Title: Metsänväkeä : Satuja
Author: Korhonen, Veikko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Metsänväkeä : Satuja" ***


METSÄNVÄKEÄ

Satuja


Kirj.

VEIKKO KORHONEN



Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannus-Oy,
1919.



SISÄLLYS:

Pihajänis.
Ensi lumi.
Jänöjussin jouluyö.
Kissapataljoona sammakkokaartia vastaan.
Koirien kirkko.
Kruunajaiset metsässä.
Nallen jouluyö.
Pappilan hiirien joulu.
Niittylato, verkkomökki ja pellon aita.
Puputin ihmeellinen retki.



Satu pihajäniksestä.


Pikku jänöjussi oli jäänyt orvoksi. Äiti oli eräänä päivänä eroittanut
hänet perheestä ja käskenyt hakemaan metsästä henkielatustaan.

Oli lämmin kesäpäivä, ja jänö lähti suruissaan kuukkimaan aholle, jossa
lehmäkarja makasi. Tuntui kurkkua kuristavan, kun äiti oli niin kova,
että noin vain laittoi menemään. Miten tässä nyt osaisi oikein aloittaa
elämänsä?

Lehmäkarjassa oli vasikka, joka seisoi muista erillään ja miettiväisen
näköisenä märehti.

Huomatessaan Jussin astui se muutaman askeleen lähemmäksi ja kysyi:

— Mitäs kuuluu?

— Ei kuulu hyvää tällä kertaa, vastasi jänöjussi kapsahtaen istumaan
ihan vasikan eteen. Äiti käski pois lähteä eikä edes neuvonut, miten
tässä pitäisi aloittaa.

Jussin silmät samenivat ja pää painui maata vasten.

— Vai laitettiin sinut maailmalle, ynähti vasikka. No, eipä hätää
mitään. Olethan sinä jo iso köntti, kyllä sinä toimeen tulet jo
yksinkin. Varsinkin kun minä neuvon hyvän olinpaikan, jossa voit
aloittaa uutta elämääsi.

— No, neuvo sitten, pyyteli Jussi.

— Älä nyt hätäile. Kun illalla tulevat karjaa kotiin hakemaan, lähdet
minun mukaani. Neuvon siellä sinulle pihajäniksen paikan.

— Mikä on pihajänis? kysyi Jussi silmät suurina töllistellen.

— Ka, kun ei tuotakaan tiedä. Pihajänis on semmoinen, jolla on omat
ruokamaansa ja olinpaikkansa jonkun talon tai torpan pellossa tai
niityssä. Sillä on oma makuuksensa ladon kupeessa, eivät talon koirat
siitä välitä mitään, eivätkä lapset laita sille rihmoja eikä loukkuja.

— Vai semmoinen. Kyllä minä lähden tänä iltana mukaasi, virkkoi Jussi
iloisena ja heitti kuperkeikan aholla. Siltä oli jo suru unohtunut.

Tuli ilta ja karjatyttö tuli noutamaan lehmiään.

— Nyt lähdetään, sanoi vasikka Jussille. Elä tule aivan minun
kintereilleni, pysyttelet vain näkyvissä. Lähellä tarha-aitaa minä
sitten eroan muista lehmistä ja vien sinut uuteen paikkaasi.

Lähdettiin sitten menemään, ja Jussi puikki pensaikossa, seuraillen
lehmäkarjaa, mutta pitäen erikoisesti silmällä vasikkaa.

Nyt tuli varmaankin tarhan aita. Kiemuroivan lehmisavun takaa näkyi
mökin seinä ja kaivon vintti. Ääniä kuului pihasta.

Vasikka kääntyi omille teilleen ja antoi merkkiä Jussille. Pianpa tämä
kipasikin hänen kintereilleen ja niin sitä rinnan mentiin vesakossa ja
jututtiin.

— Onko siellä hyvät ruokapaikat? kysäisi Jussi.

— No huonoilleko minä sinua nyt veisin, mölähti vasikka. On maailman
parhaat ruohopaikat. Tuoretta laihoa ja hienoa heinää ja syksyllä täysi
kaurapelto. Kelpaa sun miekkosen siellä elääksesi.

— Onko tuossa mökissä koira? uteli Jussi.

— Onhan se siinä, mutta vanha ja huonokuuloinen ja -näköinen. Kun et
ihan nenän eteen mene, niin ei se tiedä mitään. Eivätkä ne pihajäniksiä
koirat hätyyttelekään.

Kierrettiin pellon aitovierustaa niityn laitaan, ja eräälle kohdalle,
jossa oli kolo aidassa, seisahtui vasikka ja virkkoi:

— Tuossa se nyt on niitty, jossa sun sopii elellä. Menet vain tuosta
kolosta ja sitten ojan vartta ladon kupeelle, jossa on sopiva pensas
pesän paikaksi. Ja eipä nyt muuta kuin hyvää vointia vain. Käynpähän
joskus katsomassa.

Vasikka kääntyi menemään, ja kiitettyään pujahti Jussi niittyyn ja
lähti, ojan vartta seuraten, neuvottuun suuntaan. Kylläpä heinä olikin
pitkää ja hienoa. Ja miten voimakkaasti se tuoksuikin. Tuota se olikin,
jota hän joskus siellä kotiaholla asti oli vetänyt sieraimiinsa ja
jäänyt ihmettelemään. Äiti oli silloin puhunut jotain niitystä, mutta
hän ei siitä saanut selville sen enempää.

Ja tuossa oli sitten se lato. Katsotaanpa oliko siellä pesän paikka!

Olipas vain. Tiukka närepensas, jonka sisästä ei sopisi näkymään
kenellekään. Ja vatun varsikkoa koko seinusta täynnä. Eipä totisesti
olisi parempaa pesän paikkaa löytänyt etsimälläkään. Kelpasipa siinä
torkahtaa.

Pikku pupu teki kierroksen ladon ympäri, pistäysi latoonkin ja puukkasi
kuivaan kerppukasaan, joka kohahti ja rusahti. Sitä säikähtäen ponnahti
hän takaisin ladon eteen ja hetkisen kuunneltuaan alkoi kupsehtia
heinikossa ja illastella. Lähellä oli oja, josta sai lipaista vettä
janoonsa. Ja siinä illastellessa johtui Jussin mieleen, että jospa äiti
tietäisi hänen uuden olinpaikkansa, tulisipa varmasti katsomaan. Olisi
ruokaa äidillekin...

Sen enempää kumminkaan surua tuntematta ryhtyi Jussi laittamaan
pesäänsä kuntoon närepensaaseen ladon kupeella. Saatuaan sen
mieleisekseen torkahti hän pää etukäpäläin päälle ja näki unta
entisestä kotiahosta ja äidistä.

Eräänä päivänä käydessään juomassa ojan reunalla Jussi näki niityn
laidassa kuukkivan samanlaisen jänöjussin kuin itsekin oli. Huomasipa
hänkin, koskapa tuli lähemmäksi ja pakinoille lyöttäysi. Tehtiin liitot
että elettäisiin yhdessä ja laajennettiin pesää. Pupu oli samanlainen
orvoksi jäänyt kuin hänkin, ja päätettiin sovussa elellä uudessa
olinpaikassa.

Vierähti muutamia päiviä ja toverukset päättivät tehdä pienen
kävelyretken ympäristöön. Ja ensimäinen kävelyretki viehätti niin, että
tehtiin toinen, vielä suurempi. Meni monta päivää sillä retkellä.

Kun toverukset palasivat retkeltään, kohtasi heitä kotiin tultua outo
näky. Heiniä oli niityltä kerätty pieniin kykkösiin ja kokoihin. Ei
missään näkynyt enää suojaavaa, hyvältä tuoksuvaa heinää pystyssä.

— Mistä tässä nyt illastaa, päivittelivät toverukset.

Nyt näkyi torppa ylempää ja torpan pellot, joita ei kumpikaan ennen
huomannut niin lähellä oleviksi. Siellä näytti olevan kaurapeltokin.
Pitäisi jonakin yönä käydä katsomassa.

Ja jo seuraavana yönä mentiinkin. Riihen ohi mennessä peloitti vähän
musta oviaukko ja ovi, jota tuuli heilutteli. Kartanolla ei ollut
mitään pelättävää. Ei edes koiraa näkynyt missään. Lehmätarhasta
nousi savu ja kellokas makasi veräjällä märehtien. Ka, eikös ollut se
vasikkakin siellä! Mentiin pakinoille ja Jussi esitteli uuden toverinsa
Puputin ja kiitteli vielä olinpaikan neuvonnasta.

— Enkös sitä sanonut, ynähti vasikka.

Päätettiin tehdä retki joka yö torpan kartanolle ja ruokailla
kaurapellossa, joka alkoi olla makeimmillaan. Ja siitä ilosta, kun
uusi ruokapaikka oli löytynyt entisen hävitetyn sijaan, heitettiin
kaurapellossa kuperkeikkoja ja kilpaa laukattiin ladon kupeelle.

Muutaman päivän perästä sattui taas uusi ihme. Toverukset olivat
laukkailleet joka yö torpan kartanolla ja ruokailleet kaurapellossa
mistään välittämättä. Päivisinkin jo uskalsivat päivänpaisteiselle
niitylle, jossa heinäkeot tuoksuivat. Mutta eräänä päivänä tuli
häliseviä ihmisiä niitylle ja alkoivat kantaa heiniä latoon.

Jussiparkojen sydän seisahtui. Aiottiinko kokonaan hävittää heidän
mukava olinpaikkansa? Puputti olisi lähtenyt puikkimaan pesästä
metsään, mutta Jussi sai sen aikeet estetyksi. Korvat selkää vasten
painettuna, silmää räpäyttämättä ja sydän takoen siinä odotettiin,
miten tulisi käymään.

Mutta kukaan ei heidän pesäänsä huomannut, ja kun saivat heinät latoon,
menivät pihaan ja isäntä jäi vain ladon suuta tukkeamaan.

Poistuessaan käveli isäntä ihan pesäpensaan vieressä. Pisteli punaisia
marjoja vattupensaasta suuhunsa ja poistui pihaan kirves kainalossa.

Jo uskalsivat Jussit heilahtaa hieman pesässään. Ehkäpä illan tullen
uskaltaisi lähteä liikkeellekin, ehkäpä kaurapeltoonkin. Ja mikäpä oli
yön tullen uskaltaessa. Ei näkynyt mitään pelättävää kartanolla. Sai
kuukkia ja pyörähdellä vapaasti niinkuin mieli teki.

Ja niin vierähtelivät toveruksien päivät vähitellen syksyä kohti.



Ensi lumi.


Syksyn harmaat ja myrskyiset päivät olivat tulleet huomaamatta.
Jänöjussi eleli nyt yksin niityllään, nukkui yksin pesässään.
Oli kerran alkusyksystä tehty toverin kanssa tavanmukainen retki
takalistolle ja sille tielleen se jäi toveri. Metsämies oli koirineen
takalistolla ja mitään aavistamatta oli koira heidän kintereillään
ja ajoi ympäri metsiä. Ensin he juoksivat peräkkäin, mutta sitten
sovittiin, että erotaan ja eksytetään se räyhäävä peto kintereiltä.

Niin erottiin ja toverin jäljille osui hurtta. Kohta kuului metsässä
pamahtavan, ja toveria ei kuulunut sen perästä. Hän oli säästynyt ja
pötkinyt pesälleen. Ei sattunut hurtta hänen jälkiään löytämään.

Ja niin kuluivat syksyiset päivät. Lehdet putoilivat puista, ja tuuli
rapisutteli niitä ladon nurkissa. Niitä satoi maa ihan keltaiseksi.
Ne kahahtivat mukavasti käpälän alla ja niitten kanssa pelatessa
kuutamoöinä unohtui melkein kokonaan suru ystävän menettämisestä.

Ja sitten tapahtui ihme. Eräänä aamuna hän huomasi käyneen käpäliensä
päät valkoisiksi. Mitä ihmettä se oli? Hän koetti nuoleksimalla
poistaa valkoista, mutta se ei lähtenyt. Ja sitten valkoista ilmestyi
vähitellen muuhunkin ruumiiseen. Ja kaikki ympärillä kävi sitä vastoin
mustemmaksi ja alastomammaksi. Ei ilennyt enää pesästään lähteä
liikkeelle muulloin kuin pimeinä öinä, ja silloinkin vain kun tunsi
kalvavaa nälkää.

