Title: Ryöstö : Viisinäytöksinen näytelmä
Author: Wuori, Martti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ryöstö : Viisinäytöksinen näytelmä" ***


RYÖSTÖ

Viisinäytöksinen näytelmä


Kirj.

MARTTI WUORI



Helsinki,
Yrjö Weilin & Kumpp. Oy,
1912.



HENKILÖT:

ANTTI VALKEAPÄÄ, pikku tilallinen.
SOHVI, hänen vaimonsa.
HILMA, |
LIISA, | heidän lapsensa.
AAKU,  |
SIPI RAHIKAINEN, | maakauppiaita.
JUHO LOIKKANEN,  |
LESKIROUVA VALLSTRÖM, tilallinen.
SIIRI SOPANEN, hänen kasvattinsa.
HELÉN, pehtori.
PUPUTTI, vallesmanni.
SINKKONEN, herastuomari.
MARTIKAINEN, kauppapalvelija.
PAAKKUNAINEN, salvosmies.
EEVA-STIINA, hänen vaimonsa.
SYRJÄLÄN SANNA.
Kansaa.

Tapaus eräässä Itä-Suomen pitäjässä.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Kammari Valkeapään talossa. Perällä porstuan ovi, josta oikealle,
nurkassa, uuni ja vasemmalle, samoin nurkassa, kokoonpantu sänky
valkoisine peitteineen ja kaksine sen päälle asetettuine tyynyineen.
Vasemmanpuolisessa seinässä, keskellä, ikkuna, sen edessä pöytä ja
kummallakin puolin tuoli; ikkunalla pari kukkakasvia. Etualalla,
samalla puolella, piironki, 'jonka päällä peili ja muutamia kirjoja.
Oikealla ovi sivuhuoneeseen, etualalla, seinustalla leveä kiikkutuoli
ja sen kohdalla, seinällä, isonlainen kello.

Porstuan takana on ajateltava tupa, jonka vastapäätä oleva ovi myös
näkyy, kammarin perällä olevaa ovea avataan.


Ensimmäinen kohtaus.

HILMA, sitte SOHVI ja AAKU.

HILMA (istuu yksinään ikkunan luona, virkaten leveätä pitsiä).

SOHVI (tulee perältä). Täällähän sinä olet, Hilma.

HILMA (leppeästi). Mitäs, äiti...? Tarvitsetteko minua?

SOHVI. Enkä. Muuten vaan katselin, että missä sinä olet.

AAKU (tulee perältä; hän on noin seitsemän vuoden vanha, paljain
jaloin, liivistä riippuvat lyhyet housut jalassa ja imee peukaloaan).
Äit', hoi!

SOHVI (tiuskaten). Sekös nyt aina hännässäni hyppii! — No mitä sulle
taaskin...?

AAKU (mankuvalla äänellä). Miks'ei se isä jo tule sieltä puodista
kotiin?

SOHVI. Ka, mistä minä tiedän? Ja mitäs sull' on sen kanssa tekemistä?

AAKU. Isä kun lupas' tuoda mulle tuomisia — rusinoita ja pompommia.

SOHVI (äreästi). Ala laputtaa pellolle, muuten saat pöksyllesi
semmoisia pompommia, ettäh...!

AAKU (vetäytyy nolona ja nyrpeänä verkalleen ulos).

SOHVI (istuutuu tuolille toiselle puolelle pöytää). Siltä kun ei saa
minuuttiakaan olla rauhassa: aina mankuu!

    (Kotvanen äänettömyyttä.)

HILMA Rahikaiselleko se isä meni?

SOHVI. Sinnehän se... Jyviä sanoi ottavansa. Ja kun kahvi ja sokurikin
ovat lopussa. Sitte sanoi vielä vähän tahtovansa rauta-aatraakin
katsella, jota se Sipi jo viime kerralla oli hänelle tyrkytellyt.

HILMA. Velaksiko se isä yhä noita kaikkia...?

SOHVI. Ka, velaksi. Kun vielä kysyy!... Mistäs sitä tähän aikaan olisi
rahaa irti saanut?!

HILMA. Voi, voi! Äi'änpä se ottaakin, vaikka on jo ennestäänkin
maksamattomia.

SOHVI. Ottaa, kun annetaan. Ja antaahan se Sipi muillekin. Eikähän ne
kauppiaat mistä talonpojilta aina heti rahaa saa. Jos eivät velaksi
antaisi, niin eihän niiden kannattaisi maalla kauppaakaan pitää. Ja
saavathan ne sitte ajallaan rahansa takaisin, kun ostot kaikki kirjaan
pannaan.

HILMA. Lieneekö siellä isällä nyt jo äi'änkin merkittynä?

SOHVI. Mitä se tässä tuonnoin sanoi likemmä kolmeen sataan nousevan.

HILMA. Joko kolmeen sataan? Niidenkö viime vuotisten kanssa?

SOHVI. Niiden, ka. Eihän se tänä vuonna toki vielä niin äi'ää ole
ottanut.

HILMA. On se Sipi kuitenkin hyvä mies, kun ei vielä ole ahdistellut.

SOHVI. Jopa se nyt vielä olisi ilennyt! Ja olkoon nyt ainakin sinun
tähtesi, joll'ei muutoin...

HILMA. Sen tauttahan se onkin, äiti, vähän vaikea, kun isä niin äi'än
ottaa... (Painaa päänsä alemma ja virkkaa sukkelammin. Taas kotvanen
äänettömyyttä.)

SOHVI. Toisenko ikkunan pitsiä sinä jo virkkaat?

HILMA. Toisen.

SOHVI. Hyvähän se on, että niin joudutat, niin jollain lailla edes
osotetaan Sipille kiitollisuutta. Ja omaan kotiinnehan ne muutoin
tulevat.

HILMA. Vielä näitä kestää nypelöidä...

SOHVI. No, ja tänä iltana se on teillä taas se nuorisoseuran
laulu-iltama.

HILMA. Tänäänhän se on.

SOHVI. Lukkarinko luona, vai?

HILMA. Eikä, kun kansakoululla.

SOHVI. Menee kai se Sipikin sinne?

HILMA. Käyhän se useimmiten, se kun on nuorisoseuran esimies.

SOHVI. Vaan saas nähdä, tuleeko Siiri sinne nytkään? Sehän ei ole
siellä vielä kertaakaan näyttäytynyt.

HILMA. Mitäpä hän sinne enää tulisi?

SOHVI. Mitäkö?! Vaikkapa vanhoja tuttaviaan katsomaan, ell'ei muutoin.

HILMA (pahoilla mielin, vaan ei loukaten). Jos hän olisi, äiti, sitä
tahtonut, niin olisi kai hän jo sitte muistanut kerran käydä meilläkin.

SOHVI. Niin, todenperään. On se Siiri siellä teatterissa tullut hyvin
ylpeäksi, kun ei koko kesänä ole käynyt sinun luonasi, vaikka lapsuuden
tuttavia olette, yhdessä kansakoulua kävitte ja sitte muutoinkin hyviä
ystäviä olitte. Ja mikäs hän on? Jos ei Vallströmin rouva olisi häntä
kasvatettavakseen ottanut, niin päivätöitäpä hän varmaan nytkin Sopasen
kanssa yhdessä tekisi.

HILMA. Elkää sanoko, äiti! Ehkäpä hyvinkin nyt olisi Sipi Rahikaisen
vaimona.

SOHVI. Sanottiinhan sen Sipin kyllä olleen häneen kovastikin
rakastuneena, vaikka Siiri ylpeydessään ei muka maakauppiaasta
huolinut, vaan hänelle rukkaset antoi. Mutta tuskinpa Sipikään olisi
häneen rakastunut, ell'ei Siiri olisi siellä ulkona maailmassa niin
veikistelemään oppinut.

HILMA. Mitä te nyt noin, äiti, Siiristä haastatte. Onhan hän muutoin
hyväluontoinen ja kaunis tyttökin...

SOHVI. Kaunis mikä kaunis!

HILMA. Onhan hän: solakkakasvuinen, silmät siniset, vaalea tukka.

SOHVI. Onhan noita sellaisia meidän puolella muitakin. — Sanoinkos minä
sinulle, että tapasin Sopasen maantiellä ja kysyin, oliko Siiri käynyt
häntä tervehtimässä?

HILMA. Kerroittehan te.

SOHVI. No, siitä sen hyvänkin luonnon näet, ett'ei ole käynyt omaa
isäänsäkään katsomassa. Siellähän se Vallströmin rouvan luona kuitenkin
on ollut koko ajan?

HILMA. Siellä kai.

SOHVI. Ei maar' kelpaakaan sille nyt enää muu, kuin vallasväen seura...


Toinen kohtaus.

    SOHVI, HILMA, SIIRI, LIISU ja AAKU.

SIIRI (kurkistaa peräovesta sisään). Päivää!!

HILMA. (hypähtää ylös istualtaan). Siiri! Päivää! Mistä sinä tulet?

SIIRI. Täältä — ovesta. Ha-ha-ha-ha! (Astuu huoneesen.)

LIISU ja AAKU. (tulevat Siirin jälessä ja jäävät oven suuhun seisomaan).

SIIRI. Kotonahan täällä ollaan, näen mä.

HILMA. Ollaan maar'. (Kättelee ystävällisesti.) No, terve tultua!

SIIRI (kättelee Sohvia). Ja emäntä! Hyvää päivää!

SOHVI. Terveeks'! Terve tultua nyt kerran meillekin.

SIIRI. Kiitoksia, kiitoksia!

HILMA (tahtoo auttaa Siiriä riisumaan sadetakkia).

SIIRI. Ei, ei. Minä jään näinikään.

HILMA. No, etkös edes riisu sadetakkiasi ja hattuasi ota...?

SIIRI. Ei niistä ole haittaa. Aukaisen vaan — näinikään. (Aukaisee
sadetakin kaulahakaset ja ylimmäiset napit).

SOHVI. No, istukaahan edes pikkusen aikaa! Tässä just'ikään Hilman
kanssa haasteltiin...

SIIRI (istuutuu rennosti kiikkutuoliin). Minustako?

HILMA. Niin. Juuri oli sinusta puhe.

SIIRI (Sohviin päin). No sitte kai ihan varmaan panettelitte, vai?

SOHVI (luoden hämillään katseensa Hilmaan). E... e... ei... suinkaan...
millään mokomin.

SIIRI (sydämmellisesti nauraen). A-ha-ha-ha-ha-ha! Arvasinhan minä.
Vaan "siinä susi, jossa soimataan."

HILMA. Mitä sinä?! Sinua vaan muisteltiin ja ett'et ole meillä käynyt.

SOHVI. Niin. Ei kertaakaan koko kesänä.

SIIRI. Mutta kesä ei ole vielä lopussa. Ja nytpä sitä tulinkin,
ett'ette voisi sitä sanoa, ett'en ole kertaakaan käynyt.

SOHVI ja HILMA. No, se oli oikein.

SIIRI. Pitihän minun toki edes saada tietää, mitä teille kuuluu?

SOHVI. Mitäpä sitä meille maalaisille? Vaan mitäs teille siellä
suuressa maailmassa?

SIIRI. No, sitä samaa vaan. "Takaa tuulee ja e'estä löyhöttää",
niinkuin täällä puolen sanotaan.

LIISU ja AAKU (katsahtavat toisiinsa ja tirskahtavat nauramaan).

HILMA (naurahtaen). Aina sinä näyt olevan vaan se sama.

SOHVI (hiljaa nauraa hytkytellen esiliinansa kolkkaan). Ja vielä, näen
mä, muistatte täkäläisiä sananparsiakin.

SIIRI. Eipä sitä kovaa saa maailman rantakaan pehmenemään.

HILMA (kuiskaa Sohville kahvista).

SIIRI. Mitä salaisuuksia se Hilma...? Kahviako?

HILMA. Niin. Maltat kai sinä edes sen verran istua, että kupillisen
kahvia juot?

SOHVI. Se jäikin jo, kahvi tulelle. Siinä paikassa tuon.

    (Menee perälle.)

SIIRI. No, kiitoksia. Maltanhan minä, kun ei se viikkoa viivy.

HILMA. No, niin. Olet sinä hyvä tyttö sittenkin. (Ottaa pitsinsä ja käy
virkkaamaan.)

SIIRI. Vai olet sitä sitte jo epäillyt?...

AAKU (menee Sohvin perästä ulos).

LIISU (aikoo myöskin mennä).

SIIRI. Kuule, kuule, Liisu! Elähän mene! Tules vähän tänne, minun luo!

LIISU (astuu ujosti Siirin luo).

SIIRI. No, miten sinä jaksat? Oletko ollut terve nyt? (Taputtaa Liisua
poskelle ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.)

LIISU. Olenhan minä.

SIIRI. Poskipääsi ovat niin helakat. — Ry'ittääkö sinua pahasti?

LIISU. Välistä ry'ittää.

HILMA. Heikkohan sill' on rinta. Ja nyt syksypuoleen taas on ruvennut
pahemmin ry'ittämään.

SIIRI (tarttuu Liisua kädestä). Ka, kun sinun on kätesi kylmä ja
kostea. — No, käytkös sinä kansakoulua?

LIISU. Käyn.

SIIRI. Ja millä luokalla sinä jo olet?

LIISU. Nyt pääsin kolmannelle.

SIIRI. Vai kolmannelle?! — Kuinkas vanha sinä nyt oletkaan?

LIISU. Yhdennellätoista.

SIIRI. Kas vaan sinua!

HILMA. Sillä onkin, Liisulla, niin hyvä pää...

SOHVI (huutaa peräovesta). Liisu, hoi! Tulehan tänne!

SIIRI. Mene, mene, kun äitisi huutaa.

LIISU (menee).

HILMA. No, sinä, Siiri, ompelet kai myötäjäisiä, kun niin yhdessä
paikkaa istut, ett'ei sinua näe missään.

SIIRI. Hyh! Vielä mitä!

HILMA. Olethan, kuulen ma, kihloissa?

SIIRI. Minäkö? — — Enkä.

HILMA. Mutta niinhän kerrottiin.

SIIRI. Ja kenenkä kanssa sitte?

HILMA. Sen lääninkanslistin... Mikäs hänen nimensä on?

SIIRI. Helmisenkö?...

HILMA. Niin.

SIIRI. Se meni myttyyn ja niin, että hurahti, se kihlaus.

HILMA. Hyvänen aika! Taas?

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! "Taas?!" Niin juuri: taas.

HILMA. Ja "niin että hurahti." Voi, voi! Niin haastat ihan, kun et
olisi siitä niin milläsikään.

SIIRI. Mitäs minä siitä vielä suremaan rupeaisin?! Muistathan tuon
laulun: (rallattaa):

    "Ei mikään oo sen hullumpaa, kuin rakkauden tauti.
    Siihen nukkuu seisaalleen, jää suu ja silmät auki."

HILMA. Mutta mitäs sinä ajattelet?

SIIRI. En mitään. Ha-ha-ha-ha!

HILMA (katsoo Siiriin pitkään).

SIIRI. Vaan sinullapa kuuluu olevan täysi tosi.

HILMA. Eipä vielä.

SIIRI. Vaan ei taida paljoa puuttuakaan? Sipinhän sanotaan nyt sinuun
pikiintyneen.

HILMA. Ehkä hän vaan minuun kääntyi paremman puutteesta, — tuota, kun
ei sinua saanut.

SIIRI. Elä rupata!

HILMA. Sillä sinua hän rakasti, Siiri, kovasti, ja ehkä rakastaa salaa
vieläkin.

SIIRI (ikäänkuin ei olisi kuullut Hilman viimeistä lausetta). Entäs
sinä? Rakastatkos sinä häntä? Mitä?

HILMA (vienosti ja lempeästi). Mitäpäs minä sitä sinulta salaisin,
Siiri? — Rakastan kyllä...

SOHVI (tuo tarjoimella kaksi kuppia kahvia, sokurin ja kerman).

LIISU (kantaa lautasella muutamia isohkoja vehnäleipäviipaleita).

AAKU (kulkee äitinsä perässä, popsien jykeätä vehnäleipäpalasta, ja
tavoitellen tuon tuostakin Sohvin hametta toisella kädellään).

SIIRI (kahvia ottaessaan). Sukkelaanpa se kahvi joutuikin. — Kiitoksia,
emäntä!

SOHVI. Joutuihan se, kun jo valmista oli. (Tarjoo Hilmalla).

HILMA (puolikovaan). Juokaa te ensin!

SOHVI (samoin). Ota nyt! Minä juon sitte. (Siiriin päin). Kupitkin ovat
niin särkyneet, ett'ei oo kun kaksi ehjää koko talossa.

AAKU (pitelee Sohvin hameesta ja pyytelee puoliääneen). Äit', kahvia!
Mullekin äit'!

SOHVI (tiuskaisee puoliääneen). Päästätkö siitä! Tarttui hameeseni niin
ett'en liikkumaankaan pääse!

SIIRI (purskahtaen nauramaan). Mitäs se Aaku poika?... Kahviako
sekin...?

SOHVI. Yhäti mankuu. — Mene Liisun kanssa tupaan! — Liisu, vie Aaku
pois, kun se ei anna edes vieraiden kanssa rauhassa olla...!

LIISU (joka on tarjonnut Siirille ja Hilmalle leipää, vetää vastaan
penäävän Aakun peräovesta ulos).

SIIRI. Eihän se nyt olisi meitä häirinnyt. — Vaan minähän en ole
kysynyt, missä isäntä on, kun ei häntä kotona näy?

HILMA. Isä on mennyt vähän kirkolle.

SOHVI. Niin, vähän vaan puodissa käymään.

HILMA. Kyllä hänen pitäisi jo olla kohta kotonakin.

SOHVI. Pahoillaan se olisi hyvin, Antti, jos ei saisi tavata.

SIIRI (lopettaa kahvin juontinsa). Suur' kiitos, paljon kiitoksia!

SOHVI (joka on seisonut, tarjoin kädessä, menee ja ottaa Siirin kupin).
Ei mitään kiittämistä! (Hän panee sitte tarjoimen pöydälle ja käy
seisomaan, käsivarret ristissä rinnallaan, ikkunan ja sängyn välille).

SIIRI. Tuota, siellähän kuuluu kirkolla kaupat käyvän oikein mainiosti.

SOHVI. Niinhän ne sanoo.

SIIRI. ... Kun viisituhatta markkaa sanotaan Rahikaisenkin saavan
puhdasta voittoa vuosittain.

SOHVI. Hyvinhän ne maakauppiaat ylimalkaan täällä Itä-Suomessa nykyään
hyötyvät.

SIIRI. Ja hyvin ne lautamiehetkin siinä heidän ohessaan hyötyvät.
Sinkkonenkin kuuluu manuista saavan monta sataa markkaa vuodessa.

HILMA. Elähän mitä?!

SOHVI. Vai monta sataa?!

SIIRI. Itse oli täti Vallströmille kertonut. — Ja kummakos se, kun
melkein koko tämä puoli pitäjää jo kuuluu olevan veloistaan Sipin
käsissä.

SOHVI. Äi'än sitä todenperään talonpojissakin otetaan velaksi.

SIIRI. Kun helposti saa, niin mikäs siinä on ottaessa. Vasta sitte kun
maksusta kireelle tulee, niin sen tietää. — Tuota, olettekos kuulleet,
että Sipi jo on lähettänyt manuun Leinikallekin?

HILMA. En, en mitään.

SOHVI. Vai on jo lähetetty Leinikallekin?

SIIRI. On. — Ja Kirjavalassa on jo kaikki irtain omaisuus, kuulen ma,
työstöönkin pantu.

HILMA. Herranen aika!

SOHVI. Vai ryöstöön asti se meni?! Eikös se Ville parka sitte ajallaan
jaksanutkaan saada asioitaan selvitellyksi?

HILMA. Ja siellä kun on semmoinen lapsiparvi.

SOHVI. Niin. Minnekä nekään nyt talven selkään joutuvat?!

SIIRI. On se Sipi todellakin vähän sydämmetön, kun ei armoa anna
kellekään.

HILMA (painaa päänsä alas ja käy miettiväiseksi).

SOHVI. Voi, tokisen!

    (Kotvanen äänettömyyttä).

SIIRI. No, ja teiltähän se aikoo Hilman ryöstää. Vaan siinähän ei ole
hätää mitään. Päinvastoin.

SOHVI. Mitä sitä nyt noin on paha Sipiä kohtaan.

SIIRI. Ei, ei. Enhän minä mitä... Ja hyvä mieshän hän muuten on. Sama
vika vaan, kuin monessa muussakin kauppiaassa. Mutta kauppa kauppana ja
rakkaus rakkautena.

SOHVI (vähän pisteliäästi). Eiköpähän sitä nyt monenkin kelpaisi olla
Sipin vaimona.

SIIRI. Ha-ha-ha! Eiköpähän. Mutta Hilmallepa se vaan, se paikka, on
varattu.

HILMA. Elä nyt, Siiri... Eihän sitä tiedä.

SOHVI. Niin, mistä sen vielä tietää. — (Ottaa tarjoimen). Mutta
tässähän minulta ihan unehtui toinen kuppikin tarjoamatta.

SIIRI. Kiitoksia. En minä enää...

HILMA. Etkös sinä vielä yhtä kuppia...?

SOHVI. No? Jäikös se nyt niin vähään?

SIIRI. Jäi. Minä jo join tädinkin luona. Ja sitte minun täytyy jo
ruveta lähtemäänkin. (Nousee ylös).

SOHVI. Olisihan nyt voinut vähän kauemminkin istua.

HILMA. Isäkin olisi kohta tullut ja saanut sinut nähdä.

SIIRI. Mitä minussa sen kummempaa olisi nähtävää?! Sanokaa nyt hyvin
paljon terveisiä vaan! Minun täytyy, näette, kiirehtiä. Ylihuomenna jo
lähden pois. Ja sen tautta täytyy saada kaikki kamsunsa reilaan.

HILMA. Vai jo ylihuomenna lähdet?

SIIRI. Täytyy. Ensimmäisenä päivänä syyskuuta pitää olla
Hämeenlinnassa. Eilen sain johtajalta kirjeen, että kokoonnumme sinne.
Sen tautta tulinkin nyt teille jäähyväisille.

SOHVI. No, se oli oikein.

HILMA. Kiitoksia nyt paljon, että kävit ja että kuitenkin muistit
meitäkin.

SIIRI. Elä joutavia kiitä! No, hyvästi nyt! Voikaa nyt hyvin taas —
ehkä tulevaksi kesäksi! (Hyvästelevät).

SOHVI. Vai Hämeenlinnaan sitte...?

SIIRI (pannen hansikkaansa nappeja kiinni). Sinne, niin. Siellä
näyttelemme kaksi viikkoa, sitte lähdemme Tampereelle ja sieltä Poriin.

