Title: Viimeinen matka : Novelleja
Author: Lehtimäki, Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viimeinen matka : Novelleja" ***


VIIMEINEN MATKA

Novelleja


Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1923.



SISÄLTÖ:

Karkuri
Palkanmaksu
Vaikein hetki
Jouluaatto
Isä ja poika
Syntymäpäivä
Viimeinen matka



KARKURI


Aarne Aitio astui laivaan aivan viime hetkellä, kun touveja alettiin
irroittaa. Hän silmäsi välinpitämättömän näköisenä ympärilleen, mutta
hänen vaaran terästämä katseensa tarkasti ja eroitti kaikki vähänkin
epäilyttävät kasvot. Hän näki nytkin salongissa erään miehen, josta hän
ei ollut varma, ja alkoi pitää tätä silmällä. Mutta kun tämä hetken
kuluttua meni kapteenin luokse tupakoimaan, tuli hän vakuutetuksi,
ettei laivassa ollut urkkijoita.

       *       *       *       *       *

Viime vuorokaudet oli hän ollut samassa asemassa kuin takaa-ajettu
hirvi, joka yhtämittaa tuntee väijyvien vihollisten hermostuttavan
hajun. Ja niinkuin yksi ainoa erehdys, muutama askel aukealle ulos
metsän suojaavasta siimeksestä voi tuottaa hirvelle kuolettavan
luodin, samoin olisi Aarne monesti joutunut santarmien ja urkkijoiden
käsiin, jollei olisi voinut säilyttää kylmäverisyyttään, jos hänen
huomiokykynsä tai voimansa olisi pettänyt.

Aarne katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja huoahti helpoituksesta.
Hän muisti taas hetken, jolloin oli huomannut hiipivät santarmit
aivan takanaan, miten oli juossut läpi vieraan pihan ja hypännyt yli
lankkuaidan, kaikki. Ikäänkuin salamannopeana kinematografikuvana
kiiti hänen aivojensa lävitse kaikki mitä hän oli kestänyt viime
vuorokausina; hän muisti, miten oli hypännyt liikkeessä olevaan autoon,
muisti hurjan ajon Kaivopuiston ja Eiran ympäri, jolloin takaa-ajajien
hitaampi auto lopulta oli jäänyt jälkeen huitovine santarmeineen.
Sitten oli hänen naamioituna onnistunut matkustaa kotiin ja yöllä käydä
hyvästelemässä vaimoansa ja lapsiansa. Ja siitä lähtien taukoamatonta
pakoa pohjoista kohden, vuoroin junalla ja taas jalkaisin, kaupunkien
ja passintarkastuspaikkojen sivu.

Viime yönäkin oli hän kävellyt aamupuolelle asti, eikä aamullakaan
uskaltanut rauhallisesti nukkua, kun matkailijakodissa tarkastelivat
niin epäilevästi.

Aarne kuunteli veden yksitoikkoista kohinaa laivan keulassa,
ja herpaiseva väsymys aikoi painaa hänen ruumistaan ja silmät
sulkeutuivat. Mutta vielä raskaampana painoi ja kiristi hänen sieluaan
tuo pitkäaikainen jännitys: hän aukaisi yhä uudelleen silmänsä,
niinkuin jokin sisäinen ääni olisi kuiskannut, ettei saanut nukkua.
Ja vihdoin hän hätkähtäen ponnahti seisomaan ja kourasi koneellisesti
takataskuaan, niinkuin olisi luullut olevansa vihollisjoukon keskellä.

Mutta hän näki vain tyynen, sinisen vedenpinnan, kuuli laivan
jyskytyksen, veden loiskeen, — missä hän on?

Aarne pakotti samentuneet aivonsa toimimaan, ja vihdoin hän ymmärsi
kaikki; että oli voittamaisillaan, jos hänen vaan onnistuu päästä
laivasta Röytän saaressa, silloin hän on pelastunut, — hän vaikka ui
yli rajan...

Hän hieraisi silmiään ja nousi huomaamattaan seisomaan ja hengähti
syvään, — niinkuin rintaa rutistanut rautarengas olisi pudonnut; tuntui
niin hyvältä ja kevyeltä kuin pahasta unesta herätessä. Se on siis
totta, mahdollista!

Hän näki kaukana edessäpäin matalan saaren, jonka keskellä kohosi
suitsuava savupiippu,— se on siis se! Hänen edessään oli ammottanut
mustan haudan lailla Venäjän hirmuvallan kaamea vankiluola, Siperia,
kuolema... Ja nyt hän näkee edessään _vapauden, elämän!_

Aarne Hengitti ahnaasti raikasta, mereltä tuoksuvaa ilmaa ja tuijotti
kuin huumaantuneena tuota etäistä saarta, joka näytti vähitellen
nousevan peilityynenä päilyvän meren syvyydestä, jo näkyi saharakennus,
punaisia työväen asuntoja ja lautatapuleja.

Mutta katsoessaan sattumalta sivulle päin, kohtasi hän hämmästyttävän
näyn. Tuon äärettömän ulapan sinertävällä pinnalla välkkyi ja
kimalteli aivankuin sulana hehkuva kultavirta, joka näytti yhtyvän
taivaanrannalta nousevan auringon häikäisevään kirkkauteen. Ja
etelässä näkyi pari lehtimetsän peittämää pikkusaarta, jotka syksy
oli koristanut niin satumaisella väriloistolla, ettei Aarne ollut
koskaan sellaista nähnyt. Hän katseli liikutettuna ja onnellisena tuota
ihanaa näkyä unohtaen vaaran ja kärsimykset. Ja kun laiva vihdoin
laituria lähetessään hiljensi vauhtiaan, ei hän tuntenut vähääkään
levottomuutta. Kyllä hän nyt jo onnistuu!

       *       *       *       *       *

Multa kun laiva pysähtyi laiturin ääreen, ilmestyi ihmisjoukon takaa
kaksi santarmia ja muutamia sotilaita, jotka asettuivat seisomaan
kahden puolen »lankonkia». Ja sitten suurikokoinen santarmi-vääpeli
tarkasti jokaisen poispyrkivän passin hitaasti ja perinpohjaisesti,
katsahti tulijaa tutkivasti, epäluuloisesti, ja hänen suuret, punaiset
viiksensä pörhistyivät uhkaavasti kuin saalista vainuavan pedon
harjakset.

Aarne seisoi kuin huumaantuneena. Hänen aivoissaan pyörivät
lukemattomat suunnitelmat, mutta kaikki näytti turhalta. Torniossa
pysähtyisi laiva kokonaan eikä siellä ainakaan pääsisi livistämään.
Jospa hän hyppäisi täältä mentäessä mereen, uisi jollekin saarelle...
Kaikki olivat jo poistuneet laivasta, — santarmit vain vartioivat
laivaan jääneitä.

Silloin alettiin laivaan lastata »saharimoja» polttopuiksi, ja yhtäkkiä
välähti Aarnen aivoissa uusi suunnitelma. Hän päätti yrittää sen
pätevyyttä heti.

Hiljaa viheltäen astui hän laivasta laiturille ja lähti hitaasti
kädet taskussa astelemaan laiturin päätä kohden ja sieltä takaisin;
siten kulki hän edestakaisin ja kääntyi aina santarmien kohdalla
takaisinpäin. Ensi kerralla katsahtivat santarmit häntä hieman
tutkivasti ja vääpeli pörhisti viiksiään niinkuin olisi vainunnut
kapinallisen hajua nenässään. Mutta eihän heillä ollut aihetta kieltää
kävelyä laiturilla, — ja lopulta eivät he näyttäneet huomaavan, vaikka
Aarne asteli heidän ohitseenkin, — sillä hän palasi aina takaisin.

Aarne näki »rimapinon» alenevan arveluttavasti, mutta hän tiesi, että
yksi ainoa hermostunut liike tai ilme tuhoaisi kaikki. Ja niinkuin
ennenkin vaaran lähetessä tuli hän aivan tyyneksi ja ajatus toimi
kaksinkertaisen herkkänä. Hän seisahtui, sylkäsi veteen ja kumartui
hiukan ikäänkuin pikkukaloja katselemaan. Niin siirtyi hän vähitellen
yhä lähemmäksi rannalla olevia halkopinoja. Kerran näki hän santarmin
katsahtavan itseään, mutta kun hän hiljaa viheltäen siirtäytyi
takaisinpäin, jatkoi santarmi keskusteluaan. Vihdoin, kun puut olivat
miltei lopussa, päätti hän lähteä, vilkaisi vielä kerran ja lähti
housujaan kohennellen astelemaan halkopinojen taakse, — ja sitten hän
juoksi.

Hän oli miltei varma onnistumisestaan, jolleivät vaanijat heti huomaisi
pakoa, ja kun hän etäämpää näki santarmien rauhallisina yhä seisovan
laiturilla, lähti hän kiertotietä erään saarella asuvan tuttavansa
luokse kysymään neuvoa piilopaikan ja yli pääsyn suhteen.

Mutta santarmi-vääpeli oli kai lopulta huomannut, että tuo salaperäinen
kävelijä oli hävinnyt, ja pian oli koko joukko hajaantunut etsimään.

Eikä Aarne vielä ollut ehtinyt puhua kuin pari sanaa tuttavansa luona,
ennenkuin ovelle koputettiin. Samassa astui nuorempi santarmeista
sisään ja vaati Alhoa tulemaan päällikön luokse.

Katkeruus, viha ja epätoivoinen uhma kuohahti Aarnen sielussa
sekavana, kohisevana pyörteenä. Täytyikö hänen epäonnistua juuri nyt.
— aivan viime hetkellä. Vietäisiinkö hänet täältä pistimien välissä,
sulettaisiin jonnekin pietarilaiseen vankiluolaan, teloitettaisiin
siellä tai vietäisiin Siperiaan... Hän ei saisi enää koskaan nähdä
lapsiaan, vaimoaan. He eivät tietäisi hänestä mitään... Ei, ei, se on
mahdotonta. Hän kuolee ennemmin heti, tässä paikassa. Vain vaivoin
onnistui hänen hillitä itseään, kun hän hiljaa sanoi:

— Mitä te oikein tahdotte? Minä en lähde. Jos on asiaa... Niin — en
tule!

Santarmi näki toisen kasvoista, ettei tässä ollut hyvä ryhtyä
väkivaltaan. Hiukan epäröityään poistui hän pihalle ja odotti
nähtävästi, että joku tovereista saapuisi paikalle.

Aarne tunsi, että hänen vapautensa, elämänsä riippui silmänräpäyksistä,
ja kysyi onko porstuakamarissa avattava ikkuna. Talon poika lähti
sanaakaan sanomatta ulos, ja kun santarmi poistui ikkunan kohdalta,
juoksi Aarne porstuakamariin, sitten suoraa päätä avatusta ikkunasta
puutarhaan, yhdellä loikkauksella yli säleaidan,— ja sitten hän
juoksi...

Hän ei tuntenut paikkoja, hän juoksi vain poispäin, ja niin joutui hän
vihdoin kujaan, jonka päässä alkoi porraskäytävä yli matalan, tukkeja
täynnä olevan lahdenpohjukan. Hän pääsi jo portaille, mutta samassa
kuului takana tömiseviä askeleita ja uhkaava huuto:

— Stoi! Streljait! Stoil

Viimeistä huutoa säesti kiväärinlukon terävä sälähdys, ja Aarne oli
vanna, että heti kaatuu, putoaa kuolettavasti haavoitettuna alas
tukkien sekaan; hänen korvissaan kohisi; sen seasta eroittui epäselvä,
käheä huuto; »ampu — ampu!» mutta hän juoksi yhä kuin henkensä edestä.
Hänen kurkkuaan poltti, rinta huohotti ja silmissä vilahteli mustia
kipinöitä — mutta hän juoksi yhä nopeammin...

Kuin harmaan sumun lävitse eroitti hän oikealla harvaa pensaikkoa ja
niiden joukossa harmaan kiven.

Hän hyppäsi alas porraspuulta vajoten polvia myöten hyllyvään
lietteeseen, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja pääsi heti lujalle
maaperälle. Vielä muutama askel, — ja hän heittäytyi kiven taakse ja
sieppasi pistoolin taskustaan.

Vasta nyt hän ymmärsi miksi oli päässyt näin: huutaja oli vain
sotilas, joka ei tietysti tohtinut ampua ilman käskyä. Sillalle
saapui yhä useampia takaa-ajajia, siellä viittoiltiin ja rähistiin.
Santarmivääpeli sieppasi vihdoin kiukkuisesti kiväärin eräältä
sotilaalta ja lähti toisten seuraamana kulkemaan portaita myöten.

Aarne antoi heidän tulla rauhassa. Vasta sadan metrin päässä hän
huudahti kylmällä, päättäväisellä äänellä:

— Seis! Minä ammun jokaisen lähenevän!

Joukko pysähtyi kuin komentosanasta, ja vääpeli viritti kiväärinsä
kiukkuisesti kiroten. Mutta kun ei mitään näkynyt, astahti hän
uudelleen eteenpäin.

Nähdessään vihollistensa lähenevän, jotka aikoivat vielä viime hetkellä
tuhota hänen elämänsä, valtasi Aarnen niin hillitön viha, ettei hän
kyennyt selvästi ajattelemaan, arvioimaan asemaansa. Hänen nivoissaan
riehui vain yksi ainoa ajatus: ettei antaudu elävänä, että ampuu
jokaisen — ja lopuksi itsensä. Mutta tähdätessään vääpeliä keskelle
rintaa huomasi hän tämän peittävän koko jonon: he olivat siis kaikki
peräkkäin kapealla lankkukäytävällä, josta ei voinut väistyä vähääkään,
— ja jokainen »Savage»-pistoolin kuula lävistäisi ainakin kaksi...

Hänen silmissään leiskahti julma riemu ja kostonhimo. Se syöksähti
kohisevan kosken lailla hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän
oli ihan näkevinään, miten nuo kaatuvat, putoavat toisensa jälkeen
alas tukkien sekaan, ja hän tiesi, _tunsi_, ettei voisi tauota: hän
laukaisisi nopeasti, kylmäverisesti kaikki yksitoista kuulaa, muuttaisi
uuden makasiinin ja ampuisi niinkauan kuin yksikin olisi pystyssä...

Hän tempasi koneellisesti makasiinin taskustaan, ja sormi kosketti jo
liipasinta, kun jonkunlainen sisäinen ääni käski hänen ampua ensin
ilmaan: sitten häneltä on oikeus ampua kaikki. Hän ajatteli ampua läpi
lakin reunan, ja hän tiesi osaavansa varmasti, käsi ei värähtänytkään
ja lisäksi vielä sai nojata kiveen.

Mutta hän pelkäsi, että ne siinä tapauksessa kääntyisivät, ja hän
toivoi, _tahtoi_, että ne tulisivat. Hän kohotti siis vieläkin vähän ja
laukasi.

Mutta samalla kuin laukaus pamahti, lyykähti santarmi-vääpeli
vikkelästi ja tarttui päähänsä, — hän luuli kai tuon vinkuvan kuulan
sattuneen.

Sitten hän huusi jotain, viittasi hätäisesti miehilleen, ja koko joukko
lähti juoksemaan takaisin.

Aarne tuijotti pettyneenä pakenevia, tähdäten santarmin leveään
selkään: hän puri hammasta, toivoen kiihkeästi, että tämä seisahtuisi,
kääntyisi, jotta saisi ampua. — Mutta tämä näytti hoputtavan joukkoaan
yhä nopeampaan juoksuun. Vasta toisella rannalla santarmi hätäisesti
vilkaisi taakseen ja kyyristyi samalla niin hassunkurisesti, kuin olisi
odottanut saavansa hartioilleen kirvelevän piiskaniskun.

Vasta hetken kuluttua ymmärsi Aarne, että hänen olisi pitänyt iloita,
kun oli näin helpolla pelastunut uhkaavasta vaarasta. Ja kun joukko
oli kadonnut rakennusten taakse, hiipi hänkin pensaiden suojassa
metsän laitaan ja alkoi keventynein mielin odottaa tuttavaansa. Hän
tunsi olevansa nälkäinen kuin susi, — mutta ehkäpä ne tuovat ruokaakin
tullessaan! Mutta pääasia on, että pääsee Ruotsin puolelle, — vapauteen!

       *       *       *       *       *

Mutta pian hän huomasi olleensa lapsellinen, kun oli luullut santarmien
luopuvan niin helpolla saaliistaan. Sillä hetken kuluttua lähti
kymmenmiehinen joukko kahdella veneellä soutamaan saaren toista päätä
kohden.

Ensin hän hämmästyi, mutta samassa hän huomasi saaren olevan tiheän
metsän peittämä, jossa hän oli kuin kotonaan. Mitä ne voisivat vanhalle
paimenpojalle ja metsästäjälle, joka oli joka syksy hiipinyt hirvien
jälessä! Hänen mieleensä leimahti huvittava suunnitelma, ja hän päätti
huolehtia siitä, että ne saavat kerrankin tarpeekseen etsiä.

Hän ei koettanut paeta vainoojiaan. Päinvastoin hän juoksi läpi metsän,
niin että oli jo vastassa odottamassa, kun nämä lähenivät rantaa. Hän
näki vain yhden sopivan maallenousupaikan ja piiloutui rannalla olevaan
leppäpensaaseen. Veneet laskivatkin rantaan aivan Aarnen ajattelemalle
paikalle, ja kun hän oli vain parinkymmenen metrin päässä siitä, ei
santarmien pää hänkään pälkähtänyt etsiä häntä niin läheltä. Hän kuuli
kuiskaten annetut käskyt, ja kun miehet harvassa ketjussa katosivat
metsään, lähti hän hiipimään heidän jälessään.

Aarne huomasi ilokseen, ettei heidän verkkonsa ulottunut yli saaren,
ja kun heidän täytyi mennä metsän toista puolta ja palata vastakkaista
reunan, oli hänen helppo seurata, — eikä pyydystäjillä ollut
aavistustakaan, että otus kulki jälessä.

Kun näinä olivat tehneet yhden kierroksen tuloksetta, lähtivät
he uudestaan matkaan — ja Aarne uskollisesti jälessä. Hän unohti
kaikki viime päivien vaarat ja ikävyydet, hän unohti kokonaan, että
hänen elämänsä oli kysymyksessä; välistä tuntui ikäänkuin hän olisi
hirvenajossa, hän tunsi taas sitä selittämätöntä jännitystä, joka
tekee askeleet äänettömiksi, teroittaa aistit ja lihakset äärimmäisen
herkiksi, — jolloin ne ovat valmiit toimintaan kuin jännitetty jousi.
Ja väliin, kun hän näki santarmin kyyristyneen vartalon aivan edessään,
nauroi hän niin iloisesti ja sydämellisesti kuin olisi kaikki ollut
hauskaa, hullunkurista sokkoleikkiä. Vihdoinkin lähtivät takaa-ajajat
noloina ja ärtyneinä soutamaan kylää kohden. Mutta ennenkuin he ehtivät
rantaan, oli Aarne jo saapunut vastakkaiseen metsänreunaan ja asettui
makaamaan eräälle kivelle, josta oli vapaa näköala joka suunnalle.

Aarne oli ollut koko päivän liikkeellä syömättä muruakaan, nälkä
kouristi häntä yhä kiukkuisemmin, — multa kukaan ei tullut. Aurinko
painui yhä alemmaksi ja vihdoin piiloutui punaisen pilviharson suojassa
meren helmaan. Eikä vieläkään näkynyt ketään.

Hämäryys ja mereltä nouseva sumupilvi peittivät kylän ikäänkuin
harmaaseen huntuun. Vain sahan savupiipun huippu kohoutui siitä tummana
ja salaperäisenä. Mutta pilvet levittäytyivät vähitellen yli taivaan,
koko maailma peittyi mustaan pimeyteen, — ja hän oli yhä yksin.

Aarne tunsi kiusallisen epätietoisuuden ja levottomuuden valtaavan
mielensä, mitä pitemmälle aika kului. Hän luuli tuttavansa lähteneen
veneellä etsimään häntä saaren toisesta päästä ja ajatteli jo lähteä
sinne. Mutta samassa hän käsitti miten toivotonta sellainen etsiminen
olisi ja asettui mahdollisimman lähelle lankkuportailta johtavaa polkua.

Vihdoin, kun kello jo läheni kymmentä, kuuli hän epäselvästi hiipiviä,
varovaisia askeleita lankkuportailta. Hän kuunteli henkeä pidättäen,
mutta ne olivat pysähtyneet, ja kun ne taas lähtivät liikkeelle, kuului
samassa metsästä tuulen huminaa, — ja hänestä tuntui kuin olisi hän
kuullut kuisketta, kokonaisen _joukon_ askeleita...

Hän tunsi sydämensä kiihkeän sykinnän, ja ennen tuntematon levottomuus
kouristi hänen rintaansa ja korvissa kohisi yhä enemmän.

Aarne puri hammastaan ja häpeä valtasi hänen mielensä. _Pelkäsikö_ hän
todella, — ja _mitä_ hän pelkäsi? Mitä vaaraa oli tässä sysipimeässä?
Tulkoon kuka tahansa!

Hän rauhoittui todella silmänräpäyksessä. Ja kun nuo askeleet yhä
lähenivät, odotti hän täysin tyynenä. Ne pysähtyivät vielä pari kertaa,
mutta vihdoin kuuli hän tulijan kuiskaavan hiljaa nimeänsä. Hän nousi
heti ja tunsi tämän tuttavakseen.

       *       *       *       *       *

Vasta nyt hän sai tietää syyn tuttavansa viipymiseen: häntä oli
vartioitu koko päivä, ja hän sanoi pelkäävänsä, että ne olisivat
vieläkin häntä seuranneet. Kuitenkin oli hänen onnistunut järjestää
asia niin, että Ruotsin puolelta saapuu eräs pikkupoika veneellä saaren
nokkaan heitä noutamaan kello kymmeneltä. Suomen puolella olivat kaikki
veneet lukitut ja avaimet santarmien taskuissa.

He lähtivät heti sovittuun paikkaan, jossa poika jo odotti, ja astuivat
varovasti veneeseen. Aarne tarttui juuri airoihin, kun pimeydestä
kuului juoksevien askelten töminää, uhkaavia pysähdyskäskyjä, sitten
kajahti välähtävä pistoolinlaukaus, toinen, kolmas, neljäs, — ja
etäämpää vielä uusia: kuulat vinkuivat heidän korvissaan...

Mutta samalla hetkellä kuin ensimmäinen komentosana kajahti, oli Aarne
koneellisesti tempaissut kaikin voimin airoista, niin että kevyt vene
tuntui aivankuin loikkaavan eteenpäin. Hän veti viisi kuusi kertaa,
niin että airot notkuivat, ja veneen liukuessa yhä syvemmällä: meren
sysimustaan, suojaavaan syliin kuuntelivat he äänettöminä rannalta
kuuluvaa kirousten ja huutojen melua.

Aarne vetäisi vieläkin muutamia kertoja, aina silloin kun rannalta
kuului hälinää. Sitten nosti hän airot veneeseen ja kuunteli taas noita
pimeydestä kuuluvia, hiljeneviä ääniä.

Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan, ja kummallinen, ennen
tuntematon heikkous ja liikutus valtasi vastustamattomalla voimalla
hänen mielensä. Hän olisi tahtonut itkeä ilosta, kiitollisuudesta ja
hämärästä onnellisuudesta. Yhtäkkiä hän muisti erään hetken kaukaisesta
lapsuudestaan paimenessa oloajaltaan: hän juoksee huohottaen raivoisan
sonnin edessä, pääsee puuhun juuri kun hirveä töytäys vavahduttaa
sitä ja katkenneet oksat haavoittavat hänen säärensä; hän on
menehtymäisillään, mutta hän on turvassa; hän kiertää vapisevat kätensä
puunrungon ympäri, painaa kasvonsa sitä vastaan — ja itkee, itkee...

Niin, — hän oli nytkin pelastunut julman hirviön kynsistä, hirviön,
joka on surmannut satojatuhansia viattomia, tuhonnut kokonaisia
kansoja. Tuntui niin kummalliselta, että hän juuri _äsken_ tuolla
pimeällä rannalla oli kohdannut _kuoleman_: Vain pari sekuntia
myöhemmin: ne olisivat ehtineet hypätä veneeseen tai ampuneet aivan
vierestä, ja hän makaisi nyt tuolla vainoojainsa keskellä kylmänä tai
vetäisi viimeisiä henkäyksiään...

Ja nyt hän on _vapaa_, hän saa elää, työskennellä vaimonsa ja lastensa
hyväksi, — hän saa taas nähdä lapsensa...

— Niin... lapset... mitä?

Nuo sanat tunkeutuivat käheänä kuiskeena hänen vapisevilta huuliltaan,
ja hän tarttui rintaansa kuin kuolettavan iskun sattuessa, — sillä
kylmän puukonterän lailla iskeytyy hänen sydämeensä viimeisen
eronhetken muisto.

Hän ei ollut muistanut sitä viime vuorokausien taukoomattomissa
ponnisteluissa ja vaaroissa, mutta nyt, kun jännitys oli lauennut,
valtasi se hänet järkyttävällä voimalla. Hän oli taas näkevinään
tuon rakkaan huoneen pienimpiä yksityisseikkoja myöten samallaisena
kuin silloinkin, hän oli kuulevinaan nurkkaan kyyristyneen vaimonsa
tukehtuneen nyyhkytyksen...

Ei — ei! Hän ei tahdo ajatella, muistella sitä. Hän peittää kädellään
silmänsä, mutta siitä huolimatta on hän taas näkevinään pienet poikansa
paitasillaan edessään; he koettavat pidättää itkuaan, vanhin puree
hammastaan, mutta kyyneleet vierivät heidän poskilleen, vapisevat
huulet vääristyvät... Hän nostaa heidät syliinsä, painaa huulensa
heidän hienoille hiuksilleen, — ja taas tuntuu ikäänkuin suuri, jäinen
koura puristaisi, tukehuttaisi...

Hän huokaa raskaasti, katsahtaa kuin apua etsien ympärilleen, mutta
kaikkialla on pimeätä. Hänestä tuntuu kuin näkisi hän oman elämänsä,
tulevaisuutensa; ei valopilkkua, ei toivoa, — vain pimeyttä. Synkät
aavistukset, kuvat ja ajatukset risteilevät hänen aivoissaan:
hirmuvalta voi jatkua vielä vuosikymmeniä, — eikä hän pääse kotiin.
Hänen sairautensa pahenee, hän kuolee siellä yksin, — ja he jäävät
orvoiksi, joutuvat ehkä mieron tielle. Eikä hän näe heitä koskaan, — ei
koskaan...

Ja yhtäkkiä hän kumartuu, painaa kasvonsa veneenlaitaa vasten, hänen
hartiansa hytkähtävät rajusta nyyhkytyksestä, ja hänen kuiskaavassa
äänessään värähtää syvä suru ja hellyys: — Lapseni... pienet...
poikaseni...



PALKANMAKSU


Mauri Hautala oli juuri istahtanut kahden toverinsa pöytään, kun hän
näki erään tummaverisen miehen tulevan kahvilaan ja arasti vilkuillen
istahtavan vastapäätä olevaan nurkkapöytään.

Mauri tarkasti salaa miestä, ja yhtäkkiä hän muisti, että tämä
oli eilenkin ilmestynyt tänne hänen jälkeensä, ja kun hän huomasi
miehen pari kertaa katsovan itseään syrjäsilmin, tunsi hän jotenkin
sisäisesti vaistoten, että mies oli sama, joka jo useampana iltana oli
hiiviskellyt hänen asuntonsa läheisyydessä. Hän ei ollut huomaavinaan
mitään, vaan päätti ottaa selvän asiasta.

Ja kun Mauri kahtena iltana kävi mitä erilaisimmissa paikoissa,
viipyen kerrankin kolmatta tuntia erään toverinsa luona, ja aina
näki tuon tumman varjon seuraavan jälessään hiipivin askelin kuin
saaliinhimoinen hyena, oli hän varma, että tämä oli erikoisesti häntä
vahtiva santarmiurkkija. Hän päätti tehdä lopun pelistä ja keksittyään
hauskan suunnitelman kertoi sen toverilleen, ja tämä suostui ilomielin
auttamaan Mauria sen toimeenpanossa.

Kun Mauri siis seuraavana iltana näki urkkijan piileskelevän asuntonsa
lähellä olevassa porttikäytävässä ja lähtevän jälessään, lähti hän
toverinsa luokse, ja he sopivat yksityiskohtaisesti menettelytavasta.

