei ole totta.
Olkoon, että minä olen rikas, ja kaikki köyhiä, minä syön konvehteja
ja juon kermaa enkä anna niille kenellekään. Ah, älkää puhuko, älkää
puhuko mitään (alkoi hän huitoa kädellään, vaikka Aljoša ei ollut
avannut suutaankaan), te olette tämän kaiken puhunut minulle jo
aikaisemmin, minä osaan kaikki ulkoa. On ikävä. Jos minusta tulee
köyhä, niin minä tapan jonkun, — ja jos minusta tulee rikas, niin
kenties silloinkin tapan, — miksi istuisin! Mutta tiedättekö, minä
tahdon korjata eloa, tahdon leikata ruista. Minä menen kanssanne
naimisiin, ja teistä tulee talonpoika, oikea talonpoika; meillä on
pieni varsa, tahdotteko niin? Tunnettehan Kalganovin!

— Tunnen.

— Hän aina vain kulkee ja haaveilee. Hän sanoo: miksi todellakin
eläisin, parempi on haaveilla. Haaveilla voi mitä iloisinta, mutta
eläminen ikävystyttää. Ja kuitenkin hän kohta menee naimisiin, hän on
minullekin tunnustanut rakkautensa. Osaatteko te panna hyrrän pyörimään?

— Osaan.

— Hän on niinkuin hyrrä: panna hänet pyörimään ja päästää kulkemaan ja
lyödä, lyödä, lyödä piiskalla: menen hänen kanssaan naimisiin, pyöritän
koko elämäni. Eikö teitä hävetä istua kanssani?

— Ei.

— Te olette hyvin vihainen siitä, että minä en puhu pyhistä asioista.
Minä en tahdo olla pyhä. Mitä toisessa maailmassa tehdään kaikkein
suurimmasta synnistä? Teidän täytyy tietää tämä aivan tarkalleen.

— Jumala tuomitsee, — sanoi Aljoša katsoen häneen pitkään.

— Niin minä tahdonkin sen olevan. Minä tulisin ja minut tuomittaisiin,
mutta minä alkaisin yhtäkkiä nauraa heille kaikille päin silmiä. Minun
tekee hirveästi mieleni sytyttää palamaan talo, Aljoša, meidän talomme,
ettekö te vieläkään usko minua?

— Miksi? On lapsiakin, kahdentoista vuoden ikäisiä, joiden mieli kovin
tekee sytyttää jotakin palamaan, ja he sytyttävät. Se on tavallaan
tautia.

— Se ei ole totta, ei ole totta, olkoon olemassa lapsia, mutta minä en
puhu siitä.

— Te pidätte pahaa hyvänä: se on hetkellinen kriisi, se johtuu kenties
entisestä taudistanne.

— Mutta te halveksitte minua! Minä suorastaan en tahdo tehdä hyvää,
minä tahdon tehdä pahaa, eikä siinä ole mitään tautia.

— Miksi tehdä pahaa?

— Jotta ei mihinkään jäisi mitään! Ah, kuinka hyvä olisi, kun ei
jäisi mitään! Tiedättekö, Aljoša, minä aion toisinaan tehdä hirveän
paljon pahaa ja kaikkea huonoa, ja teen sitä kauan salaa, ja yhtäkkiä
kaikki saavat sen tietää. Kaikki ympäröivät minut ja osoittavat minua
sormellaan, ja minä katson kaikkia. Se on hyvin miellyttävää. Miksi se
on niin miellyttävää, Aljoša?

— Muuten vain. Tarve murskata jotakin hyvää tai, niinkuin te sanoitte,
sytyttää palamaan. Semmoista sattuu.

— Mutta eihän se ole vain sitä, että minä sanoin, minähän myös teen sen.

— Minä uskon.

— Ah, kuinka minä rakastan teitä sen tähden, että te sanotte: minä
uskon. Ja tehän ette ollenkaan, ette ollenkaan valehtele. Mutta
kenties te luulette, että olen puhunut teille tätä kaikkea tahallani,
ärsyttääkseni teitä?

— En, en luule... vaikka kukaties on hieman sitäkin tarvetta.

— On hieman. En valehtele koskaan teille, — lausui hän, ja jokin tuli
leimahti hänen silmissään.

Aljošaa hämmästytti kaikkein enimmän hänen vakavuutensa: hänen
kasvoissaan ei nyt ollut naurun eikä kujeilun varjoakaan, vaikka
aikaisemmin ilomielisyys ja kujeilun halu ei ollut jättänyt häntä
kaikkein »vakavimpinakaan» hetkinä.

— On hetkiä, jolloin ihmiset rakastavat rikosta, — lausui Aljoša
miettivästi.

— Niin, niin! Te sanoitte minun ajatukseni, rakastavat, kaikki
rakastavat ja aina rakastavat, eikä vain »hetkiä». Tiedättekö, tässä
ovat kaikki ikäänkuin sopineet joskus maailmassa, että he valehtelevat,
ja siitä asti ovat kaikki valehdelleet. Kaikki sanovat vihaavansa
pahaa, mutta sydämessään kaikki sitä rakastavat.

— Luetteko te yhä kuten ennenkin huonoja kirjoja?

— Luen. Äiti lukee ja piilottaa tyynynsä alle, ja minä varastan sieltä.

— Kuinka teitä ei hävetä itsenne tuhoaminen?

— En minä tahdo tuhota itseäni. Täällä on eräs poika, hän makasi
rautatiekiskojen välissä, kun vaunut kulkivat ylitse. Onnellinen hän!
Kuulkaa, nyt teidän veljenne tuomitaan siitä, että hän on tappanut
isänsä, ja kaikki pitävät siitä, että hän tappoi isänsä.

— Pitävät siitä, että tappoi isänsä?

— Pitävät, kaikki pitävät! Kaikki sanovat, että se on hirveätä, mutta
sydämessään pitävät siitä suuresti. Minä ensimmäisenä.

— Kaikissa teidän sanoissanne on jonkin verran totta, — lausui Aljoša
hiljaa.

— Ah, millaiset ajatukset teillä on! — vingahti Lise innoissaan.
— Semmoiset ajatukset munkilla! Te ette usko, kuinka minä teitä
kunnioitan, Aljoša, siitä, että te ette milloinkaan valehtele. Ah,
vain teille minä kerron hullunkurisen uneni: minä näen toisinaan
unessa piruja, on olevinaan yö, minä olen huoneessani, ja siinä on
kynttilä, ja yhtäkkiä on kaikkialla piruja, kaikissa nurkissa ja pöydän
alla, ja ne avaavat oven ja niitä on siellä oven takana iso joukko,
ja niiden mieli tekee tulla sisälle ja ottaa minut. Ne tulevatkin jo
luokseni, tarttuvat jo minuun. Mutta minä teen yhtäkkiä ristinmerkin
ja ne peräytyvät kaikki, pelkäävät, mutta eivät kuitenkaan poistu
kokonaan, seisovat ovella ja odottelevat nurkissa. Ja yhtäkkiä alkaa
hirveästi tehdä mieleni ruveta ääneeni soimaamaan Jumalaa, ja minä
alankin herjata, ja silloin ne taas yhtäkkiä tulevat suurin joukoin
luokseni, tulevat hyvin iloisiksi, tarttuvat taas minuun, minä teen
taas ristinmerkin — ja ne peräytyvät kaikki. Se on ihmeen hauskaa, ihan
on läkähtyä.

— Minäkin olen nähnyt joskus saman unen, — sanoi Aljoša yhtäkkiä.

— Ihanko todella? — huudahti Lise ihmetellen. — Kuulkaa, Aljoša, älkää
naurako, tämä on hirveän tärkeätä: onko mahdollista, että kaksi eri
ihmistä näkee saman unen?

— Kaiketi se on.

— Aljoša, minä sanon teille, että se on hirveän tärkeätä, — jatkoi Lise
ihmetellen aivan ylenpalttisesti. — Ei uni ole tärkeä, vaan se, että
te olette voinut nähdä aivan saman unen kuin minä. Te ette koskaan
valehtele minulle, älkää valehdelko nytkään: onko se totta? Ettekö tee
pilaa?

— Se on totta.

Lise oli jostakin hyvin hämmästynyt ja oli puoli minuuttia vaiti.

— Aljoša, käykää luonani, käykää luonani useammin, — lausui hän
yhtäkkiä rukoilevalla äänellä.

— Minä käyn luonanne aina, koko elämäni ajan, — vastasi Aljoša lujasti.

— Minähän puhun ainoastaan teille, — alkoi Lise taas. — Minä puhun vain
itselleni ja teille. Yksistään teille koko maailmassa. Ja mieluummin
puhun teille kuin itselleni. Enkä ollenkaan häpeä teitä. Aljoša, miksi
minä en ollenkaan häpeä teitä, en ollenkaan? Aljoša, onko totta, että
juutalaiset varastavat ja teurastavat pääsiäisenä lapsia?

— En tiedä.

— Minulla on eräs kirja, minä olen lukenut jostakin jossakin
langetetusta tuomiosta ja että juutalainen oli ensin leikannut
nelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten
ristiinnaulinnut hänet seinään, iskenyt nauloilla hänet siihen, ja
sanoi sitten oikeudessa, että poika oli kuollut pian, neljän tunnin
kuluttua. Olipa se pian! Sanoo: hän voihki, voihki kaiken aikaa, mutta
toinen katseli ja nautti siitä. Se on hyvä!

— Hyväkö?

— Hyvä. Minä ajattelen toisinaan, että tuo ristiinnaulitsi ja
olenkin minä itse. Poika riippuu ja vaikeroi, mutta minä istuudun
vastapäätä häntä ja syön ananashilloketta. Minä pidän hyvin paljon
ananashillokkeesta. Pidättekö te siitä?

Aljoša oli vaiti ja katseli häntä. Tytön kalpeankeltaiset kasvot
vääristyivät äkkiä, silmät alkoivat palaa.

— Tiedättekö, kun minä luin tuosta juutalaisesta, niin tärisin sitten
koko yön itkun vallassa. Kuvittelen, kuinka lapsi huutaa ja voihkii
(nelivuotiaat pojathan ymmärtävät), mutta minun päästäni ei vain
lähde tuo ajatus hillokkeesta. Aamulla minä lähetin kirjeen eräälle
ihmiselle, että hän _välttämättömästi_ tulisi luokseni. Hän tuli,
ja minä kerroin hänelle pojasta ja hillokkeesta, _kaiken_ kerroin,
_kaiken_, ja sanoin, että »se on hyvä». Hän alkoi yhtäkkiä nauraa ja
sanoi, että se on todellakin hyvä. Sitten hän nousi ja lähti pois.
Istui kaikkiaan vain viisi minuuttia. Halveksiko hän minua, halveksiko?
Sanokaa, sanokaa, Aljoša, halveksiko hän minua vai eikö? — sanoi hän ja
oikaisihe suoraksi leposohvalla. Hänen silmänsä säkenöivät.

— Sanokaa, — lausui Aljoša kiihtyneenä, — tekö itse hänet kutsuitte,
tuon miehen?

— Minä itse.

— Lähetitte hänelle kirjeen?

— Kirjeen.

— Kysyäksenne nimenomaan tästä, lapsesta?

— En, en ollenkaan siksi, en ollenkaan. Mutta kun hän astui sisälle,
niin minä heti kysyin tätä. Hän vastasi, alkoi nauraa, nousi ja lähti.

— Tuo mies käyttäytyi rehellisesti teitä kohtaan, — lausui Aljoša
hiljaa.

— Mutta halveksiko hän minua? Pilkkasiko?

— Ei, sillä hän uskoo kenties itse ananashillokkeeseen. Hän on nyt myös
hyvin sairas, Lise.

— Niin, hän uskoo! — sanoi Lise säihkyvin silmin.

— Hän ei halveksi ketään, — jatkoi Aljoša. — Hän vain ei usko, niin
silloin tietysti halveksii.

— Siis minuakin? Minua?

— Teitäkin.

— Se on hyvä, — sanoi Lise omituisesti kiristellen hampaitaan. — Kun
hän lähti ulos ja rupesi nauramaan, niin minä tunsin, että on hyvä
olla halveksittuna. Poika, jolta leikattiin sormet, on hyvä asia, ja
halveksittuna oleminen on hyvä...

Ja hän alkoi nauraa omituisen ilkeästi ja kiihtyneesti Aljošalle vasten
silmiä.

— Tiedättekö, Aljoša, tiedättekö, minä tahtoisin... Aljoša, pelastakaa
minut! — huudahti hän hypähtäen äkkiä sohvalta, syöksyi hänen luokseen
ja kiersi voimakkaasti kätensä hänen ympärilleen. — Pelastakaa minut,
— hän melkein voihkaisi. — Sanonko minä kenellekään maailmassa sitä,
minkä olen teille puhunut? Mutta minähän puhuin totta, totta, totta!
Minä tapan itseni, sillä minua inhoittaa kaikki! Minä en tahdo elää,
sillä kaikki on minusta inhoittavaa! Minua inhoittaa kaikki, inhoittaa
kaikki! Aljoša, miksi te ette rakasta minua ensinkään, ette ensinkään!
— lopetti hän raivostuneena.

— Minähän rakastan! — vastasi Aljoša lämpimästi.

— Ja itkettekö minua, itkettekö?

— Itken.

— Ei sen tähden, että minä en tahtonut tulla vaimoksenne, vaan
itkettekö yksinkertaisesti minua, aivan yksinkertaisesti?

— Itken.

— Kiitos! Minä tarvitsen vain teidän kyyneliänne. Mutta kaikki
muut rangaiskoot minua ja polkekoot jalkoihinsa, kaikki, kaikki,
poikkeuksetta _kaikki_! Sillä minä en rakasta ketään. Kuuletteko, en
ke-tään! Päinvastoin vihaan! Menkää, Aljoša, teidän on aika mennä
veljenne luo! — sanoi hän irtautuen hänestä äkkiä.

— Kuinka te sitten jäätte? — lausui Aljoša miltei pelästyneenä.

— Menkää veljenne luo, vankila suljetaan, menkää, tässä on hattunne!
Suudelkaa Mitjaa, menkää, menkää!

Ja hän työnsi melkein väkisin Aljošan ulos ovesta. Tämä katseli
murheellisena ja ällistyneenä, mutta tunsi yhtäkkiä oikeassa kädessään
kirjeen, pikkuisen kirjeen, joka oli tiiviisti taitettu kokoon ja hyvin
suljettu. Hän vilkaisi siihen ja luki silmänräpäyksessä osoitteen:
»Ivan Fjodorovitš Karamazoville». Hän loi nopean silmäyksen Liseen.
Tämän kasvot muuttuivat miltei uhkaaviksi.

— Antakaa se perille, antakaa ehdottomasti hänelle! — käski tyttö
raivoisasti, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Tänään, heti! Muuten
minä otan myrkkyä! Tätä varten minä teidät kutsuinkin!

Ja hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Säppi kalahti. Aljoša pisti
kirjeen taskuunsa ja meni suoraan portaille poikkeamatta rouva
Hohlakovin luo, jonka hän sitäpaitsi oli unohtanutkin. Heti kun Aljoša
oli mennyt, käänsi Lise säppiä, avasi oven hiukan raolleen, pisti
rakoon sormensa ja painoi oven kiinni litistäen kaikin voimin sormeaan.
Noin kymmenen sekunnin kuluttua hän irroitti kätensä ovesta, meni
hiljaa ja hitaasti nojatuolinsa luo, istuutui, ojentautui suoraksi ja
alkoi tarkasti katsella mustunutta sormeaan ja kynnen alta pullistuvaa
veripahkaa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän kuiskasi itsekseen hyvin
nopeasti: — Minä olen katala, katala, katala, katala!



4.

Hymni ja salaisuus


Oli jo aivan myöhä (ja pitkäkö on marraskuun päivä), kun Aljoša soitti
vankilan portin kelloa. Oli jo alkanut hämärtää. Mutta Aljoša tiesi,
että hänet päästetään estelemättä Mitjan luo. Kaikki tämä on meillä,
meidän kaupungissamme, aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin.
Aluksi tietysti, valmistavan tutkimuksen loputtua, oli sukulaisten ja
eräitten muitten henkilöitten noudatettava muutamia välttämättömiä
muodollisuuksia päästäkseen Mitjan puheille, mutta myöhemmin
muodollisuuksista ei enää paljoa välitetty, vieläpä joihinkuihin
Mitjan luona käyviin henkilöihin nähden aivan kuin itsestään muodostui
poikkeuksia. Mentiinpä niinkin pitkälle, että vankia toisinaan sai
tavata sitä varten määrätyssä huoneessa melkeinpä kahden kesken.
Tämmöisessä asemassa olevia henkilöitä oli kuitenkin vain muutamia:
ainoastaan Grušenjka, Aljoša ja Rakitin. Grušenjkaa suosi suuresti itse
poliisipäällikkö Mihail Makarovitš. Ukon sydäntä painoi sen, että hän
oli nuhdellut Grušenjkaa Mokrojessa. Myöhemmin, kuultuaan asian oikean
laidan, hän oli kokonaan muuttanut mieltään Grušenjkaan nähden. Ja
omituista: vaikka hän oli vahvasti vakuutettu Mitjan syyllisyydestä,
niin hän kuitenkin vangitsemisesta asti suhtautui tähän yhä lempeämmin:
»Kenties siinä oli pohjaltaan hyvä mies, mutta joutui hunningolle
juopottelun ja epäsäännöllisen elämän takia!» Entinen kauhistus muuttui
hänen sydämessään jonkinmoiseksi sääliksi. Aljošasta poliisipäällikkö
taas piti hyvin paljon ja oli jo kauan tuntenut hänet, ja Rakitin,
joka myöhemmin oli ruvennut hyvin usein käymään vangin luona, oli
»poliisipäällikön neitien», niinkuin hän heitä nimitti, kaikkein
lähimpiä tuttuja ja oleili joka päivä heidän kodissaan. Vankilan
päällikkö oli rehti mies, mutta sangen säntillinen virkamies, ja
hänen talossaan Rakitin oli kotiopettajana. Aljoša taas oli vankilan
päällikönkin hyvä ja vanha tuttu, sillä tämä puheli yleensä mielellään
hänen kanssaan »viisaita asioita». Ivan Fjodorovitšia esimerkiksi
vankilan päällikkö kunnioitti, vieläpä pelkäsikin tämän arvosteluja,
vaikka oli itsekin suuri filosofi, tietenkin »oman järkensä
mukaisesti». Mutta Aljošaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista voittamatonta
myötätuntoa. Viimeisenä vuonna oli ukko syventynyt tutkimaan raamatun
apokryfisia kirjoja ja kertoili myötäänsä vaikutelmistaan nuorelle
ystävälleen. Aikaisemmin hän oli käynyt Aljošan luona luostarissakin
ja keskustellut hänen sekä pappismunkkien kanssa tuntikausia. Sanalla
sanoen, jos Aljoša olisikin myöhästynyt vankilasta, niin hänen tarvitsi
vain pistäytyä päällikön luo saadakseen asian järjestetyksi. Sitäpaitsi
olivat kaikki vartijatkin vankilassa jo tottuneet näkemään Aljošan.
Vahti ei tietenkään tehnyt esteitä, kun vain oli lupa esimiehiltä.
Kun Mitjaa kutsuttiin, niin hän aina tuli kopistaan siihen paikkaan,
mikä oli määrätty tapaamista varten. Huoneeseen astuessaan Aljoša
kohtasi Rakitinin, joka jo oli lähdössä pois Mitjan luota. Molemmat
viimeksimainitut keskustelivat. Rakitinia saattaessaan Mitja nauroi
kovin jollekin asialle, mutta Rakitin tuntui murisevan. Varsinkaan
viime aikoina Rakitin ei mielellään ollut tekemisissä Aljošan kanssa
eikä juuri koskaan puhunut hänen kanssaan, vieläpä tervehtikin
väkinäisesti. Nähdessään nyt Aljošan astuvan sisälle hän erikoisesti
rypisti kulmakarvojaan ja käänsi katseensa pois, aivan kuin koko hänen
huomionsa olisi kiintynyt lämpimän, karvakauluksisen päällystakin
napittamiseen. Sitten hän alkoi heti etsiä sateenvarjoaan.

— Kunhan ei vain unohtuisi mitään omaa, — mutisi hän ainoastaan
sanoakseen jotakin.

— Älä vain unohda mitään vierasta! — laski leikkiä Mitja ja alkoi
heti itse nauraa hohottaa sukkeluudelleen. Rakitin tulistui
silmänräpäyksessä.

— Neuvo sinä sitä omille Karamazoveillesi, joka on maaorjuudella
elänyttä koplaa, äläkä Rakitinille! — huudahti hän äkkiä ihan täristen
vihasta.

— Mitä sinä? Minä sanoin leikilläni! — huudahti Mitja. — Hyi, perhana!
Tuommoisia ne ovat kaikki, — kääntyi hän Aljošan puoleen viitaten
päännyökkäyksellä Rakitiniin, joka kiireesti poistui, — istui täällä,
nauroi ja oli iloinen, mutta nyt yhtäkkiä tulistui! Sinulle ei edes
nyökäyttänyt päätään, oletteko te ihan riidoissa, vai mitä? Miksi
sinä tulet niin myöhään? Minä en ole sinua vain odottanut, minä olen
himoinnut koko aamun tavata sinua. No, mitäpä siitä! Saamme vahingon
korjatuksi.

— Miksi hän on ruvennut käymään niin usein luonasi? Onko teistä tullut
ystävät, vai mitä? — kysyi Aljoša nimikään osoittaen päännyökkäyksellä
ovea, josta Rakitin oli mennyt.

— Tullutko Mihailin ystäväksi? En, enpä juuri. Ja mitäpä hänestä,
senkin siasta! Hän on sitä mieltä, että minä olen... konna. Eivät edes
ymmärrä pilaa, se niissä on pääpiirteenä. Eivät milloinkaan ymmärrä
pilaa. Kuiva on heidän sielunsa, lattea ja kuiva, aivan semmoista
siellä on kuin minä tunsin silloin, kun lähestyin vankilaa ja katselin
vankilan seiniä. Mutta älykäs mies hän on, älykäs. No, Aljoša, minä
olen nyt mennyttä miestä!

Hän istuutui penkille ja pani Aljošan viereensä istumaan.

— Niin, huomenna lankeaa tuomio. Mitä, eikö sinulla todellakaan ole
mitään toivoa, veli? — lausui Aljoša arkatunteisesti.

— Mitä sinä tarkoitat? — katsahti Mitja häneen omituisen
epämääräisesti. — Ah, sinä puhut tuomiosta! No, perhana! Me olemme
tähän saakka koko ajan puhuneet sinun kanssasi jonninjoutavista
asioista, aina vain tuosta tuomiosta, mutta kaikkein tärkeimmästä en
ole puhunut sinulle mitään. Niin, huomenna lankeaa tuomio, mutta en
minä tuomion johdosta sanonut olevani mennyttä miestä. Ei ole minulta
pää mennyt, vaan se, mikä oli päässä, se on mennyt. Miksi sinä katsot
minua niin arvostelevan näköisenä?

— Mistä sinä oikein puhut, Mitja?

— Aatteesta, aatteesta, siinä se! Etiikka. Mitä on etiikka?

— Etiikka? — ihmetteli Aljoša.

— Niin, eikö se ole jokin tiede?

— On, sellainen tiede on olemassa... mutta... minä tunnustan, että minä
en osaa selittää sinulle, millainen tiede se on.

— Rakitin tietää. Paljon tietää Rakitin, piru hänet periköön! Munkiksi
hän ei rupea. Tekee lähtöä Pietariin. Sanoo siellä toimivansa
arvostelujen osastossa, mutta jaloon suuntaan. Mitäs, hän voi olla
hyödyksi ja menestyä hyvin. Uh, ulkonaista menestystä saavuttamaan ne
ovat mestareita! Hitto vieköön etiikan. Minä olen mennyttä miestä,
Aljoša, Jumalan mies! Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta.
Sydämeni vapisee sinun tähtesi, niin se on. Mikä olikaan Karl Bernard?

— Karl Bernard? — ihmetteli taas Aljoša.

— Ei, ei Karl, maltahan, minä sanoin väärin: Claude Bernard.

Mikä se on? Kemiaako, vai?

— Se lienee eräs tiedemies, — vastasi Aljoša, — mutta tunnustan
sinulle, etten osaa hänestäkään paljoa sanoa. Olen vain kuullut, että
sellainen tiedemies on olemassa, mutta en tiedä, mikä hän on miehiään.

— No, hiisi hänet vieköön, en minäkään tiedä, — alkoi Mitja sadatella.
— Luultavammin joku konna, ja kaikki ovat konnia. Mutta Rakitin
pujottautuu läpi. Rakitin pujottautuu pienestäkin raosta läpi, hän on
myös Bernard. Uh, noita Bernardeja! Paljon niitä on siinnyt!

— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Aljoša lujasti.

— Hän tahtoo laatia kirjoitelman minusta, minun jutustani, ja aloittaa
sillä kirjallisen uransa, sitä varten hän käy täällä, hän selitti
itse niin. Siinä tulee muka olemaan jotain suuntaa: »hänen on pakko
tappaa, ympäröivien olosuhteitten vaikutusta» ja niin edespäin,
selitti hän minulle. Siihen tulee sosialistinen vivahdus, sanoo. No,
piru hänet vieköön, tuleeko siihen vivahdus vai ei, se on minusta
samantekevää. Veli Ivanista hän ei pidä, vihaa häntä, eikä ole suopea
sinullekaan. No, minä en ole kuitenkaan karkoittanut häntä pois,
sillä hän on älykäs mies. Kovin hän kuitenkin kopeilee. Äsken juuri
sanoin hänelle: »Karamazovit eivät ole konnia, vaan filosofeja, sillä
kaikki tosivenäläiset ihmiset ovat filosofeja, mutta sinä, vaikka
oletkin saanut oppia, et ole filosofi, sinä olet maalaismoukka.» Hän
nauroi ilkeästi. Mutta minä sanoin hänelle: de ajatuksibus non est
disputandum, eikö se ollut hyvä vitsi? Pääsin ainakin klassillisuuden
makuun minäkin, — alkoi Mitja äkkiä nauraa hohottaa.

— Minkä tähden sinä olet mennyttä miestä? Sinä sanoit äsken niin, —
keskeytti Aljoša.

— Minkä tähden olen mennyttä miestä? Hm! Oikeastaan... jos otetaan asia
kokonaisuudessaan, — niin on sääli Jumalaa, sentähden!

— Mitenkä on sääli Jumalaa?

— Ajattelehan: tuolla hermoissa, päässä, se on, tuolla aivoissa nuo
hermot... (no, piru ne vieköön!) on sellaisia pikku häntiä, no, ja
heti kun ne siellä alkavat väristä... se on, näetkö, minä katson
jotakin silmälläni, kas näin, ja ne rupeavat värisemään, nuo hännät...
ja kun ne rupeavat värisemään, niin syntyy kuva, ei ihan heti, vaan
siinä menee jokin silmänräpäys, menee sekunti, ja syntyy jonkinmoinen
momentti, taikka ei momentti, — piru sen vieköön, momentin, — vaan
kuva, toisin sanoen esine tai tapahtuma, no, piru siitä, — siksipä minä
juuri havaitsen ja sitten ajattelen... koska on olemassa nuo pikku
hännät, enkä ollenkaan sen vuoksi, että minulla on sielu, tai että minä
olen jokin kuva tai muoto, se kaikki on typeryyttä. Tämän, veliseni,
selitti Mihail minulle jo eilen, ja se aivan kuin kärvensi minut.
Suurenmoista, Aljoša, on tuo tiede! Syntyy uusi ihminen, sen minä
ymmärrän... Mutta Jumalaa on kuitenkin sääli!

— No, hyvä sekin, — sanoi Aljoša.

— Ettäkö on sääli Jumalaa. Kemiaa, veljeni, kemiaa! Ei sille voi
mitään, teidän pyhyytenne, väistykää hiukan syrjään, kemia on
kulkemassa! Mutta Rakitin ei rakasta Jumalaa, uh, ei ollenkaan! Se on
niiden kaikkien kipein kohta! Mutta he salaavat sen. Valehtelevat.
Teeskentelevät. »Mitä, esitätkö tämän arvostelujen osastossa?» kysyn.
— »No, selvästi ne eivät anna tehdä sitä», sanoo. Nauraa. — »Mutta
miten on», kysyn, »ihmisen laita tämän jälkeen? Ilman Jumalaa ja
ilman tulevaa elämää? Nyt kai siis on kaikki luvallista, kaikkea saa
tehdä?» — »Etkö sinä sitten ole sitä tietänyt?» sanoo. Nauraa. —
»Viisas mies», sanoo, »voi tehdä kaikkea, viisas mies osaa aina keinot
keksiä, no, mutta sinä», sanoo, »tapoit ja olet sotkenut asiasi, saat
vankilassa mädätä!» Tätä hän puhuu minulle. Sika kerrassaan! Ennen minä
potkaisin tuommoiset pois, no, nyt minä kuuntelen. Puhuuhan hän paljon
järkevääkin. Kirjoittaa niin ikään älykkäästi. Hän alkoi viikko sitten
lukea minulle erästä kirjoitusta, minä kopioin siitä tahallani muutaman
rivin, odotahan, tässä se on.

Mitja otti kiireesti liivintaskustaan paperipalan ja luki:

»Jos tahtoo ratkaista tämän kysymyksen, on välttämätöntä ennen kaikkea
asettaa persoonansa poikkiteloin todellisuuteensa nähden.»

— Ymmärrätkö vai etkö?

— En, en ymmärrä, — sanoi Aljoša.

Hän katseli Mitjaa uteliaana ja kuunteli hänen puhettaan.

— En minäkään ymmärrä. Hämärää ja epäselvää, mutta sen sijaan älykästä.
»Kaikki», sanoo, »kirjoittavat tällä tavoin, sillä semmoinen on
ympäröivä piiri»... Ympäröivää piiriä pelkäävät. Runojakin kirjoittaa,
veijari, sepitti runon rouva Hohlakovin jalasta, hahhahhah!

— Minä olen kuullut, — sanoi Aljoša.

— Olet kuullut? Entä oletko kuullut itse runon?

— En.

— Minulla on se, minä luen sen sinulle. Sinä et tiedä, minä en ole
sinulle kertonut, tässä on kokonainen historia. Senkin veitikka! Kolme
viikkoa sitten hän sai päähänsä ruveta minua ärsyttämään: »Sinä»,
sanoo, »olet joutunut pussiin kuin mikäkin hölmö kolmentuhannen takia,
mutta minä nykäisen niitä puolitoistasataa tuhatta, nain erään lesken
ja ostan kivitalon Pietarissa». Ja kertoi minulle hakkailevansa rouva
Hohlakovia; tämä taas ei nuorenakaan ole ollut kovin älykäs ja on
neljänkymmenen iässä menettänyt kaiken järkensä. »Mutta hän on perin
tunteellinen», sanoo, »siihen minä iskenkin. Menen naimisiin, kuljetan
hänet Pietariin ja alan julkaista sanomalehteä.» Ja niin iljettävän
intohimoinen sylki on hänen huulillaan, — ei rouva Hohlakovin takia,
vaan noitten puolentoistasadantuhannen. Ja hän sai minut uskomaan,
sai kuin saikin; hän käy aina luonani, joka päivä: alkaa taipua,
sanoo. Loisti riemusta. Mutta sitten hänet yhtäkkiä ajettiin ulos:
Perhotin, Pjotr Iljitš, sai voiton, uljas mies! Oli ollut melkein
kuin kiitollinen tuolle hupakolle siitä, että tämä oli ajanut hänet
pois! Täällä minun luonani käydessään Rakitin sepitti tuon runon.
»Ensimmäisen kerran», sanoo, »tahrin käteni kirjoittamalla runoja, teen
sen liehitelläkseni, siis hyödyllisen asian vuoksi. Saatuani haltuuni
hupakon kapitaalin voin sitten tuottaa hyötyä yhteiskunnalle.» Hehän
löytävät jokaisen iljettävän teon puolustukseksi yhteiskunnan edun!
»Kirjoitinpa kuitenkin», sanoo, »paremmin kuin sinun Puškinisi, sillä
leikilliseen runoonkin osasin punoa yhteiskunnallista murhetta». Mitä
hän sanoi Puškinista — sen minä ymmärrän. Mitäs, jos hän todella oli
lahjakas henkilö, mutta kuvaili ainoastaan pieniä jalkoja. Mutta kuinka
ylpeä hän oli runostaan! Itserakkaita ne ovat, itserakkaita! »Lempeni
esineen kipeän jalan paranemiselle», — sellaisen otsikon hän keksi, —
virkeä mies!

    Kuinka onkaan jalka sievä!
    Turvotus on siinä lievä!
    Tohtorit sen luona häärii,
    silpoo, sitoo, tarkoin käärii.

    Jalkaa en voi murehtia. —
    Puškin niistä laulaa saapi:
    päätä suren, aattehia
    se kun tuskin tajuaapi.

    Tajuta jo hiukan alkaa,
    vaan tuo jalka kaikki sotki!
    Terveeksi nyt toivon jalkaa,
    niin ei pääkään vastaan potki.

Sika, kerrassaan sika, mutta osasipa lurjus sepittää leikkisästi! Ja
todellakin hän punoi siihen myös »yhteiskunnallista». Mutta kylläpä hän
suuttui, kun hänet ajettiin ulos. Kiristeli hampaitaan!

— Hän on jo kostanut, — sanoi Aljoša. — Hän on kirjoittanut
sanomalehteen rouva Hohlakovista.

Ja Aljoša kertoi hänelle nopeasti _Kulkupuheita_-lehdessä olleesta
kirjeestä.

— Se on hän, hän! — vahvisti Mitja rypistäen kulmiaan. — Hän se on!
Nuo kirjeet sanomalehtiin... minähän tiedän... miten paljon alhaista
onkaan kirjoitettu esimerkiksi Grušasta!... ja myös tuosta toisesta,
Katjasta... Hm!

Hän asteli huolestuneena huoneessa.

— Veljeni, minä en voi olla täällä kauan, — sanoi Aljoša oltuaan vähän
aikaa vaiti. — Huomenna sinulla on kauhea, suuri päivä: Jumalan tuomio
täyttyy sinulle... ja ihmeekseni sinä kuljet etkä puhu asiaa, vaan
Herra ties mitä...

— Ei, älä ihmettele, — keskeytti Mitja tulisesti. — Olisiko minun
puhuttava tuosta löyhkivästä koirasta, vai mitä? Murhaajasta? Olemme
yhdessä kylliksi puhuneet siitä. En tahdo puhua enää Smerdjaštšajan
haisevasta pojasta! Jumala tappaa hänet, saat nähdä sen, ole vaiti!

Hän astui kiihtyneenä Aljošan luo ja suuteli häntä yhtäkkiä. Hänen
silmänsä alkoivat leimuta.

— Rakitin ei sitä ymmärrä, — alkoi hän ikäänkuin jonkinmoisen
innostuksen vallassa, — mutta sinä, sinä ymmärrät kaiken. Siksi
olenkin sinua niin hartaasti odottanut. Näetkö, minä olen jo kauan
tahtonut sanoa sinulle paljon täällä, näitten paljaitten seinien
sisäpuolella, mutta en ole puhunut mitään pääasiasta: tuntui yhä
niinkuin aika ei vielä olisi tullut. Olen nyt odottanut viimeiseen
hetkeen asti vuodattaakseni sinulle sydämeni. Veli, minä olen tuntenut
näinä viimeisinä kahtena kuukautena itsessäni uuden ihmisen, minussa
on herännyt eloon uusi ihminen! Se oli suljettuna minuun, mutta se ei
olisi koskaan tullut esille, jos tämä isku ei olisi minua kohdannut.
Se on kauheata! Ja mitäpä minä siitä, että saan vuorikaivoksessa
kaksikymmentä vuotta hakata vasaralla malmia vuoresta, — minä en
ollenkaan pelkää sitä, mutta toinen asia minua nyt peloittaa: kunhan
kuolleista noussut uusi ihminen ei poistuisi luotani! Voi löytää
sielläkin, vuorikaivoksissa, maan alla, vierellään samanlaisessa
pakkotyöläisessä ja murhamiehessä inhimillisen sydämen ja tulla hänen
ystäväkseen, sillä sielläkin voi elää ja rakastaa ja kärsiä! Voi
uudistaa ja elvyttää eloon tuossa pakkotyöläisessä jo jähmettyneen
sydämen, voi hoidella häntä vuosimääriä ja tuoda viimein piilosta
esille päivän valoon ylevän sielun, marttyyriuden tunnon, saada
uudelleen syntymään enkelin, herättää eloon sankarin. Ja heitähän on
paljon, heitä on satoja, ja kaikki me olemme syyllisiä heidän tähtensä!
Miksi minä silloin näin unissani »lapsukainen» semmoisella hetkellä?
»Miksi lapsukainen on onneton?» Se oli profeetallinen ennustus minulle
sillä hetkellä! »Lapsukaisen» tähden minä lähdenkin. Sillä kaikki ovat
syyllisiä kaikkien puolesta. Kaikkien »lapsukaisten», sillä on pieniä
lapsia ja isoja lapsia. Kaikki ovat »lapsukaisia». Kaikkien tähden
minä menenkin, sillä pitäähän jonkun lähteä kaikkienkin puolesta.
Minä en ole tappanut isääni, mutta minun on lähdettävä. Minä suostun!
Minulle on tämä kaikki tullut täällä... näitten alastomien seinien
sisällä. Mutta niitähän on paljon, niitä on siellä satoja, siellä
maan alla, vasarat käsissä. Niin, me tulemme olemaan kahleissa eikä
ole vapautta, mutta silloin, suuressa murheessamme, me heräämme
uuteen eloon riemussa, jota ilman ihminen ei voi elää, mutta Jumala
on olemassa, sillä Jumala antaa riemun, se on Hänen etuoikeutensa,
suuri etuoikeus... Jumala, sulakoon ihminen rukoukseen! Kuinka minä
voin olla siellä, maan alla, ilman Jumalaa? Rakitin valehtelee: jos
Jumala karkoitetaan maan päältä, niin me kohtaamme Hänet maan alla!
Pakkotyöläisen on mahdotonta olla ilman Jumalaa, vielä mahdottomampaa
kuin ei-pakkotyöläisen! Ja silloin me, maan alla olevat ihmiset,
laulamme maan uumenista traagillisen hymnin Jumalalle, jolla on riemu!
Eläköön Jumala ja Hänen riemunsa! Minä rakastan Häntä!

Lausuessaan hurjan puheensa Mitja oli vähällä tukehtua. Hän kalpeni,
hänen huulensa vavahtelivat, silmistä vierivät kyynelet.

— Ei, elämä on täysi, elämää on maan allakin! — alkoi hän taas. — Sinä
et usko, Aleksei, kuinka minä nyt tahdon elää, millainen halu olla
olemassa ja ymmärtää minussa on syntynyt juuri näitten paljaitten
seinien sisäpuolella! Rakitin ei tätä ymmärrä, hänelle on tärkeätä vain
talon rakentaminen ja asukkaitten ottaminen, mutta minä odotin sinua.
Ja mitä on kärsimys? Minä en pelkää sitä, vaikka se olisi ääretön. Nyt
en pelkää, ennen pelkäsin. Tiedätkö, minä kenties en vastaakaan mitään
oikeudessa... Ja minussa tuntuu nyt olevan tätä voimaa niin paljon,
että minä voitan kaikki, kaikki kärsimykset, voidakseni vain sanoa
itselleni joka hetki: minä olen olemassa! Tuhansissa tuskissa — minä
olen olemassa, vääntelehdin kidutettuna, — mutta minä olen olemassa!
Minä istun muurien sisällä, mutta minäkin olen olemassa, näen auringon,
tai jos en näe aurinkoa, niin tiedän sen olevan olemassa. Mutta sen
tietäminen, että aurinko on olemassa, — se on jo koko elämä. Aljoša,
kerubini, minut tappavat kaikenlaiset filosofiat, piru ne vieköön! Veli
Ivan...

— Mitä veli Ivan? — keskeytti Aljoša, mutta Mitja ei kuullut sitä.

— Näetkö, minulla ei ennen ollut mitään näitä epäilyksiä, mutta
se kaikki piili minussa. Kenties juuri siitä syystä, että minulle
tietymättömät aatteet minussa riehuivat, minä juopottelin ja tappelin
ja reuhasin. Vaimentaakseni ne itsessäni minä tappelin, tahdoin
ne tyynnyttää, tukahduttaa. Veli Ivan ei ole Rakitin, hän pitää
aatteen piilossa. Veli Ivan on sfinksi ja on vaiti, on aina vaiti.
Mutta minua kiusaa Jumala. Se yksin minua kiusaakin. Entäpä jos
Häntä ei olekaan? Mitä, jos Rakitin onkin oikeassa, että tämä aate
ihmiskunnassa on keinotekoinen? Silloin, jos Häntä ei ole, on ihminen
maailman, luomakunnan päällikkö. Suurenmoista! Mutta kuinka hän voi
olla hyveellinen ilman Jumalaa? Siinä kysymys! Minä ajattelen yhä
tuota. Sillä ketä hän silloin rakastaa, ihminen nimittäin? Kenelle
hän on kiitollinen, kenelle laulaa hymnin? Rakitin nauraa. Rakitin
sanoo, että voi rakastaa ihmiskuntaa ilman Jumalaakin. No, vain tuo
räkänokka rahjus voi sellaista vakuuttaa, mutta minä en voi sitä
ymmärtää. Helppoa on Rakitinin elää: »Sinä», sanoi hän minulle tänään,
»puuhaa mieluummin ihmisen kansalaisoikeuksien laajentamisen hyväksi
tai hommaa vaikkapa sitä, ettei lihan hinta nousisi; siten sinä
osoitat yksinkertaisemmin ja lähemmin rakkautesi ihmiskuntaan kuin
filosofoimalla.» Minä tokaisin hänelle siihen: »Mutta sinä», sanon,
»olet ilman Jumalaa ja panet itse vielä lihalle hintaa lisää, kun
siihen on tilaisuutta, ja otat ruplan voittoa kopeekasta». Hän suuttui.
Sillä mitä on hyve? Vastaa sinä minulle, Aleksei. Minulla on hyveeni,
mutta kiinalaisen hyve on toisenlainen, — se on siis suhteellista. Vai
eikö ole? Eikö se olekaan suhteellista? Kavala kysymys! Sinä et rupea
nauramaan, jos sanon, että minä olen valvonut kaksi yötä tämän takia.
Minä ihmettelen nyt vain sitä, kuinka ihmiset elävät eivätkä ajattele
tätä ensinkään. Turhuutta! Ivanilla ei ole Jumalaa. Hänellä on aate. Ei
minun mittasuhteitteni mukainen. Mutta hän on vaiti. Minä luulen, että
hän on vapaamuurari. Minä kysyin häneltä — hän vaikenee. Tahdoin juoda
vettä hänen lähteestään, — hän vaikenee. Kerran vain hän sanoi sanasen.

— Mitä hän sanoi? — kysyi Aljoša kiireesti.

— Minä sanon hänelle: »Kaikki on siis luvallista, jos kerran on niin?»
— Hän rypisti kulmiaan: »Fjodor Pavlovitš», sanoo, »meidän isämme, oli
porsas, mutta hän ajatteli oikein». Semmoista hän sanoa paukautti.
Muuta ei sanonutkaan. Se on jo puhtaampaa peliä kuin Rakitinin.

— Niin, — vahvisti Aljoša katkerasti. — Milloin hän oli luonasi?

— Tästä myöhemmin, nyt muuta. Minä en tähän saakka ole puhunut sinulle
Ivanista juuri mitään. Olen lykännyt loppuun. Kun tämä minun juttuni
täällä päättyy ja tuomio julistetaan, silloin kerron sinulle jotakin,
kerron kaikki. Tässä on eräs kauhea seikka... Ja sinä saat olla minun
tuomarinani tässä asiassa. Mutta nyt, älä alakaan puhua siitä, nyt ei
hiiskuta mitään. Sinä puhut huomisesta, tuomiosta, mutta uskotko, että
minä en tiedä mitään.

—- Oletko puhunut tuon asianajajan kanssa?

— Mitäpä asianajajasta! Olen puhunut hänelle kaikesta. Pehmeä veijari,
pääkaupunkilainen. Bernard! Mutta hän ei usko minua rahtuakaan. Uskoo
minun tappaneen, ajattelehan, — kyllä minä näen. »Miksi sitten», kysyn,
»te näin ollen olette saapunut minua puolustamaan?» Vähät heistä.
Lääkärinkin tilasivat, tahtovat osoittaa minut hulluksi. En salli sitä!
Katerina Ivanovna tahtoo täyttää »velvollisuutensa» loppuun asti. Se
on teennäistä! (Mitja naurahti katkerasti.) Kissa! Kova sydän! Hänhän
tietää minun sanoneen silloin Mokrojessa hänestä, että hän on »suurta
vihaa» kantava nainen! Hänelle se on kerrottu. Niin, todistukset ovat
lisääntyneet kuin meren hieta! Grigori pitää kiinni kertomuksestaan.
Grigori on rehellinen, mutta hölmö. Moni ihminen on rehellinen siksi,
että on hölmö. Tämä on Rakitinin ajatus. Grigori on viholliseni. Joku
on parempi vihollisena kuin ystävänä. Tämän sanon Katerina Ivanovnasta.
Pelkään, oh, pelkään, että hän oikeudessa kertoo tuosta kumarruksesta
maahan asti neljäntuhannenviidensadan vuoksi! Hän maksaa aivan
täydellisesti viimeiseen ropoon asti. Minä en tahdo hänen uhriaan!
He häpäisevät minut oikeudessa! Jotenkuten sen sietänen. Käy hänen
luonaan, Aljoša, pyydä, ettei hän puhuisi tätä oikeudessa. Vai eikö se
käy päinsä? No, hitto vieköön, sama se, minä kärsin sen! Mutta häntä
minun ei ole sääli. Hän itse tahtoo sitä. Varas on vaivansa ansainnut.
Minä, Aleksei, pidän oman puheeni. (Hän naurahti taas katkerasti.)
Mutta... mutta Gruša, Gruša, Herra Jumala! Miksi hän nyt ottaa päälleen
sellaisen kärsimyksen? — huudahti hän äkkiä kyynelsilmin. — Gruša
tappaa minut, hänen ajattelemisensa tappaa minut, tappaa! Hän oli äsken
luonani.

— Hän kertoi minulle. Sinä teit hänet tänään hyvin murheelliseksi.

— Tiedän. Piru minut vieköön luonteeni takia. Tulin mustasukkaiseksi!
Erotessa kaduin, suutelin häntä. Anteeksi en pyytänyt.

— Miksi et pyytänyt? — huudahti Aljoša.

Mitja alkoi äkkiä nauraa miltei iloisesti.

— Jumala varjelkoon sinua, hyvää poikaa, pyytämästä milloinkaan vikaasi
anteeksi rakastamaltasi naiselta! Rakastamaltasi erittäinkin, olitpa
hänen edessään miten syyllinen tahansa! Sillä nainen — piru sen tietää,
veljeni, mikä hän oikein on, minä ne ainakin ymmärrän! Älä koetakaan
tunnustaa hänelle syyllisyyttäsi, »olen, näes, syyllinen, anna
anteeksi»: silloin alkaa sataa moitteita! Hän ei mitenkään voi antaa
anteeksi suoraan ja yksinkertaisesti, vaan alentaa sinut rievuksi,
laskee viaksesi senkin, mitä ei ole edes ollutkaan, ottaa kaiken,
ei unohda mitään, lisää omiaan ja antaa sitten vasta anteeksi. Ja
näin tekee parhain, kaikkein parhain heistä! Hän kaapii kaiken, mitä
kaapimalla irti saa, ja panee sen sinun päähäsi — semmoinen julmuus,
sanon sinulle, on heissä aivan kaikissa, noissa enkeleissä, joita ilman
me emme voi elää! Näetkö, ystäväni, minä sanon avoimesti ja suoraan:
jokaisen kunnon miehen on pakko olla jonkun naisen tohvelin alla.
Sellainen vakaumus minulla on; ei vakaumus, vaan tunne. Miehen pitää
olla jalomielinen, eikä se miestä tahraa! Se ei tahraa sankariakaan,
ei tahraa Caesariakaan! No, mutta älä kuitenkaan pyydä anteeksi, älä
milloinkaan äläkä mitään. Muista sääntö: sen opetti sinulle veljesi
Mitja, joka joutui hunningolle naisten tähden. Ei, mieluummin minä teen
Grušalle jonkin palveluksen anteeksi saamatta. Minä jumaloin häntä,
Aleksei, jumaloin! Hän vain ei näe tätä, hänelle yhä vain ei rakkaus
riitä. Ja hän uuvuttaa minua, uuvuttaa rakkaudella. Mitä entisestä!
Ennen minua uuvuttivat vain infernaaliset ruumiinkaartumat, mutta
nyt minä olen ottanut koko hänen sielunsa omaan sieluuni ja tullut
itse hänen kauttaan ihmiseksi! Vihitäänkö meidät? Jos sitä ei tehdä,
niin minä kuolen mustasukkaisuudesta. Niinpä uneksinkin jotakin joka
päivä... Mitä hän puhui sinulle minusta?

Aljoša toisti kaikki Grušenjkan äskeiset puheet. Mitja kuunteli
tarkasti joka kohtaa, kysyi monia asioita uudelleen ja oli tyytyväinen.

— Hän ei siis ole vihoissaan siitä, että olen mustasukkainen, —
huudahti hän. — Oikea nainen! »Minulla itsellänikin on julma sydän.»
Uh, minä rakastan tuollaisia julmia, vaikka en siedäkään, että minun
tähteni ollaan mustasukkaisia, en siedä! — Me tulemme tappelemaan.
Mutta minä rakastan, rakastan häntä aina rajattomasti. Vihitäänkö
meidät? Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Siinä kysymys. Mutta
ilman häntä minä en voi elää...

Mitja asteli kulmakarvat rypyssä huoneessa. Huone oli jo melkein pimeä.
Hän tuli yhtäkkiä hyvin huolestuneeksi.

— Siis salaisuus, sanoo hän, salaisuus? Minulla muka on kolmen kesken
salaliitto häntä vastaan ja »Katjka» muka on myös sekaantunut asiaan?
Ei, Grušenjka, ei se ole sitä. Sinä olet tehnyt tässä erehdyksen,
typerän naisellisen erehdyksen! Aljoša, ystäväni, kas vain, mihin meni!
Minä ilmaisen sinulle salaisuutemme!

Hän katseli ympärilleen joka puolelle, astui nopeasti aivan hänen
edessään seisovan Aljošan luo ja alkoi kuiskia hänelle salaperäisen
näköisenä, vaikka oikeastaan ei kukaan voinut heitä kuulla: vanha
vartija torkkui nurkassa penkillä eikä yksikään sana voinut kuulua
vahtisotilaille asti.

— Minä ilmaisen sinulle koko meidän salaisuutemme! — alkoi Mitja
kiireesti kuiskia. — Tahdoin ilmaista sen myöhemmin, sillä voinko
minä ryhtyä mihinkään ilman sinua? Sinä olet minulle kaikki kaikessa.
Vaikka minä sanoinkin, että Ivan on ylempänä meitä, niin sinä olet
minun kerubini. Vain sinun päätöksesi on ratkaiseva. Kenties sinä
oletkin korkeampi ihmisenä, eikä Ivan. Näetkö, tässä on kysymyksessä
omantunnon asia, arka omantunnon asia, — niin tärkeä salaisuus, että
minä en kykene siitä itse selviytymään, ja siirsin kaikki sinun
tuloosi. Mutta kuitenkin on nyt aikaista päättää, sillä pitää odottaa
tuomiota: kun tuomio lankeaa, silloin sinä saat ratkaista kohtaloni.
Nyt älä ratkaise; minä sanon sinulle asian heti, sinä kuulet, mutta
älä ratkaise. Malta ja ole vaiti. Minä en ilmaise sinulle kaikkea.
Sanon sinulle vain pääaatteen, en yksityiskohtia, mutta pidä sinä
suusi kiinni. Ei kysymystä, ei liikahdusta, suostutko siihen? Mutta
muuten, Herra Jumala, mihin minä panen sinun silmäsi? Pelkään, että
silmäsi ilmaisevat ratkaisun, vaikka sinä olisitkin vaiti. Uh, minä
pelkään! Aljoša, kuule: veli Ivan esittää, että minä _karkaisin_.
Yksityiskohtia en sano: kaikki on otettu huomioon, kaikki voi
järjestyä. Ole vaiti, älä ratkaise. Amerikkaan, Grušan kanssa. Enhän
minä voi elää ilman Grušaa! No, jos häntä ei päästetä siellä luokseni?
Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Veli Ivan sanoo että ei. Mutta
mitä minä teen ilman Grušaa siellä maan alla vasaroineni? Murskaan
vain oman pääni tuolla vasaralla! Mutta mitäs toiselta puolen sanoo
omatunto? Pakeninhan kärsimystä! Oli osviitta — minä hylkäsin osviitan,
oli olemassa puhdistumisen tie — minä käännyin ympäri vasempaan. Ivan
sanoo, että Amerikassa voi, »kun on hyvät taipumukset», tuottaa enemmän
hyötyä kuin maan alla. No, mutta missä on meidän maanalainen hymnimme?
Mitä on Amerikka, Amerikka on taaskin turhuus! Ja konnuutta on
Amerikassa luullakseni myös paljon. Olen paennut ristiinnaulitsemista!
Siksihän puhun sinulle, Aleksei, että sinä yksin kykenet tämän
ymmärtämään eikä kukaan muu, toisista tämä on tyhmyyksiä, hourailua,
kaikki se, mitä minä olen puhunut sinulle hymnistä. Sanovat, että joko
olen tullut hulluksi tai olen hölmö. Mutta minä en ole menettänyt
järkeäni enkä ole hölmökään. Puheeni hymnistä ymmärtää myös Ivan, mutta
hän ei vastaa siihen, on vaiti. Ei usko hymniin. Älä puhu, älä puhu:
näenhän minä, miten sinä katsot: sinä olet jo ratkaissut! Älä ratkaise,
säästä minua, minä en voi elää ilman Grušaa, odota tuomiota!

Mitja lopetti aivan kuin raivostuneena. Hän piteli molemmin käsin
Aljošaa olkapäistä ja suorastaan upotti janoavat, tulehtuneet silmänsä
hänen silmiinsä.

— Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? — sanoi hän kolmannen kerran
rukoilevalla äänellä.

Aljoša kuunteli suuresti ihmetellen ja oli syvästi liikutettu.

— Sano minulle yksi asia, — lausui hän. — Onko Ivan hyvin innokas
kehoittamaan, ja kuka ensiksi keksi tämän?

— Hän, hän sen keksi, hän kehoittelee! Hän ei ollenkaan ollut käynyt
luonani, ja sitten hän yhtäkkiä tuli, viikko sitten, ja alkoi
heti puhua tästä. Hirveästi hän yllyttää. Ei pyydä, vaan käskee.
Hän on varma siitä, että minä tottelen, vaikka minä käänsin hänen
katseltavakseen koko sydämeni aivan samoin kuin sinullekin ja puhuin
hymnistä. Hän kertoi minulle, miten asia on järjestettävä, oli
hankkinut kaikki tiedot, mutta tästä myöhemmin. Ihan hysteerisesti
hän sitä tahtoo. Tärkein asia on rahat: kymmenentuhatta, sanoo,
sinulle pakoa varten, ja kaksikymmentätuhatta Amerikkaa varten,
kymmenellätuhannella, sanoo, me järjestämme suurenmoisesti paon.

— Ja kielsi kokonaan kertomasta minulle? — kysyi Aljoša.

— Kokonaan, kaikille ja ennen kaikkea sinulle: sinulle ei saisi
kertoa missään tapauksessa! Pelkää varmaankin, että sinä rupeat
omaksitunnokseni. Älä sano hänelle minun kertoneen. Uh, älä sano!

— Sinä olet oikeassa, — lausui Aljoša, — ei voi tehdä päätöstä,
ennenkuin tuomio on julistettu. Tuomion langettua saat itse päättää;
silloin löydät itsestäsi uuden ihmisen, ja hän päättää.

— Uuden ihmisen tai Bernardin, ja tämä päättää sitten Bernardin tavoin!
Sillä luullakseni minä itsekin olen halveksittava Bernard! — hymähti
Mitja katkerasti.

— Mutta tosiaankaanko, tosiaankaanko sinä, veljeni, et enää toivokaan
voivasi osoittaa syyttömyyttäsi?

Mitja kohautti nytkähdyttäen olkapäitään ja heilutti kieltävästi
päätään.

— Aljoša, ystäväni, sinun on aika lähteä! — alkoi hän yhtäkkiä
kiiruhtaa. — Tarkastaja huutelee ulkona, hän tulee heti tänne. Meidän
on myöhäistä, — täällä on huono järjestys. Syleile minua, pian,
suutele, siunaa ristinmerkillä, ystäväni, siunaa huomista ristiäni
varten...

He syleilivät ja suutelivat toisiaan.

— Mutta Ivan, — lausui äkkiä Mitja, — esitti karkaamista, mutta itsehän
hän uskoo minun tappaneen!

Surumielinen hymy pusertui hänen huulilleen.

— Kysyitkö sinä häneltä, uskooko hän vai eikö? — kysyi Aljoša.

— En, en ole kysynyt. Tahdoin kysyä, mutta en voinut, ei riittänyt
voimaa. Mutta samahan se on, minä näen silmistä. No, hyvästi!

He suutelivat vielä kerran kiireesti toisiaan, ja Aljoša oli jo menossa
ulos, kun Mitja yhtäkkiä huusi hänet takaisin:

— Astu seisomaan eteeni, kas näin.

Ja hän tarttui taas lujasti molemmin käsin Aljošaa olkapäihin. Hänen
kasvonsa tulivat äkkiä aivan kalpeiksi, niin että huoneessa, joka oli
melkein pimeä, sen saattoi kauhukseen huomata. Huulet vääristyivät,
katse kiintyi terävästi Aljošaan.

— Aljoša, sano minulle täysi totuus niinkuin Herran Jumalamme edessä:
uskotko sinä minun tappaneen, vai etkö usko? Sinä, sinä itse, uskotko
vai etkö? Täysi totuus, älä valehtele! — huudahti hän hänelle
raivoisasti.

Aljoša aivan kuin horjahti, ja hänen sydämensä läpi, hän tunsi sen,
tunki ikäänkuin jotakin terävää.

— Anna olla, mitä sinä... — sopersi hän aivan kuin ymmällä.

— Koko totuus, kokonaan, älä valehtele! — toisti Mitja.

— En ole hetkeäkään uskonut, että sinä olisit murhaaja, — pääsi
yhtäkkiä väräjävä ääni Aljošan rinnasta, ja hän kohotti oikean kätensä
ylös ikäänkuin kutsuen Jumalan sanojensa todistajaksi. Onnen tunne
kirkasti heti Mitjan kasvot.

— Kiitos sinulle! — lausui hän hitaasti aivan kuin huoataan
pyörtymyksen jälkeen. — Nyt sinä olet minut uudestisynnyttänyt...
Uskotko: tähän saakka olen pelännyt kysyä sinulta, ajattelehan,
sinulta! No, mene, mene! Sinä olet vahvistanut minua huomista varten,
Jumala sinua siunatkoon! No, mene, rakasta Ivania! — pääsi Mitjan
suusta viimeisenä sanana.

Aljoša lähti huoneesta aivan kyyneltynein silmin. Tuollainen määrä
epäluuloisuutta Mitjassa, sellainen määrä luottamuksen puutetta
häneenkin, Aljošaan, — kaikki tuo avasi yhtäkkiä Aljošan silmät
näkemään niin pohjattoman murheen ja epätoivon hänen onnettoman
veljensä sielussa, jommoista hän aikaisemmin ei ollut aavistanutkaan.
Syvä, rajaton sääli valtasi hänet ja näännytti hänet silmänräpäyksessä.
Hänen sydämensä oli lävistetty, ja sitä kivisti hirveästi. »Rakasta
Ivania!» muistuivat hänelle äkkiä mieleen Mitjan äskeiset sanat.
Hänhän olikin menossa Ivanin luo. Hänen olisi jo aamulla ollut hirveän
tarpeellista nähdä Ivan. Yhtä paljon kuin Mitjasta hän oli huolissaan
Ivanista, ja nyt, kun hän oli tavannut veljensä, enemmän kuin koskaan
ennen.



5.

Et sinä, et sinä!


Matkalla Ivanin luo hänen oli kuljettava sen talon ohitse, jossa
Katerina Ivanovna astui. Ikkunoissa oli valoa. Hän pysähtyi äkkiä
ja päätti mennä sisälle. Katerina Ivanovnaa hän ei ollut nähnyt
yli viikkoon. Mutta hän tuli nyt ajatelleeksi, että Ivan kenties
parast’aikaa on Katerina Ivanovnan luona, varsinkin semmoisen päivän
aattona. Soitettuaan kelloa ja tultuaan portaille, joita himmeästi
valaisi kiinalainen lyhty, hän näki portaita alas tulevan miehen, jonka
hän tämän saavuttua hänen luokseen tunsi veljekseen. Tämä oli siis jo
tulossa pois Katerina Ivanovnan luota.

— Ah, sinäkö siinä vain, — sanoi kuivasti Ivan Fjodorovitš. — No,
hyvästi. Oletko menossa hänen luokseen?

— Olen.

— En kehoittaisi, hän on »mielenliikutuksen vallassa», ja sinä
hermostutat häntä vielä enemmän.

— Ei, ei! — huusi yhtäkkiä ääni ylhäältä ovesta, joka samassa oli
auennut. — Aleksei Fjodorovitš, tuletteko te hänen luotaan?

— Kyllä, minä olin hänen luonaan.

— Lähettikö hän sanomaan jotakin minulle? Tulkaa sisälle, Aljoša, ja
te, Ivan Fjodorovitš kääntykää välttämättömästi, välttämättömästi
takaisin. Kuu-let-te-ko!

Katjan ääni kaikui niin käskevänä, että Ivan Fjodorovitš
silmänräpäyksen vitkasteltuaan päätti nousta taas Aljošan kanssa
portaita ylös.

— Hän vakoili! — kuiskasi hän itsekseen vihaisesti, mutta Aljoša kuuli
sen.

— Sallikaa minun pitää päällystakki ylläni, — sanoi Ivan Fjodorovitš
astuessaan saliin. — Minä en istuudu. En jää pitemmäksi aikaa kuin
yhdeksi minuutiksi.

— Istukaa, Aleksei Fjodorovitš, — lausui Katerina Ivanovna jääden
seisomaan. Hän ei ollut paljoa muuttunut viime aikoina, mutta hänen
tummista silmistään välähteli pahaa ennustava tuli. Aljoša muisti
myöhemmin, että Katerina Ivanovna oli näyttänyt hänestä hyvin kauniilta
tällä hetkellä.

— Mitä hän käski sanoa minulle?

— Vain yhden asian, — sanoi Aljoša katsoen häntä suoraan kasvoihin, —
että te säästäisitte itseänne ettekä oikeudessa puhuisi mitään tuosta
(hän hämmentyi hiukan)... mitä teidän kesken oli... aivan ensimmäisen
tuttavuutenne aikana... siinä kaupungissa...

— Ahaa, tuosta kumarruksesta maahan ja noista rahoista! — tarttui
puheeseen Katerina Ivanovna katkerasti naurahtaen. — Pelkääkö hän
itsensä puolesta vai minun puolestani, — mitä? Hän sanoi, että minä
säästäisin, — mutta ketä? Häntäkö vai itseäni? Puhukaa, Aleksei
Fjodorovitš.

Aljoša katseli häntä tarkasti koettaen ymmärtää häntä.

— Sekä itseänne että häntä, — lausui hän hiljaa.

— Niinpä niin, — sanoi Katerina Ivanovna painokkaasti ja ikäänkuin
vihaisesti sekä punastui yhtäkkiä.

— Te ette tunne minua vielä, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi hän
ankarasti, — enkä minä vielä itsekään tunne itseäni. Kenties te
tahdotte polkea minut jalkojenne alle huomisen kuulustelun jälkeen.

— Te todistatte rehellisesti, — sanoi Aljoša, — muuta ei tarvitakaan.

— Nainen on usein epärehellinen, — sanoi Katerina Ivanovna hampaitaan
kiristellen. — Vielä tunti sitten minä ajattelin, että minua peloittaa
kajota tuohon petoon... niinkuin käärmeeseen... mutta eipä, pidän
häntä yhä edelleen ihmisenä! Mutta onko hän murhannut? Hänkö on
murhannut? — huudahti hän äkkiä hysteerisesti ja kääntyi nopeasti Ivan
Fjodorovitšiin. Aljoša ymmärsi silmänräpäyksessä, että tämän saman
kysymyksen hän oli jo tehnyt Ivan Fjodorovitšille kenties hetkistä
ennen hänen tuloaan, eikä ensimmäisen kerran, vaan sadannen, ja että he
lopulta olivat joutuneet riitaan.

— Minä olen Smerdjakovin luona... Sinä, sinä sait minut vakuutetuksi,
että hän on isänmurhaaja. Minä uskoin vain sinua! — jatkoi hän yhä Ivan
Fjodorovitšin puoleen kääntyneenä. Tämä naurahti väkinäisesti. Aljoša
hätkähti kuultuaan tuon sinä. Hän ei voinut aavistaakaan tämmöisiä
suhteita.

— No, riittää jo, — tokaisi Ivan. — Minä lähden. Tulen huomenna. —
Ja hän kääntyi heti ympäri, meni ulos huoneesta ja kulki suoraan
portaille. Katerina Ivanovna tarttui yhtäkkiä käskevin elein Aljošan
molempiin käsiin.

— Menkää hänen jälkeensä! Saavuttakaa hänet! Älkää jättäkö häntä
hetkeksikään yksin, — kuiskasi hän nopeasti. — Hän on mielenvikainen.
Ettekö te tiedä, että hän on tullut mielenvikaiseksi? Hänessä on
kuume, hermokuume! Lääkäri sanoi sen minulle, menkää, juoskaa hänen
jäljestään...

Aljoša hypähti paikaltaan ja riensi Ivan Fjodorovitšin jälkeen. Tämä ei
ollut ennättänyt vielä mennä viidenkymmenenkään askelen päähän.

— Mitä sinä? — kääntyi hän äkkiä Aljošaan päin, kun näki tämän tulevan
jäljessään. — Hän käski sinua juoksemaan jäljestäni, koska minä olen
hullu. Tiedän sen ulkoa, — lisäsi hän vihaisesti.

— Hän tietenkin erehtyy, mutta hän on sikäli oikeassa, että sinä olet
sairas, — sanoi Aljoša. — Minä katselin äsken hänen luonaan sinun
kasvojasi; sinulla on hyvin sairaat kasvot, hyvin sairaat, Ivan!

Ivan kulki pysähtymättä. Aljoša seurasi häntä.

— Tiedätkö sinä, Aleksei Fjodorovitš, miten tullaan hulluksi? — kysyi
Ivan aivan äkkiä hiljaisella, ei enää ollenkaan vihaisella äänellä,
jossa odottamatta oli havaittavissa mitä vilpittömintä uteliaisuutta.

— En, en tiedä; otaksun, että hulluutta on monta eri lajia.

— Mutta voiko havaita itsestään, että on tulemassa hulluksi?

— Minä luulen, ettei semmoisessa tapauksessa voi selvästi tarkata
tilaansa, — vastasi Aljoša ihmetellen.

Ivan vaikeni puoleksi minuutiksi.

— Jos sinä tahdot puhua kanssani jostakin, niin ole hyvä ja vaihda
puheenainetta, — sanoi hän yhtäkkiä.

— Kas tässä annan muistaessani sinulle kirjeen, — lausui Aljoša arasti,
otti taskustaan Lisen kirjeen ja ojensi sen hänelle. He sattuivat juuri
tulemaan lyhdyn kohdalle. Ivan tunsi heti käsialan.

— Ahaa, tämä on tuolta reuhtovalta lapselta! — alkoi hän nauraa
vihaisesti, ja kirjekuorta avaamatta hän yhtäkkiä repi kirjeen
palasiksi ja viskasi tuuleen. Paperipalat lensivät eri tahoille.

— Ei ole vielä kuudenkaantoista vuoden ikäinen luullakseni, ja jo
tarjoutuu! — lausui hän halveksivasti harpaten taas eteenpäin pitkin
katua.

— Miten tarjoutuu? — huudahti Aljoša.

— Tietäähän sen, miten epäsiveelliset naiset tarjoutuvat.

— Mitä sinä, Ivan, mitä sinä? — alkoi Aljoša surullisesti ja tulisesti
puolustaa. — Hän on lapsi, sinä loukkaat lasta! Hän on sairas, hän on
itse hyvin sairas, hänkin kenties on tulemassa mielenvikaiseksi... Minä
en voinut olla antamatta sinulle hänen kirjettään... Minä päinvastoin
tahdoin saada kuulla sinulta jotakin... pelastaakseni hänet.

— Ei sinulla ole mitään kuultavaa minulta. Jos hän on lapsi, niin
minä en ole lapsenpiika. Ole vaiti, Aleksei. Älä jatka. Minä en edes
ajattele sitä.

Molemmat olivat taas hetkisen vaiti.

— Hän rukoilee nyt koko yön Jumalan Äitiä, jotta tämä osoittaisi
hänelle, miten hänen on huomenna oikeudessa meneteltävä, — alkoi Ivan
taas yhtäkkiä puhua jyrkästi ja ilkeästi.

— Tarkoitatko... Katerina Ivanovnaa?

— Tarkoitan. Onko hänen esiinnyttävä Mitenjkan pelastajana vaiko
turmioon syöksijänä? Sitä hän rukoilee, että hänen sielunsa
valaistaisiin. Hän itse, näettekö, ei vielä tiedä, ei ole ennättänyt
valmistautua. Hänkin pitää minua lapsenhoitajana, tahtoo, että minä
tuudittaisin häntä!

— Katerina Ivanovna rakastaa sinua, veljeni, — lausui Aljoša surullisen
tunteen vallassa.

— Kenties. Mutta minä en välitä hänestä.

— Hän kärsii. Miksi sinä sitten puhut hänelle... toisinaan... sellaisia
sanoja, että hän toivoo? — jatkoi Aljoša arasti nuhdellen. — Minähän
tiedän, että sinä olet antanut hänelle toivoa, suo anteeksi, että puhun
näin, — lisäsi hän.

— Minä en voi tässä menetellä niinkuin pitäisi, katkaista välit ja
sanoa hänelle suoraan! — lausui Ivan äkäisesti. — Täytyy odottaa,
kunnes murhaajalle on annettu tuomio. Jos minä rikon välit hänen
kanssaan nyt, niin hän kostaakseen minulle huomenna syöksee turmioon
tuon heittiön oikeudessa, sillä hän vihaa häntä ja tietää vihaavansa.
Tässä on kaikki valhetta, valhe valheen päällä! Nyt, kun en vielä ole
rikkonut välejä hänen kanssaan, hän yhä vielä toivoo eikä tahdo syöstä
turmioon tuota petoa, koska hän tietää, kuinka innokkaasti minä haluan
pelastaa sen onnettomuudesta. Ja milloin langenneekaan tuo kirottu
tuomio!

Sanat »murhaaja» ja »peto» tekivät kipeätä Aljošan sydämelle.

— Miten hän sitten voi syöstä turmioon veljemme? — kysyi hän ajatellen
Ivanin sanoja. — Mitä sellaista hän voi todistaa, joka suorastaan voisi
tuhota Mitjan?

— Sinä et vielä tiedä sitä. Hänellä on käsissään eräs asiapaperi,
Mitjan omakätisesti kirjoittama, joka matemaattisesti todistaa, että
Mitja on tappanut Fjodor Pavlovitšin.

— Se on mahdotonta! — huudahti Aljoša.

— Kuinka niin? Minä olen itse lukenut sen.

— Sellaista asiapaperia ei voi olla olemassa! — toisti Aljoša
tulisesti. — Ei voi olla, sillä hän ei ole murhaaja. Ei hän ole
tappanut isää, ei hän!

Ivan Fjodorovitš pysähtyi yhtäkkiä.

— Kuka sitten on murhaaja teidän mielestänne, — kysyi hän näennäisen
kylmästi, ja kysymyksen sävyssä tuntui jotakin ylimielistä.

— Sinä itse tiedät kuka, — lausui Aljoša hiljaa ja vakuuttavasti.

— Kuka? Onko se tuo satu mielenvikaisesta idiootista,
kaatuvatautisesta? Smerdjakovista?

Aljoša tunsi yhtäkkiä koko ruumiinsa vapisevan.

— Sinä itse tiedät kuka, — pääsi häneltä voimattomasti. Hän oli
tukehtua.

— Mutta kuka, kuka? — huudahti Ivan melkein raivoisasti. Koko hänen
itsehillitsemiskykynsä oli yhtäkkiä kadonnut.

— Minä tiedän vain yhden asian, — lausui Aljoša edelleenkin melkein
kuiskaten, — isää _et sinä_ ole tappanut.

— »Et sinä!» Mitä on tuo »et sinä!» — tyrmistyi Ivan.

— Et sinä ole tappanut isää, et sinä! — toisti Aljoša lujasti.

Noin puoli minuuttia kesti äänettömyyttä.

— Tiedänhän minä itsekin, etten sitä ole tehnyt minä, sinä hourailet!
— lausui Ivan kalpeana ja vääristäen suunsa nauruun. — Hän aivan kuin
tunki katseensa Aljošaan. Molemmat seisoivat taas lyhdyn luona.

— Ei, Ivan, sinä olet itse sanonut itsellesi useita kertoja, että sinä
olet murhaaja.

— Milloin minä olen sanonut?... Minä olen ollut Moskovassa... Milloin
minä olen sanonut? — sopersi Ivan sekaantuen kokonaan.

— Sinä olet sanonut tätä itsellesi monta kertaa, kun olet jäänyt
yksiksesi näitten kauheitten kahden kuukauden aikana, — jatkoi
Aljoša hiljaa ja selvästi kuten ennenkin. Mutta hän puhui aivan kuin
ulkopuolelta itseään, aivan kuin ei puhuisi omasta tahdostaan, vaan
tottelisi jotakin vastustamatonta käskyä.

— Sinä olet syyttänyt itseäsi ja tunnustanut itsellesi, ettei murhaaja
ole kukaan muu kuin sinä. Mutta et sinä ole tappanut, sinä erehdyt, et
sinä ole murhaaja, kuuletko minua, et sinä! Minut on Jumala lähettänyt
sanomaan sinulle tämän.

Molemmat olivat vaiti. Kokonaisen pitkän hetken kesti tätä
äänettömyyttä. He seisoivat kumpikin ja katsoivat koko ajan toistensa
silmiin. Molemmat olivat kalpeat. Yhtäkkiä alkoi Ivanin koko ruumis
vapista, ja hän tarttui lujasti Aljošan olkapäähän.

— Sinä olet ollut luonani! — kuiskasi hän hampaitaan kiristellen. —
Sinä olet ollut minun luonani, kun hän tuli... Tunnusta... sinä näit
hänet, näit?

— Kenestä sinä puhut... Mitjastako? — kysyi Aljoša aivan ymmällä.

— En hänestä, piru vieköön pedon! — karjaisi Ivan raivoissaan. — Etkö
sinä tiedä, että hän käy luonani? Kuinka sinä olet saanut sen tietää,
sano!

— Kuka _hän_? Minä en tiedä, kenestä sinä puhut, — sopersi Aljoša jo
pelästyneenä.

— Ei, sinä tiedät... kuinka sinä muuten olisit... on mahdotonta, ettet
sinä tietäisi...

Mutta yhtäkkiä hän aivan kuin hillitsi itsensä. Hän seisoi ja näytti
miettivän jotakin. Omituinen nauru vääristi hänen huuliaan.

— Veli, — alkoi Aljoša taas värisevällä äänellä, — minä sanoin sinulle
tämän siksi, että sinä uskot minun sanaani, minä tiedän sen. Minä
sanoin sinulle koko elämäsi ajaksi tämän sanan: _et sinä_! Kuuletko,
koko elämän ajaksi. Ja Jumala pani tämän minun sieluuni, että sanoisin
sen sinulle, vaikka sinä siitä hetkestä alkaen koko ikäsi vihaisit
minua...

Mutta Ivan Fjodorovitšin näytti onnistuneen jo täydelleen hillitä
itsensä.

— Aleksei Fjodorovitš, — lausui hän kylmästi naurahtaen, — profeettoja
ja kaatuvatautisia minä en siedä, varsinkaan en Jumalan lähettejä, sen
te tiedätte erinomaisen hyvin. Tästä hetkestä alkaen katkaisen kaikki
välit kanssanne ja luultavasti ainaiseksi. Pyydän teitä heti paikalla,
tässä kadunkulmauksessa, jättämään minut. Ja tätä sivukatuahan te
pääsette asuntoonnekin. Varokaa erikoisesti käymästä luonani tänään!
Kuuletteko?

Hän kääntyi ympäri ja lähti varmoin askelin kulkemaan suoraan eteenpäin
katsahtamatta enää taakseen.

— Veli, — huudahti Aljoša hänen jälkeensä, — jos sinulle tänään
tapahtuu jotakin, niin ajattele ennen kaikkea minua!...

Mutta Ivan ei vastannut. Aljoša seisoi kadunristeyksessä lyhdyn luona
siihen asti kuin Ivan kokonaan hävisi pimeään. Sitten hän kääntyi
ja lähti hitaasti kulkemaan kotiinsa sivukatua pitkin. Hän ja Ivan
Fjodorovitš asuivat eri paikoissa: ei kumpikaan heistä tahtonut asua
Fjodor Pavlovitšin tyhjäksi jääneessä talossa. Aljoša oli vuokrannut
kalustetun huoneen eräältä pikkuporvariperheeltä; Ivan Fjodorovitš taas
asui jokseenkin kaukana hänestä ja oli vuokrannut tilavan sekä verraten
upean asunnon erään varakkaan virkamiehenlesken taloon kuuluvasta
sivurakennuksesta. Mutta häntä palveli koko sivurakennuksessa
ainoastaan hyvin vanha, aivan kuuro ja ankaraa jäsenkolotusta poteva
eukko, joka kävi makaamaan kello kuusi illalla ja nousi kello kuusi
aamulla. Ivan Fjodorovitš oli näinä kahtena kuukautena tullut aivan
omituisen vähän vaativaksi ja jäi hyvin mielellään aivan yksikseen.
Sen huoneenkin, jossa hän asui, hän siisti itse, ja asuntonsa muissa
huoneissa hän harvoin edes kävi. Tultuaan talonsa portaille ja jo
tartuttuaan soittokellon kädensijaan hän pysähtyi. Hän tunsi koko
ruumiinsa vapisevan vihasta. Hän jätti yhtäkkiä soittokellon rauhaan,
sylkäisi, käännähti takaisin ja lähti taas kiireesti kulkemaan aivan
toiseen, päinvastaisella suunnalla olevaan päähän kaupunkia, parin
virstan päähän asunnostaan, pienen pieneen, kallistuneeseen, hirsistä
rakennettuun taloon, jossa astui Maria Kondratjevna, Fjodor Pavlovitšin
entinen naapuri, joka oli käynyt Fjodor Pavlovitšin keittiössä lientä
hakemassa ja jolle Smerdjakov silloin oli laulanut laulujaan sekä
soittanut kitaraa. Entisen talonsa hän oli myynyt ja asusti nyt äitinsä
kanssa mökin tapaisessa rakennuksessa, ja sairas, melkein kuoleva
Smerdjakov oli aivan Fjodor Pavlovitšin kuolemasta saakka asunut
heillä. Tämänpä luo Ivan Fjodorovitš nyt suuntasi kulkunsa erään
äkillisen ja vastustamattoman ajatuksen johtamana.



6.

Ensimmäinen keskustelu Smerdjakovin kanssa


Ivan Fjodorovitš meni nyt jo kolmannen kerran Smerdjakovin luo sen
jälkeen kuin oli palannut Moskovasta. Ensimmäisen kerran katastrofin
jälkeen hän oli nähnyt Smerdjakovin ja puhunut tämän kanssa heti
tulopäivänään, sitten käynyt hänen luonaan vielä kerran kahden viikon
kuluttua. Mutta tämän toisen kerran jälkeen hän oli lakannut käymästä
Smerdjakovin luona, niin että hän nyt ei ollut yli kuukauteen nähnyt
häntä eikä kuullut hänestä juuri mitään. Ivan Fjodorovitš oli palannut
Moskovasta vasta viidentenä päivänä isänsä kuoleman jälkeen, niin että
hän ei ollut nähnyt tätä ruumiina: hautajaiset olivat olleet hänen
tulonsa edellisenä päivänä. Syynä Ivan Fjodorovitšin viivästykseen oli
ollut se, että Aljoša, joka ei täsmälleen tietänyt hänen osoitettaan
Moskovassa, oli, kun hänen oli lähetettävä sähkösanoma, turvautunut
Katerina Ivanovnaan, mutta tämä, joka ei myöskään ollut täysin selvillä
osoitteesta, oli lähettänyt sähkösanoman sisarelleen ja tädilleen
otaksuen, että Ivan Fjodorovitš; heti Moskovaan saavuttuaan pistäytyy
näitten luona. Mutta Ivan Fjodorovitš oli käynyt näitten luona vasta
neljäntenä päivänä tulonsa jälkeen ja sähkösanoman saatuaan tietysti
heti suin päin rientänyt kaupunkiimme. Täällä hän oli ensimmäiseksi
tavannut Aljošan, mutta keskusteltuaan tämän kanssa hän oli ollut
hyvin hämmästyksissään siitä, että tämä ei edes tahdokaan epäillä
Mitjaa, vaan viittaa suorastaan siihen, että Smerdjakov on murhaaja,
mikä oli aivan ristiriidassa muitten kaupungissamme vallitsevien
mielipiteitten kanssa. Tavattuaan sen jälkeen poliisipäällikön ja
prokuraattorin sekä saatuaan yksityiskohtaiset tiedot syytteestä ja
vangitsemisesta hän oli vielä enemmän ihmetellyt Aljošaa ja saanut
sen käsityksen, että tämän mielipide johtui ainoastaan äärimmäisiin
asti kiihoittuneesta veljellisestä rakkaudesta ja säälistä Mitjaa
kohtaan, jota Aljoša, kuten Ivan tiesi, suuresti rakasti. Asian
puheena ollessa sanomme tässä kerta kaikkiaan vain pari sanaa Ivanin
tunteista veli Dmitri Fjodorovitšia kohtaan: hän ei ollenkaan pitänyt
Dmitri Fjodorovitšista ja tunsi tätä kohtaan enintään sääliä, mutta
siihenkin sekaantui suurta halveksimista, joka lähenteli inhoa. Koko
Mitja, jopa tämän ulkomuotokin, oli hänestä äärettömän vastenmielinen.
Ivan paheksui Katerina Ivanovnan rakkautta Mitjaan. Syytteeseen pantua
Mitjaa hän oli sentään käynyt tapaamassa heti samana päivänä kuin oli
tullut kaupunkiin, mutta tämä käynti ei suinkaan ollut heikontanut
hänen vakaumustaan, että Mitja oli syyllinen, vaan päinvastoin yhä
vahvistanut sitä. Hän oli silloin nähnyt veljensä levottomana,
sairaalloisen kiihtyneenä. Mitja oli puhunut paljon, mutta ollut
hajamielinen ja hypännyt asiasta toiseen, puhunut hyvin jyrkässä
äänilajissa, syyttänyt Smerdjakovia ja ollut hyvin sekava. Kaikkein
enimmän hän oli puhunut niistä kolmestatuhannesta, jotka vainaja
oli häneltä »varastanut». »Rahat ovat minun, ne olivat minun», oli
Mitja vakuuttanut; »jos minä olisinkin ne varastanut, niin olisin
tehnyt oikein:». Niitä todistuskappaleita, jotka osoittivat hänet
syylliseksi, hän ei juuri ollenkaan ollut kieltänyt, ja jos hän
tosiasioista puhuessaan selittikin näitä omaksi edukseen, niin senkin
hän teki sangen sotkuisesti ja järjettömästi eikä näyttänyt edes
haluavan valaista syyttömyyttään Ivanille tai muille, päinvastoin
hän oli äkäinen, ei kiinnittänyt huomiota syytteisiin, haukkui ja
oli kiivastunut. Grigorin todistukselle, että ovi oli ollut auki,
oli hän vain halveksivasti nauranut ja vakuuttanut, että sen oli
»piru avannut». Mutta mitään täsmällisiä selityksiä tämän tosiasian
johdosta hän ei ollut voinut esittää. Olipa hän ennättänyt tämän
ensimmäisen tapaamisen aikana loukatakin Ivan Fjodorovitšia sanomalla
tälle jyrkästi, ettei ole niiden asia epäillä ja kuulustella häntä,
jotka itse vakuuttavat, että »kaikki on luvallista». Yleensä hän oli
sillä kertaa ollut hyvin epäystävällinen Ivan Fjodorovitšia kohtaan.
Kohta Mitjan kanssa puhuttuaan Ivan Fjodorovitš olikin sitten mennyt
Smerdjakovin luo.

Jo rautatievaunussa Moskovasta kiitäessään hän oli kaiken aikaa
ajatellut Smerdjakovia ja viimeistä keskusteluaan tämän kanssa
lähtöpäivänsä edellisenä iltana. Moni seikka ahdisti hänen mieltään,
moni seikka näytti epäilyttävältä. Esittäessään tutkintatuomarille
sen, mitä tiesi asiasta, Ivan Fjodorovitš oli toistaiseksi jättänyt
kertomatta tuon keskustelun. Hän oli lykännyt kaikki siihen asti kunnes
tapaisi Smerdjakovin. Tämä oli siihen aikaan kaupungin sairaalassa.
Tohtori Herzenstube ja lääkäri Varvinski, jonka Ivan Fjodorovitš tapasi
sairaalassa, vastasivat Ivan Fjodorovitšin itsepintaisiin kysymyksiin
varmasti, että Smerdjakovilla ehdottomasti on kaatuvatauti, vieläpä
olivat ihmeissäänkin kysymyksestä: »Eikö hän teeskennellyt sairautta
katastrofipäivänä?» He antoivat hänen ymmärtää, että tämä taudinkohtaus
oli tavallista ankarampikin, jatkui ja uudistui muutaman päivän aikana,
niin että potilaan henki ehdottomasti oli ollut vaarassa, ja että
vasta nyt, kun oli käytetty asianmukaisia keinoja, saattoi varmasti
sanoa, että sairas jää eloon, vaikkakin on hyvin mahdollista (lisäsi
tohtori Herzenstube), että hänen järkensä on osittain heikentynyt,
»jollei koko elämän ajaksi, niin kuitenkin jokseenkin pitkäksi aikaa.»
Ivanin kärsimättömään tiedusteluun, että »hän siis on nyt hullu?»
oli vastattu, että »sanan varsinaisessa merkityksessä ei asian laita
vielä ole niin, mutta eräitä poikkeuksia normaalisesta tilasta on
havaittavissa.» Ivan Fjodorovitš päätti itse ottaa selville, mitä
nuo epänormaalisuudet olivat. Sairashuoneessa hänet päästettiin
heti tapaamaan Smerdjakovia. Smerdjakov oli eri huoneessa ja loikoi
makuulavitsalla. Hänen vieressään oli toinenkin makuulavitsa, jolla
makasi eräs kaupungin pikkuporvareita hyvin heikossa tilassa, aivan
turvonneena vesitaudista ja ilmeisesti valmiina kuolemaan huomenna tai
ylihuomenna; hän ei voinut haitata keskustelua. Smerdjakov irvisti
epäluuloisesti, kun näki Ivan Fjodorovitšin, ja näytti ensihetkellä
muuttuvan araksi. Semmoisen vaikutelman sai ainakin Ivan Fjodorovitš.
Mutta tätä kesti vain hetkisen, päinvastoin Smerdjakov koko muun ajan
melkein hämmästytti häntä levollisuudellaan. Heti luotuaan ensimmäisen
silmäyksen häneen oli Ivan Fjodorovitš tullut täysin vakuutetuksi, että
Smerdjakov oli hyvin sairas; hän oli hyvin heikko, puhui hitaasti ja
tuntui vaivoin voivan liikuttaa kieltään, oli kovin laihtunut ja tullut
keltaiseksi. Koko parikymmentä minuuttia kestäneen tapaamisen ajan
hän valitti päätään kivistävän ja kaikkia jäseniään kolottavan. Hänen
kuiva kuohilaannaamansa oli muuttunut omituisen pieneksi, ohimohiukset
olivat pörhistetyt, hiustöyhdön sijalla oli vain ohut hiustupsu. Mutta
siristetty ja ikäänkuin jotakin vihjaileva vasen silmä ilmaisi, että
siinä oli entinen Smerdjakov. »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä
keskustella», muistui heti Ivan Fjodorovitšin mieleen. Hän istuutui
vuoteen jalkopäähän tuolille. Smerdjakov liikahdutti kipua tuntien koko
ruumistaan vuoteella, mutta oli vaiti eikä näyttänyt enää erikoisen
uteliaaltakaan.

— Voitko sinä puhua kanssani? — kysyi Ivan Fjodorovitš. —

Minä en uuvuta sinua liikaa.

— Voin varsin hyvin, — sopersi Smerdjakov heikolla äänellä.

— Onko siitä kauan, kun suvaitsitte saapua? — lisäsi hän alentuvasti
ikäänkuin rohkaistakseen hämillään olevaa vierasta.

— Tulin vasta tänään... Teidän täällä keittämäänne puuroa pistelemään
poskeeni.

Smerdjakov huokasi.

— Mitä sinä huokailet, sinähän tiesit? — sanoa tokaisi Ivan Fjodorovitš
suoraan.

Smerdjakov oli vakavasti vaiti.

— Mikäpä sitä oli tietäessä? Asia oli selvä edeltäpäin. Mutta kuinka
saattoi tietää, että he sitä sillä tavoin hoitelevat?

— Mitä hoitelevat? Älä sinä luikertele! Sinähän itse ennustit saavasi
kaatuvataudin kohtauksen heti, kun menet kellariin? Suoraan kellariin
viittasitkin.

— Oletteko te sen jo kertonut kuulustelussa? — uteli Smerdjakov
levollisesti.

Ivan Fjodorovitš suuttui yhtäkkiä.

— En, en ole vielä kertonut, mutta kerron sen ehdottomasti. Sinun
pitää, mies, selittää minulle nyt monta asiaa, ja tiedä, ystäväiseni,
että minä en anna leikkiä kanssani!

— Miksi minä sitten leikkisin sellaista leikkiä, kun koko minun turvani
on yksinomaan teissä niinkuin Herrassa Jumalassa! — lausui Smerdjakov
edelleen yhtä rauhallisesti ja vain hetkiseksi sulkien silmänsä.

— Ensiksikin, — alkoi Ivan Fjodorovitš taas puhua, — minä tiedän, että
kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa. Minä olen ottanut selkoa,
älä sinä kiemurtele. Päivää ja hetkeä ei voi edeltäpäin sanoa. Kuinka
sitten sinä sanoit minulle silloin edeltäpäin sekä päivän että hetken
ja puhuit vielä kellaristakin? Kuinka sinä saatoit edeltäkäsin tietää,
että putoat juuri tuohon kellariin kohtauksen tullen, jos sinä et
tahallasi teeskennellyt taudinkohtausta?

