Title: Orjakauppias Tamango y.m. muita novelleja
Author: Merimée, Prosper
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Orjakauppias Tamango y.m. muita novelleja" ***


ORJAKAUPPIAS TAMANGO Y.M. NOVELLEJA

Kirj.

Prosper Mérimée


Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



SISÄLLYS:

Prosper Mérimée.
Orjakauppias Tamango.
Mateo Falcone.
Etuvarustuksen valloitus.
Arpapeli.
Etruskilainen vaasi.



Prosper Mérimée.


Prosper Mérimée (s. Pariisissa 28/9 1803, k. 23/9 1870) oli sekä
isän että äidin puolelta lahjakasta taiteilijasukua, joten hänellä
oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei
hän kuitenkaan tehnyt nimeänsä tunnetuksi, kuten isänsä, vaikka hän
sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella
kynällään, jonka mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään helminä
maailmankirjallisuudessa.

Lakitieteelliset opintonsa päätettyään Mérimée työskenteli koko ikänsä
toimeliaana ja kelpo virkamiehenä. Varsinainen puoluemies ei hän
koskaan ole ollut, ja tämä selittääkin, miten hän vallankumouksien
y.m. myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Pohjaltaan hän
oli vapaamielinen, mutta tavoiltaan ja taipumuksiltaan kuin vanha
englantilainen ylimys. Myöhempinä vuosinaan hän oli melkein
jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä
suorastaan hemmotteli, missä hän sai läheltä tutustua historiallisiin
tapauksiin ja henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen
sananvapauden. Hänen kuuluisat „kirjeensä” ja niissä lausutut
arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä ovatkin senvuoksi
tärkeitä lisiä Euroopan nykyiseen historiaan. Myöskin varsinaisena
historiallisten tutkimusten kirjoittajana Mérimée kuuluu tiedemiesten
joukkoon; sitäpaitsi hänen taidehistorialliset teoksensa pysyvät aina
luotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.

Suurimman ja pysyvimmän maineensa hän kuitenkin saavutti kirjallisella
tuotannollaan. Hän alkoi kirjailija-uransa julkaisemalla kokoelman
jännittäviä, keskitettyjä ja voimakasta intohimoa kuohuvia
pikkunäytelmiä, joista vanha Goethe lausui, ettei ikinä ollut
niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta odottanut. Mériméen
varsinainen suuruus on kuitenkin etsittävä novellien ja lyhyehköjen
romaanien alalta, missä hän on voittamaton mestari. Muuan hänen
kirjailijaluonteensa huomattavimpia piirteitä on halu pöyristyttää
lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja asiallisella kuvaamisella.
— Hänen kypsyneimmät, taiteellisimmat ja tunnetuimmat romaaninsa
ovat espanjalais-aiheinen _Carmen_ ja korsikkalaistarina _Colomba_.
Edellisestä on, kuten tunnettua, muodostettu komea ooppera, joka
Bizet'n ihanan musiikin siivillä on tullut kuuluisaksi kautta maailman.

Tieteellisten ja kaunokirjallisten ansioittensa tähden Mérimée jo v.
1845 kutsuttiin Ranskan akatemian jäseneksi.



Orjakauppias Tamango.


Kapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena
matruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin
tappelussa eräs puunpirstale musersi hänen vasemman kätensä, joka
täytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla.
Rauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt, ja niin pian kuin
tilaisuus merelle-lähtöön tarjoutui, meni hän eräälle kaapparilaivalle
palvelukseen toisena luutnanttina. Muutamista merisaaliista saamillansa
rahoilla hän osti kirjoja ja tutki tietopuolisestikin purjehdusoppia,
jonka hän jo käytännöllisesti vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten hän
kohosi erään kolmella kanuunalla ja kuudellakymmenellä miehellä
varustetun kaappariristeilijän kapteeniksi, ja Jerseyn rantapurjehtijat
muistelevat vieläkin hänen urotöitään.

Rauha häntä huolestutti: sodan aikana hän oli koonnut pienen
omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten
kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet antautumaan rauhallisiin
toimiin, ja ollen tunnettu päättäväiseksi ja kokeneeksi mieheksi sai
hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun orjakauppa kiellettiin ja
kun sen harjoittajain täytyi osata välttää ranskalaisten tullimiesten
valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa ollutkaan, mutta sitäpaitsi
— ja se olikin paljon uhkarohkeampaa — pelastautua englantilaisten
risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun
kuljettajille. [Näin nimittivät orjakauppiaat itseänsä.]

Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen
tavallaan ovat kauan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa viroissa,
ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta vastenmielisyyttä
uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta vanhoillisuuteen, minkä
hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät ylempiin arvoihin kohottuaan.
Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut ensimäinen suosittamaan
isännälleen rautaisten vesisäiliöiden käyttämistä. Hänen laivassaan
olivat käsi- ja jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastoittain,
valmistetut uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi
huolellisesti vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen hän voitti
orjakauppiaiden keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan
orjakauppaa varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan
pituisen prikin, johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä
mustaihoisia. Nimeksi sille pantiin _Toivo_. Kapeat ja limitetyt
välisillat hän tahtoi ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi
väittäen, että tämä tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti
istua; ja mitä heidän tarvitsee seisoalleen nousta?

— Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, he saavat seisoa liiaksikin!

Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen
yhdensuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että
heidän jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa
neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa tällekin
välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan toisia vastaan.
Näin mahtui hänen laivaansa kymmenkunta neekeriä enemmän kuin muihin,
tonniluvultaan samankokoisiin. Tarkasti ottaen olisi heitä siihen
voinut sijoittaa enemmänkin; mutta täytyyhän olla inhimillisyyttä
ja jättää neekerillekin ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä
temmellystila tuon yli kuusiviikkoisen purjehdusmatkan ajaksi.
»Sillä», sanoi Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä
toimenpidettä, »ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin
valkoihoisetkin».

_Toivo_ lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset
ihmiset myöhemmin huomauttivat.

Tarkastajat, jotka tutkivat juurtajaksain koko prikin, eivät huomanneet
kuutta suurta rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.s.
rautaisia oikeudentankoja, jotka ties mistä lienevätkin nimensä
saaneet. Ei heitä myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous,
millä _Toivo_ oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei
aikonut edemmä kuin Senegaliin vaihtamaan puutavaroilla norsunluuta.
Matka ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata.
Jos esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä
jouduttaisiin?

_Toivo_ lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin
varustettuna ja kalustettuna. Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan
lujemmat mastot, mutta niin kauan kuin hän itse johti laivaa, ei
hänellä ollut valittamisen syytä. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti
aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkurin (luullakseni)
Joalen-joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät
eivät olleet vartioimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat
tulivat kohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa
soturi ja orjain kaappaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren
orjalauman ja hän piti hintansa huokeina kuten ainakin mies, joka
tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle,
niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.

Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään
Tamangoa. Hän tapasi tämän häthätää kyhätyssä olkikodassa, kahden
vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa.
Tamango oli pukeutunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa
varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa
korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä
riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen
edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki
oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden
reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen
kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri
ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle, ja kädessä oli hänellä
kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Tässä asussa
piti afrikkalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin
pariisilainen tai lontoolainen keikari.

Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin
kuin Tamango, pyörähdellen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva
krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä luuli tekevänsä
valkoihoiseen. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux
alaluutnanttiinsa sanoen:

— Kas tuosta veitikasta ottaisin ainakin kolmetuhatta frangia, jos
saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.

Istuttiin, ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti
tulkin virkaa. Kun ensimäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi
laivapoika korillisen viinapulloja; siinä sitten ryypiskeltiin, ja
saadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin
nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli
asianmukaisella kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos,
istuttiin varjopaikkaan viinapullojen ääreen, ja Tamango antoi merkin
tuoda esille myytävänä olevat orjat.

He tulivatkin pitkässä jonossa, selät koukussa väsymyksestä ja
ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuuden jalan pituista
hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt.
Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen
ensimäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin jäljessään tulevan
hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys
seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän
pään maahan, ja silloin koko jono seisahtuu. Helppo on ymmärtää, ettei
matkalla kannata pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan
pituinen, raskas tanko.

Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen,
kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian
vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.

— Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toisin oli ennen. Naiset olivat
viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä, ja neljä miestä olisi jaksanut aivan
hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.

Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältäpäin mustaihoisista
vahvimmat ja kauneimmat. Näistä hän saattoi maksaa tavallisen hinnan,
mutta muista hän vaati suurta alennusta. Tamango taas puolusteli
etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja
orjakaupan vaaroista. Vihdoin hän lopetti vaatien, en tiedä kuinka
suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.

Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi, oli
Ledoux vähällä lentää selälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen
muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten pystyyn keskeyttääkseen
kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango
pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi
pullo avattiin, ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen
vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä
huudettiin, keskusteltiin kauan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa;
mutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin.
Mitä enemmän ranskalainen joi, sitä huokeammiksi hän arvosteli uhrinsa;
kuta enemmän afrikkalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen
vaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta
selvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä
viinaa ja viisikymmentä kehnoa pyssyä annettiin sadankuudenkymmenen
orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi
kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa, ja heti sen
jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusien haltuun, jotka taas
ehättivät riisumaan heiltä puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja
käsiraudat, vaihdos, joka selvästi osoittaa eurooppalaisen sivistyksen
etevämmyyttä.

Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja
heikkoja naisia. Laiva oli täysi.

Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä
kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva.
Ledoux muisteli, että hän »Sisilian verilöylyä» Nantesissa esitettäessä
oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita miehiä tunkeutuvan jo
vallan täydelle parterrille ja löytävän istumasijoja — ihmisruumiin
joustavuuskyvyn nojalla. Hän otti hoikimmat kaksikymmentä orjaa noista
kolmestakymmenestä.

Silloin Tamango pyysi jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan ryypyn
viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja tarvitse
muuta kuin puolen sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis kolme
lasta, mutta selitti sitten, ettei huoli enää ainoatakaan mustaihoista.
Nähdessään itsellään vielä olevan seitsemän orjaa ristinään tempasi
Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähintä naista: se oli noiden kolmen lapsen
äiti.

— Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy viinaa
tai laukaisen.

— Ja mitä p—lettä sinä luulet minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.

Tamango laukaisi, ja orjatar kaatui kuolleena maahan.

— Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan
murtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä...

Toinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että kuula
lensi ilmaan. Vaimo oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango yritti
ampua, oli eräs poppamies eli taikuri, joka oli ennustanut hänen
tulevan kuningattareksi.

Viinan villitsemänä ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä nähdessään,
että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta hän löi vaimoansa pyssyn
perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen.

— Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.

Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen
käteensä ja virkahti:

— Hänelle minä kyllä sijan tiedän.

Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen
tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jäljellä olevaa orjaa. Sitten
hän päästeli heidät irti kaulahangoista ja antoi heidän mennä minne
hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin, mutta
joutuivat aivan ymmälle miettiessään paluuta kahdensadan penikulman
päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.

Sillä välin kapteeni lausui Tamangolle jäähyväiset ja ehätti viemään
lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut viisasta
vitkastella kovin kauan joella, sillä risteilijät saattoivat palata
takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo suoriutua matkalle.
Tamango taas nukahti katveeseen nurmikolle humalaansa selvittääkseen.

Herätessään hän näki laivan jo täysissä purjeissa viilettävän jokea
alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango vaimoansa
Aychéta. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut pahoittaneeksi
hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa valkoiselle
kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivaan. Tämän kuullessaan
Tamango löi hämmästyneenä otsaansa, tempasi pyssynsä, ja kun joki teki
useita polvekkeita ennenkuin laski mereen, juoksi hän suorinta tietä
erään pienen lahden pohjukkaan, joka oli noin puolen penikulman päässä
joen suulta. Sieltä hän toivoi löytävänsä kanootin tavoittaakseen
sillä prikin, jonka kulkua joen polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän
pettynytkään: hän ehti todellakin hypätä kanoottiin ja saavuttaa
neekerilaivan.

Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen
vaativan takaisin vaimoansa.

— Mikä on annettu, on annettu, vastasi Ledoux ja käänsi hänelle
selkänsä.

Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa
tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain
naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi
pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja
kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta poloiselta.
Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas
puski päätänsä lankkuja vasten ikäänkuin aikoen tappaa itsensä. Aina
yhtä kovasydämisenä osoitti kapteeni hänelle rantaa merkiksi, että
hänen oli jo aika lähteä. Mutta Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo
kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.

Väittelyn aikana _Toivon_ luutnantti virkkoi kapteenille:

— Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on.
Miksemme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne
kolme kuollutta?

Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolmetuhatta
frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka
luultavasti oli hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin
päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välitti viisi siitä, oliko hän
Guinean rannikolla hyvässä vai huonossa maineessa. Rantamaat olivat
sitäpaitsi autioita ja afrikkalainen sotilas siis täydellisesti hänen
vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada mieheltä aseet
riisutuksi, sillä vaarallista oli käydä hänen kimppuunsa niin kauan
kuin hänellä vielä oli ne hallussaan. Ledoux pyysi saada nähdä hänen
pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen, oliko se kauniin Aychén arvoinen.
Hanoja koetellessaan hän karisti ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti
taas tarkasteli sillä aikaa miekkaa, ja kun Tamango näin joutui
aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti
hänet selälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe
sankarillisesti. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta
asemastaan huolimatta hän taisteli kauan aikaa noita kahta matruusia
vastaan. Tavattoman voimansa avulla hän pääsi jo seisoalleenkin.
Muutamalla nyrkiniskulla hän löi maahan sen, joka häntä kaulasta
kuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan, ja
kuin riivattu hän hyökkäsi luutnantin kimppuun temmatakseen tältä
miekkansa. Mutta tämäpä loikin hänelle päähän pitkän, vaikkei juuri
syvän haavan, niin että Tamango uudelleen tupertui. Samalla sidottiin
hänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan hän karjui
kuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; mutta nähtyään
kaiken vastustuksen turhaksi hän sulki silmänsä eikä liikahuttanut
jäsentäkään. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osoitti hänen vielä
elävän.

— Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, — hänen myömänsä mustaihoiset tulevat
nauramaan makeasti nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Siitäpähän
huomaavat, että kaitselmus on olemassa.

Sillä välin vuoti Tamango parasta tulvanaan veri. Sama laupias tulkki,
joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi
häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen
sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonut, mutta mustaihoinen pysyi
liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin
käärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Pariin
vuorokauteen ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskin nähtiin hänen
avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset
vankinsa töllistivät tyhmännäköisinä hänen ilmestymistänsä heidän
joukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä vieläkin hänen synnyttämänsä
pelko, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön
onnettomuutta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.

Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan
rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen
mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti
kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei mitään
tarttuvia tauteja. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli
kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Jotta hänen ihmislastinsa
kärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä,
että orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa
nousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen
ilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinan
pelosta; sitäpaitsi ei heiltä koskaan riisuttu kaikkia rautoja. Joskus
ilahutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin.
Omituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän
soittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen
ilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään, mikäli raudat
sallivat.

