Veera Vorontzoff : $b Kertomus venäläisestä elämästä

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Veera Vorontzoff : Kertomus venäläisestä elämästä
Author: Kovalevsky, Sonja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Veera Vorontzoff : Kertomus venäläisestä elämästä" ***

VEERA VORONTZOFF

Kertomus venäläisestä elämästä

Kirj.

SONJA KOVALEVSKY

Suomennos

Tampereella
Isak Julinin kustannusliike ja kirjapaino,
1913.

Sonja Kovalevsky.

Siitä on nyt kulunut 20 vuotta, kun painosta ilmestyi kokoelma
kertomuksia, joka "kului koko silloisen polven käsissä", sillä se
maailma, joka niissä lukijalle avautui, oli hämmästyttävän uusi ja
kovin ihmeellinen.

Tekijä itse oli jo edellisenä vuonna kuollut keskellä kunniaansa
ja mainettaan, mutta hyvät ystävät läntisessä naapurimaassamme
olivat, hänen jälkeenjääneitä papereitaan ja käsikirjoituksiaan
järjestäessään, ottaneet julkaistakseen ne, jotka heidän mielestään
olivat painokuntoiset. Paljon oli hänellä suunniteltua, alotettua,
puolivalmista, mutta suhteellisesti vähän valmista, sillä
kaunokirjallisuuden harjoittaminen oli hänelle vain joutohetkien työtä.
Aivan toisilla aloilla hän oli liikkunut, herättänyt huomiota ja tullut
kuuluisaksi, yhtä kuuluisaksi kuin Nobelin palkinnon saaja, rva Marie
Curie meidän päivinämme. Ei ollut sitä sivistyneen nimellä kulkevaa
ihmistä, joka ei 80-luvulla olisi tuntenut _Sonja Kovalevskyn_ nimeä ja
osannut kertoa piirteitä hänen elämäntarinastaan, joka oli kuin mieltä
kiinnittävin romaani.

Lapsuutensa päivät hän oli viettänyt maaseudun hiljaisuudessa
länsi-Venäjällä, missä hänen isällään, kenraali Krukovskylla, oli
maakartano, jossa englantilaiset ja ranskalaiset kotiopettajattaret
vuoron perään olivat häntä muovailleet. Uusista, maailmaa mullistavista
liikkeistä ei siellä tiedetty mitään, mutta eipä aikaakaan niin
pääsivät ne uudet aatteet, jotka siihen aikaan innostuttivat Venäjän
nuorisoa Sonjankin kotiin, tarttuivat häneen ja hänen vanhempaan
sisareensa ja synnyttivät äärettömiä yhteentörmäyksiä vanhempien
kanssa. Miltei väkisin, vain muodollisen avioliiton nojalla, pääsi
Sonja matkustamaan Heidelbergin yliopistoon, missä hänen suuret
matemaattiset taipumuksensa herättivät yleistä huomiota. Hän edistyi
nopeasti opin teillä, suoritti loistavia opinnäytteitä, sai palkintoja
matemaattisista teoksistaan ja kutsuttiin lopulta opettajaksi Tukholman
korkeakouluun, ollen ensimäinen naisprofessori Europassa.

Kaiken tämän jo tietää vanhempi polvi, mutta otappa puheeksi Sonja
Kovalevsky nuorempien kanssa, niin huomaat, että moni ei edes ole
kuullut hänen nimeäänkään mainittavan. Se on kuitenkin vahinko, sillä
hän oli siksi intressantti, rikas ja monipuolinen henkilö.

Veera Vorontzoff

Minä tulin hänen tuttavakseen vuonna 1876. Olin aivan äskettäin
saapunut Pietariin lopetettuani opintoni eräässä saksalaisessa
yliopistossa. Muutamana kauniina päivänä istuin minä kirjoituspöytäni
ääressä, kun ovelle koputettiin ja muutaman silmänräpäyksen perästä
astui pitkä, hoikka naishenkilö huoneeseeni. Hän oli puettu hyvin
yksinkertaiseen vaippaan ja hänellä oli päässä suuri musta villahuivi,
jommoisia alempisäätyisten naisten Venäjällä on tapana käyttää
talvisaikaan, ja joka niin täydellisesti peitti hänen kasvonsa, etten
minä ensimäisessä silmänräpäyksessä nähnyt niistä muuta kuin pienen,
pakkasesta keveästi punottavan nenänipukan. Mutta kun huivi oli
poistettu, huomasin minä jossain määrin kummastuneena, että hän oli
aivan nuori ja tavattoman kaunis. Hoikka vartalo, himmeän valkoinen
iho, keveä ja lämmin punerrus poskilla, täysin muodostunut kasvojen
soikeus — kaikki hänessä johdatti mieleen taiteilijan ihanne kuvan.
Mutta se mikä enimmin kiinnitti minun huomiotani, olivat hänen
ylimyksellisesti hienot kätensä kapeine kynsineen, ja hänen suuret
tummansiniset silmänsä, joita mustat ripset varjostivat. Huolimatta
hänen äärimmäisen yksinkertaisesta puvustaan oli mahdoton pitää häntä
muuna kuin "barishnjana" (aatelisneitinä):

"Minä olen Veera Vorontzoff", sanoi hän. "Ehkä olette kuullut nimeni
ennen?"

Todellakaan ei nimi ollut minulle tuntematon, ja kun minä kuulin,
kuka hän oli, ei minua enää kummastuttanut hänen ulkonäkönsä, sillä
Vorontzoffien suku Venäjällä on tunnettu tavattomasta kauneudestaan.

Minun ja Veeran vanhemmat olivat ennen vanhaan olleet läheisiä
seurusteluystäviä, mutta sittemmin oli elämä erottanut heidät — he
olivat muuttaneet kumpikin eri osiinsa Venäjää ja kadottaneet toisensa
näkyvistään. Minä muistin kuitenkin lapsena kuulleeni isäni usein
ihastuksella puhuvan "kauniista rouva Vorontzoffista", Veeran
äidistä. Mitä Veeraan itseensä tulee, oli hän noin saman ikäinen kuin
minä, ja me olimme leikkineet yhdessä pieninä tyttöinä, mutta sittemmin
en ollut enää hänestä kuullut puhuttavan.

Minä vakuutin kuitenkin, että minua ilahdutti nähdä hänet, ja kysyin
hänen asiaansa, sillä hänen käytöksessään oli jotakin, joka selvästi
sanoi minulle, ettei hän ollut tullut tavalliselle yksinkertaiselle
vierailulle saadakseen yksin ja ainoastaan huvia vanhan tuttavuuden
uudistamisesta.

"Isäni on kuollut", sanoi hän, "ja äitini on mennyt luostariin. Minä
olen siis täydellisesti riippumaton ja minulla on pieni omaisuus, joka
riittää tarpeisiini. Nyt on minulla ainoastaan yksi toivomus, yksi
pyrkimys — omistaa elämäni jollekin suurelle ja siunausta tuottavalle
toiminnalle. Tämän vuoksi olen minä tullut Pietariin, mutta minulla
ei ole täällä keitään tuttuja. Teidät tunnen minä maineestanne, koska
teistä on paljon puhuttu sanomalehdissä, ja minä tiedän, että te olette
opiskellut paljon ja omaatte enemmän tietoja kuin useimmat naiset.
Sen vuoksi olen hakenut teidät pyytääkseni teiltä neuvoa: johtakaa
minut oikealle tielle, näyttäkää minulle työ, jolle voin omistautua
ruumiineni ja sieluineni."

Tämähän oli koko lailla omituinen tapa alottaa tuttavuutta, ja nämä
sanat olisivat jonkun toisen suussa tuntuneet minusta kummallisilta
ja ehkä huomion tavoittelulta. Mutta nuori tyttö oli lausunut ne niin
yksinkertaisesti, hänen sointuvassa alttoäänessään oli niin syvä
ja liikutettu sävy, ja hänen sinisten silmäinsä katse oli samalla
kertaa niin vakava ja kirkas, etten tullut ajatelleeksikaan hänen
menettelytapansa omituisuutta — minusta oli vallan luonnollista, että
hän sanoi minulle kaikkea tätä. Kuitenkin tunsin joutuvani jokseenkin
hämilleni — mitä piti minun hänelle vastata? Eipä ole mikään helppo
asia neuvoa henkilöille, jonka on tuntenut pari minuuttia, jotakin
elämän tehtävää. Voittaakseni aikaa pyysin häntä istumaan, soitin
palvelustyttöä ja käskin tuomaan teetä sisälle, sillä Venäjällä on
totuttu siihen, että täytyy olla, ennenkuin puhe oikein käy, kiehuva
samovaari, teekeittiö, ja pari lasia tuoksuvaa teetä edessä.

Ystävyytemme ensimäisestä alusta saakka kiintyi huomioni erikoisesti
siihen, että Veera oli kaiken ulkonaisen suhteen täydellisesti
välinpitämätön. Hän oli noiden henkien näkijöiden kaltainen, joiden
silmät ovat niin sokeentuneet yksistään heidän itsensä näkemistä
näyistä, että he ovat menettäneet kyvyn huomata, mitä tapahtuu ja
liikkuu heidän ympärillään. Minä kyselin häneltä, oliko hän jo
kauvankin ollut Pietarissa, ja viihtyikö hän hotellissa, jonne oli
asettunut, mutta hän vastasi hajamielisesti, melkein tyytymättömänä
näihin jokapäiväisiin kysymyksiin; oli ilmeistä, ettei elämän pienillä
vastenmielisyyksillä ja harmeilla ollut vähääkään merkitystä hänen
silmissään. Vaikka hän oli ensi kertaa Pietarissa, ei hän siellä mitään
kummastellut, ei häntä mikään huvittanut, lukuunottamatta sitä ainoata,
jota hän oli tullut etsimään — päämäärää, elämän tehtävää.

Minä tunsin omituista kiintymystä tähän nuoreen tyttöön, joka oli niin
erilainen kaikkia ennen tuntemiani. Minä koetin kaikin tavoin voittaa
hänen luottamuksensa ja tunkeutua hänen salaisimpiin ajatuksiinsa.
Sanoin hänelle, että minulle oli mahdotonta neuvoa häntä yhtään
mihinkään, niin kauvan kuin en tuntenut häntä lähemmin, ja pyysin
senvuoksi häntä tulemaan luokseni niin usein, kuin hänelle sopi,
ja kertomaan minulle mahdollisimman paljon itsestään ja entisestä
elämästään.

Veera puolestaan ei parempaa halunnutkaan kuin saada tehdä itsensä
tunnetuksi; hän vastaili minun kysymyksiini harvinaisella suoruudella
ja antoi minulle mielellään kaiken pyytämäni luottamuksen. Niinpä
ei viipynytkään monta viikkoa, ennen kuin tunsin, että minun oli
onnistunut katsahtaa Veeran sieluun niin selvästi, kuin yleensä on
mahdollista naiselle nähdä toisen naisen sydämeen.

Vorontzoffin kreivillinen suku on ylhäinen aatelissuku, vaikka ei voida
sanoa sen olevan erityisesti vanhaa alkuperää. Sen virallinen sukupuu
ulottuu tosin aina Rurikkiin saakka, mutta tämän todistuskappaleen
pätevyys on epäiltävä. Täysin luotettavaa on ainoastaan, että muuan
Saschka Vorontzoff palveli yksinkertaisena sotamiehenä eräässä hänen
majesteettinsa keisarinna Katariina toisen komppaniassa, että hän oli
kaunis mies, lähes seitsemän jalkaa pitkä, että hän niin hyvin osasi
ansaita korkean hallitsijattarensa suosion, että hän uskollisesta
palveluksesta korotettiin korpraaliksi ja sai läänityksenä maatilan,
johon kuului viisi sataa sielua maaorjia, sekä tuhannen ruplaa käteistä
rahaa — sielut olivat siihen aikaan halvempia kuin raha.

Tästä hetkestä luetaan Vorontzoffin suvun kukoistuskausi. Kreivin
arvonimen antoi sille Aleksanteri I, jonka hovissa kaunis kreivitär
Vorontzoff jonkun aikaa näytteli hyvin huomattavaa osaa. Muutoin on
suvun aikakirjoilla viimeisiltä vuosisadoilta muutakin kerrottavaa
kuin ainoastaan menestyksistä, se sai kokea onnen epävakaisuuttakin.
Kaikki Vorontzoff nimiset ovat olleet huomattuja kiivaudestaan ja
hillittömistä himoistaan, jotka ominaisuudet useammin kuin kerran
saattoivat heidät ahdinkoon. Monen komean maatilan, monen tuottavan
piirikunnan ovat he tämän ajanjakson kuluessa hävittäneet pelissä
taikka tuhlanneet hevosiin ja kauniisiin naisiin. Vorontzoffin suvun
kohtalossa sattui silloin tilapäinen pimennys, mutta sallimuksen
armosta haihtui tämä keveä pilvi pian keisarillisen suosion auringossa.
Yksi ja toinen suvusta osasi aina tehdä itsensä huomatuksi tsaarin
ja isänmaan palveluksessa, ja uusia oivallisia tiluksia saatiin
menetettyjen sijaan, niin että yleensä puhuen suku yhä kasvoi ja
vaurastui.

Mutta vaikkakin omaisuuksia nopeasti hävisi ja nopeasti hankittiin
heidän sukunsa keskuudessa, niin oli kuitenkin muuan kallisarvoinen
perintöosuus, joka muuttumattomana siirtyi polvesta polveen, isältä
pojalle ja äidiltä tyttärelle — se oli äsken mainittu sukukauneus.
Kaikki Vorontzoffin sukuun kuuluvat ovat kauniita. Heidän keskuudestaan
ei voi löytää yksiäkään ainoita rumia kasvoja, vielä vähemmin
rujosyntyisiä taikka raajarikkoisia. Ikäänkuin he olisivat tunteneet
luonnollista vetovoimaa kauneuteen taikka vaistomaisesti aavistaneet
Darwinin oppijärjestelmiä, olivat kaikki Vorontzoffien kreivit
valinneet itselleen kauniita vaimoja ja kaikki heidän tyttärensä
menneet naimisiin kauniiden miesten kanssa. Sukutyyppi on nykyään niin
vakaantunut ja niin hyvin tunnettu venäläisen ylimystön keskuudessa,
että jos jostakusta saa kuulla: "hän on aivan Vorontzoffin näköinen",
eikä heti näe määrätyn kuvan esiintyvän mielikuvituksessaan —
korkeakasvuista, komeata vartaloa, pitkulaisia kasvoja, joissa on
himmeä, valkoinen iho ja keveä, läpikuultava punerrus poskipäillä,
matala, leveä otsa, hieno sinertävä suoniverkko ohimoilla, sysimusta
tukka ja tummansiniset silmät mustine ripsineen — niin tämä merkitsee,
ettei kuuluta ylimystöön eikä ole perehdytty siihen, mikä Venäjällä on
"the upper ten thousand."

Tämä Vorontzoffien tyyppi on niin vahva ja elinvoimainen, että se
maaorjuuden vanhoina hyvinä päivinä näytti kykenevän siirtymään jopa
talonpoikiin ja talonväkeen kreivillisillä tiluksilla. Omituista kyllä,
tarvitsi armollisen herran itse taikka nuorten herrojen ainoastaan
oleskella jonkun aikaa herrastilalla, jotta vähän jälkeenpäin siinä
ja siinä taponpoikaistuvassa — ja aina siellä, missä vaimot olivat
nuoria ja kauniita — oli ilmestyvä maailmaan lapsi, joka oli aivan
kuin pikku Vorontzoff ja jolla oli samat hienot, jalot piirteet kuin
herrastalonkin lapsilla.

Kreivi Michail Ivanovitsch Vorontzoff oli sukunsa arvokas jälkeläinen.
Kauniina ja komeana oli hänellä onni syntyä Nikolain hallituksen
alussa, siihen aikaan jolloin Pietarin kaarti oli kukoistuksessaan.
Palveltuaan jonkun aikaa kyrassierirykmentissä, muserrettuaan joukon
naissydämiä ja rehellisesti ansaittuaan sen liikanimen, jonka hän
oli saanut toverien joukossa, "aviomiesten pelko", rakastui hän
intohimoisesti erääseen kaukaiseen sukulaiseensa Marja Dmitrijevna
Kudrjatseffiin, jonka kauneissa, ikäänkuin suuren taiteilijan
veistämissä kasvoissa oli myöskin Vorontzoffin sukupiirteet. Kun
hänen rakkauteensa vastattiin naisen puolelta, meni hän naimisiin
tämän kanssa ja palveli yhä edelleen rykmentissä. Hän olisi ehkä
noussut korkeimmille asteille, ellei hän Aleksanteri II:n hallituksen
alussa olisi joutunut pieneen kompastukseen, johonka siihenkin oli
syynä kuuma Vorontzoffien veri ja onneton kauneus. Hän tuli nimittäin
mustasukkaiseksi erääseen toiseen kaartinupseeriin kauniin vaimonsa
tähden, haastoi hänet taisteluun ja tappoi hänen paikalla. Tapaus
painettiin äänettömyyteen tavalla tai toisella, mutta nuori upseeri
havaitsi kuitenkin tämän jälkeen olonsa rykmentissä vastenmieliseksi.
Hänen oli pakko pyytää eronsa ja hän muutti maatilalleen, jonka hän
äsken oli perinyt isältään tämän parahiksi kuoltua.

Tämä tapahtui vuonna 1857. Pietarissa kulki jo epämääräisiä huhuja
tulossa olevasta talonpoikain vapauttamisesta, mutta niin pitkälle kuin
Borkiin — tämä oli Vorontzoffien kreivillisen tilan nimi — nämä huhut
eivät vielä olleet ennättäneet. Siellä kulki kaikki edelleen vanhaa,
säännöllistä latuaan.

Kuinka suuri kreivi Michaili Ivanovitschin omaisuus itse asiassa oli
tähän aikaan, sitä ei kukaan tietänyt ja kaikkein vähimmin hän itse.
Tila oli suuri, vaikka ei läheskään niin laaja kuin ennen. Kreivi
vainaja — kauvan eläköön hänen muistonsa! — oli myös mielellään
pitänyt hyviä päiviä, ja jo hänen aikanaan oli suuri osa metsää
hakattu ja monta desjatiinaa maata myyty. Michail Ivanovitsch ei
luonnollisesti ollut lähes viidentoista vuotisen palveluksen jälkeen
kyrassierirykmentissä lähtenyt Pietarista ilman velkoja, ja hän alkoi
hallituksensa myymällä vieläkin kelpo kappaleen maata ja panttaamalla
jälellä olevan osan maatilaa. Mutta toistaiseksi meni kaikki hyvästi
eikä kreivi tuntenut levottomuutta. Staarosti, kylänvouti, oli miesten
mies, joka järjesti kaikki ilman melua ja liikanaista jaaritusta; kun
armollinen herra tarvitsi enemmän rahaa, oli sitä aina saatavissa.

Siihen aikaan, jolloin he muuttivat maalle, olivat kreivi Michail
Ivanovitsch ja Marja Dmitrijevna, huolimatta kolmesta puolikasvuisesta
tyttärestään, molemmat varsin nuoria ja pitivätkin itseään sellaisina.
He eivät tietäneet mitään huolista eikä velvollisuuksista, eikä kukaan
kieltänyt heiltä oikeutta elää aivan oman mielensä mukaan. Heidän
elämänsä kulki maallakin vanhoja raiteitaan, iloisesti ja vapaasti
kuten ennenkin. Koko talo oli jo kreivi vainajan aikana saanut
suurellisen luonteen, kolmekymmentä kappaletta ratsu- ja ajohevosia
tallissa, englantilainen puutarha, kasvilaitos ja ansari sekä joukko
toimetonta, laiskottelevaa palvelusväkeä. Se ainoa muutos, jonka
nuori herrasväki toi mukanaan, oli siinä, että he yhdistivät vanhaan
herrasväen ylellisyyteen useita pääkaupungin tapoja, laadultaan
hienompia, kuin tuolla kaukana maaseudulla oli osattu uneksiakaan
ennen. Paraatihuoneissa päällystettiin kaikki huonekalut silkillä.
Lattiat ja akkuna-aukot olivat ennen paistaneet tyhjinä; kaikkialle
levitettiin nyt mattoja ja ripusteltiin verhoja. Palvelijat olivat
ennen kulkeneet armollisen herran vanhoissa, ryvettyneissä takeissa;
nyt he saivat kunnolliset palveluspuvut. Keittiöosasto annettiin
kokille, joka oli oppinut taitonsa englantilaisessa klubissa, ja
talossa syntyneiden naispalvelijoiden lukua, jotka aamusta iltaan
ahersivat ompelua, brodeerausta ja pitsien nypläystä, lisättiin yhdellä
sirolla kamarineidillä, joka kuului vapautettujen luokkaan.

Tavallaan vaikutti nuori herrasväki hyvääkin ympäristöönsä ja
naapureihinsa. Kuvernööri ei suotta sanonut siinä puheessa, jonka
hän piti äsken tulleiden kunniaksi toimeen pannuilla päivällisillä,
että he olivat tuoneet kuvernemettiin uutta elämää. Heidän tulostaan
alkoikin itse asiassa juhlallisuuksien ja huvitusten ajanjakso.
Ei kukaan tahtonut olla huonompi kuin pääkaupungista tulleet
vieraat. Tilanomistajat ja heidän rouvansa ravistivat päältään
maalaislaiskuutensa. Entiset viattomat huvitukset, syntymäpäiväkemut,
peliseurat ja tanssitilaisuudet vaihdettiin nyt hienompiin,
niin sanoakseni henkisiin huvituksiin. Jo ensimäisenä vuotena
Vorontzoffien maallemuuton jälkeen pantiin heidän kuvernementissään
toimeen seuranäytelmä, konsertti kuvaelmien ohella ja naamiaiset
hyväntekeväiseen tarkoitukseen.

Sekä Michail Ivanovitsch että Marja Dmitrijevna olivat ihastuneet
siihen vaikutukseen, jonka he saivat aikaan kuvernementissa,
ja molemmat olivat he syvästi huomanneet, jos niin saa sanoa,
lähetyksensä sivistyksellisen tärkeyden. Oikeinpa kreivi piti eräillä
virallisilla päivällisillä puheen Englannin maa-aatelin merkityksestä
lausuen toivomuksen, että venäläiset tilanomistajat muodostuisivat
englantilaisiksi "maaloordeiksi."

Kreivitärkin näki paljon vaivaa parantaakseen maalaisia tapoja. Hän
piti velvollisuutenaan tilata kalliita pukuja Pietarista. Vorontzoffien
talo oli aina avoina vieraille. Päivällinen syötiin myöhään,
pääkaupungin tapaan, ja kaikki kotona olevat olivat velvoitetut
pukeutumaan uudestaan päivällisiä varten, kuten Englannissa oli tapana.
Voileipäpöydässä ei tarjottu yksinkertaista paloviinaa vaan hienoja
liköörejä.

Vanha, raskas Vorontzoffien herrasrakennus seinämuureineen, jotka
olivat kaksi ja puoli kyynärää paksuja, oli ulkoapäin suunnattoman,
nelikulmaisen laatikon kaltainen, johon sinne tänne oli,herra ties
missä tarkoituksessa, kiinnitetty jos jonkinlaisia eriskummallisia
ulkonevia osia ja parvekkeita. Kokonaisuudessaan kuului se tuohon
aivan erikoiseen, vaikka kuten näyttää, vielä mihinkään arkitehtuurin
oppikirjaan kuulumattomaan tyyliin, jota voitaisiin kutsua
maaorjuustyyliksi. Kaikkea oli ylellisesti, tarvisaineita oikein
romuna kaikkialla, mutta kokonaisuus oli huolimatonta ja karkeaksi
hakattua. Kaikesta näkyi, että talo oli rakennettu aikana, jolloin työ
ei maksanut mitään ja jolloin kaikki tehtiin kotona. Tiilit poltettiin
omassa tiilitehtaassa, parkettilattian valmistivat tilan maaorjat;
vieläpä arkitehtikin, joka teki pohjapiirustuksen, oli maaorja.

Mitä tulee sisustukseen ja huoneiden sijoitteluun, ei Vorontzoffin
talo siinäkään suhteessa eronnut useimmista sen aikaisista
herrasrakennuksista. Yläkerroksessa asui herrasväki, alakerroksessa
lapset ja kellarikerroksessa oli keittiö ja palvelusväen huoneet.

Kellarikerrokseen kulki kreivitär ainoastaan kerran vuodessa,
pääsijäispäivänä, jolloin hän meni sinne antaakseen tavanmukaiset
suudelmat palvelijoilleen. Mutta lasten kamareihin kurkisti hän joskus
arkipäivinäkin, kun hänen aikansa salli, se on, kun hänellä ei ollut
vieraita taikka hän ei itse hankkinut lähtöä jonnekin — muutoin ei aika
sitä varsin usein sallinut.

Vorontzoffin kartanon lasten kamareissa kasvoi ja kehittyi kolme pientä
neitiä kahden kotiopettajattaren johdolla, joista toinen, m:lle Julie,
oli pitkä, erittäin vilkas ja puhelias, ruskean verinen ja ijältään
epämääräinen, ja toinen; mrs Night, kunnian arvoisa leski, jolla oli
ankarat, ilmeettömät kasvot kankeiden, harmaiden kiharain ympäröiminä.
Paitsi näitä kahta kotiopettajatarta oli useita muitakin henkilöitä
erityisesti hankittu lasten tarpeita varten — vanha hoitaja "njanja",
palvelustyttö Anisja ja juoksutyttö.

Sanalla sanoen, kaikki oli kuten ollakin piti säädyllisessä
herrastalossa. Kaikki kolme tyttöä olivat miellyttäviä ja hyvin
kasvatettuja, kaikki kolme pitkiä ikäisiksiin, kaikilla kolmella oli
komea paksu tukka, joka aamupäivisin pidettiin palmikolla ja puolen
päivän aikaan pantiin hajalle selkään, ja kaikista kolmesta oli tuleva
kaunottaria aikanaan.

Molemmat vanhemmat, Leena ja Liisa, olivat juuri tulossa siihen ikään,
jolloin he olivat valmiit astumaan seuraelämään. Toinen heistä oli
neljäntoista, toinen kolmentoista vanha. Molemmat kuuntelivat he jo
intohimoisella uteliaisuudella jokaista ylemmästä kerroksesta tulevaa
kaikua, ja molemmat nurisivat katkerasti, kun heidän vielä annettiin
kulkea lyhyissä hameissa.

Kolmas, Veera, oli vielä aivan pieni tyttö kahdeksannella vuodellaan.
Hänellä oli pyöreät, punertavat kasvot ja tuo harvinainen,
syvämietteinen katse, joka melkein aina tavataan niiden lasten
silmissä, jotka elävät omaa erityistä, lapsellista elämäänsä. Hän ei
vielä nurissut mistään. Kuten kaikissa lapsissa, joiden elämä menee
tavallista, säännöllistä kulkuaan, olivat vanhoilliset vaistot hänessä
vahvasti kehittyneet. Kaikkeen, mikä häntä ympäröi, oli hän kiintynyt
tuolla tiedottomalla, sokealla luottamuksella, joka on hemmoitellulle
kotieläimelle ominaista, eikä hänelle ollut vielä koskaan juolahtanut
mieleen epäillä mitään läheisintensä oivallisista ominaisuuksista.
Hänen äitinsä oli paras äideistä, hänen lapsenkamarinsa paras
maailmassa.

Ja itse asiassa oli talossa kaikki niin hyvin kuin olla voi. Jokaisella
oli määrätty paikkansa, määrätty toimensa hoidettavana, ei kukaan
tunkeutunut toisen alueelle, vaan kaikki elivät tyynesti, rauhallisesti
ja hiljaa, kuten aina on laita vakaantuneihin oloihin järjestyneessä
yhteiskunnassa, jossa ei kukaan erikoinen yksilö saa tilaisuutta juosta
päätään seinään etsiäkseen itselleen erinäistä ulospääsyä.

Yleensä ei suinkaan ollenkaan vähän puhuttu eikä uneksittu rakkaudesta
Vorontzoffin talon sekä ylemmässä että alemmassa kerroksessa. Ja
mikä muu kuin rakkauden riemut ja surut saattoikaan keskeyttää tuota
supisuoraa, sileätä tietä, joka oikeni noiden kolmen Vorontzoffin
neidin eteen? Kaikissa muissa suhteissa oli heidän elämänsä jo
etukäteen määrätty, ja järjestetty. Vanhemmat olivat jo aivan selvillä
siitä, että Mitinon ulkotalo oli tuleva Leenan myötäjäisiksi, Stepinon
ulkotalo Liisan, ja että Borki oli menevä nuorimmalle, Veeralle. Sekä
kreivi että kreivitär tiesivät, että aikanaan kolmen neljän vuoden
perästä yksi taikka toinen husaari taikka rakuuna oli ehdottomasti
ilmestyvä ja vievä Leenan kotiinsa morsiamenaan; sitten vähän ajan
perästä oli toinen tuleva ja tekevä samoin Liisan kanssa, ja lopuksi
oli Veerankin vuoro tuleva. Lapset eivät asuisi sitten enää Borgissa,
vaan jossain muussa paikassa, heille ei tekisi enää käsipalvelusta
Anisja, vaan joku palvelustyttö, mutta nämä pienet poikkeukset
lukuun ottaen oli jokainen tyttäristä jatkava äidin elämää, kuten
tämä oli jatkanut oman äitinsä. Kaikki tämä oli hyvin yksinkertaista
ja täydellisesti varmaa ja itsestään selvää. Se tiedettiin sitä
ajattelematta, niinkuin tiedettiin, että syötäisiin päivällistä sekä
huomenna että ylihuomenna.

Mutta kaikki nämä varmat ja eittämättömät laskelmat menivät kokonaan
myttyyn erään odottamattoman tapauksen vuoksi — tietysti, niin
odottamaton se ei, tarkoin sanoen, toki ollut, koska siitä melkein
kaksikymmentä vuotta koko Venäjän maassa oli puhuttu ja siihen
valmistauduttu. Mutta sen laita oli samoin kuin kaikkien muidenkin
suurten tapausten, että kun se vihdoin tuli, niin se kaikkien mielestä
tuli aivan odottamatta ja yllätyksenä.

Ensimäisen varjon tulevasta tapahtumasta huomasi Veera seuraavassa
tilaisuudessa. Vuoden 1859 lopulla oli Voronzoffilla sukupäivälliset,
joissa oli läsnä, paitsi tavallisia tätejä, sukulaiset, ja lähimpiä
naapureita, myöskin harvinainen ja kunnioitettu vieras — muuan
pietarilainen setä, jokin korkea virkamies jossakin virastossa. Hän
oli tullut saman päivän aamuna, ja päivällisillä hän luonnollisesti
yksin johti keskustelua, jonka kestäessä hän kertoili paljon uutisia
korkeimmista hallituspiireistä, sillä eihän niistä voitu saada mitään
tietoja sanomalehdistä. Mutta monta kertaa, juuri kun kertoja oli
paraassa vauhdissaan, keskeytti hänet kreivitär äkisti. "Stepan, olkaa
varuillanne!" sanoi hän ranskaksi ja huomautti häntä salaperäisellä
nyökkäyksellä palvelijoista, jotka tarjosivat pöydässä, siitä
huolimatta, että näillä aina oli tavallinen välinpitämätön katseensa.
Jälkiruuan syötyä astuttiin saliin. Kreivi tutki tarkoin, että kaikki
ovet viereisiin huoneisiin olivat suljettuja. "Nyt voitte puhua,
Stepan", sanoi hän ranskaksi juhlallisesti.

Veera istui uuden sedän polvella, jonka kanssa hänen jo oli onnistunut
tulla hyväksi ystäväksi. Ei kukaan pannut häneen huomiota, koska ei
näköjään luultu hänen kumminkaan mitään ymmärtävän.

"Se on tapahtunut! Keisari on allekirjoittanut ehdotuksen, jonka
hänelle Miljutin esitti", sanoi setä juhlallisesti ranskaksi.

Kreivitär, joka juuri kaatoi kahvia, laski kätensä hervottomina alas,
lusikat kilisivät kahvilautasilla, ja muutamia kahvitippoja läikähti
kallisarvoiselle pöytäliinalle. "Jumalani, Jumalani!" huudahti hän
vaipuen nojatuoliin peittäen kasvot käsillään. Kaikki läsnäolijat
istuivat kuin halpauksen saaneina.

"Onko sitten todellakin jo kaikki tyyni ratkaistu?" kysyi kreivi hiljaa
saavutettuaan tyyneytensä.

"On, peruuttamattomasti! Helmikuun alussa lähetetään manifesti ympäri
koko maan luettavaksi kirkoissa yhdeksäntenätoista päivänä", vastasi
setä maistaen kahviaan.

"Se merkitsee, että nyt on meillä jälellä enää vain luottamus Jumalan
laupeuteen", huokasi kreivi.

Muutaman silmänräpäyksen vallitsi synkkä äänettömyys.

"Mutta mitä on tämä, hyvät herrat. Minun mielipiteeni mukaan se ei ole
muuta kuin ryöstö", kuului äkisti karhea ääni. Hän oli vanha Semjon
Ivanovitsch, kreivin setä. Hän hyppäsi kiivaasti ylös tuolilta ja löi
nyrkkinsä pöytään, samalla kun hänen valkoset hiuksensa liehuivat
hehkuvien, vihastuneiden kasvojen ympärillä.

"Jumalan tähden, älä huuda niin, setä! Palvelijat voisivat kuulla",
pyysi kreivitär tuskallisena.

"Mutta selitä minulle vihdoin, mikä tästä kaikesta on tuleva. Onko,
tarkoitus, ettei meitä tästä lähtien totella?" sekaantui puheeseen
vanha täti Arina Ivanovna suuttuneena ja loukkaantuneena.

"Älä puhu joutavia, sisar", ja kreivi teki kädellään torjuvan liikkeen
häntä kohden. "Meidän täytyy saada selko kaikkien asiain yhteydestä
keskenään Stepanilta".

Herrat kokoontuivat ryhmään Stepan Michailovitschin ympärille, joka
alkoi selittää heille jotakin. Naiset jatkoivat päivittelyjään. "Kuinka
keisari, joka on niin hyväntahtoinen, saattaa tehdä meille näin paljon
pahaa?" ihmetteli heistä joku.

Muuan palvelija tuli ottamaan kahvineuvot pois. Kaikki vaikenivat
silmänräpäyksessä.

* * * * *

"Olihan neiti salissa päivällisen jälkeen — ettekö kuullut mistä
herrasväki puhui?" kysyi Anisja myöhemmin illalla riisuessaan Veeraa.

Salissa puheena olleesta asiasta oli Veera ymmärtänyt ainoastaan,
että jokin onnettomuus uhkasi heidän perhettään. Ei kukaan ollut edes
ajatellut käskeä häntä olemaan vaiti, mutta luokkatunne oli jo niin
vahvaksi kehittynyt tässä pienessä aatelisperillisessä, että hän hyvin
arvokkaasti vastasi: "Minä en kuullut mitään, Anisja!"

Vaikka oli jo yleensä tunnettua, että keisari ei ollut ainoastaan
allekirjoittanut manifestia vaan myös levityttänyt sen kaikkialle
maahan, pysyi herrasväki viimeiseen päivään, jopa viimeiseen
silmänräpäykseenkin saakka levottomana sen vuoksi, että palvelusväki
erehdyksestä "saisi kuulla jotakin". Palvelusväki puolestaan ei
ollut mitään tietävinään, ja kaikki keskustelut etehisessä ja
tarjoiluhuoneessa vaikenivat yhtä äkkiä herrasväen lähestyessä, kuin
keskustelut salissakin jonkun palvelijan lähestyessä.

Vihdoin tuli yhdeksästoista helmikuuta, tämä niin suuresti peljätty ja
odotettu päivä, joka toi helmassaan niin monta seurausta.