— Kellarissa oli muutenkin käytävä, vieläpä useita kertoja päivässä,
— sanoi Smerdjakov hitaasti ja kiirehtimättä. — Aivan samoin minä
kuukausi takaperin lensin alas ullakolta. Se on kyllä ihan niin, että
kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa päivän ja hetken suhteen,
mutta aavistuksia voi aina olla.

— Mutta sinähän ennustit päivän ja hetken!

— Minun kaatuvatautiini nähden kysykää, herra, mieluummin täkäläisiltä
lääkäreiltä: oliko tautini oikeata vai eikö, eikä minun maksa teille
sen enempää puhuakaan tästä asiasta.

— Entä kellari? Kuinka sinä aavistit kellarin?

— Kylläpä te takerrutte tuohon kellariin! Silloin kun minä menin
tuohon kellariin, minä olin pelon ja epäröinnin vallassa; olin enemmän
peloissani sen vuoksi, että te olitte mennyt pois enkä minä voinut
odottaa enää kenenkään koko maailmassa minua puolustavan. Painaudun
silloin tuohon samaan kellariin ja ajattelen: »Nyt se heti tulee,
nyt se minuun iskee, kaadunko vai enkö?» Ja tämän saman epävarmuuden
johdosta tunsin äkkiä kurkussani tuon välttämättömän kouristuksen...
no, ja sitten lensin. Kaiken tämän ja koko keskustelumme sitä ennen
kanssanne, sen päivän edellisenä iltana portilla, kun minä ilmaisin
teille pelkoni ja puhuin kellarista, — kaiken tämän minä olen
seikkaperäisesti ilmoittanut herra tohtori Herzenstubelle ja tuomari
Nikolai Parfenovitšille ja he kirjoittivat kaiken protokollaan. Ja
täkäläinen tohtori, herra Varvinski, väittikin erityisesti niin heidän
kaikkien edessä, että juuri ajatuksesta se on tullutkin, siitä juuri,
nimittäin tuosta arvelusta, että »kaadunko minä nyt vai enkö kaadu?»
Silloin se tulikin. Niin he kirjoittivatkin, että juuri tuolla tavoin
sen oli täytynyt tulla, toisin sanoen yksinomaan pelosta.

Tämän lausuttuaan Smerdjakov veti syvään henkeä aivan kuin olisi kovin
uupunut.

— Sinä olet siis ilmoittanut tämän kuulustelussa? — kysyi Ivan
Fjodorovitš hieman ällistyen. Hän oli juuri aikonut pelästyttää
Smerdjakovia sanomalla ilmoittavansa heidän silloisen keskustelunsa,
mutta nyt selvisikin, että toinen oli jo itse ilmoittanut kaiken.

— Mitä minä pelkäisin? Kirjoittakoot papereihinsa koko totisen
totuuden, — lausui Smerdjakov lujasti.

— Ja kerroitko meidän portilla tapahtuneen keskustelumme kokonaan
sanasta sanaan?

— En, en ihan sanasta sanaan.

— Mutta sanoitko myös sen, miten kehuit minulle silloin osaavasi
teeskennellä kaatuvatautia?

— En, sitä en myöskään sanonut.

— Sano minulle nyt, minkä tähden sinä silloin tahdoit lähettää minut
Tšermašnjaan?

— Pelkäsin teidän menevän Moskovaan, ja Tšermašnja on sentään lähempänä.

— Valehtelet, sinä itse kehoitit minua matkustamaan pois: matkustakaa
pois, sanoit, syntiä näkemästä!

— Sen minä sanoin silloin ainoastaan ystävyydestä teitä kohtaan ja
sydämellisessä uskollisuudessani, aavistaen onnettomuuden tapahtuvan
talossa, teitä säälien. Mutta itseäni säälin vielä enemmän kuin
teitä. Siksi sanoinkin: matkustakaa pois syntiä näkemästä, jotta te
olisitte ymmärtänyt, että talossa tapahtuu pahoja, ja olisitte jäänyt
puolustamaan isäänne.

— Olisit sitten sanonut sen selvemmin, hölmö! — kivahti yhtäkkiä Ivan
Fjodorovitš.

— Kuinka minä olisin silloin voinut sanoa selvemmin? Vain pelko puhui
minussa, ja tekin olisitte voinut suuttua. Tietysti minä saatoin
pelätä, että Dmitri Fjodorovitš tekisivät jonkin skandaalin ja veisivät
nuo rahat, koska he pitivät niitä aivan itselleen kuuluvina, mutta kuka
tiesi, että asia päättyisi tuollaiseen murhaan? Ajattelin, että he
yksinkertaisesti vain anastavat ne kolmetuhatta ruplaa, jotka herralla
oli patjan alla, käärössä, mutta he tekivät murhan. Ettehän tekään
osannut sitä arvata, herra!

— Jos sinä siis itse sanot, ettei voinut arvata, niin kuinka sitten
minä saatoin arvata ja jäädä? Mitä sinä sotket? — lausui Ivan
Fjodorovitš ajatuksissaan.

— Siitähän olisitte voinut hoksata kun minä koetin lähettää teidät
Tšermašnjaan tuon Moskovan asemasta.

— Kuinka sen olisi voinut hoksata!

Smerdjakov näytti hyvin uupuneelta ja oli taas noin minuutin verran
vaiti.

— Siitä juuri olisitte voinut hoksata, että jos kerran minä koetan
taivuttaa teitä menemään Tšermašnjaan Moskovan asemasta, niin siis
haluan teidän olevan täällä mahdollisimman lähellä, sillä Moskova
on kaukana, mutta kun Dmitri Fjodorovitš tietävät teidän olevan
lähiseuduilla, niin he ovat vähemmän rohkea. Ja minuakin olisitte
voinut, jos jotakin olisi tapahtunut, nopeasti tulla suojelemaan, sillä
minä itse viittasin teille sen lisäksi Grigori Vasiljitšin sairauteen
ja siihen, että pelkäsin kaatuvatautia. Ja kun minä selitin teille ne
koputukset, joiden avulla saattoi päästä sisälle vainajan luo, ja että
Dmitri Fjodorovitš oli saanut ne minun kauttani tietää, niin ajattelin
teidän itsennekin jo arvaavan, että he aikovat tehdä jotakin, ja
silloin ette olisi lähtenyt edes Tšermašnjaan, vaan olisitte jäänyt
kokonaan tänne.

»Hän puhuu sangen täsmällisesti», ajatteli Ivan Fjodorovitš, »vaikka
mökeltääkin; mistä henkisten kykyjen häiriytymisestä Herzenstube mahtoi
puhua?»

— Sinä viekastelet edessäni, piru sinut vieköön! — huudahti hän
vihastuneena.

— Minäpä, suoraan sanoen, luulin silloin teidän arvanneen koko asian, —
vastasi Smerdjakov mitä vilpittömimmän näköisenä.

— Jos olisin arvannut, niin olisin jäänyt! — huudahti Ivan Fjodorovitš
taas tulistuen.

— No, minäpä luulin, että te hoksattuanne koko asianlaidan matkustatte
pois mahdollisimman kiireesti vain syntiä näkemästä, jotta vain
pääsisitte pakenemaan jonnekin pelastaen itsenne pelon vallassa.

— Sinä luulit, että kaikki ovat samanlaisia pelkureita kuin sinä?

— Suokaa anteeksi, minä luulin, että tekin olitte samanlainen kuin minä.

— Tietysti olisi pitänyt arvata, — puhui Ivan kiihtyneenä, — ja — minä
arvailinkin jotakin katalaa olevan odotettavissa sinun puoleltasi...
Mutta sinä valehtelet, taas valehtelet, — huudahti hän muistaen
yhtäkkiä jotakin: — Muistatko, kuinka sinä silloin tulit rattaitteni
luo ja sanoit: »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella.»
Sinä siis olit hyvilläsi lähdöstäni, koska kehuit?

Smerdjakov huokasi vielä kerran ja toisenkin. Hänen kasvoilleen näytti
nousevan punaa.

— Jos olin hyvilläni, — lausui hän vähän läähättäen, — niin ainoastaan
siitä, että te olitte suostunut menemään Tšermašnjaan ettekä ollut
menossa Moskovaan. Sillä sehän on kuitenkin lähempänä, mutta en minä
niitä sanoja silloin lausunut teille kehumiseksi, vaan moitteeksi. Sitä
te ette käsittänyt.

— Mitenkä moitteeksi!

— Sen tähden, että te, vaikka aavistatte sellaista onnettomuutta,
jätätte isänne ettekä tahdo suojella meitä, sillä minua saatettiin aina
ruveta syyttämään noiden kolmentuhannen varastamisesta.

— Piru sinut vieköön! — kirosi Ivan taas. — Odotahan: sinä olet siis
kertonut merkeistä, noista koputuksista, myöskin prokuraattorille?

— Olen kertonut kaikki asiat niinkuin ne ovat.

Ivan Fjodorovitš hämmästyi taas mielessään.

— Jos minä silloin jotakin ajattelin, — alkoi hän taas, — niin
ainoastaan jotakin katalaa tekoa sinun puoleltasi. Dmitri saattoi tehdä
murhan, mutta että hän varastaisi, — sitä en silloin uskonut... Mutta
sinun puoleltasi saatoin odottaa mitä kataluutta tahansa. Itsehän sinä
sanoit minulle osaavasi teeskennellä kaatuvatautiakin. Miksi sinä sen
sanoit?

— Ainoastaan vilpittömyydessäni. Enkä minä koskaan elämässäni ole
tahallani teeskennellyt kaatuvatautia, vaan sanoin sen muuten vain,
kerskaillakseni teille. Se oli vain typeryyttä. Minä pidin teistä
silloin hyvin paljon ja olin teille tuttavallinen.

— Veljeni syyttää suoraan sinua sanoen sinun murhanneen ja varastaneen.

— Mitäpä muutakaan mahdollisuutta heillä on? — tokaisi Smerdjakov
katkerasti. — Ja kuka heitä uskoo, kun on kaikki nuo todistuskappaleet?
Oven näkivät Grigori Vasiljevitš avoimena; mitä siis näin ollen
voi väittää. Mutta mitäpä, Jumala heidän kanssaan! He vapisevat ja
koettavat pelastaa itsensä...

Hän oli hiljaa ja vaiti ja lisäsi yhtäkkiä aivan kuin harkiten:

— Se on taas sitä samaa: he tahtovat työntää syyn minun niskaani,
että se muka on minun kätteni työtä, — minä olen jo kuullut sen, —
mutta otetaanpa vaikka tuo, että minä osaan mainiosti teeskennellä
kaatuvatautia: olisinko minä sitten sanonut teille edeltäpäin
osaavani teeskennellä, jos minulla silloin todellakin olisi ollut
sellaisia aikeita teidän isänne suhteen? Jos minä jo olin aikonut
tehdä sellaisen murhan, niin voiko olla niin hölmö, että ennakolta
sanoo niin raskauttavan todistuksen itseään vastaan, vieläpä omalle
pojalle, hyväinen aika?! Näyttääkö se todenmukaiselta? Ei semmoista voi
olla, vaan aivan päinvastoin, ei kerrassaan milloinkaan. Tätä meidän
keskusteluamme nyt ei kuule kukaan paitsi tuo Sallimus, ja jos te
ilmoittaisitte prokuraattorille ja Nikolai Parfenovitšille, niin sillä
juuri voisitte lopulta minua suojella: sillä mikä pahantekijä se on,
kun ennakolta on niin vilpitön? Sen kaikki ymmärtävät varsin hyvin.

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten paikaltaan hämmästyneenä
Smerdjakovin viimeisestä todistelusta ja lopettaen keskustelun, — minä
en ollenkaan epäile sinua ja minusta on naurettavaakin sinua syyttää...
päinvastoin olen sinulle kiitollinen siitä, että rauhoitit minut. Minä
lähden nyt, mutta pistäydyn täällä taas. Hyvästi siihen asti, tule
terveeksi. Etkö tarvitse jotakin?

— Olen hyvin kiitollinen. Marfa Ignatjevna ei ole unohtanut minua ja
auttaa kaikin tavoin, jos jotakin tarvitsen, yhtä hyväsydämisenä kuin
ennenkin. Joka päivä käyvät hyvät ihmiset katsomassa.

— Näkemiin. Muuten siitä, että sinä osaat teeskennellä, minä en
kerro... ja neuvon sinuakin olemaan siitä kertomatta, — lausui Ivan
yhtäkkiä jostakin syystä.

— Ymmärrän varsin hyvin. Ja jos te ette kuulustelussa kerro tätä, niin
minäkään en ilmaise kaikkea meidän keskustelustamme kanssanne silloin
portilla...

Nyt tapahtui niin, että Ivan Fjodorovitš lähti yhtäkkiä huoneesta
ja kuljettuaan ainoastaan kymmenkunta askelta käytävässä äkkiä
tunsi, että Smerdjakovin viimeisessä lauseessa oli jokin loukkaava
ajatus. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta tuo ajatus oli vain
välähtänyt mielessä, ja lausuen: »tyhmyyksiä!» hän poistui nopeasti
sairashuoneesta. Pääasia oli, että hän tunsi todellakin rauhoittuneensa
ja nimenomaan sen seikan johdosta, että syyllinen ei ollut Smerdjakov,
vaan hänen veljensä Mitja, vaikka olisi luullut olevan päinvastoin.
Miksi asia oli niin, — sitä hän ei tahtonut ruveta tutkistelemaan,
olipa hänestä vastenmielistäkin penkoa tunteitaan. Oli kuin hän
mahdollisimman pian olisi tahtonut jotakin unohtaa. Sitten muutamien
seuraavien päivien kuluessa hän oli tullut täysin vakuutetuksi Mitjan
syyllisyydestä, kun oli tutustunut tarkemmin ja perusteellisemmin
kaikkiin todistuskappaleisiin, jotka puhuivat tätä vastaan. Oli
aivan vähäpätöisten henkilöitten antamia todistuksia, mutta ne
olivat miltei järkyttäviä, kuten esimerkiksi Fenjan ja tämän äidin
todistukset. Perhotinista, ravintolasta, Plotnikovien puodista,
Mokrojessa olleista todistajista puhumattakaan. Pääasia oli, että
kaikki yksityiskohdat puhuivat Mitjaa vastaan. Kertomus salaperäisistä
»koputuksista» hämmästytti tutkintatuomaria ja prokuraattoria melkein
yhtä paljon kuin Grigorin todistus, että ovi oli ollut auki. Grigorin
vaimo Marfa Ignatjevna vastasi Ivan Fjodorovitšin kyselyyn suoraan,
että Smerdjakov oli maannut koko yön heillä väliseinän takana, »ei
ollut kolmea askeltakaan hänen ja meidän vuoteemme väliä», ja vaikka
Marfa Ignatjevna itse olikin nukkunut sikeästi, niin hän oli useita
kertoja herännyt Smerdjakovin vaikerointiin: »hän vaikeroi koko ajan,
vaikeroi lakkaamatta». Puhuttuaan Herzenstuben kanssa ja ilmoitettuaan
epäilevänsä, tokko Smerdjakov ollenkaan oli mielenvikainen, sillä
hänestä näytti Smerdjakovia vaivaavan ainoastaan heikkous, Ivan
sai ukon vain hiukan hymyilemään. »Tiedättekö sitten, mitä hän nyt
erikoisesti harrastaa?» kysyi lääkäri Ivan Fjodorovitšilta. »Hän
pänttää päähänsä ranskalaisia sanoja; hänellä on tyynynsä alla
vihko, johon joku on kirjoittanut ranskalaisia sanoja venäläisillä
kirjaimilla, hehehee!» Ivan Fjodorovitš lakkasi lopulta kokonaan
epäilemästä. Veljeänsä Dmitriä hän ei enää voinut ajatellakaan
tuntematta inhoa. Yksi seikka sentään tuntui kummalliselta: että
Aljoša itsepintaisesti yhä edelleen oli sitä mieltä, että murhaaja
ei ollut Dmitri, vaan »kaiken todennäköisyyden mukaan» Smerdjakov.
Ivan oli aina tuntenut pitävänsä Aljošan mielipidettä arvossa, ja
siksi hän nyt ihmetteli Aljošaa. Omituista oli sekin, että Aljoša ei
pyrkinyt puhumaan hänen kanssaan Mitjasta eikä koskaan itse aloittanut
keskustelua hänestä, vaan ainoastaan vastaili Ivanin kysymyksiin.
Tämän oli Ivan Fjodorovitš myös tarkoin pannut merkille. Muuten hänen
mieltään kiinnitti tähän aikaan suuresti eräs aivan asiaan kuulumaton
seikka: tultuaan Moskovasta hän oli jo ensimmäisenä päivänä kokonaan
ja peruuttamattomasti antautunut sen hehkuvan ja järjettömän intohimon
valtaan, jota hän tunsi Katerina Ivanovnaa kohtaan. Tässä ei ole
syytä ryhtyä kertomaan tuosta Ivan Fjodorovitšin uudesta intohimosta,
joka sitten löi leimansa koko hänen elämäänsä: tämä kaikki voisi
olla pääjuonena aivan toisessa kertomuksessa, toisessa romaanissa,
josta en tiedä, ryhdynkö koskaan sitä kirjoittamaan. Mutta en voi nyt
tässä kuitenkaan olla mainitsematta sitä, että kun Ivan Fjodorovitš
mennessään, kuten olen jo kertonut, yöllä Aljošan kanssa pois Katerina
Ivanovnan luota sanoi Aljošalle: »Minä en välitä hänestä», — niin
hän sillä hetkellä valehteli hirveästi: hän rakasti mielettömästi
Katerina Ivanovnaa, vaikka totta oli sekin, että hän joinakin hetkinä
vihasi tätä siinä määrin, että olisi voinut vaikka tappaa hänet.
Tässä yhtyi monta syytä: aivan järkytettynä Mitjaa kohdanneesta
asiasta Katerina Ivanovna lyöttäytyi hänen luokseen palanneeseen Ivan
Fjodorovitšiin kuin jonkinlaiseen pelastajaansa. Hänen tunteitaan
oli loukattu, häntä oli halvennettu. Mutta nyt ilmestyi taas mies,
joka oli ennenkin häntä niin paljon rakastanut, — oi, hän tiesi sen
varsin hyvin, — ja jonka älyä ja sydäntä hän aina oli pitänyt niin
suuressa arvossa. Mutta ankara tyttö ei antautunut kokonaan uhriksi,
huolimatta häneen rakastuneen Ivanin toiveitten koko karamazovilaisesta
hillittömyydestä ja kaikesta Ivanin hurmautumisesta häneen. Samaan
aikaan tyttöä kuitenkin yhtä mittaa kiusasi katumus siitä, ettei hän
ollut uskollinen Mitjalle, ja ankaran riidan hetkinä Ivanin kanssa
(ja näitä hetkiä oli monta) hän suoraan lausui tämän julki Ivanille.
Tätä juuri Ivan olikin Aljošan kanssa puhuessaan nimittänyt »valheeksi
valheen päällä». Siinä tietysti todella olikin paljon valhetta, ja tämä
kaikkein enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia... mutta kaikesta tästä
myöhemmin. Sanalla sanoen, hän oli joksikin aikaa miltei unohtanut
Smerdjakovin. Ja kuitenkin kahden viikon kuluttua hänen ensimmäisestä
käynnistään tämän luona alkoivat häntä taas kiusata samat omituiset
ajatukset kuin ennenkin. Riittää, kun sanomme, että hän alkoi myötäänsä
kysellä itseltään: miksi hän silloin, ollessaan viimeistä yötä
Fjodor Pavlovitšin talossa ennen lähtöään, oli hiipinyt hiljaa kuin
varas portaille ja kuunnellut, mitä isä alhaalla tekee? Miksi hän
muisteli tätä inhoten, miksi hänen mielensä seuraavana aamuna matkalla
yhtäkkiä oli tullut niin surulliseksi ja miksi hän Moskovaan tultaessa
oli sanonut itselleen: »Minä olen roisto!» Ja nyt hän kerran tuli
ajatelleeksi, että kaikkien näitten kiusallisten ajatusten tähden hän
kenties on valmis unohtamaan Katerina Ivanovnankin, niin voimakkaasti
ne yhtäkkiä taas saivat hänet valtaansa! Juuri kun hän tätä ajatteli,
hän kohtasi Aljošan kadulla. Hän pysähdytti heti hänet ja kysyi häneltä
yhtäkkiä:

— Muistatko sinä, kun päivällisen jälkeen Dmitri syöksyi taloon ja löi
isää ja minä sitten sanoin sinulle pihalla, että pidätän itselleni
»toivomisen oikeuden», — sano, luulitko sinä silloin minun toivovan
isän kuolemaa vai etkö?

— Luulin, — vastasi Aljoša hiljaa.

— Niin se muuten olikin, ei siinä ollut mitään arvaamista. Mutta
luulitko sinä silloin sitäkin, että minä nimenomaan toivoin, jotta
»toinen inhoittava olento söisi toisen», eli että juuri Dmitri tappaisi
isän, vieläpä niin pian kuin suinkin... ja että minä itsekään en ollut
haluton myötävaikuttamaan?

Aljoša kalpeni hiukan ja katsoi ääneti veljeään silmiin.

— Puhu toki! — huudahti Ivan. — Minä haluan kaikin voimin tietää, mitä
sinä silloin ajattelit. Minun pitää saada tietää totuus, totuus!

Hän veti raskaasti henkeä katsoen jo etukäteen vihamielisesti Aljošaan.

— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin silloin sitäkin, — kuiskasi
Aljoša ja vaikeni lisäämättä mitään »lieventävää asianhaaraa».

— Kiitos! — tokaisi Ivan ja lähti kiireesti matkaansa jättäen Aljošan.
Siitä asti Aljoša huomasi, että veli Ivan alkoi omituisen jyrkästi
loitota hänestä eikä näyttänyt hänestä pitävän, niin että hän itsekin
lakkasi sitten käymästä tämän luona. Mutta sillä hetkellä, heti tämän
kohtaamisen jälkeen, Ivan Fjodorovitš kotiinsa poikkeamatta lähti
yhtäkkiä taas Smerdjakovin luo.



7.

Toinen käynti Smerdjakovin luona


Smerdjakov oli tähän aikaan päässyt sairashuoneesta. Ivan Fjodorovitš
tiesi hänen uuden asuntonsa: juuri tuossa kallellaan olevassa, pienessä
hirsimökissä, jossa oli kaksi eteisen erottamaa huonetta. Toisessa
tuvassa asui Maria Kondratjevna äitinsä kanssa ja toisessa Smerdjakov
yksinään. Jumala tiennee mistä syystä hän oli joutunut asumaan heidän
luokseen: elikö hän siellä ilmaiseksi vaiko maksusta? Myöhemmin
arveltiin, että hän oli asettunut heidän luokseen asumaan Maria
Kondratjevnan sulhasena ja eli aluksi ilmaiseksi. Sekä äiti että tytär
pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja henkilönä, joka oli heidän
yläpuolellaan. Kolkutettuaan Ivan Fjodorovitš astui eteiseen ja meni
Maria Kondratjevnan osoituksen mukaan suoraan vasemmalle »siistiin
tupaan», jossa Smerdjakov asui. Tässä huoneessa oli kaakeliuuni, ja se
oli hyvin kuumaksi lämmitetty. Seiniä koristivat siniset seinäpaperit,
tosin aivan repaleiset, ja raoissa niitten alla kihisi torakoita ja
russakoita kauheat määrät, niin että kuului yhtämittaista kuhinaa.
Kalustus oli kurjaa: kaksi penkkiä kummankin seinän vierustalla
ja kaksi tuolia pöydän luona. Vaikka pöytä olikin paljasta puuta,
niin sitä kuitenkin peitti ruusunpunaisilla kuvioilla koristettu
liina. Kahdella pienellä ikkunalla oli kummallakin ruukku, jossa oli
pelargoni. Nurkassa oli pyhimyskuvainkaappi kuvineen. Pöydällä seisoi
pieni, pahoin kolhiintunut vaskinen teekeitin ja tarjotin, jolla oli
kaksi kuppia. Mutta teen oli Smerdjakov jo juonut ja teekeitin oli
sammunut... Hän itse istui pöydän takana lavitsalla ja katseli vihkoon
sekä piirteli jotakin kynällä. Mustepullo oli siinä vieressä ja samoin
valurautainen matala kynttilänjalka, jossa oli steariinikynttilä.
Ivan Fjodorovitš päätteli heti Smerdjakovin kasvoista, että tämä oli
täydelleen parantunut taudistaan. Hänen kasvonsa olivat terveemmän
väriset ja lihavammat, hiustöyhtö painettu alas, ohimohiukset
voidellut. Yllään hänellä oli kirjava, vanulla sisutettu viitta, joka
kuitenkin oli hyvin kulunut ja melko risainen. Hänen nenällään oli
silmälasit, joita Ivan Fjodorovitš ei ennen ollut hänellä nähnyt. Tämä
aivan vähäpätöinen seikka yhtäkkiä ikäänkuin teki kaksinkertaiseksi
Ivan Fjodorovitšin suuttumuksen: »Tuommoinen elukka, mutta silmälasit
on nenällä!» Smerdjakov kohotti hitaasti päänsä ja katsoi kiinteästi
silmälasien läpi tulijaan: sitten hän otti hiljaa lasit silmiltään ja
nousi lavitsalta, mutta ei ollenkaan kunnioittavasti, vaan ikäänkuin
laiskastikin, ainoastaan noudattaakseen kaikkein välttämättömintä
kohteliaisuutta, jota ilman ei juuri voi tulla toimeen. Kaikki tämä
välähti nopeasti Ivanin silmissä, ja hän huomasi sen kaiken heti, ja
varsinkin — Smerdjakovin katseen, joka oli ehdottomasti vihamielinen,
tyly ja kopeakin: »Mitä, mukamas, maleksit, puhuttiinhan silloin kaikki
selväksi, miksi olet taas tullut?» Ivan Fjodorovitš jaksoi vaivoin
hillitä itsensä.

— Kuuma sinulla on täällä, — sanoi hän vielä seisoen ja avasi
päällystakkinsa.

— Riisukaa pois, — salli Smerdjakov.

Ivan Fjodorovitš riisui päällystakkinsa ja heitti sen lavitsalle, otti
vapisevin käsin tuolin, siirsi sen nopeasti pöydän viereen ja istuutui.
Smerdjakov oli ennättänyt painautua lavitsalleen ennen häntä.

— Ensiksikin, olemmeko yksin? — kysyi Ivan Fjodorovitš ankarasti ja
tiukasti. — Eivätkö kuule puhettamme tuolta?

— Ei kukaan kuule mitään. Itse näitte: siinä on eteinen.

— Kuulehan, ystäväni: mitä sinä silloin lörpötit, kun lähdin
luotasi sairaalasta, että jos minä en kerro, miten sinä olet
mestari teeskentelemään kaatuvatautia, niin sinäkään muka et kerro
tutkintatuomarille kaikkea keskustelustamme portilla? Mitä se on tuo
_kaikkea_? Mitä sinä silloin oikeastaan tarkoitit? Uhkasitko sinä
minua, vai mitä? Olenko minä jonkinmoisessa liitossa sinun kanssasi,
pelkäänkö minä sinua, vai mitä?

Ivan Fjodorovitš lausui tämän aivan vihan vimmassa, antaen selvästi
ja tahallaan ymmärtää halveksivansa kaikkia esipuheita ja kaikkea
kaksimielisyyttä ja pelaavansa avointa peliä. Smerdjakovin silmät
välähtivät ilkeästi, vasen silmä alkoi vilkuttaa, ja hän vastasi
katseellaan heti, vaikkakin tapansa mukaan hillitysti ja tasaisesti:
»Jos tahdot puhdasta peliä, niin kyllä sitä saat minun puolestani.»

— Sitä minä silloin tarkoitin, — vastasi hän, — ja sitä varten minä
sen silloin lausuin, että te tietäen edeltäpäin isänne tulevan
murhattavaksi jätitte hänet silloin uhriksi ja että ihmiset eivät tämän
jälkeen päättelisi mitään pahaa teidän tunteistanne ja ehkäpä jostakin
muustakin, — sitä minä silloin lupasin olla ilmaisematta viranomaisille.

Vaikka Smerdjakov puhuikin kiirehtimättä ja näennäisesti hilliten
itsensä, niin hänen äänessään oli kuitenkin jotakin lujaa ja
järkähtämätöntä, ilkeätä ja häikäilemättömän uhmaavaa. Hän loi
julkeasti silmänsä Ivan Fjodorovitšiin, ja tämän silmissä melkein
maailma meni sekaisin ensihetkellä:

— Kuinka? Mitä? Oletko sinä järjissäsi vai etkö?

— Aivan täydessä järjessäni!

— _Tiesinkö_ minä sitten silloin murhasta? — huudahti Ivan Fjodorovitš
viimein ja iski lujasti nyrkkinsä pöytään. — Mitä merkitsee: »ehkäpä
jostakin muustakin?» Puhu, lurjus!

Smerdjakov oli vaiti ja katseli yhä Ivan Fjodorovitšia yhtä julkein
katsein.

— Sano, senkin löyhkäävä lurjus, mitä on »jostakin muustakin?» —
karjaisi Ivan.

— Tuolla »jollakin muulla» minä sillä hetkellä tarkoitin, että te
kenties itsekin suuresti toivoitte silloin isänne kuolemaa.

Ivan Fjodorovitš hypähti pystyyn ja iski kaikin voimin nyrkillään häntä
olkapäähän, niin että hän horjahti seinää vastaan. Silmänräpäyksessä
Smerdjakovin kasvot kostuivat kokonaan kyynelistä. Lausuen: »On
häpeä, herra, lyödä heikkoa miestä!» hän yhtäkkiä peitti silmänsä
siniruutuisella pumpulisella nenäliinallaan, joka oli täyteen
niistetty, ja alkoi hiljaa itkeä ja kyynelehtiä. Kului noin minuutti.

— Riittää! Lakkaa! — sanoi viimein Ivan Fjodorovitš käskevästi ja
istuutui taas tuolille. — Älä pane minun kärsivällisyyttäni liian
kovalle koetukselle!

Smerdjakov otti rievun silmiltään. Jokainen piirre hänen ryppyisissä
kasvoissaan kuvasti hänen äsken juuri kärsimäänsä loukkausta.

— Sinä ajattelit siis silloin, lurjus, että minä yksissä tuumin Dmitrin
kanssa tahdoin tappaa isän?

— Teidän silloisia ajatuksianne minä en tietänyt, — lausui Smerdjakov
loukkaantuneena, — ja siksi minä teidät silloin pysähdytinkin
mennessänne sisälle portista, jotta olisin teitä juuri tässä kohdin
tutkinut.

— Mitä tutkinut? Mitä?

— Nimenomaan juuri tuota asianhaaraa, tahdotteko te vai ettekö tahdo,
että isänne mahdollisimman pian tapetaan.

Enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia tuo järkähtämättömän julkea
äänensävy, josta Smerdjakov itsepintaisesti ei ottanut luopuakseen.

— Sinä olet hänet tappanut! — huudahti hän yhtäkkiä.

Smerdjakov naurahti halveksivasti.

— Että minä en ole tappanut, sen tiedätte itse aivan hyvin. Ja
luulinpa, ettei älykkäällä miehellä olisi tästä enää mitään puhuttavaa.

— Mutta miksi, miksi sinussa silloin syntyi sellainen epäluulo minua
kohtaan?

— Niinkuin te jo tiedätte, niin yksinomaan pelosta. Minä olin näet
silloin semmoisessa tilassa, että pelon vallassa vavisten epäilin
kaikkia. Teitä päätin myös tutkia, sillä jos tekin, ajattelen, toivotte
samaa kuin veljennekin, niin silloin on koko tämä asia mennyttä, ja
siinä mylläkässä nitistetään minutkin kuin kärpänen.

— Kuule, kaksi viikkoa sitten sinä puhuit toista.

— Sitä samaa minä sairaalassakin teidän kanssanne puhuessani tarkoitin
ja arvelin vain, että te ymmärrätte ilman liikoja sanojakin ettekä
itsekään tahdo suoraan puhuttavan, kun olette sangen älykäs mies.

— Kas vain! Mutta vastaa, vastaa, minä vaadin: miksi nimenomaan, miten
nimenomaan minä saatoin silloin herättää sinun alhaisessa sielussasi
semmoisen minua halventavan epäluulon?

— Tappaa — sitä te ette itse mitenkään olisi voinut ettekä te
tahtonutkaan, mutta että joku toinen tappaisi, sitä te tahdoitte.

— Ja miten levollisesti, miten levollisesti mies puhuukaan! Mutta miksi
minä olisin tahtonut, mistä ihmeen syystä minä olisin tahtonut?

— Kuinka niin, että mistä ihmeen syystä? Entä perintö? — tarttui
Smerdjakov puheeseen myrkyllisesti ja ikäänkuin kostonhimoisestikin.
— Saattoihan teille silloin jokaiselle kolmelle veljelle langeta
isän perintönä melkein neljäkymmentätuhatta kullekin tai kenties
enemmänkin, mutta jos Fjodor Pavlovitš silloin olisi nainut sen rouvan,
Agrafena Aleksandrovnan, niin tämä olisi siirtänyt koko kapitaalin
kohta vihkimisen jälkeen omalle nimelleen, sillä he ovat sangen
ymmärtäväinen, niin että teille kaikille kolmelle veljelle ei olisi
jäänyt isänne jälkeen kahta ruplaakaan. Mutta kaukanako silloin oli
naimisiinmeno? Hiuskarvasta se riippui: tuon rouvan ei olisi tarvinnut
kuin hiukan viitata pikkusormellaan, niin he olisivat heti juosseet
kieli pitkällä heidän jäljessään kirkkoon.

Ivan Fjodorovitšin oli hyvin vaikeata hillitä itseänsä.

— Hyvä on, — lausui hän viimein, — sinä näet, että minä en ole hypännyt
paikaltani, en ole pieksänyt sinua, en tappanut sinua. Jatka puhettasi:
sinun käsityksesi mukaan minä siis ennakolta määräsin veli Dmitrin
tekemään sen, toivoin hänestä apua?

— Kuinka ette olisi toivonut heistä apua; sillä jos he tappaisivat,
niin silloinhan he menettäisivät kaikki aatelisoikeutensa,
virka-arvonsa ja omaisuutensa ja joutuisivat pakkotyöhön. Silloinhan
heidän perintöosansa jäisi teille veli Aleksei Fjodorovitšin kanssa,
tasan jaettavaksi, siis ette saisi enää neljääkymmentä, vaan
kuusikymmentätuhatta mieheen. Ehdottomasti te silloin toivoitte Dmitri
Fjodorovitšista apua!

— Ihmeen paljon minä jaksan sietää puhettasi! Kuule, roisto: jos minä
silloin toivoin jostakusta olevan apua, niin tietystikin sinusta enkä
Dmitristä, ja minä vannon, että aavistelinkin jotakin katalaa sinun
puoleltasi... silloin... minä muistan vaikutelmani!

— Minäkin ajattelin silloin hetken ajan, että te toivotte minustakin
olevan apua, — tokaisi Smerdjakov ivallisesti, — niin että sillä te
juuri vielä enemmän silloin todistitte minulle syyllisyytenne, sillä
jos aavistelunne kohdistui minuun ja te kuitenkin samaan aikaan
matkustitte pois, niin siten te ikäänkuin sanoitte minulle: sinä voit
tappaa isäni, minä en ole esteenä.

— Roisto! Niinkö sinä ymmärsit!

— Ja kaiken vain tuon Tšermašnjan kautta. Hyväinen aika! Olette
lähdössä Moskovaan ja kaikkiin isänne pyyntöihin, että kävisitte
Tšermašnjassa, annoitte kieltävän vastauksen! Ja vain minun tyhmän
sanani johdosta yhtäkkiä suostuitte! Ja mitä syytä teillä silloin oli
suostua menemään tuonne Tšermašnjaan? Jos ette lähtenyt Moskovaan, vaan
Tšermašnjaan ilman syytä, yksistään minun sanani johdosta, niin jotakin
te siis minulta odotitte.

— En, vannon etten! — karjaisi Ivan hampaitaan kiristellen.

— Kuinka ette? Päinvastoin teidän, isänne pojan, olisi silloin pitänyt
ensityöksi sanojeni johdosta toimittaa minut poliisin huostaan ja panna
koville... ainakin iskeä siinä paikassa minua vasten kuonoa, mutta
te, Herra nähköön, päinvastoin ollenkaan vihastumatta heti paikalla
ystävällisesti teette aivan täsmälleen tyhmän sanani mukaisesti ja
matkustatte, mikä oli aivan päätöntä, sillä teidän olisi pitänyt jäädä
suojelemaan isänne henkeä... Kuinka minä en olisi tehnyt sellaista
johtopäätöstä?

Ivan istui otsa rypyssä, molemmat nyrkit suonenvedontapaisesti polvia
vastaan painettuina.

— Niin, se oli vahinko, että en iskenyt sinua silloin päin kuonoa,
— naurahti hän katkerasti. — Poliisiputkaan ei sinua silloin voinut
kuljettaa: kuka minua olisi uskonut, ja mihin minä olisin voinut
vedota, mutta antaa päin kuonoa... uh, olipa vahinko, etten hoksannut
tehdä sitä; vaikka päin naamaa iskeminen onkin kielletty, niin kylläpä
olisin lyönyt naamataulusi mäsäksi.

Smerdjakov katseli häntä melkein nauttien.

— Tavallisissa elämän tilanteissa, — alkoi hän puhua sillä
itserakkaalla ja opettavaisella äänensävyllä, jolla hän aikoinaan
oli väitellyt Grigori Vasiljevitšin kanssa uskosta ja ärsytellyt
tätä Fjodor Pavlovitšin tuolin takana seisoessaan, — tavallisissa
elämän tilanteissa on päin kuonoa lyöminen nykyjään todellakin laissa
kielletty, ja kaikki ovat lakanneet lyömästä, mutta erinäisissä elämän
tilanteissa, ei ainoastaan meillä, vaan koko maailmassa, olkoonpa
kysymyksessä vaikkapa täydellinen ranskalainen tasavalta, yhä kuitenkin
lyödään aivan kuin Aatamin ja Eevan aikaan, eikä koskaan lakatakaan
sitä tekemästä, mutta te silloin erikoisessa tilanteessa ette
uskaltanut.

— Miksi sinä opiskelet ranskalaisia sanoja? — sanoi Ivan nyökäyttäen
päätään vihkoa kohti, joka oli pöydällä.

— Miksi minä en opiskelisi niitä edistääkseni siten sivistystäni
ajatellen, että ehkäpä minä itsekin joskus saan oleskella noilla
onnellisilla Euroopan seuduilla.

— Kuule, hylkiö, — sanoi Ivan silmät salamoiden ja koko ruumis
vavisten, — minä en pelkää sinun syytöksiäsi, todista minua vastaan
mitä tahdot, ja jos minä äsken en lyönyt sinua kuoliaaksi, niin
jätin sen tekemättä vain siksi, että epäilen sinua syylliseksi tähän
rikokseen ja toimitan sinut oikeuden käsiin. Minä paljastan sinut vielä.

— Minun mielestäni teidän on parempi pitää suunne kiinni. Sillä mistä
te voitte minua syyttää, kun minä olen täysin viaton, ja kuka teitä
uskoo? Mutta jos te vain alatte, niin minäkin kerron kaiken, sillä
kuinka en puolustaisi itseäni?

— Luuletko, että minä nyt pelkään sinua?

— Olkoonpa, että kaikkia näitä sanojani, jotka nyt olen puhunut teille,
ei uskota oikeudessa, niin sen sijaan yleisö uskoo ja te saatte hävetä.

— Tämä merkitsee taaskin, että: »viisaan miehen kanssa maksaa kyllä
vaivan puhua», — vai mitä? — sanoi Ivan kiristellen hampaitaan.

— Osasitte ihan oikeaan. Viisas tulette olemaankin.

Ivan Fjodorovitš nousi inhosta väristen, otti päällystakin ylleen
ja poistui nopeasti huoneesta vastaamatta enää Smerdjakoville ja
häneen edes katsomatta. Raikas illan ilma virkisti häntä. Taivaalla
loisti kirkkaana kuu. Ajatukset ja tunteet kiehuivat hänen sielussaan
muodostuen kauheaksi painajaiseksi. »Menisinkö heti ilmiantamaan
Smerdjakovin? Mutta mistä minä hänet ilmiantaisin: hän on kuitenkin
syytön. Päinvastoin hän syyttää silloin minua. Miksi minä todellakin
silloin lähdin Tšermašnjaan? Miksi, miksi?» kyseli Ivan Fjodorovitš.
»Niin, tietysti minä odotin jotakin, ja hän on oikeassa»... Ja hänelle
muistui taas jo sadannen kerran mieleen, kuinka hän viimeisenä yönä
isänsä luona salaa kuunteli portailta tämän toimia, mutta nyt tuo
muisto tuotti niin suurta kärsimystä, että hän ihan pysähtyi paikalleen
aivan kuin hänet olisi lävistetty: »Niin, minä toivoin silloin sitä, se
on totta! Minä tahdoin, minä nimenomaan tahdoin murhaa! Tahdoinko minä
murhaa, tahdoinko?... Täytyy tappaa Smerdjakov!... Jos minä en uskalla
nyt tappaa Smerdjakovia, niin ei kannata elääkään!...» Ivan Fjodorovitš
meni silloin kotonaan käymättä suoraan Katerina Ivanovnan luo ja
pelästytti hänet tulollaan: hän oli kuin mieletön. Hän kertoi Katerina
Ivanovnalle koko keskustelun Smerdjakovin kanssa aivan pikkupiirteitä
myöten. Hän ei voinut rauhoittua Katerina Ivanovnan tyynnyttelystä
huolimatta, asteli koko ajan huoneessa ja puhui katkonaisesti,
omituisesti. Viimein hän istuutui, nojasi kyynärpäänsä pöytään, pani
päänsä molempien käsiensä varaan ja lausui omituisen mietelmän:

— Jos murhaaja ei ole Dmitri, vaan Smerdjakov, niin silloin tietysti
minä olen vastuunalainen yhdessä hänen kanssaan, sillä minä yllytin
häntä. Olenko minä yllyttänyt häntä, — sitä en vielä tiedä. Mutta jos
vain hän on murhannut, eikä Dmitri, niin tietysti minäkin olen murhaaja.

Kuultuaan tämän Katerina Ivanovna mitään sanomatta nousi paikaltaan,
meni kirjoituspöytänsä luo, avasi sillä olevan lippaan, otti
lippaasta erään paperin ja pani sen Ivanin eteen. Tämä paperi oli se
sama asiakirja, jota Ivan Fjodorovitš myöhemmin mainitsi Aljošalle
»matemaattisesti sitovana todistuskappaleena» siitä, että veli
Dmitri oli surmannut isän. Se oli kirje, jonka Mitja oli juovuksissa
kirjoittanut Katerina Ivanovnalle sinä samana iltana, jolloin hän
oli kohdannut kedolla Aljošan tämän ollessa matkalla luostariin,
sen Katerina Ivanovnan kodissa sattuneen kohtauksen jälkeen, kun
Grušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa. Erottuaan Aljošasta Mitja
silloin riensi Grušenjkan luo; ei tiedetä, tapasiko hän Grušenjkan,
mutta iltayöstä hän ilmestyi »Pääkaupunki»-ravintolaan ja joi siellä
itsensä asianmukaisesti humalaan. Humalassa ollessaan hän pyysi kynän
ja paperia ja raapusti kokoon hänelle tärkeän paperin. Se oli päätön,
monisanainen ja sekava kirje, »humalainen» kirje. Se oli samanlaista
kuin on silloin, kun juopunut mies kotiin tultuaan alkaa tavattoman
kiihtyneenä kertoa vaimolleen tai jollekulle muulle kotiväestä, kuinka
häntä äsken juuri on loukattu, millainen lurjus loukkaajana on, miten
hän itse sen sijaan on mainio ihminen, ja kuinka hän vielä näyttää
tuolle loukkaajalle, — ja kertoo tämän kaiken hirveän pitkään ja
laajasti, sotkuisesti ja kiihtyneenä lyöden nyrkkiä pöytään ja itkien
juopuneen kyyneliä. Kirjepaperi, joka hänelle oli ravintolassa annettu,
oli likainen palanen tavallista kirjepaperia, huonoa lajia, ja sen
takapuolelle oli kirjoitettu jokin lasku. Juopuneen monisanaisuudelle
nähtävästi ei ollut siinä riittävästi tilaa, ja Mitja oli kirjoittanut
täyteen kaikki reunustat sekä kirjoittanut viimeiset rivit poikittain
jo kirjoitetun yli. Kirje oli näin kuuluva:

 »Kohtalokas Katja! Huomenna hankin rahaa ja annan sinulle takaisin
 kolmetuhattasi, ja hyvästi — suuren vihan nainen, mutta hyvästi
 myös rakkauteni! Tehkäämme loppu! Huomenna koetan hankkia kaikilta
 ihmisiltä, mutta jos en saa ihmisiltä, niin vakuutan sinulle
 kunniasanalla, että menen isäni luo ja halkaisen hänen kallonsa
 ja otan hänen tyynynsä alta, kunhan vain Ivan lähtisi pois. Menen
 pakkotyöhön, mutta annan takaisin kolmetuhatta. Ja sinä itse jää
 hyvästi. Kumarran maahan asti, sillä olen sinun edessäsi lurjus.
 Anna minulle anteeksi. Ei, mieluummin älä anna anteeksi: niin on
 helpompi sekä minulle että sinulle! Mieluummin pakkotyö kuin sinun
 lempesi, sillä lemmin toista, mutta hänet sitä tulit tänään liian
 hyvin tuntemaan, kuinka voisitkaan antaa anteeksi? Tapan sen, joka on
 minulta varastanut! Menen teidän kaikkien luota pois Itään, jotta en
 tietäisi kenestäkään. _Hänestäkään_ en tahdo tietää, sillä et sinä
 yksin ole kiduttaja, vaan hän myöskin. Hyvästi!

 P.S. Kirousta kirjoitan, mutta sinua jumaloin! Kuulen äänen
 rinnassani. Kieli on jäänyt jäljelle ja se soi. Mieluummin sydän
 haljetkoon! Tapan itseni, mutta sitä ennen kuitenkin koiran. Riistän
 häneltä kolme ja paiskaan sinulle. Vaikka olenkin lurjus edessäsi,
 niin en ole varas! Odota kolmeatuhatta. Koiralla on patjan alla,
 ruusunpunainen nauha. En minä ole varas, vaan minulta varastaneen
 tapan. Katja, älä katso halveksivasti: Dmitri ei ole varas, vaan
 murhaaja! Isänsä tappoi ja itsensä syöksi turmioon, jotta seisoisi
 eikä sietäisi ylpeyttäsi. Eikä rakastaisi sinua.

 PP.S. Suutelen jalkojasi, jää hyvästi!

 PP.SS. Katja, rukoile Jumalaa, että ihmiset antaisivat rahoja. Silloin
 en tule olemaan veren tahrima, mutta jos eivät anna, — niin olen
 veressä! Tapa minut!

 Orja ja vihamies

                                                D. Karamazov.»

Kun Ivan oli lukenut »asiakirjan», niin hän tuli täysin vakuutetuksi.
Murhaaja oli siis hänen veljensä eikä Smerdjakov. Ei Smerdjakov,
siis ei myöskään hän, Ivan. Tämä kirje sai yhtäkkiä hänen silmissään
matemaattisen todistuksen merkityksen. Hänellä ei voi enää olla mitään
epäilyksiä, etteikö Mitja olisi syyllinen. Semmoista epäluuloa, että
Mitja oli voinut murhata yhdessä Smerdjakovin kanssa, ei koskaan ollut
Ivanin mielessä ollut eikä se sopinut yhteen tosiseikkain kanssa.
Ivan oli täydellisesti rauhoittunut. Seuraavana aamuna hän tunsi
vain halveksimista muistellessaan Smerdjakovia ja tämän ivallisia
puheita. Muutaman päivän kuluttua hän ihan ihmetteli, kuinka oli voinut
niin syvästi loukkaantua tämän epäluuloista. Hän päätti halveksia
Smerdjakovia ja unohtaa hänet. Näin meni kuukausi. Smerdjakovista hän
ei enää kysynyt keneltäkään mitään, mutta kuuli pari kertaa sivumennen
tämän olleen hyvin sairaana ja päästään sekaisin. »Hän kuolee hulluna»,
sanoi hänestä kerran nuori lääkäri Varvinski, ja tämä jäi Ivanille
mieleen. Tämän kuukauden viimeisellä viikolla Ivan itse alkoi tuntea
olevansa hyvin huonovointinen. Lääkärin kanssa, jonka Katerina Ivanovna
oli Moskovasta tilannut ja joka oli saapunut juuri vähän ennen kuin
tuomio julistettiin, hän oli jo käynyt neuvottelemassa. Ja juuri tähän
aikaan hänen suhteensa Katerina Ivanovnaan kärjistyivät äärimmilleen.
He olivat ikäänkuin kaksi toisiinsa rakastunutta vihamiestä. Katerina
Ivanovnan hetkelliset, mutta voimakkaat kiintymyksen puuskat Mitjaan
saivat Ivanin aivan raivostumaan. Omituista oli, että ihan viimeiseen
kohtaukseen saakka, jonka kuvasimme tapahtuneen Katerina Ivanovnan
luona, kun sinne saapui Mitjan luota Aljoša, ei hän, Ivan, ollut koko
kuukauden aikana kertaakaan kuullut Katerina Ivanovnan epäilevän Mitjan
syyllisyyttä huolimatta kaikista tämän »palaamisista» takaisin Mitjan
ystäväksi, joita Ivan niin suuresti vihasi. Merkillistä on sekin,
että hän tuntien vihaavansa Mitjaa päivä päivältä yhä enemmän samalla
ymmärsi, ettei hän vihannut häntä Katjan »palaamisten» takia, vaan
nimenomaan _siksi, että hän oli tappanut_ isän! Hän tunsi ja tiesi
tämän itse täydelleen. Siitä huolimatta hän kymmenkunta päivää ennen
tuomion lankeamista kävi Mitjan luona ja esitti tälle pakosuunnitelman,
— suunnitelman, jonka hän ilmeisesti oli jo kauan sitten miettinyt.
Paitsi tärkeintä syytä, joka oli saanut hänet astumaan tämmöisen
askelen, vaikutti siihen myös eräs Smerdjakovin pikku sana, joka oli
raapaissut hänen sydämeensä parantumattoman haavan, nimittäin se, että
hänelle, Ivanille, muka oli edullista, että hänen veljeään syytettiin,
sillä silloin isältä peritty rahasumma kohoaa hänen ja Aljošan osalta
neljästäkymmenestätuhannesta kuuteenkymmeneentuhanteen. Hän päätti
omasta puolestaan uhrata kolmekymmentätuhatta järjestääkseen Mitjan
paon. Palatessaan silloin tämän luota hän oli hirveän surullisella
ja ahdistuneella mielellä: hänestä oli äkkiä alkanut tuntua,
ettei hän tahdo pakoa ainoastaan sen vuoksi, että saisi uhrata
kolmekymmentätuhatta ja parantaa sydämeensä raapaistun haavan, vaan
jostakin muustakin syystä. »Senköhän vuoksi, että sydämessäni minäkin
olen samanlainen murhaaja?» kysyi hän itseltään. Jokin kaukainen,
mutta polttava tuska kirveli hänen sieluaan. Tärkeintä oli, että
koko tämän kuukauden aikana hänen ylpeytensä oli kärsinyt, mutta
tästä edempänä... Tarttuessaan asuntonsa ovikellon ripaan sen jälkeen
kuin oli keskustellut Aljošan kanssa ja päättäessään yhtäkkiä mennä
Smerdjakovin luo Ivan Fjodorovitš toimi erään erikoisen, yhtäkkiä
hänen rinnassaan kiehahtaneen pahastumisen vallassa. Hän oli äkkiä
muistanut, miten Katerina Ivanovna äsken juuri oli huudahtanut hänelle
Aljošan läsnäollessa: »vain sinä, yksistään sinä olet saanut minut
uskomaan, että hän (t.s. Mitja) on murhaaja!» Muistettuaan tämän
Ivan ihan jähmettyi: ei koskaan elämässä hän ollut koettanut saada
Katerina Ivanovnaa vakuutetuksi, että murhaaja on Mitja, päinvastoin
hän oli vielä epäillyt itseään hänen edessään silloin kun oli palannut
Smerdjakovin luota. Päinvastoin _hän_, Katerina Ivanovna, oli pannut
silloin hänen eteensä »asiakirjan» ja näyttänyt toteen veljen
syyllisyyden. Ja nyt juuri hän yhtäkkiä huudahtaa: »Minä olen itse
ollut Smerdjakovin luona!» Milloin hän on ollut? Ivan ei tietänyt
mitään tästä. Katerina Ivanovna ei siis ole niinkään vakuutettu Mitjan
syyllisyydestä! Ja mitä on Smerdjakov saattanut hänelle sanoa? Mitä,
mitä hän on hänelle sanonut? Kauhea viha syttyi Ivanin sydämeen. Hän ei
käsittänyt, miten hän oli voinut puoli tuntia aikaisemmin antaa noitten
Katerina Ivanovnan sanojen livahtaa ohitseen rupeamatta silloin heti
huutamaan. Hän jätti ovikellon sikseen ja lähti rientämään Smerdjakovin
luo. »Minä tapan hänet kenties tällä kertaa», ajatteli hän matkalla.



8.

Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona


Puolimatkassa alkoi puhaltaa pureva, kuiva tuuli, samanlainen kuin
oli puhaltanut aikaisin aamulla sinä päivänä, ja alkoi putoilla
tiheään hienoa, kuivaa lunta. Se putosi maahan tarttumatta siihen,
tuuli pyöritteli sitä, ja kohta alkoi täydellinen lumipyry. Siinä
osassa kaupunkiamme, missä Smerdjakov asui, ei juuri nimeksikään ole
lyhtyjä. Ivan Fjodorovitš asteli pimeässä huomaamatta lumimyrskyä,
vaistomaisesti löytäen tien. Hänen päätään kivisti ja ohimoissa
jyskytti kipeästi. Hänen kämmenissään, hän tunsi sen, oli suonenvetoa.
Jonkin matkan päässä Maria Kondratjevnan talosta Ivan Fjodorovitš
yhtäkkiä kohtasi yksinäisen juopuneen, pienikokoisen miehen, jolla oli
yllään paikattu talonpoikaisviitta ja joka kulki polvitellen, murisi
ja riiteli, mutta lakkasi yhtäkkiä riitelemästä ja alkoi käheällä
humalaisen äänellä laulaa laulua:

    Jussi Pietariin on mennyt,
    enkä häntä odota.

Hän katkaisi kuitenkin aina laulunsa tähän toiseen säkeeseen ja alkoi
taas torua jotakuta, mutta sitten hän taas yhtäkkiä alkoi vedellä samaa
laulua. Ivan Fjodorovitš oli jo pitkän aikaa tuntenut hirveätä vihaa
häntä kohtaan, ollenkaan ajattelematta häntä, ja huomasi äkkiä hänet.
Heti alkoi hänen vastustamattomasti tehdä mieli iskeä ylhäältäpäin
nyrkillä pientä miestä. Juuri sillä hetkellä he tulivatkin toistensa
kohdalle, ja mies kovasti horjahtaen törmäsi yhtäkkiä voimakkaasti
Ivania vastaan. Tämä töytäisi hänet raivostuneena luotaan. Mies lensi
pitkän matkan päähän ja mätkähti kuin tukki jäätyneeseen maahan,
voihkaisi vain yhden kerran: »o-o!» ja vaikeni. Ivan harppasi hänen
luokseen.

Mies makasi selällään aivan liikkumatta, tajuttomana. »Paleltuu!»
ajatteli Ivan ja lähti taas astelemaan Smerdjakovin luo.

Jo eteisessä Maria Kondratjevna, joka oli kynttilä kädessä juossut
avaamaan ovea, kuiskasi hänelle, että Pavel Fjodorovitš (t.s.
Smerdjakov) ovat hyvin sairas, eivät kylläkään vuoteen omana, vaan
aivan kuin eivät olisi täydessä järjessään, ja käskivät korjata teenkin
pois, eivät tahtoneet sitä juoda.

— Raivoaako hän, vai kuinka? — kysyi Ivan Fjodorovitš tylysti.

— Vielä mitä, päinvastoin ovat aivan hiljaa, mutta älkää te kuitenkaan
keskustelko hänen kanssaan kovin kauan... — pyysi Maria Kondratjevna.

Ivan Fjodorovitš avasi oven ja astui sisälle tupaan.

Huonetta oli lämmitetty yhtä kovasti kuin edelliselläkin kerralla,
mutta siellä oli havaittavissa eräitä muutoksia: toinen sivuilla
olevista penkeistä oli viety pois, ja sen sijalle oli ilmestynyt iso,
nahalla päällystetty mahonkinen sohva. Sille oli laitettu vuode, jossa
oli jokseenkin siistit valkoiset tyynyt. Vuoteella istui Smerdjakov
entisessä viitassaan. Pöytä oli siirretty sohvan eteen, niin että
huoneessa nyt oli sangen ahdasta. Pöydällä oli jokin paksu kirja, jossa
oli keltainen päällyspaperi, mutta Smerdjakov ei lukenut sitä, vaan
näytti istuvan mitään tekemättä. Hän loi pitkän, äänettömän katseen
Ivan Fjodorovitšiin eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän tämän tulosta.
Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, hän oli tullut hyvin
laihaksi ja keltaiseksi. Silmät olivat kuopalla, silmien alukset olivat
siniset.

— Oletko sinä siis todella sairas? — sanoi Ivan Fjodorovitš pysähtyen.
— Minä en pidätä sinua kauan enkä edes riisu päällystakkianikaan. Minne
täällä voi istuutua?

Hän astui pöydän toiseen päähän, siirsi pöydän luo tuolin ja istuutui.

— Mitä sinä katsot ja olet vaiti? Minulla on vain yksi kysymys
tehtävänä, ja minä vannon, etten lähde luotasi vastausta saamatta:
oliko sinun luonasi neiti, Katerina Ivanovna?

Smerdjakov oli pitkän aikaa ääneti katsellen kuten ennenkin hiljaa
Ivania, mutta yhtäkkiä hän viittasi kädellään ja käänsi kasvonsa
poispäin hänestä.

— Mitä sinä? — huudahti Ivan.

— En mitään.

— Mitenkä et mitään?

— No oli, samantekeväähän se teille on. Jättäkää rauhaan.

— Ei, en jätä! Sano, milloin hän oli?

— Olen unohtanut muistaakin häntä, — naurahti Smerdjakov halveksivasti
ja kääntäen yhtäkkiä taas kasvonsa Ivaniin päin hän katsoi tätä
raivokkaan vihaisella katseella, samalla katseella, jonka hän oli
kiinnittänyt Ivaniin tämän käydessä kuukautta aikaisemmin hänen
puheillaan.

— Itse näytte olevan sairas, olette mennyt huonon näköiseksi, kasvonne
ovat ihan surkeat, — lausui hän Ivanille.

— Anna minun terveyteni olla, puhu siitä, mitä sinulta kysytään.

— Mutta miksi silmänne ovat tulleet keltaisiksi, valkuaiset ovat aivan
keltaiset? Onko teillä kovia vaivoja?

Hän naurahti halveksivasti ja alkoi sitten yhtäkkiä nauraa täyttä
kurkkua.

— Kuule, minä sanoin sinulle, etten lähde luotasi vastausta saamatta! —
huudahti Ivan hirveästi suuttuneena.

— Miksi te ahdistelette minua? Miksi kiusaatte minua? — lausui
Smerdjakov kärsivästi.

— Äh, piru! Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä.

Vastaa kysymykseen, niin minä menen heti pois.

— Ei minulla ole teille mitään vastattavaa! — sanoi Smerdjakov luoden
taas katseensa alas.

— Vakuutan sinulle, että minä pakotan sinut vastaamaan.

— Miksi te olette kaiken aikaa levoton? — sanoi Smerdjakov luoden äkkiä
silmänsä häneen, mutta ei vain halveksivasti, vaan jo iljettävällä
tavalla. — Siksikö, että huomenna alkaa oikeuden tuomio? Eihän teille
tule mitään, tulkaa siitä lopultakin vakuutetuksi! Menkää kotiinne,
käykää rauhallisesti makaamaan, älkää pelätkö mitään.

— Minä en ymmärrä sinua... mitä pelättävää minulla olisi huomenna? —
lausui Ivan ihmeissään, ja yhtäkkiä todellakin jokin pelästys hengähti
kylmän hengähdyksen hänen sieluunsa.

Smerdjakov mittaili häntä katseellaan.

— Ette ym-mär-rä? — sanoa venytti hän moittivasti. — Viitsiikin viisas
mies pelata sellaista kometiiaa!

Ivan katseli ääneti häntä. Jo tuo odottamaton äänensävy, aivan
ennenkuulumattoman kopea, jota tuo entinen lakeija nyt käytti häntä
kohtaan, oli outoa. Tuommoista sävyä ei hänellä sentään ollut edes
viime kerrallakaan!

— Sanon teille, ettei teillä ole mitään pelättävää. Minä en todista
mitään teitä vastaan, todistuskappaleita ei ole. Kas, kuinka kätenne
vapisevat. Miksi sormenne vapisevat? Menkää kotiinne, _ette te ole
tappanut_.

Ivan vavahti. Hänen mieleensä muistui Aljoša.

— Minä tiedän, etten minä... — sopersi hän,

— Tie-dät-te? — puuttui Smerdjakov taas puheeseen. Ivan hypähti pystyyn
ja tarttui hänen olkapäähänsä:

— Sano kaikki, iljetys! Sano kaikki!

Smerdjakov ei vähääkään pelästynyt. Hän kiinnitti vain Ivaniin
katseensa, jossa kuvastui järjetön viha.

— Tepä siis olettekin tappanut, jos niin on, — kuiskasi hän hänelle
raivoissaan.

Ivan vaipui tuolille aivan kuin harkiten jotakin. Hän naurahti
vihaisesti.

— Tarkoitatko sinä yhä sitä silloista? Sitä mitä viime kerrallakin?

— Viime kerrallakin seisoitte edessäni ja ymmärsitte kaikki, ymmärrätte
nytkin.

— Ymmärrän vain sen, että sinä olet hullu.

— Eipäs vain mies kyllästy! Istumme tässä silmäkkäin, luulisi, ettei
ole mitään syytä petkuttaa toinen toistaan ja pelata kometiaa. Vai
tahdotteko yhä vielä työntää syyn yksistään minun päälleni, minulle
suoraan vasten silmiä? Te tapoitte, te olette juuri päämurhaaja, minä
olin vain teidän apurinne, uskollinen palvelija, ja panin asian toimeen
teidän sananne mukaan.

— Panit toimeen? Sinäkö sitten murhasit? — sanoi Ivan kylmeten.

Hänen aivoissaan tuntui jokin väräjävän, ja kylmän väreet kulkivat
pitkin hänen ruumistaan. Nyt jo Smerdjakovkin katsoi ihmetellen
häneen: luultavasti Ivanin pelästys oli lopulta hämmästyttänyt häntä
vilpittömyydellään.

— Ettekö te todellakaan ole mitään tietänyt? — sopersi hän
epäluuloisesti ja väänsi suutaan nauruun katsoen häntä silmiin.

Ivan katsoi häneen yhä, hän oli kuin puhelahjansa menettänyt.

    »Jussi Pietariin on mennyt,
    enkä häntä odota»,

kaikui yhtäkkiä hänen päässään.

— Tiedätkö mitä: minä pelkään, että sinä olet unikuva, haamu siinä
edessäni, — sopersi hän.

— Ei täällä ole mitään haamua, paitsi me kaksi ja vielä eräs kolmas.
Epäilemättä hän on nyt täällä, tuo kolmas, meidän kahden parissa.

— Kuka hän on? Kuka täällä on? Kuka on kolmas? — lausui Ivan
pelästyneenä katsellen ympärilleen ja etsien kiireesti katseillaan
jotakuta kaikista nurkista.

— Tuo kolmas on — Jumala, se sama Sallimus, se on nyt vierellämme,
mutta älkää te häntä etsikö, ette löydä.

— Sinä valehtelit, että olet murhannut! — karjaisi Ivan raivoisasti.
— Joko sinä olet hullu tahi sinä ärsyttelet minua niinkuin viime
kerrallakin!

Smerdjakov katseli häntä tutkivasti kuten äskenkin ollenkaan
pelästymättä. Vieläkään hän ei mitenkään voinut voittaa
epäluuloisuuttaan, yhä vielä hänestä näytti, että Ivan »tietää kaiken»
ja vain teeskentelee, jotta voisi »suoraan vasten silmiä työntää syyn
yksistään hänen päällensä».

— Odottakaa, — lausui hän viimein heikolla äänellä, vetäisi äkkiä
esille pöydän alta vasemman jalkansa ja alkoi kääriä siitä ylös
housun lahjetta. Jalassa oli pitkä, valkoinen sukka ja tohveli.
Kiirehtimättä Smerdjakov otti pois sukkanauhan ja työnsi sormensa
syvälle sukan sisään. Ivan Fjodorovitš katseli häntä ja alkoi yhtäkkiä
suonenvedontapaisesti vavista pelästyksestä.

— Mielipuoli! — karjaisi hän ja hypähti nopeasti paikaltaan horjahtaen
taaksepäin niin, että törmäsi seinään selällään ja näytti tarttuneen
seinään kiinni kutistautuen mahdollisimman pieneksi. Mielettömän kauhun
vallassa hän katseli Smerdjakovia. Hänen pelästyksestään vähääkään
hämilleen joutumatta Smerdjakov yhä kaiveli sukkaansa koettaen
sormillaan saada siitä jotakin kiinni ja ulos vedetyksi. Viimein hän
tavoitti etsimänsä ja alkoi vetää. Ivan Fjodorovitš näki, että siinä
oli joitakin papereita tai jokin paperitukku. Smerdjakov veti sen
esille ja pani pöydälle.

— Tässä! — sanoi hän hiljaa.

— Mitä? — vastasi Ivan vavisten.

— Olkaa hyvä ja vilkaiskaa, — lausui Smerdjakov hiljaa.

Ivan astui pöydän luo, tarttui tukkuun ja alkoi avata sitä, mutta
vetäisi äkkiä sormensa pois aivan kuin olisi koskettanut jotakin
inhoittavaa, hirveätä matelijaeläintä.

— Teidän sormenne vapisevat yhä, niissä on suonenvetoa, — huomautti
Smerdjakov ja kiersi itse kiirettä pitämättä paperin auki. Päällyksen
sisässä oli kolme nippua sadan ruplan seteleitä.

— Kaikki ne ovat tässä, kaikki kolmetuhatta, tarpeetonta laskeakin.
Ottakaa, — kehoitti hän Ivania nyökäyttäen päätään rahoja kohti. Ivan
vaipui tuolille. Hän oli kalmankalpea.

— Sinä pelästytit minut... tuolla sukalla... — lausui hän omituisesti
hymyillen.

— Ettekö te todellakaan, ettekö todellakaan ole tähän asti tietänyt? —
kysyi Smerdjakov vielä kerran.

— En, en ole tietänyt. Minä luulin koko ajan, että se oli Dmitri.
Veljeni! Veljeni! Ah! — Hän tarttui yhtäkkiä molemmin käsin päähänsä. —
Kuule: tapoitko sinä yksinäsi? Ilman veljeäni vai veljeni kanssa?

— Ainoastaan yhdessä teidän kanssanne; yhdessä teidän kanssanne tapoin,
mutta Dmitri Fjodorovitš ovat aivan syytön.

— Hyvä on, hyvä on... Minusta puhutaan myöhemmin. Miksi minä yhä näin
vapisen... En saa sanaa sanotuksi.

— Silloin olitte kaiken aikaa niin rohkea, »kaikki on luvallista»
muka, sanoitte, mutta kas, miten nyt olette pelästynyt! — leperteli
Smerdjakov ihmeissään. — Ettekö tahdo limonadia, minä käsken heti
tuomaan. Se voi olla hyvin virkistävää. Täytyy vain ensin panna nämä
piiloon.

Ja hän nyökäytti taas päätään rahatukkuja kohti. Hän aikoi nousta
mennäkseen huutamaan ovelta Maria Kondratjevnaa, jotta tämä laittaisi
ja toisi limonadia, mutta etsiessään sopivaa kappaletta, millä
peittäisi rahat, ettei tulija niitä näkisi, hän veti ensin esille
nenäliinan, mutta kun se taaskin näkyi olevan täyteen niistetty, niin
hän otti pöydältä sen ainoan paksun, keltaisen kirjan, jonka Ivan
sisään tullessaan oli pöydällä nähnyt, ja pani sen rahojen peitteeksi.
Kirjan nimi oli: _Pyhän isämme Iisakki Sirinin sanoja_. Ivan
Fjodorovitš ennätti koneellisesti lukea kirjan nimen.

— Minä en tahdo limonadia, — sanoi hän. — Minusta tulee myöhemmin puhe.
Istuudu ja puhu: miten sinä teit sen? Sano kaikki...

— Ottaisitte edes päällystakin yltänne, muuten teille tulee liian kuuma.

Aivan kuin nyt vasta hoksaten asian Ivan Fjodorovitš riuhtaisi
päällystakin yltään ja heitti sen tuoliltaan nousematta penkille.

— Puhu toki, ole niin hyvä, puhu!

Hän oli tullut hiljaiseksi. Hän odotti varmana siitä, että Smerdjakov
nyt sanoo _kaiken_.

— Siitäkö, miten sen tein? — huokasi Smerdjakov. — Tein mitä
luonnollisimmalla tavalla, noitten teidän sanojenne johdosta...

— Minun sanoistani puhumme myöhemmin, — keskeytti taas Ivan, mutta ei
enää huutaen kuten aikaisemmin, vaan lausuen sanat lujasti ja näyttäen
kokonaan hillitsevän itsensä. — Kerro vain seikkaperäisesti, miten sinä
sen teit. Kaikki järjestyksessä. Älä unohda mitään. Yksityiskohdat ovat
pääasia, yksityiskohdat. Pyydän.

— Te matkustitte pois, minä putosin silloin kellariin...

— Oliko se kaatuvatautia vai teeskentelitkö?

— Tietysti teeskentelin. Kaikki oli teeskenneltyä. Portaita menin
levollisesti alas, ihan pohjalle asti, ja kävin levollisesti pitkälleni
ja heti pitkälleni käytyäni aloin parkua. Ja kiemurtelin koko ajan, kun
minua kannettiin ulos.

— Seis! Teeskentelitkö sitten myöhemminkin koko ajan, sairaalassakin?

— En suinkaan. Seuraavana päivänä, aamuyöstä, jo ennen sairashuoneeseen
joutumistani, tuli oikea taudinkohtaus ja niin ankara, että semmoista
ei ole ollut moneen vuoteen. Kaksi päivää olin aivan tiedoton.

— Hyvä on, hyvä on. Jatka.

— Minut pantiin sille makuulavitsalle, minä kyllä tiesinkin, että
väliseinän taakse, sillä joka kerta, kun minä olin sairas, Marfa
Ignatjevna aina panivat minut yöksi sen saman väliseinän taakse
asuntoonsa. Helliä ovat he aina olleet minua kohtaan syntymästäni asti.
Yöllä minä vaikeroin, mutta hiljaa. Odotin yhä Dmitri Fjodorovitšiä.

— Kuinka odotit. Luoksesiko?

— Minkätähden minun luokseni. Taloon heitä odotin, sillä minulla ei
enää ollut mitään epäilystä, etteivät he tulisi sinä samana yönä, sillä
kun heillä ei ollut minua eikä mitään tietoja, niin heidän täytyi
ehdottomasti itsensä kiivetä taloon aidan yli niinkuin parhaiten
osasivat ja tehdä jotakin.

— Entäpä jos hän ei olisi tullut?

— Silloin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ilman heitä en olisi
uskaltanut.

— Hyvä on, hyvä on... puhu ymmärrettävämmin, älä hätiköi, ja ennen
kaikkea älä jätä mitään väliin!

— Minä odotin, että he tappavat Fjodor Pavlovitšin... aivan varmasti.
Sillä minä olen heidät sillä tavoin valmistanut... viime päivinä...
ja ennen kaikkea — he olivat oppineet tietämään nuo merkit. Kun
heissä oli niinä päivinä niin paljon kerääntyneenä epäluuloisuutta
ja raivokkuutta, niin heidän täytyi välttämättömästi noiden merkkien
avulla tunkeutua taloon. Se on ehdotonta. Niinpä minä heitä odotinkin.

— Seis, — keskeytti Ivan, — jos hän olisi tappanut, niin hän olisi
ottanut rahatkin ja vienyt ne mennessään; täytyihän sinun ajatella
juuri sillä tavoin? Mitä sinä sitten olisit saanut hänen jälkeensä?
Minä en näe.

— Rahojapa he eivät milloinkaan olisi löytäneetkään. Minähän vain olin
selittänyt, että ne ovat patjan alla. Se ei ollut ensinkään totta.
Ensin ne olivat lippaassa, niin se oli. Mutta sitten minä neuvoin
Fjodor Pavlovitšia, koska olin ainoa ihminen maailmassa, johon he
luottivat, että he veisivät tuon rahakäärön nurkkaan jumalankuvien
taakse, sillä sieltä ei kerrassaan kukaan ymmärrä etsiä, varsinkaan
jos tulee kiireesti. Niinpä tuo käärö olikin heillä siellä nurkassa
jumalankuvien takana. Olisi ollut naurettavaakin pitää niitä patjan
alla, pikemmin sitten lippaassa lukon takana. Mutta täällä nyt kaikki
uskovat, että ne muka olivat patjan alla. Typerä ajatus. Jos siis
Dmitri Fjodorovitš olisivat tehneet tuon murhan, niin he mitään
löytämättä joko olisivat kiireesti paenneet peläten kaikkea ääntä
niinkuin murhaajien laita aina on, tai heidät olisi vangittu. Silloin
minä olisi voinut aina seuraavana päivänä tai samana yönäkin käydä
ottamassa jumalankuvien takaa nuo rahat, ja kaikki olisi tullut Dmitri
Fjodorovitšin syyksi. Sitä minä saatoin aina toivoa.

— No, entäpä jos hän ei olisi tappanut, vaan ainoastaan pieksänyt?

— Jos hän ei olisi tappanut, niin minä en tietenkään olisi uskaltanut
ottaa rahoja, ja asia olisi mennyt myttyyn. Mutta oli sellainenkin
laskelma, että he pieksävät tunnottomaksi ja minä ennätän sill'aikaa
ottaa ja sitten vakuutan Fjodor Pavlovitšille, ettei kukaan muu ole
anastanut rahoja kuin Dmitri Fjodorovitš lyötyään heidät pökerryksiin.

— Seis... minä sekaannun. Siis kuitenkin Dmitri tappoi ja sinä vain
otit rahat?

— Ei, eivät he tappaneet. Mitäs, minähän voisin teille nytkin sanoa,
että he ovat murhaaja... mutta minä en tahdo nyt valehdella teille,
sillä... sillä jos te tosiaankaan, kuten itse näen, ette ole tähän
saakka mitään ymmärtänyt ettekä teeskennellyt edessäni työntääksenne
ilmeisen syyllisyytenne minulle vasten silmiä, niin te kuitenkin olette
syypää kaikkeen, sillä te tiesitte murhasta ja annoitte murhaamisen
minun tehtäväkseni ja matkustitte itse pois tietäen kaiken. Sentähden
tahdoinkin tänä iltana todistaa teille omin silmin nähtäväksenne, että
päämurhaaja tässä kaikessa olette yksinomaan te, ja minä olen vain
sivuhenkilö, vaikka minä tapoinkin. Mutta te olette lain mukaan juuri
murhaaja itse!

— Minkä tähden, minkä tähden minä olen murhaaja? Voi hyvä Jumala, — ei
Ivan lopulta voinut olla huudahtamatta ja unohti, että oli lykännyt
itseään koskevat seikat keskustelun loppuun. — Onko se yhä tuo
Tšermašnja? Seis, puhu, miksi sinä tarvitsit minun suostumukseni, jos
kerran pidit Tšermašnjaa suostumuksen merkkinä? Kuinka sinä sen nyt
selität?

— Vakuutettuna teidän suostumuksestanne minä olisin tietänyt, että te
palattuanne ette nostaisi melua noista menetetyistä kolmestatuhannesta,
jos viranomaiset jostakin syystä olisivat alkaneet epäillä minua
Dmitri Fjodorovitšin asemesta tai Dmitri Fjodorovitšin rikostoveriksi;
päinvastoin olisitte puolustanut minua toisia vastaan... Ja perinnön
saatuanne olisitte voinut joskus myöhemminkin palkita minua kaiken
elämänne aikana, sillä minun kauttanihan te kuitenkin tulitte saamaan
perinnön, kun taas avioliitto Agrafena Aleksandrovnan kanssa olisi
tehnyt sen, että olisitte saanut vain pyyhkiä suutanne.

— Ahaa! Aikomuksesi oli siis kiusata minua myöhemminkin, koko elämäni
ajan! — sanoi Ivan hampaitaan kiristellen. — Entäpä jos minä silloin en
olisikaan matkustanut pois, vaan ilmiantanut sinut?

— Mitä sitten olisitte voinut silloin ilmiantaa? Ettäkö minä
kehoittelin teitä menemään Tšermašnjaan? Sehän on typeryyttä.
Sitäpaitsi te olisitte keskustelumme jälkeen joko lähtenyt tai jäänyt:
Jos olisitte jäänyt, niin silloin ei mitään olisi tapahtunutkaan,
minä olisin tietänyt, ettette te sitä asiaa halua, enkä olisi
ryhtynyt mihinkään. Jos taas lähditte, niin silloin saitte minut siis
vakuutetuksi siitä, että te ette uskalla ilmiantaa minua oikeudelle
ja annatte minulle anteeksi kolmetuhatta. Ettekä te voinut minua
sitten ollenkaan vainota, sillä silloin minä olisin kertonut kaikki
oikeudessa, nimittäin en sitä, että olin varastanut tai tappanut,
— sitä en olisi sanonut, — vaan sen, että te itse yllytitte minua
varastamaan ja tappamaan, mutta että minä en suostunut. Siksi minä
silloin tarvitsinkin teidän suostumuksenne, jotta te ette voisi minua
millään ahdistaa, sillä missä teillä oli todistuksia, mutta minä voin
panna teidät tiukalle ilmoittamalle, miten te himoitsitte isänne
kuolemaa, ja tässä on teille sana — yleisöstä olisivat kaikki sitä
uskoneet ja teitä olisi kohdannut häpeä koko elämänne ajaksi.

— Himoitsinko, himoitsinko minä siis sitä, himoitsinko? — kiristeli
taaskin hampaitaan Ivan.

— Epäilemättä te himoitsitte ja suostumuksellanne te silloin
äänettömästi annoitte minulle luvan sen asian toimeenpanoon, — sanoi
Smerdjakov katsoen lujasti Ivaniin. Hän oli hyvin heikko ja puhui
hiljaa ja väsyneesti, mutta jokin sisäinen ja salainen into häntä
kiihoitti; ilmeisesti hänellä oli jokin tarkoitus. Ivan aavisti sen.

— Jatka, — sanoi hän hänelle, — jatka kertomusta tuosta yöstä.

— Mitäpä siinä sitten oli! Minä makaan, ja minusta tuntuu, kuin herra
olisi huudahtanut. Mutta Grigori Vasiljevitš olivat sitä ennen yhtäkkiä
nousseet ja menneet ulos ja parkaisivat yhtäkkiä, mutta sitten oli
kaikkialla hiljaista ja pimeätä. Minä makaan, odotan, sydän pamppailee,
en jaksa sietää. Nousin viimein ja läksin, — näen vasemmalla heidän
ikkunansa olevan avoinna puutarhaan, minä astuin vielä vasemmalle
kuunnellakseni, ovatko he siellä elossa vai eivätkö, ja kuulen, että
herra on rauhaton ja huokailee, on siis elossa. Äh, ajattelen! Menin
ikkunan luo, huudahdin herralle: »Minä se täällä olen, nähkääs.»
Mutta hän sanoo minulle: »Oli, oli, karkasi pois!» Dmitri Fjodorovitš
olivat siis olleet. — »Hän tappoi Grigorin!» — »Missä?» kuiskaan
hänelle. — »Tuolla nurkassa», hän osoittaa ja puhuu myös kuiskaten. —
»Odottakaa», sanon. Menin nurkkaan etsimään ja seinän luona töksähdän
Grigori Vasiljevitšiin, hän makaa maassa, verissään, tunnottomana.
»Siis tosiaankin on käynyt Dmitri Fjodorovitš», lennähti heti päähäni,
ja samassa minä päätin lopettaa koko jutun äkillisesti, koska Grigori
Vasiljevitš, vaikka olisivatkin vielä elossa, eivät tajuttomana
maaten voi mitään nähdä. Oli olemassa ainoastaan se vaara, että Marfa
Ignatjevna yhtäkkiä herää. Minä tunsin sen sillä hetkellä, mutta halu
sai minussa kokonaan vallan, tuskin henki kulki. Tulin taas ikkunan
alle herran luo ja sanon: »Hän on täällä, tuli, Agrafena Aleksandrovna
tuli, pyrkii sisälle.» Herra hätkähti ihan kuin pieni lapsi: »Missä
täällä? Missä?» hän huokailee, mutta ei ota uskoakseen. »Tuolla»,
sanon, »hän seisoo, avatkaa!» Hän katsoo minua ikkunasta, uskoo eikä
usko, eikä uskalla avata. »Minua hän nyt pelkää», ajattelen. Ja on ihan
hullunkurista: yhtäkkiä pisti päähäni koputtaa ikkunan kehykseen nuo
merkit, että muka Grušenjka on tullut, tein sen aivan heidän nähtensä:
sanojani ei näyttänyt uskovan, mutta kun minä koputin merkit, niin heti
juoksivat avaamaan oven. Avasivat. Minä aioin astua sisälle, mutta hän
seisoo siinä, ruumiillaan estää minua tulemasta: »Missä hän on, missä
hän on?» katsoo minuun ja vapisee. No, ajattelen, jos hän noin pelkää
minua, niin asiat ovat huonosti! Ja ihan jalkani menivät heikoiksi
pelosta, että hän ei päästä minua huoneisiin tai huudahtaa tai Marfa
Ignatjevna juoksee sinne tai tapahtuu jotakin muuta, en muista enää
mitä silloin, luultavasti olin itse kalpea seisoessani heidän edessään.
Kuiskaan hänelle: »Tuollahan hän on, tuolla, ikkunan alla, kuinka te»,
sanon, »ette nähnyt?» — »Tuo sinä hänet tänne, tuo sinä hänet tänne!»
— »Hän on peloissaan», sanon, »pelästyi huutoa, piiloutui pensaaseen,
menkää ja huutakaa», sanon, »itse työhuoneesta.» Hän juoksi, meni
ikkunan luo, pani kynttilän ikkunalle: »Grušenjka», huutaa, »Grušenjka,
oletko sinä täällä?» Hän huutaa näin, mutta ei tahdo kurottautua
ikkunasta ulos, ei tahdo poistua minun luotani, pelosta vain, sillä
hän oli jo kovin alkanut pelätä minua eikä senvuoksi uskalla etääntyä
minusta. »Tuossahan hän on», sanon (minä menin ikkunan luo ja työnsin
siitä koko ruumiini ulos), »tuolla pensaassahan hän on, nauraa teille,
näettekö?» Hän alkoi yhtäkkiä uskoa, rupesi vapisemaan, kovin olivat
he rakastunut häneen, ja hän työntäytyi kurkistamaan ulos ikkunasta.
Silloin minä otin sen valurautaisen paperipainimen siitä heidän
pöydältään, muistattehan, se painaa ainakin kolmisen naulaa, heilautin
sitä ja iskin takaapäin sen kulmalla suoraan päälakeen. Hän ei edes
huudahtanut. Hän lysähti vain alas, mutta minä iskin toisen kerran ja
kolmannen. Kolmannella iskulla tunsin, että pää oli puhki. He kaatuivat
äkkiä selälleen, kasvot ylöspäin, aivan verissään. Minä tarkastin:
minä en ole veressä, ei ollut räiskähtänyt päälleni, pyyhin kuivaksi
paperipainimen, panin paikalleen, kävin hakemassa jumalankuvien
takaa käärön, otin siitä rahat ja viskasin kääreen lattialle ja sen
ruusunpunaisen nauhan siihen viereen. Menen puutarhaan, koko ruumiini
vapisee. Astun suoraan sen omenapuun luo, jossa on kolo, — te tunnette
sen kolon, minä olin jo kauan sitten iskenyt silmäni siihen, siinä oli
jo riepu ja paperi, olin ne aikoja sitten sinne varannut; käärin koko
rahasumman paperiin ja sitten riepuun ja työnsin syvälle. Niin se oli
siellä kolmatta viikkoa, tuo rahasumma, sitten sairaalasta päästyäni
otin sen sieltä. Palasin vuoteelleni, kävin makaamaan ja ajattelin
peloissani: »Jos nyt Grigori Vasiljevitš on kokonaan tapettu, niin
siitä voi olla hyvin huonot seuraukset, mutta jos hän ei ole kuollut ja
toipuu, niin käy hyvin hyvästi, sillä heistä tulee silloin todistaja,
että Dmitri Fjodorovitš ovat käyneet ja siis he myöskin ovat tappaneet
ja vieneet rahat.» Aloin silloin epätoivoissani ja kärsimättömyydessäni
vaikerrella, jotta Marfa Ignatjevna pikemmin heräisi. Hän nousi
viimein, riensi luokseni, mutta kun näki Grigori Vasiljevitšin olevan
poissa, — niin juoksi ulos, ja kuulen hänen ruvenneen parkumaan
puutarhassa. No, siinä seurasi sitten kaikenlaista touhua koko yön, ja
minä rauhoituin.

Kertoja lopetti. Ivan oli koko ajan kuunnellut häntä äänettömänä
kuin kuollut, liikahtamatta, kääntämättä hänestä pois silmiään.
Smerdjakov taas oli kertoessaan vain silloin tällöin katsahtanut
häneen ja enimmäkseen vilkuillut sivulle. Lopetettuaan kertomuksensa
hän nähtävästi oli itsekin kiihtynyt ja veti raskaasti henkeä. Hänen
kasvoilleen kohosi hiki. Mahdotonta oli kuitenkin arvata, tunsiko hän
katumusta vai jotakin muuta.

— Seis, — puuttui Ivan puheeseen miettivänä. — Entä ovi? Jos hän avasi
oven ainoastaan sinulle, niin kuinka oli Grigori voinut nähdä sen ennen
sinua avoimena? Sillä Grigorihan näki sen ennen sinua?

Merkillistä oli, että Ivan kyseli aivan rauhallisella äänellä, aivan
kuin kokonaan toisenlaisella äänensävyllä, joka ei ollenkaan ollut
vihainen, niin että jos joku nyt olisi avannut huoneen oven ja
katsahtanut kynnykseltä heitä, niin hän ehdottomasti olisi tullut
siihen päätökseen, että he istuvat siinä keskustelemassa kaikessa
rauhassa jostakin tavallisesta, vaikkakin mielenkiintoisesta asiasta.

— Tuohon oveen nähden, ja että muka Grigori Vasiljevitš näki sen
avoimena, on seikka semmoinen, että hän vain luuli niin nähneensä,
— sanoi Smerdjakov vääristäen suutaan nauruun. — Hänhän, sanon sen
teille, ei ole ihminen, vaan niinkuin itsepäinen vanha hevonen, eikä
hän nähnyt, vaan luuli nähneensä, — mutta sitä ette saa pois hänen
päästään. Meille teidän kanssanne sattui sellainen onni, että hän sai
päähänsä tämän, sillä epäilemättä Dmitri Fjodorovitš tämän jälkeen
lopullisesti julistetaan syylliseksi.

— Kuule, — lausui Ivan Fjodorovitš ikäänkuin alkaen taas sekaantua ja
koettaen jotakin tajuta, — kuule... Minä aioin sinulta kysyä vielä
paljon, mutta olen unohtanut... Minä unohdan ja sekaannun tavan
takaa... Niin! Sano sinä minulle edes yksi asia: minkätähden sinä
avasit käärön ja jätit sen sinne lattialle? Miksi et vienyt rahoja
yksinkertaisesti käärössä... Kun sinä kerroit, niin minusta tuntui,
että sinä puhuit tästä kääröstä sillä tavoin, että juuri niin oli
meneteltäväkin... mutta miksi se oli tarpeellista, — sitä minä en
ymmärrä...

— Sillä tavoin minä tein eräästä syystä. Jos näet on sellainen ihminen,
joka tietää ja tuntee talon tavat, kuten esimerkiksi minä, ja joka on
aikaisemmin nähnyt nuo rahat, kenties itse ollut laittamassa niitä
tuohon kääröön ja katsellut omin silmin, miten käärö on suljettu ja
päällekirjoitus siihen kirjoitettu, niin mistäpä syystä sellainen
ihminen, jos esimerkiksi hän olisi tappanut, olisi ruvennut silloin
murhan tehtyään availemaan tuota kääröä, vieläpä sellaisessa kiireessä,
kun hän muutenkin jo tiesi ihan varmasti, että rahat ovat ehdottomasti
siinä käärössä? Päinvastoin, jos tuo anastaja olisi ollut kuten
esimerkiksi minä, niin hän olisi yksinkertaisesti pistänyt sen käärön
taskuunsa ollenkaan aukomatta sitä ja olisi mahdollisimman pian
livistänyt pois se mukanaan. Aivan toisin on tässä Dmitri Fjodorovitšin
kohta: he tiesivät kääröstä ainoastaan kuulemansa mukaan eivätkä olleet
sitä nähneet, ja kun he olisivat saaneet sen käsiinsä esimerkiksi
patjan alta muka, niin he olisivat heti siinä paikassa sen avanneet
ottaakseen selville: ovatko siinä todellakin nuo rahat? Mutta käärön he
heittivät siihen ennättämättä ajatella, että se jää todistuskappaleeksi
heitä vastaan, sillä he ovat tottumaton varas eivätkä koskaan ennen ole
tehneet selvää varkautta, ja jos he nyt olivatkin päättäneet varastaa,
niin se ikäänkuin ei ollut varastamista, vaan he tulivat ainoastaan
ottamaan takaisin omaansa, koska olivat siitä etukäteen kertoneet ja
koko kaupungille ja ennakolta kaikkien kuullen kerskuneetkin, että
menevät ja ottavat Fjodor Pavlovitšilta jo omaisuutensa. Tämän saman
ajatuksen minä kuulustelussa sanoin kautta rantain prokuraattorille,
en selvästi, vaan päinvastoin viittasin sinnepäin ikäänkuin itsekään
ymmärtämättä ja niin, että he ikäänkuin itse tulivat sen keksineeksi
eivätkä saaneet sitä minulta, — ja ihan tämä viittaukseni sai syljen
valumaan herra prokuraattorin suusta...

