Title: Hanna : Romaani
Author: Suttner, Bertha von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hanna : Romaani" ***


HANNA

Romaani


Kirj.

BERTHA VON SUTTNER


Suomentanut

Hertta S.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.



I.


»Oi Jumala, hyvä Jumala, mitä minä kirjoitan... mitä voin sanoa
hänelle, onnettomalle miesparalle!»

Nyyhkyttäen hän nojasi pään käsiinsä. Hänen edessään pöydällä olevalle
kirjepaperille oli kirjoitettu vapisevin käsin vain viisi sanaa: »Kun
sinä löydät tämän, ei...»

»Oh, en tiedä...» vaikeroi hän taas, »kaikki on kuin unennäköä, olen
kuin mieletön!»

Hän nousi mennen päätään pidellen huoneen toisessa nurkkauksessa olevan
seinäpeilin ääreen. Tuskaisin katsein hän silmäili siinä näkyvää
kalpeata, mutta hurmaavan kaunista kuvaa. Kun on yksin rikoksineen,
yksin kauhistuttavine salaisuuksineen, vetää peili puoleensa. Syyllinen
hakee siitä vastauksen odottamattomiin kysymyksiin, todistajan, ainoan,
joka saa tietää kaiken. Jos vaimo on tekemäisillään syntiä, niin hänen
oma kauneutensa on tavallisesti hänen uskottu rikostoverinsa.

»Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua», sanoi hän hiljaa. »Hän
odottaa sinua, hän vie sinut satumaisen onnen syliin...»

Mutta vaikka huulet kuiskasivatkin sanan »onni», tiesi hän kuitenkin
valehtelevansa kauniille peilikuvalle. Hänestä tuntui, kuin
aavistamaton onnettomuus hiipisi hänen ympärillään. Mutta pyörryttävä
syvyys veti puoleensa; hänen jalkansa oli jo sen reunalla, ja
hänen täytyi syöksyä sinne. Päättävästi hän poistui peilin luota
kirjoituspöydän ääreen. Lattialla oli täytetty, vielä avonainen
matkalaukku. Hän oli kompastua siihen kumartuessaan sitä sulkemaan.
Sitten hän otti kirjoituspöydänlaatikosta kukkaron ja pani sen
palttoonsa taskuun. Hänestä tuntui, kuin joku muu kuin se, jonka hän
oli nähnyt peilistä, olisi toimittanut nämä koneelliset tehtävät.
Hän ei myöskään ollut se, joka kastoi kynän mustetolppoon ja lopetti
alotetun kirjeen.

Kirjoittaessaan hän tuli entiselleen; sanat pursuivat esiin hänen
sydämensä syvyyksistä:

 »Kun sinä löydät tämän, ei sinulla enää ole vaimoa. Ajattele, että hän
 on kuollut — hänelle ehkä olisi parempi niin. Älä sure minua, en sitä
 ansaitse. Tule onnelliseksi, sinä hyvä, kylmä mies! Minua odottavat
 taivaan hurmat... vai helvetinkö turmat! Sama se; en voi vastustaa
 niitä. Siksi pakenen. Sinua olisi niin helppo pettää — mutta kunniani,
 ylpeyteni sen estävät. Ei, suo anteeksi! Pyyhi pois nämä sanat;
 minullahan ei ole enää kunniaa eikä ylpeyttä; minä olen langennut
 vaimo raukka. Huuliani tosin eivät vielä synnilliset suudelmat ole
 saastuttaneet, mutta eivät ne ole enää puhtaatkaan, koska ne ovat
 lausuneet uskottoman myöntymyksen muukalaisen pakoehdotukseen.
 Hyvästi! Ainoa lohdutukseni, ainoa puolustukseni on, ettet minua
 rakasta. Rakkaimpasihan sinulle jää: kirjasi. Näihin sanoihin ei
 sisälly moitetta. Kuinka uskaltaisin minä, rikoksellinen, joka
 polvistuneena, pää kumarassa, viimeisen kerran puhun sinulle, vielä
 yhdistää katkeria sanoja tähän katkeraan tekoon. Usko minua, tämä
 viimeinen hetkeni hiljaisessa, kunniallisessa, rauhaisessa kodissasi
 tuntuu minusta kuolinhetkeltä. Äsken sulkiessani matkalaukkuni oli
 kuin olisin virittänyt murha-aseen. Ja nyt kirjoitan joukon turhia
 asioita tälle paperille, vaikka aikomukseni oli vain lyhyin sanoin
 ilmaista poistumiseni...mutta miksi kirjoittaa enempää? Kätesi vapisee
 jo rypistääkseen vihamielin tämän kirjeen, jonka halveksien heität
 liekkeihin. Sinä tunnet nyt vain vihaa, oikeutettua inhoa onnetonta,
 mieletöntä kohtaan, joka ei enää ole sinun omasi!

                                                  Johanna.»

Kello oli yhdeksän vaiheilla illalla Johanna Ballmannin lopettaessa
kirjettä. Huone, jossa hän oli, oli sisustettu porvarillisen
yksinkertaisesti, ja sitä valaisi kirjoituspöydällä oleva lamppu.
Takassa paloi hiipuva tuli. Vaatekaapin ovi oli auki, ja avoimet,
epäjärjestyksessä olevat laatikot osoittivat jonkun kiireisesti
niissä penkoneen. Lattialla kirjoituspöydän luona oli paperipalasia
— revittyjä kirjeitä, laskuja ynnä muuta, kuten aina matkalle
lähdettäessä.

Johannan sulkiessa epätoivoista kirjettään tuli hänen mieleensä ajatus:
»Vielä on aikaa — vielä voin hävittää tämän kirjeen ja jäädä...» Mutta
sitten hänen katseensa osui huoneessa vallitsevaan sekasortoon. Hänen
miehensä voisi millä hetkellä hyvänsä tulla kotiin, ja miten hän
selittäisi tämän epäjärjestyksen ja oman kiihtymyksensä? Sitäpaitsi
oli tämä vaatimattomasti, melkein köyhästi sisustettu huone kuvana
proosallisesta, arkipäiväisestä tulevaisuudesta, joka oli hänen osansa
täällä, kun taas tulevaisuus siellä, minne hän aikoi paeta, kuvastui
hänen mieleensä satumaisessa komeudessa; siellä kutsuivat häntä
romanttisen, intohimoisen elämän yllätykset. Ja hän, tuo ihana mies
tulisine katseineen ja sointuisine äänineen, mies, joka oli maansa
loistavimpia, jalosukuisimpia, odotti häntä luottavana. »Ei, ei, liian
myöhäistä... minun täytyy lähteä!»

Hän sulki äkkiä kirjeen ja kirjoitti päällekirjoituksen: »Ewald
Ballmann.» Sitten hän painoi jäähyväissuudelman nimen alle. Vielä
kerran hän astui peilin luo; hänestä tuntui, kuin hänen pitäisi ottaa
jäähyväiset myöskin tältä kuvalta — siveän vaimon kuvalta, joka
viimeisen kerran katseli häntä peilistä. Sidottuaan tiheän harson
hattunsa ympäri hän otti matkalaukun ja kiiruhti nopein askelin
portaita alas.



II.


Tämän illan oli Ewald Ballmann, itävaltalaisen maaseutukaupungin
kymnaasin professori, viettänyt juhlaseurassa. Oli johtajan
kaksikymmenviisivuotisjuhla, ja Ewaldin täytyi ottaa siihen osaa. Kotoa
lähtiessään hän oli sanonut vaimolleen:

»Älä valvo minua odotellen, Hanna. En varmaankaan voi tulla aikaisin
kotiin. Olet niin kalpeakin tänään; sinun on paras mennä aikaisin
levolle. Vaivaako sinua jokin?»

»Ei, ei mikään... Pidä hauskaa!»

»Oh, tiedäthän, etten yleensä ole huvien ja seuraelämän suosija!»

»Tiedän, sen pahempi... hyvinkin.»

»Miksi sanot 'sen pahempi', rakas lapsi? Enhän estä sinua
huvittelemasta mielin määrin. Ellen seuraakaan sinua huveihin ja
kävelyille, en myöskään koskaan ole kieltänyt sinua ottamasta niihin
osaa kummisi seurassa, vaikka itse asiassa en käsitä mitä huvia
tuollaiset väsyttävät, tyhjänpäiväiset ja meluavat ihmisjoukot
voivat tarjota. Tuntuu jo pahalta, kun täytyy ottaa hännystakki, tuo
pakkoröijy ylleen. Toivoisin, että tämänpäiväinen juhla olisi ohi.
Hyvästi, Hanna!»

Ewald Ballmann oli siihen aikaan kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja oli
ollut kaksi vuotta naimisissa kauniin Hanna von Orfalvyn kanssa. He
eivät sopineet toisilleen. Ewald oli saksalaisen kansakoulunopettajan
poika, Hanna unkarilaisen aatelismiehen ja amerikkalaisen
tanssijattaren tytär; Ewald oli käytökseltään yksinkertainen,
ujonlainen, miltei kömpelö, umpimielinen ja harvasanainen, — Hanna
viehättävä, vilkas ja voitonvarma; Ewald totinen, levollinen,
työteliäs, Hanna liioiteltu, nautinnonhaluinen ja työhön tottumaton.
Ewaldin sielu sai tyydytystä eksaktisista tiedoista, kuivista
tutkimuksista, — Hannan mieli taas oli täynnä runoja, romaaneja ja
liioiteltuja onnen utukuvia. Tämä avioliitto oli täydellinen erehdys.
Yhteistä molemmille oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja kykynsä
rakastaa; molemmilla oli rikkaat luonnonlahjat, mutta erilainen
kasvatus ja erilaiset olosuhteet olivat antaneet heidän ymmärrykselleen
ja tunteilleen aivan eri suunnan, niin etteivät heidän sielunsa
koskaan voineet sulautua toisiinsa, joten he koko tämän kaksivuotisen
avioliittonsa aikana olivat alati tunteneet jonkin heitä eroittavan.

Hanna oli kieltämättä saanut huonon kasvatuksen. Hänen isänsä, entinen
upporikas, kevytmielinen magyari, kuoli rappiolle joutuneena pelaajana,
tyttären ollessa kymmenen vuoden vanha. Hänen äitinsä, ennen niin
jumaloitu tanssijatar, joka aina oli elänyt ylellisyydessä ja jonka nyt
täytyi tulla toimeen pienellä eläkkeellä, ei voinut tyytyä niukkoihin
oloihinsa, vaan eli siinä toivossa, että tyttärensä, joka herätti
huomiota kauneudellaan, hankkisi loistavalla naimisella takaisin
entiset ihanat päivät. Näistä tulevaisuuden tuumistaan hän puheli aina
lapsensa kanssa; tuntimääriä hän saattoi Hannalle selvitellä, miten he
järjestäisivät elämänsä tultuaan jälleen rikkaiksi ja onnellisiksi,
kuten olivat olleet isän eläessä. Heidän mielissään väikkyi
huikaisevan komeita satulinnoja; he suunnittelivat pukuja, joita
Hannan oli käytettävä ulkomaisissa hoveissa esittelytilaisuuksissa;
he kuvailivat lakeijain arki- ja juhlapukuja, erilaatuisia vaunuja,
joita oli käytettävä maalla tai ajeluilla Praternilla, aarrelippaassa
olevia timanttidiademeja ja mustahelmisiä kaulakoruja; suurenmoiset
tanssiaiset, ihanat päivälliset, hurmaavat metsästysretket, huvittavat
kylpymatkat, kaikki, kaikki kuvailtiin mitä yksityiskohtaisimmin
ja niin usein, että Hanna vähitellen alkoi pitää luonnollisena
kehittymistään loistavaksi kuuluisuudeksi. Tätä tuki vielä hänen
aikaisin esiintyvä kauneutensa, joka hankki hänelle mielistelyjä
ja rakkaudentunnustuksia jo kolmentoista vuoden iässä. Mutta äiti
vartioi ankarasti tytärtään; hän ei laskenut Hannaa koskaan silmistään
ja opetti hänelle aina hyvien tapojen noudattamista ja naisellista
ylpeyttä. Minnie Orfalvyn mielestä Hanna oli enkeli, satuprinsessa.
Hänen siveyteensä ja kunniaansa ei koskaan saanut tulla tahraa; hänen
tuli saavuttaa rikkautta ja onnea, mutta ainoastaan avioliiton portin
kautta, ainoastaan arvossapidettynä ja kunnioitettuna vallasnaisena.

Hannalla oli loistavat luonnonlahjat ja ainainen halu oppia ja lukea.
Pianonsoittajana hän oli jo kaksitoistavuotiaana pieni taiteilija ja
saavutti eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa myrskyisää suosiota.
Tämä yllytti melkoisesti hänen turhamaisuuttaan; hän astui esiin ja
kumarsi yleisölle voitonhymy huulillaan, sulkien katseeseensa koko
salin, kuten konsanaan suosionosoituksiin tottunut primadonna. Tästä
hetkestä lähtien hän katsoi olevansa oikeutettu aina saamaan osakseen
huomiota. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset kadulla kääntyivät
katsomaan häntä. Hänen kauneutensa olikin hämmästyttävä. Äidiltään hän
oli perinyt hienon hipiän ja paksun, vaalean tukan, joka oli tuuhea ja
kihara eikä, kuten vaalea verisillä yleensä, pehmeä ja sileä. Tummat,
tuliset silmänsä, jalon profiilin ja komean vartalonsa hän oli perinyt
isältään.

Paitsi soitannollisia lahjoja oli Hannalla erinomainen
kieltenoppimis-taipumus. Lukuunottamatta englanninkieltä, jonka
hän oppi äidiltään ja jota hän osasi yhtä varmasti kuin saksan- ja
unkarinkieltä, hän tunsi myöskin ranskankielen kaikkine hienouksineen.
Hän luki suunnattoman paljon romaaneja. Kuusitoistavuotiaana hän
oli lukenut kaikki kaupunkinsa lainakirjastossa olevat ranskalaiset
romaanit; sitäpaitsi hän kaikeksi onneksi tutki myöskin englantilaista
kaunokirjallisuutta sekä joitakin saksalaisten kirjailijain teoksia.
Hanna rakasti runoutta, runoilipa joskus itsekin. Hänellä ei ollut
tapana seurustella samanikäisten lasten kanssa, hän ei ollut koskaan
pitänyt nukeista ja hän luki itsensä edellämainitun konsertin jälkeen
aikaihmisiin. Hänestä oli romaaneja lukiessaan hauskaa laskea,
montako vuotta häneltä puuttui, ennenkuin tuli yhdeksäntoista- tai
kaksikymmenvuotiaaksi, romaanien sankarittarien ikään.

Eräs vanha kaunosielu, eläkettä nauttiva rautatievirkailija, joka
oli Hannan äidin ystävä, tutustutti hänet kirjallisuuteen ja
tieteisiin. Hän ihmetteli alituiseen Hannan nopeata käsityskykyä,
hänen hyvää muistiansa, hänen sattuvia huomautuksiaan, ja niin tuotti
jokapäiväinen opiskelu sekä opettajalle että oppilaalle todellista
huvia. Lukusuunnitelmassa oli seuraavat aineet: historia, maantiede,
fysiikka, kansantarusto, estetiikka, saksalaiset, ranskalaiset ja
englantilaiset klassikot. Hanna opiskeli suurella ihastuksella. Se
oli hänen henkisen puolensa koristelua. Yhtä mielellään kuin hän
kietoi valkean kaulansa ympärille helminauhan tai kiinnitti vaaleihin
kiharoihinsa ruiskukkia, hän myös rikastutti henkistä elämäänsä
oppineisuuden jalokivillä, kultaisilla tiedoilla, runouden helmillä.
Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että saattoi harjoittaa opintoja
niiden itsensä vuoksi, ja siksi hän ei juonut tiedonmaljaa pohjaan.
Hän ei ollut koskaan tuntenut sitä valoa, joka heijastuu tieteestä ja
jonka säteet valaisevat maailmankatsomusta. Liikaa olisikin vaatia,
että puolikasvuiset tytöt katselisivat maailmaa pitäen kokonaisuutta
silmällä. Hannan kuten niin monen muunkin maailma oli se piiri,
jossa hän itse ja hänen tulevat kohtalonsa olivat keskipisteenä.
Hän oli varma siitä, että jokin erikoinen kohtalo odotti häntä. Hän
tunsi olevansa poikkeusolento, sillä minne hän tuli, siellä ihmiset
tuijottivat häneen kuin ihmeeseen. Hanna oli herkkäluontoinen ja
lämminsydäminen. Hän ei saattanut nähdä kenenkään kärsivän ja olisi
ollut valmis mitä suurimpaan uhraukseen, tuottaakseen muille onnea.
Hän ajatteli ajoittain voivansa, vaikka olikin luotu loisteliaaseen
elämään — vaihtaa kohtalonsa »tupaan ja sydämeen» ja kulkea köyhän,
rakastetun miehen rinnalla elämänsä loppuun. Siinähän olisi ollut
jotain sankarillistakin.

Rakkaus... miten salaperäiseltä ja ihanalta tuo sana kaikuikaan hänen
korvissaan — se mahtoi olla elämän kruunu. Minkä näköinen lieneekään se
prinssi tai mökkiläinen, joka on tekevä hänet onnelliseksi? Näin hän
uneksi usein hiljaisuudessa. Äidilleen hän ei uskaltanut sellaisista
asioista puhua; äidistä kaikki rakkaushaaveilut olivat mielettömiä.

Paitsi äitiään oli Hannalla vielä eräs suojelija ja ihailija. Se
oli hänen kumminsa, hänen isävainajansa serkku, kenraaliluutnantti
von Orfalvyn viisissäkymmenissä oleva leski. Tämä vanha rouva ei
tosin ollut rikas, mutta melkoisen varakas ja äärettömästi mieltynyt
seuraelämään. Hänen keskiviikko-iltoihinsa, »_jour fixe_», kuten hän
niitä mielellään nimitti, oli rakas »pieni Ihme-Hanna» jo kahdentoista
ikäisenä kerta kaikkiaan kutsuttu. Kenraalitar Orfalvyn luona ei
käynyt n.s. »seurapiirin kerma» (tämäkin oli hänen mielisanojaan), se
kun itävaltalaisissa pikkukaupungeissa on paljon sulkeutuneempi kuin
Espanjan hovissa, niin ettei ylhäisimpään aateliin kuulumaton voi sen
seuroihin päästä. Mutta paitsi tätä »kermaa» eli »_haute voléeta_»,
jossa vain samanarvoiset seurustelevat, on tällaisessa pikkukaupungissa
toinenkin »seurapiiri», nimittäin korkeitten sotilasviranomaisten
ja virkamiesten perheet; näiden joukossa on joitakuita »kerman»
sukulaisia, joille »kerma» on kääntänyt selkänsä epäsäätyisten
avioliittojen tai köyhyyden takia. Nämä antavat kuitenkin jonkinlaisen
ylhäisyyden leiman »alakermalle.» »Oh, rakas kreivitär Lotti, miten
myöhään te tulette! Saanko esittää: majuri Schmidt... kreivitär
Thurn» (tai joku muu helisevä nimi). Tällainen kohottaa tunnelmaa
vastaanotoissa. Seurue tuntee ympärillään kerman tuoksua.

Kenraalitar Orfalvyn huoneistoon kokoontui mainittuina
keskiviikko-iltoina klo 8:n tienoissa suuri joukko vanhoja herroja
univormuissaan ja vanhoja naisia mustissa silkkileningeissä,
tyttäret valkeissa musliinipuvuissa ja heidän ilokseen joitakuita
nuoria luutnantteja ja hännystakkiin puettuja tohtoreja. Vanhempaa
herrasväkeä varten oli varattu pelipöytiä, nuoret huvittelivat itseään
leikeillä. Klo 10 siirryttiin ruokasaliin, jossa paitsi teetä ja olutta
(jälkimäinen nuorten tohtorien takia) tarjottiin yksi lämminruoka sekä
koko joukko leikkeleitä ja leivoksia. Illallisen jälkeen oli mieliala
vilkkaampi; vanhat jatkoivat peliään, nuoret soittelivat tai tanssivat
hiukan, jos joku osasi soittaa tanssimusiikkia. Klo 1 lähdettiin pois.
Salissa alotettu lepertely ja mielistely jatkui eteisessä, ja ilta
päättyi puoli tuntia kestävään päällysvaatteiden puentaan, liinojen
solmimiseen ja ystävälliseen hyvästelyyn, joka »tuhatkertaisesi»
kiiteltyyn emäntään jätti mieltälämmittävän voitontunteen.

Hanna oli näiden keskiviikkojen koristus. Hänen äitinsä salli hänen
kuitenkin ainoastaan kolme tai neljä kertaa talven kuluessa mennä
kummitäti Dorin iltakutsuihin, sillä rouva Minnie Orfalvy oli
mustasukkainen äiti eikä itse koskaan ottanut osaa seuraelämään.
Pikkukaupungin seurapiirin kylmäkiskoinen käytös entistä tanssijatarta
ja nykyistä köyhtynyttä aatelisnaista kohtaan sai hänet katkeroituneena
vetäytymään kokonaan syrjään ja kaipauksella odottamaan voiton
ja koston hetkeä, jolloin hänen tyttärensä joutuisi loistavaan
avioliittoon. — Tämän ei muuten ollut tarkoitus tapahtua vihatussa
pikkukaupungissa. Hänen aikomuksensa oli viedä tyttärensä suureen
maailmaan, Baden-Badeniin ja Nizzaan; siellä ei ollut puutetta
englantilaisista lordeista, venäläisistä ruhtinaista, amerikkalaisista
miljonääreistä. Tätä tarkoitusta varten hän vuosittain säästi puolet
tuloistaan, minkä summan hän laski riittävän tätä sotaretkeä varten
Hannan täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Sentakia hän ei mielellään
antanut tyttärensä käydä noissa vähäpätöisissä keskiviikko-illoissa,
joissa voisi sattua, että köyhät luutnantit tai poroporvarilliset
tohtorit viekoittelisivat Hannan oikealta tieltä. Mutta ei myöskään
sopinut syrjäyttää kummitätiä, joka oli kenraalitar, ja sentähden
Hanna sai kunnioittaa muutamia iltoja läsnäolollaan. Hannaa itseä
ne suuresti huvittivat. Tämä maailma oli tosin paljon alhaisempi
sitä, johon hän oli tutustunut kirjoissaan ja johon hän luuli
kuuluvansa, mutta voitontunne on aina suloinen. Hän oli aina nuorin
ja kaunein siellä olevista neitosista. »Mitä — vasta kolmen toista —
neljäntoista — se ei ole mahdollista! Hänhän on täydellinen kaunotar,
niin varma käytöksessään, niin viisas!» Tämä häntä miellytti. Hänen
pianonsoittonsa (tosin vailla taiteellista syventymistä, mutta
loistokkaasti esitetty) tuotti hänelle lukemattomia ylistelyjä.
Seuraleikeissä hän osoitti nopeaa käsitystä, monipuolisia tietojaan.
Tanssissa hän oli aina ensimäinen. Illallista syötäessä kosi häntä
tavallisesti joku oluen kiihottama nuori tohtori, ja eteisessä, missä
noutamaan tullut kamarineitsyt häntä odotti, kilpailivat luutnantit
kunniasta saada auttaa palttoota hänen ylleen. Pelkkiä hyviä takeita
tulevista Nizzan voitoista.

Mutta se tuuma — kuten niin monet muut pitkiä aikoja haudotut — ei
toteutunutkaan. Hannan ollessa kuusitoistavuotias kuoli rouva Minnie
Orfalvy ankaraan keuhkokuumeeseen. Tyttären suru oli suuri, miltei
toivoton. Hän oli kaikesta sydämestään rakastanut äitiään, josta ei
ollut koskaan ollut erossa ja joka puolestaan oli elänyt yksinomaan
ainoata lastansa varten, — ja hänen sydämensä pystyi todellakin
lämpimään kiintymykseen. Hanna oli murtunut, tulevaisuuden voittoja ja
nautintoja hän ei enää ajatellut, sillä ainoastaan äitinsä takia hän
olisi tahtonut voittaa rikkautta ja kunniaa... Miten hänellä voisi enää
olla hauskaa, kun hänen rakas äitiraukkansa oli poissa!

Dori täti otti orvon tytön luokseen. Säästyneen pääoman, joka oli
aiottu suurta matkaa varten, hän otti huostaansa; se oli käytettävä
Hannan myötäjäisiksi, sillä hän toivoi voivansa pian naittaa hänet.
Kummitäti ei ollut koskaan saanut kuulla heidän korkealentoisista
tuumistaan, eikä Hanna niistä mitään puhunut; hän eli vain surussaan.

Vuoden kuluttua muuttui alkuaan katkera suru hiljaiseksi haikeudeksi.
Nuoruus vaati osansa, ja Hannan katse suuntautui jälleen, vaikka
synkkämielisesti, niin kuitenkin toivorikkaasti tulevaisuuteen eikä
viipynyt yksinomaan menneissä murheissa.

Näihin aikoihin — oltiin kesäkuussa — Dori täti muutti maalle. Joka
vuosi hän vuokrasi läheisestä luonnonihanalla paikalla sijaitsevasta
kylästä pienen, sievän huvilan, jota ympäröi suuri hedelmäpuutarha.
Huvilan vieressä oli talonpoikaistalo, josta levisi voimakas
navetanhaju. Siellä oli liikettä aikaisesta aamusta alkaen; sieltä
kuului iloista puhelua, kukon kiekumista ja koiran haukuntaa. Tämä
maalaisympäristö oli vallan uutta Hannalle. Täällä hän heräsi kuin
uuteen eloon. Metsien tuoksu virkisti hänen mieltänsä, ja sydän
alkoi sykkiä oudosta rakkaudenkaipuusta. Miten tyhjältä tuntuikaan
salonkien, teatterien ja ajoneuvojen komeus tällaisen ihanuuden
rinnalla! Mitä merkitystä oli pompadourin-tyylisellä kammiolla, kun
sai täällä istua puupenkillä putoilevien kirsikankukkien alla — mitä
merkitystä konserttimusiikilla, kun puron lorina, lehtien suhina,
lintujen lemmensävelet, raikas kesätuulahdus sai mielen väräjämään
luonnonmusiikkia? Kaiken tulevan loiston hän tahtoi ilomielin uhrata?
— niin hänestä nyt tuntui — saadakseen tällaisessa ympäristössä elää
rakastetun miehen kanssa, joka olisi onnellinen hänen rinnallaan. Hän
ei ajatellut, että tuleva loisto oli oikeastaan vain saippuakupla,
jota tuskin saattoi tarjota uhriksi. Hänestä tuntui tekonsa aina
kuninkaalliselta alentuvaisuudelta, milloin hän ajatuksissaan suostui
tyytymään yksinkertaiseen elämään.



III.


Näihin aikoihin Ewald Ballmann vietti kuusiviikkoisen lomansa samassa
kylässä. Hän oli niin rasittunut liiallisesta työstä, että lääkäri
voimien palauttamiseksi määräsi hänet maalle lepäämään. Nuoren
professorin tulot eivät riittäneet kylpymatkaan tai vuoristossa
oleskeluun, ja siksi hän vuokrasi pienen huoneen lähimmästä kylästä,
jatkaen siellä kaikessa hiljaisuudessa kasvitieteellisiä tutkimuksiaan.
Hän ei ollut maailmanmies eikä mikään romanttinen haaveilija, häntä
eivät juorut ja maalaiset rakkausseikkailut viehättäneet, ja kuitenkin
tuli hänestä Hannan romaanin sankari.

Tähän saakka Ewald ei koskaan ollut uskaltanut liittyä naisseuraan.
Hänen sydämensä oli yhtä neitseellisen puhdas kuin naapurinsakin, ehkä
puhtaampikin, sillä hän ei koskaan ollut antautunut rakkaushaaveiluun.
Sitä valtavammin vaikutti Hannan kauneus häneen. Tuskin kahta
viikkoa sen jälkeen, kun hän ensi kerran näki tytön, hän kirjoitti
jo kenraalittarelle kirjeen pyytäen neiti Orfalvya omakseen. Hän oli
saanut kuulla valittunsa olevan köyhän, orvon tytön, joka ei kuulunut
korkeimpaan seurapiiriin, ja siksi hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,
ettei hänen naimatarjouksensa — hyvinvoivan professorin, jolla oli
edellytykset kerran päästä yliopiston rehtoriksi, — tyydyttäisi
molempia naisia.

Hanna oli puolestaan jo aikoja sitten huomannut professorin ja hänen
ihailevat katseensa. Hannakin haaveili hänestä. Kalpea, kasveja keräävä
oppinut — mikä mieltäkiinnittävä olento! Sitäpaitsi tämä mies riutui
toivottomassa rakkaudessaan häneen... sen Hanna tiesi varsin hyvin.
Professori hiipi tuntikausia heidän asuntonsa ympärillä saadakseen
nähdä hänet ja lensi tulipunaiseksi huomatessaan hänen tulevan.

»Mutta miksi hänen rakkautensa pitäisi olla toivoton?» ajatteli
Hanna jalomielisenä. »Jos rakastaisin, rakastaisin elinikäni.» (Hän
luulotteli joka ihmistä varten olevan olemassa määrätyn rakkauden,
joka yksin saattoi olla totinen ja ikuinen.) »Jos minä rakastaisin
häntä, miten antautuisinkaan sydämeni valitulle, olipa hänellä sitten
miten vaatimaton yhteiskunnallinen asema tahansa!... Rakastankohan
minä häntä?... Miksi sydämeni tykyttää niin kovasti, nähdessäni hänet
kaukaa?... Miksi hänen kuvansa seuraa minua iltaisin unien maailmaan?
Miksi se aamuisin väikkyy edessäni? Onko se rakkautta?... Rakastanko
todellakin?... Onko tämä kohtaloni?...»

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena Hanna istui eräänä aamuna
lempipaikallaan kirsikkapuun juurella. Kummitädin ääni herätti hänet
äkkiä.

»Hanna, tule huoneeseeni; tahdon puhua kanssasi.»

Hanna kiiruhti kenraalittaren jäljessä sisään. Hän astui matalaan,
kodikkaaseen tupaan, joka oli kenraalittaren asuinhuoneena. Valkeita
seiniä vasten erottuivat kaupungista tuodut huonekalut, kirjavat
uutimet, komea ompelupöytä ja messinkinen papukaijan häkki.

»Tässä olen, Dori täti. Mistä tahdot puhua kanssani?»

Vanha rouva asettui tavalliselle paikalleen ikkunan luona olevan
ompelupöydän ääreen; mutta tällä kertaa hän ei ottanut esille
tavanmukaista reikäompelustaan tai virkkuutaan, vaan kääri auki
kirjeen. Hänellä oli samalla kummallisen juhlallinen ilme. Hannan
sydäntä kouristi; hän aavisti jotain erikoista tapahtuneen.

»Rakas lapsi, ota tuo palli ja istuudu tänne ja kuuntele mitä minulla
on sinulle sanottavaa. Kuten tiedät, olen minä sinun suhteesi äidin
asemassa. Minun täytyy valvoa etuasi ja suojella sinua. Pelkään sinun
olevan... liian kiemailevan... Sinun ikäisenäsi olin tosin minäkin
kiemaileva, mutta ainoastaan sellaisille ihmisille, joille äitini
luvalla sain kiemailla. Olen vakuutettu, että sinulla ensi talvena on
tilaisuus keskiviikkokutsuissani tehdä sopivia valloituksia. Siellä on
esimerkiksi majuri, paroni Schimmerer, joka on leskimies ja omistaa
kolmikerroksisen talon jossain Wienin esikaupungissa...»

Hanna kävi kärsimättömäksi.

»Onko tuo kirje paroni Schimmereriltä vai ehkä hänen kolmikerroksisen
talonsa porttivahdilta?» kysyi hän.

»Hanna, sinulla on jo jonkun aikaa ollut hyvin nenäkäs käytös. Anna
minun puhua. Tämä kirje on naimatarjous, mutta se ei valitettavasti ole
paronin.»

Hanna tunsi kalpenevansa, mutta syynä siihen oli suloinen kauhun tunne.
Nuoren tytön elämän tärkeimmät tapaukset ovat juuri naimatarjoukset.

»Kenen, Dori kummi... kenen? Näytä minulle kirje!» hän huudahti.

»Anna minun ensin puhua loppuun. Sitäpaitsi tiedät varsin hyvin,
keneltä se on. Etkö luule minun nähneen hänen kulkevan tästä ohi joka
päivä... ja huomanneen, miten sinä aina pälyilet hänen jälkeensä
ikkunassa?... Mutta kuten näet, olet antanut hänelle liiaksi toivomisen
aihetta. Nyt täytyy meidän antaa miesparalle rukkaset ja siten hankimme
itsellemme vihollisia.»

»Ja miksi rukkaset?»

»Miksi? Tämä ei ole sinulle mikään sopiva naimiskauppa, Hanna.
Ei suinkaan sinun, joka tuskin olet täysi-ikäinen, sovi myöntyä
ensimäiseen tarjoukseen? Koulunopettaja! Ja neiti von Orfalvy, vielä
niin kaunis ja etevä kuin sinä! Sinä et tosin kuulu kermaan... tiedän
hyvin, ettet voi joutua kaikkein hienoimpiin naimisiin...»

»Ja miksi en! Äiti sanoi aina, että minusta on tuleva kreivitär tai
miljoonain omistaja...»

»Äiti parkasi oli liian haaveileva...»

»Mutta avioliiton ei pidä perustua maallisiin etuihin, Dori kummi...
sehän on sydämen asia. Minä antaisin aina käteni miehelle, jota
rakastan, olkoon hän sitten jalosukuinen tai porvari, kerjäläinen tai
pohatta.»

»Nyt haaveilet vain. Onneksi on sinulla viisas, käytännöllinen
kummitäti, joka ei anna sinun heittäytyä kenelle tahansa.»

»Anna minun lukea kirje! Anna minulle se!»

»En, tekisin sinut vielä haaveellisemmaksi», vastasi rouva von Orfalvy
katkeroituneena ja pisti kirjeen taskuun.

Ovi avautui.

»Tahtoisiko kenraalitar antaa tarpeet taikinaa varten? Se tarvitsee
pitkän ajan noustakseen.»

»Tulen heti.» Kenraalitar otti avainkimpun pöytälaatikosta. »Siis,
Hanna kultaseni, pois tuhmat haaveet.»

Näin sanoen hän lähti huoneesta seuratakseen keittäjätärtä
ruokakammioon.

Hanna oli tuskin jäänyt yksin, kun jo suli kyyneliin. Nyt hän vasta
selvästi tunsi rakastavansa nuorta tiedemiestä. Ja tämä... tämä
oli pyytänyt häntä vaimokseen; varmaankin riippui hänen elämänsä
vastauksesta... ja kummitäti aikoi musertaa hänen sydämensä rukkasilla.
Ei, tapahtukoon mitä hyvänsä, hän vastaa myöntyvästi.

Jos kenraalitar olisi tälle nuorelle tytölle näyttänyt Ballmannin
kirjeen, jossa tämä kylmin, liian varmoin sanoin pyysi neiti von
Orfalvyn kättä, jos hän vielä käytännöllisistä syistä olisi kehottanut
suostumaan tarjoukseen ja lisännyt: »Sinä et ole rikas, sinä et kuulu
'kermaan', herra Ballmann on kyllin hyvä sinulle ja hän pitää sinusta
huolta», niin olisi Hanna varmaan ruvennut luulemaan olevansa luotu
komeampaa tarjousta varten. Koko avioliitto ja kuiva kosinta olisivat
tuntuneet hänestä kovin arkipäiväisiltä, ja hän olisi varmaankin
vastannut »ei». Mutta Dori täti ei näyttänyt hänelle kirjettä, »jottei
tekisi häntä vieläkin haaveellisemmaksi»; siinä oli siis runollinen
rakkaudentunnustus, ja hänestä tuntui, kuin nuori mies olisi joutuva
kurjien »käytännöllisten» syiden takia onnettomuuteen. Hän ei voisi
elää ilman Hannaa; hän tiesi varmaankin, miten paljon korkeammalla
häntä Hanna oli, mutta rakkaus uskaltaa kaiken ja hän piti Hannaa
sellaisena ihanteena, että luuli hänen uhraavan maalliset edut,
lahjoittaakseen hänelle sydämensä.

»Hän ei saa pettyä!» huudahti Hanna jatkoksi omille ajatuksilleen.

Samassa joku koputti oveen. Hanna hypähti pystyyn, pyyhki nopeasti
silmänsä ja sanoi hiljaa:

»Sisään!»

Ovi avautui, ja kynnykselle ilmaantui Ewald Ballmann. Nuoren tytön
sydän sykki kiivaasti; hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin
kiihtyneeksi. Nuori mieskin oli nähtävästi liikutettu; hän oli luullut
saavansa nähdä kenraalittaren ja seisoikin rakastettunsa edessä...

Hän rakastikin ensi kertaa elämässään, ja tämä kaunis tyttö sai hänet
vapisemaan. Mitäpä hän olisikaan antanut, jos kihlausmuodollisuudet
olisivat ohi, jos tämä vieras neitonen, jota hän rakasti, jo olisi
hänen vaimonsa! Rakkaudesta ja avioliitosta hän ei tiennyt muuta
kuin että ne olivat välttämättömiä tapahtumia ihmiselämässä; ja kun
naisellinen sulous ensi kerran teki häneen valtavan vaikutuksen, arveli
hän hetken tulleen ja rohkaisten mielensä teki mahdollisimman pian
avioliittotarjouksensa.

Nyt hän seisoi kynnyksellä kalpeana ja ahdistetuin mielin. Yhtä
kalpeana ja tuskaisena oli Hanna ikkunakomerossa nojaten ompelupöytään.

Ballmann puhui ensin.

»Suokaa anteeksi, neiti; luulin rouva von Orfalvyn olevan täällä.»

Hänen äänensä, jonka Hanna nyt kuuli ensimäisen kerran, oli matala
ja kaunissointuinen ja se sai Hannan värisemään. Miten ihanalta
kuuluisikaan tämän äänen kiihkeä »minä rakastan»...

»Dori kummi tulee kohta», vastasi hän tuskin kuuluvasti.

»Te sallitte siis?» sanoi hän ja astui sisään sulkien oven.

Hanna seisoi aivan hiljaa. Lyhyt vaitiolo.

»Neiti Hanna, olen tänään kirjoittanut kummitädillenne ja... olen
tullut kuulemaan vastausta.»

»Mitä riippuu vastauksesta?» kysyi Hanna ja odotti hänen vastaavan:
»Elämäni».

Ballmann vastasi siihen suuntaan:

»Tulevaisuuteni.»

Uusi vaitiolo. Nuorten sydämet sykkivät yhä kiivaammin.

»Tunnetteko kirjeeni sisällyksen?» kysyi Ballmann sitten, astuen
askeleen eteenpäin.

»Tunnen, kyllä tunnen.»

Ewald lähestyi yhä.

»Silloinhan voin kuulla vastauksen heti teiltä itseltänne, Hanna...
Onko se kieltävä? Onko se myöntävä?»

Hetki oli ratkaiseva. Hanna ymmärsi kahden ihmisen tulevaisuuden
riippuvan hänen huultensa liikkeestä... Hän sulki silmänsä kuin
suinpäin veteen syöksyvä ja sanoi:

»Vastaus on myöntävä.»

Hanna luuli onnellisen kosijan huudahtavan riemusta, syöksyvän hänen
jalkainsa juureen tai sulkevan hänet tuliseen syleilyyn, mutta mitään
sellaista ei tapahtunut. Ewald tarttui hiljaa hänen käteensä, suuteli
sitä ja lausui sydämellisesti:

»Kiitos, neiti Hanna! Koetan tehdä teidät onnelliseksi.»



IV.


Dori kummi antoi pian suostumuksensa. Kuultuaan nuoren tytön jo
antaneen myöntävän vastauksen ei hän tahtonut joutua puretun kihlauksen
herättämän huomion alaiseksi, vaan tuli siihen lopputulokseen, ettei
Hanna ollut hänestä riippuvainen, vaan oli oikeutettu antamaan kätensä
kenelle tahtoi ja että hänellä oli edellytyksiä tulla onnelliseksi
seuratessaan sydämensä ääntä, ehkä onnellisemmaksi kuin paroni
Schimmererin kolmikerroksisessa talossa.

Ewald Ballmann kuului olevan erinomaisen »mallikelpoinen» mies, minkä
lisäksi hänellä oli paitsi professorinpalkkaansa myöskin pienen
omaisuuden useaan sataan guldeniin nousevat korot käytettävänään.
Sitäpaitsi tuli hän perimään rikkaan sedän. Tämä avioliitto oli
köyhälle, orvolle tytölle käytännölliseltäkin kannalta katsoen
edullinen. Kaiken miettimisen jälkeen kenraalitar katsoi parhaimmaksi
liikutettuna sanoa:

»Koska te niin välttämättä tahdotte toisenne, täytynee minun antaa
siunaukseni, lapset.»

Hannasta kaikki oli aivan toisenlaista, kuin mitä hän oli ajatellut.
Kihlausaika ei vastannut hänen toiveitaan. Ewaldin onni tuntui hänestä
liian rauhalliselta; oli kuin Ewald ei ensinkään olisi osannut panna
arvoa hänen suostumuksensa osoittamaan uhrautuvaan jalomielisyyteen.
Hän oli rakkauden alttarille uhrannut tulevaisuuden hänelle sylissään
kantamat kruunut, jalokivet ja helmet, ja Ewaldista se oli luonnollisin
seikka maailmassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan näistä uhratuista
haavetimanteista.

Ewald puhui kenraalittaren kanssa heidän tulevan pienen asuntonsa
sisustamisesta. Kolme huonetta ja keittiö. Suuri, valoisa keittiö.
Makuuhuoneessa pähkinäpuiset huonekalut, salissa mahonkiset. Hänen
kirjoituspöytänsä, kirjakaappinsa ja Hannan ompelupöytä olisivat
salissa. Kolmannessa huoneessa olisi kaappeja ja laatikoita ja sitä
voitaisiin ehkä myöhemmin käyttää lastenkamarina. Palvelustyttö voisi
asua keittiössä.

Tällaiset keskustelut saattoivat Hannan alakuloiseksi. Jos Ewald
olisi sanonut tämän olevan vallan liian huonoa hänen kuninkaalliselle
morsiamelleen, jos hän olisi kauhistunut sellaista kotia ajatellessaan,
olisi Hanna ilomielin huudahtanut olevansa valmis seuraamaan sydämensä
valitsemaa miestä vaikka vuorenluolaan ja urheasti kärsimään punaista
huonekalukangasta; mutta kauheinta oli, että Ewald esitti nämä
pöyristyttävät asiat joinakin hauskoina ja miellyttävinä. Koko hänen
käytöksensä oli samalla kylmä ja jäykkä; ei hän koskaan päästänyt
tunteitansa vallalle; hän puheli mitä joutavimmista asioista;
opinnoistaan, oppilaistaan, lapsuudestaan, tulevaisuuden tuumistaan.
Ellei hän niin usein olisi ihaillen ja hellästi katsonut morsiameensa,
ei olisi ensinkään voinut luulla häntä rakastuneeksi. Hannan alottamat
keskustelut lempikirjailijoistaan, ulkomaisesta kirjallisuudesta,
hän katkaisi vakuuttaen, ettei ollut koskaan lukenut romaaneja tai
sentapaisia teoksia eikä koskaan aikonut tuhlata aikaansa semmoisiin;
sellaiset mielikuvat eivät ensinkään viehättäneet häntä.

»Etkö sinä siis myöskään suosi teattereita?» kysyi kenraalitar kerran.

»Minä en koskaan käy teatterissa enkä iltamissa; en ole vielä
milloinkaan ollut tanssiaisissa.»

»Hanna, sinusta tulee kadehdittava vaimo!» huudahti Dori täti, »niin
vakava aviomies, joka paraiten viihtyy kotonaan, on harvinainen. Sinä
olet selkäni takana todellakin valinnut viisaasti, rakas onnenlapsi.»

Hanna huokasi.

Ewaldin virkaloma loppui pian, ja hänen täytyi palata kaupunkiin.
Hän tuli nyt vain sunnuntaisin viettämään pari kolme tuntia
molempien naisten luona. Häät oli päätetty viettää syyskuun lopulla.
Hannan pieni pääoma hupeni yksinkertaisten myynien ja muutamien
talouskapineiden ostoon. Hankittiin kaksi ompelijatarta, ja kaikilla
oli kyllin työtä leikatessa ja neuloessa. Hanna ei tuntenut itseään
onnelliseksi. Toisinaan hän saattoi, ajatellessaan sulhastaan, vaipua
runolliseen haaveiluun, kuten ensi aikoina hänen tuntemattomana
osoittaessaan ihailuaan, ja sellaisina hetkinä hän ajatteli: »Niin,
minä rakastan Ewaldia; me tulemme onnellisiksi», mutta toisinaan
taas, varsinkin sunnuntaisin, jolloin Ewald niin rauhallisena saapui
ja taas lähti, hänestä tuntui, kuin hän olisi allekirjoittanut
elinkautisvanki-tuomionsa. Purkamista hän ei ajatellut; arpa oli
heitetty. Ja avioliitossa, joka nuoren tytön mielessä väikkyy niin
salaperäisenä, muuttui kai Ewald häntä kohtaan toisenlaiseksi; hän oli
löytävä hänessä ensimäisen rakkausunelmansa sankarin.

Häät vietettiin Dori kummin luona tavallisten keskiviikko-vieraiden
läsnäollessa. Myöskin kehuttu paroni Schimmerer oli läsnä ja kuiskasi
ihanalle morsiamelle: »Te olette kuin sulotar.» — Hanna silmäili
majuria hyvillään, ensinnäkin koska hän oli imarrellut häntä ja
toiseksi, koska hänen läsnäolonsa oli hänelle lohdutuksena. »Tuollaisen
kaljupäisen ukon kanssa olisi Dori kummi tahtonut minut naittaa»?
— hän ajatteli. — »Minä voin toki ylpein mielin katsella solakkaa,
vaaleakiharaista nuorta sulhastani!» Alttarin edessä sulhanen, joka oli
hyvin liikutettu, lausui »tahdon» väräjävällä äänellä. Hanna vastasi
varmasti ja päättävästi, ikäänkuin sillä vahvistaakseen sankarillisen
uhrin.

Häämatkaa ei Ewaldin virka sallinut, ja nuorikot lähtivät
hääpäivällisten jälkeen uuteen kotiinsa. Äänettöminä he olivat istuneet
vaunuissa, vaiteliaina nousseet kolmannessa kerroksessa olevaan
asuntoonsa. He astuivat sisään. Sali oli täynnä tuoreita kukkia.
Palvelustyttö, joka oli avannut heille oven, otti Hannan hatun ja
palttoon ja poistui. Ewald meni vaimonsa luo, syleili häntä hellästi ja
sanoi:

»Nyt olet kotona, rakas lapsi... Nyt olet vaimoni, toverini, kaikkeni.»

Hanna nojasi päänsä hänen olkaansa vasten, ja liikutuksen kyyneleet
vuotivat pitkin hänen poskiaan.

»Rakastatko sinä minua todellakin, Ewald?»

»Kaikesta sydämestäni, Hanna.»



V.


Ewald oli puhunut totta. Hän rakasti kaunista vaimoaan kaikesta
sydämestään, mutta hän ei ollut mikään kokenut rakastaja. Hän ei
kyennyt osoittamaan mitä sydämensä tunsi; hän oli arka, miltei ujo.
Rakkaudentunnustuksia ja -vakuutuksia hänen huulensa eivät koskaan
lausuneet. Hän oli sanonut vaimolleen, tämän astuessa ensi kerran
hänen kynnyksensä yli, rakastavansa häntä, ja se oli hänestä kylliksi.
Hänen vaimonsa tiesi sen. Hanna olisi mieheltään tahtonut kuulla
niitä rakkauden sanoja, joita oli oppinut lukemastaan draamallisesta
ja eepillisestä runoudesta, mutta semmoinen ei juolahtanut Ewaldin
mieleenkään. Hän oli tässä suhteessa niin lapsellinen, että hillitsi
sopimattomina palavan nuoruuden tulen vaatimat tunnepurkaukset.
Hän koetti seurustelussaan vaimonsa kanssa olla niin levollinen ja
jokapäiväinen kuin mahdollista. Hän ei koskaan laskenut leikkiä,
eikä keksinyt lempinimiä, vaan sanoi aina vain »rakas Hanna» tai
»rakas vaimo» ja puheli hänen kanssaan vähäpätöisistä asioista.
Kun Hanna laski leikkiä tai yritti hyväillä, ehkäisi hän sen; hän
ei antanut Hannan suudella, kun meni tai tuli. Jos Hanna halusi
antaa keskustelulle hauskan tai haaveellisen suunnan, niin hän ei
sitä tavallisesti ymmärtänyt, vaan johti sen jollakin kuivahkolla
huomautuksella entiseen uomaansa.

Professori Ballmann kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat eräiden
asiain tietämättömyyden osoittavan jonkinlaista etevämmyyttä. Heistä
ovat jotkut seura- ja sielunelämän puolet pintapuolisia, kevytmielisiä,
luonnottomia, ja he ovat ylpeitä siitä, etteivät itse tunne niitä. He
unohtavat, että tuntemattoman asian tuomitseminen on aina ennakkoluuloa
ja että mahdotonta on kohottautua semmoisen asian yläpuolelle,
jota ei tunne. Vaikka Ewald ylpeilikin siitä, ettei tuntenut
kaunokirjallisuutta, oli se kuitenkin suuri puute. Hänen olisi pitänyt
ajatella, että tietämättömyys joka suhteessa on paremmin häpeän kuin
ylpeilyn arvoinen. Luonnollisesti ei tarvitse tietää ja osata kaikkea
— se ei olisi kenellekään edes mahdollista — mutta jokainen tieto ja
taito on eduksi. Kirjoissa, joita Ewald ei katsonut maksavan vaivaa
avata, koska ne hänestä olivat pelkkää kuvittelua ja epätodellisuutta,
ne kun eivät sisältäneet numeroita, karttoja tai tosiasioita, kuvastuu
yhteiskunta kokonaisuudessaan inhimillisine mielenliikutuksineen,
intohimoineen, tunteineen, kohtaloineen, ajatuksineen. Eikö se ole
todellisuutta?

Hanna oli lukemalla liiaksi romaaneja tullut haaveilevaksi. Kasvatus
oli siihen syynä. Ewaldin sielussa taas eivät kaikki kielet olleet
päässeet väräjämään, vaan muutamat olivat velttoina ja äänettöminä;
se oli sivistyksen puutetta. Jos Ewald olisi kyennyt johonkin määrään
seuraamaan vaimonsa ajatusten lentoa, olisi hänen varmaankin onnistunut
hillitä hänen haaveellisuuttaan ja palauttaa hänet järjellisyyden
ulkopuolelle ulottuvilta harhateiltä; mutta vieras kun oli hänen
unelmilleen, ei hän kyennyt häntä johtamaan ja tukemaan. Hanna tunsi,
ja syystä kyllä, että miehensä tässä suhteessa oli häntä alempana. Täten
kohoutui muuri heidän välilleen, mutta siitä oli Hanna yksin tietoinen.
Ewald ei sitä huomannut, sillä se, mikä Hannan mielestä osoitti
Ewaldissa tiedon puutetta, oli Ewaldista etuna pidettävä.

Tämän lisäksi oli Ewaldissa suurena puutteellisuutena hänen
seurusteluhaluttomuutensa. Tässäkin suhteessa hän halveksi sitä,
mitä ei tuntenut. Hänen vaimostaan näytti siltä, kuin hän olisi
pikemmin ollut maallisiin iloihin sopimaton kuin niiden yläpuolella.
Sillä häneltä puuttui seuramiehen siro varmuus ja vapaa käytös. Kun
hän joskus suostui seuraamaan Hannaa vierailuille tai olemaan läsnä
kenraalittaren keskiviikko-kutsuissa, istui hän tavallisesti jossain
nurkassa, ottamatta milloinkaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, vastaili
lyhyesti, ja saattoi selvästi huomata, miten ikävää hänellä oli sekä
miten hän kärsi seuraelämästä. Ja siten hävisi sekin luultu ansio, että
hän muka pani suuremman arvon kotielämän rauhalle ja tutkimuksilleen
kuin maallisille tyhjille huveille, sillä hän ei tuntenut sellaisia
iloja; hän ei kyennyt nauttimaan niistä. Hänellä ei ollut oikeutta
pitää salonkikeskusteluja itseään alentavina, sillä hän ei ollut
osoittanut kykenevänsä ottamaan niihin osaa.

