Title: Sunnuntai : Romaani
Author: Ståhlberg, Ester
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sunnuntai : Romaani" ***


SUNNUNTAI

Romaani


Kirj.

Ester Ståhlberg



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



      _Äidilleni_.



1.


Ilta hämärtää. Koivut ikkunani ulkopuolella ovat paksussa huurteessa,
ja tuulen henki huojuttaa hiljaa niiden valkoisia oksia. On syvä rauha
ja hiljaisuus. Viereisestä huoneesta kuuluu yksinäisen keinutuolin
natinaa, muuten ei napsahdustakaan koko talossa.

Siellä istuu isä, hitaasti kiikuttaen keinutuolia, pää kätensä varassa.
On sunnuntai-ilta. Koko päivä on ollut samaa äänetöntä sunnuntaita,
samaa pyhien pyhää. Olemme yhdessä katselleet valokuviasi, yhdessä
entisiä kirjeitäsi. Talo on ollut sinua täynnä, ja jokainen soppi ja
jokainen esine on kertonut sinusta.

Olen joskus tarkannut isää, kun hän siinä kumarassa istuu sinun
kirjeesi hyppysissään. Olen tarkannut hänen raukeata ilmettänsä, hänen
laihtuneita kasvojansa. Hän ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat
entistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee.
Ja kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai
mistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä
ja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus ikäänkuin jostakin syvältä,
hänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.

Nyt on ilta. Kuuntelen tuota keinutuolin natinaa ja tiedän varsin
hyvin missä hänen mielensä vaeltaa. Hän soudattaa siinä esille kuvan
toisensa jälkeen murheellisen sydämensä lohdutukseksi. Hän muistaa
niitä äskeisiä päiviämme, jolloin sinä muutamalla harppauksella juosten
portaat saavuit koulusta ja kerroit illan suussa hänelle juttujasi.
Silloin oli vielä viihtymisemme häiriintymätön yhteisen kotilieden
ympärillä. Ja karhuntaljalla isän jalkojen juuressa nukahti joka ilta
pieni liinatukkainen tyttölapsi.

Kaikki on siitä muuttunut. Nyt on maailma äänetön ja elämämme kulku
on pysähtynyt. Arki touhuineen on poissa, ja meillä on sunnuntai.
Yhtämittainen, salaperäinen sunnuntai. Tuulen suhina on toisenlainen
kuin ennen, junan vihellys kuuluu kuin toisesta, meille vieraasta
maailmasta. Huomaan usein isän silmistä, että hän katselee jotakin,
jota eivät muut näe, ja kuuntelee jotakin, jota eivät muut kuule.
Meille on avattu salattu tie, jota kulkiessamme entisten näköalojen
takaa avautuvat uudet, jonka varsilla oudot kukkaset loistavat ja
vieraat linnut meille visertävät. Kuitenkin se on oman elämämme polku.
Astumme tätä polkua poispäin nykyisyydestämme, mutta on kuin emme olisi
siitä ennen mitään aavistaneet.

Pelkään pahoin, ettei isän silmä koskaan enää käänny siitä maailmasta
pois edes sen verran, että hän jaksaisi nykypäivän kutsua seurata.
Pelkään, että hän on menneen ajan lumoissa niin kokonaan, ettei hän
tule mitään tulevaisuutta enää tavoitelleeksi. Uskon oi jospa voisin
olla sitä uskomatta! — mutta uskon joskus, ettei hänen katseensa enää
koskaan palaja siltä veräjältä, jonka taakse sinä hävisit.

Menen hiljaa hänen huoneeseensa. Hän ei nosta päätään. Lasken käteni
hellävaroin hänen olkapäällensä. Hän ei näy huomaavan tuloani. Otsa
on uurtunut, suupielissä on syvät vaot. Annan katseeni liukua ulos
ikkunasta huurteisten oksien lomitse yli hämärtävien lumikenttien.
Miten kutsun hänet takaisin elämään?

Kaareutuuhan täällä vielä taivas ja paistaahan joskus taas aurinko.
Onhan tässä vielä koti tallella, on pieni tyttönen vuoteessansa, ovat
tuossa ruohokentät lumen alla, ja ensi keväänä ne taas viheriöinä
helottavat. Olethan täällä sinäkin, Yrjö. Olet — vaikka oletkin poissa,
olet kuitenkin luonamme pysyväisemmin, muuttumattomammin kuin koskaan
ennen.

— Onhan hän kuitenkin luonamme — sanon ääneen.

Valkotukkainen mies katsahtaa minuun ja nyökkää päätään. Sitä katsetta
en unohda. Siinä ei ollut sillä hetkellä kaipauksen katkeruutta. Siinä
on varmuutta jostakin. Mistä?

— Muistellaan yhdessä! — sanon taasen ääneen. — Kaivataan yhdessä!
Sillä lailla on helpompi kantaa kuormaa, ja yhteinen kaipuu muuttuu
elämän voimaksi. Se, mikä meillä on yhteistä, ei ole kenenkään muun
omaa kuin meidän kahden, ja meillä on suuret aarteet. Yrjö on avannut
meille portin omaan elämäämme ja elämään yleensä. Hän tulee itse meitä
vastaan kaikkialla. Nyt vasta näemme silmillämme, tajuamme toisin kuin
ennen oman kohtalomme ja muittenkin kohtaloita. Ja kaiken takana ovat
loppumattomat avaruudet.

Hän sulkee käteni omaansa ja minä istuudun tuolille hänen viereensä.

Tuossa ovat mahonkituolit molemmin puolin pöytää ja sohva pöydän
takana. Yrjö! Niissä istuimme ennen iltaisin. Tule! Istuudu tuohon isän
tyhjään nojatuoliin kuten muinoin! Jutelkaamme keskenämme kuin ennen,
ja antakaamme tuon väsyneen miehen lämmetä ääntemme kuulemisesta.
Suokaamme hänelle nykyhetken unohduksen lepo ja menneitten päivien
lohdutus. Yrjö, auttakaamme häntä, rohkaiskaamme häntä, niin että
hän entisyyden muistoista saa voimaa elämään uutta elämää. Aika ei
todellisuudessa pysähdy, ihmisen on riennettävä eteenpäin, sillä yksin
kohtalo asettaa hänelle hänen matkansa päämäärän. Mutta hän jaksaa
paremmin kestää kovat kaudet, kun hän saa rauhassa muistella ja niistä
muisteloistaan koota itsellensä uutta tarmoa. Niinpä tehkäämme hänelle
tämä ilta leppoisaksi ja rauhan täyttä suloa uhkuvaksi. Kulukoon
lohdullisesti tämä pyhäinen sunnuntai loppuansa kohti, lampun hauskasti
valaistessa hänen kirjoituspöytäänsä ja hämärän kurkistaessa sisään
punaviiruisten uutimien lomitse.

       *       *       *       *       *

Kerro, poikaseni, tulimmeko sinulle koskaan sanoneeksi, miten paljon me
sinua rakastimme? Emme suinkaan. Sillä emmehän tulleet vakuuttaneeksi
sinulle päivänselvää asiaa. Emmekä kiittäneeksi sinua siitä, että olit
olemassa. Emme siitäkään, että olit meille olemassa, sillä niin oli
kohtalomme säätänyt.

Jospa voisin puhua sinulle sanattomasti! Sanat eivät kuitenkaan ilmaise
sitä mitä tunnen. Niillä on ahtaat rajansa, mutta en tule ilman niitä
toimeen. Kun vaivun sinun kanssasi muistelemaan entistä elämäämme, olen
riippuvainen rajoista, muodoista ja väreistä Ja kuitenkin on kaiken
takana jotakin rannatonta, jotakin sanoin sanomatonta.



2.


Ajattelen sitä hetkeä, jolloin kohtalomme langat yhtyivät. Et voi sitä
muistaa, mutta olen usein kertonut siitä sinulle. Se oli se hetki,
jolloin näimme toisemme ensi kerran. Synnyit silloin toistamiseen,
sillä synnyit silloin meille.

Siinä huoneessa ei kuulunut kiirehtiviä askelia, ei valituksia, ei
huudahduksia. Et tervehtinyt minua kirkunalla enkä minä lähestynyt
sinua tyydyttääkseni alkuperäisintä vaistoasi. Siinä huoneessa
vallitsi äänettömyys. Ja me kohtasimme toisemme ainoastaan viipyvässä
ihmettelevässä katseessa, ikäänkuin olisimme jonkin kadonneen jälleen
nähneet.

Eikä ollut silloin muuta olemassa kuin tämä lapsi, joka oli äitinsä
löytänyt, ja tämä äiti, joka oli löytänyt lapsensa.

Varmaan sinäkin vaistomaisesti tunsit, että se päivä oli ratkaiseva.
Sillä sinä olit siitä asti toisessa suhteessa minuun kuin olit
kehenkään muuhun tutussa ympäristössäsi. Enkä koskaan unohda sitä onnen
hymyä, joka aina levisi kasvoillesi myöhemmin joskus puhuessamme tästä
yhtymisestämme ja lapsuutesi varhaisimmista muistoista.

Sinä päivänä istuit valkoisen jakkarapöydän ääressä, edessäsi kulunut
kuvakirja. Huoneen muusta sisustuksesta minulla ei ole aavistustakaan.
Sen vain tiedän, että siinä oli pieniä lastenvuoteita ja niissä
nukkuvia pikkulapsia, ja meidät saattoi sinne laitoksen johtajatar,
diakonissanpuku yllään. Hän oli korkeasukuinen nainen, hienopiirteinen
ja komearyhtinen, tottunut käskemään, mutta sinä olit hänen
silmäteränsä, ja hän valvoi tarkasti tulevaisuutesi kaikinpuolista
turvaamista. Meihin hän oli jostakin syystä saanut ehdottoman
luottamuksen. Ja sen takia hän seisoi syrjässä odottaen kohtalomme
kehitystä.

Isä jäi äänetönnä sinua katselemaan. Minä lähestyin sinua ja kyykistyin
viereesi lattialle. Sinä vain suurilla silmilläsi minua katsoit ja
katsoit. Sydämeni oli kuin vellova vesi, toivon ja pelon vaiheilla
läikkyvä. Uskaltaisinko koskettaa noita pehmeitä kämmeniä sinun siitä
säikkymättä? Otin kätesi omaani ja sinä annoit sen silmiä räpäyttämättä
tapahtua. Tunsin silkkisen hipiäsi kosketuksen ja suljin molemmat
kätesi omiini. Silloin irroitit ne otteestani ja kiersit hennot
käsivartesi kaulaani.

Silmistäni valahtivat kyyneleet ja minä nostin sinut käsivarsilleni.
Suljin sinut syliini ja painoin otsani karkean mekkosi poimuihin.

Ja minusta tuntui kuin olisi jossain ajan kello lyönyt, erottaen
ajanjakson edellisestä. Se löi sinulle ja minulle. Ja sinä olit
kuitenkin vasta pieni lapsi, joka sopertelit ensimäisiä sanojasi.

Minä nousin ja käännyin isään päin. Näin, että asia hänenkin puoleltaan
oli ratkaistu. Huoneen kynnyksellä seisoi johtajatar-diakonissa, eikä
hänkään selvityksiä kaivannut. Mitään sanomatta läksimme huoneesta
pois, sillä tavanmukaiset kysymykset ja vastaukset olivat tässä
tarpeettomat.

Tuosta hetkestä tuli elämämme rajapyykki. Monet muut ovat vähitellen
häipyneet tietoisuudestamme, mutta se on aina loistanut vastaamme yhtä
kirkkaana muistojemme kätköistä.



3.


Niin se tapahtui. Mutta kesti kauan ennenkuin saimme ottaa sinut
mukaamme kotiin, sillä olimme vieraassa maassa, jolla oli omat lakinsa.
Odottaessamme asian laillista järjestelyä meidän oli pakko pysyä
kärsivällisinä kauankin, ja tämän ajan kestäessä oli aina mahdollista,
että jotakin arvaamatonta voisi tapahtua.

Vihdoin isä ei enää voinut aikaansa hukata, hänen täytyi, jos kohta
vastahakoisesti, matkustaa kotimaahamme. Minä jäin. Ja olin valmis
odottamaan sinua vaikka vuosia, jos sikseen tulisi.

Päivästä päivään elin vain sitä hetkeä varten, jolloin sain sinut
nähdä. Sinä tähystelit tuloani ikkunasta ja tallustelit minua vastaan.
En tahtonut tavata sinua muitten läsnäollessa, ja siksi vein sinut
aina ulos. Pistin yllesi päällystakkisi, jos oli sateista, muuten
sait tulla kanssani kävelylle hoitolapuvussasi. Sinä astua tepastelit
vieressäni paksut villasukat jalassasi kesähelteestä huolimatta ja
punaruutuinen esiliina peittämässä harmaata mekkoasi. Mutta mitäpä minä
tamineistasi! Olit silmissäni maailman herttaisin lapsi, ja vieläkin
olen varmasti vakuutettu, että todella olitkin. Ja sitäpaitsi, kukapa
siinä suurkaupungin vilinässä olisi ennättänyt kiinnittää huomiotaan
nuoreen naiseen, joka talutti pientä palleroistaan!

Ne kävelyt olivat minulle elämän puhtainta onnea. Pojan pieni käsi
omassani tunsin hänen rajattoman luottamuksensa virtaavan lävitseni
ja oman sydämeni sykkivän rakkautta häntä kohtaan. Löytäessäni tyhjän
istuimen puistossa nostin hänet syliini ja hän nojasi minuun. Hän
istui siinä kuin varmimmassa turvassaan, hän nukkui siihen kuin
lintunen pesäänsä. Ja hänen herätessään laulelin hänelle outoja lauluja
omalla kielelläni, katsoen hänen ihmetteleviin silmiinsä hänen siinä
polvellani kiikkuessaan, rusopintaiset kasvot minuun käännettyinä.

Silloin tunsin, ettei mikään mahti voisi erottaa minua sinusta. Että
kaikki äidinvaistoni olivat kasvamassa voimaksi, joka voisi siirtää
vuoria sinun tähtesi.

Ja kuitenkin oli vielä mahdollista, että hän, joka oli sinut niin
vähäiseksi arvioinut, että miltei synnyinhetkenäsi oli sinut hylännyt,
voisi sinut minulta riistää.

Mutta en sitä mahdollisuutta muuta kuin ohimennen pelännyt. Sillä en
voinut uskoa hänen vaativan sinua takaisin. Hän oli luopunut sinusta
vapaaehtoisesti, jättäen sinut elämän purteen satunnaisen kohtalon
varaan. Olit kyllä ollut hyvissä käsissä tähän asti, mutta tällä
suojelijallasi oli lupa siirtää sinut eteenpäin muitten huomaan.
Synnyttäjäsi oli enää vain nimellisesti äitisi. Sillä elämän laki on
lahjomaton.

Eikä tässä ollut muusta kysymystäkään kuin hänen valkoisen kätensä
allekirjoituksesta. Uusi sormus välkkyi hänen sormessaan, tiesin
sen. Se kiiltäisi siinä hänen piirtäessään nimensä paperille, joka
ratkaisisi elämäsi kohtalon.

Vapaaksi hän oli tahtonut tulla — siis olkoon hän vapaa ainiaaksi.
Pukekoon hän yllensä nuoruutensa ja kauneutensa hulmuavat vaatteet
ja käyköön elämän karkeloon! Huuhdelkoon kulmiltaan öitten salaiset
murheet ja rientäköön onnen tanhuville! Tulkoon maailman loisto ja
upeus hänen osakseen, jos hän sitä haluaa, mutta älköön hän koskaan
vaipuko muistelemaan varhaisimman nuoruutensa haaveita! Silloin
hiipii ehkä hänen sydämeensä avuton autiuden tunne, joka hiljaa hänen
elinlankaansa jäytää.

Nyt hän ei halunnut menneestä ajasta mitään tietää. Hän tahtoi unohtaa
nuo keväiset yöt, jolloin satakielet lehdoissa lauloivat ja kastehelmet
ruohonkorsissa hohtivat. Hän heitti ne hetket unholan hämärään, sillä
hän ei voinut sitoa itseään siihen, joka oli vain virvatulen leikkiä.
Eikä siihenkään, joka teki tämän haihtuvan kuplan todelliseksi hänen
silmissään. Hän ei ollut niitä, jotka ottavat lapsensa käsivarrelleen
astuaksensa ulos elämään sen kanssa.

Hän siis pakeni, koska hän ei muuta voinut. Hän heitti kaikki luotansa
ja sulki portin takanansa, koska hän ei tahtonut mistään vastata.
Silloin tulin minä kulkien tietä pitkin ja löysin luomakunnan aarteen
hylättynä. Jouduttakoon hän askeleitansa, häntä ei enää tarvittu.
Suljin tämän hyljätyn olennon syliini ja kannoin sen ilosta laulahtaen
oman kotini kynnyksen yli.

Niin. Minä tunsin, että tämän lapsen takia olin valmis tekemään
mahdottomiakin. Nouskoon vaikka koko maailma sanomaan, ettei hän ole
omani! Uhmailisin maailmaa vastaten, että se tuomitsi harhaan. Kukaan
ei tule äidiksi synnyttämällä lapsen, jota hän ei ole voinut olla
synnyttämättä ja jonka hän sitten hylkää. Mutta äidiksi tulee se, joka
lasta rakastaen vaalii sitä omana sielunaan, oman elämänsä kukkana.

Mutta ainoastaan harvoin ja sivumennen ajattelin niitä, jotka olivat
antaneet sinulle elämän lahjan. Useimmiten unohdin ne tykkänään,
eivätkä ne koskaan tulleetkaan tajunnassani täysin eläviksi. Olin
ihmeteltävän huoleton. Todella tuntui sieltä, kuin olisit syntynyt sinä
hetkenä, jolloin sinut ensi kerran näin. He olivat vain kangastuksia,
jotka häipyivät olemattomiin, he olivat vain harhailevaa sumua, joka
utupilvinä pakenee päivän kehrän ensimmäisiä valoenteitä.

Mutta sinä — sinä olit kastehelminen kukkaiskupu, jonka yksin meidän
silmämme oli nähnyt. Sinä olit kaukaisessa vuoristossa säteilevä
hohtokivi, joka meidän yksin oli sallittu löytää. Tai olitko
linnunpoikanen, joka oli pudonnut pesästään ja jonka piipitystä me
yksin kuulimme? Jonka pelastin käteeni hoitaakseni sydänkäpynäni.
Ja elämä sulki meidät sykähtävään helmaansa, ja tuuli riemuitsi ohi
liitäessään. Sillä itse pyhä kohtalo oli tarttunut käteemme ohjaten
meidät sinne, missä sinä varroit. Se oli meidät vihkinyt löytämään
sinut ja ilolla ja ylpeydellä omistamaan sinut Jumalan ja ihmisten
edessä.



4.


Kävelyiltämme palattuamme tuli joskus diakonissa-täti vastaamme
käytävässä. Ja jos silloin kysäisin ratkaisun päivää tai hetkeä,
kohotti hän vain olkapäitään merkiksi siitä, ettei hän mitään tiennyt.

— Ei syytä pelkoon — sanoi hän. — Kukaan ei teiltä lastanne vie.
Olen kokenut tarpeeksi tietääkseni sen. On vain yhtä ja toista
huolehdittavaa, ennenkuin asiat ovat laillisessa järjestyksessä.

Hän oli oikeassa.

Koitti vihdoin se päivä, jolloin sain noutaa sinut luokseni viedäkseni
sinut mukaani merten ja mantereitten taakse omaan kotiimme.

Niinpä tulit omaksemme. Ja se päivä on ollut elämämme kohtalokkaimpia.

Viimeisen kerran tullessani laitokseen juoksit vastaani ilosta kirkuen
ja polviini kiinni tarrautuen. Nostin sinut korkealle ilmaan, jolloin
sinulta pääsi helähtävä nauru, ja olkapäilläni kieppuen ja käsiäsi
huitoen riensit kanssani käytävää pitkin huoneeseesi. Oivalsit heti,
että tänään sinua odotti jokin tavallista hauskempi, ja melkein vapisit
kuumeisesta malttamattomuudesta. Meillä oli molemmilla tulinen kiire
saada päällystakki yllesi ja lakki päähäsi. Ja sitten kiertää laitosta
sanoaksemme hyvästit kilteille tädeille.

Hyvästi ja kiitos kaikesta!

Ja sitten seisoimme yhdessä portaitten alla katukäytävällä, sinä ja
minä! Muistatko sinä sen — sinä ja minä!

Eikä meitä enää mikään eroittaisi!

Tartuit heti käteeni ja aloit epävakaisilla jaloillasi tarmokkaasti
taivaltaa eteenpäin ikäänkuin arvaten, että nyt oli kysymyksessä
pitempiaikainen matka. Sinä pieni veijari olit niin sanomattoman
tyytyväisen näköinen. Lyhyet jalantypykkäsi ponnistelivat
urhoollisesti ja syrjäsilmin kurkistit minuun ikäänkuin urkkien, mihin
maailmanmatkojen päähän nyt oli tarkoitus vaeltaa. Sinä et rahtuakaan
epäröinyt, sinä olit varma, että siellä paratiisin ovi meille
avautuisi. Enkä minäkään sitä epäillyt.

Asfaltti huokui lämpöä allamme, ja raitiovaunut kilisivät. Pikkupojat
nappipelineen unohtivat koko muun olevaisuuden, katukaupustelijat
huusivat hajamielisesti sanomalehtiänsä, banaanejansa,
kengänmustettansa kaupaksi. Avopäälapset tirkistelivät portinpielistä,
härnäsivät toisiansa ja tömistivät sitten yhtenä vilinänä pakoon
rotevaa poikaa, joka silmät vilkkuen ajoi heitä takaa.

Meitä ei mikään liikuttanut emmekä mitään huomanneet. Me kuljimme käsi
kädessä ja katse katseessa kohti yhteistä tulevaisuuttamme.

       *       *       *       *       *

Millaisia päiviä sitten seurasikaan! Jos voisi niin varhaisista
ajoista ammentaa esille unholan pimentoon vajonneita kuvia, muistaisit
sinä kuten minäkin ennen kaikkea sen hämyhohteisen iltapäivän,
jolloin yhdessä liikuskelimme pauhaavan kaupungin keskuksessa. Oli
ainoastaan vuorokausi kulunut siitä, kun ensi kerran omana lapsenani
olit käsivarrelleni nukkunut. Seuraavana päivänä lähdimme ulos heti
päivällisen jälkeen, sillä en kärsinyt nähdä sinua hoitolavaatteissasi.
Pois siis kaikki vanha ja kuta pikemmin sitä parempi! Pojallani tuli
olla omat somat vaatteensa eikä rihmaakaan entisyydestään.

Tuo menneisyys oli kuitattu ja ainiaaksi lopussa, ja mikä sitä
muistutti, oli karkotettava pois tietoisuudestamme. Tule siis, mennään
hakemaan pikkumiehelle sellaiset vaatteet, jotka hänen arvolleen
sopivat!

Tuolla jo raitiovaunu tulla hurisi, ja saimme paikan siinä. Matka
syrjäkaupungilta keskikaupungille kesti kauan, ja minusta tuntui, että
noitten vieraitten vaunussa istujien huomio kiintyi meihin. Enkä sitä
ensinkään ihmetellyt. Sillä kukapa ei olisi sellaista lasta ihaillut
ja hänen äitiään kadehtinut! Tunsin arvoni monin verroin kohonneen.
Olimme siis nyt niin pitkällä, että istuit polvellani kenen tahansa
nähden ja olit omanani kaikkien näitten ihmisten edessä. Se oli meille
suuri-arvoinen ja merkillinen päivä.

Katsokaa te vain! Kyllä kannattaa!

Sinä et hiiskunut halaistua sanaa koko matkalla, mutta silmäsi
seisoivat tarkkaavaisina päässäsi ja korvasi olivat pystyssä.
Sinä sirkeäsilmäinen matkamies! Mistä minä silloin arvasin, että
luontaiset harrastuksesi sinä hetkenä saivat ensimmäisen vaistomaisen
herätteen, että sinussa paloi väkevä intohimo kaikkeen, mikä puhkuen,
säikkyen, sihisten tai ulisten liikkui tai pani liikkeelle. Sitten
sen selvästi huomasin myöhemmin, kun jouduit tavalla tai toisella
tekemiseen koneellisten ilmiöiden kanssa. Nyt katsoin vain hymyillen
vaaksanpituiseen mieheen ja hänen tutkivaan ilmeeseensä, jättäen hänet
omaan rauhaansa maailman ilmiöitä havaitsemaan.

Astuimme alas jonkin lasten vaatetusliikkeen kohdalla, ja aloin
tarkastaa sen varastoja. Seisoit tuolilla lampun alla hiukan ymmällä
kaikesta tuosta kääntämisestä ja koettelemisesta, pyörittelemisestä ja
mittaamisesta, jonka alaiseksi käsittämättömästä syystä olit joutunut.
Mutta koska täällä emme saaneet kaikkia tarpeitamme tyydytetyksi,
jatkoimme retkeämme seuraavaan ja sitä seuraavaan liikkeeseen, ja kun
nämäkin sijaitsivat keskikaupungilla, kannoin sinut toisesta toiseen
niiden välisen lyhyen matkan. Ensimmäiset valot sytytettiin katujen
kulmauksissa, sanomalehtipoikain kiljunta kävi yhä äänekkäämmäksi,
polkupyöräilijäin tiu'ut helisivät yhä tiheämmin, ja poika painoi yhä
enemmän käsivarsillani. Hänen päänsä lämmitti kosteana olkapäätäni,
hänen hengityksensä kävi tasaiseksi ja syväksi, hänen jäsenensä
raukenivat rennoiksi. Hän nukkui. Jo olin lysähtää kokoon uupumuksesta,
ennenkuin tapasin auton ja pääsin ystäviemme kotiin, jossa asuimme ja
jossa suurella myötätunnolla seurattiin tarinamme kehitystä.

Mutta tämä ensimmäinen uupumukseni sinun tähtesi värisi ruumiissani
niin suloisena raukeutena, että mieltäni vieläkin huumaa sen muisto.
Tunnen vieläkin pääsi painon rinnoillani ja käsivartesi kiinteän
puristuksen kaulani ympäri. Suu on puoliraollaan ja valkoisten
helmirivien lomitse hivelee poskeani hengityksesi keveä kosketus.
Ja minusta tuntuu kuin kaikella tällä minut olisi kultaisin
kirjaimin kirjoitettu onnellisten ihmisten kirjaan, ja kuin iloni
yltäkylläisyydessä tahtoisin jakaa omaa saamaani hyvää koko maailmalle,
siunaten kaikkia ja kaikkea.

Siunattu olkoon tämä hämärikkö ahtaitten katujen melussa! Siunattu
olkoon grammofoonien laulu avatuista kahvila-ikkunoista, rattaiden
räminä ja kellojen kilinä, raitiovaunujen vauhti ja näyteikkunoitten
silmiä hivelevä komeus! Siunattu olkoon tuokin ihmismeri, joka
hyväntahtoisesti sulki meidät hyrskivään helmaansa, kieltämättä meiltä
osuuttamme elämän onneen!

Siunattu olkoon tuo rauhaa henkivä päivänlaskun hetki, jolloin
olin vaipua maahan väsymyksestä sinua hoivatessani! Olisin iloiten
ponnistellut voimiani sinun tähtesi vielä tänäänkin ja joka päivä tämän
päivän maille mentyä. Ja tiedäthän, mikä onni minulle olisi ollut,
jos olisit pysynyt vanhuuteni huolenpidon esineenä ja päivieni valona
myöhäiseen iltaan asti.

       *       *       *       *       *

Vihdoin olimme valmiit matkustamaan kotiin.

Teit sen matkan kerran myöhemmin edestakaisin. Tiedät, minkälainen on
meri, kun se kirkkaina elokuun päivinä auringonpaisteessa kimmeltää.
Silloin se oli kuin peili, ja kalalokit kiersivät laivaamme tehden
pitkiä, loivia kaaria.

Sinä peräkannella katselit potkurin kiertämää ryöppyävää vaahtoa tai
paistattelit päivää polvellani istuen valkoisessa korituolissa naisten
salongin ikkunan alla. Se oli toinen esittelysi maailmalle, paljon
tärkeämpi kuin ensimmäinen. Mutta hauskinta meistä oli piiloutua
hyttiimme, jossa saimme leikkiä ja jutella mielinmäärin kahden kesken.
Siellä kenkäsi purjehtivat edestakaisin sohvalla, ja sinä asuit
milloin matkalaukussa, milloin sohvatyynyn takana. Ja samallahan sinun
oli opittava ensimmäiset suomalaiset sanasi — minkä niminen oli oma
paitasi, mitä rannukkaat puolisukkasi ja nuo muutkin tavarat, jotka
olimme yhdessä ostaneet tuona puolihämyisenä iltapäivänä pauhaavassa
suurkaupungissa.

Näihin ensimmäisiin tavaroihin on liittynyt niin paljon muistoja, etten
koskaan ole hennonut luopua niistä kaikista. Tiedät, että minulla
on niitä vieläkin joitakuita piironginlaatikossani, ja olet joskus
nauraen levittänyt ne polvellesi tai vetänyt lastensukat suurille
kämmenillesi. Lapselliseksi olet minua silloin sanonut ja olkapäitäsi
kohottaen minulle naurahdellut, mutta uskon sentään, että olet salaa
siitä pitänytkin. Aina, kun sattumalta olemme tulleet niitä yhdessä
katselleeksi tai edes vilaukseltakaan nähneeksi, on edessämme ollut
hohtava meren pinta, kone on kumeasti jyskyttänyt lattian alla ja
olemme häiritsemättä omistaneet toisemme ja aarteemme ihastuttavassa
kammiossamme.

Oli ainoastaan pari tuttavaa laivassa, ja muistan vielä, miten eräänä
päivänä toinen heistä ihmetellen sanoi minulle:

3°

— Sinähän jumaloit häntä!

Totta hän puhui. Minä jumaloin sinua, Yrjö.

       *       *       *       *       *

Kun kallioinen saaristomme lähestyi, nousimme kannelle. Siellä
näkyi — Suomi! Sitä sanaa olimme hartaasti harjoittaneet pitkin
matkaa, ja sinä lausuit sen jo miltei suomalaisesti ääntäen. Suomi
oli jotakin suunnattomasti hauskaa. Kaikki oli Suomea. Metsäiset
saaret, vaaleaksi maalatut huvilat, veneet laivasiltojen kupeella,
uivat lapset rannoilla, haukkuvat koirat kallioilla. Jo näkyivät
Viaporin linnoitukset ja vallit, kirkot ja sipulinmuotoiset kupukatot.
Molemmin puolin kapeata väylää laivat ja moottoriveneet jyskyttivät ja
täksyttivät, ja vihdoin sukelsi meren helmasta esille valkoisen hohtava
kaupunki torneineen ja huippuineen.

Näin tuon venäläisen lipun Viaporin valleilla ikäänkuin olisin nähnyt
sen ensi kerran. Ja nuo venäläiset sotamiehet, jotka siinä vahtia
pitivät pyssyt olallaan. Selkääni karmi ja melkein häpesin. Sellaisen
orjuutetun kansan jäseneksi hänet tuon! Vapaasta kansasta sorron
alaisuuteen! Mutta olkoon, se on sittenkin kunniakas maa, tämä maamme.
Emme ole koskaan sisäisesti taipuneet, ja kai kerran aika koittaa,
jolloin jaksamme ulkonaisestikin tästä kaikesta puhdistautua. Se
onnellinen maa, josta hänet tuon, ei kuitenkaan ole antanut hänelle
kotia, kuten tulee tekemään tuo kahlehdittu ihana maa tuossa.

Karu se myöskin on. Ei siinä vehnä kymmenpenikulmittain heilimöi, eivät
kirsikkalehdot valkoista kauneuttaan levitä yli viljavan lakeuden.
Vaivaa ja ponnistusta kysyvät täällä pienetkin saavutukset. Mutta sitä
varmemmin täällä voimat karaistuvat.

Katso, poikaseni, tuota taivaanrantaa tuossa. Et sitä nyt ymmärrä,
mutta se on tulevaisuutesi maa. Siellä saat juosta avojaloin pitkin
kallioisia rinteitä ja tuoksuvia nurmia. Saat seesteisinä kesäaamuina
nostaa rysiä ja verkkoja järvestä tai viillettää lehtipurjeessa pitkin
aavoja, hopeisia selkiä. Talvisin saat piehtaroida pehmeässä lumessa,
laskea hurauttaa huimaavia suksimäkiä tai samoilla kulkusten kilistessä
halki huurteisten metsien, joissa jäiset oksat raskaina riippuvat yli
tukkoon ajautuneen tien. Ihanaa on sinun ollaksesi niin talvet kuin
kesätkin raikkaassa pohjolan luonnossa. Heinäkuormalla istuessasi
laulaa renkipoika sinulle laulujaan, ja uuninpankolla levähtäessäsi
kertoo vaari sinulle tarinoita. Talvi-illoin lampun ääressä tulevat
vanhat runomme sinulle eläviksi, sanoin ja sävelin kansamme sielu
sinulle avautuu. Saammepa sitten nähdä, tahdotko vaihtaa tämän maan,
johon olet kasvanut kiinni, mihinkään muuhun maahan maailmassa!

Tuossa jo näkyy pääkaupunkimme. Se lähenee lähenemistään. Istut
liikkumattomana ja jännityksestä äänettömänä käsivarrellani tuota
merestä nousevaa ihmemaailmaa tähystämässä. Nikolainkirkon kupu
loistaa jo aivan läheltä, ja saattaa nähdä, että torikauppa satamassa
on käymässä. Nostan sinut köysistä punotuille tikapuille, jotta
paremmin erottaisit touhun rannassa ja suuren kylän sen takana. Tämä on
pääkaupunkisi, Yrjö poika! Tämä on sinun maatasi!

Ja mielestäni on tälle maalle kunniaksi se, että sinä tänne saavut.

Vauhti hiljenee, laiva puksuttaen pysähtyy, ja lähestymme varovaisesti
laituria. Jo kauan olen odottajien joukosta erottanut vaaleaan
päällystakkiin ja valkoiseen hattuun puetun miehen. Nyt näen hänet
jo selvästi, näen tuon harmaatukkaisen miehen liehuttavan meille
nenäliinaansa. Hän se on, kukapa muu se olisi voinutkaan olla?

— Siinä on isä! — sanon sinulle. — Katso, tuolla on isä!

— Isä! Isä! — huudat heti sellaisella sykkivällä ilolla, että muut
matkustajat ympärillämme myötätunnosta hymyilevät.

— Katsos, tuolla! Katsohan tuolla!

— Isä! Isä!

Se kajahtaa vielä riemukkaammin, ja rannalla seisoja koskettaa
nenäliinallaan silmiään.

— Katsohan tuota, joka heiluttaa meille valkoista hattua!

Tunnet hänet todella, innostut sen huomatessasi ja huudat niin että
äänesi kaikuu yli kantajain ja tullitarkastajain vilinän ja kiireen:

— Isä! Isä! Isä!



5.


Mahtoiko kesä ennen muinoin saapua aikaisemmin kuin nykyään ja loppua
myöhemmin? Kaartuiko taivas korkeampana, tuoksuiko heinä hersyvämpänä,
hohtiko hanki valkoisempana?

Asuimme silloin maalla viljavassa seudussa, jossa oli laajalti
peltoja ja niittyjä. Keskellä tätä maalaisrauhaa kohosivat valtavat
tehtaan piiput kohti korkeutta ja niiden ympärille ryhmittyivät
tehdasalueet rakennuksineen. Paikkakunta oli kaupungin ja maalaiskylän
välimuotoa. Siellä risteilivät kadut, pienet talot molemmin puolin
puutarhoineen, ja keskellä oli tori. Mutta yltympäri lainehtivat
tasaiset pellot. Ja kadun suoranaisena jatkona oli maantie, joka johti
todelliselle maaseudulle, varakkaille talonpoikaistiloille ja näiden
karjalaitumille. Asukkaiden vaistot sitoivat heidät vielä vahvasti
maahan kiinni, ja maalaisleima oli sentakia vallitsevana yleissävynä.

Muistatko tuon keltaisen kaksikerroksisen rakennuksen, jota ympäröi
puutarha ja punainen aitaus? Pihan puolella meillä oli eniten aurinkoa,
ja sentakia oleskelimme useimmiten siellä päin. Helteisen verannan
sivustalla oli sinulla leikkihuoneesi.

Sinulla oli pieni valkoinen vuoteesi, jossa oli punaiset verkkolangat
ja kultaiset nappulat. Siihen sattuivat auringon säteet aamuisin,
kutkuttelivat uudinten lomitse silmäluomiasi ja herättelivät kuin
peipposen poikaa emon untuvilta, kuin västäräkin sirittävää lasta.
Karahdit pystyyn, katsahdit isään ja äitiin, kiepsahdit polvillesi ja
aloit kaivaa esille aarteitasi, jotka olit edellisenä iltana kätkenyt
tyynysi alle; puunappulat, pienen veturisi ja muut rautaromusi,
jotka olit löytänyt pihalta. Jo rupesi kuulumaan hiljainen naputus
ja koputus, hyminä ja humina. Silitit lakanan kentäksi ja aloit
junia kiidättää ja laivoja säksätyttää, tukutit ja täkätit, kuiskit
ja hipristelit. Siinä kävi iloinen aamuviserrys kuin pesästään
pulmahtaneella varpusen pojalla.

Ja niin olit täydessä leikin touhussa, että tuskin ennätit syrjäkatsein
vaania, milloin äiti tai isä sinulle silmiänsä siristäisivät ja
naurusuin sinuun vilkaisisivat. Mutta niin pian kuin sen keksit,
päästit heleän naurun, heitit kaikki tavarasi peitteelle ja kirmasit
telmien suin päin verkkosi yli viereiselle vuoteelle. Ja siellä
hikipäissäsi peuhattuasi karkasit takaisin leikkiäsi jatkamaan, kunnes
äiti nousi sinua pesemään, pukemaan ja päivää varten evästämään. Ja
posket pullollaan voileipää sinä sitten velliä särvit aamutuimaan.

— Äiti, saanko mennä pikku junaa katsomaan?

— Saat, jos Nenne tulee mukaan.

Nenne tuli ja poika juosta könötti tyttöä kädestä pitäen pihan poikki
luvattua maatansa kohti. Puutarhassa oli takaportti, joka vei suurelle
niitylle. Se heloitti alkukesästä voikukkia täynnänsä ja ruskeahkon
joen rannalla oli miltei läpitunkematon leppien, pajujen ja pihlajien
viidakko, joka kurkisti yli samean veden. Mutta se niitty oli
merkillinen siitä, että sen halki kulkivat kapearaiteiset kiskot, joita
pitkin juna porhalsi edes takaisin kahden tehtaan väliä.

Tuossa se nyt taas tulla suhahti, pieni veturi tuhisten ja puhkuen
ja vaunut liukuen sen perässä. Poika oli kuin maahan naulittu sitä
katsellessaan. Tupruava savu, pyörien kolina, pannun kupu, vaunujen
kiinnikeketjut — mikä ihmeitten maailma! Vaunut olivat kukkurallaan
pumpulipaaluja, ja junamies pyyhki mustuneita käsiänsä pumpulitukkoon,
koskettaen lakkinsa lippaa pientä miestä tervehtien.

— Ota minut mukaan!

Ja poika karkasi junaa kohti.

Mutta Nenne riuhtaisi hänet takaisin kädestä eikä päästänyt edes
kiskoja myöten junan perässä viilettämään.

— Nenne on tuhma — äiti lupasi!

— Ei luvannut — mennään rantaan!

Ja rannan aukealla paikalla he heittivät voileipiä ja munalukkoja
ja keikuttivat tyhjää venettä. Katkaisivat pajunoksia airoiksi ja
olivat soutavinaan, kunnes vihellys kuului —! Miltei suulleen suistuen
heittäytyi poika veneestä ja juosta pyyhälsi kuin veitsellä viiltäen
polkua pitkin saadakseen vielä edes vilaukselta nähdä tuon ihmeitten
ihmeen, omalla voimallaan kulkevan leikkijunan.

Nenne sai hänet houkutelluksi takaisin pihalle kertomalla, että Ruuna
jo oli valjastettu kärryjen eteen ja lähtisi noutamaan jauhosäkkejä
kauppapuodista.

Se oli toinen maailma, joka sekin oli mielenkiintoinen, vaikka vasta
toisessa sijassa. Nenne oli talonmiehen tytär ja hän tiesi kaikki
hevosasiat. Hänen sylissään istuen poika sai taputtaa Ruunan leveätä
lautasta, koskettaa sen turpaa ja antaa sen nuolaista kättään.
Suloisesti silloin selkää karmi, sillä mitäs jos se olisi puraissut!
Nostihan Ruuna välistä huulensa ja irvisti hampaillaan, vaikka se
olikin kiltti.

Se olisi voinut purra vahingossa.

Meidän pihamme laidassa oli pitkä punaiseksi maalattu ulkorakennus,
jonka päässä Nenne asui. Siellä oli tallit ja liiterit, vaunuvajat
ja aitat, joissa saattoi Nennen selässä retkeillä kylästä kylään,
talosta taloon. He olivat nukkuvinaan yönsä heinillä tallin ylisillä
ja vaunuvajan rattailla istuessaan he matkustivat Helsinkiin ja
Turkuun. Ja kun he siihen väsyivät, hyppäsivät he alas rattailta,
livistivät maantien puolella olevaan puutarhan aitaukseen, josta he
pistinaidan lomitse kurkkivat torille. Sinne ei saanut luvatta mennä.
Mutta tirkistää sai. Siellä oli pitkä riimupuu, jonka renkaisiin
talonpojat sitoivat hevosensa kiinni käydessään kylässä asioilla. Ja
se kaide oli hevosten puremisesta niin kulunut, että siinä oli syvät
lovet jokaisen renkaan kohdalla. Posket litistyneinä aidansäleitten
väliin lapset tarkastelivat hevosia ja kuormia, ajomiehiä ja arvokasta
talonpoikaiskansaa, joka hommaili korien ja pyttyjen ääressä ja levitti
koreita raanuja allensa ajoneuvojen istuimille. Lauantaisin oli siellä
vielä enemmän liikettä, sillä oli toripäivä ja hauskaa myllerrystä.
Silloin oli talon edusta yhtenä vilinänä hirnahtelevia oriita, kirjavia
loimia, munavasuja, kaakottavia kanoja, huutelevia eukkoja ja pitäjän
kaikenlaista kaupaksi käypää tavaraa.

Lauantaisin toi Maija munajuustoa aamiaiseksi ja joskus soi posetiivi
pihalla.

Meillä oli viheriäksi maalatut kaksipyöräiset työntökärryt, joissa
istuen kävit isän ja äidin kanssa kylässä. Usein sattui, että niillä
vein sinut puiston läpi Henni tädin luo. Siellä oli kuin toisessa
maailmassa. Meidän ikkunoistamme näkyi liejuinen maantie, tori,
joka oli kuopalla suuren liikkeen takia, kauppapuoti vastapäätä ja
sen portailla pyylevä kauppias. Maalaisväkeä ajaa karautti ohitse
kärryillään kyyröttäen tai kulki siellä pitkät jonot tehtaan miehiä
ja tyttöjä, jotka palasivat työstään. Henni täti taas asui laajassa
puistossa, jossa oli upeat koivukujat, monivärinen kukkaisrykelmä
ruohokenttien reunamilla ja tuuheat pensaikot varjoineen pehmeän
tasaisella nurmella. Siellä sinkosi vettä ilmaan monihaaraisesta
suihkukaivosta. Se kimmelsi höyrynä auringonpaisteessa ja liplahteli
raskaine pisaroineen kivialtaaseen, jonka ympärillä kasvoi
leveälehtinen tuuhea kasvi.

Pysäytin pienet kärryt matalan ja kodikkaan huvilan eteen nostaen pojan
maahan. Astuimme sitten leveitä portaita ylös verannalle. Siellä nousi
makuultaan suuri newfoundlandilainen koira, jota sai mielinmäärin
halata ja taputella. Sai vaikka kavuta selkään istumaan sen
liikuttamatta lurppakorviaan ja menettämättä suosiollista ilmettänsä.

Muistathan Prinssin, Yrjö?

Sisällä oli suuret salit ja kiiltävät lattiat ja vanhaa mahonkia ja
kustavilaisaikuiset salinkalustot vaalean sinisine oviverhoineen. Ja
sitten siellä oli täti, joka aina istui rullatuolissa. Hänellä oli
hyvin tummat silmäkulmat ja mustat kiharat, jotka hulmusivat hänen
ilakoidessaan. Silloin hän heitti aina päänsä taaksepäin ja nauroi niin
että hampaat valkeina välkkyivät. Ja hänestä hersyi nauru yhtämittaa.
Sinua ihmetytti, että hän oli iloinen, vaikkei hän voinutkaan juosta
ympäri kuin muut. Sentakia pidit hänestä ja istuit mielelläsi hänen
sylissään, katsoen hänen suuriin silmiinsä hänen sinulle kertoessaan
porsliininukeista, jotka hänen kaapissaan lasisten ovien takana
kumarsivat ja nostaen liepeitään niiaten tanssivat. Ne olivat tulleet
jostakin kaukaa. Kun olit niihin väsynyt, juoksit toiseen huoneeseen ja
kyyrötit joen puoleisessa ikkunassa, josta näkyi matalavetinen koski
ja sen takana moni-ikkunaiset tehdasrakennukset. Ne oli rakennettu
punaisista tiilistä, ja niistä kuului yhtämittainen salaperäinen
surina, johon et koskaan väsynyt.

Mutta joskus otti setä sinut omaan huoneeseensa, nosti sinut polvilleen
ja alkoi jutella kanssasi kuin ainakin hengenheimolaisensa kanssa. Hän
näytti sinulle kuvia laivoista ja automobiileista, ja sinä tarkastit
niitä silmäkulmat rypyssä ja selvästi tuntien, että tuo näyttäminen
johtui yhteisestä asiain harrastuksesta. Vielä enemmän tulit siitä
vakuutetuksi, kun setä veti kätköstään esille pieniä rattaita ja
hihnoja, langanpätkiä ja nappuloita ja yhteisvoimin niitä yhdistämällä
ja sommittelemalla saitte aikaan jotakin, joka kulki, säksätti ja veti.

Se setä, se se jotakin tiesi ja osasi, sen se oli se pieni junakin,
joka kulki tehtaasta tehtaalle.

— Tuletko joskus ajamaan sillä pikku veturilla ja annatko minun ohjata?
— kysyi poika.

— Mennään vain jonakuna päivänä, kun sopii — vastasi setä.

Mutta siitä retkestä ei tullut mitään, vaikka odottamistasi odotit.
Hän oli myöskin luvannut suureksi tultuasi ottaa sinut tehtaaseensa
työmieheksi, ja sen lupauksen täyttymystä odotit myöskin vuosia —
useampia — muistatko sen?

       *       *       *       *       *

Mutta kaikkein muhkeinta oli kenties talvisin istua reessä vällyihin
peitettynä isän ja äidin välissä hämärän jo peittäessä maan. Siinä oli
laajat lumipeitteiset aukeamat, joilla ei ollut alkua eikä loppua.
Metsä häämötti jossain kaukana taivaanrannalla, ja korkealla syttyi
tähti toisensa jälkeen. Siellä ehkä Jumala kulki niitä sytyttämässä,
kuten isä sytytti salin kruunua. Jalas nitisi lumessa, tiuku helisi
hämärässä, matkamies reppu selässä astui joskus kinokseen väistyen
ajajain tieltä. Mutta kääntyipä tie itään tai länteen, etelään tai
pohjoiseen, loisti silmien edessä satulinna, valtava monikerroksinen
rakennus, jonka kaikista ikkunoista tulet joka ilta loimusivat ja joka
yksin pimeässä illassa heijasti valoa ympärilleen.

Sitä taloa sinä vaieten katselit, ja kuva siitä painui syvästi
tietoisuuteesi. Moni muu katseli sitä sekavin tuntein. Mutta sinulle se
oli todeksi muuttunut ihmelinna, josta et tiennyt muuta kuin että sinne
kulki se pikku juna, sitä sai nähdä likeltä se mustakätinen junamies,
sen omisti sen mustasilmäisen tädin setä ja sinne hän oli luvannut
sinutkin ottaa, kun tulet kerran suureksi.



6.


Kun kesällä pienet viheriät kärryt tai talvella valkoinen työntöreki
seisoivat portaitten edessä, oli se merkki siitä, että aioimme lähteä
jonnekin vieraisille. Seurasit meitä tavallisesti minne menimmekään,
sillä harvoin kyläilimme sellaisissa paikoissa, jonne ei sinua voitu
ottaa mukaan. Olin mielestäni kuin lappalaisvaimo, jonka oli pakko
pistää lapsi selkäpussiin, jos mieli liikkua kotinsa ulkopuolella.
Mutta se ei tuntunut vaivalloiselta. Se oli mieleni mukaista.

Sattuihan kuitenkin joskus, että menimme isän kanssa jonnekin kylään
ilman sinua. Silloin jätimme sinut Maijan huostaan, joka sinua jumaloi
melkein yhtä paljon kuin me itse.

Maija oli Satakunnan sydämestä tullut, kotikutoinen harmaa villaleninki
yllä ja kiiltävät lasit korvissaan. Hän oli sitten jäänyt ja
kotiutunut ja tottunut herrasväen tavoille ja huvitti kaikkia ihmisiä
suorasukaisilla ja hyväntahtoisilla kokkapuheillaan. Mutta jos kukaan
keittiön oven takana uskalsi sanoa jotakin siitä, ettei muka tuo
oma ollutkaan, vieras lapsi vain, jonka ovat ottopojakseen ottaneet
— silloin kivahti Maija pystyyn, punastui hiusmartoa myöten ja
tuulispäänä tuiskahteli:

— Vai ei oma! Pidä nyt kitas, sanon minä! Kenen hän sitten olis? Kenen
mahtavat omat kakaras olla — oletkos pitänyt lukua — ja oletkos ne itse
mestaroinut itsellesi oman halusi ja kaavasi mukaan? Niinkuin eivät
olisi kaikki penikat yhtä paljon Jumalan luomia ja Jumalan lahjoja —
omat itsellesi könistettäviksi, koska vissiin sen ansaitsevat — ja tämä
näille kauniisti kasvatettavaksi, koska on kuin paratiisilintunen tai
kuin kuninkaan poika — sokeainkin nähdä.

— Älä sinä rähise — toinen ei toistaan parempi!

— Vai ei eroa! Oletko ikinäsi nähnyt puhtaampaa ja jalompaa muotoa —
toki vallan toista kuin nuo muut pörröpäiset nallikat, joita nurkissa
vilisee.

— No pitääkö sitä noin tuhista tuollaisen asian takia?

— Kannattaa se. Sillä ihmisten pitäisi tietämän, mitä he nurkissa
tirskuvat ja mitä pahaa he sillä aikaan saavat. Ovat aina omastaan
olevinaan ja valmiit nokka pystyssä eroa tekemään siinä missä ei eroa
olekaan muuta kuin ihmisten uskossa. — Usko autuaaksi tekee — no niin —
ole niin autuas kuin haluat. Minä annan palttua ihmisten puheille.

Jo tuli että ropsahti. Maija käänsi selkänsä ja paiskasi keittiön
oven kiinni. Toinen jäi sitä pykälää harkitsemaan ja sitä muille
selvittelemään, niin että pian kaikki tiesivät, miltä kannalta asia oli
otettava.

Mutta se mikä oli sanottu, oli Maijan mielestä topakasti sanottu. Hän
meni sisään, sieppasi pojan polvellensa ja silittäen hänen päätään
huvitti häntä herttaisella haasteellaan.

Ja poika katsahti häneen raikkaasti nauraen ja käpristyi hänen
kaulaansa itsetiedottomasti iloiten päiviensä rauhasta ja ystävällisten
silmäin paisteisesta lämmöstä.

Siten Maija rakensi muurin pojan ympäri, eikä kukaan uskaltanut sitä
murtaa. Hän sai elää lapsuutensa ajan pahaa sanaa miltään taholta
kuulematta, eikä kukaan eikä mikään häirinnyt hänen uskoaan ihmisten
hyvään tahtoon.

Senkö takia olit aina niin valoisa mieleltäsi? Kuin kukka aina
aurinkoon päin käännettynä. Vai oliko se sinulle synnynnäistä? Se
saattoi johtua niin toisesta kuin toisestakin. Totuit näkemään hyvää,
eikä usko siihen sitten ennättänytkään horjua. Eikä olisi itse asiassa
horjunut, vaikka olisi ennättänytkin — sydämesi syvimmässä.

       *       *       *       *       *

Niin kului vuosi ja toinenkin. Yrjöstä tuli intohimoinen laivojen
ja rautateiden rakentaja, ja ne syntyivät aina sinne, minne äiti
sattumalta oli istuutunut. Jos hän pitemmän aikaa oli kumartuneena
työnsä ääressä tai ompelukoneensa ratasta tasaisesti pyöritteli,
silloin oli runsaasti tilaisuutta kaikkien temppujen noudattamiseen
junien määräaikaista lähtöä tai saapumista varten. Siinä oli signaalin
anto muistettava valkoisella tai punaisella, vihellys, alkuunpaneva
puhkuminen, töksähdys, sitten tasaista ja sitten lisääntyvää vauhtia
ilmaiseva puuskutus, joka herkeämättä jatkui ja kiihtyi, niin että
sylki suusta pärskähteli. Sillä jos tukuttaminen olisi jäänyt kesken,
olisi myös juna pysähtynyt. Sentakia piti keuhkoissa aina höyryä
riittää — ja kyllä sitä riittikin.

Välistä sai jakkara olla laivana keskellä pauhaavaa merta. Tämä ulottui
tuonne kynnykselle asti täältä rannan laiturilta, jona oli äidin
hameen liepeet. Se kellui vaahtopäisenä, siinä oli saaret ja salmet,
jonne pääsi pakoon pauhaavinta myrskyä, ja satamasta lähtö oli usein
vaivalloinen ja vaaranalainen. Sitä ennen liputettiin ja toitotettiin,
ja paljon puuhaa oli tavarain lastauksesta.