       *       *       *       *       *

Kahden tunnin kuluttua ilmestyivät he taas kadulle ja huomasivat
ilokseen, että mereltä oli noussut paksua sumua muuttaen pimeyden niin
sakeaksi, että näki vain muutaman metrin eteensä. Ja kun he kuulivat
urkkijan hiipivät askeleet jälessään, seisahtuivat he seuraavan
kadunkulman suojaan ja Mauri alkoi puhua kuiskaavalla, salaperäisellä
äänellä:

— Sinä menet siis molempien toverien luokse ja käsket heidän tulla
puolen tunnin kuluttua kokoukseen: tärkeät asiat vaativat... Ja muista,
että sanot heille _itse_ persoonallisesti, jottei kukaan saa tietää.

— Mutta jos he eivät ole kotona...? — huomautti toveri epäröiden.

— Silloin haet heidät vaikka maan alta! — käski Mauri päättävästi. —
Asia on niin tärkeä, ettei se siedä viivytystä. Huomauta erikoisesti,
että he tulevat yksitellen ja samaan paikkaan kuin viime kerralla.

— Mutta eikö se ole liian kaukana? Eikö voitaisi kokoontua minun
luokseni, kun on näin pimeä iltakin.

— Ei millään ehdolla, — keskeytti Mauri. — Ja kun saat tietää asian
tärkeyden, niin huomaat, ettei sitä saa pilata varomattomuuden tähden.

— Mutta, tuota...

— Ei mitään muttaa! — ärjäsi Mauri tuimasti. — Päällikkönä minä olen
vastuussa onnistumisesta, — ja päällikkönä _käsken_, silloin kun tiedän
sen tarpeelliseksi. Siis kello yhdeksän.

— Enhän minä mitään... kyllähän minä, — myönteli toinen nöyrästi. —
Mutta entä tunnussana? Tarvitaanko tunnussanaa, kun vain pääkomitean
jäsenet tulevat...?

— Jaa se oli hyvä, että huomautit; — vastasi Mauri. — Kun on näin
pimeä, niin on parempi, että jokainen sanoo vain tunnussanan
tullessaan. Tunnussana on siis: »Tahdon palkkani.»

— »Tahdon palkkani»! — kertasi toveri ja lähti liikkeelle.

Puolen tunnin kuluttua läheni muuan mies erään toisen seurassa Maurin
sedän torppaa esikaupungin ulkolaidalla. Toinen jäi vähän jälkeen,
mutta Maurin apulainen tuli suoraan torpan veräjälle, jossa isäntä
seisoi vahdissa. Tulija pysähtyi ja kysyi kuiskaten:

— Onko päällikkö jo tullut?

— Mikä päällikkö? — ärähti setä kolealla bassoäänellään. — Mikä on
tunnussana?

— »Tahdon palkkani!» — vastaisi tulija, lisäten ystävällisesti: —
Ettekö enää tunne minua?

— Eihän tässä perhanan pimeässä näe mitään. Ai, tekö se olitte!

Tulija katseli ympärilleen ja huomasi erään lähellä olevan pensaan
yläpuolella häämöttävän leveälierisen hatun ääriviivat. Ja hän kysyi
taas salaperäisesti:

— Ovatko kaikki jo saapuneet?

— Te olette kolmas. Kaksi siis puuttuu.

— Ai niin... Minä en tavannut Lemposta kotona, mutta minä sanoin hänen
vaimolleen, että jos hän saapuisi kotiin ennen yhdeksää, niin on hänen
tultava ajurilla. Kas, tuossa tulee Rantala...

— Tunnussana! — mörähti taas sedän bassoääni, ja tulija vastasi
hillitysti:

— »Tahdon palkkani».

— Nyt ei siis enää puutu kuin Lemponen, — huomautti aikaisemmin tullut.
— Te ette tietysti tunne häntä, kun hän tulee ensi kerran kokoukseen,
mutta hänellä on pitkä palttoo ja leveälierinen hattu.

— No, en minä ketään päästä ilman tunnussanaa.

— Mutta älkää päästäkö ketään sisään yhdeksän jälkeen —
tunnussanallakaan. Ne ovat silloin asiaankuulumattomia... Mutta missä
kokoonnutaan:

— Heinämakasiinissa, — vastasi setä ja lisäsi varoittaen:

— Mutta muistakaa, ettei siellä saa raapaista kertaakaan tulta, — vain
sillä ehdolla saatte siellä kokoontua. Siinä on niin harvat seivät,
että naapurit voisivat nähdä... Ja tuli voisi varista heiniin...

— Mutta emmehän me pimeässä voi kokousta pitää! — huudahti ensintullut
hämmästyneenä. — Eikö ennemmin tuvassa?

— Ei, — siellä makaa kortteerimies, ja Mauri sanoi asian olevan niin
tärkeän, että täytyy kokoontua miten tahansa. Makasiini on ainakin
varma paikka, kun minä vahdin ulkopuolella.

— No, me menemme sitten. Odottakaa nyt vielä viisi minuuttia.

Salaliittolaiset poistuivat sedän saattamina, ja kun tämä palasi
veräjälle, oli pää kadonnut pensaan yläpuolelta. Mutta hetken kuluttua
läheni itse otus pyydystä, ja samoin kuin ennenkin vaati vartija
tunnussanaa.

— »Tahdon palkkani», — kuiskasi urkkija hiljaa, Ja setä lausui
tyytyväisesti:

— Jaha, te ehditte kumminkin! Toiset ovatkin jo saapuvilla. Tulkaa vaan
mukaan!

       *       *       *       *       *

Mauri ei ollut ihan varma uskaltaisiko urkkija saapua
»kokoushuoneeseen» asti, ja siltä varalta hän oli juuri odottamassa
ulkopuolella. Mutta kuullessaan sedän tullessaan ankarasti
huomauttavan, ettei kertaakaan saa näkyä tulta, ymmärsi hän tuon
odottamattoman seikan; pimeyden huumanneen urkkijan niinkuin makea
syötti saa nälkäisen ketun unohtamaan siinä piilevän vaaran. Hän
pujahti siis edellä makasiiniin, ja kun hänen aivoissaan yhtäkkiä
välähti uusi hullunkurinen suunnitelma, päätti hän lisätä siitä
alkukohtauksen tähän ilveilyyn. Hän kuiskasi siis tovereilleen, että
nämä olisivat ihan hiljaa, kunnes hän kutsuisi heitä.

Kun setä ilmestyi ovelle urkkijan seurassa ja huomasi Maurin, näytti
hän yhtäkkiä hätkähtävän, kuunteli jännittyneenä ja sitten kuiskasi
pelokkaasti:

— St! Minä olin kuulevinani jotain... Kun ei tuo naapuri vaan olisi
vahtimassa jossakin, — se on santarmien palveluksessa. Ettekö voisi
mennä sentään muualle, sillä...

— Älkää nyt setä hermostuko, ehkei se ollutkaan mitään, — rauhoitti
Mauri, — Minä lupaan, ettemme sano yhtään sanaa ääneen, ja kun emme ota
tulta, niin mitä vaaraa tässä olisi...

— No, tämän kerran saatte. Mutta ei sitten enää... Ne vievät minut
Siperiaan...

— Emme tule enää, — lohdutti Mauri ja lisäsi kuiskaten:

— Toiset menivät teidän kamariinne lukemaan kirjelmää, joka tänään
saapui »Venäjän Maksimalistien Keskuskomitealta», — kun ei täällä saa
ottaa tulta. Käskekää heidän tulla heti luettuaan ja vahtikaa sitten
ulkopuolella. Tulkaa te Lemponen sisään, niin minä selitän teille sillä
aikaa asian suullisesti.

Hän tervehti urkkijaa ja tunsi tämän käden vapisevan kuin
vilutautisella.

He menivät peremmälle. Mauri kehoitti toista istumaan laatikolle
eteensä ja alkoi heti selittää tärkeällä, kuiskaavalla äänellä:

— Kun Lemponen on uusi jäsen pääkomiteassa, niin ette tietysti tiedä
siitä Venäjän terroristien suunnitelmasta, joka meilläkin viime
kokouksessa hyväksyttiin. Ja sen asian vuoksi teidät juuri valittiin
pääkomiteaan sikäläisen lähetin erikoisesta suosituksesta. Minä pidin
sen myös välttämättömänä, koska te olette ainoa, joka aktiivisesti
olette ottanut osaa maksimalistien sankarillisiin pommiattentaatteihin
Pietarissa oleskellessanne. Tehän puhutte tietysti venättä paremmin
kuin suomea, koska olette Venäjällä syntynyt ja kasvanut?

Viimeisen lausui Mauri venäjäksi, ja urkkija vastasi heti samalla
kielellä helpotuksesta huoahtaen:

— Melkein! Sillä olen unohtanut paljon suomalaisia sanoja.

— No siis asiaan! Teidät on siis valittu, koska teidän kokemuksenne
ja tunnettu pelkäämättömyytenne ovat välttämättömät siinä suuressa
suunnitelmassa, joka koko Venäjän valtakunnassa.

Suomessa, Puolassa, kaikkialla toimeenpannaan samana yönä, samalla
kellonlyönnillä, ja tulee hämmästyttämään koko maailmaa.

— Mikä se on? — kuiskasi urkkija tahtomattaan, ja hänen äänensä vapisi
kiihkeästä uteliaisuudesta ja jännityksestä.

— Niinkuin toveri Lemponen hyvin tietää, ovat urkkijat, santarmit ja
provokaattorit vaarallisimmat vihollisemme. Tehän tiedätte, miten
parhaatkin suunnitelmat ovat useimmiten särkyneet niiden kavalien
juonien vuoksi. Sen tähden on päätetty hävittää ne kaikki yhtaikaa
yhtenä yönä, yhdellä ainoalla jättiläisiskulla, ettei seuraavana aamuna
löydetä yhdestäkään edes luunikamaa. Ja se hetki on niin lähellä, ettei
kukaan aavista.

Mauri vaikeni ja kuuli urkkijan hengityksen muuttuneen käheäksi ja
vapisevaksi: hän rykäsi ja sopersi tukehtuneesti:

— Koska se... tapahtuu?

— Siitä juuri tänään sain tiedon, mutta sitä ei saa sanoa komitean
jäsenillekään ennenkuin kaksi tuntia aikuisemmin. Nyt olisi vain
päätettävä heidän kuolintavastaan.

— Kuolintavasta..., — ähkäsi urkkija kauhuissaan. Mauri kuuli nurkasta
pidätetyn naurunpurskahduksen ja jatkoi tyynesti:

— Niin, Venäjän komitea on myöntänyt kaksi erilaista menettelytapaa,
joista voidaan valita se mikä, parhaiten soveltuu paikallisiin oloihin.
Ensimmäinen on se, että heidät kaikki kootaan johonkin suureen
heinämakasiiniin tai muuhun tulenarkojen tavarain varastorakennukseen,
valetaan perinpohjin bentsiinillä — ja sitten tuleen. Toisen mukaan
viedään heidät johonkin vanhaan laivaan tai proomuun, jossa on raskas
kivilasti, suletaan kaikki kannen alle, hinataan merelle, — ja sitten
pohjaluukut auki! Silloin ei noista koirista todella jää kummassakaan
tapauksessa mitään jälelle.

Taas kuului urkkijan tuskanvoihketta muistuttava huokaus ja Mauri
jatkoi säälimättömänä:

— Kun te ette ollut viime kokouksessa, niin selitän lyhyesti, miten
kaikki on järjestetty. Ensinnäkin on eräs upporikas venäläinen
puoluetoveri lahjoittanut koko omaisuutensa, 30 miljoonaa ruplaa,
suunnitelman toteuttamiseksi. Mekin saimme 200 000 markkaa, ja siitä
jää ylikin. Siitä meni kyllä santarmipäällikön kirjurin lahjomiseen
satatuhatta markkaa, mutta _todellisuudessa_ siitä maksetaan vain
neljäs osa.

— Neljäs osa..., — toisti urkkija tolkuttomasti. Hän huohotti niin
raskaasti ja tukehtuneesti kuin olisi armoton koura kiristänyt hänen
kurkkuaan yhä lujemmin ja lujemmin.

— Niin, hän vaati satatuhatta ennenkuin luovutti meille kaikkien
Suomessa toimivien santarmien, urkkijoiden ja salaisten apulaisten
nimet ja osoitteet, mutta hän sai vain 25 tuhatta markkaa; loput
sijoitettiin pankkiin nostettavaksi erikoisella valtakirjalla 25
tuhannen markan erissä seuraavien kuukausien viime päivänä. Mutta hän
ei tietysti tule niitä nostamaan, joten me nostamme ne itse takaisin.
— Sitten on jok'ainoata kiinniotettavaa varten palkattu neljä vahvaa
ja luotettavaa miestä, jotka vangitsevat samalla hetkellä miehensä
ja tuovat hänet äänettömästi sitä varten varatulla autolla tai
umpinaisilla vaunuilla määrättyyn paikkaan, jossa kaikki on valmiina.
Me olemme hyväksyneet tämän heinämakasiinin, kun se on syrjäisellä
paikalla ja laiva olisi maksanut ainakin puolta enemmän, Eräs komitean
jäsen kyllä pelkäsi, että jäisi luita jälelle, mutta kun tuolla
parvella olevat kymmenen tynnyriä lyödään yhtaikaa auki ja bentsiini
kastelee koko roskan, niin minä en epäile sellaista. Ne ovat tuolla
valmiina, ja jokaisen tynnyrin vieressä on jo kirveskin valmiina, — kai
tunnette bentsiinin hajun?

Urkkija nuuski ilmaa, ja hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen,
kun hän käheästi änkytti:

— Tunnen...

— Koko suunnitelma on siis yksityiskohtia myöten järjestetty, —
lisäsi Mauri. — Ja kun ei kukaan avustajista tiedä _mitään muuta kuin
oman tehtävänsä_, ja tapahtumahetken tiedän minä yksin, niin sen
onnistumista ei voi mikään estää. Yhdessä suhteessa olen vain hieman
epävarma, ja minä olen puhunut teille juuri sentähden, että luotan
siinä teidän apuunne.

Kun ei toinen kyennyt vastaamaan, jatkoi Mauri innostuneena:

— Kuten ymmärrätte, on tärkeimmät tehtävät jaettu komitean jäsenille:
eräs laskee ovella vangit, toinen vartioi kuularuiskuilla ja
käsikranaateilla varustetun joukon kanssa, ettei poliisivoima
eikä mikään voi häiritä meitä, kolmas sulkee oven ja antaa merkin
bentsiinitynnyrien särkemisestä j.n.e. Mutta, kuten käsitätte, on
sytyttäjän toimi kaikkein tärkein, ja kun te olette ainoa, jolla on
tottumusta ja kykyä siihen, saatte te tämän kunniatoimen. Teidän ei
siis tarvitse muuta kuin odottaa, kunnes ovet ovat suljetut, ja sitten
sytyttää kymmenkertainen sytytyslanka, — ja kymmenen sekuntia myöhemmin
koko urkkijalauma luulee olevansa helvetissä! Tietysti otatte sen
vastaan?

Mauri kuuli urkkijan repelevän tukkaansa, ja kun hän uudisti
kysymyksensä, alkoi toinen tukehtuneesti ähkyen änkyttää:

— Minä... minä en... ymmärtä... Minä en... voi... Minä ei ole...

— Mitä? Mitä tämä merkitsee? — huudahti Mauri hämmästyneenä.
— Epäröittekö te, jota on pidetty yhtenä Venäjän rohkeimpana
terroristina! — Hän muutti äänensä koleaksi ja uhkaavaksi: hän osoitti
monin esimerkein, että vain provokaattori saattoi peräytyä, silloin kun
tietää näin tärkeän salaisuuden ja muistutti, ettei sellaista henkilöä
sääntöjen mukaan saanut missään tapauksessa jättää elämään. Hän jatkoi
samaan tapaan, kunnes urkkija kauhusta suunniltaan vannoi tekevänsä
mitä tahansa, kun vaan saa pitää henkensä.

Toiset olivat tukehtumaisillaan nauruun, ja Mauri oli niin innostunut
osaansa, ettei muistanut mitään muuta.

Yhtäkkiä kuuli hän hiljaista kahinaa, samalla kun urkkijan hengitys
muuttui vielä lyhyemmäksi ja käheämmäksi. Mauri tunsi jotenkin
omituisesti vaistoten, että toinen oli päättänyt _toimia_, — että hän
veti asetta taskustaan.

Mutta niinkuin ennenkin vaaran hetkellä, tunsi Mauri koko olemuksensa
jännittyvän, menettelysuunnitelma välähti kuin salamana hänen
aivoissaan; samassa silmänräpäyksessä ojensi hän kätensä ja kuiskasi
varoittavasti:

— St! Kuulitteko? Täällä on koira! Kas tuossa!

Urkkija hätkähti, jäi kuin kauhusta jähmettyneenä, henkeä pidättäen
kuuntelemaan, ja koskettaessaan tämän vapisevaa olkapäätä tiesi Mauri
tuolla omituisella vaistolla, joka syntyy vain nyrkkeilyharjoitusten
kautta, millä kohdalla toisen leuka oli, — ja siihen suuntasi hän
-»suoran oikeankäden iskun» sellaisella voimalla, että pimeä makasiini
kajahti. Ja samalla hetkellä kuu urkkija lennähti heinille, tarttui
Mauri tämän oikeaan käteen, väänsi siitä revolverin ja tarttui kurkkuun
— niin nopeasti ja varmasti kuin olisi hän nähnyt. Mutta urkkija ei
huutanutkaan, kuten Mauri oli epäillyt, ja kun toiset tulivat esiin ja
valaisivat taskulampuillaan, makasi tämä liikkumattomana ja kalpeana
kuin kuollut. Mauri otti hänen vyöstään pitkän tikarin ja pyysi toisia
olemaan vielä hetkisen hiljaa.

Urkkija alkoi liikahdella ja valitella, ja kun hän vihdoin virkosi,
selitteli Mauri hätääntyneenä:

— Voi, antakaa anteeksi, toveri Lemponen! En ymmärrä, miten se kävi
teihin? Ehkä te siirryitte juuri silloin, sillä minä olin varma, että
edessäni oli koira, — ja sitä minä koetin lyödä. Nouskaa nyt ylös. —
kas niin!

Hän piteli urkkijaa olkapäästä, ja kun tämä yritti änkyttää jotain,
kuiskasi hän taas pelokkaasti:

— St! Herra jumala! Se tulee taas... Se on vesikauhuinen... Olkaa
hiljaa, nyt isken sitä, — nyt en ainakaan erehdy!

Taas sattui urkkijaa sydänalaan, niin että tämä vääntelehti heinillä
voimatta hyvään aikaan hengittää. Ja taaskin astui Mauri häntä kohti ja
änkytti epätoivoisesti:

— Mutta mitä, mitä tämä oikein on, Lemponen? Minä olin niin varma, että
löin koiraa... Onko teillä tulta?... Vai ei ole!... Hoi, hyvät toverit,
niitä on tehtävä? Tulkaa tänne auttamaan minua ja Lemposta. Täällä on
koira, emmekä tiedä missä se on...

Pimeässä kuului yhtäkkiä tavaton melu: ovi avattiin, toverit
juoksivat ympäri, puhuen uhkauksia, kaksimielisiä sutkauksia eri
äänillä, niinkuin siellä olisi ollut kokonainen joukko, — ja urkkijan
kauhistunut mielikuvitus varmaankin lisäsi kaiken moninkertaiseksi.
Hänen hampaansa kalisivat, ja kauhusta suunniltaan alkoi hän uikuttaa
surkeasti ja yritti ryömiä ovea kohden. Mutta Mauri tarttui häneen,
rytyytti ja puristeli perinpohjin ja huudahteli innostuneena:

— Täällä se ulvoo! Nyt sain sen kiinni! Se puree... Tuokaa pian
puukko... nuora! Se täytyy heti tappaa, hirttää... Tästä saat koira!
Vieläkö puret? Tuokaa puukko!

— Armoa... älkää tappako! — ähkyi urkkija kuin kuoleman hädässä.

Kaikki purskahtivat nauruun, ja Mauri huudahti taas hämmästyneenä:

— Oliko se Lemposen ääni? Onko tämä Lemponen vai koira? Tai jos se
onkin piru, joka uskottelee olevansa koira ja Lemponen...

— Armoa... minä olen... — uikutti urkkija, mutta hänen äänensä tukehtui
taas eläimelliseksi voihkeeksi.

— Niin, mikä te olette? — tiukkasi Mauri armottomasti. — Sanokaa nyt
suoraan, oletteko Lemponen, koira vai piru! Sillä emmehän voi koiralle
uskoa toisten koirien paistamista, mutta piru sensijaan olisi siihen
koko mestari. Miten me saamme siitä selvän, kun ei ole tulta?

— Tunnussana! — huudahti Maurin toveri. — Tiedättekö tunnussanan?

— Niin, niin! — myöntelivät kaikki. — Sanokaa siis tunnussana.

— »Tahdon palkkani!» — änkytti urkkija tuskin kuuluvalla, vapisevalla
äänellä.

— Mitä te sanoitte! Minä en kuullut mitään! — tiukkasi Mauri ja toiset
yhtyivät häneen.

— Mine tahdon... palkkani, — voihki urkkija hampaat kalisten, mutta
toiset eivät vieläkään tyytyneet. Ja vielä kerran toisti lurjus nuo
sanat, niin hassunkurisesti ja surkeasti, että kaikki purskahtivat
nauruun.

— No niin! — alkoi Mauri vakavasti. — Te kuulitte nyt, että hän on
tullut vaatimaan palkkaansa. Ja kun hän noin hartaasti sitä pyytää,
niin hän tietysti sen välttämättömästi! tarvitsee.

— Tarvitsee hän palkkansa.

— Ja hän on _ansainnut_ palkkansa paremmin kuin kukaan.

— Sen tähden hän saakin sen kaksinkertaisena.

— Ei — annetaan kymmenkertaisena...

— Ei, maksetaan niin, ettei hän tarvitse enää koskaan mitään...

Nuo kaksimieliset, kamalat uhkaukset veivät urkkijan viimeisenkin
tarmon; hän parahti yhtäkkiä aivankuin teurastettava eläin, mutta kun
Mauri painoi pistoolinsuun hänen otsalleen, vaikeni hän paikalla.

Mauri pyysi valoa, ja kun hän sitten näki kuolemankauhun vääristämät
kasvot tylsine, jähmettyneine katseineen, tunsi hän sääliä. Hänestä
tuntui, että urkkija oli jo kärsinyt tarpeeksi. Mutta samassa hän
muisti, että hänen täytyi oman ja toveriensa turvallisuuden vuoksi
jatkaa niinkuin he olivat suunnitelleet.

Hän käski siis kolkoin äänin jokaisen ryhtyä toimeen. Ja kun toiset
sitten toivat esiin suuren vitsakimpun, köysikäärön, suuren puukon
ja kirveen, silloin onneton heittäytyi Maurin jalkoihin ja päästi
niin epätoivoisen rukoustulvan, että Mauri ei tiennyt mitä sanoisi.
Hänellä oli tulinen ja raju luonne, ja raivostuksissaan saattoi hän
tehdä mitä tahansa, — mutta vain puolustuskykyiselle, ylivoimaiselle
vastustajalle. Hän ei voinut nähdä avutonta rääkättävän, oli se sitten
eläin tai ihminen. Se vaikutti häneen niin järkyttävästi, ettei
hän kyennyt hillitsemään itseään. Kerrankin pelastaessaan hevosen
kolmen markkina-huijarin kynsistä, hyökkäsivät nämä hänen päällensä,
mutta kun hän oli taitava nyrkkeilijä, antoi hän rääkkääjälle niin
perinpohjaisen löylyn, että sai itse sakkoa ihmisrääkkäyksestä, —
samassa tilaisuudessa kun näitä sakotettiin eläinrääkkäyksestä.

Vaikka Mauri nytkin koetti ajatella, että hänen edessään oli Venäjän
hirmuvallan kätyri, joka ei ansaitsisi sääliä, niin hänestä tuntui vain
niin ilkeältä, ettei voinut sauna mitään.

Toverit vaativat kylmällä, uhkaavalla äänellä ehdotonta kuolemaa, kun
ensin on annettu 100 ruoskaniskua, — ja joka kerta kun pimeästä kuului
sana _kuolema_, tarrautui urkkija vapisevin käsin Maurin polviin kuin
hukkuva pelastusrenkaaseen...

— Mutta ettekö te itsekin ymmärrä, että me olisimme hulluja, jos
jättäisimme teidät elämään! — lausui hänen toverinsa päättävästi. —
Huomenna meidät vangittaisiin ja vietäisiin Siperiaan. Mutta kun me
paloittelemme teidät ja viemme säkissä mereen, niin ei koira perään
hauku!

Urkkija kyyristyi ja painoi kasvonsa Maurin jalkoihin voihkien
niinkuin nuo kamalat sanat olisivat työntyneet terävänä puukkona hänen
ruumiiseensa. Sitten tempasi hän poveltaan pienen ristin ja lupasi
vannoa, ettei koskaan mainitse sanaakaan heistä, lupasi muuttaa heti
takaisin Venäjälle, jos vaan saisi elää. Hän rukoili niin kiihkeästi,
että Mauri uskoi hänen pitävän valansa. Ja hän pyysi tovereitaan
ajattelemaan, voisiko armo olla vielä mahdollista.

Toiset olivat olevinaan ensin vastaan, mutta vähitellen hekin
heltyivät. Ja niin urkkija lopulta ristiä suudellen vannoi kalliin
valan, että vaikenee kaikesta, muuttaa pois paikkakunnalta, — ja että
hänet saa heti tappaa, jos hän valansa rikkoisi.

Kun hän oli hetken vaiennut, astui Mauri hänen eteensä ja lausui hiljaa
uhkaavasti; — Te olette tuhonnut erään omaiseni elämän ilmiantonne
kautta, te olette tuhonnut tuhansien onnen ja elämän, ja kun te
aloitte vaania minua, päätin minä lopettaa teidän elämänne. Kun minä
sittenkin armahdan, niin ymmärrättekö, että teidän _täytyy_ kuolla,
jos nyt pettäisitte. Meillä ei ole mitään järjestöä eikä komiteaa,
mutta sen minä järjestän vielä tänä yönä, että jos te petätte meidät,
niin kuolette viimeistään neljäntoista päivän kuluessa, — vaikka
piiloutuisitte maan alle. Ymmärrättekö sen?

— Ymmärrän...

— Menkää siis, älkääkä unohtako _kuolemaa!_ — lausui Mauri hitaalla,
juhlallisella äänellä ja viittasi oveen.

Urkkija katsahti typerästi ympärilleen ja huokasi syvään; sitten
tarttui hän Maurin ojennettuun käteen, painaen siihen vapisevat
huulensa, ja purskahti itkuun.

Ja kun hän oli poistunut pimeään, ei kukaan nauranut. Mauri ei voinut
sanoa mitään, hän tunsi hämärästi, ettei tämä ollutkaan ilveilyä, —
vaan että hän oli nähnyt ennen tuntemattoman loukon ihmiselämässä.

Urkkijasta he eivät senjälkeen kuulleet mitään.



VAIKEIN HETKI


Kolme miestä loikoili valtavan tervasnuotion suloisessa lämmössä. Ei
tuntunut tuulenhenkäystäkään, savu kohosi mustanpunertavana patsaana
tummaa taivasta kohden ja etäämpänä häämöittävät lumiset puut
näyttivät tulen keltaisenhimmeässä kajastuksessa liikkumattomilta,
valkoturkkisilta jättiläisvartioilta. Mutta niiden takana ympäröi heitä
jokapuolella musta Pohjolan yö.

Miehet olivat istuneet pitkän aikaa äänettöminä, sillä vanhin heistä
oli kertonut omituisen tapauksen omasta elämästään.

Yhtäkkiä hän hätkähti kuin unesta heräten ja huomautti pakotetun
hilpeästi:

— Minähän olen saattanut teidät ensiluokkaiselle hautajaistuulelle
jutullani. Kerro nyt sinäkin vuorostasi, mikä on sinun vaikein hetkesi.

— Minunko?

— Niin, — se voi olla oikein jännittävä. Onhan sinulla jo ollut paljon
seikkailuja.

Nuori mies kohotti päätään, ja tulen punertavassa kajastuksessa
näyttivät hänen jäntevät, tuulen ja pakkasen ruskettamat kasvonsa
omituisen vakavilta, miettiviltä. Vihdoin hän vastasi vältellen:

— Siinä ei ole mitään muuta kuin ikävää, — te tulisitte vielä
synkemmiksi.

— No, eihän lisä pahaa tee kuin selkään saataessa! Kerro nyt vaan ei
vielä viitsi nukkumaankaan ruveta.

