Title: Ida Aalberg
Author: Räsänen, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ida Aalberg" ***


IDA AALBERG


Kirj.


Ilmari Räsänen



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1925.



SISÄLLYS:

        Alkulause.
     I. Vanhemmat.
    II. Kotoa pois.
   III. Suomalaisen teatterin vaellusvuosilta.
    IV. Saksalainen teatteri ja Marie Seebachin koulu.
     V. »Noora» ja Unkarin Triumfi.
    VI. Myrskyä ja kiihkoa.
    VII. Sarah Bernhardt. Väljemmille vesille.
  VIII. Neuvonantajia ja ystäviä.
    IX. Ensimmäinen »eurooppalaistumis»-yritys.
     X. Ida Aalberg kuvaa omaa kehitystään.
    XI. Lauri Kivekäs.
   XII. Taide- ja avioelämää.
  XIII. Ristiriitoja.
   XIV. Itsenäisenä yrittäjänä. Uusi avioliitto.
    XV. Skandinaavian kiertue 1894. Vierailunäytäntöjä.
   XVI. Uusi koulu.
  XVII. Uuden koulun vaikutuksesta Ida Aalbergin taiteeseen.
 XVIII. Viimmeisien vuosien taiteellisesta toiminnasta.
   XIX. Ida Aalberg yksityiselämässä.
    XX. Loppusanat.
        Viiteselitykset.



Alkulause.


Olen ryhtynyt laatimaan kuvausta Ida Aalbergin elämästä muutamien hänen
muistoaan kunnioittavien henkilöiden kehoituksista.

Kun nyt lähetän tämän kirjan julkisuuteen, en voi olla sanomatta, että
teen sen monin epäilyksin.

Pyrkimyksenä on ollut antaa tosiasioihin perustuva kuva Ida Aalbergin
elämänvaiheista ja taiteilijakehityksestä. Mutta on syytä epäillä,
tekeekö tämä kirja kaikkine tosiasioilleen oikeutta Suomen suurimman
näyttämötaitein ja muistolle.

Monesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän
kuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa
olisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen
väritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun
sanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen
hurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine —
mahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?

Mitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua?
Taidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja
todistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida
Aalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.

Emile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta
teatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:

»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja
kuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista
ranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän
parhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»

Ida Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan.
Jos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin
erehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.

Kirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin
kirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin
hän parhaina hetkinään pystyi.

Muistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä.
Esitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein
petollisin pohja.

Siis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on
puolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää
valjuksi ja verettömäksi.

Nykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin
kuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata.
Sellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista
totuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta
julkeudelta.

Kuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen
pohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja
ohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja
enkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En
kirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä
ja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas
muisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle
Suomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin
tai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman
objektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.

Kaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat
tukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin
elämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni
havaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän
vikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus,
jota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja
Uexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti
Ellen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti
Mandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja
Jorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos
K. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck,
kirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer,
Hj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski,
nimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf
Lindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur
Pippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit
K.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua
vilpittömän kiitokseni.

Helsingissä lokakuussa 1925.

_I. R_.



I.

VANHEMMAT.


Ensimmäinen kysymys Ida Aalberg-arvoituksen ratkaisemisessa on
kysymys siitä, mikä osuus verellä ja sukuperinnöllä oli hänen
persoonallisuutensa ilmenemisessä ja hänen taiteellisessa työssään.

Useimmat niistä, jotka tutustuivat Ida Aalbergiin hänen elämänsä
parina viimeisenä vuosikymmenenä, voinevat loihtia mieleensä kuvan
aatelisnaisesta, joka osasi kantaa arvonsa niin moitteettomasti kuin
ikänä kukaan synnynnäinen rotunainen.

Eräs Ida Aalbergin naispuolisista ihailijoista, hänkin aatelinen, on
kirjoittamassaan muistelmassa kuvannut juhlaa, joka 1899 vietettiin
Seurahuoneella Helsingissä ja jossa ihailtu taiteilija oli mukana.
Läsnä oli myöskin Ellen Key ja koko kaupungin henkinen aristokratia.
Varsinaisen juhlan jälkeen asetuttiin sivuhuoneisiin. »Silloin astui
sisään Ida Aalberg, hienona, notkeana, varmana, maailmannaisena
eleissään ja olemuksessaan, tenhoavana myöskin näyttämön ulkopuolella.
Kaikkialla, missä hän kulki, häntä ympäröi juhlatunnelma ja ihailu. —
Sellaisena hänet muistan.»

Virtasiko Ida Aalbergin suonissa ylimysverta tai voidaanko hänen
olemustaan selitettäessä vedota edes perittyyn kulttuuriin? Vai voiko
syvien rivien lapsi ponnistuksillaan ja loistavilla luonnonlahjoillaan
yhden elämän aikana kohota sellaiseen hienostuneisuuteen ja
täydellisyyteen kuin Ida Aalberg ainakin monen aikalaisen silmissä
nousi?

Itse Ida Aalberg tuntuu uskoneen, että hänen esi-isäinsä joukossa oli
miehiä, joilla oli ritarikilpi ja aatelisarvo. Ei ole tietoa, mitä
perusteita hänellä oli tähän luuloonsa, mutta semmoisen viittauksen
hän ainakin teki, kun Maila Talvio erästä kirjoitelmaa varten kyseli
taiteilijan vanhemmista ja lapsuudesta.

Usein on myöskin väitetty, että koko Ida Aalbergin olemus oli
etelämainen ja ainakin hyvin epäsuomalainen. Hjalmar Neiglick väitti jo
1880-luvulla sitä, ja myöhemmin toistettiin samaa monessa yhteydessä.
Jo Ida Aalbergin ulkomuotokin on monen mielestä todistanut hänen
suomalaista sukuperäänsä vastaan: on katsottu sen edustavan enemmän
ruotsalaista kuin suomalaista tyyppiä.

Oliko Ida Aalbergin suonissa vieraan kansan verta? Kun Maila Talvio
näki hänet ruumiina, vailla kaikkia mahdollisia naamioita, vailla
kaikkea mahdollista teennäisyyttä, hän sanoi saaneensa mitä elävimmän
vaikutelman siitä, että kaiken loiston ja hienostuneisuuden takana Ida
Aalbergin eläessäkin oli ollut varsin tyypillinen hämäläinen nainen.

Ida Aalbergin sukupuu ei ole selvä, mutta se, mikä tiedetään, ei anna
paljoakaan tukea otaksumille, että hänessä olisi ollut vierasta verta.

Ida Aalbergin lahjakkuus ja eräät hänen luonteenominaisuutensa
viittaavat lähinnä isänperintöön. Mutta isänpuolelta ei hänen
sukujuuriaan voi täydellä varmuudella seurata kuin varsin vähän matkaa.

Hänen isänsä äiti oli Pälkäneeltä kotoisin ja _Liisa Eerikintytär_
nimeltään. Tämä oli köyhien vanhempien lapsi ja joutui jo nuorena
maailmalle. Kotipitäjästään hän lähtee Vanajaan ja Hämeenlinnaan ja
toimii sitten palvelijattarena tässä kaupungissa ja sen ympäristöllä
olevissa pitäjissä. Asiakirjatiedoista päättäen Liisa Eerikintyttären
elämä on ollut suorastaan suuripiirteisen surkea. Hän saa kokonaista
seitsemän aviotonta lasta. Ensimmältä hän ansaitsee elatuksensa
olemalla imettäjänä herrasperheissä, hänen omat lapsensa joutuvat
luonnollisesti kunnan niskoille. Myöhemmin käyttävät kirkonkirjat Liisa
Eerikintyttärestä nimitystä pesijätär. Suurena tautivuonna 1853 hän
kuoli koleraan.

Liisa Eerikintyttären kolmannen pojan, Antin, isästä on ainoana
virallisena osviittana se merkintä, jonka kasteen toimittanut pappi
on tehnyt kirkonkirjan marginaaliin lapsen nimen kohdalle. Nähtävästi
äidin puheitten perusteella on siihen kirjoitettu nimi Ahlberg ja sen
oheen kysymysmerkki.

Tämä maininta voi tarkoittaa vain yhtä henkilöä, varatuomari ja
oikeusneuvos _Anders Johan Ahlbergia_. Liisa Eerikintytär oli
seitsemäntoistavuotiaana tyttönä Hämeenlinnaan saavuttuaan saanut
ensimmäisen palveluspaikan nahkuri Matti Ahlbergin, varatuomarin isän,
perheessä, mutta ennen kolmannen poikansa syntymistä, joka tapahtui
5/X 1832, hän oli monet kerrat saanut vaihtaa palveluspaikkaa.

Varatuomari Ahlbergista on muistitietona säilynyt, että hän oli
hyvin musikaalinen henkilö. Hän oli hyvä viulunsoittaja ja joutui
raivoihinsa, jos kuuli huonoa musiikkia. Pihallaan hän ei kärsinyt
posetiivinvääntäjää. Hyväsydäminen ja antelias hän myöskin kuuluu
olleen. Hämeenlinnan nuoret tytöt menivät setä Ahlbergin luo, jos
tahtoivat päästä teatteriin tai konserttiin. Lisäksi kerrotaan,
että hän asianajajana ei milloinkaan ottanut ajaakseen likaisia
juttuja. Toimiessaan Hauhon tuomiokunnan v.t. tuomarina hän
jollakin virkamatkalla ankarasti vilustui ja kuoli yhdeksän viikkoa
sairastettuaan, 25/VI 1860.

Liisa Eerikintyttären kolmas poika sai saman etunimen kuin varatuomari
Ahlberg. Se on kuitenkin siksi yleinen nimi, ettei yhtäläisyys
sinänsä todista suuriakaan. Merkillisempää on, että hän myöhemmin
Hämeenlinnasta pois muutettuaan otti liikanimen, joka vain vähän eroaa
varatuomari Ahlbergin liikanimestä. Jos varatuomari Ahlberg oli Liisa
Eerikintyttären pojan isä, joutui Ida Aalberg myöhemmin Tanskassa ja
Norjassa kulkemaan ihmisten puheessa iso-isänsä nimellä. Näissä maissa
muistetaan kyllä vieläkin suuri näyttelijätär Ida »Åhlberg» [aa luetaan
tanskan kielessä o:ksi]. Isoisältään voisi Ida Aalbergin silloin
sanoa perineen taiteilijalahjat, herkän hermoston ja vilunarkuuden.
Miksipä ei tämän suhteen valossa voisi puhua myöskin veressä peritystä
kulttuurista!

Oltuaan kasvatettavana makasiinimittari Antti Girsin perheessä Liisa
Eerikintyttären poika _Antti_ jätti 1847 synnyinkaupunkinsa ja siirtyi
Janakkalan pitäjään. Siellä hän sai paikan eräässä seudun monista
aateliskartanoista, Iso-Hiidessä, jonka tuohon aikaan omisti entinen
maaherra Anders Gustaf Langenskiöld. Todennäköisesti Anttia ensin
käytettiin jonkinlaisena asiapoikana kartanossa, mutta hän sai siellä
myöskin opetusta, joka ei tule kaikkien osaksi. Kartanon neidit,
maaherran tyttäret, olivat hyvin mieltyneet hänen reippauteensa
ja hyvään päähänsä. Heidän sanotaan opettaneen häntä lukemaan ja
kirjoittamaan. He teettivät hänellä myös puutarhatöitä Iso-Hiiden
suuressa puutarhassa.

Mutta _Antti Ahlberg_, sillä tällä nimellä hänet nyt tunnettiin, ei
kaikessa hyväpäisyydessään ollut mikään mallinuorukainen. Jo lapsena
hän oli ollut niin villi ja raju, että ikäkumppanit pelkäsivät häntä.
Ja jo nuorukaisiällä hänessä ilmenivät ominaisuudet, jotka painoivat
leimansa hänen elämänjuoksuunsa aina myöhäiseen vanhuuteen asti. Nämä
ominaisuudet olivat hyvin vahva aistillisuus ja taipumus kevytmielisiin
kujeihin, hummailuun ja juopotteluun.

Iso-Hiidessä hän osasi säikyttää suosijoitaan, Langenskiöldin neitejä,
karkealla maalaiskomiikalla. Hänen neljä vuotta talossa oltuaan hänet
erotettiin palveluksesta siksi, että oli luvattomasti Langenskiöldin
mustalla parivaljakolla kyyditellyt Turengin kylän piikoja. Työttömäksi
jouduttuaan Antti Ahlberg ensin aikoi siirtyä Helsinkiin, koskapa ehti
jo ottaa muuttokirjankin. Nämä tuumat raukesivat kuitenkin, kun hän sai
paikan varatuomari Nils Johan Spåren omistamassa Leppäkosken kartanossa.

Varatuomari Spåre oli vasta vähän aikaisemmin muuttanut Janakkalaan
ja ostanut Leppäkosken. Hänen sanotaan rakastaneen iloista elämää ja
muhkeita pitoja. Lapsia hänellä ei ollut, mutta paitsi vaimoaan oli hän
Tuusulasta kartanoon muuttaessaan tuonut mukanaan pari palvelijatarta.
Vuoden 1852 alussa nuori Antti Ahlberg meni avioliittoon tuomari
Spåren palvelijattaren Amanda Sofia Strömforsin kanssa. Samoihin
aikoihin, kuten kirkollinen rikoskirja tietää kertoa, häntä sakotettiin
ensikertaisesta salavuoteudesta. Seuraavana vuonna Amanda Sofia Ahlberg
kuoli lapsivuoteeseen.

Leppäkosken kartanossa Antti Ahlberg oli monenlaisissa toimissa.
Kirkonkirjoissa hän ensin on »renki, nuorimies Anders Ahlberg», tai
»palvelija Anders Ahlberg», sitten, vähäistä myöhemmin, häntä jo
nimitetään rakennusmestariksi. Vaimon kuoleman yhteydessä 1853 hänet
mainitaan puutarhuriksi. Varmuudella tiedetään myöskin, että tuomari
Spåre on käyttänyt häntä kuskina. Todennäköisesti Antti Ahlberg oli
Leppäkosken kartanon »faktotum», kaiken tekijä.

Tuomari Spåren kuskina Antti Ahlberg nähtävästi tutustui naiseen,
josta tuli hänen toinen vaimonsa. _Agneta Charlotta Lindroos_ oli
taloudenhoitajattarena vuorineuvoksetar Idestamin omistamalla
Lahdentaan tilalla Tyrvännön pitäjässä. 1854 Antti Ahlberg meni vihille
Charlotta Lindroosin kanssa. Morsiamen naittajana ja kasvatusisänä
esiintyi tuomari Spåre.

Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta. Yksi lapsista oli Ida
Aalberg.

Äidin puolelta Ida Aalbergin suku johtaa Tuulokseen. Äidin isoisä,
_Krister Laurinpoika_, oli vuokraaja. Hänellä oli poika, vouti
_Aleksander Lindroos_, joka 1836 siirtyi ajuriksi Hämeenlinnaan.
Jo Tuuloksessa Aleksander Lindroos oli ottanut aviokseen
Pernajassa syntyneen _Maja Stina Veckmanin_., Toivoniemen kartanon
taloudenhoitajattaren. Tästä avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista
nuorin oli Agneta Charlotta, Antti Ahlbergin vaimo.

Charlotta Lindroos oli syntynyt 21/V 1829 ja oli siis jonkin verran
miestään vanhempi.

Kaikki Lindroosin tyttäret puhuivat sujuvasti ruotsia. Heidän
äitinsä oli kotoisin ruotsalaisesta seudusta ja oli opettanut
kielensä lapsilleen. Ruotsin kielen taitoisina he saivat edullisia
palveluspaikkoja.

1850-luvun lopulla tuli Suomen ensimmäisen rautatien rakentaminen
Helsingistä Hämeenlinnaan päiväjärjestykseen. Leppäkosken kartanossa
vieraili usein ratainsinöörejä, joiden tuttavuuteen myöskin Antti
Ahlberg pääsi. Rautatie alkoi vetää häntä puoleensa, niinkuin myöhemmin
elämässä häntä vetivät kaikki uudet pyrkimykset, yritykset ja aatteet.
Ennen pitkää hän luopui kartanon palveluksesta ja liittyi rautatien
rakentajiin. Ymmärryksellään ja vilkkaalla huomiokyvyllään Ahlberg pian
pääsi ratainsinöörien suosioon. »Hän käsitti kaikki yhdestä sanasta,
hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin suomalaiset miehet yleensä ovat»,
kertoi hänestä myöhemmin eräs rataa rakentamassa ollut insinööri.
Ahlbergilla oli kokemusta rakennustöissä, olihan hän jo kartanon
palveluksessa ollessaan ollut »rakennusmestari», ja hän oli tottunut
seurustelemaan ruotsinkielisten herrojen kanssa. Jonkun ajan kuluttua
hänet nimitettiin neljännesmieheksi, s.o. työnjohtajaksi, ja hän sai
suoritettavakseen vaikeita luottamustehtäviä.

Rakennusalalla se työ, johon Antti Ahlbergin nimi kunniakkaimmin
liittyy, on Leppäkosken pitkän rautatiesillan teko. Hän sai
suunnitelmien käytännöllisestä toteuttamisesta tässä työssä paljon
kiitosta. Kerrotaan hänen monesti vaivanneen päätään ratkaistessaan
teknillisiä vaikeuksia, joista hänellä ei ollut kokemusta. Mutta hän
ei hellittänyt, vaan mietti itsepintaisesti, kunnes pääsi selvyyteen.
Hänestä ei oltu suotta tehty Saimaan kanavan rakennustöissä koulitun
miehistön johtajaa.

Kerrotaan myös, että Antti Ahlberg oli hyvin vaativa työnjohtaja.
Hän ei sietänyt laiskureita eikä nahjustelijoita. Ja jos työväen
keskuudessa syntyi riitoja ja tappeluita, mikä tapahtui usein, ei
Ahlberg kutsunut avukseen Turenkiin majoitettuja kasakoita, niinkuin
määrä oli, vaan antoi ojennuksen omalla voimallisella kädellään.
Vihapäissään hän saattoi heitellä miehiä maahan ja jokeen, mutta nämä
eivät uskaltaneet käydä häneen käsiksi, koettivat vain edempää pilkata
nimittelemällä häntä »kuski-Antiksi».

Varsinkin väkijuomia nautittuaan Antti Ahlberg oli helposti ärtyvä ja
tappeluun valmis. Ja väkijuomain käyttö oli siihen aikaan yleistä.
Helsinki—Hämeenlinnan rataa rakennettaessa kotipoltto oli vielä
sallittua. Selvänä Ahlberg sensijaan yleensä oli iloinen ja vilkas
mies. Hänen ylin ystävänsä oli Jussi Pukuri niminen talonpoika ja
huutokaupanpitäjä, joka oli »oikein semmoinen vanhan kansan viisas
mies, osasi rovastillekin lukea annakan ulkoa». Usein nämä ystävykset
elivät iloista elämää, joivat ja pelasivat korteilla »mariaassi»-peliä.
He olivat kumpainenkin pelissään niin itsepintaisia, että voivat istua
»vaikka viikon kortit käsissä, ei toinen eikä toinen antanut perään».
Mutta oli heillä yhteisiä vakaviakin hommia; yhdessä he m.m. perustivat
ensimmäisen tiilitehtaan paikkakunnalle, joka nykyisinkin on tunnettu
tiiliteollisuuspaikka.

1862 kulki ensimmäinen juna Helsingistä Hämeenlinnaan, ja rautatie
oli siis valmis. Antti Ahlberg otettiin Leppäkosken rataosan
ratamestariksi. Hän sai asunnon valtion puolesta. Perheen kotina
tuli tästä lähtien olemaan pieni punainen rakennus, jonka vieläkin
voi nähdä junan ikkunasta, kun kulkee Leppäkosken aseman ohitse.
Ennen aivan uneliaalle paikkakunnalle alkoi rautatien valmistuttua
viritä liike-elämää. Jo 1860-luvulla Antti Ahlberg sai rakentaa
huvilan kenraali Julius Mickwitzille, joka valitsi Leppäkosken
kesänviettopaikakseen. Tämä herra oli hyvin innostunut tukkikauppoihin
ja sai Ahlbergista itselleen hyvän apulaisen. Ahlberg kulki ostelemassa
metsiä, ja Mickwitz oli häneen hyvin mieltynyt: kerrotaan, että
heidän välinen sopimuksensa oli sellainen, että voitot oli pantava
tasan, mutta mahdollinen tappio tuli Mickwitzin maksettavaksi. Ja
Ahlberg tuntuukin näinä vuosina menestyneen hyvin. Hänellä oli luottoa
pankissa, kuten oikealla liikemiehellä ainakin, ja 1870-luvun alussa
hän osti itselleen Taappola nimisen tilan. »Minä teen rahaa vaikka
-tuohesta», hän kuuluu näihin aikoihin sanoneen, ja joskus hän ehkä
ansaitsi hyvinkin. Mutta Ahlberg ei nähtävästi osannut hallita rahoja,
köyhäksi hän ainakin jäi. Taappolaa hän piti hallussaan vain vuoden,
ja toisinaan kuuluu sattuneen, että ulosottomiehet tulivat vierailulle
ratamestarin asuntoon.

Kun Ida Aalbergin nimeen läheisesti liittyvät iltahuvit 1870-luvulla
tulivat muotiin paikkakunnalla, oli Antti Ahlberg mukana niitä
järjestämässä ja ohjelmaa suorittamassa. Hän esiintyi monta kertaa
näyttelijänä ja sai varsinkin Hoppulaisestaan »Murtovarkaudessa» paljon
kiitosta. Suuren tyttären inspiratsioni ja kyky haltioitua näyttämöllä
saattaa olla suorastaan isältä peritty lahja: Antti Ahlberg ihmetteli
itsekin äkillisiä mieleenjohtumia, jotka hän toteutti näytellessään
ja jotka vaikuttivat voimakkaasti yleisöön. Hänen sanotaan olleen
mestari keksimään koomillisia vuorosanoja omasta päästään, ja
vastanäyttelijät saattoivat olla pahassa pulassa koettaessaan pitää
puoliaan hänen vilkasta mielikuvitustaan ja nopeaa älyään vastaan.
Mutta iltahuveistakaan ei Ahlbergille koitunut yksinomaan kunniaa,
sillä usein sattui, että hän esiintyi niissä juopuneena, ja silloin hän
pyrki lähentelemään naisia, tai oli pelättävissä, että hän nostaisi
tappelun.

Siitä, että Antti Ahlberg selvänäkin oli sydämikkö ja saattoi hakea
oikeutta väkivaltaisin keinoin, on olemassa paljon kertomuksia. Niinpä
kerran, kun eräs ratatöissä ollut työmies Leppäkosken sillan luona oli
väittänyt, että Ahlberg oli pidättänyt pyhäpäivänä tehdystä työstä
palkan, tämä kimmastui ja kävi mieheen käsiksi. Tällä kertaa Ahlbergin
kuitenkin sanotaan kohdanneen väkevämpänsä, ankarassa yhteenotossa
häneltä repesi paita, ja kun hän lähti poistumaan, huusi työmies hänen
jälkeensä: »Miesten palkan pidättäjä ja ruununvaras, luuletko minua
hakkaavasi kuten muita miehiä!» Tämä oli sentään liikaa. Ahlberg oli
mennyt omalla rannallaan olleelle lautalle ja sillä seisoen melonut
takaisin miehen luo hokien: »Vai olen minä miesten rahojen ja ruunun
rosvo?» ja päästyään luo oli lauttaseipäällä pieksänyt herjaajansa
tainnoksiin ja lopuksi heittänyt seipään poikittain maassa maanneen
miehen päälle ja lausunut: »Anna sinä nyt minua selkään!» Vielä
vanhoillaankin hänen sanotaan pystyneen kurittamaan erästä tunnettua
tappelupukaria.

1880-luvun puolivälissä Antti Ahlberg, erään liian ankaran hummauksen
jälkeen, päätti tehdä kääntymyksen parempaan elämään. Hän sai
uskonnollisen herätyksen, ja hänen asunnossaan, jossa aikaisemmin oli
tanssittu ja pidetty kekkereitä, pantiin nyt toimeen seuroja. Talon
isäntä saattoi vieraidenkin läsnäollessa langeta lattialle polvilleen
ja rukoilla hartaasti. Antti Ahlberg oli nimittäin uskonasioissa
laestadiolainen, hihhuli, ja seurusteli nyt saarnamiesten ja
hengellisten puhujien kanssa. Uskonnollista herätystä ei kuitenkaan
kestänyt kolmeakaan vuotta.

Vaikka Antti Ahlbergin luonteessa olikin suuria varjopuolia, on
häntä kuitenkin Leppäkosken aseman tienoilla mainittu »ylen hyväksi
mieheksi». Hän oli auttavainen ja antelias, hänen sanotaan menettäneen
rahoja ruvetessaan takausmieheksi, hän pelasti rohkeudellaan ja
neuvokkaisuudellaan ainakin kolme kertaa ihmishengen. Jo Leppäkosken
kartanossa ollessaan hän kerran, kun oli kyyditsemässä tuomari Spårea,
oli osoittanut tavatonta miehuutta ja päättäväisyyttä. Vaunupari,
jota Ahlberg ajoi, oli pillastunut ja ohjat olivat katkenneet,
Lähellä oli koski ja näytti varmalta, että vaunut matkustajineen
suistuisivat sinne, koska tulvavesi oli vienyt ylijohtavan sillan.
Antti Ahlberg oli silloin nopeasti kavunnut pitkin vaunujen keskiaisaa
hevosten suupieliin ja suitsista riippumalla saanut taltutetuksi
vauhkoutuneet syöttiläät. Tämä tapahtui vasta jyrkänteen reunalla.
Reippaasta teostaan Antti Ahlberg sai palkinnoksi kunniamitalin.
Toisen kunniamitalin hänen kerrotaan saaneen siitä, että hän uimalla
ja sukeltamalla pelasti rautatietöiden tarkastajan, joka pimeässä
oli suistunut lautalta jokeen ja jo ennättänyt vaipua joen pohjaan.
Erään hukkumaisillaan olleen pienen tytön hän niinikään toi uimalla
maihin. Ehdoton pelottomuus on ehkä se Antti Ahlbergin ominaisuus,
josta häntä kotipaikkakunnallaan enimmän on ihailtu ja josta siellä
vieläkin kerrotaan tarinoita. Kun hän kerran kovakouraisesti rankaisi
erästä suurikokoista ja voimakasta pohjalaista, niin tämä alakynteen
joutuneena pyysi armoa ja kehoitti Ahlbergia lähtemään sovintojuhlille.
Toiset kielsivät Anttia lähtemästä sanoen, että pohjalainen äkäisine
veljineen kostaisi ja puukottaisi hänet sovintojuhlassa, mutta Antti
Ahlberg lähti empimättä miehen mukaan, eikä hänelle mitään pahaa
tapahtunutkaan.

Antti Ahlberg ei ollut mikään tavallinen tappelupukari. Hänessä oli
suuren miehen ainesta. Niin vähäisissä ja kehittymättömissä oloissa
kuin tuo villi ja intohimoinen henki elikin, hän ehti antaa näytteitä
monipuolisista harrastuksistaan. Kotipitäjäänsä hän perusti työväen
sairasapukassan. Hän ajoi köyhien asioita käräjillä ja otti innokkaasti
osaa keskusteluihin kuntakokouksessa. Eivätkä hänen harrastuksensa
koskeneet vain läheisen ympäristön ja kotipitäjän oloja. Hän oli
sanomalehtien välityksellä muodostanut oman käsityksensä myös aikansa
valtiollisista tapahtumista ja oloista. Kieliasiassa hän oli sangen
kiivas suomalaisuuden mies ja puhui halventavia sanoja ruotsinkielestä.
Hän oli mukana perustamassa Suomen työväen puoluetta ja lausui
toivovansa, että joskus tulisi aika, jolloin torpparit vapautuisivat.
Vävynsä Lauri Kivekkään kanssa Antti Ahlbergilla oli laajoja
keskusteluja ulkomaiden asioista ja ulkopoliittisista kysymyksistä,
jotka kovin kiinnittivät hänen mieltään.

Charlotta Ahlberg oli Antin puolisoksi tultuaan ja Janakkalaan
muutettuaan ollut »oikein jalo ihminen». Hänen suvussaan on näkyvänä
ominaisuutena taloudellinen henki ja säästäväisyys. Charlottan isä,
Aleksander Lindroos, kykeni Hämeenlinnassa hankkimaan itselleen pienen
talon, ja Charlottan sisar, Anna Lovisa, joka Hämeenlinnassa joutui
avioksi suutarimestari J. Strömbergille, oli nuorempana tunnettu
säästäväiseksi, vanhana itaraksi. Antti Ahlberg oli saanut vaimon,
joka väsymättä saattoi uurastaa suuren perheensä hyväksi. Ratamestarin
emäntä oli oivallinen kankaankutoja ja piti pariin otteeseen
ruokatavarakauppaa ympäristön työväen varalle. Vaikka olikin kookas ja
keski-ikäisenä lihava, Charlotta Ahlberg oli askareissaan ja toimissaan
niin vikkelä, että Janakkalassa, joka tosin kuuluu Hämeeseen, sitä
vieläkin ihmetyksellä muistellaan.

Äidin, ei isän, ansiota oli, että Ahlbergin perheestä lapset
lähetettiin kouluun. Mutta luultavaa on, että äiti tahtoi saada
lapsensa opin tielle vain siksi, että toivoi heidän tulevaisuudessa
siten pääsevän edullisempaan taloudelliseen asemaan. Antti Ahlberg
saattoi joskus ääneen lukea lapsilleen Dickensin tai Scottin romaania,
kuten Ida Aalberg on kertonut, mutta äidin ajan ja harrastukset vei
taloudenhoito kokonaan. Hän ei liene monesti tarttunut kirjaan ja
kirjeen laadinnassa hän mieluummin käytti toisen henkilön apua.[1]

Ida Aalbergin kertoman mukaan hänen äitinsä oli hyvin uskonnollinen
ja kuului heränneisiin. Kyllä Charlotta Ahlberg olikin uskonnollinen,
mutta tuskin kuitenkaan missään syvemmässä mielessä. Hän kävi kirkossa
ja käytti lapsiaankin siellä, vaikka matka oli verraten pitkä,
ja paheksui teatteria, jota piti turhuutena ja jumalattomuutena.
Mutta hänen sielunsa oli liiaksi kiinni tämän maailman puuhissa
ja velvoituksissa kyetäkseen kääntymään Jumalan puoleen siinä
mielessä kuin varsinaiseen herätykseen kuuluu. Charlotta Ahlberg oli
uskonnollinen vain sen verran kuin siihen aikaan oli yleistä.

On vaikeata sanoa, johtuiko perityistä taipumuksista, kuten joku
on arvellut ja luullut tietävänsä, vai sisällisestä vammasta ja
sairaudesta, kuten myöskin on arveltu, että Charlotta Ahlberg
myöhemmällä iällään alkoi kohtuuttomasti huumata itseään alkoholilla.
Itse hän tuttavilleen syytti miehensä käytöstä juomahimonsa
aiheuttajaksi. Jo aamuvarhaisella Charlotta Ahlberg saattoi kotonaan
olla tolkuttomasti humalassa, ja niinkin arvokkaassa tilaisuudessa
kuin kansakoulun vihkiäisissä hän voi esiintyä risaisessa esiliinassa
ja pahasti päihtyneenä. Antti Ahlbergia, kuten valtion rautateiden
nimikirja osoittaa, rangaistiin useita kertoja juopumuksesta sekä
virantoimituksessa että sen ulkopuolella, jopa hänen 1894 tämmöisen
yhä uudistuneen virheen takia täytyi ottaa ero toimestaan, mutta
vaimonsa juomista hän ei voinut ymmärtää. Antti Ahlberg valitteli:
»Jos hän tyytyisi yhteen punssiin, niin minä en sanoisi mitään, vaan
kaataisin sellaisen hänelle joka aamu, mutta hän tahtoo suuren pullon
viinaa päivässä ja se on liikaa». Emännän kiihko viinan hankkimisessa
saattoi mennä joskus niinkin pitkälle, että hän luvattomasti pyrki
aukomaan laatikkoa, jossa isäntä piti rahoja. Charlotta syytti miestään
uskottomuudesta ja ylen tylystä kohtelusta. »Saat nähdä, että hän vielä
kerran tappaa minut ja menee sitten naimisiin Kalistan kanssa», sanoi
hän kerran ennustuksenaan eräälle tuttavalleen. Ei ollut ihme, että
paikkakunnalla yleensä uskottiin Antti Ahlbergia syylliseksi vaimonsa
murhaan, kun kävi niinkuin myöhemmin kävi.

Vuoden viimeisenä päivänä 1900 Charlotta Ahlberg kuoli olosuhteissa,
jotka olivat niin epäilyttävät, että kuoleman syitä täytyi virallisesti
tutkia. Poliisitutkintopöytäkirja puhuu sangen raskauttavaa kieltä
Antti Ahlbergia vastaan, ja ruumiinavauksesta annettu lääkärin lausunto
pitää varsin vähän todennäköisenä, että vammat, joiden johdosta
kuolema aiheutui, olisivat johtuneet kaatumisesta sileälle lattialle.
Erään poliisitutkinnossa olleen todistajan lausunnosta päättäen Antti
Ahlbergia vaivasi häntäkin mustasukkaisuus, mieletön ja sairaalloinen
päähänpisto, sillä olihan hänen vaimonsa jo yli 70 vuotta vanha.

Niin villiintyneen kuin Antti Ahlbergin varmasti tiedetään vaimonsa
kuoleman edellä olleenkin, voi hyvin olla mahdollista, ettei hän
tuottanut kuolemaa. Ainakaan ei häntä voitu sitovasti todistaa siihen
vikapääksi, ja läheisilleen hän saattoi antaa täyden vakuutuksen
viattomuudestaan. Hän tuntuu olleen tapauksesta syvästi järkytetty.
Pari viikkoa myöhemmin hänen sanotaan iltahämärissä tulleen naapuriin
ja kertoneen, ettei yökausiin saa unta silmiinsä, ellei maatessaan pidä
pyhää kirjaa rintansa päällä.

1902 Antti Ahlberg meni kolmannen kerran naimisiin. Hänen kolmas
vaimonsa oli Kaliksta Stolt, o.s. Jyvänen.

Antti Ahlberg kuoli 2/XII 1904.

       *       *       *       *       *

Antti ja Charlotta Ahlbergin lapset olivat:

  Johan _Oskar_ s. 1855, k. 1923.
  _Ida_ Emilia s. 1857, k. 1915.
  _Aksel_ Mauritz s. 1860, todennäköisesti kuollut Amerikassa.
  Anton August s. 1864, k. 1865.
  _Alma_ Maria s. 1866, k. 1869.
  _Anders_ August s. 1870.
  Hugo _Hjalmar_ s. 1872, k. 1904.

Ida Aalbergia pidettiin hänen eläessään yleensä vuotta nuorempana kuin
hän todellisuudessa oli. Tai oikeammin: päivää vailla vuotta.

Ida Aalberg ei ole syntynyt 3/XII 1858 vaan 4/XII 1857, kuten
Janakkalan kirkonarkistossa oleva kastekirja todistaa. Siihen aikaan
Ahlbergit asuivat Leppäkosken kartanossa, joka siis oli Ida Aalbergin
syntymäpaikka. Kummien joukossa on myöskin ollut varatuomari Spåre
vaimonsa Napoleone _Emilia_ Catharina Lovisa Spåren kanssa, ja
luultavasti kartanonrouvan kunniaksi lapselle annettiin toiseksi
nimeksi Emilia. Ida Aalbergin sanotaan syntyneen eräässä kartanon
sivurakennuksessa, mutta kaste toimitettiin päärakennuksen salissa.
On arveltu, että lapsi oli kivulloinen ja heikko, koska kirkollinen
toimitus tapahtui jo kaksi päivää syntymisen jälkeen; sellainen
kiireellisyys näet ei ollut paikkakunnalla muuten tavallista.



II.

KOTOA POIS


Kuinka moni Suomessa tietääkään sadun tytöstä, joka tunsi jumalallisen
kutsumuksen povessaan, jätti isänsä ja äitinsä, lähti tuntemattomiin
kohtaloihin ja tuli kansansa kaunistukseksi ja hyväntekijäksi!

Ida Aalbergin karkaaminen kotoaan muodostaa romanttisen ja mieltä
viehättävän alun satuun, joka päättyy hyvin. Kun loppu on hyvä,
on alkukin hyvä, ja lapsi, joka tavallisissa oloissa ansaitsisi
moitetta tottelemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä tai itsekkäästä
kevytmielisyydestä, on kulkenut viisauden tietä ja sopii esikuvaksi
toisille.

Ida Aalberg on Suomen nuorison esikuva, niin on kirjoitettu. Hän on se
ennen kaikkea osoittamansa tahdon ja tarmon vuoksi. »Mökistä linnaan,
Suomesta Eurooppaan» — niillä sanoilla on koetettu lyhyesti merkitä
hänen tahtomisensa kahta huippukohtaa: kotoalähtöä ja pyrkimystä tulla
eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi.

Kotoa karkaaminen johti maineeseen ja taiteellisiin voittoihin, joista
kansallisen kulttuurin harrastajat ovat voineet olla ylpeitä. Muutamia
läheisiä omaisia lukuunottamatta häntä tuskin kukaan lienee siitä
moittinut. Pyrkimys tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi on ollut
Ida Aalbergin taiteilijauran traagillinen puoli, ja tämän pyrkimyksen
syistä ja olemuksesta ovat monet lausuneet tuomionsa.

Millainen oli, oikeisiin puitteisiinsa asetettuna, Ida Aalbergin
ensimmäinen suuri tahdonilmaus?

       *       *       *       *       *

Sarah Bernhardt sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa vuosista puhuessaan:
»Minä ihailen merta ja lakeutta, mutta vuoria ja metsää minä en
rakasta.» Ida Aalbergin synnyinseudulla ei ollut merta, jota hänkin
myöhemmin ihaili, eikä liioin lakeutta.

Lapsuuden muistot tekevät rakkaaksi senkin, mitä lapsena ei ole
rakastanut. Elämänsä viimeisinä vuosina Ida Aalberg kirjoitti
erinomaisen kauniin kuvauksen nimeltä »Kotiseudun lumous». Se on
ylistys hänen omalle kotiseudulleen ja kodilleen, missä hän kuitenkin,
kuten hän itse toisella kertaa on tunnustanut, oli viettänyt
»onnettoman, kaipaavan» lapsuuden.

Maantien varrella, aivan lähellä Leppäkosken asemaa ja ratamestarin
asuntoa, on vuorenselänne, jonka korkein kohta on peloittavan
äkkijyrkkä Haukankallio. Sieltä on laaja näköala eteläisiin
ilmansuuntiin. Kesäisenä päivänä saattaa nähdä alla olevan laaksoinaan
läpi virtaavan joen, joka hopeisena nauhana kulkee viljelysmaitten
halki, lännessä välkkyy kolkka Kernaalan järveä ja etäisellä
taivaanrannalla häämöttää siintäviä kukkuloita. Tuolta korkeudesta
avautuu silmien eteen suomalainen sisämaanmaisema parhaassa valossaan.
Mutta alhaalla laaksossa näkee vain peltojen vähäiset alat, kaltaisen
joen, rautatien, rumat tiilitehtaat ja metsän, joka kaikkialla
rajoittaa näköpiiriä.

Haukankalliolla, jos missään, tunteellinen mieli voi saada epämääräisen
kaipauksen etäisyyteen ja toisiin oloihin. Sen tiedetään olleen
nuoren Ida Aalbergin mieluisen olinpaikan. Siellä hän lienee istunut
yksinäisinä hetkinä, ja yksinäisyyden henki synnyttää helposti ylpeyttä
ja korkeita ajatuksia.

Jos kuusitoistavuotiaan tytön kaipaus ja haaveileminen sinänsä
tarvitsevat jotakin selittämistä, tarjoaa Ida Aalbergin kotiseudun
luonto jonkinlaisen selityksen. Se on voinut suosia unelmia ja nuoren
mielen kaipausta, mutta se ei riitä selittämään, miten epämääräisestä
haaveilemisesta kehittyi rohkea päätös ja ratkaiseva teko.

       *       *       *       *       *

Charlotta Ahlberg ihmetteli vanhoilla päivillään, että taipumukset ja
luonnonlaatu jo varhain ihmislapsessa näyttäytyvät. Näin puhuessaan hän
tarkoitti tytärtään Idaa.

Ida Aalbergin lapsuudesta on olemassa useita kirjallisia kuvauksia.
Pääasiallisesti ne on tehty taiteilijan itsensä kertomien muistojen
pohjalla.

Ida Aalbergia on huvittanut kertoa, että hän lapsena oli erikoisen paha
ja itsepintainen, villi ja omavaltainen: vitsaa annettiin ja vitsaa
tarvittiin. Hän ei ollut välittänyt talousaskareista, joihin äiti oli
koettanut häntä pakottaa, vaan oli livahtanut ulos ja ottanut osaa
poikien rajuihin leikkeihin, niin heikkorakenteinen ja hento kuin oli
ollutkin. Pahuudesta johtui sekin, että hän oli ollut kovin kärkäs
komentelemaan toisia lapsia.

Että taiteilijan kuvaus, niin leikillisesti kuin hän toisinaan
lienee sen antanutkin, ei ole vailla todellisuuspohjaa, todistavat
ne muistelmat, joita muilla henkilöillä on ollut Ida Aalbergin
varhaisimmasta lapsuudesta. »Korkeahenkinen ja oman arvonsa tunteva
se oli jo pienenä», on paikkakunnalla kerrottu. Äidilleen, joka
huokasi: »Sinä olet kuin lintu lennossaan, mikähän sinustakin tulee?»
tytär vastasi: »Minusta tulee friherrinna.» On muistettu hänen keppi
kädessä ajaneen pakoon kokonaisen lapsilauman, ja vanhin veli, Oskar,
on kertonut, että Ida pienenä kapuillessaan Leppäkosken korkeassa
rautatiesillassa oli pudonnut ja taittanut kätensä.

Pienenä kuolleen Alman sanotaan olleen Charlotta Ahlbergin lemmikin.
Sitä tytärtään hän ei lakannut muistelemasta, mutta Idaa hän ei
ymmärtänyt ja saattoi toisinaan käyttää hänestä rumia nimityksiä
ja pahoja sanoja. Nuorempien sisarusten vaaliminen lienee ollut
ensimmäinen niistä velvoituksista, joita äiti asetti tyttärelleen.
Suurissa perheissä se on yleisenä tapana, ja Charlotta Ahlberg on
kertonut eräälle tuttavalleen, että Ida oli pikku tyttönä usein itkien
sanonut, ettei hän »koskaan, koskaan tahdo lapsia».

Kateus ja oman puolensa pitäminen ovat ominaisuuksia, joiden sanotaan
näyttäytyneen Idassa usein tällä varhaisella iällä. On kuitenkin
vaikeata mennä sanomaan, olisiko hän siinä kohden ollut kovinkaan
erikoinen lapsi.

Pääasiassa lienee katsottava onnelliseksi sattumaksi, että ratamestari
Ahlbergin tytär pääsi kouluun aikana, jolloin naisten opiskeleminen oli
harvinaista. Onnellinen sattuma aiheutui kenraali Julius Mickwitzin
tuttavuudesta ja liikekumppanuudesta Antti Ahlbergin kanssa.

Vuonna 1867 Ahlbergin perheen molemmat vanhimmat lapset lähetettiin
kouluun, poika, Oskar, ruotsalaiseen alkeiskouluun Hämeenlinnaan
ja Ida pikkulasten kouluun Helsinkiin. Kenraali Mickwitzin luona
asuen tyttö kävi kahden vuoden ajan Bulevardin kadun varrella olevaa
Kjöllerfeldtin koulua, jossa Helsingin hienosto yleensä käytti
lapsiaan. 1869 Ida sai vapaaoppilaspaikan — kerrotaan sen tapahtuneen
kenraalin suosituksesta — vasta perustettuun Suomalaiseen tyttökouluun.
Tämä oppilaitos työskenteli hyvin vaikeissa taloudellisissa oloissa,
ja kun Janakkalasta saatiin kuulla, että Idan isä muka oli varakas
mies, menetti tyttö jo vuoden kuluttua vapaapaikkansa, jolloin
vanhemmat ottivat hänet pois koulusta. Aivan osattomaksi opinnoista ei
ratamestarin tytär vielä sittenkään jäänyt. Hän ei päässyt Helsinkiin,
mutta sai käydä lukemassa Leppäkosken aseman lähellä, Sipilän talossa,
asuvan neiti Tavaststjernan luona. Neiti Tavaststjerna, sivistynyt,
ulkomailla matkustellut nainen, piti lapsista ja kaipasi toimintaa.
Talvella 1870—1871 Ida säännöllisesti kävi hänen luonaan lukemassa.
Neiti Tavaststjernan sanotaan luetuttaneen Topeliuksen »Maamme kirjaa»
ja »Luonnon kirjaa» sekä sanelleen oppilaansa kirjoitettavaksi paljon
runoja. Syksyllä 1871 tyttö vielä kerran pääsi kouluun. Turengin
asemalle, joka on vain muutaman kilometrin päässä Leppäkoskelta, oli
Viipurista muuttanut teknikko Qvist, perustettuaan sinne jonkinlaisen
»pikipruukin». Hänen vaimonsa, Selma Qvist, oli käynyt saksalaisen
koulun ja ryhtyi Turengissa antamaan opetusta paitsi omille lapsilleen
myöskin ympäristön säätyhenkilöiden lapsille. Janakkalan nimismiehen
kehoituksesta ratamestarin tytär lähetettiin tuohon kouluun. Opetus
oli ruotsinkielistä, mutta Qvistin perheessä oli kotikielenä saksa,
ja rouva Qvist tahtoi, että hänen koulussaan opittaisiin saksaa
mahdollisimman paljon. Muussa opetuksessa noudatettiin, Ida Aalbergin
tätä koulua käydessä, Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun toisen luokan
kurssia, mutta saksaa luettiin enemmän. Käydessään Qvistin koulua Ida
asui Juttilan talossa, jonka omistajat olivat Antti Ahlbergin läheisiä
tuttuja.

Vuoden 1872 jälkeen ei ratamestari Ahlbergin tytär enää päässyt
kouluun. Sillä, että varsinainen opintie loppui niin lyhyeen, tuli
olemaan suuri merkitys hänen vastaisessa elämässään.

       *       *       *       *       *

Millainen oli Ida Aalberg koulunkäynnin päättyessä?

Aikaisin jäljellä oleva näyte hänen käsialastaan lienee samaan aikaan
Qvistin koulua käyneen Julia Blåfieldin muistokirjaan kirjoitettu
säkeistö. Rivit eivät kirjoittajastaan sano mitään erikoista, säkeistö
on mitä tyypillisiltä muistokirjarunoutta:

    »Många har du till att minnas
    Många också minnas dig
    Låt ett litet rum dock finnas
    I ditt minne ock för mig
               Din förra skolkamrat
                                    Ida

    Taapola den 13/9 1872.»[2]

Paljon puhuvampi kuin tämä sovinnainen säkeistö on ensimmäinen valokuva
Ida Aalbergista paria vuotta aikaisemmin suomalaisen tyttökoulun
oppilaista otetussa ryhmäkuvassa. Maila Talvio on sen johdosta
kirjoittanut:

»Jo tässä ensimmäisessä lapsuuden kuvassa eroaa hän kaikista
tovereistaan. Hän seisoo pää pystyssä omalla tavallaan, hänen
koruttomalla puvullaan on oma erikoinen tyylikkyytensä, keskellä
uinuvia tyttöjä seisoo hän havahtuva katse suunnattuna maailmaan. Hän
on tässä ensimmäisessä kuvassaan prinsessa tuhkimon puvussa, hän on oma
itsensä, ylpeä ja yksinäinen ihmislapsi.»

Koulunkäyntinsä päätettyään Ida Aalberg tuskin enää oli se
poikamaisen raju ja vallaton tyttö, joka hän oli ollut varhaisemmassa
lapsuudessaan. Tosin hän saattoi vieläkin hämmästyttää tuttaviaan
esimerkiksi istumalla ajelulla ollessaan takaperin kuskipukilla, mutta
koulu lienee sentään hiukan tasoittanut entistä villeyttä. Kerrotaan,
että Mickwitzeillä ei ollut vähintäkään valittamista hänen käytöksensä
johdosta ja että Ida kouluaikanaan oli ollut hyvin kiltti. Mutta juuri
tähän aikaan lienee hänessä näyttäytynyt se ominaisuus, josta hän
lapsuutensa muistoja kuvaillessaan on laajasti puhunut: haaveilu ja
kaipaaminen.

Ida Aalberg on kertonut, kuinka hän lapsuutensa päivinä oli yksinään
kuljeskellut metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja
kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen.

Tiedot siitä, milloin tuleva suuri näyttelijätär oli ensi kerran
nähnyt teatterin, ovat jonkin verran ristiriitaisia. Nähtävästi hänen
omien puheittensa perusteella on kirjoitettu, ettei hän ole nähnyt
näyteltävän ainakaan ennen vuotta 1874, jolloin hän itse sai näytellä
ja pääsi myöskin katsomaan jotakin Suomalaisen teatterin esitystä
Hämeenlinnaan. Suomalaisen teatterin historiassa on sentään poikkeava
tiedonanto: siinä sanotaan, että Ida oli taivuttanut äitinsä lähtemään
kanssaan Hämeenlinnaan toukokuussa 1873 katsomaan »Viuluniekkaa», joka
oli teatterin avajaisnäytäntönä 4/V ja josta paikallinen sanomalehti
kirjoittaa m.m.:

»Teatteri oli täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli
'Viuluniekkaa' ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä
osoitti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari-
ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että
talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'.»

Ei ole mikään ihme, että Ida Aalberg elämänsä lopulla muisti
lapsuutensa tapauksia sekä epätarkasti että väärin. Hän oli nähnyt
teatterin Helsingissä jo Kjöllerfeldtin pikkulastenkoulua käydessään.
Tiedetään, että hän eräänä iltana, kun kenraali Mickwitzin tyttäret
olivat aikoneet mennä katsomaan jotakin näytelmää ruotsalaiseen
teatteriin, oli itkenyt katkerasti, koska häntä ei oltu aiottu ottaa
mukaan. Itku oli saanut toiset heltymään, Idalle oli ostettu 50 pennin
lippu, ja lapsi oli ollut näkemästään »hirmuisen innostunut». Qvistin
koulua käydessään hän oli toverilleen Julia Blåfieldille kertonut, että
oli kerran nähnyt teatterin Helsingissä ja että muisto siitä askarrutti
lakkaamatta hänen mieltään.

Todennäköisesti tuo varhaisessa lapsuudessa nähty teatteriesitys on
antanut enemmän ravintoa hänen mielikuvitukselleen kuin ne seinään
liisteröidyt sanomalehdet, joista hän itse on kertonut saaneensa
ensimmäiset vaikutelmansa teatterista. Siitä on voinut johtua, että
nuori tyttö käyttäytyi yksinäisillä vaelluksillaan kuin Ofelia,
koristeli itseään kukilla ja puheli ääneen.

Sekä opiskellessaan neiti Tavaststjernan luona että myöhemmin
Qvistin koulua käydessään Ida Aalberg on kertoman mukaan esiintynyt
runonlausujana. Neiti Tavaststjerna on muistellut oppilaansa kerran
»Maamme»-laulua lausuessaan tehneen käsillään niin vilkkaita liikkeitä,
että opettaja oli johtunut ajatukseen, joka niin monen monesta
lapsesta on suotta ja joskus turmioksikin sekä ajateltu että lausuttu:
»Tuosta varmaan tulee näyttelijätär.» Rouva Qvist, niin on Ida Aalberg
kertonut, oli koulun tutkintotilaisuudessa pannut hänet lausumaan
»Adlercreutzia», ja oli suoritus saanut osakseen hienon rouva v.
Kothenin tunnustuksen. Lausumisesta ei ole pitkä matka näyttelemiseen,
ja on mahdollista, että Ida Aalberg oli jo kouluaikanaan saanut sitäkin
koettaa: kerrotaan ainakin, että neiti Tavaststjernan äiti oli lapsia
varten kirjoitellut pieniä näytelmäkappaleita, joita näiden tuli
esittää nimi- ja syntymäpäivillä.

Ida Aalberg oli juuri ennättänyt saada ensimmäisen pitkän hameensa,
kun hän tammikuussa 1874 joutui esiintymään näyttelijänä iltahuveissa.
Janakkala oli näihin aikoihin suosittu ylioppilaiden lomanviettopaikka;
varsinkin nähtiin siellä runsaasti savokarjalaisia ja pohjalaisia
ylioppilaita, joiden koti oli kaukana Helsingistä. Näiden aloitteesta
pidettiin nuokin iltahuvit, joissa nuori teatterientusiasti ensi kerran
sai tyydyttää kaipaustaan näyttämölle. Tammik. 11 p:nä 1874 pidettiin
Sipilän talossa iltahuvit, joissa 16-vuotias Ida Aalberg näytteli
Katrin osaa »Kassan avaimessa» ja Mariaa »Silmänkääntäjässä». Eräässä
»Morgonbladetin» maaseutukirjeessä on tilaisuudesta kerrottu:

»Huvi alkoi teatterinäytännöllä, jossa kolme kappaletta esitettiin,
nim. 'Yökausi Lahdella', 'Kassan avain' ja 'Silmänkääntäjä'.
Taiteenharrastajat olivat ylioppilaita ja muutamia teatteria
harrastavia nuoria miehiä paikkakunnalta. Muutamat heistä esittivät
naisroolejakin. Pari rahvaantyttöä astui myös ensi kerran näyttämölle.
Yksi saleista oli sisustettu teatteriksi, joka osoitti asianmukaista ja
hauskaa kuntoa, mutta johon myös oli vaadittu paljon työtä. Tästä tulee
suurin kiitos Kerkkosen ja Ahlbergin perheille, jotka olivat olleet
huvitilaisuuden etunenässä — — —»

Ida Aalberg on myöhemmin kertonut viettäneensä unettoman yön
saatuaan tarjouksen tulla avustamaan näytäntöä. Eräät tilaisuudessa
läsnäolleista muistelevat hänen onnistuneen hyvin ja liikkuneen
näyttämöllä niin liukkaasti, että saattoi toiset esiintyjät varjoon.
Pohjalaisten ylioppilaiden Kivekkään ja Päivärinnan sanotaan tämän
ensiesiintymisen johdosta kehoittaneen häntä liittymään Suomalaiseen
teatteriin.

Pääsiäisen aikana samana vuonna Ida Aalberg esiintyi kirkonkylässä
vietetyissä arpajaisissa Leonorana Holbergin »Eiole aikaa» komediassa.
»Morgonbladetissa» kerrotaan:

»Näyttelijät, joista monet kuuluivat rahvaanluokkaan ja luultavasti
ensi kertaa esiintyivät näyttämöllä, suorittivat asiansa ihmeteltävän
hyvin. Kaikki olivat hyvin oppineet osansa ja yhteisnäytäntö oli
yleensä jotenkin hyvä. — Useiden pyynnöstä päätettiin kappale esittää
toisen kerran ensi sunnuntaina »

Ida Aalbergin vastanäyttelijänä, Leanderina, esiintyi pitäjän
kirkkoherran poika, myöhemmin tunnettu tiedemies Axel O. Heikel. Hän on
muistellut Leonoran olleen viehättävän.

Samana vuonna Ida Aalbergin tiedetään vielä Brusilan talossa pidetyissä
iltahuveissa esiintyneen Liisana Kiven »Yö ja päivä» kappaleessa.

Näistä amatöörinäytännöistä, niin perin vaatimattomia kuin ne lienevät
olleetkin, Ida Aalberg sai osakseen kiitosta ja ymmärtämystä, parahiksi
niin paljon, että se riitti kiihoittamaan nuorta, kunnianhimoista
mieltä. Hän oli lapsena saanut asua kenraalin perheessä, ja Leppäkosken
ratamestarin asunto saattoi senvuoksi tuntua liian vaatimattomalta.
Perheen käytettävänä oli vain keittiö ja kaksi kamaria, kaikki niin
matalia, että täysikasvuinen henkilö hyvin yletti kädellään kattoon.
Hän oli myöskin käynyt koulua sen verran, ettei enää kuulunut aivan
talonpoikaisiin, ja oli ennättänyt saada opinnoistaan tuon seurauksen,
jota tervevaistoiset maalaiset usein syystä kyllä pelkäävät: suuren
haluttomuuden taloudellisiin askarteluihin. Ratamestarin asunto ei
ollut sopiva paikka joutilaalle herrastytölle, joka kuluttaa aikaansa
ikkunan ääressä istumalla. Kamarien ikkunoista ei näe paljon muuta kuin
korkean ratapenkeren, joka on varsin lähellä.

Heinäkuussa 1874 Ida Aalberg pääsi ripille ja tuli siis tavallaan
aikaihmiseksi. Kysymys hänen tulevaisuudestaan tuli päiväjärjestykseen.
Tytär tahtoi teatteriin, mutta siitä elämänurasta Charlotta Ahlbergilla
oli ylen huono käsitys. »Ihmisen tulee tehdä työtä eikä näyttää itseään
rahan edestä», hän sanoi. Äiti oli ainakin sen verran uskonnollinen,
että tiesi teatterin turmeluksen ja siveettömyyden tyyssijaksi, ja
tällä jyrkästi kielteisellä kannalla hän teatteriin nähden pysyi
elämänsä loppuun asti. »Teatteri on synti. Joka sinne menee, lankeaa.
Vain huonot ihmiset voivat olla teatterissa. Joka sinne menee, on
kadotettu ja tuomittu.»

Äidin ja tyttären erimielisyys oli suuri. Senvuoksi nähtävästi
keksittiin välitysehdotus: Idan tuli lähteä Jyväskylän seminaariin
valmistuakseen kansakoulunopettajaksi. Tytär ei kuitenkaan ottanut
lainkaan kuullakseen tällaista puhetta. Hänen ajatuksensa kulkivat
liiaksi yläilmoissa, jotta äidin taloudellinen järki olisi voinut niitä
käsittää. Isän äly oli monipuolisempi, ja hänen, Dickensin lukijan,
tuskin on tarvinnut ottaa vallan pahakseen, että tytär teki kuin pieni
David Copperfield: karkasi.[3] Joku on ollut tietävinään, että Antti
Ahlberg olisi etukäteen ollut tietoinen tyttärensä lähdöstä.

Charlotta Ahlbergin sanotaan olleen ompeluseuran perustavassa
kokouksessa Janakkalan pappilassa, kun tytär toteutti päätöksensä ja
pakeni kotoaan Suomalaiseen teatteriin pyrkiäkseen. Jos niin on, olisi
karkaaminen tapahtunut 6 p:nä marraskuuta 1874. Ida Aalberg matkusti
Hämeenlinnaan, missä Suomalainen teatteri parhaillaan vieraili ja missä
hänen vanhempi veljensä, Oskar, oli ruotsalaisen lyseon seitsemännellä
luokalla ja seurusteli teatterin näyttelijäin kanssa.

Juhlapuheissa saatetaan Ida Aalbergin kotoa karkaamista selittää
heräävän suomalaisen kansallishengen ilmaukseksi, ja Joogillinen
puhuja voi silloin käsittää heräävän kansallishengen vain sokeaksi
ja vaistomaiseksi. Tällä 16-vuotiaalla tytöllä, joka oli korkeintaan
pari kertaa nähnyt teatterin, oli liian epämääräinen päämaali,
jotta voisi täydellä todella uskotella hänen kansallista asiaa
palvellakseen tehneen muka epäitsekkään uhrauksen jättämällä kotinsa
ja vanhempansa. Vain karkurin myöhempi suuruus voi johtaa katsomaan
tekoa juhlalliselta ja isänmaalliselta kannalta. Todellisuudessa Ida
Aalbergilla tuskin oli voinut olla mitään korkeampia motiiveja tekonsa
puolustukseksi. Se oli villin vaistoihmisen, Antti Ahlbergin, tyttären
tahdonilmaus. Vain nuoruus ja kokemattomuus ja raisun temperamentin
rohkeus ovat psykologialtaan oikeita puolustusmotiiveja ja »lieventäviä
asianhaaroja», jos teko käsitetään semmoisenaan, ilman myöhempää
historiaa.

Kotoa karkaaminen oli rohkea ja häikäilemätön teko. Itkien, kuten hän
myöhemmin on kertonut, hän sanoi hyvästi hämmästyneille pikkuveljilleen
ja lähti vanhempien poissa ollessa omin luvin Hämeenlinnaan. Myöskin
hän on muistellut, että kotona häntä pidettiin iäksi menneenä ja että
hän vasta vuosien kuluttua uskalsi sinne palata.[4] Seuraava lyhennetty
ote kirjeestä, jonka vanhempi veli, Oskar Ahlberg, on kirjoittanut
sisarelleen muutamia viikkoja karkaamisen jälkeen, antaa kuvan
Ahlbergin perheen oloista ja tyttären teon vaikutuksesta kotona:

                           »Leppäkoskelta Jouluk. 29 päiv. (1874)

 Rakas siskoseni!

 Armas siskoseni! Onpa jo päiviä siitä, jopa viikkojakin kulunut
 ja vaipunut ijankaikkisuuten helmaan, kun viimeksi tavattiin
 Hämeenlinnassa jolloin jätimme hyvästit toinen toiseltamme. Tällä
 eron ajalla en ole lähettänyt sinullen ainoatakaan riviä täältä,
 ja tunnen itseni väärin tehneen siinä ja kuinka ikävältä tämä
 äänettömyys on mahtanut tuntua sinullen. Syy mitä varten en ole
 kirjoittanut mitään on se, että ajattelin, kun tuo juhlallinen ja
 iloinen joulujuhla on mennyt ohitse, olis minulle enemmin aihetta
 mistä sinullen kertoisin. Sitä varten käännyn aiheeseeni, nimittäin
 kertomaan sinullen joulustamme. Niinkuin luultavasti tiedät, niin oli
 Strömberg’in ja Mosteri täällä.[5] He tulivat aattoiltana, jolloin
 heitä vastaan otti terve tulleeks joulukuusi monineen kynttylöineen,
 jotka olivat sytytetyt vähää ennen. Sen jälkeen seuras joululahjat
 vaikka vähäpätöiset, mutta sentään tervetulleet. Lähden nyt kertomaan
 sinullen joululahjani. Net olivat: Strömbergiltä 20 mk, Tädiltä
 kirjoituskoneet, Mammalta saappaan harjat ja muilta henkilöiltä
 perheessä kaikenlaista pientä. Sitten seurais illallinen, jolloin muun
 muassa tulit sinä puheeksi, ja josta Strömberg puhui muutamia sanoja.
 Tämä puhe vaikutti pitkän äänettömyyden, jotten edes uskaltanut
 henkeäni vetää sillä häiritäkseni toisten ajatukset, jotka katsoa
 tuijottelivat alas lattiaan. Kun vihdoin katsahdin ylös, niin näin
 Papan silmissä kirkkaat vesi-karpaleet, jotka vähitellen vieruivat
 alas pitkin poskia. Vastalauseeksi lausui hän muutaman sanan,
 jonka pääsisältö oli hänen toivonsa, »että sinä niinkuin naispuoli
 säilyttäisit lapsellisen viattomuutesi ja etkä antais houkutella
 itseäs tämän viekkaan maailman kamalilta houkutuksilta, jotka vielä
 niin nuorelta tytöltä kuin sinä näyttävät viehättävältä ja hupaiselta.
 Sen saman sanon minä myös sinullen, ja jos sitä ett itse huomaa, joka
 on luultava, niin mieti tarkoin asiaa. Sillä jos naiskunniasi menetät,
 niin mikä etuisuus ja eteenpäin meno sinulla silloin on? — Ei mikään,
 sillä jokainen joka senlaista naista kohtaa, on se missä hyvänänsä,
 nykäisee kumppaliaan, jos hänellä kumppali on, kylkeen ja sanoo »Katso
 mokomaa, tuos on hän!» Älä myös unohda, sisareni, ettei mikään ilo,
 mikään nautinto, näyttäkööt he sinulta kuinka vietteleväiseltä ja
 loistavalta hyvänsä, ole korkeimmat, kuin puhtaan sydämesi; ja tämä
 ilo ja nautinto on puhdas omantuntosi rauha; säilytä tämä niinkuin
 omaisuutesi, niinkuin elämäs korkein kalleus. Muista sentähden, että
 vältät kaikkea senlaista, joka voisi nais-arvoasi alentaa. Tätä
 kaikkea en suinkaan sanonut sitä varten, että olisin nurjamielinen
 sinullen — en suinkain — vaan päin vastoin, armas siskoseni, omaksi
 hyväkses sanon sen, mutta ei ainoastaan sinun hyväkses vaan meidän
 kaikkein yhteisesti.

 Koska nyt varoitus sisältöni on päättynyt, niin kyhäilen sinullen
 muutamia uutisia täältä — Janakkalasta. Josta nyt ensin aion puhua
 on: »Ompelu seuran» neljännestä kokouksesta. Sinä tiedät, että
 senlainen kokous on olemassa, mutta en epäile, että se nais-puolten
 tavallinen perisynti — uteliaisuus — varmaankin sinuakin vaivaa.
 Maanantaina Joulukuun 28 päivänä oli seuran neljäs kokous Brusilassa.
 Minä myös menin sinne. Päästyäni Ylöstaloon menin sitten ‒ ‒ ‒
 kokoukseen, mutta arvaappas mikä kummallinen näky? — Jokainen istui
 niin äänetönnä ja ahkerasti työssään, että tuskin nostivat silmiään
 jollekulle sisääntulialle. Mikä neuloi täkkiä eli peittoo, mikä taasen
 esiliinaa eli jos jotakin. Heidän noin tunninaikaa niin istuttuaan
 kuului äkisti ääni, mistä kaikkein työnsä päälle kiinitetyt silmänsä
 äkkiä nousivat ylös, hymyyvin huulin. Tämä ääni tuli siitä, että
 Axel Heikel luki Mielikkiä. Tämä nimi jonka kirjeessäni kohtaat,
 ehkä kummastuttaa sinua. Mutta tiedätpäs! Tämä nimi on nimenä
 yhdelle pienelle sanomalehdelle, jonka kaksiarkkisen sanomalehden,
 seura itse toimittaa; johon kukin tyttö saa ajatuksensa jostakin
 aineesta kyhäillä paperillen. Viime kokouksen »_Mielikissä_» oli
 luettavana: »Ison vihan ajoista, tapaus Janakkalassa», »Miinan
 ja Mantan mietteitä», jossa muitten henkilöitten joukossa sinä
 myös olit ja tämän kappaleen oli sinun suuri ihailias (nim: Janne
 Kerkkonen) kirjoitanut. Seuraava kappale oli »Kirje Alma orpanallen
 Hämeenlinnassa». Lukemisen jälkeen alkoi taasen työ, mutta ei enää
 siinä syvässä äänettömyytessä kuin taanoin, vaan päin vastoin
 puheltiin vilkaasti vieläpä naurettiinkin ja leikkiä lyötiin. Tätä
 sitten jatkettiin aina 11 illalla. Tällä tavoin olen nyt kirjeessäni
 sinullen lyhyesti haastellut seuran neljännen kokouksen. — Me
 täällä saamme myös Tammikuun 8 päivänä 1875 arpajaiset ja iltahuvit
 ompeluseuran toimesta, jossa toivon tulevan hyvin hupaista. Tämän
 vuoden viimeiset päivät ovat nyt käsillä ja uuden vuoden ensimmäinen
 päivä koittaa idän taivaalla. Tämä, tällä tavoin ilmaantunut
 kiitollisuuden ja onnen toivotusten juhlapäivä, tarjoo sydämelleni
 sen tervetulleen tilaisuuden, taitaakseni ilmoittaa sydämeni
 puhtaammat ja pyhimmät tunteet rakkaudestani sinuun. Ensinnä lähetämme
 sydämelliset terveekset sinullen, sitten sen toiveen että niin pikaa
 kuin mahdollista saamme vastauksen kirjeestämme. Sitten! kun minulla
 eikä muilla sinun omaisillas ole tilaisuutta, toivottaaksemme onnea
 sinullen omassa asunnossasi, niin kuitenkin rakkautemme ja toivomme
 täyttää meidät kaikki tuhansilla onnen toivotuksilla. Se »Kaikkein
 korkeimpi» valvokoon ylitses, niinkuin tähänkin asti, ja antakoon
 sinullen terveyttä ja onnea aikeesasi. Levittäköön hän varjelevan
 kätensä ylitses; ja hän on myös antava minullen terveyttä vieläkin
 kirjoittamaan sinullen ja koitan en ainoastaan sanoilla, vaan myöskin
 teossa totuuttamaan kuinka onnelliseksi olen tuntevaitseni, että
 ainiaan olet kutsuva minua rakkaaksi, kiitolliseksi

                                          veljekses Oskar.

 P.S. Älä unohda velvollisuuksias rouva Aspegrenia kohden. Tervehdi
 myös kaikkia minun tuttaviani.»



III

SUOMALAISEN TEATTERIN VAELLUSVUOSILTA.


Suuressa taiteilijajuhlassaan tammikuussa 1914 Ida Aalberg piti puheen,
jossa hän lyhyesti kuvasi kulkemaansa taivalta. Hän lausui kiitollisen
tunnustuksensa taiteilijauransa kahdelle johtotähdelle: suomalaisuuden
hengelle ja Kaarlo Bergbomille.

Vastatessaan juhlapuheisiin hän silloin ihanan liikutuksen vallassa ja
äänen nyyhkytyksistä katkeillessa kertoi:

»Täällä on mainittu, että se oli suomalaisen kansan tyttö, joka 40
vuotta sitten astui sille yksinkertaiselle näyttämölle siellä Hämeen
sydämessä. Kyllähän se on totta. Mutta minä uskon, että kyllä kai se
oli suomalaisuuden henki, joka silloin oli herännyt ja joka, vaikka
minä en sitä myöskään tiennyt, oli ottanut minut, vienyt minut,
herättänyt minut ja pannut minun sisääni sen innon, että minä ikäänkuin
näin sen päämaalin edessäni, vaikka minä en ollenkaan tiennyt, mitä
näytelmätaide on. Ja sillä sisäisellä innostuksella, jonka suomalaisen
kansallisuuden henki luultavasti oli minuun pannut, se minut saattoi
kaiken lävitse, antoi minulle sen voiman, että jaksoin tehdä, vaikka
olin lapsi, kaiken sen, minkä vanhempani pitivät pahana, mutta joka
minusta oli kaikkein korkeinta. Se tosikansallisuuden henki, se minut
saattoi tohtori Bergbomin luokse, ja silloin hän tietysti heti sen
huomasi, sen Hän otti minut Kyllä hän on ollut se, joka minut on
kehittänyt. Siitä syystä, kun tätä päivää näin suurenmoisesti juhlitaan
ja minä olen aivan sanaton, minulla on tarve mainita hänen nimensä,
sisällinen kiitollisuus sitä vaatii, ja siksi pyytäisin, että me
ajattelisimme tohtoria, että me kaikki — en tiedä mitä me teemme —
ajattelisimme häntä. —»

Vaikkakin tämä puhe pidettiin juhlahumussa ja vaikkakin sen suurimpana
tehona lienee ollut tapa, jolla se tulkittiin, tahtoisi sille kernaasti
antaa suuren ja rehellisen tunnustuksen arvon. 1914 Ida Aalbergilta
vaadittiin rohkeutta tunnustaa taiteensa suurimmaksi opettajaksi Kaarlo
Bergbom, ja siihen aikaan hänellä ei liioin pitänyt olla läheistä
kiitollisuusvelkaa suomalaiselle kansallishengelle. Hänellä oli siihen
aikaan toinen opettaja, joka oli tilaisuudessa läsnä ja joka ei
käsittänyt Bergbomin arvoa Ida Aalbergin kehitykselle läheskään niin
suureksi. Suomalainen kansallisuus taas oli vähäistä aikaisemmin, parin
yksinäisyydessä ja suuressa alakuloisuudessa vietetyn vuoden kuluessa,
näyttänyt hänestä hengeltään raa'alta ja käsittämättömältä.

Sekä suomalainen kansallinen herätys että Kaarlo Bergbom ovat tärkeitä
tekijöitä Ida Aalbergin elämässä ja kehityksessä, vaikka Ida Aalberg
ei milloinkaan perusolemukseltaan ollut varsinainen aatteen ihminen
ja vaikka Kaarlo Bergbom ei mitenkään riitä ainoaksi avaimeksi hänen
taiteilijamenestyksensä selvittämisessä.

Käytettävinä olevista tiedoista päättäen Ida Aalbergin
taiteilijataipaleen alkupuolella on näillä kummallakin tekijällä ollut
verraten vähän sanomista.

       *       *       *       *       *

Kun ratamestari Ahlbergin tytär karkasi kotoaan, vietti Suomalainen
teatteri vaellusvuosiaan. Varsinkin teatterin puheosaston kohtaloksi
oli tullut kiertäminen paikasta paikkaan, kaupungista kaupunkiin,
sillä Helsinki oli liian pieni ja liiaksi ruotsinkielinen kyetäkseen
kannattamaan nuorta yritystä.

Suomalainen teatteri oli syntynyt kotoisen kielitaistelun merkeissä.
Kaarlo Bergbom oli tosin nuoruudestaan asti elänyt näyttämötaiteen
lumoissa, mutta hänen omaksumansa poliittinen kanta oli sangen
määräävänä tekijänä suomalaisen teatterin syntysanoja lausuttaessa ja
Suomalaisen teatterin alkutaipaleella yleensä. Taide ja politiikka
kulkivat käsikädessä.

Kaarlo Bergbomin olemuksessa mainitaan olleen jotakin melkeinpä
naisellisen pehmeätä. Kuitenkin hän oli intohimoinen ja kiihkeä luonne,
jolla oli suuri vaikutusvoima ihmisiin. Hän sai ruotsinmaalaisen
naisen, Hedvig Charlotta Raan, luopumaan ruotsalaisesta teatterista ja
yhtymään suomalaisen teatterin perustamispuuhiin, mutta sensijaan hänen
omat ruotsinkieliset oopperatähtensä kieltäytyivät jyrkästi edes yhtä
kertaa esiintymästä ruotsalaisella näyttämöllä. On suurisuuntaista,
että hän perusti suomalaisen teatterin tyhjästä, mutta vaikuttaa varsin
vähän korkealta taidepyrkimykseltä, että hän perusti samaan aikaan
kaksi teatteria: Suomalaisen oopperan ja puheosaston. Suomalaisen
teatterin historiasta, niin Kaarlo Bergbomia ihannoiva kuin se onkin,
näkee jo siitä selvästi, että ooppera oli lähempänä hänen sydäntään
kuin puheosasto, jolle hän alkuaikoina, vaellusvuosina, tuskin oli
voinut olla enempää kuin kaukainen komentaja, jonka päätehtävä oli
toisaalla.

Kun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai Suomalaisen
teatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari Vilho. Se oli
vaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli työteliäs
ja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän puhkesi
valituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen hengen
puute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta nostaa
tien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy
lähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono
terveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta hautaan.
Arvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa sairaustapauksista, jotka
vaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat näyttelijät eivät tahtoneet
omaksua Bergbomin suomenmielisyyttä ainakaan omaan kieleensä nähden.
Lisäksi he juonittelivat niin, että Vilho kaikesta innostuksestaan
huolimatta toisinaan oli aikeissa erota.

On selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää
vain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin jäsenet
olivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään, jotka
kansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät voineet
olla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen teatteri
oli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen
aikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla
oleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan
keskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee
puheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta
viettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei aiheutunut
yksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari Vilhon ja
eräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä kirjeistä, jotka
puhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä riidoista ja
kateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti uskovansa,
että Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi pohjoismaiden
ensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se tai se lahjakas
nuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt, suomenmielinen
ja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja kauniilla
teatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun
pessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että suomenkieltä
kauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat turhamaisia
ja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan 1877 Vilho m.m.
kirjoitti:

»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja joka
'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse mitään, jos
ei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä sille tarjotaan
kunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään taidepausseja kun
muisti pettää.»

Heikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren draaman
esittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto luonnollisesti ei
ollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi turvautua »peliin ja
musiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus yleisölle tarjota
»Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran, Porissa, yhdyttiin
yhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa. Ettei Vilho
pelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut näyttelijäkuntaa
innon ja harrastuksen puutteesta, näkee senaikuisista suopeamielisistä
sanomalehtiarvosteluista, joissa voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin,
etteivät näyttelevät henkilöt oikein tainneet osiansa.»

Yleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä
kyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa. Sanomalehdissä
ei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä meluamisesta ja
sopimattomasta käytöksestä.

Kaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta Suomalainen
teatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja ymmärtämystä. Sen
kunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin paljon, maisteltiin
maljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat lahjoja ja
sydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille annettiin
asunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan perhejuhliin.
Heitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho valitti
tovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin hauskaa
kulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».

    »Terve tänne tultuanne,
    teille täysi onnenmalja!»

sanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja
lohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:

    »Taideniekkain teillä kasvaa
    vahvat orjantappuraiset.
    Pistin tuikkii, yllyttääpi,
    ruusu mieltä ilahuttaa.
    Suru silloin, ilo tällöin,
    tuskat, innot, työt ja vaivat
    aamuin, illoin, ihan aina:
    näissä taitureitten retket.»[6]

Yleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi askeleita
seurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja toiminnalle.

Oskari Vilholla ei ollut valtuuksia hyväksyä Ida Aalbergia Suomalaisen
teatterin jäseneksi, kun tämä ilmestyi Hämeenlinnaan. Niinpä tyttö sai
kotinsa ohitse matkustaa Helsinkiin, missä pääsi Bergbomin puheille.
Tämä otti karkurin ystävällisesti vastaan, opetti häntä viikon ajan ja
hyväksyi Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hämeenlinnasta puhenäyttämö
matkusti Turkuun, missä esiintyi samanaikaisesti oopperaosaston kanssa.
Täältä vuoden 1875 alussa vanhemmalle veljelleen kirjoittamassaan
kirjeessä Ida Aalberg kertoo elämästään ja oloistaan. Se on sangen
puhuva kirje:

 Min snälla Broder!

                                                     ȁbo den 17 Febr.

 Tack så mycket för ditt kärkomna bref, som jag fick i början af denna
 månad och förlåt att jag icke har förut skrifvit ej heller genast
 svarat ditt sista bref, du tror väl och har skäl också, att tro jag
 är rysligt vårdslös ock likgiltig i min skrifning, orsaken har varit,
 (jag måst öppet tillstå) att jag har haft mycket treflig här och till
 det andra så har jag haft rysligt mycket att göra, man har tre gånger
 mera att göra då man är tillsammans med Operan, alla dagar måst man gå
 på Opera repititioner som man måst sjunga med i körerna och dessutom
 Dramatiska. —

 Många nya roller har jag fått som jag måst instudera förty Fru
 Aspegren skall i vår resa till Paris för att utveckla sig i sin konst,
 och jag får då börja och spela de flesta af hennes roller om jag
 bara kan — I söndags gafs Luci för Sjunde och sista gången och Emmy
 Strömmer hyllades rysligt af Publiken efter Vansinnighets sen ropades
 hon tre gånger fram och fick emottaga en stor Lager krans och Blom
 bukett. —

 Sista Söndags en vecka var här en stor Maskerad bal, och der var
 de flesta af Finska Teaters medlemmar maskerade. Vi föreställde di
 Olympiska Gudar och Gudinnor dit hörde icke allenast våra egna utan
 äfven fremmande, vi klädde oss på Teatern och derifrån gick vi sedan
 alla till Socitetshuset när vi trädde in i Salongen så gick först
 Jupiter med sin gemål Juno sedan Mars och Minerva, sedan Venus och
 Apollo ock Neptun och Ceres, Jag var Flora Blomstergudinnan, öfver
 höljd af blommor och en blomsterkcrg i handen mitt par var Mercurius
 Herr Anderson m m, der var rysligt trångt för den var besökt af
 1,200 personer mycket trefligt var der Doctor Bergbom var äfven der.
 måndags var jag hos Bangens, Stafva lystes första gången i Söndags med
 Maschinisten Lindholm hon sickar hjertliga helsningar till dig

 Från Åbo res Finska Teatern till Björneborg, vi biträder änny Operan
 Fra Diavolo som i dag ges första gången den kommer att gå fyra fem
 gångor, jag tror att vi res i nästa vecka härifrån. — Rysligt ledsamt
 får jag efter Abo för jag haft mycket, mycket roligt, förty vi bor
 uti en utmärkt hygglig familj, di har trenne fullvuxna barn mycket
 trefliga och snälla. — Nej nu måst jag sluta mitt bref, efter pappret
 blir slut. Hälsa så rysligt mycket till Strömberg's och Axel Anni et
 Janne Kerkkonen, Flickorna Kilpinen och hälsa moster Johanna och säg
 att hon kan skrifva några rader till R. in i ditt bref, nog skall jag
 sedan ge det åt honom för intte bryr han sig om jag säger eller ej.
 Adjö må väl dett önskar syster Ida.

 Var snäll och skrif åt mig efter 2'3 veckor och addressera det sedan
 till Björneborg förty du kan intte skrifva föryt när jag ej vet säkert
 när vi res —»[7]

Turusta Puheosasto siirtyikin Poriin. Täällä nuori aloittelija sai
ensimmäisen itsenäisen tehtävänsä. Vilho matkusti ulkomaille, ja
teatterin johto uskottiin entiselle pedagogille Ismael Kalliolle,
johon Ida Aalberg oli tutustunut jo aikaisemmin Janakkalassa, missä
Kallio oli ollut kesää viettämässä. Kallio kuitenkin sairastui ja
näki katkeroituen, että johtajalle kuuluvia toimia annettiin hoitaa
nuoren Edvard Törmäsen, »lapsen», kuten närkästynyt vanhempi näyttelijä
hänestä Bergbomille kirjoittaa.

Mikä oli Ida Aalbergin ensimmäinen osa? Eräs 1890-luvulla Ida
Aalbergille omistettu ylistysruno alkaa seuraavin säkeistöin:

    »Hur stark är icke ändå människoviljan,
    När hon med snillet vandrar hand i hand!
    Så kan den säga, som såg Dig på tiljan
    För första gången i »På Lemos strand».

    Det var om sjelf Du minnes, den teater,
    Som inredd var i »Otava-salong»;
    Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later:
    Ty konstens verld var än för Dig så trång.

    Du tycktes mig orolig, liksom flarnet,
    Som böljan drifver fram å skummig elf;
    »Hvad månde också bli af detta barnet?»
    Jag tänkte då i tysthet för mig själf.

    Ett år förgick, och då jag såg Dig åter
    På samma tilja, så förändrad här,
    Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter
    Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]

Runo on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida Aalberg
näytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa milloinkaan
esiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten itsekin
myöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole johtunut juuri
tästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla» kappaleessa,
vaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet siitä mainita
mitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin vähäisessä
isänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren, jonka sanotaan
olleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää varmana, että
Ida Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa »Erehdykset
eli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti: »Herra
Tavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa, ja nuori
neiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän arastelevia
askeleitaan.»

Seuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään tietoja
Ida Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli esiintynyt,
koska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä sai syytä
seuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on saanut semmoisen
teeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy hänen olevan hyvin
vaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan käytä jokapäiväisessä
puheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti lukea osansa Perjantaina,
mutta kuten muistanet, nimitin viime kirjeessäni, etten ollut oikein
terve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo samassa kirjeessään vielä: »Mitä
Preciosan antamiseen tulee, niin täytyy minun huomispäivänä koettaa
Ahlbergin lausumista Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin
edessä, siitä saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman
koettaa.»

Preciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa. Sanomalehdet
eivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto, joka oli palannut
teatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän oli mielestäni
sangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt
paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa
voittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan esittäjällä myöskin
laulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi antaa niin suopean
arvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä hän tiedoitti teatterin
johtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin huono gehöri ettei juuri
kelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»

Sanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti
niukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät maaseutukaupungeissa
harvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen pienen lehden arvostelija
kirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia esiintyjiä arvostella».
Eräs toinen arvostelija taas avoimesti ja vaatimattomasti tunnusti,
ettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida
Aalberg sai Porissa, missä teatteri uudelleen vieraili, pari lyhyttä
mainintaa. Tyttöosassaan »Gringoiressa» hänen näyttelemisessään
sanottiin ilmenneen »viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että
»Ahkeruus ja innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi
taiteen pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet
ensimäisen ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä
oli varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi
sinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin
ja paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja
»Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi kertoa
Ida Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen sallinut»
»neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion esiintymisensä
naturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v. Moserin
»Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg sekä herrat
Lundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.» »Preciosasta»
»Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti Ahlberg sangen
suloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»

Jo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi
niistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai
oikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan.
Nuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide
olivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei
iältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin,
joka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli
vaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista
vuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret
siniset silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä
pidettiin sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo
Bergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku hanhen
olla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa muutosta.
Suomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida Aalbergista
kerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan juutalaisen»
johdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja viipurilainen
»Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi kertoen lisäksi:
»Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja viehättävää.»
Vuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo liikkuvan ja
toimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».

Vuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä kirjoitustapaa.
Tämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna joukko ylioppilaita
Helsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä suomalaisiksi, m.m. Lauri
Kivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin nimenmuutos suomalaisen
kansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli, oli se ainoa näkyvä ja
varsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden vaikutuksesta Ida Ahlbergiin.
Jäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet vuodelta 1876 osoittavat
melkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet vuodelta 1875, joissa kaikki
aatteellisuus on kaukana, mutta joissa tyttömäisesti lörpötellään
elämän pikku tapauksista. Ainoa merkki, josta voi päätellä, että Ida
Aalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa, on ruotsalaisen kirjailijan
Alfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877 kirjoittama kirje. Se
osoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja tutkinut osaa, jota
hän vasta monta vuotta myöhemmin joutui näyttelemään, nim. Violan osaa
Agrellin näytelmässä »Pelastettu». Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä
neiti Alberg!

Tämmöisenä päivänä, jolloin kernaasti tekee tilinpäätöksen, tunnen
tarpeen kaiken leikinkin ohella sanoa Teille vakavan sanan ja
kiitoksen yhteistyöstämme syksyllä. Kiitos siitä, että niin täysin ja
lämpimästi antauduitte Violan osaan. Se osoitti syvempää rakkautta
kuin paljas mieltyminen hyvään osaan. Luulen että Teidän voimanne
karaktäärinäyttelijänä piilee juuri tuossa kyvyssä antaa itsensä.»

Vuosi 1877 kului sekin melkein lopulleen tuottamatta mitään
suurempaa voittoa. »Pietarin Lehti» jatkoi edellisten vuosien virttä
arvostelemalla »Orposisaruksia»; »Orposisarukset olivat neiti Aalberg
ja herra Törmänen, jotka kumpikin suorittivat osansa tyydyttävästi.
Semminkin oli neiti Aalberg hyvin sievä ja miellyttävä.» Vuoden
lopulla teatteri tuli taas kerran Helsinkiin, ja silloin esiintyi Ida
Aalbergin nimi useamminkin sanomalehdissä. Niinpä »Morgonbladet» tiesi
kertoa, että huvinäytelmässä »Enon rahat» neiti Aalberg oli »avioliiton
solmijatar, joka ansaitsi suuren menestyksensä» ja että »vanhastaan
tuttu »Kukka kultain kuusistossa» on niin järjettömän naivi, että se
meidän aikanamme tuntuu vieraalta ja jää vaille mielenkiintoa, mutta
nyt se saavutti huomiota neiti Aalbergin rakastettavan ja hienon
näyttelemisen vuoksi», ja lisää jälkimmäisen kappaleen johdosta
Ida Aalbergia tarkoittaen: »Tänä iltana hän voitti kaiken, mitä
aikaisemmin olemme häneltä nähneet; häntä palkittiin esiinhuudolla.»
»Uusi Suometar» kirjoitti, että kappaleessa »Ohdakkeet ja laakeri» Ida
Aalberg oli ollut »reipas nuori poika, onnettoman kuvanveistäjän veli»
ja Kiven »Karkureissa» »suloinen ja sievä» ja kiitti »Enon rahojen»
johdosta »siitä reippaasta tavasta, jolla hän toimittaa Paulinen osan»
ja yhtyi »Morgonbladetin» mielipiteeseen arvostellessaan »Kukkaa
kultain kuusistossa».

Oltuaan kolme vuotta Suomalaisen teatterin palveluksessa ja juuri
täytettyään kaksikymmentä vuotta Ida Aalberg yhtäkkiä saavutti
menestyksen, joka kohotti hänet näyttelijänä korkeammalle tasolle tai
ainakin painoi hänen nimensä paremmin teatteriyleisön tietoisuuteen.
Unkarilaisen »Kylän heittiön» ensi-illassa 5/XII 1877 Ida Aalberg sai
Borishan osaa esittäessään tilaisuuden voimakkaisiin tunnepurkauksiin
ja saavutti ehdottoman menestyksen. Yksin »Hufvudstadsbladetkin» esitti
hänet nyt lukijoilleen nuorena, suloisena näyttelijänä ja »Helsingfors
Dagblad» kirjoitti: »Ida Aalbergilla on samalla kertaa sekä harvinaisen
kaunis vartalo että syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen
hämmästyttävät puhtaudellaan ja sulollaan.» »Uusi Suometar» sanoi:
»Neiti Aalberg veti kuitenkin kaikista kappaleessa esiintyvistä
henkilöistä suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä,
sillä hänen esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli
todellakin viehättävä Boriska.» Huomattavin sentään on »Morgonbladetin»
arvostelu, jossa sanottiin: »Neiti Aalbergin sisäinen ja puoleensa
vetävä naisellisuus yhtyi miellyttävästi varmempaan pyrkimykseen
ja suurempaan draamalliseen energiaan kuin mitä aikaisemmin olemme
voineet hänessä havaita.» Puhe »puoleensa vetävästä naisellisuudesta»
ja »draamallisesta energiasta» osoittavat arvostelijan olleen joko
onnellisen sanojen valitsijan tai suorastaan erinomaisen tarkkanäköisen
henkilön. Yleinen arviointi Ida Aalbergin kyvystä, jonka lehti vähän
myöhemmin julkaisi, oli paljon merkityksettömämpi, siinä puhuttiin
»yksilöllisestä käsityksestä», joka tuskin on, Ida Aalbergiin
sovitettuna, ollut totta, ja »sangen suuresta välittömyydestä», joka on
ollut tärkeätä ja totta, ja onnistumisen »rajoitetusta alasta», joka
puhe tuskin on ollut täysin perusteltua V. Soinin »Kevään oikkujen»
yhteydessä, jolloin arviointi annettiin.

Kevätkaudella 1878 sanomalehtiarvostelu ei sano Ida Aalbergin
taiteellisesta esiintymisestä mitään erikoista tai uutta. Merkitään
vain edelleen, että hänellä on kaunis ääni ja että hän puhuu hyvää
suomea.

Vuosina 1875—1878 sekä suomalaisuuden henki että Kaarlo Bergbom,
ainakin käytettävissä olevista tiedoista päättäen, ovat olleet verraten
merkityksettömät Ida Aalbergille. Suomalaisuuden henki tuskin on häntä
kannustanut hänen pyrkimyksissään, ja Kaarlo Bergbom olisi tuskin
voinut vaatia itselleen, vaikka olisi ollut työssä mukanakin, osuutta
niihin vaatimattomiin menestyksiin, joita Ida Aalbergilla näinä vuosina
oli.

Eräästä Oskar Ahlbergin kirjeestä kesältä 1877 näkyy, että sisar tuohon
aikaan oli ollut epävarma, kannattiko hänen jatkaa valitsemaansa uraa.
Ida Aalberg oli keväällä luvannut luopua teatterista ja aikonut ruveta
elämään tätinsä Anna Lovisa Strömbergin perheessä, koska ei tahtonut
olla vanhempainsa kodissa. Kun hän kuitenkin uudisti välikirjansa, sai
kiihkeä veli aiheen syyttää sisartaan kevytmielisyydestä ja »Faustin»
Valentinin tavoin puuttua tämän yksityisiin suhteisiin. »On tapana
ollut sanoa», Oskar Ahlberg kirjoitti, »että rakkaus tekee sokiaksi,
mutta mitä sinun rakkautes on, sitä osoittaa sinun kaikki rakkauden
historias. Mitä minä kumminkin tiedän sinun kaikista ihailioistasi on
niitä ollut koko kosolta, siis yks mennyt toinen tullut. Niitä on minun
tietääkseni hyvin useassa kaupungissa. Päähenkilöt ovat kai olleet
Törmänen, Borg ja nyt viimeksi Böök.» Viimeksimainittuun varsinkin
Oskar Ahlberg kohdisti suuttumuksensa ja lausui sisarelleen ankaran
kirjeensä lopulla: »Näistä asioista en nyt tällä kertaa enään mainitse
mitään, mutta sen sanon, että se kultainen päivä vielä koittaa, jolloin
huomaat itsesi olevan väärällä tiellä ja luot silmäyksen menneeseen
elämääsi. Nyt lopetan tämän kirjeeni lauseella: Katso eteesi, ettet
lankea!»

Edvard Törmänen oli melkein yhtä nuori sekä iältään että näyttelijänä
kuin Ida Aalberg. Hän oli saanut melkeinpä ylioppilassivistyksen ja
Suomalaiselle teatterille hän oli tärkeä ennen kaikkea näytelmien
suomentajana. Hän tuntuu olleen toivottomasti rakastunut Ida
Aalbergiin, koskapa tämä ystävälleen Ida Qvarnströmille kirjoitti
ruotsinkielisessä kirjeessään kesällä 1876 m.m.:

»Kysyt, kuinka on minun ja Törmäsen laita? useampia samanlaisia
kohtauksia kuin Viipurissa on tapahtunut, mutta minä annoin saman
vastauksen kuin silloinkin. Kun hän kuuli, että matkustaisin kotiin,
päätti hänkin tehdä niin ollakseen lähempänä minua, vaikka hänet oli
loma-ajaksi kutsuttu Savonlinnaan.»

Ja eräässä toisessa kirjeessä hän kertoo rouva Qvarnströmille:

»Tänään esiinnyn ensimmäistä kertaa »Orposisaruksissa» ja
vastanäyttelijänäni on Tor! saa nähdä kuinka siinä käy. — — —»

Viimeisinä aikoinaan Suomalaisessa teatterissa Törmänen häpäisi itseään
juopottelullaan. Hän kuoli hyvin nuorena.

Asser Borg, tuomiorovastin poika Kuopiosta, oli tutustunut Ida
Aalbergiin jo Janakkalan iltahuveissa, joissa itsekin oli ollut
näyttelemässä. Hän oli teologi ja tuli papiksi. Ida Aalbergille
tämä »suhde» lienee ollut varsin merkityksetön. Berg tuli myöhemmin
mielipuoleksi ja heittäytyi laivasta Itämereen, mihin hukkui.

Kolmas Oskar Ahlbergin nimeltä mainitsema »suhde» lienee sentään ollut
tärkeämpi Ida Aalbergille.

Bruno Böök oli Suomalaisen teatterin rakastajien ja nuorekasten
sankarien esittäjä. Hän oli sivistyneestä perheestä ja näinä
alkuaikoina hänen sanotaan olleen ainoan todellisen »herran»
teatterissa. Näyttelijänä hän ei erikoisempia saavuttanut ja mikään
syvällinen luonne hän tuskin on ollut. Kaarlo Bergbom ei hänestä
pitänyt. Kun Bergbom kerran vei Böökin ulkomaiselle opintomatkalle, hän
valitti, että tällä oli »ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen».
Bruno Böök oli kyynikko ja juonittelija, joka matkoilla antoi
vakavamieliselle Vilholle paljon huolta. Hän harrasti kaikkialla
ruotsinmielisten seuraa, saattaen tällä Vilhon valituksiin, vaikka
tämä toisaalta voikin erottaa Böökin muista teatterin juonittelijoista
toteamalla, että hän oli »liian veltto ajaakseen kirjallista intrigiä».

Ulkonäöltään Böök oli komea ja kaunisvartaloinen mies. Hän esiintyi
hienosti ja pukeutui hyvin. Helsingin hienojen naisten sanotaan olleen
hyvin hullaantuneita Bruno Böökiin ja juosseen hänen jäljessään.
Suomalaisen oopperan »Ragnarökissä», kuten Bergbom hauskasti nimitti
lauluosaston loppujuhlaa, annettiin kummankin teatterin jäsenille
leikillisessä ohjelmalehtisessä jonkin tanssin suoritus. Bruno Böökille
Bergbom siinä keväällä 1879 määräsi tehtäväksi tanssia yhdessä
Suomalaisen oopperan Don Juanin esittäjän kanssa »Pas de séduction»
tanssin, viettelemistanssin.

Syksyllä 1877 Oskari Vilho kirjoitti Bergbomille m.m., että Edvard
Törmänen oli ilmoittanut heti eroavansa teatterista ja että mitkään
pyynnöt eivät näytä auttavan. Samassa kirjeessä hän kertoi: »Tuo
tunnettu Böökin ja Ahlbergin kurtiisi on täällä Jyväskylässä yltynyt
oikein inhoittavan imeläksi. Kyllä heidän jo olisi pitänyt päästä
johonkin päätökseen.» Böökin sanotaan olleen kihloissa Ida Aalbergin
kanssa ja myöskin on tiedetty kertoa, että Ida Aalberg olisi
samanaikaisesti ollut kihloissa menen muun kanssa. Hän ei kunnolla
ehtinyt antaa toisen kihloja takaisin kun jo toiselta ne otti,
sanotaan. Böök oli kerran Kuopiossa ruvennut valvomaan morsiamensa
askeleita ja silloin huomannut, että tällä samana päivänä oli
järjestetty kohtaus eräiden toisten nuorten herrojen kanssa. Siitä
aiheutui kihlautuneiden välillä kiihkeä riitakohtaus, joka sitten
uudistui tavan takaa. Böök rupesi häijyksi ja päästi kyynillisyytensä
valloilleen. Helsingissä hän kerran parin toverin kuullen sanoi jotakin
hyvin loukkaavaa Ida Aalbergille. Se tapahtui näyttämöharjoituksen
aikana, ja Ida Aalberg hyökkäsi kiihtyneenä näyttämölle valittamaan
Bergbomille, joka ohjasi harjoitusta. Bergbom puuttuikin asiaan ja
vaati, että Böökin oli tehtävä julkinen anteeksipyyntö. »Harjoituksia
ei saa häiritä», Bergbom selitti lopuksi.

Seuraavana päivänä odotettiin Böökin julkista anteeksipyyntöä. Se oli
lyhyt: »Pyydän anteeksi, että olen häirinnyt harjoitusta.»

Mutta riitakohtausten välillä kihlautuneilla oli sovinnon hetkiä,
jolloin loukattu Ida Aalberg suhtautui niin lämpimästi Böökiin,
että kohtauksien todistajat olivat aivan kummissaan. He vaihtoivat
lemmekkäitä silmäyksiä ja olivat kuin nuoret rakastavaiset ainakin. On
väitetty, että kyynillinen Böök tahtoi Bergbomille osoittaa voivansa
loukata Ida Aalbergia tämän ottamatta asiaa sen vakavammin.

Kun Ida Aalberg palasi ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, tuntuivat
kihlautuneiden välit väkisin särkyvän. Böök ei kuulu sitä tahtoneen,
mutta mikään ei ollut auttanut. He joutuivat seuraavina vuosina vielä
sangen usein näyttelemään vastakkain, ja harjoituksissa kerrotaan
heidän kiihkeiden draamavuorosanojen lomassa vaihtaneen yhtä kiihkeitä
omia vuorosanojaan.

Vielä elämänsä viimeisenä kesänä Ida Aalberg muisteli lämpimästi
»nuorena kuollutta, hienoa Bruno Böökiä».



IV.

SAKSALAINEN TEATTERI JA MARIE SEEBACHIN KOULU.


Alkutaipaleella, kuten sanottu, Kaarlo Bergbom yleensä vain etäältä
vaikutti perustamansa Suomalaisen teatterin puheosaston elämään ja
toimintaan. Teatterilla ei ollut pätevää ohjausta, ja senvuoksi
kysyttiin yksityisiltä näyttelijöiltä yritteliäisyyttä ja itsenäistä
harrastusta, jos mielivät edistyä taiteessaan. Ammattitaitoa lähdettiin
hakemaan ulkomaalaisilta opettajilta, sillä Helsingin ruotsalaista
teatteria, vaikka se olikin vanhempi ja seisoi vankemmalla pohjalla,
ei haluttu käyttää esikuvana. Jotakin ruotsalainen teatteri kyllä
lienee sentään pakostakin antanut suomalaisen teatterin vanhimmille
näyttelijöille. Pitkässä polemiikissa, jota hämeenlinnalaisessa
»Hämäläinen» lehdessä syksyllä 1874 käytiin näyttelijäin opinnoista,
toinen puoli väitti, että Raa-puolisot, ruotsalaisen teatterin suositut
näyttelijät, olivat olleet esikuvana suomalaisen teatterin parhaille
voimille, Charlotta Raa rouva Aspegrenille ja Frithiof Raa herra
Lundahlille. Toinen puoli taas arveli, ettei ruotsalaisesta teatterista
ainakaan silloin ollut opettajaksi, ja ehdotti: »Parhaaksi esikuvaksi
luulisimme Danein kansallisteatterin, taikka ehkä vielä parhaammaksi
Norjan.»

Jo lapsena Ida Aalbergin sanotaan mielineen ulkomaille. Hän oli usein
ja hartaasti pyytänyt opettajaansa neiti Tavaststjernaa kertomaan
ulkomaanmatkoistaan, ja hänen sanotaan joskus huokailleen vieraista
maista puhuttaessa: »Kunpa joskus pääsisi sinne.» Kesällä 1878 toive
vihdoin toteutui, Ida Aalberg lähti, saatuaan Porissa lahjanäytännön,
Saksaan. Oskar Ahlberg opiskeli siihen aikaan kemiaa Dresdenissä, joka
kaupunki tuli sisarenkin matkan päämaaliksi.

Tämä Ida Aalbergin ensimmäinen ulkomaanmatka tapahtui onnellisen tähden
alla. Tosin hän koki vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta hän hankki silloin
perusteet ammattitaitoonsa, joka myöhemmin kohosi niin korkeaksi, että
hänen taiteilija-arvoansa vähäksyvätkään henkilöt eivät ole voineet
sitä puolta kieltää.

       *       *       *       *       *

1870-luvulla sanotaan teatteriolojen Saksassa olleen surulliset.
Aikaisemmin koko saksalaisella kielialueella oli ollut vain harvoja
hovi- ja kaupunkiteattereita, ja laki oli kieltänyt näyttämötaiteen
vapaan harjoittamisen. Mutta 1869 rajoittavat asetukset kumottiin,
ja silloin syntyi uusia teattereita kuin sieniä sateella. Tästä oli
seurauksena, että näyttelijäin lukumäärä lisääntyi tavattomasti.
Saksan-Ranskan sotaa seuranneen inflation jälkeen tuli maahan
taloudellinen pulakausi, jolloin teattereitakin alettiin johtaa entistä
enemmän liikemiesnäkökohtia silmälläpitäen. Varsinkin nuorempien
teattereiden tunnussanaksi tuli vetonumeroiden (»Schlager») keksiminen
sekä ohjelmiston valinnassa että näyttelemisessä. Vastaperustettujen
lukuisien uusien teattereiden vaikutuksesta oli maahan muodostunut
monipäinen näyttelijäproletariaatti, josta voitiin huokealla
palkata huonoja voimia näytäntöihin, mutta yleisön houkutukseksi
hankittiin näyttämöesitystä kannattamaan jokin suuri nimi, joka
tarjosi mahdollisuuksia reklaamiin. Se oli »vierailujen» aikaa.
Mistään runoteoksen yhtenäisestä esityksestä ei ollut kysymys, »kukin
näyttelijä näytteli omasta puolestaan ja vierailija kaikkien puolesta».
Niinpä saatettiin 1880 Nürnbergissä suurimmaksi osaksi uusilla voimilla
esittää Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» yhden ainoan harjoituksen
jälkeen, joka sekin oli kestänyt vain puolitoista tuntia. Se oli
tanssia kultaisen vasikan ympärillä, ja eräs saksalaisen teatterin
historioitsija on todennut, että 1870-luvulla Saksassa näyteltiin
draamaa pintapuolisemmin kuin milloinkaan muulloin.

Hoviteatterit, jotka saivat ruhtinailta raha-avustusta, olivat
poikkeusasemassa. Mutta niihin oli muodostunut byrokraattinen
hallintojärjestelmä, joka vanhoillisuudessaan vei taiteen ikävyyteen ja
homehtumiseen.

Goethe oli teatterinjohtajana vaatinut esityksille yhtenäistä tyyliä.
Hän oli ottanut esikuvaksi antiikin juhlallisuuden, tyylitellyn
lausunnan ja hitaat liikkeet, jotka myöhemmin johtivat Saksan
näyttämöillä mauttomaan liioitteluun ja onttoon paatokseen. Jos
Goethea voi pitää saksalaisen näyttämöidealismin perustajana, on
Ludwig Schröder, suuri näyttelijä ja teatterinjohtaja, saksalaisen
näyttämötaiteellisen naturalismin isä. Schröderinkin sanotaan pyrkineen
esityksen yhtenäisyyteen. Richard Wagner oli oopperauudistuksissaan
vaatinut sekä yleisön että näyttelijäin määrätietoista kasvattamista.
Ja 1874 Meiningenin herttua oli lähettänyt Ludwig Chronegkin johdolla
kuuluisan teatteriseurueensa kiertämään maailmaa, seurueen, jonka
tarkoituksena oli esittää runoteoksia, eikä yksityisiä näyttelijöitä.
Ja vaikka parilla saksankielisellä näyttämöllä saattoi olla etevä
ohjaaja, joku Laube tai Dingelstedt, niin 1870-luku oli kuitenkin
lähinnä taiturinäyttelijäin aikaa Saksassa. Oli paljon hyviä
näyttelijöitä, »tähtiä», »vierailijoita», mutta vähän hyviä teattereita.

Kaarlo Bergbomilta Ida Aalberg sai suosituskirjeen eräälle Saksan
tunnetuimmista »tähdistä», Marie Niemann-Seebachille. 1870-luvulla tämä
lienee ollut kuuluisin kaikista saksalaisista naisnäyttelijöistä, ja
vaikka hänen maineensa myöhemmin himmentyi, on hänellä aivan varmaan
ollut annettavana sitä, mitä opintomatkalla oleva Ida Aalberg kaipasi:
ammattitaitoa.

Marie Seebach oli traagillisten osien esittäjä, ja vaikka hän
vierailunäytäntöjensä vuoksi oli kuulu kautta maan, ei hän kuitenkaan
tunnu olleen mikään »kulissienrepijä», joka intohimoisuudellaan olisi
vallannut yleisönsä. Hän oli lähes viisikymmentävuotias, kun Ida
Aalberg tuli hänen oppiinsa, ja jo paljon aikaisemmin oli saksalainen
teatteriarvostelu merkinnyt hänen taiteensa tunnusmerkilliseksi
ominaisuudeksi resignatsionin ja elegisen sävyn. 1867 oli Berlinissä
kirjoitettu hänen Maria Stuart esityksensä johdosta m.m.: »Koko
luonteensa mukaisesti Marie Seebach antoi etusijan kärsivälle,
murtuneelle ja raskasmieliselle ruhtinattarelle ja koetti kaiken aikaa
herättää katsojan myötätuntoa vangittua ja petettyä marttyyria kohtaan.
Ihanan, korvia hivelevän puheensa ja jalon, plastillisen ryhtinsä
avulla hän siinä onnistuikin erittäin suuressa määrässä. Tuntui kuin
olisi hänellä tulkitsemisessaan ollut perusmotiivina: 'Olen vain varjo
Mariasta'.»

