Title: Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin
Author: Leino, Paul Ferdinand
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin" ***


KUINKA KETTUNIEMELLÄ KIRKKOHERRAA VALITTIIN

Kirj.

Kustaanpoika [Paul Ferdinand Leino]



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1900.



I.


Eräänä sunnuntai-aamuna syyspuoleen vuotta oli tavallista enemmän
kirkkolaisia kokoontunut Myllymäen matamin tupaan, joka vähän matkaa
kirkosta oli mäen rinteellä. Matamin kahvipannu kiehua porisi liedellä,
valmistaen mieluista juomaa saapuneille vieraille, joista toiset
istuivat, mutta jokunen vielä seisoi. Oikeastaan oli matamilla kaksi
pannua, toinen suurempi, josta kaadettiin tavallisille vieraille, ja
oli useimmiten heti valmiina ja toinen pienempi, jonka herkusta vaan
paremmat pääsivät osallisiksi. Nyt oli se pienempi pannu joka oli
tulella, josta voi päättää, että vieraat kuuluivat parempaan luokkaan
matamin kirjoissa.

Matamilla itsellä, joka oli vanhanpuoleinen ihminen, oli täysi työ
korjata emäntäin tuomisia talteensa. Tässä mieluisassa toimessa oli
hänen kielensä ahkerassa liikkeessä ei yksin kiittämään ja siunaamaan
hyviä emäntiä heidän tuomisistaan, vaan myös kertomaan heille kylän
tuoreimpia uutisia.

Matami oli, näet, paikkakunnan tunnetuin puhetorvi, jolta ei
pienemmätkään asiat seurakunnassa saaneet jäädä salaan. Ollen
luonnostaan vähän utelias eli oikeimmin tiedon haluinen, oli hänen
helppo seurustelemalla erilaisten henkilöin kanssa saada asioista
tietoa niin etäältä kuin läheltä. Hänen hyvä sydämensä vaati jälleen
häntä joko kuiskaamaan tietojaan ystäväinsä korvaan tai muuten ajan
ratoksi niistä puhumaan tuttavilleen, joita hänellä oli ympäri
seurakuntaa. Kun hän myös kokemuksesta tiesi, kuinka helposti
puhuttu asia, monen suun kautta kulkeissa, voi kadottaa jotain
alkuperäisyydestään, oli hänen tapanansa lisäävillä selityksillä
turvata kertomaansa.

Sanotun takia oli matami sekä suosittu että pelätty, erittäin
järvikylissä, joista oli totuttu käymään kirkkokortteeria hänen luonaan
ja sentähden ymmärrettiin panna arvoa matamin kahveelle ja uutisille.

Nyt oli, niinkuin jo sanottiin, tavallista enemmän kirkkolaisia
kerääntynyt matamin tupaan. Oli asioita, joista haluttiin tietoja.

Seurakunnan vanha, rakastettu kirkkoherra oli kesällä lyhemmän taudin
jälkeen ummistanut väsyneet silmänsä kuolon uneen. Hänen paikkansa oli
vielä täyttämättä. Oli siis tärkeä kysymys, kuka oli hänen jälkeensä
seurakunnan esipaimeneksi saatava.

Sanomalehdissä oli nähty, että pyrkijöitä siihen oli moniaita: oli
kirkkoherroja ja oli kappalaisia. Kuinkas olisikaan voinut toisin
käydä! Olihan Kettuniemi tunnettu suureksi ja varakkaaksi pitäjäksi,
joka kyllä miehensä elätti. Kannatti siis monen hengen miehen hakea
sinne toivossa, että ehkä pääsisi vaihettamaan pienen kyrsänsä
suurempaan leipään. Sillä kuuluihan hyvä kirkkoherran paikka myös
jokapäiväiseen leipään, jota sanan jälkeen sai rukoilla ja tässä ajassa
etsiä.

Mutta valitettavasti oli ne, jotka olivat hakeneet Kettuniemelle,
siellä tuntemattomia pappismiehiä. Täytyi sentähden mennä niistä
utelemaan Myllymäen matamilta; sillä jos joku, niin ainakin hän, tiesi
ottaa asioista selvää eikä pannut kynttiläänsä vakan alle.

Matami, joka oli tullut emäntäin runsaista tuomisista hyvälle
mielelle, oli kiitollisuuden osoitteeksi alkanut enempi kuiskaamalla
kuin ääneensä emännille kertoa mitä Hietamäessä oli tapahtunut ja
paljon hänellä olikin siitä kerrottavaa. Täytyipä hänen kesken
kertomistaan huokatakin, niin Jumala paratkoon, osoittaen sillä
hurskasta mielenlaatuaan, sillä matami kuului rukoilevaisiin. Viimein
lopetettuaan kääntyi hän toiseen puhe-aineesen ja kysyä tokasi ääneensä:

Ette suinkaan hyvät ystävät vielä ole kuulleet, että meille
kirkkoherraksi hakeneet ovat huonoja pappeja?

Mitä te, matami kulta, nyt puhutte? vastasi siihen Laurin emäntä,
lyöden ihmetyksestä käsiänsä yhteen. Sillä sellainen uutinen oli
hänestä samoin kuin toisista kuulijoista yhtä odottamatonta kuin
hämmästyttävää.

Niin, niin, kyllä se on totta. Sen on minulle sanonut maisteri
Krypqvist, joka on sen kuullut — ja matami kuiskaa sen emännille.

Mutta sehän on synti ja häpeä, että huonoja, kun on näin suuri ja
hyvätuloinen seurakunta, muistutti Järvenpään emäntä, tuntien siitä
oikeutettua harmia, ettei hengen miehet ymmärtäneet paremmin arvostella
Kettuniemen suuria tuloja.

Sanokaas muuta, hyvä emäntä, mutta kai siinä on Herralla hänen
erityinen tarkoituksensa seurakuntamme hyväksi, huokasi matami.

Niin oikein, matami, mitäs meidän tarvitsee mennä ojan ylitse
vettä hakemaan, kun meillä itsellä on valmis kirkkoherra maisteri
Krypqvistissä, joka on oman seurakunnan kasvannaisia, huomautti
Järvenpään isäntä.

Niinkö se isäntä sen asian tuumii, vaikka kyllä minä olen kuullut,
että moni muu on samoin tuuminut. Ja kun se siksi tulee, niin pian se
maisteri on sen kirkkoherran tutkinnon lukenut, selitti matami, joka
hyvin tunsi maisterin suuren kyvyn.

Tätä vastaan ei toisilla ollut mitään muistuttamista, sillä olihan
matami suoraan puhunut heidänkin ajatuksensa. Mitä enemmän sitte
asiasta keskusteltiin, sitä selvemmäksi kävi matamille ja toisille,
että maisteri oli parhaiten sopiva Kettuniemen paimen sauvaa kantamaan
ja häntä sentähden pyydettävä neljänneksi.

Tyytyväisenä keskusteluun ja saatuihin tietoihin rupesi Järvenpään väki
kiirehtimään kirkkoon. He olivat tänään aikoneet ripille ja täytyi
sentähden rientää rippisaarnaan. Toisilla kirkkolaisilla ei ollut
sellaista kiirettä. He jäivät matamin kanssa puhelemaan siksi kuin
soitettiin yhteen. Sillä olihan niin hauskaa istua hänen tuvassaan ja
kuunnella, mitä uutta matami vielä tiesi kertoa.



II.


Joku aika edellämainitusta keskustelusta Myllymäen matamin tuvassa,
oli sanomalehdissä luettavana vaaliehdoitus Kettuniemen kirkkoherran
virkaan. Korkea-arvoinen Tuomiokapituli oli ensimmäiselle vaalisijalle
asettanut Pohjakylän kappalaisen H. Pitkäsen, toiselle Polvijärven
pastorin K. Forssin ja kolmannelle Lammen kirkkoherran A. Alanderin.
Herätti jotain huomiota että Alander, vaikka oli paljoa nuorempi pappi
kuin pari muuta hänen hakukumppaniaan, kuitenkin pääsi heidän edelleen
kolmannelle vaalisijalle. Mutta selitettiin, että sen teki hänen
korkeimmat arvolauseensa, jotka hän oli suorittamissa tutkinnoissa
saanut.

Vaaliehdoitus antoi, niinkuin helposti voi ymmärtää paljon puheen
ainetta. Erittäin pohdittiin sitä ahkeraan ja monipuolisesti Myllymäen
matamin ystäväin kesken. Ei siinä piirissä oltu lainkaan hyvillään
siitä, että kirkkoherra Alander pääsi vaaliehdolle. Tosin ei häntä
enempää kuin toisia vaalipappeja lähemmin tunnettu, että olivat
enempi kaukaa ja siihen asti nimeltäänkin olleet outoja. Mutta tuo
Alanderin koroitus toisten edelle, ei se ennustanut hyvää. Jos sen
oli vaikuttanut hänen suurempi oppinsa ja taitonsa, niin kuka takasi,
mitä hän olikaan miehiään! Hänestä saattoi vielä tulla vastusta sille
tuumalle, että maisteri Krypqvist saataisiin neljänneksi. Asia oli
siis arveluttavaa laatua, joka pani miettimään niiden, jotka neljättä
ajattelivat.

Pian alkoi sitten ikäänkuin ihmeen kautta Kettuniemellä levitä
monenlaisia huhuja vaalipapeista. Mistä ne saivat alkunsa? Mitenkä
ennen tuntemattomista miehistä ruvettiin tietämään yhtä ja toista? Ja
kuinka juuri sellaista, jota ei voinut katsoa miksikään suositukseksi
asianomaisille? Sitä kyseltiin ja tiedusteltiin. Ja vastauksia saatiin
monenlaisia.

Mikä kertoi jonkun Lammen ukon ajelleen nahkain ostossa Kettuniemellä
ja että hän olisi puhunut Alanderista. Mikä jälleen tiesi erään
naapuriseurakuntalaisen vuosi takaperin matkustelleen sukuloimassa
Polvijärvellä ja siellä oppineen tuntemaan Forssin. Tältä
naapuriseurakuntalaiselta oli sitten tieto Forssista levinnyt
Kettuniemelle. Mikä kertoi jotain muuta yhtä todenmukaista. Lopulta
ruvettiin arvelemaan, ehkä huhujen alkulähde olikin jossain kirkon
läheisyydessä, josta ne paikkakunnalla hyvin kehittyneen juorupostin
kautta levisivät ympäri seurakuntaa.

Ensimmäisestä eli Pitkäsestä tiesi huhupuheet kertoa, että hän oli,
jollei juuri rampa, niin siksi sairaalloinen, ettei hän nykyisessäkään
pienessä paikassaan kyennyt virkaansa hoitamaan, vaan täytyi pitää
apulaista. Kun hänellä vielä kuului olevan suuri ja köyhä perhe,
niin oli selvää, ettei Pitkäsestä voinut olla Kettuniemen suuren ja
hyvätuloisen pitäjän paimeneksi.

Forssista jälleen tiesi huhu kertoa, että hän oli kiivasluonteinen
ja kova järjestyksen mies, jonka kanssa ei ollut hauskaa joutua
tekemiseen. Vielä tiedettiin, että hän nykyisessä paikassaan oli
pakottanut seurakuntaa tarpeettomasti muuttamaan toiseen paikkaan
ja uudesta rakentamaan hyvässä kunnossa olleen virkatalon. Ettei
Kettuniemellä oltu mihinkään kovaan järjestykseen totuttu, niin ei
aiottu vastaisuudessakaan sellaiseen taipua. Kun lisäksi oli juuri
kysymyksessä vanhan rappiolle joutuneen variksenpesän siaan rakentaa
uusi kirkkoherran talo, niin oli luonnollista, että kaiken mokomin
tahdottiin välttää kiivasta kirkkoherraa.

Kolmannesta eli Alanderista huhuttiin, että hän oli vapaakirkollinen,
löyhäuskoinen, hihhuli ja tiesi mitä kaikkea hän oli. Oli ihan selvää,
että niin vaarallinen mies oli kaikkein vähemmän sopiva kirkkoherraksi
Kettuniemelle, jossa oli opittu arvossa pitämään vanhaa jumalisuutta ja
— polvirukousta.

Näytti siis siltä, kuin ei yhdelläkään vaalipapeista olisi ollut
suuria toiveita tulla kysymykseen arvoisain Kettuniemeläisten
keskuudessa. Sillä valita tieten jotakuta sanotuista papeista, eihän
sitä voinut keltään vaatia. Täytyipä vähän ihmetellä, että juuri he
olivat sattuneet hakemaan Kettuniemelle ja pääsivät vaaliehdolle.
Mutta arvatenkin oli se tapahtunut Herran erityisestä tarkoituksesta,
niinkuin siitä hurskaasti oli selitetty ja parasta oli siis mukaantua
siihen.

Tosin löytyi niitä, jotka eivät tahtoneet oikein uskoa edellä
kerrotuita huhuja, vaan vielä väittivät niitä keksityiksi ja vääriksi.
Mutta tällaiset epäilijät olivat pieni joukko verrattuna niihin, joita
saattoi mielensä mukaan nenästä vetää, joten heidän väitteensä jäivät
heikoksi huudoksi Kettuniemen korvessa.

Erityisen hedelmällistä maata löysivät juorupuheet järvikylissä, joiden
asukkaat olivat enemmän vanhoilla-olijoita ja sentähden omatakeiseen
asiain tutkimiseen vähemmän kehittyneitä. Ei siellä ryhdytty huhuja
tarkemmin pohtimaan, vaan otettiin niitä vastaan, jollei kaikkia
täytenä kultana niin uskomista ansaitsevina. Sellaiset jälleen
herättivät heissä, jotka entisestään pelkäsivät kaikkea uudelta
vivahtavaa niinkuin syntiä, pelkoa ja vastenmielisyyttä erittäin tuota
huhun leimaamaa löyhäuskon hihhulipappia vastaan. Ei sellaisesta
ollut heidän opettajakseen, jotka ahkeroivat vakavaa jumalisuutta ja
tahtoivat elää ja kuolla »vanhan virsikirjan uskossa».

Näin vakuutti paitsi muita Kuivaniemen vaari, jonka sanalla oli suuri
merkitys järvikylissä. Sillä tiedettiinhän yleensä, että hän oli
vuosikymmeniä harrastanut polvirukousta ja parannusta ja ahkeraan
kirjan lehtiä käännellyt. Kyllä hän tiesi autuuden asiat paremmin, kuin
moni liperi-kauluksellinen pappi, ja voi sentähden varoittaa, että
poikkeaminen nöyrältä rukouksen tieltä helposti löydetylle uskon tielle
vei harhaan ja onnettomuuteen.