Hanna raukka ei voinut tuntea itseään onnelliseksi. Hän ei ollut ylpeä
miehestään; hän ei katsonut häneen kuin etevämpäänsä; hän tiesi, ettei
miehensä ymmärtänyt häntä. Hän myönsi kylläkin, että hänen miehellään
oli hyvä sydän, tasainen ja lempeä luonne, että hän oli rehellinen
ja ennakkoluuloton, mutta häneltä puuttui jotain. Hyvää ymmärrystä,
joka oli tehnyt hänestä etevän matemaatikon, älykkään luonnontutkijan,
erinomaisen shakinpelaajan, tunnustetun tieteellisen kirjailijan (hän
oli avustajana arvokkaammissa tieteellisissä ja kasvatusopillisissa
aikakauslehdissä), ei Hanna pitänyt arvossa, osaksi siitä syystä,
ettei ollut siihen suuntaan kehittynyt, osaksi siksi, että miehensä
oli tässä suhteessa häntä kohtaan suljettu. Ewald piti pikku vaimoansa
kykenemättömänä ymmärtämään tämmöisiä asioita; se oli muuten hänestä
aivan luonnollista, eikä hän siksi koettanutkaan johtaa vaimoansa
ajatuspiiriinsä. Jospa hän kuitenkin olisi koettanut! Ellei Hanna
olisikaan ymmärtänyt häntä, olisi häntä kuitenkin riemastuttanut
miehensä etevämmyys siinä suhteessa. Hanna olisi mielellään myöntänyt
tämän olevan vastapainona niille henkisen kehityksen aloille, missä hän
itse tunsi olevansa etevämpi.

Vielä eräs seikka kiusasi Hannaa, ja se oli heidän miltei köyhyyttä
osoittava yksinkertainen taloutensa. Hän olisi helpommin kestänyt
sitä, jos miehensäkin olisi kärsinyt siitä, jos olisi saanut miehensä
sylissä kaivata puuttuvaa komeutta, jos hänen olisi ollut pakko
lohduttaa ja rohkaista miestään ja jos tämä sitten olisi ihaillut hänen
rohkeuttaan. Jos Ewald olisi ihmetellyt, että hänen pieni vaimonsa
mielellään hänen takiaan kieltäytyi komeuksista, olisi Hanna ilomielin
ollut niitä vailla, mutta Ewald ei edes huomannut, ettei kotinsa ollut
kyllin kaunis ja mukava. Hän ei ollut vanhempainsa kodissa muuhun
tottunut. Vaatimattomuus ja tyytyväisyys olivat hänen miellyttävimmät
ominaisuutensa; turhamaisuus oli hänelle vierasta — ja siksi hänen
pieni kotinsa, jota hänen nuoren vaimonsa kukoistava sulous kaunisti
ja jonka ylläpitämiseksi hänen tulonsa hyvästi riittivät, oli hänestä
ihanteellinen. Hän oli sanalla sanoen onnellinen.

Huomatessaan vaimonsa monasti olevan surullisen ja luullessaan syynä
siihen olevan seuraelämänkaipuun — Hanna kun ei voinut tuntea vakavien
tutkimusten tuottamaa iloa, mutta tarvitsi kuitenkin iloa — Ewald
päätti, että hänen piti saada mielin määrin huvitella. Itse hän ei
tosin aikonut ottaa osaa vihaamiinsa huveihin, vaan uskoi vaimonsa Dori
tädin huostaan. Tämän hilpeän vanhan rouvan seurassa Hanna saattoi
käydä teattereissa, tanssiaisissa, kävelyillä ja vierailuilla mielensä
mukaan, arveli Ewald. Vanhan, huvitteluhaluisen naisen paraimpana
keinona ihmisten kokoomiseksi ympärilleen on nuoren kaunottaren
läheisyys.

»Puvuistasi pidän kyllä huolen», sanoi kenraalitar Hannalle tämän
pudistaessa päätään miehensä esittäessä ehdotustaan.

»Ei, ei... pukujen takia en epäile... mutta jos Ewald ei ole mukana, on
kai sopimatonta...»

»Joutavia, Hanna! Jos miehesi hyväksyy sen, niin ei kai siinä mitään
sopimatonta ole, kun sinä olet minun siipieni suojassa... minun, joka
olen ollut sinulle kuin äiti... Sinunkaltaisesi nuoren naisen ei sovi
aina kotona kököttää.»

»Rouva kenraalitar on aivan oikeassa, rakas lapsi. Sinulta puuttuu
huveja, ne tulevat tekemään sinulle hyvää. Asia on siis päätetty.
Huomenna on keskiviikko, ja silloin Hanna nuorena rouvana astuu
seuraelämään ja tanssii katrillin majuri Schimmererin kanssa, koska se
on niin hauskaa.»

»Etkö sinä ole mustasukkainen, rakas Ewald?» härnäili kenraalitar.
»Majuri on Hannan entisiä ihailijoita.»

»Minä? Mustasukkainen? En, se tunne on minulle aivan outo. Luullakseni
sitä tavataan ainoastaan romaaneissa, eikä sillä saa ahdistaa
kunniallista vaimoa.»

»Hanna, sinun miehesi on enkeli, toistan sen vieläkin, etkä sinä voi
kyllin minua kiittää siitä, että saatoin teidät yhteen. Hyvästi nyt,
rakkaat lapset! Asia on siis päätetty; minä odotan sinua huomenna,
Hanna.»

Kun vastanaineet jäivät yksin, meni Hanna miehensä luo, pani kätensä
hänen olalleen ja katseli häntä suoraan silmiin sanoen vakavasti:

»Ewald, sydämestäni kiitän sinua hyvyydestäsi... mutta etkö luule
olevan parempi, ettet antaisi minun yksin joutua ihmisten pariin? Se
tulee näyttämään heistä kummalliselta. Ja minähän olen sinun vaimosi ja
tahdon jakaa kanssasi elämäsi semmoisenaan. Opeta minua löytämään oma
elämäni kodissamme, äläkä anna minun vaeltaa omia teitäni.»

»Rakas Hanna, sinulla on niin kummallisia liioiteltuja päähänpistoja»,
vastasi Ewald ottaen Hannan käden olkapäältään ja kääntyen pois. »Ethän
sinä voi alituisesti olla läheisyydessäni; antaessani esimerkiksi
tuntejani lukiossa et voi olla vierelläni. Ja minä taas tahtoisin
nähdä sinut iloisena ja tyytyväisenä; seuraelämä huvittaa sinua, siksi
sinun tulee nauttia siitä. Otat asian aivan yhtä surkeasti, kuin jos
lähettäisin sinut pohjoisnaparetkelle tai johonkin muuhun vaaraan, sen
sijaan että otat osaa joihinkin viattomiin iltamiin.»

»Etkö luule vaaroja väijyvän seuraelämässäkin?»

»Vaaroja? En tiennyt... Et kai tarkoittane ansoja viritettävän
uskollisuutesi tielle? Olipa sekin kummallinen päähänpisto. Mutta siinä
suhteessa minä olen aivan levollinen, ja silloin voit kai sinäkin olla.»



VI.


Ewald Ballmann ei itse asiassa ajatellut panevansa nuorta, kaunista
vaimoaan alttiiksi vaaroille lähettäessään hänen ilman suojaansa
maallisten ilojen pyörteeseen. Hän tunsi, kuten niin monet muut, jotka
eivät pitäneet maallista huvittelua muuna kuin mitättömänä ajanhukkana,
seuraelämän pintapuolisesti ja piti salonkikeskustelua ainoastaan
kuluneiden korulauseiden vaihtamisena ja tanssia musiikin tahdin mukaan
hyppimisenä, naamiohuvia pilapukujen näyttelemisenä. Hän ei tiennyt,
että Eros on näiden huvien näkymättömänä johtajana. Ewald Ballmannin
kaltaisilla miehillä ei ollut aavistustakaan hehkuvista, toisiaan
hakevista katseista, viuhkojen takaisista hymyilyistä, aavistetuista
ajatuksista, sydänten nopeista lyönneistä, kiemailun ja intohimojen
leikistä, valloituksista, vastarinnasta, joka lopulta herpaantuu, —
koko tuosta tanssiaisten herkästä rakkaushengestä.

Mutta tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi
yhtä tietämätön. Jo tanssisalin kynnyksellä kiehtoo hänet lämmin,
rakkautta uhkuva ilma. Valssin sävelissä, valojen hohteessa, hänen
omien kukkiensa tuoksussa se väräjää huumaavana. Silloin hänen silmänsä
loistavat ilosta, hänen huulensa raottuvat voitolliseen hymyilyyn;
kuten tuulen kannattamana liitelee kevyt olento tanssin pyörteissä...
ja oven suussa seisova isä tai vanhanpuoleinen aviomies seuraa häntä
ylpein mielin ja sanoo:

»Katsokaas, miten hyvin hän tanssii ja miten hauskaa hänellä on. Huomaa
sen selvästi, sehän on niin luonnollista, sillä hän on siinä iässä; se
on viatonta iloa... Pelaammeko uudelleen!»

Viiden ajoissa aamulla saa whistiin väsynyt, uninen vanha herra
pienokaisensa taivutetuksi lähtemään kotiin.

»Oh, miten ikävä ilta!» hän huokaa. »Miten olet nyt huvitellut lapsi?»

»Kuninkaallisesti!»

Niin, kuninkaallisesti. Hän tuntee kukoistavansa nuoruuden
kuninkaallisessa loistossa; kukkakiehkura tukassa on kruunu, ja
leningin laahus kuninkaallinen mantteli. Hän tuntee olevansa
valtiatar, suosionosoitusten jakaja, ja hänestä melkein tuntuu, kuin
elämä ja kuolema olisivat hänen tahdostaan riippuvaisia; eikö hänen
kavaljeerinsa kotiljongin aikana ollut uhannut ampua itsensä, ellei
hän olisi hänelle suosiollinen?... Sanalla sanoen, hän oli huvitellut
kuninkaallisesti.

Kenraalittaren keskiviikkokutsut eivät olleet likimainkaan niin
vaarallisia. Ja muutkaan iltamat ja tanssiaiset, joihin Hanna
suojelijansa kanssa otti osaa, eivät vaikuttaneet ensinkään niin
hurmaavasti nuoreen rouvaan, kuin tämä oli luullut. Maailma, mihin
hän näin oli joutunut, ei vastannutkaan hänen loistavaa, komeaa
unimaailmaansa. Ajatuksissaan hän oli ollut läsnä hovitanssiaisissa ja
lähetyskuntain palatseissa, seurustellut ruhtinaitten, miljonäärien ja
valtiomiesten kanssa; porvarillinen pikkukaupunkimaisuus, joka vallitsi
siinä piirissä, missä hän nykyään liikkui, tuntui hänestä kaikkea
muuta kuin »hienoston» ilmakehältä. Hänen liialliset odotuksensa,
hänen vallan toisaanne suuntautuvat mielikuvansa synkistyttivät
häntä ympäröivän maailman, joten hän ei elämästään löytänyt sitä
hurmausta, joka saattoi hänen seurapiirinsä nuoret rouvat ja neitoset
huvittelemaan »kuninkaallisesti».

Suostuessaan Ewaldin ehdotukseen, Hanna oli vakaasti päättänyt olla
miehensä luottamuksen arvoinen, päättävästi estää ihailunosoituksia
sekä varjella mainettaan ja miehensä kunniaa. Ylpein tyydytyksen
tuntein hän teki tämän lupauksen. Ja hän piti sanansa. Se tuntui
hänestä vain liiankin helpolta; hän oli kuvitellut taistelua
vaikeammaksi ja mielenlujuutta kysyvämmäksi. Useat nuoret herrat tosin
hakivat hänen suosiotaan, mutta heidän intohimoa ja runollisuutta
puuttuvat lähentelynsä eivät panneet hänen voimiaan vähääkään
koetukselle.

Hannasta tuntui, kuin hän olisi kunnianhimoinen, kunnostautumista
janoava upseeri, joka lähetetään sotaan, mutta saa aina jäädä
jälkijoukkoon, pääsemättä taistelun tuoksinaan. Hänellä ei ollut
luotituiskua kestettävänä, lippua pelastettavana, linnoitusta
puolustettavana.

Viimein oli taistelu edessä. Mutta kunnianhimon sokaisema raukka ei
ollut saapa siinä urhoollisuuspalkintoa — hän sai kuolettavan haavan.

Se tapahtui keväällä. Keskiviikkokutsujen osanottajat panivat usein
toimeen huvimatkoja. Eräänä päivänä oli huvimatkan päämääränä kreivi
Edelbergin tilukset, joissa sekä puisto että linna olivat katsomisen
arvoiset.

Vaunut pysähtyivät kyläravintolan edustalle, missä aiottiin syödä
päivällinen hiukan myöhemmin. Sitä ennen oli määrä jalan kulkea
linnaan, tarkastaa puistot, huoneet, kokoelmat ja tallit. Mutta seuraa
odottikin katkera pettymys. Huvimatkailijat, kahdeksan luvultaan,
olivat jo astuneet suuresta portista sisään ja majuri Schimmerer
silmäili joka taholle löytääkseen oppaan, kun samassa linnanvartia
kiiruhti heidän luokseen.

»Herrasväki haluaisi kaiketi käydä linnassa? Se on mahdotonta; kreivi
saapui tänne eilen.»

»Sepä vahinko. Emmekö saa nähdä edes kokoelmia ja kappelia?»

Samassa pysähtyi ratsastaja portille. Hän hyppäsi hevosen selästä,
heitti ohjakset ratsupalvelijalle ja astui sisään. Ratsastaja oli
tilusten omistaja. Kreivi Edelberg, joka oli noin kolmenkymmenen
ikäinen, oli pitkä ja solakka, itävaltalaisen aatelismiehen perikuva.
Huomatessaan vieraat, jotka hänen tullessaan aikoivat vetäytyä pois,
hän ymmärsi heti mistä oli kysymys ja meni, ottaen hatun päästään,
heidän luokseen.

»Herrasväki kai haluaa nähdä taloani? Älkää antako minun häiritä
itseänne.»

Hän viittasi linnanvartiaa opastamaan seuruetta.

Itse hän aikoi poistua, mutta samassa hänen katseensa osui Hannaan.
Tämä oli juuri luonut tummat silmänsä häneen, mutta käänsi ne punastuen
heti pois. Hanna oli sinä hetkenä hurmaavan kaunis. Kreivi tarkasti
häntä yllätettynä... ja Hanna tunsi sen.

»Hyvin mielelläni näytän itse herrasväelle kokoelmani», sanoi hän.

Hanna ymmärsi syyn hänen äkkinäiseen päätökseensä ja katsahti häneen
hymyillen. Toiset kumarsivat, mutisten kiitoksiaan. Hanna kiitti
kreiviä ainoastaan katseellaan ja se olikin ainoa, minkä tämä huomasi.
Samassa oli kreivi jo Hannan vierellä.

»Te saatte nähdä erästä esiäitiäni kuvaavan taulun, jolla on onni olla
teidän näköisenne, arvoisa neiti», sanoi hän.

»Ehkä heidän joukossaan on joku Orfalvy», vastasi Hanna.

Tällä nimellä oli hyvä kaiku, ja itse teossa olikin avioliittoja
solmittu Edelberg- ja Orfalvy-sukujen jäsenten kesken.

»Olette siis Orfalvy... ehkäpä minun serkkuni?»

Nyt yhtyi kenraalitar keskusteluun. Hän sanoi Hannan olevan nuoren
rouvan, syntyisin Orfalvy, eikä neidin, sekä esitti itsensä saman nimen
kantajana. Kreivi kumarsi; tuttavuus oli tehty. Sitten kenraalitar
esitti seurueen muut jäsenet.

Kreivi suoritti isännänvelvollisuutensa linnassaan mitä suurimmalla
rakastettavuudella. Hän oli melkein koko ajan Hannan lähettyvillä,
ja Hanna esiintyi edukseen. Hän oli päättänyt valloittaa tämän
mieltäkiinnittävän miehen, olisihan se kuitenkin voitto, ja sitten
olisi suurenmoista hyljätä tällainen valloitus.

Kun huoneet, kokoelma ja varuskamarit olivat nähdyt, halusi seurue
tuhansin kiitoksin palata ravintolaan. Mutta kreivi ei sitä sallinut.

»Tehän olette huvimatkalla», sanoi hän. »Sallikaa minun ottaa siihen
osaa 'huvitusmestarina'. Ennen kaikkea syömme nyt aamiaista; kello on
kaksitoista. Sitten valjastutan hevoset ja ajamme metsästyslinnaani,
jonka asekokoelman luulisin huvittavan herroja; sitten pieni souturetki
järvellä ja vasta päivällisen jälkeen, jonka toivon teidän syövän
luonani, sallin teidän palata kotiin.»

Kaikki olivat ihastuneet, mutta Hanna tiesi kenen takia kreivi tämän
teki. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Tämähän oli jo elämisen arvoista.
Päivän ohjelmaa seurattiin uskollisesti, ja kun seurue kello yhdeksän
tienoissa sanoi jäähyväiset — kreivi itse auttoi naisia vaunuihin ja
puristi intohimoisesti Hannan kättä — oli nuori maailmanmies korviaan
myöten rakastunut.

»Tämän viehättävän pikku-rouvan tahdon voittaa», hän ajatteli.

Hanna nojasi vaunun selustaan vaipuen sanomattomaan onnenhuumeeseen.

»Tätä viehättävää miestä tahdon vastustaa», paloi hänen mielessään.

Dori täti, joka istui hänen vieressään, ei voinut kyllin ylistää nuoren
linnanherran rakastettavaisuutta sekä kuluneen päivän huveja. Mutta
Hanna ei vastannut tähän mitään.

»Suo minun levätä hiukan; minulla on päänsärkyä», sanoi hän tahtoen
olla rauhassa ajatuksineen.

Kun hän saapui kotiin, istui Ewald kirjoituspöytänsä edessä.

»Oh, vihdoinkin sinä tulet», sanoi hän. »On jo myöhä... Mennään
levolle. No, onko sinulla ollut hauskaa?»

»Oi, kuninkaallisen hauskaa», vastasi Hanna.



VII.


Viikko kului eikä Hanna nähnyt uutta ihailijaansa. Hän ajatteli jo
kreivin poistuneen paikkakunnalta koettamatta lähestyä häntä, ja
hän tunsi katkeraa pettymystä. Ei juuri siksi, että olisi tahtonut
rohkaista häntä, vaan siksi, että kreivi saattoi hänet niin pian
unohtaa... siksi, että päivän kestäneen unen hän oli ehkä yksinään
uneksinut. Kaikki tämä loukkasi häntä.

Kahdeksan päivää huviretken jälkeen Hanna istui kummitätinsä
kanssa kaupunginpuistossa, jonne joka viikko kaikki kokoontuivat
sotilassoittokunnan n.s. kävelykonserttiin. Molemmat naiset olivat
sillä haavaa yksin. Kenraalitar tarkasteli ohikulkevien pukuja, ja
Hanna istui ajatuksiinsa vaipuneena. Orkesteri soitti Brindisiä
Traviatasta.

Äkkiä hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Käytävän päässä hän oli
nähnyt kreivin. Tämä tuli, huomattuaan molemmat naiset, nopein askelin
heidän luokseen.

Kenraalitar osoitti lähellä olevaa vapaata tuolia, jolle kreivi
istuutui.

»Minä matkustin vierailunne jälkeisenä päivänä Edelbergistä», sanoi
hän. »Asiani kutsuivat minut takaisin Wieniin; mutta nyt aion viipyä
täällä jonkun aikaa.»

Hän silmäili tulisin katsein nuorta rouvaa.

»Täällä kaupungissako?» kysyi hän. »Vai linnassanneko?»

»En, täällä kaupungissa. Minusta tuntuu, kuin tämä kaupunki olisi
valtakunnan mielenkiintoisin kaupunki», jatkoi hän hiljaa.

»Teilläpä on ihmeellinen maku», vastasi Hanna hymyillen. »Teillehän
on koko maailma avoinna. Te voitte halunne mukaan lähteä pikajunassa
Pariisiin tai huvialuksella purjehtia valtameren poikki...»

»Taikka lentää kanuunankuulan matkassa kuuhun», naureskeli kreivi.

»Ei, niin pitkälle emme toki ole vielä tulleet.»

»Te huomaatte siis, ettei koko maailma ole avoinna minulle. Jokaista
ihmistä varten on olemassa ainoastaan pieni osa maata taikka unelmien
valtakuntaa, jota hän voi sanoa omaksi maailmakseen... nimittäin se
osa, jonka hänen rakkautensa käsittää.»

»Taikka hänen velvollisuutensa», jatkoi Hanna.

»Miten kukin tahtoo», arveli Edelberg.

»Miten kunkin tulee», jatkoi Hanna.

Pikku rouva raukka! Hän oli jo asettunut puolustuskuntoon, tuntien
siitä nautintoa. Hän ei tiennyt, että nainen on varmimmin turvassa
hyökkäyksiltä niin kauan, kun hän ei ole huomaavinaan olevansa vaarassa.

Tämän jälkeen hän tapasi usein kreivin. Kreivi toimeenpani juhlia ja
huvimatkoja; hän vieraili usein Hannan kummitädin luona; kävelyillä
ja teattereissa hän oli aina Hannan vierellä. Ballmannin kodissa hän
ei kuitenkaan käynyt, joten pian kaikki puhuivat nuoren, kauniin
professorinrouvan huomiota-herättävästä valloituksesta; Ewald yksin ei
siitä tiennyt mitään. Hanna vastaanotti kreivin kunnioituksenosoitukset
ilontuntein, mutta torjui rohkeasti kaiken tunkeilevaisuuden. Kreivi
rakasti häntä; hän ei tosin ollut sitä sanonut... eikä hän saakaan
sitä sanoa, ajatteli Hanna... mutta hän tiesi sen kuitenkin. Entä hän
itse? Oi, jospa hän olisi ollut vapaa, kuinka hän olisikaan rakastanut
tuota miellyttävää, hurmaavaa miestä! Mutta hän oli naimisissa ja —
kunniallinen vaimo. Tätä hän toisti itselleen kerran toisensa jälkeen.

Eräs asia olisi hänet voinut pelastaa. Jos hän olisi voinut sanoa
miehelleen:

»Sinä suojelijani, parhain ystäväni, anna minun avata sinulle
sydämeni... Minua seuraa miehen rakkaus, joka voi syöstä minut
turmioon. Koetan vastustaa vaaraa, mutta tunnen sen vetävän minua
puoleensa. Auta minua, tee vaara tehottomaksi, suojele minua
rakkaudellasi!»

Mies, joka on elänyt maailmassa tai ainakin tutkinut sellaisia
kirjoja, joissa maailma kuvastuu, hän tietää vaaran hetkiä olevan
kauniitten nuorten naisten elämässä; hän tuntee intohimon, heikkouden
ja sydämen ristiriidat ja hän on yhä suuremmalla hellyydellä sulkeva
apuatarvitsevan syliinsä ja voimakkaalla käsivarrellaan pidättävä
häntä kuiluun syöksymästä. Mutta Ewald Ballmann ei olisi ymmärtänyt
vaimoansa, jos hän olisi siten hänelle puhunut, sen Hanna tunsi, ja se
saattoi hänet vaikenemaan. Ewald olisi suuttunut ja halveksinut häntä
tai sanonut häntä »haaveelliseksi romaanienlukijaksi». Hän olisi yhtä
hyvin voinut puhua hänelle unkarinkielellä — jota hän ei ymmärtänyt —
kuin kertoa intohimojen lumoista.

Eräänä päivänä tai oikeammin sanoen iltana tuli kauan sanomatta ollut
ja kuitenkin jo niin kauan mieliä kalvanut sana sanotuksi.

Oltiin huvimatkalla. Seurue palasi jalkaisin voidakseen paremmin
nauttia kuutamoisesta kesäillasta. Edelberg oli tarjonnut Hannalle
käsivartensa. He kulkivat hiukan toisista edellä, eikä kukaan voinut
kuunnella heidän keskusteluaan.

»Eikö totta, Hanna, te olette tietänyt sen jo kauan», sanoi kreivi
äkkiä.

»Mitä minä olen tietänyt jo kauan?»

»Sen että rakastan teitä.»

Hanna tiesi sen kylläkin, mutta tämä ensimäinen julkilausuminen iski
häneen kuin salama. Hän pysähtyi, ja hänen käsivartensa vapisi hänen
kainalossaan.

»Älkää puhuko niin», pyysi hän hiljaa. »Se loukkaa minua...»

Mutta hänen äänensä ei ollut vihainen, ainoastaan kiihtynyt.

Kreivi veti hänet muassaan kauemmaksi.

»Älkäämme pysähtykö! Se voisi herättää huomiota. Miksi minun rakkauteni
loukkaisi teitä? Jos te olisitte vapaa, tarjoaisin teille käteni ja
nimeni. Te olette ihanin, jumalallisin, hurmaavin nainen, minkä olen
tavannut. Elämäni kuuluu teille... kuuluu sinulle... Tee minulle mitä
tahdot...»

Ensi kertaa lausuttu »sinä» iski häneen taas kuin salama.

»Kuinka te uskallatte sinutella minua?»

»Hanna, Hanna, älä kiellä sydämesi ääntä! Sinun täytyy tietää, että
minun tuntemani rakkaus, sellainen rakkaus on sinun arvoisesi. Sinähän
et tunne itseäsi, sinä ihana nainen, jos sinä...»

»Te olette mieletön! Laskekaa minut irti!»

Hanna tahtoi vetää kätensä pois, mutta kreivi ei hellittänyt.

»Hanna, älkää olko minulle vihainen! Jos tahdotte, olen puhumatta
rakkaudestani... minä vaikenen siksi, kunnes te itse sanotte: 'Elämä on
sentään ihanaa... vie minut pois!'»

»Sitä en sano koskaan. Kalleinta minulle on kunniani.»

»Uskokaa minua, Hanna, kun rakastaa, ei koko maailmassa ole mitään
'kalliimpaa kuin rakastettu olento.»

»Onpa kylläkin. Jospa rakastaisinkin, pitäisin aina velvollisuutta
kallisarvoisempana.»

»Mutta kun te ette rakasta, ette myöskään voi arvostella sitä asiaa...»

»Kukapa tietää?...»

»Hanna, rakastatko minua?»

Hanna ei vastannut. Kreivi ymmärsi hänen vaitiolonsa, ja he jatkoivat
matkaansa ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:

»Minä olen niin sanomattoman, niin äärettömän onnellinen, että se
vallan pelottaa minua. En tahdo toivoa mitään muuta kuin sitä, minkä jo
olen voittanut, tietoisuutta siitä, että te...»

»Hiljaa!» huudahti Hanna. »Sitä ei koskaan saa lausua.»

»Minä tottelen käskyjänne. Mitä teillä on vielä sanottavaa?»

»Te ette koskaan saa enää puhua tästä... tämä viimeinen neljännestunti
on pyyhittävä todellisuudesta... Ainoastaan sillä ehdolla annan teille
anteeksi», lisäsi hän hiljaa, »mutta _en_ unohda.»

Siten solmittiin vaarallinen liitto. Ensimäinen pysäkkihän
vaarallisella tiellä on juuri molemminpuolisen tunnustuksen
uusiutumisen kielto. Puhutaan jokapäiväisistä asioista. Katsellaan
toisiaan hellästi silmiin ja sanotaan: »Tänään on kaunis ilma.»
»Sanomalehdet kertovat ministerinvaihdoksesta.» Ja näihin sanoihin
sisältyy kuitenkin: »Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua.»
Se kuuluu rakastetun äänestä, se soi alituiseen, vaikka se onkin
vain yhden ainoan kerran ilmilausuttu. Tämä on ehkä viehättävämpää,
salaisempaa, ihanampaa kuin sanoilla ilmituoden. Sydän värähtelee
silloin kuin ilmakanteleen kielet. Kun Hanna lausui vaarallisen
»kukapa tietää», sanoi hän oikeastaan enemmän kuin tunsi. Hänen
sydämensä ei ollut silloin vielä pauloissa; vasta tämä sana sitoi
hänet, eikä hänellä ollut enää voimia katkaista tätä sidettä. Hänen
puolustusmenettelynsä mukaan oli kunniakkaampaa vastustaa miestä,
jota rakasti, kuin sitä, joka oli ainoastaan vaarallinen; hän
tahtoi kohottaa siveyttään niin hyvin omissa kuin hänen silmissään
näyttämällä, että siveys voi kunniakkaasti vastustaa rakkautta.

Vielä olisi Hannalla ollut tilaisuus pyytää miehensä suojelusta. Mutta
hän katsoi olevansa kyllin vahva yksin kestämään kamppailunsa. Ketään
hän ei enää tahtonut uskotukseen... hänen salaisuutensa oli hänelle
kallis. Rikkauden, aarteen tavoin se oli kätkettynä hänen ahdistettuun
sydämeensä.

Palatessaan huvimatkalta vastasi hän Ewaldin tavanmukaiseen
kysymykseen: »Onko sinulla ollut hauskaa?» hyvin välinpitämättömästi,
haukotellen:

»Ei, siellä oli hyvin ikävää.»

»Sen kyllä uskon», vastasi Ewald.



VIII.


Asiat kehittyivät kuten saattoi aavistaakin. Yhä kiihkeämmin, yhä
huimaavammin veti kuilu puoleensa. Hanna koetti ajatella kunniaansa,
omanarvon-tunnettaan, velvollisuuttaan, mitään pahaa aavistamatonta,
luottavaa miestään, jonka kunnia oli hänenkin kunniansa. Hän piti
siveyttään suuressa arvossa... mutta eikö ihminen rakasta myöskin
elämää, jos hän korkean tornin huipusta katselee alas ja haluaa
auttamattomasti suistua syvyyteen?

Jo aikoja sitten he olivat rikkoneet sopimuksensa olla puhumatta
rakkaudestaan. Sata kertaa oli kreivi intohimoisesti rukoillut Hannaa
omakseen. Yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa hän vastasi »ei».

»Paetkaamme, Hanna!» kysyi hän sadannen kerran. »Me emme tahdo
valehdella, emme pettää; julkisesti tahdomme asettaa rakkauden elämämme
päämääräksi. Sinulle omistan koko tulevaisuuteni. Minä kannan surut
puolestasi, minä jaksan kestää moitteet; lähtekäämme vieraaseen
maahan, jossa ei kukaan meitä tunne, missä sinä vallitset kauneuden
kuningattarena. Ellet sinä tule omakseni, täytyy minun kuolla... Hanna,
tule — tule — meitä odottaa taivaan autuudet...»

Hanna sulki silmänsä.

»Minä olen hukassa», sanoi hän.

Kreivi tukahutti riemuhuutonsa.

»Sinä tulet siis?»

»Tulen.»

Paosta sovittiin seuraavalla tavalla: kreivi matkustaa ensin yksin
Wieniin. Hannan tulee, otollisen hetken ilmaantuessa, lähteä
iltajunassa jälkeen. Väliasemalta hän sähköttää kreiville, joka on
sitten häntä vastassa asemalla. Ellei kreivi saa ajoissa sähkösanomaa
eikä niin ollen saavu asemalle, ottaa Hanna vaunut ja ajaa »Hotel
Imperial'iin, jossa on asunto varattuna »kreivitär Edelbergille».

Tuskin oli Hanna myöntynyt, ennenkuin hän jo tunsi tällaisen askeleen
tuottamaa tuskaa. Mutta arpa oli heitetty. Siitä hetkestä aina
lähtöpäivän iltaan saakka hän eli kuin unessa. Hänen rakastettunsa
puolesta antamansa uhri oli todellakin suuri. Ewaldin näkeminen oli
murtaa hänen sydämensä. Oli hetkiä, jolloin hän todella rakasti
miestään tuota hyvää, levollista, lapsellisen onnellista miestä,
joka nyt oli tuleva onnettomaksi — rakasti enemmän kuin loistavaa,
hemmoteltua kreiviä, johon ei oikein luottanut.

Edelberg oli jo ollut viikon Wienissä, kun lukion johtajan
kaksikymmenviisivuotisjuhla soi Hannalle tilaisuuden Ewaldin
poissaollessa ryhtyä matkavalmistuksiin ja lähteä kotoa. Hän päätti
käyttää tätä hyväkseen, mutta oli kuin joku muu Hanna olisi tehnyt
tämän päätöksen ja toimeenpannut sen ja kuin oikea Hanna olisi vavisten
ollut katsojana. Ja sitten näimme hänen viimeisen kerran astuvan peilin
ääreen sanomaan jäähyväisiä kyyneleiselle kuvalleen.

       *       *       *       *       *

Neljä tuntia myöhemmin Ballmann palasi kotiin. Hän avasi äänettömästi
oven omalla avaimellaan ja meni suoraa päätä makuukamariin. Siellä hän
sytytti kynttilän ja hämmästyi suuresti, kun vaimonsa ei ollut mennyt
levolle.

»Hän on odottanut minua», ajatteli hän mennen saliin. Mutta siellä oli
pimeää, lamppu oli sammunut. Hakien kynttilän hän meni vielä kerran
sinne. Avatut kaapit, huiskin haiskin olevat paperinpalaset, sammuneen
lampun käry herättivät hänessä arvaamattoman levottomuuden.

»Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut?» kysyi hän ääneen.

Hän meni kirjoituspöydän ääreen. Siellä oli hänelle osoitettu kirje.
Mitä tämä oli? Häntä värisytti. Hän tunsi käsialan: »Hannalta». Hän
ajatteli häntä rakkaudella, sillä hän oli juuri kaivannut häntä
tyhjässä kodissa.

Hän avasi kirjeen ja alkoi lukea. Hänen silmissään musteni. Hän ei heti
ymmärtänyt Hannan kirjeen tarkoitusta, vaan luki sen vielä kerran.
Sitten hän vaipui kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja luki
kirjeen kolmannen kerran. Kauhistuen hän katseli ympärilleen huoneessa.
Siellä vallitseva epäjärjestys toisti kirjeen sisällyksen: »Sinä
olet yksin, kunniasi on tahrattu, sinä olet hyljätty, mies raukka!»
Vaikeroiden hän antoi kätensä vaipua pöydälle ja painoi päänsä niihin.

Kauan, kauan hän oli samassa asennossa. Kynttilä paloi loppuun, ja yhä
istui Ewald kasvot käsien peitossa ja — itki.



IX.


Sillä välin Hanna istui yksinään ensi luokan osastossa silmät ummessa.
Hän ajatteli huomispäivää; edellistä päivää hän ei tahtonut ensinkään
muistaa. Kuvat miehestään, kummitädistään, entisestä elämästään hän
karkoitti ajatuksistaan, hän tahtoi vain uneksia tulevaisuudesta.
Taistelu oli päättynyt. Hän oli auttamattomasti katkaissut kaikki
siteet, mitkä häntä yhdistivät takanaolevaan. Hänen edessään häämötti
ihmeellinen elämä täynnä yllätyksiä, tuntemattomia, viekoittelevia ja
värisyttäviä seikkailuja, joihin sekoittui rakkautta ja syntiä, kunniaa
ja häpeää, iloa ja kauhua. Että hän saakin kokea jotain sellaista!

Hän kuunteli pyörien jyrinää, veturin puhkumista, viereisestä
osastosta kuuluvia ääniä, junailijain huutoja, vaunujen töytäyksiä,
yleensä kaikkia rautatiematkoihin yhdistyviä ääniä, jotka hänen
mielestään soittivat hänelle tulevaisuuden outoa symfoniaa. Kuinka
ihmiset saattoivat olla niin välinpitämättömiä! Miten he asemilla
häärivät edestakaisin löytääkseen matkakapineensa! Ja että he
saattoivat jäädä väliasemille eivätkä matkustaneet Wieniin, Hotel
Imperialiin... rakastettua tapaamaan! Voi heitä poloisia, heillä oli
vain jokapäiväinen elämä edessä!

Hanna nukahti hetkeksi, mutta alituiseen hän kuuli — unissaankin —
rautatiesymfonian, minkä sävelissä soi hänen määrätty, mutta epäselvä
tulevaisuutensa.

Junailija herätti hänet.

»Saisinko piletin?»

Hanna otti käsineestään pienen keltaisen lipun.

»Olemmeko pian perillä?» kysyi hän.

»Seuraava asema on Wien», vastasi junailija jättäen takaisin piletin ja
meni seuraavaan vaunuun.

Nyt häntä ei haluttanut enää nukkua. Päivä oli jo valjennut. Hanna
katseli ikkunasta ohikiitäviä sähkölennätinpatsaita näennäisesti
kohoavine ja laskevine lankoineen, viljavainioita, joiden sarat
ikäänkuin muodostivat avattuja ja tien luona suljettuja viuhkoja,
ratavartiatupia pienine puutarhapalstoineen, joissa koreat asterit
ja jäykät georgiinit kukkivat, rautatiekiskoja, joita näkyi nyt yhä
tiheämmin ja joilla oli numeroituja tavaravaunuja; kaikkea tätä hän
katseli tahtomatta ajatella mitään muuta. Hän tahtoi hetkessä koota
matkan vaikutelmat ja unohtaa sen päämäärän. Hänestä rautatiematkat
olivat hauskoja. Hän oli saanut tehdä ainoastaan joitakuita matkoja,
kaksi tai kolme kertaa hän oli ollut Wienissä, kerran Triestissä,
siinä kaikki; mutta hän oli kuitenkin säilyttänyt muistossaan
lapsellisen ihastuksensa niiden johdosta. Nyt hän sai matkustaa avaraan
maailmaan... Hän pääsi Pariisiin, Lontooseen, Italiaan, Amerikkaan,
milloin häntä vain haluttaisi. Hän vaipui matkaunelmiinsa. Juna
hiljensi kulkuaan ja vieri suurelle asemalle... Wien!

Vaunujen ovet avattiin; kantajia ryntäsi esille, ja asemasillalla
vilisi ihmisiä.

Äkkiä nuori rouva säikähti. Matka oli lopussa, ja nyt alkoi tuntematon
elämä. Hän ei ollut sähköttänyt, vaikka oli sovittu. Viime hetkessä hän
oli päättänyt ilmoittaa tulostaan vasta hotelliin saavuttuaan. Mutta
ehkäpä Edelberg oli sittenkin tullut. Hän katseli arasti ympärilleen
tietämättä, pelkäsikö vai toivoiko kreivin olevan vastassa. Jos hän
olisi nähnyt hänet, olisi hän ehkä ajatellut: »Jumalan kiitos, hän on
täällä!» Mutta kun ei kukaan tullut häntä vastaan hänen seuratessaan
ihmisvirtaa ja tullessaan rappusille näkemättä kreiviä, tunsi hän
rauhoittuvansa ja ajatteli: »Jumalan kiitos! Hän ei ole täällä.»

Kantaja kulki hänen jäljessään tuoden hänen matkalaukkuaan.

»Haluatteko vaunut?» kysyi hän.

»Kyllä», vastasi Hanna.

»Onko armollisella rouvalla muita tavaroita?»

»Ei; viekää minut vaunuihin.»

»Olkaa hyvä, tännepäin!»

Hanna seurasi kantajaa kadulle, missä vaunuja ja muita ajopelejä oli
pitkässä rivissä. Hiukan kauempana olivat raitiotievaunut. Kantaja
avasi vaunujen oven ja asetti matkalaukun niihin. Hanna nousi vaunuihin.

»Entä juomarahat!»

Hanna avasi kukkaronsa. Hänellä ei ollut pikkurahoja, joten hän antoi
miehelle guldenin.

»Kiitoksia, armollinen rouva. Minne kuski saa ajaa?»

»Hotel Imperialiin.»

»Hotel Imperialiin!» huusi kantaja kuskille ja sulki oven.

Matka sujui wieniläisvaunuille ominaisella nopeudella; kuljettiin
etukaupungin läpi ja saavuttiin keskikaupungin kautta Ring'ille.

Kello oli lähes yhdeksän aamulla. Puodit olivat jo avatut. Kaduilla
vilisi kävelijöitä ja ajavia. Tämä vilkas hälinä häikäisi Hannan silmiä.

»Ja kaikilla näillä ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mimmoinen
kohtalo minua odottaa!» ajatteli hän. »Tiedänkö sitä edes itsekään?
Miten ihmeellistä! Eilen tähän aikaan olin vielä kotona; silloin
saatoin vielä päätellä suuntaan tai toiseen, tänään ympäröi minua jo
uusi, tuntematon maailma... en ole niin onneton kuin eilen illalla...
minä olen... ei, onnellinen en ole... mutta niin utelias, niin
äärettömässä jännityksessä.»

Vaunut pysähtyivät hotellin eteen.

»Onko kreivitär Edelbergiä varten tilattu huone?» kysyi Hanna hiukan
epävarmalla äänellä ovenvartialta.

»On kyllä, armollinen kreivitär», vastasi tämä syvään kumartaen ja
auttoi nuoren rouvan vaunuista.

»Vie kreivitär N:o 20:een», sanoi hän palvelijalle. »Kuskin maksan
minä. Armollinen kreivitär ei huoli vaivautua.»

Hanna seurasi palvelijaa ylös portaita. Hotel Imperial oli vanha
herttuallinen linna. Leveät, matoilla peitetyt portaat kullattuine
käsipuineen, kukkineen ja peileineen tekivät juhlallisen vaikutuksen.
Hannan tuli hyvä olla. Ensimäinen askel oudossa maailmassa oli toki
kullattu. Tästä hetkestä saakka hän saisi elää aina sellaisissa
palatseissa.

Saavuttuaan ensimäiseen kerrokseen palvelija avasi kaksiosaisen oven
sekä sanoi:

»Tässä ovat tilatut huoneet. Haluaako teidän armonne syödä aamiaista?»

Hanna vastasi myöntävästi astuen huoneistoonsa. Ensimäinen huone,
suuri sali, keltaisella damastilla päällystettyine huonekaluineen
teki loistavan vaikutuksen; salin vieressä oli makuuhuone ja
pukeutumishuone. Jokaisessa uunissa loimusi kirkas takkavalkea. Hanna
riisui hatun ja palttoon, astui peilin luo ja huomatessaan, etteivät
matkan rasitukset olleet vähintäkään himmentäneet hänen kukoistavaa
kauneuttaan, hän hymyillen järjesti kiharoitansa.

Senjälkeen hän siirtyi parvekkeelle. Hänen edessään oli kaunis
Ring-katu. Leuto syksyilma väreili plataanien latvoissa. Vaunujen
tärinä ja omituinen suurkaupungin tuoksu, jonka hän muisti
aikaisemmilta käynneiltään Wienissä, tunkeutui hänen luokseen.

Sillä aikaa oli palvelija asettanut hopeatarjottimelle katetun
aamiaisen pöydälle. Hanna palasi saliin ja kaatoi itselleen teetä.
Hän oli nälissään ja hiukan väsynyt. Komea aamiainen erinomaisine
wieniläisleipineen, tuoreine voineen, vaahtoavine kermoineen, munineen,
kinkkuineen ja piirakaisineen maistui erinomaisen hyvältä ja antoi
hänelle uusia voimia. Hän soitti. Palvelija saapui.

»Milloin nämä huoneet tilattiin?» kysyi hän.

»Kahdeksan päivää sitten. Kreivi Edelberg käy kahdesti päivässä
kysymässä, onko hänen rouva serkkunsa jo saapunut. Ilmoitammeko herra
kreiville?»

»Minä kirjoitan lipun. Asuuko hän kaukana täältä?

»Edelbergien palatsi sijaitsee Oopperan luona, aivan lähellä.»

»Hyvä, antakaa minulle paperia ja mustetta, niin kirjoitan.»

»Tässä, teidän armonne. Odotanko.»

»Ei, soitan sitten kun olen kirjoittanut.»

»Hyvä.»

Ennenkuin Hanna istuutui kirjoittamaan, kulki hän huoneissa vielä
kerran. Hän huomasi silloin vasta, että siellä oli sellaisia tavaroita,
joita hotellihuoneissa ei juuri tapaa. Salissa oli flyygeli ja
nuotteja. Eräällä pöydällä oli sanomalehtiä, kirjoja ja albumi.
Kukkaspöytiä oli nurkissa, ja uuninreunalla ja peilipöydillä olevat
maljakot olivat täynnään kukkia. Miten hellästi ja huomaavaisesti hänen
rakastettunsa olikaan ajatellut häntä!

Ja kuitenkaan hän ei tuntenut jälleennäkemisen iloa; päinvastoin hän
ajatteli vavisten tapaamista. Tuskainen puna peitti hänen poskiaan
hänen ajatellessaan hetkeä, jolloin hänen voittajansa astuisi kynnyksen
yli. Hän halusi siirtää sitä hetkeä vielä hiukan. Ja siksi hän istuutui
pöydän ääreen kirjoittamaan:

 »Olen juuri saapunut. Olen väsynyt ja tarvitsen parin tunnin levon.
 Odotan teitä — ei, sinua — kello viiden tienoissa. H.»

Hän soitti ja jätti kirjeen palvelijalle.

»Viekää tämä heti Edelbergien palatsiin.»

»Toimitetaan.»

Sitten hän lukitsi ovet voidakseen rauhassa katsella kauniita ja
mieltäkiinnittäviä tavaroita. Hän tarkasti kaikkia erikseen. Ensin hän
avasi flyygelin. Se oli Streich. Hän soitti muutamia akordeja: oi,
miten täyteläiset, pehmeät ja kirkkaat ne olivat. Nuottien joukosta hän
löysi uusimpien, suurten oopperain sekä Karl- ja Wiedener-teattereissa
juuri myrskyisintä suosiota herättäneiden operettien partituurit,
muutamia Straussin valsseja, Chopinin nocturneja sekä Verdin messun.
Pöydällä oli ranskalaisia, englantilaisia ja saksalaisia kuvalehtiä;
Wienin pilalehtiä, muotilehtiä sekä Octave Feuillet'n »Camorsin
kreivi»; joku Disraelin romaani Tauchnitz-painoksena; valokuvakokoelma
Belvedere-näyttelystä sekä toinen, jossa oli eurooppalaisten
hallitsijain ja taidepiirin kuuluisuuksien kuvat.

Hanna silmäili kaikkea tätä pintapuolisesti. Hän päätti myöhemmin
kiinnittää niihin enemmän huomiota. Kun oman romaanin tapahtumat
seuraavat toisiaan niin nopeasti kuin tässä, ei saata syventyä
mielikuviin. Salista hän meni makuu- ja pukeutumishuoneeseen.
Vasta nyt hän huomasi täälläkin häntä odottavan yllätyksiä.
Peilipöydän viereisellä tuolilla oli avonainen, noin puolilleen
täytetty matkalaukku. Peilipöydälle posliinikehyksisen peilin
ympärille oli asetettu norsunluuharjoja, kilpikonnanluisia kampoja
sekä kultatulppaisia pulloja, hajuvesiä, puuterirasia tuoksuvine
riisijauheineen ja pehmeine jauhehuiskuineen. Pieni samettikotelo
oli hopeisella lautasella. Hanna avasi kotelon, ja hänen silmiään
huikaisi ohueen kultaketjuun kiinnitetyn sydämenmuotoisen medaljongin
loisto, sillä se oli kokonaan timanttien peitossa; siihen oli
kätketty Edelbergin kuva. Pesupöydällä oli mitä hienoimpia sieniä,
tuoksuvia saippuoita, erilaisia pesuvesiä, kuten Vinaigre à la
violette de Parme y.m. Sängyllä — taaskin yllätys — oli aamunuttu
kullalla kirjaillusta, kirkkaanpunaisesta silkistä. Sen vieressä
valencienne-pitseillä koristeltu musliinialushame, täydellinen
pitsipilvi. Ja tuossa oli mitä somimmat kullanloistavat tohvelit.
Hannan valtasi täydellinen pukeutumisinto: näissä tuoksuvissa vesissä
hänen täytyi kylpeä, noihin satumaisiin vaatteisiin hän tahtoi pukeutua
voidakseen kokonaan upota häntä ympäröivään komeuteen. Hän heitti
yltään mustan villapukunsa ja kaikki rautatiepölyn ja noen likaamat
vaatteensa; hän kaatoi kaatamistaan tuoksuvia vesiä pesuvatiin ja
valeli hentoja jäseniään siinä; hän hajoitti paksun tukkansa ja
kampasi sen palmikkokruunuksi päälaelle; puuteroi ilmankin jo valkean
ihonsa pehmeämmän valkeaksi; pisti jalkansa pieniin kultakenkiin;
verhosi ruumiinsa batisti- ja pitsipilvellä sekä pukeutui lopuksi
avokaulaiseen raskaaseen, pitkään aamunuttuun. Vihdoin kiinnitettyään
medaljongin kaulaansa hän oli valmis. Hän astui peilin ääreen, jossa
hän näytti kuninkaalliselta, ihanalta ilmestykseltä, ja hän tyhjensi
inhimillisten ilojen hurmaavimman riemupikarin: nuoren, rakastetun
naisen kauneustietoisuuden. Hän viipyi kauan peilin ääressä. Hänen
silmänsä eivät koskaan olleet niin loistaneet kuin nyt, hänen huulensa
olleet niin purppuraiset, hänen valkeat hampaansa niin helmenkirkkaat
kuin nyt. Ja miten komealta näyttikään hänen pitkä, solakka vartalonsa
poimutetussa leningissä, miten plastillisen kaunis olikaan hänen
säännöllisesti muodostunut kätensä, hänen pyöreä, pitsihihasta pistävä
käsivartensa.

Hitain askelin hän palasi saliin, vaipui pehmeään nojatuoliin ja
nojasi päänsä selustaan, antaen ajatusten viipyä tässä uudessa,
nautintorikkaassa, mutta kuitenkin pelottavassa asemassa. Hän
ahmi vaatteittensa sulotuoksua ja kukkasten lemua; hän tarkasteli
peilinkehysten ja uudintankojen kultaloistoa, hänen silmänsä viipyivät
lattiamaton kirjavassa mallissa ja damastiverhojen poimujen varjoissa.
Hän kuunteli ajoneuvojen ratinaa, kaukaisen sotilassoittokunnan
säveliä, tänne saakka tunkeutuvaa suurkaupungin hälinää; hän ajatteli
heidän lähestyvää jälleennäkemistään, ja kukkaintuoksu, värileikki,
sävelet ja odotus tuudittivat hänet sellaiseen mielentilaan, kuin hän
keinuisi leppeillä elämänaalloilla.

Hienous ja ylellisyys vaikuttavat herkkiin mieliin kauniin maiseman
tavoin, toisiin luonteisiin taas runollisen luonnon tavoin. Samaten
saavat tuoksu, värit ja sävelet luonnon ihanuutta ymmärtävän sielun
väräjämään. En ymmärrä, miksi luonnon ihailemista kaikkialla pidetään
jalona, viattomana ja ihanteellisena, kun sitävastoin rikkaudesta
ja loistosta nauttiminen leimataan synnilliseksi, proosalliseksi
ja aineelliseksi. Ei siinä mieltä hivele joku erikoinen huonekalu,
määrätynlaiset vaatteet tai suloiset tuoksut, vaan keinotekoinen
kauneus kokonaisuudessaan. Ylellisyydellä on sille ominainen tuoksunsa
— siinä on jotain pehmeää, kiehtovaa, onnensekaista; ylhäisessä
loistossa on ominainen suuntansa, se on etevää, mahtavaa, ylpeää.
Lyhyesti sanoen, yhtä vähän tässä kuin siinäkään, auringonpaahtamassa
maisemassa tai valaistussa salissa — ruusuntuoksuisissa lehtimajoissa
tai hajuvesien kyllästämissä huoneissa, yksilöt aikaansaavat
nautinnontunteen, vaan jokin niistä virtaava kokonaisuus. Tietenkään
jokainen ei voi tuntea ylellisyyden tuottamaa runollisuutta.
Rikkaudessa kasvaneelle se on yhtä tuntematon kuin vuoristolaiselle
hänen vuorimaisemiensa mahtavuus. Mutta Hannan kaltaiseen ihmiseen,
joka koko nuoruutensa on uneksinut komeutta ja rikkautta, jonka
esteettisesti kehittynyt maku kaipaa kaikkea elämän ihanuutta, joka
niin kauan on ollut pakotettu kitumaan sen puutteessa, täytyy näin
äkkiä avautuvan ylellisyysmaailman vaikuttaa huumaavasti.

Ja tästä johtui, että Hanna tunnin ajaksi unohti tekonsa kauheuden,
mikä vielä eilen — hänen ollessaan tavallisissa olosuhteissa — sai
hänen poskilleen vierimään katkeria ja vilpittömiä kyyneliä.



X.


Hän soitti.

»Vietiinkö kirjeeni?» kysyi hän sisääntulevalta palvelijalta.

»Vietiin, rouva kreivitär, lähetti jätti kirjeen Edelbergin palatsin
portinvartialle. Mutta herra kreivi ei ollut kotona.»

»Hyvä on.»

»Onko teillä, rouva kreivitär, muuta käskettävää?»

»Ei, kiitos.» Palvelija poistui.

Tämä »rouva kreivitär» kuulosti hänestä vastenmieliseltä. Tämä
anastettu arvonimi muistutti häntä hänen asemansa heikoimmasta
kohdasta. Mikä hän olikaan enää? »Rouva kreivitär» arvonimi ei ollut
hänen, eikä hän myöskään voinut nimittää itseään rouva Ballmanniksi,
siitä nimestä hän oli vapautunut kuten pölyttyneestä matkapuvustaankin,
ja nimiraiska oli heitetty nurkkaan tahrattuna, pirstottuna,
halveksittuna. »Kauneuden kuningatar» — sen arvon Edelberg oli antanut
hänelle. Oi, hän tiesi liiankin hyvin, että myyty, laittomasti
lahjoitettu kauneus saa kantaa arvotonta paperikruunua... Nyt hänen
ajatuksensa kiersivät jälleen synkkiä polkuja... »Onko hän osaava antaa
arvoa sille lahjalle, jonka hänelle kannan», kyseli hän itseltään;
»osanneeko hän pitää kunniassa kunniani suurta, arvioimatonta
uhria?» Hanna ajatteli kaikkia hänen vakuutuksiaan, hänen myrskyisiä
rukouksiaan, hänen tulisia valojaan, ja hän vastasi pelkäämäänsä
kysymykseen — myöntävästi. Mutta jos hän olisi kysynyt elämääkokeneelta
ystävältä, olisi tämän täytynyt vastata: »Ei, Hanna, ei; kukaan mies
ei voi antaa arvoa uhratulle naisenkunnialle, sillä sellaista ei ole.
Uhrattu kunnia ei ole mikään kunnia.»