Kaarlo Bergbomia on moitittu siitä, että hän ei käsittänyt Ida
Aalbergin taipumusta traagilliseksi näyttelijäksi, ennenkuin tämä oli
käynyt Marie Seebachin koulua. Marie Seebachille on annettu kunnia
Ida Aalbergin oikean alan keksimisestä. Totta onkin, että Bergbom,
kuultuaan sisareltaan Ida Aalbergin lukevan saksalaisen opettajansa
johdolla vain traagillisia osia, ilmaisi pettymystä ja aikoi ehdottaa,
että kuuluisa näyttelijä luettaisi oppilaallaan iloisempia tehtäviä.
Mutta mitä Kaarlo Bergbom tuohon aikaan voikaan tietää Ida Aalbergista,
kehittymättömästä, oppimattomasta ja lapsellisesta tytöstä. Marie
Seebach taas saattoi antaa tulokkaalle traagillisia tehtäviä lähinnä
siksi, että hänen oma luonteensa veti niihin. Että hän silloin tämän
sielussa tapasi »muutamia omia jänteitään», kuten hän Bergbomille
kirjoitti, oli todella onnellinen keksintö.

Vasta Dresdenissä Ida Aalbergissa alkoi näkyä voimakastahtoinen
pyrkimys ja luja työtarmo. Heinäkuun 15 p:nä hän kirjeessään
vanhemmilleen kertoi opinnoistaan Marie Seebachin luona:

»Minä oon ensimäinen Skandinaavi hänen monista oppilaistaan, ja
semmoisena hän kohtelee minua erinomaisen hyvin, voin sanoa paraiten
kaikista oppilaista. Oon ollut kutsuttu hänen luokseen kerran
osalliseksi yhteen suureen päivällispitoihin, ja hänen luonansa tullut
tuntemaan monta Dresdenin mainioimpia henkilöitä. Tänä iltana oon hänen
kanssaan kutsuttu hänen sukulaisensa erääseen ranskalaiseen perheeseen.
Voin sanoa etten vielä koskaan ole niin ahkerasti työskennellyt kuin
täällä, aikani on niin tärkeä, että ei tuntia päivällä voi antaa mennä
hukkaan. Monta päivää on mennyt, kun en ole jalallani ulos huoneestani
astunut, ainoastaan kieltä tutkinut, en tähän saakka vielä ole tietänyt
mitä paljon vaivaa ja ahkeruutta tarvitaan kieltä oppiakseen; kolme
ja kaksi kuinka sopii on Rouva Seebachin luona ja joka tunniksi on
uutta jonka ensin kotona täydyn kääntää suomeksi voidakseni ymmärtää,
sitäpaitsi on mulla 4 tuntia viikkoossa kieltä varten erään neiti
Nikolain edessä, vaan ainoastaan tämän kuun loppuun, sillä silloin
täydyn jo osata lopun itsekseni tutkia, niin olen päättänyt.» ‒ ‒ ‒

Joutuessaan opetuksensa välillä vierailumatkoille Marie Seebach
kirjoitti oppilaalleen. Lämpimästä sävystä voi päättää, että
Ida Aalberg oli voittanut opettajansa sydämen muutenkin kuin
skandinaavisuudellaan. Elokuussa 1878 Wykissä päiväämässään kirjeessä
Marie Seebach m.m. sanoi:

 »Toivottavasti olette harjoittanut Jolanthaa, Kätcheniä ja Luisea
 ja tutkinut saksan kieltä. — Säilyttäkää kaunis innostuksenne
 taiteeseen samanlaisena kuin tähänkin asti, jotta opettaminen tuntuisi
 opettajasta yhtä rakkaalta kuin tähän saakka. — — —»

Ida Aalbergin valtioavun anomusta Marie Seebach puolsi vieläkin
kaunissanaisemmin ja lämpimämmin kuin Kaarlo Bergbom. (Siitä huolimatta
keisarillinen senaatti hylkäsi tämän anomuksen.) Ja kun Ida Aalberg
Marie Seebachin poissa ollessa ilmoitti tälle, että hänen, vastoin
aikaisempaa luuloaan, oli lähdettävä Suomeen, kirjoitti opettaja:

                    »Coburgissa 14. XII. 1878 Ehrenburgin linnassa.

 Rakas Ida!

 Rivisi ovat minua kovin, kovin hämmästyttäneet. Minäkin olisin
 iloinnut, jos olisin edes pikaisesti vielä kerran saanut harjoittaa
 kaikki roolit kanssasi ennenkuin lähdet. Myöskin siitä olisin
 iloinnut, että olisin saanut antaa Sinulle siunaukseni tielle. Sen
 teen kuitenkin nyt ja huudan sinulle sydämestäni: onneksi olkoon! On
 aivan oikein, että _empien_ astut suureen tehtävääsi, mutta Sinun
 taiteellinen lahjakkuutesi, Sinun runollinen mielesi, Sinun rakkautesi
 taiteeseen, avaavat Sinulle kauniin tulevaisuuden, jos vain ahkerasti
 edelleenkin pyrit. Herttuallisen perheen ja yleisön puolesta olen
 täällä saanut osakseni samaa entusiasmia kuin muulloinkin. — — —
 Toivon, että opetuksestani on Sinulle ollut hyötyä. Kirjoita minulle
 Helsingistä heti, kun olet näytellyt, ja tervehdä johtajia puolestani
 mitä parhaiten. Olet tuottanut minulle paljon iloa ahkerana ja
 lahjakkaana oppilaana. Jumala kanssasi. Rakkaudella syleilee Sinua

                                            Marie Seebach.»

Schröderin edustaman näyttämöllisen realismin traditsioneja kannatti
tähän aikaan näyttämöohjaaja Heinrich Laube, joka toi uudestaan
saksalaiselle näyttämölle luonnollisen puhetavan. Marie Seebach
kuului toiseen koulukuntaan, suuntaan, joka näyttämötaiteilijalta
vaati lähinnä suurta tekniikkaa. Idealistisen suunnan edustajalta
vaadittiin tähän aikaan näyttelemisessä jaloa arvokkuutta ja kehitettyä
puhetaitoa. Hänellä tuli olla hyvin kehitetty ääni, joka intohimoisissa
purkauksissa pani »koko talon täräjämään». Marie Seebachin taiteesta
kirjoitetut arvostelut osoittavat, että hän taiteilijana eli Weimarin
Apollon traditsioneista. Ida Aalberg tutki hänen luonaan eräitä niistä
osista, joita hän myöhemmin Suomessa näytteli.

Juhannuspäivänä 1878 vanhemmilleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida
Aalberg kertoi elämästään seuraavalla tavalla:

                                            »Dresden 24 p. Kesäkuuta.

 Rakkaat Vanhemmat!

 Viimeisen kirjeeni varmaan olette saaneet? —

 Meillä oli vähän outoa täällä eilen Juhannus iltana, sillä kun sitä
 juhlaa ei ollenkaan tunneta täällä Sachsissa, niin ei myöskään ei
 vietetä, kaikki suomalaiset erittäin herrat puuhasivat suuresti että
 meidän piti mennä kaikki maalle, mutta ei siitä tuumasta tullut
 mitään, sillä yhdellä oli yksi este toisella toinen, vihdoin päätimme
 mennä »Grosse Garten'in» suuri komea kuninkaallinen puisto jossa joka
 ilta on musikki, Rouva ja herra Jächnich olivat »förkelinä» siellä
 joimme teetä ja viiniä, haasteltiin naurettiin ja kiisteltiin, meillä,
 minulla ja eräällä Herra Sundqvistilla (Hattulasta) oli suuri riita,
 hän on nimittäin suuri Svekomaani, johon ei kumppanien oikaisu sanat
 vielä ole pystyneet, vaan nyt me kaikki olemme päättäneet ruveta
 suuresti työskentelemään puhdistaaksemme häntä tuosta taikauskosta,
 vieläpä löimme vetoa että ennenkuin tuleva Juhannus aamu koittaa, niin
 hän on uudesti syntynyt. Tänään olemme päättäneet mennä Laschewitz'in
 hyvin kaunis maisema lähellä kaupunkia. Suomalaisia kansanlauluja
 useesti kuulee, sillä me olemme yhdistäneet »trion» johon kuuluu Minä
 supraani, Berg [K.G. Berg] Kuopiosta, tenori, ja nuori Biedermann
 basso. Baronessa Biederman [Ida Aalberg asui v. Biedermannin
 pensionaatissa, jossa ennenkin oli asunut paljon suomalaisia] on
 suuri musiikki tuntia, ja hän erittäin ihailee meidän kotimaisia
 laulujamme, heti kun minä muutin heille hän myöskin tahtoi tulla
 tutuksi Oskarin [Oskar Ahlberg, joka asui Jänichin pensionaatissa] ja
 hänen bolagistinsa kanssa. Täällä on hirveän kuuma, erittäin kuin ei
 ole tottunut siihen, niin tuntee suuren rasituksen, ja on niin pitkä
 matka Elbelle ja myöskin niin liian kallis ettei tahtois rasita, 50
 p kerralta, täällä ei ole niinkuin Suomessa jossa löytyy niin paljon
 vettä, että ei tarvitse siitä niin pyhänä pitää.» — — —

 »Almberg Slöör Wahlström [Suomalaisen teatterin johtokunnan jäseniä]
 y.m: olivat käyneet Kenraali-Guvernöörin luona ja pyytäneet häneltä
 minulle suosituskirjeen Venäjän ministerille täällä. Seuraavana
 päivänä kun kotoa lähdin olin Almberg'in ja Slöör'in kanssa kansliassa
 tulin esitetyksi ja sain mainitun kirjeen sekä Dresdeniin että
 Köpenhaminaan. Se kirje tuottaa minulle suuret edut Kuninkaallisessa
 teaterissa 'vapaa biljetin', pääsyn harjoituksiin, ja tietysti aivan
 toinen kohteleminen kaikilta, kun olen ministerin suojelun alla. En
 ole vielä käynyt hänen luonansa, enkä olisi voinutkaan vielä mennä,
 sillä Neiti Ingman sanoi ett'en voi mennä muuten puettuna heidän
 kaikkein luoksensa kuin mustalla silki läningillä, yksityisenä voisin
 mennä, vaan ej nyt kun representeeraan koko Suomalaisen kansalis
 teaterin. Rouva Jänichin kanssa kävin ostamassa, se tuli maksamaan
 noin 130 S:markkaa, kyllä olisin 60:nelläkin saanut mutta muutaman
 ajan päästä se olisi itsestään murentunut. Tämä on parasta silkiä
 ja niin paksua että itsestään seisoo, minä otin 12 metriä, se tulee
 aivan yksinkertainen. Teaterissa olen käynyt 3, 4 kertaa se tulee
 hyvin kalliiksi itse ostaa, sillä halvemmalla ei voi mennä kuin 4
 markkan vaan en ole saattanut olla poissa, sillä olisin tehnyt väärin;
 kun ovat näytelleet samoja kappaleita kuin meillä ja jossa minulla
 on ollut pääosa; — tänä iltana näytellään »Preciosa» yksi paraita
 näyttelijöitä Neiti Ellmenreich näyttelee pääosan, minä tietysti
 menen katsomaan, voidakseni vertailla ja tuomita. Tänään minä ostin 2
 biljettiä toisen annan Rouva Jänichille, jollain lailla palkitakseni
 hänen vaivojaan. —

 Minä olen niin ahkerasti työskennellyt, lukenut ja kirjoitanut Saksaa,
 sillä olen tehnyt sen päätöksen että Kesäkuussa oppia kieli varsin
 puhtaasti, ja sen lupauksen minä pidän.» —

 »Tänään me Suomalaiset kävimme yhdessä osassa suuressa Zvingelin
 museosa nimittäin »Tafvel galleriassa» sieltä olisi niin paljon
 kertomista, siellä löytyy noin 5000 tuhatta taulua ja niiden arvo
 lasketaan 30,000,000 miljonaa Saksan markkaa, siellä on yksi taulu
 joka on kalliin helmi kaikista mitä Euroopassa löytyy, paras hedelmä
 jonka taide on luonut, nimittäin Rapfaelin »Madonna» joka on niin
 ihana että tuntikaudet voipi siitä nautia, en muista kuinka monta
 kymmentä tuhatta se on maksanut. Rapfael oli suurin maalari mailmassa,
 syntyisin Italiassa ja eli 1580 ja 1630 välillä. —

 Olisihan sitä niin hirveen paljon kertomista tästä taiteen
 keskipisteestä, vaan tulevassa kirjeessä lisää, sillä ei voi niin
 paljon paperia yhdessä kirjeessä saada esille. —»

Dresdenissä asui tähän aikaan verraten paljon suomalaisia, m.m.
sisaruspari Anna ja Eva Ingman. Anna Ingman, jolle Emilie Bergbom
oli kirjeessä Ida Aalbergia suositellut, välitti tutustumisen Marie
Seebachinkin kanssa.

Lahjanäytännössä keväällä 1878 kootusta kolehdista huolimatta Ida
Aalbergin matkakassa ei kestänyt »representeerata koko Suomalaista
kansalisteateria» ja hän joutui varsin pian taloudelliseen pulaan.
Hän kirjoitti hätääntyneenä kotiin, ja Antti Ahlberg koettikin auttaa
tytärtään pienehköllä rahalähetyksellä. Varojen puute pakotti Ida
Aalbergin keskeyttämään opintonsa aikaisemmin kuin olisi halunnut.
Kirjeenvaihto todistaa, että hän sai turvautua sekä suomalaiseen,
norjalaiseen (Dresdenissä oli Skandinaavinen klubi) että saksalaiseen
avuliaisuuteen selvitäkseen opintomatkansa aineellisesta puolesta.
Avustukset olivat pieniä lainoja — Suomalainen teatteri antoi,
kutsuessaan hänet takaisin, ennakkomaksua —, jotka Ida Aalberg pian
maksoi takaisin.

Vanhemmille kirjoitetut kirjeet eivät anna täydellistä kuvaa Ida
Aalbergista Dresdenin ajalta. Ne ovat vilpittömiä lapsen kirjeitä,
joista kyllä voi pilkistää esille eräänlainen »suomalaisuuden henki»,
mutta jotka esim. »Rapfaelillaan», joka »eli 1580 ja 1630 välillä»
antavat hänestä liian kehittymättömän kuvan. Henkilöt, jotka tunsivat
hänet jo ennen ensimmäistä ulkomaamatkaa, ovat todistaneet, että hän jo
silloin osasi miellyttää paljaalla olemuksellaan. »Hänessä oli jotakin
merkillisen ja puoleensavetävän reilua» on eräs varhaisen nuoruuden
tuttava kertonut. Ja Dresdenissä oloajalta on todistuksia, että Ida
Aalberg kykeni miellyttämään muitakin kuin vanhaa opettajatartaan Marie
Seebachia. Kun Dresdenissä oleskelevat suomalaiset opiskelijat tunsivat
koti-ikävää ja olivat alakuloisia, pyysivät he luokseen Ida Aalbergia.
Hän oli heistä ainoa olento, joka »rakastettavalla tavallaan» saattoi
heitä lohduttaa. Thiodolf Rein, joka kesällä 1878 kävi Dresdenissä, on
muistelmissaan kertonut:

»Suomalaisista miehistä ja naisista, jotka tähän aikaan olivat
Dresdenissä, voidaan mainita maalari, neiti Eva Ingman ja ennen
kaikkea Ida Aalberg, jota minulla oli onni pari kertaa siellä tavata.
Alotettuaan näyttelijäuransa Suomalaisessa teatterissa hän nyt
harjoitti opintoja kuuluisan näyttelijättären rouva Niemann-Seebachin
luona. Eräällä höyrylaivamatkalla jonka tein ylös Elbe-virtaa läpi
Saksilaisen Sveitsin aina Böhmin rajalle asti, hänkin sattui olemaan
matkustajien joukossa. Laivan kannelta saatoimme yhdessä ihailla
kauniita vuori- ja metsämaisemia, joiden läpi kuljimme. Paikasta,
jossa laiva laski maihin, lähdimme jalkaisin Erzgebirgessä olevalle
Prebischthorin kukkulalle ja minulla oli kunnia ottaa neiti Aalberg
käsivarteeni ja johtaa häntä ylös jyrkkää vuorta, jonka laelta me
katselimme laajaa ja suurenmoista näköalaa yli ympäröivän alppiseudun.
Ida Aalberg oli suuri taiteilijana, mutta osasi myöskin henkilönä
olla erittäin rakastettava ja mielenkiintoinen. Hän oli hyvin älykäs,
osiensa esityksessä hän ei antautunut yksinomaan välittömän tunteen
johdettavaksi, vaan koetti myöskin täysin käsittää ja ymmärtää
draamallista karakteria ja mitä sen esittäminen vaati. Mietelmissään
näyttämötaiteesta hän saattoi olla suorastaan syvämietteinen. On
helppoa ymmärtää, että hänen kehitykselleen Dresdenissä olo koitui
suureksi hyödyksi, koska näyttämöolot siellä olivat sangen korkealla
tasolla, josta minäkin voin vakuuttautua näkemällä erinomaisella ja
minulle unohtumattomalla tavalla esitettävän sellaisia kappaleita kuin
Goethen »Egmont».»

Että hyvin nuoren neidon mietelmät olivat vaikuttaneet Reiniin,
filosofiin, voimakkaasti, on ymmärrettävää. Todennäköisesti kuitenkin
Ida Aalbergin lausumien syvällisten mietelmien takana oli vanha
ja kokenut Marie Seebach, joka samoihin aikoihin oli kirjoittanut
oppilaalleen:

»Koska Te tähän asti olette minun luonani opiskellessanne halunnut
päästä vain käsitykseen roolien _sisäisestä olemuksesta_, niin olen
myöskin pitänyt silmällä, että pian _omalla_ kielellänne voitte niitä
esittää.»

Ahkeruudellaan ja tarmollaan Ida Aalberg luuli oppivansa saksan kielen
lyhyessä ajassa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Myöhemmin Ida Aalberg kävi
monta uutta ja hyvää kurssia oppiakseen tuon suuren kulttuurikielen,
mutta vähäisellä menestyksellä. Hän, jota joku — vedoten Ida Aalbergin
yrityksiin näytellä eri kielillä — on pitänyt suorastaan kielinerona,
ei elämänsä loppuun asti osannut kunnollisesti muuta kieltä kuin suomea.

Suomea hän osasi hyvin, joskaan ei virheettömästi. Arvostelu kiittää
hänen ääntämistään jo alkuaikoina puhtaaksi ja sointuvaksi. Mutta
vieraisiin kieliin hänellä oli, jos ottaa huomioon ahkeruuden ja
yritteliäisyyden, keskitasoa huonompi taipumus.

       *       *       *       *       *

Mitä jälkiä näkyi Marie Seebachin koulusta, kun Ida Aalberg palasi
Suomeen?

Turkin sodan aikana ja sen jälkeenkin Suomessa oli taloudellinen
pulakausi. Raha oli ahtaalla ja vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen.
Myöskin Suomalaisen teatterin toimintaan taloudellinen pula vaikutti
tuntuvasti. Helsinkiläinen arvostelu vetoaakin siihen selitellessään,
miksi yleisö jää pois teatterista. Mutta maaseutukiertueilla tuotti
vaikeuksia sekin, että ensimmäinen innostus teatteria ja sen esityksiä
kohtaan oli jo ennättänyt jonkin verran jäähtyä.

Kun Ida Aalberg kotiutui ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, oli
Suomalainen teatteri Turussa ja varsin vaikeissa oloissa. Vilho ei
ollut kestänyt matkavaikeuksia ja oli sairaana, paljon lupaava Kaarola
Avellan oli opintomatkalla. Teatterissa vallitsi ohjelmiston puute,
joka sai Bergbomit kiirehtämään Ida Aalbergin paluuta. »Kylän heittiön»
menestys ei ollut ennättänyt unohtua, ja Marie Seebachin nimellä voi
tehdä reklaamia.

Kun Ida Aalberg esiintyi Luisena »Kavaluudessa ja rakkaudessa»,
kirjoitti Emil Nervander »Åbo Postenissa»:

»Illan mielenkiinto luonnollisesti kohdistui enimmän nuoreen, äsken
kotimaahan palanneeseen näyttelijättäreen neiti Aalbergiin, joka on
opiskellut Saksan erinomaisen ja suurenmoisen taiteilijattaren rouva
Niemann-Seebachin luona ja nyt kokeili Luise Millerin vaativassa
osassa. Heti neiti Aalbergin näyttäytyessä häntä tervehdittiin
erittäin sydämellisillä kättentaputuksilla, jotka auttoivat nuorta
taiteilijaa unhottamaan alussa häntä varmaan vaivaavan pelkonsa.
Hän huomasi esiintyvänsä suopealle yleisölle ja sai rohkeutta
nopeasti kehittää vaikuttavan osan mielenkiintoista tulkintaa.
Rakastettavalla ja rikaslahjaisella taiteilijalla on ollut nerokas
esikuva, joka on opettanut häntä katsomaan syvästi ja voimakkaasti
runouden lymypaikkoihin ja samalla avannut hänen silmänsä sille, mikä
on kaunista ja, jos niin voimme sanoa, rehellistä näyttämöllisessä
plastiikassa. Meidän pienellä, yleensä jonkin verran realistisella
näyttämöllämme tuntui esitys ehkä hiukan suurelliselta yleisöstä,
joka ei oikein tunne ulkomaan suuria näyttämöitä, ja ehkäpä moni
hiljaisuudessa tuumi, että »kaikki, mikä kiilsi, ei ollut kultaa»,
koska esitys niin oleellisesti erosi siitä, mihin olemme tottuneet
nähdessämme nuoria, miellyttäviä ruotsalaisia näyttelijättäriä,
jotka ovat täällä esiintyneet, mutta joilta useimmiten on puuttunut
melkeinpä kaikki kouluutus ja jotka ovat saaneet ottaa ohjaajakseen
vain synnynnäisen vaiston siitä, mikä näyttämöllä on kaunista. Se
vaisto on ruotsalaisilla verrattomasti suurempi kuin suomalaisilla.
Mitä salongissa lieneekin ajateltu, niin kokonaisuudessaan osan syvä,
kaunis ja vaikuttava tulkinta tehosi ja suosiota osoitettiin vilkkaasti
ja vilpittömästi. Elämme siinä iloisessa uskossa, ettei tätä tarvitse
katua, sillä jos kohta kulta, joka kiilsi, ei vielä ollut täysin
sulanut, oli se kuitenkin oikeata kultaa, jota Suomen näyttämötaiteella
ei ole liikoja. Antaapa ajan kulua, niin suomalainen puhenäyttämö saa
neiti Aalbergista taiteilijan, joka on sille kunniaksi, jos hän pitää,
mitä on luvannut. Suuresta ja lämpimästä mielenkiinnosta, jolla rouva
Niemann-Seebach niin oleellisesti on edistänyt nuoren, vaatimattoman
suomalaisen oppilaansa kehitystä, esitämme kaikkien kotimaisen
näyttämön ystävien puolesta kunnioittavan kiitoksen. Jos oppilas joskus
täysin itsenäisesti voi toteuttaa suuren mestarinsa opetuksen, on
meille suomalaisille kaksin verroin rakasta äärimmäisenä pohjoisessa
olevaan taidelaitokseemme yhdistää Marie Seebachin muisto.» — ‒ ‒

»Sanomia Turusta» kirjoitti:

»Neiti Aalberg, joka nyt näytti, mitä hän oli taiteessaan edistynyt,
sai vastaanottaa yleisön sulimmat mieltymyksenosoitteet. Kenties
ilmaantui hänen näyttämisessään silloin tällöin ulkomaalaisuutta, mutta
se kyllä haihtuu kylmässä Pohjolassa.» — ‒ ‒

»Åbo Underrättelser» sanoi:

»Suomalainen seurue esitti eilen Schillerin »Kavaluus ja rakkaus»
draaman useissa kohdin odottamattoman hyvällä menestyksellä. Neiti
Aalbergia, joka esitti Luisen vaikean osan, tervehdittiin riemulla
heti kun hän ulkomaamatkansa jälkeen ensi kerran näyttäytyi ja
palkittiin häntä inspiroidusta näyttelemisestään melkeinpä hurjin
suosionosoituksin. Saksalaisen teatterin vaikutus ilmeni selvästi hänen
käyttämistään suurista eleistä ja siitä, että hän useissa kohtauksissa
painotti liian terävästi. Mutta kun tämä kaikki »asettuu» ja muuttuu
liiallisesta taiteesta luonnoksi, silloin neiti Aalberg tuntuvasti
kohottaa suomalaista näyttämöä ja tulee, mitä hän jo nyt onkin, sen
koristukseksi.» — ‒ ‒

Ulkomaalaiseen vaikutukseen nähden siis kaikki arvostelijat olivat
yksimielisiä. Saavutettu tunnustus oli tunnustusta, jota annetaan
oppilaalle. Arvostelijat eivät yksityiskohtaisesti olleet kyenneet
määrittelemään ulkomaalaisen vaikutuksen luonnetta, Emil Nervanderinkin
selostus oli siinä suhteessa kovin vähän antava, se on hyvästä
tyylistään huolimatta teatteriharrastelijan ylimalkainen kyhäys. »Åbo
Underrättelserin» puhe liioitellusta elekielestä ja liian voimakkaasta
painotuksesta sensijaan tuntuu hyvin todennäköiseltä: nuoruus vie
liioitteluun ja saksalainen tähtikoulutus oli sekin omansa johtamaan
siihen.

Oskari Vilho on Bergbomille kirjoittanut vaikutelmistaan:

»Sinä kysyt, kuinka nti Aalberg on edistynyt? Siihen saatan suurella
mielihyvällä vastata: paljon, hyvin paljon. Hän on kerrassaan kohonnut
taiteilijaksi. Tosin on hän tuonut rikkaruohojakin vähän mukanaan,
mutta näillä ei näy olevan niin syvät juuret, ettei hän omalla
työllään voi helposti niistä päästä. Esim. tuo saksalainen tapa
maalata _sanoilla_ ei oikein soveltune suomenkieleen, joka on niin
ääntiörikas ja pitkäsanainen. Muun muassa Aalberg nielee, tai oikeammin
vivahduttamisen kautta hävittää sanojen päätteet, etenkin pitemmissä
sanoissa. Vaan tuosta hän kyllä pääsee. Summa se, hän on edistynyt, ja
tästä lähin hän ei enää lue rooliansa, hän tutkii sitä. Sen huomasin
selvästi Laurastaan Maantien varrella.»

Vilhon arviointi oli sekä epämääräinen että epäselvä. Mitä hän oli
käsittänyt »sanoilla maalaamisella»? Todennäköisesti Ida Aalbergin
äänellistä moduloimiskykyä, joka oli Seebachin koulun tulos.
Lausuntataito epäilemättä oli suomalaisen teatterin useimmilla
jäsenillä sangen alkeellisella kannalla, ja Ida Aalbergin ulkomailta
tuomat voimakkaat korostukset ja detaljeerattu lausunta hämmästyttivät
yksin Vilhoakin, vaikka tämä oli Parisissa nähnyt semmoisenkin
tekniikan mestarin kuin Coquelinin. Sanojen nielemistä ei voi selittää
»sanoilla maalaamisesta» johtuvaksi, ja turkulainen lehti totesikin
»Maantien varrella» esityksen johdosta:

»Neiti Aalberg esitti Lauran osan kevyesti ja miellyttävästi. Se,
että hän sanoo sanat selvästi, on kiitettävää, ja toivottavasti
kykenee jonkun verran avaamaan korvat muutamilta teatterin nuorimmista
jäsenistä, joilla on väsyttävä tapa puhua niin nopeasti, että useinkaan
ei oikein voi käsittää, mitä näyttämöllä esiintyvä herrasväki
tarkoittaa.»

Marie Seebachin koulun vaikutusta saattoi lukea yksin Ida Aalbergin
entisistäkin osista. Hänen heikkoudekseen mainittiin liialliset
affektit. »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta »Åbo Underrättelser»
kirjoitti:

»Hän esitti useat kohdat erinomaisesti, mutta vielä useammat suurella
saksalaisella paatoksella, joka paikoittain oli aivan sopimaton
tilanteeseen.»

Helsingissäkään, jossa teatteri aloitti näytäntönsä maaliskuun alussa
1879, ei Luise Miller »Kavaluudessa ja rakkaudessa» koitunut Ida
Aalbergille ehdottomaksi menestykseksi.

»Uusi Suometar» kirjoitti:

»Neiti Aalbergin Luise Miller on sangen huolellisesti harjoitettu
saksalaisen mallin mukaan, eikä tämä malli huono olekaan. Varsinkin on
kiitettävää, että neiti Aalberg lausui hyvin selvästi. Tuo saksalainen
tapa säännöllisesti koroittaa ja alentaa ääntä kävi kuitenkin
mielestämme yksitoikkoiseksi ajan pitkään, niinkuin myös noiden
'ah'-huutojen paljous.[11] Että neiti Aalberg on edistynyt osoitti hän
varsinkin muutamissa kohtauksissa, joista mainittakoon vangitsemisen
kohtaus ja myrkyttämisen. Ladyn luona paisui hänen pathoksensa
liiaksi. Ylimalkain olisi yksinkertaisempi käsitys saksalaisesta
porvaristytöstä meidän mielestämme oikeampi; mutta neiti A. toimitti
osansa johdonmukaisesti niinkuin hän oli sen käsittänyt.»

Helsingin ruotsinkieliset sanomalehdet osoittivat kevätkaudella 1879
Ida Aalbergille suopeuttaan. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» piti häntä
etevänä ja »jo nyt aika kehittyneenä näyttelijänä, johon ohjelmisto
tulevaisuudessa pääasiallisesti tulee nojautumaan. ‒ ‒ Se, joka näki
nti Aalbergin »Kuningas Renén tyttäressä», yhtyy kyllä tähän. Hänen
näyttelemisessään oli kohtuutta ja älyä, lämpöä ja naivisuutta.» — ‒ ‒
Mutta »Uusi Suometar» oli koko kevätkauden 1879 melkeinpä sotakannalla;
jos lehti antoikin joskus tunnustusta, niin se tuli siinä muodossa,
ettei vastaanottaja voinut siitä iloita. Voi olla oikein, kun lehti oli
kirjoittanut »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta m.m.:

»Liian usein osoittaa neiti Aalberg hämmästystä ja muita sentapaisia
liikutuksia, joita ammoittamalla ilmoitetaan.»

Mutta jos lehti kiitti, tuli kiitos esim. seuraavassa vähän
ilahduttavassa muodossa:

(»Onhan pappa sen sallinut») »Neiti Stenberg saavutti suuressa määrässä
yleisön mieltymystä Aurora Rosenvingen osassa. Neiti Aalbergin hieno
ja onnistunut näytteleminen olisi ansainnut suurempaa huomiota kuin se
näytti herättäneen», tai (»Korttiin katsojan») johdosta:

»Erinomaisen hyvin näytteli neiti Aalberg varsinkin viimeisessä
näytöksessä.»

Jos tutkii »Uuden Suomettaren» arvosteluissa ilmestyviä reservatsioneja
tältä ajalta, alkaa helposti uskoa Ida Aalbergin väitteeseen, että
lehden arvostelija ajoi persoonallisia pyyteitä. Viimeksimainitussa,
parhaassa, arvostelussakin oli pukinsorkka. Helsingin ruotsalaiset
lehdet löysivät paljon kiitettävää Ida Aalbergin näyttelemisessä
keväällä 1879, »Uusi Suometar» teki kerta kerralta jonkin ikävän
»huomautuksen». Nuoren näyttelijän suurin voitto, »Jane Eyre», sai
»Uudessa Suomettaressa» sangen ilkeän vastaanoton keväällä 1879.
Kun »Hufvudstadsbladet» selitti hänen päivä päivältä edistyvän ja
lähenevän suuren näyttelijän päämaalia ja »Helsingfors Dagblad» totesi
menestyksen ja »Morgonbladet» kirjoitti m.m.:

»Myöhemmissäkin näytöksissä nti Aalbergin esitys oli niin tosi ja
draamallinen, ettemme voi muuta kuin onnitella näyttämöä, johon hän
on kiinnitetty, ja me ennustamme nuorelle näyttelijättärelle todella
korkeaa taiteellisuutta, sillä lahjojensa ja opintojensa kautta
on hän siihen oikeutettu —», niin »Uusi Suometar» kirjoitti vasta
näytäntökauden loputtua:

»Näytäntökauden lopetti eilen Birch-Pfeifferin teeskennelty näytelmä
»Jane Eyre», mikä on saavuttanut paljon suosiota sekä yleisön että
arvostelijain puolelta, jotka tietysti ovat sentään muistelleet sen
heikkojakin puolia.» — — — Ida Aalbergista, nimiosan esittäjästä, ei
mitään.

Kun osa Suomalaisen teatterin näyttelijöitä kesällä 1879 vieraili
Viipurissa, Ida Aalberg mukana, sai tämä kaupungin ruotsinkielisessä
lehdessä arvostelun, joka osoitti, että hän yhtäkkiä alkoi vapautua
oppilasmaisuudesta ja vaikuttaa yleisöön. »Viborgs Tidning» kertoi
»Jane Eyrestä»:

»Myönnämme, että uteliaisuuden vallassa odotimme eilistä »Jane
Eyre» esitystä. Olimme uteliaita neiti Aalbergin vuoksi, jolla oli
pääosa, joka, olematta millään tavoin yhtenäinen ja tosi draamallinen
luoma, esittäjältään vaatii suuria voimia. Meillä ei aikaisemmin ole
ollut tilaisuutta tutustua neiti Aalbergin kykyyn, mutta esirippu
ei vielä ollut laskeutunut ensimmäisen näytöksen jälkeen, kun jo
olimme päässeet varmuuteen, että Suomalainen draamallinen näyttämö
oli nuoresta näyttelijästä saanut todellisen taiteilijan, jolle
arvostelu kunnioittaen kumartaa. Yksi ainoa esiintyminen oli tarpeeksi
muuttaakseen uteliaisuutemme mitä lämpimimmäksi mielenkiinnoksi.

Erittäin miellyttävän ulkomuodon ohella on neiti Aalbergilla
hyvin kaunis ja sympaattinen ääni, ilmeikäs mimiikki ja muuten
näyttelemisessään eloa ja lämpöä, joiden ominaisuuksien vuoksi seuraa
jakautumattomalla mielenkiinnolla nuorta taiteilijaa osan kaikissa
vaiheissa. Hänen näyttelemisensä todistaa hänen harjoittaneen vakavia
ja hyviä opintoja, se on läpeensä todellista ja draamallista, suloista
ja hyvin harkittua yksityiskohdissaan. Enimmän ehkä miellytti meitä
hänen esiintymisensä prologissa, jossa laiminlyöty ja luonnottomasti
kohdeltu lapsi koettaa hakea lohtua tiedon aarteista ja paiskaa
epätoivoissaan totuuden sanoja sen ympäristön silmille, joka
säälimättömästi on häntä polkenut. Tässä neiti Aalberg osoittaa koko
näyttelemisensä hienouden ja kauniin kykynsä viehättävällä tavalla.
Se on jotakin sellaista, mitä pitää nähdä, sillä sitä on mahdotonta
kuvailla. Mutta hänen esityksestään muissakin kohtauksissa on meillä
vain kiitoksen sanoja, niin, me tunnustamme, että niiden huomattavien
taiteilijain joukosta, joiden olemme nähneet esittävän »Jane Eyreä»,
tuskin ketään voidaan verrata häneen.»

Eräs Ida Aalbergin myöhempiä rakkaita ystäviä on sanonut, että hän
Huusniemen näyttämöllä Viipurissa kuuli ensi kerran Ida Aalbergin
äänen ja että se jo silloin vaikutti häneen vastustamattomalla
viehätysvoimalla. Tämän myöhemmän ystävättären isä, kuullessaan
tyttärensä jumaloivia sanoja nuoresta näyttelijättärestä, sanoi
tutustuneensa tähän Helsingissä, missä Ida joskus teatterialansa
alkuaikoina oli asunut Tukiaisen perheessä. Tytär pyysi silloin,
että isä kutsuisi Ida Aalbergin lähellä Viipuria olevalle tilalleen,
ja tämä pyyntö täytettiin. Ida Aalberg tuli, ajaen itse hevosta ja
puettuna silkkipukuun. Hän oli käytöksessään niin luonteva, vilkas
ja herttainen, että valloitti jokaisen sydämen. Hän puhui isän
kanssa maanviljelyksestä samalla voittavalla mielenkiinnolla kuin
tyttären kanssa tämän asioista. Leikittiin ja heitettiin kuperkeikkoja
heinäladossa. Silkkipuku, vaikka olikin niin vahva, että »itsestään
seisoi», ei kestänyt sitä menoa. Se kai olikin otettu mukaan siksi,
ettei sen omistajalla ollut muuta oikein hyvää pukua.



V.

»NOORA» JA UNKARIN TRIUMFI.


Voimat kasvavat suurissa tehtävissä. Marie Seebach oli ensimmäisenä
johtanut Ida Aalbergin suuriin osiin, ja keväällä 1879 tämä sai
Suomalaisessa teatterissa koettaa voimiaan ja kasvoi ihmeellisen
lyhyessä ajassa päätään pitemmäksi. On vaikeata määrätä, oliko
Kaarlo Bergbomilla osuutta tämän kasvun jouduttajana. Valfrid
Vasenius piti vähäistä myöhemmin »Valvojassa» Suomalaisen teatterin
tyyliä realistisena. Bergbom ei erikoisemmin ollut kasvattanut
sen näyttelijöitä, mutta mahdollista oli, että hän kritiikillään
hiukan hälvensi Ida Aalbergin laulavaa saksalaista paatosta.
Sanomalehtikritiikillä, joka merkitsi puutteita, on ollut oma
osuutensa, sillä kukapa näyttelijä olisi kuuro sen sanoille. Ida
Aalberg kirjoitti näihin aikoihin veljelleen, että hän kokoaa talteen
jokaisen sanomalehtiarvostelun, missä hänestä puhutaan.

Näyttelijää ei voida kasvattaa yksistään kamarissa annetuilla
lausuntatunneilla, jommoista Marie Seebachin opetus pääasiallisesti
lienee ollut. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg esitti vakaumuksenaan,
että näyttelijän on opittava ammattinsa näyttämöllä.

Ankaraa Viipurissa suoritettavaa työtä ei Ida Aalbergin hento
ruumis kestänyt. Hän sai Suomalaisesta teatterista lomaa ja vietti
alkusyksynkin 1879 kotonaan Leppäkoskella. Vasta lokakuussa hän
saapui Helsinkiin ja sai kiitosta eräissä uusissa osissa, Vronina
Anzengruberin »Valapatossa», Valpurina Oehlenschlägerin »Aksel ja
Valpuri» draamassa ja Maryna Sheridanin »Parjauspesässä». Vielä häntä
kiitettiin Björnsonin »Vastanaineissa» ja erikoisesti sanottiin hänen
saavuttaneen yleisön mieltymystä ingénue-osasta Wilbrandin »Ensi
lemmessä». Emil Nervander sanoi hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja
rikkaudessa» alkuvuonna 1880, ettei hänen mielestään osaa voinut toivoa
esitettävän »syvemmällä tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla eikä
viehättävämmällä naisellisuudella». Ida Aalberg oli joitakin päiviä
aikaisemmin esiintynyt Nervanderin kirjoittamassa jouluinteriöörissä
»Pikku Suometar». Runebergin päivänä 1880 lausui näyttelijätär »Torpan
tytön» ja hänen sanotaan olleen »sievän, iloisen ja vapaan» Juliana »En
voi» kappaleessa.

Niin niukkoja kuin tämän aikakauden teatteriarvostelut ovatkin, niistä
kuitenkin voi päättää — se on toisinaan sangen selvästi sanottu — että
Ida Aalberg jo tähän aikaan oli tullut helsinkiläisen teatteriyleisön
lemmikiksi. Kuitenkin hän vasta helmikuussa 1880 saavuttaa voiton, joka
oli ratkaiseva ja vei hänet näyttämötaiteilijana monta porrasaskelmaa
ylemmäksi.

Helmikuussa 1880 Ida Aalberg ensi kertaa joutui tekemisiin »Pohjan
Velhon» Ibsenin kanssa, jolla myöhemmin tuli olemaan sangen merkittävä
osa hänen elämässään.

Millainen oli Ida Aalbergin ensimmäinen Noora?

       *       *       *       *       *

Emil Nervander kirjoitti »Morgonbladetissa» Suomalaisessa teatterissa
25/II 1880 olleen »Nooran» ensi-illan johdosta:

»Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto Suomalaiselle
näyttämölle. Henrik Ibsenin »Nukkekoti» esitettiin lukuisalle
intelligentille yleisölle, joka jännityksellä, toisinaan melkein
hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen
sydäntäkouristavia kohtauksia. Oli tultu teatteriin iloisilla
toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä
tavalla suorittaisi Nooran osan. Kohtaus kohtaukselta katseltiin
hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kuin
esirippu oli laskenut ensimmäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut
syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen
hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili
arvokkaasti Euroopan ensiluokan näyttämöillä nähtyjen esitysten
kanssa. Nooran roolilla nti Aalberg kieltämättä on astunut todellisen
taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä loistavan
voittonsa johdosta. Illan kuluessa nti Aalberg huudettiin kymmenen
kertaa esiin —.»

Myöhemmin Nervander vielä palasi asiaan lopettaen arvostelunsa:

»Pitäen silmällä myöskin osan vaikeutta saattanee liioittelematta
väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi, mitä ainoakaan
naisnäyttämötaiteilija tähän mennessä Suomessa on saavuttanut.» —

»Uusi Suometar» kirjoitti sekin verraten laajasti, m.m.:

»Suomalaisessa teatterissa lienee sangen moni toissailtana viettänyt
juhlaa; aniharva lienee sieltä kotiin palannut ajattelematta elämän
totisimpia ja vakaisimpia kysymyksiä. — Neiti Ida Aalberg todisti
tosi-taiteilijan tavalla paremmin kuin sanomalehtikirjoittajamme
Ibsenin esiintuomien aatteiden todenperäisyyttä.» —

Myöskin kaupungin ruotsinmielisissä lehdissä oli ylistäviä
kirjoituksia, mutta sanomalehtiarvosteluista ei saa varmaa kuvaa Ida
Aalbergin ensimmäisestä Noora-tulkinnasta.

Goethen ja Ranskasta tulleiden vaikutteiden ohella lienee myöskin
Schillerillä ollut oma osuutensa saksalaisen näyttämöllisen
idealismin kehittymiseen. Hän vaikutti siihen itse draamoillaan,
joiden onnistunut tulkinta kysyi kehitettyä puhetaitoa. Ibsenin
pohjoismainen »naturalismi» kasvatti Saksassakin myöhemmin aivan
uuden näyttelijäpolven, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan puheensa
loistolla eikä liioin tyytynyt näyttelemisessään tapailemaan paljasta
luonnonmukaisuutta. Sen edustajat yrittivät puhua hermoillaan:
lihasten värähtelyt, sormien liikkeet, ruumiin asenteet, jopa eräillä
niinkin harvinaiset ilmeet kuin punastuminen ja kalpeneminen, olivat
hermonäyttelijän keinoja, joilla hän kykeni osoittamaan sellaista,
mitä oli runoilijan sanojen takana. Ruumiin ja sen liikkeiden mykästä
kielestä antoivat näinä aikoina Saksassa loistavia esimerkkejä kuuluisat
italialaiset näyttelijät Rossi, Salvini ja Ristori, mutta vasta Ibsenin
draamoissa uusi tyyli tuli viettämään voittojaan.

Ibsen ei ollut tarkka omien draamojensa esitykseen nähden.
Näyttelijäammattia hän tuskin voi kunnioittaa, hänen piintynyt
tunnuslauseensa »olla oma itsensä» sopi huonosti näyttelijöihin,
joiden työssään tulee ryömiä milloin mihinkin kuoreen. Eräälle
Nooran tulkitsijalle hän kuitenkin kerran oli antanut ylistävän
tunnustuksensa: Marie Ramlolle, jonka hän sanoi suorastaan pelastaneen
kappaleen Münchenissä. Ibsen sanoi: »Sellaista Nooraa ei ole missään
muualla. Se, joka on hänet nähnyt, ymmärtää, mitä minä Noorallani
tarkoitan.» Kerrotaan, että Marie Ramlo ei tehnyt osasta mitään
paraatiroolia ja että hän Nooraa tulkitessaan oli mahdollisimman
kaukana sankarityylistä.

Kaarlo Bergbomin osuudesta Ida Aalbergin menestykseen ei ole varmaa
tietoa, mutta luultavaa on, että hän kahdenkeskisessä keskustelussa —
hänellä oli semmoinen hieno tapa — on neuvonut nuorta näyttelijätärtä,
joka sangen puutteellisen älyllisen kouluutuksensa vuoksi ei uskaltanut
luottaa omaan ymmärrykseensä. Jos Bergbom oli neuvonut Noorassa
Ida Aalbergia, oli tämä ainakin tällä kertaa voinut palkita neuvot
neuvoilla. Helsinkiläinen arvostelu totesi, että kappale oli näytelty
Suomalaisessa teatterissa samassa asussa kuin Kristianiassakin. Norjan
pääkaupunkiin oli vähäistä ennen muuttanut entisen Suomalaisen oopperan
jäsen Alma Vikström, joka oli kirjeenvaihdossa Ida Aalbergin kanssa.
Alma Vikström lähetti Ida Aalbergille tarkan kuvauksen norjalaisesta
näyttämöasetuksesta. Bergbom sai luultavasti Ida Aalbergin välityksellä
luoda silmäyksen piirustuksiin, jotka kuvasivat esitystä Kristianiassa.
Ida Aalbergille ystävätär antoi neuvoja rouvien Hvasserin ja Juelin
Noora-luomien nojalla. »Vielä kerran, Ida», hän kirjoitti, »älä
missään tapauksessa tee häntä sentimentaaliksi, älä hetkeksikään, älä
edes eron hetkellä. — Kysyt kirjeessäsi, esiintyikö hän ensimmäisessä
näytöksessä rakastettavana, iloisena, leikkivänä vaimona, aivan niin,
rakas Ida! Samoin olet aivan oikein ymmärtänyt toisen näytöksen, anna
sen kohota niin, että tanssi on huippukohtana. Muistan kirjoittaneeni
Sinulle viimeisestä repliikistä toisessa näytöksessä — tee se niinkuin
minä sinulle sanoin — ja kolmannessa näytöksessä kylmä ja rauhallinen
ja ikäänkuin väsynyt elämään, kun Helmer häntä hyväilee, kiusaa se
häntä. Toisessa näytöksessä rouva Juel oli niin mestarillinen, etten
ole milloinkaan voinut uneksia mistään niin mestarillisesta» (Seurasi
kuvaus toisen näytöksen yksityiskohdista.)

Ibsenin »naturalismi» oli vain näennäistä naturalismia. Noora on
ihannoitu nainen, hän on sankaritar, ja yksinkertaisuus ja hillintä
eivät ole ainoat ja tuskin edes määräävät Noora-tulkinnan ansiot.
Noorahan on siinä määrin ihanteellinen naiskuva, että August Strindberg
sai sen johdosta raivokohtauksia. Todennäköisesti Ida Aalbergin
ensimmäisen Nooran suurin ansio on ollut siinä, että hän nuoruudellaan
ja viehkeydellään osasi valaa ihanteellisuuden verhon koko luoman yli.
Että hänellä tuskin on ollut varsinaista Ibsen-näyttelijän tyyliä, voi
päättää Frithiof Peranderin Ida Aalbergille myönnetyn lahjanäytännön
jälkeen pitämästä puheesta. Pitkässä puheessaan Perander sanoi m.m.:

»Neiti Ida Aalberg! Yleisö on jo illan kuluessa, niinkuin usein
muulloin, osoittanut Teille harrasta suosiota, sydämen pohjasta
lähtenyttä kunnioitusta. Kukkasista näyttämö oli kadota näkyvistämme.
Oli niinkuin olisi siihen, missä näyttämö oli ollut, noussut kukkainen
keto, jossa Te olitte kukkien kultainen kuningatar. Tätä yleisön
kunnioituksen osoitusta sallittakoon minun muutamalla sanalla jatkaa.
‒ ‒ ‒ Luonteitten kuvauksessa muistuu Ibsenissä usein mieleemme Norjan
mahtava luonto, jossa niin sanoakseni kaksi kappaletta, kaksi ainesta
etupäässä vetävät puoleensa huomiomme, nuo jalot, maahan tunkeutuvat
meren vuonot ja nuo jyrkät vuorikalliot, joihin edelliset väkevästi
kiertyvät. Se, mikä Ibsenin teoksissa jalonlaiseksi kuvataan, näyttää
saaneen viritystä jommastakummasta näistä. Toisessa niissä on niin
sanoakseni vaimon, toisessa miehen luonne. Merellä on tavallansa vaimon
luonne. Meri on notkea, norja, antautuva, hempeä, hienohelmainen,
vaihtelevainen; huikentelevaisen vesikalvon alla on syvyys, jota
kauhulla ajattelemme. Tänlaiseksi on runoilija tarkoittanut Noorankin
luonteen. Te annoitte hänestä täydellisen, nerollisen, ihmeen hyvästi
sattuvan kuvan. Te saitte näyttämölle luonnon ja elämän omat voimat.
Teidän näytellessänne, Teidän kuvatessanne tuon luonteen vaiheita oli
väliin kuin olisimme nähneet Norjan meren vuonon myrskyisenä ärjyvän
kauheasti, peloittavasti kaikille tuon luonteen vaiheille, kaikille sen
monipuolisille mutkille kykenitte Te antamaan muotoa ja väritystä, joka
meissä on herättänyt ihmetystä. Korkea, solakka raita, joka on kasvanut
Suomen sinisen salmen huostassa, joka meillä on nähnyt Vellamon valtaa,
älynnyt noitten »sisarusten sotkotarten», noitten »rannan ruokoisten
kälysten» viehättävää elämää, tämä korkea solakka raitamme osasi
käsittää Norjan meren vuononkin luonteen, osasi näyttämöllä kuvata
Nooran luonteen niin taitavasti, niin todellisesti, niin liikuttavasti»
— — — j.n.e.

Peranderin puheen johdosta uskaltanee päätellä, että Ida Aalberg
ensimmäisessä Noora-tulkinnassaan käytti kyllä saksalaisen deklamoivan
koulun keinoja sopivalla tavalla miedonnettuina.

       *       *       *       *       *

Ida Aalberg oli Saksasta lähtiessään Marie Seebachille luvannut pian
palata. Kuitenkin hän vasta toukokuussa 1880 saattoi lähteä uudelle
ulkomaamatkalle. Hän oli nyt toisin varustettu kuin 1878. Hän oli
kokeneempi ja kehittyneempi kuin silloin, hän ainakin tuli toimeen
Saksan kielessä, ja matkarahoja hänellä oli yllin kyllin. Senaatti oli
myöntänyt hänelle 2000 markkaa, Pietarista hän oli saanut 1000 markkaa
ja lahjanäytännöstä oli kertynyt 1500 markkaa. Koko tuon summan, 4500
markkaa, Ida Aalberg oli keväällä antanut ystävälleen Maria Grapelle,
joka huolehti hänen rahoittamisestaan.

Ida Aalberg matkusti Saksaan, matkatovereinaan unkarilainen tohtori
Szinnyei ja tämän nuori suomalainen rouva.

Dresdenissä jatkoi hän osien tutkimista Marie Seebachin luona.
Kirjeessään Bergbomille tämä mainitsi tutkittavina olevina osina Jeanne
D’Arcin »Orleansin neitsyessä», Julian »Romeossa ja Juliassa» ja
Gretchenin »Faustissa», kaikki suuria tragediatehtäviä ja osia, joita
Ida Aalberg myöhemmin Suomessa näytteli.

Tällä matkallaan Ida Aalberg on pitänyt päiväkirjaa
teatteriesityksistä, joita sai nähdä. Ruotsin-, suomen- ja
saksankielillä hän on merkinnyt vaikutelmansa vihkoon, josta voi
päättää, että hän on nähnyt ainakin 55 eri kappaletta saksalaisessa
teatterissa. Hänen muistiinpanoistaan havaitsee, että hän oli istunut
teatterissa tarkkaavana kuin koulussa. Ensimmäiset kirjoitelmat
koskevat vaikutelmia Dresdenissä nähdyistä kappaleista. Hänen
kritiikkinsä luonteesta on syytä antaa eräitä näytteitä:

1) _Orleansin neitsyt_ (ruotsiksi kirjoitettu).

»Ellmenreich näytteli Johannan hyvin kauniisti, mutta melkein
liian pehmeästi, liian naisellisesti; sankaritar tuli liian vähän
näkyviin. Muuten osa on mahdollisimman vaikea, koska pitkin matkaa
tarvitaan voimakasta deklamatsionia, joka vaatii suunnatonta äänen
voimaa ja väsyttää yleisöä yksitoikkoisuudellaan. Senvuoksi rooli
pitää _jakaa_ niin moneen osaan kuin voi karakteerista luopumatta.
Ensiksi yksinkertainen, vaatimaton lapsellinen paimentyttö, toiseksi,
kun inspiratsioni valtaa hänet — tämä vaihe täytyy tehdä niin
selväksi kuin mahdollista, niin että yleisö heti sen ymmärtää — voi
esityksessä käyttää _vain silmien ja kasvojen ilmeitä_, ruumis ja
jäsenet jäykistyvät, katse suuntautuu kohti taivasta, puheen aikana
pitää silmistä näkyä uneksivan ilmeen, hän ei puhu nopeasti, ei kuin
ulkomuistista, vaan hitaasti ja toisinaan keskeytellen, riippuen
siitä, mitä hän hengessään näkee. Sitten kolmanneksi sotainen
sankaritar, niinpiankuin hän on saanut kypäränsä ja haarniskansa
hän on vain sankari, kylmä ja peloittava taistelutanterella, mutta
taistelusta Lionelin kanssa täytyy näkyä, että hän saa voimaa
korkeudesta, hänelle hän on kylmä ja vihainen aina siihen asti kunnes
on katsonut häntä silmiin, silloin hän salaman tavoin tuntee maallisen
intohimon sydämessään ja muuttuu heikoksi, hänellä ei ole voimaa
tehdä Lionelille pahaa eikä tappaa tätä, siitä hetkestä, jolloin
rakkaus on herännyt hänen rinnassaan hän tulee naiseksi, jonkinlainen
kaipaava surumielisyys levittää sympaattisen hohteensa hänen ylitseen
tämä hänen taistelunsa oman sydämensä tunteita vastaan, kärsivä
nainen, on neljäs jakso, — mutta sitten vankilassa hän on voittanut
heikkoutensa ja hän vahvistuu aina enemmän kuullessaan oman kansansa
sotamarssin säveleitten tunkeutuvan sinne, sillä hän on uudelleen
sankaritar, _rukous_ tässä kohtauksessa on vaikeinta koko kappaleessa,
se vaatii suurinta äänen voimaa ja syvintä tunnetta, suurinta hätää.
Kuolinkohtauksessa hän on täysin kirkastunut, hän kuolee lippuineen
rauhallisena ja tyytyväisenä taivaallisen hymyn valaistessa hänen
kasvojaan. —»

7) _Hellät sukulaiset_ kappaleesta on ruotsinkielinen dresdeniläisen ja
suomalaisen esityksen vertailu; se loppuu: »Ainoastaan Thusneldasta ei
nti Bormann voinut antaa tyydyttävää kuvaa, hän esitti sen ehkä enemmän
keskustelusävyssä, mutta minä näyttelin naisellisemmin ja suuremmalla
tunteella.»

9) _Noita_. Fittgernin kirjoittama näytelmä.

(Ruotsiksi): »Vaikkapa ottaa huomioon, että toiminta tapahtuu
30-vuotisen sodan ajalla ja että uskonnollisuuteen silloin sekaantui
fanatismia, niin katsojan uskonnollisia tunteita loukataan varsinkin
neljännessä näytöksessä, jossa hän seisoo ja kieltää Jumalan
raamattu kädessään ja munkit seisovat hänen ympärillään ja laulavat
rukousvirttä. Muuten kappaleessa on draamallista vaikuttavaisuutta,
joka sentään viimeisessä näytöksessä heikkenee; kaikki loppuu
odottamattomalla tavalla.

11) _Nimetön kirjeenvaihto_. Fuchs-Nordhoffin kirjoittama huvinäytelmä.
(Ruotsiksi):

»Ensimmäistä kertaa pitkistä ajoista sain nähdä Ellmenreichin
keskustelukappaleessa. Mikä suuri erotus puhetavassa suurten
klassillisten tragediain ja tavallisten huvinäytelmäin välillä;
edellisissä pitää enemmän deklameerata, mutta siinä pitää kuitenkin
olla totuutta ja luontoa, täytyy kysyä itseltään: »kuinkahan minä
tavallisessa elämässä sanoisin tuon lauseen», ja sitten kuunnella,
miltä se kuuluu ja vaihtaa ääntä, niin ettei enää puhu samalla
konversatsioniäänellä, se on hyvä ja huomioon otettava sääntö, _täytyy
puhua leveästi, antaa äänen tulla leveänä ja voimakkaana kuuluviin,
keskustelusävy katoaa, kun tällöin on pakko puhua hitaasti_, silloin
voi ja _saa_ hakea kaikkea kaunista ja sointuvaa kielestä hurmatakseen
sillä yhtä hyvin kuin äänelläkin, esim. Ellmenreich nyt, hän puhui
aivan luonnollisesti ja hyvin matalalla äänellä ja tavalliseen tapaan,
mutta hän otti tarkasti varteen »pilkut» ja »pisteet», jos oli kysymys
jostain tärkeästä lauseesta tai tärkeästä sanasta, niin hän sanoi sen
vähän hitaammin, mutta aivan hiljaa ja totisesti ja luonnollisesti. —»

12) _Medea_. Grillparzerin kirjoittama murhenäytelmä. (Suomeksi):

»Ziegler, Jasonin vaimona oli mainio! Hän oli seisoessaan ja istuessaan
sekä puhuessaan kuin liikunnoissaan 'klassisk skön' [klassillisen
kaunis]. Medea on voimallinen passioneerattu nainen; naisellisuus ja
heikkous puuttuu häneltä kokonaan, hänen oma miehensä kammoksuu häntä,
hänen omat lapsensa pakenevat äitiään, sillä senlainen luonto kuin
Medealla on, se on niin vihassa kuin rakkaudessa, niin ilossa kuin
surussa suurellisen hirveä, hänen deklamationissaan ei saa löytyä
vienoja naisellisia säveleitä, ei, kaikissa hänen eri äänissään
täytyy tuo sisäinen tuli ja mahtavuus tulla esiin. Sillä sentähden
tuntee Jason ensi silmäyksessä itsensä vangituksi Kreusan suloudesta
ja lempeydestä, hän näkee hänen vienossa naisellisessa persoonassa
kaiken sen jota hän omassa vaimossaan turhaan etsii ja ikävöi. Toki,
Zieglerin näytäntötapa niin nerokas ja läpiajateltu kuin se todella on,
— on niin taiteellinen että luonnollisuus ja tunne melkein kokonaan
puuttuu. Huomaa varsin selvästi että hän usein voi poistua karaktäristä
ja runoilijan ajatuksesta, voidakseen esiinluoda, jonkun liikunnon
jonka hän tahtoi että herättäisi effektin, e:m:s: Medeassa, kuin hän
polvillaan laahaa itseään rukoillen lapsiaan tulemaan luokseen, niin
hän tekee sen mainiosti, vaan se ei ole Medean luonne, kuitenkin tahdon
muistaa sen scenin [onko tässä alkulähde Ida Aalbergin kuuluisaan
polvillaankulkemiseen Kirstinä »Elinan surmassa»?], hän toi esiin
vastakohdat, ensin niin lempeän rukoilevaisesti, niin sydämellisen
vienosti, — ja sitten — kuin ne käänsivät itsensä pois, kuinka sormet
hänen ojennetussa kädessään vetäytyivät koukkuun, hänen huulensa
ja koko leukansa pidentyi ulospäin kasvoista ja silmät vetäytyivät
synkkiin hirvittäviin ryppyihin, ja hän samassa minuutissa kavahti ylös
ja muuttui taasen tuoksi hirvittäväksi naiseksi. Ja muista myös se
kohta, jossa hän ensi kerran huomaa että Jason'in ja Kreusan välillä on
olemassa joku suhde, kuinka hän ensin synkkänä ja epäilevänä kääntää
silmänsä (pää liikahtamaton) toisesta toiseen kuinka hänen kasvonsa
vähitellen selkeä ja hänen huulillensa hyytyi tuo ainoa pieni ah!
ikäänkuin tahtoisi hän sillä sanoa »vai niin, vai niin se on», vaan
se oli mainiosti sanottu. Muista myöskin se paikka jossa hän menee
Jason'in luokse ja pitää hänestä kiini ja puhuu aivan hiljaa melkein
kuiskaillen vaan se näkyi mikä tuli, viha ja rakkaus paloi hänen
sisällään jonka hän niin tahtoi tukahuttaa. — Hänen pukunsa, punainen
hame ja musta kappa olivat kauniit ja pukivat hyvästi. Muista hänen
tapaansa käyttää kappaansa eli manteliaansa.

13) _Judith_. Hebbelin kirjoittama tragedia. (Suomeksi):

»Ylipäänsä täytyy Ziegler'ille antaa se arvo että hän aina
pukeutumisessaan hyvin tarkkaan seurasi aikakautta, niin myöskin nyt
vaikka se hisupuku oli niin ruma, se ei ollut mikään hyvä rolli hänen
repertoaarillaan, minä en ollut tyytyväinen. Vaan Porth tuona julmana
raakana ja 'sinliga' [aistillisena] Holofernuksena oli ilettävää vaan
todellinen, se hetki jolloin hän viinistä oli joutunut vähän kuumaksi
ja tuo ihana nainen hänen vieressään saattoi hänet aivan hurmoksiin ja
silloin hänen silmänsä, kun hän häntä katseli ja hän kädellään aivan
löysästi meni hänen päänsä ja käsivartensa ja haltijansa ylitse oli
niin ilettävä ettei tahtonut voida sitä katsella.»

       *       *       *       *       *

Paljon merkittävämpi kuin muutamien viikkojen oleskelu Dresdenissä
oli hänelle tutkimusmatka Müncheniin, minne heinäkuun ajalla koko
Saksan näyttämöiden valioväki oli kokoontunut. Hän pääsi matkallaan
näkemään Münchenin »Valiovierailunäytäntöjä», kuuluisaa yritystä,
jonka tarkoituksena oli saavuttaa erinomaisia suurten runoluomien
kokonaisesityksiä sillä tavoin, että yksinkertaisesti kutsuttiin kokoon
kaikki saksalaisen kielialueen suurimmat »tähdet». Hampurista tuli
kuuluisa sankariosien esittäjä Ludwig Barnay, jonka kuitenkin sanotaan
olleen liiaksi älyllinen onnistuakseen Wallensteinina ja Macbethina,
Wienin Burg-teatterista Adolf Sonnenthal (Hamlet ja Clavigo), Josef
Lewinsky (Nathan ja Attinghausen), Fritz Krastel (Max Piccolomini),
Charlotte Wolter (Kreivitär Orsina, Lady Macbeth ja Hermione) ja
nuorekas Josephine Wessely (Luise Miller ja Klärchen »Egmontissa»),
Münchenistä Ernst v. Possart ja useita muita. Vielä tuli näyttelijöitä
Berlinistä, Hannoverista, jopa Dresdenistäkin, mistä tulivat m.m. Ida
Aalbergin ihailemat Franziska Ellmenreich (Minna v. Barnhelm ja Emilia
Galotti) ja Pauline Ulrich (Portia ja Parman herttuatar). Sanotaan,
että taiteellinen tulos näistä näytännöistä ei vastannut odotuksia,
hyvän yhteisnäyttelyn puute tuli katsojalle yhä selvemmäksi, kun hän
näki joukottain loistavia virtuoseja. Ida Aalbergille nämä näytännöt
luonnollisesti merkitsivät sarjaa uusia elämyksiä, joista kiireelliset
merkinnät muistivihkoon antavat jonkinlaisen aavistuksen.

28) _Kavaluus ja rakkaus_. (Suomeksi ja ruotsiksi):

»Wessely oli muutamissa paikoissa parempi kuin minä, e:s: enemmän
kiihotetulla äänellä repliiki 'Herr von Walter jetz sind sie frei!'
[Herra v. Walter, nyt olette vapaa] ja sitten Wurmin kanssa enemmän
intoa (ruff) enemmän kiihkoa repliikeissä »mikä kurjuus on» ei niin
paljon maalata sanoilla sillä hän on niin 'aufgeregt' [kiihtynyt]
että hänellä siihen ei ole aikaa ja sitten repliiki »ej, ej, se
on mahdotonta»! siinä myös sama 'hastiga temppu' [nopea tempo] ei
laisinkaan sentimentaali sillä sitä hän saa olla niin paljon, että
tuollaiset paikat ovat oikeata balsamia yleisölle, sen nyt itse
havaitsin, — vaan puhu pian 'förtvivlat' [epätoivoisesti], ja niin
myös 'kuristaisin teidät' j.n.e. siinä myös puhua pian ja 'heraus mit
der ton' [ääni kuuluviin] aufgeregt kiihotettuna hon är bragt till
det yttersta till förtvivlan, då hon sagt 'pyövelin pölkyn alle!' gör
hon en stor gest och går till dörrn [hänet on saatettu äärimmäiseen
epätoivoon, kun hän on sanonut 'pyövelin pölkyn alle' hän tekee suuren
liikkeen ja menee ovelle],» (Ruotsinkielellä esitystä jatkuu vielä
varsin pitkälle ja varsin huvittavassa asussa.)

_Hamletista_ hän on merkinnyt muistiin, että oli odottanut sen
esittämistä suurella mielenkiinnolla, mutta että kaikki jäi
verraten epämääräiseksi ja käsittämättömäksi, joskin Sonnenthal
kykeni selvittämään joitakin kohtia. Hän ei ollut ymmärtänyt, miksi
Shakespeare oli Hamletin niin karakterisoinut. Ofelia oli ollut aluksi
liian sentimentaali, mielipuolisuuskohtauksessa ei ollut ollut »mitään
jaloa eikä syvempää draamallisuutta —, joka edes vähimmässäkään
määrässä olisi tehonnut meihin.»

Valiovierailunäytäntöjen aikana suomalainen Ibsenin tutkija Valfrid
Vasenius oli Münchenissä tapaamassa itseään runoilijaa. Hän pyysi
Nooran kirjoittajalta luvan saada tälle esittää Suomalaisen teatterin
Nooran. Ibsen suostui mielellään pyyntöön ja eräänä päivänä tohtori
Vasenius rankkasateessa kuljetti Ida Aalbergin runoilijan asuntoon.
Varmaankin nuori näyttelijätär suurella levottomuudella odotti
kohtausta, koskapa hän matkalla teki saattajalleen kysymyksen, jota
tämä piti melkein majesteettirikoksena: »Pitääkö Ibsen imartelusta?»
Epäilemättä Ibsenkään ei ollut vapaa inhimillisistä heikkouksista
ja turhamaisuudesta, mutta kohtaus sujui sentään hyvin ilman nuoren
naisen mairittelujakin. Ida Aalberg oli perillä hyvin pidättyväinen
ja vaitelias, ja kun hän oli poistunut, sanoi Ibsen Vaseniukselle,
että näyttelijätär ulkomuodoltaan ja olemukseltaan täysin vastasi sitä
italialaista naista, jonka kuva oli väikkynvt hänen mielessään, kun hän
runoili »Nukkekodin». Joitakin päiviä myöhemmin Ibsen piti päivälliset,
joihin Vaseniuksen ohella oli kutsuttu eräitä näyttämötaiteilijoita,
m.m. Ida Aalberg ja ruotsalainen näyttelijä August Lindberg.

Münchenistä Ida Aalberg pistäytyi Oberammergaussa katsomassa sikäläisiä
kärsimysnäytäntöjä. Muistikirjaansa hän on merkinnyt täällä näkemänsä
johdosta (suomeksi):

»Mieltymys riippuu suureksi osaksi siitä, millaisilla vaatimuksilla
sinne meni. — Minä puolestani tunsin itseni petetyksi, — minusta
voidaksensa nauttia edes hiukankin täytyy olla lapsi sekä ijälle että
ymmärrykselle, ja sittenkin se häiritsee sen kuvan Christuksesta, jonka
raamattua lukiessa on itselleen kuvannut.»

Sitten (ruotsiksi) seuraa mietelmä:

»Heidän tehtävänsä onkin liian vaikea!!!»

Elsterin kylpypaikasta, Etelä-Saksista, Ida Aalberg vähäistä myöhemmin
lähettää pitkän kirjeen turkulaiselle neiti Mathilda Almille, joka on
taloudenhoitajana Pippingsköldin perheessä, missä Ida Aalberg Turussa
käydessään yleensä majaili. Hän kirjoittaa ruotsiksi m.m.:

                                       »Bad Elster 18 p:nä elok.

 Rakkahin Matte!

 Sinulla kai ei ole aavistustakaan, missä maailman nurkassa minä
 nykyisin oleskelen. Pitkiltä matkoiltani etelään, olin aina Tyrolin
 rajoilla, Münchenissä ja Oberammergaussa, olen palannut takaisin
 Saksiin ja lepäilen pienessä ihastuttavassa kylpypaikassa, jonka nimi
 on Bad Elster. Emmy Achté Suomesta ja minä olemme ainoat pohjoismaiset
 vieraat täällä ja me olemme herättäneet jonkin verran huomiota
 luultavasti sivistyneellä käytöksellämme, sillä heillä on nähtävästi
 käsitys, että suomalaiset, lappalaiset ja samojeedit kuuluvat
 yhteen, ja että heidän kulttuurinakin on samalla alhaisella tasolla.
 Minusta tuntuu toisinaan hirveän loukkaavalta kuulla tuommoista
 puhetta ja minun on käytettävä kaikkea itsehillitsemiskykyäni
 voidakseni rauhallisesti ja järkevästi selittää maani ja kansani
 suhteellisesti korkeata kehitystä. Emmy matkusti muutamia päiviä
 sitten Dresdeniin jatkaakseen opintojaan. Epäilen suuresti,
 saanko tästä kylpykuurista suurtakaan hyötyä, sillä nyt, kun olen
 opintomatkalla, en voi heittäytyä täydelliseen rauhaan. Jos voinkin
 pidättäytyä ääniharjoituksista ja jättää lausunnan, vaivaan kuitenkin
 päätäni kaikella sillä uudella, jota taas olen nähnyt näyttämöllä
 ja kiihoitan sillä tavoin hermojani. — München miellytti minua
 tavattomasti: se on hyvin suuri ja iloinen kaupunki, vaikka väestöllä
 onkin jonkunlainen flegmaattinenleima, joka johtuu liiasta oluen
 juomisesta (Baijerihan on bierin kotimaa), mutta millä korkealla
 esteettisellä tasolla tuo kansa onkaan, näyttävät jo Oberammergaun
 kärsimysnäytännötkin, esiintyjäthän ovat vain _talonpoikia_, on
 ihmeellistä, millainen kauneusaisti heillä onkaan, millainen suuri ja
 luontainen tietoisuus taiteen suuruudesta ja pyhyydestä, — tein matkan
 yhdessä tohtorinna Ibsenin ja Tukholman kuninkaallisen teatterin
 suuren Fredriksonin ja erään tanskalaisen näyttelijän kanssa, — voit
 uskoa, että meistä tuntui miellyttävältä kuunnella Fredriksonin
 mielipiteitä työstään, siitä sain syytä useampaankin kertaan huoata
 voi! voi! kunpa suomalaisella näyttämöllä olisi useita semmoisia
 henkiä, silloin olisi toista elää, näytellä ja viihtyä. (Vilhoa
 lukuunottamatta) tuskin kellään on tosi harrastusta työhönsä ja tuskin
 kukaan heistä välittää arvostaan sen esitaistelijana. — Matte, sinä
 tuskin voit aavistaakaan, kuinka hyvä on oleskella ulkomailla —.
 Päästä pois usein _liian ahtaista_ oloista kotona, ja tulla sinne,
 missä kaikki on suurta ja mahtavasti vaikuttavaa, missä on ainesta
 sekä matalaan ja huonoon että jaloon ja suureen. — — Korkeimman ja
 matalimman ihmiskunnassa saa täällä nähdä rinnakkain ja jyrkästi
 vastakohtaisina, luulen, että juuri tuo realistinen räikeys vaikuttaa,
 että alkaa tuntea rajatonta vastenmielisyyttä ja katkeruutta ihmisen
 anteeksiantamattoman heikkoa tahtoa ja ihmiselämän erheitä kohtaan.
 Ja toiselta puolelta saa mitä parhaan käsityksen sivistyksen ja
 taiteen arvosta, ymmärrän niin hyvin, miksi pohjoismaiset taiteilijat
 aina ikävöivät ulkomaille, sillä siellä heidän taiteilijasielunsa
 saavat ravintoa kaikkialla, heidän ihanteensa kohoavat korkeammalle
 — —». (Seuraa sangen epämääräistä ja naisellisen sekavaa filosofiaa
 ja sitten ylistystä Münchenin kuvaamataideaarteista, joihin hän on
 koettanut tutustua.) »Sitäpaitsi tuon Münchenistä muistoja, joita
 en koskaan unohda, muistoja hetkistä, jotka sain viettää Ibsenin
 perheessä, (Nooran kirjoittajan) ja kuulla niin ylivoimaisen hengen
 arvosteluja elämästä ja ilmiöistä, minusta tuntui, että hän sielullaan
 aateloi ympäristönsä, sillä henki kohosi hänen läheisyydessään
 korkeampaan ja vapaampaan lentoon, huomasi selvemmin, kuinka paljon
 painoa me ihmislapset panemme kaikkeen pieneen ja _vähäpätöiseen_
 ja unohdamme omat, korkeammat tarpeemme. Pidän itseäni onnellisena
 tämän yhdessäolon johdosta! sillä kun myrskyt ja pimeys ja katkeruus
 tahtovat painaa sieluani, tulee suloiseksi muistella näitä hetkiä ja
 omassa sisäisessä sieluntaistelussa voi paeta näiden ylivoimaisten
 henkien ajatuksiin ja niiltä saada rohkeutta ja toivoa uusissa
 kärsimyksissä (jotka minun radallani liiankin usein uhkaavat) ja
 uusissa voitoissa! — Voitoista tulee mieleeni eräs runo, joka on
 muuttunut todelliseksi tunnuslauseekseni, joka usein, usein, kun
 olen tullut syvästi loukatuksi ja melkein kadottanut rohkeuteni,
 on ollut minulla »kannuksena». Olen ajatellut ja toistellut näiden
 runojen ajatuksia ja tuntenut tahtoni voimakkaammaksi taisteluun ja
 rohkeuteni vääjäämättömäksi — tiedän että sinulla on nuo runot, sinua
 ehkä haluttaa lukea se, ellet sitä jo tuntisi, — se on »_Björkin
 runoissa_» ja sen nimi on »Esxelsior», latinalainen sana, joka
 merkitsee »korkeammalle» tai »minä tahdon pyrkiä korkeammalle ja yhä
 korkeammalle», se on käännös englantilaisen runoilijan Longfellowin
 runosta, sinä varmasti ihastut sen ajatukseen. —

 Mallinäytäntöihin Münchenissä kaikkine taiteilijoineen en ollut
 täysin tyytyväinen, yksityiset roolit suurine esittäjineen tarjosivat
 tosin paljon nautintoa kokonaisuudessaan, yhteisnäyttely jätti paljon
 toivomisen varaan. Wienin näyttelijät miellyttivät minua suuresti;
 Charlotta Wolter on ensimmäisen luokan suuruus, — hän on naimisissa
 erään ruhtinas Sullivanin kanssa, mutta ohjelmassa hän aina nimittää
 itseään rouva Wolteriksi, kaipaan oikein päästä Wieniin saadakseni
 opiskella Burgteatterissa. Siellä on Sonnenthalkin, joka ehdottomasti
 on paras miesnäyttelijä Saksassa.[12] Wienissä alan opiskella
 Strakoschin johdolla.» — — —

Vaikka tämä kirje on kirjoitettu oppimattomalle henkilölle, voi
siitä lukea paljon uutta Ida Aalbergista. Ensi kerran hän vakavasti
koettaa seisoa aatteellisella pohjalla, ensi kerran hän koettaa
kohottaa ihanteellisuuden lippua, ensi kerran hän ilmaisee suuren
tyytymättömyytensä oloihin suomalaisessa teatterissa ja puhuu
»kaipauksesta» ja »taistelusta». Hänen ilmauksensa on epävarmaa ja
kompastelevaa, »Excelsior!» on hänen suussaan vielä »Esxelsior!» Mutta
tässä kirjeessä on jo selvästi havaittavana suuri osa kolmenkymmenen
seuraavan vuoden Ida Aalbergia: levotonta pyrkimystä ja siihen
yhdistynyttä tyytymättömyyttä, tahtoa ja työtarmoa, joka käy läpi
vastuksien, suurten persoonallisuuksien ylistystä ja harrastusta, joka
kernaasti vetoaa eetillisiin motiiveihin.

Ennen Helsingistä lähtöään Ida Aalberg oli joutunut läheiseen
suhteeseen Frithiof Peranderin, ihanteellisen ja kansallismielisen
filosofin kanssa, ja seurauksena oli, että hän jokelteli kieltä, jota
on melkein mahdoton täydellisesti toiselle kielelle kääntää. — Tästä
myöhemmin.

       *       *       *       *       *

Antti Jalava, joka vähäistä aikaisemmin oli tehnyt opintomatkan
Unkariin ja kansallismielisenä tavattomasti innostunut tähän
kansallismieliseen kansaan, oli yhdessä tohtori J. Szinnyein kanssa
saanut päähänsä, että Ida Aalbergin oli näyteltävä Unkarissa. »Kylän
heittiö». Boriska, siitä olivat molemmat yksimieliset, oli ollut
parempi Helsingin suomalaisella kuin Budapestin unkarilaisella
näyttämöllä, ja tohtori Szinnyei alkoi puuhata esiintymistilaisuutta
heimolaiskansan tyttärelle. Ida Aalberg innostui kovin tähän aikeeseen,
semminkin kun hän Bad Elsterissä tunsi toimettoman olonsa ikäväksi,
kuten seuraava ote Antti Jalavalle lähetetystä kirjeestä todistaa:

»Siis syyskuun alussa, päivää en vielä voi sanoa, on tuo hetki
tapahtuva, joka ratkaisee minun näyttelijäkykyni, ja jota »riemu
pelko rinnassani» odotan, — suoraan tunnustaen, enemmän riemu kuin
pelko, sillä minä oikein ikävöitsen saada taasen näytellä ja tuntea
tuota inspirationia, jota jo näyttämölle astuminen minussa vaikuttaa.
Nyt täällä kylpypaikassani ollessani olen täytynyt pitää vähän
rauhaa ja »deklamerannut» niin, että metsä kajahteli ja ohikulkevat
hämmästyksellä varmaan epäilivät järkeni kuntoa.» — »Minä niin iloitsen
saada heille näytellä _suomeksi_, tahdon koettaa näytellä Boriskan
paremmin kuin koskaan ennen; olkoon tuo koetus sitten elämäksi tai
kuolemaksi, joskin se tulisi olemaan »ett nederlag» [tappio] ei se
kuitenkaan olisi kylliksi voimallinen minua masentamaan, päinvastoin se
minua vaan innostuttaisi.» —

Budapestin-matkallaan Ida Aalberg tullen mennen kävi Wienissä ja
tutustui Burg-teatterin, saksalaisen kielialueen parhaan näyttämön
esityksiin. Tuloksena olivat m.m. tarkat muistiinpanot »Romeosta
ja Juliasta», josta hänelle myöhemmin Suomessa tuli suuri voitto.
»Jane Eyren» hän myöskin näkee Burgissa. Päähenkilöä tarkoittaen hän
aloittaa: »Frank oli _erinomaisen hyvä_!!!» Erään kohdan tässä osassa
hän myöhemmin aikoo ottaa »koko itkuvoimallaan».

Unkarin-matka muodostui Ida Aalbergin nuoruuden ulkonaisesti
suurimmaksi triumfiksi. Tohtori Szinnyei oli todella loistava
impressario, joka ei säästellyt vaivojaan, ja unkarilainen
kaunopuheisuus, ritarillisuus ja hetkellinen innostuminen viettivät
nekin voittokulkua kuvatessaan »Pohjan tähden» taiteellista
suuruutta. Jo harjoituksissa näyttelijät itkivät kuunnellessaan
tulista ja tunteellista ääntä ja jo ensi-illassa yleisö otti hänet
vastaan »minuutteja kestävillä suosionosoituksilla» ja huuteli
hänen kunniakseen »elekön» huutoja, jotka kimposivat suusta suuhun.
Kolmannessa näytöksessä »suosionosoitus kasvoi todelliseksi
hirmumyrskyksi, ja useitten silmissä oli kyyneleitä». »Magyar Töld»
kirjoitti: »Tällaista itkemistä emme vielä koskaan ole nähneet. Jos
sanomme, ettei tätä osaa vielä kukaan ole näin näytellyt, emme sano
mitään, sillä tähän asti ei todella kukaan muu ole sitä näytellyt
hyvin. Hänen katseessaan, hänen kasvojenilmeissään, hänen yhdessä
ainoassa huokauksessaan oli niin paljon taidetta, ettei yleisö edes
huomannut, ettei hän puhunut unkaria.» »Pesti Naplossa» ankaraksi
tunnettu arvostelija Beöthy Zsolt — tohtori Szinnyein serkku —
kirjoitti esityksestä vielä komeammin. Hän sanoi, ettei tietänyt,
kuinka Ida Aalberg puhui suomen kieltä, »mutta rakkauden ja tuskan
kieltä hän puhui mainiosti» ja »huikaisevalla nopeudella hänen
silmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja sutun kyynel», ja
»joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja jokin lumoava sulous on hänen
esitykselleen ominainen». — Unkarin menestys muuttui niin suureksi,
että yksin Antti Jalavakin sai sitä hämmästellä: hän kirjoitti Ida
Aalbergille, että aivan niin paljoa hän ei ollut osannut odottaa
puuhasta. Budapestissa tuntuu innostus merkillisesti tarttuneen
toisesta toiseen, vierailusta tuli sensatsioni, yleisö täytti teatterin
ja yksin kaupungin saksalaisenkin lehden oli yhdyttävä tunnustuksiin.
Saksankielinen lehti »Pester Journal» moitti kyllä suomenkielen
karkeutta ja mainitsi kokeen vieraalla kielellä uhkayritykseksi,
mutta kirjoitti Ida Aalbergista: »Hänellä on hivelevän suloinen ääni,
ja miten hurmaavilta sanat sellaisen äänen lausumina tuntuvat, sen
huomasimme parhaiten niistä unkarilaisista nimistä, jotka taiteilijan
piti lausua ja jotka hän sanoi aina oikein ja asianmukaisella painolla.
Niin suloisesti kaikuvaa »Sändoria» kuin neiti Aalbergin huulilta tuli,
on unkarilaisella Kansan näyttämöllä harvoin tai ei koskaan kuultu,
niin monet kylän kaunottaret kuin siellä ovatkin lausuneet sydämensä
valitulle tuon nimen kaikella sillä tunteellisuudella, mikä heille on
ollut mahdollinen. Muusta pitivät huolen taiteilijan liikkeet, joilla
jokainen sana tehtiin ymmärrettäväksi ja jokainen tavu selväksi ilman
että ilmekieli — kiitos neiti Aalbergin luontaisen sulon — olisi
tullut liialliseksi —.» »— Muuten hänen kasvonsa ovat tavattoman
ilmehikkäät ja ilmaisevat kuin kuvastimesta kaikki ne tunteet, joiden
vallassa esittäjä on. Puhuvimmat sentään ovat syvänsiniset silmät,
jotka lumoavat milloin hurjalla loisteellaan, milloin salamoivilla
katseillaan.» »Nuoren näyttelijättären taiteellinen kyky on kaiken
epäilyn ulkopuolella. Siinä tavassa, millä hän oli käsittänyt
osansa, ilmeni erinomainen taiteellinen äly. Hän teki Eduard Tothin
sentimentaalisesta pikku hanhesta draamallisen olennon. Hänellä on
todellisen intohimon ilmauksia —.» Szinnyei järjesti Ida Aalbergille
juhlan Budapestiin. Hyviä arvosteluja ja juhlimista puhein ja
suosionosoituksin jatkui vielä Kolozsvárissa, jossa nuori taiteilija
Boriskan lisäksi näytteli Luisen ja Jane Eyren.



VI.

MYRSKYÄ JA KIIHKOA.


Suuri menestys taiteilijana tuli Ida Aalbergin osaksi jo sangen
nuorella iällä. Hän oli vasta 22-vuotias näytellessään ensimmäistä
kertaa Nooran osaa, josta alkaen hänestä tuli Ibsenin eetillisen
taiteen ylipapitar Suomessa. Täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin,
kappale aiheutti väittelyjä, ja nuori tyttö, joka havainnollistutti
Ibsenin moraalista opetusta ja ahtaassa piirissä kulkevaa filosofiaa,
oli tavallaan filosofi filosofien joukossa. Hän oli lausunut
painavimman sanan, kun Ibsenin puhe alkoi tehota Suomessa.

Kieltämätöntä on, että Ida Aalbergin menestys Unkarissa, jos sitä
arvioi ankaran mittapuun mukaan, oli enemmän kuriositeetin ja
sensatsionin kuin suuren taiteen juhlaa. Ennakolta näyttelijättärelle
antamissaan ohjeissa Antti Jalava pitää erikoisen tärkeänä, että tämä
laittaisi itsensä mahdollisimman »nätiksi» esiintyessään Budapestin
yleisölle, ja hyvä itkemistaito, kaunis ääni ja tulinen temperamentti
olivat suurimpina aiheina unkarilaisen kaunopuheisuuden vuodatuksiin.
Mutta Unkarin matka teki Ida Aalbergista päivän sankarin Suomessa.
Sanomalehdet, yksin kaukaiset maaseutulehdetkin, julkaisivat Budapestin
ja Kolozsvárin ystävällisiä arvosteluja, ja »Uuden Suomettaren» Matti,
Antti Jalava, selitti Unkarissa annetun kritiikin johdosta, että Ida
Aalberg on »tehnyt heimolaisuuden lähentämiseksi enemmän kuin kaikki
oppineet miehet kirjoineen yhteensä». Ylioppilaat joivat maljoja Ida
Aalbergin kunniaksi, ja suomenmielisten taholla vallitsi mitä suurin
innostus. Kun asia sai tämmöisen kansallisen värityksen, on selvää,
että silloisina kiihkeinä kielitaistelun aikoina jokin soraäänikin
yhtyi yleiseen innostuksen kuoroon. Niinpä saattoi »Hämeen Sanomat»
julkaista seuraavan uutisen:

»Samalla kertaa kuin nuori taiteiliamme Ida Ahlberg on kummastuttanut
heimo-kansaamme Unkarilaisia ja ikäänkuin lumousvoimalla vetänyt
tämän sukukansan mitä lähimpään yhdistykseen meidän kanssa, jopa
saattanut meitä vähän ylpeiksikin hänen kauttansa, ovat muutamat meidän
ruotsalaisista kokeneet tehdä valheeksi koko Ida Ahlbergin olosuhteet
Unkarissa. Niin tapasi kaksi ylimyshenkilöä erään I.A:n läheisen
heimolaisen. Ensin onniteltuaan ivallisesti, lausuivat kertomukset
I. Ahlbergista olevan paljaita »Suomen fennomanien vehkeitä». Tämä
ei ollut ainoa tapaus tätä lajia, eikä mikään outo asia meidän
suomi-mielisten suhteen.» —

Ystävät tiesivät erinomaisen hyvin, ettei Ida Aalberg ollut mikään
filosofi eikä vankka aatteen ihminen, vaan että hän oli nuori,
suloinen, hyvin kunnianhimoinen ja mitä suurimmassa määrässä
vaikutuksille altis tyttö. Unkarin matkaa suunniteltaessa Antti
Jalava kirjoitti hänelle sivumääriä kansallisuusaatteen jaloudesta
ja velvoituksista. Ida Aalbergin ei tullut, sanoi rehti kirjoittaja,
unohtaa isänmaan asiaa, vaikka olikin jo liian paljon saanut maistaa
kunnian »hurmaavaa nestettä». Tohtori Szinnyein kirjeistä Antti
Jalavalle voi nähdä, että hänkin katsoi tarpeelliseksi vahvistaa
Ida Aalbergin kansallista mieltä. Niinpä hän kirjoittaa taiteilijan
kunniaksi järjestämästään juhlasta:

»Ensimmäisen puheen pidin minä suomeksi, ja sen sisällys oli lyhyesti:
että me pitäisimme hänet erinomaisen kernaasti täällä, mutta hänen
_täytyy_ mennä takaisin, hänen _täytyy_ olla suomalainen näyttelijätär
j.n.e. (Du verstehst schon [ymmärräthän], mitä minä tarkoitin.)» —

Ja vähäistä myöhemmin »Unkarin Matti» (Szinnyei) kertoo »Uuden
Suomettaren» Matille:

»Tietysti löytyy monta, jotka selittävät neitoselle, kuinka hyvä se
olisi, jos hän oppisi unkarinkieltä, ja jäisi tänne, j.n.e. Mutta
minä puhun hänelle paljon _fennomaniasta, kansallisesta taiteesta,
velvollisuudesta, isänmaasta_ y.m., jottei hänen päänsä hetkeksikään
joutuisi pyörälle. — Oletko tyytyväinen sellaiseen impressarioon?» —

Jo »Noora»-esityksen jälkeen Ida Aalbergista oli tullut Suomalaisen
teatterin kannattava voima. Kaarlo Bergbomilla ei enää ollut oopperaa,
joka ulkonaisella loistollaan olisi kyennyt torjumaan ja pitämään
aisoissa ruotsinkielistä ivallisuutta. Nyt hän voi antautua huoltamaan
ennen niin suuresti laiminlyötyä puhenäyttämöä, josta ruotsalaiset
aikaisemmin olivat puhuneet pilkallisesti. »Bergbomin rengit ja piiat
esittävät draamaa siellä ja siellä», oli sanottu. Ida Aalbergista
oli nyt tullut miekka, jota Bergbom saattoi voitollisesti heiluttaa
poliittisten vastustajiensa edessä. Oli tärkeätä, ettei sellainen ase
kirvonnut hänen kädestään. Tämän jälkeen Suomalainen teatteri, jossa
oli Ida Aalberg, oli jotakin aivan toista kuin Suomalainen teatteri,
jossa ei ollut Ida Aalbergia.

Miten jaksoi Ida Aalberg kantaa nuorella iällään saavuttamaansa suurta
menestystä?

Eräässä Janakkalan kirjeessä »Uudelle Suomettarelle» kerrotaan
kotimaahan palanneesta taiteilijasta:

»Eilen illalla saapui nuori taiteilijamme neiti Ida Aalberg Unkarin
retkeltänsä tänne. Tänään oli meillä ilo tervehtiä arvoisaa
kansalaistamme muutamilla lämpimillä sanoilla neulouskokouksessa
Kerkkolan Ylöstalossa, josta hän muutaman hetken kuluttua samana
iltana taas lähti Helsinkiin. Iloksemme saimme huomata, ettei
nuori taiteilijamme suinkaan ole tullut pilalle noista suurista
kunnian-osoituksista, joita hän viimeaikoina on saanut vastaanottaa,
vaan että hänessä päinvastoin asuu syvempi isänmaanrakkaus ja halu
nähdä sen totista edistymistä.»

Halu nähdä isänmaan »totista edistymistä» on majesteetin
vaatimattomuutta, mutta todennäköisesti nuo sanat ovat tulleet uutiseen
vain tyylillisenä koristuksena eikä tarkkana ja kuvaavana otteena Ida
Aalbergin kotipitäjässään mahdollisesti pitämästä puheesta. Kuitenkin
on selviä todistuksia siitä, että Unkarista palannut Ida Aalberg oli
tavattoman paljon itsetietoisempi kuin entinen Ida Aalberg. Hän ei
enää ollut tyttö, joka verraten huolimattomasti puettuna ja vähän
etukumarassa oli kulkenut »vanhaan harakanpesään Espoon tullin luona»
(kuten »Uusi Suometar» hyvin vähän mairittelevasti kerran nimitti
Suomalaisen teatterin tyyssijaa), vaan hän oli nainen, joka tiesi
jotakin olevansa ja esiintyi sen mukaan.

Hänen suhteensa näyttelijätovereihinsa oli ennen Unkarin matkaakaan
tuskin ollut erikoisen sydämellinen ja herttainen. Kirjeessään Mathilda
Almille, kuten aikaisemmin on nähty, hän vähäksyi näiden harrastusta
ja pyrkimystä, ja Vilho, jolle Bergbom oli lausunut toivomuksen, että
Suomalainen teatteri lähettäisi onnittelusähkösanoman Ida Aalbergille
Unkariin, sai Tampereelta lähettämässään kirjeessä vastata: »Sinun
esityksesi onnentoivotustelegrammista Ida Aalbergille joutui suureen
auttamattomaan haaksirikkoon Kateuden karilla Typeryyden meressä.»
Vilhon syytös koskee luonnollisesti naisnäyttelijöitä, sillä miehet
eivät tunnu suhtautuneen turhamaisesti Ida Aalbergin itsetietoisuuden
purkauksiin. Axel Ahlberg, joka tuohon aikaan oli miesnäyttelijöistä
nuorimpia, on kertonut Unkarista palanneesta Ida Aalbergista m.m.:

»'Romeosta ja Juliasta' ei olisi tullut mitään, ellei Ida olisi
neuvonut minua, vasta-alkajaa, Romeona. Eräässä harjoituksessa hän
tahtoi ruveta ohjaamaan ja neuvoi minulle asemia, mistä yleisö tuskin
olisi voinut minua nähdä. »Tämä on mahdotonta, kukaan ei näe minua»,
vastustelin minä. Ida vastasi: »Kuka viitsii sinua katsella, kun
minä olen näyttämöllä!» »Puolet yleisöstä», minä tokaisin. Sitten me
molemmat purskahdimme nauruun.»

Kun Ida Aalberg ulkomaanmatkaltaan saapui Helsinkiin, toi Lauri
Kivekäs pohjalaiset ylioppilaat asemalle häntä juhlimaan. Tästä
lähtien hän elämänsä loppuun asti sai nauttia opiskelevan nuorison
ehdotonta ihailua ja kannatusta. Nuorison suosio on vilpitön ja
välitön; Sarah Bernhardt pitää elämänsä onnellisimpana sitä aikaa,
jolloin hän nuorena näyttelijättärenä oli vain Parisin ylioppilaiden
lemmikki. Juhlat, kukkalähetykset ja serenaadit osoittavat seuraavina
aikoina katkeamattomana sarjana, kuinka Ida Aalberg oli valloittanut
suomalaisten ylioppilaiden sydämet. Mutta ulkomailla Ida Aalbergista
oli lisäksi tullut siinä määrin arvovaltainen ja tunnustettu nimi,
että sanomalehtiarvostelijakin, vaikka olisi ollut kuinka epävarma
ja maineestaan arka, olisi ilman muuta uskaltanut häntä ylistää.
»Uuden Suomettaren» tunnustusta ei enää tämän jälkeen kahlitse tahdon
puute, kuten ehkä joskus aikaisemmin, vaan kyvyn puute, joka kyllä
toisinaan ilmenee mitä surkeimmassa muodossa. Ja niin fennomanian
merkeissä kuin Ida Aalbergin Unkarin triumfi olikin tapahtunut,
useimmat ruotsalaisetkaan lehdet eivät säästä häneltä kiitosta. Yksin
»Helsingfors Dagbladkin» kirjoitti nyt hänen Luisestaan »Kavaluudessa
ja rakkaudessa.»

»Nuorta taiteilijaa tervehdittiin heti hänen astuttuaan näyttämölle
vilkkain suosionosoituksin ja häntä juhlittiin mitä lämpimimmin. Mutta
niin onkin, että meillä ei vielä milloinkaan ole saatu nähdä niin
pienintä yksityiskohtaa myöten mestarillista ja syvästi liikuttavaa
näyttelemistä. Se todisti sekä täyttä, korkeata taiteellisuutta että
esittäjän syvää henkeä. —»[13]

Kevätkaudella 1881 Ida Aalberg esiintyi, eräiden pienten osien ohella,
yhdessä suuressa tehtävässä: Juliana »Romeossa ja Juliassa». Menestys
oli erittäin suuri; ainoa muistutus, jonka sanomalehtiarvostelijat
— verraten yksimielisesti — tekevät hänen näyttelemistään vastaan
Shakespearen rakkausdraamassa, on se, ettei hän alussa osannut esittää
Juliaa tarpeeksi lapsellisena ja viattomana.

Edellisellä ulkomaamatkallaan Ida Aalberg oli nähnyt sekä »Kavaluuden
ja rakkauden» että »Romeon ja Julian», johon jälkimmäiseen hän oli
tutustunut Wienissä. Julian wieniläistä esittäjää, Wesselyä, hän
muistiinpanoissaan moittii liiasta sentimentaalisuudesta kappaleen
alussa. Sentimentaalisuuteen kohdistuva viha tuntuu tähän aikaan
olleen Ida Aalbergilla ohjelmallista, hän puhuu sentimentaalisuudesta
halveksien kirjeissään ja moite, jonka Helsingin arvostelijat
kohdistavat hänen Juliaansa, on aiheutunut näyttelijättären
itsetietoisesta pyrkimyksestä. Ja kuitenkin oli hempeämielisyys ja
tunteileminen ollut hänelle varsin läheistä, hän oli varhaisvuosinaan
esiintynyt antaumuksella hempeilevässä näytelmässä »Kukka kultain
kuusistossa», ja edellisten vuosien kirjeet todistavat varsin suurta
taipumusta sentimentaalisuuteen. Nähtävästi jokin yksityinen kritiikki
tai näyttämöltä saatu kokemus johtivat hänet kieltämään kaiken
sentimentaalisuuden.

       *       *       *       *       *

Parantuakseen hyvin vaikeasta kurkkutulehduksesta, jonka Helsingin
raaka kevätilma 1881 oli aiheuttanut ja joka oli käynyt yhä pahemmaksi
näyttämörasitusten vuoksi, Ida Aalberg matkusti kesällä laulajatar
Lydia Laguksen kanssa Norjaan, päämääränään Modumin kylpypaikka. Matka
kulki Tukholman kautta, missä potilaat viettivät iloista elämää.
Ystävättärelleen Tony Sahlbergille lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg
sanoo m.m.: »Se oli senlaista hirmuista viilaamista, että minä jo
varsin väsyin.» Kristianiasta yhtyi potilaiden mukaan Emilie Bergbom,
jonka kanssa jatkettiin matkaa Modumiin. Perille päästyään Ida Aalberg
kirjoitti ystävälleen Tony Sahlbergille:

 »Armas Tony!

 Norjan luonto on suurenmoinen, se on minuun tehnyt syvän vaikutuksen,
 se poesia, jonka löytää Norjan luonnossa, on mahtava ja samalla
 hurmaava, siinä ei löydy mitään hentoutta, mitään heikkoa lempeyttä,
 se ei kiusaa ihmistä työttömään elämään ja vienoihin unelmiin, —
 ei päinvastoin — se kiihoittaa ihmistä suuriin tekoihin, luonto
 joka ympäröi meitä on täynnä voimaa, ilma jota hengitämme on täynnä
 voimaa ja se vaikuttaa myös ihmisluontoon se enentää moralillista
 rohkeuttamme; sitä ei pelkää jalkojensa alle polkemaan kaiken
 _valheellisen ceremonian_ ja _kaikki vanhat, kehnot ennakkoluulot_,
 sanalla sanoen, kaiken _valheen, joka löytyy mailmassa ja ihmisissä_,
 sitä tekee mieli sydämmestänsä _halveksimaan_ ja _ylenkatsomaan_ ja
 aloittamaan veristä _sotaa valkeuden ja totuuden_ edestä. Kun seisoo
 tunturilla silloin erittäin tuo eli nuo tunteet valtaa minut. Täällä
 löytyy eräs korkea huippu, josta on hyvin lavea näköala ja jonka
 juurella yksi suuri järvi eli ne kutsuvat sitä »fjordiksi» se on suuri
 vesistö jonka rannoilla korkeat tunturit lumella peitetyllä huipulla
 kohoaa, tuo sanottu vuorenhuippu on minun mielipaikkani erittäin
 kun käy kova tuuli niin se on minun suurin riemuni seisoa tuolla
 huipulla ja antaa fantasiani ja aatokseni vapaasti lentää ympäri,
 silloin tunnen kuinka kaikki tuolla alhaalla laaksossa on pientä ja
 naurettavaa ja valheellista, silloin halulla tahtoisin nauraa kaikelle
 ceremoneille ja konvenancille ja päästä pilven reunalle istumaan joka
 veisi minut toiseen mailmaan todellisempain asujanten joukkoon. — Minä
 luultavasti olen sinusta hyvin kummallinen, vaan katsos minä en voi
 hillitä sitä, se on luontoni, peittää voin sitä usein kun täytyy vaan
 välisti se puhkeaa niin rajusti esiin. —

 Modumissa löytyy vielä eräs toinen mielipaikka, ja se on eräs kaunis
 koski, yhdellä oikein mahtavalla putouksella kalliolta kalliolle —
 toki Imatraan verraten ei mitään sen suurempaa — siellä useesti istun
 ja olen yhä enemmän ja enemmän rakastunut veteen, minusta _vesi, meri
 on se ainoa raitis_ ja _terve mailmassa_. Minä elän aivan _yksikseni_,
 sentähden etten saa paljon puhua ja myös sentähden että yksinäisyys
 minua miellyttää minä viihdyn kaikkein paraiten _näyttämöllä_ ja
 _yksinäisyydessä_. Se on hyvin terveellistä yksi aika vuodesta olla
 eroitettuna työstään ja 'samla sig' [koota itsensä] — —

 Neiti Lagus ja Bergbom ja minä asumme yhdessä ja samassa villassa,
 — Mitä neiti B: tulee niin minun täytyy sanoa että hän vielä tähän
 päivään on minulle selittämätöin arvoitus. Minusta kuitenkin niin
 hänessä löytyy luonteessa jotain _suurellista_ joku _suuri aate_
 eli maali jonka tähden eli _eteen_ hän _uhraa itsensä_, mutta minä
 sanon että hän _ei ole tosi_.[14] Kiitos Tony kirjeestäsi! Ole
 sydämmellisesti tervehditty ystävältäsi

                                           Iida.»

Ida Aalberg kirjoittaa Tony Sahlbergille suomenkielellä, vaikka tämä
osasi sitä niin huonosti, että Ida Aalberginkin tärkeistä asioista
kirjoittaessaan täytyi turvautua ruotsiin. Ennen Unkarin matkaa
Ida Aalbergin kanta fennomaniaan nähden oli ollut epäiltävä ja
epämääräinen. Hänellä oli ruotsalaisella taholla useita suosijoita
ja ystäviä — aina Suomen vaikutusvaltaisimmasta miehestä paroni
Nordenstamista alkaen— ja usein oli ollut kysymys Ida Aalbergin
kiinnittämisestä ruotsalaiseen teatteriin. Tiedetään kyllä, että Ida
Aalberg jo 1870-luvun lopulla oli sanonut joskus kiihkeitä sanoja
suomalaisuuden puolesta, mutta Modumissa hänen fennomaniansa esiintyy
todellisena puuskana. Siellä suomalaiset naiset käyttivät keskenään
vain suomenkieltä. Ida Aalberg on raivoissaan kirjoituksen johdosta,
jonka »Helsingfors Dagblad» julkaisi J.W. Snellmanin muistolle. Vuosina
1881—1883 hän tavallisimmin kirjoittaa etunimensäkin aitosuomalaiseen
tapaan: Iida. Tony Sahlbergille, valitulle ystävälleen, hän kirjoittaa:

»Minä pidän siitä, että tahdot ja toivot minun kirjoittavan suomeksi.
Sinun täytyy vaan myös _itse tehdä se_, — sillä Tony meidän täytyy
_ajatella_ suomeksi, _lukea_ suomea, _kirjoittaa_ ja _puhua_ suomea
jos tahdomme oikein tuntea itsemme _Suomen kansan lapsiksi_. Meidän
täytyy olla niin _ylpeät suomenkielestä_, että se tuntuu meistä
halveksittavalta puhua tuota _kurjaa lainattua ruotsia_, jota emme edes
osaa oikein puhua.»

Tämmöiset purkaukset tulevat varsin käsitettäviksi, kun saa tietää,
että Ida Aalbergille keväällä 1881 oli Helsingissä opettanut
fennomaniaa tulinen ja kiihkeä Lauri Kivekäs. On aitonaisellista
logiikkaa ja aatteellisuutta, että ylläolevaa purkausta Tony
Sahlbergille osoitetussa kirjeessä välittömästi seuraavat sanat: »Din
tillgifna Ida.»