Mitä jälleen hihhuli, jota myös Alanderista huhuttiin, tarkoitti, siitä
ei yleensä Kettuniemellä oltu oikein selvillä. Sellaisia ei, nimittäin,
ollut vielä sinne ilmaantunut, eikä tiedetty lähipitäjissäkään niitä
löytyvän. Mutta että hihhuli tarkoitti jotain pahaa, joko uskon
luopiota tai muuta senkaltaista, sitä ei moni epäillyt. Rannan Kyöri,
joka oli matkustellut työnansiolla monessa seurakunnassa ja siten
nähnyt ja kuullut enemmän kuin muut, oli kyllä valmis, niinkuin
sellaisten tapa usein on, selittämään minkä asian hyvänsä selväksi.
Mutta hänen selityksensä, että hihhuli oli uskonnollinen hyppijä, joka
hyppiessään löi käsiänsä yhteen ja lauloi hih, huh, ei tainnut kaikkia
tyydyttää. Sillä mies oli tunnettu puheissaan vähemmän luotettavaksi ja
että hän oli suuri pilantekijä.



III.


Jos Kettuniemellä levisi alentavia huhuja vaalipapeista, niin
kyllä sen siaan tiedettiin hyvää maisteri Krypqvististä ja hänen
mainettaan toitotettiin. Hän oli kerrassaan herttainen mies, jossa
ei löytynyt moitteen syytä, vaikka suurennuslasilla olisi etsinyt.
Kuinka ystävällinen hän oli puhutella ja niin nöyrä ja alhainen!
Millä ahkeruudella hän selitteli sanaa kyläkunnissa ja kävi pitäjän
matkoja virkaveljensäkin puolesta! Kuinka harras ja sanarikas hän
oli polvirukouksissaan! Ja kuinka kauniisti hän saarnasi, höystäen
puhettaan tuon tuostakin vaikuttavilla sanoilla: »kalliit ystävät»
ja »rakkaat ystävät», milloin monikossa, milloin yksikössä! Aina kun
minä kuulen niitä sanoja — ja kyllähän niitä maisterin suusta sai
usein kuulla —, tuntuu niin hyvältä ja lämpöiseltä tässä rinnan alla,
vakuutti Mielevän emäntä, käsi sydämellä. Samaa tunsi ja vakuutti moni
muu, kun he kiittäissään maisterin kaunista saarnaa, useimmiten eivät
muistaneet siitä muuta, kuin nuo sydäntä lämmittävät sanat.

Hyvin vaikuttavaa oli sekin, kun maisteri nuoruudestaan huolimatta
usein tapasi saarna-puheissaan käyttää lauseparsia: »_minä_ olen
huomannut — —», »_minä_ olen ilolla nähnyt» — — »se on _minulle_
tuottanut» — —, ja muita saman tapaisia. Sellainen osoitti, että
hänellä oli avoin silmä näkemään seurakunnan oloja ja että hän antoi
valkeutensa valistaa ihmisten edessä.

Valitettavasti löytyi Kettuniemellä sellaisia, jotka kyllä
säännöllisesti kerta viikossa kävivät Herran huoneessa, mutta, yhtä
säännöllisesti kallistivat päänsä kirjalautaa vasten ja nukkuivat
saarnan ajan penkeissään. Kuitenkin sai heiltä kuulla, kuinka hauskaa
oli silloin käydä kirkossa, kun maisteri saarnasi ja kuinka he siitä
tulivat rakennetuiksi. Kuinka tämä tapahtui, sitä luonnollisesti ei käy
lähemmin selittäminen, sillä se on sielutieteellinen salaisuus. Mutta
arvatenkin ruumiin, sanan vaikutuksesta, nukkuessa, sielu valvoi ja
nautti ruumiinkin osalta sanasta. Kun jälleen sellaiset voivat puhua
saarnan vaikutuksesta heihin, mitä sitten ne sanoivat, jotka avoimilla
silmillä ja korvilla olivat Jumalanpalveluksessa läsnä maisterin
saarnatessa tai muualla kuulivat hänen sanaa puhuvan!

Myös hautauspuheita oli maisterilla kyky pitää niin liikuttavia. Tosin
ei hänellä usein ollut tilaisuutta sellaiseen, sillä Kettuniemellä oli
tullut tavaksi, että ruumiit useimmiten haudattiin hiljaisuudessa,
se on, kelloitta, veisutta ja monasti ilman saattoväkeäkin. Viikon
kuluessa vietiin ruumiit, ulkonaisia menoja ja tapoja karttaen,
väliin kymmenenkin samaan hautaan. Hautausmaa oli, näet, seurakunnan
suhteen pieni, sentähden täytyi säästää maata ja käyttää hautaustapaa,
joka vähän muistutti silakkain latomista nelikkoon. Tästä kai oli
naapuriseurakunnissa syntynyt pilajuttu, että Kettuniemellä oli vaan
yksi arkku, jolla kaikki kuolleet, suuret ja pienet vietiin hautaan.
Kun ruumiit oli saatu kiireesti kuoleman jälkeen — ei sentään ketään
juuri samana päivänä, kun hän oli kuollut — hautaan, niin ajateltiin,
tottahan pappi ne sunnuntaina löytää sieltä, kun hauta jätetään
peittämättä ja siunaa löytämänsä. Ja niin jäi monasti saattoväki
lähimmäisistä omaisista asti pois ja pappi suntion kanssa sai kahden
toimittaa koko hautausmenon, joka asian pakosta supistui lyhempään
muotoon, mutta ei silti suntiossa ja hänen lapiossaan herättänyt pahaa
mieltä.

Ettei siis maisterilla usein ollut tilaisuutta hautauspuheiden
pitämiseen, voi sanotusta ymmärtää. Mutta sitä liikuttavammin hän
sitten puhuikin, kun siihen tilaisuuden sai. Seuraten tunnettua
kultaista sääntöä: »ei kuolleista muuta kuin hyvää», voi hän toisinaan
kuvaillessaan poistuneen vainajan autuaallista loppua ja tulevaista
onnea saada kyyneleet kuulijainsa silmiin.

Eipä ihme, jos Juorulan vanha piika oli valmis kenelle hyvänsä
vakuuttamaan, »ettei sellaista pappia, kuin maisteri oli, ollut koko
Suomenmaassa». Ulkomaiden oloja ei hän vielä lähemmin tuntenut, sillä
hän ollut matkustanut juuri ulkopuolella lavean Kettuniemen rajoja.
Muuten olisi hänen vertausalansa tullut ehkä hieman laveammaksi.

Olisi luullut, että maisterin kaltainen mies, jonka kiitosta niin
suuresti ylistettiin, olisi saavuttanut seurakunnan yksimielisen
suosion. Mutta niin se tässä matoisessa maassa käy, ettei niin hyvää,
että kaikille kelpaisi, yhtä vähän kuin on niin huonoa, että kaikki
laittaisi.

Maisterin lahjoista, ahkeruudesta ja avuista huolimatta, oli
Kettuniemellä niitä, jotka eivät olleet häneen suostuneet, vaan
näyttivät ikäänkuin kaihtivan häntä. Tämä nyt kuuluu vähän oudolta.
Sentähden olikin sellaisen nurjamielisyyden johdosta paikkakunnan
sanomalehteen kerran syvämietteisesti kirjoitettu: »Tekisi mieli
kysyä teiltä: että mitä syytä te voitte tuoda sitä miestä vastaan».
Sen kirjoittajaksi, joka lähimmäistensä typeryyttä säälien ei halunsa
mukaan kysellyt, arveltiin erästä nousevaa tähteä paikkakunnan
naiskynäilijäin joukossa.

Maisteriin tyytymättömät valittivat, että hän saarnasi liian paljo
itseänsä, eikä käytöksessään aina ollut suora. Vielä tahtoivat he
väittää, että hän mielisteli rukoilevaisia ja enemmän kuin kohtuudella
olisi ollut sopivaa, etsei ihmisten suosiota.

Ettei tällaista puhetta järvikylissä, erittäin sen takaisissa uskottu,
vaan selitettiin sitä panettelemiseksi, oli sanomattakin selvää.
Sillä kävihän maisteri siellä täydellisyyden esikuvasta, jota miltei
epäjumalisuuteen vivahtavalla kunnioituksella katseltiin. Nähdä
sellaisessa jotain heikkoa puolta tai kuulla siitä edes puhuttavan,
olisi tietysti ollut sopimatonta, jopa luettu synniksi.

Varoa sai sitäkin, ettei sellaista ruvennut Myllymäen matamin kuullen
puhumaan, sillä kyllä puhuja silloin tiesi kuumaan saunaan joutuneensa,
josta ei ollut aivan helppo selvitä. Maisteri oli matamin erityisessä
suosiossa ja hänen pelätyn kielensä suojassa, jolla matami hallitsi
suurinta osaa seurakuntaa.

Mutta erimielipidettä oli nyt maisterista Kettuniemellä olemassa. Sitä
ei voinut kieltää, jollei näkevänä tahtonut silmiänsä ummistaa. Kun
toiset maisterissa näkivät jotain enemmän kuin tavallisen ihmisen, ehkä
enkelin, niin toiset jälleen huomasivat että enkelillä oli syntisen
ihmisen heikkouksia ja vielä sellaisia, joita hyvällä tahdolla olisi
voinut välttää.

Siitä huolimatta oli maisteria pyydettävä neljänneksi. Se oli
vähitellen tullut jonkunlaiseksi uskonkappaleeksi, jota ahkeraan
julistettiin kyläkunnissa samalla kuin kärsimättömästi kyseltiin,
milloin vaali oli oleva, jolloin toivo saataisiin toteentumaan. Pian
saatiinkin tietää, että vaalisaarnat Kettuniemen kirkkoherran virkaan
oli määrätty pidettäväksi kevättalvella.



IV.


Halulla ja uteliaisuudella odotettiin sitten, koska vaalipapit
saapuisivat Kettuniemelle osoittamaan kuntoaan ja — näyttämään
itseänsä. Huhujen kautta oli kyllä saatu heistä kuulla ja tietää
enemmänkin, kuin oikein suotavata olisi ollut. Mutta huhujen uutuus
rupesi vähitellen kadottamaan viehättäväisyyttään, samoinkuin kesällä
helle ensin miellyttäen käy ajan pitkään rasittavaksi. Vasten tahtoa
alkoi syntyä epäilystä, jos kaikki juorut olivat tosia tai ainoastaan
keksityltä, niinkuin enempi ajattelevaiset tahtoivat väittää. Haluttiin
sentähden omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla, millaisia miehiä ne
oikeastaan olivat, jotka olivat hakeneet seurakuntaan kirkkoherraksi.

Viimein vaikeni se sunnuntai, jolloin kappalaisen Pitkäsen tuli
saarnata arvoisain Kettuniemeläisten rakennukseksi. Päivä oli
puoli-pilvinen, sää leutoa ja keli, jollei juuri hyvä, niin mukiin
menevä. Väkeä oli sentähden saapunut seurakunnan vanhaan, kunnioitusta
herättävään kivikirkkoon runsaasti.

Kappalainen Pitkänen oli nimensä mukaan pitkä mies, mutta hyvin laiha.
Myös näytti hän sairaalloiselta ja väsyneeltä, joka vaikutti, että
häntä luuli vanhemmaksi, kuin hän oikeastaan oli. Hänen esiintymisensä
oli maltillista, nöyrää ja vaatimatonta. Tämä vaikutti kuulijoihin,
sillä Kettuniemellä oli totuttu panemaan suuri arvo ulkonaiselle
nöyryydelle. Erittäin nöyrä polvien notkistaminen rukoilemisessa oli
monen silmissä ei ainoastaan pettämätön kristillisyyden todistus vaan
myös sen korkein huippu, jota hurskasmieliset mielellään kirkossa
ja seuroissa suruttomain ihmeeksi osoittivat. — Messupappi oli
Pitkänen myös, mutta hänen ääntänsä moitittiin matalaksi ja hänen
puhettansa vähän pitkäveteiseksi. Ei myös hänen saarnansa tyydyttänyt
evankeelisia, jota vastaan rukoilevaiset hyvillä mielin luulivat siinä
huomaavansa samaa vanhaa jumalisuutta, jota hekin harrastivat.

Niinkuin luonnollista oli, antoi Pitkäsen saarna ja muu esiintyminen
kielille työtä siksi viikoksi. Ahkeraan niistä asioista keskusteltiin
kyläkunnissa ja myötä- ja vastaan väiteltiin.

Vaalipapeilla on todella suuri etu siinä kohdassa, ettei heidän
tarvitse jäädä kuulemaan, mitenkä heitä työnsä jälkeen ensi-ajalla
arvostellaan eli niinkuin myllyssä jauhetaan. Sillä ei sellainen
kuuleminen, siitä saa olla varma, useinkaan olisi asianomaisille
hauskaa. Erittäin jos on mieliä edeltäpäin, niinkuin oli tapahtunut
Kettuniemellä, johdettu vaalipapeille epäsuosiolliseen suuntaan.

Toisella vaalipapilla, pastori Forssilla oli, kiero onni. Edellisenä
lauvantaina oli pyryttänyt taivaan täydeltä. Lumi oli tukkinut tiet ja
tanhuat umpeen, joten keli oli mitä huonoin. Tästä syystä oli kirkkoon
voinut saapua vähemmäksi sanankuulijoita.

Pastori Fors oli keski-ikäinen ja vilkasliikkeinen mies, jonka puhe oli
omituisen terävää. Hänen saarnansa oli tunteellista, mutta ettei hän
messunut, niin ei saarna herättänyt erityisempää huomiota. Kun lisäksi
Forssista oli edeltäpäin levitetty niin pelottavia huhuja, niin sai hän
pian jäädä kieliltä rauhaan.

Sitä suuremmalla kiihkolla ruvettiin sen siaan odottamaan viimeistä
vaalipappia eli Alanderia, toiset sen tehden toivolla toiset salaisella
pelvolla. Evankeeliset odottivat hänessä heidän mieleistään opettajaa
ja rukoilevaiset jälleen pelkäsivät hänessä sellaista, ja molempain
välillä horjuivat värittömät eli ne, joilla uskon asioissa ei ollut
kummankaan mielipidettä.

Sunnuntaina, jolloin Alanderin tuli Kettuniemellä saarnata oli
kaunis ja suopea ilma, jollainen talven loppupuolella tekee mielen
niin virkeäksi samalla kun se pehmittää kelin ja ennustaa sen
joutuvaa loppua. Väkeä olikin saapunut Alanderia kuulemaan ei yksin
Kettuniemeltä vaan vielä naapuriseurakunnista, niin että kirkko oli
viimeiseen sopukkaansa täynnä, kuin hyvin ahdettu elo-riihi.