HILMA. Mahtaa se olla hauskaa kuulua teatteriin?

SIIRI. On se — armottoman hauskaa. Ja niin jo olen siihen tottunutkin,
että muuten kuolisin ikävään, näin maalla varsinkin.

HILMA. No, tietysti.

SOHVI. Arvaahan sen. Ja parempihan siellä on elääkin. Hyvä kai on
palkkakin? (Katselee merkitseväisesti Siirin pukua.)

SIIRI. No, niin että niukuin naukuin toimeen tulee.

SOHVI. He-he! Vai niukuin naukuin?!

SIIRI. Ei, mutta hyvästi nyt. Kiitoksia! Ja terveisiä paljo! (Menee
perälle.)

SOHVI. Kiitoksia vaan itselleen paljo käymästä!

HILMA (saattaa Siiriä eteiseen). Olit sinä nyt oikein hyvä, Siiri, kun
kävit...


Kolmas kohtaus.

    SOHVI ja HILMA.

SOHVI (katselee kotvan ovelta Siirin perään, palaa ja alkaa korjata
kuppeja).

HILMA (tulee vähän ajan perästä takaisin).

SOHVI. Onpas siitä Siiristä tullut oikein hieno ryökynä. — Vaan
tiedätkös: kateutta siinä sen puheessa oli äi'än sittenkin.

HILMA. Elkää nyt, äiti, joutavia...

SOHVI. Vai joutavia? Etkös sitte hoksannut, miten mielellään se Sipin
hyvistä tuloista haastoi? Ja varsinkin, mitenkä se siihen vastasi, kun
minä sanoin, että kelpaisipa sitä nyt vaikka kenen olla Sipin vaimona?
Sen minä vaan sanon, että katso, ett'ei se sitä sulta vielä koppaakin.
(Katsoo ikkunaan.) Ka, tuossahan tuo jo isä kujassa kotiin ajaa. Vaan
kukas siellä on jälessä?

HILMA (katsoo ikkunaan). Sipihän se on.

SOHVI. Sipikös se on? Kun en ollut tuntea. Sehän se on.

HILMA (panee virkkuutyönsä kokoon). Panen tämän pois, ett'ei hän saa
nähdä — joululahjaansa ennen aikojaan.

SOHVI. Ja mene ja pistä toinen hame päällesi. Sinun tähtesi varmaan
tulee.

HILMA. Menenhän minä (Vie työnsä piirongin laatikkoon).

SOHVI (hykertäen käsiään). Mutta olipa se nyt oikein hyvä, ett'ei hän
aikaisemmin tullut ja että Siiri kerkesi lähteä pois.

HILMA (mennessään sivukammariin oikealle; hajamielisesti). Mitäpä se
nyt sitte olisi tehnyt?...

SOHVI. Kummallinen lapsi, todenperään! — Tuossapa nuo jo ovat pihassa.
Ka, uudethan sillä on kärryt, Sipillä, — oikein ylkämiehen kiesit. —
Mutta, voi minun päiviäni! Nyt kun ei ole uutta kahviakaan keittää, ja
missä minä tässä nyt kerkiän sitä paahtaa, minkä Antti on tuonut (Menee
perälle, jossa Sipi tulee hänelle eteisessä vastaan).


Neljäs kohtaus.

    SOHVI ja SIPI, sitte ANTTI.

SOHVI ja SIPI (tervehtivät toisiaan eteisessä ja kyselevät kuulumisia).

SOHVI (eteisessä). ... on niin hyvä ja käy sisään.

SIPI (tulee sisään ja riisuu palttoonsa, jonka ripustaa naulaan, oven
pieleen).

SOHVI (tulee Sipin jälessä sisään). Hilma tulee ihan paikalla. — —
Istuu! Tehkää niin hyvin!

SIPI (haastaa reippaasti ja vakuuttavasti). Kiitoksia vaan (Ottaa
paperossilaatikkonsa palttoon taskusta).

SOHVI. Taisihan niitä meilläkin olla sikarossia, vaan minne ne lie ne
panneet (Etsii ikkunalta ja piirongilta).

SIPI (sytyttää paperossin). Ei mitään. On mulla omiani.

SOHVI. Anttikohan se lie ne korjannut, kun en löydä.

SIPI. Antaa nyt olla vaan! (Istuutuu kiikkutuoliin). — No, täällähän
näkyi käyneen vieras?

SOHVI. Kävihän se. Vai jo tiedätte?

SIPI. Nähtiinhän me se Antin kanssa. Me justiin kujaan käännyttiin, kun
hän oikotietä tuolla niityn poikki mennä löyhötti.

SOHVI. Eikä teitä nähnyt?

SIPI. Jos lie nähnytkään, vaikk'ei ollut näkevinään.

SOHVI. Niin, kävihän se lopulta — jäähyväisillä muka. Ylihuomenna sanoi
lähtevänsä taas pois.

SIPI. M-h-h! (Puhaltaen savua). Vai ei sillä muuta ollut haasteltavaa?

SOHVI. No — eipä sillä juuri mitään erityistä... Jaaritteli vaan.

ANTTI (tulee sisään). Panin sinne Pokulle vaan vähän heiniä...

SIPI. Olisihan se tämän ajan seisonut ilmankin.

SOHVI (menee ulos perälle).

ANTTI. Tulihan niitä, Jumalan kiitos, edes vähän heiniä tänä vuonna.

SIPI. No, ei siltä. — Mutta olihan se vähän kuivanlaista, ilma,
alkukesästä.

ANTTI. Olisihan tuota saanut kyllä enemmän sataa. (Istuutuu tuolille).

SIPI. Niin, olisipa kyllä. Silloin olisi viljantulokin ollut parempi.
Vaan eihän se näillä seuduin näy kuitenkaan järin huono olevan.

ANTTI (kynsien korvallistaan). No. Miten millekin. Ei sitä minulle
ainakaan äi'ää lähde.

SIPI. Riittää kai kuitenkin kotitarpeeksi, vai?

ANTTI. Eipä mitä. Jos nyt justiin vaan ylettyy, että omillamme tuonne
joulun pyhien yli päästään. Siemenestä ei puhettakaan! Vaan pitäisihän
sitä ammoin viljantuloksi ollakseen sen verran liietä, että saisi vähän
rahaksikin muutetuksi.

SIPI. Sitäkö varten ne sitte olivatkin, ne jyvät tänään, otettu, vai?...

ANTTI. Niin, sitähän se oli niinkuin vähän aikomus.

SIPI. Ettäkö taas kohta myödä?

ANTTI (alakuloisesti). Niinhän tuota on pakko tehdä.

SIPI. No, mutta kuka niitä nyt tähän aikaan...? Ja kuka niistä nyt
oikean hinnan antaa?

ANTTI. Eihän niistä mitä niin äi'ää saa. Mutta saanee kai kuitenkin
jotakin, jos kaupunkiin viepi.

SIPI. No, jos kaupungissakin niistä viisitoista markkaa lähtee, niin on
se paremmin kuin hyvä. Ilmaiseksi annan sen summan, jos kukaan enemmän
maksaa.

ANTTI. Hyvin saattaa olla mahdollista, en minä kiistä...

SIPI. No, minä sen takaan. Entä matka sitte sinne? Maksaa kai se
jotakin sekin, vaikka omallakin hevosella viepi? Ja aika sitte, joka
siihen menee, ja eväät ja muut?!

ANTTI. Kyllähän se on sitäkin, mutta kun on rahaa tarvis, niin ei siinä
auta haikaileminen.

SIPI. No, parempihan se on sitte ainakin koettaa saada ne täällä
myödyiksi, jos se sillä lailla on. Ja kun olisin minäkin tuon ennen
tietänyt, niin olisinhan minäkin sitte ehkä voinut auttaa...

ANTTI. Niinkö, että olisin suorastaan rahaakin saanut?...

SIPI. No, vaikkapa niinkin.

ANTTI. Kyllähän minä sitä vähän... Vaan enhän minä taas ilennyt —
pyytää.

SIPI. No! Kun se nyt (nousee kävelemään) kerran on se kauppa tehty,
niin minkäs sille enää... Mutta peruutetaan se toisella lailla: myödään
nyt sitte minulle ne jyvät takaisin, niin pääsee ainakin kaupunkiin
lähtemästä.

ANTTI. Mikäs siinä on?! Myödähän ne pitää kuitenkin. Ja samahan se on,
kenelle.

SIPI. Mutta se minun vaan täytyy sanoa, ett'en minä tietysti ostaessa
konsaan voi antaa ihan samaa hintaa, kuin mistä myön.

ANTTI. No, kah, tiettyhän se on! Ja sehän se on kauppiaan elantokin.

SIPI. Niin. Ja sen viisitoista markkaa minä kyllä annan, vaikka
paikalla.

ANTTI. No, eipä sitä taida kukaan sitte enempääkään antaa.

SIPI. Sopiihan koettaa. Enhän minä mitä pakoita. Päinvastoin.

ANTTI. Tiedänhän minä sen. Vaan mitäpä niistä kulettelemaan lähtee?!
Olkoon sitte siihenkin hintaan. — Ja eläähän tuota pitää, eikä häntä
miten voi rahattakaan elää.

SIPI. No, tehdään sitte niin! (Ottaa povitaskustaan lompakon ja siitä
kolme viiden markan seteliä.) Tuossa on rahat paikalla käteen!

ANTTI. Olisinhan minä ne kerinnyt sittekin saada, kun säkit takaisin
tuon.

SIPI. Mitäs niistä rupee varta vasten edestakaisin ajelemaan. Viskaa
vaan säkit minun hevoselleni, niin vien ne mennessäni! He! Ottaa pois
vaan!

    (Panee setelit pöydälle).

ANTTI. No, suuret kiitokset! Hyvin paljon kiitoksia! (Ottaa rahat,
käärii ne kokoon ja pistää liivinsä taskuun).

SIPI. Tuota — näet — en minä nyt jokaiselta osta — siitä hinnasta
varsinkaan. Ja tämän minä nyt vaan tein — auttaakseni. Sen tautta en
nyt tahtoisi, että sen muut näkisivät ja saisivat tietää.

ANTTI. No — kyllä — ymmärränhän minä sen... Hyvin vaan paljon kiitoksia!

SIPI. Ja siinähän ne säkit helposti menevät minun mukanani.

ANTTI. Sopiihan ne... Ja kyllä minä ne siirrän.

HILMA (tulee oikealta).

ANTTI (menee kohta sen perästä ulos).


Viides kohtaus.

    SIPI ja HILMA.

SIPI. Päivää, Hilma! Luulin jo, että olit minua pakoon mennyt, kun ei
sinua näin pitkään aikaan näkynyt (Kättelee Hilmaa.)

HILMA. Elähän! Mitäpä minä sitä olisin?!... Ja miksi niin luulet?

SIPI. Mistäpä sen tietää, mitä tässä on voinut väliin tulla.

HILMA. Istuhan ja selitä!

    (Istuvat pöydän ääreen.)

SIPI. No, ei mitään. Muutoinhan minä vaan. — Kuule! Minä tulin siitä
tämänpäiväisestä iltamasta kysymään, aiotko sinä sinne mennä.

HILMA. En nyt tiedä. Entä sinä? Etkös sinä sitte menekään?

SIPI (epäröiden). Kyllähän minun pitäisi, vaan — ... Mutta kuinka
sinä?... Miks'et sinä?...

HILMA. Muutoin vaan. En tiedä, miksi; mutta tänään ei minulla ole
yhtään halua.

SIPI. No? Arvasinhan minä. Joku syy sinulla sittekin mahtaa olla.

HILMA. Eikä ole — mitään.

SIPI. Vaan siltä näyttää. Sinä olet niinkuin vähän kummallinen. Ehkä se
taannoinen vieras...?

HILMA. Siirikö?

SIPI. Niin. Hänhän, näen mä, kävi täällä?

HILMA. Kävi, kävi. No?

SIPI. No, ei mitään. Luulin vaan, että jos hän sinulle olisi jotakin
sano... jollakin lailla pannut sinut pahoille mielin.

HILMA. Eihän hän juuri mitä... (ikäänkuin yht'äkkiä heräten). Kuule!
Meneekös Siiri sitte sinne?

SIPI. Kuinka niin? Sanoikos hän?...

HILMA. Ei, vaan kun et sinä tahdo... Mutta hän on pyydetty?

SIPI. En minä... Ehkä sinä tiedät paremmin.

HILMA. Nyt minä ymmärrän! — Katsos sitä, kun ei hiiskunut siitä
sanaakaan.

SIPI. Varmaan hän ei sinne iltamaan sitte aikonutkaan, konsa ei siitä
haastanut.

HILMA. Mutta sinä tiesit, että hän on pyydetty, vaikka...?

SIPI. Mistä minä...? Ja mitä minä tiesin? Kuulin vaan, että lukkarin
Arvi oli aikonut häntä pyytää.

HILMA. Lukkarinko Arvi? Tuskinhan hän tunteekaan Siiriä.

SIPI (nousee hermostuneena kävelemään). No, mistä minä sitte tiedän?!
Ja mitä siitä nyt sen enemmän saivartaa. Varmaan häntä ei kukaan sinne
sitte ollut pyytänyt, konsa hän ei sinne aikonut eikä siitä edes
haastanutkaan. Ja vaikka häntä olisi pyydettykin, niin ei suinkaan
hän olisi sinne tullut kumminkaan, kun jo ylihuomenna kuuluu olevan
poislähdössä.

HILMA (katseltuaan miettiväisesti Sipiä, nousee ylös ja menee hänen
luoksensa). Elä nyt, Sipi kulta, siitä suutu! Miksikä sinä noin...?

SIPI. Enhän minä mitä...

HILMA. Kuule, keltä sinä kuulit, että hän jo ylihuomenna...?

SIPI. Keltä?! Äitisihän tuo siitä vast'ikään haastoi (Katsoo ikkunaan
ja sitte kelloaan). Ka, kun onkin jo paljo. Ei. Kyllä minun täytyy
lähteä.

HILMA. Mitä sinä nyt niin kiirehdit — tällä kertaa?

SIPI. Kun ei tahdo tuo hevonenkaan tuolla oikein pysyä rauhassa. Ja
tavataanhan me vielä tänä iltana ja... saadaan tarpeeksi olla yhdessä.

HILMA. Voi, kun en minä oikein tiedä, Sipi. Niin ei tee mieli tulla.

SIPI. Mitä sinä nyt taas joutavia?! Pitäähän sinun olla laulamassa. Ja
voinhan minä sen nyt sinulle sanoa: laulun perästä saadaan pistää vähän
polkaksikin.

HILMA. Kansakokoululla?

SIPI. Niin. Tällä kertaa on saatu lupa.

HILMA. Ja kukas soittaa?

SIPI. Seuran omat torvensoittajat — ensimmäisen kerran.

HILMA. Jokos ne sitten niin hyvin...?

SIPI. Soittaako osaavat?

HILMA. Niin. Vastahan ne viime talvena torvensa saivat.

SIPI. Jopahan nuo näkyvät sen verran osaavan törryyttää, että ainakin
tahdissa pysyvät. Ja mitäs varten niiden torvien hankkimiseksi olisi
seuranäytelmiä ja arpajaisia pidetty, ell'ei ne soittamaan oppisi. —
No? Tulethan siis? Tietysti?

HILMA (miettiväisenä ja alakuloisena). En tiedä, todenperään, miten
minusta tämä tuntuu niin omituiselta.

SIPI. Mikä nyt... omituiselta?

HILMA. Tuo Siirin poislähtö — tanssi ja torvensoitto, jotka yht'äkkiä
on toimeen pantu — ja kutsut... kaikki tuo on ihan kuin tehty varta
vasten — hänen tähtensä.

SIPI. Sinun tähtesi se on kaikki, jos nyt oikein tietää tahdot.

HILMA. Ja sinä tulit vaan kuulemaan, että ehkä minä en sinne mene ja
meneekö Siiri...

SIPI. Mutta sinäpä nyt keksit, Hilma, ihan jonni joutavia. Oikein tuo
jo taas alkaa minua pistää vihaksi. (Ottaa lakkinsa.)

HILMA (malttaen mieltänsä ja lekotellen). No, elä nyt!... Anna
anteeksi!... Voi, että minä nyt sen tulin sanoneeksi.

SIPI. No, mitä sitä sitte semmoisia ajatteleekaan, johon ei ole
vähintäkään syytä?! Ja tiedäthän sinä ilmankin, mimmoinen meidän
välimme on, hänen ja minun...


Kuudes kohtaus.

    Edelliset, SOHVI ja ANTTI.

SOHVI ja ANTTI (tulevat).

SOHVI. Ei ollut kahvia paahdettuna, niin tuli vähän viivähtäneeksi.

SIPI. Kiitoksia! En minä nyt tällä kertaa... Aikakin on vähän täpärällä.

ANTTI. Onkos se nyt niin...?

SOHVI. Jokos se nyt sitte, todenperään... Olisihan se ihan paikalla
joutunut.

SIPI. Kyllä, mutta... Toisen kerran sitte. Hyvästi nyt vaan. (Kättelee.)

SOHVI. No, oli se nyt paha oikein....

SIPI. Eipä mitä.

ANTTI. Ne säkit minä muutin...

SIPI. Hyvä, hyvä! — No, hyvästi, Hilma! Tänä iltana siis tavataan?
(Pitäen Hilmaa kädestä.) Tulethan varmaan?

HILMA. No, tulenhan minä ehkä...

SOHVI. Ka, mitenkäs... Tuleehan se (Hilmalle puolikovaan.) Mitäs sinä
nyt noin?! (Sipille.) Sinnehän se on ollut menossa... Koko päivän on
haastellut.

SIPI. Tietysti. Sitähän minäkin. Ja mikäs lysti siellä muillakaan ilman
olisi... Lupaathan, hä?

HILMA. Hyvä. Tulenhan minä.

SIPI. No, niin. Jääkää hyvästi (Menee.)

ANTTI (seuraa).

    (Ulkoa kuuluu vähän ajan perästä "tpruu, tpruu" ja rattaiden kolinaa.)


Seitsemäs kohtaus.

    SOHVI ja HILMA, sitte ANTTI, LIISU ja AAKU.

SOHVI. Mikäs sinun on, tyttö, kun tuolla lailla o'ot?

HILMA. Ei mikään, äiti... (Seisoo alla päin ja miettien pöydän luona.)

SOHVI. Noin tylysti käyttäydyit. Ei se passaa mitenkään.

HILMA. Enhän minä mitä...

SOHVI. Näinhän minä, kah! Onhan mulla silmät päässä. Ja mitä sinä
nytkin tuossa seista törrötät?... Ihme ja kumma oikein!

ANTTI (palaa.)

LIISU ja AAKU (tulevat hänen jälessään).

AAKU (suu täynnä "pompommia", joita, mielihyvillään kourassaan
näyttelee Sohville.) Katos, äit', kuinka paljon!

SOHVI. No, o'otkos nyt vihdoin viimein mankumatta?! — Mut oletkos
Liisullekin antanut, hä?

AAKU (nyökäyttää myöntävästi päätään).

LIISU. Antoi se jo.

SOHVI. Näkyihän sinun reissusi lykästyneen, Antti?

ANTTI. Lykästyihin se.

SOHVI. Vaan mitäs sinä nyt Sipille viimeksi säkeistä haastoit?

ANTTI. Me tehtiin kaupat takaisin. Minun ei nyt tarvitsekaan kaupunkiin
lähteä.

SOHVI. Mitkä kaupat? Millä lailla?

ANTTI (ottaa setelit liivinsä taskusta ja näyttää Sohville). Möin
hänelle 15 markasta ne jyvät, jotka ensin velaksi ostin.

HILMA (kuuntelee ja katselee tarkkaavasti koko ajan).

SOHVI. Elähän?! Mitä kummia?! Ja paljonkos niistä sitte kirjaan pantiin?

ANTTI. Kahdeksantoista ja puoli markkaa.

SOHVI. M-h-h! Niin että hän siitä voitti kolme ja puoli markkaa, ja
sinä hukkasit saman verran.

ANTTI. Mitä hukkasin? Eihän niitä mistä rahoja ilmankaan saa.

SOHVI. Onhan se sitäkin. — Mutta sillä lailla vaan se Sipi, näen mä,
rikastuukin (Perältä kuuluu kahvipannun sähinää). Ai, nyt se kahvi
kiehuu yli. Ihan se multa unehtuikin. (Rientää perälle.)

AAKU (menee Sohvin jälestä).

ANTTI (kääri miettiväisesti setelinsä kokoon ja panee jälleen liivinsä
taskuun). Ei. Työhön tästä pitää lähteä — uutta aatraansa koettamaan,
ett'ei aika hukkaan mene. (Panee lakin päähänsä ja menee ulos.)

HILMA (katselee hänen jälkeensä).

LIISU (joka on kauan katsellut Hilmaa, menee hänen luoksensa). Sisko,
miks' sinä o'ot niin surullinen tänä päivänä? Sano!

HILMA (silittää Liisun päätä). Enhän minä mitään, Liisuseni. Mene
nyt vaan äidin luo, niin saat kahvia. Mene! (Hilma menee ikäänkuin
vaistomaisesti ja jotakin miettien piirongin luo, josta ottaa
virkkuutyönsä.)

LIISU (katselee häntä vielä kotvan ja poistuu sitte hitaasti).

HILMA (huo'ahtaa ja käy hajamielisesti ikkunan luo virkkaamaan).

    Esirippu.



Toinen näytös.


Sama suoja, kuin edellisessä näytöksessä. Uuni lämpiää. Kukat ovat
ikkunalta siirretyt piirongille.


Ensimmäinen kohtaus.

    ANTTI ja SIPI. (tulevat perältä).

ANTTI. Käydään tänne kammariin, niin saadaan rauhassa haastaa kahden
kesken.

SIPI. Ka, täällähän uunikin lämpiää.

ANTTI. Hilmaa vartenhan tämä suoja pidetään lämpimänä talvellakin. Me,
muu perhe, asutaan siellä tuvassa.

SIPI. Eihän ne omat puut paljon mitä maksa. — Oh-hoh! Vaan onpas se
ikkuna aika lailla jäässä.

ANTTI (nostaa tuolin etemmä ikkunasta). Hatarathan ne on kovin raamit
ja olisihan sitä kyllä pitänyt uudetkin laittaa, vaan — eihän niitä
tänä vuonna rahoja mistä siihenkään liiennyt.

SIPI (istuutuu). Niin, tuota, enhän minäkään sitä entistä puotivelkaa,
josta Antti eilen kävi haastamassa, nyt niin kovasti kiiruhtaisi —
tiedänhän minä, että sitä on vaikea suorittaa...

ANTTI. Vaikeatahan se nyt on kovin...