Koko Vorontzoffin perheen piti lähteä kirkkoon. Kirkossa piti papin
lukea manifesti.

Jo kello yhdeksän aamulla ovat kaikki talossa pukeutuneet ja valmiit.
Kaikki toimitetaan tänä päivänä kuumeentapaisella kiireellä ja samalla
jonkinlaisella juhlallisuudella, melkein kuin oltaisiin hautajaisiin
menossa. Jokainen pelkää sanovansa sanan liikaa. Lapsillakin on
vaistomainen tunne päivän suuresta tärkeydestä ja merkityksestä; he
pysyvät hiljaa ja äänettöminä eivätkä uskalla kysellä mitään.

Suuren sisäänkäytävän edessä on jo kahdet vaunut. Ne ovat huolellisesti
puhdistetut, hevosilla parhaat hihnalaitteet ja kuskeilla uudet
kaaput. Kreivikin on täydessä juhlaunivormussaan arvomerkkeineen;
kreivittärellä on kallisarvoinen samettimantteli ja lapset ovat puetut
kuin nuket.

Ensimäisessä kaleeshissa ajaa herrasväki — kreivi ja kreivitär etu-
ja kolme tyttöä takaistuimella. Toisessa vaunussa kotiopettajattaret,
emännöitsijä ja tilan hoitaja. Muu talonväki kulkee jalkasin. Ei kukaan
jää kotiin, paitsi pikkulapset ja vanha ikäloppu Matvej.

Kirkkoon on kolme virstaa. Matkalla kohottaa kreivitär tuon tuostakin
hajuvetisen nenäliinansa silmilleen. Kreivi pysyy synkän äänettömänä.

Avonainen paikka kirkon edustalla on mustanaan väkeä. Pari kolme
tuhatta talonpoikaa vaimoineen on kokoontunut ympärillä olevista
kylistä. Kaukaa näyttää tämä, kuin se olisi yksi ainoa harmaatakkinen
ryhmä, jossa siellä täällä loistaa talonpoikaisvaimon korea päähuivi.

"Tämä näky tekee minut pahoinvoivaksi. Minä en voi olla ajattelematta
vuotta 89:ää!" mutisee kreivinna hermostuneesti.

"Kaikin mokomin, ole puhumatta, rakkaani!" vastaa kreivi kuiskaten.

Tänäkin päivänä, kuten kaikkina juhlapäivinä, odottaa kirkon vartija
ylhäällä tornissa herrastalon vaunujen tuloa, ja vasta kun ne näkyvät
tien mutkassa, alkavat kellot soida.

Kirkko on tupaten kansaa täynnä, niin monta kuin sinne mahtua voi,
mutta vanhan juurtuneen tavan mukaan väistyy tämä läpäsemätön joukko
sivulle armollisen herrasväen tieltä, niin että he voivat päästä
tavalliselle paikalleen oikealle kuoriin.

"Rukoilkaamme rauhassa Herraa", julistaa pappi, joka täydessä
messupuvussaan astuu esille alttarin takaa. "Ja Pyhää Henkeä" vastaa
laulukuoro. Nämä ovat venäläisen päivämessun alkusanat. Koko tämä
sankka, harmaa joukko rukoilee tänään kuin yksi mies, hartaasti,
kiihkoisasti. Vähän väliä tekevät he ristinmerkin ja laskeutuvat
polvilleen. Tumman väriset, synkät, tuhanten ryppyjen kyntämät kasvot
vavahtelevat suonenvedon tapaisesti jännittyneestä odotuksesta ja
hartaudesta.

Oi temppeli, huokaustemme
ja Herramme huone! Sä vaan
niin suuria huolia kuulet,
ett' toinen ei päällä tän maan.

Mutta tänään ei kuulu mitään huokauksia, ei mitään voihkamista tässä
temppelissä. Tänään kohoaa sieltä — eikä ainoastaan tästä temppelistä
vaan sadoista tuhansista muistakin Venäjän kirkoista — rukouksia, niin
palavia, niin rajattoman uskon ja niin intohimoisen toivon täyttämiä,
jommoisia ei ehkä koskaan ennen, niin kauvan kuin maailma on seisonut,
ole kokonainen suuri kansa lähettänyt samalla kertaa taivaaseen.
"Herra sinä kaikkivaltias, tokkohan sinä armahdat meitä? Meidän
hätämme on suuri ja vuosisatoja vanha! Tuleekohan se nyt paremmaksi?"
Mitä mahtaa keisarillinen manifesti sanoa? Tähän päivään saakka eivät
edes herrasmiehet muuta sen sisällyksestä tiedä kuin huhujen mukaan.
Todellisuudessa ei vielä kukaan tiedä yhtään mitään, sillä manifesti
on lähetetty papeille keisarillisella sinetillä suljettuna joka on
avattava vasta päivämessun loputtua.

Tavaton väen paljous ja sytytettyjen kynttilöiden joukko on,
avonaisista ovista ja akkunoista huolimatta, tehnyt ilman ahtaassa
kirkossa sietämättömän raskaaksi. Vastenmielinen löyhkä hikisistä
vaatteista ja rasvatuista saappaista sekoittuu vahakynttilöiden käryyn
ja suitsutuksen hajuun. Suitsutusastian höyry leijailee ylöspäin
sinisinä pöllyinä. On mahdotonta saada ilmaa; rinta kohoaa raskaasti
ja läähättäen, ja ruumiillinen vastenmielisyys siitä, ettei voi
vetää henkeään, yhtyneenä, yleiseen sielun jännitykseen, muodostaa
menehdyttävän, selittämättömän, mielikuvituksellisen tuskan tunteen.

"Loppuuko se joskus!" kuiskaa kreivitär hysteerisesti pusertaen
suonenvedon tapaisesti miehensä kättä.

Pappi kantaa esille ristiinnaulitun kuvan. Kuluu hyvästi puolen tuntia,
ennenkuin kaikki läsnäolevat ovat ennättäneet sitä suudella. Vihdoin on
suutelutoimitus lopussa. Pappi katoo silmänräpäykseksi sakaristoon ja
astuu jälleen esille alttarin eteen; hänellä on kädessä paperikääry,
jossa riippuu suuri valtion sinetti.

Pitkä syvä huokaus kulkee läpi kirkon, kuin olisi koko seurakunta
huokaissut yhdestä rinnasta samalla kertaa. Mutta tässä
silmänräpäyksessä tapahtuu odottamaton keskeytys. Suunnaton
ihmisjoukko, jonka ei ollut onnistunut tunkeutua kirkkoon, on tyynesti
odottanut ulkona eteishuoneessa jumalanpalveluksen ajan, mutta nyt on
sen kärsivällisyys lopussa. Selki seljällään olevasta ovesta tekevät
he nyt yhteisen ja äkillisen ryntäyksen eteenpäin saaden siten aikaan
selittämättömän hämmingin. Edessä seisovat kaatuvat alttarin portaille.
Huutoja, kirouksia, voivotteluja, itkeviä lasten ääniä.

"Jumalani, Jumalani! säälikää meitä!" sanoo kreivitär melkein
nyyhkyttäen, vaikka hänellä, joka istuu kuorin turvaamana, ei ole
mitään peljättävää. Lapsetkin ovat peljästyksestä suunniltaan.

Hetken kuluttua on järjestys jälleen kirkossa. Taasen alkaa
jännittynyt, äänetön, harras hiljaisuus. Kaikki kuuntelevat korvat
pystyssä ja henkeään pidätellen; ainoastaan silloin tällöin tunkeutuu
kuuluville kumea, pidätetty korina jonkun ahdashenkisen ukon rinnasta
taikka alkaa kapalolapsi itkeä, mutta äiti hyssyttää sitä heti niin
pontevasti, että se silmänräpäyksessä vaikenee kuten äidin tahdon
hypnotisoimana.

Pappi lukee hitaasti ja laulavalla äänellä sekä tavuita venyttäen,
kuten hän lukee evankeliumia. Manifesti on laadittu raskaalla,
monimutkaisella kansliakielellä. Talonpojat kuuntelevat uskaltamatta
vetää henkeään, mutta vaikka he kuinka ponnistaisivat aivojaan,
käsittävät he tästä asiakirjasta, joka on heille ratkaiseva kysymyksen
"olemisesta taikka olemattomuudesta", ainoastaan yksinäisiä, hajanaisia
sanoja. Kokonaisuuden tarkoitus jää heille epäselväksi. Sitä mukaa
kuin lukeminen lähenee loppuaan, lauhtuu vähitellen intohimoinen
jännitys heidän kasvoillaan ja sen sijaan tulee tylsän, peljästyneen
neuvottomuuden ilme.

Pappi on lopettanut lukemisensa. Talonpojat eivät vielä varmasti tiedä,
ovatko he vapaita vaiko eivät, eivätkä sitä, mikä on tärkeintä —
polttavin kysymys, heidän elinkysymyksensä — kuka maan nyt omistaa?

Äänettömänä, päät alaspainuneina alkaa joukko hajaantua. Herrastalon
vaunut pääsevät esille askel askeleelta tungoksessa. Talonpojat
väistyvät siitä sivulle ja ottavat lakit päästään, mutta he eivät
tavallisuuden mukaan kumartele syvään ja pysyvät omituisesti,
onnettomuutta ennustavasti äänettöminä.

"Teidän kreivillinen armonne, me teidän, te meidän!" Tämä maaorjain
tavallinen tervehdys herrasväelleen kuului äkisti kesken yleistä
äänettömyyttä lausuttavan käheällä, juopuneella äänellä, ja eräs
talonpoikaisrenttu, ryysyiseen turkkiin puettuna ja päähinettä vailla,
joka jo oli ennättänyt naukkailla jumalanpalveluksen aikana, ryntää
vaunujen luokse ja koettaa suudella herrasväen kättä.

"Ole hulluttelematta!" huudahtaa suuttuneena muuan tylyn ja synkän
näköinen nuori mies ja työntää hänet pois tieltä.

* * * * *

Saman päivän illalla oli koko Vorontzoffin perhe koolla kreivittären
pienessä salissa. Paitsi kotolaisia ja m:lle Julieta ovat siellä
myöskin täti Arina Ivanovna ja setä Semjonov Ivanovitsch. Muutoin
on heidän tapansa illoin istua eri huoneissaan, mutta tänä päivänä
tunsivat he kaikki mielensä ahdistuneiksi ja tuskaisiksi, ja yhteinen
onnettomuus pakottaa heitä pysymään koossa ahtaammassa piirissä.
Kreivitär makaa sohvalla ja hänen päänsä on kipeä, m:lle Julie vaihtaa
lakkaamatta kylmiä kääreitä hänen otsalleen, ja kreivi kulkee synkkänä
ja ajatuksiinsa vaipuneena edes takaisin huoneessa, kädet selän takana.
Setä on hiipinyt erääseen nurkkaan, josta tuon tuostakin kuuluu
syvämietteistä nuuskutusta, ja täti asettelee pasianssia huokaillen
syvästi ja lakkaamatta.

Ulkona on illan tullen saatu hirmuinen rajuilma. Tuntuu kuin joku elävä
olento olisi savupiipussa ja pitäisi siellä tuskallista ja sitkeätä
vinkunaa. Ankara tuulen puuska kohisee silloin tällöin, kolkuttelee
akkunan luukkuja, tuiskuttaa lunta ruutuihin ja kolistelee rautalevyjä
katolla. Kreivitär säpsähtää joka kerta ja hypähtää sohvalta ylös.
Sisällä huoneessa tulee yhä pimeämpi ja pimeämpi. Lamppu pöydällä
palaa himmeästi ja käryää, vaikka sitä kuinka ruuvattaisiin ylemmäksi.
Aivan selvästi pitäisi siihen panna öljyä, mutta kukaan ei ole sitä
huomaavinaan. Palvelusväki on tänään tipotiessään, eikä kenelläkään ole
halua mennä huutamaan käskyläistä.

"Ljesnovon talonpojat sytyttivät äskettäin herrasrakennuksen tuleen",
puhkeaa täti Arina aivan odottamatta puhumaan.

"Ja vielä useampia tulevat he sytyttämään", kuuluu kaukaa nurkasta
vanhan sedän onnettomuutta ennustava raakkuminen.

"Niin, onpa se hauska sekamelska, jonka he nyt ovat keittäneet
kokoon meille!" jatkaa hän muutaman silmäräpäyksen perästä synkällä
profeetallisella äänellä. "Saammehan nähdä, miltä se meille maistuu,
jahka saamme sen syödäksemme. Hän tuolla", setä näytti kädellään m:lle
Julieta, "voi kertoa meille, kuinka heille kävi vuonna 89."

"Jumalani, Jumalani, kuinka se muisto on hirmuinen!" huokaa kreivitär.

"Lopettakaa toki tyhmä jaarituksenne! Venäläinen talonpoika ei ole
mikään jakobiini", sanoo kreivi leikillisesti lohduttaen, mutta saattaa
huomata, että ääni on teeskennelty ja hän itse on kaikkea muuta kuin
tyyni.

"Ah ei, Michel, meidän talonpoikamme ovat petoeläimiä, meikäläiset
talonpojat ovat pahempia kuin ranskalaiset!" Kreivitär kohottautuu
käsivarsilleen ankarassa mielenliikutuksessa... "Tiedäthän itse, että
talonpojat meitä vihaavat!"

Viereisen huoneen ovisaranat narisevat. Kaikki säpsähtävät ja katsovat
tuskaisesti ympärilleen; kreivitär huudahtaa kauhistuneena: "Ah!"

Sieltä tulee Stepan ilmoittamaan, että tee on pöydässä.

Veeralla on aika mennä nukkumaan. Lasten kamarissa ei ole yhtäkään
ihmistä. Hän avaa oven käytävään. Alhaalta renkituvasta, jossa väki syö
illallistaan, kuuluu epäselvää äänten sorinaa, veitsien ja lautasten
kilinää, suuriäänisiä naurun hohotuksia.

Veeraa on ankarasti kielletty menemästä renkitupaan mutta tänä iltana
on hänet tykkänään unohdettu. Hän sekä pelkää että haluaa nähdä, mitä
tuolla alhaalla tapahtuu. Muutaman minuutin seisoo hän epäröiden. Mutta
hän ei ole luonnostaan pelko; uteliaisuus saa voiton, ja kuin nuoli on
hän alhaalla kellarikerroksessa.

Siellä on suuret kemut. Aamupäivällä oli palvelusväen mieliala
hieman hillitty, jopa alakuloinenkin; he eivät uskaltaneet vielä
uskoa tapahtumaa todeksi, mutta nyt illantullen on mieliala paljon
korkeammalla. Illallispöytään on viinapullo ilmestynyt; se on kaikille
maistunut hyvältä — mikään pidättäytyminen ei tule kysymykseen.
Kaikkialla nähdään helottavia kasvoja, siristeleviä silmiä ja
pörröttyneitä päitä.

Ankara kaalisopan ja käristetyn leivän haju, sekaantuneena paksuihin
viinahöyryihin ja silmiä kirvelevään tupakan savuun — tupakka huonointa
lajia — käsihanurin räikeätä soittoa, juopuneiden ääniä, jotka
kuuluivat toisiaan lujemmin — siinä se, minkä Veera näki ja kuuli
astuessaan renkitupaan. Nuoren neidin ilmaantuessa; syntyi äkisti
hiljaisuus ja äänettömyys. Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi — sitten
alkoi melu uudestaan.

"Neiti, pikku neiti! Tulkaa tänne! Älkää peljätkö!" kuului kuskin
lallattava ääni. "Istuuko herrasväki siellä ylhäällä itkemässä? Ne ovat
kai pahoillaan, kun eivät saa meitä enää koirina kohdella?"

"Se ei ole totta! Se ei ole totta! Ei kukaan ole teitä koirina
kohdellut. Isä ja äiti ovat hyviä, mutta te olette ilkeitä ja
kiittämättömiä!" huudahtaa Veera melkein kirkuen, vapisten
mielenliikutuksesta ja polkee jalkaansa lattiaan voimattomassa vihassa.
Vorontzoffien veri on herännyt. Hän tahtoisi lyödä, tahtoisi ruoskia
noita hävyttömiä orjia. Suuttumus ja loukattu ylpeys ovat kokonaan
poistaneet hänestä pelon.

"Eikö kohdellut koirina! Vai niin, eikö? Entäs neidin isävainaja,
kuinka monen raukan hän aikanaan sorti ja turmeli? Miksi ei hän antanut
puuseppä Andrjuschkan mennä sotilaaksi, kun hänen vuoronsa tuli? Miksi
hääti hän pois Arinja paran navettarakennuksesta?" huuteli useita ääniä
eri suunnilta.

Käsihanuri vaikeni. Koko palvelusväki kokoontui ryhmään ja huuteli
Veeralle kertomuksia "vanhasta hyvästä ajasta" — kamalan liikuttavia
historioita, jommoisista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.

"Mutta se oli isoisä — isä ja äiti ovat hyviä ihmisiä!" Veera ei huuda
enää, ääni on tullut matalaksi, nyyhkyttäväksi ja nolostuneeksi. Syntyy
silmänräpäyksen äänettömyys.

"Niin, nuoresta herrasväestä ei ole mitään sanottavaa, he ovat hyviä!"
myöntelevät jotkut kuin vasten tahtoaan.

"Niin, nyt on nuori herra masentunut, tietysti, mutta siihen aikaan kun
oli hän nuorimies, jahtasi hän meidän tyttäriämme, hän kuten kaikki
muutkin!" puuttuu ilkeästi vanha juopunut keittäjätär puheeseen.

"Te jumalattomat viettelijät, eikö teillä ole häveliäisyyttä edes
viattoman lapsen edessä", kuuluu äkisti njanjan kiihtynyt ääni. Hän on
kauvan kaivannut suojattiaan ja juossut koko talon häntä etsien; mutta
hänen päähänsä ei ole pälkähtänyt hakea häntä renkituvasta.

* * * * *

Sinä iltana viipyi kauvan, ennenkuin Veera sai nukutuksi. Joukko uusia,
hirmuisia, nöyryyttäviä ajatuksia temmelsi hänen päässään. Hän ei olisi
itse voinut selittää, mistä hän oli pahoillaan, miksi hän tunsi tätä
katkerata, tuskallista hävyn tunnetta. Hän on vaan siinä pitkänään
ja itkee itkemistään. Mutta alhaalta kellarikerroksesta kuuluu yhä
raskasten jalkojen astuntaa, käsihanurin epäsoinnukkaita säveleitä ja
juopuneiden, laulavien äänien sekava sorina.

Maaorjuuden lakkauttamisesta lähtien muuttui kaikki Vorontzoffin
talossa. Tilan tulot vähentyivät siinä määrässä, että koko talous oli
asetettava kokonaan toiselle kannalle kuin siihen asti. Staarosti,
isännöitsijä, muuttui yhtäkkiä "miesten miehestä" lurjukseksi, joka
varasti isäntäänsä, teki vaikeuksia joka paikassa eikä koskaan
tuonut rahoja määrättyyn aikaan. Hänet täytyi erottaa ja ottaa
uusi, mutta asiat siitä vaan pahenivat. Melkein joka päivä ilmestyi
vanhoja vekseleitä ja velkasitoumuksia, joita kreivi oli antanut jo
kauvan sitten ja sen vuoksi ennättänyt ne jo unohtaakin. Jokaisen
uuden vekselin nähdessään joutui kreivi raivoihinsa, kirkui, että
häntä petettiin, mutta joka tapauksessa täytyi hänen maksaa. Pian
tuli välttämättömän tarpeelliseksi myydä sekä Mitinon että Stepinon
ulkotalot parhaine niittyineen ja metsineen, ja ennen pitkää oli
jälellä ainoastaan Borki ja pieni vähäpätöinen pellon kaistale siihen
kuuluvana. Mutta maatiluksien ostajia ei tahtonut löytyä ja kaikki meni
puolesta arvostaan.

Suurin osa palvelusväkeä täytyi erottaa; ne jotka jäivät jälelle,
olivat lapsuudestaan tottuneet olemaan mitään tekemättä ja nurisivat
aamusta iltaan lisääntyneestä työstä. Mitä herrasväkeen tulee, niin se
otti tavakseen olla aina suuttunut ja huonolla tuulella. Keskenäänkin
he riitelivät lakkaamatta; mutta heidän nykyiset riitansa olivat yhtä
vähän edellisten kaltaisia, kuin sitkeät syyssateet ovat raittiiden
kevätkuurojen kaltaisia. Ei nyt ollut syynä mustasukkaisuus, että
kreivi ja kreivitär joutuivat epäsopuun, vaan raha, ei milloinkaan muu
kuin raha. Joka kerta kun kreivitär tuli pyytämään rahaa talouteen,
soimasi kreivi häntä tuhlaavaisuudesta, huolimattomuudesta ja
järjestyksen puutteesta, ja jokainen uusi hame, jonka hän tilasi
itselleen taikka tyttärilleen, antoi aiheen perhekohtauksiin. Kreivitär
puolestaan tuli ärtyiseksi ja vihaiseksi ja sai hermokohtauksia joka
kerta, kun hänen miehensä puhui menevänsä kaupunkiin tai jonkun
naapurinsa luokse — mutta ah, se ei tapahtunut enää sen vuoksi, että
kreivitär pelkäsi mitään tapaamisia, jotka saattoivat olla hänen
sydämensä levolle vaarallisia, vaan sen vuoksi, että hän pelkäsi
kreivin pelaavan korttia taikka hävittävän rahoja jollain muulla
tavalla.

Asema tuli päivä päivältä pahemmaksi. Kaikki pienet ylellisyystavat
oli uhrattu, toinen toisensa jälkeen, mutta menot olivat joka
tapauksessa tuloja suuremmat, ja lakkaamatta täytyi keksiä uusia
rajoituksia. Kuten kaikki epäkäytännölliset ihmiset tarttuivat
kreivi ja kreivitär asioihin väärästä päästä, kun heidän piti ruveta
säästämään. Jokapäiväisen elämän pienissä yksityiskohdissa kehittivät
he säästäväisyytensä itaraksi ahneudeksi, joka ulottui aina siihen,
että luettiin sokerin palaset ja kynttilän pätkät, mutta kun tuli
kysymykseen suuret menoerät talouteen, antoivat he talonväen varastaa
vanhaan tapaansa. Tilanhoitaja, staarosti, kuski, kokki, kaikki
pistelivät taskuihinsa pyöreitä summia, nyt kuten ennenkin, ainoastaan
sillä erotuksella, että ennen oli kaikki käynyt rauhallisesti,
patriarkaalisesti. Nyt oli kiivaita kohtauksia, moitteita, kyyneleitä,
erottamisuhkauksia, mutta kaikki ilman pienintäkään tulosta; se
katkeroitti ainoastaan mieliä, teki väen rettelöiväksi ja pakotti sen
suoraan sanoen uusiin varkauksiin "kostaakseen ilkeälle herrasväelle".

Koko talo oli saanut ikävän, pikkumaisen leiman, ja kaikkien näiden
jokapäiväisten ikävyyksien ja vastenmielisyyksien painostamina
vanhenivat Veeran vanhemmat nopeasti. Kun hän sittemmin palautti
muistiinsa kuvan äidistään, tuntui hänestä kuin olisi hänellä ollut
kaksi äitiä, — toinen, hänen ensimäisen lapsuutensa äiti, nuori,
kaunis, iloinen, elämänhalua säteilevä, ja toinen, myöhemmän ajanjakson
äiti, hermostunut, ärtyisä, huolimaton, myrkyttäen elämän itselleen ja
ympäristölleen.

Jokseenkin samalla tavalla olivat asiat toisissakin tilanomistaja
perheissä naapuristossa; he tunsivat maan horjuvan jalkainsa alla ja
tulivat siitä neuvottomiksi ja hämilleen ymmärtämättä mukautua uusiin
olosuhteisiin. Kaikki seuraelämä oli melkein lakannut. Kun naapurit
kokoontuivat toistensa luo, eivät he enää huvitelleet kuten ennen, vaan
soimasivat ja valittivat talonpoikia ja tsaarin vääryyttä. Nuoremmat
ja voimakkaammat heistä olivat epätoivoissaan jättäneet maatalouden
sikseen ja lähteneet Pietariin etsimään jotakuta hyväpalkkaista
paikkaa. Tiluksilla ei löytynyt keitään muita miehiä jälellä kuin
ukkoja.

Leena ja Liisa Vorontzoff olivat nyt täysikasvuisia nuoria neitejä.
Molempia rasitti ikävyys siellä ulkona maaseudulla ja he nurisivat
katkerasti kohtalostaan. Kohtalo olikin heille tehnyt ilkeän tempun.
Mitä olikaan tullut heidän loistavista toiveistaan? Koko heidän
lapsuutensa, koko heidän kasvatuksensa, kaikkihan oli niin sanoen
valmistelua sen onnellisen päivän varalle, jolloin heidän piti saada
pukeutua pitkiin hameisiin ja päästä ulos maailmaan. Ja sitten oli se
päivä tullut tuomatta mukanaan mitään muuta kuin ikävyyttä.

Eipä ollut Veerankaan elämä erikoisen iloista. Ensimäinen
säästäväisyystoimenpide Vorontzoffin talossa oli ollut koko
lastenkamarien henkilökunnan erottaminen. Mrs Night sai eronsa jonkun
sopivan tekosyyn varjolla, m:lle Julie havaitsi aikansa ikäväksi ja
meni itsestään. Veeran vanhemmat päättivät, ettei heillä ollut varaa
pitää kotiopettajatarta erikseen häntä varten. Kuvernemettikaupungissa
avattiin tähän aikaan ensimäinen naislukio, mutta siellä kävi
enimmäkseen porvariston tyttäriä, alempien virkamiesten ja kauppiasten
tyttäriä, ja koko tämä laitos oli alusta lähtien ollut vastenmielinen
kreivitär Vorontzoffille. Päätettiin Veera panna Smolnaluostariin,
ja asiaa pohdittiin innokkaasti melkein vuosi mihinkään toimeen
ryhtymättä. Vihdoin kirjoitti kreivitär eräälle vanhoista ystävistään
Pietariin ja pyysi tätä ottamaan tarkkaa selkoa pääsyehdoista, johon
kirjeeseen hän sai sen odottamattoman ja harmittavan vastauksen, että
Veera oli jo sivuuttanut sen ijän, jossa hänet voitiin ottaa vastaan
Smolnassa.

Kreivi käski nyt Leenan ja Liisan ottamaan tehtäväkseen nuoremman
sisaren opettamisen. Mutta tämä tehtävä ei ollut ollenkaan mieluinen
nuorille neideille. "Onko meidät ehkä kasvatettu kotiopettajattariksi?"
murisivat he ja ryhtyivät toimeen niin vastenmielisesti kuin
mahdollista. Veera oli heidän puheensa mukaan sekä tyhmä että laiska
ja huono oppimaan. Ei yksikään oppitunti päättynyt ilman kyyneliä,
ja sekä opettajattaret että oppilas käyttivät jokaista sattumaa
hyväkseen lyhentääksensä oppitunteja. Kun vanhemmat puolestaan
näyttivät unohtaneen koko tuon onnettoman kysymyksen Veeran opinnoista,
lakkasivat oppitunnit vähitellen kokonaan, ja neljätoista vuotiaana oli
Veera jäänyt tykkänään itsekseen. Suvisin kävi se sentään jotenkuten
laatuun. Hän vietti kaiket päivät ulkona puistossa taikka juoksenteli
ympäri maita ja metsiä. Talonpoikain lapset ujostelivat häntä, eikä
hänkään puolestaan pelännyt heitä vähemmin. Kun hän sattumalta tuli
kulkemaan kylän kautta, tuntui hänestä aina, kuin kaikki nauraisivat
hänelle ja ylenkatsoisivat häntä; hän alkoi tuntea jonkunlaista
vihollismieltä kaikkea kohtaan, mitä talonpoikaan kuului.

Talvet olivat Veeralle paljoa vaikeampia. Hän saattoi kulkea
toimetonna kaiket päivät huoneesta huoneeseen tuossa suuressa tyhjässä
rakennuksessa, tietämättä, mihin hän ryhtyisi. Ikävissään koetti hän
tunkeutua kirjakaappiin; mutta siellä oli ainoastaan ranskalaisia
romaaneja, ja Veera oli jo ennättänyt unohtaa melkein kaiken sen
ranskan, jota hän niin vapaasti oli leperrellyt viiden vuotiaana.

Pahinta oli, että talossa olivat kaikki alati huonolla tuulella. Minne
ikänänsä Veera tuli, siellä toruivat kaikki keskenään, ja kaikkialla
sai hän soimauksia osakseen. Jos hän kurkisti sisariensa luokse, niin
riitelivät he jostakin joutavasta rievusta, jota toinen ei suonut
toiselle, ja jos he olivat vastoin kaikkea odotusta yksimielisiä,
niin syyttivät he molemmat vanhempiaan. "He eivät tosiaankaan eläneet
tällä tavalla, kun olivat nuoria. He ovat tehneet lopun kaikesta
omaisuudesta, ja nyt saamme me istua täällä maaseudulla ja kuolla
ikävään!"

Kun Veera tuli äidin luokse, sattui hän keskelle jotakin riitakohtausta
kamarineidin taikka emännöitsijän kanssa, ja jos hän juoksi alas
renkitupaan, oli siellä sittenkin pahempaa. Sanalla sanoen, tuntui
siltä, kuin olisivat kaikki olleet maailmassa ainoastaan molemminpuolin
kiusatakseen ja suututtaakseen toisiaan. Ainoa koko talossa, joka ei
vaivannut ketään, ei torunut ketään eikä syytellyt ketään, oli vanha
njanja. Hänellä oli ainoastaan yksi huoli — ettei se pieni lamppu, joka
paloi pyhimyskuvan edessä hänen huoneensa yhdessä nurkassa, sammuisi.
Jos hän vain sai muutaman kopeekan ostaakseen öljyä, niin oli hän
onnellinen ja tyytyväinen.

Tuo vanha, puolisokea muija, joka ei enää voinut mitään toimia tehdä,
sai jäädä taloon, mutta kaikki näyttivät unohtaneen, että hän oli
olemassa. Välistä kului kokonaisia päiviä, ilman että kukaan kurkisti
hänen huoneeseensa. Niinpä saattoi tapahtua, että palvelustyttö muisti
häntäkin ja toi hänelle vähän ruokaa, taikka että hänen entinen
lemmittynsä Veera tuli juosten sisään jonakuna iltahetkenä. Ja joka
kerta kun Veera astui njanjan pieneen kamariin, jossa oli omituinen
haju suitsutuksesta, öljystä ja kamfertista, tunsi Veera joutuvansa
harvinaisen rauhan ja hiljaisuuden valtakuntaan.

"On niin ikävää, njanja!" oli hänen tapana sanoa heittäytyessään
väsyneenä matalalle tuolille ja nojaten päänsä puupöytää vasten.

"Ei saa olla ikävä, kyyhkyseni — tulee rukoilla Jumalaa!" vastasi
njanja samalla tyynellä hyväilevällä äänellä, jolla hänen oli tapana
kehoittaa Veeraa tämän ollessa viidenvuotias.

Ja Veera noudatti todellakin njanjan neuvoa ja alkoi rukoilla.
Hän rukoili intohimoisesti, palavasti, jonkinlaisella kiihkolla.
Uskonnollinen haaveilu, uskonto, taikka oikeammin sen ulkonaiset,
nähtävät juhlamenot, täyttivät vähitellen tuon yksinäisen lapsen
toimettoman, ikävän elämän.

Tänä vuonna alkoi Veera pitää ankaraa paastoa jo kolme viikkoa ennen
joulua, ja itse jouluiltana pidättyi hän maistamasta palaakaan, kunnes
ensimäinen tähti säteili taivaan kuvulla. Kun sitten pimeän tullen
saapui pappi lukeakseen vanhan tavan mukaan joulumessun tilapäisen
alttarin edessä, joka oli laitettu ruokasalin nurkkaan, tunsi Veera
mieluisan väsymyksen kaikissa jäsenissään, tuntui siltä, kuin ei
hänellä olisi ollut mitään ruumista enää, vaan hän olisi voinut minä
silmänräpäyksenä tahansa lentää maan päältä pois.

Suitsutusastian sininen höyry kietoi koko huoneen paksuun sumuun, jonka
siellä täällä lävisti lepattavien vahakynttilöiden valo. Läpitunkeva
suloinen suitsutuksen haju sai aikaan keveän huumauksen. "Lempeä valo,
ikuinen ihanuus" lauloivat laulajat, ja Veerasta tuntui että heidän
äänensä tulivat kaukaisesta etäisyydestä.

"En mitään, en mitään maailmassa minä enää tarvitse, kun vaan sinua
palvelen, Herra!" ajatteli hän syvästi liikutettuna. Hänen sielunsa
oli täyttänyt omituinen, riemukas kirkkaus, ja innostunut nyyhkytys
tunkeutui esille hänen rinnastaan.

Sinä päivänä tapahtui ihmetyö Veerassa — ainakin hän itse piti sitä
ihmetyönä.

Vaikka vanha njanja ei voinut lukea, oli hänellä kuitenkin hallussaan
muka pyhänä aarteena muutamia uskonnollisia kirjoja, joista hän joskus
pyysi nuoren neidin lukemaan hänelle ääneen. Näiden kirjojen joukossa
oli muuan kokoelma kertomuksia pyhimysten ja marttyyrien elämästä,
"Pyhimystaruja". Kun Veera kerran oli ruvennut lukemaan tätä kirjaa,
ihastui hän siihen niin suuresti, että hän pyysi sitä njanjalta ja
saattoi sitten istua sitä lukemassa tuntikausia. "Miksi en minä
syntynyt siihen aikaan", ajatteli hän usein murheellisena.

Mutta tänä samana jouluiltana, kun hän sydämmessään oli luvannut
pyhittää koko elämänsä Jumalalle, istui hän iltasella yksinään
entisessä kouluhuoneessa, ja silloin sattui hänen silmiinsä äkisti
muuan vanha numero "Lukemista lapsille", joka kerran oli hankittu
hänen sisarilleen. Muun tehtävän puutteessa alkoi hän selailla sitä,
ja ensimäiseksi sai hän näkyviinsä liikuttavan kertomuksen kolmesta
englantilaisesta lähetyssaarnaajasta Kiinassa, jotka julmat pakanat
olivat roviolla polttaneet. Ja tämä tapahtui ainoastaan viisi kuusi
vuotta sitten. Kiinassa löytyi siis vielä pakanoita; Siellä saattoi
vielä hankkia itselleen marttyyrikruunu.

"Herra! Sinä olet itse tämän ilmoittanut minulle! Sinä osotat minulle
tien ja käsket minun käymään ulos taisteluun!"

Liikutettuna ja ihastuneena heittäytyi Veera polvilleen. Että tämä
vanha sanomalehti oli tullut hänen silmäänsä eteen juuri tänään
ikäänkuin vastaukseksi hänen palaviin rukouksiinsa messun aikana —
siinä näki hän vastaansanomattoman todistuksen Jumalallisen sallimuksen
määräyksestä.

Tästä päivästä oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Kaikki hänen unelmansa
saivat määrätyn muodon ja määrätyn suunnan. Kaikki, mikä koski Kiinaa,
kiinnitti vilkkaasti hänen huomiotansa, ja hän punehtui, jos sattumalta
päivällispöydässä keskustelu sattui koskemaan tätä maata. Oli
ainoastaan yksi asia, jota hän pelkäsi — että koko Kiina käännettäisiin
kristinuskoon, ennenkuin hän ennätti tulla oikein täysikasvuiseksi.