Tunnit kuluivat. Jonkun ajan hän uneksi flyygelin ääressä, jonkun ajan
hän taas kulutti katselemalla katuliikettä. Jokainen hänen oveansa
lähenevä askel, jokaiset portin eteen pysähtyvät ajoneuvot saivat
hänen sydämensä kiivaasti sykkimään. Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi.
»Kellon täytyy jo olla paljon», hän ajatteli ja soitti uudelleen. Sama
palvelija näyttäytyi taas.

»Paljonko kello jo on?»

»Kolme, rouva kreivitär. Tavallisesti kreivi Edelberg tulee tänne
viiden tienoissa», jatkoi hän itsestään, »ja useimmiten kreivi syökin
täällä päivällisensä. Mihinkä aikaan haluatte syödä päivällistä, rouva
kreivitär?»

»Kattakaa kahdelle tänne heti viiden jälkeen.»

»Kyllä.»

Hanna tuli yhä levottomammaksi. Siis vielä kaksi tuntia, ellei hän
tulisi aikaisemmin. — — — Mutta nämäkin tunnit kuluivat. Kyyppari
kulki edestakaisin kattaen pöytää. Hän veti paksut verhot ikkunain
eteen estääkseen laskeutuvaa hämärää tunkeutumasta huoneeseen ja
sytytti sitten kahdet kuusihaaraiset kynttilänjalat. Sivupöydälle
hän oli käskemättä asettanut samppanjapulloja jäähdytysmaljaan.
Keskelle kahdelle hengelle katettua pöytää hän asetti kukkaruukun sekä
molemmille puolille kynttilänjalat, avasi viinipulloja ja erilaisia
säilykkeitä. Valmistukset olivat tehdyt.

»Rouva kreivitär suvainnee soittaa, kun saamme tarjota päivällisen.»

Hanna taivutti hyväksyen päätään.

»Paljonko kello on?» kysyi hän vielä kerran.

Tarjoilija katsoi kelloaan.

»Kymmentä minuuttia vailla viisi», vastasi hän poistuen.

Hanna hengähti syvään. — Nyt — nyt, kohta hän on täällä! — Valaistu
huone katettuine pöytineen näytti vieläkin ylellisemmältä kuin
päivänvalossa. Myöskin hänen kauneutensa — hän katsahti jälleen peiliin
— näytti tulenvalolla vieläkin hurmaavammalta. Mutta häntä pelotti,
pelotti suunnattomasti. Hän kaatoi itselleen lasillisen Rheinin viiniä
ja joi sen äkkiä. »Se antaa rohkeutta!» Sitten hän istuutui uunin
vieressä olevaan nojatuoliin odottamaan tähdäten katseensa oveen. Jo
seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastetun syvä, värähtävä ääni
kuiskaava hänen nimensä, heidän huulillaan asuva suudelma, jota ei oltu
vielä otettu eikä annettu, tuli nyt polttavaksi todellisuudeksi...

Hän olisi voinut laskea sydämensä lyönnit. Äkkiä tuntui kuin se olisi
lakannut sykkimästä; hän kuuli askelien lähestyvän. Nyt koskettiin
ovenripaan. Ei epäilystä enää, ovi aukeaa ja sisään astuu pitkä
mieshenkilö.

Tulija oli sulkenut oven. Hanna ei katso häneen. Mitä hän nyt tuntee,
on liian voimakasta. Hän ei tiedä itsekään, onko se onnea vai tuskaa.
Vielä hetkinen ja hän on lepäävä hänen sylissään...

»Armollinen rouva...»

Ääni on vieras. Kauhistuneena Hanna kohottaa katseensa ja näkee oudon
herran seisovan edessään.

»Armollinen rouva — pyydän kohteliaimmin anteeksi. Olen hotellin
omistaja. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa teille eräs asia.»

»Ilmoittaa?» kysyi Hanna hämmästyneenä ja levottomana. Hänen asemassaan
oleva nainen pelkää jokaista ihmistä. Kun odottaa rakastettuaan, ei
tahdo nähdä ketään muuta koko maailmassa.

»Te odotitte kreivi Edelbergiä?»

»Niin, entä sitten?»

»Hän tilasi nämä huoneet teille, armollinen rouva, te olette
kaiketi joku kreivin sukulainen, joka tapauksessa olitte hänelle
hyvin läheinen; sentakia olen pakoitettu ilmoittamaan teille erään
tapauksen... onnettomuuden...»

»Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?»

»Rauhoittukaa, armollinen rouva. On todella tapahtunut onnettomuus.
Tieto siitä on levinnyt kaupungissa. Kreivillä oli tapana joka aamu
joko ratsastaa tai ajella Praternilla. Tänä aamuna, kun teidän
kirjeenne jätettiin kreivin palatsiin, oli hän lähtenyt ajelemaan.
Hän ajoi itse koetellakseen paria uutta hevosta. Nämä pelästyivät —
ja pillastuivat — kreivi putosi kuskipukilta ja satutti itsensä niin
pahoin katukivitykseen, että jäi siihen liikkumattomana...»

»Pahoin haavoittuneena?» kysyi Hanna hiljaa. Hän hillitsi itsensä
saadakseen kuulla pahimman. »Jatkakaa, en ole kreivin sukulainen.»

»Kun kreivi nostettiin ylös», jatkoi mies, »oli hän kuin kuollut. Hänet
vietiin lähimpään apteekkiin. Kutsuttiin lääkäri, mutta tämä totesi
vain kreivin kuolleen ja että hän oli kuollut heti.»

Hanna mykistyi. Kuolonviestin tuoja jatkoi:

»Kreivi Edelberg, joka oli Wienin rikkain ja tunnetuin jalosukuinen,
tunnettiin heti ja vietiin palatsiinsa. Lähetettiin heti tieto hänen
äidilleen ja sisarelleen, ruhtinatar Hochsteinille. Ehkä armollinen
rouvakin haluaa lähteä sinne... käskenkö vaunujen ajaa esiin?»

Hanna pudisti kieltäen päätään ja viittasi kädellään haluten olla
yksin. Hotellinomistaja kumarsi äänetönnä ja poistui huoneesta. Hanna
syöksyi ovelle ja lukitsi sen. Taas hän tahtoi olla yksin, aivan yksin
— tällä kertaa äärettömine suruineen.



XI.


Päivän valjetessa seuraavana aamuna Hanna oli vaipunut levottomaan
uneen. Kyynelissä valvottu yö oli hänet siinä määrin väsyttänyt ja
murtanut, että hän vähitellen oli kadottanut tajuntansa ja nukahtanut
hetkeksi. Surkuteltava, nuori nainen oli viettänyt yönsä tuskallisessa
keskustelussa kuoleman kanssa, sillä alituisesti väikkyi lemmityn kuva
hänen edessään ja hänestä itsestään tuntui, että hänenkin nyt täytyi
kuolla.

Auringonsäde pilkisti esiin raollaan olevien ikkunaluukkujen välistä.
Hanna ei tullut heti tajuihinsa; toalettipöydältä leviävä tuoksu kietoi
hänet eilispäivän ylellisyyden nautintoon ja rakkaudenkaipuuseen —
mutta ainoastaan pariksi sekunniksi, sillä samassa häntä ympäröivät
todellisuuden kauhut ja hänen päänsä painui tyynyihin, huulten
kuiskatessa samaa sanaa kuin uneenkin vaipuessa: »kuolla...»

Mikä hänet nyt perikään? Yksin, suojatonna, rahatta suuressa,
vieraassa kaupungissa; kaikki seurustelu- ja perhesiteet katkottuina,
kunniatonna, syyllisyyden painamana — kenen puoleen hän voisi kääntyä?
Miehensä kasvojen eteen hän ei voinut enää astua; Ewald olisikin
oikeutettu sysäämään hänet luotaan. Entä kummitäti? Ei, mistään
hinnasta hän ei saattaisi jälleen näyttäytyä paikalla, jonka oli niin
häpeällisesti jättänyt. Hän ei edes uskaltanut kiiruhtaa rakastettunsa
ruumiin ääreen sanomaan kuolleelle viimeisiä jäähyväisiä, sillä hänen
luonaan valvoivat hänen äitinsä ja sisarensa, kaksi ylpeätä, vierasta
naista, jotka kieltäisivät häneltä pääsyn. Mitä oikeutta hänellä
olisikaan tunkeutua surevaan perhepiiriin? Ei mitään. Hänellä ei ollut
oikeutta vaatia rakkautta, kunnioitusta tai edes sääliä keneltäkään
koko maailmassa; ainoa, joka oli suonut hänelle rakkautta ja ihailua
sekä tyhjentänyt hänen jalkainsa juureen riemun kyllyydenmaljan, — oli
kuollut!

Tuska kadottamastaan ei ollut kuitenkaan syöpynyt Hannan mieleen niin
syvälle, kuin hän oli luullut. Hän ei ollut koskaan rakastanut häntä
sellaisella syvällä, lämpimällä rakkaudella, joka on intohimoista
myötätuntoisuutta; kreivi oli ihastuttanut ja lumonnut hänet.
Rakkautta, tuota pohjatonta, sydämellistä hellyyttä hän tunsi pikemmin
hylkäämäänsä kunnon puolisoa kuin seuraamaansa komeaa miestä kohtaan.
Hänen tuskansa oman yksinäisen asemansa johdosta oli valtavampi kuin
kuolleen jälkeenjättämä murhe, vaikkei hän sitä koettanut selvittää; —
hän tiesi ainoastaan, koettamatta onnettomuuttaan perustella, olevansa
sanomattoman onneton — niin onneton, ettei hän tahtonut elää kauemmin.
Ensi silmänräpäyksessä, ymmärrettyään onnettomuutensa laajuuden, hän
luuli sen olevan kylliksi surmaamaan hänet. Mutta moraalinen tuska ei
surmaa. Luonto on siten järjestänyt, sillä aika, kaiken parantava,
poistaa sellaisen tuskan, vaikka se tuskan kokeneesta on mahdotonta,
vaikka hänestä sellaisen mainitseminenkin on loukkaus hänen syvää
suruaan kohtaan.

Hanna kohottautui hitaasti ja silmäili ympärilleen. Tuolla nurkassa
pisti hänen silmäänsä eilen poisheittämänsä, musta villaleninki.
Hän oli vielä pukeutuneena komeaan punaiseen aamunuttuun. »Tahdon
pukeutua surupukuun», hän ajatteli ja nousi muuttaakseen hitaasti ja
väsyneesti vaatteita. Sitten hän riisui medaljongin kaulaltaan ja pani
sen koteloonsa suudeltuaan ensin itkien siinä olevaa valokuvaa. Katse
suuntautui totutusti peiliin. Hän oli kalpea, itkettynyt, kuihtunut.
Ja kuitenkin hän oli kaunis. Liian kaunis kuollakseen — ennen kaikkea
liian nuori: ei täyttä kahtakymmentä... Olisiko hänellä rohkeutta
heittäytyä kylmään Tonavaan tai työntää veitsi rintaansa — tai
ostaisiko hän revolverin?...

Hän riistäytyi irti sellaisista ajatuksista, hänellä oli nyt muuta
tekemistä. Hänen täytyi jättää tämä hotelli, jossa voitaisiin löytää
hänen jälkensä, jossa ihmiset keskustelisivat hänen surustaan ja
hänen suhteestaan vainajaan. Hän tahtoi paeta johonkin kaukaiseen
matkustajakotiin jonnekin esikaupunkiin, missä kukaan ei tuntisi
häntä eikä tietäisi hänen surustaan; yksinkertaiseen huoneeseen
ilman silkkipäällyksisiä huonekaluja, ilman tuskastuttavaa
Ylang-Ylang-tuoksua, hän tahtoi vetäytyä kuten haavoitettu eläin
pesäänsä — ja itkeä mielensä keveämmäksi sekä ajatella, mihin sitten
ryhtyä.

Pukeuduttuaan matkapukuunsa ja valeltuaan kyyneleisiä kasvojaan
raikkaalla vedellä hän meni saliin. Oi, flyygeli oli vielä auki,
koskematon pöytä katettuna: kynttilät olivat palaneet loppuun,
samppanjapullo avaamattomana jäähdytysastiassa, jäät sulaneina, lieska
uunissa sammuneena, kukat kuihtuneina: kirkas auringonsäde tunkeutui
ikkunaverhon raosta ja valoi juovan matolle — eilinen eloa uhkuva taulu
oli kuin kuollut.

Hanna soitti aukaisten oven. Palvelija saapui heti.

»Mitä armollinen rouva haluaa?»

»Aion matkustaa. Tuokaa laskuni.»

»Kyllä. Tahdotteko aamiaista, armollinen rouva?»

Hanna nyökäytti päätään myöntäen. Kupillinen lämmintä teetä tekisi
hänelle hyvää. Hän otti kukkaronsa taskusta ja laski rahansa. Hän oli
ottanut mukaan hiukan yli sata guldenia kotoa lähtiessään. Siitä matka:
hänelle jäi vielä viisikymmentäkahdeksan guldenia. Kahdeksan päivää
olivat huoneet jo olleet tilatut — Hanna odotti vavisten, että lasku
olisi suurempi kuin minkä hänen rahansa riittäisivät korvaamaan.

Palvelija toi tarjottimella aamiaisen ja samalla laskun. Hanna kääri
auki paperin.

»Huoneet ovat maksetut eiliseen saakka», huomautti palvelija.

  19-20 p:nä lokakuuta: Huone N:o 20.

      Vaunut...............  2:—
      Kynttilöitä..........  3:—
      Aamiainen............  2:—
      2 päivällistä à 5:—.. 10:—
      Viinejä.............. 18:—
      Sanan viejä........... 1:—
      Huone 1 vuorokausi... 20:—
       Aamiainen...........  2:—
                         FL 58:—

Hanna katsahti ainoastaan loppusummaan ja pani maksun pöydälle.
Palvelija huomasi avaamattomat viinipullot.

»Eikö samppanjaa vähennetä laskusta sekä rouva kreivittären tilaama
mutta syömättä jäänyt päivällinen. Huomaan niiden erehdyksestä tulleen
laskuun.»

»Miten tahdotte, mutta pitäkää jäännös itse. Nyt haluaisin vaunut.»

Tämän jälkeen hän alkoi pakata tavaroitaan. Pienen komean matkalaukun
hän otti myöskin ja pani siihen medaljongin. Eilen elossaolevalta
saamansa lahjat hän tahtoi tänään vastaanottaa kuolleelta, jotteivät ne
joutuisi vieraisiin käsiin... medaljongin hän tahtoi mukaansa hautaan.
Hän oli ihmeissään osoittamastaan tarmosta. Häntä ylläpiti ainoastaan
ajatus päästä näistä noidutuista huoneista, tästä satulinnasta, joka
— niinkuin eräässä sadussa kerrotaan — oli niin loihdittu, että
kultaseinät muuttuivat hautakammion muureiksi ja jalokivet mateleviksi
madoiksi; ja sitäpaitsi hän sai voimia yksinäisen huoneen kaipuusta,
huoneen, joka olisi hänen haavoitetun sydämensä kuolinkammiona.

»Vaunut odottavat», ilmoitti palvelija.

Hanna kiinnitti harsonsa aikoen mennä, kun eilinen herra astui sisään.
Tämän miehen näkeminen oli kuin puukon pisto. Mitähän tuo onnettomuuden
sanansaattaja vielä tahtoi?

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, te lähdette; mitä on tehtävä
flyygelille ja kaikille niille tavaroille, jotka herra kreivi on
jättänyt tänne?»

»Nämä tavarat olivat aiotut minulle. Minä otan osan mukaani. Mutta jos
olette sitä mieltä, etten ole siihen oikeutettu, niin jätän ne heti
takaisin.»

»En ensinkään, armollinen rouva. Päinvastoin tahtoisin tietää, onko
kaikki ollut kuten olla pitää ja miten te haluatte minun menettelemään
flyygelin suhteen?»

»Sitä en tiedä.»

»Tarkoitan, jos te ette siitä huoli? Flyygeli on vuokrattu — jos siis
tehtailija lähettää hakemaan sitä, niin saan vain antaa sen ilman
muuta?»

»Tietysti.»

»Ja huoneita ei tarvitse pitää enää teitä varten?»

»Ei.»

»Siinä tapauksessa on kaikki järjestyksessä.»

Hanna huoahti helpotuksesta. Hän oli jo pelännyt näitten asiain takia
saavansa ikävyyksiä ja olevansa pakotettu ilmoittamaan nimensä ja
arvonsa.

»Odottavatko vaunut?» hän kysyi.

»Ne ovat valmiit!»

Hotellinpalvelija otti hänen molemmat käsilaukkunsa ja kantoi ne
ulko-ovelle. Hanna seurasi. Mutta miten erilaiset olivatkaan ne
tunteet, jotka liikkuivat hänen mielessään hänen nyt astuessaan alas
noita leveitä, ruhtinaallisia portaita, miten toisenlaiset ne, jotka
hänen sydäntään sykähyttivät eilen hänen noustessaan huoneisiinsa!

Hän istuutui vaunuihin.

»Minne ajetaan?» kysyi ovenvartija.

»Pohjoiselle asemalle.» Sieltä hän tahtoi kadota jäljettömiin.

Siten hän ajoi toisen kerran samoja vilkasliikkeisiä katuja. Eilen
hän surkutteli noita edestakaisin kiiruhtavia työmuurahaisia, jotka
olivat niin työssään kiinni, etteivät muuta ennättäneet ajatellakaan,
ja tänään hän kadehti heidän huolettomuuttaan ja elämänhaluaan. Eikä
heidän joukossaan ollut yhtäkään, joka olisi voinut arvata hänen
kurjuutensa! Tuollaisessa yksinäisyydessä keskellä suurkaupungin humua
on jotain kauheata.

Vaunut pysähtyivät asemalle. Kantaja käänsi alas astuinlaudan ja
otti hänen laukkunsa. Hanna maksoi kyydin ja meni asemasillalle.
Täälläkin aaltoili välinpitämättömiä ihmisjoukkoja. Kaikki tuntui
hänestä käsittämättömältä. Hanna molempine käsilaukkuineen oli pieni
aalto ihmismeressä. Kukaan ei kysynyt, mistä hän tuli tai minne meni.
Jokaisella oli kylliksi omassa itsessään. »Onko sinulla laukkuni?» —
»Sano terveisiä sedälle.» — »Siis kirjoitat heti perille saavuttuasi.»
— »Missä on kantajamme?» — »Berliiniin menevä pikajuna kai yhdistetään
tähän.» — »Onnea matkalle.» Tällaista Hanna kuuli ympärillään.

Vihdoinkin puhutteli häntä eräs nuori herra: »Matkustatteko yksin,
kaunis lapsi?» Hanna kääntyi pois vastaamatta. Hän meni odotussaliin ja
istuutui nurkkaan. Kantaja tuli hänen luokseen kysyen:

»Onko armollinen rouva jo ostanut piletin? Ensimäinen soitto kilahti.»

»En, en matkusta tässä junassa. Odotan erästä henkilöä tulevalla.»

Eräs rautatievirkailija avasi lasiovet:

»Paikoillenne, hyvä herrasväki — Brünn, Prag...»

Ihmiset kiiruhtivat ulko-ovelle, Hanna jäi yksin paikoilleen. Sinä
hetkenä hän ei ajatellut onnettomuuttaan; hänellä oli täysi työ
näytellä osaansa. Mitä hyödyttivät hänen aikeensa viedä palvelijat,
ajurit ja kantajat väärille poluille. Kuten karannut rikoksentekijä
hän koetti lakaista umpeen jäljet. Hänen järkensä oli jo niin
uupunut, ettei siihen mahtunut muuta kuin yksi ajatus: olla yksin,
tuntemattomana. Ikäänkuin hän ei nyt jo olisi ollut kyllin yksin ja
huomaamattomana.

Odotettuaan junan tuloa hän meni ihmistulvassa kadulle ottaen ajurin.

»Ajakaa jonnekin esikaupungin hotelliin, johonkin yksinkertaiseen ja
halpaan.»

»Ehkäpä 'Kultaiseen omenaan'?» ehdotti kuski.

Hanna suostui. Äkkiä hän sai tuuman.

»Tiedättekö missä Edelbergien palatsi on?»

»Kreivi Edelbergin? Hänen, joka kuoli tapaturmaisesti eilen?»

»Niin.»

»Kyllä tiedän: oopperan luona.»

»Ajakaa sen ohi ja näyttäkää minulle talo.»

»Hyvä.» Kuski nousi istuimelleen. Hanna nojautui vaununnurkkaan ja
sulki silmänsä. Noin neljännestunnin kuluttua ajuri pysäytti ja koputti
ikkunaan.

»Tuolla, missä on niin paljon vaunuja, on Edelbergin palatsi.»

Hanna katsahti ulos ja näki suuren, komean rakennuksen, jonka pääoven
edessä seisoi useita vaunuja.

»Tahdotteko nousta vaunuista?» kysyi kuski. »Herra raukka makaa kai
kuolinpaareilla, jos te haluaisitte nähdä hänet...»

Hanna taisteli hetkisen. Ei, se olisi liian kauheaa, eikä hänellä olisi
siihen voimia. Hän pidätti kyyneleensä ja sanoi:

»En, en; ajakaa eteenpäin.»

»Kultaiseen omenaan?»

»Niin.»

Yhä edelleen Hanna hillitsi itkuaan, vaikka tunsi, että katkeran tuskan
täyttämä sydämensä olisi saanut siitä lievitystä. Vaunut, jotka olivat
jättäneet Ring-kadun ja kulkeneet yli Elisabet-sillan, jatkoivat
matkaansa Wiedenin esikaupungin sivukaduilla ja pysähtyivät lopuksi
erään yksinkertaisen, kaksikerroksisen talon avoimen portin eteen.

Paitahihasillaan oleva renki avasi vaununoven.

»Voinko saada huoneen?» kysyi Hanna.

»Vai niin, tahdotte huoneen? Minäpä kysyn. — Schani!» huusi hän pihalle
päin, »onko huonetta vapaana?»

»Luulisin olevan», vastasi ääni.

Palvelija, jolla oli likainen lautasliina kainalossa, otti hänen
tavaransa.

»Kas niin, neiti, olkaa hyvä, tätä tietä. Ajuri maksaa kaksi guldenia.»

Hanna maksoi. Sitten hän seurasi edellä kulkevaa palvelijaa eteisen
läpi. Tallin, kyökin ja viinin haju löi häntä vastaan. Opas vei hänet
kapeita rappusia matalan oven luo, jonka hän työnsi auki.

»No — sopiiko tämä huone teille? Meillä ei ole muuta huonetta.»

Huone oli yksi-ikkunainen, ilman mattoa ja verhoja; siellä oli
sänky, sohva, piironki, kaksi pöytää ja vaatenaulakko; kaikki oli
köyhää ja ikävännäköistä, kuten aina kolmannen tai neljännen luokan
hotelleissa. Mutta Hanna ei välittänyt siitä; hän halusi vain rauhaa ja
yksinäisyyttä.

»Kyllä, kyllä se on hyvä. Jos jotain tarvitsen, niin soitan.»

Sitten hän sulki oven ja heittäytyi sohvalle, antaen kauan pidätettyjen
kyynelten vapaasti tulvia.



XII.


Loppumattomiin saakka ei voi itkeä. Muutaman tunnin kuluttua Hanna
makasi kyyneleettömänä, uupuneena, murtunein mielin. Joku koputti
ovelle. Tämä sai Hannan irtaantumaan synkistä ajatuksistaan, ja hän
aukaisi oven. Tarjoilija toi matkailijakirjan.

»Pyytäisin teitä kirjoittamaan arvoisan nimenne.»

Hannan sydämeen koski: hänellä ei ollut enää mitään nimeä. Hän
oli tuhlannut »arvoisan nimensä». — Hän kirjoitti: »Anna Meyer.»
»Lukemattomien ihmisten nimi on Meyer», ajatteli hän, »siihen ei kukaan
kiinnitä huomiota.»

»Haluaako neiti syödä? Olen ottanut mukaan ruokalistan.»

Silloin Hanna huomasi olevansa nälissään.

»Kyllä, tuokaa minulle annos liemiruokaa.»

»Entä muuta?»

»Mitä hyvänsä.»

»Kenties leikkele perunamuhennoksen kanssa ja olutta», ehdotti
tarjoilija.

»Mitä haluatte», toisti Hanna. Tarjoilijan kattaessa pöytää — mikä
ero eilisten päivällisvalmistusten ja tämän välillä! — Hanna meni
ikkunan luo, avasi sen ja alkoi katsella ulos. Mikä ero tässäkin
verrattuna hänen eilen hotellinparvekkeelta saamiinsa vaikutelmiin.
Ikkuna avautui ahtaalle, kivillä lasketulle pihalle. Keskellä pihaa
oli omnibusvaunu, jonka pyöriä renki piippu hampaissa puhdisteli.
Kaivon luona ammensi joku keittiöhenkilökuntaan kuuluva vettä suureen
astiaan, minkä sitten kantoi pois päänsä päällä. Sitten saapui
pihaan posetiivinsoittaja, asetti kidutuskapineensa paikoilleen ja
alkoi soittaa. Tähän sietämättömään musiikkiin sekoittautui huutoja
anniskeluhuoneesta, nopeitten askelten ääniä, avattujen ja suljettujen
ovien kolinaa, astioiden helinää ja kovaäänistä puhelua, mikä kaikki
tekee tämänluokkaisen ravintolan niin rauhattomaksi.

Hanna sulki ikkunan ja istuutui syömään valmistettua päivällistään.
Hän oli luullut olevansa sellaisen surun ja tuskan vallassa, että
hänen olisi mahdoton syödä mitään, ja häntä kummastutti nyt, että
ruoka maistui ja, mikä hänestä oli vieläkin kummallisempaa, että se
maistui hyvältä. Murtunut sydän ja wieninleikkele! Näitä kahta asiaa
ei suinkaan romaanissa voisi panna vierekkäin; mutta todellisuudessa
on laita toisin. Siinä nuori, terve ruumis vaatii — huolimatta
moraalisista iskuista — ruokaa, juomaa ja lepoa. Tämmöisten nautintojen
hetkinä on suru, ainakin ulkonaisesti, unohdettu; — se on tosin
jäljellä, sille tietää kokonaan kuuluvansa, mutta on kuin se olisi
hetkeksi poistunut viereiseen huoneeseen odottamaan.

Syötyään aterian ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä huumaavan oluen
sai Hanna, lopen uupunut kun oli, vastustamattoman halun nukkua. Hän
vastusti yhäti murtavaa suruaan, paneutui vuoteelleen ja vaipui syvään,
monituntiseen uneen.

Hänen herätessään oli jo pimeä. Liiankin äkkiä muistui hänen mieleensä
asemansa synkkyys. Tuntui siltä, kuin armonaika olisi loppunut; huolet
valtasivat hänet uudelleen, ja Hanna antautui niille kokonaan.

Hän nousi, soitti palvelijaa pyytäen valoa ja kirjoitustarpeita.
Ihmisillä, jotka aikovat kuolla, on ainakin useimmilla — halu lausua
kirjalliset jäähyväiset maailmalle.

Taaskin Hanna vietti kauhean yön. Hän vuoroin kirjoitti, itki
ja rukoili. Medaljonki, missä oli hänen rakastettunsa kuva, oli
avoinna hänen edessään, ja hän kiusasi itseään sitä katsomalla.
Vihkisormuksensa hän otti sormestaan ja lisäsi tuskiaan soimaamalla
itseään valojensa rikkomisesta. Vihdoin hän otti matkalaukustaan erään
hajuvesipullon ja valeli käsiään sen sisällyksellä — tuoksulla, mikä
joka hetki muistutti häntä eilispäivän komeuden- ja rakkaudenunelmista
ja alituiseen tuntui kuiskaavan hänelle: — »mennyttä, iäksi mennyttä!»
Hän kirjoitti kirjeitä itselleen, miehelleen, kadottamalleen armaalle,
kummitäti Dorille... hän itki ajatellessaan petettyä puolisoaan,
onnetonta viettelijäänsä, runneltua nuoruuttaan. Hän loihti sielunsa
silmien eteen mitä kauheimpia näkyjä: hän näki hylkäämänsä Ewaldin
tuskan; Edelbergin kuoloon-suistumisen, hänen katukiviin musertuneen
päänsä, hänen paareille nostetun ruumiinsa; hän näki itsensä,
miten hänet huomenna tai ylihuomenna löydettäisiin vuoteesta tässä
yksinkertaisessa hotellihuoneessa — kalpeat kasvot muuttumattoman
kauniina, mutta rinta kuulan lävistämänä... Tämä toinenkin yö oli
surujen ja kauhujen yö.



XIII.


Milloin kuolemaantuomitulla on armahdusoikeus omissa käsissään, pannaan
tuomiota harvoin täytäntöön. Ainoastaan ensi tuskan katkerampana
hetkenä voi ihmisellä olla mielipuolisuutta muistuttava voima riistää
henki itseltään. Ehkäpä Hannakin, jos hänellä olisi ollut myrkkyä
saadessaan Hotel Imperialissa tietää kamalan surusanoman, olisi
käyttänyt sitä; mutta kun hän oli siirtänyt ratkaisevan askeleen
muutamia päiviä tuonnemmaksi, kävi hänelle samoin kuin samoissa
olosuhteissa kaikille muillekin, jotka anovat itseltään ja saavat
armahduksen. Kuolemaan on aina aikaa, ja elämällä, kovimmissakin
kohtaloissa, on arvaamaton arvonsa.

Hän vietti siten muutamia päiviä vuoroin suunnattomasti surren, vuoroin
lepoa saaden, milloin jäähyväiskirjeitään kirjoittaen, milloin miettien
aseen ostoa. Ja sillä välin oli hetkiä, jolloin hän ei ajatellut
mitään, jollei juuri elämisen mahdollisuutta, jolloin hänestä oli
ilo saada syödä, tai peilistä katsella kuvaansa ja tietää, että oli
vielä elävien joukossa. Muutamien sellaisten päivien kuluttua hän oli
heittänyt kuolemanajatuksen mielestään, sillä eräänä aamuna, nukuttuaan
hyvin, hän heräsi ajatukseen: »Ei, en tahdo kuolla. Tahdon vaeltaa
elämäni loppuun.»

Hänen tehtyään tämän päätöksen vierähti raskas kivi hänen sydämeltään.
Hän olisi voinut syleillä itseään sellaisesta suurenmoisesta lahjasta.
Sillä hän tiesi — ihmisessä asuvan kaksinaisuuden takia — että hän,
Hanna, oli tehnyt suuren uhrauksen päättäessään elää raskasta, suruja
täynnä olevaa elämää.

Mutta mihin hänen oli ryhdyttävä? Niihin olosuhteisiin, joissa
hän oli ollut tähän saakka, hän ei saattanut palata. Hänen täytyi
joutua uusiin. Ja tässä oli hänellä apuna monet lukemansa romaanit.
Miten usein hän olikaan ajatuksissaan seurannut sankaria, joka
menetettyään omaisuutensa tai jonkun muun syyn takia sai alottaa
uutta elämää, joutua maailmalle ansaitakseen leipänsä ja sitten
odottamatta oli joutunut onnen syliin. Ei, onnelliseksi hän ei
enää koskaan tulisi, keskeytti hän ajatusjuoksunsa, mutta olisihan
kuitenkin mielenkiintoista hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä kantaa
onnettomuutensa.

Pöydällä oli lehti. Se oli »Fremdenblatt», jonka hän oli pyytänyt
saadakseen lukea yksityiskohdittain kreivi Edelbergin hautajaisista.
Hänen ruumiinsa oli viety joitakuita päiviä sitten rautatieasemalle
saatettavaksi perhehautaan, ja suuret joukot vaunuja, sekä hovista
että aatelistosta, oli ollut surusaattueessa. Mitenkä usein ja
surun voittamana Hanna olikaan lukenut tätä! Mutta hän oli myöskin
katkerin tuntein lukenut lehden muun sisällyksen. Sanomalehdellä on
nimittäin yksilöllisessäkin surussa sama tunteeton ja välinpitämätön
ulkomuoto kuin tajuntaa vailla olevalla luonnolla tai vieraalla
ihmisjoukolla. Sellainen sanomalehti on peilikuva maailmasta, jossa
kaikki käy tasaista, määrättyä kulkuaan, jos kohta yksityisten sydämet
särkyvät tai jos he kadottavat kaikkensa. Eduskunnissa säädetään
lakeja; hallinnollisia tiedonantoja vaihdetaan; kuninkaallisia
juhlia toimeenpannaan; kongresseja kokoontuu; näyttelyjä avataan;
jossain teatterissa alkaa vierailunäytäntö; sirkuksessa annetaan
hyväntekeväisyysnäytäntö; talonmies hakee paikkaa; valtion
obligatsionit ovat nousseet kaksi prosenttia; neljännen rivin
aitio on tilattavissa Burg-teatterin vakinaisia näytäntöjä varten;
paremmanpuoleinen asunto talleineen ja vaunuliitereineen; kertomusta
sanomalehden ala-kerrassa jatketaan huomenna j.n.e. vaikka samassa
lehdessä kerrotaan, että se ainoa mies, jota hän rakasti, jonka käsiin
hän oli antanut koko tulevaisuutensa, nyt saatetaan perhehaudan iäiseen
lepoon.

Hanna silmäili vielä kerran sanomalehteä. Hän halusi heittäytyä alati
hyörivään elämänpyörteeseen. Hänkin halusi olla kylmä tuntemassaan
surussa ja taistella olemassaolonsa puolesta, ikäänkuin sitä ei mikään
olisikaan järkyttänyt.

Siinä tarkoituksessa hän alkoi lukea lehteä vielä kerran. Ehdittyään
otsakirjoitukseen »Taide ja teatteri» kyseli hän itseltään, eikö
hän voisi antautua näyttelijättären uralle. Edellisenä talvena,
kenraalittaren keskiviikkokutsuissa, hän oli eräässä seuranäytelmässä,
»Pianon ääressä», niittänyt myrskyisää suosiota nuoren lesken osassa.
Sana »piano» taasen vei hänen ajatuksensa toisaalle: eikö hän voisi
päästä konservatorioon soiton opettajaksi. Tai miksikä hän ei voisi
ruveta opettajaksi, kun hänellä kerran oli niin suuret musikaaliset
edellytykset ja laaja kielitaito? Hän etsi ilmoitusosastosta sopivaa
paikkaa. Silloin kiintyi hänen katseensa osastoon: »Rouvan-apulaiset»
ja luki edelleen: »... ja lapsenneidit saavat paikkoja ilmoittautumalla
rouva Bergin yleismaailmallisessa koulutoimistossa Kärthnerkatu N:o
4». Hanna kirjoitti muistiin osoitteen. »Operettilaulajattaret saavat
paikkoja» luki hän eräästä toisesta ilmoituksesta, jossa mainitun
osoitteen hän myöskin merkitsi muistiin.

Hanna alkoi laskea rahojaan. Hänellä oli jäljellä ainoastaan muutamia
guldeneja, sillä edellisenä päivänä tuodun huonelaskun hän oli heti
maksanut. Hänen varansa eivät mitenkään riittäisi siihen saakka, kunnes
hänen onnistuisi saada sopiva paikka. Sitäpaitsi hänen oli pakko tehdä
välttämättömiä ostoksia pukunsa takia. Hänellä ei niinmuodoin ollut
muuta neuvoa kuin myydä medaljonkinsa. Se oli hänen ensimäinen uusi
surunsa. Hellävaroen hän irroitti siitä rakkaan vainajan kuvan, jonka
kätki muistikirjaansa. Medaljongin hän pani kukkaroonsa.

Hän pyysi aamiaisensa. Juotuaan kahvin hän pani hatun päähänsä ja
kiinnitti harson pesupöydän yläpuolella riippuvan pienen peilin edessä.
Vaikka lasi oli vihertävä, näki hän peilissä kauniit, kukoistavat
kasvot.

»Ei, ei — en tahdo kuolla», toisti hän.

Hän lähti tänään ulos ensi kerran senjälkeen kuin oli huoneeseen
muuttanut. Kevein askelin hän kiiruhti kapeita portaita alas, ohi
avoimen ravintolahuoneen oven, josta häntä vastaan tuoksahti lautasten
kolina ja ruuanhaju, sekä jatkoi matkaansa portin kautta kadulle.

Oli kaunis, aurinkoinen syksyaamu. Katu, jonka varrella »Kultainen
omena» sijaitsi, oli todellinen esikaupungin katu mataline taloineen,
muutamine puoteineen, vähine liikkeineen. Siellä täällä näki jonkun
palvelustytön kori käsivarrella tai jonkun työläisen nahkaesiliinoineen
— joitakuita työkärryjä sekä pieniä, koirien vetämiä maitorattaita. Jos
Hanna nyt olisi astunut ulos Ring-kadun varrella olevasta hotellista,
olisi hän ollut paljon masentuneempi. Hän olisi häntä ympäröivässä
loistossa, jota hän tuskin oli ehtinyt tuntea ja jonka oli heti
saanut jättää, ollut paljon yksinäisempi, joten hänen surkeutensa
olisi tuntunut kaksin verroin raskaammalta kantaa. Mutta tässä
jokapäiväisessä, köyhässä seudussa hän tunsi omaavansa suunnattoman
elämänhalun. Hänhän oli kaunis, monipuolisesti kehittynyt ja hieno; hän
tuli varmaankin lukemaan mielenkiintoisempia lukuja elämän kirjasta
kuin ne, jotka esiintyivät yksinkertaisina vihanneksenmyyjinä.

Hanna kuljeskeli kauan kaduilla. Hän oli aivan oudossa kaupunginosassa
ja meni minne sattui, sillä kaikki kadut olivat toistensa kaltaisia.
Hän etsi jotain jalokivipuotia, mutta ei löytänyt. Vihdoin hän
saapui eräälle pikkukadulle, jossa molemmilla puolilla oli
ainakin kuusi rihkamakauppaa vierekkäin. Hanna oli tullut n.s.
»Tandelmarktille». Erään puodin näyttelyikkunoissa hän huomasi vanhojen
pronssikynttilänjalkojen, taulunkehyksien, vanhanaikuisten kellojen
y.m. joukossa muutamia koruja.

Hanna astui sisään. Hän halusi tarjota medaljonkiaan uteliaisuudesta,
saadakseen tietää sen hinnan. Missään tapauksessa hän ei aikonut myydä
sitä, ennenkuin myöskin oikea jalokivikauppias olisi sen arvioinut.
Hän oli — huolimatta kokemattomuudestaan sellaisissa asioissa — varma
siitä, että tällaisessa sekatavarakaupassa se arvioitaisiin vallan
liian huokeaksi.

Puodin omistaja, joka työskenteli puodin toisessa päässä, raivasi
itselleen tietä kaikenlaisten huonekalujen seassa.

»Miten voin palvella teitä? Mitä te haluatte, armollinen rouva?»

»En mitään, kiitän — en tahdo ostaa mitään. Päinvastoin — tahtoisin
myydä tämän», ja otti medaljongin taskustaan.

Mies otti sen käteensä ja käänteli sitä edestakaisin niin, että
auringonsäteet tanssivat sateenkaaren värisinä hehkutanssiaan kivissä.
Kauppias katsahti Hannaan.

»Paljonko tämä maksaa?»

»En tiedä...» vastasi hän empien, »paljonko te tarjoatte?»

»Kivet ovat kylläkin oikeita, mutta ne ovat Kap-kiviä — kellertäviä;
loisteettomia — ei sillä ole paljoakaan arvoa.»

»Olkoon miten tahansa — paljonko maksatte siitä?»

Taasen hän käänteli kimaltelevaa korua, punnitsi sitä kädessään,
asetteli silmälasinsa paikoilleen samalla heittäen Hannaan terävän
syrjäkatseen. Monta kertaa yskittyään ja kakisteltuaan hän lopuksi
sanoi: »Kaksisataa guldenia.»

»Luultavasti se on kymmenen kertaa sen arvoinen», ajatteli Hanna ja
ojensi kätensä, saadakseen omaisuutensa takaisin. »Se on liian vähän»,
sanoi hän, »antakaa...»

»No, miten paljon te tahdotte?»

»En mitään... tahdoin vain kysyä. Mahdollisesti myön sen joskus
myöhemmin, olkaa hyvä ja antakaa se minulle...»

Mutta mies ei jättänyt korua käsistään. Hän työnsi silmälasinsa otsalle
ja astui lähemmäksi Hannaa, katsoen häneen hävyttömästi.

»Mistä olette saanut tämän medaljongin, kaunis tyttöseni, jos saisin
tietää.»

Hanna punastui.

»Miksi te punastutte noin?»

»Siksi että uskallatte tehdä minulle noin nenäkkään kysymyksen. Antakaa
takaisin omaisuuteni.»

»Tämä on hyvin epäilyttävää. Usein tarjotaan rehelliselle ihmiselle
varastettua tavaraa, ja jäljestäpäin saa siitä kaikenlaista harmia.»

»Te menette liian pitkälle. En ole enää halukas myymään medaljonkiani,
joten te ette joudu välikäteen... antakaa se minulle.»

»Tämä on vielä epäilyttävämpää. Entä jos kutsuisin poliisin, joka veisi
teidät oikeuteen, hyvä neiti; siellähän te voisitte kertoa, mistä
olette korun saanut, ilmoittaa nimenne, näyttää paperinne...»

Hanna kalpeni. Mitenkä hän voisi ilmaista itsensä — ilmaista miehensä
kunnianarvoisan nimen ja oman häpeänsä? »Oi Jumala, hyvä Jumala»,
ajatteli hän itsekseen, »onko elämä, jonka itselleni lahjoitin,
kuitenkin kauheampi kuin kuolema?»

Kauppias huomasi hänen hämmennyksensä ja käytti sitä hyväkseen.

»No, no, älkää olko levoton, neiti hyvä; voihan sattua, ettette halua
ilmaista nimeänne. Naisilla on useinkin syynsä hankkia hiukan rahaa
tuntemattomana. Minä ummistan tällä kertaa silmäni. Jättäkää korunne
tänne, ja minä uhraan kaksisataa guldeniani ja jätän teidät rauhaan
kauniitten kasvojenne takia.»

»Mutta ellen halua myydä medaljonkiani?»

»Niin kutsun poliisin.» Hanna ymmärsi nyt, että mies tahtoi hyötyä
hänen kustannuksellaan. Mutta summa oli hänestä toistaiseksi kyllin
suuri — ja mieluummin näin kuin joutua vieraitten ihmisten kyseltäväksi.

»No niin», sanoi hän syvän nöyryytyksen punan noustessa hänen
poskilleen, sillä varmasti piti mies häntä varkaana, »antakaa minulle
rahat.»

»Kas niin! Minä jo heti arvasin, että me sopisimme asiasta.»

Hän avasi pöytälaatikon ja laski rahat Hannan käteen. »Kas, tässä on
sata — sataviisikymmentä kaksisataa — koko sievä summa — olen antanut
narrata itseäni maksamaan liian paljon tuollaisesta mitättömästä
tavarasta, jossa on arvottomia Kap-kiviä. Sen olen tehnyt vain siksi,
että olette niin kaunis, hyvä neiti, ja minä luen teidät mielelläni
ostajapiiriini. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta, olen
alati palveluksessanne.»

Hanna ei kuunnellut häntä enää. Hän tunsi itsensä ikäänkuin
pelastuneeksi ryövärien käsistä synkässä metsässä. Poikettuaan
sivukadulle hän näki tyhjät vaunut, kutsui ajurin ja istuutui.
»Kultaiseen Omenaan!» Tänään ei häntä haluttanut ryhtyä enää mihinkään.
Se oli onnettomuuksien päivä.

»Minun täytyy rauhoittua moisesta kauhusta», hän sanoi itsekseen.
»Huomenna alotan kohtalokkaan vaelluksen.»



XIV.


Seuraavana aamupäivänä kello yhdentoista ajoissa Hanna jälleen lähti
liikkeelle. Tällä kertaa hän kyseli ohikulkevilta suuntaa saapuakseen
oopperakortteliin, jossa hän aikoi käydä jossain teatteritoimistossa.
Hänelle neuvottiin ensin Wiedenin pääkatu, joka vei suoraan
Nasch-torille, mistä hän helposti löytäisi edelleen.

Mikä melu ja liike! Hanna kulki katuja muodostavien hedelmäkojujen
välissä ja ihaili korkeiksi pinoiksi asetettuja syksyn antimia —
rypäleitä, päärynöitä ja pähkinöitä. Sivuutettuaan Elisabet-rakennuksen
hän oli jo mainitussa kaupunginosassa. Eräs virkamies neuvoi häntä
hakemalleen poikkikadulle, ja kohta hän löysi talonnumeron. Talo oli
kaunis, uusi ja komea; siihen johti leveä portti ja komeat raput,
kuten muihinkin tämän kaupunginosan taloihin. Ensimäisen kerroksen
oikeanpuoleisessa ovessa oli mustassa nimikilvessä kultakirjaimilla:
»Tohtori Süssherzin teatteritoimisto.»

Ennenkuin Hanna soitti, viivähti hänen kätensä hetkisen nappulassa.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Portaat eivät olleet kuitenkaan olleet
korkeat tai vaivalloiset. Mutta ken joskus on kulkenut sellaisen
tien armonanojana, paikanhakijana, neuvoa pyytävänä sairaana — tai
astuakseen ratkaisevan askeleen, hän tietää liiankin hyvin, miltä
tuntuu seisoa vielä suljetun oven takana, nousta sinne johtavia
portaita. Mieluimmin kääntyisi takaisin — ainakin viivyttäisi asiaa.
Epäröidään soittaa — tahdotaan hengähtää, niin levottomana ja
hengästyneenähän ei sovi astua sisälle....

Hanna asettui käytävän ikkunan luo rauhoittumaan. Samassa saapui
silmäänpistävän ylellisesti puettu nuori neiti. Empimättä hän soitti
toimiston kelloa. Ovi avautui, ja Hanna käytti tilaisuutta hyväkseen
seuraten vastatullutta. Molemmat naiset sivuuttivat etuhuoneen
sekä astuivat suurenpuoleiseen saliin. Täällä otettiin ensintullut
kovaäänisesti tervehtien vastaan, johon tervehdykseen hän vastasi yhtä
kaikuvasti: »Jumala varjelkoon teitä, lapset!»

Huone oli konttoriksi järjestetty. Kahden suuren kirjoituspöydän
ääressä, joista toinen oli aitauksentapaisen irtoseinän takana,
kirjoitti monta nuorta miestä. Aitauksen edessä seisoi muutamia herroja
vilkkaasti keskustellen. Eräs, hattu päässä, oli juuri poismenossa.

»No niin», sanoi hän, »minä sähkötän heti näytännön loputtua.»

Hän meni ovea kohti, mutta samassa saapui jotenkin huolimattomasti
puettu nuori mies huoneeseen.

»Terve!» sanoi hän, ottamatta niskaan valunutta hattuaan päästä, »mitä
uutta kuuluu?»

»Tällä hetkellä ei mitään, herra Wilder», vastasi eräs kirjureista.

Viimeksimainittu nousi tervehtiäkseen nuorta neitosta.

»No mitä te tiedätte kertoa, neiti Milli? Ette kai te vain ole
paikatta? Minulle on sanottu, että Itävallan, Pietarin ja Amerikan
saksalaiset teatterit kiistelevät teistä.»

»Voi teitä härnäilijää», vastasi Milli neiti Wienin murteella. »Te
tiedätte kyllin hyvin, etten pitkiä aikoja kestä samassa paikassa. Olen
taas purkanut tirehtöörini kanssa. Saako tavata tohtoria?»

»Heti. Odottakaa hetkinen. Siellä on joku — ensi basso, luullakseni.»

Viereisen huoneen ovi avautui, ja hienon näköinen herra astui
huoneeseen. Hän tervehti kohteliaasti läsnäolevia poistuen etuhuoneen
kautta.

»Tuo basso ei ollut hullumpia», sanoi neiti Milli. »Nyt varmaankin on
pääsy pyhättöön vapaa.»

»On. Teidän harvinainen käyntinne on tuottava herra von Süssherzille
paljon iloa.»

»Todella harvinainen. Joka neljännesvuosi tarvitsen uuden paikan; minä
olen paras liikkeenne käyttäjä.» Tätä sanoessaan hän poistui nauraen
toiseen huoneeseen.

Hanna oli sillä välin mennyt pöydän luo.

»Minä kuulostelisin jotain paikkaa.»

Puhuteltu katsahti äskensaapuneista kirjeistä ja sanomalehti pakoista
nuoreen naiseen ja silmäili häntä ahnain katsein.

»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, neitiseni», sanoi hän. »En luule
kestävän kauan, ennenkuin neiti joka sinne äsken meni, on saanut
asiansa esitetyksi tohtori Süssherzille.»

Hanna poistui pöydän luota ja istuutui huoneessa olevalle pienelle
sohvalle. Hän katsahti ympärilleen. Vastakkaisella seinällä oli
piano — varmaankin sitä käytettiin säestettäessä oopperaan ja
operettiin pyrkijöitä. Seinillä oli koko joukko erisuuruisia valokuvia
taiteilijoista kaikenlaisissa puvuissa. Rintakuvia, visiitti- ja
kabinettikuvia, päitä luonnollisessa koossa, ja useimmissa kuvissa
oli omakätinen luonteenomainen nimikirjoitus. Niiden joukossa oli
Klara Ziegler Medeana, rouva Wolter Maria Stuartina, Lewinsky Richard
III:na, Maria Wilt Normana, monia tanssijattaria viehkeissä asennoissa,
lyhyissä hameissa, uskomattoman suurijalkaisia — ja näiden lisäksi
oli vielä sekä tuntemattomien että tunnettujen, kumpaakin sukupuolta
olevien taiteilijain valokuvia. Seinillä riippui myös suuri joukko
kirjavia teatteri-ilmoituksia. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli
suuri joukko sanomalehtiä — enimmäkseen teatterilehtiä.

Hanna katseli niitä etupäässä välttääkseen huoneessa olevien nuorten
miesten uteliaita katseita. Häntä pelotti, että joku puhuttelisi
häntä. Hanna tunsi itsensä hyvin epävarmaksi ja alkoi ajatella olevan
parasta palata kotiin tyhjin toimin. Sillä näin ensi kerran hätäisesti
silmäiltyään teatterimaailmaan hän huomasi sen olevan itselleen vallan
vieraan, ettei hänellä ollut aavistustakaan sanomalehdissä mainituista
ammattitiedoista, joita seinillä olevat muotokuvat ja ilmotukset
edustivat ja jota pöydillä olevat kirjepakat koskivat.

Ulko-ovi avautui jälleen, ja kaksi naista astui sisään; nähtävästi äiti
ja tytär. Nuoremmalla oli nuottirulla kädessä.

»Nöyrin palvelijanne», sanoi kirjoituspöydän ääressä oleva nuori mies.
»Neidinhän tuli suorittaa laulunäyte tänään, eikö niin?»

»Niin», vastasi äiti, »hänellä on nuottinsa mukanaan.»

»Olkaa hetken aikaa kärsivällisiä. Tohtori Süssherz on kohta täällä.
Olkaa hyvät ja istukaa niin kauaksi.»

Naiset istahtivat lähelle Hannaa. Tytär huokasi tuskaisesti.

»Oletko taas peloissasi, Emma?» kysyi toinen hiljaa.

»Oh, kauheasti... pelkään, etten ensinkään osaa laulaa, kurkkuni on
niin kuiva.»

»Sinun täytyy rauhoittua.»

»Niin, jospa voisin.»

»Voi kaiken minkä tahtoo. Älä nyt häpäise itseäsi.»

»Oi, jospa se jo olisi ohi!»

»Puhut kuin olisit hammaslääkärin odotushuoneessa.»

Siinä äiti oli oikeassa: useimmat odotushuoneet, ei vain mainittu,
tekevät mielen tuskaiseksi.

Vähän sen jälkeen tulivat neiti Milli ja tohtori Süssherz toisesta
huoneesta. Viimemainittu tervehti läsnäolevia.

»Te tulitte kuitenkin, neiti Wirth», sanoi hän levottomalle tytölle,
»sepä oli oikein. Minä tarvitsen juuri erään nuoren, dramaattisen
tähden maaseudulle. Mutta tietenkin... minun täytyy ensin kuulla teidän
laulavan. Entä mitä te haluatte, armollinen neiti?» kysyi hän Hannaan
kääntyen.

»Tahtoisin puhua kanssanne... neuvotella... jostain paikasta.»

»Hyvä, hyvä. Siitä voimme sittemmin jutella rauhassa. Ensin täytyy
päättää tästä neidistä. Mehlmann, olkaa hyvä ja säestäkää.»

Nuori mies meni pianon luo. Neiti Wirth kalpeni ja meni lähemmäksi
asettaakseen nuotit paikoilleen.

»Rohkeutta!» kuiskasi äiti hänelle.