Nuori mies rykäsi, mutta jäikin tuijottamaan pimeyteen ja hänen
kasvonsa synkkenivät.

Ei kuulunut risahdusta, ei tuulenhenkäystä, — tulen tasainen humina
oli ainoa, joka häiritsi öisen erämaan hiljaisuutta. Silloin paukahti
jossakin äkeästi pakkanen. Nuori mies havahtui, korjasi havusuojusta
selkänsä takana, nojautui puoleksi pitkälleen ja alkoi kertoa.

       *       *       *       *       *

— Kyllähän niitä on sattunut vaikeita hetkiä paljonkin, mutta
tuskallisimmat hetket elämässäni olen kokenut kerran lapsena.

Olin silloin kahdentoista vuotias. Äitini oli juuri kuollut
keuhkotautiin — isä oli kuollut jo ennen — eikä minulla ollut muita
omaisia kuin kahdeksanvuotias sisko. Kun äitini oli vasta äskettäin
muuttanut paikkakunnalle, ei meille annettu kunnasta mitään apua, —
meidän täytyi siis lähteä kerjäämään. Ja ensimmäisenä päivänä sattui
tapaus, josta nyt aion kertoa.

Oli myöhäinen syksy, ja kaikki tiet olivat paksussa kurassa, ja me
olimme niin kovin väsyneitä ja masentuneita. Miltei kaikkialla olimme
saaneet vain nurjia silmäyksiä ja saaliiksi vain muutamia leipäpalasia.
Kaiken lisäksi oli eräässä talossa suuri, vihainen koira repinyt rikki
housunlahkeeni, ja kun huusin apua, nauroi talon poika ja usutti vain
koiraa. Tämä kaikki vaikutti minuun niin tuskallisesti, etten voinut
enää mennä mihinkään. Me itkimme yhdessä ja sitten päätimme pyrkiä
yöksi erääseen sivukylään. Ensin aioimme syödä leipäpalamme, mutta
sitten en uskaltanutkaan maistaa itse, kun pelkäsin, ettemme saisi
enempää.

Olimme kulkeneet jo toista tuntia ja olimme aivan uuvuksissa, ja nälkä
kiihtyi kiihtymistään. Sisko parka oli jo monta kertaa istahtanut
itkien maahan, ja minun täytyi yhtämittaa leperrellä ja pohtia
onnellisesta tulevaisuudesta, vaikka kyyneleet tippuivat silmistäni.
Olin antanut hänelle vieläkin leipäpalan ja yksi oli vain jälellä
hänelle illalliseksi. En voinut toivoa, että enää saisimme mitään.

Kuljimme parhaillaan erään oraspellon halki johtavaa peltotietä, kun
mieleeni joutui onneton ajatus. Huomasin näet, että jos oikaisisimme
suoraan yli peltojen, pääsisimme puolta lyhyemmällä matkalla kuin
Kylmälän taion kautta, jonne peltotie johti. Meidän tarvitsee kulkea
vain neljän peltosaran ylitse vasemmalle, sitten on vain heinäpeltoa!

Mutta pikku siskoni seisahtui ja varoitteli huolestuneena:

— Ei mennä Kylmälän oraspellon yli. Jos Kylmälän isäntä näkee, niin
mitä se tekisikään, — sehän on niin hirveän paha mies.

Minä tiesin, että isäntä oli tunnettu ilkeydestään, ja tunsin
hämärästi, että siskoni oli oikeassa. Mutta kun päässäni eivät ole
koskaan olleet oikein kunnossa ne kamarit, jotka opettavat välttämään
vaaraa, enkä muistanut siskoni asemaa, niin en ottanut varotusta
huomioon.

— Älä nyt turhia pelkää, — lohduttelin minä ja lähdin häntä taluttamaan
yli orasmaan.— Ajatteleppas matkaa... Ja etkö näe, että on noussut
_sumua_.

Tämän seikan huomattuani rauhoituin täydellisesti, en enää
muistanutkaan vaaraa.

Jalat upposivat syvälle märkään orasmaahan, ja me raahustimme hitaasti
eteenpäin. Aivankuin vaistomaisesti satuin katsahtamaan taakseni. Ja
ajatelkaa kauhistustani, kun sumun lävitse näin pitkän, mustan olennon
lähenevän peltotietä pitkin puolijuoksua.

Siskoni tarttui tukehtuneesti parahtaen rintaansa ja hänen kasvonsa
valahtivat liidunvalkoisiksi, minä olen vieläkin näkevinäni hänet
samanlaisena kuin silloin, muistan hänen risaiset vaatteensakin.
Tartuin hänen käteensä ja aioin juosta, mutta kauhu oli miltei
jäykistänyt hänen heikon ruumiinsa ja hän kaatui. Nostin hänet ylös,
vedin häntä muassani, mutta seuraavassa ojassa hän kaatui uudelleen. Ja
harmaana, hirveänä aaveena läheni yhä tuo tumma haamu, hitain, raskain
loikkauksin.

Me juoksimme kuin kuoleman ajamina, me kaaduimme, nousimme, ja
juoksimme, — ja sitä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Kurkkuani ahdisti
ja tukehutti kuin näkymättömän kouran kuristuksessa. Kaaduin yhä
useammin, silmissäni hämärtyi, ja salaperäinen heikkous levisi lyijynä
jalkoihini, niinkuin joskus kun ei voi paeta painajaisunessa, — ja
minussa vilahti hämärä tunne, että kaikki onkin sitä, ja minä herään
ennenkuin se kauhea saavuttaa. Mutta minä en herännytkään, minun
täytyi vain juosta, ja jokin harmaa, tukehuttava ympäröi minut yhä
sakeampana, se takertui jalkoihini, se kietoutui ympärilleni aivankuin
hämähäkinverkko. Mutta kun siskoni lopulta lyyhistyi maahan voimatta
nousta, silloin taas tajusin totuuden. Minä koetin kantaa häntä, en
voinut...

Yhtäkkiä kajahti takanani käheä karjahdus, ja niinkuin näkymättömän
piiskaniskun satuttamana syöksähdin eteenpäin ja jätin sisareni.

Silloin hän kirkasi, — ja tuossa lyhyessä, tukehtuneessa kirkaisussa
kuvastui niin sanoin kuvaamaton hätä ja kauhu, että minä pysähdyin kuin
naulittuna.

Juoksin sisareni luokse ja tartuin hänen käteensä, — mutta hän ei
kyennyt enää liikkumaan: hän lyyhistyi polvilleen ja huohotti raskaasti
ja kuuluvasti. Nähdessäni tuon mustan haamun yhä lähenevän, hellitin
taas siskostani, juoksin pienen matkan, mutta palasin uudelleen ja
aloin raahata häntä mukanani.

Te ette voi aavistaa mitä silloin tunsin.

Ajatelkaa vain, että minä olin hänen _ainoa_ turvansa maailmassa, — ja
jättäisinkö hänet nyt? Mutta minun herkässä, kauhusta sekaantuneessa
mielikuvituksessani tuntui tuo takaa-ajaja kammottavalta hirviöltä,
jonka käsiin joutuminen oli kuolemaa kamalampi; hän kykeni herättämään
kauhun, jollaista ei mikään voi herättää täysikasvuisissa. Niin,
minä vakuutan, ettei kuolemantuomio nykyään olisi mitään sen hetken
rinnalla, kun minä vuorotellen hellitin ja tartuin uudestaan siskoni
käteen. Mutta kun aivan takanani kuulin viholliseni kähisevän
huohotuksen, silloin minä — niin, _silloin minä jätin hänet_...

Minä pysähdyin uudestaan, sillä minä kuulin taas kirkaisun, joka
muistutti jäniksen kuolinparkaisua, kun koiraparvi hyökkää sen
kimppuun. Ja niinkuin painajaisunessa näin, miten tuo suurikokoinen
mies oli tarttunut sisareni hentoon ranteeseen, lennättäen hänet
koholleen, ja _löi häntä paksulla kepillä_... Silloin tunsin sellaista
hätää, että luulin kuolevani. Muistan vain hämärästi, että heittäydyin
polvilleni maahan ja huusin, rukoilin:

— Setä kulta, setä kulta! Älkää lyökö, älkää lyökö!

Nyt vasta näytti hän huomaavan minut, ja hänen raaka äänensä kajahti
kuin kiukkuisen somiin mylvähdys:

— Vai te p——n kerjäläiskakarat sotkette minun orasmaani! Odotappas sinä!

Ja niinkuin kissa, joka kidutushimoisena päästää välillä kynsistään
haavoittuneen hiiren, heitti hän sisareni ranteesta ja läksi pitkin
loikkauksin jälkeeni.

Juoksin kuin henkeni edestä, ja onneksi oli minulla vielä senverran
voimia jälellä, ettei hän saanut minua kiinni.

Kun hän sen huomasi, pysähtyi hän ja palasi siskoni luokse, joka aivan
jähmettyneenä oli seisonut paikoillaan, ja alkoi raahata häntä taloa
kohden.

Yhtämittaa rukoillen, itkien ja anteeksi pyytäen lähenin taas
vähitellen, ja minä muistan vieläkin, miten hänen pienet silmänsä
säihkyivät julmuudesta ja raivosta. Niinkuin ei olisi lainkaan kuullut
rukouksiani karjasi hän raa'asti:

— Tule tänne!

— Setä kulta, antakaa anteeksi tämä kerta! — rukoilin ininä itkien.

— Vai et tottele!

Minä olin mennyt liian lähelle. Sillä äkkiä, ennenkuin ymmärsin
mistä oli kysymys, syöksyi hän minua kohti kuin raivostunut peto.
Ja varmaankin olisi hän sillä kertaa minut saavuttanut, ellei siinä
lähellä olisi ollut harva aita, — sen raosta pujahdin toiselle
puolelle. Hän oli suuri ja kömpelö eikä päässyt ylitse pian, ja minä
sain etumatkaa niin paljon, että hän katsoi parhaaksi keskeyttää
takaa-ajon. Hän heristi uhkaavasti kiroten nyrkkiään ja kääntyi taas
siskoni luokse. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja lähti raahaamaan
häntä taloansa kohden.

Oi, minä näen vieläkin silmissäni tuon hirvittäviin näyn, kun sisko
epätoivoisesti ponnisteli vastaan pienillä jaloillaan, ja korvissani
kuulen hänen vihlovan, kauhusta vapisevan huutonsa:

— Antti... auta minua...! Auta minua! Auta, auta...

Heittäydyin maahan painaen kasvoni multaan, tukin korvani, en voinut
katsella. Mutta kuullessani hänen hätähuutonsa, hypähdin ylös ja näin
taus saman näyn. Taas juoksin lähelle, kiertelin ympärillä itkien
ja rukoillen. Mutta kylmäverisesti käveli mies taakseen katsomatta,
raahaten vastaan haraavaa pienokaista perässään kuin jotain kuollutta
esinettä. Ja niinkuin vinkuvat ruoskaniskut sattuivat sydämeeni nuo
sydäntäsärkevät, tukehtuneet huudot:

— Auta... auta... auta...!

Enkä minä voinut mitään.

Hän tahtoi kai käyttää sisartani syöttinä, saadakseen minutkin kiinni,
koska hän kerran käänsi päätään ja huusi julmasti ja vahingoniloisesti:

— Kyllä minä vielä sinutkin pehmitän, — usko se!

Vasta kun oltiin lähellä taloa, tuli emäntä pihalle ja huusi äkäisesti:

— Mitä niitä kakaroita siellä poruutat?!

Silloin näytti aivankuin mies olisi hävennyt.

Hän hellitti siskoni kädestä ja loi vielä silmäyksen minuun aivankuin
arvostellen, kannattaisiko vielä yrittää. Sitten lähti hän hitaasti
löntystämään taloansa kohden.

Silloin siskoni huomasi olevansa vapaa ja lähti taapertamaan minua
kohden. Se ei ollut juoksua eikä kävelyä, ja kerran hän kaatuikin.
Itkien puristin häntä rintaani vastaan niinkuin olisin siten pyytänyt
anteeksi jotakin kauheata rikosta. Sanaakaan emme kyenneet lausumaan,
me vain istuimme ja itkimme.

       *       *       *       *       *

Sitten me lähdimme taas astelemaan sitä sivukylää kohden. Oli alkanut
sataa tihuuttaa, meidän askeleemme olivat raskaat, raskaat ja
laahustavat, sillä risaisiin kenkiimme oli tarttunut paksulta savea
ja ne painoivat kuin lyijypainot. Ja aina välillä me pysähdyimme ja
itkimme.

Tuo tapaus vaikutti minuun kauhealla tavalla. Minusta tuntui, etten
vielä koskaan ollut tehnyt mitään niin häpeällistä ja rikollista.
Ymmärsin kyllä, etten olisi voinut häntä auttaa, — _mutta miksi jätin
hänet?_ Ne sanat kaikuivat yhtämittaa korvissani kuin murhaajan
korvissa kaikuvat hänen uhrinsa viime sanat.

Itkien pyysin, ettei hän olisi minulle vihainen, mutta hän ei edes
ymmärtänyt, mistä hänen pitäisi olla vihainen. Mutta mikään ei minua
lohduttanut. Oli aivan kuin raskas kivi olisi ollut sydämelläni,
ahdistanut ja tahtonut painaa minut maahan.

Tuo tapaus oli kuitenkin koskenut häneen niin järkyttäväsi, että hän
yöllä tuli kuumeeseen. Ja kun minä pimeässä puristin hänen kuumia,
vapisevia kätösiänsä ja itkien pyysin anteeksi, niin ei hän enää
kuullut minua. Hän puhui omituisen iloisella äänellä äidistä, taivaasta
ja muista sekavista asioista, vieläpä naurahtikin kerran.

Siinä penkillä hän makasi houraillen miltei yhtämittaa. Minä makasin
penkin vieressä hevosloimella, sillä pelkäsin hänen putoavan. Mutta en
minä kolmena yönä paljon nukkunut — vielä vähemmän neljäntenä. — Sillä
silloin hän kuoli.

       *       *       *       *       *

Se yö se oli pisin ja tuskallisin yö minun elämässäni, — sillä
_miehen_ on mahdoton tuntea sellaista kärsimystä kuin minun, kidutetun
orpolapsen. Sisareni virui luurangoksi laihtuneena tuvan penkillä ja
minä istuin vieressä pidellen hänen kättään. Ympärilläni oli pimeätä
kuin säkissä, sillä isäntä oli kieltänyt ottamasta tulta, — enkä
uskaltanut mennä kamariin pyytämään. Minun täytyi vain kuunnella
pimeästä kuuluvaa valitusta ja tuskallista voihketta, jonka katkaisivat
vain tukahuttavat yskänpuuskat. Väliin hän soperteli jotain sekavaa,
mutta minä en saanut selville kuin yhden ainoan sanan: vettä. Silloin
nostin hänen vapiseville huulilleen vesikupin, joka kalisi niin
kovasti hänen pieniä hampaitaan vastaan. Jos hiukankin hellitin hänen
kädestään, pääsi häneltä heikko, kauhistunut parahdus, ja pienet,
kuumat kädet alkoivat hätäisinä hapuilla pimeässä, niinkuin hukkuvalla
tuntiessaan vajoavansa aaltoihin.

Mutta nuo hirvittävät yskänpuuskat toistuivat yhä useammin, ne
muuttuivat yhä terävämmiksi ja vihlovammiksi, niinkuin hänen pieni
rintansa olisi vähitellen revitty riekaleiksi; jokainoa yskähdys
iskeytyi sydämeeni kuin tylsä puukonterä.

Minä rukoilin kuolettavan epätoivon vallassa, että Jumala auttaisi
viatonta siskoparkaani, estäisi edes nuo kauheat yskänpuuskat, —
lupasin mielelläni kuolla, kärsiä vaikka minkälaisia tuskia, kun vain
ei hänen enää tarvitsisi kestää niitä.

Mutta ne tulivat entistä raatelevampina, ne hyökkäsivät hänen
kimppuunsa kuin kissa kuolevan linnun pojan kimppuun, ja kun taas
tunsin kauhean tukehtumishetken alkavan, kun hänen hento ruumiinsa
vääntelehti ja kiemurteli äänettömänä kuin pieni linnunpoika kissan
kauheassa otteessa, — silloin en minäkään voinut hengittää, tunsin
tukehtuvani. Vain hämärästi muistan, että lyyhistyin maahan matkien
Jumalan nimeä, kerran tahdoin paeta jonnekin ja kompastuin lattialle.
Kahdesti lähenin kamarin ovea, — mutta kuullessani sieltä isännän
kumean kuorsauksen, en uskaltanutkaan koputtaa...

Taas palasin penkin viereen, pyyhin kylmän hien siskoni kasvoilta,
tarjosin hänelle vettä — ja aloin taas kauhulla odottaa seuraavaa
kohtausta.

Minä en enää tietänyt mitään ajasta, tuntui vain ikäänkuin olisin
kitunut tuossa kauheassa pimeydessä vuosikausia. Ja hän tuli yhä
heikommaksi. Sitä vain ihmettelen, etten tullut hulluksi. Minä muistan
vielä selvästi sen epämääräisen, hyytävän kauhun, kuu tunsin kuoleman
lähenevän. Hänen hennot kätensä alkoivat kiivaasti vavahdella ja
likistellä suonenvedontapaisesti sormiani: minä kuulin, miten hänen
hampaansa narskuivat, ja kädelleni pursusi jotain kosteata hänen
suustaan. Minä pyyhin hänen suutaan, nostin vesikupin jäykistyneille
huulille, mutta hän ei enää juonut, vaikka kuinka epätoivoisesti
rukoilin. — Hänen hengityksensä muuttui yhä harvemmaksi ja
korisevammaksi. Enkä minä voinut mitään. En saanut edes nähdä häntä,
— vain sivuakkunat häämöittivät sysimustasta pimeydestä, niinkuin
kauheat, kuolleet silmät.

Sitä kesti niin hirveän kauan...

Minä rukoilin epätoivoisesti Jumalaa, että hän vihdoinkin armahtaisi
pientä siskoraukkaani. Mutta mikään ei auttanut, minun täytyi vain
kuunnella, kuunnella...

Vihdoin, — kun henkäykset taukosivat ja pienet, puristavat kädet jäivät
sormieni ympärille, jäykistyneinä ja kylmenevinä, — silloin vasta
ymmärsin...

Itkullani ja huudollani herätin talonväen, tulta otettiin lamppuun,
— ja silloin vasta näin, että siskoni nukkui aivan hiljaisena ja
liikkumattomana...

Siinä lampun valossa minä vasta oikein näin, miten kauhean pienet ja
laihat olivat hänen kasvonsa ja kätensä. Nuo luiset kädet hentoine
sorminensa näyttivät niin surkean säälittäviltä kuin kuoliaaksi
paleltuneen linnunpojan varpaat...

       *       *       *       *       *

Kertojan ääni oli muuttunut lopussa niin omituisen käheäksi ja
vapisevaksi, ja viime sanat katkesivat kuin tukehtuen. Hän käänsi
kasvonsa tulen valosta ja kumartui ottamaan muutamia tervaisia
puupalikoita. Samalla kun hän viskeli niitä tuleen, lisäsi hän hiljaa,
hillitysti:

— Mutta ei hänen kuolemansakaan ollut minusta niin kauhea kuin se
tapaus siellä pellolla... Niin, — kyllä se on minun elämäni tuskallisin
hetki.

       *       *       *       *       *

Miehet istuvat äänettöminä hiiltyvän nuotion kajastuksissa, ja
äänettömänä, sysimustana ympäröi heitä öinen erämaa. Yhtäkkiä kuului
yön hiljaisuudessa kaukainen, pitkäveteinen ääni, yksinäisen suden
ulvonta,— niin haikeana ja valittavana, kuin olisi jossakin itkenyt
kaikkien hylkäämä, eksynyt ihminen.

Vihdoin kysyi nuorin miehistä värähtävällä äänellä:

— Vieläkö se isäntä elää?

Äskeinen kertoja katsahti omituisesti kysyjään ja sanoi synkästi ja
välinpitämättömästi:

— Ei kuulu elävän. Olivat pari vuotta sitten löytäneet sen omalta
pelloltaan rinta läpi ammuttuna.

Hän heitti koko kasan pilkotulta puita nuotioon, joka leimahti
kirkkaaseen liekkiin, ja iloisesti ratisten nousivat kipinät korkeutta
koitti.

Ei kukaan puhunut taaskaan mitään. He katsoivat kertojaan aivankuin
tutkien, mutta hänen ruskeat kasvonsa olivat kivikovat ja kylmät,
niissä ei näkynyt enää värähdystäkään. Nuotion punertavassa
valaistuksessa näyttivät ne kuin pronssiin valetuilta.

Yhtäkkiä kuului omituinen, salaperäinen sähähdys; pohjoinen
taivaanranta leimahti valoisaksi, ja sitten syöksähti sieltä yli koko
taivaankannen valtava, vihertävä tulikieleke, ikäänkuin suunnattoman
suuri, kiukkuansa sähisevä käärme...

Kertoja katsahti taivaalle ja huomautti tyynesti:

— Kas, revontulet!



JOULUAATTO


Pikku Antti makasi kylmässä, autiossa tuvassa ja koetti nukkua. Oli
jo puoliyö, ja joka puolella oli pimeätä kuin haudassa, — tuvan
sivuikkunat häämöttivät harmaina kuin jättiläissuuret, tuijottavat
silmät. Mutta ulkona ulvoi ja kohisi lumimyrsky piesten ja rämisyttäen
rikkinäisiä ikkunaruutuja, ikäänkuin hätääntynyt sisäänpyrkijä;
omenapuiden alastomat oksat kuuluivat valittavan ja vaikeroivan sen
käsissä niin omituisen haikeasti, että Antti muisti taas äitiparan ja
siskojen itkun, silloin kun isä vietiin.

Niin — äiti! Huomenna hän vihdoinkin pääsisi kotiin, näkisi äidin,
siskot. — Sillä huomenna on jo _jouluaatto!_

Se johdatti hänen mieleensä muinoiset onnelliset joulumuistot, jolloin
kaikki oli toisin. Miten iloisia ja onnellisia he olivatkaan saadessaan
joululahjoja ja veisatessaan kuusen ympärillä isän ja äidin kanssa.
— Ja sitten aamulla lähdettiin kulkusten kilistessä kirkkoon, ja kun
Rajasuolla ruvettiin ajamaan kilpaa, niin Noppe sivuutti koko pitkän
jonon kuin lentäen...

Niin — niin. Kaikki oli kadonnut ainiaaksi, — onni, tulevaisuuden
toiveet, koti... Niinkuin rajumyrsky tuhoaa linnunpesän, paiskaten
sen märkään maahan, samoin oli heidän kotinsa tuhoutunut, — ja yhtä
turvattomiksi jäivät he äidin kanssa.

Antti muisti vieläkin sen illan, jolloin heidän onnettomuutensa oli
alkanut. Isä oli palannut markkinoilta ja oli heti alkanut kävellä
levottomana lattialla syömättä ja puhumatta mitään. Äiti oli lähtenyt
itkien ulos, ja kun Antti löysi hänet pimeästä aitasta, sanoi äiti
aavistamatta, että isä on tapellut, ehkä lyönyt jonkun kuoliaaksi.
Isä oli kyllä parhaita miehiä, reipas ja iloinen, kaikki hänestä
pitivät, mutta hänellä oli tulinen luonne, joka juovuspäissä saattoi
muuttua hillittömän rajuksi, jos hänen kimppuunsa käytiin. Ja kun hän
lisäksi oli lähipitäjien paras painija, oli hän monta kertaa rusikoinut
vastustajiaan niin pahoin, että hänelle olisi saattanut tulla siitä
pahoja seurauksia.

Hän kärsi siitä itse kovin ja oli päättänyt välttää riitaa, mutta jos
häntä solvattiin tai hätyytettiin, ei hän voinutkaan itseään hillitä, —
hän havahtui vasta kun kaikki oli tapahtunut. Äiti oli aina tuskallisen
levottomana odottanut hänen paluutaan, varsinkin markkinamatkoilta,
jolloin oli tavallista enemmän juopuneita liikkeellä.

Nyt hän pelkäsi pahinta, Ja vihdoin isä tunnusti, että kotimatkalla
oli kolme juopunutta miestä eräällä metsätaipaleella hyökännyt hänen
kimppuunsa; yksi oli tarttunut hevosen suupieliin, toinen yrittänyt
ampua häntä revolverilla, ja hän oli raivostunut niin, ettei muistanut
mitään ennenkuin toisia kaupungista tulijoita saapui paikalle. Kaksi
hyökkääjää oli jäänyt tiedottomana makaamaan, eikä hän tietänyt, miten
niille on käynyt, — ja hän pelkäsi, että joku oli tuntenut hänet.

Niin olikin asia. Isä oli vangittu seuraavana päivänä, ja niin oli
kaikki mennyt perikatoon; hän joutui maksamaan kahdelle eläkkeen,
ja niin meni koti ja omaisuus, — itse joutui hän kahdeksi vuodeksi
vankeuteen.

Niin olivat Antin kauniit tulevaisuussuunnitelmat särkyneet ainiaaksi,
— hän oli ensin aikonut kadettikouluun, mutta opettajan ja pastorin
innokkaista kehoituksista oli hänet päätetty lähettää piirustuskouluun,
ja nyt hänen täytyi keskeyttää kansakoulukin keväällä ja lähteä
kahdeksanvuotiaana maailmalle. Ensin hän oli ollut kaksi vuotta
karjapoikana ja viime syksynä päässyt ajopojaksi Vahtolan taloon
kotipitäjässään.

Antti oli ollut ylpeä kelvatessaan niin nuorena renkipojaksi, ja
vakaasti oli hän päättänyt tehdä tehtävänsä niin, että ansaitsee
»rengin» arvonimen.

Ahkeruudellaan, ripeydellään ja miellyttävällä käytöksellään oli hän
saavuttanutkin isännän ja koko talonväen suosion ja tunnustuksen; aina
oli hän valittamatta valmis tekemään mitä käskettiin, ja ikäänkuin
huomaamattaan olivat kaikki alkaneet pitää hänestä.

Mutta kukaan ei huomannut, että hänen usein täytyi ponnistella
yli voimainsa. Hän oli monesti menehtymäisillään väsymyksestä,
suorittaessaan heikkoine voimineen sellaisia töitä, jotka olisivat
olleet täysikasvuiselle miehellekin rasittavia. Hän oli kuin virkku
hevonen, jonka juopunut ajaja antaa juosta kuoliaaksi, kun se ei
_itse_ hiljennä vauhtiaan tai pysähdy. Kun Antti saatuaan ensimmäisenä
valmiiksi raskaan rankakuorman, kuuli isännän kehuvan häntä siitä,
tunsi hän todella lapsellista iloa ja ylpeyttä; hän ei huomannutkaan,
että hänen hennot jäsenensä vielä vapisivat nääntymyksestä ja hiki
valui kasvoja myöten. Lisäksi huvitteli hän ponnistelullaan pääsevänsä
pian »miehen kirjoihin», ja niin voivansa paremmin auttaa äitiä.

Multa vähitellen hän huomasi heikkenevänsä yhä enemmän tuossa
ankarassa työssä. Eikä isäntä näyttänyt enää huomaavankaan, että pieni
ajopoika suoritti samat työt kuin miehetkin, — niinkuin se olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa. Ja kaiken lisäksi oli Antti kylmetyttänyt
itsensä ja tullut sairaaksi, joten hän ei ollut moneen viikkoon päässyt
kotiin katsomaan äitiä ja sisaruksia, — hän makasi sunnuntait uupuneena
kuin kuollut.

Antti olisi kyllä parantunut, jos hänellä olisi ollut kunnolliset
jalkineet, jos hän olisi saanut maata muutaman päivän. Mutta vaikka
hän oli joka ilta kuumeessa eikä voinut syödä juuri mitään, vaikka
hän oli monta kertaa lyyhistynyt maahan metsämatkalla, ei isäntä
kertaakaan käskenyt häntä jäämään vuoteeseen, ei kertaakaan suonut edes
säälivää silmäystä. Päinvastoin oli Antti huomannut hänen kasvoillaan
harmistuneen ilmeen, kun hän ei aina saanut valmiiksi raskasta
puukuormaa yhtä pian kuin toiset ja isännän täytyi tulla auttamaan.
Antti tunsi masentavaa surua ja katkeruutta huomatessaan, että isännän
suosio oli kestänyt vain niin kauan kuin hän oli terve ja jaksoi tehdä
täyden miehen työt, ettei isäntä antanut pienintäkään tunnustusta,
kun hän viimeisin voimin suoritti sairaanakin samat työt, — vaikka se
oli ollut hänelle taukoamatonta, tuskallista ponnistusta. Hän olisi
ollut iloinen, jos olisi saanut edes yhden hyväksyvän tai säälivän
silmäyksen ponnistustensa palkaksi. Mutta niin ei käynyt, ja siksi
hän yksinäisyyden, epätoivon ja katkeruuden sekaisella lapsellisella
uhmalla päätti ettei kertaakaan valita, että pysyy työssä kunnes kaatuu
paikalleen. Hänellä oli jonkinmoinen lapsellinen luulo, että silloin
isäntä katuu sitä, ettei käskenyt hänen jäädä kotiin.