Liikunto on välttämätöntä terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n
käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa,
niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.

— Hei, lapsukaiset, tanssikaa ja huvitelkaa! huusi kapteeni jylisevällä
äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.

Ja paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.

Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla. Vihdoin
hänkin ilmestyi yläkannelle. Kantaen ylpeästi päätänsä pelonalaisen
orjalauman keskessä hän silmäili surullisesta mutta tyynesti
äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten hän heittäysi
tai oikeastaan lysähti pitkälleen kannelle huolimatta edes järjestellä
rautojansa, niin että ne olisivat olleet hänelle mukavammat. Istuen
peräkannella poltteli Ledoux levollisesti piippuansa. Hänen vieressään
seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen, komea pumpulihame yllä, jaloissa
sievät marokiinitohvelit ja kädessä juomatavaroilla varustettu
tarjotin, valmiina kaatamaan kapteenille juotavaa. Nähtävästi oli hän
korkeassa asemassa kapteenin luona. Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen
viittasi tätä katsomaan sinnepäin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi
heidät ja kiljahti; hypäten samalla äkkiä pystyyn hän juoksi
peräkannelle päin, ennenkuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää
häntä moisesta kaikkea merenkulkujärjestystä vastaan sotivasta teosta.

— Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkaisi
säikähdyksestä: — etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan
mitään Jumbo-Emoa?

Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; mutta Tamango
kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen takaisin,
sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan kivettyneen
noiden salaperäisten sanojen voimasta.

Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo
herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.

— Se on neekerien Syöjätär, sanoi hän. Kun joku aviomies pelkää
vaimonsa tekevän samaa, mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja
Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin
Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset... se on
niin yksinkertaista, vaikka he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan, kun
eräänä iltana naisten tanssiessa _folgaria_, kuten he omalla kielellään
sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu outoa
soittoa, vaikkei ketään soittoniekkaa näy; kaikki soittajat olivat
piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia tamburiineja,
n.s. _balafoseja_ ja kurbitsinpuoliskoista tehtyjä kitaroita.
Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt houkutella
itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat soiton, alkoivat
he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä pidättivät heitä;
naisparat tiesivät kyllä mikä heitä odotti. Yhtäkkiä ilmestyy metsästä
huippumaston pituinen, valkea olento, pää pyöreä kuin vakan pohja,
silmät suuret kuin ankkuritouvin reiät ja tulta lieskaava häntä
niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi verkalleen, vallan verkalleen,
mutta ei kuitenkaan lähemmäksi kuin noin puolen kaabelin päähän
metsästä lukien. Vaimot huutamaan:

»Voi, Jumbo-Emo tulee!»

Ja he kirkuivat kuin osterikauppiaat. Silloin miehet heille:

»Kas nyt, veitikat, sanokaa heti, oletteko olleet uskollisia; jos
valehtelette, niin Syöjätär nielee teidät vallan tuoreeltaan.»
Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat ja saivat
aviomiehiltään kelpo selkäsaunan.

— Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli? kysyi kapteeni.

— Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä,
jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava
kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa se ei ollut, mutta
mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin
kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö, ja minä näkisin kernaasti, että
vaimonikin sitä uskoisi.

— Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, ei hän tosin pelkää
Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitäpaitsi hän tietää
varsin hyvin, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen
tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei
olekaan kuin yksi käsi, voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan
hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla,
voitte sanoa, että pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta
tässä, taikka minä suomitan hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen
musta nahkansa paistaa punaisena kuin raaka pihvipaisti.

Näin sanoen kapteeni meni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja
koetti lohdutella häntä. Mutta kaunista neekeritärtä hän ei saanut
lohdutetuksi hyväilyillä eikä lyönneilläkään — menettäähän ihminen
näet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat
hänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui
vahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui
komentamaan.

Yöllä, kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat
vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua
ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen
kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut
sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki
jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä Tamango ilmestyi kannelle
kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin
ennenkin.

Niin pian kuin Ayché huomasi hänet, istuessaan peräkannella kapteenin
vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen eteensä ja
sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:

— Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!

Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki oli
kaukana, sanoi:

— Viila!

Ja paneutuen pitkälleen etukannelle hän käänsi Aychélle selkänsä.
Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa muutaman
korvapuustinkin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen miehensä
kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen merkitystä hän ei
ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin tiedustellutkaan.

Istuen muiden orjain kanssa vankina Tamango yllytteli näitä
sillä välin yöt-päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa
takaisin-voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta
ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomuutta;
tarkemmin selittelemättä hän vakuutti sitten heille voivansa saattaa
heidät takaisin kotimaahansa, kehui salaperäisiä tietojansa, joita
mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja uhkaili paholaisen
kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta häntä tässä yrityksessä.
Puheessaan hän käytti ainoastaan peulein murretta, jota useimmat
orjista osasivat, mutta jota tulkki ei ensinkään ymmärtänyt. Puhujan
maine ynnä se seikka, että orjat olivat tottuneet häntä pelkäämään ja
tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti hänen puheittensa vaikutusta,
ja mustaihoiset kehottivat häntä vain määräämään päivän vapautumista
varten jo paljoa ennen kuin hän itse luulikaan voivansa toteuttaa
aikeensa. Hän vastasi liittolaisille ylimalkaisesti, ettei aika vielä
ollut tullut ja ettei paholainen, joka hänelle unessa ilmestyi, ollut
sitä vielä hänelle ilmoittanut, vaan että heidän piti pysytellä
valmiina seuraamaan ensi merkkiä. Sillä välin ei hän laiminlyönyt
ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä kokeita vartijain valppauden
suhteen. Jättäen pyssynsä laivansyrjää vasten nojalleen huvittelihe
eräs matruusi kerran katselemalla, kuinka joukko lentokaloja seurasi
laivaa; Tamango otti pyssyn ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä,
joita oli nähnyt matruusien tekevän harjoituksissa. Hetkisen kuluttua
otettiin häneltä pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa
koskettaa aseita herättämättä epäluuloa; ja kun aika tuli niitä
käyttää, niin pitipä sen olla uskalikko mies, joka tahtoi riistää
pyssyn hänen käsistään.

Eräänä päivänä Ayché heitti hänelle erään leivoksen tehden samalla
merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa oli pieni viila:
tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa onnistuminen. Tamango
varoi näyttämästä viilaa kumppaneilleen; mutta kun yö tuli, alkoi hän
mutista käsittämättömiä sanoja tehden samalla omituisia liikkeitä.
Vähitellen hän kiihtyi niin, että jo huudahtelikin. Kuullessaan hänen
vaihtelevaa äänenpainoansa olisi luullut hänen puhelevan vilkkaasti
jonkun näkymättömän henkilön kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen
varmoina siitä, että paholainen oli tällä hetkellä heidän keskessään.
Tamango lopetti näytelmänsä riemunhuudahduksella.

— Toverit, huudahti hän, Henki, jonka kanssa minä olen tehnyt liiton,
antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on nyt
kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt te ette tarvitse muuta kuin
hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.

Hän antoi naapurien tunnustella viilaa, ja hänen yksinkertainen
petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa
täytenä totena.

Pitkän odotuksen jälkeen koitti sitten koston ja vapauden päivä.
Juhlallisen valan sitomat salaliittolaiset olivat tehneet
suunnitelmansa tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpien piti vuorostaan
kannelle noustuaan Tamangon johdolla riistää vartijoilta heidän
aseensa; toisten taas tuli kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä
olevat pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki,
piti alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta
eivät useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan.
Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen, joka
kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää oitis vapauttamaan
tovereitansa.

Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin
tavallisuutta hän armahti erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut
selkäsaunan. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta
manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti
heille, että Martiniquessa, jonne kohdakkoin saavutaan, joka mies
saa lahjapalkkion. Mieluisiin ajatuksiin vaipuneina kaikki matruusit
jo mietiskelivät miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät
mielessään vain viinaa ja Martiniquen värillisiä naisia, kun Tamango ja
muut liittolaiset tuotiin kannelle.

Rautansa he olivat viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata
viallisiksi, mutta että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella
katkaista. Sitäpaitsi he osasivat niitä helistellä niin hyvin, että
sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset
raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa he ottivat kaikki
toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, Tamangon alottaessa
heimonsa sotalaulun [kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa], jota
hänen oli ollut tapana laulaa ennen muinoin sotaan lähdettäessä. Kun
tanssi oli kestänyt jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin uupuneena
pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojasi laivan
käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät samoin, niin
että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.

Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango yhtäkkiä
voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäisee vierellään
olevan matruusin jaloista pitkälleen ja laskien jalkansa hänen
vatsalleen riistää häneltä pyssyn, jolla heti tappaa vahtiupseerin.
Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin vartiomatruusien kimppuun,
riistävät heiltä aseet pois ja lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta
kaikuu yhteinen sotahuuto. Vahtimestari, jolla on rautojen avaimet,
kaatuu ensimäisinä. Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta
laivankannen. Ketkä eivät löydä muita aseita, tempaavat käsipuita
tai laivaveneen airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä
kalua. Muutamat matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan
peräkannelle, mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux
oli vielä hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan.
Huomatessaan, että Tamango oli salaliiton johtaja, hän toivoi
voivansa helposti suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi
hänet itsensä hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan
kutsuen häntä äänekkäillä huudoilla. Paikalla tämä hyökkäsikin
häntä kohti. Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta hän käytteli sitä
kuin nuijaa. Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla
käyntisillalla, joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi
ensiksi. Keveällä ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi.
Sattuen kovasti siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi, ja
iskun voimasta luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän
aseettomaksi, ja pirullinen mielihyvän hymy huulilla Ledoux kohotti
kätensä lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin
pantterit hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa
syliin ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen
koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä
raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta afrikkalainen jää alle.
Menettämättä rohkeuttaan Tamango likisti vastustajaansa koko voimallaan
lähemmäksi ja puraisi häntä kaulaan niin kovasti, että veri syöksähti
kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin kapteenin
hervonneesta kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä suin karaten
pystyyn hän päästi riemuhuudon lävistäessään useammilla pistoilla jo
puolikuolleen vihollisensa.

Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jäljelle jääneet matruusit
koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta säälittä tapettiin
kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan mitään pahaa
tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäytynyt taammaksi erään
pienen kanuunan luo, jota saattoi käännellä navan ympäri ja joka
ladataan räjähdysaineilla. Vasemmalla kädellään hän ohjasi kanuunaa ja
puolustihe oikeassa kädessään olevalla sapelilla niin kauan, että hänen
ympärilleen kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui
hän sitten tuohon taajaksi sulloutuneeseen laumaan leveän, kuolleilla
ja kuolevilla täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hänet
hakattiin kappaleiksi.

Kun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä
oli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä
katsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina
vieläkin, näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta
voitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.

— Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina, ja
tokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin
kotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?

Muutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla
huudettiin Tamangoa esille.

Hänpä ei huolinut pitää kiirettä. Vihdoin hänet löydettiin
peräkajuutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä, toisella
kädellä nojautuen kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna
vaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuneena hänen edessään.
Voitonriemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni
koko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi hän oivalsi paremmin
aseman vaikeuden.

Kannelle vihdoin ilmaantuessaan hän tekeytyi tyyneksi, vaikkei sitä
suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään laivan
suuntaa hän lähestyi verkkaisin askelin ruoria, ikäänkuin olisi
tahtonut hiukan viivyttää sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja muille
oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.

Koko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin he
olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen eteen
asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä koneistossa
oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki kauan aikaa
kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi tavaillut niitä
sanoja, jotka näki siihen piirretyksi; sitten hän nosti kätensä
otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin mies, joka päässänsä
laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki suut ammollaan ja
silmät selällään hänen ympärillään ja seurasivat jännittyneinä hänen
pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon ja luottamuksen sekaisella
päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys tuottaa, teki hän vihdoin
voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.

Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa hypähtää
takajaloilleen, kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta manööveristä
aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se harmistuneena tahtoi
hukuttautua taitamattomine perämiehineen. Kun purjeiden aseman ja
ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli äkkiä loukattu, kallistui
laiva sitten sellaisella voimalla, että luuli sen tuossa paikassa
kaatuvan. Pitkät raakapuut jo merta viistivät. Monet neekerit
kellahtivat kumoon, ja muutamia vierähti mereen. Pian nousi laiva
sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti ikäänkuin olisi vielä
kerran tahtonut taistella perikatoansa vastaan. Mutta tuuli puhalsi
kaksinkertaisella voimalla, ja yhtäkkiä katkesivat hirvittävällä
räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja komentosillan yläpuolelta
ja peittivät koko kannen pirstaleilla ja raskaalla touviverkolla.

Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle; mutta
kun tuuli ei enää tavannut mitään vastustusta, nousi laivakin pian
tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat mustaihoiset
nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat sen paksusta
lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten kyynärpäällään
kompassia vasten ja peittäen kasvonsa koukistetun käsivartensa
suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta kuitenkaan häntä
puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo lähennellä, ja rupesi
kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihtyi todelliseksi moitteiden ja
haukkumasanojen myrskyksi.

— Sinä kavala petturi! huusivat he. Sinä se olet syypää kaikkeen meidän
kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja yllytit meitä
kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja lupasit
viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua ja nyt
olemme hukkumaisillamme kaikki, kun sinä olet suututtanut valkoihoisten
jumalan.

Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä, ja hänen ympärilleen kertyneet
mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten hän otti kaksi pyssyä,
viittasi vaimoansa seuraamaan, astui edessään aukeavan joukon läpi
ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne hän rakensi itselleen
tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkinlaisen suojuksen ja istahti
keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä suut
uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin. Kapinallisista
muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta kohti ojennettuina,
omiaan ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä oli joukko polvillaan
kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen oli yleisen ihmettelyn
esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan heidät maahansa takaisin,
tuolla taas viruivat toiset kannella synkkinä ja alakuloisina.
Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten keskelle kauhistuksesta ulvovia
naisia ja lapsia sekä parikymmentä haavoitettua anomassa hoitoa ja
apua, jota kukaan ei ajatellutkaan heille antaa.

Äkkiä ilmestyy eräs neekeri kasvot loistavina kannelle. Hän ilmoittaa
löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa
todistavatkin selvästi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi
haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat
varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen jälkeen
nähdään heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan raaimman
juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet säestävät
heidän tanssejaan ja laulujaan. Näin kuluu jäännös päivästä ja yö
kokonaan.

Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana oli suuri
joukko haavoittuneita kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä.
Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka
osasivat loitsuja, vaikkeivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet
hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin
useita voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen
alakuloisuus vain lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta,
joka ei ollut vieläkään tullut suojuksensa ulkopuolelle. Hän se
sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän kykeni pelastamaan
heidät siitä hirveästä asemasta, mihin oli heidät saattanut. Eräs
vanhus lähestyi häntä rauhanhierojana. Häntä pyydettiin antamaan
neuvonsa, mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona
heidän rukouksilleen. Yön aikana hän oli epätoivon vallitessa kerännyt
itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen
elää muista erillään siellä, mihin oli vetäytynyt.

Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn
ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään
unta Afrikasta, kumipuumetsistä, olkikattoisista majoista ja
apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen
päivän juopottelu uudistuu. Siten kuluu useampia päiviä. Vaikeroida,
itkeä ja repiä hiuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän
elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät
mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.

Eräänä aamuna Tamango astui varustuksensa takaa esiin ja tuli
katkenneen suurmaston luokse.

— Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osoittanut
keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän
kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne
alaisiksi, mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia. Minä
annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.

Kaikki mustaihoiset loivat kunnioittavasti katseensa alas ja kertyivät
hänen ympärillensä.

— Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat, joiden
avulla voi liikutella näitä suuria puutaloja; mutta me osaamme mielemme
mukaan ohjata noita keveitä veneitä, jotka muistuttavat oman maamme
pursia.

Hän viittasi sluuppia ja muita prikin veneitä.

— Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, asettukaamme niihin ja soutakaamme
tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen puhaltaa
kotimaatamme kohti.

Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty.
Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla
ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä. Tamangon käsityksen
ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin, niin
tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä mustaihoiset
asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli hän kuullut
äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta ainoastaan
sluuppi ja yksi kanootti oli käyttökunnossa. Niihin eivät nuo lähes
kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä mahtuneet. Haavoitetut
ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan. Useimmat heistä pyysivät
vain, että heidät lopetettaisiin ennen lähtöä.

Molemmat veneet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille,
poistuivat laivan luota suunnattomasti lastattuina ja meren
lainehtiessa niin kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät.
Kanootti lähti edellä. Tamango oli Aychén keralla istuutunut sluuppiin,
joka raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle.
Kuului vielä prikille jätettyjen poloisten voivotushuutoja, kun
voimakas aalto löi sluupin yli ja täytti sen vedellä. Vähemmässä
kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa nähtiin heidän
onnettomuutensa, ja soutajat ponnistivat siellä kaksinkertaisesti
peläten, että heidän muuten ehkä täytyisi auttaa haaksirikkoisia.
Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat. Ainoastaan kymmenkunta pääsi
takaisin laivaan. Näiden joukossa olivat myöskin Tamango ja Ayché.
Auringon laskiessa nähtiin kanootin häipyvän näköpiirin taakse; mutta
miten sille lopullisesti kävi, sitä ei tiedetä.

       *       *       *       *       *

Miksipä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä
kertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri
heittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla
tiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin
korppupalasesta on oteltava, ja heikompi kuolee, ei senvuoksi, että
väkevämpi hänet tappaa, vaan siksi, että tämä jättää hänet kuolemaan.
Muutamien päivien kuluttua ei _Toivo_-prikillä ollut muita hengissä
kuin Tamango ja Ayché. — — —

       *       *       *       *       *

Eräänä yönä oli ankara aallokko; kova tuuli puhalsi, ja pimeyskin oli
niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa. Ayché makasi
vuoteella kapteenin kajuutassa, ja Tamango istui hänen jalkojensa
juuressa. Molemmat olivat jo kauan olleet äänettöminä.

— Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit sinä
minun tähteni...

— En minä kärsi ensinkään, vastasi Tamango jyrkästi, heittäen vaimonsa
viereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.

— Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun
luotansa; ei minun enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkään? Onhan minun
hetkeni jo tullut!

Mitään vastaamatta nousi Tamango horjuen kannelle ja istahti erään
mastontyngän juurelle. Pää rintaa vasten painuneena hän vihelteli
siinä heimonsa sotalaulua. Yhtäkkiä kuului voimakas huuto yli meren
pauhun, ja pimeydestä tuikahti valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja
ja näki suuren mustan laivan nopeasti kiitävän ohitsensa niin läheltä,
että raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi
henkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä kerran,
ja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi, ja pian se
oli kadonnut pimeyteen. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet
haaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä suuntaa.
Hetkisen kuluttua Tamango näki kanuunantulen leimahtavan ja kuuli
laukauksen pamahtavan; sitten hän näki toisen kanuunantulen, mutta ei
kuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään mitään.
Seuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan purjetta.
Tamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché oli
edellisenä yönä kuollut.

       *       *       *       *       *

En tiedä kuinka pitkän ajan kuluttua englantilainen fregatti _Bellone_
tapasi erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän aluksen.
Sinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerinaisen ja niin
muuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan muumiolta. Hän
oli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan hengissä. Lääkäri otti
hänet haltuunsa ja hoiteli häntä, ja kun _Bellone_ saapui Kingstoniin,
oli Tamango vallan terve mies. Sitten kyseltiin hänen elämänvaiheitaan.
Hän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen omistajat saarella vaativat
häntä hirtettäväksi kapinallisena neekerinä; mutta kuvernööri, joka
oli ihmisystävällinen mies, asettui hänen puolelleen katsoen hänen
tekonsa olevan puolustettavissa, sillä olihan hän oikeastaan vain
käyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitäpaitsi olivat hänen tappamansa
miehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen suhteensa meneteltiin niinkuin
muidenkin takavarikkoon otettujen orjakauppalaivain neekerien
suhteen menetellään. Hänet laskettiin vapauteen, s.o. hänet pantiin
kruununtyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli ravinto ja 30 senttiimiä
päivässä. Tamango oli sangen komea mies. 75:nnen rykmentin eversti
sattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin lyöjäksi rykmenttinsä
soittokuntaan. Siellä hän oppi hiukan englanninkieltä; mutta ei
hän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan hän joi liiaksikin rommia ja
sokeroitua palo viinaa.

Hän kuoli sairaalassa keuhkokuumeeseen.



Mateo Falcone.


Jos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti
keskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi ja
tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia ja joskus
kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle, asumattomalle
palolle. Tämä palo on korsikkalaisten paimenten ja kaikkien
tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu näet usein,
että korsikkalainen talonpoika päästäksensä polttamasta vainioitansa
sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi, jos tuli leviää
laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi, niin on hän varma
hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa palaneiden puiden
tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun tähkät on korjattu —
koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljon vaivaa, jätetään ne
näet paikoilleen — työntävät maahan jääneet, palamattomat puunjuuret
seuraavana keväänä peräti sankan pensaston, joka muutamissa vuosissa
kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan korkuiseksi. Tällaisia tiheitä
pensastoja nimitetään sitten korsikan murteella _maquis_. Siinä kasvaa
erilaatuisia puita ja pensaita sikin-sokin niinkuin Jumala ne siihen
kasvattaa. Ainoastaan kirves kädessä voi ihminen raivata itselleen tien
sen läpi, ja onpa olemassa niinkin sankasti pensastuneita palomaita,
etteivät villit lampaatkaan saata niiden läpi tunkeutua.

Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion palolle,
missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää täydessä
turvassa; mutta älä unohda myöskään ruskeata, huppukauluksista viittaa,
joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että vuoteeksi. Paimenilta saat
maitoa, juustoa ja kastanjia, eikä sinun tarvitse vähääkään pelätä
oikeutta tai murhatun omaisia, paitsi ehkä silloin kun sinun täytyy
laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.

Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin
Korsikassa, asuntonsa puolen penikulman päässä palolta. Hän oli maan
oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä ja
pelkästään karjansa antimista, jota vaeltelevat paimenet kuljettivat
vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta ennen sitä
tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan vähän päälle
viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta vartaloltaan
tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä, huulet ohuet,
silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri kuin saapasnahan
nurjalla puolella. Hänen ampumataitonsa oli tunnettu tavattomaksi
Korsikassakin, missä muuten on hyviä pyssymiehiä niin kosolta. Mateo
ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut villilammasta kaurishauleilla,
vaan kuulalla hän sen kaatoi sadankahdenkymmenen askeleen päästä,
satuttaen mielensä mukaan joko päähän tai lapaan. Yöllä hän käytteli
asettaan yhtä helposti kuin päivälläkin, ja minulle kerrottiin hänen
osaavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä tuntuu uskomattomalta
siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut. Kahdeksankymmenen askeleen
päähän asetettiin palava kynttilä lautasen kokoisen, läpikuultavan
paperipalasen taakse. Hän tähtäsi, kynttilä sammutettiin, ja minuutin
kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti paperipalasen kolme kertaa
neljästi ampuessaan.

Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone
saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä
luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitäpaitsi kohtelias
ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion
piirikunnassa. Mutta Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen,
kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta,
jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon
ansioluetteloon pantiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan
juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunakehykseen
ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo
naimisiin. Vaimostaan Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme
tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi
nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt
olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä saattoi tarpeen
vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli
vasta kymmenvuotias, mutta osoitti jo lupaavia taipumuksia.

Eräänä syyspäivänä Mateo lähti vaimoineen jo varhain liikkeelle
käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku
Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja
sitäpaitsi piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, mutta kuten
pian näemme, oli hänellä syytä katua kieltoaan.

Oli kulunut muutama tunti hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato
loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria
ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin
päivällisille enonsa, korpraalin luo, kun pyssyn pamaus yhtäkkiä
keskeytti hänen mietteensä. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi
sinnepäin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi
eripituisten väliaikojen perästä, ja kerta kerralta kuuluivat ne
lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle
ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä
ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla
eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.

[Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan aikana,
jonka korsikkalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan. Nykyäänkin
käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla tilustensa,
sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa nojalla on vaikutusta ja
jonkinlaista järjestysvaltaa jossakin _pievessä_ eli maakunnassa.
Korsikkalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen luokkaan:
_aateliset_ (joista toisille annetaan arvonimi _ylhäisyys_, toisille
herra, _signor_), _korpraalit_ (caporali), _kansalaiset, alhaiso_ ja
_muukalaiset_.]

Tulija oli eräs rosvo, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia
kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikkalaisten
jääkärien kynsiin. [Kenttärykmentti, joka hallituksen käskystä
auttaa santarmeja ylläpitämään järjestystä.] Puolustauduttuaan ensin
urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti
ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljon edellä sotamiehiä ei
hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää
palolle ennenkuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.

Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:

— Oletko sinä Mateo Falconen poika?

— Olen.

— Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset [Jääkärien univormu oli
ruskea, kaulukset keltaiset] ahdistavat minua. Kätke minut johonkin,
sillä edemmäksi en jaksa kävellä.

— Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?

— Hän sanoo, että teit oikein.

— Kukatiespä ei sanokaan?

— No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.

— Varrohan kunnes isä on palannut.

— Varroko, sinä kirottu! Viidessä minuutissa he ovat täällä. Kätke
minut nyt pian, muuten tapan sinut.

Fortunato vastasi hänelle vallan kylmäverisesti:

— Pyssysipä on tyhjä, eikä vyössäsi ole enää patruunia.

— Onpa minulla puukkoni.

— Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?

Samassa hän hypähti syrjään, niin ettei ollut tavoitettavissa.

— Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut
vangitaan vallan asuntosi edessä?

Tämä näytti poikaan vaikuttavan.

— Mitäs sinä annat minulle, jos kätken sinut? sanoi hän lähemmäksi
tullen.

Rosvo kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä viiden
frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin ostoa varten.
Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen käteensä ja sanoi
Gianettolle:

— Ole huoletta!

Samassa hän teki suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinäsuovaan.
Gianetto kyyristyi sinne, ja poika peitteli hänet ylt'ympäri, niin
että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, mutta ettei kukaan voinut
epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle
mieleen eräs kylläkin ovela metsäläisviekkaus.

Hän kävi noutamassa naaraskissan penikkoineen ja asetti ne heinäsuovan
päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan.
Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle johtavalla polulla hän
peitteli ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan
levollisena taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.

Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan,
keltakauluksiseen univormuun puettua miestä erään ajutantin johdolla.
Ajutantti oli hieman sukua Mateelle. (Kuten tiettyä laskevat
korsikkalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin muut.) Hänen
nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies, jota rosvot kovasti
pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.

— Hyvää päivää, pikku serkku, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi
tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt erään
miehen juuri kulkevan tästä ohi?

— Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä serkku, vastasi
poika typerän näköisenä.

— Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppa, etkö ole nähnyt erään miehen
menevän tästä ohi?

— Olenkoko nähnyt erään miehen menevän tästä ohi?

— Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja
punakeltaisella kirjailtu takki yllä?

— Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punakeltaisella kirjailtu takki?

— Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.

— Aamulla pastori ajoi Pekka-nimisellä hevosellaan tästä meidän pihan
kautta. Hän uteli mitenkä isä jaksoi, ja minä sanoin hänelle, että...

— Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä tietä
Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma siitä, että
tätä polkua myöten hän tuli.

— Kuka sen tietää?

— Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.

— Näetkös sinä, kun nukut?

— Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.

— Sinä luulet siis, että teidän pyssynne pitävät semmoista melua? Isäni
tussari pamahtaa paljon kovemmin.

— Vieköön sinut saakeli, senkin kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt
Gianetton, siitä olen varma. Kenties olet hänet kätkenytkin. Hoi,
kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa, eikö junkkarimme ole siellä. Hän
nilkutti enää vain yhdellä käpälällä, ja se lurjus on liian viisas
lähteäkseen sillä tavoin palolle asti pyrkimään. Sitäpaitsi loppuvat
verijäljetkin tähän.

— Vaan mitäs isä sanoo, kysyi Fortunato ilkamoiden, jos saa tietää,
että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?

— Kuules, junkkari, sanoi ajutantti Gamba nipistäen poikaa korvasta,
tiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä
veisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä
lyöntiä sapelin lappeella.

Fortunato vain naureskeli pilkallisesti.

— Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.

— Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko
Corteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa
olkivuoteelle makaamaan, ja mestautan sinut, jos et sano missä Gianetto
Sanpiero piileksii.

Poika remahti suureen nauruun kuullessaan tämän lystikkään uhkauksen.
Hän vain toisti:

— Isäni nimi on Mateo Falcone.

— Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, älkäämme riitaantuko
Mateon kanssa.

Gamba näytti todellakin joutuneen ymmälle.

Hän puheli kuiskaten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet
koko talon, toimitus, joka muuten ei kauan kestänytkään, sillä
korsikkalaisen asuntoon ei kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen
tupa. Huonekaluja on pöytä, penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä
talouskapineita. Sillä aikaa pikku Fortunato hyväili kissaansa ja
näytti ilkamoiden nauttivan jääkärien ja sukulaisensa hämmennystilasta.

Eräs sotamiehistä lähestyi heinäsuovaa. Hän huomasi emäkissan ja
sohaisi pistimellä huolettomasti heinäsuovaan kohauttaen olkapäitään
merkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Suovassa ei
mikään liikahtanut, eivätkä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään
mielenliikutusta.

Ajutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko
toimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin aikoen
palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin, kun päällikkö,
vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet mitään Mateo
Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksen ja koettaa
hyväilyjen ja lahjojen mahtia.

— Kuules, pikku serkkuni, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin kasvatettu
viikari ja tulet varmaankin vielä menemään pitkälle. Mutta nyt sinä
lasket minusta ilkeää leikkiä, ja ellen minä pelkäisi suututtavani
sukulaistani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin sinut
mukaani.

— Hui-hai!

— Vaan kun sukulaiseni tulee kotiin, niin kerron koko jutun hänelle, ja
silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.

— Jokohan?

— Saat nähdä... Vaan kuuleppa... ole nyt siivo poika, niin minä annan
sinulle jotain.

— Ja minä annan sinulle, serkku, erään neuvon: että jos te vielä
viivyttelette, niin Gianetto ehtii jo palolle, ja silloin täytyy olla
useampia sinunlaisiasi uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.

Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin
kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät
säteilivät sitä katsellessa, hän riiputti sitä teräksisten vitjojen
nenästä sanoen:

— Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja
astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset
kyselisivät sinulta: »paljonko kello on?» ja sinä vastaisit: »katsokaa
kelloani».

— Kun tulen isoksi, niin korpraali-enoni kyllä antaa minulle kellon.

— Antaa jos antaa, vaan enosi pojallapa on jo kello... ei sentään niin
kaunis kuin tämä... Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.

Poikanen huokasi.

— No, tahdotkos tämän kellon, pikku serkku?

Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle
tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien itseään vain härnättävän ei
se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuontuostakin silmänsä
poispäin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin se nuoleksii
myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: »Teidän
leikkinne on liian julmaa!»

Ajutantti Gamba tuntui sentään todenteolla tarjottelevan kelloansa.
Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:

— Mitä te minua suotta pilkkaatte?

— En, jumal’avita, pilkkaakaan. Sano vain missä Gianetto on, niin on
kellokin sinun.

Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy, ja katsoen mustilla
silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran
tämän sanoihin oli luottamista.

— Vietäköön minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle
kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä
saata lupaustani rikkoa.

Tätä sanoessaan hän vei kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein
kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi
sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen
välillä. Paljas rinta kohoili kiihkeästi, ja hän näytti olevan
tukehtumaisillaan.

Sillä välin kello heilui ja kääntelihe koskettaen toisinaan hänen
nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa
kohti: sormen päät jo koskettivat sitä, ja pian se lepäsi kokonaan
hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta
päästä... Numerotaulu oli taivaansininen... kuori vasta kiillotettu...
päivänpaisteessa se tulena välähteli... Houkutus oli liian suuri.

Fortunatolla nousi jo vasen käsikin, ja olkansa yli hän viittasi
peukalollaan heinäsuovaa, jota vastaan hän nojasi. Ajutantti ymmärsi
hänet heti. Hän päästi vitjat kädestään, ja Fortunato tunsi olevansa
kellon ainoa omistaja. Hän hypähti pystyyn vikkelästi kuin metsäpeura
ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäsuovasta, jota jääkärit heti
kävivät penkomaan.

Pian nähtiinkin heinäsuovan liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään
oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen ei
hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui
maahan. Ajutantti syöksyi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen
kädestään. Samassa hänet lujasti köytettiin vastustuksestaan huolimatta.

Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, Gianetto
käänsi päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.

— Senkin... sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin
vihaisesti.

Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei
sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä
liikettä. Vallan kylmäverisesti hän sanoi ajutantille:

— Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa
minut kaupunkiin.

— Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma
voittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä, että
sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta vaikka selässäni kantaisin sinua
penikulman väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme valmistaa
sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin vuokratalolla
on meillä hevosetkin.

— Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, jotta
minun on mukavampi olla.

Sillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen
jonkinlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat
Gianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään
palolle vievän polun käänteestä. Vaimo asteli hyvin kumarassa kantaen
tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen miehensä kulki
herrana edellä, ainoastaan pyssy kädessä ja toinen kantohihnassa;
miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja kuin aseensa.

Nähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä
vangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden
kanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän
oli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; mutta hän
oli korsikkalainen ja vuoristolainen, eikä Korsikan vuoristolaisten
joukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi
menneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta, sellaista kuin
pyssynlaukausta, tikarinpistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä.
Mateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä
ainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä
kohti; mutta siitä huolimatta hän oli varovainen ja varustausi ankaraan
itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.

— Vaimo, sanoi hän Giuseppalle, heitä maahan säkkisi ja ole varuillasi.

Tämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka
oli ollut kantohihnassa ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena.
Sitten hän latasi kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen
taloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välitse ja
ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan viskautumaan
paksuimman puunrungon taakse, mistä saattoi turvassa ollen itse ampua.
Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja patruunalaukkua. Hyvän
aviovaimon velvollisuus on näet taistelun tullessa ladata miehensä
ampuma-aseet.

Ajutantille taas tuli aika hätä, kun näki Mateon lähestyvän näin
verkkaisin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.

— Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisi olemaan Gianetton sukulainen
tai ystävä ja tahtoisi häntä puolustaa, niin tulisivat luodit hänen
molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti kuin kirjeet
postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta huolimatta...

Tällaisessa hämmennystilassa hän teki sangen rohkean päätöksen: hän
astui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen ja
lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni välimatka,
joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän pitkältä.

— Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, — mitäs sinulle kuuluu, hyvä
ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba serkkuasi?

Sanaakaan vastaamatta Mateo pysähtyi, ja sillä aikaa kuin toinen
puheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli taivasta
kohti ajutantin likelle saapuessa.

— Hyvää päivää, veliseni [_Buon giorno, fratello_, korsikkalaisten
tavallinen tervehdys], sanoi ajutantti ojentaen hänelle kätensä. Onpa
siitä aikoja, kun olen sinua nähnyt.

— Päivää, veli.

— Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja serkku Pepalle hyvänpäivän.
Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi valitella
vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme näet juuri
kiinni Gianetto Sanpieron.

— Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla hän varasti meiltä
lypsyvuohen.

Gambaa nämä sanat ilahuttivat.

— Kurja raukka, sanoi Mateo, hän oli nälissään.

— Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan
nolostuneena, — hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä
siihenkään, vaan katkaisi korpraali Chardonilta käsivarren... no,
vahinko ei ollut suuri, olihan tämä vain ranskalainen... Sitten hän oli
piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä keksinyt. Ilman
pikku Fortunatoa en olisi häntä ikinä löytänyt.

— Fortunatoa! huudahti Mateo.

— Fortunatoa? toisti Giuseppa.

— Niin, Gianetto oli kätkeytynyt tuohon heinäsuovaan, mutta pikku
serkkunipa ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen,
korpraalille, että lähettää Fortunatolle kauniin lahjan palkinnoksi.
Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka lähetän yleiselle
syyttäjälle.

— Kirous! mutisi hiljaa Mateo.

He olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan
valmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hän hymyili
omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäisi kynnykselle sanoen:

— Kavaltajan asunto!

Täytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan
nimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei tarvitse uusia, olisi
tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt kuitenkaan
tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä kätensä otsalleen.

Nähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäytynyt tupaan. Sieltä hän
ennen pitkää palasi tuoden maitotuopin, jonka hän katse maahan luotuna
tarjosi Gianettolle.

— Pysy loitolla minusta! ärjäisi vangittu jyrkästi.

Kääntyen sitten erään jääkärin puoleen hän virkkoi: — Toveri hyvä,
annas minulle juotavaa!

Sotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen, ja rosvo joi sen
miehen antamaa vettä, jonka kanssa äsken oli laukauksia vaihtanut.
Sitten hän pyysi, että kätensä, jotka olivat köytetyt selän taakse,
sidottaisiin ristiin rinnalle.

— Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.

Pyyntö täytettiin oitis; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui
jäähyväiset Mateolle mitään vastausta tältä saamatta, ja niin
lähdettiin kiireisin askelin nummelle päin.

Kului lähes kymmenen minuuttia, ennenkuin Mateo suunsa avasi. Poikanen
katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä
nojaten tuijotti häneen tuimasti.

— Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä,
joka kuitenkin värisytti sitä, ken miehen tunsi.

— Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoen
heittäytyä hänen jalkojensa juureen.

Mutta Mateo ärjäisi hänelle:

— Pois minusta!

Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutaman askeleen
päässä isästään.

Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellonvitjat, joiden pää
pisti Fortunaton paidan aukeamasta esille.

— Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.

— Serkkuni, ajutantti.

Falcone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla vasten
kiveä, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.

— Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?

Giuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.

— Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko kenelle puhut!

— No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimäinen kavaltaja.

Fortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi, ja Falcone
tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin hän löi pyssynsä
perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti astumaan
palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika totteli.

Giuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.

— Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoi
mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä mitä hänen mielessään
liikkui.

— Laske irti minut! vastasi Mateo. Minä olen hänen isänsä.

Giuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä hän heittäysi
polvilleen pyhän Neitsyen kuvan eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä
välin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt
ennen kuin tuli erään laakson luo, jonne laskeusi. Siinä hän tutki
maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon
kaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseen soveliaalta.

— Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.

Poika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.

— Lue rukouksesi.

— Isä, isä, älkää tappako minua.

— Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.

Supattaen ja nyyhkyttäen poikanen luki Isämeidän ja uskontunnustuksen.
Isä vastasi kovalla äänellä: Amen! kummankin rukouksen jälkeen.

— Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?

— Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.

— Se on kovin pitkä, mutta menköön.

Poika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.

— Oletko lopettanut?

— Voi, isä hyvä, armahtakaa! Antakaa anteeksi! En minä koskaan enää
semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauan korpraali-enoa, että hän
armahtaa Gianettoa!

Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli virittänyt pyssynsä ja painoi perän
poskelleen lausuen:

— Jumala antakoon sinulle anteeksi!

Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen isänsä polvia
syleilemään, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukaisi, ja
Fortunato kaatui kuolleena paikalle.

Luomatta silmäystäkään ruumiiseen lähti Mateo talollensa päin hakemaan
lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt astua muutamia
askeleita, kun tapasi Giuseppan, joka laukauksesta säikähtyneenä juoksi
murhapaikalle.

— Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.

— Oikeutta.

— Ja missä hän on?

— Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä, ja minä
luetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiodoro Bianchille, että hän
muuttaa meille asumaan.



Etuvarustuksen valloitus.


Eräs ystäväni, upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli
kuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä ensimäisestä
ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen kertomuksensa vaikutti
minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken saatuani kirjoitin sen
muististani paperille. Tässä se nyt on:

Saavuin rykmenttiin syyskuun 4:nnen päivän iltana. Everstin tapasin
leirikentällä. Ensin hän otti minut jotenkin tylysti vastaan; mutta
kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa hän muutti käytöstänsä
ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.

Hän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä
partioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa tarkastaa
tunteakseni, oli kookas, tummaverinen ja ulkomuodoltaan ankaran ja
tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä hän oli alkanut uransa ja
voittanut sekä olkalippunsa että kunniamerkkinsä taistelutantereella.
Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen omituisesti vastakkainen
hänen melkein jättiläismäiselle vartalolleen. Syynä tähän outoon
äänenkäheyteen sanottiin olevan erään luodin, joka oli kerrassaan
lävistänyt hänet Jenan tappelussa.

Kuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta,
hän väänsi kasvonsa irvistykseen sanoen:

— Luutnanttini kaatui eilen...

Minä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: »Teidän pitäisi muka täyttää
hänen sijansa, mutta siihen ette kykene.» Huulillani pyöri jo pisteliäs
vastaus, mutta minä hillitsin itseni.

Kuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden
kanuunanhan tämän päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se
oli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana se näytti
tavallistaan suuremmalta. Hetken ajan häämötti koko varustus vallan
synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti purkautumaisillaan
olevan tulivuoren kartiomaista huippua.

Vierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.

— Onpa se punainen, sanoi hän. Se merkitsee, että tuon kuuluisan
varustuksen valloitus käy meille kalliiksi!

Minä olen aina ollut taikauskoinen, ja varsinkin tällä hetkellä teki
tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, mutta
en saanut unta. Nousin makuulta ja kävelin jonkun aikaa katsellen
tavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.

Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen
veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini
suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta
uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi.
Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadantuhannen
miehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin
joutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua
armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista
leikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämeni, ja koneellisesti
minä asettelin nenäliinan ja lompakon rinnalleni jonkinlaiseksi
panssariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta
samassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että
hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin, ja kun
herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan,
aamuhuuto tapahtui, sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja
kaikki näytti siltä, kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä
aivan levollisesti.

Noin kolmen aikaan saapui ajutantti tuoden käskyn. Meidät kutsuttiin
uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me
seurasimme heitä verkalleen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näimme
venäläisten etuvartijoiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen
takaisin.

Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, mutta
molemmat jotenkin kauas edellemme. Ne alkoivat sangen kiivaan tulen
vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi
Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.

Eräs ylänkö melkein suojasi rykmenttimme venäläisten tulelta. Kuulat,
joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti
tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskelivät meitä vastaan multaa
ja pieniä kiviä.

Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni
minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria
viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei
minua pelottanutkaan, ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat
minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että
pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että
todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla.
Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka
hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n
salongissa Provencen-kadun varrella.

Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: »Kas nyt te
saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea.»

Minä hymyilin kuin sodan jumala ja pyyhkäisin hihaltani pois multaa,
jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunankuula oli
viskannut päälleni.

Venäläiset näyttivät huomaavan luotiensa huonon menestyksen, sillä he
rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät
meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatinsirpale pyyhkäisi lakin
päästäni ja tappoi miehen sivultani.

— Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle, juuri kun olin saanut
lakkini maasta; kas nyt te olette turvattuna täksi päiväksi.

Minä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka
uskovat, että selviö _non bis in idem_ pitää paikkansa yhtä hyvin
taistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen
päähäni.

— Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti kuin
voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan mainiona.

— Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei
teille tule tapahtumaan, ja vielä tänä iltana on teillä komppania
komennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka
kerta kun olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri saanut
kuolettavan luodin ja — lisäsi hän hiljempää ja melkein häpeissään —
heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.

Tekeysin urhoolliseksi, ja useat olisivat kai tehneet minun tavallani;
moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niinkuin minuunkin.
Ensikertalaisena minä tunsin, etten voinut uskoa ajatuksiani
kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää kylmäveriseltä ja
urhoolliselta.

Puolen tunnin kuluttua venäläisten tuli hiljeni tuntuvasti; silloin
astuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.

Rykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai
tehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta;
molemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa
pataljoonassa.

Tultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet suojattuina,
kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli voimatta kuitenkaan
suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain vinkuminen oudostutti minua:
usein käänsin päätäni sinnepäin saaden vain leikkisanoja vastaani tähän
ääneen tottuneemmilta tovereiltani.

— Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.

Rientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yhtäkkiä
venäläiset kiljaisivat kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten
vallan hiljaa ja ampumatta.

— En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei ennusta hyvää.

Mielestäni meikäläiset melusivat liian kovasti, enkä voinut olla
sisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen
juhlalliseen äänettömyyteen.

Jouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme
rikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille
raunioille huutaen _eläköön keisari_! kovemmin kuin olisi voinut
odottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljon kirkuneet.

Loin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin
osa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin telttakatos noin
kahdenkymmenen jalan korkealla varustuksen yllä. Sinertävän usvan
läpi näkyivät puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana venäläiset
krenatöörit, jotka seisoivat pyssyt koholla ja liikkumattomina
kuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen
silmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä
ampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu kädessä
kanuunansa vieressä.

Minua värisytti, ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.

— Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteeni. Hyvästi!

Ne olivat viimeiset sanat, mitkä kuulin hänen lausuvan.

Rummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen laskeutuvan.
Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota seurasi huudot
ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen, että vielä olin
hengissä. Varustus oli taas savun peitossa. Ympärilläni haavoitettuja
ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani: hänen päänsä oli eräs
kuula murskannut, ja hänen aivojansa sekä vertansa oli hulmahtanut
vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut pystyssä enää kuin kuusi
sotamiestä ja minä.

Tämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä.
Asettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimäisenä
rintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti
kaikki muut eloon jääneet. En paljon muista mitä sitten seurasi. Me
jouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin
käsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan.
Luulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin
kuulin huudettavan: »voitto on meidän!» ja savun hälvetessä näin koko
varustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat
olivat vallan haudattuina ruumiskasojen alle. Noin kaksisataa miestä
ranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä,
toiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista
venäläistä vankia oli heidän keskessään.

Eversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan
portin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään; minäkin
lähestyin häntä.

— Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.

Kersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.

— Entä vanhin luutnantti?

— Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä
äänellä.

Eversti hymyili happamesti.

— No niin, hyvä herra, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa heti
linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on vielä
voimakas, mutta kenraali C... tulee avuksenne.

— Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?

— Yks'kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!



Arpapeli.


Liikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli
kirkas kuin peili, ilma tukahuttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.

Merimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota,
pian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa
sadankahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin alkaa,
sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne
ensimäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän
aikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee,
ja sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän
merikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua te jo
tunnette hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa
äänensä eri painotkin. Siitä asti kuin hän kertomuksessaan ensimäistä
kertaa käytti sanaa »keisari», ei hän vielä koskaan ole unohtanut
heti sen jälkeen surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: »Oi, jospa
olisitte nähnyt hänet silloin!!!» (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten
jutut rumpalin hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka
vei mukanaan seitsemäntuhannenviidensadan frangin edestä kultaa ja
jalokiviä sisältävän lippaan, j.n.e., j.n.e. — Toinen luutnantti on
suuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime
numerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahuttaa
hän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos hän
näet suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua kirjallisuuden
laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!... Varusupseerilla oli eräs sangen
hauska juttu. Kuinka hän meitä huvittikaan kertoessaan ensi kerran,
miten hän valloitti Cadixin siltalaivan! Mutta kahdettakymmenettä
kertaa sitä kuullessaan ei pahuskaan olisi siitä enää välittänyt...

Entä vänrikit ja kadetit sitten!... Muistellessani heidän puheitaan
nousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti vähimmin
ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä hän osoitakse
olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä kohtaan; hän
loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä on sentään
jonkinlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan loukkaava tapa
kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan nautinto huomata
hänessä naurettavia puolia, ja se heitä hiukan lohduttaa.

Upseerit siinä laivassa, johon olin mennyt palvelukseen, olivat mitä
parhaita ihmisiä, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat toisiaan
kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä. Kapteenikin
oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä muuten on tuiki
harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta käskyvaltaansa,
tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä tämä merimatka
minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka kohtasi meitä
ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi alkanut näkyä!...

Olimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme
olimme pitkittäneet niin kauan kuin inhimillisesti suinkin
mahdollista oli, kokoontuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin
yksitoikkoista, mutta sentään aina suurenmoista näkyä, kun aurinko
laskeutuu meren helmaan. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo
kahdettakymmenettä kertaa jotakin kurjan kirjastomme nidosta; kaikki
haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.

Eräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava
toimitus vaatii pudottelemalla tikariaan, joka kuuluu meriupseerien
tavalliseen arkiunivormuun, kärjelleen siltapalkkiin. Se ei ole muita
hullumpi huvitus sekään, ja tarvitaanpa siihen taitavuuttakin, että
saa kärjen kohtisuoraan uppoamaan puuhun. Halusin seurata kornetin
esimerkkiä, ja kun minulla itselläni ei ollut tikaria, pyysin kapteenia
lainaamaan omansa, mutta hän kieltäysi sitä antamasta. Sanoi pitävänsä
sitä erityisessä arvossa ja olisipa vielä loukkaantunutkin nähdessään
sitä sellaisena turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet
aikoinaan kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa
kaatui...

Minä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä
pettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta.
Ympärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa
luutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti
syrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:

Tutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi. Arvoltaan
oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa teille, että
hän oli pataljoonamme parhaita upseereja ja muuten hyväsydäminen,
älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen vallan viehättävä nuori
mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman ylpeäluontoinen ja luulevainen,
ominaisuus, joka luullakseni johtui siitä, että hän oli lehtolapsi ja
pelkäsi syntyperänsä vuoksi kadottavansa arvoaan ihmisten silmissä.
Mutta totta puhuen oli hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja
alituinen halu olla ensimäisenä kaikkialla, missä vain liikkui.
Isältään, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, hän sai vuotuisen eläkkeen,
joka olisi yllinkyllin riittänyt hänen tarpeisiinsa, ellei Roger olisi
ollut anteliaisuus itse. Kaikki, mitä hänellä oli, oli myöskin hänen
ystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan sattui
näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen näköisenä, kysyi
hän heti:

— No, kumppani, miten on laitasi? Näytätpä siltä, kuin taskusi eivät
juuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä tarvitset
ja lähde kanssani päivälliselle.

Saapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär
nimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia sekä majailevan
sotaväen että meriupseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän ollut
mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen,
ihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen, kaikki
ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen ja
viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia. Kaupanpäälliseksi
sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi otukseksi, eikä hänen
näyttelemistapansa suinkaan tätä mainetta vastaan sotinut. Joskus
hän näytteli aivan hurmaavasti, ja häntä olisi silloin voinut
sanoa ensi luokan taiteilijaksi; mutta seuraavana päivänä hän oli
samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi
katkismuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava
juttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti
upeasti erään senaattorin rakastajattarena; mies kuului olleen ihan
hullaantunut häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori
pannut hatun päähänsä, josta tyttö heti muistutti valittaen, ettei
tämä osoittanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta pääsi
nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin heittäytyen:
»Saanenhan toki olla miten haluan tytön luona, jonka ylläpidän.» Kelpo
korvapuusti Gabrielien valkoisesta kädestä kosti hänelle kohta nuo
sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän huonetta. Siitä seurasi
tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja kenraalit olivat sen jälkeen
tehneet tytölle suuriakin tarjouksia, mutta hän oli hyljännyt ne kaikki
ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen — omain sanainsa mukaan — elää
kenestäkään riippumatta.

Nähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger,
että tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä hiukan
loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä moititaan, ryhtyi
hän heti seuraavalla tavalla osoittamaan tytölle mieltymystänsä.
Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä Brestistä
löytyi, teetti niistä kimpun ja solmi sen kauniilla ruusunpunaisella
nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti sovitti viisikolmatta
napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä sillä hetkellä ollut. Muistan
vieläkin seuranneeni häntä eräänä väliaikana kulissien taakse.
Gabriellelle hän lausui tuiki lyhyen kohteliaisuuden siitä aistikkaasta
tavasta, millä hän pukunsa kantoi, tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi
saada tulla häntä tervehtimään. Tähän kaikkeen hän tarvitsi ainoastaan
kolmisen sanaa.

Niin kauan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden
nuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä
siroimman kiitoskumarruksen. Mutta niin pian kuin hän sai kukkakimpun
käteensä ja huomasi kultakolikot, muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin
meren pinta vihaisimman vihurin kourissa, eivätkä häntä lauhduttaneet
nuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen
että kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli
viikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello
soi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin
männikköön.

Sangen hämillään Roger kokoili kukkansa ja kultansa suunnaten
tiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman
rahoja) bufettineidille; ja punssia juoden hän koetteli unohtaa
pois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut;
ja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut
näyttäytyä ihmisille, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen.
Hän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia
kirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle.
Ensimäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta
kuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella,
kunnes me huomasimme, että teatterin hedelmäkauppias käytti
tavarakääreinä Roger'n rakkauskirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä
ilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku
ystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut. Hän
puhui jo aiheestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun hänelle
sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä anna siihen suostumustansa,
uhkasi hän ampua itsensä.

Sillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan linjarykmentin
upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta
operettikuplettia, mutta pelkästä oikusta hän antoi kieltävän
vastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes
edelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen pyörtyi.
Te tiedätte minkälaista parterriyleisö on sellaisessa kaupungissa,
missä sotaväkeä majailee.

Upseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon
niskoittelijan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä
eivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennenkuin hän on
tehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen
rikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään
tuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana hän jo sai tietää
häväistyksestä, joka oli saattanut koko teatterin häiriöön, samoin kuin
seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa hetkessä
oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.

Kun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti
upseerien penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous, että
korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut vallan
lähelle meluavia, hypähti pystyyn ja nuhteli suuriäänisimpiä niin
kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä kohti. Hyvin
kylmäverisesti veti hän silloin muistikirjan taskustaan ja kirjoitti
siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle huudettiin; hän olisi
suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin kanssa, ellei lukuisa joukko
meriupseereita kumppanuuden vuoksi olisi tullut apuun ja vaatinut
enintä osaa vastustajista. Meteli oli todellakin hirvittävä.

Koko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, mutta kun me
taas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme.
Roger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä
kuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse edes
naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs luutnantti
pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi minulle
rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni. Vakuutan
teille, että se oli kaunis näky, tämä yhteinen kaksintaistelu tahi
oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena, ja
linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.

Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.
Parin viikon ajan seisoi vahti aina hänen portillaan.

Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä
sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti
hämmästyinkään, kun sisäänastuessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä
kahdenkesken Gabrielien kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan
täydessä sovinnossa, sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta
lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään
ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon hän,
Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta kaunottarelta
suutelon. Sillä impyellä oli luonnon taipumus sotilaihin.

Kolme kuukautta he elivät yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä
aikaa hetkeksikään eronneet toisistaan. Gabrielle näytti rakastavan
häntä vallan raivoon saakka, ja Roger vakuutti, ettei ollut tiennyttään
mitä rakkaus on, ennenkuin oppi tuntemaan Gabriellen.

Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan
upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti
kaikenlaatuisia viinejä, ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein
tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin
ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljon rahaa, ja
varsinkin halusi heidän ensimäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa
peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua. Roger,
joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan kysymyksen
isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä hollantilainen
luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti, sitten hävisi.
Vuorotellen siinä voittaen ja menettäen he lopuksi erosivat niin, että
kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme vastapäivälliset
hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin. Roger ja luutnantti
olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina päivinä peräkkäin he
kohtasivat toisensa milloin kahvilassa, milloin laivalla koetellen
kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja korottaen vetojansa
niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta napoleonin
panoksilla. Se oli tavaton summa meille köyhille luutnanttiraukoille:
enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon kuluessa oli Roger
menettänyt kaikki rahansa ja sitäpaitsi noin kolme neljä tuhatta
frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja vasemmalta.

Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet
saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin
siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren
rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä kertaa
enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä rahastoa
pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana, ja itseään varten hän oli
säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa oli
hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen edelleen
pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään muistutusta.

Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger
olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta
napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauan ja
antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut
kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja
nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauan aikaa oli
katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa.
Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitäpaitsi oli hän juonut
paljon punssia. Roger yksin oli valppaana ja äärimäisen epätoivon
vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi
ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä
putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen,
josta oli lentänyt tahroja hänen uusille housuilleen; vasta sitten hän
katsoi arpanappuloihin. — Ne osoittivat kuutta ja neljää. Kalpeana
kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta napoleonia. Peli
jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni suotuisaksi, vaikka
hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti tahallaan tahtovan
hävitä. Hollantilainen luutnantti vimmastui ja pani kaksinkertaiset,
jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän menetti aina. Olen vieläkin
näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen mies, jonka kasvot
olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi pöydästä menetettyään
neljäkymmentätuhatta frangia, jotka hän heti maksoi osoittamatta
vähintäkään mielenliikutusta.

— Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä
tehän olitte puolitorkuksissa. En senvuoksi huoli teidän rahoistanne.

— Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan
pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle
epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan
teille neljä läpeä. Hyvää yötä!

Ja niin he poistuivat.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että hollantilainen tappiosta
epätoivoissaan oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyään sitä
ennen maljan punssia.

Roger'n voittamat neljäkymmentätuhatta olivat levällään pöydällä, ja
Gabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.

— Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän. Mutta mitä me kaikella tällä
rikkaudella teemme?

Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan hän
näytti käyneen aivan umpimieliseksi.

— Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin helposti
saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpa vaunut
satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon jalokiviä ja
kashmir-kankaita. Pyydä sinä lomaa, niin lähdetään Pariisiin; emmehän
täällä voi ikipäivinä näin suurta rahasummaa menettää!

Hän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä
kuuntelematta, pää käden varassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä
synkimpäin ajatusten vaivaamana.

— Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen
olkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa
sinulta sanaakaan vastaukseksi.

— Minä olen kovin onneton, sanoi Roger vihdoin tukahtuneesti huoaten.

— Onneton! No herranen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että kynit
tuon pitkän hollantilaisen?

Roger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.

— Joutavia!... jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti asian
niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahasensa! Minä en sääli
pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat meillä
ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja tupakkaan
sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia, toisen toistaan
ihanampia.

Allapäin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään Roger asteli
edestakaisin huoneessaan. Teidän olisi varmaankin tullut häntä sääli
nähdessänne hänet sellaisena.

— Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun romantillista
tunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen väärin.

— Ja entä jos se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen
hänen eteensä.

— Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs väärin
pelaajaksi.

— Mutta minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja väärinpelaaja.

Gabrielle huomasi Rogerin liikutuksesta, että hän puhui liiankin totta;
hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.

— Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin olisin
kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen väärin.

Puolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat molemmat
samassa sohvassa eivätkä kertaakaan katsahtaneet toisiinsa. Roger nousi
siitä ensimäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää yötä lemmitylleen.

— Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.