SIPI. Niin, niin, tiedänhän minä sen omistakin asioistani, että nyt on
vaikea aika. Mutta olisihan se jollakin lailla saatava kirjoista pois,
varsinkin nyt taas uuteen vuoteen siirryttyä.

ANTTI. Pahahan sen siinä on olla jo kolmatta vuotta. Ja olenhan
minä sitä itsekin ajatellut, että jos minä saisin sen velkakirjaan
muutetuksi...

SIPI. No, mikä siinä on?! Voihan sen sitte sillä lailla. Ja teenhän
minä sen mielellänikin.

ANTTI. ... niin eihän se sitte ainakaan seisoisi ilman rosentteja.

SIPI. Niistä nyt mitä niin suurta väliä!.

ANTTI. Eikä... enhän minä ilman... Muutenkin on jo näin kauan ollut...

SIPI. No, ka, olkoon. Saahan ne sitte sinne panna nekin.

ANTTI. Vaan kaksihan siinä velkakirjassa taitaa pitää takuumiestä olla?

SIPI. Kaksihan niitä kyllä tavallisesti ruukataan, vaan...

ANTTI. Niistähän sitä taaskin takuumiehistä on vähän niinkuin vastusta,
mistä ne saapi. Vaikka yhdenhän minä kyllä ehkä jo saisinkin.

SIPI. No, tuota, voidaanhan me, meidän kesken, sitte tehdä sellainenkin
velkakirja, että päästään takuumiehistä järkinään. Ja mitä niistä
meidän väliin ottaakaan.

ANTTI. No, hyvin paljon kiitoksia! On se jo melkein vähän liikaa.

SIPI. Sitähän minä tarkoitan, että tehdään vaan kulkeva velkakirja.

ANTTI. Niin kulkevako?

SIPI. Niin... johon ei tarvita, kuin kaksi vierasta miestä
allekirjoitusta todistamaan.

ANTTI. No, kauppiashan ne asiat parhaiten tietää. Ja jos se täyden
tekee, niin...

SIPI. Tekee, ihan. Eikä siihen nyt sen enempää tarvita, kuin kynä ja
mustetta. Todistajat saadaan kyllä perästä päinkin. Ja lanketti minulla
taitaa olla muassani. (Ottaa lompakostaan velkakirjakaavan). Niin
sattuu yksi olemaankin. Ja useampiahan ei tarvitakaan.

ANTTI. No, sittehän se... Ja pitäisihän täällä ne kirjoitusverstaat
olla. (Aukaisee pöytälaatikon.) Hilmahan se aina välistä mitä lie
kirjoittelee.

SIPI. Siinähän se on kynä.

ANTTI (panee kynän pöydälle). Tässähän se on. (Kaivaa peremmältä
pöytälaatikossa.) Ja täällähän tuo on perällä läkkipullokin.

SIPI (ottaa Antilta mustepullon ja katselee sen sisustaa). Siinähän
on mustetta pullossa ihan sen verran, kuin tarvitaankin. No, ja tässä
on planketissa jo osa valmiiksi painettukin. Ei tarvitse lisätä kuin
muutaman sanan.

ANTTI. Minunkos se on...? On se vähän huononlaista minun
kirjoitustaitoni.

SIPI. Ei se mitä, kunhan vaan vähän tolkkua saapi. (Nousee ylös.) Käypi
tähän! Minä näytän mihin mitäkin kirjoittaa pitää.

ANTTI (ottaa kynän, istuutuu ja tavailee itsekseen velkakirjakaavaa).
"Kauppias Sipi Rahikaiselle maksaa allekirjoittanut..."

SIPI. Tuohon pannaan maksuaika ja tuohon summa. — Tavallisestihan
sitä kirjoitetaan kuudeksi kuukaudeksi, sitä kun on maksuaikaa siinä
kuitenkin todellisuudessa enemmänkin.

ANTTI. Niin no. Enköhän sitä minäkin siksi jo vähän selviä, että tuossa
loppukesästä voin... jos toivottavasti parempi vuosikin tulee.

SIPI. Tahikka jos pannaan kolme kuukautta irtisanonnan jälkeen, niin
voinhan minä sitte kyllä uottaakin aivan asianhaarain mukaan. Minusta
se on sama.

ANTTI. Mikä se nyt olisi parempi? Ehkä kuitenkin se kuusi kuukautta
tästä päivästä...!

SIPI. Kirjoittaa sitte sen. Minulle se on ihan yhdentekevä. Tuohon
noin: "kuuden kuukauden kuluttua..."

ANTTI (kirjoittaa tavaillen). "... kuuden... ku... lut... tua..."

SIPI. "... allamerkitystä päivästä."

ANTTI (kuin äsken). "... tystä... västä."

SIPI. Ja sitte, tuota, jos nyt ne brosentit välttämättä pitää olla
meidänkin kesken...

ANTTI. Eihän niitä muiltakaan ottamatta jätetä, niin...

SIPI. Eipä suinkaan. Lain määräämäthän ne on nekin. No, pannaan ne
sitte yhteen pääsumman kanssa, niin pääsee ainakin niitä tässä erittäin
pitemmältä kirjoittamasta.

No käypi.

ANTTI. No — niin. Hitaastihan tämä kynän kuletus käypi.

SIPI. Se tekee sitte (laskee miettien, käsi kasvoillaan)... se
puotirätinki... brosenttineen... niin paljon kuin... Jaa, se tekee
jämttiinsä neljä sataa viisikymmentä markkaa.

ANTTI. Vai tekee se jo niin äi'än?

SIPI. Tässähän se on minulla se tavaralasku mukanani. (Ottaa sen
lompakostaan). Laskee itse, että sen tietää oikeaksi. Kuusi markkaa
sadalta kuudessa kuukaudessa.

ANTTI. Ka, uskonhan minä. Oikein kai se on.

SIPI. Kyllä sen pitäisi olla. No, kirjoittaa tuon jälkeen sitte sen
neljäsataa viisikymmentä. Ensin kirjaimilla.

ANTTI (kuin ennen) "... sataa... kym... mentä."

SIPI. Ja sitte vielä sulkumerkkien väliin numeroilla se sama summa.

ANTTI. Vai pitää se vielä umeroillakin? [Talonpojissa sanotaan usein
"umero" eikä numero ja nollan nimi on "on." Tekijä.]

SIPI. Kahdestihan se pitää. Nelonen, viitonen ja nolla. Ja sitte iso
ässä ja pikku ämmä, se merkitsee Suomen markkaa.

ANTTI (kuin ennen). Neljä... viisi... on. Ja ässä ja ämmä. Noinikään.

SIPI. Kas niin. Ja nyt tuon jälkeen, jossa seisoo "maksu saatu", on
lisättävä: "tavarassa."

ANTTI. Niin, niin, tavarassahan se on saatu. (Kirjoittaa:) "... rassa."

SIPI. Paikan nimi on jo valmiiksi painettu sekin. Nyt vaan aika tuohon
ja nimi alle.

ANTTI (kirjoittaa). Tammikuun... Monesko se nyt onkaan?

SIPI. Kolmastoista se on tänään. Numeroilla vaan ja pikku p jälkeen
sekä vuosiluku.

ANTTI (kirjoittaa). Noin. Ja sitte nimi?

SIPI. Tuohon kolkkaan: Antti Valkeapää, tilallinen.

ANTTI (kirjoitettuaan). Nyt kai se pitäisi olla...?

SIPI (ottaa ja katselee velkakirjaa). Kyllä välttää. Oikein hyvästikin.
(Korjaa kynällä.) Pari i-pistettä vaan on jäänyt panematta.

ANTTI. Vai jäi ne...?

SIPI. Kas niin. Nyt se on tehty ja... (Panee velkakirjan lompakkoonsa.)
Tässä minä nyt paikalla kuittaan tämän tavaralaskun, niin ei tule
kaksinkertaisia. (Kuittaa ja antaa laskun Antille).

ANTTI. Niin, ka, vainkin. No, hyvin paljon vaan kiitoksia. Onhan se nyt
taas vähän niinkuin helpompikin olla. Ja sukkelaanhan se kävi.

SIPI. Su-u-ukkelaanhan se käypi, kun vaan kirjoittaa osaa.

ANTTI (nauraa hörähtää). Hö-hö! Eipä se nyt äi'ää maksa se minunkaan
osaamiseni (Ottaa paperossilaatikon piirongilta.) Eikös nyt yksi
paperossi...? (Tarjoo.)

SIPI (ottaa). Kiitos! — Unehtui tässä omat mukaan ottamatta. (Sytyttää.)

ANTTI. Vaan ei ole minulla muita, kuin "komersia."..

SIPI. Eihän niitä "Sevilloja" kannata täällä maalla kaupaksikaan pitää,
kun niitä niin vähän ostetaan. Ja menettäähän ne nämäkin.


Toinen kohtaus.

    ANTTI, SIPI ja HILMA, sitte SOHVI.

HILMA (tulee perältä palttooseen puettuna ja huivi päässä). Hyvää
päivää! (Tervehtii Sipiä). Terve tultua! Äidiltä kuulin, että olet
täällä.

SIPI. Täällähän me...

ANTTI. Luultiin, että jäisit suntiolle koko päiväksi.

HILMA. Pyysihän ne, vaan en jäänyt. (Riisuu palttoon ja huivin, jotka
viepi sivukammariin oikealle).

SIPI. Arvasit kai minun olevan täällä?

HILMA (toisesta huoneesta). Siltäpä se näyttää. Vaan sitä paitsi,
olihan siellä täkintikkaajia ilman minuakin.

ANTTI. Siellä, näet, oli täkkitalkoo.

SIPI (ivallaan). Vai niin, siellä morsiuspeitettä tehdään.

ANTTI (nauraa). Vanhaksi piiaksihan se on päättänyt suntion Emma jäädä.

HILMA (palaa). Elkää tehkö pilkkaa. Emmalla on paljon tilauksia ja hän
ansaitsee rahaa aika lailla.

SIPI. Mutta oli kai siellä kielikellot nyt taas soimassa?

HILMA. Onpa maar' uutisia, jotka ehkä muitakin huvittavat.

SIPI. No, mitäpä ne olisi? Annapas kuulua!

HILMA. Aha! Vaan enpäs nyt sanokaan.

SIPI. Jos et sinä sano, niin kertoo kai sen sitte muut.

HILMA. No, arvatkaapa, kuka on tänne tullut?

ANTTI ja SIPI. No?

HILMA. Siiri.

ANTTI. Jokohan nyt?

SIPI. Minne tänne?

HILMA. Vallströmin rouvan luo, tietysti.

SIPI. Kuka sitä...? Elkää joutavia!

HILMA. Todenperään! Eipäs usko!

ANTTI. Onhan se nyt vähän kuminallistakin, tuo.

SIPI. Tietysti. Tähän aikaan, kun juuri teatterit parhaillaan
näyttelevät.

HILMA. Siiripä kuuluukin eronneen teatterista.

SIPI. Ooo-ho?!!

ANTTI. Todenkoperään?

HILMA. Ihan totta. Ja Vallstömin rouva kuuluu olleen siitä niin
pahoillaan ja vihoissaan Siirille, ett'ei tahtonut häntä ensin
taloonsakaan ottaa.

ANTTI. M-h-h! No, mitäs se sitte on?

SIPI. Mistäs syystä hän sitte olisi eronnut?

HILMA. Sitä en tiedä. Enkä muutakaan mitään. Mutta saadaan kai se kohta
kuulla.

SIPI. Kuinka niin?

ANTTI. Ai'otko mennä sinne?

HILMA. Enkä. Mitäs minä sinne...

SOHVI (tulee perältä).

AAKU (näkyy Sohvin jälessä porstuan ovella).

SOHVI. Et saa tulla! Mene tupaan Liisun luo! Kuuletkos?! (Sysää AAKUN,
joka itkeä nyyhkyttää, takaisin, ja vetää oven kiinni.) — No, Hilmahan
toi kylästä kummallisia uutisia.

SIPI. Niin. Eihän niitä tässä oikein tahdota uskoakaan.

HILMA. Uskokaa taikka elkää, sama se on minusta. En minä häntä ole omin
silmin nähnyt. Kerroin vaan, mitä itse kuulin.

SOHVI. Mikäs siinä on. Totta kai se on, konsa hän oli sanonut tänään
tulevansa meillä käymään.

SIPI. Vai niin! No, se on toista. Sitäpä ei Hilma meille sanonutkaan
(Katsahtaa silmäkulmien alta epäluottavasti Hilmaan.)

HILMA (hämillään). Enhän minä sitä vielä kerinnyt... Ja sanoinhan minä,
että sen saamme kai kohta kuulla.

SIPI (kävelee miettiväisenä edestakaisin ja seisattuu väliin uunin
eteen, ikäänkuin lämmitelläkseen).

ANTTI. Sen tauttahan sinä sitte niin pian talkoosta palasitkin.

SOHVI. Vaan kummapa se nyt on, että Siiri tällä kertaa näin sukkelaan
meille ehättää, kun viime kesänä saatiin ihan loppuun uottaa. Ja
eiköhän siellä vaan ole Siirille jotakin tapahtunut, kun se näin
rutosti kaikki kesken heitti ja kotiin palasi.

HILMA (joka sisällisesti taistellen on Sipiä tarkastellut). Varmaan hän
nyt todenperään aikoo naimisiin mennä. Mitäpä sille muuta?

SOHVI. Kuka sen tietää. Joko hyväksi tahi pahaksi se vaan lienee. —
(Nykäisee Anttia hihasta, kuiskaten). Antti, kuulehan! Tulehan vähän!
Minä tarvitsen sinua (SOHVI ja ANTTI menevät perälle.)


Kolmas kohtaus.

    HILMA ja SIPI.

SIPI. Ei — pois minun sitte täytyy lähteä.

HILMA (juosten Sipin luo ja asettuen hänen ja oven väliin). Ei, ei,
Sipi! Mitä varten?!

SIPI. Mitäkö varten?! Tiedäthän itse, Ett'en olisi tiellä, tietysti.

HILMA. Mitä sinä...? Kenenkä?

SIPI. Teidän — sinun ja Siirin. Huomasinhan minä kyllä.

HILMA. Voi! Mitä sinä...?!

SIPI. Ethän tahtonut sanoa...

HILMA. Ei se ollut sen tautta, Sipi. Usko minua: ei ollut.

SIPI. Hyvä, hyvä! No, minkäs sitte?

HILMA. Päinvastoin tahdoin, että jäisit — että saisin haastaa kanssasi
kahden kesken. Minä tahdon... Minun pitää...

SIPI. No, no. Vaan muutenkaan en itse tahtoisi jäädä — olla täällä, kun
hän tulee. (Käkee lähtemään, ojentaen Hilmalle kätensä.)

HILMA. Mutta voithan sitte mennä pois, jos hän tulee ja jos sinä et
tahdo jäädä. Vaan nyt sinun täytyy jäädä (ottaa Sipin lakin hänen
kädestään ja vie sen piirongille), kun minä pyydän. Jääthän, kun minä
pyydän?

SIPI. Olkoon nyt sitte, koska niin tahdot.

HILMA. Nyt sinä olit hyvä. Ja istu tähän kiikkutuoliin! (Vetää
kiikkutuolin lähemmäksi uunia.) Noinikään, — niin saamme haastella ja
lämmitellä hiiluksen ääressä.

SIPI (istuutuu kiikkutuoliin). No? Ja mitäs hauskaa sinulla nyt vielä
on kerrottavaa?

HILMA. Paikalla. (Kohentaa valkeata.)

SIPI. Tiedettiinkös kylässä vielä muutakin, vai?

HILMA. Kyllä. (Nostaa tuolin ja istuutuu vastapäätä uunia.) Näetkös,
Sipi kulta, ne kun eivät anna minulle siellä rauhaa yhtään enää.

SIPI. No?

HILMA. Varsinkin nyt sen jälkeen, kun sait jouluksi puotikammarisi
ikkunoihin ne uutimet, niin aina kyselevät minulta, että eikös niitä
meidän kuuliaisia jo kohta pidetä.

SIPI. Arvasinhan. Vai sitä ne kielikellot siellä soittivat. No? Etkös
vastannut?

HILMA. Olenhan minä monastikin sanonut, että laskiaisen aikaanhan sinä
olet aikonut.

SIPI. Kas, mitäs niille sitte sen enempää?

HILMA. Eihän ne muuta. Sanovat vaan, että onhan sinulla jo talo
reilassa, niin että voisit sinne jo emännänkin ottaa.

SIPI. Olisit sanonut, että mitä teillä on sen kanssa tekemistä; se on
meidän oma asiamme.

HILMA. Niin, no. Arvaathan sen, Sipi kulta, ett'ei tuommoinen ole
minusta lystiä kuulla. Ja kun vielä äi'ä muutakin haastelevat.

SIPI (nousee ylös kävelemään). Luuletkos sitte, että minustakaan tämä
kaikki on niin lystiä kuulla?

HILMA (nousee myöskin). Tiedänhän minä... Ja sitähän minä vaan, että
jos sitte koetettaisiin pikemmin — jollakin lailla...

SIPI. Enkös minä sitte ole koettanut? Ja tiedäthän sitä paitsi
itse, minkälaisessa reilassa taloni on, kun en vielä ole saanut
mööbelejäkään, jotka Lappeenrannan työvankilasta tilasin. (Ottaa
piirongilta lakkinsa.)

HILMA. Kummallista todellakin, mitä ne niitäkin viivyttää.

SIPI. Niin, no. Joutavia siinä sitte syytä minun päälleni lykkää.

HILMA. Enhän sitä minä, Sipi kulta... Mitä sinä nyt noin pahaksi panet?
Minähän vaan sanoin, mitä ne ihmiset haastavat.

SIPI. Anna heidän haastaa!

HILMA. Tottahan se onkin. Mitä meillä on heidän kanssaan tekemistä?!

    (Kuuluu kolme jysäystä seinään.)

HILMA. Hyi! Mikä se oli? (Menee ikkunan luo katsomaan.)

SIPI. Isäsi varmaan jotakin laittelee.

HILMA. Kah? Kuka siellä juoksi ikkunan aletse porstuaan?! Se oli
varmaan hän — Siiri.

    (Eteisestä kuuluu ilveilevä, helakka nauru.)

HILMA. Sehän se on. Arvasinhan minä. (Juoksee peräovelle, josta hänelle
tulevat vastaan.)

SOHVI (joka vetää kädestä SIIRIÄ, ja heidän jälessään ANTTI.)


Neljäs kohtaus.

    HILMA, SIPI, SIIRI, SOHVI ja ANTTI sekä lopulla LIISU ja AAKU.

SOHVI. ... tulee nyt vaan! Mitäs sitä joutavia!

SIIRI. Ei, ei. En minä, en minä...

HILMA. No, Siiri?! Mitä sinä?! Hyvää päivää!

    (Tervehtivät toisiaan.)

SOHVI. Oltiin Antin kanssa kaivolla, kun tulivat. Vaan eivät sitte
tahtoneet tulla sisään, kun...

SIPI. Kunko minä olin täällä? Eikö niin?

SIIRI. No, ei ollenkaan. Minä nyt en suinkaan ole arkalasta kotoisin.
— Päivää, Sipi! Mitäs kuuluu — pitkistä ajoista? (Tervehtii Sipiä
näennäisen välinpitämättömästi, mutta kuitenkin ystävällisesti.)

SIPI. Eipä muuta, kuin että jos minä olen täällä liikaa, niin...

HILMA. Voi, ei, ei...

ANTTI ja SOHVI. Eihän nyt mitä.

SIIRI. Ha-ha-ha-ha-ha! Ihankos minä nyt säikäytin Sipin päästä
pyörälle, kun korennolla seinään jyskäytin? Ja tulikos siitä nyt
semmoinen väärinkäsitys, minun leikistäni? Ymmärrättehän kuitenkin,
että jos kuka täällä nyt on liikaa, niin se olen minä, eikä kukaan muu.
Ja sen tautta nyt vaan vähän olin kursailevinanikin.

HILMA. Eihän kukaan ole liikaa, ei kukaan.

SOHVI. Eihän mitä. Käykää nyt vaan istumaan.

ANTTI. Niin. Tehkää nyt niin hyvin.

SIIRI. No, niin, tietysti. Kiitoksia! (Riisuu palttoonsa naulaan).
Tehdään sitte niin, kun isäntäväki on niin hyvä ja pyytää. (Istuutuu
tuolille etupuolelle pöytää).

SIPI (joka on tahtonut ripustaa Siirin palttoon, vaan saanut kiellon,
istuutuu pöydän toiselle puolelle, peremmälle)

HILMA (vetää kiikkutuolin paikoilleen ja istuutuu siihen).

SOHVI ja ANTTI (jäävät seisomaan samalle puolelle näyttämöä, vaan
peremmälle).

SIIRI. Minä näen kyllä, että olette kaikki hyvin ihmeissänne minun
äkkinäisestä tulostani — odotatte kuin kysymysmerkit vastausta minulta.
Ja minulla onkin, hyvä isäntäväki, teille pikkuisen asiata.

SOHVI ja ANTTI (katsahtavat toisiinsa). No, olkaa niin hyvä...

SIIRI. Ja sinulle, Hilma, tietysti myös.

HILMA. Sanohan nyt, niin saadaan kuulla. Ja jos voimme, niin...

SIIRI. Niinkuin tietysti jo olette kuulleet, niin olen eronnut
teatterista.

SOHVI. Hilmalta just'ikään vasta kuultiin.

HILMA. Ja minä sen kuulin vähän aikaa sitte suntiossa.

SIIRI. No, luonnollisesti. Ehkä sitte jo tiedätte, mistä syystäkin?

HILMA. Ei. Sitä en kuullut.

SOHVI. Vaan arvatahan ollaan kyllä koetettu.

HILMA. Ja luultavasti ollaan arvattu oikein, koska näin kesken kaikkea
teatterin jätit.

SIIRI. Minä kyllä arvaan, mitä te olette koettaneet arvata, mutta se ei
pidä ryhtiä ollenkaan, e-heei!

HILMA. Että nyt todenperään olet naimisiin menossa?

SIIRI. Jos niin olisi, niin eipä minulla nyt olisikaan teille sitä
asiaa, joka minulla on.

HILMA. Kuinka niin?

SIIRI. Sillä minun eroamiseni syy on ihan toinen, paljoa
kevytmielisempi.

HILMA. Ooo?! Mitä sinä...?

SOHVI ja ANTTI (katsahtavat toisiinsa).

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! — No, koska se näyttää teitä huvittavan, niin minä
kerron sen ihan suoraan.

HILMA. Ei, ei, ei me tahdota, jos se on jotakin —

SIIRI. Hirveätäkö? Ha-ha-ha-ha! Sen tautta juuri tahdon sen salaisuuden
teille ilmaista, että saisitte kuulla, kuinka hirveä se on. Muuten
voitte tekin vielä luulla Jumala tiesi mitä pahaa minusta.

