Title: Kuvastin : Runoja
Author: Suoranta, Katri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvastin : Runoja" ***


KUVASTIN

Runoja


Kirj.

KATRI SUORANTA



Helsingissä,
Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,
1926.



SISÄLLYS:

PROLOGI

SUNNUNTAILAPSET

Me
Sibylla
Kaksi
Rannalla
Spleen
Ilta merellä I, II
Ikävä
Väsymystä
Kuolema
Haudoilla
Odotus
Sisarelle
Elämän muukalaiset

PHANTASIA

Phantasia
Vanha satu
Dryadi
Vinetan kellot I, II
Melankolia
Lehmussatu

NUORET KOTKAT

Nuoret kotkat
Tiellä
Siipirikko
Nebolla
Rukous

KELTAISIA LEHTIÄ

I
II
III

PUNAISIA LEHTIÄ

Kirjoittamaton laulu
Kaunein laulu
Iltarusko
Kielonkukkia
Suudelma
Vastaamatta jäänyt kysymys
Yössä
Lähtiessä
Kuvastin

EPILOGI

Resignaatio



PROLOGI


    Sen tunnen kyllä:
    oon outo uneksija päällä maan,
    jok' kuuntelee vain omaa kaipuutaan
    ja näkee ikitähdet päänsä yllä.

    Sen tiedän kyllä:
    mun lauluni on tähdenlento vaan,
    mi sammuu kohta leimahdettuaan,
    pien' valoviiru öisen aavan yllä.

    Se tunto mulle
    on tuska sammumaton, pohjaton:
    kuin tähdet korkea, ah, kaipuu on,
    ja onni mainen tyydyttää ei saata.

    Se tieto mulle
    on riemu suurin, lohtu tuskassain:
    valona hetken välkähtää ma sain
    ja sitten — kohti Kaipuun pyhää maata.



SUNNUNTAILAPSET



ME


    Meitä on monta, legio.

    Me kuljemme ihmisten joukossa vieraina.
    Me sivuutamme kylminä ja umpimielisinä ne,
    jotka ovat valmiit rakastamaan meitä.
    Me janoamme niiden hellyyttä,
    jotka astuvat ohi meihin katsomatta.

    Me liikumme yhtä keveästi rikkaiden kuin köyhien parissa.
    Samalla hartaudella otamme osaa iloon kuin suruunkin.
    Olemme murheisista murtuneimmat tai onnellisista onnellisimmat
    sydämemme läikynnän mukaan.

    Me olemme näyttelijöitä itsetiedottomasti
    ja meillä on sunnuntailapsen ihana arpa:
    _ymmärtämyksen_ lahja.

    Mikään inhimillinen ei ole meille vierasta.
    Me tunnemme pyhimyksen hurmion autuuden
    ja mustimman rikollisen sieluntuskat.
    Me rakastamme viattoman lapsen tavoin,
    vaikka sydämessämme palaa himon tuli.
    Me voimme alentua lokaan saakka,
    mutta sielumme valkea vaippa säilyy tahratonna.

    Kun silmämme kohtaavat toisen silmäparin,
    katsoo sielu vankilansa ristikon takaa:
    Oletko sinä meitä?
    Ja toinen hymyilee vastaan:
    Sisareni!
    Ja sielut, jotka ovat valossa avautuneet toisilleen,
    rakastavat alati.

    Meissä on monta minää.
    Ympäristömme tuntee vain sen, mitä sille näytämme,
    se ymmärtää meitä niin paljon kuin haluamme.
    Sielumme hymyä ei vieras löydä.

    Meitä on monta, legio,
    ja kaikki me tunnemme toisemme.



SIBYLLA


    Silmilläsi on paksu verho, sieluni,
    silmilläsi on verho, mutta sinä näet.

    Edessäni on Katoavainen.
    Tartun siihen ahnaasti.
    Tahdon ottaa oman osani elämän pöydästä.
    Tahdon nauttia, kunnes kaikki on ohi,
    kunnes maa, joka maata on,
    tulee maaksi jälleen.

    Silmilläsi on paksu verho, sieluni,
    silmilläsi on verho, mutta sinä näet:
    Katoavaisen takaa kuultavat Iankaikkisen iki-ihanat kasvot.
    Ja sinä et takerru siihen, mikä minulle käy paulaksi
    ja sitoo tomuun.

    Oi sieluni, sinä Sibylla,
    ohjaatko kerran minutkin
    etsimään katoamatonta,
    iki-ihanaa lankaikkista?



KAKSI


    Meitä on kaksi:
    sieluni ja minä.

    Minä olen petollinen ja väärä,
    olen eläin, joka haluaa nauttia kaikesta ja kaikista.

    Sieluni on puhdas ja pyhä,
    se on osa Isästään,
    se tahtoo tuottaa iloa kaikille ja kaikelle.

    Sieluni on yhtä luja kuin minä olen saamaton ja veltto.
    Se ei suo minulle lepoa,
    se kiirehtii minua heräämään,
    se pakottaa minua pyrkimään omalle tasolleen,
    se tahtoo tehdä minusta ihmistä.

    Sieluni, kuinka on:
    voiko aine muuttua hengeksi,
    voiko multa tulla osaksi Jumalasta?

    Meitä on kaksi:
    sieluni ja minä.



RANNALLA


    Eilen näin meren
    ensi kerran tänä keväänä kahleetonna.
    Auringonsäteet leikkivät mainingeilla,
    jotka verkkaan vyöryivät rantaan.