Vorontzoffin tilan päärakennus sijaitsi eräällä kummulla, joka
pohjoisessa loivasti vietti suureen lammikkoon — luonnollisesti
maaorjien kaivamaan. Tänne oli perustettu englantilainen puutarha
viivansuorine, soran peittämine käytävineen, joiden varsilla oli
näkinkengän ja sydämen muotoisia kukkaisryhmiä ja joukko jasmini- ja
sireenipensastoja. Ennen aikaan oli tämä osa penkerettä tarjonnut
silmiä hivelevän näyn jokaiselle, joka rakasti leikattua, vuoltua ja
typistettyä luontoa, mutta nyt kun edellinen puutarhuri, joka oli ollut
taiteilija alallaan ja koko hänen apulaisesikuntansa, oli saanut eronsa
ja yhden ainoan oppimattoman talonpojan ja kaksi poikaa seuraajikseen,
tarjosi se surkean näyn. — Lammikko oli täynnä liejua ja tarjosi
hyttysten lukemattomille jälkeläisille sopivan munimislaitoksen,
pensastot kasvoivat umpeen ja käytävillä orasteli rikkaruohoa.

Talon takapuolella taasen, jossa oli nähty paljon vähemmän vaivaa,
ja jossa luonto jo vanhastaan oli saanut kehittyä vapaasti mielensä
mukaan, oli erittäin kaunista. Rakennusta ympäröi siellä välittömästi
tammipuistikko, ja sen toisella puolella laskeutui kumpu jyrkkänä
eräälle pienelle joelle, joka veden korkealla ollessa lorisi ja lauloi
vallan hillittömästi ja kuivana aikana muuttui pieneksi kuoppaiseksi
uomaksi, jonka keskellä kapea vesisuoni pirahteli edelleen. Koko rinne
oli kasvanut täyteen pikku metsää ja pensaita; keväisin oli se valkea
tuomen tuoksuvista kukkasista ja siinä kaikui lintujen viserrys.
Siellä vilisi pensaskerttuja, kultarintakerttuja, keltavarpusia ja
muita pikkulintuja, joskus tuli sinne lentomatkoillaan satakieliäkin.
Syksyisin rehottelivat siellä pähkinät ja metsävaapukat; talvisin oli
siellä niin paljon lunta, että koko rinne muodosti yhden ainoan valkean
maton, josta siellä täällä muutamia mustia oksia pisti esille.

Vorontzoffin alue loppui tähän tällä puolella. Vastakkainen joen
ranta kuului eräälle toiselle tilanomistajalle, Stepan Michailovitsch
Vasiltseffille, joka tähän asti muutoin oli hyvin vähän vaivannut
naapureitaan, koska hän ei melkein milloinkaan oleskellut maatilallaan.
Tuo pieni yksikerroksinen puurakennus seisoi siinä vuodesta vuoteen
ovet suljettuina ja akkunaluukut kiinniruuvattuina, ja hoidotta jätetty
puutarha oli vähitellen muuttunut viheriäksi, varjoisaksi erämaaksi,
jossa vanhojen lehmuksien suojassa ruttojuuri saavutti satumaisen
ulottuvaisuuden ja keltamon untuvaiset päät pistäytyivät kaikkialla
esille metsittyneiden neilikoiden, veenuskukkasten ja sinikellojen
välissä.

Vasiltseffiä sanottiin hyvin oppineeksi mieheksi. Talvet vietti
hän Pietarissa, jossa hän oli professorina polyteknillisessä
korkeakoulussa, ja suvilomiksi matkusti hän tavallisesti ulkomaille,
niin että näytti siltä, kuin olisi hän tykkänään unohtanut isältään
perimänsä pienen maatilan. Mutta tänä muistettavana talvena seisahtui
aivan odottamatta eräänä kauniina päivänä kyytireki autioksi jätetyn
talon portin edustalle; reessä istui kaksi santarmia ja niiden välillä
tilanomistaja itse.

Vasiltseffiä oli pidetty hyvin vapaamielisenä ja hän oli ollut
hyvin huonoissa kirjoissa useilla vaikutusvaltaisilla henkilöillä
Pietarissa. Erään vuosipäivän johdosta panivat nyt tänä talvena
polyteknillisen korkeakoulun opettajat ja oppilaat toimeen päivälliset,
joilla esimiehenä piti olleen erään suuriruhtinaan, koulun korkean
suojelijan. Hänen korkeutensa antoi ymmärtää, ettei hän halunnut tavata
Vasiltseffiä, joka luonnollisesti saatettiin hänen luokseen. Vasiltseff
vastasi, että siinä tapauksessa tulisi hänet virallisesti kieltää
olemasta läsnä päivällisillä, joilla hän piti itseään isäntänä samoin
kuin muutkin professorit. Mitään virallista kieltoa ei luonnollisesti
kuulunut, ja juhlassa asettui hän tyynesti paikalleen toisten
opettajain viereen koulun juhlasalissa.

Parin päivän kuluttua tuli hänen luokseen salaisen poliisin päällikkö,
joka kaikessa ystävyydessä kehoitti häntä pyytämään eroa ja
matkustamaan perintötilalleen, josta hänellä vastaisuudessa ei ollut
oleva oikeutta poistua. Suuremmaksi varmuudeksi lähetettiin hänen
mukanaan matkalle kaksi suojelusenkeliä santarmien univormussa.

Tämmöisissä oloissa tapahtui Stepan Michailovitsch Vasiltseffin muutto
perintötilalleen.

Voidaan helposti ymmärtää, mitä ällistystä tämä tapaus oli herättävä
koko seudulla. Vastatulleesta ja hänen äkillisen ilmestymisensä syistä
levisi heti mitä päättömimpiä ja hurjimpia huhuja. Monet epäilivät
häntä vaaralliseksi salaliittolaiseksi, jonka vuoksi hänen ympärilleen
muodostui naapurien silmissä salaperäinen, samalla kertaa sekä
peljättävä että puoleensa vetävä kunniakehys. Venäjälle on nimittäin
ominaista, että hyvin vanhoillisetkin henkilöt, mikäli he eivät
itse kuulu poliisiin, aina tuntevat vastustamatonta, vaistomaista
kunnioitusta valtiollisia rikollisia kohtaan.

Kun Vorontsoffin ja Vasiltseffin tilat olivat lähimpiä naapureita, oli
aivan luonnollista, että neidit Leena ja Liisa arvelivat saaneensa
jonkunlaisen omistusoikeuden tuohon mielenkiintoiseen naapuriin, joka
oli tullut kuin taivaasta lähetettynä. Hän oli naimaton, ja vaikka hän
ei enää ollut nuori — hän oli jo sivuuttanut neljäkymmenluvun — ja
vielä vähemmän mikään Adonis, saattoi hän kuitenkin, katsoen siihen
suureen katovuoteen, mikä naimahaluisiin nuoriin herroihin nähden
vallitsi koko seudulla, vieläkin käydä hyvästä naimatarjokkaasta. Hän
olisi kokolailla kummastellut, jos hän olisi tietänyt, kuinka tärkeän
osan hän täytti nuorten Vorontzoffin neitien keskustelussa ja kunkin
päivän suunnitelmien järjestelyssä. Jonkun eriskummallisen sattuman
kautta tapasi hän koko seuraavan suven kuluessa aina yhden taikka
toisen heistä kävelymatkoillaan, ja mikä oli vieläkin kummallisempaa,
heillä oli aina näissä tilaisuuksissa hienoimmat hameensa yllään ja
heidät yllätettiin aina mitä omituisimmissa ja kuvannollisimmissa
asennoissa. Milloin tapasi hän vallattoman Leenan kiivenneenä kuin
orava jonkun vanhan puun runkoon ja leikillisesti kurkistelevan
alas häneen tiheän lehdikön läpitse, milloin löysi hän runollisen
Liisan makaamassa lammin rannalla kuin uusi Ofelia hiukset hajallaan,
katse uneksivana ja lemmenkukista tehty seppele kädessä. Ja kuinka
ne näyttivät kummastelevan, saadessaan nähdä hänet! Kuinka pieniä
suloisia pelästyneiden nymfien huudahduksia he päästivätkään hänen
tullessaan! Mutta kaikki nämä pienet taidetemput eivät auttaneet
yhtään mitään. Lyhyt, kömpelö tervehdys — ja niin jatkoi Vasiltseff
kävelyään antautumatta milloinkaan keskusteluun. Molemmat nuoret tytöt
selittivätkin tuota pikaa, että hän oli epäkohteliain karhu auringon
alla.

Mutta vaikkakaan ei tuttavuus Vasitseffin ja kahden vanhimman sisaren
välillä tahtonut päästä mihinkään vauhtiin, niin alkoi seurustelu sen
sijaan Veeran kanssa hyvin yksinkertaisella ja niin sanoen kaikkea
muuta kuin runollisella tavalla. Suvi lähestyi loppuaan: syksy oli
tulossa, sateisena ja koleana, pitkine pimeine iltoineen. Ikävystyneenä
pakolliseen yksitoikkoisuuteen maalaiselämässä, johon hän ei ollut
tottunut, kuljeskeli Vasiltseff yhä ulkosalla ja etsiskeli edes jotakin
huvitusta pitkillä kävelyillä. Mutta kuten kaikki ihmiset, jotka eivät
ole tottuneet elämään maalla, tapasi hänkin tiellään usein ikävyyksiä
ja joutui mielestään suuriin vaaroihinkin.

Siinä oppineessa piirissä, jossa Vasiltseff tähän asti oli oleskellut,
olisi kenenkään päähän vähimmin juolahtanut epäillä häntä pelkuriksi;
päinvastoin elivät hänen virkaveljensä alituisessa pelossa, että hän
mahdottomalla töykeydellään saattaisi heidätkin ahdinkoon. Ja kun
hänen professoriuransa sai niin odottamattoman lopun, huokasivat
rohkeimmatkin hänen ystävistään: "Toisin ei voinut käydä! Niin
levottomalla päällä kuin Vasiltseffilla on, ei ole mitään pysyväistä
kaupunkia Venäjällä!"

Stepan Michailovitsch piti itsekin itseään hyvin rohkeana miehenä
sielussaan ja sydämessään. Salaisimmissa unelmissaan — semmoisissa,
joita ei tunnusteta edes lähimmille ystäville -— asetteli hän
mielellään itseään mitä vaarallisimpiin tiloihin, ja useammin kuin
kerran oli hän hiljaisessa työhuoneessaan ottanut osaa sotaväen
ahdistamien katusulkujen puolustamiseen. Mutta siitä huolimatta
ja huolimatta kaikesta tunnustetusta urhoollisuudestaan katseli
Vasiltseff suurella kunnioituksella kylän koiria, joista huhu kertoi,
että ne edellisenä keväänä olivat repineet rikki erään kiertelevän
kerjäläisvaimon; ja kylän sonnienkin kanssa, jotka olivat jo kaksi
kertaa ottaneet paimenpojan sarvilleen, vältti Vasiltseff huolellisesti
alkamasta mitään tuttavuutta.

Kuitenkin oli hän kerran poistunut kotoaan jotenkin pitkälle. Hän oli
poikennut pois suurelta maantieltä ja kulki tapansa mukaan vaipuneena
syviin ajatuksiin, kädet selän takana ja pää alaspäin painuneena
katselematta ympärilleen. Äkisti, kun hän loi katseensa ylös, huomasi
hän olevansa hyvin ikävässä asemassa. Hänen ympärillään oli rämeinen
niitty, jossa, jos astui vähänkään harhaan kapealta polulta, vaipui
hyllyvään liejuun. Hänen edessään oli jokseenkin leveä joki ja hänen
takanaan kuului koko kylän karjalauman astunta ja mylvintä.

"Hohoi, paimenpoika, pidä huolta elikoistasi!" huusi Vasiltseff.

Mutta paimen, muuan viisitoistavuotias poika, heikko sekä ruumiiltaan
että järjeltään, kitisi ainoastaan jotakin epäselvää vastaukseksi ja
virnisteli tylsämielisesti.

Vasiltseff seisoi epäröiden.

"Hypätkää yli joen! se ei ole syvä!" kuului äkisti vastakkaiselta
suunnalta nuorekas, melkein lapsellinen ääni, jossa piili tukahutettua
naurua.

Vasiltseff katsoi sinnepäin, josta hyvä neuvo oli tullut, ja huomasi
eräällä kummulla joen toisella puolella, noin kahdenkymmenen askeleen
päässä itsestään, viisitoistavuotiaan tytön puolittain lapsen ja
puolittain neidon, päässään olkihattu haljastuneine nauhoineen ja
kulunut karttuunihame yllään, joka oli liian ahdas rinnalta ja liian
lyhyt sekä hihoistaan että liepeestään.

Veera, jonka hänenkin ikävä oli ajanut aina tänne saakka, oli jo kauvan
aikaa muun tehtävän puutteessa pitänyt silmällä tätä hullunkurista,
hoikkaa herraa, joka antoi tuollaisten pikku asioiden säikyttää itseään.

"Kiiruhtakaa hyppäämään!" huusi tyttö vielä kerran, mutta Vasiltseff ei
kuitenkaan voinut tehdä päätöstä.

Silloin harppasi Veera kummulta alas, tuhrasi pelkäämättä vanhat
kuluneet kenkänsä liejuun ja raahasi esille erään lankun, jonka hän
sitten ankaralla ponnistuksella sai heitetyksi puron poikki, niin että
loka roiskui korkealle sekä hänen valkoisiin hameisiinsa että naapurin
harmaisiin housuihin.

Kun Vasiltseff oli päässyt hyvään turvaan, häpesi hän pelkuruuttaan.
Kiitettyään kiireesti ja nolona pelastajatartaan seisoi hän siinä
tämän edessä tietämättä, mitä hänen piti sanoa, koettaen pakostakin
vähän hymyillä. Hänellä ei ollut ollenkaan halua vetäytyä viipymättä
paikalta pois ja jättää itsestään niin epäedullista vaikutelmaa, mutta
hän ei suorastaan tietänyt, kuinka hän alottaisi keskustelun tämän
pikku villittären kanssa, joka tuijotti häneen tyyneesti uteliaana kuin
täysikasvuinen ihminen.

"Mikä kirja teillä tuossa on? Saako katsoa?" löysi hän vihdoinkin
jonkun kysymyksen.

Veeralla oli nimittäin kainalossaan rakastetut "Pyhimystarut".

Vasiltseff avasi kirjan umpimähkään ja luki:

"Suuttuneena pyhään Isidoorus marttyyriin käski keisari Diocletianus
vanginvartijan viemään hänet kapitoliumiin."

"Semmoisia imettäjän satuja!" huudahti Vasiltseff vasten tahtoaan.

Vorontsoffittaren tummansiniset silmät leimahtivat vihaisina. Veera
tempasi äkisti kirjansa pois, teki koko käännöksen kenkänsä koroilla ja
poistui hitaasti katsahtamatta taakseen.

Illan kuluessa muisti Vasiltseff vasten lähtöäänkin useammin kuin
kerran aamupäivällä tapahtunutta koomillista välikohtausta, ja joka
kerta tunsi hän sekä suurta halua nauramaan että vähän harmiakin.

Seuraavana päivänä lähti hän ollenkaan ajattelematta mistä syystä
jälleen eilisen nöyryytyksen paikalle. Kummakseen löysi hän Veeran
sieltä. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena puron rannalla ja näytti
odottavan Vasiltseffia.

"Hyvää päivää", sanoi professori ojentaen ystävällisesti tytölle
kätensä.

"Ei kai tämä kaikki ole valhetta?" huudahti tämä vastauksen asemesta
katsoen häntä suurilla silmillään, jotka nyt olivat säikähtyneet,
melkein rukoilevat.

Kun hän edellisenä päivänä oli saanut kuulla tuon masentavan arvostelun
lempikirjastaan, oli hän joutunut suuttumuksen valtaan mutta hänen
vihansa oli pian vaihtunut toiseen, tuskallisempaan tunteeseen.

"Kaikki sanovat, että naapurimme on viisas ja oppinut mies. Hänellä
täytyy olla kaikki selvillä. Mitähän, jos kaikki tämä marttyyreista
olisi vain satuja."

Tämä epäilys oli niin kiusallinen, että hänen täytyi saada se mihin
hintaan hyvänsä selvitetyksi.

"Puhutteko te tuosta kirjasta?" hymyili Vasiltseff. "No, arvostelkaa
itse, neiti! Keisari Diocletianus hallitsi Byzantiumissa, ja Kapitolium
oli Roomassa. Kuinka saattoi hän näin ollen käskeä, että vanginvartijan
piti viedä pyhä Isidoorus marttyyri sinne?"

"Ah sitäkö te tarkoititte! Tahdotteko sanoa, että ainoastaan se on
tässä väärää?"

"Sanotteko: ainoastaan? Minun mielestäni se riittää vallan hyvästi!"

"Mutta onhan toki aivan totta, että marttyyrejä on löytynyt?"

"Tietysti."

"Ja että he polttivat niitä ja pistivät kuoliaaksi ja antoivat petojen
niitä raadella?"

"Se on totta."

"Jumalan kiitos!" huudahti Veera huokaisten helpotuksesta.

"Mitä nyt, Jumalan kiitos!"

"Minä tarkoitan, Jumalan kiitos siitä, että joskus on löytynyt
sellaisia hyviä ihmisiä kuin pyhimykset ja marttyyrit."

"Marttyyrejä löytyy vieläkin", jatkoi Vasiltseff vakavasti

Veera katsoi häneen pitkään hämmästyneenä. "Niin, Kiinassa", yhtyi hän
lopuksi.

Vasiltseff hymyili uudelleen.

"Miksi etsiä niin kaukaa? Niitä löytyy lähempänäkin."

Veera tuijotti yhäti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui yhä suurempi
hämmästys.

"Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan, että myöskin täällä meillä
Venäjällä suljetaan ihmisiä vankiloihin, karkoitetaan Siperiaan,
välistä myöskin hirtetään? Ja sitten te kysytte, löytyykö marttyyrejä?"

"Niin, mutta meillä karkoitetaan ainoastaan pahoja ihmisiä —
rikollisia!"

Nämä sanat olivat tahtomatta päässeet Veeralta, mutta tuskin oli hän
ne lausunut, kun vahva punastus levisi hänen kasvoilleen. "Hänhän on
myöskin karkotettuja", ajatteli hän.

"Tapahtuu joskus, että he karkoittavat muitakin", sanoi Vasiltseff
puoliääneen.

Hetken kulkivat he vaijeten toistensa vierellä. Veera kulki pää
alaspäin painuneena ja hypisteli hermostuneesti kaulahuivin kulmia.
Omituisimmat ja keskenään mitä ristiriitaisimmat ajatukset suhisivat
niin kuin suuri mehiläisparvi hänen päässään. Hän pelkäsi kovasti,
ettei sanoisi mitään tyhmää ja ettei ehkä auttamattomasti loukkaisi
naapuria, mutta kysymys oli siihen määrin tärkeä ja jännittävä hänelle,
että hänen oli mahdotonta noudattaa hienon seurustelutavan vaatimuksia.

"Minkätähden tulitte _te_ karkotetuksi?" sanoi hän äkkiä hätäisesti
katsomatta Vasiltseffiin.

Tämä hymyili.

"Tahdotteko hyvin mielellänne tietää sitä?" kysyi hän niinkuin
leikillään.

Veera nyökkäsi ainoastaan vastaukseksi, mutta hänen kasvonsa puhuivat
hänen puolestansa.

"Ja nykyajan marttyyreistä te kait myöskin haluatte jotakin tietää?"

Veeran silmät saivat vielä suuremman loiston.

"Tahdotteko, että kerron teille siitä? Mutta minä varoitan teitä
edeltäkäsin, että minä ehkä tulen puhumaan paljon muustakin."

Veeran koko kasvot säteilivät.

"Sekä Diocletianuksesta että Kapitoliumista tulen minä ehkä puhumaan.
Tahdotteko kuulla."

"Tahdon, tahdon!"

Seuraavana päivänä kävi Vasiltseff kreivi Vorontzoffia tervehtimässä.
Tuttavuus kehittyi nopeasti, ja kun Vasiltseff jonkun ajan kuluttua
ehdotteli, että hän antaisi Veeralle ilmaiseksi opetusta, niin ehdotus
otettiin kiitollisuudella vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä kun
kreivi, suruttomuudestaan huolimatta, välistä tunsi jonkunlaista
omantunnon soimausta ajatellessaan, että Vorontzoffin perheen nuorin
tytär kasvoi ja vaurastui näkemättä kaikenlaisista tiedoista yhtään
sen enempää vaivaa kuin yksinkertaisin talonpoikaistyttö. Aina siitä
päivästä ruveten olivat sisaret varmasti vakuutettuja siitä, että
Veeran oli onnistunut saada naapuri pauloihinsa, ja he onnittelivat
häntä pilkaten tästä valloituksesta. Pian tuli heille tavaksi
kiusotella lakkaamatta sisartaan tälle "ihailijalle".

Alussa tunsi Veera ankaraa suuttumusta tästä pilanteosta, mutta
vähitellen rupesi se häntä miellyttämään. Kaikissa tapauksissa
oli suuri kunnia omistaa joku, joka huokaili hänen puolestaan, ja
hän rupesi tuntemaan itsensä vallan suureksi ja täysikasvaneeksi
ja tärkeäksi omissa silmissään. Sisarukset kyselivät häneltä yhä
ja alituisesti kaikkea, mitä opettaja oli sanonut ja tehnyt, ja
he osasivat selittää jokaisen hänen sanansa sillä tavalla, että
Veerallekin selvisi siinä olevan syvemmän tarkoituksen kuin hän
oli luullutkaan siinä silmänräpäyksessä, jona opettaja ne lausui.
Kun Veera ensikerran näki hänen, oli Vasiltseff hänen mielestään
jokseenkin ruma, keski-ikäinen herra, pitkä ja laiha, jolla oli
vaaleankellertävä hipiä ja pari harmaansinistä, likinäköistä silmää,
jotka näyttivät jonkun verran haljastuneilta silmälasien alituisesta
käyttämisestä, ja tuhkan värinen tukka, joka oli niin ohut, että
häntä olisi voinut pitää kaljupäänä. Mutta kun hän nyt oli tullut
sallimuksesta hänen tunnustetuksi ihailijakseen, niin oli Veerasta
vallan tärkeää kaikin tavoin tehdä hänestä sankari, joten hän rupesi
pitämään häntä jopa kauniinakin. Joka päivä oli hän tekevinään uuden
havainnon hänen ulkomuodossaan. Hänellä oli niin miellyttävä tapa
hymyillä, ja pienet, hienot rypyt, jotka muodostuivat hänen silmäinsä
ympärille hänen hymyillessään, oikein kaunistivat häntä. Ja sitten
oli hän niin hirmuisen oppinut ja etevä persoonallisuus — ja sehän
oli luonnollisesti pääasia. Mutta joka päivä sai Vasiltseff hänen
ajatuksissaan yhä suuremman tilan. Veera kulki alituisesti odotellen
sitä ratkaisevaa silmänräpäystä, jolloin hän avaisi sydämensä, hän
saapui lukutunneille sydän oikein jyskyttäen ja istui koko ajan
hermostuneessa jännityksessä ahmien himokkaasti hänen jokaista sanaansa.

Eräänä iltana olivat he yksinään huoneessa. Hämärä oli jo tullut, mutta
palvelustyttö oli unohtanut tuoda lampun sisään. Vasiltseff oli pannut
kirjan kädestään ja istui pitkän aikaa ääneti nojaten päätänsä kättään
vasten. Veera istui liikkumatta hänen vieressään. Hän tunsi äkisti
olevansa vaikeassa asemassa, hän melkein pelkäsi liikkua. Hän kiinnitti
katseensa Vasiltseffin ruskeaan laihaan käteen ja seurasi koneellisesti
silmillään erästä paksua sinistä suonta, jota varjostivat muutamat
tummat ihokarvat, ja joka tasaisesti kapeni ylöspäin ja ulottui
ranteesta keskisormeen saakka.

Esineet kävivät yhä hämärämmiksi ja niiden piirteet epäselviksi. Sitä
mukaan kuin Vasiltseffin käsi hämärtyi, ponnisti Veera tietämättään
silmiään erottaaksensa sen. Jonkunlainen kummallinen vapistus oli
vallannut hänet, ja joka silmänräpäys kävi hänelle hengittäminen
vaikeammaksi, sydän kolkutti kuin vasara, ja hänen korvissaan kohisi
niinkuin kaukaisen vesiputouksen jyminä. Äkisti heräsi Vasiltseff
unelmistaan ja otti Veeran kädet hellästi omiinsa. "Rakas pikku Veera",
alkoi hän ikäänkuin tarttuen ajatustensa juoksuun. Nyt oli siis tuo
suuri silmänräpäys tullut — se jota Veera oli niin kauvan odottanut.
Mutta edellä ollut pitkä äänettömyys, kun hän oli liikahtamatta
istunut ja tuijottanut häneen, oli siihen määrään jännittänyt hänen
hermonsa, että hänelle oli mahdotonta enempää sietää. Hän oli
mielestään tukehtumaisillaan ja hypähti erilleen Vasiltseffista melkein
kirkaisten: "Minä tiedän kaikki! Mutta Jumalan tähden, älkää sanoko
mitään — tällä kertaa."

Vasiltseff tuijotti häneen mykkänä kummastuksesta. "Veera, lapseni,
mikä sinun on?" kysyi hän tuskaisena. Nyt tuli Veera tajuihinsa ja
hänelle selvisi äkisti, että hän oli käyttäytynyt hirvittävän tyhmästi.
Mutta hän ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa kiihkonsa selitykseksi,
vaan hän änkytti ainoastaan: "Minä peljästyin — minä ajattelin — minä
luulin —"

Vasiltseff katsoi häneen pitkään, ja hänen kasvojensa hämmästynyt,
peljästynyt ilme muuttui vähitellen tuskallista epäluuloa ilmaisevaksi.
Hän meni hitaasti Veeran luokse, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja
katsahti häntä suoraan silmiin. "Veera, nyt minä tahdon, nyt minä
vaadin saada tietää, mitä te luulitte!" Hänen vaaleansiniset silmänsä
oikein tunkeutuivat Veeran silmiin ja tämän ankaran, tutkivan katseen
voimasta tunsi Veera menettävänsä jokaisen jäljen omasta tahdostaan,
hän tiesi lausuvansa oman tuomionsa, mutta vaikka hänen elämänsä olisi
ollut kysymyksessä, niin hänen _täytyi_ vastata hänelle ja vastata
totuus. Ja sitten sai hän esille epätoivoisena kuiskauksena: "Minä
luulin, että olitte minuun rakastunut."

Vasiltseff irroitti hänen kätensä tehden vastenmielisyyttä osoittavan
liikkeen. "Oh, Veera, että sinäkin olet tuollainen pintapuolinen
turhamainen pikku nukke, joka luulet, ettei sinun läheisyydessäsi muka
voi muuta ajatella kuin rakkautta ja kurttiisia!" Ja näin sanoen käänsi
hän hänelle selkänsä ja astui huoneesta ulos.

Veera jäi seisomaan paikalleen, peräti häpeissään ja masentuneena.
Ensimäisen silmänräpäyksen hämminkiä seurasi niin voimakas epätoivon
puuska, ettei hän tietänyt, kuinka hänelle oli oleva mahdollista
elää tämän jälkeen. Hän tunsi menettäneensä kunniansa ainaiseksi;
hän ei voisi enää koskaan katsoa kunniallisia ihmisiä silmiin, ei
koskaan sietää sisartensa ja palvelusväen katseita, sillä olihan
näillä kaikilla selvillä, mitä hän oli luulotellut itselleen, ja he
saisivat nyt kuulla, kuinka häpeällisesti ja epänaisellisesti hän
oli käyttäytynyt. Minne piti hänen mennä päästäkseen pois heidän
näkyvistään, voidakseen oikein itsensä kätkeä? Ainoa pakopaikka,
minkä hän tiesi, oli njanjan pieni pimeä huone, jossa hän niin usein
lapsena oli etsinyt suojaa ja lohdutusta kaikissa pienissä huolissaan.
Sinne hän nytkin juoksi suuressa sydänsurussaan, ja sinne jäi hän
koko illaksi makaamaan njanjan suureen vuoteeseen ja itkemään,
kuin olisi hänen sydämensä tahtonut musertua. Ystävällinen muija
hyväili ja taputteli häntä kuten ennen vanhaan, kun Veera oli hänen
lelliporsaansa, mutta hän ei kysellyt mitään. Ja vähitellen tuli Veera
tyynemmäksi; hän antoi houkutella itsensä juomaan kupin teetä, jonka
njanja hänelle laittoi, ja sen jälkeen nukkui hän äkisti ja raskaasti
kuin pieni lapsi, kyyneleet vielä riippuen silmäripsissä.

Seuraavana aamuna heräsi hän väsyneenä ja raukeana; hänen kaikkia
jäseniään kolotti ja hän tunsi itsensä kuin vaikeasta taudista
toipuneeksi. Puolustusvaisto opetti hänelle kuitenkin että hän saattoi
välttää sisarten pilkan ainoastaan olemalla olevinaan kuin ei mitään
tavatonta olisi tapahtunut. Ja sen hän tekikin ja suoritti ensimäisen
näytteensä itsensä hillitsemisessä jokseenkin suurella menestyksellä.
Mutta Vasiltseffia hän ei tahtonut tavata, ei millään ehdolla — kaikkea
muuta vaan ei sitä. Hän pakotti itsensä kirjoittamaan hänelle muutaman
rivin, joissa hän pyysi saada lopettaa kaiken enemmän lukemisen hänen
kanssaan, ja lähetti viejän toimittamaan kirjeen perille. Ja näin
käyskenteli hän useita päiviä ponnistellen näyttääkseen tyyneltä
ja huolettomalta, mutta valmiina itkemään millä hetkellä tahansa.
Vähitellen, hänen itsensä huomaamattaan, alkoi vaikea haava kuitenkin
parantua, eikä asia tuntunut hänestä enää niin vallan auttamattomalta
kuin ensimäisessä silmänräpäyksessä. Mutta sitten eräänä kauniina
päivänä, noin viikon perästä tuosta onnettomasta tapauksesta, sai
Veera kuulla Vasiltseffin askeleet portaissa. Hän säpsähti ja juoksi
puutarhaan välttääkseen häntä, mutta Vasiltseff oli nähnyt hänet
ja meni perässä. Hän saavuttikin tytön pian. Vasiltseff oli niin
tyynen, ystävällisen ja hyväntahtoisen näköinen, kuin ei yhtään mitään
erikoista olisi ollut heidän välillään. Ja Veera, hän oli vihannut
häntä kaikki nämä päivät, mutta nyt nähdessään hänet jälleen, tunsi hän
äkisti itsensä vallan iloiseksi, vaikka häntä samalla kertaa suuresti
hävetti.

"Ei Veera, asia ei saa tällä tavalla jatkua", sanoi hän. "Surkea
väärinkäsitys on syntynyt meidän välillemme, mutta nyt me puhumme
kerta kaikkiaan suumme puhtaaksi asiasta ja sitten olemme hyviä
ystäviä edelleenkin. Minä olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha,
pikku Veeraseni, noin kolme kertaa niin vanha kuin sinä, ja pahempaa
olisi kuin hulluttelu, olisi suorastaan rikollista, jos olisin sinuun
rakastunut — mutta sitä en ole, Jumalan kiitos! Mutta minä saan ja
tahdon rakastaa sinua nuorena ystävänäni, pienenä tyttärenäni ja minä
olen käyttävä kaiken kykyni tehdäkseni sinusta tosiaankin todellisen
ihmisen. Katsos, rakas lapseni, ainoa keino naiselle tulla itsenäiseksi
olennoksi, joka voi työskennellä yhdessä meidän miesten kanssa, on
oppia olemaan ystävyyssuhteissa miesten kanssa, ilman, että siitä silti
tulee kiemailua ja lemmenseikkoja. Rakkaus on vakava asia, jonka kanssa
ei tule leikkiä. Ja osoittaakseni, kuinka suuren arvon minä annan sinun
ystävyydellesi, tahdon kertoa sinulle erään asian, jota en moneen
vuoteen ole kenellekään jutellut."

"Yhden ainoan kerran elämässäni olen naista rakastanut. Hän oli paras,
jaloin ihminen maan päällä, mutta häntä alettiin epäillä nihilistisistä
salahankkeista ja hän raastettiin vankilaan. Ei kuitenkaan voitu
todistaa rikosta, josta häntä syytettiin, vaan täytyi hän vapauttaa
jälleen. Mutta pitkällisestä oleskelustaan kosteassa, epäterveellisessä
vankikomerossa oli hän saanut hirmuisen taudin — jonkunlaisen luumädän
kasvoihinsa — ja hän sai vapautensa ainoastaan päästäkseen kuolemaan
pitkällisen kuoleman mitä kauheimmissa tuskissa. Minä istuin koko ajan
hänen sairasvuoteensa ääressä ja näin hänen tulevan muodottomaksi ja
kärsivän niin hirmuisesti, että minunkin, joka rakastin häntä eniten,
täytyi toivottaa hänelle kuolemaa ainoana mahdollisena pelastuksena
hänen kurjuudestaan. — Katsos, Veera, kun on kokenut jotakin tämmöistä,
niin sitä ei unohda vallan helposti, ja maassa, jossa sellaista voi
tapahtua, on ihmisellä tuskin oikeutta ajatella itseään ja omaa
onneaan."

Mielenliikutus tukahutti hänen äänensä. Veera itki hartaasti, mutta
hiljaa. Jonkun hetken kuluttua näytti Vasiltseff hänelle nuoruutensa
rakastetun valokuvaa — tummaverisiä, kauniita ja älykkäitä kasvoja.
Veera arveli, ettei hän koskaan elämässään ollut nähnyt mitään
kauniimpaa. Kunnioittavasti painoi hän huulensa valokuvaan, kuin olisi
se ollut jonkun pyhän marttyyrin kuva, ja kyynelet silmissä uudisti hän
itsekseen entisen lapsellisen lupauksensa tavoitella marttyyrikruunua.
Mutta nyt hän ei enää tahtonut hakea sitä Kiinasta, nyt tiesi hän,
että tämä kruunu oli yhteinen kohtalo monelle, monelle hänen omassa
isänmaassaan.

Nyt seurasi aika, jota Veera jälestäpäin aina muisteli elämänsä
onnellisimpana.

Hän ja Vasiltseff olivat alituisesti yhdessä. He tapasivat toisensa
joka päivä, lukivat, tutkistelivat, keskustelivat ja haaveilivat
kilpaa kaikkien mahdollisten vapausaatteiden ja pilvilinnojen alalla.
Vasiltseff oli ilmeisesti yksi noita uneksivia mielikuvituksen ihmisiä
jotka ainoastaan Venäjällä voidaan lukea valtiollisten kiihoittajien
joukkoon. Hän lueskeli Veeralle Herzenin teoksia ja Ogareffin runoja.
Näiden jälkimäisten joukossa oli erikoisesti yksi, joka teki Veeraan
syvän vaikutuksen:

"Suuri mahtava kuningas istuu valtaistuimellaan; hänen elämänsä kuluu
humussa ja touhussa, lakkaamattomissa juhlissa ja juomingeissa,
pelkässä riemussa ja loistossa. Ei kukaan voi kilpailla vallassa
hänen kanssaan; tarvitaan ainoastaan vihastunut katse hänen
silmistään sellaisen rohkean masentamiseksi ja tuhoamiseksi, joka
uskaltaa nousta häntä vastaan. Tuo suuri, mahtava kuningas ei
pelkää ketään maan päällä. Mutta maan _alla_ työskentelevät pienet
kääpiöt — näkymättöminä, äänettöminä tekevät he työtä yötä ja päivää
herkeämättä, ilman lepoa ja rauhaa. Älä unohda sitä, suuri kuningas,
he työskentelevät työskentelemistään, eikä mikään mahti maailmassa
voi ehkäistä heidän pyrinnöitään. Jos heistä joku tulee työhön
kelpaamattomaksi taikka raivataan tieltä pois, niin täyttää hänen
paikkansa heti kymmenen muuta. He kovertavat maan sinun jalkojesi
alla, oi suuri kuningas, ja sinä päivänä, jolloin sinä vähimmin sitä
aavistat, on sinun kultainen valtaistuimesi syöksyvä perikatoon!"

