Rautalammin runoniekan Albert Kukkosen runoja

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Rautalammin runoniekan Albert Kukkosen runoja
Author: Kukkonen, Albert
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rautalammin runoniekan Albert Kukkosen runoja" ***

RAUTALAMMIN RUNONIEKAN ALBERT KUKKOSEN RUNOJA

Kirj.

Albert Kukkonen

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1913.

SISÄLLYS:

Runoilijan alkulause.
Johdanto.
Eero Varis Albert Kukkoselle
Runoilija Pentti Lyytisen patsasta paljastaissa.
Nykyinen aika.
Kansanjuhlassa Rautalammilla.
Kansanopistolla Äänekoskella lukuvuotta alkaissa.
Vanhan miehen miettehiä Lomakurssien lopussa.
Nuorisoseuran kokouksessa.
Vielä virttä viinan töistä.
Maamiespäivillä Rautalammilla.
Pellervon päivillä Helsingissä.
Valtiopäiväin avaamisesta.
Keisari Aleksanterin kuolinpäivästä.
Kiistelystä kielen päältä valtiopäivillä.
Suomenkielen asia ritari- ja aatelisäädyssä valtiopäivillä.
Hiljaiset Valtiopäivät.
Nuorisollen neuvoksi välttämähän väkijuomat.
Entisistä ja nykyisistä ajoista.
Rautatie-kokouksessa Pieksämäellä.
Muistelmia Iisalmen näyttelyssä käynnistä.
Teaterihuoneella juhlassa kylvettäjäin hyväksi Kuopiossa.
Kirurgisessa sairaalassa olostani Helsingissä.
Muistelmia vuosisadan vaihteessa.

RUNOILIJAN ALKULAUSE.

Tähän runokokoelmaani on valittu vanhempana tehtyjä runojani,
mitähän milloinkin on sattunut syntymään. Kun minua on vaadittu
niitä lausumaan useissa tilaisuuksissa, joita en edeltäpäin osannut
ollenkaan ajatella, ja kun olin herkkä rupeemaan, olivat ne sitten
kiireellä kyhättävät. Nuorempana tehdyt runoni eivät tulleet talteen
pannuiksi, sanomalehdissäkin niitä aina oli, ja niin jäi niitä koko
joukko hukkateille ja ijäti unholaan. Ensimäisiä runojani aloin
tekemään noin 28 vuotiaana, vaan ne olivat enemmän leikkisiä ja
rakkauden lauluja. Kun nyt olen jo elänyt elämäni ehtopuoleen, niin
rupesin näitä teoksiani, mitä niistä vielä oli saatavissa, kokoomaan
kirjaan. Päämääränä olen aina koettanut pitää runoudessani sitä
henkeä, että niissä olisi nuorelle kansalle oppimista, erittäinkin
mitä raittiusasiaan tulee, ja että nuoret aina valitsisivat tovereja
ja karttaisivat pahoja seuroja, joihin nuori, kasvava kansa on herkkä
rupeamaan. Jos siis näissä runoissani on jotakin opettavaista, olkoon
se ihmiselämän ja kaiken siihen kuuluvan hyvän ohjeena. Missä taas ei
mitään hyvää ole, jääköön se unholaan.

JOHDANTO.

Kirjoittanut Kaarle Krohn.

Rautalampi on kieltämättä ihanan luontonsa puolesta merkillisimpiä
seutuja Keski-Suomessa. Mutta se on merkillinen toisessakin suhteessa:
keskuksena sille talonpoikaisrunoudelle, jolla 1800 luvun
alkupuolella oli kukoistusaikansa. Rautalammilla eli tämän runouden
kuuluisin edustaja Paavo Korhonen. Kustavi Grotenfeltin julkaisussa
Kahdeksantoista runoniekkaa on näytteitä viiden Rautalampilaisen
runoista. Viimeisenä ja kaikista nuorimpana siinä esiintyy Albert
Kukkonen, joka vielä elää Rautalammilla Hinkkalan talon isäntänä ja
jonka myöhempiä runoja tarjona oleva kokoelma sisältää.

Konneveden rannalla Kivisalmen eteläpuolella kauniin lahden pohjukassa
on Hinkkalan talo, jossa Albert Kukkonen syntyi 14 p. helmik. 1835.
Hänen isänsä Gabriel Eerikinpoika Kukkonen (k. 1873) oli Vihtori
Lounasmaan kuvauksen mukaan, joka vuonna 1863 kolmen muun ylioppilaan
kera asui Hinkkalassa hyvää suomenkieltä oppiakseen, arvokas, älykäs
ja kirjallisuutta harrastava mies. Ylioppilaat olivat pahemmassa kuin
pulassa isännän kanssa keskustellessaan, sillä hän muisti kaikki, mitä
oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli
hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin heillä. —Ajatuksensa
hän lausui — selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu
tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon
terveytensä vuoksi.

Äiti Helena Gustaava, omaa sukua Närhi (k. 1851) mainitaan Lounasmaan
muistelmissa hyväntahtoiseksi emännäksi, joka ylioppilaita kohteli kuin
omia poikiaan.

Hinkkalan asukkaita on myös Julius Krohn, joka viittä vuotta
aikaisemmin V. Öhbergin kera oli asettunut Rautalammille samassa
tarkoituksessa, kirjeessä vanhemmilleen (20/9 1858) kuvaillut. »Ensin
läksimme Hinkkalaan, missä Sanmark ja muut (neljä viipurilaista
ylioppilasta) olivat kesää viettäneet. Ihmisiä tapasimme siellä
sellaisia, ettei parempia voi itselleen toivoa: kohtelijaita,
ystävällisiä ja teeskentelemättömiä. Kaikki talossa oli hollantilaiseen
tapaan puhdasta ja huolellisesti järjestettyä. Isäntä puhui
mieltymyksellä hänen luonaan asuneista rakkaista herroistaan.» —
Myöhemmässä kirjeessään toisen talon isäntää kiittäessään hän lisää:
»vaan Hinkkalan vanhuksen veroinen hän ei ole likimainkaan.»

Yhdenikäisen Albert Kukkosen oli Julius Krohn saanut hyväksi
ystäväkseen, jonka kanssa käsitysten kävi vierailuilla. Erityisenä
ystävänään hänet mainitsee myös Lounasmaa. »Hän jo silloinkin runoja
sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä,
isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli
Suometar sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Yhdessä me haaveilimme
suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta.»

Sitä vaikutusta, joka ylioppilaista jäi nuoren Albert Kukkosen
mieleen, on hän kuvannut runossa »Nuorille oppilaisille, jotka v. 1858
Hinkkalassa kortteeria pitivät», joka usean aikaisemman runon kera on
säilynyt Julius Krohnin kokoelmissa. — Heitä, jotka eivät ole menneet
herrain huoneisiin, isoisiin ystäviin, hän on oppinut tuntemaan:

Siinä seurassa samassa,
Kun on kulettu yhessä,
Talonpoikien tavalla
Aina puheita puhuttu.
— — —
Vaan olen tuntenut tukulta,
Ett' on aina alhaisuutta,
Eikä yhtään ylpeyttä
Teissä, aivan oppilaiset.
Minä kiitän mielelläni
Alhaisuuttani alati,
Kun olen nähnyt nöyryytenne.
Alhaisuus on arvon juuri,
Joka säädyssä sopiva;
Vaan ylpeys on yksi niistä
Vihattavista vioista,
Joka Aatamin alensi
Alas onnen kukkulalta.

Ylioppilaitten vaikutus näkyy myös hänen runollisen harrastuksensa
heräämisessä. Se on Rautalammin talonpoikaisrunouden jatkoa, mutta
ulkopuolelle sen piirin kehittynyttä. Sen kehittäjinä ovat olleet
toiselta puolen uudempi kirjallinen sivistys toiselta puolen vanhempi
kansanruno, joka uudemman sivistyksen edustajain välityksellä
kirjallista tietä tuli tunnetuksi ja ymmärretyksi.

Albert Kukkonen on aikoinaan kirjoittanut »Runon teosta» sepitelmän,
joka selvästi kuvaa hänen kirjallisia vaikutelmiaan.

Rupeaisinpa runollen,
Läksisinpä laulutyöllen,
Kuin ois oppia otsassa,
Tuntoa tuolla tukan alla
Eli taitoa takana;
Vaan olen aivan oppimaton
Kirjoitusta koittamahan,
Paperille piirtämähän.
— — —
Kuin ois kaunis Kalevala,
Kantelettaret kädessä,
Niissä oppia olisi,
Oivallista ojennusta,
Kaikki kaunista tekoa,
Niissä on runot rustattuna,
Niissä laulut laitettuna,
Sananlaskutkin saneltu,
Kaikki laatunsa mukaiset,
Joka sorttihin sopivat:
llolaulut, surulaulut,
Miesten laulut, naisten laulut,
Vaimojen valituslaulut,
Laulut lapsille hyville,
Laulut päiville pahoille,
Neitosille naitaville,
Kosioillen katsottuna.
Vielä on vanhan Väinämöisen
Loihturunot runsahasti
Kalevalahan koottu,
Joissa on oppi oivallinen,
Kaikki taito tarpeellinen,
Suomen kielellen sopiva
Suomalaisten suosioksi.
— — —
Kiitän vielä viimeseksi
Niiden herrojen hyvyyttä,
Jotka ylös ottelevat,
Vanhat laulut laittelevat,
Kelpo kirjaksi kyhäävät.
Olkoon kiitos kirjoitettu,
Sanottu Savon ukolta,
Teillen taitavat tekiät,
Hyvät herrat Helsingissä,
Että ootten etsinynnä
Suomesta suloiset laulut.
Niinpä saatamme sanoa
Maamme puolelta puhua:
Ei ne herrat helpommasti
Maata, ruualle rupia,
Jotka kaikki kiertelevät,
Laajaa maata matkustavat,
Suomen sukua hakevat.
Suomella on vähän sukua,
Aivan vähä aatelia,
Vielä on Virossa vähäsen,
Venäjällä veikkosia.