Eräänä yönä sitten rupesi tippumaan taivaasta valkoisia pieniä
hiutaleita. Oli siksi valoisaa, että näki niityltä torpan pihaan asti.
Ja koko tämä väli oli täynnä tippuvia hiutaleita. Kaura-auman vieressä
ruokaillessa huomasi Jussi, että niitä alkoi karttua vähitellen maahan.
Tieurat muuttuivat valkoisiksi nauhoiksi ja puista pudonneet lehdet
peittyivät nekin vähitellen kokonaan.

Sepäs oli somaa. Jussin teki mieli nauraa kurkun täydeltä. Pesän suulta
sitä varsinkin oli soma katsella. Hiutaleita tuli vain yhä enemmän ja
enemmän maahan, puiden oksille ja niityn aidalle. Ja kun Jussi hieman
torkahdettuaan aamuhämärässä lähti ulos pesästään, oli kaikkialla vain
valkoista. Pikku Jussin hupelo ei tietänyt, että oli satanut ensi⁻
lumen. Se ihmetteli ja katseli jälkiään, joita syntyi joka paikkaan,
missä vain laukkasi.

Mutta ei vielä nytkään Jussi uskaltanut päivisin lähteä liikkeelle.
Vasta kun tuli ilta ja tähdet syttyivät, puikki hän ladon kupeitse
niityn aitovarteen ja siitä näreikköön. Valkoinen rutisi nyt somasti
käpälien alla. Se houkutteli syvemmälle metsään, jossa lumi sinertävänä
ja salaperäisenä hohti puiden oksilla.

Siinä näreikössä kuukkiessaan näki Jussi lumisten oksien alla jotain
liikkuvan. Se oli yhtä valkoista kuin lumikin. Pitipä pistäytyä
katsomaan.

Ka, mitä ihmettä! Eikös ollutkin entinen Puputti toveri siinä?

Ihan piti nousta takasilleen katsomaan. Se toinen nousi samoin siinä
istumaan.

— Onko se Jussi?

— Onko se Puputti?

Mittailtiin vielä silmillä ja tunnusteltiin. Jussi oli lentää
selälleen, tuntiessaan entisen toverinsa, jonka jo luuli kuolleeksi.
Molemminpuolinen ilo oli valtava ja kuperkeikkojen lomassa kyseltiin
toisiltaan kaikkea mitä oli sillä aikaa tapahtunut, kun jouduttiin
eroon. — Kun minä luulin, että se metsämies ampui sinut, virkkoi Jussi.

— Samaa luulin minä ja hätäissäni painelin kauaksi korpeen. Makailin
monta päivää kivien kolossa ja sitten en enää osannutkaan entisille
olinpaikoille. Tällä välin minä olin jo uudessa seikkailussa, mutta
pelastin nahkani, kun osasin turvautua koipiini.

— Kerrohan siitä minulle, pyyteli Jussi karistellen käpälillään lunta
kuusen oksalta.

— Kerronpahan sitten siellä pesässä. Nyt kisataan, kun tuli lunta,
virkkoi Puputti ja lisäsi tepastellessaan:

— Tämä ensi lumi se sai minutkin lähtemään näin pitkälle matkalle,
ja onnipa se oli, että tuli lähdettyä. En olisi muuten tiennyt sinun
hengissä olevankaan.

Toverukset lähtivät iloisina poikina puikkimaan kotiniitylleen, välillä
ryöpytellen lunta käpälillään ja tehden kuperkeikkoja.

— Nyt eivät koirat meitä huomaa, kun tuli lunta, virkkoi Jussi.

— Saattavat jälistä päästä selville, arveli Puputti.

— Sotketaan jälet, näin...

Ja Jussi teki niin hassuja liikkeitä, että Puputin piti nauraa oikein
makeasti.

Eipä maltettu pysähtyä pesälle, vaan jatkettiin matkaa torpan
kartanolle. Rauhallista oli niinkuin ennenkin. Tuoreita hakoja oli
ajettu pihaan ja reki oli kumossa halkokasan vieressä. Tallissa purra
rouskutteli hevonen. Eipä ollut mitään pelättävää. Kierrettiin kerran
saunan ja tuvan ympäri. Jussi aikoi pistäytyä hullutellessaan tallin
ovessa olevasta pienestä kolosta talliinkin, mutta Puputti vakavasti
kielteli. Riihen ovi oli raollaan ja sieltä tuoksui lämmin olkien haju.
Olipa jäänyt kauralyhde riihen eteen. Siitäpä sopi ohimennen haukata
nälkäänsä. Sitten laukattiin taas niitylle, niin että lumi pöllysi.

Eipä kehdannut vielä pesäänkään mennä. Ilo jälleennäkemisestä oli vielä
siksi vilpitön, että sen kunniaksi oli vielä laukkailtava niityllä
ristiin rastiin. Päätettiinpä pistäytyä vielä metsäänkin.

Ja sielläkös oli elämä herännyt. Ensi lumi oli houkutellut kaikki
metsän väet liikkeelle. Oravat pyrähtelivät puusta puuhun,
ravahtelivat runkoja myöten ja ryhtyivät toistensa kanssa hippasille.
Toisiakin jänöjusseja oli ilmestynyt vesakkoaholle ja kylläpäs siinä
tepasteltiin. Kärpät suikkelehtivat pensaasta pensaaseen ja tätä
ilakoimista katsellen oli metsokin laskeutunut männyn oksalta alas
ja tepasteli kotkotellen toisten joukossa. Mesikämmenkin, maattuaan
jo jonkun aikaa pesässään, oli tuntenut tuoreen lumen tuoksun
nenäänsä ja lähtenyt pienelle huvikävelylle. Eipä ukko piitannut nyt
saalistamisesta, vaan kämmeniinsä vihellellen löntysti eteenpäin.

Mikko Repolainen oli edellisinä öinä vimmatusti saalistanut, mutta nyt,
kun siihen olisi ollut kovin hyvä tilaisuus, kun koko metsän karja
kuppelehti aholla, ei hän viitsinytkään. Valitsi semmoisen kiven, johon
leikki sopi hyvin näkymään, kapsahti kivelle ja jäi siihen istumaan.
Katselipahan siinä vain pää kallellaan ilonpitoa.

Entäpä pienet metsähiiret. Nekin hyppivät lumessa ja vikisivät ilosta,
vaikka tiesivätkin, että nyt tulee kova talvi ja pakkanen pian puree
pientä jalkaa ja nenän päätä.

Riekot olivat karkelosta myöhästyneet, mutta jopa nekin meluten tulivat
joukkoon.

— Kopeok, kopeok, kun uni yritti pettää.

— Vokkökökököö, kylläpä tämä nyt on hauskaa.

Teeret eivät kehdanneet laskeutua maahan toisten joukkoon, kun niillä
oli ylenmäärin lystiä karistellessaan lunta oksilta toisten niskaan.
Missä vain jänöjussit jonkun näreen juurelle pysähtyivät juttuamaan,
siihen teeretkin lunta karistamaan heidän niskaansa, naureksien sitten
äänekkäästi kepposelleen.

Ensi lumen tuomaa iloa oli joka paikassa. Vasta aamuhämärässä
toveruksetkin malttoivat puikkia pesäänsä ladon kupeelle.



Jänöjussin jouluyö.


Olipa kerran oikein vanha pihajänö, jota jänöyhteiskunnassa nimitettiin
haltiajänikseksi. Hän oli valinnut olinpaikakseen vasikkahaan, joka oli
aivan peltojen vieressä. Ensimäisinä poikakesinään oli hän asettunut
asumaan talon läheisyyteen ja kunnialla säilyttänyt nahkansa koirilta
ja metsämiehiltä. Paikka olikin turvallinen ja kaikin puolin mukava.
Ranta oli lähellä ja siinä saattoi hyvin eksyttää koiran jäliltään
syksyllä metsästysaikana. Laukkasi vain vesirajaa niin että vesi
pirskui ja pistäytyi sitten rantalouhuun. Siellä sai olla varmasti
rauhassa.

Muutamina syksyinä olivat koirat koettaneet saada häntä käsiinsä ja
talon pieni poika lankaansa juoksuttaa, mutta kun näkivät turhaksi
työnsä, jättivät viimein rauhaan.

Ja sitten on saanut olla omilla oloillaan ja nähdä monta syksyä ja
kevättä, kesää ja talvea. Ruokaa on ollut syksyisin ja talvisin
kylliksi talon laihopellossa ja kauramailla ja kesällä hienoheinäisillä
niityillä. Talvella on ollut erikoisena hauskuutena laukkailla
kuutamoöinä talon ympärillä ja pistäytyä välistä tallin oven kolosta
vanhan ruunan pakinoille ja käpäläänsä lämmittämään.

Ruuna olikin vanha hyvä ystävä ja kertoili pitkinä talviöinä milloin
mitäkin, kun ei jaloiltaan saanut nukutuksi, kun niitä pahojen ilmojen
edellä pakotti aina öiseen aikaan.

Oli jouluaaton edellinen yö ja pakkanen oli taaskin ajanut jänöjussin
pesästään liikkeelle. Kuun sirppi valaisi hankia ja pakkanen paukutteli
aidan seipäissä ja talon seinissä. Kierrettyään talon pariin kertaan,
pistäysi jänöjussi taas talliin lämmittelemään.

Vanha ruuna torkkui pää alhaalla parressaan. Ei huomannut jänöjussin
tuloa, ennenkuin tämä kosketti käpälällään lerpattavaan alahuuleen.

— Ka, sinäkö se siinä, virkkoi vanha ruuna ja nosti hieman päätään.
Rupesi vähän raukasemaan, kun eilen oltiin koko päivä halon ajossa ja
matka oli vastamäkeä. Olisi tässä pitänyt ruveta pitkäkseenkin, mutta
takaset ovat taas työssä niin jäykistyneet etteivät anna... On siinä
tuossa kauralyhteen tähteitä, jos nälkä on. Pekka niitä siihen illalla
kuletti.

Jänöjussi silpoi lyhteen tyngästä jyvät suuhunsa ja ruuna torkahti
uudelleen. Taas piti nykäistä sitä käpälällä alahuuleen.

— Kuulehan, mitä sinulla huomenna ajetaan? kysäisi jänöjussi ruunalta.

— Jopahan se nyt raukasee... eivätkö ajane heiniä ja halkoja ja sitten
Pekka sanoi mentävän joulukuusta hakemaan. Eikö liene jouluaatto
huomenna, koskapa Pekka antoi kauralyhteitä. Jouluaaton edellisenä
iltana se Pekka aina antaa kauralyhteitä.

— Mikä se joulu on, kerropas nyt siitä, pyyteli jänöjussi.

Ruuna vähän virkistyi, nosti päätään ja päristeli. Häntä huvitti
jänöjussin tietämättömyys.

— Etkö sitten tiedä, mikä joulu on, jopa jotakin! Pitänee sitten tässä
kertoa aamua odotellessa.

Ruuna päristeli vielä kerran ja aloitti sitten.

— Joulu on semmoinen, että aattona talon naisväet leipovat makeita
leipiä, pesevät ja siivoovat huoneita. Aamupäivällä ajetaan minulla
pyhiksi heiniä ja kuivikehakoja. Päiväsyötön jälkeen saa Pekka
minut, hakeakseen joulukuusen metsästä. Sitten minut jo riisutaankin
ja tehdään hyvä ape eteeni. Yöksi tuo isäntä minulle kauroja ja
levittää loimen selkääni. Siitä loimen levityksestä saan arvata, että
jouluaamuna aiotaan kirkkoon lähteä. Höh, höh, kylläkai ne lähtevät
tänäkin jouluna, vaikka minä mieluummin olisin Pekan kansani kotona.
Pekka antaisi minulle hyvää heinää ja toisi kädessään taas sitä makeata
valkoista leipää.

— Mitä sillä kuusella tehdään? uteli jänöjussi.

— En minä niin varmaan tiedä, mutta Pekka puhuu, että siihen pannaan
kynttilät, jotka illalla saunan jälkeen sytytetään. Sanoo Pekka vielä
levitettävän kuusen oksia tuvan lattiallekin ja olkipahnoja nurkkaan.
Ja hyvälle siellä tuvassa tuoksuu jouluaattona, tiedän minä sen, kun
pihamaalla seison ja vedän sitä sieraimiini.