Tällä tavalla oli kulunut kolme vuotta, ja Veera oli nyt
kahdeksantoista vuotias. Hän ei itse enää tietänyt, rakastiko hän
Vasiltseffiä vaiko ei — hän ei sitä koskaan ajatellut — hän tiesi
ainoastaan, että Vasiltseff täytti kaikki hänen ajatuksensa, ja että
hän oli puolestaan tullut tälle välttämättömäksi.

Oltiin huhtikuu lopulla. Lammikkojen jäät olivat särkyneet, ja lumi oli
sulanut. Mutta kylmiä ilmoja jatkui vielä kauvan; kaikki kehittyi vielä
hitaasti, raskaasti, ikäänkuin vastenmielisesti, askeleen eteenpäin,
kaksi taaksepäin. Jokaista pientä kasvia, jokaista ruohonkortta täytyi
ikään kuin erityisesti pyydellä ja houkutella, ennenkuin ne saatiin
ravistamaan yltään talvilumensa ja pistämään maasta ylös hienon, aran
pikkulehtensä ensimäisen kärjen. Mitään todellista kevään edistymistä
ei huomattu missään.

Mutta äkkiä eräänä yönä alkoi lempeä haalea sade, ja tästä
silmänräpäyksestä lähtien meni kaikki kuin lumouksella. Oli kuin olisi
jokin salainen käymisvoima piillyt kätkeytyneenä tuossa hienosti
tuoksuvassa kevätsateessa. Kaikki liikahti, kaikkialla syttyi elämisen
halu. Jokaiselle tuli kiire päästä esille, siinä tungeksittiin ja
sysäiltiin toisiaan, ikään kuin olisi peljätty myöhästymistä, ja
jokainen oli lujasti päättänyt pitää kiinni oikeudestaan ja saada
osansa olemassa olosta.

Kun Borkin asukkaat seuraavana aamuna heräsivät, eivät he voineet olla
huutamatta hämmästyksestä. Yhtenä ainoana yönä oli kaikki muuttunut —
ei voinut enää tuntea puutarhaa taikka peltoa taikka metsää. Eilen oli
kaikki ollut mustaa ja alastonta, ja nyt oli kaikki peittynyt ohueen,
vaalean viheriään kalvoon. Ilmakaan ei ollut sama kuin eilen. Se
tuoksui kokonaan toisin ja oli niin helppo hengittää.

Koko luonnon valtasi oikea kevätkuume. Koivut olivat jo pukeutuneet
hienoon läpinäkyvään lehtivaatteeseensa, joka oli ohutta ja keveätä
kuin harso. Poppelien suunnattomista, paisuvista nupuista putoili
tahmeita suomuja, jotka täyttivät ilman vahvasti huumaavalla tuoksulla.
Keltainen, hyvänhajuinen siemenjauho leppien ja pähkinäpuiden tertuista
leijaili ympäriinsä kaikkialla irtautuneiden valkeiden kukkalehtien
keralla tuomista ja kirsimarjapensaista. Kuuset muodostivat pitkiä,
vaaleanvihreitä kasvannaisia, suoria kuin kynttilöitä, jotka olivat
omituisia väriltään vanhan viimevuotisen havun rinnalla. Ainoastaan
tammi seisoi vielä alastomana ja jörönä, kuin ei se ajattelisi kevättä
ollenkaan.

Joka päivä tuli uusia vieraita lentäen etelästä. Oli jo viikko siitä
kuin kurkien kolmikulma kuvastui taivasta kohden. Tikka koputteli
vanhassa ontossa puussa. Pääskyset risteilivät verannan katon alla,
etsien vanhoja pesiään ja käyden katkeraa taistelua varpusia vastaan,
jotka talven kuluessa olivat anastaneet heidän laillisen omaisuutensa.

Pelloilta nousi kuumia höyryjä, jotka huumasivat ihmisten päitä.
Ihminen ikäänkuin tunsi, kuinka tuolla alhaalla maan helmassa tehtiin
työtä, eriskummallista salaperäistä työtä. Jokaisella askeleella
tapasi siemenaiheen uuteen, nuorekkaaseen elämään joko kasvi- taikka
eläinkunnasta. Lammikoissa tapahtui kiivaita lemmentaisteluita ja
kosintoja. Jokaisessa pienessä vesilätäkössä vilisi miljaardeja mitä
erilaisimpia ja ihmeellisimpiä elämän muotoja, ja kaikki tämä kihisi
ja kuhisi, kaikki tämä kilpaili kehittyäkseen, ja kaiken tämän oli
vallannut tietoisuus oman _minänsä_ arvosta ja merkityksestä.

* * * * *

Entisessä kouluhuoneessa Borkin maatilalla istui kirjoituspöydän yli
nojautuneena, nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, pitkä ja kaunis
vartaloinen, joka syrjästä katsoen on hieno, ikäänkuin veistetty, ja
jolla on syvämietteiset, mustien ripsien varjostamat silmät. Hänen
edessään pöydällä on avonainen kirja, osa Dobroljuboffin kirjoituksia,
mutta hänen on nähtävästi vaikeata keskittää ajatuksiaan lukemaansa.
Hän nostelee alituisesti päätään, nojautuu taaksepäin tuolin
selkämystää vasten, sormet leikkivät koneellisesti norsunluisella
veitsellä, ja hänen silmissään on jännittynyt, odottava ilme, ikäänkuin
hän kuuntelisi, tulisiko joku. Sitä yksitoikkoista, mutta sisällisessä
suhteessa onnellista ja monipuolista elämää, jota Veera on viettänyt
näinä vuosina, on viimeaikoina häirinnyt joku levottomuus hänen
ystävänsä vuoksi. Vasiltseffin suosio oli nimittäin alkanut alentua
muiden tilanomistajain silmissä, jotka syyttivät häntä useista sangen
vakavista hairahduksista. Ensinnäkin oli hän ilman korvausta antanut
talonpojilleen kaiken sen maan, joka hänellä ennen oli ollut, ja siten
saanut aikaan ei ainoastaan itselleen tuntuvan vahingon, vaan myöskin
antanut hyvin haitallisen esimerkin koko kulmakunnalle. Toisekseen
epäilivät he häntä siitä, että hän sekaantui asioihin, jotka eivät
häntä koskeneet, antoi pyytämättä neuvoja toisten talonpojille ja
teki useamman kerran tyhjäksi kavalan tempun, jonka se taikka tämä
tilanomistaja oli suunnitellut jakaessaan maata entisille maaorjilleen.

Vaikka ei voitu syyttää Vasiltseffiä mistään laittomuudesta, olivat
kaikki siitä yksimielisiä, ettei hän käyttäytynyt sillä tavalla, kuin
hänen asemassaan olevan henkilön olisi pitänyt. Hän näytti tykkänään
unohtaneen, että sen, joka on tullut karkoitetuksi valtiollisista
syistä maatilalleen, on vastaisuudessa velvollisuus noudattaa
kaksinkertaista varovaisuutta. Yksi ja toinen hänen ystävistään
koetteli jo antaa hänelle jonkun viittauksen, että kuvernööri rupesi
karsain silmin häntä katselemaan, mutta hän ei näyttänyt siitä
välittävän mitään.

Mutta vaikka tilanomistajat olivatkin närkästyneet Vasiltseffiin, niin
olivat sitävastoin seudun kaikki talonpojat häneen vallan ihastuneet,
eivätkä voineet kyllin iloita hänen tulostaan paikkakunnalle.
Aluksi olivat he tosin pitäneet häntä tavallisena herrasmiehenä ja
pysyneet epäluuloisesti hänestä loitolla. Mutta vähitellen pääsivät
he varmuuteen siitä, että hän tarkoitti heidän hyväänsä. He alkoivat
yhä enemmän lähestyä häntä ja lopuksi tuli heille tavaksi kääntyä
hänen puoleensa kaikissa asioissaan. Niinä vuosina, jotka seurasivat
maaorjuuden poistamista, syntyi alituisia riitoja talonpoikien ja
tilanomistajien välillä maanjakoa koskevista asioista. Herrasmiehet
olivat laillisesti velvoitettuja luovuttamaan osan tiluksistaan
entisille alustalaisilleen; mutta tässä ilmestyi lukemattomia
väärinkäytöksiä, ja monet rikkaat herrat osasivat kavaluudella
taikka lahjuksilla suoriutua asiasta siten, että he todellisuudessa
luovuttivat paljoa vähemmän maata, kuin mihin he olivat velvolliset.
Niin oli laita varsinkin eräällä tilalla kulmakunnalla, ja oikeudessaan
petetyt talonpojat tulivat vähän väliä Vasiltseffin luokse valittamaan
hätäänsä. Hän tuki heitä tyytymättömyydessä ja osoitti heille kartalta,
kuinka oikeutettuja heidän vaatimuksensa olivat. Tyytymättömyys kasvoi
kasvamistaan, kunnes talonpojat päättivät väkisin ottaa, mitä eivät
laillista tietä voineet saada entisiltä isänniltään.

Syntyi meteli. Poliisi lähetettiin paikalle, kuvernööri omassa
persoonassaan saapui myös tutkimaan asiata itse paikalla ja lähetti
virastoille raportin, jossa hän kuvasi tapauksen menon vaaralliseksi ja
arveluttavaksi aluksi yleiseen vallankumoukseen, joka ainoastaan hänen
pontevuudellaan tällä kertaa oli tullut tukahutetuksi. Luonnollisesti
selitettiin Vasiltseff varsinaiseksi alkuunpanijaksi; valtiollisesti
hairahtunut henkilö on aina epäiltävä.

Vasiltseff oli nyt ollut matkalla pari viikkoa muutamien talonpoikien
asioissa, ja hänen poissaollessaan oli Veera pari kertaa kuullut
naapureilta, jotka olivat käyneet tervehdyksillä, hyvin ankaria
arvosteluja hänen käytöksestään. Juuri tänä päivänä oli hänen ollut
vaikea pöydässä pidättää harmin ja tuskan kyyneleitä kuullessaan niitä
syytöksiä, joita Vasiltseffiä vastaan tehtiin. Mutta tänä iltana oli
hän, Jumalan kiitos, tuleva kotiin, hän odotti hänen käyntiänsä joka
silmänräpäys.

"Korkeintaan puolen tunnin kuluttua on hän varmaan täällä." Veeran
valtasi niin suuri ilo, ettei hän voinut istua alallaan. Hän viskaa
kirjan kädestään ja menee akkunan luo. Laskeutuvan auringon vinot
säteet ympäröivät hänet tulen värisellä loisteella ja pakottavat hänet
lakkaamatta räpyttämään silmiään.

"Onpas ulkona kaunista. Ei ole koskaan ollut luullakseni näin kaunis
kevät. Ja kylläpäs kaikki kasvaa! Se on oikein ihmetyötä! Kun eilen
aamulla katsahdin ulos, näin ainoastaan paljaan vuoren — nyt voi poimia
kätensä täyteen vuokkoja ja lumikelloja. Ne ikäänkuin tunkeutuvat
valmiina maasta esille. Saduissa kerrotaan nuorukaisesta, joka oli
niin tarkkanäköinen, että hän saattoi nähdä ruohon kasvavan. Niin,
se ei olekkaan vallan kummallista keväisin — jos minä vaan katsoisin
oikein tarkasti, niin luulisin minäkin voivani — Mitä nyt? Käki kukkui
metsässä! Ensi kerran tänä vuonna. Oi Jumala, kuinka ihanaa!"

Tällä hetkellä näytti Veeran tavoittelema marttyyrikruunu olevan hyvin
kaukana.

Kun Vasiltseff vihdoinkin astui sisään, juoksi Veera häntä vastaan niin
lämpimästi, että Vasiltseff menetti tavallisen itsensä hillitsemisen.

Hän tarttui molemmin käsin tytön käsiin, pitää häntä käsivarren
pituuden itsestään ja katselee häntä hellästi ihastuneena.

"Kuinka teidän on käynyt, Veera? Minä en ensi katseella tuntenut teitä!
Kaksi viikkoa sitten jätin teidät pienenä tyttönä, ja löydän —" Hän ei
lopettanut lausettaan, mutta hänen katseensa puhui hänen puolestaan.

Veeran poskille nousi voimakas puna ja hän loi tahtomattaan katseensa
alas. Tuntui niin hyvältä olla jälleen yhdessä hänen kanssaan, mutta
nämä kaksi viikkoa olivat todellakin saaneet aikaan muutoksen. Hänen
kätensä eivät olleet koskaan ennen tuntuneet niin kylmiltä eikä hänen
poskensa niin palavilta Vasiltseffin läsnä ollessa. Salatakseen
mielenliikutustaan alkoi Veera koneentapaisesti panna kirjoja pöydälle
esille.

"Ei, Veera, tänään emme lue. Istukaamme mieluummin tässä!" Hän istahti
tuolille avonaisen akkunan viereen ja sytytti paperossin. Veera istahti
hänen viereensä; hänen sydämensä tykytti varsin kiivaasti ja nopeasti —
hän oli kuin pieni vapiseva lintu. Ulkona oli nyt melkein aivan pimeä.
Korkealla heidän päittensä päällä kaareili tummansininen taivas, joka
vähitellen vaaleni alas länteen ja jota alhaalla näköpiirissä reunusti
valoisa kullan värinen juova. Suossa kurnuttivat sammakot kuorossa.
Huoneen nurkista kuului ensimäisten hyttysten yksitoikkoinen, sitkeä
surina. Suuri turilas lensi raskaasti akkunan ohi täyttäen ilman
kumealla, hyrisevällä bassollaan.

Kaukana pensaissa, jotka eroittivat keittiön puutarhasta, kiilsi
jotakin valkeata. Muuan naisolento, jolla oli kaulahuivi päässä,
seisahtui silmänräpäykseksi epäröiden ja katsahti varovasti taaksensa,
ettei kukaan seuraisi häntä, jonka jälkeen hän nopeasti juoksi pois
metsikköä kohden. Minuuttia myöhemmin kuului sieltä hyväilevä miehen
ääni ja matala, onnellinen nauru. Etäältä kuului pajuhuilun valittavia
säveleitä, joita joku maalainen paimentaiteilija tarjosi.

"Kerro minulle, mikä tuo talonpoikia koskeva historia on. Minulle on
puhuttu vallan hirmuisia asioita tänään pöydässä", alkoi Veera äkisti,
mutta hänen äänestään kuuluu, että hän pakottaa itsensä puhumaan; niin
luonnoton on ääni.

Vasiltseff säpsähtää ikään kuin hänen sanojensa herättämättä. "Vai
niin" sanoo hän, "no niin, on vallan luonnollista, että minua nyt
tuomitaan ankarasti. Mutta minä en ole pahoillani saadessani näin
vähitellen yleisen mielipiteen kääntymään näiden talonpoika raukkojen
hyväksi. Minä olen kertova teille tämän kaikki seikkaperäisesti, Veera
— mutta sitten. Nyt en minä voi!"

Jälleen alkaa muutamien silmänräpäyksien äänettömyys. Lampusta, joka
on kaukana huoneen toisessa päässä ja varjostimella verhottu, lankeaa
kapea valojuova Veeraan valaisten ainoastaan vähäisen osan hänen
kasvojaan ja jättäen muun varjoon. Jokaisella liikkeellä, jonka hän
tekee, näyttää hänen ulkomuotonsa muuttuvan.

Vieläkin muutamien minuuttien äänettömyys, ainoastaan hyttyset
surisevat ja paimen yhä puhaltelee huiluunsa.

Raitis illan viileys tunkeutuu huoneeseen ja täyttää sen mehevän
vihreyden ja kukkivan tuomen tuoksulla.

"Veera, muistatteko erästä keskusteluamme kolme vuotta sitten? Minä
olin silloin aivan varma itsestäni, ettei koskaan mitään sellaista
tapahtuisi — mutta nyt — sanokaa minulle, Veera, olenko teidän
mielestänne kovin, auttamattoman vanha?"

Viimeiset sanat tulivat esille tuskin kuultavana, vapisevana
kuiskauksena. Veera tahtoi vastata jotakin, mutta kieli kieltäytyi
palveluksestaan.

Jollakin selittämättömällä tavalla joutui Vasiltseffin käsi Veeran
käden päälle. Tämä kosketus saa hengityksen hänen rinnassaan
tukkeutumaan, huulet eivät enää löydä mitään sanoja eikä kumpikaan
uskalla itseään liikuttaa.

"Stephan Michailovitsch! Veera! Oletteko siellä?" kuuluu Liisan
heläjävä ääni ulkona käytävässä.

Vasiltseff hypähtää kiivaasti pystyyn.

"Huomenna, Veera!" kuiskaa hän, astuu matalasta akkunasta ulos
puutarhaan ja häviää pimeyteen.

* * * * *

Tuoksuava, aisteja kiihottava kevät yö on tullut salaperäisine
lumouksineen, tunnelmarikkaine huumauksineen. Tulet kylässä on
sammutettu. Kaikki äänet haipuvat vähitellen. Paimenen huilu on
vaijennut jo kauvan sitten; sammakot ovat hiljaa, hyttysetkin
ovat nukkuneet. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu äkisti jokin
kummallinen kahina pensaissa, lammikon vesi leiskahtaa, taikka
tuulen nuuska tuo mukanaan kaukaisesta kylästä valittavan ulvonnan
joltakin kahlekoiralta, joka kituu yksinäisyydessään tänä ihanana,
tunnelmarikkaana yönä.

Veera ei nuku. Hänestä on liian helteistä tässä suuressa, viileässä
makuuhuoneessa, joka nyt on yksin hänen hallussaan, erillään sisarista.
Hän nousee ylös vuoteeltaan, avaa akkunan ja painaa polttavan poskensa
kylmää lasiruutua vasten. Mutta hän ei saa siitä viileyttä; hänen
kasvonsa hehkuu kuten ennenkin, ja hän tuntee tuntemistaan samaa
ahdistusta sydämessään, yhä värisyttää hänen koko olemustaan sama
epäselvä onnellisuuden tunne.

Kuinka hiljaa onkaan kaikki! Viidakko näyttää niin suurelta ja
tiheältä; koivut seisovat tuolla niin täyteläinä ja tummina, kuin
olisivat ne tunkeutuneet yhteen kuiskaillakseen jostakin onnellisesta
salaisuudesta. Yön äänettömyydessä kajahtelee äkisti hiljainen kilinä,
— siellä kulkee postimiehistö ohitse isolla maantiellä. Ilma on niin
puhdas ja läpikuultava, että kulkusten kilinä kuuluu jo kaukaa, viiden
virstan päästä, aluksi heikosti, melkein epäselvästi; silmänräpäykseksi
lakkaa se kokonaan — miehistö ajaa luultavasti jonkun kummun taakse,
— mutta pian kuuluu se jälleen kirkkaana ja selvänä, yhä lähempänä,
yhä iloisempana; on näkevinään miehistön kiitävän eteenpäin täyttä
vauhtia; nyt erottaa jo piiskan läimäyksetkin, kyytitalonpojan äänen ja
hevoskavioiden poljennan. Sitten etenevät äänet jälleen. Kummallista!
Tuntuu kuin ne yhtäkkiä, vallan kokonaan vaikenisivat. Ajajat ovat ehkä
seisahtuneet johonkin läheisyyteen.

Niin, onpa todellakin kummallista, kuinka postikulkusten kilinä yön
aikaan saattaa liikuttaa jonkun mieltä! Tietäähän, ettei odoteta ketään
kaivattua matkustajaa. Luultavasti siellä on ainoastaan rauhantuomari,
joka on saapunut kylään, taikka stanovoj, joka aikoo toimittaa jonkin
tutkimuksen. Mutta joka tapauksessa, heti kun kuulee tämän keveän,
hopeankirkkaan kulkuskilinän suurella maantiellä, alkaa sydän tykyttää
nopeammin. Ja ajatus kiitää vastustamattomasti kauvas etäisyyteen,
näkymättömiin, vieraisiin maihin.

"Oi Jumala, kuinka elämä on suloinen!" Tahtomattaan, koneellisella
liikkeellä panee Veera kätensä yhteen kuin rukoillakseen. Vasiltseff
sanoo itseään materialistiksi, ja Veerakin on tutustunut kaikkiin
uudempiin oppisuuntiin ja pitää täytenä totena, ettei hänkään enää
usko ollenkaan Jumalaan. Mutta siitä huolimatta on hänen sielunsa
tällä silmänräpäyksellä täpösten täysi, intohimoista, rajatonta
kiitollisuutta sitä kohtaan, joka on hänelle kaiken tämän onnen
antanut, ja vanhasta, lapsellisesta, katoamattomasta tavasta kääntyy
hän palavassa rukouksessa Jumalan puoleen, jonka olemassaoloa hän ei
tunnusta.

"Oi Jumala! Minä tiedän, että maailmassa löytyy paljon surua, paljon
vääryyttä ja paljon hätää! Minä tahdon palvella lähimmäisiäni, minä
olen valmis antamaan henkeni heidän edestään! Mutta vasta tuonnempana,
tuonnempana, oi Jumala! Nyt minä kaipaan sanomattomasti onnea."

Silmänräpäykseksi saa Veera unohdusta levottomassa uinahduksessa.
"Huomenna" välähtää kuin kirkas salama hänen tajunnassaan, ja jälleen
tuntee hän samaa suloisesti väsyttävää levottomuutta, samaa polttavaa
onnellisuuden kuumetta.

Aamun ruskotus syttyy jo taivaalle. Kukko on kiekunut jo toisen kerran;
varpuset tiukuttavat toimeliaasti akkunan alapuolella, mutta hän ei
vaan voi nukkua, vaan on yhä pitkänään vuoteellaan posket polttavan
kuumina ja kädet jääkylminä. Vasta auringon noustua vaipuu hän vihdoin
syvään, lyijynraskaaseen uneen.

Hän nukkui hyvin pitkään. Oli myöhään, jo lähellä puolta päivää, kun
hänet valtasi uudelleen selittämätön tietoisuus jostakin ihmeellisestä
onnesta, joka oli tapahtunut edellisenä iltana.

Veera nauttii loikoillen ja venytellen itseään vuoteellaan.

"Mutta mitä minä ajattelen? Ja minun pienet koululapseni!" juolahtaa
hänen mieleensä. Hän hypähtää ylös ja aikoo pukeutua, mutta kelloon
katsahtaessaan näkee hän olevan niin myöhäistä, että oppitunti
sittenkin on mennyt hukkaan, ja ettei maksa vaivaa kiirehtiä. Hän
laskeutuu uudelleen makuulle ja sulkee silmänsä hymyillen hiljaa
vastaiselle onnelleen.

Palvelustyttö tulee huoneeseen varovaisin askelin nähdäkseen, nukkuuko
neiti vielä.

"Rakas Anisja, miksi et ole ennemmin minua herättänyt?" huutaa Veera
iloisesti hänelle.

"Minä olen ollut täällä jo viisi kertaa, neiti; mutta te nukuitte niin
makeasti, että synti oli teitä häiritä."

"Miksikä hän näyttää niin kummalliselta tänään?" ajatteli Veera.

"Tiedättekö neiti, täällä on tapahtunut jotain kauheata!" huudahtaa
Anisja äkisti tuolla erikoisella liikutetulla ja kuitenkin ikäänkuin
tyytyväisellä äänellä, jolla palvelijat aina ilmoittavat tärkeitä
uutisia, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä.

"Mitä se on?" huutaa Veera ja hypähtää ylös vuoteeltaan. Hän ei vielä
tiedä, mitä asia koskee, mutta hänen sydämensä aavistaa pahaa.

"Poliisi on viime yönä tullut herra Vasiltseffin luokse", ilmoittaa
Anisja.

Kulovalkean tavoin levisi koko talossa tuo hirmuinen uutinen: Yöllä
olivat kyytivaunut seisahtuneet Vasiltseffin portin edustalle ja
niissä santarmiöversti sekä kaksi alempiarvoista suojelusenkeliä.
Översti näytti Vasiltseffille suurta leimattua paperia, joka oli
varustettu keisarillisella sinetillä ja sisälsi, että aatelismies
Stepan Michailovitsch Vasiltseff oli yleiselle turvallisuudelle sangen
vaarallinen henkilö, ja että kuvernööri senvuoksi, hänelle ylempää
annetun vallan nojalla, ehdotti sanotulle Vasiltseffille, että hän
vaihtaisi nykyisen oleskelupaikkansa kauniiseen vaikkakin hiukan
kaukaiseen Vjatkan kaupunkiin. [Vjatka sijaitsee europpalaisessa
Venäjässä, mutta itse Siperian rajalla. "Hallinnollista tietä" s.o.
ilman tuomiota ja tutkintoa, ei venäläistä aatelismiestä voida
karkoittaa Siperiaan, vaan täytyy hänelle osoittaa oleskelupaikka
Europan Venäjällä, ja kun semmoisessa tapauksessa tahdotaan oikein
päästä jostakusta, niin lähetetään hän Vjatkaan.] Kolme vuorokautta oli
hänellä aikaa maallisten asioittensa järjestämiseen, mutta tämän ajan
kuluttua oli suojelusenkelien määrä johdattaa hänet parempaan maahan.

Voidaan kuvitella, minkä vaikutuksen tämä tieto teki Vorontzoffin
perheessä. Se joka pelästyi enin kaikista, oli kreivi itse. Hän
kuului niihin, Venäjällä ei aivan harvinaisiin, ihmisiin, jotka
suljettujen ovien takana voivat kopeilla, näytellä vapaamielisiä ja
arvostella hallitusta, mutta niin pian kuin saavat nähdä vaaleansinisen
santarmiunivormun pistäytyvän esiin näköpiiristä, ryömivät kuoreensa ja
tulevat jälleen tsaarin nöyrimmiksi ja uskollisimmiksi alamaisiksi.

Esillä olevassa tilaisuudessa liittyi hänen synnynnäiseen
pelkuruuteensa vielä lisäksi hyvin ansaittuja omantunnon soimauksia,
— kuinka oli hän voinut sallia sellaista lähentymistä tyttärensä ja
vapaa-ajattelijan välillä. Aina tähän silmänräpäykseen saakka ei Veeran
isä ollut pienimmälläkään tavalla estänyt luottamusta yhä edelleen
kasvamasta nuorimman tyttärensä ja Vasiltseffin välillä. Olihan Veera
heidän tuttavuutensa alkaessa ollut ainoastaan lapsi ja käyttänyt
esteettömästi ikänsä tuottamaa vapautta. Kun hän sittemmin oli kasvanut
ja varttunut nuoreksi tytöksi, pysyi hänen seurustelunsa naapurin
kanssa yhtä luonnollisena, yksinkertaisena ja yhtä puutteellisesti
valvottuna kuin ennenkin, eikä kukaan perheestä nähnyt siinä mitään
säädyttömyyttä. On kuitenkin luultavaa, että jos Vasiltseff olisi
ollut asemaa ja omaisuutta puuttuva henkilö, olisi Veeran isä sangen
pian päässyt selville siitä, ettei ollut varsin sopivaa nuorelle
kahdeksantoista vuotiaalle viettää suurin osa päivästä kahden kesken
herran kanssa, joka ei vielä läheskään ollut ennättänyt ukon ikään
eikä näyttänyt paljon mitään piittaavan perheen muista jäsenistä.
Mutta vaikka joutuneena epäsuosioon ja karkotetuksikin oli Vasiltseff
joka tapauksessa aatelismies, tilanomistaja ja jotenkin varakas mies,
eikä Veeran isä voinut olla ajattelematta, että hän, loppujen lopuksi,
olisi sittenkin hyvä avioehdokas Veeran asemassa olevalle nuorelle
tytölle. Maalla tunnetaan perin pohjin naapurien yksityinen elämä,
ja niinpä oli siitäkin tultu täyteen varmuuteen, että Vasiltseff oli
täydellisesti vapaa; kaikki tiesivät, että hän oli omituinen, että
hän eli kuin munkki eikä pitänyt vireillä mitään luvattomia yhteyksiä
toisten naisten kanssa. Kaikesta tästä yhteensä oli ollut seurauksena,
että Veeran vanhemmat olivat tähän asti jättäneet tyttärelleen täyden
vapauden seurustella ystävänsä Vasiltseffin kanssa parhaan tahtonsa
mukaan, sanoen, että pahin, mikä saattoi tapahtua, oli naiminen, — ja
pahempaankin voidaan joutua. Mutta nyt! Vasiltseff, joka vielä eilen
oli ollut kunnioitettu, varakas tilanomistaja, hyvä naimatarjokas,
oli tänä päivänä yhdessä käden käänteessä muuttunut kodittomaksi
kerjäläiseksi, henkilöksi, jota oli vaarallista tunteakin. Mistään
avioliitosta hänen ja Veeran välillä ei luonnollisesti enää voinut olla
kysymystäkään, ja tytön maine ja kunnia oli saanut kolauksen ainaiseksi.

Kuten aina ikävyyksiin jouduttuaan kiiruhti kreivi nytkin tukahuttamaan
oman syyllisyytensä tunnetta siten, että puski vihansa toisiin.

"Jahah, siinä nyt näet, pikku äiti! Olisi ollut parempi, jos sinä
olisit vähemmän hemmotellut hermojasi ja sen sijaan pitänyt parempaa
vaaria tyttäristäsi!" nuhteli hän vaimoaan.

Kreivitär tajusi itsekin selvästi, mihin häpeään heidän perheensä tämän
tapauksen kautta oli joutunut, ja hän tunsi jo ennakolta esimakua
niistä näköjään viattomista kysymyksistä ja valitteluista, joilla
kaikki kuvernementin naiset tulisivat häntä piirittämään, kun hänen
ensi kerran oli pakko lähteä kaupunkiin.

Koko talon, palvelusväenkin, oli vallannut tuo omituinen, aiheeton
kauhu, jonka sininen univormu aina synnyttää Venäjällä. Kaikki
odottivat, että onnettomuus milloin tahansa suistuisi heidän päälleen.

"Poliisi, poliisi tulee tänne!" kirkui äkisti palvelustyttö Fenja
hyökäten sisään, sillä hän oli kuullut kyytikulkuset isolla maantiellä.
Tämän kamalan tiedon kuultuaan joutuivat kaikki kuin suunniltaan
peljästyksestä. Kreivitär juoksi makuukamariin ja heittäytyi vuoteelle,
muka varmimpaan turvapaikkaan. Kreivi juoksi pitkin harppauksin Veeran
huoneeseen ja otti sylinsä täyteen kirjoja ja papereita, sikin sokin,
mitä käteen tuli, sekä heitti ne korkeimman omakätisesti takkauuniin,
jota onnettomuudeksi juuri lämmitettiin. Kaikki palvelusväki pakeni
myös oikealle ja vasemmalle.

Kuitenkin tuli pian näkyviin, että hälytys oli ollut väärä. Siellä oli
kulkenut vain joku tullivirkamies ohitse, mutta kauvan viipyi, ennen
kuin he voivat toipua kestetystä kauhusta.

Mitä Veeraan tulee, niin oli häntä kohdannut isku niin odottamaton ja
musertava, että hän tunsi aluksi ikään kuin halpausta voimatta yhdellä
kertaa käsittää onnettomuutensa koko laajuutta. Että he veisivät
Vasiltseffin häneltä pois ainaiseksi — tämä ajatus oli niin kauhistavan
käsittämätön, ettei hän voinut sitä saada oikein tajuntaansa. Mitä oli
hänestä tuleva Vasiltseffin matkustettua pois, sitä ei hän uskaltanut
ajatella. Tämä "jälestäpäin" oli hänestä kuin musta, pohjaton kuilu,
johon hän ei voinut katsahtaa pyörtymättä. Tällä silmänräpäyksellä oli
hänen suurin levottomuutensa, hänen tuskallisin pelkonsa ainoastaan
siinä, että Vasiltseff matkustaisi sanomatta hänelle jäähyväisiä.
Kunhan hän saisi nähdä hänet vielä kerran, vaikkapa vain tunniksi,
minuutiksi — käyköön sitten kuinka hyvänsä! Välistä tuntui hänestä
siltäkin, kuin kaikki tulisi hyväksi jälleen, jos hän vain saisi nähdä
hänet.

Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa ja halunsa olivat keskittyneet
yhteen ainoaan intohimoiseen ikävöimiseen — saada tavata häntä. Mutta
eipä ollut helppoa saada yhtymystä aikaan. Vasiltseffia pidettiin
luonnollisesti kuin vankia omassa talossaan nämä kolme päivää ankaran
valvonnan alaisena. Ja Veera oli samoin herkeämättömän tarkastuksen
alaisena; kaikki varoivat, että hän hairahtuisi tekemään jotakin
epätoivoista, ja hän pantiin sen vuoksi jonkinlaiseen kotiarestiin.
Päivisin eivät äiti ja sisaret eronneet hänestä askeltakaan, ja öisin
oli Anisjan määrä pitää häntä silmällä.

Kaksi päivää oli jo kulunut, ja vaikka Veera olisi kuinka ponnistanut
aivojaan, ei hänen ollut onnistunut keksiä mitään keinoa hiipiäkseen
kotoa pois salaa. Hän ei voinut saada edes mitään tietoja
Vasiltseffistä, sillä palvelusväki oli saanut ankaran käskyn, ettei
päästäisi sisään kissaakaan naapuritalosta.

Vasiltseffillä oli nyt ainoastaan yksi yö jälellä kotona vietettäväksi;
aikaisin seuraavana aamuna piti hänen lähteä matkaan kaukaiseen
määräpaikkaansa.

Veeran mieleen ei koskaan juolahtanut mennä isänsä luokse
taivuttaakseen häntä rukouksilla ja kyyneleillä muuttamaan päätöksensä
ja sallimaan hänen sanoa jäähyväiset vanhalle ystävälleen. Hänen
suhteensa vanhempiinsa oli aina ollut kylmä ja muodollinen, eikä
koskaan minkään luottamuksen taikka avomielisyyden elähyttämä. Hän
tiesi kokemuksesta, että vaikka isä yleensä huolettomasti jättikin
lapsilleen jokseenkin suuren vapauden eikä sekaantunut heidän sisäisen
elämänsä yksityiskohtiin, niin osoitti hän toisaalta kovuutta ja
myöntymättömyyttä, niin usein kuin heidän toiveensa sattuivat suoraan
ristiriitaan hänen omiensa kanssa. Silloin ei saatu kyyneleillä eikä
rukouksilla mitään aikaan. Hän piti kaikkia heidän muistutuksiaan
ja vastalauseitaan pelkkänä lapsellisuutena kiinnittämättä niihin
vähintäkään huomiota.

Muutoin, vaikka vanhemmat todella olisivat myöntäneet hänelle luvan
päästä viimeiselle tervehdykselle Vasiltseffin luokse, tiesi hän
liiankin hyvin, että se oli tapahtuva ainoastaan niin monilla ehdoilla
ja edellytyksillä, että kaikki ilo siitä olisi mennyt hukkaan.