Runossaan »Työn arvosta», joka samoinkuin runo »Entisistä Rautalammin
runoniekoista» on painettuna kokoelmaan Kahdeksantoista runoniekkaa,
Albert Kukkonen kuitenkin lausuu, että on »kyntömiehellä kynänä
aurankurki kämmenpäässä». Jos uutteralla maanviljelijällä lisäksi
on yhteishyvän harrastuksia ja kunnallisia luottamustoimia,
jää runoileminen syrjään, kun hän on paraissa työvoimissaan.
Vasta vanhemmalla iällä pääsevät runolliset taipumukset jälleen
oikeuksiinsa. Sillä välin on kasvanut nuori polvi, joka kansakoulussa
on oppinut panemaan arvoa vanhaan runouteen ja alkaa vaatia sen
viimeistä edustajaa virittämään kanneltansa juhlatilaisuuksissa.
Ulkopuolellakin omaa pitäjää tulee laulajavanhus tunnetuksi.
Pohjois-Hämeen kansanopiston alkajaisissa, Kylpyvieraitten iltamassa
Kuopion teatteritalolla ja Pellervon päivillä Helsingissä hänen
on esiintyminen juhlarunoilijana. Loistokohtana kuitenkin pysyvät
yliopistollisten lomakurssien lopettajaiset 20 p. elok. 1898. Tästä
juhlasta kertoo Uusi Suometar: »Mutta kun iäkäs rautalampilainen
talonisäntä Albert Kukkonen astui puhujalavalle ja lausui sepittämänsä
runon Vanhan miehen miettehiä lomakurssien lopussa, niin sitten se
vasta ilo nousi. Hyvä-huudoista ja käsientaputuksista ei tahtonut
loppua tulla. Nuoret neitoset riistivät ruusukimput rinnoiltaan ja
kiinnittivät ne ukon takin rintapieliin. Sitten miehet istuttivat
äijän tuolille ja riemukulussa kantoivat häntä ympäri salia toisten
laulaessa »Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa». Päivälehti
lausuu tapahtumasta: »Illan innostus kohosi korkeimmilleen, kuin
runoilija-vanhus lausui sepittämänsä runon. Palokunnan sali täyttyi
myrskyisistä käsientaputuksista ja hyvä-huudoista. Eläköön huudettua
riensi muutamia naisia ja miehiä runoilijavanhuksen luo. Pian istui
ukko ylhäällä, ja Arvon mekin ansaitsemme sävelten kaikuessa kannettiin
häntä ympäri salia.»

Kenties Albert Kukkonen ei vielä jääkään viimeiseksi runoniekaksi
Rautalammilla, vaan on hänen esimerkkinsä herättävä harrastusta vanhan
runomitan käyttämiseen nousevassa nuorisossa. Hänen täyttäessään 70
vuotta (14/2 1905) lausui hänen serkunpoikansa Eero Varis seuraavan
hänen kunniakseen sepittämänsä runon.

EERO VARIS ALBERT KUKKOSELLE

Saanko minäkin sanoa,
Poika parraton puhua,
Isännällen ijällisellen,
Hopeahapsellen hyvällen.
Tämän päivän päähän päässyt,
Vuosikaudet vieritellyt,
Täysikymmenten luvussa
Seitsemännen saavuttanna.
Siis on aikaa jo eletty
Albertilla aikalailla,
Tie on pitkä tallustettu,
Polku kaitainen kulettu,
Elon askeleet otettu.
Kuitenkin on kunnialla
Tämä Kukko kulkenunna
Elon teillä ahtahilla.
Ei oo viina vietellynnä,
Eikä polkenna puteli
Miehen mainetta, nimeä.
Ei oo uni uuvuttanna
Virumahan vuotehella,
Lojumahan laiskan lailla.
Ain' oli eellä ensimäissä
Töissä, toimessa todella,
Neuvomassa nuorempia
Työtä vääntämään väellä,
Hiki päässä heilumahan.
Vielä ehti ensimäisnä
Kuntalaisena kävellä,
Kokoukset koplotella,
Joiss' oli aina johtajana,
Puhujana puolestamme.
Vielä virret viimeiseksi
Laittoi aina laulettavat.

Siis nyt suonetten sanoa,
Ilmituoda mun iloni
Kaiken nuorison nimessä,
Kunniani, kiitokseni
Niistä neuvoista jaloista,
Opin oivan antamasta,
Jonka näissä nähdä saapi
Kävellessä katsomassa
Tämän talon tanhuvia;
Niissä ahkeruus näkyypi,
Työ ja toimi tunnetahan
Nuorten neuvoksi jaloksi,
Kansan kasvavan varaksi.

RUNOILIJA PENTTI LYYTISEN PATSASTA PALJASTAISSA 29 p. heinäk. 1900.

Mistä saisin nyt sanoja,
Lausehia luontevia,
Kun on alkaissa asian
Ajatukset ahtahimmat,
Kun on kielet kankeiksi
Käyneet Väinön kantelessa
Nykyajan asujillen,
Laulun mahti laulajillen
Rautalammin rantasilla.
Toista oli aika ennen,
Kun me katsomme jälellen
Kulunutta aikakautta,
Vuosisadan alkupuolta:
Ei ollut lamassa laulut,
Virret veisaten vähennä,
Ruostununna runon mahti,
Kun ne ukkoset elivät
Rautalammin rantamailla.
Niit' oli nuottue nimeltä,
Kokemass' oli kolme miestä:
Ensin kuulu Korhosemme,
Suurin laulaja Savossa,
Sitten pillit pienen Pentin,
Toimen miehen Toholahden
Kaikuivat joka kylässä;
Vielä virret Ihalaisen,
Jussin juttuja monia
Ompi mielessä monella,
Varsinkin on vanhemmilla.
Ei silloin sivuhun jäänyt,
Mit oli maassa merkillistä,
Se lauluksi laitettuna,
Runopukuhun puettu.
Siis pitäisi Suomen kansan
Muistaa maamme laulajoita,
Antaa näillen suuri arvo
Edesmenneillen monillen,
Runoilijoillen runsahillen.
Se on lahja Luojan lahja,
Se on lahja synnynnäinen;
Niit' ei synny joka päivä,
Ei vielä monta vuodessakaan.
Niinpä ovat nämä hetket
Sitä varten valmistettu,
Pienen Pentin penkereellen
Panna tässä patsas ylös,
Laulajallen muistomerkki
Hautakummun kunniaksi
Sillen maallen siunatullen,
Missä kaikki matkamiehet
Vaivoistamme väsyneenä
Saamme laskea levollen.
Vielä virkkaisin enemmän,
Lausuisinpa laulajoista,
Vaan kun puuttunen puhetta,
Laviampaa lausumista.
Kun ois miehellä minulla
Koppa Paavo Korhoselta,
Täysi tietäjän sanoja,
Eli Pentiltä puheita,
Lyytiseltä lyijypännä,
Ihalaisen innostusta,
Kyllä sitten kuulisitten,
Sanomist' ois sangen paljon.
Vaan on miehet menneet meiltä,
Tulleet turpehen omaksi;
He vaan jättivät jälellen
Perinnöksi poikasillen
Laulut suuret lapsillensa.
Siispä suosi vielä nytkin
Rautalammin rantalainen,
Kansa nuori kasvavainen,
Älä heitä hylkyteillen
Kuihtumahan runokukkaa,
Vaan sä koeta kostutella,
Tainta vielä virkistellä,
Että se eläisi henki,
Mik' oli miesten muinoisien
Eikä jäis mahti maanrakohon,
Vaikka mahtajat menevät.
Niinpä tämän laulajakin
Ompi ollut oppipoika
Pitäjässä runomiesten;
Kun on seutu synnyttännä
Niinkin monta merkillistä,
Laadullista laulajata,
Joitten muistollen mukailin,
Runorivit kirjoittelin
Patsasta nyt paljastaissa,
Itsekki ijän lopussa,
Kohta haudan partahalla.
Ehkä kohta katkeaapi
Senkin kieli kanteleesta.
Kuitenkin tään kirjottelin,
Runomuotohon mukailin,
Kun vielä vaativat minua
Lausumahan lausuntoni
Patsasta nyt paljastaissa.

NYKYINEN AIKA.

Vasta vanhalla ijällä,
Kuudenkymmenen kohalla
Tuli mielehen minulle
Arvollinen aikakausi:
Kuink' on Suomi suurin mennyt,
Edistynyt entisestä
Aikamiehen askelilla,
Koetettu on korjaella
Kansan kaikkia tapoja;
Opetusta, sivistystä
Aika on kyllin kylvänynnä
Kerroksihin kaiken kansan.
Niinpä onkin nykyaika
Edistyksen aikakausi,
Paljon entistä parempi,
Kun on koulut kaikenlaiset,
Joka sorttihin sopivat;
Joiss' on oppia otella
Köyhimmänkin kansan lapsen,
Kun on opin ottajata.
Toista oli aika ennen,
Niinä aikoina asiat,
Kun ma lassa lauleskelin,
Nuorten leikit leikittelin.
Siin' oli koko koulupenkki,
Mitä isä iitä neuvoi,
Mitä äitimme opetti,
Ollen oppimattomia.
Ei ne ennen koulut olleet
Kotiseudun saapuvilla,
Kuin on aikoina nykyisnä;
Ennen koulut kaupungeissa
Ruotsin kahleissa kovissa,
Jotk' oli eellä estehenä
Talonpojan poikasillen.
Viel' oli varoinkin vähyydet
Eellä aina estehenä,
Ettei käynyt köyhempien
Olla oppihuonehissa
Opetusta ottamassa.
Ja niin jäin minäkin miesi,
Vaikk' oli haluni hereillä,
Opista osattomaksi,
Kokematta kouluteitä.