Ida Aalbergin kurkku oli niin huono, ettei hän päässyt syksyllä
teatterin alkajaisiin Helsingissä. Hän siirtyi kuitenkin Modumista
Kristianiaan, missä aluksi asui Winterhjelmien perheessä. Lääkäri oli
kieltänyt häntä puhumasta ja hän sai sanoa sanottavansa kirjoittamalla.
Rouva Winterhjelmiä tarkoittaen hän kirjoitti Tony Sahlbergille:
»Hedvig on jalomielinen ja ystävällinen, meillä on usein pieniä
intresantia keskusteluita, — hän puhuu ja minä kirjoitan — ja niin
elämme hiljaisuudessa päivät läpi.» Charlotta Raa-Winterhjelm —
niin porvarillisen hyveellinen ja näyttelijäin kesken harvinaisen
jalomielinen kuin olikin — oli tuskin ilman katkeruutta jaksanut
seurata nuoren Ida Aalbergin nousevaa tähteä. Hän oli edellisenä
vuonna juuri Noora-kuumeen jälkeen vieraillut Helsingissä ja kun nämä
vierailunäytännöt Suomalaisessa teatterissa olivat epäonnistuneet,
niin kiltti ja hurskas rouva Raa-Winterhjelm sai aiheen moittia
Helsingin kritiikkiä ja soimata »Hufvudstadsbladetin» arvostelijaa
(B.O. Schaumania) siitä, että tämä »oli huvitettu vain nuorista
tytöistä, mieluimmin vaaleaverisistä ja hyvin laihoista». Ida Aalberg
oli sekä vaalea että laiha, ja kiukun purkauksen viimeisenä kohteena
oli luonnollisesti hän. Ja lieneekö ollut vilpitöntä rakkautta Lotten
Winterhjelmin puolelta sekään, mistä Ida Aalberg on saanut aiheen
kiittää seuraavilla riveillä:

»Minä aina muistan sitä iltaa Helsingissä Marian [Maria Grapen]
luona, jolloin sinä olit niin ystävällinen ja itse pyyhit kyyneleet
silmistäni, jotka itse olit synnyttänyt.»-—

Vaikkakaan näiden kahden naisen suhde ei ollut vilpittömän ystävyyden
suhde, suunnitteli Lotten Winterhjelm yhteistä esiintymistä Suomessa.
Ida Aalberg käänsi rouva Winterhjelmiä varten »Adrienne Lecouvreurin»
suomeksi ja aikoi itse esiintyä Noorana ja Sirkkana suunnitellulla
kiertueella. Kaikki tämä johtui tietysti Charlotta Raa-Winterhjelmin
halusta saada Suomessa suurempaa mainetta kuin ensimmäinen
suomenkielinen Lea oli voinut herättää. Ida Aalberg tuskin kannatti
vanhemman näyttelijättären sydämenasiaa edes puolella sydämellään.
Häntä innostutti näihin aikoihin enemmän Tukholmasta tehty tarjous.
Siellä eräs hänelle persoonallisesti tuntematon nainen, joka oli
nähnyt hänet Juliana, oli kuninkaalliselta teatterilta hankkinut
luvan, että Ida Aalberg Shakespearen rakkausdraamassa saisi esiintyä
suomenkielellä. Bergbom, jolta pyydettiin suostumusta, kuitenkin kielsi
yritykseen ryhtymästä:

»Heikon terveytenne ja viipurilaisen kontrahdin tähden johtokunta ei
katso itseänsä oikeutetuksi suostumaan pyyntöönne», kuului Bergbomin
vastaus tähän pyyntöön. Että vastaus tuskin tyydytti Ida Aalbergia,
nähdään esim. seuraavasta Tony Sahlbergille kirjoitetusta kirjeestä:

»En tiedä mitä sinullen sanoisin, mistä sinullen kirjoittaisin — sillä
minulla ei nykyään löydy muuta kun yksi tunne, ikävyys, — kun yksi
ajatus, ikävyys, ikävä työtäni, ikävä taidettani se tunne täyttää koko
olentoni. — Minulla on usein niin kova kaiho että olen menehtyä. Tuskin
voin käsittääkkään sitä riemua, joka on minut vahaava kun taasen tunnen
itseni terveeksi ja saan astua näyttämölle.» Ja vähäistä myöhemmin,
saatuaan kuulla, että Suomalaisen teatterin ystävien taholta häntä oli
epäilty »koulukipeäksi» — Ida Aalberg ei esiintynyt, ja Suomalainen
teatteri maksoi hänelle täyden ja suuren palkan — hän loukkaantuneena
kirjoittaa aitonaisellisen purkauksen:

»Oma Tonini! Se on todellakin _naurettavaa_ tuo huhu minun kivustani,
jonka viimme kirjeessäsi kerrot! Minä en tunne lausetta »skolsjuk» en
ole sitä koskaan ennen kuullut, vaan luultavasti se tarkoittaa jotakin
pahaa jotakin kehnoa minusta. Jos he tahtovat sanoa jotakin pahaa
minusta, niin heidän pitäisi se tehdä hienommin sillä tämä on niin
_tuhmaa_ niin _yksinkertaista_ että ei kukaan ajatteleva _ihminen saata
sitä uskoa_. Kuinka joku ihminen voipi uskoa, että suom: teatterin
johtokunta antaisi minun olla näin kauan poissa ilman _lääkärin
todistusta_ jos he todella uskovat, että _minä valhettelen_ niin ei
he kuitenkaan voi luulla että Tohtori Bull valhettelee, ja jos he sen
tekevät niin silloin he ovat niin _kehnoja_ että minä _halveksin_ sekä
heidän _moitettaan_ että heidän _kiitostaan_.» — — — j.n.e.

Ida Aalberg epäilemättä oli Norjassa 1881 sairas ja näyttämötyöhön
kykenemätön, mutta Suomessa saattoi herättää epäilyksiä, kun
suomenkielisen näyttämön kannattava voima kesken sairauttaan ilmoitti
esim. käyvänsä tanssikursseilla. Tony Sahlbergille hän m.m. kirjoittaa:

»Minä olen tämän viime ajan tanssinut joka päivä yhden tunnin minun
»tarantellaani» erään mainion ballettimestarin luona. Tahdoin nyt
käyttää tätä tilaisuutta koska Helsingissä ei ole kelvollista opettajaa
siinä genréssa. Muistatkos sinä vielä sitä tanssia »Noorassa»? Se oli
niin tuhma ja aivan väärä, minä itsekin sen tunsin vaan en voinut
sitä auttaa, se on aina minua oikein vaivannut ja minä päätin, nyt
kun minulla on aikaa, oppia sen _todellisen_ tarantellan. — Nyt olen
oppinut sen. Kun »Noora» annetaan tulevalla kertaa saat nähdä mikä
suuri ero. Nyt vasta voipi käsittää että se on _etelän_ tulinen
tanssi.» —

Norjan matkalta ansaitsee ehkä lisäksi mainitsemista pari kirjallista
tapahtumaa, joista Ida Aalberg kertoo Tony Sahlbergille:

»Georg Brandes tuo mainio danskalainen esteerikeri on pitänyt luentoja
muun muassa Björnsonista ja Ibsenistä. Sinä voit uskoa, että ne olivat
intresantia. Hän on hirveästi vapaa uskoinen ja pahan näköinen kun itse
Mefistofeles, oikea antikristus, vaan niin nerollinen niin älykäs että
unhottaa kaikki kun hän alkaa puhumaan.»

Ja Ibsenin »Kummittelijoiden» ilmestyttyä:

»Ibsenin uusi teos tuli eilen ulos, vaan minä lähetän sen vasta
tulevalla viikolla sinulle joulu-lektyyriksi. Se on julmasti
realistillinen ja pimeä, oikein a la E. Zola. Tämä realistillinen aika
joka nyt niin suuressa määrässä vallitsee ihmisiä kirjallisuudessa ja
taiteessa, minua oikein surettaa. Ihmisillä ei ole enää mitään idealia
ja kuitenkin se on ideali joka pystyssä pitää ihmisen siveellisyyden
ja moraalin. Kun idealit hyljätään, täytyy ihmissuvun langeta. Minä
puolestani uskon, että piakkoin tapahtuu joku »reaktion» Ranskassa,
sillä sieltähän tuo kaikki on alkunsa saanut.» —

Edelliset kirjeet ovat kaikki suomeksi kirjoitettuja. Niitä
mielenkiintoisempi, mikäli koskee persoonallisesti Ida Aalbergia,
lienee eräs, jossa vain ensimmäinen lause on suomeksi. Kaikessa
naisellisessa epämääräisyydessään sen sisältö on tunnustusluonteista:

 »Rakas Toniseni!

 Juohtui juuri mieleeni, että sinä eräässä kirjeessäsi lausuit jotakin
 _pettyneistä toiveista_. Että sinulla on ollut niinkuin minulla nyt
 on, suuria vaatimuksia elämälle, mutta ettei niihin ole syytä, vaan
 on niistä ennemmin tai myöhemmin tingittävä. Minun pitää tunnustaa,
 että minusta tuntui oikein pahalta kuulla sinun tuumivan niin. Se
 todisti, että sinä arkielämän vaivoissa olit kadottanut osan sielusi
 kyvystä kohota korkealle. — Meidän realistisena aikanamme pidetään
 suurena kunniana sitä, että on hankkinut itselleen pessimistisiä
 mielipiteitä elämästä ja ihmisistä. Mutta minä en tee niin, minä
 päinvastoin uskon hyvään, jaloon ja suureen elämässä ja säälin
 ihmisiä, jotka ovat toista mieltä tässä asiassa, sillä jos on
 kadottanut uskonsa hyvään, täytyy elämän olla viheliäistä. — Että
 usein tulee petetyksi! no niin, sitähän sattuu jokaiselle. Me olemme
 kaikki ihmisiä omine heikkouksinemme. Syntymästämme asti meillä
 jokaisella on omat vikansa ja omat ansionsa. Hyvä ja suuri, jota
 meillä jokaisella on sielussamme, saa elämän kovissa koettelemuksissa
 väistyä taemmaksi muiden epäjalojen tunteiden tieltä. Mutta jos etsii,
 löytää aina jotakin hyvää jokaisessa ihmisessä. Useimmat ihmiset ovat
 niin heikkoja, että antavat ihanteittensa painua lokaan; senvuoksi
 enemmistö on keskinkertaista, useimmat ihmiset, joiden kanssa
 joudumme kosketuksiin, edustavat keskinkertaisuutta, ja kun tämän
 tiedämme, emme voi heiltä paljoa vaatia. Mutta Toni, poikkeuksia on,
 ja onnellinen se, joka joutuu niiden läheisyyteen. Minut heitettiin
 elämään lapsena, olin aivan kokematon ja tietämätön. Minulla on
 ollut kiusauksia niin hirvittäviä, että hyvällä omallatunnolla voin
 sanoa, että on harvoja ihmisiä, jotka ovat kokeneet sitä, mitä minä
 olen kokenut. Itse en ymmärtänyt suurta vaaraa, mutta Jumala, joka
 ei koskaan hylkää meitä, on vienyt minut puhtaana kaiken läpi. Minua
 on petetty, mutta ne olivat keskinkertaisia ihmisiä. — Vaadin paljon
 elämältä, asetan ihanteeni korkealle, sillä ihanteethan meitä pitävät
 hengissä. Ja maailmassa on sentään niin paljon kaunista ja suurta,
 jota voi harrastaa ja jolle voi omistaa ajatuksensa ja tunteensa.
 Olen onnellinen ja kiitollinen Jumalalle, joka on avannut silmäni
 jaloudelle, valolle ja totuudelle elämässä ja suojellut minua pahalta
 ja huonolta, jota kuitenkin olen katsonut kasvoista kasvoihin. Nyt
 minulla on kalliisti ostettu kokemus ja ihmistuntemus. — Ei Toni,
 hanki ilmaa siipiesi alle ja lennä korkealle, yläpuolelle joukkojen
 mielipiteitä ja käsityksiä.» —

Vasta helmikuun lopulla Ida Aalberg, lepäiltyään useita viikkoja
vielä Tukholmassakin, tuli Suomalaiseen teatteriin, ja hänen
»Nooransa» valloitti, kuten eräs arvostelija kirjoittaa, »yleisön
väkirynnäköllä». Ylioppilaat alkoivat juhlia häntä kuten ennenkin, ja
eräiden vähäpätöisempien esitysten jälkeen hän saavutti uuden suuren
menestyksen nimiosan esittäjänä »Regina von Emmeritzissä». Z. Topelius
lähetti hänelle, ennenkuin kappale esitettiin, pitkän selostuksen
osasta ja hänen kirjeensä lopusta näkee, että hän suuresti luotti Ida
Aalbergiin:

— — »Osan suurimpana vaikeutena on se, että toiminta tapahtuu
ihmissydämessä. Luulen, että yksin I.A. voi saada katsojan täysin
sitä käsittämään. Lotten Winterhjelm ja Ida Reis ovat osittain siinä
onnistuneet, mutta vain osittain. Vasta Ida Aalbergista tulee täysi
Regina. Hänessä yksin sielu murtaa ulkokuoren. — Ystäväni, seuraa
synnynnäistä, ihmeellistä, välitöntä taiteilijanäkemystäsi, ja sinä
voitat tekijän rohkeimmatkin unelmat, luot jotakin itsenäistä uutta! Z.
T.»

Kun kappale oli esitetty, kiittelivät sanomalehdet suuresti, kauniisti
ja sovinnaisesti Ida Aalbergin suoritusta, mutta tekijä puhkesi
rehelliseen ja välittömältä vaikuttavaan tunnustukseen: »Regina on
tullut kotiinsa, — hän on ensi kertaa ollut kotona.»

Suomalainen teatteri vieraili edelleen maaseutukaupungeissa ja
Pietarissa, ja vuoden 1882 taidearvostelutkin osoittavat Ida Aalbergin
eläneen jonkinlaista »myrsky- ja kiihko»kauttaan. Pietarilainen lehti
kirjoittaa hänestä Jane Eyrenä m.m.:

»Kun neiti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme
suitsuavan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka
häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee
kummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: neiti Aalbergilla on sitä
liian paljon, ja se on sangen vaarallista, ellei hän samalla osaa
säästää voimiansa. Jo alusta alkaen on joka jäntere, joka verenpisara
mitä kovimmassa pingoituksessa, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä
näytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, vaan sanasta sanaankin.»

»Noora» sai Pietarissa hyvän vastaanoton, kuten selviää vertailusta,
jonka »St. Petersburger Herold» teki Ida Aalbergin ja puolalaisen
näyttelijättären Snieshko-Zapolskan välillä: »Ranskalainen sananlasku
sanoo: comparaison n'est pas raison [»vertailu ei ole oikeutettua»
tai »vertailu on typerää»], mutta me emme voi välttää vertailua
Nooran suomalaisen ja puolalaisen esittäjän välillä. Tulos on se,
että suomalainen tragöödi ei ainoastaan esittänyt etevällä tavalla
Nooran kummallista luonnetta, vaan painoi siihen paljon omaa itseänsä,
paljon kirjoittajan ainoastaan viittaamia vaikuttimia ja taiteellista
tutkimusta, mutta rouva Zapolska näytteli vain huolellisesti ja
onnistuneesti — eikä mitään muuta. Varsin moni kohtaus, missä
suomalaisen neidon esitys ihastutti, herätti hurjaa mieltymystä, meni
puolattaren näyttelemisessä huomaamatta ohitse. Naivit kohtaukset tällä
vielä menivät mukiin, mutta draamallisissa kohtauksissa rouva Zapolskan
sekä voimat että luomiskyky loppuivat. Tarantellan, jossa suomalainen
näyttelijätär osasi kuvata koko sisäisen taistelunsa, pelkonsa ja
sieluntuskansa, rouva Zapolska tenssi vain säännönmukaisesti.» Ja
arvostelija toivoi lopuksi, että puolalainen vierailija saataisiin
nähdä »jossakin toisessa kappaleessa, jossa ei olisi tarjolla yhtä
vaarallista vertailua kuin tässä».

Kun »Kastilian Juanna» esitettiin Helsingissä, kirjoitti »Uusi
Suometar» tammikuun lopussa 1883:

»Neiti Aalberg näytteli Juannaa. Tämä tehtävä on varsin sopiva sille,
jolla on monipuoliset näyttämölahjat käytettävänä ja jolla on ääni
ja kasvojenliikkeet täydellisesti vallassa, sillä kaikki mahdolliset
ihmistunteet: viha ja rakkaus, ilo ja suru, luottamus ja epätoivo,
kekseliäisyys ja mielettömyys vaihtelivat tämän naisen luonteessa
niin peloittavalla nopeudella, että katsojalle tekee toisinaan pahaa,
ja loppumylläkästä ei voi olla epäilemistäkään, siitä ei voi seurata
muu kuin suora hulluus. Sanoisimmeko, että neiti Aalberg osasi kaikki
nuo tunteet hyvin kuvata? Sillä emme olisi liikoja sanoneet. Neiti
Aalbergin kyky ja maine ovat niin taattuja, ettei ne meidän puolelta
enää mitään tuoksuavaa ylistysten seppelettä kaipaa. Hänen esitystään
voipi jo monessa suhteessa tutkia eikä ainoastaan arvostella.»

Että Ida Aalberg ei jaksanut kestää menestyksen päiviä kiltillä ja
porvarillisella vaatimattomuudella, ilmenee jälkeen vuoden 1880
mitä moninaisimmissa muodoissa. Bergbomeilla on syytä merkitä
paperille, milloin hän on hyvällä tuulella, milloin huonolla, milloin
myöntyväinen, milloin niskoitteleva. Hän oli jo ennättänyt kasvaa
niin suureksi, ettei teatterin johtaja pystynyt lukemaan hänelle
lakia, vaan sai turvautua välittäjiin ja houkutteluihin. Vain suurilla
ponnistuksilla Antti Jalava ja Frithiof Perander saivat hänet keväällä
1882 uudistamaan välikirjansa Suomalaisen teatterin kanssa. Eron syynä
olisi sillä kertaa ollut kärsitty persoonallinen loukkaus. Jalavan
ja Peranderin selittelyt kuitenkin sillä kertaa tehosivat, koskapa
Ida Aalberg kirjeessään edelliselle m.m. sanoo: »Minä pyydän, polta
tuo kirjeeni johtokunnalle ja anna anteeksi loukkaava käytökseni.
Ainoa »ursäkt», jonka voin esiintuoda on se, että minun suonissani
kuohuu toisenlainen veri kuin muitten ihmisten, ja saattaa minut
usein tulisiin ajattelemattomuuksiin. Minä olen luotu näyttämölle,
en todelliseen elämään. Oikeastaan minä elän ainoastaan näyttämöllä,
elämässä minä vaan uneksin. Siksi minä en osaa elää tavallisten
ihmisten kanssa tavallisella lailla. Minä toivoisin sydämmestäni että
et sinä ymmärtäisi minua väärin etkä olisi suuttunut minuun.»

Helmikuun viimeisenä päivänä 1883 Ida Aalberg kirjoitti ystävälleen
Bertha Forsmanille eroavansa Suomalaisesta teatterista:

 »Tänä iltana lähetän kirjeen, jossa sanon irti välikirjani. Jotta
 irtisanominen olisi lainmukainen, se täytyy tehdä kolmea kuukautta
 aikaisemmin, tänään on viimeinen päivä helmikuuta, siispä sen täytyy
 nyt tapahtua. Kummalliset tunteet ja ajatukset riehuvat mielessäni.
 Sanon hyvästi kaikelle, kaikelle, mikä tähän asti on ollut minulle
 kallista ja jolle olen uhrannut terveyteni, nuoruuteni, innostukseni,
 kaikkeni! Mutta minulla on rohkeutta, minulla on voimaa raivata
 itselleni uusi tie. Kunpa Jumala auttaisi minua, ja Hän sen kyllä
 tekee. Se on kohtaloni, tunnen sen, minun pitää seurata sitä, minun
 pitää taipua sen alle, minulla ei ole voimaa vastustaa sitä. Itken
 ajatellessani, mitä minä jätän. Riemuitsen ajatellessani itseni
 vapaaksi. Nyt kai aavistatte, mitä minä teen. Toivon, ettette
 ilmoita sitä muille. Älkää halveksiko minua. Teen sen, koska minun
 _luonnollani on mahdotonta_ tehdä toisin!

 Teidän onneton, onnellinen

                                  Iida Aalberg.»

Tämäkin kirje on kirjoitettu kiihkotilassa, se on jo siksi
epämääräinenkin, että Bertha Forsman, vastaanottaja, luuli Ida
Aalbergin tarkoituksena olevan luopua kokonaan näyttämöltä. Tämä ei
kiihkossaan ollut lukenut edes tarkkaan välikirjaa, josta puhuu —
sillä sen mukaan hän olisi voinut irti sanomisensa säästää kuukautta
myöhemmäksi. Bertha Forsman piti luopumisajatuksia hyvin valitettavina,
Suomalainen näyttämö ei hänen mielestään saanut kadottaa Ida Aalbergia.
Silloin tämä selvittelee tekoansa seuraavalla tavalla:

»Olkaa huoleti. Antakaa anteeksi epäselvä kirjoitustapani. En jätä
vielä näyttämöä. Erosin nyt päästäkseni lentämään. En kuulu mihinkään
ahtaaseen uskontolahkoon. Löydän _oman jumalani_ kaikkialta ja palvelen
häntä kaikkialla, missä on kauneutta, korkeutta, suuruutta ja totuutta!»

Ida Aalbergin elämässä oli monta myrsky- ja kiihkokautta, mutta
erikoisesti tämä nuoruudenajan raju kiihkoilu esiintyy päämäärättömänä
ja haihattelevana sisäisenä palona. Siitä kiihkosta havaitaan
merkkejä melkein kaikissa taidearvosteluissa, jotka koskevat hänen
näyttämöluomiaan tältä ajalta. Keväällä 1883 hän sai Adrienne
Lecouvreurinä suuren menestyksen, mutta arvostelu totesi, että tämän
voitto johtui lähinnä siitä hillittömästä hehkusta, jolla hän voi
täyttää pääosan Scriben näytelmässä. On muistettu, että hän näihin
aikoihin esiintyi näytäntöiltoina toisinaan semmoisessa mielentilassa,
että toverit pelkäsivät hänen näyttämöllä hajottavan kulissit tai
pukuhuoneessaan seinät. Joskus hänen sanotaan tehneen itsensä syypääksi
rikkomuksiin sekä itsekuria että näyttämökuria vastaan »tulisilla
ajattelemattomuuksillaan». Kiihkohetkien välillä on aina syvän
alakuloisuuden ja mielenmasennuksen aikoja, jolloin hän vetäytyy
yksinäisyyteen hautomaan ajatuksiaan. Tyhjyyden ja ikävyyden tunne
vaivaa häntä. Hänen kunnianhimonsa etsii vaikutusalaa, joka antaisi
enemmän kuin Suomalainen teatteri kykenee tarjoamaan.

Hän saa näinä vuosina suuren joukon ystäviä ja ihailijoita. Ne ovat
enimmäkseen miespuolisia, vain harvojen naisten kanssa hän asettuu
läheisen tuttavuuden suhteeseen. Hän tahtoo päästä eteenpäin elämässä
ja hän sovittaa tuttaviinsa mittapuuta: onko hän _erikoinen_? Ilman
näkyvää aihetta hän saattaa kirjoittaa jollekin ystävättärelleen
huudahduksia: »olkaamme suoria! olkaamme tosia! olkaamme avomielisiä!»
Itse hän on taipuvainen ystävätärten kesken tunnustuksiin, joita
kieltää muille ilmoittamasta, hän tekee heistä uskottujaan ja ihailee
heissä ilmenevää »erikoisuutta».



VII.

SARAH BERNHARDT. VÄLJEMMILLE VESILLE.


Saksalaisen teatterin antamat vaikutelmat, jotka olivat sangen
määräävinä tekijöinä Ida Aalbergin nuoruudessaan saavuttamiin
voittoihin, näyttelijätär oli omaksunut lyhyessä ajassa ja käyttänyt
niitä hyväkseen erinomaisella menestyksellä. Peritty kiihkeä ja
tulinen temperamentti, johon yhtyi nuoruuden viehkeys ja sulo ja
ihana, puhtaana heläjävä ääni, oli saanut tuekseen saksalaisen
tähtikouluutuksen kehitetyn lausuntataidon.

Ida Aalbergin myöhemmällä iällä ei saksalaisen kouluutuksen ansioita
hänen kehitykseensä nähden paljoakaan muisteltu. Tiedettiin mainita
nimi: Marie Seebach, mutta siinä olikin melkein kaikki. Sensijaan
muisteltiin, yleisemmin niitä vaikutelmia, joita taiteilijattaren
sanottiin saaneen Ranskan suurelta tähdeltä, Sarah Bernhardtilta.

Kesällä 1883 Ida Aalberg ensi kerran tutustui Sarah Bernhardtin
taiteeseen.

       *       *       *       *       *

Ida Aalberg sai, vaikka erosikin Suomalaisesta teatterista, keväällä
1883 pienen valtioavun ulkomaamatkaa varten. Hän suunnitteli
esiintymistä Kööpenhaminassa, jonne Z. Topelius häntä lämpimästi
suosittelu Sarah Bernhardt vieraili näihin aikoihin Tukholmassa ja
Kööpenhaminassa, ja uskotulleen Bertha Forsmanille Ida Aalberg kertoo
ensi vaikutelmistaan seuraavalla tavalla:

 »Millä mielenkiinnolla, millä jännityksellä, millä tunteilla
 näinkään ja seurasinkaan Sarah Bernhardtin näyttelemistä. Kaikki,
 mitä olin kuullut hänestä, ja sitä on paljon, palasi muistiini ja
 teki minut niin hajamieliseksi, etten lainkaan voinut seurata hänen
 esiintymistään ensimmäisenä iltana, en tiedä, miten hän näytteli.
 Vasten tahtoani ajatukseni kiertelivät hänen persoonaansa, koko
 ajan ajattelin Sarah Bernhardtia ihmisenä, tahdoin nähdä, miltä
 hänenlaisensa nainen näyttää. Myöhempinä iltoina kiinnitti hänen
 näyttelemisensä huomioni — kuten näette, menettelin perusteellisesti.
 Ensin tunsin pettyneeni — kuten monet muutkin — mutta vika oli
 pääasiallisesti Sardoun. Kappale, osa, on ontto, pinnallinen,
 luonnoton, kaikkialla johtuu ajattelemaan, kuinka Sardou on
 kyhännyt kokoon sen ja sen kohtauksen antaakseen maailmankuululle
 taiteilijalle tilaisuuden näyttää ihmeteltäviä vaikutuskeinojaan.
 Hänellä on säihkyvä tekniikka. Hämmästyy, kun näkee sen taituruuden,
 millä hän suoriutuu pahimmistakin vaikeuksista. _Hän on suuri.
 Hänellä on nerollisuutta_. Mutta hän käyttää väärin leiviskäänsä.
 Hän häikäisee omaa aikaansa, mutta jälkimaailma unhottaa hänet pian.
 Hän häikäisee yleisönsä, mutta kun tulee kotiin, unhottaa hänet
 ja voi rauhallisesti laskeutua levolle. Hänen elämänsä on liiaksi
 samentanut hänen sieluansa. Runous on kadonnut, se ei enää levitä
 tuoksuaan hänen luomainsa yli. — Hän on antanut parhaansa ihmisille,
 jotka eivät ole sitä ansainneet, hän on leikkinyt elämällään; ja niin
 on hänen persoonansa ‒ ennenkuin hän sitä itse aavisti ‒ muuttunut
 kasaksi kuihtuneita lehtiä. En tuomitse sitä, mitä en ole nähnyt.
 Mutta eiköhän Sarah Bernhardtin naisellisuus ole ajautunut karille?
 Ellei se olisi totta, niin kuinka hän voisi sallia kaiken maailman
 kertojien haastaa itsestään merkillisiä, ei kauniita anekdootteja;
 kirjoittaahan hän toisinaan julkisesti, ellei se olisi totta, kuinka
 voisi sallia jonkin vintiön julkisessa sanomalehtiartikkelissa käyvän
 hänen kunniansa kimppuun??? Kaikki tuo samensi hänen näyttelemisensä
 vaikutusta minuun. Valériena hän kuitenkin ihastutti minua, hänen
 esiintymisessään oli yksinkertaisuutta ja totuutta, näin kyynelten
 kimaltelevan hänen kauniissa silmissään, se liikutti minua niin,
 kuinka katkerasti, kuinka syvästi hän usein tuntee tulleensa sen
 ihanteen vastakohdaksi, jota hän esittää. Valériessa oli kohtia,
 joissa hän mielestäni oli ylevä. Kööpenhaminassa yleisö oli kylmähköä,
 he väittivät, ettei hän ollut sitä, mitä hän ennen oli ollut. Hänen
 levoton elämänsä kuluttaa voiman, väsymyksen piirre verhosi hänen
 aina kauniita, jalonmuotoisia kasvojaan. Hänen vartalonsa oli
 kaunis, pitkä _täyteläinen_, taipuisa ja hoikka. Millä innostuksella
 olisinkaan katsonut häneen, jos hän naisenakin olisi tullut suureksi.
 Onko sitten tuo ala niin vaikea, ettei kukaan nainen voi tulla
 suureksi taiteilijaksi menettämättä kunniaansa. Eikö voi tulla
 suureksi taiteilijaksi ja olla kristitty? Naisen, joka on taiteilija,
 suurimpana tehtävänä on näyttää ihmiskunnalle, että semmoinen
 mahdollisuus on olemassa. Eikö jalo voita? Ah! Kunpa Jumala antaisi
 minulle voimaa, antaisi minulle tarmoa täyttämään sen, mistä uneksin.»

Tämän kirjeen Ida Aalberg kirjoitti kesäkuun 10 p:nä Emsistä, minne hän
oli mennyt kylpemään. Kirjeen lopussa hän kertoo olostaan siellä:

 »Vasta muutamia päiviä olen ollut Emsissä, enkä siis voi kuurista
 sanoa mitään. Keisari Wilhelm tulee tänne huomenna, vieraita tulvii
 tänne. Keisariaikana sanotaan sesongin olevan loistavan.

 Elän yksin unelmineni. Näyttää herättävän huomiota, että nuori nainen
 on niin aivan yksikseen. En ole tiedustellut, keitä suomalaisia täällä
 oleskelee. Olisin iloinen, jos pian saisin Teiltä kirjeen.

 Maailmassa on vähän sellaista, mikä kestää. Olkoon Teidän ystävyytenne
 minua kohtaan sellainen harvinaisuus.

                                                  Teidän
                                               Ida Aalberg.»

Heinäkuussa Ida Aalberg parin Emsissä tapaamansa suomalaisen naisen
kanssa matkusti Parisiin. Kirjeissään hän kertoo, että Seinen kaupunki
miellytti häntä tavattomasti. Hän tekee pitkiä, isänmaalleen perin
epäedullisia vertailuja Suomen ja Ranskan olojen välillä; edellisessä
on pikkumaisuutta, ilkeätä puoluemieltä, jälkimäisessä työteliäisyyttä,
iloa ja onnea. Louvre ja Boulognen metsä ovat hänen mielipaikkansa
j.n.e. Lokakuussa hän kirjoittaa Bertha Forsmanille kirjeen, jossa on
kuitenkin merkillisempiäkin tietoja:

»Tulen Björnstjerne Björnsonin läheisyydestä. Olen koko illan ollut
hänen seurassaan Walter Runebergin luona. Ah, miten tunnen itseni
vähäpätöiseksi, heikoksi, onnettomaksi. Kuinka tämmöinen pieni
persoonallisuus katoaa semmoisen hengen rinnalla. Hyvä Jumala,
kuinka onnellista on saada joka päivä seurustella suurenmoisen
luonteen kanssa. Kunpa ihmiset eivät vaientaisi omiatuntojaan,
kunpa he pintapuolisen hupatuksen sijaan ottaisivat ajatellakseen
vähän syvemmälle, kunpa he eivät niin kevytmielisesti valitsisi
seurapiiriään, jokapäiväistä seurapiiriään. Tuommoinen tavallinen,
kaikkien konvenanssin sääntöjen mukaan valittu seura, joka kokoontuu
pari kolme kertaa viikossa ihaillakseen kahvipöydän ääressä toinen
toisensa halpahintaisia ajatuksia, millaista myrkkyä sielulle,
millainen vaarallinen putous paremmalle minällemme, mikä raunio
kaikelle yksilöllisyydelle. Jos kerta olemme päässeet selville siitä,
että olemme ihmisiä, niin tiedämme myöskin, kuinka paljon lähin
ympäristömme vaikuttaa meihin. Kehenkään nähden ei pidä olla niin
varovainen kuin ystäviinsä nähden, s.o. niihin henkilöihin, joiden
kanssa useimmin on yhdessä. Aivan huomaamatta alkaa mukautua heihin.
Kuinka henkisesti rikkaaksi tunnenkaan itseni semmoisen illan jälkeen
kuin esim. tämä. Kuinka valveutunut, kuinka terve, kuinka rohkea (hän
olikaan), ja kuitenkin, samalla kuin sana »excelsior» soi korvissani,
tunnen itseni masentuneeksi, vähäpätöiseksi, mitättömäksi. En ole
mitään, sieluni on köyhä. Ajatukseni ovat ahtaita. En osaa luonnehtia
hänen persoonallisuuttaan. Hänessä oli Norjan tunturien graniittista
lujuutta, Norjan vuonon kohisevaa aallonloisketta. Intelligentti,
henkevä, epätavallinen, rohkea mies, joka uskaltaa uhmata kokonaista
tavallista vulgääriä maailmaa, Sanoin, että »Hansikkaan»[15]
loppu minua hämmästytti. Hän sanoi, että »Svava» oli »ihminen».
Jos meneteltäisiin toisin, ei maailma pysyisi pystyssä. Hän puhui
voimakkaasti ylellisyyttä vastaan, koska se oli ensimmäinen syy tapojen
huonouteen. Puolusti kovin niitä, joita maailma tuomitsee. Fennomania
on saanut hänen sympatiansa puolelleen. Hän ihaili heidän energiaansa,
työkykyänsä. — Menen jonakin päivänä hänen luokseen. Tahdon puhua
hänen kanssaan useista asioista, joista en ole selvillä ja jotka
esiintyvät »Hansikkaassa». Sanoi saaneensa nimettömän kirjeen Suomesta
ja että siinä oli ollut lopusta sama mielipide kuin minullakin oli.
Luonnollisesti se oli naisen kirjoittama, luulen että aihe ei ole
miehille kovinkaan mieluinen.

En muista kerroinko Teille viime kirjeessäni, että Vicomtesse de
Bridierin äiti [Ida Aalberg asui Parisissa de Bridierin luona] on
_kirjailija_. Hänellä on suuria tuttavuuksia Parisin henkisessä
maailmassa. Hänen kauttaan olen saanut tutustua henkilöihin, jotka
eivät ole aivan tavallisia. Eräänä päivänä kävimme Mille Reichemberin
luona, Théâtre français'n nykyään parhaan naispuolisen taiteilijan.
Varsinkin pidetään häntä Français'n viimeisen uutuuden, »Les maurois'n»
jälkeen parhaana, sittenkun he ovat menettäneet korvaamattoman
primadonnansa Sarah Bernhardtin. Sanoin Reichemberille, että minä
hyvin kernaasti halusin nähdä Comédie françaisen kuuluisan paljon
puhutun taiteilijalämpiön. Hän oli niin rakastettava, että pyysi minua
väliajalla käymään luonaan pukuhuoneessa. — Voitte aavistaa iloni,
uteliaisuuteni. Koko päivän kuljin 40, ei, 100 asteen kuumuudessa ja
odotin iltaa ja niin se lopuksi tuli sadan vuoden odotuksen jälkeen.
Ja minä olin yhdessä Madamen kanssa. Vietin siellä unohtumattoman
tunnin. Minut esitettiin Delaunaylle, »françaisen helmelle», hän on
jo 60-vuotias ja näyttää näyttämöllä 25—29-vuotiaalta, Coquelinille,
Wormsille y.m. Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olin! Puhuin koko
näytöksen ajan ensinmainittujen kanssa. Puhuimme paljon Suomesta,
josta heillä tuskin oli aavistustakaan. Kun he kuulivat, että olin
näytellyt Adrienne Lecouvreuria, he ottivat minua kädestä, veivät
minut erääseen sivugalleriaan ja näyttivät hänen muotokuvansa, hänen
ylpeän, ylvään päänsä. — Mitä ihmisiä. Ruhtinaita omalla alallaan.
Hienoja, sivistyneitä, vakavia. Kuinka lämpimäksi tunsin itseni heidän
seurassaan. Kuinka hyviä he olivat minua kohtaan. Kuinka avuliaita,
kuinka hienoja. He olivat taiteilijoita, taiteilijoita semmoisia kuin
olen ajatellut olevan maailman ensimmäisellä näyttämöllä. He tekevät
työtä vakavasti. He ovat kyenneet asettamaan ihanteensa korkealle ja
he tuntevat, mitä vaikeuksia tiellä on. Heillä on ollut kykyä kohota
yli hetken turhamaisuuden ja itsekkyyden ja tehdä työtä yhteiseksi
hyväksi samalla kuin itsensä vuoksi. — Delaunay sanoi, kun jätin
hänelle hyvästi, että saisin toisenkin kerran tulla heidän lämpiöönsä,
ja sitten hän sydämellisesti puristi kättäni. — En voinut nukkua
koko yönä. Minä vain ajattelin ja vertailin, vertailin ja ajattelin
— tyhmästi kyllä. Tulos kaikesta oli, että tunsin itseni äärettömän
onnelliseksi ja kuitenkin hyvin onnettomaksi ja kuitenkin onnelliseksi.
Olinhan löytänyt vähäisen osan unelmistani.» —

Ida Aalberg teki Parisissa parhaansa mukaan työtä oppiakseen
ranskankielen. Tuntuu merkilliseltä, että hän tällä ensi matkallaan
on senkin verran voinut seurustella ranskankielisten henkilöiden
kanssa kuin hänen kirjeistään ilmenee, sillä ranskaan nähden hänen
taitonsa jäi — sen voi ilman muuta päättää hänen myöhemmistä
kirjoitusyrityksistään — aina perin alkeelliselle asteelle. Eräissä
kirjeissään hän ilmoittaa opettelevansa maalausta tai suunnittelevansa
jonkin kirjan kääntämistä suomenkielelle. Björnsonin, suuren
norjalaisen, tapaaminen näytti hänen elämälleen korkean päämaalin:[16]
pyrkimys tulla suureksi persoonallisuudeksi alkoi entistä ihanampana
kangastaa hänen kunnianhimoisessa mielessään. Mutta hänen taiteellensa
oli suurin merkitys sittenkin Sarah Bernhardtin taiteella. Syyskuun
loppupuolella 1883 Sarah alkoi antaa näytäntöjä Porte Saint Martin
teatterissa, ja huolimatta yritetystä kriitillisyydestään, joka
pääasiassa koskee Sarah Bernhardtin amerikkalaisella reklaamilla
väritettyä seikkailijaelämää, ei Ida Aalberg voi kirjeissään salata
suurta ihailuaan »Euroopan kultaharppua» kohtaan. »Hän ei ollut
semmoinen »Froufrou», joksi minä olin osan ajatellut», hän kirjoittaa
Bertha Forsmanille, »hän oli jotakin muuta, mutta hän oli hyvä. Kun
hän kolmannessa näytöksessä herää tietoisuuteen rikollisuudestaan, kun
hän alkaa surra sortuneita ihanteitaan, kun hän syyttää ympäristöään,
kotiaan, kasvatustaan, miestään syvän onnettomuutensa aiheuttajiksi,
oli hän suuri, se oli hänen triumfinsa. Neljännessä näytöksessä hänen
näyttelemiseltään puuttui tarpeellista alleviivausta, mutta viidennessä
näytöksessä hän taas kohosi, sehän onkin ainoa näytös, jossa on
runollisuutta, ja sitä kallisarvoista tavaraa hän ymmärsi hoitaa.
Resignoitua tuskaa, antautumista, syvästi onnetonta uhrautumisen
tunnetta, jota ihmiset nimittävät rakkaudeksi, hän osaa esittää kuin
ei kukaan muu. Olin syvästi järkytetty hänen näyttelemisestään. Tie
kotoani P.S. Martiniin on hyvin pitkä, mutta nähty vaikutti minuun
niin voimakkaasti, etten kyennyt edes istuutumaan omnibusiin. Kaikki
nuo tavalliset vulgääriset ihmiset kiusasivat minua, minusta tuntui
paremmalta kuljeskella ja olla yksin.» —

Ida Aalberg lähetti kukkia Sarah Bernhardtille ja kuljeskeli tämän
ikkunain alla. Ranskatar sai kuulla uudesta palvojastaan ja lupasi
ottaa suomalaisen näyttelijättären puheilleen teatterissa. Kohtaus oli
sangen lyhyt ja merkityksetön. Ida Aalberg oli ostanut Sarah'n kuvan
ja pyysi tältä siihen omistuksen. Ja Sarah Bernhardt, joka kerran oli
saanut ohjeekseen:

    »Photographies, tu signeras» [valokuviin panet nimesi],

teki ystävällisen merkinnän pieneen kuvaan.

Ida Aalberg istui hyvin monena iltana Porte Saint Martin teatterissa
ja seurasi suuren Sarah'n näyttelemistä. Ei ole miksikään häpeäksi
hänelle, että hän otti vastaan vaikutteita itseään vanhemmalta suurelta
taiteilijalta. Saihan Eleonora Dusekin kiittää Sarah’ta tiensä
viitoittamisesta.

Kotimaahan Ida Aalberg lähetti ärtyneitä kirjeitä kuullessaan
juorupuheista, joita hänestä siellä levitettiin. »Jumaloin Suomeani,
mutta inhoan ihmisiä siellä», hän kirjoittaa. Huhut koskivat hänen
luultua jäämistään Ranskaan, Sarah Bernhardt muka oli tarjonnut hänelle
paikan teatterissaan. Toiset tiesivät hänen aikovan mennä avioliittoon
ja senvuoksi luopuvan Suomalaisesta teatterista. Vanha kaulatauti
vaivasi häntä myöskin Seinen kaupungissa ja teki hänet toisinaan
melkein epätoivoiseksi:

»Mitä kotona minusta nykyisin sanotaan? Minulle itselleni
elämäntarinani alkaa olla lopussa. Kuka tietää mihin Afrikan erämaahan
joudun. Olen niin kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt
surkeaan kaulaani.»

       *       *       *       *       *

Parisista Helsinkiin palattuaan ja esiintyessään vanhassa Arkadiassa
Ida Aalberg joutui heti yleisön suuren suosion esineeksi. Ylioppilaat
juhlivat häntä taas kukkasin ja laakeriseppelein. Sanomalehdet
koettivat ratkaista, mitä jälkiä uusi opintomatka oli jättänyt,
ja verraten yksimielisesti arvostelu totesi hänen näyttelemisensä
käyneen hillitymmäksi. Toiset pitivät omaksuttua uutta suuntaa suurena
edistyksenä, toiset virheenä, toiset eivät osanneet ratkaista, mille
kannalle olisi tullut asettua. Helsinki oli tähän aikaan saanut
ensiluokkaisen teatteriarvostelijan, Hjalmar Neiglickin, jonka »Finsk
Tidskriftiin» kirjoittamat lausunnot olivat suorastaan loistavia.
Hän oli ankara kriitikko, joka ei milloinkaan laatinut ylimalkaisia
suitsutusartikkeleita niillekään taiteilijoille, joita — ja Ida
Aalberg oli ensimmäinen heidän joukossaan — hän suuresti ihaili. Hän
antoi tunnustusta ja moitetta sekaisin, mutta hänen tyylinsä loisto,
hänen lahjomaton oikeamielisyytensä, hänen yksilöllinen ja kaikesta
sovinnaisuudesta vapaa sanontansa ja hänen nuorekas rohkeutensa
takaavat hänelle kunniapaikan kaikkien niiden joukossa, jotka ovat
suomalaisesta näyttämötaiteesta kirjoittaneet.

Ida Aalbergin keväällä 1884 näyteltyä uudessa suuressa osassa, Mariana
Schillerin »Maria Stuartissa» Hjalmar Neiglick kirjoitti:

»Oman kauneutensa lumoamaksi, ilman muuta rikosta kuin oma
mielettömyytensä, ikuisesti naisellisen ilmaukseksi, ikuisesti
naisellisen, jota romantiikka palvoi ja Musset kutsui nimellä »trois
fois feminins», — sellaiseksi on Schiller ajatellut sankarittarensa.
Ajankohta on valittu tätä silmälläpitäen. Ollaan onnettoman
kuningattaren viimeisissä elonpäivissä. Hän on vankina, ilman kruunua
ja valtakuntaa; kaikki, mikä on kiihoittanut hänen intohimojaan ja
samentanut hänen sielunelämäänsä, on poissa, ja sovittavassa valossa,
jonka kärsimys luo hänen kirjavan elämänsä ylle, hän esiintyy
viattomana ja puhtaana, legendan Maria Stuartina. Oli odotettavissa,
että nti Aalberg tekisi jotakin tästä. Ehkäpä siitä tulikin kaunein
kuva, jonka hän milloinkaan on luonut, ja inspiroitu sisäisyys, jolla
hän kykenee esittämään vaikuttavia kohtia niin rikkaasta draamallisesta
elämästä, saa tässä suuren ja todellisen taiteen leiman, josta voi
päätellä hänen Parisin opintojensa hyödyllisyyden. Niin täydellisesti
hän ei koskaan ennen ole näytellyt; melkein kaikkialla on sama varma
katse ja sama välitön lämpö. Heti ensi näytöksessä hänellä on kaunis
kohtaus dialogissa lordi Burleighin kanssa. Verrattomalla hienoudella
nti Aalberg näyttelee esiinmurtautuvan majesteettisuuden, se tulee
Mariasta ilmi eloisasti ja intohimoisesti kuin muinoin, kun sitä
ärsytettiin. Kolmannessa näytöksessä on kappaleen huippukohta, ja siinä
nti Aalbergilla onkin suurin kohtauksensa. Täysin katolilainen hehku
on hänen näyttelemisessään, kun hän kulkee päästä päähän skaalan,
jossa vaihtelevat vienot ja myrskyiset tunteet, joita Schiller on
koonnut tuohon kuuluisaan kohtaukseen, missä molemmat kuningattaret
tapaavat. Marian kaksinkertainen taistelu: omaa ylpeyttään ja
Elisabethin julmuutta vastaan, haltioitunut innostuminen, joka johtuu
vapautumisen toivosta, hyväilevä tuttavallisuus, joka vähitellen
saa sulamaan hänen vihansa Elisabethia vastaan, ja lopuksi loukattu
naisellisuus, joka murtautuu esiin villinä koston janona — kaiken
tämän nti Aalberg esittää semmoisella voimalla ja ennen kaikkea
semmoisella luonnollisuudella, joka kuuluu valituille ja joka vaikuttaa
vastustamattomasti. Mutta myöskin kiihkottoman viimeisen näytöksen hän
esittää tositaiteellisella maulla. Loppu on luonteeltaan jumaloivaa;
Maria, joka niin kainona ja kirkastuneena astuu kohti kuolemaa,
vaikuttaa siltä, kuin olisi hän jo kulkenut kappaleen matkaa taivasta
kohti. Se on idylli mestauslavan juurella ja se tulee neiti Aalbergin
jalosti tulkitsemana liikuttavan kauniiksi. Hän on puettuna komeaan
kuningatarpukuun, paksuun kultaompeleiseen silkkiin, ja koskaan hänen
vartalonsa, joka on taipuisa kuin paju, ei ole tehnyt niin suurenmoista
vaikutusta kuin tässä.

On itsestään selvää, että niin etevä ja samalla yksilöllinen
näyttelijätär kuin nti Aalberg tulee muodostamaan oman koulunsa
sillä näyttämöllä, johon hän kuuluu, sitäkin suuremmalla syyllä,
koska se toistaiseksi on ainoa suomalainen. Mutta voi olla kokonaan
toinen kysymys, onko neiti Aalbergin näyttelemistapa erikoisen sopiva
tyypin muodostamiseen. Ennen kaikkea kaksi piirrettä muodostaa hänen
taiteensa merkillisen lumousvoiman: ihmeellisen pehmeä plastiikka
ja lapsellisen hyväilevät äänenpainot. Näitä kahta vaikutuskeinoa
hän itsekin joskus on tullut käyttäneeksi liian paljon, kuten esim.
Maria Stuartin 3:ssa näytöksessä, missä hän kyllä leikkii äänellään;
se, jos se tulee alemman asteen näyttelijöille maneeriksi, vaikuttaa
ehdottomasti epäedullisesti. Tarvitsee vain nähdä viimeisen näytöksen
kohtaus itkevine kamarineitoineen, huomatakseen, että tämä sisäinen
näyttelemistapa, joka lahjakkaan nti Aalbergin edustamana muodostaa
hänen varsinaisen voimansa, muuttuu omituiseksi, jos sitä käytetään
metodina. On oikea kummittelukohtaus, kun siinä nuo neljä viisi naista
toistavat nti Aalbergia.» —

Ainakin jonkin määrän »lapsellisen hyväilevistä äänenpainoista» Ida
Aalbergin korva lienee ottanut Sarah Bernhardtin puheesta.

Kevätkaudella 1885 Neiglick kirjoitti Minna Canthin »Työmiehen vaimon»
johdosta, todettuaan aluksi, että siinä Homsantuu on Birch-Pfeifferin
Sirkan kaksoissisar, epätodellinen ja teatraalinen, koska kirjailija ei
ole muodostanut osaa elävän luonnon mukaan:

»Neiti Aalbergin näytteleminen on sekin kaikissa kohdissaan
harjoitelma ilman mallia. Hänen mustalaistyttönsä on, puvusta alkaen,
maalauksellinen, mutta sellaista ei ole koskaan ollut Suomessa, vielä
vähemmän on mahdollista, että hän voisi olla vereltään puoleksi
suomalainen. Hehkua, hyväilevää hellyyttä, harmonian ja sulon
mestarinäytteitä, niitä siinä on ylenmäärin; semmoisia loistavia
episodeja kuin esim. tanssi toisessa näytöksessä, sovinto Riston
kanssa kolmannessa ja hänen äkillinen ilmestymisensä Johannan ovelle
neljännessä. Mutta siihen, joka on useasti nähnyt nti Aalbergin, ei tuo
vaikuta erikoisemmin; kaikki on jättänyt jälkeensä muiston jostakin
hyvin rytmillisestä, hyvin ajatellusta. Näkee, että suuri näyttelijätär
on ottanut hallussaan olevista rikkaista varastoista, saatuaan osan,
joka ei ole temmannut häntä mukaansa. Tuommoisista suhteellisen
hengettömistä tuotteista helpoimmin havaitsee, kuinka paljon
taiteilijan tekniikasta jo on muuttunut maneeriksi. Ja jos Homsantuuta
voi pitää kriteeriona, niin nti Aalbergin on heti ruvettava olemaan
varuillaan. On kuin tulisi lämpimien intohimojen tulva näyttämölle, kun
näkee hänen sinne astuvan, mutta hän on uppoamaisillaan plastiikkaan.
Kieltämättä myöskin hänen notkeassa ja jonkin verran pehmeässä
luonteessaan on paljon sellaista, mikä houkuttelee juuri tuohon
suuntaan; mutta tulella kerta kaikkiaan ei leikitä rankaisematta, ei
edes pyhällä tulella, josta nti Aalberg on saanut niin suuren osan.»

Samana keväänä Ida Aalbergin esittämää Ofeliaa Neiglick aluksi moittii
alkukohtauksien perusteella. Niissä näyttelijätär on vain kuljeskellut
auttamatta katsojaa saamaan kokonaiskäsitystä, siinä osassa draamaa
häneltä oli puuttunut persoonallisuutta, oli nähty, kuten joskus
muulloinkin, neiti Aalberg eikä kappaleen henkilöä. Mutta sitten
tapahtuu loistava muutos:

»Se tapahtuu hulluuskohtauksessa, ja hänen esityksensä on tässä
ehdottomasti draamallisen taiteen huipulla. Hyvin mielenkiintoista on
verrata nti Aalbergia ja hra Bangia mielipuolisuuden esittäjinä. Voisi
sanoa, että heidän näyttelemisessään on sama ero kuin Shakespearen ja
Ibsenin realismissa. Nti Aalbergin näytteleminen on rauhallista ja
vailla patologisia efektejä; hän kuljeskelee unelmissaan, laulaa oudot
balladit monotonisesti, ikäänkuin yhteen kaukaisten äänien kanssa —
ikäänkuin kangastuksiin tuijotellen — johtuu ajattelemaan intiaanien
vanhaa uskoa hulluudesta, että se on kaunis ja pyhä jumalain lahja.
Ofelian hulluudessa on rytmiä, niinkuin Hamletin hulluudessa on
metodia, ja tämä rytmi, joka saa aikaan, että

    surun, murheen, tuskan, helvetinkin
    hän tekee viehättävän viehkeäksi,

on nti Aalbergin näyttelemisessä, samoinkuin Shakespearen
kuolemattomassa runossa. Kaikkein ihmeellisintä ehkä on, että nti
Aalberg, joka, mikäli tiedetään, ei ole koskaan harjoittanut laulua,
nyt on luonut parhaan osansa laulamalla siitä parhaan osan. Parempaa
todistusta hänen kyvystään sulautua yhteen luomiensa kanssa ei tarvita;
kun hän kerta innostuu tehtävään, näyttää hänen näyttelemisensä
muodostuvan vastustamattomaksi valloittamiseksi. Tekniikkaa ei näy,
runoilijan sanat elävät näyttämöllä, ja silloin hänen liikkeensä
mukautuvat hänen sielunelämänsä vivahduksiin, kuten pehmeä silkkipuku
mukautuu hänen notkeisiin jäseniinsä.»

Kevätkaudella 1885 Ida Aalberg saavutti Suomalaisessa teatterissa vielä
suuren voiton esiintymällä Gretcheninä »Faustissa». Arvostelu ylisti
hänen lausuntansa tavatonta ilmehikkyyttä ja hänen itkunsa suunnatonta
voimaa.

       *       *       *       *       *

Kaarlo Bergbom, jolle Suomalaisen oopperan kuoltua puhenäyttämön johto
oli tullut melkein vasten tahtoa, ei alkuaikoina voinut olla mikään
ammattitaitoinen ohjaaja. Hän oli kyllä suuri kirjanoppinut, mutta
näyttämötaidetta hän oli opiskellut pääasiallisesti vain katsomosta
käsin. Jokavuotisilla ulkomaamatkoillaan hän kuitenkin koetti kehittää
silmäänsä, ja ammattitaitoa hän oppi käytännön koulussa. Kerrotaan
hänen sittenkin loppuun asti pysyneen sangen vähäpuheisena ohjaajana.
Ne näyttelijät, jotka häntä ihaillen muistelevat, selittävät hänen
harvasanaisuutensa ja vähäisen neuvomisensa aiheutuneen siitä, että
tohtori kunnioitti näyttelijän yksilöllisyyttä ja antoi senvuoksi
mahdollisimman vapaat kädet. Toiset taas vakuuttavat, että tohtori
Bergbomilla ei myöhemminkään ollut täyttä ammattitaitoa varsinaisessa
näyttämöohjauksessa. Hänen sanotaan suosineen suurta klassillista
ohjelmistoa siksi, että tunsi itsensä kykenemättömäksi detaljityöhön,
jota moderni ohjelmisto edellytti. Bergbomin ohjaus liikkui suurissa
piirteissä, ja hän vetosi näyttelijäin omaan älyyn ja puhetaitoon,
jolla klassillisen ohjelmiston pitkiä, runomuotoisia vuorosanoja
lausuttiin.

Ohjaajan ja näyttelijän suhde on näyttämötaiteen ehkä suurin probleemi.
Ei ole syytä yrittää tutkiskella Bergbomin todellisia mielipiteitä
ja vaikuttimia ohjaajakysymyksessä koko laajuudessaan. Riittää, kun
sanotaan, että hänellä tuntuu olleen viisaana periaatteena suhtautua
eri näyttelijöihin eri tavalla: toisille hänen sanotaan antaneen paljon
neuvoja, toisille vähemmän, toisille tuskin mitään.

Ida Aalbergin ohjaaminen tuntuu Kaarlo Bergbomille olleen riemullinen
tehtävä. Häntä hän neuvoi enemmän kuin ketään toista, sillä hänestä
»sai irti» enemmän kuin kenestäkään toisesta. Heillä oli paljon
kahdenkeskisiä neuvotteluja, ja varsinaisissa näyttämöharjoituksissa
heidän sanotaan mahtavasti inspiroineen toinen toistaan uusiin
keksintöihin ja vaikuttavan tulkinnan löytämiseen. Ida Aalberg, joka
oli toistaiseksi verraten vaillinaisesti perehtynyt kirjallisuuteen,
kaipasi älyllistä tukea, ja Kaarlo Bergbomin kerrotaan sitä hänelle
suoneen.

Ida Aalbergille epäilemättä kertyi vuosien kuluessa sangen suuri
kiitollisuusvelka Kaarlo Bergbomia kohtaan. Hän olisi saanut kiittää
tätä ohjeista ja neuvoista ja suurista osista, joita sai Suomalaisessa
teatterissa esittää ja joiden kehittävää merkitystä ei voi kyllin
suureksi arvioida. Hänellä oli paljon omaa, paljon hän oli saattanut
tuoda ulkomailta, mutta Suomalaisessa teatterissa, itse näyttämötyössä,
hän vasta oli voinut päästä täyteen selvyyteen siitä, miten katsomoa
hallitaan ilmeellä, liikkeellä ja puhutulla sanalla.

Jos Ida Aalberg taiteilijana olisi ollut yksinomaan Kaarlo Bergbomin
työn tulos, voisi Kaarlo Bergbomin sanoa ihastuneen omaan työhönsä.
Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto puhuu sangen selvää kieltä siitä,
kuinka tavattoman suureksi he Ida Aalbergin kyvyn arvioivat.
Heille hän oli ensiluokan taiteilija, joka kohotti kappaleen ja
näyttelijäympäristönsä toiselle tasolle, heille hän oli Suomalaisen
teatterin tulevaisuuden toivo. Kaarlo Bergbom hemmoitteli Ida Aalbergia
enemmän kuin ketään muuta.

Eivät Kaarlo Bergbomin kukat eivätkä uudet suuret tehtävät, ei
vanhempien ystävien opettama velvollisuudentunto, ei yleisön ja
arvostelun suuri suopeus, mikään ei saanut Ida Aalbergia suostutetuksi
uskollisesti jäämään Bergbomin teatterin jäseneksi. Keväällä 1885
hän uudestaan jättää suomalaisen teatterin. Ettei päätös tullut
yhtäkkiä, näkee siitä, että hän jo edellisenä kesänä, jolloin oli
kierrellyt maaseutukaupungeissa lausunta-iltoja antamassa, oli pyrkinyt
vierailemaan Kööpenhaminan kuninkaalliseen teatteriin, mutta saanut,
periaatteellisista syistä, kieltävän vastauksen Tämän taidelaitoksen
johtajalta, vanhalta Fallesenilta.

Herman Bang, joka kevätkaudella 1885 piti esitelmiä Helsingissä,
vaikutti ehkä ratkaisevasti Ida Aalbergin päätöksen syntymiseen. Tämä
kirjailija on itse eräässä tanskalaisessa lehdessä kertonut m.m.
seuraavaa:

»Ilta illan jälkeen näin Ida Aalbergin esitelmiäni kuuntelemassa. En
milloinkaan unohda hänen katsettaan ja muotoaan noina tunteina. Hänessä
ilmeni _vangin_ kaipuu. Luentosalin ulkopuolella näin hänet harvoin.
Mutta Helsingistä lähdettyäni sain häneltä kirjeen. Kirje oli hätähuuto
— huuto, jolla hän mursi ovet suureen elämään: »Huomenna matkustan»,
hän kirjoitti. »_Täällä on vain vankila_.»

Ida Aalbergin päätös oli sisäisen taistelun tulos. Hän tiesi
loukkaavansa vanhoja ystäviään, mutta hän sai täyden kannatuksen
eräältä uudelta ajan hengeltä, jonka oppia hän oli joutunut
kotimaassaankin kuulemaan. Hänellä oli kahdenlaisia neuvonantajia,
vanhoja ja nuoria. Siitä aiheutui ristiriita.



VIII.

NEUVONANTAJIA JA YSTÄVIÄ.


»Nooran» jälkeen Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin
kansallisen romantiikan edustajien kanssa. He olivat pääasiallisesti
vanhoja miehiä. Hänellä oli setätuttavana Zacharias Topelius, jolta
riitti loputtomasti neuvoja, lämmintä osanottoa ja kiitosta. Jo ennen
»Regina v. Emmeritzin» esitystä runoilija oli ihastunut nuoreen
näyttelijättäreen ja kunnioittanut häntä seuraavalla runolla:

    »Hur faller släpet och hur klär rosetten?
    Hur sitter lifvet? Är han snörd, korsetten?
    Är håret pudradt à la Pompadour?
    Är ögonbrynet penslad fin natur?

    Vet, Cendrillon, i kväll är bal hos kungen.
    Nej, rör oss icke! Fy den svarta ungen!
    Prins Hjertekläm skall börja valsen der;
    Jag spår, att han i en af oss blir kär.

    — Ack, vore jag en mygga der i salen!
    — Du, Cendrillon, ha, ha, vill du till balen,
    Barfota, sotig, ful ‒ ‒ i ett palats?
    Nej, blif i askan du, det är din plats.

    Och systrarna, de åkte bort i qvällen.
    Den frusna Cendrillon satt qvar på hällen;
    Kring skuldran föll de rika lockars våg,
    Och med en stjernblick hon i askan såg.

    Der låg en gnista, slocknande i härden.
    — Du lilla gnista, glömd af hela verlden,
    Hvar är den andedrägt, som, stark af hopp,
    Skall tända dig till ljus och värme opp?

    Då kom en fé, de glömdas fé, som spanar
    Fördolda skatter, hvilka ingen anar,
    Och hon fått makten, för sin kärleks skuld,
    Att kläda allt hvad hon rör vid i guld.

    Hon rörde med sitt trollspö den förskjutna.
    Oanade behag, i ringhet slutna,
    Uppväxte som en vår i bortglömd dal,
    Så kläddes Cendrillon till kungens bal.

    Hon trädde in, som höfvisk sed det bjuder,
    I vårdad drägt, men utan smink och puder,
    Med kammad lock, så morgonfrisk och glad,
    Som vårens björk med dagg på späda blad.

    Hon dansade med prinsen; han var fången.
    Hon talade ett språk, nytt i salongen;
    Det var som fågelsång i hemlandsskog,
    Det kom från hjertat, och det hjertan tog.

    De trötta systrarna, det lefnadsmätta,
    Förslitna hofvet undrade med rätta
    Hvar hon kom från, som på en kunglig bal
    Lagt frisk natur i konstens ideal.

    Men när hon dansat, sjungit och förtjusat,
    Försvann hon, som den vind i skogen susat,
    Och ingen skulle anat hennes bo,
    Om hon ej tappat nyss sin ena sko.

    Nu söker prinsen foten, måttet, maken
    Till denna sko. Hvar fot klär nu sig naken,
    De stolta systrar hugga af sin tå,
    Men skon, men skon, den passar ej ändå!

    Jag vet likväl en fot, som fyller måttet;
    Jag sett hans spår, jag hört hans steg i slottet,
    Men tyst, det är en hemlighet! Ja, ja,
    Jag vet, att skon är märkt med I och A.

    När prinsen finner denna fot, den rätta,
    Skall kronan han på egarinnan sätta,
    Och detta kungabarn, i kojan krönt,
    Skall blifva ödmjukt ännu mer än skönt.

    Den glömda gnistan, slocknad halft i härden,
    Skall gå med glans och värme ut i världen
    Och glädja alla, hvilkas andedrägt
    Har denna flamma ur dess aska väckt.»[17]

Kun »Regina von Emmeritz» oli esitetty, ei runoilija — niin on Emil
Bergbom kertonut — tahtonut löytää sanoja, millä ylistää Ida Aalbergin
suoritusta. Topelius kirjoitti usein nuorelle näyttelijättärelle ja
toivoi tämän lähettävän vastaukseksi edes vähäisiä kirjeitä olostaan
ja elostaan. Ida Aalberg ei tähän aikaan vielä luottanut kykyynsä
kynänkäyttäjänä. Jos oli kysymyksessä kirjoittaminen Topeliukselle
tai paroni Nordenstamille, sai Frithiof Peranderin filosofinen ja
kaunopuheinen käsi laatia ainakin joskus konseptin lähetettävään
kirjeeseen.

Ida Aalbergin hyvä setä oli myöskin G.Z. Yrjö-Koskinen, jonka Lopella
olevalla tilalla hän kävi vierailulla. Yrjö-Koskinen, niin romantikko
kuin olikin, ei kuitenkaan katsellut Ida Aalbergia romanttisella
ihailulla — suomalaiset romantikot tutkivat mieluummin karhunpalvelusta
Kalevalassa kuin palvelivat naista, ja Yrjö-Koskinenkin nimenomaan
toteaa kirjeessään olevansa liian vanha Ida Aalbergin palvelijaksi.
Sensijaan senaattori antoi isällisiä neuvoja, kuinka talous olisi
järjestettävä, kuinka paljon kuukaudessa pantava pankkiin, jotta Ida
Aalbergilla kymmenen vuoden päästä olisi lähes 20,000 Smk:n pääoma,
jolla sitten voisi elää riippumattomana.

Ida Aalbergin suosijoihin ja läheiseen ystäväpiiriin, kuului elämänsä
loppuun asti vanha romantikko B.O. Schauman, »Bos» eli »Tähtikiikari»,
»Hufvudstadsbladetin» arvostelija ja suuri taiteen, varsinkin
kuvaamataiteiden harrastaja. Ylioppilastalon portailla nähtiin hänen
usein kiikarillaan tähyilevän ohikulkevia naishenkilöltä, kun hän
odotti Ida Aalbergin palaavan harjoituksesta Arkadiateatterista.

Ida Aalbergin mesenaatti oli kapteeni William Ruth. Nuori näyttelijätär
ei ollut taloudellinen — Yrjö-Koskinen sitä suoraan valitteleekin — ja
hän tarvitsi rahoja ulkomaanmatkoilla. Kapteeni Ruth lainasi hänelle,
mutta palautti aina velkakirjan jonakin Ida Aalbergin juhlapäivänä
kiittäen »valon palveluksesta».

Vanhemman polven miehistä merkitsi Ida Aalbergille kuitenkin enimmän
Frithiof Perander. Aikoinaan heidän suhteensa oli hyvin tunnettu
ja siitä puhuttiin paljon. Kesällä 1880 Antti Jalava kiittää Ida
Aalbergia siitä, että tämä oli hylännyt Peranderin kosinnan, koska
avioliitto olisi riistänyt taiteilijan Suomalaiselta teatterilta. Ja jo
edellisenä vuonna Ida Aalberg mainitsee kirjeessään Oskar veljelleen
Peranderin nimen. Tämä oli pitänyt silloin puheen jollekin nuorelle
naiselle. Oskar Ahlberg sanoo vastauksessaan, että Peranderilla oli
tunnettuna tapana etsiä Aino-tyyppiä, jonka luuli löytäneensä milloin
missäkin nuoressa ja soreassa neidossa, jota sitten juhli loistavissa
puheissaan. Tämän Väinämöisen viimeiseksi ja todennäköiseksi
rakkaimmaksi Ainoksi tuli Ida Aalberg.

Frithiof Peranderin tiedemiesala oli filosofia ja kasvatusoppi — hän
kuoli 1885 kasvatusopin professorina Helsingin yliopistossa. Mutta
hänessä oli voimakas taipumus kansalliseen romantiikkaan ja hän tunsi
varsinaisen tutkijatyönsä ohella erikoista viehtymystä suomalaiseen
kansanrunouteen. Muutamat kirjoitelmat: »Traagillisesta periaatteesta
Kullervo-runoissa», »Kalevalan Aino-runoista» ja »Sisar Kalevalassa»,
osoittavat riittävästi tätä puolta hänen harrastuksissaan. Hän oli
myöskin suuri klassillisuuden ihailija ja puolusti kreikan ja latinan
kielten oikeuksia kouluissa tuona aikana, jolloin niiden arvoa alettiin
pitää kiistanalaisena. Vaikka ottikin osaa aikansa valtiolliseen
elämään — Perander oli m.m. edustajana valtiopäivillä — hän ei
välittänyt elämästä ja sen ilmauksista sellaisinaan. Tämä täysiverinen
idealisti luki Dickensin romaaneja, luullen niistä oppivansa tuntemaan
maailman ja ihmisluonteet paljon paremmin ja paljon monipuolisemmin
kuin omasta kokemuksestaan. Englantilaisen kirjailijan muovailemat
tyypit, niin teennäisiä ja väkinäisiä kuin voivatkin olla, merkitsivät
Peranderille enemmän kuin elävät ihmiset. Hän ei hennonut lukea kuin
yhden Dickensin romaanin kesässä, koska pelkäsi nautinnon lähteen
kuivuvan kesken.

Perander sanoi: »Die Sterne begehrt man nicht, man freut sich nur ihrer
Pracht.» [Tähtiä emme halua omistaa, me iloitsemme niiden loistosta.]
Kuitenkin hän halusi omistaa Suomalaisen teatterin nuoren tähden eikä
tyytynyt häntä vain kaukaa ihailemaan. Frithiof Perander oli lähes
kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Ida Aalberg.

Kun Perander vuoden 1885 lopulla kuoli, löydettiin hänen papereistaan
määräys, että kirjeet, jotka Ida Aalberg oli hänelle kirjoittanut,
oli lukematta poltettava. Niin tehtiinkin. Ida Aalberg on kuitenkin
säilyttänyt Frithiof Peranderin kirjeet. Niistä ei näy intohimoista
rakkautta, ne ovat vanhan miehen kirjoittamia. Tulisten ja rohkeiden
lemmentunnustuksien sijasta ne sisältävät huolenpitoa »pikku Idan»
terveydestä tai huolestumista siitä, ettei »kiltti Ida» vain liiaksi
rasitu työssä tai turmele ihoaan päivettymisellä tai kylmety ja saa
kurkkuaan kipeäksi.

Onnistumaton kosinta 1880 ei katkaissut heidän välejään. Avioliittoa
lienee suunniteltu myöhemminkin, ainakin he pysyivät hyvin
läheisissä suhteissa. Ida Aalberg lienee joskus vanhalle ystävälleen
kirjoittanut mustasukkaisenkin kirjeen, koskapa tämä saa syytä
vastata kuin tilivelvollinen ainakin, että eräs nainen, johon hän
oli parannusmatkalla Norjassa tutustunut ja josta oli aikaisemmassa
kirjeessään kertonut, ei toki ollut ollut »missään suhteessa niin etevä
kuin sinä».

Perander oli filosofi ja klassillisuuden harrastaja, mutta nuoren
naisen psykologiaa hän tuskin on käsittänyt ja »ars amandi»,
rakastamisen taide, on tälle puhtaalle miehelle ollut vieras ala.
Hänen huonosta terveydestään ehkä aiheutui, että hänet seuraelämässä
sangen usein nähtiin alakuloisena, tyytymättömänä ja synkkänä.
Sama alakuloisuus puhuu hänen kirjeistäänkin. »Yksi ihminen
maailmassa minuakin muistaa», niin hän kiittää Ida Aalbergia. Hänen
lemmentunteensa viileys käy elävästi ilmi esimerkiksi seuraavasta
kirjeestä, joka on kirjoitettu Norjasta 1884.

 »Hyvä Ida!

 Kiitos, Ida raiska, kirjeestäsi, jossa henkii hyvyyttä ja ystävyyttä.
 Olet kai jo saanut mun viime kirjeeni, jossa kerroin missä olen
 oleskellut.

 Vastikään palasin mereltä, joka, tuulen vallassa, hyrskyi aikalailla.
 Aallottaret aavalla merellä tanssivat rajusti» (j.n.e. myrskyn
 kuvausta). »Niitä katsellessani muistelin sinua.» (Lisää meren ja
 merimatkan kuvausta.) »Oi! lännen tuuli, kun tulet pitkältä matkaltasi
 Pohjöismeren ylitse, kuinka minä sinua rakastan! Sinä puhallat pois
 tavalliset huoleni. Merellä kolme tuntia kuluu yhtä äkkiä, kuin maalla
 yksi.

 Sinun kirjeesi oli niin rikas sisällyksestä, etten tällä kertaa
 ennätä vastata, niinkuin tulisi. Kun asuu bolag'issa saapi niin
 vähän rauhaista hetkeä yksinololle. Iloista oli lukea sinun
 kirjettäsi. Siitä näin, että olet paljon mietiskellyt. Nuo muutamat
 valtiopäivämiesvaalit, joihin viittaat» (j.n.e. politiikkaa y.m.).
 »Luullakseni matka on vaikuttanut edullisesti terveyteeni. Varsinkin
 Norjan tunturi-ilma oli hyvää lääkettä hermoilleni. Saa nähdä koska
 minä saan tavata sinua. Oietkoon jo Tampereella? Missä Elokuun kuutamo
 viehättää sinua? Sinä olet, kuten näen, ollut altis sen kauneuden
 vaikutuksille. Näyttää kuin olisit ruvennut luontoa ja sen ihanuutta
 entistä enemmän rakastamaan ja mielesi syvyyteen painamaan. Kaunis
 on kuvauksesi syksyisen eli syksyyn kallistuvan luonnon laadusta. Se
 on todellakin äiti, joka on monta muretta nähnyt, vaan ei kuitenkaan
 vielä ole huolista riutunut. Hän vaan ajattelee ja pitää huolta kuinka
 elämä muille kävisi turvalliseksi.

 Nyt hyvästi, Ida raiska! Voi hyvin eläkä liioin rasita voimiasi
 näyttämön puuhissa.

                                            Frithiof»

Ylioppilaille pitämissään puheissa — Perander toimi
Hämäläis-Osakunnassa sekä kuraattorina että inspehtorina — hän kehoitti
nuorisoa asettamaan elämän päämaalin korkealle. Vedoten vanhaan
tarinaan Hymetton mehiläisistä, joilta ymmärtämätön omistaja oli
leikannut siivet, hän puhui opiskelevalle nuorisolle:

»Hengellä on lentovoimansa, ja minä kehoitan teitä käyttämään tätä
voimaa. Harrastakaa itse, lentäkää korkealle Hymetton vuorelle!
Koettakaa omin voimin pysyä korkealla Jumalan ilmoissa! Sillä lailla
parhaiten palvelette isänmaata.

Ida Aalbergin tunnuslauseita olivat näihin aikoihin: »Excelsior!» ja
»Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben.» [Sydän olkoon
puhdas, mieli ylevä, pyrkimys lepäämätön!] Voitaneen pitää varmana,
että nuori näyttelijätär julisti noita sanoja vakavan kasvattajan
Frithiof Peranderin ansiosta. Perander ei ollut vain hänen ystävänsä
ja harras ihailijansa, hän oli myöskin hänen koulumestarinsa. »Ida
raiska», kuten Perander joskus suvaitsee häntä nimittää, ei läheisessä
seurustelussa ollut voinut salata opillisia puutteitaan. Peranderin
mielestä piti jokaisen, ken halusi käydä sivistyneestä, tuntea latinan
kieltä ja olla perehtynyt filosofiaan. Voidakseen »lentää korkealle»
ja tullakseen todella suureksi hengen maailmassa olisi Ida Aalbergin
pitänyt opiskella klassillista kirjallisuutta ja tutkia Saksan
spekulatiivisia filosofeja. Ulkomaamatkallaan 1883—1884 Suomalaisen
teatterin primadonna eräälle ystävättärelle kirjoittamassaan kirjeessä
kertookin lukevansa saksalaisten ajattelijain teoksia. Se oli jotain
se! Ida Aalberg, jonka loogillinen kyky tuohon aikaan vielä oli
niin heikko, että lauseet hänen kirjoittamissaan kirjeissä pahasti
onnahtelevat — hän tutustumassa Hegeliin! Vanha ystävä oli varmaan
antanut hänelle liian vaikean tehtävän.

Vaikkakaan Perander ei voinut tehdä Ida Aalbergista filosofia eikä
antiikin harrastelijaa, kuten olisi halunnut, on varmaa, että hänen
opetuksensa ei jäänyt tehottomaksi. Oppilas ei ehkä teoreettisesti
voinut sulattaa opettajansa taivaita tavoittelevaa ja optimistista
filosofiaa, mutta häneen vaikutti tämän aatteellisuus ja vakavuus
sinänsä. Todennäköisesti on kysymys juuri Peranderista, kun Ida Aalberg
helmikuussa 1883 Bertha Forsmanille kirjoittaa:

 »Tiedättekö, kuinka onnellinen olenkaan tänään. Tunnen suuren halun
 astua esille ja ruveta vastustamaan koko pessimististä suuntaa.
 Olen tänään nähnyt ja kokenut, että ihanteellisuutta, puhtautta ja
 korkeutta vielä on ihmisissä, vaikka ne ovatkin niin äärettömän
 harvinaisia. Kun ajattelee, että maan päällä on yksikin henkilö,
 jolla on ollut kykyä säilyttää sielussaan jumalallista, niin tekee
 sovinnon ihmiskunnan kanssa ja kohottaa lippunsa vielä korkeammalle!
 Olen tänään nähnyt eräässä henkilössä piirteitä, joita tähän asti
 olen pitänyt yli-inhimillisinä, niin puhtaita, niin ihanteellisia.
 Notkistan polveani. Uskoni hyvään on uudistunut. Toivoisin, että
 kaikki tietäisivät, mitä minä tiedän, silloin heistä tuntuisi
 helpommalta elää.» —

Se aatteellisuus ja ihanteellisuus, joka Ida Aalbergissa — niin
hetkellinen ja impulsiivinen taiteilijaluonne kuin olikin — usein
myöhemminkin ilmenee, on ehkä suurimmaksi osaksi Frithiof Peranderin
työtä.

1880-luku on realismin vuosikymmen. Vanha polvi aatteineen,
Jumaloineen, rakkauksineen kansaan ja kotimaan luonnon ihailemisineen
saa vastustajakseen nuoren polven. Ida Aalberg oli nuorison lemmikki
ja otti siltäkin taholta vastaan vaikutteita. Suomenkielisten nuorten
taholla radikaalisuus kyllä ilmeni vain entistä kiihkeämpänä kieli-
ja kansallisuusintoiluna. Jo vuosikymmenen alussa nousi »K.P.T.»
Lauri Kivekkään johdolla vaatimaan suomen kielelle isäntävaltaa
suomalaisten omassa maassa. Enemmän kuin tämä aatteellisuus, joka
1881 Norjan matkalla kylläkin ilmenee Ida Aalbergissa, lienevät
hänelle seuraavina vuosina merkinneet ruotsinkielisten taholta
saadut vaikutteet. Se »eurooppalaisuus», jota Werner Söderhjelm ja
Hjalmar Neiglick edustivat, sai kiitollisen kuulijan Ida Aalbergista.
»Eurooppalaisuus»-aatteen valossa Ida Aalbergin luopuminen
Suomalaisesta teatterista ei ollut itsekäs teko eikä tarkoittanut oman
kunnianhimon tyydyttämistä, vaan oli täysin kiitettävä tahdon ilmaus.

Kun Ida Aalberg keväällä 1885 oli saavuttanut suuren menestyksen
Tukholmassa ja Kristianiassa ja suunnitteli jäämistä Kööpenhaminaan,
sai hän Hjalmar Neiglickiltä kirjeen, joka ranskalais-ruotsalaisessa
henkevyydessään antaa elävän käsityksen »eurooppalaisuudesta» Suomessa
1880-luvun puolivälissä. Se kuuluu:

                                                  »Jollas 1/VI 85.

 Hyvä Neiti,

 Kirjeenne, josta kiitän kuin kiitetään suuresta ilosta, tuli aivan
 à propos. Sillä ajatus kirjoittaa teistä tanskalaiseen lehteen
 oli minulla itselläni jo kauan sitten. Halusin vain tietää, missä
 Te nykyisin oleskelette ja mitä suunnitelmia Teillä oli lähintä
 tulevaisuutta varten — koskivatko ne Kööpenhaminaa.

 Päivää myöhemmin kuin sain Teidän kirjeenne minä kirjoitin Tukholmaan
 ja pyysin takaisin käsikirjoitukseni, joka tuli liian myöhään
 ilmestyäkseen »Stockholms Dagbladissa». Niinpiankuin olen saanut
 artikkelin käsiini, lähetän sen Brandesille. Tietenkin vasta sitten,
 kun olen sitä hiukan muuttanut, sillä siinä on, pelkään, nykyisessä
 muodossaan liian selviä jälkiä siitä, että se on tullut maailmaan
 yhdessä yössä, sillä silloin oli hirveä kiire pikapostin — tai mikä
 posti se lie ollut — vuoksi.

 Kerron, mitä taidan Teidän taiteestanne, tähän astisesta urastanne,
 parhaista osistanne, pääasiallisesti niillä sanoilla, joita
 aikaisemmin olen käyttänyt. Teidän elämästänne en tiedä mitään,
 olen, häpeä kyllä, ollut niin laiska, etten ole tiedustellut. Mitään
 elämäkerrallista en senvuoksi uskalla esittää. Tietenkään artikkelini
 ei tule semmoiseksi, jommoista sanotte pelkäävänne — tuo pelko on
 luonnollisesti vain leikkiä, sillä Te tiedätte kyllä, mitä minä
 Teidän taiteestanne ajattelen. Se pitää tietää jokaisen muunkin,
 joka on vaivautunut lukemaan arvostelujani. Jos Teidän vastustajanne
 Tukholmassa — heidän typeryydestään minulla on mitä paras käsitys —
 ovat lausunnoilleen hakeneet tukea otteista »Finsk Tidskriftistä»,
 niin he ovat lukeneet sitä kuin piru lukee raamattua. En haluaisi
 noiden herrojen kanssa keskustella vain tyhmyydestä, vaan erikoisesti
 myöskin täydellisestä epärehellisyydestä. Luonnollisesti en aina ole
 voinut kiittää, mutta moite on kieltämättä tullut homeopaattisissa
 annoksissa sammaltelevan ihailun ohella. Ainakin olen _tahtonut_,
 että niin olisi. Ennakolta tahtoisin vielä sanoa jotain pyytämänne
 artikkelin johdosta. Se ehkä tulee semmoiseksi kuin Brandes haluaa,
 mutta ei siitä syystä kuin Te luulette. Naiviudessani uskon —
 niinkuin Tekin — sellaisen kritiikin mahdollisuuteen, joka ei ole
 aivan samaa kuin reklaami. Jos sillä saavuttaa saman päämaalin kuin
 reklaamilla, niin — tant mieux. Ja jos siinä sattumalta ei onnistuta,
 niin se on uusi todistus siitä, että Tanskassa on ehditty joka
 suhteessa äärettömän paljon lähemmäksi suurta Eurooppaa kuin meidän
 havumetsissämme.

 Mutta, kuten sanottu, uskon artikkelini tyydyttävän sekä Teitä että
 Brandesia, ilman että minun tarvitsee kirjoittaa muuta kuin todellisia
 vaikutelmiani.

 Teidän ehdottomasta välttämättömyydestännekin matkustaa pois kotoa
 minä kirjoitan, ja siinä asiassa Te tunnette mielipiteeni. Teille
 ei ollut välttämätöntä vain matkustaa pois, Teidän pitää, kuten
 jo kirjoitin, tehdä kaikkenne pysyäksenne poissa kauemmin kuin
 tavallisella matkalla viivytään. Kernaimmin haluaisin Teidän menevän
 ainaiseksi, mutta pysykää ainakin niin kauan poissa, että juurenne
 ovat ehtineet kiintyä uuteen viljavaan maahan, ja te saatte tuntea,
 kuinka mehut nousevat, lämmittävät Teitä, tekevät Teidät reippaaksi
 ja rohkeaksi. Tämähän on hyvin taitamattomasti tehty kuva, mutta minä
 syytän juuri meidän kansallista _maaperäämme_ siitä, että täällä
 Suomessa kasvu on niin vähäistä. Kansallisluonne on ko-flegma,
 kansallissolidariteetti on samaa kuin satatuhatta veljenmaljaa,
 se on yhtä porvarillista ja yhtä rehellistä kuin ne — ja lopuksi
 kansallisuusviha, meidän pääominaisuutemme, meidän lemmikkimme monen
 vuosikymmenen aikana, se on kaikkein alhaisinta, porvarillisinta ja
 pikkumaisinta. Sillä se on vihaa pikkusielujen välillä — »la haine des
 infiniment petits», jos tunnette Béranger'tä.

 Vaikka, varsinkin viime kirjeestänne, tiedän, että vanhastaan
 olette tässä kohdassa samaa mieltä kuin minä, en kuitenkaan malta
 olla laulamatta samaa virttä vielä kerran. Märehtimiselläni on
 tarkoitus, niinkuin oli sillä Rooman vanhalla herralla, joka
 yhtenään puhui, että Karthago pitäisi polttaa, ja joka lopuksi sai
 nähdä sen palavan. Tarkoitukseni on peloittaa Teitä ja itseäni ja
 kaikkia muita ihmisiä resigneerautumasta jonakin heikkona hetkenä ja
 tyytymästä loppuiällämme isänmaallisuuden jauhamiseen, lihapatoihin
 ja velttouteen. Se olisi pahinta, mitä saattaisi tapahtua. Sillä
 »Suomen tulevaisuus» ei riipu siitä, että Kivekkäästä ja Castrénista
 tulee senaattoreja, ei siitäkään, että Dagbladetin toimitus vaipuu
 hra Ignatiuksen syliin, eikä siitä, että »isiltä peritty ruotsalainen
 kulttuuri» näyttäytyy kykeneväksi synnyttämään arpajaisia ja
 koruompelusta, vaan siitä, että täällä kerta saa tuntea olevansa
 Euroopassa tarvitsematta matkustaa satoja peninkulmia höyrylaivalla
 ja rautatiellä. Meidän pitää lähteä täältä pois eikä tulla takaisin
 muulla ehdolla kuin että saamme ottaa mukaamme palan Eurooppaa — se on
 tärkeintä, mitä nykyisin tiedän. Se on mielestäni niin tärkeätä, ettei
 merkitse mitään, vaikkei kaikki, mitä tuo tullessaan, ole ehdottomasti
 hyvää.

 Niinpä minä nyt olen äärettömän iloinen, neiti Aalberg, nähtyäni
 Teidän ottavan ensimmäisen askelen Tanskaan asettumiseen, ja ainoa,
 mikä iloani vaimentaa, on se, että todennäköisesti on vain harvoja,
 jotka onnistuvat tekemään samoin kuin Te. Meidän päivinämme pitää
 olla joko taiteilija tai ääretön suuruus jollakin muulla alalla
 kyetäkseen johonkin muualla kuin kotona; meille muille vaikea voi
 käydä mahdottomaksi. Ja kuitenkaan en milloinkaan elämässäni ole
 tuntenut niin elävää tarvetta muuttaa penaattejani kuin juuri nyt,
 sillä heinäkuisen fyysillisen ja moraalisen veltostumisen aikana olen
 saanut käydä taistelua, jonka aloitin oikealla entusiasmilla ja joka
 loppui sillä, että makasin voimattomana maassa ja näin vastustajaini
 lähtevän matkaansa arvokkaasti kuin vouti »Kansanvihaajassa».

 Se muuten koski semmoista, mikä Teitäkin liikuttaa — teatteria.
 Heinäkuun numerossa minun viimeinkin piti oikein keventää sydäntäni
 ja minä kirjoitin, omasta mielestäni, äärettömän motiveeratun
 katsauksen Nitouche-palvonnasta ruotsalaisessa teatterissa, surkeasta
 ohjauksesta ja tiesi mistä. Mutta tätä _ei saa_ painaa, voitteko
 ajatella semmoista holhoojahallitusta. Toisessa toimituksessa minulle
 sanottiin suoraan päin naamaa, että minä olin nenäkäs pyytäessäni
 semmoisen julkaisemista, ja toisessa toimituksessa, joka ei ollut
 yhtä lähellä yritystä, sanottiin, että tuolla tavalla annettaisiin
 viholliselle aseet käteen, ja näettekös, _senvuoksi_ oli parempi,
 että kylpyvesi edelleenkin johdettaisiin vanhan nahkurin viemäriä
 myöten. Sama toimitus kuuleman mukaan aikoo nyt itse kirjoittaa pienen
 artikkelin ruotsalaisen teatterin puutteista, mutta sävyisästi,
 hillitysti. Tunnettehan jumalallisen komedian? Niin — tietysti tuntuu
 suunnattomalta suuruudenhulluudelta, kun tuommoisen bagatellin
 vuoksi rinnastan itseni tohtori Stockmanin kanssa. Mutta se ei johdu
 ylpeydestä, olen vain havainnut semmoista, mikä saa minut kokonaan
 tarkistamaan kantani »Kansanvihaajaan» nähden. Minusta kerran tuntui,
 että Ibsen liioitteli hirvittävästi, nyt uskon joka kirjaimen olevan
 totta ‒ ‒

 Syyskuussa matkustan pois, kaksi vuotta olen sanonut viipyväni poissa.
 Tohtoriväitöskirjan teen tuona aikana, mutta sitäpaitsi minä ainakin
 koetan koota tarpeeksi tietoja voidakseni tulevaisuudessa yrittää
 tulla toimeen vieraassa maassa, esim. Kööpenhaminassa, josta aina olen
 pitänyt. Ne ovat uskaliaita suunnitelmia.

 Sitäpaitsi minä Kööpenhaminasta aloitan matkani. Aion viipyä siellä
 pari kuukautta syksyllä. Ehkäpä olen siellä, kun Te esiinnytte
 Adrienne Lecouvreurinä. _Se_ olisi hauskaa. Koska en milloinkaan
 ole kirjoittanut tuosta osasta, sanoisin Teille hyvin kernaasti
 huomautukseni suullisesti. _Erikoisesti_ pyytäisin Teitä Adriennena
 paljon yksinkertaistuttamaan tekniikkamme. Te ehkä myös olitte
 silloin, kun minä näin Teidät tuossa osassa, vielä liiaksi Sarah
 Bernhardtin lumoissa. Siitä Teidän pitää koettaa nyt päästä, sillä nyt
 Te joudutte näyttelemään yleisölle, joka on nähnyt Teidän esikuvanne.
 Olkaa niin itsenäinen kuin on mahdollista Teille senjälkeen, kun
 olette nähnyt tulkinnan, joka on tehnyt Teihin syvän vaikutuksen.
 Ja ennen kaikkea, kuten sanottu, tekniikka, virtuositeetti Teidän
 Adriennessanne! Te liihoittelette liikaa, kondenseeraatte liikaa,
 esitätte musiikkia psykologian sijaan. Ymmärrättehän oikein
 huomautukseni? En halua tehdä Teitä alakuloiseksi, vaan koetan tehdä
 Teille palveluksen. Ehkäpä vieraissa ette tapaa kovinkaan monta
 suorasanaista, minä ainakin olen suora.

 Suoraan sanottuna, minä en liioin käsitä, miksi Teidän pitää tulla
 tänne. Ette tarvitse Tanskan kuningattaren apua ettekä Venäjän
 keisarinnan suosituksia, koska Teillä on kykynne, ja tuo venekomedia
 on minulle melkein vastenmielinen.[18] Miksi keskeyttää opintoja
 Kööpenhaminassa ja ennenkaikkea: miksi luopua onnesta saada olla
 täältä poissa, miksi matkustaa oikun vuoksi, pukeutua uimapukuun ja
 seista ja ujostella veneessä? Älkää suuttuko avomielisyydestäni.»

Perander oli vanhan polven filosofi, Neiglick nuoren. Nuori polvi antoi
tavallaan aatteellisen siunauksensa nuoren Ida Aalbergin luopumiselle
Suomalaisesta teatterista.

       *       *       *       *       *

Puutteellisia opintojaan Ida Aalberg koetti täydentää hakemalla
niiden henkilöiden seuraa, joiden luuli kykenevän ravitsemaan hänen
henkeään. Hänen elämänsä käytännölliseksi ohjeeksi tuli: etsi suurten
persoonallisuuksien seuraa! Hän istui tarkkaavana oppilaana monen
mestarin jalkain juuressa ja koetti hyötyä sanoista, joita kuuli tämän
maailman viisaiden suusta.

Suuria persoonallisuuksia Ida Aalberg luuli löytävänsä vain miesten
joukosta. Naisilla oli vähemmän hänelle annettavaa. On sangen
mielenkiintoista tutkia hänen suhtautumistaan oman sukupuolensa
edustajiin.

Jo 1880-luvun alkupuolella hän sai naisten taholta osakseen suorastaan
jumaloivaa ihailua. Jo silloin hän alkoi olla se »Suomen rikkain
tytär», joksi Alma Fohström häntä on nimittänyt, ja »Suomen suurin
tytär», joksi häntä myöhemmin on mainittu. Jo silloin tunsivat nuoret
tytöt palavaa halua kirjeissään tulkita hänelle, että hän oli täysin
valloittanut heidän sydämensä ja lumonnut heidän mielensä ja ettei
kukaan voinut olla niin ihana, suurenmoinen ja jalo kuin Ida Aalberg.

Minna Canth viehättyi Ida Aalbergin etevään näyttelemiseen ja kaiketi
odotti, että nuori Noora olisi yhtä etevällä tavalla voinut keskustella
hänen kanssaan 1880-luvun eetillisistä ja kirjallisista probleemeista.
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. »Hänhän on aivan tyhjä ihminen»,
totesi Minna Canth omana mielipiteenään.

Emilie Bergbom ei koskaan saavuttanut lämmintä sijaa Ida Aalbergin
sydämessä.

Ida Aalberg solmi kuitenkin nuoruutensa päivinä useita
ystävyysliittoja. Vain jokin niistä kesti pitkiä aikoja. Hänellä,
enempää kuin Henrik Ibsenillä, ei tuntunut olevan aikaa eikä
halua hellän ystävyyden asettamien velvollisuuksien täyttämiseen.
Sitä »erikoista», mitä Ida Aalberg on sanonut naistuttaviltaan
vaativansa, hän löysi milloin Hanna Snellmanissa, suuren Snellmanin
taidetta-harrastavassa tyttäressä, milloin Tony Sahlbergissa, milloin
Lovisa Uimosessa, milloin jossain muussa. Ellen Nervander tuli Ida
Aalbergin hyväksi ystäväksi ja uskotuksi 1884 Bangin esitelmän
jälkeen, jota kuulemasta palattuaan näyttelijätär kiihoittuneessa
tilassa heittäytyi neiti Nervanderin syliin. Suhde Bertha Forsmaniin,
Viipurin hovioikeuden presidentin tyttäreen, oli se, jota Ida Aalberg
suurimmalla huolella tuntuu hoitaneen ja vaalineen aina elämänsä
loppuun asti.

Jo aivan ensimmäisinä teatterivuosinaan Ida Aalberg oli tutustunut
helsinkiläiseen muotikaupan omistajaan Maria Grapeen, joka
suosi laulajia ja näyttelijöitä ja jonka ylin ystävä oli Hedvig
Raa-Winterhjelm. Maria Grape oli kiihkeä ja tulinen pohjalainen,
hillitön rakkaudessaan ja hillitön vihassaan. Kerrotaan, että hän, kun
Ida Aalbergin tähti alkoi kohota, oli etunenässä järjestämässä tälle
serenadeja ja juhlia. Siihen aikaan Ida Aalberg oli Maria Grapelle
»kullannuppu» ja rakkauden osoituksilla ei ollut määrää eikä rajaa.
Ystävyytensä aikoina Maria Grape kirjoitti seuraavaan tapaan:

 »Kulta!

 _Sulje ovet_, sammuta lamppu!

 Tuhansia terveisiä monilta _ihailijattarilta!_ »Naismaalari» itki!!!
 Sinun voittosi! Aukasin sähkösanoman peläten, että siinä olisi jotain
 ikävää, hurraa! uusi triumfi sille, joka tänä iltana sai vastaanottaa
 ensimmäisen suomalaisessa maaperässämme kasvaneen laakerin! Onneksi
 olkoon! Jumala siunatkoon minun omaa Idaani!

 Kaikissa kohtaloissa sinun

                                        Mariasi.»

Kun Ida Aalberg 1880 oli Saksassa ja Unkarissa, oli Maria Grape,
kuten sanottu, hänen pankkiirinaan. Siihen aikaan ei vielä tiedetty,
että Grapen ennen niin hyvä liike oli Turkin sodan jälkeen luisumassa
alaspäin, ja Maria Grapen kirjoittamista kirjeistä voidaan päättää,
että hänellä oli vaikeuksia lähettäessään rahamääriä niistä varoista,
jotka Ida Aalberg olin hänen haltuunsa uskonut. 1881 Maria Grape kävi
Norjassa Winterhjelmien luona, ja hänen läsnäollessaan Ida Aalberg
ja Hedvig Winterhjelm suunnittelivat yhteistä kiertuetta Suomeen
ja sopivat, että sellainen tehtäisiin. Heti Maria Grapen Suomeen
palattua hän saa Ida Aalbergilta kirjeen, jossa tämä moitti häntä
huhujen levittämisestä ja toisten asioihin sekaantumisesta. »Olen
vain puhunut totuutta, kertonut, että lääkäri on käskenyt sinua
vaikenemaan, en ole puhunut mitään pahaa», vastaa Maria Grape ja vetoaa
vanhaan palvelusintoonsa. Juuri näihin aikoihin Maria Grapen liike
teki vararikon. Hänellä oli vielä hallussaan Ida Aalbergin rahoja 700
markkaa, ja Ida Aalberg, ihmeissään siitä, ettei Maria Grape, vaikka
he vastikään olivat tavanneet, ollut mitään puhunut odotettavasta
surkeudesta, tiedusteli rahojensa kohtaloa erään yhteisen tuttavan
välityksellä. Tästä toimenpiteestä Maria Grape oli hyvin pahastunut,
hän selitti Ida Aalbergin rahojen kyllä olevan turvassa ja sanoi
maksavansa ne milloin tahansa. Välit menivät lopullisesti rikki
Ida Aalbergin palattua Suomeen. Rouva Winterhjelm oli tiedustellut
Maria Grapen tilaa Ida Aalbergilta, ja tämä oli antanut epäedullisia
selostuksia. Tosiasia olikin, että Maria Grape näihin aikoihin etsi
pikarista lohdutusta intohimoiselle mielelleen.

Toukokuussa 1882 Hedvig Winterhjelm lähetti Ida Aalbergille kirjeen,
joka koskettelee sekä heidän yhdessä suunnittelemaansa kiertuetta että
Maria Grapen asiaa. Se on suomeksi kirjoitettu ja kuuluu:

 »Ida kulta!

 Kiitos kirjeestäsi sekä lupauksestasi tekemään mitä sinä taidat minun
 hyödykseni. Vaan kyllä ymmärrät itse että nyt on jo myöhään saamaan
 jotain toimeen täksi kesäksi. Minä käsitän ettet tahdo väsyttää
 itseäsi näyttelemällä kesällä, kun sinä et ole oikein terve ja kun
 luultavasti aiot lähteä syksyllä Unkariin. Olisin ollut kiitollinen
 jos olisin saanut tietää päätöksesi aikaisemmin, vaan ei auta puhua
 enää siitä.

 Mitä sinun kirjeeseesi 21:stä p. Huhtikuusta tulee, se on sekä
 hämmästyttänyt että syvästi loukannut minua. Ymmärsinhän ennen
 ettet pitänyt minusta niinkuin oikea ystävä pitää ystävästään, ja
 sitä en koskaan ole vaatinut, vaan luulin varmaan sinulla olevan
 ystävällisiä tunteita minua kohtaan, niinkuin minulla aina on ollut
 sinua kohtaan. Luulin sitä paitsi sinun luottaneen kunnollisuuteeni ja
 rehellisyyteeni, niinkuin minä tein sinuun. Käännyin sinuun saadakseni
 tietää _totuuden_ ennenkuin tuomitsisin Marian käytöksen, käännyin
 sinuun siitä syystä, että uskoin niin varmaan sinun ei epuuttaneen
 Marian ja sinun ystävyyttänne ilman varsinaista, tärkeätä syytä.
 Luulin sinun ymmärtäneen, etten kysynyt uteliaisuudesta, sekä myös
 etten voinut kääntyä Marian puoleen, sen vuoksi etten silloin olisi
 saanut tietää vilpitöntä totuutta. Muistinpa minun sanoneen sinulle
 täällä ollessasi, että minusta Maria ei enää ollut sama ihminen,
 kun hän kerran oli. Sentähden en tohtinut luottaa häneen, vaan en
 tahtonut tuomita häntä ilman varmoja todistuksia. Minä olen muka niin
 vanhanaikainen, että olen kiitollinen; en voi unhottaa että hän on
 ollut hyvää minua kohtaan ja että hän on pitänyt minusta innokkaasti.
 Vaan minkälaiset hyvänsä minun tunteeni häntä kohtaan olivat,
 mun täytyi epuuttaa ystävyytemme, jos hän oli käyttänyt itsensä
 alentavaisesti. Sen luulin sinun ymmärtävän ja sentähden käännyin
 sinuun luottamuksella. Uskoin myöskin, että kerran sinä olit pitänyt
 Mariaa _ystävänäsi;_ kirjeestäsi näen että sinä olet katsonut sekä
 Marian että minut vain _tutuiksi_. Noh, minä olen tehnyt niin monta
 katkeraa kokemusta Suomessa, että kyllä Jumalan avulla voin kantaa
 vielä senkin.

 Suloista kesää sinulle toivoo

                                    Hedvig Winter-Hjelm.»

Kun Ida Aalberg 1887 matkusti Kööpenhaminaan, hän sai laivassa Maria
Grapelta seuraavan kirjeen:

 »Suurenmoinen Taiteilija!

 Kun nämä rivit tulevat käsiinne, on Suomen ranta etäällä Teistä ja
 täällä saavuttamistanne voitonmerkeistä ja laakereista! ‒ ‒ ‒

 Käsialan Te hyvin tunnette, vai kuinka? Selvitykseksi tahdon sanoa,
 sanoa että me olemme usein kirjoitelleet toisillemme aina vuoteen 1882
 asti. Ja minä olen eräs niistä hyvin onnellisista, jolla on arvokas
 kirjekokoelma, joka valaisee Teidän neronne kehitystä nykyiseen
 suuruuteensa.

 Tiellä Kööpenhaminaan, jossa kerran luulitte löytävänne onnen, tahdon
 sanoa Teille muutamia _totuuden_ sanoja, sanoja, joita _ihailijat_
 ja kritiikki eivät tavallisesti koskaan sano — ehkä joskus sentään
 joku rehellinen ystävä, joka silloin kuitenkin muuttuu itsekkään
 taiteilijan veriviholliseksi —! No niin, olen kiitollinen Teille
 siitä, että olen terästänyt sieluni kaikkia vaikuttimia vastaan
 ulkopuolella köyhän persoonani (joka kerran sentään kelpasi hoivaamaan
 »mökin lasta»!), vaikka minulta toisinaan puuttuu jokapäiväinen
 leipäkin.

 »_Huii_» mitä tuo minua liikuttaa, sanoo eräs pitkälle ehtinyt
 taiteilija. Vuonna 1882 eli eräs henkilö, jolla ei ollut enää mitään
 uhrattavaa ja joka ei enää kuten ennen voinut listat käsissä juosta
 keräyksillä, oli koditon itse eikä voinut tarjota edes leipäpalaa:
 Joo, silloin oli keksittävä _skandaali_historia, jotta helpommin olisi
 saatu olemattomaksi kaikki _aikaisempi_ ja vapauduttu velvoituksesta
 ja ulkonaisesti olla kirkas kuin päivänpaiste juhannuksen aikana,
 _ensin_ piti ihmisestä tehdä »parittaja» eikö totta? _sitten_ piti
 häneltä viedä _kaikki_ kansalaisluottamus — ja _lopuksi_ — se on
 _pirullisuuden huippu_ hänen piti menettää pyhin ja paras omaisuutena,
 _sydänystävä_, joka oli _nero, todella suuri ihminen_!! (Oi, Hedvig,
 kuinka syvästi _meitä_ molempia _silloin_ loukattiin tietää vain
 Jumala!!) Miksi tämä kaikki? Joo, sanoo minun sieluni vielä tänä
 päivänä ja sanoisi niin vaikka oltaisiin tuomiolla, joo, sentähden
 että neiti Aalberg on _kurja_ raukka, joka petti Hedvigille antamansa
 lupauksen kiertueesta ja tahtoi sitoa kieleni merkitsemällä minut
 poltinraudalla surkeaksi ja häijyksi parittajaksi, koska kuukausia
 Kristianiassa oltuaan oli oppinut tuntemaan Winter-Hjelmin herkän ja
 omantunnontarkan luonteen ja siksi käytti sitä ritarillisena aseena
 minua vastaan saadakseen tämän tekemään synnin niin suuren kuin vain
 tosi rakkaus, joka täällä maan päällä on niin harvinainen, pystyy
 tekemään: rikkomaan ystävyyden, joka oli uhmaillut lukemattomia
 kohtaloita ennenkuin tämä hävyttömyys tapahtui. — Ja mitä minä
 olin tehnyt? _Kymmenen_ minuutin keskustelu ylioppilaan kanssa,
 jolloin läsnä oli eräs nuori tyttö, molemmat olimme hattu päässä
 ja päällystakki yllä — siinä _kaikki!_ Mutta tarkastetaanpa erästä
 toista asiaa, Betty Bergh on silloin paras todistaja, eräs neiti
 käytti minua »bulvaanina», kuka seisoi puodin portailla kun eräs
 Professori tuli päivällisiltä? Kuka istui tuon Professorin kanssa
 tuntikausia suljettujen ovien takana? _Kuka, kysyn minä_?! Te
 Neiti Aalberg olette unohtanut paljon, paljon, sillä Te muutatte
 karakteeriä olosuhteiden mukaan niin että sitten katsotaan, kumpi
 _meistä kahdesta_ on rehellisempi sielu. Minulla on kaikki Teidän
 kirjeenne ja sitä minä tiedän käyttää kun minun aikani tulee, sillä
 synti, valhe, petos, ansaitsee palkkansa, sitä älkää unhottako. Oi,
 Te riistitte minulta kunnian nimen ja maineen, Te koetitte riistää
 minulta Hedvigin — mutta hänen jalo sielunsa oli yläpuolella näitä
 keinoja, juuri noilla rakastettavilla pikkuhistorioilla Te veitte
 minut onnettomuuden partaalle. En suostunut enää tulemaan samaan
 laivaan, koska »_Kullannuppu_» oli kavalasti suunnitellut tuhoni
 — mutta minä tahdon, että koston päivä kerran tulee, että minun
 kyyneleeni, nälkäni ja puutteeni kerran tulevat Teidän osaksenne.
 Silloin Teitä eivät auta teeskennellyt puheet, joita käytitte keväällä
 1885, kun Hedvig moitti Teitä käytöksestänne minua kohtaan — kyllä Te
 ne muistatte, eikö totta? Mutta kun aina esiintyy niin valheellisena
 kuin Te, niin täytyy kai verestää muistia silloinkin kun haluaa
 itselleen ja muille uskotella tarkoittavansa totta. Näin kuuluivat
 sananne: »Joo, Hedvig, kyllä minä tiedän tehneeni vääryyttä Marialle,
 mutta silloin uskoin menetteleväni oikein, mutta minä tahdon tehdä
 hyväksi _kaiken_, sillä nyt olen riippumaton.» Voi armias Jumala,
 sanoin minä Hedvigille, kuinka voi rikoksentekijä hyvittää minut? ja
 tämä kysymys jää selvittämättömäksi ja ratkaisemattomaksi aina siihen
 asti kunnes seisomme _jumalan tuomioistuimen_ edessä! Ymmärrän, että
 nämä sanat ovat hirveät, mutta niihin on syytä enkä suostuisi ottamaan
 pois kirjaintakaan, en, vaikka antaisitte minulle palkkanne kahdelta
 vuodelta, en, vaikka antaisitte sen kaksinkertaisesti. Te olette ainoa
 ihminen, jota minä todella vihaan, vihaan kaikella sillä voimalla,
 mikä on sielussani.

 Näin Teidän »Margaretanne» teatterissa. Se oli aistillinen ja
 kyynillinen puutarhakohtauksessa, ennen niin ihana viimeinen näytös
 oli nyt typerä rakastajattaren herääminen.» (Sitten seuraa kiitosta
 rouva Winterhjelmin Leasta.) »Unohdatte, että elämänohjeenne
 vuonna 1880, kun neiti Avellanilta piti riistää eräs osa — jota
 toimenpidettä me muutamat vastustimme — kuului: »Mitä välitän siitä,
 vaikka polkisin nuo kaikki _jalkojeni alle_, kunhan vaan _minä
 pääsen eteenpäin_. Ja olettehan te päässyt eteenpäin, mutta, ah,
 millä keinoin?! Ehkäpä kasvatusisältänne (Professorilta) saamallanne
 perinnöllä, kasvatusisältänne, jota Te niin syvästi suritte, että
 koko taiteilijasiirtola Kööpenhaminassa valitteli menetystänne!
 »Kasvatusisä», oi, »Peru, Peru», jos sinä rehellisessä puhtaudessasi
 olisit kuullut tuon _mustan valheen_, niin sinun tomusi haudassa
 vielä kääntyisi. Ikävä kyllä hän ei koskaan saanut tuntea muuta kuin
 jumalallisen neron _naamion! —_

 — Minä sanon, että koston päivä vielä koittaa, mutta minä tahdon, että
 Teidän syntiluettelonne tulee täyteen ja Muistelmissani tai omassa
 elämäkerrassani ei ketään unohdeta, sen vakuuttaa Teille syvästi
 loukattu

                                          _M. Grape_.»

Ylläoleva kirje on kirjoitettu punertavalle paperille, semmoiselle,
jota nuoret rakastavaiset käyttävät lemmenkirjeissään. Maria Grapelta
ei suinkaan puuttunut »erikoisuutta».

Ida Aalberg ja Maria Grape eivät koskaan päässeet sovintoon. Edellinen
uskoi Winterhjelmien olleen »Marian viimeisen nerontuotteen» takana.

