Title: Vaarallinen kosinta ynnä muita kertomuksia
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaarallinen kosinta ynnä muita kertomuksia" ***


VAARALLINEN KOSINTA

ynnä muita kertomuksia


Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON


Suomentaneet

Maila Talvio ja Yrjö Koskelainen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

Vaarallinen kosinta.
Iloinen poika.
Blakken.
Trond.
Isä.
Kotkanpesä.
Uskollisuutta.
Elämän arvoitus.
Karhuntappaja.



VAARALLINEN KOSINTA.


Kun Aslaugista oli tullut täysikasvanut tyttö, ei Husabyssa saatu
paljoakaan rauhaa; sillä yökaudet umpeensa kylän parhaimmat pojat
siellä tappelivat ja repivät toisiaan. Pahin oli lauantaiyö; mutta
silloin ei vanha Knud Husaby koskaan pannutkaan maata muuten kuin
nahkahousut jalassa ja koivuinen keppi vuoteen vieressä.

— Koska minä kerran olen tytön saanut, niin pitää minun häntä myöskin
puolustaa, sanoi Husabyn isäntä..

Tore Nässet oli vain torpanpoika, mutta toiset
väittivät juuri hänen useimmin käyvän Husabyn tyttären luona. Vanha
Knud ei siitä pitänyt; hän sanoi ettei se ollut totta, "koska hän
ei koskaan ollut häntä siellä nähnyt." Mutta ihmiset naureskelivat
keskenään ja arvelivat, että jos hän olisi hakenut nurkista sensijaan
että torui pihalla ja permannolla metelöitsijöitä, niin hän olisi
löytänyt Toren.

Tuli kevät ja Aslaug läksi karjan mukana tuntureille Kun sitten päivä
helteisenä laskeutui laaksoon, tunturi kohosi viileänä autereesta,
kellot kalkattivat, karjakoira haukkui, Aslaug huhuili ja puhalsi
paimentorveen nurmikkojyrkänteillä — silloin rupesi poikien sydäntä
polttamaan, kun he ahersivat alhaalla vainioilla Ensi lauantai-iltana
he kilvan riensivät karjakartanolle. Mutta vielä nopeammin tulivat
he alas- sillä karjakartanolla seisoi oven takana poika, ja hän otti
vastaan jokaisen tulijan ja tumpuloi hänet niin pahanpäiväisesti,
että hän sitten ikänsä muisti ne sanat, jotka seurasivat: tule vielä
toisenkin kerran, niin saat enemmän!

Heidän ymmärtääkseen ei sellaista nyrkkiä ollut siinä seurakunnassa
muilla kuin Tore Nässetillä. Ja kaikki rikkaat talollisenpojat pitivät
sitä peräti hulluna, että mokomakin torpparinpukki seisoi puskemassa
Husabyn karjakartanon korkeimmalla harjalla.

Samaa mieltä oli vanha Knudkin, kun hän sen kuuli, ja samalla hän
suunnitteli, että jollei kukaan muu osaa kurittaa sitä veitikkaa, niin
hänpä koettaa poikiensa kanssa. Tosin Knud jo rupesi vanhenemaan,
mutta vaikka hän likeni kuudettakymmentään, niin hän mielellään
paini vanhimman poikansa kanssa, kun huveissa rupesi käymään liian
hiljaiseksi.

Husabyn karjakartanolle ei ollut kuin yksi tie ja se kulki suoraan
talon läpi. Seuraavana lauantai-iltana, kun Tore aikoi karjakartanolle
ja kevein askelin hiipi pihan poikki, karkasi mies hänen rinnuksiinsa.

— Mitä sinä minusta tahdot? sanoi Tore ja viskasi hänet maahan, niin
että helisi.

— Sen saat heti tietää, sanoi toinen hänen takaansa; ja se oli veli.

— Täällä tulee kolmas, sanoi Knud ja kävi kaikin voimin hänen
kimppuunsa.

Tore kävi vaarassa voimakkaammaksi; hän oli notkea kuin pajuvitsa ja
iski niin että poltti; hän kiemurteli ja hiiviskeli; kun iskut tulivat,
oli hän poissa tieltä; kun he eivät osanneet mitään odottaa, tulla
läjähti. Selkäänsä hän lopulta sai, jopa aika lailla, mutta vanha Knud
sanoi sittemmin usein, että hän tuskin oli paininut vankemman pojan
kanssa. He ottelivat kunnes veri valui, mutta sitten sanoi Husabyn
isäntä:

— Seis! ja lisäsi: — jos sinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan
ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun!