— Tosiaankinko, tosiaankinko sinä ajattelit tuota kaikkea silloin siinä
paikalla? — huudahti Ivan Fjodorovitš aivan ällistyneenä. Hän katsoi
taas pelästyneenä Smerdjakoviin.

— Hyväinen aika, voiko kaikkea tuota ajatella semmoisessa kiireessä?
Kaikki oli ennakolta harkittua.

— No... no, sinua näyttää itse piru auttaneen! — huudahti taas Ivan
Fjodorovitš. — Ei, sinä et ole tyhmä, sinä olet paljon viisaampi kuin
olen luullut...

Hän nousi ja aikoi ilmeisesti astella huoneessa. Hirveä surumielisyys
oli vallannut hänet. Mutta kun pöytä oli tiellä ja pöydän ja seinän
välistä olisi pitänyt kulkea miltei tunkeutumalla, niin hän vain
käännähti paikallaan ja istuutui taas. Se, ettei hän ennättänyt kävellä
läpi huoneen, kenties saikin hänet yhtäkkiä suuttumaan, niin että hän
äkkiä karjaisi melkein yhtä raivostuneena kuin aikaisemmin:

— Kuule, sinä onneton, kurja ihminen! Etkö sinä ymmärrä, että jos
minä en vielä tähän saakka ole tappanut sinua, niin se on jäänyt
tekemättä ainoastaan siksi, että säästin sinut vastaamaan huomenna
oikeudessa. Jumala näkee (Ivan nosti kätensä) — kenties minäkin olin
syyllinen, kenties minä todellakin salaisesti toivoin, että... isäni
kuolisi, mutta minä vannon sinulle, etten ollut niin syyllinen kuin
sinä luulet ja kenties en ole ollenkaan yllyttänytkään sinua. En, en,
en ole yllyttänyt! Mutta sama se, minä todistan itseäni vastaan itse,
jo huomenna, oikeuden istunnossa, minä olen sen päättänyt! Minä sanon
kaiken, kaiken. Mutta me menemme sinne yhdessä sinun kanssasi! Ja
puhupa mitä tahansa minua vastaan oikeudessa, todistapa mitä tahansa —
minä otan sen vastaan enkä pelkää sinua; itse vahvistan kaikki todeksi!
Mutta sinunkin täytyy tunnustaa oikeuden edessä! Sinun täytyy, täytyy,
me menemme yhdessä! Niin tehdään!

Ivan lausui tämän juhlallisesti ja tarmokkaasti, ja jo hänen
säkenöivistä silmistään näki, että niin tapahtuu.

— Te olette sairas, minä näen, aivan sairas. Silmänne ovat ihan
keltaiset, — lausui Smerdjakov, mutta ei ollenkaan ivallisesti, vaan
ikäänkuin säälien.

— Me menemme yhdessä! — toisti Ivan. — Jos sinä et lähde, niin minä
joka tapauksessa yksinäni tunnustan.

Smerdjakov oli vaiti aivan kuin miettisi.

— Ei siitä tule mitään, ettekä te mene, — päätti hän viimein aivan
kumoamattomasti.

— Sinä et ymmärrä minua! — huudahti Ivan moittivasti.

— Liian suuri häpeä siitä tulee teille, jos tunnustatte kaiken itseänne
vastaan. Ja sitäpaitsi se tulee olemaan aivan hyödytöntä, sillä minä
sanon suoraan, etten ole teille koskaan puhunut mitään sellaista, vaan
te joko olette jollakin tavalla sairas (ja sen näköinen te olettekin)
tai teillä on niin sääli veljeänne, että uhrauduitte ja panitte
alttiiksi minut, jota te olette koko elämänne aikana pitänyt vain
jonkinmoisena hyttysenä ettekä ihmisenä. No, ja kuka teitä uskoo, no,
ja onko teillä edes yhtäkään todistuskappaletta?

— Kuule, nämä rahat sinä näytit minulle nyt tietysti saadaksesi minut
uskomaan.

Smerdjakov otti rahatukkujen päältä _Iisakki Sirinin_ ja pani sen
syrjään.

— Ottakaa nämä rahat mukaanne ja viekää pois, — huokasi Smerdjakov.

— Tietysti vien ne pois! Mutta miksi sinä annat ne minulle, jos olet
niitten tähden tehnyt murhan? — sanoi Ivan katsoen häneen hyvin
ihmeissään.

— En minä niitä ollenkaan tarvitse, — lausui Smerdjakov väräjävällä
äänellä ja viittasi kädellään. — Oli aikaisemmin semmoinen ajatus,
että näillä rahoilla aloitan elämän, Moskovassa tai vielä mieluummin
ulkomailla, semmoinen haave oli, ja ennen kaikkea sen tähden, että
»kaikki on luvallista». Te juuri sen minulle opetitte, sillä paljon te
silloin puhuitte minulle tätä: kun ei kerran ääretöntä Jumalaa ole,
niin ei ole mitään hyvettäkään eikä sitä silloin ollenkaan tarvitakaan.
Niin te puhuitte ihan tosissanne. Niin minä asian harkitsinkin.

— Oman järkesi avulla kai tulit siihen tulokseen? — vääristi Ivan
suutaan nauruun.

— Teidän opastuksellanne.

— Nyt siis olet alkanut uskoa Jumalaan, koska annat rahat takaisin?

— Ei, en ole alkanut uskoa, — kuiskasi Smerdjakov.

— Miksi siis annat pois?

— Antakaa olla... ei tästä ole puhumista! — viittasi Smerdjakov taas
kädellään. — Tehän puhuitte silloin itse kaiken aikaa, että kaikki on
luvallista, miksi te siis nyt olette niin levoton, te itse? Tahdottepa
mennä itseänne vastaan todistamaankin... Mutta siitä vain ei tule
mitään! Ette mene todistamaan! — päätti Smerdjakov taas lujasti ja
varmana.

— Saat nähdä! — lausui Ivan.

— Se on mahdotonta. Te olette kovin viisas. Rahaa te rakastatte, minä
tiedän sen, kunniaa rakastatte myös, sillä te olette hyvin ylpeä,
naisen suloa te rakastatte määrättömästi, mutta ennen kaikkea tahdotte
elää rauhallisessa tyytyväisyydessä ja ettei tarvitsisi kumartaa
ketään, — sitä te rakastatte eniten. Te ette tahdo ainaiseksi turmella
elämäänne ottamalla oikeudessa päällenne sellaisen häpeän. Te olette
niinkuin Fjodor Pavlovitš, kaikkein enimmän, kaikista lapsista te
kaikkein enimmän olette hänen kaltaisensa, teillä on samanlainen sielu
kuin heillä.

— Sinä et ole tyhmä, — sanoi Ivan aivan kuin hämmästyneenä; veri
tulvahti hänen kasvoihinsa. — Minä luulin ennen, että sinä olet tyhmä.
Sinä olet nyt vakava! — huomautti hän katsoen yhtäkkiä Smerdjakovia
ikäänkuin uusilla silmillä.

— Ylpeydessänne luulitte minua tyhmäksi. Ottakaa rahat. Ivan otti
kaikki kolme setelinippua ja pisti ne taskuunsa käärimättä niitä
mihinkään.

— Minä näytän ne huomenna oikeudessa, — sanoi hän.

— Ei kukaan usko teitä siellä; teillä on nyt riittävästi omiakin
rahoja, otitte lippaastanne ja toitte. Ivan nousi paikaltaan.

— Toistan sinulle, että jos en ole tappanut sinua, niin vain sen
tähden, että tarvitsen sinua huomenna, muista se, älä unohda!

— Mitäs, tappakaa. Tappakaa nyt, — lausui Smerdjakov yhtäkkiä
omituisesti ja katsoi kummallisesti Ivaniin. — Ette uskalla sitäkään,
— lisäsi hän katkerasti naurahtaen, — ette uskalla mitään, ennen niin
rohkea mies!

— Huomiseen! — huudahti Ivan ja liikahti lähteäkseen.

— Odottakaa... näyttäkää minulle ne vielä kerran.

Ivan otti setelit taskustaan ja näytti hänelle. Smerdjakov katseli
niitä noin kymmenen sekuntia.

— No, menkää, — sanoi hän viitaten kädellään. — Ivan Fjodorovitš! —
huudahti hän äkkiä taas hänen jälkeensä.

— Mitä tahdot? — käännähti Ivan jo mennessään.

— Hyvästi!

— Huomiseen! — huudahti taas Ivan ja meni ulos tuvasta. Lumimyrsky
jatkui yhä. Ensimmäiset askelet hän kulki reippaasti, mutta alkoi
sitten yhtäkkiä ikäänkuin huojua. »Tämä on jotakin fyysillistä»,
ajatteli hän ja naurahti. Oli kuin jokin riemu olisi nyt valahtanut
hänen sieluunsa. Hän tunsi itsessään loppumatonta lujuutta: lopussa
oli hänen epäröintinsä, joka niin kamalasti oli häntä kiusannut koko
viimeisen ajan. Päätös oli tehty »eikä enää muutu», ajatteli hän
onnellisena. Tällä hetkellä hän yhtäkkiä kompastui johonkin ja oli
vähällä kaatua. Pysähdyttyään hän huomasi jalkojensa juuressa kumoon
lyömänsä pienen miehen, joka yhä edelleen makasi siinä samassa paikassa
tunnottomana ja liikkumattomana. Lumipyry oli jo melkein kokonaan
peittänyt lumella hänen kasvonsa. Ivan tarttui äkkiä häneen ja vetäisi
hänet lähelle itseään. Hän näki oikeanpuolisessa talossa valoa, meni
ja kolkutti sen ikkunaluukkuun ja pyysi kolkutukseen vastannutta
pikkuporvaria, joka talon omisti, auttamaan häntä kuljettamaan miehen
poliisiasemalle sekä lupasi samalla maksaa siitä kolme ruplaa.
Pikkuporvari pukeutui ja tuli ulos. En rupea yksityiskohtaisesti
kuvailemaan, kuinka Ivan Fjodorovitšin silloin onnistui toteuttaa
tuumansa ja saada mies sijoitetuksi poliisilaitokselle sekä toimittaa
niin, että miehelle luvattiin heti toimittaa lääkärinhoitoa, ja
kuinka hän tässäkin auliisti antoi rahaa »menoihin». Sanon vain, että
tämä juttu vei häneltä aikaa melkein kokonaisen tunnin. Mutta Ivan
Fjodorovitš oli hyvin tyytyväinen. Hänen ajatuksensa lentelivät sinne
tänne ja tekivät työtä: »Jos en olisi tehnyt niin lujaa päätöstä
huomiseen nähden», ajatteli hän nauttien ajatuksestaan, »niin en olisi
pysähtynyt kokonaiseksi tunniksi pitämään huolta miehestä, vaan olisin
kulkenut hänen ohitseen ja vähät välittänyt siitä, että hän paleltuu...
Kuinka minä kykenenkään ottamaan vaaria itsestäni!» ajatteli hän
samalla hetkellä vielä enemmän nauttien: »Ja ne kun siellä päättelivät,
että minä olen tulemassa hulluksi!» Tultuaan kotinsa kohdalle hän
yhtäkkiä pysähtyi ajattelemaan odottamatta herännyttä kysymystä: »Eikö
ole aivan heti, nyt juuri, mentävä prokuraattorin luo ja ilmoitettava
hänelle kaikki?» Hän ratkaisi kysymyksen kääntymällä taas taloonsa
päin: »Huomenna kaikki samalla kertaa!» kuiskasi hän itsekseen, ja —
omituista — melkein koko hänen riemunsa, koko hänen tyytyväisyytensä
itseensä hävisi silmänräpäyksessä. Ja kun hän astui sisälle
huoneeseensa, niin jokin jäätävä tunne hipaisi yhtäkkiä hänen sydäntään
niinkuin muisto tai oikeammin sanoen muistutus jostakin kiusallisesta
ja inhoittavasta, joka oli juuri tässä huoneessa nyt, parastaikaa, ja
oli ollut ennenkin. Hän vaipui väsyneenä sohvalleen. Eukko toi hänelle
teekeittimen, hän keitti teetä, mutta ei kajonnut siihen sitten; eukon
hän lähetti pois huomiseen asti. Hän istui sohvalla ja tunsi päätään
pyörryttävän. Hän tunsi olevansa sairas ja voimaton. Hän alkoi vaipua
uneen, mutta levottomana hän taas nousi vuoteesta ja alkoi kävellä
edestakaisin huoneessaan karkoittaakseen unen. Joinakin hetkinä
hänestä näytti, että hän houraili. Mutta sairaus ei kiinnittänyt
kaikkein enimmän hänen huomiotaan: istuuduttuaan taas hän alkoi silloin
tällöin katsella ympärilleen aivan kuin nähdäkseen jotakin. Näin
tapahtui useita kertoja. Viimein hänen katseensa suuntautui kiinteästi
yhteen pisteeseen. Ivan naurahti, mutta vihan punastus nousi hänen
kasvoilleen. Hän istui kauan paikallaan painaen voimakkaasti päätään
molempia käsiään vastaan ja kuitenkin vilkuillen entiseen pisteeseen,
vastapäisen seinän luona olevaan sohvaan. Ilmeisesti häntä siellä jokin
ärsytti, jokin esine teki rauhattomaksi, kiusasi.



9.

Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen.


Minä en ole lääkäri, mutta kuitenkin tunnen, että on tullut hetki,
jolloin minun on aivan välttämätöntä selittää lukijalle edes
jonkin verran Ivan Fjodorovitšin sairauden laatua. Sanon, hypäten
ajassa hiukan eteenpäin, ainoastaan yhden seikan: hän on nyt, tänä
iltana, juuri sairastumassa juoppohulluuteen, joka nyt vihdoin oli
kokonaan saanut valtaansa hänen jo ammoin heikontuneen, mutta tautia
itsepintaisesti vastustaneen elimistönsä. Vaikka minulla ei ollenkaan
ole lääketieteellisiä tietoja, rohkenen lausua sen otaksuman, että
hänen kenties tosiaankin oli hirveän voimakkaalla tahdonponnistuksella
onnistunut toistaiseksi ehkäistä taudin ilmeneminen toivoen tietysti
kokonaan voittavansa sen. Hän tiesi, ettei ollut terve, mutta
häntä inhoitti olla sairaana tänä aikana, nyt lähestyvinä hänen
elämänsä kohtalokkaina hetkinä, jolloin piti olla esillä, sanoa
sanansa rohkeasti ja päättävästi ja itse »puolustaa itseään itsensä
edessä». Hän oli muuten kerran käynyt äsken Moskovasta saapuneen
lääkärin puheilla, jonka Katerina Ivanovna, kuten aikaisemmin olen
maininnut, oli erään kuvittelunsa johdosta tilannut. Kuunneltuaan ja
tarkasteltuaan häntä tohtori oli tullut siihen päätökseen, että hänellä
on jonkinlaista vikaa aivoissakin, eikä ollut yhtään ihmetellyt erästä
tunnustusta, jonka Ivan inhoten oli hänelle tehnyt. »Hallusinaatiot
ovat teidän nykyisessä tilassanne hyvin mahdollisia», päätti tohtori,
»vaikka ne pitää ottaa tarkistettaviksi... yleensä on välttämätöntä
ryhtyä vakavasti parantamiseen, hetkeäkään hukkaamatta, muuten käy
huonosti». Mutta Ivan Fjodorovitš ei hänen luotansa tultuaan ollut
ottanut järkevää neuvoa varteen eikä käynyt makuulle terveyttään
hoitamaan: »Olenhan minä pystyssä, voimia on vielä, jos kaadun —
niin sitten on eri asia, lääkitköön sitten kuka tahtoo», päätti
hän viitaten kädellään. Hän siis istui nyt melkein itsekin tietäen
hourailevansa ja, kuten jo sanoin, katseli itsepintaisesti jotakin
vastapäisen seinän luona olevalla sohvalla näkyvää esinettä. Siinä
olikin yhtäkkiä istumassa joku, Jumala tiesi millä tavoin sisään
tullut, sillä hän ei silloin vielä ollut siinä, kun Ivan Fjodorovitš
Smerdjakovin luota palatessaan oli tullut huoneeseensa. Se oli joku
herrasmies tai paremmin sanoen erästä määrättyä lajia oleva venäläinen
gentlemanni, ei enää nuori, »_qui frisait la cinquantaine_», kuten
ranskalaiset sanovat, jonkin verran harmaata tummissa, jokseenkin
pitkissä ja vielä tuuheissa hiuksissa ja pujoparrassa. Hänen yllään
oli ruskea nuttu, ilmeisesti hyvän räätälin valmistama, mutta jo
kulunut, arviolta jo yli pari vuotta sitten valmistettu eikä enää
ollenkaan muodinmukainen, niin että kukaan varakas maailmanmies
ei ollut sellaista pitänyt enää kahteen vuoteen. Liinavaatteet ja
pitkä, kaulurin tapainen kaulaliina, kaikki oli samanlaista kuin
hyvinpuetuilla gentlemanneilla, mutta liinavaatteet, jos tarkasti
niitä lähemmin, olivat likaisenpuoleiset, ja leveä kauluri oli
nukkavieru. Vieraan ruudulliset housut sopivat erinomaisesti, mutta
olivat liian vaaleat ja oikeastaan liian kapeat, jommoisia ei enää
käytetty, ja samaa maata oli myös pehmeä, valkea untuvahattu, jonka
vieras oli tuonut mukanaan ja joka ei ensinkään ollut sovelias tänä
vuodenaikana. Sanalla sanoen, hän oli niinkuin olla piti, mutta varsin
heikot rahavarat tekivät hänelle haittaa. Näytti siltä, että tämä
gentlemanni oli noita entisiä tyhjäntoimittaja-tilanomistajia, joitten
kukoistuskausi oli ollut maaorjuuden vielä vallitessa; ilmeisesti hän
oli nähnyt maailmaa ja hyviä seurapiirejä, hänellä oli aikoinaan ollut
tuttavuussuhteita, ja hän oli ne kenties säilyttänyt näihin aikoihin
saakka, mutta vähitellen, köyhdyttyään nuoruudessa vietetyn iloisen
elämän jälkeen ja äskeisen maaorjuuden poistamisen johdosta, hän oli
muuttunut jonkinmoiseksi hienommanlaatuiseksi elätiksi, joka kuljeskeli
vanhojen hyvien ystävien luona, ja nämä ottavat hänet vastaan hänen
sopuisan ja tasaisen luonteensa takia ottaen huomioon senkin, että hän
joka tapauksessa sentään on kelpo mies, jonka voi kutsua pöytäänsä
mihin seuraan tahansa, vaikkakin tietysti vaatimattomalle paikalle.
Tällaiset elätit, sopuisaluonteiset gentlemannit, jotka osaavat kertoa
juttuja, järjestää korttipelin ja jotka eivät ollenkaan pidä mistään
tehtävistä, jos semmoisia tahdotaan heille antaa, — ovat tavallisesti
yksinäisiä miehiä, joko naimattomia tahi leskimiehiä, joilla
mahdollisesti on lapsiakin, mutta heidän lapsensa ovat kasvatettavina
aina jossakin kaukana, joittenkin tätien luona, joita gentlemanni
ei juuri milloinkaan mainitse kunnollisessa seurassa, koska hän
ikäänkuin on hiukan häpeissään sellaisesta sukulaisuudesta. Lapsistaan
hän vieraantuu vähitellen kokonaan, saa heiltä silloin tällöin
nimipäivikseen ja jouluksi onnittelukirjeitä ja vastaakin niihin
toisinaan. Odottamattoman vieraan kasvot eivät oikeastaan ilmaisseet
hyväsydämisyyttä, mutta nekin olivat sopuisan näköiset ja valmiit
asianhaarojen mukaan ilmaisemaan kaikenlaista ystävällisyyttä. Kelloa
hänellä ei ollut, mutta sen sijaan kilpikonnanluinen lornjetti mustassa
nauhassa. Oikean käden keskisormessa loisti iso kultainen kantasormus,
jossa oli huokeahintainen opaali. Ivan Fjodorovitš oli äreästi vaiti
eikä tahtonut aloittaa keskustelua. Vieras odotti ja istui juuri
niinkuin elätti, joka juuri on tullut alas hänelle yläkerrokseen
varatusta huoneesta olemaan isännälle seurana teetä juotaessa, mutta on
vaiti, koska isännällä ei ole aikaa, vaan tämä ajattelee kulmat rypyssä
jotakin; mutta hän on valmis ystävällisesti keskustelemaan heti, kun
isäntä aloittaa keskustelun. Äkkiä alkoivat hänen kasvonsa ilmaista
huolestumista.

— Kuule, — alkoi hän puhua Ivan Fjodorovitšille, — suo anteeksi, sanon
vain muistuttaakseni sinua: sinähän menit Smerdjakovin luo saadaksesi
tietää Katerina Ivanovnasta, mutta läksit sieltä saamatta tietää mitään
hänestä, unohdit varmaankin.

— Ah, niin! — pääsi yhtäkkiä Ivanin suusta, ja hänen kasvonsa tulivat
huolestuneen näköisiksi. — Niin, minä unohdin... Muuten nyt on kaikki
samantekevää, kaikki jää huomiseen, — mutisi hän itsekseen. — Entä
sinä, — kääntyi hän ärtyisästi vieraan puoleen, — tämä täytyi minun
itseni äsken muistaa, sillä juuri tämän takia olin alakuloinen! Kun
sinä tähän tuppauduit, niin uskonko minä siis sinun kuiskanneen sen
enkä itse muistaneeni?

— Älä usko, — naurahti gentlemanni ystävällisesti. — Mitä uskoa on
väkisin uskominen? Sitäpaitsi eivät uskon asioissa mitkään todistukset
auta, varsinkaan aineelliset. Tuomas ei uskonut sen vuoksi, että näki
ylösnousseen Kristuksen, vaan sen vuoksi, että hän jo sitä ennen tahtoi
uskoa. Otetaanpa esimerkiksi spiritistit... minä pidän heistä kovin
paljon... ajattelehan, he otaksuvat olevansa hyödyksi uskolle, koska
heille pirut toisesta maailmasta näyttävät sarviaan. Se on, muka,
jo niin sanoaksemme aineellinen todistus siitä, että toinen maailma
on olemassa. Toinen maailma ja aineelliset todistukset, huhhei! Ja
jos loppujen lopuksi onkin todistettu pirun olemassaolo, niin on
vielä tietymätöntä, onko Jumalankin olemassaolo todistettu. Minä
tahdon lukeutua idealistien seuraan ja rupean siinä harjoittamaan
oppositsionia: »realisti siis, mutta ei materialisti, hehee!»

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten yhtäkkiä pöydän äärestä. —
Minä olen nyt kuin houreissa... tietysti minä hourailen... lörpötä mitä
tahdot, minusta se on samantekevää! Sinä et saa minua raivostumaan
niinkuin viime kerralla. Minua vain hävettää jokin... Tahdon kävellä
huoneessa... Toisinaan minä en näe sinua enkä kuule ääntäsikään,
niinkuin viime kerralla, mutta arvaan aina mitä sinä vätystelet, sillä
_minä itsehän siinä puhun_ etkä sinä! En vain tiedä, nukuinko viime
kerralla vain näinkö sinut valveilla ollessani! Nyt minä kostutan
pyyheliinan kylmään veteen ja panen päähäni, ehkäpä sinäkin paranet.

Ivan Fjodorovitš meni nurkkaan, otti pyyheliinan, teki niinkuin oli
sanonut ja alkoi märkä liina pään ympärillä kävellä edestakaisin
huoneessa.

— Minua miellyttää, että meistä on tullut suorastaan sinut, alkoi ääni.

— Hölmö, — alkoi Ivan nauraa, — rupeaisinko minä muka teitittelemään
sinua. Minä olen nyt iloinen, ohimoita vain kivistää... ja päälakea...
Mutta ole hyvä äläkä filosofoi niinkuin viime kerralla. Jos et voi
mennä tiehesi, niin pakise jotakin hauskaa. Kerro juoruja, sinähän
olet elätti, juoruja siis. Kaikenlaisia painajaisia pitääkin olla!
Mutta minä en pelkää sinua. Minä voitan sinut. Eivät vie minua
hullujenhuoneeseen!

— _C'est charmant_ — elätti. Niin, minä olen todella oikeassa
hahmossani. Mikä olenkaan minä maan päällä muu kuin elätti. Mutta,
asiasta puheen ollen, minähän kuuntelen sinua ja hiukan ihmettelen:
jumaliste, sinä ikäänkuin alat vähitellen pitää minua todellakin
jonakin, etkä vain omana kuvitelmanasi, niinkuin itsepintaisesti
tahdoit väittää viime kerralla...

— En hetkeäkään pidä sinua reaalisena totena, — huudahti Ivan
raivostuen. — Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet
haamu. Minä vain en tiedä, miten tekisin lopun sinusta, ja näen,
että jonkin aikaa täytyy kärsiä. Sinä olet minun harhanäkyni. Sinä
olet minun ruumiillistumani, muuten vain yhden puolen minusta...
minun ajatusteni ja tunteitteni olennoituma, mutta kaikkein
iljettävimpien ja typerimpien. Tältä puolelta sinä voisit olla minusta
mielenkiintoinenkin, jos vain minulla olisi aikaa puuhata sinun
kanssasi...

Annahan, annahan, minä saan sinut kiinni: äsken sinä lyhdyn luona kävit
Aljošan kimppuun ja huusit hänelle: »Tämän olet sinä saanut tietää
_häneltä_! Mistä sinä tiedät, että _hän_ käy luonani?» Minuahan sinä
muistelit. Siis yhden lyhyen silmänräpäyksen sinä sentään uskoit,
uskoit, että minä todella olen olemassa, — alkoi gentlemanni lempeästi
nauraa.

— Niin, se oli luonnon heikkous... mutta minä en voinut uskoa sinua.
Minä en tiedä, nukuinko vai kävelinkö viime kerralla. Kenties minä
silloin näin sinut unissani enkä ollenkaan valveilla...

—- Mutta miksi sinä äsken kohtelit häntä niin tylysti, Aljošaa
nimittäin? Hän on herttainen, minä olen hänen edessään syyllinen
luostarinvanhin Zosiman takia.

— Pidä suusi kiinni Aljošasta! Kuinka sinä uskallat, lakeija! — alkoi
Ivan taas nauraa.

— Sinä haukut ja samalla naurat, — hyvä merkki. Muuten sinä olet tänään
paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin viime kerralla, ja minä
ymmärrän minkä tähden: tuo suuri päätös...

— Pidä suusi kiinni päätöksestä! — huusi Ivan rajusti.

— Ymmärrän, ymmärrän, _c'est noble, c'est charmant_, sinä menet
huomenna puolustamaan veljeäsi ja uhraudut... _c'est chevaleresque_.

— Ole vaiti, minä annan sinulle potkut!

— Osittain minä olen siitä iloinen, sillä silloin olen saavuttanut
päämääräni: jos tulee potkut, niin siis uskot realismiini, sillä
haamulle ei anneta potkuja. Leikki sikseen: minustahan on samantekevää,
hauku, jos tahdot, mutta parempi sentään olisi olla edes hitusen
kohteliaampi vaikkapa minunkin kanssani. Milloin sanot hölmöksi,
milloin lakeijaksi, no, mitä sanoja nuo ovat!

— Kun soimaan sinua — niin soimaan itseäni! — nauroi taas Ivan. — Sinä
olet minä, minä itse, vain naama on toinen. Sinä puhut juuri sitä, mitä
minä jo ajattelen... etkä kykene sanomaan minulle mitään uutta!

— Jos minä olen yhtä sinun kanssasi ajatuksissa, niin se on minulle
vain kunniaksi, — lausui gentlemanni kohteliaasti ja arvokkaasti.

— Sinä otat vain aina minun huonot ja ennen kaikkea typerät ajatukseni.
Sinä olet tyhmä ja alhainen. Sinä olet hirveän tyhmä. Ei, minä en jaksa
sietää sinua! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! — lausui
Ivan hampaitaan kiristellen.

— Ystäväni, minä tahdon kuitenkin olla gentlemanni ja että minut siten
otettaisiin vastaankin, — alkoi vieras eräänlaisen elätille ominaisen
ja jo edeltäkäsin myöntyväisen ja hyväntahtoisen kunniantunnon
puuskan vallassa. — Minä olen köyhä, mutta... en sano, että olen
hyvin kunniallinen, mutta... tavallisesti on seurapiireissä pidetty
selviönä, että minä olen langennut enkeli. Jumal'auta, minä en osaa
kuvitella, millä tavoin minä koskaan olen voinut olla enkeli. Jos
olen joskus ollut, niin siitä on niin kauan, ettei ole synti, että
on sen unohtanut. Nyt pidän vain tärkeänä, että olen kunnon miehen
maineessa ja elän miten sattuu koettaen olla miellyttävä. Minä
rakastan vilpittömästi ihmisiä, — oi, paljon on minua paneteltu!
Täällä, kun asetun aika ajoin teille asumaan, kuluu elämäni niinkuin
se todella olisi jotakin, ja se miellyttää minua kaikkein enimmän.
Minähän itsekin, kuten sinäkin, kärsin siitä, mikä on haavetta, ja
siksi minä rakastankin teidän maista realismianne. Täällä teillä on
kaikki selvästi hahmoteltua, täällä on kaava, täällä on geometria,
mutta meillä on aina vain jonkinmoisia epämääräisiä yhtälöitä! Minä
kuljen täällä ja haaveilen. Minä pidän haaveilemisesta. Sitäpaitsi minä
muutun maan päällä taikauskoiseksi, — älä naura, pyydän: se juuri minua
miellyttääkin, että tulen taikauskoiseksi. Minä omaksun täällä kaikki
teidän tapanne: minusta on hauskaa käydä yleisessä saunassa, voitko
kuvitella, ja minusta on mieluisaa olla lauteilla hikoilemassa yhdessä
kauppiaitten ja pappien kanssa. Minun unelmani on — ruumiillistua,
mutta ihan ainaiseksi, johonkin paksuun, seitsemän puutaa painavaan
kauppiaan eukkoon ja uskoa kaikkea, mitä hän uskoo. Minun ihanteenani
on — mennä kirkkoon ja panna sinne kynttilä vilpittömin mielin,
jumal'auta, se on niin. Sillain ovat kärsimykseni lopussa. Minua on
ruvennut myös miellyttämään terveyden parantaminen täällä luonanne:
keväällä liikkui täällä rokkotauti, minä menin lastenhoitolaan ja
annoin rokottaa itseni, — jospa tietäisit, miten tyytyväinen olin sinä
päivänä: lahjoitin kymmenen ruplaa slaavilaisten veljien hyväksi!...
Mutta sinähän et kuuntele. Tiedätkö, sinä et tänään ole ensinkään
niinkuin tavallisesti, — jatkoi gentlemanni oltuaan vähän aikaa vaiti.
— Minä tiedän, että sinä kävit eilen lääkärissä... no, miten on
terveytesi? Mitä tohtori sanoi sinulle?

— Hölmö! — tokaisi Ivan.

— Sen sijaan sinä olet ylen viisas. Taasko sinä haukut? Enhän minä
oikeastaan kysynyt osanottavaisuudesta, vaan muuten vain. Voithan olla
vastaamatta. Nyt on taas reumatismia liikkeessä...

— Hölmö, — toisti Ivan.

— Sinä puhut vain omaasi, mutta minulla oli viime vuonna sellainen
reumatismi, että muistan sen vieläkin.

— Pirulla reumatismi?

— Miksikä ei, jos minä toisinaan esiinnyn ruumiillisessa muodossa. Kun
ruummiillistun, niin alistun myös sen seurauksiin. _Satanas sum et
nihil humanum a me alienum puto_.

— Kuinka, kuinka? _Satanas sum et nihil humanum_... se ei ole tyhmää
pirun sanomaksi!

— Olen iloissani, että puheeni lopulta oli mieleen.

— Mutta sitähän sinä et ole ottanut minulta, — pysähtyi Ivan yhtäkkiä
aivan kuin hämmästyneenä, — se ei ole koskaan tullut päähäni, se on
omituista...

— _C'est du nouveau, n'est-ce pas?_ Tällä kertaa minä menettelen
rehellisesti ja selitän asian sinulle. Kuule: unissa ja varsinkin
painajaisen aikana, joko vatsan epäkunnon tai muun semmoisen johdosta,
ihminen näkee toisinaan niin taiteellisia unia, niin monimutkaisen
ja reaalisen todellisuuden, sellaisia tapahtumia tai kokonaisen
tapahtumien maailman, jossa tapaukset kietoo yhteen sellainen juoni ja
jossa yksityiskohdat ovat niin yllättäviä, alkaen korkeimmista elämän
ilmiöistä aina viimeiseen paidannappiin, ettei, vannon sen sinulle,
Leo Tolstoi sepitä sellaista, ja kuitenkin näkevät tämmöisiä unia
toisinaan ei ollenkaan kirjailijat, vaan aivan tavalliset arki-ihmiset,
virkamiehet, kynäilijät, papit... Tässä on kokonainen tutkimustehtävä:
eräs ministeri tunnusti minulle itse, että hän saa parhaat aatteensa
nukkuessaan. No, niin on asia nytkin. Vaikka minä olenkin sinun
harhanäkysi, niin minä, kuten painajainenkin, puhun omaperäisiä
asioita, jommoisia ei tähän saakka ole tullut päähäsikään, niin että
minä en ollenkaan toistele sinun ajatuksiasi, ja kuitenkin minä olen
vain sinun painajaisesi enkä mitään muuta.

— Valehtelet. Sinun tarkoituksesi on nimenomaan saada uskomaan, että
sinä olet omia aikojasi olemassa etkä ole minun painajaiseni, ja nyt
sinä vakuutat itse olevasi uni.

— Ystäväni, tänään minä olen ottanut erikoisen menettelytavan ja
selitän sen sinulle myöhemmin. Odotahan, mihin minä pysähdyin? Niin,
minä vilustuin silloin, mutta en täällä teillä, vaan jo siellä...

— Missä siellä? Sano, miten kauan sinä viivyt luonani, etkö voi lähteä?
— huudahti Ivan miltei epätoivoissaan. Hän lakkasi kävelemästä,
istuutui sohvalle, nojasi taas kyynärpäänsä pöytään ja puristi molemmin
käsin päätään. Hän tempaisi päästään märän pyyheliinan ja paiskasi sen
vihoissaan pois: ilmeisesti siitä ei ollut apua.

— Sinun hermosi ovat epäkunnossa, — huomautti gentlemanni luontevan
huolettomasti, mutta kuitenkin aivan ystävällisen näköisenä. —
Sinä olet vihainen minulle siitä, että minä olen voinut vilustua,
ja kuitenkin se tapahtui aivan luonnollisella tavalla. Minulla oli
silloin kiire erääseen diplomaattiseen illanviettoon erään ylhäisen
venäläisen rouvan luo, joka tähtäili ministereitä. No, hännystakki,
valkea kaulaliina, hansikkaat ja kuitenkin minä olin vielä Herra
ties missä, ja tullakseni luoksenne maan päälle minun täytyi vielä
lentää halki avaruuden... tietysti se kestää vain silmänräpäyksen,
mutta tarvitseehan auringon sädekin auringosta tullakseen kokonaista
kahdeksan minuuttia, mutta nyt, ajattelehan, olin hännystakissa ja
avoimessa liivissä. Henget eivät palellu, mutta kun kerran olin
ruumiillistunut, niin... sanalla sanoen olin kevytmielinen ja lähdin
liitämään, mutta noissa avaruuksissa, siellä yläilmoissa mantereen
yläpuolella, siellähän on sellainen pakkanen... taikka mitä pakkasta se
olisi, — ei sitä toki voi pakkaseksi nimittääkään, voitko kuvitella:
sataviisikymmentä astetta alle nollan! Tunnetaanhan maalaistyttöjen
huvittelutapa: kolmenkymmen asteen pakkasessa antavat kokemattoman
nuolaista kirvestä; kieli jäätyy silmänräpäyksessä siihen kiinni ja
tomppeli repäisee siitä nahan, niin että veri virtaa; ja tämähän on
vain kolmenkymmen asteen pakkasessa, mutta sadanviidenkymmenen asteen
kylmyydessä tarvitsee luullakseni panna vain sormen kirveelle, niin se
on mennyttä kalua, jos... vain siellä on saatavissa kirves...

— Voiko siellä sitten olla saatavissa kirves? — keskeytti Ivan
Fjodorovitš yhtäkkiä hajamielisesti ja inhoten. Hän ponnisti kaikki
voimansa voidakseen olla uskomatta hourettaan ja estääkseen itseään
lopullisesti menettämästä järkeään.

— Kirves? — kysyi vuorostaan vieras ihmetellen.

— No niin, miten käy siellä kirveelle? — huudahti Ivan Fjodorovitš
yhtäkkiä rajun itsepintaisesti.

— Miten käy kirveelle avaruudessa? _Quelle idée!_ Jos se sattuu
joutumaan jonnekin edemmäksi, niin se luullakseni alkaa lentää
maan ympäri, itsekään tietämättä miksi, ollen sen seuralaisena.
Tähtitieteilijät laskevat kirveen nousun ja laskun ajat, Gatzuk ottaa
sen kalenteriin, siinä kaikki.

— Sinä olet tyhmä, sinä olet hirveän tyhmä! — sanoi Ivan vastaan
hangoitellen. — Valehtele viisaammin, muuten en kuuntele. Sinä tahdot
voittaa minut realismilla, saada minut vakuutetuksi, että olet
olemassa, mutta minä en tahdo uskoa, että sinä olet olemassa! En usko!

— Enhän minä valehtele, kaikki on totta; valitettavasti totuus ei
juuri milloinkaan ole älykästä. Huomaan, että sinä ehdottomasti odotat
minulta jotakin suurta ja ehkäpä ihanaakin. Se on hyvin ikävää, sillä
minä annan vain sitä, mitä voin...

— Älä filosofoi, aasi!

— Mitäpä filosofiaa siinä voi olla, kun koko oikea puoli on turtunut,
ähkin ja älisen. Olin etsimässä kaikelta lääketieteeltä apua: osaavat
oivallisesti tutkia, kertovat sinulle koko tautisi aivan kuin sormilla
laskien, no, mutta parantaa eivät osaa. Siinä sattui olemaan eräs
innostunut ylioppilas: »Jos te», sanoo, »kuolettekin, niin tiedättepä
kuitenkin täydelleen, mihin tautiin kuolitte!» Taaskin tuo heidän
tapansa lähettää spesialistien luo: me, mukamas, vain toteamme,
mutta menkää te sen ja sen spesialistin luo, hän parantaa teidät.
Kokonaan, kokonaan, sanon sen sinulle, on kadonnut entinen tohtori,
joka paransi kaikista taudeista, nykyjään kuulutetaan sanomalehdissä
vain spesialisteista. Jos nenäsi sattuu tulemaan kipeäksi, niin sinut
lähetetään Pariisiin: siellä muka eurooppalainen spesialisti parantaa
neniä. Tulet Pariisiin, hän tarkastaa nenän: minä voin, sanoo, parantaa
ainoastaan oikean sieraimenne, sillä vasempia sieraimia minä en hoida,
se ei ole minun erikoisalaani, mutta menkää minun luotani päästyänne
Wieniin, siellä parantaa erikoisspesialisti vasemman sieraimenne.
Mitä siis teet? Minä turvauduin kansanomaisiin parannustapoihin,
eräs saksalainen tohtori neuvoi hieromaan ruumista saunan lauteilla
hunajalla ja suolalla. Menin tekemään niin ainoastaan sen vuoksi,
että saisin käydä ylimääräisen kerran saunassa: tahrin koko ruumiini
eikä siitä ollut mitään hyötyä. Epätoivoissani kirjoitin kreivi
Matteille Milanoon; hän lähetti kirjan ja tippoja, jääköön hän Jumalan
huomaan. Ja ajattelehan: Hoffin mallas-ekstrakti auttoi! Ostin sitä
sattumalta, join puolitoista pulloa ja olisin voinut vaikka tanssia,
kaikki oli kuin pois pyyhkäisty. Päätin ehdottomasti painattaa hänelle
sanomalehtiin kiitokset, kiitollisuuden tunne vaati sitä, mutta
silloin, ajattelehan, alkoi uusi juttu: ei yksikään toimitus ottanut
sitä vastaan! »Se on kovin taantumuksellista», sanovat, »ei kukaan
sitä usko, _le diable n'existe point_.» »Painattakaa», neuvovat,
»nimettömästi». Naureskelen konttorihenkilökunnan kanssa: »Jumalaanhan
uskominen», sanon, »on meidän aikanamme taantumuksellista, mutta
minähän olen piru, minuun voi uskoa». — »Ymmärrämme», sanovat, »kukapa
ei uskoisi piruun, mutta sittenkään ei käy päinsä, suunta voi siitä
kärsiä. Onko tässä mikään pila kysymyksessä?» No, pilana, ajattelen,
tämä ei olisi älykästä. Eivät siis painaneet lehteen. Ja, uskotko,
tämä jäi ihan sydämelleni. Minun parhaat tunteeni, kuten esimerkiksi
kiitollisuus, ovat minulta muodollisesti kielletyt yksinomaan
yhteiskunnallisen asemani takia.

— Taasko lähdit filosofian alalle? — sanoi Ivan vihaisesti hampaitaan
kiristellen.

— Jumala minua varjelkoon, mutta eihän voi olla joskus valittamatta.
Minä olen paneteltu mies. Tässä sinä sanot vähän väliä, että minä olen
tyhmä. Näkyy, että olet nuori mies. Ystäväni, ei ole ainoastaan älystä
kysymys! Minulla on luonnostaan hyvä ja iloinen sydän, »laittelenpa
kaikenlaisia pieniä laulunäytelmiäkin». Sinä näyt ehdottomasti pitävän
minua harmaantuneena Hlestakovina, ja kuitenkin on minun kohtaloni
paljon vakavampi. Jokin aikojen alussa annettu päätös, josta en koskaan
ole päässyt selville, on osakseni määrännyt »kielteisyyden», mutta
samalla minä kuitenkin olen vilpittömästi hyväsydäminen ja aivan
kykenemätön suhtautumaan mihinkään kielteisesti. »Ei, mene ja suhtaudu
kielteisesti, ilman kielteisyyttä ei ole kritiikkiä», mutta mikä
aikakauslehti se sellainen olisi, jossa ei olisi »kritiikkiosastoa?»
Ilman kritiikkiä tulee vain »hoosianna». Mutta elämää varten ei riitä
tämä »hoosianna», tämän »hoosiannan» pitää käydä epäilysten ahjon
läpi, ja niin edespäin tähän tapaan. Minä muuten en puutu tähän
kaikkeen, minä en ole luonut enkä minä ole vastuussa. No, valittiin
syntipukki, pantiin kirjoittamaan kritiikkiosastoon, ja niin muodostui
elämä. Me ymmärrämme tämän komedian: minä esimerkiksi suorastaan
ja yksinkertaisesti vaadin tuhoamistani. Ei, elä, sanotaan, sillä
ilman sinua ei asioista tule mitään. Jos maan päällä kaikki olisi
järkevää, niin ei mitään tapahtuisikaan. Ilman sinua ei tule mitään
tapahtumia, mutta tapahtumia pitää olla. Niinpä nyt palvelen malttaen
mieleni, jotta olisi tapahtumia, ja teen järjetöntä käskyn mukaan.
Ihmiset pitävät kaikkea tätä komediaa vakavana asiana, vaikka he
kiistämättömästi ovat älykkäitä. Se onkin heidän tragediansa. No, ja
tietysti he kärsivät, mutta... kuitenkin he elävät, elävät reaalista,
ei fantastista elämää. Mitä iloa siinä olisikaan ilman kärsimystä;
kaikki muuttuisi vain loppumattomaksi rukoushetkeksi: se on pyhää,
mutta ikävänpuoleista. No, entä minä? Minä kärsin, mutta en kuitenkaan
elä. Minä olen X epämääräisessä yhtälössä. Minä olen jokin aave, jolta
ovat hävinneet kaikki loput ja alut, ja lopulta olen itsekin unohtanut,
miksi itseäni nimittäisin. Sinä naurat... ei, sinä et naura, sinä
suutut taas. Sinä olet ikuisesti suutuksissasi, sinä tahdot aina vain
järkeä, mutta minä toistan sinulle vieläkin, että minä antaisin kaiken
tuon tähtientakaisen elämän, kaikki virka-arvot ja kaiken kunnian
vain siitä, että voisin ottaa olomuodokseni seitsemän puutaa painavan
kauppiaaneukon sielun ja asetella kynttilöitä Jumalalle.

— Etkö sinäkään enää usko Jumalaan? — naurahti Ivan vihaisesti.

— Miten oikeastaan sanoisinkaan sen sinulle, jos sinä vain vakavasti...

— Onko Jumala olemassa vai eikö? — huudahti Ivan taas raivokkaan
itsepintaisesti.

— Ahaa, sinä puhut siis vakavasti? Ystäväni, en totisesti tiedä,
sanoitpa suuren sanan.

— Et tiedä, mutta näet Jumalan? Ei, sinä et ole omia aikojasi, sinä
olet — _minä_, sinä olet _minä_ etkä mitään muuta! Sinä olet roskaa,
sinä olet minun kuvitelmani!

— No niin, jos tahdot, minulla on sama filosofia kuin sinulla, se on
oikein sanottu. _Je pense, donc je suis_, sen minä tiedän varmasti,
mutta kaikki muu, mikä on ympärilläni, kaikki nuo maailmat, Jumala
ja itse saatanakin, — kaikki tuo on minulle todistamatonta, onko se
todellisena olemassa vai onko se vain minun emanaationi, minun _minäni_
johdonmukaista kehitystä, tuon minuuteni, joka on olemassa aikojen
alusta ja yksin... sanalla sanoen, minä katkaisen nopeasti puheeni,
sillä sinä hyppäät luultavasti heti paikaltasi ja rupeat tappelemaan.

— Kertoisit mieluummin jonkin anekdootin! — lausui Ivan kärsivästi.

— Anekdootti on, ja se koskee juuri meidän keskusteluaihettamme, tai
oikeastaan se ei ole anekdootti, vaan muuten vain, legenda. Sinä
soimaat minua uskon puutteesta: »Näet etkä usko.» Mutta ystäväni, enhän
minä ole ainoa sellainen, kaikilla meillä on nyt asiat sekaisin, ja se
kaikki johtuu teidän tieteistänne. Niin kauan kuin vielä oli atomeja,
viisi aistia, neljä alkuainetta, niin kaikki vielä sopi jollakin
lailla yhteen. Atomeja oli jo vanhassa maailmassa. Mutta kun me saimme
tietää, että te siellä keskuudessanne olitte keksineet »kemiallisen
molekyylin» ja »protoplasman» ja piru tiennee mitä kaikkea, — niin me
panimme hännän koipien väliin. Alkoi suoranainen järjettömyys; pääasia
oli taikausko, juorut; juorujahan on meilläkin yhtä paljon kuin teillä,
vieläpä hieman enemmänkin, ja lopulta ilmiantojakin, onhan meilläkin
eräs sellainen osasto, jossa otetaan vastaan määrätynlaisia »tietoja».
Niin on sitten tuo hurja legenda jo meidän keskiajaltamme, — ei teidän,
vaan meidän keskiajalta, — eikä kukaan sitä usko, ei edes meilläkään,
paitsi seitsemän puutaa painavat kauppiaaneukot, nimittäin taaskaan
ei teidän, vaan meidän kauppiaaneukot. Kaikkea, mitä teillä on, on
myöskin meillä, minä ilmaisen sinulle ystävyyden vuoksi tämän yhden
salaisuutemme, vaikka ei olekaan lupa. Tuo legenda koskee paratiisia.
Täällä maan päällä, muka, oli joukossanne eräs sellainen ajattelija ja
filosofi, »kaiken hän kielsi, lait, omantunnon, uskon» ja ennen kaikkea
— tulevan elämän. Hän kuoli, luuli joutuvansa suoraan pimeyteen ja
kuolemaan, mutta hänen edessään olikin — tuleva elämä. Hän hämmästyi ja
paheksui: »Tämä», sanoo, »on ristiriidassa vakaumukseni kanssa». Tämän
vuoksi hänet tuomittiinkin... se on, näetkö, anna minulle anteeksi,
minähän itse kerron mitä olen kuullut, tämä on vain legenda...
tuomittiin, näes, hänet kulkemaan pimeydessä kvadriljoona kilometriä
(meillähän lasketaan nyt kilometreissä), ja kun hän on kulkenut tämän
kvadriljoonan, niin hänelle avataan paratiisin ovet ja annetaan kaikki
anteeksi...

— Mutta mitä muita piinoja teillä on toisessa maailmassa paitsi
kvadriljoona? — keskeytti Ivan omituisen odotuksen vallassa.

— Mitä piinoja? Ah, älä kysykään: ennen oli minkä mitäkin, mutta
nyt ovat käytännössä enimmäkseen moraaliset, »omantunnon tuskat» ja
kaikkea tuommoista roskaa. Tämäkin on peräisin teistä, »tapojenne
lieventämisestä». No, ja kenelle tämä on ollut voitoksi? Siitä ovat
voittaneet vain tunnottomat, sillä mitä tunnonvaivoja semmoisella
on, jolla ei ensinkään ole omaatuntoakaan. Sen sijaan ovat joutuneet
kärsimään kunnon ihmiset, joilla on vielä jäljellä omatunto ja
kunnia... Sitä ovat reformit muokkaamattomalla maaperällä, kun ne
lisäksi vielä on kopioitu muukalaisista laitoksista, — vahinkoa niistä
vain on! Parempi olisi entisajan tuli. No, tuo kvadriljoonaan tuomittu
mies seisoi, katseli ja kävi tielle poikkiteloin: »En tahdo mennä,
periaatteen takia en lähde kulkemaan!» Ota sivistyneen venäläisen
ateistin sielu ja sekoita se kolme päivää ja kolme yötä valaskalan
vatsassa asustaneen profeetta Joonaan sieluun, — siinä on sinulla tuon
tielle pitkälleen käyneen ajattelijan luonne.

— Minkä päälle hän siihen kävi pitkälleen?

—- No, kaipa siinä oli jotakin, minkä päälle kävi. Ethän tee pilaa?

— Reippaasti tehty! — huudahti Ivan yhä tuon omituisen vilkkauden
vallassa. Nyt hän kuunteli odottamattoman uteliaisuuden valtaamana. —
No, siinäkö hän makaa vielä nytkin?

— Siinäpä se, ettei. Hän makasi melkein tuhat vuotta, mutta nousi
sitten ja lähti kulkemaan.

— Sepä vasta aasi! — huudahti Ivan ruveten hermostuneesti nauraa
hohottamaan ja ikäänkuin voimiaan ponnistellen yhä jotakin harkiten.
— Eikö ole samantekevää, makaako ikuisesti vai kulkeeko kvadriljoonan
virstaa? Siinähän on kulkemista biljoonaksi vuodeksi?

— Paljon pitemmäksikin aikaa, tässä ei vain ole käsillä lyijykynää ja
paperia, muuten voisi sen laskea. Mutta hän on aikoja sitten saapunut
perille, ja tästäpä anekdootti alkaakin.

— Miten on saapunut perille! Mistä hän on ottanut biljoonan vuotta!

— Sinä ajattelet koko ajan vain meidän nykyistä maatamme! Mutta onhan
nykyinen maamme saattanut ehkä itse jo biljoonan kertaa uudistua; no,
se on vähitellen kuollut, jäätynyt, halkeillut, hajonnut, haihtunut
alkutekijöihinsä, taas on ollut vettä mantereen päällä, sitten taas
pyrstötähti, taas aurinko, taas auringosta maa, — kenties tämä kehitys
on toistunut lukemattomia kertoja ja aina samalla tavalla, pikku
piirteitä myöten. Hirvittävän jonninjoutavaa ja ikävää...

— No, no, miten sitten kävi, kun hän tuli perille?

— Heti kun hänelle avattiin paratiisin ovet ja hän astui sisälle, niin
hän, ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan, — ja tämä kellon
mukaan sanottuna, kellon mukaan (vaikka minun käsitykseni mukaan hänen
kellonsa oli täytynyt jo kauan sitten hajota alkutekijöihinsä hänen
taskussaan matkalla), — ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan,
hän huudahti, että noitten kahden sekunnin takia kannatti kulkea ei
vain kvadriljoona, vaan kvadriljoona kvadriljoonaa, vieläpä se määrä
kvadriljoonannessa potenssissa! Sanalla sanoen hän lauloi »hoosiannan»
ja liioitteli vahvasti, niin että toiset siellä, jotka olivat vähän
jalommin ajattelevia, eivät ensiaikoina tahtoneet edes antaa kättä
hänelle: liian rajusti hän oli siirtynyt vanhoillisten joukkoon.
Venäläinen luonne. Toistan: tämä on legenda. Mistä hinnasta osti, siitä
möikin. Sellaisetpa käsitykset siis meillä siellä vallitsevat kaikista
näistä asioista.

— Minä olen saanut sinut kiinni! — huudahti Ivan melkein lapsellisen
riemun valtaamana aivan kuin lopullisesti olisi muistanut jotakin:
— tuon anekdootin kvadriljoonasta vuodesta, — sen olen minä itse
sepittänyt! Minä olin silloin seitsemäntoista vanha, olin lukiossa...
minä sepitin silloin tuon anekdootin ja kerroin sen eräälle
toverilleni, hänen nimensä on Korovkin, se oli Moskovassa... Tämä
anekdootti on niin luonteenomainen, etten minä ole voinut sitä ottaa
mistään. Minä olin sen unohtanut... mutta se muistui nyt tiedottomasti
mieleeni, — minulle itselleni, etkä sinä sitä kertonut! Niinkuin
tuhansia asioita johtuu toisinaan mieleen tiedottomasti, silloinkin kun
viedään mestattavaksi... unessa muistui mieleeni. Sinä juuri oletkin
tuo uni! Sinä olet uni eikä sinua ole olemassa!

— Kiihkosta, jolla sinä minut kiellät, — alkoi gentlemanni nauraa, —
minä tulen vakuutetuksi, että sinä kuitenkin uskot minuun.

— En vähintäkään! En usko sadasosaakaan!

— Mutta tuhannennen osan uskot. Homeopaattiset osathan ehkä
ovatkin kaikkein voimakkaimpia. Tunnusta, että uskot, no, vaikkapa
kymmentuhannesosaksi...

— En hetkeäkään! — huusi Ivan raivoissaan. — Minä muuten haluaisin
uskoa sinuun! — lisäsi hän äkkiä omituisesti.

— Ehee! Siinäpä sentään tunnustus! Mutta minä olen hyväntahtoinen, minä
autan sinua tässäkin. Kuule: minähän sain sinut kiinni etkä sinä minua!
Minä kerroin tahallani sinulle sinun oman anekdoottisi, jonka sinä olit
unohtanut, jotta sinä lopullisesti lakkaisit minuun uskomasta.

— Valehtelet! Ilmestymisesi tarkoituksena on saada minut uskomaan, että
sinä olet olemassa.

— Aivan niin. Mutta horjuminen, mutta levottomuus, mutta uskon ja
epäuskon taistelu — sehän on toisinaan sellainen kidutus tunnolliselle
ihmiselle, semmoiselle kuin esimerkiksi sinä, että parempi on mennä
hirteen. Nimenomaan tietäen, että sinä hitusen uskot minuun, minä
synnytin sinussa lopullisesti epäuskon kertomalla tämän anekdootin.
Minä kuljetan sinua edestakaisin uskon ja epäuskon välillä, ja
tässä minulla on omat tarkoitukseni: Uusi metodi: kun sinä kokonaan
menetät uskosi minuun, silloinhan sinä heti alat vakuuttaa minulle
vasten silmiä, että minä en ole uni, vaan olen todella olemassa,
kyllä minä sinut tunnen; silloinpa minä saavutankin tarkoitukseni.
Mutta tarkoitukseni on jalo. Minä heitän sinuun vain pienen pienoisen
uskonsiemenen, mutta siitä kasvaa suuri tammi — vieläpä semmoinen
tammi, että sinä sen tammen oksilla istuessasi haluat kuulua
»erakkoisien ja puhtaitten vaimojen» joukkoon; sillä suuresti, suuresti
sinä tätä salaisuudessa halajat, rupeat syömään heinäsirkkoja, vetäydyt
erämaahan sielusi pelastuksen takia!

— Siis sinä, lurjus, puuhaat sieluni pelastusta!

— Täytyyhän edes joskus tehdä hyvä työ. Sinä olet vihastunut, huomaan
minä, olet vihastunut!

— Narri! Entä oletko sinä koskaan koettanut vietellä noita tuollaisia,
jotka syövät heinäsirkkoja ja rukoilevat seitsemäntoista vuotta
autiossa erämaassa ja jotka jo ovat sammaltuneet?

— Ystäväni, sitähän minä vain olen tehnytkin. Voi unohtaa koko maailman
ja maailmat ja takertua yhteen tuommoiseen, sillä hän on kallisarvoinen
jalokivi; yksi tuollainen sielu saattaa toisinaan olla kokonaisen
tähtisikermän arvoinen, — meillähän on oma laskuoppimme. Se on
suuriarvoinen voitto! Ja monet heistä ovat toden totta sinun tasollasi
kehityksessä, vaikka sinä et sitä usko: voin nähdä samana hetkenä niin
pohjattoman syvää uskoa ja epäuskoa, että toisinaan näyttää riippuvan
vain hiuskarvasta — niin ihminen jo lentää »nurinniskoin kuperkeikkaa»
kuten näyttelijä Gorbunov sanoo.

— No, ja saitko pitkän nenän?

— Ystäväni, — huomautti vieras moralisoivasti, — pitkän nenän saaminen
on sentään parempaa kuin että toisinaan jää kokonaan nenättömäksi,
kuten äskettäin lausui eräs markiisi (lienee ollut spesialistin
hoidossa) ripittäytyessään rippi-isälleen jesuiittapapille. Minä olin
siinä läsnä — sepä vasta hauskaa oli. »Hankkikaa minulle takaisin,
sanoo, nenäni!» Ja lyö rintaansa. »Poikani», kiemuroi pater, »kaikki
täyttyy Kaitselmuksen tutkimattomien kohtaloitten mukaan, ja näennäinen
onnettomuus tuo toisinaan mukanaan harvinaisen, joskin näkymättömän
edun. Jos ankara kohtalo on vienyt teiltä nenän, niin teillä on tästä
se etu, ettei kukaan koko elämänne aikana uskalla teille sanoa,
että olette saanut pitkän nenän.» — »Pyhä isä, ei tämä ole mikään
lohdutus!» huudahtaa epätoivoissaan oleva mies. — »Minä päinvastoin
olisin ihastuksissani, jos koko elämäni ajan joka päivä saisin pitkän
nenän, kunhan se vain olisi asianmukaisessa paikassa!» — »Poikani»,
huokaa pater, »ei kaikkea hyvää voi vaatia samalla kertaa, ja tämä on
jo napinaa Kaitselmusta vastaan, joka ei tässäkään ole teitä hylännyt;
sillä jos te parutte niinkuin äsken, että mielellänne ottaisitte
pitkän nenän koko elämänne ajaksi, niin tässä on toivomuksenne jo
epäsuorasti täytetty, sillä kun te menetitte nenänne, niin te juuri
siten tavallanne saitte pitkän nenän...»

— Hyi, kuinka typerää! — huudahti Ivan.

— Ystäväni, minä tahdoin vain naurattaa sinua, mutta, vannon sen,
tämä on juuri oikeata jesuiittain kasuistiikkaa, ja vannon sinulle,
että kaikki tämä tapahtui pilkulleen niinkuin olen sinulle kertonut.
Tämä tapaus sattui äskettäin ja tuotti minulle paljon huolta.
Kotiinsa palattuaan onneton nuori mies ampui itsensä samana yönä;
minä olin hänen luonaan eroamattomasti viimeiseen hetkeen saakka...
Nuo jesuiittain pienet kojut, jossa saa tehdä tunnustuksia, ovat
todellakin minun hauskin huvitukseni elämän surullisina hetkinä. Kerron
sinulle vielä yhden tapauksen, aivan näinä päivinä sattuneen. Vanhan
paterin luo saapuu vaaleaverinen, pohjoismaalaisen näköinen, noin
kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö. Kaunotar, ruumiin muodot ja olemus
saavat ihan veden nousemaan suuhun. Hän kumartui, kuiskuttaa reiästä
paterille syntinsä. — »Kuinka, tyttäreni, oletteko tosiaankin taas
langennut?...» huudahtaa pater. »_O Sancta Maria_, mitä minä kuulen:
nyt aivan toisen kanssa. Miten kauan tätä oikein tulee jatkumaan ja
eikö teitä hävetä!» — »Ah, mon père», vastaa syntinen nainen silmät
täynnä katumuksen kyyneliä: — »_Ça lui fait tant de plaisir et à moi
si peu de peine_!» No, ajattelehan, millainen vastaus! Silloin minä jo
vetäydyin syrjään: siinä huusi itse luonto, se on, jos tahdot, parempaa
kuin itse viattomuus! Annoin heti hänelle hänen syntinsä anteeksi ja
käännähdin mennäkseni pois, mutta minun oli aivan samassa pakko palata
takaisin: kuulen paterin määräävän reiästä tytölle illalla kohtauksen,
— vaikka hän on vanha ukko, vahva kuin piikivi, mutta lankesipa
silmänräpäyksessä! Luonto, luonnon totuus pääsi oikeuksiinsa! Mitä,
taasko nyrpistät nenääsi, taasko olet äkäinen?

— Jätä minut, sinä jyskytät aivoissani painajaisena, josta olen
pääsemättömissä, — vaikeroi Ivan surkeasti voimatta mitään näylleen, —
minun on ikävä sinun kanssasi, sietämätöntä ja piinallista! Antaisin
paljon, jos saisin sinut karkoitetuksi!

— Toistan sinulle, vähennä vaatimuksiasi, älä vaadi minulta »kaikkea
suurta ja kaunista», niin saat nähdä, miten hyvät ystävykset meistä
tulee, — lausui gentlemanni vakuuttavasti. — Totisesti sinä olet
äkäinen minulle siitä, etten minä ilmestynyt sinulle jonkinmoisessa
rusohohteessa, »jyristen ja salamoiden», tulisin siivin, vaan esiinnyin
näin vaatimattomassa muodossa. On loukattu ensiksikin sinun esteettisiä
tunteitasi ja toiseksi sinun ylpeyttäsi: kuinka, muka, näin suuren
miehen luo on voinut tulla noin alhainen piru? Ei, sinussa on sentään
tuo romanttinen suoni, jota jo Belinski niin ivaili. Minkäpä sille voi,
olet nuori mies. Minä aioin äsken, kun tein lähtöä luoksesi, piloillani
esiintyä täysinpalvelleen todellisen valtioneuvoksen muodossa, miehen,
joka on ollut virassa Kaukaasiassa ja jolla on Leijonan ja Auringon
ritarimerkit hännystakissa, mutta minua peloitti kovin, sillä sinä
olisit antanut minulle selkään vain siitä syystä, että uskalsin
kiinnittää hännystakkiini Leijonan ja Auringon, enkä pannut siihen
vaikkapa vain Pohjantähteä tai Siriusta. Ja aina sinä vatkutat sitä,
että minä olen tyhmä. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä pyydä ollakaan
sinun veroisesi älyssä. Kun Mefistofeles ilmestyi Faustin luo, todisti
hän itsestään, että hän tahtoo pahaa, mutta tekee vain hyvää. No,
tehköön hän miten tahtoo, minun laitani on päinvastoin. Minä olen
kenties ainoa ihminen koko luomakunnassa, joka rakastan totuutta ja
vilpittömästi tahdon hyvää. Minä olin läsnä, kun ristinpuussa kuollut
Sana meni taivaaseen kantaen sylissään hänen oikealle puolelleen
ristiinnaulitun ryövärin sielua, minä kuulin kerubien iloisen vinkunan,
kun he huusivat ja lauloivat: »hoosianna», ja serafien ukkosen
kaltaisen riemukarjunnan, joka sai taivaan ja koko maailmanrakennuksen
tärisemään. Ja silloin, vannon sen kaiken kautta, mikä on pyhää, minä
tahdoin yhtyä kuoroon ja huutaa kaikkien kanssa »hoosianna!» Se jo
oli lähdössä, se irtautui jo rinnasta... minähän, kuten tiedät, olen
hyvin tunteellinen ja taiteellisesti vastaanottavainen. Mutta terve
järki — oi, minun luontoni onnettomin ominaisuus — pidätti minua
nytkin sopivissa rajoissa, ja minä päästin hetken ohitseni! »Sillä
mitä», ajattelin minä sillä hetkellä, »mitä olisi seurannut minun
'hoosiannani' jälkeen? Heti olisi kaikki maailmassa sammunut eikä olisi
enää sattunut mitään tapahtumia.» Ja niinpä minun yksinomaan viran
puolesta ja yhteiskunnallisen asemani vuoksi oli pakko tukahduttaa
itsessäni hyvä momentti ja jäädä saastaan. Hyvästä ottaa joku itselleen
kaiken kunnian, ja minun osakseni on jätetty vain iljettäväisyydet.
Minä en kadehdi kunniaa elää toisten kustannuksella, minä en ole
kunnianhimoinen. Miksi kaikista maailman olennoista ainoastaan minut on
määrätty saamaan osakseni kaikkien kunnon ihmisten kiroukset, vieläpä
potkuja saappaitten kärjistä, sillä ruumiillistuessani minun on pakko
toisinaan kärsiä sellaisiakin seurauksia? Tiedänhän minä, että tässä
on salaisuus, mutta salaisuutta ei millään ehdolla tahdota minulle
ilmaista, koska minä silloin, päästyäni selville, mistä on kysymys,
kenties kiljaisen »hoosianna», ja silloin heti katoaa välttämätön
miinus ja koko maailma tulee järkeväksi, ja silloin tietysti on kaikki
lopussa, sanomalehdet ja aikakauskirjatkin, sillä kuka niitä silloin
tilaisi. Minähän tiedän, että loppujen lopuksi minä teen sovinnon,
minäkin kuljen kvadriljoonani ja saan tietää salaisuuden. Mutta siihen
mennessä kuin tämä tapahtuu minä oleilen ja mieltäni rohkaisten
täytän kutsumukseni: tuhoan tuhannen, jotta yksi pelastuisi. Miten
paljon esimerkiksi pitikään tuhota sieluja ja tahrata rehellisten
ihmisten mainetta, jotta saataisiin yksi ainoa vanhurskas Joonas,
johon nähden minua niin pahasti petkutettiin muinoin maailmassa! Ei,
niin kauan kuin salaisuus on ilmaisematta, on minulla kaksi totuutta:
toinen sikäläinen, heidän totuutensa, jota minä toistaiseksi en
tunne, ja toinen minun omani. Eikä vielä tiedetä, kumpi niistä on
rehellisempää... Oletko nukkunut?

— Vielä mitä, — ähki Ivan vihaisesti, — kaiken sen, mikä luonnossani on
typerää, jo ammoin elettyä, järkeni moneen kertaan jauhamaa, raatona
pois heitettyä, — sen sinä tuot minulle esiin aivan kuin uutuutena!

— En osannut nytkään olla mieliksi! Ja minä kun tahdoin imarrella sinua
kirjallisella esitystavalla: tuon »hoosiannan» taivaassa, senhän minä
todellakin kerroin hyvin? Sitten heti tuo sarkastinen sävy à la Heine,
mitä, eikö totta?

— Ei, minä en koskaan ole ollut sellainen lakeija! Kuinka sieluni on
voinut synnyttää sellaisen lakeijan kuin sinä?

— Ystäväni, minä tunnen erään erinomaisen ja perin miellyttävän
venäläisen herran: nuoren ajattelijan ja suuren kirjallisuuden sekä
kaunoasiain harrastajan, lupaavan »Suur-inkvisiittori» nimisen
runoelman tekijän... Häntä minä vain ajattelinkin!

— Minä kiellän sinua puhumasta »Suur-inkvisiittorista», — huudahti Ivan
kovasti punastuen häpeästä.

— No, entä »Geologinen mullistus»? Muistatko? Sepä vasta runoelma!

— Ole vaiti tai minä tapan sinut!

— Minutko sinä tapat? Ei, suo anteeksi, puhun puhuttavani. Minä
tulinkin nauttimaan tästä hauskuudesta. Oi, minä pidän intomielisten,
nuorten, elämänhalusta värisevien ystävieni haaveista! »Siellä on uusia
ihmisiä», päätit sinä jo viime keväänä hankkiutuessasi tulemaan tänne,
»he aikovat kukistaa kaikki ja alkaa antropofagiasta. Tyhmyrit, eivät
kysyneet minulta! Minun mielestäni ei tarvitse kukistaa mitään, pitää
vain hävittää ihmisestä jumala-aate, siitä on työ aloitettava! Siitä,
siitä on aloitettava, — voi sokeita, jotka eivät ymmärrä mitään! Kun
ihmiskunta luopuu viimeistä miestä myöten Jumalasta (ja minä uskon,
että tämä periodi tulee geologisten periodien tavoin), niin itsestään,
ilman antropofagiaa, luhistuu koko entinen maailmankatsomus ja, mikä
on tärkeintä, koko entinen moraali, ja sijalle tulee aivan uutta.
Ihmiset liittyvät yhteen ottaakseen elämältä kaiken, mitä se voi antaa,
mutta ehdottomasti vain tämän maailman onnea ja riemua. Ihminen tulee
suureksi jumalallisen, titaanisen ylpeyden hengen kautta, ja maailmaan
tulee jumalaihminen. Voittaessaan joka hetki aivan rajattomiin asti
luonnon tahdollansa ja tieteen avulla ihminen juuri sen kautta tuntee
joka hetki niin korkeata nautintoa, että se korvaa hänen kaiken
aikaisemman luottamuksensa taivaallisiin nautintoihin. Jokainen tulee
tietämään, että hän kuolee kokonaan, ylösnousematta, ja hän ottaa
kuoleman vastaan ylpeästi ja levollisesti niinkuin jumala. Hän ymmärtää
ylpeyden tähden, ettei hänellä ole syytä napista sen johdosta, että
elämää on ainoastaan silmänräpäys, ja silloin hän rakastaa veljeään
ilman palkkiota. Rakkaus tyydyttää vain silmänräpäyksen kestävää
elämää, mutta jo pelkkä tietoisuus sen hetkellisyydestä tekee sen tulen
yhtä voimakkaaksi, kuin sen ennen teki haudantakaisen ja loppumattoman
rakkauden toivo»... no ynnä muuta, ynnä muuta samaan suuntaan.
Herttaista!

Ivan istui painaen kiinni korviaan molemmin käsin ja katsellen maahan,
mutta koko hänen ruumiinsa alkoi vapista. Vieras jatkoi:

— Kysymys on nyt siitä, ajatteli nuori ajattelijani, onko mahdollista,
että sellainen periodi joskus tulee vai eikö. Jos se tulee, niin
kaikki on ratkaistu ja ihmiskunnan elämä järjestyy lopullisesti.
Mutta koska ihmiseen juurtuneen tyhmyyden tähden tämä kenties ei
tapahdu vielä tuhanteenkaan vuoteen, niin jokaisen, joka jo nyt tuntee
totuuden, on luvallista järjestää elämänsä aivan niinkuin hän tahtoo
uusille perustoille. Tässä mielessä hänelle »kaikki on luvallista».
Eikä siinä kyllin: vaikka tämä periodi ei koskaan tulisikaan, niin
koska Jumalaa ja kuolemattomuutta kuitenkaan ei ole olemassa, niin
uuden ihmisen on lupa tulla jumala-ihmiseksi, vaikkapa yksinään koko
maailmassa, ja tässä uudessa arvossaan tietysti hän saa kevein sydämin
hypätä kaikkien entisen orja-ihmisen siveellisten aitauksien yli,
jos se on tarpeellista. Jumalalle ei ole lakia! Mihin Jumala asettuu
seisomaan, siellä on jo Jumalan poika! Mihin minä asetun, siinä on heti
ensimmäinen paikka... »kaikki on luvallista» ja sillä hyvä! Kaikki tämä
on hyvin herttaista; mutta jos mielesi tekee olla veijari, niin miksi
sitä varten oikeastaan vielä tarvitaan totuuden hyväksyvä vahvistus?
Mutta sellainen on nykyaikainen venäläinen: ilman vahvistusta hän ei
rupea petkuttajaksikaan, siinä määrin hän rakastaa totuutta...

Vieras ilmeisesti puhuessaan viehättyi omaan kaunopuheisuuteensa,
koroitti yhä enemmän ääntään ja katseli ivallisesti isäntää. Mutta hän
ei saanut puhua loppuun: Ivan tempasi yhtäkkiä pöydältä juomalasin ja
paiskasi sen puhujaa vastaan.

— Ah, _mais c'est bête enfin!_ — huudahti tämä hypäten sohvasta ja
pudistellen sormillaan päältään teepisaroita. — Muisti Lutherin
mustepullon! Pitää minua unena ja paiskelee laseilla unta! Tämä on
naisten tapaista! Sitä minä epäilinkin, että sinä vain olit tukkivinasi
korvasi ja kuuntelit...

— Ulkoa kuului yhtäkkiä kova ja itsepintainen kolkutus ikkunanpieleen,
Ivan hypähti ylös sohvalta.

— Kuuletko, parasta on, että avaat, — huudahti vieras, — se on sinun
veljesi Aljoša, ja hän tuo sangen odottamattoman ja mielenkiintoisen
uutisen, minä vastaan sinulle!

— Ole vaiti, petturi, minä tiesin ennen kuin sinä, että se on Aljoša,
minä aavistin hänen tulonsa, eikä hän tietystikään suotta tule,
tietenkin hänellä on »uutinen!»... — huudahti Ivan raivostuen.

— Avaa toki, avaa hänelle. Ulkona on lumimyrsky, ja hän on veljesi.
_Monsieur, sait-il le temps qu'il fait? C'est à ne pas mettre un chien
dehors_...

Kolkutus jatkui. Ivan tahtoi rientää ikkunan luo; mutta oli kuin jokin
olisi äkkiä sitonut hänen jalkansa. Hän ponnisti kaikki voimansa
katkaistakseen siteensä, mutta turhaan. Kolkutus akkunaan kävi yhä
voimakkaammaksi ja kuuluvammaksi. Viimein siteet yhtäkkiä katkesivat ja
Ivan Fjodorovitš hypähti sohvalta. Hän katseli hurjasti ympärilleen.
Molemmat kynttilät olivat miltei loppuun palaneet, juomalasi, jonka
hän juuri oli viskannut vierastansa vastaan, seisoi hänen edessään
pöydällä, eikä vastapäisellä sohvalla ollut ketään. Koputus ikkunan
kehykseen jatkui tosin itsepintaisesti, mutta ei ollenkaan niin
kovasti kuin hänestä äsken unessa oli tuntunut, vaan päinvastoin hyvin
hillitysti.

— Tämä ei ole unta! Ei, minä vannon, ettei se ollut unta, se kaikki oli
äsken todella täällä! — huudahti Ivan Fjodorovitš, syöksyi ikkunan luo
ja avasi tuuletusruudun.

— Aljoša, minähän kielsin tulemasta! — huudahti hän tylysti veljelleen.
— Sano lyhyesti: mitä sinä tahdot? Lyhyesti, kuuletko?

— Tunti sitten Smerdjakov hirttäytyi, — vastasi Aljoša ulkoa.

— Mene ulkoportaitten luo, minä avaan sinulle heti, — sanoi Ivan ja
lähti avaamaan Aljošalle.



10.

»Hän sen sanoi!»


Tultuaan sisälle Aljoša kertoi Ivan Fjodorovitšille, että vähän enemmän
kuin tunti sitten oli hänen asuntoonsa juossut Maria Kondratjevna
ja ilmoittanut Smerdjakovin tappaneen itsensä. »Menen sisään hänen
luokseen korjaamaan pois teekeitintä, ja hän on seinustalla naulassa
riippumassa.» Aljošan kysymykseen: »Oletteko ilmoittanut asianomaiseen
paikkaan?» oli hän vastannut, ettei ollut ilmoittanut kenellekään, vaan
»suoraan rientänyt ensin teidän luoksenne ja kulkenut juoksujalkaa koko
matkan». Hän oli kuin sekaisin päästään, kertoi Aljoša, ja värisi kuin
lehti. Kun Aljoša oli yhdessä hänen kanssaan juossut heidän taloonsa,
niin hän oli löytänyt Smerdjakovin yhä riippumassa. Pöydällä oli
lappu: »Lopetan elämäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään
ole syytettävä.» Aljoša oli jättänyt tämän lapun paikoilleen pöydälle
ja mennyt suoraan poliisipäällikön luo, ilmoittanut tälle koko asian,
»ja sieltä suoraan sinun luoksesi», lopetti Aljoša katsellen tarkasti
Ivanin kasvoja. Koko kertomuksensa aikana hän ei ollut kääntänyt
silmiään pois hänestä, aivan kuin veljen kasvojen ilmeessä jokin olisi
häntä suuresti hämmästyttänyt.

— Veljeni, — huudahti hän äkkiä, — sinä olet varmaankin hyvin sairas!
Sinä katselet etkä näytä ymmärtävän puhettani.

— Hyvä on, että sinä tulit, — lausui Ivan ikäänkuin mietteissään ja
aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullutkaan Aljošan huudahdusta. — Minäpä
tiesin, että hän on hirttäytynyt.

— Keneltä sait tietää?

— En tiedä keneltä. Mutta minä tiesin. Tiesinkö minä? Niin, hän sanoi
minulle. Hän sanoi sen äsken juuri minulle...

Ivan seisoi keskellä huonetta ja puhui edelleen yhtä miettivänä ja
katsellen maahan.

— Kuka _hän_? — kysyi Aljoša katsahtaen tahtomattaan ympärilleen.

— Hän on pujahtanut pois.

Ivan nosti päänsä ja hymyili hiljaa:

— Hän pelästyi sinua, sinua kyyhkyläistä. Sinä olet »puhdas kerubi».
Sinua Dmitri nimittää kerubiksi. Kerubi... Serafien ukkosenkaltainen
riemukarjunta! Mitä on serafi? Kenties kokonainen tähtisikermä.
Mutta kenties koko tähtisikermä onkin vain jonkinmoinen kemiallinen
molekyyli... On olemassa Leijonan ja Auringon tähtisikermä, etkö tiedä
sitä?

— Veljeni, istuudu! — lausui Aljoša pelästyneenä. — Istuudu Jumalan
tähden sohvaan. Sinä hourailet, käy makaamaan tyynyä vastaan, kas näin.
Tahdotko märän pyyheliinan päähäsi? Kenties se tekee olon paremmaksi?

— Anna pyyheliina, se on tuossa tuolilla, viskasin sen äsken siihen.

— Tässä ei ole sitä. Älä ole huolissasi, minä tiedän, missä se
on; tässä se on, — sanoi Aljoša löydettyään huoneen toisesta
nurkasta Ivanin pesupöydän luota puhtaan, vielä kokoon taitetun ja
käyttämättömän pyyheliinan. Ivan katsoi omituisesti pyyheliinaan; oli
kuin hänen muistinsa olisi silmänräpäyksessä palannut.

— Odota, — sanoi hän nousten sohvalta, — äsken, tunti takaperin, minä
otin tämän saman pyyheliinan tuolta ja kastelin sen vedessä. Käärin sen
päähäni ja paiskasin tänne... kuinka se on kuiva? Toista pyyheliinaa ei
ollut.

— Kääritkö sinä tämän pyyheliinan päähäsi? — kysyi Aljoša.

— Kyllä, ja kävelin huoneessa, tunti takaperin... Miksi kynttilät ovat
palaneet niin pieniksi? Paljonko kello on?

— Kohta kaksitoista.

— Ei, ei, ei! — huudahti yhtäkkiä Ivan. — Se ei ollut uni! Hän oli, hän
istui täällä, tuolla sohvalla. Kun sinä koputit ikkunaan, paiskasin
minä häntä vastaan juomalasin... tämän... Odota, minä olen ennenkin
nukkunut, mutta tämä uni ei ole uni. Ja on ollut ennenkin. Minä näen,
Aljoša, nykyään unia... mutta ne eivät ole unia, vaan tulevat valveilla
ollessani, minä kävelen, puhun ja näen... mutta nukun. Mutta hän istui
tässä, hän oli, kas tuolla sohvalla... Hän on hirveän tyhmä, Aljoša,
hirveän tyhmä, — alkoi Ivan yhtäkkiä nauraa ja rupesi astelemaan
huoneessa.

— Kuka on tyhmä? Kenestä sinä puhut, veli? — kysyi Aljoša taas
surullisena.

— Piru! Hän on ruvennut käymään luonani. Kaksi kertaa on ollut,
melkeinpä kolmekin. Hän ärsytteli minua sillä, että minä muka olen
äkäinen, kun hän on yksinkertaisesti piru eikä tulisiipinen saatana
ukkosen jyrinässä ja salamoissa. Mutta hän ei ole saatana, sen hän
valehtelee. Hän on vieraan nimen anastaja. Hän on yksinkertaisesti
piru, jonninjoutava pieni piru. Hän käy saunassa. Riisu hänet
alastomaksi, niin varmasti löydät hännän, pitkän, iljettävän, aivan
kuin tanskalaisella koiralla, arssinan pituisen, pörrökarvaisen...
Aljoša, sinä olet paleltunut, sinä olet ollut lumessa, tahdotko teetä?
Mitä? Kylmää? Tahdotko, niin käsken panna tulelle? _C'est à ne pas
mettre un chien dehors_...

Aljoša juoksi nopeasti pesulaitteen luo, kostutti pyyheliinan, sai
Ivanin taas istuutumaan ja pani märän pyyheliinan hänen päänsä
ympärille. Itse hän istuutui hänen viereensä.

— Mitä sinä minulle vähän aikaa sitten puhuit Lisestä? — alkoi Ivan
taas. (Hän oli tullut hyvin puheliaaksi.) — Lise miellyttää minua. Minä
sanoin sinulle hänestä jotakin rumaa. Minä valehtelin, hän miellyttää
minua... Pelkään huomenna Katjan puolesta, pelkään kaikkein enimmän.
Tulevaisuutta. Hän hylkää huomenna minut ja polkee jalkojensa alle.
Hän luulee, että minä mustasukkaisuudesta hänen takiansa syöksen
turmioon Mitjan! Niin, hän luulee sitä! Mutta eihän! Huomenna risti,
mutta ei hirsipuu. Ei, minä en hirttäydy. Tiedätkö, etten minä koskaan
voi riistää itseltäni henkeä, Aljoša! Johtuuko se alhaisuudesta, vai
kuinka? Minä en ole pelkuri. Elämänhalusta! Mistä minä tiesin, että
Smerdjakov on hirttäytynyt? Niin, hän sen minulle sanoi...

— Ja oletko sinä vahvasti vakuutettu, että joku on istunut tässä? —
kysyi Aljoša.

— Tuossa sohvassa, nurkassa. Sinä olisit ajanut hänet pois. Ja
sinähän ajoitkin hänet pois: hän katosi, kun sinä tulit. Minä pidän
sinun kasvoistasi, Aljoša. Oletko tietänyt, että minä pidän sinun
kasvoistasi? Mutta _hän_ — se olen minä, Aljoša, minä itse. Kaikki,
mikä minussa on alhaista, kaikki, mikä minussa on halpamaista ja
halveksittavaa! Niin, minä olen »romantikko», hän on huomannut sen...
vaikka se onkin panettelua. Hän on hirveän tyhmä, mutta tällä hän
saa yliotteen. Hän on viekas, eläimellisen viekas, hän tiesi, millä
minut saa raivostumaan. Hän ärsytti minua koko ajan sillä, että
minä uskon häneen, ja sillä hän sai minut kuuntelemaan itseään. Hän
veti minua nenästä niinkuin poikanulikkaa. Muuten hän sanoi minulle
paljon totta minusta. Minä en koskaan olisi sanonut sitä itselleni.
Tiedätkö, Aljoša, tiedätkö, — lisäsi Ivan hirveän vakavana ja ikäänkuin
luottamuksellisesti, — minä tahtoisin hyvin mielelläni, että hän
todellakin olisi _hän_ eikä minä!

— Hän on kiusannut kovasti sinua, — sanoi Aljoša katsoen osaaottavasti
veljeään.

— Hän ärsytti minua! Ja, tiedätkö, ovelasti, ovelasti: »Omatunto!
Mitä on omatunto? Minä teen sen itse. Miksi minä sitten kidun?
Tottumuksesta. Yleismaailmallisen inhimillisen tottumuksen vuoksi, joka
on seitsemäntuhatta vuotta vanha. Tottukaamme siitä pois ja olkaamme
jumalia.» — Hän sen sanoi, hän sen sanoi!

— Vaan et sinä, et sinä? — huudahti Aljoša voimatta hillitä itseään ja
katsoen kirkkain silmin veljeään. — No, vähät hänestä, anna hänen olla
ja unohda hänet! Vieköön hän mukanaan pois kaiken sen, mitä sinä nyt
kiroat, älköönkä tulko koskaan takaisin.

— Niin, mutta hän on ilkeä. Hän pilkkasi minua. Hän oli röyhkeä,
Aljoša, — lausui Ivan vavahdellen loukkaantumisesta. — Mutta hän
panetteli minua, hän panetteli monessa suhteessa. Valehteli minusta
minulle itselleni vasten silmiä. »Oi, sinä menet suorittamaan hyveen
sankaritekoa, ilmoitat, että olet tappanut isäsi, että palvelija on
sinun yllyttämänäsi tappanut isäsi...»

— Veli, — keskeytti Aljoša, — hillitse itseäsi: et, sinä ole tappanut.
Se ei ole totta!

— Hän sen sanoi, hän, ja hän tietää sen. »Sinä olet menossa
suorittamaan hyveen sankaritekoa, mutta hyveeseen sinä et kuitenkaan
usko — se juuri sinua suututtaa ja kiusaa, sentähden sinä olet niin
kostonhimoinen.» — Tätä hän sanoi minulle minusta itsestäni, ja hän
tietää, mitä puhuu...

— Sinä sitä puhut eikä hän! — huudahti Aljoša surullisena. — Ja sinä
puhut sairaana, houreissa, itseäsi kiusaten!

— Ei, hän tietää mitä puhuu. »Sinä», sanoo hän, »menet ylpeydestä,
asetut seisomaan ja sanot: 'Minä olen murhaaja, ja mitä te
kiemurtelette kauhusta, te valehtelette! Minä halveksin teidän
mielipiteitänne, halveksin teidän kauhistustanne.'» Tätä hän sanoi
minusta, ja yhtäkkiä hän sanoo: »Tiedätkö, sinä tahtoisit, että he
kehuisivat sinua: Hän, mukamas, on rikollinen ja murhaaja, mutta
kuinka jalot tunteet hänellä onkaan, hän tahtoi pelastaa veljensä ja
tunnusti!» Mutta tämä on valhetta, Aljoša! — huudahti Ivan yhtäkkiä
silmät säkenöiden. — Minä en tahdo, että roskaväki minua kehuu! Sen hän
valehteli, Aljoša, hän valehteli, vannon sen sinulle! Minä paiskasin
senvuoksi juomalasin häntä vastaan, ja se meni säpäleiksi hänen
naamaansa.

— Veli, rauhoitu, lakkaa! — pyyteli Aljoša.

— Ei, hän osaa kiusata, hän on julma, — jatkoi Ivan kuulematta häntä. —
Minä aavistin aina, miksi hän käy luonani. »Olkoonpa», sanoo hän, »että
menit ylpeydestä, mutta ainahan oli olemassa toiveita, että Smerdjakov
julistetaan syylliseksi ja hänet lähetetään pakkotyöhön, että Mitja
pääsee vapaaksi ja sinut tuomitaan ainoastaan _siveellisesti_ —
kuuletko, hän ivaili tällä! — ja toiset sinua kehuvat. Mutta nyt on
Smerdjakov kuollut, hirttäytynyt, — no, kuka siellä oikeudessa nyt
sinua yksin uskoo? Mutta sinähän menet, menet, sinä menet kuitenkin,
olet päättänyt mennä. Mitä varten sinä menet tämän jälkeen?» Se on
kauheata, Aljoša, minä en kestä tällaisia kysymyksiä. Kuka uskaltaa
tehdä minulle semmoisia kysymyksiä?

— Veli, — keskeytti Aljoša jähmettyen kauhusta, mutta yhä ikäänkuin
toivoen, että saa Ivanin tulemaan järkiinsä, — kuinka hän on voinut
puhua sinulle Smerdjakovin kuolemasta ennen minun tuloani, kun ei
kukaan vielä tietänyt siitä eikä kukaan ollut ennättänytkään saada
siitä tietoa?

— Hän sanoi, — lausui Ivan lujasti panematta kysymykseenkään, että
asiaa voisi epäillä. — Tästä hän vain puhuikin, jos niin tahdot. »Ja
jos sinä edes», sanoo, »uskoisit hyveeseen: olkoot uskomatta minua,
menen periaatteen takia. Mutta sinähän olet porsas, aivan samoin kuin
Fjodor Pavlovitš, ja mitä sinulle merkitsee hyve? Miksi sinä vääntäydyt
sinne, jos sinun uhrisi ei vie mihinkään tuloksiin? Siksi vain, että
sinä itsekään et tiedä, minkä tähden menet! Oi, sinä antaisit paljon,
saadaksesi itse tietää, minkä tähden menet! Ja niinkuin muka olisit
päättänyt mennä! Sinä et vielä ole päättänyt! Sinä tulet koko yön
istumaan ja hautomaan päätöstä: Mennäkö vai ei? Mutta sinä menet
kuitenkin ja tiedät, että menet, itse tiedät, että koetapa päättää
miten tahansa, niin ratkaisu ei riipu sinusta. Menet, koska et uskalla
olla menemättä. Miksi en uskalla, — arvaa se itse, siinä on sinulle
arvoitus!» Nousi ja lähti. Sinä tulit ja hän lähti. Hän sanoi minua
pelkuriksi, Aljoša! _Le mot de l'énigme_, että minä olen pelkuri! »Ei
tuollaisista kotkista ole liitelemään korkeuksissa!» Sen hän lisäsi,
sen hän lisäsi! Ja Smerdjakov puhui samaa. Hänet pitää tappaa! Katja
halveksii minua, olen jo kuukauden ajan huomannut sen, ja Lisekin alkaa
halveksia! »Menet, jotta sinua kehuttaisiin», — se on petomainen valhe!
Ja sinäkin jo halveksit minua, Aljoša. Nyt rupean taas vihaamaan sinua!
Ja petoakin minä vihaan, petoakin vihaan! En tahdo pelastaa petoa,
mädätköön pakkotyössä! Olen ruvennut laulamaan hymniä! Oi, huomenna
menen, asetun heidän eteensä ja syljen heitä kaikkia vasten silmiä!