— Lähteekö Pekkakin kirkkoon?

— Lähtee se välistä. Ei se viime jouluna ollut, mutta kaikkina muina
jouluina, jotka muistan. Ne ajavat jouluyönä niin kovasti, huokasi
ruuna itsekseen.

— Minkälaista siellä joulukirkossa oikein on? kysyi jänöjussi silpoen
parresta hienoimpia heiniä suuhunsa.

— En minä paljon hänestä... Silloin kun ovat kirkonaitaan sitoneet
kiinni, olen kirkon ovea avatessa nähnyt, että paljon siellä on
kynttilöitä tuikuttamassa.

— Etkö veisi minuakin joulukirkkoon? pyyteli jänöjussi.

— Mitenkäpä sinne sinua... Kyllähän sinä tämän matkan laukkaisit, kun
mukaan lähtisit.

Sovittiin siinä, että jänöjussi lähtee jouluaamuna mukaan. Ruuna
puistaa tiukujaan pihamaalla lähdön merkiksi, jolloin jänöjussin on
oltava saapuvilla.

Jussukka heitti hyvillä mielin kuperkeikan parresta tallin permannolle.

— Nyt sinun on jo mentävä. Renki tulee kohta tekemään minulle
aamuapetta, virkkoi ruuna.

— Puista sitten tiukuja.

— Kyllä minä...

Jänöjussi pujahti ulos ja parhaiksipa näkyi renki jo tulevankin
porstuan ovesta ulos tallille päin. Eipä joutanut muuta kuin aika
potkua pesälle painelemaan. Se löi vielä siellä käsiään yhteen ja
ärähti. Älysipäs.

Valkeni jouluaatto. Ei ollut pouta, mutta ei vahvassa pilvessäkään.
Olipahan vain kipakka pakkanen, että parhaiksi saattoi käpäliensä
päällä maaten tareta. Lumihiuteita liihotteli hiljaa ylhäältä. Ne
putoilivat verkalleen ja niitä oli hauska katsella.

Tiesihän hän jotain joulusta. Kaikki metsän väethän siitä tiesivät ja
juhlivat omalla tavallaan. Olipahan vain ruunalta kysellyt, miten sitä
talossa juhlittiin. Nyt pitäisi lähteä kerran katsomaan, minkälaista
kirkossa on.

Ilta hämärtyi. Lumi hohti sinertävämpänä ja kauniimpana puiden
oksilla kuin muina iltoina. Ja kun tähdet syttyivät sinertävässä
korkeudessa, tuikkivat ne kirkkaammin kuin muina iltoina. Juhlahenki
oli metsässä. Jänöjussi tiesi, että toverit kokoontuivat tänä iltana
yhteiseen illanviettoon, vaan hänpä aikoi pysyä pesässään ja aamulla
seurata ruunaa kirkkomatkalle. Näin miettien teki hän tavan mukaisen
iltakierroksensa, söi laihoa palohalmeesta ja metsätien varresta
heinän helpeitä. Haukkasi lunta päälle ja puikkasi pesäänsä, sivellen
käpälillään silmänsä puhtaiksi juhlan kunniaksi.

Jouluyö alkoi jo olla lopuillaan, kun jänöjussi heräsi tiukujen
helinään. Kiireesti hän kapaisi pesästään oikopolkua pihaan. Mutta voi
surkeus! Ruuna oli jo ehtinyt lähteä ja tiukujen ääni kuului jo kaukaa
metsätieltä. Jänöjussi loikkasi metsätielle, mutta tiukujen helinä
häipyi yhä kauemmaksi, ja hänen täytyi karvain mielin kääntyä takaisin.

Mieli kävi niin apeaksi, että silmät kostuivat ja hämärtyivät. Miten
hän olikin niin raskaasti nukkunut! Kylläkai ruuna oli pihassa
tiukujaan jo moneenkin kertaan helistänyt ja sitten nauranut, kun hän
niin sikeästi jouluaamuna nukkui.

Jänöjussi lähti harmissaan loikkaamaan metsän halki, minne, sitä hän
ei itsekään tietänyt, kunhan vain laukkasi. Hetken aikaa laukkailtuaan
tuli hän korven laitaan, jossa oli aita ja pieni pelto. Pellon keskellä
oli pieni mökki huurteisen koivun ja lumisen pihlajan alla. Ikkunasta
loisti valojuova hangella.

Jänöjussi meni lähempää katsomaan, kurkistipa ikkunastakin.

Tuossa istui vanha mies pienen pöydän ääressä, kirja kädessään, ja
pöydällä oli kuusi ja sen oksilla tuikki muutamia kynttilöitä. Vanha
mies lauloi jouluvirttä hartaana ja lopetettuaan laski kirjansa
hyllylle, kopeloi jotain uunista ja toi sieltä vadin pöydälle, otti
sitten nurkkakaapista leipäpalan ja kastaen sitä vatiin, aloitti
ateriansa. Eipä ollut ukolla herkkuja, mutta kasvoista loisti suuri
tyytyväisyys ja aterioituaan korjasi hän ruuan tähteet ja aloitti taas
uuden jouluvirren.

Jänöjussi oli unohtunut ikkunasta katselemaan tupaan. Kun ukko lopetti
virtensä, sammutti hän kynttilät ja oikaisihe penkille lepäämään.

Silloin vasta jänöjussi huomasi, että päivä vaikeni. Tilhiparvi pyrähti
pihlajaan, jossa punaiset tertut loistivat aamuhämärässä. Ka, olipas
ukko laittanut joululyhteenkin! Lintuparvi pyrähti jo siihenkin.

Jänöjussi oli unohtanut kokonaan surunsa, katsellessaan tuvan
ikkunasta. Iloisin mielin hän kääntyi äskeiselle polulleen ja verkkaan
laukkaili, silpaisten sieltä täältä jotain suuhunsa. Olikin mentävä
suoraa päätä laihohalmeeseen aamiaiselle, koskapa kaikki metsän
asukkaat näyttivät olevan aamiaispuuhissaan jouluaamun hiljaisessa
hämärässä.



Kissapataljoona sammakkokaartia vastaan.


Kissayhteiskunnassa oli ilmestynyt syvää tyytymättömyyttä siitä, että
sammakot herrastelivat heidän pyyntimaillaan. Kaikki hiirenpojat
joutuivat heidän uhrikseen. Päätettiin pitää asiasta kokous ja
kutsuttiin mirrit koolle erään niittyladon taakse.

Kutsua noudateltiin yleisesti. Valtava kissajoukko marssi metsätietä
kokouspaikalle ja sangen meluavasti keskusteltiin asiasta, joka oli
kohta tuleva kokouksessa esille.

Kun nähtävästi kaikki seutukunnan kissat olivat kokoontuneet paikalle,
aloitettiin kokous ja valittiin vanhin joukosta, Alitalon musta Maija
puheenjohtajaksi.

Kylläpä oli puhevuorojen pyytäjiä! Hännät pystyssä ja silmät sirrillä
pyydettiin puhevuoroja. Maija oli kiivennyt nurkkaa myöten ladon
katolle, jossa istui silmäillen mirriparvea. Jokainen heistä tahtoi
puhua yhteen ääneen. Maijan piti jo kiivastua.

— Ellette tuki suutanne, heitän päähänne kiven katolta.

Muristiin tyytymättömänä. Mikä tämä Maija luuli olevansa, kun niin
uhkaili. Mokomakin mustakylki! Joku jo ehdotti, että valittaisiin uusi
puheenjohtaja.

Selvittiin siitä vihdoinkin kokouksen pitoon ja yksimielinen päätös
tuli, että oli julistettava sota sammakoita vastaan. Johtajaksi
valittiin suuri, kirjava Mikko.

Retkelle oli lähdettävä jo seuraavana aamuna. Ja kun pitkä matka olisi
vaikea marssimalla mennä, päätettiin pyytää Mikkolan suurta koiraa
kyytimään käsikärryillä matkuetta. Aamulla jo varhain päätettiin
lähteä. Aseen sai itsekukin valita mieleisensä.

Tiesivätpä sammakotkin ajoissa tästä mirrien puuhasta ja päättivät
järjestäytyä hekin puolestaan. Ei tarvinnut edes kokousta pitää, kaikki
liittyivät vaaran suuruuden vuoksi sammakkokaartiin, jonka päälliköksi
valittiin rumin joukosta, oikein vanha rupisammakko.

Ja kun saatiin tietää sekin, että kissat aikoivat ajaa heitä vastaan
komeasti kärryillä, päättivät he ottaa auton, että näyttäisi
komeammalta.

Valmistettiin kaikki seuraavaa päivää varten. Johtajat, lähetit ja
vakoilijat. Ei puuttunut muuta kuin aseita. Mutta hyviä mukulakiviähän
oli maantien ojassa. Ne kyllä kelpasivat.

Tuli sitten seuraava päivä ja sotaliikkeet aloitettiin molemmin puolin.
Kissapataljoona lähti ensiksi liikkeelle. Ja kun matkalle lähtijöitä
karttui niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet käsikärryille, joita
Mikkolan suuri Moppe veti, niin nuoremmat marssivat jalkaisin, niinkuin
sotamiehet ainakin. Aseeksi oli saanut mikä mitäkin, yksi kapustan,
toinen hierimen, kolmannella keikkui olalla puntari ja neljäs heilutti
luudanvartta, niin että aseistus oli täysin mallikelpoinen.

Marssittiin eteenpäin ja odotettiin sammakkokaartin hyökkäystä. Olihan
selvää, että sammakot, jotka olivat niin häijyjä, ensiksi hyökkäisivät,
varsinkin kun olivat saaneet tiedon kissojen liikekannalle panosta.

Ja siellähän sammakkokaarti jo tulikin mahtavasti ja eivätkö pahukset
ajaneet oikein autolla! Kissapataljoona nosti hurjan sotahuudon ja
hoputtivat Moppea eteenpäin. Mutta Moppe, joka oli lähtenyt vain
kyytimään, eikä tappelemaan, karisti valjaansa, jättäen kissakuorman
maantielle, samalla loikkien nauraen metsään.

Siinäkös äläkkä syntyi. Toiset huusivat sammakkokaartille, että väistyä
pois tieltä, toiset lähtivät Mopen jälkeen, kurittamaan petturia, joka
jätti heidät häpeällisesti keskelle tietä.

— Poistukaa tieltä ja meidän pyyntimailtamme! huusivat kissat kohti
kurkkua.

— Pois alta! Me tässä herroja ollaan, kiljuivat sammakot ja ajoivat
uhitellen autollaan muutamien mirrien varpaille.

Mirrit alkoivat hutkia aseillaan sammakoita kukkuroillaan olevaa autoa,
vaatien metsästysmaitten luovutusta heidän yksinoikeudekseen.

Mutta hyvin järjestetyssä armeijassa on malttia ja reippautta.
Sammakkojohtajat perääntyivät ja vahvistivat hyökkäystä.
Kissapataljoona köyristi selkäänsä voiton huumeessa ja marssi eteenpäin.

Mutta voi surkeutta! Nyt ne rupikonnat jo taas hyökkäsivät heittäen
kiviä tiheänä sateena kissojen pataljoonaan. Päitä ja silmiä puhkeili,
hierimet ja kauhat jäivät tielle ja yksi toisensa perästä alkoi pötkiä
karkuun. Kohta oli ratkaiseva voitto sammakoilla, jotka eivät kylliksi
osanneet riemuaan ilmaista.

Häpeissään, hännät alhaalla, päät ja käpälät kääreissä palasivat
mirrit sotaretkeltään. Tien vieressä taistelun kulkua seurannut
Mikko Repolainen virnisteli heille ja harakat nauroivat tien kahden
puolen. — Ylpeys käy aina lankeemuksen edellä, huusi vielä Repolainen
mirriparoille, jotka valitellen marssivat kotiinsa.



Koirien kirkko.


Kylän koirat, Moppe, Mikko ja Julle keskustelivat kerran
kirkkomatkasta, joka oli päätetty tehdä ensi sunnuntaina.

— Minusta olisi mukavampi istua venheen kokassa, kun toiset soutavat.
Nythän kuljetaan venheillä kirkoissa, kun ei ole moottoreita eikä
muitakaan vesikulkuneuvoja näin sota-aikana, puhui viisaasti Moppe,
pieni pihakoira.