    Katsoin kauas ulapalle.
    Halusin upottaa sieluni sineen,
    imeä auringon silmiini,
    jotta ystäväni, kun hän tulee,
    voisi katseestani lukea,
    kuinka kevään tullen kaipaan häntä ja uneksun,
    että sielumme ovat avarat kuin rajaton ulappa
    ja ajatuksemme kaareilevat Elämän yllä
    ylpeinä puhtaudestaan,
    voimakkain siiveniskuin
    niinkuin hohtavan valkeat lokit
    merellä.



SPLEEN


    Olen ylielänyt Kaiken.
    Kaikki on turhuutta,
    nuoruus ja rakkaus,
    viattomuus ja hekuma,
    nauru ja kyyneleet,
    turhuuksien turhuutta
    Olen ylielänyt Kaiken,
    eikä sieluni löydä mistään mitään itselleen,
    se on yhäti tyhjä,
    janoinen ja nälkäinen kuin kuiva maa.
    Ja vaihtuu päivä ja vaihtuu yö,
    toinen toisensa jälkeen,
    ja sekin on turhuutta.
    Olen ylielänyt Kaiken
    ja nyt haluan vain päästä takaisin sinne,
    mistä sieluni on eksynyt tähän outoon asuntoonsa.



ILTA MERELLÄ


    I

    Hämärtyy.
    Sinipunerva huntu ulapan ylle
    heittäytyy.
    Viri merellä käy,
    syysaallot toisiaan ajaa.
    Kotirantaa ei näy.
    — Mun ikäväni ilman on rajaa.

    Hämärtyy.
    Sinipunerva huntu ulapan yllä
    synkistyy.
    Tulet kaupungin nään,
    sadat soihdut kaukana palaa,
    yön hämärään
    sadun tenhon oudon ne valaa.

    Hämärtyy.
    Sinipunerva huntu ulapan yllä
    tähdittyy.
    Kuu taivaalle käy,
    yöpilvet toisiaan ajaa.
    Kotirantaa ei näy.
    — Mun ikäväni ilman on rajaa.


    II

    Lyijynharmaa meri.
    Kone verkkaan jyskyttää.
    Minne katson, häämöttää
    lyijynharmaa meri.

    Yössä laiva tumma
    hiljaa hipuu eteenpäin
    halki usvain hämäräin,
    aavelaiva tumma.

    Valot mastoon syttyy.
    Meren henget nukkuvat.
    Kuule — huokaa vainajat —
    Valot mastoon syttyy.

    Lyijynharmaa meri.
    Kone verkkaan jyskyttää.
    Minne katson, häämöttää
    lyijynharmaa meri.



IKÄVÄ


    Jessica tyttö, nuoruuteni toveri,
    sinä ja minä, me tunnemme Ikävän.

        Mitä on Ikävä? kysyvät.
        Ne eivät sitä tajua.
        Me sen tunnemme.

    On yö.
    Lepäät vuoteellasi.
    Silmäsi painuvat umpeen.
    Mutta et nuku.

    Et voi nukkua, sillä sydämesi lyö kuin hengenhädässä.
    Sinusta tuntuu, että se ponnahtaa pois rinnastasi,
    ja sinä painat lujasti molemmin käsin ruumistasi
    pysyäksesi koossa.
    Sydämesi lyö ja lyö
    kuin kuumeessa.

    Vähitellen ruumis vaatii osansa —
    sinä nukut.

        Aamulla heräät uutena ihmisenä.
        Naurahdat yölliselle tuskallesi:
        »lienen hieman hermostunut»

    Jessica tyttö, sinä tiedät tämän: se on Ikävä.
    Sielusi liikuttelee siipiään, mutta ei pääse lentoon
    — eikä tiedä, minne menisi.

         Mitä on Ikävä? kysyvät.
         Ne eivät sitä tajua.
         Me sen tunnemme.



VÄSYMYSTÄ


    Olen saanut kannettavakseni raskaan, raskaan taakan.
    Sen nimi on: eläminen.

    Tuijotan tylsänä ulos akkunasta.
    Näen kapeat kadut ja matalat rakennukset.
    Harmaa taivas kaareutuu kaiken yllä.
    Liekö se harmaa, vai oma alakuloisuuteniko saa sen siltä näyttämään?
    En tiedä, olen niin väsynyt.

    Miksikä ei joku toinen syntynyt minun edestäni,
	joku, jolle elämän taakka ei olisi näin raskas?
    Joku, jolla olisi ollut voimia
    pää pystyssä kulkea koleikkoa,
    joku, jonka sydän olisi ollut kevyt ja nuori.

    Minulla ei ole koskaan ollut nuoruutta.
    Kerran olin lapsi — mikä olen nyt?
    Vanhus, joka katselee maailman menoa
    kylliksi eläneen selvenneillä silmillä.
    Kesästä lienee jo kulunut tuhat vuotta —

    Elämä on raskas taakka.
    Kuka nostaa sen väsyneiltä hartioilta?



KUOLEMA


    En ole sitä nähnyt,
    mutta olen tuntenut sen kosketuksen.

    Olin kerran kadottamaisillani itseni.
    Silloin tarttui näkymätön käsi käteeni.
    Se ei ollut kylmä ja kammottava,
    vaan viileä ja levollinen ja järkähtämättömän luja,
    ja sen valtimo löi omani tahtiin.
    Se puristi sormiani,
    ja läpi olemukseni liikkui toinen Tahto:
    »Minun sinä olet», sanoi se,
    »mutta aikasi ei ole vielä tullut.»