Mutta saattoi tapahtua, että yhtäkkiä laituri lähti kävelemään toiseen
huoneeseen ollenkaan ajattelematta sitä tavatonta hämminkiä, joka siitä
syntyi, varsinkin jos laiva vielä oli ankkuroituna rannassa ja suurin
osa lastista sikin sokin laiturilla. Mutta sinä et koskaan hölmistynyt,
harasit vain esiliinaasi tai koppaasi tavarasi jätteet ja ehätit
juoksujalkaa tuon uskottoman laiturin jälkeen, menettämättä koskaan
luottamustasi sen ehdottomaan uskollisuuteen.

Olin tottunut noihin pikaisiin muuttoihin. Kuulin vain pulikoitten
kolinaa ja askelien rapsahdusta takanani ja hymähdin itsekseni..



7.


Äiti otti ranskankielen tunteja ja istui sipisemässä itsekseen
käsittämättömiä sanoja.

Yrjö katsoi häneen pitkään kulmiensa alta. Hän ei voinut ymmärtää, että
tarvitsi osata muuta kuin suomea. Tosin isä ja äiti usein keskenään
puhuivat ruotsia, mutta se kuului heidän omituisuuksiinsa eikä koskenut
häntä.

Mutta siihen aikaan äiti sai päähänsä, että pojankin olisi opittava
ruotsia. Mitä varten?

Sen tähden, että oli olemassa kokonainen maa, jossa puhuttiin
pelkästään ruotsia, ja matkustaisimme joskus sinne. Siellä eivät
ihmiset suomea ymmärtäneetkään. Ja Suomessakin oli paljon ihmisiä,
jotka puhuivat ruotsia. Kun hän tulisi suureksi, saisi hän oppia
myöskin ranskaa ja joskus käydä siinä maassa, jossa kaikki ihmiset
puhuivat ranskaa, lapsetkin.

Vai oli niin merkillisiä maita. Maailma tuli yhtäkkiä niin suureksi.
Kolme lajia maita siis oli ja kolme lajia ihmisiä.

Tuli ilta, ja äiti toimitti poikansa vuoteeseen. Hän riisui, pesi
kasvot, kädet ja jalatkin. Poika polskutti vettä lattialle, ripsautti
kujeillen äitiä silmille ja retkautti itsensä selälleen vuoteeseen
potkien ja riemusta kirkuen.

Mutta äiti pingoitti peitteen kiinni molemmilta vuoteen laidoilta,
kiersi käsivartensa rauhoittavasti hänen ympärilleen ja odotti
iltarukousta ennen poistumistaan.

Poika tyyntyikin pian, silmät kävivät vakaviksi, ja hän aloitti
jokailtaisen värssynsä:

— Isä hyvä lapsien — — —

Se oli jo luettu, kädet kurottuivat jo äitiä syleilläkseen, mutta
sitten muistui jokin hänen mieleensä. Hän pani uudelleen kätensä
ristiin jotakin vielä lisätäkseen Jumalalle:

— Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ihmisiä Suomessa, Ranskassa ja Venskassa.

Siinä se nyt oli koko maailma! Ja oli tärkeätä, että Jumala muistaisi
mitä siihen kuului. Olisi hän jo ennemmin huomauttanut, mutta kun ei
ollut edes tiennytkään, että heitä oli niin monta. Nyt oli kaikki
niinkuin ollakin piti ja sitä myöten hyvässä järjestyksessä.

Tyytyväisenä myötävaikutukseensa puristautui hän äidin kaulaan, otti
vastaan hänen suudelmansa, kellahti seinään päin ja nukkui.

Hänellä oli usein jotain kahdenkeskistä Jumalan kanssa. Oli
niin mukavaa, kun oli sellainen, jolta voi pyytää mitä tahansa,
sellaistakin, jota ei äiti eikä isäkään voinut antaa.

Ja niin hän yhdessä Jumalan kanssa järjesti monet asiat.

Ainoastaan silloin tällöin olin puhunut hänelle Jumalasta ja yleensä
harvoin uskonnollisista asioista. Halusin jättää hänet rauhaan
enkä tahtonut tyrkyttää hänelle sellaista, josta hän helposti
saisi kyllikseen. Kun hän myöhemmin tutustui uskonnon asioihin,
kirkastuisivat ne hänelle ehkä ilmestyksiksi, joita ei mikään kulunut
läksy ollut häiritsemässä. Pelkäsin, että kun niitä pienestä pitäen
tottuu ajattelemattomasti toistamaan, niin kuluu usein vuosia, ellei
vuosikymmeniä, ennenkuin niiden totuus ja kauneus leimahtaa näkyviin
kovettuneen sanakuoren alta.

Olemme siitä perästäpäin keskenämme keskustelleet, ja olet myöntänyt
minun olleen siinä oikeassa.

Annoin pojalleni hänen ensimmäisinä elinvuosinaan yhden ainoan
uskonnollisen käsitteen, sen nimittäin, että oli olemassa Jumala, joka
näki kaiken ja tiesi kaiken ja oli joka paikassa läsnä, koska hän asui
ihmisten sydämissä ja puissa ja eläimissä, vieläpä mullassakin ja
auringonpaisteessa. Hän kuuli, puhuipa hänelle milloin tahansa, ja hän
tahtoi kaikkia auttaa. Tämä oli Yrjöstä selvää ja käsitettävää puhetta
ja hänellä oli rajaton luottamus tätä korkeinta olentoa kohtaan.

Hän mietiskeli joskus otsa rypyssä näitä tällaisia asioita.

Muistan erään aamun, jolloin vielä aamutöissäni puuhaten kuljin
tomuviuhka ja liina kädessäni huoneesta huoneeseen ja poika
kintereilläni pyöriskeli. Silloin hän pysähtyi äkkiä ja katsoi minua
silmiin:

— Äiti, olisiko sinusta ikävä, ellei Jumala olisi olemassa?

— Olisihan se ikävä — vastasin pyyhkien pöydän kiiltävää pintaa.

— Olisiko sinusta sitten ikävä, ellei olisi ollenkaan mitään — ellei
minua olisi, eikä isää, ei Maijaa eikä mitään koko maailmassa?

— No, sehän nyt vasta olisikin ikävä.

Siirryin seuraavaan huoneeseen tomuviuhkoineni ja poika juoksi perässä.

— Niin, mutta eihän sinulla voisi olla ikävä, sillä eihän sinuakaan
silloin olisi olemassa.

Vai niin?! — Käännyin häneen päin. — Oliko pojallani sellaisiakin
taipumuksia — ja tuumiko hän jo elämän takaisia? Mitä vielä, se oli
vain tuollaista pientä ajattelun leikittelyä, jota hän väliin harrasti.
Ja totta oli, että hänellä oli tapana ajatella asiansa loppuun asti.

Tällainen mietiskely huvin vuoksi ei kuitenkaan pienimmässäkään
määrässä häirinnyt hänen vakaata luottamustansa Jumalaan. Hän uskoi
hänellä olevan kaiken vallan taivaassa ja maan päällä.

Mutta sattui joskus, että hän hänet unohti.

Eräänä yönä heräsin siitä, että kuulin nyyhkytyksiä ja turahduksia
seinältä päin. Oli pilkko pimeä.

— Onko Yrjö hereillä?

Poika parahti ääneensä itkemään.

— Miksi poju itkee — sanohan — mikä sinua vaivaa?

— Pelkään niin kauheasti — siellä on virtahepo — ja se aikoi minut
syödä!!

Hän parkui ja ulisi kauhusta.

Olin haparoinut sähkönappulaa ja sytytin lampun. Hän karahti nuolena
vuoteeseeni hikisenä ja vapisevana ja käpristyi syliini peittäen päänsä
lakanan alle. Hän oli aivan suunniltaan.

— No pojuseni — kuulehan, eihän nyt ole enää mitään hätää — miksei poju
tullut heti tänne äidin luo?

— En uskaltanut — sehän seisoi tuossa — olisi syönyt — tuossa se seisoi
isän huoneen kynnyksellä!

Hän purskahti uuteen itkun tyrskeeseen.

— Älä enää itke — älähän — kas nyt se on poissa — katsohan oikein
tarkkaan ympärillesi! Täällä ei ole yhtään mitään vaarallista — tuolla
on pöytä — tuolla vuoteesi — ja kynnys on aivan tyhjä — katsohan! —
Tuossa on isä, joka tahtoo nukkua, ja meidän täytyy, sentakia supattaa
hiljaa — ja tässä on äiti ja sinä — eikä ketään muita — ei kerrassaan
mitään virtahepoa — ei kissaakaan, ei koiraa, ei mitään. Olet vain
nähnyt pahaa unta.

— Se tuli tuolta isän huoneesta — huusi hän vielä kauhistuksissaan — ja
sen kita ulottui lattiasta kattoon.

Hän piti kiinni kaulastani ja nyyhkytti, hätääntynyt ilme silmissään.

Nyt ymmärsin. Hän oli äsken saanut eläintieteellisen kuvateoksen,
jossa virtahepo aukaisee kitansa niin että todellakin voisi otaksua
sen yhdellä hotaisulla ahmaisevan suuhunsa sekä miehen että hevosen ja
vielä vaunut päälle päätteeksi.

Mutta oli tietysti itsestään selvää, ettei virtahepo uskaltanut
lähestyä äitiä, ja poika vaipui ennen pitkää sikeään uneen. Nostin
hänet käsivarsilleni ja laskin hänet omaan vuoteeseensa.

Eipä aikaakaan niin uudistui sama painajainen, ja hän syöksyi taas
parkuen seisaalleen vuoteessansa. Julma virtahepo oli taas avannut
kitansa. Sytytin lampun, mutta koetin sillä kertaa sanoin rauhoittaa
häntä. Virtahepoja ei ollut koko talossa eikä täällä päin missään,
ei yhtä ainoata koko Suomen maassakaan. Ne elivät niin kaukana,
etteivät ne jaksaneet juosta tänne asti. Muuten eivät voineetkaan
juosta lyhyillä säärillänsä — ja ne pitivät vain kuumista maista — ja
täällähän oli kylmä — niin että kyllä ne siellä pysyisivät missä olivat.

Lamppu saisi palaa koko yön — nyt painettaisiin silmät kiinni ja
nukuttaisiin heti paikalla, niin ettei enää häirittäisi isän unta.

Ja pojun pitäisi muistaa, kuka on kaikkialla läsnä varjelemassa kaikkia
lapsia, niin ettei heille tapahdu mitään pahaa.

Yrjö vaipui uneen ja nukkui rauhallisesti aamuun asti. Heti herättyään
juoksi hän loistavin silmin meidän luoksemme huudahtaen:

Arvaatteko, mikä se oli, joka auttoi?

— No mikä?

— Sanoin vain sukkelaan monta kertaa Jumalalle, että hän ajaisi pois
tuon ruman virtahevon — enkä olisi uskonutkaan, että hänellä on niin
hyvät korvat.



8.


Sitten kävi niin, että muutimme kaupunkiin. — Se ei ollut suuren suuri
eikä pienen pieni, vaan keskikokoinen ja maamme kaupungeista vanhimpia.

Sitä Yrjö piti myöhemminkin varsinaisena kotikaupunkinaan, koska
hänellä oli sieltä lapsuutensa varsinaiset muistot.

Kotimme ikkunoista näkyi järvi, joka yhdisti sisämaan vesistön mereen,
ja sen takana viheriä lakeus taloineen ja puutarhoineen — kokonainen
huvilakaupungin osa. Sinne vei silta, ja sen sillan kupeessa oli muhkea
vanha linna, torniniekka, tiilistä rakennettu. Se hallitsi seutua.
Se katseli oikealle ja vasemmalle, se vahti lukkona kaupunkia, ettei
sinne saanut tulla ketään, joka ei sinne kuulunut tai jolla ei ollut
oikeata asiaa. Tai ainakin sen olisi pitänyt niin tehdä, vaikka ei
tullut tehneeksi, koska sillä oli väärä isäntä. Mutta se vahti sentään
uskollisesti vanhoilla silmillään siltaa väärän isäntänsä uhallakin.

Se oli kaupungin kaunistus ja koko maakunnan sinetti. Siihen
Yrjön katse vajosi, kun hän pienenä ikkunalaudalla istuen seurasi
laivaliikettä sillan arkkujen välissä kääntösillan avautuessa ja ihmis-
ja ajurijonon pysähtyessä sen molemmin puolin.

Ja kaiken tuon takana siinsivät toiset vedet ja metsäiset maat, joita
pitkin pääsi Saimaan kanavalle ja sitä myöten Saimaan laajoille
selille, Suomen sydämeen. Sinne aurinko laski joka ilta ja lähetti
sieltä päin hohdettaan yli vanhan linnan, yli rantojen ja satamien,
museotorin ja kapeiden katujen ja yli sinisilmäpojan, joka kurkki
Vallikadun kivimuurin ylimmän kerroksen ikkunassa.

Siinä talossa oli avonainen piha, jonka portista näki ahdasta katua
pitkin kauppatorille asti. Sen laidassa kohosi muinaisista ajoista
jäänyt pyöreä torni, entisen kaupungin muurin jäännös. Jos poika
karkasi ensimmäisen kadun nurkkaukseen, oli hän kivitetyllä kujalla,
joka vietti alas rantaan ja jossa hän kuuli kellojen soivan vanhassa
kirkontornissa, joka muinoin oli kuulunut Kathariinan luostariin. Ja
sitä kujaa reunustivat valkoiset rakennukset, joiden välillä hintelä
koivu siellä täällä kurkotti tukevan kiviaitauksen yli nähdäkseen
nykypäivien touhuisaa elämää.

Mutta touhuisa se ei ollut nytkään siellä, koska sitä sen kapeuden ja
jyrkkyyden takia ei voitu ajaa. Sentakia oli Yrjön sinne lupa mennä. Ja
talvella sitä remuten kelkalla laskettiin kuin parasta kelkkamäkeä.

Se oli se vanha Vesiportin katu, jota myöten ennen oli vettä ajettu
Pyhän Kathariinan luostariin. Sen kirkossa oli messu muinoin
kaikunut, siellä olivat nunnat tehneet rippitunnustuksensa ja sen
avoimista ovista oli suitsutusten tuoksu tunkeutunut ulos. Musta- ja
ruskeakaapuiset munkit olivat avojaloin astuneet noita kapeita katuja
palvellen Jumalaansa ja vaalien harhaan joutuneita maailman lapsia.

Talomme aurinkoisella pihamaalla oli suuri hiekkalaatikko, jonka
ystävällinen vanha talonomistaja oli antanut täyttää hiekalla. Siellä
poika kulutti kevät- ja syyspäivänsä rakentelemalla, kaivamalla,
täyttämällä, istuttamalla. Siellä teki hän jo ensimmäisenä päivänä
tuttavuutta Väinön kanssa, joka asui pihanpuoleisessa matalassa
puurakennuksessa ja joka pian oli hänen jokapäiväinen leikkitoverinsa
sekä ulkona että sisässä. He solmivat keskenään ystävyysliiton, joka
kesti kautta vuosien.

Mutta kun Väinö ei aina ollut saapuvilla, olisi äiti saanut Yrjön
mielestä vaihtua milloin Väinöksi milloin muuksi. Sillä eihän sitä
voinut äidin kanssa keilojakaan heittää, hän kun vain istua nökötti
lattialla eikä ruvennut pitkälleen, niinkuin olisi pitänyt voidakseen
tähdätä paremmin. Sentakia ei leikki ollut niin jännittävä kuin se
olisi voinut olla jonkun pojan kanssa. Eikä äiti niin paljon kuin
Väinö välittänyt siitä, kumpi voitti. Jos menetti, niin ei hänen
poskensa punoittaneet eikä hän kiihkeästi vaatinut uutta peliä. Ja jos
piilosilla oltiin, niin äiti meni vain oven taakse tai painautui isän
matkaturkkiin eteisessä, mutta ei hän keksinyt niin hurmaavan vaikeita
piilopaikkoja kuin Väinö, joka kiepsahti korkealle kaapin päälle ja
sieltä kukkui ja mahtui puulaatikkoon puittenkin päälle ja melkeinpä
seinän rakoon.

— Äiti, olisi paljon hauskempi, jos olisit poika ja yhtä vanha kuin
minä. Silloin leikittäisiin kaiket päivät yhdessä.

— Mutta kuka silloin olisi äitinä?

Niin. Se oli totta. Ei sekään käynyt päinsä.

— Mutta jos löytäisit pienen tytön? Etsi se minulle, että minulla olisi
edes pieni sisar. Ei sentään sellainen aivan pieni, jolla ei mitään
tee. Ei sellainen kuin on Väinöllä!

Se oli ollut pettymys! He olivat eräänä päivänä vesitynnyrissä
pihalla antaneet laivansa purjehtia, olivat Viipurissa lastanneet
ne sorajyvillä ja Pietarissa sahajauhoilla, pitäen huolta Suomen ja
Venäjän kauppasuhteista, kun tultiin ilmoittamaan, että Väinölle oli
tullut pieni sisar. Se kapsahti alas kuin taivaasta. Kerrottiin,
että Väinön äiti oli saapunut kotiin Pietarista ja oli tuonut sen
tullessaan. Siis löydetty! Väinölle oli se jo löydetty! Molemmilla
pojilla oli silmät kuin napit päässä, ja sanaakaan sanomatta he
jättivät laivansa haaksirikkoutumaan, pinkaisten juoksujalassa heti
paikalla katsomaan tuota uutta tulokasta.

Mutta hetkisen kuluttua he taas puuhasivat vesitynnyrinsä ääressä
näpeillään napsahuttaen laivansa liikkeelle ja terävästi viheltäen
lähdön tai tulon merkiksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

— No, ettekö ole nähneet Väinön pientä sisarta?

— Kyllä, mutta se on niin joutavan pieni. Ei pitäisi niin pieniä lapsia
ollakaan.

Väinön sisarjuttu oli siis täydelleen epäonnistunut. Eikä siitä
kannattanut sen enempää puhuakaan pitkiin aikoihin. Se siellä vain
vasussaan vikisi ja suutaan väänteli ja pillahti väliin kohti kurkkua
parkumaan. Kun kerran lähtivät, niin olisivat paremmin pitäneet
silmänsä auki.

Nyt ei ollut toivoa muusta kuin Yrjön äidistä. Mitä hän mahdollisesti
saisi aikaan.

Illalla maatapannessa Yrjö jutteli siitä äidilleen:

— Parasta olisi, kun lähtisit hakemaan meille pienen tytön, tuollaisen
vähän suuremman, joka jo juoksee ja osaa puhua, niin että sen kanssa
voi leikkiä. Mutta älä sinä mene Pietariin, vaan jonnekin muuanne!

— Pitäisihän minun tässä koettaa — tuumaili äiti hymähtäen — mutta ei
sitä noin vaan kädenkäänteessä valmista saa sellaisissa asioissa.

— Löysithän sinä minutkin. Ja ottaisit tuollaisen noin suuren — tai
ainakin noin — jolla ei ole isää eikä äitiä, eikä Maijaakaan.

Jaa-a. Sellaista ei voinut jättää ottamatta. Pojan ääni kävi ihan
kimakaksi myötätunnosta niin tuiki turvatonta olentoa ajatellessaan.
Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat hänen kuvitellessaan miten
erinomaisesti kaikki järjestyisi:

— Ja sinä tulisit hänen äidikseen ja isä hänen isäkseen ja Maija hänen
Maijakseen!

Niin, pitihän sitä ajatella. Ja päätettiin sanoa Maijallekin, että hän
torilla ja puodissa käydessään pitäisi varansa, jos hyvinkin sattuisi
tiellä vastaan tulemaan.

Mutta vaikkei äiti virunutkaan pitkällään lattialla eikä ryöminyt
vuoteitten alle eikä, sen pahempi, edes ampunut maaliin jousella tai
lätkäyttänyt kärpäsiä kuoliaaksi eureka-pyssyllä, oli hän sentään hänen
kaikkein paras ystävänsä. Entä isä? Isä tietysti myöskin. Kaikkein
paras. Isä kun joskus otti häntä kädestä ja vei hänet Valleille, josta
näkyi se konepaja ja satama lastaustavaraa täynnä ja ulapalla upeita
laivoja! Isä oli ystävä. Ei Väinö lähimainkaan ollut niin hyvä ystävä,
vaikka olikin melkein paras, eikä liioin Erik, eikä Ainokaan, eikä Että
eikä kukaan muu hänen tuttavistaan.

Poikia oli ja tyttöjä oli — oli somaa, että piti olla molempia lajia.
Herroja oli ja rouvia oli, mutta Maija ei ollut herra eikä rouva, hän
oli suuri tyttö. Ennen Yrjö oli luullut, ettei herrojen ja rouvien
välillä ollut muuta eroa kuin että herroilla oli sekä sääret että
jalat, mutta rouvilla vain jalat. Ei se tainnut niinkään olla. —
Herroilla oli viikset ja rouvilla ei. — Eroa siinä oli. Mutta ei siitä
oikein viisastunut. Eikä Väinökään siitä sen enempää tiennyt.

Yrjö oli kuitenkin huomannut, että tytöt olivat yhtä ja pojat toista.
Eivät he aina tahtoneet leikkiä samoja leikkejäkään. Mikä siinä lie
ollut.

— Onko sinusta hauska olla tyttö? — kysyi hän äidiltä.

— On kyllä — vastasi äiti.

— Mutta minusta on paljon hauskempi olla poika.

— Tietysti — sanoi äiti. — Jokainen on mieluimmin sitä mikä hän on,
sillä hän sopii siihen parhaiten.



9.


Joulut! — Millaiset olivat ennen joulut! Silloin oli joulupukkikin
vielä elossa ja häneen uskottiin. Eikä ollut rikkiviisaita vanhempia
sisaruksiakaan, jotka olisivat tätä uskoa häirinneet. Ei. Joulupukki
saapui turkiksissa ja poronnahka-saappaissa ja suuri kelkka perässään
kuten piti. Hänellä oli valkopartaiset, ystävälliset kasvot ja aina
hän puhui samalla äänellä, joka vähän muistutti Lasse enoa. Yrjö
seisoi hänen edessään kuin kiinninaulattuna, kuin puusta pudonneena,
silmät selällään. Sitten hän näytti ukolle hammasharjaansa, koska tämä
sitä kysyi. — Oli — oli hän sitä käyttänytkin — ei, ei aivan joka
aamu — ja oli hän pitänyt hyllynsä järjestyksessä, kuten isä vaati.
Joka ilta hän sitä siivosi. — Hän otti ukkoa kädestä ja vei sen,
jännitetty ilme silmissään, omaan huoneeseensa, jossa hän osoitti sille
leikkikaluhyllynsä siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hän äidin
kanssa yhdessä oli tänä aamuna sen järjestänyt. Mutta eihän sitä silti
tiennyt, hyväksyisikö ukko sen aivan täydelleen. — Kaiken aikaa hän
tuijotti ukon kasvoihin. Ja jälestäpäin sateli kysymyksiä.

— Äiti, miksi hänen silmänsä olivat niin kummalliset? — Ja isä, miksi
eivät hänen huulensa liikkuneet, kun hän puhui?

Niin, tietysti oli niin — eihän joulu-ukko voinut olla kuin muut
ihmiset. Ei. Ei.

Silloin oli myöskin joulukuusi sellainen kuin olla piti,
piparkakkuineen ja omenineen ja moninaisine koristuksineen, joita oli
valmistettu äidin kanssa pitkät ajat. Siinä kun kynttelit paloivat,
niin tiesi, että oli riemun päivä.

Sellaisten joulujen jälkeen pääsi satujen kertominen vauhtiinsa. Oli
tullut paljon uusia kirjoja jouluksi ja niistä riitti juttuamista.
Ja kun kerran alkuun oli päästy, niin ei tarinoista loppua tullut,
sillä niitähän alati syntyi uusia. Päivä niitä eloon herätteli ja yö
samoin. Jokaisella ihmisellä oli oma satunsa, jokaisella lapsellakin,
jokaisella linnunpojalla ja perhosella oli omansa, kun vain pääsi siitä
selville. Ja oma satu se sittenkin oli kaikista hauskin.

— Silloin on minullakin satuni, äiti!

— Tietysti, ja sinulla se vasta onkin!

Yrjö kipristi tapansa mukaan nenäänsä ihastuksesta ja heittäytyi
kaulaani:

— Kerrothan heti sen minulle, äiti, kerrothan!

Sitten hän istuutui polvelleni ja katsoi kasvoihini:

— No, äiti!

Mutta minä en voinut. Kuinka olisinkaan voinut noin suoraa päätä sanoa
hänelle sellaista, joka syöpyisi hänen tietoisuuteensa ainiaaksi!
Minun täytyi saada lykkäystä. Minun täytyi saada punnita, mitä hänelle
tahtoisin kertoa.

Meillä oli viheriä sohva isän huoneessa ja se on vieläkin meillä.
Se tuo mieleeni aina Yrjön, sillä siinä istuessamme aina ajelimme
satumaillemme.

Ja nyt lupasin hänelle, että ensi kerralla kun hän pyytäisi omaa
satuansa, kertoisin sen hänelle. Kuitenkin sillä ehdolla, että isäkin
silloin olisi kotona. Sillä emmehän hennoneet ilman häntä pitää niin
hauskaa.

Nyt oli lupaus annettu. Ja mieleni oli sen jälkeen sangen raskas.
Miten vaikea olikaan saada se hänelle sanotuksi! Miltä kannalta hän
sen ottaisi? Miten se häneen vaikuttaisi? Mutta oli miten oli. Sen
täytyi tapahtua. Poika oli nyt kuuden vuoden vanha ja aloittaisi
pian koulunsa. Milloin tahansa voisi joku hänen koulutovereistaan
tai muuten joku vieras lausua hänelle varomattoman tai pahansuovan
sanan, joka kaivautuisi hänen sieluunsa ja joka jäisi ainiaaksi häntä
haavoittamaan. Sitä paitsi hän ehkä vastakin tutkistelisi asiaa muilta
eikä isältään ja äidiltään. Ei, kyllä minä sen hänelle sanon. Ja kukapa
sitä paitsi tietää, vaikka tästä sukeutuisi uusi yhdysside välillemme.

Näin koettaessani itseäni rohkaista pelkäsin kuitenkin lähenevää hetkeä.

Ja se tuli pian.

— Nyt äiti — nyt on isäkin kotona —!

Ja hän hyppäsi tasajalkaa ilosta.

Niinpä hän sitten istui kuin istuikin polvellani, ja hetki oli tullut.
Isä istui vastapäätä odottaen hänkin ja nosti kehoittavasti päätään.
Mutta minä vaikenin ja tuijotin himmenevään tuleen.

— No, äiti?

Isä iski silmää minulle. Tässä ei ollut enää valitsemisen varaa.

Silloin otin pojan käden omaani ja aloin:

— Oli kerran mies ja vaimo, joilla ei ollut yhtään lasta, ei poikaa
eikä tyttöä.

— Niin te! — sanoi Yrjö.

Ja vaimo välistä kuunteli, käsi korvan takana: Mikä siinä piipitti? Se
kuului vain niin kaukaa. Mutta mies sanoi: Eihän täällä ole mitään.
Varpunen kai istui hetkisen katolla. Mutta ei hän sinua kutsunut.

Ja taas oli hiljaista.

Mutta vaimo sanoi jonkun ajan kuluttua:

— En jaksa enää kuunnella tätä äänettömyyttä. Tahdon matkustaa kauas
pois siihen suuntaan, josta piipitys kuuluu.

Ja he kokosivat tavaransa ja lähtivät vieraille maille.

Heidän sitten seisoessaan laivankannella ja tähystäessään merta —
kas! siinä hohtivat suuret, koreat, moniväriset täplät vedessä. Ne
laajenivat ja supistuivat lakkaamatta, Ja aina suuretessaan ne kävivät
värikkäämmäksi, ne helottivat aivan kuin sateenkaari olisi suistunut
alas kappaleiksi ja palat kääriytyneet kimmoisiksi palloiksi ja
pudonneet mereen. Ne liikkuivat alituiseen, avautuivat, sulkeutuivat
kuin suuret meren kukkaset, jotka hengittävät auringonpaisteessa.

Silloin ilostui vaimo ja sanoi miehelleen:

— Meri tervehtii meitä merkiksi siitä, että meillä tulee olemaan
onnekas retki.

Yrjö nyökkäsi päätään.

Heidän astuttuaan maihin illan tullen, syttyi taivaalla toinen valo
toisensa jälkeen ja mies sanoi:

— Luulenpa, että tähdet täällä ovat vieläkin suuremmat ja kirkkaammat
kuin kotona. Nekin tahtovat näyttää meille tien.

— Niin, minun luokseni! — sanoi poika, osoittaen sormella itseänsä.

Heidän aamulla noustessaan paistoi aurinko yli valoisan maan, joka oli
kuin suuri puutarha, laajat pellot istutuksien keskellä. Siellä oli
hyvä jaloitella valkoisia teitä pitkin ja levähdellä metsiköissä. Ja he
puhelivat keskenään:

— Olemmeko kuulleet väärin? Eihän se piipitys voinut kuulua täältä päin?

Koska he eivät heti voineet päästä siitä asiasta selville, lähtivät he
kiertämään maata nauttiakseen sen nähtävyyksistä.

Silloin saapuivat he toisen meren laitaan lännessä, jossa suuret
laineet vaahdoten ja jylisten vyöryivät hiekkarantaa kohti. Vuoksen
aikana ne lähestyivät semmoisella vauhdilla, että sai voimansa takaa
juosta niitä pakoon, jos keskipäivällä oli unohtunut liian kauas
näkinkenkiä poimimaan. Aaltojen taasen paetessa poispäin illemmällä
oli ranta vielä entistään rikkaampi näkinkengistä ja muista meren
jätteistä. He poimivat niitä kourallisen ja panivat ne pieneen rasiaan.
Sen he aikoivat viedä pienelle pojallensa. — Ja sinulla, Yrjö, on ne
samat näkinkengät siinä samassa rasiassa vieläkin leikkikaluhyllylläsi,
vaikket koskaan ole tiennyt mistä ne ovat kotoisin.

Poika katsoi suurin silmin vuorotellen meihin molempiin, mutta minä
olin jo päässyt niin kertomisen vauhtiin, etten enää muistanutkaan
pelkoani enkä malttanut siihen kohtaan sen kauemmaksi pysähtyä.

— Sitten he matkustivat pienen, vanhan kaupungin ohi, jonka
ulkopuolella oli laaja suo. Se oli täynnään haikaroita, jotka nostivat
hitaasti koipiansa hakien sammakoita savesta. Se maa on haikaroitten
maa! Siellä seisoi iso haikara yhdellä jalallaan, koskei se enää
viitsinyt etsiä sammakoita, vaan piti parempana hautoa mielessään
maailman tapahtumia ja koettaa ohjata asiat niin, että kävisi kaikille
hyvin.

— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin! huusi hän.

Ja kaikki haikarat nostivat samassa toisen jalkansa allensa ja huusivat
yhteen ääneen:

— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin!

— Tomppelit — sanoi isä — sen tiesimme ilmankin.

Ja kuinka olikaan, tulivat he takaisin samaan kaupunkiin, josta olivat
länsimerelle lähteneet.

Siellä risteilivät raitiovaunut sikin sokin, kellot soivat, ajoneuvot
kolisivat ja ihmiset juoksivat mikä sinne ja mikä tänne. Siellä oli
sellainen melske, että tuskin kuuli toinen toisensa ääntä.

Siellä he eräänä kauniina päivänä näkivät ikkunassa pienen pojan, joka
oli aivan yksin koko avarassa maailmassa.

— Aivan kuin sorsanpoika kesällä — keskeytti Yrjö — muistatko äiti?
Istuimme juuri rannalla — niin pam! — ja sorsa kuoli — ja sinne jäi
poikanen aivan yksin kaislikkoon. Se oli sitten niin hiljaa, ettei sitä
näkynytkään, kun se pelkäsi niin kauheasti. Mutta ajattele, äiti, jos
siinä tulikin toinen sorsa!

— Tietysti siinä tuli toinen sorsa ja otti sen pienen poikasen
hoitoonsa, niin ettei sen tarvinnut lainkaan enää pelätä. Ja he mennä
pyristivät yhdessä sitten tiehensä kaislikkoon ja olivat iloissaan.

— Niinkuin sinä ja minä!

— Aivan kuin sinä ja minä! Kas kun sinä osaat hyvin arvata!

Ja Yrjö nauroi, ja me puristimme nauraen toisiamme kaulasta.

Isä istui siinä tuolissaan ja loisti. Hänkin oli jo kokonaan vapautunut.

— Ja mitenkä sitten kävi, äiti?

— Niin, entä sitten? — Kävi niin, että he pysähtyivät sen valkoisen
talon edustalle, jonka ikkunassa he olivat nähneet sen pienen pojan,
ja soittivat porraskäytävän ovikelloa. Eräässä huoneessa he sitten
löysivät hänet pöydän ääressä katselemassa kuvakirjaa. Kun hän heidät
näki, unohti hän kaiken muun ja he unohtivat myös kaiken muun hänen
tähtensä. Hän tuli heidän lapsekseen, ja he lähtivät hänen kanssaan
toiseen maahan. Ja heidän matkallansa paistoi aurinko heille päivällä
ja tähdet yöllä, ja meren kauniit värikkäät kukkaset avautuivat heille
toivottaen heille onnea.

Ja kun he sitten saapuivat omaan maahansa, liputtivat kaikki laivat
satamassa ja kaikki ihmiset nauroivat. Ja kaikki toivottivat sen pojan
tervetulleeksi ja he toivoivat, että hän saisi prinsessan ja puolet
valtakunnasta, kuten käy saduissa.

Sellainen oli sinun satusi, Yrjö — ja se olikin hyvä, eikö ollut?

Oli. Yrjö oli täysin tyytyväinen, niin päivänselvä asia, ettei hänen
tarvinnut sitä ilmaistakaan. Hän luisui alas polveltani ja käyskenteli
tyytyväisenä ympäri, selkä suorana. Nähtävästi hän oli omissa
silmissään arvoltaan noussut. Ei voinutkaan jokainen kehua sellaisia
matkoja tehneensä. Eikä ollut jokaiselle niin ihmeellistä tapahtunut.
Hän lähestyi keinutuolia, pani sen kädellään käyntiin tarkkaavasti
seuraten sen liikuntoa ikäänkuin sitä tutkien, kapusi sitten siihen
istumaan, katsoi isään ja äitiin suurella, riemukkaalla katseella ja
sanoi:

Niin, mutta kyllä teillä olisi ikävä ellei minua olisi!

— Niinkö luulet? — huudahti isä vallattomasti! ilakoiden ja nosti pojan
olkapäilleen. Poika sätki ihastuksesta, ja kiljuen ja huutaen he sitten
juoksivat huoneitten läpi edestakaisin, kunnes kuulin pojan putoavan
kuin säkin viereisen huoneen sohvalle. Siinä he vielä jatkoivat
telmimistään. Mutta minä kohensin hiiliä takassa ja ajattelin, että
jos kävisi yhtä onnellisesti vastakin, kun tarvitsee niihin asioihin
kajota, niin ei ollut mitään hätää.

Vielä hän ei ymmärtänyt täydelleen mitä oli saanut tietää, mutta aivan
kylliksi sillä kertaa. Vähitellen hän saisi tietää enemmän. Salakareja
tulisi kyllä olemaan, siitä olin selvillä, mutta Jumalan kiitos ei
meidän tarvinnut selviytyä kuin päivästä kerrallaan. Pääasia oli, että
lapsuus- ja nuoruusmuistot pysyisivät puhtaina ja valoisina.

Ja miksi ne eivät sellaisina pysyisi?

Kun sinä iltana autoin poikaa makuulle, piti hänen välttämättä tuiki
tarkoin saada tietää, minkälaiset olivat hänen mekkonsa ja esiliinansa
olleet tuona merkillisenä päivänä, mitä kuvia hänellä oli ollut
kuvakirjassaan ja millä leikkikaluilla hän oli leikkinyt. Entisyys oli
kuin ruusunhohteessa ja ihmeellisempää kuin kaikki muu. Vihdoin hän
kiersi käsivartensa niskani ympäri ja likisti minua lujasti rintaansa.
Silloin päätimme keskenämme kuiskaten, että pitäisimme oman satumme
yhteisenä salaisuutenamme, vain meidän kolmen salaisuutena. Kertokoot
muut äidit lapsilleen — kertokoon Ainon ja Erikin ja Etan äiti heille,
minkälaista silloin oli ollut, kun he olivat heidät löytäneet. Meidän
satumme ei kuulunut heille, ei muille kuin yksin meille.

— Mistähän Ainon ja Erikin äiti oli heidät löytänyt?

Niin. Se olisi heidän salaisuutensa, kuten meillä oli omamme. Mutta
mitä ikinä Yrjö vain tahtoo tietää itsestään, sen hän kysyköön isältä
tai äidiltä. Koetamme niin tarkkaan kuin suinkin muistaa kaikki,
silloin riittää puhumista vuosikausia. Niin kummallinen se asia oli.

Mutta vielä kuukausia, miltei vuosiakin senjälkeen kuiskasit illoin
joskus korvaani:

— Muistatko satuamme, äiti?

Vähitellen se kuitenkin näytti vaipuvan unhoon, ja kului monta vuotta,
ennenkuin kerran taas otit sen puheeksi.



10.


Istuin lattialla Yrjön vuoteen ääressä ja nojasin päätäni hänen
pielukseensa. Vierelläni paloi spriilamppu, joka loi punertavan hohteen
matolle. Muuten oli huoneessa pimeä.

Hän nukkui, mutta puhui joskus kuumehoureissaan,

— Kiviä ja santaa — sanoi hän — pikkukiviä! Karistaisit pois sannan,
äiti! Miks' tässä on santaa? — Kiviä ja santaa. — Karista ne pois, äiti!

Kavahdin pystyyn puolihorroksistani. Jo toista viikkoa oli hän kuumeen
noustessa puhunut sannasta ja pikkukivistä, mutta en voinut siihen
tottua. Sillä sehän oli kuin ennustus.

Mutta se ei saanut mitään merkitä, hänen täytyi tulla terveeksi.
Hoitaisin häntä yötä päivää enkä luopuisi hänestä mistään hinnasta.

En. En. En mistään hinnasta.

Nousin ja vedin lakanan hänen allansa suoraksi, niin ettei
siihen jäänyt pienintäkään poimua. Nostin sitten spriilampulla
seisovan kattilan kantta ja panin uuden kääreen hänen kaulalleen.
Puolinukuksissa hän vain hiukan räpäytteli silmiään.

Istuuduin taas vuoteen viereen, oikaisin jalkani ja nojasin pääni
pielukseen. Lamppu lauloi yksitoikkoista nuottiansa, pojan hengitys
kävi tasaisemmaksi, ja minä vaivuin vähitellen takaisin siihen
puolihorrokseen, jossa jo olin harhaillut monet yöt, unen ja
hereilläolon välimaille, pitäen huolta kääreitten muuttamisesta aina
puolen tunnin kuluttua. Isän oli tartunnan ja toimensa takia täytynyt
muuttaa kotoa pois, ja minä olin jäänyt palvelijain kanssa sairaan luo.
Mutta yksin hoidin häntä yötä ja päivää. Kestäisinkö ajan pitkään?
Kestäisin varmaan. En tahtonut hänen luokseen ketään vierasta, itse
halusin kamppailla tuon pitkän kamppailun tulirokkokuumetta vastaan,
joka oli niin tuimasti iskenyt kyntensä häneen, mutta jonka olisi pakko
väistyä.

Ja hän, miten kokonaan hän oli antautunut minulle! Miten täynnänsä
hän oli luottamusta ja miten iloinen heti kun tauti hellitti! Tunsin
samaa riemua saadessani häntä palvella kuin muinoin ihmisvilinässä
suuren kaupungin kaduilla. Tämä se kuitenkin oli todellista ottelua ja
todellista voimainponnistusta — josta vasta kannattikin iloita.

Keittiön ovea raoitettiin ja Liisa, Maijan seuraaja, pisti päänsä
näkyviin. Hän tulla tassutti lattian yli paljain jaloin ja yönuttu
napitettuna rinnan yli ainoastaan yhdellä napilla.

— Ajattelin, että rouva tarvitsisi hiukan levähtää — sanoi hän
ystävällisesti.

— Kiitos, Liisa — mutta täytyy olla niin säntillinen kääreitä
muuttaessa. Ensi yönä niitä ehkei enää tarvitakaan, ja silloin saan
kyllä nukkua.

Mutta Liisa halusi nähtävästi tehdä valvomisajan rattoisammaksi
rouvalleen pitämällä seuraa ja istuutui toiselle puolen lampun.
Tuijotimme molemmat sen liekkiin.

Liisakin oli ennättänyt kotiutua talossa sen jälkeen kun Maija
vihdoin oli suostunut antamaan myönteisen vastauksen kärsivällisesti
odottavalle sulhaselleen, nautittuaan omasta puolestaan — kuten
hänen oli tapana sanoa — nuoruusvuotensa rauhassa. Hän kuului niihin
onnellisiin, joiden nuoruus kestää neljäänkymmeneen tai kauemminkin,
eikä hän huolinut sitä ennen kultaista vapauttaan uhrata. Ei mar,
sanoi Maija, sillä hän oli länsisuomalainen. Hänellä oli ihailija
nuoruuden vuosilta, joka palasi jälleen tultuaan leskeksi, ja tällä oli
nelivuotinen poikanenkin — onneksi Maijan mielestä — ei siis tarvinnut
silläkään vaivautua. Kaikki oli valmista ja Maijasta tuli talonemäntä.

Mutta hänestä ei mielellään erottu. Häntä hyvästellessään Yrjö riippui
hänen kaulassaan, äiti pyyhki silmiään ja isä lahjoitti täydellisen
pöytäkaluston Arabian porsliinia.

Siinä istui nyt Liisa punamustassa alushameessaan. Hän tulisi
epäilemättä nauttimaan nuoruutensa päiviä vieläkin kauemmin kuin Maija,
sillä tuskin ilmestyisi kosijaa, joka häntä odottelisi. Hänellä oli
pääkappale huononpuoleinen, mutta sydän paikallaan. Ja koska me tässä
talossa panimme pääpainon viimeiseen, oli meidän välillemme sukeutunut
uusi ystävyys.

Hän vahti taukoamatta spriilampun liekkiä ikäänkuin olisi hänen ollut
hoidettava tulta hellan uunissa ja sanoi:

— Mitenkä tuo poika ihailee rouvaa!

— Mistä Liisa sen tietää?

— No se kun tulee tavantakaa keittiöön ihan vartavasten kehuakseen
rouvaa. Silloin se istuutuu pöydälle ikkunan eteen ja se kun sitten
panee omiaan! Väliin minun täytyy sille nauraa ihan haletakseni
päiväkausia perästäpäin, niin viisaasti se lapsi puhuu.

— Mitä se sitten minusta sanoo?

— Tiedätkös Liisa — sanoo hän minulle — äiti on niin viisas että hän
tietää kaikki.

— Vai niin hän arvelee — virkoin hyvilläni.

Liisa oli lausunut sen niinkuin se ei olisi hänestäkään mahdotonta,
sillä hän kuului itse noihin sydämestään nöyriin.

— Niin hän sanoo — jatkoi Liisa. — Ja hän on niin toimelias, että
paljon toimeliaampi kuin muut rouvat. Mikään muu rouva ei ole kuin hän.

Liisa oikein kehuu ylpeillen pojan puolesta.

— Niin sanovat kaikki lapset äidistään — puutuin välttäen puheeseen,
mutta ihastuneena poikani kiitoksista.

— Ja niin kaunis tukkakin hänellä on! — yltyy Liisa vielä ylistämään —
ei tuollainen kuin sinulla, Liisa — tuolla tavalla aina pitkin poskia
ja silmiä riippumassa.

Hän nauraa, nauraa sydämensä pohjasta siksi, että tuo viisas lapsi
hoksaa kaiken — hänenkin suorat ja pitkät hiustupsunsa, jotka aina
leyhyvät korvilla.

— Kyllä se näkee, millainen mikin on, — vahvistaa hän.

Eikä Liisan mieleen juolahdakaan, että hän voisi olla toisen näköinen.

Hän jatkaa:

— Ja näkisit hänen piironginlaatikkonsa — sanoo hän — siinä hänellä on
paidat tuossa ja sukat tuossa ja nenäliinat tuossa — eikä kaikki sikin
sokin niinkuin sinulla on, Liisa.

Häntä huvittavat nämä pojan puheet niin suuresti, että minun täytyy
häntä hillitä, jottei hän herättäisi nukkuvaa. Ja hän juttelee edelleen:

— Mistä sinä minun laatikkoni tiedät? — kysyn minä. — Silloin hän
hyppää alas ja juoksee kamariin ja nykäisee jonkun laatikoistani auki
ja seisoo ja osoittaa sormellaan: — Tuossa on!

— Ja mitä sinä siihen arvelet, Liisa?

— Mitäs minä mitään — nauran vaan!

Ja hänen täytyy kumartua ja peittää kasvonsa käsiinsä, jottei nauraisi
ääneen.

Liisa punottaa hiusmartoa myöten antaen vihdoin kätensä vaipua
helmaansa ja katsahtaen tuohon älykkääseen lapseen, joka aina kaikkea
keksii. Minä annan hänelle kiitollisen silmäyksen hänen siinä
istuessaan turkkilaiseen tapaan lattialla, jalat ristissä ja paidan yli
vedetty yönuttu auenneena. Kiitollisena — hänen ihailunsa vuoksi — sekä
siitä, että hän aina niin uskollisesti kertoi minulle kaiken, minkä
Yrjö hänelle uskoi.

Mutta aika on kulunut, ja nostan kattilan kannen, niin että höyry
tupruaa ilmoille sen alta. Varovasti irroitan huivin pojan päästä,
asetan kuivaa pumpulia hänen poskelleen ja muutan kääreen. Hän aukaisee
silmänsä täysin heräämättä, kääntyy toiselle kyljellensä ja nukahtaa
uudestaan.

— Lähdehän nyt Liisa nukkumaan! Saat valvoa hänen luonaan ensi yön, jos
haluat.

Hän sanoo hyvää yötä ja tassuttelee taas pois.

Mutta istun kauan hereilläni ajatellen, että se ihailu, josta hän oli
puhunut, oli saanut ensimmäisen iskunsa. Pojan usko erehtymättömyyteeni
oli saanut kolahduksen. Mutta täytyihän senkin ajan kerran tulla, eikä
se hituistakaan ollut häirinnyt hyvää suhdettamme.

Olimme eräänä iltapuhteena isän huoneessa talvipäivän auringon juuri
laskiessa. Silmäimme edessä siinsi meren lahti ja sen toisella puolella
näkyi saha, ja sahan ikkunat hehkuivat laskevan auringon valossa, niin
että ne kaukaa hohtivat kuin tulitäplät. Ja miten olikaan, niin alkoi
väripilkku toisensa jälkeen tanssia seinällämme, ja Yrjö katsahti ulos
ja katsahti sisään ja ihastui ja ihmetteli.

— Äiti, mistä nuo koreat pilkut tulevat seinälle?

— Katsohan — aurinko paistaa saharakennuksen ikkunoihin, ja me näemme
heijastuksen seinällämme.

— Heijast —?

— Niin, heijastuksen — se ei ole mitään tavallista paistetta, vaan
ainoastaan kajastus — sahan ikkunoiden aikaansaama kajastus.

— Jaa mutta — sinun täytyy selittää se paremmin — tahdon tietää oikein
tarkkaan, miten se on.

— Tiedätkö — on niin pitkä aika siitä kun luin sellaisista — ja
sitäpaitsi olen käynyt niin hirvittävän vanhanaikaista koulua, ettei
siellä opetettukaan paljon mitään siitä, mitä usein näkee — niin että
sinun taitaa olla parempi kysyä sitä isältä, kun hän tulee kotiin. Hän
voi varmaan tarkemmin kuin minä selittää sinulle tuon kaiken.

Vastasin aivan huolettomasti, kuin olisi ollut kysymyksessä mitä
selvin asia, ja ihmettelin sanojeni aikaansaamaa vaikutusta. Poika
katsoi minua pitkään, pitempään kuin koskaan ennen. Hän mittaili minua
silmillänsä — ja sitten tuli miltei puolustelevalla äänensävyllä:

— No niin — eihän se kumma olekaan, ettet tiedä aivan yhtä paljon kuin
isä. — Olethan sinä paljon nuorempi.

Minun kävi häntä melkein sääli ja samalla itseäni. Olinko todellakin
ollut niin suuri hänen silmissänsä ja nyt romahtanut alas jalustaltani?

Mutta luontaisella ylevämielisyydellään, joka ei koskaan pettänyt,
ryhtyi hän minua lohduttelemaan selittämällä, että tietysti mummo, joka
oli isää paljon vanhempi, myöskin tiesi eniten, ja jos olisi semmoisia,
jotka olisivat vielä mummoakin vanhempia, niin niiden viisaudella ei
olisi rajojakaan.

— Mutta sinä, äiti — kuinka voisitkaan tietää niin paljon kuin vanhat?

Ei, sehän oli mahdotonta, ja niin tyydyimme molemmat kohtaloomme.
Heitin menemään viimeisenkin repaleen entisestä kaikkitietäväisyyteni
komeudesta ehdottamalla, että ruvetaan me kaksi oppimaan isältä ja
mummolta ja tullaan siten koulutovereiksi ja entistäänkin vielä
paremmiksi ystäviksi.

Mutta siitä lähtien tiesi Yrjö, missä oli heikoin kohtani.

Ainoastaan muutamia päiviä myöhemmin istuimme ruokapöydässämme, isä
ja minä innokkaasti jostakin keskustellen, ja Yrjö itsekseen jotakin
hautoen. — Olin kääntynyt isän puoleen ja olin juuri jotakin hänelle
esittämässä, kun poika minut keskeytti:

— Äiti, miksi pidetään valokuvauslevyjä vedessä?

— Enpä tiedä niin tarkalleen.

— Miksi niin sanot, äiti?

— Miten minun sitten olisi pitänyt sanoa?

— Miksi sanot, ettet tiedä sitä niin tarkalleen, kun et tiedä sitä
ollenkaan?

Olin pyörähtänyt ympäri ja purskahtanut nauruun:

— Ja mistä sinä niin varmaan päätät, etten tiedä sitä ollenkaan?

— Olisit sinä sen heti sanonut, jos olisit tiennyt.

Oliko hän ollut nenäkäs? Pois se, ei ensinkään — ääni ei sellaista
hipaissutkaan — hänhän oli vain lausunut ilmeisen totuuden. Sanokoon
vain vastakin yhtä peittelemättä ja yhtä hyväntuulisesti mitä hän
minusta ajattelee. Silloin ei ainakaan keskinäistä luottamusta
puuttuisi, ja se olisi tärkeintä.

Mutta havahdin näistä muistelmistani kuin unesta ja näin spriilampun,
vadin sen vieressä hauteineen, pojan vuoteen ja itseni lattialla
istumassa. Aamu jo sarasti, päivä pilkisti sisään uudinten raosta ja
ruokahuoneen kello löi kuusi.

Siis oli tämäkin yö kulunut loppuun.

Yrjö oikaisihe ikäänkuin olisi ollut heräämäisillään. Laskin käteni
hänen otsallensa ja tunsin, että se oli viileä. Kumarruin hänen
ylitsensä ja katselin kauan hänen rauhoittuneita piirteitänsä ja
kuuntelin hänen tasaista hengitystään.

— Onko mahdollista? Joko tauti on ohi? Jättikö se todella pojan?

Kiviä ja santaa! Jumalan kiitos — se oli ollut tyhjää kuumehouretta
eikä mikään ennustus. Ah, Jumalan kiitos!

Ja suuri, suloinen raukeus valtasi minut. Olin voittanut ja saisin
levähtää. Ja poikani saisi elää! Ja tulla terveeksi jälleen!

Olin niin kiitollinen, että vedet kihosivat silmiini.

Ja taas tuli mieleeni eräs muisto.

Hän oli kerran pannut minut arvaamaan, kuka oli hänen kaikkein paras
ystävänsä. Olin maininnut Erikin, Väinön, Etan —?

— Ei, sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta Jumalasta
pidän vain aivan vähän enemmän, sillä täytyyhän Jumalasta enemmän
pitää, äiti?

Mutta nyt vihdoinkin heräsit. Katseesi siirtyi ympäri huonetta kuin
siihen pitkän ajan perästä taas perehtyäkseen. Sitten se pysähtyi
minuun. Käsivartesi nousivat, laihtuneet kasvosi säteilivät, ja
sellaisessa äkillisessä rakkaudenpuuskassa, joka välistä sai sinut
valtoihinsa, tartuit kaulaani, pusersit minut kovasti rintaasi ja
tunnustit rehellisesti ja rajoituksitta:

— Voi, kuinka sinua rakastan, äiti — enemmän kuin mitään, mitään muuta
maailmassa!



11.


Pian sen jälkeen alkoi ensimmäinen koulusi. Muistat ruokailuhuoneen,
joka eteläänpäin päättyi puolikaareen kolmine suurine ikkunoineen. Ja
näet vielä neliskulmaisen pöydän keskellä lattiaa.

Sen pöydän ääressä sait kaiken opin perusteet, sinä ja muutamat
toverisi.

Et ottanut ensin uskoaksesi, että äiti osaisi opettaa. Siitä ei tulisi
mikään oikea koulu. Mutta kun hän kertoi, että hän kerran ennen oli
opettanut suuriakin poikia ja tyttöjä oikeassa koulussa, vaikenit ja
aivan jäykistyit ihmetyksestä.

— Niinkö?

Ja tajunnassasi tapahtui taas tuollainen uudestaan arvioiminen, joka
muutti jo vakiintuneen arvon — sillä kertaa edukseni. Sen johdosta
myöhemmin tovereillesi kehuskelit, että äiti olikin paras opettaja
maailmassa.

Myöhemmin muistelimme joskus yhdessä tätä ensimmäistä kouluasi ja
kokemuksiasi siellä. Maailma alkoi käydä entistään paljon laajemmaksi.
Ei pääasiallisesti kirjojen ja numeroiden avulla, vaan toverien
vaikutuksesta. Varsinkin Erik, lääkärin poika, ällistytti Yrjöä uusilla
harrastuksillaan. Hänellä oli pieniä tölkkejä rivissä hyllyllään, ja
niissä oli pikkueläviä spriissä. Sitten hän oli isoisältään, joka
oli ollut hyönteis-professori, saanut suuren hyönteiskokoelman, ja
päät yhdessä he tarkastivat neulan päässä törröttäviä kärpäsiä ja
perhosia. Isältään hän oli sen lisäksi saanut kasvikokoelman, jossa
oli kasveja Suomen eri seuduilta ja muistakin maista. Ja Erik kertoi
näistä kaikista aarteistaan yhtä tottuneesti ja yliolkaisesti kuin muut
kertoivat tinasotamiehistään tai keilapelistään.