HILMA ja SOHVI. Eihän me toki.

ANTTI. Kukapa sitä nyt luulisi?

SIIRI. Elkää sanoko! Ihmiset ovat kyllä kärkkäät kaikkea pahentamaan. —
No. Sanalla sanoen: syy oli se, että muutamia näyttelijättäriä, niiden
joukossa minut, kutsui erään näytännön jälkeen pari nuorta herraa
kanssansa ravintolaan syömään illallista. Mutta johtajamme, joka siinä
suhteessa on hirveän ankara, suuttui tuosta silmittömäksi kuultuaan sen
seuraavana päivänä. Ja varsinkin hän suuttui minuun, joka muka olin
enimmin syypää tuohon rikokseen. Silloin minä sanoin, että jos minä
todellakin olen teatterissa pahennukseksi, niin minä koreasti eroan.
Hän oli kiivas ja minä samoin, ja niin me tehtiin ero. Sen pituinen se.

HILMA. Mitäs pahaa tuossa nyt oli, että te illallista yhdessä söitte?

SOHVI. Eihän se mikään rikos ole.

SIIRI. Niinpä sitä luulisi puusta katsoen.

ANTTI. Ihan joutavasta tuommoinen rettelö.

HILMA. Erotettiinkos sitte ne muutkin, vai?

SIIRI. Eikä, ne saivat anteeksi.

HILMA. Miksi et sitte sinäkin...?

SIIRI. Anteeksiko pyytänyt? — "Ylpeys sen teki, sanoi pörriäinen, kun
päänsä seinään löi."

SOHVI ja ANTTI (nauravat). Voi, voi, kun se lystisti haastaa.

HILMA. Ja sinä voit olla noin, Siiri?! Se kyllä koskee sinuun, vaikk'et
tahdo sitä näyttää.

SIPI (joka koko ajan ihastuneena on katsellut Siiriä). Mut se oli
oikein tehty. Niin minäkin olisin tehnyt.

HILMA. Vaan mitäs sinä nyt ai'ot tehdä, Siiri?

SOHVI. Mikäs hätä sitä nytkään on täällä Vallströmin rouvan luona
ollessa.

SIIRI. Sepäs se on, että täti Vallström nyt on minuun suuttunut, että
minä muka näin kevytmielisesti käyttäydyin. Pihalle hän ei minua
suorastaan aja, mutta jos ei hän minuun kohta lepy, niin oli minun
aikomukseni pyytää päästä tänne Hilman kanssa asumaan. Ja se se juuri
olikin minun asiani teille.

SOHVI. Ka, mikäs siin' on!

HILMA. Hyvin mielellään.

ANTTI. Sopiihan sitä tänne.

SIIRI. Vaan ei ilmaiseksi — millään muotoa. Minulla on vähän säästöjä
palkastani ja minä tahdon välttämättä maksaa olostani.

HILMA. Elä nyt...!

ANTTI. No, siitä nyt mitä.

SOHVI. Mitä sitä nyt edeltäpäin maksusta haastaa.

SIIRI. Ei, ei, ei. Ei muuten, — jos siitä tosi tulee. Mutta tämä on nyt
vaan kysymys siltä varalta, ett'en voi täti Vallströmin luo jäädä. Ja
kiitoksia nyt kaikissa tapauksissa ystävällisestä lupauksestanne.

LIISU ja AAKU (peräovelta). Äit', hoi! Äit', hoi!

SOHVI. Mikä tuli?

LIISU. Mirre kun hyppäsi taikinapyttyyn.

AAKU. Taikinapyttyyn!! Loiskahti!

SOHVI. Hyvänen aika! (Rientää ulos.)

LIISU ja AAKU (juoksevat edeltä. Muut nauravat.)

ANTTI. Vaatehan siinä varmaan oli päällä peitteenä.

    (Menee myöskin perälle.)


Viides kohtaus.

    HILMA, SIIRI ja SIPI.

SIIRI. Niin, että sillä lailla se juttu oli.

HILMA. Voi kun minun oikein käy sinua sääli, Siiri.

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! Minua se nyt ei säälitä vähääkään.

SIPI. Jos, tuota, se sopisi, — jos nimittäin meillä (vilkaisee Hilmaan)
jo olisi talo reilassa, niin olisihan sitte kyllä sinnekin...

SIIRI. Vai niin? Vai olisi Sipikin minut vielä ottanut luokseen?

SIPI (hymähtää mielissään). Onkos Siiri jo sitte unohtanut, että on
sitä sydämmen paikka minullakin.

SIIRI. Niinkö, että kun muu maailma hylkää, niin on tiedossa ainakin
yksi hyvä ystävä, joka sen hylätyn korjaa, niinkö, vai?

SIPI. Vaikkapa niinkin.

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! (Veikeästi:) Hyvä! Pidetään se muistissa.

HILMA. Onhan meillä täällä Siirille kyllä tilaa.

SIIRI. Tietysti, Hilma kulta, enemmän kuin kylliksi. Enhän minä toki
vielä ole niin suuruudella pilattu.

SIPI. Eiköhän nuo alituiset "hyvä"-huudot ja käsien paukutukset siellä
teatterissa ole kuitenkin vähän sinne päin vaikuttaneet?

SIIRI. Jospa niitä niin runsaasti olisi minun osakseni tullut, niin
ehkäpä olisivat vaikuttaneetkin. Vaan se seikka, että nyt olen täällä,
osottaa kai, ett'ei niin ole laita. Ja mistäs Sipi nyt on tuon
käsityksen minusta saanut?

SIPI. Onpa tuota jo ollut minulla vähän ennenkin.

SIIRI. Vai niin? Ja milloinkas se sitte on alkunsa saanut, jos saan
luvan kysyä?

SIPI. Milloinkako? No, mitä sitä niin kauas taaksepäin menee, kun on
myöhempiäkin esimerkkejä.

SIIRI. Voi, voi, kun en minä nyt ymmärrä niin yhtään mitään. Selvemmin
minulle pitää sanoa.

HILMA. Kuulehan, Siiri, nyt muistuu tästä mieleeni yksi asia.

SIIRI. Ja mikä se on?

HILMA. Sanohan: saitko sinä viime syksynä, muutamaa päivää ennen
lähtöäsi täältä, kutsun tulemaan erääsen nuorisoseuran iltamaan? —
Sipi, ole vaiti! Et saa sanoa mitään! Anna Siirin vastata itse!

SIIRI. Annahan kun muistelen. — Sain, sain, todellakin. — Aa! Vai sitä
se Sipi tarkoittaakin?

SIPI. Siis vaan et suvainnut tulla meidän maalaisten iltamaan?

HILMA. Elähän sekoita, Sipi! Anna minun kysyä loppuun.

SIIRI. Enkö suvainnut? — En joutanut vaan, kun juuri olin
lähtöpuuhissa. — Mitä, Hilma, ai'oit..?

HILMA. Sitä, kuule, sanohan, kuka sinut silloin sinne kutsui, Siiri?
Muistatkos?

SIIRI. Mitäs teidän välillänne oikein on? (Iskee silmää Sipille.) Sipi,
tietysti.

HILMA. Ahas! Kas niin! Siinä se on.

SIPI. Ei. Nyt ei Siiri suvaitse haastaa totta.

SIIRI. Ei väinkään. Muistanhan minä: se oli lukkarin Arvi.

SIPI. No? Rauhoituitkos, Hilma, nyt?

HILMA. Kyllä, kyllä (Menee hiilustaa kohentamaan.)

SIIRI (merkitsevästi Sipille.) Mutta se oli myöskin yksi syy, miksi en
iltamaan tullut. — Vaan te luulitte, että se oli ylpeyttä, niinkö?

SIPI. Täytyy kai uskoa, ett'ei ollut.

SIIRI. Ei pikkuistakaan. Mutta jos niin luulette, niin olen nyt valmis
tulemaan heti ensimmäiseen iltamaan.

SIPI. Terve tultua vaan. Pannaan semmoinen sitte toimeen kohtakin.

SIIRI. Ja oikein mielelläni tanssin taas noita vanhoja piiritanssia,
niihin kun on niin lystit sanat. Mitenkäs ne onkaan? Tanssitaanpas
vaikka paikalla. (Tarttuu Hilmaa ja Sipiä kädestä, vetää heitä pyörien
perässään ja rallattaa:)

    "Ah, voi, voi, kun en miestä saa, sanoi
                   Anttilan Amaliia..."

SIPI (jatkaa:)

    "Miksis ompelit hameesi helmaan rimssuja kamaliia?"

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha! (Päästää Hilman käden irti ja jää
vielä kotvan pitämään Sipiä kädestä.)

SOHVI (tulee laulun aikaan sisään).


Kuudes kohtaus.

    HILMA, SIPI, SIIRI ja SOHVI.

SIIRI. Voi, voi, mitäs me nyt hullutellaankin?!

SOHVI. Täällähän on ilot ylimmillään. Ja paikalla on lysti, kun Siiri
tuli.

SIIRI. Elkää panko pahaksi, hyvä emäntä. Mutta nämä kun sanoivat, että
minä olen ylpeäksi käynyt, niin minä tahdoin heti näyttää, ett'ei se ole
totta.

SOHVI. Eihän nyt mitä... Siiri kun vielä, näen mä, osaa täkäläisiä
rinkilaulujakin.

SIIRI. Vieläkös niitä täällä nytkin lauletaan, Hilma?

HILMA. Vielä, välistä.

SIPI. Tietysti, — lauletaan kyllä.

SIIRI. Niistä muistui mieleeni ne ajat, kun tuo Sipi vielä oli täällä
kauppapalvelijana ja kun hän minua hakkaili ja aina, minut rinkiin
ottaessaan, lauloi tuon värssyn, että:

    "Meinasin, meinasin, meinasin olla, meinasin olla yksin..."

SIPI. (jatkaa:)

    "Siniset silmät, punaiset posket sai minut vietellyksi."

Niinkö?

SIIRI. Miten lienee ollut. — Ja nyt siitä on tullut tuommoinen
komersserooti. Ha-ha-ha-ha!

HILMA (johon tämä ilo on vaikuttanut lannistavasti, menee Sipin luo ja
haastaa hänelle jotakin hiljaa).

SIIRI (huomattuaan sen, Sohville). No, pilasiko Mirri taikinan, vai?

SOHVI. Eikä mitä. Käpälänsä vaan vähän tahrasi.

SIIRI. No, se oli hyvä se. (Vilkaistuaan Hilmaan ja Sipiin.) Vaan nytpä
minun, näen mä, täytyy jo lähteä. Hyvästi nyt, hyvä emäntä.

SOHVI. Jokos nyt niin kohta. Olisin kyllä mielelläni kahvin tarjonnut,
vaan ei nyt sattunut sitäkään enää... kun on niin huonot ajat.

SIIRI. Vielä mitä! Hyvästi, Hilma! (Ottaa Hilmaa kädestä.)

HILMA. Elä nyt niin tee kiirettä...

SIPI. Me tässä vaan haasteltiin, että... että milloin saataisiin se
iltama...

SIIRI. Se on teidän asianne. Minä kyllä tulen, vaikka milloin. Hyvästi!
(Päästää Hilman käden.)

HILMA. No. Käy nyt sitte kohta taas!

SIIRI. Kiitos, kiitos! Samoin. (Sipille.) Ja hyvästi, herra
komersserooti! (Kättelee Sipiä.)

SIPI (puolikovaan Siirille). Tahtoisinpa sanoa: hyvästi, rouva
komersserootinna. (Auttaa palttoon Siirin päälle ja katsoo kelloaan,
Siirin pannessa palttoon nappeja kiinni.)

HILMA (huomaa sen ja luo epäilevän katseen Sipiin).

SIIRI. Kas niin! No voikaa hyvin sitte! (Nyökäyttää viimeiseksi
Sipille, veikeästi naurahtaen, ja menee.)

SOHVI. Voi, voi! On se kuitenkin oikein lysti, tuo Siiri, vaikka vähän
niinkuin hupelokin.

SIPI (levottomana). Mikä hupelo se on? Iloinen ja hauska luonnoltaan
vaan.

SOHVI. Onpa kyllä. Eikä näy huolet painavan vähääkään, vaikka
teatteristakin erotettiin.

SIPI. Itsehän se erosi.

SOHVI. Kuka sen niin tietää.

HILMA. Miksi et sinä istu, Sipi? Näytät niin levottomalta.

SIPI (katsoen taas kelloaan). Pistää vihakseni, kun tässä ihan unehtui,
että minun pitää tähän aikaan olla Loikkasen luona.

HILMA (leppeästi). Kerkiäthän sinne toisenkin kerran.

SIPI. Kerkiän?! Kun välttämättä lupasin tulla.

HILMA. Olikos se sitte niin tärkeätä?

SIPI. Johan minä sen tautta taannoinkin käkesin lähtemään, vaan kun
sinä kertit jäämään, niin...

SOHVI. Eiköhän sitä Loikkasta nyt tapaa vieläkin? Ja elä nyt sitte,
Hilma, enää pidättele, jos...

HILMA. Voi, voi, enhän minä sitä tietänyt. On kai se kotona vieläkin.

SIPI. Niin, kyllä minun täytyy — väkisinkin. Elkää nyt panko pahaksi!
Ja hyvästi nyt! Kyllä minä — kohta... (Hyvästelee.) Vaatteeni jäivät
sinne tuvan puolelle. (Menee perälle.)


Seitsemäs kohtaus.

    HILMA, SOHVI, SIPI, SIIRI, ja ANTTI, sitte LIISU ja AAKU.

SIIRI ja (hänen takanaan) ANTTI (tulevat ovella Sipiä vastaan).

SIIRI (ovella). Ha-ha-ha-ha! Arvasinhan minä. Ei malttanut olla
tulematta jälessäni.

SIPI.. Loikkasellehan minun tässä täytyy kiirehtiä. (Menee ulos).

SIIRI (tulee sisään) sekä ANTTI, LIISU ja AAKU (hänen jälessään).

SIIRI. Syytä sitä! Ha-ha-ha-ha! — Kävin vaan tuvassa isännältä ja
lapsilta jäähyväisiä ottamassa. — Mutta nythän pääsen vähän matkaa
hevosella, kun Sipi lähti. Kuule, Hilma, sällithän meidän ajaa yhdessä
tienhaaraan asti, vai?

HILMA (hilliten itseään, mutta itku kulkussa). Hyvin mielelläni...
Luonnollisesti.

SIIRI. No. Hyvästi, hyvästi sitte (Menee.)

HILMA (jää tuijottamaan ulos ikkunasta).

SOHVI. Ähäs, sitä! (Katselee ulos ikkunasta; Antille.) Tuossahan se jo
on Sipi hevosineen rekineen oven edessä. — Ka, kun käyvät mukavasti
vierekkäin.

    (Ulkoa kuuluu iloista naurua ja puhelua.)

SOHVI. Tuota! Kun nauraa räkättää!

ANTTI. No. Jo lähtivät, niin että lumi pölyää perässä.

HILMA (purskahtaa itkuun, heittäytyy tuolille sängyn viereen ja painaa
kasvonsa tyynyä vastaan).

ANTTI. Hilma! Mitä sinä...?

SOHVI. Elä nyt huoli, Hilma...!

LIISU ja AAKU. Äiti! Mitä sisko itkee? Mitä sisko itkee?

LIISU (juoksee Hilman luo ja halailee häntä).

    Esirippu.



Kolmas näytös.


Kauppias Rahikaisen puotikamari. Vasemmalla kaksi ikkunaa,
niiden välissä vahaliinalla peitetty kirjoituspöytä, sen päällä
kirjoitusneuvot, kaksi kyntteliä messinkisissä kynttiläjaloissa,
konttorialmanakka y.m., ja seinällä, ikkunain välissä, koukuissa
isot kasat tilejä ja kuitteja. Ikkunoissa riippuu virkatut uutimet.
Pöydän ja kummankin ikkunan edessä tuoli. Perällä puodinovi, jossa
lasinen katselureikä. Ovesta vasemmalle, jakkaroilla, kaksi tynnyriä,
toisen päällä suppilo; — oikealla tuoli, sen päällä avattu, pienehkö
biskviittilaatikko ja nurkassa uuni. Oikean puolisessa seinässä,
keskellä, ovi, sen ja uunin välissä kaappi, kaapin päällä iso joukko
sikari- ja paperossilaatikoita sekä kaapin ja uunin välissä muutamia
sokerikekoja. Etualalla, samalla puolella, klaffipiironki. Lattian
poikki linoleummatto.


Ensimmäinen kohtaus.

    SIPI, PAAKKUNAINEN, MARTIKAINEN ja rouva VALLSTRÖM, sitte ANTTI.

SIPI (tulee puodista). Paakkunainen tulee tänne, Katsoo itse...

PAAKKUNAINEN (vanha, korkea "silinteri" päässä ja yllään punainen
villapaita, jonka päälle on puettu kahdella nappirivillä varustetut
liivit, tulee hiukan onnahtaen, Sipin jälessä). Suuriahan ne on.
Tiedänhän minä.

SIPI (valikoiden sokerikekoja). On täällä pienempiäkin. Esimerkiksi
tämä. Ja mitä sitä kilottain...? Pannaan pois vaan koko "toppa."
Meneehän se kuitenkin.

PAAKKUNAINEN. Meneehän se, vaan kun liiaksi ottaa, niin liiaksi
meneekin.

SIPI. Eikö mitä. Ja eihän se turhaan mene, Eeva-Stiina kun niin paljon
vehnäsiä leipoo ja kirkkoväelle myöpi. Minä annan yhtä penniä kilolta
halvemmalla, kun kokonaisen ottaa.

PAAKKUNAINEN. No, onhan se taas vähän sitäkin, että...

SIPI. Tietysti. (Viskaa sokerikeon mukavasti käsivarrelleen). Mennään
ja punnitaan pois vaan koko "toppa."

PAAKKUNAINEN (menee edeltä puotiin). Olkoon sitte menneeksi.

MARTIKAINEN (tulee samalla puodista, kädessä läkkinen kannu, johon
menee tynnyristä laskemaan polttoöljyä). Sinne tuli puotiin Vallströmin
rouva, joka tahtoisi kauppiasta vähän tavata.

SIPI (puhuen ovella puotiin päin). Jassoo. Rouva Vallström on niin
hyvä ja käypi sisään — tänne puotikammariin niin kauaksi.

ROUVA VALLSTRÖM. Kiitoksia (Tulee sisään.) Minä tahdoin vaan pari sanaa
kauppiaan kanssa haastaa.

SIPI. Jassoo. Niin, niin. Rouva Vallström on niin hyvä ja istuu. Minä
tulen ihan paikalla, jos saan luvan.

ROUVA VALLSTRÖM. Olkaa niin hyvä. (Istuutuu.) Kyllä minä vuotan.

SIPI (menee puotiin). Minä vaan tämän...

ROUVA VALLSTRÖM. Martikainen on niin hyvä ja antaa sen pullon sitte
rengille, että hän vie sen rekeen.

MARTIKAINEN (Laskettuaan pullon täyteen.) Mitäs sitte vielä rouvalle
muuta pannaan?

ROUVA VALLSTRÖM. Ei nyt tällä kertaa muuta kuin mitä minä jo sanoin: se
pussi vehnäjauhoja ja siihen läkkituoppiin siirappia.

MARTIKAINEN. Hyvä on (Aikoo mennä.)

ROUVA VALLSTRÖM. Kuulkaas, Martikainen! Jokohan ne hätäaputoimikunnan
kaikki jauhokulit ovat saapuneet?

MARTIKAINEN. Kyllä en minä sitä väliä ihan varmaan tiedä, mutta useita
kuormiahan niitä näkyy tuolla maantiellä seisovan.

ROUVA VALLSTRÖM. Minä vaan arvelin, että ehkä niistä on joku
kauppamiehen oma.

MARTIKAINEN. Ei, kyllä ne taitaa olla kaikki sinne rouvan luo meneviä.
Rouvahan se, kuulen ma, on määrätty niitä jakelemaan hätääkärsiville.

ROUVA VALLSTRÖM. Niinhän minä olen — kauppiaan kanssa yhdessä.

SIPI (palaa). Suokaa anteeksi!

ROUVA VALLSTRÖM. Ei mitään.

SIPI (Martikaiselle). Laitahan joku käymään Loikkasella ja pyytämään,
että hän olisi hyvä ja tulisi vähän minun luokseni. Minä en kerkiä
millään mokomin mennä sinne.

MARTIKAINEN. Kyllä. Hyvä on (Menee.)

SIPI (istuutuu). Niin, tuota, minä olin tässä aikeessa vähän ajan
päästä tulla itse rouva Vallströmin luo.

ROUVA VALLSTRÖM. Jassoo, no, sitä parempi. Sittehän saadaan siellä
rauhassa neuvotella asiasta.

SIPI. Ja minä kaskinkin jo ajaa kuormat sinne. Ne ovat tulleet,
niinkuin rouva Vallström näki.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Ovatko ne kaikki?

SIPI. Kyllä ne ovat. Tässä on minulla pöydällä rahtiseteli.

ROUVA VALLSTRÖM. No, sittehän ei muuta. (Nousee ylös.) Mihinkä aikaan
kauppias tulee?

SIPI (nousee samalla ylös ja katsoo kelloaan). Meneekös rouva Vallström
nyt suorastaan kotiin?

ROUVA VALLSTRÖM. Minun pitää ensin käydä vähän pappilassa, vaan sitte
ajan kotiin.

SIPI. No, siksihän minäkin jo kerkiän. Ehkä passaa tästä ohi ajaessa
pysäyttää ja sanoa, niin minä lähden sitte samalla kertaa.

ROUVA VALLSTRÖM. Hyvin mielelläni.

ANTTI (on tullut puodista ja seisottanut oven suuhun).

SIPI. Minä olen tässä semmoisessa touhossa, kun pitäisi ylihuomenna
päästä vähän Pietarissa pistäytymään.

ROUVA VALLSTRÖM. Jassoo. Vai aikoo kauppias...? (Aikoo mennä puodin
kautta ulos.)

SIPI (osottaa oikealle). Rouva on hyvä ja menee tätä tietä, — salin
kautta.

ROUVA VALLSTRÖM. Eikös se ole sama? (Huomaa Antin.) Hyvää päivää,
Antti! (Kättelee häntä.) Mitäs kuuluu?

SIPI (tylysti). Antti! Minähän käskin vuottamaan. (Näyttää
vihastuneelta.)

ROUVA VALLSTRÖM. Eihän se mitään, kauppias... Minähän jo olin pois
lähdössä. (Antille.) No, kuinka Hilma nyt jaksaa?

ANTTI. Kiitoksia vaan kysymästä, hyvä rouva — Huonostihan se...

ROUVA VALLSTRÖM. Lavantautiahan hän, kuulen ma, potee?