Onneksi löytyi talossa muuan vanha palvelijatar, joka aina oli
osoittanut Veeralle suurta uskollisuutta, häneen turvautui nyt Veera
suuressa hädässään. Hän heittäytyi polvilleen muijaparan eteen
huutaen ottavansa hengen itsestään, ellei hän saisi nähdä ystäväänsä
Vasiltseffiä, vaikkapa vaan muutamiksi silmänräpäyksiksikin, ennenkun
tämä matkusti. Vanha palvelijatar oli todella hänkin sen päättömän
kauhistuksen vallassa, joka oli saanut koko talon haltuunsa, ja
jonka vuoksi kaikki yhteys Vasiltseffin kanssa näytti hirmuiselta ja
uhkaavalta vaaralta, eikä häntä pitkään aikaan liikuttanutkaan nuoren
neitinsä rukoukset ja kyyneleet, mutta lopuksi sai hänen hyvä sydämensä
voiton. Eihän hän toki voinut sallia rakkaan lapsiraukan virua tuolla
tavoin hänen, köyhän, yksinkertaisen palveliattaren jalkain edessä!
Hänen mielensä siis heltyi ja hän lupasi, niin pian kuin yö olisi
tullut ja kaikki talossa nukkuisivat, lainata hänelle vaatteensa ja
avata keittiöportin hänelle.

Oli pimeä yö, kun Veera palvelijattaren vaatteissa hiipi talosta.
Viime päivinä oli ilma tullut jälleen kylmemmäksi, ja vaikka auringon
säteet paahtoivat kuumina päivillä, niin oli öillä hiukan hallaa.
Pienet vesilammikot pitkin tietä olivat ohuen jääkuoren peittämiä, joka
ratisi Veeran jalkain alla. Väristys, puoleksi hermostuneisuudesta,
puoleksi kylmästä, puistatti hänen olkapäitään kuluneen shaalin alla.
Oli ensikertaa hänen elämässään, kun hän oli yksin yöllä ulkona isolla
maantiellä. Nyt pimeässä näyttivät kaikki esineet tutussa ympäristössä
niin muuttuneilta ja eriskummallisilta, että hänen oli vaikea niitä
tuntea, Häntä ei kuitenkaan ahdistanut mikään pelko eikä muukaan
mielenliikutus, eipä edes suru Vasiltseffin pikaisen matkan johdosta.
Keveä huumaus, joka ei ollut ollenkaan vastenmielinen, kietoi kaikki
hänen ajatuksensa kuin sumuun. Hänen jäsenensä tuntuivat niin ihmeen
keveiltä ja joustavilta, ja ainoastaan sellainen outo tunne oli hänen
tajunnassaan selvänä, että hän oli täydellisesti vapautunut itsestään.

Veera kulki kuin unissaan, ja hän heräsi horroksesta vasta seisoessaan
Vasiltseffin portin edustalla. Siellä oli pimeätä ja äänetöntä. Vain
yhdessä ainoassa akkunassa näkyi heikko valoviiru alasvedetyn kaihtimen
alta. Hän koputti keveästi ja varovaisesti. Ei kukaan vastannut, vaan
hänen täytyi kolkuttaa vielä sekä yhden että kaksi kertaa. Kaksi koiraa
oli tullut kolkutusta kohden ja haukkui häntä raivoisasti. Vihdoin
kuului askeleita; uninen santarmi joka oli pistänyt paljaat jalkansa
kenkiin ja heittänyt univormutakkinsa huolimattomasti olkapäilleen,
tuli lyhty kädessä paikalle ja avasi hänelle.

"Mitä nyt, kaunis lapseni? Mitä täältä tähän aikaan haetaan?" kysyi hän
aivan kummastuneena.

"Minä tahtoisin tavata herraa", vastasi Veera vapisevalla äänellä
tuntematta kuitenkaan mitään sanottavaa hämminkiä.

Santarmi, joka nähtävästi piti häntä jonakuna kamarineitinä, rupesi
vallan tyyneesti tähystelemään häntä pitäen lyhtynsä niin, että
valo sattui suoraan Veeran kasvoihin. Santarmin kasvot kirkastuivat
kirkastumistaan.

"Kuulkaapas, kaunokaiseni, täällä näytään oltavan tottuneita kulkemaan
pimeässä", sanoi hän leikillisesti. "Mutta tänään on sentään vähän
vaikeata herraa tavata, näetkös", lisäsi hän äänellä, joka oli äkkiä
tullut ankaraksi.

Kaikista näistä sanoista käsitti Veera ainoastaan sen, ettei häntä
tahdottu laskea Vasiltseffin luokse, ja väristen vilusta uuden kauhun
tunteen valtaamana oli hänen mielessään vaan se ajatus, että hänen nyt,
kun hän jo luuli olevansa tarkoituksensa perillä, olisi pakko palata
tyhjin toimin takaisin.

"Jumalan tähden minä vannotan teitä, päästäkää minä hänen luokseen!"
huudahti hän niin rukoilevalla ja epätoivoisella äänen painolla, että
santarmi, joka luonnostaan oli heikko kaunista sukupuolta kohtaan,
salli mielensä heltyä.

"No noh, älä sitä nyt noin pahaksesi pane, simasuuni", vastasi santarmi
aivan isällisesti. "Minä koitan katsoa, mitä voisin tehdä auttaakseni
sinua — puhun everstille."

Hän päästi tulemaan etehiseen ja meni kysymään neuvoa upseerilta, joka
jo oli paneutunut nukkumaan mutta nyt herännyt kolinasta.

Sama omituinen huumaus kuin äsken oli jälleen vallannut Veeran.
Närkästymättä taikka tuntematta itseään loukatuksi kuuli hän santarmin
ilmoittavan upseerille, että Vasiltseffin rakastajatar oli tullut
sanomaan hänelle jäähyväisiä. Hän kuuli upseerin nauraen lausuvan
karkeasanaisen pilan hänestä ja kysyvän, oliko immyt edes kaunis.
Kaiken tämän kuuli Veera, mutta raa'at sanat eivät häneen vähääkään
vaikuttaneet.

"Äh, päästä hänet sisään! Eihän tule sentään olla kovin liiaksi
epäinhimillinen. Anna hänen huvitella itseään hiukkasen viimeisenä
yönään", sanoi upseeri vihdoin.

Santarmi avasi oven sisempiin huoneisiin hänelle, ja yhdellä
hyppäyksellä syöksähti Veera heti sinne. "Onpas sillä julman kiire",
huusi santarmi pilkaten hänen jälkeensä. "Mutta kuules, kaunokaiseni,
älä unohda sitä ystävän palvelusta, jonka olen tehnyt sinulle! Minä
vaadin tulla muistiin pannuksi toiseksi kerraksi, kun sinun armaasi on
lähtenyt", lisäsi hän nauraa hohottaen.

Mutta Veera ei kuullut mitään; hän kiiti nopeasti parin huoneen läpi,
jotka erottivat hänet suljetusta ovesta, jonka raosta kapea valon säde
tunkeutui ulos.

Vasiltseff oleskeli huoneessa, jota hän käytti samalla kertaa
makuukamarina ja työhuoneena. Kun Veera avasi oven, istui hän vielä
myöhäisestä tunnista huolimatta täysissä vaatteissaan kirjoituspöytänsä
ääressä järjestellen kirjojaan ja papereitaan.

Tässä suuressa huoneessa oli nykyisin tyhjyyden ja synkkyyden leima,
jommoinen tavallisesti on muuton seuralainen. Kapealla rautavuoteella
oli kasoittain liinavaatetta ja kirjoitettuja vihkosia. Paperilappuja
ja irtonaisia lehtiä oli sikin sokin kaikkialla lattialla. Pari suurta
puukirstua oli aivan täyteen pakattuna kirjoja ja kirjoitettuja
paperiarkkeja. Sitä vastoin seisoivat kirjahyllyt, jotka peittivät
kaikki seinät huoneessa, tyhjinä ja riistettyinä kuten alastomat
luurangot. Puoliksi täytetty matkalaukku, josta vähän liinavaatteita ja
muutama pari saappaita pistäytyi esiin, oli keskellä lattiaa.

Kun Veera avasi oven, valtasi hänet, ensikerran tänä yönä kotoa
lähdettyään, niin voimakas mielenliikutus, että hän luuli sydämensä
seisahtuneen. Hän jäi kynnykselle seisomaan, voimatta ottaa askeltakaan
taikka saamatta ääntä aikaan.

Vasiltseff, joka istui nojautuneena kirjoituspöytänsä yli selkä häntä
kohden, oli niin syventynyt tehtäväänsä, ettei hän kuullut keveätä
narahdusta ovea avattaessa. Mutta kun hän sattumalta katsahti ylös ja
näki äkisti korkeavartaloisen, kalpean olennon tuolla kynnyksellä,
ei hänen kasvoissaan ilmennyt mitään kummastusta, vaan ainoastaan
kuohahtavaa iloa, kuin olisi hän odottanut Veeraa ja ollut varma hänen
tulemisestaan. Hän riensi häntä kohden ja tarttui hänen käsiinsä,
ja muutaman silmänräpäyksen seisoivat he siten vastakkain voimatta
mielenliikutukseltaan saada sanotuksi yhtäkään sanaa. Vihdoin tunkeutui
puoleksi tukahutettu kirahdus Veeran kokoon pusertuneesta kurkusta ja
nyyhkytyksestä pakahtumaisillaan heittäytyi hän Vasiltseffin syliin.

Samassa kuului hiipiviä askeleita etumaisesta huoneesta. Siellä
oli luultavasti santarmeja, jotka varovaisuudesta ja ehkä myöskin
jonkunlaisesta uteliaisuudesta tulivat ovelle kuuntelemaan ja ottamaan
selvää, mitä heidän vangillaan oli tekeillä.

Vihastuneen inhon aikaansaama kouristus väänteli Vasiltseffin kalpeita
kasvoja.

"Rakkahin Veera, olkaa tyyni, minä vannotan teitä", sanoi hän matalalla
tukahutetulla äänellä. "Me emme ole yksinämme, nuo raa'at lurjukset
ovat väjyksissä vartioidakseen ja vakoillakseen meitä. Älkäämme salliko
heille iloa nähdä, kuinka me kärsimme." Hän oli nopeasti saanut itsensä
hillityksi.

Hän tarttui Veeran käteen ja talutti hänet sohvalle. Vasiltseff oli
kuolon kalpea, ja hänen huulensa värisivät tuon tuostakin suonenvedon
tapaisesti, samalla kun suonet hänen ohimoillaan paisuivat kuin paksut
siniset nuorat. Mutta hän ponnistelihe näyttääkseen tyyneltä ja alkoi
puhella Veeralle vähäpätöisistä asioista. Hän näytti hänelle suurta
kirjakasaa, jonka hän tahtoi antaa hänelle muistoksi, ja selitteli
hänelle, kuinka hän harjoittaisi opinnoitaan.

Veera istui liikkumattomana sohvalla kädet puserrettuina lujasti yhteen
ikäänkuin kivettyneenä samaan asentoon, ja kuunteli, mitä Vasiltseff
puheli. Mutta sanat tulivat hänen korviinsa ainoastaan epäselvinä,
katkonaisina ääninä ilman tarkoitusta ja yhtenäisyyttä. Välistä koetti
hän vastata hänelle päätään nyökäyttäen taikka hymyilemällä, joka oli
surullisempaa ja katkerampaa kuin nyyhkytys, mutta hän ei uskaltanut
lausua tavuakaan, sillä hän tunsi, että niin pian kuin hän avaisi
suunsa, hän puhkesi itkuun.

Tunnit kuluivat. Veeralla oli ikäänkuin ruumiillinen tajunta ajan
kulumisesta, jokaisesta minuutista, joka meni häneltä hukkaan. Se oli
samaa kuin jonkun nesteen pitkäveteinen, keskeytymätön tippuminen
rikkinäisestä astiasta — kallisarvoiset pisarat, jotka olivat hänellä
jälellä, tulivat tulemistaan yhä harvemmiksi.

Vähän väliä kuului hiipiviä, varovaisia askeleita viereisestä huoneesta
muistuttaen molemmille ystävyksille, että terävä ja epäluuloinen silmä
vartioitsi heidän liikkeitään.

Nuo kaksi olentoa, jotka tunsivat toisiansa kohtaan hellyyttä, sitä
lämpimämpää ja intohimoisempaa, koska sitä oli elätellyt kolmen vuoden
keskeytymätön yhdessäolo, pukeutumatta milloinkaan sanoihin, nämä
kaksi, joiden muutamien tuntien kuluttua tuli erota pitkäksi aikaa,
luultavasti ainaiseksi — he istuivat nyt toistensa vieressä puhellen
jokapäiväisistä asioista, uskaltamatta lausua sanaakaan, joka tuli
sydämestä.

Steariinikynttiläin loiste kellastui ja vaaleni, leveä akkuna, joka
paksuine alaslaskettuine kaihtimineen oli näyttänyt suurelta, mustalta
suunnikkaalta, tuli äkisti sinisenpunertavan väriseksi, ja ulkoa kuului
kukon laulu, varpusten tirskutus ja lehmien ammunta, — kaikki tuttuja
aamun enteitä maalla.

Kylmä, ahdistava epätoivo valtasi Veeran. Ensikerran oli
lähenevä eroaminen hänen edessään koko jäätävässä, toivottomassa
todellisuudessaan. Tähän asti oli hänen ja lopun välillä vielä
ollut tämän viimeisen kohtauksen odotettu onni, epämääräinen toivo
onnellisuudesta, joka vielä suotaisiin hänelle, — mutta nyt ei enää
ollut mitään jälellä. Kaikki oli lopussa!

Vasiltseff nousi sohvalta, veti kaihtimen ylös ja avasi akkunan. Ihanan
kauniin kevätaamun ensimäiset säteet täyttivät huoneen. Auringon
valo, kukkain tuoksu, lintujen laulu — kaikki tulvehti sisään samalla
kertaa, voitokkaana, säälimätönnä.

Nopealla liikkeellä laski Vasiltseff kaihtimen jälleen alas. Hän
heittäytyi sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi suonenvedon
tapaiseen itkuun. Koko hänen pitkä, voimakas vartalonsa vapisi
nyyhkytyksestä. Yhdellä askeleella oli Veera hänen luonaan. Hän
heittäytyi lattialle Vasiltseffin jalkoihin, takertui häneen kiinni
koko olemuksellaan ja peitti hänet suudelmilla.

"Minun elämäni, minun iloni! Älä matkusta yksin! Rakastettu, ota minut
mukaasi!"

Vasiltseff otti hänet käsivarsilleen. Nyt hän ei enää tahtonut häntä
tyynnyttää; hän vastasi hänen hehkuviin hyväilyihinsä, hän painoi
Veeran yhä kovemmin ja kovemmin itseensä, ja heidän huulensa kohtasivat
toisensa ensikerran pitkässä, intohimoisessa suudelmassa.

Mutta pian saattoi Vasiltseff jälleen hillitä itsensä. Hän työnsi
Veeran kiivaasti, melkein raa'asti itsestään. Veera jäi makaamaan
tyhjän sohvan eteen itkien katkerasti, hillittömästi.

Kun Vasiltseff jälleen tuli hänen tykönsä, olivat tämän kasvot kalpeat
ja sisäänpainuneet, kuin pitkällisen, vaikean sairauden jälkeen.

"Veera, rakkaani, anna minulle anteeksi! Minä olen saattanut sinulle
paljon surua, lapsi raukka! Kuinka voisin minä ottaa sinut mukaani?
Enhän minä voi kytkeä sinun nuorta, tervettä olemustasi itseeni, joka
jo lähestyn loppuani? Ja vaikka minä tahtoisinkin, niin voisinko sen
tehdä? Sinun vanhempasi pidättäisivät sinut väkisin!"

Hänen äänensä kuului synkkänä ja murtuneena. Veera ei enää itkenyt, hän
tiesi nyt, että kaikki oli todellakin peruuttamattomasti mennyttä.

Päivä oli nyt täydellisesti valjennut. Pian kuului ovella naputusta.
Santarmi tuli sisään sanomaan, että tunnin perästä lähdettäisiin.

Vasiltseff koetti kehoitella Veeraa palaamaan kotiinsa. Mutta hän
kielsi, hän tahtoi jäädä hänen luokseen viimeiseen asti. Kummallinen
tylsyys, tunne kaiken toteutumattomuudesta, oli uudelleen saanut hänet
valtoihinsa. Vasiltseffkin puhui ja liikkui kuin unessa.

Hänen taloutensa kaikki jäsenet, vanha keittäjätär, staarosti, useita
hänen talonpoikaisystäviään tulivat nyt toinen toisensa jälkeen
ottamaan häneltä jäähyväisiä. Huoneeseen tullessaan tekivät he
venäläisen tavan mukaan ristin merkin pyhimyskuvien edessä, jonka
jälkeen he menivät Vasiltseffin luokse ja suutelivat häntä kolme kertaa
vakavasti ja juhlallisesti, kuin olisivat he suorittaneet jonkun
uskonnollisen toimituksen. Muutamia talonpoikaisnaisia seisoi portin
edustalla pienokaiset käsivarsillaan ja ilmaisivat surunsa äänekkäällä
nyyhkytyksellä, joka oli melkein ulvonnan kaltaista.

Veera tuijotti kuivin silmin kaikkiin näihin ihmisiin, jotka tulivat ja
menivät, puhuivat, huokailivat ja itkivät; ne olivat hänen silmissään
suuria nukkeja, jotka esittivät hänelle jotakin eriskummallista,
monimutkaista näytelmää.

Santarmiupseeri istui viereisessä huoneessa syömässä
aamiaistaan hyvällä ruokahalulla ja kostutellen sitä tiheillä
viinaryypyillä... "Teidänkin tulisi vahvistaa itseänne hiukkasen matkan
varalle, pikku isä, Stepan Michailovitsch", sanoi hän hyväntahtoisella
ilostuttavalla äänellä.

Raollaan olevasta ovesta kurkisteli hän salaa uteliaasti Veeraa,
puhumatta hänelle mitään, kun hän luultavasti arvasi, ettei tämä ollut
mikään yksinkertainen kamarineitsyt, vaan "barischnja".

Matkavaunut, kolme hevosta edessä, seisahtuivat portaiden eteen.
Upseeri istahti niihin Vasiltseffin viereen, toinen santarmeista
sijoittui ajajan istuimelle ajajan viereen, toinen jäi taloon. "Jumalan
nimeen, aja!" Hevoset lähtivät juoksemaan ja matkavaunut kiitivät pois,
täristen ja heiluen likomärällä tiellä. Pian katosivat ne koivumetsikön
taakse tien polvekkeeseen. Kulkusten kilinä kuului vielä — heikommin ja
heikommin joka silmänräpäys. Vihdoin se haipui kokonaan. Ei kuulunut
enää mitään paitsi nuo maalaisaamun tavalliset, soinnukkaat äänet.

Pää kumarassa, ympärilleen katselematta, asteli Veera hitaasti kotiansa
kohti. Tuomen kukkaset siroittelivat häneen valkeita lehtiään, suuret
tuoksuvat kastepisarat putoilivat oksista hänen vaatteilleen. Jänön
poikanen hyppäsi näkyviin avonaiselle kummulle, asettui takajaloilleen
ja rummutteli etukäpälillään äitiä kutsuen, mutta nähtyään ihmisolennon
se luimisti korvat selkäänsä ja vilisti kuin nuoli metsään. Taivas
kimalteli, kuin olisi aurinko sulanut tuolla ylhäällä sinisessä
autereessa ja levinnyt koko taivaan kuvun ylitse. Korkealla ilmassa
näkyi pieni, musta, leijaileva piste, joka täytti ilman mahtavalla,
riemuitsevalla lemmenlauluillaan.

Hitaasti ja hiljaa kuluu aika. Päivä seuraa toistansa yksitoikkoisesti,
raskaasti, jokainen täynnä samaa lyijynharmaata, kuluttavaa kaipausta.

Alussa, aivan ensimäisinä aikoina Vasiltseffin poislähdön jälkeen,
oli Veeran koko elimistö niin puutunut tuosta rajusta iskusta,
ettei hän voinut edes tuntea mitään ankaraa tuskaa; jokainen elämän
ja mielenliikutuksen kyky oli kuin sammunut hänessä. Vallitsevana
tunteena oli syvä, ylivoimainen väsymys. Kaiket päivät vietti hän
kuin horroksissa, kykenemättä pienimpäänkään ajatuksen ponnistukseen.
Sattui, että hän nukahti äkisti jonkun keskustelun kestäessä.

Ainoastaan silloin tällöin heräsi hän tästä henkisestä kivettymisestä
saadessaan niin sanoen luonnollisen muistutuksen niistä viimeisistä
hetkistä, jotka hän oli viettänyt Vasiltseffin seurassa. Tämä lempeä,
hyväilevä ääni kaikui äkisti hänen korvissaan, hän luuli jälleen
tuntevansa hänen lämpimän suudelmansa huulillaan — ja intohimoinen
värähdys kulki koko hänen ruumiinsa läpi. Luonnollisesti sai
hän jokaisessa sellaisessa silmänräpäyksessä hetkellisen levon,
järkähtämättömän varmuuden: "Se ei _voi_ loppua tällä tavalla — me
näemme toisemme jälleen!" Aika kului, ja mikäli hänen ruumiilliset
voimansa palasivat, sikäli hänen kärsimiskykynsä terästyi. Ryhtymällä
tavallisiin toimiinsa tuli hänelle myös tarve tavata Vasiltseffia —
jota tarvetta oli elätellyt kolmivuotinen, jokapäiväinen tottumus
— yhä vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Jokainen pikkuasia muistutti
säälimättömästi hänestä; ja kaikkeen mikä häntä ympäröi, oli hän
niin sanoen painanut leimansa, ja mitä ikänänsä hän teki, mihin
ikänänsä ryhtyi, sattui hänen eteensä ehdottomasti jotakin, joka
herätti elävästi muiston menneistä, onnellisista hetkistä, jostakin
hyvin vähäpätöisestä tapauksesta, johon hän sen sattuessa oli tuskin
kiinnittänyt huomiota, mutta jonka muistelu nyt sai aikaan ylivoimaisen
itkupuuskan.

Pahinta oli herätä aamusilla. Hän uneksi nyt niin eriskummallisen
elävästi ja selvästi, hän näki Vasiltseffin niin todellisena, niin
elävänä edessään, että koko hänen olemuksensa vapisi tuntiessaan hänen
läsnäoloaan. Ja sitä paitsi kävi kaikki niin todennäköisesti, unelmaa
seurasi sellainen joukko pieniä todellisuuden mukaisia erikoisseikkoja,
että hän välistä sanoi iloisesti itselleen unessa: "Ei, tämä ei
ole enää mitään unta — tämä on totuutta." Ja sitten äkisti samassa
silmänräpäyksessä, kun hän tätä ajatteli, oli kuin peite olisi temmattu
pois, kuvat kalpenivat, liukuivat pois, katosivat, ankara puistatus
väristytti koko hänen olemustaan ja — kaikki oli ohitse. Jälleen makasi
hän siinä hereillään vuoteellaan, jälleen valtasi hänet tuskallinen
tietoisuus yksinäisyydestään, ja jälleen vääntelihe hän nyyhkyttäen
toivottomassa, avuttomassa tuskassaan.

Ja joka päivä tuli hänen ikävänsä sietämättömämmäksi. Jo ennenkin oli
hän elänyt erillään omaisistaan, ja nyt oli hänelle sisarten seura,
heidän pikkumaiset harrastuksensa ja pintapuoliset keskustelunsa
suorastaan vastenmielisiä. Kaikki oli hänestä väritöntä, teeskenneltyä
ja luonnotonta. Kun hänen täytyi olla yhdessä toisten kanssa, ajatteli
hän ainoastaan, kuinka sieltä pääsisi; hänellä oli alati tunne
siitä, että hänen täytyi olla yksinään voidakseen ajatella oikein
vakavasti. Ja heti yksikseen jätettynä hän alkoikin todella ajatella,
se on, uneksia, herkeämättä, intohimoisesti. Mitä mielettömimpiä,
mahdottomimpia kuvia vaihtui hänen mielikuvituksessaan; hän oli jo
ajatuksissaan elänyt kokonaisen historian, kuinka hän karkasi kotoa ja
haki Vasiltseffin käsiinsä — hänen piti luonnollisesti löytää hänet,
missä ikänä hän oli, vaikka meren pohjastakin. Unelmistaan sai hän
silmänräpäykseksi huojennusta, mutta sitten tuli äkisti jäätävä, selvä
ajatus: "minullahan ei ole ropoakaan, ja Vjatkaan on kolmetuhatta
virstaa! Ja minnekäpä Venäjällä päästään ilman passia?" Unelmat
hajosivat heti jättäen jälkeensä ainoastaan katkeran kuvotuksen.

Mitään toivoa, jolla olisi ollut rahtunenkaan perustetta, ei ollut. Ei
siis ollut muuta jälellä kuin sokea usko ihmeen tapahtumisesta. Alussa,
kun hänen tuskansa oli liiaksi ylivoimainen, oli kuin olisi hänen
ruumiillinen olemuksensa noussut sitä vastaan: "tämmöinen kärsiminen
on mahdotonta! Tästä täytyy tulla loppu!" Mutta siitä ei tullut
mitään loppua. Kärsiminen tuli hänen säännölliseksi, jokapäiväiseksi
tilakseen. Jokaisen uuden epätoivon puuskan tullessa paheni hetken
tuska vielä enemmän eilispäivän muistosta ja siitä tiedosta, että
huomenna oli oleva yhtäläistä.

Mutta aivan odottamatta valkeni se pimeä, toivoton tuska, johon Veera
alkoi yhä syvemmälle vajota. Tuli äkisti valon säde — hän sai kirjeen
Vasiltseff'iltä. Tämä ei voinut kirjoittaa hänelle tavallisen postin
välityksellä — kirjeet olisivat ottaneet takavarikkoon joko virastot
taikka Veeran vanhemmat. Mutta hänen oli onnistunut päästä Veeran
yhteyteen erään tutun kauppiaan kautta heidän piirikaupungissaan, jolla
oli liikeasioita Vjatkassa.

Kirje oli lyhyt, hillitty ja vailla kaikkia hellempiä mielen purkauksia
— se oli selvästi kirjoitettu siinä mielessä, että se saattoi joutua
vieraisiin käsiin. Mutta pisinkään, intohimoisinkaan epistola ei
olisi voinut herättää hänessä suurempaa iloa kuin nämä harvat lyhyet
rivit. Veera luuli tulevansa hupsuksi onnesta! Kuten aina, kun on
kärsinyt kauvan ja äkillinen valkeneminen tapahtuu, valtasi Veeran niin
ylenmääräinen riemu, että hän luuli kaiken nyt olevan ohitse, vieläpä
tuntui hänestä hänen entinen epätoivojakin liioitetulta. Pääasia oli
saada tietoa hänestä. Tuskallisinta oli ollut tunne, että hän yhtäkkiä
oli jäljettömiin kadonnut, kuin olisi hän vaipunut läpi maan, niin että
kaikki yhteys hänen kanssaan oli katkaistu. Kun nyt ilmeni mahdollisuus
kirjeenvaihtoon, tuli hänen lähtönsä tavalliseksi matkaksi, ja ero
hänestä ohimeneväksi haitaksi, mutta ei enää samaksi musertavaksi,
toivottomaksi onnettomuudeksi kuin ennen. Vaikka Veera ensimäisen
puolentunnin jälkeen ei ainoastaan ollut osaamatta kirjettä ulkoa, vaan
se oli suorastaan syöpynyt semmoisenaan hänen aivoihinsa, luki hän
sitä kuitenkin lakkaamatta uudestaan ja uudestaan joka ikinen päivä.
Luonnollisesti vastasi hän heti pitkällä, intohimoisella epistolalla.
Seuraavan viikon eli hän yksinomaan siitä ilosta, että oli saanut tämän
ensimäisen kirjeen, ja sitten keskittyi hänen koko olemuksensa toisen
odottamiseen.

Samoin kuin kaikki ne, jotka elävät yksinomaan sisäistä elämää,
suunnaten ajatuksensa lakkaamatta yhteen ainoaan esineeseen ja
samalla pakosta rajoittuen toimettomaan odotukseen, oli Veera tullut
hyvin taikauskoiseksi. Kaikki muuttui hänelle merkeiksi ja enteiksi.
Kaikkein vähäpätöisimmissäkin tapahtumissa näki hän milloin hyvän
milloin huonon enteen, ja kaikesta mikä häntä ympäröi, etsi hän tietoja
tulevaisuudesta.

"Jos Anisja, kun hän tulee sisään, sen sijaan että menisi ensin akkunan
luo vetämään kaihtimen ylös, ensin tulee minun vuoteeni viereen ja
sanoo hyvää päivää, niin se merkitsee, että kaikki on oikein ja
hyvin, ja että minä saan pian kirjeen", saattoi hän esimerkiksi sanoa
itselleen aamulla herätessään, ja hän odotti palvelustytön tuloa
kuumeenkaltaisella tuskalla, uskaltamatta tehdä yhtäkään liikettä, joka
olisi voinut tähän vaikuttaa. Sitten hän oli koko päivän iloinen taikka
pahoillaan, aina sitä mukaa, oliko Anisjan tiedoton vastaus ollut
suotuisa vaiko ei.

Vaikka Vasiltseff ainoastaan harvoin ja vaikeasti sai tilaisuuden
vaihtaa kirjettä Veeran kanssa, onnistui hänen kuitenkin suven ja
sitä seuraavan syksyn kuluessa saada hänen käsiinsä kolme kirjettä.
Mikäli hän tuli vakuutetuksi, että kirjeet saapuivat onnellisesti
määräpaikkaansa, sikäli alkoi hän kirjoittaa yhä vapaammin ja
sydämellisemmin. Viimeinen kirje oli eritoten hyvin hellä ja
toiveikas. Hän valitti tosin hiukkasen itsepäistä yskää, josta hän ei
voinut päästä, ja suurta väsymystä, mutta muutoin näytti hän olevan
toivehikkaampi ja avomielisempi tunteisiinsa katsoen kuin ennen
koskaan. Hän oikein viehättyi tekemään tulevaisuussuunnitelmiakin —
hänellä oli nimittäin toivo saada tuomionsa peruutetuksi. "Muutoin",
kirjoitti hän, "kahden ja puolen vuoden perästä olet sinä laillisessa
ijässä, rakkahin Veera, sinä voit itse määrätä kohtalostasi, ja kuka
tietää? Ehkä sinä tulet silloin maanpakolaisraukan luokse, joka elää
ainoastaan sinua muistelemalla. Oi, jospa tietäisit, rakastettu
lapseni, kuinka hullunkuristen unelmien valtaan sinun vanha ystäväsi
välistä joutuu".

Veera tunsi tuskin itseään ilosta saatuaan tämän kirjeen. Nyt ei
hänellä ollut enää epäilyksiä tulevaisuuden suhteen. Kaksi ja puoli
vuotta kului pian, ja sitten odotti häntä onni, sillä ei mikään
maailmassa ollut silloin estävä häntä yhtymästä siihen mieheen, joka
oli tullut toiseksi puoleksi hänen omasta olemuksestaan.

Mutta valitettavasti tätä sydämellistä kirjettä ei seurannut enää
toisia. Kauppiaan, joka kirjeenvaihtoa välitti täytyi onnettomuudeksi
matkustaa pois pitemmäksi aikaa. Hän tosin lupasi, että hänen poissa
ollessaan hänen kirjurinsa toimittaisi Veeralle kirjeet, mutta viikot
kuluivat, eikä Vasiltseffiltä tullut mitään tietoa. Onnellisten
unelmien huumaamana ei Veeraa ensin aluksi kovin paljon huolestuttanut
hänen vaitiolonsa, vaan koetti hän selittää sen johtuvan aivan
luonnollisista syistä. Kuitenkin ajan yhä kuluessa kasvoi hänen
rauhattomuutensa muodostuen lopuksi piintyneeksi päähänpistoksi. Kaikki
hänen ajatuksensa, kaikki hänen pyrkimyksensä olivat suunnatut yhteen
ainoaan asiaan — kirjeen saamiseen häneltä. Hän ajatteli päivällä sitä
jokainen tunti, yöllä hän siitä uneksi.

Tämä jännittynyt odotus, joka veti kaikki piiriinsä ja oli tulokseton,
tuli välistä niin sietämättömäksi, että koko hänen olentonsa nousi
jonkinlaiseen ruumiilliseen vastarintaan tämän tapaista kärsimystä
vastustamaan. Välistä valtasi hänet katkeruus Vasiltseffiäkin kohtaan,
jota hän syytti tuskastaan ja epätoivostaan. "Ellen minä koskaan olisi
tuntenut häntä, olisin minä elänyt rauhassa ja huolettomana kuten
sisareni", sanoi hän pelkuruutensa hetkinä. Kerran syntyi hänessä
sellainen ristiriitaisten, tuskallisten tunteitten myrsky, että hän
jonkillaisen raivostuksen valtaamana repi hänen viimeisen kirjeensä
pieniksi palaisiksi. Mutta hän oli tuskin tehnyt tämän pyhyyden
häväistyksen, ennenkuin ankara katumus tuli vihan sijaan. Hän tunsi
inhoa itseään kohtaan ja työskenteli useita tuntia kootakseen revityt
palaset, sovitellakseen niitä yhteen ja liimaillakseen niitä puhtaalle
paperiarkille.

Oli jälleen kevät, mutta ei vieläkään mitään tietoa. Niin usein kuin
ilma salli, meni Veera mäen rinteelle, josta saattoi nähdä Vasiltseffin
hyljätyn talon, ja vietti siellä kokonaisia tunteja vanhalla, puoleksi
mädänneellä penkillä tuskallisen tiedottomuuden huumaamana.

Eräänä päivänä istui hän siellä kuten tavallisesti, kun hän äkisti näki
kyytivaunujen poikkeavan isolta maantieltä Vasiltseffin taloon päin.

"Mitähän tämä tietänee? Mihinkähän ne menevät?" ajatteli hän ja hänen
sydämensä alkoi voimakkaasti tykyttää. "Ehkä ne ajavat ohitse ja
edelleen seuraavaan kylään? Ei, siellä kolisevat ne vanhan puoleksi
mädänneen sillan ylitse, tuolla kääntyvät ne koivukäytävään. Sieltä ei
mene tie minnekkään muualle. Voi Jumala, kuka se mahtaa olla?"

Mielenliikutus oli niin raju hänessä, että jalat hänen allaan vapisivat
ja että hän tuskin saattoi nousta paikaltaan. Hänen sydäntään pusersi
tuskallinen aavistus, ja samalla kertaa kulki hänessä ilon ailahdus...
"Vihdoinkin saan jotakin tietää! Mikä hyvänsä on parempi kuin tämä
epätietoisuus."

Heittäen nopeasti shaalin olkapäilleen, juoksi hän naapuritaloon, mutta
mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät hänen askeleensa,
sitä suurempaa ahdistusta tunsi hän sydämessään.

Rikkaruohoja kasvavalla pihalla seisoivat tyhjät vaunut, kyytitalon
poika, joka oli jo ennättänyt ottaa lakin päästään ja kuivata hien
kasvoiltaan, puuhailee nyt hevosia hoitaen. Suuri kaksoisportti, joka
niin kauvan on ollut suljettuna, on selkoseljällään auki. Veera astuu
etehiseen, saliin — ei näy ketään — siellä on kostea ja ummehtunut
ilma; puoleksi suljetuista akkunaluukuista pääsee hämärä valo sisään.
Huonekalut, pöytä, tuolit, sohva — kaikki on vielä samalla paikalla
kuin hänen matkapäivänään. Tuon hirmuisen aamun muisto valtaa hänet
äkisti uudistuneella voimalla.

Vasiltseffin työhuoneesta kuuluu ääniä. Veera menee sinne. Vanha talon
renki yrittää avata akkunan luukkua, jonka säpit ovat ruostuneet
eivätkä tahdo kulkea. Entinen keittäjätärkin seisoo siinä suuri
avainnippu kädessään ja pyyhkielee silmiään esiliinaansa. Puoli
hämärässä saattaa Veera töin tuskin erottaa vielä kolme olentoa
kirjoituspöydän luona. Toisen tuntee hän vihdoin ispravnikiksi, toiset
kaksi — matkapukuinen herra ja nainen — ovat hänelle aivan outoja.