Hänen oppineisuutensa teki toveriin vakaavan vaikutuksen. Ja Erik
huomasi hänen tietämättömyytensä näillä aloilla.

Eräänä päivänä lukea jankkasimme, kuten tavallisesti — tavata jauhoimme
vuorotellen — mitä lie ollut jostakin talonpoikaistuvasta, jossa oli
torakoita uunin takana. Jokainen oli innokas kertomaan, mitä tiesi
näistä ihastuttavista elukoista — miten ne pudottautuvat katosta alas
— miten ne tarttuvat tikkuun — miten ne luikkivat seinän rakoon tai
pärekasan alle piiloon. Ainoastaan Yrjö oli niistä asioista tietämätön.
Hän ei ollut torakoita edes nähnytkään.

Vihdoin oli tietovarasto loppunut ja jatkoimme tavailemista. Mutta
huomasin, ettei Erik seurannut. Hän oli jostakin levoton. Nähtävästi
hänellä oli jotakin sydämellään, mutta hän ei tiennyt, miten saisi
sen sanotuksi. Näin hänen silmistään, ettei sitä sopinut sanoa
muitten kuullen — mitä lie ollut salaisuutta. Vihdoin hän nousi, tuli
luokseni, pani käsivartensa kaulaani, kuten oli tottunut äitinsä kanssa
jutellessa tekemään, ja käsi suun edessä jotteivät muut kuulisi, hän
kuiskasi:

— Eikö olisi jo aika ruveta opettamaan Yrjölle luonnontiedettä?

— Miksi niin? — kuiskasin vastaukseksi.

— No, kun hän ei tunne torakkaakaan!

Niin, olihan se hämmästyttävää! Todella halveksittavaa ja
pöyristyttävää!

Käden liike oli ylenkatseellinen. Hän oli sitä paitsi huolissaan niin
suunnattomasta tietämättömyydestä tieteitten tieteestä.

Ja Erik oli oikeassa. Osoitin hänelle katseellani, että hän oli
ehdottomasti oikeassa, ja rauhoitin häntä lupaamalla tehdä parastani.
Hän syventyikin lukukirjaansa tyytyväisenä siihen, että oli
omantuntonsa ääntä noudattanut ja vetänyt Yrjöä edes kappaleen matkaa
tietämättömyyden alennuksesta.

Mutta miten täytin lupaukseni, sen tiedät hyvin. Isänhän olisi pitänyt
apuun rientää, mutta miten kävi hänen? Niin. Eihän minulla ollut
sammakoita spriissä eikä neulaperhosia eikä muutakaan ainehistoa.
Minulla oli juuri sillä alalla se heikko kohtani, jonka hyvin tunsit.
Ja isältä puuttui aikaa.

Sentakia jäi kuin jäikin Erik yhä edelleen siksi, joka toverilleen
avasi luonnontieteitten salaisuudet. Ja Yrjö oli hänen kiitollinen
oppilaansa.

Kun tuli kevät ja aurinko paahtoi sammaltuneita rantapaasia kaupungin
ulkopuolella, silloin te yhdessä juoksentelitte pitkin kallioita
molemmin puolin Havin tietä, harhailitte harventuneessa metsässä, istua
kyykötitte kevätlampien liepeillä kooten haaveihinne sammakonpoikasia
ja sisiliskoja. Aarteita! Aarteita! Muistatko, miten kostea sammal
tuoksui! Ja miten vesi lätäköissä lämpimänä huokui! Ja miten lakki
kuumensi päätä! Havi! Se oli ihmemaa, mistä saattoi löytää mitä
tahansa. Hiostunein kasvoin ja kiihkein käsin te sitten siellä kotona
Erikin luona täytitte pesuvadit vedellä antaen sammakoiden niissä
uiskennella ja veditte esille säiliöistänne lehtiä ja korsia ja
ensimmäisiä horroksissa olevia kovakuoriaisia.

Kun sitten tulit kotiin, tuoksuit kosteaa multaa, havumetsää ja
kevättä. Kengistä miltei tippui vettä — ja kaulus! Missä se oli? — No
niin, se oli kaulusnapin syy. Mutta minkänäköinen oli nenäliina?

Nautimme keväästä yhdessä. Nuo illat, nuo läpikuultavat kevätillat,
jolloin vedet siinsivät ikkunoihimme ja aavistimme käen kukuntaa ja
pihkan hajua noitten Saimaan reittien metsiköissä! Muistatko ne?

Sellaisena kevätiltana poika sai kerran sattumalta käsiinsä pienen
rasian, joka pitkät ajat oli ollut unohduksissa hänen hyllyllään ja
jonka hän oli saanut Etalta pikkujouluksi. Siinä oli pienen pieniä
puisia elukoita, kaikki jokseenkin yhdennäköisiä. Neljä jäykkää jalkaa
ja häntä.

Illat olivat niin valoisat, ettei tarvinnut mennä niin aikaisin
nukkumaan kuin muuten. Äitikin unohti muistuttaa, ja isä viipyi
kävelyllä. Ja näin, miten poika ikäänkuin aikansa kuluksi alkoi
asetella pikkuelukoita riviin, kaksi ja kaksi aina vierekkäin.

— Oli sentään hyvä — sanoi hän äkkiä — että Noak oli.

— Noak! Miten niin? — kysäisin, kummastellen hänen ajatusjuoksuaan.

— Niin, no, muutenhan Jumalalla olisi ollut niin paljon vaivaa — olisi
pitänyt synnyttää ihmisetkin uudestaan ja kaikki eläimet! — Nyt ei
tarvinnut muuta kuin antoi näiden vain mennä arkkiin — joka lajia aina
kaksi — kaksi aina joka lajia.

— Niin, jokaisen eläinlajin isä ja äiti.

— Eihän?!

Hän katsahti minuun epäröiden ja miettiväisenä:

— Miten niin isä ja äiti?

— Onhan eläimilläkin isänsä ja äitinsä kuten ihmisillä.

— Niin taitaa —.

Hän vaikeni taasen ja antoi elukkainsa jatkaa matkaa arkkia kohti.
Minä ikkunan luona parsin sukkaa käyttäen illan heikkenevää valoa, ja
molemmat vaivuimme mietteisiimme.

— Mutta äiti — keskeytti hän hiljaisuuden ja katsoi minuun — on niitä
muijia, jotka eivät ollenkaan ole kihloissa, ja sentään he synnyttävät
poikia tai tyttöjä.

— Vai on! — Se tuli niin odottamatta, että minun oli vaikea pysyä
totisena. — Tiedätkö sinä sitten semmoisia?

— En minä tiedä, mutta kyllä niitä on.

Taasen oli hiljaista. Poika oli sovitellut elukat rasiaan ja asettanut
sen takaisin hyllylle. Mutta hän ei halunnut mennä vielä nukkumaan. Hän
lojui mieluummin lattialla piirtäen koukerolta paperille.

— Äiti — tuli sieltä taas — aina kun joku saa lapsia, niin hän laskee
ensin mätiä.

Kumarruin työni yli ja odotin jatkoa.

— Niin, niin — älä naura — aivan kuin sammakot.

— Mutta eihän ihmiset ole sammakoita.

— Jos kohta — ne tekevät vain samalla lailla.

— Miksi niin luulet?

— Minä luulen vaan — ja tiedätkös äiti, että kun sammakko on laskenut
mätinsä rannalle, niin sitten tulee isä ja panee semmoista maidon
tapaista päälle, ja siitä syntyy sitten poikasia. — Minäkin olen
mädistä syntynyt ja ollut noin rannalla. Jos olisit aikaisemmin
hakenut, niin olisit voinut löytää minut sieltä — mutta sinäpä et
etsinyt silloin. Etta ja Erikkin ovat syntyneet mädistä — niin minä
uskon.

— Jaha — ja sen on Erik kertonut?

— Eikä vain Erik, vaan myös hänen isänsä — ja olen minä senkin nähnyt,
miten mäti kelluu veden pinnalla ja tarttuu pesuvadin reunoihin. Ja
siitä tulee sitten mitä tahansa.

Mikä saattoi olla vakuuttavampaa? Newton oli puhunut. Arkimedes oli
pisteensä löytänyt. Pieni mieheni paisui viisautta.

Silti otti äiti hänet polvellensa ja alkoi kertoa hänelle vielä
merkillisempiä asioita. Eihän sen aina tarvinnut olla mätiäkään, mutta
jotakin sinne päin se kyllä aina oli. Kukkiin muodostui siemeniä, ja
munista tuli linnunpoikasia. Ja oliko poju äskettäin nähnyt Väinön
Donnaa? Sille tulee pian pentuja. Ihmeellisiä asioita oli muutenkin
elämässä, mutta nämä ne olivat kaikkein ihmeellisimmät. Ja kaunista
oli paljon, mutta tämä oli kaikkein kauneinta. Sillä siten elämä aina
uudistui ja loi aina uutta elämää vanhan sijalle.

Niin kai se sitten oli, päättivät pojan suuret silmät. Ja äiti kertoi
vieläkin enemmän. Niin viisaasti oli Jumala kaikki järjestänyt, että
vaikka ihmiset vuosisadasta toiseen sitä tutkivat, niin se kävi vain
yhä ihmeellisemmäksi heidän silmissään. Ja kuta enemmän oppi siitä
tietämään, sitä enemmän huomattiin siinä olevan sellaista, jota ei
vielä ymmärretty. Sillä se on kaikki Jumalan suurta satua, jota hän
ei koskaan kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät vain aina häneen
katsoisivat jatkoa odottaen. Jumala näes on suurin kaikista satujen
kertojista — ja hänkin pitää siitä, että hänellä on jokin kohta
ikäänkuin erikoisena salaisuutena kunkin ihmislapsen kanssa. Pojullekin
hän tulisi vielä paljon kertomaan — tämä oli vain pikkiriikkinen
alku, tämä nyt äidiltä kuultu — ja Yrjöllä voi vielä olla merkillisiä
yhteisiä salaisuuksia sen hyvän ja viisaan Jumalan kanssa.

Nojasit minuun ja katsoit totisin silmin ulos ikkunasta punertavaa
iltataivasta.



12.


Mutta maailma kasvoi Yrjön silmissä ja antoi yhä enemmän tuumimisen
aihetta. Nyt hänestä oli päivänselvä asia, että piti olla sekä poikia
että tyttöjä.

Isä tuli eräänä iltana sanomaan hänelle hyvää yötä ja istuutui kuten
muulloinkin pojan levolle mentyä hänen vuoteensa laidalle jutellen
hänen kanssaan niitä näitä.

— Tiedätkös, kenen otan rouvakseni sitten kun tulen suureksi? — kysyi
poika.

— Mistäpä minä sen tietäisin?

— Otan Ainon.

— Vai Ainon! Mutta ethän sinä voi tietää sitä niin hirveän paljon
aikaisemmin!

— Tiedän minä, kun kerran niin paljon pidän Ainosta.

— Mutta sinähän vasta olet pieni poika ja Aino pieni tyttö, eikä rouvaa
tarvitse ajatella ennenkuin vasta sitten suurena.

— Jaa, mutta itsehän sanot, ettei saa olla ajattelematon — aina pitää
kaikkea punnita, ennenkuin mitä tekee.

— Tietenkin — hymyili isä.

— Ja kun oikein kauan tuumii yhtä asiaa, niin siitä tulee sitten hyvä.

— Voi niinkin olla — myönsi isä — mutta tiedätkös, sellaisia asioita
ei voi lainkaan edeltäkäsin tietää. Ne tulla tupsahtavat arvaamatta
eteen, ja paras ystävä on usein sellainen, jota ei ole koskaan ennen
nähnytkään.

Yrjö katsoi pienellä epäluulolla isää. Isä vain ei hänelle Ainoa
suonutkaan. Siinä kaikki.

— Jaa. Kyllä minä hänet otan.

— Mutta mitäs, ellei Aino huolisikaan?

— Kyllä hän huolii. Ja voi kuinka hän ihastuisi, jos minä sen hänelle
sanoisin!

— Älähän toki — isän ääni kävi hyvin vakuuttavaksi — ei sellaista saa
sanoa ennenkuin sitten, kun on aikamies. Älähän nyt vain virka mitään
— tottele isää! Eikö niin — ethän? Ajatteles, kun sinun pitää vielä
paljon oppia ja käydä monet koulut ennenkuin tulet suureksi ja saat
ottaa rouvan itsellesi tai edes sitä ajatellakaan.

Niin tosiaankin — oppia! — Sen hän tässä oli vallan unohtanut.
Yrjön silmät kävivät tummiksi. Hänenhän piti oppia tuntemaan kaikki
sisiliskot, kovakuoriaiset ja kärpäset ja muut Erikin elukat. — Ja
ennen kaikkea koneet, miltä ne näyttivät sisäpuolelta — ja lokomotiivit
ja laivat. Se oli tärkeintä. Menisi siihen aikaa.

— Menee siihen vuosia — vakuutti isä. — Kas, sellaisissa asioissa
pitää osata odottaa, siksi kunnes se oikea tulee. Opit sitten joskus
tuntemaan jonkun, josta pidät yhtä paljon kuin nyt äidistä ja joka on
sinulle kuin sisar ja kuitenkin vielä rakkaampi kuin sisar. Ehkäpä
hänellä onkin tumma tukka kuin äidillä ja ehkäpä hänen silmänsä
nauravat. Hän puhuu ehkä pehmeällä äänellä ja katsoo pehmeällä
katseella, ja koskettaa pehmeällä kädellä. Sellaisen isä sinulle toivoo
sitten kun olet aikamies.

Poika katsoi isää tutkivin silmin. Hän puhui kuin olisi hän jotakin
tietänyt. Kai tiesikin. Piti siis sellaista odottaa.

— Mutta sen minä nyt ainakin sanon hänelle — lopetti hän keskustelun —
ettei heillä aina olisi riisiryynipuuroa päivälliseksi, kun tulen sinne
vieraisille. En pidä niin suurista ryyneistä.

Siihen asia jäi. Ja hän käytti ensimmäistä tilaisuutta saadakseen
asiansa toimitetuksi Ainon äidille. Hän sanoi sen hänelle heti jo
eteisessä.

— Teillä ei aina pitäisi olla riisiryynipuuroa kun tulen teille kylään.

Ja Ainon äiti oli kumma kyllä ihastuksissaan huomautuksesta.

Tulevaisuuden suunnitelmat saivat siis toistaiseksi väistyä
tuonnemmaksi, mutta ei aivan kokonaan.

Eräänä päivänä hain, esille hänen vanhoja, pieniksi käyneitä
vaatteitaan antaakseni ne pois. Hän seisoi siinä tarkastellen, miten
tein niistä mytyn ja sidoin nuoran sen ympäri.

— Panisit talteen, niin ne sopisivat sitten lapsilleni.

— Kuinka monta lasta sinulle sitten tulee?

— Neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, niin että ne voivat leikkiä
keskenään.

— Jaha — jaa — en tullut sitä ajatelleeksi. Mutta kyllä melkein luulen,
että vaatteet kävisivät liian vanhoiksi.

— No niin, anna vain. Täytyyhän minullekin aina vähän väliä ostaa uudet
kengät ja kalossit, kun se isä ei ole säästänyt minulle yhtään paria
vanhoistaan.

Yrjölle oli säästäväisyyden ihanne selvinnyt erään keskustelun jälkeen
äidin kanssa heidän ja muiden ihmisten varallisuussuhteista. Poika
nimittäin eräänä päivänä kysyi, olivatko he rikkaita, kun asuivat niin
suuressa talossa. Johon äiti antoi hänelle sen hämmästyttävän tiedon,
ettei tämä talo heidän omansa ollutkaan, se oli sen vanhan herran,
joka oli täyttänyt hiekkalaatikon pihalla ja joka joskus tuli vastaan
portaissa aina kiirehtien heitä niin kohteliaasti tervehtimään. Hän
oli kohtelias, vaikka oli rikas, ja samalla lailla kohtelias kaikille.
Ottihan hän hatun päästään Yrjöllekin, kun poju seisoa töllisteli
pihalla ja vanha herra kulki ohitse — eikö totta? — Äiti oli nähnyt
parvekkeelta, kun se vanha herra tälle äidin nassikalle oikein kumarsi.
Niin. Hän oli hieno herra, ei sentakia että oli rikas, vaan sentakia
että oli hieno. Hänellä oli tämä talo ja monta muuta taloa ja metsiä
ja sahoja ja kaivoksia ja saikin olla — hän oli hyvä ihminen — äiti
hänestä piti. Ja hän antoi meidän asua tässä kodissamme. Meillä oli
mitä me tarvitsimme, ja meitä sentakia voitiin sanoa toimeentuleviksi,
mutta ei rikkaiksi. Rikkaus sitä paitsi ei aina ollut onneksi — välistä
oli, mutta toisinaan ei ensinkään — ja usein teki se ihmiset ylpeiksi
ja tuhmiksi.

Niin. Yrjö oli nähnyt muutamia ylpeitä rouvia — ne olivat varmaan
rikkaita.

— Mahtoivat olla. Mutta kaikki ne, joilla on mitä he tarvitsevat, ne
ovat toimeentulevia.

— Onko Väinökin toimeentuleva?

— On Väinökin.

— Minusta olisi hauskempi, jos meilläkin olisi vain kaksi huonetta kuin
Väinölläkin.

— Miksi niin?

— Silloin sinä lakaisisit ja keittäisit — vaikka minä kyllä Liisasta
pidän — mutta me olisimme aina yhdessä.

— Niin, miksikä ei? Mutta olemmehan nytkin yhdessä, kun melkein aina
olemme samassa huoneessa. Ja kun se vanha herra nyt on rakentanut
meille näin monta huonetta, niin ollaan me nyt täällä tyytyväisiä. — Ja
kukapa sen tiennee, vaikka meillä joskus toiste olisi kaksi huonetta ja
Väinöllä ties miten monta.

Jaa! — Yrjö paisui jo etukäteen Väinön rikkauksista.

Mutta sen keskustelun jälkeen hän ei enää ollut niin varma vanhempiensa
loppumattomista tulolähteistä. Kun hän eräänä päivänä aukaisi eteisen
oven äidillensä ja huomasi hänellä olevan kädet täynnä paketteja, niin
että hän tuskin mahtui ovesta sisään, nosti hän vakavasti sormensa ja
sanoi varoittavasti:

— Ai, ai, äiti — älä osta vain niin paljon tavaraa, että leipä loppuu!



13.


Seuraavana syksynä koulu jatkui Erikin tädin luona, joka asui
kaupungissa. Hänellä oli se suuri etu minun rinnallani, että hänen
luokseen piti mennä oikein katua pitkin kuten muihin kouluihin.
Sielläkään ei ollut kuin kuusi oppilasta. Mutta vaikkei heitä ollutkaan
sen useampia, oli tädillä täysi työ koettaessaan hillitä heidän
puheluintoansa tunnilla. Sillä he olivat tottuneet heti paikalla
ilmaisemaan kaikki ajatuksensa ja tunteensa, ja luettava kappale tai
laskettava esimerkki toi usein niin merkillisen tärkeitä muistoja tai
mielijohteita kielelle. Täti keksi sentakia sen keinon, että rupesi
vetämään muistikirjaansa viivan aina kun joku heistä turhanpäiten
jutteli heidän siinä lukiessaan tai laskiessaan.

Kysyin jonkun ajan kuluttua pieneltä rupattelijaltani, montako viivaa
hän oli jo saanut.

— En minä tiedä.

— Kuinka? Etkö ole laskenut?

— Tiedätkö äiti, ne muut ovat niin uteliaita, että ne laskevat viivansa
joka päivä — minä en huoli.

Ymmärsin yskän. Vedin hänet luokseni kuiskaten:

— Sanopas oikein totta — eikö sinulla lie kaikkein eniten viivoja?

O-on! — kuiskasi hän vastaukseksi.

Myöhemmin koetettiin tehostaa huolellisuutta antamalla pieniä
kotimuistutuksia. Kerran sai Yrjökin sellaisen ja hän toi kotiin pienen
vihkosen. Näin hänestä selvään, ettei hän oikein tiennyt, oliko se
suuri vai mahdollisesti aivan pieni häpeä, mutta kun otin näyttääkseni
vakavalta, punastui hän ja häpesi — kuten täti oli tarkoittanutkin.

Jonkun ajan kuluttua oli Erikin vuoro, ja silloin Yrjö ehdotti, että
he menisivät joukolla katsomaan, mitä Erikin äiti sanoo. Erikillä ei
ollut mitään sitä vastaan, ja koko roikka karkasi sisään lääkärin
ruokahuoneeseen, jossa tohtorinna istui ompelunsa äärellä. Siinä he
sitten äänetönnä seisoa töllistelivät odottaen vihkosen vaikutusta,
Erik ensimmäisenä, tirkistäen syrjästä tovereitaan. Mutta kun Yrjö
palasi kotiin ja kertoi äidilleen retkeilystään, niin hän ei ollut
hullua hurskaampi, sillä Erikin äiti ei ollut sanonut mitään. Eikä hän
liioin ollut miltään näyttänyt.

Tässä pienessä koulussa luki Yrjö maantiedettänsä ja
raamatunhistoriaansa ilman päähänpänttäystä vapaasti ja iloisesti, ja
kaikki tuli eläväksi. Hänellä oli kaikesta oma käsityksensä ja hän
lausui sen rohkeasti julki. Kun hän luki syntiinlankeemuksesta, oli
hän kovin pahoillaan Aatamin ja Eevan tottelemattomuudesta. Mutta hän
arveli samalla, ettei Jumalan olisi pitänyt millään muotoa istuttaa
paratiisiin sellaista puuta, jossa oli niin makeat kielletyt omenat,
ettei niihin voinut olla vilkaisematta ohitse kulkiessaan. Jumala ei
koskaan sanonut. No ota nyt sieltä omena! Ei. Niihin ei saanut koskea.
Olisi ainakin asettanut sen puun vähän syrjemmälle lähelle aitausta!
Kun sitten kerran nuo ihmisparat olivat syöneet yhden omenan, oli hän
niin pahoillaan, että ajoi heidät ulos. Kaikki olisi mennyt hyvin,
ellei sitä puuta olisi ollut.

Ja kun hän kerran kuuli puhuttavan Jumalan pojasta, löi hän kätensä
yhteen huudahtaen.

— Ai, onko hänelläkin poika!

Eräänä iltana riisuutuessaan mennäkseen levolle kiskoi hän takkinsa
niin rajusti auki että nappeja lensi irti:

— Näin ne papit tekevät!

— Papit? Milloin olet nähnyt pappien tekevän sillä lailla?

— Näin tekivät papit Jerusalemissa. He repivät vaatteensa eivätkä
yhtään välittäneet siitä, mitä heidän äitinsä sanoi.

Minulla oli loppumatonta iloa hänen välittömyydestään ja
vastaanottavaisuudestaan. Ja ajattelin usein, että sellaisena pitäisi
ihmisen säilyä myöhemminkin, kun syvemmät tiedonlähteet hänelle
avautuvat. Miten paljon rikkaampia olisimmekaan, jos kaikki tietomme
tulisivat eläviksi tajunnassamme!



14.


OLI KAUNIS kesäpäivä. Seisoin pienen höyrylaivan kannella keskellä
vakkoja ja voipyttyjä tähystellen sitä saaristolaituria, jonne minun
oli noustava. Puitten lomitse näkyi kesähuvilamme katto. Poukamassa oli
kyläläisten verkkoja kuivumassa pitkät rivit, oli nähtävästi ollut hyvä
kalansaalis-aika. Veneitään olivat vetäneet korkealle hiekkarannalle,
lieneekö ollut myrsky viime yönä. Siinä olivat joukolla vastassa vanhat
ja nuoret, vilisi valkoisia liinoja ja lippalakkeja laivasillalla. Ja
ilma henki merisammalta, ruskolevää ja hailia, auringon paahdetta ja
apilasta.

Ja laituri oli pitkä ja kallistunut.

Olin ollut poissa parin viikon ajan ja odotin näkeväni perheeni
sillalla. Siellä havaitsinkin ensin isän ja sitten mummon, mutta Yrjöä
ei näkynyt missään. Ja kuitenkin hän oli tavallisesti etumaisena
huitomassa lakkiansa tervetuliaisiksi sille, jota odotettiin. Hänen
piti aina jollakin näkyvällä tavalla purkaa ilonsa.

Olin ihmeissäni. Varjostin silmiäni kädelläni nähdäkseni paremmin.
Vaikka hän olisi seisonutkin toisten takana, olisin sittenkin huomannut
hänet, sillä hän oli yksitoistavuotiaaksi tavattoman kookas. Ja kotona
hän oli varmaan. Retkeltään serkkujensa luo Saimaan rannalle hän oli jo
viikko sitten kotiutunut.

Laiva laski maihin. Isä otti kantamukseni ja aukoi minulle tietä
tutussa tungoksessa. Pari kertaa piti pysähtyä tervehtimään naapuria.
Sitten noustiin käsikoukussa koivumäkeä huvilallemme.

Miten ihanaa taas olla kotona!

— Mutta missä on Yrjö? — kysäisin samalla.

Isä katsahti hiukan kummissaan ympärilleen. Niin tosiaankin! Äsken hän
oli ollut verannalla ja isä oli luullut hänen juosseen alas rantaan.
Poika oli ollut tavallista vakavampi viime aikoina, kertoi isä,
eikä Väinönkään tulo ollut saanut muutosta aikaan. Hän oli iltaisin
soittanut selloa isän säestyksellä, ja he olivat harjoittaneet uuttakin
äidin tuloa varten. Mutta ei siihenkään saatu oikein vauhtia. Nyt
isäkin oudoksuen etsi poikaa silmillään. Mutta kylläpä hän löytynee.

Jatkoimme matkaamme koivumetsikön halki. Pihalla tuli poika meitä
vastaan hitaasti astuen.

— Mikä sinun on, Yrjö? — kysyin heti hänet nähtyäni levottomana. —
Oletko sairas?

— En.

— Mikä sinua sitten vaivaa? Oletko jostakin pahoillasi?

Hän ei vastannut, tarttui vain käteeni ja veti minut portaita ylös
eteiseen.

Nyt oli jotain aivan erikoista tapahtunut. Hädissäni heitin jonnekin
päällystakkini ja hattuni, laukkuni ja päivänvarjoni. Poika ei ollut
lainkaan entisellään.

— Tule!

Tuokiossa olimme ullakkohuoneessa ja ovi kiinni. Vaisto neuvoi puhumaan
hänen kanssaan kahden kesken.

Hän hyökkäsi heti kaulaani ja itki rajusti.

— Mitä on tapahtunut, Yrjö? Miksi olet noin suruissasi?

— Äiti! — tuli nyyhkytysten kesken hätäisesti ja puoliääneen — onko
totta, ettei tämä ole minun oma kotini?

— Oma kotisi! — Miten tulet sellaista ajatelleeksi?

— Sanottiin Toivolassa, ettei ole.

— Kuka sanoi sellaisen valheen?

— Hanna

— Ja kuka Hanna on?

— Heidän palvelijansa.

— Ja kuinka hän sen sinulle sanoi?

— Sitä en tiedä.

— Hänkö se vain niin sinulle sanoi?

— Hän, mutta serkut olivat siinä myöskin eivätkä sanoneet mitään.

Vedin pojan viereeni sohvaan ja olin aivan masentunut. — Olipa siis
sittenkin tullut se, jota olin niin huolellisesti koettanut välttää!
— Ja hän nosti minuun katseensa ikäänkuin hänen sielunsa autuus olisi
riippunut siitä, mitä tulisin hänelle sanomaan.

Kokosin voimani ja puhuin hitaasti ja vakuuttavasti:

— Se ei ole totta. Ilman vain on Hanna sen keksinyt, koska hän on raaka
ja häijy ihminen. Eikö tämä muka ole sinun kotisi? Onko kummempaa
kuultu? Kenellä sitten koti on! — Ei, hyvä lapsi, ajattelepa vähän ja
sano oikein totta! Etkö aina ole ollut täällä kotonasi? — Rakastammeko
ketään tai mitään niinkuin sinua? — Onko olemassa ketään tai mitään,
josta huolehdimme enemmän kuin sinusta? — Sano, kyllä sinä sen tiedät!
— Tiedäthän ja uskothan, että joka päivä ja kaikessa ajatellaan sinua?
Oletko koskaan muuta huomannut?

Ei. Ei hän ollut muuta huomannut. Hän nojasi minuun, uupuneena
mielenliikutuksesta hänkin, mutta jo tyynempänä. Ei hän sitä ollut
uskonut itsekään. Hän oli vain tullut niin surulliseksi ja ajatellut
että ehkä sentään. Kun kerran niin voitiin sanoa.

— Niinpä niin — tuo Hanna kai niin ajatteli — mitäpä hän ymmärsi, hän
oli mitä oli. Sanoiko hän ehkä vielä muutakin?

— Hän sanoi vielä, ettei minulla ollut oikeaa isää ja äitiä — että olin
vain kasvatti — ja ettei minulla siksi ollut oikein omaa kotiakaan.

— Oliko hän jostain syystä suuttunut sinuun?

— Ei ensinkään — muuten vain hän niin puhui.

Sisässäni kuohui. Jos tuo ihmishirviö olisi ollut edessäni, olisin
halunnut hänet nujertaa ja olisin voinut syytää hänen silmillensä mitä
vihansanoja tahansa. On niitä ilkiöitä maailmassa, eikä maa kuitenkaan
aukea nielaisemaan heitä.

Ja heidän tähtensä piti minun lapseni kärsiä! Minun poikani, joka
kuitenkin oli sellainen, ettei heidän olisi tullut saada kajota häneen
pikkusormellaankaan, saatikka sitten tällä lailla haavoittaa häntä
hänen sielunsa syvimpään.

Saisi kosto kohdata sekä häntä että kaikkia hänen laisiansa! Koko tuota
kylmäkiskoista, pahansuopaa, järkeilevää ihmislajia, jolla voi olla
sivistynytkin kuori päällä. Kyllä minä ne tiesin!

En voinut heti vastata. Minun piti ensin rauhoittua. Eikä tässä sitä
paitsi viha auttanut. En saanut itse myrkyttyä enkä millään ehdolla
myrkyttää häntä. Vahinkoa olivat nuo ilkeämieliset sanat saaneet aivan
tarpeeksi jo aikaan. Karistin siis pois kaikki pahat päältäni ja
jatkoin:

— Katsos Yrjö! — On kummallista, mutta totta, että on ihmisiä, jotka
nauttivat siitä, että he pahoittavat muitten mieltä. He eivät viihdy,
elleivät saa lausua pistäviä sanoja — se on heidän virkistyskeinonsa.
Tuo Hanna kuuluu niihin. Mutta ei välitetä hänestä. Et tiedä, miten
olen hyvilläni yhdestä asiasta!

— Mistä niin?

— Siitä, että kerroin sinulle sen sadun!

Poika hymyili.

— Niin — sanoi hän miettivästi — siitähän tiedän, että minulla pienenä
on ollut toinen isä ja toinen äiti ja että he ovat kuolleet. — Enkä sen
takia viitsinyt niin paljon huoliakaan siitä, mitä hän oli jutellut —
ensin — mutta sitten muistin hänen sanoneen, ettei minulla ollut omaa
kotiakaan sen takia. Äiti, miksi hän niin sanoi?

— Miksi? — Kai hän niin uskoi. Moni muukin luulee, ettei missään
muualla voi olla hyvä olla kuin luonnollisten vanhempain luona. Missä
on hyvä, siellä on, ja useimmilla kylläkin on hyvä. Mutta tiedän
varmaan, että on paljon lapsia — niitä on enemmän kuin otaksutaankaan
— joiden olisi parempi olla muualla ja jotka muilta saisivat enemmän
rakkautta kuin saavat omilta vanhemmiltaan. Ja riippuuhan kaikki
kuitenkin siitä, kuinka paljon rakkautta saa.

Poika painoi päänsä olkaani vasten.

— Monella on sama käsitys kuin hänellä — jatkoin puhettani — siksi
etteivät ole muuta nähneet tai kokeneet — eivätkä voi muuta kuvitella.
Mutta mitä me muitten uskosta, me, jotka tiedämme! Isä ja sinä
ja minä — me tiedämme enemmän kuin useat muut niistä asioista —
tiedämme, ettemme koskaan voisi pitää kenestäkään enemmän kuin pidämme
toisistamme. Sen takia olemmekin isäsi ja äitisi, ja sinä olet lapsemme
— eikä muu merkitse mitään. Ja missä isä ja äiti on, siellä on myös
koti.

Poika laski kätensä minun käteeni ja katsoi hymyillen eteensä.

— Ja miltä luulet tämän kodin näyttävän ilman sinua? Mahtaisiko
meillä olla tätä huvilaakaan, ellei sinua olisi! Ja olisiko meillä
niin hauskoja suunnitelmia — ja tulevaisuuden tuumia? Emmehän pelkää
vanhuuttakaan! Ei, kyllä asia on niin, että sinua me ennen kaikkea
ajattelemme — ja sinun pitää olla luonamme, kun me kerran tämän
maallisen elämän jätämme. — Sinulle jää silloin kaikki — kaikki vanhat
muistommekin menneiltä ajoilta — koko kotimme, sinä ainokaisemme!
Sinullako ei kotia olisi!

Yrjöltä pääsi syvä vapautuksen huokaus. Hänen surunsa oli jo kokonaan
haihtunut. Tartuin molemmin käsin hänen päähänsä, suutelin häntä monta
kertaa ja katsoin häntä silmiin. Hän vastasi katseeseeni suoralla,
iloisella silmäyksellä.

— Kyllähän minä sen tiesin — sanoi hän — mutta tahdoin kuulla sinun sen
sanovan.

— Ja olet sentakia odottanut minua?

— Olen vain odottanut ja odottanut. Minulla oli sitten niin ikävä
Toivolassa — halusin vain kotiin — ja sitten en ole muuta tehnyt kuin
vartonut sinua tulevaksi.

Hän kyyneltyi hiukan muistaessaan jälleen tätä pitkää ikäväänsä.

— Mikset kysynyt isältä — tai mummolta — hehän olivat kotona —? Tai
olisit jutellut edes Väinölle, joka on seuranasi ollut.

— En, en voinut — tahdoin kysyä sitä sinulta. Ja nythän minä sen tiedän
— tiedän oikein varmaan — enkä ajattele koko asiaa enää.

Niinpä päätimme yhdessä olla välittämättä sydämettömien ihmisten
puheista — eihän meidän tarvinnut olla heidän kanssaan tekemisissä, me
kun voimme turvautua hyvien ihmisten seuraan. Ja hyvänsuovat ihmiset
ovat kaikki samaa mieltä meidän kanssamme — serkut myöskin, vaikka
olivat olleet liian pienet mitään virkkaakseen. Vihdoin päätimme mennä
Pellonpään Ierikka-isäntää tapaamaan pyytääksemme häntä lähtemään
purjehdusmatkalle saaristovenheellään. Väinö otettaisiin mukaan — isä
hoitaisi kaiketi jalusnuoria — ja Ierikka tietysti tapansa mukaan
peräsintä.

Oli kaunis päivä ja hyvä tuuli, ja lähtisimme vaikka Seiskariin asti,
josta niin monta kertaa oli ollut kysymys. Mitä sinä, Yrjö, siitä
arvelet?

Tietysti! Se oli kädenkäänteessä sovittu. Ja portaat jymisivät hänen
jalkainsa alla hänen juostessansa alas — ja samassa kuului hänen heleä
äänensä verannalta.

Mutta sen jälkeen sattui sangen usein, että illoin tartuit käsiini
kuiskaten:

— Et tiedä miten olenkaan iloinen siitä, että minulla on isä ja äiti ja
oma kotini!

— Entä minä, Yrjö! Tuskin jaksaisin elääkään ilman sinua!



15.


Sen vannon ja vakuutan, ettei silloin sumu peittänyt maailmaa, kun
valmistimme tuota pitkää matkaa.

Olimme pariksi viikoksi asettuneet asumaan pieneen satamakaupunkiin,
jossa oli aallonmurtaja. Se oli ylpeytesi, Yrjö. Sen kylkeen
ankkuroivat Ariadne ja Astræa ja muut Itämeren höyrylaivat, jotka
kukin vuorostaan mennä porhalsivat muita maita kohti. Siellä olimme
vuokranneet pienen huvilan meren rannalla vartoaksemme sitä päivää,
jolloin sinä, Yrjö, lähtisit ensimmäiselle ulkomaanmatkallesi.

Sehän oli meille kaikille merkkitapaus. Ja sitä odottaessamme päivä
paistoi täydeltä terältään, ja tuulen henkäys pani vain huviksensa
veden kalvon väreilemään. Illoin peitti hämärä taivaanrannan, ja
majakan valo vilkkui hetkittäin sumussa. Meillä oli huvilamme
verannalla lamppu, joka valaisi mäntyjen runkoja ja niiden
lomitse rantahiekkaa. Isä istui illan tullen teelasinsa ääressä
amerikkalaisessa keinutuolissaan, ja sinä, Yrjö, verannan kaiteella
katselit merelle päin. Joskus isä umpimähkään kurottautui ottamaan
kirjan verannan pöydältä ja luki siitä jotakin ääneen, tuokion perästä
sen taasen unhottaakseen ja tuijottaaksensa vilkuttavaan majakan
silmään.

Myöhästyneitä kylpyvieraita harhaili ryhmittäin pitkin rantaa ja hävisi
huvila-alueittensa varjoon. Rantaravintolasta kuului jouhiorkesterin
hillittyä soittoa.

»Kuin joki — kuin vuolas virta on aika» — luki isä — »tuskin on jotakin
noussut pinnalle, kun se jälleen huuhtoutuu pois. Ja uutta kumpuaa
esiin vuorostaan jälleen kadotakseen.»

Niinhän kyllä on, ajattelin itsekseni, mutta älkäämme sitä nyt
muistako. Harvoin on näin hyvä olla, uskotelkaamme, että tämä aika
ei lopukaan — ja että jokaisesta tällaisesta hetkestä syntyy uusia
samanlaisia.

»Pian kuolet» — jatkoi isä — »etkä kumminkaan ole vilpitön ja
vapaa intohimoista, vielä uskot ulkonaisten seikkojen voivan sinua
vahingoittaa, vielä et ole lempeä kaikille, menetellä oikein ei ole
vielä ainoa halusi.»

Sinä käänsit silmäsi isään. Katsoit pitkään hänen valkoista tukkaansa
ja hänen puhdasta profiliansa hänen siinä istuessaan lampun valossa.

Meri lauloi yksitoikkoista lauluaan ja ilma tuoksui suolaista
kosteutta ja havumetsää. Ilta oli lämmin ja valoisa, ja meri ja taivas
sulautuivat yhteen.

»Älä elä ikäänkuin sinulla olisi tuhat ikävuotta edessäsi» — kuului
taas isän ääni. — »Niin kauan kuin vielä elät, niin kauan kuin vielä
voit, ole hyvä!»

Hän laski kirjan pöydälle ja nosti polven toisen polven yli.

Keinutuoli narisi heikosti.

— Luit itsestäsi, isä — lausuit vakavasti — olet jo sellainen, vaikka
siinä sanot, ettet vielä ole.

Isä katsahti sinuun hieman oudoksuen. Hän oli itse harvasanainen, ja
sinäkin olit häneen nähden tottunut ehkä pidättyväisemmäksi kuin muuten
olit, joten tunteenpurkaukset teidän kesken kuuluivat harvinaisuuksiin.
Mutta jos kohta isä vaatimattomuudessaan tuskin uskoi sinun todella
tarkoittavan mitä sanoit, tuntui äänensävysi hänestä nähtävästi hyvältä.

Istuin siinä äänetönnä tarkastellen teitä molempia. Ja
kummastelin silloin, kuten niin monesti ennen, teidän keskinäistä
yhdennäköisyyttänne. Oliko se pelkkä sattuma? Kuta vanhemmaksi sinä,
Yrjö, tulit, sitä selvemmin sinä myös ulkonaisissa piirteissäsi
muistutit isää. Eikä se ollut mielikuvitusta, se minun täytyi itselleni
tunnustaa, ja sen sanoivat muutkin. Muistin niitä tilaisuuksia, jolloin
olin nähnyt teidät yhdessä jossakin konsertissa istumassa vieretysten,
tukka ylöspäin kammattuna, samanlainen kaulus kaulassa, musta
kaulaliina samalla tapaa solmittuna molemmilla, yllä musta verkatakki,
kasvot molemmilla käännettyinä orkesteria kohti — niin, ei voinut olla
naurahtamatta aivan ilmeiselle piirteiden ja ilmeen yhtäläisyydelle.
Sinä, Yrjö, olit ruvennut tervehtimäänkin kuten isä, olit käytökseltäsi
käynyt yhä vaatimattomammaksi ja hienotunteisemmaksi ja omaksunut isän
koruttoman ja hyväntahtoisen seurustelutavan. Niin, niin. Huomasin
selvästi tuon sisäisenkin yhtäläisyyden ja aprikoin itsekseni, mikä
lopulta lieneekään ihmisessä synnynnäistä ja mikä itsetiedottoman
vaikutuksen aikaansaamaa. Miten voimakkaasti kaikissa tapauksissa
kasvattajan persoonallisuus vaikuttaa lapsen herkkään sieluun!

Olimme ottaneet matkalaukkuumme muutamia kirjoja kesälukemiseksi,
ja isä oli juuri sattunut lausumaan kappaleen Marcus Aureliuksen
päiväkirjasta, joka oli ollut esillä pöydällä. Lieneekö hänellä ollut
kirjanmerkki siinä oman itsensä varalta? Ehkä, ehkei. Hän ei juuri
käyttänyt kirjanmerkkiä eikä hän tavallisesti alleviivannut mitään.
Muistin kirjan esipuheen, johon olin alleviivannut muutamia kohtia,
koska minulla on se paha tapa. Siinä oli semmoista, joka erikoisesti
kiinnitti mieltäni — nimittäin mitä siinä sanotaan kasvatusisän ja
pojan keskinäisestä suhteesta Marcus Aureliuksen oman todistuksen
ikuistamana jo tuhansia vuosia sitten.

Tarvitsiko minun mennä niin kauas taaksepäin ajassa, löytääkseni
vertauskohtia?

Ei tarvinnut, mutta tein sen huvin vuoksi. Kun ajattelen, etteivät
kahteenkymmeneen kolmeen vuoteen isä ja poika olleet erillään
päivääkään! Että he kaikesta olivat keskenään neuvotelleet! Siinä
olivat kulkeneet yhdessä pilarikäytäviä pitkin ja loistosaleissa
pehmeillä matoilla orjien palvelemina — nuo sielultaan stoalaiset! —
Eikä cæsarin valta noussut kumpaisellekaan vähääkään päähän, kuten
nousi Nerolle ja muille. Mitä vielä. Ei se sellaisilla ihmisillä päähän
nousekaan. Muistin lukeneeni Caesarin makuuhuoneesta, että siinä seisoi
onnen jumalatar kullasta valettuna. Se kuului sille cæsarille, joka
parastaikaa hallitsi. Mutta oliko kumpainenkaan kiinnittänyt siihen sen
enempää huomiota? Kaikissa tapauksissa — Antoninus Pius tuntiessaan,
että hänen viimeinen hetkensä lähestyi, kannatti jumalattaren tulevan
cæsarin makuuhuoneeseen — niin kertoi esipuhe — ja hän puhui hänen
kanssaan viimeisen kerran, antaen hänelle perinnöksi tunnussanansa
ja elämänviisautensa, joka oli suurempiarvoinen kuin se valta ja
asema, jonka hän samalla jälkeensä jätti. — Niin, voiko mikään isä
tehdä enemmän poikansa hyväksi? Voiko hän lahjoittaa hänelle mitään
kalliimpaa kuin täyden luottamuksensa ja kokemuksensa varaston? —
Marcus Aureliuksella ei ollutkaan pitkän elämänsä taipaleella mitään
sen pyhempää kuin hänen isänsä muisto. Isän tunnussana oli hänen
elämänsä ohjeena. — Ja niin suuressa määrin oli hän kansansa rakastama,
että kaikki nimittivät häntä joko »isäkseen» tai »pojakseen» aina
kunkin ikäasteen mukaan.

Entä jälkimaailma!

Niin, jälkimaailmaa olimme me kolme tällä verannallamme meren rannalla.
Miltei kaksi tuhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Sellaista ja vielä paljon muuta tuumin itsekseni lampun palaessa ja
hämärän peittäessä meren rannan.

       *       *       *       *       *

Mutta kun aamu valkeni, olivat kaikki syvämietteisyydet häipyneet
itsestänsä. Kahvi höyrysi verannan pöydällä ja uimahousut riippuivat
kaiteella. Ja ulapalla lähtivät ensimmäiset aallot liikkeelle
aamutuulen herättäminä Ensimmäiset purjeet välkkyivät auringossa ja
siellä täällä joku varhainen liikehtijä meloi kanootissaan rantaa
pitkin.

Silloin juoksit alas portaita lakki niskassa ja uimaliina mytyssä
kainalossa.

Se oli sellaista aikaa, ettemme tienneet ihanampaa. Me kolme kuin
kaukaisella merensaarella. Muistatko miten aurinko paahtoi selkäämme ja
miten koetin punaisella päivävarjollani suojella päätäni, hatuttomana
kun enimmäkseen kuljin? Välistä sama varjo siimesti meitä kaikkia
meidän rantahiekalla loikoessamme toistemme seurassa.

Ja isän silmät räpyttelivät hyväntuulisina panamahatun lierien alta,
ja näin, että aurinko loi pieniä valopilkkuja hänen kasvoihinsa hatun
punoksien lomitse.

Ja sinulla, Yrjö, oli pehmeät ja vielä kehittymättömät piirteet,
ojensit pitkät, laihat sääresi ja valoit hiekkaa niille, kunnes
ainoastaan sandaalien kärjet pistivät esiin kallionkärkinä
hiekkaharjujen päässä. Sinulla oli täysi miehen mitta, matala ääni,
jota itse mielelläsi kuuntelit, mutta joka hypähti diskanttiin, kun et
ollut vanuillasi. Ja sinulla oli jo pientä haituvaa huulten ympärillä,
vaikka olit ainoastaan viisitoistavuotias.

— Katsohan, Yrjö — sanoo isä ja osoittaa pään liikkeellä metsän rantaa
— heillä on siellä tenniskenttä — sinun pitäisi tutustua muihin nuoriin
ja lyödä tennistä heidän kanssaan.

— Juttelen mieluummin täällä teidän kanssanne.

— Meidän seuraahan sinulla on aina — mutta minun käy sinua sääli, kun
kuljet täällä niin yksin.

— Yksin? — sanot sinä kysyvästi. — Pian eroan teistä. Matkustanhan pian
pois.

— Jos kohta, tulet sitten takaisin ja kaikki on kuin ennenkin, mutta
tennistä sinulla ei ole syksyllä.

Mutta sinua ei haluta. Ajatuksesi askaroivat lakkaamatta siinä, mikä
sinulla on edessä. Kohottaudut istumaan vetäen sääret allesi ja rupeat
puhumaan siitä, mikä nykyään alati täyttää mielesi.

Matkasta. Pian nousisit tuollaiseen suureen höyrylaivaan ja
viilettäisit meren yli vieraaseen maahan, joka ei kuitenkaan ollut
kokonaan vieras. Saisit liikkua melkein omin neuvoinesi, mutta
laivamatkan tekisit yhdessä yhteisen ystävämme kanssa, joka oli sinua
vanhempi ja meitä nuorempi juuri sen verran, että hän oli molemmille
asianomaisille yhtä läheinen. Tämän ystävän saapuminen läheni päivä
päivältä. Ja sinä asuisit samojen omaistemme kodissa, joiden luona me
kerran suuren kaupungin surinassa olimme toisiamme odotelleet.

Tietysti olit siitä kaikesta jännityksessä. Olihan aluksi kyllin
merkillistä jo sekin, että sait lähteä ulkomaille näkemään kaikkea
sitä, mitä siellä olisi nähtävänä. Mutta sen lisäksi oli tuo vieras
maa synnyinmaasi. Olihan luonnollista, että se erikoisella tavalla
houkutteli puoleensa. Ja siitä riitti puhumista loppumattomiin.

Voisihan nyt ajatella, että meissä vastoin omaa tahtoamme olisi
herännyt jonkinlainen kateellisuus tai menetyksen pelko. Mutta
omaksi hämmästykseksemme emme lainkaan tunteneet mitään sellaista.
Mikset saisi rakastaa muitakin meidän rinnallamme — ja mikset muita
maita meidän maamme ohella? Toinen ei toistaan estänyt. Ja jos ehkä
näyttäisikin siltä, niin se ei olisi pysyväistä. Tuo toinen maa oli
meille itsellemme sangen tuttu ja rakas, ja meillä oli se käsitys, että
kuta laajempi on ihmisen kiintymys, sitä vapaampi ja suurempi on hänen
katseensa.

Olihan sinulle verraton onni saada viisitoistavuotiaana tehdä
ensimmäinen ulkomaanmatkasi tutustuaksesi maahan, johon suuresti
ihastuisit ja joka erikoisella tavalla olisi sinua muita maita lähempi.
Silloin välttäisit kaiketi myöhemmin ahdasmielisyyden etkä koskaan
salpautuisi erilleen siitä yhteisestä, joka kuuluu kaikille.

Sinä siis valmistauduit matkallesi kirjojen ja karttojen avulla, jotka
levitit eteesi hiekalle. Ja kyselit tuhansia seikkoja kotiutuaksesi
siellä.

Mutta kun iltapäivällä ilma viileni, teimme joskus kahden kesken
pienen kävelyretken rantaa pitkin niemelle asti, jonka kärjessä pieni
ravintola sijaitsee. Muistatko sen pienen suippokattoisen rakennuksen,
jota parvekkeet ympäröivät? Isä väsyi astumaan syvää hiekkaa ja jäi
mieluummin istumaan korkeaan rantatuoliinsa ja katselemaan merta.
Sellaisina iltahetkinä puhuin sinulle joskus niistä asioista,
joihin en omasta aloitteestani ollut kajonnut satusohvan ajoilta
saakka. Ajattelin, että sinussa voisi herätä uusia tunteita tämän
ulkomaanmatkan varrella, ja koetin evästää sinua kaiken varalta.
Olit täynnä kiitollisuutta luottamuksestani. Kerroin sinulle paljon
sukuperästäsi, mutta en sittenkään kaikkea. En hennonut. Etkä sinä
kysynytkään. Jäit siihen luuloon, etten viimeisiä yksityiskohtia
myöten kaikkea tiennytkään. Ne säilytti salaisuutenaan laitoksen
johtajatar-diakonissa, ja koulun lopetettuasi saisit häneltä kaikki
tiedustella. Sitten ylioppilaaksi tultuasi. Jos silloin tahtoisit.

Koetin sinua tutkia. Tein kiertäen kaartaen kysymyksiä ja katsoin sinua
silmiin. Mutta katseesi oli rauhallinen ja kirkas. Sinua ei mikään
epämääräisyys näkynyt häiritsevän. Eikä varmaan häirinnytkään.

Mutta minun olisi sittenkin pitänyt sanoa sinulle kaikki. Mitään ei
olisi ollut menetetty, mutta paljon voitettu. Annathan anteeksi,
etten sitä tehnyt? Se olisi estänyt sinua rupeamasta niitä asioita
myöhemmin mietiskelemään ja sureksimaan. Niin, niin. Tiedät hyvin, mitä
tarkoitan. Mutta en sitä silloin ymmärtänyt.

Olimme molemmat silloin huolettomat, seurasimme lokkien kiertoja
ilmassa ja niiden välkettä auringossa ja lasten hippasillajuoksua
veden rajassa. He räpyttelivät käsiänsä kuin olisivat lokkina kaaressa
viiltäneet rantaa pitkin. Ja istuessamme jälleen verannallamme isän
seurassa oli ranta yhä täynnänsä meren vaahtoa ja värikkyyttä,
rattoisuutta ja iloa.



16.


Sitä ilon päivää!

Kun myöhemmin tahdoit osoittaa jollekulle sitä luottamuksellisuutta,
jonka soit ainoastaan harvoille, kerroit joskus siitä päivästä.

Kuitenkaan ei silloin tapahtunut mitään odottamatonta tai
merkillisempää. Helle oli painavampi kuin koskaan ja havumetsä lemusi.
Ystävämme Kaima — kuten häntä kutsuimme, koska teillä oli sama nimi
— oli saapunut junalla. Hänellä oli Tapiola niminen talvihuvila
kuusimetsässä, mutta tapiolaisuudestaan huolimatta hän ilmestyi
hienot, ruskeat kengät jalassa ja uusi panamahattu päässä. Hänessä
oli mielestämme jotakin yleismaailmallista, joka meitä viehätti. Eikä
sitä ollut ainoastaan ulkonaisesti. Hän oli todella monipuolisesti
sivistynyt mies. Erikoinen ja hieno ilmiö. Hänen kanssaan puhuminen vei
laajemmille vesille.

Olimme hankkineet matkaliput ja tarkastuttaneet passit ja vielä oli
jäljellä puolisen tunnin odotus, ennenkuin Arcturus lähteä jyskyttäisi
laiturilta. Oli liian kuumaa olla liikkeellä ja matka liian pitkä
tavallisiin olinpaikkoihimme kylpylän puistoon. Istuuduimme sentakia
eräälle laiturin lautapinolle aikaamme kuluttamaan. Miksi tuo hetki
tuli meille niin unohtumattomaksi? Kuorimme appelsiineja ja vertasimme
niitä toisiinsa, kenen oli suurin ja mehevin, olimme kuin lapsia emmekä
puhuneet mitään maailman tärkeitä asioita. Ja punainen päivänvarjoni
suojasi meitä kaikkia auringolta.

Ainoastaan sivumennen ennätimme huomata pitkän murheellisen
siirtolaisjonon, joka vähitellen sai passinsa tarkastetuksi. Vihdoin
tuo toimitus loppui ja oli aika nousta laivaan. Olihan sitä olevinaan
jo puoleksi suuressa maailmassa Arcturuksen kannella liikkuessaan,
kun sai kurkistaa hytteihin ja salonkeihin, nähdä laivan peilit ja
samettisohvat ja kuulla monien vieraitten kielten sorinaa. Pian sitä
mennä viiletettäisiin ulapalle eikä näkyisi maasta siintoakaan.