ANTTI. Sitähän se jo viidettä viikkoa... Kaksi viikkoa loppiaisen
jälkeenhän se sairastui.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, niin. Eihän häntä Siiri nähnyt kuin yhden kerran
vaan tultuaan.

ANTTI. Rouvan luoko se neiti Siiri jäikin sitte asumaan?

ROUVA VALLSTRÖM. Minnekäs se olisi...?

ANTTI. Hän kun tahtoi asettua meille.

ROUVA VALLSTRÖM. Ja vielä mitä? Minä nyt olisin sallinut...?

ANTTI. Sitähän se on, nyt varsinkin, kun Hilma sairastui.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Voi tokisen, tyttö parkaa! (Sipiin päin.) Ja nyt
ne jäi tuonnemmaksi kuuliaiset ja muut.

SIPI (vältellen). Niin on ollut paljon puuhaakin tähän aikaan, ett'en
ole kerinnyt sinne enkä paljon mihinkään.

ANTTI (katsoo Sipiin vakavasti ja pitkään).

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, niin. No, Jumala suokoon parannusta! Hyvästi,
Antti! Ja terveisiä paljon Sohville ja lapsille. (Sipille.) Minä palaan
sitte noin tunnin kuluttua.

SIPI. Olkaa niin hyvä! Kyllä minä siksi olen valmis.

ROUVA VALLSTRÖM Minä menen sittenkin tätä — vanhaa — tietä. (Menee
puodin kautta.)

SIPI (vetää oven kiinni hänen jälestään.)


Toinen kohtaus.

    SIPI ja ANTTI.

ANTTI (katselee äänetönnä Sipiä).

SIPI (kävelee muutaman kerran edestakaisin lattialla, seisattuu ja
katsoo kelloaan). Mitäs Antti nyt sitte oikeastaan...?

ANTTI. Olisihan minulla äi'änkin, vaan — ei taida olla aikaa?

SIPI. Niinkuin Antti vast'ikään kuuli, niin... Mutta jos on jotakin
tarvis, niin voidaanhan se sukkelaankin...

ANTTI. Tarvishan tuota kyllä on, kun alkaa kaikesta puute olla. Ja
olisihan sitä ensimmäiseen hätään saatava ainakin vähän suoloja ja
jauhoja.

SIPI. Hm! Suoloja minä nyt voin kyllä vielä vähän antaa, vaan jauhoista
sitä alkaa itsellenikin jo kohta tulla tiukka.

ANTTI. Vai ei niitä...? Nehän ne kuitenkin olisivat olleet yhtä tärkeät
saada kuin suolatkin.

SIPI. Ja sitte — mitäs minun pitikään sanoa? — Rahallako vai velaksi ne
otettaisiin nyt?

ANTTI (katsoen Sipiin pitkään). Eihän mulla mistä rahoja... Velaksi
minä ne olisin vielä nekin pyytänyt.

SIPI. Niin, onhan se sitä. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, että
minunkin enää on vaikea antaa. Ajat ovat niin huonot ja minä tarvitsen
itsekin rahaa...

ANTTI (huoahtaen). Huonot kai ne ovat kaikille.

SIPI. Ja emmehän me kauppiaatkaan ilman rahaa saamatta voi kauppaa
pitää ja elää, ymmärtäähän sen.

ANTTI. Ka, ymmärränhän minä sen. Enkähän minä suinkaan olisi pyytämään
tullut, ell'ei olisi ollut niin kova pakko.

SIPI. Niin. Mutta pakostapa jo minunkin nyt kieltää täytyy. Niin kauan
kuin olen voinut, olen kyllä auttanut.

ANTTI. Kyllä, kyllä...

SIPI. Ja hyvä kai se on sekin, ett'ei minun vielä ole ollut pakko niitä
entisiä vaatia.

ANTTI. Enhän minä toki sitä sano. Kiitollisiahan me siitä ollaan. Ja
kyllähän minä ne koetan suorittaa, jahka Jumala paremmat ajat suo.
Mutta minkäs sille tekee? Jos on vaikea pyytää, niin vaikeampaa se
vielä on, jos pitää ilman kotiin palata ja taikina jää alustamatta,
leipä paistamatta, perhe syömättä.

SIPI. Mitä sitä joutavia ruikuttaa ennen aikojaan. Siellähän niitä nyt
oli maantiellä jauhokuormia jos kuinka monta. Kääntyy vaan Vallströmin
rouvan puoleen, niin hän kyllä antaa. Tunteehan hän teidän asiat.

ANTTI. Tuntee. Mutta juuri sen tauttahan minä luulinkin, että...

SIPI. Että mitä niin?

ANTTI. Että minun... että meidän sopi hädässämme kääntyä ensin teidän
puoleenne, — että te olisitte meitä lähempänä.

SIPI. Kukin on itseään lähimpänä — hädässä varsinkin. Ja niin olen nyt
minäkin.

ANTTI (kotvan äänettömyyden perästä, pontevasti). Jassoo, niin... no.
Pitänee kai mun sitte, jos se sillä lailla on... Sillä enhän minä mitä
vaatia voi, mutta...

SIPI. Ja enhän minäkään voi kaikkia iäksi päiviksi niskoilleni ottaa ja
itse rappiolle joutua.

ANTTI. Kaikkiako meitä? Vai sitä te pelkäätte?

SIPI. En minä mitään pelkää.

ANTTI. Senkinkö tautta ehkä se on tuo tämä käänne Hilmaa kohtaan
tapahtunut?

SIPI. Mikä käänne? Ei mitään ole tapahtunut. Mitä sitä minua joutavilla
suututtaa.

ANTTI. Ei — on. Kyllä minä... kyllä me... Ja Hilma varsinkin sen
tuntee. Houraillutkin hän on siitä monta kertaa taudissaan. — Ettehän
ole sen koommin kertaakaan käynyt meillä hänen sairautensa aikana.

SIPI. Enhän minä ole tästä päässyt missään käymään. Tietäähän sen
jokainen.

ANTTI. Eipä siitä mitä! Vaan nyt. Olkoon me kaikki muut ja nuo meidän
väliset asiamme sinään! Enhän minä niistä mitä... Yhtä vähän kuin minä
mitään teiltä ilmaiseksi kerjäämään tulin. Vaan' Hilma! Jospa nyt edes
häntä olisitte tullut muistaneeksi — yhtään.

SIPI. No? Mitäs minä voin? Sanoohan itse? Olenkos minä mikä Jumala,
että voin hänet siellä käynnilläni terveeksi tehdä? Hä?

ANTTI. Eipä suinkaan, eipä suinkaan.

SIPI. Mitä sitä sitte mahdottomia vaatiikaan? — Tahi että minä tyhjästä
mitä voisin luoda, kun ei ole mitä antaa.

ANTTI. Sillehän tietysti ei kukaan mitä mahda. Ja eihän mahdottomia
kukaan mitä vaadi. Mutta kun nyt kerran Hilmasta puhe tuli, niin pitää
minun isänä tästä asiasta sanoa suuni puhtaaksi, että olisi sitä häntä
kohtaan ainakin saanut toisella lailla käyttäytyä.

SIPI. Kuulkaas, Antti! Tuo on jo melkein liikaa. Minä en sitä suvaitse.

ANTTI. Sitähän se on, että suora totuus usein liiaksi kirvelee. — Vai
ettekö sitte enää pidä häntä, Hilmaa, minään itsenne suhteen? Siltä se
ainakin näyttää.

SIPI. Minä vaan en ymmärrä, mitä varten Antti nyt turhaan riitaa
hankkii.

ANTTI. Riitaako? Ei suinkaan. Minä tahtoisin vaan tietää, Hilman tähden
varsinkin, mitenkä ne asiat nyt oikeastaan seisovat.

SIPI. Joko maar' tahdotte minua siitäkin syyttää, että ne ovat hänen
sairautensa tähden lykkäytyneet?

ANTTI. Eipä toki, jos se vaan lykkäytymistä on. Mutta kun sen muutkin
huomaavat, että tämä teiltä on peräytymistä ja purkamista, niin
selvyyshän siinä sitte olisi paras kummallekin tietää.

SIPI. Siltäpä se näyttää kuin purkaminen paras olisikin, konsa tästä
vaan tämmöisiä rettelöitä syntyy. Eikähän niitä kukaan yht'mittaa siedä.

ANTTI. Sietämättömintäpä se lienee ollut Hilma raukalle tuo tämmöinen
menettely, se kun hänet jo on tautivuoteelle saanut ja ehkä vielä
hautaankin viepi.

SIPI. Ei, mut, Antti! (Lyö nyrkkinsä pöytään.) Sen minä jo sanoin,
ett'en minä tuota kärsi. Olenkos minä mikään rosvo ja ihmismurhaaja,
hä? Vahinko, ett'ei sitä kukaan kuullut, niin minä olisin näyttänyt,
mitenkä sitä kunniallisia ihmisiä loukataan. Ja nyt — tämän jälkeen —
minä en tahdo enää olla teidän kanssanne missään tekemisissä. En teidän
enkä Hilman. Sekö on kiitos kaikesta, mitä olen tehnyt?! Lopun teen
sekä meidän asioistamme että välistämme tyttönne kanssa.

ANTTI. No. Olihan se nyt ainakin selvään sanottu, että kyllä ymmärrän,
mitä olette aikonut tehdä.

SIPI. Vaikkapa olisin! — Mutta ell'en olisikaan aikonut, niin olette
nyt minut pakottanut siihen. (Ottaa esille lompakkonsa.)

ANTTI. Minäkö... mekö...?

SIPI. Niin juuri — te. Paljonko pitää purkajaisia?

ANTTI. E-hei, hyvä kauppias, minun tyttäreni ei ole mikään
kauppatavara, jota niin vaan rahalla siirretään kädestä toiseen.

SIPI. Vai niin kopeita ollaan, vaikk'ei ole mitä suuhun panna. (Ottaa
lompakostaan Antin velkakirjan, jonka hänelle näyttää ja sitte pitää
käsiensä välissä, niinkuin tahtoisi repiä sen kahtia.) Eikös tämäkään
paperi piisaisi, vai?

ANTTI (katsoen kotvasen tuimasti Sipiin ja sisällisesti taistellen).
Jos ei tyttäreni teille ole kuin neljänsadanviidenkymmenen markan
arvoinen, niin on hän minulle elämääni kalliimpi.

SIPI. Hy-väh! Olkoon! (Panee velkakirjan takaisin lompakkoonsa.) Siinä
tapauksessa ei minun kannata niin kallista vaimoa ottaa. Tehkää sitte
miten tahdotte, vaan elkää syyttäkö minua, jos kadutte kauppojanne.

LOIKKANEN (oikealta). Saakos tulla sisään?

SIPI. Kyllä, tule vaan.

LOIKKANEN (tervehtii Anttia).

SIPI (Antille aivan toisella, tyynemmällä äänellä). Meillä olisi tässä
kauppias Loikkasen kanssa vähän asioita.

ANTTI (seisoo mykkänä ja epäröiden).

SIPI. No! — Olkoon! Minä käsken Martikaisen antamaan niitä suoloja.
Ja ehkä sieltä nyt sitte vielä vähän löytyy jauhojakin. (Puhuu puodin
ovelta:) Martikainen antaa Antille... (jatkaa kuulumatta. Antille:) No,
Antti menee, niin saapi.

ANTTI (ottaa lakkinsa ja poistuu hitaasti).


Kolmas kohtaus.

    SIPI ja LOIKKANEN.

SIPI. Istuhan, Juho! — Ja polta! (Tarjoo Loikkaselle paperossia ja
sytyttää itsekin.)

LOIKKANEN (istuutuu pöydän luo ja polttaa). Mitäs keskustelua teillä
täällä oli?

SIPI (kävellen). Olipahan vaan. Perhana sen kanssa enää jaksaa! —
Tuota, minä laitoin sinua tänne pyytämään, kun lupasin antaa sanan,
milloin Pietariin lähden.

LOIKKANEN. Vai olet nyt päättänyt lähteä?

SIPI. Olen. — Olisin kyllä tullut itsekin luoksesi, vaan en päässyt.
Jos nyt mitä sieltä tarvitset, niin toimitan.

LOIKKANEN. Olisihan sitä yhtä ja toista... Minä kirjoitan sulle
paperille.

SIPI. Niin. Kerkiäthän sen vielä huomenna. — Vaan sitte olisin
tarvinnut vähän rahaakin lisää, kun en ole tarpeeksi asti irti saanut,
— Venäjän rahaa varsinkin. Sattuukos sinulla olemaan?

LOIKKANEN. Venäjän mulla ei nyt ole...

SIPI. Entä Suomen...?

LOIKKANEN. Olisitkos paljonkin tarvinnut?

SIPI. No. Noin neljä — viisisataa.

LOIKKANEN. Liikeneehän multa sen verta. Ja taitaa olla mukananikin.
(Ottaa povitaskustaan vanhaan verkatilkkuun käärityn seteli-pakan ja
lukee niitä.)

SIPI. Saat takaisin, milloin tahdot.

LOIKKANEN. Tässä on minulla neljä sataa markkaa. Ja pari —
kolmekymmentä taitaa vielä olla kukkarossakin.

SIPI. Annahan olla! Piisaa ne ehkä jo nämäkin. — Kuulehan, Juho!
Etkös tahtoisi ottaa minulta näistä tätä neljän sadan viidenkymmenen
markan velkakirjaa? (Ottaa lompakostaan Antin velkakirjan, jonka antaa
Loikkaselle.) Joko vakuudeksi tahi, jos suostut, niin siirrän sen
sinulle kokonaan? (Panee rahat lompakkoonsa.)

LOIKKANEN (silmäilee velkakirjaa ja luo katseen Sipiin). Antti
Valkeapäänkö?

SIPI. Niin. Etkö pidä sitä kylliksi luotettavana? On kai sillä sen
verran vastaavaa.

LOIKKANEN. Eikä, mutta...

SIPI. Mitäs?! Velkakirja kun velkakirja! Sama kai se sinulle on?

LOIKKANEN. Samahan se minulle on...

SIPI. Ja onhan siinä brosenttia, jos aikaa katsot.

LOIKKANEN. Eipä siltä. Mutta sitähän minä vaan, että mitenkäs ne nyt on
asiat sillä lailla?

SIPI. Niinpähän ovat. Mitäs siitä sen enempää...?

LOIKKANEN. Eikä mitä. Ja enhän minä tahdo muiden asioihin sekaantua.

SIPI. No. Jos sitte suostut, niin...

LOIKKANEN. Voinhan minä. Samahan se on. Siirrä sitte!

SIPI (ottaa kynän ja kirjoittaa). Kas niin! Tässä on: Eläkä minun
puolestani haikaile. Käytä kuin omaasi!

LOIKKANEN. Sinunhan se on tahtosi. Mitäs minä siitä?

SIPI. Ja jos tulet kärsimään, niin vastaan minä vahingostasi.

LOIKKANEN. No... (Panee velkakirjan povitaskuunsa.) Haenhan minä nämä
sulle ulos, jos et itse tahdo.

SIPI. Kuule, Juho! Elokuussa kai ne taas on ne välikäräjät?

LOIKKANEN. Niinhän ne taitaa olla.

SIPI. On kai sinulla silloin muitakin asioita, niin menee tämä samalla,
jos et määräpäivänä maksua saa.

LOIKKANEN. Onhan niitä aina.

    (Puodista kuuluu iloa ja hälinää.)

SIPI. Mikäs ilo siellä puodissa on? (Avaa puodin oven.) Mikäs täällä on?


Neljäs kohtaus.

    SIPI, LOIKKANEN, SYRJÄLÄN-SANNA ja MARTIKAINEN ynnä muutamia
    miehiä ja naisia (puodin ovella) sekä viimeiseksi ANTTI.

MARTIKAINEN (ovelta:) Tuo puol' hassu Syrjälän Sannahan se täällä
naurattaa.

SIPI. Sannakos se taas on täällä? No, tulehan tänne meitäkin vähän
naurattamaan! Sinähän osaat niin hyvin tanssiakin.

    (Puodista kuuluu: "Mene, mene nyt!" ja SANNA sysätään sisään.)

MARTIKAINEN ja muutamat muut katsojat (seisovat tämän kohtauksen ajan
puodin ovella kurkistamassa ja säestävät naurulla ja puhelulla Sannan
sanoja).

SANNA (jolla on jotenkin mustat, pesemättömät kasvot, lyhyet hiukset
hajallaan ja päässä vanha naisten filttihattu, on puettu lyhyenlaiseen
lammasnahkaturkkiin, joka on auki ja jonka alta näkyy likainen paita
sekä karkea villahame; sukattomissa jaloissa on hänellä virsut. Hän
nauraa höhöttää miehisellä äänellä.)

SIPI. Tule, tule vaan! Elä kainostele!

LOIKKANEN. Eihän sitä mitään ole, jota ei Sanna osaisi. Se juopi ja
polttaakin niinkuin mies.

SANNA. Hö, hö! Eipä tuota kukaan vielä olekaan siitä selkoa saanut,
mieskö Sanna on vai nainen.

    (Naurua.)

SIPI. No, poltappa sitte! Täss' on paperossia (Tarjoo.)

SANNA. Yksikö vaan?

SIPI. Eikös se yksi piisaa? No, täss' on vielä toinen.

SANNA (pistää molemmat paperossit suuhunsa.) Se onkin, näät, Sanna
semmoinen mies, ett'ei se polta vähempää kuin kaks' paperossia
yht'aikaa. (Ottaa turkkinsa taskusta tulitikkulaatikon ja sytyttää
paperossit.) Äh-hä, äh-hä-häää!! (Häntä ry'ittää väärään kulkkuun
mennyt savu.)

LOIKKANEN. Ohoo! Huonopa se kuitenkin näkyy olevan tupakkamies, kun
noin ry'ittää.

SANNA. Hö, hö! Kun väärään kulkkuun meni. Ja enhän minä ole enää kuin
ve'en paisumuksen aikaan, näin huonoja paperossia poltellut.

SIPI. Vai oli ne paperossit parempia siihen Sannan nuoruuden aikaan?

SANNA. Olivat kylläkin.

SIPI. Kuulehan, Sanna! Osaathan sinä laulaa?

SANNA. Laulajathan ne tulee kukolle pojatkin. Vaan eihän sitä jaksa
laulaa, joll'ei kasta kaulaa.

SIPI. Se on totta. Ammoin sitte tanssia. — Mut laulatkos ja tanssit
"vanhaa Loikkaa", jos ryypyn saat? (Ottaa kaapista ryyppylasin, johon
siellä olevasta pullosta kaataa konjakkia.)

SANNA (katsellen ympärilleen). Jos ei vaan vallesmanni nä'e, niin
vaikka pääla'ellani.

LOIKKANEN. Sepä lystiä olisi nähdä.

SIPI. No, täss' on: juo! (On antamaisillaan, vaan pidättää.) Ei.
Mutta kuulehan: sanos ensin, oletkos, Sanna, koskaan ollut rakkauden
piehkinässä?

SANNA. Minäkökö? Hö, hö! Mitenkäs muuten minä näin viisaaksi olisin
tullut? Sillä, nähkääs, ensin sitä on niin tuhma kuin pässin pää, kun
rakastuu, sitte, niin kauan kuin rakastaa, sitä on hullu, ja sitte,
kun on rakastanut, niin siitä hulluudesta tulee niin viisaaksi, niin
viisaaksi, että voipi selittää sekä tähdet että taivaat — phy-hyyy!
(Viheltää ja tekee kädellään kaaren ylös ilmaan.)

LOIKKANEN. Mutta kukas hullu se oli niin viisas, että tuohon Sannaan
rakastui?

SANNA. Kukako? Se sama, joka sitte teki niin viisaasti, että minut
jätti. Muutenhan minä olisin hullujenhuoneesen joutunut.

SIPI. No, tuoss' on: juo! Eläkä viisastele enää!

SANNA (tyhjentää ryypyn ja pyyhkii suunsa turkin hihaan.) Äh-häh! Sepäs
maistui. No, nyt minä olen niin iloinen, että voin teille näyttää
vaikka ne tikapuut, jotka Jaakoppi unissaan näki.

    (Yleistä naurua).

SIPI. Missäs Sanna ne on nähnyt?

SANNA. Viipurin poliisikamarissahan minä ne näin. Eikä ne olleet
tuollaiset tavalliset tikapuut, vaan yksi ainoa pitkä, pitkä lauta ja
siinä reikiä toinen toistaan ylempänä, kuta ylempänä, sitä suurempia,
ja siellä lihan, ihan yläällä niin suuri reikä, kuin pappilan
pesutiinu, ja siitä sitä loiskahti suoraa tietä taivaasen.

    (Naurua.)

LOIKKANEN. Nyt se Sanna muistelee niitä entisiä markkinareissujaan, kun
se päissään oli.

SIPI. Entäs se "vanha Loikka"? Tanssihan se, ett'ei aika hukkaan mene.

SANNA. Hyvä on, koska herassyötinki käskee. (Tanssii, tömisyttäen
jalkojaan, ja rallattaa:)

    "Vanha Loikka se luuli, että siitä tulis juttu..."

LOIKKANEN. Vallesmanni tulee, vallesmanni tulee!!

SANNA (taukoo ja kiljaisee yht'äkkiä sekä lähtee juoksemaan, minkä
jaksaa, puodin kautta ulos. Yleistä naurua.)

LOIKKANEN. No, nyt se taas lippaisee niin, että kintut vilkkaa eikä
seisahdu ennenkuin Syrjälän kujan suussa.

SIPI. Mitä sinä nyt häntä joutavia säikytit.

    (Katsojat vetäytyvät pois puodin ovelta, johon sen
    sijaan ilmestyy ANTTI.)

LOIKKANEN. Eihän tässä enää jouda tuon hullutuksia katselemaan. —
Hyvästi nyt siksi!

SIPI. No, hyvästi sitte.

LOIKKANEN (menee oikealle).


Viides kohtaus.

    SIPI, ANTTI ja viimeiseksi rouva VALLSTRÖM.

SIPI. No? Takaisinkos Antti...? Vieläkös nyt mitä...?

ANTTI. Olettehan niin hyvä, että panette kirjaan ne ostokseni?

SIPI. Antti siis sai?

ANTTI. Sainhan minä. Niitä oli suoloja...

SIPI. Ei tarvitse. En minä niitä kuitenkaan kirjaan pane.

ANTTI. No? Mitenkäs muuten?

SIPI. Saatte ne — ilmaiseksi.

ANTTI. Ei suinkaan. Sitä minä en... Enhän minä tahdo väärin käyttää...

SIPI. Maksakaa sitte! Mutta minä tahdon nyt olla kuitti.

ANTTI. Vai on se niinikään?

SIPI. On. — — —

ANTTI. No, en minäkään niitä sitte lahjaksi ota.