Kun akkunaluukut vihdoinkin on saatu auki, tuntee ispravnik puolestaan
hänet ja astuu esille.

"Kas tässä, sallikaa minun esitellä herrasväki Golubin, pari
sukulaista Stepan Michailovitsch raukallemme. Tässä eräänä päivänä
saivat he virallisen tiedon, että heidän serkkunsa oli kuollut
Vjatkassa keuhkotautiin. Eilen saapuivat he kaupunkiin ja kääntyivät
minun puoleeni saadakseen omaisuutensa haltuunsa. Lain mukaan joutuu
perintötila heille —"

Yhden kerran osoitti luonto sääliä Veeraa kohtaan. Hän kadotti
tajuntansa kuullessaan tämän surullisen uutisen ja sairastui heti sen
jälkeen ankaraan aivokuumeeseen. Useita viikkoja makasi hän vuoteessa
ja houraili alituiseen. Mutta sitten asettui kuume ja alkoi toipuminen.
Veera palasi vähitellen elämään, voimistui hitaasti päivä päivältä.
Kuten usein on laita nuorten, voimakasten luonteiden avaran taudin
jälkeen, tunsi hän sanomatonta ruumiillista hyvinvointia, fyysillistä
nautintoa tuntiessaan tasapainon palaavan kaikkiin elimistönsä osiin.
Toipuvilla ominaisella itsesäilytysvaistolla poisti hän kaikki
surulliset ajatukset mielestään ja kokosi kaikki sielunkykynsä pieniin
jokapäiväisiin vaihteluihin potilaselämässään, jotka hänen silmissään
muodostuivat suunnattoman suuriksi ja tarjosivat tilaisuuksia
lapsellisen ilon taikka kärsimättömyyden ilmaisuihin. Kun hän vihdoin
oli tullut kokonaan terveeksi, näyttivät tapahtumat hänestä olevan jo
kaukana menneisyydessä ja ikään kuin mustan hunnun peittäminä.

Hänen vanhempansa ilmoittivat hänelle eräänä päivänä, että Vasiltseff
ennen kuolemaansa oli tehnyt testamentin, jossa hän oli määrännyt
hänelle koko sen osan omaisuuttaan, jota hän vapaasti saattoi käyttää
— pienen, noin kahdenkymmenen tuhannen ruplan pääoman. Kiitollisuuden
osoitteeksi tästä anteliaisuudesta katsoivat he myöskin asiakseen
jättää Veeralle erään kirjelapun, jonka Vasiltseff oli kirjoittanut
kuolinvuoteellaan.

"Sinä olet ollut minulle enemmän kuin tytär ja enemmän kuin
rakas, Veera", sanoi hän siinä; "sinä olet ollut minun osani
kuolemattomuudesta. Minä kuolen saamatta mitään aikaan maanpäällä.
Minun elämäni on ollut ainoastaan hyödytöntä, toimetonta unelmaa, minä
olen ollut kuin maan ruoho, josta psalmista sanoo — kerran niitettynä
ei löydy enää yhtäkään jälkeä sen olemassa olosta. Mutta minä tunnen,
minä tiedän, että sinä, rakastettu Veerani, olet kutsuttu johonkin
suureen ja ihanaan. Mitä olen uneksinut, sen olet sinä täyttävä. Ja
minä olen sinussa syntyvä uudestaan, ja se ijäisyysajatus, jonka minä
olen tuntenut leijailevan koko elämäni ylitse, mutta jota minun ei
koskaan ole onnistunut tavoittaa ja lausua julki, se on saapa muodon ja
olemuksen sinun kauttasi!"

Veera tunsi joutuvansa salaperäisen liikutuksen valtaan lukiessaan
näitä sanoja, jotka oli kirjoittanut nyt kuoleman jäykistämä käsi.
Oli kuin olisi hän kuullut äänen haudan toiselta puolelta. Hän ei
enää tuntenut samaa ankaraa itsekästä tuskaa kuin ennen, vaan hänestä
tuntui, kuin näkymätön varjo olisi levinnyt koko hänen elämänsä
ylitse ja ainaiseksi poistanut siitä kaiken pintapuolisuuden ja
jokapäiväisyyden sekä kiinnittänyt hänen otsaansa salaperäisen
merkin, jommoista ne kantavat, jotka on kutsuttu täyttämään jotakin
elämäntehtävää.

Pian tuli kuitenkin toisenlaatuisia huolia ja velvollisuuksia, jotka
eroittivat Veeran hänen persoonallisista suruistaan pakoittaen hänen
kiinnittämään huomionsa toisiin.

Hänen vanhimman sisarensa oli vihdoinkin onnistunut päästä naimisiin
erään upseerin kanssa, jonka rykmentti jonkun aikaa oli ollut
majoitettuna heidän piirikaupungissaan, mutta pian sen jälkeen
lähetettiin kokonaan toiseen osaan Venäjää. Toinen järjestyksessä,
joka oli ikävystynyt vanhempainsa luona vietettävään elämään, seurasi
sisartaan siinä salaisessa toivossa, että hänkin löytäisi jonkun
sulhasen langon toverien joukosta.

Vorontzoffin talo tuli yhä synkemmäksi ja surullisemmaksi. Veeran äiti
oli antautunut liiallisen ja ahdasmielisen uskonnollisuuden valtaan.
Hän ympäröi itsensä nunnilla, pyhiinvaeltajilla ja "pyhillä miehillä",
joita niin suurin joukoin löytyy Venäjällä, ja hartausharjoitukset
ja pitkät, sisällyksettömät keskustelut puolihupsujen vanhojen
uskonnollisten haaveksijattarien kanssa täyttivät niin tarkoin koko
hänen elämänsä, ettei hän enää välittänyt omaisistaan vähääkään.

Veeran isää oli kohdannut halpaus eikä hän voinut enää liikkua
nojatuolistaan. Hän oli tullut uudestaan lapseksi ja saattoi
tuntikausia istua voivotellen ja itkien ja osoittaa kaikkia mahdollisia
tottelemattoman, hemmoitellun lapsivekaran oikkuja. Veera oli ainoa,
joka saattoi häntä hauskuuttaa, joka kärsivällisesti otti vastaan hänen
ajattelemattomat vihan puuskansa ja lapselliset valituksensa, ja joka
ei väsynyt kuuntelemasta hänen loppumattomia historioitaan, joissa hän
lakkaamatta eksyi asioista ja sekaantui omiin sanoihinsa.

Kolme vuotta oli hän tuon vanhan, halvatun miehen sairaanhoitajatar ja
alituinen seuralainen. Hän oli itse vähitellen vaipunut jonkinlaiseen
tylsän välinpitämättömyyden tilaan, voimatta nähdä mitään loppua
tälle raskaalle, lohduttomalle olotilalle, sillä lääkärit olivat
selittäneet, että isä saattoi elää kituuttaa vielä monta vuotta
tällä tavalla, puoleksi tiedotonna. Mutta kuolema saattoi oppineen
tiedekunnan ennustukset häpeään ja vapautti Veeran äkkiä, kun hän sitä
vähimmin odotti. Eräänä kauniina päivänä näytti isä nukkuvan tavallista
rauhallisemmin, mutta kun Veera, kummastellen hänen tavattoman pitkää
untaan, tahtoi herättää hänet, havaitsi hän hänet jo kankeaksi ja
kylmäksi.

Hautausjuhlallisuus keräsi vielä kerran kokoon Vorontzoffin perheen
hajaantuneet jäsenet. Mutta kun isä oli saatu maan poveen kätketyksi,
erosivat he sillä kerralla ainaiseksi. Äiti selitti tahtovansa lopettaa
päivänsä luostarissa, ja sukutila myytiin polkuhinnasta, sillä ei
kukaan perillisistä osannut sitä hoitaa. Molemmat vanhemmat sisaret
pitkittivät pintapuolista, huvitteluhaluista elämäänsä linnoitusväen
piirissä, ja Veera, joka kuolleen ystävänsä testamentin kautta oli
tullut pienen omaisuuden omistajaksi, päätti matkustaa Pietariin
ja omistaa elämänsä kokonaan sille pyhälle asialle, jonka tähden
Vasiltseff oli kärsinyt ja kuollut.

Veeran Pietarissa oleskelun ensimäiset ajat olivat sarja pelkkiä
pettymyksiä. Hän tuli havaitsemaan, ettei ollut läheskään niin helppoa,
kuin hän oli luullut, olla hyödyksi elämässään. "Hyödyttäminen"
merkitsi nimittäin hänelle, että hän joko itse työskenteli sorto-
ja hirmuvallan poistamiseksi Venäjältä, taikka sitten auttoi niitä,
jotka tähän päämäärään pyrkivät. Hänen mieleensä ei ollut koskaan
juolahtanut, että millään muulla tavalla olisi saattanut olla hyödyksi.
Mutta minne piti hänen kääntyä löytääkseen tämmöistä soveliasta työtä?
Hänen keskustelunsa Vasiltseffin kanssa olivat aina olleet mitä
ihanteellisimpia aatoksia luonteeltaan. He olivat lukeneet yhdessä
vallankumouksellisia kirjoituksia, ja Vasiltseff oli kehittänyt hänen
eteensä valtavan taulun siitä kurjuudesta, jossa koko ihmissuku elää,
ja jolla on perustuksensa siinä, että olemassa olo on rakennettu
molemminpuoliselle sorrolle ja kilpailulle, eikä vapaudelle ja
yhteistyölle. Hän oli kertonut Veeralle nykyajan suurista marttyyreista
ja vapaudensankareista, jotka olivat uhranneet sekä elämänsä että
persoonallisen onnensa taistellessaan tämän suuren päämäärän puolesta.
Veera oli ihastunut näihin sankareihin ja itkenyt heidän kohtaloaan,
mutta hän ei ollut milloinkaan saanut opastusta siinä, mitä hänen
määrätyllä hetkellä elämästään piti tehdä ollakseen heidän kaltaisensa.

Pitkissä yksinäisissä unelmissaan niinä vuosina, jotka seurasivat
Vasiltseffin poislähtöä ja myöhemmin sattunutta kuolemaa, oli hän
aina ajatellut olevan tärkeintä, jos hän voisi katkoa ne siteet,
jotka lähinnä häntä kahlehtivat, ja päästä siitä pienestä suljetusta
nurkasta, jossa hän eli, suureen, avaraan maailmaan. Hän melkein
kuvitteli mielessään, että nihilistit muodostivat jonkunlaisen hyvin
järjestetyn salaisen seuran, jolla oli selvä ohjelma ja määrätty
työsuunnitelma. Hänen tarvitsi vaan muka tulla Pietariin, joka oli
nihilistisen kiihotuksen ahjo ja kotipaikka, kun hänet heti otettaisiin
tuon suuren, maanalaisen taisteluarmeijan riveihin ja hän saisi
itselleen määrätyn tehtävän, vaikka kuinkakin vaatimattoman.

Näin oli hän koko ajan ajatellut. Ja nyt oli hän Pietarissa, vapaana
menettelemään oman harkintansa mukaan, — mutta ei hän silti ollut sen
viisaampi. Mistä piti hänen saada käsiinsä oikeita nihilistejä? — Siitä
hänellä ei ollut aavistustakaan. Suuri pettymys oli hänelle sekin,
etten minäkään tuntenut keitään sellaisia, ja etten minä edes uskonut,
että sellaista suurta, hyvin järjestettyä, vallankumouksellista
puoluetta oli Venäjällä olemassakaan. Tätä hän ei ollut ottanut
laskuissaan mukaan, hän oli odottanut minulta enempää.

Kuitenkin aluksi ja paremman puutteessa neuvoin minä häntä käymään
luonnontieteellisillä luennoilla naisten korkeakoulussa, joka juuri
silloin oli perustettu Pietariin. Sen hän tekikin, mutta hänellä ei
ollut tieteellisiä taipumuksia. Toveriensakaan kanssa ei hän voinut
sopia oikein hyvin. He olivat suurimmalta osalta iloisia nuoria
tyttöjä, jotka harjoittivat opinnoita sitä varmaa päämäärää silmällä
pitäen, että suorittaisivat mahdollisimman pian tutkinnon saadakseen
sen jälkeen paikan opettajattarina ja pitääkseen huolta itsestään.
Heidän pääasiallinen huomionsa oli nykyään keskitetty opinnoihin,
ja heidän keskustelunsa koskivat melkein yksinomaan professoreita,
luentoja, käytännöllisiä kokeita ja muuta sellaista. He eivät
nähtävästi tunteneet pienimpiäkään "maailman tuskan" oireita. Vapaina
hetkinään he mielellään tulivat yhteen ja huvittelivat parhaan taitonsa
mukaan, ja kun tilaisuus tarjoutui, se on, kun he sattuivat yhteen
miesylioppilasten kanssa, ei jonkunvertainen tanssi ja kiemailu ollut
heille liian halpaa huvitusta.

Tämä ei ollut yhtään mitään yläilmoissa haaveilevalle Veeralle, joka
suri suremistaan maailman kurjuutta ja vääryyttä. Hän oli ystävällinen
tovereitaan kohtaan, antoi köyhimmille heistä rahallista avustusta,
hoiti heitä, kun he sattuivat sairastumaan, mutta hän piti heitä
ymmärtämättöminä lapsina ja loitolla itsestään. Opinnot sellaisinaan
eivät häntä myöskään tyydyttäneet. "Saattaa olla riittävästi aikaa
puuhata tieteellisissä kokeissa, kun kaikki ihmiset ovat onnellisia
ja tärkein työ on suoritettu", oli hänellä tapana vastata aina, kun
minä koetin herättää hänen halunsa tähän suuntaan. "Mutta niin kauvan
kuin meidän ympärillämme kaikkialla ei ole muuta kuin kurjuutta ja
kärsimyksiä, minä en todellakaan käsitä, kuinka ihmistä voi huvittaa
kärpäsen silmän ihaileminen suurennuslasilla, jolla mieltä ylentävällä
aineella meidän hyvä professorimme huvitti meitä kokonaisen tunnin
tänään".

Saatuani selville, kuinka vähän Veeralla oli taipumusta
luonnonhistoriaan, neuvoin minä häntä sen sijaan opiskelemaan
kansantaloutta — mutta yhtä vähäisellä menestyksellä. Kuuluisimmatkin
oppikirjat tässä tieteessä jättivät hänen kylmäksi ja väsyttivät
häntä. Hänestä oli alunpitäen itsestään selvä selviö, joka ei
mitään todistusta kaivannut, että ihmiset voivat tulla vasta sitten
onnellisiksi, kun he jakavat kaikki keskenään ja poistavat kaiken
yksityisomaisuuden, kaiken väärän pakon ja sorron. Mitä sitten maksoi
vaivan riidellä loppumattomasti työpalkoista, korosta, luotosta ja
muista tuollaisista ikävistä, käsittämättömistä asioista, jotka
vaan hämmensivät ihmisen ja vieroittivat hänen ajatuksensa ainoasta
todellisesta päämäärästä. Oikein ajattelevalle olennolle meidän
päivinämme ei kysymys koske sitä: mikä on päämäärä? vaan ainoastaan:
mikä on lyhin sinne johtava tie? Tämä merkitsee, mitä meidän tulee
tehdä saadaksemme Venäjällä aikaan valtiollisyhteiskunnallisen
vallankumouksen? Mutta tähän kysymykseen eivät mitkään
kansantaloudelliset oppikirjat anna vastausta — siis ei maksa vaivaa
niitä lukea.

Näin väitteli Veera. Kaikesta huolimatta, niin ihmeelliseltä kuin se
voi näyttääkin, oli meistä kahdesta tullut sangen hyvät ystävät, se
on, me tapasimme toisemme jotenkin usein ja tunsimme jonkunlaista
persoonallista myötätuntoisuutta toisiamme kohtaan. Koko Veeran
olemuksessa oli omituinen viehätysvoima, jokainen hänen liikkeensä
oli niin miellyttävä ja sopusointuinen, ja ennen kaikkea oli hänen
käytöksessään jotakin niin todellista, teeskentelemätöntä ja
tiedotonta, että minua aina ilahutti hänen seuransa. Mutta minä en
voinut jutella hänen kanssaan asioista, ja minä olin hänen suhteensa
vilpittömästi pahoillani siitä, että hänen ajatuskykynsä oli niin
vaillinaisesti ja niin yksipuolisesti kehitetty, ja että hän oli
niin välinpitämätön kaikista niistä suurista ja jaloista henkisistä
nautinnoista, joita meidän ajanmukainen sivistyselämämme tarjoo.

Hän puolestaan asetti ilmeisesti minut kaikkien muiden tuttaviensa
edelle, mutta hänen oli mahdoton käsittää, kuinka minä saatoin tuhlata
koko elämäni matematiikkaan. Matematiikan harjoittaja ei hänen
silmissään ollut juuri parempi kuin jokin ihmeellinen alkuperäisolio,
jota piintynyt päähänpisto ajeli ratkaisemaan loppumattomasti
laskuopillisia ongelmoita, toiset toisiaan mutkikkaampia ja
tarpeettomampia. Hänelle voidaan tosin antaa anteeksi hänen sokea
kiihkonsa, koska se on viatonta, mutta samalla ei voi olla osottamatta
jonkunlaista ylenkatsetta häntä kohtaan. Me kaksi siis kuljimme ja
katselimme toisiamme jonkinlaisella molemminpuolisella alentuvalla
säälillä, vaikka me siitä huolimatta pidimme toisistamme sangen paljon.

Mutta sitä mukaa kuin aika kului Veeran pääsemättä askeltakaan
lähemmäksi sitä suurta päämäärää kohti, joka hänellä aina oli silmäin
edessä, hän tuli yhä enemmän hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Tämä
tyydyttämätön toiminnan kaipuu alkoi haitata hänen terveyttäänkin.
Hänen poskiensa raitis lämmin väri vaaleni, ja ilme suurissa,
tummansinisissä silmissä tuli päivä päivältä uneksivammaksi ja
kaihomielisemmäksi.

Minä muistan erään kauniin talvipäivän, kun me kävelimme yhdessä
Nevskillä. Taivas oli aivan pilvetön, ja aurinko paistoi hurmaavan
iloisesti ja elähyttävästi. Tuntui melkein siltä, kuin olisi
tultu siihen kimaltelevaan hopeavaltakuntaan, josta saduissamme
niin paljon puhutaan. Kimalteleva hopea hohti suurten myymälöiden
peililasiakkunoissa, kimalteleva hopea narisi meidän jalkojemme alla
ja kimalteleva hopea pyrysi meidän ympärillämme ja tarttui meidän
turkkiemme kauluksiin. Kirkas, kireä talvi-ilma teki kävelijän
raittiiksi ja elämänhaluiseksi. Nevskin suunnattomasta leveydestä
huolimatta saatoimme me ainoastaan hitaasti kulkea eteenpäin, niin
suuri ihmisjoukko ympäröi meitä kaikilta puolilta — miehiä, naisia
ja lapsia suurissa turkeissa ja karvakauluksissa ja ruusuisin
poskin. Kaikki näyttivät he tänäpänä niin terveiltä, iloisilta ja
hyväntahtoisilta.

"Ei, mutta kulkea tällä tavalla kaikkien näiden ihmisten joukossa",
huudahti Veera äkisti, "ja ajatella että minä ehkä tietämättäni,
aavistamattanikaan sivuutan yhden taikka toisen niistä joita etsin.
Ehkä minä juuri tällä silmänräpäyksellä seison vierekkäin jonkun
kanssa, joka voi antaa minulle haluamani tiedot. Ja kulkea sen sijaan
näin välinpitämättömästi ja vieraasti toistensa ohi. Tiedätkös, minä
tunnen oikein halua pysäyttää jokainen ihminen, joka näyttää älykkäältä
ja myötätuntoiselta, katsahtaa häntä suoraan silmiin ja kysyä: oletko
_sinä_ yksi _heistä_?" — "Niin, tee se kaikin mokomin", vastasin minä
tyynesti. "Ota esimerkiksi tuo kaunis upseeri, jolla on kiiltävät,
kullatut olkalaput, taikka tuo nuori soma keikailija tuolla, joka niin
itseensä tyytyväisenä katselee sinua monokelillaan. Etköhän tahtoisi
alkaa heistä — hehän näyttävät niin lupaavilta". Veera kohautti
olkapäitään ja huokasi syvään.

Mutta talven lopulla tapahtui jotakin, joka teki kerrassaan lopun
kaikista hänen huolistaan ja auttoi häntä löytämään juuri ne,
joita hän etsi. Tammikuussa kuiskailtiin miehestä mieheen, että
oli tapahtunut suuria vangitsemisia kaikissa osissa maata, ja että
hallitus oli päässyt erään hyvin järjestetyn, sosialistisen salaliiton
jälille. Nämä huhut saivat pian vahvistuksen, ja virallinen tieto
"Hallituksen sanansaattajassa" ilmoitti kaikille tsaarin uskollisille
alamaisille, että oikeus oli saanut käsiinsä suuren joukon valtiollisia
rikollisia, ja että hallitus aikoi panna oikeudenkäynnin vireille
seitsemääkymmentäviittä syytettyä vastaan.

Tässä täytyy minun muutamalla sanalla koskettaa valtiollista asemaa
Venäjällä tähän aikaan. Senjälkeen kuin Puolan kapina oli kukistettu.
Karakasoff tehnyt epäonnistuneen murhayrityksensä Aleksanteri II:sta
vastaan ja Tschernischevski karkotettu Siperiaan, oli alkanut
verrattain tavattoman tyyneyden ajanjakso. Tosin ei puuttunut nytkään
yhtä vähän kuin ennenkään epäiltäviä henkilöitä, ja yksityiset
vangitsemiset ja hallinnolliset karkoitukset jatkuivat tavallista
tasaista menoaan, mutta ei tapahtunut mitään rajua puhkeamista. Noiden
tiheästi toinen toistaan seuranneiden, jos niin saan sanoa, kulkutaudin
tapaisten murhayritysten aika Aleksanteri II:n henkeä vastaan ei ollut
vielä alkanut. Ulkomailla tapahtuva vallankumouksellinen kiihotuskin
oli huomattavassa määrässä muuttanut luonnettaan.

Oltuaan ennen suunnattuna pääasiallisesti valtiollisiin uudistuksiin,
yksinvallan ja sortohallituksen kukistamiseen, oli se yhä enemmän
tullut tarkoituksiltaan sosialistiseksi.

Sivistyneen, mieleltään vallankumouksellisen nuorison keskuudessa
Venäjällä vallitsi luja vakaumus, että tuskin mitään saatettiin
saavuttaa valtiollisella mullistuksella, niin kauvan kuin kansan
suuri joukko oli vallan kehittymätöntä ja tietämätöntä, ja että sen
vuoksi ainoa oikea menettely olisi levittää ennen kaikkea valistusta
tämän suuren joukon keskuuteen. Mutta voidakseen tämän tehdä täytyi
lähestyä kansaa, täytyi "yksinkertaistua", tulla itse kansaksi.
Juuri tätä suuntaa ja tämän aikakauden ihmisiä kuvaa Turgenjeff niin
mestarillisesti romaanissaan "Murtamatonta maata", ja juuri tähän
verrattain viattomien ja yksinkertaisten valistajain joukkueeseen
kuuluivat nuo edellä mainitut seitsemänkymmentäviisi syytettyä.

Tässä ei ollut kysymys mistään pommi- taikka dynamiitti-yrityksestä;
useimmat olivat parempiin luokkiin kuuluvia nuoria miehiä ja naisia,
joiden varsinainen rikos oli siinä, että he olivat pukeutuneet
työmiehiksi ja hakeneet paikkaa jossakin tehtaassa siinä salaisessa
tarkoituksessa, että herättäisivät tyytymättömyyttä muissa
työmiehissä; moni oli tyytynyt käymään kapakoissa ja muissa julkisissa
paikoissa ja siellä pitämään kapinallisia puheita taikka jakelemaan
vallankumouksellisia kirjoituksia. Mutta tottumattomia kun he olivat
kansan kieleen ja ajatustapaan, he olivat enimmäkseen suorittaneet
tehtävänsä niin taitamattomasti, että tehtaanomistaja taikka kapakan
isäntä taikka talonpojat itse antoivat heidät ilmi ja he joutuivat
poliisin käsiin.

Mutta vaikka siis käytännölliset tulokset heidän vallankumouksellisesta
toiminnastaan olivat olleet peräti vähäpätöisiä, päätti hallitus
yhdellä iskulla tehdä lopun koko historiasta. Vangittiin niin
monta valistajaa kuin käsiin saatiin — (tullakseen epäillyksi ja
vangituksi tarvittiin ainoastaan, että oli jossain julkisessa paikassa
näyttäytynyt työmieheksi pukeutuneena, vaikka tosiasiallisesti kuului
korkeampaan yhteiskuntaluokkaan) — ja heidät lähetettiin kaikki
Pietariin. Siitä huolimatta etteivät useimmat heistä edes tunteneet
toisiaan nimeltä, tehtiin asia yhteiseksi heitä vastaan ja heidät
yhdistettiin yhteisen syytteen alaisiksi. Hallitus päätti osoittaa
ankaruutta, mutta oikeutta; syytetyt piti tosin tuomittaman eräässä
hallituksen asettamassa erikoisessa komissioonissa, eikä juryssä, kuten
tapana on muissa paitsi valtiollisissa jutuissa, mutta jokaisella
heistä tuli olla oikeus hankkia itselleen asianajaja ja oikeudenkäynti
oli oleva julkinen.

Nyt on itse asiassa valtiollinen oikeudenkäynti paras mahdollinen
keino vallankumouksellisen mielialan levittämiseksi sellaisessa maassa
kuin Venäjä, jossa välimatkat ovat pitkiä, persoonalliset yhtymiset
asukasten kesken eri maakunnissa niin vaivalloisia ja kaikki julkinen
keskustelu sanomalehdissä valtiollisista ja yhteiskunnallisista
aineista ankarasti kiellettyä. Tavallisissa oloissa on nihilisteille
kaikkea muuta kuin helppoa päästä kosketukseen hengenheimolaistensa
kanssa. Heidän täytyy esiintyä erittäin varovasti sekä puheessa että
toiminnassa ollakseen herättämättä poliisin epäluuloja, he eivät voi
selittää mielipiteitään sanomalehdissä eikä julkisissa kokouksissa, ja
salaisten kirjoitusten levittämisessä on niin suuri vaara ja vaikeus,
että sitä tuskin milloinkaan voi tehdä missään suuremmassa määrässä.
Moni nuori ihminen olisi sen vuoksi saanut Veeran tavoin kulkea
vuosikausia ja haaveilla vallankumouksellisia ihanteita, saamatta
tilaisuutta vallankumoukselliseen toimintaan, ellei valtiollisia
oikeusjuttuja silloin tällöin olisi viritetty ja näyttänyt syrjäisille,
minne heidän tuli kääntyä löytääkseen todellisia nihilistejä. Syytetyt
herättävät melkein aina myötätuntoa hyvin laajoissa piireissä; itse
istuivat he tosin lukkojen ja telkien takana, niin ettei heidän
kanssaan voi päästä suoranaiseen yhteyteen, mutta heillä on aina
ystäviä ja sukulaisia, joilla jotenkin suurella varmuudella voidaan
olettaa olevan heidän mielipiteensä. Nämä voidaan hakea esille,
näille voidaan osoittaa myötätuntoa, ja tämmöisissä olosuhteissa
tullaan helposti ystäviksi keskenään, tuetaan ja kiihotetaan toisiaan
molemmin puolin uuteen toimintaan. Näin käy useimmissa tapauksissa, ja
jokaisen valtiollisen oikeusjutun jälkeen voidaan sanoa, kuten laulussa
kerrotaan, "että jokainen, joka tehdään työhön kelvottomaksi, saa heti
kymmenen tilalleen".

Näin kävi Veerankin. Ensi hetkestä lähtien, kun oikeudenkäynti tuli
puheeksi, ei hän voinut muuta ajatella. Hän tutki ahkerasti jokaista
"Hallituksen sanansaattajan" numeroa, joka siitä jotakin sisälsi, hän
opetteli ulkoa kaikkien syytettyjen ja heidän asianajajainsa nimet,
eikä viipynyt kauvan, ennenkuin hän hankki itselleen tilaisuuden päästä
persoonalliseen yhteyteen asianomaisten perheiden kanssa. Nyt aukeni
niin laaja ala hänen toiminnalleen, kuin hän suinkin saattoi toivoa.
Monella syytetyllä oli omaisia, joiden koko toimeentulo riippui heistä,
75 perheessä vallitsi suru ja epätoivo. Nyt oli Veeralla riittävästi
ihmisiä lohdutettavana ja hoidettavana; nyt saattoi hän tuntea ylpeyttä
siitä, että teki jotakin todellista hyötyä elämässään, ja nyt pääsi
hän myös sellaisten henkilöiden kanssa kosketukseen, jotka olivat
täydelleen samanmielisiä hänen kanssansa.

Minun tarvinnee tuskin mainita, ettei hän enää välittänyt luennoilla
käymisestä, sillä hänen uudet ystävänsä saivat kaiken hänen aikansa,
ja että hänen käyntinsä minun luonani tulivat yhä lyhyemmiksi ja
harvinaisemmiksi. Tavallisesti poikkesi hän sisään ainoastaan
silmänräpäykseksi pyytääkseen minulta jotain palvelusta jonkun
suojattinsa hyväksi. Milloin oli kysymyksessä kerätä hiukan rahaa
perheelle, joka oli äärimmäisessä puutteessa perheen huoltajan tultua
vangituksi, milloin taas oli kysymyksessä jonkun syytetyn lapset, jotka
piti toimittaa johonkin hyväntekeväisyyslaitokseen, milloin jälleen oli
pyydettävä jotakuta kuuluisaa asianajajaa ottamaan toimekseen vankien
puolustuksen — sanalla sanoen, Veeralla oli täysi työ sekä itsensä että
muiden tähden.

Huhtikuun lopulla oli kaikki valmistavat tutkimukset loppuun
suoritettu, ja julkinen oikeudenkäynti alkoi. Kello kuudesta aamulla
seisoi tiheään pakkautunut väkijoukko sen raatihuoneen edustalla, jossa
juttua piti käsiteltämän. Ainoastaan ne, jotka olivat varustettuja
erityisillä pääsykorteilla, pääsivät itse istuntosaliin, mutta suuri
joukko vähemmän onnellisia, jotka eivät olleet voineet hankkia
itselleen sellaisia, tahtoivat joka tapauksessa oleskella niin lähellä
näytelmäpaikkaa kuin mahdollista saadakseen tuoreita tietoja.

Neljännestä vailla kymmenen avattiin portit, ja me onnelliset, joilla
oli pääsyliput, saimme marssia suureen saliin kahden santarmirivin
välissä, jotka tarkkaan ja epäluuloisesti tutkivat meidän kasvojamme
ja ottivat selvän siitä, oliko meillä oikeutta päästä sisään,
Muutamissa silmänräpäyksissä oli suuri, pimeä istuntosali täynnä
ihmisiä. Jo ensi silmäyksellä saattoi havaita, että yleisö jakautui
kahteen erilaiseen, jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Toiseen
kuuluivat välinpitämättömät katselijat, jotka olivat tulleet sinne
uteliaisuudesta ja katselivat kokonaisuutta kuin huvittavaa ja
jännittävää näytelmää. Nämä olivat yleensä korkeampisäätyisiä,
sillä, kuten sanottu, pääsykortin saantiin vaadittiin erikoista
luotettavuutta, ja ne virastot, jotka olivat saaneet toimekseen niiden
jakamisen, olivat saaneet ankaran määräyksen olla päästämättä keitään
muita kuin täysin taattuja henkilöitä sisään. Tämän ryhmän naiset
olivat melkein kaikki jo sivuuttaneet ensimäisen nuoruutensa; he olivat
pukeutuneet tummiin väreihin, sillä hyvä aisti vaati, että heidän tuli
olla tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta samalla kertaa ilmaisi heidän
pukunsa silmään pistävää hienoutta. Useimmat heistä olivat ottaneet
kiikarin mukaansa, ettei heiltä jäisi näkemättä yksikään piirre
siitä tavattomasta näytelmästä, joka piti heidän silmäinsä edessä
esitettämän, ja jonka vuoksi he olivat rikkoneet tapansa, nousseet
näin aikaiseen ylös ja sekaantuneet tavallisen yksinkertaisen väen
joukkoon. Herrain keskuudessa olivat univormut lukuisammat, ja siellä
vallitsi sellainen loisto ja ritarimerkkien ja tähtien runsaus kuin
kirkkaimmalla talviyön taivaalla. Ensimäisellä silmänräpäyksellä näytti
jonkunlainen raskaus, jonkunlainen juhlallisuuden tunnelma painavan
leimansa läsnäolijoihin. Mutta vähitellen nähtiin tuttuja, vaihdettiin
tervehdyksiä, herrat tulivat niiden naisten luokse, jotka he tunsivat,
ja tarjoutuivat hankkimaan heille paremman paikan, syntyi keskustelua,
aluksi kuiskailevaa ja hillittyä, mutta sitten yhä äänekkäämpää
ja vilkkaampaa. Ellei olisi ollut yksinkertaisia puupenkkejä,
valkeiksi rapattuja, alastomia seiniä ja suuria, pikkuruutuisia
verhottomia akkunoita, olisi melkein luullut olevansa jossakin
seurustelutilaisuudessa.

Toisen ryhmän muodostivat syytettyjen sukulaiset ja lähimmät ystävät,
joilta ei oltu voitu pääsyä kieltää. Laihat, surulliset kasvot,
puutteelliset pukineet, synkkä, tuskallinen äänettömyys, kuumeen
tapaisesti jännittyneet katseet, herkeämättä suunnattuina siihen
oveen, josta syytettyjen piti tuleman — kaikki täällä osoittaa, kuinka
hirmuisen todellista ja kamalaa tämä on, tämä näytelmä, jota kaikki
istuvat odottamassa.

Kello kymmenen aukeavat perä-ovet ja oikeus astuu sisään. Tuomareita
on luvultaan kaksitoista, kaikki senaatin jäseniä ja vanhanpuoleisia
miehiä. Useimmilla heistä on useampia arvomerkkejä rinnassa kuin
hiuskarvoja päässä; kuitenkin voidaan heidän joukossaan erottaa
kaikki väliasteet komeasta, itsetietoisesta valtiomiehestä, jonka
voidaan sanoa tuskin sivuuttaneen keski-ijän, hapuilevaan ukkoon
asti lerpattavine alahuulineen ja sammuneine katseineen. Kun he
hitaasti ja arvokkaasti olivat asettuneet paikoilleen punaisiin,
shakilla päällystettyihin nojatuoleihin, avataan toinen ovi, ja
seitsemänkymmentäviisi syytettyä tuodaan sisään, kukin kahden santarmin
saattamana.