Kun Maria Grapelle, joka vanhuudessaan asui Ähtärin pitäjässä,
myöhemmin koottiin rahallista avustusta, Ida Aalberg lahjoitti
suurehkon summan, mutta pyysi, ettei hänen nimeänsä mainittaisi
antajien joukossa. Hän kai arvasi, ettei Grape, niin suuressa
puutteessa kuin elikin, olisi ottanut vastaan lahjaa häneltä.



IX.

ENSIMMÄINEN »EUROOPPALAISTUMIS»-YRITYS. KÖÖPENHAMINASSA 1885—1887.


Kun Ida Aalberg 1894 vieraili Kööpenhaminassa, muisteli eräs hänen
vanhoja tanskalaisia ystäviään, Otto Borchsenius, hänen tuloaan
»Kuninkaan kaupunkiin» 1885. Ida Aalberg, kirjoitti Borchsenius,
oli silloin lähtenyt isänmaastaan »melkeinpä H.C. Andersenin tapaan
luottaen hyvään tähteensä.»

Vaikka hänellä oli sellaisia neuvonantajia kuin Hjalmar Neiglick ja
Herman Bang, lähti hän Suomesta tunnesyistä eikä kylmän ja viisaan
harkinnan jälkeen. Kirjeissään hän syyttää kotimaansa oloja ja ihmisiä,
hän tukehtuu täällä vallitsevaan ahtauteen, hänet on pakotettu asumaan
hotellissa. Hänellä ei ole vähintäkään tietoa, mihin hän ulkomailla
asettuisi taidettaan harjoittamaan. Hän lähti suinpäin, suurellisen ja
mielettömän vaiston ohjaamana.

Tämä Ida Aalbergin lähtö koitui kuitenkin hänelle voitoksi, joskaan ei
sellaiseksi kuin hän ehkä itse olisi halunnut. Vaikka hän ponnisteli
varsin vääjäämättömästi saavuttaakseen itselleen ulkomailla suuren
taiteilijan nimen, ei voi katsoa hänen siinä onnistuneen. Matka
muodostui hänelle, ankarassa katsannossa, pikemmin monipuoliseksi
opintomatkaksi kuin suureksi valloitusretkeksi.

       *       *       *       *       *

Suomalaisen teatterin historian lehdillä loistaa sangen kirkkaana
Ida Aalbergin menestys Tukholmassa keväällä 1885, jolloin hän
suomenkielellä näytteli Kuninkaallisessa teatterissa Ofeliaa,
vastanäyttelijänään, Hamletin osan esittäjänä, kuuluisa italialainen
Ernesto Rossi. Se oli melkein samanlainen sensatsioni ja triumfi kuin
oli ollut Unkarissa 1880. Ainoa näytäntö, jossa Ida Aalberg Tukholmassa
sai esiintyä, muodostaa kokonaisen draaman hyvine ja pahoine henkineen,
juonitteluineen ja lopullisine voittoineen. Ellen Nervanderille
lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg sentään itsekin tyytyy niukkaan
kuvaukseen:

 »Oma Ellen!

 Olen voittanut! Monen katkeran kyyneleen, monen nöyryytyksen jälkeen
 olen voittanut. On surullista, että poliittista asemaamme ei täällä
 lainkaan käsitetä. Tunsin joka hermosäikeelläni, kuinka ne uhkasivat
 suomen kieltä sekä teatterin ulko- että sisäpuolella. Kuinka paljon
 minä sainkaan niellä! Siitä tulisi kokonainen kirja, mutta en uskalla
 panna paperille yksityiskohtia. Rossi piti Italian lähetystön
 jäsenille näytännön jälkeen illalliset, joihin teatterin jäsenistä
 minut yksin oli kutsuttu. Hän esitti samppanjamaljan nuorelle
 taiteilijalle, joka lähtee maailmaan ja jolle kaikki vielä on avoimena
 — hän itse jo vähitellen saa lopettaa. Kuljen kuin unessa. Kuinka
 onnellinen minä olen, kuinka kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. —
 Kuningas sanoi, että olin ihmeellinen ilmestys.

                                        Sinun pieni
                                        _Ofeliasi_.»

Että Ida Aalberg uhkapelissään todella voitti panoksensa, näkee
sanomalehtiarvostelujen sangen suuresta suopeudesta. Ludwig
Josephson, Tukholman Uuden teatterin johtaja, joka jo 1880 oli
Münchenissä tutustunut suomalaiseen näyttelijättäreen — hän oli ollut
mukana Ibsenin päivällisillä — tämän »Hamlet» esityksen jälkeen
pyytämällä pyytää Ida Aalbergia oman teatterinsa jäseneksi. Tie
Ruotsin pääkaupunkiin on nyt auki, hän kirjoittaa. Ei ole syytä
pelätä edes Suomen murretta, Josephson lupaa itse auttaa kielessä.
»Me tarvitsemme Ruotsissa Teidän avustustanne: Teillä on kaikki ne
näyttelijäominaisuudet, jotka meidän näyttelijättäriltämme puuttuvat;
me kaipaamme suurta näyttelijätärtä — ja Teistä minä toivon sellaista.»
Hän lupaa Ida Aalbergille hyviä osia: Gretchenin, Jane Eyren, Julian
ja, mahdollisesti, Homsantuun (»Hoppetossa») osat. — Ennen Tukholman
Ofelia-tulkintaa Josephson ei ollut ollut halukas suostumaan Ida
Aalbergin pyyntöön päästä Uuden teatterin jäseneksi.

Ernesto Rossista Ida Aalberg Tukholmassa sai itselleen hartaan
ystävän ja suosijan. Vanha näyttelijä puhui hänelle vakavasti suuren
taiteen tien vaikeudesta ja neuvoi häntä sanoilla: »Soyez sage, olkaa
viisas. Tullakseen suureksi taiteilijaksi ihmisen tulee pitää itsensä
kurissa. Menneisyys sitoo ja ehkäisee taiteilijaa, jonka tulisi olla
aina vapaa.» Näin puhui Rossi, ja hänen sanojaan Ida Aalberg muisteli
lämpimin mielin vielä elämänsä viimeisenä kesänä.

Jo ennenkuin Josephson teki tarjouksensa, Ida Aalberg oli lisännyt
mainettaan Skandinaviassa esiintymällä Ibsenin kotimaassa
Noorana. Kristianiassa hän ensimmäistä kertaa elämässään näytteli
ruotsinkielellä ja kertoo yrityksestään Ellen Nervanderille:

 »Noora esitettiin ensimmäistä kertaa perjantaina ruotsiksi (joka ei
 ollut minusta ollenkaan häiritsevää), toisen kerran maanantaina ja
 kolmannen keskiviikkona. Vaikka kappale on loppuun näytelty, rva
 Reimers ja Betty Hennings ovat sitä täällä esittäneet, niin meni se
 nyt 45 kerran ja _yleisö oli hyvin innostunutta_. Björn Björnsonista
 pidin hirveän paljon, suora, voimakas, ylpeä, intelligentti, aivan
 isänsä kuva. — On erehdys, että Norjassa muka oltaisiin ystävällisiä
 Suomea kohtaan, kaikki, mitä olen kuullut, ei todista sitä. —
 Dietrichsonit olivat luonani tänään. Matkustan viikon lopussa
 Kööpenhaminaan yhdessä ystäväni Martine Ohlsenin kanssa, jonka luona
 nyt asun.»

Kristianialaisen »Aftenpostenin» arvostelu Ida Aalbergin Noorasta ei
ole vailla mielenkiintoa. Siinä sanotaan:

»Kristianian teatterissa näytteli Nooraa aikoinaan rva Reimers. Hän
kuoli pari vuotta sitten, ja tämä osa oli viimeinen niistä suurista
osista, joita hän loi. Se oli myöskin yksi niistä osista, joissa hänen
taitonsa tuli näkyviin korkeimmassa määrässään. Hänestä Noora oli
ylevämielinen luonne, joka oli pilattu senvuoksi, ettei se milloinkaan
ollut saanut kehittyä itsenäiseksi. Hänen Nooransa esitti naisen
pyrkimistä itsenäisyyteen; koko sillä kiihkolla, jonka tekijä oli
pannut tähän osaan, oli hänessä erinomainen esittäjä.

Tanskalainen Noora — rva Hennings, joka pari vuotta sitten vieraili
Kristianiassa — teki sitävastoin huolettomuuden ja lapsellisuuden
Nooran luonteessa esityksensä pääasiaksi. Vieläpä loppukohtauksessakin
hän oli oikeastaan joku onneton ihmisraukka, joka pyysi anteeksi, eikä
petetty ja loukattu nainen, joka valitti ja tuomitsi.

Nti Aalbergin Noora on oleellisesti ajatteleva ja taisteleva yksilö,
joka ponnistaa voimiansa, kunnes hän saa selvän käsityksen itsestään
ja niistä, jotka häntä ympäröivät. Hän on jo alusta alkaen paljon
vähemmän lapsi kuin Ibsen tahtoo hänen olevan. Hän näet tietää
varsin hyvin, että nimien väärentäminen ei ole oikein, hän vain ei
tiedä, kuinka väärin se on ja mitä vaarallisia seurauksia sillä voi
olla. Se taistelu, jolla hän koettaa pelastaa itsensä, kun tämä
vihdoin hänelle selvenee, oli hurjempi ja huimempi kuin edellisten
näyttelijäin. Viimeisessä kohtauksessa muodostui surkea pettymys hänen
näyttelemisensä ydinkohdaksi. Kylmänä ja kuolemaan saakka uupuneena
jättää hän sen huoneen, jossa hän »kahdeksan vuotta on elänyt vieraan
miehen kanssa». Kokonaisuudessaan loi nti Aalberg Noorasta kuvan,
joka antoi mitä parhaita toiveita nuoren taiteilijan tulevaisuudesta.
Hänessä on intohimoa, voimaa ja rohkeutta; hänen kiihkoinen
nerollisuutensa tekee aina hänen näyttelemisensä viehättäväksi,
niissäkin paikoissa, joissa hänen taiteelliset keinonsa ovat
riittämättömät.

Kohteliaisuudesta Norjan yleisöä kohtaan hän näytteli osansa ruotsin
kielellä, ja se lienee ollut ensi kerta, jolloin hän näyttämöllä käytti
tätä kieltä. Viimmeisen kerran esiintyessään hän kuitenkin esitti
Ofelian hulluuden kohtauksen ja neljännen näytöksen »Hamletista»
suomeksi. Vaikkeivät katselijat ymmärtäneet sanaakaan tätä kieltä,
ihastelivat he kuitenkin sen musikaalista sointua ja noiden kiitettyjen
kohtien herkkää suoritusta.»

Kööpenhaminasta Ida Aalberg kirjoittaa Ellen Nervanderille:

 »Kiitos, ystäväni, kirjeestä. Olen joka päivä aikonut ja halunnut
 kirjoittaa sinulle — mutta tämä on ollut minulle vaikeata aikaa,
 minulla ei ole ollut mielen rauhaa eikä voimia. En nytkään jaksa
 kirjoittaa muuta kuin pääasian. Päätökseni oli olla koko kesä pois
 kotoa, aioin, niinpiankuin olisin täällä saanut kaikki järjestykseen,
 matkustaa Hampuriin ja jäädä sinne. Mutta nyt sain täti Emilieltä
 kirjeen, jossa hän kertoo, että minut on valittu ensimmäiseksi
 noista kahdeksasta. [Kysymys lähetystöstä, joka antoi paljon puhutun
 veneen Venäjän keisarinnalle.] Vain senvuoksi matkustaa tuota pitkää
 matkaa olisi lapsellista, mutta kokemuksistani olen saanut erään
 ajatuksen. Tahdon päästä keisarinnan puheille, tahdon pyytää hänen
 suojelustaan, tahdon pyytää suositusta Tanskan kuningattarelle
 ja johonkin saksalaiseen hoviin, ja senvuoksi minä heinäkuussa
 tulen kotiin pariksi viikoksi. Tulin tänne tuntematta ainoatakaan
 ihmistä — niin, rouva Heibergin [Luise Heibergin, Tanskan viime
 vuosisadan mainehikkaimman näyttelijättären, joka 1880-luvulla oli
 jo vanha ja luopunut näyttämöltä] minä tunsin, mutta harhaluulosta
 naistaiteilijain antamasta avusta olen tällä matkalla perinpohjin
 päässyt —; ilman _ainoatakaan_ suositusta, sillä minä halveksin,
 halveksin kaikenlaisia suosijoita luulin pääseväni esiin _omin_
 voimin, ilman toisten apua, mutta Euroopassa — ja Kööpenhamina on jo
 Eurooppaa — se on melkein mahdotonta. Täällä ei uskota, käsitetään
 kaikki seikkailuksi. Kuuntelevat toisen puhetta kuin olisi se satua,
 kohauttavat olkapäitään ja sanovat: »Emme tunne teitä» tai suorastaan
 jotain halventavaa. Oh, tämä on ollut uneton viikko, epätoivon aikaa,
 olen ollut hyvin masentunut. Ja senvuoksi haluan päästä korkeassa
 asemassa olevan naisen suojelukseen, sillä en tahdo _koskaan, koskaan_
 alentaa itseäni naisena ja senvuoksi käännyn Venäjän keisarinnan
 puoleen. Täällä olen nyt monien juonien ja monen taistelun jälkeen
 sitoutunut näyttelemään suuressa Casino teatterissa (Ristori näytteli
 siellä) 10 kertaa Adrienne Lecouvreuriä. Kuninkaallisessa teatterissa
 ei lain mukaan kukaan _yksityinen_ vierasmaalainen saa esiintyä,
 mutta kamariherra Fallesen, joka oli hyvin hyvä minulle, antoi
 minulle kappaleen, sillä yksityisteatterit näyttelevät täällä kovan
 sorron alaisina, ne eivät nim. saa esittää tragedioita tai draamoja,
 kuninkaallisella on oikeus kieltää se, mutta, kuten sanottu, he
 olivat hyviä minua kohtaan siltä taholta, koska heidän ei tarvinnut
 minua pelätä. — Maailmassa on niin inhoittavaa, pikkumaista! — Olen
 innolla ottanut osaa Skandinaaviseen politiikkaan. 5 p:nä kesäkuuta
 tunsin itseni katupojaksi, puolustin vasemmistoa, pilkkasin oikeiston
 ruumissaattoa.»

       *       *       *       *       *

Syksyllä 1885 Ida Aalberg näytteli Kööpenhaminan Casino-teatterissa, ei
Adriennena, kuten hän keväällä oli johtaja August Rasmussenin kanssa
sopinut, vaan Marsana Jules Claretien »Ruhtinas Zilahissa».

Herman Bang kirjoitti »Tilskuerenissa» esityksen johdosta m.m.:

»Ida Aalberg jätti taiteensa energialla tanskalaiset kilpailijattarensa
kauas jälkeensä. Tämä nainen, joka ei ole vailla virheitä, tietää erään
salaisuuden — salaisuuden, miten meitä on hallittava. Hän pakottaa
meidät puolelleen silloinkin, kun olemme hänen kanssaan eri mieltä.
Katseemme kohdistuu lopultakin vain hänen kasvoihinsa ja korvamme
kaipaa lakkaamatta hänen äänellään lausuttuja sanoja.

Ruhtinatar Zilahina hän vaikutti enimmän taiteensa ylhäisellä ryhdillä
ja sen suurella ilmeellä. Juuri sillä hän löi rva Oda Nielsenin
maahan. Kun hän kutsui Michelin tilille, hän vaikutti pidätetyllä,
hallitulla, suorastaan fyysillisellä voimallaan, joka sai meidät
vapisemaan Michelin tavoin. Ja kun purkaukset tulivat, kannatti
niitä voitollisesti tuo notkea ruumis. Tässä hän voitti rva Betty
Henningsin vähäverisen rakenteen, joka suurissa kohtauksissa aina vie
hengästymiseen.

Ja molemmat vertailut meikäläisiin primadonniin antoivat tulokseksi
tämän voitosta ylpeän kuvan Ida Aalbergista: Ruhtinatar Zilah,
voimakas, joka hermo, joka lihas jännittyneenä, heiluttelee piiskaa
Michel Meukon hartioiden yläpuolella.»

Marsan osan suoritusta »Ruhtinas Zilahissa» kuvaa tukholmalainen »Nya
Dagligt Allehanda»:

»Neiti Ida Aalbergin esiintyminen Casinossa viime tiistaina oli
todellinen triumfi. Näyteltiin »Ruhtinas Zilah» — sen niminen on Jules
Claretien romaani ja draama — melodraamallinen historia, jonka rinnalla
semmoinen tehdastuote kuin »Herra Derblayn avioliitto» on mestariteos.

Neiti Aalberg ei valloittanut yleisöä heti. Hän oli soma, mutta
ei tarpeeksi soma, sanottiin, kun hän ensi näytöksessä käveli ja
keskusteli. Hän puhui ruotsia, t.s. sanoi ruotsalaisia sanoja
suomalaiseen tapaan korostaen. Kööpenhaminalaiset nyt kylläkään
eivät ole kovin tarkkoja Tukholman murteeseen nähden, mutta tämä
Hämeenlinnan kieli tuntui sentään kovin pahalta. Sitäpaitsi sitä oli
vaikea ymmärtää. Mutta seuraavien näytöksien kiihkeissä kohtauksissa
neiti Aalberg kohosi. Kieli unohtui ilmeen vuoksi, ymmärrettiin, ja
tunnettiin, tunnettiin — —.

       *       *       *       *       *

Ihailtiin hänen voimaansa, sisäisten kohtien syvyyttä, intohimon
suuruutta. Havaittiin mahtava luonne, mutta samalla erinomainen,
hallitseva taide. Ei mitään viileyttä, ei raakuutta eikä liioittelua
»naturalismissa».

Ja puheenparsi unohtui, koska itse ääni on äärettömän suloinen ja
hurmaava, vaikkakin hyvin voimakas. Mimiikki oli yhtä suurenmoinen,
sen muodosti ilmeikäs suu ja ihmeelliset silmät, joiden väri vaihtuu
vaaleasta tummaan aina tunnelman ja paatoksen mukaan.

Neiti Aalberg on _une grande tragedienne_ [suuri traagillinen
näyttelijätär]. Hän sai kööpenhaminalaisen yleisön vaipumaan
jalkoihinsa. Se oli oikea succès pyramidal [suunnaton menestys].»

»Ruhtinas Zilahia» esitettiin vain kuukauden päivät. Niin kevyttä
hengenruokaa kuin se olikin sai se väistyä »Matka kuuhun» nimisen
näytelmän tieltä, jonka johdosta Bang lausui: »Joukottain näyttäytyvät
alastomat henkilöt tarkoittivat Ida Aalbergin ja Vilhelm Viehen.
Yleisö, joka sai nähdä kaksikymmentä balettinaista sähkövalossa, on
unohtanut nuorten yrityksen näytellä oikeata komediaa.» — Kuitenkin
muodostui Ida Aalbergin jäähyväisnäytäntö Casinossa erittäin
juhlalliseksi: fanfaareja orkesterista, kukkia, lukemattomia
esiinhuutoja. Jonkin aikaa hänellä oli tekeillä sopimus, jonka mukaan
hän olisi sitoutunut näyttelemään Kööpenhaminan Kansanteatterissa.
Lopullisesti hän kuitenkin kiinnittäytyi Dagmar-teatteriin, johon
hän sitten kuului koko jäljellä olevan Kööpenhaminan-aikansa. Jo
ennen vuodenvaihdetta hän näytteli nimiosaa Sardoun »Andreassa»,
jossa arvostelu mainitsee hänen olleen liian pateettisen ja liian
voimakkaan. Sitten hän sai suoritettavakseen »Per Gyntissä» Aasen,
joka sopi hänelle vielä vähemmän ja jota hän ei kyennyt esittämään
hartaudella ja antaumuksella: hän purskahti tahtomattaan nauruun, kun
Per kappaleen alussa jutteli Aaselle valheitaan, ja kuolinkohtausta
sanotaan häirinneen Ida Aalbergin valittelujen ja ähkymisen. Edelleen
hän kevätkaudella 1886 näytteli nimiosia »Jane Eyressä» ja Sardoun
»Fernandessa» sekä vähäisempiä tehtäviä Blumenthalin »Isossa kellossa»
ja Feuillet'n »Sfinksissä».

Toukokuussa 1886 Ida Aalbergilla oli lahjanäytäntö Dagmar-teatterissa.
Hän näytteli, kokeillen ensi kertaa tanskan kielellä, Girardinin
»Erään naisen rangaistuksessa» ja esitti, suomeksi, Ofelian
mielipuolisuuskohtauksen. »Tilskueren» kiittää hänen jaloa surun
tulkintaansa edellisessä, uudenaikaisessa kappaleessa, mutta
merkitsee Ofelia-suorituksen vanhanaikaiseksi klassillisuudeksi,
deklamatsioninumeroksi, joka oli vailla yritystäkään yksilöittämään
esitettävää henkilöä. »Erään naisen rangaistuksen» vuoksi lehti
täydestä sydämestään toivoo, ettei synnyinmaa vaatisi takaisin Ida
Aalbergia, ja lausuu hänet tervetulleeksi syksyllä tanskalaiselle
näyttämölle.

Dagmar-teatterin johtaja Th. Andersen toivoi näytäntökautena 1886—1887
voivansa kehottaa teatterinsa taiteellista tasoa. Paitsi Ida Aalbergia
hän aikoi kiinnittää omaan näyttämöönsä ruotsalaisen August Lindbergin
ja esittää suurta klassillista ohjelmistoa. Kuninkaallinen teatteri
oli juuri kadottanut etuoikeutensa sekaantua muiden näyttämöiden
kappaleiden valintaan. Andersen ei kuitenkaan saanut Lindbergiä, mutta
Ida Aalbergin tehtäväksi tuli seuraavaksi näytäntökaudeksi hyvin
oppia tanskan kieli. Hän lupasi sen tehdä — hän oli kieliin nähden
parantumaton optimisti — ja saapui kesällä Suomesta, missä hän sekä
Helsingissä että maaseutukaupungeissa oli saavuttanut suurenmoisen
menestyksen — ennen varsinaisen sesongin alkua Kööpenhaminaan. Neljä
tuntia päivässä hän istui kielimestarinsa O. Mellerin parissa, lueskeli
ja harrasti. Tähän aikaan hänen ruotsinkielisissä kirjeissään alkaa
vilistä tanskalaisia sanoja; todennäköisesti hänen puheensakaan ei
enää ollut »Janakkalan ruotsia», kuten Kaarlo Bergbom on kyynillisesti
sanonut, vaan jonkinlaista sekasotkua. Näyttämöharjoituksista Otto
Borchsenius on kirjoittanut: »Johtaja ja vastanäyttelijät korjailivat
väsymättä hänen virheellisiä korostuksiaan, mutta vaikeudet olivat
toivottoman suuret.»

Dagmar-teatterin johtaja ei kyennyt toteuttamaan toivomuksiaan korkeaan
ohjelmistoon nähden. Heti ensimmäinen osa, jonka Ida Aalberg syksyllä
1886 näytteli, ei ollut Goethen eikä Shakespearen draamallisia
luomia, vaan oli se edelleen Sardcuta. Se oli tietysti pettymys
Ida Aalbergille, jonka voimat ja tekniikka olivat kasvaneet Kaarlo
Bergbomin suosiman ohjelmiston tehtävissä.

Sardoun »Odetten» esityksestä Edvard Brandes kirjoitti »Politikenissa»:

»Rva Olga Nielsenin luopuminen on siirtänyt pääroolin nti Aalbergin
käsiin. Hän työskentelee tämän näytäntökauden alussa epäedullisissa
olosuhteissa. Hänen pyrkimyksensä tanskankielen täydelliseen
hallitsemiseen kysyy niin paljon työtä ja voimia, että näyttelijättären
on mahdotonta vapaasti käyttää kaikkia muuten hänen vallassaan olevia
taiteellisia välineitä. Hän taistelee alituisia yhä vain uudistuvia
vaikeuksia vastaan: jos hänen on päättäminen vaikkapa vain siitä,
sopiiko se tai se äänenkorko kuvaamaan sitä tai sitä runoilijan
ajatusta, on hänen ennen kaikkea tutkiminen, miten tanskalainen siinä
kohdassa sanat lausuisi. Miten helposti syntyykään tässä epävarmuutta
ja kuinka harvoin tapahtuukaan, että tapaa juuri oikean tunnetta
kuvaavan äänivivahduksen!

Mutta hämmästyttävää on huomata, mitä nti Aalberg tämän poistamattoman
painon alaisena saapi toimeen. Nyt jo on suuri edistys huomattavissa
siitä, kun hän ensi kertaa esiintyi _tanskaksi_ näytelmässä »Naisen
rangaistus». Odetten repliikit näyttelijätär lausuu sujuvasti ja
sattuvasti.

Itse rooli ei ole aivan hänelle sopiva. Hänen taiteilijaluonteensa
on sellainen, että hän paremmin voi kuvata niitä naisia, joille
tehdään väärin, kuin niitä, jotka itse ovat syypäät heitä kohtaavaan
onnettomuuteen. Nti A. on näyttämöllä tyynen kopea taikka kärsivän
loukattu; kun hänen tulee olla keikaileva, on hän pikemmin hellä;
kun hänen tulee olla viehättävä, näyttää hän mieluimmin naivilta.
Keikaileva ja kokenut Odette, joka on kaiken häveliäisyytensä
kadottanut, ei siis ole hänen osiansa, koska hän kernaimmin esiintyy
verhottuna hienoon neitsyen huntuun.

Nti Aalbergia auttoi hänen intelligenssinsä voittamaan roolin
vaikeudet. Odetten suru ja tuska esiintyi kenties selvemmin kuin
huikentelijan kuva kolmannen näytöksen alussa, sen sijaan oli sen
loppukohtaus varsin oivallinen.

Siinä molemmat aviorikkojat tapaavat toisensa monivuotisen eron
jälkeen. Siinä näytti nti Aalberg hyvin hienosti niitä vaihtelevia
mielenliikutuksia, joita Odette osoittaa kiukkuisesta katkeruudesta
jäykkään raivoon saakka. Se oli selvää, voimakasta ja jaloa
näyttelemistä ilman teeskentelyä ja joutavuutta.

Niinpä nti Aalberg neljännessä näytöksessä myöskin karttoi liiallista
itkuisuutta kohtauksessa äidin ja tyttären välillä. Hän näytteli
tasaisesti ja luonnollisesti sitä lumoavaa rakkautta, joka Odetten
sielussa herää. Ja kun hän lähtee pois ja tyttären kysymykseen,
koska he taas tapaavat, vastaa: »Ei täällä, kenties muualla», ei nti
A. huonojen näyttelijäin tavalla kääntänyt silmiänsä taivaaseen:
ainoastaan kuolon surullisuuden noissa sanoissa antoi hän uudestaan
kaikua.»

Samassa »Politiken» lehdessä on toinenkin arvostelu, jonka alla on nimi
»Per Anden» ja jossa Ida Aalbergista lausutaan:

»Odetten näytteleminen eilen illalla oli kaunis voitto nti
Aalbergille. Yleisö huusi hänet esiin joka näytöksen jälkeen. Elleivät
kööpenhaminalaiset nykyisin olisi niin epäluotettavia teatteriasioissa,
voisi ennustaa tuolle ei aivan tuntemattomalle kappaleelle koko sarjan
näytäntöjä sen uudessa fennomaanisessa esitysmuodossa.

Jättiläisruusuvihkon, vähintään 3 jalkaa läpimitaten, nti Aalberg sai
maanmiehiltään, ja leveihin suomenvärisiin nauhoihin oli painettu
tällainen salaperäinen kirjoitus: »Tervehdys Suomenmaalta.»

Ida Aalbergilla ei, kuten Kaarola Avellan on hänestä sanonut, ollut
kieliopillista älyä. Mutta hänellä ei ollut myöskään hyvää kielikorvaa,
hän ei ollut niitä naisia, jotka suurella helppoudella oppivat
lavertelemaan vierailla kielillä. Jo syksyllä 1886 tanskalainen
sanomalehtiarvostelu alkaa hermostua hänen kielenkäyttönsä johdosta.
Kaikkien tunnustavien sanojen ohella annetaan huomautus huonosta
kielestä yhä ankarammassa muodossa. Niinpä »Politiken» kirjoittaa hänen
esiinnyttyään Margitina »Solhaugin pidoissa»:

»Katsoja saa vaikutelman, jonka ehkä saisi, jos kuulisi taiturin
soittavan leikkiviululla Beethovenia. Neiti Aalbergin soitin tärvelee
häneltä sekä pienet että suuret vaikutukset. Hänen pitää täysin oppia
tanskaa ennenkuin hänestä tulee tanskalainen näyttelijätär, ja on
parasta, että hän malttaa odottaa, ennenkuin uudestaan esiintyy.»

»Tilskueren» kirjoittaa samasta osasta:

»Hänen kielenkäyttönsä on murskannut kaikki toiveet saada hänestä
lähitulevaisuudessa _tanskalainen_ näyttelijätär. Totta puhuaksemme
hänen rouva Margitissaan tuskin oli ainoatakaan tanskalaista
korostusta, myöhemmät näytännöt olivat siinä suhteessa yhtä huonoja
kuin ensimmäinenkin.»

Jouluntienoissa johtaja Andersen asetti näyttämölle kevyen »Maasotilas»
nimisen koristuskappaleen. Se saavutti niin suuren yleisömenestyksen,
ettei näyttänyt tarpeelliselta pitkiin aikoihin ottaa esitettäväksi
uutta ohjelmistoa. Raivoissaan työttömyydestään Ida Aalberg lähti
lupaa kysymättä tammikuussa 1887 Suomeen. Sellainen vierailumatka oli
hänelle välikirjassa myönnetty, mutta ajasta olisi ollut sovittava
Dagmar-teatterin johtajan kanssa. Siksi Th. Andersen julkaisi
Kööpenhaminan lehdissä uutisen, että näyttelijätär oli rikkonut
välikirjansa. Tämä palasi loistavalta vierailultaan Helsingistä
takaisin Tanskaan, hän tuli ylpeänä ja ylimielisenä, mutta kuitenkin
näytti sovinto aluksi mahdolliselta. Ida Aalbergilla oli suuri joukko
vaikutusvaltaisia ystäviä, ja hänen asiaansa ajettiin erittäin
kiivaasti Kööpenhaminan lehdissä. »Juriidisen oikeuden varjolla tehdään
usein vääryyttä», kirjoittivat hänen puolustajansa. Ristiriitaa ei
sentään saatu sovitetuksi, ja lopputulos oli, että Ida Aalberg menetti
suurimman osan Dagmar-teatterista hänelle luvattua palkkaa, joka oli
silloin noin 7000 kruunua, ja Th. Andersen erosi johtajantoimesta
hermoheikkona miehenä. — Tässä on vain lyhyesti kuvattu asia, josta
aikoinaan kirjoitettiin hyvin paljon.

       *       *       *       *       *

Suomalainen teatteri oli kansallisen romantiikan miesten hoivissa.
Radikaalien suosituksella Ida Aalberg lähti Tanskaan, ja kesällä 1885
hän tunsi itsensä, ainakin ajottain, täysin radikaaliksi. Silloin hän,
jonka kirjeissä aikaisemmin on näkynyt, ainakin ajottain, vilpitöntä
Jumalan pelkoa, saattaa kirjoittaa:

»Heinäkuun kuumuus on tylsistyttänyt minut, olen vain märehtinyt
taivaan ja maan välillä ja antanut maailman mennä menojaan. Tämmöisenä
aikana kai vanha englantilainen herra keksi suuren viisautensa, minusta
ainakin tuntuu, että nyt olen lähempänä Darwinia kuin milloinkaan
ennen.»

Radikaalien piiriin Ida Aalberg heti Kööpenhaminaan tultuaan joutui.
Alkuaikoina olivat hänen ylimpiä ystäviään Brandes-veljekset.

Samoihin aikoihin kuin Ernst Ahlgrenin (Victoria Benedictssonin)
sanotaan riutuneen rakkaudesta pohjoismaisen realismin herättäjään,
Georg Brandesiin, osoitti tämä suomalaiselle näyttelijättärelle kykyään
terävässä leikinlaskussa ja auttoi Dagmar-teatterin primadonnaa
lukemalla hänen kanssaan osat »Erään naisen rangaistuksessa» ja
»Odettessa». Georg Brandesin kirjeistä näkyy, että hän oli avulias ja
suopea Ida Aalbergille. »Olen uskollinen ystävyydessä», hän kirjoitti
tälle vielä vuosia myöhemminkin, kun Ida Aalberg pyysi häneltä
suositusta saksalaiselle näyttämölle. Viisaan Brandesin kirjeistä ei
voi päätellä, että heidän suhteensa olisi ollut erikoisen intiimi
ja läheinen, mutta eräät Ida Aalbergin lausunnot viittaavat siihen,
että Georg Brandes muodostui hänen vakavimmaksi kokemuksekseen
Kööpenhamina-aikana.

Paljon tunnetumpi oli Ida Aalbergin suhde Edvard Brandesiin. Tämä
järjesteli kaikin tavoin suomalaisen näyttelijättären teatteriasioita
ja vaikutti siihen, että Casino- ja Dagmar-teattereiden johtajat
olivat suosiollisia Ida Aalbergin suunnitelmille. Kun vertaa
Edvard Brandesin ironisesta sävystään huolimatta sangen helliä Ida
Aalbergille kirjoittamia kirjeitä viimeksimainitun samaan aikaan
omille tuttavilleen kirjoittamiin, huomaa, miten suuresti tanskalainen
kirjailija ja sanomalehtimies vaikutti suomalaisen näyttelijättären
ajatuksiin ja sanoihin. Aina Suomeen asti levisi tieto, että Ida
Aalbergilla ja Edvard Brandesilla muka oli hyvin läheinen suhde.
Ruotsalainen Axel Lundegård, joka hänkin usein kävi näinä aikoina
Kööpenhaminassa ja koetti Ida Aalbergin avulla saada siellä näyttämölle
erästä draamaansa, laskee leikillisissä kirjeissään pilaa tästä
suhteesta. »Oi Jumala, kuinka minä kadehdinkaan hänen menneisyyttään»,
hän m.m. kirjoittaa Brandesista Ida Aalbergille.— Kirjeenvaihdosta voi
päätellä, että Ida Aalberg ihaili Edvard Brandesin älyä ja kirjallista
häikäilemättömyyttä, mutta että hän sangen pian alkoi kartella
»Politikenin» toimittajaa ja sulki tältä ovensa niinkuin niin monelta
muultakin.

Georg Brandes on kertonut, että Alexander L. Kielland, joka syksyllä
1885 oleskeli Tanskassa, eräänä iltana hänen luonaan oli tavannut Ida
Aalbergin ja että näyttelijätär heti oli tehnyt kuuluisaan norjalaiseen
voimakkaan vaikutuksen. Jo 1881, kuten Juhani Aho on muistellut, Ida
Aalbergin olemus oli ollut sellainen, että seurassa kaikkien katseet
olivat vartioineet häntä, vaikka hän olisi istunut kuinka vaiteliaana.
Kööpenhaminassa hän jo osasi puhua ja hän puhui tavallisesti sellaista,
mikä erikoisuudellaan hämmästytti ja tehosi. Niinpä Georg Brandes on
ihmetellen muistellut hänen kerran seurustelussa lausumiaan sanoja: »En
halua lainkaan olla onnellinen, en lainkaan elää idyllisesti, kärsin
mitä tahansa, kunhan vain tulen taiteilijaksi.[19] Näyttelijättären
erikoinen olemus ja erikoiset puheet kai saivat aikaan sen, että
Kielland tuli rakkaudesta sairaaksi. Hän oli kyllä siksi kokenut, ettei
hänen Ida Aalbergille lähettämistään kirjeistä voinut muodostua »Nuoren
Wertherin kärsimysten» toisintoa, mutta ne kykenevät antamaan ilman
kommentaareja hyvän todistuksen Ida Aalbergin vaikutusvoimasta. Tässä
muutamia näytteeksi:

I.

                                »Kööpenhaminassa 3 p:nä marrask. 85.

 Neiti Ida Ahlberg!

 — nähtyäni Teidät tuona iltana tri Brandesin luona, halusin ensin
 jättää sattuman varaan, saisinko tavata Teitä useammin; mutta sitten
 arvelin, että aika on lyhyt ja sattuma oikullinen, ja päätin suoraan
 tiedustella, huvittaako Teitä nähdä minua uudestaan, vai annatteko
 sattuman ohjata.

 Sanokaa arastelematta, jos jätätte sattuman varaan. Tyydyn mihin
 vastaukseen tahansa — tyydyn olemaan ilman vastaustakin, kunhan ette
 vain katso minua tunkeilevaiseksi.

                                            Kunnioittaen
                                       Alexander L. Kielland.»

II.

                                 »Kööpenhaminassa 10 p:nä marrask. 85.

 Rakas Neiti Aalberg! — Olin filosofien luona, ja minä olin todellakin
 järkevä; mutta nyt tahtoisin tiedustella, sillä muistini on niin
 huono, oliko asia todella niin, että minun piti kirjoittaa koko tämä
 päivä ja koko huominen päivä ja koko ylihuominen päivä? — vai eikö
 ollut puhetta pienestä visite de récréationista [virkistyskäynnistä]
 huomenna — esim. klo 2? — voitteko neiti! Muistelkaahan, kuinka asia
 oli.

                                                  Teidän
                                              Alexander L. Ki.»

III.

 Holmerødin kartanossa Hillerødissä 19 p:nä marrask. 1885.

 Rakas Neiti Aalberg! en tiedä välitättekö sairaasta niin paljon,
 että voin lähettää muutamia rivejä joka päivä? Hänen tilansa tuntuu
 minusta huolestuttavalta ja hän puhuu kielillä, joita minä en ymmärrä.
 Hän väittää, että hän on ollut hammaslääkärissä, että hän on nähnyt
 valkoisen uutimen liikkuvan ja että nyt on kevät. Ei auta yhtään, että
 osoitan hänelle varisseita, kuihtuneita lehtiä ja tyhjiä puita, hän
 yhä vain väittää, että jotain on puhkeamassa, jotain vaaleanvihreätä —
 hän sanoo. Ymmärrättekö Te, mitä hän tarkoittaa? — Jos tietäisin, että
 Te otatte osaa ystävä parkamme kohtaloon, niin haluaisin tiedustella,
 ettekö luule, että hänen olisi parasta heti tulla kaupunkiin; täällä
 maalla hän vain kuljeskelee ja pysyy fix idéssään.

 Te tiedätte, mitä hänelle merkitsee yksikin sana Teiltä; saako hän
 odottaa jotakin?

                                             Teidän
                                     Alexander L. Kielland.»

IV.

 »Holmerødin kartanossa Hillerødissä 20 p:nä marrask. 1885.

 Rakas Neiti Aalberg! Postinkulku on kovin huono täällä; en usko, että
 saatte kirjeitäni; ja minusta tuntuu, että minun velvollisuuteni on
 pitää Teitä à jour potilaan tilasta. Hän on huonontunut — niin rakas
 Neiti! hän on paljon huonontunut; lastentaudit ovat aina vaarallisia
 vanhoille kavaljeereille; nyt hän tahtoo Kööpenhaminaan; häntä ei saa
 pysymään täällä. Hän puhuu konsertista Griegin luona ja tanssiaisista
 konsulin luona; en todellakaan tiedä, mitä tyhmyyksiä hän aikoo tehdä,
 mutta hän saa minut pelkäämään. Eikö Teistä tunnu, että Teidän pitäisi
 lähettää hänelle pari sanaa? hänestä tuntuu ankaralta, että Te ette
 ole lähettänyt hänelle ainoatakaan riviä, — älkää käsittäkö minua
 väärin: hän ei valita koskaan, hän ei vaadi mitään, mutta minä, joka
 tunnen hänet, voin ymmärtää, että se kiduttaa häntä enemmän kuin Te
 ehkä uskotte.

                                                 Teidän
                                        Alexander L. Kielland.»

Luonnollisesti »potilaan» tila seuraavina päivinä vielä paljon paheni,
alettiin puhua toivottomuudesta, kadotetusta kyvystä j.n.e., ja
leikillinen sävy katosi arveluttavassa määrässä.

Kielland joutui pian matkustamaan pois Tanskasta. Myöhemmin, kun Ida
Aalberg tarvitsi hänen neuvoaan Amerikan matkaa varten, jota hän
suunnitteli ja koetti Kööpenhaminasta käsin järjestää, norjalainen
kirjailija kaihoten muistelee punaista lamppua, jonka oli nähnyt Ida
Aalbergin asunnossa.

Tanskassa oli paljon henkilöitä, jotka erään pankkivirkailijan tavoin
voivat Ida Aalbergille, »Smilikselle» — se oli hänen lempinimensä
Kööpenhaminassa? — huokailla: »Efter at jeg har laert Dem bedre at
kjende, ere alle andre Mennesker mig saa forfaerdelig ligegyldige.»
[»Opittuani Teidät paremmin tuntemaan, kaikki muut ihmiset ovat minusta
hirveän merkityksettömiä.»]

Siitä suunnattoman suuresta kirjemäärästä, minkä Ida Aalberg
Kööpenhaminassa ollessaan sai, ja osaksi hänen itsensäkin lähettämistä
kirjeistä käy selville, että hän Tanskassa joutui mitä vilkkaimman
seuraelämän pyörteeseen. Kaikki ovet kaupungissa olivat hänelle
avoimina. Paljoa suuremmalla huolella kuin ennen hän alkaa ajatella
pukuaan, asuntoaan ja esiintymistä seuraelämässä. Tanssiaisia, juhlia
ja ratsastusmatkoja Kööpenhaminan ympäristöön oli yhtä mittaa, niin
että voimat tavan takaa tahtoivat pettää. Toisinaan hän kutsui valitun
seurapiirin illallisille luokseen, kaupunkiin saapuvat suomalaisetkin
viettivät hänen luonaan jonkin iloisen hetken. Sangen usein saivat
kuitenkin puheille pyrkijät, sekä tanskalaiset että suomalaiset,
kääntyä hänen oveltaan takaisin.

Kööpenhaminaa pidettiin tähän aikaan pohjoismaiden Ateenana, ja sinne
kokoontui edustavia hengen miehiä kaikista Skandinavian maista. Hengen
miehiä ja myöskin naisia. Siellä Ida Aalberg tapasi vanhan tuttavansa
Alfhild Agrellin ja näytteli pääosan tämän »Pelastettu» draamassa,
Viola Hjernen osan, jota hän jo 1876 oli Suomessa tutkinut. Myöskin
Camilla Collett, tunnettu norjalainen naisasianajaja joutui tekemisiin
suomalaisen näyttelijättären kanssa, ja ihastus tuntuu olleen
molemminpuolinen. Millaista Ida Aalbergin aatteellisuus oli, siitä
antaa elävän kuvan pari otetta hänen kirjeistään.

Toisena päivänä hän kirjoittaa ystävälleen Bertha Forsmanille:

 »Huudan Arne Garborgin tavoin: pois orjuus! Kunpa kaikkia naisia —
 olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia — innostuttaisi sama tarve
 päästä kohoamaan alennustilasta, kunpa he muodostaisivat armeijan ja
 kumoaisivat _kristillisen, korkeasti kunnioitettujen_ viranomaisten
 despotismin.»

Ja hän sanoo tahtovansa saada erään kirjailijan, josta tässä oli
kysymys ja jonka kirja Köpenhaminassa oli takavarikoitu, pois Brandesin
vaikutuspiiristä ja lupaa saattaa hänet Camilla Collettin huomaan.
»Tahdon, että hänen mielenkiintonsa naiskysymystä kohtaan herää.»

Toisena päivänä hän kirjoittaa ystävälleen Ellen Nervanderille:

 »En pidä naisseuroista! Vielä vähemmin, jos piirin muodostavat
 modernit, emansipeeratut naiset. Tunnen itseni viidenneksi pyöräksi
 kaikkien noiden pyhimysten joukossa. He vihaavat miehiä, minä
 ihailen miehiä! Ei ole siis mitään yhtymäkohtaa. Ja kuitenkin minua
 huomenna syntieni vuoksi kidutetaan. Rouva Lorckin [Ida Aalberg
 oli kuin kotonaan Ruotsin-Norjan Kööpenhaminassa olevan konsulin
 Lorckin perheessä] nerokas ajatus! Hän on haalinut kokoon kaiken,
 mitä hameväki on kirjoittanut, ja kaikki, jotka kirjoittavat hameet
 päällään. Norjalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia — voitko ajatella
 minua heidän seurassaan?»

Ida Aalbergin suhde naiskysymykseen — ja muihinkin kiistakysymyksiin —
oli ennen kaikkea perin naisellinen.

       *       *       *       *       *

Oleskelunsa alkuaikoina Ida Aalberg oli hyvin mieltynyt Kööpenhaminaan,
mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä tyytymättömämmäksi hän kävi.

Tässä muutamia otteita hänen Ellen Nervanderille kirjoittamistaan
kirjeistä aikajärjestyksessä. Ensimmäisen sisältämä juttu laulajatar
Kristina Nilssonista on loistava näyte näyttelijä-logiikasta.

I.

 »Synkkiä hetkiä minulla ei ole ollut kovin usein, ja jos niitä on
 ollutkin, ei niillä ole ollut tuota tavallista, triviaalista leimaa
 — —. Oi Jumala! Kuinka kauan tätä jatkuu; luultavasti ei kauan, jos
 maailma seisoo vanhoilla jaloillaan. Ehkä kaikki on vain unelmaa,
 mutta siinä tapauksessa tämä on kauneinta unelmaa, josta minä en
 tahdo koskaan, koskaan herätä. Kööpenhaminan yleisö on ottanut
 minut vastaan niin äärettömän hyväntahtoisesti, että voin vain sitä
 rakastaa. Ajattelepas, Ellen, että Christina Nilsson tulee tänne
 maailmanmaineineen, neljinekymmenineviisine vuosineen ja kaikkine
 henkisine ja ruumiillisine suuruuksineen ja tekee — _fiaskon!_ Mitä
 sanot siitä?! Voi hyvä Jumala, kuinka älykäs tanskalainen yleisö
 on! Kuinka itsenäinen se on! kuinka minä sitä rakastan! — Jumala
 varjelkoon tulemasta tuommoiseksi eurooppalaiseksi primadonnaksi,
 he kadottavat tiellä parhaansa, ja sitten he vaativat meitä olemaan
 siksi tyhmiä, että ihailisimme tyhjiä, onttoja, sieluttomia,
 mauttomia kuoria, joita he ihmeteltävällä röyhkeydellään tarjoilevat
 yleisölle. En ole milloinkaan välittänyt Christinasta. Hänellä ei
 milloinkaan ole ollut pisaraakaan taiteilijaverta suonissaan. Hän
 on oikea sivistymätön savolainen talonpoikaistyttö! Minä muuten
 tutustuin häneen, ja hän väitti olevansa niin enchantée [hurmaantunut]
 saadessaan tehdä tuttavuuttani. Järkeni ei myöntynyt siihen, että
 olisin sanonut hänelle jotain samanlaista. Tässä lähetän sinulle
 sanomalehden, siitä näet, että tiistaina näyttelen viimeistä kertaa, —
 oi, ei, sitä ei olekaan enää täällä, Bang vei sen tänään mennessään. —
 Minulla on kaksi hurmaavaa huonetta, toisessa punainen lamppu katossa;
 lamppu saa palaa kun minä olen runollisella tuulella tai muuten, jos
 jotain epätavallista tapahtuu. Tänä iltana se on sytytetty ensinnäkin
 senvuoksi, että kirjoitan sinulle, ja sitten siksi, että useiden
 viikkojen jälkeen saan yhden viikon olla kotona. — Minä en — kuuletko
 Ellen — minä en tule kotiin ennenkuin saan suomalaisesta teatterista
 siksi suuret tulot, että voin saada oman kodin. Kolme taiteellista
 huonetta minun pitää saada ja sitten kokoan ympärilleni kaikki, jotka
 ovat vähänkin epätavallisia. — Sieluni ainoa intohimo on kaiken
 tavallisen halveksiminen. —»

II.

 »Ystäväni.

 Kello on nyt 1 päivällä ja minä olen jo ennättänyt elää kaksi
 onnellista tuntia. Ensin tuli Georg Brandes ja sitten sinun kirjeesi.
 — Minulla on hetkinen aikaa ja siksi kerron yhtä ja toista, jota
 haluat tietää. Edvard Brandesin ja minun suhdettani et ymmärrä ottaa
 oikealta kannalta, se on ja jää semmoiseksi kuin se on ollutkin.
 — Ihmiset ovat täällä kuin olisivat järkeä vailla. He sanovat,
 ettei heillä sitten rouva Heibergin ole ollut suurta näyttelijää.
 Eräänä iltana olin loistavissa kutsuissa kamariherra Linden luona,
 kaikki ihmiset pyysivät minua opettelemaan tanskaa ja liittymään
 kuninkaalliseen teatteriin. Mutta ole huoleti, ystäväni. _Niin_
 kiittämätön en ole. Tulen takaisin Suomeen, en hylkää työtäni,
 ensi lempeäni. Mutta minun täytyy ensin saada vähän moitetta,
 sitä tulen täällä saamaan ja se koituu minulle suureksi hyödyksi.
 Jouluksi en tule kotiin. Vasta myöhemmin. — Georg Brandes alottaa
 luentonsa tänään. Niissä käy niin paljon väkeä, että pitää mennä
 tuntia aikaisemmin saadakseen istumapaikan, hänen täytyy ahdingon
 vuoksi pitää jokainen luento kahteen kertaan. — Ibsen oli täällä,
 Kjellandt on tullut. Lauantaina olimme G.B:n luona. Kjellandt istui
 ja tuijotti minuun koko illan. Ja eilen sain häneltä kirjeen ja
 tänään hän kai tulee käymään luonani. — Bergenistä olen saanut
 vierailunäytäntötarjouksen huhti- tai toukokuuksi, mutta vielä en ole
 mitään luvannut. Koetan saada rouva Canthin esille täällä. Puhuin
 hyvän ystäväni kanssa siitä tänään, koetamme saada Työmiehen vaimon
 esitetyksi Dagmar-teatterissa. Se olisi voitto! Rouva Edgren oli
 täällä, teki kaikkensa, mutta ei saanut »Todellisia naisia» eikä
 »Hyväntekeväisyyttä» mihinkään teatteriin. — Olen Georg Brandesille
 lukenut Runebergiä. Runebergin lyyrillisistä runoista hän piti enimmän
 runosta »Hvi styrde hit din väg» [»Miks' tiesi tänne toi?»], minä
 väitin, että hänellä oli tyhmä maku ja luin »Den enda stunden» [Ainoa
 hetki.] Me arvostelemme toisiamme kauheasti.» —

Myöhemmin alkaa tunnelma muuttua tämmöiseksi:

III.

 »Tämä uusi elämä, jota olen ikävöinyt ja koko sielustani palavasti
 kaivannut, tämä ulkoilmaelämä, josta olen uneksinut kauneimmat
 unelmani, tämä henkinen vapautuminen kaikesta pikkumaisesta ja
 valheellisesta, tämä, johon olin kaiken perustanut, mitä löydän siitä,
 en mitään, en mitään! Sama tyhjyys sama yksinäisyys kuin kaikkialla
 muuallakin. Maailma näyttää minusta haudalta, minä itse olen hyödytön
 ruumis.» ‒ ‒ ‒

IV.

 ‒ ‒ ‒ »Kysyt, onko kritiikki täällä persoonallista. Kyllä, lapseni,
 se on vain persoonallista. Päivällisten lukumäärästä riippuu
 kiitossanojen lukumäärä. Tähän asti en kuitenkaan ole pannut kortta
 ristiin, olen seisonut heidän yläpuolellaan kuin patsas. Edvard
 Brandes pitää minua toisena päivänä amatsonina, toisena hän sanoo
 minun muistuttavan sfinksiä. Arvostelu on vain vaahtoa.»



X.

IDA AALBERG KUVAA OMAA KEHITYSTÄÄN.


Kun 1908 vietettiin vähän myöhästynyttä Ida Aalbergin 50-vuotista
syntymäpäivää, julkaisi Jalmari Hahl »Valvojassa» kirjoituksen, jossa
toivoi suuren näyttelijän, Sarah Bernhardiin tavoin, kirjoittavan
muistelmansa ja kuvaavan elämänsä juoksua.

Useat ulkomaalaiset näyttelijät ovat julkaisseet muistelmateoksia.
Sarah Bernhardt kertoo pikantissa kirjassaan, jolle on antanut nimeksi
»Ma double vie», suuren joukon kaskuja, joista kokonaiskuvaksi jää,
että hän hamasta nuoruudestaan asti on ollut suunnattoman oikullinen,
häikäilemätön, hemmoteltu, hermostunut ja villi. Adelaide Ristori on
kirjoittanut vakavamman kirjan, hän ei puhu siinä vain matkoistaan
kaikessa maailmassa, vaan esittää itsensä myöskin varsinaisessa
taiteellisessa työssä analysoimalla sangen terävästi osia, joissa
hänellä on ollut suurin menestys. Luise Heiberg on julkaissut elämänsä
historian, jossa on kiitellyt ystäviään ja parjannut vihollisiaan —
myöhempi tanskalainen kritiikki ei ole merkinnyt rouva Heibergin kirjaa
vain sangen persoonalliseksi tuotteeksi vaan suorastaan valheelliseksi
itsekaunisteluksi. Miesnäyttelijöitä, jotka ovat julkaisseet
muistelmiaan, on sangen suuri määrä.

Oleskellessaan Viipurissa syvästi katkeroituneena teatterirettelöistä
Ida Aalberg elämänsä lopulla tuntuu ainakin kerran aikoneen kirjoittaa
oman elämäkertansa. On säilynyt pieni paperilappu, johon hän
saksankielellä on merkinnyt jonkinlaisen sisällysluettelon tulevaa
kirjaansa varten. Siitä voi ainoastaan päätellä, että teos olisi tullut
luonteeltaan poleeminen, mutta ei mitään muuta. Tämän elämäkertansa hän
olisi tehnyt yhteistoiminnassa erään toisen henkilön kanssa, joka on
sisällysluetteloon tehnyt omia merkintöjään.

1880-luvulla, Kööpenhaminassa ollessaan, Ida Aalberg on itse yrittänyt
kuvata luonnettaan ja kehitystään. Hän on tehnyt sen parikin kertaa.
Toisella kertaa hän puhuu itsestään katkeran tunnelman vallassa
kirjeessä, jonka hän on kirjoittanut Ellen Nervanderille, joka toimi
välittäjänä hänen ja Bergbomien välillä. Toisella kertaa hän on
tyynellä mielellä laatinut kirjoitelman, jolle on antanut nimeksi:
»Eräs kehitys».

       *       *       *       *       *

Ellen Nervanderille lähetetty kirje kuuluu:

 »Ystäväni! Miksi en ole kirjoittanut? Ah, ystäväni, sitä en tiedä.
 Taikka, kyllä minä tiedän sen hyvinkin, mutta sitä kävisi liian
 pitkäksi selittää, siitä tulisi kokonainen sielunkehityksen historia,
 ja minua ei huvita ruveta kaivamaan vanhoja raunioita, ja sitä paitsi
 minä en tahdo olla mikään avattu kirja. Miksi en? Silläkin on syynsä
 sielunelämäni kehityksessä. Maailmassa voidaan kaikki selittää,
 mutta itseeni nähden se ei minua huvita. En nyt kerta kaikkiaan
 ole kuin muut ihmiset. Minulla on omat omituisuuteni, joita minun
 on mahdotonta ja tarpeetonta muuttaa. Pyhimykseksi en ole koskaan
 tekeytynyt, jos siis joku tuntee loukkaantuneensa, se on oikeutettua,
 ja voi asianomainen sielunrauhansa vuoksi vetäytyä pois. En käsitä
 sitä väärin. Ainoa hyvä ja köyhä ominaisuuteni on humaniteetti.
 Pintapuolisesti katsoen rakastan ihmisiä ehkä vähemmän kuin useimmat
 muut, mutta syvällisessä mielessä ehkä enemmän kuin useimmat muut. On
 vain surullista, että hermoni ovat niin väsyneet, etteivät ne salli
 minun harjoittaa kaikkea sitä ihmisystävällisyyttä kuin tahtoisin.
 Minulla on ollut liiaksi tehtävää — lepäsin Lovisassa vain 14 päivää
 — olen elänyt kuin myllyssä ilman lepoa, ilman rauhaa. Olla yksinään,
 olla nuori, olla nainen, olla taiteilija, vieraassa maassa, kuulla
 vierasta kieltä, kateus, juonittelut ja loukattu turhamaisuus
 kaikkialla ympärillä — — —. Olen ollut epätoivoissani, tässä on ollut
 kuormaa melkein liiaksi. En ole kirjoittanut siksi, että mieleni on
 ollut alakuloinen ja elämä, tai oma kokemukseni, ovat tehneet minut
 liian ylpeäksi paljastamaan taisteluani ihmisille. Aina syntymästäni
 asti olen saanut turvautua vain itseeni, se on tehnyt luonteeni
 suljetuksi ja yksinäiseksi. Minulla ei ole koskaan ollut _äitiä_,
 siitä riippuu paljon. Sitäpaitsi minä olen hengeltäni hyvin ylpeä,
 pieninkin loukkaus piirtyy ikiajoiksi sieluuni, ja siitä aiheutuu
 minulle paljon katkeria tunteita. Suruni [tarkoittanee Frithiof
 Peranderin kuolemaa] ja myöskin suuri menestykseni (Odette) täällä
 etelässä ovat tehneet mieleni katkeraksi Suomea kohtaan. Se on tyhmää,
 mutta minä kerta kaikkiaan olen sellainen. Kun lisäksi vertailen
 täkäläisiä naisia, jotka ovat niin lämpimästi pitäneet huolta minusta,
 kotoisiin, jotka eivät koskaan ole minusta välittäneet, vaikka minä
 olin lapsi, jonka he jo monta vuotta sitten tiesivät joskus pystyvän
 luomaan jotain merkittävää, mutta jolla oli vaarallinen luonne, kuten
 kaikilla, jotka todella kelpaavat johonkin. Mutta ei ollut yhtään
 ainoata, jolla olisi ollut sydäntä tai älyä, kaikki he ovat heittäneet
 kiviä päälleni. Kun minä, joka jo monena vuotena olin koettanut
 masentaa ylpeätä mieltäni, joka jo kauan tätä ennen halusi katkaista
 välinsä kaikkeen tuohon kehnoon, pikkumaiseen ja häijyyn, vihdoinkin
 olen näyttänyt heille, että minä kyllä voin raivata tieni maailmassa
 ja elää ilman heitäkin, niin sanoo Emilie Bergbom minua pilkaten
 Lindforsille m.m.: »Hän on ollut kihloissa lukemattomia kertoja ja nyt
 hän kai yrittää päästä hyviin naimisiin tuolla etelässä!» Ja sellaista
 sinä vaadit minua unohtamaan ja antamaan anteeksi. Sinä vaadit,
 että minua pitäisi kiinnittää kaikkien kiitollisuuden ja ystävyyden
 siteitten suomalaiseen yleisöön, mitä he sitten ovat minulle tehneet,
 eivät kerrassaan mitään, itsekkyyttä se kaikki on ollut. Tiedän
 hyvin, ettei heillä ole mitään ystävyyttä minun varalleni, vaikka ne
 huutavatkin sitä kun saalis on menemäisillään tiehensä. Suomalaiset
 useinkaan eivät anna arvoa omilleen. Ilmanala on niin kylmää ja, kun
 ihmissydämetkin ovat niin kylmiä, siellä paleltuisi kuoliaaksi, ellei
 voisi hakea lämpöä muilta vähemmän vaativilta, lempeämmiltä ihmisiltä.

 Nyt olet saanut katsauksen nykyiseen mielentilaani, se ei, kuten
 näet, ole kovinkaan miellyttävä, ja sinä kai kernaasti olet saamatta
 semmoisia kirjeitä. Elä ymmärrä minua väärin, et sinä ole niitä,
 joille minä olen katkera, päinvastoin sinun avoin, moraalinen
 sankaruutesi on aina ollut suuri minua kohtaan ja se on vienyt sinut
 moneen riitaan.»

1880-luvun realismin edustajat yleensä tuntuvat esittävän oman
»minänsä» paljon tärkeämpänä ja vähemmällä kainoudella kuin vanhempi
polvi, jolle vaatimattomuus itseensä nähden oli korkea hyve. Nuori
polvi, joka tiesi itsekkyyden maailmaa hallitsevaksi voimaksi,
syytti vanhemman polven aatteellisuutta ja ihanteellisuutta
tekopyhyydestä, mutta tuskin oli itsekään virheistä vapaa. Semmoistakin
todistuskappaletta kuin esim. Hjalmar Neiglickin ylempänä olevaa
kirjettä kaunistaa tosin kursailematon rehellisyys ja asioiden
nimitteleminen niiden omilla nimillä, mutta sitä rumentaa jonkunlainen
koketti ja hienosteleva asenne: se on vähän liian itsetietoista ja
vähän liian koreassa ranskalaisessa kuosissa kulkevaa rehellisyyttä
vaikuttaakseen puhtaasti miellyttävältä.

Ida Aalbergin kirjeessään antama kuvaus katkeruutensa syistä käy
realismin merkeissä. Hän ei vetoa aatteisiin eikä ihanteisiin
lingotessaan naiselliset »minä syytän» sanansa kotimaan oloja ja
ihmisiä vastaan. Hänen kirjoituksessaan ei ole imelää itsekiitosta.

»Eräs kehitys» on kirjoitettu ruotsiksi. Monet tekstissä olevat
tanskalaiset sanat jo viittaavat siihen, että hän on kuvauksensa
kirjoittanut Kööpenhaminassa ollessaan. Kirjoitelma on vallan
luonnosmainen ja hajanainen. Hän puhuu itsestään kolmannessa
persoonassa. Frithiof Perander, Edvard Brandes ja Georg Brandes
voitaneen ilman muuta tuntea niiksi mieshenkilöiksi, jotka esityksessä
mainitaan. Vahvasti lyhennettynä — lyhennykset koskevat lähinnä pitkiä
ja sekavia tunnelma-maalauksia — ja jonkunlaiseen järjestykseen
saatettuna »Eräs kehitys» (»En utveckling») kuuluu suomalaisena
käännöksenä:

»Hän tuli maalta. Hän oli hyvin pitkän taistelun jälkeen lopultakin
riistäytynyt irti kaikenlaisista siteistä, joihin olosuhteet
olivat hänet kietoneet. Oli ollut aikoja, jolloin hän oli ollut
muuttumaisillaan, kuolemaisillaan, katoamaisillaan yhtä yksinäisenä ja
vailla ymmärtämystä kuin oli ollut varhaisimmasta lapsuudestaan asti.
Elämä oli hänen edessään kuin arvoitus, kuin kaunis, ihmeellinen,
salaperäinen arvoitus, tai kuin synkkä, surullinen, toivoton arvoitus.
Hän paloi halusta saada heittäytyä siihen ja saada selvyyttä kaikkiin
niihin ajatuksiin, joita hänellä oli ollut. Hän vietti merkillistä,
villiä, epämääräistä elämää. Hän valvoi yöt, oli niin ihanaa kuvitella
olevansa maailman kuningatar ja että entinen, surkea elämä oli lopussa.
— Miten hän säälikään niitä, jotka nukkuivat pois elämänsä. Hän meni
ulos iltaisin ilman seuraa ja sanomatta siitä kellekään, ja kun hän
tuli kotiin ja hänelle tehtiin kysymyksiä, ei hän koskaan antautunut
selittelyihin. Hänet saattoi villin riemun valtaan myrsky ja ukkonen,
hän väitti, että niissä oli sama luonne kuin hänessäkin. Hänellä
ei ollut milloinkaan ollut ystävätärtä, hän paljasti sielunsa vain
luonnolle, koska se oli ainoa, joka ei pettänyt. Hän saattoi istua
yökaudet tuijottaen avaruuteen, hän itki toisinaan niin, että sydän oli
ratketa. Kaikki oli niin kehnoa, niin tyhjää, niin tarkoituksetonta.
‒ ‒ ‒ Vuosien kuluessa hän muuttui. Hänen katseeseensa tuli jotain
levotonta, hän alkoi kaivata yhäkin suurempaa vaihtelua. Toisinaan
hän oli vilkas ja ystävällinen aina siihen määrään, että se
muodostui rasitukseksi hänen ympäristölleen, toisinaan hän taas
välinpitämättömyydellään ja epäkohteliaisuudellaan saattoi loukata
ihmisiä. Hermostuneena ja kuin kuumeen vallassa hän saattoi lingota
hävyttömyyksiä vasten toisten kasvoja. Häntä alettiin vieroksua.
Naistuttavat eivät hänestä yleensä pitäneet. Heidän mielestään hän oli
epänaisellinen, koketti, kylmä. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän
sanoi tuntevansa suurempaa mielenkiintoa herroja kohtaan, sillä heiltä
voi jotain oppia. Hänen sanottiin olevan kihloissa milloin toisen,
milloin toisen kanssa. Mutta aika kului, eikä hän mennyt naimisiin.
— ‒ ‒

Hän oli professori ja tiedemies, lahjakas, pessimistinen, ihmiskuntaa
vihaava. Heti ensi näkemältä hän kiintyi nuoreen naiseen, hän oli
vanha, olisi voinut olla tämän isä. Kuntoa ja voimaa, jota tällä
miehellä oli, koko maa kunnioitti. Nuori nainen, jolla ei milloinkaan
ollut ollut kotia eikä äitiä, kiintyi häneen, hän kaipasi itselleen
tukea. Mies oli intelligentti ja kehitti hänen henkeään. Nuori
tyttö sai häneltä kirjoja ja alkoi harrastaa vanhoja klassikkoja.
Hän — tyttö — ihaili Platonia, sanoi aina uneksineensa semmoisesta
henkisestä rakkaudesta, hän ei milloinkaan halunnut suostua tavalliseen
epäpuhtaaseen tunteeseen, joka vain vetää ihanteet alas. Hän ei
ollut koskaan nähnyt onnellista avioliittoa. Mies oli kosinut häntä
aikaisemmin, ja tyttö oli vastannut, että heidän suhteensa oli
kuin isän ja tyttären, ei ollut syytä muuttaa heidän ihanteellista
ystävyyttään. Oli niin ihmeellistä elää toisin kuin muut ihmiset,
tyttö tunsi siitä itsensä ylpeäksi. Naisen pitää olla tyyni, oli
mies sanonut, ja hän koetti tulla tyyneksi ja arvokkaaksi. Mies oli
ystävällisempi ja isällisempi kuin milloinkaan ennen, tyttö oli
muuttunut hiljaiseksi ja ajatuksettomaksi, hän ei kuullut mitään,
oli tahdoton, oli tullut naiselliseksi. Tytön elämänkatsomus, joka
ennen oli ollut eriskummallinen ja vaihtelevainen, oli lähentynyt
miehen elämänkatsomusta. Hänen elämänkatsomuksensa oli tullut
käytännölliseksi. Hänellä ei ollut aikaa syventyä teorioihin, hän
karttoi kaikkia filosofisia kysymyksiä. Hän saattoi istua tuntikausia
velttona, käsityötä tehden. — ‒ ‒ Päivät eivät tulisi pitkiksi, sillä
hän tahtoi ruveta miehen johdolla opiskelemaan latinaa, logiikkaa
ja kaikkea mahdollista. Hän tahtoi käydä kaikissa konserteissa,
Euroopasta tuli niin paljon taiteilijoita, he toivat mukanaan
virkeitä tuulahduksia, niitä tuli niin usein, että hän väliajat voi
elää muistoissa. Hän tahtoi koettaa saada miestä taipumaan siihen,
että saisi tutustua näihin. Muita tuttavuuksia hän ei halunnut. Hän
ei kärsinyt rouvia, heille hänellä ei ollut mitään sanottavana. Hän
ajatteli tulevan miehensä vanhoja ystäviä, hekin olivat kaikki niin
vanhoja, niin konservatiivisia, he kohtelivat häntä niin varoen, niin
alentuen. Maailmassa ei ole enkeleitä, oli professori kerran vastannut
hänen palavaan kysymykseensä ja sillä lopettanut keskustelun. Hänen
kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ja raskasmielisyyden piirre. Kenen
kanssa hän sai keskustella, kun mies ei kärsinyt uutta koulua? Mies
sanoi, että nuoriso oli vailla ihanteita ja että se välitti vain omista
nautinnoistaan ja että se hävyttömässä itserakkaudessaan tahtoi vain
repiä alas kaiken, mitä traditsioni ja isät olivat rakentaneet. Mies
ei koskaan selittänyt omaa uskonnollista kantaansa. Sanoi vain, että
naisella _piti_ olla uskonto. Mutta missä sitten oli kristillisyys,
josta hän kuuli niin paljon puhuttavan? Hän ei tuntenut ketään
kristittyä. Mies selitti, että hän oli liian levoton. — ‒ ‒

Niin tuli kevät unelmineen, kaipauksineen. Linnut lauloivat, aurinko
paistoi, kaikkialla oli elämää ja iloa. Mies tuli hänen luokseen
suuteli häntä otsalle ja kysyi, eikö hän tahtoisi lähteä yhdessä
kävelemään. Ja sen he tekivät. Lauha ilma teki hänelle hyvää. Hänen
ruumiinsa sai takaisin entisen notkeutensa, hänen liikkeensä tulivat
eloisammiksi, hän hengitti kiihkeämmin. Kevyt puna peitti hänen
kalpeita poskiaan. Hän tuli melkein iloiseksi, hän tahtoi lentää yli
kivien, hän tahtoi vuorelle, hän tahtoi nähdä meren. Tule, hän huudahti
iloisesti, juoskaamme kilpaa. Hän kääntyi ylimielisenä, ja hänen
katseensa kohtasi vanhan miehen, joka oli hänen seuralaisensa ja jonka
myöhemminkin piti sellaiseksi jäädä: hän näki vähän kumaraisen selän,
väsyneet polvet ja kuuli läähättävän hengityksen. Hän sai kummallisen
vaikutelman, joka vahvistumistaan vahvistui ja alkoi muuttua
tietoiseksi. »Mikä sinun on?» kysyi mies ihmetellen. »Kevätaaltoja»,
hän vastasi katkerasti. Mies silitti hänen poskeaan. »Sinun mielesi
on sukua keväälle, se vaikuttaa sinuun niin voimakkaasti» »Niin, »hän
vastasi, »minusta tuntuu kuin olisivat ihanteet ja todellisuus nyt
kauempana toisistaan kuin muulloin.» Hän irtautui ja kulki vaieten
edellä, mies seurasi hiljaa perässä. Vuorella oli niin hiljaista. Ei
pieninkään tuulahdus, ei vähinkään ääni häirinnyt tuota hiljaisuutta.
Kirkas päivän valo oli niin toivottomasti samanlaista kuin hänen
tulevaisuutensakin, vaaleankeltaista ja keltaista, keltaista ja
vaaleankeltaista. Hän sai kuin salamaniskun. Hän luuli näkevänsä
kotkan, joka ilman läpi lensi vieraisiin maihin. Hänet valtasi
sanomaton tyhjyyden tunne, kaiho, halu saavuttaa jotakin — jotakin
— —. Hänen toverinsa kosketti hänen olkaansa. Hän vavahti äkkiä ja
heittäytyi hänen rintaansa vasten, purskahti itkuun, itki ääneen ja
hillittömästi, kyyneleet, jotka kuukausia olivat olleet jäätyneinä
hänen sielussaan, saivat viimeinkin sulaa. — ‒ ‒ Hän sanoi toverilleen
jäähyväiset. Muutaman päivän päästä hän oli matkustanut pois. — ‒ ‒

Yksin, kuten hän oli tähänkin asti elänyt, hän nyt päätti luoda
itselleen vaikutuspiirin, hän tahtoi tulla joksikin, hän tahtoi,
että hänestä jäisi joitakin jälkiä. Hän oli lopultakin päässyt pois
ahdistavasta ilmasta, joka oli uhannut tukehduttaa hänet, hän oli
saanut ilmaa siipiensä alle ja hän tahtoi lentää, lentää vapaasti
ja lentää korkealle ja iloita maailman ihmeellisestä kauneudesta ja
ihanuudesta. Hän ei voinut elää elämän pieniä velvollisuuksia varten,
hän ei voinut edes ihailla heitä, jotka niin tekivät, hän uskoi, että
heiltä vain puuttui kykyä suurempaan. Hän uskoi elämään, hän luotti
saavuttavansa onnen, palavalla innolla hän tahtoi ryhtyä kaikkeen,
nähdä kaikkea, oppia kaikkea, oppia, oi Jumala, mikä onni! Hän tahtoi,
että tulisi jotain, joka kokonaan valtaisi hänen olemuksensa, jokaisen
ajatuksen, jokaisen tunteen, jokaisen veripisaran hänen ruumiissaan.
Hän etsi, hän kaipasi, hän janosi jotain, jota hän koko elämänsä oli
janonnut. — ‒ ‒

Oli 3 päivä kesäkuuta.

Tässä on numero 17. Hän pysähtyi ja katsoi nelikerroksista taloa, joka
oli hänen edessään. Hän aukaisi suuren katuoven. Hän meni sisälle.
Raskas ovi sulkeutui pehmeästi hänen takanaan. Hän katsoi ympärilleen.
Veri pakeni kohden sydäntä. Hän oli nähnyt nimen, jota haki. Jäinen
ilma käytävässä teki hyvää. Hän seisahtui hetkiseksi rauhoittaakseen.
Nousi sitten ylös portaita ja seisoi parin silmänräpäyksen päästä oven
edessä. Hän pysähtyi uudelleen, hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt
tehdä. Hän heilautti hiukan päätään taaksepäin ja soitti. Kello soi
kuin kuumeisella äänellä, ovi avautui ja nuori palvelijatar tervehti
häntä kohteliaasti. — »Onko tohtori kotona?» »Kyllä, minä luulen,
että hän on.» »Olkaa hyvä ja kysykää, voiko hän ottaa minua vastaan.»
Palvelijatar meni, avasi hetken kuluttua oven ja pyysi vierasta
astumaan sisälle. Salonki, kaikki esineet jäivät huomaamatta, sillä
samassa hetkessä hän katsoi kasvoista kasvoihin häntä, jota etsi. Tämä
ojensi hänelle kätensä. — »Olkaa hyvä ja lukekaa kirje, muutoinhan ette
lainkaan tiedä, kuka minä olen.» Tämä silmäili pikaisesti kirjettä.

Hän loi nopean ja uteliaan katseen mieheen. Hän näki älykkään, kylmän
otsan ja muutamia pilkallisia, ironisia piirteitä suun ympärillä.
Samassa mies kääntyi, pyysi häntä istumaan ja istuutui itse vastapäätä.
Mies vaikutti melkeinpä sydämelliseltä, jotain ystävällistä oli hänen
silmissään, kun hän alotti keskustelun. Jos hän vain jotenkin voisi
olla avuksi, tekisi hän kaikkensa, »mutta» sanoi mies, »te tulette
liian myöhään, sesonki loppuu näinä päivinä.» »Niin, paha kyllä,
minä viivyin liian kauan Norjassa.» »Mitä te olette näytellyt?»
»Enimmän Shakespearea ja muita klassikoita, kuten esim. Juliaa, Maria
Stuartia». »Huh! te vanhana Maria Stuartina», keskeytti toinen hänet
koomillisesti. — »Edelleen: Ofeliaa — —.» »Niin, Teillä on Ofelian
katse ja tukka, mutta ettekö ole näytellyt uudenaikaisia osia?» »En,
vain jokusen, Nooran, Clairen.» »No, mutta miksi ette?» »Ei ole
sopinut.» »Ja nyt tahdotte päästä ulkomaille?» »Niin, miksi en saisi
tahtoa?» »Tahdotte oppia uuden kielen»? — mies katsoi häntä epäilevin
katsein ja lievän ironinen hymy väreili hänen huulillaan. »Niin, sitä
tahdon, tahdon tulla suureksi, tahdon tulla eurooppalaiseksi», hän
vastasi koko nuoruuden innolla. »Mutta miksi ryhtyä tuohon hirvittävään
työhön? Tiedättekö, mitä uuden kielen oppiminen merkitsee? Kuka teille
on semmoista neuvonut?» »Ei kukaan, en ole kysynyt keltään, seuraan
omaa päätäni», hän heilautti uhmaten päätään taaksepäin ja, koska
toisen suupielessä väikkyvä puoliksi säälivä hymy häntä kiihoitti, hän
jatkoi ylimielisenä ja kuumeisen iloisena: »Toivon, että aika tulee
aina enemmän ja enemmän humaaniseksi ja että annetaan kyvyn vuoksi
anteeksi vähäinen murtaminen. On esimerkkejä, että jotkut vieraalla
kielellä ovat saavuttaneet menestystä.» »Kyllä, kyllä, mutta silloin
täytyy kykyä olla kaksin verroin, silloin täytyy olla nerollisuutta
—.» »Ja kun te ette usko minulla olevan paljoakaan tuota jumalanlahjaa
niin» —. »Ah, neiti, miksi ei, uskon että olette nero.» — Mies katsoi
häneen, taivutti kylmästi päätään ja muutti keskustelunaihetta.
»Kuinka kauaksi aikaa aiotte jäädä tänne? Oletteko tavannut ketään
meidän teatterien johtajista?» »Kyllä, ————:n olen tavannut.» No, mitä
hän sanoi?» »Sain saman vastauksen kuin niin monet muutkin nuoret
taiteilijat: Emme tunne teitä, emme tiedä kuka olette. Oh, noita
sanoja, jotka saattavat kiusata kuoliaaksi.» — Hän nousi. »Mihin
aiotte lähteä?» »Menen kotiin, en halua kauempaa pidättää teitä.» »Ah,
minä vakuutan, että keskustelu teidän kanssanne on ollut nautinto.
Tunsin teidät heti. Teistä oli kirjoitettu,[20] teitä oli kiitetty,
tunsin heti teidän nimenne. Ja nyt pyydän teitä sanomaan, voisinko
jotenkin tehdä olonne Kööpenhaminassa siedettäväksi. Tahdon olla Teidän
ritarinne, jos suvaitsette. Missä syötte huomenna? »En tiedä, kotona.»
»Emmekö voi aterioida yhdessä?» »Miksi ei», hän kulki pari askelta,
»mutta missä aterioisimme?» »Kas niin, joko te pelkäätte, eikö teillä
ole rohkeutta?» »Enhän minä sentään pelkää.» Painostava tunne tahtoi
ottaa hänet valtoihinsa. Hän kuuli lasten ääniä viereisestä huoneesta.
Mitä se merkitsi? Kokonainen ajatusten meri risteili hänen aivoissaan.
Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi ja kuuli, että mies aikoi yhdessä
erään ystävänsä kanssa noutaa hänet päivällisille seuraavana päivänä
k:lo 5. Mies aukaisi hänelle oven, hän tuli täyteen tajuntaan vasta
viileässä käytävässä, hän katsahti vielä nimikilpeen ja luki uudestaan
hänen nimensä. Kaikki alkoi uudestaan askarruttaa hänen päätään. Hänen
verensä kohisi suonissa, hänen käyntinsä oli nopea, hänen huulensa
yhteenpuserretut kuin olisi hän siten tahtonut säilyttää uusien
ajatusten virran, uudet tunteet, joiden tunsi liikkuvan sisimmässään.
Tie oli niin lyhyt. Hän ei ollut lainkaan väsynyt. Hän juoksi portaita
ylös. Nyökkäsi sydämellisesti palvelijattarelle, joka aukaisi. Meni
laulaen huoneeseen. Istuutui. Nousi ylös. Katsoi kukkaa, istuutui
uudestaan ja huudahti kerran kovasti, hän oli pakahtumaisillaan. Hän
oli niin iloinen päivällispöydässä, kaikki katsoivat häntä ihmetellen.
Mikä oli tullut sulkeutuneelle, vähän surulliselle nuorelle naiselle?
Kukaan ei ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ennen. Päivällisen jälkeen
tuntui olo pienessä huoneessa hänestä sietämättömältä. Hän tahtoi
nähdä meren. Kummallinen kaiho, levottomuus, surumieli tarttui häneen.
Hän muisti lasten äänet. Oliko mies naimisissa? Ei! Mutta kentiesi
hän puolsi vapaata rakkautta? Hän tiesi, että mies kuului uuteen
kouluun, oli realisti, uudenaikainen, ja sellaisista ihmisistä hän oli
kuullut kummia kerrottavan. Hän oli kuullut, kuinka miehet Parisissa
asuivat yhdessä lastensa ja lastensa äidin kanssa. Hän oli kuullut,
kuinka kaikki kokeneet ihmiset siellä kotona tuomitsivat heitä. Hän
oli kuullut, kuinka vanhat tiedemiehet, professorit olivat sanoneet,
selittäneet ja motiveeranneet nuo ihmiset vaarallisiksi, sanoneet
heidän levittävän myrkkyään yhteiskunnassa ja olevan ilman moraalia,
ilman uskontoa ja ajattelevan vain omia nautintojaan. Tuo mies kai oli
tuommoinen uudenaikainen ihminen, joka nauraa kaikelle ja jolle mikään
ei ole pyhää. — — —

       *       *       *       *       *

Hän ei ollut tavallinen. Hän oli kuin muotokuvakokoelma, tänään toista,
huomenna toista. Hänen persoonallisuutensa oli niin vivahdusrikas,
että hän sai epävarmaksi jokaisen, joka tuli hänen läheisyyteensä.
Usein ihmetteli hän itsekin tätä ominaisuuttaan. Hän saattoi olla hyvin
rakastettava, iloinen, lapsellinen, melkeinpä naivi, mutta vähäistä
myöhemmin hän taas vaikutti kypsyneeltä, sulkeutuneelta, kylmältä
naiselta. Herrat häntä kovin ihailivat. Hänellä oli oma tapansa heidän
suhteensa. Hän veti heitä puoleensa arvoituksellisella, kummallisella
olemuksellaan. Hän osasi myöskin säilyttää valtansa heihin, hän näytti
heille lakkaamatta uusia sielunvivahduksia ja uusia kasvoja, jotka
herättivät heidän mielenkiintoaan. Mutta tämän ohessa oli hänessä
jotain muutakin, josta ei kukaan saanut selvää. ‒ ‒ ‒

Hän oli yksinään maailmassa. Hän tapasi erään kirjailijan, jota hän
aikaisemmin oli paljon ajatellut ja jota hän oli ihaillut, kuten monia
muitakin. Tämä mies oli viisas, ironinen, kylmä, häntä vihattiin ja
hänestä pidettiin, mutta häntä kohtaan tunnettu viha oli ehkä suurempi
kuin rakkaus. Tällä miehellä oli tapana osoittaa ylemmyyttään äänensä
sävyllä ja eräällä ominaisella kädenliikkeellä, joka helposti loukkasi
ihmisiä. Tämä mies laski leikkiä ihmisten heikkouksista, leikki niiden
kanssa kuin kissa hiiren kanssa. Tämä mies nauroi niin herttaisesti ja
niin katkerasti sille kullalle, jolla ihmiskunta niin kernaasti itseään
kultaa. Tämä mies oli intohimoisen kiihkeä, egoisti, — mutta välillä
taas melankolinen, raskasmielinen, pilkallinen, hermostuneen eloisa,
iloinen, mutta ilo oli jäistä iloa. He olivat tuttavia, mutta kuitenkin
toisilleen täysin tuntemattomia. He olivat molemmat kaksoisluonteita
omalla tavallaan. Se oli lyhyt ja kiihkeä tuttavuus, ilman aikaa ja
ilman valmistelua.» ‒ ‒ ‒



XI.

LAURI KIVEKÄS.


Millainen oli Ida Aalberg ihmisenä ja siveellisenä luonteena?

Kuva hänestä ei ole vielä vakiintunut. Vielä elää lukuisa joukko
henkilöitä, jotka tahtoisivat nähdä pyhimysglorian hänen kulmillaan.
On myöskin toisia, joille hän lähinnä on demoninen ja itsekäs voima.
Arka huhu on koettanut sovittaa häneen tarinaa suuresta rikollisesta ja
miehensä myrkyttäjästä.

Lauri Kivekäs muodostaa Ida Aalbergin elämässä sen episodin, jonka
johdosta hänen ihmisarvoaan lienee ankarimmin punnittu.

Niiden taholta, jotka ovat nähneet Ida Aalbergissa itsekkyyden,
egosentrisyyden puhdasverisen edustajan, on selitetty, että hän kylmien
laskelmien mukaan otti aviokseen tämän tulevaisuuden miehen ja että
avioliitto — ennen kaikkea Ida Aalbergin taiteilija-suuruudenhulluuden
vuoksi — oli syvästi onneton.

Lähempi tutustuminen Lauri Kivekkään ja Ida Aalbergin suhteeseen on
lohdullinen. Se näyttää kummankin luonteen varsin edullisessa valossa.
Ida Aalbergin naisellisuus ja ihmisyys ilmenee siinä mitä kukkeimmassa
muodossa. Heidän yhteinen historiansa sisältää rikkaan sarjan ilmauksia
vilpittömyydestä, uskollisuudesta, hyvyydestä ja tasavertaisesta
toveruudesta.

Kööpenhaminasta käsin Ida Aalberg oli tehnyt kaksi vierailumatkaa
Suomeen, ja menestys oli kummallakin kerralla ollut niin ehdoton,
vastaanotto niin lämmin ja suurenmoinen, että se ei ollut voinut olla
tehoamatta taiteilijaan. Hänelle sanottiin suoraan, että kotimaa odotti
hänen apuaan ja työtään, häntä ylistettiin, houkuteltiin ja rukoiltiin.
Suomalainen teatteri ei tullut toimeen ilman häntä.

Kyllästyneenä teatterirettelöistä Tanskassa Ida Aalberg keväällä 1887
palasi Suomeen ja liittyi jälleen Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hän
vietti kesää Hangon kylpylaitoksessa ja täällä hän meni salakihloihin
Lauri Kivekkään kanssa.

He eivät olleet eilispäivän tuttavia. He olivat tutustuneet toisiinsa
jo 1874, Janakkalan iltahuvien aikana.

Myöhemmin, avioliittonsa aikana, Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs
joskus huvittivat vieraitaan näyttelemällä pientä komediaa, jonka
sanoivat olevan heidän omasta elämästään. Tuon näytelmän sisältö oli
sellainen, että nuori ylioppilas Gustaf Laurentius Stenbäck koetti
Leppäkosken asemalla saada aikaan keskustelua erään perin naivin
ja lapsellisen tytön kanssa, joka juuri karkasi kotoaan yhtyäkseen
kuljeskelevaan teatteriseurueeseen. Kappaleen komiikka aiheutui siitä,
että kunnollista keskustelua ei syntynyt, koska tyttö oli yrmeä ja
pahantuulinen.

Syksyllä 1880 pohjalaisen osakunnan v.t. kuraattori Lauri Kivekäs
oli ensimmäinen, joka Helsingin asemalla sai puristaa Ida Aalbergin
kättä, hänen, joka kansallissankarin tavoin palasi voitolliselta
valloitusretkeltä Unkarista. Seuraavina kuukausina he olivat paljon
yksissä, ja — koska toisena osallisena oli näyttelijätär — heidän
seurustelunsa koetti nytkin pukeutua draamalliseen muotoon. He
leikkivät komediaa, jossa esiintyvien henkilöiden nimet oli otettu
eräästä kuuluisasta ulkomaalaisesta tragediasta. Tässä komediassa
Lauri Kivekäs kulki nimellä Ferdinand Lassalle, Ida Aalberg nimellä
Helene von Dönniges. Nämä nimet oli otettu kuuluisan saksalaisen
sosialistijohtajan Ferdinand Lassallen elämäntarinasta, joka 1864
oli päättynyt väkivaltaiseen kuolemaan, kaksintaisteluun. Helene von
Dönniges oli nuori ylimysnainen, joka oli ollut lähin aihe Lassallen
turmioon. Alkuperäisessä historiassa esiintyy tärkeänä henkilönä vielä
kreivitär Sophie von Hatzfeld, Lassallen vanhempi ystävätär. Sitä
osaa sai suomalaisessa komediassa esittää Vivi Malm, Tanskan Turussa
olevan konsulin rouva. Rouva Malm ei osannut suomea, mutta kirjoitti
Kivekkäälle näihin aikoihin mitä kiihkeintä fennomaniaa uhkuvia
kirjeitä.

On useita todistuksia siitä, että Lauri Kivekäs jo i881 valloitti Ida
Aalbergin sydämen. Sen näkee lukuisista kirjeistä, varsinkin syrjäisten
kirjoittamista — heidän oma suhteensa tuntuu olleen arka ja ujo,
tarvittiin välittäjiä — sitä todistavat muistelmat, sitä todistaa Ida
Aalbergin tämän jälkeen osoittama kiihkeä fennomania.

Millainen oli Ida Aalbergin sydämen valittu?

Jo varhaisimmasta nuoruudesta lähtien Lauri Kivekkään kuvaan sisältyy
kuva taistelusta ja oppositsionista.

Hänen isänsä oli Alavuden kirkkoherrana kuollut Karl Fredrik Stenbäck,
runoilija Lars Stenbäckin velipuoli.

Nuorena poikasena Lauri Kivekäs oli uneksinut tulevansa sotilaaksi. Hän
tahtoi päästä sotakouluun ja tulla upseeriksi. Ruostunut kivääri olalla
hän saattoi yöllä kierrellä Alavuden sankarikalmistoa ja kertoa sitten
nuoremmalle veljelleen tarinoita kohtauksistaan vainajien kanssa.
Metsästysmatkoillaan hän laati suunnitelmia, kuinka paikkakuntaa oli
puolustettava hyökkäävää vihollista vastaan.

Vanhemmat saivat hänet kuitenkin siviilikouluun, ensin Vaasan
ruotsalaiseen, myöhemmin Jyväskylän suomalaiseen lyseoon.

»Jos joku Jyväskylässä muistaa Stenbäckin poikia, ei hän tiedä kertoa
heistä paljoa hyvää», on Lauri Kivekkään nuorempi veli kertonut.
Veljekset, jotka Pohjanmaalta siirtyivät Hämeeseen, halveksivat syvästi
uutta ympäristöään. Eräässä muistelmateoksessa kerrotaan, että nuori
»Gusti» Jyväskylä-aikanaan oli sangen ylimielinen toveri. Ettei hän
ollut mallioppilas, todistavat hänen omat merkintänsä paperille:

»Syntynyt 21 p. tammik. 1852. Tulin Vaasan kouluun toiselle luokalle 1
p. syysk. 1862, kolmannelle 31 p. toukok. 1864. Siirryin Jyväskylään
neljännelle luokalle 1 p. syysk. 1866. Sain relegatsionin juopumuksesta
15 p. toukok. 1867. Relegatsionin päätyttyä pääsin viidennelle
luokalle 20 p. tammik. 1869. Korotettu kuudennelle luokalle 21 p.
toukok. 1869. Erkanin opistosta maalisk. 1870. Otettuani yksityisiä
tuntia matematiikassa ja luettuani muut aineet itsekseni suoritin
päästötodistuksella Jyväskylän opistosta _ylioppilastutkinnon_ (»cum
laude») 22 p. kesäk. 1871.

Ylioppilasaikanaan Gustaf Laurentius Stenbäck ei aluksi esiintynyt
politikoitsijana. Hän suoritti kandidaattitutkintonsa verraten
lyhyessä ajassa. Mutta jo 1875 hän sai aikaan suuren oikeusjutun, jota
Pohjanmaalla käytiin virkavaltaa vastaan. Hän paljasti silloin räikeitä
väärinkäyttöjä Alavuden nimismiehenviran haltijan toiminnassa ja
suhteessa talonpoikiin.

1876 hän oli johtajana kuuluisassa »Lepakko» jutussa,
mielenosoituksessa, jonka suomenkieliset ylioppilaat järjestivät
ruotsalaista teatteria vastaan. Nyt hän esiintyi siveellisyyden
puoltajana, joka uskalsi uhmata korkeita herroja ja ruotsalaisen
teatterin yleisöä, mutta palkkioksi tuli eroittaminen yliopistosta.
Pohjimmaisena syynä Straussin operettia vastaan käydyssä
taistelussa tuskin lienee ollut loukattu siveellisyys, vaan kiihkeä
kielipolitiikka. Vuodesta 1876 lähtien Lauri Kivekäs — sinä vuonna hän
eräiden muiden ylioppilaiden kanssa suomalaistutti nimensä[21] — oli
nuoren polven keskuudessa suomalaisuustaistelun jyrkin mies.

Ollessaan eroitettuna yliopistosta Kivekäs piti lennokkaita
valistuspuheita maaseudulla. Myöhemmin hän lähti opintomatkalle
Saksaan. Berlinin yliopistossa kuulemiensa »katederisosialistien»
luennot antoivat uutta virikettä hänen yhteiskunnalliselle
radikaalisuudelleen — suomenmielisyyskin oli tähän aikaan mitä
puhtainta radikaalisuutta ja Kivekkään radikaalisuus esiintyy ennen
kaikkea mitä kiihkeimpänä suomenmielisyytenä. Hänen aatteellisella
innostuksellaan on kuitenkin sangen persoonallinen sävy. Suomenmieliset
ylioppilaat olivat jakautuneet »moderaatteihin» ja »radikaaleihin»,
mutta vasta henkilökohtainen ja sangen ikävä riitaantuminen entisen
ystävän ja koulutoverin, J.R. Danielsonin, kanssa saa tulisen Lauri
Kivekkään toteamaan, että ero on jyrkkä. Näihin aikoihin, katkeran
vihan vallassa, hän kirjoittaa m.m.:

 »Voin ilmoittaa — tuoreena uutisena erään uuden suomalaisen
 ylioppilasseuran syntymisen, joka kokoontuu nimimerkillä K.P.T. Kun
 näette nuo »kovat kerakkeet» sanomalehdissä, tiedätte, mitä on tehty.
 K.P.T. merkitsee, että kaikki punaset toverit ovat tehneet liiton
 panna Koko Programmi toimeen!»

Lauri Kivekäs kuului niihin edustajiin, jotka Suomen Ylioppilaskunta
1880 lähetti lausumaan tunnustustaan koillisväylän purjehtijalle,
A.E. Nordenskjöldille. Suurien juhlallisuuksien aikana Tukholmassa
Kivekäs otti osaa sikäläisen nuorison juominkeihin ja kemuihin, ja
juuri tämän johdosta J.R. Danielson myöhemmin, kun oli kysymyksessä
ylioppilaskunnan puheenjohtajan paikka, langetti julkisessa kokouksessa
— Suomalaisessa Nuijassa — ankaran ja vähäksyvän arvostelun Lauri
Kivekkään karakteerista. Liioitteleva huhu tiesi vielä kertoa, että
Kivekäs muka olisi esiintynyt päihtyneenä itsensä Ruotsin kuninkaan
edessä. Kivekäs oli arka kunniastaan kuin espanjalainen grandi,
syvä katkeroituminen ei saanut häntä vain luopumaan ehdokkuudestaan
puheenjohtajan paikkaan, vaan vaikutti muutenkin hänen ajatustensa
suuntaan. Ei voi selittää aivan puhtaaksi aatteellisuudeksi, kun näkee
hänen tämän jälkeen suunnittelevan, miten ylioppilaskunnan olisi
orienteerauduttava ulospäin:

»Siis, jos vasta Suomen ylioppilaskunta voi solmia kansainvälisiä
suhteita, me tiedämme, minne menemme etsimään veljeyttä _joka pysyy_.
Eläköön »Suomen silta» veljeys Suomen, Viron ja Unkarin välillä! à bas
[alas] viimeiset repaleet tuosta kuluneesta mamsellivälistä »emellan
de båda systerländerna [molempien sisarmaiden välillä].» Muistatko —,
kuinka ne konnat kohtelivat ylioppilaskunnan deputationia keväällä 1880
(Tukholmassa). Meitä ei kutsuttu kuninkaan bankettiin, ei Vegajuhlaan,
ei publicopäivällisille, ei niin mihinkään. Entäs vastaanotto
sanomalehdissä, missä meitä suoraan skandaliseerattiin. Ja noiden
koirien kemuihin vieläkö fennomania löytyy lähteviä. —»

Vuosina 1880—1881 Lauri Kivekäs epäilemättä oli ensimmäinen nimi Suomen
ylioppilaskunnassa, ei ensimmäinen vakavuudessa ja opiskelija-hyveissä,
vaan rohkeudessa, mielikuvituksen voimassa, tunteen voimassa, joka
aina tehoaa toisiin nuoriin enemmän kuin kylmä järki. Hän kohosi
johtajan asemaan uhmansa avulla, loisteliaan kaunopuheisuutensa avulla,
häikäilemättömän sanavalmeutensa avulla. Kiihkeissä ja katkerissa
kielitaisteluissa, joita näinä vuosina ylioppilaskunnassa käytiin,
Kivekäs saavutti voiton toisensa perästä, temperamenttinsa tulisuudella
hän varsinkin tenhosi nuorimman suomenkielisen aineksen. Vasta
ylioppilaaksi päässyt Juhani Aho kirjoitti tämmöisen kahakan jälkeen:

»En voi oikein paperilla kuvata tätä iltaa — Kivekäs puhui — moni muu
puhui — jokaisen silmät kiilti, jokaisen povi kohoili — eläköön isänmaa
— suomalaisuus — eläköön Kivekäs —! Maljat kilisi — laulut helisi,
booli virtaili! —»

Lauri Kivekäs lienee ollut suurin ylioppilaspolitikko, mitä Suomessa
konsanaan on ollut. Hän oli agitaattori, hän lumosi kiihkeydellään
eikä loogillisuudellaan ja asiallisuudellaan, hän lumosi nuoruudellaan
eikä viisaudellaan. Hänen aatteellisuudessaan — niinkuin melkein
jokaisen nuoren ihmisen aatteellisuudessa — voi näkyä rahtunen
turhamaisuutta ja kunniantavoittelua. Hän ei ole vain profeetta, hän
on myöskin puhetaituri. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän, ikäänkuin
agitatsionikoulussa ollen, koettaa kehittää puheensa ulkonaista
puolta ja lausuilee espanjalaisen vallankumouksellisen Castelarin
puhetta niin suurella pontevuudella, että Alavuden kirkonkylä raikuu.
Myöhemmin, Janakkalan iltahuvien aikana, hän saattaa metsässä
pitää olemattomalle kuulijakunnalle pitkiä puheita. Kun hän 1885,
Tampereen valtuutettuna, ilmestyy porvarissäätyyn, ei häntä, paljosta
esiintymisestään huolimatta, tunnusteta arvovaltaiseksi jäseneksi.
Ruotsalaisessa ympäristössä hän koettaa pitää pitkiä suomenkielisiä
puheita, joita säädyn epäihanteelliset ruotsinkieliset jäsenet
nimittelevät deklamatsioninumeroiksi ja, toisinaan täydellä syyllä,
oikovat asiallisen totuuden vuoksi. Lauri Kivekäs oli mielikuvituksen
ihminen eikä kylmän järjen. 1885 hän valtiopäivillä, vaikka oli
jo valmistunut lakimieheksi, puhuu melkein samaa kieltä kuin 1880
ylioppilaskunnassa. 11/IV 1885 hän säätyjen yhteisistunnossa pitää —
äänioikeuden laajentamisesta keskusteltaessa, jota muutamat vastustivat
arvelemalla, että kumoukselliset, hajottavat voimat sen kautta
pääsisivät vaikuttamaan isänmaan kohtaloihin — puheen, jonka kiihko
ja räikeys eivät, kuuleman mukaan, lähimainkaan vastaa painettuna
sitä, mitä alkuperäinen tulkinta oli antanut. Siinä aikoinaan niin
kuuluisassa »plenum plenorum» puheessaan Kivekäs m.m. sanoo:

»Kysymys suomenmielisten ja kansanvaltaisten kannalta on siitä,
että saamme porvarissäädyn niin valituksi, että se tulee vastaamaan
kaupunkien enemmistöä samalla tavalla kuin talonpoikaissäädyn tulisi
kuvata kansaa maaseudulla. Silloinkuin kansa, nimittäin kansan
siveellinen itsetajunta, tulee vastaamaan, silloin ei ole pelkoa
destruktiivisista tendensseistä, silloin päinvastoin nähdään, että
tulee voitolle se suunta, joka on pyrkinyt ja pyrkimistään pyrkii
voitolle pappis- ja talonpoikaissäädyn kautta, se on nimittäin se
suunta, joka tässä maassa tahtoo valistusta kaikkiin kansankerroksiin,
se suunta, joka joutuu tappiolle kahdessa säädyssä kahta vastaan, kun
pyydetään valoa kansalle, se suunta, joka joutuu tappiolle silloin, kun
on kysymys siitä, josko tässä maassa tulee yhä edelleen luonnottoman
eduskunnan kautta pysymään se yhteiskuntaa hävittävä järjestelmä, että,
kun ritari polttaa viinaa, porvari saa sitä myydä.» (Melua, vihellystä.)

Taisteluasenne, hyvin herkkä kunniantunto, oppositsionihenki ja
kiihkeys eivät ole parhaita ominaisuuksia avio-onnen luomisessa.
Syvimmässä mielessä Lauri Kivekkään kuvaan politikkonakin sisältyy
kuitenkin mitä vakuuttavinta aatteellista lämpöä ja uhrimieltä.
Hänessä oli semmoista epäitsekästä »pojanmieltä», josta Rydberg puhuu
»Deksippoksessaan».

       *       *       *       *       *

Väite, että Ida Aalberg vain laskelmia tehden meni avioliittoon Lauri
Kivekkään kanssa, ei tunnu uskottavalta. Lauri Kivekästä voitiin pitää
»tulevaisuuden miehenä», mutta kylmä itsekkyys valitsee kernaammin
»nykyisyyden miehen», ja Ida Aalbergin kirjeenvaihto todistaa, että
hänellä 1887 oli mahdollisuus valita itselleen elämänkumppani monen
joukosta. Hän ei liioittele, kun hän kihlauksestaan ilmoittaessaan
Ellen Nervanderille kirjoittaa leikillisesti, että hän, jos olisi
tahtonut muodostaa n.s. järkiavioliiton, olisi voinut sen tehdä
»femtioelfva gånger», monet, monet kerrat. Unkarinmatkan jälkeen hän
sai melkeinpä sivutoimeksi antaa rukkasia nuorille miehille, häneen
hurmaannuttiin, hänen vuokseen tapeltiin. Jos hän halusi rikkautta,
hänellä oli kätensä ulottuvissa ainakin pari pohattaa, jotka halusivat
laskea rikkautensa hänen jalkojensa juureen.

Mennessään kihloihin Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg oli lähes
kolmekymmentä vuotta vanha. Hän oli nähnyt maailmaa, hän oli kokenut.
Mutta hän on kuin nuori tyttönen kirjoittaessaan rakkauskirjeitään
tuolle köyhälle lakimiehelle. Diivaeleet ja oma suuruus ovat kaukana,
kun hän kertoo:

 »Minä istun tässä kynä kädessä, enkä tiedä mitenkä alkaisin. Mitä
 kirjoitankin ei se kuitenkaan ole samaa kun mitä liikkuu sydämmeni
 syvyyksissä, sen tunnen. Eilinen päivä on kuin unelma, suloinen
 unelma muutamilla synkillä muistoilla. Se on jättänyt levottomuutta
 mieleeni. Kyyneleet tulvaavat minun silmistäni tätä kirjoittaessani,
 minkätähden, sitä en tiedä ja kuitenkin minä itken, enkä voi muuta
 kuin itkeä. Sitä sinä et voi ymmärtää, sinä voit puhua ja sen kautta
 helpoittaa kuohusi, minä en sitä voi enkä ole koskaan voinut. Kaikki
 minä salpaan itseeni, lienekkö siten ylpeydestä, kovuudesta eli
 epäilyksestä. Minä olen sen vuoksi yksin, aina yksin kaiken hyvän
 ja huonon kanssa joka minussa löytyy. Työni on se ainoa jolle tähän
 saakka olen antanut itseni. Ne jotka ovat tulleet minun luokseni
 niistä en ole erinomaisemmasti välittänyt, ja se josta välitän ‒ ‒
 ‒ Minä en tiedä mikä minun tänään on, pääni on kuin huumeessa, minä
 voisin yksinäisyydessäni nöyristyä, langeta polvilleni ja rukoilla.
 Ketä ja kuinka sitä en tiedä, minun sieluni on tuskassa minä en voi
 olla hiljaa minun täytyy itkeä. Sinulla on niin monta jotka sinua
 rakastavat, jotka osaavat osoittaa sen sinulle paremmin kuin minä,
 selvemmin kuin minä, kauniimmin kuin minä. Voi, miksi minä en saa
 olla niinkuin kaikki muut ihmiset ovat. Jos minä voisin olla niinkuin
 nuo kaikki muut, niin silloin sinä et olisi tuntenut että olit
 vieraantunut minusta, silloin sinä et olisi sanonut noita sanoja,
 joita en voi unhottaa, jotka minua kiusaavat. Vaikka se on järjetöntä,
 se on suunnatonta, minä tiedän, tunnen, että se oli ensi hetkessä, ja
 kuitenkin minä en saa rauhaa ennenkuin sinä itse vielä kerran sanot
 minulle sen. Mutta sinä et saa enään toiste tuntea sitä! Eli onko
 todellakin kaikki niin häilyväistä?

 Minä en tiedä mitä sinä nyt tällä hetkellä ajattelet ja tunnet, vaan
 minä rakastan sinua, minä annan henkeni sinulle ja rukoilen Jumalaa
 varjelemaan sinua minulle.

 Ida.»

 »Sunnuntaina.

 Eilen illalla sinä olit lakkaamatta minun mielessäni. Minä olen kuin
 orja. Minä en voi mitään tehdä, en mitään sanoa, en mitään nauttia,
 kaikki on puolinaista kun sinä et ole läsnä.» (Sitten seuraa pitkä
 kuvaus juhlasta, »italialaisesta yöstä», joka oli järjestetty Hangon
 kylpylaitokseen ja jossa Ida Aalberg oli ollut mukana.) »Mutta minusta
 oli niin kumma ajatellessani että kaiken tuon riemun ja naurun
 keskellä ei kukaan aavistanut kuinka tuskallinen minun ikäväni oli.
 Minä olin koko ajan fantasiassani Oulujoen sillalla.» (Kivekäs oli
 juuri Oulussa.) »Sinä tiedät, missä se on! — Minä lausuin Topeliuksen
 »Linnunrata» eikä kukaan tietänyt että koko ajan ajattelin sinua
 Lauri ja vaan sinua. ‒ ‒ ‒ Minä ikävöitsen niin hirveästi kirjettä
 sinulta. Jos sinä pidät minusta yhtä paljon kun minä sinusta niin sinä
 heti paikalla kirjoitat minulle. Minä en tietänyt että voisi yhtä
 ihmistä kaivata niin suuresti kun minä sinua. Mutta sinä et saa tulla
 pilatuksi siitä että sanon sen sinulle, vaan olla hyvä ja avonainen
 minulle. Samana päivänä kun saat tämän kirjeen olet tullut oikeudesta.
 Voi jos minä voisin istua luonasi. Sinun katseesi on minusta niin
 kaunis. Ida.»

 »Perjantai ilta.

 Lauri kulta! Saatuasi telegrammin pidit minua varmaan hyvin
 lapsellisena. Vaan minä en voinut muuta! Minä olen ollut pakahtua
 ikävään. Minä en ole voinut syödä, enkä maata, enkä puhua, enkä
 ajatella muuta kun sinua. Olin kuin mieltä vailla. Nyt olen taasen
 kun mieltä vailla — ilosta saatuani kirjeesi. Minä olen onnellinen
 siitä suuresta hellyydestä jonka siitä löysin. Se oli kirjoitettu
 senlaisella vauhdilla, innolla ja riemulla että sinun hyvä tuulesi
 heti tarttui minuun ja sai minut sydämmellisesti nauramaan sinun
 oivallisille »infall». — Uh! minä kirjoitan niin kankeasti suomea,
 se on kaikki tuon onnettoman danskan syy! — Sinulla kultani on
 senlainen Jumalan lahja kielessäsi että minä luulen sinä voisit
 saada kivet itkemään kun sinä oikein alat puhua. — Kaikki joka on
 uutta, lahjakasta ja jokapäiväisyydestä eroavaa siitä puhutaan ja
 ihmetellään, mutta mitä se haittaa. Me, _sinä_ ja _minä_ olemme
 kohoitetut sen yli. Me tunnemme toisemme, rakastamme toistamme,
 luotamme toisiimme, uskomme sen elämän mahdollisuutta jota nyt alamme
 kulkea, ja murtaen vuosituhansien ennakkoluulon me näytämme mailmalle
 kuinka korkealla ihminen voi seisoa kun hän käyttää puhtaita aseita.»
 — — —

 »Armas!