KANSANJUHLASSA RAUTALAMMILLA 24 p. heinäk. 1891.

Juhlan julkisen iloksi,
Päivän kuulun kunniaksi
Sanoisin pari sanaani;
Jos ois jäänynnä jälellen
Joku muutama murunen
Vielä Wäinön kanteleesta.
Jos tästä jotakin oisi
Täksi hetkeksi huvia
Kansanjuhlan viettäjillen;
Koska oomme ensikerran
Kukin lähtennä kotoa
Pitämähän pikku juhlaa
Rautalammin rantamailla,
Saviniemellä samalla.
Vaikk' ei joutaisi kotoa,
Kun ompi kesäinen kiire,
Poutakin mitä parahin,
Heinäaika herttaisempi,
Lämmin läikky taivahasta,
Aurinko varista valju.
Vaan ei auta aina olla
Yksitoikkosen tokelon,
Ettei vähäsen välihin
Hanki hiukkasen huvia
Taitavinkin talonmiesi
Sekä myös vakaiset vaimot,
Kansa nuori kasvavainen,
Koska meillä ensikerran
Ompi juhla omituinen,
Kansallinen kaikin puolin,
Niinkuin sillä on nimikin.
Vaan on juhlalla jalompi
Tarkoituskin, tärkeämpi,
Ettei varsin huvin vuoksi
Kesän kiirettä hukata,
Herttaista heinäntekoa
Maamme miehet milloinkana.
Vaan on aina asialla
Monta muutakin mukana
Tarkoitusta tehtävänä.
Niinp' on mieli meillä kanssa
Näillä seuran näytelmillä
Saada vähänkin varoja,
Pikkusenkin pennilöitä,
Että saataisiin Savohon
Omituinen oppipaikka
Kansan kasvavan opiksi,
Savon kansan suosituksi.
Sanon vieläkin sanasen
Kansan puolesta puhelen,
Koska niinkuin kylvömiehet
Oomme opiston aluksi,
Nuoret niinkuin niittomiehet
Siitä lyhdettä sitovat.
Kyllä toivois kyntömiehet
Varsin vaivansa näöstä
Hedelmiä herttaisia.
Niinkuin soisin siemenetkin
Pidettävän puhtahana,
Samoin soisin suotavaksi
Kansanopiston olevan,
Ettei sitä rikkaruohot,
Uuden ajan uudet henget,
Opin tuulet turmeleisi;
Vaan ois vaka vanha pohja,
Jonk' ei vaivu vuoliaiset,
Eikä arkut alta murru
Kovissakaan koittehissa.
Näitä toivoisin todella
Kaikkein korkeimman kädestä
Alkavallen aikeellemme.

KANSANOPISTOLLA ÄÄNEKOSKELLA LUKUVUOTTA ALKAISSA
3 p. marrask. 1899.

Kun ma satuin kulkemahan
Ajan pitkäisen perästä
Äänekosken äyrähiä
Matkustaissa matkojani,
Heti äkkiä älysin,
Kuink' on koreeksi kohonna,
Kaikki paikat kaunistettu,
Kohta niinkuin kaupungiksi.
Onpa myöskin oivallinen
Rakennuskin rakennettu,
Kaivattu Kansanopisto,
Kosken rannallen rakettu.
Sepä miellytti minua,
Että käydä katsomassa
Uutta laitosta laveeta,
Koulua joka kohalta.
Vielä otti opettaja
Varsin vastahan ilolla.
Pian tultihin tutuksi,
Oudot yhtyi ystäväksi.
Vielä vaati hän minua
Etten kiiruhda kotia;
Koska kohta lukuvuosi
Alkaapi taas askeleensa,
Pidetään taas pikku juhla
lloksemme iltapuolla.
Tämä miellytti minua
Jäädä juhlaa kuulemahan,
Opintyötä alkavata.
Vielä vaati hän minua
Että rupeisin runollen,
Lausumahan lauseheni
Juhlan julkisen pidosta.
Tuosta tuumahan rupesin,
Kiirehesti kirjoittelin,
Runosanoiksi sanelin,
Mitä tuli mieleheni,
Kuinka minun mielestäni
On tää armias asia,
Ett' on saatu Suomellemme
Oivalliset oppikoulut,
Kaivatut Kansanopistot
Keski-Suomen salomaillen,
Jossa vielä vanhempana,
Aivan aikamiehenäkin
Saavat oppia otella,
Järjen jousta jännitellä
Opinteillä ollessansa.
Onpa syytä onnitella
Nykyajan nuorisota,
Kasvavata kansan lasta,
Kuinka sill' on oppikoulut
Tarjona joka tilassa
Halvimmankin kansan lapsen;
Kun vaan halu on hereillä
Nuorisossa nousevassa,
Kansassamme kasvavassa.
Toista oli aika ennen,
Kun ma lassa lauleskelin,
Koulut kaikki kaupungeissa
Ruotsin kahleissa kovissa;
Ei ne ollut ensinkänä
Kansan lasten käytettävät,
Niinkuin se nykyinen aika
Ompi opin aikakausi;
Ovat siitä osalliset
Kaikki kansan syvät rivit.
Siispä suosi hyväksesi
Opin teillä ollessasi,
Suomen poika, Suomen tytär,
Ota oppi otsahasi,
Kuin on tarjona tavara;
Siit' oot kunnon kansalainen,
Missä miestä tarvitahan,
Oppineena oiva miesi.
Sitten kasvavi sinusta
Kunnon isä, kunnon äiti,
Nuoren kansan kasvattaja;
Siit' on isällen iloa,
Suomi-äidillen suloa,
Lahja suuri lapsistansa,
Ompi heillä opistansa.

VANHAN MIEHEN MIETTEHIÄ LOMAKURSSIEN LOPUSSA
Helsingissä 20 p. elok. 1898.

Ennenkuin me erkanemme
Tästä kuulusta kylästä,
Herttaisesta Helsingistä,
Oisi mielessä minulla
Lause muuan lausuttava.
Jos vaan oikein osaisin
Kertoella kaikin puolin
Tästä seurasta somasta,
Kun on tänne suuri joukko
Tullut Pohjolan periltä,
Savon mailta mairehilta,
Kaikin paikoin Karjalasta,
Suomemme syviltä mailta
Lukematta likiseudut.
Hauska on olomme ollut
Lomakurssin kuulijana.
Kaikk' on seurahan sopinut,
Vieronut ei viereltänsä
Ylempi alempoansa;
Tuli veljet vierahista,
Tutut tuntemattomista.
Kukin muisti mielessänsä,
Että ollahan emosta,
Saman Suomen synnyttämät,
Saman kantamat kanaset,
Vaikka häävyimme hajallen
Yli suuren Suomen saaren.
Olis kyllin kiittämistä
Vielä meillä vierahilla,
Kehumista kielestäkin;
Koska sorja Suomen kieli
Kelpas aina keskustella
Kaikkein kuulijain seassa,
Enkä kuullut ensinkänä
Viskattavan venskan päätä,
Rupatusta ruotsalaista
Tässä seurassa somassa.
Suomen kieltä suosi kaikki
Sekä miehet että naiset,
Rouvat, viinit ryökkynätkin.
Toista kuuleepi kadulla
Herraisessa Helsingissä.
Jos vaan jotakin kysäiset,
Heti venska viskatahan
Ensimäiseksi etehen,
Että luulisi lopulta
Muillen maillen matkanneensa.
Olis paljonkin puhetta
Kyllä Helsingin kylästä,
Mitä on saanut silmä nähdä,
Korva kuulla opetusta
Luennoista, laulannoista,
Järjen aavalta alalta.
Täällä tiede, täällä taide,
Täällä taiteitten tavarat
Nähtävänä näyttelyissä,
Joist' on paljon oppimista,
Katsomista kaikenmoista;
Vielä eillehen enemmän
Sydänmaassa syntyneillen;
Joiden johteitten avulla
Kukin kunnon kansalainen
Saapi mieltänsä mitellä,
Järjen jousta jännitellä
Sekä korkeimman kotona
Että majassa matalan.
Vielä kiitän viimeiseksi
Teitä herroja hyviä
Luennoista luontevista,
Jotk' on meitä miellyttännä
Oppilaana ollessamme
Kahden viikon koulussamme.
Entäs se soria soitto,
Laulut Suomesta suloiset,
Jotka on joka tilassa
Kaikununna korvissamme.
Nepä vielä vanhaltakin
Liikutti lamaisen rinnan,
Mielen muuttivat medeksi,
Että rupesin runollen.
Kuinka sykkivi sydämet
Kansan nuoren kukkivaisen,
Itse kukin arvatkaatte,
Jot' en kertoa kykene.
Ja ei ole minulla muuta,
Hyvät herrat, kanssaveljet,
Parempata palkkiota
Luennoista luontevista,
Töistä, toimista jaloista,
Kuin tää puhe puuttuvainen.
Runo-muotohon mukailtu,
Yksinkertainen yritys.

NUORISOSEURAN KOKOUKSESSA
8 p. huhtik. 1901.