    Minut valtasi polttava halu
    heittäytyä tuon tuntemattoman syliin,
    ja kauhistuttava tietoisuus siitä,
    että kun hän ottaa minut, en silleen pääse irti.
    Sillä minä tunsin, että tämä oli
    Kuolema.

    En ole sitä nähnyt,
    mutta olen tuntenut sen kosketuksen,
    jota sieluni vapauttajanaan odottaa
    ja minä itse kammoan.



HAUDOILLA


    Näen ikkunastani hautausmaan
    ja mietin: siellä, siellä
    myös mun on matkani pää.

    Kuten nyt unohdettujen hautojen päällä
    humisevat koivut tuuhealatvat
    — ja kasvavat rikkaruohot,
    kuten nyt unohdettujen hautojen päälle
    auringon säteet kultana lankee
    ja varisevat valkeat ruusut,
    niin myöskin on kerran:
    minä mustassa mullassa lepään.
    Joku toinen ikkunastani katsoo
    ja omaa määräänsä miettii.

    Oi jalkani, maista polkuas keveästi astu:
    se kulkee hautojen päällä.
    Kädet, kukkihin koskekaa hiljaa:
    ne kasvavat hautojen päällä.
    Puhe, lempeenä kaikuos huuliltain:
    sinut kuullaan hautojen päällä.

    Oi etten kellekään tuottaisi tuskaa
    hautojen päällä —



ODOTUS


    Kuinka pitkä saattaakaan olla talvinen päivä!

    Valtavana vuona polttaa ikävä veressäni.
    Se on myrkky, joka tunkeutuu läpi olemuksen
    ja vaikuttaa huumaavasti ja turmelevasti,
    suloinen myrkky,
    joka saa ihmisen kärsimään
    ja tuntemaan — taiteellista nautintoa siitä.

    Kuljin kuvastimen ohi ja katsahdin siihen.
    Seisahduin tarkastamaan omaa peilikuvaani:
    kuinka tuttu ja outo sentään!
    Lapsi, mistä sait mustat renkaat silmiesi ympärille,
    sinä, joka nukut yksin valkeassa vuoteessasi?
    Nainen, mistä sait viattomuuden hymyn,
    sinä, joka kauan sitten hukkasit lapsenkenkäsi?
    Ihminen, mikä janoon nääntyvä eläin
    katsoo minua laajenneista silmäteristäsi?

    Kuinka tuttu ja outo sentään
    olet omalle itsellesi!
    Heräät työhön ja tyhjyyteen,
    nukut yöhön ja — tyhjyyteen,
    ja ikäväsi poltto on sama
    yön ja päivän tyhjyydessä.

    Kuinka pitkä saattaakaan olla talvinen päivä
    — odottavan päivä!



SISARELLE


    Sulamith, sisareni vuosituhansien takaa,
    sinä, joka etsit ystävääsi, etkä häntä löytänyt,
    Sulamith, sisareni, näinkö olit sinäkin ahdistettu?
    Näinkö raastoi epätietoisuus sydäntäsi?

    Sulamith sisareni, ystäväsi rakasti sinua
    ja — lähti pois.
    Sinä kävelit kaduilla ja turuilla.
    » Häntä, jota sieluni rakastaa,
    oletteko häntä nähneet?»

    Sisareni, oudot miehet nauroivat sinua,
    vartijat kummastelivat,
    oi Sulamith — minä pelkään noita ilkkuvia silmiä,
    vapisen katseiden edessä, jotka sinuun kohdistuivat.

    — — —

    Oi Sulamith, meitä on tuhansia sisariasi vuosituhansien takana,
    kulkemassa samoja polkuja, joita sinun hento jalkasi muinoin astui,
    kolkuttamassa ovilla,
    jotka ovat sulkeutuneet.

    Sulamith, sisaremme, rukoile meidän puolestamme:
    että Kuningas veisi meidätkin majoihinsa,
    että rakkaus lepäisi lippuna ylitsemme,
    että meillekin koittaisi kevät.



ELÄMÄN MUUKALAISET


    Voi meitä, me elämän muukalaiset!
    Silmät meillä on, emmekä näe,
    korvat meillä on, emmekä kuule,
    äly meillä on, emmekä tajua
    ympäristöämme.

    Suopea ja hyväntahtoinen on kohtalo.
    Avoimin käsin se tuhlaa lahjojaan
    niille, jotka osaavat ottaa.
    Rakkaus tulee luoksesi,
    se kutsuu onnellisten juhlaan.
    Kultavaunuissa,
    korskuvat orhit edessä he ajavat luotasi pois.
    Sinä et noussut mukaan.


    Voi meitä, me elämän muukalaiset!
    Me kuuntelemme vain Itseämme.
    Me näemme
    loputtoman jonon levottomia Sieluja
    vaeltamassa erämaassa.
    Me tahdomme tajuta
    vain oman Sielumme tuosta joukosta.

    Voi meitä, me elämän muukalaiset,
    ellemme Sieluamme löydä!
    Etsiä meidän täytyy
    iankaikkisesta iankaikkiseen,
    hapuilla meidän täytyy
    äänettömässä pimeydessä,
    aina yksin — vaikka miljoonilla on sama taival.
    Me riudumme vähitellen,
    emmekä kuole;
    me palamme loppuun,
    mutta vaelluksemme jatkuu;
    etsintä tappaa meidät,
    eikä kuitenkaan voi vapauttaa
    olemisen tuskasta.