Tore laahautui kotiin niin hyvin kuin taisi ja kun hän oli päässyt
kotiin, paneutui hän vuoteeseen. Paljon oli puhumista tappelusta
Husabyssä, mutta sen sanoi jokainen, että mitä hänellä siellä oli
tekemistä? — Yksi ei sanonut sillä lailla, ja se oli Aslaug. Hän oli
sinä lauantai-iltana niin odottanut häntä; ja kun hän kuuli, miten päin
asiat isän kanssa olivat kääntyneet, itki hän ja puheli itsekseen:

— Jollen minä saa Torea, ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.

Tore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän
silloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli kaunis päivä. — Yöllä oli
satanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki, lehväin haju
tuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja ylhäällä huhuili
joku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen täytynyt itkeä
kärsimättömyyttään.

Keskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi
miettimään, eikö tästä sentään lauantaiksi pitäisi ruveta paranemaan,
ja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: "jos
sinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi,
niin on tyttö sinun." Alituiseen katseli hän Husabyhyn.

— En minä pahempaa voi saada kuin selkääni, ajatteli Tore.

Husabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi
ainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei
kulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski
maihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi
ylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki
siitä, ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.

Lauantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; - aurinko säteili niin,
että pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun houkutus
tuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta jo joutui
ja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi katseensa sinne
ylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti Husabyhyn päin — ja
sitten hän työnsi veneen vesille ja läksi kiertämään nientä.

Karjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut.
Hän arveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen
sijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä
sanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen
paikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta sieltä nousivat sumut,
eikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka
paikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja tuli huomaamattaan
joutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä tuli
sellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.

Hänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli
pitkiä säveliä, ja kauas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui
itsekin ja lauloi säkeistön lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku
olisi vastannut kaukaa, alhaalta.

— Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi
käsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden
päällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi suurena
ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui taasen ja
rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja likempää kuin
äsken.

— Kyllä siellä sittenkin on joku.

Aslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän
kallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä
se oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen
silmänsä kulkivat ylöspäin — silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen
alla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturinseinää.

— Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään
koivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään
vastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle
ja kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut
hänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi
ääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitten
johtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista,
ja ettei apua sentähden ollut odottaminen.

— Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kiersi kätensä koiran
ympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, jonka hänen pitää pelastaa. Hän
vierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa, ja aika tuntui hänestä
loppumattomalta.

Mutta äkkiä riistäytyi koira irti.

— Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; —
vov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan;
— vov, vov! taas alas jyrkännettä — ja tuossapa nousi punainen lakki
tunturinsyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.

Siinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän
vihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.

Mutta vanha Knud Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli järkeä,
sillä hän sanoi:

— Se poika on hyvä olemassa. Tyttö on hänen.



ILOINEN POIKA.



Ensimmäinen luku.


Öyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan.
Mutta kun hän sitten istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla
sytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt
tulen luo.

— Siitä pojasta sitä vasta mahtaa tulla jotakin, sanoi äiti.

Siellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä; mutta
ne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja tuomi
kylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota Öyvind
ruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind kantoi
sille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja katosi
vuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille, joilla
ei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun hän illallisen
jälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni ihan kuumaksi,
katseli ympärilleen ja kuunteli.

— Kili — kili — kili — kilipukkiseni!

— Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen ja
katsoi alas.

Mutta pukin vieressä oli pieni tyttö polvillaan.

— Sinunko tämä pukki on? kysyi hän. Öyvind seisoi suut, silmät auki ja
pisti molemmat kätensä housuntaskuihin.

— Kukas sinä olet? kysyi hän.

— Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli
Nordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle,
kolmantena päivänä kylmistä öistä.

— Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei
hänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.

— Sinunko tämä pukki on? kysyi tyttö taas.

— Minun, sanoi poika ja nosti katseensa.

— Minun tekee niin mieli tätä pukkia — etkö sinä antaisi sitä minulle.

— En.

Tyttö potkia päristeli vuorella ja katseli poikaan, vihdoin hän sanoi:

— Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitten saa
sitä?

Öyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt
voirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä
hän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.

— Näytä se ensin, sanoi hän.

Tyttö oli paikalla valmis ja näytti suurta rinkeliä, jota piteli
kädessään.

— Tässä se on! sanoi hän ja heitti sen tulemaan.

— Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki
palaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen
täytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt
koko rinkilän.

— Nyt on pukki minun, sanoi tyttö.

Poika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi,
pukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana
ja katseli alas, pää kallellaan.

— Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi
sykkiä.

Tyttö nauroi entistä vallattomammin ja nousi polvilleen.

— Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti
sukkasiteensä ja köytti sen ympärille.

Öyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia
perässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.

— Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.

Mutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti
toisella nauhasta ja puheli kauniisti:

— Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin vadista
ja minun esiliinastani. Sitten hän lauloi:

    Puku pukkini joudu,
    tule vaskani, tuu
    lumitöppösin Mirri,
    sa naukuja-suu,
    ja sorsaset sulkaa
    vailla, nyt tulkaa,
    kananpoikaset kaa
    esiin koikkelehtaa,
    kyy kyyhkyni pienot
    te untuva-hienot!
    Kävi kaste jo maas'
    tuli aurinko taas,
    ja alulla vast' on kesä kultainen
    vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!