»Mitä tahdotte laulaa ensin?» kysyi säestäjä selaillen nuotteja.

»Mitä nuotteja teillä on mukana, neiti?» keskeytti asiamies.

»Suuri aaria Taika-ampujasta ja Alicen aaria: 'mene, mene' ynnä
kreivittären kavatiina Figaron häistä.»

»Voimme alottaa Taika-ampujalla», määräsi herra von Süssherz.

Nuori tyttö — hän ei muuten ollut niinkään nuori, noin
kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen, paitsi opintoaikaansa
— asettui alkusäveliä soittavan säestäjän viereen. Kaikki
huoneessa-olijat olivat asettuneet odottavaan asentoon. Kuulijakunta
tuntui yhtä arvostelevalta kuin teatteriyleisö.

Onneton oli jo menettänyt voittomahdollisuuden ennen alkua, sillä hänen
kasvoissaan kuvastuva pelko, hänen ryhtinsä, kaikki, tarttui kuulijaan,
vaikuttaen kuin sähkövirta esiintyvän ja kuulijan kesken.

Etusoitto oli lopussa. Mutta laulajatar ei alottanut aikanaan. Hän
tunsi kai omituisen kuivuuden kurkussaan. Säestäjä alotti alusta. Nyt
hän yhtyi luentalaululla:

    »Wie nahte mir der Schlummer —
    Bevor ich ihn geseh'n!»

mutta ääni oli heikko, epävarma.

»Rohkeutta, Emma!» huudahti äiti vieden häneltä viimeisenkin rohkeuden,
sillä hän huomasi nyt alottaneensa huonosti.

Hän jatkoi:

    »Ach, Liebe pflegt mit Kummer
    Stets Hand in Hand zu geh'n.»

Tämän hän esitti paremmin, sillä hän sai laulussa esiin omat surunsa.
Resitatiivin yli hän pääsi onnellisesti. Lyhyiden, katkonaisten
lauseiden välissä oli laulajattarella tilaisuus hengähtää ja korkean
pitkän fissin lauseessa: »Wie schön ist diese Nacht», lauloi hän
kauniilla, sointuvalla äänellä.

Mutta andante:

    »Leise, leise, fromme Weise»,

ei ottanut onnistuakseen. Neiti Emma lauloi aariansa kyllä loppuun ja
osui lopussa korkean h:n kohdalla melkein oikeaan — vain neljäsosan
ääntä matalampana — sillä hän oli ajatellut sitä koko allegron aikana;
mutta hän itse kuten kuulijatkin olivat jo aikaisemmin selvillä siitä,
ettei hän ollut kestänyt koetusta.

Asiamies nousi paikoiltaan, samoin säestäjä. Toista aariaa ei tarvittu.
Laulajattaren poskilla paloi kuumeinen puna.

»Mutta Emma, miten oletkaan laulanut! Uskokaa minua, herra tohtori, en
ole tuntea tytärtäni — vallan vieras ääni...»

»Neidiltä puuttuu koulutusta. Luulen teillä, neiti, kyllä olevan
taipumuksia... työskennelkää, harjoitelkaa ahkerasti...»

Nuori tyttö mykistyi.

»Häneltäkö puuttuisi koulutusta!» huudahti rouva Wirth, »hän on
seitsemän vuoden ajan opiskellut paraimpien opettajien luona...
Milanossa, Pariisissa...»

»Sittenkin neuvoisin neitiä kääntymään rouva professori Marchesin
puoleen, ja sitten kun tyttärenne on hänen luonaan lopettanut, voisi
hän tulla uudelleen luokseni. Asiain näin ollen en mitenkään voi
tarjota hänelle paikkaa saattamatta taidelaitostani huonoon valoon.»

»Mutta älkää arvostelko häntä tämän kokeen nojalla, herra tohtori...
ajatelkaa toki pelkoa...»

»Armollinen rouva, pelko näyttämöllä olisi varmaankin kymmenkertainen,
ja yleisö arvostelee esitystä eikä tunteita, jotka saattavat vaikuttaa
esitykseen.»

»Tule, äiti», sanoi neiti Emma liikutuksesta väräjävällä äänellä;
»totta on, että olen laulanut hyvin huonosti... joka suhteessa
huonosti.»

Asiamies ojensi hänelle kätensä.

»Älkää antako mielenne lannistua, opiskelkaa yhä edelleen ja koettakaa
saada esiintyä useammin pienemmissä seuroissa, niin pelkonne vähitellen
haihtuu.»

»Sitä tuskin luulen», sanoi hän surullisesti. »Mennään nyt, äiti.»

Hän kiersi nuottinsa kokoon.

»Hyvästi — näkemiin», sanoi asiamies vastaukseksi molempien naisten
äänettömään kumarrukseen heidän lähtiessään huoneesta.

Hanna oli hyvin kiusaantunut näkemästään ja kuulemastaan. Asiamies
ja nuo muut olivat nähtävästi tottuneet sellaiseen, sillä heissä ei
huomannut sääliä. Neiti Milli sanoi ainoastaan:

»Lapsi raukka... minun käy häntä todella sääliksi. Lyön vaikka vetoa
siitä, että hän tuolla ulkona nyt vuodattaa katkeria kyyneleitä, joskin
hänen onnistui hillitä itseään täällä.»

»Laulakaa meille jotain, neiti Milli», sanoi pianon ääressä istuva, »se
tuottaisi meille suuren nautinnon.»

»Olkaa hyvä», sanoi asiamies Hannalle avaten oven
vastaanottohuoneeseensa.

Neiti Milli oli mennyt soittokoneen luo ja säestäjä alkoi soittaa,
joten sekä Hanna että asiamies pysähtyivät puolitiessä kuuntelemaan.
Laulajatar oli ottanut hatun päästään ja pudisti kiharoitaan katsellen
ympärilleen mielistelevin katsein, hymyilevin silmin, ikäänkuin tahtoen
sanoa: »Se kuuluu asiaan.» Hän oli kauempaa hyvin kaunis. Hänen
puuteroitua otsaansa vasten näyttivät tushilla piirretyt silmäkulmat
niin päättäviltä, tummien silmien salamoidessa. Suurenmoisesti hän
alotti aarian »Kauniista Helenasta», mikä aaria loppui sakeisiin:

    »Was doch das Herz Aphroditens bewegt.
    Dass sie der Tugend, der Tugend nur Fallstricke legt.»

Ja vielä kerran:

    »Was doch das Herz — Aphroditens be — (korkea
    fiss) weeegt...» — mikä viehkeys — »Dass sie der
    Tugend, der Tugend» — oi veitikkaa — »nur Fall.»

syvällä täyteläisellä rintaäänellä, ja heittäen pään taaksepäin hän
lopetti: »nur Fall-stri-cke legt».

»Hyvä, hyvä!» huusivat kaikki taputtaen käsiään. Asiamieskin yhtyi
heihin. Neiti Millin voitonriemuinen ilme näytti sekin olevan pelkkää
itselle omistettua suosionosoitusta.

»No, tämä saa riittää, minun pitää jo lähteä», sanoi hän pannen hatun
päähänsä. »Minulla on niin paljon toimitettavaa. Hyvästi, lapset!»

»Hyvästi, hyvästi!» huudettiin kuorossa hänen jälkeensä, ja samassa hän
katosi.

Tämä esiintyminen oli Hannaan vaikuttanut vieläkin tuskaisemmin
kuin edellinen. Tuon hiljaisen, äitinsä seuraaman tytön tappio ei
ollut jättänyt hänen sieluunsa niin järkyttävää mielialaa kuin tämän
maalatun, rohkean naisen voitto.

»Nyt, neiti, olkaa hyvä!» sanoi asiamies kehottaen Hannaa menemään
edellään vastaanottohuoneeseen. Tohtori Süssherz istuutui
kirjoituspöydän ääreen lepotuoliin tarjoten Hannalle vastapäätä olevan
tuolin.

»Kas niin, neiti, nyt olen valmis kuulemaan. Mitä haluatte?»

Hanna epäröi vastatessaan.

»Te haluatte paikkaa», jatkoi asiamies. »Ennen kaikkea täytyy minun
saada tietää mikä alanne on. Oletteko näyttelijätär vai tanssijatar,
ooppera- vai operettilaulajatar?»

»Tähän saakka en ole ollut millään alalla erikoisesti, herra tohtori.
Mutta haluaisin ruveta näyttelijättäreksi.»

»Vai niin, ette siis ole vielä esiintynyt missään... Te haluatte
ensi-esiintymistä. Se onkin vaikeampaa. Missä olette opiskellut ja
minkä ohjelmiston olette valmistanut?»

»Minä... minä en ole ensinkään valmistautunut näyttämöä varten... ja
ohjelmisto tulee minun vasta hankkia.»

Asiamies pudisti hymyillen päätään. »Siis harrastelija vain?»

»Niin, minä olen usein esiintynyt seuraelämässä saavuttaen
suurta suosiota. Minulla on hyvä muisti ja rakastan taidetta.
Yksityisasiat — joita minun tuskin tarvinnee teille kertoa — ovat
pakottaneet minut luopumaan entisistä oloista... Se on syynä
päätökseeni antautua näyttämön palvelukseen, ja siksi käännyn
puoleenne paikantiedusteluillani... ensi aluksi jossain pienemmässä
teatterissa...»

»Mutta, neiti hyvä», keskeytti tohtori, »huomaan, ettei teillä ole
minkäänlaisia kokemuksia teatterialalla. Te antaudutte — luonnollisista
syistä — tällaiselle yksinkertaiselle alalle. Luuletteko näyttämön
olevan sellaisen paikan, jonka jokainen, joka jostain syystä on
alentunut yhteiskunnassa (olin ymmärtäväni teidät niin), noin vain voi
ottaa turvapaikakseen, uudeksi yhteiskunnalliseksi asemakseen. Ettekö
tiedä näyttelemisen olevan taidetta ja että tämä taide edellyttää
synnynnäisiä taipumuksia, pitkiä ja laajoja opintoja.»

Hanna tunsi kiusallisen ymmällejoutumisen punan peittävän poskiaan.
»Luulin tosiaan... On totta, ettei minulla ole kokemuksia tässä
suhteessa... mutta minä en ollut ajatellut näyttelemistä opittuna
taiteena kuten laulua ja tanssia... kun kerran täydellisesti osaa
kielen, on esteettisesti sivistynyt, tuntee kirjallisuutta ja sen
lisäksi on yksityistilaisuuksissa osoittanut omaavansa taipumuksia,
niin arvelin... että...»

»Te olette kyllä jossain määrin oikeassa. Teknillinen puoli ei ole
näyttelemisessä yhtä tärkeä kuin muissa taiteissa, mutta silti
välttämätön. Jos tahdotte antautua näyttämö-alalle... te olette vielä
niin nuori... tulee teidän pyrkiä teatterikouluun. Jos te sitten
koenäytännöissä saavutatte menestystä, olette saanut tottumusta ja
jos teillä on tyydyttävä ohjelmisto, niin voitte kääntyä jonkun
teatteriasioimiston puoleen... sillä on silloin jokin tukikohta,
mihin vedota, esittäessään teitä johtajille. Mutta näin... taivaasta
tipahtanut nuori neiti, olkoon hän miten kaunis ja ihastuttava tahansa
— (kumarrus) — en mitenkään voi haittaamatta laitokseni arvoa (tohtori
Süssherz korosti mielilausettaan) ehdottaa teitä mihinkään paikkaan.»

Hanna nousi. »Niin ollen pyydän anteeksi, että olen teitä vaivannut...
huomaan kokemattomuuteni...»

»Mutta istukaahan vielä, neitiseni — puhelkaamme hiukan — te
miellytätte minua; miksi ette huoli neuvostani ja pyri johonkin
teatterikouluun?»

»Minulla ei ole siihen aikaa.»

»Te tahdotte siis ensi-esiintymisenne aivan kohta?» hymyili asiamies.
»Ehkä jo ylihuomenna?»

»Ei ylihuomenna, minun tulisi toki valmistaa osani. Mutta minulla on
hyvä muisti ja opin helposti.»

»Minkä alan olette sitten aikonut valita?» kysyi tohtori Süssherz
edelleen, sillä Hannan kokemattomuus huvitti häntä.

»Salonkinaisen...»

»Entä onko teillä siihen tarvittavat puvut?»

»Puvut? Eikö johtokunta anna niitä?»

»Ah, lapsi raukka, tämäpä vasta hullua. Muodinmukaiset pukunsa täytyy
näyttelijäin kustantaa itse.»

»Palkoillaan? Minä olen luullut vasta-alkajien palkkoja hyvin
pieniksi... ja kuitenkin? Niin, kuten huomaatte, olen tässäkin asiassa
hyvin kokematon.»

»Totta totisesti, niin olettekin. Vasta-alkajan palkka voi nousta noin
viiteenkymmeneen guldeniin kuukaudessa — ja tarvittaviin pukuihin
menee, jos on ymmärtäväinen ja käytännöllinen, noin neljä- tai
viisituhatta guldenia. Mutta, kuunnelkaahan minua, neiti, jos teistä on
niin mieluista ruveta taiteilijattareksi, niin on ehkä keino ja minä
voisin auttaa teitä.»

Hanna toivoi jälleen. »Miten — te tahtoisitte siis?»

»Sallikaa minun tehdä tunkeileva kysymys: Onko teillä ystävää?»

»Olen vallan yksin maailmassa. Miksi sitä kysytte?»

»Koska jalomielinen ystävä voisi toteuttaa toiveenne... Tai ehkä
teillä itsellänne on tilaisuus? Jos sitoudutte olemaan vuoden
palkattomassa toimessa, jos te edelleen, ollakseni haittaamatta
laitostani lähettäessäni maailmaan taiteenharrastelijan, sopimusta
allekirjoitettaessa minulle suoritatte viisisataa guldenia; jos
te sitäpaitsi tuotte mukananne loistavan, runsaan puvuston ja
jonkun verran rahaa, niin lähetän teidät maaseututeatteriin, jonka
johtaja äskettäin kirjoitti minulle, — ja siellä voisitte koetella
onneanne... Voihan olla mahdollista, että teillä on taipumuksia, ja
ellei ole, niin on teillä kuitenkin pukuja, ja lopusta... niin, sanon
sen mielistelemättä... huolehtii kauneutenne. Loppujen lopuksi te
saavutatte myrskyisää suosiota... valloitatte ritarin... tai ainakin
joitakuita tehtailijain poikia ja kiitätte onnentähteänne, joka on
johdattanut teidät asioimistooni. No, miksi tuijotatte minuun niin,
ihastuttava viattomuus?»

Hannan posket eivät enää olleet punaiset; hän oli kalmankalpea. Tuntui
kuin aikaisemmin polttanut kuolemankaipuu olisi taasen herännyt.

Hän meni ovea kohden. »Vielä kerran, suokaa anteeksi, että olen
vaivannut... hyvästi!»

Tohtori Süssherz sulki häneltä tien.

»Sanokaa minulle kuitenkin nimenne ja osoitteenne, te ihanin...» ja
aikoi ottaa Hannaa leuasta.

Hanna avasi kiivaasti oven ja — tervehtimättä etuhuoneessa olevia —
pakeni nopeasti kauhuissaan jättäen »Taideasioimiston» selkänsä taa.



XV.


Hanna ei poistunut moneen päivään huoneestaan. Hänen mielensä oli
mitä synkin. Pettyneet toiveet, teatteritoimistosta saamansa surkeat
havainnot herättivät jälleen eloon uinuvat omantunnontuskat.

Itsemurhanajatuksia ei hänellä enää ollut — ne hän oli ainiaaksi
voittanut — mutta hän luuli, tuntiessaan itsensä sairaaksi, kuoleman
vapaaehtoisesti lopettavan hänen tuskansa. Hänen ajatuksensa
keskittyivät jälleen vainajan ympärille, ja maatessaan siinä
puolihorroksissa, kuumehoureissa hän toisti lakkaamatta hiljaa:

»Odota, armahin, minä tulen!»

Mutta hänen ei sallittu kuolla. Hän tuli pian terveeksi. Ravintolan
palvelijatar oli hyväntahtoisesti hoitanut häntä, tuonut hänelle teetä
ja valvonut öitä hänen luonaan.

Hän sai uutta elämänrohkeutta ja halua taistella. Kahdeksan päivää
onnettoman käyntinsä jälkeen tohtori Süssherzin luona hän lähti uudelle
vaellusretkelle.

Häntä harmitti epäkäytännöllinen ja mieletön päähänpistonsa antautua
näyttelijättäreksi. Tuliko onnettoman naisen, joka ainoastaan
äärimmäisyyteen saakka siveellisen elämän kautta saattoi omissa
silmissään kohottaa kadottamansa arvon, heittäytyä teatterielämän
kirjavaan hyörinään, alkaa lahjojaan kehittämättä ja varoja vailla
kilpailla parempiosaisten näyttelijättärien kanssa suosiosta? Entä
mahdollisuus, että hänet tunnettaisiin... Mutta kotiopettajattaren
toimi, se olisi jotain toista. Siihenhän hänellä olisi monta
edellytystä. Hänen suuri kielitaitonsa ja musikaaliset taipumuksensa
olivat harvinaiset. Tällä alalla hän voisi helposti saada paikan ja
elää piiloutuneena hiljaiseen maalaiskotiin tai joutua ulkomaille. Ei
kukaan saattaisi tuntea häntä. Ehtymättömällä ahkeruudella ja kovalla
velvollisuuksiensa täyttämisellä hän saisi osakseen kunnioitusta, hän
voisi antaa arvoa itselleen, eikä enää joutuisi sellaisten loukkausten
alaiseksi kuin vihatun Süssherzin luona käydessään.

Tällaiset ajatukset ja mietteet pyörivät Hannan mielessä hänen
kävellessään »kansainväliseen koulutoimistoon».

Pian hän saavuttikin matkan päämäärän. Kysymyksenalainen toimisto
oli kellarikerroksessa. Astuttiin sisään soittamatta; ovi, johon oli
kiinnitetty omistajattaren osoite, ei ollut suljettu.

Hanna avasi tämän oven ja tuli pieneen huoneistoon, jossa, vaikka
olikin päivällisen aika, paloi kaasuvalo. Huonekaluja oli asiaankuuluva
kirjoituspöytä, välttämätön piano sekä useita pehmeitä tuoleja.
Sisempään huoneeseen vievän oven edessä oli verhot; lattiata peitti
matto. Tuoleilla istui useita naisia, mutta kirjoituspöydän ääressä
oleva nojatuoli oli tyhjä.

»Saanko puhutella rouva Bergiä?» kysyi Hanna.

»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen; rouva Berg tulee kohta», vastasi
eräs läsnäolevista.

Hanna istuutui erääseen nurkkaan odottamaan. Hänellä ei ollut vielä
kokemusta paikkaa hakevan tiellä olevista odotuksen tunneista.

Ovi avautui ja maalaisen näköinen, hatuton naishenkilö astui sisään.
Hän katseli ympärilleen.

»Onko tämä paikanvälitystoimisto?» kysyi hän.

»On, mitä haluatte?»

»Haen paikkaa.»

»Minkälaista?»

»Keittäjän tai taloudenhoitajattaren...»

»Silloin olette erehtynyt», kuului pidätettyä vihaa ilmaiseva vastaus.
»Täällä on paikkoja ainoastaan opettajattarille.»

»Luulin täällä olevan tarjolla paikkoja kaikenlaisille palvelijoille.
Hyvästi!»

Sen sanottuaan hän poistui.

Ovi avautui jälleen. Nuorehko, hyvinvoivan ja ystävällisen näköinen
rouva astui sisään. Hän oli rouva Berg.

»Suokaa anteeksi, arvoisat naiset! Oletteko kauan saaneet odottaa?»

Hänellä oli omituinen, hiukan käheä, mutta ei silti epämiellyttävä
ääni. Hattunsa hän ripusti naulakkoon, pani päivänvarjon nurkkaan ja
riisui hansikkaat. Sitten hän istuutui nojatuoliin. Hänen ystävällisiä
kasvojaan ympäröi vaalea tukka, jonka hän oli kiinnittänyt korkealla
kammalla niskaan paksuksi palmikkonutturaksi. Hauska merinoleninki
peitti hänen lihavahkoa vartaloaan. Hän oli todella miellyttävän ja
luotettavan näköinen henkilö.

Hanna piti hänestä paljon. Oikeastaan tuntee jo etukäteen mieltymystä
sellaisiin henkilöihin, joilta aikoo hakea apua.

»Nyt olen käytettävänänne, hyvät naiset.»

Hanna pysyi paikallaan. Hän tahtoi mieluummin ensin kuulla mitä nuo
toiset sanoisivat; se kiinnitti hänen mieltään.

Eräs pohjois-saksatar astui ensimäiseksi kirjoituspöydän luo.

»No, rouva Berg, joko olette saanut vastauksen maalta?»

»En, neiti Janke, en vielä. — Mutta te voisitte ilmoittautua siihen
perheeseen, jonka luota juuri tulen; esittämäni neiti ei sopinut,
koska hän oli liian nuori, he haluavat tasaantuneessa iässä olevan
opettajattaren. Tehän puhutte ranskaa, eikö totta? Se on pääehtona.»

»Todellakin! Tietysti minä puhun ranskaa. _Che sais barler la langue
française_. Mutta jos tämä puoli opetuksesta on pääasia, huomaan, ettei
kasvatus tule olemaan minun mieleni mukainen.»

»Tahdotteko osoitteen, neiti Janke?» keskeytti rouva Berg häntä. »Tehän
voitte koettaa.»

»No hyvä; antakaa se minulle!»

Rouva Berg otti paperilipun ja kirjoitti siihen »Stephanin-tori N:o 25,
salaneuvos Belder. Te voitte heti mennä sinne, rouva on kotona.»

»Mutta te ette ole vielä sanonut minulle ehtoja.»

»Ne ovat samat kuin vaatimuksenne: viisisataa guldenia ja ainoastaan
kaksi puolikasvuista tytärtä opetettavana.»

»Hyvä, minä koetan. Yksityisseikat saan kai kuulla siellä. Hyvästi,
rouva Berg!»

Kumartaen läsnäoleville hän poistui majesteetillisena.

»Entä te, neiti Durand?» kysyi rouva Berg kääntyen nuoren melko
kiemailevan näköisen neidin puoleen. »Miksi tulette tänne? Ettekö
kenties ole tyytyväinen paikkaanne?»

»Oh, mitenkä voisin olla tyytyväinen? Se on kamalaa... Antakaa minulle
pian toinen paikka. Ajatelkaa, että minun täytyy pestä ja kammata
lapset.»

»Oma syynne, neiti Durand. Sanoinhan teille heti heidän tarvitsevan
lapsenneitiä eikä opettajatarta, mutta te halusitte koettaa kuitenkin.
Nyt on esim. hyvä paikka teitä varten Serbiassa erään leskimiehen
luona, _grand seigneur_ ainoan kaksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa.
Palkka on runsas, ja loppujen lopuksi te naitte lesken, mikä aina
tapahtuu kundeilleni.»

»Hyvä», vastasi pieni ranskatar hymyillen.

»Antakaa minulle siis valokuvanne, kirje sekä suosituksenne. Lähetän
ne huomenna Belgradiin. Noin kuuden päivän kuluttua voitte tulla taas
kuulemaan.»

»Miten hyvä te olette, rouva Berg! Minä tuon heti paperit. Hyvästi!»

»Mitä neiti haluaa?» kysyi rouva Berg nyt Hannalta.

»Minulla ei ole kiirettä, hyvä rouva. Ottakaa nämä naiset ensin...»

Kaikkea muuta kuin kaunis tyttö, jolla oli jokapäiväiset piirteet,
nousi ja meni kirjoituspöydän luo.

»Minäkin tahtoisin paikan.»

Rouva Berg tarkasti häntä kiireestä kantapäähän.

»Opettajattaren?»

»Niin, opettajattaren tai seuranaisen.»

»Te haluatte siis tulla kirjoitetuksi kirjoihini? Tässä on ohjelma
ehtoineen. Mutta ennenkuin kirjoitan nimenne, täytyy teidän sanoa, mitä
te osaatte. Puhutteko ranskaa?»

»En.»

»Tai jotain muuta vierasta kieltä?»

»Hiukan böhminkieltä.»

»Oletteko musikaalinen?»

»Kyllä, soitan pianoa.»

»Se on hyvä. Oletteko tieteellisesti sivistynyt?»

»Sivistynyt? Totta kai. Minä luen selvästi ja hyvin ja kerran olen
runoillutkin.»

»Mutta, hyvä neiti, te puhutte murretta, eikä se sovi opettajattarelle.
Ehkä te sovitte seuranaiseksi, jos soitannolliset taipumuksenne ovat
suuret. Tahtoisitteko näyttää taitoanne. Soittakaa vähän!»

»En osaa mitään ulkoa.»

»Pianolla on nuotteja.»

»En soita sellaista, jota en ole harjoittanut. Mutta ehkä löydän
jotain.»

Hän meni soittokoneen luo ja alkoi, soittamatta minkäänlaisia
alkusäveliä, kovalla ja lapsellisella kosketuksella soittaa kauheata
»Neidon rukous» nimistä alottelijakappaletta. Mutta jo parin tahdin
jälkeen hän sekaantui.

»Sen olen unohtanut», hän sanoi ja soitti nyt »Luostarin kellot», mutta
löi väärän äänen toisensa jälkeen sekä painoi koko ajan pedaalia.

»Kiitos! Riittää jo, neiti», keskeytti rouva Berg korviasärkevän
soiton. »Pianistina en voi teitä ainakaan suositella.»

»Olen nykyään hiukan harjaantumaton», vastasi soittaja nousten pianon
äärestä ja meni uudelleen kirjoituspöydän ääreen.

»Niin, olkaa hyvä ja hankkikaa minulle hyvä paikka», sanoi hän.
»Kirjoittakaa minut kirjaanne; minä maksan mitä tarvitaan.»

»Valitan, mutta en voi ottaa teitä kirjoihin. En voi ottaa teiltä
maksua, koska en kuitenkaan voisi hankkia teille paikkaa.»

»Miks'ette?»

»Siksi ettette, kuten jo sanoin, puhu äidinkieltänne sujuvasti; siksi
ettette omaa sitä tietomäärää ja sellaisia taipumuksia mitä tarvitaan,
jotta voisin suositella teitä. En tahtoisi loukata teitä, hyvä neiti,
mutta minun täytyy huomauttaa teille, että opettajattarentoimeen
vaaditaan valmistavia opintoja, kehitettyjä taipumuksia y.m. Ne, jotka
näitä vailla antautuvat tälle alalle, ovat monelle nöyryytykselle
alttiit eivätkä suoraan sanoen voi niitä välttää. Seuratkaa neuvoani ja
koettakaa ansaita leipänne toisella tavalla. Ruvetkaa myyjättäreksi tai
ompelijattareksi...»

»Tai ehkä kamarineitsyeksi, minäkö, joka olen rikkaan liikemiehen tytär
ja jolla itsellä on ollut kamarineitsyitä!»

»Mutta jos te olette rikkaan miehen tytär, niin miksi te sitten...»

»Oi, isäni on ollut rikas, mutta hän meni ensin konkurssiin ja kuoli
sittemmin. Hän oli Alsergrundin rikkaimpia lihakauppiaita. Ja teistä
minun tulisi ruveta palvelijattareksi?»

»Niin, miksikäs ei? Siinäkin on edessä pulma, nimittäin omaatteko sitä
varten tarvittavat taidot... ommella vaatteita ja kammata.»

»Lopettakaa jo, sillä muuten kai sanotte, että sekin on liian hyvää
minulle. Kadun, että tulin ensinkään näin kurjaan toimistoon. Minun
olisi pitänyt suoraa päätä mennä rouva Reisnerin luo, jolla on hienoin
opettajatartoimisto Wienissä. Hyvästi!»

Ylpeä teurastajantytär meni vihastuneena ovesta ulos.

Rouva Berg katseli hymyillen hänen jälkeensä ja pudisti päätään.
Muutkin nauroivat.

»Te ette saata aavistaakaan, mitä kaikkea saan päivittäin kokea», hän
sanoi.

»Siksi olenkin taasen tähystyspaikallani», sanoi Hannan ensimäiseen
kysymykseen vastannut neiti. »Usein ollessani vapaana tulen tänne
rouva Bergin luo, jota minun on kiittäminen nykyisestä paikastani,
istuudun aivan hiljaa nurkkaan ja teen huomioitani. Minusta täällä
on yhtä hauskaa kuin teatterissa. Minä kadehdin rouva Bergiä hänen
mielenkiintoisen elämänsä takia.»

»Todellako!» huudahti rouva Berg, »ja minusta on kohtaloni kaikkea
muuta kuin kadehdittava. En enää huomaa, mikä täällä on hauskaa, ja
minulla on niin paljon ikävyyksiä täällä. Moitteita ja valituksia
kuuluu milloin sieltä, milloin täältä; koko päivän oleskelen tässä
synkässä huoneistossa syventyneenä ikävään kirjevaihtoon. On aikoja,
jolloin liike kannattaa huonosti, ja silloin on minulla huolia oman
perheeni takia. Minun täytyy ansioillani elättää viittä pientä lasta,
sillä mieheni on, kuten tiedätte, pörssikeinottelujen takia ollut
pakotettu tekemään konkurssin. Silloin perustin tämän välitystoimiston,
joka ikävä kyllä ei vielä ole kyllin tunnettu. Minulla ei ole aikaa
olla kotona, ja lapsiani varten minulla on opettajatar, joka ei
kuitenkaan ole minun toimistoni kautta hankittu. Minun on niin vaikeata
ottaa ketään heistä, kun he voivat saada aikaan niin paljon ikävyyksiä.
Minulla on nykyään eräs englantilainen neiti, joka on tekemäisillään
minut hulluksi, ja minä olen suurella innolla koettanut hankkia hänelle
paikkaa eräässä venäläisessä perheessä...»

Tässä rouva Bergin avomieliset juttelut keskeytyivät. Livreapukuinen
palvelija avasi oven, ja silkkiin ja samettiin puettu naishenkilö
astui sisään. Hänen päänsä oli ylpeästi pystyssä, ja hän silmäili
ylenkatseellisesti ympärilleen.

»Onko tämä rouva Bergin paikanvälitystoimisto?» hän kysyi.

Rouva Berg nousi ja meni vierasta vastaan. Hän oli vainunnut vieraassa
paikantarjoojan, ja koska sellaiset henkilöt olivat toimistossa
harvinaisempia kuin paikanhakijat, joita ilmaantui keskimäärin neljä
kutakin paikkaa kohti, niin täytyi heitä kohdella hienotunteisemmin.

»Miten voin olla avuksi?»

»Minä olen kreivitär Ramberg-Stauchwi ja haen opettajatarta.»

»Olkaa hyvä, istuutukaa, rouva kreivitär.»

Rouva Berg työnsi nojatuolinsa kreivittärelle ja nosti itselleen toisen
tuolin.

»Siis opettajattaren? Saanko tietää, mitä vaatimuksia rouva
kreivittärellä on hänen suhteensa? Minä voin suositella useita eteviä
opettajattaria.»

Kreivitär istuutui selkäkenoon sanoen:

»Tarvitsen täysin luotettavan henkilön, joka ei ole vallan nuori,
joka täydellisesti osaa ranskankieltä, on musikaalinen eikä ole liian
vaativainen ja ennen kaikkea: joka on hyvin uskonnollinen.»

Rouva Berg nyökäytti päätään tälle ominaisuusyhdistelmälle, ikäänkuin
hänellä olisi vaadittavia henkilöitä tukuittain, tai suuri valikoima
vanhemmanpuoleisia, musikaalisia, ranskankielentaitoisia, vaatimattomia
ja ennen kaikkea hyvin uskonnollisia opettajattaria.

»Mieluimmin tahtoisin sellaisen, joka jo on palvellut herrasväessä,
joten se olisi jonain takuuna, ja jos mahdollista, että hän olisi jo
loppuunsaattanut yhden nuoren tytön kasvatuksen. En pidä vaihdoksista
ja siksi tahtoisin henkilön» — sana »henkilö» tuntui läsnäolevista joka
kerran kuin puukonpisto — »joka voisi kasvattaa tyttäreni, kunnes vien
heidät seuraelämään.»

»Miten vanhoja neidit ovat?» kysyi rouva Berg.

»Kahden- ja kolmentoista. Minä valvon ja ohjaan itse opetusta;
opettajattaren tulee vain auttaa minua, s.o. hänen tulee opettaa
minun mieleni mukaan eikä omavaltaisesti. Pääasia on, että hän
on uskonnollinen, sillä tahdon kasvattaa tyttäreni vilpittömässä
jumalanpelvossa.»

»Minulla on sellainen, jota rouva kreivitär haluaa», vastasi rouva
Berg selaillessaan kirjaansa, »hyvin musikaalinen belgialainen,
kolmenkymmenenviiden vuotias. Hän on kasvattanut nuoren
kreivitär Prinzensteinin, joka nyt on kihloissa, ja mitä hänen
uskonnollisuuteensa tulee, on hän pikemmin nunna kuin opettajatar; hän
on saanut kasvatuksensa 'sacré coeur'in luostarissa.»

»Sepä hyvä. Lähettäkää hänet luokseni. Asun Munsch-hotellissa ja viivyn
kaupungissa vain niin kauan, että olen saanut sopivan henkilön. Sitten
palaan taas maalle.»

»Miten suuren palkan rouva kreivitär antaa?»

»Kahdeksansataa guldenia. Mutta eräästä asiasta pyydän huomauttaa,
ja on parasta, että te ilmoitatte sen suositeltavallenne. Talossani
olevan opettajattaren tulee oleskella yksinomaan oppilaittensa kanssa
saamatta ottaa osaa seuraelämään; hän ei syö pöydässämme, vaan lasten
kanssa; hän ei saa tulla saliin iltaisin; hän ei saa, kuten niin monet
opettajattaret tekevät, luulla olevansa perheen jäsen.»

»Ymmärrän.»

Kreivitär nousi.

»Siis huomenna kello yhden- ja kahdentoista välillä voitte lähettää tuon
henkilön luokseni. Hyvästi.»

Oven luona odottava palvelija avasi ja sulki oven, ja ylhäisön nainen
oli poissa. Jäljelle jääneet vetivät helpotuksen huokauksen.

»Minäpä en tahtoisi olla belgiatar-raukkanne sijassa», sanoi eräs
heistä.

»Makuasia, hyvät naiset», vastasi rouva Berg hymyillen. »Belgialainen
nunnani on kuin luotu sitä paikkaa varten. 'Pyydän, rouva Berg,
ainoastaan aateliseen, tosi katoliseen perheeseen!' sanoi hän
äskettäin. Minä nimittäin ehdotin hänelle erästä juutalaista
pankkiiriperhettä, mutta se sai hänet kalpenemaan. Minun täytyy heti
lähettää hänelle muutamia rivejä sekä uskonnollisen suosijamme osoite.
Hän tulee ihastumaan silmittömästi, ja toivon hänen kreivitärtäkin
miellyttävän; tämä sopii vallan erinomaisesti. No niin, että te,
neitiseni?» sanoi hän Hannalle. »Nyt on teidän vuoronne... Haluatteko
tekin paikan?»

Hanna nousi ja meni kirjoituspöydän luo.

»Sanon jo etukäteen, että on vaikeata hankkia teille paikkaa, kun
olette niin nuori ja kaunis. Siitä eivät rouvat tavallisesti pidä. Te
tahtoisitte varmaankin lasten opettajattareksi...?»

»Niin, haluaisin paikan hyvässä kodissa...»

Rouva Berg avasi kirjansa.

»Hyvä! Otan teidät kirjoihin. Tässä on ohjelma sääntöineen.» Hän ojensi
Hannalle pöydällä olevan painetun kaavakkeen.

Hanna huomasi lukiessaan laitoksen kansainvälisestä liikenteestä,
pedagogisista ennätyksistä j.n.e., että ehtoina oli niin ja niin monen
prosentin maksu luvatusta palkasta ja että sisäänkirjoitusmaksu oli
kolme guldenia. Hanna otti esiin kukkaronsa.

»Saanko maksaa heti.»

Hän asetti rahat pöydälle.

»Siis nimenne, osoitteenne, tietonne, ehtonne?»

»Anna Meyer, 'Kultainen omena', Wieden.»

Rouva Berg katsahti ylös.

»Te asutte ravintolassa? Se ei käy; se ei herätä luottamusta; teidän
täytyy muuttaa. No edelleen! Tietonne!»

»Pianonsoitto, ranskan- ja englanninkielet.»

»Suokaa anteeksi, neiti, mutta asiaan kuuluu, että soitatte jotain
ja sitten luette hiukan näistä ranskalaisista ja englantilaisista
kirjoista.»

»Mielelläni», vastasi Hanna. Hän meni soittokoneen luo ja muutamien
tahtien jälkeen hän avasi ylimmän nuottivihon ja soitti kappaleen —
joku potpourri oopperasta — erinomaisesti suoraan lehdestä.

»Erinomaista!» sanoi rouva Berg, ja muutkin ilmaisivat ihastuksensa.

Sitten Hanna luki neuvotuista kirjoista virheettömällä ranskan- ja
englanninkielisellä ääntämisellään kaksi kohtaa. Eräs läsnäolevista,
joka ei vielä ollut puhunut mitään, huudahti:

»_Oh...you are English?_»

»_No, I am not_», vastasi Hanna, »_but my mother was American._»

»_Oh... I see._»

»Te olette loistavasti suorittanut kokeenne, hyvä neiti», sanoi rouva
Berg. »Minä kirjoitan siis otsakkeen: 'Tiedot ja taidot kohdalle:
Erinomainen pianisti; osaa täydellisesti ranskan- ja englanninkieltä.
Onko teillä jo ollut joku paikka?»

»Ei, tämä on ensimäinen kokeeni.»

»Minä annan teille heti muutamia osoitteita, hyvä neiti. Jos te
soitatte näissä jotain, on teillä suurimmat mahdollisuudet tulla
otetuksi. Minä annan teille sellaisten perheiden osoitteita, jotka
panevat pääpainon musiikkiin.»

Rouva Berg kirjoitti kirjastaan monia osoitteita paperille, jonka hän
sitten ojensi Hannalle.

»Ottakaa tämä, hyvä neiti, ja tulkaa sitten kertomaan miten käy.»

Hanna otti paperin.

»Kiitän», sanoi hän. »Minä menen vielä tänään...»

»Kuten haluatte, tänään tai huomenna. Joka tapauksessa kai saan sitten
tietää. Jos näissä osoitteissa ei ole sopivia, niin annan uusia.»

Hanna kiitti, hyvästeli ja lähti toimistosta.



XVI.


Nuori rouva istuutui vaunuihin ja antoi kuskille ensimäisen
kirjoitetuista osoitteistaan: »Frans-Josef-ranta N:o 12.» Vaunut
pysähtyivät kauniin, uuden rakennuksen eteen. Hanna astui alas ja meni
portin kautta. Avattuaan oven, jossa seisoi: »Porttivahti», hän kysyi,
missä rouva Hirschfeld asui.

»Ensimäinen rappu, kolmas kerros, ovi oikealle», oli vastaus.

»Kiitän. Miten tämä rappusten nouseminen hengästyttää!...» Hän soitti
osoitetulle ovelle. Palvelustyttö avasi sen.

»Onko rouva Hirschfeld kotona?»

»Kyllä, olkaa hyvä, käykää sisälle.»

Hanna astui etuhuoneeseen. Kaksi pientä tyttöä juoksi juuri sen läpi
vieressä olevaan kyökkiin, josta avoinna olevan oven kautta tunkeutui
vastapoltetun kahvin tuoksu ja kuului huhmaren ääniä. Toisesta
huoneesta kuului pianonsoittoa. Heti Hannan jälkeen saapui eräs
kaupunginlähetti, joka jätti palvelustytölle paketin. Kodittomasta,
paikkaahakevasta olennosta tuntuu omituiselta joutua näkemään käynnissä
olevaa taloudenkoneistoa, talouden, jossa hänkin ehkä on saava paikan,
mutta joka on hänelle vielä aivan outo.

»Voinko saada puhutella rouva Hirschfeldiä?»

»Kyllä tietenkin, mutta mitä te oikeastaan haluatte», kysyi palvelus
tyttö ihmeissään. Hän oli luultavasti luullut Hannan kuuluvan perheen
seurapiiriin.

»Sanokaa, että rouva Berg on lähettänyt minut.»

»Astukaa sisään; minä sanon heti rouvalle.»

Palvelustyttö vei Hannan tyhjään ruokasaliin. Sitten hän avasi oven
viereiseen huoneeseen ja sanoi:

»Täällä on eräs neiti... rouva Bergin luota...»

»Hyvä! Pyydä häntä odottamaan hetkinen.»

Ja Hanna odotti. Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli viereisestä
huoneesta kaksi naista, toinen arkipuvussa, toisella hattu päässä ja
palttoo yllä. Rouva saatteli nähtävästi jotain vierasta.

»Tervehtikää sisartanne. Olipa hauskaa, että tulitte... Älkää unohtako
minua!» Tähän tapaan sujui keskustelu.

Hanna oli noussut, mutta häntä ei huomattu. Vasta kun rouva palasi
takaisin, hän tervehti Hannaa päännyökkäyksellä.

»Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa. Olkaa hyvä, astukaa
sisään.»

Ja hän meni edellä viereiseen huoneeseen, joka oli yksinkertaisesti,
mutta kodikkaasti sisustettu sali. Hanna seurasi häntä.

»Rouva Berg on siis lähettänyt teidät? Istukaa!»

Ja rouva Hirschfeld istuutui sohvaan.

»On, sain rouva Hirschfeldin osoitteen toimistosta. Herrasväki haluaa
opettajatarta?»

»Mutta te näytätte hyvin nuorelta, hyvä neiti. Kuinka vanha te olette?»

»Jo yli kahdenkymmenen.»

»Missä olette ollut ennen?»

»Minulla ei ole vielä milloinkaan ollut paikkaa.»

»Vai niin. Oletteko musikaalinen? Se on pääehtoni. Mutta ennen kaikkea,
mistä saan tietää teistä jotain?»

Hanna hätkähti.

»Miten niin?»

»Tarkoitan, kenen suosituksia teillä on?»

»Rouva Bergin...»

»Niin, niin, mutta se ei ole kylliksi.»

Hanna oli hämillään.

»Olen vieras täällä. Minulla ei ole ketään tuttuja Wienissä...»

»Mistä te sitten olette? Kenelle voi kirjoittaa ja kysellä teistä?»

Hanna tuli tulipunaiseksi. Sitäpaitsi ei häntä miellyttänyt rouva eikä
kotikaan, joten hän ei muuta toivonut kuin voivansa päästä sieltä.
Mutta hän ei tiennyt oikein, miten pelastua.

»Suokaa minun kysyä: miten monta lasta minun tulisi opettaa ja miten
vanhoja he ovat?»

»Minulla on kolme pientä tyttöä, yhdentoista-, kymmenen- ja
seitsemänvuotiaita, sekä kuuden vuoden vanha poika, jotka joutuisivat
teidän hoitoonne; molempia nuorempia varten on minulla lastentyttö.»

Hannaa puistatti. Tämä ei ainoastaan ollut pätevä syy, vaan todellinen
aihe olla ottamatta paikkaa vastaan.

»Oh ei, hyvä rouva, se menisi yli voimieni. Enempää kuin yhtä, enintään
kahta oppilasta en voi opettaa.»

Hanna nousi.

»Anteeksi, että olen vaivannut! Hyvästi!»

»Hyvästi», vastasi rouva Hirschfeld liikahtamatta paikaltaan.

Hanna poistui ruokasalin ja etuhuoneen kautta meluavien lasten ohi,
tapasi pesijättären, joka kantoi alushameita korissa päänsä päällä, ja
kiiruhti sitten portaita alas. Hän istuutui odottaviin vaunuihin ja
antoi ajurille seuraavan osoitteen:

»Jägerzeile N:o 29.»

Siellä ei rouva ollut kotona. Kolmannessa paikassa hän sai tietää, että
eräs toinen neiti oli jo otettu. Neljäs osoite vei niin köyhännäköiseen
ympäristöön, että hän jo portaissa kääntyi takaisin.

Sitten hän otti viimeiseksi säästämänsä osoitteen, koska se miellytti
häntä eniten. Se oli hotellin osoite. Täällä hän ehkä tapaisi
matkustavaisia, ehkä ulkomaalaisia, ja mieluimmin hän halusikin kauas
Itävallasta.

»Hotel Metropoliin», sanoi hän ajurille.

Hetkisen kuluttua vaunut pysähtyivät kauniin hotellin eteen. Hanna meni
ovenvartian luo.

»Rouva von Bogdanovic?» kysyi hän.

»Toinen kerros, N:o 16.»

Hän meni portaita ylös ja koputti ovelle.

»_Entrez_», huudettiin sisältä.

Hanna astui sisään.

Eräs nainen istui sohvassa lukien sanomalehteä. Kolme suurta
matkakirstua vaatteineen ja pukutarpeineen oli matolla. Sängyllä oli
useita suurempia ja pienempiä paketteja, luultavasti äsken tehtyjä
ostoksia. Huoneen täytti hajuvesien, nahkatavaroiden ja paperossien
tuoksu.

»Suokaa anteeksi», sanoi Hanna kynnyksellä. »Oletteko rouva von
Bogdanovic?»

»Olen, olen, astukaa sisään!» sanoi nainen ranskaksi. Hän oli kaunis,
tummasilmäinen ja mustatukkainen, noin kolmenkymmenen ikäinen
ulkomaalainen. »Teidät on varmaankin lähetetty tänne Kärnthner-kadun
toimistosta?»

Hanna vastasi myöntävästi ranskankielellä.

»Istukaa... Ah, miten kaunis te olette!»

»Rouva...»

»Niin, _folie a croquer... une amour de petite femme._ Ja te tahdotte
ruveta opettajattareksi!»

»Se on aikomukseni.»

»Teillä ei olisi mitään vastaan lähteä Serbiaan saakka?»

»Mitä kauemmaksi, sen parempi.»

»Ja te tyytyisitte neljäänsataan tukaattiin?»

»Kyllä.»

»Mutta oletteko musikaalinen?»

»Hyvin musikaalinen.»

»Sepä mainiota. Te miellytätte minua suuresti ja jos minusta riippuisi,
ottaisin teidät heti, koska te olette niin hienon arvokas ja
ihastuttava... Mutta olen saanut tämän toimen serkultani Belgradista...
Minun täytyy ensin kirjoittaa hänelle ja lähettää hänelle valokuvanne,
todistuksenne ja suosituksenne. Tahdotteko tuoda ne minulle?»

Hannan sydäntä kouristi. Siis hän ei onnistunut tälläkään kertaa. Hän
nousi.

»Hyvä», sanoi hän, »toimitan ne.»

Hän päätti neuvotella rouva Bergin kanssa siitä, miten hankkisi
suosituksia.

»Hyvä on», vastasi rouva von Bogdanovic. »Kuitenkin tahdon huomauttaa
teille, että teidän paperienne ohella lähetän sinne monen muunkin.
On siis mahdollista, ettette tule valituksi, mikä minua tulisi hyvin
surettamaan. _Adieu, mignonne!_»

Hanna tunsi itsensä hyvin väsyneeksi näistä turhista käynneistä ja ajoi
kotiin.

Seuraavana päivänä aikaisin hän meni rouva Bergin luo. Tämä oli juuri
saapunut toimistoon ja luki saapunutta postia.

»Hyvää huomenta, neiti! Suokaa anteeksi, mutta ettekö odottaisi
hetkisen, kunnes olen lukenut postin.»

Hanna odotti. Muutaman minuutin kuluttua rouva Berg katsahti ylös.

»Kas niin, nyt olen vapaa. Näissä kirjeissä ei ollut mitään kummempaa!»

»Ne olivat kai perheiltä, jotka tarvitsevat kotiopettajatarta?» sanoi
Hanna.

»Enemmän kotiopettajattarilta, jotka pyrkivät perheisiin», vastasi
rouva Berg. »Eräs rouva, jolla on seitsemän lasta, hakee opettajatarta,
joka kolmensadan guldenin palkasta vuodessa opettaa soittoa, kieliä
ynnä vielä muitakin aineita; ja viisi kirjettä on neideiltä, jotka
hakevat paikkaa perheissä, missä on vain yksi tytär opetettavana ja
palkkaa kahdeksansataa guldenia. Se on kauheaa! Entä te, hyvä neiti,
mitä uutisia tuotte?»

»Olin eilen neuvomienne henkilöiden luona...»

»Ettekä löytänyt sopivaa. Se ei minua ensinkään kummastuta; ei se
tavallisesti menekään niin pian.»

»Ei, rouva Berg, en ole löytänyt mitään sopivaa ja pelkään, etten
koskaan onnistukaan, sillä minua kohtaa joka suunnalla suuri este.
Kaikkialla kysytään minulta suosituksia ja minulla ei ole niitä...»

»Mitenkä niin? Totta kai teillä on joku tuttu, joka tuntee teidät ja
johon te voitte vedota?»

»Ei, rouva Berg, minä olen outo täällä. Te ette eilen: kysynyt
sellaisista mitään ettekä myöskään sanonut, että niitä tarvitaan...»

»Siksi että se on luonnollista. En luullut teidän hakevan paikkaa, jos
teillä ei olisi ketään, joka voisi taata rehellisyytenne.»

»Ei — ketään.»

»Mutta, neiti, te vallan pelotatte minua.»

»Mutta jospa minulla olisi syyni esiintyä vallan muukalaisena, jospa
perhesuhteet olisivat pakottaneet minut vieraalla nimellä hakemaan
leipäansiota...»

»Silloin ette voi hakea paikkaa minun kauttani», keskeytti rouva Berg
kylmästi. »Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, etten voi haittaamatta
toimistoani suositella niin nuorta ja kaunista henkilöä, joka
mahdollisesti...»

Hanna lensi tulipunaiseksi.

»Oi hyvä Jumala, taasen epäluuloja. Eikö ihmisen ulkonäöstä jo voi
päättää, onko hän rehellinen ja siveä vai eikö? Eikö kasvatukseni ole
takeena siitä, että olen hyvästä perheestä?»

»Tosin kyllä, mutta jos teillä on syytä salata perheenne nimi,
niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan
nuoria tyttöjä, ja edesvastuu olisi minun. Kas tässä, neiti, on
sisäänkirjoitusrahanne... Olen pahoillani, että olen pakotettu
poistamaan teidät kirjoistani.»

Hanna ei ottanut rahoja, kumarsi vain äänetönnä ja meni ovea kohden.
Loukkaus kouristi hänen kurkkuaan.

Rouva Berg seurasi häntä.

»Avatkaa sydämenne minulle, rakas lapsi», sanoi hän. »Te näytte olevan
onneton. Kertokaa kohtalonne minulle. Ehkäpä minä voin antaa teille
jonkun neuvon.»

Hanna pudisti päätään.

»En, en», sanoi hän vaivalloisesti. »Kiitän teitä... kiitän
sydämestäni. Hyvästi!»

Ja hän kiiruhti pois. Hän heittäysi ohiajaviin vaunuihin ja ajoi
kotiin. Hänen täytyi jälleen saada itkeä.



XVII.


Mutta kyyneleet eivät auta. Hanna ajatteli sinne ja tänne. Mitä
hänen oli nyt tekeminen. Oh, hänen elämäntarinansa ei ollut omiaan
herättämään myötätuntoa. Hän oli aivan masennuksissa rouva Bergin
sanoista: »jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi
olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä.» Ja
asianlaita olikin niin. Hänhän oli rikollinen, langennut. Kuinka hän
ei ollut ajatellut tätä ennen, mitenkä hän oli voinut pitää itseään
siveänä ja ylväänä ja unohtaa, että vaimo, joka jättää miehensä
heittäytyäkseen rakastajansa syliin, on viimeinen, jonka hoitoon äiti
uskoo nuoret tyttönsä?

Ei, sen tuuman täytyi raueta. Kotiopettajattareksi hän ei voinut ruveta.

Mutta mihin hänen pitäisi ryhtyä? Kuolla hän ei enää tahtonut;
itsemurhanajatukset saivat hänet halveksimaan itseään. Hän oli jo kauan
ollut tietoinen siitä, että oli kykenevä näyttelemään loistavaa osaa
maailmassa. Tottuneena siihen, että, missä hyvänsä näyttäytyikään,
hänen kauneuttaan ja viisauttaan ihailtiin, ei hän voinut uskoa
näiden avujen, jotka nyt olivat arvottomia, kuihtuvan yksinäisessä
hotellihuoneessa.

Mitä tehdä? Mitä tehdä?

Hän toisti tämän kysymyksen ääneen, kulkiessaan yhtämittaa edestakaisin
huoneessa. Hän tiesi olevansa kykenemätön vastaamaan siihen. Toisinaan
hän pysähtyi ja painoi päänsä kylmää seinää vasten. »Tätä yksinäisyyttä
suuressa maailmassa en kestä. Minun täytyy saada puhua omaisieni
kanssa...»

Ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan. Molemmat
itsemurhakirjeet Dori tädille ja Ewaldille olivat vielä siinä. Hän repi
ne pieniksi palasiksi lukematta edes niitä.

Kastaessaan kynänsä musteeseen hän ei vielä tiennyt mitä kirjoittaa.
Hänen aikomuksensa ei ollut kirjoittaa mitään erikoista, vaan yleensä
tarve äärettömässä yksinäisyydessään saada puhella niiden kanssa, jotka
olivat kerran tunteneet ja rakastaneet häntä, pakotti häntä tarttumaan
kynään.