    Voi meitä,
    joilla tietoisesti on Sielu!



PHANTASIA



PHANTASIA


    Hän kulkee keijuisaskelin,
    hän vilkuttaa, hän hymyää,
    yö-silmin tummin, kiehtovin
    sua matkaan kiirehtää.

    Hän vaiti viittaa sormellaan.
    Et jäädä voi, sa mukaan käyt
    pois, ohi tutun, vihreen Maan.
    Saat silmiis oudot näyt.

    Näät luomisihmeen sisimpään:
    sun oma sielus auki on,
    se on kuin lapsi syntyissään,
    niin puhdas, tahraton.

    Muu ympäriltäs katoaa:
    tää tärkein on, sen tiedät nyt.
    Ongelma elon ratkeaa:
    oot itses löytänyt.

    Vain hetkinen, sa havaitset
    kuin sumuun kaiken haihtuvan —
    pois, kauas keijuisaskelet
    jo käy Phantasian.

    Hän kulkee kautta maailman,
    hän viivähtää, hän hymyää
    ja näyttää Toden ainoan
    — vaan luokses ei hän jää.



VANHA SATU


    »Oli kerran kyttyräselkä prinsessa —»
    Näin alkoi lapsuuteni surullisin satu.
    Lienet kuullut sen kauan sitten, Jessica?

    Näin edessäni soikeat enkelikasvot,
    siniset silmät ja kultatukan
    — ja ruman, ruman kyttyrän.

    Kuningas ja kuningatar säälivät poloistaan.
    Hän sai katsella itseään vain pikkuruisesta peilistä,
    ja hän näki vain kauneutensa.

    Siniset silmät keksivät kerran prinssin,
    niin nuoren ja uljaan, ah!
    Siniset silmät tähtinä tuikkivat,
    enkelikasvoille nousi vieno punerrus
    ja kultatukka aurinkona paistoi.

    Mutta prinssi, hän näki vain ruman kyttyräselkä prinsessan,
    nauroi — ja meni tiehensä.

    Jessica, sattuuko tämä vanha satu sinuun?
    Eikö liene joskus Joku,
    jonka olisi pitänyt pysähtyä,
    kulkenut outona ohitsesi?

    Jessica,
             sattuuko tämä vanha satu sinuun?
    Eikö liene jokaisella meistä oma kyttyrämme,
    jonka huomaa juuri hän,
	jonka tulisi katsoa vain sielumme enkelisilmiin?



DRYADI


    Kaukana, kaukana seetripuu
    tummaan virtahan kuvastuu.

        Käy rannalla huntujen huiske,
        helisee ilo, hilpeä kuiske,
        nyt kukkaskeijuset karkeloi.
        Vedenneitoset nousevat mukaan,
        pois piiristä ei jää kukaan,
        kun Ahdin kantele tanssiin soi.

              *   *   *

    Verkkaan, verkkahan seetripuu
    kuulee, herää ja — avautuu.

    On kuin säihkyisi tummat silmät
    lehvien alta,
    on kuin neitonen astuisi esiin,
    hento kuin kukka, kuin haihtuva auer,
    katsoisi syviin vesiin.

        Ahdin kantele soi ja soi,
        viita ja ranta unelmoi,
        keijujen karkelo käy yli vehreän maan.

    Silmät tummat, syvät, kyynelkosteat
    virran kalvoon haavein katsovat,
    huulet armaat hiljaa kuiskaavat:

        Vierii vuodet, vierii vuosisadat,
        puuni vankina ma yhä oon,
        juuret sen käy aina syvemmälle,
        latvus kohoo ylös aurinkoon.

        Rakas on se mulle, elämäni on se,
        kun se kuolee, kuolen itsekin,
        haihdun, kastehelmi, aamun heloon,
        niin on elon määrä dryadin.

        Tiedän tään ja sentään tahdon, pyydän:
        tule, turma, tuho puulle tuo!
        Kahleet multa katkee, irti pääsen
        kaikkeuteen, Kaivattuni luo.

    Virralla kerran venho kiikkui,
    Ihmisen. Lapsi purjeessaan.
    Kuohahti aalto — hän oli poissa —
    Missä mä kaivatun kohdata saan?

    Ihmiset toinen toisensa jälkeen
    syntyvät, kuolevat. Miksikä, oi?
    Mistä he tulivat? Minne he menevät?
    Luonto ei mulle vastata voi.

    Virralla kerran venho kiikkui,
    Ihmisen sieluhun katsoa sain.
    Hän oli poissa — polttava kaipuu,
    etsinnän pakko jäi mulle vain.

         *   *   *

    Ahdin kantele vaikenee.
    Keijuiskarkelon huiskavat hunnut
    viidakon varjoon,
    lehtojen kätköön,
    aaltojen helmaan
    pakenee.

        — Verkkaan, verkkahan astuu neito
        lehvien alle,
        tummat silmät
        kuin uni häipyvät, haihtuvat.

        Kultainen viiru
        piirtyvi aamun taivahalle.

           *   *   *

    Kaukana, kaukana seetripuu
    päivän nousuhun havahtuu.



VINETAN KELLOT


    I

    Pium, paum, pium, paum —

    Kuuletko? Allamme meressä kellot soivat
    kuolleen kaupungin.
    Kerran aamulla kauan, kauan sitten
    uppos se aaltoihin.

    Pium, paum, pium, paum -—

    Syvällä, syvällä sinisen ulapan alla
    Vinetan kellot lyö,
    malmiset kellot ylitse hautain, joita
    ympäröi äänetön yö.