Hän hyppäsi ylös raivostuneena, paiskasi pois päästään pyyheliinan ja
alkoi uudelleen astella huoneessa. Aljoša muisti äskeiset sanat: »on
kuin nukkuisin valveillani... Kävelen, puhun ja näen, mutta nukun».
Oli kuin juuri noin olisi nyt tapahtunut. Aljoša ei poistunut hänen
luotaan. Hänen päähänsä välähti ajatus juosta lääkärin luo ja tuoda
hänet tänne, mutta hän ei uskaltanut jättää veljeään yksikseen: ei
ollut ketään, jonka silmälläpidettäväksi hänet olisi voinut antaa.
Viimein Ivan alkoi vähitellen kokonaan menettää muistinsa. Hän puhui
yhä edelleen, puhui vaikenematta, mutta aivan sekavasti. Hän äänsi
huonosti sanatkin ja horjahti yhtäkkiä pahasti paikallaan. Mutta Aljoša
ennätti tukemaan häntä. Ivan antoi viedä itsensä vuoteelle, Aljoša
riisui häneltä jotenkuten vaatteet ja laittoi hänet makuulle. Itse
hän istui vuoteen ääressä vielä pari tuntia. Sairas nukkui sikeästi,
liikahtamatta, hiljaa ja tasaisesti hengittäen. Aljoša otti tyynyn ja
kävi sohvalle makaamaan riisuutumatta. Ennen nukkumistaan hän rukoili
Mitjan ja Ivanin puolesta. Ivanin sairaus kävi hänelle ymmärrettäväksi:
»Ylpeän päätöksen tuskat, syvä omatunto!» Jumala, johon hän ei uskonut,
ja Hänen totuutensa olivat valtaamassa sydämen, joka yhä vieläkään ei
tahtonut alistua. »Niin», liikkui Aljošan mielessä hänen jo maatessaan
pää tyynyllä, »niin, kun kerran Smerdjakov on kuollut, niin Ivanin
todistusta ei kukaan usko; mutta hän menee ja todistaa!» Aljoša hymyili
hiljaa: »Jumala voittaa!» ajatteli hän. »Joko hän nousee ylös totuuden
valossa, tai... hän sortuu vihaan, kostaen itselleen ja kaikille siitä,
että on palvellut sitä, mihin ei usko», lisäsi Aljoša katkerasti ja
rukoili taas Ivanin puolesta.



Kahdestoista kirja

Tuomiovirhe



1.

Kovan onnen päivä


Kuvaamieni tapahtumien jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla alkoi
piirioikeutemme istunto ja ryhdyttiin tuomitsemaan Dmitri Karamazovia.

Sanon jo ennakolta ja sanon jyrkästi: en ollenkaan katso kykeneväni
kertomaan kaikkea sitä, mitä oikeudessa tapahtui, eikä kertomukseltani
puutu ainoastaan asianmukainen täydellisyys, vaan myöskin asianmukainen
järjestys tapahtumien esittämisessä. Minusta tuntuu, että jos kaikki
olisi muistettava ja kaikki selitettävä, niinkuin pitäisi, niin se
vaatisi kokonaisen kirjan ja varsin laajankin. Älköön senvuoksi
moitittako minua, kun kerron vain sen, mikä minua persoonallisesti
hämmästytti ja mikä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Minä olen saattanut
pitää toisarvoista pääasiana, vieläpä jättää mainitsematta kaikkein
silmäänpistävimmät ja tärkeimmät piirteet... Muuten huomaan, että
parasta on olla pyytelemättä anteeksi. Teen niinkuin osaan, ja lukijat
ymmärtävät itse, että olen tehnyt vain niinkuin olen osannut.

Ensiksi, ennenkuin astumme sisälle oikeussaliin, minä mainitsen
asian, joka minua tuona päivänä erityisesti ihmetytti. Muuten se ei
ihmetyttänyt ainoastaan minua, vaan kuten myöhemmin nähtiin, kaikkia
muitakin. Nimittäin: kaikki tiesivät, että tämä asia kiinnitti sangen
monien mieltä, että kaikki paloivat kärsimättömyydestä odottaessaan
tuomioistuimen käsittelyä, että meidän yhteiskunnassamme oli paljon
puhuttu, lausuttu otaksumia, huudahdeltu, haaveksittu jo kokonaista
kaksi kuukautta. Kaikki tiesivät myös, että tämä juttu oli tullut
kuuluisaksi kautta Venäjän, mutta eivät kuitenkaan osanneet kuvitella,
että se oli niin polttava, niin kiihoittava, siinä määrin kaikkia ja
jokaista järkyttävä, eikä ainoastaan meillä, vaan kaikkialla, kuin
sitten nähtiin itse oikeudenistunnossa tuona päivänä. Sinä päivänä
saapui meille vieraita ei ainoastaan läänimme pääkaupungista, vaan
myös muutamista muista Venäjän kaupungeista sekä lopulta Moskovasta
ja Pietarista. Saapui lakimiehiä, saapui myös muutamia ylhäisiä
henkilöitä ja myöskin naisia. Kaikki pääsyliput olivat menneet
niinkuin kuumille kiville. Erikoisen arvokkaille ja huomatuille
miespuolisille tulijoille oli varattu aivan vastoin tavallisuutta
paikat tuomarien pöydän takana; sinne ilmestyi kokonainen rivi
nojatuoleja, joissa istui erilaisia henkilöitä. Sellaista meillä
ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Erittäin paljon oli naisia,
— meikäläisiä ja muualta tulleita, luullakseni ihan puolet koko
yleisöstä. Yksistään kaikkialta saapuneita lakimiehiä oli niin paljon,
ettei tiedetty, mihin heidät saataisiin sijoitetuiksi, koska kaikki
pääsyliput jo aikoja sitten oli jaettu pyytäjille ja anojille. Näin
itse, kuinka salin päähän, lavan taakse, kiireen kaupalla laitettiin
väliaikainen aitio, johon kaikki nämä muualta saapuneet lakimiehet
päästettiin, ja he olivat omasta mielestään suorastaan onnellisia,
kun saivat edes seisoa siellä, sillä tilan säästämiseksi oli kaikki
tuolit viety tuosta aitiosta pois, ja koko sinne kerääntynyt joukko
seisoi koko »jutun» ajan tiheässä kasassa, kylki kyljessä kiinni.
Jotkut naisista, varsinkin muualta saapuneista, ilmestyivät salin
parvekkeelle tavattoman komeasti puettuina, mutta naisten enemmistö
oli unohtanut pukuasiatkin. Heidän kasvoillaan kuvastui hysteerinen,
ahnas, melkein sairaalloinen uteliaisuus. Eräs luonteenomaisimpia
erikoisuuksia koko tässä saliin kokoontuneessa seurassa, erikoisuus,
joka on merkille pantava, oli se, että, kuten monet havainnot myöhemmin
osoittivat todeksi, melkein kaikki naiset, ainakin suuri enemmistö
heistä, olivat Mitjan puolella ja toivoivat hänen vapauttamistaan.
Kenties tämä pääasiallisesti johtui siitä, että hänestä oli saatu
se käsitys, että hän oli naisten sydänten valloittaja. Tiedettiin
kahden kilpailevan naisen saapuvan istuntoon. Toinen näistä, nimittäin
Katerina Ivanovna, herätti kaikissa erikoista mielenkiintoa; hänestä
kerrottiin tavattoman paljon harvinaisia asioita, hänen kiihkeästä
kiintymyksestään Mitjaan, tämän rikollisuudestakin huolimatta,
kerrottiin ihmeellisiä juttuja. Erityisesti mainittiin hänen
ylpeyttään (hän ei ollut käynyt vierailulla juuri kenenkään luona
kaupungissamme), hänen »aristokraattisista suhteistaan». Kerrottiin
hänen aikovan pyytää hallitukselta, että hän saisi luvan seurata
rikoksentekijää pakkotyöhön ja antaa vihkiä itsensä avioliittoon tämän
kanssa jossakin siellä maanalaisissa vuorikaivoksissa. Yhtä kiihkein
mielin odotettiin myös Katerina Ivanovnan kilpailijan Grušenjkan
ilmestymistä oikeuden istuntoon. Kiusallisen uteliaisuuden vallassa
odotettiin kahden kilpailijattaren kohtaamista oikeuden edessä — ylpeän
aristokraattisen tytön ja »hetairan»; Grušenjka muuten oli meidän
naismaailmallemme tutumpi kuin Katerina Ivanovna. Hänet, »Fjodor
Pavlovitšin ja hänen onnettoman poikansa turmioonsyöksijättären»,
olivat naisemme nähneet ennenkin, ja melkein jok'ikinen heistä
ihmetteli, kuinka sellaiseen »aivan tavalliseen, ei edes kauniiseenkaan
venäläiseen pikkuporvarittareen» isä ja poika olivat voineet siinä
määrin rakastua. Sanalla sanoen, puheita oli paljon. Minä tiedän
varmasti, että nimenomaan meidän kaupungissamme oli syntynyt muutamia
vakavia perheriitojakin Mitjan tähden. Monet rouvat olivat kiihkeästi
riidelleet miestensä kanssa, koska heillä oli aivan erilaiset
mielipiteet koko tästä kauheasta asiasta, ja luonnollista näin ollen
oli, että kaikkien näitten rouvien miehet tulivat oikeussaliin ei vain
epäsuopeina syytettyä kohtaan, vaan suorastaan vihoissaan hänelle. Ja
yleensäkin saattoi varmasti sanoa, että päinvastoin kuin naismaailma
kaikki miehet olivat syytettyä vastaan. Näkyi ankaria, kulmakarvat
rypyssä olevia kasvoja, toiset kasvot taas suorastaan kuvastivat
vihamielisyyttä, ja ne olivat enemmistönä. Totta oli kyllä sekin,
että Mitja oli ennättänyt kaupungissamme ollessaan loukata monia
heistä henkilökohtaisesti. Tietysti jotkut salissa-olijoista olivat
miltei iloisia, eikä heitä oikeastaan sanottavasti liikuttanut Mitjan
kohtalo, vaan heidän mielenkiintonsa kohdistui käsiteltävänä olevaan
tapaukseen; kaikki odottivat jännittyneinä, miten juttu päättyisi,
ja miesten enemmistö toivoi ehdottomasti rangaistusta rikolliselle,
paitsi ehkä lakimiehet, joille asian siveellinen puoli ei ollut
tärkeä, vaan ainoastaan niin sanoakseni sen nykyaikaisjuridinen puoli.
Kaikkien mieltä kuohutti kuuluisan Fetjukovitšin saapuminen. Hänen
kykynsä tunnettiin kaikkialla, eikä hän nyt ensimmäistä kertaa saapunut
maaseudulle puolustajana suurissa rikosasioissa. Ja hänen esiintyessään
puolustusasianajajana tulivat tämmöiset jutut aina kuuluisiksi yli
koko Venäjän ja niitä muistettiin pitkät ajat. Kerrottiin eräitä
kaskuja myös meidän prokuraattoristamme ja oikeuden puheenjohtajasta.
Kerrottiin, että meidän prokuraattorimme vavisten odotti kohtausta
Fetjukovitšin kanssa, että he olivat vanhoja vihamiehiä jo Pietarin
ajoilta, kun he vasta aloittelivat uraansa, että meidän itserakas
Ippolit Kirillovitšimme, joka alati katsoi tulleensa loukatuksi
urallaan, jo Pietarista lähtien, kun hänen kykyään muka ei oltu pidetty
riittävästi arvossa, henkisesti uudestisyntyi Karamazovien jutun
johdosta ja haaveili voivansa tällä jutulla kohota vielä maineeseen,
mutta että häntä peloitti vain Fetjukovitš. Mutta nuo käsitykset, että
hän vapisi Fetjukovitšin edessä, eivät olleet aivan oikeat. Meidän
prokuraattorimme ei ollut niitä luonteita, jotka masentuvat vaaran
uhatessa, vaan päinvastoin niitä, joiden itserakkaus paisuu ja saa
vauhtia, sikäli kuin vaara suurenee. Mutta yleensä on huomautettava,
että meidän prokuraattorimme oli kovin tulinen ja sairaalloisen altis
vaikutuksille. Joihinkin juttuihin hän pani koko sielunsa ja ajoi niitä
niin, kuin niitten ratkaisusta riippuisi koko hänen kohtalonsa ja koko
hänen arvonsa. Lakimiesten piireissä tälle hiukan naureskeltiin, sillä
prokuraattorimme oli juuri tämän ominaisuutensa takia tullut jossakin
määrin kuuluisaksikin, joskaan ei kaikkialla, niin paljon laajemmalti
kuin olisi voinut luulla, kun ottaa huomioon hänen vaatimattoman
virka-asemansa meidän oikeudessamme. Erittäinkin naurettiin hänen
intohimoiselle psykologian harrastukselleen. Minun mielestäni kaikki
erehtyivät: ihmisenä ja luonteena meidän prokuraattorimme luullakseni
oli paljon vakavampi, kuin miksi monet häntä luulivat. Mutta tämä
sairaalloinen mies ei ollut osannut hankkia itselleen asianmukaista
huomiota aivan ensi-askelillaan uransa alussa, ja se tuli sitten hänen
kohtalokseen koko hänen elämänsä aikana.

Meidän oikeutemme puheenjohtajasta taasen voi sanoa vain sen, että
hän oli sivistynyt ja humaaninen mies, joka käytännössä osasi asiansa
ja tunsi kaikkein uusimmatkin aatevirtaukset. Hän oli jokseenkin
itserakas, mutta ei erikoisesti välittänyt edistymisestä virkauralla.
Hänen elämänsä päätarkoituksena oli olla johtavassa asemassa.
Sitäpaitsi hänellä oli suhteita ja omaisuutta. Karamazovien juttuun hän
suhtautui, niinkuin myöhemmin selvisi, jokseenkin tulisesti, mutta vain
yleiseltä kannalta. Hänen mieltään kiinnitti ilmiö, sen luokittelu, ja
hän piti sitä meidän yhteiskunnallisten olojemme tuotteena, venäläisen
aineksen luonnetta valaisevana j.n.e. Jutun persoonalliseen luoteeseen,
siinä ilmenevään tragediaan, samoin kuin asiaan kuuluvien henkilöitten
persoonaan, syytetystä alkaen, hän suhtautui verraten tyynesti ja
abstraktisesti, niinkuin kenties olikin tehtävä.

Jo paljon ennen oikeuden saapumista oli sali täpötäynnä. Oikeussali on
meidän kaupunkimme paras sali, avara, korkea, kaiukas. Jonkinmoisella
korokkeella olevien oikeudenjäsenten oikealle puolelle oli asetettu
pöytä ja kaksi riviä nojatuoleja valamiehille. Vasemmalla oli syytetyn
ja hänen puolustajansa paikka. Keskellä salia, lähellä oikeudenjäsenten
paikkaa, oli pöytä, jolla olivat »esineelliset todistuskappaleet».
Siinä oli Fjodor Pavlovitšin verinen valkea silkkiviitta, kohtalokas
vaskinen survin, jolla murha otaksuttiin tehdyksi, Mitjan paita veren
tahrimine hihoineen, hänen takkinsa, jonka selkäpuoli oli täynnä
veritäpliä taskun kohdalla, jonne hän oli silloin työntänyt verestä
aivan märän nenäliinansa, tuo liina hyytyneen veren vallassa, nyt aivan
kellastuneena, pistoli, jonka Mitja oli ladannut Perhotinin luona
tehdäkseen sillä itsemurhan ja jonka Trifon Borisovitš oli Mokrojessa
häneltä salaa korjannut pois, kirjekuori päällekirjoituksineen, johon
oli varattu Grušenjkalle kolmetuhatta, ja ruusunpunainen hieno nauha,
joka oli ollut sidottu sen ympärille, ja monia muita kapineita, joita
en edes muista. Hiukan edempänä keskemmällä salia alkoivat yleisöä
varten varatut paikat, mutta jo kaidepuiden edessä oli muutamia
nojatuoleja niitä todistajia varten, jotka jo olivat esittäneet
todistuksensa, mutta jotka tulisivat jäämään saliin. Kello kymmeneltä
saapuivat oikeuden jäsenet, joina olivat puheenjohtaja, yksi jäsen ja
yksi kunniarauhantuomari. Tietysti samassa saapui myös prokuraattori.
Puheenjohtaja oli tanakka, vanttera, keskikokoista pienempi mies,
jonka kasvoissa oli sydäntautisen väri; hän oli noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen, lyhyeksi leikatussa tummassa tukassa oli hieman
harmaata, ja hänen nutussaan oli punainen nauha — en muista enää,
minkä ritarikunnan. Prokuraattori näytti minusta — eikä ainoastaan
minusta, vaan kaikista, — kovin kalpealta, melkein viheriäiseltä
kasvoiltaan ja oli ikäänkuin jostakin syystä laihtunut kenties yhdessä
yössä, sillä vain pari päivää aikaisemmin minä olin tavannut hänet
vielä aivan entisensä näköisenä. Puheenjohtaja aloitti kysymällä
oikeuden komisariukselta: »Ovatko kaikki valamiehet saapuneet?»...
Huomaan kuitenkin, etten voi jatkaa tällä tavoin edelleen jo siitäkään
syystä, että moni asia jäi minulta kuulematta, toisiin en tullut
kiinnittäneeksi huomiota, eräät unohdin painaa mieleeni, mutta
ennen kaikkea minulla, kuten jo olen sanonut, ei sananmukaisesti
ole aikaa eikä tilaa mainita kaikkea, mitä sanottiin ja tapahtui.
Tiedän vain, että kumpikin puoli, t.s. puolustaja ja prokuraattori,
oli tuonut valamiehiä verraten vähän. Mutta kaksitoistamiehisen
valamiesoikeuden jäsenet minä muistan: neljä meikäläistä virkamiestä,
kaksi kauppiasta ja kuusi kaupunkimme pikkuporvaria ja talonpoikaa.
Meillä oli kaupunkilaisten keskuudessa, muistan sen, jo kauan ennen
istuntopäivää kyselty hieman ihmetellen, ja varsinkin naiset olivat
kysyneet: »Annetaanko todellakin niin hienovivahteisen, mutkikkaan ja
psykologisen asian kohtalokas ratkaisu joittenkin virkamiesten, vieläpä
moukkien käsiin, ja mitä tämmöisestä ymmärtää joku pikkuvirkamies
ja varsinkin moukka?» Kaikki nuo valamiehistöön joutuneet neljä
virkamiestä olivat todellakin vähäpätöisiä miehiä, alhaisessa
virka-asemassa olevia, harmaita, — vain yksi heistä oli hiukan
nuorempi, — kaupunkimme seurapiireissä vähän tunnettuja, pienellä
palkalla näivettyneitä, ja luultavasti heillä oli vanhat vaimot,
joita ei voinut tuoda ihmisten ilmoille, sekä laumoittain lapsia,
paljasjalkaisia köyhälistön jäseniä, jotka enintään huvitteleivat
joutoaikanaan korttien ääressä eivätkä tietysti koskaan olleet lukeneet
yhtään kirjaa. Kaksi kauppiasta oli tosin arvokkaan näköisiä, mutta
olivat omituisen vaiteliaita ja liikkumattomia; toinen heistä oli
parraton ja puettu saksalaiseen tapaan; toisella, harmaapartaisella,
oli kaulassa punaisessa nauhassa jokin mitali. Pikkuporvareista
ja talonpojista ei kannata puhuakaan. Meidän pikkuporvarimme ovat
talonpoikia hekin, jopa kyntävät peltoakin. Kaksi heistäkin oli
saksalaisessa puvussa, ja ehkäpä he sen vuoksi näyttivät likaisemmilta
ja rahjusmaisemmilta kuin muut neljä. Niin että saattoi tosiaankin
nousta mieleen ajatus semmoinen kuin nousi minunkin mieleeni heti
heidät nähtyäni: »Mitä tuommoiset voivat ymmärtää tämänkaltaisesta
asiasta?» Siitä huolimatta heidän kasvonsa tekivät omituisen
vakuuttavan ja miltei uhkaavan vaikutuksen, olivat ankarat ja synkät.

Viimein puheenjohtaja ilmoitti, että otetaan käsiteltäväksi entisen
nimineuvoksen Fjodor Pavlovitš Karamazovin murhaa koskeva asia, —
en muista täydelleen, mitä sanoja hän silloin käytti. Komisariusta
käskettiin tuomaan sisälle syytetty, — ja niin tuli esille Mitja.
Salissa syntyi syvä hiljaisuus, olisi voinut kuulla kärpäsen surinan.
En tiedä, miten muihin, mutta minuun teki Mitjan näkeminen sangen
epämiellyttävän vaikutuksen. Ennen kaikkea hän esiintyi hirveänä
keikarina, uudenuutukaisessa takissa. Sain myöhemmin tietää, että hän
oli vartavasten tilannut täksi päiväksi itselleen takin Moskovasta
entiseltä räätäliltään, jolla olivat hänen mittansa. Käsissä
hänellä oli uudet, mustat silohansikkaat, ja hänen liinavaatteensa
olivat hienonhienot. Hän tuli esille harpaten pitkillä askelillaan
suorana ja liikkumattomana eteensä katsellen ja istuutui paikalleen
aivan levollisen näköisenä. Heti hänen jälkeensä tuli myös
puolustusasianajaja, kuuluisa Fetjukovitš, ja tukahdutettu humahdus
kuului salissa. Hän oli pitkä, kuiva mies, jolla oli pitkät, hoikat
jalat, tavattoman pitkät, valkoiset, hienot sormet, ja sileiksi ajetut
kasvot, vaatimattomasti kammatut, jokseenkin lyhyet hiukset, ohuet
huulet, jotka toisinaan vääntyivät hieman ivalliseen hymyyn. Hän näytti
olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olisivat
voineet olla miellyttävätkin, jos hänen silmänsä, jotka sinänsä olivat
pienet ja ilmeettömät, eivät olisi olleet harvinaisen lähellä toisiaan,
niin että ne erotti toisistaan pitkän, hienon nenän ohut luu. Sanalla
sanoen, näissä kasvoissa oli jotakin perin lintumaista, mikä sai
hämmästymään. Yllään hänellä oli hännystakki ja valkea kaulaliina.
Muistan puheenjohtajan ensimmäiset kysymykset Mitjalle, jotka koskivat
nimeä, ammattia j.n.e. Mitja vastasi terävästi, mutta odottamattoman
kovalla äänellä, niin että puheenjohtaja ihan pudisti päätään ja
katsoi häneen miltei ihmetellen. Sitten luettiin oikeuden istuntoon
kutsuttujen henkilöitten, t.s. todistajain ja asiantuntijain luettelo.
Luettelo oli pitkä; neljä todistajaa oli jäänyt tulematta: Miusov, joka
tähän aikaan oli jo Pariisissa, mutta joka oli antanut todistuksensa
jo valmistavassa kuulustelussa, rouva Hohlakov ja tilanomistaja
Maksimov sairauden vuoksi ja Smerdjakov äkillisen kuoleman johdosta,
josta esitettiin poliisilaitoksen todistus. Smerdjakovia koskeva
tiedonanto synnytti salissa paljon liikettä ja kuisketta. Tietysti
yleisön joukossa oli paljon niitä, jotka eivät vielä tietäneet tästä
äkillisestä itsemurhasta. Mutta erityisesti herätti hämmästystä Mitjan
äkillinen päähänpisto: tuskin oli esitetty Smerdjakovia koskeva tieto,
kun hän äkkiä huudahti paikaltaan, niin että se kuului yli koko salin:

— Koiralle koiran kuolema!

Muistan, kuinka hänen puolustusasianajajansa syöksähti hänen luokseen
ja kuinka puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa uhaten ryhtyä ankariin
toimenpiteisiin, jos tuollainen temppu vielä uudistuu. Mitja lausui
puolustajalleen muutamia kertoja puoliääneen ja katkonaisesti ja
päätään nyökäyttäen, mutta aivan kuin ei ensinkään katuisi:

— En tee enää, en tee enää! Sattui pääsemään suustani! En tee enää!

Tämä lyhyt välikohtaus ei tietenkään saattanut häntä edulliseen valoon
valamiesten ja yleisön silmissä. Siinä ilmeni hänen luonteensa ja
paljastui toisten tarkastettavaksi. Tämmöisen vaikutelman alaisena luki
oikeuden sihteeri syytekirjelmän.

Se oli jokseenkin lyhyt, mutta seikkaperäinen. Siinä esitettiin vain
tärkeimmät syyt, miksi se ja se on asetettu syytteeseen, miksi hänet
oli pakko jättää oikeuden tuomittavaksi ja niin edespäin. Siitä
huolimatta se teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Sihteeri luki sen
selvästi, kuuluvalla äänellä ja täsmällisesti. Koko tuo tragedia
ikäänkuin esiintyi uudelleen kaikkien nähtäväksi selväpiirteisenä,
keskitetyssä muodossa, lahjomattomassa ja järkähtämättömässä
valaistuksessa. Muistan, kuinka puheenjohtaja heti lukemisen loputtua
kuuluvalla äänellä ja vakavasti kysyi Mitjalta:

— Syytetty, tunnustatteko olevanne syyllinen?

Mitja nousi yhtäkkiä paikaltaan:

— Tunnustan olevani syypää juopotteluun ja irstailuun, — huudahti
hän taaskin odottamattomalla, melkein raivostuneella äänensävyllä, —
laiskoitteluun ja reuhaamiseen. Tahdoin tulla elämäni ajaksi kunnon
mieheksi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kohtalo minut nujersi!
Mutta ukon kuolemaan, tuon vihamieheni ja isäni, minä en ole syyllinen!
Rahojen ryöstämiseen häneltä — en, en, en ole syyllinen enkä voi olla
syyllinen: Dmitri Karamazov on lurjus, mutta ei varas!

Huudettuaan tämän hän istuutui paikalleen, ja koko hänen ruumiinsa
näytti vapisevan. Puheenjohtaja kääntyi uudelleen hänen puoleensa
kehoittaen lyhyesti, mutta vakavasti häntä vastaamaan ainoastaan
kysymyksiin eikä päästelemään asiaankuulumattomia ja kiihkoisia
huudahduksia. Sitten hän käski ryhtyä oikeudelliseen tutkimukseen.
Tuotiin esiin kaikki todistajat vannomaan valaa. Näin heidät siinä
kaikki samalla kertaa. Muuten syytetyn veljet saivat todistaa tekemättä
valaa. Kun pappi ja puheenjohtaja olivat lausuneet asianmukaiset
kehoitukset, vietiin todistajat pois ja pantiin istumaan mahdollisimman
paljon erilleen toisistaan. Sitten kutsuttiin heidät esille yksi
kerrallaan.



2.

Vaarallisia todistajia


En tiedä, oliko puheenjohtaja jakanut prokuraattorin ja puolustajan
haastamat todistajat jollakin tavoin ryhmiin ja missä järjestyksessä
heidät oli päätetty kutsua esiin. Luultavasti tässä oli jokin
järjestely olemassa. Tiedän vain, että ensimmäiseksi alettiin kutsua
kuultaviksi prokuraattorin todistajia. Minä toistan, etten aio kuvata
koko kuulustelua kohta kohdalta. Sitäpaitsi kuvaukseni olisi osittain
tarpeetonkin, sillä prokuraattorin ja puolustajan puheissa, kun niiden
vuoro tuli, keskitettiin koko asian kulku ja kaikkien tosiasian
sekä kuultujen todistusten merkitys ikäänkuin yhteen kirkkaasti ja
luonteenomaisesti valaistuun pisteeseen, mutta nämä kaksi huomattavaa
puhetta minä ainakin paikoitellen olen täydelleen kirjoittanut muistiin
ja esitän aikanaan samoin kuin erään tavattoman ja aivan odottamattoman
episodin, joka prosessin aikana sattui äkkiä jo ennen oikeudessa
pidettyjä puheita ja epäilemättä paljon vaikutti sen ankaraan ja
onnettomaan lopputulokseen. Huomautan vain, että aivan oikeudenistunnon
ensi hetkistä saakka esiintyi selvästi eräs tämän »jutun» kuvaava
piirre, jonka kaikki huomasivat, nimittäin: syytöksen tavaton voima
niihin keinoihin verrattuna, jotka puolustajalla oli käytettävinään.
Sen ymmärsivät kaikki aivan heti, kun tässä ankarassa oikeussalissa
tosiasiat alkoivat keskitetyssä muodossa järjestyä ryhmiin ja alkoi
vähitellen yhä selvempänä esiintyä koko tuo kamala tapaus ja kaikki
tuo veri. Kaikille: kävi ymmärrettäväksi kenties jo aivan alussa,
että se on oikeastaan aivan kiistämätön asia, että siinä ei ole
sijaa epäilyille, että oikeastaan ei tarvittaisi mitään virallisia
väittelyjä, että puheet ovat vain muodon vuoksi ja että syytetty on
syyllinen, ilmeisesti syyllinen, lopullisesti syyllinen. Luulen, että
kaikki naisetkin, aivan jokikinen, jotka niin kärsimättömästi toivoivat
tuon mielenkiintoisen syytetyn vapauttamista, samalla kertaa olivat
nyt täysin vakuutettuja hänen syyllisyydestään. Vieläpä he luullakseni
olisivat olleet pahoillaankin, jollei hänen syyllisyyttään olisi niin
vakuuttavasti osoitettu, sillä silloin ei asian loppuselvitys olisi
niin vaikuttava, kun rikollinen julistetaan syyttömäksi. Ja että hänet
julistetaan syyttömäksi, — siitä, omituista kyllä, kaikki naiset
olivat vakuutetut melkein viime hetkeen asti: »hän on syyllinen,
mutta hänet vapautetaan humaanisuuden vaikutuksesta, uusien aatteiden
ja uusien tunteiden vaikutuksesta, jotka nykyisin ovat liikkeessä»,
j.n.e. Siksipä he olivat niin joukolla ja niin kärsimättömästi tänne
rientäneetkin. Miesten mieliä taas kiinnitti enimmän prokuraattorin
ja kuuluisan Fetjukovitšin välinen kamppailu. Kaikki ihmettelivät ja
kysyivät itseltään: mitä voi tehdä tämmöisestä toivottomasta asiasta,
tästä mädästä munasta, edes niinkään etevä mies kuin Fetjukovitš? Siksi
he jännittynein mielin seurasivat askel askelelta hänen urotöitään.
Mutta Fetjukovitš jäi aivan loppuun asti, siihen asti kuin hän piti
puheensa, kaikille arvoitukseksi. Kokeneet miehet aavistivat, että
hänellä on järjestelmä, että hänen mielessään on jo jotakin kypsynyt,
että hänellä on edessään päämäärä, mutta mikä se oli, — sitä oli
miltei mahdoton arvata. Hänen varmuutensa ja itseluottamuksensa olivat
kuitenkin silmäänpistävät. Sitäpaitsi huomasivat kaikki ilokseen heti,
että hän, vaikka oli ollut kaupungissamme niin lyhyen ajan, kaikkiaan
ehkä vain kolmisen päivää, oli kyennyt ihmeteltävän hyvin perehtymään
juttuun ja »tutkinut sen pienimpiä vivahduksia myöten.» Nautintoa
tuntien kertoivat monet jälkeenpäin esimerkiksi siitä, miten hän osasi
oikeaan aikaan »vetää nenästä» kaikkia prokuraattorin todistajia ja
saada heidät sekaantumaan ja ennen kaikkea tahria heidän siveellisen
maineensa ja siten vähentää ilman muuta myös heidän todistustensa
arvoa. Arveltiin muuten hänen tekevän tätä suurelta osalta niin
sanoaksemme leikitelläkseen, jonkinmoisen juridisen loiston takia,
jotta mitkään käytäntöön tulleet asianajotemput eivät jäisi unhoon:
sillä kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän kaikilla noilla
»tahrimisillaan» voinut saavuttaa mitään suurta eikä lopullista etua
ja että hän luultavasti itse ymmärsi sen paremmin kuin kukaan muu,
mutta että hänellä oli varastossa jokin oma ideansa, jokin vielä
piilossa oleva puolustusase, jonka hän yhtäkkiä paljastaa, kun aika on
tullut. Mutta toistaiseksi hän kuitenkin tuntien voimansa ikäänkuin
leikki ja huvittelihe. Niinpä esimerkiksi kun kuulusteltiin Grigori
Vasiljevitšia, entistä Fjodor Pavlovitšin kamaripalvelijaa, joka oli
esittänyt kaikkein painavimman todistuksen »avoimesta, puutarhaan
johtavasta ovesta», niin puolustaja takertui kovasti kiinni häneen, kun
hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä oli tullut. On huomattava, että Grigori
Vasiljevitš esiintyi salissa vähääkään ymmälle joutumatta oikeuden
mahtavuudesta ja häntä kuuntelevan yleisön suurilukuisuudesta, oli
levollisen ja melkeinpä mahtavan näköinen. Hän esitti todistuksensa
niin varmana kuin olisi keskustellut kahden kesken Marfa Ignatjevnansa
kanssa, ainoastaan hiukan kunnioittavammin. Mahdotonta oli saada
häntä sekaantumaan. Aluksi prokuraattori kyseli häneltä pitkän aikaa
kaikenlaisia yksityisseikkoja Karamazovien perheestä. Perhe-elämän
kuva esiintyi hyvin selväpiirteisenä. Kuului ja näkyi, että todistaja
oli vilpitön ja tasapuolinen. Vaikka hän syvästi kunnioittikin entisen
isäntänsä muistoa, niin hän kuitenkin lausui esimerkiksi semmoista,
että tämä ei ollut oikeudenmukainen Mitjaa kohtaan ja »kasvatti väärin
lapsiaan». — »Hänet, pikku pojan, olisivat ilman minun huolenpitoani
täit syöneet», lisäsi hän kertoessaan Mitjan lapsuusvuosista. »Ei
ollut myöskään paikallaan, että isä teki pojalleen vääryyttä tämän
äidinperintöön nähden.» Prokuraattorin kysymykseen, mitä syitä
hänellä oli vakuuttaa Fjodor Pavlovitšin tehneen vääryyttä pojalleen
tilityksessä, ei Grigori Vasiljevitš kaikkien ihmeeksi esittänyt mitään
tosiasioita, mutta oli kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, että tili
pojalle »ei ollut oikea» ja että pojalle todella »olisi pitänyt maksaa
vielä muutamia tuhansia». Huomautan tässä asian ollessa puheena, että
tämän kysymyksen — oliko Fjodor Pavlovitš jättänyt jotakin maksamatta
Mitjalle, — prokuraattori erittäin itsepintaisesti esitti kaikille
niille todistajille, joille saattoi sen tehdä, myöskin Aljošalle ja
Ivan Fjodorovitšille, mutta ei saanut yhdeltäkään todistajalta mitään
täsmällistä tietoa; kaikki vakuuttivat asian niin olevan, mutta
kukaan ei voinut esittää mitään edes osapuilleen selvää todistusta.
Kun Grigori kuvasi pöydän ääressä tapahtuneen kohtauksen, silloin
kun Dmitri Fjodorovitš hyökkäsi sisään ja pieksi isäänsä sekä uhkasi
tulla toiste tappamaan hänet, syntyi salissa synkkä mieliala, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun vanha palvelija kertoi tyynesti, liikoja sanoja
käyttämättä, omalaatuisella puhetavallaan, mutta saaden tulokseksi
kauhean kaunopuheisen esityksen. Mitjan puolelta kärsimästään
loukkauksesta, tämä kun silloin oli lyönyt häntä vasten kasvoja ja
kaatanut hänet maahan, hän huomautti, ettei hän ole siitä vihainen,
vaan on kauan sitten antanut sen anteeksi. Smerdjakov-vainajasta hän
lausui ristien silmänsä, että tämä oli taitava mies, mutta tyhmä ja
sairauden näännyttämä ja ennen kaikkea jumalaton ja että häntä olivat
jumalattomuuteen opettaneet Fjodor Pavlovitš ja tämän vanhin poika.
Mutta melkein innostuen hän vakuutti, että Smerdjakov oli rehellinen,
ja kertoi samalla, miten Smerdjakov aikoinaan oli löytänyt herran
pudottamat rahat eikä ollut salannut niitä, vaan oli tuonut herralle,
ja tämä oli siitä »lahjoittanut hänelle kultakolikon» ja alkanut sen
jälkeen luottaa häneen kaikessa. Että ovi puutarhaan oli ollut auki,
sen hän vakuutti itsepintaisen järkähtämättömästi. Häneltä kyseltiin
muuten niin paljon, etten minä voi kaikkea muistaakaan. Viimein oli
puolustajan vuoro kysellä, ja tämä alkoi ensityökseen tiedustella
kääröstä, johon »muka» Fjodor Pavlovitš oli pannut kolmetuhatta ruplaa
»erästä henkilöä varten». »Näittekö te sen itse — te, joka niin monta
vuotta olitte ollut herrallenne niin läheinen henkilö?» Grigori
vastasi, ettei hän ollut nähnyt eikä ollenkaan kuullutkaan semmoisista
rahoista keneltäkään »aina siihen saakka kun nyt kaikki ovat ruvenneet
puhumaan». Tämän kääröä koskevan kysymyksen Fetjukovitš puolestaan teki
kaikille todistajille, joille vain voi sen tehdä, yhtä itsepintaisesti
kuin prokuraattori oman kysymyksensä omaisuuden jaosta, ja sai myös
kaikilta vain yhden ainoan vastauksen, sen nimittäin, että kukaan ei
ollut nähnyt kääröä, vaikka hyvin monet olivat siitä kuulleet. Tämän
itsepintaisuuden puolustajan puolelta tässä kysymyksessä huomasivat
kaikki alusta alkaen.

— Saanko nyt tehdä teille kysymyksen, jollei teillä ole mitään sitä
vastaan, — kysyi Fetjukovitš yhtäkkiä ja aivan odottamatta, — mistä
aineista oli tehty se palsami eli niin sanoakseni se ryytiviina,
jolla te sinä iltana ennen maatamenoa, kuten tiedetään alustavasta
kuulustelusta, hieroitte kivistäviä lanteitanne toivoen siitä
parannusta?

Grigori katsoi tylsästi kysyjään ja mutisi vähän aikaa vaiti oltuaan:
»Siinä oli salvia-yrttiä.»

— Ainoastaanko salviaa? Ettekö muista vielä jotakin muuta?

— Oli myös ratamoa.

— Ehkäpä myös pippuria? — uteli Fetjukovitš.

— Oli pippuriakin.

— Ja niin edespäin. Ja kaikki tämä viinan seassa?

— Väkiviinassa.

Salissa kuului hiljaista naurua.

— Näettekö nyt, ihan väkiviinassa. Tehän hierottuanne selkäänne näitte
hyväksi juoda suuhunne loput pullon sisällöstä lukien jonkin hurskaan
rukouksen, jonka vain teidän vaimonne tuntee, eikö niin?

— Join.

— Paljonko te arviolta joitte? Noin osapuilleen? Ryypyn, toisenkin?

— Juomalasillinen siitä tulee.

— Ihan juomalasillinen. Ehkäpä puolitoistakin juomalasia?

Grigori vaimeni. Oli kuin hän olisi ymmärtänyt jotakin.

— Puolitoista lasia puhdasta spriitä — sepä ei ole ollenkaan huonosti
naukattu, vai mitä arvelette? Voi nähdä jo »paratiisin ovet avoimina»
eikä vain puutarhaan johtavaa ovea?

Grigori oli yhä vaiti. Yli salin kävi taas naurahdus. Puheenjohtaja
liikahti.

— Ettekö tiedä varmasti, — takertui häneen yhä enemmän Fetjukovitš,
— nukuitteko te vai ettekö sillä hetkellä, jolloin näitte puutarhaan
vievän oven avoimena?

— Seisoin jaloillani.

— Se ei vielä todista, ettette nukkunut (taas kuului naurahduksia
salissa). Olisitteko esimerkiksi voinut vastata sillä hetkellä, jos
joku olisi kysynyt teiltä jotakin, — no, esimerkiksi sitä, mikä vuosi
meillä nyt on?

— Sitä en tiedä.

— Mutta mikä vuosi meillä nyt sitten on, meidän ajanlaskumme mukaan,
Kristuksen syntymästä lukien, ettekö tiedä?

Grigori seisoi hämillään olevan näköisenä ja katsoi jäykästi
kiusaajaansa. Näytti todellakin tuntuvan omituiselta, ettei hän
tietänyt, mikä vuosi oli menossa.

— Kenties sentään tiedätte, montako sormea on kädessänne?

— Minä olen epävapaa mies, — lausui Grigori yhtäkkiä kuuluvasti ja
selvästi, — jos esivalta näkee hyväksi tehdä minusta pilaa, niin minun
on se kärsittävä.

Fetjukovitš näytti hieman nolostuvan, ja asiaan sekaantui
puheenjohtajakin huomauttaen vakavasti puolustajalle, että on tehtävä
sopivampia kysymyksiä. Sen kuultuaan Fetjukovitš kumarsi arvokkaasti
ja ilmoitti lopettaneensa kyselynsä. Tietysti sekä yleisöön että
valamiehiin saattoi jäädä pikkuinen epäilyn mato semmoisen miehen
todistusta kohtaan, joka oli lääkitessään itseään ollut siinä
tilassa, että saattoi »nähdä paratiisin ovet» ja joka sitäpaitsi ei
tietänyt, mikä vuosi jälkeen Kristuksen syntymän nyt oli; niin että
puolustaja oli sentään saavuttanut tarkoituksensa. Mutta ennen Grigorin
poistumista sattui vielä välikohtaus. Kääntyen syytetyn puoleen
puheenjohtaja kysyi, eikö hänellä ole mitään huomauttamista esitettyjen
todistusten johdosta?

— Kaikki hänen puheensa ovat tosia, paitsi se, mitä hän sanoo ovesta,
— huudahti Mitja kovalla äänellä. — Siitä, että hän on kammannut
päästäni täit, minä kiitän, siitä, että hän on antanut minulle anteeksi
lyöntini, minä häntä kiitän; ukko on ollut rehellinen koko elämänsä
ajan ja niin uskollinen isälleni kuin seitsemänsataa villakoiraa.

— Syytetty, valitkaa paremmin sananne, — lausui puheenjohtaja ankarasti.

— Minä en ole villakoira, — mutisi myös Grigori.

— No, sitten olen minä villakoira, minä! — huudahti Mitja. — Jos se on
loukkaavaa, niin omaksun sen itselleni ja pyydän häneltä anteeksi: olen
ollut peto ja häntä kohtaan julma! Aisoposta kohtaan olin myös julma.

— Ketä Aisoposta? — puuttui taas puheenjohtaja ankarasti puheeseen.

— No, Pierrot’ta... isääni, Fjodor Pavlovitšia.

Puheenjohtaja teroitti uudelleen ja entistä ankarammin Mitjan mieleen,
että hän valitsisi varovaisemmin sanontatapansa.

— Te vahingoitatte tällä vain itseänne tuomareittenne silmissä.

Yhtä ovelasti suoriutui puolustaja silloinkin, kun todistajana
kuulusteltiin Rakitinia. Huomautan, että Rakitin oli kaikkein
tärkeimpiä todistajia, ja prokuraattori pani hänelle paljon arvoa.
Selville kävi, että hän tiesi kaiken, tiesi ihmeteltävän paljon,
kaikkien luona hän oli ollut, kaikki nähnyt, kaikkien kanssa puhunut,
tunsi aivan yksityiskohtaisesti Fjodor Pavlovitšin ja kaikkien
Karamazovien elämänkerran. Tosin hän oli kuullut kolmetuhatta
ruplaa sisältävästä kääröstä ainoastaan Mitjalta itseltään.
Sen sijaan hän kuvasi seikkaperäisesti kaikki Mitjan urotyöt
»Pääkaupunki»-ravintolassa, kaikki tämän mainetta vahingoittavat sanat
ja eleet, ja kertoi jutun alikapteeni Snegirevin »pesurievusta».
Siitä erikoiskysymyksestä, jäikö Fjodor Pavlovitš jotakin velkaa
Mitjalle tämän omaisuutta tilittäessään, ei edes itse Rakitin kyennyt
mitään sanomaan, vaan koetti vain päästä ylimalkaisilla halventavilla
viittauksilla: Kukapa, muka, saa selvän, kuka heistä on syyllinen, sekä
voi laskea, kuka on jäänyt kenellekin velkaa, kun koko karamazovilainen
homma oli niin päätöntä, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää eikä
siitä selvää tehdä? Koko tuomittavana olevan rikoksen tragedian hän
kuvasi tulokseksi vanhentuneista maaorjuuden aikuisista tavoista ja
Venäjällä vallitsevasta suuresta epäjärjestyksestä, tämä maa kun kärsii
asianmukaisten laitosten puutetta. Sanalla sanoen, hänen annettiin
tuoda esille yhtä ja toista. Tämän oikeusjutun yhteydessä herra Rakitin
pääsi ensimmäisen kerran esiintymään ja tuli huomatuksi; prokuraattori
tiesi, että todistajalla oli tekeillä aikakauskirjaa varten kirjoitelma
nyt käsiteltävänä olevasta rikoksesta, ja myöhemmin hän puheessaan
(kuten tuonnempana saamme nähdä) siteerasi eräitä ajatuksia tästä
kirjoitelmasta, johon hän siis oli tutustunut. Todistajan antama kuvaus
muodostui synkäksi ja onnettomaksi ja vahvisti suuresti »syytettä».
Yleensä Rakitinin esitys valtasi yleisön itsenäisellä ajatustavallaan
ja ajatuksen ylevällä lennokkuudella. Kuuluipa pari kolme äkkiä
syntynyttä kättentaputusyritystäkin juuri niissä kohdin, joissa
puhuttiin maaorjuudesta ja epäjärjestykseen sortuneesta Venäjästä.
Mutta Rakitin, joka sentään oli nuori mies, ampui kuitenkin hiukan
ohi maalin, ja tätä osasi puolustaja oivallisesti käyttää hyväkseen.
Vastatessaan Grušenjkaa koskeviin kysymyksiin Rakitin, innostuneena
menestyksestään, jonka hän tietysti jo itse oli huomannut, ja siitä
korkeasta ylevyydestä, johon hänen oli onnistunut kohota, katsoi
voivansa lausua Agrafena Aleksandrovnasta hieman halveksivasti, että
tämä oli »kauppias Samsonovin jalkavaimo». Hän olisi myöhemmin ollut
valmis maksamaan paljon siitä, että tuo sana olisi jäänyt sanomatta,
sillä siitäpä hänet Fetjukovitš heti saikin kiinni. Ja tämä kaikki
johtui vain siitä, että Rakitin ei ollut ensinkään ottanut huomioon,
että Fetjukovitš oli voinut niin lyhyessä ajassa tutustua juttuun niin
tarkoin kaikkein yksityisluontoisimpiakin pikku seikkoja myöten.

— Sallikaa minun kysyä, — alkoi puolustaja hymyillen mitä
ystävällisimmin, jopa kunnioittavastikin, kun oli tullut hänen vuoronsa
tehdä kysymyksiä, — te olette tietysti sama herra Rakitin, jonka
kirjoittaman, hiippakunnan hallituksen julkaiseman kirjasen _Herrassa
nukkuneen luostarinvanhimman, isä Zosiman elämä_, joka on täynnä
syviä ja uskonnollisia ajatuksia ja jossa on oivallinen ja hurskas
omistus korkea-arvoiselle piispalle, minä äskettäin olen niin suurella
nautinnolla lukenut.

— Minä en kirjoittanut painettavaksi... se on painettu myöhemmin, —
mutisi Rakitin, ikäänkuin häntä jokin olisi ällistyttänyt, ja miltei
häveten.

— Oi, se on oivallista! Sellainen ajattelija kuin te voi ja
hänen täytyykin suhtautua sangen suurpiirteisesti jokaiseen
yhteiskunnalliseen ilmiöön. Korkea-arvoisen piispan suojeluksella
on teidän perin hyödyllinen kirjasenne levinnyt ja tuottanut
suhteellisesti paljon hyötyä... Mutta mieleni tekisi ensi sijassa
udella teiltä seuraavaa: te mainitsitte äsken juuri, että olette ollut
rouva Svetlovin läheinen tuttava? (Nota bene: Grušenjkan sukunimi oli
Svetlov. Sen minä sain ensimmäisen kerran tietää vasta tuona päivänä,
jutun käsittelyn aikana.)

— Minä en voi vastata kaikista tuttavuuksistani... Minä olen nuori
mies... ja kukapa voi vastata kaikista niistä, jotka sattuu kohtaamaan,
— kivahti Rakitin.

— Minä ymmärrän, ymmärrän varsin hyvin! — huudahti Fetjukovitš,
aivan kuin olisi itsekin ollut nolo ja ikäänkuin rientäen nopeasti
pyytämään anteeksi. — Te kuten jokainen muukin saatoitte vuorostanne
pitää mielenkiintoisena tutustumista nuoreen ja kauniiseen naiseen,
joka mielellään otti luonansa vastaan täkäläistä kukkeinta nuorisoa,
mutta... tahdoin vain saada tietää: tehän tiedätte, että rouva Svetlov
noin pari kuukautta sitten suuresti halusi tutustua nuorimpaan
Karamazoviin, Aleksei Fjodorovitšiin, ja vain siitä, että te toisitte
tämän hänen luokseen ja nimenomaan hänen silloisessa luostariveljen
puvussaan, hän lupasi antaa teille kaksikymmentäviisi ruplaa heti,
kun tuotte hänet sinne. Tämä, kuten tiedetään, tapahtuikin juuri sen
päivän iltana, joka päättyi traagilliseen katastrofiin, siihen, joka on
antanut aiheen tähän oikeusjuttuun. Te veitte Aleksei Karamazovin rouva
Svetlovin luo — ja saitteko te silloin nuo kaksikymmentäviisi ruplaa
palkkiota rouva Svetlovilta, kas, senpä haluaisin nyt saada kuulla
teiltä?

— Se oli pilaa... Minä en näe, miksi tämä saattaa olla teistä
mielenkiintoista. Minä otin piloillani... antaakseni myöhemmin
takaisin...

— Siis otitte. Mutta ettehän te vieläkään ole antanut takaisin... vai
oletteko?

— Se on jonninjoutavaa... — mutisi Rakitin, — minä en voi vastata
sellaisiin kysymyksiin. Tietysti minä annan takaisin.

Puheenjohtaja sekaantui asiaan, mutta puolustaja ilmoitti, ettei
hänellä enää ollut mitään kysyttävää herra Rakitinilta. Herra Rakitin
poistui näyttämöltä hieman nolattuna. Hänen ylevähenkisen puheensa
vaikutus oli tehty tyhjäksi, ja Fetjukovitš seuratessaan häntä
silmillään näytti ikäänkuin osoittavan häntä yleisölle ja sanovan:
»Tuollaisia ovat teidän jalot syyttäjänne!» Muistan, ettei tämäkään
mennyt ilman pientä Mitjan aiheuttamaa välikohtausta: raivostuneena
siitä äänensävystä, jolla Rakitin puhui Grušenjkasta, hän yhtäkkiä
huudahti paikaltaan: »Bernard!» Kun sitten puheenjohtaja, sen jälkeen
kuin Rakitinin kuulustelu oli päättynyt, kääntyi syytetyn puoleen
kysyen, eikö tämä halua huomauttaa jotakin omasta puolestaan, niin
Mitja huudahti raikuvalla äänellä:

— Hän on ottanut minulta, kun jo olin syytteessä, rahoja lainaksi! Hän
on halveksittava Bernard ja onnenonkija eikä usko Jumalaan, vaan on
vetänyt nenästä piispaa!

Mitjaa tietysti taaskin huomautettiin sopimattomasta puhetavasta, mutta
herra Rakitin oli lopullisesti nujerrettu. Ei myöskään alikapteeni
Snegirevin todistuksella ollut menestystä, vaikka aivan toisenlaisesta
syystä. Hän esiintyi aivan repaleisena, likaisessa puvussa ja
likaisissa saappaissa ja kaikista varokeinoista sekä edellä käyneistä
»asianymmärtäjän lausunnoista» huolimatta aivan humalassa. Kun häneltä
kysyttiin sitä pahoinpitelyä koskevia seikkoja, jonka alaiseksi hän oli
joutunut Mitjan puolelta, niin hän yhtäkkiä kieltäytyi vastaamasta.

— Jumala heidän kanssaan. Iljušetška kielsi. Minulle palkitsee Jumala
siellä.

— Kuka teitä kielsi puhumasta? Kenestä te puhutte?

— Iljušetška, pikku poikani: »Isäkulta, isäkulta, kuinka hän sinua
häpäisi!» Sen hän sanoi kiven luona. Nyt hän kuolee...

Alikapteeni alkoi yhtäkkiä ääneensä itkeä ja heittäytyi pitkäkseen
puheenjohtajan jalkojen juureen. Hänet vietiin nopeasti pois yleisön
nauraessa. Prokuraattorin valmistelemaa vaikutusta ei ollenkaan
syntynyt.

Mutta puolustaja käytti edelleen kaikkia keinoja ja pani yhä
enemmän ihmettelemään sitä, että hän oli perehtynyt asiaan kaikkein
pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Niinpä esimerkiksi Trifon
Borisovitšin todistus teki erittäin voimakkaan vaikutuksen ja oli
tietysti sangen epäsuotuisa Mitjalle. Hän laski tarkalleen, miltei
sormillaan, että ensimmäisellä käynnillään Mokrojessa kuukausi ennen
katastrofia Mitja ei ollut voinut mitenkään tuhlata vähempää kuin
kolmetuhatta tai »korkeintaan hivenen vähemmän». Miten paljon menikään
yksistään noille mustalaistytöille! Ja meikäläisille, meikäläisille
täisille moukille he eivät ainoastaan »paiskelleet puoliruplasia
pitkin katua», vaan lahjoittelivat vähintään viidenkolmatta ruplan
seteleitä, pienempiä eivät antaneet. Ja miten paljon heiltä
suorastaan varastettiinkaan! Ken varasti, se ei tietenkään, jättänyt
puumerkkiään, ei semmoista saa kiinni, varasta nimittäin, kun he itse
paiskelevat rahoja turhaan menemään! Meidän rahvashan on rosvojoukkoa,
ei niillä ole tuntoa. Entä tytöille, miten paljon menikään meidän
maalaistytöille! Meillä ovat sen jälkeen rikastuneet, semmoista se
on, kun taas aikaisemmin oli pelkkää köyhyyttä. Sanalla sanoen, hän
muisti jokaisen menon, teki kaikesta tarkan tilin... Näin ollen se
otaksuma, että muka oli tuhlattu ainoastaan puolitoista tuhatta ja
loput pantu kaulassa olevaan pussiin, kävi mahdottomaksi. »Näin itse,
heidän käsissään näin kolmetuhatta yhtä selvästi kuin näkee kopeekan,
omin silmin katselin, mekö emme osaisi rahaa laskea!» huudahteli Trifon
Borisovitš koettaen kaikin voimin olla mieliksi »esivallalle». Mutta
kun tuli puolustajan vuoro kysellä, niin tämä ei juuri koettanutkaan
osoittaa todistusta vääräksi, vaan alkoi yht'äkkiä puhua siitä, että
kyytimies Timofei ja toinen talonpoika Akim olivat Mokrojessa tuon
ensimmäisen, kuukausi ennen vangitsemista tapahtuneen juomingin aikana
löytäneet eteisen lattialta sata ruplaa, jotka Mitja juovuspäissään oli
pudottanut, ja antaneet ne Trifon Borisovitšille, ja tämä oli antanut
heille siitä ruplan mieheen. »No, annoitteko te silloin nuo sata ruplaa
takaisin herra Karamazoville vai ettekö?» Vaikka Trifon Borisovitš
kiemurtelikin, niin hän kuitenkin, sitten kun mainittuja miehiä oli
kuulusteltu, myönsi kertomuksen sadan ruplan löytämisestä todeksi ja
lisäsi vain, että hän oli silloin rehellisesti antanut kaikki takaisin
Dmitri Fjodorovitšille ja palauttanut »omantunnon mukaisesti, mutta
kun he itse silloin olivat aivan päissään, niin he tuskin voivat sitä
muistaa». Koska hän joka tapauksessa, ennenkuin talonpojat oli tuotu
todistamaan, oli kieltänyt koko jutun sadan ruplan löytämisestä,
niin koko hänen todistuksensa, että hän oli antanut rahat takaisin
juopuneelle Mitjalle, luonnollisesti tuntui hyvin vähän uskottavalta.
Näin taaskin yksi prokuraattorin hankkimista kaikkein vaarallisimmista
todistajista joutui epäluulojen alaiseksi ja oli saanut maineeseensa
pahan tahran. Samoin kävi puolalaisillekin: nämä tulivat esille ylpeinä
ja riippumattomina. Kovalla äänellä he todistivat, että ensiksikin
kumpikin heistä »palveli kruunua» ja että »pan Mitja» oli tarjonnut
heille kolmetuhatta ostaakseen heidän kunniansa ja että he itse olivat
nähneet hänen käsittelevän suuria rahoja. Herra Mussjalovitš sekoitti
hirveän paljon puolalaisia sanoja lauseisiinsa ja nähdessään sen vain
kohottavan hänen arvoaan puheenjohtajan ja prokuraattorin silmissä hän
pöyhistyi lopullisesti ja alkoi puhua kokonaan puolankieltä. Mutta
Fetjukovitš sai kiedotuksi heidätkin verkkoihinsa: niin paljon kuin
taas uudestaan kuultavaksi kutsuttu Trifon Borisovitš kiemurtelikin,
niin hänen sittenkin oli pakko tunnustaa, että herra Vrublevski oli
vaihtanut häneltä saadun korttipakan toiseen ja että herra Mussjalovitš
pankkia pitäessään oli puikeltanut päällimmäisen kortin. Tämän vahvisti
todeksi Kalganov, kun hänen vuoronsa oli todistaa, ja molemmat
puolalaisherrat poistuivat häväistyinä yleisön nauraessa.

Sen jälkeen kävi aivan samoin melkein kaikille vaarallisemmille
todistajille. Jokaisen heistä Fetjukovitš osasi siveellisesti
mustata, ja he saivat jollakin tavoin pitkän nenän. Asianharrastajat
ja lakimiehet vain nauttivat tästä, mutta eivät sentään oikein
ymmärtäneet, mitä suuria ja lopullisia seurauksia tästä kaikesta
oikeastaan saattoi olla, sillä, toistan sen, kaikki tunsivat, että
syyte oli kumoamaton, ja tämä mahdottomuus saada se torjutuksi kasvoi
yhä ja sai yhä traagillisemman luonteen. Mutta »suuren taikurin»
varmuudesta he näkivät, että hän oli levollinen, ja he odottivat: eihän
ollut suotta tullut Pietarista »sellainen mies», eihän hän ollut niitä
miehiä, että palaisi tyhjin toimin takaisin.



3.

Lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto ja naula pähkinöitä


Lääketieteellinen asiantuntijain lausunto ei myöskään ollut kovin
edullinen syytetylle. Eikä itse Fetjukovitškaan näyttänyt siitä
suuria toivovan, kuten myöhemmin selvisikin. Se oli alunperin
syntynyt ainoastaan Katerina Ivanovnan vaatimuksesta, tämä kun oli
vartavasten tilannut kuuluisan tohtorin Moskovasta. Puolustuksella
ei tietysti ollut mitään menetettävää tämän kautta, ja parhaassa
tapauksessa se saattoi siitä jotakin voittaakin. Muuten asia sai hieman
koomillisenkin luonteen siitä syystä, että lääkärit olivat jossakin
määrin erimielisiä. Asiantuntijoina olivat — kuuluisa moskovalainen
tohtori, meidän tohtorimme Herzenstube ja nuori lääkäri Varvinskij.
Viimeksimainitut kaksi esiintyivät myös prokuraattorin kutsumina
tavallisina todistajina. Ensimmäisenä kuulusteltiin asianymmärtäjän
ominaisuudessa tohtori Herzenstubea. Hän oli seitsemänkymmenen vuoden
ikäinen ukko, harmaa ja kaljupäinen, keskikokoinen ja vanttera. Kaikki
kaupungissamme pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja kunnioittivat
häntä. Hän oli tunnollinen lääkäri, hyvä ja jalo ihminen, jonkinmoinen
herrnhutilainen tai »määriläinen veli» — en tiedä sitä varmasti. Hän
oli asunut kaupungissamme hyvin kauan ja esiintyi erittäin arvokkaasti.
Hän oli hyväsydäminen ja ihmisiä rakastava, hoiti köyhiä potilaita ja
talonpoikia ilmaiseksi, kävi itse heidän hökkeleissään ja mökeissään ja
jätti heille rahaa lääkkeitten ostoon, mutta samalla hän oli itsepäinen
kuin muuli. Oli aivan mahdotonta saada häntä luopumaan siitä, mitä
hän kerran oli saanut päähänsä. Mainittakoon tässä, että melkein
kaikki kaupungissa jo tiesivät uuden kuuluisan lääkärin pari kolme
päivää kestäneen olonsa aikana luonamme jo ennättäneen antaa muutamia
sangen loukkaavia lausuntoja tohtori Herzenstuben kyvystä. Asian
laita oli niin, että vaikka moskovalainen lääkäri ottikin käynnistä
vähintään kaksikymmentäviisi ruplaa, niin jotkut kaupungissamme sentään
ilostuivat hänen tulostaan, eivät säästäneet rahojaan ja riensivät
hänen luokseen saamaan neuvoja. Kaikkia näitä sairaita oli sitä
ennen tietysti hoitanut tohtori Herzenstube, ja nyt kuuluisa lääkäri
kaikissa kohdin arvosteli erittäin ankarasti hänen hoitotapojaan.
Lopulta hän sairaan luo tullessaan suorastaan kysyi: »No, kuka teitä
täällä on puoskaroinut, Herzenstubeko? Hehe!» Tohtori Herzenstube
sai tietysti tietää kaiken tämän. Ja nyt kaikki kolme lääkäriä
tulivat toinen toisensa jälkeen kuulusteltaviksi. Tohtori Herzenstube
julisti suoraan, että »syytetyn henkisten kykyjen epänormaalisuus
on itsestään selvä». Esitettyään tämän jälkeen mietteensä, jotka
minä tässä jätän kertomatta, hän lisäsi, että tämä epänormaalisuus
havaitaan etupäässä ei ainoastaan syytetyn monista aikaisemmista
teoista, vaan nytkin, tällä hetkelläkin, ja kun häntä pyydettiin
selittämään, miten se on havaittavissa nyt, tällä hetkellä, niin
vanha tohtori koko avomielisellä suoruudellaan viittasi siihen, että
syytetty saliin tullessaan »oli asianhaaroihin nähden tavallisuudesta
poikkeavan ja omituisen näköinen, asteli eteenpäin niinkuin sotamies ja
katsoi itsepintaisesti suoraan eteensä, vaikka luonnollisempaa olisi
ollut, että hän olisi katsonut vasemmalle, missä yleisön joukossa
istuivat naiset, sillä hän piti paljon kauniista sukupuolesta ja
hänen on täytynyt ajatella sangen paljon sitä, mitä naiset mahtavat
hänestä sanoa», lopetti ukko puhuen omituista kieltään. On lisättävä,
että hän puhui venäjää paljon ja mielellään, mutta jotenkin hänen
jokainen lauseensa muodostui saksalaisen mallin mukaan, mistä hän ei
kuitenkaan koskaan ollut millänsäkään, sillä koko elämän ajan oli
hänellä ollut se heikkous, että hän piti venäjänkielistä puhettaan
mallikelpoisena, »parempana kuin mitä itse venäläiset puhuivat», ja
hän käytti myös hyvin mielellään venäläisiä sananlaskuja vakuuttaen
joka kerta, että venäläiset sananlaskut ovat parhaat ja nasevimmat
koko maailman kaikista sananlaskuista. Huomautan vielä, että hän
kenties jonkinmoisen hajamielisyyden vaikutuksesta keskustellessaan
usein unohti kaikkein tavallisimmat sanat, jotka hän tunsi erinomaisen
hyvin, mutta jotka jostakin syystä yhtäkkiä lennähtivät pois hänen
päästään. Samaa tapahtui muuten myös hänen puhuessaan saksaa, ja
tällöin hän aina heilutteli kättään kasvojensa edessä ikäänkuin
koettaen saada kiinni kadonneen sanan, eikä kukaan olisi voinut saada
häntä jatkamaan aloittamaansa puhetta, ennenkuin hän oli löytänyt
kadonneen sanan. Hänen huomautuksensa, että syytetyn olisi pitänyt
sisään astuessaan katsoa naisiin, sai syntymään leikillistä kuiskailua
yleisön keskuudessa. Kaikki naiset meillä pitivät ukostamme hyvin
paljon ja tiesivät myös, että hän, joka oli ollut koko ikänsä naimaton,
oli jalosti ajatteleva ja siveä mies sekä piti naisia korkeampina ja
ihanteellisina olentoina. Senvuoksi hänen odottamaton huomautuksensa
oli kaikista hirveän omituinen.

Moskovalainen tohtori, kun häneltä vuorostaan kysyttiin, vakuutti
jyrkästi ja lujasti, että hän pitää syytetyn sieluntilaa
epänormaalisena, »vieläpä mitä suurimmassa määrässä». Hän puhui paljon
ja viisaasti »affektista» ja »maniasta» ja todisteli, että kaikista
kootuista tosiseikoista päättäen syytetty oli jo useita päiviä ennen
vangitsemista ollut ehdottomasti sairaalloisen affektin vallassa, ja
joskin hän oli tehnyt rikoksen tietoisesti, niin kuitenkin melkein
tahtomattaan, koska hänellä ei ollenkaan ollut voimia vastustaa häntä
vallannutta siveellistä viettymystä. Mutta paitsi affektia tohtori otti
tarkastettavakseen myöskin manian, joka hänen sanojensa mukaan ennusti
jo edeltäpäin suoraa tietä mielenvikaisuuteen, mikä mielenhäiriö nyt
jo oli puhjennut. (Huom.! Minä kerron omilla sanoillani, tohtori
esitti asian käyttäen hyvin oppinutta kieltä ja spesiaalitermejä.)
»Kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa terveen järjen ja logiikan
kanssa», jatkoi hän. »Minä en edes puhukaan siitä, mitä en ole nähnyt,
nimittäin itse rikoksesta ja koko tuosta katastrofista, mutta toissa
päivänäkin, kun hän puheli kanssani, oli hänellä selittämättömän
liikkumaton katse. Odottamatonta naurua silloin, kun se ei ole
ollenkaan paikallaan. Käsittämätön ainainen ärtymyksen tila, omituisia
sanoja: Bernard, etiikka ynnä muita, jotka ovat tarpeettomia.» Mutta
erikoisesti ilmeni tohtorin mielestä tuo mania siinä, että syytetty
ei voi edes puhua noista kolmestatuhannesta ruplasta, joihin nähden
hän katsoo tulleensa petetyksi, joutumatta jonkinmoisen tavattoman
suuttumuksen valtaan, kun hän taas kaikista muista kärsimistään
vastoinkäymisistä ja loukkauksista puhuu ja niitä muistelee jokseenkin
kevyin mielin. Lopuksi on myös tiedusteluista käynyt ilmi, että hän
on samalla tavalla ennenkin joka kerta, kun on tullut kysymys noista
kolmestatuhannesta, joutunut jonkinmoisen raivon valtaan, ja kuitenkin
hänestä todistetaan, että hän on omaa voittoa pyytämätön eikä halua
kiistellä toisten kanssa. »Oppineen ammattiveljeni mielipiteen johdosta
taasen», lisäsi moskovalainen tohtori ivallisesti puheensa lopussa,
»että syytetyn, tullessaan saliin, olisi pitänyt katsoa naisiin eikä
suoraan eteensä, sanon vain, että tuommoinen johtopäätös, paitsi että
se on leikillinen, on sen lisäksi myös perin pohjin virheellinen;
sillä vaikka yhdynkin täydellisesti siihen, ettei syytetyn, astuessaan
sisälle saliin, jossa hänen kohtalonsa ratkaistaan, olisi pitänyt
katsella niin jäykästi eteensä ja että tätä todellakin saatettaisiin
pitää todistuksena hänen sieluntilansa epänormaalisuudesta tällä
hetkellä, niin vakuutan kuitenkin samalla, ettei hänen olisi pitänyt
katsoa vasemmalle naisiin, vaan päinvastoin oikealle hakien silmillään
puolustusasianajajaansa, jonka apuun kaikki hänen toivonsa perustuu ja
jonka puolustuksesta nyt koko hänen kohtalonsa riippuu». Mielipiteensä
tohtori lausui päättävästi ja varmasti. Mutta erityisesti koomillisen
valaistuksen molempien oppineitten asianymmärtäjäin erimielisyydelle
antoi viimeiseksi kuulusteltavaksi otetun lääkäri Varvinskin
odottamaton johtopäätös. Hänen mielestään syytetty oli sekä nyt että
ennen täydellisesti normaalisessa tilassa, ja vaikka hänen tosiaankin
oli täytynyt ennen vangitsemista olla hermostuneessa ja tavattoman
kiihtyneessä mielentilassa, niin se saattoi johtua monista aivan
silminnähtävistä syistä: mustasukkaisuudesta, vihasta, pitkäaikaisesta
juopumuksesta y.m. Mutta tuohon hermostuksen tilaan ei voinut sisältyä
mitään »affektia», jommoisesta äsken oli puhuttu. Siihen seikkaan
nähden taasen, oliko syytetyn, tullessaan saliin, katsottava vasemmalle
vai oikealle, oli hänen »vaatimaton mielipiteensä» se, että syytetyn
oli saliin astuessaan katsottava suoraan eteensä, kuten hän todella
oli katsonutkin, sillä suoraan hänen edessään istuivat oikeuden
puheenjohtaja ja sen jäsenet, joista nyt riippui hänen kohtalonsa,
»niin että katsomalla suoraan eteensä hän juuri todistikin olevansa
tällä hetkellä täysin normaalisessa sieluntilassa», lopetti nuori
lääkäri hieman kiihkeästi »vaatimattoman» todistuksensa.

— Bravo, lääkäri! — huudahti Mitja paikaltaan. — Juuri niin!

Mitjan puhe tietysti keskeytettiin, mutta nuoren lääkärin mielipide
vaikutti aivan ratkaisevasti sekä oikeuteen että yleisöön, sillä
myöhemmin osoittautui, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hän.
Muuten tohtori Herzenstube, kun häntä sitten kuultiin todistajana,
aivan odottamatta yhtäkkiä oli hyödyksi Mitjalle. Kaupungin vanhana
asukkaana, joka kauan oli tuntenut Karamazovien perheen, hän esitti
muutamia »syytteen» kannalta varsin mielenkiintoisia asioita ja lisäsi
lopuksi aivan kuin jotakin olisi kypsynyt hänen mielessään:

— Ja kuitenkin onneton nuori mies olisi voinut saada verrattomasti
paremman kohtalon, sillä hänellä on ollut hyvä sydän sekä lapsena että
lapsuusajan jälkeen, minä tiedän sen. Mutta venäläinen sananlasku
sanoo: »Jos jollakulla on yksi äly, niin se on hyvä asia, mutta jos
tulee vieraaksi vielä älykäs ihminen, niin se on sitäkin parempi, sillä
silloin on kaksi älyä, eikä vain yksi...»

— Äly on hyvä, mutta kaksi on parempi, — toisti prokuraattori tuon
sananlaskun kärsimättömästi, hän kun jo vanhastaan tiesi, että ukolla
oli tapana puhua hitaasti ja pitkäpiimäisesti, välittämättä siitä,
minkä vaikutuksen hänen puheensa teki, ja siitä, että toisten täytyi
häntä odottaa, ja päinvastoin pitäen sangen onnistuneena kömpelöä,
hidasjärkistä ja alati riemukkaan itsetyytyväistä saksalaista
sukkeluuttaan. Ukosta oli hauskaa lasketella sukkeluuksia.

— Niin, n-iin, sitä minäkin sanon, — tarttui hän itsepäisesti
puheeseen, — yksi äly on hyvä, mutta kaksi on paljon parempi. Mutta
hänen luokseen ei tullut toinen älyniekka ja hän päästi omansakin...
Kuinka se on, mihin hän sen päästi? Tuo sana — mihin hän päästi älynsä,
minä en muista, — jatkoi hän pyöritellen kättään silmiensä edessä, — ah
niin, spazieren.

— Vapaasti kuljeksimaan?

— No niin, kuljeksimaan, sitähän minäkin sanon. Hänen älynsä lähti
kuljeksimaan ja tuli niin syvään paikkaan, että hukkui sinne. Ja
kuitenkin hän oli kiitollinen ja tunteellinen nuorukainen, oi minä
muistan, kun hän vielä oli tuommoinen pikku poika, jonka isä oli
työntänyt takapihalle, hänen vielä juoksennellessaan ilman saappaita ja
jalassa housut, joissa oli vain yksi nappi...

Tunteellinen ja ymmärtäväinen sävy alkoi äkkiä tuntua rehellisen
vanhuksen äänessä. Fetjukovitš hätkähti kuin aavistaen jotakin ja
kiintyi heti asiaan.

— Oi, niin, minä olin itsekin silloin vielä nuori mies... Olin... no
niin, olin silloin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen ja olin vasta
saapunut. Minun tuli silloin sääli poikaa, ja minä kysyin itseltäni:
miksi en voisi ostaa hänelle yhtä naulaa... No niin, mitä yhtä naulaa?
Olen unohtanut, miten sitä nimitetään... naula sitä, mistä lapset hyvin
paljon pitävät, mitä se on, — no, mikä se on nimeltään... — tohtori
alkoi taas huitoa käsiään, — se kasvaa puussa ja sitä kootaan ja
lahjoitetaan kaikille...

— Omenia?

— Oi, e-e-ei! Naula, naula, omenia myydään kymmenittäin eikä
nauloittain... ei, niitä on paljon ja ne ovat kaikki pieniä, pannaan
suuhun ja rr-rits!...

— Pähkinöitä?

— No niin, pähkinöitä, sitä minäkin sanon, — vahvisti tohtori aivan
tyynesti aivan kuin ei olisi etsinytkään sanaa, — ja minä toin hänelle
naulan pähkinöitä, sillä pojalle ei ollut vielä kukaan milloinkaan
tuonut naulaa pähkinöitä, ja minä kohotin sormeni ja sanoin hänelle:
»Poika! _Gott der Vater_», — hän rupesi nauramaan ja sanoo: »_Gott der
Vater. — Gott der Sohn_». Hän alkoi taaskin nauraa ja lepersi: »_Gott
der Sohn. — Gott der Heilige Geist_». Silloin hän vieläkin rupesi
nauramaan ja lausui niin hyvin kuin osasi: »_Gott der Heilige Geist_».
Minä menin pois. Kolmantena päivänä kuljen ohitse, ja hän huutaa
minulle itse: »Setä, _Gott der Vater, Gott der Sohn_», ja vain _Gott
der Heilige Geist_ oli häneltä unohtunut, mutta minä johdatin sen hänen
mieleensä ja minun tuli taas hyvin sääli häntä. Mutta hänet vietiin
pois enkä minä häntä enää nähnyt. Kului sitten kaksikymmentäkolme
vuotta, istun eräänä aamuna työhuoneessani, pääni on jo valkoinen, ja
yhtäkkiä astuu sisälle kukoistava nuorukainen, jota en mitenkään voi
tuntea, mutta hän kohotti sormensa ja sanoo nauraen: »_Gott der Vater,
Gott der Sohn und Gott der Heilige Geist!_ Saavuin juuri ja tulin
kiittämään teitä naulasta pähkinöitä, sillä ei kukaan koskaan silloin
ostanut minulle naulaa pähkinöitä, vaan te yksin ostitte minulle naulan
pähkinöitä.» Ja silloin muistui minulle mieleen onnellinen nuoruuteni
ja poikaparka, joka oli ulkona ilman saappaita, ja sydäntäni liikutti
ja minä sanoin: »Olet kiitollinen nuori mies, sillä sinä olet koko
elämäsi ajan muistanut sen naulan pähkinöitä, minkä minä toin sinulle
lapsena ollessasi.» Ja minä syleilin häntä ja siunasin, siunasin. Ja
rupesin itkemään. Hän nauroi, mutta itki myös... sillä venäläinen
nauraa hyvin usein siellä, missä pitäisi itkeä. Mutta hän itki myös,
minä näin sen. Ja nyt, voi, voi!...

— Nytkin itken, saksalainen, nytkin itken, sinä Jumalan mies! —
huudahti yhtäkkiä Mitja paikaltaan.

Oli miten oli, niin tämä pikku kertomus teki yleisöön jossakin määrin
hyvän vaikutuksen. Mutta enimmän vaikutti Mitjan hyväksi Katerina
Ivanovnan todistus, josta kohta kerron. Ja yleensäkin, kun alkoivat
esiintyä todistajat _à décharge_, se on puolustajan haastamat, niin
kohtalo näytti yhtäkkiä ja oikein tosissaan rupean hymyilemään Mitjalle
ja, — mikä on kaikkein merkillisintä, — se näytti olevan yllätys itse
puolustusasianajajallekin. Mutta ennen Katerina Ivanovnaa kuulusteltiin
vielä Aljošaa, joka oli äkkiä muistanut erään tosiasian, mikä näytti
muodostuvan suoranaiseksi todistukseksi erästä syytteen varsin tärkeätä
kohtaa vastaan.



4.

Onni hymyilee Mitjalle


Se sattui aivan epähuomiossa itselleen Aljošallekin. Hänet
kutsuttiin esille ilman valaa, ja minä muistan, että kaikki puolet
suhtautuivat häneen aivan kuulustelun ensimmäisistä sanoista asti
tavattoman lempeästi ja myötätuntoisesti. Näkyi, että hän oli hyvässä
maineessa. Aljoša todisti vaatimattomasti ja hillitysti, mutta hänen
todistuksissaan tuntui selvästi lämmin myötätunto onnetonta veljeä
kohtaan. Erääseen kysymykseen vastatessaan hän kuvasi veljensä
luonteeltaan kenties hurjapäiseksi ja intohimojensa vallassa olevaksi
mieheksi, joka kuitenkin myös oli ylevämielinen, ylpeä ja jalo, valmis
uhrautumaankin, jos sitä häneltä vaadittiin. Hän oli muuten sitä
mieltä, että hänen veljensä oli viimeisinä päivinä kiintymyksensä
vuoksi Grušenjkaan ja tietäessään isänsä kilpailevan hänen kanssaan
ollut sietämättömässä asemassa. Mutta hän torjui paheksuen sen
otaksumankin, että hänen veljensä olisi voinut tehdä murhan
ryöstämistarkoituksessa, vaikka hän myönsikin, että nuo kolmetuhatta
olivat Mitjan mielessä kehittyneet miltei jonkinmoiseksi maniaksi,
että hän piti niitä jäännöksenä omasta perinnöstään, jonka isä oli
vääryydellä pidättänyt itsellään, ja että hän, kun itse ei ollenkaan
ollut voitonhimoinen, ei voinut edes puhua noista kolmestatuhannesta
joutumatta raivon ja vimmastuksen valtaan. Kahden »henkilön», niinkuin
prokuraattori lausui, keskinäisestä kilpailusta, nimittäin Grušenjkan
ja Katjan, hän antoi vältteleviä vastauksia, vieläpä kieltäytyi
vastaamastakin yhteen tai kahteen kysymykseen.

— Puhuiko teille veljenne edes siitä, että hän aikoo tappaa isänsä? —
kysyi prokuraattori. — Te voitte olla vastaamatta, jos katsotte sen
tarpeelliseksi, — lisäsi hän.

— Ei puhunut siitä suoraan, — vastasi Aljoša.

— Kuinka siis? Epäsuorastiko?

— Hän puhui minulle kerran persoonallisesta vastenmielisyydestään isää
kohtaan ja siitä, että pelkää... äärimmäisessä tapauksessa... suuren
inhon hetkellä... kenties voivansa vaikka tappaa hänet.

— Ja uskoitteko te häntä, kun kuulitte sen?

— Minua peloittaa sanoa, että uskoin. Mutta minä olin aina vakuutettu
siitä, että jokin korkeampi tunne aina pelastaa hänet kohtalokkaalla
hetkellä, niinkuin todella pelastikin, sillä _hän ei ole tappanut
isääni_, — lopetti Aljoša kovalla äänellä, joka kuului yli salin.
Prokuraattori vavahti niinkuin sotaratsu, joka kuulee merkkitorven
törähdyksen.

— Olkaa vakuutettu siitä, että minä täydelleen uskon vakaumuksenne
täydelliseen vilpittömyyteen enkä katso sen ollenkaan johtuvan
rakkaudesta onnetonta veljeänne kohtaan enkä katso näiden kahden
asian sulautuneen yhteen. Teidän itsenäinen mielipiteenne koko tästä
teidän perheessänne sattuneesta traagillisesta episodista on meille
tuttu jo valmistavasta tutkinnasta. En salaa teiltä, että se on mitä
suurimmassa määrässä erikoislaatuinen ja ristiriidassa kaikkien muitten
prokuraattorinviraston saamien todistusten kanssa. Siksipä katsonkin
tarpeelliseksi kysyä teiltä nyt vakavasti: mitkä tosiseikat nimenomaan
ovat vaikuttaneet ajatukseenne ja johtaneet sen siihen lopulliseen
vakaumukseen, että veljenne on syytön ja että syyllinen on eräs toinen
henkilö, johon te suoraan viittasitte jo valmistavassa tutkinnassa?

— Valmistavassa tutkinnassa minä ainoastaan vastasin kysymyksiin,
— lausui Aljoša hiljaa ja tyynesti, — enkä itse tehnyt syytöstä
Smerdjakovia vastaan.

— Viittasittehan kuitenkin häneen?

— Viittaukseni perustui veli Dmitrin sanoihin. Minulle oli jo ennen
kuulustelua kerrottu siitä, mitä oli tapahtunut häntä vangittaessa
ja kuinka hän silloin itse oli viitannut Smerdjakoviin. Minä uskon
täydellisesti, että veljeni on viaton. Mutta jos murhaaja ei ole hän,
niin...

— Niin se on Smerdjakov? Mutta miksi juuri Smerdjakov? Ja minkä tähden
te niin lopullisesti olette tullut vakuutetuksi veljenne viattomuudesta?

— Minä en voinut olla uskomatta veljeäni. Minä tiedän, ettei hän
valehtele minulle. Näin hänen kasvoistaan, ettei hän valehtele minulle.

— Ainoastaanko kasvoista? Siinäkö ovat kaikki todistuksenne?

— Muita todistuksia minulla ei ole.

— Ettekä perusta käsitystänne Smerdjakovin syyllisyydestäkään mihinkään
muuhun todistuskappaleeseen kuin veljenne sanoihin ja hänen kasvojensa
ilmeeseen?

— Niin, minulla ei ole muita todistuksia.

Tähän prokuraattori lopetti kyselynsä. Aljošan vastaukset tekivät
yleisöön sangen masentavan vaikutuksen. Smerdjakovista oli meillä
puhuttu jo ennen oikeuden istuntoa, joku oli kuullut jotakin,
joku oli viitannut johonkin, oli puhuttu Aljošasta, että hän oli
koonnut joitakin tavattomia todistuskappaleita veljensä hyväksi ja
lakeijan syyllisyyttä osoittamaan, ja nyt — ei ollutkaan mitään, ei
minkäänlaisia todistuksia, paitsi jonkinlaista siveellistä vakaumusta,
joka oli perin luonnollinen, koska hän oli syytetyn oma veli.

Mutta myös Fetjukovitš alkoi kysellä. Vastatessaan kysymykseen:
milloin syytetty oli puhunut hänelle, Aljošalle, vihastaan isää
kohtaan ja siitä, että voisi hänet tappaa, ja oliko hän kuullut tämän
häneltä esimerkiksi silloin, kun tapasi hänet viimeisen kerran ennen
katastrofia, Aljoša yhtäkkiä hätkähti, aivan kuin jotakin vasta
nyt olisi johtunut hänen mieleensä ja hän nyt olisi tullut sitä
ajatelleeksi:

— Muistan nyt erään seikan, jonka jo itsekin olin aivan unohtanut,
silloin se oli minulle niin epäselvä, mutta nyt...

Ja Aljoša muisteli nyt innostuneena, ilmeisesti itsekin aivan
sattumalta johdettuaan asiaa muistamaan, miten hänen kohdatessaan
viimeisen kerran Mitjan illalla puun luona luostariin vievän tien
varrella Mitja lyöden rintaansa, »rinnan ylimpään osaan», oli
useita kertoja sanonut hänelle, että hänellä on keino kunniansa
palauttamiseksi, että se keino on tässä, juuri tässä, hänen
rinnallaan... — Minä luulin silloin, että hän lyödessään rintaansa
puhui omasta sydämestään — jatkoi Aljoša, — siitä, että hän voisi
löytää sydämestään voimaa päästäkseen jostakin kauheasta häpeästä, joka
häntä uhkasi ja jota hän ei uskaltanut tunnustaa edes minullekaan.
Tunnustan luulleeni silloin todellakin hänen puhuvan isästä ja
kauhistuvan aivan kuin häpeätä sitä ajatusta, että menisi isän luo ja
tekisi siellä jotakin väkivaltaa, mutta samalla kertaa hän ikäänkuin
nimenomaan osoitti rintaansa, niin että, minä muistan sen, mieleeni
juuri silloin välähti ajatus, että sydän on aivan toisella puolen
rintaa ja alempana, mutta hän lyö itseään paljon ylemmäksi, tähän
näin, aivan kaulan alapuolelle, ja osoitteli koko ajan sitä paikkaa.
Ajatukseni näytti minusta silloin tyhmältä, mutta ehkäpä hän juuri
osoittelikin minulle silloin sitä pussia, johon oli ommeltu nuo
puolitoista tuhatta!...

— Juuri niin! — huudahti äkkiä Mitja paikaltaan. — Niin se on, Aljoša,
niin, minä löin silloin nyrkilläni siihen!

Fetjukovitš syöksyi kiireesti hänen luokseen rukoillen häntä
rauhoittumaan ja samalla hetkellä hän takertui kovasti kiinni Aljošan
puheeseen. Muistostaan innostuneena Aljoša lausui kiihkeästi sen
otaksumansa, että tuo häpeä luultavimmin oli juuri sitä että Mitja,
vaikka hänellä oli nuo tuhatviisisataa ruplaa, jotka hän olisi voinut
palauttaa Katerina Ivanovnalle ja jotka olivat toinen puoli hänen
velkaansa, kuitenkaan ei päättänyt antaa hänelle tuota puolta, vaan
aikoi käyttää sen muuhun, nimittäin viedäkseen pois Grušenjkan, jos
tämä suostuisi...

— Se on niin, se on juuri niin, — huudahteli Aljoša äkillisesti
innostuen, — veljeni huudahteli nimenomaan silloin minulle, että
puolet, puolet häpeästä (hän lausui useampaan kertaan: _puolet!_) hän
voisi heti poistaa päältään, mutta että hänellä on niin onnettoman
heikko luonne, ettei hän sitä tee... hän tietää edeltäpäin, ettei hän
kykene sitä tekemään!

— Ja muistatteko te selvästi ja varmasti, että hän löi itseään juuri
tuohon paikkaan rintaa? — kysyi Fetjukovitš halukkaasti.

— Selvästi ja varmasti, koska minä juuri silloin ajattelin: miksi
hän lyö niin ylös, kun sydän on alempana, ja minusta tuntui silloin
kohta tämä ajatukseni tyhmältä... minä muistan sen, että se tuntui
minusta tyhmältä... niin välähti mielessäni. Siksipä minä juuri asian
nyt muistinkin. Ja kuinka olenkaan voinut unohtaa sen aina tähän
asti! Tuota pussia hän juuri osoitti huomauttaen, että hänellä on
keino, mutta että hän ei anna takaisin noita puoltatoista tuhatta!
Ja kun hänet vangittiin Mokrojessa, niin hän nimenomaan huusi, —
minä tiedän sen, minulle on kerrottu, — että hän pitää koko elämänsä
häpeällisimpänä tekona sitä, että vaikka hänellä oli varoja antaa
puolet (nimenomaan puolet!) velasta Katerina Ivanovnalle ja lakata
olemasta tämän silmissä varas, niin hän kuitenkin oli päättänyt olla
antamatta ja mieluummin jäädä hänen edessään varkaaksi kuin erota
rahoista! Ja miten tämä velka kiusasikaan häntä! — huudahti Aljoša
lopuksi.

Tietysti prokuraattorikin tarttui asiaan. Hän pyysi Aljošaa kuvaamaan
vielä kerran, kuinka kaikki tapahtui, ja kysyi useamman kerran
itsepintaisesti: ihanko todella syytetty lyödessään rintaansa ikäänkuin
osoitti jotakin? Kenties hän vain yksinkertaisesti löi nyrkillään
rintaansa?

— Ei edes nyrkillä! — huudahti Aljoša. — Hän nimenomaan osoitti
sormillaan, ja osoitti tähän paikkaan, hyvin korkealle... Mutta kuinka
olenkaan voinut unohtaa tämän niin tyystin aina tähän hetkeen asti!

Puheenjohtaja kääntyi Mitjan puoleen kysyen, mitä tämä voi sanoa
esitetyn todistuksen johdosta. Mitja vahvisti kaiken niin olleen
ja nimenomaan osoittaneensa puoltatoista tuhattansa, jotka hänellä
olivat rinnan päällä, aivan kaulan alapuolella, ja vakuutti, että se
tietysti oli häpeä, »häpeä, jota en kiellä, häpeällisin teko koko minun
elämässäni!» huudahti Mitja. »Minä olisin voinut antaa ne takaisin
enkä antanut. Tahdoin mieluummin jäädä hänen silmissään varkaaksi,
mutta en antanut rahoja takaisin, mutta kaikkein suurin häpeä oli se,
että tiesin jo edeltäpäin, etten anna! Olet oikeassa, Aljoša! Kiitos,
Aljoša!»

Tähän loppui Aljošan kuulustelu. Tärkeä ja kuvaava oli nimenomaan se
seikka, että oli löytynyt edes yksi tosiasia, edes yksi, vaikkapa
tosin hyvin pienikin, todistus, melkeinpä vain viittaus todistukseen,
mutta sittenkin jotakin, joka edes hiukan todisti, että tuo rinnalla
kannettava pussi todella oli ollut olemassa, että siinä oli ollut
puolitoista tuhatta ja että syytetty ei ollut valehdellut valmistavassa
tutkinnassa, kun hän Mokrojessa oli sanonut, että nuo puolitoista
tuhatta »olivat minun». Aljoša oli iloinen, ja aivan punastuneena hän
meni hänelle osoitetulle paikalle. Vielä pitkän aikaa hän toisteli
itsekseen: »Kuinka minä sen unohdin? Kuinka saatoin sen unohtaa! Ja
kuinka se vasta nyt niin äkkiä muistui mieleeni!»