Niin vieri viikko toisensa jälkeen, ja Antti olisi menehtynyt, ellei
hän olisi kuvitellut lähenevän joulun viettoa; hän pääsee silloin
kotiin. Se antoi hänelle uutta voimaa ja toivoa silloin, kun hän oli
nääntymäisillään ruumiillisesta heikkoudesta ja epätoivosta. Hän ei
ollut koskaan ennen niin katkerasti kaivannut kotia ja äitiä; sillä nyt
vasta hän oli oikein nähnyt miten säälimättömän ankara ja julma maailma
on; hän oli nähnyt, että vieraan sydän on kova ja kylmä kuin kivi.
Hänellä oli vieläkin herkkä lapsensydän, joka kaipasi säälivää sanaa,
hellää silmäystä, sitä haikeammin, kun ei ollut pitkiin aikoihin saanut
muuta kuin kylmyyttä osakseen.

Tämän ohella piti hänen jouluna vihdoinkin saada Metsämäestä
paimenpalkaksi sovitut saappaat, jotka olivat myöhästyneet viikosta
toiseen, kun suutari ei ehtinyt tulla taloon, — eikä karjapojan
saappaita viitsitty viedä erikseen tehtäväksi. Sentähden oli Antin
täytynyt käydä koko syksy märin jaloin voimatta parantua. Ahkeralla
paikkauksella oli hän saanut isän vanhat saapasrajat pysymään koossa,
mutta eilen metsämatkalla oli toinen saapas revennyt niin pahasti, että
paljaat varpaat tulivat lumeen, — sillä sukatkin olivat siekaleina;
kukaan ei ollut viitsinyt niitä pestä eikä parsia, ja hän oli itse
jo pitkän aikaa ollut niin uupunut, ettei jaksanut. Illalla oli hän
koettanut pikilangalla parsia saapasta edes senverran, että pääsisi
niillä huomenna kotiin.

Antti havahtui tuskallisista mietteistään, sillä ankara tuulenpuuska
paiskautui alas savupiipusta rämisyttäen peltiä rajusti kuin
sisäänhyökkäävä ryöväri. Nyt vasta hän muisti, että oli päättänyt olla
ajattelematta noita surullisia asioita.

Nyt hän ei ainakaan niitä muistele. Huomenillalla hän on vihdoinkin
kotona.

Lumimyrsky kuului kiihtyvän yhä rajummaksi, mutta Antti ei
huomannutkaan sitä. Hän kuvitteli vain huomisiltaa, jolloin taas
saa nähdä äidin, Ainon, pikku Väinön. He saavat laulaa yhdessä
joululauluja, puhua isästä, kaikesta...

Vihdoin hän nukkui.

       *       *       *       *       *

Aamulla herätessään huomasi hän lumimyrskyn riehuvan vähentymättömällä
voimalla. Koko avaruus näytti olevan täynnä viukunaa, kohinaa ja
lentävää lunta. Jokin ilkeä tunne tarttui hänen sydämeensä kuin
jääkylmä käsi, ja hän riensi ikkunan ääreen...

Niin pitkälle kuin lumiryöpyn lävitse näkyi kujaan, oli maantie
peittynyt paksun kinoksen alle, jonka aaltoilevalla harjalla ryöhäsi ja
suitsui kuin kiehuvassa kattilassa. Miten hän näin heikkona jaksaisi
kotiin, kun tuollainen lumipaljous on tukkinut tiet? Ja jos kengät
hajoavat vielä kokonaan!

Mutta hänen _täytyy_ päästä!

Kaikki varoittivat häntä lähtemästä, väittäen, ettei hän jaksaisi
puolitiehenkään tällaisella kelillä ja vielä niin heikkona.

Antti ei vastannut, hän kuvitteli mielessään, mitä äitiparka
ajattelisi, jollei hän tulisi, miten he odottaisivat koko illan. Kun
he eivät ole moneen aikaan saaneet mitään tietoa Antista, voisivat he
luulla hänen sairastuneen vaarallisesti, vaikkapa kuolleen tai jääneen
tielle... Ja ajatellessaan, että täytyisi jouluillaksi jäädä tänne
pimeään, kylmään tupaan näkemättä heitä, valtasi hänet niin tuskallinen
ikävä ja yksinäisyyden tunne, että hänen täytyisi lähteä, vaikka sitten
uupuisi matkalle, Kun hän oli selittänyt syynsä, ei kukaan ensin
sanonut mitään, mutta hetken kuluttua huudahti Hilda säälivällä äänellä:

— Miten sinä poika parka jaksaisit, kun et ole viikkokausiin syönytkään
kuin jonkun murusen...

— Jos pääsisit puolet matkasta jonkun mukana, niin ehkä lopun
jaksaisit, — lisäsi Juho renki katsahtaen tarkoittavasti isäntään. —
Mutta näin jouluaattona ei kukaan ole ajossakaan, jollei vartavasten
lähde.

Isäntä näytti huomaavan, että se olisi ollut hänen velvollisuutensa, ja
Antti tuijotti tuskallisen jännittyneenä hänen nolostuneita kasvojaan.
Mutta isäntä ei ollut ymmärtävillään koko viittausta, vaan lausui
päättäväisesti:

— Kyllä se on niin, että minä en voi antaa lupaa tuollaiseen
reisuun. Paras kuu pysyt täällä. Jos menet, niin minä en ole siitä
vastuunalainen,— minä olen kieltänyt.

Ja aivankuin olisi pelännyt kuulevansa jotain, mikä vaikuttaisi hänen
vastuunalaisuuteensa, nousi hän pöydästä ja lähti kamariin nukkumaan.

— Mutta minun täytyy päästä! — huudahti Antti tuskasta vapisevin äänin
ja ojensi kätensä poistuvaa kohden kuin rukoillen. — Kun äiti odottaa,
eikä saappaita...

Hänen äänensä katkesi ikäänkuin tukehtuen, kun hän näki kamarin oven
tylysti sulkeutuvan. Hänen suupielensä vavahtelivat pidätetystä
itkusta, mutta katsahdettuaan tuskallisen tutkivasti Jussia ja Hildaa,
onnistui hänen pidättää se.

— Kyllä minun mielestäni pitäisi panna hevonen eteen ja viedä poika
vaikkapa Lapinkiukaan niitylle, että hän pääsisi kotiin...

— Ihminen se sitten olisikin... — päätteli Hilda hiljaa katkerasti.

Antti tunsi saavansa vähäsen lohdutusta ja toivoa. Hilda antoi hänelle
salaa ison voileivän ja kappaleen savustettua lihaa Ja sitten Antti
lähti kulkemaan kotia kohden.

       *       *       *       *       *

On jo iltapäivä. Pikku Antti laahustaa nääntymyksestä huohottaen
paksussa lumessa. Hän on vasta puolimatkassa ja hänen askeleensa
lyhenevät lyhenemistään. Jalat painavat kuin näkymättömissä raudoissa,
— ja lumimyrsky ulvoi, kohisi ja sähisi kuin voitonriemuissaan uhaten
hukuttaa, tukehuttaa hänet riehuvaan ryöppyynsä. Se pyöri hänen
ympärillään ikäänkuin suunnaton, valkea verkko. Hänen jalkansa olivat
kastuneet likomäriksi, niitä paleli ja jäykisti yhä enemmän, mutta hän
pelkäsi, ettei pääsisi enää liikkeelle, jos pysähtyisi.

Tie kulkee aidan viertä ja miehen korkuinen kinosjono peittää sen.
Kuten ennenkin kääntyy Antti koneellisesti niitylle ja jatkaa kulkuaan
tuntien tuota jäykkää, epätoivoista uhmaa, joka kiristää hänen
hampaansa yhteen, pakottaa puutuneet, kirvelevät jäsenet jatkamaan
työtään...

Mutta niityllä upotti tavallista syvempään, ja hetken kuluttua tunsi
Antti, ettei jalka noussut paksun hangen pinnalle. Hän ponnisti kaikki
voimansa, mutta jalat tuntuivat muuttuvan yhä raskaammiksi, ja outo
jäykkyys ja velttous vatiasi hänet vastustamattomana. Vihdoin hän tunsi
istahtavansa paikalleen lumeen, ja kuin unessa katsahti hän hitaasti
ympärilleen...

Mutta yhtäkkiä hän hätkähti, pyyhkäisi silmiään kuin unesta heräten,
katsoi uudestaan, ja jokin kylmä värähytti hänen sydäntään: hän huomasi
nyt vasta hämärän, — se oli aivankuin lumiryöpyn seassa hiipien
ympäröinyt hänet.

Ja hän oli vasta Nummisuolla... Miten hän jaksaisi kotiin, kun lunta
oli polviin joka askeleella ja matkaa monta kilometriä. Nyyhkytys
kohosi hänen kurkustaan karvaana ja tukehuttavana ja kyyneleet
sokaisivat hänen silmänsä. Mutta viime hetkellä puri hän hampaansa
yhteen ja lausui kuin itselleen hiljaa, päättävästi:

— Ei — ei. Minä en jää tänne... Minun täytyy päästä kotiin.

Hän kohotti päätään, karisti kurkkuaan poistaakseen sieltä tuon
tukehuttavan. Sitten otti hän jälelläolevan voileivän ja alkoi syödä
sitä hangella istuessaan.

Mutta märkiä jalkoja alkoi yhä kovennuin paleltaa, ja hän pelästyi
huomatessaan saappaansa kärjen taas auenneen ja koko anturan uhkaavan
irtaantua; vain muutama, hangen kuluttama pikilankatikki vielä
kiinnitti sen perstaantuneeseen päälliseen. Hän koetteli taskujaan
löytääkseen jotain narua, mutta ei löytänyt; vihdoin hän solmi likaisen
nenäliinansa saappaan ympärille ja lähti uudestaan eteenpäin.

Tuuli oli vähän tyyntynyt, mutta lumihiutaleet putoilivat yhä
tiheämpinä, ja hämäryys sakeni hetki hetkeltä peittäen hänet niinkuin
suunnattomaan, harmaaseen harsoon.

Antti koetti kiirehtiä askeleitaan, mutta niityllä, jossa ei ollut
entistä tienpohjaa, upposi jalka joka askeleella, aivankuin syvään
viljalaariin, hidastuttaen kulkua ja uuvuttaen yllä enemmän. Hän
muisti, että aita erkani tiestä jonkun matkan päässä, joten hän kääntyi
vasemmalle päästäkseen taas tienpaikalle, jossa oli edes kova pohja
jalkain alla.

Antti käveli hyvän matkaa löytämättä mitään ja luuli lopulta tulleensa
tienpohjan yli; hän kääntyi hermostuneena vastakkaiseen suuntaan, mutta
nytkin vajosi hän joka askeleella yläpuolelle polvien. Hiki pursui
hänen otsattaan, hengitys ahdisti rintaa, ja hän tunsi taas tuon ilkeän
jäykkyyden ja voimattomuuden leviävän lihaksissaan. Hän koetti lisätä
vauhtiaan, ikäänkuin paetakseen pelottavaa, pimeydessä vaanivaa vaaraa,
jota hän ei uskaltanut ajatellakaan: _eksymistä_. Hän pysähtyi, kääntyi
hätääntyneenä ja palasi toisaalle, taas takaisin samaan suuntaan, —
mutta lopulta hänen täytyi pysähtyä, tietämättä missä oli...

Hän kuuli sydämensä sykinnän kuin kaukaisen moukarin jyskeen ja koetti
ajatella; sitten hän suoristautui vaistomaisesti tuntien, että _täytyy_
ennenkaikkea _tyyntyä_.

Yhtäkkiä kuului vasemmalta hillittyä kohinaa, ja käveltyään jonkun
matkaa näki hän mustan metsänreunan häämöttävän lumimyrskystä. Silloin
hän muisti, että tien täytyi olla oikealla, ja tuo varmuus tuntui
antavan hänelle uutta voimaa; hän lähti taas eteenpäin, kuvitellen
miten saa vielä tänä iltana nähdä äidin ja pikkusiskot...

       *       *       *       *       *

Antti löysi tien ja käveli taas kauan, kauan, ja aina kun väsymys oli
voittamaisillaan, ajatteli hän taas kotiintulohetkeä. Mutta vähitellen
tuntui sekin menettävän elvyttävän vaikutuksensa. Jonkinlainen tylsä
välinpitämättömyys tunkeutui yhä useammin aivoihin ja karkoitti
ajatukset; tuntui kuin kaikki olisi samantekevää, kun vain saisi
levätä. Mutta hän havahtui ja alkoi hammasta purren toistella
itsekseen; kotiin, kotiin...

Tuo yksi ajatus vain vallitsi hänen aivoissaan, kaikki muu oli
kummallisen hämärää ja epämääräistä kuin raskaassa unessa. Hän tunsi
jalassaan jotain outoa, kirvelevää kivuntuntoa, ja hän toisteli tuota
samaa sanaa ikäänkuin karkoittaakseen uuden kiusaajan. Mutta se yltyi
yhä, se tuntui tarttuvan jalkaan jääkylmän kouran lailla, ja vihdoin
hän tunsi kauhistuen lumen tunkeutuvan varpaittensa väliin, — kengän
kärki oli auttamattomasti auennut.

Antti pysähtyi ja katsahti tylsästi ympärilleen ja tunsi outoa
pelkoa. Metsä oli pimeä kuin hauta: kahden puolen tietä kohoutui
korkea kuusikko ja vain yläpuolella häämöitti kapea kaistale harmaata
taivasta, ikäänkuin hän olisi ollut syvän haudan pohjassa.

Antti tiesi hautansa olevan täällä, jollei jaksaisi kotiin asti, ja
lähti taas eteenpäin. Hän oli jo varma jalkansa paleltumisesta, mutta
ei siitäkään hän välittänyt, kun vain jaksaisi kotiin.

Sitten seurasi aikoja, jotka tuntuivat Antista loppumattomalta,
tuskalliselta unelta. Hänen jalkaansa paleli ja kirveli yhä enemmän,
toisinaan sitä poltti kuin tulessa ja välillä vihlasi joka askeleella
niin että maailma musteni silmissä, mutta hän hoki hammasta purren:
kotiin, eteenpäin...

Eräässä vastamäessä hän lysähti polvilleen ja siitä suulleen lumeen
ja hänen silmänsä sulkeutuivat suloisesta levon tunteesta; se tuntui
painavan hänen värisevää ruumistaan lunta vasten kuin hyväilevä käsi,
hän ei tuntenut kylmääkään...

Antti kuuli läähättävän hengityksensä tyyntyvän, hän ei ajatellut
mitään ja outo raukeus levisi yli ruumiin, — hän oli nukkumaisillaan...

— Äiti, äiti!

Se parahti kuin viimeinen hätähuuto, ja hukkuvan epätoivolla hän
hypähti hangelta. Hän luuli nousevansa seisoalleen, mutta pääsi vain
polvilleen; selittämätön jäykkyys herpaisi hänen jalkojaan ja käsiään,
ja sydäntä kouristi tuskallinen heikkous ja ajatukset sammuivat ja
unohtuivat kummallisesti.

— Mitä, mitä tämä oikein on? Onko tämä totta? — kuiskasi Antti
tuntiessaan tuon kummallisen välinpitämättömyyden valtaavan mielensä.
Ja yhtäkkiä hän _näki_ totuuden koko kauheudessaan; näki äidin ja
siskot odottamassa häntä, ja hän on polvillaan lumimyrskyssä — _kuolema
vierellään._

— Ei, ei, ei! — huudahti hän käheästi, epätoivoisesti ja jännittäen
kaikki voimansa nousi, kaatui ja nousi uudelleen.

Hän seisoi hetken heikkoudesta ja vilusta vavisten peläten kaatuvansa
ensi askeleella. Silloin muisti hän leipäpalan, jonka oli säästänyt
viime hätään, ja alkoi paikalla syödä sitä, lähtien lyhyin askelin
uudestaan eteenpäin.

Hän tunsi saaneensa vähän voimia, mutta ne haihtuivat pian. Ja sitten
hän huomasi ihmeekseen, ettei paljasta jalkaa enää kirvellyt niin
tuskallisesti kuin ennen; outo, kylmä puutumus levisi yhä ylemmäksi,
nousi nilkkaan, sääreen...

Hän tunsi tuon tunnottomuuden ohella jotain muutakin, mutta
kaikki ajatukset hämmentyivät ja sekaantuivat omituisesti; vasta
kinospaikoissa hän huomasi, ettei hän enää jaksaisi kohottaa
paleltunutta jalkaa hangen pinnalle. Hän jännitti koko tarmonsa,
mutta selittämätön jäykkyys herpasi jalan, hänen täytyi vetää sitä
kuin kuollutta kappaletta. Hän kulki toisinaan pitkät ajat ikäänkuin
horrostilassa, silmät puoliunessa; hän tunsi askeltensa lyhenevän
lyhenemistään, mutta hän ei pysähtynyt; hän puri hammasta ja hänen
hämärtyvät aivonsa toistivat taukoamatta tuota ainoata ajatusta:
_eteenpäin, eteenpäin_, pakoittavat uupuneet lihakset liikkumaan, —
niinkuin ruoskaniskut pakoiltavat loppuunnääntynyttä hevosta eteenpäin.

Mutta yhä vastustamattomampana valtasi tuo herpaiseva jäykkyys ja
kylmyys hänen koko olemuksensa; hänen vauhtinsa hiljeni ja hän havahtui
monta kertaa siihen, ettei _ajatellut, muistanut mitään_. Ja sitten
hänen jalkansa hervahtivat, — hän kaatui lumeen...

Antti tunsi sydämensä vavahtavan, ja hän syöksähti vaistomaisesti
seisaalleen, niinkuin kuoleman koura olisi painanut hänet maahan. Hän
käsitti, että se oli todella _kuoleman koura_, jonka hyydyttävä kylmyys
jäykisti hänen sielunsa ja ruumiinsa ja uhkasi armotta nujertaa hänet
tänne. Hän näki taas miten äiti ja siskot odottavat koko yön, itkevät
epätoivoisesti, — ja hän jää tänne, peittyen vähitellen lumeen. Se oli
niin kamalaa _heidän_ tähtensä, että se karkoitti hetkeksi uupumuksen.

Hän katseli tutkivasti ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että ilma
oli hiukan lämmennyt; mutta kohottaessaan hiestyneitä kasvojaan tunsi
hän, miten suuret lumihiutaleet laskeutuivat kasvoille yhtenäisenä
pehmeänä verhona, joka täytti ilman ja nimitti pimeyden suorastaan
läpinäkymättömäksi. Hetken kuluttua ilmestyi hänen eteensä pieni
niittylato, josta hän huomasi tulleensa hyvän matkan eteenpäin, ja
sekin antoi taas toivoa ja innostusta.

Mutta luo kauhun karkoittama väsymys ja välinpitämättömyys palasivat
sangen pian, — niinkuin nälkäinen, laukauksen säikyttämä susiparvi
palaa yksinäisen matkamiehen kimppuun. Ja niinkuin tuollainen
parvi vähitellen tottuu pelotuksiin, niin tunsi Antti kauhistuen,
ettei mikään kuvittelu kyennyt karkoittamaan tuota salakavalaa,
herpaisevaa heikkoutta ja jäykkyyttä, joka tarrautui jalkoihin
niinkuin näkymättömien petojen hampaat. Mutta joka kerta kun hän
tunsi kaatuvansa, ponnisti hän viimeiset voimansa ja nousi. Ja yhä
uudestaan hän puri hammastaan, ja hänen hämmentyvät aivonsa toistelivat
yhtämittaa käskevästi lamaantuneille lihaksille:

— Eteenpäin, eteenpäin!

       *       *       *       *       *

Miten Antti lopputaipaleen kulki, ei hän muistanut: kaikki oli niin
tuskallista, sekavaa ja kamalaa kuin painajaisuni. Vielä silloinkin,
kun hän aukasi valaistun tuvanoven ja kuuli äidin ja siskojen ääniä,
tuntui kaikki unelta. Tupa pimeni ja alkoi pyöriä ankarasti humisten,
hän ojensi kätensä tarttuakseen johonkin ja tunsi kaatuvansa...

Vasta kun hän tunsi äidin riisuneen hänen risaiset, lumiset saappaansa
ja puristavan kohmettuneita varpaita puhuen jotain hellällä,
vapisevalla äänellään, silloin hän tiesi varmasti saapuneensa kotiin,
ja hänen silmänsä sulkeutuivat ennen tuntemattomasta rauhan ja onnen
tunteesta.

— Voi lapsi parka...

Äidin nyyhkyttävä ääni oli kuuluvillaan ikäänkuin jostakin kaukaa.
Häntä nostettiin, ja hänellä oli hämärä tunne, että varpaita
hierottiin, mutta sekin oli olevinaan kaukana, jonkun toisen varpaat.
Mutta takkatuli alkoi vaikuttaa; ensin tuntui muutamia vihlaisuja ja
pistoksia, niinkuin varpaita olisi neuloilla pistelty: ne tihenivät
ja levisivät yhä ylemmäksi. Hän voihkisi huomaamattaan tuskasta, hän
koetti ajatella onneaan: vihdoin _kotona_, — mutta hän ei voinut
ajatella mitään, tuntui kuin tuhannet tuliset neulat olisivat
taukoamatta työntyneet läpi varpaiden ja jalkojen. Tuskan hiki pursui
koko ruumiista, hän puri hammastaan, voidakseen pidättää valituksen.
Mutta tuo kiduttava pistely levisi ylös nilkkaan, sääreen, koko
ruumiiseen, ja lopulta vihlasi sydämestä niin ankarasti, että tupa
muuttui mustaksi ja hänen kurkustaan tunkeutui tuskallinen parahdus,
joka jatkui vaikeroivana itkuna. Antti kuuli äidin ja siskojen yhtyvän
itkuun, kaikki hyväilivät ja lohduttivat häntä, mutta hän ei voinut
hillitä itseään. Tuo tulinen poltto masensi hänen loppuun kiusatun
olemuksensa kuin kissa haavoittuneen hiirenpoikasen, ja kaikki viime
aikojen julmat kärsimykset ja epätoivo hyrskähtivät hänen sielustaan
hillittömänä itkuna, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut.

Mutta hän sai sittenkin itkeä _äidin sylissä_, jota hän oli niin
haikeasti kaivannut. Ja kuullessaan hänen äänensä, tuntiessaan hänen
hellän kätensä kosketuksen, tunsi hän rinnassaan jotain niin suurta ja
lämmintä, että viime ajan kärsimykset unohtuivat ja poltto jalassakin
vaimeni kuin jonkin ihmeellisen lääkkeen vaikutuksesta.

— Voi lapsi parkani... Miksi sinun täytyy näin kovin kärsiä...

Nuo hellät sanat, heidän säälistä värisevät äänensä ja nyyhkytyksensä
vaikuttivat häneen ennen tuntemattomalla voimalla.

— Antti parka... älä itke...

— Älä itke, Antti... Saat pullaa... Minä annan... omasta osastani.

Hänen sydämeensä tulvahti niin suuri onni ja hellyys, ettei hän
muistanut äskeisiä ponnistuksia, ei tuntenut tuskaa, ei väsymystä
eikä nälkää. Ja kun äiti taas silitti hänen punaisia, turvonneita
varpaitaan, hyrähti hän uudestaan itkuun; tuo selittämätön sisäinen ilo
tuntui liian suurelta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta kun
äiti yhä itki, tarttui hän äidin kaulaan ja kuiskasi katkonaisesti,
hymyillen ja itkien:

— En minä enää... Minun on niin hyvä olla... äiti... Minähän olen
täällä... _kotona_...

       *       *       *       *       *

He olivat syöneet yhdessä illallisen ja istuivat nyt lämmittävän
hiilloksen ääressä, kertoillen kärsimyksiään. Antti ei hennonut kertoa
kaikkea, nähdessään miten äiti kärsi kuullessaan Antin sairaudesta ja
nähdessään miten laiha ja kalpea hän oli.

Sillä nyt hän sai tietää, että äitikin oli sairastanut kolmatta
viikkoa. Vasta jonkun päivän oli hän ollut ylhäällä, mutta kaikki
oli loppunut, eikä hän saanut jouluksikaan mitään. Yksi nisuleipä
oli saatu naapurista, mutta nyt ei ollut muuta kuin perunoita, vähän
leipää ja pari keittoa livekalaa. Äiti näytti niin masentuneelta,
ikäänkuin ei olisi kertonut kaikkea. Ja kun Antti kysyi sitä, purskahti
äiti katkeraan itkuun. Pikkuveli Väinö seurasi esimerkkiä painaen
päänsä äidin helmaan. Aino ryki ja nieleskeli jotain tyhjää katsellen
tuskallisesti poispäin.

Antti tunsi oudon ahdistuksen tarttuvan sydämeensä nähdessään äidin
epätoivon, ja hän käsitti, että hänen täytyy tukea ja lohduttaa äitiä
nyt, kun ei ole ketään. Mutta miten? Missä on heillä toivoa?

Jumala! välähti Antin mielessä kuin kirkas valo. Hän oli heidän
onnettomuutensa jälkeen horjunut epäilyn ja luottamuksen välillä,
kärsinyt paljon, tuntiessaan kauniin lapsuuden uskonsa haihtuvan,
katoavan elämän julman todellisuuden valossa. Mutta tuon omituisen
onnentunteen vallassa ollen tuntuivat tämänpäiväiset kokemukset
sellaisilta, että kaikki epäilykset haihtuivat. Olisiko hän ilman
Jumalan apua kestänyt sairauden sellaisessa elämässä, ja eiköhän Jumala
äsken pelastanut häntä kuolemasta? Miten hän olisi omin voimin päässyt
perille? Viimeinenkin epäily, kaikki huoli ja murhe tuntui haihtuvan,
ja niinkuin ennen lapsena luotti hän lujasti siihen, että Jumala johtaa
ja suojelee heitä, niinkuin isä lapsiaan.

— Älkää itkekö, äiti! — alkoi hän sisäisestä innostuksesta loistavin
kasvoin ja kohotti äidin itkusta hytkivän pään.

— Ei meillä mitään hätää ole! Onhan meillä taivaallinen isä, joka
varmasti auttaa, vaikka välillä koettelisikin... Eikö niin äiti?

Äiti kohotti hämmästyen kyyneleisen katseensa, ja Antti jatkoi
puhettaan tuolla oudolla voimalla ja varmuudella, joka vallitsi hänen
sielussaan. Hän kertoi useita tapauksia, jolloin Jumala oli heitä
auttanut, kertoi mitä oli itse kokenut ja lopetti seuraavasti:

— Ettekö näe, että hän on aina auttanut? Eikö nytkin tunnu ikäänkuin
Jumala olisi pelastanut minut teidän turvaksenne? Ehkä Jumala toimitti
Kankareen emännän tuomaan meille nisuleivänkin jouluksi! Siitä saadaan
vielä huomenaamutta kahvin kanssa ja päivällä saadaan lipeäkaloja!
Mitä me muuta kaipaisimme, kun saamme olla yhdessä! Ja pyhien jälkeen
saadaan taas jostain ruokaa, — kyllä Jumala auttaa! Saadaanpas nähdä,
että hän toimittaa apua. Älkää enää murehtiko, äiti... Voi, nyt tiedän
sen niin varmasti!

Antti tarttui äidin päähän, katsoi häntä loistavin silmin ja kuiskasi
salaperäisestä liikutuksesta värähtäen:

— Niin äiti... Ja nyt minä tiedän miten te taas tulette iloiseksi!
Me laulamme taas yhdessä »Jeesuksen kanssa hetki». Se on aina meitä
lohduttanut!

— Voi lapseni... — nyyhkytti äiti painaen poikansa päätä poveaan
vasten, ja Aino etsi innostuneena mainitun laulun »Sionin kanteleesta».
Hetken kuluttua kajahti yksinäisessä mökissä turvattoman äidin ja hänen
lastensa yhteinen laulu liikutuksesta väräjävänä:

    »Jeesuksen kanssa hetki, ah minkä rauhan saan.
    Kun lemmettömin mielin minua tuomitaan.
    Kun veljet väärin soimaa, sydämen haavoittaa,
    Jeesuksen kanssa hetki: hän haavat parantaa.»