Mitäs nyt sanoiksi saisin
Tällä hetkellä huviksi
Nuorisollen nousevallen,
Kansallemme kasvavallen,
Lapsillemme laulun-aine,
Josta oppia olisi,
Elämällen esimerkki.
Vaan ei vanhalla minulla,
Lapseksi jo lauhtuneella,
Ole ehkä opettamista,
Kun en koulusta kokeita,
Opinteiltä ollenkana
Ole saanut osakseni;
Kun on koulu kokemuksen,
Sen oon läksyt läpikäynyt,
Esimerkit näistä nähnyt:
Mikä hedelmä hyvällä,
Minkä palkan paha saapi.
Niinpä nuori nousevainen
Kukoistava nuori kukka,
Isän ilo, äidin sulo,
Suomen lempi-lapsukainen,
Kun sä alat askeleesi,
Maalimassa matkustuksen,
Koeta ensin kaikin puolin
Kuuliainen, nöyrä olla,
Varsinkin sä vanhemmillen,
Olla isällen ilona,
Äidin sulo suosijana.
Kunnioita kumpaistakin,
Se on käsky Korkeimmalta,
Julistettu Jumalalta.
Vaan kun matkas maalimassa
Tulet täällä alkamahan,
Siinä tarkka tarvitahan,
Että vaarat vältetähän.
Maailma on iso koulu,
Alaltansa avarakin.
Sill' on teitä sinne tänne
Matkustaissa monet seurat;
Sill' on lakut laitettuna
Kaikin paikoin kulkijoillen.
Mikä viepi väärätiellen,
Mikä oikeella pysyypi,
Kunnon miessä kulkijana.
Vielä nuoria varoitan,
Kasvavata kansan lasta:
Että entistä enemmän
Pakenetten pahat seurat,
Jotka juuri nuorisoa
Tuhansia turmeleepi,
Viepi väärällen polullen,
Tiellen tuiki turmiollen;
Himot häjyt sytyttääpi,
Monenmoiset pahennukset,
Turmeleepi nuorten tavat.
Siispä seuroja valitse,
Ettei ehtisi jo tehdä
Teille tuiki turmiota.
Ota muistohon mukaasi
Varoitukset vanhan miehen.
Tekin nuoret nousevaiset,
Kansalaiset kaikkityyni,
Joillen jo nykyinen aika
Tarjoopi opin tavarat
Kaiken kansan kerroksihin,
Sitä suosi hyväksesi,
Suomen poika, Suomen tytär.
Sitten tuleepi sinusta
Kerran kunnon kansalainen,
Joka kestät koetukset
Vastuksissa vaikeissa,
Joita ehkä elämässä
Saapi kansamme kokea
Ehkä entistä enemmän.
Vielä viimeksi sanelen,
Ilokseni ilmoittelen,
Kuinka nyt nykyinen kansa
Kaikkityyni koulitahan,
Otetahan opinteillen,
Kaikkityyni tyttäremme
Ilman säädyn eroitusta.
Kodin koulu ensimäinen,
Se on hyvä koulukurssi,
Se on oppi oivallinen;
Hyvän äidin hyvät lahjat,
Joita jättää lapsillensa.
Siis on äitien sivistys
Kaikin puolin kiitettävä:
Äidit saatava siveiksi,
Tavoiltansa taitaviksi.
Ne on kansan kasvattajat,
Hyvän kodin kaunistajat,
Kotilieden lämmittäjät.
Jospa opit oivalliset
Kantais kaunihin hedelmän
Kansassamme kaikin paikoin
Nuorisossa nousevassa,
Sitten Suomen suuri äiti
Saisi ilolla ihailla
Ettei työ oo turhaan tehty,
Kasvatukset kansan lasten,
Ohjaukset opinteillen.
Näistä toivomme tulevan
Vielä kansan kasvavaisen,
Oppineemman, oivallisen,
Jok' on Suomella sulona,
Isänmaallensa ilona.

VIELÄ VIRTTÄ VIINAN TÖISTÄ.

Soisin seutuni hyväksi
Rautalammin raittihiksi,
Vielä kaiken Suomen kansan
Kunnialla kulkevaksi
Ohi viinan villitysten.
Tuollen turmallen pahallen
Juoppoudellen julkeallen
Pian loppu tehtäköhön
Turman päivä tuotakohon,
Ettei se enää enemmän
Kasvattaisi kansan lasta
Veisi väärällen polullen
Tiellen tuiki turmiollen.
Rakas nuori, nousevainen.
Kasvavainen kansan lapsi,
Kukoistava nuori kukka,
Heinä puhtonen, heleä,
Sua varsinkin varotan.
Kun sä alat aamupuolta
Elämääsi astuskella,
Katso kaikella mokomin,
Ettet koskaan eksy sinne,
Joss' on juomat juotavana,
Viinat valtoa pitävät.
Karta tätä kauhistusta,
Ettei pettäisi sinua,
Karta viinan kauppiasta,
Kuten pahinta petoa.
Jos sä tahdot tarkka olla,
Aivan oikein eleä,
Kunnon miessä kulkijana,
Elä viivy viinan luona,
Puhele putelin kanssa,
Se sun pääsi pyörryttääpi
Silmiäsi summentaapi.
Vaikk' on kirkas katsannolta,
Hyvin loistava lasissa,
Putelissa pulska juoma,
Vaan on myrkky mielessänsä,
Petos luonnossa peräti.
Se on monta kunnon miestä
Vienyt väärillen poluillen,
Teillen tuiki turmioillen,
Tuskan tuiman tutkijaksi.
Vaivojen valittajaksi.
Se on vaivoja syviä
Vielä tuonut vaimoillenkin,
Laittanut lapsi paroillen,
Kuin on miesi mieletönnä,
Humalassa hurjapäänä.
Kun hän kotia tuleepi,
Heti vaimonsa ajaapi
Ulos kohta kuutamellen,
Lapset kaikki karkoittaapi
Viluhun värisemähän
Itkemähän ilman alle.
Ota nuoriso opiksi
Varoitukset vanhan miehen,
Lähe raittiuden polullen,
Puhtahitten teillen taivu,
Siivoin seuroihin sijotu.
Pidä liittosi pyhänä,
Lupauksesi lujana,
Sanasi kuten sinetti,
Jot' ei ikinä rikota,
Eikä voida väärennellä.
Silloin rauha on kotona,
Rauha kyläsi kujilla,
Onni kaiken kansan mailla,
Onni rinnassa omassa.
Vielä vähän virteheni
Lausun toisesta tavasta,
Haastan tuosta joutavasta,
Mikä miehissä näkyypi,
Nykyajan ammatissa.
Kuinka piiput pistetähän,
Rinnoillensa riippumahan,
Paperossit paistumahan
Aivan hammasten välihin.
Mikä miesten mielen väänti,
Mikä turmeli totiset,
Kuin he jonni joutavata
Myrkkykasvia kaluvat,
Heinät pahat polttelevat,
Ratki rahansa hukaten
Sekä saaden sairautta.
Siis on sulla nuori miesi
Kohta tehtävä totinen
Elinaikainen parannus,
Ettet ilmoissa ikänä,
Kuuna kullan valkiana
Piipun polttohon yritä,
Tupakkia tunnustele.
Miks' eivät ota opiksi
Miehet naisilta tapoja,
Vaimoväeltä käytöksiä:
Ne ei vieri viinan luona,
Eikä pullollen puhele,
Horjuvina hihkuele
Keskellä kylän kujia.
Eik' oo noilla naitavilla
Piippua piettävänä
Hampahissa haikuinensa.
Miks' ei miesikin samaten
Saisi järkeä totella,
Hyljätä hylyt tapansa,
Jättää huonot huvitukset.
Tätä kaikillen kehotan
Suomen suurellen suvullen,
Kansalleni kallihillen,
Että hyvä hyvin oisi,
Pahan valta pakeneisi
Kansastamme kaikin puolin.
Siihen toivon siunausta
Yksin Luojalta hyvältä,
Armon kaiken antajalta,
Pahan voiman voittajalta.

MAAMIESPÄIVILLÄ RAUTALAMMILLA
12 p. lokak. 1903.

Koska taaskin koossa oomme
Näillä juhlilla jaloilla,
Päivillä pidettävillä;
Näähän ovat oikioita,
Jaloimpia juhliamme
Töistä, toimista monista,
Askarista, ammateista,
Meillen maanviljelijöille;
Joissa saanemme sanella,
Keskenämme keskustella
Mit' on mikin hyväks' nähnyt
Talonpojan tehtävissä,
Kokemuksen koulussansa
Ollessansa oppilaana.
Viel' on meillä viisarina
Näissä juhlajutteluissa
Oppineet opettamassa,
Akronoomit antamassa
Monenmoista neuvoansa
Luennoissa, lausunnoissa
Opin aavalta alalta;
Joka kautta keskustelun
Tulee toisen tiettäväksi,
Miten maamme saataisihin
Edistymään entisestä,
Työt ja tulot tuottaviksi,
Kannattaviks' kaikki toimet
Kaikin puolin kansassamme.
Tästä saattaisi sanoa
Meistä maanviljelijöistä,
Ettei liene enää meillä
Mitään uutta oppimista,
Ajatusten vaihtamista
Toisten töistä tehtävistä
Tässä halvassa virassa,
Kun on kauvan korjaeltu,
Ajan alusta alettu.
Vaan ei liene likimainkaan
Kaikki läksyt läpikäyty,
Opit vartehen otettu,
Miten maamme saataisihin
Enemmän elättäväksi,
Siksi sietävi asia
Keskenämme keskustella.
Ei elätä pännä meitä,
Jos ei aurasta apua;
Kuokka auran kumppalina
Meillä maanviljelijöillä.
Eihän maalima mahissa
Kauan pystyssä pysyisi,
Jos ei maata muokattaisi,
Kynnettäisi, kylvettäisi.
Maasta maalima elääpi,
Maasta makiat saapi,
Hapan kaikki hankitahan
Kansan kaiken tarpeheksi,
Eduksi tämän elämän,
Ravinnoksi ruumihillen.
Teillen vielä virkaveljet,
Sanon muutaman sanasen:
Siis sinä siveä vaari,
Taitava talon isäntä,
Elä suutu säätyhysi,
Elä virkaasi vihastu,
Vaikka vaivalla kovalla
Maasi mahtihin rakennat.
Tässä työssä tarvitahan
Aivan paljon ahkeruutta,
Vielä tarkkuutta tavassa
Kaikin puolin kaivatahan.
Siis on työllen, toimellemme
Aina arvo annettava,
Kun on tuiki tarpeellinen
Virka maata viljelevän.
Siitä voit kerskaten kehaista,
Kuten kerran Suomalainen
Sanoopi sanalla tuolla,
Etten vaihtas virkoani
Miehen kanssa kuuluisamman,
Joll' on kappa kamlotista,
Kallis kauhtana verasta.
Vielä virkan nuoremmille,
Kansallemme kasvavallen —
Kun olen kyllin kehunna
Esi-isäin elinkeinon;
Tään oon kautta kokemuksen
Itsekin opissa ollut,
Nämä läksyt läpikäynyt;
Aina aamusta varahin
Hikipäässä heilununna,
Ahkerana ammatissa,
Töissä toimissa monissa —
Sanan sanon nuoremmille:
Elkää etsikö etempää,
Maitten, merien takoa
Kuuluisia kultamaita;
Onhan viel' omassa maassa
Meillä armas Ameriikka.
Kyll' on täällä kyntämistä,
Kyntämistä, kuokkimista,
Paljon siemenen sijoa,
Ennenkuin on korvet kaikki
Meiltä kaadettu kumohon,
Kannot kaikki väännettynä,
Taiten tehty leipämaiksi;
Vielä niitty viimeiseksi,
Pellon äiti päälliseksi.
Siis on töitä, tehtäviä,
Oman maamme manterella,
Suomi-äidin synnyinmailla.