Kuinka ihmeellisiä rikollisia! Tosin näyttävät useimmat heistä
hirmuisesti kärsineiltä ja laihtuneilta, mutta kuinka nuoria he
ovat, pelkkiä lapsia kaikki tyyni! Vanhimmalla on vielä pitkältä
kolmekymmenluvulle, ja nuorin on parahiksi täyttänyt kahdeksantoista
vuotta. Heidän on ollut pakko hankkia uudet vaatteet oikeudenkäyntiin,
jonka vuoksi heissä on juhlallisuuden leima. Monet nuorista tytöistä
ovat oikein kauniita; tämän ratkaisevan silmänräpäyksen jännitys
panee heidän silmiinsä tavattoman, kuumeen tapaisen loisteen ja
levittää heidän kuihtuneille poskilleen helakan punan. Kaikki nämä
nuoret miehet ja naiset ovat pitkiä kuukausia istuneet yksinään ja
hyljättyinä ahtaissa kopeissaan, ja kun he nyt astuvat suureen saliin
ja saavat nähdä toinen toisensa, saavat nähdä omaisensa katselijain
joukossa, valtaa heidät lapsellinen, vastustamaton ilo. He unohtavat
aseman hirvittävän vakavuuden, he unohtavat tuomion, joka muutamien
tuntien kuluttua on heistä julistettava ja moneksi, pitkäksi vuodeksi
riistävä heiltä kaiken elämän ilon, he unohtavat kaikki, kaikki —
he ainoastaan tuijottavat toisiinsa hellin, ihastunein katsein, ja
santarmien vastarinnasta huolimatta onnistuu heille tarttua toistensa
käsiin ja vaihtaa muutamia sanoja. Nähdessään nuo kauvan kaivatut,
rakkaat kasvonpiirteet menettävät heidän ystävänsäkin katselijain
joukossa kaiken mielenmalttinsa ja he hyökkäävät ilosta huutaen
aitauksen luokse, joka erottaa syytettyjen penkit muusta salista. Se
oli hetki, jota minä en luule kenenkään läsnäolijan voivan unohtaa
koko elämässään. Nuo välinpitämättömät hienot naisetkin ja herrat
näyttävät joutuvan tämän odottamattoman nuorekkaan mielenpurkauksen,
harkitsemattoman innostuksen valtaan, ja heidän myötätuntoisuutensa
kääntyy äkisti, vaikkakin vaan hetkellisesti, syytettyjen puolelle.
Kun he ovat päässeet jälleen kotiin ja ennättäneet tyyntyä, he
ehkä häpeävät annettuaan tämmöisen itseensä vaikuttaa, mutta tässä
tilaisuudessa he eivät voi vastustaa yleistä ihastumista, monet
ylhäiset naiset vilkuttavat nenäliinojaan inhotuille nihilisteille.

Kuitenkin, tätä kestää ainoastaan muutamia minuutteja. Santarmien
onnistuu pian palauttaa järjestys ja sijoittaa kukin syytetty
määrätylle paikalleen. Jutun käsittely alkaa.

Yleinen syyttäjä astuu esille lukemaan syytöskirjelmäänsä. Mutta
huolimatta sen kauheasta tärkeydestä ja merkityksestä heille, eivät
vangit kuuntele hänen kaunopuheliasta esitystään, he katselevat
ainoastaan katselemistaan toisiaan ja koettavat silmillään sanoa
toisilleen kaiken sen, jota he eivät saa lausua sanoilla. Ja huolimatta
kaikista kärsimyksistään, huolimatta kauhuista, jotka heitä lähimmässä
tulevaisuudessa odottavat, ei mikään syyttäjä maailmassa voi estää
heitä tällä lyhyellä silmänräpäyksellä tuntemasta itseään onnellisiksi
ja voitosta ylpeiksi.

Yleinen syyttäjä on vielä nuori mies, joka kaikin voimin
tahtoo nopeasti ja varmasti ylentyä alallaan; — ja onkin hänen
kaunopuheisuutensa suorastaan valtava. Lähes kaksi tuntia ponnistelee
hän saadakseen esille mitä kamalimman ja pelottavimman kuvan
vallankumouksellisesta liikkeestä Venäjällä. Kaikki syytetyt jakaa
hän ryhmiin ja alaosastoihin yhtä nopeasti ja varmasti, kuin kasvien
tutkija jakaa kuivuneet kasvit kasviossaan sukuihin ja lajeihin.
Jokaista ryhmää vastaan tähtää hän erikoisen syytöksen ja esittää
heidän rikoksensa kirkkain räikein värein; mutta syytettyjen joukossa
on varsinaisesti viisi, jotka hän on valinnut kaunopuheliaisuutensa
teräväkärkisinten nuolien uhreiksi. Kaksi heistä on nuoria tyttöjä,
toinen vielä melkein lapsi, jolla on kapeat, kalpeat kasvot ja
haaveksivat harmaansiniset silmät; hän on erään korkean virkamiehen
tytär ja häntä suorastaan epäjumaloivat hänen toverinsa, jotka
ovat antaneet hänelle lisänimen "pyhimys". Toinen tytöistä näyttää
vähän vanhemmalta ja kuuluu ilmeisesti paljoa yksinkertaisempiin
yksilöihin. Hän on jokseenkin karkearakenteinen, ja hänen leveissä,
litteissä kasvoissaan, joissa ei ole yhtäkään jälkeä kauneudesta,
on järkähtämättömän yksipäisyyden ja sokeimman kiihkon leima. Nuo
kolme miestä ovat: tavattoman älykkään näköinen nuori työläinen, joka
nihilistien on onnistunut kääntää mielipiteisiinsä, koulunopettaja,
jonka keuhkotauti nähtävästi on viimeisellä asteellaan, ja
lääkintätieteen ylioppilas, Pavlenkoff, juutalaista syntyperää.

Erittäin tätä viimeksi mainittua pitelee syyttäjä pahoin. Kun
hänen vuoronsa tulee, ei hän enää voi hillitä katkeruuttaan. Hän
kuvaa hänet jonkinlaiseksi Mefistofeleeksi. Kaikki muut syytetyt
ovat tosin mitä vaarallisimpia pahantekijöitä, joita yhteiskunnan
puhtaan itsesäilyttämisvaiston kannalta ei tule sietää riveissään,
mutta heihin nähden on kuitenkin olemassa se lieventävä asianhaara,
että he itse uskovat saarnaamiinsa mielettömiin ja turmiollisiin
oppeihin. Mutta ei edes tätä voida lukea Pavlenkoffin hyväksi;
hänelle on vallankumouksellinen käännytystoimi ainoastaan keino
päästä itse kohoamaan ja vetää kaikki muut alas lokaan. Luonto on
antanut hänelle tavallista paremman ymmärryksen, mutta tätä hyvää
lahjaa on hän käyttänyt ainoastaan omaksi ja toisten vahingoksi.
Seuraten ranskalaisten asianajajani esimerkkiä alkaa syyttäjä sen
jälkeen esittää kuvausta Pavlenkoffin elämästä hänen aikaisimmasta
lapsuudestaan lähtien. Hän maalaa hänet kunnianhimoiseksi pojaksi,
joka kasvaa köyhässä, tuskin kunnioitettavassa juutalaisperheessä.
Hänen vanhemmillaan itsellä ei ollut mitään siveellisiä periaatteita,
joita he olisivat voineet istuttaa lapsiinsa vastustaakseen heidän
huonoja vaistojaan. Muuan rikas juutalainen kauppias, joka oli
huomannut pienen Samuelin sukkelaksi ja hyvälahjaiseksi ja oli sen
vuoksi häneen mielistynyt, kustansi hänen opintonsa. Näitä hoiti hän
kiitettävästi ja varttui yhä enemmän tieteissä, samalla kuin hänen
siveellinen ihmisensä taas pysyi yhtä raakana ja kehittymättömänä kuin
ennenkin. Suoritettuaan kokelastutkinnon pääsi hän lääketieteelliseen
laitokseen, joka on tavaton menestys köyhälle juutalaispojalle, jonka
sisarukset juoksentelivat paljain jaloin ja ryysyisinä pitkin katuja.
Mutta sen sijaan että olisi kiittänyt kaikessa nöyryydessä Jumalaa ja
hyväntekijäänsä tästä onnesta, havaittiin Pavlenkoffissa laitoksella
ainoastaan mitä hurjinta katkeruutta kaiken sen puutteen ja kaikkein
niiden nöyryytysten vuoksi, joita hän lapsena oli kärsinyt, ja mitä
leppymättömintä vihaa kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin
hänellä. Ymmärryksensä suuria lahjoja ja teräväpäisyyttään käytti hän
saadakseen itselleen vaikutusvaltaa toveriensa yli, joista useimmat
olivat parempien miesten lapsia, ja johdattaakseen heitä rikollisiin,
turmiollisiin juonitteluihin. — Tähän tapaan pitkitti syyttäjä
pitkittämistään ja lopetti puheensa vaatimalla oikeuden koko ankaruutta
Pavlenkoffiin nähden, sillä sellaisia kohtaan ei saa mitään sääliä
löytyä.

Syyttäjän tulisen puheen kestäessä oli minulla hyvää aikaa tutkia
tarkoin Pavlenkoffin kasvojen piirteitä. Jossakin suhteessa oli hän
huomattavin tovereidensa keskuudessa. Hän näytti toisia vanhemmalta
ehkä ei niin paljon vuosiin kuin kehitykseen nähden, hänessä ei
ollut jälkeäkään lapsellisesta kokemattomuudesta, jota useimmissa
toisissa saattoi havaita. Hänen tummakkaat, jotenkin vahvasti
juutalaispiirteiset kasvonsa näyttivät tavattoman älykkäiltä, ja
saattoipa niitä sanoa kauneiksikin; mutta suun yläpuolella oli katkera,
ilkkuva ja samalla kertaa aistillinen piirre, jonka ohessa paksut,
helakanpunaiset huulet muodostivat epämieluisan vastakohdan kasvojen
hienolle ja jalolle yläosalle. Sitäpaitsi oli hänellä pahana tapana
rypistää silloin tällöin hermostuneesti otsaansa ja samalla napsutella
sormirustojaan, joka oli erittäin ärsyttävää. Hän oli kaikista
syytetyistä ainoa, joka ei osoittanut mitään erikoista liikutusta
tuomiosaliin tullessaan; ehkä oli hän samalla se ainoa, joka ei siellä
nähnyt yksiäkään rakkaita kasvoja, ei yhtäkään hellää, itkettynyttä
silmäparia. Syyttäjän puheen aikana seurasi hän tarkoin hänen jokaista
sanaansa ja kirjoitti silloin tällöin jotakin pieneen muistikirjaansa,
mutta pysyi koko ajan kummallisen levollisena, silloinkin, kun syyttäjä
kiivaimmin häntä ahdisti. Ellei olisi ollut noita edellä mainittuja
hermostuneita rypistyksiä, jotka kerta toisensa perästä levisivät hänen
kasvoilleen, olisi luullut, että hän tosin oli tarkkaavainen, mutta ei
millään tavoin persoonallisesti asiassa oleva kuuntelija.

Kun syyttäjä oli lopettanut, pidettiin puolen toista tunnin väliaika.
Syytetyt vietiin pois salista, tuomarit ja asianajajat kiiruhtivat
syömään aamiaista, ja yleisökin poistui läheisiin ravintoloihin.
Sitten jatkettiin oikeudenkäyntiä. Nyt oli asianajajain vuoro esiintyä
puolustuspuheineen. Valtiollisen rikollisen asianajajana oleminen on
jokseenkin arkaluontoinen tehtävä Venäjällä; tosin tarjoo valtiollinen
oikeudenkäynti erinomaisen tilaisuuden suosion saavuttamiseksi, mutta
jos pitää puheensa liian tulisen ja vakuuttavan, joutuu helposti
epäiltäväksi hallituksen silmissä, ja joskus on tapahtunut, että
oikeudenkäynnin loputtua se taikka tämä asianajaja, joka on osoittanut
liiallista intoa, on hallinnollista tietä karkoitettu Pietarista. Mutta
asianajajain suureksi kunniaksi täytyy minun sanoa, että vaarasta
huolimatta heidän joukossaan aina löytyy miehiä, jotka mielellään
antautuvat syytettyjen palvelukseen, ja tavallisesti kieltäytyvät he
ottamasta mitään korvaustakaan vaivastaan. Niin oli laita tässäkin.
Useimmat heistä suorittivat tehtävänsä lämmöllä. He eivät koettaneet
vapauttaa syytettyjä siitä syytteestä, että he olivat ottaneet
osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen, mutta he esittivät heidän
toimintansa perusteet kauneimmassa ja jaloimmassa valossa ja selittivät
heidän oppijärjestelmänsä mitä kaunopuheliaimmalla tavalla, lausuen
puheessaan asioita, joita olisi ollut mahdoton julkisesti esittää,
missään muussa tilaisuudessa. Oikeuden puheenjohtaja koetti useita
kertoja hillitä heitä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoivat he
taasen samaan tapaan.

Mieliala kuulijain joukossa tuli hetki hetkeltä yhä suosiollisemmaksi
syytettyjä kohtaan. Kaikkein useimmat hienommasta seurapiiristä, jotka
olivat tulleet tänne uteliaisuudesta, eivät olleet koskaan ennen
ajatelleet vakavasti näitä kysymyksiä. Heidän ajatuskykynsä oli yhtä
hidas ja yksipuolisesti kehittynyt kuin Veeran, vaikka vastakkaiseen
suuntaan. Samalla tavoin kuin Veera piti itsestään selvänä, että
sosialismi oli yhteiskuntakysymyksen ainoa ratkaisu, olivat nämä
ylhäiset naiset ja herrat tähän asti pitäneet selvänä, että kaikki
nihilistiset aatteet olivat sulaa mielettömyyttä, ja kun he nyt saivat
kuulla näitä aatteita ja oppeja kaunopuheliaasti seliteltävän; kun he
saivat nähdä, että nuo kammotut nihilistit itse asiassa eivät olleet
mitään hirviöitä, vaan nuoria, onnettomia, uhrautuvia ihmisiä, niin
oli se heistä kuin ilmestys, ja he kääntyivät suorastaan vastakkaiseen
mielipiteeseen. Se ylimielinen, keveästi ilkkuva sävy, joka alussa
oli tämän yleisön osan tunnusmerkkinä, oli kadonnut täydellisesti ja
sijaan oli tullut alituisesti kasvava jännitys, joka melkein uhkasi
puhjeta täyteen innostukseen. Ainoastaan tuomarit istuivat hiljaa ja
järkähtämättöminä paikoillaan antamatta asianajajain kaunopuheisuuden
itseensä vaikuttaa. He olivat saaneet ohjeensa etukäteen, ja heidän
kasvoillansa pysyi koko ajan välinpitämätön ylimielisyyden ilme, kuin
olisivat he tahtoneet sanoa: "Eikö tämä ikävä, hyödytön lörpötys sitten
milloinkaan lopu?"

Tuli ilta, ja puheenjohtaja selitti istunnon täksi päiväksi loppuneen.
Seuraavana aamuna pitkittyi oikeudenkäynti ja jatkui näin neljänä
seuraavana päivänä. Yleisön mielen kiintymys syytettyjä kohtaan ei
väsähtänyt, vaan päin vastoin yltyi päivä päivältä. Viimeisimpiä
ja vaikuttavimpia puheita oli se, jonka Pavlenkoff piti. Hänellä
oli tosin ollut asianajaja, kuten toisillakin, mutta hän tahtoi
kuitenkin käyttää laillista oikeuttaan ja puhua itse puolustuksekseen.
Puhtaasti teknillisessä suhteessa oli hänen esityksensä tosin paljoa
vähäpätöisempi kuin monien muiden, mutta juuri yksinkertaisuudellaan
ja alkuperäisyydellään teki se sitä suuremman vaikutuksen. Hän lopetti
jotenkin tällä tavalla:

"Yleinen syyttäjä on sanonut teille, että minä olen köyhä, kurja
juutalainen, ja hän on sanonut totuuden. Mutta juuri sen vuoksi minä
tiedän, miltä tuntuu olla köyhä, kurja ja kuulua ylenkatsottuun
kansaan, minulla on lämmin myötätunto kaikkia niitä kohtaan, jotka
kärsivät ja joita sorretaan; juuri sen vuoksi tahtoisin minä
ponnistella poistaakseni kaiken köyhyyden, kaiken kurjuuden ja sorron
maan päältä. Ja kun minä havaitsin, etten minä saisi mitään aikaan
julkisesti toimimalla, ryhdyin minä kaikkiin tarjona oleviin keinoihin,
kysymättä, olivatko ne laillisia vaiko eivät. Yleinen syyttäjä sanoo
myöskin, että minua täytyy sen vuoksi, että olen aina ollut köyhä ja
ylenkatsottu, rangaista ankarammin kuin muita. No hyvä, tehköön hän
pahimpansa! Minä en ole kerjäävä armoa, sillä minä kuulun kansaan, joka
on osoittanut, että se voi sietää ja kärsiä paljon!"

Kun kaikki asianajajat olivat lopettaneet puheensa, poistui oikeus
harkitsemaan rangaistusta, joka kuhunkin syytettyyn oli sovellutettava.
Suurin osa kuulijoita pysyi paikoillaan salissa odottaen jännityksessä
tuomiota, joka muutamain silmänräpäysten perästä piti julistettaman.

Noin tunnin kestäneen neuvottelun jälkeen palasi tuomioistuin, ja
presidentti alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukea tuomiota. Syytettyjen
luku oli niin suuri, että viipyi melkein kolme neljännestuntia, ennen
kuin hän pääsi loppuun. Useimmat heistä karkotettiin, kukin suurempaan
taikka pienempään rikollisuuteensa katsoen, joko Siperiaan taikka
Europan Venäjän läheisempiin taikka kaukaisempiin osiin. Mutta viisi
syyllisintä, joista äsken puhuin, tuomittiin pakkotyöhön viidestä
kahteenkymmeneen vuoteen; Pavlenkoff sai luonnollisesti ankarimman
rangaistuksen; kaksikymmentä vuotta pakkotyötä, osakseen.

Hallituksen kannalta täytyi tätä tuomiota, joka määräsi rangaistustyötä
ainoastaan viidelle seitsemästäkymmenestäviidestä syytetystä, katsoa
sangen lieväksi; ennen oikeudenkäyntiä oli oikeastaan valmistauduttu
paljoa pahempaan. Mutta kokoontuneen kuulijakunnan mielestä oli tämä
tuomio musertava isku. Niinä viitenä päivänä, jotka oikeudenkäynti oli
kestänyt, oli eletty syytettyjen elämää, oli opittu heistä tuntemaan
itse kukin persoonallisesti, oli saatu katsahtaa heidän sisälliseen
ihmiseensä, eikä nyt yhtäkkiä voitu tulla välinpitämättömäksi
heidän vastaisesta kohtalostaan, ei voitu kuulla heidän tuomiotansa
kuin jotakin välttämätöntä ja luonnollista, kuten on laita, kun
sanomalehdistä luetaan tuon taikka tämän vieraan ihmisen surullisesta
perikadosta.

Kun puheenjohtaja oli lopettanut, vallitsi kiusallinen, haudan
kaltainen äänettömyys koko salissa; ainoastaan sieltä täältä kuului
tukahutettu nyyhkytys. Minä katsahdin sattumalta Veeraan; hän seisoi
nojautuneena erästä pylvästä vasten, kalpeana kuin kuolema, ja hänen
pyöreiksi auenneet silmänsä tuijottivat eteensä niin ympäristöstään
eronneina ja ihastuneina, että minä olen jotakin sellaista nähnyt
ainoastaan marttyyrien ja henkiennäkijäin kuvissa.

Hitaasti ja äänettöminä alkoivat katselijat poistua salista. Ulkona
vallitsi niin ihana kevätilma kuin ajatella taitaa. Vesi tippui
kaikilta katoilta, ja pitkin käytäviä kohisi vallattomia puroja
sulanutta lunta, joka oli uhitellut kaikkia talonmiehen ponnistuksia
sen poisluomiseksi. Ihana, leppeä kevätilma tuntui kaksinkerroin
suloiselta ja virkistävältä kaikkien niiden epäterveellisten
huurujen jälkeen, joita oli hengittänyt raatihuoneen salissa. Koko
oikeudenkäynti tuntui nyt kamalalta painajaiselta — oli vaikeata uskoa
todeksi, mitä äsken oli saanut nähdä ja kuulla. Ilkeän näköhäiriön
tavoin oli yhä vielä silmissä kuva noista kahdestatoista vanhasta,
voimattomasta ukosta, jotka omalta osaltaan jo olivat tyhjentäneet
kaiken, mitä elämällä on tarjottavana, ja jotka tyyninä ja itseensä
tyytyväisinä olivat lausuneet tuon surullisen tuomion — tämän
tuomion, joka riisti kaiken elämänilon seitsemältäkymmeneltäviideltä
kukoistavalta olennolta, joille elämä vielä olisi saattanut muodostua
ihanaksi, jos he vain olisivat saaneet elää niin kuin tahtoivat.

10.

Useita viikkoja kului Veeraa näkymättä taikka hänestä mitään
kuulumatta. Minä puolestani olin alituisesti aikeissa mennä häntä
tervehtimään, mutta kuinka olikaan, minulla ei ollut koskaan aikaa.

Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun minulla oli päivällisvieraita ja
me juuri olimme nousseet pöydästä, aukeni äkisti ovi, ja Veera astui
saliin. Mutta, suuri Jumala, mikä hänen on? Mikä muutos! huudahdin
minä itsekseni nähdessäni hänet. Hän oli kuin uusi loistopainos
kultaniteessä ja velinpaperilla entisestä Veerasta. Hän oli koko talven
käynyt kuluneessa, mustassa hameessa, joka soveltui huonosti ja oli
kuositon, oikea nunnakaapu, joksi minä sitä leikilläni sanoin, ja nyt
esiintyy hän äkisti somassa, muodikkaasti ommellussa vaaleansinisessä
suvipuvussa kaukaasialaisine hopeavöineen uumalla. Tämä vaatetus
puki häntä erinomaisesti, ja hän näytti siinä vähintäin kuusi vuotta
nuoremmalta. Mutta ainoastaanko puku aiheutti tämän merkillisen
muutoksen hänen ulkomuodossaan? Hän näytti aivan säteilevän ja voitosta
riemuitsevan. Poskilla hehkui lämmin puna, ja tummansiniset silmät
suorastaan syöksyivät tulta. Minä tiesin entuudestaan, että Veera
oli kaunis, mutta että hän oli tuollainen kaunotar, sitä en ollut
kuitenkaan koskaan aavistanut.

Useimmat vieraistani näkivät hänet nyt ensi kertaa, ja astuessaan
saliin herätti hän sen vuoksi suunnatonta huomiota. Ei viipynyt
montakaan minuuttia, ennenkuin kaikki olivat hänen ympärillään; hänen
tavaton kauneutensa hurmasi toisia naisiakin. Kaikissa edellisissä
tilaisuuksissa, kun Veera odottamatta oli tullut luokseni ja tavannut
luonani vieraita henkilöitä, oli hän arkana vetäytynyt johonkin
nurkkaan, ja mahdotonta oli ollut saada häneltä sanaakaan. Ujona
luonteeltaan vältti hän vaistomaisesti kaikkia uusia tuttavuuksia,
joista hän etukäteen saattoi aavistaa, etteivät ne olleet
myötätuntoisia hänen ihanteilleen. Mutta tänään oli toisin. Veera
näytti olevan tavattoman armollisessa ja hyväntahtoisessa mielentilassa
ja osoitti ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kaikkia kohtaan. Oli
kuin suuri ilo olisi hänessä kuohunut ja niin täyttänyt koko hänen
olentonsa, että se virtasi hänen ympäristöönsäkin.

Hän ei ollut koskaan voinut kärsiä kohteliaisuuksia kauneutensa
johdosta, mutta sellaisetkin otti hän nyt tyynesti vastaan, osoittaen
olevansa siitä hiukan mielissäänkin ja torjuen ne leikkisästi
itsestään, niin iloisesti, nopeasti ja sattuvasti, että minä ihmetellen
ainoastaan tuijotin häneen. Mistä sai hän kaiken tämän? Osoittihan hän
sekä hienoston tapoja, sukkeluutta että keikailua. Siinäpä nähdään,
kuinka veren ääni aina ilmaisee itsensä, ajattelin minä. Niin nihilisti
kuin hän onkin ja tahtoo olla, pistää kuitenkin äkisti hienoston nainen
esiin!

Mutta tämä tavaton ilmiö ei kestänyt kauan. Veeran eloisuus loppui
tuota pikaa, hänen puheliaisuutensa tyrehtyi, ja hänen silmiinsä tuli
väsynyt, hiukan ylenkatseellinen ilme. Täysikasvuiselle ihmiselle
sattuu joskus, että hän jonkun ylenmääräisen onnen huumaamana, josta
hän on tullut osalliseksi ja jonka hän yksin tuntee, äkisti antautuu
leikkimään lasten kanssa ja jonkun hetken riehuu, juoksee ja huutaa
pahemmin kuin kukaan heistä, mutta sitten yhtäkkiä väsyy kaikkeen, kun
pienokaiset juuri parahiksi ovat leikkiin innostuneet, eikä silloin
tiedä, kuinka hän heistä pääsisi, juuri näin näytti minusta Veeran
laita nyt olevan.

"Eivätkö sinun vieraasi pian mene? Minun täytyy puhua vakavasti
kanssasi", kuiskasi hän minun korvaani.

Onneksi rupesivat vieraat pian tekemään poislähtöä, ja sali tyhjeni
vähitellen.

"Mikä sinun on, Veera? Minä en tunne sinua enää?" kysyin minä heti kun
olimme jääneet yksin.

Vastauksen asemasta näytti Veera minulle vasemman kätensä nimetöntä
sormea, jossa minä nyt vasta suureksi kummakseni keksin sileän
kultasormuksen.

"Oletko sinä kihloissa, Veera?" huudahdin minä.

"En, jo naimisissa. Kello kaksitoista tänään vietettiin hääni".

"Veera, mitä tämä merkitsee? Missä sitten on miehesi?" kysyin minä
vallan ällistyneenä.

Lempeä, onnellinen hymy levisi Veeran kasvoille. "Minun mieheni on
vankeudessa. Minä olen naimisissa Pavlenkoffin kanssa".

"Sinä lasket leikkiä! Tunsitko hänen entuudestaan? Missä olette tulleet
tutuiksi?"

"Me emme tunne toisiamme ollenkaan! Minä näin hänet kaukaa oikeuden
käynnin kestäessä, mutta vasta tänään, juuri ennen vihkimistä, olemme
me puhutelleet toisiamme, vain muutamin sanoin".

"Mutta mikä tämän kaiken tarkoituksena on, Veera?" kysyin minä
uudestaan, sillä minä en ymmärtänyt mitään. "Rakastuitko sinä häneen
ensi silmäyksellä kuten Julia Romeoon, kuullessasi, kuinka kauniiksi
yleinen syyttäjä hänet kuvasi tuomioistuimelle?"

"Älä puhu tyhmyyksiä", keskeytti Veera minut ankarasti. "Tässä ei ole
kysymystä minkäänlaisesta rakkaudesta kummaltakaan puolen. Minä menen
naimisiin hänen kanssaan yksinkertaisesti siitä syystä, että minun
_täytyy_, sen vuoksi että tämä on ainoa keino hänen pelastamisekseen!"

Minä olin vaiti ja katsoin Veeraan ymmärtämättä vieläkään mitään.

Hän istui sohvan kulmassa ja alkoi kertoa tyynesti,
liikkeenharjoittajan tavalla, kuin kysymyksessä olisi ollut aivan
tavallisia jokapäiväisiä asioita.

"Katsos, oikeudenkäynnin loputtua oli minulla pitkä keskustelu
asianajajain kanssa. He arvelivat, että mitä muihin syytettyihin tulee,
paitsi Pavlenkoffiin, niin ei asia ollut kovin huonolla tolalla.
Koulunopettaja tosin epäilemättä kuolisi kahden taikka kolmen kuukauden
kuluessa, mutta eihän hänellä missään tapauksessa voinut olla pitkää
elinaikaa, koska hän sairasti ankarata keuhkotautia. Kaikki muut
taasen aijottiin lähettää Siperiaan, ja heihin nähden voitiin olla
hyvässä toivossa, että he kestäisivät rangaistuksensa, palaisivat
jälleen Venäjälle ja voisivat vielä kerran tehdä hyötyä elämässään.
Mutta Pavlenkoff parka, hänen laitansa oli todellakin huonosti, niin
huonosti, että hänelle olisi ollut melkein parempi, jos hän heti olisi
tuomittu ammuttavaksi taikka hirtettäväksi. Siinä olisi ollut ainakin
hänen loppunsa yhdellä kertaa! Mutta sen sijaan tuomitsivat he hänet
kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön!"

"No niin, Veera, onhan niitä monta, jotka semmoiseen tuomitaan!"
muistutin minä arasti.

"Mutta, näetkös, niitä löytyy erilaisia pakkotöitä. Jos hän olisi
tavallinen, ei valtiollinen rikollinen, taikka ellei edes yleinen
syyttäjä olisi häntä niin pahaksi maalannut, niin olisi asia
kokonaan toinen. Silloin lähetettäisiin hän Siperiaan, joka ei
olisi niin vaarallista. Eläähän Siperiassakin ihmisiä, ja siellä
löytyy nyt niin suuri joukko valtiollisia rikollisia, että he siellä
muodostavat melkein jonkunlaisen vallan, johon nähden virastojen
on pakko osoittaa jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Jos joku tähän
aikaan lähetetään Siperiaan, hän tuskin sitä suree, hän tietää,
että vaikkakin siellä tulee olemaan vaikeata, voi hänelle kuitenkin
joskus onnistua saada tavata hengenheimolaisiaan. Hän ei ole vielä
kokonaan hyljätty eikä poissysätty — hänellä on vielä toivoa. Ja
jos jollakulla on liiaksi ikävä Siperiassa, on hänellä onneksi aina
karkaamistie tarjona; sieltä on monta karannut. Mutta virastoilla on,
kuten tiedät, pahempia rangaistuslaitoksia kuin Siperia. Pahimmille
valtiollisille rikollisille, se on, kaikkein vaarallisimmille, on
Schlüsselburgin linna olemassa, niin sanottu Alexjevskin etuvarustus.
Sitä, jonka hallitus tahtoo täydellisesti tuhota, ei lähetetä Siperiaan
suorittamaan rangaistustaan, vaan tähän vankeushelvettiin, joka
meillä on aivan Pietarin edustalla, ihan korkeimpien viranomaisten
silmäin edessä. Mistään leppeydestä taikka mistään myönnytyksistä
vankeja kohtaan ei siellä koskaan voi tulla edes kysymystä.
Yksinäisyysjärjestelmää sovellutetaan siellä kaikessa julmuudessaan.
Se joka kerran on sinne tullut, on elävältä haudattu. Hän ei saa
seurustella toisten vankien kanssa taikka ottaa vastaan kirjeitä
ystäviltään eikä antaa itsestään mitään tietoja. Hän on poistettu
elävien luvusta — siinä koko asia. Että Schlüsselburgin linnaa sen
vuoksi pidetään samana kuin kuolemanrangaistus, sen tiedät. Meidän
virastomme eivät muutoin juuri ole ujoja luonnostaan mutta ne varovat
kirjoittamasta vallan usein kuolemantuomioiden alle — tuntuu kuin ne
häpeisivät ulkomaita — ja sen vuoksi ovat ne löytäneet tuon Alexjevskin
etuvarustuksen. Kuuluu paremmalta tuomita ihmisiä sinne kuin hirteen,
ja tulos tulee samaksi. Suuri joukko valtiollisia rikollisia on
suljettu sinne, mutta vielä ei ole kuultu, että kukaan olisi sieltä
palannut. Tavallisesti muutamain kuukausien kuluttua, korkeintaan
yhden taikka kahden vuoden perästä, saavat sukulaiset tietää, että se
taikka tämä valtiollinen vanki on kuollut keuhkotautiin taikka tullut
mielenvikaiseksi ja itse lopettanut päivänsä. Enempää kuin kolme
vuotta ei kenenkään sanota kestäneen Schlüsselburgissa. Ja tämmöiseen
hirvittävään kuiluun pitäisi nyt Pavlenkoff suljettaman!"

Veera vaikeni, kalpeana mielenliikutuksesta. Hänen äänensä vapisi, ja
pitkissä silmäripsissä riippui kyyneleitä.

"Mutta kuinka saatoit sinä sitten pelastaa hänet?" kysyin minä
innokkaasti.

"Odota, puhun siitä heti", jatkoi Veera tyynnyttyään hiukan. "Kun minä
sain kuulla, mikä kohtalo Pavlenkoffia odotti, tuli minun häntä niin
sanomattomasti sääli. Ei yöllä eikä päivällä, mikä suinkin oli omalle
varalleni, hän mennyt ajatuksistani. Minä menin hänen asianajajansa
luokse ja kysyin, eikö ollut mahdollista löytää jotakin keinoa hänen
pelastamisekseen. 'Ei, mahdotonta', vastasi asianajaja. 'Toinen olisi
asia, jos hän olisi naimisissa, — siinä tapauksessa olisi vielä jotain
toivoa. Vaimolla on nimittäin meillä laillinen oikeus, jos hän tahtoo,
seurata miestänsä rangaistustyöhön. Jos nyt Pavlenkoffilla olisi vaimo,
niin voisi hän jättää pyyntökirjelmän keisarille anoen saada seurata
häntä Siperiaan, ja keisarin mieli ehkä heltyisi eikä hän tahtoisi
kieltää häneltä hänen laillista oikeuttaan; mutta onnettomuudeksi on
Pavlenkoff nuorimies". — —

"Sinä ymmärrät", jatkoi Veera, päästen jälleen tyyneeseen
asioimisääneensä, "että kun minä kuulin nämä sanat, minulle heti kävi
selville, mitä minun oli tekeminen. Minun täytyi pyytää tsaarilta lupaa
saada mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa".

"Mutta Veera", huudahdin minä, "etkö sitten ollenkaan ajatellut,
mitä sellainen askel merkitsisi sinulle? Sinähän et tunne ollenkaan
Pavlenkoffia; minkälainen mies hän on? Onkohan hän sellaisen uhrauksen
arvoinen sinun puoleltasi?"

Veera katsahti minuun ankarasti ja kummastuneena. "Ja tämän sinä
sanot täysin vakavasti?" kysyi hän. "Etkö sinä huomaa, että ellen
minä tekisi kaikkea, _kaikkea_, kuuletkos, mikä minun vallassani on
häntä pelastaakseni, niin tulisin minä itsekin osaltani rikolliseksi
hänen perikatoonsa. Vastaa minulle omantuntosi mukaan, — jos sinä
Vielä olisit vapaa, etkö sinä itsekin tahtoisi mennä naimisiin hänen
kanssansa?"

"En, Veera, sitä en todellakaan uskoisi tekeväni", vastasin minä aivan
suoraan.

Veera katseli minua ylenkatseellisesti. "Siinä tapauksessa surkuttelen
sinua", sanoi hän ainoastaan ja jatkoi sitten: "mutta kaikin puolin,
mitä minuun tulee, oli asia selvä — minun ei tarvinnut aprikoida, oliko
vai eikö minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa. Mutta
kuinka se kävisi päinsä, siinä oli vaikeus".

"Kun minä ilmoitin päätökseni asianajajalle, väitti hän ensi
silmänräpäyksessä, ettei se ollut ajateltavissakaan — minä en koskaan
saisi lupaa. Minä en itse tietänyt, kuinka olisi meneteltävä, mutta
äkisti juolahti minun mieleeni, että löytyi henkilö, joka saattoi minua
auttaa. Olethan kuullut puhuttavan kreivi Ryljejeffistä?"

"Entisestä ministeristä, — kuka ei olisi kuullut hänestä puhuttavan?
Sanotaan hänen vielä olevan, vaikka hän jo on luopunut valtiotoimista,
tsaarin lähimpiä luottamusmiehiä. Mutta mitä yhteyttä sinulla saattoi
olla hänen kanssansa?"

"Niin, näetkös, hän on kaukainen sukulainen meille, mutta ei se
yksin voinut mitään vaikuttaa — pääasia on, että hän kerran on ollut
vakavasti rakastunut äitiini. Pienenä tyttönä sain monta kertaa häneltä
makeisia ja lahjoja. Luonnollisesti ei ollut koskaan siihen asti
pälkähtänyt päähäni muistuttaa häntä olemassaolostani — mitäpä olisi
minulla ollut tekemistä sellaisten ihmisten kanssa kuin hän? Mutta nyt
kuvittelin heti mieleeni, että hän voisi olla minulle avuksi. Minä
sen vuoksi kirjoitin hänelle ja pyysin päästä puheille. Hän vastasi
viipymättä ja määräsi tunnin, jolloin ottaisi minut vastaan".