Ajattelematta tai etsimättä sanoja hän antoi kynän kiitää paperilla.

 »Ewald, loukattu, vihastunut puolisoni... En kirjoita pyytääkseni
 sinulta jotain, herättääkseni sääliäsi tai saadakseni anteeksi.
 On tekoja, joita mies ei voi antaa anteeksi, sen tunnen. Mutta
 minun täytyy sisäisestä pakosta sanoa, että olen onneton. Se
 on oikeudenmukainen rangaistus harha-askeleestani. En kerro
 tätä voittaakseni myötätuntoasi, vaan teen sen siksi, että se
 kenties tuottaa sinulle lohdutusta. Loukattu on tunteva itsensä
 levollisemmaksi, kun tietää, että kohtalo on hänen puolestaan
 kostanut. Miksikä minä, joka olen loukannut sinua sydänjuuriasi
 myöten, nyt jättäisin sen sinulle kertomatta. Olen rakastanut sinua
 sydämeni pohjasta ja mennessäni luotasi tunsin katkeraa surua sinulle
 tuottamani iskun johdosta. Nyt voin hiukan lieventää kirvelevän
 haavan tuskaa, ja minä teen sen myös. Vielä muutakin voin kertoa,
 joka kirvoittaa, joka vähentää tunteittesi katkeruutta. Sinä tiedät,
 että jättäessäni meidän... sinun kotisi huuleni olivat vielä puhtaat,
 ja nyt, kun minua on rangaistu heikkoudestani, ovat ne yhtä puhtaat
 kuin silloinkin, sen vannon. Se ei kuitenkaan ole minun ansioni,
 enkä tahdo esittääkään sitä siinä valossa, mutta totta se on. Mutta
 luulen, että tieto tästä tosiseikasta on tuottava lohtua — ei, ei
 lohtua — mutta helpotusta sinulle. Hyljätyn puolison on tietysti
 kauheata ajatella, että hänen kerran niin lämpimästi rakastamansa
 vaimo lepää toisen sylissä. Vihan, mustasukkaisuuden ja häpeän puna
 nousee tätä ajatellessa hänen poskilleen — Minä olen tehnyt sinut niin
 sanomattoman onnettomaksi, mutta minä tahdon edes hiukan lieventää
 näitä tuskia, kun kerran siihen pystyn. — Oletko arvannut, että mies,
 jota seurasin, oli kreivi Edelberg? Olet kai kuullut, mimmoisen
 kohtalon hän sai? Minä odotin häntä — ja hän oli kuollut. En nähnyt
 häntä enää sen jälkeen kuin lupasin paeta. Jos minä pyytäisin sinua
 ottamaan minut takaisin kotiisi, niin voisit luulla kaiken tämän
 olevan valhetta, jolla tahdon puhdistaa itseni, mutta hetkeäkään
 en ole voinut uskoa jälleennäkemisen mahdollisuutta — enkä sitä
 toivokaan, joten voit uskoa joka sanani. Ne ovat ainoat, mitä minä,
 joka olen pirstannut elämänonnesi, enää voin sinulle antaa. Ehkä
 halveksit minua niin, että kaikki, mikä minua koskee, on sinulle
 yhdentekevää; ehkä on sinusta tämä lahjani arvoton. Mutta toisinkin
 voi olla ja siksi kirjoitan. Hyvästi!

                                                    Hanna.»

Sitten hän otti toisen arkin.

 »Kallis, vanha lapsuuden ystäväni! — Olen yksin, aivan yksin ja
 onneton. Tarvitsen neuvoa ja apua; kaipaan ystävää, jonka sylissä
 voin itkeä, kättä, joka minut kohottaa, hyväilevää ääntä, joka
 toruessaankin mainitsee nimeäni. Älä hylkää minua! Tiedän tosin,
 että olet ankara — harhaanjoutuneista olet aina puhunut kylmästi,
 mutta jos rikollinen on kasvattilapsesi? Kirjoita minulle joitakuita
 rivejä nähdäkseni, saanko luonasi turvapaikan. En tarkoita, että
 tahtoisin tulla taloosi. Mennyt on mennyttä, en koskaan tahdo saapua
 kaupunkiinne, ihmisten luo, joiden edessä aina olisin pakotettu
 painamaan rikoksellisen pääni alas... ei, tahdon pois, kauas
 Itävallasta ja jos suinkin mahdollista Euroopastakin. Luotasi en hae
 muuta turvaa kuin moraalista, pyydän vain saada kertoa tilastani,
 rukoilen lupaustasi auttaa minua. Tahtoisin ansaita leipäni; tahtoisin
 seuranaisena joutua vieraaseen maahan, mutta kun kukaan ei anna
 minulle suosituskirjettä, on se tie suljettu. Mutta kaikesta tästä
 saat kuulla sitten vasta, kun olet minulle kirjoittanut: Puhu, rakas
 lapsi raukkani! Minä säälin sinua!

 Osoitteella 'A.Z. N:o 20 poste restante Wien, odotan kaivaten
 kirjettäsi.»

Hanna sulki nämä molemmat kirjeet ja pani ne hotellinoven viereiseen
postilaatikkoon. Sitten hän palasi huoneeseensa rauhoittuneena ja
melkein tyytyväisenä. Nyt hänellä oli taasen hiukan toivoa, eikä
ihminen enempää tarvitsekaan saadakseen voimia kestämään elämän
koulussa. Seuranainen; — tämän ajatuksen hän sai kirjoittaessaan,
samoin kuin sen, että Dori täti antaisi hänelle suosituksen ja auttaisi
häntä tämän uuden tuuman toteuttamisessa. Hän ei ollut enää niin yksin.
Miksei hän ennen ollut huomannut kirjoittaa vanhalle ystävälleen?
Myöskin hänen Ewaldille kirjoittamansa kirje jätti mieleen rauhoittavan
tunteen... kuten aina hyvän työn tekeminen. Ewald ei ole enää yhtä
onneton tietäessään, ettei vaimonsa lopulta kuitenkaan ollut uskoton.

Rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan hän kirjoitti seuraavan
ilmoituksen: »Nuori neiti, osaava täydellisesti saksaa, ranskaa ja
englantia, etevä pianisti, hakee paikkaa seuranaisena, mieluimmin
ulkomailla. Vastausta odottaa S.T.R. N:o 75 _poste restante_. Wien.»
Hän vei tämän ilmoituksen useaan lehteen, ja hänen ajatuksensa
keskittyivät nyt postitoimiston ympärille, josta hän odotti tärkeitä
tietoja.

Hän saattoi jo neljäntenä päivänä odottaa tiedonantoja. Levottomana
hän meni postikonttoriin. Monta kertaa eksyttyään hän vihdoin löysi
_poste restante_ osaston. Käytävässä hän tapasi useita, jotka lukivat
kirjeitään. Hän avasi asianomaisen oven ja astui sisään.

Hetkisen odotuksen jälkeen oli hänen vuoronsa.

»A.Z. N:o 20?» sanoi hän vavisten.

Postivirkailija otti levollisesti esiin pakan kirjeitä ja silmäili noin
kolmeakymmentä päällekirjoitusta.

»Ei ole», vastasi hän yhtä levollisesti ja pani kirjeet takaisin
A-osastoon.

»Entä S.T.R. N:o 75?» kysyi Hanna vielä kerran.

Uusi pakka otettiin esiin.

»Ei tässäkään.»

Raskain mielin Hanna poistui ja lohdutti itseään sillä, että huomenna
onnistuu paremmin.

Neljännellä kerralla hänen alettuaan jo tottua vastaukseen: »Ei
mitään», otti postivirkailija yhtä välinpitämättömästi kirjeitä
kummastakin pinkasta ja ojensi ne Hannalle.

Kirjeitä oli neljä. Hanna otti ne vastaan sykkivin sydämin ja riensi
ulos katsomatta niihin. Hän istuutui odottaviin vaunuihin, käski kuskin
ajaa hotelliin ja alkoi tarkastella päällekirjoituksia. Yksi niistä oli
Dori tädiltä, hän tunsi heti käsialan. Nuo kolme muuta olivat Wienistä,
eikä Hanna tuntenut käsialoja. Ne hän luki ensin. Mutta niissä ei
ollut mitään mielenkiintoista. Ensimäinen oli paikanvälitystoimistosta
ohjelmineen; toisessa tarjottiin taloudenhoitajattaren toimi ja
kysyttiin, osasiko hän keittää ruokaa; kolmannessa pyydettiin
häntä lähettämään todistuksensa ja suosituksensa mukanaseuraavalla
osoitteella.

Sitten hän avasi Dori tädin kirjeen. Tätä hän juuri oli niin
levottomasti odotellut. Hän levitti paperin. Siinä oli vain muutamia
rivejä otsakirjoituksetta. Ensi silmäykseltä Hanna saattoi jo huomata
ettei kirje tuonut lohtua. Kirjeen ulkonäöstä voi jo päättää, mitä se
tuo, vaikkei se vielä ole puhunutkaan. Kenraalitar kirjoitti todellakin
seuraavasti:

 »Minua ihmetyttää, että langennut henkilö, joka käytöksellään on
 tuottanut minulle häpeää, vielä rohkenee kirjoittaa minulle ja
 rukoilla myötätuntoani. Onneton kohtalo on sellaisessa tapauksessa
 todistuksena Jumalan oikeudentunnosta, sillä Jumalan käsi osuu
 kaikkiin rikollisiin. Jos useampia kirjeitä saapuu, heitetään ne
 avaamattomina tuleen.

                                     Dorothea von Orfalvy.»

Surun valtaamana ja katkerin mielin Hanna rypisti kirjeen. Sen
kirjoittaja oli varmaankin ylpeillyt siitä. Sehän osoitti arvokkuutta,
oikeutettua ankaruutta, ja oli samalla jumalallisen oikeuden mukainen
rangaistus. Kenraalitar varmaankin onnitteli itseään osoittamastaan
luonteenlujuudesta. Ehkä hän hetkisen oli taistellut ja toivonut
voivansa ojentaa rukoilevalle kätensä, mutta oli sitten voittanut
heikkoutensa ja ilmituonut oikeutetun ylenkatseensa.



XVIII.


Ewald Ballmann ei ollut saanutkaan vaimonsa kirjettä. Hän ei ollut
kuullut myöskään mitään vaimoraukkansa kirjeestä kummitädilleen.
Molempien kirjeiden saapuessa pikkukaupunkiin oli Ewald Ballmann
matkustanut pois, jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kirje
palautettiin Wieniin, ja kun lähettäjän nimeä ei saatu selville kirjeen
sisällyksestä, hävitettiin se postikonttorissa satojen muiden kanssa,
jotka eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa.

Vaimonsa kadottaminen oli Ballmannille kova isku, ja siihen yhdistyvä
häpeä tuntui hänestä mahdottomalta kantaa. Mitenkä hän voisi näyttäytyä
tuttujensa parissa? Mitenkä hän saattaisi hoitaa virkaansa, pitää
luentojansa, kun kaikki pikkukaupungin juorunhaluiset tiesivät hänen
kohtalostaan?... Sillä mistä muusta puhuttaisiinkaan perheissä ja
kahvikesteissä kuin juuri kauniin Hanna Ballmannin karkaamisesta?

Hän ei voinut ymmärtää tätä. Hänen rauhaisa, hauska kotinsa oli
sortunut.

Hannan karkaamisen jälkeisenä päivällä hän ilmoitti olevansa sairas,
ja sairas hän todella olikin. Hänellä oli kuumepuistatuksia, ja hänen
päänsä tuntui raskaalta. Dori täti oli mitään aavistamatta tullut
hakemaan Hannaa kävelylle.

»Missä on rouvasi, hyvä ystävä?» kysyi hän astuen sisään.

Ballmann nousi sohvalta, jolla oli maannut. Vanha rouva huomasi silloin
vasta, miten murtuneen näköinen hän oli.

»Jumalan tähden! Oletko sairas?»

Ballmannin suuri tuska ja suru purkautui nyt vihana hänen edessään
seisovaa vastaan. Hänellehän hän oli uskonut vaimonsa ja hänen
hoidossaan Hanna oli syöksynyt turmioon. Katkeran vihansa valtaamana
hän lähestyi kenraalitarta. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen
taaksepäin ja kysyi uudestaan:

»Missä on vaimosi?»

»Minulla ei ole vaimoa. Hänet on syösty turmioon...»

»Oletko suunniltasi?»

»Olin silloin, kun uskoin nuoren vaimo raukkani..» Hänellä oli kova
sana huulilla, mutta hän hillitsi itsensä... »maailmannaisen huostaan.»

»Mutta selitä toki...»

»Ei ole mitä selittää... Olen niin sanomattoman onneton... miksi vielä
koskea häpeääni? Minulla ei ole teille mitään sanottavana. Minä vihaan
teitä... ja tahdon olla yksin.»

Hänen silmänsä paloivat, hänen ruumiinsa vapisi, ja hän osoitti ovea.
Kauhun valtaamana kenraalitar syöksyi ulos. Ulommassa huoneessa hän
tapasi palvelustytön.

»Sano minulle, Betti, mitä on tapahtunut... Onko herra sairas, entä
missä on Hanna?»

»Oi, armollinen rouva, rouva meni pois eilen illalla.»

»Mitä sinä sanot?»

»Portinvartian vaimo näki hänen hiipivän pois, eikä hän ole tullut
takaisin. Herra on itkenyt koko yön tuolla; saatoin kuulla sen oven
läpi. Vasta aamulla hän meni sänkykamariin ja heittäytyi vuoteelle — ja
olen nähnyt, että kaikki laatikot ovat avatut ja että paperipalasia on
lattialla. Aamiaistakaan ei herra ole tahtonut, raukka. Vein hänelle
kahvia, mutta ei hän siihen koskenutkaan.»

Kenraalitar kuunteli kauhuissaan. Hänen epäluulonsa kohdistuivat
heti Edelbergiin, sillä terävällä katseellaan hän oli huomannut
asiain tilan; mutta hän ei ollut siitä välittänyt, eikä ollut voinut
aavistaakaan, että siitä sukeutuisi täydellinen häväistysjuttu. Ehkä
hänen leväperäisyydessään oli moittimisen syytä, ja siksi hänen vihansa
nuorta rouvaa kohtaan oli sitäkin rajumpi. Ainoa mitä hän nyt saattoi
tehdä, oli hänen mielestään vihansa ja halveksumisensa näyttäminen
maailmalle, sillä hän tahtoi osoittaa omaavansa järkkymättömät
mielipiteet. Hänen silmissään ei Hanna koskaan saisi armoa — sitä vaati
hänen oma arvonsa. Tämän sortuneen kodin raunioissa, kodin, josta
onneton oli paennut ja jossa hyljätty puoliso itki, rouva von Orfalvy
ajatteli ainoastaan omaa mainettaan. Mikä ikävä, alentava juttu!

Ballmann ilmoittautui monena päivänä sairaaksi. Hän vietti päivänsä
synkissä mietteissä. Hänestä tuntui mahdottomalta ryhtyä jälleen
työhönsä. Silloin tulikin pelastus. Tavallisesti seuraa elämässä
onnettomuutta uusi onnettomuus, mutta niin ei tapahtunut Ewaldille.
Häntä ei kohdannut mikään uusi onnettomuus, päinvastoin alkoi onni
hänelle hymyillä. Vanha setä, jonka perillinen hän oli, mutta jota
hän ei ensinkään tuntenut, joten hänen kuolemansa ei voinut vaikuttaa
häneen masentavasti, veti viimeisen henkäyksensä hiukan ennen Hannan
pakoa, ja neljäntenä päivänä tämän jälkeen Ballmann sai tiedon siitä,
että oli ainoana perillisenä perinyt melkoisen omaisuuden, omaisuuden,
joka oli kymmenkertaisesti suurempi hänen odottamaansa.

Tämä lievensi hänen tuskaansa, sillä nyt hänen ei tarvinnut jatkaa
elämäänsä entiseen tapaan ja oleskella sellaisten ihmisten joukossa,
jotka tunsivat hänen häpeänsä. Hän päätti lähteä matkoille. Hän olikin
kauan toivonut voivansa matkustaa vieraisiin maihin ja hän tunsi, että
matkustaminen vaimentaisi hänen sydämensuruansa.

Heti saatuaan mainitun tiedonannon hän meni johtajan puheille ja pyysi
eroa virastaan. Kaikeksi onneksi oli loma-aika aivan lähellä, joten
Ewald saattoi vaikeuksitta heti jättää paikkansa. Käymättä kenenkään
luona — Dori tätiä hän ei mistään hinnasta halunnut nähdä — ja
jättämättä edes osoitettaan hän lähti seuraavana päivänä kaupungista.
Hänen matkansa ensimäisenä päämääränä oli Frankfurt am Main, jossa
hänen setänsä oli kuollut, ja siellä hän sai nostaa perintönsä. Siihen
kuului kaksi suurta taloa. Hän järjesti asiansa ja muutaman viikon
kuluttua hän matkusti Hampuriin, missä astui ensimäiseen New-Yorkiin
menevään laivaan, sillä hän tahtoi ainiaaksi jättää »vanhan maailman»
selkänsä taa.



XIX.


Tätä seuraava aika oli Hannalle hyvin katkera. Hän taisteli
olemassaolonsa puolesta viimeisensä ponnistaen, yksin ja hyljättynä,
omaisuus huventuneena pariin guldeniin. Hän oli turhaan kirjevaihdossa
niiden henkilöiden kanssa, jotka olivat vastanneet hänen
ilmoitukseensa, hän ilmoittautui muihin paikanvälitystoimistoihin
päästäkseen antamaan soittotunteja, mutta sai yhden ainoan tarjouksen
ja sekin kolmekymmentä kreutseria tunnilta. Hän kävi kyselemässä
useilta täyshoitolain johtajattarilta, mutta joka paikassa hän sai
kieltävän vastauksen.

Sitten hän kulki puodista puotiin tiedustelemassa myyjättären paikkaa,
mutta turhaan. Näissä pettymyksissä häntä ylläpiti kuitenkin aina
toivonkipinä: alotetut keskustelut, annettu lupaus, odotettu kirje,
mutta aina hän sai lopulta kieltävän vastauksen. Näin hän vietti pari
tuskaista viikkoa. Komea matkalaukku oli jo myyty, ja maksettuaan
laskunsa oli hänellä jäljellä ainoastaan noin kaksikymmentä guldenia —
mutta miten kauan ne kestäisivät, entä mihin hän sitten ryhtyisi?

Eräänä päivänä, kun hän jo oli lopen väsynyt turhaan kiertokulkuunsa
paikan saamiseksi, hän näki »Fremdenblattissa» seuraavan ilmoituksen:
»Myyjätärtä haetaan. Vaatimukset: hauska ulkomuoto ja ranskankielen
taito. Ilmoittauduttava vaatetusliikkeessä, Grabenin ja Bogner-kadun
kulmassa.»

Hanna meni sinne. Kun hän saapui komeaan liikkeeseen, riensi eräs
apulainen toimessaan häntä vastaan.

»Mitä saisi olla?»

»Kiitos, ei mitään. Olen myyjätär. Haen paikkaa ja näin ilmoituksen
lehdessä...»

Kauppa-apulainen muuttui heti käytökseltään ja vastasi:

»Vai niin... odottakaa sitten hetkinen, johtaja ei ole täällä nyt,
mutta kyllä hän saapuu puolen tunnin kuluessa.»

Odottaa, yhä vain odottaa — mutta siihen oli Hanna jo tottunut. Hän
istuutui penkille seinänviereen kaikenlaisten vaatteitten, nuttujen
ja aamutakkien taakse. Mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja hänen
kultakirjaillulle aamutakilleen... mutta miksi muistella sitä. Mikä
tulikaan hänen kohtalonsa olemaan? Hän katseli noita nuoria tyttöjä,
jotka näyttelivät ostajille tavaroita tai pukeutuivat erilaisiin
päällystakkeihin ja nuttuihin avustaakseen vaateliaita ostajia.
Tuoko olisi hänenkin osansa? Se ei ollut suinkaan houkuttelevaa,
ja sitäpaitsi, eihän ollut sanottu, että hänet otettaisiin. Hyvin
todenmukaista oli, että hänen taas täytyisi lähteä tyhjin toimin...
hänen, joka oli ollut niin hemmoteltu, niin monipuolinen, niin
kaunis, nuori rouva... Näin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, kun
kauppa-apulainen jälleen tuli hänen luokseen.

»Kas niin, neiti, nyt on johtaja saapunut. Tulkaa kanssani.»

Hanna nousi ja seurasi opastaan useiden tavaroita täynnä olevain
huoneiden kautta konttoriin.

»Herra johtaja, täällä on taasen eräs sanomalehti-ilmoituksen
johdosta», ilmoitti apulainen.

Kauppias, joka oli lihava ja vanhanpuoleinen, nosti katseensa avatusta
tilikirjasta.

»Hyvä! Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen.» Ja hän jatkoi laskujaan.

Hanna odotti. Vihdoin johtaja pani kynän pois, nojasi kyynärpäät
pulpettia vasten ja pyysi, katsottuaan Hannaa kiireestä kantapäähän,
häntä tulemaan lähemmäksi.

»Oletteko ollut palveluksessa ennen?»

»En, en koskaan, mutta kun osaan ranskaa sekä myöskin englantia,
niin...»

»Myöskin englantia! Sepä hyvä. Mitä ulkomuotoonne tulee, sopii se
erinomaisesti tähän paikkaan. Solakka, kaunis vartalo... hyvä,
hyvä. Mutta minä tarvitsen sellaisen henkilön, joka heti voi ryhtyä
palvelukseen, minulla ei nyt ole ketään varsinaista koettelijaa.»

»Minä voin kyllä ryhtyä heti», vastasi Hanna.

Kauppa tehtiin. Hanna sai paikan ja seuraavana päivänä hänen tuli
alottaa. Hän sai kuukaudessa palkkaa neljäkymmentä guldenia ja
päivällisen. Asunnon, aamiaisen, pesun ja vaatteet, lukuunottamatta
mustaa silkkileninkiä, jota käytettiin liikkeessä, hän sai kustantaa
omasta palkastaan. Päivällisen hän tuli syömään yhdessä muun
palveluskunnan kanssa viereisessä varastohuoneessa. Kello puoli
kahdeksan aamulla tuli hänen saapua ja viipyä kello kahdeksaan illalla;
hänen toimeensa kuului koetella erilaisia vaatetuksia, puhella
muukalaisten kanssa ranskaa ja englantia sekä mennä heidän asuntoihinsa
koettamaan ja näyttämään vaatetavaroita. Palvelija tuli aina kantamaan
suuret pahvikotelot.

Helpotuksesta huoahtaen Hanna lähti liikkeestä. Paikka ei tosin ollut
loistava, mutta hän ansaitsi siinä jokapäiväisen leipänsä rehellisellä
tavalla. Sitä paitsi olisi hänellä sittemmin tiet avoinna, ja jo
lapsuudesta saakka oli hänen päässään pyörinyt, että hän elämän
arpajaisissa oli saava voittonumeron.



XX.


Hanna oli »palvellut» muutamia kuukausia. Hänen mies- ja naistoverinsa
liikkeessä eivät pitäneet hänestä. Hän oli niin suljettu, hiljainen
ja surullinen. Toverit nimittivät häntä »lumotuksi prinsessaksi», ja
siksi hän tunsikin itsensä. Ellei häntä pian vapautettaisi, ajatteli
hän, niin hän menehtyisi, sillä häntä ympäröivä ilma tuntui niin
tukahuttavalta.

Hotellin hän oli sen kalleuden takia vaihtanut kalustettuun
yksityishuoneeseen, ja kun hänen varansa eivät suoneet hänen maksaa
asunnostaan enempää kuin kymmenen guldenia kuukaudessa, täytyi hänen
tyytyä kurjaan huoneeseen köyhän perheen luona, jonka hän oli löytänyt
kaukaisesta esikaupungista. Hänen oli ollut hyvin vaikeata saada
asuntoa, sillä missään ei tahdottu ottaa vastaan »yksinäistä naista»,
joka lisäksi oli niin nuori ja kaunis kuin hän. Useassa paikassa
käskettiin mitä loukkaavimmalla tavalla häntä poistumaan.

Päästäkseen huoneeseensa hänen täytyi kulkea isäntäväkensä huoneen
läpi. Tämä huone oli pieni keittiö, johon tultiin suoraan ulkoa ja
joissa punakätinen palvelustyttö valmisti ruuan ja pesi pyykin.

Tässä huoneessa oli sitäpaitsi rouvan, hänen sisarensa ja kolmen
lapsensa sängyt. Keittiön takana oli pieni huone, jonka Hanna
oli vuokrannut, ja toisella puolella oli vielä huone, jossa
rouvan kahdeksantoistavuotias, halvattu poika lepäsi. Toisella
naisista oli pieni upseerineläke, toisella avustus joltain
hyvätekeväisyysyhdistykseltä. Naimaton sisar valmisti myöskin joihinkin
puoteihin vaatteita, joita hän ompeli rämisevällä koneellaan aamusta
iltaan. Heidän toimeentulonsa oli hyvin niukka. Hanna ei nähnyt heidän
elämäänsä paljoakaan, poissa kun oli kaiket päivät, mutta minkä
hän näki, se sai hänen sydämensä kirvelemään. Hän olisi mielellään
luovuttanut koko palkkansa, lieventääkseen isäntäväkensä hätää, mutta
hänellä oli itselläänkin niin vähän, että hänen oli vaikea tulla
toimeen. Hänen menoarvionsa oli seuraava:

  Asunto                                       10 guldenia
  Aamiainen — oi, mimmoinen aamiainen!
     Viikunakahvia ja vedelläsekoitettua maitoa 5   »
  Illallinen, nimittäin lasillinen olutta ja
     makkara- tai juustopalanen                 6   »
  Pesu ja valo                                  5   »
  Palvelija                                     1   »
  Erinäisiä pukutarpeita                       10   »
                                      Yhteensä 37 guldenia.

Hänen palkastaan jäi siis kolme guldenia, joista kaksi varattiin
odottamattomia menoja varten ja yksi hänen ainoata ylellisyyttänsä:
lainakirjaston tilauspilettiä varten. Kun liikkeessä ei ollut ostajia,
istui hän nurkassa ja luki, iltaisin hän luki huoneessaan ja sunnuntait
kokonaan. Naapureistaan hän pysyi loitolla, ja tovereitaan hän vältti
sitäkin enemmän. Alussa konttoristit kylläkin koettivat laskea leikkiä
hänen kanssaan ja liehakoida häntä, mutta hän työnsi heidät luotaan
sellaisella ylpeydellä, ettei kenenkään päähän juolahtanutkaan
lähennellä »lumottua prinsessaa». Puotineidit, hänen toverinsa, jotka
kadehtivat hänen varmaa käytöstään, moittivat häntä ja tekivät pilkkaa
hänestä, mutta se ei häneen vaikuttanut. Hänen erikoinen komeutensa sai
aikaan paljon ikävyyksiä hänelle kadulla.

Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Tuskaisin tuntein hän heräsi
aamulla ja illalla hän tavallisesti itki itsensä nukuksiin. Hän tunsi
olevansa kuin vankilassa, sillä kun joutuu outoihin olosuhteisiin, on
ympäristö vankilanmuureina. Siperiaan karkoitettu onneton, torikoriin
suljettu kala, vihollismaahan viety sotavanki, häkkiin pantu lintu
ja puodissa päällystakkeja ja aamunuttuja koettelemaan palkattu
Hanna, on jotenkin samaa. Hän alkoi jo luulla, ettei voittaisikaan
mitään elämän arpajaisissa, kun sai niin kauan odottaa sitä. Hän
varmistui uskossaan, että kohtalonsa oli kärsiä — nuoret uskovat niin
mielellään edeltäpäin määrättyä kohtaloa — ja hän sen ansaitsikin.
Hän alkoi pitää itseään suurena syntisenä. Hän antoi katumukselleen
ja nöyryytykselleen yhä uutta virikettä; ainoastaan harvoin hänellä
oli nautinnonhimon ja elämänhalun hetkiä, ja hänen varsinaisena
päämaalinaan oli surra itsensä kuoliaaksi. Sisäisen tyydytyksen tuntein
hän huomasi laihtuvansa ja että häntä usein ahdisti kuiva yskä. Hän ei
pitänyt laihtumistaan liian niukan ravinnon seurauksena eikä yskäänsä
hermostumisesta johtuneena, joka tavallisesti seuraa surullisia
ajatuksia, vaan luuli potevansa keuhkotautia. Hänen mielensä tuli yhä
surullisemmaksi, poskensa kalpeammiksi, ja »lumottu prinsessa» parka
oli enää haamu vain.

Häntä oli todella rangaistu kovasti, ja jos kärsimys kohottaa ihmistä,
niin hän oli saanut takaisin suuren osan moraalisesta arvostaan. Hän
uneksi nyt vain Ewaldin anteeksiannosta. Sairautensa kehityttyä niin
pitkälle, että hänellä olisi vain muutamia päiviä enää jäljellä, hän
aikoi pyytää miestään tulemaan, sillä vaikka hän olikin jättänyt
hänen viimeisen kirjeensä vastaamatta, ei hän voisi olla tulematta
kuolinvuoteen ääreen. Hän kuvitteli mielessään, miten Ewald polvistuu
hänen vuoteensa viereen ja itkien puhuu rakkauden ja anteeksiannon
sanoja hänelle, mitenkä hän viimein sulkee hänen silmänsä ja peittää
hänen kylmenneen tomunsa valkeilla ruusuilla...

Hannan toimi ei ollut raskas hoitaa, mutta päivä päivältä se tuli yhä
vastenmielisemmäksi. Elävänä nukkena olo, jolloin hänen oma olemuksensa
ei ollut minkään arvoinen hänen ylleen pantujen vaatekappaleiden
rinnalla, tuntui hänestä perin alentavalta, sillä hänhän oli tottunut
olemaan seurapiirin keskipisteenä. »Oikealle, neiti... olkaa hyvä ja
kävelkää hiukan, että näemme tuon poimun vaikutuksen... Ei, tämä on
liian raskasta, koettakaa vielä kerran tuota toista... miltä näyttää
tuo vyö takaapäin? Kääntykää... Kas niin... entä paljonko se maksaa?...
Ei, se on liian kallista; näyttäkää vielä kerran tuota toista...»
Tuossa seisoo ostaja silmälasit nenällä ja tarkastaa vain vaatteita.

Kuta kauniimmalta myyjätär puvussa näyttää, sitä kauniimmaksi ostaja
itseään siinä kuvittelee; nukke kääntyy oikeaan ja vasempaan, etenee
ja lähenee, pukeutuu kaksikymmentä kertaa samaan päällysvaippaan,
pistää kätensä sata kertaa samaan hihaan, mainitsee hinnan, kehuu
tavaraa ja kadehtii ostajaa. Sillä jos ostaja pukeutuu tarkastettuun
tavaraan, menee hän tanssiaisiin, teatteriin tai kutsuihin, jolloin
kysymyksenalainen vaatekappale on vain osana kokonaisvaikutuksesta,
nukke raukan ollessa ainoastaan vaatekappaleen vaikutuksen kohottajana.
Sitäpaitsi näyttävät nuo hienoston naiset, joiden ajoneuvot odottavat
kadulla niin kauan kuin pukuja valitaan, liian onnellisilta ja
kadehdittavilta. Heidän valinnassa osoittamansa mielenkiinto näyttää
todistavan, etteivät he tiedä mitään suruista, että huvitukset ja
lähestyvät juhlat, joita varten he tekevät ostoksensa, pyörivät
heidän mielissään, ja että heidän ainoana huolenaan on kauneutensa
ja hienoutensa ylläpitäminen. Mutta luultavaa on, ettei asia ole
useinkaan niin. Ylhäisellä ostajalla voi olla sydänsuru, hänen mieltään
kalvaa ikävä, hän voi elää onnettomissa perheoloissa; mutta maailman
silmissä näyttää aina, hänen tehdessään ostoksiaan, kuin tuo ostos
olisi hänelle tärkeintä kaikesta, ja silloin voi luulla, että näillä
rikkailla naisilla, jotka keskustelevat päällysvaipan muodosta, pitsien
leveydestä, nauhasolmujen luvusta, on vain yksi huoli, nimittäin pysyä
kauniina ja ylen hienoina.

Hannasta tuntui ostajien kodeissa tavaran näytteleminen paljon
kauheammalta kuin liikkeessä koetteleminen. Siellä hän sai odottaa
usein puolikin tuntia eteisessä, ennenkuin kamarineitsyt vei hänet
uhkeiden salien läpi ostajan yksityishuoneeseen, missä alkoi samainen
mukanatuodun tavaran koetus. Tällä ajalla hän näki monta taloudellista
tapahtumaa: kokki saapui kuulemaan, miten monelle hengelle oli
laitettava päivällinen sinä päivänä ja missä muodossa jäätelö oli
tarjottava; kirje ynnä kukkia saapui; perheen eri jäsenet tulivat
ja menivät keskustellen jos jostakin kiinnittämättä vähintäkään
huomiota koettelijaan; eikä mikään vaikuta kodittomaan, alennustilaan
joutuneeseen niin masentavasti kuin tällainen silmäys näennäisesti
onnelliseen perhe- ja seuraelämään. Se vaikuttaa aivan samalla lailla
palelevaan kuin äkkiä avattu ja suljettu ovi, jonka kautta virtaa
valoa, lämpöä, musiikkia ja naurua, tehden pimeän eteisen ja kylmyyden
kahta tuntuvammaksi.

Laskiaisjuhlat lähenivät loppuaan. Oli paljon työtä. Liike oli
melkein aina täynnä ostajia. Myyjättäretkin olivat iloisia, useimmat
heistä kävivät naamiohuveissa, ja heillä oli monta pientä seikkailua
kerrottavana toisilleen. Usein oli joku heistä sanonut Hannalle:

»Tulkaa kanssamme tänään Diana-saliin, satuprinsessa, se tekisi teidät
hiukan iloisemmaksi.»

Hanna pudisti vain kieltävästi päätään.

»Anna hänen olla rauhassa», keskeytti toinen, »etkö näe, että
armollinen neiti on liian ylpeä alentuakseen seurustelemaan
meikäläisten kanssa?»

»En ole ylpeä, eikä minulla ole syytäkään olla», vastasi Hanna. »Mutta
minulla on suruni, enkä siksi halua käydä tanssiaisissa.»

»Oh, turhia! Surut on heitettävä nurkkaan, tuskat tukahdutettava...»

Hanna ei vastannut, mutta hän ajatteli itsekseen: »En voi tukahduttaa
tuskaani, mutta toivon sen pian surmaavan minut...»



XXI.


»Neiti Anna, tulkaa tänne», huusi johtaja. — Hanna oli pitänyt Anna
Meyerin nimen. —

»Mitä käskette?»

»Ovatko kreivitär Palmille vietävät kotelot järjestyksessä, Edward?»
kysyi kauppias eräältä apulaiselta.

»Ovat, kyllä ovat.»

»Kutsukaa siis joku palvelijoista — ja te, neiti Anna, menette
heti kreivittären luo. Tehän tiedätte osoitteen... Palmin palatsi
Herrengassella?»

»En tiedä missä se on, mutta palvelija voi kai näyttää tien.»

»Hyvä! Te tunnette hinnat; teidän ei pidä alentaa hintoja, mutta
koettakaa saada kauppa sujumaan... kehukaa vähän, se auttaa.»

Palvelija saapui ja otti molemmat kotelot; Hanna otti hatun ja
päällystakin ja seurasi opastaan. Heidän tiensä Herrengasselle
kulki Grabenin ja Kohlmarktin poikki, jotka paikat ovat kaupungin
vilkkaimpia; siellä on tungosta ja hyörinää: kiireellisissä asioissa
kulkevia ja hiljalleen kävelijöitä, ajureita, raitio- ynnä muita
vaunuja, suurenmoisia liike-ikkunoita, sanalla sanoen se oli kuin
muurahaispesä. Mutta Hanna vihasi tätä kaikkea. Eniten hän vihasi
kuitenkin Ring-katua: Imperial-hotellin ja Edelbergin palatsien ohi
kulkeminen tuotti hänelle sanomatonta tuskaa.

Herrengasse on wieniläisten Fauburg St. Germain. Siellä sijaitsivat
vanhojen ylimyssukujen palatsit vierekkäin, kätkien muuriensa sisään
loistavien juhlien muistoja. Porttiholveissa vaeltavat kunnianarvoisat
ovenvartiat edestakaisin, mitellen ylenkatseellisesti ohikulkevia
silmäyksillään; muutamien jykevien harmaitten kivimuurien edustalla
odottaa vaunuja, joiden ovissa komeilee upea vaakuna; — Herrengasse
kokonaisuudessaan tekee ylimyksellisen kylmän ja ylpeän vaikutuksen,
kuten Pyhän Tähden ritaristoon kuuluva vanhanpuoleinen vallasnainen.

»Tässä on Palmin palatsi», sanoi palvelija ja pysähtyi.

Hanna meni portista.

»Minne matka?» kysyi lihava portinvartia.

»Tuon tanssileninkejä Bogner-kadulta kreivittärille», vastasi Hanna.

Hanna sai jatkaa matkaansa. Hän suuntasi kulkunsa leveää kukkien
reunustamaa pääovea kohti.

»Seis!» huusi ankara portinvartia. »Se on pääovi», ja hän osoitti
pelottavalla, nauhoitetulla sauvallaan pihan yli.

Hanna ja palvelija seurasivat viittausta ja menivät keittiön portaita
ensimäiseen kerrokseen. Eräs palvelija vei heidät käytävän ja
palvelijainhuoneiden kautta ensimäisen kamarineitsyen luo. Tämä pyysi
Hannaa odottamaan ja meni kysymään, halusivatko kreivittäret katsella
tavaroita. Hetken kuluttua hän palasi.

»Tulkaa mukaan, neiti, kreivittäret odottavat. Minä otan toisen
kotelon, ottakaa te toinen. Kas niin!»

Hanna seurasi kamarineitsyttä lukemattomien palvelijoita,
vaatekammioita, liinasäiliöitä, kylpyhuoneita varten varattujen
huoneiden läpi, kunnes he lopulta saapuivat erään sivuoven kautta
molempien nuorten kreivitärten makuuhuoneeseen.

Raskaista ikkunaverhoista oli ainoastaan toinen vähän aukivedetty,
ja huoneessa vallitsevaa hämärää lievensi kapea auringonjuova, joka
osui peilipöydälle saaden pullot ja purkit loistamaan kuin hopea.
Huoneen kummallakin lyhyellä seinällä oli pitsien peittämä sänky.
Keskellä lattiaa oli suuri pöytä, jolla oli maljakkoja ja kirjoja,
salkkuja ja käsinesäiliöitä mitä kirjavimmassa sekamelskassa. Useita
matalia lepotuoleja oli siellä täällä, ja muutamilla oli hajuvesien
raikastamia vaatteita. Nuoret neitoset olivat varmaankin eilen illalla
olleet tanssiaisissa, sillä sänkyjen edessä oli silkkisukkien vieressä
pienet valkeat silkkikengät, ikäänkuin ne olisivat pudonneet tanssin
väsyttämistä jaloista. Kuihtuneita kotiljonkikukkavihkoja, suuria
ja pieniä, oli hansikkaitten joukossa, ja niiden tuoksu sekoittui
peilipöydällä oleviin hajuvesiin. Heidän kiharoitaan ja pukujaan
peittäneet kukkakiehkurat riippuivat kuin taitetut oksat pitkin
marmorilevyä.

Toinen neitosista lepäsi puoleksi puettuna vuoteellaan; toinen istui
takkavalkean ääressä kääriytyneenä flanelliseen aamupukuun ja nautti
vieressä olevalle pienelle pöydälle asetetusta, Sèvres-porsliinissa
tarjotusta aamukahvista.

Kamarineitsyt työnsi pöydällä olevat tavarat syrjään saadakseen tilaa
koteloille. Hanna alkoi ottaa esiin vaatekappaleita, ja kamarineitsyt
vei ne kreivittären sängyn ja toisen tuolin luo. Mutta ne eivät olleet
heidän makunsa mukaisia.

»_Ah quelle horreur_. Todellakaan ei voi valmistuttaa vaatteitaan
muualla kuin Francinen tai Wernerin...»

»Tai Gindreaun luona... Valmistaisivatko he koskaan näin mauttomia
vaatteita?»

Hanna otti esiin yhä uutta puhumatta sanaakaan. Hänestä oli tuskallista
kuulla arvosteluja mukaanlähetetyistä tavaroista; hänhän ei tosin ollut
ottanut osaa niiden valmistamiseen, mutta on aina hyvin loukkaavaa
kuulla sanottavan kauniina näyttämiään esineitä rumiksi, koska silloin
on osoittanut omaavansa huonon maun. Vihdoinkin sai eräs puku armon
arvostelevien neitosten silmissä. Se oli valkea _sortie de bal_, kevyt
ja pehmeä atlas-vaippa, höyhenistä ja pitseistä tehty.

»Oi!... Se on kaunis! Onko teillä kaksi samanlaista?»

»Ei varastossa, mutta me voimme helposti valmistaa toisen», vastasi
Hanna.

»Netti», sanoi nuori kreivitär kamarineitsyelle, »onko äiti jo noussut?»

»On, kreivitärtä kammataan juuri.»

»Mene hänen luokseen ja kysy, eikö hän sitten tahtoisi tulla tänne
katselemaan näitä.» Kamarineitsyt totteli. Hanna aikoi jatkaa
vaatekappaleiden näyttämistä.

»Odottakaa, kunnes kreivitär tulee!»

Neitoset alkoivat jutella. Hanna asettui ikkunakomeroon ja katseli
ulos. Hän kuuli kuitenkin aivan selvästi, mitä he puhuivat. He eivät
huolineet hänestä enempää kuin vahanukesta. Keskustelu koski eilisiä
tanssiaisia.

»Sinä tanssit eilen kotiljongin taaskin Rudi Lichtensteinin kanssa...
Mitä Toni Schwartzenberg sanoo siitä asiasta?»

»Oh, hän mielistelee jo Resi Waldburgia.»

»Silloin ei sinun tarvitse ainakaan olla mustasukkainen, sillä hän on
jo niin kuihtunut...»

»Mutta ajattelehan hänen ihania pukujaan... luulen hänen tilaavan ne
Worthilta Pariisista.»

»Huomasitko, miten iloinen Lori, niinsanottu 'jumalainen Lori' oli?»

»Huomasin; eipä luulisi hänen niin äskettäin menettäneen sulhasensa.»

»Oi niin, Edelberg raukka! Kuolla neljä viikkoa ennen häitä...»

Hanna kuunteli. Edelberg-nimi sai hänen sydämensä kiivaasti sykkimään.

»Entä miten kamala kuolema», jatkoi kreivitär, »suistua kuskipukilta!»

»Ehkä se olikin parasta Lorille; hänhän vietti kauheaa elämää, aina
kaksi tai kolme suhdetta yhtaikaa tanssijattarien ja näyttelijättärien
kanssa...»

»Mitä se sitten merkitsee! Hän olisi jättänyt ne kaikki ennen häitä.
Jos panisi semmoisiin huomiota, niin tuskinpa voisi mennä kenenkään
kanssa naimisiin. Semmoisia asioita ei pidä ottaa niin vakavasti.»

»Jumalainen Lori ei sitä ole tehnytkään, siltä ainakin näyttää, koska
hän ei ensinkään sure sulhastaan. Minusta on vallan sopimatonta, että
hän nyt jo tanssii, vaikka hääpäiväkin oli jo määrätty.»

Nuorten kreivitärten äiti astui huoneeseen katkaisten siten
keskustelun. Kalpeana ja vavisten täytyi Hannan jälleen näytellä
vaatetuksia ja pukeutua päällysvaippoihin, vastata hänelle tehtyihin
kysymyksiin ja ottaa vastaan aivan samanlaisen vaipan tilaus.
»Sulhanen! Sulhanen!» kaikui hänen korvissaan. — »Satakaksikymmentä
guldenia, rouva kreivitär.» — »Oi, miten hänet olikaan petetty!» —
»Kolmessa päivässä vaippa on valmis, armollinen kreivitär.» Ja Hanna
poistui tehden nöyrän kumarruksen, mihin kukaan noista kolmesta
naisesta ei vastannut.

Onneton vietti tämän jälkeen muutamia vieläkin raskaampia ja
unettomampia öitä. Molempien kreivitärten puhelu oli kovasti
järkyttänyt hänen mieltään. Hänestä tuntui, kuin häneltä olisi
riistetty kallisarvoinen omaisuus, ja hyljätty, rikollinen nuori
nainen oli jo muutenkin moraalisesti niin köyhä. Nykyistä tilaansa
hän ei tahtonut ajatella. Se oli niin sisällyksetöntä; tulevaisuutta
hän ajatteli vain kuolemankaihoin, ja hänen ajatuksensa askartelivat
senvuoksi vain menneisyydessä. Hän ei tahtonut muistella sitä aikaa,
jolloin oli vielä puhdas ja viaton, sillä sen hän oli kadottanut, ei
puolisoaan, jonka hän oli pettänyt, ei kummitätiä, joka oli hänet
hyljännyt; hän saattoi siis kohdistaa ajatuksensa siihen mieheen, joka
oli kietonut hänet intohimoiseen rakkauteensa, kiellettyyn onneen,
jonka hän jo oli saavuttamaisillaan, mutta jonka kohtalon kova käsi oli
häneltä riistänyt. Ja nyt hän oli saanut tietää, että tämä intohimon
lieska oli vain oikkua, vain viimeinen tapahtuma tämän elostelijan
poikamies-elämässä. Kaikki hänen ainaisen rakkauden vakuutuksensa
olivat pelkkää valhetta, petosta. Hanna olisi hääpäivän aattona muitta
mutkitta saanut matkapassit.

Kuitenkin oli tämä tappio, vaikkei Hanna alussa ollutkaan siitä
tietoinen, hänelle voitoksi. Sillä mitä hän menetti, oli vain tyhjää.
Suremansa onni ja rakkaus olivat nyt syöstyt siltä jalustalta,
jolle hän ne oli kohottanut; se suuri tappio, minkä kreivin äkkinäinen
kuolema oli hänelle aiheuttanut, haihtui kreivittärien keskustelun
johdosta; kreivi ei ollutkaan rakastanut häntä; hän ei olisikaan tehnyt
häntä onnelliseksi. Vähitellen alkoi tämä ajatus rauhoittaa häntä.
Jos kuvittelee joutuvansa haaksirikkoon kultalastisen laivan kanssa,
niin eikö olisikin lohdullista, jos saisi tietää, että lasti onkin
väärennettyä kultaa?



XXII.


Joitakuita aikoja tämän jälkeen Hannan täytyi jälleen viedä tavaroita
kaupungille. Tällä kertaa kuitenkin Grand-Hotel'iin eräälle
matkustavalle englannittarelle.

»Jumalan kiitos, ettei minun tarvitse mennä Hotel Imperialiin!» hän
ajatteli. Mutta kun kaikki ensi luokan hotellit ovat samannäköisiä,
täyttivät muistot hänen mielensä hänen saapuessaan perille. Mutta
ne olivat kuin kaukaisen unen harhakuvia. Entisyyshän oli kokonaan
haudattu.

»Mrs. Edgecombe?» kysyi hän ovenvartialta.

»Ensimäinen kerros N:o 12.»

Hanna meni osoitettuun huoneeseen ja astui komeaan salonkiin. Hän näki
viereisessä huoneessa nuoren tytön esiliina edessä ja myssy päässä —
kaikesta päättäen kamarineitsyt. Hanna osoitti pahviaskejaan.

»Tuon pitsipäähineitä Bogner-kadun muotikaupasta.»

Kamarineitsyt toisti saman viereiseen huoneeseen sekä pyysi Hannaa
sitten hetkisen odottamaan, sulkien oven. Odottaa... siihen hän oli jo
tottunut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui vanha naishenkilö viereisestä
huoneesta.

»Suokaa anteeksi, neiti», sanoi hän ystävällisesti, »että olette saanut
odottaa niin kauan... Oletteko tuonut pitsit?»

Hanna oli aivan hämmästynyt saadessaan osakseen näin ystävällisen
kohtelun ja katsahti kiitollisena ylös. Hänen edessään seisoi
miellyttävännäköinen, kaunis, noin viidenkymmenen ikäinen nainen. Mrs.
Edgecombella oli lumivalkea tukka, joka oli korkealle kammattu ja jota
peitti musta pitsilaite. Pitsin päät riippuivat ristissä rinnalla.
Kaiken tämän keskeltä näkyivät hienopiirteiset, hyväntahtoisesti
hymyilevät kasvot suurine, tummine silmineen, jotka loistivat niin
ystävällisesti, että huolimatta puuttuvasta nuoruudenkukkeudesta täytyi
pitää häntä kauniina.

Mrs. Edgecombe oli puhutellut häntä saksankielellä, joten Hanna
— vaikka liikkeen johtaja oli lähettänyt hänet tänne juuri
englanninkielentaitonsa takia — vastasi myös saksaksi:

»Kyllä, armollinen rouva; tässä ovat pitsit; ne ovat samankaltaisia
kuin ne, joita te tänään kannatte.»

Hanna katsahti mitä suurimmalla ihastuksella vanhaan naiseen. Hän ei
ollut pitkiin aikoihin nähnyt niin miellyttäviä kasvoja, jotka häntä
silmäilivät ystävällisesti ja mielenkiinnolla.

»Paljonko tämä pitsi maksaa, hyvä neiti?»

»Tämä... viisikymmentä guldenia... haluaako armollinen rouva koetella
peilin edessä?»

»Oh, se ei ole tarpeellista — minun iässäni ei katsota peiliin niin
mielellään kuin teidän», sanoi hän nauraen ja kysyi osaaottavasti:
»Miten vanha te olette?»

»Jo kahdenkymmenen ikäinen.»

»Jo? Sehän on vasta elämän alku, rakas lapsi.»

»Miten ajattelee, minä en tunne itseäni nuoreksi, sillä nuoruuteen kai
kuuluu, että toivoo ja luottaa tulevaisuuteen.»

»Ei, nuoruudella on tulevaisuus edessään, pitkä tulevaisuus tuhansine
vaihteluineen. Mitä toivoon tulee, kuuluu se joka ikäluokkaan ja joka
ihmiselle.»

»Ei minulle», vastasi Hanna, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Hän oli hyvin liikutettu. Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän moniin
aikoihin oli saanut puhua itsestään näennäisesti osaaottavan
henkilön kanssa. Tosin oli tämä henkilö muukalainen, jonka hän ensi
kerran näki, ja lisäksi hänen suhteensa ostajan asemassa, joka
tekee tuttavallisuuden mahdottomaksi, mutta tämän naisen myötätunto
vaikutti häneen kuin lämmittävä auringonpaiste. Hanna olisi mieluimmin
heittäytynyt hänen jalkainsa juureen saadakseen valaa kauan pidätetyn
surunsa kyyneliin. Mutta muistaen velvollisuutensa hän otti kotelosta
seuraavan esineen ja levitti sen käsissään.

»Tässä on samanlainen ja samanhintainen valkea.»

Mrs. Edgecombe, joka tähän saakka oli puhunut iloisesti ja
rohkaisevasti Hannalle, muuttui nyt totiseksi. Hän oli tavattoman
hyväsydäminen ja hän kunnioitti kaikkea surua, miten vieras se
sitten olikin hänelle. Hän oli huomannut kyynelten kihoavan nuoren
myyjättären silmiin, ja vaistomaisesti hänen piirteensä muuttuivat
liikuttavan totisiksi, ikäänkuin kunnioittaakseen toisen surua. Tämä
samainen tunne kai on aiheena siihen kauniiseen tapaan, joka ilmenee
päänpaljastamisessa ruumissaattueen, kuinka köyhän tahansa, kulkiessa
ohi. Mutta eivät ainoastaan kuolleet saa osakseen tällaista harrasta
kunnianosoitusta; todellisesti jalot, hienotunteiset ihmiset osoittavat
jokaisen syvän surun ääressä — köyhimmänkin, muukalaisenkin — samaa
äänetöntä osanottoa.

Vanha rouva otti ääneti pöydälle levitetyt pitsit käteensä, ikäänkuin
tarkastaakseen niitä, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana. »Mitähän
suruja tämä kaunis lapsi raukka on mahtanut kokea?... Voisinkohan minä
auttaa häntä?... Mutta hänellä on ehkä sydämensuru... Nämä nuoruussurut
ovat kevätmyrskyjä. Mutta keväälläkin on hallaöitä, jotka jäätävät
kukkaset... lapsi parka!» Nämä ajatukset pyörivät hänen päässään hänen
tarkastaessaan tavaroita.

Palvelustyttö tuli huoneeseen. »Armollinen rouva, täällä on eräs neiti
rouva Bergin toimistosta.»

»Bergin? Vai niin! Pyydä häntä tulemaan tänne.»

Vanhanpuoleinen neiti astui sisään.

»Suokaa anteeksi, rakas lapsi? Voitteko odottaa hetkisen?» sanoi Mrs.
Edgecombe Hannalle ja meni tulijaa vastaan.

»Te haluatte puhella kanssani seuranaisen paikasta?»