— Niin minustakin, virkkoi Julle, iso villakoira. Satuin kerran
hevoskyydillä kirkkoon lähtemään ja ruumiini tuli ihan kipeäksi.
Ajoneuvoissa huojutti niin, että ihan pahaa teki. Parasta, että ensi
sunnuntaina lyöttäydymme venheen kokkaan, kun taloista kirkkoon
lähtevät, vai mitä sanoo Mikko?

Mikko, nulikkamainen jäniskoira murahti. — Samapa minulle on, miten
mennään. Omasta puolestani kyllä pidänkin enemmän hevoskyydistä,
varsinkin talvella. On niin mukava haukahdella hevoselle, joka ottaa
aina silloin tuiman ravin.

Näin oli tuumittu ja kerran tehty yritys kirkkoveneen kokkaan. Mutta
se oli ollut turha vaiva koiraparoiille, venemiehet olivat potkaisseet
heidät maalle ja ulisten jäivät nämä katselemaan menijäin jälkeen.

Matka oli liian pitkä lähteä jalkasin taivaltamaan ja päätettiin jäädä
odottamaan talvea. Pianhan se tulikin ja silloin toverukset vartomaan
tilaisuutta kirkkoon päästäkseen.

— Ja silloin minä istun kuskille ja näytän, miten saan hevosen
laukkaamaan, uhkasi Mikko.

Tulipa sitten tilaisuus. Moppe oli kuullut eräänä päivänä tuvassa
sanottavan, että renkipojan on mentävä kirkolle. Silloin Moppe
juoksuttamaan sanaa toisille, että lähtökuntoon valmistautuvat. Ja kun
poika ajoi raudikolla, niin yks' kaks' hyppäsivät koirat tienvierestä
rekeen ja Mikko asettui kuskille. Poika nauroi eikä kehdannut ajaa
koiria pois reestään. Olihan lämpimämpi koirien kupeessa kovalla
pakkasella.

Ja niin sitä mentiin kirkonkylään. Moppe haukahteli ahkeraan kuskilla
ja ruuna ravasi niin että tierat paukkuivat. Mikko ja Jullekin jo
ihastuksesta haukahtelivat ja poika nauroi. Luminen metsä tien kahden
puolen vain vilahteli kun reki tulista vauhtia luisti eteenpäin.

Päästiin kirkonkylään ja kun oli sunnuntai, kirkkokin oli tulijoille
avoinna. Koirat menivät kirkkoon ja kiertelivät ihmeissään katsellen
joka paikkaa. Olipa soma talo, kun penkkejäkin oli permanto täynnä.
Ja sitten semmoiset soittovehkeet! Ihan selkäpiitä karmi niitä
kuunnellessa.

Mutta suntio huomasi koirat ja suurella kuhmurakepillään ajoi heidät
ulos kirkosta. Ei auttanut sekään, että Julle uhkaavasti murisi ja
Mikko haukahteli. Julle sai vielä suntiolta kengän korolla iskun
takapäähänsä kirkon ovella.

— Samapa se, tuumivat toverukset. Onhan tämä komeus nyt nähtynä.
Parasta, kun tehdään oma kirkko sinne kotimökille, niin ei tarvitse
kenenkään siellä meitä pois ajella.

— Niin tehdäänkin ja tulkoonpas sinne suntio, niin näytetään sille,
murisi Julle.

Matka tosin oli näin talvella hauskaa kirkolle, mutta kun ei
aina onnistuisi hevoskyytiäkään saamaan, niin parasta oli ryhtyä
rakennustyöhön heti.

Mentiin taas samaa kyytiä kuin aamullakin ja päivällisen syötyä
pääteltiin käydä kylän koirien kanssa keskustelemassa asiasta.

Pidettiin kokous, jossa Julle toimi puheenjohtajana.

— Suntioiden ilkeys on teille kaikille tunnettu ja se kuuluu olevan
joka paikassa samanlaista, niin minä ehdotan, että rakennetaan oma
kirkko ja käydään heti käsiksi rakennustyöhön.

Haukahdettiin ja muristiin tyytyväisyydestä. Julle oli sitten mainio!
Osasi puhua kuin mies ja saada innostumaan. Heti vain työhön käsiksi.

— Ja mitä käytetään rakennus aineena? kysyi Julle nuoleksien
tyytyväisenä partaansa. Kiitos oli hänelle kuin makea herkkupala.

— Jaa, miten sen rakennusaineen kanssa, aprikoivat toiset, heilutellen
mietteissään häntäänsä.

— Ehdottaisin tehtäväksi lumesta, haukahti Julle, kannatetaanko?

Ihan ulistiin ilosta. Se tuo Julle oli sitten nerokas keksimään!
Lumesta tietysti! Ei olisi puutetta rakennusaineesta.

Seuraavana päivänä koottiin kaikki kylän koirat ja kun sattui vielä
suvi sää, oli mainio aloittaa rakennustyö. Hyvin se sujuikin, ja kun
piskit olivat muutaman viikon puuhailleet, niin jopa eräänä päivänä
vietettiin harjaorren nostajaiset. Julle puhui hyvästä sovusta, joka
oli vallinnut rakennustyössä ja toivotti kirkolle pitkää ikää.

Ja seuraava päivänä saatiin katto valmiiksi, eikä puuttunut enää muuta
kuin risti vain kiinnitettäisiin harjalle.

— Minä vanhimpana joukosta pyytäisin sen työn osakseni, pyysi Julle.
Samalla saan sieltä yläilmoilta lausua läsnä olijoille jonkun
mieleenpainuvan sanan.

Julle kiipesi kirkon harjalle risti kainalossaan. Mutta katto oli
rakennettu hutiloimalla ja Julle muksahti sieltä katon mukana alas.
Satuttipa vielä pahasti kuononsa ja koipensa.

— Minä jo varoitin teitä, rakkaat seurakuntalaiset, huonosta työstä,
ulisi Julle. Näin tässä kävi. Käpälä on poikki ja kuono kaikki
kappaleina. Vieköön nyt ristin harjalle kuka vain uskaltaa.

Neuvoteltiin asiasta ja jätettiin katon korjaus toiseen kertaan.
Kellään ei ollut halua lähteä sinne putoamaan.

Tulipa sitten keväiset lämpimät ilmat. Seuraavana sunnuntaina päättivät
koirat lähteä toimittamaan kirkkonsa juhlalliset vihkiäiset.

Mentiin paikalle, mutta voi ilkeys! kirkosta ei ollut muuta jälellä
kuin pahainen hyhmätönkkö ja sekin romahti näkymättömiin ja suli
auringon paisteessa vedeksi.

— Tämäpä oli nyt sangen surullinen juttu, muristiin yleisesti. — Kuka
se neuvoi semmoisen rakennusaineen?

— Tuo Jullehan se oli niin viisas, haukahti Mikko.

Julle lähti häntä koipien välissä jurppimaan pois paikalta, toisten
jäädessä surullisina tuijottamaan kirkkonsa raunioita, vesilammikkoa ja
hyhmäriekaleita sammalmättäiden keskellä.



Kruunajaiset metsässä.


Pikku Pentti kiipesi äidin polvelle.

— Kuulehan äiti, miksi karhua sanotaan metsän kuninkaaksi? kysyi hän.

— Siksi, kun se on mahtavin ja väkevin kaikista metsän asukkaista.

— Onko sitten kuningas aina väkevin kaikista?

— On tämä metsän kuningas.

— Onko karhu sitten oikein kruunattu kuninkaaksi?

— Onpa kyllä. Tahtoisit varmaankin, että kertoisin siitä.

— Kerro sitten, mutta oikein hauskasti.

— Jos vain osaan. No, kuule nyt sitten.

Eräänä syksyisenä päivänä kiistelivät kettu, susi ja ilves, kuka
olisi heistä voimakkain. Päätettiin koettaa. Susihan siinä voitolle
jäi voimassa, mutta ilves sukkeluudessa. Tuli koppelo kokoukseen,
lentää kohautti hongan oksalle ja uteli, mistä on kysymys. Sanottiin
kiistainen asia koppelolle. Susi kehaisi koetuksessa voitolle
päässeensä ja virkkoi viimeiseksi:

— Minä olen voimakkain metsässä.

— Hah, hah, nauroi koppelo, kylläpä vähän tiedät. On se vielä yksi,
joka on sinua voimakkaampikin. Kämmenellään se sinut rutistaa.

— Kuka se on? kysäisi susi hieman nolona.

— No karhupa tietenkin.

— Vähänpäs kyllä, väitteli susi. Tulkoon koettamaan. Olkoon sitten
kuningas metsässä, jos voimakkaammaksi jää.

Kutsuttiin karhu voimain koetukseen.

Valittiin tervaskanto, joka piti nostaa ylös maasta.

Susi kävi ensiksi koettamaan. Hukka parka reutoi ja tempaili niin, että
hiki tippui otsalta. Ärähteli ja suuttui voimattomuuteensa, karjasi
karhulle:

— Ei se nouse sinultakaan!

Karhu kävi vuorostaan koettamaan. Sylkäsi kouriinsa ja iski ne kantoon.
Jopa kanto rusahteli arveluttavasta. Tarttui uudelleen ja karjasi.
Silloinpa kanto keikahti kumoon ja kontio voitonriemusta hihkasi, niin
että metsä kajahti.

Voimain koetusta oli koko, metsän väki hirvestä hiirenpoikaan asti
katsomassa. Osoitettiin karhulle suurta suosiota.

— Kontio on voimissa väkevin. Susi saa hävetä.

— Kontio kuninkaaksi!

— Suostuuko kontio meidän kuninkaaksemme? kysyivät kurki ja koppelo,
niiaten ja kumartaen mesikouran edessä.

— Kun minä vain osaisin, mörähti karhu. Kyllähän minä koettaisin
jokaista suojella ja auttaa taitoni ja kykyni mukaan.

Tapahtui kuninkaan vaali, ja kontio huudettiin kuninkaaksi.

— Nyt ei sitten muuta kuin kruunajaisvalmistuksiin, kotkotti koppelo
kannon nenässä. Kuka valitaan juhlan valmistajaksi ja juhlamenojen
ohjaajaksi?

— Koppelo ohjaamaan juhlan valmistusta ja Mikko Repolainen juhlamenojen
ohjaajaksi!

Kaikki olivat yksimielisiä ja puheenvuoroja ei tarvinnut käyttää.

— Käydäänpä sitten valmistuksiin käsiksi ja kaikki minua auttamaan,
komensi koppelo. Ylihuomenna on adventtijuhla, se sopii mielestäni
kruunajaispäiväksi. Työhön joka kynsi!

Valikoitiin kaunein paikka korvessa valtaistuin saliksi. Ympärillä oli
kaunista kuusikkoa ja hongikko oli seininä joka puolella. Juhlasalin
keskeltä kohosi valtava mätäs, jonka nenässä törrötti tasapäinen
tervaskanto. Oltiin taaskin yksimielisiä, ettei parempaa paikkaa
juhlasaliksi voisi löytää.

— Ja nyt koristamaan valtaistuinta, komensi koppelo. Sammalta,
kauneimpaa mitä löytyy, kantamaan joka-ainoa. Hukka saa toverineen
taitella kuusen oksia ja tuoda paikalle. Me Repolaisen kanssa niitä
järjestämme mielemme mukaan.

Työ alkoi ja hyvin se sujuikin. Olipa siinä elämää. Teeret, metsäkanat
ja muut linnut repivät sammalta ja kantoivat kannon juurelle, jossa
oli toinen työväki, Repolainen eukkoineen ja poikineen ja pari kurkea
puuhaamassa. Koppelo kääntelehtihe kannon nenässä ja neuvoi, miten työ
oli suoritettava. Susi tovereineen kantoi kuusen oksia paikalle ja hän
murisi tyytymättömänä. Hän oli ollut kokonaan eri mieltä kuninkaan
vaaleissa, ja näin jouduttuaan häviölle, päätti hän mielessään tehdä
kepposet uudelle kuninkaalle.