PELLERVON PÄIVILLÄ HELSINGISSÄ
31 p. tammik. 1900.

On taas ollut oiva juhla
Täällä Helsingin talossa,
Mik' on meitä miellyttännä
Maamme maanviljelijöitä —
Kuin on tänne tullut paljo,
Suuri joukko Suomestamme,
Saapunut satoa kuusi,
Päivillen pojan pätöisen,
Pellervoisen pellon poian.
Hauska olo ollaksemme
Tässä seurassa somassa,
Yhteistyössä, toiminnassa
Yhteisen hyvän etehen.
Se on oppi oivallinen,
Että uusia etuja
Ajateltaisiin alati
Kansan kasvavan etehen,
Tulevaisten tunnustella.
Niinpä päivät Pellervoisen
Ovat antaneet aluksi
Oppimista oivallista
Luennoista, lausunnoista
Yhteistyöhön, toimintahan
Kolmen päivän koulussamme.
Siis on päivät Pellervoisen
Kohta loppuhun kulunna.
Niinpä miehet muistakaamme
Pellervoisen päivätöitä;
Että viemme viemisiksi
Kukin täältä kotihimme
Tuliaisiks' tuttavillen;
Ehkäpä ottaapi orahan
Kantaa vielä kasvuakin,
Kun saa asian alullen
Itämähän ilman alle
Sulo Suomemme hyväksi.
Sanon muutaman sanasen
Vielä virkan vierahillen
Kyntäjillen, kylväjöillen,
Että teetten tehtävänne
Kuten poika Pellervoinen
Kylvöksensä kyyhätteli
Luojan sormien lomitse.
Käen kautta Kaikkivallan;
Sitten siunaus tuleepi
Suosiosta suuren Luojan.
Vielä lausun nyt lopuksi
Kiitokseksi kirjoittelen
Niillen herroillen hyvillen,
Jotk' on alkanna asian,
Yhteistyötä toimimahan,
Aatetta alottamahan,
Jost' on ollut kyllin meillä
Oivallista oppimista
Luennoista, lausunnoista
Kokeen aavalta alalta,
Mitä ompi mikin nähnyt
Kokemuksen koulussansa,
Jost' on paljonkin puhuttu
Kolmen päivän koulussamme,
Opin teillä ollessamme
Täällä tultu tietämähän.

VALTIOPÄIVÄIN AVAAMISESTA
15 p. syysk. 1863.

Iloinen on ilmoitella,
Josta aion kirjoitella,
Kuin on arvoinen asia
Sekä uusi aikakausi
Meitä kohti koittamassa.
Kuin jo saavat Suomen säädyt
Joka luokasta luetut,
Saavat kohta kokoontua
Niille juhlille jaloille,
Aivan suuriarvoisille,
Joit' on päätetty piteä
Kaupungissa kuuluisassa,
Herttaisessa Helsingissä.
Tämä toivottu sanoma
Ompi meillen arvollinen,
Joka suotiin Suomellemme,
Annettiin jo aika tietää,
Päivän määrä määrättynä.
Käsky saatu keisarilta,
Annettu Aleksanterilta.
Kyllä tästä Suomen kansan
Ompi aihetta aluksi
Arvoisallen asiallen
Ilon tunteilla tueta,
Kuin on kauvan odottanna
Suomi siltäkin sijalta,
Että saada edistyä,
Uutta laatia lakia,
Sovitella Suomen säädyt,
Mikä passaisi paraiten
Käytännössä kaikin puolin,
Koska aina ajan kulku
Uudistuksia anoopi,
Parannusta kaikin paikoin
Lainkin vanhan laitoksissa.
Jo on vuosia kulunna,
Jäänyt tuonne jälkipuoleen
Vuotta viisikymmenisen,
Jolloin säädyt sovitteli
Porvohossa päätöksiä,
Eikä oo sitä etua
Ajan pitkäisen perästä
Suomen kansallen suvaittu.
Nyt on aika arvollinen
Meitä kohti koittamassa,
Valtiot valmistumassa,
Joista toivomme tulevan
Monen kohdan korjausta,
Vahvistusta, virkistystä
Suloisellen Suomellemme.
Vielä toivoisin tulevan,
Että sinne sattuvaiset,
Valitut valtiomiehet
Oisi järjeltä jaloja,
Isänmaallen innokkaita;
Jotka puhuis puolestamme
Kaikki kansan kaipaukset
Pienimmästä suurimpahan,
Antain alhaisten asiat
Ylimäisten ymmärrellä.
Laittaa niillen lainkin säännöt,
Vanhat kaikki korjaella
Uutten muutosten mukahan.
Tästäkin jalosta työstä,
Kuin myöskin monista muista,
Mitä ennätti eläissään
Meillen tehdä toimellansa,
Olkoon kiitos korkeimmallen,
Meijän kuulu keisarillen
Suomen kansalta sanottu.
Vielä syyllä suuremmalla
Ompi meillä muisto rakas,
Kun hän piti tärkeänä
Tämän arvoisen asian,
Kun oli itse avaamassa,
Valtiot valmistamassa
Suomen säätyjen seassa
Ylhäisenä ystävänä,
Suomen suuriruhtinaana,
Keisarina korkiana.
Täst' ois kaiken Suomen kansan
Antaa kiitos korkeimmalle,
Ylhäisellen ystävälle
Tästäkin jalosta työstä
Suloisellen Suomellemme.

KEISARI ALEKSANTERIN KUOLINPÄIVÄSTÄ
13 p. maalisk. 1881.

Oisi mielessä minulla
Aine nytkin arvollinen,
Että ruveta runollen.
Jos vaan oikein osaisin,
Kertoella kaikin puolin
Aleksanterin armotöitä.
Vaikka jo asia vanha,
Vaan se uutena pysyypi
Miesten muistossa mukana,
Varsinkin se vanhempien;
Josta nyt nykyinen aika
Paljon puhetta pitääpi,
Kuin on Suomemme surussa,
Pahan mielen painon alla,
Että entistä enemmän
Muisteleepi muinaisia
Armo-isän armotöitä,
Aleksanterin aikakautta;
Jonka muisto ei murene
Suomen kansan suosiosta,
Vaan on ikimuistettava.
Vielä lasten lapsillakin!
Niinpä nytkin Suomen kansa
Pitää muistonsa pyhänä
Näinä huolen hetkinänsä,
Kun ne yhtyy yli Suomen,
Kantaa kauniit seppeleensä
Sillen patsaallen paraallen,
Jonka Suomi hällen nosti,
Ikimuiston ihmisillen.
Viel' on mulla muistossani
Armon-isän armotöitä,
Joita soi hän Suomellemme.
Tiesi tarkoin tarpehemme,
Katsoi kaikkien parasta;
Eikä ollut outo vieras,
Ehti käydä eläissänsä
Seitsemästi Suomessamme.
Siitä sitten rakkauskin
Kasvoi kahden puolisesti
Keisarin ja kansan kesken.
Enpä taida tarkallehen,
Enkä puolinkaan puhua,
Mitä meillen hyvää teki
Aleksanter aikanansa.
Hänpä itse valtiotkin
Ajan pitkäisen perästä
Avasi omalla suulla,
Vielä vahvasti vakuutti
Laitkin pyhänä piteä,
Kaikki kansan oikeudet.
Samoin saatti suomenkielen
Olemaan oikeustuvissa,
Virkakielenä viroissa.
Samoin koulut, samoin kirkot
Saivat uudet uudistukset,
Kansakoulut, kiertokoulut
Tuli kansallen tutuksi.
Alimmasta ylimpähän
Kääntyi kaiken kansan kasvot
Puoleen kuulun keisarimme.
Lähinnä liki Jumalan
Pysyy muisto muuttumatta.
Vielä toivon viimeiseksi,
Jos sen soisi suuri Luoja,
Antaisi armon Jumala
Lahjat laupiaat hänellen,
Keisarillen korkeallen,
Nikolaille haltijallen,
Että oisi sama mieli,
Sama armias ajatus
Jok' on ollut entisillä
Keisareilla kuuluisilla.
Että entiset pysyisi
Perustukset paikallansa,
Asetukset alallansa
Köyhän Suomen suosimana.
Eik' ole minulla muuta,
Parempata palkkiota,
Sidottua seppelettä
Panna muistopatsahallen
Jalon haltijan hyväksi,
Kuolinpäivän kunniaksi,
Kuin tää kehno kiitokseni,
Hyvin puuttuva puheeni.