 Tervehdys meidän täkäläisestä »Bretagnesta». Olen istunut koko aamun
 kallion syrjällä ja katsellut merta. Muut ihmiset menivät kirkkoon,
 minusta oli jumalanpalvelus yksinäisellä meren rannalla kauniimpi.
 Tänään on nimittäin sunnuntai. Yksi noita ihania sunnuntaiaamuja
 joista Kivi kertoo, joidenka vaikutusta ihmisluonteeseen ei kukaan
 voi tuntea niin syvästi, niin hienosti, niin puhtaasti kun hän. —
 Tiedätkö että koko rakkauteni tähän asti on ollut — Aleksis Kivi. Hän
 on omistanut minun aatokseni, minun muistoni, minun unelmani. Hänen
 henkensä on antanut minulle niin äärettömän paljon, olen melkein
 kasvanut yhteen niiden hänen aatostensa kanssa. Niinkauvan kun muistan
 oli jokainen hyvä, alttiiksiantava tunne sydämessäni hänen omansa.
 Ajattelin aina että jos hän olisi ollut elossa, ja ollut yhtä onneton
 ja yhtä nerokas ja pitänyt minusta niin minä olisin mennyt hänen
 kanssaan naimisiin. Elä nyt ole mustasukkainen Lauri, olen varma että
 sinä pidät hänestä yhtä paljon, sitäpaitsi »himmeänä sumuna väikkyy
 mielessäni» muisto hänen kuolinsanomastaan. Niin aivan lapsi olin
 hänen kuollessaan. En koskaan ole häntä nähnyt. Kaikki ominaisuudet
 joista uneksin, häneltä luultavasti ihmisenä puuttui — sehän on elämän
 kulku — ja ne sinä varmaan Lauri omistat, en muuten ymmärrä miksi
 sinä olet tullut minulle niin äärettömän rakkaaksi, että en enään voi
 omistaa pienintä ajatusta jos en sitä heti ajatuksissani tasaa sinun
 kanssasi. — Voi! huomenna sinun täytyy astua sisään tuohon susien
 luolaan — Vaan et sinä kuitenkaan ole siellä yksin, minä olen koko
 ajan luonasi. Tunnetko sinä sen? Sinun oma Idasi.»

 »Oma Laurini! Minä kaduin että olin sinun antanut huomata sitä
 levottomuutta joka minussa vallitsi ja joka kirjeissäni liian paljon
 tuli esille. Mutta se on tullut omantunnon asiaksi ilmoittaa sinulle
 kaikki vivahdukset. Minulla oli niin ikävä jäädä yksin tähän etäiseen
 kaupunkiin» (nim. Viipuriin) »tuntui kuin kaikki lempeät tuulet ja
 kauniit ilmat olisivat kadonneet sinun kerrallasi. Minä tunsin itseni
 niin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Minä sanon kun sinä, minä varmaan
 pidän sinusta liian paljon.» —

 »Laurini, armaani!

 Kuinka iloinen olen kuvastasi. Sitä minä katselen joka päivän
 hetki, illalla se saa viimeisen siunaukseni ja aamulla ensimäisen
 silmäykseni. Sille annan kaikki mitä sydämmeni uhkuaa, lempeni,
 riemuni, suruni, toivoni ja kun sitä kauvemmin katselen muuttuu se
 ihan eläväksi ja minusta tuntuu kun sinä ymmärtäisit mitä sinulle
 kuiskaan. Minä olen onnellinen omistaessani sen sillä nythän minulla
 on joku jolle voin kertoa mitä minussa kuohuu. Hyvä että se on kuvasi
 sillä muuten täytyisi minun yhä edeskinpäin sulkea kaikki itseeni,
 sillä jollekulle elävälle olennolle minun olisi mahdoton mitään
 tunteistani sinua kohtaan ilmaista.» —

Ja vielä eräs kihlausajan monista kirjeistä, kirje, joka on
lyijykynällä kirjoitettu ja tilapäisin kaikista, mutta joka siitä
huolimatta voi antaa edustavan näytteen Ida Aalbergin tämänaikaisesta
kirjoitustavasta:

 »Laurini, en minä rasitse antaa sinulle surun aihetta, minä en
 milloinkaan tahdo _tahallani_ antaa sinulle surun aihetta. Minun
 järkeni hyvin ymmärtää että ei yhden päivän postihäviö ole sen
 suurempi onnettomuus, mutta kuitenkin minusta on niin hauska
 luuloitella sitä. Elää hyvissä unelmissa, eihän sillä mitään pahaa
 tee, senvuoksi minäkään en tahdo järjelläni särkeä hiljaista
 onneani. Päivällistä syötyämme» (kirje on Viipurista) »he miehin
 saattoivat minua asemalle ja ajatteles lystillistä. Voitko käsittää
 kenen lyyjyllä kirjoitan. Jo, luutnantti Björnbergin, joka myös oli
 päivällisillä. Kellään muilla ei ollut ja kynä minun piti saada vaikka
 pilvistä sanoakseni sinulle että _sinä olet minulle äärettömän rakas_.

                                                        Ida.»

Kumpaisenkin kihlautuneen kirjeet puhuvat liian vilpitöntä ja
vakuuttavaa kieltä todellisesta kiintymyksestä, jotta sen suhteen voisi
erehtyä. Suhteen alussa Ida Aalberg tuntuu olleen aktiivisempi, Kivekäs
empivä, kuten nähdään rakastavaisen naisen kirjeestä:

 »Minun korvissani soi yhä sinun sanasi »minä olen onnellinen
 ja kuitenkin se tuntuu niin raskaalta!» Se on minusta niin
 käsittämätöntä. Se ei minua loukkaa, sillä minä en sitä ollenkaan
 ymmärrä. Minä en voi ymmärtää sinun tunnettasi siinä kohden. Minulla
 on tosin niin ikävä että en tahdo jaksaa elää, mutta sieluni
 syvyytessä olen toki iloinen ja levollinen. Minä luotan sinuun,
 ja uskon sinua, ja olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla sinun
 omaisuutenasi.»

Kivekkäällä lienee ollut hyvinkin useita syitä epäröimiseensä. Hänen
taloudellinen asemansa ei ollut hyvä, pitkäaikainen opiskeleminen
ja toverielämä olivat saattaneet hänet rasittaviin velkoihin, hänen
asianajotoimintansa oli vasta alulla, hän ei 1887 vielä ollut se
suurten oikeusjuttujen, »cause celebre'ien», ajaja, joksi hän ennen
pitkää tuli. Hän sai tuttaviltaan kuulla varotuksia avioliitosta
näyttelijättären kanssa, hänen oma rakastettu äitinsä oli tätä liittoa
vastaan.

 »Niin äiti!» kirjoittaa Ida Aalberg sulhaselleen. »Minä itkin koko
 illan siitä mitä kerroit keskustelustasi hänen kanssaan. Se minua
 niin rasittaa. Minä en saa lepoa ennenkuin olen hänet nähnyt, häntä
 puhutellut. Ei hän voi olla kova, kuinka hän hennoisi jos hän tulee
 vakuutetuksi meidän onnestamme. Heti kun saavun Helsinkiin minä tahdon
 kiirehtiä hänen luokseen, laskeutua polvilleni tuon kunnioitettavan
 vanhuksen eteen peittää kasvoni hänen syliinsä, sanoa hänelle kuinka
 äärettömästi sinua rakastan, että sinä olet minun elämäni, rukoilla
 häneltä hellyyttä, pyytää häneltä mielenmalttia vaan lyhyeksi aikaa,
 ja Lauri, etkö usko kun hän näkee meidän onnemme niin hän uskoo meitä
 ja luottaa meihin. Voi, minä joudun ihan tuskaan ajatellessani tätä.
 Minua se niin surettaa, niin surettaa. Jos sinä olisit täällä! Minä en
 kestä tätä eroitusta! —»

Vaikka Ida Aalberg kirjeissään asettaa sulhasensa korokkeelle,
ihannoi ja jumaloi tätä, ei Kivekäs aluksi tahdo jaksaa pitää itseään
täysin tasavertaisena. Hän väittää, ettei hän ainakaan toistaiseksi
ole pystynyt mihinkään suureen, mutta että Ida Aalbergista aina
tullaan puhumaan Suomessa. Kuinka kaukana teennäinen sävy on Ida
Aalbergin kirjeistä, näkyy siitäkin, että hän uskoo sulhaselleen oman
seurustelutaktiikkansa salaisuuksiakin. Niinpä hän kertoo olostaan ja
keskustelustaan eräässä hienossa naisseurassa:

 »Minä olin tuommoisella Caesarin tuulella, minä tahdoin olla etevin
 heistä kaikista, ja tultuani siitä vakuutetuksi jätin seuran ja
 poistuin huoneeseeni jo kl. 9.»

Poistuminen oikeaan aikaan, loistava »sortie» seurasta, kuuluu
taktiikan alaan!

Lauri Kivekästä voitiin pitää »tulevaisuuden miehenä», mutta on
vaikeata uskoa, että Ida Aalberg liittyi häneen vain kylmien laskelmien
vuoksi. Kun hän kihlausaikansa lopulla kirjoittaa ylisteleviä sanoja
sulhaselleen, on vaikeata uskoa, että hän tarkoituksellisesti tätä
ihaili. Seuraavakaan vuodatus tuskin todistaa laskelmallista imartelua,
vaan on se lähtenyt suoraan hänen omasta riemuitsevasta, ylpeästä ja
onnellisesta sydämestään:

 »Voi sinä Lauri kultani, kuinka olen ollut iloinen kuullessani
 kaikilta haaroilta minkä huomion tuo sinun sotaoikeus juttusi on
 herättänyt. Minä voin kysyä ensimäiseltä työmieheltä joka tulee
 vastaani maantiellä kuka Lauri Kivekäs on, ja hänen kasvonsa heti
 kirkastuu, hänelle puna nousee kasvoille ja silmissä näkyy omituinen
 tuike kun hän rupee kertomaan keväisistä asioista ja sinun jalosta
 puolustuksestasi suomalaista kansaa kohtaan. Ymmärrät, että minä tuota
 kuuntelin säihkyvin silmin ja kyyneleet silmissä, ja samat sanat,
 sama tunne josta kerroin rautatien vaunussa, että nimittäin joka
 päivä kun opin sinua enemmän tuntemaan niin minun kunnioitukseni ja
 rakkauteni tulevat yhä suuremmiksi, värähti vielä voimakkaammin minun
 koko olentoni läpitse. Ja sitä paitsi kerrottiin tuosta asiasta paljon
 eilen päivällispöydässä, ja sanottiin, että jos kansalla olisi valta
 niin he heti riemulla kohottaisivat sinun senaattorin istuimelle.
 Niin suuri on heidän rakkautensa sinuun. Voi! voi! kuinka äärettömän
 onnellinen, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille minä tuosta olin. Oli
 niin paljon kun voin itseäni hillitä. Voi! minä tahdon sinua vaalia ja
 hoitaa niin hyvin kun mahdollista, että kaikki sinun sydämesi rikkaat
 lahjat saisivat mitä harmoonillisimman kehityksen ja kypsyisivät
 kansamme ja isänmaamme pelastukseksi.»

Lauri Kivekäs valittaa eräässä kirjeessään, että hän ei löydä sanoja
tunteilleen. Mutta kyllä hänkin osaa kirjoittaa kieltä, jossa tunteen
lämpö ja hurmio ovat ilmeisiä:

 »En halaja aarteita, en rikkautta ja valtaa, en pyydä muuta kuin
 säilyttää rakkauteni kansaan ja maahan. Ja jos se on elähyttänyt
 nuoruuteni kauniimpia unelmia, miehuuteni paraimpia toimia nyt vasta
 minä tunnen, että se voi minua nostaa, laajentaa näköni, monistuttaa
 voimani. Ainoastaan siten voi rakastaa ihmisyyttä, kun yhtä rakastaa
 _täydellisesti_. Oi riemua, millä luen kirjettäsi, se hehkuu
 lämpöä, intoa ja onko se totta vai unta? Sinä _rakastat_ minua yhtä
 rajattomasti, luotat minuun yhtä ehdottomasti kuin minä sinuun.»

Kun nuoren parin kihlaus julkaistiin, Antti Jalava »Uudessa
Suomettaressa» lohdutteli yleisöä tiedolla, ettei tuleva avioliitto
riistäisi Ida Aalbergia Suomalaiselta teatterilta. Bergbomit olivat
iloissaan, koska arvelivat Ida Aalbergin tällä askeleella lopullisesti
kiinnittyvän kotimaahan. Vihkiäiset tapahtuivat 22 p:nä marraskuuta
1887 Helsingissä. Nikolainkirkko oli ääriään myöten täynnä vieraita.
Ida Aalberg esiintyi juhlallisen komeassa pitkälaahustimisessa puvussa.
Menet ulkomaiset kuuluisuudet, m.m. Ibsen ja Georg Brandes, lähettivät
onnittelunsa. Z. Topelius onnitteli nuoria Kalevalan häärunoista
lainaamillaan säkeillä. Suomalaisilta ystäviltä ja ihailijoilta
tulleesta suuresta sähkösanoma-tulvasta pari näytettä:

    »Onnea ja siunausta. Säästyköön näytteleminen ja
    juridiikka avioelämästänne.»

    »Kirkkahana loistaa tähti yksinäänkin
    kirkkahampi vielä loisto kahden on.
    Jos maine mahtava jo Kivekkäänkin
    sen kukkuloilla Ida Aalberg on.
    Ei sammua suo Suomi tähtösensä
    mi lämpimäks' sai sydämmensä.»

Kivekäs vei vaimonsa entiseen asuntoonsa, joka oli Länsi-Heikinkadun
12:ssa, n.s. Frenckellin talossa. Siellä oli myöskin Kivekkään
lakiasiaintoimisto.



XII.

TAIDE- JA AVIOELÄMÄÄ.


Se valtava suosio, joka tuli Ida Aalbergin Kööpenhaminasta käsin
tekemien vierailunäytäntöjen osaksi Suomessa sekä Helsingissä että,
kesällä 1886, maaseudulla, antoi näyttelijättärelle kokemuksen,
jonka voisi kuvata vanhalla sananlaskulla: »Oma maa mansikka muu maa
mustikka.»

Noiden vierailujen aikana helsinkiläinen arvostelu taaskin totesi, että
näyttelijättären taide oli käynyt entistä hillitymmäksi ja että entiset
suuret luomat yhäkin olivat kehittyneet. Helmikuussa 1887 hän Camillena
Musset'n »Ei lempi leikin vuoksi» näytelmässä antoi todistuksen
lyyrillisen lausuntansa sulosta ja tehosta.

Kesällä 1887 Ida Aalberg Viipurin maanviljelysnäyttelyjen aikana
esiintyi vanhojen loisto-osiensa ohella uudessa tehtävässä, Rebekka
Westinä Ibsenin »Rosmersholmissa.» Se ei koitunut menestykseksi,
sillä Ida Aalberg suhtautui kielteisesti koko osaan. Sulhaselleen hän
Viipurista kirjoitti:

 »Me harjoitamme nykyään Rosmersholmia, minä olen niin onneton
 täytyessäni näytellä Rebekkaa, en häntä ollenkaan käsitä, koko kappale
 on niin pessimistillinen, että se tulee koomilliseksi.

»Varsin suuri menestys oli Ida Aalbergilla »Orleansin neitsyessä»
syksyllä 1887. J'eanne D'Arc'in osan suoritus teki illasta yhden
niitä Arkadia-teatterin kuuluisia »lämpimän tunnelmin iltoja», joita
suomalaisuudenharrastajat ovat muistelleet ylpeydellä ja ilolla.

Mutta muut uudet tehtävät näytäntökautena 1887— 1888 eivät tuottaneet
Ida Aalbergille vähintäkään tyydytystä. Svava Björnsonin »Hansikkaassa»
ei saavuttanut mainittavaa menestystä, ei liioin Hjördis Ibsenin
»Helgelannin sankareissa.» Tähän aikaan ei Kaarlo Bergbomilla tunnu
olleen yritteliäisyyttä eikä voimaa viedä häntä uusiin voittoihin.
Gustaf von Numers ihaili Ida Aalbergin näyttelemistä »Erik Puke»
draamassa, mutta siinäkään menestys ei ollut niin ehdoton kuin
tavallisesti. Sanomalehtiarvostelu oli joko kuivaa, kielteistä tai
typerää.

Syksyllä 1888 Ida Aalberg käy uudestaan ulkomailla. Hän sai sangen
edullisen vierailutarjouksen Bergenin teatterista, jossa tähän
aikaan oli johtajana Henrik Jäger, mies, joka 1885 oli Kristianiassa
julistanut Ida Aalbergin ylistystä. Bergenin lehdet ovat paljon
kaunopuheisempia kuin kotoiset suomalaiset.

»Bergens Aftenblad»kirjoitti »Nukkekodin» johdosta m.m.:

»Sanottakoon kaikkein ensiksi: rva Aalbergin esitys Noorasta
»Nukkekodissa» oli suuri voitto. Esiinhuutoja seurasi joka näytöksen
jälkeen. Se olikin esitys, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Se
osoitti rva Aalbergin lahjain monipuolisuutta ja etevyyttä, jolla hän
ryhtyy taiteelliseen tehtäväänsä ja väsymättä muodostaa kuvan piirre
piirteeltä —. Rva Aalberg ei alleviivaa, ei osota sormellansa. Kaikki
tulee aivan itsestänsä, on luonnollista, on suurta.

Voisi tuoda esiin piirteen toisensa perästä rva Aalbergin esityksestä,
joka on suuren taiteilijan työtä. — Lapsellisuus, huolettomuus
ensimmäisen näytöksen alussa esitettiin suurella reippaudella. Mutta
vaimon, joka on ollut kahdeksan vuotta naimisissa, ei tarvitse
kuitenkaan näyttää aivan niin nuorelta. Nuoruus kyllä havaitaan,
vaikka Noora näyttäisikin hiukan vanhemmalta. — Hauska oli kaikissa
tapauksissa makeiskohtaus, joka esitettiin hyvin leikillisesti.
Huudahdus »tuhat tulimmaista» tuli sekä lausunnan että liikkeen
vallattomuuden johdosta todelliseksi loistokohdaksi. Kohtaus lasten
kanssa oli, kuten tavallisesti, hurmaava. — Ja sitten alkaa rva Aalberg
tuoda esiin roolin vakavaa puolta kohdattuaan Krogstadin. Kaikille
vakaville mielenilmauksille on hänellä sanat, katseet ja liikkeet.
Varsinkin oli joulukuusen koristaminen ja keskustelu Helmerin kanssa
Krogstadista unohtumaton. Nooran kuva joulukuuseen pusertuneena, kun
hän tuijottavin silmin näyttää mielessään kuvittelevan kuilua, johon on
vaipunut, on yksinään kappale taidetta. — Toisessa näytöksessä näytteli
rva Aalberg suurella innostuksella. Siinä oli harvinaista ylevyyttä ja
lyriikkaa.

Rva Aalberg pysyi kaikin puolin todellisuuden rajoissa.» — — —

»Bergensposten» kirjoitti »Erään naisen rangaistuksen» johdosta:

»Nimi — sillä tällä näyttelijällä on nimi — ei ollut yleisöllemme
tuntematon.

Mutta se, mikä hänessä on läpeensä suomalaista, joka tulee ilmi jo
hänen nimessään ja sen soinnussa, se pujahtaa alituisesti esille
hänen lausumistavassaan ikäänkuin sanoen: »Minä en ole ruotsalainen,
tanskalainen enkä norjalainen» — nämä jäljet huomataan selvästi,
vaikkapa taiteilija vuosikausia olisi puhunut ruotsia Ruotsissa,
tanskaa Tanskassa ja, kuten nyt, ruotsia Norjassa.

Heti, kun hän esiintyy ja puhuu, tuntuu ikäänkuin hän toisi mukanaan
jotain tuntematonta, jotain vierasta.

Muuten sen, mikä tässä on vierasta ja tuntematonta, ei tarvitse pelätä
olevansa koditonta.

Valtiossa saa kansalaisoikeudet laillisella tavalla. Niin ja niin monta
vuotta maassa, sanotaan.

Taiteen laki murtaa muodollisuudet valon ja salaman nopeudella.

Ja monta minuuttia ei kestänyt, ennenkuin Ida Aalberg-Kivekäs sai
kansalaisoikeudet Bergenin näyttämöllä. —

Yhtä uljas kuin miellyttävä ulkonainen olemus, jalo ja hieno
plastiikka — toisinaan ehkä liiaksi à la tragédienne — ovat ne hyvät
ominaisuudet, jotka raivaavat hänelle tietä. Mutta hänen kaikkein
parhaat enkelinsä eivät ole silmin nähtävissä. Voi ainoastaan
aavistaa niiden olemassaolon, kuulla niiden siipien suhinaa läpi
voimakkaiden aistimusten, läpi sydänsävelten vuon, läpi sen intohimojen
yhtenäisyyden, joka astuu eteemme moisesta näyttelemisestä,
näytteleminen on liian heikko sana, siis: tuosta elävästä elämästä
näyttämöllä.

Sellainen Mathilde vaikuttaa »Rangaistuksen» toisessa näytöksessä niin,
ettei sitä voi koskaan unhoittaa. Puhutaan intohimojen musiikista,
mutta tämä naisellisuuden intohimoisuus kaivautuu syvemmälle sydämeen
kuin sävelet.

Kaikki, mikä on rikkiruhjottua, juurineen ylös kitkettyä, avutonta,
tuskallista, parantumatonta aina itseuhrautuvaisuuden epätoivoon asti,
kaikki esitettiin niin kauhean todellisena kuin olisi se ollut itse
elämää.»

Marsaa »Ruhtinas Zilahissa» norjalainen arvostelu kiittelee parhaansa
mukaan, sanoen, että esitys merkitsee Ida Aalbergin kohoamista
aikakautensa parhaiden näyttelijäin tasalle. Ofelia-suoritus saa hyvän
arvioinnin ja uudesta osasta, Agneksesta Ibsenin »Brandissa» »Bergens
Tidende» kirjoitti:

»Rouva Aalberg oli kaunis Agneksena. Hän oli kaunis, näimmepä hänet
joko poloisena äitinä, joka kaipauksen ja tuskan vallassa tuijottaa
hautausmaalle, missä hänen pieni aarteensa makaa lumen alla, tai
hirvittävän, voimakastahtoisen lainorjan alistuvana vaimona, joka
hylkää kaiken seuratakseen miestään tämän raskaalla tiellä Jumalaa
kohti, tiellä, joka päättyy Jehovan näkemiseen ja kuolemaan; aina
oli rva Aalbergin näytteleminen yhtä suurta. ‒ ‒ ‒ Tämän naisen
uhrautuva rakkaus ikäänkuin levitti sovittavaa valoaan yksin onnettoman
fanaatikonkin ylitse. —

»Bergens Aftenblad» totesi »Brandin» johdosta, että näyttämöllinen
suoritus tuskin on eduksi kappaleelle, joka tällöin vaikuttaa liian
julmalta ja liian voimakkaalta.

Myöskin Camillesta »Ei lempi leikin vuoksi» kappaleessa Ida Aalberg
Bergenissä sai tunnustuksen sanoja.

Kirjeenvaihto Bergen-vierailujen ajalta todistaa, että Lauri Kivekäs
ja Ida Aalberg, vaikka olivat olleet vuoden naimisissa, yhä elivät
kuherruskuukausitunnelmassa.

Ida Aalberg kirjoittaa miehelleen Bergenistä m.m.: Ida Aalberg — 18

 »Eikös kulta ole iloinen, että Misse on ensimmäinen, joka sanoo
 sinulle hyvää huomenta, suutelee sinua, suutelee sinua oikein
 raivokkaasti ja pyytää, että Kisse on iloinen ja heittää kaikki
 hämärät ajatukset pois. Tee se, kulta, ei sinulla ole oikeutta
 sanoihisi »elä kokonaan unohda minua!» Minä ajattelen sinua joka
 hetki, kulta, ja toivon, että sinulla olis hyvä ja asiasi kävisi
 hyvin. Missen sielu on Kissen luona.» —

 »Kultani!

 Kaikki pitävät sinun kuvastasi eikähän se ole ihme, siinä niinkuin
 sinussa itsessäsikin on niin paljon jaloutta niin paljon lujuutta.
 Kun katselee sitä, tulee mieleni niin haikeaksi ja surulliseksi sillä
 minä tahtoisin koskea sitä, puhua sille, saada sitä puhumaan, kuulla
 taasen sinun rakasta ääntäsi ja sydämmesi lämmintä tykytystä. Mutta
 nyt sinulla on niin monta ympärilläsi, jotka sinusta pitävät ja sinua
 ihmettelevät ja nielevät joka sanan huuliltasi, että minä luultavasti
 joudun unohduksiin, et suinkaan sinä minua enää kaipaakaan. Mutta jos
 niin on, jos se ei ole sen enempää, sen syvempää, sitten minä en enään
 koskaan tahdo tulla kotiin, en koskaan näyttää kasvojani, sillä minä
 en voisi sitä kärsiä ja kantaa. Minä itse en tasaa tunteitani enkä
 myöskään kärsi sitä sinussa. Minä tahdon yksin omata sinun elikkä
 ei ollenkaan. Oh! Tällä hetkellä minä olen mustasukkainen seinille,
 joidenka sisällä sinä oleskelet. Kyllä minä rakastan sinua hulluuteen
 asti. Olen kovin väsynyt Menen levolle suudellen tuhansia kertoja
 sinun kuvaasi.» —

 »Sinä armas. Kun tänään tulin teatteriin näin pöydälläni sinun
 kirjeesi. Herra Jumala minä tulin niin iloiseksi, etten uskaltanut
 ottaa sitä käteeni. En uskaltanut lukea sitä, sillä silloin en olisi
 uskaltanut näytellä Matilden ääretöntä sydämenhaikeutta. Koko illan
 ollessani näyttämöllä ajattelin vaan tuota suljettua kirjettä ja
 sen sisältöä, katsos minä olin kuin hurja, sillä minulla on ollut
 niin ikävä, niin hirveästi ikävä. Kuinka minä iloitsin nähdessäni
 että sinulla on ollut niin paljon työtä ja ettäs löydät työssä
 lohdutusta ja tyyneyttä. Työ on suurin siunaus sen olen minä usein,
 usein yksinään ollessani huomannut ja tuntenut. Ole, kultani, vaan
 varovainen rahojen kanssa!» —

Jo 1888 Lauri Kivekäs on onneton vaimonsa viipymisestä vieraassa
maassa. Ida Aalberg kirjoittaa hänelle:

 »Kultani, toivoni, iloni!

 Coriolanus'en äiti Volumnia sanoo heikolle miniälleen Virginialle:
 »Jos poikani olisi mieheni, niin iloitsisin enemmän poissaolosta,
 jolloin hän saavuttaisi kunniaa, kuin hänen syleilyistään, niin
 helliä todistuksia hänen rakkaudestaan kuin ne antaisivatkin. Hän ei
 olisi paljoa parempi taulua, joka riippuu seinällä, ellei kunnianhimo
 antaisi hänelle elämää. Jos minulla olisi tusina poikia niin tahtoisin
 kernaammin, että yksitoista niistä kuolisi _kunnialla_ isänmaan
 puolesta kuin että yksi tuhlaisi elämänsä hekumassa ja laiskuudessa.»
 Noita sanoja olen aina ihaillut, ne olen vereeni imenyt. Niin pitäisi
 joka vaimon ajatella miehestään, joka miehen ajatella vaimostaan,
 silloin elämä tulisi rikkaaksi, ihmiset onnellisemmiksi ja näköalat
 laveammiksi. Niin tahdon minä aina ajatella ja niin Kissekin
 ajattelee.» ‒ ‒ ‒

Toisessa kirjeessä:

 »Elä nyt Lauri kultani ole ikävissäsi, sinulla on parempaa tehtävää
 kun antaa ikävän saada valtaa itsesi yli. Me teemme molemmat työtä
 toistemme hyväksi ja kun sitten taas tulemme toistemme luo — voi!
 voi!!! sitä riemua.» —

Näihin aikoihin Lauri Kivekäs yhdessä nuoremman veljensä kanssa osti
Helsingistä Kaivopuistosta erään palaneen talon rauniot ja ilmoitti
vaimolleen, että lähiaikoina saataisiin oma koti omaan rakennukseen.
Tämä tiedonanto sai Ida Aalbergin suuren riemun valtaan. Hän kirjoitti
miehelleen:

 »Sinä oma kultani! Voi kuinka liikuttavaa, että sinä noin lämpimästi
 ajattelet meidän yhteistä tulevaisuutta, julmasti rasitettuna työssäsi
 kuitenkin annat itsellesi aikaa toimia ja sääliä niin energillisesti,
 että todellakin pääset niin loistavaan resultaattiin. Kuinka olin
 iloinen, kuinka onnellinen kun luin kirjettäsi, tuhatta vertaa
 onnellisempi, ettäs teit tuon kaikki minun poissa ollessani, se
 todistaa sinun syvää rakkauttasi, sinun lämmintä huolenpitoasi. Hyvät
 henget ovat liehuneet ympärilläsi ja suositelleet sinua kaupassa, joka
 minusta nähden on jotakin niin aavistamatonta, että tuskin voin uskoa
 sitä. Lauri kulta, ajatteles mikä onni! 8000 tuhannella markalla! mikä
 hinta se nyt on, kun sillä saamme _aivan oman_ kodin ja pienen, pienen
 ryytimaan, eikö totta? Voi armaani kuinka olen iloinen, tahtoisin
 lentää luoksesi, lentää syliisi ja suudella sinua ja sanoa kuinka olen
 riemuissani. Minä muistan paikan aivan hyvin. — Eiköhän ole tarpeen,
 että ryhdytään piirustuspuuhiin nyt heti, muista, että menee pitkä
 aika ennenkuin ne tulee valmiiksi ja jos aletaan korjaamaan kiviseiniä
 niin ei ole aikaa odottaa. Me itse otamme asuntomme ylikerrassa
 puukerroksessa. Huoneet siellä pitää tulla korkeiksi. Jos en muista
 väärin on huoneet pienet, mutta emmekö voi ylhäällä ottaa jonkun
 seinän pois ja sen kautta saada esimerkiksi vähän suurempi ruokasali,
 se on kaunista kun ruokasali on suuri. Mitä salonkiin tulee niin se
 luullakseni onkin koko suuri, jos ei niin voimme jättää väliseinään,
 rinnalla olevaan pieneen huoneeseen, suuren kaarevan aukon, sillä
 lailla täällä paljon käytetään, niin se on kuin yksi suuri ja toki
 kaksi eri huonetta. ‒ ‒ ‒ Ole praktillinen, elä maksa enemmän kuin
 _täytyy_. Jos tahdot halpoja muuraria niin kirjoita isälle, hän
 mielellään ottaa ne toimittaakseen. Kirjoitan tästä kaikesta sillä
 arvaan, että joka päivä maksaa. Tulenhan, kultani, kohta itse, mutta
 sinun täytyy varmaan jo sitä ennen ryhtyä toimiin. Kuinka olen
 iloinen! Herranen aika kuinka Kisseni on kiltti! ‒ ‒ ‒

 Toissa päivänä kirjoitin yhden pienen kirjeen, jossa olen kovasti
 pahoillani. Asia oli se, että minulla oli niin kovasti ikävä, aamusta
 iltaan ja illasta aamuun en tehnyt muuta kuin ikävöin kirjettä
 sinulta, ja kun sitä ei kuulunut tulin kovin onnettomaksi, ja
 ajattelin, että sinä viihdyt liian hyvin toisten seurassa ja sitten
 tulin niin mustasukkaiseksi tuota ajatellessani, että en tietänyt
 mitä sanoin, olin aivan mieltä vailla. Mutta elä ole suuttunut
 Misseen, se tapahtui rakkaudesta sinuun. Kulta, kulta, kuinka olen
 riemuissani, että kohta pääsen pois luoksesi. — Tiedätkö, täällä on
 eräs konsuli Gran, rikas, mahtava perhe ja heidän poikansa tahtoo
 tulla näyttelijäksi, _suomalaiseksi_ näyttelijäksi. Vanhemmat ovat
 epätoivossa. Hänen äitinsä kävi luonani tänään, kaunis, intelligentti
 nainen, minä annoin hänelle Bergbomin adressin ja paljastin meidän
 surkeat teatteriolot.» ‒ ‒ ‒

Näinä vuosina Kaarlo Bergbom tuntuu teatterinjohtajana eläneen
jonkinlaista suuren heikkouden aikaa. Näyttelijät kapinoivat häntä
vastaan ja nerokas iva, jolla hän suhtautuu näiden hommiin, ei muuta
sitä tosiasiaa, että suomalaiselta teatterilta hetkellisesti puuttui
toiminnan ryhtiä ja tarmoa. Norjasta palattuaan Ida Aalberg heti on
suuren tyytymättömyyden vallassa. Hän esiintyy ensin Suomalaisen
teatterin vierailunäytännöissä Turussa, mistä kirjoittaa miehelleen
m.m.:

 »En pidä ollenkaan Bergbomeista, kadun niin että tulin. He ovat kylmiä
 ihmisiä. He antavat arvoa ihmiselle vain silloin, jos tämä pystyy
 auttamaan pyrkimystä tehdä tohtorin nimi kuolemattomaksi.» (Viimeinen
 lause on ruotsinkielinen).

Näyttelijätovereihin hän pian purkaa halveksumistaan ja vihaansa.
Jo Norjasta saavuttuaan Ida Aalberg ihmettelee naisnäyttelijäin
puolelta tulevaa kateellisuutta, ja keväällä 1889 hän miehelleen
kirjoittamassaan kirjeessä nimittää koko seuruetta eläinkokoelmaksi.
Näytäntökausi 1888—1889 voi yhtä vähän kuin edellinenkään tyydyttää
häntä. Tosin hän silloin saavutti taiteilijauransa suurimman voiton
ingénue-alalla, Cypriennenä »Erotaan pois» komediassa, mutta muut uudet
tehtävät, Desdemona »Othellossa» ja Ellida »Meren tyttäressä» kulkivat
vähin äänin ohitse.

»Erotaan pois»[22] kappaleen esityksestä »Valvoja» m.m. sanoo Ida
Aalbergin osalle:

»Vaikea on sanoin kuvata naiivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja
todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä
puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri
kohdissa. Vilkkauteen nähden oli hän kyllä ranskalainen, mutta itse
luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muutoin jo toinen kielikin tekee
luonnolliseksi, pohjoismainen väritys.»

»Finland» toteaa, että »Erotaan pois» saavutti myrskyisen menestyksen.
Sitten lehti jatkaa:

»Rouva Ida Aalberg Cypriennenä näyttäytyi aivan uudessa valossa.
Tosin rouva Aalbergilla ennenkin on ollut samantapaisia osia, mutta
niin täydellisen hienona ja nuorekkaan naivina, niin mestarillisen
yksinkertaisena tuskin milloinkaan olemme häntä nähneet. Tässä ei
ollut edellisten osien erinomaisia detaljeja, vaan tästä muodostui
uusi ja erikoisesti muovailtu tyyppi ‒ ‒ kaikki tuo kokemattomuus,
joka avioerosta tahtoo löytää uneksittujen ihanteiden toteutumisen,
tuo naivi tyytyväisyys, jolla hän kuvaa pieniä juoniaan miehen selän
takana, ja lopuksi tuo tiedoton rakkaus, joka yhdistää hänet tuohon
samaan mieheen, tulkittiin niin raikkain, luonnollisin piirtein, kuin
vain todellinen taiteilija voi löytää.»

Keväällä 1889 Ida Aalberg suuren, mutta verraten epämääräisen,
tyytymättömyyden vallassa erosi Suomalaisen teatterin vakinaisesta
palveluksesta. Kului pari vuosikymmentä, ennenkuin hän siihen
virallisesti uudelleen liittyi. Tämä »erotaan pois» merkitsi hänelle
uutta eurooppalaistumisyritystä.

       *       *       *       *       *

Kesällä 1889 Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs oleskelivat Ranskassa,
Aix les Bains’issä, missä hoitivat terveyttään. Tällä matkalla
Ida Aalberg ensimmäistä kertaa elämässään pääsi myöskin Italiaan.
Miehensä jo matkustettua Suomeen hän yhä jäi Alppien eteläpuolelle ja
aviopuolisoiden toisilleen lähettämistä kirjeistä näkee, että heidän
välillään vallitsi suuri hellyys. Ida Aalberg kirjoitti päivittäin
pitkiä kirjeitä, joissa hän puhuu kaikesta, mitä hänelle tapahtuu,
kertoo suuresta ikävästään ja kaipauksestaan. Hänen Italianmatkansa
päätarkoituksena oli tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen, mutta
sattui niin, että Duse oli ulkomailla, eikä Ida Aalberg saanutkaan tätä
nähdä. Firenzessä ja Torinossa hän mitä suurimmalla mielenkiinnolla
seurasi erään vanhemman italialaisen näyttelijättären, Marinin,
esityksiä ja ihaili tavattomasti tätä varsinkin »Odettessa».
Michelangelon taide ja elämänhistoria — Ida Aalbergin mielilukemista
olivat tähän aikaan suurten henkilöiden elämäkerrat — tekivät häneen
syvän vaikutuksen.

Ida Aalbergin persoonallinen vastenmielisyys Suomalaista teatteria
ja kotimaan oloja kohtaan saavat hänen kirjeissään sangen selvän
ilmauksen. Hän vastaa erittäin kopeasti Kaarlo Bergbomin nöyrään
pyyntöön, että hän tulisi vierailemaan Helsinkiin ja Pietariin.
Hänellä oli toisia suunnitelmia, joista hän ilmoitti vain miehelleen.
Hän tahtoi taaskin päästä väljemmille vesille, hän tahtoi päästä
näyttämölle Saksassa. Palatessaan syksyn lopulla Italiasta Suomeen
hän poikkesi Berliniin. Hän saapui kaupunkiin ypöyksin, eikä hänellä
ollut siellä ketään tuttavaa. Onnellinen sattuma oli johtanut samaan
pensionaattiin, johon hän asettui asumaan, myös erään venäläisen
kenraali Weljaminovin rouvan. Tämä oli aikaisemmin ihaillut
Ida Aalbergia näyttelijänä ja oli hurmaantunut saadessaan nyt
persoonallisesti tutustua taiteilijaan. Rouva Weljaminovin avustuksella
sai Ida Aalberg pian paljon suosijoita, jotka koettivat hankkia hänelle
tilaisuuden esiintymiseen berliniläisellä näyttämöllä. Se näytti aluksi
varsin toivottomalta. Saksan teatterioloissa oli ehtinyt tapahtua suuri
muutos, vierailunäytännöt olivat tulleet huonoon huutoon ja niitä
vastustettiin periaatteen vuoksi. Ainoan mahdollisuuden tuntui antavan
vasta perustettu parisilaismallinen yhdistys »Freie Bühne», jonka
yhdistyksen tarkoituksena oli tilapäisin voimin esittää uudenaikaista
ja radikaalia ohjelmistoa. Kysymys Ida Aalbergin esiintymisestä
lykättiin kuitenkin kevätkaudeksi, ja hän tuli viettämään jouluaan
kotimaahan.

Joulun jälkeen Ida Aalberg vieraili lyhyen aikaa Suomalaisessa
teatterissa, ja tarkoitti tämä esiintyminen lähinnä valmistumista
Berlinin varalle. Hän näytteli nimiosaa Emile Zolan ultrarealistisessa
»Thérèse Raquin» dramatiseerauksessa, jonka luuli tulevan esille Freie
Bühnessä.

Berliniin 1890 tehty matka muodostui Ida Aalbergille mitä kovimmaksi
koetukseksi. Hänen miehelleen kirjoittamissaan kirjeissä esiintyy
tahtoihminen Ida Aalberg erinomaisen elävänä. Hän taistelee
sankarillisesti vieraan kielen tuottamia vaikeuksia vastaan, hän
taistelee raivoisasti muita vaikeuksia vastaan.

Aluksi kirjeiden sävy on toivehikas. Kieliopinnoistaan Ida Aalberg
kertoo miehelleen seuraavan jutun:

 »Sinä Missen ainoa kulta, tulen juuri opettajani luota, olen vielä
 aivan ilon vallassa siitä mitä siellä sain kokea ja nähdä. Katsos
 asia on se, kuten kerroin olen ollut hirmuisen ahkera, luopunut ihan
 omasta itsestäni ja ollut vaan — koulutyttö. Lukenut a.b.c. aamusta
 iltaan, vieläpä yölläkin, aivan kuivan kuivaa mekaanillista työtä
 jota pränttäsin itseeni saadakseni kieleni saksalaiseksi. Tunnissani
 olen ollut yhtä kuiva ja mekanillinen ynnä suljettu. Olin usein
 tuskissani tuntui kun en pääsisi hiuskarvaa edemmäksi. Viime kerralla
 sanoi vihdoin opettajani että nyt olemme niin pitkällä että voimme
 jotain helppoa proosaa alkaa lukemaan, jotain »Kindergeschichte»
 [lastentarinaa] minä vihdoin protesteerasin, sanoin että hän aivan
 henkisesti murhaa minut ja pyysin että saisin itse jotain valita,
 — johon hän vihdoin suostui. — Otin siis Romeo ja Julian. — Tulin
 sinne sitten tänään kirjoineni ja ne nähtyään, hänen suunsa meni
 hymyyn, kummalliseen hiljaiseen hymyyn ja muuhun puuttumatta hän sanoi
 alkakaamme — ja me aloimme. — En tahdo nyt kertoa hänen kummastustaan
 ja ihmetystään sen enempää sanon vaan että preussilainen kunniansa
 on kovin arka, en luule että hän vielä _koskaan_ on oppilastansa
 tambuuriin saattanut, vielä vähemmän auttanut kappaa hänen päälleen,
 — tänään hän sen teki, vieläpä kumarsi ylpeän selkänsä ja haki
 _galoschini, —_ ja siitä minä olen ylpein! Työni menee eteenpäin ja
 minä tunnen itseni onnelliseksi, ensi kertaa, olen iloinen, oikein
 noin sisällisesti, siitä saakka kun kultani luota lähdin.» —

Eräässä toisessa kirjeessään hän kertoo elämästään ja olostaan
Berlinissä, missä oli asettunut asumaan v. Sanckenin pensionaattiin:

 »Elä kulta murehdi terveyttäni, toivon, että se yhä ja yhä menee
 eteenpäin, että piankin olen terve kokonaan. Koetan hoitaa itseäni
 paraimman mukaan ja neiti v. Sancken tekee minkä voi hemmoitellakseen
 minua. Hän on vanhaa preussiläistä aatelia, harmaahapsinen hieno,
 hento nainen joka nyt tuhlaa minuun kaiken tukahdetun lempensä.
 Minulle keitetään eri ruokaa usein, annetaan parempaa olutta
 (»Maltzbier») kuin muille ihmisille y.m. Kenraalskalta [rouva
 Weljaminov], joka ennen usein kävi tohtorinna Gompertzin luona joka
 myös asuu täällä hän oli kuullut minusta, ja se kai vaikutti sen
 että hän heti koroitti minut oikealle kädelleen pöydässä. Naapurini
 toisella puolella on eräs tohtori Preuss, hienosta perheestä lähtenyt
 hieno mies, Zolan ja Flaubertin ja Ibsenin ihailija, »freisinnig»
 [vapaamielinen] politikissaan ja vapaa ennakkoluuloista, hän on
 amanuensi suuressa kirjastossa. Neiti v. Sancken minä ja hän olimme
 katsomassa Ibsenin »Hærmendena paa Helgeland» minä olin huonolla
 tuulella. Hjördis näytteli paljon paremmin kuin Misse sitä rollia.
 En kuitenkaan virkkanut mitään muille. Neiti v. Sanckenin toisella
 puolella istuu Tohtori Weitnitz, rikas ja riippumaton, kuluttaa
 aikansa matkoilla, suuri taiteen ystävä, Jerusalemista kirjoittanut,
 kuulen ma, hyvin intresantin kirjan. Hänellä kuuluu olevan komea
 koti mutta syö täällä päivällistä seuran tähden. Hänen rinnallaan 3
 neitiä Bauisch, puolalaista sukua, meidän kaikkein kauhistus, he ovat
 oikein »todellisia naisia» tietämättömiä ja haluttomia, elävät aivan
 työtöntä elämää, jotka kaikista ponnistuksista ja rahoista huolimatta
 vielä 30, 33—40 vuotiaina ovat yksin elämässä. Heidän vieressään yksi
 Berlinin paraista maalareista Lindemann. Minun naapurini vieressä eräs
 professori Lontoosta sekä sitten joukko engl. ja amerikalaisia nuoria
 neitoja jotka ovat täällä joko kieltä tai soittoa oppimassa. Pöydän
 toisessa päässä toht. Gompertz rouvineen sekä eräs baroni Fuchs,
 joka on diplomati. Ja siinä näet koko seuramme koossa. Useimmiten
 kuitenkaan ei synny yleistä keskustelua, seura on liian suuri, 24
 henkeä, ja sitäpaitsi kovin erilaisia. Tulevaisuuden ihmisiä on
 vaan tohtorinna Gompertz, (mies on politikissa »liberaali» tiedät
 siis minmoinen muussa) mistress Dingee, Weitnitz, Preuss ja Misse.
 Itsestään seuraa että me useimmin puhumme toistemme kanssa kun muiden.
 — — Tänä iltana Misse menee, jos jaksan, olen nim. maannut koko
 aamupäivän, kuulemaan Schlenterin luentoa _tulevaisuuden dramasta_.
 Hän on paras kritikeri täällä. En kuitenkaan vielä tunne häntä
 persoonallisesti.» —

Vähitellen kirjeiden sävy alkaa kuitenkin käydä toiseksi. Toukokuun
alku 1890 on hyvin vaikeata aikaa Ida Aalbergille, kuten nähdään esim.
seuraavasta kirjeestä:

 »En minä kulta ole sinua unohtanut, mutta minä olen ollut niin
 suruissani, niin kovin suruissani, etten ole jaksanut kirjoittaa.
 Koko elämä on tuntunut kuin yksi ainoa suuri tuska. Minun terveyteni
 on varmaan iäksi päivin mennyt. Ja mitä on elämä ilman terveyttä ja
 työtä. Minä en enää niinkuin muinoin kestää pitkiä ponnistuksia.
 Vieraan kielen omaaminen ei ole helppoa ja harva sen on perille
 vienyt. Minä kuitenkin mielelläni sitä tahtoisin (ja olenkin suuresti
 edistynyt), sillä minä en tahdo kauvan enää näytellä, muutaman vuoden
 vaan, ja kuitenkin tahtoisin silläaikaa koota jotain kokoon, ei
 suurta summaa mutta kuitenkin muutaman kymmenen tuhatta ja semmoista
 voi vaan suurissa maissa. Siis olen ollut kovin ahkera, hyvin vähän
 käynyt ulkona valmistuakseni niin pian kuin mahdollista, lukenut yöt
 ja päivät ja vähä vähällä aina maannut pari päivää kipeänä. Minun
 kunnianhimoni ei sallinut että puhuisin huonoa kieltä, sitä paitsi
 ajattelin, että minulla aina tulevaisuudessa on siitä suuri hyöty ja
 tie avoinna suurille näyttämöille. Sitten kun olin varma itseni kanssa
 ja ilmoitin itseni valmiiksi, sitten alkoivat kaikki nuo intrigit,
 joita on ollut niin paljon ja usein naurettavia. Kerron yhden niin
 saat aavistuksen kaikesta. Tohtori Blumenthal joka oli kuullut
 minusta (hän on Lessing teaatterin direktööri) tulee luokseni (hän
 oli jo ennen tuttu) ja kysyy jos en tahtoisi näytellä Noraa. Minä
 tahdoin tietysti. Hän pyysi että vissinä päivänä kävisin luonansa.
 Tein sen, B. oli erinomaisen ystävällinen — tulin myös esitellyksi
 rouvalleen, ja kaikki oli miten voin arvata hyvin. Kun sitten hänen
 vanha rouvansa (hän on vanhempi miestä) saa sen päähänsä tulla —
 _mustasukkaiseksi!_ Ajattele kuinka hassua! ja mitä kaikkea heidän
 välillään lienee tapahtunut en tiedä, kaikessa tapauksessa B. kovin
 geneerattuna tulee luokseni ja selittää että se ei nyt voi tapahtua.
 Uh! sitä todellista naisellisuutta! Ja senlaista harmia on paljon
 ollut, ja minua kovin rasittanut. Kun sitten vielä vuoteella ollessani
 (koko pääsiäisenhän olin kipeä) otin vastaan sen suuren rollin »Freie
 Bühneltä» en tuntenut rajaa työlleni. Päivät eivät riittäneet, luin
 kaiket yöt ja päivällä harjoitin teatterissa monta tuntia peräkanaa.
 Sillä se »Aufgabe» [tehtävä oli pääosa A. Fietgerin draamassa »Jumalan
 armosta»] ei ollut helppo! — Makasin pari päivää kipeänä ja aloitin
 taasen, minä _tahdoin jaksaa_ ja niin kokosin viimeiset voimani ja
 tein työtä samalla vauhdilla kunnes hurjalla surulla aloin tuntea
 että en enään jaksanut 2 viime näytöstä harjoittaa yhtä haavaa. Niin
 väsymys vähitellen minut musersi kunnes prof. Krause absolutisti
 _kielsi_. Kun minä en vieläkään totellut aikoi hän kirjoittaa sinulle
 ja pyytää sinua kieltämään, — mutta sitä minä en sallinut. Hän sanoi
 että sillä tavalla »reichten Sie sich zu Grunde, und ist keinen arzt
 mehr möglich Ihnen wieder Lebenskräfte zu geben.» Minä pysähdyin,
 lähetin rollin Schlentherille ja kerroin mitä lääkäri sanoi. Ja
 siihen raukesi sitten se unelma. Oh! se on niin kurjaa. En ymmärrä
 kuinka pääsisin entisiin voimiini jälleen. Ja kuitenkin minun täytyy,
 minun _täytyy_, minä tahdon päästä eteenpäin, minun täytyy tulla
 terveeksi! — Oh! kuinka minä kadun että olen niin paljon antanut
 Suom. teaatterille! Mitä minulla nyt siitä on? Kehnoutta, kateutta
 ja ilkeyttä, se on palkinto. Krause (sama joka myös viimeksi kun ei
 enään mikään auttanut oli kutsuttu keisari Fredrik vainajan luo)
 hän on niin viisas, niin hieno niin erinomainen lääkäri. Hän pitää
 paljon Missestä ja on kovasti intreseerattu harrastuksistani täällä.
 Hoitaa minua erinomaisesti. — Toki ei hän anna mitään lääkkeitä, muuta
 kuin rautavettä jota juon _2_ suurta putelia päivässä, sitäpaitsi
 juon _kannun maitoa_ päivässä, yks' suuri lasi joka tunti. 2 kert.
 päivässä _kylmä kylpy_ ja sitten päälliseksi käyn joka päivä luonaan,
 jolloin hän _elektriseeraa_ koko ruumiin ja _kaulani_, tiedätkö,
 _sisäpuolelta_ sondien kautta jotka suun kautta viedään sisään. Krause
 sanoo, ettei hän vielä koskaan ole hoitanut _naista_, joka ylellisten
 rasitusten kautta niin kokonaan olisi tärvellyt fysiikinsä kuin
 minä. Krause tahtoo, että jättäisin näyttelemisen syksyyn. Ja kai
 sen teenkin niin kovin alentavalta kun se tuntuukin, kun olin niin
 tyhmä, että edeltäkäsin ilmaisin aikomukseni. Katson kuitenkin vielä
 vähän ympärilleni ja sitten päätän. — Niin, siinä on nyt kaikki suuret
 unelmat yhtenä rauniona! — En minä ole niin erinomainen kun sinä
 luulet, eikä minun energiani niin suuri kuin luulet. Enhän edes tätä
 nyt ole voinut läpi viedä. ‒ ‒ ‒

                                        Oma Pirjo raiskasi.»

Edelleen hän tietää miehelleen kertoa:

 »Ajatteles mitä vaikeuksia!!! Kerroin että minun piti ylös
 harjoitukseen. Sen teinkin ja otin tuoksi 'profviksi' Romeo ja Julian.
 Kaikki olivat ihastuksissaan ja huusivat »Sie müssen deutsch lernen
 und deutsche schauspielerin werden» — Seuraavana päivänä tuli rouva
 Kainz ja teatterin direktööri luokseni, hän oli hyvin hämillään eikä
 tietänyt miten alkaa — arvasin heti että nyt oli jotain tapahtunut —
 ja kertoi että hänen molemmat _primadonnansa eivät suvaitse että hän
 laskee minut esille_ sillä näyttämöllä, sillä silloin ne _rikkovat
 kontrahtinsa_.» — — ‒

 »Voi kuinka olen ollut onneton ja nöyryytetty, mutta voihan sitä
 välistä kumartaa maahan saakka, sitä korkeammin voidakseen hypätä
 kerta pystyyn. Kun näen tätä keskinkertaisuutta täällä taiteen alalla,
 täällä ei löydy ainoatakaan intressanttia naisnäyttelijää — ja tunnen
 mitä minä voisin luoda jos olisin voimissani ja kerta saatuani kielen
 haltuuni, niin olen aivan menehtyä.» —

 »Kulta, nyt olen juossut rappusia ylös ja alas 10 päivää, ollut
 onneton, valvonut yöt ja tuntenut itseni aivan hyljätyksi ja
 mitättömäksi mutta nyt olen päässyt niin pitkälle että kävin tänään
 Kainzin luona ja näyttelin Julian hänen salongissaan muutamien
 auktoriteettien edessä. — Ja kun olin lopettanut huusi Kainz »Sie
 werden in Berlin spielen!» [Te näyttelette Berlinissä], vaikka se on
 niin vaikeata päästä esille että Sonnenthal Wienin suuri näyttelijä
 — _ei pääse_ esille. Mutta Kainz sanoi »so jung und so gross, so was
 haben wir nie gesehen!» [»Niin nuori ja niin suuri, senvertaista
 emme ole milloinkaan nähneet»] hän löi käsiään yhteen ja sanoi »und
 so spricht man von Goreva, das ist ja kein vergleich!» [Ja sitten
 puhutaan Gorevasta, eihän heitä voi verratakaan.] — _Goreva_ Venäjän
 ensim. näyttelijätär joka 85 teki _fiascon_ täällä ja jonka vuoksi 3
 teatteria on kieltänyt minun pyyntöni. — Kainz tahtoo että näyttelen 3
 roolia ja jään tänne 14 päiväksi. Jo ehkä huomena on suuri harjoitus
 Residenz teatterissa.» —

Josef Kainz oli vähäistä aikaisemmin rikkonut välikirjansa erään
teatterin kanssa ja oli tähän aikaan hovi- ja kaupunkiteattereiden
pannaan julistama. Senvuoksi hän esiintyi näyttämöllä, jolla ei oltu
totuttu näkemään suurta draamaa. Kainz oli itse juutalainen, ja
Berlinin vaikutusvaltainen ja suurilukuinen juutalaisväestö osoitti
näissä Ostend-teatterin näytännöissä mielenosoituksellisesti suosiotaan
hänelle.

Ida Aalberg esiintyi Kainzin vastanäyttelijänä kahdessa kappaleessa,
»Romeossa ja Juliassa» ja »Kavaluudessa ja rakkaudessa».

»Berliner Tageblatt» kirjoitti hänen Juliansa johdosta:

»Oli vaikea tuntea Ostend-teatteria eilen. Missä vähän aikaa sitten
pyöveli D. Krantz heilutti kirvestään, missä helposti tyydytetty
porvariyleisö nautti ylen romanttisista hirmunäytelmistä, sinne
oli eilen kokoontunut kirjallisesti sivistynyt, hemmoteltu Berlin.
Semmoista ihmispaljoutta, joka eilen täytti Ostend-teatterin,
saanee tuskin pitkiin aikoihin nähdä. Ei ollut tyhjää paikkaa, ja
orkesteri oli otettu hätävaraksi. Ja näistä tiheistä joukoista,
jotka jännityksellä istuivat esiripun tällä puolen, nähtiin, ettei
mikään tavallinen tapahtuma ollut saanut heitä tähän kaukaiseen
rakennukseen. Salissa vallitsi omituinen mielentila, joka tavallisesti
syntyy, kun odotetaan jotain erinomaista, jokapäiväisyydestä eroavaa.
Ja todellakin mieltäkiinnittävä oli se koe, joka tapahtui tuolla
ylhäällä näyttämöllä. Suomalainen taiteilija, neiti Ida Aalberg,
joka kotimaassaan ja pohjoisissa naapurimaissa jo oli saavuttanut
suuria voittoja, aikoi astua ensimmäiset askeleensa voittaakseen
saksalaisena taiteilijana kunniaa ja laakereita. On aina uhkayritys
jättää varma taiteilija-asema ja tehdä hyppäys, josta vielä ei tiedä
viekö se ehkä pimeään syvyyteen, josta ei ole mitään paluuta. Siihen
vaaditaan rohkeutta, suurta rohkeutta, mutta sen lisäksi myöskin suurta
itseluottamusta. Ja se ei olekaan pettänyt nti Ida Aalbergia. Hänen
Juliansa, jonka hän eilen esitti Shakespearen »Romeossa ja Juliassa»,
oli suurta kiitosta ansaitseva. Neiti Aalbergilla on hyvin harvinainen
lahja, nimittäin luonto, ja se merkitsee hyvin paljon jo itsessäänkin,
vaikkei siihen yhtyisikään, kuten tällä taiteilijalla, vilpitön tunne
ja todellinen intohimo. Hänellä on tavattoman vilkas temperamentti ja
tunteen syvyys, joka synnyttää säveleitä, mitkä sydämestä tulevat ja
sydämiin menevät. Parveke-kohtauksen hän esitti kerrassaan hurmaavasti.
Tässä hänellä oli apuna hienon naisen sulava luontevuus. Luonnollinen
intohimo, joka ei ollut teatterimaista esiintymistä, teki valtavan
vaikutuksen. Siinä ei ollut mitään tehtyä, vaan kaikki luontoa.
Dramaattisissakin kohtauksissa osoitti taiteilija semmoista intohimon
voimaa, että ne antavat hyvän todistuksen hänen näyttelijäkyvystään.
Kumminkin soisin, että intohimon voimaa hiukan lievennettäisiin,
sillä muutoin syntyy helposti liioittelua. Katsoen noihin suuriin
etuihin, ansaitsee vähemmän huomiota, ettei neiti Aalberg vielä
täydellisesti hallitse saksan kieltä. Hän erehtyy väliin puheessaan, ja
dramaattisimmissa kohtauksissa hän oli epäselvä. Karmea korko, joka on
omituinen pohjoismaalaisille, ei ole kerrassaan kadonnut, mutta tulee
paljoa vähemmän kuuluviin kuin oli pelättävissä.» —

»Vossische Zeitung» kirjoitti:

»Neiti Ida Aalberg, etevä traagillinen näyttelijätär Suomesta, on
opiskellut kieltämme vasta muutamia kuukausia. Hupaista oli senvuoksi
havaita, kuinka hänen luonnonlahjansa, hänen alkuperäinen intomielensä,
joka voi kiihtyä täydelliseksi vapautumiseksi omasta itsestä,
täydelliseksi rooliin sulautumiseksi, taisteli kielen ilmaisukeinoja
vastaan, kunnes hänen tunteensa voima murtautui esiin miimillisenä
puheena, niin että kielikin, kumma kyllä, tuntui kadottavan kaiken
outouden, kaiken vaillinaisuuden. Se yliluonnollinen hehku, joka
ilmaantui hänen notkeassa, hoikassa vartalossaan, hänen terävissä
kasvonpiirteissään, noissa tiikerin silmissä leveän otsan alla, oli
alussa hiukan kamalaa. Arka, tyttömäinen kainous ja alttiiksi antavan
rakkauden iloinen, vapiseva herääminen esiintyi parveke-kohtauksessa
niin hellänä ja todellisena, että hän heti valloitti katsojan suosion.
Vilkkailla mieltymyksen osoituksilla häntä palkittiin äänettömästä
näyttelemisestään munkin kertomuksen aikana ja heräämisestä
hautaholvissa. Jos neiti Aalberg, joka näissä kohtauksissa osoitti
olevansa todellinen tragedienne, kerran vallitsisi kieltä yhtä hyvin
kuin muita näyttelemiskeinoja, niin olisi Saksan näyttämöllä yksi
taiteilija lisää.»

Ankarampi on »Das kleine Journalin» kritiikki, jossa m.m. sanottiin:

»Neiti Ida Aalbergilta, tanskattarelta, joka ei kauan ole kuulunut
eikä pitkiin aikoihin tule kuulumaan saksalaiseen näyttämöön, ei
muuten puutu intohimoa. Kuitenkin hänen lahjansa tuntuvat viittaavan
enemmän sankaruuteen kuin sulouteen. Hän ei siis ollut kaikkein sopivin
esittäjä Capuletin tyttärelle, vaikkapa jättäisi kokonaan huomioon
ottamatta, että hänen kielenkäyttönsä usein vaikutti ehdottoman
koomilliselta.» —

»Kavaluutta ja rakkautta» arvostellessaan »Vossische Zeitung» kirjoitti
Ida Aalbergista:

»Samoinkuin meidän kirjallisuutemme voi olla ylpeä siitä, että
ranskalainen aatelismies Chamisso rupesi saksalaiseksi runoilijaksi,
niin tulee meidän myös taiteen alalla iloita, kun vieraan maan etevin
näyttelijätär pyytää kansalaisoikeutta saksalaisella näyttämöllä. Tätä
rouva Aalbergin halua puolustaa hänen esiintymisensä, mutta vaikeuttaa
hänen kielensä. Hänen Luise Millerinsä on oikea saksalainen tyttö,
hoikka, solakka ja notkea kuin nuori pajun oksa; tukka on vaalea,
aaltoileva, ja silmät siniset ja riukenevat. Nuoren tytön sydämen
suru kuvastuu noiden henkevien kasvojen vähimmissäkin liikkeissä;
menneen onnen hymyilevä muisteleminen, tuo puhtaan sydämen puhdas
ylpeys, sanaton tuska siitä, että on tullut väärinkäsitetyksi ja
ilkeän himokkuuden jalo inhoaminen — kaikki kuvastuu tarkasti
kasvoissa ja asennoissa ja muodostuu yhtenäiseksi luonteenkuvaukseksi,
joka (ja tässä vasta on todistus taiteellisesta voimasta) on aivan
toisenlainen kuin se lihallinen hehku ja intohimoinen pontevuus, jolla
sama taiteilijatar muutamia päiviä takaperin näytteli Shakespearen
Juliaa. Hän loi molemmista rooleista kaksi olentoa, jotka eroavat
toisistaan yhtä paljon kuin molempien runoilijain luomat persoonatkin.
Ja näyttelijättäret, jotka saavat semmoista aikaan, ovat harvinaisia
meidän kotimaisella näyttämöllämme, jossa sentimentaaliset ja
traagilliset rakastajattaret enemmän tai vähemmän onnistuneesti
matkivat klassillisia sankaritaria.

Vahinko vain, että Luise Millerin täytyy muutakin tehdä kuin haaveksia,
uneksia, hymyillä ja itkeä, huokailla ja pelätä, vahinko, että
hänen tulee puhua, ja senlisäksi puhua sanoja, joiden haaveilevaan
ja runsaaseen paatokseen jo nuoruudesta alkaen olemme tutustuneet,
sanoja, joita Schillerin hurmaamat korvamme eivät koskaan unohda. Hän
kompastelee tavuihin, kielen sävy on selvästi slaavilainen ja sanojen
ääntäminen usein niin pedanttimaista, että sitä on vaikea sietää.
Luulo, että tämä Suomen tytär on saksattareksi muuttuva, haihtuu yhä
enemmän paljaaksi toivomukseksi. Pari vuotta on hän saksan kieltä
harjoitellut, kahden kuukauden ajan on hän opetellut saksan ääntämistä.
Rouvat E. Bartels ja Becker-Nelidow ovat olleet hänen opettajinaan, ja
nyt on kysymys siitä, miten pitkälle he voivat kehittää hänen kieltään
ja voiko hän lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päästä koetteeksi
johonkin suurista teattereistamme. Joka tapauksessa tulee johtajien
ottaa huomioon tämä ulkomaalainen ilmiö.»

»Das kleine Journal» sanoi »Kavaluuden ja rakkauden» esityksestä:

»Kainz oli hyvä Ferdinandina, joskin häntä jonkun verran tuntuivat
lamaannuttavan olosuhteet, joissa hän esiintyi. Hän saavutti suuren
suosion, mutta suurinta osaa yleisöstä tuntui kuitenkin kiehtovan Ida
Aalbergin Luise. Näyttelijätär huudettiin esiin, ja hänelle annettiin
kukkia. Hän muuten puhui vähemmän suomenvoittoisesti kuin viime
kerralla ja osui usein oikeaan korostukseen, vaikka hän ei ollutkaan
ulkomuodoltaan niin miellyttävä kuin me kuvittelimme rakastavan Luisen
olevan ja huolimatta siitä, että hänen voimakkaasti täryyttelemänsä
r-äänteet myllyn tavoin jauhoivat tunnelmat rikki.»

       *       *       *       *       *

Kaksi vuotta avioliitossa oltuaan Ida Aalberg kirjoitti miehelleen,
että hän tunsi rakkautensa tuona aikana yhä kasvaneen ja syventyneen.
Että heidän välinsä olivat äärimmäisen läheiset ja hellät, käy selvästi
ilmi kirjeenvaihdosta. Sen yleisestä luonteesta antaa liikuttavan
kauniin näytteen esimerkiksi seuraava ote eräästä Ida Aalbergin
kirjeestä:

 »Kulta, kultani, kuinka sinä olet hyvä minulle, Misse on aivan
 onneton, ei Misse ole senmoista ansainnut, ei kukaan mies ole niin
 hyvä vaimolleen, ei kukaan ole niin hellä ja altis, Misse itkee tästä
 kaikesta, onko ilosta onko surusta en tiedä, itken vaan kun en voi
 muuta, tuntuu kun Kisse kuulisi ilmojen läpi Missen itkevän onnestaan
 omistaa senlaisen henkilön kun sinä. Ei Kisse saa olla niin hyvä,
 Misse ei uskalla enään hiiskuakkaan mitään, Kisse varmaan ottaisi
 tähdenkin taivaalta jos se olisi ihmisen voimissa ja kantaisi sen
 Missen helmaan. En minä ole niin suurta hyvyyttä Kisseltä ansainnut
 ja se tekee minut surulliseksi, tuntuu, kun minä vaan ottaisin vaan
 en _anna_ kylliksi, tahtoisin niin mielelläni uhrata, en tiedä mitä,
 koko elämäni Kisselle, ja kyllä minä teenkin sen, vaikka ei sitä
 voi tavalliset silmät eroittaa sillä minä en tee sitä tavallisella
 tavalla; onnettomuus on etten koskaan voi tulla tavalliseksi.
 Minä kuitenkin uhraan tuhat kertaa enemmän kun joku pikku rouva,
 joka kaikessa rauhassa istuu kiikkutuolissa odottamassa miestään
 päivälliselle. Uskon myöskin meidän avioliitossamme löytyvän yhtä
 paljon poesiaa ja olevamme toisillemme yhtä suureksi iloksi. Joskin
 ajottain olemmekin eroitetut, niin olemme toki aina hengessä yhdessä,
 ainakin minun ajatukseni sinussa aina etsivät rauhaa. Sinä olet se
 aurinko jonka ympäri koko olentoni pyörii ja herättää sekä kypsyttää
 minussa kaikki mikä on hyvää. Sinulla on minussa aarre, uskollisuuden
 ja alttiuden aarre, en sano sitä ylpeydellä, ainoastaan sentähden
 että se on totta, vaikka se ei aina ole ehkä näkyvissä. Kun sinä olet
 poissa minusta tuntuu kun koko elämäni olisi jotain vailla ja minun
 jokapäiväinen suruni on, että sinulla ei ole niin hyvä kun tahtoisin,
 tahtoisin peittää sinut ilon kukilla. Olin tuskissani tuosta
 kirjeestä, se oli niin tyhmä, niin tyhmä, vaan minä olin niin onneton
 kun en ollut saanut kirjettä sinulta, etten tiennyt mitä sanoin. Jos
 Kissellä on kiire niin kirjoita vaan kerta viikossa, en minä enään ole
 tyhmä ja onneton kun vaan tiedän syyn.»

Sairaus ja vastukset vaikeuttivat suuresti Ida Aalbergin esiintymistä
Berlinissä. Suurimman huolen aiheena oli hänellä tuolla matkalla
kuitenkin se, että hän pelkäsi laiminlyövänsä perheenemännän
velvollisuudet. Kivekäs ei moiti häntä milloinkaan ankarasti, mutta
hänen kirjeistään näkyy, että hän suuresti kärsi vaimonsa poissaolosta.
Ida Aalberg vastaa hänelle eräässä kirjeessään:

 »Ei kulta saa olla niin surullinen. Kirje jonka tänään sain oli niin
 surullinen, etten koko päivänä ole muuta ajatellut kun viime riviä
 siinä »unesta ei muuta puutu, kun että se ei ole ikuinen». — Kuinka
 kultani voi niin ajatella, niin tuntea?! Sinulla on niin monta ovea
 auki ja paljon tehtävää maailmassa, sinulla on ystäviä, sinulla on
 yksi sydän joka on _kokonaan sinun_, jos sanot, jos _tahdot_ että
 _heti tulen kotiin_, niin minä jätän kaikki, minä _tulen kotiin_,
 sillä ei sinun pidä luulla että se on hauskaa ja helppoa yksinäisenä
 naisena raivata itselleen tietä suuressa mailman kaupungissa. Jos
 Kisse tahtoo niin kyllä Misse tulee heti kotiin, minä jätän kaikki,
 minä tapan oman henkisen itseni ja teen kaikki mitä tahdot.»

Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään keskinäinen suhde oli niin läheinen
ja niin täynnä luottamusta, ettei todellista ristiriitaa olisi
syntynyt, elleivät muut henkilöt olisi sekaantuneet asiaan. Kun Lauri
Kivekäs varomattomasti kertoo hänelle läheisten henkilöiden antamista
ankaroista arvosteluista, jotka koskivat hänen vaimonsa poissaoloa
kodista, kuohahti Ida Aalbergin tulinen veri yli äyräiden. Se tapahtui
myöhään keväällä, kun hän jo oli näytellyt Berlinissä.

 »Sinun kirjeesi», niin hän kirjoittaa, »teki minut niin surulliseksi.
 Kun niin hartaasti yöt ja päivät tekee työtä, luopuu kaikesta,
 kaikesta ilosta ja elämän tai ihmisten nautinnosta saavuttaakseen
 maalinsa niin pian kuin mahdollista ja sitten huomaa että se ihminen
 joka on lähinnä, ei ollenkaan ymmärrä sitä ahkeruutta, niitä
 hikipisaroita joita olen vuodattanut saapuakseni niin pitkälle
 kun nyt olen saapunut, vielä päälliseksi huomaa että ilman ensin
 kysymättä minulta hän antaa kaikenmoisten hyttyssielujen vaikuttaa
 itseensä niin että ihminen on aivan kaatua. Siihen kirjeeseen, jonka
 viimeksi kirjoitit, minä en vastaa sanaakaan. Usko ystäväisi suuria
 sieluja koska ne kerta näyttävät olevan niin suuresta merkityksestä
 sinulle. Minä en puolusta itseäni sanallakaan. Sinä vyörytät päälleni
 »_seikkailijan_» nimen ollenkaan kysymättä mitä syytä sinulla siihen
 on. Senlaiseen minulla ei ole mitään vastattavaa. Ensi ajatus oli että
 en ollenkaan palaja kotiin mutta sittemmin ajattelin että kuitenkin
 teen sen sillä tahtoisin niin mielelläni vielä sinua nähdä. Sinä kysyt
 jos tarvitsen enemmän rahaa ja kiellät ankarasti, etten täällä enkä
 siellä saa kääntyä kenenkään muun puoleen — kirjeesi jälkeen se minua
 kovasti nöyryyttää pyytää lisää, mutta eihän minulla ole. [Ida Aalberg
 sai näytellä Berlinissä ilman palkkiota.]

 Minä halveksin ihmisiä ja se on minusta _aivan_ yhdentekevä _mitä_
 Suomessa minusta puhutaan. Mutta että sinä annat kaikenmoisten
 henkilöiden, joilla ei ole sydäntä eikä päätä vaikuttaa itseesi
 sitä minä en kestä. Sinä et ymmärrä minun rataani, ja sehän on
 inhimillistä. Ja kuitenkin minä olen ollut uskollinen ja niin kiltti
 sinulle sydämessäni. Minä voin saada mitä minä tahdon, joka ilta
 kun näyttelen saan enemmän kukkia kun kotiin voin tuoda, ja miehet
 makaavat minun edessäni polvillansa, mutta aina kuitenkin olet sinä
 minua ympäröimässä ja suojelemassa. Ja kuitenkin he tietäävät että
 olen sinun kanssa naimisissa. Jos en ole enään sinulle »_hieno_»
 kylliksi, niin _sano suoraan_, ei sinulla tarvitse olla mitään
 konsiderationia, se on aivan turhaa. Tee vaan mitä pidät »hienolta» ja
 »todelliselta suuruudelta», minä odotan tuomiotani.

                                                      Ida.»

Vaikkakin taiteilijakutsumus ja perheenemännän velvollisuudet
joutuivat ankaraan ristiriitaan, saa Ida Aalbergin kirjeistä sen
ehdottoman käsityksen, että hän oli erinomainen kodin vaalija. Alusta
lähtien hänen useimmissa kirjeissään on hellää huolenpitoa Lauri
Kivekkään huonosta terveydestä. Italiasta ja Saksasta hän lakkaamatta
teroittaa tälle terveydenhoito-ohjeita, joita olisi noudatettava.
Ei saa joka ilta istua klubissa, hän sanoo, sillä sen viisauden,
jota siellä taritaan, oppii yhdessä illassa viikossa, ei saa pitää
pilaantunutta ilmaa huoneissa, täytyy voimistella ja kylpeä, täytyy
juoda paljon maitoa ja iltaisin munatotia. »Kuka kultani kravatin nyt
sitoo?» Palvelustyttöä tarkoittaen hän kirjoittaa: »Ole vain tarkka
Marin kanssa, täytyy sanoa hänelle ja varoittaa sillä hän ei tahdo
osaa säästää. Kiireissäni unohdin sanoa sinulle, että häneltä meni
toriostoksiin _2 kertaa_ enemmän kun minulta, 20 markalla viikossa
hänen täytyy hushållata. _Siis elä anna hänen luxata itseäsi!!!!»_
Oma koti, joka näihin aikoihin alkoi valmistua — se tuli Puistokadun
4:ään Kaivopuistoon — on Ida Aalbergilla ainaisen ilon ja huolen
esineenä. Hän kirjoittaa yksityiskohtaisia ohjeita huoneiden
järjestämisestä, tapeteista, uutimista. Hänen taloudellinen henkensä
on vallan kiistämätön. Kivekkäälle kirjoitetuissa kirjeissä tuli
ohjeita palvelijattarelle kukkien hoidosta, isännän vaatteiden kunnossa
pitämisestä j.n.e. Millä verrattomalla innolla ja taidolla Ida Aalberg
osasi käyttää keittiökieltä, siitä antaa hyvän kuvan seuraava, uuteen
asuntoon muuttoa koskeva kirje palvelijattarelle:

 »Mari on kiltti ja asettaa mööbelit seuraavasti:

 _Se korkea sohva_ joka on salonkissa _korkean karmin_ kanssa asetetaan
 _ruokasaliin_ tambuurin oven ja salongin oven väliin, siis tambuurin
 ovesta _vasemmalle_. Seinälle joka on _oikealla tambuurin oven_ ja
 _uunin_ väliin asetetaan _buffé_ eli ruokakaappi. Salongin _matto
 pannaan_ lattialle (keskelle lattiaa) ja ruokapöytä myös keskelle
 kuten nytkin. Kattoon _lamppu_, sama kun nytkin, sekä tuolit, myöskin
 nuo »gyllenläder» ikkunoitten luo. Kaikki kasvit pannaan myös
 ruokasaliin. Gardiinit jäävät siksi kunnes itse tulen. — Salongin me
 kesällä käytämme makuuhuoneena, ja ne kaksi huonetta (kirjasto ja
 sänkykamari) _hyyrätään kesäksi ulos_. Sänkykamariin asetetaan _toinen
 sängyistä_ komoodi sekä Häradshöfdingin byrå, sekä ikkunoihin _ne
 gardiinit jotka nyt ovat salongissa_ ja sen viereiseen huoneeseen.
 _Pöytä_ keskelle lattiaa tai sohvan eteen — sen Häradshöfdingi ostaa —
 sekä kirjakaappi että se _punainen sohva_ joka nyt on _sänkykamarissa_
 että _ne kaksi punaista tuolia_ ja vielä se _pieni kirjava sohva_
 joka on _nyt salongissa_ sekä ikkunoihin ne _gardiinit jotka nyt ovat
 sänkykamarissa_ sekä _kattoon_ se _kruunu_ joka _nyt_ on _salongissa_
 ja _sänkykamariin punainen amppeli. Tambuurin kattoon pannaan se pieni
 lamppu_ joka on _vinnillä_ ja jonka »_kuuppa_» on _liinavaate kaapin
 päällä Marin kamarissa_. Tulevaan salonkiin, joka kuten sanottu nyt
 kesäksi laitetaan sänkykamariksi pannaan _toinen sänky sekä_ se _suuri
 pöytä_ joka _nyt on salongissa_ sekä ne _korkeat vihriät tuolit_
 sekä _kiikkutuoli_ että ne _kaksi stopattua tuolia_ jotka kuuluvat
 siihen _pieneen sohvaan_, ne _kaksi sinistä_ Mari saa panna niihin
 _hyyrättäviin huoneisiin. Pianon_ saa panna myös _kirjasto_huoneeseen,
 kesällä emme sitä tarvitse. — Mari on hyvä ja _pesee gardiinit_ sekä
 _stryykää ne kotona vähitellen_. Mutta niitä _ei saa blonnata_,
 ne ovat oikeastaan _creme_ (kellertävät) ja senmoisena ne pitää
 stryykätä. Ne _gardiinit_ jotka _nyt_ ovat _Marin kammarissa pannaan_
 nyt myös siihen _pieneen kammariin joka on kyökin vieressä_ ja
 _kyökkiin_ Marin pitää myös asettaa _gardiinit. — Parketti lattian_
 Mari antaa _jonkun kaarttilaisen boonata_, sen hän tekee _parissa
 tunnissa_, mutta Mari ostaa itse _harjan_ ja _vaxin_, tai mitä se on
 jolla boonataan. Siten se tulee halvaksi, ei tarvitse muuta kun maksaa
 50 pen. tunnista sille joka sen tekee. Kaikki mööbelit ja matot pitää
 _piiskattaman_ ennenkuin muutetaan. Ja se _tuoli joka on kyökissä_
 pitää _vietämän pihalle_ ja _otettava päällinen_ sekä _stopninki
 pois_, sillä _se on täynnä koita_. Sen saa sitten panna kellariin
 siksi kun minä tulen. Mari pitää itse _kommanderata_ ne kaartilaiset,
 jotka muuttaa, että se pian menee, muuten se kestää pari päivää. Minä
 pyydän ja toivon että Mari kunnollisesti toimittaa kaikki tämän, että
 minä saan ihmetellä kaikkea tätä kun tulen kotiin.»



XIII.

RISTIRIITOJA.


Vierailumatka Berliniin ei koitunut Ida Aalbergille tyydytykseksi. Sen
jälkeen hän ei juuri koskaan puhunut saksalaisesta näyttämötaiteesta,
saksalaisista näyttelijöistä ja teatterielämästä Saksassa kiittävästi,
vaan käytti tavallisesti sanoja, joista kuvastui syvä inho ja
halveksuminen.

Hänen yrityksensä vieraalla maalla ei ollut menestynyt. Saksalainen
teatteri ei ollut lähiaikoina hänen valloitettavissaan, kieli oli liian
vaikea kompastuskivi hänen tiellään.

Paluu kotimaahan ei ollut semmoista riemukulkua kuin hänen
nuoruudessaan tekemänsä Unkarin matkan jälkeen tai Kööpenhaminasta
antamiensa vierailunäytäntöjen aikana. Hän palasi kesän alussa kaikessa
hiljaisuudessa, ja hänen masentunutta mielialaansa ei ollut omansa
kohottamaan ankara sairaus, vatsakalvontulehdus, jota hän sai potea
useiden vaikeiden viikkojen aikana.

1890-luvun alkuvuodet merkitsevät Ida Aalbergille hermostumisen,
hapuilemisen, sisäisen rikkinäisyyden aikaa. Hän saa taiteilijana
menestystä Suomessa ja Venäjän pääkaupungissa, mutta menestys ei
ilahduta häntä vähimmässäkään määrässä. Hän puhuu lakkaamatta
tyytymättömyyden kieltä, ja tyytymättömyys häntä kohtaan ilmenee sekin
sangen voimakkaana. Hänen idyllinen avio-onnensa särkyy pettymyksiin,
suruihin ja kuolemaan.

       *       *       *       *       *

Ida Aalberg ei kirjeissään syyttä moiti aikansa suomalaisia
teatteriarvostelijoita. Kun Suomalainen teatteri kevätkaudella 1885
esitti todella suurta ohjelmistoa, kirjoitettiin suomalaisuuden
pää-äänenkannattajaan, »Uuteen Suomettareen», arvosteluja, jotka
kömpelyydessään ja tökeryydessään todistavat, että politikoitseminen
oli lehdestä arvokkaampaa kuin suomalaisen kulttuurielämän seuraaminen.
Goethen »Faustia» koskevan arvostelun pääsisältönä on, että yleisö
taputti käsiään ja että sisarukset Bergbom kutsuttiin esiin. Kun
Shakespearen Hamlet oli esitetty, kirjoitti arvostelija Ida Aalbergin
näyttelemisestä:

»Runollisesti puhtaan ja vienon kuvan loi Ida Ahlberg (sic!) Ofeliasta,
jos sitä kuvaa voi runolliseksi sanoa vielä silloin, kun kuva tarkoitti
tuota mielensä kadottanutta, onnetonta naista.»

Siinä kaikki!

Mielenkiintoista kotimaista uutuutta, Työmiehen vaimoa, arvostellessaan
lehti tyytyy toteamaan, että Kaarola Avellan Johannana ja Ida Aalberg
työmiehen entisenä rakastettuna »olivat varsinkin oikein mahtavat.»

Kun pääkaupungissa kirjoitettiin näin kehnosti, ei sovi ihmetellä
maaseudun kurjia arvosteluoloja. Vain poikkeustapauksissa saa
suomenkielisistä lehdistä lukea kirjoituksia, jotka todistavat
edes innostusta tai taiderakkautta. On ymmärrettävää, että esim.
kuopiolainen arvostelija väittää »Nooran» olevan keskeneräisen
kappaleen, »koskei kevytmielisen vaimon nähdä uudestaan palaavan
kotiinsa», ja kertoo yleisön suhtautumisesta: »Ablootit olivat enemmän
laimeita», mutta samalla on selvää, että työskenteleminen niin
alkuperäisen kritiikin turvissa valmisti varsinkin näyttämötaiteen
edustajille monta karvasta hetkeä.

1890-luvulla, varsinkin esiinnyttyään Ibsenin »Hedda Gablerissa», Ida
Aalberg purkaa kiukkuaan teatteriarvostelijoille. Hän ei tehnyt sitä
syyttä. Suomenkielisellä taholla esiintyi tähän aikaan yksi ainoa
hyvä, todella erinomainen kyky näyttämötaidetta arvostelemassa, O.E.
Tudeer, jonka »Valvojassa» julkaisemille kirjoituksille Ida Aalberg
antoi suuren arvon. On suorastaan omituista todeta, että yksin
nuori Kasimir Leinokin, joka laati vastaperustettuun »Päivälehteen»
näyttämöarvostelut ja jonka taideharrastus ja innostus ovat
ulkopuolella kaiken epäilyn, piteli teatterista kirjoittaessaan kynää
kuin koulupoika.

»Hedda Gablerin» esityksen jälkeen Ida Aalberg kirjoitti Bertha
Forsmanille:

 »Kiitos rakkaasta kirjeestänne. Minua ilahduttaa rajattomasti nähdä
 ja kuulla Teidän lämmintä osanottoanne Hedda Gablerin voittoon
 suomalaisella näyttämöllä. Sanotte, että tieto sen onnistumisesta
 tuntui ’vapauttavalta'. Minä sanon, että on vapauttavaa ja lohdullista
 kuulla prof. Tudeerin sanoja. Olette katkera Nya Pressenin muutamista
 ylimielisistä sanoista, joilla se kuittaa minun ja toverien!
 näyttelemisen. Mutta mitä sanotte, kun minä kerron, että oman
 puolueen pää-äänenkannattajat kuittasivat sen vielä harvemmilla
 riveillä. Uusi Suometar sanoi mielipiteensä Heddasta kahdella, sanoo
 _kahdella_ rivillä ja Päivälehti ehkä parilla sen lisäksi (sic!!!).
 Se on isänmaallisuutta, se on kansallisylpeyttä, jonka vertaista ei
 milloinkaan ole nähty! — Oh, miten mitä halveksin heitä!

 Sanoitte jouluna, että säästän itseäni, etten enää niinkuin
 ennen antaudu tehtävääni koko voimallani, etten anna vapaita
 ohjia mielikuvitukselleni, vapaita ohjia 'ihmeelliselle
 välittömyydelle'. Ha, ha, ha, mitä hyötyä siitä olisi!? Eiväthän
 ne sitä kuitenkaan ymmärrä. Luuletteko, että käsiä on taputettu
 minun välittömyydelleni? Surullista kyllä, siksi se ei tapahtunut.
 Olin uusi ja kaksikymmenvuotias, sille taputettiin käsiä. Nyt olen
 kolmekymmentä vuotta vanha, kehittyneempi, enemmän taiteilija ja,
 kun _tahdon_, paljon voimakkaampi taiteessani. Mutta miksi puhua
 taiteesta, kaikella tällä ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä;
 mikä kana tahansa, kunhan vain on kaksikymmenvuotias, saavuttaa
 saman tuloksen, miksi — miksi tuhlata voimiaan, kun sen voi säästää
 parempiin aikoihin ja paremmalle yleisölle. Hedda Gablerissa sentään
 annoin mielikuvitukselleni täyden vapauden. Minua huvitti näyttää,
 _millainen_ hän on. Ah, korvissa ihan kipinöi. Pikku daamit ja herrat
 istuivat kovin ihmeissään, että Hedda oli _semmoinen_, sitä he eivät
 olleet saaneet ennen selville. Tudeer on ollut hyvin intreseerattu,
 hän on tarkkaan seurannut, sen huomaan hänen puheestaan. Olen
 onnellinen hänen arvostelustaan. Miksi, miksi emme milloinkaan
 saa oppineita miehiä taidearvostelijoiksi, — ainoastaan nuoria
 ylioppilaita, joiden arvostelu riippuu siitä, montako françaisea on
 tanssinut heidän kanssaan.» — —

Vuosina 1891—1892 Ida Aalberg näytteli kolme uutta osaa Suomalaisessa
teatterissa: Santuzzan »Talonpojan ritarillisuudessa», Heddan
»Hedda Gablerissa ja Kirstin »Elinan surmassa».

Ensimmäisestä kuuluu Kasimir Leinon arvostelu:

»Kappale esitettiin teatterissamme moitteettomasti, jopa etevästikin.
Ensistäänkin rouva Aalberg intohimoisena, kostoa vaativana ja raskaana
olevana Santuzzana oli tosi ja liikuttava, kuten tämä näyttelijätär
aina on. Sitten herra Leino Alfiona, synkkänä, totisena» j.n.e.

Eräs niistä monista perättömistä huhuista, joita Ida Aalbergista
on Suomessa kerrottu, on se, että Ibsen on nähnyt hänet Noorana ja
ollut näkemästään hyvin innostunut ja julistanut, että tämä Noora
oli kaikkia muita parempi. Kuten jo aikaisemmin on sanottu, piti hän
saksalaista Marie Ramloa parhaana Noorana, mutta hänen arviointinsa ei
merkitse kerrassaan mitään, koskapa hän ei koskaan nähnyt muita eteviä
Noora-tulkintoja. Ibsenin pieni, Valfrid Vaseniukselle Ida Aalbergista
lausuma kohteliaisuus, lienee ollut tuon huhun perustuksena. Niin
lyhytaikainen kuin Ida Aalbergin ja Henrik Ibsenin tuttavuus 1880 oli
ollutkin, runoilija ei häntä kuitenkaan varsin unohtanut, kuten nähdään
hänen kirjeistään Kaarlo Bergbomille. 1889, neuvotellessaan »Meren
tyttären» esittämisestä Suomalaisessa teatterissa, Ibsen kirjoittaa
m.m.:

 »Minusta tuntuu aivan varmalta, että rouva Ida Aalberg Kivekäs tulisi
 olemaan aivan erinomainen päähenkilön esittäjä uudessa kappaleessani.»

Kirjeessään 19 pdtä tammikuuta 1891 hän sanoo Hedda Gablerin
esittämisestä m.m.:

 »Minusta olisi hyvin mieluista saada tämä teos esitetyksi
 Suomalaisessa teatterissa, sillä minä voisin luottaa siihen,
 että esitys, ainakin päähenkilöön nähden, muodostuisi aivan
 poikkeuksellisen hyväksi.

 Valitettavasti minulla ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta nähdä
 rouva Ida Aalberg-Kivekkään esiintyvän näyttämöllä. Mutta minä olen
 niin paljon kuullut hänen nerokkaasta esityskyvystään ja lukenut
 siitä niin paljon sanomalehdistä, nimittäin siihen aikaan, jolloin
 hän näytteli Kööpenhaminassa, ja olen sitäpaitsi henkilökohtaisessa
 tuttavuudessa saanut semmoisen vaikutelman hänen tavattomasta
 intelligenssistään, että täysin turvallisella mielellä jättäisin tämän
 kummallisen tehtävän hänen käsiinsä.»[23]

»Hedda Gabler» ei aluksi tahtonut menestyä muilla näyttämöillä, ja
Kaarlo Bergbom epäili suuresti ottaa draamaa Suomalaisen teatterin
ohjelmistoon. Esitys muodostui kuitenkin loistavaksi voitoksi:
»Nooran» jälkeen Ibsen taas kerran tuli aktuelliksi Suomessa. O.E.
Tudeerin lämmin ja innostunut kritiikki »Valvojassa» kyllä koskee
pääasiallisesti Ibsenin eriskummallista draamallista tuotetta, jota hän
yksityiskohtaisesti selvittelee, mutta samalla hän toteaa, että Ida
Aalberg on mitä etevimmällä tavalla tulkinnut osan.

»Että Ida Aalberg», arvostelija sanoo, »niin selvästi on ymmärtänyt
Ibsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut
ihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon
syvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa
katselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee,
kun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä
selviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa
kohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija.»

Jo Ida Aalbergin ensimmäisessä Heddassa, se käy ilmi Tudeerin
arvostelusta, oli sitä sovittavaa ihanteellisuutta, joka — kaiken
myöhemmän kouluutuksen ohellakin — säilyi hänen Hedda-tulkinnassaan
aina ja joka sai eräiltä Ibsenin tarkoitusperien tutkistelijoilta
tuomion sanoja.

Ida Aalbergilla ei tunnu olleen hyvä käsitys Gustaf von Numersin
kirjallisesta kyvystä. Vain vastahakoisesti hän otti »Elinan surmassa»
esittääkseen Kirstiä. Harjoituksissa hänen muistellaan olleen
epäröivän ja tyytymättömän. Ensi-iltana hän vasta sai tarmon puuskan:
»Minä näyttelen tänään niin, että tämä kappale menee», hän sanoi
toisille näyttelijöille. Näyttelijättären hetkellinen innoitus ja
haltioituminen vei Numersin ja Bergbomin draaman suureen menestykseen.
Sanomalehtiarvostelut tästä yleisön suunnattoman suosion saavuttaneesta
kappaleesta ovat perin vähänsanovat. Ainakaan ne eivät kerro mitään
uutta. Todennäköistä on, että menestys johtui pääasiallisesti Ida
Aalbergin romanttisesta kiihkomielestä ja vanhastaan tunnetusta
lausuntakyvystä.

Keväällä 1891 Ida Aalberg vieraili Suomalaisen teatterin mukana
Pietarissa. Matka oli hänelle tavallaan kohtalokas. Hän näki
ensimmäisen kerran elämässään Eleonora Dusen, ja tästä näkemästä
hänen ainainen ekspansionihalunsa valtavasti kiihtyi. Miehelleen hän
Pietarista kirjoitti:

 »Voit ajatella ääretöntä uteliaisuuttani! Hän oli täydellinen
 italialainen tyypi, tumma ja leveäkasvoinen, ei kaunis, mutta
 intresanti, näyttää kovin kipeältä, ja kun hän ei ole 'aufgeregt'
 [kiihoittunut] näyttävät kasvot vanhoilta. Hänen äänensä on kovin
 kipeä ja 'sprucken' [särkynyt]. Hänen näyttelemisensä on kuivaa ja
 siitä puuttuu kaikki lyyrillisyys, mutta se vaikuttaa voimakkaasti
 tavattoman luonnollisuutensa vuoksi. Hänen ilmekielensä on melkeinpä
 täydellinen. [Tämä ja edellinen lause on kirjeessä ruotsiksi
 kirjoitettu.] Bertha Forsman sanoo sentään, että Misse on enemmän
 'storslagen' [suuripiirteinen] ja 'färgrik' [värikäs] kuin Duse.»

Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa käyneensä katsomassa Dusea
tämän asunnossa:

 »Toissa päivänä kävin Dusen luona D'Europessa. Hän on jo vanhempi
 nainen [todellisuudessa Duse oli Ida Aalbergia nuorempi, joskaan ei
 paljoa] ja hyvin kivulloinen — keuhkotauti on hänellä — sivistynyt
 ja hieno ja _hyvin hiljainen olennossaan_, mutta suuressa määrässä
 _itsetietoinen_, hän kohteli niitä hotellin palvelijoita ja portieria
 niinkuin trasuja, joita hän potki pois jaloistaan. Uh! kun vertaan
 itseäni häneen, niin jään hänestä kauvaksi itsetietoisuudessa — olen
 kadottanut sen, en tiedä miten — olen myös kun joku trasu, jota voi
 lähettää minne tahtoo, jolta voi vaatia mitä tahtoo, jonka kanssa
 ylipäänsä voi tehdä mitä tahtoo, ja joka vaan — tottelee.»

Nähtyään Dusen »Talonpojan ritarillisuudessa» Ida Aalberg saattoi
miehelleen mielihyvin todeta Bertha Forsmanin sanoneen, että »Misse oli
paljon parempi».

Ida Aalberg, »Suomen Duse», »Pohjolan Duse», kuten varsinkin venäläiset
lehdet hänestä myöhemmin kirjoittivat, ei tavannut italialaista
Sarah Bernhardtin oppilasta ja kilpailijaa kuin tämän ainoan kerran.
Etteivät Bertha Forsmanin arvostelut olleet mitään ystävän ystävälle
antamia lohdutteluja, selviää kyllä pietarilaisista lehdistä, jotka,
Dusen vierailujen juuri päätyttyä, julkaisevat pitkiä ja ylistäviä
arvosteluja Suomalaisen teatterin primadonnasta.

Kokonaisen alakerran käsittävässä selostuksessaan Suomalaisen teatterin
»Romeo ja Julia» esityksestä puhuu J. Norden »St. Petersburger
Zeitung»-lehdessä Ida Aalbergin taiteen luonnollisuudesta ja
yksinkertaisuudesta, sanoo sen karttavan »kaikkia räikeitä säveliä,
kaikkea laulavaa lausuntaa, kaikkea teennäistä asennetta, kaikkea
vaikutuksentavoittelua.» —

»Vaaleana, notkeana, taipuvana kuin kedonkukka tuulessa, tyttömäisenä
ryhdiltään ja liikkeiltään, kasvoiltaan pohjoismaisen — pikemmin
ruotsalaisen kuin suomalaisen tyypin mukaan — kauniina, sielukkain
silmin — semmoisena tuli tämä Julia kohtaamaan onnetonta Romeotaan,
semmoisena hän meitä kohtauksesta kohtaukseen yhä enemmän ja enemmän
vangitsi. ‒ ‒ ‒ Emme voi seurata hänen näyttelemistään kohtaus
kohtaukselta, emme varsinkaan senvuoksi, että suomalainen vierailija
tässä osassa antoi paljon enemmän kuin paljon puhuttu, viikkoa
aikaisemmin esiintynyt Eleonora Duse. ‒ ‒ ‒ Neiti Aalbergissa yhtyy,
mikäli häntä voi yhden osan perusteella arvostella, etelämainen
temperamentti germaanis-skandinaaviseen sieluntaipuvaisuuteen, tulinen
intohimo ikävöivään kaipaukseen, hän voi yhtä hopeanheleästi ja
riemuisasti nauraa kuin sydäntä liikuttavasti itkeä. Kirkas ääni, joka
korkeimmissa sävelissä vähän värjyy, ja hyvinkouluutettu, viimeistelty
ääntäminen tekivät mitä parhaan vaikutuksen: kaikkein äänettömimmässä
kuiskauksessakaan ei mennyt yhtäkään tavua hukkaan. ‒ ‒ ‒ Se merkitsi
varmaan ihmettä niille, jotka olivat kuulleet suomenkieltä vain
joutuessaan liikesuhteisiin Pargolan ajurien tai Ochtan maitovaimojen
kanssa. »Ylisteltyään Ida Aalberg mimiikkiä »St. Petersburger
Zeitungin» arvostelija ei voi olla sittenkään selostamatta suorituksen
yksityiskohtia, mutta selostus ei kuitenkaan sano paljoa.

»Novoje Vremja» selittää Ida Aalbergin taiteen suurimmaksi
viehätysvoimaksi luonnollisuuden ja yksinkertaisuuden. »Novosti» esitti
hänet lukijoilleen »hyvin huomattavaksi» taiteilijaksi ja sanoo hänen
Juliansa uhkuneen suloa ja rakastettavuutta.

Tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen epäilemättä oli Ida Aalbergille
suuri elämys, paljoa suurempi kuin hänen miehelle kirjoittamansa
kirjeen sanoista käy ilmi. Hän oli siksi herkkä ja vaikutuksille altis,
että sanomalehtien heti tämän jälkeen yhä uudestaan käyttämät sanat
»yksinkertaisuudesta ja koruttomuudesta» hänen taiteessaan ainakin
osaksi voitaneen johtaa hänen Pietarissa näkemistään Dusen esityksistä.
Henkilöt, jotka ovat seuranneet sekä Dusen että Ida Aalbergin myöhempää
näyttelemistä, ovat todenneet, ettei jälkimmäinen matkinut edellistä
eikä omaksunut toisen näyttelemisessään käyttämiä ilmaisukeinoja
semmoisinaan. Mutta todennäköisesti tutustuminen Dusen hermotaiteeseen
vaikutti heti hillitsevästi Ida Aalbergin taideluomiin.

Syksyllä 1892 Ida Aalberg teki matkan Pietariin nähdäkseen
Sarah Bernhardtin esiintymistä Venäjän pääkaupungissa. Duse ja
Sarah Bernhardt risteilivät näihin aikoihin Eurooppaa toistensa
kilpailijoina. Kritiikki piti enemmän italialaisen taiteesta,
mutta jumalaisen Sarah'n näytännöt kävivät paljon suuremman
ulkonaisen loiston ja hälyn merkeissä. Hänen diivaeleistään ja
reklaamintekotaidostaan sai Pietarissa 1891 erinomaisen käsityksen.
Hänelle hymyiltiin, mutta luonnottoman korkeista lippujen hinnoista
huolimatta pietarilaiset täyttivät katsomon ilta illan jälkeen. Ida
Aalberg kirjoitti miehelleen, että Sarah'n taidetta katsotaan kuin
varieteetä, mutta ei voinut pidättyä antamasta tunnustusta entisen
ihailunsa esineelle.

Jo Duse-näytännöistä ja omasta menestyksestään keväällä 1891 Ida
Aalberg sai mitä kiihkeimmän halun tulla tunnetuksi Venäjällä.
Kotimatkallaan hän kirjoitti Kaarlo Bergbomille kirjeen, joka on
ensimmäinen askel niihin pitkiin neuvotteluihin, joita hän sitten kävi
Suomalaisen teatterin johtajan kanssa suurista vierailunäytännöistä
Pietarissa ja Moskovassa. Bergbom asetti ehtoja, hän oli kokemuksiensa
nojalla saanut huonon käsityksen venäläisistä järjestäjistä, hän
vaati takeita ennenkuin lupasi lähettää Suomalaisen teatterin
tuommoiselle retkelle. Asia oli Ida Aalbergille todellinen sydämenasia;
kun diplomaattiset — todella diplomaattiset — neuvottelut eivät
vieneet toivottuun tulokseen, särkyivät välit pahasti. Ida Aalbergin
mielentilaa tämän toiveen rauettua kuvaa hänen seuraava, joulukuun
alussa 1891 Bertha Forsmanille kirjoittamansa kirje:

 »Olen juuri lukenut loppuun Kreutzersonaatin, luin sen toiseen
 kertaan, ja minusta se on hirvittävä, mutta tosi. Minä voin nauttia
 siitä, että näen totuuden noin alastomana, se on kamalaa ja minua
 värisyttää, mutta vieläkin nautin siitä. Uh! miten lakimme ovat
 barbaarisia ja miten minä vihaan juridiikkaa. Raakuutta ja valhetta
 kaikki tyyni, kaikki tyyni.

 Oletteko kuullut hauskaa uutista, että minun komeasti valmistamani
 Pietarin matka menee myttyyn. Kuinka kauan tahtoo Jumala koettaa
 kärsivällisyyttäni ennenkuin hän antaa minulle voimaa murtaa vuori.
 Tästä loistavasta tuloksesta saan kiittää Bergbomia ja hänen
 sisartaan. Milloin iskeekään taivaan salama häneen sen petollisuuden
 ja valheellisuuden vuoksi, jolla hän kietoo kaikki, jotka tulevat
 hänen kanssaan tekemisiin. Todennäköisesti hän ei voinut sietää minun
 henkistä ylemmyyttäni, senvuoksi on hänen suhtautumisensa tähän
 asiaan ollut katkeamatonta valhetta. [Kuten aikaisemmin on mainittu
 neuvotteluja sanotaan käydyn _kummaltakin_ puolelta _diplomaattisin_
 keinoin.] En halua viipyä yksityiskohtien kuvaamisessa, sillä minusta
 tämä komedia tuntuu niin sanomattoman surkealta, sanon vain, että
 hän viime hetkessä löi kortit käsistäni. Oh, olen ollut sairaana
 katkeruudesta ja halveksimisesta ja nyt tunnen voittamattomaksi käyvää
 inhoa kaikkea, kaikkea suomalaista kehtaan — Gallenia lukuunottamatta,
 — ja ellei se muuten käy, niin katkaisen _kaiken_ ja teen kiertueeni
 ruotsiksi. Olen kuullut ja lukenut, että nyt taas innokkaasti aletaan
 pohtia kysymystä kotimaisesta ruotsalaisesta taiteesta, enkä minä
 jaksa kauempaa, ajaudun karille, palan poroksi, mutta minä tahtoisin
 saavuttaa päämaalini ennenkuin kuolen. Olen maannut vuoteen omana pari
 viikkoa, ja kun ihmisten aina täytyy tietää syy, olen sanonut olevani
 kipeä, mutta tämä tauti on ollut vain henkistä kärsimystä, epätoivoa
 niin suurta, että olen maannut kylmät kääreet sydämelläni, tuska on
 ollut niin suuri. — Jos sattumalta olette selvillä Arppen osoitteesta,
 niin olisittekohan niin hyvä, että lähettäisitte sen minulle.
 Lundegård on ollut täällä; sillä viikolla elin parempaa elämää,
 mutta nyt hänkin on poissa Minusta kaikki näyttää niin pohjattoman
 synkältä, kuinka ihmiset ovatkaan pieniä, varsinkin miehet. Heillä ei
 ole sielussaan kerrassaan mitään. Tuntuu kuin olisi Suomenmaan yli
 levitetty kuolinvaate.

                                           Teidän onneton
                                           Ida Aalberg.»

Bertha Forsman, innokas fennomaani, oli ennenkin varoittanut Ida
Aalbergia poikkeamasta aatteellisuuden tieltä? Nyt hän teki samoin.
Muutamia päiviä myöhemmin Ida Aalberg kirjoittaa:

 »Sanotte, että Duse tulee Pietariin ja että hän näyttelee nuorta
 tyttöä »Myrskyssä», Oh! minä voin tulla hulluksi. Minä mahdan olla
 pelkuri, tyhjänpäiväinen, vailla luonnetta, kun voin sietää tämän
 kaiken. Miksi en riistäydy irti, miksi en revi tuhansiksi palasiksi
 kaikkia noita surkeita siteitä, jotka minua sitovat. Miksi en voi
 muodostaa omaa seuruetta, minä tiedän, että minulla on yhtäpaljon
 tunnetta ja tahtoa kuin hänelläkin, tiedän että voin näytellä
 yhtä hyvin kuin hän, kunhan pääsen pois näistä surkeista oloista,
 jotka ovat myrkyttäneet sieluni ja joita en jaksa unohtaa, en
 edes näyttämöllä, en ainakaan helsinkiläisellä. Ajatelkaa, päästä
 maailmaan, avaraan maailmaan, päästä pois panettelusta ja muusta
 moisesta roskasta, jota pikkumaiset naiset ja likaiset miehet
 tartuttavat toisen selkään. Ajatelkaa, että semmoiset miehet kuin
 Juhani Aho tässä eräänä päivänä oli lausunut iloitsevansa siitä,
 että Pietarinmatkani oli mennyt myttyyn, koska hän ei voinut
 ymmärtää, miksi pitäisi auttaa henkilöä, jolla ei ole _mitään
 tunnetta isänmaataan kohtaani_ Olkaa nyt iloinen ja rohkea, jos
 voitte! Mikä onni, että Te olette minulla, että minulla on _yksi_
 ihminen, jolle voin huutaa tuskani, ellei minulla olisi Teitä, mitä
 tyhmyyksiä mahtaisinkaan tehdä. Kiitoksia kirjeestänne. Te olette
 niin viisas ja tyyni, kun minusta on kysymys. Sananne tulevat kuin
 omasta sydämestäni, minä ymmärrän tuon kaiken niin hyvin tyyninä
 hetkinä, mutta sitten tulee myrsky ja minä unohdan kaiken. Olen
 ruvennut ajattelemaan, että tokkohan Arppe olisi halukas rupeamaan
 impressariokseni, luonnollisesti seurue olisi suomenkielinen. Hän
 on sivistynyt ja kielitaitoinen henkilö ja pitäisi tämän tuntua
 hänestä hauskemmalta kuin laahata jäljessään mokomaa retusseuruetta
 pikkukaupungista toiseen, kuten hän nyt tekee. Aion joka tapauksessa
 kysyä häneltä.