»Niin, rouva Berg neuvoi minut tänne. Teidän armonne hakee seuranaista?»

»Olkaa hyvä, istuutukaa.» Ja Mrs. Edgecombe osoitti lähellä olevaa
tuolia istuutuessaan itse. »Oletteko englannitar vai saksatar?»

»Olen Rheinin seuduilta, mutta osaan englanninkieltä.»

»Se sopisi erinomaisen hyvin; koska itse olen saksatar, tahtoisin
mielelläni maalaiseni seuranaiseksi, mutta kun olen ollut
englantilaisen kanssa naimisissa, olen puolittain englannitar ja pidän
paljon englantilaisesta kirjallisuudesta. Panen suuren arvon siihen,
että ottamani seuranainen erinomaisesti lukee ääneen englantilaisia
kirjoja. Silmäni ovat heikot, joten en itse voi lukea, mutta kuuntelen
mielelläni tuntikausia, jos minulle luetaan. Peloittaisiko se teitä?»

»Ei ensinkään. Voisin lukea vaikka koko päivän. Osaan myöskin ommella
vaatteita.»

»Onhan se hyvä, mutta sitä en tarvitse. Vaatteistani pitävät
kamarineitsyeni huolen. Soitatteko?»

»En, ikävä kyllä.»

»Sepä vahinko. Entä miten vanha te olette? Suoraan sanoen olisin
halunnut nuoremman... Te olette kai yli neljänkymmenen?»

»Tietenkin, olen jo kasvattanut kaksi nuorta neitiä hienoista
perheistä, joten voin näyttää mitä parhaimmat suositukset. Olen
neljänkymmenenkahden ikäinen.»

»Minun rinnallani te olette nuori, mutta minä rakastan iloista
nuorisoa.»

Hänen katseensa siirtyi Hannaan, joka pani kokoon pitsejä jonkun
askeleen päässä. Hän kuunteli mielenkiinnolla keskustelua, hänhän oli
itse ollut samoissa puheissa, paikkaahakevana, ja mitä itse on joskus
kokenut, se herättää aina mielenkiintoa.

Mrs. Edgecombe otti uuninreunalta kirjan ja ojensi sen vastapäätä
istuvalle neidille.

»Tahdotteko lukea minulle kappaleen tästä kirjasta?»

Nainen katsahti kirjan nimeä.

»Little Dorrit?» luki hän ääneen.

»Niin», vastasi Mrs. Edgecombe. »Dickens on mielikirjailijani.»

Neiti alkoi nyt lukea, kompastellen, katkonaisesti ja mitä kurjimmasti
ääntäen.

Mrs. Edgecombe keskeytti hänet ennen pitkää.

»Kiitän. Teidän ääntämisenne on virheellistä. Saksattaren on tosin
vaikeata hallita englanninkielen ääntämistä...»

»Minulle on sanottu, että äännän erinomaisesti... en ole tällä hetkellä
oikein kunnossa ja sitäpaitsi pelkäsin... olen pahoillani, ellen
kelpaa...»

Neiti raukan hätääntyminen vaikutti tuskallisesti vanhaan rouvaan.

»Aikomukseni ei ollut moittia, tahdoin vain huomauttaa teille, että
ääntämisenne ei ole virheetöntä, joten teidän tulisi tavatessanne
englantilaisia koettaa oppia heiltä. Teidän asemassanne on vieraan
kielen osaaminen suurenarvoista, ja kun te osaatte englanninkieltä,
on teille eduksi oppia se niin täydellisesti kuin mahdollista. Se ei
tuottaisi teille enää suuria vaikeuksia.»

Vieras nousi. »Koetan seurata neuvoanne, armollinen rouva, ja ottaa
englanninkielen tunteja. Ei koskaan ole liian vanha oppimaan.»

»Se on aivan totta», vastasi Mrs. Edgecombe nousten. »Minäkin, joka
voisin olla äitinne, opiskelen.»

»En tahdo häiritä kauempaa...»

Mrs. Edgecombe ojensi hänelle kätensä.

»Olen pahoillani, ettemme sopineet toisillemme, mutta asiaa ei voi
auttaa. Täällä on jo käynyt toistakymmentä tarjoutuvaa, ja tekin kai
olette epätietoinen minkä paikan valitsette. Hyvästi ja hyvää jatkoa!»

Mrs. Edgecombe seurasi häntä ovelle ja palasi sitten Hannan luo.

»Kas niin, jospa taas ryhtyisimme pitsikysymykseen», sanoi hän
hymyillen. »On helpompaa saada sopiva pitsipäähine kuin seuranainen.
Toivoisinpa, että edes jollain täällä käyneistä naisista olisi ollut
yhtä miellyttävä ulkomuoto kuin teillä...»

Hannan mieleen valahti hetkeksi eräs ajatus, toivon välähdys sai hänen
sydämensä sykkimään.

»Te haette englanninkielisen kirjallisuuden lukijatarta?»

»Niin, lukijatarta, matkatoveria, ystävätärtä, pianotaituria, lapsi,
haen sellaista, joka jakaisi kanssani yksinäisyyteni, haihduttaisi
tyhjänpäiväiset suruni... sanalla sanoen, haen valkeata kaarnetta. En
luule löytäväni sellaista, jolla olisi kaikki nämä ominaisuudet... vai
tunnetteko te sellaisen?»

»Arvelin tarjoutua itse... Ainoastaan onnettomuuksien takia olen
joutunut myyjättäreksi... syntyperäni ja kasvatukseni oikeuttaisivat
minut toiseen asemaan. Soitan jotakuinkin hyvin...»

Mrs. Edgecombe ilostui.

»Ja englanninkieltä puhutte myös?»

Vastaukseksi Hanna otti äskeisen kirjan ja alkoi lukea. Hänellä oli
erikoiset taipumukset lukea ääneen, selvästi ja tunteellisesti,
silti kiemailematta, ja hänen taipuisa äänensä oli kuin musiikkia;
sitäpaitsi hänen ääntämisensä oli erinomainen, aivankuin syntyperäisen
englantilaisen. — Mrs. Edgecombe oli vallan ihastunut.

»Nytpä olenkin löytänyt valkean kaarneeni», hän huudahti. »Otan teidät
heti palvelukseeni, rakas neiti!»

Hanna punastui ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kalpeni.
Hän muisti kiusalliset suositukset. Nyt häneltä jälleen kysyttäisiin
hänen perheestään, menneisyydestään, eikä hänellä ollut perhesuhteita,
menneisyyttä, joista olisi voinut puhua.

Hän pudisti surullisena päätään.

»Oi, se olisi liian suuri onni. En luule teidän huolivan minusta,
armollinen rouva.»

»Mistä syystä?»

»Siksi, että olen nykyisessä toimessani väärällä nimellä, siksi, ettei
kukaan minua tunne, enkä voi neuvoa teitä kenenkään luo, joka voisi
mennä minusta takuuseen...»

Mrs. Edgecombe näytti hämmästyneeltä ja murheelliselta.

»Sepä kummallista... ja on vielä kummallisempaa, että sanotte minulle
tämän kaiken, ennenkuin edes olen kysynytkään.»

»Te ette siis huoli minua, ettehän! Oi, miten onneton olenkaan!»

»Koettakaa olla rauhallinen, lapseni! Istuudutaan tänne!» Vanha rouva
veti Hannan lempeästi viereensä sohvaan ja tarttui hänen käteensä.
»Mitä kauheita salaisuuksia teillä on, lapsi parka?»

»Oi, sitä on niin, niin kovin vaikea kertoa!»

»Olkaa sitten kertomatta. Voin sen arvatakin... Rakkaustarina?»

Hanna nyökäytti päätään.

»Entä viettelijä?»

»Kuollut.»

»Ja perheenne?»

»Heidän silmissään olen minä kuollut.»

»Siis aivan yksin maailmassa?»

»Yksin, hyljätty ja onneton!»

Mrs. Edgecombe piti yhä Hannan kättä omassaan. Hän mietti hetkisen.
Sitten hän sanoi puristettuaan Hannan kättä ikäänkuin liiton solmimisen
merkiksi:

»Asia ei muutu, minä otan teidät.»

Hanna pidätti ilohuutonsa. Hän tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja,
niin liikutettu hän oli.

»Minä otan teidät seuralaisekseni», jatkoi Mrs. Edgecombe, »enkä välitä
suosituksista enkä muista papereista. Jos minä hakisin kasvattajaa
tyttärelleni tai itse olisin nuori, niin ottaisin tämän lukuun — mutta
mitä minulla, vanhalla ihmisellä olisi pelkäämistä? Että olette hyvästä
perheestä, takaa kasvatuksenne, ja että olette siveellinen, takaa se
seikka, että huolimatta kauneudestanne olette valinnut rehellisen
toimen ansaitaksenne elatuksenne, ja olen varma siitä, että tuotatte
minulle iloa, sen takaavat miellyttävät kasvonne. Ihastuin heti teihin
— _love at first sight_ — ja mikä minua erityisesti ilahduttaa on se,
että voin tarjota nuorelle, yksinäiselle hylätylle tyttären sijan ja
rakkauden vanhassa ja, ikävä kyllä, yksinäisessä sydämessäni.»

Hanna kumartui suudellakseen häntä kädelle. Hän oli hiljalleen
polvistunut.

»Oi, armollinen rouva — te olette todellakin armelias ja hyvä — mitenkä
minä tulenkaan teitä rakastamaan ja kunnioittamaan.»



XXIII.


Mrs. Edgecombe nosti polvistuvan ylös ja suuteli häntä otsalle
sanoessaan:

»Kas niin, nyt juttelemme asiasta kaupan kannalta. Minä matkustaisin
mieluimmin Wienistä jo ylihuomenna. Voitteko heti tulla luokseni?»

»Oh, en tiedä, minun täytyy kysyä johtajalta. Minut on palkattu
kuukauden irtisanomisajalla...»

»Sen voi helposti järjestää. Me ajamme yhdessä Bogner-kadulle, ja minä
puhun — miten sanoittekaan? — johtajanne kanssa. Korvaussumma...»

»Minulla ei ole säästöjä», keskeytti Hanna.

»Se kuuluu minulle. Minähän teidät ryöstän häneltä, siis minun tulee
maksaa korvaussummakin. Ja koska on puhe rahoista, kysyisin, miten
suuren palkan te tahdotte?»

»Te laskette leikkiä, armollinen rouva. Mitä vaan tahdotte antaa
minulle...»

»Hyvä: olin aikonut tarjota esilukijalleni sata guldenia kuukautta
kohden. Mutta silti on minulla oikeus silloin tällöin avustaa
pukujen hankinnassa, sillä minusta on hauskaa nähdä nuoria tyttöjä
hyvinpuettuina...»

Mrs. Edgecombe soitti.

»Pyytäisin vaunut!» sanoi hän saapuneelle palvelijalle. Sitten hän
kutsui kamarineitsyensä.

»Tuo hattuni ja olkaliinani. Näettekö miten päättäväisesti toimin»,
sanoi hän sitten Hannaan kääntyen. »Nyt ajamme suoraa päätä kamalan
johtajanne luo.»

»Entä mitä teemme näille?» Hanna pani hymyillen kätensä kotelon päälle.

»Nämä viisi tai kuusi pitsilaitetta pidämme kaikki. Niistä laitamme
kumpikin vastustamattomia koristeita; ja johtajanne on myöntyväisempi,
jos ostamme ne kaikki.»

»Kuka tietää? Ehkä hänestä silloin tuntuu, että olen erinomainen
toimessani», sanoi Hanna leikkisästi.

»Ellei hän heti vapauta teitä, niin jätän hänelle takaisin kaikki
tavarat, enkä enää koskaan tee kauppoja hänen luonaan.»

Palvelija ilmoitti vaunujen ajaneen portaiden eteen.

»Tulkaa nyt, neiti! Minä olen valmis.»

Miten paljon keveämmällä mielellä Hanna menikään portaita alas kuin oli
tullut ylös! Nyt häämötti tulevaisuus taas lukemattomine yllätyksineen
hänen edessään, nyt hän jälleen sai kuulua jollekin.

Vaunut pysähtyivät muotiliikkeen eteen. Mrs. Edgecombe ja Hanna
astuivat sisään. »Johtaja» näkyi tulevan hyvin ymmälle nähdessään
myyjättärensä tulevan yhdessä liiketuttavan kanssa.

»Minä tulen maksamaan pitsit, jotka tänään olette lähettänyt
nähtävikseni. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni puhua kanssanne eräästä
toisestakin asiasta...»

»Olen kokonaan käytettävänänne.»

Mrs. Edgecombe esitti tarjouksensa. Kauppias ei tehnyt vaikeuksia, ja
Hanna sai kohta eronsa.

»Minä otan teidät siis kohta mukaani, hyvä neiti», sanoi vanha rouva.
»Tulkaa kanssani!»

Hanna sanoi ystävälliset jäähyväiset johtajalle ja tovereilleen ja
seurasi suojelijaansa vaunuihin.

»Mitä minun nyt tulee tehdä?» kysyi hän.

»Nouskaa vaunuihin, niin puhelemme siitä matkalla.»

Hanna totteli.

»Nyt kai te mielellänne ajatte kotiin hyvästelemään ystäviänne ja
hakemaan tavaroitanne», sanoi Mrs. Edgecombe, niin pian kuin vaunut
lähtivät liikkeelle. »Jos tahdotte, niin sanokaa osoite kuskille ja
me ajamme sinne yhdessä. Taikka ehkä te mieluummin toimitatte asianne
yksin? Silloin voitte jättää minut hotelliin ja jatkaa matkaanne
asuntoonne... mutta vain palataksenne pian takaisin uuteen kotiinne.»

»Minulla ei ole ystäviä, joille sanoisin jäähyväiset; asun vieraiden
ihmisten luona, ja tavarani ovat pian kootut. Tulkaa kanssani,
armollinen rouva... ymmärrän hienotunteisuutenne tahtoessanne lähettää
minut yksinäni asuntooni, kysymättä edes osoitetta — mutta tahtoisin
esiintyä vähemmin salaperäisesti edessänne, joten, ellei teitä väsytä,
ajakaamme sinne yhdessä...»

»Mielihyvällä. Sanokaa kuskille minne ajaa.»

Hanna kumartui ulos ikkunasta ja ilmoitti kadun ja talon numeron.

»Te olette liian hyvä minulle», sanoi hän uudelleen istuutuessaan.

»Toivon meidän tulevan hyviksi ystäviksi», vastasi Mrs. Edgecombe
hymyillen. »Onko teistä hauska matkustaa?»

»Saada matkustaa on aina ollut toivoni.»

»Silloin tulee se toivo toteutumaan. Minulla on aikomus oleskella pari
vuotta matkoilla. Me tulemme matkustamaan halki Italian ja Espanjan,
ehkäpä suuntaamme matkamme Kairoon, Konstantinopoliin ja Jumala tiesi
minne... ja sitten minä ostan... me ostamme jossain kauniissa seudussa
pienen talon ja vietämme siellä loppupäivät... ellei pikku ystäväni
sitä ennen mene naimisiin.»

Hanna pudisti päätään.

»Se ei tule tapahtumaan, se on varmaa.»

»Ei sitä voi koskaan tietää.»

»Oi, sen voisin vaikka vannoa. Nyt olemme perillä. Tahdotteko odottaa
minua tai tulla kanssani kolmanteen kerrokseen, armollinen rouva?»

»Jos se on teille yhdentekevää, niin tulen kanssanne. Alpeille nousu
kuuluu ohjelmaani, joten kolmanteen kerrokseen nouseminen ei saa minua
pelottaa.»

Hanna koputti oveen tultuaan perille. Palvelustyttö avasi. Hän
oli juuri pesemässä kyökinlattiaa. Hän siirsi ämpärin ja saippuan
syrjään tehdäkseen tilaa. Hanna katsahti Mrs. Edgecombeen ikäänkuin
anteeksipyytäen.

»Mitenkä te pääsette tästä, armollinen rouva? Te tulette aivan märäksi.»

»Ei tee mitään», vastasi Mrs. Edgecombe ja nosti laahustintaan sekä
astui sisään. »Missä teidän huoneenne on?»

»Meidän täytyy mennä isäntäväkeni huoneen kautta.»

»Silloin kai minä häiritsen?»

»Minä kysyn.» Hanna avasi oven.

»Eräs vieras rouva on kanssani, hyvä luutnantinrouva; saammeko mennä
tämän kautta?»

»Kyllä, kyllä.»

Mrs. Edgecombe astui sisään Hannan kanssa. Toinen naisista istui
ompelukoneen ääressä; toinen oli polvillaan lattialla täydessä touhussa
purkaen erästä matkakirstua.

»Suokaa anteeksi», sanoi Mrs. Edgecombe, »älkää antako häiritä itseänne
— minä menen vain neidin luo.»

»Tässä on huoneeni», sanoi Hanna ja sulki oven perässään.

»Lapsi raukka, miten täällä on epämiellyttävää! Ja nuo molemmat
naiset näyttävät niin köyhiltä. Te puhuttelitte toista heistä
luutnantinrouvaksi. Kertokaa minulle heistä vähän.»

Hanna kertoi minkä tiesi. Hän kertoi sairaasta pojasta, huolista ja
uhrautuvaisuudesta, ja hänen silmänsä vettyivät.

»Minun muuttoni tulee heille kovaksi iskuksi, sillä, heidän ei ole
niinkään helppoa saada vuokralaista tähän huoneeseen; herraa he eivät
voi ottaa, koska hänen täytyisi kulkea heidän huoneensa läpi; minussa
he kadottavat pienen, mutta sittenkin jotain merkitsevän tulolähteen.»

Mrs. Edgecombe huokasi.

»Maailmassa on kovin paljon surullista. Missä tavaranne ovat, rakas
lapsi? Pakatkaa nyt tavaranne, niin annamme kantaa matka-arkkunne
vaunuihin.»

Hanna punastui. »Minulla on ainoastaan pieni käsilaukku liinavaatteita
varten... ainoa leninkini on ylläni...»

»Sitä pikemmin on kaikki tehty. Jätän teidät rauhaan ja menen sillä
välin sopimaan huoneen jättämisestä emäntänne kanssa.»

Mrs. Edgecombe meni ulommaiseen huoneeseen. Molemmat naiset olivat
vielä samassa asennossa. Ompelukone rämisi, ja matkakirstusta ilmestyi
vanhoja vaatteita ja talouskaluja.

»Ei mitään, ei mitään!» huokasi hän. »En löydä edes vanhaa almanakkaa.»

»Suokaa anteeksi», sanoi Mrs. Edgecombe. »Voinko saada puhua kanssanne
hetkisen? Tai onko teillä hyvin kiire tuon kirstun purkamisen kanssa?
Matkustatteko pois?»

»Oh, en, minä vain etsin jotain vanhaa kirjaa; poika parkani haluaisi
niin lukea jotain. Olkaa hyvä ja istukaa.»

Mrs. Edgecombe istuutui. »Teidän poikanne on sairas?» kysyi hän
osaaottavasti. »Teidän vuokralaisenne kertoi sen minulle.»

»On, hän on rampa, poika parka.»

»Eikö kylpymatka auttaisi?»

Luutnantinrouva pudisti päätään.

»En tiedä... eikä meillä olisi siihen varaakaan. — Te tahdotte
varmaankin puhua kanssani vuokralaisestani? Hän on herttainen ja hyvä
tyttö.»

»Tahdoin ainoastaan ilmoittaa teille, että hän tulee jättämään
huoneensa, minä otan hänet luokseni.»

»Oi, mitenkä ikävää!»

»Saanko tietää, paljonko hän on maksanut huoneestaan?»

»Kymmenen guldenia kuukaudessa.»

»On selvää, että näin äkillisesti irtisanottaessa huoneesta maksetaan
vuokra vielä jonkun aikaa eteenkinpäin?»

»En voi sitä kieltää.»

»Sallitte kai minun sitten järjestää asian heti.»

Mrs. Edgecombe otti kukkaronsa taskusta ja sieltä kaksi seteliä.
Sitten hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kääri siihen setelit,
joita naiset luulivat kahdeksi viiden guldenin seteliksi, mutta
jotka yhteensä tekivätkin kaksisataa guldenia, — ja kirjoitti sitten
lyijykynällä kääreeseen: »Kylpymatkaa varten.» Hän pani tämän pienen
paketin viereisellä pöydällä olevaan ompelukoriin.

Hanna tuli sisään matkalaukku kädessä.

»Nyt olen valmis», sanoi hän.

Mrs. Edgecombe nousi. »Me lähdemme sitten. Sanokaa nyt hyvästi.»

»Hyvästi, rouva! Voikaa hyvin, neiti Emilie!» sanoi Hanna liikutettuna.
»Sydämelliset kiitokset ystävällisyydestänne!»

»Meidänhän tulee teitä kiittää, rakas lapsi — te olette tuottanut
meille vain iloa; meistä on niin ikävä kadottaa teidät, ja Karl raukka
tulee suremaan teitä kovasti.»

»Enkö saa sanoa hänelle hyvästi?»

»Ei, älkää sanoko — hän nukkuu nyt ja hän tulisi vain niin
murheelliseksi.»

»Kas tässä, rouva, on lainakirjaston kirja, ja lainauskortti on
siinä sisällä — toissa päivänä uudistin lainausoikeuteni kolmeksi
kuukaudeksi; luovutan sen teille, niin te voitte lukea poika
raukalle...»

»Oi, mitenkä hauskaa, sydämelliset kiitokset, neiti! Minä etsinkin
juuri kirjaa häntä varten. Mikä tämä on?»

Luutnantinrouva avasi kirjan ja katsoi etulehteä. Mrs. Edgecombe
astui lähemmäksi. Hän oli utelias näkemään mitä kirjallisuutta hänen
suojattinsa luki. Se oli Hackländerin Taiteilijaromaani. Hän nyökäytti
päätään hyväksyen.

»Vielä kerran hyvästi!» sanoi hän ojentaen kätensä luutnantinrouvalle.
»Älkää olko pahoillanne, vaikka ryöstänkin teiltä vuokralaisenne.»

Hanna suuteli molempia naisia. Palvelustytölle hän ohimennen antoi
pari guldenia, viimeiset mitä omisti, ja sanoi ystävällisesti: »Minä
matkustan pois — hyvästi, Lisi.»

Tyttö, joka vieraan kunniaksi oli vaihtanut siistimispukunsa toiseen,
otti Hannan matkalaukun ja vei sen vaunuihin.

Mrs. Edgecombe ja Hanna nousivat niihin.

»Minne kuski saa ajaa?» kysyi viimeksimainittu. »Hotelliinko?»

»Ei vielä. Meillä on vielä hiukan ostoksia tehtävänä.»

»Minne me sitten ajamme?»

»Sen _te_ tiedätte; minä olen vieras Wienissä. Tahtoisin mennä useihin
muoti-, liina- ynnä muihin liikkeisiin...»

»Hyvä; siis Stephanin-torille!» sanoi Hanna kuskille.

»Minä ostan erästä matkustelevaa naista varten tarvittavat tavarat»,
sanoi Mrs. Edgecombe hetkisen kuluttua, »suuren matkakirstun hattu-,
leninki- ja pienten tavarain osastoineen, sekä täytän osastot kengillä,
hansikkailla, pukutarpeilla...»

»Sepä on suuri työ», sanoi Hanna hymyillen, »mutta minä näin teidän
huoneessanne niin monta matkakirstua, että luulin teidän toimittaneen
ostoksenne jo.»

»Niin, minulla on aivan liian paljon matkatavaraa. Mutta
matkustavainen, jonka aion varustaa, ei ole minä, vaan eräs
ihastuttava, nuori tyttö, jolla nykyään ei ole kuin pieni matkalaukku.»

»Oh... Mrs. Edgecombel»

»Siitä tulee meille molemmille todellinen ilo, eikö totta? Nauttikaamme
hauskasta työstämme. Jos on tilaisuutta viattomaan iloon, hauskaan
hetkeen, kuten nyt, tulee nauttia siitä täysin siemauksin. Te saatte
vielä nähdä, mimmoinen vanha filosofi minä olen!»



XXIV.


»Minun täytyy sanoa teille kaikki, Mrs. Edgecombe; en voi enää olla
tunnustamatta teille kaikkea...»

»Mitä sitten, rakas lapsi?»

Molemmat naiset istuivat erään hotellin parvekkeella Luzernissa.
Aamiainen oli jo syöty ja palvelija siistinyt pyöreän kivisen
ruokapöydän. Hän oli tuonut päivän sanomalehdet, joita Hanna
tavallisesti luki suojelijalleen. Avaamaton englantilainen kirja oli
heidän edessään, ja pöydällä oli vielä sitäpaitsi Mrs. Edgecomben
ompelukori nypläyksineen.

Hannalla oli nyt ollut uusi paikkansa kuusi kuukautta, ja hän oli hyvin
tyytyväinen. Luuloteltu keuhkotauti oli muuttunut mitä kukoistavimmaksi
terveydeksi. Jo ensi hetkessä ilmaantunut molemminpuolinen ihastus oli
yhä juurtunut. Hannan monipuolinen sivistys, hänen hieno käytöksensä,
musikaaliset taipumukset, hänen kykynsä ottaa osaa keskusteluun tekivät
hänestä kruunun seuranaisten luokassa. Mrs. Edgecombe taasen oli
tasainen ja iloinen luonteeltaan sekä sitäpaitsi aina ystävällinen ja
hienotunteinen. Eipä siis ihmettä, että heistä oli hauskaa seurustella
toistensa kanssa.

Matkaohjelmaa oli seurattu. Hannasta, joka oli niin kovin herkkä ja
aina oli toivonut saavansa matkustaa, oli tämä matka ollut äärettömän
nautintorikas. Ensin he kävivät Pariisissa, matkustivat halki Italian,
pistäytyivät Kreikassa, ja nyt Mrs. Edgecombe tahtoi viettää jonkun
ajan Sveitsissä. Luzern miellytti häntä suuresti.

»Täällä me viivymme muutamia viikkoja», oli hän sanonut Hannalle, »ja
nautimme Sveitsistä väsyttämättä itseämme. Mitä hyödyttää joka päivä
nousta alpeille tai aina ryömiä uusiin rotkoihin. Täältä me näemme
alpit ja lunta ja sveitsiläistä karjaa ja englantilaisia matkailijoita
niin paljon kuin ikinä tahdomme. Emmekö lepääkin täällä?»

Vanha rouva ei ollut koskaan udellut matkatoveriltaan hänen aikaisempia
vaiheitaan. Hän tiesi pilven lepäävän sen yllä, ja hänen ääretön
hienotunteisuutensa suojeli häntä uteliaisuudesta ja esti häntä väkisin
vaatimasta luottamusta. Sitävastoin hän oli aivan avomielisesti
kertonut omasta menneisyydestään niinkuin nykyisistäkin oloistaan.

Mrs. Edgecombe oli erään saksalaisen tiedemiehen tytär. Kodissaan hän
oli oppinut tuntemaan köyhyyden katkeruutta, mutta oli myöskin oppinut
ajattelijan levollisuudella kestämään aineellisia vaikeuksia. Hänen
ollessaan kaksikymmentäneljä-vuotias kosi häntä eräs englantilainen
matkailija. Tämä oli nuori, äärettömän rikas, kuului arvossapidettyyn
perheeseen, ja kaikki, morsiankin, pitivät tarjousta suurena onnena.

Mr. Edgecombe vei puolisonsa maatilalleen Kentiin. Siellä kului
hänen elämänsä, vaikka häntä ympäröikin ylellisyys ja komeus, hyvin
yksitoikkoisesti. Edgecomben perheenjäsenet ja heidän naapurinsa
kuuluivat niihin ylhäisiin ja ylpeihin englantilaisiin, jotka katsovat
halveksien muukalaisiin. Sitäpaitsi he kuuluivat puritaanisiin
herännäisiin, joten heidän ajatuskantansa ei sopinut yhteen saksalaisen
ajattelijan tyttären vapaamielisten mielipiteiden kanssa. Ollen liian
ylpeä tungetellakseen heidän seuraansa vetäytyi Mrs. Edgecombe kotinsa,
lastensa ja kirjojensa pariin. Hänen puolisonsa oli intohimoinen
metsästäjä ja maanviljelijä, joten hän ei kaivannutkaan seuraa.
Vaimoansa kohtaan hän oli hyvä ja rakastettava, mutta vaimo ei ollut
hänen elämänsä keskipiste; hän oli vain osa hänen kodistaan, koristeena
siinä.

Mrs. Edgecombea odottivat monet surut. Hänen lapsensa kuolivat toinen
toisensa jälkeen lastentauteihin. Hänen miehensä valtasi poliittinen
kunnianhimo, ja hän alkoi, tullakseen valituksi parlamenttiin, tuhlata
omaisuuttaan niin kovin, että oli menettää sen kokonaan. Häntä ei
valittu, mutta hän oli tehnyt suuria velkoja, jotka yhä suurenivat,
kun hän ei tahtonut järjestää kotiansa yksinkertaisemmaksi. Kaikki
jäi entiselleen, joten ylellisyys, joka tähän saakka oli ollut
ilonlähteensä Mrs. Edgecombelle, nyt muuttui surujen ja huolien
lähteeksi. Mr. Edgecombe alkoi, päästäkseen veloistaan, ottaa
osaa liikeyrityksiin, mutta joutui häviön partaalle. Satatuhatta
puntaa luistaa pian maanviljelijältä, jolla ei ole aavistustakaan
liike-elämästä, mutta joka silti innostuu kaivoksiin, rautateihin,
vakuutusyhtiöihin ja puuvillateollisuuteen.

Näytti jo siltä, että vanhan linnan täytyisi joutua vasaran alle, kun
hän äkkiarvaamatta sai suuren perinnön, jolla velat maksettiin ja
entinen elämä jatkui. Tämä seikka paransi Mr. Edgecomben valtiollisista
ja teollisuusunelmista, eikä hän sittemmin huolinut enää muusta kuin
metsästyksestään ja maanviljelyksestään.

Mr. Edgecombe kuoli kaksikymmentäkuusi-vuotisen avioliiton jälkeen,
jättäen leskelleen suunnattoman omaisuutensa. Leski suri vainajaa
sydämensä pohjasta ja vietti vielä joitakuita vuosia yksinäisyydessä.
Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, eikä hänellä ollut
ketään läheistä sukulaista. Mutta vihdoin hänet valtasi jonkinlainen
koti-ikävä ja hän päätti viettää loppuikänsä Saksassa. Sitä ennen hän
tahtoi matkustella jonkun verran, tutustuakseen niihin maihin, joista
oli niin paljon lukenut. Hän möi tiluksensa, koska aikoi kokonaan
jättää Englannin. Englantilaisten sukulaisten ja naapurien kanssa hän
ei sopinut yhteen ja hän halusi koota ympärilleen henkilöitä, jotka
muistuttaisivat häntä hänen nuoruudestaan, saksalaisia runoilijoita,
taiteilijoita ja oppineita, muodostaa seurapiirin, joka valaisisi hänen
elämäniltansa.

Tämän Hanna oli saanut tietää keskustellessaan suojelijansa kanssa. Jo
kauan aikaa hän oli tahtonut kertoa avomielisesti omastakin elämästään
ja ollut valmis vastaamaan kaikkiin vanhan rouvan kysymyksiin. Mutta
Mrs. Edgecombe ei tehnyt, kuten jo on mainittu, mitään kysymyksiä.
Silloin Hanna ei enää voinut hillitä haluansa kertoa kaikkea hänelle,
vaan huudahti:

»Minun täytyy sanoa teille kaikki, kaikki!»

»Mitä sitten, rakas lapsi?» keskeytti Mrs. Edgecombe. »Te pelästytätte
minua!»

»Vaikka saisin uudelleen lähteä maailmalle, vaikka te halveksisitte ja
inhoaisitte minua...»

»Mutta, rakas lapsi, älkää käyttäkö niin voimakkaita sanoja kuin
halveksiminen ja inho. Vasta äärimmäisessä tapauksessa on ihmisellä
oikeus halveksia ja inhota toista, ja tässä on vielä kysymys
vapaaehtoisesta tunnustuksesta. Te olette pieni liioittelija.»

»Ja te olette hyvyyden, anteeksiannon ja ylevyyden esikuva...»

»Suuri liioittelija, olisi minun pitänyt sanoa.»

»Mrs. Edgecombe — minä olen... — minä olen... syntini ovat — oi, on
niin vaikeata kertoa, en tiedä mistä alottaa...»

»On vaikeata tunnustaa syntinsä. Tavallisesti tekee väärin siinä,
että luettelee harha-askeleensa ja unohtaa tuhannet myötävaikuttaneet
olosuhteet ja kiusaukset eli toisin sanoen kaiken sen, mikä kuulijan
tulee tietää voidakseen antaa anteeksi. Autanko teitä? Teidän syntinne
on se, että uskoitte ihastuttavan miehen rakkaudentunnustuksia...»

»Ei siinä kaikki...»

»Te jätitte vanhempienne kodin?»

»En, minulla ei ollut enää vanhempia. Minä hylkäsin puolisoni.»

»Puolisonne?... Oletteko naimisissa — lapsi!»

»Olen, Mrs. Edgecombe. Minä olen avioliiton rikkoja; oikeastaan en
koskaan ole ollut miehelleni uskoton, mutta kuitenkin olen kadottanut
kotini, nimeni, arvoni... mutta vaikka en saanutkaan nauttia
rikoksellisesta onnestani, syöksin puolisoni suurimpaan onnettomuuteen,
mikä voi kohdata rehellistä miestä! Oi, että minä... minä...»

Hanna kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Mrs.
Edgecombe oli hyvin järkytetty.

»En ymmärrä teitä oikein. Nyt teidän täytyy kertoa minulle kaikki,
pikku rouva raukka! Vähitellen... eihän teidän tarvitse sanoa kaikkea
yhtaikaa. Ainoastaan romaaneissa ihmiset voivat kertoa kaiken samassa
hengenvedossa. Se, että nyt itkette, ajatellessanne miehellenne tekemää
vääryyttä, sanoo paljon, paljon enemmän kuin mitkään sanat.»



XXV.


Vähitellen, kuten vanha rouva oli pyytänytkin, Hanna kertoi
ystävällisistä kysymyksistä rohkaistuneena entisestä elämästään.

Muutamien päivien kuluttua, kun he jälleen istuivat parvekkeella, oli
hän kertonut viimeisenkin kohdan, ja hänen tunnustuksensa oli lopussa.
Mrs. Edgecombe oli vaipunut syviin ajatuksiin. Lopulta Hanna keskeytti
hiljaisuuden.

»Tuomitsetteko minua kovin ankarasti? Teillä, joka varmaankin olette
synnitön, on oikeus heittää minua kivellä...»

»Oikeus? Kuka saattaisi niin väärin ymmärtää Kristuksen sanoja! Jos
hän olisi olettanut löytyvän synnittömiä ihmisiä, ei hän olisi puhunut
siten. Hän juuri ennen kaikkea tahtoi, ettei syntistä kivitettäisi.
Hän opetti vain läsnäolevia, ettei heillä oman syntisyytensä takia
ollut oikeutta rangaista, sillä muutenhan hän, joka itse oli synnitön,
olisi voinut heittää ensimäisen kiven. Mutta hän ei tahtonut, että
rikollista rangaistaisiin kuolemalla, sillä syyllisen oma onnettomuus
oli jo kyllin suuri rangaistus. Te olette myöskin onneton, Hanna
raukka... Kivittää teitä en tahdo, mutta te olette menetellyt hyvin,
hyvin väärin. Minä voisin kyllä käyttää rankaisuoikeuttani, sillä minä
en koskaan ollut miehelleni uskoton. Siinä suhteessa olen ollut niin
onnellinen, ettei kukaan voi minua moittia.»

»Niin siveä, tarkoitatte.»

»Ei, niin 'onnellinen', sanoin, ja siinä pysyn. Mikä minua sitten
suojelikaan — kiusauksien puuteko vai periaatteeni, ylpeyteni tai
tasainen luonteeni — se on ollut onneni. Mutta voinko tietää, että
toisissa olosuhteissa olisin pysynyt rehellisenä? Siksi en mitenkään
tahdo kiittää omaa ansiotani tässä suhteessa toisen synnin rinnalla. Ja
koska yleensä en tiedä virheetöntä mittapuuta synnille, koska en voi
tietää, missä suhteessa olosuhteet ovat mukaanluettavat, niin sanon
tätä tapausta mieluummin onnettomuudeksi ja ajattelen sitä säälien ja
sitten...»

»Ja sitten langetatte tuomionne?»

»Niin aioin sanoa. Mutta ei: en sittenkään; minä vain säälin... se on
minun tapani tuomita. Ja teitä, Hanna raukka, säälin myöskin. Miten
särkynyttä ja tukea vailla onkaan elämänne nyt... Olen ajatellut mitä
tehdä. — Luulisin teidän yhteenliittämisenne olevan parasta.»

»Miehenikö kanssa? Oi, hän hylkäisi minut — ja olisi siihen
oikeutettukin.»

»Kukapa tietää, ehkä hän kaipaa teitä, ehkä hänen suurin ilonsa olisi
saada teidät jälleen.»

»Minähän olin rikollinen, kun aioin olla hänelle uskoton...»

»Niinpä kyllä, moraaliselta kannalta katsoen; mutta myöskin
aineellisella puolella on tämmöisessä tapauksessa merkityksensä. Se
vähentäisi joka tapauksessa katkeruutta.»

Hanna kertoi molemmista kotiin kirjoittamistaan kirjeistä, joista
Ewaldille osoitettu oli jäänyt vastausta vaille ja toiseen oli tullut
kenraalittaren kova vastaus.

»Tiedättekö mitä teemme, Hanna? Matkustakaamme yhdessä kaupunkiin,
josta lähditte. Minä puhun miehenne kanssa.»

»Minä pelkään — ja häpeän.»

»Kukaan ei tule teitä tuntemaan. Te jäätte hotelliin minun
puhuessani miehenne kanssa; — te esiinnytte minun tyttärenäni tai
veljentyttärenäni, eikä kukaan voi silloin aavistaa kuka te olette.»

»Minut tunnetaan kaikkialla tuossa pienessä kaupungissa.»

»Me värjäämme vaalean tukkanne mustaksi, se on yksinkertaisinta,
silloin teitä ei ainakaan kukaan tunne. Ellei herra Ballmann
anteeksiantaen avaa teille syliään, niin me matkustamme taas tiehemme;
hän tietää silloin ainakin, ettette harhaile avarassa maailmassa ja
vaivu yhä syvemmälle, vaan että olette vanhan, rehellisen naisen luona,
joka suo hyljätylle äidillistä hoivaa...»

Hanna katsahti puhujaan kiitollisena. Hän ei löytänyt sanoja
kiittääkseen suojelijaansa hänen osoittamastaan hyvyydestä, sillä se
toistui niin usein.

»Mutta luulen hänen ilostuvan löytäessään vaimonsa, jonka hän on
luullut sortuneen, ja hän tulee ottamaan teidät minulta ja vartioimaan
teitä paremmin kuin tähän asti. Ja toivottavasti saan hänet huomaamaan,
että miehellä tavallisesti on osansa vaimon rikoksessa — ja hänen tulee
myöskin saada anteeksi, ettei ole paremmin voinut säilyttää aarrettaan.»

»Te luulette siis varmasti, että sovinto on mahdollinen? Tuskallisinta
olisivat juorut ja huomio, minkä herättäisimme... niin hyvin hänelle
kuin minullekin.»

»Sitäkin olen ajatellut. Sinne jääminen, missä häväistysjuttu on
tuoreessa muistissa, olisi teille vaikeata. Mutta professorihan
voi toimia missä hyvänsä muuallakin. Jos professori Ballmann
suostuu sovintoon, jättää hän Itävallan ja hakee itselleen paikan
Saksasta. Minä tunnen monta vaikutusvaltaista henkilöä saksalaisissa
yliopistoissa — suosituksia ja suosijoita on helppo hankkia — ja kunnes
tuumamme toteutuvat, ei teiltä tule mitään puuttumaan, sillä siihen
saakka ovat oveni teille molemmille auki...»

Nytkään Hanna ei voinut vastata muulla kuin liikutetulla ja
kiitollisella katseellaan.

»Ja sitten — itse asiassa olen hyvin itsekäs, nähkääs — te palaatte
omaan kotiinne, ja minä tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, sillä
näinä kuutena kuukautena olen oppinut pitämään teistä sydämeni
pohjasta. — Kuka sitten lukee minulle?»

»Entä minä sitten? Ettekö luule minun olevan vaikeata erota teistä?»

»Luulen kyllä, rakas lapsi. Mutta vaimolla ei missään koko avarassa
maailmassa ole turvallisempaa tyyssijaa kuin miehensä katon alla. Niin
kauan kuin on pienintäkään mahdollisuutta oleskella tuon katon alla
tai sinne palata, on se tehtävä. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen.
Te olette itse huomannut mimmoiseen kurjuuteen ja vaikeuteen joutuu,
jos heittäytyy laittomaan elämään. Miten varmalta näyttikään pakonne
rakastettunne syliin, ja sen teki tyhjäksi kohtalo, kuolema, ja siinä
te olitte avuttomana ja hyljättynä. Ja ellei kreivi olisikaan kuollut,
niin olisi rakkaus rakastajattareen — suokaa anteeksi tuo kova sana,
mutta maailmalla ei olisi ollut sille muuta nimitystä — tuo vapaa
tunne voinut kuolla, ja te olisitte saanut tuntea, joskaan ette niin
äkillistä, kuitenkin yhtä katkeraa surua.»

»Tiedän sen, tiedän sen. Vallan liiankin pian olisi rakastajatar saanut
mennä antaakseen tilaa hänen morsiamelleen.»

Ja Hanna kertoi Palmin kreivittärien keskustelusta, jota oli ollut
kuulemassa.

»Siinä sen näette!» jatkoi Mrs. Edgecombe. »Intohimojen pohjalle ei
voi heittää ankkuriaan. Ihminen syöksyy virtaan, ellei muuta voi,
tunteepa pudotessaan pyörryttävän suloista riemuakin, mutta loppu on
aina sama: hukkuminen. Päättäkäämme siis, rakas Hanna, että palaamme
kevytmielisesti hyljätyn miehen luo ja katsomme, emmekö jälleen voisi
heittää ankkuriamme sinne. Minä otan pitääkseni huolta kaikesta. Ette
kai tunne vastenmielisyyttä herra Ballmannia kohtaan?»

»En, en, päinvastoin!»

»Rakastatteko häntä?»

»Rakastanko? Sitä en voi sanoa. Minä pidän hänestä.»

»Se on avio-onnen paras perusta. Tuo toinen laji kuuluu
kuherruskuukausiin. Entä puuttuuko henkistä sopusointua?»

»Sitäkin ehkä. Ewald käsittää kaiken niin kylmästi ja kuivasti... enkä
minäkään voi esiintyä häntä kohtaan aivan omana itsenäni; — siinä on
välillä jotain — en tiedä miten sanoisin — me emme ymmärrä toisiamme.»

»Se on hyvin ikävää. Olen itse tuntenut samaa. Mutta täydellinen
onnihan on niin harvinaista. Olenko minä teistä ikävä säädyllisyyden
saarnaaja?»

»Ette», vastasi Hanna hymyillen, »mutta näen, että te kuitenkin
tuomitsette velvollisuutensa unohtanutta.»

»Samalla tavalla kuin tuomitsen matkustajaa, joka viitoitetulta tieltä
joutuu suolle... minä näen hänen vaipuvan enkä silloin kysy: oliko se
hänen syynsä, oliko se kevytmielisyyttä, näkikö hän virvatulen — vaan
riennän, jos suinkin voin, ojentamaan hänelle käteni ja vedän hänet
vakavalle pohjalle taas ja mielessäni sanon...» Mrs. Edgecombe pysähtyi
etsiäkseen sanaa.

»Heittiö! sanoisitte kaiketi», keskeytti Hanna.

»Raukka! sanoisin syvästi säälien.»



XXVI.


Mrs. Edgecombe pani täytäntöön päätöksensä matkustaa Itävaltaan jo
parin päivän kuluttua. Hanna ei tiennyt itsekään, oliko iloinen vai
surullinen jälleennäkemisen ja sovinnon mahdollisuutta ajatellessaan.
Mutta hänen vanha ystävänsä tahtoi nähtävästi palauttaa hänet
velvollisuuden tielle, eikä hän silloin voinut vastustaa.

Kun molemmat naiset saapuivat tuohon pieneen kaupunkiin, oli yö. Asema
oli sillä välin rakennettu uudelleen, joten Hanna säästyi vanhan
aseman herättämistä muistoista. Täältä hän oli — noin vuosi sitten —
yöllä paennut katuvana puolisona ja kaipaavana rakastajattarena. Mutta
Hannan mielen täytti nykyisen hetken painostava tunne, niin ettei hän
muistanutkaan menneisyyttä.

Kun he poistuivat vaunusta, pisti vanhempi käsivartensa nuoremman
kainaloon ja sanoi lempeästi:

»Rohkeutta, rakas lapsi — kaikki tulee vielä hyväksi... älkää toki
vavisko noin. Onko teidän kylmä?»

»Ei, ei minua palella, Mrs. Edgecombe — minua vain puistattaa. Mutta
miten kaikki on täällä muuttunutta... en ole tuntea koko paikkaa.
Olemmeko todellakin Brünnissä?» kysyi hän kantajalta.

»Kyllä, uusi asema talo valmistui vasta viikko sitten.»

»Vai niin.»

»Hyvä merkki, Hanna. Teistä täällä on kaikki uutta ja puhdasta;
menneisyys on poissa, on unohdettu. Tiedättekö mitään hyvää hotellia
täällä?»

»Kyllä 'Zur Stadt Wien'.»

»Ajakaamme sitten sinne ja vahvistakaamme itseämme teellä ja
levätkäämme, sillä vasta huomenna aiomme keskustella vakavista
asioista.»

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen — kello taisi olla noin yhdentoista
vaiheilla — Mrs. Edgecombe tilasi vaunut. Hotellissa ei kukaan ollut
tuntenut rouva Ballmannia; mustaksi värjätty tukka muuttikin hänen
ulkomuotonsa kokonaan. Sitäpaitsi hänen ulkomuotonsa oli muutenkin
muuttunut; kokemukset olivat painaneet leimansa hänen vuosi sitten
vielä niin lapsellisiin kasvoihinsa.

»Nyt alkaa toimeni, rakas Hanna», sanoi Mrs. Edgecombe tilattuaan
vaunut.

»Oi hyvä Jumala, mihinkä se johtaa?» huokasi Hanna.

»Luultavasti tulen tunnin kuluttua takaisin miehenne kanssa. Te
syleilette toisianne, ja minä menen hiljaa toiseen huoneeseen.»

»Kukapa tietää, ettette erehdy, Mrs. Edgecombe? Kaikki eivät voi antaa
anteeksi... ja sikäli kuin minä tunnen Ewaldia, ei häneen — mitenkä
sanoisin? — hänen suuren ujoutensa takia vaikuta mitkään tunteet.»

»Vaunut odottavat», ilmoitti palvelija.

»Minä menen siis... odottakaa meitä pian — odota meitä pian», oikaisi
hän. Ja kun palvelija oli mennyt sanoi hän: »Minä en saa teititellä
teitä, koska te esiinnytte minun veljentyttärenäni. On parasta
sinutella teitä, niin kauan kuin olemme täällä.»

»Minulle se tuottaisi ääretöntä iloa. Sanokaa minua 'sinuksi' täällä,
kaikkialla ja aina.»

»Mielelläni, rakas lapsi — se onkin paljon luonnollisempaa. Hyvästi nyt
— ole rohkea ja muista, että tapahtuipa mitä tahansa, voit turvautua
minuun.»

»Mitenkä voinkaan kiittää teitä, Mrs. Edgecombe!»

»Sano minua 'tädiksi'.»

»Paras kaikista tädeistä!»

»Olen hiukan levoton. Olen niin innostunut asiastanne, etten voisi
kestää, ellei miehesi ymmärtäisi minua, vaan esiintyisi kylmästi ja
oudoksuvasti. Mutta sitä en uskoisi. Hyvästi!»

Mrs. Edgecombe suuteli suojattiaan otsalle ja meni. Hanna jäi yksin.
Hän riensi ikkunaan nähdäkseen suojelijansa nousevan vaunuihin, jotka
heti lähtivät liikkeelle. Ewaldin asunto — heidän entinen yhteinen
kotinsa — oli aivan lähellä — pian ratkaistiin hänen kohtalonsa...
hän saattoi tuskin hengittää. Hän poistui ikkunan luota ja meni
makuuhuoneeseen. Siellä hän polvistui sängyn ääreen ja kätki kasvonsa
käsiinsä nojaten sänkyä vastaan.

Mutta jo muutaman hetken kuluttua Mrs. Edgecombe palasi. Kauhistuneena
Hanna syöksyi ylös.

»Yksin?» huudahti hän. »Hän ei siis tahdo nähdä minua?»

»Herra Ballmann on matkustanut pois», vastasi Mrs. Edgecombe, »eikä
siellä tiedetty hänen olinpaikkaansa.»

»Matkustanut pois? Mitenkä hän voi matkustaa? Hänen virkansahan
sitoi hänet tänne. Oh, ehkä häntä on kohdannut onnettomuus... hän on
surmannut itsensä... sanokaa minulle kaikki... älkää säälikö minua...
en ansaitse sääliä.»

»Rauhoituhan; minä sanon sinulle täyden totuuden. Herra Ballmann on
matkustanut pois, eikä ole tietoa minne. Toisin sanoen, siellä asuvat
ihmiset eivät tiedä sitä — mutta me otamme siitä selon. Palasin niin
pian takaisin sentähden, että tahdoin ilmoittaa sinulle, kun tiesin
sinun odottavan täällä tuskallisessa jännityksessä, mutta aion heti
taas lähteä matkaan ottaakseni selville pakolaisemme olinpaikan.
Koska olemme tänne asti matkustaneet häntä hakemaan, voimme matkustaa
edemmäksikin häntä tavataksemme, varsinkin kun olemme matkoilla
muutenkin. Enkä ole ensinkään pahoillani, vaikkei matkamme tapahdukaan
minkään ikävän matkaoppaan viittausten mukaan. Minä ajan nyt kymnaasin
rehtorin puheille... entä missä kummitätisi, kenraalitar von Orfalvy
asuu? Olisi kai yksinkertaisinta puhua ensin hänen kanssaan.»

»Hänen osoitteensa on Hauptplatz N:o 12. Mutta tiedättehän, Mrs.
Edgecombe...»

»Sano minua 'tädiksi'!»

»Mutta tiedättehän, rakas täti, miten ankarasti ja kylmästi kummitätini
on minua kohdellut. Älkää sanoko hänelle, että olen täällä... pelkäisin
tavata häntä.»

»Ole huoleti! Koetan suojella sinua turhista nöyryytyksistä. Koska
miehesi ei ole täällä, on aivan turhaa, että kukaan saa tietää sinun
täällä-olostasi. Jos kummitätisi olisikin muuttanut mielensä, katson
kuitenkin, että sinun tulee pyytää anteeksi ainoastaan yhdeltä
henkilöltä ja joka tapauksessa häneltä ensin. Hyvästi nyt, Hanna —
vaunut odottavat. Odota minua aivan levollisena... enhän voi tuoda
mukanani muuta kuin enintään jonkun osoitteen, ja luultavinta on, että
lähdemme täältä jo tänään.»



XXVII.


»Täällä on eräs vieras nainen, joka haluaa puhua kenraalittaren
kanssa», ilmoitti rouva Orfalvyn kamarineitsyt.

»Luultavasti jokin kerjäläinen. Olenhan niin usein kieltänyt sinua
laskemasta sisään outoja ihmisiä.»

»Nainen on hyvin hienosti puettu, joten en usko hänen tulevan
kerjäämään.»

»Käske hänet sitten Jumalan nimessä sisään. Anna minulle ensin
punanauhainen myssyni... Näetkö miten pöytä taas on pölyinen — pyyhi
se... ja vie pois maljakot ja lasit... kas niin, käske nyt vieras
sisään.»

Palvelustyttö toimitti määräykset toisen toisensa jälkeen ja avasi
lopulta oven eteisessä odottavalle Mrs. Edgecombelle.

Kenraalitar meni häntä vastaan.

»Mikä tuottaa minulle kunnian?»

»Suokaa anteeksi, rouva von Orfalvy», sanoi Mrs. Edgecombe, »että aivan
vieraana tulen teitä häiritsemään, mutta minulla on asiaa, joka kai on
teillekin mielenkiintoinen. Se koskee Ballmannien perhettä, joka on
teille läheinen.»

Kenraalitar kohotti päätään.

»Sen perheen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.»

»Vai niin? Luulin nuoren rouvan olevan kummityttärenne ja oleskelleen
luonanne avioliittonsa solmimisen aikoina.»

»Totta kyllä — minä otin hoivaani orvon tytön, joka oli kaukainen
sukulaiseni. Hänen isänsä oli serkkuni, mutta nai säätynsä
alapuolelta... mutta lapsi oli äitinsä kaltainen ja on käyttäytynyt
niin, etten tahdo hänestä mitään tietää. Enkä tiedä mikä hänestä on
tullutkaan.»

Mrs. Edgecombe katsahti häneen kummeksien. Näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut tehdä mielenkiintoisia havaintoja.