Alkoi Katerina Ivanovnan kuulustelu. Heti kun hän tuli esille, kävi
salin läpi tavaton humahdus. Naiset tarttuivat lornjetteihinsa ja
kiikareihinsa, miehet liikahtelivat, jotkut nousivat paikaltaan
nähdäkseen paremmin. Kaikki vakuuttivat myöhemmin, että Mitja kalpeni
äkkiä »valkeaksi kuin liina», kun Katerina Ivanovna astui sisälle.
Tämä oli kokonaan mustiin puettu ja lähestyi vaatimattomasti, miltei
arasti hänelle osoitettua paikkaa. Hänen kasvoistaan ei voinut
huomata hänen olevan liikutetun, mutta päättäväisyys loisti hänen
tummista, synkistä silmistään. On huomattava, että monet vakuuttivat
myöhemmin hänen olleen hämmästyttävän kauniin sillä hetkellä. Hän
alkoi puhua hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului joka paikkaan
salissa. Hänen puheensa oli tavattoman rauhallista, taikka ainakin
hän ponnisteli ollakseen rauhallinen. Puheenjohtaja alkoi kysellä
varovasti, tavattoman kunnioittavasti, aivan kuin peläten koskettamista
»eräisiin kieliin» ja kunnioittaen suurta onnettomuutta. Mutta
Katerina Ivanovna selitti itse lujasti heti alussa, vastatessaan
erääseen kysymykseen, että hän oli ollut syytetyn kihlattu morsian
»siihen saakka kuin hän itse jätti minut»... — lisäsi hän hiljaa. Kun
häneltä kysyttiin noista kolmestatuhannesta, jotka oli annettu Mitjan
lähetettäviksi postissa hänen sukulaisilleen, niin hän lausui varmasti:
»Minä en antanut niitä suorastaan postiin vietäviksi: Aavistin silloin
hänen olevan kovassa rahantarpeessa... sillä hetkellä... Minä annoin
hänelle nuo kolmetuhatta, sillä ehdolla, että hän lähettäisi ne, jos
tahtoo, kuukauden kuluessa. Suotta hän myöhemmin kiusasi itseään tuolla
velalla...»

Minä en kerro aivan tarkalleen kaikkia kysymyksiä ja hänen
vastauksiaan, vaan esitän ainoastaan hänen todistuksensa oleellisimman
sisällön.

— Minä olin varmasti vakuutettu siitä, että hän aina ennättää lähettää
nämä kolmetuhatta, heti kun saa isältään, — jatkoi hän vastaten
kysymyksiin. — Olin aina varma hänen omanvoitonpyytämättömyydestään
ja hänen rehellisyydestään... mitä suurimmasta rehellisyydestään...
raha-asioissa. Hän oli aivan varma siitä, että saa isältään
kolmetuhatta ruplaa, ja hän puhui siitä minulle useita kertoja. Tiesin,
että hän oli riidoissa isänsä kanssa, ja olin aina ja olen vielä nytkin
varma siitä, että isä teki hänelle vääryyttä. Minä en muista hänen
koskaan uhanneen isäänsä. Ainakaan minun kuulteni hän ei puhunut mitään
sellaista, ei mitään uhkauksia. Jos hän olisi tullut silloin luokseni,
niin minä olisin heti rauhoittanut hänen huolestumisensa noitten
onnettomien kolmentuhannen tähden, jotka hän oli minulle velkaa, mutta
hän ei enää tullut luokseni... ja minä itse... minä olin joutunut
sellaiseen asemaan... etten voinut kutsua häntä luokseni... Eikä
minulla ollut mitään oikeuttakaan esiintyä vaativasti häntä kohtaan
tämän velan johdosta, — lisäsi hän yhtäkkiä, ja hänen äänensä soinnahti
päättäväiseltä, — minä itse olin kerran saanut häneltä vielä suuremman
rahalainan kuin kolmetuhatta ja ottanut sen vastaan, vaikka silloin
en vielä nähnyt mitään mahdollisuuksia maksaa milloinkaan lainaani
takaisin...

Hänen äänensä sävyssä tuntui olevan jonkinmoinen taisteluhaaste. Juuri
tällä hetkellä alkoi Fetjukovitšin vuoro tehdä kysymyksiä.

— Se tapahtui kai jo ennen teidän tänne tuloanne, tuttavuutenne
alkuaikoina? — ryhtyi Fetjukovitš puhumaan varovaisesti lähestyen ja
aavistaen heti jotakin otollista. (Huomautan sulkumerkkien sisällä,
että vaikka hänet oli kutsunut Pietarista osittain Katerina Ivanovna
itsekin, niin hän ei kuitenkaan tietänyt mitään episodista: Mitjalta
lainatuista viidestätuhannesta jo siellä toisessa kaupungissa ja
»kumarruksesta maahan asti». Katerina Ivanovna ei ollut kertonut tätä
Fetjukovitšille, vaan oli salannut sen! Ja se oli ihmeellistä. Voi
aivan varmasti otaksua, ettei hän itse aivan viime hetkeen saakka
tietänyt, kertoisiko tämän episodin oikeudessa vai eikö ja että hän
odotti jonkinmoista innoitusta.)

— Ei, en voi koskaan unohtaa noita hetkiä! — Hän alkoi kertoa, hän
kertoi _kaiken_, koko sen episodin, jonka Mitja oli kertonut Aljošalle,
»kumarruksen maahan asti» ja kaikki syyt ja isästään sekä menostaan
Mitjan luo, eikä hän sanallakaan, ei ainoallakaan viittauksella,
maininnut siitä, että Mitja oli itse hänen sisarensa kautta kehoittanut
»lähettämään Katerina Ivanovnan hänen luokseen rahaa hakemaan». Tämän
hän jalomielisesti salasi eikä hävennyt tuoda julki, että hän, hän
itse oli silloin juossut nuoren upseerin luo, omasta aloitteestaan,
toivoen jotakin... pyytämään häneltä rahaa. Se oli aivan järkyttävää.
Minä tunsin jäätävää kylmyyttä ja vapisin tätä kuunnellessani,
koko sali jähmettyi eikä päästänyt ainoatakaan sanaa ohitseen
kuulematta. Tämä oli ihan vertaa vailla, ei edes niin omavaltaiselta
ja halveksivan ylpeältä tytöltä kuin hän saattanut odottaa niin
merkillisen avomielistä todistusta, sellaista uhrausta, sellaista
itsensä alttiiksipanoa. Ja miksi, kenen hyväksi? Pelastaakseen miehen,
joka oli ollut hänelle uskoton ja loukannut häntä, tehdäkseen jotakin,
vaikkapa vähänkin, tämän miehen pelastamiseksi siten, että teki hyvän
vaikutuksen hänen edukseen! Ja todellakin, kuva upseerista, joka antaa
viimeiset viisituhatta ruplaansa — kaikki, mitä hänellä elämässä enää
oli jäljellä, — ja tälle kunnioittavasti kumartava viaton tyttö, — tuo
kuva oli sangen sympaattinen ja viehättävä, mutta... sydäntäni kouristi
kipeästi! Minä tunsin, että siitä myöhemmin voi syntyä (ja syntyi kuin
syntyikin myöhemmin) parjausta! Ilkeämielisesti naureskellen kerrottiin
myöhemmin kaikkialla kaupungissa, ettei kertomus kenties ollut aivan
tarkka, nimenomaan siinä kohdassa, kun upseeri päästi neidon luotaan
»muka vain kunnioittavasti kumartaen». Vihjailtiin, että tässä oli
jotakin »jäänyt kertomatta». »Ja vaikka ei mitään olisi jäänytkään
kertomatta, vaikka kaikki olisi ollutkin totta», puhuivat kaikkein
kunnioitettavimmatkin naisemme, »niin siinäkään tapauksessa ei vielä
ole selvää: oliko kovinkaan sopivaa nuoren tytön tehdä noin, vaikkapa
kysymyksessä olikin isän pelastaminen?» Ja eikö Katerina Ivanovna
todellakaan, niin älykäs kun oli ja niin sairaalloisen tarkkanäköinen,
aavistanut ennakolta, että näin ruvettaisiin puhumaan? Aivan varmasti
hän sen aavisti, mutta päätti sanoa kaiken! Tietysti kaikki nämä
likaiset epäilyt kertomuksen paikkansapitäväisyydestä alkoivat vasta
myöhemmin, ja ensihetkellä kaikki olivat järkytettyjä. Oikeuden
jäsenet puolestaan kuuntelivat Katerina Ivanovnaa hartaasti, jopa niin
sanoakseni häveliäästi vaieten. Prokuraattori ei katsonut olevan syytä
tehdä yhtään ainoata lisäkysymystä tästä asiasta. Fetjukovitš kumarsi
syvään Katerina Ivanovnalle. Oi, hän oli miltei voitonriemuinen.
Paljon oli voitettu: mies, joka jalomielisyyden puuskan vallassa antaa
pois viimeiset viisituhatta, ja sama mies murhaamassa yöllä isänsä
ryöstääkseen tältä kolmetuhatta, — senhän oli tavallaan mahdotonta
sopia yhteen. Ainakin ryöstön saattoi Fetjukovitš nyt osoittaa
mahdottomaksi. »Juttu» joutui yhtäkkiä ikäänkuin uuteen valaistukseen.
Jonkinmoista myötätuntoa oli syntynyt Mitjaa kohtaan. Mutta hän...
hänestä kerrottiin, että hän kerran tai kahdesti Katerina Ivanovnan
todistuksen aikana hypähti ylös paikaltaan, mutta vaipui sitten taas
penkille ja peitti molemmin kämmenin kasvonsa. Mutta kun Katerina
Ivanovna oli lopettanut, huudahti Mitja äkkiä itkunsekaisella äänellä
ojentaen häntä kohti kätensä:

— Katja, miksi tuhosit minut!

Ja hän alkoi ääneensä itkeä, niin että se kuului ympäri salin. Yhtäkkiä
hän kuitenkin hillitsi itsensä ja huudahti taas:

— Nyt minut on tuomittu!

Mutta sitten hän ikäänkuin jähmettyi paikalleen puristaen yhteen
hampaansa ja painaen kätensä ristiin rinnalleen. Katerina Ivanovna
jäi saliin ja istuutui hänelle varatulle tuolille. Hän oli kalpea ja
istui silmät alas luotuina. Lähellä häntä olleet kertoivat koko hänen
ruumiinsa vavisseen pitkän aikaa kuin kuumeessa. Kuulusteltavaksi tuli
Grušenjka.

Minä joudun nyt aivan lähelle sitä katastrofia, joka syntyi yhtäkkiä
ja kenties todellakin oli Mitjan turmion tuottaja. Sillä minä olen
vakuutettu siitä, ja kaikki lakimiehetkin sanoivat myöhemmin samaa,
että jos tätä episodia ei olisi ollut, niin rikolliselle olisi edes
osoitettu suopeutta. Mutta tästä kerron heti. Ensin vain pari sanaa
Grušenjkasta.

Hän tuli saliin niinikään kokonaan mustiin puettuna, kaunis musta
hartialiinansa hartioillaan. Sulavasti, kuulumattomin askelin,
hiukan hypähdellen, niinkuin lihavat naiset toisinaan kulkevat, hän
lähestyi kaiteita katsellen kiinteästi puheenjohtajaa ja katsahtamatta
kertaakaan oikeaan tai vasempaan. Minun mielestäni hän näytti sangen
kauniilta sillä hetkellä eikä ollenkaan kalpealta, jommoisen myöhemmin
naiset väittivät hänen olleen. Väitettiin myös, että hänen kasvoissaan
oli jotakin keskitettyä ja ilkeätä. Minä luulen vain, että hän oli
kiihdyksissä ja tunsi raskaina häneen kohdistuneet skandaalinhimoisen
yleisömme halveksivat ja uteliaat katseet. Hän oli ylpeä luonne, joka
ei siedä halveksimista, niitä luonteita, jotka heti kun hiukankaan
epäilevät jonkun heitä halveksivan, leimahtavat vihaan ja asettuvat
vastarintaan. Sitäpaitsi oli tietysti arkuuttakin ja sisällistä
häpeilyä tuon arkuuden johdosta, niin ettei ole kumma, että hänen
puhetapansa oli epätasaista, — väliin vihaista, väliin halveksivaa ja
pingoitetun jäyhää, väliin taas siinä soinnahti vilpitön, sydämestä
tuleva itsesyytös, itsensä tuomitseminen. Toisinaan hän taas puhui
aivan kuin olisi lentämässä johonkin kuiluun: »sama se, muka, mitä
siitä seuraa, minä sanon sen kuitenkin»... Tuttavuudestaan Fjodor
Pavlovitšin kanssa hän huomautti jyrkästi: »Kaikki on jonninjoutavaa,
olenko minä syypää siihen, että hän ahdisteli minua?» Mutta sitten
hetken kuluttua hän lisäsi: »Minä olen syypää kaikkeen, minä pidin
pilanani kumpaakin — sekä ukkoa että tätä — ja panin heidän molempien
pään pyörälle. Minun takiani on kaikki tapahtunut.» Jotenkin sattui
asia hipaisemaan Samsonovia. »Mitä se kehenkään kuuluu», ärähti hän
julkean uhmaavasti, »hän oli minun hyväntekijäni, hän otti minut
paljasjalkaisena hoivaansa, kun omaiseni paiskasivat minut tuvasta
ulos». Puheenjohtaja huomautti hänelle, sangen kohteliaasti muuten,
että on vastattava vain kysymyksiin eikä syvennyttävä tarpeettomasti
yksityiskohtiin. Grušenjka punastui, ja hänen silmänsä välähtivät.

Rahakääröä hän ei ollut nähnyt, vaan oli ainoastaan kuullut »konnalta»,
että Fjodor Pavlovitšilla oli jokin käärö, jossa on kolmetuhatta.
»Mutta se on kaikki vain tyhmyyksiä, minä tein pilaa enkä millään
ehdolla olisi mennyt sinne...»

— Ketä te äsken tarkoititte puhuessanne »konnasta?» — tiedusti
prokuraattori.

— Lakeijaa, Smerdjakovia, joka tappoi herransa ja hirttäytyi eilen.

Tietysti häneltä aivan heti kysyttiin: mitä perusteita hänellä on niin
varman syytöksen lausumiseen, mutta ei hänkään voinut tuoda esille
minkäänlaisia perusteita.

— Niin sanoi minulle Dmitri Fjodorovitš itse, uskokaa häntä.
Rakastajatar on hänet syössyt turmioon, niin se on, hän on syypää
kaikkeen, niin se on, — lisäsi Grušenjka vavisten vihasta, ja hänen
äänensä sointu oli ilkeä.

Tiedustettiin, ketä hän nyt taas tarkoitti.

— Neitiä, tuota Katerina Ivanovnaa. Hän kutsui minut silloin luokseen,
tarjosi suklaata, tahtoi kiehtoa. Hänessä oli kovin vähän todellista
häpyä, niin se on...

Tässä puheenjohtaja keskeytti hänet ankarasti ja pyysi käyttämään
vähemmän voimakasta kieltä. Mutta mustasukkaisen naisen sydän oli jo
leimahtanut liekkiin, hän oli valmis syöksymään kuiluun...

— Kun vangitseminen toimitettiin Mokrojen kylässä, — sanoi
prokuraattori asioita muistellen, — niin kaikki näkivät ja kuulivat,
kuinka te juosten toisesta huoneesta huusitte: »Minä olen syypää
kaikkeen, menemme yhdessä pakkotyöhön!» Siis tekin olitte sillä
hetkellä vakuutettu siitä, että hän on murhannut isänsä?

— Minä en muista silloisia tunteitani, — vastasi Grušenjka, — kaikki
huusivat silloin, että hän on tappanut isänsä, ja silloin minusta
tuntui, että minä olen syyllinen, että hän on tappanut minun tähteni.
Mutta kun hän sanoi olevansa viaton, niin minä uskoin heti häntä ja
uskon nytkin ja uskon aina: hän ei ole sellainen mies, että olisi
valehdellut.

Oli taas Fetjukovitšin vuoro kysellä. Muistan hänen muun muassa
kysyneen Rakitinista ja kahdestakymmenestäviidestä ruplasta »maksuna
siitä, että hän toi luoksenne Aleksei Fjodorovitš Karamazovin».

— Mitäpä ihmeellistä siinä on, että hän otti rahat, — naurahti
Grušenjka ilkeästi ja halveksivasti, — ainahan hän kävi minun luonani
rahaa mankumassa, kolmisenkymmentä ruplaa kuussa hänen yleensä onnistui
saada, enimmäkseen vain ylellisyyteen: olihan hänellä ilman minun
avustustanikin ruokansa ja juomansa.

— Mistä syystä te sitten olitte niin antelias herra Rakitinia kohtaan?
— pisti väliin Fetjukovitš siitä huolimatta, että puheenjohtaja
liikahteli levottomasti.

— Hänhän on minun serkkuni. Hänen äitinsä ja minun äitini ovat oikeita
sisaruksia. Hän vain pyysi, etten sanoisi sitä täällä kenellekään,
häpesi minua kovin.

Tämä uusi asianhaara oli aivan yllättävä uutinen kaikille, ei kukaan
kaupungissamme ollut sitä tähän saakka tietänyt, sitä ei tiedetty
luostarissakaan, eikä sitä tietänyt Mitja. Kerrottiin, että Rakitin
punastui häpeästä tuolillaan. Grušenjka oli jollakin tavoin saanut
tietää jo ennen saliin tuloaan hänen todistaneen Mitjaa vastaan ja
oli siitä suuttunut. Herra Rakitinin koko äskeinen puhe, kaikki sen
jalous, kaikki hyökkäykset maaorjuutta ja Venäjällä vallitsevaa
yhteiskunnallista sekasortoa vastaan, — kaikki se oli nyt lopullisesti
menettänyt merkityksensä ja haudattu yleisen mielipiteen silmissä.
Fetjukovitš oli tyytyväinen: taas oli onni potkaissut. Mutta yleensä ei
Grušenjkaa kuulusteltu kovin kauan, eikä hän tietenkään voinut kertoa
mitään erikoisesti uutta. Hän jätti yleisöön sangen epämiellyttävän
vaikutuksen. Satoja halveksivia katseita suuntautui häneen, kun hän
esitettyään todistuksensa istuutui saliin jokseenkin kauaksi Katerina
Ivanovnasta. Koko ajan, kun häntä kuulusteltiin, oli Mitja vaiti aivan
kuin kivettyneenä, silmät maahan luotuina.

Todistamaan tuli Ivan Fjodorovitš.



5.

Äkkiarvaamaton katastrofi


Huomautan, että hänet oli kutsuttu antamaan todistuksensa jo ennen
Aljošaa. Mutta oikeuden komisarius ilmoitti silloin puheenjohtajalle,
että äkillisen sairastumisen tai jonkin sentapaisen kohtauksen
johdosta todistaja ei voi tulla esille heti, mutta kohtauksen mentyä
ohi hän on valmis milloin tahansa todistamaan. Tätä ei muuten tullut
kukaan kuulleeksikaan, ja se saatiin tietää vasta myöhemmin. Hänen
tuloaan tuskin huomattiinkaan ensihetkellä: päätodistajat, ennen
kaikkea molemmat kilpailijattaret, oli jo kuulusteltu; uteliaisuus
oli toistaiseksi tullut tyydytetyksi. Yleisö alkoi väsyä. Oli vielä
kuultava muutamia todistajia, jotka luultavasti eivät voineet kertoa
mitään erikoista siihen nähden, mitä jo oli tuotu esille. Mutta aika
kului. Ivan Fjodorovitš lähestyi omituisen hitaasti, keneenkään
katsomatta ja pää alas painettuna, aivan kuin miettisi jotakin
kulmakarvat rypyssä. Hän oli moitteettomasti puettu; mutta hänen
kasvonsa tekivät ainakin minuun sairaan vaikutuksen: noissa kasvoissa
oli jotakin vetoa maan puoleen, jotakin kuolevalle ihmiselle ominaista.
Silmät olivat sameat; hän kohotti ne ja silmäsi hitaasti yli salin.
Aljoša hypähti yhtäkkiä tuoliltaan ja voihkaisi: »Ah! Minä muistan
sen.» Mutta aniharva kuuli sitäkään.

Puheenjohtaja lausui hänelle aluksi, että hän on todistajana ilman
valaa, että hän voi todistaa tai olla todistamatta, mutta että
tietysti kaikki, mitä sanoo, pitää esittää omantunnon mukaisesti
j.n.e. Ivan Fjodorovitš kuunteli katsellen häntä samein silmin; mutta
yhtäkkiä hänen kasvonsa alkoivat hitaasti vääntyä hymyyn, ja heti kun
puheenjohtaja, joka ihmetellen katsoi häntä, oli lopettanut puheensa,
hän alkoi yhtäkkiä nauraa.

— No, ja mitä vielä? — kysyi hän kovalla äänellä.

Salissa syntyi hiljaisuus, oli kuin olisi aavistettu jotakin.
Puheenjohtaja tuli levottomaksi.

— Te... kenties ette vielä ole aivan terve? — lausui hän hakien
silmillään oikeuden komisariusta.

— Älkää olko huolissanne, teidän ylhäisyytenne, minä olen tarpeeksi
terve ja voin kertoa teille yhtä ja toista mielenkiintoista, — vastasi
Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä aivan rauhallisesti ja kunnioittavasti.

— Onko teillä esitettävä jokin erikoinen tiedonanto? — jatkoi
puheenjohtaja edelleen epäluuloisesti.

Ivan Fjodorovitš loi silmänsä alas, viivytteli muutamia sekunteja ja
vastasi nostaen päänsä pystyyn ja ikäänkuin änkyttäen:

— Ei... ei ole. Minulla ei ole mitään erikoista.

Hänelle alettiin tehdä kysymyksiä. Hän vastasi aivan kuin
vastenmielisesti, omituisen lyhyesti, tuntien jonkinmoista inhoa, joka
kasvamistaan kasvoi, mutta muuten hän kyllä vastasi järkevästi. Monesta
asiasta hän sanoi, ettei sitä tiedä. Isänsä ja Dmitri Fjodorovitšin
välisistä tileistä hän ei tietänyt mitään. »Siihen en kiinnittänyt
huomiotani», lausui hän. Oli kuullut syytetyn uhkailevan tappaa isänsä.
Rahakääröstä oli kuullut Smerdjakovilta...

— Se on yhtä ja samaa, — keskeytti hän väsyneen näköisenä, — minä en
voi kertoa oikeudelle mitään erikoista.

— Minä näen, että te olette sairas, ja ymmärrän teidän tunteenne... —
alkoi puheenjohtaja.

Hän kääntyi sivullepäin prokuraattorin ja puolustajan puoleen
kehoittaen näitä, jos pitävät sitä tarpeellisena, tekemään kysymyksiä,
mutta silloin yhtäkkiä Ivan Fjodorovitš pyysi raukealla äänellä:

— Päästäkää minut pois, teidän ylhäisyytenne, tunnen olevani hyvin
sairas.

Ja näin sanoen hän lupaa odottamatta kääntyi ympäri ja lähti salista.
Mutta kuljettuaan noin neljä askelta hän pysähtyi, aivan kuin olisi
ajatellut jonkin yhtäkkiä selväksi, naurahti hiljaa ja palasi taas
entiselle paikalleen.

— Minä olen, teidän ylhäisyytenne, niinkuin se talonpoikaistyttö...
tiedättehän, miten se on: »jos tahdon, niin hyppään siihen, jos en
tahdo, niin en hyppää»; hänen jäljessään kannetaan sarafaania tai
villahamettako se on, jotta hän hyppäisi siihen sisälle, jolloin
hänet sidottaisiin ja vietäisiin vihille, mutta hän sanoo: »Jos
tahdon, niin hyppään, jos en tahdo, niin en hyppää»... Se on jotakin
rahvaanomaista...

— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi puheenjohtaja ankarasti.

— Tätä, — sanoi Ivan Fjodorovitš vetäen yhtäkkiä esille rahatukun,
— tässä ovat rahat... ne samat, jotka olivat tuossa käärössä
(hän nyökäytti päätään pöytää kohti, jolla olivat esineelliset
todistuskappaleet) ja joiden tähden isäni tapettiin. Mihin minä ne
panen? Herra oikeuden komisarius, antakaa ne perille.

Komisarius otti koko tukun ja antoi sen puheenjohtajalle.

— Millä tavoin nuo rahat ovat voineet joutua teidän haltuunne... jos ne
ovat ne samat rahat? — lausui puheenjohtaja ihmeissään.

— Sain ne Smerdjakovilta, murhaajalta, eilen... Olin hänen luonaan,
ennenkuin hän hirttäytyi. Hän on tappanut isän, ei veljeni. Hän tappoi,
ja minä olin opettanut hänet tappamaan... Kukapa ei tahtoisi isänsä
kuolemaa?...

— Oletteko te täydessä järjessänne vai ettekö? — pääsi puheenjohtajan
suusta vastoin hänen tahtoaan.

— Siinäpä se onkin, että olen täydessä järjessäni... ja katalassa
järjessä, samanlaisessa kuin tekin, kuin kaikki nämä... naamat! —
kääntyi hän äkkiä yleisöön. — Tappoivat isän, mutta teeskentelivät
pelästystä, — hän kiristeli hampaitaan raivoisan halveksumisen
vallassa. — Kiemurtelevat toinen toisensa edessä. Valehtelijat! Kaikki
tahtovat isän kuolemaa. Toinen inhoittava olento syö toisen inhoittavan
olennon... Jos ei isänmurhaa olisi tapahtunut, — niin he kaikki
olisivat suuttuneet ja hajaantuneet vihaisina... Näytäntöjä! »Leipää ja
näytäntöjä!» Mutta hyväpä muuten olen minäkin! Onko teillä vettä vai
eikö, antakaa juodakseni, Kristuksen tähden! — Hän tarttui yhtäkkiä
päähänsä.

Oikeuden komisarius meni heti hänen luokseen. Aljoša hyppäsi yhtäkkiä
paikaltaan ja huudahti: »Hän on sairas, älkää uskoko häntä, hän potee
juoppohulluutta!» Katerina Ivanovna nousi kiireesti tuoliltaan ja
katseli kauhusta liikkumattomana Ivan Fjodorovitšia. Mitja nousi
seisomaan ja vääristäen suunsa hurjaan hymyyn katseli ja kuunteli
halukkaasti veljeään.

— Rauhoittukaa, en ole mielenvikainen, vaan ainoastaan murhaaja! —
alkoi Ivan taas. — Eihän murhaajalta voi vaatia kaunopuheisuutta... —
lisäsi hän äkkiä ja alkoi nauraa suu vääränä.

Prokuraattori kumartui puheenjohtajan puoleen ilmeisesti aivan ymmällä
ollen. Oikeuden jäsenet kuiskuttelivat hätääntyneinä keskenään.
Fetjukovitš höristi tarkoin korviaan ja kuunteli. Sali odotti
henkeään pidättäen. Puheenjohtaja näytti äkkiä ikäänkuin selviävän
hämmästyksestään.

— Todistaja, teidän sananne ovat käsittämättömiä ja täällä mahdottomia.
Rauhoittukaa, jos voitte, ja kertokaa... jos teillä todella on
jotakin sanottavaa. Millä te voitte todistaa oikeaksi tuommoisen
tunnustuksen... jos vain ette houraile?

— Sepä se onkin, että minulla ei ole todistajia. Smerdjakov, tuo
koira, ei lähetä meille toisesta maailmasta todistusta... käärössä.
Te kyselette aina vain kääröjä, riittää yksikin. Ei ole minulle
todistajia... Paitsi ehkä yksi ainoa, — naurahti hän miettivästi.

— Kuka on todistajanne?

— Vihtahousu, teidän ylhäisyytenne, se ei ole oikein kaavojen mukainen!
_Le diable n'existe point!_ Älkää kiinnittäkö siihen huomiota,
jonninjoutava pikkuinen piru, — lisäsi hän lakaten yhtäkkiä nauramasta
ja ikäänkuin luottamuksellisesti, — hän on varmaankin jossakin täällä,
tuon pöydän alla juuri, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet,
missäpä muualla hän istuisi, jollei siellä? Näettekö, kuulkaa minua:
minä sanoin hänelle: en tahdo olla vaiti, mutta hän alkoi geologisesta
murroksesta... tyhmyyksiä! No, vapauttakaa toki peto... hän lauloi
hymnin, sentähden että hänen on helppo olla! Se on aivan samanlaista
kuin jos juopunut kanalja olisi alkanut hoilata, miten »Jussi Pietariin
on mennyt», mutta minä antaisin kaksi sekuntia kestävästä ilosta
kvadriljoonan kvadriljoonaa. Te ette tunne minua! Oi, miten tyhmää tämä
kaikki teillä on! No, ottakaa minut hänen asemastaan! Jotakin vartenhan
minä olen tullut... Miksi, miksi kaikki tämä, mitä täällä vain on, on
niin tyhmää?...

Ja hän alkoi taas hitaasti ja aivan kuin mietteissään katsella salia.
Mutta yleinen liikehtiminen oli jo alkanut. Aljoša syöksähti paikaltaan
hänen luokseen, mutta oikeuden komisarius oli jo tarttunut Ivan
Fjodorovitšia käteen.

— Mitä tämä vielä on? — huudahti tämä katsoen komisariusta suoraan
kasvoihin, ja tarttuen yhtäkkiä hänen olkapäihinsä hän löi hänet
raivoissaan lattiaan. Mutta vahtimiehet ennättivät samassa hänen
luokseen, hänet otettiin kiinni, ja silloin hän päästi raivokkaan
parkunan. Ja koko ajan, kun häntä kuljetettiin pois, hän parkui ja
huuteli jotakin sekavaa.

Syntyi hälinä. En muista kaikkea järjestyksessä, olin itsekin
järkytetty enkä voinut seurata asiain kulkua. Tiedän vain, että
myöhemmin, kun rauha oli palautunut ja kaikki olivat ymmärtäneet, miten
asia oli, käytiin ankarasti oikeuden komisariuksen kimppuun, vaikka hän
seikkaperäisesti selittikin esimiehilleen, että todistaja oli ollut
kaiken aikaa terve, että häntä oli tarkastanut lääkäri, kun hän tuntia
aikaisemmin oli tuntenut lievää pahoinvointia, ja että hän ennen saliin
tuloaan oli koko ajan puhunut järkevästi, niin että oli mahdotonta
aavistaa mitään; että hän päinvastoin itse oli itsepintaisesti tahtonut
päästä esille ja välttämättömästi todistaa. Mutta ennenkuin oli edes
jonkin verrankaan ennätetty rauhoittua ja selvitä ällistyksestä,
syntyi heti tämän kohtauksen jälkeen toinenkin; Katerina Ivanovna sai
hysteerisen kohtauksen. Hän alkoi kovasti vingahdellen itkeä, mutta ei
tahtonut poistua, riuhtoi, rukoili, ettei häntä vietäisi pois, ja huusi
yhtäkkiä puheenjohtajalle:

— Minun on annettava vielä eräs todistus, heti paikalla... heti
paikalla!... Tässä on paperi, kirje... ottakaa, lukekaa pian, pian! Se
on kirje tuolta pedolta, tuolta tuossa, tuolta! — hän osoitti Mitjaa.
— Hän se tappoi isänsä, saatte heti nähdä, hän kirjoittaa minulle,
miten hän tappaa isänsä! Mutta tuo toinen on sairas, sairas, hän potee
juoppohulluutta! Olen jo kolme päivää nähnyt hänen olevan kuumeessa!

Näin hän huuteli ollen aivan suunniltaan. Oikeuden komisarius
otti paperin, jota hän ojenteli puheenjohtajaa kohti, ja Katerina
Ivanovna vaipui tuolilleen, peitti kasvonsa ja alkoi nytkähdellen
ja kuulumattomasti itkeä, vavisten ja tukahduttaen pienimmänkin
vaikerruksen, koska pelkäsi, että hänet lähetetään pois salista.
Hänen antamansa paperi oli se sama Mitjan »Pääkaupunki»-ravintolasta
lähettämä kirje, jota Ivan Fjodorovitš oli nimittänyt »matemaattisen
varmaksi» asiakirjaksi. Voi, sille myönnettiin todellakin tuo
matemaattisen todistuksen arvo, ja jos tuota kirjettä ei olisi ollut,
niin kenties Mitja ei olisi ollutkaan tuhon oma tai ei ainakaan
olisi tuhoutunut niin kauhealla tavalla! Minä toistan, että oli
vaikeata seurata yksityiskohtia. Mieleni muistuu tämä kaikki vielä
nytkin jonkinmoisena sekamelskana. Luultavasti puheenjohtaja heti
ilmoitti uuden asiakirjan sisällyksen oikeudelle, prokuraattorille,
puolustajalle, valamiehille. Muistan vain, miten Katerina Ivanovnaa
alettiin kuulustella. Kysymykseen, oliko hän rauhoittunut, jonka
puheenjohtaja lempeästi hänelle teki, huudahti Katerina Ivanovna
kiireesti:

— Minä olen valmis, olen valmis! Kykenen täydellisesti vastaamaan
teille, — lisäsi hän ilmeisesti yhä vielä hirveästi peläten, että
häntä jostakin syystä ei tahdota kuulla. Häntä pyydettiin selittämään
tarkemmin: mikä kirje tämä oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän oli
sen saanut?

— Minä sain sen rikoksenteon edellisenä päivänä, mutta hän oli
kirjoittanut sen sitä edellisenä päivänä ravintolassa, siis kaksi
päivää ennen kuin teki rikoksen, — katsokaa, se on kirjoitettu jollekin
laskulle! — huusi hän läähättäen. — Hän vihasi minua silloin, koska
itse oli tehnyt alhaisen teon ja mennyt tuon elukan mukaan... ja
vielä sen tähden, että hän oli minulle velkaa nuo kolmetuhatta...
Oi, häntä harmittivat nuo kolmetuhatta juuri hänen halpamaisuutensa
takia! Noitten kolmentuhannen laita oli tämmöinen, — minä pyydän teitä,
minä rukoilen teitä kuulemaan minua: kolme viikkoa ennen sitä, kuin
hän tappoi isänsä, hän tuli luokseni aamulla. Minä tiesin, että hän
tarvitsi rahoja, ja tiesin mihin hän tarvitsi, — juuri siihen, että
saisi viekoitelluksi tämän elukan ja vieneeksi mukanaan. Minä tiesin
silloin, että hän jo oli uskoton minulle ja aikoi hylätä minut, ja
minä, minä itse ojensin hänelle silloin nuo rahat, itse tarjosin niitä
muka lähetettäviksi sisarelleni Moskovaan, — ja kun minä ne annoin,
niin katsoin häntä silmiin ja sanoin, että hän saa lähettää milloin
tahtoo, »vaikkapa vielä kuukaudenkin kuluttua». Kuinka, kuinka hän
ei olisi ymmärtänyt, että minä sanoin hänelle suoraan vasten silmiä:
»Sinä tarvitset rahaa pettääksesi minua tuon elukkasi kanssa, tästä
siis saat ne rahat, minä annan itse ne sinulle, ota, jos olet niin
kunniaton, että otat!»... Minä tahdoin osoittaa hänet syylliseksi, ja
kuinka kävi? Hän otti, hän otti ne ja vei ja tuhlasi ne tuon elukan
kanssa siellä, yhdessä yössä... Mutta hän ymmärsi, hän ymmärsi, että
minä tiedän kaiken, vakuutan teille, että hän silloin ymmärsi senkin,
että minä antaessani hänelle rahat ainoastaan koettelin häntä: onko hän
niin vailla kunniantuntoa, että ottaa minulta, vai eikö? Katsoin häntä
silmiin, ja hän katsoi silmiini ja ymmärsi kaiken, ymmärsi kaiken, ja
otti, otti ja vei rahani!

— Se on totta, Katja! — kiljaisi yhtäkkiä Mitja. — Katsoin silmiisi ja
ymmärsin, että teet minut kunniattomaksi, ja otin kuitenkin rahasi!
Halveksikaa roistoa, halveksikaa kaikki, olen sen ansainnut!

— Syytetty, — huudahti puheenjohtaja, -— jos vielä sanotte sanaankaan,
niin annan viedä teidät ulos.

— Nämä rahat kiusasivat häntä, — jatkoi Katja hermostuneesti
kiirehtien, — hän tahtoi antaa ne minulle takaisin, hän tahtoi, se on
totta, mutta hän tarvitsi rahaa myös tuota elukkaa varten. Niinpä hän
tappoi isänsä, mutta ei kuitenkaan palauttanut minulle rahoja, vaan
meni hänen kanssaan tuonne maalle, missä hänet otettiin kiinni. Siellä
hän joi taas ne rahat, jotka hän oli ryöstänyt surmaamaltaan isältä.
Ja päivää ennen, kuin hän tappoi isänsä, hän kirjoitti minulle tämän
kirjeen, kirjoitti juovuksissa, huomasin sen silloin heti, kirjoitti
vihapäissään ja tietäen, varmasti tietäen, että minä en näytä tätä
kirjettä kenellekään, en vaikka hän olisi murhaaja. Muuten hän ei
olisi kirjoittanut. Hän tiesi, että minä en tahdo hänelle kostaa enkä
syöstä häntä turmioon! Mutta lukekaa, lukekaa tarkkaavaisesti, pyydän,
hyvin tarkkaavaisesti, ja te näette, että hän on kirjeessä kuvannut
kaiken, kaiken edeltäpäin: miten hän tappaa isänsä ja missä tällä ovat
rahat. Katsokaa, olkaa hyvä, älkää jättäkö huomaamatta, siellä on eräs
lause: »Tapan, kunhan vain Ivan menisi pois.» Siis hän harkitsi jo
edeltäpäin, miten hän tappaa, — puheli Katerina Ivanovna oikeudelle
vahingoniloisesti ja pahansuovasti. Oi, näkyi, että hän oli pienimpiä
vivahduksia myöten tutustunut tähän onnettomaan kirjeeseen ja painanut
siitä mieleensä jokaisen piirteen. — Selvänä hän ei olisi kirjoittanut
minulle, mutta katsokaa, siellä on kaikki kuvattuna edeltäpäin, kaikki
aivan täsmälleen, niinkuin hän sitten murhasi, koko ohjelma!

Näin hän huuteli aivan suunniltaan ollen ja tietysti välittämättä enää
mitään siitä, mitä seurauksia hänelle itselleen tästä voisi olla,
vaikka hän tietysti oli aavistanut niitä jo kuukautta aikaisemmin,
sillä silloinkin hän kenties vihasta vavahdellen oli miettinyt:
»Eiköhän pitäisi lukea tämä oikeudessa?» Nyt hän oli ikäänkuin suin
päin syöksynyt kuiluun. Muistelen, että nyt juuri sihteeri luki kirjeen
ääneen, ja se teki järkyttävän vaikutuksen. Mitjalta kysyttiin:
tunnustaako hän kirjeen omakseen?

— Minun, minun se on! — huudahti Mitja. — Selvänä en olisi
kirjoittanut!... Monesta syystä me vihasimme toisiamme, Katja, mutta
minä vannon, vannon sinulle, että minä vihatessanikin rakastin sinua.
Mutta sinä — et rakastanut minua!

Hän vaipui paikalleen väännellen käsiään epätoivoissaan. Prokuraattori
ja puolustaja aloittivat ristikuulustelun, jonka pääsisällys oli: »Mikä
saattoi teidät äsken pitämään salassa tämmöisen asiakirjan ja antamaan
aivan toisenhenkisen ja toisensävyisen todistuksen?»

— Niin, niin, äsken minä valehtelin, kaikki oli valhetta, valehtelin
vastoin kunniaa ja omaatuntoa, mutta äsken minä tahdoin pelastaa hänet,
koska hän niin suuresti vihasi ja halveksi minua, — huudahti Katja
kuin mieletön. — Oi, hän halveksi minua kauheasti, halveksi aina, ja,
tiedättekö, tiedättekö, — hän halveksi minua siitä hetkestä asti,
kun minä silloin kumarsin langeten hänen jalkojensa juureen noiden
rahojen tähden. Minä näin sen... Minä tunsin sen silloin heti, mutta
en pitkään aikaan uskonut itseäni. Miten usein olenkaan lukenut hänen
silmistään: »Kuitenkin sinä itse tulit silloin minun luokseni.» Oi,
hän ei ymmärtänyt, hän ei vähääkään ymmärtänyt, miksi silloin juoksin
hänen luokseen, hän pystyy epäilemään ainoastaan halpamaisuutta! Hän
arvosteli itsensä mukaan, hän luuli, että kaikki ovat samanlaisia kuin
hän, — sanoi Katja purren raivoissaan hampaitaan ja jo määrättömästi
vimmastuneena. — Ja naimisiin minun kanssani hän tahtoi mennä
ainoastaan sen tähden, että minä olin saanut perinnön, sen tähden, sen
tähden! Epäilin aina, että se oli sen tähden! Oi, hän on peto! Hän
on ollut koko ikänsä vakuutettu, että minä koko elämäni ajan vapisen
häpeästä hänen edessään sen tähden, että silloin tulin hänen luokseen,
ja että hän voi ikuisesti halveksia minua sen takia ja siksi olla
voiton puolella, — juuri siksi hän tahtoi mennä naimisiin kanssani!
Niin se on, niin se on kaikki! Minä koetin voittaa hänet rakkaudellani,
rajattomalla rakkaudella, tahdoin sietää hänen uskottomuutensakin,
mutta hän ei ymmärtänyt mitään, ei mitään. Ja voiko hän mitään
ymmärtääkään! Hän on peto! Tämän kirjeen sain vasta seuraavan päivän
iltana, se tuotiin minulle ravintolasta, mutta vielä aamulla, saman
päivän aamuna, minä tahdoin antaa hänelle anteeksi kaiken, kaiken,
hänen uskottomuutensakin!

Tietysti puheenjohtaja ja prokuraattori tyynnyttelivät häntä. Olen
vakuutettu siitä, että heitä kaikkia kenties itseäänkin hävetti
noin käyttää hyväkseen hänen raivostustaan ja kuunnella sellaisia
tunnustuksia. Minä muistan, kuinka kuulin heidän sanovan hänelle: »Me
ymmärrämme, kuinka raskasta teidän on olla, uskokaa, me kykenemme
tuntemaan myötätuntoa», j.n.e — mutta joka tapauksessa he onkivat ulos
todistukset hysterian vallassa olevalta, suunniltaan pois joutuneelta
naiselta. Lopuksi Katerina Ivanovna kuvasi tavattomalla selvyydellä,
jommoinen niin usein, vaikkakin hetkellisesti, saattaa esiintyä
kaikkein jännittyneimmässäkin tilassa, kuinka Ivan Fjodorovitš miltei
oli menettämäisillään järkensä näiden kahden kuukauden kuluessa sen
takia, että tahtoi pelastaa »pedon ja murhaajan», oman veljensä.

— Hän kiusasi itseään, — huudahteli Katerina Ivanovna, — hän koetti
aina vain vähentää veljensä syyllisyyttä tunnustamalla minulle, ettei
hän itsekään pitänyt isästään ja että hän kenties itsekin oli toivonut
tämän kuolemaa. Oi, hänellä on syvä, syvä omatunto! Hän on kiusannut
itsensä näännyksiin omallatunnollaan! Hän ilmaisi minulle kaiken,
kaiken, hän tuli luokseni ja puhui minulle joka päivä niinkuin ainoalle
ystävälleen! — huudahti hän yhtäkkiä aivan kuin uhmaillen, ja hänen
silmänsä säkenöivät. — Hän kävi Smerdjakovin luona kaksi kertaa.
Kerran hän tuli luokseni ja sanoi: jos murhaaja ei ole veljeni, vaan
Smerdjakov (sillä täällä levittivät kaikki sitä satua, että Smerdjakov
oli murhannut), niin kenties silloin minäkin olen syyllinen, sillä
Smerdjakov tiesi, etten minä pitänyt isästä, ja luuli kenties minun
toivovan isäni kuolemaa. Silloin minä otin esille tämän kirjeen ja
näytin hänelle, ja hän tuli täysin vakuutetuksi, että hänen veljensä
oli murhaaja, ja se lannisti hänet kokonaan. Hän ei jaksanut kestää
sitä, että hänen oma veljensä on — isänmurhaaja! Jo viikko takaperin
minä näin, että hän oli tämän johdosta sairas. Viime päivinä hän minun
luonani istuessaan houraili. Minä huomasin hänen järkensä menevän
sekaisin. Hän houraili kävellessään, hänet nähtiin tässä tilassa
kaduilla. Tänne saapunut tohtori tutki minun pyynnöstäni häntä toissa
päivänä ja sanoi hänen olevan saamaisillaan kuumeen, — kaikki hänen
takiaan, kaikki pedon takia! Eilen hän sitten sai tietää Smerdjakovin
kuolleen, — se vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän menetti
järkensä... ja kaikki tuo tapahtui pedon takia, kaikki vain siksi, että
hän tahtoi pelastaa pedon!

Oi, tietysti voi näin puhua ja tämmöisiä tunnustuksia tehdä vain jonkin
ainoan kerran elämässään, — esimerkiksi kuolinhetkellä, mestauslavalle
noustessa. Mutta Katjalla oli nyt hänen erikoinen hetkensä, ja
hänen luonteenlaatunsa pääsi esille. Tämä oli sama hurja Katja,
joka silloin syöksyi nuoren hurjastelijan luo pelastaakseen isänsä;
tämä oli sama Katja, joka äsken koko tämän yleisön edessä ylpeänä
ja siveänä uhrasi itsensä ja neitseellisen kainoutensa kertomalla
Mitjan »jalosta teosta», jotta saisi edes hiukankin lievennetyksi
häntä odottavaa kohtaloa. Ja nyt hän uhrautui aivan samalla tavalla,
mutta toisen miehen puolesta, ja kenties hän vasta nyt, vasta tällä
hetkellä, ensimmäisen kerran tunsi ja käsitti täydelleen, miten
rakas tuo toinen mies hänelle oli! Hän uhrautui pelästyneenä hänen
puolestaan, yhtäkkiä tajuttuaan, että toinen oli syössyt itsensä
turmioon todistamalla, että murhaaja olikin hän eikä hänen veljensä,
uhrautui pelastaakseen hänet, hänen kunniansa, hänen maineensa! Mutta
kuitenkin välähti mieleen kauhea asia: valehteliko hän Mitjaa vastaan
kuvatessaan entisiä suhteitaan tähän, — siinä oli kysymys. Ei, ei,
hän ei panetellut tahallaan, kun hän huusi, että Mitja halveksi häntä
maahan kumartamisen johdosta! Hän itse uskoi sen; hän oli syvästi
vakuutettu, kenties tuosta kumarruksesta asti, että suoraluontoinen
Mitja, joka silloin vielä jumaloi häntä, nauroi hänelle ja halveksi
häntä. Ja aivan ylpeydestä hän itse silloin oli kiintynyt Mitjaan
rakkaudella, hysteerisellä ja pingoitetulla, loukatusta ylpeydestä,
eikä tuo lempi ollut rakkauden, vaan koston kaltaista. Oi, kenties
tämä pingoitettu rakkaus olisi muuttunut oikeaksi, kenties Katja vain
sitä toivoikin, mutta Mitja loukkasi häntä uskottomuudellaan sydämen
pohjaan asti, eikä sydän antanut sitä anteeksi. Mutta koston hetki tuli
odottamatta, ja kaikki, mikä kauan aikaa oli ollut kertyneenä loukatun
naisen rinnassa ja tehnyt siellä kipeätä, purkautui yhtäkkiä ilmoille.
Hän hylkäsi Mitjan, mutta hylkäsi myös itsensä! Ja luonnollisesti heti,
kun hän oli ennättänyt purkaa sydämensä, jännitys laukesi ja hän oli
menehtyä häpeästä. Alkoi taas hysteerinen kohtaus, hän kaatui maahan
itkien ja huutaen. Hänet vietiin pois. Sillä hetkellä, jolloin häntä
kannettiin ulos, syöksähti Grušenjka parkaisten Mitjan luo paikaltaan
niin nopeasti, ettei häntä ennätetty estää.

— Mitja! — kirkaisi hän. — Sinun käärmeesi on syössyt sinut turmioon!
Nyt hän näytti teille oikean luontonsa! — huusi hän oikeudelle täristen
vihasta. Puheenjohtajan viittauksesta häneen tartuttiin ja häntä
lähdettiin viemään ulos salista. Hän ei antautunut, riuhtoi ja pyrki
takaisin Mitjan luo. Mitja parkaisi ja syöksyi niinikään häntä kohti.
Hänet otettiin kiinni.

Niin, minä luulen, että katsomaan tulleet naisemme olivat tyytyväisiä:
näytelmässä oli runsaasti nähtävää. Muistan, miten sitten paikalle
saapui Moskovasta tullut tohtori. Luultavasti oli puheenjohtaja jo
aikaisemmin lähettänyt komisariuksen hommaamaan Ivan Fjodorovitšille
hoitoa. Tohtori ilmoitti oikeudelle, että sairas on hyvin vaarallisen
kuumekohtauksen vallassa ja että hänet olisi heti vietävä pois.
Prokuraattorin ja puolustajan kysymysten johdosta hän vahvisti todeksi,
että potilas itse oli käynyt hänen luonaan toissa päivänä ja että hän
oli tälle silloin ennustanut pian alkavaa kuumetta, mutta sairas ei
ollut halunnut ruveta hoidettavaksi. »Mutta hänen sieluntilansa ei
ollut ensinkään terve, hän itse tunnusti minulle, että näkee valveilla
ollessaan näkyjä, kohtaa kadulla erinäisiä jo kuolleita henkilöitä ja
että hänen luonaan käy joka ilta vieraana saatana», lopetti tohtori.
Annettuaan lausuntonsa kuuluisa lääkäri poistui. Katerina Ivanovnan
antama kirje liitettiin esineellisten todistuskappaleitten joukkoon.
Neuvoteltuaan oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä ja merkitä
pöytäkirjaan molemmat yllättävät todistukset (Katerina Ivanovnan ja
Ivan Fjodorovitšin).

Mutta minä en ryhdy enää kuvailemaan jatkokäsittelyä. Sitäpaitsi
jäljelläolevien todistajien lausunnot olivat ainoastaan aikaisemmin
esitettyjen toistamista ja todeksi vakuuttamista, vaikka jokaisessa
olikin oma luonteenomainen erikoisuutensa. Kaikki kuitenkin, toistan
sen, keskittyy yhteen pisteeseen prokuraattorin puheessa, johon
heti siirryn. Kaikki olivat kuohuksissaan, viimeinen katastrofi
oli saanut kaikki sähköisiksi, ja hirveän kärsimättöminä kaikki
odottivat vain ratkaisua, asianomaisia puheita ja tuomiota. Katerina
Ivanovnan todistukset olivat ilmeisesti järkyttäneet Fetjukovitšia.
Sen sijaan prokuraattori oli voitonriemuinen. Kun asian käsittely
oli loppunut, ilmoitettiin istunnon keskeytyvän, ja tätä keskeytystä
kesti lähes tunnin verran. Viimein puheenjohtaja ilmoitti syytös- ja
puolustuspuheiden alkavan. Kello oli luullakseni kahdeksan illalla, kun
prokuraattorimme Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa.



6.

Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.


Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa hermoväristyksen vallassa,
kylmä sairauden hiki otsalla ja ohimoilla sekä tuntien koko
ruumiissaan vuorotellen vilunväreitä ja kuumuutta. Niin hän itse
myöhemmin kertoi. Hänen oman käsityksensä mukaan tämä puhe oli hänen
_chef-d'oeuvre'nsä_, hänen koko elämänsä _chef-d'oeuvre_, hänen
joutsenlaulunsa. Totta onkin, että yhdeksän kuukautta tämän jälkeen
hän kuoli pahaan keuhkotautiin, niin että hänellä tosiaankin, kuten
sittemmin nähtiin, olisi ollut oikeus verrata itseään joutseneen,
joka laulaa viimeisen laulunsa, jos hän olisi edeltäpäin aavistanut
kuolevansa. Tähän puheeseen hän pani koko sydämensä ja kaiken älynsä
ja osoitti odottamatta, että hänessä piili sekä kansalaistunnetta että
»kirottuja» kysymyksiä, ainakin mikäli meidän Ippolit Kirillovitš
parkamme kykeni niitä omaksumaan. Pääasia oli, että hänen puheensa
vaikutti vilpittömyydellään: hän uskoi vilpittömästi syytetyn
syylliseksi; hän ei syyttänyt tätä ainoastaan tilauksesta, viran
puolesta, ja vaatiessaan »kostoa» hän todella värisi halusta »pelastaa
yhteiskunta». Naismaailmammekin, joka loppujen lopuksi suhtautui
vihamielisesti Ippolit Kirillovitšiin, myönsi kuitenkin hänen puheensa
tehneen tavattoman etevän vaikutuksen. Hän alkoi ontolla, katkonaisella
äänellä, mutta sangen pian hänen äänensä voimistui ja kaikui yli
koko salin, ja niin oli puheen loppuun asti. Mutta heti lopetettuaan
puheensa hän oli vähällä pyörtyä.

— Herrat valamiehet — alkoi syyttäjä, — nyt esillä oleva asia on
tullut kuuluisaksi yli koko Venäjän. Mutta mitä, niin luulisi,
tässä on ihmeteltävää, mikä tässä on niin erikoisen kauhistuttavaa?
Varsinkin meille, meille erikoisesti? Mehän olemme ihmisiä, jotka
olemme tähän kaikkeen niin kovin hyvin tottuneet! Mutta sepä juuri
meitä kauhistuttaakin, että tämmöiset murheelliset asiat melkein
ovat lakanneet tuntumasta meistä kauheilta! Tätä juuri täytyy
kauhistua, tätä meidän tottumustamme, eikä tämän tai toisen yksilön
yksinäistä tihutyötä. Mitkä sitten ovat syyt välinpitämättömyyteemme,
meidän tuskin edes lämpimään suhtautumiseemme tämmöisiin asioihin,
tämmöisiin ajan merkkeihin, jotka ennustavat meille kaikkea muuta
kuin kadehdittavaa tulevaisuutta? Johtuuko tämä kyynillisyydestämme,
meidän vielä niin nuoren, mutta jo ennen aikojaan raihnaiseksi
vanhentuneen yhteiskuntamme varhaisesta järjen ja mielikuvituksen
näivettymisestä? Meidän perustuksiaan myöten järkähtäneistä
siveellisistä peruskäsitteistämmekö vaiko siitä, että näitä siveellisiä
peruskäsitteitä meillä loppujen lopuksi kenties ei ole olemassakaan?
Jätän vastaamatta näihin kysymyksiin, mutta joka tapauksessa ne
kiusaavat mieliä, ja jokaisen kansalaisen ei ainoastaan tule, vaan
hänen pakottava velvollisuutensa on kärsiä niistä. Meidän aloitteleva
vielä arka sanomalehdistömme on kuitenkin jo tehnyt yhteiskunnalle
jonkin verran palveluksia, sillä ilman sen välitystä me emme koskaan
olisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän
tahdon ja siveellisen lankeemuksen kauhutöitä, joista se myötäänsä
kertoo palstoillaan kaikille, eikä ainoastaan niille, jotka käyvät
nykyisen hallituksemme meille lahjoittaman uuden julkisen oikeuden
tuomiosaleissa. Ja mitä luemmekaan melkein joka päivä? Oi, sellaisista
asioista joka hetki, että niiden rinnalla tämä nyt käsiteltävä juttukin
kalpenee ja näyttää melkeinpä aivan tavalliselta asialta. Mutta
kaikkein tärkeintä tässä on se, että suurin osa meidän venäläisiä,
meidän kansallisia rikosjuttujamme todistaa nimenomaan jostakin
yleisestä, jonkinmoisesta yhteisestä onnettomuudesta, joka on
pesiytynyt meille ja jota vastaan jo on vaikeata taistella, koska se
on muuttunut yleiseksi pahaksi. Tuolla nuori, loistava upseeri, joka
kuuluu korkeimpiin yhteiskuntapiireihin ja joka tuskin on ennättänyt
aloittaa elämänsä ja uransa, teurastaa alhaisella tavalla, salaisesti,
ilman mitään omantunnon vaivoja pikku virkamiehen, joka osittain on
ollut hänen hyväntekijänsä, ja tämän palvelijattaren, anastaakseen
velkakirjansa ja samalla kaikki virkamiehen rahat: »Nekin tarvitaan
suuren maailman huvituksiini ja vastaista virka-uraani varten.»
Surmattuaan molemmat hän menee pois, kun on ensin pannut kummankin
ruumiin pään alle tyynyn. Tuolla nuori sankari, jonka rintaa koristavat
urhoollisuudesta saadut ristit, surmaa niinkuin rosvo maantiellä
päällikkönsä ja hyväntekijänsä äidin ja vakuuttaa yllyttäessään
kumppaneitaan, että »tuo äiti rakastaa häntä kuin omaa poikaansa
ja seuraa senvuoksi kaikkia hänen neuvojaan eikä ryhdy mihinkään
varokeinoihin». Olkoonpa, että tämä on peto, mutta minä en uskalla nyt
meidän aikanamme enää sanoa, että hän on ainoa peto laatuaan. Toinen ei
surmaa, mutta ajattelee ja tuntee aivan samalla tavalla kuin hän, on
sydämessään yhtä epärehellinen kuin hänkin. Hiljaisuudessa, ollessaan
kahden kesken omantuntonsa kanssa, hän kenties kysyy itseltään: »Mitä
on oikeastaan kunnia, ja eikö veri ole vain ennakkoluulo?» Kenties
nousee huuto minua vastaan ja sanotaan, että minä olen sairaalloinen,
hysteerinen mies, lausun julki kummallisia panetteluja, — ja, Herra
Jumala, miten minä ensimmäisenä siitä iloitsisinkaan! Oi, älkää uskoko
minua, pitäkää minua sairaana, mutta muistakaa kuitenkin sanani: jos
edes kymmenes, jos kahdeskymmenes osa sanoistani sisältää totuutta,
— niin johan sekin on kauheata! Katsokaa, hyvät herrat, katsokaa,
miten nuoret ihmiset meillä ampuvat itsensä: oi, ilman pienimpiäkään
hamletmaisia kysymyksiä siitä, mitä _siellä_ tulee, ilman merkkiäkään
noista kysymyksistä, aivan kuin tuo kysymys hengestämme ja kaikesta,
mikä meitä haudan tuolla puolen odottaa, olisi aikoja sitten pyyhitty
pois heidän luonnostaan, haudattu ja hietaan peitetty. Katsokaa
lopuksi meillä vallitsevaa irstailua, meidän irstailijoitamme. Fjodor
Pavlovitš, käsiteltävänä olevan jutun onneton uhri, on joihinkin
heistä verrattuna miltei viaton lapsukainen. Mehän tunsimme hänet
kaikki, »hän parissamme eli»... Niin, venäläisen rikollisuuden
psykologiaa ryhtyvät kenties joskus tutkimaan parhaat kyvyt, sekä
meikäläiset että eurooppalaiset, sillä aihe on sen arvoinen. Mutta
tämä tutkiminen suoritetaan joskus myöhemmin, kun siihen on aikaa
ja kun kaikki nykyhetken traagillinen sekamelska on jo siirtynyt
kauemmaksi etualalta, niin että sitä voi tarkastella sekä älykkäämmin
että puolueettomammin kuin mitä esimerkiksi minun kaltaiseni ihmiset
voivat tehdä. Nyt me vain kauhistumme tai teeskentelemme kauhistumista,
mutta kuitenkin nautimme näytelmästä, koska pidämme voimakkaista,
mielettömistä vaikutelmista, jotka saavat kyynillisen ja laiskan
joutilaisuutemme liikkeelle, tai myöskin pikkulasten tavoin huidomme
käsillämme luotamme kauheita aaveita ja peitämme päämme pielukseen,
kunnes kamala näky on kadonnut, unohtaaksemme sen kohta ilonpidossa ja
leikeissä. Mutta täytyyhän meidänkin joskus alkaa elää järkevästi ja
ajatellen, täytyyhän meidänkin luoda silmäys itseemme ja yhteiskuntaan,
täytyyhän meidänkin saada yhteiskunnalliselle elämällemme järkevä
sisällys tai edes vaikkapa aloittaa järkisisällyksen antaminen.
Edellisen aikakauden suuri kirjailija, personoidessaan suurimman
teoksensa lopussa Venäjän niin, että näkee sen uljaan venäläisen
kolmivaljakon muodossa, joka kiitää tuntematonta päämäärää kohti,
huudahtaa: »Ah, kolmivaljakko, sinä lintu, kuka on sinut keksinyt!» ja
hän lisää ylpeän innostuksen valtaamana, että vinhaa vauhtia kiitävän
kolmivaljakon edestä väistyvät kunnioittavasti kaikki kansat. Niin,
hyvät herrat, olkoon asia niin, väistykööt vain kunnioittavasti
tai epäkunnioittavasti, mutta minun syntisen mielipiteeni mukaan
nerokas taiteilija on lopettanut teoksensa näin joko lapsellisen
viattoman kaunosieluisuuden puuskan vallassa tai yksin kertaisesti
peläten silloisen ajan sensuuria. Sillä jos kolmivaljakkoa vetämään
valjastettaisiin vain hänen omat sankarinsa, Sobakevitšit, Nozdrevit
ja Tšitšikovit, niin, pantiinpa ajajaksi kuka hyvänsä, mihinkään
kelvolliseen asti ei tuommoisilla hevosilla ajeta! Mutta nuohan olivat
vain entisen ajan hevosia, jotka eivät vedä vertoja nykyisille, meillä
on parempia...

Tässä keskeyttivät Ippolit Kirillovitšin puheen kättentaputukset.
Liberaalinen ajatustapa venäläistä kolmivaljakkoa kuvattaessa miellytti
kuulijoita. Tosin käsiään taputti vain pari kolme ryhmää, niin ettei
puheenjohtaja edes katsonut olevan syytä kääntyä yleisön puoleen ja
uhata »salin tyhjentämisellä», vaan ainoastaan katsahti ankarasti
taputtajiin. Mutta Ippolit Kirillovitš oli saanut rohkaisua: ei koskaan
vielä oltu hänelle taputettu, käsiä! Miestä ei oltu niin moneen vuoteen
tahdottu kuunnella, ja nyt oli yhtäkkiä tarjoutunut tilaisuus puhua
sanottavansa koko Venäjän kuultaviin!

— Tosiaankin, — jatkoi hän, — mitä on tämä Karamazovien perhe, joka
yhtäkkiä on tullut niin surullisen kuuluisaksi aivan koko Venäjällä?
Kenties minä liioittelen kovin paljon, mutta minusta näyttää siltä,
että tämän perheen kuvassa ikäänkuin välähtelevät eräät meidän
nykyaikaisen sivistyneen yhteiskuntaluokkamme peruselementit, — oi,
eivät kaikki elementit, ja ne vilahtelevat vain mikroskooppisessa
koossa, »niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa», mutta kuitenkin
siinä jotakin heijastui, kuitenkin jotakin pääsi esille. Katsokaa tuota
onnetonta, hillitöntä ja irstasta ukkoa, tuota »perheenisää», jonka
olemassaolo loppui niin surullisesti. Syntyperältään aatelismies,
joka aloitti uransa köyhänä elättinä, sai sattumalta ja odottamatta
naimisiin menemällä vähän pääomaa, oli alussa pikku veijari ja
imarteleva narri, jossa kehittyi älyllisiä taipumuksia, muuten ei
niinkään pieniä, ja ennen kaikkea koronkiskuri. Vuosien kuluessa,
sikäli kuin pääoma kasvaa, hän tulee rohkeammaksi. Matelevaisuus ja
liehakointi häviävät, jäljelle jää vain ivallinen ja ilkeä kyynikko
ja irstailija. Henkinen puoli on kuin kokonaan poispyyhitty, mutta
elämänhalu on tavaton. Asiat menevät siihen, ettei hän näe koko
elämässä mitään muuta kuin irstaat nautinnot, ja niin hän opettaa
lapsiaankin. Mitään isän henkisiä velvollisuuksia ei hänellä
ollenkaan ole. Hän nauraa semmoisille, hän antaa pikku lastensa
kasvaa takapihalla ja on iloissaan, kun ne viedään häneltä pois.
Hän unohtaakin ne kokonaan. Ukolla ei ole muuta siveyssääntöä kuin
— _après moi le déluge_. Kaikkea, mikä on päinvastaista kansalaisen
käsitteelle, mitä täydellisintä, jopa vihamielistä eristäytymistä
yhteiskunnasta: »Palakoon vaikka koko maailma tulessa, kunhan minun
vain on hyvä olla.» Ja hänen on hyvä olla, hän toivoo hartaasti
saavansa elää sillä tavoin vielä kaksikymmentä tai kolmekymmentä
vuotta. Hän pettää tilinteossa omaa poikaansa, ja tämän rahoilla,
tämän äidinperinnöllä, jota hän ei tahdo hänelle antaa, hän koettaa
voittaa häneltä, pojaltaan, rakastajattaren. Ei, minä en tahdo
jättää syytetyn puolustamista suurilahjaisen, Pietarista saapuneen
puolustusasianajajan tehtäväksi. Minä sanon itsekin totuuden, minä
ymmärrän itsekin sen inhon määrän, jonka isä sai syntymään poikansa
sydämessä. Mutta riittää, riittää jo tästä onnettomasta ukosta, häntä
on kohdannut kosto. Muistakaamme kuitenkin, että hän on isä ja yksi
nykyajan isiä. Loukkaanko minä yhteiskuntaa, kun sanon, että hän on
yksi varsin monista nykyajan isistä? Voi, kovin monet nykyajan isistä
vain eivät lausu niin kyynillisesti julki ajatuksiaan kuin tämä, sillä
he ovat saaneet paremman kasvatuksen, ovat sivistyneempiä, mutta itse
asiassa heillä on sama filosofia kuin hänelläkin. Mutta olkoonpa,
että minä olen pessimisti, olkoon. Olemme jo sopineet siitä, että te
annatte minulle anteeksi. Päättäkäämme jo etukäteen: älkää te uskoko
minua, älkää uskoko, minä puhun, mutta älkää te uskoko. Antakaa
minun kuitenkin sanoa sanottavani, muistakaa kuitenkin jotakin minun
sanoistani. No niin, tässä ovat tuon ukon lapset, tuon perheenisän
lapset: yksi on edessämme syytettyjen penkillä, hänestä tulee myöhemmin
puhe; toisista mainitsen vain sivumennen hiukan. Näistä toisista on
vanhempi — muuan nykyajan nuoria miehiä, hänellä on loistava sivistys,
varsin voimakas äly, joka kuitenkaan ei usko mihinkään, on kovin
paljon jo kieltänyt elämässä ja pyyhkinyt pois, aivan tarkalleen
samalla tavoin kuin teki hänen isänsäkin. Me olemme kaikki kuulleet
häntä, hänet otettiin seurapiireissämme ystävällisesti vastaan.
Mielipiteitään hän ei salannut, päinvastoin, aivan päinvastoin oli
asian laita, mikä antaakin minulle nyt rohkeuden puhua hänestä jonkin
verran avomielisesti, ei tietenkään hänestä yksityisenä henkilönä,
vaan ainoastaan Karamazovin perheen jäsenenä. Täällä kuoli eilen,
itsemurhan tehden, kaupungin laidassa eräs sairaalloinen idiootti, joka
on hyvin läheisissä tekemisissä tämän jutun kanssa, Fjodor Pavlovitšin
entinen palvelija ja mahdollisesti äpäräpoika, Smerdjakov. Hän kertoi
minulle hysteerisesti itkien valmistavassa kuulustelussa, kuinka
tuo nuori Karamazov, Ivan Fjodorovitš, kauhistutti hänet henkisellä
hillittömyydellään: »Kaikki, muka, on heidän mielestään luvallista,
mitä ikinä vain maailmassa on, eikä vastaisuudessa mikään tule olemaan
kiellettyä, — tämmöistä he kaikki minulle opettivat.» Luultavasti
tämä teesi, joka hänelle opetettiin, tekikin idiootin lopullisesti
hulluksi, vaikka hänen henkiseen luhistumiseensa tietysti vaikutti myös
sekä kaatuvatauti että koko tuo heidän talossaan tapahtunut kauhea
katastrofi. Mutta tämänkin idiootin puheessa vilahti eräs peräti
mielenkiintoinen huomautus, joka olisi ollut kunniaksi viisaammallekin
havaintojen tekijälle kuin hänelle, ja siksipä minä sen otinkin tässä
puheeksi: »Jos on», sanoi hän, »joku pojista, joka on enimmän Fjodor
Pavlovitšin kaltainen luonteeltaan, niin se on hän, Ivan Fjodorovitš!»
Tähän huomautukseen minä katkaisen aloittamani karakteristiikan,
koska mielestäni hienotunteisuus ei salli sen jatkamista. Oi, minä en
tahdo tehdä enempiä johtopäätöksiä ja korpin tavoin rääkyä nuorelle
kohtalolle vain turmiota. Me näimme tänään täällä, tässä salissa, että
välitön totuuden voima vielä asuu hänen nuoressa sydämessään, että
epäusko ja siveellinen kyynillisyys, jotka hän on pikemmin saanut
perintönä kuin todellisen henkisen kärsimyksen tuloksena, eivät vielä
ole tukahduttaneet hänessä perhekiintymyksen tunteita. Sitten toinen
poika, oi, hän on vielä nuorukainen, hurskas ja nöyrä, vastakohtana
veljen synkälle ja mädäntyvälle maailmankatsomukselle hänessä on
pyrkimys tarttua kiinni niin sanoakseni »kansallisiin perusaineksiin»
eli siihen, mitä meillä tällä konstikkaalla sanalla tarkoitetaan
erinäisissä ajattelevan intelligenssimme teoretisoivissa ryhmäkunnissa.
Hän, nähkääs, etsi turvaa luostarista; hän oli vähällä itse ruveta
munkiksi. Hänessä minun mielestäni ilmeni ikäänkuin itsetiedottomasti
ja jo niin aikaisin se arka epätoivo, jonka vallassa niin monet nyt
meidän onnettomassa yhteiskunnassamme, peläten sen kyynillisyyttä ja
siveellistä turmelusta ja väärin kylläkin pitäen kaiken pahan alkuna
eurooppalaista valistusta, heittäytyvät niin sanoakseni oman maan
äidilliseen syliin, niinkuin aaveita pelästyneet lapset, ja odottavat
heikontuneen äitinsä kuivettuneilla rinnoilla saavansa ainakin
rauhallisesti nukahtaa ja nukkua siinä koko elämänsä ajan, kunhan vain
eivät näkisi peloittavia kauhukuvia. Omasta puolestani minä toivon
hyväsydämiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle kaikkea hyvää, toivon,
ettei hänen nuorukaisellinen kaunosieluisuutensa ja kansalliselle
pohjalle pyrkimisensä muuttuisi myöhemmin, kuten niin usein tapahtuu,
siveelliseltä puoleltaan synkäksi mystisismiksi ja kansalliselta
puoleltaan tylsäksi yltiöisänmaallisuudeksi — noiksi kahdeksi
ominaisuudeksi, jotka uhkaavat kansakunnalle kenties vielä suurempaa
pahaa kuin väärin ymmärretystä ja vaivatta saadusta eurooppalaisesta
sivistyksestä johtunut varhainen mädäntyminen, jommoista hänen vanhempi
veljensä sairastaa. —

Yltiöisänmaallisuus ja mystisismi aiheuttivat taas pari kolme
kättentaputusta. Ja Ippolit Kirillovitš tietysti innostui, ja joskin
tämä kaikki oli sangen vähän yhteydessä käsiteltävän jutun kanssa,
puhumattakaan siitä, että lausutut ajatukset esiintyivät verraten
epäselvinä, niin keuhkotautisen ja katkeroituneen miehen teki kovin
mieli edes kerran eläessään puhua suunsa puhtaaksi. Kaupungissamme
puhuttiin jälkeenpäin, että kuvatessaan Ivan Fjodorovitšia hän antoi
valtaa epähienolle tunteelle, sillä kerran tai kahdesti oli Ivan
Fjodorovitš julkisesti väittelyssä pannut hänet pussiin, ja tämän
muistaen Ippolit Kirillovitš tahtoi nyt kostaa. En kuitenkaan tiedä,
oliko tämmöinen johtopäätös oikea. Joka tapauksessa tämä kaikki oli
vain johdantoa, sitten puhe kohdistui suoranaisemmin ja lähemmin itse
asiaan.

— Mutta tuossa on nykyaikaisen perheenisän kolmas poika, — jatkoi
Ippolit Kirillovitš, — hän on syytettyjen penkillä, hän on edessämme.
Edessämme ovat myös hänen urotyönsä, hänen elämänsä ja tekonsa: kun
aika tuli, niin kaikki avautui nähtäväksemme, kaikki tuli ilmi.
Vastoin veljiensä »eurooppalaisuutta» ja »kansallisia perusaineksia»
hän on ikäänkuin välitön kuva Venäjästä, — oi, ei koko, ei koko
Venäjästä, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Ja kuitenkin se on
siinä, tuo meidän rakas Venäjämme, haiskahtaa siltä, kuuluu, että se
on siinä, tuo äitimme. Oi, me olemme välittömiä, meissä on paha ja
hyvä ihmeellisellä tavalla sekaantuneena, me harrastamme valistusta
ja Schilleriä ja samaan aikaan me reuhaamme ravintoloissa ja revimme
juoppolalleja, ryyppytovereitamme, parrasta. Oi, mekin olemme hyviä
ja ihania, mutta ainoastaan silloin, kun meidän itsemme on hyvä ja
ihana olla. Päinvastoin, me ihan kuohumme — nimenomaan kuohumme —
jaloja ihanteita, mutta vain sillä ehdolla, että ne saavutetaan ilman
muuta, putoavat pöydällemme taivaasta ja ennen kaikkea ilmaiseksi,
ilmaiseksi, ettei niistä tarvitsisi mitään maksaa. Me emme ensinkään
pidä maksamisesta, sen sijaan pidämme hyvin paljon saamisesta, ja
niin on laita kaikissa asioissa. Oi, antakaa, antakaa meille kaikki
mahdolliset elämän hyvyydet (nimenomaan kaikki mahdolliset, vähempään
emme tyydy) ja varsinkaan älkää olko meidän tapamme tiellä missään
asiassa, ja silloin mekin osoitamme voivamme olla hyviä ja ihania. Me
emme ole ahneita, emme, mutta antakaa kuitenkin meille rahoja, niin
saatte nähdä, miten jalosti, miten halveksittavaa metallia halveksien
me paiskaamme ne menemään yhdessä yössä hillittömään juominkiin.
Mutta jos meille ei anneta rahoja, niin me näytämme, kuinka me saamme
niitä hankituksi, kun oikein mielemme tekee. Mutta tästä tulee puhe
myöhemmin, menkäämme järjestyksessä. Ennen kaikkea on meillä edessämme
hylätty poika parka, »takapihalla ilman saappaita», niinkuin äsken
lausui arvoisa ja kunnioitettu kansalaisemme, joka hänkin, — voi! — on
syntyperältään ulkomaalainen! Toistan vieläkin: en anna kenenkään muun
tehtäväksi syytetyn puolustamista! Minä olen syyttäjä, mutta minä olen
myös puolustaja. Niin, mekin olemme ihmisiä, meissäkin on ihmisyyttä,
mekin osaamme arvioida, kuinka syvän vaikutuksen luonteen kehitykseen
voivat tehdä lapsuuden ja kodin ensimmäiset vaikutelmat. Mutta
pojasta kasvaa nuorukainen, hän on jo nuori mies, upseeri; huimien
tekojen ja kaksintaisteluhaasteen johdosta hänet lähetetään erääseen
armaan Venäjänmaamme kaukaisimpaan pikku rajakaupunkiin. Siellä hän
on virassa ja siellä hän juoda remuaa ja tietysti — iso laiva vaatii
laajat vedet. Me tarvitsemme varoja, ennen kaikkea varoja, ja niinpä
pitkien kinastelujen jälkeen hän ja hänen isänsä sopivat viimeisestä
maksettavasta kuudentuhannen ruplan erästä ja hänelle lähetetään
se. Huomatkaa, että hän on antanut asiakirjan, ja on olemassa hänen
kirjeensä, jossa hän melkein sitoutuu olemaan vaatimatta muuta ja
lopettaa näihin kuuteentuhanteen perintöriidan isän kanssa. Nyt hän
kohtaa nuoren, yleväluontoisen ja henkisesti kehittyneen tytön. Oi,
minä en uskalla kertoa uudelleen yksityiskohtia, te kuulitte ne äsken
juuri: siinä on kunniaa, siinä on uhrautuvaisuutta, ja minä vaikenen.
Kevytmielisen ja irstaan, mutta todelliselle jaloudelle, korkeammalle
aatteelle päänsä kumartaneen nuoren miehen kuva vilahti silmiimme
tavattoman sympaattisena. Mutta yhtäkkiä tämän jälkeen, tässä samassa
oikeussalissa, saatiin aivan odottamatta nähdä mitalin toinenkin
puoli. Taaskaan en uskalla ryhtyä lausumaan arveluita ja pidätyn
analysoimasta, miksi seuraukset olivat sellaiset. Mutta täytyihän
kuitenkin olla syitä, miksi seuraukset tulivat sellaisiksi. Tuo sama
naishenkilö, silmät täynnä kauan salassa olleen pahastuksen kyyneliä,
ilmoittaa meille, että syytetty juuri oli ensimmäisenä valmis häntä
halveksimaan hänen varomattoman, kenties hillittömän äkillisen tekonsa
johdosta, joka kuitenkin joka tapauksessa oli ylevä ja jalomielinen.
Hänenpä juuri, tuon tytön sulhasen, huulilla ensimmäiseksi vilahti
se ivallinen hymy, jota tyttö vain silloin ei jaksanut kestää, kun
se näkyi hänen huulillaan. Tietäen, että mies jo oli ollut uskoton
hänelle (ollut uskoton varmana siitä, että tytön on vastedes pakko
sietää hänen puoleltaan mitä tahansa, myöskin hänen uskottomuuttaan),
tietäen tämän morsian tahallaan tarjoaa hänelle kolmetuhatta ruplaa
ja antaa selvästi, hyvin selvästi hänen silloin ymmärtää antavansa
hänelle rahaa, jotta hän voisi pettää juuri hänet: »Mitä, otatko vai
etkö, voitko olla niin kyynillinen», sanoo morsian hänelle äänettömästi
tuomitsevalla ja tutkivalla katseellaan. Mies katsoo häneen, ymmärtää
täydelleen hänen ajatuksensa (hänhän tunnusti täällä itse teidän
kuultenne ymmärtäneensä kaiken) ja ottaa ilman mitään ehtoja nuo
kolmetuhatta ja ryyppää ne kahdessa päivässä uuden lemmittynsä kanssa!
Mitä ei ole uskottava? Edellistäkö legendaa — ylevän jalomielisyyden
puuskaako, joka saattoi antamaan pois viimeiset elämiseen tarvittavat
rahat ja kumartamaan hyveelle, vaiko mitalin toista puolta, joka on
niin inhoittava? Tavallisesti on elämässä niin, että kun esiintyy kaksi
vastakohtaa, niin totuus löydetään keskiväliltä; tässä tapauksessa se
olisi sananmukaisesti väärin. Luultavinta on, että hän edellisessä
tapauksessa oli vilpittömästi jalo ja jälkimmäisessä tapauksessa yhtä
vilpittömästi alhainen. Miksi? Juuri siksi, että meillä on leveä,
karamazovilainen luonto, — siihen minä puheellani pyrinkin, — luonto,
johon mahtuu samalla kertaa kaikenlaisia vastakohtia ja joka kykenee
samalla kertaa näkemään molemmat pohjattomat syvyydet, yläpuolellamme
olevat kaikkein korkeimmat ihanteet ja allamme ammottavan syvimmän ja
haisevimman lankeemuksen kuilun. Maistanette loistavan ajatuksen, jonka
äsken lausui koko Karamazovien perhettä syvästi ja läheltä tarkannut
nuori havaintojen tekijä herra Rakitin: »Lankeemuksen alhaisuuden
tunteminen on näille epäsiveellisille, hillittömille luonteille yhtä
välttämätön kuin korkeimman jalouden tunteenkin tunteminen», — ja se on
totta: he tarvitsevat nimenomaan tuota luonnotonta sekoitusta aina ja
lakkaamatta. Kaksi pohjatonta syvyyttä, kaksi syvyyttä, hyvät herrat,
aivan samalla hetkellä, — ilman niitä me olemme onnettomia emmekä saa
tyydytystä, olemisemme ei ole täydellistä. Me olemme leveitä, leveitä
niinkuin emomme Venäjä, me sisällytämme itseemme kaiken ja tulemme
toimeen kaiken kanssa! Olemme nyt, herrat valamiehet, sattuneet
hipaisemaan noita kolmeatuhatta ruplaa, ja minä otan itselleni vapauden
mennä asioissa hiukan edelle. Ajatelkaahan vain, että hän, tämä
luonne, saatuaan silloin nuo rahat, vieläpä sillä tavoin, semmoisen
häpeän kautta, niin häpeällisesti ja äärettömän alentavalla tavalla,
— ajatelkaahan vain, että hän muka samana päivänä kykeni erottamaan
niistä puolet, ompelemaan rintapussiin ja olemaan sitten kokonaisen
kuukauden ajan niin luja, että kantoi niitä kaulassaan huolimatta
kaikista kiusauksista ja suuresta rahantarpeesta! Ei juovuspäissään
reuhatessaan ravintoloissa, ei silloinkaan, kun hänen piti kiitää
pois kaupungista hankkiakseen Jumala tiesi keneltä rahaa, jota hän
välttämättömästi tarvitsi viedäkseen lemmittynsä pakoon kilpailijan,
isänsä viettelyiltä, — hän uskalla kajota tuohon pussiin. Mutta jo
yksistään siitä syystä, ettei jättäisi lemmittyään alttiiksi ukon
houkutuksille, jolle hän oli niin mustasukkainen, hänen olisi pitänyt
avata pussinsa ja jäädä kotiin vartioimaan lakkaamatta lemmittyään,
odottaen sitä hetkeä, jolloin tämä sanoo lopultakin hänelle: »Minä
olen sinun», jolloin hän olisi kiitänyt tämän kanssa pois jonnekin
kauas nykyisestä onnettomasta ympäristöstä. Mutta ei, hän ei kajoa
taikakaluunsa, ja millä tekosyyllä? Alkuperäinen tekosyy, sanoimme
sen, oli nimenomaan se, että kun hänelle sanottaisiin: »Minä olen
sinun, vie minut minne tahdot», — niin olisi varoja millä viedä. Mutta
tämä ensimmäinen tekosyy kalpeni, syytetyn omien sanojen mukaan,
toisen ilmaantuessa. Niin kauan kuin minä, mukamas, pidän päälläni
näitä rahoja, »minä olen lurjus, mutta en varas», sillä voin aina
mennä loukatun morsiameni luo ja pannen hänen eteensä puolet häneltä
petollisesti anastamistani rahoista aina, sanoa hänelle: »Katsos, minä
join puolet rahoistasi ja osoitin sillä olevani heikko ja moraaliton
mies, ja jos niin tahdot, lurjus (minä käytän syytetyn omia sanoja),
— mutta vaikka olenkin lurjus, niin en ole varas, sillä jos olisin
varas, niin en olisi tuonut sinulle tätä jäljelle jäänyttä toista
puolta rahoista, vaan olisin anastanut senkin niinkuin edellisenkin
puolen.» Ihmeellinen asian selitys! Tämä sama hurja, mutta heikko
mies, joka ei voinut vastustaa kiusausta ottaa vastaan kolmetuhatta
niin häpeällisesti, — tämä sama mies tuntee itsessään yhtäkkiä moista
stoalaista lujuutta ja kantaa kaulassaan tuhansia ruplia uskaltamatta
kajota niihin! Sopiiko tämä ollenkaan tarkastamaamme luonteeseen?
Ei, ja minä otan itselleni vapauden kertoa teille, miten tämmöisessä
tapauksessa olisi menetellyt todellinen Dmitri Karamazov, jos hän
todellakin olisi päättänyt ommella rahat rinnalla kannettavaan pussiin.
Ensimmäisen viettelyksen hetkenä, — no, vaikkapa huvittaakseen taas
jollakin tuota uutta lemmittyään, jonka kanssa oli juoda rilluttanut
jo toisen puolen rahoista, hän olisi avannut pussinsa ja ottanut siitä
— sanokaamme aluksi vaikkapa sata ruplaa, — sillä miksi piti viedä
takaisin nimenomaan puolet, se on puolitoista tuhatta, riittäähän
tuhatneljäsataakin ruplaa; — tuloshan on sama: »Lurjus, mutta ei
varas, sillä toinhan takaisin kuitenkin tuhatneljäsataa ruplaa, varas
olisi ottanut kaikki eikä olisi palauttanut mitään.» Sitten jonkin
ajan kuluttua hän olisi taas ratkonut auki pussin ja ottanut sieltä
toisen sataruplasen, sitten kolmannen, sitten neljännen, ja viimeistään
kuukauden lopulla hän olisi ottanut pussista viimeisen satasen: »kunhan
vien yhdenkin satasen takaisin, niin tulos on sama: Olen lurjus, mutta
en varas. Yhdeksänkolmatta sataruplasta olen juonut, mutta yhden olen
sittenkin antanut takaisin, varas ei olisi antanut takaisin.» Ja
viimein hän, pantuaan menemään viimeisen edellisenkin satasen, olisi
katsellut viimeistä ja sanonut itselleen: »Eipä todellakaan maksa
vaivaa viedä pois yhtä ainoata satasta, — minäpä juon senkin!» Näin
olisi tehnyt se todellinen Dmitri Karamazov, jonka me tunnemme! Legenda
pussista, jota hän muka kantoi rinnallaan — se on niin räikeässä
ristiriidassa todellisuuden kanssa, ettei suurempaa ristiriitaa voi
esittää. Kaikkea voi otaksua paitsi tätä. Mutta me palaamme vielä
tähän. —

Mainittuaan järjestyksessä kaiken, mitä oikeudellisen tutkimuksen
toimittajat tiesivät isän ja pojan välisistä omaisuutta koskevista
riidoista ja perhesuhteista, ja yhä uudestaan tullen siihen
johtopäätökseen, että erinäisistä tosiseikoista päättäen ei ole
pienintäkään mahdollisuutta päästä selvyyteen tästä perinnön jakoa
koskevasta kysymyksestä ja todeta, kuka on vienyt toiselta osuutta ja
kuka on maksanut toiselle liikaa, mainitsi Ippolit Kirillovitš noiden
kolmentuhannen ruplan johdosta, jotka lähtemättömästi kummittelivat
Mitjan päässä, mitä lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto sisälsi.



7.

Historiallinen katsaus


Lääkärien lausunto pyrkii todistamaan meille, että syytetty ei ole
täydessä järjessään ja että hän sairastaa maniaa. Minä vakuutan,
että hän on kuin onkin täydessä järjessään ja että tämä juuri onkin
pahinta: jos hän ei olisi täydessä järjessään, niin hän ehkä olisikin
paljon viisaampi. Että hän taasen sairastaa maniaa, niin siihen
minä voisin yhtyäkin, mutta vain yhdessä kohdassa, — samassa, johon
asianymmärtäjäin lausuntokin viittaa, nimittäin että syytetyn mielestä
hänen isänsä oli hänelle maksava nuo kolmetuhatta ruplaa. Mutta
kuitenkin voidaan kenties löytää verrattomasti lähempää tarjoutuva
näkökulma selittämään tuota syytetyn ainaista raivostumista noitten
rahojen johdosta kuin hänen taipumuksestansa mielenvikaisuuteen.
Omasta puolestani minä yhdyn täydellisesti nuoren lääkärin lausumaan
mielipiteeseen, että syytetty on ollut ja on henkisiltä kyvyiltään
täysin normaalinen ja on vain ollut kiihdyksissä ja vihastunut. Siinäpä
se juuri onkin: ei kolmetuhatta, ei rahasumma sinänsä ollut syynä
syytetyn joka kerta kuohahtavaan raivoisaan vihastukseen, vaan siihen
oli erikoinen syy, joka synnytti hänessä suuttumuksen. Se syy oli —
mustasukkaisuus! —

Tässä Ippolit Kirillovitš esitti laajasti syytetyn koko kohtalokkaan
intohimon Grušenjkaa kohtaan. Hän alkoi siitä hetkestä, jolloin
syytetty oli lähtenyt »nuoren naisen» luo »lyödäkseen häntä», —
käyttääkseni hänen omia sanojaan, selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta
sen sijaan, että olisi lyönyt, jäi hänen jalkojensa juureen, — siinä on
tämän rakkauden alku. Samaan aikaan luo silmänsä samaan naishenkilöön
myös ukko, syytetyn isä, — ihmeellinen ja onneton yhteensattumus,
sillä molemmat sydämet syttyivät yhtäkkiä, samalla kertaa, vaikka
aikaisemmin kumpikin oli tuntenut ja kohdannut tuon naisen, — ja noihin
kumpaankin sydämeen syttyi mitä hillittömin, aivan karamazovilainen
intohimo. Tässä meillä on tuon naisen oma tunnustus: »Minä», sanoo
hän, »pidin pilkkanani kumpaakin». Niin, hänen teki yhtäkkiä mieli
pitää pilkkanaan kumpaakin; aikaisemmin ei ollut tehnyt mieli, mutta
nyt tämä tuuma yhtäkkiä lennähti hänen päähänsä, — ja asia päättyi
niin, että kumpikin lankesi hänen jalkoihinsa voitettuna. Ukko, joka
oli kumartanut rahoja kuin Jumalaa, varasi heti kolmetuhatta ruplaa
ainoastaan sitä varten, että tuo nainen kävisi hänen asunnossaan,
mutta pian hänet oli johdettu niin pitkälle, että hän olisi pitänyt
onnena saada laskea nimensä ja koko omaisuutensa hänen jalkojensa
juureen, kunhan tämä vain olisi suostunut tulemaan hänen lailliseksi
aviovaimokseen. Syytetyn tragedia taas on silminnähtävä, se on
edessämme. Mutta sellaista oli nuoren naisen »leikki». Onnettomalle
nuorelle miehelle ei viettelijätär antanut edes toivoa, sillä toivoa,
todellista toivoa hänelle annettiin vasta ihan viime hetkellä, kun hän
langeten polvilleen kiduttajansa eteen ojenteli häntä kohti käsiään,
jotka jo olivat hänen isänsä ja kilpakosijansa veren tahrimat: juuri
tässä asennossa hänet vangittiinkin. »Minut, minut lähettäkää yhdessä
hänen kanssaan pakkotyöhön, minä hänet olen tähän saattanut, minä olen
syyllisin kaikista!» huuteli tämä nainen itse vilpittömän katumuksen
vallassa, kun syytetty vangittiin. Lahjakas nuori mies, joka on ottanut
kuvatakseen tämän jutun kulun, — samainen herra Rakitin, josta jo olen
maininnut, — määrittelee muutamin ytimekkäin ja kuvaavin lausein tämän
sankarittaren luonteen: »Epätoivo varhaisella iällä, varhain koettu
petos ja lankeemus, hänet hylänneen sulhasen uskottomuus, sen jälkeen
köyhyys, rehellisen perheen kirous ja viimein erään rikkaan ukon
suojelus, ukon, jota hän muuten vielä nytkin pitää hyväntekijänään.
Nuoreen sydämeen, jossa kenties piili paljon hyvää, pesiytyi viha jo
liian varhain. Luonne muodostui laskelmia tekeväksi, rahaa kokoavaksi.
Kehittyi ivallisuutta ja halua kostaa yhteiskunnalle.» Tämän
karakteristiikan jälkeen ymmärrämme, että hän saattoi pitää pilanaan
kumpaakin, ainoastaan leikkiäkseen ilkeätä leikkiä. Ja tuon kuukauden
aikana, johon sisältyy toivotonta rakkautta, siveellisiä lankeemuksia,
oman morsiamen pettämistä, vieraitten, hänen kunniallisuutensa varaan
uskottujen rahojen anastamista, — syytetty kaiken lisäksi joutuu miltei
raivon ja vimmastuksen valtaan ainaisesta mustasukkaisuudesta, ja ketä
kohtaan, — omaa isäänsä kohtaan! Ja pääasia on, että mieletön ukko
koettaa houkutella ja viekoitella hänen intohimonsa esinettä niillä
samoilla kolmellatuhannella, joita poika pitää äidinperintönään ja
joiden anastamisesta hän soimaa isää. Niin, minä myönnän, että tämä
oli raskasta kantaa! Tässä saattoi todella sairastua maniaan. Ei
ollut kysymys rahoista, vaan siitä, että juuri noilla rahoilla niin
inhoittavan kyynillisesti tahdottiin särkeä hänen onnensa —

Sitten Ippolit Kirillovitš siirtyi kuvaamaan, kuinka syytetyssä
vähitellen syntyi ajatus tappaa isänsä, ja seurasi tämän ajatuksen
kehittymistä perustaen esityksensä tosiasioihin.