 Haluatteko ilmoittaa minulle, koska Duse tulee, istun täällä enkä
 tiedä mistään. Tiedättekö, että Lundegårdin ystävät ovat päättäneet,
 että »Vuorenviemä» esitetään venäläisessä teatterissa, mutta
 suomeksi. Siitä tulee yksityisyritys, maalarit Gallen, Sparre ja
 minä etunenässä. Minä näyttelen naispääosaa ja Sparre aikoo esittää
 miehisen pääosan. Bergbom oli loukannut Lundegårdia, sen vuoksi tämä
 ei anna kappalettaan meidän teattereillemme. Jos nyt Sparre saa
 todellakin toivonsa toteutumaan, niin ajatelkaapas, mikä korvapuusti
 viikingeille!» ‒ ‒ ‒

Miten loogillisesti yhtyykään viimeinen lause aikaisempiin uhkauksiin
näytellä vaikkapa ruotsiksi!

1890-luvun alkuvuodet olivat Kaarlo Bergbomille suurten koettelemusten
aikaa. Minna Canth, Gustaf von Numers, Ida Aalberg ja Adolf Lindfors
rikkoivat kukin välinsä hänen kanssaan. Näissä luopumuksissa Bergbom
on yleensä näytellyt marttyyrin osaa, eikä voi väittää, että hän
olisi kenellekään heistä tehnyt vääryyttä. Ida Aalberg sai sangen
pian katkerasti kokea, että varovaisuussyyt, joiden vuoksi tohtori
kieltäytyi suostumasta hänen mieliaikeeseensa, voivat olla sangen
perusteltuja.

Ida Aalbergin suhde suomalaisuuteen oli jo pitkän aikaa ollut
sangen häilyvä. On hyvin luultavaa, että hän Lauri Kivekkään elämän
loppuaikoina vaikutti tämän kielikiihkoiluun hillitsevästi ja
jäähdyttävästi. Heidän kirjeenvaihdossaan on politiikalla sangen
huomattava sija, Ida Aalberg otti täydestä sielustaan osaa miehensä
kaikkiin puuhiin, lähettäen neuvoja, kehoituksia ja varoituksia. »Ole
_kylmä_, ole _kylmä!»_ on hänen ainaisena ohjeenaan intoilevalle
Kivekkäälle, ja kymmenet kerrat hän varoittaa tätä antautumasta
Jonas Castrénin vaikutukselle alttiiksi. Samoihin aikoihin, jolloin
Ida Aalbergin ja Bergbomin välit särkyivät, julkaisi Hannes Gebhard
»Valvojassa» pitkän kirjoituksen suomalaisuuden edistymisestä ja
väitti, että Ida Aalbergin ynseys Suomalaista teatteria kohtaan oli
sekin esimerkkinä siitä, että kansallisen asian vainiolla elettiin
takatalvessa. Ida Aalberg tosin Bergbomin iloksi jyrkin ja kopein
sanoin väitti vääräksi Gebhardin syytöstä, mutta hänen omat, joskin
puuskaiset lausuntonsa ja käyttäytymisensä todistavat tarpeeksi
selvästi, että suomalaisuuden aate oli tähän aikaan varsin vieras
hänen sydämelleen.

Kun Suomalainen teatteri ei tähän aikaan ollenkaan voinut luottaa Ida
Aalbergin avustukseen ja parhaillaan toimi heikosti, on ymmärrettävää,
että taiteilijaa alettiin syyttää oikullisuudesta ja itsekkyydestä.
Juhani Aho, joka 1880-luvun alussa nuorena sarkatakkisena ylioppilaana
oli osannut vain ujosti ihaillen katsella Ida Aalbergia, otti
nyt, Parisin matkan tehtyään ja esiintyessään silinteripäisenä
kaupunkilaisherrana, kasvattaakseen näyttelijätärtä, joka oli vanhempi
kuin hän. Huhtikuussa 1892 Aho kirjoitti »Päivälehteen» pitkän
kirjoituksen nimellä »Hiukan arvostelujen arvostelua». Siinä hän,
todettuaan ensiksi, että kaikkiakin taidealoja koskeva kotimainen
kritiikki on ollut heikkoa ja liiaksi hellivää, puhuu erikoisesti
teatterikritiikin huonoudesta. On syytä ottaa Ahon taitavasti
laatimasta artikkelista muutamia kohtia:

»Teatterikritiikki on, mitä ruotsalaiseen teatteriin tulee, saanut
tuon tuostakin kuulla hyvinkin ankaroita moitteita siitä, että
sen ylistelyt eivät ole vastanneet sitä, mitä teatteri on voinut
tarjota. Ulkoapäin tulevat tyytymättömyyden osoitukset on kuitenkin
pian aina saatu vaikenemaan. Vasta tänä vuonna on paino ulkoapäin
käynyt niin raskaaksi, että koko tämän laitoksen seinät ovat alkaneet
epäilyttävässä määrässä horjua. Tyytymättömyys on etupäässä kohdannut
teatterissa vallalla ollutta järjestelmää. Vihdoin viimeinkin
sentään on ruotsalainen teatteriyleisö kyllästynyt ulkomaiseen
korutavaraan ja alkanut vaatia vakavampaa kotimaista. Miten voimakas
tuo puhallus lienee ja kuinka kauvan se kestänee, sen saanee näyttää
vastaperustettu draamallinen yhdistys. Mutta että asian nykyinen tila
on näinkin kauvan kestänyt, siihen ei liene kritiikkikään aivan syytön.

Suomalainen teatteri on kaikkien meidän lempilapsi. Olemme nähneet sen
syntyvän ja pienestä pitäen varttuvan siksi sivistyslaitokseksi, mikä
se tätä nykyä on. Se ei ole meille muukalainen, niinkuin ruotsalainen
teatteri on yleisölleen. Se on meille likeinen sukulainen. Semmoisena
se on luonnollisesti saanut osakseen hellyyttä, joka ei aina ehkä
ole ollut sen edistykselle hyödyksi. Arvostelu ei aina ole ottanut
kyllin totisesti moittiakseen ilmaantuneita puutteita eikä lausuakseen
niitä toiveita, joita yleisössä joskus on löytynyt.» (Kirjoituksessa
seuraa kriitillinen katsaus Suomalaisen teatterin lähinnä kuluneeseen
toiminta-aikaan.) ‒ ‒ ‒ »Mainitsin äsken, että yksi vika kotimaisessa
arvostelussamme on ollut se, että se joko liiaksi kiittää tai liiaksi
moittii, mutta opettaa ja johtaa vähemmän.

Jos ei tämä väitteeni olekaan oikea ilman poikkeusta, niin pitänee se
kuitenkin pääasiassa paikkansa. Se näkyy varsinkin niistä hedelmistä,
joita se on kantanut. Ihailevan, kaikissa tiloissa kiittävän kritiikin
tuloksia, senverran kuin kritiikkiä voi tuloksien synnyttäjänä pitää,
on epäilemättä meidän etevin näyttelijä rouva Iida Aalberg. Hän sopii
mielestäni juuri senvuoksi niin hyvin esimerkiksi, että hänessä
ilmestyy tämän arvostelutavan sekä hyvät että huonot puolet.

Hyviä puoliakin niitä näet on olemassa ja tunnustettakoon niiden
olemassaolo kernaasti. Tämän taiteilijan kehitykselle on epäilemättä
ollut erittäin suotuisaa se suosion maaperä ja innostuksen ja
tunnustuksen ilmanala, jossa hän on kehittynyt. Ellei häntä olisi
arvostelun ja yleisön puolelta sillä tavoin kainaloista kannatettu
kuin vuosien kuluessa on tehty, niin ei hän varmaankaan olisi päässyt
niin pian omaan alaansa juurtumaan ja niin sorjaa vartta kasvamaan
kuin hän on tehnyt. Lahjat, olkootpa ne kuinka etevät tahansa,
kuihtuvat, jos ei niillä ole tilaisuutta päästä näkyviin. Taiteilija,
joka aina saa olla varma menestyksestään, toimii ja työskentelee
suuremmalla inspiratsionilla kuin se jonka täytyy epäillen kysyä
itseltään, tokko hänen uusi luomansa tulee miellyttämään. Ja Iida
Aalberg on, niinkuin sanoin, aina saanut nähdä, että arvostelu ja
yleisö ovat painaneet hyväksyvän sinettinsä hänen luomainsa alle.

Mutta kun nyt on kerran tullut puheeksi varjopuolet, niin puhuttakoon
niistäkin. Ja tässä nyt puheena olevassa erikoistapauksessa ei
niitäkään puutu.

Vastamainitun näyttelijän esityksessä on näet heikkoja kohtia,
joihin syyt osaksi ovat haettavat liika veltossa ulkoapäin tulevassa
arvostelussa.

Ida Aalbergin parhaita avuja on hänen kaunis plastiikkansa. Suurissa
murhenäytelmissä sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Laajat
liikkeet ja voimakkaat repliikit ovat paikallaan, kun annetaan
kuningattaria ja ruhtinattaria. Mutta kun ne muinaistarustosta
seuraavat näyttelijän mukana nykyaikaan ja kun joku tavallinen
porvarisnainen kiertää ruumistaan, tuijottaa silmillään ja avaa
suutaan samalla tavalla kuin edelliset, niin silloin on ammuttu
yli maalin ja vaikutus ei satukaan siihen sydämeen, johon se oli
tarkoitettu.

Voima on niinikään yksi niitä avuja, joista Iida Aalbergia on
enin ylistetty. Tämän voiman käyttämistä vastaan olen kuitenkin
usein kuullut yksityisesti muistutuksia tehtävän. Moni repliikki,
jonka voisi sanoa paljon paremmin ja hienommin toisella tavalla,
sanotaan kuitenkin usein raivolla, joka siihen ei ollenkaan sovi.
Esimerkkinä tästä mainittakoon m.m. sitä kohtausta, jossa Hedda Gabler
polttaa Lövborgin käsikirjoituksen. Kun näytelmä vaatisi hillittyä
riemua, riehuu ja huutaa näyttelijä henkilönsä luonteelle aivan
soveltumattomalla tavalla.

Rouva Aalbergin lausumistaito on tunnustettu erinomaisen selväksi,
niin että joka sana ja joka tavu tunkee paratiisin perälle saakka.
Mutta aikain kuluessa on tämä lausumistapa joutunut harhateille siten,
että näyttelijä melkein on tottunut pois luonnollisesta puhetavasta.
Tavallisimmat repliikit lausutaan n.s. alleviivattuina, jotenka tuntuu
siltä kuin lukisi kirjaa, missä joka sana on harvennettuna. Tottumus
näyttelemään Ibseniä, jonka repliikeissä löytyy monessakin salainen
sivuajatus, on vienyt siihen, että aivan tavallisetkin repliikit
sanotaan mystillisellä äänenpainolla. Tuntuu hiukan hullunkuriselta,
kun esim. sellaiseen repliikkiin kuin: »Saako luvan olla kuppi teetä»,
pannaan mystillinen merkitys, lausutaan sillä äänellä kuin olisi
kupissa myrkkyä. Kun sitten tulee joku todellinen huippurepliikki, ei
sitä sitten enää saadakaan esille niinkuin sen sisältö vaatisi.

Nuorempana ollessaan hurmasi rouva Aalberg parterriyleisöä
viehättävillä keikailuillaan sellaisissa osissa kuin esim. »Ensi
lempi». Se meni naisyleisöönkin niin, että löytyy kokonainen sukupolvi
nuoria neitosia, jotka alkoivat jäljitellä esikuvaansa. Heissä tapaa
usein samoja kasvojenliikkeitä ja samoja äänenväreitä. Rouva Aalberg
itsekin on innostunut niihin niin, että ne samat liikkeet, samat
suloiset hymyilyt ja äänenpainot melkein säännöllisesti tulevat
takaisin kaikissa osissa, joissa niihin vähänkään on tilaisuutta.

Luonnostaan ja totutusta tavastaan on tietysti mahdoton kokonaan
vapautua, mutta ajoissa sellaisista huomautettuna olisi näyttelijä
varmaankin voinut tätä maneeriaan suuressa määrin välttää.

Ida Aalbergin kieltä on kehuttu ja tottahan onkin, että harvan muun
näyttelijän suusta on saatu kuulla niin puhdasta ja kaunista suomea
kuin tämän, joka on synnynnäisesti suomalainen. Mutta läheskään
virheetön ja puhdas ei kuitenkaan ole Ida Aalberginkaan kieli,
sanojen ääntäminen on usein hyvinkin kummallinen ja arkaa kielikorvaa
loukkaavaa. Kun hänen pitää sanoa »kuolema», sanoo hän sen »kuallema»,
kun »äiti», niin »eitti», kun »väsyksissä», niin »vässyksissä» j.n.e.

Yhdestäkään näistä heikoista puolista ei muistaakseni ole
julkisuudessa muistutettu. Ihastus on painanut silmänsä umpeen
ja korvansa lukkoon, ja valitettavasti ei näy taiteilijan
itsekritiikkikään riittäneen näitä puutteita huomaamaan ja poistamaan.
Hän on tottunut omaan maneeriinsa ja osaksi totuttanut siihen
yleisönsäkin. Luulen kuitenkin, että tätä olisi voitu välttää, jos
arvostelu alusta alkaen olisi käsittänyt tehtävänsä vähän ankarammin.

Nyt ovat nämä viat vuosien kuluessa saaneet kasvaa ja levitäkin niin,
että niitä ei tapaa ainoastaan näyttelijässä itsessään enenemässä,
mutta tarttumassa melkein kaikkiin hänen nuorempiin virkasisariinsa,
jopa veljiinsäkin.» — — ‒

Tämän kirjoituksen johdosta syntyi »Päivälehden» palstoilla Juhani
Ahon ja Kasimir Leinon välillä pitkä väittely, jossa jälkimmäinen
ei oikein hyvin voinut pitää puoliaan edellisen savolaista ironiaa
vastaan.

Ernst Ahlbom, joka näihin aikoihin kuului näyttelijänä August
Arppen ruotsinkieliseen seurueeseen, on muistelmissaan kertonut Ida
Aalbergista:

»Suuri suomalainen näyttelijätär rouva Ida Aalberg-Kivekäs oli
joutunut johonkin riitaan tohtori Bergbomin kanssa. Rouva Arppe alkoi
silloin vaikuttaa mieheensä ja pyydellä, että tämä kiinnittäisi
rouva Kivekkään teatteriinsa skandinaavista kiertuetta varten,
ja kuinka olikaan, herra Arppe aloitti neuvottelut oikullisen
taiteilijan kanssa. Ne kestivät kauan, sillä joka päivä tämä esitti
uusia vaatimuksia. Että rouva Kivekäs oli pohjoismaiden suurimpia
taiteilijoita, on kiistämätöntä, mutta kyllä hän monesti saattoi
suomalaisen teatterin johtokunnan vaikeisiin asemiin vaatimalla
melkein mahdottomia. Kun Coquelin vanhempi oli Helsingissä, tapasi
rouva Kivekäs hänet eräillä illallisilla hovijahtimestari Linderin
luona. Kohtelias ranskalainen valitteli, ettei hän saanut nähdä suurta
suomalaista tragédienneä näyttämöllä, johon Ida Aalberg ihastuneena
huomautti, että tuo toivomus kyllä voitiin täyttää, minkä jälkeen
hän keskellä yötä soitti tri Bergbomille ja ilmoitti tälle, että
hän seuraavana päivänä k:lo 1 i.p. näyttelisi koko »Elinan surman»
Coquelinille ja kutsuvieraille. Tohtori ei voinut kieltää, ja
Coquelin lupasi saapua tilaisuuteen. Olin läsnä tuossa tyypillisessä
primadonna-näytännössä, ja tietoisena voimastaan ja täydellisyydestään
rouva Kivekäs näytteli tuona päivänä tavattoman hienostuneesti.
Rouva Kivekkään neuvottelut johtaja Arppen kanssa vihdoinkin saatiin
loppuun, matkasuunnitelma oli valmis ja kappaleet, joita piti
esittää, olivat Thérèse Raquin, Adrienne Lecouvreur ja Kamelianainen.
Harjoittelimme venäläisessä teatterissa ja rouva Kivekkään oli määrä
esittää osansa suomen kielellä, jottei suututtaisi fennomaaneja.
Kuin kohiseva pyörretuuli vaikutti diiva, kun hän pitkän odotusajan
päästä saapui harjoituksiin, mutta oli sekä mielenkiintoista, että
elähdyttävää seurata hänen näyttelemistään. Eräänä päivänä, kun
meidän oli määrä harjoitella Thérèse Raquinia, odotimme yli tunnin
juhlittua vierailijaa — mutta ketään ei kuulunut! Johtaja Arppe soitti
hänen kotiinsa; siellä selitettiin hänen olevan kipeän, tuotiin
lääkärintodistus, kiertueesta ei tullut mitään, ja suomenkieliset
lehdet olivat tyytyväisiä.»

Ahlbomin kuvaus ei kylläkään kaikilta yksityiskohdiltaan pidä
paikkaansa, mutta lienee pääasiassa oikea. Coquelinin kunniaksi
oli Seurahuoneelle kokoontunut pieni piiri, ja — haihduttaakseen
ranskalaisen näyttelijän tilaisuudessa osoittamaa huonoa tuulta — Ida
Aalberg teki ehdotuksen »Elinan surman» esittämisestä. Näyttelijätär
tuskin soitti keskellä yötä Bergbomille, koskapa pyyntöä lähetettiin
Suomalaisen teatterin johtajalle esittämään Jac. Ahrenberg,
joka samana iltana tapasi Emilie Bergbomin Arkadia-teatterissa.
Coquelinissa herätti näytös suurta mielenkiintoa, »école de
Victor Hugo!» [Victor Hugon koulu] sanoi hän vieressään istuvalle
Ahrenbergille seuratessaan Ida Aalbergin romanttista tulkintaa.
Ranskalaisen koomikon sanotaan olleen niin innostuneen, että hän
lupasi koettaa saada kappaleen näyttämölle Pariisissa.

       *       *       *       *       *

 Aivan viime aikoinaan Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään avioliitto ei
 ollut enää niin sopusointuinen ja onnellinen kuin aikaisemmin. Lauri
 Kivekkään tunne ei muuttunut, mutta Ida Aalbergin kirjeistä näkee,
 että hänestä entinen hellyys oli suureksi osaksi kadonnut. Poissa
 ovat niistä entiset rakkaat lempinimet, »Lauri kulta» tuntuu melkein
 viralliselta entisten »Kisse» ja »Luttu» nimitysten rinnalla. Hän
 ei anna miehelleen elämänohjeita entisellä lämpimällä tavalla, vaan
 verraten ankaran kritiikin muodossa.
 Alinomaiset sairaudet synkensivät paljon Kivekäs-puolisoiden elämää,
 kesäiset kylpymatkat Keski-Eurooppaan eivät paljoakaan auttaneet.
 Lauri Kivekäs kuoli, pitkän aikaa riuduttuaan, maaliskuussa 1893. Sen
 vuoden pitkänäperjantaina [hautaus oli toimitettu edellisenä päivänä.]
 Ida Aalberg vastasi Bertha Forsmanin osanottokirjeeseen:

 »Sama ääretön tyhjyys ympäröi minua nyt kuin eilenkin, enkä ymmärrä,
 miten jaksan elää. Miksi Jumala teki minulle tämän? Olinko niin huono,
 että minua piti rangaista näin ankarasti, miksi sai hän kuolla ensin
 ja miksi pitää minun vielä elää.

 Hän kuoli palmusunnuntaiaamuna k:lo 6.22. Aamu oli kirkas ja ihana,
 aamu sarasti ja taisteli jokapäiväistä taisteluaan pimeyden kanssa.
 Aurinko lähetti ensimmäisen säteensä, kirkastuneena hän katsoi kohden
 korkeutta, katse murtui, vielä muutamia nykähdyksiä ja hänen sielunsa
 oli muuttanut valoisampaan maailmaan. Että tuleva elämä on jotain
 kaunista, sen näki siitä ihanteellisesta rauhasta, joka oli hänen
 kasvoillaan kuoleman hetkellä. Koskaan hän ei ole ollut niin kaunis
 kuin silloin. Kuolinkamppailu oli kova, hän ojensi oikean kätensä
 minulle — (vasen oli halvattu) — k:lo 4, katse oli suunnattu minuun
 kaksi tuntia kestävän hirvittävän kamppailun ajan, hänen rintansa oli
 pakahtua, ennenkuin loppu tuli. — On niin monta onnetonta ihmistä
 ja niin monta onnetonta avioliittoa, missä kuolema olisi pelastaja,
 miksi sellaiset siteet eivät katkea. Onni on niin kaunis ja niin
 harvinainen, miksi pitää sen loppua kesken kukoistustaan. Ehkä me
 olimme onnessamme unohtaneet Jumalan ja tehneet toinen toisestamme
 epäjumalan, ja siksi tahtoi Jumala miekaniskulla näyttää, että hän
 oli kaiken antanut, näyttää kuinka epävarmaa on kaikki maallinen,
 näyttää, että sille ei voi rakentaa. Joku tarkoitus on tuolla suurella
 koettelemuksella, jonka Jumala on pannut harteilleni Golgatalle
 kulkeissani. Hän, Lauri, ei voinut puhua, mutta hänen hätänsä ja
 tuskaa täynnä oleva katseensa, joka kysyen ja odottaen oli minuun
 suunnattuna, osoitti, että hän odotti minun puhuvan. Sanoin hänelle
 hyvästi, sanoin tuntevani, että meidän täytyi tavata toisessa
 elämässä, kiitin häntä kaikesta, mitä hän oli minulle ollut j.n.e.
 Hänen katseensa tyyntyi, tyyntyi kokonaan, ja hän nukahti hetkeksi.
 Tämä tapahtui kymmenen minuuttia ennen kuolemaa.» — — —

Kun Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg 1887 julkaisivat kihlauksensa,
oli paljon niitä, jotka epäilivät heidän onnellisen avioliittonsa
mahdollisuutta. Heidän sanottiin kumpaisenkin olevan liian suuria
idealisteja sopiakseen reaalisen elämän velvoituksia täyttämään.
Verraten pian alkoikin liikkua huhuja, että avioliitto oli onneton
ja että aviopuolisot suunnittelivat eroa. Henkilö, joka läheltä
voi seurata heidän yhdyselämäänsä ja joka ei suinkaan kuulunut Ida
Aalbergin ehdottomiin ihailijoihin, Lauri Kivekkään nuorempi veli, on
kertonut, että tämä huhu sai alkunsa palvelustytön väärinkäsityksestä.
Kun Ida Aalberg tähän aikaan esiintyi Suomalaisessa teatterissa
Cypriennenä Sardoun »Erotaan pois» kappaleessa, tuli nuorelle parille
tavaksi huudella toinen toiselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa:
»Erotaan pois!» Se oli leikkiä, mutta yksinkertainen kuulija käsitti
sen todeksi, ja ympäristö sai hänen puheistaan mieluisan juorunaiheen.

Hirveän ja valheellisen huhun, joka on pitänyt Ida Aalbergia
miehensä myrkyttäjänä, voisi selvittää samanlaisin perustein.
Lauri Kivekäs oli elämänsä lopulla asianajajana aikoinaan
kuuluisassa Sainion myrkytysjutussa Hämeenlinnassa. Eräänlaisella
asianajaja-häikäilemättömyydellä hän sai silloin onnettoman naisen,
jota syytettiin miehensä murhasta, tunnustamaan syyllisyytensä.
Minna Canth otti tuosta jutusta aiheen »Sylvi» näytelmäänsä,
myrkytyshistoriaan, jossa Ida Aalberg jo syksyllä 1893 esitti
näyttämöllä pääosaa. Eipä tarvittu hänen puoleltaan paljon muuta
kuin hyvää ja luontevaa näyttelemistä, kun huhu sai aiheen selittää,
että hän näyttämöltä tulkitsi omaa persoonallista elämystään.
Poroporvarilliset sielut muistivat silloin kauhistuksella sitäkin, että
Ida Aalberg oli ollut omin käsin kantamassa miestään hautaan.

Lauri Kivekkään loppua koskeva huhu on tosin hyvin laajalle levinnyt,
mutta niin arka, että sitä on vaikea tutkia. Ne ainoat tekoa
kuvailevat yksityiskohdat, jotka tähän huhuun sisältyvät, tuntuvat
perin mahdottomilta ja semmoisten ihmisten keksimiltä, jotka eivät
vähimmässäkään määrässä ole tunteneet Kivekäs-puolisoiden elämää ja
oloja.



XIV.

ITSENÄISENÄ YRITTÄJÄNÄ. UUSI AVIOLIITTO.


Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen Ida Aalberg oli syvän murheen
vallassa. Turkulaiselle ystävälleen Mathilda Almille hän silloin
kirjoitti:

 »Kaikkein vähimmin voin ymmärtää, kuinka pystyn voittamaan
 vastenmielisyyteni ja halveksumisen! näyttämöelämää ja näyttämö
 ihmisiä kohtaan — —. Sisäiselle silmälleni on selvinnyt, että ihmisen
 parhaat ominaisuudet eivät kehity teatterissa. Ajatus, että minun
 pitää ryhtyä siihen, on minulle sekä vastenmielinen että surullinen.
 Yhdyselämä niin harvinaisen jalon ja hienon luonteen kuin Laurin
 kanssa saa minut pelkäämään kaikkea, mikä ei ole hänen kaltaistaan.»

Harald Molander, joka useiden vuosien aikana oli ollut Helsingin
ruotsalaisen teatterin johtajana, oli — niin meiningenilaisen
ohjaustaiteen ihailija kuin hänen periaatteessa sanotaan olleenkin
— tehnyt turhia yrityksiä saadakseen suomalaisen primadonnan
muuttamaan omalle näyttämölleen. Ida Aalberg olisi, Bergbomin kanssa
riitauduttuaan, omasta puolestaan kyllä ollut suostuvainen, mutta
Lauri Kivekäs-vainaja oli asettunut jyrkästi vastaan, ja niin oli aie
rauennut.

Näihin aikoihin Harald Molander sai väistyä ruotsalaisen teatterin
johdosta August Arppen tieltä. Pari kuukautta Lauri Kivekkään kuoleman
jälkeen hän »Hufvudstadsbladetissa» julkaisi pitkän jutelman, jossa hän
ranskalaismallisella ironisella kepeydellä puhui Ida Aalbergin uusista
teatterisuunnitelmista. Hän oli taiteilijan aistikkaassa, Ludvig
XV:nnen tyyliin sisustetussa salongissa saanut kuulla, että tämä aikoi
muodostaa oman seurueensa, jonka tukemana lähtisi kiertelemään Suomea
ja Venäjää ja lopuksi — suurten ulkomaisten tähtien tavoin — kaikkea
maailmaa.

Molanderin kirjoitus oli niin kaksimielisen leikilliseen sävyyn
laadittu, että suomalaisella taholla sen selitettiin olevan pilkkaa
Ida Aalbergin uusista suunnitelmista. Sitä se tuskin kuitenkaan oli,
koskapa kirjoittaja auliisti ryhtyi tukemaan Ida Aalbergin onnetonta
yritystä.

Syksyllä 1893 Ida Aalberg lähti omine seurueineen liikkeelle Porista.
Esiinnyttyään välillä Tampereella hän antoi sarjan näytäntöjä
Helsingissä, Aleksanterin teatterissa. Suomalaisen teatterin
kannattajajoukko vainusi hänen yrityksestään kilpailua Bergbomin
perustamalle rakkaalle laitokselle ja suhtautui alusta alkaen kylmästi
hänen puuhiinsa. Nuoria alottelijoita, jotka kuuluivat Ida Aalbergin
henkilökuntaan, arvostelu kohteli verraten kovakouraisesti, häntä
itseään kiiteltiin sekä vanhoissa osissa, Noorana, Cypriennenä ja
Adriennenä, että uusissa, nimiosan esittäjänä Minna Canthin »Sylvissä»,
Grillparzerin »Medeassa» ja Dumas'in »Kamelianaisessa» sekä Clotildena
Sardoun »Fernandessa». Suomenkielisten lehtien selostukset näistä
tilaisuuksista ovat ikäviä, sovinnaisia ja vähänsanovia. Sylvinä hänen
tunnustetaan olleen parempi kuin oli ollut ruotsalaisen teatterin
Sylvi, rouva Håkansson. »Uusi Suometar» kirjoittaa m.m.:

»Sylvi ikäänkuin kasvoi, vanheni katsojan silmien edessä. Ja hänen
rakkautensa oli niin suuri, niin välitön, se täytti hänet niin, ettei
hänessä todellakaan mitään muuta ollut kuin tätä rakkautta. Voi tuntua,
että rouva Aalbergin kuvaamassa oli enää liian vähän lapsellista
Sylviä, että traagillisuus sai liian suuren sijan, mutta vain siten
saattoi seuraa vain näytösten toiminta tulla mahdolliseksi ja vain
siten Sylville katsoja saattoi myöntää lämmintä osanottoaan.»

Arvostelu kiittelee Ida Aalbergin Medean intohimoisuutta ja sanoo hänen
tuossa osassa antaneen sellaistakin, jota ei aikaisemmin oltu nähty.
»Kamelianainen» saa sangen pidättyvän kritiikin jälkeen seuraavan
tunnustuksen: »Etevää taidetta se on sentään tuo Ida Aalberg-Kivekkään
Kamelianainen.» »Fernandessa» Ida Aalbergin osa oli liian pieni, jotta
hän olisi päässyt erikoisesti loistamaan ja voinut pelastaa kappaletta.

Selvintä ja merkityksellisintä kieltä puhuu helsinkiläinen arvostelu
silloin, kun se kerta kerran perästä ilmoittaa, että näytännöissä kävi
verraten vähän väkeä. Paria poikkeuksellista iltaa lukuunottamatta
teatterilta puuttui suuren yleisön kannatus.

Ida Aalberg ei ollut saanut mitään kouluutusta ohjaajan toimeen.
Harald Molander saattoi, kuten arvostelu tietää kertoa, auttaa häntä
jonkin näyttämöasetuksen laadinnassa, mutta nuorille näyttelijöilleen
hänellä itsellään oli hyvin vähän sanottavaa. Kukin sai tulla
toimeen, miten parhaiten taisi. Kappaleita harjoitettiin kiireisesti
ja hätiköiden, kun yleisön kannatus puuttui, ja siitä johtui, ettei
yhteisnäytteleminen täyttänyt helsinkiläisiäkään vaatimuksia ja
etteivät yksityiset näyttelijät osanneet osiaan ulkoa.

Paljon suopeampi kuin seurueen osaksi tullut kohtelu Helsingissä
oli pietarilaisen yleisön suhtautuminen Ida Aalbergin yritykseen.
Hän oli jo aikaisemmin parhaansa mukaan koettanut solmia Venäjän
pääkaupungissa vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, mutta vasta tällä
kerralla hän herätti erikoisempaa huomiota Pietarin venäläisessä
sanomalehdistössä ja yleisössä. Aluksi ei suuri Kononovan sali
sielläkään ottanut täyttyäkseen. Venäläisillä oli omat ennakkoluulonsa
kaikkea suomalaista kohtaan, mutta saatuaan ystävällisiä välittäjiä Ida
Aalbergin onnistui herättää sekä lehtien että yleisön mielenkiinto, ja
näytäntö näytännöltä voi sanoa innostuksen hänen taidettaan kohtaan
Pietarissa kasvaneen. »Noorassa» ja »Erotaan pois» näytelmässä
hänellä oli vastanäyttelijänään Adolf Lindfors, jonka taide sai
osakseen tunnustusta, mutta muissakaan kappaleissa ei arvostelu
Pietarissa moittinut hänen ympäristöään. Häntä itseään verrattiin
Sarah Bernhardtiin ja Duseen, hänet tunnustettiin itsenäiseksi ja
suureksi taiteilijaksi, »Kamelianaisen» lopulla sanotaan sekä miesten
että naisten itkeneen, »Medeaa» esitettäessä saivat naiset hysteerisiä
kohtauksia. Lehdet kirjoittivat hänestä pitkiä ja ylisteleviä
arvosteluja — niiden ainoana moitteena tuntuu olleen se, että Ida
Aalberg viitsi puhua suomen kieltä —, katsomossa istui joukko ylhäisiä
henkilöitä, joukossa eräs suuriruhtinaskin, edustajia pietarilaisesta
taiteilijamaailmasta ja paljon nuoria venäläisiä ylioppilaita, joiden
rajujen ja meluavien suosionosoitusten esineeksi Ida Aalberg tuli.

Voitto Pietarissa tuli vasta ankaran taistelun jälkeen; Ida Aalberg
sai tehdä kumarrusmatkoja vaikutusvaltaisten venäläisten luo ennenkuin
hänet huomattiin.

Teatteri on harvoin, tuskin koskaan pitempää aikaa, hyvä liikeyritys.
Ida Aalbergin näytännöt Suomen maaseutukaupungeissa tosin menestyivät
tavallaan hyvin, mutta jo vuoden 1894:n alussa, jolloin tultiin
Pietariin, alkoi taloudellinen tilanne olla huolestuttava. Ida Aalberg
oli ollut säästeliäs ja laskevainen perheenemäntä, mutta oman teatterin
talous oli hänelle aivan ylivoimainen tehtävä. Tilikirjaa, johon
hän aikoi merkitä kiertueen tulot ja menot, on pidetty tavattoman
huolimattomasti, se sisältää menen kuukauden ajalta vain joitakin ja
aivan satunnaisia tiedonantoja iltatuloista, maksetuista palkoista,
näyttelijöille annetuista etumaksuista. Kun seurue Pietarista
palattuaan näytteli Viipurissa, tuli näytäntöihin niin vähän yleisöä,
että Ida Aalberg sai lainailla ystäviltään ja tuttaviltaan pikku
summia ja olla mitä vaikeimmassa ahdingossa. Hän ei kyennyt maksamaan
näyttelijöiden palkkoja eikä suorittamaan maksua niistä loisteliaista
puvuista, joita hän osiaan varten oli hankkinut helsinkiläisestä
Magasin du Nord-liikkeestä. Haminassa hän liikarasituksen ja huolien
vuoksi sairastui; lääkäri sanoi, että hänen koko hermostonsa oli
mitä surkeimmassa kunnossa. Kotkasta hän vähin äänin läksi yksinään
Helsinkiin, jättäen seurueensa oman onnensa nojaan.

Kaikki hänen optimistiset laskelmansa rikkauksista ja maailmanmaineesta
olivat julmasti pettäneet. Pakolaisena hän palasi Helsinkiin, ja
kerrotaan, että hänen täytyi toisinaan piileskellä ankaria velkojiaan.

       *       *       *       *       *

Vaikka itsenäisestä yrityksestä saadut kokemukset olivat näin karvaat,
ei Ida Aalberg vielä halunnut hellittää. Vaikka hän oli sairas, oli
hänellä terästä tahdossaan: hän tahtoi jatkaa, hän tahtoi tuonnempana
päästä Moskovaan, hän tahtoi päästä Skandinaaviaan. Harald Molander
halusi varsin mielellään olla hänen impressarionaan Ruotsissa, Norjassa
ja Tanskassa, Moskovan-matkasta hän oli ollut jo edellisenä syksynä
neuvotteluissa erään Śtśjukin nimisen venäläisen järjestäjän kanssa,
mutta kun tämä alkoi tehdä vaikeuksia ja käyttää kirjeenvaihdossaan
sopimatonta kieltä, päätti Ida Aalberg matkustaa Pietariin ja vedota
jonkun vaikutusvaltaisen venäläisen apuun. Hän otti Viipurista mukaansa
ystävänsä Emmy Jaatisen, nykyisen rouva Emmy Rejmanin, joka on tuosta
matkasta kertonut seuraavaan tapaan:

»Me asetuimme Pietarissa asumaan Hotel de France'iin. Idan
tarkoituksena oli tavata rouva Abaza, jonka mies muistaakseni oli
Venäjän sisäasiainministeri. Kohtauksesta oli etukäteen sovittu,
mutta kun saavuimme päivää aikaisemmin eikä ollut mitään tehtävää,
ehdotin, että menisimme sirkukseen. Ida, joka aina oli helposti
suostuteltavissa, ei pannut nytkään vastaan, ja niin me vietimme illan
katsellen hevosia ja nauraen klovneille. Kun palasimme hotelliin,
meillä oli kummallakin kova jano, siksi tilasimme olutta ja joimme sitä
ennen makuulle menoa.

Aikaisin aamulla koputettiin ovellemme. Siellä oli kirje, joka oli
osoitettu Idalle. Otin sen ja näin, että lähettäjäksi oli merkitty
vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband.

»Kuka se on?» kysyin minä.

»Se on eräs tumma pieni mies, jonka olen kerran tavannut hänen setänsä,
erään toisen parooni Uexkullin luona.»

»Saanko lukea tämän kirjeen?»

»Lue pois», sanoi Ida, joka yhä makasi vuoteellaan.

Tuo kirje sisälsi lyhyen draamaluonnoksen. Draaman nimeksi piti tulla
»Arthur ja Irene», ja sen piti loppua niin, että Arthur sai Irenen.
Kirjeen lopussa oli sanottu suunnilleen seuraavalla tavalla: »Näin teki
Irene, mitä tekisitte Te, armollinen Rouva, jos Te olisitte Irene ja
minä Arthur?»

»Kuule, tämähän on kosimista!»

»Elä hulluttele, sehän on aivan mahdotonta», sanoi Ida, mutta ryhtyi
sitten erittäin innokkaasti itse tutkimaan kirjeen sisältöä.

Oli sovittu, että rouva Abaza tulisi Hotel de Franceen aikaisin
aamulla. Kun Ida ei näyttänyt ollenkaan aikovan nousta ylös, aloin minä
hoputtaa häntä ja huomautin, että huone oli siinä siivossa, ettei siinä
mitenkään voinut ottaa vastaan niin ylhäistä vierasta. Ida vakuutti
aivan heti nousevansa, mutta virui yhä edelleen vuoteessa ja tutki
entistä innokkaimmin saamansa kirjeen sisältöä. Minä päätin jättää
hänet hetkeksi yksikseen.

Olin tuskin saanut oven jälkeeni kiinni, kun näin hienon naisen
lakeijan saattamana nousevan portaita ylös. »Herra Jumala, tuo on
tietysti rouva Abaza», ajattelin minä. Sydäntäni alkoi jyskyttää
ajatellessani kuvaelmaa, joka syntyisi, kun Idan ylhäinen suosija
astuisi huoneeseemme.

Menin hyvin levottomana hotellin ruokasaliin. Hetken päästä tuli joku
palveluskunnasta minulle ilmoittamaan, että rouva Aalberg-Kivekäs
kutsui minua luokseen. Lähdin siis. Avattuani oven näin Idan ja rouva
Abazan istuvan eri puolilla pöytää. Ida istui muuten paitasillaan,
mutta oli hädissään saanut vedetyksi ylleen minun pienen, hänelle
vallan sopimattoman, päällystakkini.

Molempien rouvien välillä oli pöydällä tyhjä olutpullo.

»Saanko esittää: lapsuuteni ystävä neiti Jaatinen — rouva Abaza. —
Kuule, Emmy, mene vaan takaisin ruokasaliin, meillä on vähän vielä
puhuttavaa rouva Abazan kanssa.»

Menin takaisin ruokasaliin ja ihmettelin mielessäni, miksi Ida
ollenkaan oli kutsunut minua luokseen. Nousin takaisin huoneeseemme
vasta nähtyäni rouva Abazan lakeijoineen ja komeine valjakkoineen
ajavan tiehensä. Siellä kulki Ida edes takaisin äärimmäisen kiihtyneenä.

»Mikä skandaali! mikä skandaali!» hän tuskaili mittaillessaan huonetta.
»Rouva Abaza astui sisälle, silmäili hetkisen tätä onnetonta komentoa,
katsoi sitten kylmäntutkivasti minuun ja sanoi ensi sanoikseen: »Ah,
täällä on kaksi vuodetta!» Ymmärsin, mistä oli kysymys, ja lähetin
hakemaan sinua, että hän saisi nähdä, kuka minun toverini oli. — Mikä
skandaali! mikä skandaali!»

Vähän ajan päästä Ida kuitenkin rauhoittui, ja kotimatkalla me yhdessä
paljon nauroimme kaikille Pietarin kokemuksillemme.

Myöhemmin sain kuulla, että vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband
muutamaa päivää myöhemmin oli saapunut Helsinkiin ja varhain aamulla
ilmaantunut senaattori Munckin asuntoon, missä Ida Aalberg tilapäisesti
majaili. Hän oli pyytänyt saada tavata rouva Aalberg-Kivekästä, ja
kun tämä ilmaantui, olivat he yksissä lähteneet kaupungille. Jonkun
ajan kuluttua olivat he tulleet takaisin ja hämmästyttäneet toisia
uutisella, että he nyt olivat kihlattu pari.

Näin tapahtui heidän toistensa löytäminen. Minä sanon siis: Ida
Aalbergin puolelta ei mitään rakkautta!»

Emmy Rejman on hamasta lapsuudestaan asti ihaillut Ida Aalbergia ja
muistelee tätä vielä mitä suurimmalla lämmöllä ja hellyydellä.

Bertha Forsman, jonka myötätunto Ida Aalbergia kohtaan on ehdoton
ja harras, vastasi kysymykseen, miksi Ida Aalberg niin lyhyen ajan
kuluttua miehensä kuolemasta suostui menemään avioliittoon melkein
tuntemattoman kanssa:

»Niin — Ida Aalberg eli siihen aikaan niin tukalissa oloissa.»

       *       *       *       *       *

Arkkitehti Josef Stenbäck, Lauri Kivekäs-vainajan veli, matkusti
kesällä 1894 kerran laivalla Turusta Helsinkiin. Hän tutustui tällä
matkalla sattumalta erääseen vanhaan aviopariin. Keskustelu kävi aluksi
ranskaksi, sitten saksaksi, ja pian kävi ilmi, että vieraat matkustajat
olivat pietarilaisia.

»Jos herrasväki on kotoisin Pietarista, niin silloin te kai tunnette
meidän kuuluisan taiteilijamme rouva Ida Aalberg-Kivekkään», sanoi
arkkitehti Stenbäck.

Tuli kiusallinen hiljaisuus. Hetken kuluttua vanha rouva ja vanha
herra nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja poistuivat. Arkkitehti
Stenbäck jatkoi silloin keskustelua herrasväen seuranaisen kanssa, joka
tiedusteli, tunsiko hän Ida Aalbergia.

»Tunnen hyvinkin.»

»Minkälainen karaktääri hänellä on?»

»Siihen on minun vaikea vastata, olen ehkä ollut häntä liiaksi lähellä.
Hänen miesvainajansa oli minun veljeni.»

Seuranainen lähti kertomaan näitä tietoja vanhalle pariskunnalle.

Kävi selville, että vieras henkilö oli pietarilainen valtioneuvos
Alexander Uexküll-Güldenbandt. [Isä kirjoitti nimensä eritavalla kuin
poika, joka hänkin toisinaan kirjoitti alkuosan: Uexkull.] Hän ilmoitti
arkkitehdille, että Ida Aalberg oli karannut hänen poikansa kanssa
ulkomaille ja että hänen vaimonsa, nuoren paroonin äiti, oli murheen
murtama.

»Tiedän kyllä, että Ibsen ja näyttelijät ovat panneet poikani pään
pyörälle», sanoi pietarilainen senaattori. »Mutta mistä syystä otti tuo
nainen minun kokemattoman poikani.»

»Ehkä rikkauden tähden.»

»Jos niin on, niin hän pahasti erehtyy. Meillä on kyllä suvussamme
rikkaita, mutta meillä itsellämme ei ole omaisuuksia.»

Ennenkuin tultiin perille, ilmestyi myöskin senaattorin rouva hytistään
ja valitteli haikeasti, että vieras nainen oli riistänyt häneltä ainoan
pojan.

Helsingin rannassa arkkitehti Stenbäck, joka matkan varrella oli saanut
vastata moneen kysymykseen, osti sanomalehden, jossa oli uutinen, että
Ida Aalberg ja vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on juuri vihitty
ulkomailla kristilliseen aviosäätyyn. Hän ilmoitti heti asian nuoren
herran vanhemmille.

       *       *       *       *       *

Senaattori Alexander Uexküll-Güldenbandt kuului ikivanhaan saksalaiseen
Itämeren maakuntain aateliin. Kerrotaan, että hän nuoruudessaan oli
ollut suuri idealisti ja toivonut tulevansa papiksi. Myöhemmin hänestä
kuitenkin tuli täydellinen venäläisen virkavallan edustaja. Hän oli
Venäjän valtioneuvoston jäsen. Nuoruusajan haaveista ei ollut kylmään
reaalipoliitikkoon jäänyt jälkeäkään, uskonto oli hänestä hyvä keino,
jolla esivalta pitää tyhmiä talonpoikia kurissa.

Vapaaherratar Lina Uexküll-Güldenbandt, hänen vaimonsa, oli
täysiverinen juutalaisnainen. Hänen isänsä oli ollut dresdeniläinen
lääkäri ja suuri musiikinharrastaja Josef von Adelson.

Heidän ainoa poikansa Alexander oli syntynyt 1864. Hän oli siis
vereltään puoleksi juutalainen, mutta ei yleensä tahtonut sietää siitä
puhuttavan, vaan väitti tuntevansa itsensä koko sielunelämältään
puhtaaksi germaaniksi. Hän oli saanut hienon kasvatuksen. Saksassa,
germaanien päämaassa, sanotaan jokaisen lahjakkaan nuorukaisen tuntevan
kutsumuksekseen joko tulla runoilijaksi tai filosofiksi. Alexander
Uexküll-Gyllenband lienee nuoruutensa päivinä tuntenut kutsumusta
kumpaankin: »Arthur ja Irene»-tarina viittaa runouteen, mutta hänen
häämatkallaan 1894 pitämänsä päiväkirja todistaa, että hän siihen
aikaan tunsi lähimmäksi elämäntehtäväkseen filosofian, eli tarkemmin
sanottuna: eetillisen filosofian harrastamisen.

       *       *       *       *       *

»Matka 1894» on kirjoitettu nimilehdelle suurehkoon sinikantiseen
vihkoon, johon noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen vapaaherra
Alexander Uexküll-Gyllenband on merkinnyt ajatelmiaan ja kokemuksiaan
häämatkaltaan, jolle lähti Ida Aalbergin kanssa vasten vanhempiensa
tahtoa. Muistiinpanot ovat osaksi salamerkeillä kirjoitettuja,
salamerkeillä, joiden avain kuitenkin on vihon kannessa, mutta
muutenkin on hänen käsialansa niin vaikeasti luettavaa, että
hetkellinen uteliaisuus löytää kovin vähän tyydytystä sivujen
selailemisesta. Niin tilapäisiä kuin nuo muistiinpanot ovatkin, ne
kuitenkin puhuvat mitä rehellisintä kieltä tuon matkan vaiheista.

Alkumerkinnät näyttävät nuoren parin täydessä onnessa. Vapaaherran
sedältä saadulla avustuksella on huhtikuun lopulla lähdetty liikkeelle
Pietarista ja tultu Pohjois-Saksaan. Katsellaan kuutamoa ja kukkivia
omenapuita, puhutaan kirjallisuudesta, Goethestä. Että nuoren paroonin
eetillinen filosofia perustui Ibseniin, käy varsin pian selväksi ja
ilmeiseksi, yhtä selväksi kuin sekin, että hän, hellän äitinsä ainoa
poika, oli sangen vähän kokenut ja sangen etäällä kaikesta reaalisesta
elämästä, vaikka olikin jo ehtinyt miehen ikään.

Kahden ihmisen kiintymys toisiinsa on yleensä sangen vaikeasti
eriteltävissä. Heidän tuttavuutensa oli kuitenkin ollut niin
lyhytaikainen, ettei ole ihmettelemistä, vaikka, kuten muistiinpanot
osoittavat, vapaaherra Uexküll-Gyllenband jo Helsingissä oli kysynyt
Ida Aalbergilta: »Mistä syystä rakastat minua?» »Sitä minä en tiedä»,
oli vastaus kuulunut, vastaus, joka ei kuitenkaan voinut tyydyttää
filosofia. Kuinka vapaaherra Uexküll-Gyllenband selitti heidän
yhtymisensä, näkee seuraavasta karakteristisesta merkinnästä:

»Rakkaus on _ainoa_ todellinen suhde; joko joku _jatkaa elämäänsä —_
taikka ei ole koskaan elänytkään; oli näennäistä, harhaa, erehdystä,
valhetta; me hapuilimme _molemmat_ rakkautta kohti sitä etsiessämme;
me erehdyimme; molemmat; kamppailimme molemmat; olimme yksinäisiä;
löysimme toisemme, _eri_ tahoilta tullen, _Ibsenissä;_ silloinhan
tulimme tarpeeksi lähelle toisiamme.» —

Matkalla etelään tutkitaan taulukokoelmia. Saavutaan Sveitsiin. Kun on
tultu Zürichiin, kirjoittaa vapaaherra ensimmäistä kertaa tällaisen
merkinnän: —

»Meidän pitää kumpaisenkin hillitä kiivauttamme.»

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on vapaa-ajattelija ja liberaali. Hänen
filosofinen maailmankatsomuksensa vastustaa kuolemanrangaistusta, joka
on, kuten hän on sanomalehdestä lukenut, tullut erään ranskalaisen
anarkistin osaksi: »Murha on aina murhaa — —. Panna veitsi tai
sähkökipinä toisen ruumiiseen on järjetöntä. Se on amerikkalaisuutta,
Amerikan reformeja. Englantilaiset ovat jo meille antaneet
_kaiken_, mitä he voivat antaa: vapaan kaupan, suvaitsevaisuuden, —
parlamentarismin. Englannin vallankumousta seurasi ranskalainen. Mitä
antoivat meille ranskalaiset? Vain vallankumouksen. Englantilaisista
tuli rihkamakauppiaita, ranskalaisista valloittajia. Saksalaiset
antoivat kurin ja heistä tuli sotilaita. Amerikkalaiset antoivat rahan
ja heistä tuli teknikkoja. Slaavit antoivat liikkumattoman massan, he
jäävät barbaareiksi, he antavat meille kärsimyksensä ja intohimonsa.» —

Hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan ja Ibsenin vaikutuksesta antaa
kuvan seuraavakin merkintä:

»Ainoastaan rakkaus, vapaus ja tahto saavat — ja niiden tuleekin se
tehdä — sitoa. Ida on valinnut tulevan teokseni tien. Kaipaus vapauteen
ei hänessä ole vielä niin voimakas kuin minussa; se on hänessä
kuitenkin passiivisena: kaipaus päästä sisäisestä rikkinäisyydestä.»

Vapaaherra Uexküllin kokemattomuus ja filosofinen ihanteellisuus
esiintyvät vielä pitkän aikaa erittäin sympaattisessa valossa.
Ida Aalberg oli sairas, hermosto oli aivan pilalla, ja vaikka hän
pitkänpitkissä keskusteluissa tosin saa tehdä tiliä kuluneesta
elämästään, ennen kaikkea avioliitostaan Lauri Kivekkään kanssa
— ne olivat vaikeita keskusteluja ja Ida Aalberg näki hyväksi
kieltää onnellisuuden edellisestä aviostaan — nuori paroni esiintyy
täydellisessä filosofisessa ja rakastettavassa suvaitsevaisuudessaan,
kun hän esim. toteaa:

»Se on ollut vain näennäistä elämää» (Scheinleben»).

Vähitellen muuttuu muistiinpanojen sävy kuitenkin kriitillisemmäksi.
Nuori mies alkaa yhä selvemmin nähdä, että rakastetulla naisella ei
olekaan oikeata ibseniläistä mieltä eikä ibseniläistä rakkautta. Hän ei
olekaan _vapaa_, huomaa silloin kauhistuen Ibsenin aatteiden ajaja. Ida
Aalberg ei jaksanut kestää pitkiä ja filosofisia keskusteluja, joista
suoriutumiseen hänellä ei ollut mitään edellytyksiä — Perander-vainajan
opetukset eivät auttaneet häntä vähääkään, siihen olisi tuskin
Perander itsekään pystynyt. Ida Aalberg yritti esittää matkatoverinsa
kiihkeisiin kysymyksiin ja syytöksiin aluksi vastakysymyksiä ja
vastasyytöksiä:

»Sinun onnettomuutesi on siinä, ettei sinun koskaan ole ollut _pakko
tehdä työtä_ eikä nähdä nälkää» hän väitti ja syytti matkatoveriaan
pedanttisuudesta.

»Ehkä», vastasi väsymätön filosofi suunnattoman suuressa
epäitsekkäisyydessään, mutta jatkoi sitten tuntikausia keskustelua,
joka sai Ida Aalbergin koettamaan toista puolustusasema: vaikenemista.
Mikä apu tästä oli, nähdään esim. seuraavasta muistiinpanosta:

»Kun sinä nyt olet niin herkkätunteinen minun huomautuksilleni: mitä
tapahtuukaan sitten, kun kaikenlaiset juorukellot ja hyvät ystävättäret
alkavat yllyttää sinua selittelemällä, että sinun pitäisi puolustaa
itsenäisyyttäsi minua vastaan.

Että _he tulevat niin tekemään_, on varmaa.

Rva Weljaminovin [rva Weljaminov: Ida Aalbergin suojelija Berlinissä
1889] kirjeessä on jo alku siihen.

Ota se ajoissa huomioon.

Minä taistelen ajattelemista vastaan enkä voi taistella mitään
pienempää vihollista vastaan.

En voi taistella uhmaa ja vaikenemista vastaan. Uhma ja vaikeneminen
eivät ole ajattelemista.

Juorukelloja vastaan voin vielä vähemmän taistella. He eivät _kykene_
ajattelemaan.

Mutta sinä menet — usko minua, minä ennustan niin käyvän — niin
pitkälle, tai oikeastaan niin _alas_, että teet heistä liittolaisiasi,
jos jatkat uhmaasi ja vaikenemissysteemiäsi.

Se on naistaktiikkaa.

Heikkoa, valheellista ja sairaalloista naistaktiikkaa.

Rakastan sinua niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka kohottavat sinut
tavallisten naisten yläpuolelle.

En niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka alentavat sinut tavallisten
naisten tasalle.

Tiedät, mitä arvelen olemuksesi sisimmästä.

Sitä ei _kukaan_ tule _koskaan_ ymmärtämään niin hyvin kuin minä.

Jos sen tiedät ja jos siihen _uskot:_ miten _pientä_ onkaan silloin
_semmoista taustaa_ vastaan olla herkkätunteinen!

Sinä _olet_ aikana, jonka tiedämme, kerännyt jalon sisimpäsi ympärille
rumia, inhoittavia, vulgäärejä tottumuksia, ja niillä himmentänyt
oikean, puhtaan olemuksesi.

Sinä _olet_ niin tehnyt, sen sinä tiedät.

Kaikkien noiden tottumuksien _täytyy jäljettömiin kadota_, sen sinä
tiedät.

Sinä tiedät, etten tule ennen lepäämään, enkä saakaan sitä tehdä,
ennenkuin ne ovat jäljettömiin kadonneet.

       *       *       *       *       *

En voi antaa _sinulle kaikkea_ aikaani.

Sinä itsekin halveksisit minua, jos niin tekisin!» ‒ ‒ (Huonot
tottumukset katoavat pian, jos vapaaherra saa auttaa.)» Älä menettele
niin, että kuluu päiviä siihen, mistä voi tunneissakin suoriutua.

Päivistä tulee viikkoja, viikoista vuosia ja lopuksi _koko elämä_.

Syy-seurauksen laki on _rautaisen järkähtämätön_.

Pelkää sitä.

Jos _kerrankin_, edes hetkeksi, antaudut valheelliselle, valheelle,
sillä sinun _täytyy, minä_ tiedän sen, sisimmässäsi tuntea — uhmasi
ja vaikenemisesi _valheeksi, valheeksi_ rakkautemme edessä, niin
seuraukset näyttäytyvät itsestään.

Ne näyttäytyvät _ehdottomalla_ varmuudella. Jos tahdot niitä välttää,
voita itsesi _hetkellisesti_.

Ole _vapaa_.» ‒ ‒

Tämäntapaisissa muistiinpanoissa, joita on sangen runsaasti, nuori
filosofi ja maailmanparantaja epäilemättä ei esiinny suvaitsevaisuuden
ja puhtaan epäitsekkään rakkauden palvojana, vaan sisältyy merkintöihin
ja alleviivauksiin sivumaku lahjakkaan ja äitinsä ainoan pojan suuresta
omahyväisyydestä ja itsetietoisuudesta. Kun lukee nämä peittelemättömät
muistiinpanot on jokseenkin mahdotonta välttää vaikutelmaa, että
kirjoittaja oli hiukan liian nuori, liian vähän kokenut, liian
teoreettinen ja liiaksi itsetietoisen viisas pystyäkseen vaikuttamaan
itseään koko joukon vanhempaan ja paljon kokeneeseen toveriinsa
täyden vakuutuksen voimalla. Ida Aalbergin kielteinen kanta ystävänsä
teoretisoimiseen nähden tulee tämän muistiinpanoista riittävän
selväksi. Ida Aalberg ei tosin loukannut toveriaan toistamalla Hamletia:

    »Sanoja, sanoja, sanoja»,

mutta hän loukkasi häntä muilla välinpitämättömyyttä ilmaisevilla
puheillaan, ilmeillään, olemuksellaan ja käytöksellään, jotka kaikki
osoittivat, ettei hän, Ibsenin jumalainen tulkitsija, osannut
antaa toivottua arvoa syvälliselle ajatustyölle ja teoreettisesti
saavutetuille elämänohjeille. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli vanhaa
ritari- ja sotilassukua; oli selvää, että hänen oli liian vaikea taipua
myönnytyksiin. Traagillisen ristiriidan syvyyttä kuvaa esim. seuraava
paperipalaselle tehty merkintä:

»Joko:

me eroamme heti; voin antaa sinulle 500 markkaa;

1500 tarvitsen minä tehdäkseni kolmen vuoden ajan työtä jossakin
saksalaisessa yliopistossa ja täydentääkseni työni, jonka tehtävänä on
tuoda sinulle ja minulle selvyyttä.

tai:

menemme heti naimisiin (pastori Ziegler); — syksyllä Ruotsin kiertue;
sitten kolme vuotta _yhdessä_ Münchenissä, missä saatan työni loppuun;
rahakysymykset (asianajotoiminta) _saavat vasta senjälkeen_ tulla
päiväjärjestykseen.»

Välillä vapaaherra Uexküll-Gyllenband muistiinpanoissaan puhuu
filosofin kieltä rakkaudestaan ja kiintymyksestään toveriinsa, väliin
hän saattaa uhata käyttää vaikkapa väkivaltaa saadakseen tämän
taipumaan tahtoonsa.

Kun nuori pari oli Sveitsistä saapunut Lontooseen, tahtoi Ida Aalberg
tutustua englantilaiseen teatteriin ja kävi katsomassa ennen kaikkea
Henry Irvingin ohjaus- ja näyttelemistaidetta, joihin molempiin hän
suuresti ihastui. Lontoossaoloajalla vapaaherra Uexküll-Gyllenband teki
melkein yksinomaan vain surullisen katkeria muistiinpanoja, esim.:

»Irving on _nero_ — minuun Ida ei usko.

Hän on vilkas ja iloinen kuin ennen, huutaa englanniksi: come in j.n.e.

Hän ei välitä mitään surustani. Kysyy vain, olenko väsyksissä. — —

Rakkautemme ei ole tarpeeksi _sisäistä_. – — — Ida _saattoi_ olla
täysin tyytyväinen teatterissa, vaikka minä en ollut mukana; olemme
vasta _kolme kuukautta_ olleet avioliitossa!!

— — _Näyttämötaide on itsekästä, kunnian_himoista. Vain kaikkein
korkeimman idealismin avulla siitä voi tulla jotakin eetillistä.

Kunniaa he saattavat tavoitella yksin terveydenkin kustannuksella.

Ei _yhtään iltaa_ kolmessa kuukaudessa Ida halunnut valvoa. »Fedran»
vuoksi hän ilman muuta valvoi 12 1/4:een asti. – — —

Minulla, jolle elämä on vain _henkeä_, on vaimo, joka ajattelee pukuja
ja hattuja, muoteja ja värejä, mieltyy niihin ja _iloitsee_ niistä.
Aivan kuin muutkin!» —

Ida Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband olivat lähteneet matkalle
huhtikuussa. Vapaaherra oli maailmankatsomukseltaan täysi ateisti
eikä antanut mitään arvoa kirkolliselle vihkimiselle. Suomessa
herätti, kuten esim. näkee Bergbomien kirjeenvaihdosta, tämä vapaa
suhde paljon pahaa verta, ja Ida Aalberg tunsi matkallaan, ainakin
toisinaan, elävänsä alennustilassa. Ristiriitaisuuksien johdosta, jotka
aiheutuivat siitä, että matkatoverien suhteella ei ollut yhteiskunnan
pyhitystä, vapaaherra kirjoitti päiväkirjaansa:

»Rakkaani.

Sinä et sittenkään ole _niin vapaa_ kuin luulin.

Se aiheuttaa muutoksen koko asemassani.

Rakastan sinussa sitä, mikä on suurta ja vapaata, en sitä pientä ja
epävapaata, mikä sinua sitoo.

Minun pitää tehdä sinut _vapaaksi_ rakkauteni avulla.

Rakkautemme pitää vapauttaa meidät —; sen täytyy yhdistää _meitä_
vapautemme _avulla;_ mutta se ei saa sitoa meidän vapauttamme.

Minun tieni on seuraava:

2—3 vuotta työtä ja vapautta. — Sinä aikana minun pitää löytää ilmaus
sille, mikä muodostaa kaiken pyrkimiseni ytimen.

Nyt en saa tahtoa mitään muuta, mikään ei saa tulla esteeksi työlleni.

Nyt en enää saa tehdä mitään kompromisseja enkä suostua esim.
kirkolliseen vihkimiseen.

Tie tulee olemaan vaikea.

En voi pyytää sinua mukaani käymään yhdessä tuota tietä. Etkö tahdo
mieluummin _odottaa?_

Sinä tiedät: en milloinkaan tule rakastamaan ketään toista naista,
ketään toista ihmistä, vain sinua.

Sinä tiedät: rakastan sinua aina ja elän vain sinun rakkaudessasi.

Vain sinussa minä ajattelen, työskentelen ja luon.

Kun olen saavuttanut nimen, aseman ja menestyksen, tulee olemaan
korkein _onneni_ saada antaa ne sinulle.

Tahdotko odottaa?

Tahdotko kulkea yhdessä »minun» tietäni?

En saa pyytää sinua mukaani.»

Pessimisti ja kyynikko löytäisi useimmista vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin muistiinpanoista mitä voimakkaimman
egosentrisyyden ilmauksia ja väittäisi, että filosofinen kutsumus,
johon hän lakkaamatta vetoaa, on vain itserakkautta, ja pitkä
dialektiikka, jolla hän masentaa matkatoverinsa, vain verho, jonka
takana ei ole mitään muuta kuin hebrealaista vallanhimoa. Epäilemättä
tämmöinen tuomio olisi kuitenkin kohtuuton. Melkein jokaisessa
kutsumuksessa — niissäkin, joita ihannoidaan suurten ja onnellisten
tulosten vuoksi — voi löytää itsekkäitä puolia, ja varmaa on,
että vapaaherra Uexküll-Gyllenband puhui omasta kutsumuksestaan
vilpittömällä mielellä ja uskoi siihen itse. Hänen filosofisen
kutsumuksensa traagillisuus on siinä, että se ei johtanut mihinkään
näkyvään tulokseen; jos siinä perspektiivissä arvostelee hänen
käyttäytymistään matkalla 1894, ei tuomio ole kiittävä, mutta jos
arvostelee mielenlaadun mukaan, joka on oikeampi arvosteluperuste, voi
tuskin kieltää kauneutta ja suuruuden piirrettä tuon nuoren miehen
luonteessa.

Niin itsepintainen taistelijaluonne kuin vapaaherra Uexküll-Gyllenband
olikin, sai hän kuitenkin elämänsä varrella suostua moneen
kompromissiin. Ensimmäiset kompromissit, jotka hän matkalla 1894 sai
tehdä filosofisen kantansa ja realisen elämän ristiriidassa olivat:
kirkollinen avioliitto ja Ida Aalbergin lähettäminen skandinaaviselle
kiertueelle.

Elokuun lopulla Hampurista kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg
kertoo vihkiäisistään Lontoossa Bertha Forsmanille:

»Meidät vihittiin 24 p:nä heinäkuuta k:lo 12 päivällä. Sen teki
saksalaisessa kirkossa saksalainen pastori, kun sitä ennen Englannin
lain mukainen siviilivihkiminen oli tapahtunut n.s. registraattorin
välityksellä. Meidän liittomme ovat siis vahvistaneet sekä laki että
profeetat, ja maailma voi rauhoittua. – — — Lykkäsimme tuonnemmaksi
vihkimisen, sillä minä tahdoin ensin saada hermoni parannetuksi ja
siten tulla terveeksi mieleltäni ja ruumiiltani, lisäsyy lykkäämiseen
oli, että kun vanhempiemme vuoksi alistuimme kirkolliseen vihkimiseen,
tahdoimme ainakin saada sitä tekemään täysin vapaamielisen papin,
joka ei uskoisi dogmeja eikä mystiikkaa. Löysimme sellaisen
Lontoosta; se oli eräs tunnettu sveitsiläinen nimeltä Wysard (— hän
on sitäpaitsi draamankirjoittaja —), jonka puheet (niitä ei voi
sanoa »saarnoiksi») olivat opettavia — kuuntelimme häntä kolmena
peräkkäisenä sunnuntaina ja opimme häntä ihailemaan, hän on varmasti
reformatsionin edelläkävijä, reformatsionin, joka pian tulee kirkkomme
osaksi. Muuten Englanti oli meistä mielenkiintoinen maa. Alexander
väittää, että Englannista ensimmäiseksi tulee sosialistinen maa ja
että se tapahtuu ilman vallankumousta, vain tuon maan oman voimakkaan
kehityksen vuoksi. Se on mahtava kansa, mahtava siksi, että on vapaa.
On mielenkiintoista tutustua Englannin valtiomuotoon. Sarah Bernhardtin
luonnollisesti täällä näimme ja sitäpaitsi Ellen Terryn ja Irvingin,
tuon nerokkaan taiteilijan. Irvingin näyttämöasetus »Faustissa» ja
Mefiston näytteleminen oli minusta ihmeellistä. Hän on syvämietteinen
taiteilija, jota minä suuresti ihailen ja kunnioitan. _Hän_ vasta on
opettanut minua _ymmärtämään 'Faustia'_.»

Ida Aalberg oli Harald Molanderin kanssa tehnyt kirjallisen
sopimuksen siitä, että hän syksyllä 1894 lähtisi skandinaaviselle
kiertueelle. Esteeksi tuolle matkalle muodostui huono terveys ja
vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia. Pietarissa vapaaherra
Uexküll-Gyllenband oli ilta illan jälkeen istunut Kononovan salissa
ja tutkinut Ida Aalbergin taidetta, mutta heinäkuun puolivälissä 1894
hän oli huomannut, että näyttämötaiteella ei ole mitään todellista
arvoa. Hän on ilmaissut mielipiteensä paperilla, kirjeen muodossa,
mutta hänen esityksensä on niin pitkä, niin suunnattoman vaikeatajuinen
ja katkonaiseen tyyliin kirjoitettu — on aivan varmaa, ettei Ida
Aalberg jaksanut sulattaa sen logiikkaa — että tähän on parasta ottaa
suomalaisena käännöksenä [mikään käännös ei kuitenkaan voisi antaa
aivan oikeata kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yksilöllisestä
tyylistä] vain helpommin tajuttava alkuosa:

                                   »Lontoossa 15 p:nä heinäkuuta 1894.

 Vaimoni!

 Juuri nyt sai minut valtaansa ajatus — minä luulen, etten koskaan voi
 nähdä sinun näyttelevän. Minusta tuntuu nyt siltä kuin tulisin siitä
 hulluksi.

 Sillä: _näytteleminen_ on _minusta_ valhetta; ja päinvastoin.

 Mitä paremmin, siis mitä pettävämmin elämää jäljitellen sinä
 näyttelet, sitä pienempi mahdollisuus on löytää _ulkonaista_,
 muodollista välikappaletta, jonka avulla voisi erottaa elämän ja
 elämännäyttelemisen toisistaan. Jos siis näyttelemisessäsi pääset aina
 elämänpettävään esittämiseen (siis mitä parempaa näyttelemisesi on) —
 mikä voi silloin taata, ettei sinulle _päinvastoin_ myöskin itse elämä
 ole paljasta — pettävästi elämää muistuttavaa näyttelemistä?

 Ja juuri tuohon mielikuvituselämään sinä _olet_ joutunut, kuten tiedät.

 Siksi sinä et vielä ymmärrä ainoata oikeata, filosofista
 _elämänvakavuutta_.

 Jos elämä on niin _vakavaa_, niin se ei silloin voi enää olla
 milloinkaan, ei ainoassa osassaankaan, näyttelemistä.

 Kaikki elämän _näytteleminen —_ (kaiken esteettis-symbolisen taiteen
 juuret) — on silloin valheellista, elotonta, vain _teennäis_taidetta,
 ei mitään (elävää) taidetta.» ‒ ‒

Ristiriita, joka vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin
kirjoituksessa aiheutuu mielikuvitus-elämän ja todellisen, vakavan
elämän rinnastamisesta, muodostaa epäilemättä hänen ja Ida Aalbergin
yhteisen elämänvaelluksen keskeisimpiä kysymyksiä.



XV.

SKANDINAAVIAN KIERTUE 1894. VIERAILUNÄYTÄNTÖJÄ.


1894 Ida Aalberg oli mitä tyypillisin diiva. Jo hänen omalla
kiertueellaan Suomessa ja Venäjällä näytännöt olivat tähtinäytäntöjä,
ja Harald Molanderin syksyksi kokoama teatteriseurue kulki Ruotsissa,
Tanskassa ja Norjassa nimellä: »Tournée Ida Aalberg.» Suomalaista
primadonnaa lukuunottamatta Molanderin teatteriin ei kuulunut ketään
eteväksi tunnettua näyttelijää.

Ida Aalbergin Harald Molanderin kanssa tekemä välikirja takasi hänelle
varmat iltatulot. Näyttelijätär sai sen mukaan 25 % näytäntöjen
bruttotuloista, mutta lisäksi hänelle oli taattu, ettei palkkio mistään
näytännöstä saanut olla Ruotsissa alle 300:n markan, Norjassa ja
Tanskassa alle 400:n. Syyskuun 1:sen ja lokakuun 4:nnen päivän välisenä
aikana seurue antoi yhteensä 30 näytäntöä. Teatteritoimisto Molander &
Grandinsonin Ida Aalbergille antamista tilityksistä näkee, että — niin
suuri reklaamintekijä kuin Harald Molander olikin — järjestäjät eivät
paljoa rikastuneet. Ruotsissa, varsinkin Tukholmassa ja Göteborgissa
meni kaikki sentään sangen hyvin taloudellisestikin, mutta Kööpenhamina
muodostui suureksi pettymykseksi ja Kristianiakaan tuskin vastasi
toiveita. Ilman »Kamelianaista» olisi kiertue nähtävästi lopettanut
toimintansa lyhyeen. Tukholmassa Dumas'n draamalla oli niin suuri
yleisömenestys, ettei Vaasa-teatteri riittänyt, vaan täytyi turvautua
kuninkaallisen oopperan avarampiin suojiin.

Ida Aalbergin taide joutui tällä matkalla sangen monipuolisen pohdinnan
alaiseksi. Hänestä kirjoitetuista arvosteluista yksin vuodelta 1894
voisi muodostaa kokonaisen kirjan, ja vaikka tuolle kokoelmalle
tuskin sopisi nimeksi »De laudibus Idae Aalberg», se ei jättäisi
pieniltäkään epäilystä siitä, että häntä tuona aikana pidettiin suurena
näyttelijänä ja suurena taiteilijana. Hänen ruotsinkielensä tosin
havaittiin puutteelliseksi, ohjelmistoa moitittiin monin paikoin hänen
vastanäyttelijöitään vielä enemmän, mutta hänen oma näyttämöllinen
kykynsä ja vaikutusvoimansa sai kaikkialla tunnustusta.

Gustaf af Geijerstamin »Ord och bild» aikakauslehteen kirjoittamasta
arvostelusta saa kokonaisemman käsityksen Ida Aalbergin taiteesta tuona
aikana kuin tavallisten sanomalehtien tilapäisistä, kutakin näytäntöä
erikseen käsittelevistä kirjoituksista. Geijerstamin arvostelu kuuluu:

»Nykyisen näytäntökauden voi sanoa alkaneen sekä hyvin että huonoin
entein. Voidaan epäilemättä pitää hyvänä enteenä, kun näytäntökausi
alkaa loistavalla sarjalla näytäntöjä, sarjalla semmoisia
näytäntöjä kuin Ida Aalbergin vierailunäytännöt olivat, ja on vielä
parempi, kun tietää, että näiden näytäntöjen jälkeen tulee toisia
samanlaisia.[24] Mutta ilonpikarissa on katkeraakin makua, joka johtuu
siitä luonnollisesta ajatuksesta, että loistavia teatteri-iltoja
pääkaupungille — ainakin mitä tulee tragediaan — voivat antaa vain
matkustelevat seurueet.

Ida Aalbergista voi liioittelematta sanoa, että hän valloitti
Tukholman, ja näin on kaikilta tahoilta tunnustettukin. Kun jälkeenpäin
ajattelee noita unohtumattomia iltoja, joita hänen taiteensa on meille
lahjoittanut, tuntuu verraten vähän mielenkiintoiselta toistaa _sitä,
että_ hän on onnistunut. Kysymys, joka meitä liikuttaa, ei ole enää
_questio an_ — puhuakseni »Välskärin kertomuksien» miehekkään kapteenin
Larssonin tapaan — vaan pikemminkin _questio quo modo_. Taikka toisin
sanoen — mikä olikaan Ida Aalbergin taiteessa se kohottava voima, joka
ilmeni niissä draamallisissa näytännöissä, jotka alkoivat syyskuun
1:nä päivänä Vaasa-teatterissa ja loppuivat 10:nä kuninkaallisessa
oopperassa.

Ettei se ollut yhteisnäyttely, itsensä näytäntöjen kokonaisvaikutelma,
on jo kerta toisensa perästä — ja täydellä syyllä — tullut sanotuksi.
Rouva Aalberg on tehnyt n.s. tähtikiertueen saadakseen oman voimakkaan
taiteensa tunnetuksi, ohjelmistossa oli melkeinpä yksinomaan
loisto-osia, ja pääasiallisesti herra Molanderin ohjausta saatiin
kiittää siitä, ettei kokonaisvaikutelma tullut vieläkin huonommaksi
kuin miksi se todellisuudessa tuli. Sillä epäsointu kuuluisan vieraan
ja hänen ympäristönsä välillä oli todellakin suuri, vaikka muitakin
osia toisinaan saatettiin suorittaa ansiokkaasti, ja kappaleiden
valinta osoitti sekin, että oli koeteltu hakea sellaisia, joissa
naisellinen pääosa hallitsi muiden kustannuksella.

Tahdon heti huomauttaa, että täydellisesti yhdyn siihen käsitykseen,
jonka mukaan nykyaikana vallassaoleva tähtinäytteleminen, joka antaa
yhdelle taiteilijalle tilaisuuden — kaikesta muusta välittämättä —
tehostaa omaa persoonaansa, vaikuttaa suuressa määrin vahingollisesti
koko draamallisen taiteen ymmärtämiseen. Yleisö tulee senvuoksi siihen
käsitykseen, että näytteleminen, suoritus, on pääasia, kirjallinen
tuote sivuasia. Tähtikiertue sekoittaa yhä enemmän ennestäänkin
sekavia käsitteitä siitä, mitä mystillinen nimitys »suuri taide»
sisältää, ja sen johdosta meidän teatterinjohtajamme tunnustavat yhä
ehdottomammin totuutta, että jos vain on käytettävissä suuri, ensi
luokan näyttelijä, yleisö sulattaa kaikki puutteet sekä ohjelmistossa
että yhteisnäyttelyssä.

Toiselta puolelta on tunnustettava, että, jos yleensä jokin ajankohta
on suopea Ida Aalbergin tapaiselle taiteilijalle ja hänen voitolliselle
esiintymiselleen, niin juuri nykyinen, jolloin pääkaupungillamme
ei ole ainoatakaan todellista tragédienneä. Antaa ilmaus suurille
intohimoille, täyttää salonki intohimon myrskyllä, virralla ja
hulluudella, joka saa jokaisen sydämen väräjämään kauhusta ihmisluonnon
mahdollisuuksien vuoksi, kuvata suuresti intohimoa ja intohimon
valtaa — kaikki tuo on meidän oloissamme niin tavatonta, että se
on vaikuttanut mieliin kuin puhdistava rajuilma oman teatterimme
banaalisuudessa ja on, kuten usein ennenkin, pystynyt näyttämään,
että yleisössä — kaiken pinnallisen tähtipalvonnan ohellakin, johon
jo aikaisemmin on viitattu — on toinen ja syvempikin tarve, joka on
ilmennyt suosionosoituksissa Ida Aalbergille. Juuri tuon tarpeen
kieltävät ne, jotka uskovat, että yleisö tahtoo vain nauraa.

Ensimmäisenä vetovoimana on ollut Ida Aalbergin omituinen
persoonallisuus ja taide, jossa tämä persoonallisuus ilmenee ja
jolla se hurmaa. Sillä Ida Aalbergia ei tarvitse nähdä monta kertaa,
ennenkuin huomaa, että hänen persoonallisuuttaan ja taidettaan
yhdistävät vahvat siteet.

Ida Aalbergin taide on kehittynyt aina taituruuteen asti. Mutta
ei se ole estänyt minua usein jäämästä kylmäksi. Voi tehdä paljon
huomautuksia, vaikkapa olisi nähnyt minkä tahansa niistä suorituksista,
joita Tukholman yleisölle on tarjottu. Nämä huomautukset voidaan
yleensä sisällyttää yhteen ainoaan väitteeseen, joka olisi se, että
hänellä sekä liikkeissään että puheessaan on taipumusta _poosiin_,
teennäiseen asenteeseen, joka omituisella tavalla ehkäisee vaikutuksen
kokonaiselta sarjalta mestarillisesti esitettyjä sielunliikkeitä.
Plastiikassa huomaa tämän parhaiten hänen komeilevasta tavastaan, joka
vetoaa näyttelijätaiteen hienoimpiinkin hienouksiin, ottaa asentoja
ja asemia, jotka eivät aina sovi tilanteeseen, ja puheessa tämän
taipumuksen huomaa näyttelijättären pyrkimyksestä toisinaan alleviivata
mitä jokapäiväisimpiä repliikkejä tavalla, joka on teatraalinen ja
jonka pelastaa vaikuttamasta piinalliselta vain hänen voimakkaasti
tehoava persoonallisuutensa. Tarvitsee muistuttaa vain kohtausta
»Kamelianaisen» toisessa näytöksessä, jossa hän keskustellessaan
kreivin kanssa saa kiivaan kirjeen Armandilta. Rouva Aalberg antaa
kirjeen pudota lattialle, palvelustyttö ottaa sen ja kysyy: »Tuleeko
vastausta?» Ja tähän kysymykseen Marguerite vastaa: »Ei, ei tule
vastausta» Jos on kuullut rouva Aalbergin lausuvan nämä yksinkertaiset
sanat voimakkain painotuksin ja laahustavin korostuksin, on tuskin
voinut säästyä vaikutelmalta, että luonnoton vuoropuhelu johtuu mitä
helpoimmin kiihkeästä halusta saada aikaan efektiä. Samanlaisena
esimerkkinä voisi käyttää äkillisiä repliikkejä kauniista ilmasta,
jotka keskeyttävät saman näytöksen loppukohtauksen Margueriten ja
Armandin välillä. Niin, jos tarkkaan tutkisi Ida Aalbergin esitystä
kaikissa niissä osissa, jotka tämän vierailun aikana olemme nähneet,
löytäisi monta kohtaa, joihin nähden tuntisi kiusausta käyttää
vanhaa yleistä sanontatapaa »liian paljosta ja liian vähästä». Sillä
Akilleskantäpää rouva Aalbergin taiteessa lienee siinä, että hän
verraten usein haluaa antaa liian paljon, ja tässä suhteessa on häneen
verrattava August Lindberg, joka häntä näyttelemistä valtaan muutenkin
varsin usein muistuttaa — sekä pahassa että hyvässä.

Mutta semmoisissa luomissa kuin Ida Aalberg meille antoi, voi
vain ohimennen viipyä virheissä. Ne kyllä havaitaan ja ne kyllä
muistetaankin. Mutta äärettömän paljon suuremmalla intensiteetillä
muistetaan rikkautta ja voimaa taiteessa, joka näyttää hallitsevan
koko asteikkoa suuresta taituruudesta suureen tunteeseen saakka. Hänen
persoonallisuutensa vaikuttaa kaikissakin osissa jollakin tavoin
hermostuneelta, ärsytetyltä, kiihkoutuneelta. Rauha, joka johtuu
näyttelijätaiteen kaikkien keinojen täydellisestä hallitsemisesta,
vallitsee suurissa kohtauksissa, joissa taiteilija on koonnut koko
sielunvoimansa saavuttaakseen vaikutelman, joka panee vavahtamaan, tai
vallatakseen katsojan kokonaan. Mutta kuumeinen, mittaamaton intohimo
näyttää olevan päämaali, johon tämä taide pyrkii, ja juuri tämän
esittämisessä Ida Aalbergin taide saavuttaa huippukohtansa.

Niistä harvoista osista, jotka olemme täällä nähneet, voi löytää
kaksi vastakkaista puolta: mitä suurimman taituruuden ja vakavan
korkean taiteen, joka melkein vaikuttaa vaikenevan hiljaisuuden
syvällä voimalla. Hänen taituruutensa on äärimmilleen kehittynyt,
joten tuntuu luonnolliselta, että semmoinenkin osa kuin Scriben
vanha pöyhkeilynumero, Adrienne Lecouvreur, voi vetää tätä
taiteilijaa puoleensa. Kuten tunnettua, kuolee Adrienne kukkavihosta
saamastaan myrkystä, erään kilpailijansa myrkyttämänä, ja hänen
kuolinkamppailunsa, ainakin semmoisena kuin ranskalainen kirjailija
on sen kuvannut, muodostuu voimanäytteeksi jokaiselle esittäjälle.
Se muodostuu siksi varsinkin senvuoksi, että koko tuo kohtaus on
uskomattoman rajamailla.

Ida Aalberg esitti tämän kohtauksen semmoisella hämmästyttävällä
taituruudella, että mieleen johtui pianovirtuosi, joka saattaa
yleisön kuumeeseen vain hirvittävän sorminäppäryytensä valtavalla
voimalla. Oli hetkiä, jolloin hänen fyysillinen tuskansa vaikutti
vain kauhistavasti ja masentavasti jokaiseen katsojaan, ja hän esitti
sen ohessa kokonaisen sarjan sielunliikkeitä ja mielenliikutuksia,
jotka vain hänen varma taiteensa ja itse persoonallisuuteen taipuisa
energia saivat pysymään koossa. Kun hänen »Kamelianaisen» kolmannessa
näytöksessä piti kuvata suurta tuskaa, joka kirjailijan esityksessä on
saanut matalan ja nolostuttavan yleispätevän ilmauksen, niin tässäkin
Ida Aalbergin taide vangitsi kuulijakunnan ja sai sen uskomaan,
että tuon komedian ylen teennäisten ajatelmien takana olisi ollut
inhimillistä intohimoa, komedian, jonka henkilöt ovat tyyppejä. Ja
kun »Kirsti Flemingin» toisessa näytöksessä näimme hyljätyn naisen
epätoivon ja tuskan, ilmaisi hän tuon kohtauksen näyttelemisessä
hurjuutta ja tehoa, jolla oli käytettävissään kaikki keinot ja joka ei
hetkeksikään lakannut tekemästä tarkoitettua vaikutusta.

Kaikki nuo voimakohtaukset epäilemättä ovat enemmän kuin mikään muu
kyenneet varmistuttamaan sitä triumfia, joka Ida Aalbergilla oli
kaikkien esiintymisiensä jälkeen suuren yleisön silmissä. Mutta niin
loistava kuin taiteilija tuommoisina hetkinä olikin, oli hänellä
kuitenkin kohtia, joissa hän pääsi vieläkin pitemmälle. Hänen
näyttelemisessään yleensä oli kummallisesti sekaantuneina taituruus
ja aito, vaikuttava taide, ja olisi sääli, jos muisto edellisestä
himmentäisi muiston jälkimmäisestä. Omasta puolestani uskon, että koko
»Kirsti Flemingin»[25] paljon ihailtu toinen näytös ei kuitenkaan
vastaa niitä yksinkertaisia, suuria vuorosanoja, joissa hän saman
kappaleen kolmannessa näytöksessä riemuitsee tietoisuudesta, että on
tulemassa äidiksi rakastettunsa lapselle. Voitollinen riemu, joka tuona
hetkenä säteilee vuorosanasta, ilmeistä ja liikkeestä, oli itse asiassa
taiteilijan triumfi. Ja semmoiset hetket merkitsevät enemmän kuin
pisimmällekään menevä teknillinen taito. Ne näet saattavat huomaamaan
sisäisen taiteilijavoiman, jonka puuttuessa kaikki taituruus on tyhjää
ja merkityksetöntä.

»Verrattakoon tätä silmälläpitäen »Kamelianaisen» viidettä
näytöstä aikaisemmin puheenaolleeseen kuolinkohtaukseen »Adrienne
Lecouvreurissä». Harvoin olemme täällä nähneet näyttämöluomaa, jota
olisi niin jalosti sekä ajateltu että suoritettu kuin tuo vaikuttava
näytös, jossa taiteilija sai melodraamasta syntymään draamallisen
todellisuuden. Ilonpurkaus rakastettua nähdessä vaikutti niin aito
tunteelta juuri siksi, että silloin heti ymmärsi, kuinka hauras tuo
onni itse asiassa oli, ja hänen kuolemallaan, joka lopuksi kävi niin
hiljaiseksi, oli koko semmoisen suuruuden ja rauhan leima, jonka
hajoamisen, lopun välttämättömyys tuo mukanaan.

Mutta mikään Ida Aalbergin luomista ei näyttänyt minusta niin läpeensä
mielenkiintoiselta ja täydelliseltä kuin se osa, jossa hän saavutti
vähimmän tunnustusta, nimittäin Thérèse Raquin. Ensimmäisen näytöksen
rakkauskohtauksessa oli teatterin sivumakua. Mutta muuten tuo suoritus
kuului semmoisiin näyttämöesityksiin, joissa luulee tulleensa niiden
rajojen ulkopuolelle, jotka näyttämölavalla yleensä ehkäisevät
mahdollisuuksia.

Zolan draama on, kuten tunnettua, psykologinen kauhudraama. Se on
kuvattu suurin piirtein, ja Thérèse Raquin on keskuksena tuossa
kotitragediassa, johon mahtuu niin ihmeellinen sekoitus suuruutta ja
jokapäiväisyyttä. Tuo draama on realistinen, jos haluaa väittää, että
realistinen ja hirvittävä ovat samaa. Mutta se voi tulla aika lailla
idealistiseksikin, jos ottaa huomioon, että murha tässä esittää niin
suunnattoman suurta osaa kuin tuskin koskaan todellisessa elämässä.

Thérèse Raquin on tässä draamassa ainoa rikollinen luonne, joskaan
ei ainoa rikollinen. Tämä on Ida Aalbergin käsityksen lähtökohta, ja
siksi hän jo alusta alkaen alleviivaa hänen erikoisasemaansa koko
ympäristössä. Se on jokaiselle näyttelijättärelle sanomattoman vaikea
tehtävä. Kolmen näytöksen aikana näet pitää esittää eri muodoissa yhtä
ainoata aihetta: omantunnon tuskaa. Ihailtavalla kyvyllään taiteilija
tässä kokeessa onnistui. Näytöksestä näytökseen hän saa kasvamaan
kirjailijan tarkoittaman sanomattoman kauhun rikosta kohtaan, ja
neljännestä näytöksestä tulee kamalan brutaliteettinsa vuoksi oikea
triumfi. Siinä tarvitaan hienoa taidetta, ennenkuin voi saavuttaa
ymmärtämystä, ja suurta taidetta, ennenkuin voi saavuttaa voiton. Ja
että Ida Aalberg onnistui siinä määrin kuin näimme hänen onnistuvan,
osoittaa hänen itsensähillitsemiskykyään. Tässä on mahdotonta muistella
yksityiskohtia, sillä jokainen yksityiskohta on muistamisen arvoinen.
Kokonaisuus vaikutti valtavasti. Ja verrattuna semmoiseen tyyliteltyyn
tehtävään kuin Kirsti Flemingin tämän osan suoritus todistaa Ida
Aalbergin taiteen laajaa alaa.

Hänen vierailunäytäntönsä Tukholmassa ovat antaneet meille kuvan
omituisesta taiteilijaluonteesta, ja jo aikaisemmin on tullut
sanotuksi, että hän ei halveksi mitään taiteen keinoa, vaan voi käyttää
semmoistakin, mikä sinänsä on banaalia. Mutta hänen persoonallisuutensa
on yhtä täynnä temperamenttia, yhtä voimakas ja yhtä mielenkiintoinen
kuin hänen taiteensa on ihailtavaa. Hänen suuruutensa on siinä
tarmossa, jolla hän tulkitsee sitä, mitä Shakespeare antaa Hamletin
sanoa »intohimon pyörteeksi». Ja hän on niitä harvoja meidän päiviemme
pohjoismaisista näyttelijättäristä, joilla on — turvautumatta musiikin
kansainväliseen kieleen — ollut tarpeeksi tarmoa ja kykyä tehdäkseen
itsensä tehoisaksi myöskin oman äidinkielensä rajojen ulkopuolella.»

Gustaf af Geijerstamin tapaisen realistin mieltymys »Thérèse Raquinia»
kohtaan on helposti käsitettävissä. Ruotsalaiselle kirjailijalle on
arvostelijana kunniaksi, että hän saartoi näin suurella ymmärtämyksellä
puhua näyttämötähdestä, vaikka hän periaatteessa oli tähtitaidetta
vastaan.

       *       *       *       *       *

Skandinaavian kiertueen aikana kierteli Suomen ja ulkomaiden lehdissä
tietoja, että Ida Aalberg lähtisi Englantiin ja Amerikkaan tehdäkseen
taiteensa tunnetuiksi siellä. Todellisuudessa hän — lepäiltyään
ylenmääräisistä matkarasituksista Kristianian lähistöllä parisen
viikkoa — saapui lokakuun loppupuolella kotimaahan, mistä jatkoi matkaa
Pietariin.

Vielä näytäntökautena 1894—1895 Ida Aalberg esiintyi useita kertoja
vierailijana Suomalaisessa teatterissa. Hän näytteli eräitä vanhoista
loisto-osistaan, Reginaa, Kirstiä, Maria Stuartia, ja esiintyi lisäksi
uudessakin osassa Ritana Ibsenin »Pikku Eyolfissa». Sanomalehdistä
päättäen helsinkiläisen yleisön suhtautuminen häneen oli yhtä lämmin
ja innostunut kuin aina ennenkin: katsomo täynnä ja kukkuraista
kiitosta arvostelijain puolelta. Tällä kertaa — ja se onkin ehkä
ainoa kerta — Kaarlo Bergbom kuitenkin vain empien ja tinkien pyysi
Ida Aalbergin avustusta, ja vaikka hän toukokuussa 1895 ilmoittaa
sisarelleen Turusta, että Ida Aalberg on siellä annetussa »Maria
Stuart» näytännössä ollut tavattoman hyvissä voimissa ja vaikuttanut
muihin näyttelijöihin oikein säkenöivästi, hän tuskin lienee ollut
aivan tyytyväinen tämän näytäntökauden vierailuihin. Bergbomien
kirjeenvaihdosta vuodelta 1896 näkee, että he tekivät suuren erotuksen
tämän ja edellisen vuoden välillä. Ida Aalbergin vierailuista 1896
Emilie Bergbom kirjoitti:

»Ida Aalbergin vierailu oli hyvin onnistunut, se oli aivan toista kuin
viime vuonna, jolloin yleisö kohteli häntä kylmästi. Kaikki hänen monet
tuhmuutensa olivat silloin liian tuoreessa muistissa, mutta nyt ne oli
kutakuinkin unohdettu.» —

Kevätkaudella 1896 Ida Aalberg esiintyi Suomalaisessa teatterissa
kolmessa uudessa osassa: Lady Macbethina Shakespearen »Macbethissa»,
Kleopatrana saman kirjailijan »Antonius ja Kleopatra» draamassa ja
Elisabethina Hermann Sudermannin »Onnen sopukassa». Helsingin sen ajan
arvovaltaisimman kriitikon »Hufvudstadsbladetin» avustajan Werner
Söderhjelmin arvosteluista ei täysin löydä syytä Bergbomien suureen
tyytyväisyyteen. Arvostelija tosin sanoo, että näyttelijättären taide
on paikoitellen ollut erinomaisen vaikuttavaa, mutta Shakespearen
draamojen tulkitsemista käsitellessään hän tekee yksityiskohtaisia
huomautuksia Ida Aalbergin käsitystä vastaan.

Söderhjelmin näyttämökritiikki lähtee kirjalliselta pohjalta. Lady
Macbethin olisi Söderhjelmin mielestä pitänyt olla voimakkaampi,
vallanhimoisenpi ja julmempi kuin miksi Ida Aalberg hänet teki.
Varsinkin alkukohtauksissa näyttelijätär oli ollut liian lempeä ja
liian naisellinen. Kuningasmurha-kohtauksessa arvostelija myöntää
Ida Aalbergin loistavasti esittäneen pelon ja tyydytyksen välistä
ristiriitaa ja merkitsee, tosin silloinkin eräitä vastakkaisia
huomautuksia esittäen, että kappaleen loppupuolella näytteleminen
kohosi voimaltaan ja rohkeudeltaan näyttelijättären huippusaavutusten
veroiseksi.

Lady Macbeth on yhtä problemaattinen luonne kuin Shakespearen
muutkin suuret luomat, ja on mielenkiintoista havaita, että suuret
näyttelijättäret ovat hyvin erimielisiä osan tulkitsemisesta.
Adelaide Ristori on elämäkerrassaan kuvannut omaa luomaansa, ja
hänen kuvauksestaan näkee, että hän on käsittänyt tuon naisen
perusominaisuudeksi vallanahneuden ja kunnianhimon. Oman käsityksensä
tueksi Ristori vetoaa historiallisiin tietoihin siitä, miten
aikaisempi, englantilainen, näyttämösuuruus Mrs. Siddons oli tulkinnut
tuota luonnekuvaa. Ristorin luoma olisi, siltä tuntuu, vastannut
Söderhjelmin vaatimuksia. Mutta Ida Aalberg oli nähnyt 1880 Charlotte
Wolterin aikoinaan niin suunnattoman suosion saavuttaneen Lady
Macbethin. Wolterin lähtökohtana oli rakastava nainen, ylenmäärin
miestään rakastava nainen, joka rakkautensa luonnottoman intohimoisen
hehkun vuoksi joutuu kauheiden rikoksien tielle. Ida Aalberg on
saattanut myöskin nähdä Ellen Terryn Lady Macbethina — hänen
häämatkansa aikoina Terry esitti tätä osaa Lontoossa, ja Ida Aalbergin
kirjeenvaihdosta selviää, että hän näki Terryn ainakin jossain
osassa — ja eräästä Terryn muistelmakirjoituksesta näkyy, että hänen
käsityksensä on ollut lähellä Wolterin käsitystä tästä osasta. Terry
kirjoittaa:

»Tässä lyhyessä osassa — lyhyessä sanainsa lukumäärään nähden, mutta
kuinka pitkiä näköaloja ja suuria mahdollisuuksia siitä avautuukaan
näyttelijättärelle! — ei ole yhtään riviä, joka ei osoittaisi,
että Macbethin kunnianhimon ja rikoksen »rakkahin osatoveri» on
_nainen_, nainen hermostuneessa voimassaan, nainen rakkaudessaan ja,
ennenkaikkea, nainen naisellisine ominetuntoineen.» —

Terry vetoaa hänkin Mrs. Siddonsiin. Hän kyllä tietää, että tämän
Lady Macbeth on ollut miehekäs ja lujatahtoinen ja voimakasryhtinen,
mutta nuo ominaisuudet johtuivat siitä, ettei näyttelijätär, jolla oli
kyömynenä, sysimusta tukka ja komentajan käytös, voinut muuta olla.
Terry vetoaa Siddonsin muistiinpanoihin, joissa tuo näyttelijätär
sanoo, että Lady Macbethin pitäisi olla »kaunis, naisellinen, ehkäpä
suorastaan hento ja hauras.» Tiedetään myöskin, ettei Mrs. Siddons
katsonut itseään oikein sopivaksi tuohen osaan. —

»Macbeth» ei muodostunut suuren yleisön kappaleeksi, se on liian synkkä
tehotakseen siihen. Mutta Ida Aalbergin esiintyminen Kleopatrana
muodostui näytäntökauden 1895—1896 suurimmaksi menestykseksi.
Söderhjelm säilytti kuitenkin siihenkin nähden hyvin kriitillisen
asenteen. Kleopatrassa on kaksi naista, hän väitti: majesteetti,
»maailman päivä», kuten Antonius häntä nimittää, rikkaan kulttuurin
loistava tuote — ja toiselta puolen taas nainen, keikaileva ja
rahvaanomainen nainen, jolla voisi sanoa olevan mustalaisverta
suonissa. Arvostelija väittää Ida Aalbergin pystyneen esittämään
vain jälkimmäistä puolta Kleopatrassa — sitä kuitenkin verrattoman
vivahdusrikkaasti ja voimakkaasti —, mutta Shakespearen kuvaamaa
majesteettia ja kuningatarta Ida Aalberg ei ollut voinut kuvata, ja
Shakespearen suuri tyyli oli puuttunut esitykseltä. Ja arvostelija
väittää aivan toisin kuin esim. paria kolmea vuotta aikaisemmin Juhani
Aho ja aivan toisin kuin mitä Ida Aalbergin taiteilija-olemuksesta
yleensä on väitetty, että näyttelijättären taiteen suunta viittaa niin
ehdottomasti nykyaikaiseen ohjelmistoon, ettei Shakespeare sovi hänen
esitettäväkseen: olisi parempi, että Ida Aalberg näyttelisi Sardoun
Kleopatraa eikä Shakespearen.

Mahdollisesti Ida Aalberg keväällä 1891 Pietarissa näki Dusen
Kleopatran — sitä ei kyllä huomaa hänen kirjeistään, mutta se on
todennäköistä, koska Duse silloin esitti osaa, ja ainakin jokin
pietarilainen arvostelija piti sitä italialaisen näyttelijättären
parhaana luomana — ja varmaa on, että Eleonora Dusenkaan
Kleopatrassa ei ollut sitä »suurta tyyliä» ja majesteettisuutta,
jota kirjallisuudentuntija Söderhjelm suomalaisen näyttelijättären
esityksestä kaipasi. Dusen hermotaide ei voinut esittää majesteetteja
»suureen tyyliin»! Mutta Ida Aalberg oli todennäköisesti 1896 tavallaan
paljon modernimpi kuin hän oli ollut aikaisemmin, ei ainoastaan
Duse-näytäntöjen vaikutuksesta, vaan myöskin senvuoksi, että hän
Bergbomista luovuttuaan oli kiertueilla esittänyt toisen modernin osan
toisensa jälkeen. »Thérèse Raquin», »Sylvi», »Noora», »Kamelianainen»
olivat viime vuosina olleet tehtäviä, joissa hän useimmin oli
esiintynyt. Ne painoivat luonnollisesti määrätyn leiman hänen
taiteelliseen suoritustapaansa, sillä lienee varmaa, että suuret osat
muodostavat tavallaan maneeria ja vaikuttavat näyttelijän myöhempään
tuotantoon.

»Onnen sopukka» kuului moderniin ohjelmistoon, ja Ida Aalbergista
Elisabethina tuossa kappaleessa Söderhjelm on julkaissut lämpimästi
kiittävän arvostelun. Suomenkielisten lehtien arvostelut olivat
kaikista kolmesta osasta niin kiittäviä kuin suinkin osattiin
kirjoittaa.

Kevätkaudella 1897 Ida Aalberg taas vieraili Suomalaisessa teatterissa.
Bergbomit olivat ihastuksissaan ja väittivät häntä suuremmaksi kuin
koskaan ennen. Hänen uusi luomansa, Magda Sudermannin »Kodissa», sai
mitä parhaan vastaanoton. Näytteeksi tästä ote »Uuden Suomettaren»
kritiikistä:

»Jännityksellä kai moni odotti eilistä iltaa. Rouva Ida Aalbergia
ei taas vähään aikaan oltu nähty ja viime aikoina on aina totuttu
jokaisena uutena kertana näkemään hänet hiukan toisen luontoiseksi
kehittyneenä aivan kuin vieläkin suurempaan mestariuteen
täysikelpoisena. Teatteriin meni sellaisella tunteella, kuin jotain
sellaista elettävää odottaissa, jota ei kovin monasti satu. Eikä tämä
jännitys ja odotus ollut aiheeton, vaan illan vaikutus sen oikeutti.
Näyttelijä sellainen kuin Ida Aalberg, hänestä voi sanoa, että hän
esittää tehtävänsä. Hän luo roolinsa uudestaan ja aivankuin elää
muutamassa tunnissa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen. Niin kävi
eilenkin. Vaikkapa oli jo ennen nähnyt kappaleen tai sen lukenut, niin
entinen vaikutus oli kuin mitättömiin mennyt. Se Magda, jonka Ida
Aalbergissa näemme, oli kaiken aikaa pienimpiinkin yksityiskohtiin
saakka niin syvästi läpi-eletty, että se muodostui entisestä
riippumatta aivan itsenäiseksi taidehiomaksi, jonka vaikutus oli
vakaava ja vastustamaton. Ehdottomasti tulee tällaista näyttelemistä
seuratessaan ajatelleeksi, että tekijällä työssä on pienempi osa kuin
näyttelijällä.

Suureksi osaksi riippuu se myötätuntoisuus, mitä Magdan edustamaa
katsantokantaa kohtaan voi tuntea, siitä kuinka hän tämän oikeutta
puolustaa. Rouva Ida Aalberg tietysti jos kukaan on omansa saamaan
lausuttavaansa oikean painon, esiintymiseen oikean värityksen. Kuin
säkeninä singahtavat sanat hänen suustaan ja terävästi iskeytyvät ne
jokaiseen mieleen.

Magda esiintyy »Kodissa» vasta toisessa näytöksessä. Mutta kylläpä hän
kuitenkin heti paikalla saa kuulijat valtaansa. Kun Magda kolmannessa
näytöksessä sitten kertoo kärsimyksistään, taisteluistaan, joista
kuitenkin vihdoin oli voittajana selviytynyt, vaikkakin siveellisesti
siipirikkona, — niin kostui salissa monen silmä. Sydämen hehkuvinta
tulta on Sudermann tässä saanut Magdan sanat huokumaan. Mutta
ainoastaan Magda sellainen kuin Ida Aalberg, joka oman persoonansa
parhaammuuden repliikkeihin purkaa, saa sanoissaan kaiken sen esiin,
mitä tämän tuhlaajatyttären mielenpurkaukset eilen ilmaisivat.»

       *       *       *       *       *

1894 Ida Aalbergin taide oli valloittanut Tukholman. Jo seuraavana
vuonna häntä tahdottiin vierailemaan kuninkaalliseen Dramaattiseen
teatteriin, mutta sillä kertaa asia jäi sikseen. Vasta syksyllä 1896
hän teki vierailumatkan Ruotsin pääkaupunkiin, mutta tällä kertaa
hänellä ei ollut erikoisempaa onnea. Hän esitti Elisabethia »Onnen
sopukassa», ja Tukholman lehdillä ei ollut mitään huomauttamista itse
näyttelemistä vastaan — ainoastaan murteellinen ruotsinkieli sai lievän
moitteen —, mutta Sudermannin kappale havaittiin kiinnottomaksi ja
vähäpätöiseksi. Gustaf Fredrikson, joka siihen aikaan oli Dramaattisen
teatterin johtajana, oli aikonut ottaa ohjelmistoon Ida Aalbergin
varalle joko Hedda Gablerin tai Nooran. Ne tuumat kuitenkin raukesivat,
ja Ida Aalbergin vierailu Tukholmassa päättyi riitaan ja epäsopuun.

Tultuaan vapaaherratar Uexküll-Gyllenbandiksi Ida Aalberg oli
joutunut läheisiin tekemisiin muutamien pietarilaiseen aristokratiaan
kuuluvien henkilöiden kanssa. Kreivitär Prozor, joka kuului hänen
tuttavapiiriinsä, oli kirjoittanut »Vanda» nimisen draaman, ja Ida
Aalberg oli luvannut esittää sen Tukholmassa. Dramaattisen teatterin
johdolla ei aluksi tunnu olleen mitään sitä vastaan, että »Vanda»
otettaisiin ohjelmistoon. Myöhemmin kappale kuitenkin päätettiin
jättää esittämättä, ja Tukholmassa huhuiltiin, että niin tapahtui Ida
Aalbergin toivomuksesta, että hänen ja kreivitär Prozorin välit olivat
siitä syystä rikkoutuneet ja että hän oli muka menetellyt vilpillisesti
venäläistä kirjailijatarta kohtaan. Huhuissa ei tunnu olleen
perää, Gustaf Fredrikson ainakin nimenomaan torjuu ne kirjeessään
Ida Aalbergille ja toteaa, että »Vandan» jättäminen on johtunut
teatterinjohdon toimesta ja vierailun lyhyydestä.

Millaisen lopun tämä Tukholman matka sai, voi aavistaa eräästä lähdön
hetkellä laaditusta kirjekonseptista, jossa sanat on aiottu Gustaf
Fredriksonille:

 »Herra Johtaja!

 Minä en voi hyväksyä sitä tapaa, millä Te Dramaattisen teatterin
 johtajana olette kohdellut minua. Saan senvuoksi ilmoittaa Teille,
 että minä, jos »Odetten» [»Odetten» vuoksi oli »Vanda» päätetty
 jättää pois, sittemmin ei kummankaan esittämisestä tullut mitään.]
 esitystä lykätään, heti matkustan. Minun täytyy silloin jättää asiani
 Venäjän ministerin ja jonkun ruotsalaisen asianajajan haltuun.
 Kuitenkin pyydän Teitä heti järjestämään taloudellisen puolen.
 Paitsi laskua niistä palkkioista, jotka saan näytäntöilloista, joina
 olen esiintynyt, minun, sen pahempi, pitää lähettää Teille laskuja
 useammista puvuista niihin kahteen kappaleeseen, joissa minun
 sopimuksemme mukaan olisi tullut esiintyä.»



XVI.

UUSI KOULU.


Molemmissa avioliitoissaan Ida Aalberg yhdisti elämänkohtalonsa
lakimieheen. Juridisesta kouluutuksestaan huolimatta hänen molemmat
elämänkumppaninsa olivat kumpainenkin suuria idealisteja. Alexander
Uexküll-Gyllenband oli kuitenkin verrattomasti suurempi idealisti kuin
Lauri Kivekäs.