Olimme jättäneet toisillemme lämpimät hyvästit.

Juoksit nostosiltaa ylös. Laiva hellitti köysiänsä, ja te seisoitte
vieretysten sen kannella, sinä ja ystävämme, huiskutellen meille
nenäliinojanne niin kauan kuin meidät erotitte.

       *       *       *       *       *

Niinpä alkoi matkanne meren yli.

Nyt perästäpäin tuntuu minusta kummalta ajatella, että sinä sitten
aloit lähestyä sen toisen maan rantaa, sen maan, josta olit meille
tullut.

Näen mielikuvituksessani, miten seisoit laivankannella ja näit tuon
uuden maan tasaisena viivana kohoavan merestä. Tulit yhä lähemmäksi,
mutta se ei siitä paljoakaan muuttunut.

Miten toisenlaisia ääriviivoja olit tottunut kotona näkemään! Nyt
nousi ainoastaan Marmorikirkon kupu pyöreänä kukkulana esille
tasaiselta rannalta. Sitten alkoi torni toisensa jälkeen sukeltaa
esille, lopuksi suurten rakennusten julkisivut. Kuta lähemmäksi
tulitte, sitä enemmän teitä ympäröi kuhiseva elämä satamassa, laivat
kaikenkaltaiset, huvipurret ja kalastusveneet, hinaajalaivat ja suuret
valtamerentakaiset, jotka kumeasti ulisivat mennessään. Siinä olivat
suuret telakat vasarankalskeineen ja paukkeineen, ja laiturilla oli
kiirettä ja kirjavuutta.

Mitä sinä tunsit sitä nähdessäsi?

Matkakumppanisi tarkasti sinua sivulta päin. Et mitään muuta kuin iloa.
Vallatonta iloa.

Näkikö hän oikein, Yrjö? Kyselit, olit ihastuksissasi. Oi, Yrjö, se oli
ihana matka! Ja olitte, ystäväsi ja sinä, kuin kaksi laitumelle irti
laskettua varsaa.

Ennenkuin tiesittekään, olitte keskellä tuoksinaa ja katselitte
ympärillenne kihisevässä ihmispaljoudessa.

Hyvä Jumala, miten hyvällä tuulella täällä oltiin! Kaikki ihmiset!
Ajuri seisoi vaunujensa ääressä ja nauroi, poika vihelsi operettia,
odottaja raitiovaunujen risteyspaikassa kuori banaaneja, herra löi
kupeitaan ja käänsi taskunsa nurin pienen tyttönsä huviksi. Ei
murjottamisen varjoakaan missään. Kaikki vain täydessä touhussa, mutta
miltei kuin huvikseen. Huoleton mieliala tarttui heti teihinkin.
Teidänkin piti heti paikalla keksiä jotakin hauskaa. Ja samaa vauhtia
te hyökkäsitte alas erääseen kellarikerrokseen, joka vanhastaan on
tunnettu parhaimmista hyötymansikoistaan. Minkä niminen? Aivan niin,
»Jacobs kælder» se oli, kirjoitit siitä, kuten kaikesta muustakin,
sitten meille. Teidän eteenne tuodaan vadit kukkuroillaan mansikoita ja
paksua kermaa päälle. Jordbær med flöde! Ja sokeria lisäksi!

Jordbær med flöde!

Osaako mikään tavallinen ihmiskieli ääntää noita sanoja? Kuitenkin
te niitä harjoittelitte, nauroitte toisillenne ja itsellenne ja
harjoittelitte uudestaan.

Sitten te lähditte tavaroinenne siihen huvilakaupunginosaan, jossa
ystävämme asuivat.

Mutta tuskin te olitte ennättäneet lausua terveisenne kotoa ja hiukan
perehtyä asuntoon, kun sinä, Yrjö, hävisit. Muut kyselivät sinua
toisiltaan ja katsoivat ulos ikkunasta. Sinä lähdit yksin ulos,
läheiseen pyökkimetsään.

Mikä sinua sinne veti? Mika kummallinen kaukainen vaisto? Siinä seisoit
ja katsoit ympärillesi.

Tällainen on nyt pyökkimetsä, ajattelit itseksesi.

Sen varjo oli syvä, sen harmaat rungot mahtavat, valotäpliä siellä
täällä, auringon läikät hohtaen läpi lehtiverkon. Ja korkealla
latvoissa oli vaalea, mehevä vihreys.

Suurta ja uhkeata ja rehevää. Ja samalla pehmoista ja ystävällistä.

Niin, tämä oli syntymämaasi.

Ymmärrän, mitä tunsit, Yrjö. Uuvuttava, onnea uhkuva riemu valtasi
sinut, mutta et tehnyt siitä itsellesi selvää. Seisoit vain ja hengitit
ja hymyilit itseksesi. Ja olit valmis täysin aistimin vastaanottamaan
mitä tämä maa sinulle tarjoaisi ja sen itsellesi omistamaan. Tavallaan.

       *       *       *       *       *

Ensiksi tutustuit pääkaupunkiin.

Harhailit ympäri polkupyörä toverinasi. Kuta vilkkaampi ihmishyörinä,
sitä hauskempaa oli sinun huomata, miten keskinäinen hienotunteisuus
ja sopuisuus saivat katuelämän miellyttäväksi. Ainoastaan pieni
kädenliike, niin väistyivät polkupyöräilijät toistensa tieltä.
Automobiilit ajoivat hitaasti, vältellen turhaa häiritsemistä, ja
raitiovaunut lähtivät odotussilloiltaan soittamatta. Ja aurinko paistoi
näitten hyväntahtoisten ihmisten yli, jotka omaksi huvikseen koettivat
tehdä elämän mieluisaksi ja hauskaksi toinen toiselleen.

Sillä välin isä ja äiti istuivat parvekkeellaan sisämaan järven
rannalla ja katselivat portille päin, tulisiko sieltä ehkä
kirjeenkantaja. Ja portti narahti tuon tuostakin ja he tunsivat
käsialasi kuorella. Kiireisesti se avattiin, ja he lukivat sinun vielä
jonkun verran lapsellisia kirjaimiasi. Rakas isä ja äiti! He saivat
tietää, että olit kotiutunut »Strögetilla», jossa hieno maailma ennen
päivällistä kävelee, ja olit astunut kukkastyttöjen ohi Amagertorvilla,
jossa Absalonin kuvapatsas korkeudestansa tähystelee maailman
turhuutta. Että sieltä olit jatkanut pitkin Östergadea alas Kongens
Nytorville, istuutunut polkupyörällesi ja rientänyt eteenpäin puistoja
ja katuja pitkin.

Samaa tietä olit kiertänyt, kun kerran eräänä iltapäivänä yhdessä
olimme kulkeneet sanomalehtipoikien kilvan huutaessa, grammofonien
laulaessa kahviloissa, ensimmäisten lyhtyjen syttyessä palamaan ja
pojan painuessa yhä väsyneempänä rinnalleni. Ehkäpä kertomukseni muisto
joskus oli vilahtanut tajuntasi läpi. Mutta sinulla ei ollut aikaa
missään kauemmin viivähtää. Elit kokonaan hetken elämää. Ja tultuasi
ajostasi sekä kuumaksi että väsyneeksi lepäsit välistä katukulmien
käsirattaitten ääressä, syöden omenia, päärynöitä, banaaneja!

Ei ollut vielä sota-aika.

Tiedän, että tarkastit kaikki nähtävyydet. Taidemuseot, kirkot,
automobiiliasemat, rautatiekonepajat ja telakat. Seisoit Finsenin valo
parannuslaitoksen ulkopuolella ja näit ihmisten, kasvot käärittyinä,
kulkevan siellä edestakaisin. Muistit silloin kuulleesi, miten tämä
Finsen jo poikana talonpoikien tavasta käyttää punaisia uutimia
tarttuvien tautien vastustamiseksi saa ensimmäisen herätteensä
myöhempään keksintöönsä. Minkälainen nero hän oli ollut — ja miten hän
sillä nerollaan oli palvellut muita! Finsen — kas hän se vasta olikin
ollut suurmies! Hänestä kerroit meille vielä perästäpäinkin — muistatko
— säihkyvin silmin!

       *       *       *       *       *

Pari kolme vuotta aikaisemmin olin kerran kysynyt sinulta, mitä
historiallisia henkilöitä eniten ihailit. — Ja olit vähääkään
epäröimättä heti luetellut nimet: Galilei, Newton ja Edison. Ikäänkuin
muut heidän rinnallaan eivät olisi voineet tulla kysymykseenkään.

Mutta eräänä iltana sullottiin sinut kymmenien muitten poikain
kera laivaan, joka vei teidät kohti kesän suurinta tapahtumaa —
partiopoikien kesäleirille Kalöhön. Sinä yönä saitte puolinukuksissa
väristä vilusta laivan kannella tai sälylaatikoilla, ainoastaan ohut
huopaviltti ympärillänne, tuntien partioelämän kieltäymyksien esimakua.
Mutta aamulla oli edessänne Kalön poukama ja sileä ranta-alue, jonne
jo muutamia telttoja oli pystytetty. Ja aloitte salvaa ja paukutella
täysin voimin.

Kun kuvittelen sinua seitsemänsadan partiolaisen seurassa!
Englantilaisiakin oli saapunut, ja norjalaisia ja kourallinen
ruotsalaisia. Saksalaisia tuskin oli kutsuttukaan, eivät he ainakaan
olleet mukana.

Entä suomalaiset! Silloin oli vielä se aika, jolloin meidän piti istua
kotona harmistuneina siitä, ettemme missään saaneet olla näkyvissä.

Eikö totta, Yrjö, sitä oli vaikea sulattaa? Se harmi paisutti mieltäsi
siinä pystyttäessäsi telttaasi. Jospa edes nuo tanskalaiset pojat
olisivat ymmärtäneet panna arvoa sille mikä heillä oli, mutta eivät he
käsittäneet sitä onneksi eikä miksikään. Pitivät sitä vain itsestään
selvänä asiana. Sitä oman maasi kohtaloa ajattelit viikon varrella yhä
enemmän, varsinkin päivän parhaimpana hetkenä, sinä hetkenä, joka sinut
eniten tenhosi.

Se oli heti aamulla. Ensin juoksivat kaikki pojat uimaan, ja siinä oli
polskuntaa ja huitomista ja huutamista. Mutta hetkeä myöhemmin oli
suuri kenttä aivan äänetön. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti katseensa
yhteen ainoaan pisteeseen, lipputankoon kummulla — ja siihen nousi
hitaasti Tanskan lippu. Kaikki päät paljastuivat ja tangon juurella
soitettiin kansallislaulu. Ensin Tanskan, sitten Norjan ja Ruotsin.
Viimein Englannin.

Entä Suomen? Niin. Meidän kansallislauluamme ei saanut missään kuulua.

Seisoit kauemmin kuin muut katselemassa tuota punaista vaatetta
valkoisine ristineen ja kerroit kirjeissäsi niistä hetkistä. Mitä
tunsit, sitä eivät muut aavistaneet. Tuskinpa oikein itsekään selvästi
sitä tajusit.

Siellä lepatteli sitten »Dannebrogen» koko päivän, hohtaen auringossa,
kunnes se yhtä juhlallisesti laskettiin alas illalla.

Mutta sinä punnitsit mielessäsi, mahtoiko kukaan noista toisista
pojista voida aavistaa, minkälaisissa oloissa kotona Suomessa elettiin.
Millaiselta oli tuntunut piilottaa partioveitsi kirjoituspöydän
laatikkoon ja pusero ullakkokonttoriin, jottei niitä keksittäisi,
jos venäläinen santarmi lähetettäisiin kotitarkastukselle. Sillä
partioliike oli Suomessa kielletty!

Punastuit suuttumuksesta sitä muistaessasi. Minnekä olitkaan pistänyt
suomalaisen partiomerkkisi? Kaikkihan siellä kotimaassa oli kiellettyä
ja parhaimmat ihmiset aina jostakin epäilyksenalaisia. Nytkin niitä oli
maanpaossa mikä Venäjällä Siperiassa asti, mikä taas Euroopan maissa.
Olit ainoa näistä pojista, jonka tarvitsi sellaisia ajatella. Muilla
oli kaikki valmiina.

Etkä sentään olisi tahtonut heidän kanssaan vaihtaa osia. Et. Saavatpa
joskus nähdä —!

Sitten otit osaa maastoleikkeihin ja leirielämään, avustusretkeilyihin
ja kaikenlaisiin harjoituksiin. Teidänhän piti harjoitella monenlaisia
kansainvälisiä partiotaitoja. Kerran tuli kuningas kuningattarensa
kanssa tervehtimään poikiaan, jotka olivat mukana leirissä, ja lähetti
sitten poikajoukolle monet kymmenet kilot mansikoita. Siinä maassa on
kaikki korutonta ja herttaista. Siis mansikoita niin että sai syödä
aivan vatsansa täydeltä. Eläköön kuningas! Hän johonkin kelpasi. Ja
eläköön kuningatar, Frederikillä ja Knudilla oli suurenmoinen äiti!

Ja kun ilta joutui, pidettiin hauskaa suuren nuotion ääressä, ja
silloin oli uljain sankari se, joka oli suulain kokkapuheitten keksijä.

       *       *       *       *       *

Mutta partioleirin jälkeen tuli vielä eräs kokemus, ja se oli paras
kaikista. Se oli pitkä polkupyörämatka omaistemme seurassa läpi koko
Jyllannin pohjoisesta etelään.

Jyllanti! Se oli oma maakuntasi. Sieltä olit kotoisin.

Näit hiekkasärkät, Yrjö! Näit meren, kun se hengittää kuin nukkuva ja
soudattaa aallon aallon jälkeen rannalle. Silloin katsahdit ympärillesi
ja huomasit, että tuuli ajaa riuttojen hiekkaa yhtä herkästi ja
vaivattomasti kuin vettä niiden alapuolella. Molemmat aaltoilevat.
Vinha tuuli vinkuu jaloissa, vaikka onkin tyven. Kun se myrskynä ulvoo,
vyöryvät hiekka-aallot korkeana kuohuna kanervikkokankaalle asti.

Annoit meren huuhtoa paljaita jalkojasi ja muistit, että olit lapsena
leikkinyt näkinkengillä, joita oli tältä samalta länsirannalta poimittu.

Muistatko kanervakankaan, Yrjö? Ja metsäistutukset, tämän kansan
sitkeyden Korkean veisun? Seisoit kukkulalla ja näit viljavan maan.
Tuon suuren herraskartanon, jossa sitten vierailit, sen näin minäkin
perästäpäin eräänä kesänä ohi kulkiessani. Kaukaa kimalsivat suuret
ikkunat sen linnamaisissa julkisivuissa, ja puistossa ylenivät vanhat
puut. Ajattelin silloin sinua ja gobeliinipeitteisiä salinseiniä,
joista olit kertonut, ruokahuoneen vanhoja kirkkomaalauksia
ja puuleikkauksia, mistä lienevät olleet jostakin muinaisesta
luostarikirkosta, puistojen pronssi- ja marmoripatsaita, ja
päivällisiä, joihin tullessa kaikkien oli tapana pukeutua vartavasten
päivällispukuun. Se oli teistä nuorista orjallista. Ajattelin vanhaa
periytynyttä hienostumista ja sen merkitystä sivistyselämässä. Mutta
juuri sieltä kirjoitit kerran kotiin, että välistä ikävöit kesäiltojen
rauhaa kivisellä rannallamme ja koskematonta metsää, missä kasvaa
mustikoita miltei portaille asti ja joita poimiessa kuulee kellojen
kalkatusta lähimmästä viidakosta.

Kaikkein mieluimmin näen sinun istuvan Klaus Klausenin portailla.
Sieltä on laaja näköala. Ruis- ja vehnäpeltoja niin kauas kuin silmä
kantaa. Talonpoikaistaloja, pappiloita ja pikku viljelijäin asuntoja,
valkoisia, tilavia ristikkorakennuksia vähäisimmälläkin pieneläjällä,
maalaiskirkkoja ja pitkiä rivejä hedelmäpuita teitten varsilla.
Koko maa puutarhana vainioihin ruudutettuna, ja vainioitten välillä
kukkais-aidat.

Siinä istuu nyt Klaus Klausen talonväkensä ympäröimänä, selvittelee
ääntään, yskähtää hiukan ja aloittaa sitten jonkin noista vanhoista
grundtvigilaisista lauluista, joka kaikuu illan hiljaisuudessa.

Silloin vasta oikein tunnet olevasi Tanskassa. Siinä kuulet maan
sydämen sykinnän. Aavistat mitkä henkiset voimat ovat luoneet tämän
ulkonaisenkin hyvinvoinnin. Sillä mikään ei synny itsestään. Siellä on
ajoissa ymmärretty, että toisen onni on oleva myöskin toisen, ja Tanska
on tullut siksi maaksi, jossa kohtalon arpa on langennut tasaisemmin
kuin muualla. Yleinen hyvinvointi levitteleikse siunauksena lakeuksien
yli ja kuvastuu ihmisten keskinäisessä ystävällisyydessä, avarana
hymynä, joka ulottuu Beltiltä Beltille.

Ja ilta-aurinko valaisee Klaus Klausenin portaita, hänen kaljua
päätään, hänen vaimonsa leveätä selkää, hänen väkensä kovettuneita
käsiä ja suomalaisen pojan miettiväisiä kasvoja.

Heillä on kaikki valmiina, ajattelee hän. Niitä laulujakin, joita he
nyt laulavat, ovat he jo ennen laulaneet.

Mutta meillä lauletaan vielä kerran aivan uusia lauluja.

       *       *       *       *       *

Helsingin satamassa seisoivat isä ja äiti sinua odottamassa.

Tavarasi sullotaan ajurinrattaille, ja nouset itsekin niihin. Me
seuraamme toisissa heti kintereillä. Mutta jo Kauppatorilla pyörähdät
ympäri ja istut sitten meihin käännettynä ja jalat riippumassa koko
matkan kaupungin halki asemalle, josta jatkamme edelleen uuteen
kotiimme, omalle konnullemme, Helsingin ulkopuolella. Tämä Koivulamme
oli jo ennättänyt tulla meille muita paikkoja rakkaammaksi, ja olit
jo paluumatkallasi kuvitellut sitä ilon hetkeä, jolloin saisit avata
veräjän ja nähdä koivut tien varrella, saisit juosta sisään, missä
kaikki on tuttua.

Ja kun ajoit kaupungin läpi, jalat vallattomasti riipuksissa
ajoneuvojen matalan selustan yli, oli sinulla sellainen
jälleennäkemisen ilo kasvoissasi, että siitä ilman muuta varmasti
tiesimme, mitä kaikesta mieluimmin halusimme tietää.

Jumala sinua siitä siunatkoon, Yrjö poika!



17.


Sangen pian kotiintulon jälkeen täyttyi arvaamatta eräs Yrjön
lapsuudentoivomus. Etsimättä löysi äiti sen pienen sisaren, jota poika
oli odottanut. Hänet lähetettiin heille heidän sukulaistensa toimesta.

Äiti seisoi eräänä päivänä uuden kotinsa ikkunassa avoin kirje
kädessään — luki sen vielä kerran — yhdellä silmäyksellä — ja katseli
moneen kertaan valokuvaa, joka oli seurannut kirjettä. Hän laski
valokuvan ikkunalaudalle, mutta otti sen taas käteensä oikein sitä
tarkastaakseen.

Hän aikoi heti mennä tapaamaan isää, mutta jäi kuitenkin seisomaan,
katse tuijottaen puutarhan laajaa ruohokenttää. Se alkoi jo kellertää
syyssateista.

Vielä kerran hän tarttui kuvaan ja syventyi siihen.

— Vai niin? ajatteli hän. Vai niin?

Se oli tullut suurena yllätyksenä, ja nyt hän ei tiennyt, miltä
kannalta sen ottaisi.

Ensin hän ei tuntenut muuta kuin iloa. Tulihan tässä satu uudestaan
heidän tiellensä — uusi rikastuttava lisäys kaikkien heidän elämäänsä.
Hän piti kuvaa edessään iloisen uteliaana:

— Todellako! Sinuako siis olen joskus odotellut!

Vai onko tämä vain sattuma, joka ei merkitse mitään sen enempää?

Ihan piti istahtaa hiukan tuumimaan.

Ehkäpä siinä kuitenkin oli jokin järkevä tarkoitus. Miksi muuten
näin yhtäkkiä tulisi tuollainen kirje ja tuollainen suora kysymys?
Ei sellaista aivan ilman aikojaan tapahdu eikä sen suhteen noin vain
kädenkäänteessä suoriudu. Tämä uusi tapahtuma tuli oikealla tavalla
— hän ei ollut ryntäämällä rynnännyt sitä kohti, se oli siinä kuin
kypsä hedelmä maassa, se läheni häntä suorakatseisena kohtalon
lähettinä ja vaati häntä ottamaan varteen sanottavansa. Tänään kolkutan
ovellesi — mitä vastaat? — Oi, hänen teki mielensä vastata ilman muuta
myönteisesti.

Tule vain! Tuokaa pois!

Mutta seuraavassa tuokiossa heräsi taas hänen levottomuutensa sen uuden
johdosta, joka pyrki heidän elämäänsä.

Hän nousi portaita toiseen kerrokseen isän huoneeseen, kirje ja kuva
kädessään.

Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä katsahtaen koivujen lomitse
puutarhaan, missä Yrjö jäntevällä päättäväisyydellä oli alkanut käyttää
leikkuukonetta rehevällä ruohokentällä. Surina kuului selvästi ylös.
Isä otti kirjeen, luki sen ja katseli kuvaa, veitikkamainen ilme
kasvoillaan.

— Pidä hyvänäsi! Mutta syytön olen minä!

— Minä myöskin!

— Aaa — etpä niinkään! Olet sitä toivonut, ja nyt se tulee.

Niinpä kyllä. Olihan hän sitä tuon tuostakin toivonut ja oikeastaan
kauankin. Mutta ei asia silti ollut niin yksinkertainen.

— Eikö se ole yksinkertainen? — kysyi isä yhä vain leikkiä laskien. —
Ei se niin aivan mutkikaskaan ole. Kirjoita sinä vain, että pakettiin
ja postiin ja »varovasti!» päälle.

— Hm. Se on vakava asia.

— On. On se vakava asia. — Ja hän vajosi mietteisiinsä, lausuen ne
ääneen.

Siitä on ollut niin monta kertaa kysymys, muisteli hän, mutta se on
ilman muuta jäänyt sikseen, kun ei ole tilaisuus itsestään tarjoutunut.
Nyt se oli siinä ja tuli miellyttävässä muodossa. Siihen saattoi
kätkeytyä jotakin.

Äiti oli ihmeissään siitä, että isä, joka muuten oli niin varovainen
ja harkitseva, nyt otti asian välittömämmin ja huolettomammin kuin hän
itse.

— Tarkoitatko siis, että —?

— En tarkoita sitä enkä tätä omasta puolestani, mutta jos sinulla tai
Yrjöllä on siitä iloa, niin en tahdo vastaankaan panna.

— Ei se vielä riitä — sanoi äiti miettivästi.

— Eihän ajatus ole minulle enää vieras. Kun lisäksi tyttönen on niin
kokonaan turvaton ja hänet tällä tavalla meille lähetetään — tuossa on!
hoida omanasi — niin — en usko, että meissä kummassakaan on kieltäjää.

Niin. Taisipa niin olla, ajatteli äiti itsekseen. Ja täyttäisihän
tyttö aivan erikoisella tavalla kodin, varsinkin nyt, kun Yrjö alkoi
kasvaa suureksi ja pian lentäisi ehkä pesästään. Olihan hän sitä paitsi
aina seisonut taustassa — ikään kuin vuoroaan odotellen — ja Yrjö oli
lapsena alituisesti puhunut hänestä. Poika oli ajoittain polttavasti
ikävöinyt häntä, ja nyt oli ehkä se vanha ikävä tuonut hänet tänne,
vaikka Yrjö jo aikoja sitten oli lakannut odottamasta, kun mitään
pikkutyttöä ei kuulunut.

Ja nyt se seisoi oven ulkopuolella ja pyysi päästä sisään.

Isä istui ja katseli hänen kuvaansa. Hento hän mahtoi olla ja vaalea
— silmissä hyvä ja ystävällinen ilme. Kuka tiennee, tuumi hän, ehkäpä
hän oli heille se oikea — ehkä hänen sielunsa sointuisi yhteen heidän
sielunsa kanssa, ehkä hänen askeleensa sopeutuisi heidän askeltensa
tahtiin. Ja he kasvaisivat kiinni häneen, kuten olivat kasvaneet kiinni
Yrjöön. Ja hengenheimolaisuus ja aika muovailisivat heistä kaikista
kokonaisuuden. Näkeehän mieskin ventovieraan naisen ja heidän sielunsa
leimahtavat ja he ovat siitä pitäen toisilleen lähemmät kuin ovat
olleet omalle äidilleen. Elämässä on niin paljon salaperäistä, mitä
emme ymmärrä, ja sielujen keskinäinen kosketus ja se sisäinen silmä,
joka silloin avautuu toinen toisensa näkemään, on salaperäisintä
kaikesta. Sen vain tietää, ettei ihminen ole toista nähnytkään,
ennenkuin myötätunto tai rakkaus on avannut silmät havaitsemaan hänet
sellaisena kuin hän todella on.

Ehkäpä kuului tämä pieni lapsi jollakin erikoisella tavalla heille.
Hänellä ei ollut maailmassa ketään, joka häntä kysyi. Mikä oli kerran
ollut, sen oli kuolema vienyt. Hän oli täydelleen yksin — lastu —
tuulten heiteltävänä. Heillä oikeastaan ei ollut valitsemisen varaa —
ja se oli tällaisissa tapauksissa parasta.

Oli miten oli — päätteli isä — järkeilyllä ei tässä minnekään päästä.
Täytyy antaa tunteen päättää ja siihen luottaa. Usko se tässäkin vuoria
siirtää. Ken ei voinut uskoa sellaisen suhteen eheyden mahdollisuuteen,
hänen ei pitäisi siihen puuttuakaan. Mutta ei päätetä nyt mitään vielä
lopullisesti — tutkitaan itseämme — mietitään ja puhutaan Yrjönkin
kanssa.

Niin tietysti. Yrjön mielipide merkitsi tässä kohden yhtä paljon kuin
heidän omansakin.

Ja niin sitä mietittiin.

Seuraavan päivän iltana istuttiin isän huoneessa yhdessä. Pikku
tytön valokuva oli heidän edessään pöydällä ja äiti katseli
sitä isän olkapään yli. Hän oli tullut huomanneeksi, että isän
tähänastiset kokemukset olivat kehittäneet hänessä määräsuuntaisen
katsantokannan. Vaara siinä tietysti piilee — oli hän sanonut — ja
suuren vastuunalaisuuden se tuo mukanaan. Mutta vaaraa ja vastuuta
on omistakin lapsista. Kukaan ei tiedä, tuoko vastasyntynyt lapsi
onnea vai onnettomuutta mukanaan, ja kuitenkin sitä odotetaan
mitä varmimmalla luottamuksella ja vastaanotetaan ilolla. Sehän
elimellisesti kuuluu siihen piiriin, johon se syntyy, se on samaa lihaa
ja verta kuin se. Ja kukin omaansa luottaa. Mutta miten usein myöhemmin
käykään ilmi että perheeseen on sekaantunut jotakin hyvinkin vierasta,
ja että yhteys on säilynyt enimmäkseen molemminpuolisen mukautumisen
avulla. Luonnollisessa perheessä se tapahtuu itsetiedottomasti. Lapsi
muodostuu päivä päivältä ja hetki hetkeltä ympäristönsä mukaan, ja
ympäristökin mukautuu lapseen paljon suuremmassa määrässä kuin itse
aavistaakaan. Eikä kukaan ole vielä todennut, missä alkuperäinen
olennonyhteys on alkanut ja toisten vaikutus on jatkanut siinä iässä,
jossa aines on vahaakin pehmoisempaa.

Nyt istui isä tyttölapsen kuva kädessään ja kehitti edelleen
tämänaamuisia mietteitään.

Taipumusten ja luonteitten samansuuntaisuus — myönsi hän — oli tietysti
tärkeä asianhaara, joka onnellistutti perhe-elämää. Mutta liian suuri
yhtäläisyys oli samalla vaara, koska se oli omiansa synnyttämään
yksipuolisuutta ja itsekylläisyyttä. Kaikissa tapauksissa oli elämän
suuren puutarhurin pakko myöskin käyttää oksastusta välikeinonaan
jalostaakseen sukukuntaa ja sen yksilöitä yhä laajenevassa määrässä.
Ja kuten tiedetään, voidaan taitavalla oksastamisella saada ihmeitä
aikaan. Sitä pitäisi ihmiselämässä käyttää paljon enemmän kuin tähän
asti on ollut tapana. Sillä ihmiskunnalla ei ole apua hyleksivästä
perhe-eristäytymisestä, joka yliolkaisesti ja armotta jättää suuret
arvot hukkumaan. Ja kävisi varmaan ilmi, ettei ero oman ja vieraan
välillä ole niin suuri kuin ollaan taipuvaisia uskomaan.

Paras oksastusvaha — lopetti hän — oli ehdoton luottamus. Lapsi oli
oma, kun se kerran oli omaksi otettu. Ja oliko se sentakia huonompi,
ettei se ollut samaa lihaa ja verta? Olihan yhtä mahdollista, että
se oli parempi. Ja siitä kasvaisi paras esille samassa määrässä kuin
siihen luotettiin ja sitä todella rakastettiin.

Mikseivät ottaisi pikku Kirstiä vastaan elämän lahjana heille?

Äiti kuuli miltei ihmetellen isän kypsyneitä mietelmiä. Kukaan ei ollut
taipuisampi kuin hän niihin uskomaan.

— Mutta mitä sinä, Yrjö, sanot siihen?

— Minä! Miten minulla voisi olla mitään sitä vastaan? Se vain täältä
onkin puuttunut.

Hän naurahti ja jatkoi:

— Mitäs siitä, jos nyt olette kymmenen vuotta vanhemmat kuin silloin,
kun minä tulin, kyllä te vielä jaksatte lapsia hoitaa. — Äläkä sinä,
äiti, ajattele, että hän saapuu liian myöhään, koskei minulla voi muka
olla hänestä enää seuraa. On minulla silti — tuollaisesta pienestä
lapsesta on kenelle tahansa seuraa.

— Mutta muistatko, Yrjö, että nyt omistat kaikki yksin, vaan jos hän
tulee, saisi hänkin osansa?

— Niin, se ei merkitse yhtään mitään. Ajatelkaa mikä suuri tapahtuma
tämä sentään on! Heti menisin häntä vastaan.

Sillä taholla siis ei kohdattu mitään vaikeuksia. Ja käsi kädessä me
vahvistimme yhteisen päätöksemme.

Parin viikon perästä tuli sitten se pieni tyttö, oman maan lapsi! Ja
minkälainen hahtuva hän oli! Minkälainen utukarvainen untuva! Hän oli
miltei poispuhallettavissa — eikä juuri minkään näköinen. Hiljainen ja
ihmettelevä, arka ja kiitollinen. Hän janosi rakkautta ja suli onnesta,
kun hän sitä sai, ja oli ensi hetkestä niin herkkä vaikutelmille, että
hän oli ikäänkuin ympäristönsä hypnotisoima.

Yrjön entinen vuode oli tuotu alas vinniltä. Ja nyt lepäilivät
Kirstin valkoiset palmikot samoilla pieluksilla kuin kerran Yrjön
tasatukkainen pää. Liinakaapista oli otettu esille reikäompeleiset
lakanat ja tyynynpäälliset, isänäidin ompelemat, joille isä aikoinaan
oli laskettu hänen päivän valon nähtyänsä. Ne oli Yrjön vuoteeseen
laskettu ensimmäisen yön tervetuliaisiksi, ja nyt ne ottivat vastaan
pienen tyttölapsen. Iltasuutelon jälkeen hän heti nukkui kuin
vihdoinkin pesän löydettyään. Ja mummo oli tyttöä sylissään tuuditellut
ja matkan jälkeen viihdytellyt, kunnes se laskettiin omaan pehmoiseen,
lumivalkoiseen vuoteeseensa.



18.


Nyt oli Yrjöllä kaipaamansa sisko, mummolla oli pieni seuranpitäjänsä,
ja isällä oli pellavatukkainen tyttönen polvella soudettavanaan, ellei
hän taluttanut häntä kädestä heidän kukkaslavoja tarkastaessaan.
Tytöllä oli suuret erikois-oikeudet. Milloin tahansa hän sai hävitä
hernemaahan syömään meheviä sokeriherneitä tai tekemään palkoherneistä
laivoja. Hän sai kiskoa porkkanoita suoraan puutarhapenkistä ja olla
mansikoita maistamassa, kun muut niitä päivälliseksi poimivat. Hän oli
kaikkialla ja hänen päänsä loisti valopilkkuna milloin metsikössä,
milloin ruohikolla, milloin kuistin portailla.

Kirsti oli tuonut uutta elämää taloon.

Ja kuukaudet alkoivat vieriä. Tyttö saattoi joka aamu isää asemalle
hänen työhön mennessään, juoksi Yrjöä vastaan hänen koulusta tullessaan
ja auttoi äitiä hänen kukkia kastellessaan ja kaappeja järjestäessään.
Hän syötti koiraa keittiön portailla ja ripotteli siemeniä maahan
pikkulinnuille.

Ja hän liittyi päivä päivältä yhä kiinteämmin ympäristöönsä, niin että
hän pian kuului siihen samalla luonnon ja tinkimättömyyden oikeudella
kuin Yrjökin. Ja vuosi vuodelta lujittivat siteitä hoito ja huolenpito,
öitten valvominen, päivien ilo ja murhe ja sairausaikojen pelon tuska.
Mikään lapsi ei tule rakkaaksi ilman vaivannäön siunausta!

Yrjö oli hänestä saanut todellisen pienen toverin, joka teki kotielämän
monipuolisemmaksi kuin se oli ollut ennen. Häntä huvittivat tytön
leikit ja hänen pienet tottumuksensa. Kirstiä hän aikaisin ja myöhään
tiedusteli, missä tämä oli ja mitä hommaili, varsinkin ensi aikoina,
ja kun hän sitten seurasi pienen sisarensa harrastuksia, loistivat
hänen silmänsä mielihyvästä. Yrjöstä oli kerrassaan mainiota, että
tyttösellä oli tapana herätä ja nukahtaa tarkalleen auringon mukaan. Ja
kun hänen pienet tuttavansa tulivat hänen luokseen käymään, oli heillä
usein asiaa Yrjön huoneeseen, koska tämä niin hauskasti jutteli heidän
kanssaan ja keksi niin hupaisia ehdotuksia.

Hänhän se useimmiten kantoi tyttötypykän yläkerran makuuhuoneeseen,
tämän vaivuttua unen helmoihin hämärän saapuessa. Talvella hän
vastustamattomasti heti päivällisen jälkeen nukkui makeimpaan uneensa,
iltaruskon valaistessa tapetin kuvioita. Hän nukahti vaikkapa
istualtaan ja hänen unensa oli niin syvää, että Yrjö olisi voinut
miltei häntä käyttää pallonaan hänen siitä heräämättä. Usein hän
kepertyi jollekin sohvalle tai isän kirjoituspöydän alle tai minne
tahansa. Äiti joskus kulki huoneesta huoneeseen, nostaen oviverhoja
tai siirtäen nojatuoleja nukkuvaa lasta etsiessään. Paras paikka oli
isän karhuntalja ja vielä parempi äidin syli, kun onni suosi että hän
iltapäiväkahvin jälkeen istui keinumassa, se lämmin liina hartioilla.
Silloin tyttö piiloutui sen syviin laskoksiin ja vaipui ennen pitkää
Nirvanan tiedottomuuteen. Se oli taivaallinen hetki, ja kun Yrjö
häntä varovaisesti herätteli viedäkseen hänet yläkertaan, hymyili hän
autuaasti kuin olisi kokenut paratiisin ilot.

Aamuisin hän taasen niin kesät kuin talvet heräsi auringon noustessa,
mikä monasti oli äidille hiukan epämukava aika. Eikä hän silloin
supatellut hiljaa niinkuin Yrjö oli tehnyt, vaan hän ponnahti
istualleen, alkoi laulaa ja lauloi koko ohjelmansa läpi kanoista ja
pupuista ja oravista ja

    Uinuos armahin hiljaa,
    uinuos hiljaa, niin hiljaa!

— Jospa antaisitkin äidin uinua hiukan kauemmin!

Laulu taukosi tuokioksi: aikomus vaieta oli rehellinen. Mutta muisti
oli lyhyt. Sillä hänen täytyi olla vuorovaikutuksessa jonkun toisen
kanssa, ja sentakia hän rupatteli, ellei laulanut. Eikä hänen
juttelunsa ollut tuollaista itsekseen viihtymistä kuin Yrjön oli ollut,
vaan hän vaati vastauksia ja vastakaikua. Hänen sielunsa halusi aina
olla viritetty toisen sointuun ja soida itse toiselle. Ellei se soinut,
oli se turta. Sen takia hän ennen pitkää taas lauleli Pikku Lassista
tai »Luoja, Isä lapsien», eikä äiti hennonut hänen suutaan tukkia. Jos
Yrjö viereisessä huoneessa oli hereillä, sai hänkin kuunnella Kirstin
aamukonserttia.

Mutta joskus sattui, että syntyi epäsopu sisarusten kesken.

Eräänä päivänä äiti luki Yrjölle kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut
ja josta hän tahtoi tietää pojan mielipidettä. Yrjö teki silloin
huomautuksen jostakin lausunnasta, jonka hän ehdotti muutettavaksi.

Kirsti istui äidin polvella ja pillahti äkkiä mitä rajuimpaan itkuun.

— Kuulehan, varpuseni, mikä sinulle nyt tuli? — Eihän täällä ole mitään
tapahtunut!

Kirsti loi leimuavan suuttumuksen katseen Yrjöön ja huusi nyyhkyttäen:

— Yrjö ei saa sanoa niin — ei saa sanoa niin!

— Mitä Yrjö ei saa sanoa?

— Yrjö on tuhma — äiti ei kirjoita väärin — äiti kirjoittaa hyvin!

Muistatko Yrjö, miten sait häntä tyynnyttää ja vakuuttaa, että äiti
tietysti oli erehtymätön? Pieni tumppuni! Et ollut vielä nähnyt
väriläikkiä seinillä ja niistä kysellyt.

Yrjölle tuntui tuottavan tyydytystä se, että hänellä nyt oli jokin,
joka tarvitsi hänen huolenpitoansa ja turvaansa. Ja tytön pienet
harrastukset ja tuumat rikastuttivat samalla hänenkin elämäänsä, koska
hänelle niissä lapsuuden valoisa maailma avautui uudelleen.

Siksipä Yrjökin ilostui nähdessään Eijan ilmestyvän kuistille.
Helmojaan heilutellen tämä miltei joka päivä tuli toimekkaana kysymään,
oliko Kirsti kotona. Hän oli Kuuselasta. Tai Sirkka, jonka silmäripset
hitaasti nousivat poskelta, kun hän nosti katseensa, niiasi ja ujosti
punastuen kysyi, saako Kirsti tulla heille. Hän oli aivan lähimmästä
naapurista, Tapiolasta. He olivat Kirstin parhaimmat ystävät. Mutta he
olivat myöskin Yrjön ystäviä, ja siitä he olivat ylpeät.

Usein hän auttoi heitä, kun heidän oli rakennettava talo metsänlaitaan
ja saatava siihen navetat ja laitumet ja lehmät kuusen kävyistä.
Uskomattoman sukkelaan hän vuoli lehmille jalat tikuista ja piti
tunnollisesti huolta siitä, etteivät ne ontuneet. Ja istuen kirja
kädessään kuistin portailla seurasi hän salavihkaa tyttöjen
taloushuolia heidän sisustaessaan kotiansa tuuhean kuusen juurella.
He laahasivat nuket, kalustot ja talouskalut alas yläkerroksesta,
ja pian heillä oli kaksi kolme eri taloutta käymässä lapsineen ja
palvelijoineen, äkillisine keuhkokuumeineen, lääkärin käynteineen ja
kylmine kääreineen. Ja kuta enemmän vaivaa he näkivät, sitä hauskempi
oli leikki.

Yrjö muisteli entistä aprikoimistaan tyttöjen ja poikien
erilaisuudesta. Nyt hän saattoi sen ilmeisesti todeta. Ja hän tuli
nyt ikäänkuin entistä tietoisemmaksi omasta miehekkyydestään, samalla
kuin mielenkiinto miehuuden vastakohtaan alkoi hänessä sarastaa. Ja se
rupesi aivan uudella tavalla häntä viehättämään.

Mutta kun tytöt väsyivät hommaansa, kantoivat he kapineensa takaisin
Kirstin leikkihuoneeseen ja häipyivät pitkäksi aikaa näkyvistä.
Epäilemättä he pitivät uutta hauskaa yläkerroksessa.

Vasta perästäpäin sai Yrjö tietää, minkä hurmaavan leikin he olivat
keksineet. He matkustelivat nimittäin laivalla suuressa, valoisassa
kylpyhuoneessa, jossa oli kaakeliseinät ja ruudutettu kaakelilattia ja
parveke. Kun he avasivat parvekkeen oven, virtasi raikas metsäntuoksu
huoneeseen ja kuului lintujen sirkutusta. He olivat ottaneet
silityslaudan laivaksi ja puulaatikko oli laituri. Äidin vaatekammiosta
he olivat löytäneet mainioita matkapukuja, hattuja ja päivän varjoja,
jotka suojelivat heitä etelän polttavalta helteeltä. Ja kun he nousivat
maihin palmulehtojen rannalle, riensivät he tietysti heti kylpemään
valkoisen hiekkapoukaman vilppaaseen veteen.

He avasivat ammeen vesihanan, riisuutuivat ihka alastomiksi ja
pulikoivat kirkuen kylmässä vedessä, joka loiskui ja räiskyi lattialle
ja valui pitkin heidän sätkyviä kinttujaan, kunnes he vihdoin hyppien
ja telmien pyrkivät lämpimiksi jälleen.

Isä ja äiti olivat poissa, ja mummo oli pannut ovensa kiinni, eivätkä
he uskaltaneet kertoa heille tuosta hurmaavasta Afrikanmatkasta
ennenkuin aikoja myöhemmin. Sillä silloin olisi heidät ehkä paha
perinyt, ja mitäs jos olisivat sairastuneet, niin olisi sanottu, että
oma syy!

Yrjö oli ainoa, joka heti sai siitä tietää. He juoksivat suoraa päätä
kuvaamaan hänelle seikkailuaan. Eivätkä he välittäneet vähääkään siitä,
että hän nosti sormensa ja oli olevinaan suuri. Sillä hän ymmärsi heitä
kuitenkin mainiosti.

Välistä näki hän ikkunastaan, miten Kirsti, Sirkka ja Eija juosta
lipittivät tien yli Lehtolaan. Silloin hän hymähti itsekseen, hyvin
tietäen, että heillä oli jotakin erikoisen hupaista mielessään.

Siellä asui täti kenraalitar, joka oli hauskin täti maailmassa.

Aina kun Kirsti tuli sinne tai kohtasi hänet tiellä, pani hän
liikkeelle parhaimman suomenkielensä ja sanoi aina samalla tavalla:

— Hyve peive, pikku rouva! Mite rouvalle kuulu?

Ja tyttö meni mykäksi pelkästä ihastuksesta, sillä oli niin hirveän
hauskaa, kun se täti aina sanoi rouvaksi.

Nyt kiitivät tytöt tien poikki kysymään, olisiko tädillä jotakin
pestävää:

— Tarvitseeko täti pyykkäreitä?

— Totta kai — täällähän on vallan surkea se työntekijäin puute — ei saa
rahalla eikä millään — hyvä, että tulitte!

Ja täti antoi heille muutamia nenäliinoja pestäviksi. Siinä he sitten
seisoivat verannalla hieroen kukin riepuansa omassa pesuvadissaan
ja juoksivat niin ahkerasti keittiöön muuttamaan vettä, että vanha
keittäjä Johanna lopulta siunaili ja päivitteli ja sanoi veden kaivosta
loppuvan.

Sitten pantiin pyykit kuivamaan korituolien selustoille ja palkaksi
annettiin niin monta suurta sokeripalaa, että ne yksin houkuttelivat
uuteen pyykinpesuun sopivassa tilaisuudessa. Sellaisia sokeripaloja ei
saanutkaan muualla, ne olivat ulkomailta.



19.


Joskus kouluaikanaan muisti Yrjö kaipauksella ensimmäistä pikkukouluaan
ja sen vapaata välittömyyttä, joka oli tehnyt kaiken eläväksi.
Varsinaisessa koulussa luettiin vuosi vuodelta tutkintoa varten. Siellä
ei ollut aikaa kiinnittää huomiota henkilökohtaisiin harrastuksiin ja
taipumuksiin. Se oli kaiketi auttamaton asia. Piti valaa kaikki samaan
muotoon, luonnon moninaisuudesta huolimatta. Mutta nämä tutkintoluvut
antoivat vain niukalti ravintoa pojan erikoislahjakkaisuudelle, joka
lapsesta asti oli selvästi tullut näkyviin, mutta joka ei koulussa
voinut päästä oikeuksiinsa. Hän oli luotu elävää elämää varten, ja hän
ikävöi sentakia sitä aikaa, jolloin yksipuolinen tietoperäisyys ei enää
pidättäisi hänen vapaata toimintahaluaan ja jolloin hän koko sielustaan
saisi antautua erikoisluvuilleen ja omalle käytännölliselle työlleen.

Siitä huolimatta hän tavallaan piti koulustaan ja varsinkin
tovereistaan. He saapuivatkin usein hänen luokseen maalle, joko
yksitellen tai oikein joukolla. Silloin he täyttivät talon iloisilla
äänillään ennenkuin lähtivät retkeilylle jalkaisin tai suksillaan.
Mutta samassa tuokiossa he olivatkin ikäänkuin kouluilman ulkopuolella,
ja kun äiti sitten heidän palattuaan tarjosi höyryävää kahvia
ruokahuoneessa, tuntui heistä kaikista, että he olivat jossain kaukana
poissa tavallisista oloistaan.

Eräs tovereista sanoi kerran äidin kanssa kahden jouduttuaan:

— Minulla ei ole ollut Yrjöstä aavistustakaan, ennenkuin olen nähnyt
hänet kotona.

— Miten niin?

— Hän on koulussa vakava ja sulkeutunut — melkeinpä hiukan jörö,
ikäänkuin hän ei siellä erikoisesti viihtyisi. Mutta kotona hän aina on
loistavalla tuulella.

Äiti ei virkkanut mitään. Hän ymmärsi poikaansa.

Mutta kuta vähemmän Yrjö tuli iltapäivisin olleeksi kaupungissa
toverien parissa, sitä enemmän merkitsi hänelle kodin seurustelupiiri
maalla. Heillähän oli suuri määrä naapureita ja tuttavia, ja kun
tavattiin, pitivät he hauskaa keskenään oikein sydämensä kyllyydestä,
unohtaen ikärajat ja muutkin eroavaisuudet.

Eniten Yrjö seurusteli Tapiolassa, ja siellä varsinkin sen ystävänsä
kanssa, joka oli saattanut hänet meren yli hänen synnyinmaahansa.
Tapiolassa harrastettiin soitantoa ja siellä luettiin kirjoja. Moniin
seikkoihin kirjallisuuden ja taiteen alalla hän siellä tutustui.
Mutta sattui myöskin usein että Kaima oikaisi tien poikki Koivulaan.
Silloin hän joskus soitti tuntikausia niin kauniisti, että Kirsti
ryömi flyygelin alle ja rupesi siellä pitkälleen, kuunnellen selällään
soittoa, kunnes hän lopulta nukahti ja sävel-aallot kantoivat hänet
kauneuden asuntoihin.

Mutta Kaima soitti kauan, kauan, ja usein omaa ennen sepittämäänsä
tai sellaista mikä juuri sillä hetkellä tuli hänen mieleensä. Hän
näkyi vallan unohtavan, oliko päivä vai yö, ja isä ja äiti ja Yrjö
eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan, vaikka olisivat kuinka myöhään
valvoneet. Kirstin mielestä he näyttivät vallan onnellisilta ja olivat
kuin toisessa maailmassa. Mutta hän ei voinut ymmärtää, miten sitä
sentään voi niin kauan istua yhdessä paikassa nukahtamatta.

Suoraan tien poikki mentiin Lehtolaan. Siellä elettiin niin muhkeasti,
että kenraalisetä kajahutti ilmoille milloin mitäkin omalla
orkesterilla, johon kuului kolmattakymmentä asianharrastajajäsentä.
Siinä istuivat hänen poikansa viulua vinguttaen ja Yrjö selloa
syvä-äänisesti tempaisten ja monet muut, mitkä puhallellen, mitkä
toitottaen, mitkä mitäkin jousta tai puhallinta käyttäen. Ja
Kukkaisrinteen täti tai isä säestivät pianolla.

Säännöllisesti kerran viikossa otti Yrjö sellonsa kainaloonsa ja
meni Lehtolaan orkesteriharjoitukseen. Hän tunsi silloin syvästi
edesvastuunsa, koska hän joskus yksin hoiti sello-osaa. Ja pitihän
tässä tehdä parastaan, sillä tämä orkesteri oli kenraalisedän ylpeys ja
koko paikkakunnan silmäterä, ja Yrjölle tuottikin kunniata se, että hän
sai siihen kuulua.

Kun sitten kenraali nosti tahtipuikkonsa, niin sävelet humisivat ja
soivat. Väliin viulut aivan hiljaa laulelivat, kunnes taasen kaikki
soittimet koskena pauhasivat. Siellä soitettiin vanhaa ja uutta,
suomalaista ja vierasta, joskus jotakin Kaimankin säveltämää. Milloin
isä ei säestänyt, istui hän sohvannurkassaan ja Kirsti painautuneena
toiseen. Ja isä sanoi, että se oli hienoa.

Vain harvoin oli kenraalilla kullatut olkalappunsa, loistavat napit
ja nauhat housuissaan. Mutta silloin hän olikin niin komea, että jos
Kirsti näki hänen siinä asussa tulevan vastaan tiellä, pistäysi hän
kotiveräjän sisäpuolelle niiatakseen sieltä kaukaa. Muuten hän astui
rohkeasti esiin antaen kättä, sillä tavallisissa oloissaan kenraali
oli puettu pumpuliseen puseroon eikä kukaan voinut häntä kenraaliksi
uskoakaan. Hän kulki ja kuokki siellä täällä puutarhassa tai naputteli
jotakin työpajassaan. Se työpaja oli muuten järjestyksenpidon ihme
ja sen monipuolisuus ihastutti Yrjöä. Siellä oli kaikki hienotaonnan
välineet, tämä kun oli kenraalin erikoisala soitannon rinnalla.
Yrjö ymmärsi enemmän kuin useimmat muut paikkakunnalla panna arvoa
sedän taituruudelle, ja sentakia sukeutui heidän välilleen erikoinen
ystävyys. Kenraalisetä oli muuten yksilöllistä vapauttaan rakastava,
herkkä ja tunteellinen ihminen, joka halusi antautua omille
harrastuksillensa ja sillä välin rauhassa nauttia luonnon vaihteluista.

Mutta suurin vetovoima Lehtolassa oli sentään täti kenraalitar. Hänen
luonaan oli Yrjökin usein, kuten kaikki huvilayhteiskunnan nuoret.
Sillä hän keksi heille jos mitä hauskaa. Väliin saivat pienemmät
keijukaisina tanssia, moniväriset siivet hartioilla, Kirsti, Eija
ja Sirkka ensimmäisinä. Toisinaan he taasen hyppivät tonttuina
ympäri, puettuina päästä kantapäähän harmaaseen, pieni punainen
tupsu päälaella. Toisin ajoin oli taasen suurten vuoro. Silloin he
alkajaisiksi lausuivat Runebergia tai Rydbergiä tai muuta juhlallista.
Minkä jälkeen seurasi soittonumero. Usein siellä oli jokin oikea
taiteilija läsnä, ja se oli tietysti suurenmoista, mutta yhtä hauskaa
oli itse esiintyä taiteilijana. Ja tädillä oli ihmeellinen taito
houkutella esiin taiteilija jokikisestä ihmisvesasta.

Eniten suosittiin Lehtolassa draamallista taidetta, sillä Thalia oli
ollut ensimmäinen jumalatarten joukossa tädin nuoruudesta asti. Sen
takia oli salissa näyttämö, jonka palkeilla Topeliuksen »Sotavanhus»
jutteli tai »Kadonnut kenkä» esitettiin vauhdikkaasti. Tai olivat
kaikki puetut ateenalaisiksi ja lauloivat »Ateenalaisten laulun»
alusta loppuun, nuorten sankarien kunniakas kuolema silmiensä edessä
ja kauniitten sanojen ja komean sävelen elähyttäminä. Elleivät olleet
»Värmlantilaisia» marssien liehuvin lipuin kuorossa helähyttäen:

    Hatten från skallen!
    Ropen och trallen:
    Hurra! Hurra!

Koko tädin koti oli välistä yhtenä mylläkkänä, kun oli suuri
ohjelma-ilta ja talo lapsia täynnänsä. He täyttivät yläkerran ja
alakerran ja juoksivat portaissa ja muuttivat kuumeisella kiireellä
pukuja tädin omassa huoneessa. Ja se oli kaikki niin kauhean
jännittävää, sillä tädin tuttavat tulivat sitä sitten katsomaan.

Mutta kun nuoret tanssien lomassa harhailivat puutarhassa ja täti jäi
isän ja äidin ja Kaiman ja Kukkaisrinteeläisten ja muitten ystäväin
kanssa teetä juomaan verannalle, otti hän kitaransa seinältä, viritti
sitä hetkisen ja alkoi itseään säestäen laulaa — heleällä äänellä
ja synnynnäisellä draamallisuudella. Hänellä oli iloisia lauluja
kymmenittäin muistissaan ja hän esitti toisen toisensa jälkeen.

— Ja tahdotteko nyt kuulla Tapiolan isännälle omistetun laulun?

Tietysti tahdottiin.