    Pium, paum, pium, paum -—


    II

    Mun sydämeni, ystävä, lie meri äärtä vailla,
    et sinä enkä minä rantaa nähdä voi,
    ja syvyydessä uponneitten kirkonkelloin lailla,
    ah, vanhat laulut malmisoinnun soi.

    Ah, ystäväni, kuuletko? Noin synnyinkellot soittaa,
    hopeisin äänin riemuviestin julki tuo.
    Laps kasvaa, varttuu, ihanimman elon arvan voittaa,
    ja kultakielin helkkyy sävelvuo.

    Ah, ystäväni, kuuletko? Käy äänet hautakelloin
    kuin musta joutsenparvi soiluis yli veen,
    ja raskaat laineet vaahtoisina kuohuten ja velloin
    löis rantakiviin, raukeis hiljalleen.

    Mun sydämeni, ystävä, lie meri äärtä vailla,
    et sinä enkä minä rantaa nähdä voi,
    ja syvyydessä uponneitten kirkonkelloin lailla,
    ah, vanhat laulut malmisoinnun soi.



MELANKOLIA


    Sano, mistä mun luokseni löydät tien,
    Alakuloisuus, sisarein?
    Sinä hiivit vierellein,
    sinä seuraat mua, jos missä mä lien.

    Oli äsken niin riemukas mieleni mun,
    valonvälkkeessä mailman näin,
    elon kaunihin edessäin
    — mua hiljaa kosketti kätesi sun.

    Oli niinkuin murheiset säveleet
    olis helisseet korvissain:
    »Elon onni on harhaa vain»
    — Sain silmiini kuumat kyyneleet.

    Sano, miksi mun luokseni etsit tien,
    Alakuloisuus, sisarein?
    Sinä hiivit vierellein,
    sinä seuraat mua, jos missä mä lien.



LEHMUSSATU


    Sinä muistatko vanhaa puutarhaa,
    missä lumottu prinsessa vaeltaa?
    Tule, etsimme sen!
    Yli korkean muurin niinipuu
    satavuotisin oksin kaareutuu.
    Suhu lehmusten
    soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.

    Kas, nuorin prinsessa Unten Maan
    hän sadusta satuun haaveissaan
    eli leikkien.
    Niin kerran keskellä karkelon
    Tosi tielleen sai — satu lopussa on.
    Suhu lehmusten
    soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.

    Kuin kastehen aurinko haihduttaa,
    unet prinsessan sielusta karkoittaa
    valo totuuden.
    Hän herää ja outona itselleen
    ja muille hän pyrkii selvyyteen.
    Suhu lehmusten
    soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.

    Sukupolvet syntyy ja harmaantuu,
    ja linna ja puutarha sammaltuu,
    jää unheesen.
    Tuhatvuotias varmaan prinsessa lie,
    ohi portin on kulkenut kaikkien tie.
    Suhu lehmusten
    soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.

    — — —

    Käsivarsiin kätken polttavan pään,
    kuin unessa Ihmisen ongelman nään
    ja arvaan sen:
    kukin meistä sisinnä sielussaan
    on etsivä lapsonen Unten Maan.
    Suku ihmisten
    ohi varjoina käy läpi vuosien.

    Sinä muistatko vanhaa puutarhaa,
    missä lumottu prinsessa vaeltaa?
    Ah, löysimme sen:
    sydän jokainen, joka rakkauteen
    ja hyvään uskoo ja kauneuteen
    ja ikuisen
    sai synnyinlahjaksi Kaipauksen,

    jok' ei sammua voi, ei raueta saa.
    Vuosmiljoonat etsien hän vaeltaa
    kunis kerran, oi,
    käsi voimakas portit auki lyö,
    toden-etsijän päättyy pitkä yö
    ja koittaa koi.
    Avaruuksien harput riemua soi.

    Joka ihminen lumottu puutarha on,
    paras hänessä pyrkii valohon
    — hän kätkee sen.
    Yli hautojen pian niinipuu
    satavuotisin oksin kaareutuu.
    Suhu lehmusten
    soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.



NUORET KOTKAT



NUORET KOTKAT


    Me nostamme näin,
    ah, katseemme kirkasta, ihanaa Päivää päin.
    Ovat siipemme heikot ja hennot,
    ne vielä ei kannata meitä,
    toki mielemme kauas, kauas
    jo kulkevi outoja teitä.
    Ja me aavistamme, sen veremme sanoo:
    on kerran eessämme kotkan-lennot.

    Me nostamme näin
    maan tomusta sielumme ihanaa Päivää päin.
    Jo tunnemme: siipemme nuoret
    ovat voimakkaat, ne kantaa
    voi äärettömyyksihin loitos,
    päin etäistä unelma-rantaa.
    Ja me aavistamme, sen veremme sanoo:
    on kotkain määränä korkeimmat vuoret.

    Me nousemme näin,
    ah, lennossa ylitse seutujen kimmeltäväin.
    Maa aamussa allamme hohtaa,
    se enää ei kahlitse meitä.
    Yhä kauemma siipemme kantaa,
    yhä ylemmä aurinko-teitä.
    Ja me aavistamme, sen veremme sanoo:
    ylös, ain ylöspäin, kunnes kuolema kohtaa.



TIELLÄ


    Kätes hetkeksi mulle suo:
    päämääräni selvänä on.
    Mua viittoo suuri Tuntematon.
    Jo huominen lähdön tuo.