Kirkkoherra Alander oli mies parhaissa voimissaan, joten hän kyllä
näytti kykeneväksi suurenki seurakunnan paimen-sauvaa kantamaan.
Messuääni oli hänellä oivallinen, niin että sitä mielihyvällä
kuunneltiin. Saarnapöntössä oli hän kuin kotonaan, jolta puhe ei
puuttunut ja raamattua hän lasketteli kuin takin hiasta, niin että se
herätti niidenkin huomiota, joita oli johdettu häntä pelkäämään. Hänen
saarnansa ei kuitenkaan miellyttänyt rukoilevaisia, jotka olivat siinä
huomaavanaan heidän pelkäämäänsä löyhää evankeliumia. Evankeeliset
jälleen olivat ihan innoissaan eivätkä voineet kyllin kiittää hänen
saarnaansa. Vielä loukkasi edellisiä sekin, että Alander jätti
saarnassaan erään rukouksen lukematta kaksi kertaa, niinkuin isiltä
peritty tapa olisi vaatinut ja siihen oli totuttu.

Mitä useimmin samaa rukousta kerrotaan, sitä suuremmaksi ansioksi
kuuluu sellainen tulevan Paavilaisille. Hän ei ymmärtänyt siis
sellaista rukousansiota itselleen ansaita, vaikka siihen oli niin hyvä
tilaisuus tarjona. Todellakin valitettava kohta, josta olisi tarvinnut
Alanderille huomauttaa samoin kuin joku aika sitä ennen oli samasta
laiminlyömisestä eräälle toiselle papille rukoilevaisten puolelta
huomautettu.

Oli sanomattakin selvää, että Alanderin esiintymisestä saatiin
kielille työtä ehkä enemmän kuin kahden edellisen yhteensä. Häntä sekä
kiitettiin että vielä enemmän moitittiin. Mutta yksin moittijoista
oli hän siksi lahjakas, että hän näytti kuin näyttikin vaaralliselta
kilpailijalta maisterille.

Seurakunnan tunnettu naiskynäilijä Hanhinen, »jolla oli ajatuskyky
normaali» ja sen osoitukseksi oli kirjoitellut pieniä, vähän
epäselviä uutisia paikkakunnan sanomalehteen, sai viittauksen
ryhtyä toimeen. Jonkun päivän perästä saatiin sanotussa lehdessä
lihavilla kirjaimilla painettuna lukea kehoitus Kettuniemeläisille,
kysymyspäivänä yksimielisesti pyytämään maisteri Krypqvistiä
neljänneksi vaalisaarnaajaksi. »Yksimielisyydellä oli heidän voittonsa
varma», teroitti normaalijärkinen kynäilijä, »vaan erimielisyydestä oli
seurauksena riitoja ja ikävyyksiä». Vielä tehokkaammaksi vaikutukseksi
oli kehotuksessa huomautettu »että se oli seurakunnan enemmistön»,
ja — mikä oli painavasta arvosta — »kirjoittajan mieli.» Kehoituksen
kirjoittaja, joka omaan huomattavaan persoonaansa nähden, ei ollut
äänivaltainen, oli tietysti juosta livaissut ympäri pitäjää, kumminkin
ajatuksissaan, että hän siten voi tietää, mikä oli enemmistön, mikä
vähemmistön »normaali» mielipide.

Kun jälleen Hanhinen oli ottanut neljännen pyyntö-asian siipeinsä
suojaan, niin oli se kieltämättä joutunut hyvälle kannalle. Ei
tarvinnut muuta, kuin seurata hänen nokkansa viittaamaa uraa, niin voi
edeltäpäin tietää, että seurakunnan enemmistö oli samalla puolella
ja maisteri tulla tipahti kirkkoherraksi kuin itsestään. Sellainen
sai tietysti monen hyvälle mielelle, teki monen toivossaan entistä
varmemmaksi ja rohkaisi epäileviä ottamaan ratkaisevan askeleen. Mikä
suuri hyöty on seurakunnilla normaali ajatuskykyisistä kynäilijöistä!



V.


Kysymyspäivänä saarnasi maisteri sillä liikuttavalla tavalla, joka sai
käden sydämelle ja kyyneleitä silmiin. Siinä näki jo moni kuulijoista
hengessään ikäänkuin uuden kirkkoherran pitävän tulosaarnansa. Sillä
mitä sydän halusta toivoo, se voi sielun silmälle esiintyä toisinaan
hyvinkin lähellä, kun se vielä kaukaa epävarmasti häämöittää. Yleensä
miellytti saarna, josta ei »kalliita ja rakkaita ystäviä» puuttunut,
läsnäolevia sanankuulijoita ja varmensi sitä »normaali» mieltä, että
maisteria oli nyt pyydettävä neljänneksi.

Jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi vaalitoimitus, jonka pitäjäksi
korkea-arvoinen Tuomiokapituli oli määrännyt lähi-kaupungin provastin V.
Tarkkasen. Huhu tiesi kertoa, että Tuomiokapituli oli ensin aikonut
määrätä jonkun toisen vaalinpitäjäksi, mutta maisterin esityksestä
siitä luopunut. Maisteri oli, nimittäin, siihen aikaan ollut tutkintoa
suorittamassa, ollakseen valmis hänelle aiottua kirkkoherran virkaa
vastaan ottamaan.

Vaalitoimituksessa oli väkeä läsnä kirkon täydeltä, mutta siinä
paljon, joilla ei ollut äänivaltaa. Olipa vaalitoimitukseen saapunut
sellaisiakin, joilla muuten ei ollut tapana kirkon ovia avata, ettei he
rakastaneet suuria seuroja.

Niin ihmeellinen vetovoima on papinvaalilla ihmisiin! Se on ikäänkuin
mereen heitetty verkko, joka vedettynä kaikenlaisia kokoo. Se saa
kylmemmätkin ja penseimmätkin sanankuulijat liikkeelle, asiaan
innostuneiksi, hyvin pappismielisiksi ja usein tekee sellaisista
vielä toisten johtajia. Tämä on yleensä kokemuksen vahvistama ilmiö,
jonka perussyytä on toisinaan vaikea lähemmin selittää. Näyttäisi
kuin vaali-ilmalla, jos niin käy sanominen, olisi joku erityisempi,
vielä selittämätön vaikutus ihmisluontoon, herättäen sitä intoon,
pontevuuteen ja toimintaan. Tätä vaali-ilman erityisempää vaikutusta
saatiin Kettuniemellä tuntuvasti huomata.

Kun vaalintoimittaja, provasti Tarkkanen, oli ryhtynyt asianmukaisesti
vaalitoimeen, oli Järvelän herra, jonka pappismielisyys tavallisissa
oloissa oli tunnettu alhaiseksi, ensimmäinen, joka nöyrimmästi pyysi
neljänneksi vaalisaarnaajaksi maisteri Krypqvistiä. Hänen pyyntöönsä
yhtyi heikosta kirkon rakkaudesta huomattu Kataviston valttari, ja
heidän esimerkkiänsä seuraten toisia, niin että näytti, kuin olisi
se ollut läsnäolevaisten yksimielinen halu. Mutta sitten astui
talollinen V. Wuorela esiin ja ilmoitti varmalla äänellä, että hän
oli vaalipappeihin tyytyväinen. Häntä seurasi muita. Tämä herätti
liikettä, salaista mielipahaa ja nurinaa, ettei kaikki voineet yhtyä
yksimielisesti pyytämään maisteria neljänneksi, vaikka siihen oli
sanomalehdessä erityisesti kehoitettu.

Vaalintoimittaja jälleen ilmoitti, koska erimielisyyttä on ilmaantunut,
niin täytyy hänen kirkkolain jälkeen ryhtyä äänestyksellä ratkaisemaan
asiata. Sillä aikaa, kun tätä suoritettiin kuorissa, sai kirkon
ovipuolessa kuulla monenlaista keskustelua, joka siihen nähden, että
kirkko oli väkeä täynnä, huomiota herättämättä kävi siellä laatuun.

Mikko Wähäpään mielestä oli tuo äänestyshomma turhanpäiväistä ajan
kulua. Sillä näkihän sen muutenkin, sanoi hän puoliääneen ja osittain
ivalla, osittain säälin hymyllä ystävälleen Niemen Matille, että meidän
puolella voitto on.

Niin oikein, vastasi samoin matalalla äänellä Niemen Matti, toisella
puolella on tuskin päälle kymmenen, ja meidän puolella on kaikki muut.
Jollemme me nyt voittaisi, niin ei sitte kukaan!

Ei kuntakokouksessakaan ryhdytä äänestykseen ja muihin metkuihin,
kun muuten selvään nähdään, millä puolella voitto on, liitti siihen
talollinen Wastamaa, jolla oli kokemusta sanotuista kokouksista ja
tullut niissä tunnetuksi vastaan sanojaksi.

Mitä me täällä turhanpäin seisomme ja odotamme äänestysvuoroa, kuiskasi
siinä lähellä miehelleen Wähälän emäntä, joka oli mielihyvällä
kuunnellut miesten asiallista keskustelua. Mennään pois, kyllä täällä
niitä on, jotka voitosta pitävät huolta meidänki puolesta!

Taitaapa niin paras ollakin, sillä kyllä sitä jo on saanut tupakitta
täällä seisoa eikä ruokakaan pahalta maistuisi, murahti vastaukseksi
vähän nyrpeänä isäntä, joka oli kova tupakkamies ja aamulla
kirkkokiireessä ei ollut ennättänyt suuruspalaa haukkaamaan.

Sitä voiton varmuutta, jota noissa matala-äänisissä keskusteluissa
sai kuulla, lisäsi äänestys. Sillä yhä uudestaan saatiin siinä kuulla
maisterin tuttu nimi, joko kovempaa tai hiljaisempaan lausuttuna.
Tosin ei kirkossa läsnäolevista äänivaltaisista kaikki ottaneet osaa
äänestykseen ja poissa oli myöskin paljon. Mutta kun Samu Rajala
siitä hiljaa huomautti, niin selitti Wastamaa, ettei sellainen mitään
merkinnyt, sillä joka ei tahtonut äänestää, kun siihen tilaisuutta oli,
sai olla ilman. Ja siihen lisäsi Niemen Matti, että poissa-olevaiset
saavat tyytyä läsnä-olevaisten päätökseen. Sellaisiin viisaisiin
selityksiin ei tietysti Rajalalla ollut mitään sanottavaa.

Äänestys kesti hyväsen aikaa, sillä ääniluettelo sisälsi toistakymmentä
arkkia, täyteensä kirjoitettu nimiä, jotka kaikki täytyi järjestänsä
mainita ja saadut vastaukset luetteloon merkitä. Kun myös äänestykseen
otti osaa henkilöitä valtakirjoilla, jotka täytyi tutkia, jos ne
olivat laillisia, viivytti sekin toimituksen menoa. Viimein pääsi
vaalintoimittaja loppuun. Ja kun äänten yhteenlaskeminen oli vielä
ottanut aikansa, ilmoitti hän kuuluvasti, että maisteri Krypqvist oli
saanut 2,000 markan äänet, mutta kun koko seurakunnan ääniinkö on yli
10,000 markan, niin ei maisteri voi tulla kysymykseen neljänneksi
vaalipapiksi. Tähän päätökseen tyytymätön saa valittaa j.n.e. tunnetun
kaavan mukaan.

Tämä oli odottamaton isku niille, jotka olivat neljättä pyytäneet ja
mielessään olleet jotenkin varmat hänen saamisestaan. Monet eivät
tahtoneet heti käsittää, mitä olivat kuulleet, vaan olivat ällistyneitä
niinkuin puulla päähän lyötyjä. Kun lopulta asia selveni heille,
tunsivat he sisällistä tyytymättömyyttä, harmia ja pettynyttä toivoa.

Mikko Vähäpää ja hänen ystävänsä näkivät julistetussa päätöksessä
suoraan houkuttelemista maisteria vastaan. Sillä pitihän seurakunnan
saada sen papikseen, jota se niin suurella äänimäärällä oli pyytänyt.
Ainoastaan muutamia harvoja oli ilmoittanut olevansa vaalipappeihin
tyytyväisiä ja monta ei ollut puhunut mitään. Mutta vielä sitä
toistakin julistetaan, kuiskasi harmissaan toisille Mikko. Meidän
puolella on kartanoiden herrat ja ne tuskin jättävät asiata niin
huonosti päättymään. Se oli toistenkin mieli, että kyllä sitä vielä
valitetaan ja riidellään siksi kuin maisteri saadaan. Tiesipä Niemen
Matti kertoakin, että sillä tavalla oli joku vuosi sitte erääseen
suureen pitäjään, jonka nimeä ei hän pahaksi onneksi muistanut, saatu
kirkkoherra.

Vaalipappeihin tyytyväiset olivat jälleen äänestyksen ratkaisusta
hyvillään, keskenään tuumien, kävi niinkuin sen käydäkin piti. Heistä
oli maisteri liian nuori ja elämän koulua vähän kokenut, voidakseen
olla sopiva suuren pitäjän esipaimeneksi. Siitä syystä paitsi muuta ei
he olleet voineet yhtyä häntä pyytävään suureen joukkoon, josta moni
omaa arvostelukykyä puuttuen seurasi vaan muiden talutusnuorassa.

Kiihkeällä mielellä ja toivossaan pettyneenä rupesi väkeä poistumaan
kirkosta, sen ulkopuolella purkaukseen harminsa ilmi sanoissa,
huudahduksissa ja keskinäisessä väittelemisessä. Joku pienempi joukko
jäi jälelle katselemaan kysymyspäivän toimituksen pitkitystä, jota
provasti Tarkkanen, päästyään tuosta häntä ehkä vähän harmittavasta
lisätyöstä, levollisesti jatkoi loppuun.



VI.


Kysymyspäivän jälkeen oli samalla viikolla eräänä iltana Kitulan
kauppiaan luona tärkeä kokous. Muutamia pitäjän pomoja oli kokoontunut
tänne kauppiaan luo neuvottelemaan, mihin toimiin nyt oli ryhdyttävä,
kun kysymyspäivän hyvä hanke meni mäkeen kuin Möttösen viina
pitkin Kiusalan kujaa. Kauppias, aina kohtelias mies, oli kutsunut
toti-vehkeet pöytään ja kehoitti herroja ja isäntiä olemaan hyviä
ja tekemään lasin. Kun kehoitusta oli noudatettu ja sääntöin mukaan
saatu totilasit tehdyiksi ja kukin omastaan kauppiaan terveydeksi
vähän maistanut — Heinäsuon isäntä kuitenkin tyhjentäen puoli lasia
kerrassaan, sillä hän oli perso väkeville, — otti Kataviston valttari
puheeksi.

Se oli sentään merkillistä, ettei maisteri saanut enemmän ääniä, vaikka
Järvelän herra ja minä olimme päättäneet, että hän otetaan neljänneksi
vaalipapiksi.

Tjah, ei Kettuniemen seurakunta ymmärrä hyväns ja otta pappi, kun se
tarjotan, vastasi Järvelän herra, murtaen ruotsi voittoisia suomea.