Ja hän nousi seisomaan. Jotkut läsnäolevista olivat sen ennen kuulleet
ja selvittelivät ääntään laulaakseen joukolla kertosäkeet. Se, jolle
laulu oli omistettu, odotteli hymyillen, sillä se ei ollut hänellekään
enää uusi.

Ja soinnos kajahteli kitaran kielistä.

    För vännen jag sjunger så vänt ett ord,
          :,: Skål o' smutt :,:
    Du är nog den trognaste granne på jord,
        Rosa Lilja o' grön Persilja
    o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd.

    O' visan jag sjöng har jag själv satt ihop,
          :,: Skål o' smutt :,:
    På den ska du ha dej ett leverop!
        Rosa Lilja o' grön Persilja
    o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd!

Laulaessaan hän heitti kauniin harmaatukkaisen päänsä taaksepäin ja
silmät säteilivät. Hän oli oikeassa elementissään ja tempasi aina
kuulijat mukaansa.

Ja selvää oli kaikille jotka häntä kuuntelivat, että hän täten
seuraelämän puitteissa tyydytti synnynnäisiä taiteellisia
taipumuksiansa. Hänen kodissaan palvottiin iloisia kaunotaiteita
vanhanaikaisella hartaudella. Ja se on nykyään harvinaista.

Mutta sitten yksin jäätyään katsoi hän joskus eteensä synkin ja
surumielisin katsein. Ja tottunut silmä, joka sattui hänet näkemään,
huomasi helposti, että kärsimys oli hänelle hyvin läheinen tuttu.

Mutta siitä ei nuoriso tiennyt mitään. Heistä täti kenraalitar oli
maailman rattoisin ja iloisin täti.

Sillä jos hän tiellä keksi Kirstin, loistivat hänen äsken synkät
kasvonsa veitikkamaista hyväntuulisuutta ja kuului heti:

— Hyve peive, pikku rouva — mite rouvale kuulu?

Ja jos Yrjö tuli vastaan alempana kauppapuodin kohdalla, pysähtyi täti
hänen kanssaan juttelemaan siitä mikä häntä huvitti, ja he sopivat
jostakin hauskasta tilaisuudesta, jonka täti pian panisi toimeen heille
kaikille.

Ja Yrjö tuli kotiin hymy huulillaan ja sai Kirstin jännityksellä
odottamaan luvattua hetkeä.

Sellainen oli Lehtolan täti, Koivulan-lasten hyvä ystävä.



20.


Kodin piiriin sai Yrjö laskea myöskin mummon.

Hän asui yläkerroksen läntisessä huoneessa, joka oli aurinkoisin
kaikista, koska iltapäiväaurinko on lämpimin. Se paistoi sinne, kunnes
se vaipui metsän taakse, ja vielä maille mentyänsä se loi punaisen
hohteen mummon seinälle.

Siellä oli vanhanaikaiset huonekalut mummon lapsuuden kodista ja paljon
kuvia seinillä, hänen vanhemmistaan nuorimpiin lastenlapsiin asti.
Mummo istui siellä ikkunan ääressä muistojensa keskellä kutoen tai
ommellen ja katsellen vuoroin ulos ja vuoroin sisään.

Sieltä hän seurasi maailman menoa vilkkaalla katseellaan. Hän
tiesi mitä talossa häärättiin ja hoiti kukkia ja liinakaappia. Jos
puutarhassa kevättyöt olivat kesken, oli hän mukana kylvämässä ja
polkuja suoraksi astumassa lavojen välissä, tai jos syksyisin satoja
korjattiin, ripusti hänkin korin käsivarrelleen ja lähti papumaahan
tai hernemaahan tähystellen taivaanrantaa, tulisiko sieltä ehkä halla
yöksi, joka panisi kiirettä. Mummon päivätyö oli milloin mitäkin
lajia, ja hän lähetti sen ohessa valmistuneita käsitöitään ympäri
maata lapsilleen ja lastenlapsilleen itsekunkin syntymäpäiville
tervetulleeksi lahjaksi.

Suuren suuri kirjeenvaihto oli mummolla myöskin, sillä kaikki
pienet nallikatkin ja hienohelmat hänen suuressa perheessänsä
olivat mummon kanssa suoranaisessa kirjeenvaihdossa ja heidän
variksenjalka-kirjeisiinsä ja ukko-akka piirustuksiinsa piti
tunnollisesti vastata, puhumattakaan lasten ja muitten omaisten
kirjeistä.

Entä päivän lehdet! Ne oli tarkkaan luettava, sillä ei saanut tapahtua
mitään tärkeämpää omassa maassa eikä paljon muissakaan mummon siitä
tietämättä. Oli hänellä surunsa tai ilonsakin siitä, mitä lehdet
milloinkin kertoivat, mielipiteensä hänellä oli siitä myöskin, vaikkei
hän niitä juuri muille tyrkyttänyt, hän kun enimmäkseen tyytyi
toteamaan, miten kukin asia maailmassa kehittyi. Ne eivät hänen
puolestaan muuta kaivanneet kuin että hän ne tiesi.

Se oli aika mukavaa muille, sillä jos he kiireitten sattuessa
ennättivät vain ohimennen lehtiin vilkaista, niin ei tarvinnut muuta
kuin pistäytyä ammentamaan mummon tietovarastosta pääpiirteet rientävän
ajan tapahtumista. Tutkintojen ja kokeitten aikana Yrjö käytti
säännöllisesti tätä tapaa hyväkseen ja sillä välin muutenkin. Mummon
kautta hän siis tuli perehtyneeksi moniin oman aikansa tapahtumiin.

Varmaan hän sai toisen käsityksen vanhuudesta kuin olisi saanut ilman
tätä jokapäiväistä seurustelua. Sillä huomasihan hän, että mummo
eli rikasta ja täyteläistä elämää, että hänen luonaan asui maailma
pienoiskoossa rauhaisan ilta-auringon valossa. Mutta eikö lähenevä
yö luonut varjoaan vanhuksen tielle? — Se ei tuntunut paljoakaan
merkitsevän. Mummo näytti olevan huoleton sen suhteen, se näytti olevan
hänelle sen yön kaltainen, joka illoin nousi metsän takaa peittäen
seudun vaippaansa. Kaikki yöt olivat Korkeimman kädessä, myöskin
viimeinen. Siitä ei tarvinnut itse huolehtia. Hänelle kuului ilta, tämä
hiljainen lauantai-ilta, jolloin viikon työt oli loppuun suoritettu, ja
oli aikaa mietiskellä ja löytää itsensä kaiken kiireen ja askartelun
jälkeen. Ja jolloin oli suloista koota omaiset ympärilleen nauttiakseen
heidän kanssaan lämmöstä kotilieden ympärillä ja illan leppoisasta
rauhasta.

Niin eli mummo vanhuuden päiviään eikä voi ajatella parempaa tapaa. Ja
moni, joka hänen luonaan kävi, tuli ajatelleeksi, että se koti, jossa
sellainen vanhuus säteilee iltahohdettaan ympärillensä, on suuren
rikkauden siunaama.

Se oli hänelle rakas, tuo hänen huoneensa, tuo hänen hiljainen
sopukkansa, johon hän kuitenkin sai niin paljon mahtumaan
yksinäisinäkin hetkinä. Koko hänen nykyinen pieni maailmansa koivuineen
ja puutarhoineen, muistoineen ja jokapäiväisine pikku puuhineen.

Sinne tuli usein Kirsti aapiskirja kädessään tai lankakerä pyörien
puikkojen varassa, ja mummon silmien alla pujottautuivat silmukat
toisiinsa verkalleen ja kielen suussa kääntyessä. Se oli molemmille
yhtä paljon kärsivällisyyttä kysyvää, mutta oppia otettiin ja annettiin
kuten sitä on ammoisista ajoista otettu ja annettu, ja ystävyyttä
rakennettiin kuten sitä on ennenkin sukupolvien kesken rakennettu.

Ja isä naputti joskus ovelle ja kysyi mielistellen:

— Saako tulla, Sofi?

Vaikkei mummon nimi ensinkään ollut Sofi — isä oli hänet vain siksi
ristinyt, ja isä ja mummo pitivät mielellään keskenään kaikenlaista
pientä ilvettä.

Yrjö oli melkein ottanut tavaksi lukea läksynsä mummon mukavassa
keinutuolissa, minne aurinko niin iloisesti paistoi ja mistä näki
kauemmaksi kuin hänen omasta ikkunastaan. Ja mummo pysyi silloin niin
ääneti, ettei kuulunut muuta kuin hänen puikkojensa keveätä pakinaa.

Mummo ja Yrjö ymmärsivät toisiansa mainiosti. He olivat
hengenheimolaisia tuon aikojen läpi periytyneen sielujen heimouden
tietä, joka kulkee salattuna ja yhdistää toisiinsa usein ventovieraat,
vieläpä eri kansojen ja eri aikakausien yksilöt. Mummon ja Yrjön kesken
vallitsi selvä sukulais-yhteys.

— Mitä nyt ajattelet, mummo? — kysyi Yrjö nähdessään mummon käsien
vaipuvan helmaan ja hänen katseensa pysähtyvän yhteen pisteeseen.

— Mitä milloinkin — vastasi mummo — kuka niitä ajatuksia voi niin
tarkoin selvitellä!

— Niin, mutta sano nyt sentään!

— Minä tässä vain ajattelin Koivurinteen väkeä — kuulin heidän äänensä
äsken hallissa.

— Pidätkö heistä mummo?

— Paljon heistä pidän — kukapa ei heistä pitäisi — he ovat hyviä ja
herttaisia ihmisiä.

— Onko sinusta sitten niin tärkeätä olla hyvä ja herttainen?

— Tietysti. En pane mihinkään ominaisuuteen niin paljon arvoa kuin
hyvyyteen, oikein tuohon aitoon, välittömään sydämenhyvyyteen. On
viisauskin suuri lahja, mutta se jättää ihmisen kylmäksi, jos se
yksin jää vallalle. Hyvyys se on, joka tuo mielenrauhaa ja onnea
ihmisten keskuuteen. Se on sitä paitsi itsessäänkin viisautta, sillä
hyvä ihminen näkee kaikki oikein päin — hän ymmärtää kaiken oikeammin
kuin pahansuopa, joka näkee kaikki kierosti, olkoonpa kuinka lahjakas
tahansa.

— Sitähän sinä aina, mummo, siitä hyvyydestä — — —.

— Niin, katsos, jos hyvyys pääsisi vallalle, niin siinähän samalla
olisi se Jumalan valtakunta, jota odottelemme. Silloinhan olisimme
perillä. Ja kun en nyt enää voi mitään muu takaan toimittaa, niin
istun tässä toivomassa sitä tulevaksi ja rukoilemassa sen puolesta —
ja tiedäthän minun uskovan, että sekin voi auttaa hyvää pääsemään edes
hiukankin eteen päin maailmassa.

Kyllä. Sen Yrjö kyllä tiesi. Harvoin mummo siitä näin mainitsi, mutta
tiesihän tuon muutenkin. Se tuntui kaiken läpi.

Siinä mummo sitten illan viimeiset hetket itseksensä vietti kirjojen
kirjan ääressä tai menneitä muistellen. Paljon hänellä olikin
muistettavaa, koko pitkä elämän taival. Koko hänen entinen sukunsa
lepäsi jo nurmen alla, hän oli yksin enää jäljellä lapsuutensa
perheestä. Mutta he olivat hyvässä tallessa kaikki, ja hän siirtyi
päivä päivältä heitä lähemmäksi. Olihan heidän seurassaan jo hänen
lapsiaankin, ja ne ne vasta olivatkin liittäneet hänet läheisesti
tuohon toiseen maailmaan, joka oli hänelle niin tutunomainen, ettei
tuntunut olevan kuin askel tästä sinne.

Ja aurinko meni mailleen kellertävien peltojen helmaan ja loi punaisen
hohteensa mummon harmaalle seinälle.



21.


Muistatko, Yrjö rippikouluaikaasi? Olit silloin kuudentoista vuoden
vanha ja pitempi kuin isä. Ja sinulla näkyi selvästi haivenia
ylähuulessa.

Se syksy ei ollutkaan mikään tuollainen toivoton kausi, jolloin sataa
ropisee viikkokausia ja kärryjen pyörät tarttuvat liejuun. Päin vastoin
kauniista päivistä ei tullut loppuakaan. Koivujen lehvistö hohti kullan
keltaisena ikkunaan sinistä taivasta vastaan. Maa tuli routaan jo
ennenkuin lehdet karisivat puista ja lunta satoi jo marraskuussa.

Syystyöt puutarhassamme olivat kesken sinun mennessäsi ensimmäiselle
tunnillesi, ja kun palasit viimeiseltä, valmistimme jo joulua.

Kävit mielelläsi rippikouluasi. Sinulla olikin opettajanasi sellainen
pappi, joka nuoria ymmärsi ja oli aikansa virtauksia seurannut. Hän
oli lämmin ja vapaamielinen eikä vaatinut oppilailtaan sokeata uskoa
siihen, minkä suhteen heillä oli epäilyksiä. Oikeastaan hän oli vain
vanhempi ystävä, joka uskoi nuoremmille mitä hän itse oli etsinyt ja
löytänyt.

Näitten tuntien jälkeen astuit kotiin päin valaistuja katuja pitkin.
Kävelit hitaasti kirja kainalossa, ja äsken kuultu sana täytti niin
kokonaan mielesi, ettet tullut kiinnittäneeksi pienintäkään huomiota
ihmistuoksinaan Ylioppilastalon edustalla. Kirjakauppojen uutuudet
eivät houkutelleet sinua pysähtymään, ja musiikkikauppojen kuvat
sivuutit niihin katsahtamatta. Kuljit suoraa päätä Rautatientorin
poikki ja aseman odotussalin läpi vilkaisematta ympärillesi.

Ja toistit mielessäsi sen, mitä olitte äsken lukeneet.

Sehän oli jo sanottu se merkillinen totuus, joka saattoi maailman
pelastaa. — Miksei sen vaikutusta missään huomattu?

Juna nykäisi jo kulkemaan ja ratavallin lyhdyt alkoivat vilahdella
vaununikkunoiden ohitse.

Koulussa olitte enimmäkseen saaneet kiviä leivän asemesta, ajattelit
vielä siellä istuessasi. Miksi ihmisille tyrkytettiin niin paljon
sellaista, mikä oli pelkkää muotoa?

Koneellisesti astuit pois junasta. Kelloa et huolinut vilkaista, tuskin
tarkastaa, oliko juna jo kulkenut sillan yli ja oliko asematalo suuri
ja valkoiseksi maalattu vai oliko se pieni ja keltainen. Se pieni oli
se oikea. Mutta vaisto sanoi milloin sen kohdalla pysähdyttiin.

Ratavalli oli kovassa jäässä. Liu'uit siitä alas ja seurasit sitten
huvila-alueen lautakäytävää.

Näit kaiken sen, minkä olit viime aikoina kuullut, kuin ilmestyksen
edessäsi. Kai se oli sitä samaa, jota mummokin oli tarkoittanut, kun
hän oli puhunut hyvyydestä ja Jumalan valtakunnasta. Niin kai pitäisi
olla. — Ei kadehtia. Ei etsiä omaansa. Ei katkeroitua. Ei muistella
kärsimäänsä pahaa. Ei saisi kerskailla eikä pöyhkeillä — vaan pitäisi
kaikki peittää. _Jos_ voisi olla sellainen — tai edes vähän sinne päin,
silloinpa olisi ihmisellä voimaa!

Silloin hän myös voisi ymmärtää kaikki. — Ymmärtää! Siinä se oli:
ymmärtää! Joka ymmärtää, hän ei tuomitse. Joka näkee, hän ei ole
suvaitsematon. Nähdä —! Mutta ihmiset eivät näe — he ovat sokeita —
ja raivoavat sokeina toisiansa vastaan. On ollut olemassa yksi, joka
on nähnyt enemmän kuin kaikki muut, ja hänen katseensa mahtoi olla
ihmeellinen. Se näki kaiken läpi. Hän näki Jumalan ja hän näki ihmisen.
Ja siinä oli silta heidän välillään — voimavirta — säde, joka sitoi
taivaan ja maan toisiinsa.

Sehän oli niin yksinkertaista ja niin vanhaa, mutta se oli kuitenkin
aina uutta. Oli olemassa jotakin, joka voisi maailman vapauttaa ja
uudistaa, mutta elämä näkyi kulkevan juuri päinvastaista latua. Taikka
näyttikö vain siltä? Täytyikö kaiken kehityksen tapahtua taistelun
kautta? Ja siinä oli ehkä tuon kamppailun alla jokin näkymätön virtaus,
joka kerran veisi voittoon. Kyllähän sen epämääräisesti tunsikin siellä
olevaksi — ja joskus se pulpahti esille. Sillä olihan sentään rakkautta
elämässä.

Oli ollut olemassa yksi — eikä enempää tarvittu kuin että oli yksi
ollut. Hänessä oli ollut se voima, johon kaikkien tuli uskoa. Hän tunsi
itse, että hän oli maailman pelastus.

Ja hän oli sitä varmaan. Maailma ei häntä tosin tuntenut, mutta hän oli
sentään sen pelastus.

Muistatko, Yrjö, miten usein niihin aikoihin puhuimme keskenämme
näistä asioista? Kerroit kotiin tultuasi mistä oli ollut kysymys,
ja ihmettelimme yhdessä, ettei sellainen oppi, josta niinkin paljon
saarnattiin, kyennyt sen enempää oloja muuttamaan. Sitä oli opetettu
vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa ja suuri osa ihmiskuntaa
sitä muka tunnusti, mutta missä oli sen vaikutus? Istuimme pienessä
huoneessasi, jonka edustalla kuuset huojuivat, ja juttelimme elämän
syvistä salaisuuksista.

Mutta _jos_ nyt jokainen koettaisi parastansa omalla tavallansa — jos
jokainen olisi hyväntahtoinen kaikille, soisi muille hyvää, palvelisi
muita?

Niin. Silloin se mullistaisi koko nykyisen elämän.

Mutta kukaan ei voi vastata siitä, mitä toiset tekevät tai jättävät
tekemättä; jokainen vastaa vain itsestänsä.

Ja muistelimme siinä kirjoituspöytäsi ääressä yhdessä tuota merkillistä
kohtaa, joka muodoltaan vaihteli sitä lausuessamme:

Ellei sinulla ole rakkautta, niin olet kuin kilisevä vaski — niin tyhjä.

Ja vaikka olisit kuinka oppinut ja kuinka viisas —ja vaikkapa sinulla
olisi usko, joka voisi vuoria siirtää — niin ei sekään vielä olisi
mitään.

Ja vaikka antaisit pois kaiken minkä omistat ja tekisit kaikesta
lahjoituksia ja säätiöitä, niin ettei jäisi mitään itsellesi — ja
vaikka ponnistaisit viimeisetkin voimasi ja antaisit ruumiisi palaa —
mutta sinua ei lämmittäisi hyvyyden lämpö, niin tuo muu ei hyödyttäisi
mitään.

Sillä tärkeintä ei ole se, minkä tekee, vaan se, mitä on.

Ja meistä tuntui siinä yhdessä tuumiessamme kuin olisi jossain ikkuna
auennut ja kuin siitä ikkunasta olisimme nähneet elämän aivan uudessa
valossa. Siitä näki kauas ja laajalti. Siitä ikkunasta näkisimme yhä
laajemmalle ja laajemmalle ajan kuluessa, kuka ties lopulta miten kauas
—! Kuka ties!



22.


Tuli sitte juhlapäivä. Sunnuntai.

Hanget hohtivat ja huurteet putoilivat puista. Koirat eivät haukkuneet,
lapset eivät toisiansa huudelleet. Oli aamusta alkaen sunnuntai.

Se oli Yrjön ripillepääsöpäivä. Mutta se oli samalla isän juhlapäivä,
sillä hän oli sitä odotellut. Hän oli suunnitellut sitä mielessänsä,
aamuhämärissä laatikoita aukoillut ja jotakin niistä etsinyt,
kirjoittanut jotakin vanhan kirjan sisäkannelle ja asettanut sen
huoneensa pöydälle. Ja aamiaisen jälkeen ennen kirkkoon lähtöä kutsui
hän Yrjön ja äidin ja mummon ja pikku siskon huoneeseensa ja pani
kätensä vanhan kirjan kannelle.

Mutta ennenkuin hän sen enemmän siihen kajosi, otti hän pienen rasian
pöydältä ja sieltä kantasormuksen, jossa kiilsi suuri karneolikivi
keskellä.

Sen sormuksen, sanoi hän, oli hän saanut äidiltään ripille mennessään.
Mutta koska äiti oli sen hänen sormeensa painanut, niin saisi Yrjön
äiti nyt painaa sen poikansa sormeen.

Ja minä painoin sen silloin sinun sormeesi, Yrjö, ja sinä aina sen
jälkeen kannoit sitä.

— Se olkoon merkki meidän välillämme — sanoi isä — että aina kuulumme
yhteen.

Mutta isällä oli vielä jotakin muuta annettavaa. Vanha, kulunut,
nahkakantinen raamattu. Sen päälle hän laski kätensä ja sanoi vakavasti:

— Tämän sinä saat. Sen haluaisi jokainen omakseen meidän suuressa
suvussamme — myöskin toisessa sukuhaarassamme. Sillä se on ainoa
muistoesine mikä meillä on jäljellä yhteisestä lähtökohdastamme,
pienestä pappilasta, josta olen sinulle kertonut — ja josta kaikki
polveudumme. Sain tämän kirjan isältäni lääkäriltä — ja hän oli sen
saanut isältään everstiluutnantilta — ja hän papilta — ja nyt sinä saat
sen lahjana isältäsi, koska kirja nyt on minun ja minä tahdon että
sinä, ainoana poikanani, sen perit.

Kun selailet tämän kirjan lehtiä, niin tiedät, että sitä ovat
selailleet ennen isämme ja esi-isämme elämänsä erilaisina ajankohtina,
sellaisina kuin ne jokaiselle eteen tulivat. Se oli papin työpöydällä
viikot läpeensä, mutta sunnuntaina hän otti sen mukaansa saarnatuoliin.
Vanhempana hän levitti sen eteensä ikkunalaudalle, jotta näkisi
paremmin, kiinnitti silmälasinsa ja luki sitä pitkät hetket itseksensä.
Se onkin sangen kulunut. Perästäpäin sitä ovat kuluttaneet muut, hänen
poikansa koskenperkkausretkiltään palattua ja pojanpoikansa sairaan
luota kotiin tultua. Jokainen heistä on vuorostaan tarvinnut sitä —
ellei ennemmin niin vanhetessaan. Mutta luulen, että he ovat siitä myös
jotakin löytäneet.

Nyt sinä sen saat — pidä se hyvin, ja ole nimellesi kunniaksi!

Se oli isän ensimmäinen ja viimeinen puhe Yrjölle.

Mutta Yrjö näytti siltä kuin hän olisi saanut omakseen kalleinta mitä
oli olemassa. Jotakin joka oli arvokkaampaa kuin herraskartano, kuin
suvun kantatalo, jossa muistot säilyivät itsestänsä, ja jonka hyllylle
tämäkin vanha kirja olisi ollut asetettava kaiken perustaksi. Sen
kirjan lehdillä eli se vanha henki, josta vanhukset olivat voimansa
saaneet ja josta nuoret lähtökohtansa löytäisivät pyrkiessään vuoroonsa
jaloon ihmisyyteen.

Ja nyt oli isä asettanut Yrjön tuon kaiken perijäksi. Hän oli työntänyt
ponnahduslaudan hänen jalkojensa alle — ja sinä, Yrjö, sinä sen kaiken
hyvin oivalsit.



23.


Saanhan puhua siitä, joka oli elämäsi kevät?

En kajoa sellaiseen, joka oli yksin sinun ja hänen keskistä ja jota
ette toivoneet muitten tietävän. Sanon vain sen, mitä ette keneltäkään
peitelleet. Ja kun sitä ajattelen, on kuin näkisin nupulla olevan
oksan, jollaisia kukkivien kirsikkapuitten maassa muutamin pehmein
sivellinvedoin niin mielellään maalaillaan valkoiselle silkkikankaalle.

Ja siinä paljaassa paisuvassa oksassa on koko keväimen voima ja runsaus.

Ethän ensinkään salannut, että pidit hänestä enemmän kuin muista ja
että hän vastasi tunteeseesi. Sehän oli helppo kenen tahansa huomata.
Koko koulu sen tiesi, mutta ei kukaan ollut sitä tietävinään. Oli kuin
itsestään selvä asia, että olitte keskenänne ystäviä.

Marja istui edessäsi koulussa, ja näit hänen valkoisen niskansa puseron
kauluksen yläpuolella. Hänen tapansa istua oli päiväsi ilmapuntarina.
— Jos kaikki oli hyvin ja sujui tasaisesti, näytti hän sinulle
raikkaan profiilinsa ja oli iloinen ja huoleton, mutta jos olit
jostakin pahoillasi tai jos sattui jokin ikävyys tai harmi, silloin
pisti hän heti kätensä sinun käteesi pöydän alla ja kääntyi miltei
ympäri sinuun päin. Eikä hän siitä välittänyt, että sai huomautuksia
tarkkaamattomuudesta. Hän oli ystäväsi ja tahtoi sen sinulle osoittaa.

Vastapalvelukseksi autoit häntä fysiikan ja geometrian ongelmissa ja
laadit hänelle valmiiksi pitkät sanaliuskat hänen käännöksensä.

Mutta tämä kaikki oli teistä vain itsestään selvää, eikä se mielestänne
oikeastaan mitään ollut. Ja kuitenkin se oli kaikki. Se oli teidän
tapanne puhua toistenne kanssa siitä, mistä ette koskaan saaneet sanaa
sanotuksi. Mitä tuskin selvästi ajattelittekaan, mutta minkä tunsitte
olevan olemassa suurimpana rikkautenanne ja onnenanne.

Suothan mielelläsi, Yrjö, että häntä kiitän hänen ystävyydestään sinua
kohtaan? Olen jo häntä monta kertaa kiittänyt.

Tiesimmehän silloin hyvin kotonasi, että viimeisenä kouluvuotenasi
miltei joka päivä saatoit hänet kotiin tai menit häntä vastaan ennen
koulutunnin alkamista. Juna-ajatkin olivat niin mainiosti järjestetyt,
että tullen mennen jäi juuri sen verran aikaa kuin siihen tarvittiin.
Ja ellei jäänyt, niin myöhästyit junasta. Kuinka monta kertaa
odotinkaan turhaan ja tiesin syyn.

Olihan se sinusta harmillista, kun huomasit junan juuri porhaltavan
tiehensä ja siinä olivat edessäsi vain tyhjät kiskot. Mutta sinä
pistit kädet taskuihisi ja palasit odotussaliin, jonne jäit odottamaan
seuraavan junan lähtöä, suomatta ympäristöllesi silmäystäkään. Olit
kokonaan itseesi vajonnut. Viimeisten päivien tapahtumat kulkivat
ohitsesi sellaisina hetkinä, kaikki nuo pikkupiirteet, jotka jäivät
muistoina mieleesi. Ja varsinkin se viimeinen hetki juuri erotessanne
tänään. Hän oli puristanut kättäsi niin tukevasti jäähyväisiksi ja
katsonut sinua suoraan silmiin niin suurella ja pehmeällä katseella.
Kuinka se oli suloisesti hivellyt! Tunsit sen kiireestä kantapäähän
asti. Et päässyt sen lumoista, etkä tahtonutkaan päästä, et nyt etkä
koskaan.

Samassa juolahti jokin kaukainen muisto mieleesi. Isän sanat aikoja
sitten eräänä iltana, jolloin hän oli istuutunut vuoteesi laidalle
hyvää yötä sanoakseen — ja puhunut siitä, että piti odottaa siksi
kunnes se oikea kerran tulisi hän, jolla oli tumma tukka kuin äidillä —
jolla oli pehmoinen käsi — ja pehmoinen katse. Ah, isä! — Se oikea on
tullut!

Häntä olit sinä, Yrjö, odotellut, ja nyt istui hän joka päivä edessäsi
koulussa.

Hänellä oli hiukset solmussa niskassa ja pari pehmeätä suortuvaa
riippumassa avonaisella kauluksella. Niin lähellä hän istui, että
miltei kuulit hänen hengityksensä. Muistit, että olitte ranskan
tunnilla jotakin kuiskailleet — ja näit vieläkin hänen silmänsä — hänen
leukansa pyöreyden — hänen valkoiset hampaansa huulten auetessa Kaiken
elit uudestaan siinä istuessasi ja ihmisten edestakaisin liikkuessa.

Vihdoin otit esille muistiinpanokirjasi ja lisäsit siihen tapasi mukaan
muutamia sanoja viime päivien merkillisistä kokemuksista:

»Olin eilen heillä. Marjan äiti istui ompelu pöytänsä ääressä ja puhuin
hänen kanssaan. Silloin tuli Marja ulkoa ja istuutui viereeni. Me
katselimme toisiamme koko ajan — uskon varmaan, että hän pitää minusta.

»Hän tuli väliajalla vastaani Martti veljensä kanssa. Martti on aina
niin ystävällinen minulle — luulen että hän aavistaa jotakin. Marja
katsoi taaksensa. Mahtaako hän tietää, kuinka paljon hänestä pidän? Ja
mahtaako hän pitää yhtä paljon minusta?

»Istuimme tänään käsikädessä maantiedetunnilla. Hän tuli vain viereeni,
kun Jussi oli poissa, eikä opettaja mitään sanonut. Voi Marja sentään,
kun olet minulle hyvä ystävä, ja miten aina olemme samaa mieltä
kaikesta! Olet aivan kuin sisar ja kuitenkin rakkaampi kuin sisar voisi
olla. Paljon rakkaampi. Kuten isä ennusti.»

Sitten paljon myöhemmin löysin tuon pienen mustakantisen muistikirjasi
pöytälaatikostasi ja luin sen läpi. Olithan sen sinne jättänyt —
tervehdyksesi perästäpäin meille ja Marjalle. Hän sen sitten sai.
Eikä siinä ollut mitään muuta kuin tuon keväisen rakkautenne tarina
pikkupiirteittäin, ei mitään, jota ette voisi näyttää koko maailmalle.
Mutta me emme sitä näytä — se on teidän pyhättönne.

Tänään, tässä suuressa sunnuntairauhassa, tulevat muistot mieleeni
hetkistä, jotka silmäini edessä ennen välkkyivät ja häipyivät pois
menneisyyteen.

       *       *       *       *       *

Oli aikainen kevättalvipäivä ja silloinkin sunnuntai.

Muistelmani näkyvät kulkevan sunnuntaista sunnuntaihin. Omaksi
ihmeekseni. Ja kuitenkin se on aivan luonnollista, koska sunnuntait
meillä olivat merkkipäiviä jo sen kautta, että silloin isä ja sinä
olitte kotona koko päivän. Minusta tuntuu todella nyt perästäpäin, kuin
kaikki tärkeät asiat olisivat tapahtuneet sunnuntaisin ja kuin elämämme
kokemukset muodostaisivat helminauhan, jonka suurimmat helmet ovat
sunnuntaita.

Marja oli tullut luoksemme aikaisella aamujunalla, ja te olitte
olleet hiihtämässä yhdessä. Olin sillaikaa kattanut kahvipöydän
ruokahuoneessa, kääntänyt vaaleanpunaisen pelargonian valoa kohti,
nostanut uunin laidalta ikkunalle muutamia tulppaaneja ja hyasintteja,
joiden kukat jo olivat puhjenneet paperitötteröjensä alla, ja katsellut
auringonpaistetta, joka heijastui ruudullisena suurten huoneitten
matolla. Isän askelia kuului toisesta kerroksesta ja Kirsti leikki
pallollaan ylemmässä hallissa. Hän kuului juttelevan isän kanssa.

Silloin te palasitte hiihtoretkeltänne terveyttä ja nuoruutta uhkuen.
Olitte puhuneet toistenne kanssa jostakin, mitä lie ollut, juuri sisään
astuessanne, ja jatkoitte siitä vielä eteisessä leikillänne väitellen
ja raikkaasti nauraen tömistäessänne lumen jaloistanne.

— Eipä, kuin Pariisista Lontooseen!

— Älähän, vaan Lontoosta Pariisiin! —

— Niin, kumpikohan matka lienee pitempi?

Ja siitä väitellessänne pyrähditte sisään, ja sinä, Yrjö, tahdoit saada
minutkin vakuutetuksi siitä, mikä suunnaton merkitys lentokoneilla
tulisi olemaan tulevaisuudessa. Tulisi aika, jolloin halveksien
puhuttaisiin niistä matosista, jotka tyytyivät ryömimään maassa.

— Minä puolestani ainakin aion oppia lentämään — ja sitten nähdään,
Marja!

Olit asettunut kädet selän takana nojaamaan kaarevaa uunia vastaan
väliseinän nurkkauksessa ja huojuit siinä edestakaisin puhuessasi. Minä
kuuntelin sinua matalalta sohvalta sitä vastapäätä. Silloin tuli Marja,
pisti kätensä kainaloosi ja huojui hänkin edestakaisin, loistaen iloa
ja katsoen sinua silmiin sinun siinä kertoessasi tulevaisuuden ihmeistä.

Näin ettet rävähyttänyt silmiäsi etkä hievahtanut paikaltasi. Teillä
oli molemmilla aivan itsetiedoton ilme kasvoillanne, ikäänkuin tuo
kosketus olisi ollut luonnollinen ilmaus ystävyydestänne. Sinä jatkoit:

— Me olemme Marjan kanssa päättäneet, että joskus menemme jotakin
opiskelemaan jonnekin ulkomaille, Berliiniin —?

— Eipäs, vaan Lontooseen!

— Vaikkapa Pariisiin — ja silloin on pääasia, että lennämme —! Eikö
totta, Marja — hei! Korkealla pilvien yläpuolella katsomme teitä siellä
alhaalla ylenkatseellisesti näin —!

— Eipäs, vaan näin —!

— Sinä —! — No niin! — Ja leijailemme ilmassa ja minä hoidan konetta
ja ymmärrän pienimmänkin vivahduksen sen surinassa. Ja aurinko paistaa
avaruudessa —. Se olisi jotain, Marja!

— Olisi se! Jos sinä vain pyydät, niin kyllä minä tulen. Varmasti!

Istuin ja katselin teitä molempia. Saattoiko olla olemassa kahden
ihmislapsen kesken suhde, joka oli noin itsetiedoton, noin raikas ja
noin kaunis! Se oli kuin ilmestys jostakin, jota en ollut ennen nähnyt
ja johon tuskin olin uskonut. Sillä ei ollut mitään nimeä eikä se
mitään tarvinnut. Se oli vain olemassa ja iloitsi olemassaolostaan.

Mutta tiedän, että se vähitellen varttui yhä enemmän tietoiseksi ja
että se pyöri mielessäsi yhä polttavampana kiintymyksenä, joka ajoi
sinut Marjan läheisyyteen. Se tuli päiväsi ensimmäiseksi ja viimeiseksi
kaipaukseksi.

Eräänä sunnuntaina viikkoja edellisen jälkeen tulitte meitä vastaan
palatessamme kotiin asemalta. Se on mielestäni kuin eilen. Oli satanut
paksulta lunta, tiet olivat aivan tukossa, niin ettette voineet kävellä
tasaisesti, vaan kuljitte käsi kädessä eteenpäin jäätynyttä harjannetta
pitkin hoiperrellen molemmille puolin. Te nauroitte ja huikkasitte
ja teidän silmissänne oli jokin aivan erikoinen yhteisymmärrys. Oli
ikäänkuin juuri olisitte uskoneet toisillenne salaisuuden ja kuin
jokaisella katseellanne olisitte siitä toisillenne viitanneet. Miksi
minä sen niin tarkkaan muistan? En sillä kertaa pannut siihen niin
paljon huomiota. Mutta perästäpäin minulle selvisi, että te sinä
päivänä todellakin olitte solmineet jonkinlaisen liiton keskenänne.
Ja että suhteenne senjälkeen oli entistään vielä paljon läheisempi ja
varmempi.

Se oli onnellisimpia päiviäsi, Yrjö. Marja on siitä perästäpäin minulle
kertonut.

Mutta keväthanget hohtivat auringossa ja lumi suli vähitellen pois.

       *       *       *       *       *

Pari päivää tuon tuiskupäivän jälkeen tulla tömähdit kotiin koulusta
väliajalla, mitä ei milloinkaan muuten pitkän välimatkan vuoksi
tapahtunut. Mutta sinä päivänä tulit asemalta, juosta karautit portaita
toiseen kerrokseen ja jäit seisomaan huoneesi ovelle. Luulin, että
olit jotakin unohtanut, jota välttämättömästi tarvitsit. Tarjosin
sinulle aamiaista ja kahvia — olin miltei säikähtynyt kiireestäsi
— mutta seisoit vain ovellasi ja palasit sitten juosten takaisin
rautatieasemalle.

Mitä varten olit tullut? Mitä olit oveltasi tarkastanut?

Kirjoituspöydälläsi oli pieni punainen tulppaani, jonka Marja
edellisenä päivänä oli sinulle lähettänyt.

Sitäkö olit tullut katsomaan?

Sitä, Yrjö! Muistat hyvin sen pienen kukkasen vaatimattomassa
tuohiruukussaan. En voi enää sellaista yksinäistä pientä viestiä nähdä
muistamatta sinua. Ja tiedän nyt, että Marja oli sen sinulle antanut
eilisen liittonne merkiksi. Ette ajatelleetkaan vielä muita merkkejä.
Ei. Tunteenne oli vielä niin herkkää, että sanoihin puhkeaminen olisi
sitä vain häirinnyt. Sen symbooliksi sopi pieni veripunainen kukkanen.
Ja siitä kukkasesta, siitä Marjan ystävyydenosoituksesta olit niin
onnellinen, että sinun täytyi käydä tuo pitkä matka edestakaisin vain
vilahdukselta nähdäksesi sen.

Tiedät myös, että se tulppaani jäi seisomaan tuokkoseensa pitkäksi
aikaa sen jälkeen kun se oli kuihtunut. Se seisoi siinä vielä
keväälläkin muitten tulppaanien jo puhjettua puutarhassa. Sillä kaikki
aavistivat, ettei se ollut mikään tavallinen tulppaani, eikä kukaan
hennonut sitä heittää pois. Kirstikin katseli tuota sinertävää ja
rutistunutta kasvia hienotunteisella arkuudella, sillä hänkin tiesi,
kuka sen oli lähettänyt, ja että jos siihen kajosi, saattoi se koskea
kipeästi Yrjöön.



24.


Kevät tuli aikaisin sinä vuonna. Kottaraiset pesivät jo huhtikuussa.
Peipposet ja leivosetkin saapuivat samassa ja täyttivät ilman
liverryksillään. Noilla viljavilla aukeamilla oli kymmeniä ja satoja
yht'aikaa nousemassa korkeammalle ja korkeammalle kohti loistavaa
taivaan kupua ja kiitostaan laulamassa ylitsevuotavin riemusävelin
siitä että olivat olemassa. Siitä kiittivät myöskin helein värein
krokukset ja skillat puutarhassa ja siitä paisuivat koivujen nuput.
Mutta tuo ihme, joka yhtä vakaavana joka vuosi uudistuu, se tapahtui
lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaiaamuna avatessamme
ikkunat olivat koivut puhjenneet lehtiin ja voimakas tuoksu lemusi
vastaamme kostean lämpimässä aamutuoreudessa.

Viikkoa myöhemmin tulit ylioppilaaksi.

Isä ja minä kävelimme Aleksanterinkatua pitkin jutellen sinusta.
Puhuimme lapsuudestasi ja siitä pitkästä ulkomaanmatkasta, jolloin
ensi kertaa olimme sinusta erossa ja jolloin meillä lopulta molemmin
puolin oli niin ikävä, että laskimme päivät ja tunnit kotiin tuloomme.
Meidän sitten saapuessamme eräänä varhaisena aamuna kotiin, nukkui koko
talo, mutta äänemme olivat herättäneet sinut ja juosta lippasit ulos
paitasillasi portaille asti. Silloin sinä itkit ilosta. Poissaolon
aikana olit kasvanut kovasti ja näytit siinä pitkine paljaine säärinesi
kuin olisit kävellyt puujaloilla.

Mutta vielä enemmän puhuimme siitä onnesta, että sinulla oli sellainen
ystävä kuin Marja. Ja siitä että teidän suhteenne oli saanut säilyä
niin häiriintymättömänä molempien kodeissa ja niinikään koulussa. Se
oli ollut niin avoin ja raikas, että teidät oli jätetty rauhaan.

Siitä iloitsimme lähestyessämme Senaatintoria. Jäisi ainiaaksi kaunis
muisto tästä ajasta teille molemmille, niin sinulle kuin Marjallekin,
vaikkei siitä kehittyisikään mitään sen enempää. Senpä takia se tyttö
ansaitsisi oikein kauniin ruusukimpun Yrjön vanhemmilta.

Ja isä osti kukkia Yrjölle ja vielä muutamille heidän tovereilleen. Ja
hän antoi minulle toisen puolen heille jaettavaksi.

Senaatintori oli sitten täynnä odottavia, kuten tavallisesti
tällaisissa tilaisuuksissa. Siellä oli tietysti sukulaisia ja ystäviä —
eikä vähimmin ylioppilaita, jotka pari- kolmevuotisen arvonsa huipulta
tahtoivat tervehtiä nuoria keltanokkia. Seisottiin ja juteltiin —
katsottiin tuon tuostakin Nikolainkirkon tornia ja alettiin ikävystyä.

Silloin kuului huuto. Ja ensimmäinen joukko valkotakkisia juoksi alas
yliopiston portaita. Mutta sinä et ollut vielä heidän joukossaan.

Ihmiset saivat taas yrittää lyhentää odotusaikaansa kertomalla
toisilleen mitä tiesivät. Helsinkiläisillä oli kyllä hauskin
vastaanotto, arveltiin, koska heillä on eniten tuttuja ja he ovat
joka vuosi ensimmäiset. Nytkin istui jo ylioppilaita Kaivohuoneella
odottamassa uusia tovereitaan yhteiseen juhlaan.

Taas kuului huuto ja taas tulvi valkotakkisia leveitä portaita
alas. Pian oli pitkä poikamme raivautunut tungoksen läpi luoksemme
ja tervehti meitä ilosta sädehtien. Olit ehtinyt saada kukkia jo
matkaltasi — Henrik enolta — ja Etalta — ja Erikiltä — ja Anna tädiltä
— ja kaikki olivat tulleet varta vasten sinun takiasi! Ja nyt sinun
piti pian hankkia karjalaiset värit lakkiisi.

Sinä otit lakin päästäsi tarkastaaksesi lyyraa. Se ei ollut pienen
pieni eikä suuren suuri, vaan juuri sitä lajia kuin pitikin.

Ja koko elämä oli parhaimmillaan semmoisena kuin se oli juuri nyt.

Sitten sinä sait ruususi meiltä ja neilikan mummon ikkunalta ja
Kirstiltä kieloja, joita hän oli löytänyt metsästä. Niin tosiaankin,
Kirsti! Hän oli surumielisenä pistänyt kukkasensa äidin käteen, sillä
eihän hän saanut tulla kaupunkiin niin myöhään valvoakseen. Mutta sinä
kaipasit pientä liinapäätä sisartasi. Olisipa tuo ollut paras kaikesta,
jos hän olisi ollut mukana!

Mutta kun ei Marjaa näkynyt eikä kuulunut, vaikka häntä odottelimme,
saivat ympärillä seisovat toverit ensin oman osansa, ja kun odotus
tuntui olevan aivan tuloksetonta, vähitellen myöskin Marjalle aiotut
ruusut, niin että lopuksi seisoimme siinä tyhjin käsin.

Silloin hän tuli. Ilmestyi nauravana ja välkkyvin silmin ja kiersi
käsivartensa takaa päin kaulaani. Ja Marjan isä ojensi sinulle, Yrjö,
ruusun.

Silloin kävin niin murheelliseksi, että jalkani tuntuivat lyijyn
raskailta, ja ilta tuli harmaaksi ja värittömäksi. Ja pyysin
sanattomasti teiltä molemmilta anteeksi sitä, että olin ehkä
nostattanut hattaran teidän pilvettömälle taivaallenne.

Katsoin syrjäsilmällä sinuun ja olinkin huomaavinani pienen pettymyksen
ilmeen.

Mutta Marja ei tuntunut mitään odottaneen. Hän oli miltei suunniltaan
ihastuksesta:

— Voi miten äärettömän — käsittämättömän — kauhistuttavan hauskaa!

Niin oli. Tietysti niin oli. Koetin salata pahaa mieltäni, mutta
sanoin itselleni, että siinä se nyt taas oli, se mitä eniten vihasin
— tuo elämän taitamattomuus — ah, juuri senlaatuinen paha, joka estää
hetken tulemasta niin rikkaaksi kuin se muuten voisi olla! — Siinä ne
aina niin äkkiarvaamatta ilmestyivät eteeni, nuo laiminlyöntisynnit
— pahimmat kaikista — joita pitäisi olla helppo välttää ja joita
kuitenkin jokaisella on omallatunnollaan hirvittävä liuta.

Mutta tehtyä ei voinut tehdä tekemättömäksi.

Ja heitin luotani mielenapeuteni. Mutta aavistin, että sinä tuossa
vieressäni kulkiessasi itseksesi haudoit, miten voisit Marjalle korvata
ne kukkaset, joita hän ei saanut isältä ja äidiltä. Pian kävit taas
täysin hilpeäksi ja sait minutkin siirtymään omaan tunnelmaasi.

Marja erosi meistä seuraten isäänsä, mutta tunnin perästä nuorten piti
tavata toisensa Kaivohuoneella, ja isä ja minä aioimme mennä sinne
mekin kerran katsomaan nuorten iloa.

Silloin oli tyyni ilta vaikka hiukan kolkko. Mutta eiväthän nuoret
siitä välittäneet. Kaivohuoneen salista kuului remuava melu ja
eteisessä juoksi ylioppilaita sisään ja ulos. Löysimme pienen pöydän
itsellemme ikkunan luona ja näimme sieltä, miten sinä seisoit
portilla Marjaa odottamassa. Napinlävessä sinulla oli ainoastaan pari
kolme kukkasta, muut kaikki, koko suuren kimpullisen ruusuja, pidit
kädessäsi. Toverit kulkivat toinen toisensa jälkeen ohitsesi päätä
nyökäyttäen, ikäänkuin olisi ollut päivän selvää, että siinä jotakin
odottelit.

Vihdoin Marja tulikin, valkoisiin puettuna, iloisena ja säteilevänä
ja pisti kätensä kainaloosi. Ja sinä, Yrjö — niin, Marja on sen
minulle perästäpäin kertonut — sinä otit takinkauluksesi alta pienen
orvokkikimpun, ojensit sen Marjalle ja sanoit:

— Tuon lähetti Henrik eno sinulle ja pyysi sanomaan terveiset.

— Hänkin! — Voi kuin tämä päivä on ihastuttava!

Mutta et itsekään muistanut, että Henrik eno, antaessaan sinulle
kukat, hienotunteisesti oli sanonut: Ja anna sitten nämä kukat sille
tovereistasi, josta eniten pidät. — Niin, sehän oli heti niin selvä
asia.

Ja siinä astuessanne leveätä ja tuuheata lehmuskäytävää, nostit koko
kukkaisrunsautesi Marjan eteen, ojensit sen hänelle ja sanoit:

— Ja nämä saat sitten minulta!

— Yrjö — ei — miksi annat minulle kaikki kukkasesi?

Marja miltei säikähti.

— Sen takia vain, että annan.

— Miksikä niin — miksi annat kukkasesi pois? — Missä täti? — missä
setä? — missä he istuvat? — Tule! Niin paljon en ota sinulta!

Te löysitte meidät nurkastamme.

— Ajatelkaa! — mitä te siihen sanotte? — huudahti Marja. — Yrjö antaa
minulle kaikki kukkasensa! — Miksi pitää minun tänään saada niin
paljon? — miksi kaikki ihmiset ovat niin hyviä? — ja — kuinka voin
ottaa nämä vastaan sinulta, Yrjö?

— Ota sinä, minkä saat — sanoi isä vakavasti. — Sellaisia lahjoja ei
anneta eikä otetakaan kuin kerran elämässä, luulen ma.

Sitten katselimme teidän jälkeenne, kun te siinä käsi kädessä kuljitte
salin läpi omaa pöytäänne kohti, jossa toverit teitä odottivat. Teihin
kiinnitti moni muukin katseensa, yksi ja toinen kääntyi tuolillaan
teitä silmillään seuraamaan. Sillä teistä uhkui kevät ja anteliaan
luonnon kauneus, ja teitä yhdisti toisiinne se salaperäinen voima, jota
kaikki ihmiset tieten tai tietämättään eniten ihailevat ja palvovat.



25.


Kylmä ja sumuinen viima kiersi Kaivopuiston rantoja. Se kiersi
katuja ja kulmauksia kuin hyljätty ja petetty; joka tahtoo kostaa
pettäjällensä.

Mutta kuka huomaa sellaista sinä päivänä, jolloin on lyyrynsä saanut!
Tällaisena aivan erikoisena, unohtumattomana iltana! Jos meri olisi
sinisenä siintänyt tai hopeaisena hohtanut Kaivopuiston valleilta ja
linnut pitäneet kevätlaulajaisiaan vanhoissa puissa, niin tietysti se
olisi ollut hurmaavaa ja olisi tullut siitäkin iloinneeksi. Mutta kun
sen sijaan miltei satoi räntää, ei tullut sitä ajatelleeksikaan, vaan
oli kuin se olisi asiaan kuulunut, ja kaikki oli siitä huolimatta niin
täydellistä, ettei mitään parempaa kaivannut.

Ja sinä tulit salin halki häntä kädestä pitäen, ja te astuitte hitain
askelin pöytien lomitse. Mutta toverisi näkivät heti, että kaikki
kukkasesi olivat tyttösi kädessä ja että hänen ilmeensä oli tullut
sisäisen hartaaksi ja lempeäksi.

Mutta kukaan ei siitä virkkanut mitään.

Sinä toit vettä korkeaan maljakkoon ja te istuuduitte muitten seuraan.

Mutta vaikka katse oli teitä seurannutkin, vaikka muutkin asiat
tuokioksi kiinnittivät läsnäolijoitten mielen, missään ei viivytty,
kaikki yksityisseikat olivat kuin kuplia rientävän virran kalvossa.
Elämän riemu siinä virrassa lainehti. Nuoruuden hurmio siinä vaahtoili.
Ja virran mukana kulkijat näkivät maailman kuin lapsi näkee sen
unenpöpperöstä herätessään jouluaamuna, kun hän vielä kosteitten
silmäripsien lomitse tanssittaa aarrevarastoaan sikin sokin ja ylös
alaisin silmäinsä edessä.

Siinä tuli ovesta eräs sanomalehden toimittaja — pelätyimpiä ivansa ja
ankaran arvostelunsa vuoksi. Ja miten hän yhtäkkiä näytti iäkkäältä!
Pitkän pöydän päässä istui — sanoisinko — vanha aviopari, tutun
näköisiä ihmisiä. En olisi koskaan ennen sanonut heitä iäkkäiksi,
mutta nyt! Miltä mahdoimmekaan me itse näyttää? Tämä ympäristö oli
niin verevää nuoruutta täynnänsä, että kaikki vähänkin pitemmälle
elämän polulla ehtineet heti poikkeuksellisesti pistivät silmään kuin
oksattomat pökkelöt nuoressa viidakossa, totiset ja harmaat.

Sanomalehdentoimittaja katsoi ympärilleen paikkaa etsien. Hänestä oli
kokonaan haihtunut tuo hänelle joskus ominainen yli-ihmisen ilme ja hän
näytti miltei vaatimattomalta. Tänä iltana hän antoi vähäpätöisellekin
anteeksi hänen vähäpätöisyytensä.

— Onko sinullakin jokin onnellinen täällä — kysyi hän ystävällisesti
tuttavaltaan ohitse kulkiessaan ja hipaistessaan hänen tuolinsa
selustinta.

— Poika on.

— Minulla on täällä kaksi yhtaikaa.

Ja hänen kasvoilleen välähti leveä hymy.

Siinä aaltoili nyt valkolakkisten meri ja pauhasi kuin vallattomat
hyrskyt kirkkaana kevätpäivänä. Ja pökkelöt salissa katselivat sitä
vaieten, nykyisyyttään unohtaen, nuoruuttaan muistaen, tapsiinsa
sulautuen. Mieli pehmeänä ja ehkä hiukan surunvoittoisena.

Arvoisa toimittaja löysi yksinäisen paikan toisessa nurkassa.
Kukaan ei häntä huomannut. Ylioppilaat melusivat ja huusivat —
he heiluttivat takkejansa ja laulaa jyrisivät. Hän katseli heitä
ikäänkuin he kaikki olisivat olleet hänen poikiansa — tahi ikäänkuin
hänen omat nuoruudenpäivänsä olisivat nousseet kuolleista. Ja hän
tyytyi täydelleen olemaan unohdettu ja syrjäytetty. Hänen herkkä ja
hieno minänsä, joka muuten peittyi kuorensa alle, otti hänet kokonaan
valtoihinsa.

Mutta äänten melske pauhasi taukoamatta. Mistään muusta ei tiedetty,
ei välitetty, kuin tämän hurmaavan illan taivasta tavoittelevasta
ilosta. Pois tieltä! Eläköön! — Ensi kertaa todella vapaita! — Nyt
vasta oikein täysi-ikäisiä! — Nimet ylioppilasluettelossa! — Vanhempien
ylioppilaiden juhlimia! — Ylioppilas!— Ja koulu vihdoin jossain
kaukaisessa menneisyydessä — kirjat suolattuina ja opettajat kuin
museossa! — Nyt ei ollut kellään sanomista, vaikka olikin paperossi
hampaissa, vaikka olisikin lasia kallistanut! — Sai tehdä niin tai
näin, olla maistamatta tai maistaa, niinkuin kukin oli asian mielessään
päättänyt. — Nyt oltiin ylioppilaita! Ja pois tieltä vaan, tässä tuli
vapaa mies!

Mutta maistoivatpa he tai ei, tarkastelivat he salaa jännittyneellä
uteliaisuudella niitä vanhempia tovereita, jotka olivat istuneet siellä
tuntikausia ja saaneet jo liikaa.