— Aluksi me vain huutelemme ravintoloissa, — huutelemme koko tämän
kuukauden. Oi, me rakastamme elää ihmisten parissa ja heti paikalla
kertoa noille ihmisille kaikki pirullisimmatkin ja vaarallisimmatkin
ideamme, me rakastamme ilmaista ajatuksemme ihmisille ja, en tiedä
miksi, me vaadimme heti, aivan samassa, että osaksemme tulisi näitten
ihmisten puolelta täydellinen sympatia, että he perehtyisivät kaikkiin
meidän huoliimme ja murheisiimme, myöntelisivät, kun puhumme,
eivätkä olisi esteenä tavoillemme. Muuten me suutumme ja hajoitamme
koko ravintolan. (Seurasi kertomus alikapteeni Snegirevistä.) Ne,
jotka näkivät ja kuulivat syytetyn tämän kuukauden aikana, alkoivat
lopulta tuntea, että tässä voi jo olla muutakin kuin aivan huutoja
ja uhkauksia isää kohtaan ja että raivostuksen ollessa niin suuri
sanoista kenties siirrytään tekoonkin. (Tässä prokuraattori kuvasi
perhekokouksen luostarissa, keskustelut Aljošan kanssa ja säädyttömän
väkivaltaisen kohtauksen isän kodissa, jolloin syytetty syöksyi taloon
päivällisen jälkeen.) Minä en aio tiukasti vakuuttaa, — jatkoi Ippolit
Kirillovitš, — että ennen tätä kohtausta syytetty oli jo harkiten ja
määrätietoisesti päättänyt tehdä lopun isästään murhaamalla hänet.
Siitä huolimatta oli tämä ajatus jo joitakin kertoja ollut hänen
mielessään, ja hän oli harkiten sitä tarkastanut — sen osoittavat
meille tosiasiat, todistajien lausunnot ja hänen oma tunnustuksensa.
Minä tunnustan, herrat valamiehet, — lisäsi Ippolit Kirillovitš,
— että minä tähän päivään saakka olen empinyt väittää syytetyllä
olleen täyden ja tietoisen aikomuksen tehdä rikos, joka väikkyi hänen
mielessään. Minä olin vahvasti vakuutettu sitä, että hänen sielunsa
oli jo monta kertaa nähnyt tuon kohtalokkaan hetken edessään, mutta
ainoastaan nähnyt, kuvitellut sen ainoastaan mahdollisuutena, mutta
ei vielä määrännyt toimeenpanon aikaa eikä muita siihen kuuluvia
seikkoja. Mutta minun empimiseni loppui tänään, kun neiti Verhovtsev
tänään esitti oikeudelle tämän onnettoman asiakirjan. Te itse kuulitte,
hyvät herrat, hänen huudahduksensa: »Tämä on suunnitelma, tämä on
murhan ohjelma!» näin hän määritteli onnettoman syytetyn onnettoman
»humalaisen» kirjeen. Ja todellakin tällä kirjeellä on täysin ohjelman
ja suunnitelman merkitys. Se on kirjoitettu kaksi vuorokautta ennen
rikosta, — ja näin ollen tiedämme nyt varmasti, että kaksi vuorokautta
ennen kamalan aikeensa toteuttamista syytetty vannoi ja ilmoitti,
että jollei hän seuraavana päivänä saa rahoja, niin hän tappaa isänsä
ottaakseen tämän rahat tyynyn alta »punaisella nauhalla sidotusta
kääröstä, kunhan vain Ivan lähtisi pois». Kuulitteko: »Kunhan vain
Ivan lähtisi pois», — tässä on siis kaikki jo harkittua, asianhaaroja
punnittu, — ja mistäs: kaikki täytettiinkin sitten aivan niinkuin tämän
kirjoituksen mukaan! Aikomus ja harkinta ovat epäilemättömät, rikos
oli tehtävä ryöstämistarkoituksessa, se on suoraan ilmoitettu, se on
kirjoitettu ja allekirjoitettu. Syytetty ei kiellä allekirjoitustaan.
Sanotaan: hän kirjoitti tämän juovuksissa. Mutta se ei vähennä mitään
ja on sitäkin tärkeämpää: kirjoitti juovuksissa sitä, minkä oli
miettinyt selvänä. Jos ei asiaa olisi suunniteltu selvänä, ei sitä
olisi kirjoitettu juovuksissa. Sanotaan kenties: miksi hän sitten
huuteli aikeestaan ravintoloissa? Se, joka _edeltäpäin harkiten_
päättää ryhtyä tämmöiseen tekoon, on vaiti ja pitää kaikki salassa. Se
on totta, mutta hän huuteli silloin, kun ei vielä ollut suunnitelmia
eikä aikomusta, vaan oli olemassa ainoastaan toivomus, oli kypsymässä
ainoastaan pyrkimys. Myöhemmin hän jo huutelee vähemmän tästä. Sinä
iltana, jolloin tämä kirje on kirjoitettu, hän juotuaan itsenä
juovuksiin »Pääkaupunki»-ravintolassa oli vastoin tavallisuutta
vaitelias, ei pelannut biljardia, istui syrjässä, ei puhunut kenenkään
kanssa ja vain ajoi sieltä pois erään täkäläisen kauppa-apulaisen,
mutta sen hän teki miltei tiedottomasti, tottunut kun oli riitelemään
eikä ravintolaan tultuaan mitenkään voinut olla riitaa rakentamatta.
Totta on, että kun syytetty oli tehnyt lopullisen päätöksensä, hänen
mieleensä samalla täytyi nousta se pelko, että hän oli liian paljon
huudellut kaupungilla etukäteen ja että se voi suuresti todistaa
häntä vastaan ja hänen syyllisyyttään, kun hän toteuttaa aikeensa.
Mutta minkäpä sille voi, tosiasiana pysyi, että hän oli aikeitaan
kuulutellut, tehtyä ei saanut tekemättömäksi, ja totta kai loppujen
lopuksi piru auttaa niinkuin on tehnyt tähänkin asti. Me luotimme
onneemme, hyvät herrat! Minun täytyy lisäksi vielä tunnustaa, että
hän teki paljon välttääkseen onnettoman hetken, että hän ponnisteli
sangen paljon välttääkseen verenvuodatusta. »Pyydän huomenna
kolmeatuhatta kaikilta ihmisiltä», kuten hän kirjoittaa omalaatuisella
kielenkäytöllään, »ja jos ihmiset eivät anna, niin vuotaa verta».
Taaskin juovuksissa kirjoitettu ja taaskin selvänä toimeenpantu ihan
kuin kirjoituksen mukaan! —

Sitten Ippolit Kirillovitš ryhtyi seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkia
Mitjan puuhia rahojen saamiseksi, ettei tarvitsisi tehdä rikosta.
Hän kuvasi hänen käyntinsä Samsonovin luona, matkan Ljagavyin luokse
— kaikki asiakirjain perusteella. — Kiusaantuneena, pilkattuna,
nälkäisenä, myytyään kellonsa tämän matkan takia (vaikka hänellä
olikin päällään puolitoista tuhatta ruplaa — muka, oi, muka),
mustasukkaisuuden kiduttaessa häntä kaupunkiin jääneen lempensä
esineen tähden, epäillen tämän hänen poissa ollessaan menevän Fjodor
Pavlovitšin luo, hän palaa viimein takaisin kaupunkiin. Jumalan kiitos!
Lemmitty ei ole ollut Fjodor Pavlovitšin luona. Hän itse saattaa hänet
tämän suojelijan Samsonovin luo. (Omituista, Samsonovia kohtaan me emme
ole mustasukkainen, ja tämä on hyvin kuvaava psykologinen erikoisuus
tässä jutussa!) Sitten hän rientää tähystysasemalle »takalistoon» ja
siellä — siellä hän saa tietää, että Smerdjakov on saanut kaatuvataudin
kohtauksen, että toinen palvelija on sairas, — tie on vapaa, »merkit»
hän tuntee, mikä kiusaus! Siitä huolimatta hän kuitenkin koettaa
vastustaa; hän menee meidän kaikkien suuresti kunnioittaman, täällä
väliaikaisesti asuvan rouva Hohlakovin luo. Tämä rouva, joka jo kauan
on tuntenut osanottoa hänen kohtaloonsa, antaa hänelle mitä järkevimmän
neuvon: että hän heittäisi pois tuon juopottelun, tuon säädyttömän
rakkauden, nuo joutilaana ravintolassa vetelehtimiset, nuorten voimain
hyödyttömän tuhlailun, ja menisi Siperiaan kultakaivokseen: »Siellä
tulevat kuohuvat voimanne käytetyiksi, se sopii teidän romanttiselle
luonteellenne, joka kiihkeästi haluaa seikkailuja.» — Kuvattuaan
keskustelun tuloksen ja sen hetken, jolloin syytetty yhtäkkiä sai
tietää, että Grušenjka ei ollutkaan Samsonovin luona, kuvattuaan,
miten onneton, mustasukkainen mies, jonka hermot olivat äärimmilleen
kiusatut, joutui silmänräpäyksessä raivon valtaan ajatellessaan,
että lemmittynsä oli pettänyt hänet ja on nyt Fjodor Pavlovitšin
luona, Ippolit Kirillovitš lopetti kiinnittäen huomiota sattuman
kohtalokkaaseen vaikutukseen: — Jos palvelijatar olisi ennättänyt
sanoa hänelle, että hänen lemmittynsä on Mokrojessa, »entisen» ja
»kiistämättömän» kanssa, — niin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta
palvelijatar oli hölmistynyt kauhusta, vannoi ja vakuutti, ja jos
syytetty ei tappanut häntä siihen paikkaan, niin se johtui vain
siitä, että hän syöksyi päistikkaa petollisen lemmittynsä jälkeen.
Mutta huomatkaa: niin suunniltaan kuin hän olikin, niin hän kuitenkin
sieppasi mukaansa vaskisen survimen. Miksi juuri survimen, miksi
ei jotakin muuta asetta? Mutta jos me jo kokonaisen kuukauden ajan
olemme nähneet edessämme tuon kuvan ja valmistautuneet siihen, niin
me sieppaamme aseeksi sen, mikä sattuu vilahtamaan silmiimme ja
näyttää sopivan aseeksi. Ja että jokin tämäntapainen esine voi olla
aseena, — sitä olemme mielessämme ajatelleet jo kokonaisen kuukauden.
Siksipä me niin silmänräpäyksessä ja empimättä katsoimmekin sen
sopivan aseeksi! Ja siksipä hän ei oikeastaan tiedottomasti eikä
vastoin tahtoaan siepannut tuota onnetonta survinta. Nyt hän on
isän puutarhassa — tie on avoinna, todistajia ei ole, on yösydän,
pimeyttä ja mustasukkaisuutta. Epäluulo, että lemmitty on täällä,
tuon hänen kilpailijansa kanssa, hänen sylissään, ja kenties pilkkaa
häntä tällä hetkellä, — saa vallan hänen sielussaan. Eikä pelkkä
epäluulo, — millepä epäluuloille enää olisi sijaa, petos on ilmeinen,
silminnähtävä: hän on täällä, tässä huoneessa, josta näkyy valoa,
hän on siellä hänen luonaan, verhon takana, — ja onneton mies hiipii
ikkunan luo, katsoo siihen kunnioittavasti, tyyntyy säyseästi ja
poistuu järkevästi rientäen nopeasti pakoon onnettomuutta, estääkseen
vaarallisen ja epäsiveellisen teon, — ja meidät tahdotaan saada
vakuutetuiksi tästä, meidät, jotka tunnemme syytetyn luonteen,
ymmärrämme, millaisessa mielentilassa hän oli, ymmärrämme sen meille
tunnettujen tosiasiain perusteella, ja, ennen kaikkea, tiedämme hänen
tuntevan merkit, joitten avulla hän heti voi saada ovet aukeamaan ja
päästä sisälle! — Tässä, »merkeistä» mainitessaan, Ippolit Kirillovitš
joksikin aikaa jätti syytöksensä ja katsoi välttämättömäksi puhua
laajasti Smerdjakovista, jotta tuo väliin tullut episodi Smerdjakoviin
kohdistuvista epäluuloista tulisi perin pohjin pengotuksi ja se ajatus,
että tämä oli tehnyt murhan, saataisiin kerta kaikkiaan poistetuksi.
Hän teki tämän sangen seikkaperäisesti, ja kaikki ymmärsivät, että
vaikka hän olikin suhtautunut hyvin halveksivasti moiseen epäluuloon,
niin hän kuitenkin piti sitä varsin tärkeänä asiana.



8.

Tutkielma Smerdjakovista


— Mistä ensiksikin on johtunut se, että tuollainen epäluulo ollenkaan
on voinut syntyä? — tällä kysymyksellä Ippolit Kirillovitš aloitti. —
Ensimmäinen, joka huudahti, että Smerdjakov oli murhaaja, oli syytetty
itse vangitsemisensa hetkellä, mutta hän ei ole kuitenkaan tuosta
ensimmäisestä huudostaan lähtien aina tähän hetkeen asti esittänyt
syytöksensä tueksi ainoatakaan tosiasiaa, — eipä edes jossakin määrin
inhimillisen järjen mukaista viittaustakaan johonkin tosiasiaan. Sitten
on tämän syytöksen esittänyt ainoastaan kolme henkilöä: syytetyn
molemmat veljet ja rouva Svetlov. Mutta syytetyn vanhempi veli esitti
epäluulonsa vasta tänään, sairaana, kiistämättömän mielenhäiriön ja
kuumeen vallassa, kun taas tätä ennen koko kahden kuukauden ajan,
kuten varmasti tiedämme, hän on täydelleen ollut vakuutettu veljensä
syyllisyydestä eikä ole koettanutkaan väittää mitään tätä ajatusta
vastaan. Mutta tästä puhumme erikseen myöhemmin. Sitten ilmoitti
syytetyn nuorempi veli meille äsken itse, ettei hänellä ole mitään
tosiasioita esitettävänä sen ajatuksensa tueksi, että Smerdjakov on
syyllinen, ei pienimpiäkään, ja että hän on saanut tämän käsityksensä
ainoastaan syytetyn sanoista ja »hänen kasvojensa ilmeestä», — niin,
tämän suurenmoisen todistuksen lausui hänen veljensä äsken kahdesti.
Rouva Svetlov taas lausui kenties vieläkin suurenmoisemmin: »Mitä
syytetty teille sanoo, sitä uskokaa, hän ei ole niitä miehiä, että
valehtelisi.» Tässä ovat noiden kolmen henkilön, joita syytetyn kohtalo
perin läheisesti koskee, kaikki tosiasialliset todistukset Smerdjakovia
vastaan. Ja kuitenkin syytös Smerdjakovia vastaan on pysynyt vireillä
ja levinnyt ja elää yhä, — voiko sitä uskoa, onko se ajateltavissa? —

Tässä Ippolit Kirillovitš katsoi tarpeelliseksi hiukan kuvailla
»sairaalloisen mielenhäiriön ja hulluuden kohtauksessa itseltään
hengen riistäneen» Smerdjakov-vainajan luonnetta. Hän esitti hänet
heikkojärkiseksi mieheksi, joka oli saanut jonkinmoisen sekavan
opillisen sivistyksen alkeita ja jonka pään olivat panneet pyörälle
yli hänen ymmärryksensä menevät filosofiset aatteet; hän pelästyi
erinäisiä nykyaikaisia oppeja velvollisuudesta ja ihmisen tehtävästä,
joita oppeja hänelle jakelivat — käytännöllisesti hänen herra- ja
mahdollisesti isävainajansa Fjodor Pavlovitš hillittömällä elämällään,
ja teoreettisesti herran toinen poika Ivan Fjodorovitš monenlaisilla
omituisilla filosofisilla keskusteluilla, joihin hän mielellään
huvikseen ryhtyi, luultavasti ikävissään tai tuntien ivailun tarvetta,
jolle ei sattunut löytymään parempaa purkautumismahdollisuutta.
— Hän on itse kertonut minulle henkisestä tilastaan viimeisinä
olinpäivinään herransa talossa, — selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta
siitä todistavat toisetkin: syytetty itse, hänen veljensä, vieläpä
palvelija Grigori, toisin sanoen kaikki ne, joitten täytyi tuntea hänet
sangen hyvin. Sitäpaitsi kaatuvataudin runtelema Smerdjakov oli »arka
kuin kana». »Hän lankesi jalkoihini ja suuteli jalkojani», kertoi
meille syytetty itse sillä hetkellä, jolloin hän ei vielä tajunnut
sellaisen kertomuksen olevan itselleen jossakin määrin epäedullisen,
— »se on kaatuvatautinen kana», lausui hän hänestä luonteenomaisella
puhetavallaan. Tämänpä miehen syytetty (niinkuin hän itsekin todistaa)
valitsee uskotukseen ja peloittelee häntä niin paljon, että tämä
lopulta suostuu rupeamaan hänen vakoojakseen ja tietojen tuojaksi.
Tämmöisenä urkkijana talossa hän pettää herraansa, kertoo syytetylle
sekä rahakäärön olemassaolosta että merkeistä, joitten avulla voi
päästä herran luo, — ja kuinka hän olisikaan voinut olla kertomatta!
»He tappavat, näin sen selvästi, että he tappavat minut», sanoi
hän kuulustelussa vavisten ja tutisten meidänkin edessämme siitä
huolimatta, että kiduttaja, joka oli häntä peloitellut, oli silloin jo
itse vankilassa eikä voinut tulla häntä rankaisemaan. »He epäilivät
minua joka hetki, minä olin pelossa ja vavistuksessa, vain välttääkseni
heidän vihaansa kiiruhdin ilmoittamaan heille jokaisen salaisuuden,
jotta he juuri siten näkisivät minun syyttömyyteni heidän edessään ja
päästäisivät minut hengissä käsistään.» Nämä ovat hänen omat sanansa,
minä kirjoitin ne muistiin ja muistan: »Kun he alkavat huutaa minulle,
niin minä lysähdän polvilleni heidän eteensä.» Ollen luonnostaan perin
rehellinen nuori mies, jonka ominaisuuden avulla hän oli saavuttanut
herransa luottamuksen, sillä tämä oli huomannut hänen rehellisyytensä,
kun hän oli antanut isännälleen takaisin tämän pudottamat rahat,
onneton Smerdjakov, täytyy otaksua, kärsi hirveitä katumuksen tuskia
sen johdosta, että oli ollut uskoton herralleen, jota hän rakasti
hyväntekijänään. Henkilöt, jotka potevat ankaraa kaatuvatautia, ovat
etevimpien psykiatrien todistuksen mukaan aina taipuvaisia lakkaamatta
ja tietenkin sairaalloisesti syyttämään itseään. Heitä kiusaa heidän
»syyllisyytensä» jossakin asiassa jonkun edessä, heitä kiduttavat
omantunnon tuskat, joihin usein ei ole mitään syytä, he liioittelevat
ja keksivät itsekin syykseen kaikenlaisia vikoja ja rikoksia. Ja
tällainen subjekti tulee todellakin syylliseksi ja rikolliseksi pelosta
ja peloittelusta. Sitäpaitsi hän aavisti selvästi, että hänen silmiensä
edessä kehittyvistä asianhaaroista saattoi tulla seuraukseksi jotakin
pahaa. Kun Fjodor Pavlovitšin keskimmäinen poika, Ivan Fjodorovitš,
aivan katastrofin edellä oli lähdössä Moskovaan, niin Smerdjakov
pyyteli häntä jäämään, uskaltamatta kuitenkaan, pelkuri kun oli, lausua
hänelle kaikkea pelkoaan selvässä ja kategorisessa muodossa. Hän tyytyi
pelkkiin vihjauksiin, mutta niitä ei ymmärretty. On huomattava, että
Ivan Fjodorovitšissa hän ikäänkuin näki turvansa, ikäänkuin vakuuden
siitä, että niin kauan kuin tämä on kotona, ei onnettomuutta tapahdu.
Muistakaa Dmitri Karamazovin »humalaisessa» kirjeessä oleva lause:
»Tapan ukon, jos vain Ivan matkustaa pois», siis Ivan Fjodorovitšin
läsnäoloa pitivät kaikki ikäänkuin vakuutena rauhan ja järjestyksen
säilymisestä talossa. Mutta hän matkustaa pois, ja Smerdjakov saa
heti, melkein tunnin kuluttua nuoren herran lähdöstä, kaatuvataudin
kohtauksen. Sehän on täysin ymmärrettävää. Tässä on mainittava, että
kauhun ja eräänlaisen epätoivon näännyttämä Smerdjakov oli varsinkin
viime päivinä tuntenut kaatuvataudin kohtausten saattavan tulla,
jommoista hänelle oli sattunut ennenkin siveellisen jännityksen ja
järkytyksen hetkinä. Näiden kohtausten päivää ja hetkeä ei tietenkään
voi ennakolta arvata, mutta taipumusta kohtaukseen voi jokainen
kaatuvatautinen tuntea itsessään jo edeltäkäsin. Niin sanoo lääketiede.
Ja niinpä heti Ivan Fjodorovitšin lähdettyä talosta Smerdjakov
tuntien niin sanoakseni orpoutensa ja turvattomuutensa on kotoisissa
askareissaan menossa kellariin, kulkee alas portaita ja ajattelee:
»Tuleeko vai eikö tule kohtaus, ja entäpä jos se tuleekin juuri nyt?»
— Ja juuri tämän mielentilan johdosta, tämän kuvittelun ja näiden
kysymysten johdosta, hän saa vetokohtauksia kurkkuunsa, jotka oireet
aina käyvät kaatuvataudin kohtauksen edellä, ja hän lentää päistikkaa
tajuttomana kellarin pohjalle. Ja tässä mitä luonnollisimmassa
sattumassa osataan viekkaasti nähdä jotakin epäilyttävää, jokin
osoitus, jokin viittaus siihen, että hän _tahallaan_ tekeytyi
sairaaksi! Mutta jos hän sen teki tahallaan, niin herää heti kysymys:
mitä varten? Millainen oli laskelma, mikä oli tarkoitus? Minä en nyt
puhukaan lääketieteestä; tiede muka valehtelee, tiede erehtyy, lääkärit
eivät ole osanneet erottaa toisistaan totuutta ja teeskentelyä, —
olkoon niin, olkoon, mutta vastatkaa kuitenkin kysymykseeni: mitä
varten hänen tarvitsi teeskennellä? Eiköhän sitä varten, että hän,
päätettyään tehdä murhan, tuolla kaatuvataudin kohtauksella jo sitä
ennen ja mahdollisimman pian kiinnittäisi talossa toisten huomion
itseensä? Nähkääs, herrat valamiehet, Fjodor Pavlovitšin talossa oli
ja oleskeli rikosyönä viisi ihmistä: ensiksikin itse Fjodor Pavlovitš,
— mutta eihän hän tappanut itseään, se on selvää, toiseksi hänen
palvelijansa Grigori, mutta tämähän oli vähällä itse tulla tapetuksi,
— kolmanneksi Grigorin vaimo, palvelijatar Marfa Ignatjevna, mutta
suorastaan hävettää otaksua, että hän olisi murhannut herransa. Jää
siis kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov. Mutta koska syytetty
vakuuttaa, ettei hän ole murhaaja, niin murhan on siis tehnyt
Smerdjakov, muuta mahdollisuutta ei ole, mitään muuta murhaajaa ei voi
löytää. Siitäpä, siitäpä siis on syntynyt tuo »ovela» ja suurenmoinen
syytös onnetonta, eilen päivänsä päättänyttä idioottia vastaan!
Vain siksi, ettei ketään muuta voi löytää! Jos olisi edes epäluulon
varjoakaan jotakuta muuta kohtaan, jotakuta kuudetta henkilöä kohtaan,
niin, minä olen vakuutettu siitä, syytetty itsekin häpeäisi silloin
viitata Smerdjakoviin, hän syyttäisi tuota kuudetta henkilöä, sillä on
suorastaan mieletöntä syyttää tästä murhasta Smerdjakovia.

Hyvät herrat, jättäkäämme psykologia, jättäkäämme lääketiede,
jättäkäämme logiikkakin, pitäkäämme kiinni vain tosiasioista ja
katsokaamme, mitä tosiasiat meille puhuvat. Smerdjakov tappoi, mutta
millä tavoin? Yksinkö vaiko yhdessä syytetyn kanssa? Tarkastakaamme
ensin ensimmäistä tapausta, nimittäin että Smerdjakov tekee murhan
yksin. Jos hän tappoi, niin tietysti hän teki sen jostakin syystä,
jotakin etua saavuttaakseen. Mutta kun hänellä ei ollut edes
nimeksikään sellaisia vaikuttimia murhan tekoon kuin oli syytetyllä,
nimittäin vihaa, mustasukkaisuutta ynnä muuta, niin Smerdjakov
epäilemättä saattoi tehdä murhan ainoastaan rahojen tähden,
anastaakseen itselleen nimenomaan nuo kolmetuhatta, jotka hän itse oli
nähnyt herran laittavan kääröön. Ja niinpä hän päätettyään tehdä murhan
ennakolta ilmoittaa toiselle henkilölle, — nimittäin syytetylle, —
kaikki rahoja ja merkkejä koskevat seikat: missä käärö on, mitä kääröön
on kirjoitettu, minkä sisään se on kääritty, ja, mikä on tärkeintä,
kaikkein tärkeintä, kertoo hänelle noista »merkeistä», joitten avulla
pääsee sisälle herran luo. Mitä, tekeekö hän sen suorastaan joutuakseen
kiinni? Vai saadakseenko itselleen kilpailijan, joka kenties tahtoo
itsekin mennä sisälle ja saada käärön? Niin, sanotaan minulle, mutta
hänhän kertoi sen pelosta. Mutta miten lienee? Mies, joka silmää
räpäyttämättä on suunnitellut niin rohkeutta vaativan ja petomaisen
asian ja sitten paneekin sen toimeen, — ilmaisee sellaisia tietoja,
jotka hän yksin koko maailmassa tuntee ja joita ei kukaan koko
maailmassa osaa aavistaakaan, jos hän vain ei puhu niistä. Ei, olipa
mies millainen pelkuri tahansa, niin jos hän on suunnitellut semmoisen
teon, niin hän ei sano kenellekään mitään ainakaan kääröstä ja
merkeistä, sillä niistä kertominenhan on samaa kuin ennakolta laittaa
niin, että joutuu kiinni. Hän olisi keksaissut jotakin vartavasten,
olisi valehdellut jotakin muuta, jos häneltä aivan välttämättömästi
vaadittiin tietoja, mutta näistä asioista hän ei olisi hiiskunut
mitään! Päinvastoin, toistan sen, jos hän olisi ollut puhumatta
vaikkapa vain rahoista ja sitten tehnyt murhan ja anastanut nuo rahat
itselleen, niin ei kukaan koskaan koko maailmassa olisi voinut syyttää
häntä ainakaan ryöstömurhasta, sillä eihän kukaan muu kuin hän ollut
nähnyt noita rahoja, ei kukaan tietänyt, että ne olivat talossa. Jos
häntä olisi syytettykin, niin ehdottomasti olisi katsottu hänen tehneen
murhan jostakin muusta vaikuttimesta. Mutta kun kukaan ei aikaisemmin
ollut huomannut hänellä olevan noita vaikuttimia, vaan kaikki
päinvastoin näkivät, että hänen herransa rakastaa häntä ja kunnioittaa
häntä luottamuksellaan, niin tietysti häntä olisi viimeiseksi epäilty,
ja olisi ennen kaikkea epäilty sellaista, jolla oli näitä vaikuttimia,
joka itse huusi, että hänellä oli nämä vaikuttimet, joka ei niitä
salannut, vaan ilmaisi ne kaikille, sanalla sanoen, olisi epäilty
murhatun poikaa Dmitri Fjodorovitšia. Smerdjakov olisi murhannut
ja ryöstänyt, mutta poikaa olisi syytetty, — tämähän olisi ollut
edullista Smerdjakoville, murhaajalle? No, mutta tuollepa pojalle
juuri Smerdjakov päätettyään tehdä murhan kertoo edeltäpäin rahoista,
kääröstä ja merkeistä, — kuinka loogillista, kuinka selvää tämä onkaan!

Tulee Smerdjakovin suunnitteleman murhateon päivä, ja silloin hän
kaatuu nurin _teeskennellen_ kaatuvataudin kohtausta, miksi? Tietysti
siksi, että ensiksikin palvelija Grigori, joka on aikonut ryhtyä
parantelemaan sairauttaan, nähdessään ettei ole kerrassaan ketään,
joka vahtisi taloa, kenties lykkäisi sairautensa hoitelemisen
toiseen kertaan ja ryhtyisi vahtimaan. Toiseksi tietysti sen tähden,
että itse herra, joka näkisi, ettei häntä kukaan vartioi, ja joka
hirveästi pelkäsi poikansa tuloa, mitä hän ei toisilta salannut,
olisi kahta vertaa epäluuloisempi ja varovaisempi. Ja lopuksi,
mikä on pääasia, tietysti sen tähden, että hänet, taudinkohtauksen
heikontama Smerdjakov, heti vietäisiin keittiöstä, jossa hän aina
makasi yönsä erillään muista ja jossa hän sai vapaasti tulla ja mennä,
sivurakennuksen toiseen päähän Grigorin huoneeseen, heidän molempien
luo väliseinän taakse, kolmen askelen päähän heidän omasta vuoteestaan,
niinkuin oli ollut aina tapana jo ammoisista ajoista, heti kun häntä
runteli kaatuvatauti, mikä asiain järjestely johtui hänen herransa ja
helläsydämisen Marfa Ignatjevnan tahdosta. Maatessaan siellä väliseinän
takana hän luultavimmin, jotta häntä sitäkin varmemmin pidettäisiin
sairaana, alkaa tietysti vaikeroida, toisin sanoen herätellä heitä
unesta kaiken yötä — (niinkuin asia olikin Grigorin ja tämän vaimon
todistuksen mukaan), — ja kaikki tämä, kaikki tämä vain siksi, että hän
sitä mukavammin voisi yht'äkkiä nousta vuoteeltaan ja sitten tappaa
herransa!

Mutta, sanotaan minulle, kenties hän siksi juuri teeskentelikin, ettei
häntä sairaana epäiltäisi, ja syytetylle hän ilmaisi rahoja ja merkkejä
koskevat seikat juuri siksi, että tämä rupeaisi tuntemaan houkutusta
ja tulisi itse ja tekisi murhan, ja kun sitten, näettekö, toinen
olisi murhan tehtyään mennyt pois ja vienyt rahat ja tällöin kenties
synnyttänyt melua ja touhua, herättänyt todistajat unesta, silloin,
näettekö, nousee myös Smerdjakov ja menee, — niin, minkäpä sille tekee,
hän menee. Hän menee nimenomaan tappamaan toisen kerran herran ja
viemään toisen kerran tämän rahat. Hyvät herrat, nauratteko te? Minua
hävettää itseänikin esittäessäni tämmöisiä otaksumia, mutta kuitenkin,
ajatelkaahan, syytetty vakuuttaa juuri tämmöistä: minun jälkeeni,
muka, kun minä olin jo lähtenyt ulos talosta, lyönyt maahan Grigorin
ja synnyttänyt hälyn, hän nousi vuoteesta, meni, tappoi ja ryösti
rahat. Minä en edes puhukaan siitä, miten Smerdjakov saattoi laskea
kaikki edeltäpäin ja tietää kaikki edeltäkäsin kuin viisi sormeaan,
nimittäin että kiihtynyt ja hurjistunut poika tulee vain sitä varten,
että katsahtaisi kunnioittavasti ikkunasta sisään ja vetäytyisi taas
pois, vaikka tiesi merkit, sekä jättäisi hänelle, Smerdjakoville, koko
saaliin! Hyvät herrat, minä kysyn vakavasti: mikä on se hetki, jolloin
Smerdjakov teki rikoksensa? Osoittakaa se hetki, sillä ilman sitä ei
voi syyttää!

Mutta ehkäpä kaatuvatauti oli oikeata. Sairas toipui yhtäkkiä, kuuli
huutoa, meni ulos, — no, ja mitä sitten? Katsoi ja sanoi itsekseen:
annahan kun menen ja tapan herran? Mutta mistä hän tiesi, mitä täällä
oli ollut, mitä täällä oli tapahtunut, hänhän oli siihen saakka
maannut tiedottomana? Onpa muuten, hyvät herrat, rajansa myöskin
mielikuvituksen lennolla.

Niin, sanovat tarkkanäköiset ihmiset, entäpä jos molemmat yhdessä
tappoivat ja jakoivat rahat, kuinka silloin?

Niin, se on todellakin tärkeä epäluulo, ja ensiksikin on suurenmoisia
todistuskappaleita sitä tukemassa: toinen tappaa ja ottaa osalleen
kaiken vaivan, ja toinen, hänen toverinsa, makailee kyljellään
teeskennellen kaatuvatautia, — nimenomaan herättääkseen kaikissa
edeltäpäin epäluuloja, levottomuutta herrassa, levottomuutta
Grigorissa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä vaikuttimet saivat nuo
toverukset keksimään juuri tuon mielettömän suunnitelman! Mutta ehkäpä
se ei ollutkaan mitään aktiivista kumppanuutta Smerdjakovin puolelta,
vaan niin sanoakseni passiivista ja kärsivää: kenties pahanpäiväiseksi
peloiteltu Smerdjakov oli suostunut vain olemaan vastustamatta murhan
tekemistä ja aavistaen, että häntä ruvetaan syyttämään siitä, että hän
oli antanut tappaa herransa huutamatta ja vastarintaa tekemättä, — oli
etukäteen tingannut itselleen Dmitri Karamazovilta luvan olla olevinaan
teon aikana kaatuvataudissa, »tapa sinä omia aikojasi, minä en pistä
lusikkaani siihen liemeen». Mutta näinkin ollen on muistettava,
että koska tuon kaatuvataudinkohtauksen kuitenkin täytyi synnyttää
hämminkiä talossa, niin Dmitri Karamazov, ymmärtäen tämän edeltäpäin,
ei mitenkään olisi voinut suostua tuollaiseen välipuheeseen. Mutta minä
en tahdo väittää vastaan, olkoon niin, että hän suostui; silloinhan
olisi kuitenkin tullut tulokseksi, että Dmitri Karamazov on murhaaja,
suoranainen murhaaja ja aloitteen tekijä, kun taas Smerdjakov on
vain passiivinen osanottaja, eikä edes osanottajakaan, vaan hän
on ainoastaan antanut asian tapahtua peläten ja vasten tahtoaan,
senhän olisi oikeus ehdottomasti voinut käsittää, mutta mitä me
näemmekään? Tuskin on syytetty vangittu, kun hän jo heti panee kaikki
Smerdjakovin syyksi ja syyttää _yksistään_ häntä. Hän ei syytä häntä
rikostoveruudesta, vaan syyttää häntä yksistään: yksin hän, muka, teki
sen, hän murhasi ja ryösti, se on hänen kättensä työtä! Mitä tovereita
ne ovat, jotka heti alkavat työntää syytä toinen toisensa päälle, —
eihän sellaista koskaan tapahdu. Ja huomatkaa, miten vaarallista se on
Karamazoville: hän on päämurhaaja ja toinen vain sivuhenkilö, toinen
on vain antanut asian tapahtua ja maannut väliseinän takana, mutta
hän syyttää makaajaa. Mutta tuo makaajahan voisi suuttua ja yksistään
suojellakseen itseään heti ilmoittaa asian todellisen laidan: molemmat
olemme osallisia, mutta minä en tappanut, minä vain pelosta sallin
sen tapahtua enkä estänyt. Olisihan hän, Smerdjakov, ymmärtänyt, että
oikeus heti olisi pitänyt häntä paljon vähemmässä määrässä syyllisenä,
ja hän saattoi siis toivoa, että jos häntä rangaistaankin, niin paljon
lievemmin kuin tuota toista, varsinaista murhaajaa, joka tahtoi panna
kaikki hänen syykseen. Mutta silloin hän pakostakin olisi tunnustanut.
Sitä emme kuitenkaan ole nähneet. Smerdjakov ei hiiskahtanut sanaakaan
yhteistoiminnasta, vaikka murhaaja ankarasti syytti häntä ja kaiken
aikaa viittasi häneen, joka muka yksin oli murhan tehnyt. Ja vielä
enemmänkin: Smerdjakov juuri ilmaisikin tutkijoille, että rahakääröstä
ja merkeistä oli syytetylle kertonut _hän itse_, ja ilman häntä ei
tämä olisi saanut tietää mitään. Jos hän todellakin olisi ollut
rikostoveri ja syyllinen, niin olisiko hän noin helposti ilmaissut
sen tutkijoille, nimittäin sen, että hän itse oli antanut kaikesta
tiedon syytetylle? Päinvastoin hän olisi kieltänyt ja ehdottomasti
esittänyt tosiasiat väärässä valossa ja vähentänyt niiden merkitystä.
Mutta hän ei vääristellyt tosiasioita eikä niitä pienennellyt. Niin
voi tehdä ainoastaan viaton, sellainen, joka ei pelkää, että häntä
syytetään osallisuudesta. Nyt hän sairaalloisen melankolian puuskan
vallassa, joka johtui hänen kaatuvataudistaan ja koko tapahtuneesta
katastrofista, hirttäytyi eilen. Hirttäytyessään hän jätti jälkeensä
lapun, johon oli kirjoittanut hänelle ominaisella sanontatavalla:
»Teen lopun itsestäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään
syytettäisi.» No, mikäpä häntä olisi estänyt lisäämästä lappuun: murhan
olen tehnyt minä eikä Karamazov. Mutta hän ei ole lisännyt tätä:
pakottiko omatunto toiseen, mutta ei toiseen?

Ja mitäs: äsken tänne, oikeuteen, tuotiin rahoja, kolmetuhatta ruplaa,
—- ne ovat, muka samat rahat, jotka olivat siinä käärössä, joka on
pöydällä muitten esineellisten todistuskappaleitten joukossa, tuoja sai
ne, muka, eilen Smerdjakovilta. Mutta te, herrat valamiehet, muistatte
itse äskeisen surullisen kohtauksen. Minä en rupea uudelleen kertomaan
yksityiskohtia, mutta katson voivani kuitenkin lausua pari kolme
mietelmää ottaen kaikkein vähäpätöisimpiä seikkoja, — sen tähden juuri,
että ne ovat vähäpätöisiä eivätkä siis nouse mieleen jokaiselle, vaan
unohtuvat. Ensiksi ja taaskin: oman tunnonvaivojen johdosta Smerdjakov
eilen antoi pois rahat ja hirttäytyi itse. (Sillä jos hänellä ei olisi
ollut tunnonvaivoja, niin hän ei olisi antanut rahoja.) Ja tietysti hän
vasta eilen illalla ensikerran tunnusti rikoksensa Ivan Karamazoville,
kuten Ivan Karamazov itsekin on ilmoittanut, sillä miksi hän muuten
olisi ollut vaiti tähän saakka? Hän siis tunnusti, mutta miksi, kysyn
sitä taaskin, hän ei ole kuolemansa edellä kirjoittamassaan lapussa
ilmoittanut meille koko totuutta, vaikka hän tiesi, että huomenna on
viattomalla syytetyllä kauhea tuomion päivä? Eiväthän rahat yksinään
todista mitään. Minä esimerkiksi ja vielä kaksi muuta henkilöä tässä
salissa olemme aivan sattumalta saaneet tietää jo viikko sitten erään
tosiasian, nimittäin että Ivan Fjodorovitš Karamazov on lähettänyt
läänin pääkaupunkiin vaihdettavaksi kaksi viidentuhannen ruplan
arvopaperia, jotka tuottavat korkoa viisi prosenttia, siis kaikkiaan
kymmenentuhannen arvosta. Tarkoitan vain sitä, että rahoja saattaa
tätä nykyä olla kenellä hyvänsä ja ettei tuomalla kolmetuhatta voi
todistaa sitovasti, että ne ovat juuri niitä samoja rahoja, juuri
siitä samasta laatikosta tai kääröstä. Lopuksi vielä Ivan Karamazov
saatuaan eilen niin tärkeän tiedon todelliselta murhaajalta pysyy
aivan rauhassa. Miksi hän ei voinut ilmoittaa siitä heti paikalla?
Miksi hän lykkäsi kaikki seuraavaan aamuun? Luulenpa, että minulla on
oikeus arvata miksi: jo viikon on hänen terveytensä ollut piloilla,
itse hän on tunnustanut tohtorille ja läheisilleen näkevänsä näkyjä,
kohtaavansa jo kuolleita ihmisiä, hän on juoppohulluuden partaalla,
joka tauti tänään juuri hänessä puhkesi näkyviin, ja niinpä hän
kuultuaan odottamatta Smerdjakovin kuolemasta yhtäkkiä ajattelee: »Mies
on kuollut, häntä voi syyttää, ja veljeni minä saan pelastetuksi.
Onhan minulla rahaa: otan rahatukun ja sanon Smerdjakovin antaneen sen
minulle ennen kuolemaansa.» Te sanotte: tuo ei ole kunniallista, on
epärehellistä valehdella, vaikkapa toinen olisikin kuollut ja vaikkapa
tahtoisikin pelastaa veljensä! No niin, mutta entäpä jos hän valehteli
tietämättään, jospa hän itse kuvitteli asian olleen sillä tavoin,
sillä tuo tieto lakeijan äkillisestä kuolemasta sai lopullisesti hänen
järkensä menemään sekaisin? Tehän näitte äskeisen kohtauksen, näitte
missä tilassa mies oli. Hän seisoi jaloillaan ja puhui, mutta missä oli
hänen järkensä? Kuumeessa olevan miehen äskeisen todistuksen jälkeen
seurasi asiakirja, syytetyn kirje neiti Verhovtseville, jonka kirjeen
syytetty oli kirjoittanut kaksi päivää ennen rikoksen tekemistä ja
jossa on ennakolta seikkaperäinen rikoksen ohjelma. No, miksi me siis
etsimme ohjelmaa ja sen laatijoita? Täsmälleen tämän ohjelman mukaan
toimittiinkin, eikä toimija ollut kukaan muu kuin ohjelman laatija.
Niin, herrat valamiehet, »tehtiin aivan kirjoituksen mukaisesti»!
Emmekä me ollenkaan, emme ollenkaan juosseet kunnioittavasti ja
peläten pois isän ikkunan alta, vieläpä varmasti vakuutettuina
siitä, että lemmittymme nyt on tämän luona. Ei, se on järjetöntä
ja epätodenmukaista. Hän meni sisälle ja — pani asian toimeen.
Luultavasti hän tappoi suutuksissaan, vihan kuohahtaessa, kun hän
vain oli katsahtanut vihamieheensä ja kilpailijaansa, mutta tehtyään
murhan, jonka hän luultavasti teki yhdellä iskulla, heilauttamalla
vain kättään, jossa oli aseena vaskinen survin, ja tultuaan sitten
perinpohjaisen etsinnän jälkeen vakuutetuksi, ettei hänen lemmittynsä
ollut siellä, hän vielä muisti pistää kätensä tyynyn alle ja ottaa
rahakäärön, jonka rikki reväisty päällys on nyt täällä tuossa pöydällä,
jolla ovat esineelliset todistuskappaleet. Puhun sen tähden, että te
huomaisitten erään seikan, joka on mielestäni perin kuvaava. Jos murhan
olisi tehnyt kokenut murhaaja ja nimenomaan sellainen, jonka ainoana
päämääränä olisi ollut ryöstö, — niin olisiko hän jättänyt käärön
päällyksen lattialle sillä tavoin kuin se löydettiin ruumiin vierestä?
No, jos se oli esimerkiksi Smerdjakov, joka tappoi ryöstääkseen, — niin
hän olisi yksinkertaisesti vienyt koko käärön mukanaan vaivautumatta
ollenkaan avaamaan sitä uhrinsa ruumiin ääressä; sillä tiesihän
hän varmasti, että rahat olivat käärössä, — hänen nähtensähän ne
oli siihen pantu ja suljettu, — ja jos hän veisi käärön kokonaan,
niin eihän tiedettäisi, oliko mitään ryöstöä tapahtunutkaan. Minä
kysyn teiltä, herrat valamiehet, olisiko Smerdjakov menetellyt näin,
olisiko hän jättänyt kirjekuoren lattialle? Ei, juuri näin täytyi
tehdä raivostuneen murhamiehen, joka ei enää jaksanut kyllin hyvästi
harkita, murhamiehen, joka ei ollut varas eikä ollut tähän saakka
varastanut mitään ja joka nytkään ei ollut siepannut rahoja vuoteesta
niinkuin varas, vaan joka oli vienyt varkaalta oman, häneltä itseltään
varastetun omaisuutensa, — sillä semmoinen oli nimenomaan Dmitri
Karamazovin käsitys noista kolmestatuhannesta, ja tämä ajatus oli
kehittynyt hänessä maniaksi. Siepattuaan käärön, jota hän ei koskaan
ennen ollut nähnyt, hän repäisee päällyksen päästäkseen varmuuteen,
onko siinä rahaa, sitten hän pakenee rahat taskussa muistamatta
ajatellakaan, että jättää jälkeensä lattialle reväistyn kirjekuoren,
joka on mitä painavin syytös häntä vastaan. Kaikki vain siksi, että se
on Karamazov eikä Smerdjakov, ei ajatellut, ei ymmärtänyt, ja kuinkapa
hän olisi sitä voinutkaan! Hän pakenee, hän kuulee hänet saavuttavan
palvelijan kirkaisun, palvelija tarttuu häneen kiinni, pysähdyttää
hänet ja kaatuu vaskisen survimen iskusta. Syytetty hyppää alas hänen
luokseen säälistä. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa meille yhtäkkiä, että
hän hyppäsi silloin alas hänen luokseen säälistä, myötätunnosta,
katsoakseen, voisiko jollakin tavoin tätä auttaa. No, oliko hetki
sellainen, että saattoi osoittaa semmoista sääliä? Ei, hän hyppäsi
alas nimenomaan päästäkseen selville, oliko hänen tihutyönsä ainoa
todistaja hengissä. Jokainen muu tunne, jokainen muu vaikutin olisi
ollut luonnoton! Huomatkaa, että hän puuhailee Grigoria tarkastellen,
pyyhkii nenäliinallaan tämän päätä, ja tultuaan vakuutetuksi, että
tämä on kuollut, hän juoksee kuin mieletön, aivan veren vallassa,
taas sinne, lemmittynsä taloon, — kuinka hän ei tullut ajatelleeksi
sitä, että hän on yltyleensä veressä ja että se heti todistaa hänen
syyllisyytensä? Mutta syytetty itse vakuuttaa meille, ettei hän
ollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että oli veren tahrima; sen
voi uskoa, voi hyvinkin, semmoista tapahtuu aina sellaisina hetkinä
rikoksentekijöille. Toisaalta helvetillinen suunnittelukyky, toisaalta
taas harkintakyvyn puutetta. Mutta hän ajatteli sillä hetkellä vain,
missä _hän_ mahtoi olla. Hänen täytyi mahdollisimman pian saada tietää
_hänen_ olinpaikkansa, ja niinpä hän juoksee hänen asuntoonsa ja saa
kuulla odottamattoman ja hänelle mitä tärkeimmän uutisen: _hän_ on
mennyt Mokrojeen, on »entisensä», »kiistämättömän» kanssa!



9.

Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko. Prokuraattorin
puheen loppu.


Tultuaan tähän kohtaan puhettaan Ippolit Kirillovitš, joka ilmeisesti
oli valinnut ankarasti historiallisen metodin esitykselleen, jommoiseen
metodiin hyvin mielellään turvautuvat kaikki hermostuneet puhujat,
jotka vartavasten etsivät kiinteitä puitteita hillitäkseen omaa
kärsimätöntä viehättymistään, — Ippolit Kirillovitš puhui erittäin
laajasti »entisestä» ja »kiistämättömästä» ja lausui tästä asiasta
eräitä tavallaan mielenkiintoisia ajatuksia. — Karamazov, joka oli
aivan raivostukseen saakka mustasukkainen kaikille, yht'äkkiä ja
kerrassaan ikäänkuin lankeaa ja katoaa olemattomiin »entisen» ja
»kiistämättömän» edessä. Ja tämä on sitäkin omituisempaa, kun hän ei
aikaisemmin ollut juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota tähän uuteen
häntä uhkaavaan vaaraan, joka oli tulossa odottamattoman kilpakosijan
muodossa. Mutta hän kuvitteli kaiken aikaa mielessään sen olevan vielä
niin kaukana, ja Karamazov elää aina vain nykyhetkessä. Luultavasti
hän piti koko kilpailijaa vain kuvitelmana. Mutta ymmärrettyään
silmänräpäyksessä sairaalla sydämellään, että tuo nainen kenties juuri
sen tähden olikin pitänyt salassa tämän uuden kilpailijan ja sen tähden
häntä äsken pettänyt, että tämä uudelleen hänen luokseen lentänyt
kilpailija oli hänelle paljon enemmän kuin mielikuvituksen luoma kuva
ja kuvitelma, oli hänelle kaikki, oli koko hänen elämänsä toivo, —
ymmärrettyään silmänräpäyksessä tämän Karamazov tyyntyi. Mitäs, herrat
valamiehet, minä en voi äänettömästi sivuuttaa tätä äkillistä piirrettä
syytetyn sielussa, jossa ei mitenkään olisi luullut voivan olla sijaa
semmoiselle; hänessä ilmeni yhtäkkiä järkähtämätön totuuden tarve,
kunnioitus naista kohtaan, hänen sydämensä oikeuksien tunnustaminen,
ja milloin, — sillä hetkellä, jolloin hän oli hänen tähtensä tahrannut
kätensä isänsä verellä! Totta on sekin, että vuodatettu veri jo tällä
hetkellä huusi kostoa, sillä hänen, joka jo oli syössyt sielunsa
turmioon ja tuhonnut koko maallisen onnensa, täytyi pakostakin tuntea
ja kysyä itseltään sillä hetkellä: mitä hän merkitsee ja mitä hän voi
merkitä _nyt_ tuolle naiselle, tuolle olennolle, jota hän rakastaa
enemmän kuin omaa sieluansa, tuon »entisen» ja »kiistämättömän»
rinnalla, joka on katunut ja palannut tuon aikoinaan onnettomuuteen
syöksemänsä naisen luo tuntien uutta rakkautta, tehden rehellisen
tarjouksen, luvaten uutta ja onnellista elämää. Ja mitä hän onneton
puolestaan antaa rakastamalleen naiselle _nyt_, mitä hän voi tarjota?
Karamazov ymmärsi kaiken, ymmärsi, että hänen rikoksensa oli sulkenut
häneltä kaikki tiet ja että hän on vain kuolemaan tuomittu rikollinen
eikä mies, joka voi elää! Tämä ajatus hänet masensi ja lannisti. Ja
nytpä silmänräpäyksessä hänen päässään syntyy hurja tuuma, jonka
täytyikin nousta Karamazovin luonteisen miehen mieleen ja jonka täytyi
esiintyä hänelle ainoana ja välttämättömänä pääsytienä hänen kauheasta
asemastaan. Tämä pääsytie oli — itsemurha. Hän juoksee hakemaan
virkamies Perhotinille panttaamiaan pistoleita ja samalla hän matkalla,
juostessaan, vetää taskustaan kaikki rahat, joitten takia hän juuri on
tahrannut kätensä isänsä verellä. Oi, rahoja hän nyt tarvitsee enemmän
kuin mitään muuta: Karamazov kuolee, Karamazov ampuu itsensä, ja sitä
tullaan muistamaan! Emmehän me suotta ole runoilija, emme suotta ole
polttanut elämäämme niinkuin kynttilää molemmista päistä. »Hänen
luokseen, hänen luokseen, — ja siellä, oi, siellä minä panen toimeen
verrattomat kemut, semmoiset, jommoisia ei vielä ole ollut, jotta
muistettaisiin ja kauan niistä kerrottaisiin. Kesken hurjien huutojen,
mustalaisten mielettömien laulujen ja tanssien, me kohotamme maljan
jumaloimamme naisen terveydeksi ja toivotamme menestystä hänen uudelle
onnelleen, ja sitten — siinä samassa, hänen jalkojensa juuressa,
murskaamme hänen silmäinsä edessä päämme ja kärsimme rangaistuksen
elämästämme! Hän muistaa joskus Mitja Karamazovia, näkee, miten Mitja
häntä rakasti, säälii Mitjaa!» Siinä on paljon kaunista, paljon
romanttista hurjuutta, villiä karamazovilaista hillittömyyttä ja
tunteellisuutta, — no, ja vielä jotakin muutakin, herrat valamiehet,
jotakin, mikä huutaa sielussa, kolkuttaa mielessä lakkaamatta ja
myrkyttää hänen sydämensä ennen kuolemaa, — tuo _jokin_ — se on
omatunto, herrat valamiehet, se on sen tuomio, sen kauheat tuskat!
Mutta pistoli sovittaa kaiken, pistoli on ainoa vapauttaja, eikä
muuta keinoa ole, vaan siellä — minä en tiedä, ajatteliko Karamazov
sillä hetkellä, »_mitä siellä tulee_» ja voiko Karamazov Hamletin
tavoin ajatella, mitä siellä tulee. Ei, herrat valamiehet, muualla on
Hamleteja, mutta meillä on toistaiseksi Karamazoveja! —

Tässä Ippolit Kirillovitš kuvasi laajasti ja seikkaperäisesti Mitjan
valmistuksia, kohtauksen Perhotinin luona, kauppapuodissa, kyytimiesten
kanssa. Hän mainitsi suuren joukon sanoja, lauseita, eleitä, jotka
kaikki oli todistajien avulla osoitettu esiintyneiksi, — ja kuva
teki hirveän voimakkaan vaikutuksen kuulijain vakaumukseen. Ennen
kaikkea vaikuttivat kaikki tosiasiat yhdessä. Tuon hurjasti touhuavan
ja itsestään enää piittaamattoman miehen syyllisyys esiintyi aivan
selvänä. — Hänellä ei ollut enää mitään syytä välittää itsestään,
— puhui Ippolit Kirillovitš, — pari kolme kertaa hän oli vähällä
tunnustaa kaiken, melkein vihjaili selvästi, mutta ei kuitenkaan
puhunut suutaan puhtaaksi (tässä mainittiin todistajien lausunnot).
Kyytimiehellekin hän matkalla huudahti: »Tiedätkö sinä, että kuljetat
murhaajaa!» Mutta hän ei voinut kuitenkaan sanoa kaikkea selvästi:
oli ensin päästävä Mokrojen kylään ja lopetettava sitten siellä
runoelma. Mutta mikä odottaakaan onnetonta? Asia on niin, että miltei
ensihetkinä Mokrojessa hän näkee ja sitten saa täydelleen selville,
että hänen »kiistämätön» kilpakosijansa kenties ei ensinkään olekaan
niin kiistämätön ja ettei hänen puoleltaan haluta eikä huolita
mitään onnen ja terveyden toivotuksin kohotettua maljaa. Mutta te
tunnette jo tosiasiat oikeudellisesta tutkinnasta, herrat valamiehet.
Osoittautuu aivan selväksi, että Karamazov on voittanut kilpailijansa,
ja nyt — oi, nyt alkoi aivan uusi vaihe hänen sielussaan, vieläpä
kaikkein kauhein vaihe, mitä tämä sielu oli koskaan kokenut ja koskaan
tulee kokemaankaan! Voi ehdottomasti myöntää, herrat valamiehet, —
huudahti Ippolit Kirillovitš, — että moitittu luonto ja rikollinen
sydän kostavat puolestaan paljon täydellisemmin kuin mikään
maallinen oikeudenkäyttö! Vieläpä enemmänkin: oikeus ja maallinen
rangaistus tekevät luonnon rangaistuksen kevyemmäksi kantaa ja ovat
välttämättömätkin rikolliselle noina hetkinä, koska ne pelastavat hänet
epätoivosta, sillä minä en kykene kuvittelemaankaan tuota Karamazovin
tuntemaa kauhua ja niitä hänen siveellisiä kärsimyksiään, kun hän
sai tietää, että lemmittynsä rakastaa häntä, että hän hänen tähtensä
hylkää »entisen» ja »kiistämättömän», että häntä, häntä, »Mitjaa»,
hän kutsuu kanssaan elämään uutta elämää, lupaa hänelle onnea, — ja
milloin? Kun jo kaikki on hänen kohdaltaan lopussa ja kun jo kaikki
on mahdotonta! Teen tässä sivumennen erään meille varsin tärkeän
huomautuksen selvittääkseni syytetyn silloisen aseman todellista
olemusta: tuo nainen, tuo hänen rakkautensa, oli hänelle aivan viime
hetkeen asti, aina vangitsemishetkeen asti, saavuttamaton olento, jota
hän intohimoisesti toivoi omakseen, mutta turhaan. Mutta miksi, miksi
hän ei ampunut itseään juuri silloin, miksi luopui aikeestaan, vieläpä
unohti, missä pistolinsa oli? Mutta juuri tuo hänen intohimoinen
lemmenkaipuunsa ja toivo saada heti paikalla tyydyttää sitä pidättävät
häntä. Kemujen humussa hän kiintyi lemmittyynsä, joka kekkeröi
yhdessä hänen kanssaan ja joka oli hänestä ihanampi ja kiehtovampi
kuin koskaan ennen, — hän ei poistu lemmittynsä luota, ihailee häntä,
on vain häntä varten olemassa. Tämä intohimoinen pyyde saattoi
hetkiseksi haihduttaa ei vain vangitsemisen pelon, vaan omantunnon
tuskatkin! Hetkiseksi, oi, vain hetkiseksi! Kuvittelen rikollisen
silloista sieluntilaa ja ajattelen, että sitä kiistämättömästi hallitsi
orjanaan kolme elementtiä, jotka sen kokonaan pitivät vallassaan:
ensiksikin juopumuksen tila, humu ja höyräkkä, töminä, tanssit,
laulut ja loilotus, ja hän, hän, viinin puna poskillaan siinä lauloi
ja tanssi päihtyneenä ja nauroi hänelle! Toiseksi rohkeutta antava
kaukainen unelma, että kohtalokas loppuselvitys on vielä kaukana, ei
ainakaan ihan lähellä, — vasta seuraavana päivänä, vasta aamulla,
sitten tullaan ottamaan hänet. Siis on aikaa muutamia tunteja, se on
paljon, hirveän paljon! Muutamassa tunnissa ennättää keksiä paljon.
Ajattelen hänen tunteneen jotakin samanlaista kuin rikollinen, kun
häntä viedään kärsimään kuolemanrangaistusta, viedään hirtettäväksi:
vielä on ajettava sangen pitkä katu, sekin käyden, tuhansiin nousevan
väkijoukon ohi, sitten käännytään toiselle kadulle, ja vasta sen kadun
päässä on kauhea kenttä! Minusta tuntuu siltä, että matkan alussa
kuolemaantuomittu istuessaan häpeärattailla pakostakin tuntee, että
hänellä on edessään vielä loppumaton elämä. Mutta taloja sentään
sivuutetaan, rattaat kulkevat yhä eteenpäin, — oi, ei se mitään tee,
paikka, josta käännytään toiselle kadulle, on vielä kaukana, ja
niinpä hän yhä edelleen katselee reippaasti oikealle ja vasemmalle
ja noita tuhansia tunteettoman uteliaita ihmisiä, joitten katseet
ovat kiintyneet häneen, hänen mielessään häämöttelee yhä, että hän on
samanlainen ihminen kuin hekin. Mutta tuossa käännytään jo toiselle
kadulle, oi, ei se tee mitään, ei mitään, vielä on kokonainen katu.
Ja sivuutettiinpa miten monta taloa tahansa, niin hän ajattelee
aina vain: »Vielä on monta taloa jäljellä.» Ja näin aivan loppuun
asti, aivan torille asti. Semmoinen, kuvittelen, oli silloin
Karamazovinkin mielentila. »Vielä eivät ole siellä ennättäneet»,
ajatteli hän, »vielä voi löytää jonkin neuvon, oi, vielä on aikaa
laatia puolustussuunnitelma, harkita vastarintaan ryhtymistä, mutta
nyt, nyt — nyt on _hän_ niin ihana»! Hänen sielussaan on synkeätä
ja sekavaa, mutta hän ennättää kuitenkin erottaa rahoistaan puolet
ja piilottaa ne jonnekin, — muulla tavoin en osaa selittää, minne
häneltä on voinut kadota ihan puolet noista kolmestatuhannesta, jotka
hän äsken on ottanut isänsä pieluksen alta. Hän ei ole ensimmäistä
kertaa Mokrojessa, hän on ollut siellä remuamassa kaksi vuorokautta.
Tuon vanhan, ison puutalon hän jo tuntee kaikkine liitereineen ja
parvekkeineen. Minä otaksun, että osa rahoista on piilotettu juuri
silloin tuohon samaan taloon, vähää ennen vangitsemista, johonkin
rakoon, koloon, jonnekin lattialautojen alle, johonkin nurkkaan,
katon rajaan, — miksi? Ettäkö miksi? Katastrofi voi tulla heti
paikalla, tietysti me emme ole vielä ajatelleet, miten meidän on
silloin meneteltävä, eikä meillä ole ollut siihen aikaakaan, ja
päässämmekin jyskyttää ja halu vetää _hänen_ luokseen, mutta rahat,
— rahat ovat kaikissa tilanteissa välttämättömiä! Rahakas ihminen on
kaikkialla ihminen. Kenties teistä tämmöinen harkintakyky näyttää
luonnottomalta tuollaisella hetkellä? Mutta hänhän vakuuttaa itse, että
jo kuukautta aikaisemmin hän niinikään hänelle hyvin huolestuttavana ja
onnettomana hetkenä erotti kolmestatuhannesta puolet ja ompeli rinnalla
kannettavaan pussiin, ja jos tuo ei olekaan totta, niinkuin heti
osoitammekin, niin joka tapauksessa tämä ajatus on Karamazoville tuttu,
se on ollut hänen silmiensä edessä. Vieläpä enemmänkin, kun hän sitten
myöhemmin uskotteli tutkintatuomarille erottaneensa puolitoistatuhatta
rintapussiin (jommoista ei koskaan ole ollut olemassakaan), niin
ehkäpä hän keksikin tämän jutun pussista juuri sillä hetkellä juuri
sen tähden, että hän pari tuntia aikaisemmin oli erottanut rahoistaan
puolet ja kätkenyt ne jonnekin sinne Mokrojeen kaiken varalta aamuun
asti, etteivät ne vain olisi hänen päällään, minkä hän teki äkillisen
innostuksen puuskan vallassa. Kaksi pohjatonta syvyyttä, herrat
valamiehet, muistakaa, että Karamazov kykenee näkemään kaksi pohjatonta
syvyyttä ja molemmat samalla kertaa! Me olemme etsineet siitä talosta,
mutta emme ole löytäneet. Kenties nuo rahat ovat vieläkin siellä, mutta
mahdollista on myös, että ne ovat seuraavana päivänä kadonneet ja ovat
nyt syytetyn hallussa. Joka tapauksessa hänet vangittiin lemmittynsä
ääressä, polvillaan tämän edessä, tämä loikoi vuoteella, hän ojenteli
hänelle käsiään ja oli siinä määrin unohtanut kaikki sillä hetkellä,
ettei kuullut vangitsijain lähestymistäkään. Hän ei ollut ennättänyt
vielä miettiä mitään mielessään vastaukseksi. Sekä hänet että hänen
järkensä otettiin yllättäen.

Ja nyt hän on tuomariensa edessä, jotka ratkaisevat hänen kohtalonsa.
Herrat valamiehet, on hetkiä, jolloin meidät itsemme, täyttäessämme
virkavelvollisuuksiamme, valtaa miltei kauhistus ihmisen edessä ja
kauhistus ihmisten tähden! Ne ovat niitä hetkiä, jolloin huomaamme
sen miltei eläimellisen kauhun, kun rikollinen näkee, että kaikki on
menetetty, mutta yhä vielä kamppailee, yhä vielä aikoo kamppailla
kanssanne. Ne ovat hetkiä, jolloin kaikki itsesäilytyksen vaistot
yhtaikaa alkavat hänessä toimia ja hän pelastaakseen itsensä katsoo
teitä läpitunkevin katsein, kysyvin ja kärsivin, tarkkaa teitä ja tekee
teistä havaintoja, tutkii kasvojanne ja ajatuksianne, odottaa, miltä
puolelta te teette hyökkäyksen, ja tekee silmänräpäyksessä vapisevassa
mielessään tuhansia suunnitelmia, mutta pelkää kuitenkin puhua, pelkää
puhuvansa itsensä pussiin! Nämä ihmissielun alennuksen hetket, nämä
sen kulut koettelemusten kautta, tämä sen eläimellinen pelastautumisen
himo, —- ne ovat kauheita ja saavat toisinaan tuomarinkin vavahtamaan
ja tuntemaan sääliä rikollista kohtaan! Ja tämän kaiken todistajina
olimme me silloin. Alussa hän oli aivan ymmällä, ja kauhun vallassa
pääsi hänen suustaan joitakin sanoja, jotka ovat hyvin raskauttavia
hänelle: »Verta! Olen sen ansainnut!» Mutta hän hillitsi itsensä
nopeasti. Mitä on sanottava, miten vastattava, — se ei aluksi vielä
ole hänellä selvillä, valmiina on vain paljas kieltäminen: »Isäni
kuolemaan en ole syyllinen!» Tämä on aluksi aitamme, mutta siellä
aidan takana me kenties vielä saamme jotakin rakennetuksi, jonkin
barrikadin. Raskauttavat ensimmäiset huudahduksensa hän kiiruhtaa,
ennenkuin teemme kysymyksiä, selittämään niin, että hän katsoo olevansa
syypää vain palvelija Grigorin kuolemaan. »Siihen vereen olen syypää,
mutta kuka on tappanut isäni, hyvät herrat, kuka on tappanut? Kuka
onkaan voinut hänet tappaa, _jos en minä_?» Kuuletteko: hän kysyy
meiltä, meiltä, jotka olemme tulleet tekemään saman kysymyksen hänelle
itselleen! Kuuletteko tuon ennakoivan sanan: »jos en minä!», tuon
eläimellisen viekkauden, tuon naiivisuuden ja tuon karamazovilaisen
kärsimättömyyden? Minä en ole tappanut, eikä pidä ajatellakaan, että
minä olisin sen tehnyt: »Tahdoin tappaa, hyvät herrat, tahdoin tappaa»,
myöntää hän kiireesti (hän kiirehtii, oi, kiirehtii kauheasti), »mutta
sittenkin olen viaton, en minä ole tappanut!» Hän myöntää meille
tahtoneensa tappaa: näette, muka, itse, miten vilpitön minä olen,
uskokaa siis pikemmin, että minä en ole tappanut. Oi, tämmöisissä
tapauksissa rikollinen toisinaan muuttuu uskomattoman kevytmieliseksi
ja herkkäuskoiseksi. Nytpä tutkijat aivan kuin epähuomiossa yhtäkkiä
tekevät hänelle aivan yksinkertaisen kysymyksen: »Eiköhän vain
Smerdjakov liene murhaaja?» Niin kävikin kuin odotimme: hän suuttui
hirveästi siitä, että me ennätimme ennen häntä ja yllätimme hänet, kun
hän ei vielä ollut ennättänyt valmistaa, valita ja käyttää sitä hetkeä,
jolloin Smerdjakovin mainitseminen olisi tehnyt kaikkein uskottavimman
vaikutuksen. Luonteensa mukaisesti hän heti meni äärimmäisyyksiin ja
alkoi itse kaikin voimin vakuuttaa meille, että Smerdjakov ei ole
voinut tappaa, ei kykene tappamaan. Mutta älkää uskoko häntä, tämä
on vain oveluutta hänen puoleltaan: hän ei ollenkaan, ei ollenkaan
luovu Smerdjakovista, päinvastoin hän tuo vielä tämän esille,
sillä kenen muun hän voisi mainita kuin hänet, mutta hän tekee sen
toisella hetkellä, sillä toistaiseksi on tämä asia piloilla. Hän
esittää hänet kenties vasta huomenna tai muutaman päivän kuluttua,
kun on löytänyt sopivan hetken, jolloin hän itse huudahtaa teille:
»Näettekö, minä itse torjuin epäluuloja Smerdjakovista enemmän kuin
te, muistatte sen itse, mutta nyt minäkin olen tullut vakuutetuksi:
hän on murhaaja, ja kuka muu se voisi ollakaan!» Mutta kun hän on
synkkänä ja äreänä kielteisellä kannalla yhdessä meidän kanssamme, niin
kärsimättömyys ja viha saattavat hänet esittämään mitä kömpelöimmän
ja epätodennäköisimmän selityksen, miten hän katsoi isänsä ikkunasta
sisälle ja miten hän kunnioittavasti poistui ikkunan luota. Pääasia on,
ettei hän vielä tunne asianhaaroja, ei tiedä, mitä kaikkea toipunut
Grigori on todistanut. Me ryhdymme tarkastukseen ja etsintään.
Tarkastus häntä suututtaa, mutta myös rohkaisee: kaikkea kolmeatuhatta
ei löydetty, löydettiin vain puolitoista. Ja tietysti vasta tuona
vihaisen vaitiolon ja kieltämisen hetkenä lennähtää hänen päähänsä
ensimmäisen kerran elämässä rinnalla kannettavaa pussia koskeva ajatus.
Epäilemättä hän tuntee itse keksintönsä koko epäuskottavuuden ja kiusaa
itseään, kiusaa itseään hirveästi tehdäkseen asian uskottavammaksi,
keksiäkseen sellaisen kertomuksen, että siitä tulisi kokonainen
uskottava, romaani. Tämmöisissä tapauksissa on tutkijan ensimmäinen
ja tärkein tehtävä — estää rikollista saamasta valmistusaikaa, käydä
odottamatta asiaan, jotta rikollinen lausuisi julki salaisimmat
ajatuksensa kaikessa kaunistelemattomuudessaan, epäuskottavuudessaan
ja ristiriitaisuudessaan, joka ne juuri kavaltaakin. Mutta rikollisen
voi saada puhumaan vain sitten, että ilmoittaa äkkiä hänelle jonkin
uuden tosiasian, jonkin asiaa koskevan seikan, jolla on äärettömän
suuri merkitys, mutta jota hän siihen saakka ei mitenkään ole voinut
otaksua eikä mitenkään ennakolta ottaa huomioon. Semmoinen tosiasia
oli meillä varattuna, oi, oli ollut jo pitkän aikaa varattuna: se oli
tajuihinsa tulleen palvelijan Grigorin todistus avoimesta ovesta, josta
syytetty oli juossut ulos. Tämän oven hän oli kokonaan unohtanut,
eikä hän ollenkaan ollut otaksunut mahdolliseksi, että Grigori oli
voinut nähdä sen. Vaikutus oli suurenmoinen. Hän hyppäsi pystyyn ja
huusi meille yhtäkkiä: »Smerdjakov on tehnyt murhan, Smerdjakov!»
ja niin hän ilmaisi salaisimman ajatuksensa, perusajatuksensa, sen
kaikkein vähimmän uskottavassa muodossa, sillä Smerdjakov saattoi
tappaa ainoastaan sen jälkeen kuin Karamazov oli lyönyt maahan Grigorin
ja paennut. Kun me kerroimme hänelle, että Grigori oli nähnyt oven
avoimena ennen kaatumistaan ja oli makuuhuoneestaan lähtiessään
kuullut Smerdjakovin vaikeroivan väliseinän takana, niin Karamazov oli
todella kuin nujerrettu. Työtoverini, meidän kunnioitettava ja älykäs
Nikolai Parfenovitš, kertoi minulle myöhemmin, että sillä hetkellä
hänen oli syytettyä niin sääli, että hänen teki mielensä itkeä.
Ja juuri tuolla hetkellä syytetty parantaakseen asioitaan rientää
kertomaan meille tuosta kuuluisasta rintapussista: sama se, muka,
kuulkaapa tämä kertomus! Herrat valamiehet, minä olen jo esittänyt
teille ajatukseni, miksi pidän tätä keksintöä, että muka kuukausi
takaperin oli ommeltu rinnalla kannettavaan pussiin rahoja, en vain
päättömänä, vaan myös kaikkein epätodenmukaisimpana selityksenä,
minkä tuossa tapauksessa suinkin saattoi keksiä. Jos vaikka etsisi
lyömällä vetoa: mitä epäuskottavampaa voi sanoa ja esittää, — niin ei
sittenkään voisi keksiä mitään huonompaa kuin tämä. Tässä voi, se on
pääasia, saartaa ja lyödä mäsäksi tuon riemuitsevan romaaninsepittäjän
yksityisseikoilla, noilla samoilla yksityisseikoilla, joista
todellisuus aina on niin rikas ja joita nämä onnettomat, vastoin
tahtoaan juttuja sepittelevät henkilöt aina halveksivat muka aivan
merkityksettöminä ja tarpeettomana rihkamana ja joiden tärkeyttä he
eivät tule ajatelleeksikaan. Oi, heillä ei ole sillä hetkellä aikaa
sellaiseen, heidän älynsä luo vain suurenmoisen kokonaisuuden, — ja
silloin uskalletaan vaivata heitä moisilla pikkuseikoilla! Mutta
silläpä heidät juuri saadaankin kiinni! Syytetylle tehdään kysymys:
»No, mistä te otitte kangasta tehdäksenne pussin, kuka teille ompeli
sen?» — »Itse ompelin.» — »Entä mistä saitte kankaan?» — Syytetty jo
loukkaantuu, hänestä tämä on jo miltei häntä loukkaava pikkuseikka,
ja, uskotteko, hän luulee sitä vilpittömästi, vilpittömästi! Mutta
sellaisia he ovat kaikki. »Minä repäisin sen paidastani.» — »Hyvä.
Siis me löydämme huomenna liinavaatteittenne joukosta tuon paidan,
josta on palanen reväisty pois.» — Ja ajatelkaahan, herrat valamiehet,
jos me olisimme todellakin löytäneet tuon paidan (ja miksi sitä ei
olisi löydetty matkalaukusta tai laatikoista, jos tuollainen paita
todella olisi ollut olemassa), — niin siinähän olisi jo ollut tosiasia,
kouraantuntuva tosiasia, joka olisi puhunut hänen todistuksensa
puolesta! Mutta tätä hän ei jaksa ajatella. — »Minä en muista, kenties
se ei ollut paidasta, minä ompelin emännän myssyyn.» — »Mihin ihmeen
myssyyn?» — »Minä otin hänen huoneestaan, se kuljeksi siellä, vanha
serttinkinen roska.» — »Ja muistatteko te sen varmasti?» — »En,
varmasti en muista...» Ja hän on vihainen, vihainen, mutta kuitenkin
ajatelkaahan: kuinka tuommoista ei muistaisi? Ihmisen kaikkein
kauheimpina hetkinä, sanokaamme esimerkiksi kun viedään mestattavaksi,
muistuvat mieleen juuri tuollaiset pikkuseikat. Hän unohtaa kaikki,
mutta jonkin viheriäisen katon, joka vilahti hänen silmiinsä matkan
varrella, tai ristillä istuvan naakan — ne hän muistaa. Hänhän oli
pussia ommellessaan piilossa kotiväeltään, hänen täytyi muistaa, mitä
alennuksen tuskia hän kärsi, kun hänellä oli neula käsissään, peläten
että hänen huoneeseensa tultaisiin ja hänet yllätettäisiin; kuinka
hän heti, kun kuuli koputuksen, hypähti paikaltaan ja juoksi verhon
taakse (hänen asunnossaan on verho)... Mutta, herrat valamiehet,
miksi minä kerron teille tätä kaikkea, kaikkia näitä yksityiskohtia
ja pikkuseikkoja! — huudahti yhtäkkiä Ippolit Kirillovitš. — Siksipä
juuri, että syytetty pitää itsepintaisesti kiinni kaikesta tästä
järjettömyydestä yhä vieläkin tähän hetkeen saakka! Koko näiden kahden
kuukauden kuluessa, tuosta hänelle onnettomasta yöstä asti, hän ei ole
selvittänyt mitään, ei ole lisännyt ainoatakaan selittävää reaalista
seikkaa entisiin mielikuvituksellisiin todistuksiinsa; kaikki tuo
on muka pikkuasioita, uskokaa te kunniasanaani! Oi, me uskoisimme
mielellämme, me haluamme uskoa vaikkapa vain kunniasanaakin! Olemmeko
mitään ihmisverta himoitsevia sakaaleja? Antakaa, osoittakaa meille
edes yksi tosiasia, joka puhuu syytetyn puolesta, niin me ilostumme,
— mutta kouraantuntuva, reaalinen tosiasia eikä vain syytetyn oman
veljen hänen kasvojensa ilmeestä tekemä päätelmä tai viittaus, että
hänen lyödessään rintaansa täytyi ehdottomasti osoittaa rinnalla olevaa
pussia, vieläpä pimeässä. Me ilostumme uudesta tosiasiasta, me luovumme
ensimmäisenä syytöksestämme, me kiiruhdamme siitä luopumaan. Mutta nyt
huutaa oikeudenmukaisuus, ja me pidämme kiinni kannastamme, me emme voi
luopua mistään. — Ippolit Kirillovitš siirtyi puheensa loppulauseeseen.
Hän oli kuin kuumeessa, hän huusi vuodatetun veren puolesta, isän
veren puolesta, jonka poika oli vuodattanut »alhaisessa ryöstämisen
tarkoituksessa». Hän osoitti lujasti tosiasian traagillista ja huutavaa
yhtäpitäväisyyttä. — Ja mitä ikinä saanettekin kuulla kyvystään
tunnetulta syytetyn puolustajalta (ei Ippolit Kirillovitš malttanut
olla lausumatta), miten kaunopuheisia ja liikuttavia sanoja täällä
kaikuneekin, sanoja, jotka vaikuttavat tunteisiinne, — niin muistakaa
kuitenkin olevanne tällä hetkellä oikeutemme pyhäkössä. Muistakaa,
että te olette meidän totuutemme puolustajia, meidän pyhän Venäjämme,
sen perustuksen, sen perheen, sen kaiken pyhän puolustajia! Niin,
te edustatte, täällä Venäjää tällä hetkellä, eikä ainoastaan tässä
salissa kajahda teidän tuomionne, vaan yli koko Venäjän, ja koko Venäjä
kuuntelee teitä puolustajinaan ja tuomareinaan, ja teidän tuomionne
sitä joko rohkaisee tai masentaa. Älkää siis kiduttako Venäjää ja
pettäkö sen odotuksia, meidän onneton kolmivaljakkomme kiitää suin päin
ja kenties turmiotaan kohti. Ja jo kauan on koko Venäjällä ojenneltu
käsiä ja kehoitettu pysähdyttämään tuo hurja, anteeksiantamaton laukka.
Ja joskin toiset kansat toistaiseksi vielä väistyvät tuon hurjaa
vauhtia kiitävän kolmivaljakon tieltä, niin ehkäpä se ei ollenkaan
tapahdu kunnioituksesta sitä kohtaan, niinkuin runoilija olisi
toivonut, vaan yksinkertaisesti kauhusta — huomatkaa tämä. Kauhusta
ja kenties myös inhon tunteesta sitä kohtaan, ja hyvä on vielä sekin,
että he väistyvät, kenties he vielä ottavat ja lakkaavat väistymästä ja
asettuvat lujaksi muuriksi kiitävän aaveen tielle ja itse pysähdyttävät
meidän hillittömyytemme mielettömän nelistyksen pelastaakseen itsensä,
valituksen ja sivistyksen! Noita huolestuneita ääniä Euroopasta olemme
jo kuulleet. Ne alkavat jo kajahdella. Älkää suututtako heitä, älkää
lisätkö heidän yhä kasvavaa vihaansa tuomiolla, joka vapauttaa oman
isänsä murhanneen pojan! —

Sanalla sanoen, vaikka Ippolit Kirillovitš olikin kovin innostunut,
niin hän kuitenkin lopetti pateettisesti — ja vaikutus, jonka hän
sai syntymään, oli todellakin tavaton. Hän itse meni puheensa
lopetettuaan kiireesti ulos salista ja, minä toistan sen, oli vähällä
pyörtyä toisessa huoneessa. Sali ei taputtanut käsiään, mutta vakavat
ihmiset olivat tyytyväisiä. Vähemmän tyytyväisiä olivat ainoastaan
naiset, mutta heitäkin miellytti kaunopuheisuus varsinkin kun he
eivät ollenkaan pelänneet sen seurauksia, vaan odottivat kaikkea
Fetjukovitšilta: »Lopuksi hän rupeaa puhumaan ja voittaa tietysti
kaikki puolelleen!» Kaikki katsoivat Mitjaan; koko prokuraattorin
puheen ajan hän oli istunut ääneti, kädet jäykkinä, hampaat yhteen
puristettuina, silmät alas luotuina. Vain jonkin kerran hän oli
kohottanut päätään ja kuunnellut tarkemmin. Varsinkin silloin, kun puhe
koski Grušenjkaa. Kun prokuraattori lausui tästä Rakitinin mielipiteen,
niin Mitjan kasvoilla näkyi halveksiva ja vihainen hymy ja hän lausui
jokseenkin kuuluvasti: »Bernardit!» Ja kun Ippolit Kirillovitš kertoi
siitä, kuinka oli kuulustellut ja kiusannut Mitjaa Mokrojessa, niin
Mitja nosti päänsä ja kuunteli hirveän uteliaana. Yhdessä kohdassa
puhetta hän näytti aikovan hypätä pystyyn ja huudahtaa jotakin, mutta
hillitsi kuitenkin itsensä ja ainoastaan kohautti halveksivasti
olkapäitään. Tästä puheen lopusta, nimenomaan prokuraattorin urotöistä
Mokrojessa hänen kuulustellessaan rikollista, meillä seurapiireissä
oli myöhemmin puhetta, ja Ippolit Kirillovitšille naureskeltiin: »Eipä
malttanut mies olla kehuskelematta etevyyttään.» Istunto keskeytettiin,
mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, neljännestunniksi tai enintään
kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Yleisön keskuudesta kuului keskusteluja
ja huudahduksia. Muutamat niistä ovat jääneet mieleeni:

— Vakava puhe! — huomautti kulmiaan rypistäen muudan herrasmies eräässä
ryhmässä.

— Paljon se pyöritteli psykologiaa, — kuului toinen ääni.

— Mutta kaikkihan on totta, kieltämätöntä totuutta!

— Niin, hän on mestari.

— Loppusumman laski.

— Ja meille, meille hän myös näytti loppusumman, — yhtyi kolmas ääni,
— Puheen alussa, muistatteko, että kaikki ovat samanlaisia kuin Fjodor
Pavlovitš!

— Ja lopussa samoin. Mutta sen hän valehteli.

— Ja oli siinä epäselviäkin paikkoja.

— Innostui vähän liikaa.

— Väärin, väärin.

— Ei, se oli sentään taitavaa. Kauan on mies odottanut ja nytpä sai
sanoa, hehehee!

— Mitähän puolustaja sanoo?

Toisessa ryhmässä:

— Mutta suotta hän äsken letkautti pietarilaista: »Jotka vaikuttavat
tunteisiin», muistatteko?

— Oli liiaksi kiireissään.

— Hermostunut mies.

— Tässä me naureskelemme, mutta miltä tuntunee syytetystä?

— Niin. Miltähän Mitenjkasta tuntuu?

— Mutta mitähän puolustaja sanoo?

Kolmannessa ryhmässä:

— Mikä lornjettia käyttävä paksu rouvashenkilö se on, joka istuu
reunassa?

— Se on eräs kenraalinrouva, miehestään eronnut, minä tunnen hänet.

— Ilmankos sillä onkin lornjetti.

— Vanha haaska.

— Eikö mitä, varsin pikantti.

— Hänen läheisyydessään, vain kaksi paikkaa väliä istuu vaaleaverinen
nainen, hän on kauniimpi.

— Mutta ovelastipa ne hänet silloin Mokrojessa pistivät pussiin, eikö
totta?

— Ovelastipa kylläkin. Taas hän sen kertoi. Tätähän hän on kertoillut
täällä eri taloissa jo moneen kertaan.

— Ei malttanut nytkään. Itserakkautta.

— Loukattu mies, hehee!

— Ja loukkaantuvainen. Kovin paljon siinä on retoriikkaakin, lauseet
ovat pitkiä.

— Ja peloittelee, huomatkaa, peloittelee kaiken aikaa. Muistatteko
puheen kolmivaljakosta? »Siellä on Hamleteja, mutta meillä on
toistaiseksi vielä Karamazoveja!» Se oli nokkelasti sanottu.

— Hän suitsutti liberalismille. Pelkää!

— Ja pelkää myös advokaattia.

— Niin, mitähän herra Fetjukovitš sanoo?

— No, sanoipa hän mitä tahansa, niin ei hän saa meidän moukkia mukaansa
temmatuksi.

— Niinkö luulette?

Neljännessä ryhmässä:

— Mutta se oli hyvin sanottu, mitä hän puhui kolmivaljakoista, se missä
puhuttiin kansoista.

— Sehän on totta, muistatteko, kun hän sanoi, että kansat eivät rupea
odottamaan.

— Kuinka niin?

— Englannin parlamentissahan eräs jäsen esiintyi viime viikolla
nihilistejä koskevassa kysymyksessä ja kysyi ministeriöltä: eikö olisi
aika puuttua raakalaiskansan asioihin ja ryhtyä meitä sivistämään.
Ippolit tarkoittaa häntä, minä tiedän hänen tarkoittavan häntä. Hän
puhui tästä viime viikolla.

— Eivät pysty tomppelit.

— Mitkä tomppelit? Miksi eivät pysty?

— Me suljemme Kronstatin emmekä anna heille leipää. Mistä he silloin
saavat?

— Amerikasta. Nyt saavat Amerikasta.

— Valetta.

Mutta kello kilisi, kaikki riensivät paikoilleen. Fetjukovitš astui
puhujalavalle.



10.

Puolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä.