Roger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä
samana iltana, ellei olisi peljännyt toverien aavistavan syytä hänen
itsemurhaansa. Jälkimuistonsa hän tahtoi säilyttää tahratonna.

Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä hilpeä kuin tavallisesti;
olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger taas
kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui hän
ulkona huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin
virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa
kunnioitettavan, vaikka liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin
usein lohdutella häntä; mutta hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi
vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan. Eräänä
päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista kansakuntaa
väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan rehellistä ihmistä.
Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia tietoja hollantilaisen
luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei kukaan voinut antaa hänelle
tietoja.

Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen Roger löysi
Gabrielien luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän
tätä muutamista suosionosoituksista. Gabrielle oli niin peräti
huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin hän oli jättänyt kamarinsa
uuninreunustalle. En tiedä, oliko hän ollut uskoton, mutta niin
Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja hitunen
ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään kiinnittivät,
ja voimakkaampaa näistä oli nyt näin julmasti loukattu. Hän sätti
vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä, enkä ymmärrä kuinka hän jaksoi
hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei suorastaan käynyt
häneen käsiksi.

— Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljon rahaa, sanoi hän.
Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille, jos
hänellä vain olisi millä maksaa.

— Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä
rakastaa matruusiakin rahan edestä... _mutta en minä häneltä sentään
varastaisi_.

Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten hän jo tempasi tikarinsa
tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki
voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabriellen
jalkoihin ja pakeni huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa valtaan.

Samana iltana minä kuljin sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja
nähdessäni sieltä tulta astuin sisään lainatakseni häneltä erään
kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä
ensinkään häirinnyt, ja tuskin hän näytti läsnäoloani huomaavankaan.
Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen kasvojensa
piirteitä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun kuin minun
olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä erään
minulle osoitetun suljetun kirjeen. Avasin sen oitis. Roger ilmoitti
siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi minulle muutamia
toimituksia. Kirjettä lukiessani hän kirjoitteli edelleen huolimatta
peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä jäähyväisensä
Gabriellelle... Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä minä tuosta
päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.

— Mitä? Sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?

— Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä mitään,
sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin halveksittava
olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja minä tunnen
kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes lyödä häntä.

Sitten hän kertoi minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä
te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi
kuin hänkin. En tiennyt mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä puristin
hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti mieleeni
huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää itseänsä
tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä eihän hän...
väärällä pelillä... ollut voittanut häneltä kuin nuo viisikolmatta
napoleonia.

— Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku varas
enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain tuollainen
pikku veijari!

Ja hän nauroi täyttä kurkkua.

Ja minä itkin.

Äkkiä aukesi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä: se
oli Gabrielle.

— Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi, anna
minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua. Minä
rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta syytät
itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo varastanut...
Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon... Voiko pahempaa
tehdä?

Roger pudisti epäillen päätänsä, mutta hänen otsansa näytti kirkastuvan.

— Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän työntäen hellästi Gabriellen
luotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljon,
minä en jaksa tätä surua kestää.

— No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin minä kuolen kanssasi!
Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja olen käyttänyt
pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin. Minulla, joka olen
murhenäytelmissä esiintynyt, on jo tottumustakin sellaiseen.

Alussa oli hänellä kyyneleet silmissä, mutta viimeinen lause sai hänet
nauramaan, eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.

— Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän taputtaen käsiään ja
suudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!

Ja hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin
kiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku
karkeampi sana pöyristyttää.

Sillä välin otin minä huostaani Roger'n pistoolit ja tikarin.

— Rakas ystäväni Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri,
jotka rakastavat sinua. Usko minua, sinulla voi olla vielä onnea tässä
maailmassa, sinullakin.

Syleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken Gabriellen
kanssa.

Luulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saamaan hänen
päätöksensä toimeenpanon hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut
ministeriltä käskyä lähteä ensimäisenä luutnanttina eräälle fregatille,
jonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan ensin sataman
suulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi. Yritys oli uhkarohkea..
Kuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla jalosti englantilaisten
kuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä tuottamatta kunniaa ja hyötyä
isiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon. Noista neljästäkymmenestä
tuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi joutuneille matruuseille tai
merimiesten leskille ja lapsille. Loput hän antoi Gabriellelle, joka
ensin vannoi käyttävänsä ne kaikki hyväntekeväisiin tarkoituksiin.
Tyttöraukalla oli kyllä aikomuskin pitää sanansa, mutta tämä innostus
oli hänessä lyhytikäistä. Sain jälkeenpäin tietää hänen antaneen
muutamia tuhansia köyhille. Jäännöksellä hän osti itselleen koristeita.

Jouduin siis Roger'n kanssa palvelukseen eräälle kauniille fregatille,
jonka nimi oli _Galatea_; sotamiehet olivat uljaita, hyvin
harjoitettuja ja kuuliaisia. Mutta päällikkömme oli ymmärtämätön
mies, joka luuli olevansa Juhana Bart siksi, että kiroili paremmin
kuin jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan
tietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin
tunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin myötäinen.
Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos olkoon
ankaran vihurituulen, joka pakotti vartioivan laivaston peräytymään
sataman suulta ulommaksi, ja alotimme risteilymme polttamalla erään
englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan Portugalin rannikolla.

Purjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien epäsuotuisista
tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka taitamattomuus
lisäsi risteilymme vaarallisuutta.

Ollen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja
ahdistelemassa, emme viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta
seikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä
vaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän kuin
ne rasituksetkaan, joita hänelle uskottu laivan yksityishoito tuotti.
Hän, jota ennen mainittiin satamamme toimeliaimmaksi ja loistavimmaksi
upseeriksi, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa. Niin pian kuin
päivän palvelusaika oli lopussa, sulkeutui hän hyttiinsä ilman kirjoja
tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton mies tuntikausia yhtämittaa
vuoteellansa voimatta kuitenkaan nukkua.

Nähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä
sanoneeksi:

— Mitä hittoa sinä, rakas ystäväni, annat tuonvertaisen murtaa
itsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta
hollantilaisroikaleelta. No hyvä — ja sinä kadut ihan miljoonan edestä.
Kuules, sanoppa minulle, mikset ensinkään kadu sitä, että rakastelit
N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli toista kuin nuo
viisikolmatta napoleonia.

Hän käännähti vuoteellansa mitään vastaamatta.

Minä jatkoin:

— Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi, koska sitä
nyt kerran rikokseksi sanot, ja sinä teit sen jalommassa tarkoituksessa.

Hän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.

— Niin, katsoppas, jos olisit menettänyt, niin mitä olisi Gabriellestä
tullut? Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisen paitansakin sinun
vuoksesi... Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän joutunut
kurjuuteen... Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä pelasit väärin.
On ihmisiä, jotka tekevät murhia... tai itsemurhia... rakastettunsa
tähden... Sinä, rakas ystäväni, olet tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet
tarvitsevat — suoraan sanoen — enemmän rohkeutta... varastaakseen kuin
tehdäkseen itsemurhan.

Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle keskeyttäen
kertomuksensa. Mutta minä vakuutan teille, että ystävyyteni Roger'ta
kohtaan teki minut silloin kaunopuheiseksi, vaikken enää silloisia
sanojani muistakaan: ja vieköön minut perhana, jollen noin puhuessani
todellakin tehnyt sitä totuudessa ja uskonut itsekin mitä sanoin. Niin,
minä olin nuori silloin?

Roger ei kotvaan vastannut mitään; sitten hän ojensi minulle kätensä.

— Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistellen näyttääkseen maltilliselta,
sinä luulet minua paremmaksi kuin olen. Minä olen kurja konna.
Pettäessäni tuota hollantilaista minä mietin ainoastaan noita
viittäkolmatta napoleonia enkä muuta mitään. Minä _en_ ajatellut
Gabrielleä, ja senvuoksihan minä halveksinkin itseäni... Minä en
arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta napoleoniin!..
Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos voisin sanoa
itselleni: »minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä kurjuudesta...»
Mutta ei!... ei!... häntä minä en ajatellut... Minä en rakastanut
häntä sillä hetkellä... Olin vain pelaaja... vain varas... Varastin
rahaa ainoastaan itselleni... ja tämä teko on minut niin murtanut ja
häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta eikä rakkautta... minä
elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä... minä olen mennyt mies.

Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta
pistoolia ampuakseen itsensä, niin minä olisin sen hänelle luultavasti
ojentanut.

Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, me huomasimme
suuren englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa.
Siinä oli viisikymmentäkahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan
kolmekymmentäkahdeksan. Nostimme kaikki purjeemme päästäksemme pakoon,
mutta englantilainen kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki;
selvää oli, että meidän jo ennen iltaa oli antauduttava suhteettomaan
otteluun. Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat
yhdessä hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger jälleen nousi kannelle,
otti hän minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.

— Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies tuolla
peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli kaksi
eri menettelytapaa: ensimäisen, kunniallisemman mukaan voi antaa
vihollisen tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti sen
kimppuun viskaamalla satasen oivia sotureita heidän laivaansa; toisen,
ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman mukaan pitäisi
meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa kanuunoistamme. Siten
näet voisimme päästä aivan lähelle Afrikan rannikkoa, joka häämöttää
tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta täytyisi englantilaisen laivan
antaa meidän luistaa tiehemme; mutta meidän kapteenimme ei ole pelkuri
eikä sankari: hän aikoo ensin ammuttaa laivansa etäämmältä pilalle
ja sitten muutaman tunnin ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa
antautumislippunsa. Sitä pahempi teille: Portsmouthin laivasillat
odottavat teitä. Minä puolestani en tahdo niitä nähdä.

— Ehkäpä meidän ensimäiset laukauksemme tekevät viholliselle sellaisia
vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä ahdistamasta, sanoin
minä.

— Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua
taistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä
onnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan
sinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen
tosimerimiehen parhain kuolinvuode.

— Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle
annatkaan!

— Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun
täytyy kuolla. Kuten muistanet, suostuin minä luopumaan itsemurhasta
ainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis,
anna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä
palvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.

Mietittyäni jonkun aikaa minä vastasin hänelle:

— Annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet kuolettavasti
haavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen toivoakaan. Siinä
tapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.

— Minä tulen kuolettavasti haavoitetuksi tai kerrassaan tapetuksi.

Hän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen hän
oli tyynempi, ja näkyipä hänen silmissään jonkinlaisen taistelu-ilon
välähdyksiäkin.

Kello kolmen tienoissa puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen
kanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme silloin
osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja jatkoimme
lakkaamatta tulta, johon englantilaiset pontevasti vastasivat. Noin
tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei tehnyt mitään
ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Mutta meillä oli jo kosolta
kuolleita ja haavoitettuja, ja jäljelle jäänyt miehistö oli jo
laimentunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet suuria
vaurioita, ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa kuin me
levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista, kaatui
pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella ryskeellä. Alceste käytti
tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti hyväksensä. Se liukui
laivamme perä puolelle ja lähetti siitä puolen pistoolinkantaman päästä
täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti fregatti-parkamme perästä
keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä taholla ollut muuta kuin
kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin silloin aivan lähellä Roger'ta,
joka juuri hakkautti poikki niitä sivutouveja, jotka vielä pitivät
kaatunutta mastoa hiukan koholla. Tunsin jonkun tarttuvan kovasti
käsivarteeni, käännyn katsomaan ja näen hänen, Roger'n, makaavan vallan
verissään kannella. Hän oli saanut kartessilaukauksen vatsaansa.

Kapteeni juoksi hänen luoksensa:

— Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.

— Pitää naulata lippu tuohon mastontynkään ja upottaa laiva kaikkineen
päivineen.

Kapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään miellyttänyt.

— No, sanoi Roger minulle, muistappa nyt lupauksesi.

— Ei hätää mitään, kyllä sinä voit tuosta parantua.

— Heitä minut mereen! huusi hän hirmuisesti kiroten ja tarttuen takkini
liepeeseen. Näethän, etten voi välttää kuolemaa; heitä minut nyt
mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.

Kaksi matruusia lähestyi häntä aikoen kantaa hänet ruumaan.

— Tykkinne luo, te lurjukset! jyrähytti Roger heille. Ampukaa
kartesseilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt sanasi, niin
minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja petturiksi!

Hänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan erästä
kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.

— Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme...

— Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti juosten
luoksemme.

— Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja jättäen kertomuksensa
sikseen. Vene pian vesille!... Ruuhi mereen!... Kaikki veneet vesille!
— Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.

Enkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.



Etruskilainen vaasi


Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.s. seuraelämässä
pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää
muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät. Näiden
seuraa hän oikein hakemalla haki, mutta pakeni muita. Muuten hän
oli hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teatterista eräänä
iltana lähdettäessä kysyi markiisitar A——— häneltä, mitä hän piti
neiti Sontagin laulusta. »Kyllä, rouva markiisitar», vastasi
Saint-Clair suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen.
Tätä naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä,
sillä hän puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa
muodissa oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi
keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. — Markiisitar päätteli, että
Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.

Rouva B——— kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän
keskusteli sinä iltana paljon Saint-Clairin kanssa, joka sieltä
lähtiessään selitti, ettei ollut ikinä tavannut rakastettavampaa
naista. Rouva B——— kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden luona
ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa. Saint-Clair
tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä kertaa rouva
B——— jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen jälkeen hän jo
päätti, ettei ikinä enää ilmesty hänen salonkiinsa. Rouva B——— julisti
maailmalle, että Saint-Clair oli kerrassaan seuratapoja ja kasvatusta
vailla oleva nuori mies.

Luonteeltaan hän oli helläsydäminen ja rakkautta kaipaava; mutta
siinä iässä, jolloin kovin helposti otetaan halki elämän kestäviä
vaikutuksia, oli hänen liian herkkä tunteellisuutensa joutunut
kumppanien ivan alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään pitävä, ja arvosti
ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtien hän koetti peitellä
muilta kaikkea semmoista, mitä piti häpeällisenä heikkoutena. Ja hän
saavuttikin tarkoituksensa, vaikka tämä voitto kävi hänelle kalliiksi.
Hän osasi piilottaa toisilta kaikki liian tunteellisen sielunsa
liikutukset, mutta sulkiessaan ne itseensä hän teki ne vain sata vertaa
vaikeammiksi kantaa. Ihmisten kesken häntä pidettiin tunteettomana
ja välinpitämättömänä, ja yksinäisyys synnytti hänen levottomassa
mielikuvituksessaan kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia, kun hän
ei koskaan tahtonut niitä muille uskoa.

Tavata oikea ystävä on todellakin vaikeaa!

Vaikeaa! Onko se edes mahdollista? Onko koskaan ollut kahta ihmistä,
joilla ei ole ollut mitään toisiltansa salattavaa? — Saint-Clair ei
suuresti luottanut ystävyyteenkään, ja sen ihmiset kyllä huomasivat.
Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena.
Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat
ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä.
Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair
usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä — niinhän me tavallisesti
nimitämme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme —
valittivat, ettei hän luottanut heihin; ja useimmiten loukkaantuvatkin
sellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme
vuorostamme kerro omiamme heille. Arvellaan näet, että tällaisessa
lavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.