Ihmettelen minäkin, ettei maisteri saanut suurempaa äänimäärää, yhtyi
puheesen kauppias; sillä kun asiasta oli puhetta ukkoin kanssa, jotka
kävivät täällä kauppaa tekemässä, niin useimpain mielessä oli Krypqvist
ja toisia, joita huomasin olevan epäilevällä kannalla, minä noin
sivulta vähän nyhjäsin asian hyväksi.

Niin minäkin, sanoi Heinäsuo, joka ei myös tahtonut jättää näin
arvoisassa ja tuttavallisessa seurassa ansiotansa salaan, kuljin
Isonkylän ja naapurikylän asiata kypsyttämässä. Eikä, sen uskallan
vakuuttaa, sieltä montaa kirkossa ollutkaan, jotka eivät olisi
äänestäneet yhteisen asian hyväksi.

Se asia ei ollut sentän tarpeks ulosfunderatt’, kun se kävi tappioks,
tuumasi Järvelän herra, sytyttäen samalla paperossin savuamaan.

Se on totta, mitä herra sanoo, puuttui siihen Heinäsuo, joka
tavallisesti ei voinut muuta ajatella kuin edellinen, yhtä vähän kuin
hän voi mitään yleisissä asioissa päättää, ennen kuin hän oli juossut
Järvelän herralta neuvoa kysymässä.

Jos minäkin saan jotain sanoa, lausui nyt Ryppylän isäntä, joka tähän
saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua, niin minä pelkään,
että Hietamäen haltia on ollut vääränä hirtenä ja pahentanut meidän
asiamme.

En minä semmoista juttua usko, vastasi siihen Kataviston valttari,
virittäen sikariansa, joka oli päässyt sammumaan. Mitä syytä hänellä
olisi ollut vastustaa yhteistä hyvää? Ei semmoinen ole muuta kuin
ämmäin juorua, jos Ryppylä on jotain kuullut.

Mutta minä väitän, vastusti Ryppylä, joka oli tunnettu vähän typerästä
yksipäisyydestään, että Hietamäen isäntä — — —.

Hyvät herrat ja isännät, muistakaat lasianne, keskeytti siinä
sovittavaisesti kauppias, kun hän huomasi, että juttu alkoi kääntyä
keskinäiseksi sanailemiseksi, joka olisi voinut vahingoittaa
keskusteltavata asiata.

Kun kehoitusta noudattaen kukin oli maistanut lasistaan — Heinäsuo
tyhjentämällä sen pohjaan, — alkoi Kataviston valttari jälleen:

Sitä ei voi kieltää, vaikka meillä oli hyvät kortit, olemme pelin
menettäneet. Ja sentähden on meillä tässä tuumimista, jos tappiotamme
vielä voidaan auttaa.

Mitähän tuumimist’ täss’ on, ärähti siihen vähän äkäisesti Järvelän
herra, höystäen puhettaan tunnetulla voimasanalla, jommoisia hänellä
kiivastuessaan oli hyvä varasto käytettävänä. Me pannemm’ toimen,
kuin ennen puhe on, yks nimien ja buumerkin kokkous ja teemme valitus
kysymyspäivän yli Konsistorin tykö.

Se on oikein, mitä herra sanoo, puuttui siihen Heinäsuo. Juuri sillä
tavalla meidän täytyy tehdä ja kyllä minä kokoon Isostakylästä ja
Peräkylästä.

Sopii kyllä meidän koettaa sitä keinoa, josta Järvelän herra mainitsi,
enkä minäkään ole muuta tarkoittanut, sillä kokenut kaikki tietää,
sanoi äskeisen puheensa puolustukseksi Kataviston valttari.

No, se taitaa olla kaikkein yhteinen mieli, että ruvetaan nimiä ja
puumerkkiä kokoomaan ja valitetaan asiassa Tuomiokapituliin, selitti
kauppias. Mutta valitukseen menee rahaa, kukas menot suorittaa? kysyi
hän varovaisesti selityksensä lisäksi.

Se tietysti maksaa, joka valittaa, sehän on vanha sääntö, oli
Kataviston valttarin lyhyt vastaus.

Juur nin, me ottamm’ yks pien’ maksu iskultakin, kun nimens tai
buumerkin kirjoitta, selitti lähemmin Järvelän herra.

Kuinka paljon sitte otetaan? Onko viisikymmentä penniä sopiva raha?
uteli Ryppylä, joka hyvin ymmärtäen valituksen tarpeellisuuden, tahtoi
kuitenkin edeltäpäin saada varmuutta siihen, ettei hänen kukkaroansa
kovin puserrettaisi. Sillä hän oli tarkka raha-asioissa.

Viisikymmentä penniä on minun mielestäni paljon, jos valitukseen
osaaottavia saadaan runsaasti, niinkuin minä luulen, kun kokoojiksi
valitaan semmoisia kelpo poikia, kuin esimerkiksi tuo Ville Päivänen,
joka ei vähästä hätkähdä ja osaa suutansa soittaa tarpeen mukaan ja
vähän kaupan päällekin, sanoi kauppias. Minä ehdoitan suutarin markkaa,
se on pienin hopia raha. Ja sen kyllä voi jokainen maksaa.

Tämä ehdoitus saavutti toisten yksimielisen suostumuksen. Kun asiasta
vielä lähemmin keskusteltiin ja sen yksityiskohtia pohdittiin,
sovittiin yhteisesti, että luotettavia henkilöitä oli lähetettävä
joka kylään erityisillä listoilla keräämään nimiä ja puumerkkiä niin
paljon, kuin he tavalla tai toisella voivat kerätyiksi saada. Sitten
oli kaikkein niiden nimessä heti valitettava Tuomiokapituliin, että
saataisiin vaali estetyksi ja uusi kysymyspäivä määrätyksi.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kun näin keskusteltiin ja päätettiin kauppiaan huoneessa,
oli Myllymäen matami ollut kauppiaan rouvan kanssa vilkkaassa puhelussa
viereisessä huoneessa. Väli-ovi oli noin sattumalta jäänyt vähän
raolleen, joten arvoisat naiset joutuivat vasten tahtoaan kuulevina
myös osaa ottamaan edellisten keskusteluun.

Matami oli juurta jaksain koettanut rouvalle selittää, kuinka
Lujalan suku oli pääsyynä, minkä tähden ei Kettuniemeläiset olleet
kysymyspäivänä yksimielisesti pyytäneet maisteria neljänneksi.

Kyllä mar se niin onkin, kuin matami sanoo, tuumasi siihen rouva.
Mutta eikös tuolla Hietamäen isännällä sitten ole mitään syytä siihen,
niinkuin valttari kuului sanovan?

Sanokoon vaan valttari sellaista puhetta ämmäin juoruksi, mutta kyllä
minä tiedän, että yhtä köyttä on Hietamäki Lujalan suvun kanssa
vetänyt, sanoi vähän harmissaan matami.

Niin minäkin sen uskon, myönsi rouva. Nuo miehet luulevat kaikki asiat
tietävänsä, mutta meidän huomaavaisuuttamme he sentään saavat kiittää,
että asiat tulevat selville.

Sanokaas muuta hyvä rouva! Paljon tekin olette vaivaa nähnyt maisterin
hyväksi. Kyllä Herra sen vielä teille palkitsee!

Mitä minun vaivoistani, vaikka kyllä minä olisin kernaasti suonut, että
maisteri olisi päässyt kirkkoherraksi, kun hän on oman pitäjäläinen ja
hänestä niin pidetään. Mutta eiköhän vielä pääsekin, kun häntä pitäjän
parhaat koettaa?

Niin minäkin uskon, että Herra valituksen kautta siihen johdattaa, kun
vaan saataisiin valitukseen paljon osaa-ottajia. Mutta en minä äsken
kuullut, kuka lupasi listat hankkia. Kuuliko rouva?

Ei siitä vielä ollut mitään puhetta, kosk’en minäkään siitä kuullut,
vaikka tarkasti koetin koko ajan seurata keskustelua. Mutta kyllä
meidän kautta parhaiten listain jakaminen tapahtuu. Sillä aina
sivukylistäkin täällä kuljetaan.



VII.


Sunnuntaina jälkeen pomojen edelläkerrotun kokouksen saatiin
Kettuniemellä nähdä henkilöitä kulkevan kaksitellen yhdessä seurassa
niinkuin muinen opetuslapset heidän ensimmäisellä lähetysmatkallaan.
Varustettuina erityisillä listoilla, kulkivat ne talosta taloon,
torpasta torppaan, halveksimatta siinä sivussa matalaakaan majaa tai
viheliäistä mökkirähjää.

Mikä heidän toimensa oli, sen sai kuulla eräältä sellaiselta
kulkija-ritarilta, hänen lauluissaan: »Minä olen huutavan ääni
korvessa, joka valmistan herralleni tietä, kokoon nimiä ja puumerkkiä».

Oliko hänellä, niinkuin on tapa sanoa, ohran jyvä poikittain silmässä
vai mikä sen vaikutti, että hän erehtyen luuli kulkevansa korvessa eli
yksinäisessä metsäkylässä, vaikka tallusteli kirkonkylän raittia? Muuta
yhtäläisyyttä sen miehen kanssa, jonka sanoja hän omalla tavallaan
käytti, ei myös hänessä voinut huomata, kuin puheen ja esiintymisen
rohkeuden, joka tässä »huutavan äänessä» oli todella silmään pistävä.

Nimien ja puumerkkien kerääminen oli siis noiden vaeltavain
listamiesten erityinen ja kiireellinen toimi, »jota suuri tarve ja
kristillinen rakkaus vaati» heidän sunnuntaina toimittamaan. Tässä
tärkeässä ja sivullisesta nähden vähemmän luvallisessa sunnuntai työssä
paremmin menestyäkseen oli muutamat heistä voidelleet tunnetulla
liemellä suutansa siinä määrässä, että sen muussakin ruumiissa,
erittäin jaloissa huomasi.

Sellaisia voitelija-miehiä tuli eräässä kylässä kirkkoväkeä vastaan.
Kirkkoväen kysymykseen, mihin miehet paperit kädessä kulkivat? vastasi
toinen, jonka käynti oli jotenkin horjuvaa: me kokoomme puu—puu
merk—kiä, samalla kaatua keikahtaen pää edellä maantien ojaan. Siellä
niitä on enemmänkin, kuin jaksat kantaa, oli erään kirkkolaisen
pilkallinen huuto, kun he naurain poistuivat näkemästä innokkaan
kokoojan konttaamista ojassa, joka oli niljakas lumisohjosta.

Nimien kerääjinä sai yleensä nähdä nuorempaan ikään kuuluvia
henkilöitä, niinkuin renkiä ja poikamiehiä. Sillä sellaisilla voi
otaksua olevan notkeimmat käyntineuvot, jotka hyvän suun ohessa
tässä erittäin tulivat kysymykseen. Mutta oli heidän joukkoonsa joku
vanhempikin eksynyt. Tämä teki keräämisasian vähän arvokkaammaksi ja
osoitti, että harrastus siihen oli yleisempää laatua.

Kuitenkin katseltiin vähän ihmetellen, että vakava koulumestari Koipela
oli myös antautunut nimien keräämispuuhaan ja siinä toimessa kakkulat
nenällä ja suorana kuin humalasalko pitkillä askeleilla mittaili
maantietä ja kujia. Mutta sitä ihmeteltäessä ei otettu huomioon, että
kirkkoherralla on muutamain seurakunnan opettajain yli suuri valta.
Sitä jälleen ajatteli Koipela ja sentähden tahtoi hän sydämessään
nöyränä vaikka ulkonaisessa olennossaan jäykkänä toimia niin, että
vastaisella kirkkoherralla olisi syytä palkiten muistaa hänen
uhraavaista työtään yhteiseksi hyväksi.

Ehkä sama toivo vastaisesta palkinnosta jo tässä ajassa kehoitti myös
Koipelan virkaveljeä Kuivalaa vielä suuremmalla ahkeruudella ja innolla
etäisemmässä sivukylässä työskentelemään maisterin hyväksi.

Kun noita listamiehiä, edellä mainituita virkaveljiä pois lukematta,
tuli taloon tai torppaan, niin monessa paikassa olisi mieluimmin ehkä
mustalaisia otettu vastaan, kuin heitä. Sillä edellisistä kyläisessä
paikassa saattoi päästä vähän kovemmalla sanalla erilleen, mutta niin
helpolla ei selvitty jokapaikassa jälkimmäisistä, jollei tahtonut
nimeänsä tai puumerkkiänsä kerääjäin listoihin piirtää. Kyllä siinä sai
kuulla pyyntöä, selitystä ja vaatimusta, joka vei voiton mustalaisen
tunnetulta mankumiselta. Jos isäntä ei sattunut olemaan kotosalla,
niin sai emäntä kirjoittaa nimen hänen puolestaan tai kirjoitustaitoa
puuttuen piirtää jonkunlaisen puumerkin. Nimien kerääjät eivät,
nimittäin, olleet mitään muodonkatsojia, kun vaan nimen tai puumerkin
listoihinsa saivat. Menipä eräässä sivukylässä muutamain kerääjäin
kohteliaisuus niinkin pitkälle, että he kaikessa ystävyydessä noin
puoli väkisin auttoivat vastahakoista emäntää nimeänsä listaan
piirtämään.

Määrättyä suutarin markkaa ei myöskään listamiehet unohtaneet nimen
mukana vaatia, josko he, arvatenkin saamansa erityisen ohjeen mukaan,
voivat päästää köyhempiä vähemmällä varoituksella, ettei kenenkään nimi
makson takia jäisi pois.

Oli ymmärrettävää, että tuollainen innolla ja otaksuttavasti
lähettäjäin suuremmaksi mielihyväksi toimitettu nimien ja rahain
kerääminen tuotti runsaan hedelmän, josta sopi toimeenpanijain
sydämestään iloita ja keskinäisessä seurassaan kiitollisella mielellä
haastella.

Tosin olivat kerääjät lammasten joukossa myös tavanneet vuohia, jotka
eivät ottaneet ymmärtääkseen, että he toimivat seurakunnan yhteiseksi
hyväksi, niinkuin siitä kynäilijä Hanhinen sanomalehdessä asiallisesti
selitti, vaan lyhytnäköisyydessään muitta mutkitta osoittivat, mistä
viisi hirttä oli poikki ja käskivät listamiesten mennä häveliäisyyttä
oppimaan Huutijärvelle. Mutta niinhän se on ollut maailman sivu, että
sekalainen on seurakunta ja tulee sellainen olemaan edeskinpäin. Kaikki
eivät voi yhtä hyvin eli yhteen laihin ymmärtää asiata, joka kulloinkin
on kysymyksessä.