"No", kysyin minä uteliaasti. "Sinä peljästytit kai ukko paran
puolikuoliaaksi? Tuliko hän hyvin iloiseksi saadessaan sinussa
nähdä nuoruutensa rakastetun?" Minä muistuttelin kaikkea, mitä olin
kuullut vanhasta kreivistä, kuinka hän oli tullut hyvin hurskaaksi
ja jumaliseksi ja vietti kaiken elämänsä paastossa ja rukouksessa.
Lieneepä se ollut ihmeellinen keskustelu, hänen ja Veeran välinen — ja
minä hymyilin tahtomattani, kun sitä kuvittelin mieleeni.

"Siinä ei ole mitään naurettavaa, eikä vähintäkään hullunkurista",
huudahti Veera loukatulla äänellä. "Mutta nyt sinä saat kuulla, kuinka
ovela minä osaan olla, ja kuinka valoisia aatteita minä välistä saan",
lisäsi hän iloisesti. "Sinä kuvittelet kai, että minä esiinnyin hänen
luonaan nihilistinä? Niin, se juuri olisi ollut oikea tapa! Ei, minä
tiedän kyllä, että tuollaiset vanhat syntiset, vaikka he tekeytyvät
jumalisiksi vanhoilla päivillään, edelleenkin ovat yhtä heikkoja
kauniit kasvot nähdessään. Jos he näkevät kauniin tytön, niin he heti
lauhtuvat, tulevat liikutetuiksi eivätkä voi kieltää häneltä mitään.
Sen vuoksi tein itseni niin hienoksi kuin mahdollista, ennenkuin menin
hänen luokseen, ja hankin varta vasten tämän puvun" — Veera osoitti
tyytyväisenä pukuaan ja tekeytyi sen jälkeen vaatimattomaksi — "tiedän
kyllä, kuinka pitää olla, usko pois!

"Kreivi oli määrännyt vastaanottoni kello yhdeksän aamulla, ja minä
menin sinne ilmoitetulla ajalla. Mutta minäpä sanon sinulle, että nuo
suurherrat osaavat elää! Katuvaisen parannuksen tekijän, joka tahtoo
sovittaa syntinsä, ei varmaankaan sovi asua sellaisessa palatsissa!
Kun tullaan pihaan, luulee astuneensa luostariin, niin hiljaista
ja rauhallista; ei mikään melu kadulta tunkeutunut tänne. Joku
oven vartija tapparakeihäs kädessä asettui tielleni ja näytti niin
kunnioitusta vaativalta, kuin olisi hän itse ollut ainakin ministeri.
Ensin hän ei tahtonut laskea minua sisään, mutta kun minä näytin
kreivin kirjeen, löi hän kerran erääseen seinässä olevaan kuparilevyyn,
ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi, kuin maasta nousseena,
korkeavartaloinen, nauhoilla koristeltu lakeija meidän edessämme. Hän
vei minut sisälle ja ylös kukilla kaunistettuja marmoriportaita, jotka
olivat niin leveitä, että niitä olisi voinut vaunuilla ajaa. Siellä
ylhäällä me tapasimme toisen lakeijan, yhtä pitkän ja nauhoitetun kuin
ensimäinen; hän vei minut monen huoneen läpi, kunnes hän vuorostaan
jätti minut uudelle livrepukuiselle palvelushengelle. Sillä tavalla
kuljetettiin minua salista toiseen. Kaikkialla oli erivärisistä
puulajeista tehtyjä parketti lattioita, kiiltävän sileitä ja niin
liukkaita, että sai olla varuillaan ollakseen kaatumatta. Katot
olivat koristeltuja, kaikkialla seinillä välkkyi peilejä kullatuissa
raameissa, ja sametilla päällystetyt huonekalutkin olivat kullattuja.
Mutta tyhjää ja autiota oli kaikissa huoneissa, ei näkynyt yhtään
elävää sielua, paitsi minä ja lakeija. Meidän askeleemme synnyttivät
kaijun parkettilattiaa vastaan — alituisesti kuulosti, kuin joku olisi
tullut astellen meitä kohti, mutta kun katsahdin ylös, näin ainoastaan
oman kuvani ympärillä olevista peileistä. Aloin todellakin tuntea
hiukan nolostumista ja alakuloisuutta; lakeija kulki niin tärkeänä
ja äänettömänä ja silmäili minua ylimielisellä ylenkatseella, kuin
olisi hän ajatellut: 'Annappas olla, etkö sinä siinä luiskahda nurin
taikka tee jotakin muuta sopimatonta, joka ei ole täällä tapana...'
Vihdoinkin vietiin minä kreivin yksityiseen kabinettiin, jossa minut
otti vastaan hänen kamaripalvelijansa. Toiset lakeijat, jotka ennen
olivat minua johdattaneet, olivat olleet pitkiä ja koreisiin livreihin
puettuja, mutta tämä oli vähäinen ukko ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja
yksinkertaisessa nutussa, joka näytti vähän kuluneeltakin, ainoastaan
kasvot olivat viisaat ja ovelat kuin vanhalla valtiomiehellä. Hän
katsoi minua tutkien päästä jalkoihin, aivan kuin olisi tahtonut lukea
sisimpääni, ja sanoi sen jälkeen hitaasti: 'Olkaa hyvä ja odottakaa
tässä, armollinen neiti. Hänen ylhäisyytensä kreivi on juuri noussut
ylös ja suvaitsee toimittaa rukoustaan.'

"Minä jäin yksin kabinettiin. Se oli suunnattoman suuri huone, jonka
toisesta päästä varmaankin oli vaikeata erottaa, mitä toisessa tehtiin.
Täällä ei kuitenkaan ollut yhtään peilejä eikä kultauksia ainoastaan
yksinkertaisia tammisia huonekaluja, tummia oviverhoja ja kaihtimia;
akkunatkin olivat puoleksi peitossa, niin että huoneessa vallitsi
täydellinen hämärä. Yhden nurkan täytti kokonaan suuri pyhimyskaappi,
jonka edessä muutamia lamppuja paloi.

"Minä istuin siinä ja odotin, ja aika tuntui minusta loppumattoman
pitkältä. Kreivi ei tullut näkyviin. Vihdoin sai kärsimättömyys
minussa vallan ja pani minut kuuntelemaan. Erään oviverhon läpi kuului
epäselvää, yksitoikkoista muminaa. Minä olin peräti väsynyt odottamaan,
hiivin sen vuoksi sinne ja nostin hiljaa verhon poimua. — Minä näin
erääseen toiseen huoneeseen, joka oli kokonaan verhottu mustalla kuin
katoolilainen rukoushuone, täynnä pyhimysten kuvia, ristiinnaulitun
kuvia ja palavia pieniä lamppuja. Yhdessä nurkassa seisoi pieni
raihnainen ukko, enemmän muumion kuin inhimillisen olennon näköinen,
joka mumisi rukouksia, tehden alituisesti ristinmerkkejä ja lankeillen
polvilleen; kaksi pitkää lakeijaa, yksi kummallakin puolella pitivät
hänestä tukien kiinni ja kumartelivat ja nouseskelivat kuin nukkepari,
auttaessaan ukkoa milloin laskeutumaan polvilleen, milloin nousemaan
ylös. Toinen heistä laski kuuluvalla äänellä, ettei sekaantuisi
laskuissaan, kuinka monta polvistumista hänen ylhäisyytensä tänään
suvaitsisi tehdä...

"Se minkä näin, tuntui niin hassulta, että kaikki ujouteni katosi.
Samassa laski lakeija neljäänkymmeneen, ja kreivi lopetti heti
hartautensa. Minä ennätin parahiksi irtautua verhosta ja ottaa ujon
muodon päälleni, kun hän jo seisoi edessäni.

"Saatuaan nähdä minut huudahti hän: 'Herra Jumala, siinähän on Marja
(se oli äitini nimi), Marja ilmi elävänä!' Sitten hän vähän itki,
siunasi minun ja teki ristinmerkin, ja minä suutelin hänen kättänsä
ja koetin myös pusertaa kyyneleen silmästäni. Vähitellen alkoi hän
palauttaa vanhoja muistoja ja tuli yhä enemmän liikutetuksi; minä en
ollut tyhmä, vaan antauduin hänen mielialaansa, en sanonut sanaakaan
asiastani, vaan kerroin hänelle monta pientä tapausta, kuinka minun
äitini yhä oli muistellut häntä, kuinka hänestä uneksinut ja niin
edelleen. — Mistä juuri silloin kaiken tämän otin, sitä en totisesti
itsekään enää tiedä!

"Hänen ylhäisyytensä pehmeni pehmenemistään kuin vanha kissa, jota
kyhnytetään korvan taakse. Hän alkoi tuumia monenmoisia suunnitelmia
minun hyväkseni ja lupasi minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista;
hän lupasi esitellä minut hovissa, niin, olipa silmänräpäys, jolloin
hän ajatteli tehdä minusta ottotyttärenkin itselleen, — hänellä ei
nimittäin ollut yhtään perhettä, sillä sekä hänen vaimonsa että kaikki
lapsensa olivat kuolleet.

"Silloin havaitsin minä hetken tulleen. Minä purskahdin äkisti itkuun
ja sanoin olevani rakastunut erääseen, jonka kanssa jos en saanut mennä
naimisiin, en huolisi kenestäkään muusta maailmassa."

"No, mitä tämä tunnustus kreiviin vaikutti?" kysyin minä nauraen.

"Aluksi meni kaikki hyvin; hän osoitti minulle suurta myötätuntoa,
pyysi minun olemaan itkemättä ja lupasi auttaa minua. Mutta saatuaan
kuulla, _kuka_ se oli, jonka kanssa tahdoin mennä naimisiin, niin ääni
muuttui! Ukko vallan suuttui eikä tahtonut kuulla sanaakaan enää.
Hän muutti kokonaan ääntä ja tuli kylmäksi ja juhlalliseksi. Nyt ei
minulla enää ollut nimenä 'lapseni' tai 'suloinen enkelini' — nyt minä
olin vaan 'te' ja 'neiti'. 'Hyvä neiti', sanoi hän, 'jos joku tyttö
kunnioitettavasta perheestä sattuu rakastumaan johonkuhun lurjukseen,
niin on hänen sukulaisillaan ainoastaan yksi tehtävä: — rukoilla
Jumalaa valistamaan hänen järkensä'. No, minä huomasin, että asia meni
hullusti ja aloin jo epäillä, mutta sitten..."

Veera keskeytti äkisti ja vaikeni.

"No, kuinka sitten kävi, Veera? Kerro toki", pyysin minä.

Hän punehtui.

"Näetkös... Nyt minä en todellakaan enää muista, kuinka se kävi, ja
mitä minä oikeastaan sanoin hänelle, mutta... mutta hän ymmärsi asian
äkisti niin, kuin minun välttämättömästi _täytyisi_ mennä naimisiin
Pavlenkoffin kanssa sovittaakseni erään synnin ja pelastaakseni
kunniani".

"Oo, mutta Veera, etkö toki hävennyt pettää ukko raukkaa tuolla
tavalla!" huudahdin minä nuhdellen.

Veera katsahti minuun kummastuneena. "Pettää ukko raukkaa!" huudahti
hän pilkallisesti. "Mitä siinä on hävettävää? Häpeääkö hän ehkä?
Asemassaan, vaikutuksellaan tsaariin voisi hän saada paljon hyvää
aikaan. Mutta mitä hän tekee? Hän höpisee rukouksia ja kolauttelee
otsaansa maahan toivossa saada taivaassakin yhtä hyvää ja mukavaa,
kuin hänellä on ollut täällä maan päällä, — mutta toisista hän ei
mitään välitä. Miksi oli hän ollut niin ystävällinen minua kohtaan?
Sen vuoksi, että ulkomuotoni häntä miellytti, sen vuoksi että minä
muistutin häntä hänen nuoruutensa hullutuksista ja panin hänen
vanhan, jäykistyneen verensä hiukan liikkeeseen. Onko hänessä mitään
kiittämistä? Kuinka on hän käyttäytynyt muuta nuorisoa kohtaan, joka
lähetetään Siperiaan ja syöstään kurjuuteen? Parasta on olla siitä
puhumatta! Kuinka monta kuoleman- ja karkoitustuomiota sinä luulet
hänen allekirjoittaneen aikanaan?... Olisinko häntä pettänyt, jos olisi
ollut mahdollista puhua hänelle kuin ihmiselle? Mutta se ei ollut
ajateltavissa. Jos minä olisin koettanut vaikuttaa häneen sanomalla
suoraan: pelastakaa Pavlenkoff! — Niin olisi hän vastannut: älkää
sekaantuko asioihin, jotka eivät teitä koske, paras neitiseni! — Siinä
olisi ollut kaikki tyyni. Kuinka minä siis olisin saattanut muuta tehdä
kuin pettää häntä?"

Veera oli kiihoittunut ja hehkui mielenliikutuksesta.

"Kas niin, jatka, jatka, ole kiltti", joudutin minä häntä. "Mitä hänen
ylhäisyytensä sanoi?"

"Ensin hän hirmuisesti suuttui; hän käveli huoneessa edes takaisin,
mutisi itsekseen, kuten kaikki vanhat kiivastuessaan, vieläpä niin
ääneensä, että saatoin erottaa sanat: 'Onneton lapsi! Unohtaa itsensä
siihen määrään! Kun on vielä niin hyvästä perheestä! Hän ei ansaitse,
että hänen hyväksensä mitään tehdään, mutta hänen äitinsä tähden täytyy
kai koettaa pelastaa häntä ja jollakin tavalla hävittää synti.'

"Sillä tavalla käveli hän, mutisten, edes ja takaisin. Minä kuuntelin
ja olin valmis räjähtämään nauruun, mutta otin päälleni murtuneen
muodon, panin käteni ristiin ja istuin siinä uskaltamatta nostaa
silmiäni — sanalla sanoen, kuin todellinen Magdalena."

"Vihdoin seisahtui hän eteeni ja sanoi ankarasti, ikäänkuin käskien:

"'Istahda, Veera ja kirjoita heti armolliselle herrallemme, tsaarille,
että sinä heittäydyt hänen jalkoihinsa ja rukoilet häneltä lupaa saada
mennä naimisiin kurjan viettelijäsi kanssa. Minä otan toimekseni viedä
anomuskirjelmäsi perille ja laittaa niin, ettei asiasta tule mitään
juoruja'. Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän torjui sen kylmästi,
sanoen: 'Minä en tee tätä sinun tähtesi, vaan äitisi tähden'.

"Minä aloin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, mutta äkisti ilmeni
uusi vaikeus. Hän saneli kyllä minulle hakemukseni, mutta siinä ei
ollut sanaakaan Siperiasta. 'Mutta Siperia?' Kysyin minä arasti. 'Minun
tulee kai seurata miestäni Siperiaan?' Ukko veti suutaan nauruun. 'Ei
suinkaan', sanoi hän, 'sitä ei kukaan sinulta vaadi. Kun synti on
poistettu, voit sinä elää, missä tahdot, rehellisenä ja kunniallisena
leskenä'. Voit arvata, että minä peljästyin, nämä sanat kuullessani!

"Mitä oli nyt tehtävä? Minä en uskaltanut näyttää liiaksi yksinäiseltä
Siperian suhteen, koska pelkäsin hänen voivan epäillä jotakin, —
kaikki olisi ollut mennyttä, jos hän olisi arvannut asian oikean
laidan. Minä en tiennyt, kuinka minun olisi tullut menetellä. Mutta
äkisti minä sain päähäni onnellisen ajatuksen. Minä sanoin hänelle,
että minä katumuksessani tahdoin ottaa tämän taakan kantaakseni ja
seurata miestäni Siperiaan puhdistuakseni sillä tavalla synnistä. Niin,
kas tätä saattoi ukko ymmärtää, se oli hänen mieleistänsä. Hän tuli
liikutetuksi ja sanoi, ettei hän tahtonut estää minua... 'Se on Jumalan
asia', sanoi hän. Vieläpä hän siunasikin minua erotessamme sekä otti
seinältä erään pienen pyhimyskuvan ja ripusti sen kaulaani."

"No, ja sitten — kuinka sitten kävi?" kysyin minä.

"Sitten meni kaikki, niin sanoakseni, itsestään. Minä palasin kotiin
sanomatta kenellekään sanaakaan, missä olin ollut. Mutta viikkoa
ei ollut vielä kulunut, kun minun emäntäni, jonka luona asun,
eräänä kauniina päivänä tuli juosten luokseni, vallan punaisena ja
hengästyneenä, ojensi minulle erään käyntikortin ja tohautti niin
pian kuin kykeni mielenliikutukseltaan: 'Joku kenraali tulee teidän
luoksenne, joku korkea ja ylhäinen herra; hän on lähettänyt ylös
livrepukuisen palvelijansa ja kysyy, onko armollinen neiti kotona.
Hänen täytyy välttämättömästi tavata teitä, itse istuu hän alhaalla
vaunuissaan ja odottaa.'

"Minä katsoin korttiin; siinä seisoi: 'Hänen ylhäisyytensä ruhtinas
Gelobidski' ja alle oli lyijykynällä kirjoitettu: 'kreivi Ryljejeffin
puolesta'. Minä aavistin heti millä asialla hän tuli.'Pyytäkää häntä
nousemaan ylös', sanoin minä. Emäntäni joutui vallan suunniltaan. 'Ah,
pyhä isä Jumala', huudahti hän, 'kuinka se voi käydä päinsä? Niin hieno
ja ylhäinen herra! Täällähän on vallan epäsiistiä! Ja onnettomuuden
päälliseksi olen minä keittänyt kaalisoppaa tänään päivälliseksi, ja
nyt haisee kaali koko talossa, niin että Jumala armahtakoon!' — 'Entäs
sitten', sanoin minä. 'Mitä se tekee, jos kenraali saa tietää, että me
syömme kaalisoppaa? Pyytäkää vaan hänet astumaan sisään.'

"Pian sen jälkeen kuulin minä hänen askeleensa pimeissä, kapeissa
portaissa, jotka narisivat hänen painonsa alla; vähän väliä takertui
hänen sapelinsa käsipuuhun. Kaikki talonlapset, kertoi emäntäni
myöhemmin hyökkäsivät paikalle nauttiakseen tästä tavattomasta
näkemisestä, mutta eivät uskaltaneet liian lähelle, vaan seisoivat
loitolla sormet suussa ja töllistelivät häneen kuin metsän otukseen.

"Ja niin astui kenraali huoneeseeni. Hän oli keski-ikäinen
keikarimainen herra, jolla oli vaaleat, harmahtavat viikset,
suoraan ulospäin sojottaen ja nähtävästi vahatut. Hän tuoksui
vahvasti hajuvesiltä eikä ollut varmaankaan koskaan joutunut
näin yksinkertaiseen asumukseen, mutta kokeneena miehenä ei hän
ollut näkevinään, että hänen ympärillään oli mitään tavatonta.
Emäntäni hääräsi ympäriinsä ja lykkäsi vieraalle tuolin rääsyisine
selkänojaineen. Ruhtinas ei näyttänyt tätä huomaavan, vaan istahti
siihen yhtä huolettomasti kuin hienoimmassa salongissa, laski kaskin
polvelleen, ojensi toisen säärensä eteenpäin ja kääntyi minun puoleeni
kohteliaasti hymyillen kysyessään: 'Olette varmaankin kreivitär Veera
Vorontzoff, jonka kanssa minulla on kunnia puhua?' 'Olen', vastasin
minä, 'minä olen se'. Hän viittasi emännälle, että jättäisi meidät
kahden kesken, muutti sitten muotonsa tuttavalliseksi ja sanoi, että
itse hänen majesteettinsa oli hänet lähettänyt ottamaan selvää, oliko
totta, että minä tahdoin mennä valtiollisen rikollisen Pavlenkoffin
kanssa naimisiin ja seurata häntä Siperiaan. 'Se on totta', vastasin
minä.

"Sitten rupesi hän koettamaan puhua minulle järkeä. Kuinka saattoi
niin nuori ja kaunis tyttö, sellainen kaunotar, sanoi hän, tuolla
tavalla menetellä itsensä kanssa? Olinko ollenkaan ajatellut tekoani?
Minä, venäläinen aatelisneiti, naimisissa juutalaisen, valtiollisen
rikollisen kanssa! Minun lapseni eivät saisi mitään nimeä eikä säätyä,
ja he olisivat ensimäiset moittimaan minua ihmisiksi kasvettuaan.

"'Kaikkea tätä olen jo ajatellut ja punninnut', vastasin minä, 'mutta
minä en kuitenkaan muuta päätöstäni.'

"Kun kenraali näki, etten antanut perää, muuttui hän äkisti aivan
isälliseksi ja vaalivaksi; hän siristi silmiään, nojautui minuun päin,
tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: 'Minä olen vanha mies ja itse
lasten isä, — minä tahdon puhua kanssanne, kuin olisitte oma tyttäreni.
Tuollaista tapahtuu nuorille tytöille vallan helposti! Te ette ole
ensimäinen, ettekä jää viimeiseksikään! Ei maksa vaivaa hävittää koko
elämäänsä yhden hairahduksen tähden. Tsaari on armollinen ja kreivi
suopea teitä kohtaan, — itse olen minä halukas palvelemaan teitä
parhaalla tavallani. Vaikka olettekin tehnyt itsenne harha-askeleeseen
vikapääksi, niin se voidaan tehdä tyhjäksi toisella tavalla; me
hankimme teille kyllä toisen sulhasen!'

"Mutta minä teeskentelin yhä, kuin en ymmärtäisi häntä, vaan toistin
toistamistani: Minä tahdon mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa ja
seurata häntä Siperiaan.

"Kenraali huomasi, ettei tässä ollut mitään tehtävää, hän nousi,
kumarsi ja meni. Minä puolestani kiiruhdin Pavlenkoffin asianajajan
luokse, kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häntä
viipymättä ilmoittamaan puolustettavalleen siitä suunnitelmasta, jonka
olimme tehneet hänen pelastamisekseen."

"Muutamia päiviä myöhemmin sain minä virallisen asiapaperin,
joka oli varustettu tsaarin omakätisellä allekirjoituksella ja
sisälsi hänen kaikkeinkorkeimman suostumuksensa, että saan mennä
naimisiin valtiollisen rikollisen, juutalaista sukuperää olevan
Pavlenkoffin kanssa, sitten kuin tämä on luopunut heprealaisesta
uskontunnustuksestaan ja kääntynyt oikeauskoiseen kirkkoon; ja tuli
meidän vihkimisemme tapahtua vankilan kirkossa santarmiöverstin ja
kahden muun todistajan läsnäollessa."

Veera vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Muutamia minuuttia istuimme me
siinä äänettöminä.

"Veera", huudahdin minä vihdoin huolestuneena, "asia on nyt kerran
tapahtunut ja myöhäistä on koettaa sitä muuttaa. Sinä olet päistikkaa
heittäytynyt kuiluun. Mutta sano minulle Jumalan tähden, miksi et
tullut kertaakaan minun luokseni ennen häitä, miksi et sanonut minulle
sanaakaan siitä, mitä oli tekeillä? Olimmehan toki ystävät, sinä ja
minä!"

Veera syleili minua ja hymyili. "Kuinka voit sinä pyytää mitään
sellaista!" sanoi hän iloisesti. "Oletkos milloinkaan kuullut
puhuttavan, että ihmiset muulla tavoin kuin päistikkaa syöksyvät
syvyyteen? Kuinka sinä luulet sen muutoin tapahtuvan? Jos joku
aikoo hirttää itsensä, ei hän ensin, ennen kuin hän pistää päänsä
surmansilmukkaan, mene kaikkien ystäviensä luokse ja pyydä heidän
siunaustaan."

"Sinä myönnät siis, että olet syöksynyt syvyyteen?" kysyin minä hiljaa.

"Katsos", vastasi Veera silmänräpäyksen mietittyään, "minä en tahdo
sinun edessäsi teeskennellä enkä näytellä mitään sankaritarta, vaan
minä sanon sinulle suoraan: Sillä hetkellä, kun minä sain asiakirjan
ja tietää, että kaikki esteet olivat tieltä pois, että minä siis olin
saavuttanut tarkoitukseni, olisi minun luonnollisesti pitänyt tulla
iloiseksi, eikö totta? — Mutta sen sijaan minä äkisti tunsin ahdistusta
sydämmessäni. Ja samalla tavalla oli laita koko sen viikon, joka vielä
oli jälellä häihin. Minä otin käsille kaikkea mahdollista työtä, hain
kaikkia mahdollisia tehtäviä, ollakseni vain alituisessa liikkeessä —
ja päästäkseni ajattelemasta. Päivällä, niin kauan kuin olin toisten
ihmisten joukossa, se kyllä meni mukiin; silloin olin minä joten kuten
rohkealla päällä. Mutta niin pian kuin yö tuli, ja minä jäin yksinäni,
oli minun kauhea olla. Minä tunsin itseni niin hätääntyneeksi, niin
pelkuriksi ja alakuloiseksi — —

"Ja sitten tänä aamuna menin minä vankilaan. Minä laskettiin sisään,
ja raskas, raudoitettu portti jymähti takanani kiinni. Ulkona kaduilla
oli ollut lämmintä ja auringon paistetta, mutta täällä sisällä kohtasi
minua äkkiä pimeys, ja raaka, kostea ilma löyhkähti vastaani. Minut
valtasi painostava tuskan tunne. Oli kuin minä olisin ainaiseksi
jättänyt onnen ja vapauden ja nuoruuden taakseni. Minun korvissani
suhisi, ja minusta tuntui, kuin minut olisi pistetty sysimustaan,
pohjattomaan säkkiin.

"Minä näytin paperiani, ja minua johdatettiin pitkin monia pitkiä,
loppumattomia käytäviä. Kaksi santarmia saattoi minua, — toinen edellä,
toinen perässä. Kaikista ovista kurkisteli univormupukuisia olentoja,
jotka julkeilla, uteliailla katseilla tutkivat minua päästä jalkoihin,
— koko vankilan henkilökunta näytti saaneen vihiä lähenevistä häistä,
ja jokainen tahtoi nähdä morsiamen. He eivät myöskään häikäilleet
tehdä useita äänekkäitä muistutuksia minun ulkomuotoni suhteen. Minä
kuulin erään upseerin sanovan toiselle: 'Nuo peijakkaan nihilistit
eivät totta tosiaan ole vastenmielisiä! Onpa todellakin vahinko,
että näin kaunis impynen yhdistetään rangaistustyöhön tuomittuun
roistoon; sitä suurempi, jos hänellä on säätynsä etuoikeudet!' Toveri
vastasi parilla sanalla, joita minä en ymmärtänyt, mutta se mahtoi
olla jotakin säädytöntä, koska molemmilta pääsi äkisti naurunhohotus;
he kalistelivat kannuksiaan ja menivät ohitseni tuijottaen minua
hävyttömästi vasten kasvoja ja tunkeutuen niin lähelle, että melkein
pyyhkäsivät minua viiksillään.

"Minun ahdistukseni kasvoi joka askeleella. Minä sanon suoraan, että
jos joku sillä hetkellä olisi tullut luokseni ja ehdotellut luopumaan
häistä, niin minä olisin jättänyt kaikki siihen paikkaan.

"Lopuksi saatettiin minä erääseen pieneen tyhjään huoneeseen, jossa
oli alastomat, valkoisiksi maalatut seinät eikä muita huonekaluja kuin
kaksi puutuolia, ja minut käskettiin odottamaan siellä santarmien
palaamista, jotka jättivät minut sinne yksin.

"Kuinka kauan siinä istuin yksinäni, en tiedä. Aika tuntui minusta
loppumattoman pitkältä. Yhä voimakkaampana tunkeutui epäilys mieleeni,
menettelinkö todellakin oikein, enkö ehkä sen sijaan tehnyt hirmuista,
auttamatonta tyhmyyttä! Vaikeinta oli ajatella lähestyvää kohtaustani
Pavlenkoffin kanssa. Minä pelkäsin, etten edes tuntisi häntä, kun hän
tuotaisiin sisään. Ja mitä hän sanoisi? Ymmärtäisikö hän minua vai
pitäisikö hän minua hupsuna. Minä koetin vaivoin palauttaa muistiini
hänen kuvansa semmoisena, kuin se oli ollut mielessäni kaikki edelliset
päivät, mutta vaikka kuinka olisin ponnistanut, niin turhaan. Sen
sijaan tuntui, kuin joku olisi kuiskannut korvaani kaikki ne ilkeät
letkaukset, jotka yleinen syyttäjä syyti häntä vastaan oikeudenkäynnin
kestäessä.

"Vihdoinkin kuului askeleita, ovi aukeni, ja kaksi santarmia toi
Pavlenkoffin sisään. Minkä näköinen hän oli, mikä ilme kasvoilla,
sitä en enää tiedä, minä muistan vaan, että hänellä oli yllään harmaa
vankitakki, ja että tukka oli varsin lyhyeksi ajeltu. Kahleita ei
hänellä ollut.

"Pariksi silmänräpäykseksi jätettiin meidät kahden kesken, se on,
santarmit vetäytyivät muutamia askelia syrjään ja olivat katselevinaan
toiselle taholle.

"Mitä meidän välillämme tapahtui, sen muistan kuin unelmaa. Luullakseni
Pavlenkoff tarttui käsiini ja kuiskasi: Kiitos, Veera, kiitos!

"Hän ei voinut puhua enempää, enkä minäkään löytänyt yhtäkään sanaa.
Mutta uskotkos, siitä silmänräpäyksestä kun hän astui huoneeseen,
katosi kaikki minun ahdistukseni. Tuli niin tyyntä, niin kirkasta
minussa. Epäilykset olivat hävinneet. Minä tiesin nyt erehtymättä, että
olin menetellyt oikein, etten ollut voinut toisin menetellä.

"Me vietiin kirkkoon, asetettiin toistemme viereen, pappi tarttui
meidän käsiimme ja talutti meidät alttarin ympäri. Kaikki tämäkin on
kuin sumuisena muistissani. Silmänräpäyksen, kun suitsutus aaltoili
ympärillämme ja kuoro lauloi 'Isaje likuje!' jouduin minä kuin
horrokseen, — minusta tuntui, ettei se, joka seisoi vieressäni, ollut
enää Pavlenkoff, vaan Vasiltseff, ja minä kuulin hänen rakkaan äänensä
kaikuvan korvissani. Minä tiedän, oi, minä tiedän, että hän olisi
hyväksynyt minun tekoni, että hän olisi iloinnut minun tähteni! Ja
äkisti tuli minulle kaikki tyyni ihan selväksi, koko minun vastainen
elämäni oli kuin avonaisena edessäni. Minä saisin matkustaa Siperiaan,
olla maanpakolaisten apuna, lohduttaa heitä, palvella heitä, toimittaa
heidän kirjeensä kotiseudulle."

Ääni petti ja Veera purskahti itkuun.

"Ja ajatteles, ajatteles vaan, että minä koko talven olen kulkenut
joutilaana työtä hakien", jatkoi hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua,
ja hänen silmissään kiilsi vieläkin kyyneleitä, mutta ääni helähti niin
lempeänä ja ilostuneena. "Ja sitähän oli niin lähellä saatavissa. Mitä
parempaa työtä olisinkaan voinut toivoa itselleni? Sanoakseni sinulle
totuuden, en minä ollenkaan sovi sellaiseen toimeen, jossa harjotetaan
vallankumouksellista käännytystä, tehdään salaliittoja taikka pannaan
toimeen dynamiittiyrityksiä. Minulta puuttuu niin paljon sellaista,
jota välttämättömästi tarvitaan — kaunopuheliaisuutta, kykyä vaikuttaa
kansaan ja mukautua sen tapoihin. Sitä paitsi olisi minulla alituista
surua siitä, että minä saatan kaikki toiset vaaraan. Mutta tämä
Siperiaan matkustaminen, se on juuri _minun_ asiani, se on se työ, joka
minulle sopii. Ja niin yksinkertaisesti ja odottamatta kun kaikki on
tullut, kuten itsestään! Oi, Jumala, kuinka minä olen onnellinen!"

Hän heittäytyi minun käsivarsilleni ja me syleilimme toisiamme kauvan
itkien.

Kuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen seisoin niinä Nikolajevskin
rautatieaseman ilmasillalla sanoakseni Veeralle jäähyväiset. Heti
häitten jälkeen Oli Pavlenkoff lähetetty Siperiaan erään toisen
vankiosaston kanssa; enemmän osan matkaa piti heidän kulkea jalkasin.
Nyt, kun joku aika oli kulunut, piti Veerankin lähteä tavataksensa
hänet hänen määräpaikassaan. Hän ei matkustanut yksinään, vaan kahden
muun naisen seurassa, joilla oli toisella tyttärensä ja toisella
miehensä karkotettujen joukossa, he matkustivat luonnollisesti
kolmannessa luokassa, mutta tämä oli vielä varsin mukavaa ja mieluisata
matkatapaa verrattuna siihen, mikä heitä kauempana odotti. Rautatie
siihen aikaan ulottui ainoastaan europpalaisen Venäjän rajalle,
ja siitä lähtien täytyi heidän matkustaa edelleen kyytikärryissä
taikka reessä, jos talvi ennätti tulla, ennenkuin pääsivät perille
määräpaikkaansa. Onnellisimmassa tapauksessa, se on, ellei mitään
erikoisia esteitä heitä tiellä kohtaisi, kestäisi heidän matkansa
kaksi, kolme kuukautta. Ja mikä odotti heitä perillä? Mutta sitä ei
näyttänyt kukaan heistä ajattelevan, vaan kaikki kolme tuntuivat
rauhallisilta, ja heidän kasvoillaan oli kuin juhlallinen, valoisa ilo.
Se tavaton kiihtymys, jossa Veera oli elänyt ensi ajat ratkaisevan
askeleensa jälkeen, oli nyt ennättänyt tasoittua, ja hän oli jälleen
oma itsensä, sama hiljainen, haaveksiva, hiukan itseensä sulkeutunut
olento, joksi minä olin oppinut hänet tuntemaan tuttavuutemme
alussa. Hän oli ainoastaan hiukan laihtunut ja näytti vanhemmalta
ja vakavammalta, mutta hänen tummansinisissä silmissään oli niin
rohkea ja toivorikas katse, ja oli syvästi liikuttavaa nähdä, kuinka
hellää huolenpitoa hän osoitti molemmille matkatovereilleen, eritoten
vanhemmalle heistä. Kaikkia kolmea yhdisti nähtävästi sydämellinen
ystävyys, sellainen ystävyys, jonka ainoastaan yhteinen onnettomuus voi
solmita.

Paljon väkeä oli tänä päivänä kokoontunut asemasillalle; jotkut olivat
tulleet sinne ainoastaan uteliaisuudesta taikka osanotosta, toisilla
taasen oli sukulaisia taikka ystäviä Siperiassa, joille he tahtoivat
lähettää terveisiä ja tietoja matkustavien mukana. Lukuisa poliisivoima
oli luonnollisesti myös paikalla.

Minä sain vaihtaa ainoastaan muutamia harvoja sanoja Veeran kanssa,
ennen hänen lähtöään, sillä kaikki tungeksivat hänen ympärillään. Mutta
kun vaunun ovi oli suljettu ja junan piti juuri lähteä liikkeelle,
ojensi hän minulle kätensä akkunasta. Tässä silmänräpäyksessä oli
niin elävästi mielikuvituksessani, mikä kohtalo odotti tätä nuorta,
ihastuttavaa olentoa, että minun sydäntäni kouristi ja kyyneleet
virtasivat silmistäni.

"Minunko tähteni sinä itket?" kysyi Veera valoisasti hymyillen. "Voi,
jospa sinä tietäisit, kuinka minä päinvastoin surkuttelen teitä
kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.

Home