Syntyi yleinen hiljaisuus, kun puhujan ensimmäiset sanat kajahtivat.
Koko salin katseet kiintyivät häneen. Hän alkoi tavattoman suoraan,
yksinkertaisesti ja vakuuttavasti, mutta ilman vähintäkään kiihkoa. Ei
pienintäkään yritystä olla kaunopuheinen, ei pateettista äänensävyä
eikä tunnekylläisiä sanoja. Siinä puhui mies myötätuntoisten ihmisten
tuttavallisessa piirissä. Hänellä oli kaunis, kuuluva ja miellyttävä
ääni, ja jo tuon äänen kaiussa oli ikäänkuin jotakin vilpitöntä ja
suoraa. Mutta kaikki käsittivät heti, että puhuja voi yhtäkkiä kohota
todelliseen pateettisuuteen — ja »iskeä sydämiin ennenkuulumattomalla
voimalla». Hän ei ehkä puhunut niin puhdasta kieltä kuin Ippolit
Kirillovitš, mutta hän ei käyttänyt pitkiä lauseita, ja hänen puheensa
oli täsmällisempää. Yksi seikka ei miellyttänyt naisia: hän köyristi
kaiken aikaa omituisesti selkäänsä, varsinkin puheen alussa, ei
oikeastaan kumartanut, vaan ikäänkuin koetti lentää kuulijainsa luo,
ja silloin taipui nimenomaan toinen puoli hänen pitkästä selästään,
aivan kuin tuon pitkän ja hoikan selän keskikohdalla olisi ollut
saranat, niin että se saattoi kumartua miltei suoran kulman muotoon.
Puheensa alussa hän puhui ikäänkuin asiasta toiseen hypäten, ikäänkuin
ilman systeemiä, siepaten tosiasioita sieltä täältä, mutta loppujen
lopuksi puhe kuitenkin teki eheän vaikutuksen. Hänen puheensa olisi
voinut jakaa kahteen osaan: edellinen puoli oli kritiikkiä, syytteen
vääräksi osoittamista, toisinaan ilkeätä ja sarkastista. Mutta
puheensa jälkimmäisessä puolessa hän ikäänkuin yhtäkkiä muutti sävyä
ja koko otteensa ja kohosi heti pateettisuuteen, ja tätä näytti sali
odottaneenkin, ja kaikki alkoivat väristä innostuksesta. Hän meni
suoraan asiaan ja alkoi selittämällä, että vaikka hänen toimialansa
onkin Pietarissa, niin hän on monta kertaa käynyt muissakin Venäjän
kaupungeissa puolustamassa syytettyjä, sellaisia, joiden syyttömyydestä
hän on vakuutettu tai joiden syyttömyyden hän ennakolta aavistaa.
— »Samoin on minun käynyt tässäkin tapauksessa, — selitti hän. —
Jo ensimmäisistä sanomalehtien kertomuksista vilahti silmiini
jotakin, mikä minua tavattomasti hämmästytti ja sai asettumaan
syytetyn puolelle. Sanalla sanoen, mieltäni kiinnitti ennen kaikkea
eräs juridinen tosiasia, joka tosin esiintyy usein käytännössä
oikeudenkäynnissä, mutta ei minun tietääkseni ole koskaan esiintynyt
niin täydellisessä muodossa ja niin luonteenomaisin erikoispiirtein
kuin nyt käsiteltävänä olevassa jutussa. Tämä tosiasia minun pitäisi
määritellä vasta puheeni lopussa, kun päätän esitykseni, mutta minä
sanon kuitenkin ajatukseni jo aivan alussa, sillä minulla on se
heikkous, että käyn suoraan asiaan jättämättä tehoisimpia kohtia
loppuun ja käyttämättä viisaan säästeliäästi vaikutuskeinoja. Se
saattaa olla minun puoleltani vähemmän ovelaa, mutta se on sen sijaan
vilpitöntä esiintymistä. Tämä minun ajatukseni, tämä peruskaavani,
on seuraava: tosiasiat yhdessä puhuvat musertavasti syytettyä
vastaan, mutta samalla siinä ei ole yhtään tosiasiaa, joka kestäisi
arvostelua, jos sitä tarkastetaan erikseen, sinänsä! Seuratessani
asiaa edelleen huhujen ja sanomalehtien mukaan minä vakiinnuin yhä
enemmän tässä ajatuksessani, ja sitten minä sain yhtäkkiä syytetyn
omaisilta pyynnön tulla puolustamaan häntä. Riensin heti tänne,
ja täällä vakaumukseni lopullisesti vahvistui. Särkeäkseni tuon
tosiasian hirveän yhtäpitäväisyyden ja osoittaakseni jokaisen muka
syyllisyyttä todistavan tosiasian mitään todistamattomuuden ja
mielikuvituksellisuuden erikseen minä olen ryhtynytkin puolustajaksi
tässä asiassa.» —

Näin alkoi puolustaja ja lausui sitten yhtäkkiä:

— Herrat valamiehet, minä olen täällä uusi mies. Mitkään saamani
vaikutelmat eivät ole ennakkomielipiteitten muodostelemia.
Hurjaluonteinen ja hillitön syytetty ei ole ennakolta loukannut minua
niinkuin ehkä satoja ihmisiä tässä kaupungissa, minkä vuoksi monet
jo edeltäpäin ovat hänelle epäsuopeita. Tietysti minäkin myönnän,
että täkäläisen yhteiskunnan siveellinen tunne on oikeasta syystä
kuohahtanut: syytetty on luonteeltaan hurja ja hillitön. Täkäläisissä
seurapiireissä hänet kuitenkin otettiin vastaan, suosittiinpa häntä
suurikykyisen syyttäjänkin perheessä. (Huom.! Näitten sanojen
kohdalla kuului yleisön joukosta pari kolme naurahdusta, ja vaikka
ne tukahtuivat nopeasti, niin jokainen kuitenkin huomasi ne. Me
tiesimme kaikki, että prokuraattori otti talossaan Mitjan vastaan
aivan vastoin tahtoaan, ainoastaan siksi, että prokuraattorin
rouva jostakin syystä piti tätä hauskana miehenä, — prokuraattorin
rouva, joka oli mitä sivein ja kunnioitettavin, ja joka mielellään
erinäisissä tapauksissa, etupäässä pikkuasioissa, pani puolisonsa
tahtoa vastaan. Mitja oli muuten käynyt heidän kodissaan jokseenkin
harvoin.) Siitä huolimatta rohkenen otaksua, — jatkoi puolustaja, —
että niinkin itsenäisesti ajattelevassa ja luonteeltaan oikeamielisessä
miehessä kuin minun opponenttini on, on saattanut syntyä onnetonta
klienttiäni kohtaan jossakin määrin harhaan osunut ennakkoluulo.
Oi, sehän on niin luonnollista: onneton mies on täysin ansainnut,
että häneen suhtaudutaan jopa ennakkoluuloisestikin. Ja loukattu
siveellinen tunne, sekä vieläkin enemmän loukattu esteettinen tunne, ei
toisinaan voi heltyä. Tietysti lahjakkaan syyttäjän puheessa me kaikki
kuulimme ankaran analyysin syytetyn luonteesta ja teoista, ankaran
kriitillisen suhtautumisen asiaan, ja ennen kaikkea esitettiin niin
syviä psykologisia tarkasteluja asian olemuksen selvittämiseksi meille,
että perehtyminen näihin syvyyksiin ei ollenkaan ole mahdollinen, jos
suhtautuu jossakin määrinkin tarkoituksellisesti ja pahansuovasti
syytetyn persoonaan. Mutta onhan asioita, jotka ovat vielä pahempia,
vielä tuhoisampia tämmöisissä tapauksissa kuin kaikkein ilkeämielisin
ja tarkoituksellisin suhtautuminen asiaan. Juuri silloin nimittäin,
jos meidät on esimerkiksi saanut valtaansa eräänlainen niin sanoakseni
taiteellinen leikittely, taiteellisen luomisen tarve, niin sanoakseni
romaanin sepittäminen, varsinkin jos olemme Jumalalta saaneet suuret
lahjat psykologian alalla. Jo Pietarissa, vasta tehdessäni lähtöä
tänne, minulle huomautettiin ennakolta — ja tiesinhän minä sen itsekin
ilman mitään ennakkohuomautuksia, — että saan täällä opponentikseni
sangen syvän ja hienon psykologin, joka jo kauan sitten on tällä
ominaisuudellaan saavuttanut eräänlaisen erikoislaatuisen maineen
meidän vielä nuoressa lakimiesmaailmassamme. Mutta psykologia, hyvät
herrat, vaikka se onkin syvämielinen asia, muistuttaa kuitenkin
keppiä, jossa on kaksi päätä (naurahdus yleisön joukossa). Oi, te
annatte minulle tietysti anteeksi arkisen vertaukseni; minä en
kykene puhumaan hyvin kaunopuheisesti. Mutta otanpa esimerkin, —
ensimmäisen, mikä sattuu muistumaan mieleeni syyttäjän puheesta.
Syytetty juostessaan yöllä puutarhassa pakoon kiipeää aidan yli ja
iskee vaskisella survimella maahan lakeijan, joka on tarttunut hänen
jalkaansa. Sitten hän heti hyppää takaisin puutarhaan ja puuhailee
kokonaista viisi minuuttia maahan tuupertuneen tarkastelussa koettaen
päästä selville, oliko hän tappanut tämän vai eikö. Ja nyt syyttäjä ei
millään ehdolla ota uskoakseen todeksi syytetyn väitettä, että hän oli
hypännyt ukko Grigorin luo säälistä. »Ei, voiko muka olla sellaista
tunteellisuutta semmoisella hetkellä; se on luonnotonta, hän hyppäsi
alas nimenomaan päästäkseen varmuuteen: onko elossa vai kuollut hänen
tihutyönsä ainoa todistaja, ja sillä hän siis todistikin tehneensä
tämän tihutyön, koska hän ei voinut hypätä puutarhaan minkään muun
syyn, viettymyksen tai tunteen johdosta.» Siinä on psykologia; mutta
ottakaamme sama psykologia ja soveltakaamme se asiaan toisesta päästä
lähtien, niin tulos on aivan yhtä todenmukainen. Murhaaja hyppää alas
varovaisuudesta, päästäkseen varmuuteen, onko todistaja elossa vai
eikö, mutta kuitenkin hän on juuri-ikään jättänyt murhaamansa isän
huoneeseen, syyttäjän oman todistuksen mukaan, äärettömän raskauttavan
todistuskappaleen itseänsä vastaan, nimittäin rikkireväistyn käärön,
johon oli kirjoitettu, että siinä oli ollut kolmetuhatta. »Jos hän
olisi vienyt tämän käärön mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa
olisi tietänyt, että käärö oli ollut olemassa ja että siis syytetty
oli ryöstänyt rahat.» Näin lausui syyttäjä itse. No, yhteen asiaan,
nähkääs, ei riittänyt varovaisuutta, mies joutui pois suunniltaan,
pelästyi ja pakeni jättäen lattialle todistuskappaleen, mutta kun hän
kaksi minuuttia myöhemmin löi maahan ja tappoi toisen miehen, niin heti
samassa ilmenee sydämetön ja harkitseva varovaisuuden tunne meidän
suureksi mielihyväksemme. Mutta olkoon, olkoon, että se oli niin:
siinäpä psykologian hienous onkin, että tämmöisissä olosuhteissa minä
nyt olen verenhimoinen ja terävänäköinen kuin kaukaasialainen kotka,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sokea ja arka kuin vähäpätöinen
myyrä. Mutta jos minä olen niin verenhimoinen ja julman harkitseva,
että tehtyäni murhan hyppäsin alas vain katsoakseni, onko elossa
vai ei se, joka voi todistaa minua vastaan, niin mitä syytä luulisi
minulla olevan puuhailla tämän uuden uhrini ääressä kokonaista viisi
minuuttia ja hankkia siinä kenties uusia todistajia vastaani? Miksi
kostutin nenäliinani pyyhkimällä verta nujertamani miehen päästä, joten
nenäliinasta sitten tulee niinikään todistuskappale minua vastaan.
Ei, jos me kerran olemme niin harkitseva ja kovasydäminen, niin eikö
olisi ollut parempi, että alas hypättyämme olisimme kolhaisseet
maassa makaavaa palvelijaa vielä jonkin kerran päähän sillä samalla
survimella tappaaksemme hänet aivan lopullisesti, ja sitten olisimme
olleet aivan huoleton, kun todistaja olisi raivattu pois tieltä? Ja
lopuksi, minä hyppään alas ottaakseni selville, onko hengissä vai
ei se, joka voi todistaa minua vastaan, mutta jätän samaan paikkaan
tielle toisen todistajan, nimittäin sen saman survimen, jonka minä
sieppasin kahden naisen asunnosta ja jonka he molemmat aina voivat
tuntea omakseen ja sitten todistaa minun ottaneen sen heiltä. Enkä
minä sitä edes unohtanut tielle enkä pudottanut hajamielisyydessäni
ja ollessani suunniltani: ei, me nimenomaan viskasimme pois aseemme,
sillä se löydettiin noin viidentoista askelen päästä siitä paikasta,
missä Grigori tuupertui maahan. Kysytään, miksi me sitten teimme
niin? Siksipä juuri sen teimmekin, että mielemme tuli katkeraksi, kun
olimme tappaneet ihmisen, vanhan palvelijan, ja siksi me harmistuneena
ja kiroten paiskasimme pois survimen joka oli ollut murha-aseena,
muulla tavalla ei asia voinut olla, miksi se muuten olisi paiskattu
sellaisella vauhdilla? Jos taas saatoimme tuntea surua ja sääliä
ihmisen tappamisesta, niin se johtui siitä, että emme olleet tappaneet
isäämme. Jos olisimme murhanneet isämme, niin emme olisi säälistä
hypänneet alas toisen maahan lyödyn luo, silloin olisi ollut valalla
toinen tunne, ei silloin ollut aikaa sääliä, vaan oli ajateltava
itsensä pelastamista, se on tietysti selvää. Päinvastoin, toistan sen,
olisimme murskanneet hänen kallonsa lopullisesti emmekä puuhailleet
hänen tähtensä viisi minuuttia. Oli sijaa säälille ja jalolle tunteelle
juuri sen tähden, että omatunto sitä ennen oli puhdas. Siinä on siis
jo toinen psykologia. Minähän, herrat valamiehet, tahallani turvauduin
nyt itsekin psykologiaan osoittaakseni havainnollisesti, että sen
pohjalla voi tehdä millaisia päätelmiä tahansa. Kaikki riippuu siitä,
kenen käsissä se on. Psykologia houkuttelee kaikkein vakavimpiakin
ihmisiä sepittämään romaania ja aivan vastoin heidän tahtoaan. Minä
puhun liiallisuuksiin menevästä psykologiasta, herrat valamiehet,
eräänlaisesta sen väärinkäyttämisestä. —

Tässä kohtaa kuului taaskin hyväksyviä naurahduksia yleisön
joukosta, ja nauru kohdistui prokuraattoriin. En ryhdy esittämään
seikkaperäisesti puolustajan puhetta kokonaisuudessaan, otan siitä vain
muutamia paikkoja, muutamia pääkohtia.



11.

Rahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.


Puolustajan puheessa oli yksi kohta, joka hämmästytti kaikkia,
— nimittäin se, jossa hän kokonaan kielsi noiden onnettomien
kolmentuhannen ruplan olemassaolon ja siis myöskin ryöstön
mahdollisuuden.

— Herrat valamiehet, — alkoi puolustaja, — tässä asiassa hämmästyttää
jokaista muualta tullutta ja ennakkoluulotonta ihmistä kuvaava
erikoisuus, nimittäin: syytös ryöstöstä ja samalla kertaa täydellinen
mahdottomuus tosiasiallisesti osoittaa, mitä oikeastaan on ryöstetty.
On muka ryöstetty rahaa, nimenomaan kolmetuhatta, — mutta onko noita
rahoja edes ollut olemassa, sitä ei tiedä kukaan. Ajatelkaahan:
ensiksikin, kuinka me saimme tietää, että nuo kolmetuhatta olivat
olemassa, ja kuka ne oli nähnyt? Ne oli nähnyt ja siihen, että ne
oli pantu päällekirjoituksella varustettuun kääröön, oli viitannut
ainoastaan palvelija Smerdjakov. Hän oli kertonut tästä jo ennen
katastrofia syytetylle ja tämän veljelle Ivan Fjodorovitšille.
Asiasta oli annettu tieto myös rouva Svetloville. Mutta ei kukaan
näistä kolmesta henkilöstä ollut kuitenkaan nähnyt rahoja, ne oli
nähnyt ainoastaan Smerdjakov, mutta nyt herää itsestään kysymys: jos
olisikin totta, että ne olivat olemassa ja että Smerdjakov oli ne
nähnyt, niin milloin hän oli nähnyt ne viimeksi? Entäpä jos herra oli
ottanut nuo rahat pois pieluksen alta ja pannut takaisin lippaaseen
sanomatta siitä mitään hänelle? Huomatkaa, että Smerdjakovin sanojen
mukaan rahat olivat vuoteen sisällä, patjan alla; syytetyn täytyi
repiä ne esille patjan alta, mutta vuode oli aivan koskematon, ja
tämä on tarkasti mainittu pöytäkirjassa. Kuinka syytetty ei ollenkaan
rypistänyt mitään vuoteesta eikä sen lisäksi vielä verisillä käsillään
ollenkaan tahrannut aivan uusia, hienoja makuuvaatteita, jotka juuri
sinä päivänä oli vuoteeseen pantu? Mutta meille sanotaan: entä
käärö lattialla? Tuosta kääröstäpä juuri kannattaakin hiukan puhua.
Olin äsken hiukan ihmeissäni: ryhtyessään puhumaan tästä kääröstä
suurikykyinen syyttäjä yhtäkkiä itse, — kuuletteko, hyvät herrat,
itse, — lausui siitä puheessaan, juuri siinä paikassa, jossa hän
osoittaa, miten järjetön on se otaksuma, että murhaaja oli Smerdjakov:
»jos ei tuota päällystä olisi ollut, jos ei se olisi jäänyt lattialle
todistuskappaleeksi, jos ryöstäjä olisi vienyt sen mennessään, niin
ei kukaan koko maailmassa olisi saanut edes tietää, että oli ollut
olemassa käärö ja siinä rahoja ja että siis syytetty oli ryöstänyt
rahat.» Siis ainoastaan tuo reväisty paperipala päällekirjoituksineen
on itse syyttäjänkin tunnustuksen mukaan aiheuttanut syytetyn
syyttämisen ryöstöstä, »muutenhan ei kukaan olisi tietänyt ryöstöä
olleenkaan eikä kenties rahojenkaan olemassaolosta.» Mutta todistaako
vain se, että tuo paperipala oli lattialla, siinä olleen rahoja ja
että rahat on ryöstetty? »Mutta», vastataan, »Smerdjakovhan näki ne
käärössä», mutta milloin, milloin hän näki ne viimeksi, sitä minä
kysyn. Minä olen puhunut Smerdjakovin kanssa, ja hän sanoi minulle
nähneensä ne kaksi päivää ennen katastrofia. Mutta miksi minä en voisi
otaksua esimerkiksi sellaista seikkaa, että ukko Fjodor Pavlovitš
sulkeutuneena huoneeseensa ja hysteerisen kärsimättömästi odottaessaan
lemmittyään, yhtäkkiä joutessaan sai päähänsä ottaa käärön esille ja
avata sen: »Mitäpä», muka, »kääröstä, kenties hän ei vielä uskokaan,
mutta kun näytän hänelle kolmekymmentä sataruplasta yhdessä nipussa,
niin eiköhän se tee voimakkaampaa vaikutusta, taitaapa nousta sylki
suuhun», ja hän repäisee kirjekuoren, ottaa siitä rahat ja heittää
kuoren lattialle isännän oikeudella ja tietysti pelkäämättä sitä
minään todistuskappaleena. Kuulkaa, herrat valamiehet, onko mitään sen
mahdollisempaa kuin tämmöinen otaksuma ja tämmöinen tosiasia? Miksi
se olisi mahdotonta? Mutta jos jotakin tuommoista saattoi tapahtua,
niin silloinhan syyte ryöstöstä raukeaa itsestään: ei ollut rahoja,
ei siis tapahtunut ryöstöäkään. Jos käärön päällys oli lattialla
todistuskappaleena siitä, että siinä oli ollut rahaa, niin miksi minä
en voi vakuuttaa päinvastaista, nimittäin että päällys oli lattialla
juuri sen tähden, ettei siinä enää ollut rahoja, jotka sitä ennen siitä
oli ottanut itse isäntä? »Niin, mutta minne ovat siinä tapauksessa
rahat joutuneet, jos ne oli kääröstä ottanut itse Fjodor Pavlovitš,
hänen talostaan ei etsittäessä niitä löydetty?» Ensiksikin osa rahoista
löydettiin hänen lippaastaan, ja toiseksi hän saattoi ottaa rahat
kääröstä jo aamulla tai edellisenä päivänä, käyttää niitä muulla
tavoin, antaa ne pois, lähettää ne muualle, vieläpä muuttaa mieltään ja
kokonaan muuttaa toimintasuunnitelmaansa pitämättä kaiken tämän ohessa
ollenkaan tarpeellisena ilmoittaa tästä ennakolta Smerdjakoville. Mutta
jos on olemassa edes mahdollisuus otaksua tämmöistä — niin kuinka
voidaan niin itsepintaisesti ja niin varmasti syyttää syytettyä siitä,
että hän on tehnyt murhan ryöstääkseen, ja väittää ollenkaan ryöstön
tapahtuneen? Tällä tavoinhan me siirrymme romaanien alalle. Sillä
jos vakuuttaa, että jokin esine on ryöstetty, niin täytyy näyttää
tuo esine tai ainakin epäämättömästi todistaa sen olleen olemassa.
Mutta sitä ei kukaan edes ole nähnytkään. Äskettäin Pietarissa eräs
nuori mies, melkein poika vielä, kahdeksantoistavuotias vähäpätöinen
katukaupustelija, meni keskellä kirkasta päivää kirves mukanaan
rahanvaihtoliikkeeseen ja tavattomalla, tyypillisellä röyhkeydellä
tappoi liikkeen isännän ja vei mennessään tuhatviisisataa ruplaa rahaa.
Noin viiden tunnin kuluttua hänet vangittiin ja hänen hallustaan
löydettiin kaikki nuo puolitoistatuhatta, lukuunottamatta viittätoista
ruplaa, jotka hän jo oli ennättänyt tuhlata. Sitäpaitsi liikeapulainen,
joka murhan tapahduttua oli palannut puotiin, ilmoitti poliisille ei
ainoastaan varastetun rahamäärän suuruutta vaan myös minkälaisia rahoja
se oli, montako minkin arvoista seteliä, paljonko kultarahoja ja minkä
arvoisia, ja vangitulta murhaajalta löydettiin juuri ne setelit ja
rahat. Lisäksi vielä murhaaja tunnusti täydellisesti ja avomielisesti,
että hän oli tehnyt murhan ja vienyt mukanaan juuri ne rahat. Tätä,
herrat valamiehet, minä nimitän syyllisyyden todistamiseksi! Tässä
minä tiedän ja näen ja tunnen rahat käsissäni enkä voi sanoa, ettei
niitä ole tai ettei niitä ole ollut. Onko niin laita nyt käsiteltävässä
jutussa? Ja kuitenkin on kysymyksessä elämä ja kuolema, ihmisen
kohtalo. »Niin», sanotaan, »mutta sinä yönähän hän kekkeröi, syyti
ympärilleen rahoja, hänellä havaittiin olevan puolitoistatuhatta
ruplaa, — mistä hän ne otti?» Mutta juuri siksi, että osoitettiin
olevan vain puolitoistatuhatta eikä toista puolta rahamäärästä
voitu löytää eikä osoittaa missään olevan, juuri siksi on selvää
ja todistettua, että nuo rahat saattoivat olla aivan muita rahoja
eivätkä koskaan olleet missään käärössä olleetkaan. Kun laskettiin
ajan kulku (ja hyvin tarkasti) valmistavaa tutkimusta toimitettaessa,
niin havaittiin ja todistettiin, että syytetty ei juostessaan
palvelijatarten luota virkamies Perhotinille ollut poikennut kotiinsa
eikä minnekään muuallekaan ja sen jälkeen oli kaiken aikaa toisten
ihmisten parissa eikä siis voinut erottaa puolta kolmestatuhannesta
ja piilottaa niitä jonnekin kaupungissa. Tämäpä seikka olikin syynä
siihen syyttäjän otaksumaan, että rahat on piilotettu johonkin rakoon
Mokrojen kylässä. Eiköhän vain Udolfin linnan maanalaisiin holveihin,
hyvät herrat? Eikö tämä otaksuma todellakin ole haaveellinen,
romaaniin sopiva? Ja huomatkaa, jos raukeaa vain tämä otaksuma,
nimittäin että rahat on piilotettu Mokrojeen, — niin koko syytös
ryöstöstä lentää ilmaan, sillä missä ovat, minne ovat joutuneet
silloin nuo puolitoistatuhatta? Millä ihmeen tavalla ne ovat voineet
kadota, jos on todistettu, ettei syytetty ole missään käynyt? Ja
tämmöisillä romaaneilla me olemme valmiit tuhoamaan ihmiselämän!
Sanotaan: »Kuitenkaan hän ei ole osannut selittää, mistä hän otti nuo
puolitoistatuhatta, jotka löydettiin hänen hallustaan, ja sitäpaitsi
kaikki tiesivät, että ennen tätä yötä hänellä ei ollut rahoja.» Kuka
sen tiesi? Mutta syytetty on antanut selvän ja varman selityksen siitä,
mistä hän otti rahat, ja jos tahdotte, herrat valamiehet, jos tahdotte,
— niin ei koskaan ole voinut eikä voi olla mitään uskottavampaa kuin
tämä todistus eikä sitäpaitsi mitään syytetyn luonteelle ja sielulle
ominaisempaa. Syyttäjä on mieltynyt omaan romaaniinsa: heikkotahtoinen
mies, joka oli päättänyt ottaa morsiamensa hänelle niin häpeällisesti
tarjoamat kolmetuhatta, ei muka voinut erottaa niistä puolta ja
ommella sitä pussiin, päinvastoin hän, jos olisi ommellutkin, olisi
joka toinen päivä ratkonut pussin auki ja noppinut satasen kerrallaan
ja sillä tavoin vienyt siitä kaikki kuukauden kuluessa. Muistakaa,
että tuo kaikki esitettiin sellaisella äänensävyllä, joka ei suvaitse
mitään vastaväitteitä. Mutta entäpä jos asia tapahtuikin aivan toisin,
entäpä jos te sepititte romaanin, mutta siinä on aivan toinen henkilö?
Siinäpä se onkin, että te olette luonut aivan toisen henkilön! Kenties
väitetään: »On todistajia siihen, että hän pani menemään Mokrojen
kylässä kaikki nuo neiti Verhovtsevilta otetut rahat kuukautta ennen
katastrofia, kaikki yhdellä kertaa, viimeistä kopeekkaa myöten, eikä
siis voinut panna niistä toista puolta erilleen.» Mutta keitä ovat nuo
todistajat? Kuinka uskottavia nämä todistajat ovat, se on oikeudessa jo
nähty. Sitäpaitsi näyttää leipäpala toisen kädessä aina suuremmalta.
Lopuksi ei ainoakaan noista todistajista ole itse laskenut niitä
rahoja, vaan ainoastaan arvioinut silmämäärältä. Todistihan todistaja
Maksimov syytetyllä olleen käsissään kaksikymmentätuhatta. Nähkääs,
herrat valamiehet, kun kerran psykologiassa on kaksi päätä, niin
sallikaa minun tässäkin ottaa käytäntöön toinen pää ja katsokaamme,
onko tulos sama.

Kuukautta ennen katastrofia neiti Verhovtsev uskoi syytetyn huostaan
postitse lähetettäväksi kolmetuhatta ruplaa, mutta kysytään: oliko
oikein, että ne uskottiin niin häpäisevällä ja niin alentavalla tavalla
kuin äsken saimme kuulla? Neiti Verhovtsevin ensimmäinen todistus
samasta asiasta oli toisenlainen, kokonaan toisenlainen; toisessa
todistuksessa taas me kuulimme vain suuttumuksen ja koston huutoja,
kauan salassa olleen vihan huutoja. Mutta jo se seikka, että todistaja
yhden kerran, ensimmäisessä todistuksessaan, todisti väärin, antaa
meille oikeuden päätellä, että toinenkin todistus voi olla väärä.
Syyttäjä »ei tahdo, ei uskalla» (hänen omat sanansa) kajota tähän
romaaniin. Olkoon, en minäkään siihen kajoa, mutta otan kuitenkin
itselleni vapauden vain huomauttaa, että jos puhdas ja moraalisessa
suhteessa korkealla tasolla oleva henkilö, jommoinen korkeasti
kunnioitettava neiti Verhovtsev kieltämättä on, jos tällainen henkilö,
sanon minä, katsoo voivansa yhtäkkiä oikeudessa muuttaa ensimmäistä
todistustaan suoranaisena tarkoituksenaan syöstä syytetty turmioon,
niin on selvää sekin, ettei hän ole antanut tuota todistustaan
intohimottomasti, kylmäverisesti. Kielletäänkö meiltä todellakin
oikeus päätellä, että kostonhimoinen nainen on voinut monessa kohdin
liioitella? Niin, nimenomaan liioitella sitä häpeää ja alennusta,
joka liittyi hänen rahantarjoukseensa. Päinvastoin rahat tarjottiin
juuri sillä tavoin, että ne sentään saattoi ottaa vastaan, varsinkin
niin kevytmielinen mies kuin meidän syytettymme. Pääasia on, että hän
uskoi silloin pian saavansa isältään nuo kolmetuhatta, jotka tämä
tilien mukaan oli hänelle velkaa. Se oli kevytmielistä, mutta juuri
kevytmielisyydessään hän oli varmasti vakuutettu, että isä ne antaa,
että hän ne saa ja siis aina voi lähettää postissa neiti Verhovtsevin
hänelle uskomat rahat ja suorittaa velkansa. Mutta syyttäjä ei
mitenkään tahdo myöntää mahdolliseksi, että hän oli saattanut samana
päivänä, jolloin häntä syytettiin, erottaa saamistaan rahoista puolet
ja ommella ne pussiin: »Ei ole hän, muka, sellainen luonne, ei voinut
olla sellaisia tunteita.» Mutta itsehän te huusitte, että Karamazov on
leveä luonne, itsehän te huusitte kahdesta äärimmäisestä pohjattomasta
syvyydestä, jotka Karamazov kykenee näkemään. Karamazov on juuri
sellainen luonne, jossa on kaksi puolta, kaksi pohjatonta syvyyttä,
että hän tuntiessaan mitä hillittömintä juomisen halua voi pysähtyä,
jos jokin asia toiselta puolen saa osakseen hänen huomionsa. Mutta
toinen puoli, sehän oli rakkaus, — juuri tuo uusi rakkaus, joka silloin
oli syttynyt kuin ruuti, rakkaus, mutta tähän rakkauteen tarvittiin
rahoja, ne olivat enemmän, oi, paljon enemmän tarpeen siihen kuin edes
juominkeihin tuon saman lemmityn kanssa. Jos tämä sanoo hänelle: »Olen
sinun, en huoli Fjodor Pavlovitšista», ja hän ottaa hänet ja vie pois,
— niin silloin olisi millä vie. Sehän on tärkeämpää kuin juominki.
Tätäkö ei Karamazov ymmärtäisi? Tämähän häntä juuri kivistikin, tämä
huoli, — mitä epätodennäköistä siis siinä on, että hän pani nuo
rahat erilleen ja piilotti ne kaiken varalta? Mutta aika kuluu eikä
Fjodor Pavlovitš maksa syytetylle kolmeatuhatta, päinvastoin kuuluu
päättäneen käyttää ne juuri niillä houkutellakseen puoleensa hänen
lemmittynsä. »Jos Fjodor Pavlovitš ei maksa, niin silloinhan minä olen
Katerina Ivanovnan edessä varas.» Ja silloin syntyy hänen mielessään
ajatus, että hän menee ja panee nuo puolitoistatuhatta, joita hän yhä
edelleen kantaa rintansa päällä pussissa, neiti Verhovtsevin eteen
ja sanoo tälle: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Nytpä siis on
kaksinkertainen syy varjella noita puoltatoistatuhatta kuin silmäterää,
ei ensinkään avata pussia eikä noppia pois sen sisällystä sadan
ruplan erissä. Miksi te ette myönnä syytetyllä olevan kunniantuntoa?
Ei, hänessä on kunniantuntoa, otaksukaamme, että se ei ole oikeata,
otaksukaamme, että se eksyy sangen usein harhaan, mutta se on olemassa,
se on aivan intohimona, ja hän on osoittanut sen. Mutta asia kuitenkin
mutkistuu, mustasukkaisuuden tuskat kohoavat huippuunsa, ja yhä samat,
samat entiset kaksi kysymystä kummittelevat yhä piinallisempina
syytetyn kiihtyneissä aivoissa. »Minä annan rahat takaisin Katerina
Ivanovnalle: mutta millä varoilla minä vien pois Grušenjkan?» Jos hän
hurjasteli sillä tavoin, joi itsensä juovuksiin ja remusi ravintoloissa
koko tuon kuukauden ajan, niin ehkäpä se tapahtui juuri sen tähden,
että mieli tuntui katkeralta, olo sietämättömältä. Nämä kaksi kysymystä
kärjistyivät lopulta siinä määrin, että saattoivat hänet viimein
epätoivoon. Hän lähetti nuoremman veljensä isän luo pyytämään tältä
kolmeatuhatta viimeisen kerran, mutta malttamatta odottaa vastausta
hän syöksyi tämän luo itse ja pieksi ukkoa todistajien nähden. Tämän
jälkeen tietysti ei ollut ketään, jolta saisi rahaa, piesty isä ei
anna. Saman päivän iltana hän lyö rintaansa, juuri rinnan yläosaan,
jossa on tuo pussi, ja vannoo veljelleen, että hänellä on keino, joka
estää häntä tulemasta konnaksi, mutta että hän kuitenkin jää siksi,
sillä hän näkee edeltäpäin, ettei hän käytä tuota keinoa, ei riitä
henkistä voimaa, ei riitä luonteenlujuutta. Miksi, miksi syyttäjä
ei usko Aleksei Karamazovin todistusta, joka annettiin niin puhtain
mielin, niin vilpittömästi, valmistamatta ja uskottavasti? Miksi hän
päinvastoin tahtoo pakottaa minut uskomaan jossakin raossa tai Udolfin
linnan kellareissa oleviin rahoihin? Samana iltana, keskusteltuaan
veljensä kanssa, syytetty kirjoittaa tuon onnettoman kirjeen, ja tämä
kirje onkin kaikkein tärkein, kaikkein suurenmoisin todistuskappale
siitä, että syytetty on tehnyt ryöstön! »Pyydän kaikilta ihmisiltä,
ja jos ihmiset eivät anna, niin tapan isäni ja otan hänen patjansa
alta, ruusunpunaisella nauhalla köytetystä kääröstä, kunhan vain Ivan
matkustaisi pois», — siinä on, muka, täydellinen murhan ohjelma, kuinka
siis hän ei olisi murhaaja? »Pantiin toimeen kirjoitetun mukaisesti!»
huudahtaa syyttäjä. Mutta ensiksikin kirje on juopuneen kirjoittama
ja se on kirjoitettu hirveän kiihtyneessä tilassa; toiseksi taaskin
hän kirjoittaa kääröstä Smerdjakovin sanojen mukaan, sillä itse hän ei
kääröä nähnyt, ja kolmanneksi kirjoitus on kirjoitus, mutta tehtiinkö
kirjoitetun mukaisesti, millä sen voi todistaa? Saiko syytetty käärön
pieluksen alta, löysikö hän rahat, oliko niitä edes olemassa? Ja
rahojenko tähden syytetty sinne juoksi, muistakaahan, muistakaahan! Hän
ei syöksynyt päistikkaa ryöstämään, vaan ainoastaan ottamaan selville,
missä oli tuo nainen, joka oli saanut hänet huolestumaan, — ei hän
siis juossut ohjelman mukaan, kirjoituksen mukaan, hän ei siis juossut
panemaan toimeen harkittua ryöstöä, vaan juoksi yhtäkkiä, sattumalta,
hurjan mustasukkaisuuden valtaamana! »Niin», sanotaan, »mutta kuitenkin
hän juostuaan perille ja tehtyään murhan otti myös rahat.» Mutta tekikö
hän loppujen lopuksi murhan vai eikö? Ryöstöä koskevan syytöksen
minä torjun inhoten: ei saa syyttää ryöstöstä, jollei voi täsmälleen
osoittaa, mitä on ryöstetty, se on selviö! Mutta tekikö hän murhan,
murhasiko ryöstämättä? Onko se todistettu? Eiköhän sekin ole romaani?



12.

Eikä murhaakaan tapahtunut


— Herrat valamiehet, tässä on kysymys ihmisen hengestä, ja täytyy
olla varovaisempi. Me kuulimme syyttäjän itsensä todistavan, että
aivan viimeiseen päivään asti, tähän päivään, tuomion päivään asti,
hän epäröi, syyttäisikö syytettyä täysin harkitusta murhasta, epäröi
siihen asti kuin tänään oikeudelle esitettiin tuo onneton »humalainen»
kirje. »Pantiin toimeen aivan kuin kirjoituksen mukaan!» Mutta toistan
taaskin: hän juoksi lemmittynsä luokse, tätä etsimään, ainoastaan
ottamaan selkoa, missä tämä oli. Sehän on eittämätön tosiasia. Jos tämä
olisi sattunut olemaan kotona, niin hän ei olisi juossut mihinkään,
vaan olisi jäänyt hänen luokseen eikä olisi pitänyt sitä, minkä oli
luvannut kirjeessä. Hän lähti juoksemaan sattumalta ja odottamatta, ja
»humalaista» kirjettään hän silloin kenties ei ollenkaan muistanut.
»Sieppasi», muka, »survimen», ja te muistatte, miten tästä yhdestä
ainoasta survimesta meille kehitettiin kokonainen psykologia, miksi
hänen muka täytyi pitää tätä survinta aseena, siepata se aseeksi y.m.
y.m. Tässä nousee mieleeni eräs hyvin tavallinen ajatus: entäpä jos
tuo survin ei olisi ollut näkösällä, ei olisi ollut hyllyllä, josta
syytetty sen tempasi, vaan olisi ollut kaapissa, — eihän se silloin
olisi sattunut syytetyn silmiin ja hän olisi lähtenyt juoksemaan
ilman asetta, tyhjin käsin, eikä silloin kenties olisi tappanutkaan
ketään. Kuinka minä voin päätellä, että survin todistaa aseella
varustautumista ja ennakolta harkittua aietta? Niin, mutta hän huuteli
ravintoloissa tappavansa isänsä, mutta kaksi päivää aikaisemmin,
sinä iltana, jolloin hän kirjoitti humalaisen kirjeensä, hän oli
hiljainen ja riitaantui ravintolassa ainoastaan yhden kauppa-apulaisen
kanssa, »sillä Karamazov ei voinut olla riitaantumatta». Mutta minä
vastaan tähän, että jos hän oli jo mielessään päättänyt sellaisen
murhan, vieläpä tehnyt suunnitelman, tuon kirjoituksen mukaisen, niin
varmaankaan hän ei olisi riitaantunut kauppa-apulaisenkaan kanssa,
ehkäpä ei ollenkaan olisi mennyt ravintolaankaan, sillä sydän, joka
hautoo tämmöistä asiaa, etsii hiljaisuutta ja näkymättömyyttä, tahtoo
hävitä kokonaan näkyvistä ja kuuluvilta: »Unohtakaa minut, jos
voitte», eikä tämä johdu ainoastaan varovaisesta harkinnasta, vaan
vaistosta. Herrat valamiehet, psykologiassa on kaksi päätä, ja mekin
kykenemme ymmärtämään psykologiaa. Mitä taasen tulee kaikkiin noihin
huuteluihin ravintoloissa koko tuon kuukauden aikana, niin vähänkö
huutelevat lapset tai juopuneet retustelijat tullessaan kapakoista ja
riidellessään keskenään: »Minä tapan sinut», eivätkä kuitenkaan tapa.
Ja tuo onneton kirjekin, — eikö sekin ole juopuneen vihastusta, eikö se
ole kapakasta ulos tulevan huuto: »Tapan, tapan teidät kaikki!» Miksi
se ei olisi niin, miksi ei olisi voinut olla niin? Minkätähden tämä
kirje on onneton, minkä tähden se ei päinvastoin ole hullunkurinen?
Juuri sen tähden, että löydettiin murhatun isän ruumis, sen tähden,
että todistaja näki syytetyn puutarhassa aseella varustettuna pakenevan
ja sai itse häneltä iskun, siis oli toimittu kirjoitetun mukaisesti
ja siksi ei kirjekään ole hullunkurinen, vaan kohtalokas. Jumalan
kiitos, me olemme päässeet pisteeseen: »Koska oli puutarhassa, niin
siis hän on tappanut.» Näillä kahdella pikku sanalla: koska _oli_, niin
välttämättömästi seuraa myös _siis_, saamme tyhjentävästi selitetyksi
kaiken, koko syytteen, — »oli, sentähden myöskin siis». Entäpä jos ei
olekaan _siis_, vaikka siellä olikin? Oi, minä myönnän, että tosiasiat
yhdessä, tosiasiain yhteensattuminen, todellakin puhuvat jokseenkin
kaunopuheista kieltä. Mutta tarkastelkaapa kuitenkin kaikkia näitä
tosiasioita erikseen, antamatta niiden yhdessä lumota itseänne:
miksi syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää oikeaksi sitä syytetyn
todistusta, että hän juoksi pois isänsä ikkunan luota? Muistakaa niitä
pistopuheita, joita tässä syyttäjä lasketteli kunnioituksesta ja
»hurskaista» tunteista, jotka muka yhtäkkiä valtasivat murhamiehen.
Entäpä jos tässä todellakin olikin jotakin semmoista, ei kunnioituksen,
vaan hurskauden tunnetta? »Luultavasti äitini sillä hetkellä rukoili
puolestani», todistaa syytetty tutkinnassa, ja hän juoksi pois heti,
kun oli tullut vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut hänen isänsä
talossa. »Mutta hän ei voinut tulla vakuutetuksi ainoastaan katsomalla
ikkunasta», väittää syyttäjä meitä vastaan. Miksi ei voinut? Ikkunahan
avattiin, kun syyttäjä koputti merkit. Silloin saattoi Fjodor Pavlovitš
lausua jonkin sellaisen sanan tai päästää sellaisen huudahduksen,
että syytetty yht'äkkiä saattoi tulla vakuutetuksi siitä, ettei rouva
Svetlov ollut siellä. Miksi on välttämättömästi otaksuttava asian
olleen niinkuin me sen kuvittelemme, niinkuin olemme nähneet hyväksi
kuvitella? Todellisuudessa voi vilahtaa tuhansia seikkoja, joita ei
havaitse kaikkein etevinkään romaaninsepittäjä. »Niin, mutta Grigori
näki oven avoimena, siis syytetty oli varmasti sisällä ja siis hän on
tehnyt murhankin.» Tästä ovesta, herrat valamiehet... Katsokaahan,
tuosta avoimesta ovesta todistaa ainoastaan yksi henkilö, joka
kuitenkin itse oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että... Mutta
olkoon, olkoon että ovi oli auki, olkoonpa että syytetty on väärin
todistanut, valehdellut itsesäilytysvietin ohjaamana, mikä on niin
ymmärrettävää hänen asemassaan, olkoon, olkoon, että hän meni sisälle
taloon, oli talossa, — miksi sitten hänen välttämättömästi täytyi tehdä
murha, koska oli sisällä, hän saattoi syöksyä sisälle, juoksennella
läpi huoneitten, saattoi töytäistä isänsä pois tieltään, saattoi
kolhaistakin isäänsä, mutta tultuaan vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov
ollut tämän luona, hän juoksi pois iloissaan siitä, ettei lemmitty
ollut siellä ja että hän oli tullut talosta tappamatta isäänsä. Juuri
tästä syystä hän kenties hyppäsikin hetkeä myöhemmin alas aidalta
kiivastuksissaan maahan lyömäänsä Grigoria auttamaan, koska hän kykeni
tuntemaan puhdasta tunnetta, säälin ja myötätunnon tunnetta, koska
hän oli paennut kiusausta tappaa isänsä, koska hän tunsi sydämensä
puhtaaksi ja iloiseksi sen johdosta, ettei ollut tappanut isäänsä.
Kauhistuttavan kaunopuheisesti kuvaa syyttäjä meille syytetyn hirveätä
tilaa Mokrojessa, kun lempi uudelleen avautui hänelle kutsuen häntä
uuteen elämään, ja kun hän ei enää saanut rakastaa, sillä hänen
takanaan oli hänen isänsä verinen ruumis ja ruumiin takana rangaistus.
Ja kuitenkin syyttäjä piti mahdollisena rakkauden, jonka hän myös
selitti oman psykologiansa mukaan: »Hurmion tila, muka, rikollista
viedään mestattavaksi, vielä on paljon aikaa, j.n.e., j.n.e.» Mutta
etteköhän te luonut toista henkilöä, herra syyttäjä, kysyn taaskin.
Onko, onko syytetty niin raaka ja tunnoton, että hän saattoi vielä
sillä hetkellä ajatella rakkautta ja oikeuden edessä kiemurtelua,
jos hän todellakin oli vuodattanut isänsä veren? Ei, ei ja ei! Heti
kun selvisi, että hänen lemmittynsä häntä rakastaa, kutsuu mukaansa,
lupaa hänelle uuden onnen, — oi, minä vannon, hänen olisi täytynyt
silloin tuntea kaksin verroin, kolmin verroin voimakkaampana tarve
surmata itsensä, ja hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, jos
hänen takanansa olisi ollut hänen isänsä ruumis! Oi, ei, hän ei olisi
unohtanut, missä pistolinsa olivat! Minä tunnen syytetyn: julma,
puiseva sydämettömyys, jonka syyttäjä panee hänen ominaisuudekseen, ei
ollenkaan ole hänen luonteensa mukainen. Hän olisi tappanut itsensä, se
on varmaa; hän ei tappanut itseään juuri sen tähden, että »äiti rukoili
hänen puolestaan» ja hänen sydämensä oli viaton isän vereen. Hän oli
murheissaan, hän tunsi tuskaa sinä yönä Mokrojessa ainoastaan maahan
lyömänsä ukko Grigorin tähden ja rukoili sydämessään Jumalaa, että
ukko nousisi ja tulisi tajuihinsa, että hänen iskunsa ei olisi ollut
kuolettava ja että hän säästyisi sen vaatimalta rangaistukselta. Miksi
ei voisi näin selittää tapahtumia? Mikä varma todistus meillä on siitä,
että syytetty meille valehtelee? Entä isän ruumis, huomautetaan meille
heti uudestaan: hän juoksi ulos, hän ei tappanut, — kuka sitten tappoi
vanhuksen?

Minä toistan, tässä on koko syytteen logiikka: kuka sitten tappoi,
jollei hän? Ei voi, muka, panna ketään hänen sijalleen. Herrat
valamiehet, onkohan se niin? Eikö todellakaan voi panna kerrassaan
ketään? Me kuulimme, miten syyttäjä laski sormillaan kaikki sinä yönä
siinä talossa olleet ja käyneet. Tulokseksi saatiin viisi henkeä. Kolme
näistä, minä myönnän sen, on täysin vapaata epäluulonalaisuudesta:
itse murhan uhri, Grigori ja tämän vaimo. Jäljelle jäivät siis
syytetty ja Smerdjakov, ja nyt syyttäjä huudahtaa tunteikkaasti,
että syytetty viittaa Smerdjakoviin sen tähden, että hän ei voi
viitata kehenkään muuhun, ja että jos olisi olemassa joku kuudes,
vaikkapa vain jonkun kuudennen haamu, niin syytetty heti luopuisi
syyttämästä Smerdjakovia, koska moinen syytös häntä hävettäisi,
ja viittaisi tuohon kuudenteen. Mutta, herrat valamiehet, miksi
minä en voisi päätellä aivan päinvastoin? Tässä on kaksi miestä:
syytetty ja Smerdjakov, — miksi minä en sanoisi, että te syytätte
klienttiäni yksinomaan siitä syystä, ettei ole ketään muuta, jota
syyttäisitte? Ja ketään muuta ei ole sen tähden, että te etukäteen
aivan mielivaltaisesti vapautitte Smerdjakovin kaikista epäluuloista.
Niin, totta on, että Smerdjakovia vastaan todistavat ainoastaan
syytetty itse, hänen kaksi veljeänsä, rouva Svetlov eikä kukaan muu.
Mutta onhan olemassa vieläkin eräänlainen todistaja: se on jokin,
vaikkakin epäselvän, kysymyksen esiintyminen yhteiskunnan piirissä,
jonkin epäluulon, kuuluu jonkinmoinen epäselvä huhu, tuntuu, että
vallitsee jonkinlainen odotus. Lisäksi antaa todistuksensa myöskin
eräs varsin luonteenomainen, vaikka, minä myönnän sen, epämääräinen
tosiasiain rinnakkain asettelu: ensiksikin tuo kaatuvataudin kohtaus
juuri katastrofipäivänä, kohtaus, jota syyttäjän jostakin syystä
näytti olevan pakko niin kovasti puolustella ja vakuutella. Sitten
tuo Smerdjakovin äkillinen itsemurha tuomion langettamisen edellisenä
iltana. Sitten syytetyn vanhemman veljen yhtä odottamaton todistus
tänään oikeudessa, vaikka hän tähän saakka oli uskonut veljensä
olevan syyllisen, sekä se, että hän yhtäkkiä toi rahat ja julistaa
hänkin vuorostaan Smerdjakovin murhaajaksi! Oi, minä olen täydelleen
vakuutettu niinkuin oikeuskin ja prokuraattori, että Ivan Karamazov
on sairas ja kuumeessa, että hänen todistuksensa tosiaankin saattoi
olla epätoivoinen yritys, sen lisäksi kuumehoureissa keksitty,
pelastaa veli syyttämällä vainajaa. Mutta joka tapauksessa sentään
mainittiin Smerdjakovin nimi, ja taaskin tuntuu siinä olevan jotakin
arvoituksellista. Jotakin tässä, herrat valamiehet, on ikäänkuin
jäänyt loppuun puhumatta ja loppuun viemättä. Ja ehkäpä se vielä tulee
loppuun puhutuksi. Mutta jättäkäämme toistaiseksi tämä, siitä tulee
edempänä puhe. Oikeus päätti äsken jatkaa jutun käsittelyä, mutta
nyt, sitä odoteltaessa, minä voisin kuitenkin jotakin huomauttaa
esimerkiksi Smerdjakov-vainajan luonteenkuvauksesta, jonka syyttäjä
suoritti niin tarkkasilmäisesti ja niin kyvykkäästi. Vaikka ihmettelen
kykyä, en kuitenkaan voi myöntää karakteristiikkaa asian olemukseen
nähden täysin oikeaan osuneeksi. Minä olen ollut Smerdjakovin luona,
olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kassaan, ja hän teki minuun aivan
toisenlaisen vaikutuksen. Hänellä oli heikko terveys, se on totta,
mutta luonteeltaan, mutta sydämeltään, — ei, hän ei ollut ollenkaan
niin heikko mies kuin syyttäjä on hänestä päätellyt. Varsinkaan minä
en löytänyt hänestä arkuutta, sitä arkuutta, jota syyttäjä meille
niin kuvaavasti esitteli. Suoruutta taas hänessä ei ollut ensinkään,
huomasin päinvastoin hirveätä epäluuloisuutta, joka kätkeytyi
naiivisuuden suojaan, ja hänellä oli äly, joka kykeni oivaltamaan
sangen monia asioita. Oi, syyttäjä on liian vähästä ruvennut
pitämään häntä matalajärkisenä. Minuun hän teki sangen täsmällisesti
määriteltävän vaikutuksen: lähdin hänen luotaan vakuutettuna siitä,
että hän oli ehdottomasti ilkeä olento, määrättömän kunnianhimoinen,
kostonhaluinen ja tuiki kateellinen. Olen koonnut erinäisiä tietoja
hänestä: hän vihasi syntyperäänsä, häpesi sitä ja muisteli hampaitaan
kiristellen, että »oli saanut alkunsa Smerdjaštšajasta». Palvelija
Grigoria ja tämän vaimoa kohtaan, jotka hänen lapsuudessaan olivat
olleet hänen hyväntekijöitään, hän oli epäkunnioittava. Venäjää hän
kirosi ja pilkkasi. Hän haaveili Ranskaan muuttamista ja muuttumista
siellä ranskalaiseksi. Hän oli jo aikaisemmin puhunut paljon ja usein
siitä, että hänellä ei ole varoja tähän. Minusta näyttää, ettei hän
rakastanut ketään paitsi itseään, mutta itseään kohtaan hän tunsi
ihmeellisen korkeata kunnioitusta. Sivistys oli hänen mielestään hyvät
vaatteet, puhtaat paidanrinnukset ja kiilloitetut saappaat. Pitäen
itseään (siihenkin on todistuksia) Fjodor Pavlovitšin aviottomana
poikana hän saattoi tuntea vihaa, kun hän vertasi asemaansa herransa
aviolasten asemaan: heillä, muka, on kaikki eikä hänellä mitään, heillä
on kaikki oikeudet ja he saavat periä, mutta hän on vain kokki. Hän
kertoi minulle, että hän oli itse yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa
laittamassa noita rahoja kääröön. Tarkoitus, johon tuo rahasumma
oli määrätty, — summa, jolla hän olisi voinut luoda onnensa, —
oli hänelle tietysti hyvin vastenmielinen. Sitäpaitsi hän näki
kolmetuhatta ruplaa, kirkkaita sadan ruplan seteleitä (minä kysyin
häneltä vartavasten tätä). Oi, älkää näyttäkö koskaan kateelliselle
ja itserakkaalle ihmiselle yhdellä kertaa suurta rahamäärää, mutta
hän näki nyt ensimmäisen kerran niin paljon rahaa samoissa käsissä.
Sataruplasten pinkka saattoi jättää hänen mieleensä kirvelevän kuvan,
joka ensimmäisellä kerralla ei johtanut mihinkään seurauksiin.
Suurikykyinen syyttäjä esitti meille tavattoman hienovivahteisesti
kaiken, mitä voi tuoda esille _pro_ ja _contra_ siihen otaksumaan
nähden, että Smerdjakovia voisi syyttää murhasta, ja hän kysyi
erityisesti: minkä tähden tämän tarvitsi teeskennellä kaatuvatautia?
Niin, mutta saattoihan olla niinkin, ettei hän teeskennellytkään,
kohtaus saattoi tulla aivan luonnollisella tavalla, ja sairas saattoi
sitten toipua. Otaksukaamme, ettei hän parantunut, mutta saattoihan hän
joka tapauksessa tulla tajuihinsa ja toipua, niinkuin kaatuvataudissa
tapahtuu. Syyttäjä kysyy: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki
murhan? Tuon hetken osoittaminen on tavattoman helppo tehtävä. Hän
saattoi toipua ja herätä syvästä unesta (sillä hän oli vain unessa:
kaatuvataudin kohtausten jälkeen seuraa aina syvä uni), juuri sillä
hetkellä, jolloin ukko Grigori tarttuen aidan yli pakenevaa syytettyä
jalkaan parkaisi niin, että se kuului yltympäri: »Isänmurhaaja!» Se
huuto, joka oli aivan tavallisuudesta poikkeava, hiljaisuudessa ja
pimeässä, juuri saattoikin herättää Smerdjakovin, joka ei tällöin
voinut nukkua enää kovin sikeästi: aivan luonnollista oli, että hän oli
saattanut jo tuntia aikaisemmin ruveta heräilemään. Noustuaan vuoteesta
hän lähtee miltei tiedottomasti ja ilman mitään aikeita huutoa kohti
nähdäkseen mitä siellä on tekeillä. Hänen päässään on taudin humua,
harkintakyky uinuu vielä, mutta nyt hän on puutarhassa, hän menee
valaistujen akkunain luo ja kuulee kauhean uutisen herralta, joka
tietysti ilostui hänen tulostaan. Ajatus syntyy heti hänen päässään.
Pelästyneeltä herraltaan hän saa kuulla kaikki yksityiskohdat. Ja nytpä
vähitellen hänen sekavissa ja sairaissa aivoissaan kehittyy ajatus —
kamala, mutta houkutteleva ja kiistämättömän johdonmukainen: tappaa,
ottaa rahaa kolmetuhatta ja syyttää sitten nuorta herraa: ketä muuta
nyt epäiltäisiinkään kuin nuorta herraa, ketä muuta voidaan syyttää
kuin nuorta herraa, kaikki todistaa häntä vastaan, hän oli täällä?
Kauhea rahan, saaliin himo saattoi vallata hänen sielunsa samalla kuin
hän ajatteli, että pääsisi rangaistuksetta. Oi, tuommoiset äkilliset
ja hillittömät puuskat esiintyvät niin usein tilaisuuden ilmaantuessa
ja, mikä tärkeintä, tulevat yhtäkkiä sellaisille murhamiehille,
jotka vielä hetkistä aikaisemmin eivät tietäneet, että heidän tekee
mieli murhata! Nyt Smerdjakov saattoi mennä sisälle herransa luo ja
toteuttaa suunnitelmansa, — miten, millä aseella? Oi, ensimmäisellä
kivellä, minkä hän otti puutarhasta. Mutta miksi, missä tarkoituksessa?
Entä kolmetuhatta, niillähän hän tekee onnensa. Oi, minä en puhu
ristiriitaisesti: rahat saattoivat olla olemassa ja olla siellä. Ja
ehkäpä Smerdjakov yksin tiesikin, mistä ne löytää, missä herra niitä
säilyttää. »No, entä rahojen päällys, entä lattialla oleva reväisty
kirjekuori?» Äsken kun syyttäjä tästä kääröstä puhuessaan esitti
sangen hienon mietelmän siitä, että sen saattoi jättää lattialle
nimenomaan tottumaton varas, juuri sellainen kuin Karamazov, eikä
ollenkaan Smerdjakov, joka ei mitenkään olisi jättänyt jälkeensä niin
raskauttavaa todistuskappaletta, — äsken, herrat valamiehet, tuota
kuunnellessani minut yhtäkkiä valtasi sellainen tunne, että kuulen
jotakin hyvin tuttua. Ja ajatelkaahan, juuri tämän saman mietelmän,
tämän saman arvailun, miten Karamazov olisi tehnyt käärölle, minä olin
kuullut täsmälleen kaksi päivää aikaisemmin Smerdjakovilta itseltään,
eikä siinä kyllin, vaan hän suorastaan hämmästytti minut tällä:
minusta nimittäin tuntui, että hän vilpillisesti tekeytyi naiiviksi,
koetti ennakoida, saada isketyksi minuun tuon ajatuksen, jotta minä
itse tekisin tuon saman johtopäätöksen, ja hän ikäänkuin johti minua
siihen. Eiköhän hän liene johtanut tutkijoitaan näin ajattelemaan?
Eiköhän hän saanut tuota ajatusta tungetuksi myöskin suurikykyisen
syyttäjän mieleen? Sanotaan: entä Grigorin vanha vaimo? Kuulihan
hän, miten sairas hänen vieressään vaikerteli koko yön. Niin, kuuli
kyllä, mutta tuo havainto on tavattoman epäluotettava. Tunsin erään
rouvan, joka katkerasti valitti, että häntä oli kaiken yötä herätellyt
pihalla haukkuva rakki ja estänyt häntä nukkumasta. Ja kuitenkin oli
koira-rukka, kuten selvisi, haukahtanut pari kolme kertaa koko yönä.
Ja se on luonnollista; ihminen nukkuu ja kuulee yhtäkkiä vaikerrusta,
hän herää harmistuneena siitä, että hänet herätettiin, mutta vaipuu
silmänräpäyksessä uudestaan uneen. Parin tunnin kuluttua kuuluu taas
vaikertelua, hän herää ja nukahtaa taas, lopuksi kuuluu vielä kerran
vaikerrus, taaskin vain parin tunnin kuluttua, kaiken kaikkiaan kolme
kertaa koko yössä. Aamulla nukkuja nousee ja valittaa, että joku
on vaikerrellut kaiken yötä ja tavan takaa herättänyt hänet. Mutta
siltä hänestä välttämättömästi täytyykin tuntua; unen väliajat, kaksi
tuntia joka kerralla, hän on ollut nukuksissa eikä niitä muista,
vaan muistaa ainoastaan heräämisen hetket, ja siksi hänestä tuntuu,
että häntä on herätelty kaiken yötä. »Mutta miksi, miksi», huudahtaa
syyttäjä, »Smerdjakov ei ole tunnustanut lapussa, jonka hän kirjoitti
kuolemansa edellä? Toiseen asiaan», muka, »Riitti omaatuntoa, mutta
ei toiseen.» Mutta sallikaahan sanoa: omatunto — se on jo katumusta,
mutta itsemurhaajan ei välttämättömästi tarvinnut tuntea katumusta,
hän tunsi vain epätoivoa. Epätoivo ja katumus — ne ovat kaksi aivan
eri asiaa. Epätoivo voi olla ilkeämielinen ja sovintoon taipumaton,
ja kohottaessaan kätensä itseään vastaan itsemurhaaja saattoi tuona
hetkenä kaksin verroin vihata niitä, joita oli kadehtinut koko
elämänsä ajan. Herrat valamiehet, varokaa tekemästä tuomiovirhettä!
Missä, missä suhteessa on epätodennäköistä kaikki se, mitä minä nyt
juuri olen teille esittänyt ja kuvannut? Sanokaa, missä kohdassa
minun esityksessäni on virhe, sanokaa missä kohdassa se on mahdoton,
järjetön! Mutta jos minun otaksumisissani on mahdollisuuden varjokin,
todennäköisyyden varjokin, — niin pidättykää lausumasta langettavaa
tuomiota. Mutta onko tässä ainoastaan varjo? Vannon kaiken pyhän
kautta, että minä täydelleen uskon oman, nyt juuri teille esittämäni
selityksen murhan tapahtumisesta. Mutta pääasia, pääasia on, että minua
kiusaa ja minut saa suunniltani yhä vain se ajatus, että koko suuressa
tosiasiain joukossa, joita syyttäjä on kasannut syytettyä vastaan,
ei ole ainoatakaan edes osapuilleen täsmällistä ja kumoamatonta ja
että onnettoman syöksevät turmioon ainoastaan nämä tosiasiat yhdessä.
Niin, yhdessä otettuina nuo tosiasiat ovat kauheat: tuo veri, tuo
sormista valuva veri, veriset liinavaatteet, tuo pimeä yö, jossa
kuuluu parkaisu »isänmurhaaja!», ja huutajan kaatuminen maahan pää
puhki lyötynä, ja sitten tuo suuri joukko lausumia, todistuksia,
eleitä, huutoja, — oi, se vaikuttaa niin voimakkaasti, voi niin lahjoa
vakaumuksen, mutta teidänkö vakaumuksenne, herrat valamiehet, se voi
lahjoa? Muistakaa, teille on annettu rajaton valta, valta sitoa ja
päästää. Mutta mitä suurempi valta on, sitä kauheampaa on sen käyttö!
Minä en hitustakaan peräydy siitä, mitä nyt olen sanonut, mutta olkoon
menneeksi, olkoon, että minäkin hetkiseksi asetun samalle kannalle
kuin syyttäjä, että onneton klienttini on tahrannut kätensä isänsä
verellä. Tämä on vain otaksuma, toistan sen, minä en hetkeäkään usko
hänen syyllisyyttänsä, mutta olkoon menneeksi, minä otaksun syytettymme
olevan syypään isänmurhaan, mutta kuulkaa kuitenkin sanaani, vaikkapa
minä otaksuisinkin tämmöistä. Sydämeni vaatii minua sanomaan teille
vielä erään asian, sillä minä aavistan, että teidänkin sydämissänne ja
mielissänne käy voimakas taistelu... Antakaa minulle anteeksi, herrat
valamiehet, se mitä sanon sydämestänne ja mielestänne. Mutta minä
tahdon pysyä totuudessa ja olla vilpitön loppuun asti. Olkaamme kaikki
vilpittömiä!...

Tässä kohdassa puolustajan puheen keskeytti jokseenkin voimakas
kättentaputus. Hän oli tosiaankin lausunut viimeiset sanansa
äänensävyllä, jossa kaikui sellainen vilpittömyys, että kaikki tunsivat
hänellä kenties todella olevan jotakin sanottavaa ja että se, mitä hän
nyt sanoo, onkin kaikkein tärkeintä. Mutta kuultuaan kättentaputuksen
puheenjohtaja uhkasi kuuluvalla äänellä »puhdistaa» oikeussalin, jos
»tuommoinen tapaus» vielä uudistuu. Syntyi hiljaisuus ja Fetjakovitš
alkoi puhua uudenlaisella, vakuutusta ilmaisevalla äänellä, aivan
toisenlaisella kuin oli puhunut tähän asti.



13.

Avionrikkoja ajatuksissa


— Eivät ainoastaan kaikki tosiasiat yhdessä syökse onnettomuuteen
klienttiäni, — lausui hän, — ei, minun klienttini syöksee
onnettomuuteen oikeastaan vain yksi tosiasia: se on isävanhuksen
ruumis! Jos olisi kysymyksessä tavallinen murha, niin te nähdessänne
kuinka mitättömiä, todistamattomia ja mielikuvituksellisia nuo
tosiasiat ovat, jos jokaista niitä tarkastetaan erikseen eikä kaikkia
yhdessä, — kumoaisitte syytteen, ainakin teitä epäilyttäisi tuhota
ihminen vain ennakkoluulosta häntä kohtaan, jonka ennakkoluulon
hän valitettavasti kylläkin on ansainnut! Mutta tässä ei ole
tavallinen murha, vaan isänmurha! Se tekee voimakkaan vaikutuksen,
vieläpä siinä määrin, että syytettä tukevien tosiasiain mitättömyys
ja todistamattomuus ei tunnu enää niin vähän sanovalta ja mitään
todistamattomalta, vieläpä kaikkein ennakkoluulottomimpienkin mielestä.
Kuinka voi vapauttaa semmoisen syytetyn? Entäpä jos hän on tappanut
ja pääsee rangaistuksetta, — tämmöistä tuntee sydämessään jokainen
melkeinpä tahtomattaan, vaistomaisesti. Niin, kamala asia on isänsä
veren vuodattaminen, — hänen, joka on minut siittänyt, hänen, joka
on minua rakastanut, hänen, joka ei ole säästänyt elämäänsä minun
takiani, vaan on lapsuusvuosistani lähtien tuntenut minun tuskani,
kärsinyt koko elämänsä minun onneni puolesta ja elänyt vain minun
iloistani, minun edistyksestäni! Oi, sellaisen isän surmaaminen —
sitähän ei kykene edes ajattelemaan! Herrat valamiehet, mitä on isä,
todellinen isä, mikä suuri sana tuo onkaan, miten kauhean suuri aate
sisältyykään tuohon nimitykseen! Me osoitimme äsken juuri osittain,
mitä todellinen isä on ja mitä hänen pitää olla. Mutta tässä asiassa,
joka nyt niin kiinnittää meidän kaikkien mieltä, jonka tuottaman
tuskan tunnemme sielussamme, — tässä asiassa isä, Fjodor Pavlovitš
Karamazov vainaja ei ollenkaan sopinut isä-käsitteeseen, siihen,
jonka sydämemme äsken muodosti. Se on onnettomuus. Niin, todellakin
joku isä toisiaan voi olla kuin onnettomuus. Tarkastelkaamme tätä
onnettomuutta lähemmin, — eihän pidä pelätä mitään, herrat valamiehet,
sillä tärkeä päätös on tehtävä. Varsinkaan meidän ei pidä pelätä nyt
eikä niin sanoakseni koettaa huitomalla karkoittaa jotakin ajatusta,
niinkuin lapset tai pelokkaat naiset, käyttääkseni suurikykyisen
syyttäjän sattuvaa sanontaa. Mutta tulisessa puheessaan kunnioitettava
vastustajani (ja hän oli vastustajani jo ennenkuin olin lausunut
sanaakaan), vastustajani huudahti muutamia kertoja: »Ei, minä en jätä
syytetyn puolustamista kenenkään tehtäväksi, minä en luovuta hänen
puolustamistaan Pietarista tulleelle puolustusasianajajalle, — minä
olen syyttäjä, minä olen myös puolustaja!» Näin hän huudahti muutamia
kertoja ja unohti kuitenkin mainita, että jos tuo hirveä syytetty
oli kokonaista kaksikymmentäkolme vuotta niin kiitollinen ainoastaan
yhdestä naulasta pähkinöitä, jotka hän sai ainoalta hänelle hänen
lapsena ollessaan ja hänen lapsuudenkodissaan hellyyttä osoittaneelta
ihmiseltä, niin eihän sellainen ihminen päinvastoin myöskään voinut
olla muistamatta kaikkien noiden kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana,
mitenkä hän oli juoksennellut avojaloin isänsä »takapihalla, ilman
saappaita, vain yksi nappi housuissa», kuten ihmisystävällinen tohtori
Herzenstube lausui. Oi, herrat valamiehet, miksi tarkastelisimme
lähemmin tätä »onnettomuutta», toistaisimme sen, minkä kaikki jo
tietävät! Mitä klienttini kohtasi tultuaan tänne isänsä luo? Ja
miksi, miksi pitää kuvata klienttini tunteettomaksi, itsekkääksi,
hirviöksi? Hän on hillitön, hän on raju ja hurjapäinen, siitä me häntä
nyt tuomitsemme, mutta kuka on syypää hänen kohtaloonsa, kuka on
syypää siihen, että hän, jolla oli hyviä taipumuksia ja kiitollinen,
tunteellinen sydän, sai niin nurinkurisen kasvatuksen? Opettiko hänelle
kukaan viisautta ja järkeä, onko häntä valistettu tiedoilla, rakastiko
häntä kukaan edes jonkin verran hänen lapsuudessaan? Minun klienttini
kasvoi Jumalan huomassa, toisin sanoen, niinkuin villipeto. Kenties
hän halusi nähdä isänsä monia vuosia kestäneen eron jälkeen, kenties
hän tuhansia kertoja sitä ennen, muistellessaan lapsuuttaan kuin unta,
karkoitti inhoittavat aaveet, joita hänen lapsuutensa unessa oli
ollut, ja halusi koko sydämestään puolustaa isäänsä ja syleillä häntä!
Mutta kuinka kävi? Hän saa tänne tultuaan osakseen vain kyynillistä
ivaa, epäluuloa ja koukkuilua riidanalaisten rahojen johdosta; hän
kuulee vain sellaisia keskusteluja ja elämänohjeita, jotka kirvelevät
sydäntä, joka päivä, »konjakkikullan ääressä», ja viimein hän
näkee isänsä koettavan viedä häneltä, omalta pojalta, hänen omilla
rahoillaan, lemmityn, — oi, herrat valamiehet, se on inhoittavaa ja
julmaa! Ja sama ukko valittaa kaikille poikansa kunnioituksenpuutetta
ja kovasydämisyyttä, mustaa häntä ihmisten seuroissa, vahingoittaa
häntä, panettelee häntä, ostelee Hänen velkakirjojaan toimittaakseen
hänet vankilaan! Herrat valamiehet, nämä sielut, nämä päältäpäin
katsoen hurjat ja hillittömät ihmiset, niinkuin minun klienttini, ovat
useimmiten tavattoman herkkäsydämisiä, he eivät vain näytä sitä. Älkää
naurako, älkää naurako ajatukselleni! Lahjakas syyttäjä pilkkasi äsken
klienttiäni säälimättömästi sanoessaan hänen rakastavan Schilleriä,
rakastavan »ihanaa ja korkeata». Minä en olisi pilkannut tätä hänen
sijassaan, syyttäjän paikalla! Niin, nämä sydämet, — oi, antakaa
minun puolustaa näitä sydämiä, joita niin harvoin ja niin väärin
ymmärretään, — nämä sydämet sangen usein kaipaavat jotakin hellää,
kaunista ja oikeata aivan kuin vastakohdaksi itselleen, hurjuudelleen,
julmuudelleen, — kaipaavat tiedottomasti, mutta kaipaavat. He näyttävät
päältäpäin intohimoisilta ja julmilta, mutta he kykenevät kärsimykseen
asti rakastamaan esimerkiksi naista, ja nimenomaan henkisellä ja
korkeammalla rakkaudella. Älkää taaskaan naurako minulle: näin on
kaikkein useimmin laita näiden luonteiden! He vain eivät voi salata
intohimoaan, joka joskus on sangen karkea, — tämäpä juuri hämmästyttää,
tämä huomataan, mutta ihmisen sisälle ei nähdä. Päinvastoin kaikki
heidän intohimonsa tulevat nopeasti tyydytetyiksi, mutta jalon,
ihanan olennon vieressä tämä näennäisesti karkea ja julma mies etsii
uudistusta, etsii mahdollisuutta parantua, tulla paremmaksi, tulla
yleväksi ja kunnialliseksi, — »korkeaksi ja ihanaksi», niin paljon kuin
tälle sanalle nauretaankin! Äsken sanoin, etten katso voivani kajota
klienttini ja neiti Verhovtsevin romaaniin. Mutta puoli sanaa voi
sentään sanoa: emme kuulleet todistusta, vaan ainoaltaan raivostuneen
ja kostavan naisen huutoa, eikä hänen, oi, ei hänen pitäisi soimata
uskottomuudesta, sillä hän itse on ollut uskoton! Jos hänellä olisi
ollut edes jonkin verran aikaa miettiä, niin hän ei olisi antanut
sellaista todistusta! Oi, älkää uskoko häntä, ei, klienttini ei ole
»peto», niinkuin hän häntä nimitti! Ristiinnaulittu ihmisten rakastaja
valmiina ristilleen lausui: »Minä olen hyvä paimen, hyvä paimen panee
henkensä lammasten edestä, ettei yksikään niistä joudu hukkaan»...
Älkäämme mekään antako ihmisen sielun joutua tuhon omaksi! Minä kysyin
äsken: mitä on isä, ja minä huudahdin, että se on suuri sana, kallis
nimi. Mutta sanaa, herrat valamiehet, on käytettävä rehellisesti, enkä
minä salli mainittavan esinettä sanalla ja nimityksellä, jonka se itse
itselleen omaksuu. Sellainen isä kuin murhattu ukko Karamazov ei voi
kantaa isän nimeä eikä ole sitä ansainnut. Rakkaus isään, jota isä itse
ei ole tehnyt oikeutetuksi, on järjettömyys, on mahdottomuus. Ei voi
luoda rakkautta tyhjästä, tyhjästä luo ainoastaan Jumala. »Isät, älkää
pahentako lastenne mieltä», kirjoittaa apostoli rakkautta liekehtivin
sydämin. En mainitse tässä näitä pyhiä sanoja klienttini takia, vaan
tahdon muistuttaa ne kaikkien isien mieliin. Kuka on antanut minulle
tämän vallan opettaa isiä? Ei kukaan. Mutta ihmisenä ja kansalaisena
minä huudan — _vivos voco!_ Me viivymme maan päällä vähän aikaa, me
teemme paljon huonoja tekoja ja puhumme huonoja sanoja. Mutta siksipä
käyttäkäämme sopivaa hetkeä yhdessä ollessamme sanoaksemme toinen
toisellemme hyvänkin sanan. Niin teen minäkin: niin kauan kuin olen
tällä paikalla, minä käytän hetkeäni. Ei suotta ole korkein tahto
lahjoittanut meille tätä puhujalavaa — tästä kuulee meidät koko Venäjä.
En puhu ainoastaan täkäläisille isille, vaan huudan kaikille isille:
»Isät, älkää pahentako lastenne mieltä!» Niin, täyttäkäämme ensin itse
Kristuksen käsky ja ottakaamme vasta sitten itsellemme oikeus vaatia
sitä lapsiltammekin. Muussa tapauksessa me emme ole lastemme isiä, vaan
heidän vihollisiaan, eivätkä he ole lapsiamme, vaan vihollisiamme,
ja me itse olemme tehneet heidät vihollisiksemme! »Millä mitalla te
mittaatte, sillä teillekin mitataan» — nämä eivät ole minun sanojani,
näin käskee evankeliumi: mittaamaan sillä mitalla, jolla teillekin
mitataan. Kuinka voimme syyttää lapsiamme, jos he mittaavat meille
meidän mitallamme? Äskettäin Suomessa eräs neito, palvelijatar, joutui
epäluulon alaiseksi siitä, että hän oli salaa synnyttänyt lapsen.
Alettiin pitää häntä silmällä, ja talon ullakolla, tiilikivikasan
takana, olikin hänen arkkunsa, josta kukaan ei ollut mitään tietänyt,
se avattiin ja siitä löydettiin äskensyntyneen ja hänen surmaamansa
lapsen ruumis. Samasta arkusta löydettiin kahden hänen jo sitä ennen
synnyttämänsä ja niinikään heti synnytyksen tapahduttua surmaamansa
pienokaisen luurangot, minkä hän myönsikin viakseen. Herrat valamiehet,
onko tämä lastensa äiti? Niin, hän synnytti heidät, mutta onko hän
heidän äitinsä? Rohkeneeko kukaan meistä käyttää hänestä äidin pyhää
nimitystä? Olkaamme rohkeita, herrat valamiehet, olkaamme suorastaan
uhkarohkeita, meidän velvollisuutemmekin on olla sellaisia tällä
hetkellä, eikä meidän sovi pelätä erinäisiä sanoja ja aatteita niinkuin
moskovalaiset kauppiaitten rouvat, jotka pelkäävät »metallia» ja
»tulikiveä». Ei, osoittakaamme päinvastoin, että viime vuosien edistys
on hipaissut meidänkin kehitystämme, ja sanokaamme suoraan: se, joka on
siittänyt, ei vielä ole isä, isä on se, joka on siittänyt ja ansainnut
isän nimen. Oi, tietysti on olemassa toinenkin merkitys, toinen tapa
tulkita isä-sanaa, joka vaatii, että isäni, vaikka hän olisikin peto
ja pahantekijä lapsiansa kohtaan, kuitenkin jäisi isäkseni ainoastaan
sentähden, että hän on minut siittänyt. Mutta tämä merkitys on jo niin
sanoakseni mystillinen, jota minä en käsitä järjelläni, vaan joka minun
on omaksuttava vain uskon kautta tai oikeammin sanoen _uskomalla_,
niinkuin monta muuta asiaa, joita minä en ymmärrä, mutta joita uskonto
kuitenkin käskee minun uskoa. Mutta siinä tapauksessa se jääköönkin
todellisen elämän piirin ulkopuolelle. Mutta todellisen elämän
piirissä, jolla ei vain ole oikeutensa, vaan joka itsekin panee suuria
velvollisuuksia, tässä piirissä meidänkin, jos tahdomme olla humaanisia
ja kristityitä, täytyy ja on velvollisuus soveltaa ainoastaan järjen ja
kokemuksen hyväksymiä vakaumuksia, jotka ovat kulkeneet analyysin ahjon
läpi, sanalla sanoen, toimia järkevästi eikä järjettömästi niinkuin
unessa ja houreessa, ettemme vahingoittaisi ihmistä, ettemme kiduttaisi
ja tuhoaisi ihmistä. Tämä, tämä onkin oikeata kristillistä toimintaa,
ei vain mystillistä, vaan järkevää ja todellista ihmisrakkauden
toimintaa. —

Tässä paikassa kuului voimakkaita kättentaputuksia eri puolilta salia,
mutta Fetjukovitš alkoi huitoa käsillään ikäänkuin pyytäen, ettei häntä
keskeytettäisi ja että annettaisiin hänen puhua loppuun. Syntyi heti
hiljaisuus. Puhuja jatkoi:

— Luuletteko te, herrat valamiehet, että tämmöiset kysymykset voivat
olla koskettamatta lapsiamme, sanokaamme niitä, jotka jo ovat
nuorukaisiässä ja alkavat jo ajatella: ei, eivät voi, älkäämme me
vaatiko heiltä mahdotonta pidättymistä! Arvottoman isän näkeminen,
varsinkin kun häntä voi verrata toisten lasten, ikätoverien, isiin,
jotka ansaitsevat tämän nimen, herättää pakostakin nuorukaisessa
kärsimystä tuottavia kysymyksiä. Hänelle vastataan virallisesti näihin
kysymyksiin: »Hän on sinut siittänyt, sinä olet hänen vertaan, ja
siksi sinun on rakastettava häntä.» Nuorukainen vaipuu pakostakin
mietteisiin. »Onko hän sitten rakastanut minua, kun minut siitti»,
kysyy hän yhä enemmän ihmetellen, »minun tähtenikö hän minut siitti:
hän ei tuntenut minua eikä edes sukupuoltani sinä hetkenä, sinä
intohimon hetkenä, jolloin hän kenties oli viinin tulistama, eikä
hän ole antanut minulle perinnöksi mitään muuta kuin taipumuksen
juoppouteen, — siinä ovat kaikki hänen hyvät työnsä... Miksi minun
siis on rakastettava häntä, senkö takia vain, että hän siitti minut
eikä sitten koko elämänsä aikana ole rakastanut minua?» Oi, teistä
kenties tuntuvat nämä kysymykset karkeilta, julmilta, mutta älkää
vaatiko nuorelta älyltä mahdotonta pidättyväisyyttä: »aja luonto
ovesta ulos, niin se lentää ikkunasta sisälle», — mutta pääasia,
pääasia on, ettei meidän pidä pelätä »metallia» eikä »tulikiveä», vaan
meidän on ratkaistava kysymys niinkuin käskee järki ja ihmisrakkaus,
eikä niinkuin käskevät mystilliset käsitykset. Kuinka se on siis
ratkaistava? Näin: astukoon poika isänsä eteen ja kysyköön häneltä
itseltään järkevästi: »Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa
sinua? Isä, todista minulle, että minun pitää rakastaa sinua!» —
ja jos tuo isä voi ja kykenee vastaamaan ja todistamaan hänelle, —
niin siinä on todellinen, normaalinen perhe, joka ei rakennu vain
mystilliselle pohjalle, vaan järkeville, tietoisille perusteille,
ankarasti humaanisille ja semmoisille, joista voi aina itse tehdä
tilin. Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei kykene todistamaan, ei
siinä ole mitään perhettä: hän ei ole pojan isä, ja poika saa oikeuden
tästä lähin pitää isäänsä vieraana henkilönä ja vihamiehenäänkin.
Meidän puhujalavamme, herrat valamiehet, olkoon totuuden ja terveitten
käsitysten koulu! —

Tässä puhujan keskeyttivät hillittömät, miltei raivoisat
kättentaputukset. Tietenkään ei koko sali taputtanut käsiään,
mutta puolet salista kuitenkin. Käsiään taputtivat isät ja äidit.
Ylhäältä, missä naiset istuivat, kuului vinkunaa ja huutoja. Liinoja
huiskutettiin. Puheenjohtaja alkoi kaikin voimin soittaa kelloa.
Ilmeisesti häntä suututti salin käytös, mutta hän ei ensinkään
uskaltanut »puhdistaa» salia, niinkuin vähän aikaisemmin oli
uhannut: käsiään taputtivat ja liinojaan heiluttivat puhujalle
erityisillä tuoleilla istuvat ylhäiset henkilöt, vanhat ukot, joilla
oli tähtiä hännystakin rinnuksessa, niin että kun melu hiljeni,
puheenjohtaja tyytyi vain niinkuin ennenkin ankarasti uhkaamaan salin
»puhdistamisella», ja voitonriemuinen ja kiihtynyt Fetjukovitš ryhtyi
taas jatkamaan puhettaan.

— Herrat valamiehet, te muistatte tuon kauhean yön, josta vielä
tänäänkin on niin paljon puhuttu, kun poika aidan yli tunkeutui
isänsä taloon ja seisoi viimein kasvot kasvoja vastaan vihollisensa
ja loukkaajansa kanssa, joka oli hänet siittänyt. Pidän kaikin voimin
kiinni siitä, ettei hän tuolla hetkellä ollut juossut sinne rahoja
ottamaan: syytös ryöstöstä on järjettömyyttä, kuten jo aikaisemmin
olen osoittanut. Eikä hän tunkeutunut isänsä huoneeseen tappaakseen
hänet; jos hän olisi tullut tämmöisin ennakolta harkituin aikein, niin
hän edes olisi hankkinut aikaisemmin itselleen aseen, sillä vaskisen
survimen hän sieppasi vaistomaisesti, tietämättä itsekään miksi.
Olkoonpa, että hän petti isänsä merkeillä, olkoonpa että tunkeutui
hänen luokseen, — minä olen jo sanonut, etten hetkeäkään usko tuota
legendaa, mutta olkoon menneeksi, otaksukaamme hetkisen aikaa sitä!
Herrat valamiehet, vannon teille kaiken nimessä, mikä on pyhää: jos
tämä ei olisi ollut hänen isänsä, vaan sivullinen henkilö, joka oli
häntä loukannut, niin hän juostuaan läpi huoneitten ja tultuaan
vakuutetuksi, ettei tuo nainen ollut talossa, olisi juossut suin
päin tiehensä tekemättä kilpailijalleen mitään pahaa, olisi kenties
kolhaissut häntä, töytäissyt häntä, mutta ei muuta, sillä hänellä
oli nyt muuta mielessä, hänellä ei ollut aikaa, hänen täytyi saada
tietää lemmityn olinpaikka. Mutta isä, isä, — oi, kaiken teki vain se,
että hän näki isänsä, vihamiehensä lapsuudesta saakka, vihollisensa
ja loukkaajansa, joka nyt oli — luonnoton kilpakosija! Vihan tunne
valtasi hänet hänen tahtomattaan, vastustamattomasti, mahdotonta oli
käyttää järkeään: kaikki tapahtui hetkessä! Se oli mielettömyyden ja
mielenvikaisuuden affekti, mutta luonnon affekti, luonnon, joka kostaa
ikuisten lakiensa loukkaamisen vastustamattomasti ja tiedottomasti,
niinkuin kaikki luonnossa tapahtuu. Mutta murhaaja ei silloinkaan
tehnyt murhaa, — minä vakuutan sen, minä huudan sen kuuluville, —
ei, hän vain heilautti survinta hirveän inhon valtaamana, tahtomatta
tappaa, tietämättä tappavansa. Jollei hänen kädessään olisi ollut tuo
onneton survin, niin hän kenties vain olisi piessyt isänsä, mutta ei
olisi häntä tappanut. Paetessaan hän ei tietänyt, oliko ukko kuollut
hänen iskustaan. Sellainen murha ei ole murha. Sellainen murha ei ole
myöskään isänmurha. Ei, sellaisen isän tappamista ei Voi nimittää
isänmurhaksi. Semmoista murhaa voidaan vain ennakkoluulojen johdosta
pitää isänmurhana! Mutta oliko tämä, oliko tämä todellakin murha,
huudan teille uudestaan ja yhä uudestaan sieluni syvyydestä! Herrat
valamiehet, me tuomitsemme nyt hänet, mutta hän sanoo itselleen: »Nämä
ihmiset eivät ole tehneet mitään kohtaloni hyväksi, kasvatukseni ja
kehitykseni hyväksi, tehdäkseen minut paremmaksi, tehdäkseen minusta
ihmisen. Nämä ihmiset eivät ole syöttäneet eivätkä juottaneet minua
eivätkä käyneet luonani, kun alastomana olin vankilassa, ja nyt he
ovat lähettäneet minut pakkotyöhön. Me olemme kuitit, minä en ole
heille nyt mitään velkaa enkä ole kenellekään velkaa enää ikinä.
He ovat pahoja, minä tulen myös olemaan paha. He ovat julmia, minä
tulen myös olemaan julma.» Näin hän sanoo, herrat valamiehet! Ja minä
vannon: syytteellänne te vain kevennätte hänen olonsa, kevennätte hänen
omantuntonsa, hän kiroaa vuodattamaansa verta, mutta ei kadu sitä.
Samalla te teette lopun ihmisestä, joka hänessä vielä voisi kehittyä,
sillä hän jää ilkeäksi ja sokeaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta
tahdotteko rangaista häntä kauheasti, ankarasti, kaikkein hirveimmällä
rangaistuksella, mitä vain voi ajatella, mutta samalla pelastaa ja
uudesti synnyttää hänen sielunsa ainaisiksi ajoiksi? Jos sitä tahdotte,
niin laskekaa raskaana painona hänen päälleen armahtavaisuutenne! Te
saatte nähdä, te kuulette, miten hänen sielunsa vavahtaa ja kauhistuu:
»Minäkö voisin kestää kaiken tämän laupeuden, näin paljon rakkautta,
minäkö olisin sen ansainnut!» näin hän huudahtaa. Oi, minä tunnen,
minä tunnen tämän sydämen, tämän hurjan, mutta jalon sydämen, herrat
valamiehet. Se kumartuu maahan teidän rohkean tekonne edessä, se janoaa
suurta rakkauden tekoa, se rupeaa liekehtimään ja herää kuolleista
ikuisiksi ajoiksi. On sieluja, jotka rajoittuneisuudessaan syyttävät
koko maailmaa. Mutta masentakaa tuo sielu laupeudella, osoittakaa
sille rakkautta, niin se kiroaa omat tekonsa, sillä siinä on niin
paljon ituja hyvään. Sielu avartuu ja näkee, miten laupias Jumala on
ja miten ihania ja oikeamielisiä ovat ihmiset. Häntä kauhistuttaa,
häntä masentaa katumus ja ääretön velka, jonka hän tästä lähin tuntee
omakseen. Eikä hän silloin sano: »Me olemme kuitit», vaan sanoo:
»Minä olen syyllinen kaikkien ihmisten edessä ja arvottomin kaikista
ihmisistä.» Katumuksen ja polttavan, kärsimystä tuottavan liikutuksen
vallassa hän huudahtaa: »Ihmiset ovat parempia kuin minä, sillä he
eivät tahtoneet syöstä minua turmioon, vaan pelastaa minut!» Oi,
teidän on niin helppo tehdä se, tuo laupeuden työ, sillä kun ei ole
olemassa minkäänlaisia edes uskottavan näköisiäkään todistuksia,
niin on kovin raskasta lausua: »Niin, hän on syyllinen.» Parempi
on vapauttaa kymmenen syyllistä kuin rangaista yhtä syytöntä, —
kuuletteko, kuuletteko te tämän ylevän äänen maineikkaan historiamme
viime vuosisadalta? Minunko, vähäpätöisen, sopii muistuttaa mieliinne,
ettei venäläinen oikeus ole ainoastaan rangaistusta, vaan myös
hunningolle joutuneen ihmisen pelastusta! Olkoon toisilla kansoilla
lain kirjain ja rangaistus, mutta meillä henki ja järkevä tarkoitus,
turmioon joutuneitten pelastus ja uudestisyntyminen. Ja jos niin on,
jos todellakin Venäjä ja sen oikeus on tämmöinen, niin — eteenpäin,
Venäjä, älkääkä peloitelko, älkää peloitelko meitä hurjistuneilla
kolmivaljakoillanne, jota kaikki kansat inhoten väistävät! Ei
hullaantunut kolmivaljakko, vaan mahtavat venäläiset vaunut saapuvat
juhlallisesti ja tyynesti perille määräpaikkaansa. Teidän käsissänne
on klienttini kohtalo, teidän käsissänne on myös meidän venäläisen
totuutemme kohtalo. Te pelastatte sen, te puollatte sitä, te
todistatte, että sillä on vaalijansa, että se on hyvissä käsissä!



14.

Talonpojat olivat miehiä puolestaan


Näin lopetti Fetjukovitš, ja tällä kertaa puhjennut kuulijain
innostus oli vastustamaton kuin myrsky. Ei voinut ajatellakaan sen
hillitsemistä: naiset itkivät, itkivätpä monet miehistäkin, kahden
ylhäisen virkamiehenkin silmistä tippuivat kyynelet. Puheenjohtaja
antautui eikä edes ollut kiireissään soittamaan kelloa. »Semmoisen
innostuksen häiritseminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista», huusivat
myöhemmin naiset kaupungissamme. Puhuja itsekin oli vilpittömästi
liikutettu. Ja tämmöisellä hetkellä nousi meidän Ippolit Kirillovitš
vielä kerran »esittämään vastaväitteitä.» Häntä katseltiin
vihamielisesti: »Kuinka? Mitä tämä on? Uskaltaako hän vielä väittää
vastaan?» mutisivat naiset. Mutta vaikka mutisemaan olisivat ruvenneet
koko maailman naiset ja niiden etunenässä itse prokuraattorin rouva,
Ippolit Kirillovitšin puoliso, niin ei silloinkaan olisi voinut
pidättää Ippolit Kirillovitšia tällä hetkellä. Hän oli kalpea, hän
vapisi mielenliikutuksesta; hänen lausumiaan ensimmäisiä sanoja,
ensimmäisiä lauseita oli mahdoton ymmärtää: hän läähätti, äänsi
epäselvästi, sekaantui. Kohta asia kuitenkin korjautui. Mutta tästä
hänen toisesta puheestaan esitän tässä vain muutamia lauseita.