Siinä sitä sitten oltiin.

Poika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä
hän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se
oli tapahtunut yhdessä hetkessä, eikä hän enää saisi sitä nähdä.

Äiti tuli hyräillen rannalta, jossa hän oli ollut pesemässä pyttyjä;
hän näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.

— Mitä sinä itket?

— Voi pukki, pukki!

— No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.

— Ei se enää koskaan tule takaisin, sanoi poika.

— Poikaseni, kuinka se on tapahtunut? Poika ei heti tahtonut tunnustaa.

— Onko kettu vienyt sen?

— Kunhan olisikin!

— Oletko hullu! sanoi äiti. — Minne pukki on joutunut?

— Au, au, au — kun minä — myin sen rinkilästä!

Samassa hetkessä, jolloin hän tämän lausui, ymmärsi hän, mitä oli myydä
pukki rinkilästä; hän ei ennen ollut sitä ajatellut. Äiti sanoi:

— Mitä sinä luulet sen pienen pukin ajattelevan, kun sinä saatoit myydä
sen rinkilästä?

Ja poika ajatteli asiaa ja ymmärsi täydellisesti, ettei hän enää ikinä
voi iloita _tässä_ maailmassa — eikä Jumalankaan luona, ajatteli hän
sitten.

Hän oli niin suruissaan, että lupasi, ettei koskaan tee pahaa; ei hän
enää leikkaa poikki rukinnyöriä eikä päästä ulos lampaita eikä mene
järvelle yksinään. Hän nukkui siihen paikkaan ja näki unta pukista,
että se oli päässyt taivaan valtakuntaan; siellä istui Jumala ja
hänellä oli suuri parta niinkuin katekismuksessa ja pukki seisoi
vieressä ja pureskeli lehtiä paistavasta puusta; mutta Öyvind istui
yksin katolla eikä päässyt ylös.

Samassa koski jokin kostea hänen korvaansa ja hän heräsi unistaan.

— Ä-ä ä-ä ä-ä ää! kuului ja pukki oli palannut!

— Ei mutta oletko sinä tullut takaisin! ja poika hypähti pystyyn,
nosti ylös molemmat pukin etukäpälät ja rupesi tanssittamaan sitä kuin
veljeä; hän nyki sitä parrasta ja aikoi juuri lähteä viemään sitä
äitinsä luo, kun hän kuuli takaansa liikettä ja näki tytön istuvan
nurmella, ihan likellä. Nyt hän ymmärsi kaikki ja päästi irti pukin. —
Sinäkö sen olet tuonut?

Tyttö nyhti kädellään nurmea maasta ja sanoi: — Eivät antaneet minun
pitää sitä; vaari istuu tuolla ylhäällä odottamassa.

Pojan häntä katsellessa kuului terävä ääni tieltä: — No!

Silloin muisti tyttö, mitä hänen piti tehdä; hän nousi, meni Öyvindin
luo, pisti toisen multaisen kätensä hänen käteensä, veti sen samassa
pois ja sanoi:

— Anteeksi!

Mutta siihen hänen rohkeutensa loppuikin, hän heittäysi pukkia vastaan
ja itki.

— Minä taidan antaa pukin sinulle, sanoi Öyvind ja käänsi kasvonsa
muualle.

— Joudu nyt! huusi vaari mäeltä.

Ja Marit nousi ja rupesi jalkojaan laahustellen nousemaan ylös mäkeä.

— Sukkasiteesi unohtuu! huusi Öyvind hänen perässään.

Tyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitten poikaan. Vihdoin teki
hän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:

— Sen sinä saat pitää.

Poika meni hänen luokseen ja otti hänen kätensä:

— Kiitoksia, sanoi hän.

— Ei kiittämistä, vastasi tyttö, huokasi hirveän syvään ja läksi.

Poika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei
enää ollut niin rakas kuin ennen.



Toinen luku.


Pukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle
päin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi
kuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enää
riittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua;
vuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle;
mutta hän kysyi, eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui
pilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi
kärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta
lapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni ympäri
eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita, järveä,
taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut niitä nähnyt.
Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle päivänpaisteeseen.

— Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä. Äiti lauloi:

    Aurinko paistaa puunlatvan takaa,
    kissa se laiskana kivellä makaa.
         "Hiiriä kaks
         oli murkinaks,
         neljä pientä kalaa
         varastin ma salaa;
         nyt on maata hyvä,
         silmäss' unijyvä",
         sanoo kissa.

Mutta kukko tuli kaikkine kanoineen.