Antti ei enää muistellut menneisyyden kärsimyksiään, ei ollut
huolissaan nykyisyydestä eikä tulevaisuudesta; hän tunsi vain syvää
kiitollisuutta siitä, että oli pelastunut kaikista, päässyt kotiin ja
lisäksi saanut takaisin lapsuutensa elävän uskon. Ja laulaessaan tunsi
hän selittämätöntä rauhaa, niinkuin todella olisi viettänyt hetken
Vapahtajan seurassa, jossa »maan murheet pienet poistuu», niinkuin
laulussa sanotaan. Ja hänen onnensa lisääntyi yhä, kun äiti laulun
loputtua syleili häntä ja sopersi liikutettuna:

— Sinä... rakas lapsi, osoitit minulle ainoan lohduttajan...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä toi Metsälän renkipoika Antin saappaat, mutta toisen
jalan varpaat olivat niin turvonneet ja hellät, ettei niitä saattanut
ajatellakaan jalkineissa. Hän oli kuumeessa koko päivän eikä voinut
syödä mitään, mutta hänen mielensä oli iloinen ja rauhallinen. Olihan
hän kotona ja hän oli saanut entisen luottamuksensa Jumalan hyvyyteen.

Mutta ensimäisenä arkipäivänä, jolloin äiti kävi kahdessa paikassa
hakemassa lainaksi jauhoja ja palasi illalla tyhjin toimin, tunsi
Antti sellaista epävarmuutta ja hätää, ettei hän heti uskaltanut
kysyä lähemmin. Äidin rikkinäiset kengät olivat jäätyneen lumisohjon
peitossa, mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä; hän lysähti raskaasti
hengittäen penkille ja tuijotti kalpeana, ikäänkuin epätoivosta
jähmettynein katsein eteensä.

Vihdoin hän nääntynein äänin kertoi miten Metsälän emäntä oli alkanut
haukkua, ettei hän auta sellaisia, jotka toimittavat itsensä vankilaan.
Toisessa paikassa oli epäilty, ettei hän voi koskaan suorittaa lainaa
takaisin, ja kolmannessa sanottiin, ettei ollut jauhoja, vaikka isäntä
oli juuri viime viikolla käynyt myllyllä. Eivät antaneet edes paria
kiloa...

Antti ei vieläkään itkenyt, mutta tuo mykkä, tylsä toivottomuus tuntui
kauheammalta kuin vihlovinkaan itku tai valitus.

Hän tunsi sellaista selittämätöntä hätää kuin haaksirikkoinen
tuntiessaan pelastusrenkaan vajoavan altaan; sillä tuo joulu-iltana
uudestaan löydetty luottamus ja usko Jumalan huolenpitoon alkoi taas
horjua. Ja ajatellessaan, että he jäävät tänne yksinäiseen mökkiin
ilman ruokaa, tuntui hänestä mahdottomalta jättää heitä.

Mutta toisena päivänä täytyi hänen lähteä, ja kun äiti vakuutti parin
päivän kuluttua saavansa maksun kehräyksistä, hyvästeli Antti vihdoin
puolipäivän jälkeen äitiä ja siskoja. Mutta hän ei voinut sanoa
sanaakaan, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen nousta
suksilleen. Sitten hän hammasta purren työntyi läheistä metsikköä
kohden.

Mutta kun hän saapui metsänreunaan ja näki edessään tienaukean, jonka
lumitaakkojen köyristämät koivunnäreet olivat muodostaneet vaikeaksi,
hämäräksi holviksi, tuntui hänestä siltä kuin sukset olisivat
takertuneet paksuun lumeen ja kipeät jalat jäykistyneet kokonaan. Hän
koetti laahustaa eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän pysähtyi paikalleen kuin
jähmettyneenä; hänestä tuntui ikäänkuin jokin julma, kauhistuttavan
suuri olento odottaisi äänettömänä ja mustana metsän hämäryydessä...

Antti käännähti suksillaan ja näki äidin seisovan harmaana ja
liikkumattomana mökin ovella; hänestä tuntui ikäänkuin lumiset puut
olisivat äänettömästi kuiskanneet: jollet palaa, et näe häntä enää
koskaan.

Antti käänsi suksensa ja hiihti takaisin kuin takaa ajettuna. Raskaasti
huohottaen heittäytyi hän äidin syliin, painoi päänsä äidin rintaa
vasten ja parahti tuskallisesti:

— Voi äiti... jos te kuolette!

Hän itki kauan, katkerasti, ja kaikki oli niin toivotonta ja
surullista. Mutta vähitellen alkoi tuntua hiukan helpommalta, ja
tuntiessaan miten rajusti äitiparan rinta hytkyi, miten masentava
epätoivo ja hellyys kuvastui hänen itkussaan ja sanoissaan: »Lapsi
parka, lapsi parka», laukesi jotain hänen sielussaan: hänelläkin oli
sentään _äiti_, joka rakasti häntä, nytkin ajatteli vain häntä. Hän
lakkasi itkemästä ja kuiskasi katkonaisesti lohduttaen:

— Älkää vain minun tähteni itkekö, äiti...

       *       *       *       *       *

Kun Antti hetken kuluttua lähti uudestaan matkaan, tuntui hänestä
aivankuin raskas taakka olisi nostettu hartioilta, niinkuin ahdistava
tuska ja kauhu olisi jäänyt äidin syliin, hänen hellät sanansa ja
hyväilynsä antaneet uutta voimaa ja toivoa. Ajatellessaan niitä
orporaukkoja, joilla ei ole mitään lohdutusta eikä tukea maailmassa,
unohti hän kokonaan oman kohtalonsa.

Mutta tie ei parantunut vähääkään, kuten Antti oli toivonut. Sukset
upposivat syvälle pehmeään lumeen, hänen kipeät jalkansa jäykistyivät
ja lamaantuivat, outo heikkous valtasi ruumiin, hidastuttaen vauhtia,
vaikka miten olisi ponnistellut. Ja ruumiillisen uupumuksen mukana
tunsi hän tuon tuskallisen ajatuksen, joka eilisestä asti oli nälkäisen
suden lailla hiipinyt hänen ympärillään, ahdistavan yhä hurjemmin; se
ei hellittänyt hetkeksikään. Hän tunsi, että lapsuusajan usko, jonka
hän luuli saaneensa takaisin, oli vain hetkeksi ilmestynyt hänelle,
— ikäänkuin kaunis kangastus erämaahan eksyneelle vaeltajalle. Ja
niinkuin kangastus katoaa pilvien saapuessa, samoin oli tämä häipynyt
elämän myrskypilvien peittoon...

Antti pysähtyi pyyhkiäkseen hikeä ja huomasi olevansa samassa paikassa,
missä jouluiltana luuli eksyneensä.

Se lennätti hänen mieleensä tämän surullisen joulun elämykset, ja hänen
mielensä tuli niin oudon surulliseksi. Ja pimeydestä häämöttävä äänetön
metsä näytti niin mustalta ja uhkaavalta kuin hänen oma elämänsä,
tulevaisuutensa.

Mutta olihan se näyttänyt vielä toivottomammalta kolme päivää sitten, —
ja hän oli kuitenkin selviytynyt.

Antti nousi suksilleen ja lähti reippaasti eteenpäin.



ISÄ JA POIKA



1.


Kello oli vasta kahdeksan, kun hän saapui synnytyslaitoksen pihalle.
Kun hän astui pyörältään, tunsi hän jalkainsa vapisevan, aivankuin
ankaran kilpailun jälkeen, — vaikka oli ajanut aivan hiljaa. Hän koetti
katsella ympärilleen rauhoittaakseen ja huomasi, että kastehelmet
kiilsivät vielä puitten lehdillä, ruoho heloitti vaaleanvihreänä,
— mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän muisteli vain, miten
kovassa tuskassa hänen nuori vaimonsa oli ollut illalla tänne
tultaessa. Koko yönä hän ei ollut silmiänsä ummistanut, hän oli
pelännyt niin kovin, ettei enää näkisi vaimoansa elävänä.

Vihdoin hän läheni pääovea, painoi vapisevin sormin yökelloa. Kun
ovea ei heti avattu, kasvoi hänen tuskansa kaksinkertaiseksi ja kylmä
hiki nousi otsalle suurina karpaloina. Ja kun nuori, valkeapukuinen
hoitajatar vihdoin aukasi, kysyi hän käheällä, vapisevalla äänellä:

— Miten hänen laitansa on? Onko hän...?

— Kenestä te puhutte?

— Tietysti vaimostani, — sopersi hän hämmentyneenä.

— Niin niin, mutta mikä on hänen nimensä? — kysyi taas hoitajatar
hymyillen.

Miehen valtasi katkeruus, miltei viha. Senkö verran täällä ihmisistä
välitetään! Tuokin vain hymyilee, vaikka hänen vaimonsa saattaa olla
kuolemaisillaan. Tuskallisella kiireellä sopersi hän vaimonsa nimen.

— Jaha... Hän voi oikein hyvin. Ja niin komea poika!

— Poika... poika... — änkytti nuori isä kuin tolkuttomana.

— Niin, — hymyili taas hoitajatar. Eikä tämä enää näyttänyt sellaiselta
julmurilta kuin äsken. — Te voitte kyllä tulla heti katsomaan, jos
tahdotte.

Kuin unessa asteli hän hoitajattaren jälessä pitkää käytävää myöten.
Sitten tämä aukasi erään oven, hän astui sisään, — ja pienen huoneen
ainoassa vuoteessa lepäsi hänen rakastettunsa hymyilevin kasvoin.
Astuessaan lähemmäksi näki hän tämän imettävän pientä, pyöreäposkista
pienokaista.

— Katsos nyt... tässä hän on! — sanoi nuori äiti hymyillen, ja hänen
katseestaan loisti rakkaus, ilo ja ylpeys. — Eikö hän ole kaunis?

Miehen valtasi niin kummallinen tunne, ettei hän saanut sanaa suustaan.
Kaikki tuntui liian onnelliselta ollakseen totta. Hän luuli, että Aune
kuolee, — ja nyt hän lepäsi tuossa kauniina, hymyilevänä, vierellään
heidän poikansa, — hänen oma poikansa. Se oli siis mahdollista! Hän
tuijotti tuota pientä olentoa, kosketti sormellaan sen poskea, — se
tuntui hennommalta ja hienommalta kuin mikään, jota hän ennen oli
käsillään koskenut. Omituinen, ennen tuntematon hellyys tulvahti hänen
sydämmeensä lämpimänä aaltona ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Älä nyt, älähän, — puheli nuori vaimo hellästi, tarttuen hänen
käteensä. — Nythän on kaikki hyvin... Katsopas, miten kaunis hän on...?
Ihan sinun näköisesi...

Tämä fraasi on kai sanottu kaikille nuorille isille, mutta hän kuuli
sen ensikerran ja tunsi kummallista liikutusta. Tosin hän piti
pienokaista paljon kauniimpana itseään, — mutta ehkä sittenkin oli
jotain yhdennäköisyyttä, varsinkin suu...

— Nythän kävi niinkuin toivoitkin! — kuiskasi nuori äiti. — Oletko
iloinen?

— Oi minä olen niin... niin iloinen, etten osaa sitä sanoa, — änkytti
mies mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. — Kun minä jo luulin,
että sinä kuolisit.

Nuori äiti tarttui tulisesti miehen käteen ja painoi sen rintaansa
vastaan. Kuin onnesta huumaantuneena katsoi hän miestä loistavin,
kyynelisin silmin ja sitten kuiskasi hellästi hymyillen:

— Voi poikaparka, miten tuhma sinä olet. Minähän sanoin sinulle, ettet
saa olla rauhaton! Enkä minä niin kipeä ollutkaan sitten enää... Kaikki
kävi niin pian...

Hän punastui viime sanojensa jälkeen, niinkuin olisi luullut sanoneensa
jotain sopimatonta.

Mies katseli häntä äänettömänä, saman, selittämättömän tunteen
vallassa. Vihdoin hän katsahti ympärilleen, kumartui ja suuteli
hellästi vaimoansa; sitten hän arasti kosketti huulillaan tuota poskea,
joka oli hienoin maailmassa. Taas hän katseli äänettömänä, — ja hänen
voimakkailla kasvoillaan kuvastui vain hellyys ja onni.



II.


Saattaapa sanoa, ettei isä voi hellemmin rakastaa lastaan kuin hän
poikaansa rakasti, — hän suorastaan jumaloi tätä.

Työhön lähtiessään hän aina viimeiseksi vilkaisi nukkuvaa pienokaista
ja palatessaan hän ensimmäiseksi kysyi tämän vointia. Ja luonnollisesti
hän piti lastaan aivan ihmeellisen viisaana ja kehittyneenä. Jo kolmen
kuukauden vanhana hän opetti sen voimistelemaan; antoi pienokaisen
tarttua pikkusormiinsa ja kohotti siitä istualleen. Hän seurasi sen
ruumiillista ja henkistä kehitystä mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
Miten iloinen hän olikaan, kun ensimmäinen pieni, valkea hammas alkoi
näkyä. Hänen täytyi kerta toisensa jälkeen koetella sen terävyyttä
sormellaan. Ja kun niitä ilmestyi useampia, sai pikkuinen mielinmäärin
pureskella isän sormia. Hän pesi kätensä sitä tarkoitusta varten mitä
huolellisemmin ja ylpeänä näytteli, miten syvät lovet se oli jaksanut
purra. Ja mikä riemu syntyikään, kun pikku Matti otti ensimmäiset
horjuvat askeleensa. Silloin isän täytyi yhtämittaa opettaa häntä
kävelemään, vietellä yhä uskalletuimpiin yrityksiin, kuten tuolilta
toiselle, ja pian poika pääsikin yli lattian.

Kun poikanen sitten alkoi puhua jokeltaa, ei isällä enää vapaina
hetkinään ollut aikaa muuhun kuin seurusteluun pikku miehen kanssa. Ja
tästä ahkerasta yhdessäolosta poika kehittyikin ihmeteltävän nopeasti.
Lukemattomat olivat ne kysymykset, joilla hän osasi vaivata isää,
mutta tämä oli yhtä väsymätön. Kun vähänkin oli aikaa, lähdettiin ulos
kävelemään, talvisin potkukelkalla ajamaan, mäkeä laskemaan. Toisinaan
ruvettiin lumisotaankin ja rakennettiin yhdessä kokonaiset linnoitukset
vahvoine pattereineen.

Kun Matti tuli kolmivuotiaaksi, laittoi nuori isä jo aikaisin syksyllä
pienet sukset. — Ja kun ensimmäinen suurempi lumi vihdoin satoi, oli
se isälle ja pojalle aivankuin juhlapäivä. Vaikea oli sanoa kumpi oli
innostuneempi ja iloisempi, kun he yhdessä sukset kainalossa menivät
pihalle. Tietysti ei nuoremman hiihto ensin tahtonut onnistua, mutta
vanhempi oli väsymätön opettamaan ja oppilas innokas pääsemään samalla
tavalla »kuin isäkin». Ja muutaman päivän kuluttua hän jotenkuten
pääsi eteenpäin, yrittipä jäljitellä »pohjalaistakin». Se tuntui isän
mielestä niin harvinaiselta, että hän kuvitteli jo pojastaan nousevaa
suurhiihtäjää!

       *       *       *       *       *

Ja suvella!

Jokaisena sunnuntaina matkustettiin maalle erään lähijärven rantaan, ja
äiti otti voileipiä ja kahvivehkeet mukaan. Kun nuotio oli sytytetty,
silloin riisuutuivat miehet nopeasti, uimahousut päälle, — ja sitten
yhdessä järveen pulikoimaan! Mutta isän kesäloman aikana vasta
iloa riitti! Silloin muutettiin maalle äidin kotiin ja urheiltiin
kaiket päivät alastomina ja välillä pistäydyttiin joessa. Lopulta
ei nuori »urheilija» tahtonut nähdäkään muita vaatteita kuin pienet
uimahousunsa, — ja syyspuolella oli hänen ihonsa yhtä ruskea kuin
villimmän intiaanipoikasen nahka. Isä osoitti sitä jokaiselle yhtä
suurella ylpeydellä kuin poikakin.

Sen raavaita talvena jo hiihdettiin aika kyytiä. Usein mentiin
läheiseen metsään, — ja sielläkös oli paljon nähtävää! Mistä oli jänis
loikkinut, mistä kettu sipsutellut, milloin olivat peltokanat käyneet
oraspellolla aterioimassa ja sitten kuoputtaneet lumeen syviä kuoppia,
joihin oli jätetty korvaus yösijasta. Ja nämä kaikki vaativat pitkiä
selityksiä vanhemman puolelta. Väliin he innoissaan etääntyivät yhä
kauemmaksi, kunnes lopulta nälkä muistutti, että pitäisi palata äidin
luokse. Jos pikkumies paluumatkalla väsyi, silloin isä köytti hänet
selkäänsä suurella kaulahuivillaan. Ja kun hän sitten uljaasti suksiaan
heiluttaen ratsasti kotiin isän tasaisesti keinuessa, niin molempien
silmät loistivat ilosta.

Niin tuli isästä ja pojasta vähitellen hyvät toverukset. Poika oli niin
kiintynyt isäänsä, että äiti oli toisinaan aivan mustasukkainen heitä
katsellessaan. Isä oli poikaselle miltei rakkaampi kuin äiti.

Niin tuli Matti viiden vuoden vanhaksi.



III.


Sen päivän iltapuolella satoi rankasti, vaikka aamupäivä oli ollut
helteinen. Ja kun hän palasi työstä, oli esikaupungin ennen pölyinen
tie täynnä vesilätäköitä. Keväiset nurmikot loistivat kosteina ja
heleänvihreinä iltapäiväauringon paisteessa ja puitten lehdillä
kimaltelivat vesipisarat kuin kirkkaat helmet. Ilma oli niin raikasta
ja sulotuoksuista, ja se vaikutti kuin jokin virkistävä juoma. Hän veti
sitä täysin henkäyksin keuhkoihinsa ja hänen mielensä oli niin reipas,
kevyt ja iloinen. Hän päätti kotiinpäästyään lähteä uimaan ja ottaa
Matin pyörälleen, — saisi hänkin tulla taas pulikoimaan, kun vesi on
niin lämmintä..

       *       *       *       *       *

Mutta saavuttuaan kotiin kohtasi häntä tyrmistyttävä näky. Hänen
vaimonsa oli polvillaan vuoteen vieressä itkien ja väännellen
epätoivoisesti käsiään; eräs naapurin vaimo seisoi vierellä
neuvottomana, — ja vuoteella virui tiedottomana pikku Maiti. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat kuin liitu, silmät suletut, ja hiljaa valittaen
aukoili hän suutaan kuin kuivalle heitetty kala.

Mies ei voinut sanoa mitään. Ennen tuntematon tuskallinen heikkous
valtasi hänen koko olemuksensa kuin väkevä myrkky. Hänen täytyi
nojautua ovipieleen, jottei kaatuisi, ja hän hengitti niin raskaasti
kuin näkymätön koura olisi kuristanut hänen kurkkuaan. Vihdoin hän
käheästi sopersi:

— Mitä, mitä on...?

— Matti putosi puusta... Hän oli äsken tajuissaan, mutta meni taas
tiedottomaksi...

— Lääkäri, lääkäri... onko haettu...?

— On. Mari on juuri hakemassa...

Äkkiä hyökkäsi vaimo hänen syliinsä. Hänen kasvonsa olivat kauhusta
vääntyneet, silmät turvonneet ja hän hoki kuin mielipuoli:

— Hän kuolee... hän kuolee... kuolee...

Mies ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänen poikansa saattaisi
kuolla, — ja nyt se ajatus hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivokas
peto. Tietämättä mitä hän teki, puristi hän vaimoansa rintaansa vastaan
ja tukehtunut voihkina tunkeutui hänen rinnastaan.

Sitten syöksyi hän vuoteen viereen ja tarttui poikansa pikku käsiin,
silitti ja hyväili niitä epätoivoisesti. Mutta ne olivat veltot ja
voimattomat, — vain silloin talloin tuntui niissä heikko väristys...

Se palautti äkkiä hänen toimintatarmonsa. Hän nousi, niinkuin olisi
päättänyt taistella poikansa elämästä vaikka koko maailmaa vastaan. —
ja hänen äänensä karahti oudon terävänä:

— Lääkäri, missä se viipyy? Sen täytyy pian tulla.

— On siitä jo aikaa, kun Mari lähti hakemaan...

Sanaa sanomatta syöksyi hän ulos, hypähti pyörälleen ja lähti hurjaa
vauhtia kaupunkia kohden. Hän polki niinkuin häntä olisi ajettu
takaa tai isketty yhtämittaa. Ja nuo iskut olivat kaksi sanaa, jotka
yhtämittaa iskivät, kolkuttivat hätien sydäntään; ne nakuttivat
säännöllisesti kuin kellu: Poikasi kuolee! Poikasi kuolee!

Maantiellä oli vilkas liike, sillä ihmiset palasivat juuri työstä,
mutta hän ei välittänyt, vaikka loka pärskyi pyöristä, hän ei
välittänyt vaikka olisi ajanut jonkun kuoliaaksi. »_Poikani kuolee_» —
kaikui hänen sielussaan, eikä hän muusta tahtonut tietää.

Kun hän saapui karkeille katukiville, niin hänen pyöränsä aivan
hyppeli. Eräässä kulmassa seisoi joukko nuoria miehiä, jotka eivät
näyttäneet aikovan väistää. Mutta hän ajoi ihan vimmattua vauhtia
suoraan joukkoa kohden ja karjasi hurjasti:

— Pois tieltä!

Ja nuorukaiset väistyivät miltei pelästyen. Hekin huomasivat, että
tuossa pitkässä, jäntevässä miehessä, hänen käheässä äänessään oli
jotain kauhistavaa, että häntä on paras välttää. —

Kuin myrskytuuli riensi hän lähimmän lääkärin rappusia ylös. Hän
soitti kiivaasti, ja kun palvelustyttö tuli avaamaan, huohotti hän
vaivaloisesti:

— Onko tohtori kotona?

— Ei ole.

— Missä?

— Hän on maalla...

Ja niine hyvineen juoksi hän alas.

Toinenkaan lääkäri ei ollut kotona, ja tuska, raivo ja epätoivo valtasi
hänet. Mitä, mitä tämä on? Hän lähti taas ajamaan kaupungin pääkatua
myöten erään tunnetun lääkärin asuntoa kohti, mutta huomasi sisarensa
tulevan ajurilla saman lääkärin kanssa vastaan. Hän käänsi pyöränsä,
ajoi vaunujen sivuun ja sopersi hengästyksestä katkonaisella äänellä:

— Hän kuolee... mennään pian...

Ja enempää selittämättä ja odottamatta lähti hän hurjaa vauhtia
eteenpäin asuntoansa kohden.

Kun hän saapui kotiin, oli lapsiparka tullut jo tajuihinsa. Pieni pää
kääntyi yhtämittaa sivulta toiselle, hänen silmänsä olivat luonnottoman
terävät, kuivat ja tuijottavat, eikä hän näyttänyt lainkaan huomaavan
isän tuloa. Hänen pienet sormensa haparoivat yhtämittaa kuin apua
etsien, ja kun isä antoi sormensa, puristivat ne uskomattoman kovasti.
Hän vaikeroi yhtämittaa haikeasti, ja joka kerta vääntyi pieni suu
ammolleen ja huulet olivat jo sinertyneet. Hänen pienet jalkansa vain
näkyivät peitteen alla, velttoina ja liikkumattomina kuin kuolleen
ruumiin.

Hirveä aavistus valtasi isän, hän tarttui päähänsä kuin olisi se ollut
halkeamaisillaan, hän syöksyi vuoteen viereen, ja painaen huulensa
pojan poskea vastaan ähkyi hän tuskallisesti:

— Matti, tunnetko sinä isän...? Isä se on, isä...

— Isä... auta... — sai poika vain katkonaisesti soperretuksi.

Tästä ymmärsi mies, että poika oli täydessä tajussaan ja kuvitteli
lapsenmielessään, että isä voi aina auttaa. Ja mitä hän nyt voi, ei
mitään!

— Heti tulee tohtori, — puhui hän lohduttaen. — Kärsi vielä vähän...

Hän hypähti ylös. Missä ne viipyvät? Hänen poikansa kuolee ja ne
tulevat kuin etanat! Tuska ja raivo alkoi hänessä kuoltua. Hän juoksi
ulos ja aikoi lähteä vastaan, mutta silloin näki hän ajurin lähenevän.

— Nyt lääkäri tulee! — sanot hän vaimolleen, — Mene sinä, rakas ystävä,
siksi aikaa kyökkiin... ihan sinä menehdyt...

       *       *       *       *       *

Ylimalkaisesti silmäten lääkäri jo huomasi, että selkäranka oli
katkennut. Hän sanoi sen hiljaa miehelle ja ilmoitti, että sairas olisi
vietävä sairaalaan.

Innokkailla pyynnöillään sai mies lääkärin suostumaan siihen, että
sairas saa olla kotona, kun palkataan sairaanhoitajatar käymään tarpeen
mukaan hänen luonaan.

Kun lääkäri aikoi tarkastaa poikaa, huusi tämä niinkuin hänen
jäseniänsä olisi revitty irti. Hänen silmänsä laajenivat tuskasta ja
kauhusta, hänen kasvoilleen tuli niin hirveä ilme, että mies muuttui
aivan kalpeaksi ja änkytti vapisevalla äänellä:

— Ei, hänelle täytyy antaa jotakin, mikä kuolettaa tuskat Hän ei voi
kestää sitä...

— Niin, kyllä se taitaa olla parasta, — sanoi lääkäri hiljaa. Ja hän
ruiskutti morfiinia lapsen käsivarteen.

Poikaparan valitus alkoi vähitellen heikentyä ja silmät muuttuivat
himmeiksi. Ja vaikka hän nytkin valitti, sai lääkäri kuitenkin
suoritetuksi tarkastuksensa loppuun.

— No, miten on laita? Jääkö hän elämään...? — kyseli mies miltei
hengitystään pidättäen.

— Sitä ei vielä voi varmaan sanoa. Mutta vaikka hän jää elämäänkin,
tulee hänen koko alaruumiinsa halvatuksi...

— Halvatuksi! — toisti mies oudon käheällä äänellä. — Jalatkin...?

— Niin, sitä ei missään tapauksessa voi auttaa. Mutta minä pelkään
pahinta. Ehkä kuitenkin olisi parasta kutsua myöskin tohtori S.
tarkastamaan häntä.

— Niin, herra tohtori! — huudahti mies ja jatkoi kiihkeästi kuin
rukoillen. — Tehkää kaikki mitä suinkin voitte... Ei mitään
kustannuksia säästetä... Minä korvaan kaikki... Kun hän vaan
parantuisi... vähänkin...

— Tietysti teen kaiken voitavani. Mutta tässä ei paljoa voi...

— Jos tohtori antaisi usein tuota lääkettä, koska se auttoi nytkin...
Äsken oli niin kamala katsella...

— Ei sitäkään uskalla usein antaa. Mutta minä määrään veronaalia. Tuon
ruiskeen vaikutus kestääkin nyt ehkä aamuun asti. Minä tulen taas
silloin katsomaan...

Yöllä, kun morfiinin vaikutus alkoi loppua, alkoi poikaraukka yhä
äänekkäämmin valittaa. He istuivat molemmat vuoteen vieressä, ja vaimon
kasvot kalpenivat yllä enemmän, hänen ruumiinsa alkoi väristä kuin
ankarassa vilussa. Lopulta mies tarttui hänen käteensä sanoen hiljaa ja
hellästi:

— Aune, niinä pyydän, että koettaisit hiukan mennä nukkumaan... Sinä et
voi tätä auttaa. Ja, ja sinä tulet sairaaksi...

— Ei, minä en voi mennä! En voi...

Miehenkin voimat tahtoivat loppua, katsellessaan pienokaisensa
kärsimyksiä. Ja hänen täytyi tuntikausia katsella noita tuntemattomiksi
vääristyneitä kasvoja, noita silmiä, jotka tuijottivat niin kauhean
terävinä ja rukoilevina. Hänen oli vaikea ymmärtää, että kaikki oli
totta. Vielä eilen olivat he olleet uimassa, ja Matti oli nauraen
ratsastanut hänen selässään, kun hän ui syvemmälle.

Ja nyt hän makaa tuossa tuollaisena, — hän kuolee...