Oli vain yksi päivä kruunajaisiin ja työtä tehtiin kuumeisella
kiireellä. Hirvi lähetettiin pyytämään Tapiota, juhlapäiväksi
koristamaan juhlasalin lumikoristeilla. Oravat kantoivat naavoja,
joilla valtaistuin oli päätetty verhota. Jänöjussit tepastelivat tietä
laitellen, jota myöten hallitsijan oli määrä saapua paikalle. Olipa
siinä iloista touhua. Kontio hyvillä mielin salaa katseli ja susi
poikineen kadehti.

Seuraavan päivän iltana oli kaikki valmiina, katseltiin ja ihasteltiin
valtaistuimen suuremmoisuutta. Sammalista ja havuista oli kaikki
valmistettu koppelon taitavalla johdolla. Poistuttiin juhlapaikalta,
luvaten aamulla jo aikaisin saapua nallea odottamaan.

Mutta hukka mietti jutkua itsekseen. Oli siitä jo puhunut
tovereilleenkin ja saanut heidän suostumuksensa ja kannatuksensa. Oli
huomattu, että kanto, jolle valtaistuin perustettiin, oli laho ja
muutenkin huojuvalla perustalla. Kun vähän kaivettaisiin vain maata sen
alta, olisi hyvä pyydys siinä valmiina kontiolle. Nurin niskoin siitä
kellahtaisi siihen noustuaan.

Yön tultua ryhdyttiin tuumaa toteuttamaan ja kaivettiin kannon alta
maata pois ja asetettiin kanto lahojen pönkkien varaan. Sitten
laitettiin kaikki taas jälleen paikalleen.

— Saa siitä tuleva kuningas aikamoisen pyöräyksen, naureksi yksi ilkeän
työn tekijöistä.

— Hyvä, ettei selkäänsä katkaise, arveli toinen.

Poistuttiin ilvehtien ja odotettiin aamua.

Mutta taivaalta alkoi tipahdella suuria lumihiuteita ja yön tullen
tuli pyry. Aamupuolella lakkasi lumen tulo ja Tapio, jolta oli
viimeistä kaunistelua pyydetty, siirteli taivaan verhoja, että tähdet
pääsivät tuikkimaan. Pakkasukkoa pyyteli vielä Tapio avukseen ja kohta
paukahteli metsässä hänen kuhmurainen keppinsä, kun hän rakenteli
huurrevaippoja puihin ja kuningasistuimen ympärille.

Ja kun tuli aamu ja aurinko nousi, kimalteli juhlasali ja koko metsä
komeimmissa timanteissaan. Metsänväki ryhmittyi valtaistuimen ympärille
odottamaan mesikämmentä.

Hetken kuluttua tulikin kurki eellimäisenä ja hänen perässään kontio
tallustellen hitain ja arvonsa mukaisin askelin paikalle. Kurki otti
juhlallisimman ilmeensä ja kumarteli kontiolle.

— Herra kuningas, suvaitkaa nousta valtaistuimellenne, koko metsä
palvelee nöyränä alamaisena teitä.

Karhu kiitti kunniasta ja luottamuksesta, jota hänelle oli osoitettu
ja alkoi kavuta kannon nenään. Mutta hukka tovereineen naureksi salaa
kouraansa ja jännityksellä odotti, miten nallelle kävisi.

Kontio pääsi kannon nenään, joka alkoi jo arveluttavasti raskaan
painon alla huojua. Koppelo laski kanervanvarsista ja jäähileistä
tehdyn kruunun hänen päähänsä ja aikoi ruveta puhetta pitämään, mutta
silloinpa istuin petti ja nalle kellahti korkealta alas mättään
juurelle suurella ryskinällä.

Hukka päästi tovereineen iloisen naurun, mutta toiset kävivät
sanattomiksi hämmästyksestä.

Nalle oli satuttanut selkänsä kiveen ja hirveästi ärjyen kömpi hän
jaloilleen, karjasi vielä niin, että siivekkäät koholle hypähtelivät
ja kävi kourin käsiksi valtaistuimeensa ja hajoitti sen perustuksiaan
myöten.

Mikko Repolainen oli salaa seurannut hukan työtä ja suhahti nyt
koppelon korvaan tapahtuneesta petoksesta. Koppelo otti nyt puhevuoron
ja kiirehtien karhulta pyytämään anteeksi, ilmaisi yleisölle hukan
salajuonet. Samalla pyysi hän, että nalle olisi heidän kuninkaansa
kaikesta huolimatta.

Hukka käskettiin koko sukunsa kanssa poistumaan ja kun tämä oli
muristen vaatimuksen täyttänyt, voitiin jälleen ryhtyä juhlaa jatkamaan.

Iltapäivällä, kun istuttiin yhteisellä juhla-aterialla, suli nallen
mieli jo täydellisesti, kun hänelle tarjottiin makea vasikkapaisti
marjojen kanssa.

Ja siitä lähtien on nalle ollut metsän kuningas eikä hänen valtaansa
käy enää kukaan riistämään.



Nallen jouluyö.


Nalle oli joulun edellisenä päivänä kääntänyt kylkeään ja nukahtanut
uudelleen. Mutta seuraavana yönä oli pakkanen paukutellut niin
korvia särkevästi, että nalle oli herännyt ja haukotellut pitkään ja
sitten ärjähtäen ponnahtanut pesästään ulos. Olihan se tosin vastoin
tavallisuutta, että hän unensa katkaisi keskellä talvea, vaan olipa
tässä vielä aikaa maatakin, jos hieman pistäytyisi töllistelemään, mitä
nyt metsässä oikein puuhattiin, koskapa pakkasukkokin niin mahtavasti
moukaroi.

Nalle istui takasillaan ja haisteli ilmaa, kylläpä oli tiukka pakkanen!
Ihan nenänpäähän otti. Kas, miten metsäkin oli vahvassa huurteessa ja
luntakin näytti olevan kovin vahvasti. Eikös kuukin näyttänyt naamaansa
metsän takaa. Olipa laihtunut. Ei ollut kuin puolikas naamasta jälellä.

Mitähän, jos tekisi pienen kierroksen metsässä. Hyväksi se kai olisi,
kun jäsenetkin tahtovat jäykistyä. Ja olipa korea kuunvalokin metsään
vetämässä.

Nalle vihelsi kämmeniinsä, joita pakkanen oli hieman puraissut, ja
lähti sitten löntystelemään. Ääh, miten jäykäksi ne takaset taas olivat
tulleetkin! Ja kylläpä hankikin upotti. Taitaisi olla parasta, jos
kääntysi pesäänsä takaisin.

Nalle oli löytänyt metsätien ja tarkasteli sitä. Ähäh, sepäs kannatti.
Pitääpä katsoa, minne se menee.

Nalle löntysteli ja raapaisi mennessään pihkaa puun kupeesta suuhunsa.
Vihoiteli ja ärähteli, kun huurretta sattui niskaan karisemaan puitten
oksilta.

Ka, mikäs sieltä nyt tuli kelkkansa kanssa? Ihminen taisi olla,
mikä lienee partaniekka. Heh, eiköhän liene ihan vanha joulu-ukko
liikkeellä. Olipas vain!

— Hyvää iltaa, ukko! Mihin sinä taas tuon kelkkasi kanssa taivallat?
kyseli nalle, lyöden olalle vanhaa joulu-ukkoa kämmenellään, niin että
tämä oli hankeen tuiskahtaa.

— Sitäpä vanhaa tointani hoitelen. Pitäisi vain jouduttaa kilteille
pojille ja tytöille näitä tavaroitani. Mutta mitä vanha veli nyt aikoo,
kun on pesästään noussut. Varmaankin jonnekin joulunviettoon?

— Onko nyt sitten joulu? kysyi nalle ihmeissään.

— Sitä se on, kun aina makaa, ei tiedä joulustakaan mitään. Aatto-ilta
on toki parhaillaan. Pitäisi tässä näitä viimeisiä tavaroitani joutua
jakelemaan. Hauskaa joulua vain sinulle!

Joulu-ukko lähti kelkkoineen eteenpäin ja nalle jäi siihen
ihmettelemään. Vai oli nyt joulu, sepä mukavata! Pitääpä katsoa,
vieläkö metsässä vietetään joulua niinkuin ennenkin.

Nalle tassutteli ja puhalteli kouriinsa Kovinpa se pakkanen nyt
tungetteli. Ihan huurteeseen veti naamankin. Kas, eikös olekin metsän
väki liikkeessä. Tuosta on Repolainen loikkinut joulupaistin hakuun ja
metsäkanat kuppelehtivat tuolla niityllä.

Nalle vihelsi ja riekot vastasivat: — Väkkärä, kärä, kää, pakkanen on.
Teeriparvi kotkotti ja karisteli lunta koivusta hänen hartioilleen. —
Malttakaahan, ärähti nalle, jospa pääsen sinne puuhun, niin...

— Jäykätpä ovat takasesi, ilvehtivät koppelot. Tassuta vain siellä
maassa.

Nalle tunsi tulevansa juhlatuulelle. Olikin virkistävää lähteä kerran
talvessa jaloittelemaan, varsinkin näin jouluyönä. Kah, jänöjusseja,
mitä iloaan pitävät! Kylläpä niillä on hauskaa.

Puputit, huomattuaan nallen, tulivat ja ympäröivät hänet piiriin
keskelleen, ja sitten aloitettiin joululaulu.

    Hei, hei, nalle kulta, nyt on joulu,
    metsänväeltä jo loppui touhu,
    kilvan käymme kaikki karkeloon.
    Kopsis, tupsis, metsän vanha ukko,
    laita pesäs päälle lumilukko,
    hei, hei, kaikki joutaa karkeloon.

— Menettekö siitä! tuhahti nalle ja hotaisi jussukoita kämmenellään,
mutta nämä vain jatkoivat piiriään ja teeret ja metsot karistelivat
lunta lisää hänen hartioilleen. Eivätkös pienet lumilinnan tontutkin
kuulleet, että nalle on lähtenyt liikkeelle. Lumisten näreitten
alta alkoi kiilua iloisia silmiä ja nauravia suita ja kohta tontut
lehahtivat jänöjussien kanssa samaan piiriin. Ja nytkös laulettiin niin
että metsä kaikui. Nalle hörähteli, mutta ei osannut suuttua, vaikka
pikkutontut jo nykivät häntä turkistakin.

Ja koko metsänväki tuli leikkiä katsomaan. Hukka kiipesi isolle kivelle
ja Repolainen tovereineen nousi ladon katolle näytelmää kallella päin
seuraamaan.

— Mitäs nyt keksitte, mörähti nalle hyväntuulisesti, kun laulu oli
loppunut.

— Nyt lähdemme saattamaan mesikämmentä pesälleen, sanoivat jänöjussit.
Ja kun nalle katsoi parhaaksi tämän iltakävelyn lopettaa ja kääntyi
pesälleen, lähtivät ensin jänöjussit, sitten tontut ja näiden perään
koko metsänväki. Olipa komea saattue nallella.

— Mutta ettekö pahanilkiset tarjoa mitään syötävää minulle? ärähti
nalle, olisipa nyt vasikanpaistia ja puolukoita!

— Niitä herkkuja emme sulle saa, mutta muuta hyvää tuomme, kun istut
vain odottamaan.

Nalle istui tien viereen ja mietti mitä hänelle tarjottaisiin. Jokohan
toisivat ihan jouluherkkuja.

Kylläpä metsässä kävi rapina, kun irroitettiin pihkoja puista. Ja kohta
tontut kantoivat sylin täydeltä pihkaa ja sulloivat sitä nallen suuhun.

Nalle maisteli. Mitä? Pihkaahan se oli, pätö herkkua, ja vielä
jouluyönä. Eipä kestinkiä kehdannut kehua. Parasta, kun lähtee untaan
jatkamaan.

Ja nalle lähti löntystelemään hieman tyytymättömänä muristen, kun
juhlakestitys oli ollut niin keskinkertaista laatua. Ja metsänväki
seurasi kulkueena pesälle saakka, jossa vielä molemmin puolin
toivoteltiin rauhan joulua metsänväelle ja nallelle hyvää unenjatkoa.



Pappilan hiirien joulu.


Vanhassa pappilassa oli joulun edellisenä päivänä pantu kaikki
mullin mallin. Vanha Riitta oli oikein suursiivoustuulella, niinkuin
aina ennenkin suurien juhlien edellä. Mutta nythän oli tulossa
kaikista suurin juhla ja vanha Riitta sai oikein poskensa punakoiksi
puuhatessaan.