— Hän on aina haarniskoitta kiireestä kantapäähän saakka, sanoi
kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä
voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.

— Luulenpa hänessä olevan hieman jesuiittaa, lisäsi siihen Jules
Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari
kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä mitä hän
miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen
seurassaan.

Sitten he erosivat. Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä
Italian-bulevardilla allapäin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi
juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa, ja
ennenkuin he olivat saapuneet Paix-kadulle, oli hän jo kertonut
Saint-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin
mustasukkainen ja raaka.

Samana iltana Jules Lambert menetti pelissä kaikki rahansa. Siitä
huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä hän sattui tyrkkäämään
erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta
tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja,
ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä
todistajakseen ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän
on tähän saakka unohtanut maksaa.

Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen.
Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli
kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli
hän paljon ja lukenut paljon eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai
luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten hän oli kooltaan pitkä
ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina
liian vakavat, mutta hänen hymyilynsä oli leveää ja täynnä suloa.

Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina huomaavainen
naisille ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko
hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento saattoi
tuntea mitään rakkautta, niin oli — se tiedettiin — kaunis kreivitär
Matilde de Coursy ensi sijalla hänen sydämessään. Tämän nuoren lesken
luona hänet nähtiin sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat
siihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensinnäkin
Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan
ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä
seurassa, tai jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina
ilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen
tutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja
kreivittären taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta
heti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja
kun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, lähti Saint-Clair
hänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.

Kertojan velvollisuus pakottaa minut ilmaisemaan, että kun muutamana
heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen
auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka
pelkää joutuvansa kiinni. Maatalo kuului rouva de Coursylle, ja
sieltä-tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin verhoutunut nainen seurasi
häntä portille saakka ja kurottautui hetkeksi katsomaan häntä, kun hän
poistui puiston muuria myöten vievää polkua. Saint-Clair pysähtyi,
silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan.
Valoisassa kesäyössä hän saattoi erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka
liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten
takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi
taivuttaa portilla-seisojaa menemään jo sisälle, mutta tällä näkyi
olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli
kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului työhönsä menevän
talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeutui, ja
muutamalla harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.

Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta
ja astui juoksujalkaa, rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas
seisahtui ja asteli verkalleen, katsellen taivasta, jonka itäinen ranta
jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä
hulluksi, joka iloitsi vapauteen-pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan
hän saapui pienen, syrjäisen talon portille. Talon hän oli vuokrannut
koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä
hän heittäysi suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja
uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä.
Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.

»Voi, kuinka onnellinen minä olen», hoki hän myötäänsä itsekseen.
»Vihdoinkin olen löytänyt sydämen, joka ymmärtää minun sydämeni!...
— Niin, minä olen löytänyt ihanteeni... Minulla on samalla kertaa
ystävä ja lemmitty... Mikä luonne!.. mikä intohimoinen sielu!... Ei,
hän ei ole rakastanut ketään ennen minua...» Ja kun turhamaisuus aina
sekaantuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: »Hän on Pariisin
ihanin nainen.» Mielikuvituksessaan hän kuvaili yhtaikaa kaikki
lemmittynsä viehkeät puolet. — »Kaikkien joukosta hän on valinnut
minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa.
Tuo kaunis ja uljas husaarieversti, joka ei ole niin kovin tyhmäkään;
— tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja
näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; — ja venäläinen Lovelace, joka
on nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin
Camille T———, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hieno
käytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa... hän on heidät
kaikki hyljännyt. Vain minut!...» Ja sitten seurasi taas loppulaulu:
»Voi, kuinka onnellinen minä olen!» Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna
voidakseen hengittää; sitten hän astuskeli edestakaisin ja kääntelihe
sohvallaan.

Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävystyttävä kuin onnettomastikin
rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa
näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin
tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua
rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti
vaihtaa keskustelualuetta.

Mutta koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni,
säästän heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä
muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli
väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan
suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin.
Herätessään hän katsahti kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua
ennättääksensä Pariisiin, minne hänet oli kutsuttu aamiaispäivällisille
useiden tuttavien nuorten miesten seuraan...

       *       *       *       *       *

Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata
monesko järjestyksessä. Riittää, kun hän tietää, että oli jouduttu
siihen tilaan — mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy
— jolloin kaikki tahtovat puhua yhtaikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat
pelotella huonompipäisiä.

— Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt
ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä
täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on
esitettävä lemmittynsä malja. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää,
kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.

Puhuessaan hän täytteli omansa ja naapureittansa lasit.

Hieman hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; mutta Jules
Lambert ehti häntä ennen:

— Minä pidän paljon tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani
siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! — huusi hän
lasiansa kohottaen — paitsi kolmikymmenvuotiaitten, silmäpuolten ja
ontuvaisten y.m.s.

— Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.

Saint-Clair nousi seisomaan lasi kädessä.

— Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydäminen
kuin ystävämme Jules, mutta olen sittenkin uskollinen. Ja tämä
uskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen
ollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma
siitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani.
Judit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla
Euroopan ensimäistä tragedianäyttelijätärtä!

Thémines tahtoi arvostella tätä maljaa, mutta hyvähuudot keskeyttivät
hänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan
loppupäiväksi.

Keskustelu kääntyi ensin teattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta
päästiin sitten siirtymään politiikkaan, lordi Wellingtonista
englantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä
naisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja
ihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.

Ja sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi.
Hevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa, mutta näistä emme
huoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa tällä
arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimäinen ehto naisen
valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan erinkaltaiseksi.
Mutta oliko olemassa mitään yleistä kaavaa tälle erinkaltaisuudelle?
Hän puolestaan ei sitä luullut.

— Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvalla
ja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin
suoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella!

— Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos niin
vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä, joihin
ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin kyttyräselkäinen,
niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan haluaisin tehdä
valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin ainoastaan kahtalaisten
naisten puoleen, nimittäin joko tosi tunteellisten taikka sellaisten
— ja heidän lukunsa on suuri — jotka tahtovat käydä omituisista,
_eccentric_, kuten englantilainen sanoo. Edellisille minä
kuvaisin asemani hirmuisuutta, luonnon kovuutta minun suhteeni.
Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani kohtaan ja saattaisin
heidät aavistamaan, että voin rakastaa intohimoisesti. Tappaisin
kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani ja myrkyttäisin itseni
heikolla laudanum-annoksella. Muutamien kuukausien kuluttua eivät
he enää huomaisi kyttyrääni, ja silloin minä vain odottelisin
tunteellisuuden ensimäistä puuskausta. Mitä taas sellaisiin naisiin
tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin heidän valloituksensa
käy aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan varmaksi ja pitäväksi
säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi olla menestystä; he tahtovat
heti osoittaa, ettei tuo yleinen sääntö pidä paikkaansa.

— Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.

— Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu, koska
me, onnetonta kyllä, emme ole saaneet kyttyrää syntymälahjaksemme.

— Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector
Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka
päivä nähdään kauneimpien ja enimmin liehakoitujen naisten antautuvan
miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään...

— Hector, nouskaapa, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi
Thémines mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kääpiö nousi heti, ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta
oli häntä leikattu.

— Minä puolestani sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka päivä
uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto — ja samalla hän
loi tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaa peiliin — sekä aistikas
pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka parhaiten noita
sydämettömiä viehättää; — ja nenäänsä puhaltamalla hän lennätti pois
takkinsa rinnustalle pudonneen pikkuisen leivänmurusen.

— Vielä mitä! huudahti kääpiö. Kauniilla muodolla ja Staubin tekemällä
puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät ja jotka jo
toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen tarvitaan, jos
tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää...

— Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivan esimerkin? Te
tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen.
Tavoiltaan kuin mikähän englantilainen _groom_ ja puheessa tyhmä kuin
aasi... Mutta hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin
Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen
tuntenut.

— Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu. Ajatelkaahan,
kun minun kerran täytyi matkustaa kaksisataa virstaa hänen kanssansa!

— Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään
yhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?

— Mutta ettekö tiedä, että rosvot murhasivat hänet Fondin luona? kysyi
Jules.

— Oikein; mutta Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen, kuten
heti saatte kuulla. Useita matkustajia, joiden joukossa Thornton, oli
päättänyt rosvojen vuoksi matkustaa yhdessä joukossa Napoliin. Massigny
pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen kuultuaan jäi Thornton
seurasta pois, luullakseni kauhuissaan siitä, että hänen olisi täytynyt
viettää muutamia päiviä Massignyn kanssa yhdessä. Hän lähti yksin
matkalle, ja lopun te tunnette.

— Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines. Kahdesta kuolemasta hän
valitsi helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.

— Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että Massigny
oli ikävin ihminen maailmassa?

— Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.

— Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme
poikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan politiikasta.

— Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy, jos
kukaan, on älykäs nainen.

Seurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja
kuvitteli, että kaikki tarkastivat vain häntä.

— Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartaen lautasensa yli
ja näennäisesti suurella uteliaisuudella tutkistellen posliinille
maalattuja kukkasia.

— Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on
Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista, ja niistä hän on
yksi.

— Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein
vaimoltaan saamiansa erinomaisia kirjeitä.

— Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut
kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja sateen
aikana.

— Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin
Pariisiin... Minä... minä en luule hänen välittävän vieraista siellä
maalla.

— Tokko aiotte kuulla minua! huusi Thémines.

— Te ette nähnyt kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte
silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla
tyyneydellä. — Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli:
ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen.
No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat
suosionosoitukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin
mies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun
kyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua,
kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylliksi rohkeutta, siinä kaikki.

Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan
suorastaan valehtelijaksi, mutta hän pelkäsi saattavansa kreivittären
maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin
hänen puolustuksekseen, mutta hänen kielensä oli kuin kangistunut.
Huulet värähtelivät suuttumuksesta, ja turhaan hän etsi jotain
syrjäsyytä riidan aiheeksi.

— Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä. Onko rouva de Coursy
antautunut Massignylle! _Frailty, thy name is woman_!

— Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair
kuivasti ja halveksivasti. Tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan,
kunhan voi olla hieman sukkela... ja...

Puhuessaan hän kauhistuen muisti nähneensä satoja kertoja kreivittären
luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkasvaasin uuninreunustalle.
Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan, ja
— mikä raskauttava asianhaara — tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista
tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkasensa, asetti hän
ne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasiin.

Sanat kuivivat hänen huulillaan; hän näki enää vain yhden esineen ja
ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!

Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä
senvertaisen asian vuoksi!

Oletteko te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?

Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä
äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi
huolettoman ja hyväsydämisen näköisenä:

— Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa
pidettiin varmana siihen aikaan kuin te olitte Saksassa. Muuten minä
tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista
kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu vain
erehdystä ja Massignyn valeita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme, ja jos
mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä oikeassa.
Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka teokset...

Samassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi Egyptistä.

— Teodor! niin pian takaisin! — Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.

— Toitko muassasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja
arapialaisen hevosen, ja egyptiläisen _groomin_?

— Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin hän julistautuu
itsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin
iskulla?

— Entäpä _almeet_? Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusteli Roquantin.

— Näittekö kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu; Mitenkä hän on
järjestänyt pashan sotaväen? — Ja antoiko eversti C——— teille erään
sapelin minua vasten?

— Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin muistopatsas?
ja Ibrahim pasha? y.m.s.

Kaikki puhuivat yhtaikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista
vaasia.

Teodor oli istuutunut jalat ristissä — hän oli tottunut siihen
Egyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä
Ranskassa — odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa, ja puhui sitten
kylliksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää, seuraavaan
tapaan:

— Niin, pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain _regular humbug_.
Ne eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strassburgin Münster on
ainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat
silmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyfin näky
jo saisi minut pyörryksiin. On niin paljon matkailijoita, joita
sellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja
Kairon kaduilla tungeskelevan omituisen ihmisjoukon ulkomuotoja ja
tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja mogrebiinien.
Tein kiireessä muutamia muistiinpanoja maatessani sairaalassa. Mikä
ilkeä laitos tuo heidän sairaalansa! Toivon, ettette usko tautien
tarttuvan! Minä se vain polttelin levollisesti piippuani kolmensadan
ruttoa sairastavan potilaan keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte
kauniin ratsuväen, joka istuu hyvin hevosen selässä. Näytän teille
joskus sieltä tuomiani mainioita sota-aseita. Minulla on eräs _djerid_,
joka on ollut kuuluisan Murad beyn oma. Teille, eversti, on minulla
muuan _jutaghan_ ja Augustelle _khandjar_. Saatte myöskin nähdä
_metshlani, burnus'_ini ja _haikk'_ini. Ja naisia olisin niinikään
voinut tuoda, jos vain olisin tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä
niin paljon Kreikasta, että niitä sai melkein ilmaiseksi... Mutta
äitini tähden... Pashan kanssa keskustelin paljon. Se on hiivatin
älykäs ja ennakkoluuloton mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee
meidän asioitamme. Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme
pienimmistäkin salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä
tärkeimpiä tietoja Ranskan puolueasioista... Tällä haavaa huvittaa
häntä erityisesti tilastotiede. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja
voitteko ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan
kuin Napoleonista. Voi mikä suuri mies se _Bounabardo_! sanoi hän
minulle. Bounabardoksi he Bonapartea nimittävät.

— _Giourdina, c'est à dire Jourdain_, mutisi aivan hiljaa Thémines.

— Aluksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen minun
suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettua, tuiki
epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai
jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Mutta muutamien näkemien
perästä hän huomasi minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan, joka
halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja politiikkaan.
Silloin hän astui kuorestaan ja puhui minulle avosydämisesti. Viime
kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka hän suvaitsi minulle
myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: »Minä en ymmärrä, miksei Sinun
Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi Portista?» — »Hyvä Jumala,
sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, mutta pelkäänpä, etteivät
vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi hallitsevat kaikki, kannata
minua, jos kerran olen julistautunut Egyptistä vapaaksi.» Pasha on
pulska, valkeapartainen ukko eikä naura koskaan. Hän lahjoitti minulle
mainioita sokerileivoksia; mutta eniten kaikista hänelle antamistani
lahjoista hän piti Charlet'n maalaamasta keisarillisen kaartin
pukukokoelmasta.

— Onkohan pasha romantikko? kysyi Thémines.

— Hän ei paljon välitä kirjallisuudesta; mutta te tiedätte, että
arapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillista. Eräs heidän
runoilijoistaan, nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi
äskettäin kokoelman »Mietelmiä», joiden rinnalla Lamartinen mietelmät
tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin
arapiankielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka
en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni
profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni,
kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko
nähdä arapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu sana
merkitsee _Allah_, s.o. Jumala.

Näin sanoen hän näytti kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti
esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.

— Kuinka kauan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.