— ... Meitä soimataan siitä, että olemme sepitelleet romaaneja. Mutta
mitä on puolustaja tehnyt, jollei sepittänyt romaania romaanin päälle?
Puuttui vain runoja. Odotellessaan lemmittyään Fjodor Pavlovitš
repäisee rikki kirjekuoren ja heittää sen lattialle. Esitetäänpä
sekin, mitä hän puhui tässä merkillisessä tapauksessa. Eikö se ole
runoelma? Ja millä todistetaan, että hän otti esille rahat, kuka
kuuli, mitä hän puhui? Matalajärkinen idiootti Smerdjakov, josta
on tehty jonkinlainen Byronin sankari, joka kostaa yhteiskunnalle
aviottoman syntymänsä, — eikö se ole runoelma byronilaiseen tyyliin?
Ja poika, joka tunkeutuu isän asuntoon, tappaa hänet eikä kuitenkaan
tapa, sehän ei enää ole edes romaani eikä runoelma, se on sfinksi,
joka panee eteemme arvoituksia, joita se tietysti ei itsekään osaa
ratkaista. Jos tappoi, niin tappoi, mutta mitä se on, että tappoi eikä
tappanutkaan, — kuka sen ymmärtää? Sitten meille ilmoitetaan, että
meidän puhujalavamme on totuuden ja terveitten käsitysten puhujalava,
ja tältä samalta »terveitten käsitysten» puhujalavalta kajahtaa
vannomisella vahvistettuna selviö, että isänmurhan nimittäminen
isänmurhaksi on vain pelkkä ennakkoluulo, ja jos jokainen lapsi
rupeaa kuulustelemaan isältään: »Isä, minkä tähden minun pitää sinua
rakastaa?» — niin miten meidän käykään, miten käy yhteiskunnan
perustusten, minne joutuu perhe? Isänmurha on, nähkääs, ainoastaan
moskovalaisen kauppiaanrouvan »tulikivi». Kaikkein arvokkaimmat,
kaikkein pyhimmät Venäjän oikeuslaitoksen tehtävää ja tulevaisuutta
koskevat ohjeet esitetään vääristellen ja kevytmielisesti, jotta vain
saavutettaisiin tarkoitus, saataisiin syyttömäksi julistetuksi se, jota
ei voi syyttömäksi julistaa. Oi, masentakaa hänet armahtavaisuudella,
huudahtaa puolustaja, — mutta muutahan rikoksentekijä ei tarvitsekaan,
ja jo huomispäivänä kaikki saavat nähdä, miten masentunut hän on!
Ja eikö puolustaja ole liian vaatimaton, kun tahtoo vain syytetyn
syyttömäksi julistamista? Miksi ei voisi vaatia, että perustettaisiin
isänmurhaajan nimeä kantava stipendi hänen urotyönsä ikuistuttamiseksi
jälkipolvien ja nuoren polven keskuudessa? Evankeliumia ja uskontoa
parannellaan: se kaikki, muka, on mystiikkaa, vain meillä on todellinen
kristillisyys, joka jo on tarkistettu järjen ja terveitten käsitysten
analyysilla. Ja näin pannaan eteemme Kristuksen valhekuva! »_Millä
mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan_», huudahtaa puolustaja
ja tekee samassa silmänräpäyksessä sen johtopäätöksen, että Kristus
on käskenyt mittaamaan samalla mitalla, jolla teille mitataan, — ja
tämmöistä sanotaan totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta! Me
vilkaisemme evakeliumiin vain puheitamme valmistaessamme, loistaaksemme
sillä, että tunnemme tuota sentään sangen omalaatuista teosta, josta
voi olla hyötyä ja jonka avulla voi tehdä jonkinmoisen effektin,
sikäli kuin semmoista tarvitsemme, aina sikäli kuin tarvitsemme! Mutta
Kristushan nimenomaan käskee tekemään toisin, välttämään tekemästä
näin, koska ilkeä maailma tekee sillä tavoin, mutta meidän pitää
antaa anteeksi ja kääntää lyöjälle toinenkin poskemme eikä mitata
sillä mitalla, jolla loukkaajamme meille mittaavat. Tämmöistä on
meille Jumalamme opettanut eikä sitä, että on ennakkoluulo kieltää
lapsia tappamasta isänsä. Älkäämmekä ryhtykö totuuden ja terveitten
käsitysten kateederista korjailemaan Jumalamme evankeliumia, hänen,
jota puolustaja katsoo voivansa nimittää ainoastaan »ristiinnaulituksi
ihmisten rakastajaksi», päinvastoin kuin koko siveellinen Venäjä, joka
lausuu Hänelle: »Sinä olet Jumalamme!» —

Tässä puheenjohtaja sekaantui asiaan ja hillitsi liiaksi innostunutta
puhujaa pyytäen häntä olemaan liioittelematta, pysyttelemään sopivissa
rajoissa j.n.e., niinkuin puheenjohtajien tapa on puhua tämmöisissä
tilaisuuksissa. Salikin oli levoton. Yleisö liikahteli, jopa päästeli
paheksuvia huutojakin. Fetjukovitš ei edes vastannut, hän astui esille
vain käsi sydämellä sanoakseen loukkaantuneella äänellä muutaman
sanan, jotka olivat täynnä arvokkuutta. Hän kajosi vain hiukan ja
ivallisesti »romaaneihin» ja »psykologiaan» pistäen sopivasti eräässä
kohdassa väliin: »Jupiter, sinä olet vihainen, olet siis väärässä»
— mikä herätti paljon hyväksyviä naurahduksia yleisössä, sillä
Ippolit Kirillovitš ei ollenkaan ollut Jupiterin näköinen. Sitten
sen syytöksen johdosta, että hän muka antaa nuorelle polvelle luvan
surmata isänsä, Fetjukovitš huomautti erittäin arvokkaasti, ettei hän
vastaa siihen. Mitä taas tulee »Kristuksen valhekuvaan» ja siihen,
ettei hän katsonut voivansa nimittää Kristusta Jumalaksi, vaan nimitti
häntä ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», joka
muka on »vastoin oikeauskoisuutta eikä sovi sanottavaksi totuuden
ja terveitten käsitysten puhujalavalta», — niin Fetjukovitš vihjasi
»salaviittaukseen» ja siihen, että saa täkäläisellä puhujalavalla
olla turvassa syytöksiltä, »jotka ovat vaarallisia persoonalleni
kansalaisena ja uskollisena alamaisena»... Mutta näiden sanojen
kohdalla puheenjohtaja keskeytti hänetkin, ja Fetjukovitš lopetti
kumartaen vastauksensa hyväksyvän puhelun kuuluessa kaikkialta salista.
Ippolit Kirillovitš oli naistemme mielestä »muserrettu ainaiseksi».

Tämän jälkeen sai puheenvuoron syytetty itse. Mitja nousi seisomaan,
mutta ei puhunut paljon. Hän oli hirveän uupunut sekä ruumiillisesti
että henkisesti. Se riippumattomuuden ja voiman leima, joka hänessä oli
ollut aamulla hänen saliin tullessaan, oli melkein kokonaan kadonnut.
Hän oli ikäänkuin kokenut tänään jotakin, joka tuntui koko elämän ajan
ja joka oli opettanut ja selvittänyt hänelle jotakin tärkeätä, mitä hän
ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt. Hänen äänensä oli tullut heikommaksi,
hän ei enää huutanut niinkuin aikaisemmin. Hänen sanoissaan oli jotakin
uutta, nöyrtynyttä, voitettua ja syventynyttä.

— Mitäpä sanottavaa minulla on, herrat valamiehet! Tuomioni on tullut,
minä tunnen Jumalan käden itseäni koskettavan. Lopussa on irstaan
miehen elämä! Mutta aivan samoin kuin ripittäydyn Jumalalle minä
sanon teille: isäni vereen en, en ole syypää! Viimeisen kerran vielä
toistan: en minä ole tappanut! Irstas olen ollut, mutta hyvää olen
rakastanut. Joka hetki olen pyrkinyt parantumaan, mutta olen elänyt
kuin villipeto. Kiitos prokuraattorille, paljon hän sanoi minusta
semmoista, mitä en ole tietänytkään, mutta ei ole totta, että olisin
murhannut isäni, prokuraattori erehtyi! Kiitos puolustajallekin, minä
itkin häntä kuunnellessani, mutta ei ole totta, että olisin tappanut
isäni, ei olisi ollut tarpeellista edes otaksua sitä! Mutta lääkäreitä
älkää uskoko, minä olen täydessä järjessäni, vain sydämeni on raskas.
Jos armahdatte, jos päästätte vapaaksi, niin rukoilen puolestanne.
Minä tulen paremmaksi, lupaan sen, Jumalan kasvojen edessä lupaan sen.
Mutta jos tuomitsette, — niin itse taitan miekkani pääni päällä ja
taitettuani suutelen palasia! Mutta armahtakaa, älkää riistäkö minulta
Jumalaani, minä tunnen itseni: rupean napisemaan! Mieleni on raskas,
hyvät herrat... säälikää!

Hän miltei kaatui istuimelleen, hänen äänensä tyrehtyi, viimeisen
lauseen hän sai töin tuskin sanotuksi. Tämän jälkeen oikeus ryhtyi
muodostelemaan kysymyksiä ja alkoi kysellä vastapuolilta näiden
loppulausuntoja. Mutta minä en kuvaa yksityiskohtia. Viimein valamiehet
nousivat poistuakseen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli hyvin väsynyt,
ja siksi hän lausuikin heille sangen heikon loppuevästyksen: »Olkaa
puolueettomia, älkääkä antako puolustajan kaunopuheisten sanojen lumota
itseänne, mutta punnitkaa kuitenkin tarkoin, muistakaa, että teillä
on suuri velvollisuus täytettävänä», j.n.e. Valamiehet poistuivat ja
istunto keskeytyi. Saattoi nousta paikaltaan, käyskennellä, vaihtaa
mieleen kertyneitä vaikutelmia, haukata jotakin ravintolan puolella.
Oli hyvin myöhä, jo noin kello yksi yöllä, mutta kukaan ei lähtenyt
pois. Kaikki olivat niin jännityksissään ja sellaisen mielialan
vallassa, etteivät voineet ajatella lepoa. Kaikki odottivat sydän
kurkussa, vaikka, muuten, kaikkien sydän ei ollut kurkussa. Naiset
olivat vain hysteerisen kärsimättömyyden vallassa, mutta heidän
sydämensä olivat tyynet: »Onhan selvää, että vapautetaan.» He kaikki
valmistautuivat yleisen innostuksen vaikuttavaan hetkeen. Myönnän,
että salin miespuolisessakin aineksessa oli tavattoman paljon niitä,
jotka olivat vakuutettuja siitä, että syytetty ehdottomasti julistetaan
syyttömäksi. Toiset olivat iloissaan, toiset rypistivät kulmiaan,
jotkut taas suorastaan nyrpistivät nenäänsä: he eivät halunneet
syyttömäksi julistamista! Fetjukovitš itse oli vahvasti vakuutettu
menestyksestä. Hänen ympärilleen kokoonnuttiin, hän otti vastaan
onnentoivotuksia, häntä mielisteltiin.

— On, — sanoi hän eräässä ryhmässä, niin kuin myöhemmin kerrottiin,
— on olemassa näkymättömät langat, jotka yhdistävät puolustajan ja
valamiehet. Ne syntyvät ja tuntuvat jo puheen aikana. Minä tunsin ne,
ne ovat olemassa. Voitto on meidän, olkaa levolliset.

— Mutta mitähän talonpoikamme nyt mahtavat sanoa? — lausui eräs
kulmiaan rypistävä, paksu ja rokonarpinen herra, lähellä kaupunkia
asuva tilanomistaja, astuen erään keskustelevan herrasmiesryhmän luo.

— Eihän siinä ole yksinomaan talonpoikia. Siellä on neljä virkamiestä.

— Niin, ovathan ne virkamiehiä, — lausui ryhmää lähestyen eräs
kihlakunnan maalaishallituksen jäsen.

— Tunnetteko Nazarjevin, Prohor Ivanovitšin, sen kauppiaan, jolla on
mitali, valamiehen?

— Mitä hänestä?

— Se on hyvin viisas mies.

— Hänhän on kaiken aikaa vaiti.

— Niinpä kyllä, mutta sitä parempihan se onkin. Ei tarvitse
pietarilaisen häntä opettaa, itse hän pystyy opettamaan koko Pietaria.
Kaksitoista lasta, ajatelkaahan!

— Hyväinen aika, eivätkö he todellakaan julista syyttömäksi? — huusi
toisessa ryhmässä eräs nuorista virkamiehistä.

— Aivan varmasti julistavat syyttömäksi, — kuului päättäväinen ääni.

— Olisi kerrassaan häpeä, jos eivät julistaisi syyttömäksi! — huudahti
virkamies. — Olkoonpa, että on tappanut, mutta onhan erotus isällä
ja isällä! Ja sitäpaitsi hän oli niin raivostunut... Hän saattoi
todellakin vain heilauttaa survinta, ja toinen tuupertui. Paha vain,
että lakeija tähän sotkettiin. Se on suorastaan naurettava episodi.
Minä puolustajan sijassa olisin sanonut suoraan ja muitta mutkitta:
tappoi, mutta ei ole syyllinen, piru teidät vieköön!

— Niinhän tekikin, paitsi ettei sanonut piru teidät vieköön.

— Ei, Mihail Semjonytš, melkein hän sanoi senkin, — yhtyi puheeseen
kolmas ääni.

— Hyväinen aika, hyvät herrat, vapautettiinhan meillä suuren paaston
aikana näyttelijätär, joka oli leikannut kaulan poikki rakastajansa
lailliselta vaimolta.

— Eihän hän saanut sitä leikatuksi.

— Sama se, sama se, hän alkoi leikata!

— Mutta miten hän puhuikaan lapsista! Suurenmoista!

— Entäpä mystiikasta, mystiikasta, mitä?

— Antakaa te mystiikan olla, — huudahti vielä joku, — asettukaa
Ippolitin asemaan, hänen kohtaloonsa tästä päivästä lähtien!
Huomispäivänähän prokuraattorin rouva raapii häneltä silmät päästä
Mitenjkan tähden.

— Onko hän täällä?

— Kuinka hän täällä olisi? Jos olisi täällä, niin täällä raapisikin.
Kotonaan istuu, hampaita kivistää. Hehehee!

— Hehehee!

Kolmannessa ryhmässä:

— Ehkäpä Mitenjka todellakin julistetaan syyttömäksi.

— Mitäpä hyvää siitä olisi. Huomenna hän hajoittaa koko »Pääkaupungin»,
juopottelee kymmenen päivää.

— Äh, onhan se koko piru!

— Pirupa piru, ei pirutta tultu toimeen, missäs se olisi, jollei täällä.

— Hyvät herrat, olkoonpa, että se on kaunopuheisuutta. Mutta eihän saa
isienkään päitä puhkoa puntareilla. Mitä siitä semmoisesta tulee?

— Mutta vaunut, vaunut, muistatteko?

— Niin, hän teki rattaista vaunut,

— Ja tekee huomenna vaunuista rattaat, »mikäli tarvitaan, aina mikäli
tarvitaan».

— Taitavaa väkeä on liikkeessä. Onko meillä Venäjällä totuutta vai eikö
sitä ole ollenkaan?

Mutta kello soi. Valamiehet olivat neuvotelleet täsmälleen tunnin, ei
enempää eikä vähempää. Syntyi syvä hiljaisuus heti, kun yleisö oli
asettunut paikoilleen. Muistan, miten valamiehet astuivat sisälle
saliin. Vihdoinkin! En esitä tässä kysymyksiä kohta kohdalta enkä niitä
enää muistakaan. Muistan vain vastauksen puheenjohtajan ensimmäiseen ja
tärkeimpään kysymykseen, nimittäin »tappoiko ryöstämistarkoituksessa
vakain tuumin?» (tekstiä en muista). Kaikki odottivat henkeään
pidätellen. Valamiehistön puheenjohtaja, juuri se virkamies, joka oli
nuorin kaikista, lausui kuuluvasti ja selvästi kuolemanhiljaisuuden
vallitessa salissa:

— Kyllä, hän on syyllinen!

Ja sitten oli tulos kaikissa eri kohdissa sama: syyllinen, kyllä,
hän on syyllinen, ja näin lausuttiin ilman vähintäkään suopeutta!
Tätä ei kukaan ollut odottanut, ainakin suopeudesta olivat melkein
kaikki olleet varmoja. Kuolonhiljaisuus salissa ei keskeytynyt, kaikki
olivat aivan kuin sananmukaisesti kivettyneet, — sekä ne, jotka olivat
toivoneet langettamista, että ne, jotka olivat toivoneet syyttömäksi
julistamista. Mutta tätä kesti vain ensimmäisten minuuttien ajan.
Sitten alkoi hirveä sekamelska. Yleisön miespuolisista jäsenistä
monet näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä. Jotkut suorastaan hieroivat
käsiään salaamatta iloaan. Tyytymättömät olivat kuin puserruksissa,
kohauttelivat olkapäitään, kuiskuttelivat, mutta eivät näyttäneet yhä
vieläkään oikein käsittävän. Mutta, hyvä Jumala, miten naisten laita
oli! Minä luulin, että he tekevät kapinan. Alussa, he eivät näyttäneet
uskovan korviaan. Ja yhtäkkiä alkoi yli koko salin kajahdella
huudahduksia: »Mutta mitä tämä on? Mitä tämä taas on?» He hyppelivät
pois paikoiltaan. Luultavasti he arvelivat, että tuon kaiken voi heti
taas muuttaa ja järjestää toisin. Tällä hetkellä yhtäkkiä Mitja nousi
seisomaan ja huusi päästäen vihlovan parkaisun ja ojennellen käsiään
eteensä:

— Vannon Jumalan ja Hänen viimeisen tuomionsa kautta, etten ole syypää
isäni vereen! Katja, minä annan sinulle anteeksi! Veljet, ystävät,
armahtakaa tuota toista naista!

Hän ei jaksanut puhua loppuun ja alkoi itkeä, niin että se kuului yli
koko salin, ääneensä, omituisella uudella, vieraalla, odottamattomalla
äänellä, jonka mistä lieneekin yhtäkkiä saanut. Parvekkeelta,
ylhäältä, perimmäisestä nurkasta kuului läpitunkeva naisen kirkaisu:
se oli Grušenjka. Hän oli äsken saanut jonkun taipumaan, ja hänet oli
uudelleen päästetty saliin jo ennen syytös- ja puolustuspuheitten
alkamista. Mitja vietiin pois. Tuomion julistaminen lykättiin
seuraavaan päivään. Koko sali nousi paikoiltaan epäjärjestyksessä,
mutta minä en jäänyt enää odottamaan enkä kuuntelemaan. Muistan vain
muutamia huudahduksia, jotka kuulin portailla, ulos mentäessä.

— Kaksikymmentä vuotta saa haistella vuorikaivosta.

— Ei vähempää.

— Niin, talonpoikamme olivat miehiä puolestaan.

— Ja tekivät lopun Mitenjkastamme!



Epilogi



1.

Suunnitelmat Mitjan pelastamiseksi


Viidentenä päivänä sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu, hyvin varhain
aamulla, kellon käydessä vasta yhdeksättä, saapui Katerina Ivanovnan
luo Aljoša sopimaan lopullisesti eräästä heille molemmille tärkeästä
asiasta, jotapaitsi hän oli saanut tehtäväkseen toimittaa tämän luona
erään asian. Katerina Ivanovna istui ja puheli hänen kanssaan samassa
huoneessa, jossa oli aikoinaan vastaanottanut Grušenjkan; viereisessä
huoneessa makasi kuumeessa ja tiedottomana Ivan Fjodorovitš. Katerina
Ivanovna oli heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen käskenyt
viemään sairaan ja tajuntansa menettäneen Ivan Fjodorovitšin kotiinsa,
välittämättä ollenkaan siitä, että yhteiskunnan keskuudessa siitä
ehdottomasti syntyisi paljon puheita ja lausuttaisiin tuomitsevia
arvosteluja. Toinen hänen luonaan asuneista naispuolisista sukulaisista
matkusti heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen Moskovaan,
toinen oli jäänyt taloon. Mutta vaikka molemmat olisivat lähteneet
pois, niin Katerina Ivanovna ei olisi muuttanut päätöstään, vaan olisi
jäänyt hoitamaan sairasta ja istumaan hänen vuoteensa ääressä yöt
päivät. Sairasta parantelivat Varvinski ja Herzenstube; moskovalainen
tohtori oli lähtenyt takaisin Moskovaan kieltäytyen sanomasta
edeltäpäin mielipidettään taudin mahdollisesta kehittymisestä. Vaikka
jäljellejääneet tohtorit rohkaisivatkin Katerina Ivanovnaa ja Aljošaa,
niin näkyi, että he eivät vielä voineet antaa varmaa toivoa. Aljoša
kävi sairasta veljeään katsomassa kahdesti päivässä. Mutta tällä kertaa
hänellä oli erikoinen, paljon huolta antava asia, ja hän aavisti, miten
vaikeata hänen oli ryhtyä siitä puhumaan, ja samalla hänellä kuitenkin
oli hyvin kiire: hänen oli välttämättömästi toimitettava toinenkin asia
tänä samana aamuna toisessa paikassa, ja täytyi pitää kiirettä. He
olivat puhelleet jo noin neljännestunnin. Katerina Ivanovna oli kalpea,
tavattoman väsynyt ja samalla sairaalloisen kiihtynyt: hän aavisteli,
mille asialle Aljoša muun muassa oli nyt tullut hänen luokseen.

— Älkää olko huolissanne siitä, mitä hän päättää, — lausui hän
lujasti ja itsepintaisesti Aljošalle. — Oli miten hyvänsä, niin
hän lopuksi kuitenkin tulee tähän tulokseen: hänen on paettava!
Tuo onneton, tuo kunnian ja omantunnon sankari, — ei se toinen,
ei Dmitri Fjodorovitš, vaan se, joka makaa tuolla oven takana ja
joka uhrautui veljensä puolesta (lisäsi Katja säkenöivin silmin)
— hän on jo kauan sitten ilmaissut minulle tuon pakosuunnitelman.
Tiedättekö, hän on asettunut yhteyteen eräitten kanssa... Olen jo
kertonut teille yhtä ja toista... Näettekö, se tapahtuu luultavimmin
kolmannella matkavankiasemalla täältä, kun pakkotyöläisjoukkuetta
viedään Siperiaan. Oi, siihen on vielä pitkä matka. Ivan Fjodorovitš
on jo käynyt kolmannen matkavankiaseman päällikön luona. On vain
epätietoista, kuka tulee olemaan joukkueen kuljetuspäällikkönä, eikä
sitä voi näin ennakolta saada tietää. Huomenna kenties näytän teille
koko yksityiskohtaisen suunnitelman, jonka Ivan Fjodorovitš jätti
minulle ennen oikeudenistuntoa, siltä varalta, että jotakin sattuisi...
Se oli sillä samalla kertaa, jolloin te, muistatteko, tapasitte meidät
riidassa: hän oli jo menossa portaita alas, mutta minä nähtyäni teidät
sain hänet tulemaan takaisin — muistatteko? Tiedättekö te, mistä me
silloin riitaannuimme?

— En, en tiedä, — sanoi Aljoša.

— Tietysti hän piti sen silloin salassa teiltä: juuri tuosta
pakosuunnitelmasta. Hän oli jo kolme päivää aikaisemmin ilmaissut
minulle pääkohdat — silloinpa me aloimmekin riidellä ja olimme siitä
asti olleet kolme päivää riidassa. Riitaannuimme siitä, että kun
hän ilmoitti minulle Dmitri Fjodorovitšin, jos tulee tuomituksi,
karkaavan ulkomaille yhdessä tuon elukan kanssa, niin minä yhtäkkiä
vihastuin, — en sano teille mistä syystä, en tiedä itsekään mistä
syystä... Oi, tietysti tuon elukan, tuon elukan vuoksi minä silloin
vihastuin, ja nimenomaan siksi, että hänkin pakenee yhdessä Dmitri
Fjodorovitšin kanssa ulkomaille! — huudahti yhtäkkiä Katerina Ivanovna
vihasta väräjävin huulin. — Heti kun Ivan Fjodorovitš näki minun niin
suuttuvan tuon elukan takia, niin hän samassa silmänräpäyksessä luuli,
että minä olen tälle mustasukkainen Dmitrin vuoksi ja että minä siis
edelleen rakastan Dmitriä. Siitä syntyi silloin ensimmäinen riita.
Minä en tahtonut antaa selityksiä, en voinut pyytää anteeksi; minusta
oli raskasta, että sellainen mies saattoi epäillä minun rakastavan
niinkuin ennenkin tuota... Ja tätä hän saattoi luulla silloin, kun
minä itse, jo paljon aikaisemmin, olin sanonut suoraan hänelle,
etten rakasta Dmitriä, vaan rakastan ainoastaan häntä! Vain vihani
tuota elukkaa kohtaan sai minut silloin suuttumaan! Kolmen päivän
kuluttua, juuri sinä iltana, kun te tulitte tänne, hän toi minulle
suljetun kirjekuoren, joka minun pitäisi avata, jos hänelle jotakin
tapahtuu. Oi, hän aavisti ennakolta sairautensa! Hän ilmaisi minulle,
että kirjekuoressa oli yksityiskohtainen pakosuunnitelma, jotta minä,
jos hän itse sattuisi kuolemaan tai vaarallisesti sairastumaan,
yksinäni pelastaisin Mitjan. Samalla hän antoi minulle rahoja, melkein
kymmenentuhatta, — samat rahat, joista prokuraattori, saatuaan
joltakulta tietää, että hän oli lähettänyt niitä vaihdettaviksi,
mainitsi puheessaan. Minua hämmästytti suuresti, että Ivan Fjodorovitš,
joka yhä vielä oli mustasukkainen minun tähteni ja yhä oli vakuutettu
siitä, että minä rakastan Mitjaa, ei kuitenkaan ollut luopunut
ajatuksesta pelastaa veljensä ja uskoi minulle, minulle itselleni, tuon
pelastustehtävän! Oi, se oli uhraus! Ei, te ette ymmärrä sellaista
uhrautuvaisuutta koko täydellisyydessään, Aleksei Fjodorovitš! Minä
tahdoin langeta hartain mielin hänen jalkoihinsa, mutta kun yhtäkkiä
tulin ajatelleeksi, että hän pitää sitä vain minun riemastuksenani
sen johdosta, että Mitja pelastetaan (ja sitä hän olisi ehdottomasti
ajatellut!), niin minua siinä määrin suututti pelkkä niin epäoikeutetun
ajatuksen mahdollisuuskin hänen puoleltaan, että minä taaskin
kiivastuin ja sen sijaan, että olisin suudellut hänen jalkojaan, minä
taas panin toimeen riitakohtauksen! Oi, minä olen onneton! Sellainen on
minun luonteeni — kauhea, onneton luonne! Oi, te saatte vielä nähdä:
minä teen vielä sen, johdan asiat siihen, että hänkin niinkuin Dmitri
hylkää minut toisen tähden, jonka kanssa on helpompi elää, mutta
silloin... ei, silloin minä en enää jaksa kestää, minä tapan itseni!
Mutta kun te silloin astuitte sisälle, ja kun minä teitä kutsuin ja
käskin häntä palaamaan takaisin, niin hänen tullessaan huoneeseen
teidän kanssanne minut valtasi sellainen viha sen vihamielisen,
halveksivan katseen johdosta, jonka hän yhtäkkiä minuun loi, että —
muistatteko — minä yhtäkkiä huusin teille, että _vain hän, hän yksin_
oli saanut minut uskomaan, että hänen veljensä, Dmitri on murhaaja!
Minä panettelin tahallani saadakseni vielä kerran pistää häntä, hän ei
ollut koskaan, ei koskaan koettanut saada minua uskomaan, että veljensä
on murhaaja, päinvastoin minä, minä koetin saada hänet sitä uskomaan!
Oi, kaikkeen, kaikkeen on syynä minun hillitön raivoni! Minä, minä
juuri valmistinkin tuon kirotun kohtauksen oikeuden edessä! Hän tahtoi
osoittaa minulle, että hän on jalo ja että vaikka minä rakastankin
hänen veljeään, niin hän ei kuitenkaan syökse veljeään onnettomuuteen
kostonhimosta ja mustasukkaisuudesta. Niinpä hän esiintyikin
oikeudessa... Minä olen syypää kaikkeen, minä yksin olen syyllinen!

Ei vielä koskaan Katja ollut tehnyt tällaisia tunnustuksia Aljošalle,
ja Aljoša tunsi hänen olevan nyt juuri semmoisen sietämättömän
kärsimyksen asteella, jolloin kaikkein ylpeinkin sydän kipua tuntien
murskaa ylpeytensä ja lankeaa maahan murheen voittamana. Oi, Aljoša
tunsi vielä yhden kauhean lisäsyyn hänen tuskaansa tällä hetkellä, niin
paljon kuin hän kaikkina näinä päivinä Mitjan tuomion jälkeen olikin
koettanut sitä häneltä salata; mutta hänestä tuntui jostakin syytä
liian tuskalliselta, jos Katerina Ivanovna olisi päättänyt alentua niin
syvälle, että olisi alkanut puhua hänelle itse, nyt, tällä hetkellä,
myöskin siitä syystä. Katerina Ivanovna kärsi »kavalluksestaan»
oikeudessa, ja Aljoša aavisti, että omatunto pakotti häntä tunnustamaan
syynsä nimenomaan hänen, Aljošan, edessä, kyynelsilmin, vikisten
hysteerisesti, lattialla kiemurrellen. Mutta Aljoša pelkäsi tätä
hetkeä ja tahtoi sääliä kärsivää. Sitä vaikeammaksi kävi sen tehtävän
suorittaminen, jota varten hän oli tullut. Hän alkoi taas puhua
Mitjasta.

— Ei mitään, ei mitään, älkää pelätkö hänen puolestaan! — alkoi
Katja taas itsepäisesti ja tiukasti. — Kaikki tuo on hänessä vain
hetkellistä, minä tunnen hänet, tunnen kovin hyvin hänen sydämensä.
Olkaa varma siitä, että hän suostuu pakenemaan. Ja pääasia on, ettei
se tapahdukaan heti, hänellä on vielä aikaa tehdä päätöksensä. Siihen
mennessä Ivan Fjodorovitš tervehtyy ja järjestää itse kaikki, niin
ettei minun tarvitse tehdä mitään. Älkää olko huolissanne, hän suostuu
pakenemaan. Ja onhan hän jo suostunutkin: voiko hän jättää elukkansa?
Pakkotyöhön mukaan tätä ei päästetä, niin että miksi Mitja ei pakenisi?
Pääasia on, että hän pelkää teitä, pelkää, että te siveelliseltä
kannalta ette hyväksy pakoa, mutta teidän täytyy jalomielisesti
_sallia_ se hänelle, jos teidän juhlallinen vahvistuksenne tässä kerran
on niin välttämätön, — lisäsi Katja myrkyllisesti. Hän oli vähän aikaa
vaiti ja naurahti sitten.

— Hän puhelee siellä, — alkoi hän taas puhua, — joistakin hymneistä,
rististä, joka hänen on kannettava, jostakin velvollisuudesta, minä
muistan, minulle kertoi tästä silloin Ivan Fjodorovitš, ja jospa
tietäisitte, miten hän puhui! — huudahti Katja yhtäkkiä hillittömän
tunteikkaasti, — jospa tietäisitte, miten hän rakasti tuota onnetonta
sillä hetkellä, kun hän kertoi minulle hänestä, ja kuinka hän kenties
vihasi häntä samalla hetkellä! Mutta minä, oi, minä kuuntelin silloin
hänen kertomustaan ja katselin hänen kyyneliään ylpeästi naureskellen!
Oi, elukka! Minä juuri olen elukka, minä! Minä olen tuottanut hänelle
kuumeen! Mutta tuo toinen, tuomittu, — onko hän valmis kärsimään, —
lopetti Katja vihaisesti, — ja semmoinenko mies voisi kärsiä? Sellaiset
kuin hän eivät kärsi koskaan.

Jonkinmoinen vihan ja inhoavan halveksimisen tunne tuntui näissä
sanoissa. Ja kuitenkin juuri hän itse oli tuon miehen kavaltanut.
»Mitäs, kenties sen tähden, että tuntee olevansa niin syyllinen
hänen edessään ja että vihaa häntä joinakin hetkinä», ajatteli
itsekseen Aljoša. Hän olisi tahtonut, että tätä olisi tapahtunut
ainoastaan »joinakin hetkinä». Katjan viimeisissä sanoissa hän kuuli
taisteluhaasteen, mutta ei ottanut sitä vastaan.

— Sentähden minä teidät tänään kutsuinkin, että lupaisitte itse
suostuttaa hänet. Vai onko teidänkin mielestänne pakeneminen
epärehellistä, vähemmän uljasta tai kuinka sanoisin... epäkristillistä,
vai kuinka? — lisäsi Katja vielä enemmän taisteluhaluisena.

— Ei, ei se mitään. Minä sanon hänelle kaikki... — mutisi Aljoša. — Hän
pyytää teitä käymään tänään luonaan, — sanoa paukahdutti hän yhtäkkiä
katsoen lujasti häntä silmiin. Katerina Ivanovna vavahti ja oli vähällä
vetäytyä edemmäksi hänestä sohvalla.

— Minua... onko se mahdollista? — sopersi hän kalveten.

— Se on mahdollista ja niin täytyy! — alkoi Aljoša lujasti ja
vilkastuen. — Te olette hänelle hyvin tarpeen, juuri nyt. Minä en
rupeaisi puhumaan tästä enkä ennen aikojani teitä kiusaamaan, jollei se
olisi välttämätöntä. Hän on sairas, hän on kuin sekapäinen, hän pyytää
kaiken aikaa teitä luokseen. Hän ei pyydä teitä luokseen sovintoa
rakentaakseen, kunhan te vain tulisitte ja näyttäytyisitte kynnyksellä.
Hänelle on tapahtunut paljon sen päivän jälkeen. Hän ymmärtää,
miten äärettömän syyllinen hän on edessänne. Ei hän tahdo teidän
anteeksiantoanne: »Minulle ei voi antaa anteeksi», sanoo hän itse, vaan
ainoastaan sitä, että te näyttäytyisitte kynnyksellä...

— Te minut yhtäkkiä... — sopersi Katja, — minä olen joka päivä
aavistellut, että te tulette tälle asialle... Minä tiesin, että hän
kutsuisi minua!... Se on mahdotonta!

— Olkoon vain mahdotonta, mutta tehkää se. Muistakaa, että häntä
ensimmäisen kerran liikuttaa se, että hän on teitä loukannut,
ensimmäisen kerran elämässä, ei koskaan hän ole sitä niin täydellisesti
käsittänyt! Hän sanoo: jos hän kieltäytyy tulemasta, niin minä »olen
koko elämäni ajan nyt onneton». Kuuletteko: kahdeksikymmeneksi
vuodeksi pakkotyöhön tuomittu pyrkii vielä olemaan onnellinen — eikö
se herätä sääliä? Ajatelkaa: te käytte syyttömästi onnettomuuteen
joutunutta katsomassa, — pääsi taisteluhaasteen tavoin Aljošan suusta,
— hänen kätensä ovat puhtaat, ne eivät ole veren tahrimat! Hänen
tulevien lukemattomien kärsimystensä tähden käykää hänen luonaan nyt!
Tulkaa, saattakaa häntä pimeyteen... tulkaa ainoastaan kynnykselle...
Teidänhän on velvollisuus, _on velvollisuus_ tehdä se! — lopetti Aljoša
alleviivaten uskomattoman voimakkaasti sanaa »velvollisuus».

— On velvollisuus, mutta... en voi, — sanoi Katja aivan kuin
vaikeroiden, — hän katsoo silloin minuun... minä en voi.

— Teidän katseittenne täytyy yhtyä. Kuinka voitte elää koko elämänne,
jos nyt ette sitä tee?

— Parempi on kärsiä koko ikänsä.

— Teidän on velvollisuus tulla, teidän _on velvollisuus tulla_, — sanoi
Aljoša taas järkähtämättömästi.

— Mutta miksi tänään, miksi heti?... Minä en voi jättää sairasta...

— Hetkiseksi voitte, sehän kestää vain hetken ajan. Jos te ette tule,
niin hän yöksi sairastuu kuumeeseen. Minä en puhu semmoista, mikä ei
ole totta, säälikää!

— Säälikää te minua, — soimasi Katja katkerasti ja rupesi itkemään.

— Te siis tulette! — lausui Aljoša lujasti nähtyään kyynelet hänen
silmissään. — Minä menen sanomaan hänelle, että te tulette heti.

— Ei, älkää suinkaan sanoko! — huudahti Katja pelästyneenä. — Minä
tulen, mutta älkää te puhuko hänelle siitä edeltäpäin, sillä minä
tulen, mutta kenties en astu sisälle... Minä en tiedä vielä...

Hänen äänensä katkesi. Hän hengitti raskaasti. Aljoša nousi lähteäkseen.

— Entäpä jos kohtaan siellä jonkun? — lausui hän yhtäkkiä hiljaa ja
kalpeni taas.

— Siksi juuri onkin lähdettävä heti, ettette kohtaisi siellä ketään.
Siellä ei ole ketään, voin sen vakuuttaa. Me odotamme, — lopetti hän
lujasti ja lähti huoneesta.



2.

Hetken ajaksi valhe muuttui totuudeksi


Hän kiiruhti sairashuoneeseen, jossa Mitja nyt makasi. Tuomion
langettamisen jälkeisenä päivänä hän oli sairastunut hermokuumeeseen
ja hänet oli lähetetty kaupungin sairaalaan, vankien osastoon. Mutta
lääkäri Varvinski ei, Aljošan ja monien muitten (rouva Hohlakovin,
Lisen y.m.) pyynnöstä, ollut sijoittanut Mitjaa vankien joukkoon,
vaan erilleen, siihen samaan pikku huoneeseen, jossa aikaisemmin oli
maannut Smerdjakov. Tosin käytävän päässä seisoi vahti ja ikkunassa
oli rautaristikko, niin että Varvinski saattoi olla levollinen, vaikka
hänen osoittamansa hempeys ei ollutkaan aivan lain mukaista, mutta
hän oli hyväsydäminen ja sääliväinen nuori mies. Hän ymmärsi, miten
vaikeata sellaisen kuin Mitjan on heti siirtyä murhaajien ja roistojen
pariin, ja että siihen täytyi ensin tottua. Omaisille ja tutuille
olivat sekä lääkäri että tarkastaja, vieläpä poliisipäällikkökin,
antaneet luvan käydä häntä tervehtimässä, kaikki salaisesti. Mutta
näinä päivinä olivat käyneet Mitjaa tervehtimässä ainoastaan Aljoša ja
Grušenjka. Pari kertaa oli häntä yrittänyt saada tavata Rakitin; mutta
Mitja oli tiukasti pyytänyt, ettei Varvinski päästäisi tätä sisälle.

Aljoša tapasi hänet istumassa makuulavitsalla sairasviitta yllään,
hiukan kuumeessa, etikansekaisella vedellä kostutettu pyyheliina
käärittynä pään ympäri. Hän katsoi sisälle tullutta Aljošaa
epämääräisellä katseella, mutta katseessa välähti kuitenkin ikäänkuin
jonkinlainen pelästys.

Yleensä hän oli ollut tuomion julistamisesta asti hirveän miettiväinen.
Toisinaan hän oli puoli tuntia yhtä mittaa vaiti miettien jotakin
raskaasti ja kärsien ja unohtaen seurassaan olijan. Jos hän heräsi
mietteistään ja alkoi puhua, niin hän aina rupesi puhumaan hyvin äkkiä
ja ehdottomasti muuta kuin mitä hänen oikeastaan olisi pitänyt sanoa.
Toisinaan hän kärsien katseli veljeään. Grušenjkan seurassa hänen
olonsa näytti tuntuvan helpommalta kuin Aljošan parissa. Tosin hän ei
puhellut Grušenjkan kanssa juuri ollenkaan, mutta heti, kun tämä astui
sisälle, kirkastuivat hänen kasvonsa riemusta. Aljoša istuutui ääneti
hänen viereensä makuulavitsalle. Tällä kertaa hän oli levottomana
odottanut Aljošaa, mutta ei uskaltanut mitään kysyä. Hänen käsityksensä
mukaan ei voinut ajatellakaan, että Katja suostuisi tulemaan, ja
samalla hän tunsi, että jos tämä ei tule, niin tapahtuu jotakin aivan
mahdotonta. Aljoša ymmärsi hänen tunteensa.

— Trifonhan, — alkoi Mitja hätäisesti puhua, — Borisytšhan, kerrotaan,
on hajoittanut koko matkustajakotinsa: nostelee lattialautoja, kiskoo
lautoja irti, on koko »parvekkeen», kuulemma, hajoittanut pieniksi
palasiksi — etsii yhä vain aarretta, niitä samoja rahoja, puoltatoista
tuhatta, joista prokuraattori sanoi, että minä olen ne piilottanut
sinne. Heti kotiin palattuaan kuuluu alkaneen hassutella. Se on oikein
sille konnalle! Vahti täällä kertoi minulle eilen; hän on sieltä.

— Kuule, — lausui Aljoša, — hän tulee, mutta minä en tiedä milloin,
kenties tänään, kenties näinä päivinä, mutta tulee, tulee, se on varma.
— Mitja vavahti, tahtoi lausua jotakin, mutta oli vaiti. Uutinen teki
häneen hirveän voimakkaan vaikutuksen. Näkyi, että hän kovin mielellään
olisi tahtonut kuulla seikkaperäisesti keskustelusta, mutta että häntä
taaskin peloitti kysyä: jokin kova tai halveksiva sana Katjan puolelta
olisi hänestä ollut kuin puukon isku sillä hetkellä.

— Hän sanoi muun muassa tätä: että minä välttämättömästi rauhoittelisin
sinun omaatuntoasi pakoon nähden. Jos Ivan ei tulisikaan siihen
mennessä terveeksi, niin Katja itse järjestää asian.

— Sinä olet jo puhunut minulle siitä, — huomautti Mitja miettivänä.

— Ja sinä olet jo kertonut sen Grušenjkalle, — huomautti Aljoša.

— Niin, — myönsi Mitja. — Hän ei tule tänä aamuna, — sanoi hän
katsahtaen arasti veljeensä. — Hän tulee vasta illalla. Kun minä eilen
sanoin hänelle, että Katja toimii, niin hän heti vaikeni ja hänen
huulensa vääristyivät. Hän kuiskasi vain »olkoon»! Ymmärsi, että se
on tärkeätä. Minä en uskaltanut kiduttaa häntä enempää. Kai hän jo
ymmärtää, että Katja ei rakasta minua, vaan Ivania?

— Näinköhän? — pääsi Aljošan suusta.

— Kenties ei ole niin. Mutta nyt aamulla hän ei tule, — kiiruhti
Mitja vielä kerran huomauttamaan, — minä annoin hänelle erään asian
toimitettavaksi... Kuule, veli Ivan on paras kaikista. Hänen pitää
saada elää, eikä meidän. Hän tulee terveeksi.

— Ajattelehan, vaikka Katja vapiseekin hänen tähtensä, niin hän ei
juuri ollenkaan epäile hänen tervehtymistään, — sanoi Aljoša.

— Hän on siis varma siitä, että hän kuolee. Hän on pelosta vakuutettu
Ivanin tulevan terveeksi.

— Veljellämme on voimakas ruumiinrakenne. Minäkin toivon suuresti, että
hän tulee terveeksi, — huomautti Aljoša huolestuneena.

— Niin, hän tulee terveeksi. Mutta Katja on vakuutettu hänen
kuolemastaan. Paljon on hänellä surua... — Syntyi hiljaisuus.

Jokin hyvin tärkeä asia kiusasi Mitjaa.

— Aljoša, minä rakastan hirveästi Grušaa, — lausui hän yhtäkkiä
väräjävällä, kyyneleisellä äänellä.

— Ei häntä päästetä sinun luoksesi _sinne_, — puuttui Aljoša heti
puheeseen.

— Ja vielä tahdoin sanoa sinulle erään asian, — jatkoi Mitja äänellä,
joka yhtäkkiä oli saanut heleän soinnun. — Jos lyödään matkalla tai
_siellä_, niin minä en antaudu, vaan tapan ja minut ammutaan. Ja
sitähän on kaksikymmentä vuotta! Täällä alkavat jo sinutella. Vartijat
sinuttelevat minua. Minä makasin ja tuomitsin koko viime yön itseäni:
en ole valmis! Minulla ei ole voimia ottaa vastaan! Tahdoin laulaa
»hymnin», mutta vartijain sinuttelua en jaksa sietää! Grušan takia
kestäisin kaikkea, kaikkea... paitsi lyömistä. Mutta häntä ei päästetä
_sinne_.

Aljoša hymyili hiljaa.

— Kuule, veli, kerta kaikkiaan, — sanoi hän, — sanon sinulle
ajatukseni tästä asiasta. Ja sinähän tiedät, etten minä valehtele
sinulle. Kuule siis: sinä et ole valmis, eikä sellainen risti ole
sinua varten. Vieläpä enemmänkin: sellainen suuren marttyyrin risti
ei ole tarpeellinenkaan sinulle, joka et ole valmis. Jos sinä olisit
tappanut isän, niin minä valittaisin sitä, että kieltäydyt kantamasta
ristiäsi. Mutta sinä olet syytön, ja tuollainen risti on liikaa
sinulle. Sinä tahdoit kärsimyksillä synnyttää itsessäsi eloon uuden
ihmisen; minun mielestäni riittää sinulle, kun aina, koko elämäsi
ajan ja minne ikinä paennetkin, vain muistat tätä toista ihmistä. Se,
että sinä et ottanut kantaaksesi suurta ristin kärsimystä, vaikuttaa
vain sen, että sinä tunnet olevasi vieläkin suuremmassa velassa, ja
tämä alinomainen tunne on vastaisuudessa, koko elämän aikana, auttava
sinun uudestisyntymistäsi kenties enemmän, kuin jos menisit _sinne_.
Sillä siellä et sinä jaksa kestää ja rupeat napisemaan, ehkäpä lopulta
suorastaan sanot: »Me olemme kuitit.» Advokaatti sanoi tässä kohdin
totuuden. Eivät raskaat taakat ole kaikkia varten, muutamille ne
ovat mahdottomia... Nämä ovat minun ajatukseni, jos ne ovat sinulle
niin tarpeen. Jos sinun pakenemisestasi jäisivät vastaamaan toiset:
upseerit, sotamiehet, niin minä en »antaisi sinulle lupaa» paeta, —
hymyili Aljoša. — Mutta sanotaan ja vakuutetaan (itse vankimajapaikan
päällikkö sanoi sen Ivanille), ettei suurta seuraamusta voi tullakaan,
jos asia taitavasti hoidetaan, ja että siitä voi selvitä aivan
mitättömillä rangaistuksilla. Tietysti lahjominen on epärehellistä
siinäkin tapauksessa, mutta tässä minä en rupea millään ehdolla
tuomitsemaan, nimenomaan siitä syystä, että jos esimerkiksi Ivan ja
Katja olisivat antaneet minun tehtäväkseni toimia tässä asiassa sinun
hyväksesi, niin minä, tiedän sen, olisin mennyt ja lahjonut; se minun
on totuuden nimessä sanottava sinulle. Ja senvuoksi minä en ole sinun
tuomarisi, teitpä sinä itse miten tahansa. Mutta tiedä, että minäkään
en koskaan sinua tuomitse. Ja omituista olisikin, jos minä voisin
olla tässä asiassa sinun tuomarisi. No, nyt olen luullakseni selittänyt
kaikki.

— Mutta sen sijaan minä itse tuomitsen itseni! — huudahti Mitja. — Minä
karkaan, se oli jo päätetty ennen tuloasi: voisiko Mitja Karamazov olla
karkaamatta? Mutta sen sijaan tuomitsen itse itseni ja rukoilen siellä
kaiken ikäni syntiäni anteeksi! Näinhän jesuiitat puhuvat, eikö niin?
Kas, millaiset puheet meillä nyt on, mitä?

— Näin ne puhuvat, — hymähti Aljoša hiljaa.

— Minä rakastan sinua sen tähden, että sinä aina sanot koko totuuden
etkä salaa mitään! — huudahti Mitja iloisesti nauraen. — Siis olen
saanut Aljoškani kiinni siitä, että hän on jesuiitta! Suudella sinua
siitä pitää, toden totta! No, kuule nyt siis loputkin, levitän
nähtäväksesi sieluni jäljelläolevankin puolen. Näin olen ajatellut ja
päättänyt: jos minä pakenenkin, vieläpä rahaa ja passi mukanani ja
vaikkapa Amerikkaan, niin minua rohkaisee vielä se ajatus, etten minä
pakene iloa enkä onnea etsimään, vaan totisesti toiseen pakkotyöhön,
joka kenties ei ole huonompi tätä! Ei ole huonompi, Aleksei, totisesti
sanon sen, ettei se ole huonompi! Minä vihaan jo nyt tuota Amerikkaa,
piru sen vieköön! Olkoon vain Gruša kanssani, mutta katsohan häntä:
onko hän mikään amerikkalainen? Hän on venäläinen nainen, sormenpäitä
myöten venäläinen, hän rupeaa ikävöimään emoansa synnyinmaata, ja minä
saan nähdä joka hetki, että hän kärsii tätä ikävää minun tähteni, otti
minun takiani sellaisen ristin kannettavakseen, ja miten hän siihen on
syypää? Ja jaksanko minä sietää sikäläisiä orjia, vaikka he kenties
jokikinen ovat parempia kuin minä? Minä vihaan tuota Amerikkaa jo nyt!
Ja olkootpa he siellä joka mies suurenmoisia konemiehiä tai muuta
sellaista, — niin piru heidän kanssaan, eivät ne ole minun väkeäni,
eivät ole minun hengenheimolaisiani! Venäjää minä rakastan, Aleksei,
venäläistä Jumalaa rakastan, vaikka itse olenkin lurjus! Minähän
menehdyn siellä! — huudahti hän, ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.
Hänen äänensä värisi itkusta.

— No, näin minä siis olen päättänyt, Aleksei, kuule! — alkoi hän taas
voittaen liikutuksensa. — Grušan kanssa saavumme sinne — ja siellä heti
kyntämään, tekemään työtä, korven kontioiden parissa, yksinäisyydessä,
jossakin kaukana. Löytyyhän sieltäkin jokin etäinen paikka! Siellä
kuuluu vielä olevan punanahkoja, jossakin siellä näköpiirin rajalla,
no, siihen maahan viimeisten mohikaanien luo. No, ja heti käsiksi
kielioppiin, minä ja Gruša. Työtä ja kielioppia, ja noin kolmen vuoden
aikana. Noina kolmena vuotena opimme engelskan kieltä niin että
osaamme sitä kuin syntyperäiset englantilaiset. Ja heti kun olemme
oppineet, niin — lopussa on Amerikassa-olo! Riennämme tänne, Venäjälle,
Amerikan kansalaisina. Älä ole huolissasi, tähän kaupunkirähjään emme
tule. Kätkeydymme jonnekin kauemmaksi, pohjoiseen tai etelään. Minä
muutun siihen mennessä ja hän myöskin, siellä Amerikassa, minulle
laittaa tohtori jonkinmoisen syylän naamaan, eiväthän ne suotta ole
mekaanikkoja. Mutta ei, minä puhkaisen itseltäni toisen silmän,
annan parran kasvaa arssinan pituiseksi, se on harmaa (harmaannun
ikävöidessäni Venäjää) — ehkäpä minua ei tunneta. Ja jos tunnetaan,
niin lähettäkööt maanpakoon, se on silloin kohtalon sallimaa! Täällä
me jossakin syrjäseudussa kynnämme maata, ja minä näyttelen koko ikäni
amerikkalaista. Mutta sen sijaan saamme kuolla kotimaassa. Semmoinen on
suunnitelmani, enkä siitä luovu. Hyväksytkö sen?

— Hyväksyn, — sanoi Aljoša tahtomatta sanoa vastaan.

Mitja oli hetkisen vaiti ja lausui sitten yhtäkkiä:

— Mutta miten ne saivat oikeudessa väännetyksi asian sellaiseksi?
Saivatpa asian väännetyksi!

— Jos eivät olisi vääntäneet, niin sinut kuitenkin joka tapauksessa
olisi tuomittu, — lausui Aljoša huoaten.

— Niin, täkäläinen yleisö oli saanut minusta tarpeekseen! Jumala heidän
kanssaan, mutta raskas on oloni! — vaikeroi Mitja kärsien. Seurasi taas
hetkinen äänettömyyttä.

— Aljoša, tapa minut heti paikalla! — huudahti hän yhtäkkiä. — Tuleeko
hän nyt kohta vai eikö, sano! Mitä hän sanoi? Miten hän sanoi?

— Sanoi tulevansa, mutta en tiedä, tuleeko tänään. Vaikeatahan hänen
on! — sanoi Aljoša katsoen arasti veljeensä.

— Kuinka ei olisikaan, tietystihän hänen on vaikeata! Aljoša, tämä
tekee minut hulluksi. Gruša katselee aina minua. Ymmärtää. Herra
Jumala, rauhoita minut: mitä minä vaadin? Katjaa vaadin! Ymmärränkö
minä, mitä vaadin? Karamazovin alhaista hillittömyyttä! Ei, minä en
kykene ottamaan päälleni kärsimystä! Konna olen ja siinä kaikki!

— Tuossa hän on! — huudahti Aljoša.

Tällä hetkellä ilmestyi yhtäkkiä kynnykselle Katja. Silmänräpäykseksi
hän pysähtyi katsellen Mitjaa ymmälläoloa ilmaisevin katsein. Mitja
hypähti nopeasti seisomaan, hänen kasvoissaan kuvastui pelästys,
hän kalpeni, mutta kohta vilahti arka, anova hymy hänen huulillaan
ja hän ojensi yhtäkkiä, voimatta hillitä itseään, molemmat kätensä
Katjaa kohti. Tämän nähtyään Katja riensi kiireesti hänen luokseen.
Hän tarttui Mitjan käsiin ja painoi melkein väkisin hänet istumaan
vuoteelle, istuutui itse hänen viereensä ja pitäen yhä kiinni hänen
käsistään puristi niitä lujasti, suonenvedontapaisesti. Muutamia
kertoja yritti kumpikin sanoa jotakin, mutta pysähtyivät ja katselivat
taas ääneti, kiinteästi, aivan kuin yhteen kahlehdittuina toisiaan,
hymyillen omituista hymyä; näin meni pari minuuttia.

— Oletko antanut anteeksi, vai etkö? — sopersi viimein Mitja, ja
kääntyen samassa Aljošaan päin kasvot ilosta vääristyneinä hän huusi
tälle:

— Kuuletko, mitä minä kysyn, kuuletko!

— Sen tähden olen sinua rakastanutkin, että sinulla on jalo sydän! —
huudahti yhtäkkiä Katja. — Etkä sinä tarvitse minun anteeksiantoni,
vaan minä sinun; samantekevää, annatko anteeksi vai etkö — koko elämäni
ajaksi sinä jäät haavaksi sydämeeni ja minä sinun sydämeesi — niin
pitääkin... — Hän pysähtyi vetääkseen henkeään.

— Miksi minä olen tänne tullut? — alkoi hän taas puhua kiihtyneesti ja
kiireesti. — Jalkojasi syleilemään, käsiäsi puristamaan, näin, että
ihan koskee, muistatko, niinkuin puristin niitä Moskovassa, — sanomaan
taas sinulle, että sinä olet minun Jumalani, minun iloni, sanomaan
sinulle, että rakastan sinua mielettömästi, — sanoi Katja ikäänkuin
tuskassa vaikeroiden ja painoi äkkiä huulensa Mitjan kättä vastaan.
Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään. Aljoša seisoi äänettömänä
ahdistusta tuntien; hän ei mitenkään ollut odottanut semmoista, mitä
näki nyt.

— Rakkaus on mennyt, Mitja! — alkoi Katja taas. — Mutta se, mikä on
mennyt, on minulle niin kallista, että sydämeni tuntee tuskaa. Tiedä se
ikuisesti. Mutta nyt, hetken aika, olkoon sitä, mitä saattoi olla, —
sopersi hän suu vääntyneenä hymyyn ja katsellen taas riemuissaan häntä
silmiin. — Sinä rakastat nyt toista ja minä myös rakastan toista, mutta
kuitenkin minä rakastan sinua ikuisesti ja samoin sinä minua, tiesitkö
sinä sen? Kuuletko, rakasta minua, rakasta niin kauan kuin elät! —
huudahti hän äänellä, joka värisi miltei uhkaavasti.

— Minä rakastan ja... tiedätkö, Katja, — alkoi Mitja puhua vetäen
henkeä joka sanan välillä, — tiedätkö, minä rakastin sinua sinä iltana
viisi päivää sitten... Kun sinä kaaduit maahan ja sinut kannettiin
pois... Koko elämäni ajan! Niin tulee olemaan, niin tulee ikuisesti
olemaan...

Näin sopertelivat he kumpikin toisille puheita, jotka olivat
järjettömiä ja kiihkeitä, kenties ne eivät olleet tosiakaan, mutta
tällä hetkellä oli kaikki totta, ja he itse uskoivat itseään
ehdottomasti.

— Katja, — huudahti yhtäkkiä Mitja, — uskotko sinä, että minä olen
murhannut? Minä tiedän, että nyt et usko, mutta silloin... kun
todistit... Uskoitko, uskoitko todellakin?

— En silloinkaan uskonut! En koskaan ole uskonut! Vihasin sinua ja
yhtäkkiä pakotin itseni uskomaan, sillä hetkellä... Kun todistin...
uskottelin itselleni ja uskoin... mutta kun lopetin todistukseni,
lakkasin samassa myös uskomasta. Tiedä tämä kaikki. Minä unohdin, että
olen tullut rankaisemaan itseäni, — lausui hän yhtäkkiä, jokin aivan
uusi ilme kasvoissaan ja äänellä, joka ei ollenkaan ollut äskeisen
lemmenlepertelyn kaltainen.

— Vaikea on olosi, nainen! — pääsi Mitjan suusta hänen voimatta sitä
estää.

— Päästä minut, — kuiskasi Katja, — minä tulen uudestaan, nyt on
raskasta!...

Hän nousi paikaltaan, mutta huudahti yhtäkkiä kovalla äänellä
ja horjahti taaksepäin. Huoneeseen oli äkkiarvaamatta ja aivan
kuulumattomasti tullut Grušenjka. Ei kukaan ollut häntä odottanut.
Katja lähti kiireesti kulkemaan ovea kohti, mutta Grušenjkan kohdalle
tultuaan hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli kalmankalpeaksi ja sanoi
vaikeroivalla äänellä hiljaa, miltei kuiskaten hänelle:

— Antakaa minulle anteeksi!

Grušenjka katsoi häneen tiukasti ja viivyteltyään hetkisen vastasi
myrkyllisellä, vihan katkeroittamalla äänellä:

— Ilkeitä me olemme, äitikulta, me kumpikin! Mitäpä anteeksiantajia me
olemme, sinä ja minä? Pelasta hänet, niin minä rukoilen koko elämäni
ajan Jumalaa puolestasi.

— Mutta anteeksi et vain tahdo antaa! — huudahti Mitja Grušenjkalle
mielettömästi soimaten.

— Ole levollinen, minä pelastan hänet sinulle! — kuiskasi Katja
kiireesti ja riensi ulos huoneesta.

— Ja sinä saatoit olla antamatta hänelle anteeksi sen jälkeen kuin hän
itse sanoi sinulle: »Anna anteeksi»? — huudahti Mitja taas katkerasti.

— Mitja, et saa soimata häntä, sinulla ei ole oikeutta! — huudahti
Aljoša tulisesti veljelleen.

— Hänen ylpeät huulensa puhuivat, mutta ei sydän, — lausui Grušenjka
inhoten. — Jos hän pelastaa sinut, niin minä annan kaiken anteeksi...

Hän vaikeni aivan kuin olisi tukahduttanut jotakin sielussaan. Hän ei
vielä voinut selvitä sekaannuksestaan. Hän oli tullut sisälle, kuten
myöhemmin selvisi, aivan sattumalta, mitään epäilemättä ja ollenkaan
odottamatta kohtaavansa sitä, mitä kohtasi.

— Aljoša, juokse hänen jälkeensä! — kääntyi Mitja kiireesti veljensä
puoleen. — Sano hänelle... en tiedä mitä... älä anna hänen mennä pois
tuolla tavoin!

— Tulen luoksesi ennen iltaa! — huudahti Aljoša ja lähti juoksemaan
Katjan jälkeen. Hän saavutti tämän sairaalan aitauksen ulkopuolella.
Katja kulki nopeasti, kiiruhtaen, mutta kun Aljoša hänet saavutti, hän
lausui heti nopeasti Aljošalle:

— Ei, tuon edessä minä en voi rangaista itseäni! Minä sanoin hänelle:
»anna anteeksi», koska tahdoin rangaista itseäni loppuun saakka. Hän
ei antanut anteeksi... Minä rakastan häntä tämän takia! — lisäsi Katja
omituisella äänellä ja hänen silmistään välähti hurja viha.

— Veljeni ei ollenkaan odottanut, — mutisi Aljoša, — hän oli varma
siitä, ettei hän tule...

— Epäilemättä. Jättäkäämme tämä, — tokaisi Katja. — Kuulkaa: minä en
voi nyt lähteä teidän kanssanne sinne hautajaisiin. Minä lähetin heille
kukkia arkulle pantaviksi. Rahaa heillä luullakseni vielä on. Jos
tarvitaan, niin sanokaa, että minä vastaisuudessa en koskaan hylkää
heitä... No, jättäkää nyt minut, jättäkää, olkaa hyvä. Olette jo
myöhästynyt sieltä, soitetaan jo myöhempään päiväjumalanpalvelukseen...
Jättäkää minut, olkaa niin hyvä!



3.

Iljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.


Hän oli todellakin myöhästynyt. Häntä odotettiin ja oli jo päätetty
hänen viipymisestään huolimatta kantaa kaunis, kukilla koristettu
pikku ruumisarkku kirkkoon. Se oli Iljušetškan, onnettoman pojan,
ruumisarkku. Hän oli kuollut kaksi päivää sen jälkeen kuin Mitjan
tuomio oli julistettu. Jo talon portilla ottivat pojat, Iljušan
toverit, Aljošan vastaan huudoin. He olivat kaikki kärsimättömästi
odottaneet häntä ja iloitsivat siitä, että hän vihdoinkin oli tullut.
Heitä oli kerääntynyt kaikkiaan noin kaksitoista henkeä, kaikki
olivat saapuneet koululaukku olalta riippumassa. »Isä tulee itkemään,
olkaa isän seurana», oli Iljuša kuollessaan sanonut heille ikäänkuin
viimeisenä toivomuksena, ja pojat pitivät sen mielessään. Heidän
etunenässään oli Kolja Krasotkin.

— Kuinka iloinen olenkaan, että tulitte, Karamazov! — huudahti hän
ojentaen Aljošalle kätensä. — Täällä on kauheata. Todella on surkeata
katsella. Snegirev ei ole juovuksissa, me tiedämme varmasti, että hän
ei ole tänään juonut yhtään, mutta on aivan kuin juopunut... Minä olen
aina luja, mutta tämä on kauheata. Karamazov, jos en viivytä teitä,
niin olisi vielä ainoastaan yksi kysymys, ennenkuin menette sisälle!

— Mistä on kysymys, Kolja? — sanoi Aljoša ja pysähtyi.

— Onko teidän veljenne syytön vaiko syyllinen? Hänkö tappoi isänne vai
lakeijako? Niinkuin te sanotte, niin se on. Neljään yöhön en ole saanut
unta tämän ajatuksen vuoksi.

— Lakeija tappoi, ja veljeni on syytön, — vastasi Aljoša.

— Sitähän minäkin sanon! — huudahti yhtäkkiä poika, jonka nimi oli
Smurov.

— Hän siis joutui tuhon omaksi viattomana uhrina totuuden puolesta! —
huudahti Kolja. — Hän on onnellinen! Vaikka hän hukkuikin, niin hän on
onnellinen! Minä olen valmis kadehtimaan häntä!

— Mitä te, kuinka se on mahdollista, ja miksi? — huudahti Aljoša
ihmeissään.

— Oi, jospa minä voisin joskus myös uhrautua totuuden puolesta, —
lausui Kolja innostuneena.

— Mutta toisenlaisessa asiassa, ei sellaisen häpeän alaisena, ei niin
kauheissa olosuhteissa! — sanoi Aljoša.

— Tietysti... minä tahtoisin kuolla koko ihmiskunnan puolesta, mutta
häpeä taas on aivan toisarvoinen asia: jääkööt nimemme unhoon. Minä
kunnioitan teidän veljeänne!

— Ja minä myös! — huudahti äkkiä ja aivan odottamatta joukosta se
poika, joka aikoinaan oli sanonut tietävänsä, kuka perusti Troijan, ja
näin huudahdettuaan hän aivan samoin kuin silloinkin punastui korviaan
myöten kuin pioni.

Aljoša astui sisälle huoneeseen. Sinisessä, valkoisella röyhelöllä
koristetussa arkussa makasi Iljuša kädet ristissä ja silmät kiinni.
Hänen laihtuneitten kasvojensa piirteet eivät juuri ollenkaan
olleet muuttuneet, eikä ruumis, omituista kyllä, juuri olenkaan
haissut. Kasvojen ilme oli vakava ja ikäänkuin miettiväinen.
Erittäin kauniilta näyttivät ristissä olevat kädet, jotka olivat
kuin marmorista veistetyt. Hänen käsiinsä oli pantu kukkia, ja koko
arkku oli koristettu ulkoa ja sisältä kukilla, jotka Lise Hohlakov
oli lähettänyt jo varhain aamulla. Mutta kukkia oli saapunut myös
Katerina Ivanovnalta, ja kun Aljoša avasi oven, niin alikapteeni
kukkakimppu vapisevissa käsissään sirotteli uudelleen kukkia rakkaan
poikansa päälle. Hän tuskin katsahti sisälle tulleeseen Aljošaan eikä
tahtonut katsoa kehenkään, ei edes itkevään, mielisairaaseen vaimoonsa,
»äitikultaan», joka tavan takaa yritti nousta kipeille jaloilleen ja
katsahtaa lähempää kuolleeseen poikaansa. Ninotškan olivat lapset
nostaneet tuoleineen ja siirtäneet aivan ruumisarkun luo. Hän istui pää
painettuna sitä vastaan ja luultavasti itki myös hiljaa. Snegirevin
kasvot näyttivät vilkastuneilta, mutta ikäänkuin hämillään olevilta
ja samalla myös katkeroituneilta. Hänen eleissään ja hänen suustaan
päässeissä sanoissa oli jotakin puoleksi järjetöntä. »Isäkulta, rakas
isä!» huudahteli hän vähän väliä katsellen Iljušaa. Hänellä oli ollut
tapana jo Iljušan eläessä sanoa tälle hyvästelevästä »Isäkulta, rakas
isä!»

— Isä, anna minulle kukkanen, ota hänen kädestään, tuo valkoinen
tuossa, ja anna! — pyysi nyyhkyttäen mielenvikainen »äitikulta». Joko
häntä kovin miellytti pieni, Iljušan käsissä oleva valkoinen ruusu tai
sitten hänen mielensä teki saada hänen käsistään kukkanen muistoksi,
pääasia on, että hän ihan vääntelehti ojennellen käsiään kukkaa kohti.

— En anna kenellekään, en anna mitään! — huudahti Snegirev
kovasydämisesti. — Ne ovat hänen kukkasiaan eikä sinun. Kaikki ovat
hänen, ei mikään ole sinun!

— Isä, antakaa äidille kukka! — sanoi Ninotška kohottaen kyynelien
kostuttamat kasvonsa.

— En anna mitään, ja hänelle en anna varsinkaan! Hän ei rakastanut
Iljušetškaa. Hän otti häneltä silloin tykin, ja Iljušetška lahjoitti
sen hänelle, — sanoi alikapteeni alkaen yhtäkkiä itkeä ääneensä
muistaessaan, miten Iljuša silloin oli luovuttanut pikku tykkinsä
äidille. Onneton mielipuoli alkoi hiljaa itkeä peittäen kasvonsa
käsiinsä. Huomatessaan lopulta, että isä ei hievahdakaan ruumisarkun
äärestä ja että oli tullut jo aika lähteä sitä kantamaan, pojat
yhtäkkiä ympäröivät sankkana joukkona arkun ja alkoivat nostaa sitä.

— En tahdo haudata kirkkotarhaan! — karjaisi yhtäkkiä Snegirev. — Kiven
luo hautaan, meidän kivemme luo! Iljuša käski niin. En anna kantaa!

Hän oli jo aikaisemminkin, kolmen päivän ajan, puhunut hautaavansa
kiven luo; mutta hänelle alkoivat nyt puhua Aljoša, Krasotkin,
asuntotalon emäntä, tämän sisar, kaikki pojat.

— Kas vain, mitä keksi, haudata pakanallisen kiven luo aivan
kuin kirkosta erotetun, — lausui ankarasti iäkäs emäntä. —
Siellä kirkkotarhassa on ristitty maa. Siellä hänen puolestaan
rukoillaan. Kirkosta kuuluu laulu, ja pappi lukee niin puhtaasti ja
selväsanaisesti, että se kuuluu joka kerta hänelle asti aivan kuin
luettaisiin hänen hautansa ääressä.

Alikapteeni alkoi lopulta huitoa käsillään: »Viekää», muka, »minne
tahdotte!» Lapset nostivat ruumisarkun, mutta kantaessaan sitä äidin
ohi he pysähtyivät hetkiseksi hänen eteensä ja laskivat arkun alas,
jotta hän voisi hyvästellä Iljušaa. Mutta nähtyään yhtäkkiä läheltä nuo
rakkaat kasvot, joita hän kaikkien kolmen päivän aikana oli katsellut
vain kauempaa, hän yhtäkkiä alkoi täristä ja alkoi hysteerisesti
nyökytellä arkun yläpuolella harmaata päätään edestakaisin.

— Äiti, tee hänelle ristinmerkki, siunaa häntä, suutele häntä, —
huudahti hänelle Ninotška. Mutta äiti nyökytteli yhä päätään kuin
automaatti ja alkoi yhtäkkiä mitään puhumatta, kasvot polttavan surun
vääristäminä, lyödä nyrkillään rintaansa. Arkkua lähdettiin kantamaan
eteenpäin. Ninotška painoi viimeisen kerran huulensa kuolleen veljensä
suulle, kun tämä kannettiin hänen ohitsensa. Talosta lähtiessään Aljoša
kääntyi talon emännän puoleen pyytäen tätä pitämään huolta kotiin
jäävistä, mutta tämä ei antanut hänen puhua loppuun:

— Tietty se, minä olen heidän luonaan, kristittyjä mekin olemme. —
Tätä sanoessaan eukko itki. Kirkkoon ei ollut pitkä matka, enintään
kolmisen sataa askelta. Päivä oli kirkas ja tyyni; oli pakkasta, mutta
ei paljon. Kirkonkellot kaikuivat vielä. Snegirev juoksi hätäisesti ja
hämillään ruumisarkun jäljessä yllään vanha, lyhyt, melkein kesäasuun
kuuluva päällystakkinsa ja avopäin, käsissä vanha, leveäreunainen,
pehmeä hattu. Hän oli jonkinmoisen selvittämättömän huolen vallassa,
ojensi väliin yhtäkkiä kätensä kannattaakseen ruumisarkun pääpuolta
ja vain häiritsi kantajia, väliin taas juoksi sivulle ja etsi sieltä
itselleen sopivaa paikkaa. Yksi kukka sattui putoamaan lumeen, ja hän
syöksähti sitä nostamaan, aivan kuin tuon kukan kadottamisesta olisi
riippunut Jumala tiesi mitä.

— Voi, kuori, kuori unohdettiin, — huudahti hän yhtäkkiä hirveästi
pelästyneenä. Mutta pojat muistuttivat hänelle heti, että leivänkuoren
hän oli jo äsken ottanut ja että se on hänen taskussaan. Hän vetäisi
sen heti esille taskustaan ja rauhoittui sen nähtyään.

— Iljušetška käski, Iljušetška, — selitti hän heti Aljošalle, — hän
makasi yöllä ja minä istuin hänen vuoteensa ääressä, ja yhtäkkiä hän
määräsi: »Isä, kun hautani on luotu umpeen, niin ripottele sille muruja
leivänkuoresta, jotta varpuset lentäisivät sinne, minä kuulen, että ne
ovat tulleet, ja minusta on hauska, kun en makaa yksin.»

— Se on oikein hyvä, sanoi Aljoša, — täytyy käydä useasti viemässä.

— Joka päivä, joka päivä! — lepersi alikapteeni aivan kuin vilkastuen.

Saavuttiin viimein kirkkoon ja asetettiin ruumisarkku keskelle sitä.
Kaikki pojat asettuivat sen ympärille ja seisoivat siinä arvokkaasti
koko toimituksen ajan. Kirkko oli vanha ja köyhänlainen, monet
pyhäinkuvat olivat aivan ilman päällystettä, mutta sellaisissa
kirkoissa on rukous ikäänkuin hartaampaa. Jumalanpalveluksen aikana
Snegirev tuli ikäänkuin jonkin verran hiljaisemmaksi, vaikkakin
hänessä ajoittain ilmeni yhä sama tiedoton ja aivan kuin ymmälle
joutunut huolestuneisuus: väliin hän astui ruumisarkun luo kohentamaan
paarivaatetta tai seppelettä; kun yksi kynttilä sattui putoamaan
kynttilänjalasta, niin hän yhtäkkiä syöksyi sitä asettelemaan ja
puuhasi hirveän kauan siinä työssä. Sitten hän rauhoittui ja seisoi
hiljaa arkun pääpuolessa tylsän huolestunut ilme kasvoissaan. Apostolin
jälkeen hän yhtäkkiä kuiskasi vieressään seisovalle Aljošalle, että
apostoli luettiin _väärin_, mutta ei kuitenkaan tarkemmin selittänyt
ajatustaan. Kerubilaulua hän ryhtyi laulamaan mukana, mutta ei tehnyt
sitä loppuun asti, vaan langeten polvilleen painoi otsansa kirkon
kivilattiaan ja makasi siinä asennossa jokseenkin kauan. Viimein
ryhdyttiin ruumiinsiunaukseen, jaettiin kynttilät. Tylsistynyt isä
alkoi taas hätäillä, mutta liikuttava, järkyttävä hautauslaulu sai
hänen sielunsa hereille ja järkytetyksi. Hän kutistui yhtäkkiä
kokoon ja alkoi purskahdella vähän väliä itkuun, aluksi koettaen
hillitä ääntään, mutta lopulta nyyhkyttäen kuuluvasti. Kun ryhdyttiin
ottamaan jäähyväisiä ja panemaan ruumisarkun kantta kiinni, niin hän
tarttui käsillään arkun reunoihin aivan kuin estääkseen sulkemasta
Iljušetškaa siihen, ja alkoi yhtä mittaa, kiihkeästi, irtautumatta
suudella kuolleen poikansa suuta. Hänet saatiin lopulta siitä luopumaan
ja vietiin jo korokkeelta alas, mutta yhtäkkiä hän ojensi kätensä
ja sieppasi ruumisarkusta muutamia kukkia. Hän katseli niitä, ja
uusi ajatus näytti täyttävän hänen mielensä, niin että hän sillä
hetkellä tuntui unohtavan pääasian. Vähitellen hän näytti vaipuvan
mietteisiin eikä enää pannut vastaan, kun ruumisarkku nostettiin ja
sitä lähdettiin kantamaan hautaan. Hauta oli lähellä, kirkkotarhassa,
aivan kirkon luona, kallis paikka; Katerina Ivanovna oli sen maksanut.
Tavanmukaisten menojen jälkeen laskivat haudankaivajat arkun hautaan.
Snegirev kumartui niin pitkälle kukat käsissä avoimen haudan yli,
että pojat pelästyneinä tarttuivat hänen päällystakkiinsa ja alkoivat
vetää häntä takaisin. Mutta hän ei näyttänyt enää oikein tajuavan mitä
tehtiin. Kun alettiin luoda umpeen hautaa, niin hän alkoi yhtäkkiä
huolestuneena osoitella alas putoilevaa multaa ja puhuakin jotakin,
mutta kukaan ei saanut siitä mitään selvää, ja yhtäkkiä hän itsekin
vaikeni. Nyt hänelle muistutettiin, että oli murennettava leivänkuori,
ja hän joutui suuren mielenliikutuksen valtaan, tempasi esille
kuoren ja alkoi sitä pienennellä heitellen haudalle pikku paloja:
»Lentäkää nyt tänne, lintuset, lentäkää nyt tänne, varpuset!» mutisi
hän huolestuneesti. Joku pojista huomautti hänelle, että hänen on
epämukava murentaa leipää kukat kädessä, ja kehoitti häntä antamaan ne
toistaiseksi jonkun pideltäviksi. Mutta hän ei antanut, vaan pelästyi
yhtäkkiä kukkiensa takia, aivan kuin häneltä olisi tahdottu ottaa ne
pois, ja katsahdettuaan hautaan sekä tultuaan vakuutetuksi, että kaikki
oli jo tehty, leipäpala murennettu, hän yhtäkkiä aivan odottamatta ja
ihan rauhallisesti käännähti ympäri ja lähti kulkemaan kotiin. Mutta
hänen askelensa tihenivät yhä ja tulivat yhä kiireisemmiksi, hän
riensi, miltei juoksi. Aljoša ja pojat seurasivat hänen kintereillään.

— Äitikullalle kukkasia, äitikullalle kukkasia! Äitikullan mieltä on
pahoitettu! — alkoi hän äkkiä huudella. Joku huusi hänelle, että hän
panisi hatun päähänsä, koska nyt on kylmä, mutta sen kuultuaan hän
aivan kuin vihoissaan paiskasi hattunsa lumeen ja alkoi puhella: »En
tahdo hattua, en tahdo hattua!» Poika Smurov otti hatun maasta ja
kantoi sitä hänen jäljessään. Kaikki pojat itkivät ja kaikkein enimmän
Kolja sekä Troijan perustajat tietävä poika, ja vaikka Smurovkin,
jolla oli käsissään kapteenin hattu, myöskin itki hirveästi, niin
hän ennätti kuitenkin miltei juoksujalkaa kulkiessaan siepata tieltä
lumessa hohtavan tiilikivenpalasen paiskatakseen sillä varpusparvea,
joka nopeasti lensi ohi. Tietenkään hän ei niihin osannut ja jatkoi
itkien juoksuaan. Puolimatkassa Snegirev yhtäkkiä pysähtyi, seisoi
noin puoli minuuttia aivan kuin hämmästyneenä jostakin ja käännähtäen
äkkiä takaisin kirkkoa kohti alkoi juosta jättämälleen haudalle päin.
Mutta pojat saavuttivat hänet silmänräpäyksessä ja takertuivat häneen
joka puolelta. Silloin hän kaatui voimattomana kuin maahan paiskattu ja
alkoi huutaa kiemurrellen, parkuen ja itkien: »Isäkulta, Iljušetška,
rakas isä!» Aljoša ja Kolja rupesivat nostamaan häntä, pyytelemään ja
suostuttelemaan.

— Kapteeni, riittää jo, miehisen miehen täytyy kestää, — mutisi Kolja.

— Pilaatte kukkaset, — lausui Aljošakin puolestaan, — mutta »äitikulta»
odottaa niitä, hän istuu ja itkee, kun te äsken ette antanut hänelle
kukkia Iljušetškalta. Siellä on vielä Iljušan vuode...

— Niin, niin, äitikullan luo, — muisti Snegirev taas yhtäkkiä, —
vuoteen korjaavat pois, korjaavat pois! — lisäsi hän kuin pelästyen,
että todellakin korjaavat pois, ja lähti taas juoksemaan kotiin.
Mutta matka oli lyhyt, ja kaikki juoksivat yhdessä. Snegirev avasi
kiireesti oven ja parkaisi vaimolleen, jonka kanssa oli äsken niin
kovasydämisesti riitaantunut:

— Äitikulta, rakkaani, Iljušetška lähetti sinulle kukkasia, jalkasi
ovat kipeät! — huusi hän ojentaen hänelle kimpun kukkia, jotka olivat
paleltuneet ja katkenneet hänen äsken piehtaroidessaan lumessa. Mutta
samassa silmänräpäyksessä hän näki Iljušan vuoteen edessä nurkassa
Iljušan saappaat, jotka seisoivat molemmat vieretysten ja jotka talon
emäntä juuri oli korjannut sinne, — vanhat, ruskettuneet, kovettuneet,
paikatut saappaat. Nähtyään ne hän kohotti kätensä ja syöksähti niiden
luo, lankesi polvilleen, tempasi käsiinsä saappaan ja painaen sitä
vastaan huulensa alkoi kiihkeästi suudella sitä huudellen: »Isäkulta,
Iljušetška, rakas isä, missä ovatkaan jalkasi?»

— Minne sinä olet hänet vienyt? Minne veit hänet? — parkaisi
sydäntäsärkevällä äänellä mielenvikainen. Silloin alkoi Ninotškakin
itkeä ääneensä. Kolja juoksi ulos huoneesta, ja hänen jäljessään
alkoivat pojat poistua. Viimein tuli ulos myös Aljoša.

— Itkeköön tarpeekseen, — sanoi hän Koljalle, — tässä on tietysti
mahdotonta lohduttaa. Odottakaamme vähän aikaa ja palatkaamme sitten
takaisin.

— Niin, on mahdotonta, tämä on kauheata, — myönsi Kolja. — Tiedättekö,
Karamazov, — hän hiljensi yhtäkkiä ääntään, ettei kukaan kuulisi:
— mieleni on hyvin surullinen, ja jos vain voisi herättää hänet
kuolleista, niin minä antaisin kaiken maailmassa!

— Ah, niin minäkin, — sanoi Aljoša.

— Mitä arvelette, Karamazov, olisiko meidän tultava tänne illalla?
Hänhän juo itsensä humalaan.

— Kenties hän juo. Tulkaamme vain me kahden, se riittää, istumaan
heidän seurassaan tunnin verran, äidin ja Ninotškan kanssa; jos me
tulemme kaikki yhdellä kertaa, niin se muistuttaa taas heille mieleen
kaiken tämän, — neuvoi Aljoša.

— Siellä heillä on nyt emäntä kattamassa pöytää, — muistojuhlaako
siellä vietettäneen, pappi tulee sinne; olisiko meidän palattava heti
sinne, Karamazov, vai eikö?

— Ehdottomasti, — sanoi Aljoša.

— Omituista tämä kaikki on, Karamazov, semmoinen murhe ja sitten
yhtäkkiä syödään pannukakkuja, kuinka luonnotonta tuo kaikki onkaan
meidän uskontomme mukaan!

— Niillä on siellä lohtakin, — huomautti yhtäkkiä kovalla äänellä
Troijan perustajat tietävä poika.

— Pyydän teitä vakavasti, Kartašov, olemaan enempää sekaantumatta
puheisiimme typeryyksinenne, varsinkin kun teille ei puhuta eikä edes
haluta tietää, oletteko te maailmassa, — tokaisi Kolja äreästi kääntyen
häneen päin. Poika kuohahti vihasta, mutta ei uskaltanut vastata
mitään. Sillä välin olivat kaikki lähteneet hiljaa kulkemaan polkua
pitkin, ja yhtäkkiä Smurov huudahti:

— Tuossa on Iljušan kivi, jonka alle hänet tahdottiin haudata!

Kaikki pysähtyivät ääneti ison kiven luo. Aljoša katseli, ja koko se
kuva, minkä Snegirev oli aikoinaan saanut syntymään hänen eteensä
kertomalla, miten Iljušetška itkien ja syleillen isäänsä oli
huudahtanut: »Isäkulta, isäkulta, miten hän häpäisi sinua!» — nousi
yhtäkkiä hänen mieleensä. Oli kuin jokin olisi järkyttänyt hänen
sieluaan. Vakavan ja tärkeän näköisenä hän silmäili kaikkien noiden
koulupoikien, Iljušan toverien, herttaisia ja kirkkaita kasvoja ja
sanoi yhtäkkiä heille:

— Pojat, minä tahtoisin sanoa teille tässä, juuri tällä paikalla,
sanasen.

Pojat kerääntyivät hänen ympärilleen ja suuntasivat heti häneen
kiinteät, odottavat katseensa.

— Pojat, me eroamme kohta. Minä olen nyt toistaiseksi jonkin aikaa
kahden veljeni seurassa, joista toinen menee maanpakoon ja toinen on
kuoleman kielissä. Mutta pian minä jätän tämän kaupungin, kenties hyvin
pitkäksi ajaksi. Me siis eroamme, hyvät herrat. Mutta sopikaamme tässä,
Iljušan kiven luona, siitä, että me emme koskaan unohda — ensiksikään
Iljušetškaa ja toiseksi toisiamme. Ja mikä meitä sitten elämässä
kohdanneekin, vaikkapa emme kahteenkymmeneen vuoteen tapaisi toisiamme,
— niin muistakaamme kuitenkin sitä, kuinka me hautasimme poikaparan,
jota ensin heiteltiin kivillä, muistatteko, siellä sillan luona, —
mutta jota sitten kaikki niin suuresti rakastivat. Hän oli kelpo poika,
hyväsydäminen ja urhoollinen poika, tunsi kunnian ja isää kohdanneen
katkeran loukkauksen, joka sai hänet nousemaan isää puoltamaan. Siis
ensiksikin muistamme häntä, hyvät herrat, koko elämämme ajan. Ja
vaikka me olisimme kiinni mitä tärkeimmissä tehtävissä, saavuttaisimme
kunniaa tai joutuisimme suureen onnettomuuteen, — niin älkää kuitenkaan
unohtako koskaan, kuinka hyvä meidän kerran oli täällä kaikkien
yhdessä, kun meitä yhdisti niin hyvä ja kaunis tunne, joka kenties teki
meidätkin tänä aikana, jolloin rakastimme onnetonta poikaa, paremmiksi
kuin mitä me itse asiassa olemme. Rakkaat ystäväni, kyyhkyläiseni, —
sallikaa minun nimittää teitä näin, — kyyhkyläisiksi — sillä te kaikki
muistutatte suuresti noita kauniita, harmaasilmäisiä lintuja nyt tällä
hetkellä katsellessani teidän herttaisia, armaita kasvojanne, — rakkaat
lapsukaiseni, kenties te ette ymmärrä, mitä minä teille sanon, sillä
minä puhun usein sangen epäselvästi, mutta sanani jäävät kuitenkin
teille mieleen, ja joskus vielä te yhdytte niihin. Tietäkää siis, ettei
ole mitään korkeampaa eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä
hyödyllisempää vastaiselle elämälle kuin jokin hyvä muisto, varsinkin
lapsuudessa, vanhempain kodista saatu. Teille puhutaan paljon teidän
kasvatuksestanne, mutta jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka
on säilynyt lapsuuden ajoista saakka, kenties onkin paras kasvatus.
Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle,
niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain
yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, niin sekin voi joskus olla
pelastuksemme. Kenties meistä myöhemmin tulee ilkeitäkin, emme jaksa
vastustaa huonoa tekoa, nauramme ihmisen kyynelille ja sellaisille
ihmisille, jotka sanovat niinkuin Kolja äsken huudahti: »Tahdon kärsiä
kaikkien ihmisten puolesta», — tämmöisistäkin ihmisistä me kenties
häijysti teemme pilkkaa. Ja kuitenkin, miten ilkeitä lienemmekin,
mistä Jumala meitä varjelkoon, niin muistaessamme, kuinka me saatoimme
hautaan Iljušaa, kuinka me rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään
ja kuinka me nyt puhuimme näin ystävinä yhdessä tämän kiven luona,
kaikkein kovasydämisinkään ja kaikkein ivallisinkaan meistä, jos meistä
sellaisia tulee, ei kuitenkaan uskalla sisimmässään nauraa sille,
kuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Vieläpä enemmänkin,
kenties tämä yksi muisto juuri pidättää hänet tekemästä suurta pahaa,
ja hän muuttaa mieltään ja sanoo: »Niin, minä olin silloin hyvä, rohkea
ja rehellinen.» Naurahtakoon vain itsekseen, se ei tee mitään, ihminen
nauraa usein hyvälle ja kauniille; se johtuu vain kevytmielisyydestä;
mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, että kun hän naurahtaa, niin
hän heti sanoo sydämessään: »Ei, minä tein pahoin, kun naurahdin, sillä
tämmöiselle ei saa nauraa!»

— Niin se ehdottomasti tulee olemaan, Karamazov, minä ymmärrän teidät,
Karamazov, — huudahti Kolja, ja hänen silmänsä välähtivät. Poikien
mielet kuohahtivat ja hekin tahtoivat huudahtaa jotakin, mutta
hillitsivät itsensä ja katselivat silmiään pois kääntämättä sekä
liikutettuina puhujaa.

— Tätä minä puhun siinä pelossa, että meistä tulisi huonoja, —
jatkoi Aljoša, — mutta miksi meistä pitäisikään tulla huonoja, eikö
totta, hyvät herrat? Olkaamme ensiksi ja ennen kaikkea hyviä, sitten
rehellisiä, ja sitten — älkäämme milloinkaan unohtako toisiamme. Minä
toistan sen taaskin. Omasta puolestani lupaan teille, hyvät herrat,
että minä en unohda teistä ainoatakaan, muistan jokaisen kasvot, jotka
nyt minuun katsovat, vaikkapa kolmenkymmenenkin vuoden kuluttua.
Äsken Kolja sanoi Kartašoville, että me muka emme halua tietää, »onko
hän maailmassa vai ei!» Mutta voinko minä unohtaa, että Kartašov on
maailmassa ja ettei hän nyt enää pahastu sillä tavoin kuin silloin, kun
hän sai selville Troijan perustajat, vaan katsoo minuun herttaisilla,
iloisilla kelpo silmillään. Hyvät herrat, rakkaat poikani, olkaamme
kaikki jaloja ja rohkeita niinkuin Iljušetška, viisaita, rohkeita ja
jaloja niinkuin Kolja (joka kuitenkin tulee paljon viisaammaksi, kun
kasvaa suuremmaksi), ja olkaamme yhtä kainoja, mutta samalla viisaita
ja herttaisia kuin Kartašov. Mutta miksi minä puhun heistä kahdesta!
Kaikki te, hyvät herrat, olette minulle tästälähin rakkaita, kaikki
teidät minä suljen sydämeeni ja pyydän teitä sulkemaan niinikään minut
sydämeenne! Mutta kuka meidät yhdisti tämän hyvän ja kauniin tunteen
kautta, jota me nyt aina, koko elämämme ajan, tulemme muistamaan ja
tahdomme muistaa, kuka muu kuin Iljušetška, hyvä poika, herttainen
poika, ikuisiin aikoihin asti meille kallis poika! Älkäämme unohtako
häntä milloinkaan, säilyköön hän ikuisessa ja kauniissa muistossa
meidän sydämissämme nyt ja ikuisiin aikoihin!

— Niin, niin, ikuisessa muistossa, — huusivat kaikki pojat heleillä
äänillään, ja heidän kasvonsa ilmaisivat liikutusta.

— Muistamme aina hänen kasvonsa ja hänen pukunsa ja hänen köyhät
saappaansa ja hänen ruumisarkkunsa ja hänen onnettoman syntisen isänsä
ja senkin, kuinka hän rohkeasti yksinään nousi koko luokkaa vastaan
isäänsä puoltamaan!

— Muistamme, muistamme! — huusivat taas pojat. — Hän oli urhoollinen,
hän oli hyvä!

— Ah, kuinka minä häntä rakastin! — huudahti Kolja.

— Ah, lapsikullat, ah, rakkaat ystävät, älkää pelätkö elämää! Miten
kaunis onkaan elämä, kun tekee jotakin hyvää ja oikeata!

— Niin, niin, — toistivat pojat riemastuneina.

— Karamazov, me rakastamme teitä! — huudahti voimatta itseään hillitä
eräs ääni, luultavasti Kartašovin.

— Me rakastamme teitä, me rakastamme teitä, — yhtyivät kaikki. Monien
silmissä kimaltelivat kyynelet.

— Eläköön Karamazov! — lausui riemuissaan Kolja.

— Ja ikuinen muisto kuolleelle pojalle! — lisäsi Aljoša taas
tunteikkaasti.

— Ikuinen muisto! — yhtyivät uudelleen pojat.

— Karamazov! — huudahti Kolja. — Sanooko uskonto totta siinä, että me
kaikki nousemme kuolleista ja heräämme uuteen elämään ja näemme taas
toinen toisemme ja jokaisen ja myöskin Iljušetškan?

— Ehdottomasti me nousemme kuolleista, ehdottomasti näemme toinen
toisemme ja kerromme iloiten ja riemuiten toisillemme kaikki, mitä
on tapahtunut, — vastasi Aljoša puoleksi leikillään ja puoleksi
riemastuksissaan.

— Ah, kuinka hauskaa se tulee olemaan, — pääsi Koljan huulilta.

— No, mutta nyt lopetamme puheet ja lähdemme hänen muistojuhlaansa.
Älkää antako sen seikan ahdistaa mieltänne, että syömme siellä
pannukakkua. Sehän on ikivanhaa, ikuista, ja siinäkin on hyvää, — sanoi
Aljoša nauraen. — No, menkäämme! Lähdemme nyt käsi kädessä.

— Ja näin kuljemme aina, koko elämän, käsi kädessä! Eläköön Karamazov!
— huudahti vielä kerran riemuissaan Kolja, ja kaikki pojat yhtyivät
vielä kerran hänen huutoonsa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Karamazovin veljekset II : Romaani" ***