Hiiriperhe oli asunut jo vuoden pappilassa. Ruokakonttorin komeroissa
oli hyvä piileksiä vaanivalta kissalta ja sieltä löytyi yhtä ja toista
hyvin makeata maisteltavaakin. Hiiriemo tiesi, että joulu oli tulossa.
Se oli puhunut siitä pojilleenkin ja kaikin odottivat he nyt,, milloin
ruokakonttorin hyllylle ilmestyisi jouluherkkuja. Vesi kielellä kuvaili
hiiriemo niiden makeutta pojilleen.

Hiiriemo ei ollut muistanut ollenkaan juhlien edellä käypää
suursiivousta. Niinpä hän nytkin hämmästyi, kun pappilan palvelijat
kolistelivat huoneissa luutineen ja vesisankoineen ja tulivat viimein
ruokakonttoriinkin, vanha Riitta komennellen ja koluten hyllyillä.
Eivätkös pistäneet kynsiään ihan joka komeroon! Hiiriemon täytyi
sukkelasti käyttää pieniä jalkojaan, päästäkseen pakoon.

Aikansa touhuttuaan ne menivät ja hiiriemo palasi jälleen katselemaan
minkälaista siellä nyt oli. Kylläpä olivatkin osanneet panna kaikki
hyllyt ja komerot puhtaiksi. Haisi vain luudalta ja vedeltä eikä
yhtään ruoka-aineilta. Mitä tässä nyt suuhunsa pistäisi jouluherkkuja
odotellessa. Isähiirikin tuli työstä jo päivälliselle ja tahtoi ruokaa.
Pojatkin siinä jo nälissään vikisivät.

— Mistä minä nyt teille ruokaa annan, kun kaikki on näin puhdasta,
valitteli hiiriemo. Parasta on kai ruveta odottamaan jouluherkkuja.

Isähiiri jupisi huonosta taloudesta ja pujahti koloonsa. Oli kai
mentävä aittaan nakertamaan raakaa lihaa. Hän olikin ollut sinne
sopivaa koloa etsimässä ja päivälliselle lähtiessään löytänytkin.
Raaka liha ei tosin maistuisi kovinkaan hyvältä, mutta nälkä siitä
toki lähti. Ja isähiiri pujahti kolostaan seinän alitse lumipolulleen
ja aittaan. Huh! kylläpä siellä oli kylmä ja liha niin jäässä, että
hampaita paleli! Mitä se oli! Tuliko sieltä joku? Pakkanen taisi vain
nurkissa paukutella.

Palattuaan perheensä luo, tunsi isähiiri nenäänsä hienon paistetun
lihan lemun. Ruokasalissa kalisteltiin astioita ja kuului vanhan
rovastin ääni. Ahaa, olivat kai päivällisellä. Kohta kai tuotaisiin
tähteet ruokakonttoriin ja silloin saisi emo ja pojat popsia lämmintä
lihaa ja muitakin mukavia ja hän, höperö, oli lähtenyt suotta jäiselle
aterialle aittaan. Harmitti vähän. Emo ja pojat vielä naureksivat hänen
hätäilylleen.

Siinähän Riitta jo toikin ruuan tähteitä. Kun nyt menisi vain pois.
Kas, eikös ollut leipäkorissa tuoretta leipääkin, ja miten herkullisen
näköistä oli liha paistiastiassa! Ei muuta kuin käsiksi vain!

Sopipa nyt kylläisenä jäädä odottelemaan jouluherkkuja. Kai niitä jo
valmistettiinkin, koskapa keittiöstä tuli niin herkullinen tuoksu
nenään.

Hiiriperhe odotti. Vihdoin viimeinkin toi Riitta kopan ja asetti sen
hyllylle. Ihan vesi tuli jo kielelle.

Vai rinkilöitä ja pieniä leipiä! Ah, tämäpä mainiota! Maisteltiin.
Hiiriemo kehoitti isähiirtä tekemään leivoksista kassaa pyhiksi ja
isähiiri ryhtyikin oitis toimeen.

Mutta voi ilkeys! Riitta oli tullut niin hiljaa ruokakonttoriin, ettei
kukaan heistä huomannut, ennenkuin tämä löi käsiään yhteen ja hihkasi.:

— Hiiriä! Pitääpä hakea kissa!

— Niin se nyt kävi taas sinun huolimattomuutesi takia, porasi isähiiri
emolle. Nyt joutuun piiloon!

Riitta toi kissan ja meni pois. Emohiiri tarkasteli loukostaan, mitä
tuo nyt aikoisi. Käpäliään nuoleksi ja näytti tyytymättömältä. Se oli
kesken makeinta untaan riepoitettu salin sohvalta tänne. Köyristeli
selkäänsä ja vastahakoisen näköisesti asettui vahtiin.

No nyt tuotiin keittiöstä jo torttuja! Olisipas vain päässyt
maistamaan! Ihan piti sylkeään nieleksiä.

Mirri ei näyttänyt välittävän nyt saalistamisesta. Sen häntä nytkähti
yhtäkkiä ja se nousi köyristellen. Veti sitten käpälällään oven auki ja
meni matkaansa.

— Hei vaan! iloitsivat hiirenpojat. Nyt isä ja äiti kantamaan torttuja
piiloon ja maistelemaan! Mutta tortut olivatkin niin painavia, että
vaivoin sai hiiripari niitä liikkeelle.

— Ponnistapas nyt! kehoitti isähiiri ja torttu vierähti permannolle.
Tuli taas torat äidille huolimattomuudesta ja käytiin uuteen käsiksi.
Se ei liikahtanutkaan! Parasta oli, että kävi niitä vain siinä syömässä.

— Herra isä! Kun ihan yritti kiinni saada! siunasi emohiiri ja
hiiriperhe pujahti taas loukkoonsa. Pappilan nuori poika oli tulla
touhunnut ruokakonttoriin ja kahmaissut kouransa täyteen torttuja.
Keittiössä mennessään kuului puhuvan hiiristä, ja taas toi Riitta
kissan, tällä kertaa toisen, ja silmäili leivoksiaan ja nosti ne
toiseen paikkaan.

— Niin se nyt kävi, pahoitteli isähiiri. Jos oltaisiin varovaisempia,
ei olisi tuota petoa tuotu. Tunnen minä tuon mirrin siksi, että ei se
nyt tehtäväänsä kesken heitä.

Eikä mirri heittänytkään. Koko yön vartioi ja seuraavana päivänä
pujahti vain syömässä ja tuli uudelleen.

Vanha Riitta kävi vielä nostamassa leivoksensa uuteen paikkaan. Jätti
kumminkin eräänlaiseen laitokseen yhden tortun ja pisti sen aivan
heidän kolonsa suulle.

Se oli varmaankin tarkoitettu jouluavuksi.

Ja kun kissa taas pyörähti konttorista pois, riensi isähiiri
suoraapäätä haukkaamaan tuosta tortusta. Mutta hän saikin laitoksesta
niin ankaran iskun päähänsä, että oli vähällä pyörtyä. Ja kun siitä
selvisi, tuli verta nenästä, jota kauheasti pakotti.

— Tämä oli suora murhayritys meitä vastaan, huusi emohiiri. Eipä
luulisi noin hävyttömiä ihmisiä olevan ja vielä sitten pappilassa.
Parasta, kun lähdemme pois koko talosta. Ei tässä kumminkaan koidu
mitään joulurauhaa meille.

Ja niin päätettiin lähteä vierailemaan toiseen taloon, ainakin joulun
pyhiksi.

Kohta oli perhe matkalla ja kartanon taitse taivallettiin kirkkoa
kohti, joka näkyi metsän takaa. Isähiiri oli arvellut, että se mahtoi
olla vielä rikkaampi talo kuin pappila, koskapa oli suurempikin.

— Vik, vik, vik, iii! riemuitsivat hiiripoikaset päästessään maailmaa
katsomaan hiukan ulommaksi pappilan nurkkia.

Päästiin kirkon aidan sisään ja isähiiri löysi ensiksi pienen
hiiripolun, joka vei kirkkoon. Mitäs muuta kuin rohkeasti sisään,
koskapa ei sieltä kuulunut edes mitään liikettä. Polku ja kolo sen
päässä vei suoraan sakaristoon. Eipä näkynyt mitään peljättävää.
Nurkasta kuului vain rapinaa. Siellä oli varmaankin talon asukkaita.

Messupaitojen takaa pujahti kirkon isäntähiiri ja huomattuaan vieraita,
toivotti nämä tervetulleiksi. Kun emäntähiirikin oli tullut paikalle ja
tutkittu ja tunnusteltu toisiaan, huomattiin, että oltiin sukulaisia
pappilan hiirien kanssa. Samaa sukua, vieläpä ihan läheisiä.

— No tämäpä oli nyt hauskaa, sanoi emäntähiiri ja pyysi vieraitaan
lähtemään suurempaan huoneeseen, kirkon puolelle.

— Kylläpä teillä on täällä komeata, virkkoi emohiiri ja katseli
kynttiläkruunuja ja pylväitä.

— Taitaa olla muutenkin ruokaisa talo, arveli isähiiri, joka näin
nenäkääreeltään hädin tuskin kykeni puhumaan.

— Noo, se on nyt niin, että ruokien kanssa on välistä vähän niin ja
näin, mutta toimeenhan me täällä tulemme. Se on kumminkin kaikista
parasta, että kissoja ei ole täällä rauhaa häiritsemässä.

— Nehän ne saivat meidätkin jättämään kotimme pappilassa ja sitten eräs
laite, puhui emohiiri ja selitti kirkon hiirille koko historian.

Emäntähiiri surkutteli ja isäntähiiri kuohui oikeutettua vihaa.

— Tämä on jo liian hävytöntä! Meidän täytyy vähitellen keksiä keinoja
ihmisten petomaisuutta vastaan.

Ilta oli jo hämärtynyt ja emäntähiiri huomasi, että vieraille on
tarjottava päivällistä.

— Huvittele nyt vieraita, sanoi hän isäntähiirelle, minun on mentävä
laittamaan ruokaa ja sitten vietämme hieman jouluiltaa.

Isäntähiiri lähti näyttelemään kirkkoa vierailleen joka puolelta.
Kiivettiin parvekkeelle ja poikahiiret vikisivät ilosta päästessään
niin korkealle.

— Vik, vik, vii ii! nyt on joulu! Aamulla tulee suntio kirkkoon ja
sytyttää pitkällä puutikulla kynttilät. Sitten meillä on oikein hauskaa!

Pianpa joutui päivällinenkin ja emäntä tuli kutsumaan vieraitaan
aterialle sakaristoon.

Isäntähiiri hieroi kynsiään ja puhalteli niihin. Taisipa siellä
ulkona olla hieman pakkanen, kylmä tässä talossa oli jouluna niinkuin
muulloinkin.

Emäntähiiri oli saanut päivälliseksi yhtä ja toista. Kuu paistoi
sakariston ikkunasta suoraan pöydälle, jossa oli kynttilä, vanha kirjan
kansi ja kuivunut leipäpala, joka joskus lienee jäänyt suntiolta
sakaristoon.

Pappilan hiiret hämmästyivät kirkon hiirien vaatimatonta jouluateriaa,
siitä huolimatta käytiin siihen kursailematta käsiksi. Isäntähiiri
tarttui halulla vanhaan kirjan kanteen. Se oli hänestä oikein
harvinaista mieliruokaa ja emäntähiiri kehoitteli vieraitaan käymään
käsiksi kynttilään, jonka tarjoamisesta hän tuntui melkeinpä
ylpeilevän. Poikahiiret jyrsivät itku kurkussa kuivunutta leivänpalaa.
Eipä totisesti heidän mielestään olisi kannattanut jättää pappilan
jouluherkkuja tämän takia. Palelikin niin, että hampaat kalisivat.
Kaikki isähiiren syytä, joka oli hölmöyttään mennyt särkemään nenänsä.

Poikahiiret aikoivat jo pyytää äitiä lähtemään heti takaisin pappilaan,
mutta kirkon hiiret alkoivat kertoa jouluaamun vietosta heidän
talossaan niin ihmeellisiä asioita, että päättivät sitä jäädä katsomaan
ja kärsiä tyynesti kehnon jouluaterian ja vilunpuistatukset.