Mies tuijotti kauhistuneena, miten pienet kädet tempoilivat ja
hapuilivat, — ja pienokaisen lyhyt elämä kiiti hänen sielunsa
silmien ohi kuin kaunis uni. Hän muisti lukemattomia, huvittavia
yksityisseikkoja: pieniä kepposia, päähänpistoja ja kysymyksiä isän
huvittamiseksi. Ja nyt hän vasta käsitti, miten paljon onnea ja iloa
pienokainen oli tuonut heidän elämäänsä.

Ja nyt hän kuolee...

Lapsi aukasi taas nuo kummalliset, läpitunkevat silmänsä, — niinkuin
olisi pelännyt, että hänet jätetään yksin. Isä kumartui ja kysyi:

— Tahdotko mitään?

— Jano... — kuiskasi vain poika. Ja jotain outoa ja kauheata oli hänen
lyhytsanaisuudessaan — hänen, joka ennen niin iloisesti liversi.

Mies kaasi varovasti hänen suuhunsa marjavettä, ja hänen pikku
hampaansa kalisivat lusikkaa vastaan.

— Tahdotko jotain muuta? — kysyi mies.

Pitkään aikaan ei pienokainen voinut sanoa mitään, hänen kasvonsa
vääntyivät ja pikku kynnet miltei painuivat isän sormeen. Vihdoin hän
valitusten lomasta kuiskasi:

— Älä... jätä... Mattia...

— Ei, isä ei jätä enää koskaan Mattia...

Ja tuosta tuskallisen terävästä katseesta oli hän näkevinään kiitoksen,
vaikkei poika voinut sitä sanoin sanoa.

Hänen vaimonsa oli aivan menehtymäisillään katsellessaan lapsensa
tuskia. Lempeällä väkivallalla sai mies hänet toiseen huoneeseen.

Lapsen valitukset muuttuivat yhä sydäntäsärkevämmiksi, — aivankuin
pieni lintu olisi kuolemaisillaan piipittänyt. Hänen kätensä haparoivat
kiivaasti, ja tuo kuiva, tuijottava katse harhaili ympäri kuin apua
etsien, ja vihdoin sopersi hän rukoillen:

— Polttaa... polttaa... Auta isä...

Silloin tuntui miehestä, että lian menettää järkensä. Hän hypähti
ylös, ja tukkien korviaan käveli hän muutaman kerran lattian poikki.
Mutta kun ei valitus vaiennut, lyyhistyi hän vuoteen viereen ja painui
kasvonsa hentoja käsiä vastaan, vaikeroiden:

— Mitä minä teen... mitä, mitä? isä ei voi mitään...

Silloin _se_ ensikerran leimahti hänen mieleensä —

— Niin, hän pääsisi rauhaan, — kuiskasi hän itsekseen. — Mutta ei — ei,
sitä ei voi tehdä...

Ja kuitenkin. Hirmuista on mitään tekemättä katsella noita kärsimyksiä.
Ja kun hän jäisi halvatuksi, jos elämäänkin jäisi...

Peloittava taistelu alkoi riehua isän rinnassa. Vaikka hän olisi
mihin suuntaan ajatellut, niin kaikkialla oli yhtä mustaa, toivotonta
ja kauheata. Hän ei ollut itkenyt viiteentoista vuoteen, mutta nyt
hän äkkiä alkoi itkeä — niin rajusti ja sydäntäsärkevästi kuin vaan
sellaiset itkevät, jotka eivät pitkiin aikoihin ole itkeneet. Koko
hänen voimakas ruumiinsa hytkyi, ja hänen rintansa nousi ja laski
niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan.

Mutta ihmeteltävällä ponnistuksella hillitsi lapsi valituksensa ja
tuskansa ja kuiskasi katkonaisesti:

— Isä, älä itke... Matti paranee sitten... oikein pian...



IV.


— Nyt ei ole siis mitään toivoa enää — kuiskasi mies raskaasti.

— On kyllä sattunut joitakin tapauksia, että tuollaisessakin
tapauksensa on jäänyt elämään mutta ei siinä paljon toivoa ole, — puhui
lääkäri matalalla äänellä.

— Kuinka kauan saattaa kestää, ennenkuin kuolee? — kysyi hän taas
kolealla äänellä.

— Voi siinä mennä pari viikkoakin.

— Onko koskaan tapahtunut, että jalat olisivat tulleet
liikuntakykyisiksi?

— Ei. Ne jäävät halpaantuneiksi.

Kun lääkäri lähti, seurasi mies häntä eteiseen, ja kun he olivat
kahden, rykäisi hän pari kertaa ja sitten puhui rukoilevalla äänellä:

— Herra tohtori... antakaa hänelle morfiinia niin paljon, että hän
nukkuu ijäksi, että hän pääsisi rauhaan.

— Ei, minä en voi, — vastasi lääkäri.

— Mutta ajatelkaa, herra tohtori, hän kuolee kuitenkin ja hänen täytyy
vallan turhaan kärsiä noin kauheita tuskia. — Hänen äänensä muuttui
yhä tuskallisemmaksi, hän kertoi kaiken mitä oli kärsinyt viime yönä,
pyysi säälin ja oikeuden nimessä että tohtori pelastaisi lapsiraukan
enemmistä kärsimyksistä!

— Lääkärin velvollisuus on koettaa säilyttää elämää niin kauan kuin
suinkin, — vastasi lääkäri jo epävarmasti. — Se sotisi valaani
vastaan...

— Eivätkö viattoman lapsen tuskat merkitse enemmän kuin jokin
vanhentunut vala? — kuohahti mies.

— Siitä en aio ruveta väittelemään, — vastasi lääkäri kylmästi ja
kääntyi ovea kohden. Mies käsitti pilanneensa asiansa ja aikoi pyytää
anteeksi. Mutta kun lääkäri poistui heti, muuttuivat hänen kasvonsa
kummallisen koviksi ja päättäviksi. Ja hän sulki oven raskaasti huoaten.

       *       *       *       *       *

Iltayöstä morfiiniannoksen jälkeen oli pieni sairas taas hetken
horroksissa. Tämä oli kolmas yö onnettomuuden jälkeen. Äiti oli
vihdoinkin vaipunut uneen, — mutta mies valvoi yhä yön hiljaisuudessa.
Se suuri, kauhea kysymys kalvoi ja raateli hänen sieluaan kuin
suunnattoman suuri, nälkäinen rotta; mitä hän tekee, miten selviytyy?

Hän vaipui lopulta jonkunlaiseen horrokseen. Hän muisti viime
sunnuntain. Hän oli veljensä kanssa mitannut sileälle rantahiekalle 50
metrin juoksuradan, ja sitten hän Matin kanssa asettui lähtöviivalle.
Hän muisti niin elävästi sen selittämättömän ilon, katsellessaan
poikansa nuorta, alastonta ruumista, kun tämä jännittyneenä odotti
sedän antamaa lähtömerkkiä; hän oli kuulevinaan pojan iloisen naurun,
kun isä sattui kaatumaan ja hän pääsi maaliin ensimmäisenä...

Mies havahtui unelmistaan kuullessaan lapsen taas vaikeroivan, ja häntä
puistatti nähdessään taas yhtäkkiä nuo kasvot. Silmät olivat vajonneet
syvälle päähän ja kaula oli niin tavattoman pieni, ja nuo laihat,
hennot kädet vavahtelivat kuin kuolevan linnun varpaat.

— Oliko mahdollista, että hän eli, juoksi, nauroi — vielä viime
sunnuntaina? Ja nyt hän kuolee, _kuolee!_ Herra Jumala!

Aamupuolella kuuli hän lapsen yhtäkkiä kirkasevan sydäntäsärkevästi, —
hän oli kai liikahuttanut itseään jotenkin. Ja niinkuin epätoivoinen,
sanaton rukous parahti hänen sinertäviltä huuliltaan:

— Isä!

— Mitä, lapsi parka?

— Polttaa... niin kovin...

Jotain hirmuista oli tuossa sietämättömän terävässä, tuijottavassa
katseessa ja kuihtuneissa kasvoissa. Mies ei voinut katsoa häntä, vaan
painoi kasvonsa lapsen tyynyyn, sopertaen:

— Ei isä voi mitään...

— Jotain lääkettä, lääkettä...

Se oli enemmän kuin hän voi kestää. Kaikki tuntui pyörivän, sekaantuvan
miehen aivoissa. Tuo hirveä taistelu, joka kaksi vuorokautta oli
raivonnut hänen sielussaan, kiihtyi äärimmilleen.

Pitääkö Itänen ijankaiken katsella viattoman lapsensa tuskaa? Jos
hänen koiralleen olisi tapahtunut sellainen onnettomuus, olisi yleinen
mielipide ja lakikin pakottanut hänet lopettamaan sen kärsimykset, —
mutta vanhentunut moraali ja laki pakoittaa viattoman lapsen kitumaan
tällaisessakin tapauksessa viimeiseen hetkeen. Se säälii siis enemmän
eläinten tuskia kuin ihmisen.

— Sinä et voi tehdä sitä! Hän on sinun lapsesi! — huusi joku sisäinen
ääni Mutta toinen ääni huusi vielä kovempaa: Juuri sentähden on minun
velvollisuuteni pelastaa hänet noista kauheista tuskista!

Se oli viimeinen taistelu! Hän oli kaksi vuorokautta horjunut,
taistellut sitä ajatusta vastaan mutta nyt se muuttui
peruuttamattomaksi päätökseksi.

Hän suuteli hellästi lastaan ja kuiskasi hiljaa, katkonaisesti:

— Tahtoisiko Matti päästä... rauhaan, ettei polttaisi...

— Matti tahtoisi... nukkua...

Mies vapisi jännityksestä kuullessaan nuo sanat, jotka tavallaan
lupasivat sen, jota hän kysyi. Mutta siitä huolimatta tunsi hän kauhua
ajatellessaan päätöstään...

Kun sairas hiukan tyyntyi, meni hän kaapilleen, otti esiin suuren
amerikkalaisen revolverinsa, ja hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat,
kun hän alkoi sitä ladata.

Mutta kun hän otti käteensä raskaan patruunan paksuine lyijykuulineen,
hätkähti hän yhtäkkiä uudesta kauhusta. Metsästäjänä hän tiesi miten
tuollaiset kuulat repelevät, ja hän oli kerran nähnyt erään miehen,
joka oli ampunut itsensä juuri samallaisella revolverilla. Hänen pikku
päänsä menisi miltei murskaksi, hänen aivonsa. Ei, ei, se ei saa
tapahtua!

Hän koetti ajatella, hän ymmärsi, että se on sivuseikka, mutta hän
tunsi, ettei koskaan voisi sitä tehdä.

Mutta vihdoin hänen kasvonsa kirkastuivat uudesta ajatuksesta. Hän meni
taas lapsensa vuoteen viereen, kuivasi hänen tuskanhikeä helmeilevän
otsansa ja sanoi hellästi lohduttaen:

— Aamulla Matti paranee. Isä tuo lääkettä.

— Isä kiltti... isä...

Rakkaus ja kiitollisuus kirkasti silmänräpäykseksi hänen sammuneet
silmänsä, se värähti noissa katkonaisissa sanoissa, ja hän puristi taas
heikoilla, vapisevilla sormillaan isän sormea.

Ja miehen päätös muuttui yhä varmemmaksi.



V.


Aamulla aikaiseen hän jo pukeutui ja lähti ulos. Ja kun
panttilainakonttorin ovet avattiin, astui hän ensimmäisenä sisään ja
panttasi kellonsa ja sormuksensa.

Sieltä ajoi hän suoraa päätä asekauppaan ja pyysi nähdä pistooleita.
Hänelle tuotiin useita nähtäväksi, mutta hän valitsi kaikkein pienimmän
Brovning-pistoolin, jonka kaliiberi oli vain kuusi millimetriä. Hän
osti myöskin patruunia, ja nuo pienet, sileät nikkelikuulat näyttivät
niin vaarattomilta, — ne eivät tekisi suurta reikää läpimennessään.

Se tuotti hänelle kummallista lohdutusta. Hän ihmetteli, miten saattoi
olla niin kylmäverinen.

Mutta kun hän ajoi pyörällä asuntoansa kohden, alkoi hänen sydämensä
sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi. Hän hiljensi vauhtiaan, mutta
kun mökki aikoi näkyä, täytyi hänen nousta pyörältä ja seisahtua.
Hänen aivonsakin tuntuivat tylsiltä. Ja kun hän koetti tehdä joitakin
huomioita, havaitsi hän kuin unessa, että aamu oli kaunis, aurinko
paistoi pilvettömältä taivaalta ja suuressa piilipuussa lauloi
yksinäinen leppäkerttu korutonta lauluaan...

Yhtäkkiä hän muisti kuulleensa samallaisen linnunäänen samanlaisena
aamuna, — mutta missä?

Vihdoin hän muisti luon aamun, — viisi vuotta sitten. Hän oli
taas näkevinhän kastehelmiä välkkyvän ruohokentän, lehmukset ja
synnytyslaitoksen suljetun pääoven, kaikki, kaikki. Lukemattomat
muistot syöksyivät hänen sieluunsa, hän tunsi hämärästi, että juuri
nämä kaksi päivää ovat hänen elämänsä tärkeimmät: silloin sai hän
elämänsä suurimman lahjan, ja nyt, viiden vuoden jälkeen, juuri tänä
aamuna, hän sen menettää. Kesäaamuna hän tuli, kesäaamuna hän poistuu —
ja jättää jälkeensä pimeän syksyn...

Ja hän oli toivonut niin paljon.

Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän taas tuon heikon valituksen. Ja sisään
astuessaan oli hänen vaimonsa polvillaan vuoteen vieressä ja hänen
silmänsä olivat itkusta punaiset.

— Miten kauhean kalpea sinä olet! — huudahti hänen vaimonsa
pelästyneenä. — Mitä... mikä sinun on...?

— Vai niin... onko niin, — puhui mies hämillään. — Se johtuu kai siitä,
etten ole nukkunut.

— Etkö söisi vähän? — pyysi taas vaimo huolestuneena.

— En vielä näin aikaisin syö, — vastasi mies ja hänen äänensä värisi
omituisesti. — Mutta tiedätkö, kun tuossa maantiellä tuli juuri eräs
toveri vastaan ja sanoi, että Valeriana huojentaa kipua tällaisissa
tapauksissa. Eiköhän sitä pitäisi koettaa? Jos sinä menisit apteekista
hakemaan, — joudut vähän ulkoilmaankin...

— Niin, kyllä minä menen...

Vaimo pukeutui kiireesti, ja kun hän oli valmis, seisoi hän käsi
ovenrivassa ja katsoi tuskallisesti epäröiden lapseensa.

Aivankuin olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sanoi mies hitaasti:

— Sano nyt hyvästi Matille ja suutele häntä. Hänen on sitten parempi
olla... Vaimo ei voinut pidättää kyyneleitä, kun hän polvistuen suuteli
lastaan.

— Hyvästi nyt, pikku Matti! Äiti tulee heti...

Ja sitten kuiskasi hän hiljaa, tuskallisesti miehelleen:

— Voi, jospa hän jo pian pääsisi rauhaan...

— Ehkä hän jo pääseekin, — päätteli mies.

Ja vaimo meni.

       *       *       *       *       *

Taas valtasi sama hädän ja tuskan tunne hänet, ja sydämenlyönnit
koskivat kuin vasaraniskut. Hän katsahti peiliin ja pelästyi:
hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin palttina, silmät tuijottivat
loisteettomina syvällä kuopissaan ja ohimoille oli ilmestynyt _harmaita
hiuksia_.

Ja kuoleva lapsi yhä valitti.

Kun mies meni vuoteen ääreen, haparoi tuo pieni, kuuma käsi taas hänen
sormeaan ja heikko ääni kuiskasi tuskin kuuluvasti:

— Polttaa, isä...

— Isä antaa lääkettä...

Hän otti veronaalipullon, jota lääkäri oli määrännyt unen saamiseksi,
kaasi lusikkaan kaksinkertaisen annoksen ja antoi pojalleen.

— Nyt Matti saa nukkua...

Valitukset tuntuivat hiukan heikoin miltä, lapsiparka sulki silmänsä.
Ja pieni käsi, joka piteli isän sormea, värähti vain silloin tällöin.

Mies katsoi häneen kauan, ja tietämättä niitä puhui kysyi hän hiljaa,
värisevällä äänellä:

— Pidätkö sinä äidistä ja isästä...?

Pieni käsi puristi taas lujemmin hänen sormeaan, silmät aukenivat
raskaasti, ja tuossa kärsivässä, syvässä katseessa näkyi vaan
ihmettelyä ja rakkautta.

— Pidän... paljon, — kuiskasi hän vain huulillaan ja ummisti silmänsä.

Varpaillaan hiipi mies toiseen huoneeseen. Ja hänen hengityksensä oli
muuttunut kuuluvaksi läähätykseksi, kun hän otti patruunalaatikon ja
alkoi täyttää makasiinia.

Kun hän tuli pojan vuoteen viereen, olivat tämän silmät suletut, eikä
hän aukaissut niitä, vaikka tunsi isän tarttuvan käteensä. Mutta tuo
tuskallinen ilme oli nytkin hänen kasvoillaan, hän valitti hiljaa, — ja
hänen hengityksensä oli muuttunut korisevaksi.

Mies tunsi sydämensä jyskivän tuskallisen rajusti, kun hän kumartui
suutelemaan noita kuumia, kalpeita huulia, jotka vain heikosti
vastasivat.

Kun Matti ei nytkään avannut silmiänsä, tuli hän pääpuoleen ja asetti
hiljaa pistoolin suun aivan lähelle hänen rakasta päätänsä, sulki
silmänsä ja — painoi liipasinta...

Paukaus tuntui tavattoman kovalta ja räikeältä hiljaisessa huoneessa.
Kuin unessa näki hän, ettei lapsi nytkään aukaissut silmiänsä, — hänen
pieni, laihtunut ruumiinsa vain hiukan värähti ja nyrkkiin puristettu
käsi aukeni. Hänen tuskallinen ilmeensä, joka ei onnettomuuden jälkeen
ollut kertaakaan lientynyt, muuttui rauhalliseksi. Näytti aivankuin hän
olisi hiljaa hymyillyt...

Mies ei tietänyt mitään ajan kulusta, — hän tuijotti vain lapsensa
kalpeita kasvoja. Kummallakin puolen päätä, korvan yläpuolella, oli
pieni, tuskin näkyvä reikä. Niistä oli vuotanut hiukan verta hänen
kellertäville hiuksilleen ja valkealle tyynynpäälliselle. Mies kasteli
pyyhinliinan märäksi, pyyhki hiukset ja käänsi tyynyn, — ja hänestä
tuntui niinkuin Matti olisi vain nukkunut...

Kummallista! Pienintäkään katumusta ei hän tuntenut. Nythän Matin ei
enää tarvinnut kärsiä. Eikä hänen tarvinnut raajarikkona elää.

       *       *       *       *       *

Mutta kauhean hiljaiseksi oli kaikki muuttunut. Ei kuulunut muuta
kuin jonkun yksinäisen kärpäsen surina. Mies katsahti ylös ja huomasi
seinällä vainajan pienen kaaripyssyn. — Niin,— hän ei enää koskaan
ampuisi. Vuoteen alla näkyi pieni sandaali, jossa hänen pieni jalkansa
oli elävänä ja notkeana liikkunut, — ja nyt ei hän koskaan enää liiku.
Hänen heleä naurunsa ei enää koskaan kaiu...

Hän tarttui vainajan käteen ja säpsähti. Se oli jo hiukan kylmä ja
kankea, — se ei enää vastannut hänen puristukseensa. Hän pidätti
hengitystään ja kuunteli — niinkuin olisi odottanut kuulevansa lyhyen,
läähättävän hengityksen —

— Kuollut...

Mies kuiskasi sen hiljaa. Ja hän tunsi, että suru, julma, hellittämätön
suru oli iskenyt häneen terävät kyntensä. Se tuntui jo painavan häntä
kuin ääretön taakka.

Hän lyyhistyi polvilleen vuoteen viereen ja suuteli nyyhkyttäen
poikansa kalpeita kasvoja, — mutta nekin olivat jo kylmenneet.



SYNTYMÄPÄIVÄ


Vanhan tornikellon viimeinen juhlallinen lyönti oli juuri kumeana
kaikuna kiirinyt yli kaupungin, kun riippuvan ratakiskon rämisevä
soitto ilmoitti rakennustyöläisille, että työpäivä oli päättynyt. Nämä
jättivät heti työnsä ja alkoivat leveänä, tummana tulvana työntyä ulos
tiilikasojen reunustamasta portista, — ja kahden samean virran lailla
lähti tuo likainen, uupunut joukko vyörymään vastakkaisiin suuntiin.

       *       *       *       *       *

Salvumies Vanhala oli parhaillaan veistämässä ylimmäistä seinähirttä,
kun soitto alkoi kuulua. Hän löi vielä muutaman lastun, suoristi
sitten vaivaloisesti selkänsä — niinkuin hänen hartioitaan olisi
painanut raskas taakka — ja huokasi syvään. Sitten otti hän vanhan
hattureuhkanan päästään ja pyyhkäsi tomuisella puseronhihallaan
ryppyisiä kasvojaan, joilta vieri suuria hikikarpaloita.

Vanhala vilkasi vaistomaisesti ympärilleen varmistuakseen siitä, että
työkalut olivat tallessa, ja lähti laskeutumaan telineiltä. Sitten
asetti hän tuomansa piilukirveen ja »vatupassin» kalulaatikkoon, sulki
sen ja nostettuaan ennen valitsemansa kuivan hirrenpölkyn olalleen,
otti eväskorin käteensä ja lähti toisten jälkeen.

— Ohhoh, kylläpä oli taas raskas päivä! — huokasi Vanhala itsekseen. Ja
kun hän saapui portille viimeisenä ja huomasi jonon alkupään jo kaukana
häipyvän tomuun jo ihmisvilinään, tunsi hän väsymyksen ja katkeruuden
sekaisen masennuksen herpaisevan koko olemustaan. Nuo nuoret ovat
jo pian kotona, ja hänen täytyy raahustaa toista tuntia tällaisessa
kuumuudessa.

Ilma oli ollut jo kolmatta viikkoa tavattoman helteinen. Nytkin, vaikka
kello oli yli kuuden, tuntui pölyinen, auringonpaisteessa värisevä
ilma tukehuttavan kuumalta: katukivet ja kiviseinät tuntuivat aivan
hehkuvan, ja pehmenneet asfalttikäytävät levittivät pahanhajuista
katkua.

Tämä kaikki vaikutti Vanhalaan yhä uuvuttavammin. Hänen korvissaan
alkoi humista, polvet notkahtelivat omituisesti, ja hänen selkänsä oli
aivan märkä hiestä. Pölkky tuntui painavan hänen laihaa olkaansa kuin
suuri, teräväsärmäinen kivi, — ja kotiin oli vielä kolme kilometriä.
Hän puri hammastaan ja käveli edelleen, mutta silloin viilsi
sydänalassa taas tuo outo kivuntunne ja päätä alkoi huimata...

Hänen täytyi pysähtyä erääseen porttikäytävään ja istahtaa pölkylleen
lepäämään. Nojaten seinään hän otti hatun päästään, pyyhkäisi
taaksepäin harmahtavan tukkansa ja kuivasi taas puseronhihallaan
hikistä otsaansa.

Mutta samassa ryntäsi pihalta suuri, kiukkuinen koira ja alkoi
ahdistaa häntä raivoisasti haukkuen. Hän koetti torjua sen hyökkäyksiä
eväskorillaan, ottipa jo maasta multakokkareenkin, mutta siitä
koiran raivo vain yltyi, — ja lopulta se iski kuin iskikin hänen
housunlahkeeseensa, joka ratisten repeytyi. Hän potkasi voimattomasti,
mutta ei osannut, sitten sieppasi hän korinsa ja pölkkynsä ja peräytyi
kadulle koiran ahdistamana.

Mutta sepä ei hellittänyt vieläkään, ja hänellä oli täysi työ
puolustautuessaan tuon ympärillä pyörivän pedon hyökkäyksiä vastaan.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi, samalla
kun kylmä, voimaton viha ja katkeruus valtasi hänen mielensä. Miksi
pidetään tuollaisia petoja vapaana, niin ettei ihminen saa edes
rauhassa kulkea? Hänen teki mieli ottaa kivi ja viskata sillä, niin
että vaikenisi iäksi, — mutta hiki sokaisi hänen silmänsä ja henkeä
salpasi. Hän katui jo sitäkin, että oli ottanut niin suuren pölkyn,
mutta muisti samassa, ettei kotona ollut yhtään puita.

Koira jätti hänet vihdoin ja hän alkoi vähitellen rauhoittua. Mutta
väsymys ja masentava voimattomuuden tunne yhä lisääntyivät.

Silloin hän muisti, että hän tänään täyttää viisikymmentä vuotta.

Se saattoi hänen mielensä vielä alakuloisemmaksi. Hän tunsi yhä
selvemmin työmiehen kauheimman vihollisen — _vanhuuden_ — uhkaavana
edessään. Se oli vähitellen hiipinyt yhä lähemmäksi, hän tunsi, ettei
hän enää mitenkään kykenisi suorittamaan samaa työmäärää kuin muutama
vuosi sitten. Hänen jäsenensä tuntuivat kummallisen hervottomitta ja
kankeilta, tänäänkin oli hänen täytynyt ponnistaa viimeiset voimansa
pysyäkseen toisten rinnalla. Eikä uskaltanut edes levähtää.

Vanhala vavahti, hän tunsi ensikerran, ettei enää kauan jaksaisi.
Silloin hänet eroitetaan työstä — _iäksi_. Mihin joutuvat silloin
Kallen pienokaiset, mihin joutuu hän itse? — Vaivaistaloon...?

Sitä ajatellessa tunsi hän oudon voimattomuuden ja jäykkyyden leviävän
jäseniinsä. Askeleet tuntuivat raskailta kuin olisi kenkiin tarttunut
paksulti savea, ja hän huohotti kuin vanha, väsynyt hevonen liian
suuren kuorman edessä. Ja hänen mielensä oli niin raskas ja toivottoman
alakuloinen...

Silloin leyhähti hänen sieramiinsa omituinen, kiihoittava tuoksu.
Aa! Anniskelun ikkunat olivat avoinna, ja sieltä se virtasi — tuo
miellyttävä oluen, makkaran ja paistetun sipulin tuoksu. Sieltä kuului
vilkasta, moniäänistä puheensorinaa, lautasien ja lasien kilinää...

Vanhalan askeleet muuttuivat omituisen epävarmoiksi astuessaan noiden
avattujen ikkunoiden ohi. Hän seisahtuikin kerran, astui pari askelta
eteenpäin, seisahtuen uudestaan; ja hänen kasvoillaan kuvastui
neuvottomuus, — niinkuin ihmisen, joka tuntemattomalla seudulla saapuu
tienhaaraan...

— Menisinköhän juomaan puolikkaan olutta? — tuumiskeli hän itsekseen. —
Se ei totisesti tekisi pahaa tällaiseen janoon, — ja kun koko päivän on
tehnyt näin heikkoa...

— Vaikka kyllä ne pennit ruokaankin tarvittaisiin... Ja odottavat ne
siellä kotonakin, — kun muutenkin viipyy niin kauan...

— Mutta eihän 25-penninen sentään vie sinne eikä tänne! — päätti
hän vihdoin. — Eikä sitä puolikasta kauan juo... Ja onhan nyt
syntymäpäiväkin!

Vanhala laski päättävästi pölkkynsä porttikäytävään ja astui sisään
anniskeluun.

       *       *       *       *       *

Ilma oli täällä vielä kuumempaa kuin ulkona, ja sakea tupakansavu
levisi yli huoneen kuin harmaa sumu. Mutta tästä huolimatta tuntui
siltä kuin olisi jotain lohduttavaa virrannut hänen alakuloiseen
sieluunsa, — niinkuin jokin salaperäinen, ystävällinen käsi olisi
ojentunut häntä vastaan... Hän osti puolikkaan olutta, otti
tarjoilupöydältä lasin ja katsahti ympärilleen istumapaikkaa etsien.

— Vanhala! Tulkaa tänne! — kuului samassa iloinen, tuttu ääni.

Huutaja oli nuori salvumies, joka istui aivan yksin erään pöydän
ääressä.

— Ja hah... Sinulla on siellä tilaa.

— On, on, — istukaa pois!

Vanhala joi ensimmäisen lasin ja istui äänettömänä. Mutta syöntinsä
lomassa alkoi nuori mies kysellä:

— Missä Vanhala nyt on työssä?

— Tuollahan minä. Kirkkokadulla.