Lauri Kivekäs oli tavallaan ollut eetillinen filosofi hänkin — hän oli
omaksunut maailmankatsomuksen, jonka tunnussana oli kansallisuusaate.
Hänen filosofiansa lähti elävästä elämästä semmoisenaan, ja sillä oli
selvät, joskin rohkeat ja hyvin käytännölliset päämäärät. Lauri Kivekäs
oli tyypillinen suomalaisen luonteen edustaja, raju, häikäilemätön,
rohkea, kiihkeä, jos oli kysymys taistelusta, mutta pehmeä kuin vaha,
helposti ohjattava, empivä, jos hänelle haasteltiin lemmen kieltä.
Tälle miehelleen Ida Aalberg puhui melkein aina rakkauden sanoja, ja
heidän avioliitossaan ei ollut syviä, ainakaan maailmankatsomukseen ja
luonteitten erilaisuuteen perustuvia ristiriitoja. Heidän ristiriitansa
olivat tavallisen todellisuuselämän ristiriitoja, niistä puuttui
teoreettinen pohja.

Alexander Uexküll-Gyllenband oli ikivanhan saksalaisen suvun jäsen.
Hän tunsi itsensä germaaniksi, mutta hänen esi-isänsä olivat lähes
parisataa vuotta toimineet slaavilaisuuden päämaassa, Venäjällä.
Kansallisuusaate ei hänelle muodostunut miksikään kipeäksi
persoonalliseksi kysymykseksi, siihen nähden olivat jo esi-isät
saaneet tehdä ne kompromissinsa, joita yksityisen ihmisen elämänonni
edellyttää. Ida Aalbergin toinen mies, vapaaherra Alexander
Uexküll-Gyllenband, oli kaikilta taipumuksiltaan kosmopoliitti. Hän
katsoi elämää ja sen ilmiöitä yleisinhimilliseltä näkökulmalta.

Eräässä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen lähettämässään kirjeessä,
joka silloin oli tarkoitettu salaiseksi, mutta josta hän kuitenkin
otti itseään ja jälkimaailmaa varten tarkan jäljennöksen, vapaaherra
Uexküll-Gyllenband on käsitellyt Ida Aalbergin suhdetta kumpaankin
aviomieheensä. Niin jäävi kuin hän olikin antamaan lausuntoa
tuossa asiassa, ei voi kieltää, että hän on koettanut katsoa sitä
objektiivisesti. Tärkein kohta tuosta kirjeestä kuuluu:

 »En ole milloinkaan tuntenut Lauri Kivekäs-vainajata. Tunnen häntä
 vain siitä, mitä olen kuullut toisilta ja mitä vaimoni itse on hänestä
 minulle kertonut. Näin on muodostunut minulle kuva voimakkaasta, mutta
 yksinomaan _politiikkaan_ taipuvaisesta ja suuntautuneesta luonteesta,
 niin, vieläpä poliittis-_agitatoorisesta_ luonteesta. Mutta vaimoni
 on kertonut myöskin monista jaloista piirteistä hänessä ja monista
 ritarillisista teoista, joita hän Kivekkään puolelta sai kokea — — —

 Lopulliseksi ja määrääväksi tosiasiaksi tästä kaikesta kuitenkin jää,
 että vaimoni _ei_ ensimmäisessä avioliitossaan ollut onnellinen ja
 että Lauri Kivekäs tässä viisi vuotta kestäneessä avioliitossa jäi
 hänelle _vieraaksi_.

 Lauri Kivekäshän ei ollutkaan mikään taiteilija. Hän kuului kokonaan
 siihen Teidän kansallisen elämänne _ensimmäiseen_ kehityskauteen,
 jolloin poliittiskansallinen näkökanta oli kaiken muun yläpuolella.
 Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta käsittää Ida Aalbergin oikeata
 ja syvintä olemusta, joka oli kauttaaltaan taiteilijan. Taikka:
 _silloin_ oli vielä liian _varhaista_, jotta tämä olisi käsitetty.
 Teidän kulttuurinne ei ollut vielä tarpeeksi kypsä siihen, mikä
 kuitenkin jo _eli Ida Aalbergissa_.

 Siksi Lauri Kivekäs ei milloinkaan tullut todella _läheiseen
 henkiseen_ suhteeseen Ida Aalbergin kanssa; ei milloinkaan sellaiseen
 suhteeseen kuin esim. Perander ja Edelfelt — puhuakseni vain
 kuolleista — olivat häneen.» —

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband epäilemättä oli oikeassa siinä, että
Lauri Kivekkäällä ei ollut vaimonsa taiteeseen mitään läheistä
suhdetta. Ja jos onnellisen avioliiton perusedellytykseksi katsotaan
yhteistä henkistä työtä, voitaneen suuriakaan liioittelematta sanoa,
että hänen, Alexander Uexküll-Gyllenbandin avioliitto Ida Aalbergin
kanssa on onnellisimpia, mitä historia tuntee.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli hyvin kasvatettu ja ritarillinen
mies. Ulkonaisesti hän oli niin vaatimaton kuin tuskin kukaan
muu. Suomen seurusteluoloihin tottuneesta hänen rakastettava
kohteliaisuutensa ja sydämellinen palvelevaisuutensa tuntui melkein
ainoalaatuiselta. Ida Aalbergin eläessä hänen hieno vaatimattomuutensa
oli niin suuri, että vain harvat tiesivät hänen jotakin merkitsevän
vaimonsa taiteilija-kutsumukselle. Edempää katsoen hän näytti vain Ida
Aalbergin nöyrältä palvelijalta, joka totteli herrattarensa pienintäkin
viittausta.

Varsin tuoreessa muistissa on, kuinka äärettömän hartaasti
ja innostuneesti vapaaherra Uexküll-Gyllenband Ida Aalbergin
kuoleman jälkeen palvoi vaimovainajansa muistoa. Hän perusti Ida
Aalberg-teatterin, johon yritykseen hän uhrasi varallisuutensa,
hän kirjoitti pitkiä, oudon dialektiseen tyyliin laadittuja
sanomalehtikirjoituksia, jossa koetti selittää Ida Aalbergin
taidetta kuvaillen sitä näyttämötaiteen ihanteeksi ja tulevaksi
päämaaliksi, tai saarnasi aikakauden taidekritiikin pintapuolisuutta ja
ymmärtämättömyyttä vastaan. Häntä ei ymmärretty, ja hänen palvontansa
muodostui taisteluksi ympäristöä ja oloja vastaan. Hän sortui
tuossa taistelussa. Jo ennen kuolemaansa hän vaikutti murtuneelta
mieheltä, mieheltä, joka oli saanut liian katkeria kokemuksia ihmisten
pienuudesta ja ihanteitten häviöstä. Eräs niistä, jotka näkivät hänet
hänen yksinäisillä vaelluksillaan Helsingin kaduilla, sanoi hänen
loppuaikoinaan tuoneen mieleen jonkun Ibsenin synkistä ja katkerista
henkilökuvista, mutta suurelle joukolle hän pikemminkin olisi ollut
Cervantesin »murheellisen muodon ritari», joka oli noussut taisteluun
tuulimyllyjä vastaan.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vaatimattomuus esiintyy suurena ja
kauniina myöskin Ida Aalbergin kuoleman jälkeen. Hän ei tuonut yleensä
itseään ja omaa persoonaansa esille. Kaikki, mitä hän teki ja toimitti,
tapahtui ikäänkuin Ida Aalbergin nimen suojassa tai Ida Aalbergin
nimen ja muiston suojaamiseksi. Kun hän joutui erimielisyyksiin jonkun
kanssa — ja niin tapahtui lakkaamatta —, hän mielellään tahtoi masentaa
vastustuksen vetoamalla auktoriteettiuskoon: Ida Aalberg ajatteli tästä
asiasta toisin kuin Te, siis Te olette väärässä.

Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandilla, niin itsensäkieltävä ja
vaatimaton kuin hän olikin, oli kuitenkin se ehdoton vakaumus, että
Ida Aalbergista tuli todellinen ja suuri taiteilija vasta sen jälkeen,
kun he olivat toisensa löytäneet. Hän sanoi joskus aivan suoraan:
»_Minä_ olen Ida Aalbergin luonut.» Tuommoisia sanoja hän tosin
lausui asiaanperehtymättömille vain ikäänkuin vahingossa, hän käytti
niitä vieraan kanssa puhuessaan vain kiihkollaan jouduttuaan, mutta
lukemattomista seikoista selviää, että hän itse ajatteli niin ja että
hän itse vuorenvankasti uskoi tuohon käsitykseen.

Tosiasia onkin, että Ida Aalbergin avioliitto Alexander
Uexküll-Gyllenbandin kanssa oli kaksikymmentä vuotta kestävä koulu,
jossa edellinen oli oppilaana, jälkimmäinen opettajana.

       *       *       *       *       *

Seikkailevalla häämatkallaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband, kun
avioliitto sittenkin oli solmittu, oli aikonut ruveta asianajajaksi
Riikaan. Tämä aie kuitenkin raukesi, ja nuori pari asettui Pietariin,
missä vapaaherra sittemmin ansaitsi toimeentulonsa virastovirkamiehenä.
Hänen tiedetään m.m. toimineen Suomen ministerivaltiosihteerin
virastossa. Joskus hänellä sanotaan olleen parikin tointa yhtaikaa.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla tuntuu olleen nuoruudestaan asti
tapana merkitä paperille melkein kaikki kokemuksensa ja mietelmänsä.
Avioliittonsa alkuaikoina hän yhä edelleenkin näyttää suunnitelleen
suuren, käänteentekevän filosofisen teoksen kirjoittamista.
Königsbergiläinen Immanuel Kant oli saavuttanut maailmanmaineen
kirjallaan, jonka nimi oli »Kritik der reinen Vernunft». Samanlainen
suurtyö lienee väikkynyt nuoren aatelisen filosofian harrastajan
mielessä, kun hän erään suuren vihon kanteen on merkinnyt: »Entwurf
einer reinen Philosophie», mutta valitettavasti tuo vihko on jäänyt
— aivan tyhjäksi. Irtonaisista paperipalasista, joihin hän on
merkinnyt ajatuksen juoksuaan ja joista — niin paljon kuin niitä
on säilynytkin — suuri osa lienee joutunut hukkaan, ei saa mitään
kokonaiskäsitystä, ne ovat aforismeja ja niiden abstraktisuudesta
jää lukijalle vahva »qvasifilosofian»[26] sivumaku. On kuitenkin
myönnettävä, että näiden ajatussirpaleiden pohjana on persoonallisia
elämyksiä. _Puhtaus_ tuntuu olevan hänen filosofiansa ydinkäsitteitä;
se ja koko tuon filosofeeraasimisen abstraktinen luonne löytänevät
selvityksen muualtakin kuin kirjaviisaudesta: tuntuu luonnolliselta,
että aristokraattinen äiti oli lapsuudesta asti varjellut poikaansa
joutumasta liian läheiseen kosketukseen pahan maailman kanssa. Mutta
vielä useammin kuin sana _puhtaus_ esiintyy hänen kirjoituksissaan sana
_vapaus_. Avioliiton alkuvuosina se sana on ytimenä kaikissa niissä
purkauksissa, joissa hän valittaa käytännöllisen elämän asettamia
kahleita ja huokaa rahallisen raadannan alla: »Minä en anna _pakottaa_
itseäni, tahdon päästä käytännöllisen elämän pakkovallasta, tähden elää
mielipiteilleni, tuo käytännöllinen elämä» (Praxis) iljettää minua
puolinaisuudellaan», hän tavan takaa ja useissa eri muodoissa toistaa.

Menemällä avioliittoon Ida Aalbergin kanssa vapaaherra
Uexküll-Gyllenband oli, niinkuin jo etukäteen oli aavistanut, joutunut
käytännöllisen elämän palvelukseen. Että hän tunsi tehneensä suuren
uhrauksen, selviää esim. seuraavista hänen kirjoittamistaan riveistä:

»Olen siis näyttänyt, mitä _paljaalla ajattelemisella_ voi saavuttaa.

Sillä minulle ei anneta _keinoja filosofian harrastamiseen_. Ennen
kaikkea ei anneta _joutoaikaa_. Kun isoäitini lahjoitti minulle
10,000 markkaa, käytin siitä puolet _opintoihin_. Sitten olen
_mennyt naimisiin_ ja olen käyttänyt _toisen puolen_ tuosta summasta
_avioliittoni hyväksi;_ siitä lähtien ovat avioliittoni edut, joskaan
eivät ole olleet hallitsevina, olleet ainakin _yhtä tärkeitä_ kuin omat
filosofiset harrastukseni.» —

Ida Aalberg ei osoittanut miehensä filosofisille harrastuksille
ymmärtämystä, sen on vapaaherra Uexküll-Gyllenband elämänsä lopulla
suurella haikeudella todennut. Päiväkirjassa vuodelta 1897 on pari
alakuloista merkintää, jotka todistavat, että tässä suhteessa
aviopuolisoiden välit eivät vastanneet vapaaherran toivomuksia. Vihon
kanteen on Alexander Uexküll-Gyllenband kirjoittanut:

»Tästä on Ida ilman minun lupaani ja puhumatta siitä minulle mitään
repinyt pois sivun.»

Itse vihon sisällä on m.m. seuraava kuvaus, joka osoittaa, että
vapaaherra avioliittonsa vuoksi oli jo alkanut epäillä omaa
kutsumustaan:

»Kun olen levoton, kuljeskelen ympäri — löytämättä rauhaa istumiseen,
syömiseen, nukkumiseen. Saan rauhaa vain, kun _ajattelen. —_ En saa
rauhaa edes _lukemiseen;_ en edes sanomalehden lukemiseen. Ja kun
luen filosofista tekstiä, rupean heti ajattelemaan enkä pääse alkua
pitemmälle. — Ja kaiken, mitä ajattelen, tahtoisin saada kootuksi ja
kirjoitan sen muistiin; olen kirjoittanut koreja täyteen — ilman, että
niillä on mitään arvoa.»

Niin herkkä ja helposti ärtyvä hermosto kuin vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandilla olikin, ei hänen hermostumisensa ollut
tavallisten jokapäiväisten ihmisten hermostumista. Voidaan pitää
kysymyksenalaisena, oliko hän nero — sen kysymyksen perinpohjainen
ratkaiseminen vie tutkijalta vuosikymmeniä, siksi tuottelias oli
vapaaherra Uexküll-Gyllenband — mutta varmaa on, että hänellä oli
nerojen yleinen tauti: hän oli nuoruudestaan asti maanikko. —
Hänen tarkoitusperänsä kyllä muuttuivat, mutta kun hän sai jonkin
aatteen, joka häntä innostutti, muuttui se hänelle todelliseksi
elämänkysymykseksi, hän ei nähnyt eikä tahtonut nähdä mitään muuta,
hän ei puhunut eikä tahtonut puhuttavan mistään muusta, hän toimi
hellittämättömältä tuntuvalla tarmolla sen hyväksi.

Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband oli gentleman. »Hän ei
valehtele koskaan, ei edes leikillään», kertoi Ida Aalberg elämänsä
loppuaikoina miehestään. Ellei vapaaherra Uexküll-Gyllenband olisi
ollut niin kiihkeä luonne, ellei hän olisi ollut siinä määrin
hermoileminen kuin oli ja ellei hänellä olisi ollut avioliitosta niin
korkeata käsitystä sielujen, ajatusten ja tunteitten yhdistäjänä kuin
hänellä oli, Ida Aalberg tuskin olisi saanut myöskään tietää, että
heidän yhdyselämällään oli omat traagilliset puolensa. Ida Aalberg sai
sen tietää, ja esim. seuraavasta vapaaherran puolisolleen osoittamasta
kirjallisesta lausunnosta selviää, ettei ristiriita ollut kovin helppo:

                                                     »30/VIII 95.

 1. Sinun taiteesi ulkonaiset edellytykset, t.s. _teatteri_, ovat
 _elämän_, varsinkin _avioelämän_ (sisäisin, syvin elämänyhteys)
 kanssa ristiriidassa. Teatteri, semmoisenaan, on _leikkiväinen_ ja
 alhainen (_spielerisch_ und gemein). Tämä teatteri on ristiriidassa
 sinun luonteesi kanssa. Tämä ristiriita on tehnyt sinut tarpeeksi
 onnettomaksi. Et ole säilynyt puhtaana työsi _vuoksi_ teatterissa,
 vaan siitä _huolimatta_. Se oli _taistelua_. Mutta juuri tuossa
 taistelussa olet kuluttanut ruumiisi ja sielusi voimat. Nyt sinä
 _tarvitset_ tukea. (Aina siihen asti, kunnes olet saanut varman kannan
 elämässä). Jos _nyt_ heität luotasi tuon turvan, niin sinä pian,
 ottaen huomioon nykyiset heikot ruumiilliset ja _henkiset_ voimasi,
 sorrut _teatterin alle_.

 2. Taiteesi on ristiriidassa elämäsi kanssa. Ristiriita johtuu
 taiteesi edellytyksistä (teatterista). Sinun pitää uudistaa taiteesi
 ottamalla lähtökohdaksesi elämä. Ei päinvastoin. Jos tahdot menetellä
 päinvastoin, muodostuu elämäsi _onnettomaksi_, taiteesi _epätodeksi_
 (elämää vailla olevaksi).

 3. ‒ ‒ ‒ Tuleeko taiteestasi rahanhankkimisväline? Jos niin on, tuot
 ristiriidan sekä elämääsi että taiteeseesi — (sisäisin ja syvin ei
 kuulu joukolle eikä sen rahalle). Samalla teet myöskin yhteisen
 taloutemme mahdottomaksi.

 Nämä kolme asiaa sanon sinulle ennakolta.

 30 p:nä elok. 1895.

                                              _Alexander_.»

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on selittänyt, että hän Ida Aalbergin
vaatimuksesta ja Ida Aalbergin taiteen hyväksi luopui omasta
filosofisesta kutsumuksestaan. Ei ole mitään syytä epäillä tämän
vakuutuksen vilpittömyyttä. Ida Aalberg kaipasi taiteessaan aina
älyllistä tukea, ja on varsin todennäköistä, että hän, niinkuin
vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on kertonut, joskus kysyi
miehensäkin mielipidettä (vaikka tämä oli oppinut halveksimaan
teatteria), ja, havaittuaan saamansa neuvot hyviksi, alkoi niitä sitten
pyytää yhä enemmän.

Elämänkutsumuksen menettäminen on suuripiirteistä tragiikkaa, niin
suuripiirteistä, ettei se enää tahdo saada vastakaikua tavallisen,
jokapäiväisen ihmisen sielussa. Tavallinen ihminen pikemminkin
käsittäisi niin, että tuon opettaja-oppilas-suhteen muodostumisessa Ida
Aalbergilla täytyi olla omat kipunsa ja kärsimyksensä.

Ida Aalberg oli useita vuosia miestään vanhempi. Hänellä oli ainakin
Suomessa suuren taiteilijan maine. Hän oli tunnustetusti kansallisen
näyttämötaiteen etevin edustaja kotimaassaan. Hänen työnsä arvoa ja
merkitystä oli liian usein juhlittu ja vakuutettu, jotta hän itse olisi
voinut sitä epäillä.

Lähtien omasta filosofisesta kannastaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband
sanoi, ettei Ida Aalbergin taide vakavassa mielessä ollut mitään. Ida
Aalberg tarvitsi filosofin apua ja kouluutusta, ennenkuin hänen »hyvä,
sisäinen olemuksensa» voi tulla tehoisaksi ja ennenkuin hän pystyi
luomaan todellista taidetta.

Vain suuret uudistajat ovat ensiluokan neroja. Vapaaherra
Uexküll-Gyllenband vaati Ida Aalbergin taiteessa ja näyttämötaiteessa
yleensäkin alusta alkaen suurta uudistusta.

Mennessään avioliittoon Ida Aalbergin kanssa ja avioliittonsa ensi
vuosina vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband tietenkin oli
näyttämötaiteen alalla täysi maallikko. Hän oli nähnyt teatteria vain
katsomosta. Hänen näyttämöfilosofiansa oli silloin mitä puhtainta
kamarifilosofiaa. Hän väitti, että näyttämötaide oli valheellista
ja kaipasi uudistusta, mutta miten tuon uudistuksen piti tapahtua,
siitä on mahdotonta saada mitään varmaa kuvaa, ellei tyydy sellaisiin
sanoihin kuin: »taiteen on lähdettävä elämästä», »taiteen on oltava
sisäisesti puhdasta» j.n.e.

Työ opettaa tekijänsä. Ajan oloon, jouduttuaan Ida Aalbergin
elämänkumppanina käytännölliseen näyttämötyöhön, vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandista kehittyi mitä tyypillisin _ohjaaja_-taiteen
edustaja. Ida Aalberg oli mitä tyypillisin _näyttelijä_-taiteen.
edustaja. Varsinaisessa ammattityössä heidän etunsa ja tarkoitusperänsä
tulivat olemaan jyrkästi ristiriitaiset. Tämä ristiriita oli todellinen
ristiriita, jolle vapaaherra Uexküll-Gyllenband kuitenkin ummisti
silmänsä loppuun asti. Voimakas yksilöllinen näyttelijä ja voimakas
yksilöllinen ohjaaja eivät tahdo menestyä saman katon alla, ja
suuria näyttelijöitä ei helposti synny teattereissa, jotka toimivat
ohjaajataiteen merkeissä — se tosiasia, että joku Josef Kainz on
nuoruutensa päivinä kuulunut Meiningenin herttuan seurueeseen tai
että Moskovan taideteatterissa on ollut eräitä verraten eteviä
näyttelijöitä, ei riitä kumoamaan väitettä. Ida Aalbergin muistoksi
perustetussa teatterissa, varsinkin avajaisnäytännössä, nähtiin
hyvää, suorastaan erinomaista taidetta, mutta se oli vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin ohjaajataidetta, joka paljon enemmän perustui
Moskovan Taide-teatterin antamiin vaikutelmiin kuin Ida Aalbergin
omaan taiteeseen. Kuka ajatteli yksityisiä näyttelijöitä tuossa
avajaisnäytännössä? Kuka ajatteli ohjaajaa, kun Ida Aalberg itse seisoi
näyttämöllä?

Yksilöllisen, voimakkaasti yksilöllisen ohjaajan käsissä näyttelijä
helposti muuttuu marionetiksi. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli
voimakkaasti yksilöllinen, jos kukaan. Ida Aalbergilla oli liian suuri
menneisyys, jotta uusi koulu olisi voinut hänet täydellisesti muuttaa.
Teoriassa hän kyllä kannatti miehensä oppeja ja toisteli kiltisti
kaikkea, mitä vapaaherra Uexküll-Gyllenband teoreettisella älyllään
oli keksinyt, mutta käytännössä hän pysyi samana diivana, joka hän oli
ollut alusta alkaen.

Jos yksilöllinen näyttelijä ja yksilöllinen ohjaaja tahtovat toimia
yhdessä, syntyy kummankin puolelta loputon sarja kompromisseja. Niin
täytyi käydä myöskin Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin
yhteistoiminnassa, joskin nämä kompromissit lienee tehty
hiljaisuudessa, jopa useissa tapauksissa itsetiedottomastikin.

       *       *       *       *       *

Kun Ida Aalberg oli mennyt naimisiin saksankielisen miehen kanssa
ja joutui yksityisessä elämässään kaiket päivät käyttämään saksaa,
arvelivat Bergbomit, että hänen vanha halunsa päästä esiintymään
Keski-Euroopassa saisi siitä uutta virikettä. Niin kävikin. Jo 1896
Ida Aalberg oli neuvotteluissa Meiningenin herttuan seurueen kanssa,
ja vähältä piti, ettei hänestä tullut silloin tuon teatterin jäsen.
Asia oli jo sovittu, kun vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai koko
aikeen raukeamaan pitämällä itsepintaisesti kiinni eräästä turhasta
muodollisuudesta. Bertha Forsman on kertonut, ettei Ida Aalberg koskaan
voinut antaa miehelleen anteeksi tämän silloin osoittamaa huonoa
diplomatiaa, ja että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandkin myöhemmin katui
erehdystään.

Ollessaan kesällä 1897 vaikeasti sairaana Hangossa Ida Aalberg
kirjoitti Bertha Forsmanille m.m.:

 »Etten päässyt Meiningeniin, oli minulle raskas isku, oli kuin
 jotain olisi murtunut minussa, — olinhan rakentanut koko tulevan
 taiteellisen kehitykseni Meiningenin varaan. Se oli minulle kova isku
 siksi, että minä aina panen kaiken voimani yhteen ideaan. Harrastus
 puhtaaseen ja jaloon taiteeseen, harrastus, jonka tiedän olevan
 vallalla Meiningenin näyttämöllä, antoi minulle uskon, että minä
 panemalla taiteelliset voimani tuon teatterin käytettäväksi voisin
 raivata itselleni tietä tarvitsematta nähdä sitä likaa, jota nykyisin
 on niin monilla näyttämöillä ja joka on minusta niin vastenmielistä.
 — Ja kuitenkin uskon nyttemmin, että oli parasta, kun kävi niinkuin
 kävi. Olen lukenut muutamia tri Lindaun teoksia, ja minä luulen, että
 meillä olisi ollut aivan erilaiset mielipiteet sekä kirjallisissa että
 taiteellisissa kysymyksissä, ja senvuoksi olisi yhteistyömme varmaan
 käynyt vaikeaksi. — Ette saa olla minulle vihainen, että minä vasta
 nyt, kun kaikki on lopussa, yleensä mainitsen Teille mitään koko
 Meiningen-jutusta, mutta Tehän tiedätte, että minä vastenmielisesti
 puhun suunnitelmistani ja etten milloinkaan puhu siitä, mikä on
 lähinnä sydäntäni. — Uskotteko, että Meiningeniin nähden enää mitään
 olisi tehtävissä? — Millähän tavoin voisi solmia siteet uudestaan.» —

Ida Aalberg oli valmistellut liittymistään Meiningenin herttuan
seurueeseen huolellisesti ja innokkaasti. Kesällä 1896 hän oli miehensä
kanssa ollut Sveitsissä ja ottanut opetusta saksan kielen ääntämisessä
kuuluisalta foneetikolta professori Edward Sieversiltä. Hänen
kirjeidensä sävy tältä ajalta on iloinen ja toivorikas, hän kertoo
tekevänsä alppivaelluksia ja olevansa tyytyväinen ja onnellinen. Ida
Aalberg ei, kuten professori Sievers myöhemmin on kertonut, pystynyt
voittamaan kielen vaikeuksia, mutta tämä ei suinkaan ole pääsyy,
jonka vuoksi on otaksuttava, ettei hän olisi menestynyt Meiningenin
näyttämöllä, vaikka olisikin tullut sen jäseneksi. Paul Lindaun,
silloisen meiningeniläisten johtajan, kirjoista Ida Aalbergissa
itsessäänkin heräsi epäilys, että hänen taiteelliset pyrkimyksensä
tähtäsivät toisaalle kuin meiningeniläisten, ja varmaa on, että hän
yhtymällä tuohon mainehikkaaseen seurueeseen olisi joutunut aivan
vieraaseen ja itselleen mahdottomaan ympäristöön.

Millaista olikaan meiningeniläisten näyttämötaide?

Voidaan tosin väittää, ja on usein väitettykin, että se
näyttämötaide, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla suurten yksityisten
näyttelijäin saavutuksissa vietti voittojaan Euroopassa, ei ole
oikean näyttämötaiteen ihanne. Tähtisysteemi oli syntynyt Saksan
porvarillisilla näyttämöillä köyhyyden ja taloudellisen ahdingon
vuoksi, Italiassa vakinaisten teatterien puuttumisen vuoksi ja
Ranskassa ehkä lähinnä yksityisten näyttelijäin kurittomuuden ja
oikuttelujen vuoksi. Nuo kiertelevät suuruudet merkitsevät kuitenkin
— huolimatta siitä, missä olosuhteissa olivat syntyneet ja huolimatta
siitä, että heidän työnsä ei perustunut mihinkään suureen, koko
näyttämötaidetta käsittävään ajatukseen — _näyttelijä_taiteen
huippusaavutusta.

_Ohjaus_taidetta on kernaasti taituttu pitämään suuremmassa
arvossa kuin sitä taidetta, joka ilmenee yksityisten näyttelijäin
saavutuksissa. Meiningeniläisten tavaton merkitys uudemman
näyttämötaiteen historiassa perustuu yksinomaan regian, ohjauksen
kehittämiseen. Mutta meiningeniläisten historiasta voi nähdä, ettei
tuonkaan suunnan takana ole ollut mitään syvällistä ajatusta eikä
suurta taidekäsitystä, vaan että se pikemminkin johtui erään ruhtinaan
oikusta.

Nerokkaan näyttelijän Edmund Keanin »keskinkertaisen lahjakas poika»
Charles Kean oli 1850 Princess Theatressa Lontoossa esittänyt
Shakespearen »Venetian kauppiaan» suunnattoman loisteliaassa
ja komeilevassa näyttämöasussa ja saavuttanut näillä puhtaasti
ulkonaisilla keinoillaan menestyksen, joka ei ihastuttanut vain sen
ajan englantilaisia, vaan vaikutti koko englantilaisen näyttämötaiteen
myöhäisempään suuntaan, mikä on ilmennyt sarjana toinen toistaan
loistavampia näyttämöasetuksia. Tieto tästä suuresta, mutta
todellisuudessa sangen kysymyksenalaisesta, jopa suorastaan sangen
pienestä taiteellisesta voitosta levisi mannermaalle, ja Kean,
joka »Venetian kauppiaan» jälkeen tarjosi Lontoolle Shakespearen
kuningasdraamoja kulisseina ja pukuina, sai pian matkijoita Saksassa.
Kun Coburgin hoviteatterissa 1867 esitettiin englantilaisena
jäljennöksenä »Venetian kauppiasta», sattui katsomossa istumaan
nuori Meiningenin herttua Georg, joka tuosta näytännöstä sai
jumalaisen kipinän. Meiningenin herttua ei ollut mielipuoli eikä
tullutkaan siksi niinkuin ovat tulleet muutamat muut näyttämötaidetta
rajattomasti suosivat ruhtinaat, mutta mikään ei todista, että
hänen taidekäsityksensä olisi ollut erikoisen syvällinen, kun hän
muutamia vuosia myöhemmin lähetti hyvin harjoitetun ja varustetun
teatterinsa valloittamaan Eurooppaa. Meiningeniläisille merkitsivät
kulissit, ihmeen ihanat matot, tyylinmukaiset sotilaspuvut j.n.e.
enemmän kuin yksityiset näyttelijät. Heidän suurella vaivalla ja
huolella valmistettuihin joukkokohtauksiinsa, joita on paljon
kiitetty, tahtoivat yksityisen näyttelijän vuorosanat hukkua,
»Venetian kauppiaassa» ei kuultu Shylockin merkillistä puhetta,
kun hän eroaa tyttärestään, koska samaan aikaan näyttämöllä
monilukuinen avustajakunta gondoloineen ja kirjavine pukuineen veti
näyttelemisellään suurimman huomion puoleensa. Koko meiningeniläisyys
kaikkine epäilemättä suurine ansioineen ja ankaroine töineen ei
merkinnyt runoluoman _syventämistä_ näyttämöesityksessä, vaan sen
_levittämistä_.

Meiningenilaisilla oli ankara kuri. Näyttelijätär, joka tänään esitti
»Orleansin neitsyttä», saattoi huomenna kuulua avustajakuntaan. Tuntuu
tuiki mahdottomalta uskoa, että Ida Aalberg olisi voinut alistua tuohon
kuriin ja koko ohjaustaiteeseen yleensäkään, jos ohjaajana oli vieras
henkilö, jota hänen ei ollut äärimmäinen pakko totella.

Meiningenilaisten tyyliä on, ja tuskin ilman syytä, mainittu
naturalistiseksi. Näyttämöasetuksessa tuli ovien, ikkunain, huoneiden
sisustuksen, pukujen, puiden, yleensä kaiken olla mahdollisimman
luonnollista. Heidän naturalisminsa ilmeni sentään muussakin kuin
tässä ulkonaisessa puolessa, Schillerin vuorosanoja lausuttiin tuolta
näyttämöltä juhlallisuutta ja pateettisuutta välttäen, luonnollisuutta
tavoitellen.

Meiningenilaisten vierailumatkasta Moskovaan sanotaan suureksi osaksi
johtuneen, että vuonna 1897 amatöörinäyttelijä ja amatöörinäyttämön
johtaja Konstantin Aleksejev, s.o. Stanislavski, ja draamankirjoittaja
Vladimir Nemirovits-Dantsenko päättivät perustaa uuden teatterin,
josta sittemmin kehittyi maailman maineen saavuttanut Moskovan
Taide-teatteri. Se kulki aluksi mitä täydellisimmän naturalismin
merkeissä, mutta myöhemmin on kyllä sekä Stanislavskissa että
eräissä hänen ohjaustaiteensa oppilaissa, ennenkaikkea originellissa
Meyerholdissa, tapahtunut täydellinen luopuminen alkuperäisestä
taiteellisesta kannasta. Stanislavski ei anna yksityiselle
näyttelijälle suurta merkitystä, mutta juuri hänen teatteristaan
Alexander Uexküll-Gyllenband löysi sen näyttämötaiteen, jota hän
kaikkein lämpimimmin kannatti. Sieltä hän löysi totuuden ja sen
hienouden ja yleensä ne ominaisuudet, joita hän voi kunnioittaa
taiteessa ja joiden nojalla hän voi taidetta kunnioittaa.
Moskovan Taide-teatterilla on vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin
ohjaajataiteen kehittymiselle ainakin mitä tärkein, ellei suorastaan
keskeinen merkitys,[27] mutta Ida Aalbergille, ainakaan hänen
näyttelijätaiteelleen, ei moskovalaisuudella voinut olla paljon
annettavana. Hän, Ida Aalberg, kyllä tutustui henkilökohtaisestikin
Stanislavskiin, piti hänen ohjaustaiteestaan, arveli häntä neroksikin,
mutta tuo kaikki tuskin merkitsi hänelle sen enempää, varsinkin kun
ottaa huomioon, että Ida Aalberg perehtyi Moskovan taiteeseen vasta
elämänsä viimmeisinä aikoina.

Ohjaajan tultua vaikuttavaksi tekijäksi näyttämötaiteessa on tuon
taiteen luomisessa syntynyt ristiriita, joka koskee hänen ja
näyttelijän keskinäistä suhdetta. Ohjaaja voi yllyttää ja kiihoittaa
näyttelijää yhä suurempiin saavutuksiin, se on tietysti luvallista,
ja se oli esim. Kaarlo Bergbomin harvasanaisen ohjaustaiteen vahvin
puoli. Mutta ohjaaja voi myöskin pakottaa näyttelijän luopumaan
itsenäisestä käsityksestä, vaikka tämä siihen pystyisikin, tai
rajoittaa hänen luovaa mielikuvitustaan vetoamalla kokonaisuuden
etuihin tai muuten hillitsemällä häntä oman makunsa mukaiseksi.
Ristiriita on olennainen ja syvä ja niin vaikea, ettei sitä voida
yleisillä laeilla ja määräyksillä ratkaista, jää lopultakin
riippumaan olosuhteista ja psykologisesta vaistosta, minkä verran
ohjaaja puuttuu yksityisen näyttelijän työhön, ellei, niinkuin
Meiningenin teatterissa tai Stanislavskin taiteessa, näyttelijää
periaatteellisesti aseteta toisarvoiseen asemaan ja olla sitä
mieltä, ettei hänen persoonallisuutensa merkitse sen enempää draaman
tulkitsemisessa. Äärimmilleen kehitetty ohjaajataide ei edellytä vain
suurta ja yksilöllistä ohjaajapersoonallisuutta, vaan myöskin runsaita
taloudellisia mahdollisuuksia, joita voi tarjoutua vain suurissa
maissa ja suurissa, väkirikkaissa kaupungeissa, tai aineellista tukea
vallassaolijain tai rikkaiden henkilöiden kädestä.

Jos V. Meyerhold, joka nykyisin kuuluu entistä enemmän tulleen
vakuutetuksi yksityisen näyttelijän arvosta ja merkityksestä, mutta
joka jo vuosisadan vaihteessa, vaikka olikin ollut Stanislavskin
opissa, saattoi olla yhteistoiminnassa semmoisen diivan kuin aikakauden
suurimman venäläisen näyttelijättären Vera Kommissarzevskin kanssa,
olisi ollut vanhempi mies ja keksinyt ohjaaja-ajatuksensa aikaisemmin
ja jos vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband olisi tunnustautunut
Meyerholdin oppien kannattajaksi, olisi ehkä hänen ja Ida Aalbergin
yhteistoiminnasta voinut syntyä jotakin kerrassaan ihmeellistä. Mutta
siihen aikaan, kun vapaaherra Uexküll-Gyllenband luopui filosofiastaan
ja alkoi puuttua vaimonsa taiteeseen ja ohjata tätä erinomaisella
tarmollaan, ei vielä tunnettu edes Moskovan Taide-teatteria, vielä
vähemmän Meyerholdia. Aluksi vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaus
siis oli vailla kaikkia näyttämötaiteesta saatuja vaikutelmia — ellei
ota lukuun niitä vaikutelmia, joiden mukaan hän hyljeksi kaikkea
näkemäänsä näyttämötaidetta, — ja perustui hänen omaan filosofiaansa ja
puhtaasti kirjallisiin tietoihinsa.

       *       *       *       *       *

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on epäilemättä vaikuttanut Ida Aalbergin
näyttelijätaiteeseenkin. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli mies,
jolla oli oma tahto, jos kellään, ja joka kaikkialla halusi nähdä
oman tahtonsa toteutuvan. Henkilön, joka oli yhteistoiminnassa
hänen kanssaan, oli mahdoton välttää hänen vaikutusvoimaansa.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband tahtoi ulottaa määräämisvaltansa toisen
pienimpiinkin tekoihin ja ajatuksiin.

Tuommoisella voimakkaalla aggressiivisella persoonallisuudella on
omat heikkoutensa. Sen heikkous on siinä, että se helposti synnyttää
vastustusta ja vie konflikteihin. Ida Aalbergillakin oli oma voimakas
tahtonsa, sen hän oli ehkä liiankin usein osoittanut. He olivat
lisäksi kumpainenkin erinomaisen herkkähermoisia. Voisi luulla, että
yhteistyö tuommoisin edellytyksin olisi käynyt mahdottomaksi tai
ainakin kovin vaikeaksi, mutta kumpaisenkin kunniaksi on mainittava,
ettei niin suinkaan ollut laita. Kirjeistä näkee, että vapaaherra
Uexküll-Gyllenband päivä päivältä innostuu yhä enemmän uuteen alaan ja
alkaa tuntea sen omakseen ja että hän antaa ohjeensa vaimolleen mitä
rakastettavimmalla ja hienoimmalla tavalla. Vuonna 1898 hän tunnustaa
siihen asti pitäneensä jokaista draamaa vain lukudraamana, mutta nyt
alkavansa ajatella niitä myöskin näyttämöluomina. Kuten luonnollista
on, pysyvät hänen ohjeensa edelleenkin vuosikausia kirjanoppineen
selvityksinä eivätkä näyttämöllä toimineen ammattimiehen.

Ibsen on niitä harvoja runoilijoita, jotka jo elinaikanaan saavat
opeilleen ja runoudelleen selvittäjiä. Hänen problemaattiset draamansa
tarjosivat mitä kiitollisimman kentän vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin
filosofisesti kouluutetulle älylle. Häämatkallaan 1894 ja vielä
myöhemminkin hän oli käyttänyt Ibsenin elämänviisautta melkein
juristin tavoin todistaessaan lakkaamatta, kuinka väärässä Ida Aalberg
kulloinkin oli, mutta jo 1898 hänen ainoana tarkoituksenaan tuntuu
olleen vain luoda selvyyttä »Pohjan Velhon» henkilöluomiin. Hänen
saksalaisuutensa ei ilmene vain tavattomassa perinpohjaisuudessa,
jolla hän tutustuu Ibsenin draamoihin, vaan myöskin kaavamaisuudessa
ja hirvittävässä ja väsyttävässä monisanaisuudessa, jolla hän tekee
Ida Aalbergille selvää tutkimustensa tuloksista. Niinpä esim.
»Hedda Gabler-selostus vuodelta 1898 on oiva näyte saksalaisesta
kaavamaisuudesta ja perinpohjaisuudesta. Se alkaa:

            »_Hedda.
       Synteettinen taulu._

     (Kuinka _yksityisistä_ luonnepiirteistä muodostuu
     _kokonaisuus_ ja kokonaiskuva Heddan kompliseeratusta
     luonteesta).

        1) Heddan (koko toiminnan aikana yhä kasvava)
           pessimismi, elämäänkyllästyminen ja inho.
        2) Rotu.
        3) Ylhäinen olemus.
        4) Halu loistoon ja komeuteen.
        5) Vallanhimo.
        6) Äly; iva ja pilkka.
        7) Epätoivo; demoninen viileys.
        8) Mustasukkaisuus.

       *       *       *       *       *

1) Pääkohdat, joissa tämä Heddan pessimismi, inho ja
elämäänkyllästyminen näyttäytyvät, on merkitty erikoiseen paperiin.
»(Tuohon paperiin on todella koottu hartaalla vaivalla kaikki
yksityiset lauseet, missä nuo ominaisuudet voivat ilmetä).

»2) Inhosta aiheutuu pyrkimys saada _lohtua kauneudesta_. Mutta
todellisuudessa Hedda _ei_ siihen usko. (Hedda _ei_ ole sentimentaali).
Hänen _älynsä_ pilkkaa hänen omaa inhoansakin. Todellisuudessa Hedda
uskoo vaan valtaan ja voimaan eikä estetiikkaan ja kauneuteen. Tästä
inhosta aiheutuu myöskin _inho odotettavissa olevaa skandaalia
kohtaan_. —

3) _Ylhäinen olemus_. Rotu on jotakin _fyysillistä_.... $en pitää
ilmetä koko olemuksessa, käynnissä liikkeissä, kynsien puhdistamisessa
j.n.e. Ylhäinen olemus tulee esiin seuraavissa kohdissa:
tohvelihistoriassa» — — — — — — j.n.e., j.n.e.

       *       *       *       *       *

Ida Aalbergin taiteilijaluonne ei ollut älyllinen. Vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin intellektualismilla jota tarjottiin ylen runsaina
annoksina, oli omat vaaransa Ida Aalbergille. Neuvoja oli liian
paljon, jotta Ida Aalberg olisi voinut niitä kaikkia edullisesti
hyödykseen käyttää. Ne voivat muodostua raskaaksi painolastiksi, joka
voi hävittää hänen taiteensa suurimman vaikutusvoiman: välittömyyden
tunneilmauksissa. Hän tarvitsi Bergbomilta vain pienen vihjauksen
tai lyhykäisen lauseen ohjauksekseen, heti sanotaan hänen joutuneen
inspiratsionin valtaan, joka voimallaan ja hehkullaan ylitti kaikki
toivomukset, ja pystyneen tällöin luomaan sellaista, mitä ohjaaja
omassa mielikuvituksessaan ei ollut nähnyt, mutta johon hän täysin
yhtyi. Tuommoista hetkelliseen inspiratsioniin perustuvaa taidetta
voidaan syyttää pintapuolisuudesta, mutta älyn ylivalta vie tehon
taiteelta ja tekee esityksen kuolleeksi.

Mikä vaikutus oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ensimmäisien vuosien
aikana antamalla ohjauksella Ida Aalbergin taiteeseen? Vaikuttiko hän
siihen edullisesti vai ehkäisevästi?...

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli itse varma silta, että hänen
vaikutuksensa oli mitä siunauksellisin. Vuonna 1903 hän laati Ida
Aalbergin taiteesta kirjoituksen saksalaista »Die Woche» lehteä varten
kirjoituksen, joka kai olisi ollut jo aivan liian pitkäkin voidakseen
tulla julkaistuksi. Siinä hän erottaa Aalbergin taiteessa kaksi suurta,
määräävää ominaisuutta, joista toinen on eräänlainen _sisäisyys_,
tunneilmausten välittömyys, mutta toinen ja hänen mielestään paljon
tärkeämpi, se johdonmukaisuus, _konsekvenssi_, jolla Ida Aalberg
muka on tunkeutunut runoilijan ajatusten perimmäisiinkin sopukoihin
ja sulattanut kaiken eläväksi ja yhdenmukaiseksi ja todelliseksi
taideteokseksi.

Jotkut niistä, jotka ovat tunteneet Ida Aalbergin taiteen jo
1880-luvulla, m.m. Bertha Forsman ovat väittäneet, että nuori Ida
Aalberg antoi taiteilijana paljon enemmän kuin vapaaherratar Ida
Aalberg-Uexküll-Gyllenband. Huomattava on kuitenkin, että Bertha
Forsman syytti Ida Aalbergia liiasta hillinnästä jo 1891.

Sanomalehdissä ja aikakausjulkaisuissa esiintyvät kritiikit tietävät
kertoa sangen vähän Ida Aalbergin taiteen älyllisestä puolesta.
Tietysti siitä sanotaan silloin tällöin jokin ylimalkainen fraasi,
mutta kun hänen myöhempääkin taidettaan kiitetään todellisella
innostuksella, soivat sanat temperamentin, tunnevoiman, intoutumisen
ylistystä eivätkä suinkaan loogillisten avujen.

Epäilemättä Ida Aalberg kuitenkin alusta alkaen sai jotakin hyötyä
näistä suurella ilolla ja hartaudella annetuista neuvoista, joskaan
hyöty kaiken todennäköisyyden mukaan ei muodostunut niin ratkaisevaksi
kuin antaja toivoi ja uskoi. Vielä enemmän hän varmaan hyötyi
vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjauksesta, kun tämä kehittyi
ja alkoi saada todellista ammattimiehen silmää. Vuosien kuluessa
vapaaherra vapautui yhä enemmän filosofeeraamisesta ja kirjallisesta
saivartelemisesta, ja hänen ohjauskirjansa alkoivat muistuttaa muiden
ohjaajien kirjoja: merkinnät alkoivat yhä enemmän koskea lausuntaa,
mielentiloja, asemia, ilmeitä, liikkeitä ja saada yhä käytännöllisemmän
sävyn. Niissä ei ainakaan tapaa niin paljoa kuin varhaisempien vuosien
ohjeissa perinpohjaisia selityksiä siitä, mikä on itsestään selvää
tai mitä ei ainakaan tarvitsisi monisanaisesti todistaa. Ne paksut
paperipinkat, joihin hänen muistiinpanonsa on tehty, eivät todista
ainoastaan hänen innostustaan ja tarmoaan ja älyllisen erittelynsä
terävyyttä, vaan niistä voi löytää myöskin paljon sellaista, joka
osoittaa hänellä olleen taiteilijan mielikuvituksen ja herkän
havaintokyvyn.

Eläessään yhdessä vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa Ida Aalberg
luki paljon ja luki varmaan järjestelmällisemmin kuin milloinkaan
ennen. Mutta vaikka hän näin viljeli omaa henkeään, kadotti hän
itsenäisen ajattelemisen lahjan suorastaan hämmästyttävässä määrässä.
Vuoden 1904:n jälkeen hän puhui usein ja paljon teatterista
ja taiteesta, kirjoitti niistä myöskin monesti, mutta melkein
poikkeuksetta on kaikki se, mitä hän on puhunut tai kirjoittanut, ollut
vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin todistettavasti hänelle dikteeraamaa.

Vaikkakin Ida Aalbergin voi sanoa elämänsä loppupuolella toimineen
ehkä liian voimakkaan henkisen painostuksen alaisena, tiedetään hänen
harvoin sitä valittaneen. Vuosien kuluessa hän oppi entistä enemmän
luottamaan mieheensä, hän alistui, hän tyytyi henkisen itsenäisyyden
menetykseen, ja silloin oli kaikki hyvin, hyvin ainakin heidän kahden
kesken.



XVII.

UUDEN KOULUN VAIKUTUKSESTA IDA AALBERGIN TAITEESEEN.


Kevätkaudella 1897 Suomalaiseen teatteriin tekemänsä vierailun
jälkeen Ida Aalberg pysyi poissa näyttämöltä lähes kolme vuotta.
Näihin aikoihin hän oli epätoivoissaan terveytensä tilasta,
saman vuoden syksyllä hän sai Helsingissä kestää leikkauksen ja
myöhemmin hän koki etsiä parannusta useista ulkomaisista kylpy-
ja terveydenhoitolaitoksista. Kirjeenvaihdosta näkee, että hän
oleskeli milloin Lausannessa, milloin Dresdenissä, milloin missäkin.
Menetettyä terveyttään hän ei koskaan saanut täysin takaisin, ja
myöhemminkin tarkoittivat lakkaamatta toistuvat matkat etelään pikemmin
ruumiinhoitoa kuin henkistä virkistymistä tai huvittelua.

On täysi syy uskoa, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla oli varsin
vähäinen osuus siihen taiteeseen, jota Ida Aalberg pitkällisen
sairausaikansa jälkeen esitti vierailunäytännöissään Suomalaisessa
teatterissa. Vapaaherran tutkimukset koskivat melkein yksinomaan
Ibseniä, hänen papereissaan on ainakin tältä ajalta verraten vähän
yrityksiä etsiä johdonmukaisuutta ja syvyyttä toisten runoilijain
teoksista. Suomalaisessa teatterissa Ida Aalberg esiintyi eräissä
entisissä loisto-osissaan; uusia tehtäviä hänellä oli vain kahdessa
Sardoun kappaleessa,»Fedorassa» ja »Theodorassa», joissa kumpaisessakin
hän häikäisi helsinkiläisiä arvostelijoita ja yleisöä teknillisellä
taituruudellaan. »Fedoran» johdosta Jalmari Hahl sai aiheen
»Valvojassa» verrata Ida Aalbergin tekniikkaa Sarah Bernhardiin
tekniikkaan ja todeta, että kumpainenkin on yhtä kehittynyttä,
mutta että Sarah'n näyttelemisessä on enemmän maneeria ja asentojen
liiallista vaativaisuutta. Samaa ylivoimaisen tekniikan ylistystä
sisältää esim. Bertel Gripenbergin »Euterpeen» »Teodorasta» kirjoittama
kritiikki.

Nämä vierailunäytännöt Suomessa olivat luonteeltaan verraten tilapäisiä
ja ikäänkuin puolella sydämellä tehtyjä. Ida Aalbergin mielessä
kangasteli edelleenkin suurempi päämaali, eurooppalaisen maineen
voittaminen, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki kaikin voimin hänen
pyrkimyksiään tässä suhteessa. Parannusmatkoilla ollessaan Ida Aalberg
vielä kerran koetti perehtyä saksankielen ääntämiseen ja Pietarissa hän
sai opetusta eräältä lausujalta, rouva Marie Strauch-Spettiniltä.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli siis muodostanut oman teoriansa
siitä, miten Ibseniä ja draamaa yleensäkin oli näyttämöltä esitettävä.
Tämän teorian ydin oli siinä, että näyttämöltä oli esitettävä
runoilijaa eikä näyttelijää. Näyttämöesityksen tuli pohjautua
perusteelliseen tutkimukseen ja erittelyyn runoluomasta, runoilijan
tarkoituksista ja ajatuksista, joita hän oli kätkenyt teokseensa. Se
hylkäsi kaiken ulkonaisen efektintavoittelun.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin teoria ei sinänsä ole mitään uutta
eikä vallankumouksellista oppia. Se on vain sangen yleisen vaatimuksen
tehostamista. Kukapa näyttelijä tai ohjaaja väittäisi ilman muuta
olevansa välinpitämätön runoilijan tarkoituksista tai myöntäisi vain
pintapuolisesti tutustuvansa niihin tehtäviin, joiden tulkkina hän
tahtoo olla. Mutta tämän teorian käytännöllisessä toteuttamisessa oli
aihe ristiriitaisuuksiin. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband saattoi, ja
tuskin ilman syytä, moittia aikansa teattereita ja näyttämötaiteen
edustajia siitä, että nämä kuittasivat runoteokseen kätkettyjen
arvojen tutkimisen liian vähällä. Itse hän tunsi menettelevänsä
niin perinpohjaisesti tässä työssä, että uskoi aloittavansa aivan
uuden suunnan näyttämötaiteessa. Koska hän hautoi Ibsenin draamojen
salaisuuksia vuosikausia ja käytti joutoaikaansa tutkimuksiin
siitä, millä tavoin draamojen vuorosanat muodostuivat kokonaisiksi
henkilökuviksi, joilla oli ne ja ne ominaisuudet, hän luuli pääsevänsä
niin varmoihin tuloksiin, että merkitsi oman kantansa _totuudeksi_.
Loppuun asti pysyi hänen mieluisana väitteenään, kun hän tuomitsi
vierasta näyttämötaidetta: se ei ole totta, se on valheellista
taidetta. Hän jaksoi tuskin koskaan täydellisesti selvittää itselleen,
että perinpohjaisinkin analyysi antaa vain _subjektiivisen_ totuuden,
sillä muuten hän tuskin olisi ollut niin ankara arvosteluissaan.
Jos vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin tavallisiin teatterinohjaajiin
kohdistama pintapuolisuutta koskeva syytös perustui vakaumukseen,
niinkuin se epäilemättä hänen puoleltaan perustui, oli hänen omalla
työtavallaan puolia, joita voitiin pitää heikkouksina: hänen
analyysinsa oli niin perinpohjaista, että se olisi voitu merkitä
pedanttisuudeksi, joka vie elämän ja veren näyttämötulkinnalta.

Elämänsä lopulla vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla lienee ollut se
käsitys, että Ida Aalberg oli täysin toteuttanut hänen aatteensa ja
pyrkimyksensä ja esittänyt sitä suurta ja syvää ja todellista taidetta,
joka hänen mielessään kangasteli. Ennenkuin hän kuitenkaan pääsi tähän
käsitykseen, täytyi hänen tuomita aikakautensa taidekritiikki, sillä
siltä jäi melkein kokonaan huomaamatta, että Ida Aalberg edusti jotakin
uutta suuntaa.

On mahdollista, ettei Ida Aalberg ollut paras mahdollinen tulkki
vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin aatteelle. Missään tapauksessa hänen ei
voi katsoa tuota aatetta ulkonaisesti erinomaisen menestyksellisesti
toteuttaneen. Ida Aalbergin näyttelemisessä jäi älyllinen aines, jonka
piti olla vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin osuus, taka-alalle, ja vieras
kieli, jolla hän aluksi koetti toteuttaa miehensä katsantokantaa,
muodostui kaikista valmisteluista huolimatta esteeksi vaikeuttaen
voittoon pääsemistä.

»Hedda Gabler» oli ollut vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin hartaitten
tutkimusten esineenä pitkän aikaa. Kun Ida Aalberg 1901 Pietarissa
esiintyi Heddana, hän näytteli saksankielisessä amatööriseurueessa,
jonka nimenä oli »Draamallisen kirjallisuuden harrastajat». »St.
Petersburger Herold» kirjoitti tuon esityksen johdosta, mainittuaan
ensin, että Ibsenin kappale oli esityksessä huolella harjoitettu ja
tutkittu:

— »Ja niin alamme puhua rouva Aalbergista itsestään.

Hänessä on jotakin vierasta, kun hän seisoo siellä yksinäisessä
korkeudessaan, ja tuo vierauden vaikutelma yhäkin lisääntyy, kun
kuulemme hänen ääntävän saksaa. Omilta saksalaisen näyttämön
suuruuksiltamme olemme kuulleet toisenlaista kieltä, mutta koska hän
on ulkomaalainen, ei ole syytä olla ankara. Eikä oikeastaan voi sanoa,
että rouva Aalbergin kieli olisi mitenkään vaikuttanut häiritsevältä;
se päinvastoin eräissä kohtauksissa yhäkin tehosti, että entinen Hedda
Gabler kuului toiseen maailmaan kuin hänen ympäristönsä.

Rouva Aalberg epäilemättä on sangen huomattava näyttelijätär. On
varmaan suuri nautinto saada kuulla hänen puhuvan äidinkieltään.
Silloin hänen suunsa varmaan puhuu kiihkeissä kohtauksissa vieläkin
intohimoisemmin ja silloin hänen sanansa varmaan soivat vieläkin
suloisemmin hänen kiehtoessaan sieluja ja ottaessaan kuulijan
valtoihinsa.» ‒ ‒ ‒

Omituista on, että Pietarin saksalaisten lehtien kritiikit ovat
itse tulkintaan nähden perin erimieliset. »Herold» kiittää häntä
erinomaiseksi keskustelunäyttelijäksi, mutta arvelee häneltä puuttuvan
syvää traagillista intohimoa. Jos tämä arvostelu olisi oikea ja
pystyisi kuvaamaan Ida Aalbergin näyttelemistä, osoittautuisi uusi
koulu sangen voimakkaaksi. Mutta »St. Petersburger Zeitung» puhuu
samasta tilaisuudesta aivan vastakkaista kieltä. Sen kritiikki on
erinomaisen myötämielinen, mutta kaiken kiitoksen ohella lehden
arvostelija väittää Ida Aalbergin tulleen liiaksi esille kokonaisuuden
kustannuksella ja kertoo hänen näytelleen osan liian korkeaan
traagilliseen tyyliin.

1903 Ida Aalberg esiintyi Berlinissä. Hän tulkitsi Heddaa »Hedda
Gablerissa» ja Rebekka Westiä »Rosmersholmissa». Näytännöt annettiin
hyväntekeväisyysnäytäntöinä musiikkikorkeakoulun salissa. Hänen
vastanäyttelijöikseen näihin »Ibsen-hyväntekeväisyysnäytäntöihin»
oli palkattu eräitä Berlinin kuninkaallisen ja Deutsches Theaterin
jäseniä. Yleisöä näissä tilaisuuksissa kävi hyvin runsaasti — suureksi
osaksi salin täyttivät kuitenkin ei-saksalaiset katsojat —, mutta
saamistaan erinäisistä kiitoslauseista huolimatta Ida Aalbergin taide
ei herättänyt suurtakaan huomiota. Eräistä berliniläisen kritiikin
karkeuksista ja ilkeyksistä lienee johtunut, että luovuttiin kaikista
lisäsuunnitelmista Saksaan nähden ja käännyttiin Itävallan puoleen.
Wienistä palkattiin näyttelijät vuosien 1904—1905 suurta kiertuetta
varten, jonka tehtävänä piti olla vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin uuden
taiteen julistaminen.

Ida Aalbergin kirjeistä näkyy, että vuosien 1904—1905 saksankielinen
kiertue oli tarkoitettu lähinnä julistamaan vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin taiteellista ohjelmaa. Ida Aalberg tosin puhuu
näissä kirjeissään omissa nimissään ja esittää uuden suunnan ilman
muuta omanaan, mutta varsin ilmeistä on, että hänen sanojensa takana on
vapaaherra Uexküll-Gyllenband.

Ennen tämän kiertueen alkamista Ida Aalberg kirjoitti Bergbomeille
Franzensbadista:

 »Rakas Täti Emilie Bergbom!

 Minun täytyy teille, Tädille ja Tohtorille, tehdä ilmoitus eräästä
 uutisesta, joka ehkä tulee teitä kummastuttamaan, — mutta kun
 ajattelen, millä uskollisella sympatialla te aina olette minun
 tähänastista kehitystäni seuranneet, niin luulen uskaltavan! toivoa,
 että te molemmat minut nytkin ymmärrätte.

 Minä olen nim. päättänyt tänä syksynä tehdä suuremman tourneen
 saksankielellä, sillä se tulee, paitsi Skandinaviaa, koskettelemaan
 useampia maita.

 Se on perustettu osaksi uusille ja joka tapauksessa puhtaasti
 taiteellisille principeille, jotka nyttemmin ovat tulleet minulle
 välttämättömiksi voidakseni saada esille sen sisällön, jonka näen
 taiteellisena maalinani ja jonka kerran tahtoisin saavuttaa.
 Monenlaiset kokemukset viime vuosien aikana ovat kehittäneet minussa
 sen vakuutuksen, että nykyinen näyttelytapa on mitä suurimmassa
 määrässä — _brutali_ ja epätosi.

 Te Tohtori äärettömän hienolla taiteilia-sielullanne tiedätte mitä
 minä tarkoitan, ja — mitä minä etsin. Te joka minua aina tiedolla
 ja taiteella mitä hellimmällä kädellä johditte ja herätitte minussa
 aavistuksen taiteen huimaavasta korkeudesta. Te jonka kanssa yhteistyö
 aina tuli niin harmonilliseksi ja innostuksesta lentäväksi, — minä niin
 sydämestäni pyytäisin että Te nytkin sympatialla seuraisitte tätä minun
 pyrkimystäni kohden taiteen maalia.

 Minä en voinut Huhtikuussa Tädille ja Tohtorille tästä mitään
 ilmoittaa, sillä asia ei silloin vielä ollut selvillä.» ‒ ‒ ‒

Tämä Bergbomeille osoitettu kirje sisältää uuden ohjelman julistuksen
sangen yksinkertaisessa ja varovaisessa muodossa. Kaarlo Bergbom tunsi
Ida Aalbergin siksi hyvin, että olisi havainnut tarkemmin teorian
esittämisen opituksi läksyksi. Vieraammille henkilöille Ida Aalberg
uskalsi esittää uutta oppia paljoa suuremmalla rohkeudella, mutta
silloin ei aina käynyt hyvin. Kun Albert Edelfelt oli saanut valmiiksi
näyttelijättärestä maalaamansa komean muotokuvan, pidettiin hänen
kunniakseen juhla, jossa Ida Aalberg nousi puhumaan ja selitti, kuinka
taiteen alalla piti tapahtua suuri muutos. Edelfelt teki kuitenkin
tästä puheesta niin sydämetöntä pilkkaa, että Ida Aalbergilla oli täysi
työ yrittäessään salata kyyneleitä, jotka kohosivat hänen silmiinsä ja
joita hän pyyhiskeli pois kädessään olevalla ruusulla. Ja varmaa on,
että kyyneleet hänen silmissään olivat aidompia kuin se filosofia, joka
vähäistä aikaisemmin oli virrannut hänen huuliltaan.

Eino Leino toimi tähän aikaan näyttämötaiteen arvostelijana, ja hänelle
Ida Aalberg koetti antaa tarkempaa kuvaa siitä, mitä uusi ohjelma
sisälsi. Eivät vain tuossa selityksessä vilisevät saksalaiset sanat —
»die dramatische Gegenwärtigkeit, »die dramatische Aktualitet», »die
dramatische _Wahrheit»_ (joilla Ida Aalberg suvaitsi kuvata oikean
näyttämötaiteen tehtävää ja luonnetta) ja »Vergröberung» (jolla hän
merkitsi huonon näyttämötaiteen käyttämää tekniikkaa), »esteettinen
jenseits» ja »todellinen diesseits», vaan kaikki muukin, minkä Leino
saamastaan kirjeestä julkaisi, on niin opittua läksyä kuin mikään voi
olla. Ja niin suuresti kuin Eino Leino olikin osoittanut ihailevansa
Ida Aalbergia taiteilijana, tuommoinen teoretisoiminen ei näy tehneen
häneen vakuuttavaa vaikutusta. Vain se seikka, että noiden sanojen
takana on pohjoismaiden suurin näyttelijätär, estää suhtautumasta
teoriaan epäillen, semmoinen oli loppusumma Eino Leinon yleisöä varten
kirjoittamasta kuvauksesta.

Eino Leino muuten lienee sanonut painavimman sanan, mitä vuosien
1904—1905 kiertueesta Suomessa julkisuudessa sanottiin. Hän teki sen
»Valvojassa». On syytä lainata tuosta Leinon juhlakirjoituksesta — Ida
Aalberg oli joulukuussa 1904 ollut 30 vuotta näyttämön palveluksessa,
ja »Valvoja» ilmestyi jonkinlaisena Ida Aalberg-numerona — muutamia
kohtia:

»Sanottakoon hänen saksankielisestä tunteestaan mitä tahansa, — se etu
siitä ainakin on ollut, että se on asettanut tarpeellisen välimatkan
päähän nekin katsojat, joille se ennen on ollut vaikeata. Vieras kieli
on sen tehnyt. Me olemme olleet tilaisuudessa näkemään hänet ikäänkuin
lintuperspektiivissä, ilman sitä kansallista sateenkaarta ja samoin
vailla sitä hurmaavaa värivivahdusten auerta, joka hänen äidinkieltä
puhuessaan aina on silmiämme hivellyt ja — sumentanut. Selvemmin
kuin koskaan ennen on allekirjoittaneelle esiintynyt, kuinka suuri
taiteilija Ida Aalberg on, mutta samalla myöskin, mikä hänen oikea
suuruutensa on.

Edellinen kysymys lienee jo aikaisemmin tullut, voimien mukaan,
kyllin selkeästi valaistuksi. Kaikki näyttämötaiteemme arvostelijat
ylimalkaan ovat, muusta monikarvaisuudestaan huolimatta, olleet
siinä yksimielisiä, että paitsi sitä, ettei hänellä korkean
traagillisuuden papittarena ole meillä vertaistaan, hän samalla on koko
aikakautensa kaikkein suurimpia näyttämöllä liikkuvia henkiä. Tässä
yksimielisyydessä on tosin usein ylimalkainen ihailu saanut korvata
ymmärtämisen, suuret sanat asiallisen määrittelemisen. Mutta tämä
harvinainen ylistysten kuoro kantaa kaikissa tapauksissa todistusta
siitä, minkä valtavan vaikutuksen Ida Aalbergin taide on tämän polven
sydämeen piirtänyt.

— — — Jos on totta, että kukin taiteilija on arvosteltava ainoastaan
sen parhaan mukaan, mitä hän on tehnyt, niin täytyypä sanoa, että
ainakin Ida Aalbergin suhteen on ollut tuiki vaikea tuota mittapuuta
keksiä. On tuntunut nimittäin kauan kuin olisi kaikki ollut yhtä
hyvää, mitä hän on tehnyt. Olkoon hän esiintynyt Kleopatrana taikka
Gretcheninä, Magdana taikka lady Macbethina, Camillena taikka Hedda
Gablerina, Theodorana taikka Kirsti Fleminginä, — kaikissa on meille
säkenöinyt sama syntyperäinen nero, sama taiteellinen äly ja sama syvä
ihmisyys. Hyviä ovat ne olleet taideluomina kaikki, mutta siitä ei
sittenkään johdu, että ne kaikki olisivat olleet yhtä hyviä. Niidenkin
joukossa on toisia, jotka ovat Ida Aalbergin parhaita, ja näissä
parhaimmissa taas osia, jotka edustavat hänen parastaan, s.o. hänen
syvintään, hänen alkuperäisintään, sanalla sanoen hänen keskeisintä
persoonallisuuttaan.

— — — Palataksemme Ida Aalbergiin — on meidän siis koetettava etsiä
hänen tulkitsemiensa taideilmiöiden myllertävästä paljoudesta ne,
jotka ovat olleet hänen punaisinta sydänvertaan ja joissa hänen
persoonallisuutensa on puhtaimpana esiintynyt. Tätä varten ei suinkaan
ole halveksuttava vanhaa, koetettua kriitillistä mittapuuta: »mikä
jää mieleen». Siinä suhteessa asettaisin taas ensi sijalle kaikista
niistä taideluomista, joita hän viimeisen kymmenen vuodenaikana on
pääkaupungissamme esittänyt: Kleopatran, lady Macbethin, Kirsti
Flemingin, Hedda Gablerin. Mikä on näiden luonteiden yhteinen
ominaisuus? — Intohimo.

Kolmen edellisen suhteen on lukija sen varmaankin helposti myöntävä.
Mutta Hedda Gabler? Onko intohimo tämänkin tyynen, viileän, itseään
täydellisesti hallitsevan naisen perusominaisuus? Epäilemättä. Sillä
eroituksella vain, että se, mikä edellisissä koskena kuohuu, virtana
vilisee, on tässä jääksi jähmettynyt. Muuten emme mielestäni mitenkään
voi hänen tekojaan selittää, — esim. Lövborgin käsikirjoituksen
hävittämistä, — emmepä edes hänen aikaisempaa tunne-elämäänsä, — esim.
että hän on vihannut jo koulutyttönä ollessaan kilpailijattarensa
kauniin punaista tukkaa. Ellemme otaksu intohimoa siksi voimaksi, joka
tuon jäisen pinnan alla väkevänä hyrskyy, jää kenraali Gablerin tytär
meille todellakin arvoitukseksi, kuten se niin monelle on jäänyt. Hedda
Gabler on Ibsenin Kleopatra, tunturien lady Macbeth, nykyaikaisen
yhteiskunnan luoman jään ja lumen Kirsti Fleming.

Intohimo eri muodeissaan on mielestäni Ida Aalbergin tuhatsärmäisen
taiteilijaluonteen perusominaisuus.

Käydessämme taas tarkastamaan, mitkä kohdat yllämainituista
taideluomista esiintyvät muita merkitsevämpinä, on silloin esim.
Kleopatrassa muistettava tuo suurenmoinen kohtaus lähettilään kanssa,
jota villimpää, silmittömämpää ja väkevämpää emme Ida Aalbergin koko
ohjelmistossa tapaa. Samoin lady Macbethissa murha- ja pitokohtaus.
Samoin Kirsti Flemingissä hänen taistelunsa syntymättömän lapsensa
puolesta. Samoin Hedda Gablerissa ne välkähdykset, jotka Tea rouvan
sekaantuminen Lövborgin kohtaloon hänestä iskee esille. Siis
kaikkialla: intohimon kaamea leimu, elämän suurissa, alkuperäisissä
kajastuksissa.

Mitä taas Ida Aalbergin muihin taideluomiin tulee, ovat niistäkin juuri
nuo myrsky- tai myrskyä ennustavat kohdat, jotka kauimmin ovat jääneet
mieleeni kaikumaan. Niin Magdan raivo von Kellerin halpamaisuuden
johdosta, niin Maria Stuartin voitollinen, helisevä riemu saadessaan
häväistä Elisabethia tämän oman rakastajan läsnäollessa. — Tämä ei
suinkaan sulje pois sitä, mitä kerran ennen (»Suomalainen näyttämötaide
9/1 1902») olen lausunut hänestä, että hän nimittäin voi hallita
intohimoa aina sen »ensimmäisistä punastuvista oireista suuriin,
maailmoita mullistaviin myrskyihin saakka». Kysymys on tällä kertaa
siitä, mitä hän parhaiten voi hallita, mistä me parhaiten tunnemme Ida
Aalbergin. Ja siinä suhteessa on sanottava, että juuri myrskypääskynä
hän meille syvimmin ja vaikuttavimmin omaa olemustaan tulkitsee.
»Ensimmäisiä punastuvia oireita» voi joku muukin tulkita. Mutta
myrskyssä hän todella on kaiken kilpailun ulkopuolella.

Hänen äskeinen vieraskäyntinsä tarjosi erään tässä suhteessa valaisevan
mielenliikutuksen. Se oli »Rosmersholmissa». Me istuimme katsomossa
ja seurasimme tavallisella mielenkiinnolla nerokkaan näyttelijättären
Rebekka Westiä. Epäilemättä ei se monin paikoin ollut Ibsenin Rebekka,
se oli Ida Aalbergin oman, tulisen taiteilijaluonteen tulkinto. Mutta
se ei saanut mielestämme tarpeeksi ilmaa siipiensä alle, tekijän sanat
olivat liian harkittuja, tekijän tarkoitus liian silmiinpistävä: jäi
huomattava aukko tekstin ja näyttämöluoman välille. Mutta tultiin
siihen kohtaan, missä Rebekka tunnustaa vähitellen, vähitellen, oman
vihansa hiljaisella tulella kiduttaneensa Rosmerin entisen vaimon
hengiltä. Silloin se leimahti. Ida Aalberg vetäytyi taustaan, joka oli
himmeämmin valaistu; hänen silmänsä suurenivat hurjiksi ja pyöreiksi
kuin havukan silmät, hänen äänensä sai kamalan, hampaitten välissä
natisevan kaiun, aivan kuin olisi jonkun niskoja väännetty nurin. Sitä
kesti vain hetkinen, sitten oli kaikki ohitse. Mutta tuo momentti
oli ollut kylläksi saadakseen meidät unohtamaan sekä Ibsenin että
Rosmersholmin, sekä nykyaikaisen yhteiskunnan että sen sielulliset
maailmat, — viemään meidät takaisin villeihin, väkeviin renessansi-,
taikka paremmin sanoen, esirenessansi-aikoihin, metsäläisluonteisiin,
puolibarbariaan. Toden totta: niin ei vihaa Rebekka West eikä mikään
n.s. »moderni» nainen. Niin vihaa Brunhilda ja Fredegunda keskellä
germaanien kuohumistilassa olevaa yhteiskuntaa, Burgundian kontioisten
korpien hämärässä.

Tietysti oli tämä vielä vähemmän Ibseniä, tietysti vielä vähemmän
»modernia» psykologiaa. Mutta se oli Ida Aalbergia.» — — —

Vaikka Eino Leino oli saanut heittää silmäyksen uuden koulun
teoriaan, puhuu hän Ida Aalbergin taiteesta suunnilleen samanlaista
kieltä kuin esim. Gustaf af Geijerstam oli puhunut kymmentä vuotta
aikaisemmin. Ida Aalberg esitti hänen mielestään erinomaisesti osiaan
salonkinäytelmissä, ja näyttelijättären hienostunut huumori Sardoun
»Erotaan pois» komediassa oli katsojalle todellinen elämys, mutta
syvimmässä mielessä Ida Aalberg näyttäytyi suomalaiselle runoilijalle
suurten, alkuperäisten ja voimakkaiden intohimojen tulkkina.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband ei ihaillut taiteessa suuruutta ja
voimaa, ja myöhemmin ylistäessään Ida Aalbergin taidetta hän ei
milloinkaan liene vedonnut näihin ominaisuuksiin. Jos tutkii hänen
papereissaan olevia ohjeita näyttelijöille, pistää hyvin pian silmään,
että sellaiset määräykset kuin »hiljaa» (»leise»), »hillitysti»
(»gedämpft») ovat niissä kaikkein yleisimpiä. Eräs Ida Aalbergia
varten Hedda Gablerin esittämisestä kirjoitettu ohje alkaa: »Hedda
Gableria ei voi rakentaa efekteille», mikä tietysti on viisasta
puhetta, mutta samalla kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin koko
ohjaustaiteen suuntaa, joka pyrki hillittyyn ja hienostuneeseen. Se
suurentelu ja karkeus (»Vergröberung»), jonka hän maneerin ohella luki
aikakautensa näyttelemistekniikan viaksi, antaa lisäpiirteen hänen
ohjaustaiteensa yleisen luonteen määrittelemiseen. Sanoilla: »Hän on
karkea (grob») hän esim. jyrkästi tuomitsi ja hylkäsi saksalaisen Max
Reinhardtin ohjaustaiteen. Tämä hienostus ja taipumus hillittyyn on
hyvin ymmärrettävissä, kun ajattelee, että hän oli vanhan aatelissuvun
jäsen ja koko olemukseltaan niin heiveröinen ja hento, että hän, kuten
V.A. Koskenniemi hänestä kerran sanoi, muistutti jotakin eksoottista
orkideaa, jonka oikullinen kohtalo on viskannut saviheinien keskelle.

Suuri kiertue aloitti toimintansa Itämerenmaakunnissa, Tartossa,
näytteli sitten Viipurissa ja Helsingissä, mistä matkaa jatkettiin
Skandinaviaan. Ohjelmistoon kuuluivat Ibsenin »Hedda Gabler»,
»Rosmersholm» ja »Noora», Sudermannin »Koti» ja Tsehovin »Eno Vanja».
Näyttelijät olivat nuoria, Itävallassakin varmaan varsin tuntemattomia
kykyjä, mutta heihin nähden vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaustaide
tuotti hyviä tuloksia: ellei ota lukuun Suomessa heidän osakseen
tullutta yleensä kylmää kritiikkiä, he saivat matkan varrella suurta
tunnustusta; yhteisnäyttelystäkin ulkomaalainen sanomalehdistö
antoi kehuvan arvostelun. Ruotsissa näyteltiin vain Göteborgissa.
Suurinta mielenkiintoa ansaitsevat arvostelut, joita Ida Aalbergin
Ibsen-tulkinnasta annettiin Kristianiassa ja Kööpenhaminassa.

Kristianialainen »Aftenposten» kirjoitti Ida Aalbergin Heddasta:

»Rouva Aalbergin Hedda Gabler on aivan pohjoismainen esitys keskellä
saksalaista seuruetta. Tulkinnalle on ominaista selvä ja ylhäinen
tyyli, ja se on vailla sitä hysteeristä liioittelua, johon täällä on
totuttu. Suomalainen näyttelijätär on nähtävästi pannut pääpainon
siihen sairaalloiseen tilaan, jossa Hedda Tesman on. Hän on katsonut
hänet ylvääksi, kauneutta rakastavaksi naiseksi, jonka sielua raastaa
demoninen hävittämishalu, halu, joka luonnollisesti ja ymmärrettävästi
johtuu häntä ympäröivistä olosuhteista. Hän on tahtonut luoda kenraali
Gablerin jalosyntyisen ja onnettoman tyttären ja siinä hän täysin
määrin onnistuikin.

Mutta kokonaan toinen kysymys on, onko tuommoinen käsitys Hedda
Gablerista aivan oikea. Joka tapauksessa rouva Aalberg esitti
suurenmoisen dramaattisen kuvan tuosta kompliseeratusta luonteesta,
joka toimii hetkellisten mielialojen vallassa.» — — —

»Nukkekodista» sanotaan:

»Eilen saimme nähdä uudelta puolelta rouva Aalbergin monipuolista,
viisasta ja tunteellista taidetta.

Olisi voinut melkein ennakolta sanoa, ettei suuri taiteilija haluaisi
tuoda esiin ingénu'tä Ibsenin Noorassa. Niin taipuisa kuin hänen
kykynsä onkin, ovat jo ulkonaiset vaikeudet, joita vastaan rouva
Aalbergin tässä suhteessa olisi taisteltava, siksi suuret, että ilman
muuta voisi uskoa taistelun menetetyksi.

Pitkä ja komea vartalo ja terävät kasvojenpiirteet — Noora ei ole
semmoinen. Arvovaltainen persoonallisuus, joka hallitsee koko tragedian
rekisteriä — Noora ei ole semmoinenkaan.

Hän leikkii ja nauraa, hän laulelee kuin leivonen, kuten pitääkin,
mutta sävy tuossa kaikessa ei ole aivan välitön, se on liiaksi
harkittua, siitä puuttuu tyttömäistä suloa. —

Kaikkia noita vaikeuksia vastaan hyökkäsi Ida Aalberg — hän ei niitä
voittanut, mutta hän sai toisinaan meidät ne unohtamaan. Se oli
äärimmäisen mielenkiintoinen esitys, mutta Ibsenin Noora se ei ollut.

Kyllä sentään — viimeisessä näytöksessä, kun kypsynyt nainen astuu
esiin nukkekoterosta, kun hän tietoisena omasta arvostaan särkee
nukkenaamion, sinä hetkenä rouva Aalberg oli ylväämpi ja inhimillisempi
kuin mikään Noora koko maailmassa. Tuessa lopussa ei ollut edes
pienintä häivettä siitä primadonnataiteesta, jolla moni muu rouva
Aalbergin suurista ammattitovereista on pilannut vaikutelman.

Agnes _Sorma_ käyttää lopussa suurta traagillista inhon tunnetta
hyväkseen, rouva _Réjane_ ei säästä puhtaasti ulkonaisia
vaikutuskeinoja. Rouva _Dybvad_ taas ei ole saanut esiin sisäistä,
_salattua_ tuskaa tuossa sielullisessa siirtymäkohdassa.

Suomalaisen näyttelijättären epätoivoinen rauhallisuus, hänen hallittu
kauhunsa elämän viheliäisyyttä kohtaan, oli vaikutukseltaan valtava.
Tuon itsetietoisuuteen heräämisen yllä oli _hiljaisuus_, joka vaikutti
enemmän kuin tragedian rummut ja pasuunat.

Ja sen Nooran vuoksi, joka astui esiin kauhusta, tuskasta ja
onnettomuudesta, unohdamme kernaasti, ettei ensimmäisen näytöksen pieni
laululeivo antanut meille tarpeeksi illusionia.

Kuinka loistavasti tuo osa onkaan mietitty ja harkittu? Mutta viisaus
on toisinaan näyttelijän pahin vihollinen. Niinpä tässäkin toisinaan
taide ja taiteileminen tahtoivat vaeltaa käsi kädessä, kunnes
lopullinen muoto purkautui näkyviin ja muuttui mitä ihanimmaksi kuvaksi
naisesta, joka on herännyt surun ja tuskan kautta.

Siksi olemme suurelle näyttelijättärelle jälleen kiitollisuuden
velassa. Hän on avannut meille uuden näköalan tuohon Ibsenin
naisluomaan, jossa liiankin paljon tapaa jälkiä nerokkaasta
draamanrakentajasta.» —

Kun Ida Aalberg »Nukkekodin» jälkeen esiintyi »Rosmersholmissa»,
kirjoitettiin hänen Rebekka Westistään:

»On suuri hyppäys Noora Helmeristä Rebekka Westiin — suuri ero
sinisilmäisellä pienellä leivosella ja mustalla, demonisella
petolinnulla, joka kasvaa suureksi intohimossaan.

Ellei rouva Aalberg voinutkaan antaa täydellistä kuvaa siitä nuoresta
naisesta, joka sairaan lapsen silmin tuijotti »ihmeelliseen», on hän
sitä täydellisempi kypsyneenä Megairana, jolla on niin rohkea ja ylväs
sielu.

Hänen näyttelemisessään oli nousua, joka saavutti huippunsa komeassa
kolmannessa näytöksessä, jossa hän noille kahdelle kauhistuneelle
miehelle kertoo, miten hän avoimin silmin on tehnyt syntiä ja
himoinnut. Demonin sielu tuijotti hänen katseestaan, hänen äänessään
oli epätoivoisen häikäilemätöntä uhmaa — se oli juuri se Rebekka West,
jonka Ibsen on kuvannut yksinkertaisin keinoin ja synkin värein.

Ja kun näkee tämän esityksen ja vertaa sitä rouva Aalbergin
aikaisempiin, ymmärtää kuinka paljon hän on velkaa Ibsenille ja Ibsen
hänelle. Hänen käsitykselleen suuren draamakirjailijan naiskuvista
antaa leiman fanaattinen ihailu ja pieteetti, jota turhaan hakee omista
näyttelijöistämme.

Ja vielä eräs seikka: huomaa, että rouva Aalberg itse on muodostanut
käsityksensä osasta. Hän on eläytynyt siihen, antanut sille oman
sielunsa. Mikäli tiedetään, ei mikään ohjaaja ole koskaan vaikuttanut
hänen näyttämöluomiensa syntyyn. Ja siksi kaikki se, mitä hän esittää,
on jotakin itsessään — se on itsenäistä ja viisasta taidetta. —

Ehkäpä juuri tämä antaa rouva Aalbergin taiteelle suuret mittasuhteet
ja suuren tyylin.» —

Ibsenin »Nukkekodin» psykologisena heikkoutena on, että runoilija
antaa siinä »nuken» parissa päivässä kehittyä persoonallisuudeksi,
joka pystyy omintakeisesti ajattelemaan ja toimimaan. On usein
huomautettu, että koko tuo historia on mahdoton todellisuuden
maailmassa. Näyttämötaiteilijan on kuitenkin ratkaistava tuo arvoitus,
ja on varsin luonnollista, että Ida Aalbergin ratkaisu — kuten hän
nimenomaan on sanonut — hänen myöhemmällä iällään kuului: Noora ei ole
kappaleen alussakaan »nukke», »ingénue», »leivonen». Yli neljäkymmentä
vuotta vanhalle näyttelijättärelle olisi käynyt liian vaikeaksi ottaa
päämääräkseen keveiden ja tyttömäisten ominaisuuksien tehostamista,
ja semmoisiin tuloksiin ei vapaaherra Uexküll-Gyllenbandkaan liene
tutkimuksissaan tullut.

Norjalainen »Verdens Gang» väitti kategoorisesti, että koko
»Rosmersholminkin» esitys oli ilmeistä väkivaltaa Ibsenin draamaa
kohtaan. Ei oltu seurattu runoilijan tekstiä eikä ohjeita, eikä Ida
Aalberg ollut ollut Rebekka West.

Ida Aalbergin Hedda Gablerissa oli jo vuonna 1891 ollut inhimillisyyttä
ja sovittavaa lämpöä. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin papereista näkee,
että hänkin tahtoi Heddan kuolevan kauneudessa ja vaikuttavan katsojaan
liikuttavasti ja sympaattisesti. Sitä ei näe, johtuiko tuo käsitys
hänen omista tutkimuksistaan vai keskusteluista Ida Aalbergin kanssa,
mutta omana käsityksenään hän joka tapauksessa on Heddan luonnetta
näin selitellyt.[28] Tanskalainen sanomalehtikritiikki tuomitsi tuon
käsityksen vääräksi varsin yksimielisesti.

Kööpenhaminalainen »Dannebrog» kirjoitti »Hedda Gablerista» m.m.:

»Ibsenin 'Hedda Gabler' ei ole koskaan ottanut oikein vaikuttaakseen
Kööpenhaminan yleisöön, tämä yleisö ei ole tahtonut suopua
tuohon kylmään ja dekandenttiin naiseen, joka hedelmättömässä
mustasukkaisuudessaan ajaa poloisen Eilert Løvborgin kuolemaan. Että
tämä itsekäs, sydämetön nainen, jonka ainoana haluna on tehdä kokeita
ympäristöllään, lopuksi joutuu hakemaan kuolemaa oman käden kautta, ei
milloinkaan ole houkutellut kyyneleitä meikäläisten katsojien silmiin.

Niin paljon erinomaisia yksityiskohtia kuin olikin mainion suomalaisen
taiteilijan Hedda-tulkinnassa, se ei kuitenkaan herättänyt suurempaa
mielenkiintoa. Ida Aalberg panee verraten vähän painoa koviin,
julmiin, sydämettömiin piirteisiin, hänen Heddansa on pääasiallisesti
intelligentti ja häikäilemätön nainen, joka ikävystyy rajattomasti
niihin jokapäiväisiin tusinaihmisiin, joiden pariin kohtalo on hänet
saattanut. Eräs niistä vuorosanoista, jotka hänen lausumistaan enimmän
jäivät mieleen, oli seuraava: »Usein minusta tuntuu, että minulla
on taipumusta vain yhteen tässä maailmassa, nimittäin ikävystymään
kuoliaaksi.»

Tietysti oli paljon muutakin, mikä vaikutti; mykkä näytteleminen
oli erinomaista, Heddan mustasukkaisuuden puuska ja epätoivo, kun
hän menee kuolemaan, kaikki tuo muistetaan kyllä. Mutta nähtävästi
Ida Aalberg saa yleisön enemmän valtoihinsa osissa, joissa
voimakkaampi näytteleminen voi tulla kysymykseen. Jo hänen mater
dolorosa-kasvonsakin tekevät mahdottomaksi, että hänestä tulisi Hedda.
Kun hän muutamissa kohtauksissa mykkänä tuijottaa eteensä, saavat hänen
kasvonsa petolinnun ilmeen, joka hyvin sopii runoilijan luomaan kuvaan,
mutta vain niissä.» —

»København» lehti on julkaissut »Hedda Gablerin» johdosta pitkän,
Ida Aalbergin taidetta ylistävän kritiikin, mutta itse Heddan
luonnehtimisesta se sanoo:

»Rouva Aalberg täyttää tuon kylmän naisluonteen paljon suuremmalla
elämällä ja sisällöllä kuin siihen oikeastaan kuuluu. Hän täyttää sen
kokemuksiensa rikkaudella. Mutta Heddahan ei oikeastaan ole kokenut
mitään pohjaan asti. Hedda on kuin hienoksi hiottu kristalliksi, joka
on täynnä puoleksi pilaantunutta kukkavettä.» —

»Samfundet» lausui, kiiteltyään ensin seurueen saksalaisia jäseniä:

»Ja lopuksi sanottakoon, että rouva Aalbergin Hedda oli sangen
huomattava saavutus. Kuinka hän rakentaakaan osansa voimakkaasti ja
varmasti! Ja kuinka hän esittääkään sen kauniisti ja ylväästi! Tosin
hänellä tuntuu olevan taipumuksena kaunistaa liikaa, hienostaa liikaa,
jalostaa liikaa, mitä hän sitten ottaakin käsiinsä. Hänen tulkintansa
tästä »Hjördiksestä», joka on runoilijan ehkä nykyaikaisin luomus, oli
sangen armeliasta. Ibsen, joka loi tämän »demonisen» luonteen vain
muutamia vuosia sen jälkeen kuin hän »Villisorsassa» oli selittänyt,
että demonisuus on paljasta roskaa, on antanut ruoskan iskujen sataa
häneen. ‒ ‒ ‒ Käsityksen oikeudesta voidaan olla eri mieltä, mutta se,
joka kykenee nauttimaan taiteesta, ei voi jäädä välinpitämättömäksi
sille kauneudelle ja rikkaudelle, jonka Ida Aalberg on kuvaan luonut.
Se on näyttelemistä, joka vaikuttaa voimakkaasti sisäisellä voimallaan
eikä millään ulkonaisilla keinoilla. Siinä on ihmeteltävän vähän
virtuoosia, mutta paljon sielua.» —

»Politikenissa» oli Edvard Brandesin kirjoittama suopea arviointi,
mutta siinä väitettiin, että Ida Aalberg oli liiaksi itkenyt ja
valittanut ollakseen oikea Hedda Gabler.

»Handelstidende» kirjoitti, että Ibsenin kappaleet eivät yleensä sovi
kiertue-ohjelmistoon, koska näyttämöasetus ja koko kulissien takana
tapahtuva huolto jää matkoilla puutteelliseksi. Puutteita oli Ida
Aalberginkin seurueen esityksessä ollut havaittavissa — Hedda Gablerin
huone ei saisi olla mikään huutokaupanpitäjän makasiini, piano ei
saisi ruveta soimaan, ennenkuin soittaja on päässyt siihen huoneeseen,
missä se on j.n.e. — mutta itse pääasiassakin, osien tulkinnassa, oli
erehdytty:

»Hedda Gabler on rouva Ida Aalbergin rakkaimpia osia. Ehkäpä siksi,
että tämä Hedda on hänen oma luomansa. Ainakaan ei kukaan toinen
näyttelijätär ole luonut sellaista Heddaa — ja kaikella varmuudella ei
myöskään Ibsen. —

‒ ‒ ‒Ida Aalbergin Hedda on kerran rakastanut suuresti ja
epäitsekkäästi. Mutta elämä erotti hänet rakastetustaan, ja hän tuli
Jörgen Tesmanin mataliin huoneisiin. Kappaleessa kerrotaan sitten,
kuinka Hedda pääsee pois tuosta ahtaasta kodista. Tämän käsityksen
mukaan Tea Elvsted ei olisikaan se hyvä enkeli, joka suruisena
leyhyttää siipiään Eilert Løvborgin ruumiin yllä, ei, hän olisi ollut
Eilertille kiusaksi ja ja kadotukseksi, kuten Jørgen Tesman Heddalle.
Ja kuolema tulee sekä Heddalle että Eilertille suurena ja arvokkaana
vapauttajana.

Ei tarvita mitään syvää tutkimusta ennenkuin jo havaitaan, että
tuommoinen käsitys tekee suurta väkivaltaa kappaleelle. Siten kaikki
suhteet menevät sekaisin: Tesman, Elvsted, Eilert — kaikki tulevat
epävarmoiksi niin pian kuin Heddan luonne on epäselvä. Eilen emme
nähneet niin paljon Ibsenin kuin Ida Aalbergin »Hedda Gableria.»

Mutta tämä Ida Aalbergin Hedda esitettiin mitä suurimman taiteen
merkeissä. Se oli taidetta, joka on siksi ylhäistä ja hienoa, että se
hylkää kaiken ulkonaisen taituruuden ja tulkitsee vain sitä, mikä on
inhimillistä. Rouva Aalberg loi kykynsä suvereenilla voimalla Heddan,
joka oli hänen omansa, ja hän teki sen semmoisella ylivoimaisella
kunnolla, että hän koko illan tuli voimakkaan suosion esineeksi. Tästä
Heddasta tuli arvokas ihminen siksi, että hän sekä ajattelee että
tuntee enemmän ja lämpimämmin kuin kappaleen muut henkilöt.» —

Rebekka Westin tulkinnassa sanoo arvostelu — ja taaskin verrattain
yksimielisesti — Ida Aalbergin eräissä yksityiskohdissa, eräissä
intohimoisissa purkauksissa, esittäneen parasta, mitä hän tämän
vierailun aikana Kööpenhaminassa esitti. Hän oli näyttänyt niissä
samanlaista hurjuutta kuin Sarah Bernhardt. Hänen kappaleen toisessa
näytöksessä käyttämänsä punainen puku ei ole kuitenkaan ainoa piirre,
josta häntä moititaan. Kööpenhaminan arvostelijat olivat samaa
mieltä kuin suomalainen Eino Leino, kuten nähdään esim. seuraavasta
»Rosmersholmia» koskevasta otteesta:

»Ida Aalberg on semmoinen taiteilijaluonne, ettei hänelle riitä tilaa
siinä pähkinänkuoreen sovitetussa tunneskaalassa, pähkinänkuoreen,
johon Ibsenin tapainen runoilija saattaa mahduttaa maailman. Hän
murtaa uudenaikaisen näytelmän muodon, ja hänen pitäisi mennä kokonaan
antiikkiseen tragediaan saadakseen itselleen ja omalle luonnolleen
kaikkein sopivimman työalan.»

Älyllinen puoli Ida Aalbergin taiteessa ei saavuttanut voittoa
Kööpenhaminassa, se on kieltämätön tosiasia. Hedda ja Rebekka olivat
kuitenkin hänen vanhoja osiaan, ja siksi olisi kohtuutonta syyttää
vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjausta niistä käsitysvirheistä,
joita arvostelu väitti hänen tehneen. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin
voi sanoa »Eno Vanjan» ohjauksella saavuttaneen suuren menestyksen.
Tsehovin hauras runous, Moskovan Taideteatterin erikoisala, oli
kööpenhaminalaisille jotakin aivan uutta, ja kappaletta ja sen
suoritusta näyttämöllä kiiteltiin kilvan. Niinpä esim. »Samfundet»
kirjoitti:

— — — »Ja Ida Aalberg itse! Hänen osansa ei ole suurempi kuin
muidenkaan eikä hän viivyttele siinä enempää kuin soveliasta on.
Mutta hän täyttää kappaleen sielullaan. Kuinka jalosti kaikessa
yksinkertaisessa luonnollisuudessaan näyteltiinkään kohtaus tohtorin
kanssa! Hänen tunteensa ovat kuin lähteen kumpuamista, aavistaa,
että noiden ilmausten takana on todellinen suuri tunne. Itse
olemuksellaan, sillä tuskallisen kauniilla runoudella, joka säteilee
hänen persoonallisuudestaan, hän kirkasti koko kappaleen. Tämä ilta oli
huomattavin ja kaunein kaikista hänen näytäntöilloistaan.» —

       *       *       *       *       *

Alkujaan vuosien 1904—1905 kiertue oli suunniteltu laajemmaksi kuin
miksi se lopullisesti muodostui. Haastattelijoilleen Ida Aalberg kertoi
käyvänsä seurueineen m.m. Wienissä, Budapestissä, Bukarestissa, ehkäpä
Konstantinopolissakin. Matka Wieniin tuntuikin varsin luonnolliselta;
hänen seurueensa oli sieltä ja koko matkan käytännöllisenä järjestäjänä
toimi wieniläinen Ignaz Kugel. Tuosta suunnitelmasta ei kuitenkaan
tullut mitään, mutta sensijaan Ida Aalberg antoi suuren joukon
näytäntöjä Riiassa, Pietarissa ja Moskovassa. Kiertueen ohjelmiston
ytimenä olivat luonnollisesti Ibsenin kappaleet ja Sudermannin »Koti»,
Suomessa oli esitetty myöskin Strindbergin »Rikoksia», toisin paikoin
taas Bernard Shaw'n »Candidaa», »Kotia», »Eno Vanjaa», tai, kiertueen
loppuaikoina Venäjällä, Dumas'n »Kamelianaista» ja Zolan »Thérèse
Raquin'ia».

Näytännöt Pietarissa ja Moskovassa menestyivät erinomaisesti. Ida
Aalberg näytteli Pietarissa useimmiten aivan täysille huoneille, ja
arvostelu oli erittäin kiittävää. Siellä hänellä olikin entuudestaan
suuri kannattajajoukko, mutta Moskovassa häntä ei aikaisemmin tunnettu.
Arvosteluista, joista lienee syytä ottaa tähän pari kohtaa, näkee
kyllä, että hänen kykynsä sielläkin saavutti täyttä tunnustusta.

»Ruskija Vjedomosti» kirjoitti hänestä:

»Rouva Ida Aalberg, joka nykyjään antaa vierailunäytäntöjä Moskovassa,
on suuri ilmiö taiteellisessa maailmassa. Tähän saakka taiteilija on
esiintynyt Moskovan yleisölle kolmessa niin erilaisessa osassa, että
niiden täydellistä suorittamista varten vaaditaan hyvin monipuolista
lahjakkuutta. Sudermannin »Kodin» ja »Kamelianaisen» esittävät
monet näyttämötaiteilijat, mutta Ibsenin »Rosmersholmiin» puututaan
verraten harvoin. Tämä johtuu ehkä siitä, että kolmesta mainitusta
näytelmästä »Rosmersholm» vaatii katsojalta mitä suurinta ajatuskyvyn,
ei tunnekyvyn, jännitystä, ja senvuoksi asettaa suorittajalleen
erittäin vaikeita velvollisuuksia. Seuratessanne rouva Aalbergin
esitystä unohdatte nämä vaikeudet, ja eteenne avautuu itsestään
näytelmän aate. Taiteilijalla oli tässä osassa suuri menestys. Eilen,
»Kamelianaisen» esityksessä, menestys oli yhtä ansaittu, kuten sen
läsnäoleva yleisökin yksimielisesti jälleen vakuutti. Jo tämän liiaksi
näytellyn ja vanhentuneen kappaleen ensi kohtauksesta katsoja tunsi
taiteilijan, joka osaa antaa elävyyttä ja todennäköisyyttä osan mitä
melodraamallisimmille momenteille. Onnettoman Margueriten kärsimysten
vaihteluun rouva Aalberg sulkee niin paljon vilpitöntä tunnetta,
naisellisuutta ja jotakin erityistä, hänelle ominaista viehättävyyttä,
että vanhaa juttua särjetystä sydämestä kuulee pakostakin liikutettuna
ja mielenkiinnoin. Joka näytöksen lopussa huudettiin taiteilijatarta
äänekkäästi esille.»

Arthur Luther arvosteli »Hedda Gableria» »Moskauer deutsche
Zeitungissa»;

»Kuinka on mahdollista, että niin suuren taiteilijan täytyy
esiintyä niin kurjassa huoneistossa! Tässä salissa [n.s. Romanovin
teatterisalissa], jossa toinen puoli ei kuule mitään, toinen puoli ei
näe mitään! Tällä näyttämöllä, missä dekoratsionit huojuvat, kun niihin
koskee! Vain meidän paras teatterimme olisi Ida Aalbergille kyllin
hyvä. Minä näin hänet eilen ensi kerran, mutta en tule tästä lähtien
laiminlyömään ainoatakaan hänen esiintymistään, sillä varmaankaan
hänen esiintymisensä ei tule supistumaan viiteen ilmoitettuun
vierailunäytäntöön.

Ida Aalberg on kauniin viivan taiteilija (ei kauniin _pose'n_). Jokaisen
yksityisen momentin tahtoisi saada ikuistetuksi. Tämä Hedda Gabler
todellakin kuolee kauneudessa. Naispaholainen hän kyllä on; hänen
pitää se olla, ja unohtumattomana tulee mielessäni säilymään kuva,
kuinka hän polvistuu uunin eteen ja palavat paperipalaset liekehtivät
hänen päänsä ympärillä. Mutta ei se, mikä on villin-saatanallista,
anna hänelle perussävyä (kuten Dumontille, jonka näimme viime vuonna),
vaan se, mikä on kissamaisen-mephistomaista. Kaunis Mephistopheles?
Niin, miksikäs ei? — kuten eräässä Heinen mitä laajimmalle piireille
tuntemattomassa tanssirunoelmassa. Kohtausta oikeusneuvoksen kanssa
toisessa näytöksessä ja loppua, missä hän vetää sormiaan läpi alinomaa
uurastavan Tean suortuvain, en ole nähnyt vielä kenenkään niin
esittävän. Tosin en tunne Dusea tässä osassa,[29] mutta jo se, että
täytyy mennä niin korkealle, kun yrittää luonnehtia Ida Aalbergia,
osoittaa riittävästi, mitä hän meille on.» —

Saksankielinenkään kritiikki ei Venäjällä ollut Ida Aalbergin
kielenääntämistä kohtaan niin ankara kuin vielä 1903 oli oltu
Berlinissä. Ibsenin runous ei ollut tuntematonta Pietarissa
ja Moskovassa, mutta siellä ei tehty sellaisia huomautuksia
käsitysvirheistä kuin Kööpenhaminassa, missä eräs arvostelija oli
sanonut:

»Vi bilder os dog ind at forstaa os paa Ibsen her hjemme — kuvittelemme
täällä kotonakin sentään ymmärtävämme Ibseniä.»



XVIII.

VIIMMEISIEN VUOSIEN TAITEELLISESTA TOIMINNASTA.


Ida Aalbergin kuolemasta on kulunut siksi lyhyt aika, että varsinkin
hänen elämänsä loppuvaiheista on liian vaikea laatia vähänkään
tyhjentävää ja samalla objektiivista kuvausta. Vuoden 1911 suuret
ristiriitaisuudet saivat aikaan, että hän kulutti kolmatta
vuotta melkein toimettomuudessa ja katkerassa ja tuskallisessa
yksinäisyydessä, mutta kuitenkin on hänen elämänsä viimmeinen
vuosikymmen mitä rikassisältöisin. Toistaiseksi on mahdollista
käsitellä vuosien 1905— 1915 välistä aikaa vain perin suppeassa
muodossa.

       *       *       *       *       *

Ida Aalberg oli kerran toisensa jälkeen yrittänyt näytellä vierailla
kielillä, mutta ei ole mikään ihme, että näin saavutetut voitot
jäivät puolinaisiksi ja ettei hän sitä tietä voinut saavuttaa pysyvää
eurooppalaista ja yleismaailmallista mainetta. Ainoa toinen todellinen
näyttelijä-suuruus, joka 1800-luvulla on yrittänyt samaa, näytellyt
vierailla kielillä, lienee Ristori. Ernest Legouvén puolittain
pakottamana italialainen näyttelijätär esiintyi Parisissa ranskan
kielellä, ja tästä kokeesta ei ainakaan hänellä itsellään ole huonoa
muistoa. Mutta kun Ristori myöhemmin mitä tarmokkaimpien opiskelujen
jälkeen näytteli Lady Macbethia englanniksi, havaittiin hänen kielensä
puutteelliseksi, ja kun hän Amerikassa uskalsi eräässä saksankielisessä
teatterissa tulkita englannin kielellä pääosaa »Maria Stuartissa»,
onnittelivat yankeet häntä siitä, että hän osasi niin hyvin saksaa!
»Tuo viimeinen ponnistukseni valtameren toisella puolella on antanut
minulle sangen terveellisen opetuksen taiteellisesta leikittelystä»,
kirjoitti Ristori, joka sen jälkeen tyytyi näyttelemään vain italian
kielellä.

Vuosien 1904—1905 suuri kiertue ei epäonnistunut taloudellisesti, mutta
ei myöskään siinä suhteessa antanut tulosta, joka olisi houkutellut
jatkamaan.

Kaikkialla, missä Ida Aalberg esiintyi saksan kielellä, hänet kuitenkin
saatiin tietää suomalaiseksi taiteilijaksi. »Suuri suomalainen
näyttelijätär» on hänen ainaisena nimityksenään, esiintyipä hän missä
tahansa ja minkälaisessa ympäristössä tahansa. Ida Aalberg tunsi
itsensä aina syvimmässä mielessä suomalaiseksi, ja kun häntä monien
Suomalaisen teatterin kanssa sattuneiden ristiriitaisuuksien aikana
syytettiin isänmaallisuuden puutteesta, ei hän milloinkaan tahtonut
myöntää tuota syytöstä oikeutetuksi. Kaarlo Bergbomin teatteri ei
hänestä vain ollut ainoa, jossa suomalaista näyttämötaidetta voitiin
palvella.

On joskus sanottu, että Kaarlo Bergbom oli joka kerta, kun Ida Aalberg
tuli Suomalaiseen teatteriin, äärettömän iloinen ja että hän huokasi
helpotuksesta joka kerta, kun näyttelijätär taas lähti pois. Heidän
kirjeenvaihtonsa antaa sangen paljon tukea tämmöiselle väitteelle. Aina
1880-luvun alusta lähtien Suomalaisen teatterin johtaja kirjoittaa niin
nöyriä ja pyytäviä kirjeitä, että toisinaan tuntuu melkein pahalta, kun
näkee, miten kopeasti ja vaateliaasti Ida Aalberg niihin vastaa. Kaarlo
Bergbomia kohtaan Ida Aalberg esiintyi loppuun asti kuin hemmoteltu
lapsi, joka äksyilee ja niskottelee ja kokeilee, kuinka pitkälle
vanhempien rakkaus ulottuu. Suhde ei tosin tullut milloinkaan myöhemmin
niin huonoksi, kuin se oli ollut 1890-luvun alkuvuosina, mutta liiankin
selvää on, että Ida Aalbergin käyttäytyminen vanhaa suosijaansa kohtaan
myöhemminkin jätti toivomisen varaa.

Vuonna 1902 Suomalainen teatteri muutti uuteen asumukseen ja sai
nimekseen Suomen Kansallisteatteri. Ida Aalberg oli antamassa loistoa
avajaisjuhlallisuuksille, mutta sai tuosta käynnistään Helsingissä
tyytymättömyydenaiheen Bergbomia vastaan.

Vuoden 1903:n alussa Kaarlo Bergbom kirjoittaa Ida Aalbergille:

 »Arvoisa rouva Paroonitar!

 Olen kolme viikkoa ollut vuoteen omana, sairastanut pahaa
 keuhkokuumetta. Siinä syy, miksi en käynyt luonanne Helsingissä
 ollessanne. Mutta hyvälle ystävälle Thérèse Hahlille olitte silloin
 sanonut sanan, joka kovin kipeästi koski minuun. Syynä siihen, ettette
 esiinny Helsingissä on muka »Bergboms bry sig icke om att hafva mig»
 [Bergbomit eivät välitä minun tulostani sinne.]

 Jos niin sanotte päästäksenne kysyjästä, jolle ette tahtonut antaa
 vastausta, olkoon menneeksi. Mutta jos tosiaan sitä ajattelittekin,
 erehdytte suuresti. Sekä minulle että sisarelleni on käyntinne
 näyttämöllämme juhla. Tulkaa niin usein kuin tahdotte — aina olette
 tervetullut. Meille iloksi, — teatterille kunniaksi. Muutamat epäkohdat
 ovat Teitä suututtaneet ja Te laskette ne meidän niskoillemme
 muistamatta, että me niistä saamme kärsiä paljon enemmän kuin Te. Ne
 ovat Teille vastuksina muutamia viikkoja, meille vuosien läpi.

 Siis — jos tulette Maaliskuulla, tervetullut. Jos mieluummin tulette
 Pääsiäisen perästä, tervetullut. Jos lykkäätte käyntinne syksyksi,
 tervetullut silloinkin. Mainitkaa missä osissa tahdotte esiintyä, että
 saamme valmistaa käännökset hyvän sään aikana. Jos tahdotte suullisesti
 keskustella siitä, tulen Pietariin — mutta en nyt kohta, olen vielä
 liian heikko. Mutta myöhemmin.

Kunnioittaen

                                             Kaarlo Bergbom.»

Ida Aalberg kirjoitti vastaukseksi:

 »Arvoisa Herra Tohtori!

 Teidän kirjeenne 18 p:ltä olen vastaanottanut.