Ja voi tämän illan ystävyyttä ja veljeyttä! Siellä vaelsi
poikia käsikkäin tai kaulakkain tai kädet toistensa olkapäillä
— sama hyväntahtoisuus sulki heidät kaikki helmaansa. Pökkelöt
kummastelivat itseksensä, mistä mahtoi olla kotoisin tuo myöhempi
kinastelu ja puoluekiihko, joka aina pyrki kehittymään jokaisessa
ylioppilaspolvessa. Mistä sitten tullee, mutta ei siihen täällä
tuntunut alkuvihjaustakaan olevan.

Siinä oli pitkä poika, joka näytti tuntevan sellaista autuuden
ylenpalttisuutta, että hänen täytyi hypätä tasajaloin kaikkien
lähellä olevien pikkupöytien ääressä — hänen täytyi syleillä jokaista
uutta tuttavaa — hänen täytyi nousta tuolille heiluttamaan kättä
niille monille, joita hän ei voinut henkilökohtaisesti tavata. Hän
oli istunut siellä aikaisemmista iltapäivätunneista saakka, kuten
samaan seurueeseen kuuluva toverinsakin, joka piilotteli aarretta
takkinsa alle. Hän painoi sen hellästi povellensa, nosti joskus takin
reunaa ja tirkisti sen alle. Joillekuille hän sen näyttikin — pyhän
vaitiolon ehdolla — he räjähtivät nauramaan, löivät häntä olkapäälle
ja pyöräyttivät hänet ympäri. Silloin tällöin tempasi hän sen esille
aiheettomalla avomielisyydellä, pisti sen kainaloonsa, eikä ollut
tietävinäänkään. Silloin kävi ilmi, että se olikin vain ympyriäinen
tuolinistuin, jonka hän oli näperrellyt irti jostain tuolista.

Hän piti sitä yksityishuvituksenaan, joka sulostutti hänen iltansa.

Yrjö ja Marja istuivat kaukana salin toisessa päässä. He pitivät
iloansa ilman punssia ja liköörejä — siis myöskin ilman tuolinistuimia
ja tasajaloin hyppelehtimistä. Mutta heitäkin ja heitäpä varsinkin
hurmasi tuo yhteinen riemu, joka sulki koko maailman povellensa.

       *       *       *       *       *

Lähdimme aikaisin kotiin päin astumaan. Eteisessä tapasimme Ennin,
Yrjön ja Marjan toverin. Hän oli menossa kutsuihin, jotka hänen
vanhempansa olivat panneet toimeen hänen kunniaksensa.

Meri oli yhtenä ainoana sankkana pimeänä ja lyhtyjen valo oli kelmeän
kellertävä sumussa. Ei tihuuttanut kosteutta, mutta satoi miltei
lumiräntää.

Enni ei sitä näkynyt huomaavan.

— Jos ymmärtäisin — tarinoi hän meille herttaisella avomielisyydellään
— miksi kaikki on niin hauskaa, ei ainoastaan tämä päivä, vaan
muutenkin kaikki — mikään ei ole ikävää. Pidän kaikista tovereista
— tuskin koskaan voin heitä unhottaa — ja kun sain lakin, luulin
kuolevani ilosta. — Ja nyt saan mennä äidin kanssa huvilallemme
kylvämään puutarhaamme. Meillä on ikkunallamme tomaatteja, tämän
pituisia. Ja ensi talvena aion itse hoitaa talouttamme — käyn torilla
kysymässä kalanhintoja — leivon pikkuleipiä ja teen kastikkeita — se
on jännittävää ja hirveän hauskaa! Pidän ihan kaikesta, myös siitä,
mitä ennen en voinut kärsiä — niinkuin yleisestä historiasta! Voisin
vaikka hakea lisätietoja kuninkaista ja piispoista, mikä ennen oli
sietämätöntä. — Mutta toistaiseksi on kaikkein hupaisinta mennä
huomenna maalle lavaa kylvämään.

Niinpä niin, Enni! Kaikki on kauhean hauskaa! Ainakin tänä
ihmeellisenä, sanomattoman autuaana toukokuun yönä, jolloin sataa
räntää ja pohjoinen puhaltaa ja kostea viima jäätää jäsenet lämpimänkin
vaipan alla.



26.


Aamulla hohtivat nurmikot valkoisina, ja lumi peitti allensa koivujen
lehdet. Isä jäi sanatonna seisomaan huoneensa avattuun akkunaan. Lunta
toukokuussa! Oliko talvi todellakin katunut aikaista väistymistään,
vai puhalteliko se kylmää vain pilan päiten? Nyt oli maailma kuin
loihdittuna tuon pehmeän vaipan alle, ei tiennyt oliko kesä vai talvi,
tuskin edes oliko päivä vai yö.

Mutta isä veti voimakkaasti sieraimiinsa mehevän rehevyyden tuoksua,
joka täytti kostean ilman.

Ja räystäistä valui vettä, oksista tippui raskaita vesikarpaloita
maahan. Ja ilma hohti harmahtavan hopeisen pilviverhon alla, jonka
takana päivä paistoi kuin himmeän lasin läpi.

Isä otti nahkasalkkunsa ja astui portaita alas eteiseen, veti takkinsa
ylleen, löysi hattunsa ja keppinsä tavallisilta paikoiltaan ja oikaisi
puutarhan läpi asemalle päin mennäkseen työhönsä kaupunkiin.

Mutta korkeitten koivujen alle hän pysähtyi. Missä oli se tavallinen
piipatus ja vikinä puissa? Kottaraiset pysyivät niin hiljaa pesissään
kuin olisivat olleet kuolleet. Mutta sydän heillä varmaan tykytti
rauhattomuudesta ja neuvottomuudesta, siipi värisi ja pyöreät silmät
katsahtivat pesän reunan yli raskaitten lumipisaroitten tippuessa.

Sinä, Yrjö, olit nukkunut kauan sinä aamuna. Tuntui niin suloiselta
herätä ja muistaa ettei tarvinnut mihinkään kiirehtiä. Nousit kumminkin
lopuksi ja pukeuduit hitaasti ja vihellellen kylpyhuoneessa. Käväisit
suihkun alla tutisten ja päristen kylmässä räiskeessä, ja puistit
sitten vaatteesi kappale kappaleelta parvekkeella, avaten oven
selkoselälleen ja vetäen vaatteet yllesi raikkaassa ulkoilmassa. Ketään
ei näkynyt tiellä, kukaan ei astunut veräjästä sisään. Naapurienkin
puutarhat olivat tyhjät, eikä hiiskaustakaan kuulunut mistään. Kaukana
vihelsi juna — tullen — mennen — yhtä kaikki.

Vihdoin olit pukeutunut ja sitonut kaulaliinasi. Muutamin harvoin
harppauksin laskeuduit tapasi mukaan portaita alas alakertaan, samat
vaaleanharmaat vaatteet ylläsi, kuin edellisenä päivänä ollessasi
lakkia saamassa.

Ruokahuoneessa odotti sinua aamiaispöytä, katettu yksin sinulle.
Pöydällä oli kukkia maljakossa ja toisia taitetun lautasliinan
kupeessa. Pehmeäksi keitettyjä munia oli kannen alla.

Kirsti hypähti jostain esille ja karkasi sinuun kiinni. Hän kiskoi
sinua kädestä ja istutti sinut kukkia ihailemaan. Ne hän oli näet itse
äsken puutarhasta poiminut, vaikka siinä jalat kastuivatkin. Nyt odotti
hän kiitosta ja sen hän sai. Sitten istuutui hän veljeään vastapäätä
pitääkseen hänelle seuraa.

Te puhuitte puoliääneen. Ikäänkuin salaliitossa keskenänne. Joskus
helähti Kirstin nauru ja hän huudahti jotakin äänekkäästi, ja siitä
syntyi väittely ja yhteinen ilon temmellys.

— En mene minnekään, kun saan kerran olla rauhassa kotona — kuului
vastaukseksi Kirstin kysymykseen.

— En minäkään sitten mene — en Eijan enkä Sirkankaan luo. — Etkö lähde
kaupunkiinkaan?

— Ai, se on totta, valokuvaajaan pitää mennä.

— Jaa! Katsopas nyt! — Etpä malttanut olla — etpä malttanut olla — —
jaa!

— Kyllä olisin malttanut — —

— Etpä olisi — etpä olisi, kyllä minä sen tiedän — etpä olisi malttanut!

— Mitä sinä muka tiedät?

— En sano. Mutta tiedänpä mitä tiedän. Kaikkea ei sanotakaan — eipä
niinkään!

Sitten te taas vaivuitte hiljaiseen yhteisymmärrykseen.

       *       *       *       *       *

Mummo istui ikkunan ääressä poimuttaen pieluksen päällisten nauhoja,
ennenkuin järjesti puhtaat liinavaatteet kaappiin. Hänen valkoista
päätään peitti musta pitsimyssy ja hänen ruskeat silmänsä hymyilivät.
Hän katsahti silloin tällöin lapsiin, asetti valmiin päällisen muitten
valmiitten päälle ja otti käsiteltäväkseen uuden suoranauhaisen
viereltään, antaakseen sillekin saman pienen hienostuksen leiman.
Niitä ei millään muotoa sopinut järjestää paikoilleen ilman näitä
poimutettuja nauhoja, jotka osoittivat niiden sivistyneisyyttä.

Ja mummo katsoi Yrjöön ja Kirstiin ja antoi tapansa mukaan aatoksensa
mennä omia menojaan.

— Tuossa ne nyt ovat — ajatteli hän — tuossa on Yrjö nyt ylioppilaana
— ja tuossa on Kirsti joka tuli miltei eilen. — Ja isä on kaupungissa
ja äiti missä lienee puutarhassa — ja he kuuluvat kaikki toisillensa,
vaikkeivät verisiteet sido heitä yhteen. Ja ehyempi on tämä koti kuin
moni muu, jossa on toisin. Ja minä tässä myöskin olen ja askaroitsen ja
kuulun minäkin tähän kokonaisuuteen, vaikka minulla on monet muutkin
lapset ja lastenlapset. Mutta kukapa ei tuota Yrjöä rakastaisi omana
lapsenaan — ja olen jo ennättänyt Kirstinkin itselleni omistaa, niin
ettei ole eroa mielessäni näitten ja muitten lastenlasteni välillä. —
Enhän aivan samalla lailla elä näissä eteenpäin, kuin heissä. — Mutta
onhan heihinkin vierasta tullut paljonkin, ovat vain puoleksi tai
neljänneksittäin omiani, eikä niinkään paljon, jos oikein ajattelee.
Mutta Jumalan kiitos — sitä ei tule tuollaista niin miettineeksi —
tulee vain heistä pitäneeksi semmoisinaan — eikä tutkistele miksi.
Onneksi ei olekaan tärkeätä sitä tietää — tavallisesti rakastaa eniten
silloin, kun ei mitään kysy. Ja minä pidän heistä kaikista — se on
pääasia.

Ja kun tulee vanhemmaksi — tuumi hän vielä lepuuttaen kättään
helmassaan — niin käyväthän lapset entistään rakkaammiksi, mutta
samalla rakastaa ehkä muitakin enemmän kuin ennen. Sillä siirtyy itse
ikäänkuin kaikesta loitommalle ja huomaa, että yhtähän he ovat kaikki,
omat ja vieraat — ja tänne ne jäävät kaikki, kun itse lähtee — ja
niinpä tekee mieli heitä kaikkia siunata mennessään.

       *       *       *       *       *

Sinä, Yrjö, olit lopettanut ruokailusi ja seurasit silmilläsi mummon
työtä. Seisoit siinä ja olit tyytyväisen näköinen. Mummo kysäisi, oliko
sinulla ollut hauska eilen.

Hauskako? Sinä nauroit ja vakuutit, että kyllä olit parastasi
koettanut. Ensin Kaivohuoneella. Mutta vasta sieltä lähdettyä olitte
oikein hullutelleet. Olit Jussin kanssa vaeltanut pitkin katuja ja
nähnyt jos mitä hullunkurista. Puistokadulla Henrik enon talon lähellä
istua kyykötti kaksi keltanokkaa matalalla puutarhamuurilla erästä
ikkunaa tähystellen. Sen takana tietysti asui jokin ihastus, jota he
tahtoivat palvoa salaa. Uudin oli alhaalla, mutta uutimen edessä istua
mökötti lurppakorva Musti, oikea mopsinaama. Tytön koira tietysti.
Toisella pojalla oli kova hattu kainalossa ja hän härnäsi sillä
koiraa. Hän vaihtoi ylioppilaslakin hattuun, keikautti sen kallelleen,
oli olevinaan päissään ja hoiperteli pitkin muuria jalat sisäänpäin
käännettyinä. Koira julmistui, nousi kahdelle jalalle, pullisti
silmänsä ja oli vähällä haukkua. Silloin oli mies muurilla selvä
taasen, oikaisi jalkansa, piilotti hatun kainaloon ja sai valkolakin
päähänsä. Ja koira rauhoittui. Silläpä koiralla oli kauneudenaistia
— enemmän kuin monella taidearvostelijalla. Mutta kun ei tyttöä
näkynyt, eivätkä ylioppilaat viitsineet enää mopsin kanssa ilvehtiä,
valmistautuivat he rauhassa nauttimaan olostansa, heittäytyivät
muurille pitkälleen, avasivat voileipäkäärönsä — ja olisit nähnyt,
mummo, miten niissä voileivissä oli kokoa! Ja noin paksulta kinkkua!
Kyllä olivat varustautuneet kauan odottamaan kaunottarensa heräämistä.
Ehkäpä istuvat siellä vieläkin.

Se huvitti sinua vielä perästäpäinkin. Ja kuitenkin sinusta tuntui,
kuin se kaikki olisi jo ollut jotakin kaukaista.

       *       *       *       *       *

Kuljit huoneitten läpi ja pysähdyit ikkunan eteen. Miten siellä ulkona
kaikki oli valkoista ja puhdasta! Saviset tietkin ja mustan kiiltävät
pellot. Ja miten kaikki oli hiljaista, kuin olisi luonnossa suuri
sunnuntairauha. Sinulla oli sunnuntaisi nyt kaikkien noitten vuosien
aherruksen jälkeen. Tuo valkeus ulkona oli kyllä vain hetken harhaa,
sillä räystäissä helisi sulavan lumen solina, ja puitten oksista satoi.
Pian olisivat nuo vainiot taas paljaat, ojissa lorisisi ruskea vesi,
ja teillä savi kuohuisi kuten keväällä aina. Mutta sekin oli tuttua
ja kotoista ja yhtä rakasta. Sillä siihen kuului leivosen liverrys ja
keväthuuhkajan yksitoikkoinen uukahdus valoisina kevätiltoina.

Kerrankin sait nauttia tästä kaikesta täysin rinnoin, kenenkään ja
minkään häiritsemättä. Sait vaipua omiin tunnelmiisi ja hommiisi ja
vihdoinkin olla rehellisesti oma itsesi omine harrastuksinesi.

Avasit ikkunan äidin huoneessa ja katselit ulos.

Kotirauhan ja kotiviihtymyksen tunne lämmitti sinua niin että
selkäpiitäsi suloisesti värähdytti. Kun oli paikka, josta ei tehnyt
mieli pois, vaan jonne mieli jäädä! Ja kuitenkin edessä avara maailma,
joka sekin aikanaan saisi osansa.

Tuossa oli kellertävä kotiaitaus ja sen takana pellot ruohoisine
ojineen. Peltojen keskellä oli lehtosaareke, josta puitten lomitse
kuulsi taittokattoinen herraskartanon pääty. Ja sivuitse siitä
alempana oli pieni keltainen pysäkkihuone ratavallilla ja sen alla yli
äyräittensä paisuvat tienristeykset. Aina niistä kuitenkin ylitse pääsi.

Ja kauempana oli metsäinen taivaanranta, josta paljaana paistoi kivinen
kukkula, venäläisten sotamiesten metsättömäksi tekemä. Sinne oli
monesti noustu katsomaan kaupunkia kaukaa kesäillan valaistuksessa.

Ja pitkin teitä oli puhelinlankoja ja humisevia puhelinpylväitä ja
pieniä huviloita puutarhoineen toinen toisensa vieressä asemalle asti.
Siellä oli lautakäytävällä kiirehtiviä kulkijoita junien lähtöaikoina,
mutta väliajoin oli maassa rauha, kuten nyt — ja muu maailma kaukana.

Täällä oli ihmisellä koti eikä vain asunto.

Siinä kulki Anna puutarhatietä pitkin kori käsivarrellaan nähtävästi
kauppapuotiin. Hän oli äsken sulkenut sähköpumpun, jonka ääni kumisi
talossa heti kun sähkönappula nostettiin keittiön seinällä. Kuului
silloin siltä kuin olisi tavaton ampiainen hyrräten surissut huoneissa
pääsemättä ulos. Aina kuulostelit tuota ääntä päättääksesi, täyttyikö
vesisäiliö tasaisesti vedellä ja oliko koneisto kunnossa. Jos oli syytä
epäilykseen, kiiruhdit heti vikaa korjaamaan.

Nyt seisoit ja katselit Annaa, joka oli sulkenut portin jälkeensä ja
loittoni tietä pitkin.

Hänkin oli sitä, mikä kuului tänne. Miten kauan hän jo oli täällä
liikkunut pitämässä huolta kellareista ja keittiöstä ja kaikesta muusta
talossa, sitä et muistanutkaan. Ja ennen kuin hän tänne tuli, oli hän
ollut mummon kodissa ja sitä ennen isän vanhempien kodissa, niin että
meille hän oli kuulunut nuoruudestaan asti. Hän puhui hiljaisella
äänellä ja hiukan yksitoikkoisesti, mutta eihän hänen elämässään ollut
niin kovin paljon vaihtelua ollutkaan.

Anna oli aarre, uskollinen ja tunnollinen. Kukaan ei siinä häntä
voittanut. Eikä hän vaivojaan säästänyt. Hän oli enemmän ystävä talossa
kuin perheen palvelija.

Mutta Kirsti oli kiertänyt puutarhat ja verannat, alakerrat ja
yläkerrat ja tuli veljensä luokse »Max und Moritz» kädessään,
valkoisiin korukansiin sidottuna ja nimi kannella hienoin mustin
kirjaimin. Sen olit saanut joskus jonkun ulkomaanmatkan tuomisina.
Kirstin mielestä olit nyt vieläkin joutilaamman näköinen kuin joskus
iltaisin läksyt luettuasi ja kirjoituspöytäsi laatikoista kaivettuasi
esille Husqvarnan tai muitten tehtaitten valmisteluetteloita, joita
huviksesi tutkistelit, tai autojen ja ilmalaivojen kuvasarjoja. Et
nytkään estellyt, vaan nostit hänet polvillesi ja näytit hänelle aina
yhtä hauskan »Max und Moritzin».

Istuit äidin keltaiseen nurkkasohvaan, tyttö sylissäsi, ja aloit:

    Als die gute Witwe Bolte
    sich von ihrem Schmerz erholte — — —

Kirsti tuijotti sinua silmiin, mitään ymmärtämättä ja kuitenkin
nauttien runon poljennasta ja vieraan kielen oudosta soinnusta.

Hetkisen perästä juoksi hän taasen tiehensä viedäkseen kirjan takaisin
paikoillensa.

Mutta sinä et voinut mihinkään tarttua. Olihan sitä tartuttukin
tarpeeksi ja liiaksikin, varsinkin viime aikoina, niin että nyt oli
hengähtämisen vuoro. Etkä tällä hetkellä toivonut mitään sen lisäksi
mitä oli. Siellä kaupungissa elämä pauhasi ja paloi, hurisi ja humisi
mukaansa tempoen tarkoituksettomastikin, usein ilman pontta ja perää.
Siellä kai toverit nytkin katuja kiertelivät, heillä kun ei ollut kotia
maalla.

Heittäydyit taasen sohvan nurkkaan, josta näit sekä salin että
ruokahuoneen ja katselit sieltä lattian kotikutoisia karvamattoja,
ruskean punamustine juovineen, jotka muistit siitä asti kun yleensä
aloit jotakin tajuta. Holmbergin metsämaisema oli myöskin aina
riippunut sohvaseinällä ja Thorvaldsenin friisi flyygelin yläpuolella.
Täällä pitäisi kaiken jäädä koskemattomaksi ikuisiksi ajoiksi. Juuri
tuossa piti olla nuottikaapin, ja ikkunoissa piti aina olla kukkivia
pelargooneja ja nupussa olevia ruusuja.

Tänne pitäisi saada tulla vastakin elämän tuoksinasta — ajattelit
sinä — kaukaakin ja pitkienkin aikojen perästä — ja tavata tämä
muuttumattomana ja alati samana.

Nousit, suljit ikkunan ja katsoit kelloasi. Voi ihmeitä! — Ihanhan
aika oli lentänyt — sinunhan piti joutua päiväjunalla kaupunkiin,
ennättääksesi sitten isän kanssa takaisin päivällisille.

— Äiti, missä olet? —Tulehan, katsohan — mitkä kukat sopisivat
napinläpeen, kun menen valokuvaajalle!

Harppailit ylös huoneeseesi ja osoitit lasia kirjoituspöydälläsi.
Siinä oli isän antama muutama ruusu ja mummon antama neilikka, Kirstin
kieloja ja yhtä ja toista sen lisäksi — ei paljon mitään valitsemisen
varaa.

— Tämän otan ainakin, sanoit nostaen lasista ruusun, neilikan ja pari
kieloa. Mutta jos otan tämän vielä, onko silloin liikaa? En voi kärsiä
liikaa kukittamista kuvissa.

Tunsin sen ruusun Marjan eilen antamaksi ja sanoin vain:

— Hyvä on. Juuri niinkuin pitää. Panen ne paperiin. — Kas tässä!

Otit paperitötterön ja juoksit alas portaita:

— Nuppineuloja, äiti!

— Pistin pari paperiin — katsohan tarkemmin!



27.


Seuraavana päivänä panit toimeen tanssiaiset tovereillesi.

Silloin tippui vielä vettä räystäistä ja ruohokentät olivat ohuen lumen
peitossa.

Mummo kasteli salissa kukkia ja asetti punaisen kaktuksen niin päin,
että sen puhjenneiden kukkien runsaus täytti ikkuna-aukon. Toisessa
ikkunassa rehoittivat ruusut, ja läntisellä seinällä korkealla olevalta
pitkältä ikkunalaudalta riippuivat kukkivat lobeliat.

Hän kääntyi Kirstiin, joka iltaa odottaessaan ei näkynyt malttavan
mihinkään ryhtyä.

— Tänään sinun täytyy auttaa äitiä! Ajattele, kuinka monta voileipää
hänen täytyy laittaa! Voit latoa ne tarjottimelle sitä myöten kuin ne
valmistuvat.

Tällainen juuri olikin Kirstin mieleistä. Hän lensi yläkertaan,
vaihtoi puhtaan esiliinan eteensä ja hävisi keittiön puolelle.
Olihan hänelläkin näissä tanssiaisissa osansa, sillä tulisihan
Eijakin ja kaikki tyynni Kuuselasta ja kaikki Tapiolasta ja kaikki
Kukkaisrinteeltä ja Lehtolasta ja Henrik eno ja Tea täti ja professorin
väet ja yleensä kaikki. Ja ne olivat hänenkin tuttaviaan eikä vain
Yrjön.

Yrjön toverit oli kutsuttu jo päivällisille.

He tulivatkin määrätyllä junalla ja tuiskahtivat yhtaikaa sisään,
koko parvi valkolakkisia. Henrik eno rouvineen ja professori setä
kaupungista ja tuttavat huvilayhteiskunnasta saapuivat vähän myöhemmin,
mutta kaikki hyvissä ajoin ennen tanssiaisten alkamista. Siinä oli
kaikenikäistä koolla, kuten maalla on tapana.

Tytöt juoksivat puutarhakäytäviä pitkin ihastuneina maalla-oloonsa.
Ettekö pelkää kastuvanne? Mutta he nauroivat vain, eivätkä välittäneet
lumesta tai kosteasta ruohikosta. Valkoiset tanssikengät jaloissa he
hyppivät taimilavalle katsomaan kurkuntaimia tai nurmikon yli krokuksia
poimimaan. Lumeen tuli jäljet, mutta he eivät tienneet kastuvansa.

He olivat solakkavartaloisia ja heleäihoisia, ja heidän paljaat
käsivartensa hohtivat läpikuultavien hartialiinojen läpi. Alusta alkaen
oli kevätillan kauneus saanut heidät valtoihinsa.

Nyt kelpasi tanssia ikkunat auki ja nuo soikeat koivut tuossa
katsomassa, kuulemassa. Ja toukokuun yö kuultaisi vaaleasilmäisenä
sisään ikkunoista. Silloin puutarha jäisi autioksi ja pisarat
putoilisivat puista kenenkään niitä huomaamatta.

Valkoisena kyyhkysparvena he pyrähtivät portaille täyttäen kuistit.

Mutta isä oli istuutunut flyygelin ääreen soittamaan mitä sillä
hetkellä juolahti hänen mieleensä. Aina olen kadehtinut tuota
hänen taitoansa, että milloin tahansa saattoi antaa sävelien puhua
puolestansa ja siten lausua julki sen minkä tunsi. Silloin hän
antoi sormiensa liukua koskettimien yli leveissä urkujen tapaisissa
soinnuissa, jotka olivat hänelle ominaiset. Mutta vähitellen
siitä keskittyi sävel, joka ei ollut millekään oratoriolle sukua,
vaan oli vanha ylioppilaslaulu, jonka hän muisti ensimmäisiltä
ylioppilasvuosiltaan. Se kaikui vihdoin selvänä ja tahdikkaana
ja houkutteli nuoret sisään verannoilta ja ruokahuoneen leveästä
oviaukosta. Mutta he eivät laulua tunteneet. Ainoastaan sinä, Yrjö,
professori setä, Henrik eno ja muutamat muut vanhemmista yhdyitte, ja
unohdettu laulu tuli uudeksi jälleen:

    Laula sä raittiilla mielellä vaan,
    riemua nauti sa nuorena viel',
    uljaana astele ain' elon tiell'
    vääryyttä vastahan taistelemaan.
    Tullos veikkonen,
    liittyös liittohon,
    työmme, toimemme,
    ja parhaat voimamme
    sulle annamme
    kallihin maa,
    sulle kallihin syntymämaa.
               Hurraa!

Henrik eno katsoi nuoriin, katsoi vanhoihin. Hän, perinnäistapojen ja
perinnäistietojen mies, tahtoi aina huomata yhdyssiteet sukupolvien
kesken, ja sentakia häntä harmitti, ja hän sanoi hiukan äreästi:

— Sellaisia vanhoja lauluja pitäisi kaikkien osata!

Sanoi ja istuutui. Vaikka hyvin tiesi, että se meidän oloissamme on
mahdotonta. Mehän elämme sellaista huimaavaa vauhtia, että kaikki
on muutamien vuosien kuluessa toiseksi muuttunut. Ja kuitenkin hän
oli oikeassakin. Niin, Henrik eno, meillä pitäisi olla enemmän
yhteyttä sukupolvien kesken. Ehkäpä sentään onkin, enemmän kuin
itse tiedämmekään. Löydämme nytkin toisemme jälleen ja tulemme
vastaisuudessa yhä paremmin löytämään.

Eikä Henrik enon pieni huomautus ollutkaan kenenkään tunnelmaa
häirinnyt.

Mutta isä oli unohtunut flyygelin ääreen, kuten usein sattui. Hän antoi
sävelen seurata toistaan jälkisoiton tapaisessa muistelmasarjassa,
joka kertoi muinaisista nuoruudenhetkistä, kauniista kesäilloista
Kaisaniemessä, jolloin hän oli istunut pöydän päässä tahtipuikko
kädessään ja Töölön lahti oli siintänyt koivujen lomitse. Tai auringon
laskuista Saimaan tummilla vesillä, jolloin valkolakkinen seurue laivan
perältä kajahutti laulun toisensa jälkeen yli päilyvien pintojen, ja
Saimaan saaret niihin kotoisesti vastailivat. Sinne olivat jääneet
uinuvien maisemien ainaisiksi aarteiksi.

Mutta Yrjön vieraat olivat taasen hajaantuneet huoneisiin ja
verannoille, ja kaikkialla kuului iloisten äänten humu. Tarjottiin
virvokkeita, ja mummo ja Tea täti lähettivät hedelmälautaset kiertämään.

Silloin kajahtivat ensimmäiset valssin sävelet. Pojat kavahtivat
pystyyn ja tytöt suorivat helmojaan. Itse kenraali täydessä
sotilaspuvussaan istui flyygelin ääressä soittaen tahdikasta,
huikaisevaa, mukaansa tempaavaa säveltä, jotakin vierassointuista ja
etelämaalaisen kiihottavaa. Nuoret eivät olleet vielä milloinkaan
tanssineet sellaisen soiton tahtiin. Vanhat taukosivat juttelemasta,
pojat kohentelivat kravattejaan, vetivät hansikkaat käsiinsä ja
viipyivät jotakin odotellen.

Silloin sinä, Yrjö, lensit lattian yli ja kumarsit Marjalle. Otteesi
hänen vyötäisillään oli voimakas ja varma, ikäänkuin ei tässä kukaan
voisi riistää sinulta tätä oikeuttasi häneen. Ja Marja nojasi sinuun.
Hitaasti keinuen te liu'uitte pitkin salin valkoista permantoa. Teidän
vartalonne notkuivat, teidän silmänne hymyilivät. Kaikkien katseet
kiintyivät teihin, ja myötätunto ympäröi teidät. Näytitte siltä, kuin
olisitte otaksuneet nyt tällä hetkellä aloittavanne voittokulkunne
halki elämän mahdollisuuksien, joita aioitte valloittaa toisen toisensa
jälkeen. Tämä oli nuoruutenne ja ystävyytenne juhla, josta tie aukesi
onnenne maailmaan. Ja mikäpä sille rajoja rakentaisi?

Marja näytti olevan kanssasi samaa mieltä. Hänen poskensa punottivat ja
hän oli kaunis valkoisessa puvussansa, sininen reunus helmassa.

Muut unohtivat yhtyä teihin, seuraten teitä silmillään, ikäänkuin olisi
ollut itsestään selvää, että tämä ensimmäinen valssi oli tarkoitettu
yksin teille. Teille virtasivat sävelet vyöryen läpi talon hiljaiseen
puutarhaan asti avonaisista ikkunoista, teille hengitti ulkona kevätyö
lemujaan, ja teidän onnenne tapaista aavistaen yksinäiset vaeltajat
pysähtyivät tien risteykseen soittoa kuuntelemaan ja itsekseen
hymähtäen.

Kun veit Marjan paikoilleen, keskeytti kenraali soittonsa ja aloitti
uuden valssin. Ja yleinen karkelo alkoi, joka kesti läpi illan. Nuori
maisteri vei Marjan tanssiin ja sinä, Yrjö, olit kohtelias kaikille
tyttötovereillesi.

Mutta katsojat olivat nyt kerta kaikkiaan lämmenneet. Heissä
läikkyi hyvä mieli siitä, että tässä ehkä oli toteutumassa se mikä
ihmiselämässä oli kauneinta, mikä heidän sisimmässään oli pyhintä.
Kukaan ei sitä selvään ajatellut, ja he olisivat luultavasti kieltäneet
tai pienellä naurahduksella väistäneet, jos kukaan olisi siitä puhunut.
Mutta itsetiedottomasti he iloitsivat siitä, että se taas oli heille
ilmestymässä, tuossa aivan heidän silmäinsä edessä toteutumassa, niin
että siihen sai uskoa ja siinä elää, siinä omassakin, joka alkoi hohtaa
entisellä lämmöllään tänä valoisana keväisenä yönä.

Isä oli herkkämielisenä kokonaan sen lumoissa. Hän seisoi kuistin
ovella ja katseli ulos puutarhaan. Ja hän ajatteli sitä kohtalon
hetkeä, jolloin rakkaus meille ihmisille saapuu, suurena ja vaativana,
ja jolloin suljemme silmämme antaumuksen riemu sielussamme. Jolloin
meillä ei enää ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan ainoastaan onnea
uhkuva nykyisyys.

Miten vähäpätöiseksi tuleekaan kaikki muu, kun se hetki saapuu!

Silloin se meitä hallitsee ja me sitä nöyrästi palvelemme, kysymättä
palkkaa, tietämättä rikkaudesta tai köyhyydestä, ylhäisyydestä tai
alhaisuudesta. Ainoastaan siitä yhdestä, joka on elämän suurin ihme.

Ehkä hän kiitti elämää siitä, että se sarasti Yrjönkin tiellä.
Tosin ainoastaan sarasti. Sillä mitä he vielä, niin nuoret ihmiset,
saattoivat tietää myöhemmän iän itsetietoisesta, voimakkaasta
antaumuksesta? Tämä oli vain aavistusta siitä, mutta kuitenkin
aavistusta semmoisesta jota silmä joi, jota kädet epäröivin liikkein
haparoivat ja joka pani sielun väräjämään. Joka sai hänet entisensä
unohtamaan ja kaikkensa antamaan ja avoimin silmin unta näkemään elämän
suurimmasta onnesta.

Tulisitko vielä tuntemaan rakkauden itsensä, Yrjö? Nyt huumauduit jo
sen esimausta. Ja aika riensi. Mitä kohti se riensi?

Mutta salissa humisivat tanssin sävelet ja karkelo vilkastui
vilkastumistaan. Tanssit vaihtelivat, sorina huoneissa säesti iloa ja
Kirsti ja muut pikku tytöt hyppelivät yhä rohkeammin suurten parissa.

Koko illan istui kenraali pianon ääressä, katsoen suoraan eteensä
nuotteja hyljeksien ja kuin jostakin kaukaa mielensä komeroista
loihtien esiin kumpuavia hyrskypäitä sävelmiä. Siinä oli kuin arojen
kuumaa kaihoa — kuin kavioitten kopsetta ja kannusten helinää — kuin
vierasmaalaisten tanssisalien loistoa ja menneen ajan huumaavaa
komeutta. Hän oli kuin jossakin poissa — missä lie ollut hänkin
entisten päiviensä muistoissa.

       *       *       *       *       *

Mutta, Yrjö, sano minulle tänään, mistä se johtui, että sitten tunnelma
salissa vähitellen muuttui? Miksi annoit nuoren maisterin viedä kerta
toisensa jälkeen Marjan tanssin pyörteeseen etkä kertaakaan kumartanut
hänelle enää? He tanssivat yhdessä pitkät ajat ja istuutuivat sitten
toistensa kanssa seurustelemaan. Ja salissa tuntui kuin tyhjältä, ja
vanhempien ihmisten mielen täytti kuin pettymyksen apeus. Ja illan
kosteus löi uutimet lakoon, niin että sohvan puoleinen ikkuna oli
suljettava.

Oliko satanut lunta teidän tunteittenne tuskin puhjenneisiin lehtiin?
Vai oliko tämä vain leikkiä ja sokkosilla-oloa? Eihän se perästäpäin
mitään merkitsekään. Mutta silloin se tummensi kevätillan valoisia
enteitä.

Ehkä oli niin, että lankesi varjo tiellesi, vaikkei kukaan meistä sitä
huomannut. En tiedä, näitkö sen itse, mutta oli kuin olisit jotakin
väistänyt, ja kasvojesi yli kulki surumielisyyden väreily, joka jätti
jälkeensä väsähtäneen ilmeen.

Huomasin kyllä, että seurasit Marjaa silmilläsi. Tiesit aina, kenen
kanssa hän tanssi ja missä. Mutta annoit asiain mennä menojaan ja
tyydyit siihen että täytit kohteliaan isännän velvollisuuksia muita
tyttöjä kohtaan.

Henrik eno ja Kukkaisrinteen isäntä istuivat matalassa sohvassa
poltellen, jutellen ja tanssia seuraten.

— Senkin takkiainen! — sanoi Henrik eno ääneen ja heitti savurenkaan
ilmaan.

Ketä hän oli tarkoittanut?

— Toivotaan, että se korjautuu — sanoi aina toivorikas professori setä.

Mutta Kukkaisrinteeläinen nosti lasinsa, kilisti, sytytti sikarinsa
uudestaan ja he jatkoivat pakinaansa viimeisistä uutisista.

Teekeittiö kannettiin sisään, ja alettiin tarjota teetä. Sinun
tuodessasi lasisi täytettäväksi kuiskasin sinulle sitä täyttäessäni:

— Mitä varten? — Miksi, Yrjö —?

— Älä siihen kajoa! — sanoit jyrkästi ja hiljaa.

Ja soitto jatkui. Yhä kuumemmiksi kävivät tyttöjen posket, yhä
vilkkaammiksi poikien liikkeet. Tahtia jo poljettiin ja hansikkaat
pistettiin taskuihin.

Tea täti, Henrik enon rouva, istui keltaisessa nurkkasohvassa ja
katseli tanssivia.

— On sääli Yrjöä — sanoi hän. — Koko tämän illan ilo on mennyt häneltä
hukkaan.

— Ei tiedä sentään — sanoin jotakin sanoakseni. — Täytyyhän hänen
siihenkin tottua.

— Niin, mutta minä luulen, että se on Yrjössä tavallista syvempää. Ja
sitten juuri tänään!

Tietysti. Mutta, se nyt ei ollut autettavissa.

— Älä nyt äiti — Kyllä me asiamme selvitämme. — Niin oli katseesi
sanonut. Ja selvitittekin.

Sitä iltaa tosin en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta kai te sen
itse tiedätte. Viimeinenkin valssi soitettiin, mutta ette tanssineet
sitä yhdessä.

Mutta tuota päivää ajatellessani on mieleni silti raskas. Silloin
laskeutui varjo kohtalosi tielle ja valoisa hetki himmeni. Siinä
oli aavistus kaiken katoavaisuudesta, nuoruuden ja rakkaudenkin
haihtumisesta kuplana.

Mahtaako kukaan muu enää muistaa, miten valkoisen äänetön se ilta oli?



28.


Tanssin loputtua vieraiden tungeskellessa eteisessä ennättääkseen
junalle, sanoit äkkiä:

— Minäkin lähden kaupunkiin.

— Ennätät kai takaisin viimeisellä junalla?

— Ennätän.

Ja talo jäi tyhjäksi.

Mutta oli paljon järjestettävää, ennenkuin ennätin ajatella unta. Isää
väsytti, ja hän meni levolle omaan huoneeseensa. Kirsti oli jo aikoja
sitten nukahtanut jollekin sohvalle. Mummo sanoi hyvää yötä ja vetäytyi
omalle puolelleen. Mutta minä askartelin vielä kauan järjestämällä
veitset ja lusikat laatikkoihin ja lasit kaapin hyllylle.

Ja ajatukset kulkivat omia teitään.

Saivat vihdoin olla hetkisen kahdenkesken, ajattelin itsekseni. Ehkäpä
saattoivat vetäytyä erilleen muista johonkin vaunun tyhjään osastoon.
Ja sitten tietysti kulkevat yhdessä tyhjiä katuja pitkin ja purkavat
mieltään toisilleen. Hyvästelevät sitten porraskäytävässä ennenkuin
Marja pistää avaimensa oveen.

Hyvä oli niin.

Mutta miksi olin niin apea mieleltäni? Ikäänkuin olisi jokin
solumaisillaan pois! — No niin, nuoruuden tarinat ovat harvoin
pitkät. — Eikä se sekään mieltäni painanut. Takatalvi ehkä uhkasi
hävityksineen. Lehtisilmut ehkä paleltuisivat lumipeitteen alla, ja
täytyisi nähdä surkastuneita lehtiä puissamme pitkin kesää. — Tai
voisiko jotenkuten viihtymys täällä kotona häiriintyä ja astuisiko
tyhjyys sijalle?

Mutta miksi sellaista ajattelin?

Lehdethän olivat hyvässä tallessa peitteensä alla, jos aamupuolella
yötä ehkä tulisi halla hiipien ja yrittäisi iskeä kyntensä niihin. Ja
muuten elämässähän kävi ainainen vaihtelu, tuskin oli kesään päästy,
niin oli taas talvi, ja toiveitten idut saattoivat paleltua kuoliaaksi.

No niin.

Värisin vilusta. Mutta huoneessani vedin uutimet syrjään ennen
maata-panoani ja jätin kattolampun palamaan, jotta Yrjö tullessaan
näkisi että vielä valvoin.

Oli ruvennut satamaan. Vesipisarat putoilivat ikkunalautaa vastaan,
hyräillen yksitoikkoista säveltään.

Ja siihen nukuin.

Heräsin unestani kun verannan ovi kävi. Kuulin askeleita portailla ja
sitten naputuksen ovelleni. Sinä, Yrjö, astuit sisään.

Voinko ottaa sitä puheeksi? Koskeeko se sinuun?

Mutta eihän enää — se on niin kokonaan takanasi nyt. Ja kuuluuhan se
kaikki yhteiseen elämäämme.

Kesäsateen tuoksu lemusi vaatteistasi.

— Oletko hyvin märkä? — kysyin.

— En ollenkaan — vastasit reippaasti — eikä siellä ollut kylmäkään. He
käskivät sanomaan terveisiä — heillä oli äärettömän hauskaa.

— Kenellä esimerkiksi?

— Kaikilla — Olavilla ja Jussilla ja Marjalla — ja he sanoivat, että
sellaista pitäisi olla useammin, eivätkä he sillä tarkoittaneet yksin
tanssia, vaan kaikkea muutakin — sitäkin että oltiin täällä maalla — ja
kotona ja kaikki mukana — ja kaikkea.

— Oliko sinulla itselläsikin hauska?

— Oli minullakin.

Viivähdit ja näytit hiukan vaivaantuneelta ja lisäsit miltei kiihkeästi:

— Ja ellei ollut niinkuin olisi voinut, niin ei minua häirinnyt se,
mitä sinä luulet —.

— Vaan mikä sitten?

Vilkaisit minuun ja puna lensi kasvoillesi hiusmartoa myöten. Ja
ikäänkuin heti toteuttaaksesi päätöstä, jonka olit tehnyt yksinäisellä
kotimatkallasi, syöksähdit puhumaan:

— Tätä iltaahan olen odottanut — et tiedä miten kärsimättömästi —
viikkoja ja miltei kuukausia —!

— Mitä — mitä varten?

Olin noussut puoleksi istualleni ja tuijotin kasvoihisi. Sinä tuskin
saatoit itseäsi hillitä, ja ohimosi paisuen sykkivät. Miksi, Jumalan
nimessä? Koko ruumiisi pingottui jännityksen tuskasta. Oi Yrjö, et
saanut sanaakaan suustasi.

Aavistus kuristi kurkkuani. Siinä se nyt oli — siinä oli se, jonka
olin tahtonut uskoa tässä tapauksessa kuolleeksi, jota olin väistänyt
ja jota olin koettanut lepyttää varokeinoilla ja rakkauden keksimillä
hyvityksillä. Siinä se nyt oli, veren voimakas ääni! Ja senkö takia
oli iltakin sellainen ollut? Enkä ollut mitään aavistanut! Enkä
ollut puhunut ajoissa, vaan antanut tuskallisten ajatusten kasaantua
kasaantumistaan, odotuksen kasvaa kasvamistaan, kunnes mieli oli niin
täysi, että se uhkasi tulvia yli äyräittensä.

Pitikö siis tämän hetken kerran tulla! Oi, pitihän sen tulla, mutta
ei se olisi tällaisena tullut, jos olisin aikaisemmin puhunut kaikki
selväksi. Ja ehkä sitä siten olisi voinut väittääkin!

Ja sinä, Yrjö, katsoit minuun miltei arasti, puristaen kourasi yhteen
niin että sormien nivelet kävivät valkeiksi.

— Tahdoin kysyä sinulta jotakin — sait lopulta vaivoin sanotuksi.

— Tiedän, tiedän — huudahdin enempää torjuen. — Mikset ole kysynyt
ennen? Tarkoitan, miksen ole sitä kertonut sinulle jo aikoja sitten?
Tietysti — tietysti saat tietää kaiken minkä minäkin tiedän.

Ja hiljaisella, rauhoittavalla äänellä aloin sinulle sitten kertoa
syntyperästäsi, mitään muuta ajattelematta kuin sitä, että voisin
tuottaa sinulle lievennystä, että voisin auttaa sinut tämän
ylivoimaisesti vaikean hetken läpi.

Tiedät mitä silloin kerroin — yksinkertaisesti ja suoraan. Niin ja niin
se oli. Äitisi oli nuori — hyvin nuori — isäsi ei ollut paljoakaan
vanhempi.

— Se oli heidän nimensä — sellainen oli heidän säätynsä.

Olit luisunut lattialle vuoteeni viereen ja painoit kuuman otsasi
käteeni. Otsa oli hiestä kostea ja ohimoitten valtimot tykyttivät
hurjasti.

Oi poikani, minkälaisen hetken me silloin elimme!

Kuinka minun oli sinua äärettömästi sääli! Sellainen poika — muita
paljon hienompi ja jalompi — ja hänen piti näin vavisten alkuperäänsä
tiedustella! Kapinoin — tuskastuin puolestasi — miksi piti näin olla?
Ja voi niitä, jotka tällaista aiheuttavat, jotka elämän sytyttävät
sen enempää välittämättä siitä, mitä kärsimyksiä he omille lapsilleen
tuottavat! Voi niitä ajattelemattomia! Ja voi niitä itsekkäitä!

Mutta minä rauhoituin. Minunhan piti sinua tyynnyttää ja auttaa.

Ja jatkoin hellävaroen kertomustani.

Siellä ja siellä he asuivat. Äitisi hienosukuinen äiti oli
sairaalloinen — makasi enimmäkseen sohvallaan voimatta liikkua —
tytär oli kaunis ja kookas, lahjakasta sukua, maansa parhaimpia.
— Oli kevät ja lämmin tuoksu täytti ilman. Nuoret kävelivät ja
ratsastelivat yhdessä valkoisia teitä ja tuuheitten pyökkimetsien
varjossa. Harmahtavien korkeitten runkojen lomitse, joiden päällä oli
tiheä lehtikatto ja alhaalla oli auringon läikkiä maassa. Muistat
pyökkimetsän, Yrjö! Kaikki heidän ympärillään kukki, ja he antoivat
lempensä puhjeta kukkaan, mitään ja ketään kysymättä.

Seuraavana kevättalvena sinä synnyit.

Liikahdit ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi. Minä jatkoin, hiuksiasi
hiljaa silitellen:

— Sellainen on tarinasi. Mutta muista, Yrjö, älä katkeroidu mieleltäsi.
Hehän olivat niin nuoria, etteivät jaksaneet edesvastuuta punnita.
Ja äidilläsi oli liian vähän tukea kotonaan. Kun sitten synnyit,
silloin tunsi jo äitisi surun. Se oli hänet yllättänyt, se oli tuonut
kauhua mukanansa hänen mieleensä. En tiedä, mikseivät he sitten
menneet naimisiin. Kun aika joutui, antautui äitisi tuon hienosukuisen
diakonissan huostaan, joka oli suuren laitoksen johtajatar. Hän tunsi
heidät, hän otti sinut vastaan ja hän sinua rakasti sinun pienenä
ollessasi. Mutta älä sinä, Yrjö, ketään syytä, äläkä syntyperääsi
soimaa: olet jalosukuinen ja yhtä puhdasrotuinen kuin parhaimmat
ihmisten lapsista, sillä nuori rakkaus on sinut synnyttänyt, eikä
kenelläkään voi olla jalompaa sukuperää.

Huoneessa oli hetkisen hiljaista.

Sinä otit käteni omiisi ja tunsin että ne olivat viileät. Et vielä
nostanut päätäsi, mutta huomasin että verisuonet otsallasi vähitellen
vaalenivat ja suonten tykintä tyyntyi.

Mutta oma tuskani ahdisti vielä mieltäni. Missä olivat ajatukseni
olleet ja missä silmäni? Olin luullut sinun olleen kiinni
tutkintotyössäsi, ja se olikin ollut syrjä-asia sen ankaran
elämäntodellisuuden rinnalla, joka sinua askarrutti. Olin ollut
umpisokea enkä ollut aavistanutkaan, mitä välttämättömimmin olisit
tarvinnut.

Ja valppauteni ja hyvä aikomukseni torjua olivat kärsineet surkean
tappion.

Puhuin sinulle vielä rauhoittavia sanoja, kuten ennen muinoin huvilamme
ullakkokamarissa. Emme välitä siitä mitä ihmiset sanovat, nyt enempää
kuin ennenkään. Meillä on omat tietomme, joista emme tee heille
selvää, eikä kannatakaan heille mitään selvitellä. Me tiedämme, että
polveudut kunniakkaasta suvusta, ja vaikkei niin olisikaan, niin se ei
sanottavasti paina vaa’assa. Sillä jokaisella on itse asiassa kuitenkin
ainoastaan oma kunniansa.

— Pidä pääsi pystyssä, Yrjö poikani — jatkoin puhettani —ja rakenna
sydämeesi alttari isällesi ja äidillesi, vaikket heitä tunnekaan.
Kukapa heidän vaikuttimensa voi tutkia ja heistä tuomion langettaa!
He tekivät sitten minkä voivat — ja varmaa on, etteivät hekään ole
kärsimyksittä päässeet. Muuta ei voi ajatellakaan. Heillä on ollut
hiljaiset hetkensä, heilläkin tuskan hetket — se on varma — ja
vastatkoot he Kaikkivaltiaan edessä itse teoistaan. — Mutta sinä, Yrjö,
sinähän et kuitenkaan ole kodittomana kasvanut.

Puristit hiljaa kättäni ja rinnastasi kohosi syvä ja vapauttava huokaus.

— Sinä olet kasvanut täällä uusissa olosuhteissa — juttelin sinulle,
itsekin keveämmällä mielellä — ja he elävät siellä, jos elävät. Äitisi
on myöhemmin mennyt naimisiin, en tiedä kenen kanssa. Isäsi kohtalosta
en ole kuullut mitään. Kerran kysyin johtajatar-diakonissalta, meren
takana käydessäni, tietäisikö hän heistä mitään. Mutta hän vastasi,
ettei hän tule koskaan antamaan mitään tietoja, ja on väärin sellaisia
edes pyytääkään. Sillä tuo vanha on haihdutettava pois kaikkien meidän
tietoisuudestamme. He ovat kuolleet sinulle ja sinä heille. Kun oksa
istutetaan uuteen maaperään, niin sen on kokonaan juurruttava siellä. —
Tahtoisitko heitä etsiä, Yrjö?

— En usko — vastasit tuskin kuuluvasti.

— Jos tahdot, niin teet sen. Oletko milloinkaan ajatellut, että oma
äiti kuitenkin — tarkoitan: oletko tuntenut, etten ole oma äitisi?

— En koskaan. Minun on ollut vaikeata ymmärtää, ettet ole. Olet
ollut sellainen äiti minulle, etten voi käsittää, miten ihmeellinen
mahtaisikaan oma äiti voida olla. Mikä siinä lienee erona?

— Kuka tiennee. Siinä on tietysti tosiasian tietoisuus ja siitä johtuva
turvallisuuden tunne. Siinä voi myöskin olla syvä olennonyhteys,
joka suhdetta syventää, mutta sitä ei ole hetikään aina. On vaikeata
vertailla, kun niin harvalla on samalla kertaa kokemusta molemmista. Ja
vaikka olisikin, niin siinä vaikuttavat niin monet asianhaarat puolella
ja toisella. Oikeastaan uskon että on suurempi ero mielikuvituksessa
kuin todellisuudessa. Sillä rakkaudessa on monta astetta, ja se riippuu
monenmoisista syistä. — Voit kuvitella äidistäsi mitä haluat, tosiasia
on kuitenkin että hän kielsi sinut. Meille sinä olet kaikki kaikessa
— meistä tuntuisi kuin kiskottaisiin sydän ruumiista, jos me sinut
kadottaisimme. Mutta jos tahdot äitisi löytää, niin emme kiellä. Me
rakastamme sinua niin suuresti, ettemme mitään pelkää.

Niin puhuin. Mutta kuinka raskasta ja luonnotonta sentään olisi ollut
kaikkien näitten vuosien jälkeen, jos olisit tähän ajatukseen tarttunut!

Olit noussut istumaan vuoteeni laidalle ja pidit minua kädestä. Kasvosi
olivat jo tyyntyneet, jos kohta niissä vielä oli myrskyn jälkiä.

— Suomme sinulle kaiken — jatkoin vielä — mitä onnesi ja rauhasi
kaipaavat. Mutta täytyyhän sinun ajatella asiaa myöskin heidän
kannaltaan...

— Niin, niin — mitäpä minulla oikeastaan on heidän kanssaan tekemistä?
— Sano, äiti — miten se tapahtui, se — että tulin?

— Äitisi kirjoitti kirjeen, jossa hän sinusta luopui. Ja isäsi
kirjoitti alle.

— Hän luopui minusta? Hän sai kirjoitetuksi, että hän luopui minusta?

— Niin.

— He saivat molemmat kirjoitetuksi, että he luopuivat minusta?

— Niin.

Näyttäisinköhän sinulle tuon paperin — se oli ainoastaan parin askeleen
päässä tuon laskulevyn takana — tuntisin heti käsialan ja hiukan
kellertävän kuoren — mutta ei, ei — se olisi liian kouraantuntuvaa —
Jumalan kiitos, ettet itse sitä keksinyt.

— Silloin katkesivat samalla siteet keskenämme — sanoit painokkaasti.

Mutta lausuit sen kuin jos olisit tuntenut suurta vapautusta.

Ja katsoit minua suoraan silmiin lisätessäsi:

— Ja sitä paperia siunaan nyt, sillä sen kautta minulla on ollut koti.
Kun kerran näin oli, niin he eivät voineet antaa minulle suurempaa
lahjaa. Siitä heitä kiitän.

Olit vielä kalpea ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi ja käsiäsi.
Mutta ilme kasvoillasi osoitti, että olit päässyt sietämättömästä
painajaisesta.

— Niin, Yrjö — sanoin keventynein mielin — sen tiedän, että minulle,
meille sinä kuulut.

— Sen tunnen minäkin nyt selvemmin kuin koskaan. Ja minulle on
ääretön helpotus, kun nyt tiedän kaikki. Eihän minua ole mikään muu
vaivannutkaan kuin vain tuo epätietoisuus.

Nousit ja kävelit edestakaisin huoneessa. Avasit ikkunan ja istuuduit
ikkunalaudalle.

Oli lakannut satamasta ja aamu jo valkeni.

— Mikset ole aikaisemmin kysynyt tuosta kaikesta?

— Sinähän kerran sanoit — silloin ennen ulkomaanmatkaa — että saisin
tietää lisää täysi-ikäisenä — ylioppilaaksi tultuani, niin sanoit. — En
ole tahtonut ennen kysyä.