Toisille oli keräysasia selvä ja hyödyllinen toimi, johon he mielellään
suostuivat, toiset jälleen kirjoittivat nimensä tai piirsivät
puumerkkinsä joko kehoituksesta tai siten vähemmällä päästäkseen
kutsumattomilta vierailta rauhaan, samoin kuin on monen tapa antaa
jotain almua pyytävälle kerjäläiselle, hänestä sillä päästäkseen.

Arvatenkaan ei listamiehet käyneet maisterin luona, hänen nimeänsä
pyytämässä, mutta kun ei siitä varmaan tiedetty, niin sitä kyseltiin
ja siitä väiteltiin. Toisten mielestä ei listamiehet olleet sitä
tehneet eikä, selitti Niemelän vaari, se olisi tainnut asialle juuri
hyödyksikään olla, että maisterin nimi olisi tullut toisten mukaan.

Vai ei hyödyksikään! nauroi Rannan Kyöri. Mutta tahtoipa
Nummisuutarin Esko, lisäsi sitten hän, joka oli hiljan lukenut Kiven
»Nummisuutareita», asian suuremmaksi varmuudeksi myös piirtää nimensä
isän antamaan naimalupaan.

Mene sinä Nummisuutarin Eskoinesi, sillä eihän tässä ole kysymys
naimisesta, vaan kuinka maisteri saataisiin neljänneksi. Voit myös
uskoa, ettei maisteri itse sellaista tahdo, vaan seurakuntalaiset.
Mahtaneeko hän tietääkään koko nimien keräämisestä, jonka vähän
paremmat miehet kuin sinun kaltaisesi ovat toimeen panneet? selitti
äkäisesti Kivelän isäntä.

Tottapa hän sen tietää, minkä seurakuntakin, tuumaili Kyöri. Mutta
jollei, niin lukekoon sanomalehdestä, jossa se on jo präntätty ja
vielä siinä selitetty, että maisterille olisi parempi ennen julkisesti
ilmoittaa luopuvansa hänelle sillä tavalla aiotusta neljännen
vaalisiasta, kuin vaikenemisella tukea alettua vaalirettelöä.

Mitä hänen tarvitsee sellaisesta lorukirjoituksesta välittää, ärjäsi
siihen Niemelä. Tai mitä hän siihen voi tehdä, jos Kettuniemeläiset
tahtovat hänen tähtensä riidellä taikka ei? Se on seurakuntalaisten
asia eikä hänen, ymmärrätkös suoraa puhetta?

On se niinkin, jollei se ole toisin, ivaili Kyöri, jolta ei koskaan
vastausta puuttunut. Mutta täytyyhän se sentään maisterista, joka on
rauhan mies ja tahtoo elää ystävyydessä kaikkein kanssa, tuntua vähän
ikävältä asua riitelevässä seurakunnassa ja nähdä ja kuulla noita
valituspuuhia hänen tähtensä.



VIII.


Nimien ja rahain keräämisellä, joka niin odottamattoman hyvin oli
onnistunut, oli aiottu valitusasia saatu suotuisaan alkuun. Tarvittiin
vaan lisäksi itse valituskirja, että se saataisiin toivottuun
päätökseen. Tavallisen valituskirjan kirjoittaminen ei nyt olisi ollut
mikään asia Järvelän herralle tai Kataviston valttarille. Sellaisia he
olisivat piirtää pyyhkäisseet vaikka puolen tusinaa yhtenä iltapuolena.
Sillä olihan kumpikin tunnettu lakimieheksi, kumminkin omaksi
tarpeekseen.

Mutta tässä tarvittiin valituskirjaa, joka kerrassaan panisi
korkea-arvoiset isät Tuomiokapitulissa hämmästymään ja taivuttaisi
heidät muitta mutkitta määräämään uusi kysymyspäivä, että Kettuniemellä
saataisiin uudestaan ja paremmalla onnella kuin ensi kerralla koettaa
maisteria saada neljänneksi vaalipapiksi.

Tämä jälleen, niinkuin helposti voi käsittää, ei ollut mikään leikin
asia, erittäin kuin syistä, joihin valitus oli perustettava, ei
tahtonut hakemallakaan olla tietoa. Vaalintoimittaja oli valitusta
puuhaavain onnettomuudeksi seurannut kysymyspäivänä liian tarkasti
kirkkolakia, että hänen toimessaan olisi löytänyt jotain heikkoa kohtaa.

Mutta kun hätä on suuri, on usein apukin lähellä. Näin kävi tässäkin. —
Kettuniemellä sattui kevätkäräjät alkamaan tähän aikaan. Käräjillä oli
tavallisuuden mukaan lakimiehiä moniaita, joihin voi kääntyä ja joilta
saattoi saada apua vaikeimmissakin asioissa. Ei siis muuta kuin että
johtajamiehet kääntyivät pyytämään jotakuta heistä kirjoittamaan tuo
tarvittava valituskirja.

Mutta niin ihmeelliseltä kuin se kuuluneekin, ei näyttänyt kellään
lainoppineista olevan halua sellaiseen. Pelkäsivätkö hekin, joille
valitus- ja riitakirjain laatiminen oli, niin sanoen, jokapäiväistä
leipää, asian vaikeutta vai syiden heikkoutta vai mitä? Viimein taipui
eräs lainoppinut suuresta maksusta kyhäämään sanarikkaan, mutta,
niinkuin hän itse siitä jälestäpäin tapasi kertoa, köyhäsisältöisen
valituskirjan. Siinä hän muiden vähempiarvoisten syiden ohessa selvään
osoitti, jos kysymyspäivänä kaikki läsnä-olevaiset olisivat anoneet
maisteria, niin olisi hän saanut neljännelle riittävän äänimäärän.

Tässä oli nyt mitä tarvittiin; oli asiakirja, jonka piti tepsimän,
kun sitä painolastina seurasi muutama tuhat nimeä ja puumerkkiä muka
todistuksena valittajain suuresta lukumäärästä. Valituskirja oli vaan
painolastineen kiireimmiten toimitettava Tuomiokapituliin. Tämä tärkeä
toimi uskottiin Ryppylän isännälle, joka oman vakuutuksensa mukaan oli
monasti kirjoittanut Kupernyöriin ja siis kokemuksesta kyllä tiesi,
miten asioita korkeimmissa oikeuksissa ajetaan.

Tyytyväisenä ja, sen arvaa, vähän ylpeänäkin suuresta tehtävästään
lähti Ryppylä matkaan valituskirjoineen ja sitä seuraavine nimineen ja
puumerkkineen, jotka sivumennen mainiten täyttivät hyvän pinkan paperia.

Vielä lisäksi oli hänen emäntänsä pistänyt muutaman pytyn voita
mukaan, ei kuitenkaan Tuomiokapituliin vietäväksi, vaan kauppatorilla
myytäväksi. Sillä voi kuului Turussa olevan hyvässä hinnassa ja emäntä
tarvitsi kahverahaa ja muihin pieniin tarpeisiin.

Pahaksi onneksi täytyi Ryppylän ottaa huonomman hevosensa,
vanhanpuoleisen kevättyneen valakan, kun toisilla sattui olemaan yskän
tapaista päätautia. Mutta hän luotti siihen, ettei hänen kuormansa,
niin kallisarvoista kuin se sisälliseen laatuunsa nähden olikin, ollut
painoltaan raskasta, vaikka siihen luki oman kuivan persoonansakin.

Matkalla tuli hänen mieleensä monenlaisia asioita, niinkuin ainakin
ajattelevalle henkilölle, sen joutuessa yksin matkaamaan pidempää
taipaletta. Ensin ajatteli hän yöllä näkemäänsä merkillistä unta,
kuinka hän oli uneksinut olevansa jossain vaarassa, ja siinä
kadottamaisillaan kalliit valituspaperinsa. Kun hän siitä hätääntyneenä
oli ruvennut apua huutamaan, oli samalla seinäkello lyönyt ja hän
heräsi siihen. Ei se ollut mikään hyvää ennustava uni, tuumasi hän
sen johdosta itsekseen, samalla tunnustellen olivatko paperit vielä
hänen mukanaan. Mutta lisäsi hän hetken tuumittuaan, kun lähemmin
tuota untani ajattelen, niin minä luulen, että se sittekin viittaa
hyvään loppuun. Etten minä kadottanut papereitani, vaikka sellainen
vaara minua uhkasi, niin eihän se voi muuta tietää, kuin että me
valitustiellä voitamme! Tuo päätelmä tuli hänelle yhä selvemmäksi,
mitä enemmän hän untansa ajatteli, niin että hän lopulta rupesi
ihmettelemään itseään, ettei hän sitä heti ymmärtänyt.

Sitten kääntyi hänen ajatuksensa vanhaan kirkkoherraan, joka niin
monta vuotta oli Kettuniemen paimenena ollut. Ensin oli hän anottu
kappalaiseksi ja siinä saavuttanut niin suurta suosiota, että tuli
sitten valituksi kirkkoherraksi. Niin, huokasi hän itsekseen,
muistellen ukkoa, kyllähän vainaja oli hyvä mies, jota kaipauksella
muistelee. Hyvin tunsi hän seurakuntansa jäsenet, niin vanhat kuin
nuoret ja vielä — hevosetkin. Ei myös hän missään seurakuntaa
vastustanut, ja paljon oli minulla sanottavaa hänen aikanansa.

Viimein rupesi hän ajattelemaan, kuinka sopiva maisteri oli astumaan
hänen siaansa esipaimeneksi.

Hänellä oli kirkkoherra-vainajan luonto ja oli perehtynyt Kettuniemen
oloihin. Vielä oli hän muutaman vuoden jo toiminut pappinakin
seurakunnassa. Hänen täytyy päästä kirkkoherraksi ja mikäs on päästä,
kun tämmöiset paperit viedään Tuomiokapituliin.

Ja sitte minä — — samalla kompastui ja kaatui hevoskoni Pahankorven
mäen alle, niin että Ryppylä kalliine kuormineen oli vähällä lentää
maantien ojaan. Saksan rukki, mitä teki, puhisi hän harmistuneena,
kömpiessään ylös auttamaan hevosta, jolla itsellä ei näyttänyt olevan
mitään halua nousta väsyneille jaloilleen.

Sen auttaminen ei ollutkaan niin helppo tehtävä kun hän ensin oli
luullut. Hän sai nostaa ja sai hikoilla, sillä konilla oli suuret luut,
vaikka liha olikin uskollisessa palveluksessa vähään hivunnut. Viimein
monta kertaa turhaan koetettuaan hän sai hevoisen jaloilleen ja pääsi
vaivalla lähimmäiseen kylään. Sieltä sai hän lainata paremman hevoisen,
jättäen omansa siksi aikaa sinne lihoomaan ja voimistumaan.

Ilman muuta seikkailua saapui Ryppyjä lopuksi Turkuun, jossa hän pääsi
yömajaan erään tuttavansa luo. Tämä, joka oli puhelias mies, rupesi
heti tiedustelemaan Kettuniemen kuulumisia ja muun ohessa kyseli, joko
siellä oli kirkko suljettu, niinkuin hän oli kuullut kerrottavan.

Ei meidän kirkkoa sentään niin suljeta, kuin luullaan, vaikka kyllä
pari isäntää oli semmoisessa puuhassa, vastasi Ryppylä.

No, minkätähden he semmoista puuhasivat, siitä en minä ole lähemmin
kuullut? uteli toinen suu naurussa.

Niin, kun tuo uusi virsikirja otettiin meillä käytettäväksi, ei se
ollut kaikkein mieleen. Ja meidän kesken puhuen, en minäkään siitä
oikein pidä, sillä kyllä vanhassa on oppi selvempää ja täydenpää.
Sentähden päätti pari rohkeaa isäntää, Typermäki ja Wähäniemi,
ettei siitä uudesta veisata Kettuniemen kirkossa, vaan se lukitaan
siksi, kun jälleen käännytään vanhaan kirjaan. Siinä tarkoituksessa
kävivät he lautakunnan esimiehen luo pyytämään, että hän kuuluttaisi
kuntakokouksen kokoon, jotta siinä saataisiin sanottu tärkeä asia
päättää. Oikeastaan oli heidän aikomisensa kuntakokouksen esimiehen
pakinoille, mutta eihän sitä voi kaikki järkimiehet eroittaa, kumpi
kumpikin esimies on. Lautakunnan esimies ei tietysti voinut heidän
tuumaansa suostua, vaan selitti lyhyeen, ettei hänellä ollut valtaa
sellaiseen. Ja niin jäi isäntäin viisas tuuma kypsymään toiseen aikaan.

Hah, haa, mikä suuri vahinko, nauroi toinen sydämen halusta. Mutta
sitten saavatkin Kettuniemeläiset kiittää isäntäin, Typermäen ja
Wähäniemen erehdystä, ettei heidän kirkkonsa tullut suljetuksi.

Sitten toisena päivänä kohta aamulla toimitti Ryppylä voinsa kaupaksi
ja sen jälkeen kalliin paperipinkkansa Tuomiokapituliin. Mielellään
olisi hän samana päivänä ottanut päätöksenkin asiassa, että olisi
sen saanut kuumalta viedä Kettuniemelle. Mutta kun hän siitä puhui
sihteerille, niin selitti tämä, että kirkkolain jälkeen otetaan
sellaiset valitusasiat Tuomiokapitulissa käsiteltäviksi vasta
vaalitoimen päätyttyä Kettuniemellä. Saman oli hän jo ennen saanut
kuulla vahtimestarilta, vaikkei hän ollut sitä uskonut, kun se oli
hänen omaa ajatustaan vastaan.



IX.


Kun Ryppylä oli saapunut takaisin Kettuniemelle sillä tiedolla, ettei
valitusta oteta Tuomiokapitulissa esille ennenkuin vaalitoimituksen
jälkeen, niin herätti se asiata harrastavissa hapanta mieltä ja
hämmästystä. Ei sellaista asian käännettä oltu edeltäpäin ajateltu eli
voitu edes otaksua. Sillä pitihän valituskirjan, jota seurasi monen
tuhannen nimen ja puumerkin lisä-paino oikeuden vaa’assa painaman
jotain enemmän kuin tavallinen valituskirja ja sentähden vaikuttaman,
mitä jälkimäiseltä ei saanut odottaa.

Mutta niin ei ollutkaan käynyt, vaan arvoisa Tuomiokapituli tahtoi
asiassa menetellä kirkkolain kuivan puustavin jälkeen, ottamatta siinä
vähääkään lukuun, jos se oli valittajille mieleen taikka ei. Tämä
oli harmittavaa ja epäilemättä tuntui se kiihkeimmistä valittajista
yhtä happamalta, kuin sadussa mainitaan ketulle olleen pihlajamarjat,
joihin hän on päässyt käsiksi. Mutta asiata ei voinut auttaa, sillä
Tuomiokapitulilla oli valta ja oikeus puolellaan.