SIPI. Kuinka tahdotte. — Ja kun tulee velkakirjan maksupäivä, niin
saapi kääntyä Loikkasen luo.

ANTTI. Mitä te...? Elkää... elkää sitä tehkö!!

SIPI. Nyt se on jo myöhäistä, kun ei äskeinen ehdotukseni kelvannut: Se
on jo siirretty.

ANTTI (itsekseen). Herra — auta! (Kalpenee ja horjahtaa oven pieltä
vastaan, josta pidellen pysytteleiksi pystyssä.)

SIPI. Te olette ylpeä, Antti! Ette tahdo väärin käyttää hyvyyttäni,
mutta ette myöskään osaa olla siitä kiitollinen. Vaan nyt kai sen
käsitätte, kun kotiin palaatte ja taikina jää alustamatta, leipä
paistamatta, perhe syömättä?

ROUVA VALLSTRÖM (oikealta, ovella). No, kauppias Rahikainen, tässä minä
olen. Jokos lähdetään?

SIPI. Ja-ha. Minä olen valmis, rouva Vallström (Menee oikealle.)

ANTTI (joka sisällisesti taistellen, pää käsien peitossa on jäänyt
yksin huoneesen, huomaa kotvasen kuluttua, että muut ovat poissa, ja
juoksee salin ovelle, huutaen). Rouva Vallström! Rouva Vallström!
(Kun ei kuulu vastausta, kääntyy hän, ikäänkuin tointuen ja malttaen
mieltään, ottaa lakkinsa ja menee puodin kautta ulos.)

    Esirippu.



Neljäs näytös.


Kyökkikammari rouva Vallströmin luona. Vasemmalla, etualalla, kyökin
ovi, keskemmällä ruokabufetti ja peränurkassa valkoinen kaakeliuuni.
Perällä ovi sisähuoneisiin. Oikealla kaksi ikkunaa, niiden välissä
ruokapöytä, jonka toinen puolikas on nostettu ylös, ja etualalla vanha
nahkasohva. Katossa riippuu lamppu, ikkunoissa uutimet, lattialla
kotikutoisia mattoja ja tuoleja siellä täällä seinävierissä muiden
huonekalujen välissä.


Ensimmäinen kohtaus.

    Rouva VALLSTRÖM ja SINKKONEN.

SINKKONEN (istuu sohvassa, tyhjentäen kahvikuppiansa.) Suur' kiitos!
Paljon kiitoksia! (Nousee, panee kuppinsa pöydälle ja pyyhkii kädellä
suutaan.)

ROUVA VALLSTRÖM (joka istuu keskemmällä suojaa syrjittäin pöydän
ääressä ja kutoo sukkaa). Ei kestä, herastuomari Sinkkonen.

SINKKONEN (istuutuu paikoilleen). Niin. Sitähän se on, niinkuin
sanotaan, että "vanha suola janottaa."

ROUVA VALLSTRÖM. Kyllähän se niin on, mutta pahasti tehty sittenkin,
että sillä lailla jättää...

SINKKONEN. Pahasti. Eihän se Hilma parka syypää ollut mihinkään.

ROUVA VALLSTRÖM. Päinvastoin. Ihan syyttömästihän se kärsimään joutui,
kun Siiri siihen kovaksi onneksi pyörähti.

SINKKONEN. Niin kai se sitte oli sallittu.

ROUVA VALLSTRÖM. Kuka sen tietää?! Vaan syytönhän se osaksi oli
Siirikin, kun se sen teatterijutun takia minua pelkäsi ja lähti
Valkeapään luota silloin itselleen asuntoa kuulustelemaan.

SINKKONEN. Niin, niin, eipä hän toki liene kauppias Rahikaista
tahallaan puoleensa maanitellut.

ROUVA VALLSTRÖM. Eipä suinkaan. Ja vaikka minä alussa olinkin niin
vihoissani Siirille, niin tuli kuitenkin sääli tyttöletukkaa.

SINKKONEN. Ka, arvaahan tuon.

ROUVA VALLSTRÖM. Sillä siinä on kuitenkin hellyyttä tuon kevytmielisen
kuoren alla.

SINKKONEN. Niin, ka, ja rouvan oma kasvatti.

ROUVA VALLSTRÖM. No, ja Sipikinhän se sitte tuli siihen väliin,
sovitteli ja selitteli hänkin, — kun rupesi täällä käymään.

SINKKONEN. Niin vai? (osottaen päännyökkäyksellä perälle). Siellähän ne
kuuluvat olevan sisässä molemmat nytkin.

    (Perältä kuuluu tuon tuostakin vilkasta puhelua.)

ROUVA VALLSTRÖM. Täällähän se on Sipikin. — Enhän minä voi häntä
poiskaan ajaa.

SINKKONEN (kuivasti naurahtaen). Ei-pä.

ROUVA VALLSTRÖM. Haastanut minä kyllä olen hänelle siitä asiasta ja
sanonut, ett'ei se niin vaan käy laatuun hylätä...

SINKKONEN. No, mitäs hän...?

ROUVA VALLSTRÖM. Puolustaa itseään vaan sillä, ett'ei Hilmaa rakasta,
vaan Siiriä rakastaa.

SINKKONEN. Vaikk'ei se hänestä välitäkään?

ROUVA VALLSTRÖM. Senkin olen sanonut, mutta sittekin. — "Ja enhän
minä", sanoo, "vaan Hilmalla pääse; täytyy ottaa koko perhe
niskoilleni."

SINKKONEN. Jaa, jaa, sitähän se on.

ROUVA VALLSTRÖM. Ja sittehän se sattui niin, että Sipin täytyi täällä
useammin käydä, meillä kun on yhdessä sen hätäaputoimikunnan viljanjako
hoidettavana.

SINKKONEN. Niin, niin. — Eihän sitä rouva yksin miten... ilman miehisen
miehen apua. Ja siitähän on niin paljon puuhaa.

ROUVA VALLSTRÖM. Puuhaahan siitä on ollut. — Ja — toisesta toiseen:
Voi, voi, sitä kurjuutta, minkä siinä on saanut nähdä.

SINKKONEN. Näkeehän sitä, Jumala paratkoon, tämmöisenä katovuotena jos
jotakin.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Varsinkin kun velkaantuminen muutenkin on niin
suuri täällä kansassa. Ja on kai niitä nyt herastuomarilla manuita
oikein kosolta?

SINKKONEN. Äi'ä niitä on. Ja oikein sitä sydäntä vihloo, kun tietää,
ett'ei ihmisillä ole aitassa mitään, ja kuitenkin täytyy koko
omaisuuden ryöstettäväksi ilmoittaa.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Jumala nähköön! Ja täälläkinhän, kun ovat
tulleet hätäapua pyytämään, herastuomarin usein on täytynyt niitä tulla
käräjiin manaamaan.

SINKKONEN. Täällähän niitä aina paraiten on tavannutkin. Ja sen
tauttahan minä nytkin...

ROUVA VALLSTRÖM. Joko nyt taas? Ja kenenkäs raukan vuoro se nyt sitte
on?

SINKKONEN. Sitä Valkeapään Anttiahan minä kävin kotoa tapaamassa,
vaan...

ROUVA VALLSTRÖM (laskee hervonneena sukankutimensa helmaansa ja ottaa
silmälasit nenältään). Herra Jesta!! — — Joko se todellakin?! — —

SINKKONEN. Kyllä se on niin. — Sohvi sanoi, että Antti oli tänne
lähtenyt, niin minäkin tulin perässä.

ROUVA VALLSTRÖM. No, Sipikö se todenperään ilkeää, vai...?

SINKKONEN. Ei. Kyllä se kauppias Loikkanen hänet manuuttaa.

ROUVA VALLSTRÖM. Loikkanenko? Mutta eihän Antti häneltä, minun
tietääkseni. —

SINKKONEN. Niin se vaan on.

ROUVA VALLSTRÖM. No, saadaanhan sen kuulla Antilta, kun hän tulee. —
Voi, voi, niin käy sääliksi kun ajattelen.

SINKKONEN. Sitähän minä sanoin. Siellä kun on kuudes suu vielä lisää
tullut, joka ruokaa huutaa sekin.

ROUVA VALLSTRÖM. Joko?! Taivaan Herra!! Kuulinhan minä, että siellä oli
tulossa. No, oikein siellä nyt koetuksen malja on kukkurallaan niillä
poloisilla.

SINKKONEN. Kovasti se Herra koettelee. Ensin oli Hilma kuinka monta
viikkoa sairaana, nyt taas Liisu rintatautia potee ja kätkyessä
pikkarainen poika soudettavana.

ROUVA VALLSTRÖM. On siinä tekemistä, ja elatuksen huolet lisänä!


Toinen kohtaus.

    Rouva VALLSTRÖM, SINKKONEN, SIIRI, SIPI ja sitten HELÉN.

SIIRI ja SIPI (syöksyvät rähisten peräovesta sisään).

SIPI. Rouva Vallström! Rouva Vallström! — Ka, täällähän herastuomarikin
on. Terveeks'!

    (SIIRI ja SIPI tervehtivät Sinkkosta.)

ROUVA VALLSTRÖM. No, mikä hätänä?

SIPI. Minä tulen teille kantelemaan.

SIIRI. Ja minä kanssa, ja minä kanssa.

ROUVA VALLSTRÖM. Mitäs kauppias...?

SIPI. Sitä vaan, että teidän kasvattinne on hirveän itsepäinen.

SIIRI. Ja hän on niin hirveän sietämätön, että tädin pitäisi jo ajaa
pois hänet täältä.

ROUVA VALLSTRÖM. No, no — no, no!

SIIRI. Ha-ha-ha-ha-ha!!

SIPI. Minä pyydän Siiriä vaan vähän laulamaan, mutta hän ei suostu...

SIIRI. Sillä minä en koskaan suostu siihen, mitä hän tahtoo. Ja sitte
(laskee takaapäin kätensä rouva Vallströmin kaulaan), täti kulta,
joll'ei täti säestä... Ja minä tiedän, ett'ei täti tahdo säestää, eikö
niin?

ROUVA VALLSTRÖM. Nyt toden perään ei tee mieli. Kuulen tässä niin
paljon surkeata, ett'ei sydämmeni ollenkaan ole taipuvainen iloitsemaan.

SIIRI (lannistunein mielin). No? Mitä se on? Kertokaa, täti! (Katsoo
vuoronperään Sinkkoseen ja rouva Vallströmiin.)

SIPI (muuttuu myös mieleltään ja luo kysyvän ja epäilevän katseen
Sinkkoseen).

ROUVA VALLSTRÖM. Herastuomarihan se tässä tietää yhtä ja toista.

SIPI (puolikovaan Siirille). Lähdetään pois sitte!

SIIRI. Ei, ei. — Kertokaa, herastuomari!

SINKKONEN. Eikös sitä kauppiaskin jo...?

SIPI (joka aikoo mennä takaisin). Ei, en minä mitään...

HELÉN (on tullut vasemmalta ja rykäisee oven suussa).

ROUVA VALLSTRÖM. Minä kerron sinulle sitte, Siiri.

SIIRI (kääntyy kysyvästi SIPIIN, joka tekee liikkeen, niinkuin ei
ymmärtäisi mitään, ja menee Sipin kanssa perälle, jättäen oven puoleksi
auki).

ROUVA VALLSTRÖM. Mitäs pehtori...?

HELÉN. Herastuomarihan se pyysi ilmoittamaan, kun Valkeapään Antti
tulee.

SINKKONEN (nousten ylös). Vai jo se tuli?

ROUVA VALLSTRÖM. Vai tuli hän. Tahtookos hän mitä minulta?

HELÉN. Jyviähän se sanoi tahtovansa pyytää, jos että niinkuin
annettaisiin.

ROUVA VALLSTRÖM. Pitäähän Antin saada. Missäs hän on?

HELÉN. Lieneekö se tullut perässä kyökkiin, vai...

SINKKONEN. Minä menen sitte, pehtori vieraana miehenä, häntä manaamaan.

ROUVA VALLSTRÖM. Antaa Antin tulla sisään. (Menee kyökkiin päin.)

HELÉN. Eihän se näy tahtovan tulla.

ROUVA VALLSTRÖM (puhuu kyökissä). Mitä se Antti siellä porstuassa...? —
Hyvää päivää! — Antti tulee sisään vaan.

SINKKONEN. Oikein minun on vaikea miesparkaa manata, vaan mikäs siinä
auttaa.

HELÉN. Mikäs siinä auttaa, kun se on oikeuden asia.


Kolmas kohtaus.

    Rouva VALLSTRÖM, SINKKONEN, HELÉN ja ANTTI sekä (toisessa
    huoneessa) SIIRI (joka näkyy väliin puhuvan jotakin toisessa
    huoneessa, mutta samalla koko kohtauksen ajan tarkkaan seuraa
    tapahtumia näyttämöllä).

ROUVA VALLSTRÖM. Antti tulee tänne — sisään.

ANTTI. Kiitoksia vaan! (Panee lakkinsa lattialle, oven suussa olevan
tuolin alle.) Enhän minä oikein...

SINKKONEN. Päivää, Antti!

ANTTI (hiukan säpsähtäen). Ka, terveeks'! En huo... huomannutkaan heras
— tuomaria (Kättelevät.)

ROUVA VALLSTRÖM. Antti istuu edes vähän aikaa. Ei suinkaan nyt niin
kiire ole?

ANTTI. Eipä tuota ole paljon aikaakaan. Sinne kun jäi portille tytär
hevosen luo vuottamaan.

ROUVA VALLSTRÖM. Hilmako?

ANTTI. Hi... Hilmahan se on muassa.

ROUVA VALLSTRÖM. No, miks' ei hän tullut? Kutsutaan hänet sisään.
Pehtori on hyvä ja menee kutsumaan.

ANTTI (pysäyttää Helénin). Ei, ei, pehtori! — Kiitoksia vaan, hyvä
rouva, kyllä hän ei tule. Ei sanonut oikein ilkeävänsä.

ROUVA VALLSTRÖM. No, eihän sille sitte mitä mahda. Jyviähän Antti
taitaa olla hakemassa, vai?

ANTTI. Niitähän minä olen... Jos voisin saada?

ROUVA VALLSTRÖM. Pitäähän niitä Antille antaa. Ja johan siitä kauan on,
kun Antti viimeksi sai.

ANTTI. Johan siitä on aikaakin... mitä sitä on?

ROUVA VALLSTRÖM (antaa Helénille kaksi suurta aitan avainta bufetin ja
uunin väliseltä seinältä). Pehtori ottaa ja mittaa sitte Antille sen
tavallisen määrän.

HELÉN. Kyllä. (Ottaa avaimet, mutta viivähtää ja luo katseen
Sinkkoseen, kun ANTTI ottaa lakkinsa ja aikoo lähteä).

SINKKONEN. Niin, tuota, minä kävin siellä tänään Anttia tapaamassa,
vaan ei ollut kuin Sohvi kotona.

ANTTI (hämmästyen). Mi... minuako? Milloinka?

SINKKONEN. Olitte vähää ennen kerinneet lähteä. Täytyi käydä...
pikkuisen asiassa.

ANTTI. Me poikettiin vaan Hilman kanssa vähän kylässä. — Mitäs se
herastuomari...?

SINKKONEN. Sen kauppias Loikkasen puolestahan minun täytyy...

ANTTI. Loikkasen? —

SINKKONEN. Niin. Tuntee kai Antti asiansa?

ANTTI. Tunnen. Ja tiedänhän minä. Mutta sehän lupasi vuottaa, kun minä
ne parikymmentä markkaa suoritin. Hilman ansaitsemat rahat annoin, ja
Loikkanen suostui, että saisin vähin erin...

SINKKONEN. Hyvin mahdollista. Mutta kyllä se nyt manuuttaa Antin
tuleviin käräjiin, huomisesta viikon päästä.

ANTTI (seisoo vakavana, pyöritellen lakkiaan). Enhän minä sitte tätä
ymmärrä.

ROUVA VALLSTRÖM. Milloinkas Antti on Loikkaselle velkaantunut? Eikös
Antti aina Rahikaiselta ottanut?

ANTTI. Siltähän minä... Vaan sitte tehtiin velkakirja. Ja sitte, kun
Sipi välinsä purki, niin hän siirsi velkakirjan Loikkaselle, että olisi
kaikki lopussa.

ROUVA VALLSTRÖM (heiluttaen päätään). Kas sitä! Vai sillä lailla? No,
voi tokisen! Olipas se temppu!

SINKKONEN. Onhan se sitä. Mutta laillisesti se on kuitenkin kaikki
tehty. Ja kun se näkyy olevan Antilla selvillä, niin tunnustaahan Antti
Valkeapää tässä, vieraanmiehen läsnä ollessa, saaneensa manuun tuleviin
käräjiin?

ANTTI (synkkänä). Tunnustanhan minä.

SINKKONEN. Siis Elokuun 30 päivänä.

ANTTI. Muistanhan minä sen. (Vaipuu tuolille mietteisiin, pää käsiensä
varaan ja tuijottaa eteensä).

ROUVA VALLSTRÖM (Sinkkoselle). Antti parka! Se näkyy olevan hänelle
kova isku.

ANTTI (ikäänkuin itsekseen). Mistä minä ne... neljäsataa
kolmekymmentä... ja näin pian?... Kun nälkä muutenkin oven raosta
irvistää...?

ROUVA VALLSTRÖM ja SINKKONEN (kuiskaavat jotakin keskenään).

SIIRI (seisoo hämmästyneenä ovella).

ROUVA VALLSTRÖM. Ei pidä nyt Antin joutua epätoivoon! Ehkä Jumala kyllä
lähettää.

ANTTI (naurahtaen katkerasti). H-h?! Jumalako... lähettää? Kun hylkää
kokonaan.

ROUVA VALLSTRÖM. Koetetaan nyt jotakin tuumia, Antti hyvä. (Helénille.)
Pehtori menee nyt ja mittaa Antille, niin on Antti ainakin siitä
hädästä autettu Ja antaa nyt puoli hehtolitraa lisää — minun puolestani.

HELÉN. Kyllä, paikalla. (Menee oikealle.)

SINKKONEN. Niin no. Pitää sitä sitte minunkin... Hyvästi. (Kättelee
rouva Vallströmiä.)

ROUVA VALLSTRÖM. No, hyvästi, herastuomari.

SINKKONEN. Hyvästi, Antti. (Kättelee ja menee oikealle.)

ANTTI. Pitäähän minun viedä se säkki. — Hyvin paljon nyt kiitoksia! (On
kuin pyörryksissä.)

ROUVA VALLSTRÖM. Mutta kuulkaahan Antti! Sipi on täällä...

ANTTI (säpsähtäen). Onko hän täällä?

ROUVA VALLSTRÖM. On. No, no, ei mitään... Jos Antti tahtoisi häntä
pyytää sovittamaan?

ANTTI. Sipiäkö pyytää? — — Ei... ei...

ROUVA VALLSTRÖM. Mutta hänestähän se on alkujaan lähtenyt koko
asia. Ehkä hän nyt peruuttaisi, sovittaisi jollakin lailla, jos
pyydettäisiin, — jos koetettaisiin, Antti.

ANTTI. Ei, rouva hyvä, ei. Rouva ei tunne. Ei hän sitä tee — koskaan.

ROUVA VALLSTRÖM. Mistä sen tietää, mistä sen tietää.

ANTTI. Päinvastoin. Hänhän se siihen on yllyttänytkin Loikkasta.

ROUVA VALLSTRÖM. Sitä enemmänhän on syytä pyytää häntä, jos Antti niin
luulee. Ja miks'ei Antti nyt...?

ANTTI. Ei siltä. Kyllähän minä... mut' ei hän... (pyöritellen päätään)
ei, ei, ei.

ROUVA VALLSTRÖM. No, Antti menee nyt ensin ja saa jyvät. Ja tulee sitte
takaisin Hilman kanssa. Jos hänkin...?

ANTTI. Hilmako? — Ettäkö hän pyytäisi?

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Ehkä Sipi toden perään vielä hänen tähtensä
taipuisi, kun näkisi hänet.

ANTTI. Hilma nyt ei liioinkaan... vaikka minuthan elämä jo kyllä on
nöyryyttänyt sitäkin tekemään. — Hyvästi vaan ja kiitoksia hyvin
paljon! (Kääntyy ja menee vasemmalle.)

ROUVA VALLSTRÖM (puhuen Antin jälkeen). Ei nyt pidä noin! Pitää
koettaa! Jos minä puhuttelen Hilmaa. Ja minä tulen itse hänet
hakemaan tänne. (Palaa ottamaan tuolin karmilta huivin, jonka viskaa
hartioilleen.)

SIIRI (joka, seisoen peräovella, ja toisen käden selkä suun edessä,
tarkkaan kuunnellen keskustelua, on vaaninut hetkeä, milloin Antti
menisi pois sekä samalla on koettanut pidättää Sipiä, juoksee Antin
mentyä rouva Vallströmin luo). Täti! Täti!

ROUVA VALLSTRÖM. No? Mitä?

SIIRI (puolikovaan). Täti! Minä olen kuullut kaikki. Minä tiedän jo...
ymmärrän jo kaikki... Se on hirveätä! Kuule, täti, pyydä Hilmaa tänne!
Pyydäthän? Sano, että minä tahdon tavata häntä — välttämättä. Mene ja
sano, täti kulta! Minä puhuttelen sill'aikaa Sipiä. Mutta elä vaan sano
Hilmalle, että hän on täällä.

ROUVA VALLSTRÖM. Hyvä on, hyvä on, tyttöseni! Tehdään niin! (Taputtaa
lohduttavasti Siiriä käsivarrelle ja menee vasemmalle.)

SIIRI (juoksee ikkunan eteen ja lyö kätensä ristiin). Hilma!! Hilma
parka!! (Jää tuijottamaan ulos.)

SIPI (tulee verkalleen ja arasti perältä.)


Neljäs kohtaus.

    SIIRI ja SIPI.

SIPI. No, Siiri? Miksi sinä tänne jäit? Vai etkö tahdo hyvästiäkään
minulle enää sanoa?

SIIRI (alussa hillitysti, vaan sitte yhä pontevammin). Tulehan tänne!

SIPI. No?

SIIRI (vetää Sipiä hihasta). Katsohan tuonne!

SIPI. Katsonhan minä. Entä sitte?

SIIRI (osottaen sormellaan). Näetkös? — Tuolla — portilla?

SIPI (kuivasti naurahtaen). Vielä häntä kysyy?

SIIRI. Sano! Tunnetkos, kuka hän on?

SIPI. Kah! Valkeapään Hilmahan se on.

SIIRI. No. Näetkös, kuinka hän siellä tuulessa värjättää?

SIPI. Mitä sinä nyt viitsit tässä teatteria pelata, Siiri!

SIIRI. Ei. Mutta näetkös, kuinka hän on kovasti muuttunut?