    Hyvä luon' olis armahan,
    syli turvaisa lemmen sois,
    ja huolien varjotkin viihtäis pois
    kajo lieden rattoisan.

    Sydän tahtoisi viivähtää:
    tie pitkä ja vaikea on,
    se johtavi suoraan aurinkohon
    ja se sielua peljättää.

    Sydän tahtoisi viivähtää,
    vaan pakko on luotasi pois,
    on kuin joku kello kutsuen sois,
    se matkahan kiirehtää.

    Kätes, ystävä, hetkeksi suo:
    tie pitkä ja vaikea on.
    Vaan suunta on suoraan aurinkohon
    — ja huominen lähdön tuo.



SIIPIRIKKO


    Jo lentoon ovat toiset lähteneet.
    Se suurin, surullisin silmin yksinänsä
    on pesään jäänyt kera ikävänsä,
    vain vaivoin liikkuu siivet katkenneet.

        — Mun mieleni, ah, kauas täältä ois!
        Miks siivet eivät kanna niinkuin muiden?
        Mua kutsuu kesä, tuulet, humu puiden —
        Mun täytyy, täytyy päästä täältä pois!

        Jo toiset liitää teillä tuulien,
        ylitse maiden, ulapoiden aavain —
        mun ikäväni syvemmäksi saa vain,
        kun vähenevät voimat siipien.

        Ei ruumistain ne nosta lentohon,
        mut sieluni on nuori, terve, vapaa,
        se maasta kohoo, esteitä ei tapaa,
        se kenties määrän saavuttava on. —

    Jo lentoon ovat toiset lähteneet.
    Voi sitä, joka yksin pesähänsä
    jäi voimatonna kera ikävänsä,
    voi sitä, jolt' on siivet katkenneet.



    NEBOLLA


    Ken Nebolla kerran seissyt on
    ja nähnyt Luvatun Maan,
    siit alkaen on kulkiain
    ja vieras päällä maan.

    Ken Nebolla kerran seissyt on,
    hän on nähnyt kohtalon,
    joka suuri on, joka kaunein on
    ja — saavuttamaton.



RUKOUS


    Suutele minua, Aurinko!

    Olen ihmisten rakentamissa kaupungeissa unohtanut sinut, isäni.
    Olen kääntänyt selkäni sisar Vedelle,
    veljeni Tuuli on minua peloittanut rajuudellaan,
    sisartani Ilmaa olen epäillyt,
    ja kauan sitten jo halveksin emoani Maata.

    Suutele minua, Aurinko!
    Pakoita veri, viileä, sairas veri suonissani
               virtaamaan lämpimänä ja nopeasti.
    Opeta minut tuntemaan sisareni ja veljeni,
    ja ah, isä Aurinko,
               saata minut jälleen rakastamaan maata,
    joka helmastaan on minut kutsunut esiin,
    joka myös on minut takaisin omakseen ottava.

    Olen ihmisten rakentamissa kaupungeissa
    unohtanut omani,
    siksi suutele minua kauan, Aurinko!



KELTAISIA LEHTIÄ



KELTAISIA LEHTIÄ


    I

    Eivätkö olekin keltaiset lehdet ihania, ystäväni?
    Ne kertovat, että niin paljon on ohi,
    että laululinnut pakenivat kylmää,
    että kirjavat kukat pudottivat terälehtensä,
    että elonkorjuun aikakin on jo mennyt,
    ja ensimmäinen rakkaus on sammunut.

    Katselen syksyistä maisemaa
    ja näen sen kehystäminä ystävän kasvot,
    joita hämärä verhoaa,
    niin että eroitan vain silmät,
    tummat ja surulliset ja rauhalliset kuin yö,
    joka synnyttää kaipauksen ikuiseen lepoon.

    Ystävä, kesän aika on mennyt.
    Hetki on tullut muuttolinnuille lähteä
    ja kellastuneille lehdille pudota ja muuttua maaksi
    ravitsemaan uutta elämää.
    Siinä ei ole mitään murehdittavaa,
    siksi ne pukeutuvatkin loistaviin väreihin
    ja hymyilevät syksyn kalsealle auringolle
    tuulen temmatessa ne kuolettavaan syleilyynsä.
    Siinä ei ole mitään murehdittavaa,
    sillä maan päällä on kaikella aikansa,
    aika syntyä ja aika kuolla.

    Katson syksyistä maisemaa
    ja näen vain ystävän silmät,
    surulliset ja syvät
    kuin yö —


    II

    Ystävä, tulin luoksesi lahjoineni,
    maljoistani kallisarvoisin kädessäni
    helmeilevää viiniä täynnä.
    Ojensin sen sinulle juodaksesi.
    Sinä katsoit siihen viisaine silminesi
    ja työnsit sen pois.

    Ystävä, tulin luoksesi lahjoineni.
    Ojensin sinulle kaiken, mitä minulla oli.
    Suo anteeksi, ettei lahjani kelvannut sinulle.

    Olin vaeltanut pitkän matkan
    enkä ymmärtänyt peittää maljaa viitallani.
    Pölyä oli kohonnut siihen,
    sade oli ryvettänyt pinnan kiillon
    ja tuuli oli lennättänyt kellastuneita lehtiä viiniin.
    Siksi sinä katsoit lahjaani viisaine silminesi ja työnsit sen pois.

    Suo anteeksi, ettei parhaani ollut sinun arvoisesi,
    mutta minulla ei ollut muuta.