— Mutta olisithan toki silti voinut — —

— Kaiketi olen myöskin pelännyt —.

— Mitä?

— Ettei todellisuus vastaisi sitä, mitä olen kuvitellut.

— Ja onko se vastannut?

— Todellisuus on aina parempi — ainakin terveempi — kuin kuvittelu.
Luulee helposti olevansa jotakin ihmeellistä — ja ellei sitäkään, niin
pelkää saavansa kuulla jotakin häpeällistä tai rumaa syntyperästään.

— Ja olet kärsinyt epävarmuudestasi?

— Paljon olen kärsinyt — viime kuukausina. En ennen. En ole aikaisemmin
tullut sitä niin tuumineeksi. Mutta sen jälkeen kun tulin ystäväksi
Marjan kanssa, enkä voinut hänelle edes sanoa kuka olin! — En itsekään
tiennyt, kuka olin! Se ajatus ajoi vihdoin takaa, niin että siitä tuli
miltei päähänpisto.

— Ja olet Marjan kanssa puhunut siitä?

— Monta kertaa. Vähänväliä.

— Etkä minulle?

— En voi sitä itsekään ymmärtää, miksi olen itseäni niin vaivannut.
Lopuksi oudoksuin sitäkin, että minulla yleensä oli sellaista
kysyttävää, jota ei ollut muilla. Mutta nyt tiedän — ja se tieto
helpottaa sanomattomasti.

Tulit taasen luokseni ja istuuduit vuoteeni laidalle.

— Sano, Yrjö, miksi juuri tänä iltana kysyit?

— Kaiketi sentakia, että tämä ilta oli ikäänkuin koko tähänastisen
elämäni päätekohta — tästä päivästä piti alkaa uusi elämä.

— Puhuitko matkalla Marjalle siitä?

— Puhuin. Hänelle olen viime aikoina puhunut kaikki. Ja hän on aina
kehoittanut minua sinulta kysymään, ja tänä iltanakin hän otti minulta
sen lupauksen.

— Ja saitte olla kahden?

— Saimme — meidän suhteemme ovat kyllä ennallaan. Etkö ymmärrä, äiti,
että itsehän hänestä tänään luovuin — itse toiselle luovutin — siksi
kunnes tämä selviäisi. Siksi kunnes voisin mennä hänen luokseen
sanomaan: niin ja niin se on. Nyt hän on minun enemmän kuin koskaan
ennen.

Vedin syvän tyydytyksen huokauksen:

— Niinpä on kaikki hyvin. Muistatko, Yrjö, kun ennen lapsuudessasi
puhuimme keskenämme näistä aroista asioista, niin se yhdisti meitä
yhä läheisemmin toisiimme. Ja minusta tuntuu kuin olisi nytkin käynyt
samoin, vaikka tämä on ollutkin vaikein hetki, mikä meillä koskaan on
ollut.

Hymyilit vapaata, valoisaa hymyä ja muistellen sinäkin jotakin entistä
sanoit painokkaasti:

— Voitkohan arvata, äiti, kuka on kaikkein paras ystäväni?

Heti tulit silmissäni pieneksi pojaksi jälleen, joka herää ehkä
vaivaavasta unesta hyvään todellisuuteen ja vastasin:

— Kaiketi Erik — tai Väinö — tai Aino — tai —

— Sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta pidän vain hyvin
vähän enemmän Jumalasta, sillä täytyyhän Jumalasta vähän enemmän — — —

Vaikenimme molemmat.

Ikkunalaudalle tippui yksitellen vesipisaroita, ja kottaraiset alkoivat
pesissään liikahdella ja siipiään räpyttäen sirittää. Ja vaalenevana
lepäili ulkona aamuyö.

Me pidimme toisiamme käsistä ja annoimme tämänkin hetken hiljaa painua
menneisyyden helmaan. Ja avonaisen ikkunan kautta puhalsi aamutuulahdus
sisään koivujen tuoksua.

Ja se päivä, joka nyt koitti, oli taaskin sunnuntai. Heittäisimme
viikon vaivat ja tämänkin yön tuskat taaksemme ja pukeutuisimme
sunnuntaivaatteisiin ja sunnuntaimieleen. Mene, poikaseni, nukkumaan
ja nuku syvää, virkistävää untasi! Kun myöhään aamulla heräät,
ovat käytävät haravoidut sunnuntaikuntoonsa, ja koivujen ritvat
leyhyvät juhlamieltä. Isällä on orvokki napinlävessä ja Kirstillä on
uudenuutukaiset kengät jalassa. Ja mummo kamarinsa ikkunassa lukee
päivän evankeliumia.

Ja maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.



29.


Mutta eipä ulkona maailmalla vallinnutkaan rauha eikä ihmisten kesken
hyvä tahto. Siellä riehui suuri sota. Se oli tärisyttänyt valtakuntien
perustuksia jo parin vuoden ajan. Suoranaisesti se ei vielä ollut
koskettanut Suomea, mutta tietysti sitä täällä seurattiin suurella
jännityksellä. Siitä puhuttiin Koivulassa joka päivä sanomalehtien
saapuessa, ja hartaasti toivottiin sen pian loppuvan.

Mutta se vaan yltyi. Se heitti hyrskynsä yhä uhkaavammin Suomenkin
rannoille.

Jo aikoja sitten oli meidänkin paikkakunnallemme ilmestynyt
venäläistä sotaväkeä, joka alkoi metsää kaataa, sotateitä rakentaa
pitkin aukeamia, vallihautoja kaivaa ja piikkilanka-aitoja vetää
rauhallisten ihmisten alueille. Kauhulla me näimme heidän tuhotöitään
ja kuulimme hävitettyjen kotien valituksia. Ei enää tehnyt mieli
metsissä kuljeskella, sillä villiintyneitä miehiä vetelehti kaikkialla.
Eikä voinut edes ihmisiä vapaasti puhutella, kuten ennen, sillä
vieraat kylvivät myrkkyä tietämättömien ihmisten mieliin, ja nämä
katkeroituivat ja rupesivat hautomaan mielettömiä kumoushoureita.
Oli tuskallista nähdä vierasrotuisia sotureita herroina maassamme
ja omat miehemme aseettomina. Kuohutti mieltä ajatellessa, että he
esteettä saivat vehkeillä kansalaistemme keskuudessa, sairaalloisilla
haaveillansa vieden heidät surkeasti harhaan. Mielet sen kautta
pimenivät. Kun kuusien juuret alkoivat kuivua viheliäisten, tiheänä
verkkona yli viljelysmaiden risteilevien vallihautojen reunamilla,
niin samalla alkoi läpi aikojen periytyneiden, kunnioitettujen
katsantokantojen pyhyys horjua laajoissa kansankerroksissa.

Yleinen levottomuus ja uhkaavan maailmanonnettomuuden pelko täytti yhä
enemmän mielet.

Sinä kesänä, jolloin sinä, Yrjö, tulit ylioppilaaksi, painui tuo
vieras leima yli koko paikkakuntamme ja teki sen vielä entistään
rauhattomammaksi. Aukeamalle aseman toiselle puolelle pystytettiin
nimittäin suuri venäläinen majoitusleiri, jonka upseerit kulkivat
ympäri paikkakuntaa hakien sekä itselleen että kanslioilleen huoneistoa
asukkaiden huviloista. Silloin vilisi valkotakkisia ja pitkäsaappaisia
kaikilla teillä ja kuului vieraan kielen sorinaa. Illoin kaikui
leirillä hanurin ääni. Muistatko, Yrjö, haikeamielisiä tanssisävelmiä
ja alakuloisia venäläisiä kansanlauluja, jotka selvästi soivat
huvilallemme asti?

Ja sitten eräänä päivänä — —

Isä oli lähtenyt aamujunalla kaupunkiin. Äiti oli juuri pitänyt
suursiivousta, pesettänyt salin maalaamattoman lattian ja pingoittanut
sen yli viheriäkuvioiset liinamatot. Ovet olivat auki toisesta
verannasta toiselle puutarhaan, ja kesäinen tuulenhenki leyhytteli
ikkunoitten uutimia. Oli valoisaa, avaraa ja kotoista.

Äiti oli juuri ollut salin ikkunaa sulkemassa, kun verannalta
ilmestyi eteiseen neljä — viisi — seitsemän miestä — venäläisiin
upseerinpukuihin puettuna. He astuivat suoraa päätä saliin,
kursailematta tallaten saappaillaan hänen puhdasta lattiaansa
ja vaaleita mattojansa. He katselivat ilman muuta ympärillensä,
kurkistelivat keltaiseen nurkkakammioon, astuivat häikäilemättä
ruokahuoneeseen, kuin olisivat olleet kotonaan, loivat silmäyksen
tarjoiluhuoneeseen ja portaille, jotka sieltä veivät yläkertaan — ja
arvelivat, että tämä talo sopisi erinomaisesti heille. He tarvitsivat
kansliaa — ja koska eivät olleet löytäneet mitään muuta sopivaa, niin —!

Meidänkö kotimme venäläisten kansliaksi!

Tosin kuultiin sellaisesta ympäri maan. He ottivat kartanoita, taloja,
huviloita haltuunsa, antaen niiden omistajien harhailla muitten
nurkissa. Ja minkälaisessa kunnossa ne sitten saatiin joskus takaisin!
Hyvä, jos seinähirret, lattiapalkit ja katto enää olivat ennallaan.
Kaikki oli korjattava, puhdistettava, sisustettava uudestaan. Puut ja
pensaatkin talon ympärillä raiskattiin ja koko paikka hävitettiin.

Olit kuullut siitä puhuttavan, että paikkakunnalla majailevan
sotilasosaston upseerit hakivat itsellensä ja joukollensa
virkahuoneistoa, ja kun yläkertaan kuulit vieraita miesääniä alhaalta,
iski sinuun aavistus ja hyökkäsit portaita alas. Ilmestyit salin ovelle
juuri äidin astuessa ikkunansyvennyksestä esille, hiukan punoittavana
tosin, mutta kylmänä muuten kuin jääpala:

— Tahdon huomauttaa herroille, että tämä on kotimme, eikä se ole
saatavissa mistään hinnasta.

Herrat upseerit katsoivat häneen yli olkansa ja arvelivat, että heillä
kyllä olisi keinonsa.

Mutta äiti vakuutti heille, että myöskin meillä oli keinomme estää,
ja ne keinot tepsisivät. Herrojen oli siis turha meidän kotiamme
tarkastaa, me emme sitä luovuttaisi, eikä heillä ollut oikeutta ottaa
sitä väkisin.

Sinä riensit äidin avuksi, pannen koko koulussa saamasi
venäjänkielentaidon liikkeelle saadaksesi sinäkin heidät vakuutetuiksi
toiveittensa turhuudesta. Mutta he vain murisivat jotakin toisillensa,
uhkasivat tuoda asiapaperinsa seuraavana päivänä ja ottavansa talomme
käytettäväkseen jonkun viikon perästä. Itse saisimme asua parissa
kolmessa huoneessa yläkerroksessa.

Mutta äiti katsahti salavihkaa heidän jalkojensa jälkiä puhtailla
matoillansa ja toisti:

— Me emme päästä vieraita asustamaan näihin huoneisiimme! Vakuutan
teille, älkää vaivatko itseänne turhaan. Kotiamme ette saa.

Herrat vetäytyivät korskeina pois, luvaten vielä kerran palata, mutta
heidän varmuutensa oli horjunut. Ja vaikka äiti vielä miltei vapisi
mielenliikutuksesta, oli hän tullut siihen käsitykseen, että vaara
tällä kertaa oli torjuttu.

Kun isä palasi päiväjunalla, suuttui hän silmittömästi ja ryhtyi
varokeinoihin sen varalta, että he koettaisivat toteuttaa uhkauksensa.
Ketään ei kuitenkaan sitten kuulunut. Mutta seurauksena oli, ettemme
uskaltaneet matkustaa kotoa pois, sillä jos talo olisi jäänyt tyhjäksi,
olisivat venäläiset voineet tulla ottamaan sen haltuunsa.

Onnettomat sodan uhrit, niin upseerit kuin sotamiehet, joita oli
lähetetty tänne kaukaa Venäjän jokilaaksoista tai Donin aroilta,
kuljetettiin, pari kolme viikkoa leirissä levähdettyään, eteenpäin
meren poikki suoraan sodan jalkoihin. Sotamiehet saivat siitä tietää
ainoastaan päivää ennen kuin se tapahtui, ja silloin koko leiri joutui
surun ja epätoivon valtaan. Itkien ja rukouksia lukien he lähettivät
viimeiset kirjeensä kotiseuduilleen, sen jälkeen ei tiennyt milloin
niitä sai lähettää, tahi saiko koskaan.

Silloin he myös ottivat ainoan jäljelle jääneen omaisuutensa, itse
tekemänsä rasian, pienen maalatun kirstunsa, vaimonsa antaman
kirjaillun liinan tai vaivalla säästetyn sokerikilon, ja kulkivat
huvilalta toiselle tuota tavaraansa kauppaamassa. — Muistatko tuon
pienen ruskean kirstun, jonka kannelle oli maalattu kukkia ja jonka
sait minut ostamaan tuolta nuorelta Kasanista kotoisin olevalta
mieheltä? — Huomenna oli mentävä, eikä saanut ottaa mitään mukaansa.
Ja mitäpä kannattikaan sinne ottaa surman suuhun? Ainoa lohdutus oli
jokunen rahapenni, jolla sitten myöhemmin saattoi ostaa itsellensä edes
vähän tupakkaa ampumahaudoissa kuolemaa odotellessa.

He vetistelivät ja pyyhkivät silmiään ja kertoivat vieraalla kielellään
käsittämättömiä asioita. Silloin kävi kaikkien sääli heitä, onnettoman
maan onnettomia poikia.

Mutta vaikka ihmisyyden kannalta heitä surkuttelimme, katselimme koko
tätä maamme vierasta sotilasvaltaa ehdottomasti vihollismielisenä
joukkueena. Toivoimme siitä vapautusta ja tunsimme velvollisuudeksemme,
oikean hetken tullen, nousta sitä ja koko vanhaa sortoa vastaan. Ei
vaan vielä tiedetty milloin ja miten se tulisi mahdolliseksi. Pääasia
vain oli, että Suomi tulisi vapaaksi.

Oli julkinen salaisuus, että pojillemme Saksassa opetettiin sotataitoa
ja että sinne sukelsi nuori mies toisensa jälkeen, antautuen jos
minkälaisiin seikkailuihin päästäkseen rajan yli. Sieltä käsin
valmistettiin maamme nousua sortovaltaa vastaan. Ja useimmissa nuorissa
paloi into kuin tuli ja leimaus. Toiset hautoivat muita suunnitelmia,
joista keskusteltiin hartaasti suljetuissa piireissä.

Paljon näistä meilläkin puhuttiin, ja sukulaisia oli niiden joukossa,
jotka olivat lähteneet rajan yli. Ja Suomen vapauteen uskottiin, jos
kohta mahdollisuutena, jonka pikaista toteutumista ei uskallettu
toivoakaan. Mutta se oli sittenkin ainaisena keskustelun aineena, jos
vieraita saapui, ja kun poikatoverisi tulivat sinua, Yrjö, tapaamaan,
ette paljon muusta puhuneetkaan enää viime aikoina.

Silloin ei vielä kukaan aavistanut, että meidän piti vieläkin
häpeällisemmän alennustilan ahdistuksesta ja vielä huutavamman hädän
kidasta ponnahtaa omin voimin ja palavin innostuksin kuin ihmeen avulla
isänmaamme haaveiltua vapautta valloittamaan.



30.


Olit polkupyörämatkalla.

Nyt ylioppilaaksi tultuasi olit halunnut nähdä uudestaan ne seudut,
jotka olivat sinulle lapsuudesta tutut, mutta joita olit ainoastaan
lapsen silmillä katsellut. Tietoisesti tahdoit niiden olemukseen
upottautua, päästäksesi selville siitä, mitä kotimaasi sinulle
oikeastaan merkitsi.

Varsinkin viime keskustelusi jälkeen äitisi kanssa olit ollut utelias
saamaan selville minkälainen sinun oma suhteesi kotimaahasi todella oli.

Olit nyt tehnyt pitkän kiertomatkan, käynyt sukulaistaloissa ja
tuttavissa sekä Savossa että Karjalassa ja olit nähnyt kaikki
Itä-Suomen huomattavat nähtävyydet. Et ollut pitänyt kiirettä, vaan
antanut matkan sujua omia menojaan. Olit ajaa viilettänyt tuntikausia
asumattomia seutuja, seurannut polkua lehdon reunassa, painautunut
taas alemmille maille, kunnes olit puskenut mäkeä ylös kanervaiseen
hongikkoon. Ja missä illan tullen oli sattunut soma talo vastaan ja
lehmisavu noussut aidannurkkauksesta, sinne olit jäänyt yöksi, aitan
olkivuoteille nukahtaen tai ladon lemuavilla heinillä hitaasti silmäsi
ummistaen. Olit nauttinut tuoksusta, yön viileydestä ja jäsentesi
suloisesta raukeudesta.

Tämä oli kotimaasi. Kaikki oli sinulle täällä tuttua. Näköalat
harjanteilla ja purojen liritys maantien varrella levätessäsi.
Pikkukaupungitkin katuineen ja talonpoikaistalot kaivonvintteineen.
Mikään ei sinua hämmästyttänyt — eihän kotona mikään hämmästytä — mutta
tunsit ettet koskaan tätä maata vaihtaisi mihinkään muuhun.

Se oli komea maa. Se oli ainutlaatuinen maa, jolla oli suuret
mahdollisuutensa ja suuri arvonsa. Ja siitä tulisi vielä parempi,
kunhan tässä ennätettäisiin askaroida hiukan enemmän ja kunhan joskus
saataisiin asiat niin pitkälle, että itse isännöitäisiin omassa
talossamme.

Ajattelit tuota nykyistä nöyryytyksen aikaamme ajaessasi hitaasti
eteenpäin. Katselit vainioita ympärilläsi ja niittyjä kapean
järvijuovan toisella puolella. Täällä ei ollut merkkiäkään
ampumahaudoista. Maa oli siinä suhteessa aivan koskematonta. Täällä
saattoi unohtaa alennustilansakin, ja mitäpä hyödytti tällaisena
päivänä sitä muistaakaan? Et ollut ajatellut näillä retkilläsi sitä —
muuten miten nyt lie juolahtanut mieleen. Mutta et siinä viivähtänyt.
Se oli kuin repaleinen puku, joka kerran heitettäisiin menemään — se
oli kuorta, jonka alla sydän oli säilynyt terveenä ja voimakkaana. Ja
tämä terve sydän tulisi kerran vielä täysiin oikeuksiinsa.

Mutta ei tarvinnut sitäkään nyt muistaa. Sai antaa silmänsä
huolettomasti iloita näistä puhtaista maisemista ja ruumiinsa solu
solulta uudistua näillä sälöisillä taipaleilla.

Tällä hetkellä sinua kuitenkin hiukan harmitti, että tuo vieras
sotilasmajoitus oli estänyt isää ja äitiä saapumasta vanhaan kartanoon,
jonne olit matkalla. Oli jo kauan niin suunniteltu, että he olisivat
siellä sinua vastaanottamassa, ja olisi ollut hauska saada siihen
tutustua heidän opastamanaan, he kun tunsivat siellä jokaisen kannon.

Mutta ei kannattanut sitä nyt ajatella. Olit vasta iltapäivällä
irtautunut viimeisestä majapaikastasi, tohtorisedän perintötalosta
pikkukaupungin puistonnurkkauksessa. Nyt oli jo aurinko alenemassa. Maa
tuoksui ja taivaanrannalla purjehtivat suuret pilvet.

Ypö yksin olit matkaillut näitä pitkiä taipaleita ketään kaipaamatta.

Olit jo sivuuttanut tiilikirkon ja painauduit viidakon halki tuollaisen
surkastuneen metsäntapaisen läpi, josta suuremmat puut on kaadettu ja
loput jätetty omaan oloonsa.

Tuskin kosketit polkimia — annoit vain pyörän huristaa itsestänsä.

Viidakko harveni, tie leveni ja edessäsi oli laajat pellot. Ne
paistoivat keltaisina ja tähkäpäät hohtivat ilta-auringossa. Järvi oli
tältä kohdalta sangen leveä eikä se mikään sisämaanlampi ollutkaan,
vaan osa laajaa vesistöä, jota myöten laivat kulkivat sekä pohjoiseen
että etelään, välittäen liikettä Saimaan vesistöjen pikkukaupunkien
välillä. Kauas pujottautuivat sen lahdelmat siintävien etäisyyksien
tummuuteen.

Ja suoraan silmiesi edessä oli se vanha kartano puittensa suojassa.

Sen takana siinsivät toiset vedet, jotka hopea nauhana ulottuivat
taivaanrannalle asti. Ja metsäisessä taustassa nousivat vaarat
toistensa vieressä aaltoilevana utuviivana. Korkeimmalla mäellä paistoi
kylä, noita salomaan vankkoja taloja, jotka olivat muun maailman
kanssa yhteydessä vain vesiteitse, ja jonne kirkonkylästä oli päivän
soutumatka.

Sieltä oli ollut kotoisin se nuori talonpoikaistyttö, joka oli mennyt
naimisiin rovastin kanssa. Olit kuullut sukulaisten siitä puhuvan.
Ja tuolla oli heidän entinen pappilansa aivan järven rannalla. Se
oli harmaaksi maalattu, moni-ikkunainen talo, jonka puutarha ulottui
vedenrajaan asti ja jonka säleaita kallistui hiukan veteen. Se näytti
vieläkin hoitamattomalta ja ilottomalta, niinkuin ihmiset kertoivat sen
näyttäneen nuoren rouvan aikana. Hän kaihosi varmaan takaisin tuohon
taloon, joka punaisena hohti tuolla mäellä.

Yhä lähempänä näkyi matkasi määrä, suvun kotikartano, joka oli vienyt
sinut näin kauas kohti Karjalan pohjoisia vaaroja. Se pilkisti nyt
selvästi esille lehtipuittensa takaa ja sitä piiritti sen laajat
viljavainiot, osaksi jo kuhilaalla. Korkea koivukuja halkaisi pellot,
vieden metsän reunalta taloon.

Maantie aleni siltaa kohti, joka vei salmen yli. Salmi leveni
tuonnempana suvannoksi, jonka rannalla oli paja. Miten tuo silta ja
tuo paja olivat sinulle tutut! Sillan kaiteessa olivat penkit, nuorten
iltahaaveilua varten. Sen alta tuli esille vene, jota tyttö souti,
nähtävästi iltalypsyltä saapuen, koska oli maitoastioita veneessä.
Veden pinta välkkyi tyynenä ja tummana korkeitten leppien varjossa, ja
joku lintunen piipotti läheisessä puussa iltaviserrystään.

Sillä kohdalla hyppäsit pyörältäsi, etenit sitten taluttaen sitä pitkin
tietä, joka kulki metsän reunaa.

On sentään hauska, että on tuollainen vanha kotikartano, jonne voi
tulla, ajattelit ja lämpenit.

Tässä sillan kohdallahan suuret matkavaunut pysähtyivät ennen muinoin
kahdesti tai kolmesti vuodessa, kun vanha herra tuli Helsingistä
loma-aikaansa maalla viettämään. Talo oli hänen, vaikkei hän
hallituksen jäsenenä voinut siellä muulloin asua. Mutta se oli
perheen varsinainen koti, ja noista talon ikkunoista hänen lapsensa
ja lastenlapsensa tiesivät määräpäivänä odottaa hänen tuloansa. Ja
kun vaunut ilmestyivät viidakosta peltojen aukeamalle, silloin he
hyökkäsivät häntä vastaanottamaan, joutuakseen häntä tervehtimään
sillan korvassa. Valkohapsinen isoisä astui alas ja antoi lastenlasten
täyttää matka vaunujen joka sopukan. Siinä oli iloa ja kirkunaa. Kuski
läimäytti väsyneitä parihevosia selkään ja vei lapsukaisjoukon taloon.
Mutta täysi-ikäiset saivat jo tiellä kuulla ensimmäiset terveiset
helsinkiläisiltä sukulaisilta ja tärkeimmät päivän uutiset. Tätä
kunnioitetun perheen pään tulopäivää vietettiin koko talossa vuoden
suurimpana merkkitapauksena.

Siitä ajasta oli nyt jo sata vuotta kulunut.

Sitten oli tullut tavaksi sillan kohdalta lähestyä taloa kävellen,
jos tuli matkustavaisena pitemmän matkan päästä ja kuului perheeseen.
Monessa sukupolvessa olivat talon ylioppilaat tulleet ajaa karauttaen
kyytikärryissä tietä pitkin ja mäen törmällä hypänneet alas kärryistään
ja heiluttaneet lakkiaan tervehdykseksi. Kaikki olivat lämmenneet
nähdessään vanhan kartanon katonharjojen paistavan esille puitten
lomitse.

Siinä oli jotakin erikoista, arvelit sinä, Yrjö. Tuo taitekatto tuossa
ja päätyjen ullakkokamari-ikkunat — ja kaikki ne tarinat, joita vanha
isoäiti oli tiennyt kertoa noitten kamarien muistoista. Niissä oli
mahtanut tapahtua enemmän kuin muualla koko talossa. Nyt loisti aurinko
ikkunoihin, niin että ne punoittaen hohtivat. Eikös siinä seisonut
jokin navettakaivon luona nostamassa vettä? Ja tallirenki tuli tallista
taluttaen hevosta ja alkoi valjastaa sitä kärryjen eteen.

Ajattelit ensimmäistä käyntiäsi tässä talossa. Oikeastaan et siitä
mitään muistanut, sillä olit ollut silloin ainoastaan neljän vuoden
vanha. Mutta isä ja äiti olivat kertomuksillaan muistiasi verestäneet.

Silloin oli ollut paljon sukulaisia koolla. Oli luonnollista, että
tässä suvussa vallitsi yhteistunto. Kaikilla vanhoilla oli niin paljon
yhteisiä muistoja, jotka liittyivät taloon. Siellä he olivat nuorina
rakastuneet ja menneet kihloihin, ja kuinka monet häät siellä olikaan
vietetty! Sitten he olivat tulleet käymään lapsineen, ja näiden
hauskimmat lapsuuden muistot liittyivät vuorostaan vanhaan kartanoon.
Nyt tulivat jo lastenlapset ja yhä pysyi yhteenkuuluvaisuudentunne
kiinteänä. Vanhat olivat jo kuolleet aikoja sitten, mutta nuoremmissa
polvissa oli uskollisuus ja kodikas viihtyminen toistensa seurassa
säilynyt muuttumattomana.

Silloin olit sinäkin juurtunut tähän yhteiseen maaperään, ja siitä
asti olit tuntenut siihen kuuluvasi. Olit suuren suvun jäsen. Kaikki
nuo valkotukkaiset suvun vanhukset olivat ottaneet sinut vastaan oman
puunsa vesana, olivat laskeneet kätensä päälaellesi kulkiessasi heidän
ohitseen ja kiikuttaneet sinua polvellansa. Tädit olivat avanneet
sinulle kirjaillut käsilaukkunsa, ja serkut olivat nostaneet sinut
olkapäillensä ja hevosina hirnuneet sinulle laukaten ylös ja alas
rantatietä, joka vei saunaan ja uimahuoneelle.

Paljon et niistä päivistä muistanut, mutta ne olivat valopilkkuina
jääneet jonnekin tajuntasi komeroihin.

Jo kääntyi tie metsän reunalta koivukujannetta pitkin suoraan peltojen
poikki taloon.

Mielestäsi oli aivan itsestään selvää, että saavuit sukukartanoon nyt
ylioppilaaksi tultuasi. Niin tekivät kaikki muutkin. Kaikki lähtivät
siellä käymään heti kun jotakin merkillisempää oli heille tapahtunut.
Hakivatko he sieltä entisten polvien sanatonta siunausta? Kuka tiennee
mitä kukin haki. Kaikissa tapauksissa se oli tullut suvussa tavaksi.

Ei liikkunut ketään pihamaalla, kukaan ei tullut portaille vastaan.
Sinä tulit täysin odottamatta. Vai kurkistiko joku serkuista ikkunasta?
Sinä nostit polkupyöräsi kuistin seinää vasten, tartuit hiljaa oven
ripaan ja riensit sisään.



31.


Aamulla olit tarkastanut puutarhan kukkamaita. Varmaan ne olivat
isoäidin äidin aikuisia. Siellä oli sydämenmuotoinen kukkamaa, joka
kasvoi pelkkiä lemmikkejä, puolikuunmuotoinen, jonka keskus oli
kaunokkeja ja laidoissa kasvoi nemophilaa. Kaikki kukkapenkereet olivat
näkinkenkien reunustamia, ja ne järjestettiin vuosittain samalla
tavalla.

Vedit sieraimiisi ruohon ja juurien väkevää tuoksua ja aamun kosteaa
lämpöä. Katselit kelluvia veneitä laiturin kyljessä ja kuulostelit
kotipääskysten viserrystä niiden lentäessä korkeita kaaria tehden ja
kaunista ilmaa ennustaen.

Ja tunsit olevasi kotonasi ja voivasi täysin määrin nauttia
olemassaolostasi tässä hyvässä sukulaistalossa.

Eräänä iltapäivänä te yhdessä Aarnen kanssa istuitte ruohopenkillä
rantakäytävän syreenimajassa vilkkaasti jutellen. Aarne oli paria
vuotta sinua nuorempi ja vielä koulussa. Mutta te olitte yhtä kookkaat
varreltanne ja muistutitte käytöstapannekin puolesta jonkin verran
toisianne.

Tuli sitten hetken hiljaisuus. Piirsitte kumpainenkin kuivuneella oksan
tyngällä kuvioita hiekkaan. Järvi oli tyyni ja laiturilla seisoi rengin
poika ahvenia onkimassa.

Aarne nosti päätään ja hänen katseensa kiintyi puutarhan puihin, jotka
siinä rehevinä korkeutta tapailivat.

— Tuon suurimman saksankuusen on Heikku setä lapsena istuttanut, sanoi
hän. Ukko tuli usein ajaen kaupungista tänne — lauantaisaunaan tai
muuten — ja silloin piti kaiken olla niinkuin hänen nuoruudessaan,
tuoreet vastat saunassa, piiraat illalliseksi ja pieni tuutinki
perästäpäin verannalla nautinnon huipuksi. Ei ollut maailmassa mitään
sen parempaa, kuin saada tulla tänne ja antaa hoidella itseään,
niinkuin talon monet tädit ja tyttäret ennen olivat hoitaneet — tai
edes vähän sinnepäin. Nykyään saa vähempään tyytyä. Ja silloin hän oli
aivan kuin liitteistään päässyt, tuo muuten hiljainen mies, pakinoi ja
hyräili ja kertoi entisistä ajoista.

— Mitä sinä Herbed sedästä pidit? — kysyit silloin sinä, Yrjö.

— Kävihän hänkin täällä sangen usein — vastasi Aarne. — Vanha tätihän
oli täältä syntyisin, eikä matkan pituus näkynyt heitä peloittavan, ja
tulihan heistä väkisinkin pitäneeksi, mikäs siinä. Mutta kultahäittensä
jälkeen he eivät enää käyneet.

— Olin hänen hautajaisissaan — sanoit sinä. Ja muistelit, miten sinä
olit ollut niissä läsnä ainoana suuren poikaparven edustajana ja
miten tuo edustaminen oli arvoasi omissa silmissäsi kohottanut. Olit
kulkenut lähinnä arkkua, kantaen pientä sammalristiä, joka oli pantava
kukitetulle hautakummulle. Ja vasta sitten tuli vanha täti tyttärineen
ja sitten miltei koko kaupunki. Sillä kaikki olivat kiitollisuuden
velassa vanhalle lääkärille ja kaupungin isälle. Sinä olit silloin
ollut kahdentoista vuoden vanha, mutta sen päivän tulisit ikäsi
muistamaan.

Herbed setä oli ollut eräs niistä valkotukkaisista, jotka lempeästi
olivat hivelleet päätäsi. Niitä oli ollut monta, mutta he olivat kaikki
nyt kuolleet.

Teille tuli mieleen vielä muita muistoja, sedistä ja tädeistä, jotka
olivat jo manalle menneet, mutta jotka olivat jättäneet elämänsä
kokemukset perinnöksi laajan suvun nuorelle polvelle. Heidän
sukurakkautensa ja sukuyhteytensä olikin käynyt miltei sananparreksi.
Tuo piiri oli sinutkin niin kokonaan omistanut, että aina olit tuntenut
täyttä yhteenkuuluvaisuutta sen kanssa.

— Mahtaa olla hauska olla tämän talon poika ja perijä — sanoit sinä
Aarnelle.

— Onhan tuo — arveli toinen. — Minusta tuntuu etten oikein elä muualla
kuin täällä. Talvella koulukaupungissa on paljonkin toimittavinaan,
mutta aina on ikävä tänne, ja vasta täällä on oma itsensä jälleen.

       *       *       *       *       *

Niin kului pari kolme päivää, ja olit jo täydelleen perehtynyt sekä
talon muistoihin että sen jokapäiväiseen vaatimattomaan elämään.
Paljon oli siellä jo saavutettu, mutta parannuksia suunniteltiin
monella alalla. Tapasi mukaan olit ollut tarkastamassa vesijohtoja
ja puimakonetta, olit tutkinut separaattorin työkelpoisuutta ja
lähimmän voimakeskustan koneistoa. Mutta ennen kaikkea olit uhrannut
aikaasi talon moottoriveneen kuntoonsaamiseen, ja kun se lopettaen
pitkä-aikaisen liikkumattomuutensa lähteä tyksytti rannasta, tunsit
oikeutettua tyydytystä. Niin hyvin olit viihtynyt, että muistit
pienellä kaipauksella vapaa-aikasi lähenevää loppua.

Vielä oli iltapäivä jäljellä, jonka vietit Aarnen kanssa kahden.
Heittäysitte rannan ruohikolle, katsellen suoraan puitten oksia ja
oksien lomitse vaaleaa taivaan kupua. Ja ajattelit täällä-oloasi ja
tätä taloa ja muita taloja ja kaikkia niitä laajoja maakuntia, joiden
halki olit matkaillut.

Tämä talo oli vanha. Mutta yleensä oli hyvin vähän vanhaa ja valmista
tässä maassa. Kymmenpenikulmittain oli se vielä vartomassa niitä, jotka
siitä kerran tekisivät sen uljaan asuinsijan tälle kansalle, joksi se
voisi kehittyä.

Odottivathan pellot vielä hedelmöittäjäänsä ja metsät säästäjäänsä
ja hoitajaansa. Entä kosket! — Sinä tulit miltei hehkuvaksi niitä
mahdollisuuksia ajatellessasi Saisipa olla rakentamassa ja pyöriä
vääntämässä! Ja kuulemassa niiden surinaa, tietäen että siitä tulee
jotakin suurta! Saisipa olla uusia rautateitä rakentamassa ja uusia
kulkuväyliä aukomassa ja näkemässä miten niiden varsille nousee uusia
taloja ja väkirikkaita kyliä.

Kyllä tämä oli maa, joka vie muista maista voiton, ajattelit itseksesi.
Jospa vain saisi olla mukana viemässä sitä eteenpäin!

Täällä oli tehtäviä. Mutta suurin kaikista tehtävistä oli vaikein.
Kukaan ei vielä arvannut, miten siitä selviydyttäisiin. Mutta ei
hätäpäivää! Selvitä täytyy!

Ja sinä aloit Aarnelle kertoa siitä, mistä oli ollut puhe
ylioppilasosakunnan kesäkokouksessa ja josta muutenkin olitte jo monta
kertaa puhuneet. Kokouksessa oli siihen vihjattu noin vain miehestä
mieheen, salaa, ohjelman ja tanssin lomassa. Jokikisen illan olitte
tanssineet jotenkin myöhään, ja olitte sitten saattaneet tytöt kotiin.
Sinun oli usein ollut niin kuuma, että paluumatkalla olit paljastanut
rintasi ja viillytellyt itseäsi kosteassa yöilmassa. Mutta sitten
olitte istuneet yhdessä aamupuoleen yötä yhteisen asuntonne portailla,
joukko ylioppilaita kuraattorinsa kera. Olitte tarinoineet niistä,
jotka olivat salaa matkustaneet etelään päin sitä tietä pelastaakseen
isänmaansa. Olitte kertoneet heistä hehkuvin poskin. Jotkut teistä
olivat epäröineet, pitäen kiinni vanhasta ohjelmastamme ja tahtoen
odottaa otollista hetkeä. Mutta useimmat heittivät kaikki arvelut
sikseen tuon yhden ja ainoan päämäärän vuoksi. Esitettiin huimaavia
tulevaisuuden suunnitelmia. Innostuttiin — kiihdyttiin. Nuori joukko
ihaili lähteneitä tovereitaan, ja moni toivoi sydämessään pääsevänsä
mukaan.

Aarne nosti äkkiä päätään ja viittasi taloon päin⁻

— Elleivät olisi olleet niin vastassa nuo, niin sinne olisin mennyt
minäkin!

— Olisit ollut liian nuori.

— Mikä nuori! — On sinne mennyt nuoria muitakin — ja ajatteles, kun
saisi olla mukana antamassa ryssille selkään kaikesta siitä, minkä ne
ovat meille aikojen kuluessa tehneet!

Sinä, Yrjö, et omasta puolestasi mitään sanonut, lähtisitkö vai et.
Mutta sinulla oli pidättäjäsi, joka tällä hetkellä teki sellaiset
suunnitelmat mahdottomiksi. Työsi se oli, jumaloimasi työ, jota
olit ikävöinyt läpi koko kouluajan ja johon sinulla oli niin selvät
taipumukset. Eikä se ollut mielikuvitusta, se oli sinussa synnynnäistä,
tiedän sen. Sinusta tuntui kuin olisit ollut itsellesi ja maallesi
uskoton, ellet olisi tällä hetkellä sen kutsua kuullut. Olkoon muilla
omat tehtävänsä — sinulla oli omasi. Ne vaativat kuin pakkovoimalla.
Kosket pauhasivat kuohuen: opi meitä käyttämään! Etäisyydet humisivat
toisilleen: missä on yhdistäjämme? Maat ja metsät huokailivat: palvele
meitä, niin että voimme sinua palkita!

Iloitsit siitä, että maa tarvitsi sinua, niinkuin se tarvitsi kaikkia
poikiansa. Mutta kun se suuri kohtalon hetki kerran tulisi, jolloin
maa oli vapautettava, silloin saisi kaikki muu väistyä — kaikki muut
tehtävät aikaansa odottaa — sillä silloin olisi vain yksi tarpeellinen.

Kun vain ajatteli sellaista mahdollisuuttakaan! Sellaista onnea, että
Suomesta tulisi vapaa maa!

Ja kaukainen muisto nousi tajuntaasi. Oli aamuhetki; oli uitu meressä,
ja suurella kentällä oli hiljaista. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti
katseensa kummulle, jossa Tanskan lippu hitaasti nousi ilmaan. Silloin
paljastuivat kaikkien päät ja kaikkien mielet olivat hartautta
täynnänsä.

Miten olitkaan kadehtinut noita muita poikia siitä, että heillä oli
itsenäinen isänmaa!

Ja nyt!

Saisitko todellakin kokea sen, mitä aina olit toivonut? Sellaisen
ajan tuloa, jolloin ei kukaan enää voisi pakottaa suomalaista poikaa
piilottamaan partiomerkkinsä kirjoituspöytälaatikkoonsa? Jolloin
ei kukaan enää lähettäisi suomalaisia miehiä maanpakoon ja polkisi
suomalaisen lain jalkojensa alle? Jolloin emme enää huokailisi vieraan
sorron alla? Vaan meillä olisi rauhoitetut kodit ja omat lakimme ja oma
valta omassa talossamme.

Ja Suomen oma lippu nostettaisiin kohti taivasta ja seitsemänsataa
kertaa seitsemänsataa suomalaista poikaa paljastaisi sille päänsä!

Olit kuin poistunut kauas ajatuksissasi.

Mutta Aarne heittäysi kyljelleen ja vihelsi jotakin, joka sai huomiosi
kiintymään illan viileään rauhaan.

Siellä metsä tummeni tummenemistaan lahden toisella puolen ja heitti
mustan varjon veteen. Kuului airojen loisketta jostakin, ja vene tuli
esille salmen suusta. Talon nuorin poika heitti riippakiven vanhalle
ahvenpaikalleen. Pellon takana ynisivät lehmät. Tyttö askaroitsi
lehmisavussa punaruutuinen huivi päässään, ja toinen liinatukkainen
tytönressukka huiski koivunvitsalla kärpäsiä loitommalle.

Silloin tällöin kuului ääniä metsästä päin tai laulua sillan kohdalta.

Kotimaa! Isänmaa! — kaikui sielussasi.

Kotoinen tunnelma kiersi nuorten miesten suonissa ja näkyi kietovan
pehmoiseen viihtymisen hymyyn vanhan kartanon niityt ja pellot, rannat
ja näköalat, laiturit ja venevalkamat.



32.


Kun sitten saavuit kotiin pyöräilymatkaltasi, oli ruohokenttämme
valkoisena kukkivaa apilasta. Ja se oli sinusta kaunista.

— Täällähän on rehevää — sanoit sinä. — Luulin että täälläpäin
näyttäisi köyhältä kaiken sen rinnalla, mitä olen nähnyt.

Matkavaikutelmat täyttivät kokonaan mielesi. Olit käynyt Imatrat
ja Punkaharjut ja risteillyt Laatokalla moottoriveneellä. Kolilla
olit nähnyt auringon sekä nousevan että taasen laskevan. Nyt tiesit
mielestäsi paremmin kuin ennen, mitä Suomi oli. Ja kun janoissasi
olit pistäytynyt mökkipahaseen ja emännän kädestä saanut piimätuopin,
olit ajatellut, että ihmiset olivat kuin maa, hyvää lajia, jolla on
kehittymisen mahdollisuudet. Kaikki oli vanhan ja uuden välillä. Se oli
suuriarvoista sille, jolla oli tulevaisuus edessään. Ja vähällä tultiin
toimeen. Ei ollut torpissa sanottavasti kalustoa eikä lapsiressuilla
montakaan vaatekappaletta yllään. Mutta ikkunasta siinsi lahti ja
rannalla lämmitettiin sauna. Ja vuosittain laajeni uutispelto metsän
laidassa.

Ja kaikki maaseudun ihmiset olivat mielestäsi kadehdittavia olentoja.

Mutta nyt sinua väsytti. Sinua väsytti niin että jalat olivat
lyijyn raskaat. Mielelläsi olisit hiukan lepäillyt, mutta päivä oli
määrätty, jolloin sinun piti ruveta harjoittelijaksi tehtaaseen, eikä
täsmälleen saapumista nyt saanut mikään estää. Olihan sinulla muutamien
vuorokausien huoahdus välillä, ja se sai riittää, sillä ethän sinä
omasta mielestäsi ollut lainkaan rasittunut. Väsymyksesi ei merkinnyt
mitään ja minäkin luulin sen olevan vain ohimenevää raukeutta pitkän
pyöräilymatkan jälkeen.

Siihen aikaan oli paljon työtä mansikkamaassa, joka oli suuri ja täynnä
meheviä marjoja. Kyykötin siellä päivät umpeen marjan poiminnassa, ja
kuitenkin siellä aina oli kypsiä jäljellä. Levitin puuvillaa terttujen
alle, jotteivät vajoaisi maahan ja tulisi mukaisiksi.

Se nyt on joka tapauksessa tehtävä, ajattelin itsekin uuvuksissani.

Mutta eräänä aamupäivänä me sitten lähdimme yhdessä kaupunkiin ostamaan
työpukua harjoittelijalle. Löysimmekin ruskeavärisen pumpulipuvun,
sellaisen »overallin», jota työmiehet käyttävät tavallisia vaatteitaan
suojaamassa työpajoissa, ja toimme sen kotiin.

Seuraavana aamuna aloitit harjoittelutyösi rautatien konepajassa.

Ensimmäisen päivän iltana kotiin tullessasi arvelit, ettet ollut nähnyt
mitään varsinaista uutta. Tosin olit ryöminyt veturin sisään ja huh! —
kuinka siellä oli ollut kylmä! Mutta tiesit jo entuudestaan kirjoista
miltä siellä näytti.

Oli ollut kuuma päivä, ja aivan hikisenä olit joutunut veturiin. Siellä
oli värisyttänyt ja miltei paleltanut. Ja minkä näköiseksi olit tullut
— öljyiseksi ja nokiseksi käsistäsi ja vaatteistasi; oikeastaan teki
mielesi mennä suoraa päätä kylpemään. Mutta et sitäkään jaksanut.

Nyt sait tuntea työmiehen uupumista, arvelit hymähtäen. Ja sait
kokemusta työmiehen elämästä. Siihen olit tyytyväinen.

Sinä iltana läksit pian levolle, sillä sinun piti nousta varhain
seuraavana aamuna.

— Enköhän soittaisi insinöörille, että tarvitsisit vielä viikon levon
pyöräilymatkasi jälkeen?

— Ei millään ehdolla, äiti, ei tämä väsymys mitään merkitse.

Kolmantena päivänä tulit kotiin tavalliseen aikaan. Istuin
puutarhassa käsitöilleni. Kirsti oli Eijan luona leikkimässä ja
isä oli vielä kaupungissa. Askeleesi olivat raskaat. Heittäydyit
viereeni ruohokentälle mitään sen enempää puhumatta ja nukahdit heti.
Mansikkalautanen jäi koskemattomana puutarhapöydälle.

Katsahdin sinuun korituolistani ja tulin levottomaksi. Makasit siinä
suorana selälläsi jalat ojona. Ja nukuit syvää unta.

Kylläpä poikaa väsytti. Nyt hän ei ollut terve.

— Tule, Yrjö, nouse ja lähde levolle omaan vuoteeseesi, niin voit
levähtää perusteellisemmin. Miten sinua noin tavattomasti nukuttaa?

— En tiedä, olen vain väsynyt työpäivän jälkeen. Mutta se on parasta
työtä maailmassa.

Ja sisään mennessäsi puhuit kuin itseksesi:

— Ensin työpajoissa ja tehtaissa, sitten teknilliseen korkeakouluun. —
Sitten Saksaan — sitten Amerikkaan — sitten — niin, äiti, olen uraani
tyytyväinen. Sillä alalla saa jotakin aikaan, ja se vie mihin maahan
tahansa — ja kaikkialla voi olla kuin kotonaan.

— Niin, niin — sanoin huolissani — mutta nyt täytyy sinun nukkua tuo
väsymyksesi pois, etkä saa lähteä huomenna minnekään.

Seuraavana aamuna et enää mennytkään työpajaasi. Sinulla oli huimaavan
korkea kuume.



33.


Miten hiljaista on ympärilläni! Niin hiljaista, etten kuule muuta kuin
kaukaisia askeleita käytävän matolla tai jonkun lukon napsauksen. Äkkiä
olen siirtynyt pois tavallisesta elämästäni ja yhteydestä muun maailman
kanssa, ja samassa olen miltei unohtanut, että muuta onkaan olemassa
kuin tämän valoisan huoneen syvä rauha.

Ja kuitenkin on maailma täynnänsä sotapauhua. Tanteret jyrisevät
tykkien jymyä ja raskaitten rattaitten rytinää. Granaatit räjähtävät
ja silpovat kaiken kappaleiksi, tiet tärisevät hevosten kavioitten
kopsetta, ja palavat kylät peittävät seudut savupilvien harmauteen.
Taivaaseen asti nousee uhkausten, kirousten, hätähuutojen ja vihlovien
valitusten sekasortoinen kuoro.

Olenhan ennenkin ollut loitolla tuosta kaikesta, mutta olen kuitenkin
ollut siitä tietoinen. Se on säestänyt jokapäiväisen elämämme juoksua,
kiireitämme, aikeitamme, jos kohta se ei vielä ole suoranaisesti
vaikuttanut henkilökohtaisiin oloihimme.

Nyt on tämä kaikki minulle olematonta. Sitä eivät todellisuudessa
hipaise etäisimmät ajatuksenikaan. Se ei merkitse minulle mitään.
Täällä istun neljän sinertävän seinän sisäpuolella, kuunnellen poikani
hengitystä. Eikä ole minulle tällä hetkellä muuta olemassa kuin tämä
nuorukainen tässä, hänen kalpeat kasvonsa, hänen hikihelmien peittämä
kaareva otsansa ja hänen puoleksi suljetut silmänsä, joiden luomien
alla silmäterät hitaasti liikkuvat hänen torkkuessaan kuumeherkkää,
keveätä untaan.

Hänen uinahtaessaan lueskelen äänettömyyden salaisuuksista. Avaan
kirjan umpimähkään, sillä se on minulle entisestään tuttu ja minulle on
yhdentekevää mistä kohdasta alan. Siinä puhutaan kuitenkin kauttaaltaan
hiljaisuudesta ja miltei yhtä paljon rakkaudesta, sillä ne kuuluvat
yhteen.

Rakkauden valtakunta — luen siinä — on ennenkaikkea suuri varmuuksien
valtakunta, koska siellä on sieluilla eniten aikaa. Heillä totisesti
ei ole siellä muuta tekemistä kuin tuntea toisensa jälleen, syvästi
ihailla toisiansa ja kyynelsilmin tehdä toisilleen kysymyksiä, kuin
nuoret siskot tavatessaan, käsivarret toistensa vyötäisillä.

Poikani sairastumisesta saakka on minusta tuntunut siltä kuin en
olisi tavannut häntä pitkiin aikoihin. Nyt istuessani hänen vuoteensa
ääressä ja silloin tällöin lausuessani sanan juomasta, jonka hänelle
ojennan, tai ilmasta, jonka henkäys tunkeutuu sisään avonaisesta
ikkunasta, kohtaavat sielumme toisensa herkemmin kuin viikkoihin tai
kuukausiin. Emme ennättäneet kuulla toistemme sisäistä ääntä elämän
mennessä tavallista menoaan aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta
nyt jouduttuamme kaiken ulkopuolelle suuren äänettömyyden valtakuntaan
ja kuunnellessamme elämän salaisuuksien kaukaista aallonloisketta
rannoillamme, katsomme toisiamme pitkään, kuin olisimme tehneet matkan
vieraihin maihin, ja vihdoin eri haaroilta kotiutuneet. Ja kuin vasta
nyt näkisimme toisemme oikeassa ympäristössämme ja vallan toisella
tavalla kuin ennen.

Missä siis oltiin viikko sitten? En tiedä, mutta arvattavasti niin
sanotussa työn ja toimen maailmassa. Miten kaukaiseksi se onkaan
siirtynyt! Kuulin äsken, että vieraita sotalaivoja on Ahvenanmaan
vesillä ja että pommeja on heitetty jossakin saaristossa. Miten
on mahdollista että kaikki ulkonaiset seikat kädenkäänteessä ovat
tulleet niin kaukaisiksi, kuin jos ne tapahtuisivat toisella
taivaankappaleella? Vaikka pommit räjähtäisivät sen talon ympärillä,
jossa istun, huomaisin sen ainoastaan Yrjön tähden. Jos kuulisin
talomme palavan kaikkine irtaimistoineen, peltojamme tallattavan ja
metsäämme raiskattavan, voisin sitä tuskin käsittää, ja sisäisimmän
minäni se jättäisi koskemattomaksi. Sillä huomioni on jännittyneesti
ja yksinomaan kiintynyt siihen, onko se sielu, joka kuvastuu poikani
silmissä tai hänen epätasaisessa hengityksessään, pakenemaisillaan
luotamme vai onko sillä ainoastaan sellainen lepohetki taipaleella,
jolloin ihminen sisäisesti kasvaa?

Mitä me isät ja äidit oikeastaan tiedämme lastemme sielunelämästä
siinä touhujen pyörteessä, jota sanomme jokapäiväiseksi elämäksi?
Emme ole tottuneet havaitsemaan sitä mikä on ilmiöitten takana.
Sentakia emme huomaa mitään heidän katseestaan, kun he työnsä lomasta
nostavat silmänsä meihin. Emme päätä mitään heidän liikkeistään, kun
he vilahtavat ohitsemme huoneissa. Emme hae heitä itseään heidän
sanainsa takaa emmekä etsi niitä hiljaisia hetkiä, jolloin sielumme
voisivat toisensa kohdata. Ainaisissa puuhissamme hipaisemme ainoastaan
pinnallisimpia ilmiöitä ja heittäydymme aina uudelleen kiihkeän
toiminnan ja haihtuvien vaikutelmien hyörinään, joka peittää sisäisen
elämän.

Huomaamme suurimman laiminlyöntimme vasta sinä päivänä, jolloin kohtalo
lyö kovasti ovellemme. Silloin heräämme kauhuissamme käsittämään, että
se, mikä on täyttänyt päivämme kuumeisella kiireellä, käden käänteessä
on menettänyt entisen arvonsa silmissämme. Hukkaan on mennyt moni
turha touhu, eikä siitä ole jälkeäkään jäänyt, ja arvokaskin työmme on
siirtynyt kauas tietoisuudestamme. Ja jäljellä on ainoastaan tämä lapsi
tässä ja meidän samassa tuokiossa tietoinen rakkautemme, joka kaikki
ymmärtää.

On olemassa vanha lause, jonka ennen muinoin työnsin luotani pitäen
sitä kohtuuttomana ja sietämättömän ankarana. Nyt se juolahtaa mieleeni
ja näen sen aivan uudessa valossa. »Joka tahtoo elämänsä säilyttää,
hän sen menettää; mutta kuka elämänsä menettää minun tähteni, hän
saa sen pitää.» Miksi olen sitä hyljeksinyt? Tässä lauseessa kaiketi
piilee korkeimman rakkauden mysteerio. Hän, joka sen ensin lausui,
tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa ja täynnänsä maailmoitten voimaa
ja taivaan valtakunnan viisautta ja autuutta. Hän ei enää ollut oma
itsensä, vaan hän oli antautumuksellaan yhtynyt Jumalaan, ja hänen
ainoa onnensa oli täyttää hänen tahtonsa. Ystävilleen vakuuttaessaan,
etteivät he mitään kadottaisi lakkaamalla itseänsä tavoittelemasta
ja niin häneen yhtymällä, että hänen tähtensä menettäisivät entisen
itsekkään minänsä, hän tiesi kyllä, että he juuri siten herättäisivät
eloon ikuisimman ja olennaisimman minänsä.