Uusi kysymyspäivä, joka näytti niin helposti olevan saatavissa,
istuikin lujemmassa, kuin piki juuri valmistuneessa suutarin langassa.
— Oli työtä ja vaivaa nähty ja sen piti jäämän hyödyttömäksi kuin
kivistöön kylvetyn siemenen. Kyllä tästä voi osaksi huomata, kuinka
tosi sananparsi on: »Kun on papin vaali kysymyksessä, niin on paha
merrassa».

Asian odottamattoman käänteen johdosta täytyi valittajapomoin ryhtyä
uusiin toimiin. Sillä jättää asia sen takia, ettei se kohta käynyt
mielen mukaan, olisi osoittanut heikkoa luontoa ja halveksittavaa
puolinaisuutta. Sellaista ei pitänyt saada pitäjän mahtimiehissä nähdä.
He tahtoivat ajaa asiansa vastoinkäymisistä huolimatta voitolliseen
loppuun. Kiireesti kokoontui sentähden vaikutusvoimaisemmat heistä
Kitulan kauppiaan luo salaiseen neuvotteluun. Mitä täällä kauppiaan
puotikamarissa keskusteltiin ja päätettiin, se on jäänyt maailmalle
salaisuudeksi.

Mutta sitten »kävi käsky ulos», ettei ensi sunnuntaina tapahtuvassa
kirkkoherran vaalissa mahtaisi kukaan anoa pastori Forssia tai
kirkkoherra Alanderia, sillä molemmat olivat sopimattomia, jälkimäinen
erittäin. Kappalaista Pitkästä sitä vastaan sopi ja tuli jokaisen anoa,
sillä sairaalloinen ja vanha kun hän oli, ennustettiin muutamalta
taholta, ettei hän eläisi kuin vuoden eli korkeintaan kaksi. Täksikin
vähäksi ajaksi voi häntä, »heikkoluontoista miestä», pakoittaa ottamaan
apulaisekseen maisteri Krypqvistin, jotta tämä olisi kohta saapuvilla
astumaan tuon ennustetun kuoleman jälkeen Pitkäsen siaan Kettuniemen
kirkkoherraksi.

Asiata selvittämässä ja puoluetta Pitkäselle keräämässä kulki taasen
lähettiläitä kyläkunnissa ympäri pitäjää. Listoja ei heillä sentään
ollut, niinkuin niillä oli, jotka keräsivät nimiä ja puumerkkiä
maisterin hyväksi. Ei myös he liikkuneet yhtä julkisesti ja samalla
rohkeudella, kuin edelliset. Sillä siinä määrässä oikeutettua
paheksumista oli edellisten julkea esiintyminen herättänyt, että
jälkimäisten oli pakko liikkua vähän enemmän ketun kengissä.

Tuon käskyn johdosta, joka »kävi ulos», sai räätäli Hurskala myös
erityisen innon osaltaan vaikuttamaan seurakunnan yhteiseksi hyväksi.
Sillä hän ymmärsi hyvin, että sellaisen miehen, kuin hänen, joka
ahkeroitsi jumalisuutta, tuli myös huolehtia, että seurakunta sai
oikean opettajan. Sentähden hän sitä miettien heitti kesken kiireintä
työtään neuloksensa pöydälle, huokasi ja sitten huusi vaimolleen, joka
viereisessä huoneessa silitti liinavaatteita:

Muija, tuoppas tänne minun pyhävaatteeni. Minun täytyy tästä lähteä
ulos.

Mitä hyvänen aika sinä nyt pyhä vaatteilla teet? Meillähän on vasta
lauvantai. Vai olisiko tänään joku erityinen Jumalanpalvelus kirkossa,
josta et sinä ole minulle mitään puhunut? oli vaimon kummastusta puhuva
vastaus, hänen astuessaan avoimesta ovesta tupaan.

Ei muijaseni! tässä vaan on tärkeä asia kysymyksessä, josta tulee
riippumaan monen sielun autuus ja seurakunnan menestys, puhui räätäli
juhlallisesti, nousten seisomaan.

Mutta hyvä ukko, mitä sinä puhut? En minä siitä ymmärrä maan halaistua
sanaa, jollet sinä selvemmin ilmoita tarkoitustasi, sanoi vaimo silmät
suurena katsellen miestään, josta hän tiesi, ettei sillä ollut juuri
tapana hänelle turhia jaaritella.

Niin muija, sinä tiedät, että minä olen tämän viikon ahkeraan
rukoillut. Ja olen rukoillut en sillä tavalla, kuin nuo
löyhäuskolaiset, joille rukouksen voima ja arvo on seitsemällä
sinetillä lukittu salaisuus, vaan vanhain hurskasten tapaan polvillani
ja toisinaan maassa suullani maaten; sillä eihän sitä tämmöinen
syntisparka ja maan viheliäinen mato voi itseänsä tarpeeksi syvälle
nöyryyttää. Minä olen rukoillut, huokaillut ja pyytänyt, että Herra
armossaan estäisi, ettei tuo löyhäuskon saarnaaja ja parannuksen
halveksija Alander pääsisi tänne Herran viinamäkeä raiskaamaan, vanhaa
jumalisuutta sortamaan ja rukouksen leimuvaa liekkiä sammuttamaan.
Minä olen rukoillut Herran apua ja johdatusta kirkkoherran vaalihin ja
minä toivon, että hän suuressa laupeudessaan on kuullut minun heikon,
kelvottoman ja syntisen huokaukseni!

Mutta nyt tunnen minä hengessäni, että minun täytyy työssäkin
koettaa edistää hänen asiatansa. Minä olen sentähden päättänyt käydä
noihin naapurikyliin puhumaan tuosta Alanderista, kuinka vaarallinen
hän on meidän seurakunnalle ja sen vanhalle jumalisuudelle, niin
että sellaiset, jotka eivät muuten sitä vaaraa ymmärrä, tulisivat
varoitetuiksi ja estettäisiin häntä anomasta. Herra varoittaa itse
sanassa kavahtamaan vääriä profeetoita. Tässä seuraan minä hänen
varoitustaan ja heikoilla ja puuttuvilla voimillani autan muitakin
samoin seuraamaan.

Niin oikein. Kyllä sinä sen asian ymmärrät ja voit seurata henkesi
vaatimusta, sanoi vaimo, joka ihmetellen oli kuunnellut miehensä
hurskautta uhkuvaa puhetta. Samalla kiirehti hän tuomaan toisesta
huoneesta miehensä pyhävaatteet.

Niihin puettuaan itsensä lähti räätäli Hurskala naapurikyliin
varoittamaan siellä Alanderista ja keräämään puoluetta Pitkäselle,
joka hänen mielestään oli siinä tapauksessa, ettei maisteria saataisi,
toistaiseksi sopiva Kettuniemen kirkkoherraksi. Asia vaati häntä sitä
kiireimmin toimimaan, kun huomenna jo oli ratkaiseva vaalipäivä.



X.


Sunnuntaina, jolloin kirkkoherran vaali oli Kettuniemellä toimitettava,
oli väkeä kokoontunut kirkkoon ahdinkoon asti. Jälleen sai nähdä
niidenkin saapuvan, jotka muuten kirkosta ja siellä käymisestä eivät
välittäneet. Tosin tulivat he vasta Jumalan palveluksen päätyttyä,
ettei heidän tarvinnut heille vastenmielistä kirkon ilmaa tarpeettoman
kauvan hengitellä.

Ihmisluonto on, näet, aina taipuisa välttämään sellaista, mikä ei sitä
miellytä tai on ristiriidassa sen pyrintöjen kanssa. Kun sentähden
kirkossa saa kuulla yksin puhuttavan ja laulettavan näkymättömästä
hyvästä, tulee sellainen ikäväksi niille, jotka ajattelevat ja
myötäänsä etsivät jotain silmin nähtävää tai kouraan tuntuvaa hyvää.
Tästä syystä oli Kettuniemelläkin sellaisia, joiden halu kirkossa
käymiseen oli alentunut jäätymä pisteesen, — mutta nyt vaalin ajalla
oli tässä heidän alentuneessa halussaan tapahtunut huomattava muutos.
Mikä suuri hyvä ja siunaava vaikutus on vaaliajasta seurakunnalle!

Lainmukaisesti alkoi provasti Tarkkanen vaalitoimen lyhyellä puheella,
jota, vaikka hän puhuikin matalalla äänellä, tarkkuudella kuunneltiin.
Puheessa teroitettua kehoitusta, vaalissa noudattamaan omaatuntoaan,
tahtoi tietysti jokainen noudattaa, niinkuin tavallista on tällaisissa
tilaisuuksissa. Olihan siihen myös erityisten lähettiläin kautta
edellisellä viikolla koetettu omiatuntoja valmistaa.

Puheensa jälkeen ilmoitti vaalintoimittaja, että kysymyspäivänä oli
erehdyksestä seurakunnan ääniluku laskettu liian korkeaksi, jonka
erehdyksen hän nyt tahtoi korjata. Erehdys, selitti hän, ei ollut
hänen syynsä, vaan oli syntynyt siitä, ettei se, jolle asia kuului,
ollut edeltäpäin pitänyt ääntölistasta tarpeellista huolta. Ettei
kuitenkaan sanotun erehdyksen korjaamalla tapahtunut mitään muutosta
itse kysymyspäivän toimituksessa, niin tuli se jäämään seisovaksi.

Järvelän herra, joka muutamain toisten pomoin kanssa oli asettunut
ensimmäiseen penkkiin, nousi sitten ylös ja pyysi pöytäkirjaan
merkittäväksi: »Vaikka hän ja toiset valittajat tahtoivat tässä
tilaisuudessa käyttää ääntövaltaansa, niin ei he sillä luopuneet
valituksestaan, jonka he maisteri Krypqvistin hyväksi olivat alkaneet».
He tahtoivat siten olla mukana kirkkoherran valitsemisessa, jos kävi
niin taikka näin.

Ketä toisilla valittajilla tarkoitettiin jäi vähän epäselväksi.
Järvelän herran mielestä tarkoitti toiset valittajat kaikkia,
jotka olivat nimensä tai puumerkkinsä ennen mainittuihin listoihin
piirtäneet. Mutta siitä mielipiteestä täytyi hänen osaksi luopua.
Sillä ääniä kuului, jotka ilmoittivat, että monta on luopunut kaikesta
valittamisesta ja tahtoi äänestää ilman ehtoja. Saatiinpa vielä kuulla
sitäkin, ettei kaikki olleet ymmärtäneet, mihin tarkoitukseen heidän
nimiänsä oli kerätty, vaikka he syistä, joista jo on selitetty, olivat
toisten mukana nimensä antaneet.

Kun tästä välinäytöksestä oli päästy, alkoi äänestäminen vaalilistan
mukaan, jota uteliaisuudella ja jännityksellä kumminkin ensi alussa
seurattiin. Pitkäsen nimi siinä useimmin saatiin kuulla, lausuttuna
väliin kovemmalla väliin heikommalla äänellä, äänestävän henkilön
mukaan. Erittäin järvikylistä näytti Pitkänen saavan ääniä runsaasti
osaksensa. Järjestyksessä seurasi Alanderin nimi, jonka äänestyksessä
sai kuulla. Muutamissa kylissä näytti silläkin olevan erityinen suosio.
Jota vastaan Forssin nimi oli perin unohtua toisten joukosta pois.
Ainoastaan kaksi tahi kolme kertaa kuuli sitä koko ajalla mainittavan.

Äänestämisen ajalla oli puhelu-haluisilla, jotka seisoivat taampana
hyvä tilaisuus hiljaisesti haastella keskenään ja tehdä päätelmiään. Ei
myös he sellaista tilaisuutta jättäneet käyttämättä.

Sukkelapäinen Aronen kuiskasi puoliääneen vakavalle vieruskumppanilleen
Jyrrin Paavolle:

Kieltämättä oli tuo Järvelän ukon esitys, jonka hän tahtoi pöytäkirjaan
merkittäväksi, kekseliäs temppu ja hänen pitkän elämänsä kokemuksen
arvoinen.

Mitäs sillä tarkoitat? oli toisen yksinkertainen vastaus siihen.

Niin, näetkös? sanoi Aronen, kun heittää verkkonsa kahtaalle päin, niin
jollei kalasta toiselta puolelta, niin totta kalastaa toiselta.

Ahaa, kyllä ymmärrän mistä tuuli puhaltaa, vastasi Jyrri. Tarkoitat,
jollei Järvelän ukko saa Krypqvistiä, niin voi hän saada Pitkäsen tai
päinvastoin asianhaarain mukaan. Mutta tuohan on vähän niinkuin kahden
äänestämistä. Onkohan se oikein luvallista?

Luvallista? Kuka sen meikäläisistä voi selittää? Sillä sehän on
uusimpia keksintöjä, jonka hyvyyttä nyt koetellaan, oli Arosen vastaus.

On vähän ihmeellistä, puheli siinä lähellä hiljaa Tuulensuun Matti
Wähälän emännälle, että tuo Järvelän herra vielä tahtoo riidellä
maisterin tähden, kun kerran kysymyspäivänä ei häntä saatu neljänneksi.
Eihän se herra ole edes kertaakaan kuullut maisterin saarnaavan.

Mitä ihmeellistä siinä on? vastasi Wähälän emäntä takaisin. »Kyllä
pappia muuhunkin tarvitaan ei ainoastaan kirkon toimiin». Ettekö ole
kuulleet, että maisterista toivotaan Järvelään vävyä, niin totta
silloin kannattaa vähän vaivaakin hänen tähtensä nähdä?

Vai siitä se suuri pappismielisyys on. Järvelään syntynyt, jota viime
ajoilla on niin huomattavasti ollut nähtävänä! tuumaili Tuulensuu.

Kuulkaas emäntä! uteli sitten Kivelän isäntä, joka myös oli seurannut
keskustelua. Oletteko te kuulleet tuosta merkillisestä lapsen
kastamisesta, joka kerrotaan tapahtuneen Jokikylässä?

Olen oikein: sillä tässä entis-viikolla kävin minä Myllymäessä, ja sain
matamilta sen kuulla juurta jaksain.

No, sepä hyvä! Kotona puhui minulle siitä muija, muttei hän voinut sitä
lähemmin selittää, kun oli itsekin vaan ohimennen saanut kuulla. Mutta
kertokaapas te, kuinka se tapahtui, jos se on tosi asia, niinkuin sitä
hollataan, pyysi Kivelän isäntä.