    III

    Eräänä päivänä olet tunteva ahdistuksen rinnassasi.
    Kirkkaalle otsallesi on nouseva pilvi.
    Selkeä ajatuksesi on harhaileva
    pimeässä labyrintissä.
    Jokin sinussa muistelee jotakin mennyttä,
    joka oli ehkä elämäsi Kaikkein Tärkein,
    mutta jota et uskaltanut ymmärtää.

    Eräänä päivänä olet tunteva
    ahdistuksen rinnassasi.
    Ja kun ensimmäiset keltaiset lehdet putoavat
    ja syyskostea maa on musta ja liejuinen,
    muistat sinä:
    kerran suutelit pientä tyttöä
    kyynelkasteisten kuusien alla
    värisevin huulin
    — tuhat vuotta sitten.



PUNAISIA LEHTIÄ



KIRJOITTAMATON LAULU


    Tahdoin kirjoittaa laulun rakkaudesta,
    kaikesta, mitä sen-nimellistä
    olin nähnyt, kuullut tai aavistanut.

    Tahdoin kirjoittaa laulun rakkaudesta,
    mutta ystävä, joka minut tunsi, sanoi:
    »Sinä et sitä voi, koska et vielä
    ole rakastanut
    muita kuin itseäsi.»

    — Kirjoitin lauluni.
    Ystäväni luki sen ja — itki.

    »Tämä on totta», sanoi hän,
    »tällaistakin on rakkaus,
    eläimellistä, raakaa ja rumaa
    — tätä me sanomme rakkaudeksi.»

    » Tämäkin on totta», sanoi hän,
    joka oli elänyt sen itse,
    »mutta tämä ei ole ihmistä varten.
    Etkö todellakaan löydä muuta?»

    Ja minä hymyilin hänelle,
    sillä olin löytänyt muutakin,
    vaan en voinut siitä kertoa.
    Olin uneksinut yöllä rakkaudesta,
    joka oli kuin taru Eedenin ajoilta,
    mutta — olin unohtanut uneni.

    Minä hymyilin hänelle, sillä tiesin:
    Olen kerran kirjoittava laulun,
    suloisen kuin lapsuuteni kukkaniitty,
    lempeän kuin kotijärveni aaltojen loiske,
    puhtaan kuin talven ensi lumi,
    toden kuin hyvä Jumala itse —
    Olen kerran kirjoittava laulun, parhaani,
    jos jälleen näen saman unen.



KAUNEIN LAULU


    Kaunein lauluni syntyy,
    sitä sykkii sydämeni,
    sitä vereni kohisee.
    Kaunein lauluni syntyy,
    vaan en voinut aavistaa,
    että se näin raskasta on:
    minä näännyn siihen.

    Luulin kirjoittavani kauneimman lauluni paperille,
    säännöllisin, selvin kirjaimin
                      suorille riveille.
    Luulin saavani tuntea luomisen iloa,
    riemuisaa ja kohottavaa,
    ja olenkin kuin erämaan kasvi,
                  jonka nesteet aurinko kuivaa,
    jonka ympärillä polttava hietikko leviää,
    kuolemaan tuomittu ennen kukintaa.

    Sillä nyt tiedän:

    jokaisen on _elettävä_ kaunein laulunsa todellisuudeksi,
    ja mitä kauniimpi on laulu,
    sitä raskaampi on elämän arvan lunastaminen.



ILTARUSKO


    Veritas,
             minä tahtoisin suudella sinua,
    ja se suudelma olisi kuin iltarusko,
    joka äsken kuvastui syviin vesiin.

    Virta kulki vuolaana, mustana,
    ylpeänä voimastaan,
    varmana määrästään,
    yksinäisenä.
    Valahti taivaan rannalle hehkuva iltarusko,
    painoi punaisen suudelman tummiin vesiin.

    Ja katso! Syvyys alkoi liekehtiä lämpimänä, riemuitsevana.
    Niin syvälle kuin silmä kantoi alaspäin,
    näkyi vain iltaruskon hehkua,
    niin kauas kuin virta vieri, väikkyi purppurainen veriaalto,
    mereen asti se ulottui.
    Ympärillä rannat hymyilivät
    ja kukat nyökyttivät päätään.

    Veritas,
        minä tahtoisin olla sinulle iltarusko,
    sillä sinä olet yksinäinen, voimakas ihminen,
    joka elät syvää elämää
    ja katsot hetken lapsiin alaspäin.
    Minä tahtoisin kuin iltarusko
    painaa oman vereni punaisen hehkun sinuun,
    niin että se ulottuisi sisimpääsi asti
    ja täyttäisi olemuksesi elämisen riemulla.

    Veritas,
             minä tahtoisin suudella sinua —



KIELONKUKKIA


    Herätkää, kielonkukat, avatkaa kellonne!
    Armas astuu ylitsenne,
    ja hänen silmistään säteilee lämmin aurinko.
    Herätkää, kielonkukat, avatkaa kellonne!

    Tuoksukaa, kielonkukat, tuoksukaa kesää!
    Armas astuu ylitsenne,
    ja hänen huuliaan polttavat suudelmat,
    joiden aika nyt on käsissä.
    Tuoksukaa, kielonkukat, tuoksukaa kesää!

    Kuolkaa, kielonkukat, kuolkaa ilman kaipausta!
    Armas astui ylitsenne
    ja kosketti minua huulillaan.
    Minun sieluni ja ruumiini tunsi hänet
    ja tervehti valtiastaan.

    Kuolkaa, kielonkukat, kuolkaa ilman kaipausta!