— Minkälaiset palkat siellä on?

— Kolmekymmentäkaksi penniä minä saan tunnilta, vastasi Vanhala ja
lisäsi hiljaa, katkerasti:

— On siellä parempiakin palkkoja, mutta mitäs mi mistä enää...

— No, ei sillä palkalla paljon herrastella, huomautti toinen hetken
äänettömyyden jälkeen.

— Ei herrastella. Ja kun on niin monta syöjää...

Hetkeen ei kuulunut muuta kuin kapakan epämääräinen, sekava sorina ja
sähköventtiilin vihainen sihinä. Vihdoin sanoi nuori mies hiljaa:

Niin, niin, sellaista se on... Mitenkä se teidän Kalle nyt jaksaa?

— Kai se Kalle-parka siitä jo pian pääsee... On ruvennut yskimään niin
tavattomasti ja sylkee yhtämittaa verta. Ylhäällä ei enää jaksa yhtään
olla.

No, tekös sitten vain hänen perhettään elätätte?

— Kukas heitä sitten elättäisi? — vastasi Vanhala alakuloisesti
huoahtaen. — Kai se miniä menee pian samaa tietä, koska yhä vaan
laihtuu ja rykii. Ja kun niitä lapsiakin on ehtinyt tulla heille jo
niin monta...

Hän oli ehtinyt juoda loppuun oluensa ja tunsi itsensä paljon
virkummaksi ja saaneensa kuin uutta voimaa. Kalvava alakuloisuus ja
väsymys alkoi vähitellen hälvetä. Kapakan moniääninen sorina tuntui
kuuluvan aivankuin jostakin kauempaa, — se herpasi ja huumasi kuin
vanha, lapsuusaikainen laulu. Ja tuo nuori mies häntä vastapäätä, joka
kuunteli hänen puhettaan tarkkaavaisena, jopa kunnioittaen, näytti
kerrassaan kunnon mieheltä...

— Jaa, kuulkaas Vanhala! Nyt minä tilaan, ja teidän pitää juoda
kanssani. Tehän opetitte minut sahaa viilaamaan, — enkä minä ole sitä
unohtanut.

— En oikein tiedä... Pitäisi kai jo lähteä kotiinkin — änkytti
Vanhala epävarmasti, mutta sisimmässään hän oli iloinen toisen
huomaavaisuudesta.

— Joutavia! Onhan vielä aikaa.

Ja nuori mies lähti reippaasti tarjoilupöytää kohden.

— Mikä rehti mies! —ihasteli Vanhala mielessään. — Muistella tuollaisin
vanhoja, pieniä.

Samassa palasi nuori mies mukanaan kaksi pulloa olutta ja sanoi
leikillisesti:

— Niin, Vanhala. Kotiinsa on moni kuollut, ja sentähden se on hiukan
vaarallinen paikka! Ja kyllä tekin sinne vielä joudatte! Kippis sen
asian päälle!

Vanhalan täytyi nauraa tuolle reippaudelle ja nuoruudelle, josta hän
niin paljon piti, — ja jota hän ei enää koskaan saisi tuntea...

Kummallista? Mitä useamman lasin he joivat, sitä omituisemmalta alkoi
Vanhalasta tuntua. Hän ei ollut syönyt juuri mitään koko päivänä, ja
alkoholi imeytyi hänen heikkoon ruumiiseensa kuin vesi sieneen. Tuo
kurja kapakka tuntui hänestä kokonaan toiselta kuin äsken. Ja tuo nuori
mies, hän oli ystävä, — enemmän kuin ystävä: hän oli kuin oma poika.
Ehkä hän Vanhalan mielestä tuntui vielä läheisemmältä sentähden, että
hänen oma, ainoa poikansa pian auttamattomasti kuolisi.

Aika kului, mutta yhä hän istui nuorta miestä vastapäätä ja kertoi
hänelle surullista elämäänsä. Hän tuli liikutetuksi, ja hänen äänensä
kuulosti käheältä ja tukahutetulta, kun hän taas jatkoi:

— Niin, sellaista on elämäni... Mitä hyötyä tai iloa minulla siitä on
ollut? Poika minulla oli, — ja nyt hän makaa sängyssä heikompana kuin
minä. Ja minä elätän häntä, hänen vaimoaan ja kolmea pienokaistansa.
Ymmärrätkö sinä, minä, näillä käsilläni, elätän heitä! Katsos näitä...

Hän ojensi nuorta miestä kohden känsäiset, vapisevat kätensä. Sormet
olivat käyristyneet ankarassa työssä, ja jäsenten kohdalta olivat ne
niin paksut ja muodottomat. Kokonaisen historian, surullisen, kovan
ja armottoman historian saattoi lukea noista vanhoista, ryppyisistä
käsistä...

— Älä sinä vaan käsitä minua väärin, — en tarkoita, etten tahtoisi
tehdä työtä heidän hyväkseen... Ei — minä tekisin paljonkin, mutta...
mutta kun kaikki on turhaa... Ajattelehan, että hän kuolee... Hänen
äänensä muuttui yhä korkeammaksi ja käheämmäksi, kun hän lisäsi:

— Ja minä olen häntä näillä käsilläni kantanut... Poikani...

Viimeinen sana värähti vain hiljaisena, tukehtuneena kuiskauksena.
Mutta siinä kuvastui niin sanomaton toivottomuus ja suru. Hänen
hartiansa alkoivat vavista ja hänen harmaa päänsä vaipui voimattomasti
ryppyisten käsien varaan.

— Kyllä se on kovaa, mutta ehkä hän vielä paranee, koetti nuori mies
lohduttaa. Hänenkin silmänsä olivat kosteat ja hän tarttui noihin
kangistuneisiin käsiin.

— Ei hän enää... Mutta sinä olet oikeassa, — ei se valituksista parane.

Ja aivankuin häveten otti hän pöydän alla eväskorinsa ja lisäsi hiljaa:

— Kai tästä on sentään lähdettävä.

— Niinpä minunkin!

He tulivat yhdessä ulos, nuori mies hyvästeli vakavasti ja
ystävällisesti ja lähti kotiinsa vastakkaiseen suuntaan.

Vanhala lähti hiljalleen astelemaan esikaupunkia kohden. Kello oli jo
puoli yhdeksän, ja ilmakin oli muuttunut viileämmäksi. Hän meni erään
pienen puiston lävitse, jossa ilma oli täynnä moniväristen kukkien
tuoksun. Siellä istui penkeillä puitten siimeksessä rakastavia pareja
hiljaa kuiskaillen, ja puiston laidalla näyttivät pika-ajurit torkkuvan
kuskipenkeillä. Hänen edellään kulki pieni sanomalehtipoika, jonka
hento ääni oli innokkaasta huutamisesta käheytynyt, — ja jossakin
kauempana, luultavasti kesäravintolassa, alkoi torvisoittokunta
soittaa surumielistä valssia. Vanhalan jalat alkoivat horjahdella, ja
kun sanomalehtipoika istahti syömään taskusta ottamaansa leipäpalaa,
pysähtyi Vanhalakin ja istahti viereiselle penkille.

Ei kuulunut rattaiden jyryä, tuulenhenkäyskään ei liikuttanut tuuheita
lehmuksia, joiden latvat loistivat kuin kullattuina laskevan auringon
valossa. Hänen kuunnellessaan tuota etäistä soittoa tuntui se omituisen
tutulta, ja kun keskiosa alkoi, tunsi hän sydämensä vavahtavan: hän
oli kuullut tuon valssin kolmekymmentä vuotta sitten, käydessään ensi
kerran morsiamensa kanssa kaupungissa palokunnanjuhlassa.

— Kolmekymmentä vuotta, — kuiskasi Vanhala itsekseen, ja entisyyden
muistot syöksähtivät hänen aivoihinsa huumaten kuin väkevä viini.
Muistamatta missä oli, kuunteli hän vain tuota surumielistä valssia,
ja hän oli näkevinään taas tyttönsä vierellään valkohihaisessa
kansallispuvussaan, kauniina, onnea hymyilevänä. He kulkevat ympäri
puistoa katsellen akrobaatteja, juovat limonaadia, ja heidän
ympärillään vilisee valkomekkoisia, kypäräpäisiä palokuntalaisia,
hienopukuista herrasväkeä, maalaisia ja kaupunkilaisia — yhtenä
sorisevana, loppumattomana tungoksena. Mutta hän ei välitä muusta kuin
tytöstä, he katsovat toisiinsa onnellisina, hän oli vasta tulomatkalla
ilmaissut, että tuvan hirret olivat jo kaadettuina, valmiiksi
veistettyinä Takasuon reunassa. Ja huomenna hän lähtee kuokkimaan
heille ruismaata; ja syksyllä, kun se ensikerran viheriöitsee, on
tupakin jo valmis ja he pääsevät omaan kotiin...

Soitto taukosi ja Vanhala katsahti säpsähtäen ympärilleen. Hän muisti
taas kurjan, toivottoman todellisuuden, ja tuo kaukainen muisto tuntui
kauniilta unelta. — Olisiko mahdollista, että hän olisi ollut noin
onnellinen, luottanut tulevaisuuteen.

Vanhala oli aina koettanut unohtaa menneisyyden, sillä se oli liian
surullinen, mutta nyt nuo kaukaiset muistot valtasivat kokonaan
hänen järkytetyn sielunsa. Hän muisti, miten jokavuotinen halla oli
tuhonnut heidän toiveensa ja vihdoin karkoittanut heidät kodistaan.
Hän muisti ne monet suuret onnettomuudet, joihin heidän elämänsä ja
onnensa vihdoin oli särkynyt. Ja ajatellessaan että tuo sama reipas,
kansallispukuinen tyttö oli toistakymmentä vuotta virunut vuoteessa
avuttomana, ennenkuin kuolema hänet pelasti, että heidän nuorimmat
lapsensa olivat kuolleet ja viimeinenkin odottaa kuolemaa, valtasi
hänet niin haikea kaipaus, suru ja sääli, ettei hän ollut koskaan
sellaista tuntenut, hän tunsi ensikerran, että hänen koko elämänsä
kärsimykset ja ponnistelut ovat olleet turhia, — että hän on ihan yksin
maailmassa. Ja katsellessaan pientä, paljasjalkaista sanomalehtipoikaa,
jolta ei kukaan enää ostanut lehtiä, tuntui hänestä kuin se olisi ollut
hänen kuolevan poikansa pikku Ville. Hänestä tuntui, että tämäkin
pienokainen kohta tulee orvoksi, — ja hän olisi tahtonut sanoa jotain
lohduttavaa, puristaa häntä rintaansa vastaan.

Hän lähti taas kotia kohden, mutta hänen mielensä muuttui yhä
surullisemmaksi huomatessaan, että muutamat vastaantulijat katsoivat
häneen kylmästi ja epäilevästi. Kun vaan olisi tullut edes yksi
ihminen, joka olisi häntä ymmärtänyt, joka olisi katsein tai sanoin
sanonut: »Kas tuossa on vanha työmies, joka on tehnyt paljon työtä».
— niin olisi hän ollut valmis itkemään ilosta. Mutta ei, päinvastoin
eräs hieno neiti, jota hän ei ehtinyt tarpeeksi kauas väistää, sanoi
toverilleen halveksivasti:

— Ush! Tuokin haisi oluelle... Jokin vanha hampuusi tietysti!

Nuo sanat sattuivat suoraan hänen sydämeensä kuin kirvelevät
piiskaniskut. Alakuloinen, surumielinen tunnelma hävisi kuin sumu
myrskyssä — antaen sijaa voimakkaalle katkeruudelle. Hänen silmissään
miltei musteni, hän seisahtui käytävälle ja tuijotti jäykin katsein
neitien jälkeen. Mutta nämä eivät edes taakseen katsahtaneet...

— Vai hampuusi! — mutisi Vanhala. — Tietävätköhän tuollaiset
hienohelmat mitä on työ... Ja mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua
noin solvataan...

Hän lähti uudelleen astelemaan ja hänen katkeruutensa lisääntyi. Hän
muisti kaiken ylenkatseen, kaikki loukkaukset ja ilkeät sanat, jotka
hän oli saanut syyttömästi niellä. Hän kertasi mielessään sen ankaran
työn ja kurjuuden, jota hän oli saanut kokoa. Hänessä alkoi jokin
kuohua, niinkuin astiassa, johon on kaadettu liian paljon joitakin
väkeviä aineita. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja hän puristi
lujemmin korinsa sankaa.

Hänen katkeruutensa kiihtyi yhä, kun hän muisti, että puupölkky oli
unohtunut porttikäytävään, — nyt ei kotona ollut puita ruuanlaittoa
varten. Hän huomasi repeytyneen housunlahkeensa, — ja hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin. Hän kiukustui yhä enemmän, hän päätti ottaa
huomenna kiven taskuunsa, — ja jos se silloin tulee, niin...

Näitä miettien oli hän vihdoin saapunut esikaupungin pölyiselle
maantielle asti. Hän oli niin kiihottunut, ettei huomannut mitään.
Hänen ohitseen ajoi hurjaa vauhtia auto, ja sen nostama pölypilvi
peitti koko maantien kulkijoilleen näkymättömiin; hän sai kurkkunsa
pölyä täyteen ja alkoi ankarasti yskiä.

Silloin tuli häntä vastaan kaksi hiukan juopunutta hulikaania. Toinen
tarttui hänen korinsa sankaan ja ärjäsi röyhkeästi:

— Onko sulia tuossa korissa olutta?

— Mitä se sinulle kuuluu? — kysyi Vanhala suuttuneena. — Hellitä
koristani!

— Meinaatko sinä, äijä, ruveta ryppyilemään? Tuosta saat!

Ja hän iski Vanhalaa korvalle.

Vanhalan suuttumus kohosi korkeimmilleen. Hän _koetti_ tavoittaa heitä,
mutta samassa läheni ihmisiä ja veijarit luikkivat nopeasti tiehensä
erästä kujaa myöten.

— Oh, te lurjukset! — huusi Vanhala vihan vimmassa.— Mitä tämä oikein
merkitsee, kun ei saa rauhassa kulkea! Oo, — kyllä minä teille näytän!

Mutta poliisikamari oli aivan lähellä ja sen pihalla istui
penkillä kolme rotevaa miestä. He olivat koko iltapäivän maanneet
paitahihasillaan lehmusten suojassa ja kiroilleet kuumuutta. Nyt olivat
he jo virkistyneet, — kunhan vaan olisi jotain tehtävää, ettei aika
olisi niin jumalattoman pitkä!

Sillein kuulivat he Vanhalan kiukustuneet huudot...

Täyttä vauhtia saapuivat he paikalle, kun Vanhala parhaillaan
kovaäänisesti manasi kiusaajiaan ja viittoili vihaisesti sinnepäin,
mihin ne olivat paenneet. Hän oli niin kiihoittunut, että näytti paljon
päihtyneemmältä kuin hän todellisuudessa olikaan.

Yksi poliiseista tarttui Vanhalaa kauluksesta ja sanoi mahtavasti:

— Jassoo! Vai te täällä rähisette juopuneena yleisellä maantiellä ja
häiritsette järjestystä! Mars konttoriin!

— Tuota, tuota noin, — änkytti Vanhala. — Asia on niin, että se rupesi
repelemään koriani ja tahtomaan olutta...

Mutta poliisi keskeytti hänet kiivaasti:

— Jaa, jaa! Kyllä teidän oluenne ja lörpötyksenne tunnetaan! Mars
matkaan vaan! Laine, ota kiinni toiselta puolelta!

Ja sen enempää kuuntelematta tarttuivat poliisit innokkaasti
saaliiseensa ja alkoivat raahata häntä mukanaan.

Mutta Vanhalan ennestäänkin katkera mieli leimahti uudelleen. Hän alkoi
ponnistella vastaan ja huudahti tulistuneena:

— Ettekö kuule, etten minä ole syyllinen? Täällä tietävät... Älä
likistä kättäni!

Silloin kuului joukosta muutamia synkkiä ääniä;

— Älkää rääkätkö vanhaa miestä!

— Ei hän mikään rähisijä ole, kyllähän hänet täällä tunnetaan...

— Älkää viekö häntä!

Nyt kääntyi kolmas poliisi miesten puoleen ja ärjäsi tuimasti:

— Mitä te mutisette? Tahdotteko tekin tulta mukaan?

Vanhala ei ollut ennen koskaan joutunut poliisien käsiin, eikä siis
ymmärtänyt, että nyt olisi ollut parasta mennä sovinnolla. Hän ymmärsi
vaan kärsivänsä luultavaa vääryyttä, ja alkoholi ja yhä nouseva
katkeruus teki hänet kuin sokeaksi. Hän pani vastaan vointinsa mukaan,
huutaen käheästi:

— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Ja minä en tule! En...

— Sinä tulet! — sähähti poliisi.

Vanhala oli nuorena ollut notkea, voimakas mies, ja se ilmeni vielä
nytkin, kun hän alkoholin ja vihan kiihoittamana taisteli vapautensa
puolesta, — sillä poliisit eivät saaneet häntä mihinkään. Hänen
eväskorinsa lennähti kauas, kansi aukeni ja sieltä vierähti maantien
tomuun puoliksi syöty leivänpala, kahvimuki ja tyhjä kaljapullo, joka
haikeasti särähtäen särkyi kiviin. Hänen onnettomuudekseen sattui yksi
poliiseista, paksu, lihava mies, kompastumaan nurin, — ja tätä tapausta
seurasi, kuten tavallista, äänekäs nauru katsojain taholta.

Poliisi muuttui aivan tummanpunaiseksi raivosta, ja kun hän pääsi
ylös, iski hän kaikin voimin Vanhalaa reiteen nahalla päällystetyllä
rautakepillä, — niin että se meni kokonaan vääräksi... Vanha mies
tuupertui maahan.

Harmin ja inhon huudahduksia kuului katsojajoukosta.

Vanhala tempaistiin taas seisoalleen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet
kalpeiksi kuin palttina. Kaikki loukkaukset ja vääryydet, koko
hänen elämänsä katkeruus ja epätoivo muuttui hänessä sillä hetkellä
polttavaksi vihaksi, se lennähti hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse
kuin tulinen myrkky. Se vei häneltä miltei ymmärryksen, ja hän huusi
hammasta purren:

— Koiria te olette, ettekä ihmisiä! Oo, te koirat! Sieluttomat.

Ja viimeisin epätoivon voimin hän taisteli vimmatusti vastaan; hän
paiskautui maahan, koettaen siten päästä irti, mutta ei onnistunut.
Hän läähätti raskaasti ja hänen kurkkunsa korisi, ja taas hän ähkyi
tolkuttomasti:

— Sieluttomat...

Paksu poliisi otti taskustaan rautaiset rannevitjat, kiersi ne Vanhalan
ranteen ympäri ja väänsi kädensijasta, niin että vitjat uppoutuivat
syvälle suonikkaaseen ranteeseen; samalla sähisi hän kuin käärme:

— Oletko, sinä perkele, hiljaa! Odotas, kyllä minä sinut opetan!

— Älä sinä koira revi sentään kättäni poikki! Kuka elättää minun
perheeni...? Hellitä... Hellittäkää! Auttakaa, ihmiset...

Viimeinen huudahdus muistutti kuolettavasti haavoitetun otuksen
parahdusta kouliessaan metsästäjän lähenevät askeleet...

— Älä katkase sen kättä! — kuului silloin uhkaava miehenääni, ja
joukosta kuului sellaista murinaa, että poliisi katsoi parhaaksi hiukan
hellittää vitjoja.

Vihdoin saavuttiin poliisikamariin ja ovet sulettiin.

Ylikonstaapeli oli jo poistunut, ja sentähden yksi heistä aukasi oven
jo toisten piti töytätä Vanhala putkaan. Mutta hän tappeli vieläkin
vastaan ja huusi hurjasti:

— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Tappakaa tähän paikkaan, jos
tahdotte, mutta putkaan en mene!

Mutta nyt olivat hankalat katsojat poissa ja asia kävi koko joukon
yksinkertaisemmin.

— Vai et mene...

Paksu poliisi oli ottanut vauhtia, ja sitten sai Vanhala sellaisen
iskun sydänalaansa, että hän lennähti selälleen putkan keskilattialle.
Samassa tarttui toinen hänen käteensä, raahasi seinän viereen ja kytki
hänet käsiraudalla seinään kiinni.

Vanhala aukoi pitkän aikaa suutaan kuin kuivalle vedetty kala. Kun hän
vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa, huusi hän korisevalla äänellä:

— Auttakaa... Auttakaa!

Toiset poistuivat etuhuoneeseen ja Vanhala oli kahden paksun poliisin
kanssa. Hiki pursui virtana tämän punaisilta, raivosta vääntyneiltä
kasvoilta: hän tuijotti pullistuneilla silmillään kuin vihainen sonni
ja kähisi hiljaa, uhkaavasti:

— Kuka on koira?

Vanhala aivankuin heräsi. Hän oli täällä yksin, viruen vanhana,
avuttomana, kytkettynä seinään, — ja tuo toinen! Hän muisti miten
täällä oli ihmisiä piesty ja miten moni humalainen oli täällä
salaperäisesti kuollut. Hänet valtasi sekava kauhu, ja yhtäkkiä hän
huusi vihlovasti:

— Auttakaa, auttakaa!

Poliisi iski häntä pari kertaa rintaan voimainsa takaa ja kysyi
raivoisasti:

— Lakkaatko huutamasta?

Vanhalan kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hän ojensi vapaana olevan
kätensä kuin torjuakseen seuraavaa iskua, ähkyen:

— Auttakaa...

Poliisi tarttui Vanhalan harmaaseen tukkaan, tempaisten hänen päänsä
eteenpäin, niin että ollut, suonikas niska paljastui ja sähähti
petomaisin, riemuitsevin äänin:

— Sinä _olet_ hiljaa!

Ja samassa hän iski kaikin voimin tuota laihaa niskaa
kämmensyrjällään...

Vanhala retkahti selälleen, niin että takaraivo kolahti kivilattiaan.
Hänen kauhusta pyöreät silmänsä alkoivat himmetä, hänen jalkansa
liikahtelivat jonkun kerran hervottomasti, ja sitten hänen leukansa
vain hiukan värisi...

Hänen likainen, kytketty kätensä näytti jääneen rumaan, kieroon
asentoon, — aivan kuin se olisi kokonaan väännetty sijoiltaan. Mutta
hän ei näyttänyt enää siitä välittävän.

Hän oli aivan rauhallinen...

       *       *       *       *       *

Niin, — sellainen oli hänen syntymäpäivänsä...



VIIMEINEN MATKA


 »Rakkahin!

 Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa sinulle. Nyt on asia niin, että
 olen saanut sedältäni hiukan varoja ja lähden ylihuomenna Etelään.
 Minä tahtoisin nähdä sinut vielä ja minä rukoilen sinua: tule! Kunpa
 ymmärtäisit, Ines, — ja tulisit.. Odotan sinua asemalla huomenillalla
 yhdentoista junalla. Tule!

                                                   _Arvid_.»

Nuori tyttö tarttui vapisevin käsin tuolin selkänojaan, sillä huone
tuntui pyörivän. Nuo kauheat sanat alkoivat hyppiä hänen silmissään
kuin suuret, nälkäiset hyttyset; ne lisääntyivät ja surisivat, ja
hänestä tuntui ikäänkuin miljoonat mustat hyttyset olisivat pimittänet
huoneen. Hän sulki silmänsä ja lysähti hervottomasti nojatuoliin.

Hän ei käsittänyt miten kauan hän siinä istui, — hän ei voinut
liikuttaa itseään, ei ajatella. Sillä kamala, ahdistava aavistus
oli tarttunut hänen sydämeensä. Se puristi hänen rintaansa niinkuin
suunnattoman suuri, jääkylmä koura, — se tuntui tukehuttavan ja
jähmetyttävän hänen toivonsa, elämänsä. Hän kuuli oman tukehtuneen
voihkauksensa, kumartui käsiensä varaan ja tunsi otsaltaan valuvan
kylmiä hikipisaroita, niinkuin olisi istunut avopäin talvisessa
sateessa.

Hän tunsi paperin kahisevan kädessään ja alkoi taas hätäisesti
lukea noita sanoja. Hän luki ne vielä kerran ja tuijotti taas kuin
tyrmistyneenä rakastettunsa nimeä. Ja vähitellen tuo äskeinen aavistus
muuttui varmuudeksi, — hän vilkasi ympärilleen kuin apua etsien.

Silloin aukeni ovi; ja kun hänen sisarensa astui sisään, juoksi hän
tämän syliin, purskahtaen katkeraan itkuun.

       *       *       *       *       *

Jääkylmä pohjoistuuli kiiti kiukkuisesti kihisten ja ulvahdellen
pääkaupungin avaralle asemalle. Se heilutti vihaisesti kaarilamppuja,
kiskasi sähkölangoista ja hyökkäsi lumikielekkeiden jälkeen, jotka
kiitivät asemasolaa myöten kuin koiralaumaa pakenevat otukset. Mutta
tuuli ajoi ne äärimmäiseen kulmaukseen, survoi alleen ja aivankuin
raivosta sähisten lennätti ilmaan pyörivänä pilvenä; sitten se syöksyi
uudestaan sähkölankojen kimppuun, — ja niiden särkynyt särinä siellä
ylhäällä kiihtyi kimeäksi, vihlovaksi valitukseksi.

Levottomana ja tuskaisena asteli autiolla sillalla eräs pitkä, solakka
nuorukainen, kuunnellen tuota surullista soittoa. Välillä hän aina
katsahti pohjoiseen ja kuiskasi itsekseen:

— Hän ei tule...

Vihdoin kuului semafoorin takaa pitkä, kimeä kiljaisu, ja hetken
kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä. Ne lähenivät, suurenivat, —
ja niinkuin suunnaton, sähisevä tulisilmäinen matelija syöksähti juna
yhtäkkiä esiin pimeydestä. Mutta sen vauhti hiljeni hiljenemistään, ja
vihdoin se pysähtyi puhkien ja huohottaen kuin väsyksiin ajettu hevonen.

Nuorukainen oli asettunut erään pylvään suojaan, josta sopi nähdä
kaikki tulijat, — ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.

Mustana koskena matkustajat alkoivat purkautua asemasillalle.
Kaarilamppujen kelmeässä valossa näyttivät heidän kasvonsa
sinikalpeilta, elottomitta.

Nuorukainen tuijotti tuskallisen jännityksen vallassa ihmisvirtaa, —
mutta siinä oli vain vieraita kasvoja. Hän tunsi puulaiturin vapisevan
askeleista, niiden kumea jymy tukehutti tuulen ulvonnan. Hätä ja
tuska kuristi hänen sydäntään yhä ankarammin. Hänen päätään huimasi,
ja tuijottaessaan noita vieraita, sinikalpeita kasvoja alkoi hänestä
tuntua, niinkuin vyöryäsi hänen ohitseen jokin vainajain aavekulkue.

Mitä — mitä?

Hän hätkähti nähdessään vilahdukselta solakan naisolennon hypähtävän
alas vaunusta, tunsi heti odotetun ja kaikki muuttui. Kevein askelin
riensi lian tyttöä vastaan, tämä tarttui sanaa sanomatta nuorukaisen
käsivarteen, — ja hänen hento vartalonsa vapisi...

Kun he olivat päässeet pahimmasta tungoksesta, pysähtyi tyttö ja kysyi
kuiskaten:

— Minne me menemme?

— Hotelliin, — siellä saisimme olla aivan rauhassa... Jos sinä vaan
tulisit.

Nuorukainen kuiskasi viime sanat kuin anteeksi pyytäen.

— Niin Arvid... Mennään vaan. Mutta _pääsemmekö me_ sinne? — Hänen
äänensä värähti omituisesti.

— Pääsemme, pääsemme siten, — että sinä olet olevinasi minun vaimoni,
— puhui nuorukainen arasti, katsoen maahan. Sitten hän tarttui tytön
käteen ja hänen katseessaan loisti outo vakavuus ja hellyys. — Minä
tiedän, että tämä tuntuu sinusta omituiselta. Mutta katsos, sinä saat
jäädä sinne yöksi, — ja minä lähden pois...

— Oi rakas Arvid... Sehän on ihanaa! — huudahti tyttö tulisesti ja
lapsellisen avomielisesti.— Minä ihan kuvittelen, että... että olen
sinun vaimosi!

Hän vaikeni hämmentyen ja katsahti alaspäin aivankuin häveten sanojaan.
Mutta tuntiessaan rakastettunsa äänettömästi ja hellästi puristavan
käsivarttaan, tunsi tyttö, ettei heidän välillään tarvita mitään
teeskentelyä eikä tekopyhiä muodollisuuksia.