KIISTELYSTÄ KIELEN PÄÄLTÄ VALTIOPÄIVILLÄ 1894.

Jo nyt soisi Suomen kansa
Kielikiistat loppuviksi.
Sitä toivoo Suomen kansa,
Että jo ajalla ennen
Oisi päästy päätöksissä
Vallallensa vanttuhista,
Ruotsin kahleista kovista,
Jota ruotsikot rumasti
Vielä nytkin viivyttävät.
Eivät soisi ensinkänä
Miestä miehestä tulevan,
Ottavan omin varoinsa
Aikamiehen askelia,
Saapuvan sillen sijallen,
Jossa Ruotsi rehevänä
Ijän kaiken istununna.
Paljon on jo Suomi päässyt,
Paljon viel' on pääsemättä
Kahlehistansa kovista;
Jos vaan vertaamme jälellen
Vuotta kuusikymmenisen,
Kuin oli vielä ruotsin valta
Ylimmillensä yletty,
Koulut kaikki kaupungeissa
Ruotsin rahkeissa kovissa;
Mistä sai nyt kansan lapset
Oppia nyt ollenkana?
Oli tuohon tyytyminen
Oman vanhemman opillen.
Kun oli vielä vanhempamme
Aivan oppimattomia;
Samoin suomeks' kirjallisuus
Sekin ol' varsin vähässä.
Samoin kaikki virkakirjat
Ne oli ruotsiksi rykätty
Eikä suomella omalla,
Talonpojan tuttavalla.
Vaan ei vieläkään viikingit,
Herrat ruotsikot rupeisi
Suomenkieltä suosimahan.
Aina vaan he väittelevät,
Kielikiistoja pitävät,
Niinkuin näissä valtioissa,
Sanomalehdissä samaten
Paraan mahtinsa panivat
Kiistellessä kielen päältä,
Että pitäis heillä olla
Ylivalta, ylivoima,
Olla päänä, päsmärinä.
Suomalaiset saavat olla —
Mitä pöydältä putovi,
Alta ottoa muruja.
Ihme on ikäni ollut,
Minun kumma mielestäni,
Mist' on jäänynnä jälellen
Ruotsinkielen ylivalta,
Vaikk' on väkensä vähäinen,
Kaikesta osa kaheksas.
Jo nyt soisin Suomelleni,
Että nousis nuori kansa,
Suomen poiat pontevasti,
Herrat niinkuin talonpoiat;
Oisi meillä yksi mieli,
Yksi mieli, yksi kieli,
Yhdet armaat ajatukset
Kerroksissa kaiken kansan.
Niin mä luulisin lopuksi
Kielikiistain katkeavan,
Vähenevän väittelyiden.

SUOMENKIELEN ASIA RITARI- JA AATELISSÄÄDYSSÄ VALTIOPÄIVILLÄ 1894.

Kuten sanovat sanomat,
Viikkolehdet viestit tuovat,
Mitä herrat Helsingissä,
Arvoaatelit sanovat
Suomenkielen suosiosta,
Kun ei kuulu heillen vielä
Suomi suosittu olevan,
Että kelpais keskustella
Suomalaisilla sanoilla
Aatelistenkin asiat.
Tuosta on hyvä todistus
Nähty näillä valtioilla,
Kuinka Yrjömme yritti,
Koetti Koskinen puhua
Ensikerran aatelissa,
Puhevuoroa piteä
Suomalaisilla sanoilla
Arvoisellen aatelillen.
Vaan siell' ei suomea suvaittu,
Kieltä kehnoo käytettävän.
Joka ensiksi esiintyi,
Von Poriini ponnisteli,
Kovin vastusti kovasti
Viimeiset viikinkivoimat.
Samoin muita muutamia
Suomen kielen sortajia
Yhdistyypi yhtä mieltä.
Sanoivat sanalla tuolla,
Ettei kelpaa keskustella
Suomen kieli kuultavaksi
Arvoaateli-suvullen.
En siltä sanoa saata,
Arvoaatelis-sukuiset,
Niinkuin miehet muutkin herrat,
Onhan niissä oikioita
Suomenkielen suosijoita,
Jotk' ei soisi sortumahan
Suomi-äidin suomenkielen,
Jonka ennen äiti neuvoi,
Oma vanhempi opetti
Lapsillensa laupiaasti.
Vielä teillen viikinki-herrat
Kansan puolesta puhelen:
Miksi teillä mieli musta,
Miksi, vaino ja kateus
Ompi oman kielen päältä,
Koska kerran ollaan kaikki
Yhden Suomen synnyttämät,
Yhden kantamat kanaset,
Vaikka häivyimme hajalle
Suomen saaren seutuville.
Miksi siis ei yksi mieli,
Yksi mieli, yksi kieli
Ylhäisillä, alhaisilla
Kaikuis kaiken kansan suusta;
Suomi suosittu olisi.
Sitten loppuis kielikiistat,
Kovat väitökset välistä,
Selviäisi seuraelämä,
Kateuskin kahden puolen
Ylhäisien, alhaisien;
Vielä voisi veljeskättä
Tarjotakin toisillensa
Sovinnon suloista kättä,
Joka rauhan rakentaapi.

HILJAISET VALTIOPÄIVÄT 1899.

Hiljallehen ensin hiihä,
Ettet väsyne välillen,
Maseneisi matkan päällen:
Sananlasku sangen vanha,
Valmistettu vanhemmilta,
Meiltä mielehen otettu.
Samaa saattavi sanoa
Vielä näistä valtioista,
Päivistä pidettävistä,
Hiljaisista hiihtäjistä;
Kuin ei kuulu kuulumia,
Sanele sanomalehdet
Miesten mietteistä mitänä.
Ain' on maalla arveluja,
Suomen suurilla saloilla,
Miten siellä miehet jaksaa
Tehtävänsä toimitella.
Onko miehet ollenkana
Täysin terveessä tilassa,
Vai lie tullut taudin aika,
Lentsutauti liikkehellä,
Joka maalla matkustaapi;
Tahtoopi se talvikaudet
Ukkosia uuvutella.
Vaan on arvelun alaista,
Puhe puusta katsojalla,
Tohtiskohan tuokin tulla
Suomen suurehen kylähän,
Herraisehen Helsinkihin,
Joss' on rohdotkin ramilla,
Vastamyrkyt valmihina
Taudin synnyt tappamahan.
Näitä kansa keskenänsä,
Näistä päivistä puhuvat,
Vähän leikkiä lisäksi.
Vaan sen arvaamme asian
Mekin maalla matkustajat,
Ett' on siellä edessänne
Arkaluontonen asia,
Joka säädyt seisottaapi,
Painaapi pahallen mielen,
Ajatukset ahtahallen,
Että puuttuupi puhetta,
Miettehissä meininkiä.
Mitä miehet tehtänehen,
Soveltuva sotalaki,
Jota suosis Suomen kansa
Sekä kelpais keisarillen —
Se on tointa tärkeätä.
Tästä jatkui pitkä juttu,
Vaikk' on ainoa asia
Vielä näillä valtioilla,
Että kesti keskustelut
Eikä päästy päätöksihin,
Kun oli aikoa kulunna
Vielä viisi kuukauttakin.
Vaan on vielä tietämätön,
Asiakin arvelussa,
Tokko päätökset pitääpi
Eli ei merkinne mitänä
Valtiopäiväpäätöksemme;
Jos ei perustus pitäne,
Suomen laki suojanamme.
Tääll' oli myöskin tutkittava
Manivesti mainittava
Heleässä helmikuussa;
Joka tuotti tutkintoa,
Aivan paljon arvelua,
Se on paljon seisottanna
Yhteistä asian tointa.
Kaikistapa kansa saapi
Seuraukset selvitellä.
Mitä kansa saa kokea —
Ettei tiedä tuulen päällä
Mitä sattuupi selällä.

NUORISOLLEN NEUVOKSI VÄLTTÄMÄHÄN VÄKIJUOMAT.
(Raittiusjuhlassa.)

Soisin Suomeni hyväksi,
Kaiken kansan raittihiksi,
Että kuuluis kaikin paikoin
Hyvä maine Suomenmaasta.
Ettei kuuluis kaikkialta
Kamaloita kertomia,
Saapi nähdä sanomissa
Miesimurhia monia
Siellä täällä tapahtunut
Suloisessa Suomessamme.
Tätä kaikkee katsellessa
Vesi silmähän vetääpi,
Kuin on kurjoa elämä,
Pahuutta jälellä paljon
Kaikin paikoin kansassamme.
Se on maallemme häpeä,
Rannoillemme raskas kuorma,
Että on elämä vioissa,
Rikoksissa riettahissa.
Mistä paisuupi pahennus,
Mistä syyt on saatavissa,
Kuss' on kurja turman lähde?
Se on vaka vanha herra,
Viina se vihattu vieras,
Kaikkein kauhujen tekijä,
Luojan töitten turmelija.
Vaikk' on tuomarin tuvassa
Monet sakot suorittanna,
Viel' on pantu putkahankin,
Vesileivällen vedetty,
Vaan ei tunne turmatöitään
Eikä pahojaan paranna.
Vaan ei tuollen turmiollen
Vie oo sulkua suvaittu
Lain kautta laitettua,
Tehty lukkoa lujoa,
Ettei pääsis pöydän päähän
Isäntänä istumahan.
Sit' oon ihmennyt ikäni,
Ajan kaiken kummastellut,
Kun niin kauan kansakunnat,
Esivallat voimalliset
Suosiipi sitä sukua,
Lipiätä myrkkylientä;
Ettei jo ajalla ennen
Maasta temmattu tulinen,
Viety pois vihainen konna
Kansan kaiken saatavista,
Kuin se turmeli tuhannet,
Sadat surman suuhun saattoi.
Suotta Suomen kaikki kunnat
Edusmiehensä evästit,
Valtioillen valmistelit
Sillä lauseella lujalla,
Että alkohooli herra,
Kansan kaiken turmelija
Äkin poies poljettaisiin
Aivan apteekin alallen,
Tipparohdoks' rohtoloihin.
Ei kaikunut kansan ääni,
Vaikuttanut valtioissa,
Suomen herroissa hyvissä,
Meidän arvo aatelissa,
Pohatoissa, porvareissa,
Jotka aivan ankarasti
Puolusti pahatekoa,
Väkijuomain valmistusta.
Niinpä lausunkin lujasti,
Sanon kansan kuultavaksi,
Suomen säädyillen sanelen:
Jos teill' ompi onni suotu
Vielä päästä valtioillen,
Isoisillen istuimillen,
Tehkää tuosta turmiosta,
Väkijuomain väijynnästä
Loppu kerran kaikkenansa,
Loppu liemestä häjystä,
Tuhansien turmiosta;
Se on kansalle kirous,
Vihanmalja tälle maalle,
Tuskan tuoja ja häpeän,
Koston kerran Korkealta.