Tässä istun poikaani katsellen ja miettien sitä, että ihmisen
kokemusten rajallisuus riippuu hänen henkisistä mahdollisuuksistaan.
Totta tosiaan, se joka voisi vapautua äärellisyyden rajoituksista ja
yhtyä Jumalaan, hän olisi kokenut suurinta mitä ihminen voi kokea.
Mutta tunnen että minun mahdollisuuteni eivät ulotu niin pitkälle.
Minulla on yllin kyllin siinä että koetan kantaa tätä lasta näitten
vaarojen läpi takaisin elämään. Jo sen kautta olen taivaan valtakunnan
esikartanoissa ja tyydyn kaikesta sydämestäni esikartanoihin. Sielläkin
aavistan Jumalan, kohdatessani poikani katseen ja tuntiessani sydämeni
lämpöä sykkivän. Emmehän voi tietää Jumalasta muuta kuin mitä oma
kokemuksemme kulloinkin hänestä opettaa, sillä mitä muut hänestä
sanovat jää kuolleeksi kirjaimeksi siksi kunnes löydämme hänet omassa
itsessämme ja omassa elämässämme.

Minne siis jää tuo itsensä tehostaminen, joka on tullut niin
tavalliseksi kielenkäytössä, tuo tietoisuus, joka pyytää tyydykettä
omahyväisyytensä halulle? Ken todella rakastaa, hän ei enää pyydä
mitään itsellensä, vaan on täynnänsä palveluksen iloa. Eiköhän meillä
liene elämämme onnellisimmat hetket silloin kun huomaamme olevamme
pelkkää rakkautta ja pelkkää toisen tarpeitten ymmärtämystä? Sellaisina
aikoina tunnemme varmaan elävämme paljon täyteläisemmin kuin muulloin,
jolloin harrastuksemme on kääntyneenä oman itsemme palvomiseen.

Tämän salaisuuden voi ainoastaan se ymmärtää, joka on sen kokenut.
Mutta jokainen meistä on sitä jossakin muodossa kokenut joskus — olemme
vain hyvin taipuvaisia heti unohtamaan.



34.


Oli sateinen päivä — tervetullut kaikille sairaalassa oleville, koska
sade toi raikkautta kesähelteeseen ja puhdisti ilman tomusta. Istuin
kuten tavallisesti korituolissani ommellen. Sinä, Yrjö, olit valveilla
ja katsoit minua ja työtäni. Silmissäsi oli tuo sinulle ominainen rauha
ja säteilevä loisto, jota olin niissä ihaillut lapsuudestasi asti.

Korkean kuumeen vuoksi en uskaltanut kuin nimeksi puhua kanssasi.
Ainoastaan silloin tällöin sanan:

— Eikö ole suloista olla näin kahden — ja tietää, että maailma on
pitkän matkan päässä?

Vastasit ainoastaan hymyn väreellä.

— Huomenna on isäkin täällä luonasi koko päivän.

Nyökäytit päätäsi. Mutta muistit sitten:

— Ehkei hänellä ole aikaa?

— Meillä on molemmilla aikaa panna sinuun miten paljon tahansa. Nyt ei
meillä olekaan mitään muuta.

Nyökkäsit taas päätäsi kuin itsestään selvälle asialle.

Auto ajoi ohitse, mutta et näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotasi.
Suljit silmäsi, mutta avasit ne jälleen ja seurasit neulani liikettä
ommellessani.

— Pidätkö ompelemisesta? kysyit sitten.

— Pidän — varsinkin kun tiedän että tästä tulee sinulle mieluinen
kapine uuteen huoneeseesi. Ja sen ohessa ajatukseni lepäävät
ommellessani.

— Kaikkien pitäisi oppia tekemään jotakin käsityötä — sanoit yhä
katsoen sormieni askartelua.

— Minäpä tiedän, mitä sinä voisit oppia sitten kun tulet terveeksi.
Oppisit kutomaan verkkoja. Se tulisi olemaan sinulle sopivaa työtä ensi
syksynä.

— Ensi syksynä? Minulleko sopivaa? Miten minulla voisi olla aikaa
sellaiseen ensi syksynä? Minunhan pitää mennä tehtaaseen!

Ihmeellistä, ettet aavistanut miten vakava sairautesi oli ja että
kestäisi kauan, ennenkuin kykenisit työhön. Kuvittelit, että
tervehtyisit parin kolmen viikon perästä, ja tietysti sinun piti
saada olla siinä uskossasi. Vakuutin sentakia, että ainoastaan
lauantai-iltoina ottaisit esille tuon turhanpäiväisen näpertelyn,
kun olit kotona etkä tahtonut muutakaan tehdä. Ja siitä olisi sitten
hyötyäkin, kun vähitellen saisit valmista seuraa van kesän kalaretkien
välineeksi.

Selitys kävi täydestä. Ja vaikenit katsellen ulos ikkunasta, josta
näkyi kiiltävä meren ulappa. Molemmat ajattelimme omia ajatuksiamme.

— Oletko ostanut minulle sen kellonpitimen? — kysyit taas hetkisen
kuluttua.

Olin tietysti ostanut sen ja otin sen esille käärepaperista iloissani
siitä että olin muistanut sen sinulle toimittaa. Noin. Nyt oli sinun
mukavampi seurata ajan kulkua. Se olikin siistin näköinen ja saavutti
täyden hyväksymisesi. Jalka oli lasista ja yläpuoli hopeoitu.

— Hyvä on — sanoit vain ja kiitit.

Ja pitkään aikaan et kääntänyt katsettasi kellosta.

Silloin ymmärsin, ettet ainoastaan kellon tähden ollut toivonut
pidintä, voidaksesi sen aina nähdä. Sinulla oli jotakin kellon kannen
sisäpuolella. Muistin Kirstin kerran kertoneen minulle, että olit
nostanut hänet polvellesi, avannut kellosi ja näyttänyt hänelle
pienoiskuvan Marjasta. Sitten olit painanut ulkokuoren taas kiinni ja
se oli napsahtanut somasti. Nyt katsoit siis Marjaa kellon kuoren läpi.

Sitten sulkeutuivat taas suuret silmäsi ja sinä nukahdit. Nukuit tuota
levotonta kuumeunta, jonka kestäessä silmämunat vaelsivat luomien
alla hitaasti edestakaisin ja hetkittäin näkyivät kauankin valkoisina
silmäripsien väliltä. Silloin kävivät kasvot äärettömän riutuneen ja
elottoman näköisiksi, ikäänkuin olisit jo haihtumaisillasi pois meidän
luotamme tuntemattomiin etäisyyksiin.

Silloin kouristi sydäntäni taas ahdistus ja rupesin huutamaan apua
sieluni tuskassa. Anoin armoa elämän ja luonnon haltijoilta, kaikilta
salatuilta terveydenvoimilta, kaikilta taivaan ja maan mahtajilta,
joita koetin rukouksen voimalla puoleeni taivuttaa. Huusin avukseni
Jumalaa Kaikkivaltiasta, pyysin häneltä armahdusta tämän ainoan kerran
— armoa ja apua epätoivoisessa hädässäni.

En tahtonut pojastani luopua — en voinut hänestä luopua, en mistään
hinnasta. — Kiviä ja santaa! — olit kuumehoureissa huutanut lapsena —
ennustellen? — Ei, ei! Kamppailisin sinusta nyt niinkuin silloinkin —
ja sillä kertaa olin voittanut.

Yötä päivää olin puolestasi rukoillut siitä hetkestä asti, jona sinut
vietiin kotoa. Viltteihin peitettynä oli sinut paareilla kannettu
puutarhan läpi ja sitten tietä pitkin pysäkille. Lehtolan asukkaat
olivat osaaottaen ikkunoistaan katselleet synkkää saattoa, ja Tapiolan
isäntä oli metsäpirtistään rientänyt sairasta saattamaan. Itse olit
ollut tyyni. Olin pannut sinisen harsoni kasvojesi yli, ettei tulisi
tomua sieramiisi, ja sinä olit harson alta seurannut molemmin puolin
tietä näkyviä peltojen lyhteitä.

Junan sitten kiitäessä eteenpäin ja sinun maatessasi paareillasi silmät
tuijottaen epämääräiseen kaukaisuuteen, olin istunut siinä sinun
vieressäsi kädet puristettuina yhteen, ja mieleni oli ollut kuin yhtenä
ainoana avun parahduksena. Suuri Jumala! Avun täytyi tulla, muu ei
ollut mahdollista! — Suuri Jumala!

Siitä asti oli jatkunut yhtämittaista kamppailua yötä päivää kestävänä
hiljaisena huutona ja varsinkin silloin kun näin sinussa tuon kärsivän
ilmeen nukkuessasi.

Mutta herättyäsi kasvoihisi tuli eloa ja katseesi oli taasen valoisa
ja onnellinen. Silloin aina tyynnyin ja antauduin uudestaan toivoni
valtaan, koettaen juuri toivoni voimalla parantumistasi kannustaa.

Ja oli kuin olisit tahtonut minua siinä auttaa ja kuin olisin kuullut
iloisen äänesi lapsuutesi ajoilta, kun keinutuolissa istuen huudahdit:
Niin mutta kyllä teillä olisi ikävä, ellei minua olisi!

Eikö niin, Yrjö, sehän olisi vallan mahdotonta. Sellaista ei voine
koskaan tapahtua.

Ja sinä katsoit taasen eteesi hymyillen kuin olisit muistanut jotakin
iloista, ja kasvosi loistivat.

— Mitä ajattelet, Yrjö? — kysyin varovasti.

— Matkaani.

Olisin mielelläni tahtonut tietää lähemmin mitä muistelit, mutta en
uskaltanut väsyttää sinua kysymyksilläni. Ajattelitko auringonnousua
Kolilla sumujen hälvetessä? Vai juolahtiko sinulle mieleen jokin
hupaisa kohtaus vaelluspäiviltäsi — ilmestyit äkkiä vieraan
pikkukaupungin kaduille — tai saavuit tuttaviin taloihin ja ystävien
kesäasuntoihin heitä tulollasi hämmästyttämään. Siinä oli koko pitkä
kuvasarja värikkäitä kuumekuvia todellisuuden pohjalla. Lepäilit
niissä kuin olisit herttaisena kesäpäivänä heittäytynyt pitkällesi
veneen pohjalle, antaen tuulen sitä kuljetella, ja katsellut taivaan
sinertävää lakea ja vedenpinnan välkettä puoleksi ummistuneitten
silmäluomien alta. Ja kuin olisit tuntenut kasvoillasi lämpimän
tuulenhengen, joka rannasta toi mukanaan apilaan tuoksua.

Mutta olit kuitenkin hyvin kaukana elämästä.

Laskin käteni vuoteellesi ja aloin houkutella sinua takaisin
epämääräisestä kaukaisuudestasi lupailemalla sinulle kaikenlaista, jota
ehkä haluaisit.

— Ensi kesänä meillä pitää olla kalastajamaja meren rannalla ja siinä
kuisti länteen päin. Ja sen saat ihan omaksesi.

Et vastannut mitään.

— Ja ellet ensi vuosina saa ajaa pyörällä, niin saat moottoripyörän
sijaan. Täytyy sinun voida liikkua minne haluat. Ja purjeveneen saat,
jos tahdot. Kai pitäisit siitä?

— Ehkäpä — mutta en jaksa sitä nyt ajatella.

Ei. Et ollut houkuteltavissa. Et ehkä millään enää. Koko sairautesi
aikana olit ollut kuin jossakin poissa. Laihduit laihtumistasi, kädet
kävivät valkoisen läpikuultaviksi, haivenet leuan alla kasvoivat,
mutta et mitään huomannut. Mistään huolehtimatta, mitään toivomatta
näytit ainoastaan jotakin odottelevan. Mutta itse tuskin tiesit mitä
odotit. Kaiketi luulit edottavasi terveyttä, mutta itse asiassa olivat
ajatuksesi jossain tavallisen tajuntapiirisi ulkopuolella. Otit vastaan
mitä sait, ja kiitit kaikesta, mutta et mitään pyytänyt, et mitään
halunnut. Ja kuitenkin elit omituisessa onnen tilassa, joka sai kasvosi
salaperäisesti sädehtimään.

Mutta kun isä tuli sinua katsomaan tuoden sinulle kukkia puutarhastamme
ja kun hän sitten jäi vuoteesi viereen istumaan ensin tunniksi,
sitten päiväksi ja vihdoin istui siinä yötä päivää, silloin iloitsit
kukkien väriloisteesta ja halusit ne asetettaviksi niin että näit ne
hyvin ja että valo somasti taittui niihin ja niiden takana olevaan
siniharmaaseen seinään. Taikka kun isä kauan hyväili tukkaasi, suljit
mielihyvästä silmäsi. Isä otti silloin usein peililaatikosta esille
kampasi ja antoi sen kevyesti solua läpi hiuksiesi. Se tyynnytti ja
vilvoitti kuumeista päätä; avasit puoleksi silmäsi ja sanoit hymyillen:

— Isä kampaa kevyemmin kuin äiti. — Anna anteeksi äiti!

Nukahdit taas. Ja nuo ihanat kasvot kävivät entistään kalpeammiksi
ja riutuneemmiksi, silmät vaelsivat taas luomiensa alla, ja näytti
taaskin siltä kuin tuo nuori elämä olisi ollut sammumaisillaan ja henki
rientämäisillään muille maille, joihin ei jälkiä mene ja joista ei
viesti saavu.

Oi Yrjö! Kuinka voin sinulle enää pitemmälle kertoa? Siitä kaikesta
tuskin itse tiedät — tai tiedät ehkä paljon enemmän kuin minä. Tiedätkö
senkin, mitä vanhempasi tähän aikaan kokivat? Tiedätpä tai et, niin se
oli suurta ja ihmeellistä aikaa. Siitä pitäen ei kuolema ole meille
ollut enää mitä se ennen oli.



35.


Siinä istuimme sinun luonasi päivästä päivään ja valvoimme vuorotellen
öisin. Ainoa ihminen jonka tapasimme, lääkäriä ja sairaanhoitajattaria
lukuunottamatta, oli eräs tuttava, joka kesähelteestä huolimatta
oleskeli kaupungissa ja joka silloin tällöin pistäysi meitä katsomassa.

Hän oli omaperäinen ja välitön ihminen, eteläisemmän auringon
kasvattama. Meille hän tuotti lohdutusta tänä raskaana aikana. Ja hän
sanoi meille:

— Antakaa valonne loistaa ihmisille! — Antakaa sen loistaa Yrjölle!

— Valomme! Ei meissä ole valoa.

— On sitä, mutta näen kyllä, että nyt olette surun ja pelon pimittämät.
Ei saa olla. Pitää olla rohkea ja toivorikas, sillä siitä saa Yrjö
voimaa. Pitää antaa valon loistaa hänen ylitsensä.

— Pitäisi kaiketi antaa, jos vain voisi sen jostakin ottaa.

— Se on teissä, olen sen ennen nähnyt. Se on kaikissa, kun vain ihmiset
antaisivat sen näkyä, kunhan vain asettaisivat sen kynttiläjalkaan
eivätkä sitä piilottaisi sielunsa perimmäiseen nurkkaan. Ja nyt Yrjö
tarvitsee sitä enemmän kuin koskaan ennen, ja teidän täytyy antaa se
hänelle.

— Jospa vain jaksaisimme!

Mutta neuvojamme sanoi että meidän täytyi jaksaa. Tuossa oven takana
oli poikamme, ja hänellä oli matka edessään, kohti elämää vai kuolemaa,
sitä emme tienneet. Mutta ei se ollutkaan tässä pääasia. Pääasia oli
että hän rohkeasti astui astuttavansa. Meidän tuli luottaa Jumalaan ja
hänen pyhään tahtoonsa. Siten voimamme meihin palajaisi ja virtaisi
siunauksena meistä poikaamme.

Hän lähti ja me katsoimme toisiimme. — Antakaa valonne loistaa
ihmisille! — kumma kehoitus! — Älkää asettako sitä vakan alle, vaan
kynttiläjalkaan, niin että sen kaikki näkevät! — neuvo vanha ja sentään
outo!

Kai hän oli oikeassa. Ja kaiketi olikin niin, että ihmisten sieluissa
tuikki valo ja että heistä itsestään riippui, pääsikö se valaisemaan
heidän silmäinsä ikkunoista elämän hämärään. Useimmat tuskin ovat
mistään niin varuillaan kuin siitä, ettei heidän sisäinen minänsä
millään tavoin pääse itseään ilmaisemaan. Luukut kiinni ja ovet
salpaan! Ja niinpä jääkin elämä monelle erämaaksi, jossa jokainen astuu
polkuansa muista paljoa tietämättä.

Oikein kai hän oli sen vanhan kehoituksen ymmärtänyt. Piti asettua
yhteyteen elämänsä lähteen kanssa ja siten tulla kuin kanavaksi, jonka
kautta elävöittävä voima pääsee virtaamaan ihmiselämään. Olihan se
vanha totuus, jota vain olisi koetettava toteuttaa.

Me puolestamme tietysti koettaisimme poikaamme palvella kaikella sillä,
mikä oli meissä parasta. Etsisimme itsestämme viimeisen kipinänkin ja
kurottaisimme taivaasta valoa lisää, ja koettaisimme antaa hänelle
voimaa niin paljon kuin vain meiltä liikenisi ja itse voisimme
korkeuksilta saada.

Mutta sinä, Yrjö, lepäsit kuten ennen vuoteessasi, tuskattomana ja
kirkkain katsein eteesi katsoen. Hyvin vähän puhuimme keskenämme.
Meni päiviä ettemme vaihtaneet kuin muutamia sanoja. Mutta oloomme
ja suhteeseemme oli tullut jotakin uutta lisää. Olimme ainaisessa
sanattomassa ajatuksenvaihdossa asioista, jotka eivät kuuluneet tähän
maailmaan.

Kuuntelitko ehkä sitä ihmeellistä satua, jota Jumala ei koskaan
kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät aina vain häneen odottaen
katsoisivat? Oli ehkä nyt kysymys siitä erikoisesta satusalaisuudesta,
joka oli hänen ja itse kunkin ihmislapsen yhteisomaisuutta. Ehkäpä jo
aavistit oman salaisuutesi ja puhuit sanatta siitä.

Sinä et ajatellut etkä odottanut kuolemaa — sinä odotit elämää — ja
meistä rupesi tuntumaan kuin mekin sinun kanssasi kulkisimme elämää
kohti. Elämääkö? Siinä ei ollut mitään selvästi tai tietoisesti
ajateltua, päinvastoin se oli jotakin itseltämmekin verhottua. Mutta
emme olleet koskaan olleet toisiamme ja sinua niin lähellä, ja vaikka
meissä oli jäljellä sinun kadottamisesi pelko ja ainainen tuska siitä,
olimme tyyntyneet ja voimistuneet ja koetimme sinua voimallamme tukea.
Ja elimme yhdessä kuin kaukana tavallisesta minästämme ja kuin olisimme
nähneet unta itsestämme ja toisistamme.

Huoneemme seinät olivat avartuneet. Taivaan laki tähtineen oli meillä
kattona.

       *       *       *       *       *

Joskus kysyit kuin ohimennen, oliko Marjalle kirjoitettu, ja kun sait
myöntävän vastauksen, olit tyytyväisen näköinen. Näytit kirjettä
odottavan. Mutta et mitenkään kärsimättömästi, sillä tiesithän, että
postinkulku ulkomaille oli sodan takia sattuman varassa. Marja oli
hyvässä tallessa omaistensa luona siellä meren toisella puolella,
ja hän muisti kyllä sinua, vaikka kirje viipyi. Vielä se tulisi. Ja
syksyllä hän palaisi — ja sinä tehtaasta vapaana ollessasi menisit
häntä tervehtimään. — Kaikki oli nytkin hyvin. Tämäkin tauti oli lepoa
vain — tosin hiukan liian pitkää. Mutta vielä sekin loppuisi ja elämä
alkaisi.

Siihen suuntaan näkyivät ajatuksesi joskus kulkevan, ja silloin
katselit pitempään kelloasi. Sitten kääntyivät silmäsi ikkunaa kohti
ja kävivät päivä päivältä loistavammiksi. Seurasit yhä useammin
isää tai minua katseellasi, kuin olisit nähnyt meissä jotakin aivan
erikoista tai kuin olisit katsonut lävitsemme. Minusta tuntui kuin
emme voisi siltä katseelta mitään salata, se näki mitä oikeastaan
sisimmässä itsessämme olimme, ja mielelläsi saitkin nähdä ajatustemme
ja tunteittemme pohjaan asti. Olisin antanut kaikkeni saadakseni
huuliltasi kuulla, mitä meissä näit ja minkä kuvan meistä mukanasi
veisit, jos tulisi eron hetki. Mutta minua esti hienotunteisuus ja
varovaisuus. Silmissäsi paloi niin outo kirkkaus, etten voinut häiritä
rauhaasi ja sielusi sisäisiä näkemyksiä.

Niin kului päiviä ja öitä.

Lääkärit tulivat ja menivät ja olivat tervehtymisen toiveessa. Mutta
hiljainen huone kävi yhä hiljaisemmaksi, ja sairaan silmäluomet
sulkeutuivat yhä pitempiaikaisempaan horrostilaan.



36.


Eräänä iltana kävelin edestakaisin talomme edustalla sen saman
tuttavamme seurassa, joka meitä joskus kävi tervehtimässä. Oli lämmin
ja tumma elokuun ilta ja meri välkkyi himmeästi äsken sytytettyjen
lyhtyjen valossa. Aallot liplattivat hiljaa rantalaiturin tasaista
kivireunaa vastaan.

Hän puhui minulle siitä, että kuolema on elämän palvelija. Ei tarvinnut
epäillä kuoleman jälkeistä elämää, hän uskoi siihen varmemmin kuin hän
uskoi silmäinsä todistusta siitä minkä näki. Monta kertaa ollessaan
ankarasti sairaana oli hän tuntenut loittonevansa jonnekin kauas pois
— ja aina palatessaan tästä välitilastaan oli hän ollut toinen kuin
ennen. Sen oli saanut aikaan kokemus, johon hän oli taudissaan tullut.

Mutta kun ihminen kuolee, on hän nimeltään kutsuttu. Eikä häntä silloin
mikään pidätä. Hän on tietämättään luonut katseensa verhon toiselle
puolelle, ja hänet valtaa sellainen itsetiedoton ikävä, että hän
rientämällä rientää pois. Silloin ei mikään hoito auta, ja me teemme
rikoksen, jos koetamme häntä estää.

Voimme joskus tahtomme voimalla — jatkoi hän taas — viivyttää ehkäpä
vuosiakin jonkun meille rakkaan ihmisen kuolemaa. Mutta jos olemme
pakottaneet palaamaan takaisin jonkun jo lähdössä olevan, niin olemme
sillä asettuneet Jumalan tahtoa vastustamaan ja kasanneet onnettomuutta
sen tielle, jota tahdoimme auttaa. Hän luuli itse kaksi kertaa
käyttäneensä voimaansa väärin toisen ihmisen kohtaloon vaikuttaessaan.
Hänen aikaisempina nuoruusvuosinaan sairasti hänen isänsä kerran niin
ankarasti, että lääkärit jo olivat hänet hylänneet. Mutta tytär jumaloi
isäänsä. Hän manasi häntä palavin rukouksin takaisin elämään, hän
makasi polvillaan hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, kunnes hänet
miltei tajutonna kannettiin pois. Ja hän sai isänsä jälleen, mutta
ei koskaan enää tuntenut häntä samaksi. Hän oli kokonaan muuttunut.
Voimakkaasta, älykkäästä, hyväntahtoisesta miehestä oli tullut ärtyisä,
vallanhimoinen, sielunsa ja ruumiinsa puolesta vaivaantunut sairas
olento. Hän oli elänyt yli aikansa.

Myöhemmin, aivan äskettäin, hän oli taistellut tyttärensä elämästä.
Hän oli luvannut mitä tahansa saadakseen hänet pitää. Tytär itse saisi
tuottaa hänelle tuskaa ja vaikeuksia, se ei mitään merkitsisi, kunhan
vain jäisi elämään. Omasta puolestaan oli tytär jo vapautunut — oli
valmis lähtemään. Mutta kuume aleni ja hän parani. Vuotta myöhemmin
teki hän äitinsä ja itsensä niin onnettomaksi, ettei mikään voinut
hänen aikaansaamaansa haavaa parantaa. Heidän välilleen oli syntynyt
niin ammottava juopa, että kuoleman tuottama ero ei olisi ollut mitään
sen rinnalla. Äiti oli hänet tuhansin verroin katkerammin menettänyt,
sillä kuolema olisi sittenkin yhdistänyt, tämä taas todella erotti.

Kuolema on oikeastaan lempeä — sanoi vieras hiljaa koettaen saada minut
siitä vakuutetuksi — ja se antaa aikaa myöten uudessa muodossa takaisin
minkä on ottanut. Harvat tuntevat sen todellisen olemuksen. Kuoleman
tuottamassa surussa on elämän itu sille, joka ei itse pane elämälle
esteitä. Mutta moni muu suru on kuin se sadun myrkky, joka tippui
vuoren onkaloon kahlehditun Loken päälaelle.

Lokella oli sentään vaimo, joka kokosi myrkyn maljaansa, mutta
harvoin niin onnellisesti käy. Moni menehtyy pieniinkin suruihin
ja pettymyksiin. Totta kyllä on, ettei mikään kärsimys voi meitä
vahingoittaa, jos meillä vain on voimaa kaikesta kasvaa ja kirkastua.
Silloin kasvamme eniten juuri kärsimyksestämme. Kaikkein vähimmin meitä
saisi heikontaa se, mikä tulee Jumalan viestinä tuntemattoman, iäisen
maailman sanansaattajana. Sen edessä meidän on nöyrästi taipuminen,
sille antaminen mitä se vaatii ja siltä ottaminen mitä se antaa. Jos
sen teemme, saamme voimaa kestämään kaikki minkä elämä ja minkä kuolema
tuo, ja tunnustamaan molempien käsittämättömän suuruuden.

Kaiketi se oli totta. Mutta voi, kuinka raskasta opittavaa se sentään
oli!

Yrjön uutimien lomitse lankesi valoviiru pienen puistikon
ruohokentälle. Katseemme kulki valoa pitkin ikkunalle. Siellä
sisällä istui yöhoitajatar kirjansa ääressä, ja isä lepäili jalat
ojona lepotuolissaan. Oli hänen vuoronsa valvoa sairaan luona yö.
Mutta tuttavani sanoi hyvästit ja minä jatkoin kävelyäni sähkölampun
himmeässä valossa, kuunnellen aaltojen yksitoikkoista loisketta rantaa
vastaan.

En enää tiennyt mitään ajasta enkä paikasta, ainoastaan suuresta
äänettömyydestä, joka kaiken synnyttää ja joka siunaten ottaa kaikki
jälleen vastaan tummaan helmaansa. Kuolemaa ei ole — ainoastaan
muuttumista. Ja muutoksesta kehittyy uutta elämää iankaikkisuuksien
iankaikkisuuksissa.

Jumalasta Jumalaan kulkee kaikki loppumattomassa kiertokulussa. Jumala
singahuttaa ajatuksensa maailmaansa, mutta hänen aatoksensa harhailevat
rauhattomina ympäri, kunnes löytävät tiensä alkuperäänsä takaisin.

Silloinhan täytyy minunkin voida sanoa: tapahtukoon Sinun tahtosi!
Sinun tähtesi, Yrjö, täytyi minun voida niin sanoa, sillä en saanut
ajatella itseäni.

Minusta oli kuin olisin kulkenut elämän virran rantaa ja kuunnellut
puitten huminaa toiselta puolen. Se oli samaa maailmaa, se ja
tämänpuoleinen, saman taivaan alla. Toisen näemme, toista emme,
lieneekö ollut kaukainen vai muuten peitossa. Ja niin syvyyksien kuin
korkeuksienkin yli liitelee Jumalan henki vielä tänään, kuten luomisen
ensimmäisenä päivänä.



37.


Seuraava päivä oli sunnuntai.

Aamu oli häikäisevän kaunis. Meri oli kuin peili ja kalalokit kiersivät
ilmassa tehden pitkiä, loivia kaaria. Oli kuin ennen muinoin kerran —
eräällä matkalla.

Oli sellainen sunnuntaipäivä, jolloin luulisi kirkonkellojen soivan
aamusta iltaan pelkkää kauneuden hartautta ja kesäisen luonnon juhlaa.

Isä tuli vastaani loistavin kasvoin käytävässä Yrjön huoneen edustalla.
Tänä aamuna oli tullut käänne parempaan! Ei kuumetta enää! Se oli
kuin ihme — eilen vielä korkea kuume kuten muuten koko ajan — ja nyt
yhtäkkiä ei ensinkään!

Hän oli niin onnellinen, että hänen äänensä värisi.

Aukaisin oven sairaan huoneeseen, ja vuoteesta hymyilivät vastaani
läpikuultavat, mutta iloiset kasvot. Ne todensivat äskeisen ilosanoman.
Ja Yrjö kertoi, miten syvästi hän oli nukkunut, ja miten virkistävää
oli herätä ilman kuumetta.

— Katsos nyt äiti! Nyt tulee terveys itsestään. Niin, niin! — Saisit
lähettää sanan Kaimalle — en ole ennen jaksanut ketään tavata — mutta
nyt tahtoisin hänet nähdä.

Seurasin yöhoitajatarta käytävää pitkin saadakseni kuulla tarkemmin.
Hän kertoi nuoren herran heränneen aikaisin ja heti näyttäneen
tavallista virkeämmältä. Kun isä aamulla oli nukahtanut lepotuoliinsa,
niin poika ei ollut tahtonut puhua edes kuiskaamalla, vaan oli käsin
viittaamalla lausunut toivomuksensa aamuhoidosta, jonka suhteen hän
tähän saakka oli ollut täysin välinpitämätön. Ankarasti hän oli
valvonut, ettei isän unta saanut mitenkään häiritä. Sitten valmiiksi
tultuaan ja levätessään puhtaalla tyynyllään, oli hän kuiskaten
kertonut hoitajattarelle lähimmistä aikeistaan. Hän oli katsellut
käsiään ja naurahtanut niiden kalpeudelle. Miten ne olivatkaan käyneet
laihoiksi ja ohuiksi ja vallan verettömiksi! Ainoastaan kolme päivää
oli hän työskennellyt työpajassa — se ei vielä voinut niissä näkyä.
Mutta terveeksi tultuaan hän harjoittelisi konepajoissa vaikkapa
kokonaisen vuoden. Sittenpähän kädetkin muuttuisivat karkeammiksi!
Ja insinöörikoulun jälkeen tulisivat toiset koulut — ja sen jälkeen
alkaisi hauska aika.

Oliko hän todellakin puhunut niin paljon hänen kanssaan?

Oli hän puhunut. Se oli terveyden merkki.

Hoitajatar oli ylpeä hänen luottamuksestaan ja siitä, että
tervehtyminen oli alkanut hänen valvomisvuorollaan. Hän pani sen
jotenkin omalle tililleen.

Tämähän oli vallan ihmeellinen päivä. Nyt piti Yrjön saada levähtää
oikein rauhassa, nukkua niin paljon kuin suinkin, niin että hän
saisi voimia päästäkseen todella parantumisen alkuun. Me päätimme
oleskella parvekkeen muotoisessa ikkunansyvennyksessä juuri Yrjön oven
ulkopuolella, josta kuulimme jokaisen äänen sairashuoneesta häntä
läsnäolollamme häiritsemättä. Ja katselimme sieltä välkkyvää meren
ulappaa.

Kaupungissa astuivat ihmiset kirkkoon ja urut soivat. Yli koko maan
ne soivat tänä kirkkaana sunnuntaipäivänä, ja virrenveisuu nousi
kuorona kirkot täyttäen ja levisi pitkin siintäviä selkiä ja metsäisiä
rinteitä kauas syrjäisille poluille. Ja kaikissa kirkoissa puhuttiin
tänään Kristuksen kirkastuksesta, miten hän yhtäkkiä nousi ystäviensä
näkyvistä ja katosi auringonpaisteeseen. Se sana kertoi vapautuksesta
ja onnesta, kaikkien toiveitten toteutumisesta. Oli mahtanut silloinkin
olla sellainen sabatinpäivä, jolloin öljyvuoret tuoksuivat ja laaksot
huokuivat lämpöä ja hedelmällisyyttä ja päivä paistoi täydeltä terältä.
Sellainen sabatti, jolloin voi ihmeitä tapahtua sen takia että päivä
itse oli päivien ihme.

Palasin hetkisen jälkeen Yrjön luo. Hän nukkui vielä. Aurinko paistoi
vinosti sisään ja valaisi hänen vuodettaan. Tuokion perästä hän heräsi
ja näytti jotakin ajattelevan.

— Äiti — sanoi hän äkkiä — anna minulle vaatteeni kaapista!

— Ethän aikone nousta?

— En, mutta minun pitää etsiä pientä kuulaa, jonka olen kadottanut.

Katsoin häneen hämmästyneenä. — Äkillinen ahdistus kouristi sydäntäni
— mitä tämä merkitsi? Hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, mutta hyvin
pingoittunut, hänen kätensä harhailivat levottomasti peitteellä, kuin
hän olisi kiireesti tahtonut löytää kuulan. Kuumehouretta se ei ollut —
mitä saattoi se merkitä?

Tein hänelle mieliksi ja otin esille kaapista hänen vaalean
kesäpukunsa, joka hänellä oli ollut yllään hänen saadessaan
ylioppilaslakkinsa ja viimeksi matkalla kotoa. Ja hän alkoi hapuilla
taskuja, sitten takin ja housujen alaskäännettyjä ompeleita. Sitä
tehdessään hän katsoi suoraan eteensä johonkin kaukaiseen etäisyyteen.
Mutta hänen laihat sormensa etsivät ja etsivät, kopeloivat ja
kopeloivat ompeleittenkin alta.

Tulin aivan kuumaksi tuskasta. Jospa lääkäri pian saapuisi!

Silloin astui isä sisään.

— Isä — sanoi Yrjö vakavasti — minun täytyy nyt olla kahden äidin
kanssa. Anteeksi, mutta hän auttaa minua juuri löytämään mitä etsin.

— Ja mitä sinä etsit?

— Tiedäthän — tuollaista kuulaa — olen käyttänyt sellaisia
valokuvatessani.

— Mutta nythän sinä et sitä tarvitse.

— Tarvitsen minä — ne valaisevat äkkiä — niitä voi milloin tahansa
käyttää.

Isä kalpeni ja katseli poikaa silmänräpäyksen neuvotonna, nyökkäsi
hänelle lempeästi päätään ja lähti huoneesta telefonoimaan lääkärille.

Jäimme Yrjön kanssa kahden.

— Äiti — sanoi hän taas miltei käskevällä äänellä — anna minulle kaikki
mitä minulla oli päälläni tänne tullessani!

Annoin hänelle lakin, harson, sukat — kaikki — ja hän tapaili taas
reunoja ja ompeleita, silmissä tähystävä, kuulostava ilme.

— Sano, poikani, mitä sinä oikeastaan etsit?

— Sellaista, jota tarvitaan matkoilla.

— Mutta ethän sinä nyt tule matkustamaan.

— En tiedä — katsohan äiti, nouse tuolille ja katso, onko se vasemmalla
hyllyllä — tuon kaapin — tuon — minä tarvitsen sitä välttämättä.

Tein mitä hän pyysi.

— Ei, Yrjö, täällä ei ole mitään.

Astuin alas tuoliltani ja näytin hänelle tyhjät käteni.

Silloin hän huokasi syvään ja lakkasi etsimästä.

Sydämeni oli kuin kivi rinnassani, kun käänsin hitaasti kokoon kaikki
nuo hänen matkatamineensa ja asetin ne takaisin kaappiin.

Hyvä Jumala — oliko hänellä sittenkin matka edessään!

Hän oli kääntynyt ikkunaa kohti ja piti kätensä hiljaa peitteellä.
Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut sen, mikä äsken oli häntä
askaroittanut. Annoin hänelle siemauksen viiniä, järjestin tyynyt hänen
päänsä alla ja näin että hän nukahti.

Käytävässä puhelimme hiljaa keskenämme. Emme voineet tätä selittää.
Lääkäri oli saaristossa huvilallaan ja oli luvannut tulla tunnin
kuluttua. Emme saaneet muitakaan käsiimme, sillä olihan sunnuntai ja
kesän helteisin aika, jolloin lääkärit nauttivat vapauttaan, ja ne
harvat jotka olivat kaupungissa, olivat tällä tuokiolla työssä muualla.
Meidän täytyi odottaa. Istuuduimme taas nojatuoleihin käytävän ikkunan
ääreen ja koetimme toivoa parasta. Ehkäpä tämä olikin käänne, jota aina
odotettiin tällaisessa tapauksessa — olihan kuume laskeutunut, ja tästä
päivästä alkaen ehkä saisimme seurata hänen varmaa paranemistaan.

Silloin kuulin äkkiä huudahduksen. Hypähdin pystyyn — katsahdin
ympärilleni — se tuli kuin hyvin kaukaa:

— Äiti!

Ääni oli voimakas kuin olisi se voinut tunkeutua sairashuoneen
kiviseinien läpi.

Kiiruhdin sisään.

Yrjö oli noussut kyynärpäilleen vuoteessaan ja katsoi minuun,
selittämätön ilme silmissään. Hänen kasvonsa loistivat ja hänen
silmänsä säteilivät jännitettyä odotusta.

— Äiti, kuka sieltä tulee?

— Kuuletko jonkun tulevan? — ehkäpä tohtori? — ehkäpä Kaima —!

— Oletko sanonut hänelle — olen odottanut — en ole ennen pyytänyt —
mutta nyt —

— Olen Yrjö — jo lähetettiin sana.

Hän vaipui tyynylle ja varjo kulki hänen kasvojensa yli —.

— Äiti, minä en voi hengittää — —

Samalla silmät sulkeutuivat puoleksi — ja harmaa kalpeus levisi yli
otsan — suun —

Heitin oven auki ja isä juoksi sisään. Hän näki silmänräpäyksessä
kaiken, kiersi käsivartensa poikansa ympärille ja nosti hänet istualle
rintaansa vasten.

Mutta yhä syvempi varjo peitti hänen kasvonsa.

— Yrjö! Yrjö!

Yrjö ei enää kuullut meitä.

Hänen päänsä lepäsi raskaana isän rinnalla ja hänen silmänsä olivat
murtuneet.



38.


Siinä me ihmislapset olimme maahan lyötyinä — masentuneina —
menehtymäisillämme.

Siinä olimme avuttomina vihlovan tuskan vallassa — tietämätöntä
tietämättä — uskomatonta uskomatta — käsittämätöntä käsittämättä.

Katsoimme poikamme kalvenneita kasvoja — ja valoviirua, jonka hän oli
jälkeensä jättänyt kadotessaan näkyvistämme.

Oi kaikkien kysymysten kysymystä!

Ja kaikkien arvoitusten arvoitusta!

Sinä olevaisuuden avain, jolla Jumala sulkee ja taasen avaa —!

Olimme siinä poikamme vuoteen ääressä — kuoleman voiman iskeminä —
Jumalan sormen koskettamina.



39.


Ja mummo tuli kotoa kukkia tuoden.

Hän lyyhistyi tuolille peittäen vanhat kasvonsa käsiinsä ja hiljaa
valittaen.

Hiljaa ja tuskissaan valittaen — kuin jos olisi hänen sydämensä
lävistetty.

       *       *       *       *       *

Mutta sinä Yrjö, minne olit hävinnyt? Mikä käsittämätön arvoitus!

Siinä olit sinä, mutta et sittenkään enää ollut.

Äsken puhuit — äsken katsoit sinä — minne pakenit?

Itse — itse — minne katosit sinä?

Yhtäkkiä ainiaaksi poissa!

Mutta voima ei kuole.

Ihmishenki ei sammu.

Olit lähtenyt luotamme, emmekä saaneet sinua häiritä kaipauksellamme ja
kysymyksillämme.

Ainoastaan sydämemme pohjasta kiittäen sinua siunata.



40.


Muukalainen, joka oli käynyt meitä tervehtimässä, oli aamupäivällä
ollut sairaalassa kysymässä Yrjön tilaa ja saanut kuulla hänen olevan
parempana. Päivä oli tukahduttavan kuuma ja autiot kadut painostavan
helteiset. Matka oli ollut pitkä, ja asuntoonsa palattuaan hän paneutui
levolle.

Hän nukahti.

Jonkun tunnin kuluttua hän heräsi jälleen, nousi istualleen
vuoteessansa, katsoi kysyvänä vanhaa, hienopiirteistä miestä, joka
istui nojatuolissa hänen vieressään, ja sanoi:

— Mitenkä mahtaa olla Yrjön laita? Näin hänestä niin ihanaa unta.

Mies laski kirjansa pöydälle, nojasi tuolin selustimeen ja odotti. Ja
nainen kertoi:

— Olin seisovinani sairaalan edustalla. Eilen illalla kävelimme
siellä yhdessä, Yrjön äiti ja minä — mutta nyt oli aamu. Katselin
merta, mutta kun käännyin mennäkseni sisään, tuli Yrjö astuen alas
sairaalan portaita. Hän oli puettu vaaleanharmaaseen kesäpukuunsa,
kuten viimein hänet nähdessäni, ja käsissään hänellä oli suuri määrä
kukkia, värikkäitä ja minulle outoja, mutta ikäänkuin juuri puutarhasta
poimittuja. Hän tuli kiirehtien siivekkäin askelin, ja hänen kasvonsa
loistivat ilosta.

— Mitenkä? — kysyin hämmästyneenä. — Minne olette menossa?

— Menen matkalle — vastasi hän reippaasti.

— Te matkalle? — Ja tietävätkö ne tuolla sisällä teidän aikeistanne?

— En ennättänyt heiltä kysyä.

— Ettekö te ajattele heidän kauhuansa, kun huomaavat teidän lähteneen?

— Kauhuako? — Enhän minä kauas matkusta ja pääsen milloin tahansa
takaisin.

— Niinkö? — Mistä teillä sitten on nuo kauniit kukkaset käsissänne?

— Ne sain heiltä — ne ovat heidän rakkautensa minuun!

— Ja kuitenkin te riennätte heidän luotaan pois?

— Ah, ei se mitään merkitse. — Sanokaa te heille, että kaikki minkä
ovat minulle antaneet, sen lähetän heille takaisin — moninkertaisesti.
Sanokaa heille, että tulen takaisin monin tavoin — tuhansin muodoin! —

Ja näin että kellertävä valo ympäröi häntä. Se oli kuin auringonnousun
enne — se kasvoi — se punertui — se hehkui kullankarvaisena. Muistin
nähneeni sentapaista joskus ennenkin — jonkun maalarin mielikuvituksen
ja pensselin tuotteena —? Missä — Roomassa? — Guido Renin aamuruskon
taivaana Auroran takana. Tiedäthän!

Vanha mies nyökkäsi päätään.

— Ja Yrjö seisoi keskellä aamuruskoa ja kiirehti pois. Mutta aurinko
kultasi kiviportaat, veistokset, seinät, puut ja puistot. Se heitti
heijastuksensa yli kiiltävän ulapan, se sulki maat ja taivaat
hohteeseensa. Ja nuori mies oli hohteeseen hävinnyt.



41.


Sitten sytytimme ne kahdeksantoista kynttilää, jotka olivat hänen
elämänsä kahdeksantoista vuotta. Liekkukoot ne hautakappelin hämärässä
ja sammukoot yksitellen, kuten hänen vuotensakin olivat sammuneet.

Noudimme kotoa sen korkean kellokukan, joka täydessä kukassa ollen
oli kuin valtava vahakynttilä, ja asetimme sen hänen leposijansa
pääpuoleen. Taittukoon ikkunasta tuleva valovirta sen lumivalkoiseen
kruunuun.

Hymiskööt sitten urut hänen lapsuutensa laulua säestäen. Se oli häntä
varten säestetty ja vuosittain jouluna laulettu hänen kodissaan.

Hänelle oli hänen isänsä tehnyt virren ja Kaima aamuhymnin, ja vanha
perheenystävä professori kauniin muistorunon. Ei tarvinnut hänen
hahmonsa lähteä laulutta, runotta eikä kukatta maan poven lepoon.

       *       *       *       *       *

Kiviä ja santaa!

Ja kuitenkin tahdoimme viettää hänen muistojuhlaansa eikä hänen
hautajaisiaan.



42.


Syksy oli saapunut. Silloin palasi matkaltansa hän, jota Yrjö ei
koskaan väsynyt saattamaan ja taasen kohtaamaan ja jota mekin olimme
malttamattomasti odottaneet, saadaksemme puhua hänen kanssaan
pojastamme.

Hän tuli rata vallin portaita alas. Katsomatta ympärilleen hän astui
suoraa päätä liejuisen maantien yli odottavaa kohti.

Ja hän sulki odottajan syliinsä ja painoi poskensa poskelleni.
Minkälainen kevät ja kesä hänestä uhkui! Kyyneleet valuivat hänen
silmistänsä ja kostuttivat hänen kasvojansa, mutta hän katsoi vain
kosteitten silmäripsien lomitse eteensä kotiamme, joka siinä näkyi
koivujen takaa.

— Miksi? — Miksi piti sen tapahtua?

Kuljimme vaieten käsikädessä syksyisen pilvitaivaan alla lautakäytävää
pitkin. Molemmin puolin kiilsivät mustat peltomaat ja maantienkuopat
olivat vettä täynnänsä. Ne peitti ohut jääkuori, joka särkyi
pienestäkin kosketuksesta. Harmaata ja liikkumatonta oli kaikki.
Surullista oli kaikki. Lakastunutta oli kaikki.

Siinä oli veräjä. Niin monta kertaa iloisesti auki temmattu. Hakanen
nousi ja portti sulkeutui itsestään. Siinä oli tuttu tie, ruusupensaat
molemmin puolin. Kun ne juhannuksena kukkivat, oli käytävä valkoisten
ruusulehtien vallassa. Sivuutimme hitaasti korkeat koivut.

Tien käänteessä verannan ovella seisoi isä meitä vastassa.

Hän oli iloisen näköinen, sillä olihan nyt Marja luonamme. Hän, joka
tiesi pojastamme enemmän kuin kukaan muu ja joka ei väsyisi hänestä
kertomasta.

Marja riippui isän kaulassa ja Kirsti odotti vain vuoroansa lentääkseen
hänen syliinsä. Palvelijatkin kiersivät keittiön portaita häntä
tervehtimään.

Mutta hän, joka ennen vallatonna oli rynnännyt sisään ja sitten
vihurina huoneitten läpi ja portaita ylös yläkertaan, astui nyt
vitkalleen miltei seiniin painautuen. Äänetönnä hän lähenteli sinun
huoneesi ovea, Yrjö, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti rajusti. Ovi
oli raollaan, kuin olisit juuri lähtenyt huoneestasi ulos.

Ja Marja hoiperteli sisään.

Voi sen pienen huoneen muistoja! Jokainen esine oli hänelle
tuttu. Kirjojesi rivit hyllylläsi, monet kerrat yhdessä katsotut.
Kirjoituspöytäsi laatikot, yhdessä pengotut. Pikku tavarat pöydälläsi —
kynätelineesi, suurennuslasisi — kaikki entisellään. Tuossa oli lamppu,
jolla olit näyttänyt hänelle tietä rappusissa. Tuossa avainkimppusi —
tuossa nuo pikkuesineet, joita olit kantanut taskuissasi. Sinulla oli
tuskin mitään, jota et ollut hänelle joskus näyttänyt.

Siellä oli myöskin kehityspuitteet ja siinä kuva, jonka olit
auringonpaisteessa kehittänyt istuessamme mäellä viimeisenä päivänä
ennenkuin menit konepajaan. Marja otti sen käteensä ja katseli sitä.
Hän näki siinä sinut ja itsensä Kaivopuiston juhlan jälkeisenä päivänä,
jolloin Martti veli oli valokuvannut teidät yhteisine kukkinenne Marjan
kodissa.

Miten arvoituksellinen oli elämä! Mikä tarkoitus mahtoi siinäkin olla,
että Marjan piti seistä tuossa itkemässä? Miksi piti isän menehtyä
kaipaukseensa ja suruunsa — miksi piti kotimme jäädä autioksi kuin
hävitystään odottaen?

Mutta turhaa on kysyä. Tule, Marja, tule isän huoneeseen ja anna
hänelle nuoruutesi lohdutusta. Sinulla on tulevaisuutesi, kaikesta
huolimatta. Itse et siitä nyt tiedä, mutta tuolla tienkäänteessä se
sinua odottaa. Silti tämä nuoruutesi tarina ei menetä pyhyyttään
elämässäsi, ja se tulee sitä aina tuhannesti rikastuttamaan. Tule, anna
isän se aavistaa, anna hänen katsoa elämään nuorilla silmilläsi. Ja
puhu hänelle siitä jota hän aina ikävöi, puhu meille molemmille Yrjöstä!

Silloin Marja puhui sinusta, Yrjö. Kuinkahan kauan me siinä muistojamme
täydensimme, sitä en aavista. Kysyimme häneltä tiettyäkin, vain
houkutellaksemme häntä kertomaan lisää. Ja kaikkien kysymystemme
alla piili arkana se yksi ja tärkein, jota emme voineet keneltäkään
suoraan tiedustella. Mutta Marja aavisti sen sanojemme alta. Ja kun hän
vakuutti, että sinä olit kodissasi onnellinen ja että teillä molemmilla
oli tapana kilvan kehua kotejanne, niin se oli kuin juomaa erämaan
janoavalle vaeltajalle.

— Sanoiko Yrjö sen milloinkaan suoraan?

— Sanoi toki monta kertaa. Silloinkin kun tapasimme viimeisen kerran
ennen matkaani ja hän kertoi minulle siitä yöllisestä keskustelusta.

— Miten hän silloin sanoi?

— Että hän oli sen yön jälkeen kokonaan vapautunut ja että hän nyt
vasta oikein tiesi, miten paljon hän teistä piti.

Emme kysyneet enempää — eikä meidän tarvinnut enää kaipauksella
ikävöidä Yrjön omaa suoraa vastausta.



43.


Sen jälkeen kun sinä, Yrjö, lähdit, ei meillä ole arkea ollutkaan. Sinä
olet kokonaan täyttänyt jokaisen sunnuntain kuten tänään, ja se sama
sunnuntaitunnelma on seurannut meitä läpi viikon, kunnes on koittanut
uusi sunnuntai, joka on vaeltanut päivää kohti ja laskeutunut iltaan,
kuten tämäkin päivä, jolloin olemme yhdessä entisiä muistelleet.

Sentakia meistä nyt perästäpäin tuntuu siltä kuin olisi elämäsi ollut
yhtämittainen, päivänpaisteinen pyhäpäivä. Oli sunnuntai, kun maailmaan
saavuit, ja sunnuntai, kun lähdit. Ja sunnuntain olet jättänyt jälkeesi
kodillesi.

Se onkin meille tarpeen. Sillä emme ole jaksaneet vielä arkitouhuihin
antautua.

Katso isää tässä, Yrjö! Milloin luulet sinä hänen voivan elämää
ajatella? Kasvot ovat kalvenneet, katse sisäänpäin kääntynyt. Maailma
on niin kaukana, ettei mikään ääni sieltä saavuta häntä. Vaikka
hän kuulee ääntemme sorinan, niin luulee hän ehkä sittenkin vain
kuuntelevansa omien ajatustensa kulkua. Jospa hän jaksaisi luottaa
siihen, että niin rikkaana lähdit, että sentakia taaksesi katsot ja
viivähdät meillä! Mutta kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Hän kysyy
kysymistään saamatta mistään vastausta — — kysyy tuota kysymysten
kysymystä, johon elämä ja iäisyys eivät vastaa — tuota tuskallista
_miksi_ ja _mitä varten?_

Mutta mehän emme tiedä miksi ja mitä varten, emmekä saa tietää. Lähdit
pois ja tulit takaisin ja muistat sinäkin menneisyyttämme ja menet
edelleen ja tottelet Korkeimman tahtoa. Luulen, että olit jo opittavasi
oppinut, olit jo ennen jossain koulusi käynyt ja olit jo tullessasi
miltei valmis. Mutta kai sinulla oli muutamia jumalallisia sanoja
vielä tajuntaasi painettavina, ja kun olit ne oivaltanut, sait kutsun
pois. Hyvä olisi meistä ollut, jos olisit jäänyt tänne meidän muiden
tähtemme, sillä me kaipaamme kipeästi sinunlaisiasi ristiriitaiseen
maailmaamme. Mutta kai tehtäväsi oli suoritettu ja sinulla oli
tärkeämpää tehtävää muualla. En tiedä.

Emmehän varmuudella tiedä mitään kaikkein syvimmistä asioista. Niiden
suhteen voimme ainoastaan aavistaa. Olen sentakia lakannut kysymästä,
kun en sittenkään saa mihinkään vastausta, ja sen sijaan uskon. Uskon
lujasti siihen, että vaikka lähditkin, olet kuitenkin luonamme uudella
tavalla ja täytät elämämme uudella voimalla, josta meillä ei ole ennen
ollut aavistustakaan. Eikä minun tarvitse edes uskooni turvautua, sillä
tunnen sen, huomaan sen kaikesta.

Koettakaamme saada isäkin huomaamaan se. Hän on tähän asti katsonut
vain siihen raollaan olevaan oveen, jonka taakse katosit, ja siihen
valosäteeseen, jonka jälkeesi jätit. Joskus tuntuu kuin hänkin olisi
nähnyt jotakin sen oven takana häämöttävän ja saanut sen hivuttavan
ikävän. Sinuako hän niin katkerasti kaipaa? Sinuako, Yrjö? Vai olisiko
hänkin valmis?

En tahdo ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Hän on tänään kanssamme
muistellut kaikki yhteiset muistomme ja hänen kiikkutuolinsa jalas
on pysähtynyt. Hänen otsansa vaot ovat silenneet ja hänen silmäinsä
ilme on käynyt eloisammaksi. Hänen sydämensä taakka on tänä rauhaisana
sunnuntai-iltana keventynyt. Katso, hän ottaa kätensä pois silmiltään
ja hymyilee meille.

Ja talossa on niin äänetöntä, ettei kuulu hiiskahdustakaan. Lampun
valossa näemme huurteisten oksien tuskin huomattavasti huojuvan
ikkunaimme edessä.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sunnuntai : Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.