Ateria lopetettiin ja isäntähiiri kehoitti veisaamaan jouluvirttä,
mutta emäntähiiri oli saanut nuhaa ja pappilan hiiret olivat siksi
huonolla tuulella, että se jäi sikseen. Puikittiin nukkumaan rovastin
vanhaan karvalakkiin, joka oli kerran unohtunut sakariston nurkkaan ja
päätettiin jouluaamuna nousta varhain ylös.

Kun suntio sitten jouluaamuna sytytteli pitkällä puutikulla kynttilöitä
kirkossa, pujahtivat kirkon hiiret vieraineen sakaristosta kirkkoon
ja kuoripöydän alle vanhojen messupaitojen poimuihin. Pappilan hiiret
olivat jo käyneet julkeiksi ja valittivat äänekkäästi vilua ja
nälkäänsä. Mutta olipa mukavaa katsella valojakin, joita syttyi joka
puolella kirkossa. Ihan silmiä häikäisi. Eivätpä olleet suotta kehuneet
kirkon hiiret jouluaamun komeutta heidän talossaan.

Kun ihmisiä alkoi tulla kirkkoon, pelästyivät pappilan hiiret
pahanpäiväisesti ja painautuivat messupaidan syvimpiin poimuihin. Pelko
ei suinkaan vähentynyt urkujen mahtavasta äänestä. Isäntähiiri jo
hymähteli vieraittensa lapsellisuudelle, josta pappilan hiiriherrasväki
tuntui vain tulevan entistä pahemmalle tuulelle.

— Meitä ei ainakaan tämä komeus elätä, kirskui emohiiri hampaittensa
välistä. Lähdemme heti pappilaan, kun tulee vain tilaisuus pujahtaa
tästä pois.

— Ne makeat tortut, ihan vesi kielelle tulee, ääntelivät poikahiiretkin.

— Ja entäpä rinkelit ja lämmin siankinkku! vinkui emohiiri.

Kirkon hiirien parta värähteli oikeutetusta vihasta. He suorastaan
halveksivat noin huonosti kasvatettua hiiriperhettä. Tulevat sitten
vielä mokomat vieraiksi, tyhmeliinit.

Ihmiset alkoivat poistua kirkosta ja pappilan hiiretkin pujahtivat
tielle hyvästeltyään talonväkensä ja pyydettyään vastavierailulle
pappilaan. Heillä kyllä olisi siellä muutakin tarjoamista kuin vanhoja
kirjankansia.

— Heisaa, ja nyt sitä mennään!

— Joudumme parhaiksi lämpimälle kinkulle pappilaan. Äh, onpa nyt
pakkanen. Minun kipeätä nenääni niin paleltaa. Minä en voi enään
luultavasti syödä muuta kuin sokerileipiä, arveli isähiiri.

Olipa hauskaa vikitellä entistä polkua myöten takaisin kotiin,
vaikka pakkanen purikin nenää ja jalkaa. Ylhäältä tipahteli pehmeitä
lumihiutaleita ja oli muutenkin jouluaamun hämärä kauneimmillaan.

— Vik, vik, vii, ii, ii, rientäkääpä pojat, että joudutaan ennen
kotiin kuin herrasväki, kehoitteli emohiiri. Tänään saamme kissaltakin
kunniallisen joulurauhan. Kylläisenä makaa se salin sohvalla.

— Ja jouluaterian jälkeen on lämmin torkahtaa ruokakonttorin
nurkkauksessa uunilaudan välissä. Emme koskaan muuta pois pappilasta.

— Emme milloinkaan, lupasivat poikahiiretkin.

— Ja jos kirkon hiiret tulevat joulunpyhinä käymään, katamme heille
oikein runsaan herkkupöydän näytteeksi, miten meillä eletään, uhkasi
emohiiri:

— Niin teemme, vik, vik, iii ja nyt olemme jo perillä.

Hiiriperhe pujahti lumikoloa myöten kartanon alle ja sieltä
ruokakonttooriin. Ah miten herkullinen haju tuoksahtikaan sieltä
vastaan! Ja torttuvasu oli taas entisellä paikallaan ja lisäksi monta
muuta hyvää. Hiiriloukkukin oli jäänyt virittämättä.

Ja isähiiri toivotti hyvää joulurauhaa perheelleen.



Niittylato, verkkomökki ja pellon aita.


Emojänis puhui pojalleen:

— Kun sinä nyt lähdet maailmalle, niin annan sinulle tärkeitä neuvoja.

Poikajänis heilautti korviaan ja kopsahti istumaan, paremmin
kuullakseen.

Emojänis jatkoi:

— Kolme seikkaa, joita sinun on tarkoin muistettava, ilmaisen tässä
sinulle. Emo neuvoi ne minulle ennen ja nyt saat sinä ne vuorostasi
taas tietää.

Karta pellon aitaa, jos jonkun talon, tai torpan pihajänikseksi
satut joutumaan. Pellon aita olisi kyllä hyvä ystäväsi, vaan siinä
piilee vaaroja. Näes, torpan tai talon pieni poika saattaa virittää
hirttolangan pellon aidan rakoon, johonkin aukkoon, josta polkusi olet
pujoittanut ja lanka on niin hieno ja hajuttomaksi kuusen havuilla
sivelty, että sinä et sitä huomaakaan ennenkuin olet sen silmukassa.
Karta siis laittamasta polkuasi niin, että se pujotteleikse aidan
raosta. Katsele veräjä ja kulje siitä, se on varminta. Ja jos ei torpan
mies aukaisisi veräjää ensi lumen tultua, niin löytyy aina aidassa
suurempia aukkoja, jotka eivät ole vaarallisia.

Poikajänö hierasi silmiään käpälällään ja puukkasi emoaan.

— Kiitos vain neuvoistasi, mutta en aio päätäni pahojen poikien lankaan
juoksuttaa. Neuvohan ne muut vaarapaikat, jotka ovat ehkä tärkeämpiä.

— Toinen on verkkomökki, jota sinun on kierrettävä. Se on salaperäinen
paikka ja sen seinustalla isoisäni sai surmansa. Siitä lähtien sitä on
meidän suvussa kartettu ja sinä saat vuorostasi neuvoa poikasi sitä
karttamaan.

— Mutta mehän olemme Puputin poikain kanssa heittäneet kesäisinä
päivinä kuperkeikkaa ihan verkkomökin seinustalla, eikä mitään vaaraa
ollut näkyvissä, arveli poikajänö. Verkkoja oli vain seinustalla
kuivumassa, eikähän niissä mitään pelättävää...

— Kesällä se ei olekaan vaarallinen, mutta talvella, virkkoi emojänis.
Vanha äijä, verkkomies, virittää vasta ensi lumen tultua loukkunsa
verkkomökin seinustalle ja sitä on vaikea välttää, jos lähelle tulee.
Verkkomies etsii metsästä makeita syöttövarpuja, taikoo ne, ja kun
tulet lähelle, niin jo alkaa sinua vetää ja pian olet salaperäisen
pyydyksen uhrina.

— Mutta kertoihan setä Puputti olevan metsässäkin isojen kuusien
juurella tällaisia pyydyksiä. Eivätkö ne ole yhtä vaarallisia?

— Ovat kyllä, mutta niissä ei ole verkkoukon taiat vetämässä. Sattuuhan
joskus, että niihinkin eksyy tuhma Jussi menemään, muka herkutellakseen
makeilla varvuilla, mutta me viisaammat aina kierrämme. Ja ne ovat
helppoja huomatakin kuusien juurelta.

— No se kolmas on varmaankin vielä hirveämpi vaaran paikka, uteli
poikajänis.

— Se onkin vain hyvä ystävä ja toveri ja siksi siitäkin on minun
sinulle puhuttava ja opastettava, että tietäisit. Tulehan, että näet.

Ja emojänis loikkasi muutaman askeleen ja kiipesi kivelle, poikajänö
perässään.

Vähän matkan päässä alanteessa näkyi niitty ja lato sen keskellä.

— Tuo lato tuolla — ja emojänis osoitti käpälällään — on hyvä ystävä
ja toveri, jota ei tarvitse peljäten karttaa. Siihen voi aina luottaa
ja sen kupeelta, olkoon niittylato missä tahansa, löytää aina
rauhallisimman pesäpaikan.

Syksyllä, kun muualta loppuu hieno heinä, löytää sen pullottavasta
aukosta maukasta pureksittavaa ja talvella sen ovi on aina meille
jussikoille avoinna. Ja kun hevosmies keväällä valoisana huhtikuun
iltana ottaa ladosta viimeiset heinät häkkiinsä, jättää hän aina tukon
ladon nurkkaan hienointa nurmea meidän varalle. Kesällä ei liiku sen
seutuvilla ketään muita kuin pieni metsähiiri ja kun heinäaika tulee
ja niittymiehet tuovat eväänsä ladon ovelle, ei silloinkaan tarvitse
pelätä. Saa aivan rauhassa kupsehtia siinä lähettyvillä ja katsella
heinäväen liikkeitä.

Satuin viime kesänä tuon saman ladon kupeelle silloin, kun niittymiehet
tulivat, ja ei ollut mitään hätää. Isäntä vain nauraen osoitti minua ja
virkkoi.

— Kas jussukkaa, kun on valinnut ladon kupeelta makuupaikan itselleen.
Olehan siinä... kyllä tässä sovitaan...

Niittylatoa ei lähesty koirat syksyisillä ajoretkillään ja kettu
juoksee talvella sen ohi, peläten ladossa piilevän jotakin
salaperäistä. Jos oikein rauhassa tahdot asua, niin valitse yksinäinen
niittyladon sivusta makuupaikaksi, lopetti emojänis neuvonsa.

Tulipa sitten talvi ja poikajänis oli asettunut torpan hakaan asumaan.
Niittylatojen kupeet oli jo vallattu häneltä ja hän tahtoi elellä
yksin omassa ympäristössään. Torpan pellossa oli laihoa ja siitä sai
mielinmäärin illastella.

Äidin neuvoa muistaen oli pikku pupu karttanut aidan rakoja ja polkenut
latunsa veräjästä laihopellolle. Torpan pieni poika asetti lankansa
kuten muinakin talvina samaan aidan rakoon, josta oli tottunut
jussukoita saamaan. Mutta eipä uusi asukas polkenutkaan latuaan sitä
kautta, vaan veräjästä.

— Sepäs ihme on, mietti poika, tarkastellessaan pyydystään ja
jänön latua, joka kiersi kaukaittain aukkoa aidassa. Taitaapa olla
haltiajänis, koska osaa olla noin viisas.

Ja turhaan hän odotti koko talven saalista. Muutettuaan langan polulle,
muutti jussukkakin taas polkuaan.

Samoin kävi verkkoukollekin. Tuhmat jussit olivat joka talvi eksyneet
hänen pyydykseensä verkkomökin kupeella, mutta nyt oli majoittunut
seudulle jänö, joka oli muita viisaampi, ja osasi kiertää kaukaittaan
hänen loukkunsa. Ei edes makeimmatkaan syöttövarvut houkuttaneet häntä.

Jänöjussi kasvoi ja lihoi ja eleli kesäisin omassa haassaan ja
niittyladon kupeella, jonka oli valloittanut itselleen. Toverit kävivät
tervehtimässä ja pyytämässä mukaansa, vaan äidin neuvoja muistaen
pysyi hän ystävänä oman niittylatonsa kanssa ja talvisin polki poikien
harmiksi aina latunsa kaartaen paikkoja, missä tunsi lankoja ja
loukkuja laitetuksi.

Ja nyt on jussukka jo vanha ja harmaantunut. Hänestä on tullut
haltiajänis, jolle ei yritetäkään enää ansoja virittää ja jota koirat
eivät kehtaa syksyisinä päivinä olinpaikaltaan ajella.



Puputin ihmeellinen retki.


Puputti oli taas jäänyt yksin latonsa kupeelle. Toveri oli lähtenyt
kerran yksin tepastelemaan läheiseen korpeen ja siellä pistänyt päänsä
loukkuun, jonka torpan mies oli virittänyt.

Puputtia suretti ystävänsä surkea kohtalo. Mitä varten hänen olikaan
tarvinnut yksin lähteä ruokaa hakemaan. Oli lähtiessään sanonut:
— Odota, minä kapaisen hakemassa tästä läheltä oikein maukasta
pureksittavaa.

Ja eihän Puputti aavistanut, että näin tulisi käymään.