ENTISISTÄ JA NYKYISISTÄ AJOISTA (1907).

Ruvennenko runoilullen
Tämän ajan asioista; —
Kuinka ajan kunkin kulku
Menojansa muutteleepi.
Samoin kaikki kansan toimet
Tapojansa toimittaapi
Aina kullakin ajalla;
Kuin on täällä kulkeminen,
Milloin myötä-, milloin vasta-
Tuulta täällä soudettava
Tämän maaliman merellä,
Ihmisillä ilman alla.
Kuitenkin on kulkijoilla,
Nykyajan asujoilla
Monenmoista muuttelua;
Joita nyt nykyinen aika
Tuopi etehen enemmän
Kaiken kansan keskentehen.
Kun on vielä vaaliajat,
Valtiollen valmistukset,
Edusmiesten evästykset.
Näistä ompi nähtävänä,
Näistä toimista tulokset,
Kuinka ompi Suomen kansa
Eri seuroiksi erinnä,
Pukeutunna puolueisiin,
Joita on jollain nimillä.
Siitäpä tulevi sitten,
Ett on kansasta kadonnut,
Sopu kaikki sortununna,
Veljeys manallen mennyt,
Mielet monimielisiksi;
Joista syntyy sanasota,
Kiistelyjä kiivahia.
Vaan mikä puolueista parahin
Ompi maata moittimassa,
Vielä vanhoja tapoja,
Se on suuret sosialistit,
Mokraatit monilukuiset;
Jotka kautta kokousten
Juttujansa jutteleepi;
Akitaattorien avulla.
Vaan on näissä joutavia
Monen puolueen puheissa.
Nää on aina alkusyynä
Että seuroja enemmän,
Puolueita kaikin paikoin.
Ompi sitten syntymässä.
Eri seuroiksi elämä
Turmiollen turmeltuupi;
Josta näky nähtävänä,
Edessämme esimerkit,
Miten on mielet muuttunehet,
Sopu kaikki sortununna
Kansan kaikissa tiloissa.
Paha on nähä näkevän,
Paha kuulla kuulevankin.
Toista oli aika ennen,
Viime vuosikymmeniset.
Eipä silloin elämässä
Ollut paljon puolueita;
Oli kaksi kaikestansa:
Olihan omat suomalaiset,
Vaarit vanhat ruotsalaiset.
Nyt on uudet urohomme
Ottanehet ohjelmaansa
Kutsut kuudella nimellä.

RAUTATIE-KOKOUKSESSA PIEKSÄMÄELLÄ
6 p. heinäk. 1898.

Kuin ma satuin saapuvillen,
Koska kokousta pitivät
Tehtävistä rautateistä,
Mikä paikka ois parahin
Poikkiradaks' Pohjanmaallen.
Oli myöskin oivanlailla
Tänne tullut ukkosia
Seurakunnast' seitsemästä.
Mitäs äijät äykäsivät,
Kun oli linjasta kysymys?
Mistä halus Haukivuori,
Vaatimus oli Virtasalmen,
Mistä paras Pieksämäen,
Haluaisi Hankasalmi,
Jutteleepi jäppiläiset.
Kysyttyä komitean,
Mikä paikka ois' parahin,
Kaikki vaarit vastajaapi:
»Kodin kautta kulku suorin,
Kynnys väärä on kylähän.»
Mik' oli tieto tilastoista,
Viemisistä muillen maillen,
Koottuna komiteallen?
Suuret summat Pieksämäki,
Harkinnut ol' Hankasalmi
Tuotavaksi tukkisummat
Lähes miljooniin menevät.
Entäs sitten sarvipäitä,
Tuhansia teurahia,
Vielä voita varsin paljon,
Jonka katsoi komitea
Liioitelluksi luvuksi
Yhden vuoden vaihtuessa.
Tämän tunsi tuhmempikin
Ettei ole ensinkänä
Tässä kohtuutta katsottu
Laskuja nyt laitettaissa.
Vielä paljonkin puhuivat,
Kovin paljon kiistelivät
Paikkakuntansa paraaksi
Keski-Suomen kuuluvissa,
Jok' ei tienne tarkemmasti,
Erittäinkin etäisimmät.
Luulis ehkä Eedeniksi,
Aatamin asuntomaiksi,
Paratiisiksi paraaksi.
Mitäs vielä viimeiseksi
Vaatimus on Rautalammin?
Onko siellä ollenkana
Kuten muilla muutamilla
Viljavasti viemisiä
Maalimankin markkinoillen,
Joista tuloa tulisi
Vähänkänä valtiollen.
Mutt ei miehet Rautalammin
Ole liikoja lukenna
Tilastoihin, tietoihinsa,
Kysymyksiin komitean;
Sitä vaan he vaatisivat
Että se entinen linja
Tarkoin tutkittu tulisi,
Saisi säädyn suostumusta,
Tulisi jo tehtäväksi
Suonenjoelta Suolahtehen.
Kyll' ois' vielä kehumista,
Kuten miehillä muillakin,
Vaan oomme liiaksi likiset
Kehumahan kuntiamme.
Vaan se kuuluis kauniimmalta,
Kuin se kuuluis toisten kautta
Kehuminen, kiittäminen.
Viel' ois sana sanottava
Seudustakin seutukunnan,
Kuinka tääll' on suuret kosket,
Vesiseudut verrattomat.
Jos ois jokin kulkukeino
Paikkakunnalla parempi,
Totta syntyis suurempia
Tehtahia tehtäväksi;
Kosket kovat, kuohuvaiset
Tulolähteeksi tulisi.
Vielä viimeksi sanelen
Kokouksesta komitean.
Kiitän herroja hyviä,
Palmeenillen sanon paljon,
Joka johti komitean.
Kaikk' oli käytös kansallista,
Seurassa sopiva sääntö;
Enkä kuullut ensinkänä
Herrain ruotsillen rupeevan,
Kuten tahtoo tapa olla;
Kaikki kävi keskustelut
Suomen suorilla sanoilla,
Talonpojan tuttavalla.

MUISTELMIA IISALMEN NÄYTTELYSSÄ KÄYNNISTÄ 1895.

Kesän kiireitten perästä
Juohtui mielehen minullen
Nähdä sitä näyttelyä
Maamme maanviljeliöiden;
Katsoa myös kaupunkia
Siell' Iisalmessa isossa.
Sitten läksin liikkehellen
Oman ruunan rattahilla.
Matka joutui, tie lyheni
Suonenjoellen sukkelasti,
Josta vilisti veturi
Kiirehesti Kuopiohon.
Siitä sitten sievä laiva,
Ilma ilkkuen veteli
Maaningalle mahtavasti;
Siit' lisalmehen isosti.
Siell' oli tehty siisti portti,
Vierahillen valmistettu
Aivan liki laituria;
Jost' oli kulku kaunistettu,
Köynnöksillä koristettu,
Liput pantu liehumahan.
Oli myöskin oivanlailla
Käsityötä kaikenmoista
Pantu paljon nähtäväksi.
Varsinkin ol' vaimonpuolten.
Näitä kaikkee katsellessa,
Kaupunkia kierrellessä
Kului päivä puolisellen,
Kello kolmenkin kohalle.
Sitten miehet murkinallen
Alkoivat nyt astuskella,
Käydä kestikievarihin;
Johon meinasin minäkin
Päästä kanssa puolisellen,
Herkkuloillen herraspöydän,
Koska oli ohjelmassa
Saada ruokoa rahalla
Ilman säädyn erotusta.
Vaan siinäpä sitä erehyin.
Kun mä astuin astimia
Mennäkseni murkinoillen,
Tuli miesi tuntematon
Perässäni porstuassa;
Sepä seisotti minua,
Sanovi sanalla tuolla:
» Mihin aiot miesi mennä,
Mikä asia sinulla?»
Siihen vastasin vahillen:
»Jos ma pääsen puolisellen,
Herkkuloillen herraspöydän».
Siihen vahti vastoapi:
»Ei täällä sinun sijoa
Tällä tunnilla tulisi.
Kaikk' on tilat tilattuna,
Sa'allen hengellen salia
Istuimia ilmoitettu,
Ettet pääse ensinkänä,
Kuin et oottane ovella,
Koska käypi kello neljä,
Siihen asti herrat syövät;
Sitte saat suuhusi sinäkin.»
Siihen vastasin vahillen,
Etten oota ollenkana,
Jälkiruuillen ruvenne;
Ei vielä tuhoa tule,
Hätäpäivä päällen käyne,
Kosk' on kontissa evästä,
Tämän tuiman tukkeheksi.
Sitten läksin mä samassa.
Enpä tällä ensinkänä
Kertoelmalla ketänä
Tahdo loukata lopuksi
Enkä vahtia vakaista.
Tottapahan minun tunsi
Talonpoika-tolvanaksi;
Vielä lie vaatteista varonut
Halvaksi sen haltijata.
Ei tästä tään enempi
Ole mulla mieli musta;
Vaikka rupesin runollen,
Kertoelin kumppanillen,
Mitä matkalla tapahtui,
Näkemiä näillä mailla.
Vielä kerron viimeiseksi
Näitten seutujen somuutta,
Luonnon kaiken kauneutta.
Ihmettelin itsekseni,
Kuink' on Luoja luomisessa
Toimittanut toiset seudut,
Silloin jo sileiksi tehnyt,
Kuin on kuu kokohon pantu,
Kuin on aurinko alettu,
Laskettuna maan perustus,
Ett' on muokata mukavat,
Viljellä on sangen sievät;
Ei oo kiven kiertämistä,
Louhikoitten lohkomista,
Niinkuin ompi niillä seuduin,
Mistä kertoja kotosin
Läänin suuren länsipuolta,
Rautalammin rantamailta.