       *       *       *       *       *

Monen hämmennyksen jälkeen he vihdoin olivat kahden kauniissa, mutta
epäkodikkaassa hotellihuoneessa.

He riisuivat päällysvaatteensa ja istahtivat vastakkain.

Nyt vasta tyttö näki, miten laihaksi ja kalpeaksi nuorukainen oli
muuttunut. Syvä sääli ja levottomuus valtasi tytön ja hänen katseensa
muuttui ulin tuskalliseksi ja tutkivaksi, ettei Arvid voinut katsoa
häntä; hän koetti puhua jotain iloista ja huoletonta, mutta kun ei
saanut vastausta, huomautti hän illallisesta ja soitti kelloa.

Hetken kuluttua kuului koputus ja tarjoilija tuli sisään. Arvid tilasi
pienen illallisen niin tottuneesti, että itsekin hämmästyi.

Illallinen tuli ja he aikoivat aterioida. He koettivat olla iloisia,
mutta eivät siinä onnistuneet. Tuli hetkiä, jolloin he äänettöminä
katsoivat toisiinsa ja painuivat alas päänsä, niinkuin olisivat
telineet jonkun rikoksen ja tahtoisivat sen salata. Ja heidän mieltään
painoikin raskaampi taakka kuin rikos: _kuolema_.

Mutta siitä eivät he uskaltaneet puhua. Arvista tuntui kauhealta ruveta
pelättämään tyttöä, eikä tämä uskaltanut kysyä; hän pelkäsi hämärästi,
että todellisuus on vielä kauheampi kuin hän kuvitteli.

       *       *       *       *       *

Kun he olivat syöneet hedelmävanukasta jäikiruuaksi, kysyi nuorukainen
kohteliaasti:

— Tahdotko vielä jotakin, Ines? Ehkä kahvia?

Aivan odottamatta vastasi tyttö;

— Minä tahdon samppanjaa.

— Samppanjaa...?

— Niin... katsos Arvid. Minä jo kotona ajattelin, että mekin
huvittelemme, kerran menemme yhdessä kaikkialle... Arvid, sinä et
saa suuttua, minä otin rahaakin sitä varten... Ehkä sinäkin tulisit
iloisemmaksi, kun, kun...

Hän punastui katsahtaen alaspäin, — ja hänen pitkät, tummat
silmäripsensä loivat varjon hienoille poskille.

»Tuo rakas olento tahtoisi minut iloiseksi vaikka itse kärsii», —
ajatteli Arvid. Hänen teki mielensä siepata syliinsä tuo hento vartalo.
Hän liikahti jo noustakseen seisaalleen, mutta hillitsi itsensä,
istuutui jälleen ja alkoi hiljaa, hellästi:

— Mitä sinä puhutkaan, Ines...? Olenhan minä iloinen, niin sanomattoman
iloinen, kun taas näen _sinut_! Mutta tietysti me tilaamme kaikkea mitä
sinä tahdot...

Ensimmäinen lasi oli lopussa, mutta sama äänettömyys ahdisti heitä
ikäänkuin painajaisena. Nuorukainen koetti puhua jotain iloista,
mutta se unohtui kesken; hän hymyili, mutta tuo hymyily näytti niin
tuskalliselta, että tytön sydäntä vihlasi. Hänestä tuntui, ikäänkuin
heidän takanaan olisi väijynyt jokin kauhea näkymätön, — joka tarttuu
heihin mustalla kourallaan, jos he vaikenevat. Hän siis puhui
tietämättä mitä sanoi. Mutta vihdoin hän näki miten tytön huulet
alkoivat vavista, ja yhtäkkiä tämä kysyi käheällä, hillityllä äänellä:

— Milloin sinä matkustat?

— Huomenna, — vastasi nuorukainen kuin unesta havahtuen.

— Ja minne?

— Sveitsiin.

Äänettömyys.

— Ja koska sinä... palaat? — kysyi tyttö katkonaisesti, tuijottaen
tuskallisen tutkivasti toverinsa silmiin.

Nuorukainen säpsähti, niinkuin joku olisi iskenyt häntä. Hän tiesi,
ettei enää palaisi elävänä, — hän oli viime aikoina mennyt niin
nopeasti alaspäin. Mutta pitääkö nyt puhua totta, vai valehdella? Hän
muuttui aivan kalpeaksi, pyyhkäsi tolkuttomasti otsaansa, johon oli
kohonnut hikikarpaloita ja änkytti:

148

— Niin — kai niinä tulen heti jos... heti kun paranen...

Mutta hän ei rohjennut katsoa tytön silmiin. Hän hypisteli vain
ruokaliinaansa, niinkuin se olisi ollut hyvinkin tärkeätä.

Sitten hän kaasi lasit miltei täyteen ja lausui ääni vavisten:

— Maljasi, Ines! Ei ajatella nyt sellaisia...

Ääneti tyhjensi tyttö lasinsa ja ääneti alkoi hän taas katsella
vastapäätä istuvaa nuorukaista. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä
kalpeammiksi, vaikka niillä äsken oli ollut heleä punerrus, ja vihdoin
hän kuiskasi tukehtuneesti:

— Sinä et siis tule... koskaan enää...?

— En koskaan enää, — kuiskasi nuorukainen kuin kaiku. Hän tunsi, että
tyttö ymmärsi. Nuorukainen katsahti kerran tyttöä, ja ajatellessaan,
että olisi saanut elää hänen kanssaan koko elämän, rakastaa, — tunsi
hän niin sanomattoman surun ja haikean kaipauksen täyttävän mielensä.
Hän katsoi vain tyttöä.

Huoneessa vallitsi yhä raskas, tuskallinen hiljaisuus. Jostain alhaalta
kuului kaukaisena ja hillittynä jouhiorkesterin soitto, — ikäänkuin
säestyksenä tytön äänekkäälle, läähättävälle hengitykselle. Hänen
neitseellinen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen huulensa liikkuivat,
niinkuin hän olisi koettanut puhua jotain.

— Se on siis sinun viimeinen matkasi...

Tuossa hiljaisessa kuiskeessa värähti sellainen suru ja masennus, ettei
nuorukainen voinut vastata.

Tyttö katsoi yhä noita kalpeita kasvoja ja surullisia silmiä, ja
hänessä tapahtui jotain suurta ja selittämätöntä. Hänestä tuntui
ikäänkuin uusi salaperäinen valo olisi syttynyt hänen sielussaan,
näyttänyt hänelle ensi kerran elämänsä. Hän huomasi pettyneensä
uskoessaan toisten sanoihin, ja tuskallinen katumus kalvoi ja raateli
hänen sydäntään kuin nälkäinen petolintu saalistaan. Hän tunsi ensi
kerran, että Arvid oli hänelle kalliimpi kuin koko maailma, — ja hän
oli ajatellut isää, äitiä, tuttavia, luopunut näiden tähden hänestä, —
ja nyt hän kuolee ehkä sentähden. Hänellä ei ole koko maailmassa muuta
kuin Arvid, — ja nyt näkisi hän tämän viimeisen kerran! Hän unohti
kaiken, hän nousi istuimeltaan, ja vavisten koko ruumiiltaan läheni hän
Arvidia, kiersi kätensä tämän kaulaan ja suuteli rajun kiihkoisesti
hänen huuliaan.

— Ines, Ines, mitä sinä teet...? Etkö muista...? — sopersi nuorukainen
kuin huumaantuneena.

— Oh, minä en välitä enää mistään! Minä tahdoin vain suudella sinua!
Olla sinun! Minä olen tehnyt väärin!

Niinkuin suossa kytenyt kulovalkea päästessään mahtavaan kuusikkoon
leimahtaa räiskyen ja ulvoen puusta puuhun, polttaa kaikki tieltään.
— jotain sellaista tapahtui Arvidissa. Hänen rakkautensa ja kiihkeä
luonteensa, jonka hän viime kuukaudet oli pitänyt kytkettynä kuin
villin petoeläimen rautavitjoissa, tunsi äkkiä olevansa vapaa. Hänen
tunteessaan ei ollut mitään aistillista, mutta se oli niin rajua,
ettei se tuntunut enää rakkaudelta. Häntä oli vaikea tuntea samaksi,
joka tunnin ajan oli hillitysti ja moitteettomasti keskustellut,
kun hän hammasta purren puristi tytön rintaansa vastaan ja kuiskasi
kiihkoisesti:

— Ines... Ines...

Tyttö ei ollut kenessäkään ihmisessä koskaan nähnyt sellaista rajuutta
ja voimaa; se tempasi hänet mukaansa tuulispään voimalla, se huumasi
hänet kuin väkevä viini. Aivan kuin tahdottomana hän vain suuteli
nuorukaista.

Mutta yhtäkkiä tämä irtaantui tytöstä ja nousi seisomaan. Hänen
kasvonsa olivat vakavat ja äänensä matala, kun hän sanoi:

— Ehkä minun on parasta mennä nyt heti, jos... Niin, katsos Ines, minä
ajattelen sinun kannaltasi... Sitten se on myöhäistä...

— Ei! Minä en tahdo ajatella! — huudahti tyttö tulisesti. — Minä tahdon
olla sinun kanssasi! Ethän sinä jätä minua?

Sanaa sanomatta tempasi hän tytön syliinsä ja suuteli häntä tulisesti.

Ja sitten istuivat he kauan äänettöminä ja katsellen toisiansa, —
eivätkä mitkään sanat olisi kyenneet heidän onneansa tulkitsemaan.

— Kummallista, — kuiskasi nuorukainen kuin itsekseen. — Ja kuitenkin
tämä on vain kaunista satua...

— Hiljaa! Et _saa_ rikkoa tätä satua!— lausui tyttö kuin
huumaantuneena, ja hänen kalvenneissa kasvoissaan ja loistavassa
katseessaan kuvastui salaperäinen liikutus. — Minusta tuntuu niinkuin
tämä hetki olisi suurin hetki elämässäni. Sillä nyt tunnen ensi kerran
olevani onnellinen, — ja myöskin viimeisen... Ei — ei, en minä sitä
enää sure, — minä vaan kerron sinulle...! Katsos, sinä et voi aavistaa,
miten paljon olen kärsinyt, ensin isän ankaruudesta ja sitten... Niin,
— minä luulin, ettet sinä rakastaisikaan minua, kun saatoit olla niin
rauhallinen... Mutta nyt olen niin iloinen, niin onnellinen, — minä
tiedän nyt... Vaikka tämä onkin viimeinen kerta, niin mitä siitä...
Nythän tiedän, että rakastat minua...

Näin puhui tyttö hiljaa, autuaallisesti hymyillen. Nuorukainen ei
vastannut mitään. Miksi hän olisikaan kertonut noita tuskallisia
muistoja ja katkeria taisteluja, jolloin hän oli päättänyt tytön oman
onnen vuoksi luopua hänestä. Samppanjakin alkoi vaikuttaa, — ja hänestä
tuntui kuin kaikki olisi ollut tavattoman kaunista unta.

Sillä vastapäätä istui nuori, jumaloitu nainen. Hänen poskensa
hehkuivat, silmänsä loistivat, ja kun hän ojensi hennon kätensä, värisi
se niin kummallisesti. Hän veti tytön polvelleen ja tunsi, miten
hienohipiäiset käsivarret puristivat kiihkoisasti, ja kuumat, vapisevat
huulet painautuivat hänen huuliansa vastaan...

Hän aivan kuin juopui onnesta. Hän ei muistanut lähenevää kuolemaa, —
ei mitään. Koko maailma näytti hänestä ruusunväriseltä, ja hän kuiskasi
hiljaa:

— Rakkauden malja!

       *       *       *       *       *

— Sinun ei tarvitse yhtään minua pelätä, Ines... Minä nukun tässä
vuoteessa ja sinä toisessa... Ja minä olen aivankuin sinä tahdot. Tai
pelkäätkö sinä?

— En, en! — vakuutti tyttö.

— Ja sitten teemme näin: minä olen täällä kirjoituspöydän ääressä sen
ajan kun sinä riisuudut, ja sitten vasta tulen minä...

— Niin teemme! — huudahti tyttö innokkaasti. Ja vaikka hän koetti olla
tyyni, ilmeni kaikesta levottomuus ja jännitys.

Nuorukainen istahti kirjoituspöydän ääreen, josta ei näkynyt alkoviin,
ja sanoi:

— Mene siis, minä olen täällä.

Hän kuuli kevyet askeleet, sitten avattiin kengät, sitten kuului
vaatteiden kahinaa ja viimeinen sängyn vieterien narahdus...

— Nyt minä sammutan täältä.

Hän riisuutui nopeasti ja kuiskasi sitten hiljaa:

— Nyt pyydän, että sinä katsot seinään päin...

Hän pujahti sänkyyn ja upposi syvälle pehmeihin patjoihin.

Alkovin katosta riippuvasta lampusta levisi ruusunpunainen valo, —
muuttaen kaikki epätodellisen, satumaisen näköiseksi. Tyttö katsahti
häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui jonkunmoinen levottomuus ja
ihmettely, —ja hänen silmänsä olivat laajenneet. Mutta hän näytti vielä
kauniimmalta tuossa ruusunvärisessä valossa.

Pitkän äänettömyyden jälkeen puhui hän hiljaa, ihmetellen:

— Tämä on niin kummallista... aivankuin unta... Aamullahan minä vielä
olin kotona...

Nuorukaisen valtasi sama selittämätön tunne. Hän muisti taas, että
kaikki täytyy pian jättää, ja outo haikeus hiipi hänen sieluunsa.

Ja vaikka hän piteli tuota paljasta käsivartta, joka oli hienompi kuin
mikään sametti, näki kauniin suun punaisine huulineen, niin hänellä ei
sillä hetkellä ollut pyydettä edes suudella häntä. Vihdoin kuiskasi hän
kuin itsekseen:

— Näin olisi suloista kuolla...

— Niin olisi — _sinun kanssasi!_ — kuiskasi tyttö huumaantuneena.

Mutta nuo sanat johtivat taas ajatukset todellisuuteen. Pitkän aikaa
oli niin äänetöntä, niinkuin olisi kuolema hiljaa ja järkähtämättömänä
odottanut oven takana...

Äkkiä purskahti tyttö itkuun. Hänen hento ruumiinsa vavahteli
nyyhkytyksistä. Hän kätki päänsä nuorukaisen rintaa vastaan,
vaikeroiden katkonaisesti:

—Sinä kuolet... kuolet... Mihinkä... mihinkä minä menen...?

Säälin ja rakkauden valtaamana syleili hän tyttöä. Hän puhui kauan
helliä, lohduttavia sanoja, — ja yhteinen onnettomuuden tunne ja
rakkaus veti heitä vastustamattomalla voimalla lähemmäksi toisiaan. Ja
niin he lepäsivät kauan sylitysten kuin kaksi viatonta lasta...

Tyttö lakkasi nyyhkyttämästä, ja kun nuorukainen vihdoin näki hänen
huuliensa hymyilevän, suuteli hän niitä huumaavan ilon vallassa.

Niin he lähenivät yhä enemmän toisiansa. He unohtivat vähitellen kaiken
surun ja ikävyyden — ja suutelivat vain äänettöminä toisiaan. Tyttö oli
siirtynyt hiukan syrjemmälle tehdäkseen tilaa ja hänen hieno tukkansa
oli jäänyt nuorukaisen kasvojen alle — huumaten tämän omituisella
tuoksullaan. Tyttö oli samanlaisen huuman vallassa. Hän kietoi kätensä
nuorukaisen kaulaan ja kuiskaili kiihkeästi:

— Sinä, sinä...

Kuin juopuneena puristi nuorukainen tyttöä rintaansa vastaan. Mutta
samassa hänen mieleensä lennähti hirveä, kiduttava ajatus. Hän
kuvitteli mielessään, että kun hän on kuollut, menee tyttö naimisiin
tehtailija B:n kanssa, joka nyt jo on häntä kosinut. — Ja tuo, tuo...
lihamöhkäle puristaa hänen rakastettuaan samoin kuin hän nyt — ja vielä
enemmänkin... Hänen pohjaltaan kiihkeä ja väkivaltainen luonteensa
nousi kuin ärsytetty, kidutettu peto. Rakkaus, viha ja mustasukkaisuus
syöksähtivät yhtaikaa hänen sieluunsa, — niinkuin suunnattomat
hyökyaallot, jotka äkkiä murskaavat padon. Hän kauhistui tuntiessaan
epämääräisen, mielettömän halun puristaa jäntevällä käsivarrellaan,
kunnes hennot kylkiluut musertuisivat... Hänen hampaansa kirskahtivat
ja ikäänkuin jostakin kaukaa kuuli hän pahaenteisen, kolean äänen:

— Ines... Jos minä tietäisin, että joku toinen syleilee sinua kerran
näin, — niin, niin minä tappaisit sinut...

Muiden mielestä olisi hän sillä hetkellä ollut peloittava, mutta tyttö
näki siiliä vain uuden todistuksen hänen rakkautensa voimasta; se
tempasi hänet mukaansa vastustamattomasti kuin pyörremyrsky, — ja hän
kuiskasi kuin huumaantuneena:

— Tee se, jos tahdot! Minä olen kokonaan sinun...

       *       *       *       *       *

— Ines... Mitä minä olen tehnyt..? — kuiskasi nuorukainen, ja hänen
äänessään värisi katumus ja epätoivo. Oli jo aamupuoli.

— Kadutko? — kysyi tyttö ihmetellen.

— En minä itseni tähden! — Mutta sinun, sinun... Minä olen tuhonnut
sinun elämäsi.

— Oi Arvid... älä sano niin. Kaikki on hyvin... Nuorukaisen kasvoissa
kuvastui haikea tuska ja katumus, kun hän vaikeroiden puhui:

— Voi minua... Nyt olen ehkä tartuttanut sinuun kauhean keuhkotaudin...
Ja entä jos, jos..

— Entä sinä itse? — kysyi tyttö hiljaa.

— Mitä minun on väliä! — huudahti hän miltei kärsimättömästi.

Tytön kasvot välähtivät kummallisesti, mutta sitten hän kysyi tyynesti:

— Arvid... Lupaatko minulle yhden asian?

— Lupaan, jos vain voin sen täyttää...

— Hyvä, siis ei nyt vielä puhuta mitään ikävistä asioista. Siellä on
vielä puoli pulloa samppanjaa. Sytytä kattokruunu!

Nuorukainen katsoi hämmästyneenä tyttöön — ja häpesi. Hän näki,
että tyttö itsekin kärsi, mutta siitä huolimatta tahtoi saada hänet
iloiseksi. Hiljaa hän sopersi:

— Oi Ines... Voitko antaa anteeksi minun raukkamaisuuteni... ja kaiken
mitä olen sinua vastaan rikkonut...?

Tyttö ei vastannut mitään, — hän katsahti vain kerran nuorukaiseen.
Mutta se katse sisälsi niin paljon, että nuorukaisen rakkaus leimahti
kuin tuli. Hän kääri tytön hennon vartalon pehmeään vilttiin ja kantoi
hänet kuin pienen lapsen syvään nojatuoliin. Sitten täytti hän lasit ja
lausui värähtävällä äänellä:

— Meidän häämaljamme!

Kyynel kiilsi tytön silmissä, ja hän tarttui äkkiä nuorukaisen käteen
ja suuteli sitä tulisesti.

Vähitellen pakeni surullinen mieliala. Ehkä siihen osaltaan vaikutti
samppanjakin, — ja he olivat niin nuoria. Kun he olivat tyhjentäneet
viimeisen lasinsa, eivät he enää ajatelleetkaan huomispäivää, ei
todellisuutta.

Tyttö sulki silmänsä kuunnellen Arvin puhetta jostakin, — ja tuo
ääni vaikutti häneen kuin musiikki. Hänen aivoissaan kiiti ihania,
epämääräisiä kuvia pienokaisesta, jolla on sametinhienot kädet. He
istuvat takkavalkean ääressä ja hän painaa päänsä Arvin polville...

— Menemmekö jo nukkumaan? — kuuli hän äkkiä Arvin sointuvan äänen.

— Menemme, — kuiskasi hän hiljaa.

Silloin Arvid aikoi taas kantaa tytön vuoteelle, mutta tämä varoitti:

— Jospa sinä loukkaat itsesi...

— Oi pieni armaani... Minä olen vielä voimakas ja sinä olet niin
kevyt... Katsos!

Ja hän nosti tytön korkealle ilmaan ja kantoi alkoviin. Mutta kun hän
kumartuen laski tytön vuoteelle ja alkoi peittää häntä, purskahti hänen
suustaan punainen verivirta.

— Jumalani... — sopersi tyttö hiljaa, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhtä
valkeiksi kuin lakana hänen allaan.

— Taskusta... morfiinia... — kuiskasi nuorukainen vain huulillaan ja
laskeutui hiljaa vuoteelle.

Tyttö löysi pullon, ja veren yhä tulviessa tiputti nuorukainen siitä
vapisevin käsin pari kymmentä tippaa teelusikkaan ja tyttö toi lasissa
vettä.

Vähitellen verenvuoto hieman taukosi, — vain silloin tällöin purskahti
sitä hänen suuhunsa, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ankarat...

— Mitä, mitä tämä on? toisteli tyttö äänettömin huulin. Hän väänteli
yhtämittaa käsiään ja hänen rinnassaan hakkasi jokin raudankova. Ja
joka iskulla oli hän kuulevinaan aivankuin käheän kuiskauksen: »_hän
kuolee_.» Ja hän oli juuri ajatellut tulevaisuutta, pienokaisia...

— Arvid... _Arvid!_

Se parahti hänen kurkustaan kuin hukkuvan hätähuuto.

Arvi et vastannut, katsoi vain häntä suurentunein, kummallisin
silmin, ja tyttö vaikeni aivankuin tyrmistyneenä, seisoi vain käsiään
väännellen ja katsoi...

Hirveä taistelu kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän hetken
kuluttua nuorukaisen huomaamatta otti pullon ja poistui taas saliin.
Raskaasti hengittäen seisoi hän keskellä lattiaa, väänteli käsiään ja
kuiskasi itsekseen äänettömästi:

— Mitä teen?... Elää ilman häntä... Ei... ei... Mitä...?

Juuri silloin kuului ahmalta kadulta kumea jyrinä — aivankuin
kaukainen, lähenevä ukkonen. Hän kuunteli jännittyneenä ja ymmärsi,
että se oli vaunujen jyrinää. Kenties oli se joku kuorma-ajuri, joka
näin aikaiseen ajoi raskaaseen työhönsä. Tuo jyrinä palautti aivankuin
salaman leimahduksena hänen mieleensä _elämän_, ilottoman, surullisen
elämän ilman rakastettua. Hän oli aivan näkevinään edessään isänsä
lihavat, vihaiset kasvot, kun tämä vaati häntä naimisiin tehtailija
B:n kanssa. Hän näki tämän hymyilevät, aivankuin rasvaiset kasvot.
Tytön kasvot synkistyivät ja muuttuivat hurjan päättäväisiksi. Ja äkkiä
hän kaasi puolet pullon sisällyksestä samppanjalasiin ja ryyppäsi sen
yhdellä siemauksella.

Sitten tuli hän nuorukaisen vuoteen viereen, laski pullon pienelle
yöpöydälle ja puhui kiireesti, samalla kun hänen kasvonsa alkoivat
kalpenemistaan kalveta:

— Sinä sanoit, että olisi suloista kuolla yhdessä... Sinä olet
oikeassa... Minä otin tuosta puolet... ja nyt saamme kuolla yhdessä,
jos vain sinä tahdot...

Nuorukainen käänsi katseensa, ja samassa hän tunsi tuon hennon ruumiin
kummallisesti nytkähdellen kumartuvan ylitseen ja hänen otsalleen
painuivat vavahtelevat, omituisen jäykät huulet, niinkuin häntä olisi
suudellut kuolema...

Sanoin kuvaamattoman hädän vallassa yritti hän nousta vuoteelta, hän
käsitti vain sen, että hänen rakastettunsa kuolee ja hänet _täytyy_
pelastaa. Kaikki sekaantui ja pimeni, ja hänestä tuntui ikäänkuin
Ines olisi hukkumaisillaan, — eikä hän voi mitään! Tietämättä mitä
teki kohotti hän kätensä ja koetti huutaa apua: mutta huuto muuttui
tukehtuneeksi korahdukseksi ja kuuma verivirta purskahti hänen suustaan.

Hän vaipui voimattomana takaisin vuoteelle ja aivoissa pyöri kaikki
kohisevana sekamelskana. Mutta hän jännitti koko tahdonvoimansa,
ja vihdoin hänelle selveni kaikki; kaikki on hyvin. Miksi hän oli
pelästynyt, onhan Ineksellekin parempi näin, kun hän kerran rakastaa...
Ja yhtäkkiä hän kaasi pullon sisällyksen suuhunsa viimeistä tippaa
myöten.

Verenvuoto tankosi, hänen hengityksensä harveni, ja omituinen jäykkyys
alkoi levitä hänen ruumiissaan. Mutta hänen ajatuksensa kirkastuivat,
selvenivät.

Hän tunsi tytön hennon käden värisevän puristuksen, ja kun hän näki
miten hänen kuoleman himmentämät silmänsä kirkastuivat ja valjut,
verettömät huulet hymyilivät onnesta, käsitti hän ensi kerran tuon
rakkauden suuruuden. Hänestä tuntui ikäänkuin jokin ihmeellinen
kirkkaus olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kuolee _minun_ tähteni,
hän on antanut minulle ihanimman kuoleman. Hän olisi tahtonut sanoa
jotain, mutta ymmärsi samassa, ettei voisi sanoin kuvata sitä ennen
tuntematonta rakkautta ja kiitollisuutta, jonka kirkkaus ja lämpö
voitti lähenevän kuolemankin kolkkouden, nimitti sen ihanaksi juhlaksi.
Hän ei pelännyt kuolemaa, ei kaivannut enää elämää, — hän tunsi
vaistomaisesti, että tämän illan onni korvasi kokonaisen elämän...

Kaikki voimansa ponnistaen käänsi hän päätään rakastettuansa kohden ja
kuiskasi harvaan, sanan kerrallaan:

— Rakas... urhea... vaimoni!... Eikö nyt... ole hyvin... onni...

Hän ei jaksanut enempää, mutta tytön kirkastuva katse osoitti, että hän
tunsi samoin.

Äärimmäisin ponnistuksin tarttui tyttö jäykistynein sorminensa hänen
käteensä ja veti sen huulilleen ja puhui hiljaa, tuskin kuuluvasti
kuiskaillen:

— Rakas... sinun kanssasi... viime matkalle...

Ja taas tunsi nuorukainen noiden hentojen sormien puristuksen, ja
vaikka kuolema oli jo kylmentänyt ne hyisellä kosketuksellaan,
värähtelivät ne yhä rakkaudesta.

He lepäsivät käsikkäin, ja kummallinen hiljaisuus, jäykkyys ja kylmä
hämäryys valtasi heidän olemuksensa ja levisi kaikkialle. Nuorukainen
kuuli rintansa korisevan joka henkäyksellä niin omituisen ontosti
ja pitkäveteisesti, kuten aina, kun keuhkoissa on niin vähän verta,
ettei se tule ylös. — Mutta sekään ei nyt koskenut, ei hermostuttanut.
Hän tunsi vain suurta, selittämätöntä rauhaa ja uupumusta, ja tuo
salaperäinen, kylmä harmaus lisääntyi, levisi kaikkialle kuin
syysillan sumu; katto ja seinät olivat jo häipyneet näkyvistä, hänen
rakastettunsa kasvotkin himmenivät. Ja vihdoin ne häämöittivät tuon
harmahtavan sumun seasta valkeina kuin suuri liljankukka. Silloin hän
yhtäkkiä tunsi halun nähdä vielä kerran hänen katseensa, — nähdä vielä
kerran hänet _elävänä_... Hänen omat huulensa tuntuivat aivan jäykiltä,
mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja tahtonsa, ja vihdoin kuuli hän
oman soinnuttoman kuiskauksensa:

— Ines...

Hän tunsi heikon värähdyksen jäykistyneissä, hennoissa sormissa, ja
jännitettyään koko jälellä olevalla tarmollaan katsettaan näki hän
omituisen, punertavan hämärän lävitse vielä kerran — viimeisen kerran —
nuo tummat, suuret silmät. Ja tuosta raukeasta katseesta loisti nytkin
vain rakkaus ja onni.

Hän puristi rakastettunsa kättä, sulki silmänsä ja oli kuiskaavinaan
äänettömästi:

— Nyt lähdemme — viimeiselle matkalle...




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viimeinen matka : Novelleja" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.