— Kuusi viikkoa.

Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen iisoppiin
saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan
ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa
ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa
kulkua. Mutta epämääräisesti hän tunsi, että hänen onnensa tässä
maailmassa oli iäksi hävitetty, eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille
kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.

Perille päästyään hän heittäysi samalle sohvalle, millä edellisenä
iltana oli niin kauan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa
analyseerannut. Eniten oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus,
ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän
ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin
häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman
todellisuuden tieltä. »Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään.
Hän on älykäs: senpävuoksi onkin vielä suurempi rikos, että hän on
voinut rakastaa Massignyta!... Totta on kyllä, että hän nyt rakastaa
minua... koko sielullaan... niinkuin hän voi rakastaa. Samalla
lailla kuin Massignytakin!... Hän on suostunut minun hyväilyihini,
oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Mutta minä olen pettynyt. Meidän
molempien sydänten välillä ei ole myötätuntoisuutta. Hänelle on
yhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa
minua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. 'No niin,
rakastakaamme siis Saint-Clairiä', on hän itselleen sanonut, 'koska tuo
toinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin
saammehan nähdä mitä sitten teemme.'»

Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta,
joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle
huvittava, ja kun uhri alkaa tuntea haavainsa olevan ummistumassa, on
piru heti siinä niitä auki repostelemassa.

Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:

    Kunnia mainio olla on
    toisen jälkeläisenä...

Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi,
kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa!
Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.

Kello löi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. — Jos
hän jäisi pois yhtymisestä? »Todellakin, mitä hupia tuotti hänelle
Massignyn lemmityn tapaaminen?» Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja
ummisti silmänsä. »Tahdon nukkua», arveli hän. Puoli minuuttia hän
pysyi liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan,
kuinka pitkälle aika oli kulunut. »Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!»
mietti hän. »Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle.»
Sydämessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa
pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut
hyvin sairas. Hän käyskeli huoneessaan, istuutui, otti jonkun kirjan,
mutta ei voinut tavuakaan lukea. Sitten hän meni pianon ääreen, mutta
ei jaksanut sitä edes avata. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea
ikkunansa edessä kasvavat poppelipuut. Vihdoin hän kääntyi katsomaan
kelloa ja huomasi, ettei ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia
kulumaan. »Minä en voi olla häntä rakastamatta», huusi hän hammasta
purren ja jalkaa polkien, »hän hallitsee minua, ja minä olen hänen
orjansa, niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis,
kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi
kahleet, joita vihaat!»

Lakkiinsa tarttuen hän läksi suinpäin ulos.

Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkinlaista
itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme
kukkulalta. »Minä olen tosin heikko», sanomme me, »mutta _jos_ minä
oikein tahtoisin...!»

Verkkaisin askelin hän kulki polkua, joka vei puiston portille, ja jo
kaukaa hän näki valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa
vasten. Kädellään liehutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi.
Saint-Clairin sydän löi ankarasti, ja hänen polvensa vapisivat; hän ei
jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että pelkäsi kreivittären
näkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.

Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä
kun oitis heittäysi hänen syliinsä, ja sitten hän seurasi kreivitärtä
asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät
tahtovan hänen rintansa halkaista.

Yksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat
istuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi
ainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut
hänelle kauniin englantilaisen piirroksen: »Portlandin herttuatar,
Leslyn mukaan piirretty» (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa),
eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: »Minua
miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset
hiuskiehkuranne.» Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli
kuin entinen lordi, joka kömpelösti lausui: »Koristetuista naisista ja
loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää.» Leikitellessään
viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan
piti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut:
»Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian
ihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne.» Tänä iltana oli kreivitär,
joka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois
kaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. — Naisen
puvussa hän huomasi ennen kaikkea jalkineet, ja hänellä niinkuin
useilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut
vahvasti auringonlaskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä;
kreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja
satiinikengissä... Jos hän vielä sairastuu?

— Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.

Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vastoin tahtoansa
hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä
tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla
noilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren
arvon.

Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä
ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin
eräästä vernissatusta japanilaisesta lippaasta ja sanoi, ojentaen
pienen, nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä
piilotettuna:

— Toissa iltana minä särin teidän kellonne. Tässä se nyt on korjattuna.

Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja
veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään
nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit
ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla!
(Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikistelyt, on aina
tyhmän näköinen.)

Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen
taskuunsa.

— Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa,
onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette
polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.

— Oh, en minä paljoa sellaisista ymmärrä, sanoi Saint-Clair.

Hajamielisesti hän avasi kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen
hämmästyksensä, kun hän näki, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli
maalattu kuoren pohjaan! Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa
kirkastuikin, eikä hän enää Massignyta ajatellut; hän ei muistanut
muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä
nainen häntä jumaloi.

       *       *       *       *       *

_Leivonen, tuo aamukoin airut_, alkoi juuri liverrellä, ja pitkät,
vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä
taivaanrannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi
Julialle, ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien
pitää erota.

Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja
tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe.
Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkinlaista kaunaa sitä
kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella, ja se luonnollinen ajatus,
että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissaan. Sillä aikaa
kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri
shaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota
vihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntejänsä, niin että täytyi
luulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.

— Olkaa jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin
etruskilaisen vaasini! huudahti Matilde.

Ja hän tempasi Augustelta avaimen pois.

Saint-Clair oli peräti tyytymätön, mutta malttoi sentään mielensä. Hän
käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi, ja
avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.

— Kuka tämän maalasi? kysyi hän.

— Herra R... Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle. (Roomasta
palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen taipumuksen
kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain suojelijaksi.)
Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni, vaikka se onkin
hiukan kaunisteltu.

Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että
sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.

Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan
sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi,
ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi ja
oli tuokiossa jo nummella yksinään.

— Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä siis
kierrät eteeni!... Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut toisen kuvan
Massignyta varten!... Mikä tomppeli minä olen ollutkin! Että olen
ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla rakkaudella
kuin minä häntä!... ja ainoastaan sen nojalla, että hän on somistanut
hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole käyttänyt jalokiviä!...
hänellähän on niitä lipas täynnä... Massigny, joka ei huomannut muuta
kuin naisten puvut, piti paljon tuollaisista koristuksista!.. Niin,
kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se myöntää. Hän tietää mukautua
rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli! näkisinpä mieluummin, että hän
olisi kevytmielinen ja rahalla ostettavissa. Ainakin voisin silloin
uskoa, että hän rakastaa minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä
hänelle mitään maksa.

Pian ilmestyi toinen, vielä musertavampi seikka hänen harkittavaksensa.
Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären suruaika.
Saint-Clairin oli aikomus naida hänet heti kun hänen leskivuotensa
oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut? Ei... Eihän hän
ollut siitä koskaan puhunut. Mutta se oli ollut hänen aikomuksensa,
ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle se oli samaa kuin lupaus.
Edellisenä iltana hän olisi antanut valtaistuimen jouduttaakseen
hetkeä, jolloin saattoi julkisesti tunnustaa rakkautensa; nyt hän
vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että yhdistäisi kohtalonsa
Massignyn lemmityn kanssa.

— Ja kuitenkin, minun täytyy se tehdä, sanoi hän, ja niin tuleekin
tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan hänen
entiset seikkailunsa. Sanovathan asian olleen julkisen. Eikä hän
silloin vielä tuntenut minua... Hän ei voi käsittää minua. Hän luulee
minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.

Sitten hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä:

— Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies
maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.

Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä
Verrières'in puistotiellä hän näki miehen pulskan englantilaisen ratsun
selässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan
häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin
Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'in
tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahuttavaksi
kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että
oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan
huomaamatta, ettei saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean
haaratien Saint-Clair käännytti ratsunsa heti sinne toivoen, ettei
tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Mutta tässä hän pettyi; kiusaaja
ei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti
sinne ja joudutti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja
voidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.

Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua
kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka
olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla
ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei
jaksanut kauempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi
vinhasti piiskallaan Thémines'in hevosta vasten turpaa.

— Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi sinä lyöt
hevostani?

— Miksikä sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.

— Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko kenelle puhut?

— Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.

— Saint-Clair!... te olette hullu, luulen minä... Kuulkaa, ellette
huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili
hävyttömyydestänne.

— Huomiseen siis, hyvä herra.

Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi
pian metsikköön.

Nyt hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa
aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa, ja
silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi
päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä
häiriöitä. Kotiin tultuaan hän lähetti palvelijansa viemään kirjettä
eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä
hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana
puiston pikku portin luona. — — —

       *       *       *       *       *

— Mikä teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin
omituisen iloinen ettekä kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa
minua nauramaan. Eilen te olitte niin surumielinen ja minä iloinen!
Tänään ovat osat vaihtuneet. — Päätäni kivistää niin armottomasti.

— Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika
ikävystyttävä. Mutta tänään olen ollut ulkoilmassa, olen ollut
liikkeellä ja voin ihan mainion hyvin.

— Minä taas nousin myöhään, nukuin näet niin pitkään tänä aamuna ja
näin niin väsyttäviä unia.

— Vai niin, vai unia? Uskotteko te unia?

— Mitä hullutuksia!

— Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen
tapauksen olevan tulossa.

— Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin muistelen...
nähneeni Massignyn; huomaatte siis, etteivät ne olleet mitenkään
huvittavia.

— Massignyn! Päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan
nähdä häntä?

— Massigny raukka!

— Massigny raukkako?

— Auguste, sanokaapa mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän. Teidän
hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä, kuin laskisitte
leikkiä itsestännekin.

— Kas, kas, kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin
ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.

— Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti olette
ihmisten kanssa, joista ette pidä.

— Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.

Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen, ja sitten he
katselivat toisiansa minuutin verran. Saint-Clair loi ensiksi silmänsä
maahan ja huudahti:

— Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi!
Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä
tai keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän
hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.

Hän otti pöydältä erään paperilipun.

— Kas tässä pesijättärenne viimeiset muistiinpanot. Keskustellaanpa
siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.

— Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste...

— Tämä oikeinkirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka
tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen
tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on
järjestysintoni silloin-tällöin. No niin, löysin rakkauskirjeen,
jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut
kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina
mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikeinkirjoituksen veroinen. Ja
kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin sellaista
lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niinkuin
madame Sévigné. Jätin hänet yhtäkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen
kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla
minuun rakastunut.

— Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?...

— Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Mutta holhoojani ei
antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä — sanoi hän — nuori mies,
jolla on paljon rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.

— Ja mihin tuo nainen on joutunut?...

— En tiedä?... Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.

— Auguste... jos se olisi totta, niin te ette voisi olla noin huoleton.

— No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään _kunniallisen
miehen_ kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle
pienet myötäjäiset.

— Kuinka hyvä te olette!... Mutta miksi tahdotte näyttäytyä häijynä?

— Oh, minä olen sangen hyvä... Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä
enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin
rakasti.. Mutta silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta
naurettavan muodon alta.

— Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut
mustasukkainen... Me naiset olemme hienotunteisempia kuin te, ja me
näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa
vai teeskenteleekö hän rakkautta, jota ei tunne.

— Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja
yksinkertaisten käsiin!

Näin sanoessaan hän silmäili etruskilaista vaasia, ja hänen silmissään
sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan
huomannut.

— No niin! Te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juaneja. Te
kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona
Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.

— Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte
tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, ettei meidän
ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuollut
koskemattomana ja marttyyrina...

— Massigny? Mutta eihän hän ollut niin kovin typerä; ja onhan niitä
tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta...
Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?

— Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.

— Palattuaan Italiasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet;
hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He
olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti
meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka
hän sentään oli ostanut Schrothilta, ja puhui minulle musiikista ynnä
maalaustaiteesta ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä
päivänä hän lähetti minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa hän sanoi
minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; senvuoksi hän juuri halusi
rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme
molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä
iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. »Minäpä luen teille
erään rakkaudentunnustuksen, jonka tänä aamuna sain», virkkoi Julia
minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua
nauraessa. Massigny raukka!...

Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen
kreivittären käteen hän kostutti sitä suuteloillaan ja kyynelillään.
Matilde oli suuresti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan pahoin.
Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: »Antakaa minulle anteeksi,
antakaa minulle anteeksi!» Vihdoin hän nousi seisoalleen. Hän loisti
ilosta. Tällä hetkellä hän oli onnellisempi kuin sinä päivänä, jolloin
Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: »Minä rakastan teitä.»

— Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän:
kaksi päivää olen sinua epäillyt... enkä ole koettanut saada sinulta
selitystä...

— Sinä epäilit minua!... Ja mistä!

— Voi, minä olen kurja raukka!... Kerrottiin sinun rakastaneen
Massignyta ja...

— Massignyta! — ja kreivitär purskahti nauramaan, mutta kävi pian taas
totiseksi. — Auguste, sanoi hän, oletteko todellakin niin hassu, että
epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte sitä minulta!

Ja kyynel kierteli hänen silmissään.

— Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.

— Kuinka en antaisi anteeksi, rakas ystäväni...

Mutta salli minun ensin vannoa...

— Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, älä sano siitä mitään enää...

— Mutta mistä taivaan nimessä sinä olet tullut epäilemään tuollaista
mahdottomuutta?

— En mistään, en mistään, ainoastaan kirotut aivoni... ja... näetkös
tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan Massignylta...

Kreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten hän huudahti
nauraen:

— Minun etruskilainen vaasini! Tuo etruskilainen vaasini!

Saint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa, ja suuret kyyneleet vierivät
hänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:

— Minä en hellitä sinua, ennenkuin olet antanut anteeksi minulle.

— Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi
syleillen; — kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo
luulin, ettet sinä osaakaan itkeä.

Irrottautuen sitten Augusten syleilystä hän tarttui etruskilaiseen
vaasiin ja viskasi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli
harvinainen ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu
Lapithen taistelu Kentauria vastaan.)

Saint-Clair oli muutamia tunteja maailman häpeisin ja onnellisin mies.

       *       *       *       *       *

— Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä iltana
tapasi Tortonin kahvilassa, onko se uutinen todenperäinen?

— Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.

— Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.

— Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa väärässä,
mutta tahtovansa mieluummin kestää Thémines'in taisteluinnon kuin
pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen
päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvalla, kuka ensiksi
laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'iä ensimäiseksi. Thémines
laukaisi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäri ja sitten
kaatuvan kuolleena maahan. Olen usein huomannut luodin lävistämäin
sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka aina tietää
kuolemaa.

— Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?

— Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti pistoolinsa
maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin lujasti, että
hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli, enkä tiedä tokko
hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen korjata.

       *       *       *       *       *

Kreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet
hän asui maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen
palvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa
Saint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä.
Kolmen vuoden kuluttua palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä
ulkomaanmatkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin
kalpeana ja laihana, että luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta naisesta,
joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä. Suurella
vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet mukanansa
Hyères'iin. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär siellä ja kuoli
sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset huolet, kuten
tohtori M———, hänen hoitajansa, lausui.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Orjakauppias Tamango y.m. muita novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.