SUUDELMA


    Veritas, sinä suutelit minua
    kuin ruumiinsa verille ruoskinut hurskas
    Pyhää Neitsyttä:
    kunnioittavin, aroin huulin.
    Sinä suutelit minua uudelleen
    kuin erakko,
    joka luopuu maailmasta ja lähtee korpeen:
    alistuen.
    Ja minä otin suutelosi vastaan mitään ymmärtämättä,
    mutta tuntien kaikki kuoleman edelliset kauhut.

    Veritas, silloin kävi lävitseni aavistus,
    ikäänkuin voisin minäkin
    tuntea sen Kaikkivaltiaan Voiman,
    josta Kirjojen Kirja sanoo:
    »Ei etsi omaansa,
    ei katkeroidu.»

    Veritas — minä, minä soisin,
    että sinä olisit krusifiksi,
    jota voisin alati kantaa povellani,
    palvoa hartaudessa,
    löytää levon sielulleni
    antaumuksessa
    — ja suudella syntisin, janoisin huulin
    päivin ja öin —



VASTAAMATTA JÄÄNYT KYSYMYS


    Miksi olet niin kalpea tänään? kysyit.

    En voinut vastata, enhän tiennyt sitä itsekään;
    tunsin vain epämääräistä tuskaa rinnassani
    ja pyysin: Mene!

    Ystävä:
    minussa kehittyy jokin, jolle en löydä nimeä,
    jokin sanomattoman suloinen ja surullinen,
    joka nostaa kyyneleet silmiini ja hymyn huulilleni,
    jota en soisi kenenkään arvaavan
    ja josta tahtoisin laulaa koko maailmalle,
    jokin, josta en tiedä,
    onko se Elämän vaiko Kuoleman lähetti.



YÖSSÄ


    Yö äänetön ympärilläni,
    kädet viileät painaa se otsallein.
    Mitä tein, mitä päivän tein?
    kysyn kyynelin itseltäni.

    Meni aurinko mailleen kauan sitten.
    Hyvä on.
    Ah, eessä sen säteitten kirkkahitten
    olen alaston:
    olen tahrannut valkean vaippani lokaan,
    olen pettänyt parasta itseäni,
    olen kieltänyt Pyhän,
    olen veljilleni ollut tyly,
    ah, ylitse käynyt oon käskyt kaikki.

    Meni aurinko mailleen kauan sitten.

    Yks synti mua painaa
    kuin kuoleman taakka:
    sydämeen, joka lempii mua,
    olen pistänyt okaan —

    Miks tein, miks väärin tein?
    kysyn murheisna itseltäni.
    Ja mä katselen kylmiä tähtiä ikkunasta:
    kuin nuo ovat vakavat, niin oli rakkautein.

    Yö tummuu ympärilläni.



LÄHTIESSÄ


    Sinun käsivarsiltasi tahtoisin kerran,
    kun hetki on tullut,
    siirtyä rajan taakse.

    Ruumiini on hauras kuin lasi,
    ja sieluni on siinä;
    perin heikoilla siteillä kiinni.
    Luulenpa, että keväinen tuulenpuuska
    voisi ne eroittaa toisistansa.

    Kuljen täällä unissakävijän tavoin.
    Teen vaistomaisesti samaa kuin muutkin,
    mutta kotonani en ole.
    Olen kuullut kutsun, tosin loitolta,
    olen tuntenut Näkymättömän läheisyyden
    enkä ole enää entiseni.

    Mutta sinä hetkenä, Veritas,
    tahtoisin levätä sylissäsi,
    tahtoisin haihtuvan tuokion ajan
    uskoa sinun rakastavan minua yli kaiken maallisen,
    tahtoisin, että viimeinen, minkä katoava tajuni
    tältä puolen rajan käsittää,
    olisit sinä.



KUVASTIN


    Ystävät, jos luotatte minuun, niin luottakaa eheästi.
    Olen luotu niin, että vastaan samalla mitalla.
    Jos te ette ole rehellisiä, miksi vaaditte sitä minulta?
    Ellette te anna kokonaista, kuinka voisin minä sitä antaa?
    Ystäväni, ettekö jo aikaa huomanneet:
    heijastan teille jokaiselle vain itseänne.



EPILOGI



RESIGNAATIO


    Ketä Jumala rakastaa,
    sen käteen hän laskee matkasauvan,
    se kuulee pakottavan kutsun:
    »Lähde maaltasi ja isäsi huoneesta
    sille maalle, jonka minä sinulle osoitan!»

    Ketä Jumala rakastaa,
    sen tie vie avaraan maailmaan.
    Ikuinen ikävä ajaa häntä.
    Lepopaikkaan ei hän jäädä voi.
    Päämäärä odottaa häntä jossakin kaukana,
    jonne vain aavistus yltää.

    Ketä Jumala rakastaa,
    sen sydän on helisevä harppu.
    Kaikki muuttuu siinä säveliksi,
    ilon kultasoinnuiksi tai surun hopeisiksi.
    Väliin ne soivat ilmi.
    Ken ymmärtää, hänen harppunsa virittyy samaan sointuun.
    Ken ei ymmärrä, kulkee kuurona ohi.

    Ketä Jumala rakastaa,
    hän ei ole onnellinen eikä onneton.
    Suuri Tyytymys vallitsee häntä.
    Hän on uusi ihminen, joka entisyytensä unohtaen
    taivaltaa kohti lupauksen Kaanaanmaata.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvastin : Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.