»Tiedän nuoren rouvan astuneen harha-askeleen... vai viettikö hän jo
sitä ennen kevytmielistä elämää?»

»Aina siihen saakka, kunnes karkasi miehensä luota, hän käyttäytyi
mallikelpoisesti, muuten en olisi häntä seurannutkaan seuraelämään.
Luulin häneen juurruttamieni mielipiteiden, esimerkkini, ankaruuteni
kasvattaneen hänestä hyveellisen naisen... mutta mitäpä muuta
saattoikaan odottaa amerikkalaisen seikkailijattaren tyttäreltä?...»

»Niin», tuumaili Mrs. Edgecombe jatkaen huomioitaan, »Amerikka on
vaarallinen maa, niin kaukana ja niin kansanvaltainen. Euroopan
ylimyksellisissä piireissä kai ei olekaan uskottomia vaimoja? Tahtoisin
teiltä oikeastaan tietää, missä hyljätty puoliso oleskelee — sekä mitkä
ovat hänen tunteensa vaimoaan kohtaan?»

»Miesparka oli aivan onneton ja masentunut. Hän on matkustanut täältä,
eikä minulla ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.»

»Ette siis tiedä hänen osoitettaan?»

»En, tiedän vain hänen matkustaneen Frankfurt am Mainiin. Olen sen
saanut tietää vasta jälkeenpäin. Hän sai siellä nostaa jonkun perinnön.
Enempää ei hänestä tiedetä täällä; hän on lähtenyt jäähyväisittä eikä
ole senjälkeen kenellekään kirjoittanut.»

»Ehkäpä kymnaasin johtaja voisi antaa tietoja?»

»Ei hänkään. Hän tuli minua vastaan eilen ja kysyi, enkö ollut kuullut
mitään Ballmannista, johon vastasin: 'Säästäkää minua kuulemasta tuota
vastenmielistä Ballmann-nimeä', sillä en tahdo olla missään tekemisissä
sen nimen kanssa, senjälkeen kuin tuo arvoton olento häpäisi sen.»

»Te olette kovin ankara.»

»Niin, katsokaahan, minulla on periaatteeni. Mutta miksi oikeastaan
kysytte minulta heistä? Oletteko mahdollisesti tavannut heitä?»

»Olen Wienissä tavannut nuoren rouva Ballmannin.»

Kenraalitar tuli uteliaaksi. »Vai niin? — milloin ja missä?... Mitä
hänestä on tullut?»

»Herra Jumala, sillä tiellä, mille onneton, hyljätty oli joutunut,
olisi hän voinut sortua!»

Rouva von Orfalvy huokasi. »Niin, te olette oikeassa: joka kerran astuu
siveettömyyden jälkiä, häntä ei enää voi auttaa. Semmoiselle voi vain
kääntää selkänsä — säälien.»

»Halveksien kai tarkoitatte... Sääli ei hylkää.»

»Se on oikea sana: halveksien. Huomaan teidän olevan samaa mieltä
kanssani. Oi, me elämme surkeassa maailmassa. Mutta palataksemme rouva
Ballmann raukkaan: hän on siis vajonnut syvälle?»

»Kuta syvemmälle hän olisi vaipunut, sitä suurempi olisi edesvastuu...»

»Niin, niin... sitä rikollisempi hän olisi.»

»Te ette antanut minun puhua loppuun. Sitä suurempi olisi niiden
edesvastuu, jotka antoivat hukkuvan hänen rukoillessaan apua vajota
syvyyksiin. Mutta teidän kummityttärenne on, Luojan kiitos, pelastettu.»

»Oh, älkää puhuko tuosta rouva Ballmannista minun kummityttärenäni.
Kummitytär tai ei, niin en sittenkään tahdo olla tekemisissä miehestään
karanneen seikkailijattaren kanssa. Hänen rakastajansa on kuollut,
tiedättekö sen?»

»Tiedän, hän kuoli, ennenkuin häntä voi sanoa rakastajaksi — tunnen
koko asian.»

Rouva von Orfalvy pudisti miettiväisenä päätään.

»Kreivi Edelberg tosin kuoli samana päivänä, kun Hanna saapui Wieniin,
mutta hän oli kauan osoittanut hänelle ihastustaan, ja Hanna oli
korviaan myöten rakastunut.»

»Mutta silloinhan hän oli teidän suojeluksessanne, rouva von Orfalvy.»

Kenraalitar puri huultaan.

»Hyvä Jumala, minä uskon kaikista pelkkää hyvää!» sanoi hän. »Semmoiset
asiat eivät juolahda minun päähänikään, kun en siveettömyyksiä
ajattele. Mutta te ette ole vielä minulle kertonut, mitä nuoresta
rouvasta on tullut?»

»Suonette anteeksi, etten sitä sano. Huomaan teidän tuntevan niin vähän
myötätuntoa häntä kohtaan, että on aivan turhaa vaivata teitä hänen
kohtalonsa kuvaamisella.»

»Päinvastoin se herättäisi mielenkiintoani.»

»Ehkä te olette hiukan utelias. Mutta onnettomat eivät ole
uteliaisuuden, vaan myötätunnon tarpeessa. Ja koska ankarat
periaatteenne kuolettavat säälin, niin ainakin suojelemme häntä
uteliaisuudelta.» — Mrs. Edgecombe nousi. — »Minä pyydän vain anteeksi,
että olen häirinnyt, ja kiitän ystävällisestä vastaanotosta ja
saaduista tiedoista.»

Kenraalitar nousi myöskin. Hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa.
Hän oli loukkaantunut vieraan käytöksestä, mutta ei voinut kuitenkaan
moittia häntä mistään erikoisesta.

»Ei mitään kiittämistä», sopersi hän; »mielihyvällä olen keskustellut
kanssanne.»

Mrs. Edgecombe poistui, mutta kenraalitar oli koko päivän alakuloinen.

Hanna odotti suurella jännityksellä suojelijattarensa saapumista.
Mitä kerrottavaa hänellä olisi vanhasta ystävättärestä? Ehkä hänen
siellä-olonsa tulisi sittenkin tunnetuksi — ehkä molemmat naiset
saapuisivat yhdessä...

Mutta Mrs. Edgecombe tuli yksin.

»Hanna, lapseni, kyllä me lähdemme vielä tänä iltana tästä inhottavasta
kaupungista. Miestäsi saamme etsiä ensi kädessä Frankfurtista.»

»Frankfurtista?» sanoi Hanna hämmästyneenä. »Ja kummitäti? Hän kai on
minulle vielä vihainen? Ja kuitenkin muistan aina, miten rakas ystävä
hän oli minulle menneinä aikoina.»

»Niin, niin kauan kuin olit onnellinen ja käyttäydyit moitteettomasti.
Huolettomilla ihmisillä on aina ympärillään pelkkiä hyviä ihmisiä.
Hyvyyden arvon tuntee vasta surujen saapuessa.»

»Mitä hän sanoi? Mistä te puhuitte?»

»Mitä hyödyttäisi toistaa sitä? Tuskin itsekään sitä tiedän. Hän tahtoi
tietää, miten sinun oli käynyt, mutta minä en kertonut. Älkäämme enää
puhuko kenraalittarestasi; hänen luonaan viettämäni neljännestunti oli
kauhea, sillä minun täytyi hillitä itseäni kovasti, etten kiivastuisi.
Juna lähtee tunnin kuluttua; kysyin ovenvartialta. Mikään ei pidätä
meitä täällä enää. En mistään hinnasta tahtoisi, että kenraalitar
saisi tietää, missä asun. Hänen päähänsä voisi nimittäin juolahtaa
tulla vastavierailulle tänne, ja silloin hän löytäisi sinut täältä.
Paetkaamme! Matkasuunnitelmamme muuttuu taas», jatkoi Mrs. Edgecombe
nauraen. »Puolison takaa-ajaminen ja kummitätiä pakeneminen ei ole
helpoimmin suoritettavia matkoja!»



XXVIII.


Frankfurtissa, jonne molemmat naiset matkasivat, he saivat sen tiedon,
että Ballmann oli nostanut perintönsä ja matkustanut Hampuriin sekä
sieltä jatkanut matkaansa Amerikkaan lähtevässä laivassa. Sinne
saakka he eivät halunneet häntä seurata saamatta tarkempia tietoja.
Mrs. Edgecombe jätti sentakia erään asianajajan toimeksi jatkaa
tiedusteluja. Laivan nimi saatiin pian selville, mutta jo New-Yorkissa,
jossa hän astui maihin, hukkuivat kaikki jäljet. Minne mahtoi tämä
vieras matkailija mennä tuossa jättiläiskaupungissa? — Kukaan ei
tiennyt sitä. Saksalaisesta konsulivirastosta, poliisilaitoksesta,
useista hotelleista kyseltiin, mutta turhaan, joten Mrs. Edgecomben
lähettiläällä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää tiedustelujen
jatkaminen amerikkalaiselle virkaveljelleen, jonka tuli vähänväliä
lähettää tietoja, olivatko hänen yrityksensä onnistuneet tai oliko
hän sattuman kautta saanut joitakin tietoja Ewald Ballmannin
oleskelupaikasta.

»Maapallo on niin pieni ja pyöreä, joten me kyllä vielä joskus tapaamme
pakolaisen», sanoi Mrs. Edgecombe lohduttaen Hannaa.

»Mutta rakas täti — saanko olla avomielinen?»

»Ole aina, lapseni.»

»Ei minulla ole niinkään suurta halua tavata petettyä, kaikesta
päättäen hyvin vihastunutta miestäni. Hän on rikas ja matkustelee maita
ja meriä, mikä aina on ollutkin hänen hartain toivonsa, ja luultavasti
hän on onnellinen. Hän ehkä rakastaa vapautta, ja kukapa tietää,
tahtoisiko hän vielä kerran uhrautua minun takiani?...»

»Joutavia — hän olisi liiankin onnellinen saadessaan sinut takaisin.
Mutta sinä itse — etkö enää rakastakaan häntä?»

»Minä — minä en tiedä», sanoi Hanna huoaten. »Minä pidän hänestä
kylläkin — mutta — me emme ymmärrä toisiamme.»

»Se on suuri onnettomuus. Mutta tässä eivät auta saarnat; meidän täytyy
odottaa. Sinä esiinnyt edeskinpäin veljentyttärenäni. Anna tukkasi vaan
olla mustana, se sopii sinulle erinomaisesti, eikä kukaan sinua tunne —
ei edes miehesikään, jos me joskus vielä tapaamme hänet.»

Hanna oli tyytyväinen. Hän viihtyi vanhan ystävättärensä parissa hyvin
eikä toistaiseksi muuta toivonutkaan kuin saada viettää elämänsä tässä
rauhallisessa kodissa uutena ihmisenä, toisella nimellä, ulkomuodoltaan
muuttuneena, olematta missään tekemisissä karanneen ja panetellun Hanna
Ballmannin kanssa.

Eräänä päivänä Mrs. Edgecombe ilmoitti saaneensa kylliksi
matkustamisesta ja aikovansa panna täytäntöön tuumansa asettua asumaan
Saksaan.

»Otahan paperia ja lyijykynä, Hanna», sanoi hän. »Me teemme nyt
valmiiksi suunnitelmamme ja laskelmamme. Siitä tuleekin jättiläistyö,
jota saat ihmetellä.»

Molemmat naiset istuivat »Westendhall»-hotellin seurusteluhuoneessa.
Noin kaksi kuukautta oli kulunut heidän saapumisestaan Frankfurtiin.
Viimeinen tiedonanto New-Yorkista oli ollut: »Tiedustelut toistaiseksi
tuloksettomia; niitä jatketaan innokkaasti.»

Hanna toi paperia ja kynän ja istuutui tyytyväisesti hymyillen
vastapäätä Mrs. Edgecombea.

»Nyt olen valmis. Mistä alotamme?»

»Menoarviosta. Se on hyvin tärkeä osa tulevaisuuden suunnittelussa.
Siitä riippuu, onko köyhä vai rikas.»

»Sen täytyy riippua tietenkin omaisuuden suuruudesta», keskeytti Hanna.

»Niinkö luulet? Sinä olet yhtä erehtynyt kuin monet muutkin. Minun
tulee siis käännyttää sinut. Olen rakentanut kokonaisen järjestelmän
ja koetan nyt opettaa sen sinulle. Sanohan, mitä tarkoitat sanalla
'rikas'?...»

»Minä pitäisin itseäni rikkaana, jos minulla olisi — sanokaamme —
kolmenkymmenentuhannen taalerin tulot.»

»Tein äsken saman kysymyksen kamarineitsyelleni, joka vastasi olevansa
rikas, jos hänellä olisi kahdeksansataa markkaa vuodessa. Eräs nuori
herra sanoi minulle kerran tyytyvänsä Norfolkin herttuan tuloihin,
jotka nousevat kahteenmiljoonaan puntaan. Rikkaus on siis, katsoen
omaisuuden suuruuteen, hyvin vaihtelevainen käsite. Mutta todellisesti
rikas on se, jonka tulot ovat suuremmat kuin menot. Jos asetan menoni
niin, että ne tekevät yhteensä viisituhatta markkaa tulojeni noustessa
kuuteentuhanteen, olen varakas. Jos tuloni ovat menojani puolta
suuremmat, olen rikas, ja kuta suurempi ero näiden summien välillä
on, sitä rikkaampi olen. Ja päinvastoin, jos tuloni ovat satatuhatta,
mutta järjestän elämäni niin, että menot nousevat sataantuhanteen,
olen niukoissa varoissa, siksi että minulla on alituisia huolia siitä,
että saisin menoni ja tuloni menemään yhteen. Jos taasen järjestän
niin, että menoni ovat tulojani suuremmat, vaikka kuinkakin vähän, olen
vaikeissa olosuhteissa. Ymmärrätkö?»

»Kyllä, mutta nautinnot kai riippuvat niistä summista, joita voi niihin
käyttää?...»

»Eivät suinkaan. Suurin nautinto on siinä, mikä on poikkeavaa
jokapäiväisestä elämästä. Todellinen rikkaus on ylellisyyttä, ja
ylellisyyttä esiintyy kaikkialla, missä menoarvio on tehty tuloarviota
pienemmäksi.»

»Mutta jos minulla ei ole minkäänlaista omaisuutta?» puuttui Hanna
puheeseen.

»Silloin et myöskään tee laskelmia. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole
kerrassaan mitään, tuntevat useinkin ylellisyyden tunnetta, sillä missä
he vähimmin odottavat, tuntuu jokainen tilapäinen ansio ylellisyydeltä.
Niin ei ole kuitenkaan minun laitani. Minä en ole ainoastaan
jokseenkin, vaan — suurienkin vaatimusten mukaan — todellisesti hyvin
rikas. Mutta minä tahdon myöskin nauttia tästä rikkaudestani. Tahdon
joka päivä iloita siitä, ja siksi me nyt teemme laskelmamme, jossa
kaksi kolmasosaa tuloistani varataan odottamattomia menoja varten.
Juuri ne tuottavat iloa. Tähän ryhmään kuuluvat tyydytetyt toiveet,
hullutukset, korkealentoisten mielitekojen täyttymiset, rohkeimpien
päähänpistojen toimeenpano.»

»Ja hyväntekeväisyys — sitä te, jalomielinen lahjoittaja, ette
mainitse!»

»Ole huoletta, sen olisin kyllä maininnut, sillä se on suurin iloni.
Vuosittainen niin ja niin suurien summien suorittaminen laitoksille
on huonoa iloa; mutta itse saada lieventää ihmisten hätää, sellaisten
ihmisten, jotka eivät ole sitä odottaneet, saada täyttää hartaasti
haluttuja toiveita, yllättää lahjoilla, jotka herättävät ilohuutoja:
etkö luule siitä olevan iloa? Ja useimmat rikkaat ihmiset joutuvat
sellaisiin tilaisuuksiin, jolloin heidän sydämensä vuotaa verta, kun
he eivät voi auttaa, jolloin he sanovat: 'Miten mielellään auttaisin,
jos voisin! Mutta he eivät sitä voi; heidän oma elämänsä nielee
kaiken omaisuuden, ja siten heiltä puuttuu monta ilonhetkeä. Heillä
on monastikin rahahuolia, sillä yksi meno vaatii toisen. Kertomus
miehestä, joka joutui perikatoon saadessaan lahjaksi kultakirjaillut
tohvelit, ei ole niinkään hullu, kuin miltä se näyttää, sillä
tohveleihin ei sopinut hänen vanha yönuttunsa; uusi yönuttu vaati uuden
lepotuolin; se taas uuden huonekaluston, mikä taasen vaati hienomman
huoneiston j.n.e. Ja mikään näistä menoista ei tuottanut iloa, sillä
ne olivat välttämättömiä. Minä aion tehdä aivan päinvastoin: ostan
yksinkertaisen talon, johon kelpaavat yksinkertaiset huonekalut,
mutta kun minulla on varaa ostaa hienoja huonekaluja, aion huvitella
itseäni sillä. Niihin taasen sopisi hieno yönuttu, mutta aion ostaakin
kallisarvoisen...»

»Mutta silloinhan ovat kultakirjaillut tohvelit välttämättömät?»
keskeytti Hanna.

»Hopeakirjaillut kelpaisivat kylläkin, mutta ollessani säästäväinen
taloa ostaessani, voin nyt ostaa kultakirjaillut. Ja nyt, selitettyäni
järjestelmäni, voimme alkaa tehdä laskelmia. Kirjoita siis:
Tuloja kymmenentuhatta puntaa: se on jotenkin kaksisataatuhatta
Saksanmarkkaa.» Hanna hätkähti.

»Sehän on ääretöntä!» huudahti hän. »Silloinhan voi hankkia itselleen
linnan, vaunuja ja...»

»Niin, niin, jatka vaan! — hovimestarin, puuteroituja lakeijoja ja
ranskalaisen kokin sekä taulukokoelman, tanssiaisia ja — ikävyyksiä
jos jonkinlaisia... ja sitten jossain epäonnistuneessa yrityksessä
menettää kaiken. Ei, me järjestämme vallan toisella lailla ollaksemme
satumaisen rikkaita. Me ostamme pienen, kauniin huvilan, joka
edustaa neljäntuhannen Saksanmarkan korkoa. Kirjoita siis: Asunto —
neljätuhatta markkaa.»

»Entä sisustus?»

»Sen me hankimme ensi vuoden säästöillä. Sitäpaitsi on minulla
Englannissa koko joukko huonekaluja, perhemuistoja, tauluja,
taideteoksia ynnä muuta, jotapaitsi meillä on äärettömän paljon
matkoilla ostettuja kalleuksia. Niin pian kuin olemme saaneet huvilan,
lähetytän tänne kirstut, ja niiden purkaminen tulee olemaan kuin
päiväkirjan selailemista. Mutta palatkaamme jälleen menoarvioomme!
Kirjoita edelleen: Palveluskunta: kaksi kamarineitsyttä, keittäjätär ja
hänelle apulainen, kaksi palvelijaa, kuski.»

»Siis kuitenkin vaunut?» sanoi Hanna.

»Niin, mutta sinun linnassasi tarvittaisiin vaunuja kymmenittäin ynnä
kaikenlaisia muitakin ajopelejä sekä paljon hevosia. Minun huvilassani
on yhdet vaunut, pari kunnollista hevosta ja ratsuhevonen sinua varten
aivan kylliksi.»

»Minua varten? Ratsuhevonen? Miten hauskaa... sitä olen aina
toivonut... Miten hyvä te olette!»

»Katsohan nyt, miten paljon iloa yksi ainoa ratsuhevonen saa aikaa
ja miten hienolta se näyttää huvilamme puitteissa, kun sinun linnasi
tallissa olisi varmaan toistakymmentä englantilaista juoksijaa
marmoripilttuissa. Palvelijakuntamme lisääntyy ratsupalvelijalla.
Oletko kirjoittanut?»

»Kyllä, mutta nyt kai tulee palkkojen vuoro. Mitenkä korkeiksi ne
määrätään? Me kai pidämme Minetten ja teidän englantilaisen Lizzienne?»

»Tietysti sekä Gustavin, nykyisen palvelijamme. Hänestä tehdään
hovimestari ja kamaripalvelija ja hän saa kaksi palvelijaa avukseen.
Entä palkat? Gustav saa kaksisataa markkaa kuukaudessa, Minette saman,
Lizzie sataviisikymmentä, keittäjätär sata...»

Hanna keskeytti kirjoittamisensa.

»Mutta, rakas täti, saanko tehdä yhden muistutuksen: nämä palkat
soveltuvat englantilaisiin oloihin, mutta Saksassa ei makseta
palvelijoille niin hyvin...»

»Ne ovat minun palkkojani, rakas lapsi, ja osana järjestelmääni. Kuten
tulet näkemään, olen seuraava järjestelmääni vallan turhantarkasti.
Maksan palvelijoilleni puolta enemmän kuin mitä he pyytävät. Sillä
tavoin minulla on kahden palvelijan sijasta yksi, joka tekee työtä
kolmen ja iloitsee neljän edestä. Sellainen laskutapa on kylläkin
hiukan mutkallista, mutta siitä on paljon hyötyä. Etkö ole huomannut,
millä innolla määräykseni toimitetaan?»

»Rehellisesti puhuen, en ole koskaan kuullut teidän vielä antavan
määräyksiä. Te sanotte aina näin: 'Gustav, olkaa ystävällinen ja
toimittakaa vaunut portaiden eteen', tai 'Lizzie, ole niin kiltti
ja pura tuo matkalaukku', tai 'Minette, teetkö minulle palveluksen
herättämällä minut huomenna kello kuusi'... ja joka tuotua vesilasia
kohti kohtelias 'kiitos', hyvin tehdyn työn jälkeen joitakuita
kiittäviä sanoja, ja kun jokin menee hullusti, niin te hymyilette
anteeksi antaen. Kuuluuko sekin järjestelmään, täti?»

»Ei, sillä se on niin luonnollista. Minun täytyisi toimia vasten
luontoani, ellen kiittäisi, kun minulle jotain tuodaan, ellen lausuisi
muutamia ylisteleviä sanoja mielestäni hyvin tehdystä työstä, ellen
nauraisi, jos jokin on tehnyt pienen tyhmyyden. Mutta nyt olemme
selvillä palvelijoista. Mikä on seuraava osasto?»

»Ruoka kai.»

»Olet oikeassa. Ruoka on talouden tärkeimpiä puolia.»

»Niin, mutta te ette ole suuri herkkusuu.»

»Minäkö? Siinä erehdyt. En tosin ole kova herkuttelija — mutta pidän
hyvästä ruuasta. Ei tarvitse välttämättä olla aina parsaa, tryffeliä,
kravunpyrstöjä, madeirakastiketta tai muita suurenmoisia laitoksia,
mutta pöydässämme tarjotut hyvät ruuat maistuvat erinomaiselta. Siis
— kyökki — kuukausittain... sitä on vaikea arvioida, kun emme tunne
täkäläisiä hintoja.»

»Mutta suunnilleen?»

Molemmat naiset arvioivat sinne ja tänne. Laskelman teko veti monta
tuntia. Siihen otettiin ravinto, valaistus, lämpö, hevosten hoito,
vaatteet, kotilääkäri y.m.

»Vielä puuttuu», sanoi Hanna, »osasto: 'Odottamattomia menoja'.»

»Sepä on juuri meidän rikkaus-osastomme. Laske yhteen saadut summat,
niin jäännös, vähennettyäsi siten saadun summan tuloistani, on
'Odottamattomia menoja varten.»

Hanna laski.

»Neljäkymmentäviisituhatta markkaa», sanoi hän.

»Siis on meillä sataviisikymmentäviisituhatta käytettävänämme. Sillä
tavalla tehdään minusta Kroisos, rakas lapsi.»



XXIX.


Mrs. Edgecombe valitsi huvilansa Wiesbadenista. Tässä ihanassa
Taunus-laaksossa sijaitsevassa kylpypaikassa oli tilaisuutta kaupunki-
ja maalaiselämään sekä suuren maailman huvituksiin.

Täällä tapaamme molemmat naisemme kahdeksan vuoden kuluttua. Heidän
suhteensa oli tullut yhä läheisemmäksi; he rakastivat toisiaan kuin
äiti ja tytär. Kumpikin ajatteli sisäisellä vavistuksella Ewald
Ballmannin tapaamista. Mitenkä sitten, kun hän palaisi, tapaisi
rouvansa ja vaatisi hänet takaisin? Mrs. Edgecombelle se olisi suuri
tappio ja Hannalle vielä suurempi. Hanna oli jo melkein unohtanut
miehensä, joten hänen paluuseensa olisi yhdistynyt jotain kauheaa,
salaperäistä, ikäänkuin jos kuollut, jota ei kaipaa, heräisi unestaan
ja vaatisi entisten aikojen jatkamista. Hehän olivat jo hänen
elinkautenaan — heidän avioliittonsa aikana — olleet niin vieraita
toisilleen, mitenkä nyt sitten? Sen ajan jälkeen Hanna oli oppinut ja
nähnyt niin paljon, hänen näköpiirinsä oli laajentunut, ja kun hän
ajatteli hiljaista koulunopettajaa, jonka ajatukset ja tunteet eivät
eksyneet hänen pienen kirjavarastonsa ulkopuolelle, niin hän ei voinut
ymmärtää, että tämä opettaja joskus oli ollut hänen miehensä.

Mutta peljätty kummitus ei ainakaan vielä ollut näyttäytynyt. Yhä
harvemmin saapuvat tiedonannot Amerikasta olivat aina samanlaiset:
»Herra Ewald Ballmannin olinpaikka yhä tuntematon», ja vihdoin ei
tietoja enää tullutkaan. Kaikesta päättäen oli Ewald Ballmann toisella
nimellä asettunut johonkin kaukaiseen kaupunkiin Amerikassa eikä enää
koskaan aikonut palata, ajatteli Hanna. Tämä vakaumus rauhoitti häntä.
Hän oli niin onnellinen nykyisissä oloissaan, ettei mitenkään olisi
tahtonut luopua niistä. Hän ei tosin tuntenut yliluonnollista onnea,
mutta hänen elämänsä oli niin täynnä iloa, ettei hän voinut muuta
ajatella, kuin että kohtalo oli häntä hellävaroin pidellyt.

Mrs. Edgecombe tahtoi kasvattaa hänestä todellisen, ylevän ihmisen ja
työskenteli järjestelmällisesti rikastuttaakseen hänen sielunelämäänsä.
Tämä ei tapahtunut opettavaisten esitelmien tai siveyssaarnojen
kautta, vaan opinnoilla, jotka ovat ainoa keino näköpiirin
laajentamiseksi. Kaksikymmenvuotias Hanna luuli olevansa hyvin
sivistynyt, kun puhui monta kieltä ja helposti otti osaa erilaisiin
seurapiirin keskusteluihin sekä tunsi kirjallisuutta. Hänellä ei ollut
aavistustakaan, miten rajoitettu hänen maailmankatsomuksensa oli. Mrs.
Edgecombe ei sanonut mitä häneltä puuttui, vaan koetti antaa hänelle
sen. Mrs. Edgecombe ei ilmaissut, mitä kaikkea korkea katsantokanta
näkee ympärillään — sillä alempana oleva ei olisi sitä käsittänyt —
vaan hän vei Hannan mukanaan vuorelle omana seuranaan. Hannan täytyi
lukea ystävälleen erilaisia tieteellisiä teoksia ja kirjoitelmia päivän
polttavista kysymyksistä ynnä sitäpaitsi jokapäiväisten sanomalehtien
hallinnollisia tiedonantoja. Tämä tuntui nuoresta esilukijattaresta
alussa hyvin kuivalta ja ainoastaan velvollisuuksiensa täyttämiseltä.
Uusi ajatussuunta on kuin vieras kieli, joka täytyy oppia, — ensin se
tuntuu aivan mahdottomalta ymmärtää, sitten käsittää jo jonkun sanan
sieltä täältä, kohta kokonaisen lauseen, eikä aikaakaan, ennenkuin
jo ymmärtää kaiken yksityiskohtia myöten. Näin kävi Hannankin. Mitä
hän luki, se sai hänet innostumaan. Mrs. Edgecombe osasi sitäpaitsi
kiihottaa hänen tiedonhaluaan. Hän teki kysymyksiä, alotti keskusteluja
pakottaakseen oppilaansa itsenäisesti ajattelemaan ja ilostui joka
kerta nähdessään uusien ajatusten kypsyvän Hannan mielessä.

Jonkun ajan kuluttua Hannasta tuntui aivan mahdottomalta, että hän niin
kauan oli voinut elää aavistamattakaan niitä asioita, joita hän nyt
tunsi.

Mrs. Edgecombe herätti eloon vielä hänen soittoharrastuksensa. Hän
pakotti suojattinsa harrastelijan tasolta taiteilijan tasolle. Kaksi
tuntia päivässä hänen täytyi harjoitella; hän sai soittaa mestarien
edessä; käymällä teattereissa ja konserteissa hän sai tilaisuuden
kuulla mestariteoksia, joten hänen synnynnäinen soitannollisuutensa sai
uutta virikettä, ja hän alkoi rakastaa taidetta ja sen harjoittamista.
Pian ei kaksi harjoitustuntia päivittäin ollut enää kylliksi.
Sisäisellä tyydytyksellä hän näki taitonsa kasvavan — koko maailma oli
hänelle avoinna?... Hanna ei aikonut esiintyä konserteissa, mutta hän
unelmoi mestaruudesta, joka asettaisi hänet ihailtujen taiteilijain
rinnalle. Hänen edistyksensä hämmästytti häntä ja hän kyseli ihmetellen
itseltään, mihin saakka voisikaan päästä.

Molempien naisten elämä oli hyvin virkistävää. Heidän pieni kotinsa
oli täynnä mukavuuksia ja hienoa makua; kolme kuukautta he oleskelivat
matkoilla, ja alkuperäisen suunnitelman mukaisesti käytettiin
äärettömät tulot iloatuottaviin tarkoituksiin. Mrs. Edgecombe rakasti
seuraa, mutta ei välittänyt n.s. maailmallisesta elämästä. Hänen
kodissaan seurusteli mieltäkiinnittäviä henkilöitä: oppineita,
taiteilijoita, eteviä ulkomaalaisia. Kaikki Wiesbadenin kautta
matkustavat suuruudet pitivät suurena kunniana tulla esitetyiksi Mrs.
Edgecomben kodissa. Mutta tanssiaisia ja iltamia hän vältti. Hän itse
oli liian vanha sellaisiin huvituksiin, joissa kiemailu oli pääasiana,
ja Hanna taas ei halunnut »hakkailla», mikä olisi ollut hänelle sekä
alentavaa että vaarallista. Hänen kauneutensa herätti kylläkin ihailua,
mutta kokemuksiensa jälkeen hän pelkäsi kaikenlaisia runollisia
seikkailuja, joten hän aina ymmärsi vetäytyä syrjään. Tämä oli helppoa
sentähden, ettei hän ottanut osaa maailmallisiin huveihin. Sitäpaitsi
hän pelkäsi aina, että ihailu koski hänen luuloteltua rikkauttaan,
ja se teki hänet välinpitämättömäksi. Häntä pidettiin upporikkaan
Mrs. Edgecomben naimattomana veljentyttärenä, ja tämän häntä kohtaan
osoittama hellyys sai ihmiset ajattelemaan, että Hanna oli rikas
perijätär.

Näin oli Hanna viettänyt kahdeksan vuotta ilman sydänsuruja, ilman
runollisia lemmenhetkiä, työskennellen kehittyäkseen, tuntematta
muuta kuin ääretöntä rakkautta hyväntekijäänsä kohtaan, jota hän oppi
tuntemaan yhä paremmin. Huvinhaluista, ymmärtämätöntä, runollista
Hannaa, joka niin epäselvästi oli nähnyt sen maailman, jossa luuli
olevansa luotu elämään, vaikkei tiennyt miten, ei enää ollut olemassa;
hän oli kehittynyt levollisesti ja selvästi ajattelevaksi naiseksi.
Hänen ulkomuotonsakaan ei ollut enää sama. Hänen solakka, notkea
ruumiinsa oli pulskistunut; veikeä hymyily oli muuttunut vakavaksi,
sielukkaaksi ilmeeksi. Hanna oli yhä edelleenkin kaunis, ehkä kauniimpi
kuin ensi nuoruutensa aikoina, mutta hän oli muuttunut niin, ettei
häntä olisi voinut tuntea.



XXX.


Mrs. Edgecombe ja Hanna palasivat kävelyltään Nero-laaksosta takaisin
huvilaan. Hämärsi jo. Salissa, jonka molemmat lasiovet olivat auki,
ei oltu vielä sytytetty valoja heidän sinne astuessaan. Köynnösruusut
ja kuusamat levittivät voimakasta tuoksua, ja kaukaa kuuluivat
kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Palvelija tuli sytyttämään lamppuja.

»Ei vielä», sanoi Mrs. Edgecombe, »minä soitan, kun tarvitaan valoa.
Ja jos joku tulee vielä tänä iltana niin emme ole kotona», hän jatkoi.
Palvelijan mentyä hän lisäsi:

»Olkaamme tänään yksin ja juokaamme rauhassa teemme jutellessamme. Onko
sinulla mitään sitä vastaan?»

»Ei ensinkään», vastasi puhuteltu; »meillä on koko viikko ollut
iltaisin vieraita, joten on oikein hauskaa taasen saada olla
kahdenkesken — ja lukea jotain yhdessä.»

»Ei, tänään emme lue, vaan juttelemme. Minulla on sinulle jotain
sanottavana — minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa...»

»Te teette minut oikein uteliaaksi, rakas täti. Miksi ette sanonut
mitään kävelyllämme?»

»Olin koko ajan niin kahden vaiheilla. Muuten on helpompi jutella
hämärässä. Silloin en ainakaan näe sinun punastuvan...»

»Punastuvan? Mitä olen sitten tehnyt?»

»Tehnyt? Sitä en tiedä — mutta ehkä ajatellut, tuntenut...»

»En koskaan luullut tädin voivan olla sellainen yli-inkvisiittori...»

»Minä lykkäänkin inkvisitsionin tuonnemmaksi. Ensin kerron sinulle
jotain: Paroni Theken on pyytänyt kättäsi.»

»Todellakin?... Entä minkä vastauksen olette antanut?»

»Sen, minkä aina tällaisissa tapauksissa olemme antaneet: ettet tahdo
mennä naimisiin. On vahinko, ettet ole esiintynyt naimisissa-olevana
veljentyttärenäni. Se olisi säästänyt meiltä monta ikävyyttä. Minua
surettaa, että tuo hauska, nuori paroni nyt tulee vihamieliseksi meitä
kohtaan, kuten aina rukkaset saanut. Oletko antanut hänelle aihetta?
Oletko kiemaillut hänen edessään, vai onko omatuntosi puhdas?»

»On, totta totisesti. Hänhän onkin kääntynyt tädin puoleen eikä
suorastaan minun, sillä olen aina keskeyttänyt sellaiset puheet,
jotka ovat vähänkään menneet siihen suuntaan. Sitäpaitsi olen kerran
maininnut, että minulla ei ole kättä eikä sydäntäkään poisannettavana.»

»Kättä tosin... mutta sydäntä, mitenkä on, Jane? Nyt alkaa
inkvisiittorintoimeni, eikö sinulla todellakaan ole sydän vapaana?»

»Minullahan ei pitäisi olla, täti.»

»Sen tiedän varsin hyvin, olenhan siitä sinulle aina saarnaillut
ja koettanut suojella sinua sellaisista vaaroista. Mutta olen
alkanut epäillä, että olenkohan vaatinut sinulta liikaa? Sillä jos
'intohimon punainen ruusu', kuten runoilijamme Storm sanoo, jälleen
putoaisi syliisi, onko minulla silloin oikeutta riistää sinulta
sitä kukkaa? Olen aina ollut kylmä, ajatteleva luonne... enkä ole
joutunut kiusauksiin, joten minulla ei ole siinä suhteessa kokemuksia.
Sitäpaitsi olen vanha, ja samaten kuin terve unohtaa kestetyt tuskat,
unohtaa vanhus nuoruuden hehkun... Mistä saatan tietää, mitä liikkuu
sinun kaltaisesi nuoren, tulisen ja kauniin naisen sydämessä?»

»Täti — te hämmästytätte minua! Ette kai te neuvo minua... ottamaan
miestä itselleni?»

»Neuvo? Älä käsitä minua väärin, lapsi! Olen puhunut intohimosta, joka
ei kysy neuvoa, vielä vähemmin velvollisuuksien täyttämistä, vaan
joka vaatii — lopulta joko voittaen tai häviten — taisteluun. Minä
tahdon vain saada selville, onko sinulla sellaisia taisteluita, ja
tunnen, miten suuri edesvastuu minulla on siinä, voitatko vai joudutko
häviöön... Ole minulle avomielinen, Jane — minussa näet totisen
ystäväsi. Jos järkisyyt voivat sinua suojella vaarasta, olen valmis
ne sinulle esittämään... Sillä useimmiten tämmöisessä tapauksessa on
parasta tarkastaa sitä joka puolelta ja siten vapautua lumouksesta.
Luota minuun. Rakkauden liekki, joka loimuaa niin kirkkaana, että se
näyttää kohoavan taivaisiin ja saattavan varjoon helvetin tuskat...
sammuu aikaisemmin tai myöhemmin... entä miten sitten käy? Kun ei
enää ole omantunnonrauhaa, oman arvon tunnetta, maailman kunnioitusta
— mihin silloin voi ryhtyä?... Sinä olet sen jo kerran kokenut...
löysit rauhanmajan kodissani... mutta jos sinä toisen kerran pakenisit
maailmalle?... Jane, miksi et vastaa mitään?»

»Koetan koota ajatuksiani, voidakseni vastata aivan avomielisesti
ylevään myötätuntoonne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa.
Mitä syitä tädillä on tuollaisiin ajatuksiin? Onko joku lausunut
epäilyttäviä ajatuksia minusta, tai onko käytökseni antanut aihetta
niihin?»

»Ei käytöksesi, mutta koko olentosi. Jonkun aikaa on minusta tuntunut,
että sinä olet hajamielinen — enemmänkin kuin hajamielinen: levoton,
mielesi ei ole tasapainossa. Usein näen sinun äkkiä punastuvan ja
sitten kalpenevan, ikäänkuin veri suonissasi polttaisi; kuulen sinun
huokaavan — ja katseesi on kaivaten ollut suunnattuna etäisyyksiin...
Kaiken tämän olen huomannut, ja nyt vielä tämä kosinta — se antaa
minulle syytä kysyä: oletko rakastunut paroni Thekeniin?»

»En, täti, en ole. Paroni Theken on minulle aivan yhdentekevä — hän ei
minua edes miellytä.»

»Kenestä sitten pidät?»

»Sen sanon teille aivan heti — avaan teille sydämeni kokonaan. Mikään
ei ole niin vaikeata kestää kuin ihanat päivät toisensa jälkeen.
Minähän elän, tädille siitä kiitos, mitä huolettomimmissa olosuhteissa;
elämä tarjoo minulle niin paljon kaunista ja hauskaa; olen oppinut ja
nähnyt niin paljon ihanaa ja mielenkiintoista — minun pitäisi siis
olla maailman onnellisin ihminen ja iloita aamusta iltaan... teitä
kiittää vuodesta toiseen. Ja kun ajattelen näitä kahdeksaa, tädin
luona asumaani vuotta, ajattelen niitä kadehtien... sillä se aika on
ollut niin onnellinen. Vasta nyt viime aikoina on surumielisyys saanut
minussa vallan... kaipaan jotain... en voi sitä selittää. Rakkauden
onnea... perheonnea... kukaan ei minua tarvitse... kukaan ei minusta
välitä...»

»Minähän pidän sinusta, Jane... vaikka olenhan niin monta vuotta
sinua vanhempi. On luonnollista, että sinä joskus jäät yksin tänne
maailmaan, mutta muista, että se on useiden muidenkin kohtalo. Minäkin
olen yksin, ilman perhettä; lapseni otettiin minulta. Ja miten monta
vaimoa on, jotka ovat miestensä takia onnettomia! Perheonni on ihaninta
maailmassa, mutta miksi uneksia saavuttamatonta, olematta tyytyväinen
siihen, mitä on?»

»Täti, te olette oikeassa kuten aina. Tämä tunnustus on tehnyt minulle
hyvää. Olen nyt huomannut, miten turhat ja tukea vailla unelmani ovat
olleet. Jos minua taas alkaa vaivata surumieliset ajatukset, tulen
tädin luokse saamaan virkistävän saarnan.»

»Tulehan antamaan minulle suukko!... Soita nyt, niin saamme valoa!»



XXXI.


Myöhään seuraavan päivän iltana Mrs. Edgecombe istui yksin salissaan.
Hanna oli mennyt ulos erään ystävättären kanssa.

Edgecomben huvilan sali oli kaunein, komein ja hauskin huone mitä
saattoi ajatella. _Le style c'est l'homme_, mutta kodin sisustus,
_c'est la femme_. Kaikkialla kuvastui älykkäisyys, taideaisti ja hyvä
maku. Sali oli suuri, mutta niin komeasti ja taidolla kalustettu, että
se erinäisine huonekalustoineen ja varjostimineen vaikutti monelta
pieneltä huoneelta. Huonekalut olivat vaihtelevia, siellä oli matalia
lepotuoleja, nojatuoleja, vielä matalampia jakkaroita, jotka olivat
päällystetyt erilaisilla kankailla ja neulomuksilla. Sitäpaitsi oli
siellä pieniä pöytiä kaikenlaisine pikkutavaroineen, kallisarvoisia
kaappeja, maljakkoja kukkineen; seinillä riippui mestarimaalauksia
ja siellä täällä taideteoksia jaspiskivestä, norsunluusta ja
porsliinista. Suuri Bechstein-flyygeli oli melkein aina auki, ja
nuottitelineellä oli nuotteja; keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä,
jolla oli valokuvia ja kuvitettuja loistoteoksia; kirjoituspöydän
molemmin puolin oli kaksiosainen murattiteline ja sen vieressä
hyvinvarustettu kirjahylly; eräässä nurkassa oli jättiläisteline
lukuisine valokuvineen, toisessa oli koruompelukehys alotettuine
töineen, työkori silkki- ja villalankoineen. Mrs. Edgecomben tavallinen
lepotuoli, joka talvisin nostettiin takkavalkean ääreen ja kesäisin
avoimen, penkereelle vievän oven luo, sijaitsi kiinalaisen varjostimen
muodostamassa komerossa; sen vieressä olevalla pöydällä oli paitsi
viuhkaa ja hajupulloa äsken luettu kirja tai päivän posti. Siinä
nurkassa oli siellä täällä joitakuita tuoleja vieraita varten. Kaikesta
näkyi, että siinä huoneessa elettiin, ajateltiin, työskenneltiin ja
keskusteltiin. Kukkien raikas tuoksu ja kiinalaisten lakeerattujen
töitten, santelipuisten rasiain ja nahkaselkäisten kirjankansien tuoksu
tuntui ihanalta. Ikkunaverhot päivisin ja lampunvarjostimet iltaisin
aikaansaivat huoneessa miellyttävän hämärän, joten jokainen saapuessaan
tähän huoneeseen tunsi suloista hyvinvointia. Tässä huoneessa Mrs.
Edgecombe istui mainittuna iltapäivänä — kello oli noin kuusi — avaten
kirjaa, kun vieraita saapui.

»Tohtori Scherenberg», ilmoitti palvelija vetäen syrjään raskaat
oviverhot.

Mrs. Edgecombe nyökäytti päätään. Sitten hänen katseensa ilmaisi
tyytyväisyyttä. Tohtori Scherenberg, hänen kotilääkärinsä tai oikeammin
hänen ystävänsä — sillä hän ei koskaan ollut sairas — oli aina
tervetullut vieras. Harvan ihmisen seura saattoi niin virkistää häntä,
vaikka hänen kodissaan seurusteli monta mielenkiintoista henkilöä.

Tohtori Scherenberg eli »Scherr», kuten Mrs. Edgecombe häntä nimitti,
oli hänen suosikkinsa. »Scherr»-nimityksen, joka oli lyhennys hänen
nimestään, sai hän siitäkin syystä, että hänen voimakas puhetapansa
muistutti Johannes Scherrin kirjoitustyyliä, samoin kuin myös hänen
alituinen katkeruutensa ihmissuvun tyhmyydestä muistutti tätä
kulttuuri-historioitsijaa.

Tohtori astui sisään, ja hänen takanaan saapui eräs toinen herra.

»Tuon omin lupini tänne erään 'suositetun', Mrs. Edgecombe», sanoi
tohtori ja esitti vieraan, jonka nimeä talon emäntä ei kuitenkaan
kuullut.

Vieras kumarsi, ja ystävällisesti hymyillen ja sanoen »hyvin hauskaa»
Mrs. Edgecombe pyysi häntä istuutumaan.

»Ehkei se teistä ole niinkään hauskaa», keskeytti tohtori Scherenberg.
»Tuo lauseparsi on vain tylsynyt keihäs seuraelämän asevarastossa.
Tarkoitukseni ei ollutkaan tuottaa teille hauskuutta, vaan huvittaa
holhokkiani.»

»Oletteko äskettäin tullut Wiesbadeniin?» kysyi Mrs. Edgecombe
»holhokilta».

»Saavuin tänne eilen ja menin heti tohtori Scherenbergin luo vieden
hänelle erään yhteisen ystävämme kirjeen.»

»Entä mistä te tulette?»

»Viimeksi olin Frankfurtissa, mutta sitä ennen olen monta vuotta
oleskellut Filadelfiassa.»

Silloin Mrs. Edgecombe katsahti tutkivasti häneen. Pitkämatkaiset
matkailijat herättivät hänen erikoista mielenkiintoaan.

Vieras oli kolmenkymmenenkuudenvuotias, ja hänellä oli hyvin
säännölliset piirteet; hänen vartalonsa oli solakka ja pitkä. Hänellä
oli hyvinhoidettu kokoparta, ja hänen lyhyeksi leikattu tukkansa oli
paksu ja kihara. Niin hyvin hänen pukunsa kuin käytöksensä olivat
moitteettomat.

»Ja siellä teidän olisi pitänyt pysyä», härnäili tohtori.
»Tähtilippuinen maa on vielä niin nuori ja elämänhaluinen, meidän
Eurooppamme ollessa vanha sammaltunut raunio, jota madonsyömät,
horjuvat pilarit kannattavat.»

»Mutta rakas Scherr, älkää puhuko siten vanhoista maista vanhan naisen
läsnäollessa», sanoi Mrs. Edgecombe nauraen, »niidenkin täytyy saada
olla olemassa.»

»Te, Mrs. Edgecombe, kuulutte nuorekkaimpiin ihmisiin, mitä tunnen.
Te ette koskaan vanhene, sillä te ette anna elämän pyrkimysten mennä
ohitsenne, vaan seuraatte itse mukana. Te olette valmis tutustumaan
kaikkeen uuteen, versovaan, koittavaan; te ette kiinny tietämättömyyden
pimennossa olevaan patsaaseen. Mutta puhuessamme nuoruudesta, missä on
miss Jane?»

»Veljentyttäreni on ulkona, mutta ellen erehdy, ajavat vaunut juuri
pihalle; se kai on Jane, joka palaa kotiin... Entä mitä te pidätte
Wiesbadenista?» kysyi hän jälleen vieraaltaan.

»Mitä tähän saakka olen nähnyt, on ihastuttavaa: kulttuurin loisto ja
luonnon kauneus yhteen sulaneina. Taidenautinnoista ei täällä myöskään
näy olevan puutetta. Minä olin eilen teatterissa: näyteltiin Freytagin
'Sanomalehtimiehiä'; yhteisnäytteleminen oli hyvää; Bolzin osa...»

Hänen puheensa keskeytyi, sillä Hanna astui sisään.

Molemmat herrat nousivat.

»Vai niin, te olette täällä, tohtori Scherenberg!» huudahti Hanna
ojentaen kätensä hänelle. Sitten hän katsahti vieraaseen, joka kumarsi
jääden tuijottamaan Hannaan. Tämä näytti myöskin hämmästyneeltä. Missä
hän olikaan nähnyt nämä piirteet?

»Vanha ystävämme on tuonut tänne uuden ystävänsä, Jane», sanoi Mrs.
Edgecombe. »Suokaa anteeksi, mutta en kuullut teidän nimeänne;
sitäpaitsi unohdan aina nimet, joita en ole nähnyt kirjoitettuina.»

Vieras otti esiin lompakkonsa.

Mrs. Edgecombe otti vastaan käyntikortin, katsahti siihen sivumennen
ja pani sen sitten pöydälle. Oli jo hämärä, joten hän ei voinut
erottaa pienillä kirjaimilla painettua nimeä, sillä silloin hän olisi
huomannut, että siinä oli nimi _Ewald Ballmann_.

Molemmat puolisot katsoivat toisiansa yhä edelleen kiihtyneinä,
ihmeissään, mutta eivät tunteneet toisiaan.

»Mikä yhdennäköisyys!» ajattelivat he molemmat — »mutta kuitenkin
erilainen, miten paljon kauniimpi onkaan tämä kuin sielussani kantamani
kuva...»



XXXII.


Keskustelu oli pian taas käynnissä. Hanna istuutui nojatuoliin
lepotuolin jalkopäässä, ja molemmat herrat istuutuivat entisille
paikoilleen.

Mrs. Edgecombe, joka, ehkä kiusoitellakseen tohtoria, ei tänään väsynyt
käyttämästä iänikuisia lauseparsia, kysyi jälleen vieraalta:

»Aiotteko viipyä kauan Wiesbadenissa?»

»Luultavasti muutamia viikkoja; se riippuu olosuhteista.»

»Taikka siitä, miten viihdytte täällä.»

»Mitä siihen tulee, olen tähän saakka viihtynyt erinomaisesti...»

Ja taasen hän käänsi katseensa Hannaan.

»Varokaa ensi hetken vaikutelmia!» yhtyi Hanna puheeseen. »Matkoillamme
olemme usein huomanneet saaneemme kylliksi niistä paikoista, jotka ensi
silmäyksellä ovat näyttäneet ihanilta.»

»Tohtorimme tässä ei ainakaan ihastu ensi silmäyksellä», jatkoi Mrs.
Edgecombe leikkiä laskien. »Hän on rakentanut kokonaisen teorian
siitä, ja tämän teorian hän on meille selittänyt kuten kaikki muutkin
teoriansa.»

»Älkää nyt saattako minua huonoon valoon, Mrs. Edgecombe! En ole mikään
teoreetikko. Jos epäilen ensi silmäyksen vaikutelmia, jotka ovat
aiheena kaikkiin erehdyksiin, niin epäilen vielä enemmän teorioja. Jos
jollain ihmisellä ei ole selvää käsitystä jostain asiasta, niin hän
yhdistää tavallisesti sata enemmän tai vähemmän epäselvää käsitettä ja
nimittää sitä teoriaksi.»

»Varokaa, Scherr, te olette jo hyvällä alulla rakentamassa teoriaa
teorioista», keskeytti Mrs. Edgecombe.

»Vaikka nyt joudunkin vaaraan, että minun luullaan tahtovan rakentaa
teoria, täytyy minun kuitenkin puolustaa epäiltyjä 'ensivaikutelmia',
niin pieneksi kuin arvostelenkin kykymme ilmaista niitä», sanoi
Ballmann. »Kielemme on niin köyhä, ettei se kykene kohoamaan edes
ensi kerrokseen ajatustemppelissä. Kun se haluaa seurata ajatustemme
lentoa, niin sen lyijynraskaitten siipien aikaansaama melu paraiten
vaimennetaan runollisella muodolla. Siksi onkin runous ja musiikki
salaisimpien, ylevimpien vaikutelmiemme paras ilmaisumuoto.»

»Jos te olette runoilija, olisi ollut rehellisempää sanoa se heti
minulle», keskeytti tohtori. »Silloin en olisi niin muitta mutkitta
sallinut runoratsurin tunkeutua pahaa-aavistamattomien ystävieni
kotiin.»

»Pelkäämmekö me sitten runoutta niin kovin?» kysyi Hanna.

»Rauhoittukaa», sanoi Ballmann, »minä en ole eläissäni kirjoittanut
runoa... minä olen ennen pelännytkin runoutta, kuten neiti suvaitsi
sanoa. Tämän pelon olen nyttemmin kuitenkin voittanut, mutta minua ei
kuitenkaan voi koskaan laskea tohtorin pelkäämiin runoilijoihin. On
vallan ihme, miten paljon aika ja olosuhteet voivat muuttaa ihmistä.»

»Se on varmaa se», vahvisti Hanna.

»Neiti on tuskin voinut sitä kokea huolettomassa elämässään, mutta
minä, joka kohtalon pakosta sain jättää urani ja jouduin vallan toisiin
olosuhteisiin, voisin kertoa yhtä ja toista niistä muutoksista, joiden
alaiseksi ihminen voi joutua.»

»Kertokaa siitä meille», pyysi Mrs. Edgecombe, »se on varmaan hyvin
mieltäkiinnittävää.»