Ja nyt hän oli yksin. Suru painoi yksinäisinä pakkasöinä niin, ettei
kehdannut lähteä edes lämpimikseen hyppelemään. Ruokakaan ei maistunut.

Tuli sitten eräänä päivänä ladon kupeelle harakka. Loikkasi ensin katon
harjalle ja huomattuaan Puputin, tuli pakinoille.

— Mitä sinä suret, kun noin alakuloiselta näytät? kysyi harakka.

— Sattui tässä toverille ikävä kuolema, ja sepä se niin surettaa...
pisti näet päänsä loukkuun.

— No, ainahan sitä sellaista sattuu, eikä siinä suru auta. Taisi olla
ihan läheinen sukulainen, jos lie ollut ihan oma toveri, arveli harakka.

— Oma oli, kaikkia muita parempi, virkkoi Puputti ja pyyhkäsi
käpälällään silmäkulmaansa.

— Joutavia suremaan, naurahti harakka. Lähde matkoille avaraan
maailmaan, kyllä siellä suru haihtuu.

— Olenhan, naapuri, tässä sitä itsekin ajatellut, mutta mitenkäpä sitä,
kun ei ole toveria... taitaa yksin käydä hankalaksi.

— Eikö mitä, mietti harakka ja hypähteli. Saa siellä toverin, jos
haluaa, saa vaikka minkälaisen. Ja ei muuta kuin lähtee nyt heti vain,
ettei suru ehdi päätä sekoa. Hyväpä nyt on hypelläkin, kun hanki kantaa.

Ja hyvästeltyään ja toivoteltuaan Puputille onnellista matkaa, lensi
harakka tiehensä.

Oli keväthankien aika ja yöt olivat jo valoisat. Puputti mietti
pesänsä suulla maaten, lähteäkö maailmalle, vai olisiko parempi jäädä
kotiniitylle.

Yht'äkkiä hän teki päätöksen ja loikkasi pitkillä hypyillä metsään.
Hanki kantoi ja tuntui hauskalta loikkia hämärässä yössä.

Ja niin Puputti jatkoi matkaansa kohti etelää, halki metsien ja ahojen
suorana viivana kuin viivottimella vetäen. Oudot seudut vetivät ja
viehättivät ja kun aamu valkeni, oli hän jo kaukana kotiniityltään.

Keskipäivällä hanki upotti hieman ja Puputin täytyi pysähtyä lepäämään.
Ei näkynyt mitään peljättävää pienen ahopyörylän seutuvilla. Metsätie
luikersi ahon halki ja sen viereen oli tippunut hienoa heinää
metsämiehen kuormasta. Siitä sai maukkaan aterian ja kiven kolosta
löytyi vettä, jota sai lipaista janoonsa.

Kun ilta tuli ja hanki koveni, lähti Puputti taas jatkamaan matkaansa.
Jäsenet olivat vertistyneet ja niinkuin kerä kieri hän eteenpäin.

Tulipa sitten eteen aukeama, jonka laidassa kulki leveä tie. Puputti
loikkasi tielle, huomaamatta sitä ennenkuin oli jo melkein yli
pääsemässä. Mitä ihmettä? Tietä pitkin kulki rinnan kaksi mustaa
nauhaa, jotka olivat yhtä etäällä toisistaan. Puputti pyörsi
säikähtyneenä takaisin ja painautui rämeen juurelle. Mitähän se oli?

Hetkisen perästä uskalsi hän loikata tielle uudelleen. Piti ihan
käpälällään koettaa sitä mustaa nauhaa. Puuta se ei ollut, taisi olla
rautaa. Puputti töllisteli ja huomasi nyt pylväitä, joita myöten kulki
hieno rihma. Mitähän se oli? Taisi olla samaa rihmaa, jota poikaset
virittelivät metsään tallatuille poluille ja aidan rakoihin. Se lauloi
somasti tuulessa ja se näytti jatkuvan loppumattomiin.

Tämäpäs ihmeellistä oli!

Puputin siinä töllistellessä tulla tupsahti metsästä pieni koiran
retus. Jänö alkoi pakoon laukata.

— Älähän pelkää, en minä sinulle pahaa tee, usahti Mikki, joka oli
koiran nimi. Minä olenkin vain tällainen pieni kartanokoiran retus,
rakki, niinkuin sanotaan ja sellaisena jänöjussien ystävä. No, tulehan
pakinoille.

Puputti näki, että Mikin silmistä loisti pelkkä ystävyys ja hän
loikkasi lähemmäksi.

— Mihin sinä olet matkalla? kysyi Mikki, katsellen kallella päin
Puputtia.

— Läksin vähän maailmaa katselemaan. Taisi tässä tulla tien pää,
koskapa on näin ihmeellisiä vehkeitä — ja Puputti viittasi käpälällään
mustanauhaiselle tielle — ettei niitä tällainen salonasukas ymmärrä.

Mikki nauroi niin, että vedet kihosi silmiin.

— Sehän on rautatie, etkö sinä sitä tiedä. Sitä myöten pääse vaikka
mihin. Ei muuta kuin nousee kamareihin, joita on useita peräkkäin ja
sitten huh! antaa vain mennä!

Puputin silmät oli pyöreinä kuulemastaan.

— Jopa se on ihmeellinen tie. Pääsisiköhän tuohon mukaan? Tahtoo
käpälät heltyä keväthankia hypätessä.

— Kyllä pääsee, tiesi Mikki. Olen minä monta kertaa kulkenut. Ei muuta
kuin hyppää sen kamarin katolle, niin eivät tiedä mitään. Jos haluat,
voin lähteä sinua opastamaan. Ja joudanpa tästä koko matkallekin
mukaasi. Hauskempi on kahden kulkea, kun ei ole puutetta puhetoverista.

Sovittiin yhteisestä matkasta, joka päätettiin tehdä lähikaupunkiin ja
niin jäätiin odottamaan liikkuvaa kamaria, jonka katolle Mikki lupasi
hinata uuden ystävänsä.

Juna tuli ja seisahti halkopinojen viereen, josta oli mukava pääsy
vaunun katolle. Mikki hyppäsi sinne ensin ja Puputti loikkasi perästä.
Samassa jo juna lähtikin liikkeelle ja Puputti painautui ihan kattoa
vasten ja pyysi Mikkiä pitelemään kiinni, ettei vain putoaisi.

— Hii, eikö ole hauskaa? kysyi Mikki.

Puputti ei uskaltanut virkkaa mitään, niin kovin häntä pelotti.
Ajattelipahan vain, että olisipa pitänyt luottaa omiin käpäliin tahi
kääntyä takaisin koko matkalta.

Oltiin jo lähellä kaupunkia ja Puputti pelkäsi kovin kiiluvia tulia,
joita näkyi joka puolelta. Ne näyttivät ihan ahnaan pedon silmiltä ja
Puputti olisi jo loikannut metsään, ellei Mikki niin lujasti pitänyt
häntä kiinni.

Juna pysähtyi ja matkatoverit loikkasivat kinokseen.

— No, mitä siinä töllistelet, kivahti Mikki. Nyt ollaan perillä ja
mennään kaupunkia katselemaan. Ka, tule nyt.

Voi, miten Puputti pelkäsi. Hän ei uskaltanut silmiään räpäyttää ja
takaset eivät tahtoneet totella. Hypyistä tuli kummallisia kepsahduksia
ja Mikkiä jo rupesi naurattamaan.

— Kyllä näkee, että et ole maailmaa nähnyt, virkkoi hän Puputille.

— Parasta olisi ollut näkemättä... Mennään, hyvä Mikki, pian takaisin.
Minulla on jo niin nälkäkin.

— Kyllä täällä ruokaa saa, vakuutti Mikki. Tuossa on jo heinänrippeitä
ja aina sitä löytyy muutakin.

Mutta eihän Mikin esittelemät ruuat Puputille kelvanneet. Ne haisivat
lialle niin että puistatti. Ilkeä löyhkä tuli joka puolelta nenään,
jota vähänpäästä piti pyyhkäistä käpälällä.

Ihmisiä liikkui kapeissa solissa ja hevosilla ajettiin. Ei uskaltanut
mennä sinne, tiesi Mikki, eikä Puputti halunnutkaan. Siitä loukostaan
vain katseli ja tunsi hiukasevaa nälkää. Tuli mieleen kotiniitty
ja hienotuoksuinen heinä ladossa. Ihan sydäntä kouristi kotioloja
ajatellessa.

Illan hämärtyessä lähtivät toverukset liikkeelle ja kohta oli meluava
poikajoukko heidän kintereillään.

— Ota nyt pitkiä askelia, kehoitti Mikki ja niin mentiin niin että
vilisi. Mutta pojatkin pysyivät kintereillä. Puputin sydän oli
seisahtua pelosta, mutta hän koetti parastaan pysyäkseen Mikin perässä.

Pojat jäivät jo muutamassa pimeässä loukossa ja Puputti huohotti niin,
että henki oli katketa. Mikki naureksi seikkailulle, mutta Puputin
rintaa kouristi koti-ikävä niin rajusti, ettei voinut sanaakaan lausua.
Jos hän onnistuisi vielä ehjin nahoin pääsemään tästä oudosta paikasta,
niin ei koskaan enää lähtisi pahaa maailmaa katselemaan.

— Jokohan sitä sitten palataan takaisin, ehdotti Mikki ja sai
hyväksyvän silmäyksen Puputilta.

— Mennään pian, ihan heti. Metsässä saa jotain purtavaa ja siellä saa
rauhassa levähtää.

— Mehän ajamme taas sillä mukavalla ajopelillä, virkkoi Mikki. Pitää
vain katsoa, että pääsee taas kiipeemään salaa katolle. Mutta Puputti
ei sanonut lähtevänsä siihen kyytiin. Mikki houkutteli ja kun ei tullut
siitä apua, heilautti halveksien häntäänsä ja loikkasi menemään.

— Hyvästi, vanha hupelo! minä ainakin ajan herroiksi.

Kauan ei Puputtikaan viivytellyt. Mikon perässä pysytellen pääsi
hän ulos oudosta kylästä ja mustanauhaisen tien vartta laukkasi
levähtämättä niin kauan, kun tuli rauhalliselta näyttävä seutu vastaan.

— Oho, olipa se seikkailua, huokasi hän, asetuttuaan lepäämään ja
pureksittuaan haavan kuorta nälkäänsä. Raukaisi niin että silmät
painuivat väkisten kiinni. Saisipa nyt tässä hieman levätä, että
jaksaisi aamulla jatkaa kotimatkaa. Eihän ollut enää hätää mitään.
Tietä seurailemalla löytäisi sen paikan, johon kotimetsistä oli tullut
ja sitten sitä jo pian pääsisikin oman ladon kupeelle.

Mitä? Mitä se oli? Puputti ponnahti takaperin ja jäi kauhuissaan
katsomaan. Tietä myöten tulla porhalti peto, suuret silmät kiiluen.
Päässä liehui musta, tupruava harja. Hyi, miten piti säikähtää! Se oli
varmaankin Mikin kyytilaitos. Mahtoikohan Mikki itse olla mukana.

Kummitus mennä jyrisi jo kaukana ja Puputtikin lähti hiljalleen
laukkailemaan, koskapa uni oli katkennut. Ehkäpä ei rauhallista unta
saisikaan ennenkuin kotiniityllä.

Jopas vihdoinkin näkyi kotiniitty!

Puputti heitti pari kuperkeikkaa ja kapsahti istumaan. Voi miten
suloiselta tuntui päästä kotiin! Siellä oli lato ja sen seinuksella oma
pesä. Kuusikko seisoi ladon takana yhtä ystävällisenä kuin ennenkin.
Ei missään maailmassa ollut paikkaa sen veroista. Eikä milloinkaan hän
enää lähtisi maailmaa katsomaan. Oli vähällä, ettei jo jäänytkin sinne.

Oli ollut maaliskuun kantava hanki, kun Puputti lähti. Nyt oli
huhtikuun leuto yö, kun hän sai oikaista pitkin pituuttaan omaan
makuukseensa ja haukata ladosta hienoa heinää, jota torpan mies oli
jättänyt sinne hänen varalleen.

Maailmasta, mustanauhaisesta tiestä ja puhkuvasta hirviöstä oli vain
häipyvä muisto jälellä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Metsänväkeä : Satuja" ***