TEATERIHUONEELLA JUHLASSA KYLVETTÄJÄIN HYVÄKSI KUOPIOSSA.

Ansainneeko aineheksi,
Ottaa puheeksi pakina,
Sanella saunaväestä,
Kyllin kylpyvierahista?
Vai lie aine aivan huono
Sanella runosanoiksi?
Vaan kuin sanoo sananlasku,
Että kaikki kelpajaakin
Laulajallen virren laadut;
Kun vaan saisi sattumahan
Sanan synnyt syitä myöten,
Luottehet lomia myöten.
Vesi on aivan arvollista
Ollut aikojen alusta.
Vettä kaikki kaipajaapi,
Koko Luojan luomakunta.
Vettä aivan arvosteli
Entiset esi-isätkin,
Koska sanoiksi sanovat
Kalevankin kansalaiset:
Ilma on emoja ensin,
Vesi vanhin veljeksiä.
Entäs nyt nykyinen aika,
Kuin on tarkat tutkimukset
Veden voimasta valittu,
Mitä auttais kylmä kylpy,
Mitä lämmin miellyttäisi,
Mitä savi, mitä suola,
Mitä höyry höydyttäisi —
Etten taida tarkemmasti
Nimittää niitä nimiä,
Mitä saapi saunavieras
Veden voimasta kokea
Kylpytiellä käydessänsä.
Kun on nyt tavaksi tullut,
Kylpykeino keksittynä,
Jota suosii suuret herrat,
Rouvat myöskin rohtonansa,
Viinit, hienot ryökkynätkin,
Ehkäpä ei pahaa tekisi
Höyrykylpy kyntäjällen,
Saada vähän virkistystä.
Mieli maistuisi mesillen,
Hunajallen höyrähtäisi;
Kuten tämän kertojankin,
Kun on ollut osallisna
Kylpijänä Kuopiossa.
Ehkä vaikutti vesikin,
Virkistänyt vanhan mieltä,
Kun hän kiireellä kyhäsi
Runon kehnon kylpijöillen,
Saunaväellen saneli.

KIRURGISESSA SAIRAALASSA OLOSTANI HELSINGISSÄ; 11 p. jouluk. 1898.

Mieleni minun tekeepi,
Ajuni ajatteleepi
Sanoa muuan sananen
Sängyn päältä seljältäni;
Vaan sen arvaa jo alussa
Ettei sairaasta sepästä
Takojata tai'a tulla,
Kun on aju ahtahalla,
Hermot heikossa tilassa;
Ei ne liiku liukkahasti,
Sanele runo-sanoja,
Kun ei mieli mesillen maistu,
Hunajallen höyrähtele.
Onpa käsikin olasta
Kovin käynyt kankiaksi,
Kaiketikin kalvosesta,
Ettei taho tuosta tulla
Miehen mietteistä mitänä.
Luonto kuitenkin lupaapi
Tapa vanha vietteleepi
Että pikkusen pitäisi
Kihnutella kirjoitusta
Mitä mielessä makaapi.
Mitäs virkan vuotehilta,
Sairasvuoteelta sanelen,
Onko lysti olo siinä,
Mieli mukava levätä.
Vaikk' on sängyt säädylliset,
Perin pehmiät levätä,
Aik' on siltä aivan pitkä,
Pääsemistä päivän päähän,
Yöt ne kahta katkerammat;
Tämän tietääpi kokenut,
Kokematon tät' ei tienne.
Viel' on vanhalla varotus
Lause muuan lausuttava
Nuorisollen nousevallen,
Kansallemme kasvavallen,
Kuinka terveys olisi
Katsottava kaikin puolin,
Ettei tuollen turmiota
Tehtäisi tahallisesti.
Terveys on kullan kallis
Kansan kaikella ijällä;
Ei sitä vastaa kullan arvo,
Eikä hopian hyvyydet.
Vielä lausun laitoksesta,
Kodista kirurgisesta,
Kuin on kaikelta kohalta
Juuri julkinen rakennus,
Jossa vissit virkamiehet,
Rohvessoorit rohkeasti,
Tohtorit tekevät työnsä.
Vaikk' on vaivat monenlaiset,
Leikkaukset satalukuiset,
Jotka täällä tehtänehen,
Onnistuu ne oivan lailla;
Kansallemme kallis taito.
Entäs ne ihanat immet
Hellät hoitajattaremme!
Kyllä vaatii virka tämä
Paljon heiltä palvelusta,
Huolellista hoitamista.
Viel' on laitos laitettuna
Siltä kannalta siveeksi,
Ett' on siellä sielun hoito,
Kaikkein kallihin tavara,
Sairahillen saatavana.
Se on herkku hengellinen,
Jota siellä jokaiselle
Täysin määrin tarjotahan.
Ei oo puutosta papista
Siinä selvässä valossa,
Jonka Jeesus jätti meillen.
Kun nyt tunnen terveyteni
Jälleen saaneeni jälellen,
Niin on kyllin kiittäminen;
Ilomielellä iloitsen.
Ja ei oo minulla muuta
Jättää muistoksi jälellen
Tällen Suomen sairaalallen
Kuin tää kehno kiitokseni,
Runomuotohon mukailtu.

MUISTELMIA VUOSISADAN VAIHTEESSA VUONNA 1901.

Kun on taaskin kuljettuna,
Vuosisata vierähtännä,
Jäänyt tuonne jälkipuoleen,
Niin mä aivon arvostella
Eli puoliskaan puhua
Vuosisadan vaihehia:
Mitä tällä taipaleella
Sata vuottakin sanovi,
Jos sen ehtisi elämä
Vaikka puoliksi puhua,
Kuink' ois sillä kertomista
Monenmoista muistoansa.
Mainitsen vaan muutamia,
Mi on jäänyt muistihini
Tällä inhalla ijällä,
Kuudenkymmenen kululla.
Ihan ihmeellä tuleepi
Katsella nyt kansan töitä,
Kyliä ja kaupungeita,
Kuin on kaikelta kohalta
Koriaksi koristettu,
Erilaiseks' entisestä
Viime vuosikymmenillä.
Mitähän sanoisi miehet,
Ukot entiset eläjät,
Jos ne tulis tuonelasta,
Nukkunehet nurmen alta
Tätä kaikkee katsomahan.
Tuskin enää tuntisivat
Suomen seutua kodiksi,
Kuin on kodit korjaeltu,
Kaupunkimme kaunistettu,
Levitetty, laajennettu,
Erilaiseks' entisestä.
Paljon onpi parannusta,
Taloudellista tapoa,
Opin ohjeita monia
Tuonut tämä vuosisata;
Kun on koneet kaikenlaiset
Käytäntöhön keksittynä
Talonpoikainkin talossa.
Etenkin on höyryn hyöty,
Voima varsin voimallinen
Konehissa käytännössä.
Joka vetääpi veturit,
Rallattavat rautavaunut
Kyllä kiireellä kululla
Pitkin Suomea sujuvat.
Siitä laivat lastillensa
Saavat voiman voimallisen,
Kulullensa kunnon kyydin
Höyryn voimasta hyvästä.
On tuosta osa otettu
Talonpojan tehtäviinkin,
Höyryvoimasta varattu.
Paljon ompi parantunut
Maamme maanviljelyskin;
Kaikki työt ja toimitukset
Kohonneet on korkeimmilleen,
Joist' on tulo tuottavampi,
Paljon entistä parempi.
Samoin kaikki työkalutkin
Ovat uutta entisestä;
Jotka työtä jou'uttavat
Erilailla entisestä.
Vielä antoi armollinen,
Meidän kuulu keisarimme,
Aleksanter aikanansa
Monenmoista korjausta.
Valtiotkin valmisteli
Ajan pitkäisen perästä.
Antoi myöskin arvollisen
Suomenkielen suosimisen,
Että tuomiot tulevat
Kansan kielellä omalla,
Talonpojan tuttavalla.
Täss' oon tuonut: muutamia
Edistyksemme eväitä
Vuosisadan vaiheista.
Vaan kun alkaa askeleemme
Sadan uuden uutisillen,
Teillen tuntemattomillen,
Niin on arvelun alaista,
Tiemme tuiki tuntematon,
Mitä vielä vitsausta,
Surun aikaa Suomellemme
Suopi meillen suuri Luoja.
Suoko vielä rauhan rannat
Täällä tyynenä pysyvän,
Vaiko myrskyt monenlaiset
Rauhan teitä rasittaisi.
Siispä kaikki Suomen kansa,
Yksin mielin, yksin kielin,
Anna alhainen rukous
Jumalallen julkisesti,
Että rauhassa eläisit,
Kunnialla kuolla saisit
Suomi-äidin suosiossa,
Rauhan kaiken kainalossa.

*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rautalammin runoniekan Albert Kukkosen runoja" ***

Home