Kyllä minä kerron ja tosi asia se on, vastasi mielihyvällä emäntä.
Katsokaas! pappi oli virkatoimissa viety Jokikylän Yrjälään, jossa
vietettiin tyttären häitä. Hän tuli naimisiin, niinkuin tiedätte,
Penttilän pojan kanssa naapuriseurakunnasta. Häätaloon tuotiin lapsi
papin kastettavaksi. Kummit, jotka kuuluivat tuohon hyppyseuraan,
tahtoivat, että hän olisi kastanut vanhan kirjan jälkeen. Kun pappi
kieltäysi sitä tekemästä, selittäen, että se soti lakia vastaan,
sieppasi muudan kummeista vanhan virsikirjan kainalostaan ja rupesi
lukea lopettamaan kasterukouksia sitä kyytiä, ettei papille muu
neuvoksi, kuin lähteä ulos huoneesta. Ja siunaamassa ajassa oli koko
kastetoimi suoritettu, niin että sen suorittaja, eräs akka, pois
mennessään vaan ovessa yrähti: »se on nyt reilassa».

Mutta siinä oli akkaa, joka vei voiton papistakin! myhähti sen johdosta
ivaten Kivelän isäntä, jota emännän kertomus oli suuresti huvittanut.
Mitäs luulette nyt sellaisesta seuraavan?

Silloin loppui äänestäminen, jota oli kestänyt monta tuntia. Kun
vaalintoimittaja oli ennättänyt yhteenlaskea kunkin vaalipapin osaksi
tulleet äänet, joka ei myöskään ollut pian tehty, ilmoitti hän
kuuluvasti, että kappalainen Pitkänen oli saanut 2,500 markan äänet,
kirkkoherra Alander vähän yli 300 markan edestä ja pastori Fors 26
markan äänet. Vaaliin tyytymättömällä on tilaisuus valittaa j.n.e.

Vaalin päätöstä kuunneltiin sekavilla tunteilla. Evankeeliset näkivät
siinä toivonsa turhaan rauenneeksi; rukoilevaiset jälleen, että heidän
rukouksensa oli tullut kuulluksi ja puolueettomat ihmettelivät, että
Pitkänen niin suurella äänimäärällä voitti hakukumppaninsa.

Mutta yhtä vähän kuin evankeeliset ei rukoilevaisetkaan olleet
sydämessään vaalin päätökseen tyytyväiset. Pitkästä anomalla olivat
he tahtoneet estää heille vastenmielisen Alanderin pääsöä, mutta
Krypqvistiä he oikeastaan halusivat. Ja häntä tahtoivat he Järvelän
herran ynnä muiden pomojen kanssa alkamalla valituksellaan saada,
vaikka sitten täytyisikin siinä asiassa mennä »armoistuimeen» saakka.



XI.


Valituksestaan, jonka neljännen anojat olivat kysymyspäivän
toimituksesta tehneet Tuomiokapituliin, odottivat he mitä suotuisinta
seurausta. Oli ikäänkuin itsestään selvää, ettei heidän tarvinnut
muuta, kuin valittaa, niin maisteri määrättäisiin neljänneksi
vaalipapiksi.

Ettei hän kysymyspäivänä saanut siihen tarvittavaa äänimäärää,
ei tullut mihinkään lukuun. Vähästä arvosta piti sen olla, että
kirkkoherran vaali jo oli laillisessa järjestyksessä toimitettu ja
valittajat itse siinä äänestäneet. Ei myös se saanut merkitä mitään,
ettei valittajat voineet esittää asiallista syytä kysymyspäivän
toimen laillisuutta vastaan. Pääasia, josta kaikki tuli riippumaan,
oli, että he olivat joukossa valittaneet ja että valittajiin kuului
suuriäänisiä kartanoin haltijoita, joiden selän taa pieniääniset ja
vielä äänettömätkin voivat asettua levolliseen turvaan.

Tuommoista hämmästyttävää viisautta saatiin kohta kirkkoherran vaalin
jälkeen lukea paikkakunnan sanomalehdessä. Oli helposti ymmärrettävää,
ettei sentään Kettuniemellä kaikki voineet yhtyä moiseen, tunnetun
kynäniekan, neron tuotteesen, jos toiselta puolelta löytyikin
sellaisia, jotka mielihyvällä sen tekivät, nähden siinä oman sydämensä
ajatukset paljastetuiksi. Siksi oli, näet, se liian paksua ja typerää
sepustusta, että se järkevimmissä herätti oikeutettua paheksumista eikä
heidän puoleltaan saattanut jäädä vastalauseetta.

Pian ilmestyi sentähden sanomalehteen vastakirjoitus, jossa
asiallisesti ja vähän ivallisesti paljastettiin ei yksin edellisessä
kirjoituksessa esiintyvä typeryys vaan koko se vehkeileminen, jota
maisterin hyväksi oli Kettuniemellä harjoitettu ja ennustettiin siitä
tulevan naurettavaa palttua.

Tämä oli samaa, kuin olisi kepillä pistänyt ampiaispesään. Se sai
mielet kuohuksiin, herätti asiataharrastavissa harmia ja oli vähällä
saada innokkaimmat heidän joukossaan pois suunnilta.

Kuka oli se, joka uskalsi sillä tavalla ajatella ja kirjoittaa
»siitä työstä ja hankkeesta, jota he olivat koko seurakunnan hyväksi
hankkineet?» — Ettei se ollut tapahtunut koko seurakunnan tahdosta,
vaan valittajain liian tunkeilevaisesta hyväntahtoisuudesta jonkun
yksityisen hyväksi, siitä ei saanut puhua mitään. — Eikö myös se
ollut miltei pyhän häväisemistä, että vastakirjoittaja oli vielä
kirjoituksessaan rohjennut mainita vanhan kirkkoherra-vainajan nimen?
— Että hän kuolleessa, niin kirkkoherra kun se oli ollutkin, näki
tavallisen syntisen eikä mitään paavilaista pyhimystä, oli edellä
mainitun viisauden mittakaavan mukaan sopimatonta. — Ja eikö se ollut
suorastaan »Juudaan tapaista», että vastakirjoittaja tahtoi tietoa
rahain keräämisestä ja pilkallisesti kysyi, jos niistä oli käytetty
nimien kerääjäin suun voitelemiseksi, koska kerääjäin joukossa oli
huomattu sellaisia voideltuja henkilöitä?

Oli siis saatava selville sellainen suora ja ehkä valituspuuhille
vaarallinen kirjoittaja ja hänen annettava kasvuin kanssa tietää, mitä
hänen rauhaansa sopi, ettei toiste pistäisi häiritseväisesti nokkaansa
asioihin, joita seurakunnan yhteiseksi hyväksi ajettiin.

Näin sitä tuumittiin, kyseltiin ja keskusteltiin siinä ystävä-piirissä,
jossa Hanhinen oli johtavana sieluna. Hänen neronsa varaan, niinkuin
luonnollista oli, uskottiin myös vastauksen laatiminen sanomalehteen.
Sillä hän, »joka oli kirjoittanut moneen sanomalehteen ja siis niin
muodoin saavuttanut sekä toimituksen että lukijain suosion», parhain
ymmärsi, selitti vähän mielistellen Räivänen, kuinka ajatusmeininkiä
paperille pannaan. — Toimi oli kuitenkin siksi painavasta laadusta,
että ystävät katsoivat heillä olevan syytä myös neuvoillaan ottaa osaa
siihen. Erittäin pyysi »huutavan ääni» ja Maitolan Ville kumpikin
puolestaan teroittaa kynäilijälle, mitä rahveltavaa hänen tulisi tuossa
aiotussa vastakirjoituksessa mainita, että se oikein sattuisi, niinkuin
yhteinen mieli oli, luihin ja ytimiin.

Hyvillään hänelle uskotusta toimesta ja mielessään vakaasti päättäen
kerrassaan surmaavalla kirjoituksella panna vastakirjoittajan suun
tuppeen, ryhtyi Hanhinen heti kotiin tultuaan suureen tehtäväänsä.
Rohkeutta ei häneltä puuttunut, joka oli jo monasti pienissä
sanomalehti-uutisissa kynäänsä heiluttanut. Olipa hän kerran
kynäilijä-intonsa kiihoittamana vähän pitemmästikin kirjoittanut
Kettuniemen olemattomista hihhuleista. — Papeilla enempää kuin
muilla ei ollut mitään tietoa koko »siitä hihhuli-suunnasta, joka
Kettuniemellä oli voittanut äärettömän paljon alaa». Asiantuntevana oli
hän kirjoituksessaan lähemmin selittänyt niiden tuntomerkiksi: veisun,
polvirukouksen ja muuta sellaista. Siis ihan selviä hihhulilaisuuden
omituisuuksia!

Ettei siis Hanhiselta rohkeutta puuttunut, voi sanotusta kyllä huomata.
Kun tähän lisäksi tuli innostus, jota mieluinen aine hänessä herätti,
niin ei häneltä edellytystä puuttunut sen asian menestymiseksi, johonka
hän oli ryhtynyt. Mutta siitä huolimatta tahtoi hänen ajatuksensa
olla joko liian kuohuksissa tai, mikä oli uskottavampaa, vähän
kehittymättömässä tilassa, jotta hänen oli niitä vaikea sovittaa
paperille. Hän kirjoitti ja pyyhki jälleen ylitse; kirjoitti, pyyhki ja
mietti pari kolmekin päivää, saadaksensa jotain näkyväistä esiin. Hän
ymmärsi, että kirjoituksella tulisi olemaan sitä tehokkaampi vaikutus,
jos hän sitä höystäisi jollakin sattuvalla vertauksella ja vaikkapa
siihen sovittaisi vähän Jumalan sanaakin, koska asia koski kirkkoherran
vaalia ja lopettaisi hurskailla mietelmillä. Innostuksen tuuli oli
hänet vähällä jättää, ennenkuin hän sai mielestään sopivan kyhäelmän
kyhätyksi. Ei puuttunut enään muuta, kuin että hän kirjoitti sen
puhtaaksi, salaisuudessa luki ystävilleen ja sitten kiireesti lähetti
sanomalehden toimitukselle ensi tilaisuudessa julkaistavaksi.

Tätä tyytyväisin mielin, niinkuin sen sopi, joka tietää työnsä hyvin
suorittaneen, tuumiessaan, otti ja heitti hän pöydältään tarpeettomat
paperit pesään, jossa iloinen valkea palaa leimusi.

Mutta voi kauhistusta! — Innoissaan erehtyi hän heittämään juuri ne
paperit, joiden kirjoittamisessa hän oli niin paljon vaivaa nähnyt,
hikoillut ja miettinyt, jopa niiden vaikutuksesta salaa edeltäpäin
iloinnutkin.

Nyt olivat ne palaneet poroksi.

Ikäänkuin häntä ivatakseen pisti jälelle jääneistä papereista esiin
erään novellin teelmäs, jota hän aikansa huviksi oli toisinaan
yrittänyt sommitella, ilman että siitä oli syntynyt sen kypsempää.
Tämän, jossa kertomuksen juonena oli vanhan piian häikäilemätön
rohkeus, olisi hän harmissaan suonut sinne nimeltä tunnettuun paikkaan,
jonne naisten väitetään naima-ijässä vähemmän haluavan, jos vaan sillä
olisi saanut palaneet paperinsa takaisin. Mutta, surullista sanoa,
tapahtunutta ei saanut toivomallakaan muutetuksi, sillä hävittävä tuli
ei anna saalistansa takaisin.

Nyrpeällä mielellä ja masentuneena täytyi Hanhisen ryhtyä uudestaan
kirjoittamaan. Mutta nyt oli innostuksen tuuli puhaltanut itsensä
loppuun. Turhaan koetti hän muistella niitä sopivia lauseita,
sana-sutkauksia ja sattuvia kohtia, joita ensimmäisessä kirjoituksessa
oli ollut. Kiire kun hänellä oli ollut, ei hän ollut sitä ennättänyt
kunnolla läpitse lukemaan ennenkuin sanottu harmittava vahinko tapahtui.

Seurauksena oli, että hän suurella vaivalla ja ajan hukalla sai kyllä
kyhätyksi pitkän mutta laihan sepustuksen, jota parista kömpelöstä
vertauksesta puhumatta ei edes siihen sovitettu raamatunlause ja
lopussa hurskas mietelmä saaneet mehevämmäksi.

Ettei myös se itse asiasta sisältänyt mitään asiallista, niinkuin
vastakirjoituksessa, joka sen johdosta ilmestyi, lyhyeen huomautettiin,
että sanat näyttää toisinaan keksityiksi peittämään sisällön
köyhyyttä. Ja neuvottiin ystävällisesti kynäilijää hankkimaan
itselleen jonkunlaista päänkoputtajaa, estämään häntä vastaisuudessa
kirjoittamasta asioista, jotka menevät hänen matalan horisonttinsa yli.



XII.


Viimein saatiin Tuomiokapituliin tehdystä valituksesta päätös.
Mutta suuri oli sen johdosta valittajain pettymys Kettuniemellä. He
odottivat, että Tuomiokapituli katsoen valittajain suureen lukumäärään
olisi määrännyt uuden kysymyspäivän tai vielä suoremmin maisteri
Krypqvistin heti neljänneksi vaalipapiksi. Mutta sen siaan oli sen
päätöksessä lyhyeen: »Kosk’ei valittajat ole voineet valituksensa
tueksi esittää mitään asiallista syytä, niin ei heidän valituksensa
anna Tuomiokapitulille aihetta mihinkään toimenpiteesen. Tähän
päätökseen tyytymättömillä on tilaisuus alammaisilla valituksilla
j.n.e.»

Tämä oli todella toista, kuin mitä oli toivottu ja hartaasti odotettu.
Näytti kuin koko maailma olisi yhtynyt vastustamaan »sitä hanketta,
jota valittajat olivat Kettuniemen hyväksi hankkineet», ja jonka tähden
niin paljon vaivaa ja puuhaa nähneet. Tämä oli sitä masentavampaa,
kun valittajain joukossa oli pitäjäin parhaita ja valituskirjan oli
kyhännyt oikein lainoppinut. Ja ei sittekään ollut menestystä!

Tosin oli heillä vielä tilaisuus Tuomiokapitulin päätöksestä valittaa
K. Senaattiin, johonka vaaliasia muutenkin tuli menemään, että
Kettuniemi oli Keisarillinen pitäjä. Mutta sillä toivon varmuudella,
jolla he olivat kääntyneet edelliseen ei he voineet enään kääntyä
jälkimäiseen. Siksi oli heidän toivonsa saanut pahan kolauksen, että
se teki mielet hyvän määrän tasaisemmiksi. Vastaisuus, joka siihen
asti oli näyttänyt lupaavan valoisalta kumminkin niiden mielestä,
jotka luottivat valittajain suureen lukuun ja mahtimiehiin, oli nyt
vetääntynyt pilviin ja niin vastenmielistä, kuin sellainen olikin
ajatella, näytti se ennustavan sadetta.