SIPI. Herra Jumala! Silmäthän mulla päässä on.

SIIRI. Ja sinä ilkeät vielä laskea leikkiä, kun pitäisi sydämmesi
sortua. Tiedät kai, kuka hänet on tuommoiseksi tehnyt?

SIPI. Kukako? Minäkös se sinun mielestäsi olen syypää, että hän on
ollut sairas?

SIIRI. Ja kukas sitte?

SIPI. Hyvä! Tahdotkos, että sanon sen sinulle!

SIIRI (hämmästyen). No? — — —

SIPI. Sinä, tietysti, — itse.

SIIRI. Sipi!!!

SIPI. Niin juuri — sinä.

SIIRI. Minä? — Ja miten? Millä lailla?

SIPI. Niinkuin et itse tietäisi? Muistatkos kun teatterista erottuasi
ensi kerran Hilman luona kävit?

SIIRI. Kunko sinun kanssasi ilveilin? Ja sitte yhdessä...?

SIPI. Näythän sen muistavan. — Sinun käytöksesi, Siiri, minua kohtaan
oli silloin semmoinen, että...

SIIRI. Herranen aika! Minun käytökseni?! Tunnethan sinä minun
käytökseni. Todellisuudessa minä en sillä ole sitä ennen enkä sen
jälkeenkään antanut sinulle vähintäkään aihetta moiseen luuloon.

SIPI. Ellet olisi antanut, ei olisi tämä kaikki tapahtunutkaan.

SIIRI. Kuule, Sipi, jätä jo syytöksesi minua vastaan ja syytä kaikesta
vaan omaa itseäsi. Sillä nyt minä näen selvään koko sinun kavalan
kepposesi. — Minä en antanut sinulle millään mitäkään toivoa; sen sinä
vaan otit itse itsellesi, sillä sinä luulit voivasi käyttää hyväksesi
tilaani, kun jouduin pois teatterista. Sinä luulit, ettei minulla ollut
enää, minne mennä, että sinä muka olit minun ainoa pelastukseni ja että
minun suin päin täytyi heittäytyä sinun syliisi. Mutta siinäpä sinä
erehdyit.

SIPI. Turhaan sinä minua nyt noin tuomitset, Siiri. Sinä tiedät
kuitenkin varsin hyvin, kuinka paljon sinua rakastan. Yksi sana, yksi
liike, yksi ainoa viittaus sinulta oli kylliksi, että olin valmis sinua
seuraamaan, tekemään kaikki, jättämään kaikki!

SIIRI. Entäs hän? Entäs Hilma?

SIPI. Häntä en ole konsana rakastanut niinkuin sinua.

SIIRI. Siis petit hänet ensin lupauksillasi ja sitte syyttä jätit?

SIPI. Kaikki, mitä olen tehnyt, olen vaan sinun tähtesi tehnyt, Siiri.

SIIRI (epätoivossaan). Herra Jumala! Sittenkin minä.

SIPI. Muistat kai, mitä minulle sanoit, kun sinua ensi kerran kosin,
kun vielä kauppapalvelija olin.

SIIRI. En.

SIPI. "Hanki itsellesi oma leipäsi ensin", sinä sanoit, "ja kosi sitte!"

SIIRI. Minua en sillä tarkoittanut.

SIPI. Olkoon! Vaan sinä hylkäsit minut sen tähden, että muka olin köyhä
kauppapalvelija. Ja sentähden minä silloin päätin hankkia itselleni
oman leivän. Ja mitä siitä asti olen tehnyt saavuttaakseni sen, mitä
minulla nyt on, kaiken sen olen tehnyt vaan sinua ajatellen, Siiri,
vaan sinun tähtesi.

SIIRI (kotvasen kuluttua, tyynesti). Hyvä! Kuulehan, Sipi! Otaksutaan
sitte, että me molemmat olemme syypäät. Ja koska sinä nyt rakastat
minua niin kovin, — jos se nimittäin on totta mitä vakuutat, — niin
toivon varmasti, että nyt siis täytät sen, mitä sinulta ai'on pyytää.

SIPI. Mielelläni, Siiri, — kaikki mitä voin.

SIIRI. No, siis. Minä en pyydä mahdottomia. Sinä voit, — sinä siis
teet sen. — Kuulehan! Antti ja Hilma tulevat kohta tänne. He kääntyvät
sinun puoleesi, että auttaisit heitä. Autathan sinä, ettei heidän
omaisuutensa ryöstöön joutuisi? Heidänhän on jo muutoinkin leipä
lopussa. Sinun pitää siis auttaa heitä! Jo itsesikin tähden. Kuulehan!
Ja minun tähteni, — jos minua rakastat.

SIPI (kotvan mietittyään). Hyvä! Minä teen sen — sinun tähtesi, Siiri.
Mutta anna sinäkin minulle sen sijaan yksi lupaus.

SIIRI. Ja se on?

SIPI (hellästi). Että saan sinut omakseni, vaimokseni, Siiri,
kainaloiseksi kanakseni.

SIIRI (katsoo Sipiin pitkään, olan yli). Hyi! Luuletko sinä todellakin,
että minä olen niin halpamainen, että möisin itseni rahasta sinulle.
E-hei. Sitä minä en tee. Mutta minä vetoan vielä sinun kunnian tuntoosi
ja toivon, että täytät pyyntöni hänen tähtensä, joka sinua koko
sydämmestään rakasti, joka voi ja tahtoi sinut onnelliseksi tehdä, ja
jonka sinä olet onnettomaksi tehnyt.

SIPI (pyörittää päätään, Siiriin tuijottaen).

SIIRI. Kas tuossapa he jo nousevat kyökin rappusille. Näytä nyt, että
olet kunniallinen mies, Sipi! Auta Anttia, niin minä sovitan välisi
Hilman kanssa. (Kyökistä kuuluu rouva Vallströmin ääni). Mene, mene
tuonne saliin niin kauaksi!

SIPI (menee perälle).

SIIRI (ovelta). Ja odota, kunnes kutsun sinut takaisin (Vetää salin
oven kiinni.)


Viides kohtaus.

    SIIRI, rouva VALLSTRÖM, ANTTI ja HILMA.

ROUVA VALLSTRÖM. Tulkaa nyt sisään vaan! Ei täällä ole muita kuin
Siiri. (Ripustaa aitan avaimet naulaan.)

SIIRI (juosten vastaan tervehtimään). Hyvää päivää, isäntä! Hilma,
päivää! Ja terve tultua! Kuinka sinä nyt jaksat?

ROUVA VALLSTRÖM. Tulkaa nyt peremmälle!

SIIRI (vetäen Hilmaa kädestä sohvaan). Niin. Tule nyt tänne! Kas niin!
Eläkä nyt ole enää vihoissasi minulle! Ja te, isäntä, (nostaa Antille
tuolin oven suusta keskemmälle suojaa) istukaa te tähän! Noin. —
Tiedänhän minä, että teillä kaikilla on syytä olla vihoissanne minulle.
(Istuutuu sohvaan Hilman viereen.)

ROUVA VALLSTRÖM (istuutuu paikalleen pöydän päähän).

HILMA (hillitysti koko ajan). Enhän minä... Mitä sinä nyt...

ANTTI. Ei suinkaan... millään mokomin.

SIIRI. Ei, — kyllä. Ja teillä on syytä. Minä olen ollut kelvoton,
oikein kelvoton. Mutta nyt minä tahdon sovittaa kaikki, kaikki parhain
päin kääntää.

HILMA. Ei, ei, Siiri hyvä.

SIIRI. Mutta minä tahdon, Hilma. Kuuletkos! Minun täytyy, minun pitää.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, koetetaan nyt kaikki yhdessä saada asiat
entiselleen taas.

HILMA. Hyvä rouva Vallström! Ei pidä minun puolestani! Kiitoksia vaan
hyvin paljon teidän hyvyydestänne... mutta ei pidä... en minä enää
tahdo... Se on jo lopussa, kaikki.

SIIRI. Kuule, Hilma! Sinä luulet ehkä, että minä... että hän... että
me...? Mutta se ei ole totta. Minä en ole koskaan... Se oli vaan
ajattelemattomuutta silloin minun puoleltani. Anna minulle se anteeksi,
anna anteeksi kaikki! En saa lepoa, en rauhaa ennenkuin vastaat:
annatko minulle anteeksi, vai luulitko, että minä tahallani tahdoin
pahaa?

HILMA. Ei, ei, Siiri, en minä luule sinusta mitään pahaa. Elä sitä
uskokaan. — Mutta minä tiedän, että hän rakastaa sinua eikä minua. Ja
minä en tahdo mennä vaimoksi sille, jonka en tiedä minua rakastavan.

SIIRI. Siinä sinä teet oikein, Hilma, sinä teet jalosti. Mutta
sittenkin — teidän pitää sopia hänen tähtensä, minun tähteni, oman
rauhanne tähden, oman itsenne tähden, ett'ette turmioon joutuisi, Hilma
kulta.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Pitäähän teidän se tehdä. Nyt varsinkin, kun
Antin asiat tällä kannalla ovat. — Sipi sattuukin juuri parahiksi
olemaan täällä.

HILMA (hypähtäen istualtaan). Onko hän täällä? (Juoksee Antin luo.)

SIIRI. Juuri sentähden hän salissa odottaakin, Hilma.

HILMA. Lähdetään pois, isä, lähdetään! Et saa... En minä... Lähdetään.

SIIRI. Elä nyt, Hilma! Sinähän turmelet kaikki.

ANTTI. Täytyyhän meidän, Hilma. Sinähän jo kuulit asian. Emmehän voi
kerjäämäänkään mennä — äidin, Liisun, Aakun ja pikku veikon kanssa —
koko joukko?!

HILMA. Ennen vaikka kerjäämäänkin, isä! (Pitelee Anttia käsivarresta.)

ROUVA VALLSTRÖM (irroittaen Hilman isästään). Hilma kulta, rauhoittukaa
nyt!

SIIRI (aukaisee salin oven ja huutaa). Sipi!

HILMA. Voih! Minä en voi, en tahdo. (Peittää epätoivossaan kasvonsa
rouva Vallströmin olkapäätä vasten.)


Kuudes kohtaus.

    Edelliset ja HELÉN.

HELÉN (seisoo salin ovella).

SIIRI. Missäs...? Eikös kauppias Rahikainen ole täällä?

HELÉN. Kauppias pyysi minun sanomaan, että hänen täytyi lähteä pois, —
kotiinsa.

    (Kaikki kolme yht'aikaa:)

ROUVA VALLSTRÖM (hämmästyen). Ooo!!

HILMA (tyyntyen). Se oli hyvä! Se oli hyvä!

ANTTI (lannistuen). Arvasinhan minä sen (tehden kädellään liikkeen,
joka osoittaa, että hänen asiansa on hukassa.) Siinä se nyt oli.

SIIRI (joka melkein on käynyt mykäksi). Lähtikö hän pois, — kokonaan?!!
(Hampaitaan kiristäen, itsekseen.) Oi, semmoista miestä!!

HELÉN. He läksivät yhdessä kauppias Loikkasen kanssa.

ROUVA VALLSTRÖM ja SIIRI (yht'aikaa). Loikkasenko?

ANTTI ja HILMA (puhelevat keskenään hiljaa).

HELÉN. Niin. Se oli sillä viisiä, että kauppias Loikkanen ajoi tästä
ohi ja kysyi, että olikos kauppias Rahikainen täällä, ja kun hän kuuli,
että oli, niin hän pyysi minun kysymään, lähtisikös kauppias Rahikainen
hänen mu'assaan.

SIIRI (syrjään rouva Vallströmille). Mitäs sille sitte voi, täti?!

ROUVA VALLSTRÖM (Helénille). Hyvä on, pehtori. (Tekee merkin, että
Helén saapi mennä.)

HELÉN. Muistaahan rouva sitte panna ne jyvät kirjaan?

ROUVA VALLSTRÖM. Kyllä, kyllä.

HELÉN (poistuu hitaasti).


Seitsemäs kohtaus.

    Rouva VALLSTRÖM, SIIRI, ANTTI ja HILMA.

HILMA. Isä, tulkaa! Lähdetään pois!

ANTTI. Hukassa nyt on kaikki. Mitä minä nyt teen? Enhän minä nyt
enää... Ryöstöön nyt kaikki joutuu.

HILMA. Elkää nyt, isä, — vieraassa paikassa...

SIIRI. Antti hyvä! Elkää nyt noin masentuko! Koetetaan nyt jollakin
lailla...

ANTTI. Enhän minä millä voi... Ainoa keino se enää on, että jos rouva
sitte tahtoo olla niin hyvä ja tulla sinne huutokauppaan vähän hintoja
korottamaan, ettei kaikki irtaimisto ihan polkuhinnasta näinä huonoina
aikoina menisi ja vielä talokin ryöstöön pantaisi.

ROUVA VALLSTRÖM. Minkä voin, Antti hyvä, minä kyllä siinä suhteessa
teen.

ANTTI ja HILMA. (menevät hyvästellen).

    Esirippu.



Viides näytös.


Valkeapään tupa. Perällä ovi. — Vasemmalla peränurkassa uuni, keskellä
ikkuna ja etualalla seinän vieressä sänky. Uunin ja ikkunan välissä
on rahi ja sen edessä kätkyt. — Oikealla, myöskin keskellä, päreillä
paikattu ikkuna, pitkin seinustaa lavitsa ja sen edessä, etualalla
punainen ruokapöytä. Oven suussa, oikealla, on vesisaavi, seinällä
muutamia työkaluja ja orsilla päreitä kuivamassa.


Ensimmäinen kohtaus.

    SOHVI, HILMA ja LIISU.

SOHVI (istuu rahilla, kutoo sukkaa, ja soudattaa jalallaan, hiljaa
hyssyttäen, kätkyessä makaavaa pientä lasta). Hsss... ss... Hsss...
sss... sss... ss...

LIISU (joka potee keuhkokuumetta, makaa sängyssä).

HILMA (seisoo pöydän luona ja sitoo yhteen ison vaatenyytin
päitä; katsahtaa ikkunaan). Tuollapa niitä jo alkaa tulla ihmisiä
huutokauppaankin.

SOHVI. Ketäs siellä on? — Hs-sss! — Hs-sss-sss-sss!...

HILMA. Paakkunainenhan se näkyy olevan Eeva-Stiinan kanssa. (Vie
nyyttinsä lavitsalle peränurkkaan).

SOHVI. "Missäs harakka, jos ei si'antappajaisissa!" — Hs-sss-ss!
— Sehän se on Eeva-Stiina ainainen huutokaupoissa kävijä. —
Hs-sss-sss-sh! — — Kutsuhan kuitenkin sisään, Hilma! — Mitä ne siellä
ulkona — — kylmässä...? — — Hs-ssss-ss-sh!...

HILMA. Eiköhän ne tule itsestäänkin, jahka ovat tavaroita katselleet.

LIISU (käännäkse vuoteessa; heikolla äänellä). Äit'!

SOHVI (jättää kätkyen, nousee ja kumarraikse vuoteen päästä Liisua
kohti). Mitä, lapsukaiseni?

LIISU (läähöttävästi hengittäen ja katkonaisesti). Olisiko... vähän...
juotavaa?... Niin... kuivattaa ja... polttaa... kulkkua...

SOHVI. Paikalla, kultaseni! — (Hilmalle, joka on tullut vuodetta
lähemmä, puolikovaan:) Mitä minä sille, raukalle, annan? Taannoin
kaasin viimeisen maitotilkan.

HILMA. Mitäs muuta, kuin Muurikista koettaa...

SOHVI. Eihän se nyt ole aika, mutta täytyy kai sitä... Ehkä siitä vielä
heruu — viimeisen kerran...

HILMA. Antakaahan tuoppi, niin minä menen ja lypsän.

SOHVI (ottaen tuopin uunin reunukselta). Ei. Jää sinä tänne ja soudata,
jos pikku veikko herää! Kyllä minä itse. (Sitoo huivinsa ja menee).

HILMA. Hyvä on. (Jää seisomaan kätkyen viereen ja katselee Liisua.)

LIISU (huomaa sen ja ojentaa Hilmalle kätensä) Sisko! — —

HILMA (tarttuu Liisua kädestä ja kumartuu hänen luoksensa). Mitä,
sirkkuseni? — Äiti tuo kohta maitoa, — ihan paikalla.

LIISU (pyörittäen päätään). Ei... ei... sitä. — Sisko — — raukka!
(Hänen silmäänsä kiertyy kyynel ja hän pudottaa hervottomasti kätensä
vuoteelle.)

HILMA (istuutuu vuoteen laidalle ja silittää Liisun päätä). Liisu!
Muruseni! Mitä sinä...? Sinä itket! Miksi sinä itket? Elä nyt...?
Muutenkin päätäsi kuumettaa.

LIISU. ... kun... lähdet pois... palvelukseen... äidin on... niin
vaikea... ja ikävä.

HILMA. Elä nyt huoli! Kyllähän minä käyn täällä. Koetan päästä usein.
Rouva Vallström kyllä laskee, hän on niin hyvä. Minä käyn... Me kyllä
tavataan.

LIISU (huokaa syvään ja kääntää päänsä seinään päin). Ei! Ei... me...
koskaan... enää...

HILMA. Mitä sinä? Mitä sinä? — Liisu!


Toinen kohtaus.

    HILMA, LIISU, PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA.

PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA (iso, vatsakas nainen, tulevat ja
seisattuvat kuiskaten oven suuhun).

HILMA (menee heitä tervehtimään). Päivää, Eeva-Stiina! Päivää,
Paakkunainen! Tulkaa sisään vaan!

EEVA-STIINA. Täällähän on sairas.

PAAKKUNAINEN. Jos me häiritään?

HILMA. Ei mitään. Käykää istumaan! — Johan se Liisu raukka on kohta
kolme viikkoa ollut vuoteen omana.

PAAKKUNAINEN (istuutuu pöydän luo ja kaivaa rassilla piipustaan perskan
kouraansa ja pistää sitte suuhunsa). Vai jo kohta kolme viikkoa?

EEVA-STIINA (katselee ympärilleen; välinpitämättömästi). Sitäkö se
rintatautia yhä potee? — (Paakkunaiselle syrjään) Eihän täällä tuvassa
oli mitä myötävää. (Istuutuu lavitsalle.)

HILMA. Sitähän se jo monta vuotta... Vaan nyt tuli keuhkojen polte
vielä lisäksi.

PAAKKUNAINEN. Oh-hoh, raukkaa!

EEVA-STIINA. Eikös se ole tohtori käynyt?

HILMA. Kävihän se. Vaan eihän se mitä sanonut voivansa.

PAAKKUNAINEN. Vai on se niin...?

EEVA-STIINA. Mutta olihan tässä poikakin. Missäs se on?

HILMA. Aakuko?

PAAKKUNAINEN. Niin. Aakuhan sen oli nimi.

HILMA. Se on suuressa pappilassa. Rovastihan se armahti ja otti Aakun
sinne luokseen.

EEVA-STIINA. Vai otti rovasti? No, sittehän se sen ehkä vielä
papiksikin kasvattaa.

PAAKKUNAINEN. No, sehän nyt oli hyvä. Sitenhän sillä Sohvilla on
ainakin huolia vähemmin.

HILMA. Äidilläkö? Eikö mitä! Sitähän se sittenkin on huolissaan, ett'ei
sillä ole Aakua kotona. Ikävöipi ilman lellipoikaansa.

EEVA-STIINA. Se nyt on joutavaa. Iloinenhan sen pitäisi olla. Eihän
sitä tyhjällä ketään osaa elättää. (Nousee ja menee ovelle päin).

PAAKKUNAINEN. Ei maar'. Muista huolistahan sitä kyllä aikaa myöten
suoriutuu, vaan ei aina niin hyvällä leipähuolista.


Kolmas kohtaus.

    Edelliset, SOHVI ja SINKKONEN; sitte muutamia miehiä ja naisia.

SOHVI ja (hänen jälessään) SINKKONEN (tulevat.)

EEVA-STIINA (ovella Sohville). Siinähän Sohvi tulee. Tahdoin vaan mennä
tupakammariin vähän katselemaan. Saapikos sinne mennä?

SOHVI. Ka, mikäs siin' on. Saapihan sinne. Eihän siellä mitä aarteita
ole.

EEVA-STIINA. No, sitte. (Kättelee Sinkkosta.) Terveeks', herastuomari!
(Menee.)

SINKKONEN (kättelee Hilmaa ja Paakkunaista ja käy istumaan jälkimäisen
viereen).

SOHVI (juottaa Liisulle maitoa tuopista, Hilman kohottaessa sairaan
päätä). Kas tässä, lapseni! Juopas nyt! Katsos, kuinka äi'än Muurikki
lehmäni antoi! Melkein puoli tuoppia lämmintä, vaahtoavaa maitoa! Ihan
kuin olisi tietänyt, elukkakin, että Liisu tyttöni tahtoo juoda. — Juo
nyt — enemmän!

LIISU. En minä...

SOHVI. No, noinko vähän joitkin?

LIISU. Säästää...!

SOHVI. Säästääkö?! — Enhän minä sitä sillä sanonut. Lähettäähän Jumala
lisää, kun loppuu.

LIISU. Piisaa se... En minä... Ei maita...

SOHVI. No, miten tahdot. Ehkä sitte vähän ajan päästä taas (Vie tuopin
uunin reunuksella ja istuu rahille sukkaa kutomaan.) Missä se Anttikin
viipynee? Saattaa kohta vallesmanni tulla ennen häntä.

SINKKONEN (katsoo kelloaan). Kohta kai sen pitäisi tulla, vallesmannin.

PAAKKUNAINEN. Minnekäs Antti sitte on mennyt?

SOHVI. Vallströmin rouvan luohan tuo vielä ennätteli. Huutamaan tahtoi
pyytää hevosta ja Muurikkia. Muutenhan tässä talo paikalla tyhjilleen
jääpi ja kerjuulle lähteä pitää.

PAAKKUNAINEN. Ehkäpä ne sitte yhdessä tulevatkin.

SINKKONEN. Tekeehän se rouva Vallström sen ja tulee.

HILMA (joka laitettuaan Liisun vuodetta, on tullut toiselle puolelle,
ikkunan kohdalle). Voi, jos se tulisi, rouva Vallström! Tuolla jo on se
Rahikaisen puotilainenkin.

SINKKONEN (kumartuen ikkunaa kohti). Martikaisenko Kosti?

PAAKKUNAINEN (samoin ikkunaan katsoen). Sehän se on, Kosti.

HILMA. Aatraa tuolla katselee katoksen alla.

SOHVI Ostelemaan kai on lähetetty?

SINKKONEN. Kyllä se on huutamaan taas, Sipi, tänne tuon Martikaisen
puolestaan laittanut.