»Kuten käskette», vastasi Ballmann, »vaikka on vaikeata lyhyesti kertoa
kehittymisestä, joka on seurauksena pienistä toisiinsa vaikuttavista
seikoista... Nuoruudessani olin ujo, en siksi, että olisin oppinut
tuntemaan ihmisten huonon puolen, vaan pikemmin siksi, etten heitä
ensinkään tuntenut. Silloin kohtasi minua suuri perheonnettomuus...
johon ehkä itse olin suurimmaksi osaksi syypää. Mutta se ei kuulu
tähän. Tahdon vain sanoa, että tämän tapahtuman johdosta heräsin
tavallisesta uneliaasta tavastani ja omien kärsimysten kautta opin
tuntemaan ihmiskunnan kärsimyksiä. Siitä hetkestä saakka kiinnittivät
mieltäni maailmassa vellovat rakkauden ja vihan, huimaavan onnen
ja katkeran surun aallot. Tavalliset kuivat työskentelyni eivät
viehättäneet minua enää; minun täytyi itseni syöstä maailmanmeren
pyörteisiin. Ainoastaan siten saatoin unohtaa tuskani... Kaikki
oli minulle uutta, ja minusta tuli siten uusi ihminen. Janosin
mielenliikutuksia ja ahmin runoilijain ja taiteilijain teoksia. Luin
romaaneja, olin läsnä näytännöissä, joissa vuoroin näin liikuttavia,
vuoroin kauheita kohtauksia, kuulin hivelevää, ihanaa musiikkia,
ja silloin avautui minulle intohimoinen elämä ja hengitin kuin
uudessa maailmassa. Nyt on myrsky laantunut, mutta mielenkiinto on
yhä säilynyt. Olen oppinut tuntemaan ja rakastamaan asioita, joista
minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Ihmiset, joita opin tuntemaan,
työni — olin jotenkin kauan erään saksalaisen kaunokirjailija-lehden
päätoimittajana Filadelfiassa — lyhyesti sanoen, lukemattomat asiat
ovat tehneet ujosta nuorukaisesta, joka pelkäsi runoutta, miehen, joka
rakastaa kaunokirjallisuutta ja seuraelämää.»

Kuului kellon soitto. Tohtori nousi.

»Oh, jo kuuluu pukeutumis-kutsu, hyvät naiset», sanoi hän. »Sulkeudumme
suosioonne.»

Ballmann nousi.

»Ette saa ajatellakaan mennä tiehenne nyt, Scherr... te jäätte tänne
päivälliselle... Ja te myöskin... ellei teillä ole muuta tänä iltana,
pyytäisin... _sans cérémonie_...»

»Kiitos!» vastasi Ballmann, »mutta ei sovi mitenkään... minua odotetaan
toisaalla...»

»Se ei ole totta», keskeytti tohtori. »Tehän sanoitte itse, että aiotte
syödä hotellissanne. Minä neuvon teitä seuraamaan esimerkkiäni ja
noudattamaan rakastettavan emäntämme kutsua... Missään emme voi syödä
paremmin, ja jos hänestä ei olisi hauskaa, että jäämme, ei hän olisi
meitä pyytänyt jäämään.»

»Hyvä, tohtori!» huudahti Hanna.

»Tohtori Scherenberg on oikeassa», vakuutti emäntä. »Jos seuraatte
kutsuani, teette minut hyvin iloiseksi. Se on siis päätetty, te jäätte?»

Ballmann kumarsi. Mrs. Edgecombe nousi ja Hanna myöskin.

»Nyt menemme pukeutumaan», sanoi ensinmainittu, »se kuuluu tapoihimme
ollessamme kahdenkinkesken.»

Molemmat naiset poistuivat.

»Ihastuttavia naisia!» sanoi Ballmann puoliääneen.

»Sitähän sanoin teille jo edeltäpäin. Lupasin viedä teidät tämän
kaupungin, mielestäni maailman, hauskimpaan taloon. Minä nimittäin
ihailen tätä viehättävää naista...»

»Veljentytärtä?»

»En, tätiä.»

»Hän muistuttaa ensimäistä... onnetonta... rakkauttani.»

»Tätikö?»

»Ei, veljentytär. Hän on hyvin kaunis.»

»Mutta julma — kuin Turandot. Varokaa! Kukaan ei ole löytänyt armoa
hänen silmissään.»

Puoli tuntia tämän jälkeen soi kello uudestaan. Kohta senjälkeen
saapuivat molemmat naiset. He olivat vaihtaneet lyhyet aamupäiväpukunsa
iltapukuihin, jotka, vaikka olivatkin yksinkertaiset, laahustimineen,
timantteineen vanhan rouvan tukassa ja kukkineen nuoremman kiharoissa,
tekivät täydellisen englantilaisen päivällispuku-vaikutuksen.

Viereiseen huoneeseen johtavat ovet avattiin. Mrs. Edgecombe tarttui
tohtorin käsivarteen, ja Ballmann tarjosi käsivartensa — rouvalleen.



XXXIII.


Pieni päivällinen oli aivan erinomainen. Pöytä loisti hopeasta,
kristallista ja kukista. Ruokalajeja ei ollut monta, mutta ne olivat
erinomaisesti valmistetut; lyhyt ruokalista oli somille korteille
kirjoitettuna kunkin lautasen vieressä. Hansikaskätiset palvelijat
mainitsivat lyhyesti, kysyvästi viinien nimet, ennenkuin kaatoivat
laseihin; tämä kädenkäänteessä järjestetty päivällinen tarjoiltiin
niinkuin juhlapäivällinen konsanaan. Mrs. Edgecombe oli tuonut tämän
tavan Englannista, ja hän oli aina valmis kutsumaan pöytäänsä vieraan,
olipa tämä miten vaatelias tahansa.

Pöytäkeskustelu oli hyvin vilkas. Tohtori oli mitä parhaimmalla
tuulella, ja emäntä nauroi sydämensä pohjasta hänen jutuilleen. Hänen
tapansa nauraa oli niin iloinen ja sydämellinen, että olisi luullut
lapsen nauravan. Hanna oli totisempi kuin tavallisesti. Vieras oli
tehnyt häneen syvän, melkein järkyttävän vaikutuksen, sillä hän
muistutti suuresti sitä kuvaa, joka oli Hannan sydämessä säilynyt hänen
miehestään.

Useimmiten tarvitaan hyvin vähän, jotta kaksi ihmistä ymmärtävät ja
alkavat pitää toisistaan. Heidän puhuessaan mitä jokapäiväisimmistä
asioista kuulee heidän äänestään, näkee heidän katseestaan,
hymyilystään paljon enemmän kuin mitä sanat kertovat.

Päivällisen jälkeen saapui uusia vieraita, eräs venäläinen kenraali
rouvineen ja tyttärineen, Wiesbadenissa asuva runoilija Bodenstedt,
kuninkaallisen teatterin kapellimestari ja joitakuita muita herroja.

Keskustelu oli välitöntä ja vilkasta. Hanna osoitti mitä ihastuttavinta
herttaisuutta. Hän oli iloissaan saavuttamastaan voitosta... huomiosta,
jota hänelle osoitti mies, joka häntä miellytti.

Illan kuluessa saatiin kuulla musiikkia. Venäläinen neiti soitti
muutamia venäläisiä kansanlauluja mollissa sekä Tshaikovskin ja
Glinkan sävellyksiä. Pyytämättä istuutui Hanna sitten pianon ääreen
ja soitti muutamia Schumannin kappaleita niin mestarillisesti, että
kapellimestari, hänen poistuessaan pianon luota, suuteli häntä kädelle
ja huudahti:

»Te olette suuri taiteilija!»

Kellon yhdeksän tienoissa tarjottiin teetä. Ballmann oli Hannan
lähettyvillä. Hän tarjosi hänelle kupin ja pyysi häntä istuutumaan
viereensä. He olivat erillään muista, jotka olivat ryhmittyneet Mrs.
Edgecomben ympärille, osaksi pianon lähelle.

Ballmann alotti keskustelun.

»En voi ymmärtää, että näen teidät ensi kerran ja että vasta muutama
tunti sitten olen teihin tutustunut.»

»Minustakin tuntuu, niinkuin olisimme vanhoja tuttuja», vastasi Hanna.

»Kukapa tietää?... Ehkä olemme olleet ystäviä jossain toisessa
maailmassa», sanoi Ballmann miettivästi.

»Tai toisena aikakautena», vastasi Hanna nauraen.

»Mitä menneisyys meitä koskee, meillähän on tulevaisuus edessämme!»

»Te sanotte sen niin syvään huoahtaen, ikäänkuin olisitte
kuolemaantuomittu.»

»Me olemme jokainen tuomitut kuolemaan kolmenkymmenen tai
neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta sitä en huokaa...»

He juttelivat vielä kauan keskenään vaihdellen puheenaiheita. Sillä
välin yhtyivät heidän katseensa usein. He eivät voineet olla katsomatta
toisiinsa ja ihmettelemättä, missä yhtäläisyys piili. Mutta heidän
mieliinsä ei juolahtanut, että he saattoivat olla niin läheisiä.

Keskiyön aikaan vieraat lähtivät, ja molemmat naiset jäivät
kahdenkesken.

»Miten paljon kello jo onkaan!» sanoi Mrs. Edgecombe koettaen peitellä
haukotustaan. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi: »Scherrin tuoma herra
oli hyvin miellyttävä.»

Hanna myönsi.

»Oletko väsynyt, lapsi? Menemmekö levolle?»

»En, väsynyt en ole.»

Hanna huokasi syvään.

»Mikä sinun on, Jane? Olet muuttunut.»

»Mikäkö minun on?... En tiedä?... Ajattelehan, jos se nyt tapahtuisi,
täti?»

»Mikä sitten?»

»Se, josta juttelimme eilen... Oi, jospa olisin vapaa!»

»Jane, tekikö tuo vieras sinuun niin valtavan vaikutuksen?»

Hanna oli sillä välin mennyt sen pöydän luo, jolle vieraan käyntikortti
oli jäänyt. Hän tahtoi nähdä, mikä hänen nimensä oli. Hän oli päättänyt
heti etsiä sen. Hän haki hajallaan olevien paperien joukosta. Lopulta
hän sen löysi ja katsahti siihen. Samassa kuului vihlova huuto, ja hän
kaatui lepotuolin viereen.

Mrs. Edgecombe kumartui hänen ylitseen.

»Jumalan tähden, Jane! Mikä sinun on?»

Hanna nousi. Hetkeen hän ei voinut puhua. Hän puristi
suonenvedontapaisesti kättä sydäntään vasten hilliten sen lyöntejä;
toisessa kädessä hän piti korttia.

»Mikä sinun on, Jane?»

Hän ojensi kortin Mrs. Edgecombelle ja sanoi äänellä, joka hänestä
itsestäänkin tuntui vieraalta:

»Ewald Ballmann!»

»Mitä... miehesi nimi?»

»Se on hän... mieheni!»

Hanna heittäytyi Mrs. Edgecomben viereen ja laski päänsä hänen syliinsä
purskahtaen itkuun.

He viipyivät vielä kauan salissa. Tapaus oli niin merkillinen ja
odottamaton, ettei voinut tulla kysymykseenkään mennä levolle. Kadonnut
puoliso oli löydetty... Hanna oli rakastunut häneen! Hänkin oli
näyttänyt hyvin mieltyneeltä.

»Sehän olisi suunnaton onni, Jane, jos te löytäisitte toisenne tällä
tavoin... ei niin että ottaisitte toisenne armoihin taas unohdetun
ja anteeksiannetun menneisyyden takia, vaan ainoastaan ajatellen
nykyisyyttä ja rakkautta täynnä olevaa tulevaisuutta», sanoi Mrs.
Edgecombe.

»Se olisi liiankin ihanaa!» huokasi Hanna vavisten, kuten kaikki
muutkin, joille kajastaa täydellinen onni.

»Mutta Jane... sinun kuvauksesi mukaan olin ajatellut miestäsi aivan
toisenlaiseksi.»

»Hänhän on, kuten hän itse kertoi, tullut toiseksi ihmiseksi. Siksihän
en minäkään häntä tuntenut. Näinä kahdeksana vuotena on hän muuttunut
yhtä paljon kuin kaksikymmenvuotias kaksitoistavuotiaaseen verrattuna.»

»Taikka niinkuin sinä itse, rakas Jane, tässä ajassa.»

»Se on totta. Siksi hänkään ei tuntenut minua. Mitä onkaan meistä
enää jäljellä? Tuskin mitään. Me tapaamme toisemme kuin kaksi
uudestisyntynyttä ihmistä... me tunnemme mieltymystä toisiimme,
rakkaus saa meissä vallan... meissä, jotka jo kauan sitten menimme
naimisiin keskenämme! Eikö tämä ole kuin satua, täti? Ei, ei, se olisi
liian ihanaa. Pelkään, että kun hän saa tietää, kuka olen, hän hylkää
minut...»

»Sinun täytyy valloittaa hänet, Jane.»

He puhelivat vielä kauan. Kello oli jo kaksi, kun nämä ystävykset
sanoivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin omalle puolelleen.



XXXIV.


Seuraava aika oli Hannalle hyvin onnellinen. Hän ei olisi tahtonut
vaihtaa osaansa kenenkään kanssa. Ballmann oli melkein jokapäiväinen
vieras Mrs. Edgecomben talossa. Ratsastusretkiä, ajeluja tehtiin; hän
seurasi molempia naisia teatteriin ja konsertteihin tai vietti iltansa
heidän salissaan. Hänen mieltymyksensä Hannaan sai yhä intohimoisemman
luonteen. Näytti kylläkin alussa siltä, että hän olisi taistellut
rakkautta vastaan, mutta antautui viimein sen lumoihin. Hanna kiemaili
mitä suurimmalla ihastuksella. Hän pani hänen päänsä pyörälle
suloisilla hymyilyillään ja loistavilla katseillaan. Hän saattoi
loukkaamatta naisellista ylpeyttään antautua tälle rakkaudelle, jota
sitäpaitsi ympäröi salaperäisyyden viehätys, kun Ballmann ei tiennyt
hänen olevan hänen vaimonsa.

Mrs. Edgecombe seurasi heidän eriskummallista armasteluaan mitä
suurimmalla mielenkiinnolla. Hanna uskoi ystävälleen kaikki
salaisuutensa, ja tämä luki hänen sydämestään kuin avatusta kirjasta.

»Sinä olet siis onnellinen, Jane?»

»Olen, elämä on ihanaa!»

»Nuoruus on ihana aika, ja kaunis on rakkauden punainen kukka», vastasi
vanha rouva. »Minä seuraan innolla kohtalosi kehitystä, joka päättyy
häihin, jotka päälle päätteeksi ovat jo pidetyt; hääthän ovat se ehto,
jonka me vanhat kunnianarvoiset ihmiset asetamme armastelulle, jota
tahdomme suojella. Mutta milloin aiot ilmaista itsesi?»

»En vielä. Tahtoisin ensin olla varmempi hänen rakkaudestaan.»

»Varmempi? Minusta se loistaa hänen jokaisesta katseestaan. On
ajatuksia, jotka, kun ne syntyvät kahdessa sydämessä yhtaikaa, täytyy
myöskin pukea sanoihin.»

Tähän saakka olivat rakastuneet ainoastaan ani harvoin ja vain muutamia
silmänräpäyksiä saaneet olla kahdenkesken. He olivat aina joko
suuressa seurassa tai keskustelussa Mrs. Edgecomben kanssa. Viisas ja
rakastettava vanha rouva oli pitänyt paljon huolta siitä, että Hannan
herttaisuus tuli näkyviin.

Useita tunteja he viettivät soittokoneen ääressä, Hanna soitti ja
Ballmann kuunteli. Ballmann nautti sanomattomasti hänen taiteellisesta
esityksestään, ja Hanna oli ihastunut huomatessaan taidolleen
annettavan arvoa. Kerran tohtori mainitsi Ballmannin työskentelevän
Amerikassa julkaisemiensa kirjoitelmien järjestämiseksi ja että hän
oli jättänyt ne eräälle saksalaiselle kustantajalle, joka oli luvannut
ne painattaa, ja silloin Mrs. Edgecombe pyysi kirjailijaa lukemaan
heille joitakuita töitään. Ne oli selvällä ja säkenöivällä tyylillä
kirjoitetut ja koskettelivat erilaisia filosofisia ja esteettisiä
aineita. Nyt oli Hannan vuoro nauttia ja ihailla.

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa oli kulunut Ewaldin ensimäisestä käynnistä. Kun Hanna
ajatteli tätä aikaa, tuntui se hänestä paljon pitemmältä, sillä sinä
aikana oli tapahtunut niin paljon. Rakastaville ovat kaikki pikkuseikat
suuren arvoisia, ja muistojen sarjaan siirtyy suuri joukko tapauksia.

Kaksi viikkoa ensimäisen päivällisen jälkeen nuo neljä ihmistä istuivat
jälleen samassa päivällispöydässä. Päivällisen jälkeen emäntä sanoi
tohtori Scherenbergille.

»Uskallatteko antautua shakkitaisteluun kanssani?»

Tohtori ilmoitti olevansa halukas, ja he istuutuivat shakkipöydän
ääreen.

Penkereelle vievä ovi oli auki. Oli mitä ihanin kesäkuun-ilta. Kaukaa
kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Hanna meni ulos, ja
Ballmann seurasi häntä. Shakkinappulat olivat asetetut paikoilleen.
Tohtorilla oli mustat nappulat.

»Valkoinen siirtää», sanoi hän odotettuaan hetkisen.

Mrs. Edgecombe katseli miettivän näköisenä molempia nuoria. Tohtori
huomasi sen, kääntyi ja näki Ballmannin häviävän penkereellä
vallitsevaan hämärään.

»Valkoinen alottaa», hän toisti.

Mrs. Edgecombe siirsi talonpojan.

»Miten vanha te olette, tohtori parka?» kysyi hän.

»Kuusikymmentäviisi vuotta», vastasi tohtori siirtäen nappulaa.
»Vanhuus on ikävä laitos. On niin harmillista nähdä elämänarvoisten
asiain joutuvan saavuttamattomiin.»

»Oletteko kateellinen?» kysyi Mrs. Edgecombe nauraen ja vei
talonpoikaansa eteenpäin.

»Tietysti; tuolla penkereellä sykkivät kahden ihmisen sydämet ilosta,
joka on paljon suurempi meidän innostustamme teidän hevoseenne tuossa;
nyt minun täytyy siirtää näinikään.»

»Ja minä en ole hitustakaan kateellinen, Scherr. Minä muutan
ilomielin juoksijani tänne ja riemuitsen siitä, että maailmassa on
auringonpaistetta ja onnea.»

Penkereellä olevat nuoret olivat lähestyneet toisiaan yhä enemmän.
Hanna oli kaukaisimmassa nurkkauksessa ja nojasi pylvääseen; Ballmann
oli pysähtynyt oven luo ja katseli tätä valkopukuista, kuutamossa
seisovaa kaunotarta. Miten mielellään Hanna olisikaan rientänyt hänen
luokseen, painanut päänsä hänen povelleen, mutta hän ei tahtonut vielä
ilmaista itseänsä. Ewaldin täytyi tunnustaa rakkautensa ensin... ja
Hanna tunsi hetken tulleen. Hän ei ajatellut sanoja tai muuta, mutta
tunsi suurta, sanomatonta onnea. Ewaldinkin mielen täytti elämänilo.
Hän astui muutamia askeleita eteenpäin...

»Te olette ihmeellinen nainen», sanoi tohtori ja vei esiin torninsa.
»Toisten onnea on tavallisesti ikävä nähdä. Tuhannesta tädistä menisi
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän nyt ulos ja sanoisi: 'Tuntuu niin
kolealta: sinulla pitäisi olla liina hartioillasi, rakas lapsi.' Ja te
lähetätte vain hyvin levollisesti hevosenne peliin.»

»Jane ei ole enää mikään lapsi; sitäpaitsi ei teillä ole
aavistustakaan, miten vähän arvoa liinalla on tämmöisessä tapauksessa.
Kas niin, nyt teidän täytyy laskea kuningatar liikkeelle.»

Ballmann seisoi Hannan vieressä.

»Mikä ihana ilta!» sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä.

Hanna myönsi. Nyt seurasi hiljaisuuden tuottama lumous, joka on sitä
vaarallisempi, kuta kauemmin se kestää, — joka on salaperäisempi kuin
kuiskaus, intohimoisempi kuin huuto.

»Minulla ei ole mitään syytä liikuttaa kuningatarta», sanoi tohtori.
»Siirränpä tästä tämän talonpojan. Mutta teidän salaperäisiä sanojanne
siitä, että liina tässä erikoisessa tapauksessa on tarpeeton, en
ymmärrä. Jos kaksi nuorta ihmistä, jotka niin selvästi rakastavat
toisiaan, jätetään samppanjapäivällisten jälkeen kahdenkesken
penkereelle ja vielä kuutamoisena kesäkuun-iltana...»

»Niin se on vaarallista...»

»Sitä aioin juuri sanoa.»

»Minusta teidän talonpoikanne tuossa on vaarallinen, sillä se
ahdistaa hevostani. Mutta te puhutte siksi paljon tyhmyyksiä, ettei
voi tehdä edes kunnollista siirtoa. Mitenkä sitten voisi pelata
järjestelmällisesti? No niin, minä muutan tornin ja uhraan hevosen.»

Oliko Ballmann vetänyt Hannan luokseen vai oliko tämä heittäytynyt
hänen syliinsä? He eivät sitä tienneet. Hannan pää lepäsi Ewaldin olkaa
vasten, ja tämä oli kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Orkesteri
soitti Gretchenin ihanaa antaumislaulua.

Shakkipeli oli sillä välin jatkunut. Pelaajat olivat syventyneinä
laskelmiinsa; he eivät puhelleet enää, vaan miettivät, miten voisi
uhkaavaa tappiota välttää. Shakkipöydän ääressä vallitsi mielenkiinnon
hiljaisuus... penkereellä onnen syvä rauha.



XXXV.


Seuraavana päivänä Hanna sai kirjeen. Hän arvasi heti, että se
oli Ballmannilta, ja aukaisi nopeasti kuoren. Paperi vapisi hänen
kädessään, kun hän luki:

 »Rakkain! — tai — niinkuin minä oikeastaan vain saisin sanoa: Arvoisa
 neiti! Tunnen syyllisyyteni, tunnen rikollisuuteni edessänne. Minun
 olisi jo heti ensimäisenä päivänä pitänyt sanoa teille jotain, mutta
 en ole voinut saada sitä huulieni yli, ja nyt nämä rivit kertovat
 sen teille: Minä olen naimisissa. Minulla ei ollut oikeutta koettaa
 voittaa sydäntänne, mutta kaipaako rakkaus muuta kuin vastarakkautta?
 En kuitenkaan tahdo puolustaa itseäni. Aikomukseni on vain teille
 ilmaista kauan salaamani totuus, nimittäin että olen naimisissa. Ja
 kuitenkaan ei minulla ole vaimoa eikä kotia. Noin kymmenen vuotta
 sitten hän jätti minut seuratakseen rakastajaansa. Siitä saakka en
 ole kuullut hänestä mitään. En edes tiedä, elääkö hän. Hänen kuvansa
 on säilynyt mielessäni kuin utukuva... Hän oli kaunis, niin kaunis
 että hän jonkun verran muistutti teitä, Jane. Tämä yhdennäköisyys
 ensin hämmästyttikin minua, kun teidät näin. Ja kuitenkin, miten
 toisenlainen hän oli! En tarkoita niin paljon hänen ulkomuotoansa;
 ero on teidän sielukkaassa katseessanne, teidän vakavassa
 ilmeessänne, teidän jalon mielenne heijastuksessa, jota kaikkea minun
 lapselliselta, kevytmieliseltä vaimoltani puuttui. Katuvaisena odotan
 tuomiotanne rikoksellisesta vaitiolostani. En voi uskoa, että meidän
 täytyisi ainiaaksi erota... Täytyy olla keinoja, jotka tekevät meidän
 yhteenliittymisemme mahdolliseksi. Kuulutanko uskottoman jälkeen?
 Ehkei hän enää eläkään... ehkä avioero on mahdollinen... tai ehkä
 rakkautemme on kyllin vahva repimään alas esteet? Miten tulee käymään,
 Jane? Päättäkää! Elämäni, olemassaoloni lasken — sinun käteesi!

                                            Ewald Ballmann.»

Miten olisi kirjeenkirjoittaja hämmästynytkään, jos hän olisi nähnyt
hymyn, joka nousi Hannan huulille hänen lukiessaan kirjettä, joka
kirjoittajan mielestä oli antava hänelle kauhean iskun!

»Nyt kai olen pakotettu antamaan itseni ilmi, täti?» sanoi Hanna
luettuaan kirjeen ystävälleen. »Minusta on vain hiukan harmillista
alentua mustatukkaisesta, 'sielukkaasta' Janesta vaaleakiharaiseksi,
kevytmieliseksi Hannaksi...»

»Sitä en tekisi vielä, jos olisin sinun asemassasi. Niin äkkiä
tapahtunut naamarin riisuminen saisi hänet pettymään. Minä sitoisin
hänet vielä lujemmin... minä koettaisin saada hänet, niin rakastunut
kun hän on, ehdottamaan sinulle jotain, joka muistuttaisi sinun
pakoasi, sillä silloin... Mutta en oikein itsekään tiedä, mitä sinulle
neuvoisin... tämä on niin eriskummallista...»

Palvelija ilmoitti tohtori Scherenbergin. Hanna nousi.

»Menen huoneeseeni vastaamaan tähän», hän sanoi.

»Miten iloiselta näytätkään, Jane...»

»Niin, en koskaan olisi luullut elämän olevan niin ihanaa. Mutta nyt
minä menen ja jätän tohtorin teille.»

»No, rakas Scherr, mitä teidän juhlallinen, tyytymätön ilmeenne
ennustaa? Onko ihmiskunta saanut tietää, miten tyhmänä te sitä pidätte,
ja siitä suuttunut?»

»Ikävä ja mieltäjärkyttävä on koko juttu, mutta sillä on vakava
puolensa, joten katson olevani velvollinen teille siitä ilmoittamaan»,
sanoi tohtori puristettuaan Mrs. Edgecomben kättä ja istuuduttuaan
häntä vastapäätä.

»Minä olen vallan utelias. Puhukaa!»

»No niin, sanon sen suoraan kiertelemättä. Te tulette hyvin
hämmästymään. Amerikkalaisemme on tänään tunnustanut minulle, että
hänellä on vaimo.»

»Ah!»

»Mitä te sanoitte?»

»Sanoin 'ah'...»

»Ettekö mitään muuta?»

»Mitäpä minä muuta sanoisin?»

»Ainakin 'tuhat tulimmaista'!»

»Jos se huvittaa teitä, niin voinhan sanoa vielä jonkun muunkin
voimasanan.»

»Te nauratte, Mrs. Edgecombe, mutta luulisin asian olevan vakavaa
laatua. Eilisen kuherruksen ja sen edellisen pitkän armastelun olisi
luullut saavan vallan toisen käänteen. Jospa teidän veljentyttärenne
sydän ei olisi kuoliaaksi haavoitettu eikä hänen maineensa kärsisi
siitä! Tämä mies ei tietenkään koskaan enää saa astua jalallaan tähän
taloon... Voitteko antaa minulle anteeksi, että olen tuonut hänet
tänne?»

»Älkää innostuko liiaksi, Scherr! — Luulin teillä olevan vapaampia ja
harkitumpia mielipiteitä sydämen asioissa.»

»Mielipiteet kyllä, hyvä Mrs. Edgecombe; jos on kysymys ihmiskunnasta
yleensä, olen valmis ivailemaan sen häveliäisyyttä, mutta käytännössä
täytyy mukautua vallitseviin tapoihin ja tehdä voitavansa suojellakseen
hyviä ystäviään.»

»Tahdotteko, niin hämmästytän teitä vielä enemmän, rakas tohtori,
kertomalla teille jotain, joka saa teidät huudahtamaan ei ainoastaan
'tuhat tulimmaista', vaan paljon kovempaakin?»

»Entä mitä se sitten on?»

»Että Janella on mies.»

Tohtori hätkähti. »Neiti Jane — naimisissa!»

»Ei siinä vielä kylliksi, rakas ystävä. Teidän hämmästyksenne on oleva
rajaton, kun kerron kuka on veljentyttäreni — hän ei muuten olekaan
veljentyttäreni — kun sanon kuka on Janen mies.»

»Kuka se sitten on? En voi enää hämmästyä enempää. Jos Jane neiti on
naimisissa, olkoon hänen miehensä vaikka suur'moguli tai paavi itse...»

»Silloin ei asia olisikaan niin lystikäs kuin todellisuudessa. Janen
mies on Ewald Ballmann — siis teidän amerikkalaisenne.»

Mrs. Edgecombe kertoi nyt vanhalle ystävälleen koko asian. Hän tiesi
voivansa luottaa hänen vaitioloonsa.

»Asia on nyt Hannan käsissä», sanoi hän lopuksi, »eikä meidän pidä
siihen sotkeutua. Teidän täytyy antaa kunniasananne, ettette kerro
mitään Ballmannille.»

Hanna oli sillä välin väärennetyllä käsialalla kirjoittanut kirjeen
miehelleen. Hän pyysi häntä heti saapumaan luokseen, koska tahtoi
puhua hänen kanssaan kahdenkesken. Hänen tuli mennä huvihuoneeseen
puutarhaveräjän kautta.

Tässä puutarhan kaukaisimmassa sopessa olevassa huvihuoneessa
Hanna häntä odotti. Huvihuoneen avoimia ikkunoita ympäröi kukkiva
kuusamapensaikko; oksien varjot tanssivat niinimatoilla peitetyllä
lattialla. Hanna istui sohvalla, joka ympäröi seiniä, ja katseli
kaipaavasti ovea kohden. Tuskin oli kymmenen minuuttia kulunut,
ennenkuin hän kuuli Ewaldin askeleet. Rajusti sykkivin sydämin hän
nousi, ja samassa oli odotettu kynnyksellä. Taas hänen täytyi hillitä
itseään, ettei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän nojasi toisella
kädellään viereiseen pöytään ja viittasi estävästi toisella, kun Ewald
riensi hänen luokseen huudahtaen: »Jane — Jane!»

»Te työnnätte minut luotanne? Siksikö pyysitte minua tulemaan tänne?»

»Mielestäni meidän välillämme ei voi tulla kysymykseen muu kuin ero...
Te ette ole vapaa...»

Hanna astui muutaman askeleen taaksepäin ja istuutui sohvalle.

»Ero?» toisti Ewald. »Voiko ajatella eroa, kun tuskin vielä lausutut
sanat 'minä rakastan sinua' ovat huulillani? Tai vihaatteko minua,
halveksitteko minua? Onko tieto rikollisesta vaitiolostani voinut
sammuttaa eilisen rakkaudenhehkun?»

»Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta halveksia teitä, sillä minäkään
en ole ollut avomielinen teitä kohtaan ja sitä sanoakseni olen kutsunut
teidät tänne. En ole nuori neitonen, kuten luulette... minäkin olen
naimisissa...»

Ewald hätkähti.

»Naimisissa!» huudahti hän.

»Niin. Ja mikä vielä pahempi, minua ei ole hyljätty, vaan olen itse
hyljännyt. Siitä on noin kymmenen vuotta sitten kun viimeksi näin
mieheni...»

»Te olitte siis onneton?»

»Olin. Me emme sopineet toisillemme. Mieheni oli... niin, mitenkä
sanoisin?... kuiva, kylmä... niinkuin te olitte ollut, kuten ensi
käynnillänne kerroitte... ujo, runoutta pelkäävä.»

»Niin, minä ymmärrän... semmoinen kuin minä kerran olen ollut. Mitenkä
huonosti semmoinen mies onkaan sopinut teille! Ja te pakenitte
ilottomasta kodista? Yksinkö?»

Hanna oli vaiti.

»Yksinkö?» toisti Ballmann, »tai onnellisemman kanssa, joka teille
paremmin sopi? Jane, vastaa!»

»Minä en tahdo vastata siihen kysymykseen. Kauan aikaa sitten
tapahtuneesta en ole velvollinen tekemään tiliä sille miehelle, jota
eilisestä saakka rakastan.»

»Rakastat ja vielä rakastat, eikö totta?» huudahti Ballmann
intohimoisesti sulkien nuoren naisen syliinsä. »Eikö totta... te
rakastatte minua vielä ja ainiaan?»

Hanna ei vastustellut, vaan nyökäytti päätään hymyillen.

»Sinä olet oikeassa», jatkoi Ewald. »Menneisyys on kuin usva, joka on
haipunut pois; nykyisyys on meidän. Semmoisena kuin nyt olet, rakastan
sinua.»

Hanna irroitti itsensä hänen syleilystään.

»Niin, tällä hetkellä», hän sanoi, »mutta ajattele tulevaisuutta! Mikä
on oleva kohtalomme?»

»Katsokaamme rohkeina tulevaisuutta silmiin!» vastasi Ballmann.
»Paetkaamme!»

Hanna hymyili. Hän muisti ystävättärensä sanat. Nyt ne olivat
täyttyneet.

»Paetkaamme!» toisti Ballmann innokkaasti. »Lähtekäämme uuteen
kotimaahani, Amerikkaan, ja jättäkäämme nämä ahtaat olot täällä. Siellä
ei kukaan tunne suhdettamme, ja me elämme vain toisiamme varten. Minä
olen kyllin rikas suojataksemme meitä puutteelta... Solmikaamme vapaan
rakkauden liitto! Tahdotko, Jane?»

Mutta hän ei saanut kauempaa odottaa vastausta. He kuulivat lähestyviä
askeleita ja ääniä. Mrs. Edgecombe, joka ei tiennyt Hannan ja
Ballmannin kohtauksesta, oli lähtenyt tohtorin kanssa kävelemään
puutarhaan ja aikoi levähtää huvimajassa.

»Vai niin, oletko sinä täällä, Jane? Ah, hyvää huomenta, herra
Ballmann!»

Tohtori astui sisään Mrs. Edgecomben jälkeen ja ojensi kätensä
Hannalle. Hänen poskensa, jotka jo muutenkin olivat punaiset,
punastuivat vielä enemmän hänen ajatellessaan, mitä tohtori voisi
ajatella heidän täällä-olostaan kahdenkesken, mutta sitten hän
naurahti, sillä hänen kaksinpuhelunsa oli niin oikeutettua. Mrs.
Edgecombe ja tohtori Scherenberg eivät voineet olla vaihtamatta
keskinäisen ymmärtämyksen katsetta. Ainoa hämillään oleva oli Ballmann;
hänestä tuntui, kuin hänet olisi saatu verekseltä kiinni.

He vaihtoivat muutamia jokapäiväisiä sanoja; sitten Mrs. Edgecombe
ehdotti, että he palaisivat takaisin huvilaan. Hän meni edellä tohtorin
taluttamana; Hanna ja Ballmann tulivat jonkun matkan päässä.

»Myönnytkö vai kieltäydytkö?» hän kuiskasi.

»Mene nyt. Tahdon olla yksin ajatuksineni. Annan vastaukseni sittemmin.»

»Jane, sinä et pääse minusta; sinä olet minun; tunnen sen.»

»Minäkin luulen sitä melkein... mutta mene nyt.»

Ewald totteli. Kun he saapuivat huvilalle, ei hän Mrs. Edgecomben
kutsusta huolimatta jäänyt, vaan kiiruhti pois.

»Minä tulen kanssanne, Ballmann», sanoi tohtori ja suuteli Mrs.
Edgecombea kädelle.

Molemmat herrat poistuivat, ja Mrs. Edgecombe ja Hanna menivät sisään.

»Kello neljän junassa. Kun Ewald on saanut vastaukseni, lähtee hän
aikaisemmassa junassa ja odottaa minua määrätyssä paikassa.»

»Niin, näen hänen valmistaneen kaiken», sanoi Mrs. Edgecombe luettuaan
Ballmannin kirjeen. »'Frankfurt, Hotel Westendhall! Jos joku nainen
kysyy ovenvartialta huonetta rouva Ewaldille, on tämä vievä hänet,
maailman onnellisimman miehen luo' j.n.e...» sanoi Mrs. Edgecombe
jättäen kirjeen takaisin. »Hotel Westendhallissa te siis olette
päättäneet tavata? Muistatko, että asuimme samassa hotellissa, kun
kaiken maailman asiamiesten kautta koetimme saada selkoa samaisesta
herra Ewaldista? Kuka olisi voinut aavistaakaan, että hän kerran
'maailman onnellisimpana' odottaisi sinua siellä? Useimmiten käy kaikki
aivan toisin kuin on ajateltu tässä maailmassa.»

Kello puoli neljältä vaunut olivat oven edessä ja palvelija nosti
Hannan matkalaukun niihin.

»Jo valmiina matkapuvussa, rakas lapsi?» huudahti Mrs. Edgecombe, kun
Hanna astui hänen huoneeseensa. »Näyttää siltä, kuin pakosi onnistuisi
erinomaisesti.»

»Tulen sanomaan hyvästi...»

»Hyvästi sitten, Jane!... Minun Janeni menee ja takaisin palaa
ainoastaan hänen Hannansa.»

Hanna oli hyvin liikutettu. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti
Ballmannin tapaamisen, joka jo etukäteen oli tuottanut hänelle niin
sanomatonta iloa, ja ajatteli vain eroa ystävästään.

»Hyvästi, ainoa, paras ystäväni!... Nyt kun pian saan onneni ainiaaksi,
täytyy minun kiittää sinua, täti, kaikesta mitä olet ollut minulle...
suojani, tukeni, hädästä pelastajani... Sinua minun tulee kiittää
kaikesta, kaikesta.»

Hanna oli puhuessaan heittäytynyt polvilleen Mrs. Edgecomben viereen ja
suuteli itkien hänen kättään.

»Jane, Jane... rakas lapsi! Minunkin täytyy kiittää sinua siitä ilosta,
minkä olet minulle suonut. Nouse ylös, rakkaani! Älä myöhästy junasta.
Kas, tässä on kirje, joka sinun tulee ottaa mukaasi. Lupaa minulle,
ettet avaa sitä, ennenkuin miehesi on jälleen puolisosi. Lukekaa se
yhdessä.»

Hanna otti kirjeen ja antoi pyydetyn lupauksen. Hän pyyhki kyyneleensä,
suuteli useamman kerran ystäväänsä ja kiiruhti vaunuihin.

»Rautatieasemalle!» sanoi hän. Sitten hän vielä kerran katsahti
Mrs. Edgecomben ikkunaan. Tämä oli tullut parvekkeelle ja huiskutti
nenäliinaansa.



XXXVI.


»Onko huone rouva Ewaldille kunnossa?» kysyi Hanna ovenvartialta Hotel
Westendhallissa.

»On, Herra Ewald on jo tullut. Hän on tilannut huoneen ja odottaa
rouvaa... Vahtimestari, viekää rouva N:o 12:een!»

Rajusti sykkivin sydämin Hanna meni palvelijan perässä rappusia ylös.
Tämä avasi oven, antoi Hannan astua sisään ja sulki sitten jälleen oven.

Hanna kuuli ilohuudon, ja kahdet käsivarret ojentuivat häntä kohden.
Mitä kahdella rakastavalla on toisilleen ensiksi sanottavaa, sitä eivät
voi muut kuin suudelmat kertoa. Ei ole sanoja, jotka niin selvästi
kertoisivat heidän tunteistaan.

Hetkisen kuluttua Hanna irtaantui tästä syleilystä. Hän riisui
hansikkaat ja hattunsa ja katsahti ympärilleen huoneessa. Se oli
hienosti sisustettu sali. Uuninreunalla olevat maljakot olivat täynnä
kukkia, ja sohvan edessä olevalla pöydällä oli myöskin kukkia, ja
sitäpaitsi oli siihen katettu kahdelle.

»En voi käsittää onneani», sanoi Ewald. »Entä sinä? Sano, tunnetko
itsesi oikein onnelliseksi?»

»En oikein. Puuttuu vielä jotain. Minun täytyy puhua kanssasi eräästä
hyvin tärkeästä asiasta, ja tästä keskustelusta riippuu, tulenko
minä... tuletko sinä olemaan täysin onnellinen.»

Hanna oli istuutunut uunin vieressä olevaan nojatuoliin, ja Ballmann
seisoi nojaten uuninreunaan ihastuneena katsoen häneen.

»Täysin onnellinen?» toisti hän. »Pelkään sinun ajattelevan jotain,
joka ei ole mahdollista maan päällä. Voin kyllä aavistaa, mikä sinua
tekee levottomaksi, mikä vie nousevan lemmenaurinkomme pilveen...
Minähän voin lukea ajatuksesi kuin avoimesta kirjasta. Jotta niin
hyvä, niin rikkailla luonnonlahjoilla varustettu nainen kuin sinä
voisi tuntea täydellistä sisäistä tyydytystä, täytyy hänen tuntea,
ettei siveyttänsä loukata. Ja tämän uhrin sinä minulle kannat. Sinä
luovut omaisiesi kunnioituksesta ja annat kohtalosi minun käteeni; sinä
saatat vanhan ystäväsi murheelliseksi; sinä tiedät, että kyyneleitä
vuodatetaan sinun tähtesi, että olet syypää vihaan ja tuskaan, ja
näistä johtuvat ajatukset heittävät varjon sille tielle, jolle olet
astunut, miten sitä valaiseekin rakkautemme. Olenko oikeassa, Jane?
Olenko ymmärtänyt sinua?»

»Minä tuntisin kai niin, jos asiat olisivat sillä tavoin kuin
luulet. Mutta sinä et voi tietää mikä minua huolestuttaa, ennenkuin
olen puhunut suuni puhtaaksi. Anna minun ensin kuitenkin tehdä
sinulle joitakuita kysymyksiä ja lupaa minulle, että vastaat niihin
totuudenmukaisesti.»

»Sen lupaan mielelläni. Mitä tahdot tietää?»

»Ensiksikin tahtoisin tietää, eikö loukattu velvollisuudentunto vaivaa
sinuakin tänä hetkenä. Mitä sinä olet tehnyt, ei sekään ole aivan
oikein...»

»Olen luvannut olla sinulle täysin avomielinen. Tiedän hyvin, etten
ole tehnyt oikein, mutta ettäkö se vaivaisi minua tänä hetkenä? Ei.
En olisi mies, jolle ihanin nainen tahtoo kuulua, jos tällä hetkellä
tuntisin omantunnon tuskia... Tiedän varsin hyvin menetteleväni
väärin, mutta teen sen mielelläni. Ajattelehan janoavaa, joka pitkän
erämaamatkan jälkeen löytää raikkaan lähteen. Luuletko hänen voivan
olla juomatta siitä, joskin siitä seuraisi kuolema? Ei, Jane, taivaan
autuuden menettämisen uhallakaan en tahtoisi olla vailla tämän hetken
onnea.»

Hän tahtoi kumartua vahvistaakseen sanojaan suudelmalla, mutta samassa
koputettiin oveen ja palvelija astui sisään alkaen valmistella
päivällistä. Hän veti eteen ikkunaverhot, sytytti kynttilät ja asetti
ne pöydälle.

»Saanko tarjota päivällisen?» hän kysyi.

»Ei vielä, me soitamme.»

Kun palvelija oli poistunut ja Ewald uudelleen tahtoi kumartua Hannan
puoleen, nosti tämä kätensä estäen eteen ja sanoi:

»Ei, ei. En tahdo suudelmaa, joka ei tarkoittaisi minua yksin.»

»Minä en ymmärrä...»

»Istuudu tähän, Ewald, minua vastapäätä ja anna minun koota
ajatuksiani...»

Hän pudisti hymyillen päätään ja istuutui.

»Kuule nyt tarkkaan, mitä minulla on sinulle sanottavana. Minulla on
niin paljon, paljon puhumista. Mutta anna minun vielä tehdä sinulle
yksi kysymys. Etkö koskaan ajattele vaimoasi? Tai jos niin teet, mitä
silloin tunnet?»

»Sinä kai pelkäät, että muisto hänestä voisi häiritsevästi vaikuttaa
suhteeseeni sinuun?»

»Älä kysele kysymykseni alkujuurta, vaan vastaa.»

»No hyvä. Sanon sinulle koko totuuden. Vaimoni ajatteleminen on ainoa
soraääni onnessani. Siihen sekoittuu kai katumusta...»

»Katumusta... miten niin?»

»Minusta tuntuu, kuin olisin syyllinen... hänen suhteensa. Enkö
menetellyt julmasti, kun noin vain ilman muuta ajattelin häntä
kuolleeksi, kun en alkanut tiedustella, minne hän oli joutunut, kun
en jättänyt kotiani hänelle auki, jos katumus tai hätä olisivat
tuoneet hänet jälleen luokseni? Kukapa tietää... Ehkä hän sortui, kun
ei löytänyt paluun mahdollisuutta... ehkä hän on kuollut rukoillen
anteeksiantoa, enkä minä ollut sitä hänelle antamassa. Sinä olet niin
totinen, Jane. Tekeekö tämä sinut levottomaksi? Katsoisitko mieluummin,
että kantaisin leppymätöntä vihaa onnetonta kohtaan?»

»En, en, jatka. Sinähän olet antanut minulle sydämesi kokonaan,
jakamatonna; anna minun nähdä kaikki, mitä siinä on. Sinä et siis kanna
kaunaa uskottomalle?»

»En; minähän juuri tunnustin sinulle, että syytän itseäni
armottomuudesta. Nyt se on liian myöhäistä... Minä rakastan toista,
ja tätä toista ei kukaan voi ottaa minulta. Mutta tiedätkö, sinun
näkemisesi näyttääkin minulle uskottoman vaimoni lievemmässä valossa...
Sinä muistutat häntä kuin sisar... Mitä enemmän minä katselen sinua,
sitä selvemmin muistan nuo melkein unohtuneet piirteet... sinun
äänesikin on kuin kaiku kauan sitten soineista sävelistä...»

»Hän on kuitenkin paljon rikkonut sinua vastaan?»

»Niin, silloin se tuotti minulle sanomatonta tuskaa... mutta voisinko
siitä enää olla vihainen? Mitä tuo lapsi raukka sitten teki? Oikeastaan
ei mitään pahempaa kuin me nyt. Hän ei rakastanut minua, enkä minäkään
rakastanut häntä niinkuin minun olisi pitänyt... mies, jota hän
seurasi, antoi kai hänelle oikean rakkauden... Mutta älkäämme puhuko
enää hänestä, puhukaamme mieluummin sinusta. Mitä sinä oikeastaan
tahdoit sanoa minulle!»

»Minä tahdoin sanoa sinulle, että voidakseni ottaa vastaan rakkautesi
täytyy minun tietää sen tarkoittavan yksin minua... vallan yksin...»

»Voitko sitä epäillä?»

»Älä keskeytä minua. Minä tiedän Janen, johon kolme viikkoa sitten
tutustuit, saaneen sydämesi... mutta voidakseni olla onnellinen sen
omistaessani täytyy sinun tietää, kuka todellisuudessa olen... Niin
kauan kuin et tiedä menneisyydestäni, tuntuu minusta, kuin esiintyisin
naamarin takana, ikäänkuin sinä et rakastaisi minua, vaan jotain
toista, jonka osaa näyttelen... Minä en ole vielä sidottu sinuun...
vielä voin palata entisiin oloihini.»

»Mitenkä voit puhua tuolla tavalla! Luuletko minun enää laskevan sinua
luotani? Huomenna me matkustamme täältä; muutamien päivien kuluttua
nousemme laivan kannelle matkataksemme uuteen maailmaan, jossa
perustamme kotimme, jota minä aina tulen suojaamaan..»

»Se ei ole sanottu. Ellet sinä tunnustukseni jälkeen syleile minua
niinkuin minä tahdon, lähden minä vielä tänään takaisin Wiesbadeniin...
Kukaan ei saa tietoa tästä seikkailusta, ja meillä kummallakin on
vapautemme jälleen.»

»Ja tuota voit uskoa, Jane?... Tänä hetkenä voit luulla sen olevan
mahdollista?»

»Suoraan sanoen, en sitä pelkää. Mutta sinun täytyy kuunnella minua...»

»Minkä vanhan synnin tahdot tunnustaa minulle? Mitä se hyödyttää,
Jane? Minä tunnen sinut ja rakastan sinua sellaisena kuin nyt
olet, huolimatta siitä, mimmoinen olet ollut. Paitsi että rakastan
sinua niin, että pyytäisin sinua tulemaan omakseni, vaikka olisit
rikoksentekijä, minä myös kunnioitan sinua. Sinähän olet menneinä
aikoina voinut hairahtua, mutta siitä, mitä nyt tunnet ja ajattelet,
on takeena koko olemuksesi. Ja sitäpaitsi maineesi, Jane. Sinä olet
kahdeksan vuotta oleskellut samalla paikkakunnalla, enkä ole kenenkään
kuullut puhuvan pahaa sinusta... ja äidillinen ystäväsi... eikö
sellaisen naisen ystävyys ole takeena arvostasi? Älä nyt huoli kertoa
mitään nuoruutesi harha-askeleesta. Minä voin jo tietää, mitä tahdot
minulle sanoa: sinähän olet jo viitannut siihen, että olet jättänyt
miehesi, jota et rakastanut... varmaankin seurataksesi toista miestä.
Älä herätä mustasukkaisuuttani kuvailemalla tätä sammuvaa rakkautta...
Hän kai ei sitä ansainnut?... Nyt sinä rakastat minua... ja se on
minulle kylliksi. Ja sinä olet rakastava minua aina, sillä minä koetan
ansaita sen...»

»Jospa tietäisit, miten hyvää sanasi tekevät minulle! Mutta kuule minua
sittenkin. Sinä olet arvannut mitä olen tahtonut tunnustaa sinulle,
nimittäin että kymmenen vuotta sitten hylkäsin mieheni heittäytyäkseni
toisen syliin...»

»Nyt kiusaa jo tuo pelkkä ajatuskin minua...»

»Mutta minä en koskaan ollut hänen omansa, Ewald. Hän kuoli samana
hetkenä, kun minä odotin häntä... Minä vannon sen kaikkein pyhimmän,
rakkautemme nimessä... Sinähän uskot minua, kun katselen sinua näin
silmiin?»

»Uskon, minä uskon sinua.»

»Ja sinä uskot, että nyt punastun häpeästä? Sinun anteeksiantoasi
tarvitsen, mutta en nykyhetkestä, vaan menneestä. Ja minä luulen sinun
antavan minulle anteeksi...»

»Rakas, miksi sinä vapiset?... miksi sinä itket?»

»En pelosta, en syyllisyydentunteesta. Kuten äsken vakuutin, en ole
kuulunut koskaan kenellekään muulle kuin miehelleni, ja sitä voin
viimeiseen hetkeeni saakka vakuuttaa, vaikka seuraisinkin sinua
maailman ääriin saakka ja olisin omasi...»

»Mitä sinä puhut?»

»Etkö ymmärrä minua, Ewald? Katsele minua... älä ajattele tukkaani...
katsele minua silmiin... etkö sinä tunne minua?»

Hetkisen tuijotti Ewald häneen; sitten hän sulki hänet syliinsä ja
huudahti:

»Hanna, oma vaimoni!»

       *       *       *       *       *

Vasta seuraavana päivänä, kun Hanna istui miehensä kanssa
aamiaispöydässä, hän muisti saamansa kirjeen. Hän nousi ja otti sen
matkalaukustaan.

»Ewald, tämä on osoitettu meille molemmille», hän sanoi. »Se on
ystävältäni, ja hän pyysi, että me sovintomme jälkeen lukisimme se
yhdessä. Me kai olemme sopineet?» hän lisäsi nauraen.

»No noin puolittain», vastasi Ewald leikillisesti.

»Kas niin, lue nyt. Minä seuraan olkasi takaa.»

Ballmann mursi sinetin. Kuoressa oli laskostettu paperi. Sen hän pani
pöydälle ja luki ensin itse kirjeen:

 »Rakkaat lapseni!

 Kuuluisi kai asiaan, että kirjoittaisin nyt jotain hyvin surullista...
 jonkun innokkaan hääpuheen, joka olisi teille parannukseksi. Mutta
 minä olen itsekin niin iloinen, etten voi olla juhlallinen. Koska
 nyt pidän itseäni morsiamen äitinä, tahdon myöskin olla osallisena
 juhlassa ja lähetän teille häälahjan. Onhan luonnollista, etten anna
 Janen, joka niin monta vuotta on ollut kuin oma tyttäreni, joutua
 myynittä maailmalle. Mukanaseuraava paperipalanen on shekki, jolla
 voitte nostaa neljäkymmentätuhatta puntaa eräästä Lontoon pankista.
 Ostakaa niillä itsellenne maatila tai ilmalaiva tai mitä tahdotte. En
 tahdo tehdä niiden suhteen mitään määräyksiä, sillä Hanna on tosin
 perijättäreni, mutta ei holhokkini. Eikä hänen nyt enemmän kuin
 myöhemminkään tarvitse totella ketään muuta kuin sitä, joka hänen
 kanssaan lukee nämä rivit.

 Minä oletan, ettette katso asian vaativan pakoanne valtameren taakse
 ja että haluaisitte nähdä vanhan ystävänne. Odotan teitä siis
 huomenna, torstaina, tänne päivällisille. Sitten iloitsemme kuin
 lapset. Ketään muuta kuin tohtoria en ole kutsunut. Olen nimittäin
 ilmoittanut kunnon Scherr-ystävällämme paostanne, ja hän tuntee
 elämäkertanne.

                                             Ystävänne
                                          Adele Edgecombe.»

Seuraavassa junassa toisen kerran vastanaineet matkustivat Wiesbadeniin.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hanna : Romaani" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.