 Te olette kummastunut kuinka minä olen uskaltanut sanoa uskovani, ettei
 minua Kansallisteatterissa tarvita. — Minä olen sen uskaltanut syystä,
 että olin saanut sen vakuutuksen ja iloitsen suuresti nähdessäni, että
 siis se ei ole niin. Syytä tähän vakaumukseen on minulle _kylliksi_
 teatterin avausjuhla-asiassa annettu.

Tänä keväänä en enää tule.

 Sitäpaitsi sanoitte syksyllä, ettei löydy minulle repertoiria. —
 Mitä myöhempään tulee siitä voimme myöhemmin päättää. Iloitsen
 että terveytenne on parempi ja toivon sydämellisesti pikaista
 voimistumistanne voidaksenne edelleen kehittää ja nostaa suomalaista
 taidetta.

 Kunnioituksella

                                         Ida Aalberg-Uexküll.»

Vaikka nämä kaksi kirjettä antavat verraten tyypillisen näytteen
heidän kirjeittensä yleisestä sävystä, on kuitenkin varmaa, että Ida
Aalbergin sydämen pohjalla oli mitä suurin hellyys Kaarlo Bergbomia
kohtaan. Kun tohtori kesällä 1903 on sairaana ulkomailla, tiedustelee
Ida Aalberg hätääntyneenä hänen osoitettaan saadakseen lähettää hänelle
sydämellisen osanottonsa ilmauksen. Ja saatuaan kuulla, että Bergbom
alkoi toipua, Ida Aalberg kirjoittaa Augusta af Heurlinille: »Ole hyvä
purista lämpimästi Tohtorin kättä ja sano hänelle kuinka hartaasti
toivon että hän meille takaisin annettaisiin, suurta työtänsä ainakin
suurella hengellänsä ohjaamaan.»

Kerrotaan, että Ida Aalberg itki kokonaisen vuorokauden saatuaan
tiedon Kaarlo Bergbomin kuolemasta. Varmaa on, että hän jälkeenpäin
tohtori Bergbomista puhuessaan ilmaisi mitä syvintä kunnioitusta ja
ihailua. Tämä myöhäinen kiitollisuus ja tunnustus on vanha tarina
hyvästä teatterinjohtajasta ja hyvästä näyttelijästä, Ida Aalberg ei
menetellyt paremmin eikä huonommin kuin hänen ammattialallaan yleensä
menetellään. Jos Ida Aalberg alusta lähtien olisi mukautunut kaikkiin
Kaarlo Bergbomin toivomuksiin, ei ole lainkaan sanottu, että hän olisi
näyttelijänä kasvanut niin suureksi kuin kasvot. Esiintyessään vain
vierailijana hän saattoi valita mieleisensä ohjelmiston, sai välillä
tarpeellisia lepoaikoja, säästyi yleisön kyllästymiseltä enemmän kuin
teatteriin vakinaisesti kuuluvan näyttelijän on mahdollista. Ida
Aalbergin henkilökohtainen suhde Kaarlo Bergbomiin ei ole kuvaavaa
vain yleiselle teatteripsyykelle vaan sen takaa näkyy — jos nimittäin
katsoo vain tämän suhteen nurjaa puolta — itsesäilytysvaisto, jota ei
voi muitta mutkitta tuomita. Ristiriidat heidän välillään lienevät,
niin näkyviä kuin ovatkin, kuitenkin olleet verraten pinnallisia.
On uskottavaa, että kumpaisenkin suurimpana riemuna oli työskentely
yhdessä, vaikka Ida Aalberg ei ollut sitä aina kovin halukas
tunnustamaan.

Kaarlo Bergbomin kuoltua Ida Aalbergista katosi halu »eurooppalaistua».
Tämän jälkeen hän esiintyi vain suomenkielisenä näyttämötaiteilijana.
Lukuunottamatta muutamia hyväntekeväisyysnäytäntöjä Pietarissa, joissa
hän suomenkielellä tulkitsi Hugo von Hoffmansthalin »Elektraa», ja
lyhyttä suomenkielistä vierailumatkaa Unkariin ja Pietariin vuonna
1907 hänen koko taiteellinen toimintansa tapahtuu kotimaassa. Tuntuu
melkein siltä, että Bergbom vasta kuolemallaan kirkasti Ida Aalbergille
elämäntyönsä arvon.

       *       *       *       *       *

On joskus sanottu, että onnellisessa avioliitossa on vaikeata
määritellä, mikä osuus kummallakin puolisolla on yhteisessä
saavutuksessa.

Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin avioliitossa tuntuu
erääseen aikaan olleen verraten varmasti määritelty työnjako.
Vapaaherra edusti yhteisessä taiteellisessa työssä teoreettista älyä,
Ida Aalberg oli toimeenpaneva voima.

Ida Aalberg oli erinomaisen henkevä ja älykäs nainen. Vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin suuresta vaatimattomuudesta johtui, että eräät
aikalaiset pitivät Ida Aalbergia perusluonteeltaan älyllisenä.
Tämmöinen erehdys on kyllä ymmärrettävää: on ollut suuri elämys kuulla
tuon henkevän naisen toistavan miehensä teoreettisia oppeja, jotka koko
luonteeltaan olivat erikoisia ja rohkeasti yksilöllisiä.

Ida Aalberg oli älykäs, mutta ei älyllinen. Kaikenlainen
teoretisoiminen oli hänen luonteelleen tuiki vierasta, hän oli nainen
ja hänellä oli — kaiken opiskelun ja lueskelun jälkeenkin — liian vähän
varsinaista älyllistä kouluutusta pystyäkseen ominpäin muodostamaan
teoriaa.

Ida Aalbergilla on kuitenkin ollut oma osuutensa miehensä teoreettiseen
ajatteluun. Hän on määrännyt sen suuntaa. Ida Aalberg oli ollut
aiheena siihen, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia
kohdistui 1890-luvun lopulla näyttämötaiteeseen. Hänellä on täytynyt
olla määräävä osuus siinä, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin
teoreettisessa kannassa Kaarlo Bergbomin kuoleman jälkeen tapahtui eräs
oleellinen muutos.

Vuonna 1908 julkaistiin »Ajassa» eräs kirjoitus Ida Aalbergin nimissä.
Artikkelin otsikkona oli: »Kansa ja teatteri». Se on pitkä kirjoitus
ja luonteeltaan sangen teoreettinen, vaikka lupaakin alussa pysyä
käytännön kannalla. Se saarnaa _kosmopolitismia_ vastaan taiteen
alalla, se väittää, että hyvän taiteen tulee olla _kansallista_.
Se puhuu Kaarlo Bergbomin jättämästä perinnöstä, kansallisesta
teatterista, jota olisi kohotettava ja vaalittava.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli perusluonteeltaan kosmopoliitti.
Taide, ei kansallinen ja suomalainen taide, vaan yleisinhimillinen
taide, oli ollut hänen johtotähtenään. Asettuiko siis Ida Aalberg
miestään vastaan tuossa kirjoituksessa? Se ei ole luultavaa,
päinvastoin näyttää siltä, että koko kirjoitus on vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin laatima. Tyyli »Kansa ja teatteri» artikkelissa
ei ole Ida Aalbergin yksinkertaista ja havainnollista, vaan vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin filosofian ja juridiikan kyllästyttämää
tyyliä.[30] Mutta itse perusajatuksen muodostamisessa Ida Aalberg
lienee ollut »primus motor», aloitteen tekijä ja määräävä voima.

Ida Aalberg kirjoitti elämänsä lopulla eräitä erittäin kauniita
tunnelmakuvauksia, semmoisia kuin aikaisemmin mainittu »Kotiseudun
lumous» tai muistelma Oulunkoskien laskusta erään kiertueen aikana.
Kuitenkaan hän ei tunnu kernaasti tarttuneen kynään, jos oli kysymys
julkisuudesta. Esim. vuoden 1908 alussa Kansallisteatterin »Elinan
surman» esityksestä kirjoitettu ja hänen nimissään julkaistu
arvostelu saattaa kyllä sisältää hänen omat mielipiteensä, mutta on
alusta loppuun vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin laatima: on tallella
vapaaherran saksalainen konsepti, jota ei mitenkään voi selittää
suomalaisen alkutekstin käännökseksi.

Jalmari Hahlin ollessa Suomen Kansallisteatterin johtajana Ida Aalberg
kevätkaudella 1907 vieraili kahdessa osassa: tuntemattoman kotimaisen
tekijän »Luvatussa maassa» ja Victor Hugon »Lucrezia Borgiassa».
»Valvojassa» Eino Leino merkitsi edellisen kappaleen perin heikoksi,
jälkimmäisen vanhentuneeksi ja kirjoitti Ida Aalbergin osalle:

»Mitään erikoisen uutta eivät nämä Ida Aalbergin vierailut tällä kertaa
esityksen puolesta tarjonneet. Mutta luonnollisesti on hänen oma
taiteensa aina omiaan aateloimaan Kansallisteatterin näyttämön siksi
tunteiden ja väkevien mielikuvien kentäksi, joka sen oikeastaan tulisi
olla ja joksi ainoastaan Ida Aalberg sen vielä voi tehdä. Mielestäni on
näin ollen arvostelijan tehtävä vain merkitä omansa ja epäilemättä myös
koko teatteriyleisömme syvin kiitollisuus.» —

Vuoden 1907:n vierailut Kansallisteatterissa päättyivät kesken, sillä
Ida Aalberg suunnitteli siihen aikaan kiihkeästi vierailuretkeä
Unkariin. Saman vuoden syksyllä hän omine seurueineen esiintyi
sekä Helsingissä että useissa maaseutukaupungeissa näytellen
»Rosmersholmia», »Hedda Gableria», »Elinan surmaa» ja »Kotia».
Kotimaisen arvostelun voi ehkä lyhyimpänä lukea »Vasabladetista», joka
kirjoitti:

»Ida Aalbergin näytteleminen ei kaipaa monia sanoja. Ei tarvitse
lisätä mitään siihen, minkä jokainen jo tietää, sillä hän on yhä sama
täydellinen näyttelijätär kuin ennenkin. Hänen näyttelemisensä on
viimeistä yksityiskohtaakin myöten viimeisteltyä, siinä on huippuunsa
kehitettyä tekniikkaa, eloa ja suloa kaikissa liikkeissä ja kaiken yllä
sitä sielukkuutta, jonka Ida Aalberg yksin voi luomilleen antaa. Voimme
siis, kuten aina ennenkin, vain tunnustaa, että meidät on voitettu ja
vallattu ja että olemme täynnä ihailua ja ihmettelyä.»

Helsinkiläisessä arvostelussa sentään oli havaittavissa jokunen
soraäänikin. Varsinkin Volter Kilpi suhtautui Ida Aalbergin ja hänen
seurueensa taiteeseen epäillen ja kielteisesti. Pitkän, kotimaassa
tehdyn kiertueen tarkoituksena oli valmistautuminen esiintymistä varten
Unkarissa, missä annettiin muutamia vierailunäytäntöjä vuoden lopussa.
Magyarien kritiikki Ida Aalbergin taiteesta oli melkein yhtä innostunut
ja ritarillinen kuin vuonna 1880. Puhuttiin »Pohjantähdestä», otettiin
vertauskohdiksi Duse ja Bernhardt ja lisäksi etevä unkarilainen
näyttelijätär Emilia Markus. Suomenkielen sanottiin olevan yhtä
kaunista kuin unkarin kieli, jopa joskus muistuttavan kreikankieltä.
»Neues Pester Journalissa» kirjoitettiin:

»Rouva Aalberg on suuri taiteilijatar, lahjakkaisuudessa aivan
kuuluisinten ammattisisartensa vertainen. Ihana, notkea vartalo,
suuret, puhuvat silmät, mieltäkiinnittävät kasvot, joissa kaikki
mielenliikunnot elävästi ja tarkasti kuvastuvat. Hänen koko
olentonsa muistuttaa Dusea, jonka kanssa hänellä on yhteistä tuo
melodinen persoonallisuus, ja Ida Aalberg kuuluu ehdottomasti niihin
näyttelijättäriin, joissa taiteen suuruus ja syvyys yhtyy hempeään
naisellisuuteen ja runolliseen suloon. Hänen puhelunsa, hänen tapansa
esittää inhimillisten tunteiden asteikkoa, on täynnä intuitsionia
ja hienoa taidetta; on yhdentekevää, näytteleekö hän intohimoisesti
liikkeillä vai ilmaiseeko hän mielensä kasvojensa ja silmiensä
ilmeillä.»

Parhaiten menestyi Unkarissa »Elinan surma». Yleisömenestys ei
muodostunut erikoisemmaksi, mutta unkarilaiset ylioppilaat juhlivat
Ida Aalbergia laulamalla hänelle teatterissa, riisumalla hevoset hänen
vaunujensa edestä ja vetämällä hänet loistohotellin eteen, missä
taiteilija Pestissä ollessaan majaili. Vähäinen reservatsioni siitä,
miten Ibseniä oikeastaan olisi näyteltävä, ilmestyi »Pester Lloyd»
lehdessä, mutta ei pahasti himmennä näiden Unkarin näytäntöjen yleistä
tunnelmaa. — Budapestista palattuaan Ida Aalberg näytteli seurueineen
vielä Pietarissa.

Vuonna 1909 Ida Aalberg saavutti huomattavan taiteellisen voiton
esiintymällä Helsingissä »Iphigeneia Tauriissa» draaman nimiosassa.
Hänen lausuntansa ilmehikkyys ja hänen käyttämiensä asenteiden
viivakauneus esiintyi edukseen tässä Goethen kaihoisassa ja viileässä
runoelmassa. Goethen draamassa ei ole draamallista voimaa, ja Ida
Aalberg esiintyi hänkin varsin vieraalla alalla, mutta kuitenkin oli
draaman tulkinta silloisissa oloissa jotakin varsin poikkeuksellista.
Ida Aalbergin oma innostus tarttui muihinkin näyttelijöihin ja riitti
aateloimaan esityksen, joka kuitenkaan ei saavuttanut suuren yleisön
suosiota.

       *       *       *       *       *

Jalmari Finne on kertonut sanoneensa kerran Kaarlo Bergbomille: »Teidän
varjonne lyö kumoon viisi seuraavaa Kansallisteatterin johtajaa.» Näitä
sanoja ei oltu sanottu ainoastaan vakaumuksesta ja todellisesta syvästä
ihailusta Kaarlo Bergbomia ja hänen elämäntyötään kohtaan, vaan myöskin
lohdutukseksi Suomalaisen teatterin perustajalle, joka elämänsä lopulla
huokaili suurten vastuksien ja surujen alla.

Yhtä vähän kuin Aleksanteri Suuri tai Bismarck kasvatti Kaarlo Bergbom
itselleen valtansa perijää ja työnsä jatkajaa. Koko kysymys tuntuu
olleen hänelle vastenmielinen. Aatteen miehenä hänen olisi pitänyt
valita itselleen seuraaja, mutta on hyvin anteeksiannettavaa, ettei
hän sitä tehnyt. Kaarlo Bergbom tiesi persoonallisesta kokemuksestaan,
että teatterinjohtajan vähäinen kunnia maksetaan nöyryytyksillä ja
kieltäymyksillä, joilla on vaikeata yrittää onnellistuttaa toista
ihmistä.

Kaarlo Bergbomin suurimmissa voitoissa oli ollut määräävänä tekijänä
Ida Aalberg. Ei ollut mitään suuruudenhulluutta, jos Ida Aalberg katsoi
itsensä Bergbomin lähimmäksi perijäksi ja Bergbomin traditsionien
suojelijaksi.

Vuonna 1909 Ida Aalberg valittiin Kansallisteatterin taiteelliseen
johtoon.

Jo 1904—1905:n kiertueen aikana Ida Aalberg lienee seisonut
tasavertaisena vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin rinnalla — vapaaherran
itsensäkin mielestä. Ainakin jo sinä vuonna Ida Aalberg ohjailee,
kuten kirjeet osoittavat, saksalaisten näyttelijäin roolianalyysiä.
Tämän jälkeen hän yhä enemmän alkaa puuttua ohjaukseen, ja esim.
Kansallisteatterin ottaessa esitettäväksi »Iphigeneia Tauriissa» Ida
Aalbergin neuvot tuntuvat olleen sekä määrääviä että hedelmällisiä.
Vaikka vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin Ida Aalbergin
neuvonantajana ja mitä läheisimpänä työtoverina, sisältyy Ida
Aalbergin ohjaajatoimintaan vuosina 1909—1911 paljon itsenäisyyttä ja
omintakeista toimintaa.

Ida Aalberg saapui 1909 Helsinkiin täynnä innostusta ja uskoa ja
harrastusta, joka ei koskenut vain suomalaista näyttämötaidetta,
vaan suomalaista kulttuuria yleensä. Hän tahtoi koota ympärilleen
kansallisen sivistyksen suurimmat edustajat, hän tahtoi perustaa oman
»salongin», hän tahtoi suomalaista näyttämötaidetta mitattavan vain
kaikkein korkeimmilla mitoilla. Nämä optimistiset toiveet pettyivät
täydellisesti: emännän loistavasta seurustelutaidosta huolimatta
»salonki» ei ottanut oikein menestyäkseen, ja taiteellinen toiminta
teatterissa johti mitä surkeimpaan ristiriitaan, Ida Aalbergiin nähden
suorastaan katastroofiin.

       *       *       *       *       *

Ida Aalberg käsitti itsensä Bergbomin traditsionien suojelijaksi. Hänen
Kansallisteatterin kanssa tekemäänsä sopimukseen kuului, että hän
vuosittain ohjaisi neljä kappaletta, joissa myöskin itse esiintyisi
näyttelijänä.

Kaarlo Bergbomin johdon suurin saavutus lienee siinä, että hän
loi kotimaisen ohjelmiston, vaikutti itseensä draamatuotantoon.
Siinä suhteessa Ida Aalberg koetti olla ehdottomasti uskollinen
traditsioneille. Ottamalla näyttämölle Linnankosken »Ikuisen
taistelun», Maila Talvion »Anna Sarkoilan» ja Eino Leinon
»Alkibiades» näytelmän hän ei noudattanut vain omia mielitekojaan ja
primadonna-vaatimuksiaan, vaan myöskin, ja lähinnä, Kaarlo Bergbomin
traditsioneja. Onni ei kruunannut hänen rohkeita pyrkimyksiään.
Kritiikki ei tosin sivuuttanut hänen innostuneen työnsä tuloksia
kylmästi, vaan tunnusti, että ohjaustoiminnan takana oli voimakas tahto
ja rikas mielikuvitus, mutta sittenkin jäi menestys puolinaiseksi.
Ibsenin »John Gabriel Borkmanin» esityksestä suomalainen kritiikki
sanoi tuomionsanoja ja paljon jyrkemmässä muodossa kuin aikaisempi
ulkomainen kritiikki »Hedda Gablerista» ja »Rosmersholmista».
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband avusti parhaansa mukaan Ida Aalbergia
tässä ohjaustoiminnassa, mutta hänen »uusi tekniikkansa» tai
»psykologinen» suhtautumisensa tehtäviin ei tullut ainakaan yleiseksi
tietoisuudeksi Helsingin arvostelijain kesken, kun he arvostelivat
Ida Aalbergin ohjausta ja näyttelemistä. »John Gabriel Borkmanin»
esitys oli Ibseniin kohdistuvaa väkivaltaa, sen voi lukea suopeidenkin
arvostelujen rivien välistä, Anna Sarkoilaa Ida Aalberg ainakin toisten
mielestä tulkitsi liiaksi suureen tyyliin.

Suurisuuntaisin ja rohkein teko, minkä Ida Aalberg ohjaajana
suoritti, lienee ollut Linnankosken »Ikuisen taistelun» esittäminen.
Elämänsä lopulla taiteilija, joka niin usein oli näyttämöltä
tulkinnut rikollisia tyyppejä, otti esittääkseen itsensä pahuuden
alkuvoiman, Luciferin. Hän ei kuitenkaan valinnut kappaletta tuon
osan vuoksi, hän selitti nimenomaan, että hänen päätarkoituksensa
oli kirjailijan kannustaminen ja kotimaisen draaman vaaliminen. Ida
Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband eivät säästäneet vaivojaan,
ohjauskirjoista näkee, että työtä on tehty hellittämättömällä
innolla. Mutta niin epäitsekäs kuin Ida Aalbergin yritys olikin,
»Ikuinen taistelu» muodostui ehkä pahimmaksi kompastuskiveksi hänen
ohjaajatoiminnassaan. Suuret kustannukset, jotka kappale aiheutti
teatterille, herättivät pahaa verta. Taiteellinen tulos muodostui
mielenkiintoiseksi, mutta ei vakuuttavaksi. Draamaahan ei oltu
tehtykään näyttämön vaatimuksia silmälläpitäen.

V.A. Koskenniemi kirjoitti »Ikuisen taistelun» johdosta m.m.:

‒ ‒ ‒ »Ensimmäinen näytös, Luciferin öinen kokous, on draamallisesti
verraten heikko. Pimeyden ruhtinas on koonnut ympärilleen oman
seurakuntansa, Repokorvat, Vihreäsilmät, Täti Lierot, Herjakielet,
Satasormet j.n.e., ja suunnittelee heidän kanssaan ihmissuvun
viettelemistä Jehovan pelvosta. Taikka oikeammin: koko näytös on
Luciferin varsin epädraamallista yksinpuhelua, jonka keskeyttävät
siellä täällä henkien ulvahdukset tai muut mielenosoitukset verraten
merkityksettömine vuorosanoineen. Näytelmän heikoimpia puolia on
mielestäni se, että Luciferin kuva kirjailijan ponnistuksista
huolimatta jää varsin vaaleaksi. Byronin Lucifer, Goethen Mefistofeles
ja Andrejevinkin Anatema — kirjallisuuden uusin viettelijätyyppi
— ovat kuvatut samalla kertaa sekä verevämmällä että hienommalla
taiteella. Mikä on Linnankosken Luciferin toiminnan ja tekojen sisin
vaikutin? Jos hän todella tietää alottaneensa »ikuisen taistelun»
Jehovaa ja hänen vaikutustaan vastaan, tuntuu hän tässä ensimmäisessä
öisessä kohtauksessa tuhlailevan yhdellä kertaa liiaksi sydämensä
raivoa. Samalla tekee hän liian kaunopuheliaan vaikutuksen. Hänestä
puuttuu jotain siitä tyynestä sisällisestä auktoriteetista, jonka
mielellään runoilisimme tähän Jehovan väsymättömään, ylpeään
vastustajaan. En tiedä onko runoilija ajatellut tätä tyyppiä luodessaan
paratiisin käärmettä, mutta ainakin tuli se usein Ida Aalbergin
esityksessä mieleen. Joka tapauksessa on »Ikuisen taistelun» Lucifer
mittasuhteiltaan vähäpätöisempi ja inhimillisesti merkityksettömämpi
kuin se ihmislapsi, Kain, johon hän pyrkii vaikuttamaan. — — —

       *       *       *       *       *

Esitys? Siinä pistää kenties ensimmäisenä silmään se ulkonainen loisto,
jolla tämä draama oli asetettu näyttämölle. Dekoratsionien tyylikäs
hienous ja komeus voittaa kaiken, mitä meillä Kansallisteatterissa on
nähty. Jo ensimmäinen kuvaelma idyllisine maisemineen antoi rikkaan
tunnelman. Hauskasti oli keksitty uneksiva valmurivi rampin luona
samoinkuin suuret, koristeelliset sienet. Toisessa kuvaelmassa oli
Luciferin luola niinikään pantu näyttämölle komealla taiteellisella
mielikuvituksella. Aivan yhtä onnellista vaikutusta eivät tehneet
ne henget, jotka tässä luolassa pitivät kokoustaan. Heidän
joukkohuudahduksissaan, naurunrähäköissään ja koko yleisesityksessä
tuntui kyllä huolellinen ja harkittu johto, mutta koko kuvaelma on
itsessään mahdoton esitettäväksi. Ei voi kernaasti uskoa, että tuo
päätön lauma pystyisi ihmiskuntaa tuhoamaan. Ida Aalbergin komeasti,
hillityllä energialla lausumat vuorosanat antoivat tälle kohtaukselle
kuitenkin eräänlaisen loiston, joka osittain korvasi sen, mitä itse
kuvaelmasta sinänsä puuttuu. Kaiuin näyt toisessa näytöksessä olivat
myöskin huomattavia näyttämöteknillisiä saavutuksia, ehkä kuitenkin
lukuunottamatta muutamia taikalyhtykuvia, jotka olisivat voineet olla
parempia. Uhrikohtauksen stilisoitu maisema sekä viimeisen kuvaelman
syysmetsä olivat harvinaisen tunnelmallisia ja auttoivat kaiketi
osaltaan näytelmää sen taiteelliseen voittoon.

Osien esityksessä kiinnittää mieltä ensi sijassa Ida Aalbergin Lucifer.
On erinomaisen rohkeata naiselle käydä tulkitsemaan tällaista osaa,
jonka luonteeseen kaiken traditsionin mukaan kuuluu juuri tärkeänä
puolena maskuliininen uhma. Kukaan muu kuin Ida Aalberg olisi tuskin
tähän voimankoetteluun antautunut. Hänen Luciferinsa oli enemmän
käärmeellinen kuin uhmaileva, enemmän raivokas kuin maltillisesti ja
tyynesti harkitseva. Se oli eräänlainen sukupuoleton Mefistofeles,
kenties hiukan hermostunut ja agitatoorinen, mutta monin paikoin,
esim. kuiskatessaan Kainille tämän maatessa maassa tai uhritoimituksen
aikana, häikäisevän demoninen.» — —

Se, että Ida Aalberg sekä ohjaajana että näyttelijänä saavutti yhden
suuren ja ehdottoman menestyksen, nimittäin Ostrovskin »Ukkosilmassa»,
ei riittänyt vakiinnuttamaan hänen asemaansa silloisen johdon silmissä.
Ida Aalberg ei, kuten tavallisesti aina ennen, ollut pystynyt
täyttämään taiteensa voimalla katsomoa ja kassaa, ja senvuoksi
Kansallis-teatterin johtokunta kevätkaudella 1911 sanoi hänet irti
vakinaisesta toimesta ja toivoi palattavan entiselle kannalle, t.s.
vierailunäytäntöihin, joilla Ida Aalberg kahdenkymmenen vuoden aikana
oli avustanut teatteria.

Sanottakoon Ida Aalbergin ohjausajasta 1909—1911 mitä muuta tahansa,
tämä ainakin on varmaa: hän oli työssään osoittanut niin valtavaa
innostusta ja antaumusta, että tuomio kohtasi häntä ruhjovalla
voimalla. Saamansa ero, jos mikään, muuttui hänelle tunnekysymykseksi.
Hän tunsi ansionsa teatteria kohtaan liian elävästi kestääkseen näin
saamaansa tuomiota, ja oli myöskin liian vilpitön ja kuumaverinen
kyetäkseen suhtautumaan siihen ylimielisesti ja kylmästi.

Maila Talvio on kertonut, kuinka Ida Aalberg koetti, saatuaan tiedon
erostaan, tulla hänen luokseen. Ida Aalberg pääsi taloon ja ovesta
sisään, mutta lyyhistyi kokoon alimmille sisäportaille, tuijotti siinä
murtunein katsein eteensä ja toisteli raukealla yksitoikkoisella
äänellä: »Niin sitä vaan potkitaan — — pois!»

Hän oli kuolemaan asti väsynyt, ja koko kohtaus oli kaamea ja vilpitön
kuin kuolema itse. Seuraavina päivinä ennen niin elegantti Ida Aalberg
pakkasi tavaroitaan puku ja tukka epäjärjestyksessä.

1911 Ida Aalberg pani toimeen viimeisen suuren kiertuensa Suomessa.
Lukuunottamatta Hämeenlinnassa sattuneita poliittisia rettelöitä
hän sai osakseen jakamatonta ja lämmintä innostusta. Kuitenkin
täytyy sanoa, että Ida Aalbergin taide alkoi loppuaikoina olla
epäilyksenalaista. Kun hän esitelmöi maaseutukaupungeissa taiteellisen
teatterin tarpeellisuudesta ja kulttuuriarvosta, sai hän kritiikkejä,
jotka olivat vastustavalla kannalla syyttäen Ida Aalbergin puhuvan
toista kuin hän taiteilijana esitti: maaseudullakin uusi aika alkoi
esittää »hillityn suunnan» vaatimuksia täysin tarmoin ja kiivaasti.
Kiivailu »hillityn taiteen» puolesta on naurettavaa, ja varsinkin
muutamassa maaseutulehdessä se esiintyy perin koomillisessa valossa Ida
Aalbergin esitelmämatkan aikana.

Vuosina 1912—1913 Ida Aalberg eli ylpeässä eristyneisyydessä
Viipurissa. Hän ei tahtonut puuttua mihinkään taidetta koskevaan, hän
kieltäytyi näyttelemisestä, lausumisesta, kirjoittamisesta. Varmaa on,
ettei hän tätä kaikkea tehnyt yksin omasta halustaan ja voimastaan.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai hänet muistamaan vuoden 1911:n
riitautumista kauemmin kuin hän itse olisi kyennyt sitä muistamaan.
Se oli epätoivon aikaa Ida Aalbergille. Hän suunnitteli elämäkerran
kirjoittamista, hän kävi keittokoulua, hän lueskeli, hän koetti
opiskella venäjän kielen alkeita — mistään ei tullut vähintäkään
tyydytystä.

Tarvittiin vain pieni kirje Juhani Aholta, kun Ida Aalberg unohti
ylpeytensä ja saapui vuoden 1914:n alussa Kansallisteatterin hänen
kunniakseen toimeenpanemiin suuriin juhliin.

Moni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida Aalberg!
Mutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä työtä, hän
teki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen siitä turtumisen
tilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika hänelle merkitsi.

Ida Aalbergin väsymätöntä yritteliäisyyttä osoittaa, että hän
maailmansodan puhjettua vielä kerran näytteli omine »Studio»
seurueineen Nooraa parissa kolmessa maaseutukaupungissa ja Helsingissä.
Viimeisen kerran hän esiintyi näyttämöllä vieraillessaan myöhään
syksyllä 1914 Viipurin Näyttämöllä. Vuoden 1915:n alussa hänen piti
esiintyä Jeanne D'Arcina Kansallisteatterissa, mutta kuolema katkaisi
kaikki suunnitelmat.



XIX.

IDA AALBERG YKSITYISELÄMÄSSÄ.


»Hän osasi olla niin miellyttävä, niin miellyttävä, niin miellyttävä!»

Sanat ovat Adolf Lindforsin Ida Aalbergista lausumat. Näin muistelee
Lindfors, vaikka Ida Aalberg elämänsä lopulla joutui sangen vaikeisiin
konflikteihin hänen kanssaan. Ja näin puhuu melkein jokainen, joka on
tullut henkilökohtaisesti tuntemaan suuren näyttelijättären. Bärtta
Rainio, joka kuului Ida Aalbergin kiertueeseen 1893—1894, on kertonut,
että tämä siihen aikaan saattoi tehdä jokaiselle ihmiselle, mitä ikinä
halusi; kukaan ei voinut vastustaa hänen hurmausvoimaansa. On varmaan
hyvin kuvaavaa, että syksyllä 1914 muutamat nuoret naiset kiistelivät
keskenään siitä, kuka heistä enimmän osasi pitää Ida Aalbergista!

Mistä johtui Ida Aalbergin suuri vaikutusvoima ihmismieliin?

       *       *       *       *       *

Sekä näyttämöllä, että näyttämön ulkopuolella Ida Aalberg vaikutti
ympäristöönsä suggeroivalla voimalla.

Nuoruudessaan hän ei ollut saanut paljoa oppia, mutta ottamalla
periaatteekseen suurien persoonallisuuksien etsimisen ja pyrkimällä
heidän läheisyyteensä hän loi elämälleen aatteellista pohjaa ja sai
vielä tietoja tai ainakin ohjeita tietojen löytämiseen. Hän sai itse
elämässä oppia semmoista, mitä toiset oppivat koulussa ja yliopistossa.
Vaikka hän oli harvinaisen tarmokas, ei hän voinut alkeiskasvatuksen
puutteellisuutta — ankarassa katsannossa — koskaan täysin poistaa.
Hän tunsi sen itse ja valitti sitä läheisimmille ystävilleen.
Teoreettisissa kysymyksissä hän, kuten sanottu, oli todellisuudessa
paljoa avuttomampi kuin aikalaisista yleensä näytti. Hänen herkästä
vaistostaan ja henkisestä joustavuudestaan johtui, ettei tuota
puutteellisuutta huomattu ja että häntä pidettiin korkean tietopuolisen
kouluutuksen omaavana henkilönä. Ida Aalberg oli henkevä ja älykäs,
ja hän osasi keskustella eetillisistä ja taiteellisista kysymyksistä,
Ibsenistä ja ihmishengen korkeimmista saavutuksista vapaasti, palavan
innostuneesti ja omakohtaiselta tuntuvalla vakaumuksella.

Vaikka Ida Aalberg sai elämänsä varrella runsaan määrän kokemuksia
ja tietoja, ei hän erikoisemmin voinut niillä tietenkään lumota
ympäristöään. On paljon muistelmia siitä, että seurustelu Ida
Aalbergin kanssa oli henkevää ja että hän itse puhui suurenmoisesti,
mutta verraten vähän tiedetään kertoa siitä, mitä hän todella puhui.
Henkilölle, joka arvioi ihmisiä älyllisyyden perusteella, Ida Aalberg
ei voi olla mikään todellinen suuruus. Jos ryhdyttäisiin tutkimaan,
mitä Ida Aalberg oli ajattelijana, saataisiin tulokseksi verraten
niukka sarja hänen lausumiaan aforismeja ja elämänohjeita.

Ida Aalbergin historiassa näyttäytyy jonkinlainen »ikuisesti
naisellinen» liian selvänä, jotta häntä voitaisiin pitää minään
syvällisenä ajattelijana. Semmoista joukkosuggestionia, jota Ida
Aalberg harjoitti, ei voidakaan koskaan saada aikaan puhtaasti
älyllisillä ominaisuuksilla. Ida Aalbergin naisellisuus veti puoleensa
enemmän kuin parhainkaan filosofia.

Saatetaan väittää, että suuri taiteilijamaine oli eräs tekijä Ida
Aalbergin suggeroivassa voimassa. Se onkin sangen todennäköistä,
mutta toiselta puolen hänen tiedetään vaikuttaneen voimakkaasti
semmoisiinkin, joilla ei ollut edes aavistusta siitä, että hän oli
taiteilija. Ulkomaanmatkoillaan Ida Aalberg usein salasi olevansa
näyttelijätär, jopa semmoisiltakin henkilöiltä, joiden kanssa hän
joutui verraten paljon tekemisiin.

Gregori Tigerstedtin kunniaksi sepittämässään »Vänrikin tervehdyksessä»
Runeberg sanoo:

    »Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten
    kulkeissas täällä elon tanterella,
    kuink' outo voima, pakko sisäinen
    toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
    Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
    vaan et voi virkkaa, miks' niin ihastut.»

Jo varhaisesta nuoruudesta Ida Aalbergissa oli semmoista salaperäistä
voimaa, joka tehosi. Hänen äänessään oli oma suggestiivinen tenhonsa,
sitä voi verrata Cremonan viuluun, ja jo se kohotti hänet ikäänkuin
ylemmälle tasolle ja eroitti hänet tavallisista ihmisistä. Emmy Rejman
uteli joskus, miten Ida Aalberg oli voinut saada tuommoisen hurmaavan
äänen. Ida Aalberg vastasi: »Kohtalolta olen sen saanut, kohtalolle
saan olla kaikesta kiitollinen.»

Ida Aalberg osasi puhua erinomaisen vilkkaasti. Toisinaan, kun hän
innostui tai kiihtyi, virtasivat sanat pitkänä, melkein katkeamattomana
ryöppynä hänen huuliltaan, veret vaihtelivat hänen kasvoillaan ja
hänen silmänsä säikkyivät. Hän oli ihana innostuksessaan, joka
vaikutti sähköisästi ja mukaansa tempaavasti. Useimmiten hän kuitenkin
oli verraten vähäpuheinen, keskusteli kyllä ja loistavana emäntänä
ohjasikin keskustelua, mutta antoi toisten puhua enemmän kuin itse
puhui. Itsestään ja saavuttamistaan voitoista hän ei mielellään
keskustellut. Siinä hän suuresti erosi tavallisesta näyttelijätyypistä.

Ida Aalbergin kyvyssä miellyttää ihmisiä oli jotakin luontaista ja
synnynnäistä. Pääasiassa hän hurmasi koko olemuksellaan ja aivan
välittömästi. Luonnollisesti hänellä, joka oli näyttelijä ja paljon
nähnyt ja kokenut ihminen, sentään oli tietoisiakin keinoja, joilla hän
vangitsi ja lumosi. Jos hän esim. jossakin pikkuasiassa tarvitsi jonkun
henkilön avuliaisuutta, hän saattoi aloittaa kirjeensä: »Suloinen rouva
N.N.!» tai: »Ihana rouva N.N!» Ida Aalberg osasi käyttää mairittelevia
sanoja, huomaavaisuutta ja rakastettavaa kohteliaisuutta yhtä hyvin
kuin joku toinenkin, mutta tämä puoli ei mitenkään riitä selittämään
hänen tenhoavaa voimaansa. Hänen hurmauskykynsä ulottui palvelijoihin
ja lapsiin yhtä erehtymättömästi kuin niihin, joiden kanssa hän
keskusteli taiteesta. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vanha palvelija
Andrei jumaloi emäntäänsä. Rouva Rejmanin lapset yrittivät selittää
vaikutelmiaan äidilleen: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin olisi
sunnuntai», tai: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin meillä olisi
hyvin paljon vieraita.» Kerran, kun Ida Aalberg pitkänlaisen poissaolon
jälkeen aivan odottamatta saapui Rejmanille, ei palvelijatar, joka oli
avaamassa ovea, voinut olla huudahtamatta: »Tervetuloa!» Nähdessään
tuon kaivatun vieraan tyttö ilossaan ihan unohti yleisen tavan
vaatimukset.

Ida Aalbergin opettaja Marie Strauch-Spettini kirjoittaa eräässä
kirjeessään m.m.:

 »Teidän pelkkä läsnäolonne on antanut minun elämälleni paljon
 sisältöä. — — — Olen Teihin niin syvästi kiintynyt kuin vain voi
 olla ihminen, joka koko sielustaan on halunnut päästä suuren sydämen
 läheisyyteen.»

Jo Lauri Kivekkäälle Ida Aalberg oli suositellut käytännölliseksi
ja hyväksi elämänohjeeksi »ylhäistä eristyneisyyttä» ja kehoittanut
tätä luopumaan klubielämästä ja tyhjänpäiväisistä keskusteluista
monien ystävien kanssa. Itse Ida Aalberg jo nuorempana käytti
hyväkseen tätä eristäytymisprinsiippiä loukaten sillä tovereitaan
ja useita muitakin ihmisiä. Dusen antama esimerkki itsetietoisesta
käyttäytymisestä lienee vaikuttanut häneen voimakkaasti. Maila Talvio,
joka persoonallisesti tutustui Ida Aalbergiin Pietarissa alkuvuonna
1894, on kertonut, että tämä silloin esiintyi kuin majesteetti, joka
on täynnä oman arvonsa tuntoa ja on tottunut siihen, että hänen
pienimpiäkin viittauksiansa totellaan. Myöhemmin Ida Aalbergille
toi velvoituksia avioliitto vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa.
Hän seurusteli Pietarin aristokraattisissa piireissä, ei ainoastaan
vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin sukulaisten kanssa, vaan muidenkin
aatelisten. Kreivittäret Wolkenstein ja de Prozor kuuluivat hänen
läheiseen tuttavapiiriinsä. Suomalaissyntyinen rouva von Seume
tuntuu henkevyydellään ja älyllään tehneen Ida Aalbergiin erittäin
voimakkaan vaikutuksen. Huolimatta tragikoomillisesta kohtauksesta
vuonna 1894 rouva Abazi myöhemmin kuului Ida Aalbergin läheisiin
ystäviin, ja hänen kanssaan virisi monta keskustelua Ibsenin draamojen
salaisuuksista. — Rouva Emmy Rejman, varhaisen nuoruuden ystävä,
kertoo joskus soimanneensa Ida Aalbergia hänen omaksumansa ylhäisen
valtijatar-asenteen vuoksi. Ida Aalberg ei ollut huomautuksesta
ollenkaan loukkaantunut, ja pidättyvä asenne oli heti vaihtunut mitä
välittömämmäksi ja vilpittömimmäksi ystävä-suhteeksi.

Ida Aalbergilla oli johonkin henkilöön tutustuessaan tapana katsoa tätä
syvälle silmiin. Se ei ollut vain hypnoottisen voiman harjoittamista,
tuo katse oli pikemminkin tutkiva. Hänellä oli tavattoman kehittynyt
psykologinen vaisto ja hän tiesi pian, miten kuhunkin henkilöön oli
suhtauduttava. Hänen joustavuutensa keskustelussa on hämmästyttänyt
useita. Hän osasi »frappeerata» — »frappeeraaminen» oli eräs hänen
mielisanojaan — näyttämön ulkopuolellakin, ei sanoillaan, vaan tavalla,
jolla sanat lausuttiin ja olemuksellaan, josta säteili magneettista
voimaa. Vuonna 1904 eräs tanskalainen sanomalehtimies kirjoitti
kuvauksen Ida Aalbergista, kuvauksen, joka perustui haastatteluun.
Mitä hän kertoo keskustelusta ja Ida Aalbergin puheista, on tavallaan
mielenkiintoista, mutta tuskin erikoisen syvällistä. Taiteilija oli
selitellyt Hedda Gablerin olemusta: Hedda ei ollut pahempi kuin
naiset yleensä, jokaisella naisella on taipumus toisinaan olla
paha, arvostella kierosti ja sortaa omaa sukupuoltaan; tuo taipumus
näyttäytyy Heddassakin, joka kuitenkin muka perusolemukseltaan on hyvä.
Paljon enemmän kuin tuo puhelu tehosi sanomalehtimieheen Ida Aalbergin
olemus ja käyttäytyminen, hänen syvä katseensa, hänen käsiensä
hermostunut leikittely ja hänen originellit asenteensa. »Viisaat silmät
hymyilivät», sanotaan tuossa kuvauksessa parikin kertaa.

Sitä naisellista pahuutta, jonka valossa hän yritti tarkastella
Hedda Gablerin luonnetta, oli joskus hänessä itsessään riittämiin
asti. Hän saattoi olla julman ironinen oman sukupuolensa edustajia
kohtaan. Vieraillessaan Viipurin näyttämöllä Kleopatrana hän näytännön
jälkeen kysyi mitä viattomimmalla äänellä: »Keitä olivat ne kaksi
pientä makkaraa, jotka avustivat minua siinä ja siinä kohtauksessa?»
Kysymyksessä olevat henkilöt olivat Viipurin Näyttämön tunnetuimpia
naisnäyttelijöitä. Kun saman teatterin puvustonhoitaja tahtoi osoittaa
ihastustaan häntä kohtaan, teeskenteli Ida Aalberg hämmästystä ja oli
olevinaan osakseen tulleesta huomiosta suunnattomasti mairiteltu: »Oo,
te muistatte minut vielä?» kuuluivat hänen nöyrät ja vaatimattomat
sanansa.

Huumori ei ollut vierasta Ida Aalbergille. Hänen Cypriennensä muodostui
elämykseksi hänen taiteensa monille ihailijoille. 'Tarvitsi vain nähdä,
kuinka tuo intelligentti nainen avasi suuret silmänsä ja leikitteli
naivia hupakkoa; siinä oli näkemistä kerrakseen, on eräs heistä
sanonut. Näyttämön ulkopuolellakin Ida Aalberg osasi olla hurmaavalla
tavalla humoristinen. Kelpasi olla kuuntelijana, kun hän esim. kuvaili
Suomen maaseutukaupunkien hotellioloja. Kesällä 1914 hänellä oli kaksi
koiraa, punertava irlantilainen setteri Sir ja suuri tanskalainen
Jens. Oli suuri nautinto nähdä Ida Aalbergin istuvan portaille
lemmikkinsä Sirin viereen ja pitkässä hellässä puhelussa varoittavan
'mustasukkaisuuden skorpionista', joka ahdisti tätä Jensin läheisyyden
vuoksi. — Sir harmaantui ikävästä, kun emäntä viipyi ulkomailla, ja
kuoli suruun muutamia päiviä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen.»

Vakavuus ja ihanteellisuus olivat yleisenä sävynä Ida Aalbergin
puheissa ja keskusteluissa. Hänen oma luonnonlaatunsa veti häntä siihen
suuntaan, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki voimakkaasti tätä
taipumusta. Kaiken toiminnan tuli perustua aatteellisuuteen ja ankaraan
käsitykseen elämän suuresta vakavuudesta, sitä oppiahan vapaaherra
oli alusta alkaen saarnannut, oppia, jonka oikeutusta Ida Aalberg ei
koskaan kieltänyt. Ida Aalberg oli kuitenkin siinä määrin hetken lapsi,
ettei hän aina voinut pysyä niissä ylevissä ilmapiireissä, joissa hänen
miehensä olisi toivonut hänen pysyvän. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband
tuskin olisi hyväksynyt vaimonsa menettelyä, jos olisi tiennyt tämän
esim. kerran hänen poissaollessaan menneen naamiohuveihin Viipurin
Seurahuoneelle ja siellä kovasti hullutelleen muiden mukana. Se oli
toki toista kuin ne lastentanssiaiset, joita Ida Aalberg pani toimeen
Helsingissä, asunnossaan Vironkadun 5:ssä ja joissa hän itse tanssi
mukana. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vihasi kevytmielisyyttä ja oli
sangen arka vaimonsa arvosta, mutta ahdasmielinen hän ei ollut. Kun Ida
Aalberg kutsui kotiinsa Viipurin Näyttämön näyttelijät, saattoi vilkas
emäntä innostua näiden mukana sydämensä pohjasta hoilaamaan »Hanssin
Jukkaa», ja kun oli päästy päähän säkeistö:

    »On mua lyötynä puukolla
    ja rautapuntarilla,
    seitsemän kertaa suolet syliss'
    olen tanssinut permannolla»,

hän villissä riemussa, koko ajan vilkkaasti elehdittyään ruumiillaan,
huusi miehelleen: »Alexander, Alexander, eikö tämä ole mainiota
— ajattele sitä Suomen kansaa, ajattele, mikä hirvittävä voima
onkaan tässä laulussa!» Tämmöiset kuvaelmat olivat kuitenkin sangen
harvinaisia, vakavuus, pidättyväisyys, tyyneys ja ylimysnaisen
arvokkuus olivat hänen esiintymisensä tavallisia ominaisuuksia, ellei
hän ollut jostakin syystä kiihtynyt. Ennen näyttämölle menoaan hän
tavallisesti koetti kiihoittaa itseään vilkkailla liikkeillä, usein hän
myöskin järjesti silloin — ainakin tuntuu siltä, että hän menetteli
tietoisesti — pienen riidan joko avustajakunnan tai jonkin näyttelijän
kanssa saadakseen verensä liikkeelle. Näyttämöharjoituksissa hän
saattoi loukata toisia näyttelijöitä hillittömyydellään, joka johtui
hänen suuresta työinnostaan. Veltto ja saamaton tai empivä ohjaaja ei
olisi voinut säästyä hänen moitteiltaan ja halveksimiseltaan. Ohjaajan
piti pystyä kiihoittamaan ja auttamaan.

       *       *       *       *       *

Eräät Ida Aalbergin nuoruuden ystävät ovat kertoneet, että hänellä
melkein alusta alkaen oli suuri kyky antaa oma leimansa huoneelle,
jossa hän asui. On sanottu, että hän osasi tehdä hotellihuoneenkin
viihtyisäksi ja kodikkaaksi. Monilla ulkomaanmatkoillaan hän sai
arvokkaita kokemuksia siitä, miten kaikki oli järjestettävä omassa
asumuksessa. Varsinkin Kööpenhaminassa vietetty aika lienee ollut
opettavaa, saihan hän siellä käydä esim. semmoisessa mallikodissa kuin
Luise Heibergin, joka ainakin aikoinaan oli ollut kööpenhaminalaisten
ihanteena. Miten suuressa arvossa Ida Aalberg piti asunnon
sisustamista, näkee riittävän selvästi hänen kirjeenvaihdostaan Lauri
Kivekkään kanssa.

Maila Talvio on kuvannut Ida Aalbergin viimeistä helsinkiläistä kotia:

»Muistan joskus tulleeni hänen saliinsa ja saaneeni odottaa emäntää
hetkisen. Palvelija oli kehoittanut istumaan, mutta minä jäin aina
ovensuuhun. Miten näenkään selvästi edessäni tuon salin Vironkadulla
5. Kuinka siellä värit ja suhteet sulivat yhteen! Voisin luetella
jokaisen esineen ja missä se seisoi, mutta se ei tässä ole pääasia.
Komeampia koteja tapaa, mutta ei sitä laulavaa, hivelevää hiljaisuutta,
mikä tässä kodissa täytti ilman. Oli kuin jossain huoneuston päässä
olisi ollut puutarha, jonka ovet olivat auki. Aavisti, että siellä oli
kukkasia, lintuja, sinistä vettä ja humisevia puita, vaikkei mitään
näkynyt. Teki heti johtopäätöksen, että talon valtijatar hetkeksi oli
pistäytynyt puutarhaan, mutta hänen kätensä kosketus lepäsi kaikkialla,
hänen ajatuksiansa ja unelmiansa oli koti täynnä, ne viipyivät ilmassa,
lauloivat, ilakoivat ja nyyhkivät, odottaessaan häntä palaavaksi.
Jotakin tämän tapaista tunsin aina seisoessani ovensuussa Ida Aalbergin
kodissa. Ja sitten hän tuli, säteilevänä ja eloisana — oi kuinka
näenkään tuon ryhdin, jolle ei ole vertaa, nuo ihmeelliset silmät — —
—. Ja nyt kun hän on täällä, ovat kaikki muistot ja unelmat, joita ilma
huoneessa on täynnä, rauhoittuneet. Kaikki on hiljaa ja kuuntelee häntä.

Ida Aalbergin koti oli rakkaudella luotu. Siinä ei ollut mitään
tilauksesta tehtyä tai ulkonaisen vaikuttavaisuuden vuoksi hankittua.»

       *       *       *       *       *

Samoinkuin ollessaan avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg
toisessakin avioliitossaan tuntuu olleen erittäin taloudellinen
ja käytännöllinen perheenemäntä. Joskus hänen sanotaan saaneen
tuhlailevaisuuden puuskan, mutta tavallisissa oloissa hän säästi
yksin neulojakin ostaessaan. Tilien piti olla aina selvinä, hän
muisti tarkalleen pienimmätkin menoerät, ja taiteilijana hän valvoi
huolellisesti myöskin tulojaan. Ida Aalberg eli aivan vapaana
taloudellisista huolista vain pari kolme viimeistä vuottaan.
Syksyllä 1911 hänelle valtion puolesta myönnettiin huomattavan suuri
taiteilija-eläke, ja samoihin aikoihin vapaaherra Uexküll-Gyllenband
peri vanhempiensa kuoltua näiden omaisuuden, m.m. kauniin Augustenhof
nimisen huvilan Viipurin liepeiltä.

       *       *       *       *       *

Ida Aalberg oli luonteeltaan tavattoman epäluuloinen. Ollessaan
kihloissa ja avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa hän yhtämittaa
epäilee, että joku vieras aukoo heidän kirjeitään ja lukee niitä.
Naistuttaviinsa hän nuoruudestaan asti suhtautuu epäluuloisesti,
Bergbomin hyviä tarkoituksia ja suopeutta hän ei tahdo jaksaa uskoa.
Teatterielämä monine juonitteluineen oli omansa kehittämään tätä
ominaisuutta. Epäluuloisuus teki hänet sulkeutuneeksi.

Ida Aalberg oli aina erittäin hermoherkkä. Häämatkallaan 1894 hän
tuntuu ajoittain olleen suorastaan hermosairas. Vuoden 1911:n suuret
rettelöt ja seuraava vastentahtoinen toimettomuuden aika vaikuttivat
häneen ylen pahasti.

On täysi syy uskoa, että Ida Aalberg päivä päivältä oppi antamaan
yhä suuremman arvon miehelleen ja kunnioittamaan tämän ihanteellista
mieltä. Hänen useista lausunnoistaan voi päätellä näin käyneen.
Syrjäisestä Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yhdyselämä
tuntui erittäin sopusointuiselta. Niinpä lieneekin katsottava suureksi
osaksi hermosairaudesta johtuvaksi, että Ida Aalberg elämänsä
lopulla epäili miestään, syytti tätä uskottomuudesta, koetti vaania
hänen toimiaan ja seurata hänen kaikkia askeleitaan. Sairaalloinen
mustasukkaisuus näyttäytyi joskus seurassakin hämärinä viittauksina ja
härnäilemisenä. Epäluulonsa alkuaiheen Ida Aalberg eräälle ystävälleen
sanoi saaneensa siitä, että hänen miehensä muka ei ollut voinut
tyydyttävästi selvittää, mihin eräs suurehko rahasumma oli kulutettu.
Hän koetti käyttää vakoilijoina läheisiä henkilöitä, ja vaikka hän ei
saanut mitään vahvistusta epämääräisille luuloilleen, hänen tuskansa
näyttäytyi joskus mielettömän raivokkaana.

       *       *       *       *       *

Siitä, kuinka Ida Aalbergin taide tehosi valtavasti nuoriin mieliin,
on paljon mitä vakuuttavimpia todistuksia. Ida Aalberg oli monen
suomalaisen tytön ensimmäinen suuri rakkaus. Hänen tähtensä vietettiin
unettomia öitä, haaveiltiin ja kuljettiin hurmiotilassa päivät
pääksytysten. Vielä elämänsä viimeisenä vuotena hän sai suuren joukon
kirjeitä, joissa hänelle tuntemattomat nuoret lähettäjät kiittävät
häntä saamistaan korkeista elämyksistä ja puhuvat hänelle jumaloivaa
kieltä.

Eräs venäläinen nainen, tyttönimeltään Nataša Radlov, on kirjoittanut
kuvauksen ystävyydestään Ida Aalbergin kanssa. Hänen kirjoituksensa on
sangen pitkä, siitä tulisi, jos se painettaisiin, kokonainen kirja.
Koska suuri tenhotar Ida Aalberg esiintyy Nataša Radlovin välittömässä
kuvauksessa erinomaisen elävänä, on syytä selostaa sitä ja ottaa siitä
muutamia kohtia semmoisenaan.

»Olin seitsemäntoistavuotias, kun ensi kerran tammikuussa 1905
näin hänet näyttämöllä. Näyteltiin »Hedda Gabler» ja Pietarin
Komedia-teatteri oli täpötäynnä kansaa. Odotin vapisevin sydämin
näytännön alkua — ja mitä näin? Näyttämöllä oli ikävä, väsynyt nainen,
ilman innostuksen varjoakaan. Tämä oli ensimmäinen kohtaamisemme.
Tultuani kotiin sanoin: »En ymmärrä, mitä ihmeellistä siinä oli,
minusta se oli ikävää!» Kolmen päivän kuluttua sain pääsylipun
»Rosmersholmiin». Läksin, koska pidin tästä kappaleesta, ja osaksi myös
pelkästä uteliaisuudesta. Saatoinko aavistaa, että minulle avautuisi
taivas, että minulle nero tuona iltana paljastaisi elämän syvimmän
salaisuuden. Ei, se ei ollut hän, tuo sama, joka oli näytellyt Heddaa.
— Rebekkaa ei näytellyt kukaan, näyttämöllä liikkui, eli ja kärsi elävä
Rebekka; niin, hän oli elävä, ei ollut enää näyttämöä, tuntui kuin ei
olisi ollut katselijoita, oli vain nero, jonka Jumala oli lähettänyt —
— —. Ja kaikki, kaikki unohtui sinä iltana. Ihminen, joka tuli sinne
pienine murheineen, näki surun ja unohti omat murheensa; ihminen,
joka tuli sinne pahoin ajatuksin, puhdistui hänen näytellessään, ja
kaikki paha katosi; ihminen, joka tuli epäuskoisena, uskoi. Noina
kolmena tuntina, joina näin viheriät silmät innostuksesta loistavina,
ylimaallisina, ja kuulin äänen, joka tunkeutui sydämen syvimpään
sopukkaan, minulle avautui koko maailma. Ja teatterista tuli pyhäkkö;
siinä juuri oli hänen voimansa, että hänen teatterissaan teki mieli
rukoilla. Tuo ainoa ilta antoi minulle voimaa, uskoa, iloa, halua tehdä
työtä loppumattomiin.»

Myöhemmät näytännöt, varsinkin »Kamelianainen», lisäsivät yhä Nataša
Radlovin ihastumista:

»Kamelianainen» annettiin jäähyväisnäytäntönä, ja sali oli täynnä
kukkia, valkoisia narsisseja satoi aivan satamalla ja _Aurinko_, niin
nimitin ajatuksissani Ida Aalbergia ja niin nimitin häntä kaikkina
noina kymmenenä vuotena, otti kukat ja onnellisena ja kiitollisena
hymyillen painoi niitä hellästi rintaansa vasten. — — — Loppumattomiin
seisoi ihmisiä esiripun edessä, loppumattomiin pyydettiin Aurinkoa
näyttäytymään, uudelleen ja yhä uudelleen, ja hurmaantuneiden,
heltyneiden äänten kohina täytti pienen teatterin. Ja minä, minä uin
kyynelissä, olin kuin järkeni menettänyt, näin ainoastaan hänet,
joka oli minun Aurinkoni, minun rakkauteni, sillä nyt minä rakastin
häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ajatellen häntä ja hänen
taidettaan minä heräsin ja nukuin, kiittäen häntä onnestani. Tämä oli
minun ensimmäinen ja mieletön rakkauteni; hänen ja hänen taiteensa
tähden minä uskoin, että elämä on ihana, että elämällä on tarkoitus ja
päämaali, jonka edestä kannattaa elää, ja nuoren mielen kiihkeydellä
minä päättelin: on yksi päämaali — teatteri; sinne täytyy mennä ja
päästä Auringon luo, öisin heräsin haluun päästä pikemmin alkamaan
työni, pikemmin antamaan voimani, henkeni Idalle ja hänen kauttaan
teatterille. Tunteeni täytti minut niin, kiitollisuuden ja rakkauden
tunne, että vihdoin en enää kestänyt, vaan lähetin hänelle ensimmäisen
kirjeeni. En pannut siihen osoitetta, enkä pyytänyt vastausta.»

Koulussa saatiin pian tietää Nataša Radlovin suuresta rakkaudesta, ja
eräs opettajattarista, joka entuudesta tunsi Ida Aalbergin, ehdotti,
että käytäisiin yhdessä tämän luona. Nuori tyttö oli onnesta aivan
sekaisin. Vihdoin hän on Ida Aalbergin valoisassa kodissa:

»Kuului silkin kahinaa ja hänen pehmeä suloinen äänensä: »Heti, heti»,
ovi aukeaa ja nopein askelin, kädet ojennettuina, kirkas hymy huulilla
ja vihreissä silmissä hän astuu sisään koko olento täynnä innostusta,
täynnä tenhoa. Ainoastaan hän osasi noin tervehtiä, noin katsoa toisen
sydämen sisimpään, kauan, lämpimästi, sillä heti valloittaen ja
lähentäen itseensä ihmiset. En osaa mitään kertoa keskustelustamme:
oikeastaan vain opettajattareni Varvara Petrovna keskusteli Idan ja
hänen miehensä Aleksander Aleksandrovitšin kanssa. En kuullut siitä
paljoa, hän piteli kättäni omassaan, ja minä vain ajattelin, elinkö
todella vai oliko kaikki tämä unta. Kuin unennäkö kului tuo tunti
Idan luona, ja oli aika sanoa hyvästi. Mutta ennen hyvästijättöä minä
kokosin kaiken rohkeuteni, joka oli minut jättämäisillään, ja sanoin:
»Minulla on Teille suuri, hyvin suuri pyyntö, tuossa on valokuvanne,
kirjoittakaa siihen nimenne ja antakaa se minulle.» »Kyllä, heti.»
Hän nousi nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen. Mutta ei kulunut
minuuttiakaan ennenkuin kuului hänen äänensä: »Tulkaa tänne, tulkaa,
nopeasti.» Sydän kurkussa menin hänen luokseen, ja siitä alkoi
ensimmäinen tuttavuutemme. — »Tekö siis olette Radlova?» Ida piteli
kädessään käyntikorttiani ja näytti tuumivan jotakin. — »Niin.» — »Tekö
kirjoititte minulle viikko sitten?» — »Minä, minä, antakaa anteeksi»,
sopertelin minä punastuen. — »Ei, ei, kirjoittakaa vain, kirjoittakaa
vielä, olin hyvin, hyvin liikutettu kirjeestänne.» Hän katsoi minuun
pitkään, otti minut luokseen ja suuteli minua otsalle. Sitten hän
valitsi vielä valokuvan, kirjoitti siihen ja antoi sen minulle.»

Nataša Radlov sai kiihkeän halun teatteriin, mutta kun hän tiesi, että
kotona oltaisiin jyrkästi vastaan, hän kerran karkasi koulusta ja pyrki
Ida Aalbergin puheille. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja puhui
nuorelle tytölle vakavasti:

»Täytyy syventyä itseensä — se on oppimista. Täytyy etsiä sisällystä
omasta itsestään — ymmärrättekö? Mutta ennen kaikkea: vaalikaa tuota
ihanteellisuutta, joka loistaa silmistänne. Vaalikaa sitä, sillä se
on tärkein kaikesta, taistelkaa sen puolesta, puolustakaa sitä kaikin
voimin kaikkea huonoa ja alhaista vastaan. Menkää, mikäli voitte,
asioiden ytimeen, kärsikää, sillä ilman kärsimystä ei ole luomiskykyä.»

Seuraavina aikoina Nataša Radlov tapasi usein Ida Aalbergin ja kiintyi
tähän yhä enemmän. Nuori tyttö oli niin hurmaantunut Ida Aalbergin
taiteeseen, että otti pahakseen, kun tämä sanoi vain puolinaisenkin
kiitoksen Moskovan Taide-teatterin esityksistä. Ihmisenä Ida Aalberg
säilyi loppuun asti kaiken vertailun ulkopuolella, vaikka Nataša Radlov
joutui suuressa rakkaudessaan kärsimään mitä kamalimpia tuskia. Ida
Aalberg pyysi hänet seuralaisekseen Budapestiin syksyllä 1907, ja
riemulla, jonka tuo ehdotus herätti, ei ollut mitään rajaa. Unkarissa
Ida Aalberg sai yhtäkkiä epäluulon, että Nataša Radlov ei ollutkaan
se vilpitön tyttö, jona hän oli häntä pitänyt, ja siitä seurasi sarja
ikäviä kohtauksia, syytöksiä ja ehdotus, että he eroaisivat. Nataša
Radlov pyörtyi kuullessaan kylmiä sanoja jumaloimansa olennon huulilta,
ja silloin hän pääsi uudelleen armoihin. Sovinto palasi heidän
välilleen, mutta kun Ida Aalbergin epäluuloisuus oli kerran herännyt,
se tahtoi yhä uudistua.

Nataša Radlov meni venäläiseen teatterikouluun valmistuakseen
näyttelijäksi. Siellä hän pian pääsi selville, ettei teatteri ollutkaan
se pyhyyden ja jumaluuden temppeli, jolta se oli hänestä näyttänyt, kun
hän oli katsellut Ida Aalbergin työtä ja olemusta.

»Tänä syksynä oli koulussa vielä kurjempaa kuin ennen, opettajat
hakkailivat vielä enemmän naisoppilaita ja vaatimukset olivat vielä
tyhmemmät. Saattaa olla, että ympäristö oli painanut minuun leimansa ja
minä olin alkanut toisinaan arvostella asioita kevytmielisemmin kuin
ennen, olin piloillani omaksunut joitakin sanoja ja kerroin tapani
mukaan kaikki Idalle. Ja nyt alkoi hänen suhteessaan minuun ilmetä
jonkinlainen kylmyys, joskus pilkallisuus, joskus halveksuminen.
Muistan erään hänen kirjelippunsa: »Olen Eremitagessa huomenna
täsmälleen k:lo 1, Tekin voitte vielä olla täsmällinen.» Mutta minä en
kevytmielisyydessäni antanut mitään arvoa tuolle Idassa tapahtuneelle
muutokselle. Vähää ennen joulua alkoivat opettajain hakkailut mennä yli
rajojen, meistä alettiin juoruilla koulussa, ja minä tulin tajuihini.
Itkien kerroin kaikki Idalle ja hän vastasi: »Ihminen ei voi kestää
sitä.» Samalla hänen silmänsä katsoivat sieluuni niin moittivasti ja
niin vihaisesti, että minun tuli paha olla ja minä huudahdin: »Teillä
ei ole oikeutta sanoa, että minä en ole ihminen.»

Ida Aalbergin sanojen vuoksi Nataša Radlov kuitenkin jätti koulun. Ida
Aalberg uskoi silloin hänelle käyneen huonosti, kohteli häntä hellästi
kuin sairasta lasta, mutta kun Nataša Radlov ei tehnyt semmoista
tunnustusta, jota Ida Aalberg odotti, tämä raivostui ja hälyytti tytön
äidin.

Ȁitini antoi minulle kirjeen, joka oli hyvin kuvaava Idalle,
koska se selvästi näytti hänen ekspansiivisuutensa ja traagillisen
elämänkäsityksensä. Kerroin kaikki äidilleni, ja hän lähti Idan luo.
Palattuaan hän sanoi: »Ida odottaa sinua huomenna päivällä, hän voi
hyvin pahoin ja hänellä on päänsärkyä; sinä olet mieletön hysteerikko.»
Seuraavana päivänä menin hänen luokseen. Jumala auttakoon minua
kertomaan kaikki oikein. Istun vierashuoneessa, kun ovi avautuu ja
Ida astuu sisään, pää kääreessä, huulet yhteenpuristettuina ja silmät
puoleksi alasluotuina. Kylmästi tervehdittyään minua ja pyydettyään
istumaan hän alkaa puhua minulle kuin pienelle lapselle. — »Tahtoohan
Nataša kahvia, eikö tahdokin? Nataša, tässä on mielenkiintoinen kirja,
tahtooko Nataša nähdä?» Minä olin ihmeissäni ja vihdoin kysyin:
»Aurinko, miksi puhutte minulle niin kummallisesti?» — »Nataša on lapsi
ja minä osaan huonosti puhua lasten kanssa.» — »Mitä, en ymmärrä.» —
»Ette ymmärrä? Oh, Te luulette, että minä olen yhtä herkkäuskoinen
kuin äitinne. Ei, ei, ja sata kertaa ei. Minä olen ymmärtänyt kaiken,
kaiken. Nataša on valehdellut äidilleen, jottei joutuisi ilmi, enkä
minäkään voinut sanoa totuutta, säälin Teitä.» Hänen silmissään
liekehti viha ja kiukku. »Kaikki on valhetta, valhetta, valhetta.
Minä olen sairas Teidän valheenne tähden, ymmärrättekö? Se on paljas
likaläjä.» Minä nousin: — »Kuinka Te uskallatte puhua noin, Teillä
ei ole siihen oikeutta, minä en ole valehdellut.» — Riittää jo,
riittää, me emme ymmärrä toisiamme.» — »Mitä sitten, pitääkö minun
mennä?» — »Menkää.» — »Voinko jollain tavoin todistaa, että Te ette
ole oikeassa?» — »Ette, todistukset eivät auta.» — »Eivätkö auta?»
— »Eivät.» — »Mutta jos tapan itseni, uskotteko sitten?» Vaitiolo.
Huoneessa on aivan hiljaista, ja ajatuksiinsa vaipuneena Ida istuu
matalalla tuolilla uunin edessä, liikkumattomana, katsoen suoraan
eteensä. Menen ulos. Otettuani päällysvaatteet ylleni palaan sisään
sanoen: »Hyvästi siis, jollen voi muuten todistaa, kuolen.» — »Ei
tarvitse.» — »Millä tavoin sitten selvitän sen?» — »Aika ja kohtalo
antavat selvityksen.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne lausuttiin
kuin murhenäytelmässä tasaisella, hiljaisella äänellä ja menivät kuin
murhenäytelmässä suoraan sydämeen ja näyttivät yhdellä kertaa tulevan
uuden tien ja tulevat uudet kärsimykset. Menin pois. Ja nyt alkoivat
vuodet, jotka vietin erossa hänestä, tuskan ja kyynelten vuodet. En
osaa kertoakaan minkälaista oloni oli ensimmäisinä kuukausina. Elin
vain hänen muistostaan, hänen kirjeistään. Kuin mieletön kirjoitin
hänelle kirjeen toisensa jälkeen, saamatta sanaakaan vastaukseksi;
sitten heitin kirjoittamisen ymmärtäen, ettei ollut vielä aika ja ettei
se veisi mihinkään, ja aloin odottaa.»

Moskovan Taide-teatterin eräässä näytännössä Ida Aalberg kerran
huomasi Nataša Radlovin, mutta kääntyi hänestä pois ja teki loukkaavan
eleen. Vasta kahden vuoden kuluttua Ida Aalberg kirjoitti entiselle
suosikilleen ja pyysi tätä saapumaan luokseen Helsinkiin.

»Muistan, miten minussa taistelivat jälleennäkemisen halu ja toiselta
puolen itserakkaus ja ylpeys; jälkimmäiset voittivat, ja kohtauksemme
siirtyi vielä puoli vuotta eteenpäin. Elokuussa 1911 sain toisen
kirjeen, jossa hän kutsui minua luokseen Viipuriin — ja minä menin.
En vieläkään tiedä, mikä antoi aihetta näihin kirjeisiin, satunnainen
kohtausko joidenkin minulle läheisten henkilöiden kanssa, vai tunsiko
Ida, että eroamme oli kestänyt tarpeeksi kauan — emme koskaan puhuneet
siitä.»

Kun Nataša Radlov saapui Augustenhofiin, oli Ida Aalberg paraillaan
näyttämöharjoituksessa. Tämän palatessa tyttö juoksi avoimin sylin
vastaan: »Aurinko, Aurinko!» — »Oi Nataša, Nataša!» Olimme vähällä
tukehduttaa toisemme emmekä voineet kylliksemme katsella nauraen
toisiamme.»

»Ja me puhelimme, puhelimme. Niin juuri, puhelimme. Miten harvoin
elämässä puheleekaan niin, että on ikäänkuin asia johtuisi asiasta,
ajatus ajatuksesta, sytyttäen yhä uusia tähtiä, avaten yhä uusia
syvyyksiä. Vain hän osasi puhua niin paljon sanoillaan, samoinkuin hän
yksin osasi kuunnella niin, että kertomus tuli kuin itsestään, suoraan
sydämestä, ikäänkuin iloiten löytäessään ymmärtämystä.»

Täydellinen sopu palasi, ja Nataša Radlov sai tämän käynnin
jälkeen monia todistuksia Ida Aalbergin rakkaudesta ja hellästä
huomaavaisuudesta. Hän joutui lähempää kuin kukaan vieras ihminen
seuraamaan Ida Aalbergin viimmeisiä vaiheita. Hän vei kukkia
rakastamalleen taiteilijalle, kun kuuli tämän sairastuneen vuoden
1915:n alussa. Tästä käynnistään hän kertoo:

»Korkeitten tyynyjen varassa, kuumeinen loiste silmissä ja kuumeen
puna sisäänpainuneilla poskilla makasi Ida ja tervehti minua
tuskin kuuluvalla, heikolla, soinnittomalla äänellä. Istuuduin
hänen viereensä, ja vaikka koko ajan koetin estää häntä puhumasta,
en onnistunut siinä. Saatuaan kukkani Ida hengitti kauan niiden
suloista keväistä tuoksua ja kuiskasi: »Iloitsen, iloitsen näistä
kukista.» Sitten hän tuli levottomaksi ja alkoi puhua minulle — mistä
luulette hänen puhuneen? — ei sairaudesta, ei unettomista öistä,
vaan katkonaisin kuiskauksin hän viimeisen kerran puhui taiteesta
ja teatterista, Jeanne D'Arcista. Oi, miten kiitän taivasta noista
hetkistä, hänen pyhistä sanoistaan: — Nataša, olen ymmärtänyt jotakin,
mitä en koskaan ole tuntenut niin voimakkaasti, jotakin, minkä olen
omaksunut, olen ymmärtänyt, miten voi antaa elämänsä Jumalan käsiin,
tahtonsa Jumalan käsiin. — Nyt näen Jeannen, Alexander, näytä Murillo.»
Ja Aleksander Aleksandrovitš toi kuvan, Murillon Madonnan, joka on
Eremitagessa ja jonka asento ja liike olivat kiinnittäneet Idan mieltä
ja auttaneet häntä muodostamaan kuvaa Jeannesta. — »Älkää puhuko enää,
Aurinko, se vahingoittaa Teitä, älkää puhuko», pyysin minä suudellen
hänen hentoja käsiään.»

Kun Ida Aalberg tammikuun 17 p:nä 1915 kuoli Pietarissa, oli Nataša
Radlov hänen läheisyydessään. Venäläinen nainen on kuvannut ihaillun
ystävättärensä viimeistä kamppailua ja omistanut tämän muistolle syvää
rakkautta uhkuvia sanoja.



XX.

LOPPUSANAT.


Luonnossa se, mikä on lähellä, näyttää suurelta, ja se, mikä on
etäällä, pieneltä. Ihmistä arvioitaessa käy tavallisesti päinvastoin:
moni etäinen suuruus kutistuu, jos häntä aletaan tarkastaa lähempää.

Elämänsä viimeisenä vuotena Ida Aalberg kerran hyväksyi semmoisen
optimistisen väitteen, että kukin ihminen saa tunnustusta ansionsa
mukaan ja että kohtalo on oikeamielinen.

Jos joku ihminen Suomessa on saanut työlleen tunnustusta, niin
juuri Ida Aalberg. Ketään ei tässä karussa maassa ole juhlittu
niinkuin häntä, ketään ei ole kiitetty niinkuin häntä, ketään ei ole
rakastettu niinkuin häntä. Hän sai kyllä kokea nurjuutta, kylmyyttä
ja vääryyttäkin, kuten jokainen voimakkaasti toimiva ihminen, mutta
kiitos, jonka hän elinaikanaan saavutti, oli niin yleinen, ehdoton ja
lämmin kuin vain harvalle kuolevaiselle on suotu.

Näyttämövalaistuksella voidaan paljon kaunistaa, ja näyttämö
valaistuksessa Ida Aalberg useimmille aikalaisilleen esiintyi.

Eräs saksalaisen teatterin historioitsija on »tähti»taiteen heikkouksia
kuvatessaan väittänyt, että jumaloiminen, joka yleisön taholta tuli
suurten yksityisten näyttelijäin osaksi, oli kohtuutonta ja jo sinänsä
muka osoitti taiteellista rappiotilaa.

Jos joku ihminen Suomessa on saanut osakseen kritiikitöntä
jumaloimista, niin juuri Ida Aalberg. Hurmio, jota hän kylvi
ympärilleen, riisui tavallisesti aseet kaikelta kritiikiltä. Monesta
on tuntunut mahdottomalta, että hän olisi milloinkaan voinut olla
taitamaton lapsi ja ihminen, jolla oli omat rajoituksensa ja
puutteensa, niinkuin kuitenkin jokaisella ihmisellä on.

Oliko Ida Aalbergin suuruus vain joukkohurmion tuotetta, joukkohurmion,
joka niin hyvin viihtyy näyttämötaiteen parissa?

Ei suinkaan! Kriitillinenkään tarkastaja ei voi kieltää, että Ida
Aalberg sekä lahjoiltaan, pyrkimyksiltään että saavutuksiltaan oli
poikkeuksellisen suuri ihminen.

       *       *       *       *       *

Ida Aalberg, jos kukaan Suomenmaassa elänyt henkilö, on ollut suuri
»elämäntaiteilija». Hänen piirtämänsä elämänkaari on yksilöllinen,
suurisuuntainen ja rohkea. Kertomus siitä, kuinka mökinlapsesta tulee
vapaaherratar, on vailla syvempää mielenkiintoa, mutta kertomus
siitä, kuinka oppimattomasta tytöstä tulee suuri henkinen voima ja
kulttuuritekijä, on Ida Aalbergin elämän vaelluksen ydin. Hänellä
oli oma naisellinen ja käytännöllinen elämänfilosofiansa, joka
kuitenkin sai hänet asettamaan päämaalinsa korkealle ja jota hän
elämässään toteutti vaistomaisen loogillisesti. Hän ei kammonnut mitään
vaikeuksia, mitään esteitä, rynnätessään eteenpäin. Häneltä voidaan
kieltää monta pientä porvarillista hyvettä, mutta hänen vääjäämätön
uljuutensa, hänen uhrautuvaisuutensa ja hänen tarmonsa, kun hän pyrki
päämaaliinsa, ovat esikuvalliset. Voidaan väittää, että hänellä
elämäntaistelussa oli kannustavana voimana itsekkyys, mutta jos niin
olisi ollutkin, oli Ida Aalberg armoitettu sunnuntailapsi siinä, että
hänen itsekkyytensä muodostui siunaukselliseksi voimaksi.

Ida Aalberg oli, kaikessa helposti näkyvässä vaihemielisyydessäänkin,
syvästi eetillinen luonne. Voidaan viitata virheisiin ja erehdyksiin,
mutta itse luonteen siveellinen perusolemus on niin ilmeinen, ettei
sitä voida kieltää. Nuoruudessaan hän oli uskonnollinen, ja ellei
hän olisi ollut niin kovin altis ja vastaanottavainen kaikille
vaikutuksille, 1880-luvun skeptillisyys ei olisi saanut häneltä edes
sitä hetkellistä tunnustusta, jonka se sai. Ankara eetillisyys, joka
oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian lähtökohta, lumosi
tavallaan Ida Aalbergia. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg tunsi suurta
vetovoimaa teosofiaan; väitetään, että hän, ellei hän olisi kuollut
niin aikaisin, olisi alkanut ennen pitkää täydellä vakaumuksella
tunnustaa uutta oppia.

       *       *       *       *       *

Kuka kysyy suuren taiteilijan William Shakespearen filosofista kantaa,
yhtenäistä elämänviisautta? Skolastiikka antoi aineksia Shakespearen
huumorille, mutta mikään koulufilosofia tuskin olisi koskaan voinut
vangita tätä vaistojen ja mielikuvituksen ihmistä. Shakespearen taide
on sarja kuvia, joiden takana ei ole mikään systeemi eikä kaava, vaan
elävä ihminen, jonka yksilöllisellä karaktäärillä ja vaihtelevilla
mielialoilla on suunnattoman suuri lumousvoima.

Maailman suurista taiteilijoista Ida Aalberg lähinnä palvoi
Michelangeloa. Hän ihaili tätä ja joskus hän tunsi, että heidän
välillään oli henkistä sukulaisuutta. Ida Aalberg on kertonut
polvillaan syleilleensä Michelangelon David-patsasta Firenzessä.
Kummankin taiteilijan temperamentissa Platonin idealismi löysi
kiitollisen kaikupohjan. Mutta filosofia on filosofiaa ja taide on
taidetta. Platonin idealismi oli Ida Aalbergille pikemmin hämäränä
tunteen tyydyttäjänä ja uskon asiana kuin hänen taiteeseensa
vaikuttavana tekijänä.

       *       *       *       *       *

Nekin, jotka muuten suhtautuivat kielteisesti Ida Aalbergin taiteeseen,
ovat myöntäneet, että hänen suurin voimansa, ja todella suuri voima,
oli hänen eläytymiskykynsä. Hän vaiensi inspiratsionin hetkellä kaiken
kritiikin. »Kun Ida oikein eläytyi osaansa, saattoi vasta kotona
ja monen tunnin päästä huomata, että hän oli tulkinnut karaktääriä
väärin», on eräs kriitillinen toveri sanonut.

Ida Aalberg ei tuntenut näyttämötaiteilijana vain inspiratsionia, hän
enemmän kuin kukaan muu tässä maassa esiintynyt taiteilija, pystyi
»haltioitumaan». Hän pääsi, kuten Jalmari Finne on tutkimuksessaan
todennut, semmoiseen sielulliseen tilaan, jossa ruumis saa uskomattoman
voiman eikä tunne väsymystä, ei sairautta eikä kipua. Haltioitumisen
hetkinä hän osasi temmata vastustelijatkin mukaansa, hänen
mielikuvituksensa sai rajattoman vapauden ja vakuuttavan voiman. Hän
näytteli sen vallassa eri iltoina eri tavalla. Viipurin Näyttämöllä
hän kerran teki äärettömän liikuttavan vaikutuksen Magdana kuivaamalla
hetkellistä mielijohdetta noudattaen kyyneleitään liinaan, joka oli
erään huonekalun päällä. Hän saattoi »Elinan surmassa» heittäytyä
selällään portaita alas loukkaamatta itseään laisinkaan, hän saattoi
Kleopatrana tavoittaa heitetyllä tikarillaan sanansaattajaa, joka olisi
ollut kuoleman oma, ellei olisi osannut väistää heitettyä asetta.

       *       *       *       *       *

Kaarlo Bergbomilla epäilemättä olisi teatterinjohtajana jonkin verran
toisenlaiset ääriviivat, ellei Ida Aalbergia olisi ollut. Keskellä
Sardoun valtakautta Kaarlo Bergbom pystyi omassa teatterissaan
esittämään suurta klassillista ohjelmistoa, Shakespearea ja
Goethea. Keskellä 1880-luvun farssi- ja operettikepeyttä Bergbom
toi näyttämölleen kaikkein vakavimman modernin aatedraaman,
Ibsenin, Björnsonin. Vain Ida Aalberg pystyi takaamaan Suomalaisen
teatterin korkealle ohjelmistolle menestyksen. Bergbom osoitti
usein vastenmielisyyttä ranskalaista draamaa kohtaan, mutta
kirjailijaolemukseltaan hän lähinnä lienee ollut Victor Hugon
romantiikan kannattaja.

Ida Aalbergin ansioksi voi lukea, että Suomalaisen teatterin näyttämö
muodostui vieläkin suurempien ja syvempien draamankirjoittajien
temmellyskentäksi kuin Victor Hugon. Mitä olisi ollut »Hamlet» ilman
häntä, mitä »Faust» ilman hänen tärisyttävää itkuaan, mitä »Noora» ja
»Hedda Gabler» ilman häntä? »Oikeampi käsitys» ei olisi noille luomille
pystynyt antamaan sitä tehoa, minkä Ida Aalberg tunnevoimallaan niille
antoi.

       *       *       *       *       *

Jos voi uskoa Shakespearen kuuluisiin näyttämötaiteelle »Hamletissa»
antamiin ohjeisiin, niin täytyy Ida Aalbergin sanoa täyttäneen
velvoituksensa täysin määrin. Hän ei sitä ehkä aina tehnyt
kohtuullisuudellaan, jota Tanskan melankolinen prinssi teroittaa
korkeana hyveenä, vaan puhtaasti positiivisilla ominaisuuksillaan.

Kuinka sanookaan Hamlet? »Näytelmän tehtävänä on alusta alkaen ollut ja
vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle
sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja
ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.» Jos joku Suomessa on kyennyt
elävöittämään »hyvyyden omat piirteet», »pahuuden oman kuvan»,
niin juuri Ida Aalberg. Nuori venäläinen tyttö ei ole ainoa, joka
on havainnut, että Ida Aalbergin taiteessa oli voimakas eetillinen
teho. Tuhannet suomalaiset ovat tunteneet saaneensa puhdistavan
siveellisen kylvyn siinä hurmiotilassa, johon Ida Aalbergin taide on
heidät saattanut. Hän on kyennyt paremmin kuin kukaan muu näyttämään
aikalaisilleen inhimillisen tuskan ja kärsimyksen kauneuden ja
suuruuden, hyvyyden ja rakkauden olemuksen ja arvon, paheen ja
rikollisuuden inhimillisyyden. Haltioitumisen hetkellä Ida Aalberg
avasi kuulijalle tien paratiisiin, jonne tavallisen ihmisen silmä ei
yllä, oikeuden, valon ja hyvyyden asuinsijoille.

Onko se ollut turhaa?

Silloin on kaikki muukin turhaa.

       *       *       *       *       *

Ilman vähintäkään epäilystä voidaan sanoa, että Ida Aalbergin taiteen
syvin voima oli raju ja alkuvoimainen intohimoisuus.

Albert Edelfelt kuuluu kerran lausuneen: »Ida Aalberg on ainoa
suomalainen, jolla on terästä silmissä».

Levottomassa yritteliäisyydessään Ida Aalberg ei ehkä kuvasta
tyypillistä suomalaista luonnetta. Mutta itsepintaisuus ja tarmo,
joita hän osoitti pyrkimyksissään, ovat niitä ominaisuuksia, joita on
pidetty tunnusmerkillisinä suomalaiselle luonteelle. Aikalaisten oli
vaikeata käsittää, kuinka Suomen arktinen maaperä voi synnyttää niin
loistavaa ja uhkeata taidetta kuin Ida Aalbergin. Raju voima ja kiihkeä
intohimoisuus, jotka olivat tuon taiteen syvimpänä olemuksena, tuskin
kuitenkaan tekevät häntä vieraaksi ilmiöksi.

Suurin hän lienee ollut inhimmillisen kärsimyksen kuvaajana. V.A.
Koskenniemi on hänestä sanonut: »Kun suuri tragédienne kuolee, mykistyy
koko kansassa jotakin. Kuka antaa äänen sen tunteelle, kuka kielen
sen tuskalle? Ida Aalberg ei ollut ainoastaan oman sukupolven tulkki,
hän oli niiden hiljaisten, kärsimyksistä rikkaiden vuosisatojen ääni,
joiden läpi meidän kansamme on kulkenut, vaiteliaana, tiedottomana
itsestään, tiedottomana tulevaisuudestaan.»

Suomen suurin tytär!

Miksi ei. Hänen aikalaisensa saattoivat joskus katsoa häneen kuin
jumaluuteen, kuin yli-inhimilliseen olentoon, kuin profeettaan, kuin
suureen tietäjään. Mikään sellainen hän ei ollut. Hän oli vain ihminen,
mutta ihminen, joka teki suuren ja arvokkaan elämäntyön.

Mikä on Ida Aalbergin elämäntyö? Onko hänen merkityksensä siinä, että
hän teki isänmaataan tunnetuksi ulkomailla? Vain pieneltä osalta. Hänen
työnsä suurin arvo on siinä, että hän yli kolmenkymmenen vuoden ajan
elävöitti ihmishengen suurimpia saavutuksia omille kansalaisilleen.



VIITESELITYKSET.


[1] Ainoa omakätinen kirje, joka Ida Aalbergin papereiden joukossa on
hänen äidiltään, on vaikeasti luettavaa käsialaa. Charlotta Ahlberg on
sen kirjoittanut nähtävästi 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa, sillä se
koskee hänen vanhimman poikansa, Oskar Ahlbergin, taloutta ulkomaisella
opintomatkalla. Kirje on ruotsinkielinen ja kuuluu: »Snella Ida. vj
hade brev yttaf Oskar Tisda Hän er fri sek men för yndrar sig var för
du intte Låtti vetta yttaf dig blan annat Så skule hän villa komma till
finland för att söck sig Någon tienstt Men nu är han medel lös och ber
Pappa sicka ått hånåm 2 hundra 50 m. Men han ha ej ennu låfvatt för
Söck nu Snella Ida att sicka ått Hånåm hundra marek om du nånsten kan
jag För min del kan ej Hjelppa Jag har sjölf svårtt att slippa i genom
vi Mår alla bra och är friscka för när varan Pappa ha varitt... (ei
luettavaa)... jag vett ej vart man skall ta vegen din Mår C Ahlberg.

[2] Suomalaisena piirilauluna esiintyy säkeistö seuraavassa muodossa:

    »Monta on sulla muistettavaa,
    moni muistaa sinua
    anna olla sydämessäs — sydämessäs
    pieni tila minulla.

[3] Jos Antti Ahlberg todellakin luki lapsilleen Dickensiä, kuten Ida
Aalberg on muistellut, hän todennäköisesti on lukenut juuri »David
Copperfieldiä», sillä se oli jo tuohon aikaan suomeksi käännetty.

[4] Tätä puhetta ei pidä käsittää aivan kirjaimellisesti. V. 1875 Ida
ei ollut kotona, mutta silloin ei Suomalaisen teatterin jäsenillä ollut
mitään yleistä loma-aikaa. Jo silloin hän sentään puhuu halustaan käydä
kotona ja kesällä 1876 hän, kuten kirjeenvaihdosta voi päättää, on
kotonaan ja sangen hyvällä mielellä.

[5] Vrt. ensim. luku. Anna Lovisa, Charlotta Ahlbergin sisar, oli
naimisissa suutari Strömbergin kanssa.

[6] Runo on kyllä painettu »Oulun Viikkosanomissa», mutta Ismael Kallio
ilmoittaa sen tekijäksi vaasalaisen R. Svanljungin.

[7] Puutteellisia kouluopintoja todistavia kielivirheitä ei saa esiin
suomalaisessa käännöksessä, joka kuuluu:

                                               Turussa 17 p. helmik.

 Hyvä Veljeni!

 Kiitoksia paljon tervetulleesta kirjeestäsi, jonka sain tämän kuun
 alussa ja anna anteeksi etten ennen ole kirjoittanut enkä myös
 vastannut viimeiseen kirjeeseesi, sinä kai luulet ja sinulla on
 syytäkin luulla että minä olen kauhean huolimaton ja välinpitämätön
 kirjoittamisessani, syynä on ollut, (minun täytyy suoraan tunnustaa)
 että minulla on ollut hyvin hauskaa täällä ja toiseksi on minulla
 ollut kauhean paljon tekemistä, täytyy tehdä kolme kertaa enemmän
 kun ollaan yhdessä Oopperan kanssa, joka päivä täytyy mennä
 Oopperanharjoituksiin joissa täytyy laulaa mukana kuoroissa ja
 sitäpaitsi Puheosasto. —

 Useita uusia osia olen saanut joihin minun pitää perehtyä sillä
 rouva Aspegrenin pitää keväällä matkustaa Parisiin kehittyäkseen
 taiteessaan, ja silloin minä saan ruveta näyttelemään useampia
 hänen osiaan jos vain kykenen. — Viime sunnuntaina esitettiin Lucia
 Seitsemäs ja viimeinen kerta ja Yleisö juhli kauheasti Emmy Strömmeriä
 Hulluuskohtauksen jälkeen huudettiin hänet kolme kertaa esiin ja hän
 sai ottaa vastaan suuren Laakeri seppeleen ja Kukka vihon.

 Sunnuntaista viikko täällä oli suuret Naamio huvit ja siellä olivat
 useimmat Suomalaisen Teatterin jäsenet naamioituina Me esitimme
 Olympon Jumalia ja Jumalattaria mukana ei olleet vain oma väki vaan
 vieraitakin, me pukeuduimme Teatterissa ja sieltä menimme sitten
 kaikki Seurahuoneelle kun astuimme Salonkiin niin kulki ensiksi
 Jupiter puolisonsa Junon kanssa sitten Mars ja Minerva, sitten Venus
 ja Apollo ja Neptunus ja Ceres, Minä olin Flora Kukkaisjumalatar, minä
 olin kokonaan kukkien peitossa ja minulla oli kukkakori kädessäni
 minun parini oli Merkurius Herra Anderson y.m, siellä oli kauhean
 ahdasta sillä siellä oli 1,200 ihmistä hyvin hauskaa siellä oli
 Tohtori Bergbom oli myöskin siellä. Viime maanantaina olin Bangénilla,
 Stafva kuulutettiin viime sunnuntaina ensi kerran Masinisti Lindholmin
 kanssa hän lähettää sydämellisiä terveisiä sinulle —

 Turusta matkustaa Suomalainen Teatteri Poriin, me avustamme vielä
 Oopperassa Fra Diavolo joka tänään esitetään ensimäinen kerta se menee
 neljä viisi kertaa, minä luulen että ensi viikolla lähdemme täältä. —
 Minulle tulee kovin ikävä Turkua sillä minulla on ollut hyvin, hyvin
 hauskaa, sillä me asumme erinomaisen siistissä perheessä, heillä on
 kolme täysikasvuista lasta jotka ovat hyvin hauskoja ja kilttejä.
 — Ei nyt minun täytyy lopettaa kirjeeni, koska paperi loppuu. Sano
 Strömbergin väelle ja Axelille Anni ja Janne Kerkkoselle ja Kilpisen
 Tytöille kauhean paljon terveisiä ja tervehdi myös täti Johannaa
 (Johanna Liljeroos, ruokapaikan pitäjä, jonka luona Oskar Ahlberg ja
 Idakin olivat asuneet Hämeenlinnassa.) ja sano että hän saa kirjoittaa
 jonkun rivin R:lle kirjeessäsi sillä ei hän välitä sanonko minä vai
 olenko ilman. Hyvästi voi hyvin toivottaa sisko Ida. Ole kiltti ja
 kirjoita minulle 2-3 viikon perästä ja osoita sitten Poriin, sillä
 sinä et voi kirjoittaa ennen kuin minä tiedän varmasti koska me
 matkustamme.»

[8] Suomeksi: »Kuinka voimakas onkaan ihmistahto, kun se käy käsi
kädessä nerouden kanssa! Niin voi sanoa se, joka näki Sinut näyttämöllä
ensi kerran esiintyessäsi kappaleessa »Lemun rannalla». Se oli, jos
itse muistat, »Otavan salonkiin» järjestetyssä teatterissa; siellä
näin sinut niin pelokkaana ja väkinäisesti elehtivänä: sillä taiteen
maailma oli sinulle vielä ahdas. Tunnuit minusta levottomalta kuin
kaarnanpalanen, jota aalto kuljettaa vaahtoisessa joessa. »Mitähän
tuostakin lapsesta tulee?» minä hiljaa kysyin itseltäni. Kului vuosi ja
näin Sinut uudelleen samalla näyttämöllä, mutta niin muuttuneena, että
minua alkoi hävettää — ja toivon Sinun antavan minulle anteeksi, jos
itse muistat hurmaavan »Jane Eyresi».»

[9] Kaarola Avellan on kertonut, että Ida myöhemminkin, koska tiesi
itsellään olevan verraten leveän suun, koetti puhua »supukkasuulla».

[10] Julia Blåfieldille, joka tiedusteli syytä, miksi Ahlberg nimi
muutettiin Aalbergiksi, näyttelijätär on kertonut tehneensä sen siksi,
että Suomalaisessa teatterissa oli ollut toinen samanniminen henkilö.
Tämä selitys ei pidä paikkaansa: Axel Ahlberg liittyi teatteriin vasta
pari vuotta nimenmuuton jälkeen.

[11] Bruno Böökin sanotaan harjoituksissa pilkanneen entistä
morsiantaan huutamalla tavan takaa saksalaisen »ach» huudon
säestykseksi Ida Aalbergin käyttämille interjektsioneille.

[12] Ibsenin päivällisillä, kertoi Vasenius, moitti August Lindberg
Sonnenthalin Hamletia liiasta huutamisesta. Vasenius vastasi: »Luulen
uskaltavani väittää, että Shakespearea ei voi esittää huutamatta»,
johon Lindberg: »Protesteeraan näyttelijäammatin nimessä.»

[13] Kiihkoruotsalainen »Helsingfors» lehti sentään piti ylläolevaa
tunnustusta liian suurena ja kirjoitti »Dagbladin» arvostelun johdosta
vastalauseen otsakkeella: »Iljettävää fennomanian imartelemista»
soimaten »Helsingfors Dagbladia» siitä, että tämä Ida Aalbergin vuoksi,
jolla sentään lienee ollut yhtä ja toista opittavaa, kuten lehti sanoi,
oli unohtanut »ne tunnustetut, ensiluokkaiset näyttämötaiteilijat,
joiden on nähty esiintyvän ruotsalaisella näyttämöllämme».

[14] Ida Aalbergin myöhäisemmän vakuutuksen mukaan Emilie Bergbom jo
ensi tapaamassa 1874 oli vaikuttanut tutkivalta ja epämiellyttävältä
lapselliseen teatteriin pyrkijään.

[15] Björnsonin tendenssinäytelmä, jossa runoilija vaatii mieheltä yhtä
suurta puhtautta kuin naiseltakin. Svava on siinä naispuolinen pääosa.

[16] Kirjeessään 3.XII.1883 Ida Aalberg kertoo Bertha Forsmanille
olleensa muutamien Björnsonin läheisinten ystävien seurassa, kun tämä
luki »Yli voimain» näytelmänsä. »Oli kuin koko tunturi olisi tullut
ylitsemme ja murskannut meidät. Hän oli itsekin niin mielikuvituksensa
lumoissa, että vain vaivoin kykeni hallitsemaan itseään.» —

[17] Runon sulosta ei suorasanainen käännös antaisi aavistustakaan.
Siinä kerrotaan Tuhkimosta, joka haltian armosta pääsi tanssiaisiin
hoviin ja johon prinssi rakastui. Hän katosi yhtäkkiä, mutta häneltä
jäi toinen kenkä, jossa oli nimikirjaimet I ja A. Niiden avulla voi
rakastunut prinssi löytää kengän omistajan, joka silloin on kohoava
kuninkaalliseen arvoon ja vaatimattomuudeliaan, kauneudellaan ja
loistollaan tulee hän, matalan majan lapsi, tuottamaan paljon iloa.

[18] Kesällä 1885 Suomessa Venäjän keisarinnalle annettiin lahjaksi
vene. Se tehtiin monin juhlallisuuksin. Ida Aalberg tuli kotimaahan
ja oli mukana lahjaa jätettäessä. Hän ei kuitenkaan, kuten Neiglick
häijysti ennustaa, ollut uimapuvussa, vaan esiintyi lausujana
keisarillisille.

[19] On todennäköistä, ettei Ida Aalberg ollut mistään oppinut näitä
sanoja, ne ehkä olivat muodostuneet Rossin opetuksien perustuksella.
1889 hän Lauri Kivekkäälle kirjoittamassaan kirjeessä siteeraa rva de
Staëlia, jota hän siihen aikaan luki saksalaisena käännöksenä ja jonka
kirjasta sanoi löytäneensä sanat: »Olemisen ainoana tarkoituksena on
tehdä itsensä arvolliseksi kuolemattomuudelle. Onni ja onnettomuus ovat
vain keinoja tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi.»

[20] Politiken, Edvard Brandesin lehti, julkaisi vasta syyskuussa
1885 kirjoituksen, jonka »det unge Finlands talentfulde Kritiker»,
»nuoren Suomen kyvykäs arvostelija», Hjalmar Neiglick, oli keväällä Ida
Aalbergin suositukseksi lähettänyt.

[21] Nimien suomalaistuttaminen, joka nykyisin on yleisimmin tapahtunut
Snellman-päivänä, ei ollut J.W. Snellmanin mieleen. »Vai niin,
maisterikin on muuttanut isänsä nimen», ärähti hän kiivaasti eräälle
1876 nimensä muuttaneelle. »Ei, herra senaattori, muutin vain omani»,
tämä vastasi.

[22] Todennäköisesti Ida Aalberg oli Kööpenhaminassa nähnyt jonkun
»Erotaan pois» esityksen. Hänen Tanskassa ollessaan kappaletta siellä
esitettiin.

[23] Ibsenistä tiedetään mainita, ettei hän ollut tarkka siihen
nähden, miten hänen draamojansa käännettiin muille kielille.
Bergbomilta hän kuitenkin vaatii, että Hedda Gabler-käännöksen on
oltava »kultiveerattua ja luonnollisia puhekieltä» eikä »kankeata
kirjakieltä». »Edellytän, että suomessakin tehdään ero noiden kahden
välillä», hän sanoo.

[24] Duse tuli vähäistä myöhemmin, mutta hänen menestyksensä
Skandinaaviassa ei koskaan tullut kovin suureksi; hänen myöhempi
käyntinsä Tukholmassa muodostui melkeinpä fiaskoksi.

[25] »Elinan surmia» esitettiin kiertueella Harald Molanderin
muovailemana laitoksena, jossa Kirsti oli vielä paljon keskeisempi
henkilö kuin Numersin draamassa.

[26] Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin oikea käsi kuuluu olleen
viallinen. Hän kirjoitti niin vaikeata käsialaa, ettei Ida Aalberg
osannut sitä aina lukea. Senvuoksi Ida Aalberg sai joskus kopioida
miehensä ajatustuotteita — tai ehkä vapaaherra saneli parhaita
keksintöjään vaimonsa elämänohjeiksi ja opetukseksi. Tässä tyypillinen
näyte vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin nuoruudenfilosofiasta ja samalla
Ida Aalbergin tavasta kirjoittaa saksankieltä:

»_Ûber praktische Lebensführung_.

Thesen.

1) Praktische Lebensführung ruth auf begriff und Thatsachen der
Handlung.

2) Handlung ist blosser Schein und umgekehrt.

3) Daher: Handlung grundet sich auf glauben.

4) Zwischen Handlung und glauben besteht ein Bestimmungsverhältniss.

5) Wenn Handlung den glauben Bestimmt so ergiebt das die
praktischgebundene (religiös-moralische) Lebensführung.

6) Im umgekehrten Fall ergiebt sich die ungebundene (scheinbar, bloss
äusserlich freie, im grunde aber die innerlich) freie Lebensführung.

7) Die praktische Lebensführung grundet sich auf den religiös
gebundenen Glauben. Die freie Lebensführung auf den Freiheitsglauben.

8) Glauben ist nur durch glauben zu überwinden (also: religiöser Glaube
nur durch Freiheitsglauben. Gott nur durch reine Freiheit.)

9) Handlung und praktisch gebundene Lebensführung sind bloss
äusserlich. Freiheitsglauben und freie Lebensführung sind rein
innerlich.

10) Das princip der praksis ist äusserlich. Geld.

11) Das princip einer freien Lebensführung ist rein innerlich. Werth.

12) Geldwerth und reiner Werth (Werthung, Werthgeld) stehen gegen
einandern.

13) Handlung und glaube scheinen gegensätze; sind aber gegenkräfte.

14) Geld und Werth scheinen blosse gegensätze, sind aber gegentheile.

15) Daraus ergiebt sich begriff und Thatsache der Entwerthung
(äusserlich) und der Ûberwindung (innerlich).

16) Verwechslung zwischen beiden.

17) Blosse Entwerthung ist noch keine Ûberwindung.

18) Ûberwindung ist umgekehrt: — schon (auch, zugleich) Entwerthung.

19) Lebensentwerthung und Lebensüberwindung und deren Verhältniss
(Entleben, verleben, durchleben.)

20) Daher: ist (praktische) Lebensfuhrung an (Philosophische)
Lebensreinigung gekniipft.

21) Philosophie erhält ihren praktischen Werth und umgekehrt liegt in
allem und jedem praktischen schon ein philosophisches Moment.»

[27] Jos vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin merkillisestä
persoonallisuudesta joskus tulevaisuudessa kirjoitetaan erikoinen
kuvaus, voi käydä ilmi, että yksin hänen eetillisessä filosofiassaankin
on osaksi samaa venäläistäkin henkeä, joka ilmenee elämän ikuisten
eetillisten probleemien käsittelemisenä esim. Tolstoin ja Dostojevskin
taiteessa ja joka on niin etäällä länsimaisesta aktiivisen toiminnan
ja kommersialismin kyllästyttämästä hengestä. — Joka tapauksessa
Stanislavskin ohjaustaide oli Ida Aalbergin viimmeisenä elinvuotena
hyvin läheistä vapaaherra Uexküll-Gyllenbandille ja oli todennäköisesti
ollut aikaisemminkin. Kun Ida Aalberg ohjasi »Ikuisen taistelun»
Kansallisteatterissa kevätkaudella 1910, tapahtui se, niinkuin melkein
kaikki muukin hänen ohjaustyönsä, vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin
tarkan valvonnan ja yhteistoiminnan avulla, ja esim. semmoinen
keino kuin kukkien asettaminen riviin pitkin näyttämön parrasta,
jota keinoa »Ikuisessa taistelussa» käytettiin, on Stanislavskin
myöhemmän taiteen eräitä tyypillisimpiä keinoja. Vuonna 1914 Ida
Aalberg ehdotti omalle seurueelleen nimeksi: »Studio», mutta nimen
oli kai vapaaherra Uexküll-Gyllenband löytänyt Moskovasta, missä sitä
käytettiin Taide-teatterin kokeellisesta osastosta. Kansan Näyttämöllä
keväällä 1918 vapaaherra Uexküll-Gyllenband ohjasi erään operetin,
jossa hän sekä säveltäjän että näyttelijäin että arvostelijain ihmeeksi
pani nykyaikaiseksi suunnitellussa toiminnassa henkilöt käyttämään
Pierrot-pukuja ja antoi esityksen aikana valojen palaa katsomossa —
tuommoiset ideat ovat tunnusmerkillisiä V. Meyerholdin ohjaustaiteelle.
Tutkimus voisi epäilemättä keksiä yhä lisää yhtäläisyyksiä vapaaherra
Yexkull-Gyllenbandin ja moskovalaisen ohjaustaiteen välillä tämän
vaikutelmien vastaanottamisen ehdottomasti silti vähentämättä
hänen saavutustensa arvoa. — Ida Aalbergin eläessä vapaaherra
Uexküll-Gyllenband peittelemättä sanoi ihailevansa moskovalaista
ohjaustaidetta, kaikki muu oli joko raakaa tai valheellista. Että hänen
ihailunsa Stanislavskin taidetta kohtaan myöhemmin kävi vähäisemmäksi,
johtui siitä, että hän Ida Aalbergin kuoltua saattoi puhua
peittelemättömämmin vaimovainajansa taiteesta, joka oli hänestä paljon
yläpuolella Moskovan Taide-teatterinkin saavutuksia. Kun tämän kirjan
kirjoittaja vähän ennen vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kuolemaa tapasi
hänet Helsingin kadulla, syntyi pitkä keskustelu, jossa vapaaherra
m.m. lausui: »Moskovassa on luotu oikeata taidetta, mutta vain perin
rajoitetulla alalla. Vaimoni taiteen ohella se kuitenkin on ainoata
oikeata näyttämötaidetta, mitä maailmassa on nähty.» Luonnollisesti hän
tällöin Ida Aalbergin taiteesta puhuessaan tarkoitti vain Ida Aalbergin
myöhempää taidetta, joka oli syntynyt yhteistoiminnassa hänen itsensä
kanssa.

[28] Jo 1898 vapaaherra kirjoitti »Hedda Gablerista»; »Man muss es
still führen und _innerlich motivieren_. Man muss vor allem den
Selbstmord innerlich motivieren, dass es verständlich wird und zugleich
ergreift, erschüttert, Mitgefühl, Mitleid und Interesse erweckt.» —

[29] Dusella oli Hedda Gablerina varsinkin Berlinissä tavaton menestys.
Joku kriitikko kuitenkin on huomauttanut, ettei italialainenkaan
näyttelijätär esittänyt Ibsenin Heddaa, vaan omaansa, Dusellekin
muodostui loistokohdaksi Lovborgin käsikirjoituksen polttaminen, jonka
kohdan näyttelemisestä on varsin yksityiskohtaisia kuvauksia.

[30] Taiteellisista kysymyksistä keskustellessaan vapaaherra
Uexküll-Gyllenband puki mielipiteensä kernaasti kaavaan: ensiksi — — —,
toiseksi — — —, kolmanneksi — — —, neljänneksi — — — j.n.e. Tuommoinen
väitelmien esittämistapa oli hänelle hyvin karakteristinen ominaisuus
ja on eräs niistä piirteistä, joiden mukaan »Kansa ja teatteri»
artikkelia voi pitää hänen kynästään lähteneenä.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ida Aalberg" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.