Mitä ennen vaali- ja valitusinnon touhussa ei myös useimmat olleet
ymmärtäneet tai tahtoneet ottaa huomioon, rupesi vähän selvenemään
heillekin ja tuotti lisää huolta. Ruvettiin salaisesti pelkäämään
sitä, että niin ansiokas kuin maisteri oli Kettuniemellä, niin saattoi
hän yläilmoissa käydä vaan tavallisesta apulaispapista, jonka ansiot,
muutama virkavuosi ehkä punnituksessa huomattaisiin kovin keveöiksi.

Tämä oli ikävä kohta, jota ei parhaimmallakaan tahdolla voinut
auttaa. Sillä tuskin saattoi odottaa, vaikka olikin »koko seurakunnan
hyvä» kysymyksessä, ettei maisterin pienet ansiot ja se ettei
hän ollut edes vaalissa, saattaisi häntä heikkoon valoon, jollei
vallan näkymättömäksi, kun häntä puolueitten yläpuolella verrattiin
vaalipappeihin, joista vanhemmalla oli lähemmäksi yhtä monta
virkavuotta kuin maisterilla oli ikävuotta ja nuorempi ehkä jo silloin
oli korkeimmalla arvolauseella suorittanut papintutkintonsa, kuin
maisteri alkoi koulunkäyntinsä.

Mutta yhteistä hyvää katsoen valittaa sitä sentään täytyi vaikka
heikommallakin toiveella sen menestymiseksi. Sillä löytyihän
sellaiseen hyvään tarkoitukseen rahaa käytettäväksi. Järvenpään
isäntä oli luvannut sentähden uhrata 1,000 markkaa, Heinäsuon isäntä
puolet siitä ja toiset pienempiä summia. Osoituksena heidän suuresta
uhraavaisuudestaan oli jo tuo suutarin markka, jonka he toimitetussa
keräyksessä olivat toisten mukaan kukkarostaan kirvoittaneet.

Ettei siis rahaa puuttunut, niin valitusta jatkettiin K. Senaattiin.

Mutta asian paremmaksi menestymiseksi lähti isäntämiehet Heinäsuo,
Järvenpää ja Seppälä kumarrusmatkalle Helsinkiin. Sillä olihan
Kettuniemellä sellaiseen totuttu.

Ei nimittäin ollut mitään harvinaista pistäytyä sieltä väliin toisesta
väliin toisesta syystä salavihkaa käymään Tuomiokapitulissa tai
muualla asianhaarain mukaan. — Valitusasiassa oli jo sitä keinoa
kaikissa alemmissa asteissa koetettu. Kivimäen vanhat piiat, muita
mainitsematta, olivat sen tähden ajaneet vaalintoimittajan ja läänin
rovastin luona sekä vielä uskollisen palveliansa persoonassa käyneet
Tuomiokapitulissa. Ei siis oltu työtä ja vaivaa säästetty, ei mitään
tunnettua keinoa jätetty käyttämättä, vaikka siihen asti oli kaikki
ollut turhaa.

Helsinki oli ainoa paikka, joka oli vielä käymättä ja sinne oltiin nyt
matkassa sekä valitus- että kumarrustietä koettaen.

Isäntämiesten Heinäsuon ja hänen kumppaninsa saapuessa Helsinkiin, oli
jo myöhäinen ilta. Ensimmäisenä huolena oli heillä sentähden etsiä
itselleen sopiva yömaja, joka jonkun vastuksen perästä heille onnistui.
Mutta aamulla vasta huolet alkoi ja niitä kesti kaiken päivää. Olipa
isäntäin päät vähällä mennä pyörälle, heidän keskenään tuumiessaan,
miten he asiansa parhaiten toimittaisivat. Sillä ei siinä kyllin,
että kuljettava kylä oli peloittavan suuri, vaan myös käytävät paikat
olivat heille outoja. Sentähden luki Seppälä mielensä rohkaisemiseksi
tavalliset aamurukouksensa kahteen kertaan. Heinäsuo, joka oli enemmän
maailmallismielinen, kävi tillikkamyymälässä hakemassa sydämen
vahvistusta ja Järvenpää osti hattumaakarilta uuden silkkivuorisen
hatun.

Näin hengellisesti ja maallisesti valmistettuaan päättivät he asiasta
keskenään tuumittuaan käydä senaattoreja tapaamassa heidän kotonaan.
Tähän neuvoi Seppälä, joka rakasti kahdenkeskisiä keskusteluja, että
niissä sai niin vapaasti puhua kaikesta, mitä sattui kulloinkin
sydämellä lepäämään. Tosin tuotti sellainen käyminen heille enemmän
vaivaa, kävelemistä ja kyselemistä, kun noita korkeita herroja, joiden
kaikkein luona heidän piti käydä kumartamassa, oli niin monta. Mutta
mitä ei sitä tehnyt ja vaivannut itseänsä yhteisen hyvän tähden?
Erittäin kun isännät olivat tunnetut sellaisesta uhraavaisuudestaan
yleisten asiain edistämiseksi!

Mutta kun onni tulee kieroksi, niin se tuleekin. Tämän saivat
isännätkin surukseen havaita. Missä ei ollut heidän etsimänsä
senaattori kotona, missä ei ollut senaattorilla aikaa heidän
vastaanottamiseensa; missä oli senaattorilla jotain muuta estettä.
Turhaan kävivät he, väliin juoksujalassa, keväisen päivän hiki
tukassa Helsingin pitkiä katuja, mielessään ehkä miettien: vaikea on
sentään opin tie. Ainoastaan viimeisessä heidän käymässä paikassa
saivat he asiastaan vähän aikaa puhella erään palvelian kanssa, joka
vähän kaksimielisesti siitä tuumasi, että se voi menestyä ja jäädä
menestymättä, riippuen siitä, kuinka se Senaatissa tutkitaan ja
päätetään.

Sellaisesta puheesta ei ollut suurta lohdutusta, ärähti, heidän pois
käydessään, toisille vähän happaman näköisenä Heinäsuo. Ja kävellä on
saanut itsensä väsyksiin kuin maksun edestä.

Ei ollut, se on totta, myönsi Seppälä, väsyneesti katsellen sopivaa
istuinpaikkaa itselleen. Ja niin monessa paikassa kuin me olemme
käyneet!

Niin, ei ollut, yhtyi siihen myös Järvenpää, kaivaen taskustaan
paperossin esiin, jota hän rupesi masentuneen mielensä rohkaisemiseksi
sytyttämään. Meidän vaivamme on tänään ollut ihan turhaa.

Toisena päivänä päättivät he, välttääkseen enempää joutumasta eiliseen
opin kouluun, josta he mielestään olivat jo saaneet tarpeekseen,
Järvenpään neuvosta käydä suorastaan Senaatissa. Täällä kohta eteisessä
otti heidät vastaan kiiltonappinen ja kauniin rihmanen herra, jopa
alentui kohteliaasti kysymään heidän nimiänsä ja asiaansa.

Heinäsuo, jolla oli toisia rohkeampi luonto ja notkeempi kieli,
rupesi kohta laveasti selittämään: he olivat isäntämiehiä kuuluisalta
Kettuniemeltä, jotka olivat tulleet alamaisimmasti pyytämään, että he
saisivat maisteri Krypqvistin, joka jo muutaman vuoden oli ollut heillä
pappina, kirkkoherrakseen, sillä se oli heidän seurakuntansa yhteinen
mieli.

Vähän hymyillen vastasi kiiltonappinen herra, että kaikki asiat, jossa
käännytään Senaattiin, ovat aina esitettävät kirjallisesti.

Niin oikein, armollinen herra, sanoi siihen nöyrästi kumartaen Seppälä.
Kettuniemeltä on kyllä kirjallisesti asiassa valitettu Senaattiin,
mutta me isäntämiehet olemme tulleet, että niinkuin — — —.

Hyvä hyvä, keskeytti siinä kiiltonappinen herra, jonka mielestä
isäntäin suuri puheliaisuus alkoi käydä rasittavaksi, voitte siis
toivoa siksi, kuin päätös teidän valittamassa, asiassa annetaan
Senaatista.

Kiittäen nöyrimmästi saadusta lohdullisesta tiedosta, poistuivat
isännät hyvillä mielin isosta talosta, käydäkseen vielä eräässä
huomattavassa paikassa asiatansa ajamassa ja sitten lähteäkseen
tietoineen paluumatkalle.



XIII.


Hyviä tietoja oli isännät Heinäsuo ja hänen kumppaninsa Helsingistä
tuoneet Kettuniemelle. Tämä herätti toisissa valittajissa uutta
toivoa ja elähytti heidän sattuneesta vastoinkäymisestä lamaantunutta
mieltään. Erittäin oli se rohkaisevaa ja ikäänkuin parantavaa palssamia
haavoitetulle sydämelle, mitä Heinäsuo tiesi kertoa. Sillä vastakohtana
toisille, jotka olivat enemmän vakavia ja hidaspuheisia, oli Heinäsuo
vilkasluontoinen ja puhelias, ja ymmärsi sen lisäksi koskea juuri
sellaisia asioita, jotka hän tiesi kuulijoitaan miellyttävän.

Niinpä hän esimerkiksi heidän matkaltaan junalla muisti yhtä ja toista
huvittavaa, joka sai kuulijat hyvälle tuulelle. Kulku oli ollut halpaa
ja nopeaa. Tuskin kerkesi junaan päästyään siunaamaan itseään, kun
mennä huristettiin sitä kyytiä, että oikein sydäntä kouristi. Se oli
toista, kuin ajaa hölkytellä hevosella puolenpäivää naapurikaupungin
väliä ja tuntea siitä vielä toisena päivänä väsymystä. — Kun he tulivat
Helsinkiin, selitti hän, ei heidän tarvinnut muuta kuin sanoa, että
olivat isäntämiehiä Kettuniemeltä, kyllä otettiin vastaan kuin herroja
ja hyvät yömajat varattiin. Sillä heidän seurakunta onkin hyvässä
maineessa joka paikassa, ja tunnettu ympäri Suomea. — Ja millainen
suuri ja komea kaupunki Helsinki oli, siitä voi hän puhella vaikka
päivän umpeensa halullisille kuulijoille, joita ei häneltä koskaan
puuttunut, hänen kumarrusmatkastansa kertoessaan.

Sen siaan meni hän aina siitä kertoessaan sievästi ohitse, mitä he
olivat saaneet turhaan juosta, hikoilla ja vaivaa nähdä Helsingissä,
heidän etseissään senaattoreja heidän kotoaan. Mitäpä sellaisesta
olisikaan ollut muille huviksi puhuttavaa, joka omaa mieltäkin tahtoi
vähän karmia, kun sitä muisteli!

Mutta kertoa heidän käynnistään Senaatissa, jossa kiiltonappinen herra
oli heidät niin kohteliaasti vastaan ottanut ja heidän asiastaan
keskustellut, se oli Heinäsuon mieliaine, johon ei hän koskaan väsynyt.
— Hän ei voinut kyllin kiittää pääsenaattoria, jonka kanssa, vakuutti
hän, he olivat saaneet puhella vaali-asioista lähes tunnin aikaa. Kovin
hyvä oli hän ollut puhutella ja oikein kättä heille paiskannut, kun
hän keskustelun lopuksi kehoitti heitä olemaan hyvässä toivossa, sillä
heidän asiansa tulee päättymään seurakunnan hyväksi.

Ikäänkuin vähän salaisesti tiesi Heinäsuo myös kertoa heidän
käynnistään eräässä toisessakin paikassa, josta, vaikka kieli oli
siellä tahtonut tehdä heille haittaa, he olivat asiaansa nähden saaneet
hyviä lupauksia. Ja aina kertomuksensa lopuksi lisäsi hän: »nyt minä
tiedän, kuinka sitä on tehtävä, jos niin sattuisi, että tästä vielä
jouduttaisiin semmoisissa asioissa Helsinkiin matkustamaan».

Valitusasia oli siis saatu hyvälle kannalle. Toivo lopullisesta
voitosta näytti varmalta ja yhtä lepäävältä, kuin hyvin orastunut
toukopelto. Ja siitä tuli tietysti enin kiittää isäntämiehiä Heinäsuota
ja hänen matka-tovereitaan eli oikeimmin heidän Helsinkiin tekemää
kumarrusmatkaansa. Sillä sen johdosta vasta asiat olivat kääntyneet
oikealle uralle.

Ei ollut ihme sentähden, jos suurin osa arvostelu-kykyä puuttuvista
valittajista oli hyvillä mielin ja odotti toivolla ratkaisevaa
päätöstä, kuin pimeässä vaeltaja kuun nousua.

Sitä suuremman hämmästyksen herätti sitten, kun ihan odottamatta
saatiin sanomalehdistä lukea, että K. Senaatti oli nimittänyt
Pohjakylän kappalaisen H. Pitkäsen Kettuniemen kirkkoherraksi. Tuskin
salama kirkkaalta päivältä olisi enemmän järkähyttävästi vaikuttanut
mieliin, kuin tämä uutinen. Sillä pitihän sen olla maisteri Krypqvist
eikä hän, jota nimitettäväksi odotettiin.

Tosin oli Pitkänen vaalissa saanut enimmät äänet, jotta häntä siihen
nähden saattoi toivoa kirkkoherraksi. Mutta maisterin puolella oli
paitsi valittajain suurta joukkoa Helsinkiin tehty kumarrusmatka, jonka
piti kaikki hyväksi saattaman. Ja kuitenkin oli asiat menneet toisin.
— Muuten arveltiin järkevämpäinkin keskuudessa yleensä, että Pitkäsen
nimitys tulisi viipymään vähintäin syksynpuoleen. Mutta nyt olikin se
tapahtunut niin pikaisesti, että hän saattoi tavalliseen muuttoaikaan
astua uuteen virkaansa.

Eikä siinä kyllin. Sanottua tietoa seurasi toinen yhtä odottamaton.
Ilmoitettiin nimittäin, että Tuomiokapituli oli määrännyt maisteri
Krypqvistin Pohjakylän v.t. kappalaiseksi ja että hänen oli kohta
siihen toimeen ryhtyminen. Ei maisteri ennättänyt edes lähtösaarnaansa
pitämään, kun niin odottamatta ja pikaisesti hänen täytyi matkustaa
uuteen virkapaikkaansa.

    Näin päättyi Kettuniemen vaali.
    Tuo juonistansa kuulu juttu,
    Jok’ intomiehet yhteen haali,
    Kuin eellisestä ompi tuttu.

    Turhaksi kävi työ ja vaiva,
    Pomojen viisaus myös suuri;
    Se monen sydäntä nyt kaivaa.
    Kuin moisesta on tapa juuri.

    Mutt’ opiksi voi olla vasta,
    Kun tulee vaaliaika toinen,
    Ett’ työtä seuraa juonikasta
    Lopuksi heelmä karvaalloinen.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.