PAAKKUNAINEN. Niinhän se ruukkaa. Helpolla ostelee, mitä mistäkin saapi.

(Muutamia miehiä ja naisia on toinen toisensa perästä alkanut tulla
sisään, katsellen ympärilleen; kuka istuutuu lavitsalle, kuka ottaa
seinältä sahan ja katselee sitä, kuka sytyttää uunin hiiluksesta
piippunsa; muudan nainen koputtaa vesisaavin laitaan ja menee sitte
kysymään jotakin Sohvilta.)

SINKKONEN. Ka, tuossapa jo vallesmannikin näkyy tulevan.

PAAKKUNAINEN. Niinpä näkyy — todenperään.

HILMA. Joko se kerkisi tulla? Eikä isä ja rouva Vallström vielä ole
täällä.

SOHVI (huo'ahtaen). Voi, tokkiinsa! Ja näin on vähä väkeä! Ilmaiseksi
nyt menee kaikki.

PAAKKUNAINEN. Onhan siellä pihalla vielä muutama henki.

SINKKONEN. Ja eiköpähän se isäntää vuota, vallesmanni?

PAAKKUNAINEN. Vai alkaneekohan ilman?


Neljäs kohtaus.

    Edelliset ja PUPUTTI.

PUPUTTI (iso, lihavanläntä, viiksikäs mies, lakki päässä ja puettuna
palttoosen, puhuu kovaan ja karkealla äänellä, tulee). Päivää! (Tuvassa
olijat nousevat ylös ja ne, joilla on lakki päässä, paljastavat
päänsä.) No? Kuinka se on? Onko kaikki reilassa, että voidaan heti
alkaa, hä? (Ottaa povitaskustaan ulosottoluettelon.)

SOHVI. Eiköhän se passaisi (niiaa syvään), armollinen herra
vallesmanni, että olisitte niin hyvä ja pikkuisen aikaa vuottaisitte?

PUPUTTI. No, miksi niin?

SOHVI. Jotta se Antti kerkiäisi tulla. Kyllä hän koht'sillään...

PUPUTTI. Miks'ei hän ole kotona? Ei mulla ole aikaa antaa hukkaan
mennä. Missäs hän on?

SOHVI. Kyllä hän koht'sillään... ihan paikalla tulisi.

HILMA. Isä meni vaan pikkuruisen rouva Vallströmin luo. Kyllä he siinä
paikassa tulevat yhdessä.

PUPUTTI. Rouva Vallströmin? Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?
Pitää alkaa määrätyllä ajalla, kun on kuulutettu.

SOHVI. Jos edes elukat voisi jättää viimeiseksi, armollinen herra
vallesmanni?

PUPUTTI. Huutokauppa toimitetaan ulosottoluettelon mukaan. (Silmäilee
luetteloa.) Mitäs tässä on ensimmäiseksi? Piironki — sänky — pöytä —
kiikkutuoli. —

HILMA. Voihan vallesmanni niistä alkaa, äiti. Ne on tupakammarissa.
Tehkää niin hyvin, herra vallesmanni! Alkakaa vaan! Minä tulen, minä
näytän. (Menee.)

PUPUTTI. Niin. Mennään! Pitää alkaa, niinkuin on määrätty. (Menee
Hilman jälessä.)

(SINKKONEN, PAAKKUNAINEN ja muut vieraat poistuvat myös vähin erin.)


Viides kohtaus.

    SOHVI ja LIISU, sitte SIPI.

SOHVI (menee pöydän puolelle tupaa, huokaa ja lyö kätensä ristiin).
Voi, rakas Jumala! Kuule minun rukoukseni: auta meitä, auta meitä
vaivaisia, viheliäisiä syntisiä!!

LIISU (liikahtaa ja kuiskaa hiljaa). Äiti!

SOHVI (säpsähtää ja juoksee sängyn luo). Mitä, lapseni, mitä?

LIISU (katkonaisesti, vaikeasti hengittäen). Oih!... Oih!... Elä
sure... äiti! — Jumala... auttaa... Jumala... auttaa...!

SOHVI. Kyllä, lapseni, kyllä! Minä uskon sen.

LIISU (ikäänkuin ilmestystä nähden). Tuossa! Hän lähettää...
enkelinsä... Se tuo... Se auttaa... Katso!... Katso!

SOHVI. Elä huoli, lapseni, elä...! Sinä väsyt, sinä olet sairas! Nuku!

LIISU (osottaen sormellaan). Kas! Nyt... se... vie... Liisun... ylös...
ylös... tai — (Herpoutuu kokoon vuoteelle.)

SOHVI. Nuku, lapseni, nuku! Sinä hourailet! (Katsoo uuniin päin.) En
minä näe mitään. — — —

SIPI (joka on samalla tullut sisään, rykäisee oven suussa). Emäntä!

SOHVI. Kah! Kuka se on? — Kauppias!

SIPI. Minähän se olen...

SOHVI. Minä luulin, kuka. Luulin jo, että rouva Vallström, että Siiri...

SIPI. Taisinpa häiritä?

SOHVI. Eikö mitä.

SIPI. Pistäydyin vaan hetkeksi sisään — teitä tavatakseni.

SOHVI. Minua?

SIPI. Niin. Toivon, ett'ette pane pahaksenne. Teillä on kyllä syytä
pahastua, että asiat ovat näin käyneet, mutta elkää kuitenkaan kaikesta
minua soimatko! Ett'ette luulisi minusta liika paljon pahaa, pyydän
saada, ehkä näin myöhäänkin ja koska ei ole minun vallassani enää asiaa
korjata (ottaa taskustaan kahdenkymmenen markan setelin) tarjota teille
pienen avun. Elkää panko pahaksi! Mutta ehkä silläkin voi nyt jotakin
tehdä.

SOHVI (joka epäröiden ottaa setelin). Minä en tiedä?... Mitä nyt
kauppias...? Taivaan Herra!... Apuko?... Kiitoksia, kiitoksia tuhansin
kerroin, hyvä, hyvä herra kauppias!

SIPI. Ei nyt pidä...! Ei se kestä kiittää! Ja elkää panko pahaksi! —
Mutta kuulkaa! Sanoitte, että vuotatte rouva Vallströmiä?

SOHVI. Niin, niin. Sitähän me... ja neiti Siiriä. Nehän ne on
luvanneet...

SIPI. Vai niin. — Minä pistäydyin vaan hetkeksi... — Sanokaas: onko se
totta, että se neiti Siiri lähtee pois?

SOHVI. Niinhän ne sanovat. Ja huomenna jo kuuluu aikovan lähteä.

SIPI (itsekseen). Hän siis lähtee todellakin! — (Ääneen.) Muutenhan
minä tässä vaan sivumennen... Ja teatteriinko taas?

SOHVI. Eikä. Talouskouluunhan se taitaa aikoa.

SIPI. Vai niin! — — No — no. Arvasihan sen. — No, niin. Toivon,
ett'ette nyt kaikesta minua syytä. Ja jos voin vasta jotakin, niin...

SOHVI (joka vilkaisee ikkunaan). Ka tuossahan on jo Antti. Jumalan
kiitos! He ovat tulleet. Ihan parahiksi tulivatkin.

SIPI. Minnekäs minä... En tahtoisi — häiritä...? Jos he tulevat tänne?
(Vetäytyy perälle nurkkaan päin.)


Kuudes kohtaus.

    SOHVI, SIPI ja SIIRI.

SIIRI (tulee suorastaan sisään ensin huomaamatta Sipiä). Päivää, emäntä
hyvä! (Tervehtii Sohvia). Tässä me nyt ollaan. Täti meni heti sille
puolelle. Siellähän huutokauppa jo on alkanut.

SOHVI. Voi, terve tultua! Johan ne alkoivat.

SIIRI (huomaa Sipin ja säpsähtää). Hän — täällä? (Katsoo kummastellen
Sohviin.) Kun en tietänyt!

SIPI. Suokaa anteeksi, että satuin olemaan täällä, mutta jos... niin...
(Aikoo ikäänkuin mennä, mutta jääpi Sohvin alkaessa puhua.)

SOHVI. Niin. Kauppias tuli vaan vähän. — Hän oli niin hyvä... Hän
tahtoi vielä viimeisellä hetkellä meitä auttaa.

SIIRI. Mitä? Miten?

SOHVI. Hän tahtoi meitä auttaa ja antoi tämän? (Näyttää seteliä.)

SIIRI. Ja te otatte häneltä vastaan sen?

SOHVI. Mitenkäs? Miks'ei? Pitäähän minun... kun on apua tarvis.

SIIRI. Ja hän ilkeää teille tuommoisen avun antaa.

SIPI. Kaikki eivät ole niin ylpeitä kuin Siiri.

SIIRI. Ei. Te ette saa sitä häneltä ottaa, emäntä! (Tempaa setelin
Sohvin kädestä ja ojentaa sen Sipille.) Tuossa on se hänelle takaisin.
Hilma ei olisi sitä ottanut. Minä tiedän sen. Ja te ette saa sitä ottaa!

SOHVI (pidellen Siiriä käsivarresta). Mitä te teette, mitä te teette?!
Se ei ole oikein. Jumala rankaisee siitä.

SIIRI. Minä annan teille saman summan, mutta häneltä ette saa sitä
ottaa. Ja hänen täytyy ottaa se takaisin.

SIPI (ottaa setelin). Hyvä! Minä otan sen. Minä tottelen Siirin käskyä
— viimeisen kerran. Mutta elkää syyttäkö minua, emäntä! Minä olen
tehnyt, minkä olen voinut. Minä olen ojentanut teille käteni, vaan
toinen on sen sysännyt takaisin. Ja sitte — hyvästi! (Poistuu, luotuaan
viimeisen katseen Siiriin.)

SOHVI. Voi, mitä te nyt teitte? Tuolla lailla halveksitte hänen apuaan,
hänen lahjaansa.

SIIRI. Olkaa huoleti, hyvä emäntä! Tätä ette kadu.


Seitsemäs kohtaus.

    SOHVI, SIIRI ja HILMA.

HILMA. Siiri! Terve! Täällähän sinä olet?

SIIRI. Täällä. Joko ne lopettivat tupakammarissa?

HILMA. Jo. Ja nyt menevät ulos, talliin ja läävään.

SOHVI. Joko ne. Entä isä ja rouva Vallström?

HILMA. Ne menivät mukaan. — Tulin tänne, että pääsisitte sinne, äiti,
jos tahdotte.

SOHVI. En minä... En minä voi nähdä, kun Rusko ja Muurikki myödään. Se
ottaa niin luonnolleni. Ja onhan isä siellä.

SIIRI. Mutta sitte menen minä.

HILMA. Siiri! Hän on siellä — Sipi.

SIIRI. Minä tiedän sen. Hänhän kävi täällä — tuvassa.

HILMA. Kävikö täällä?

SIIRI. Kävi. Ja sen tautta juuri pitää minun olla siellä mukana.
(Menee.)

HILMA. Äiti! Milloinka hän täällä kävi? Ja mitä varten?

SOHVI. Vast'ikään. Kun olin yksin, niin hän tuli. Hän tahtoi meitä
auttaa ja antoi minulle kaksikymmentä markkaa.

HILMA. Ja te otitte?

SOHVI. Otin. Ja miks'en olisi ottanut? Vaan sitte sattui Siiri
tulemaan, tempasi kädestäni rahan ja pakoitti Sipin ottamaan sen
takaisin.

HILMA. Se oli hyvä. Se oli oikein, äiti.

SOHVI. Oikeinko? Sinäkin hupsu! Saat nyt nähdä, mitä hän tekee, kun
hän siitä suuttuu, että me noin hylkäsimme hänen apunsa ja sovinnon
tarjouksensa.

HILMA. Enempää Sipi ei voi meille tehdä, äiti, kuin on jo tehnyt.

SOHVI (ikkunan luona). Kas tuossa! Nyt Ruskoa jo myödään. Ja siinä
seisoo Siiri ja Sipi vastatusten.

HILMA (katsahtaen ikkunaan). Näyttää, niinkuin he huutaisivat kilvan.

SOHVI. Sanoinhan minä. Sipi voi tehdä jotakin uhallakin.

HILMA. Mutta Siiri pitää kyllä puoliaan, äiti.

SOHVI. Mitä voi hän Sipiä vastaan.

HILMA. Hän saa ainakin hinnan nousemaan.

SOHVI. Vaan jos isä jää ilman hevosta. Hän kun tahtoi lähteä hevosineen
Karjalan rautatielle työn hakuun.

HILMA. Parempihan se on, äiti, saada siitä hyvä hinta, kuin jos uupuu
ja täytyy talokin ryöstöön panna. Muutenkin on kaikki muu niin halvalla
mennyt.

SOHVI. No. Nyt se päättyi. Mitä ne ihmiset noin nauravat?

HILMA. Ja mitähän se Sipi tuossa Siirille haastaa, näetkös?

SOHVI. Kädellään vaan huiskautti hänelle, Siiri, vastaukseksi ja lähti
juoksemaan tänne päin.

HILMA. Siinä paikassa saamme kuulla, kuinka kävi.

SIIRI (tulee juosten sisään).

HILMA. No, kellekä Rusko jäi, Siiri?

SIIRI. Hänellehän minä sen jätin.

SOHVI Vai Sipille se jäi?

SIIRI. Tahallanihan minä sen tein. Sillä semmoista hintaa ei Antti
olisi saanut siitä keltään.

HILMA. Mistä hinnasta se sitte meni?

SIIRI. Sadasta neljästäkymmenestä kolmesta.

HILMA. Sehän oli hyvin, äiti.

SOHVI. Olihan se kyllä.

SIIRI. Korotin ja korotin — kiusallani. Ja sitte yht'äkkiä jätin. Ja
niin sanoi Sinkkonenkin, että kolmekymmentä markkaa ainakin Sipi siitä
maksoi enemmän, kuin se on väärtti. — Vaan nyt on jo varmaan kohta
Muurikin vuoro.

SOHVI. Tuossapa se jo tuodaankin (Ulkoa kuuluu lehmän kellon
kalahduksia). Muurikkini! Muurikki lehmäni! Tuota! Kun tänne katsoo,
että missä se emäntä nyt on, kun antaa vieraiden taluttaa. Näetsen!
Ihan kuin ymmärtäisi, luontokappalekin, että erota pitää ja että toisen
käsiin joutuu! Muurikki lehmäni! (Puhkeaa itkemään ikkunalaudalle.)

HILMA. Elkää, elkää nyt, äiti kulta...!

SIIRI. Niin, ennen aikoja. Kyllä täti sen huutaa. Minä pyysin... Hän
lupasi.

SOHVI. Vielä mitä! Toinen antaa enemmän, niin sillehän se jääpi.

SIIRI. Olkaa nyt huoleti! Eipä siellä näy juuri olevankaan sen
huutajia. Tuossa vallesmanni jo kohottaa vasarata. Noin: ensimmäinen —
toinen — ja kolmas kerta. Täti sen varmaan sai. Minä lähden kuulemaan.

SOHVI. Jumala suokoon! Muutenhan jäämme kokonaan ilman särvintä kaikki
tyyni.

HILMA. Rouva Vallström tulee tänne. Nyt saamme kuulla.


Kahdeksas kohtaus.

    Edelliset ja rouva VALLSTRÖM.

SIIRI (ovella). No, täti, kuinka kävi?

ROUVA VALLSTRÖM (nyökäyttää Siirille myöntävästi). No, hyvää päivää,
Sohvi! (Tervehtii häntä.) Sohvi saa nyt pitää Muurikkinsa. Minä huusin
sen.

SOHVI (lankee maahan ja halailee rouva Vallströmin jalkoja). Kiitoksia,
kiitoksia tuhansin kerroin, rakas, rakas rouva!!

ROUVA VALLSTRÖM. Mitä te, mitä te nyt, Sohvi?! Ei pidä! Nouskaa ylös.
(Nostaa Sohvia käsivarresta.)


Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset, PUPUTTI, ANTTI, SINKKONEN, PAAKKUNAINEN,
    EEVA-STIINA ja muutamia muita henkilöitä.

SIIRI. Minkälainen on tulos, herra vallesmanni?

PUPUTTI. Paikalla. Jahka minä lyön nämä summat yhteen. (Istuutuu,
lyijykynä kädessä, pöydän taakse.)

(Rouva VALLSTRÖM ja SOHVI sekä SIIRI ja HILMA haastelevat keskenään.)

PAAKKUNAINEN (lähestyy vallesmannia, kaivaen taskusta esiin
kukkaronsa). Minä olisin, tuota, pyytänyt saada maksaa, herra
vallesmanni.

PUPUTTI. Vuota! Näethän, että minä tässä räknään.

EEVA-STIINA (Paakkunaisen takana). Olisi pitänyt päästä tästä lähtemään
kotiin.

PUPUTTI (polkien jalkaansa). Hä? Kuka se siellä...? Vuota, sanon minä!
Ja minne sinulla on sen kiireempi kuin muillakaan? (Jatkaa laskujaan.)

PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA (peräytyvät kansan joukkoon).

PUPUTTI (kotvasen kuluttua). Tästä ei tule täyteen sitä summaa, minkä
Antti Valkeapää on velkaa.

ANTTI. Arvaahan sen. Mistäpä sitä niin äi'ää olisi lähtenyt, kun kaikki
niin vähään nousi.

SIIRI. Paljonko siinä uupuu, vallesmanni?

PUPUTTI. Noin seitsemänkymmentäviisi markkaa. — Pitää siis jatkaa
irtaimiston myöntiä täällä tuvassa, ja joll'ei sekään piisaa, niin on
kiinteimistö...

ROUVA VALLSTRÖM (joka on mennyt vuoteen luo ja tarttunut Liisun
käteen). Herra Jumala! Hänhän on kylmä!

SOHVI (heittäytyy vuoteen yli). Liisu tyttöni! Kuollut! — — Kuollut!!!

HILMA. Kuollutko? — Siskoni! (Itkee.)

ANTTI (seisoo, äänetönnä katsellen ja kädet ristissä, vuoteen vieressä).

SIIRI. Liisu parka! Hän pääsi vaivastaan keskellä tätä kurjuutta.

(Kansan joukossa hämmästystä ja hiljaista kuiskatusta. Muutamat menevät
vuoteen luo katsomaan ja palaavat jälleen peremmälle. Joku menee kohta
sitte poiskin.)

EEVA-STIINA. Hiljaapa se sielu erosi ruumiista, kun ei sitä kukaan
huomannut.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, milloinka hän lähti? Eikös täällä koko ajan
ollut joku tuvassa?

SOHVI. Taannoin se varmaan oli loppu, kun hän enkelistä haastoi. Ja se
se hänen sielunsa silloin korjasi. (Lankeaa polvilleen vuoteen viereen
ja nostaa kätensä taivasta kohti!) Siellä nyt taivaassa ei ole Liisulla
puutetta, ei vaivoja, ei kyyneleitä. Ja Herra tiesi, että täällä
hänellä ei olisi ollut enää mitään, mitään.

ROUVA VALLSTRÖM (lohduttelee Sohvia).

PUPUTTI (kansaan päin). Tällä kertaa meillä nyt ei täällä ole enää
mitään tekemistä. Maksut otan vastaan kotonani. (Antille.) Mutta
meidän täytyy jatkaa toiste, että saadaan kokoon uupuva summa. (Panee
luettelon taskuunsa.)

    (Kansa poistuu.)

ANTTI. Niinhän se on tehtävä. Tyhjilleenhän tässä talo kuitenkin jääpi.

SIIRI. Herra vallesmanni!

PUPUTTI (joka on aikonut mennä). Neiti!

SIIRI. Sanoitte uupuvan seitsemänkymmentäviisi markkaa?

PUPUTTI. Niillä paikoin.

SIIRI. Olkaa niin hyvä: odottakaa vähän! (Ottaa kukkaronsa esiin.) Ehkä
saisin minä... Minulla sattuu olemaan... niin ei teidän tarvitse enää
vaivata — itseänne.

HILMA. Mitä sinä teet, Siiri?!...

SOHVI. Siirihän tarvitsee itse.

ANTTI. Ei nyt pidä...!

SIIRI. Kas tässä! Ottakaa nämä, herra vallesmanni! Siinä pitäisi olla.

PUPUTTI. Te annatte ne siis Antti Valkeapäalle? Hänen puolestaan?

SIIRI. Kuinka tahdotte? Sama se, kunhan hän vaan on kuitti? Piisaahan
se?

PUPUTTI (ottaen rahat.) Kyllä, kyllä. Tässä on ehkä pikkuruisen
liikaakin, neiti, mutta sen minä sitte annan takaisin, jahka lopetan
rätingin.

SIIRI. Se on sama. Ett'ei vaan uutta ryöstöä tarvita? Eihän?

PUPUTTI. Ei suinkaan. — Te olette jalomielinen ihminen, neiti! (Menee
pöydän luo ja merkitsee rahat luetteloon.) Hyvästi sitte! (Hyvästelee.)
Nyt on minun puolestani täällä kaikki lopussa. (Menee.)

PAAKKUNAINEN, EEVA-STIINA ja SINKKONEN (jotka ihmetellen ovat keskenään
puhelleet jotakin perällä, poistuvat myöskin).

SIIRI. Niin. Pitäähän meidänkin lähteä, täti, ja jättää heidät rauhaan
Liisulle viimeistä velvollisuutta toimittamaan.

ROUVA VALLSTRÖM (taputtaen Siiriä). Kyllä, kultaseni, lähdetään.
Tahdoin vaan ensin sanoa Hilmalle, että Hilma sen tähden juuri
nyt saa jäädä muutamaksi päiväksi kotiin auttamaan ja sitte tulla
palvelukseeni, jos tahtoo. (Hyvästelee.)

HILMA. Hyvä on. Ja kiitoksia, rakas rouva!

ANTTI. Vaikeahan Sohvin nyt alussa olisi ilman Hilmaakin. Kiitoksia
vaan kaikesta!

SOHVI. Tästä ja kaikesta kiitos teille, rakas rouva ja Siiri! Jumala
teitä palkitkoon!...

SIIRI (joka sillä välin on kätellyt Sohvia ja Anttia, suutelee Hilmaa).
Me siis emme nyt tapaa enää toisiamme, Hilma. Voi hyvin!

ROUVA VALLSTRÖM ja SIIRI (menevät).

HILMA (ei saa sanotuksi mitään, vaan pyyhkii silmiään, katsoen Siirin
jälkeen).

SOHVI (menee Liisun vuoteen luo). Ja nyt... (Jää tuijottamaan Liisuun
kädet ristissä.)

ANTTI. — työhön jälleen —

HILMA (ottaa nyyttinsä, vie sen pöydälle ja alkaa aukoa huivin päitä) —
uutta elämää alkamaan — alusta taas!

    Esirippu.

(Loppu.)




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ryöstö : Viisinäytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.