— Mitä kukko sanoo? kysyi Öyvind ja löi kädet yhteen.

Äiti lauloi:

    Kanamuorin siivet riippuu,
    kukko toisella säärellä viippuu.
         "Hanhet nää
         korkealle lennättää,
         järkikullass' ei vaan ne
         nouse kukon verroille!
         Kaa, kaa kanat, tarhaan jo,
         pääsköön lepoon aurinko".
         sanoo kukko.

Mutta kaksi pientä lintua lauloi katonharjalla.

— Mitä linnut sanoivat? kysyi Öyvind ja nauroi.

    "Kaunis on tää mailma nähdä
    kun ei tarvis työtä tehdä",
    sanoo linnut.

Ja hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka ryömi
sammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.

Samana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat
jo kauan olleet hänellä, ja hän oli paljon ajatellut, miltä oikein
tuntuisi, kun nekin rupeaisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet
eläimiksi linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitten ne rupesivat
kulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka
nimi oli b; sitten tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen
kolme ja neljä tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei
oikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi sitä enemmän
hän unohti, mitä ne olivat; kauimmin muisti hän a:n, josta hän eniten
piti; se oli pieni musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien kanssa; mutta
pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään satuja, vaan
ainoastaan läksyjä. Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:

— Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani sinne.

Öyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki,
ja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen;
koulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, mutta ei silloin kun
siellä oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti sillä
hän ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona
myllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi suloin äidiltä, mitä se oli.

— Lapset siellä lukevat, vastasi äiti, ja poika tuli hyvin iloiseksi,
sillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.

Kun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon lapsia,
ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat eväsvakkasillaan
pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä pöydän ympärillä;
koulumestari vanha, harmaapää mies, istui jakkaralla lieden luona
ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti astuivat sisään, nostivat
kaikki päätään ja myllynsurina lakkasi, aivan kuten silloin kun ränni
suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita, äiti tervehti koulumestaria,
joka tervehti takaisin.

— Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi
äiti.

— Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi
nahkakukkarostaan tupakkaa.

— Öyvind, sanoi äiti. — Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.

— Vai niin, sanoi koulumestari. — Tulepas tänne, valkotukka!... Öyvind
meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti lakin
hänen päästään. — Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi hänen
päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. — Minulleko sinä
naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.

— Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua. Silloin rupesi
koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset huomasivat, että
heilläkin oli lupa nauraa, ja niin he kaikki purskahtivat nauramaan..

Öyvind oli kun olikin otettu kouluun.

Kun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa;
hän katselikin kauan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat
sormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja
kainalossa.

— No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas askarteli
piippuineen.

Juuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän
ihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa
pienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot
molempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.

— Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja
istuutui tytön viereen.

Jo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen
kyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa
ja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat
toisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin
ja lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti
hirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:

— Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! — Hiljaa, ja olkaa
minulle kiltit, te sokeriporsaat! Se oli koulumestari, jonka oli
tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin ehti lopettaa. Koulussa tuli
hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt taas alkoivat käydä. Jokainen
luki ääneen kirjastaan; siinä soivat korkeimmat diskanttiäänet, ja
karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja kovemmin saadakseen pitää
ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni sekaantui joukkoon, Öyvindillä
ei ikipäivinä ollut vielä ollut noin hauskaa.

— Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Markille.

— On, samanlaista, vastasi tyttö.

Myöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin
pieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä
kauniisti istumaan paikoilleen.

— Nyt minäkin olen saanut pukin, sanoi Marit.

— Oletko?

— Niin, mutta ei se ole niin kaunis kuin sinun.

— Mikset sinä enää ole tullut sinne vuorelle?

— Vaari pelkää, että minä putoan.

— Mutta eihän se ole korkea.

— Vaari ei kuitenkaan tahdo.

— Äiti osaa niin paljon lauluja, sanoi Öyvind.

— Kyllä vaarikin osaa.

— Mutta ei hän osaa sellaisia kuin äiti.

— Vaari osaa tanssista. Tahdotko kuulla?

— Mielelläni.

— Mutta tule tänne kauemmaksi, ettei koulumestari huomaa.

Öyvind siirtyi kauemmaksi ja Marit lausui pienen
laulunpätkän neljään, viiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se
oli hänen ensimmäinen oppinsa koulussa:

    Viulut vinkuvi:
    "tanssi sa tanssi",
    Vallesmannin Ranssi
    se hihkasi: hii!
    Seis! sanoi Ola,
    teki pojalle kurin.
    oli Ranssi jo nurin,
    ja tytöt: hihii!

    Huhhei, huus Erik
    ja näytteli voimaa,
    ett' orret ne roimaa,
    ja huokasi lies.
    Seis! sanoi Elling
    ja puristi pihtiin,
    kävi henki sen nihtiin:
    "ole siivolla mies!"

    Hui! pani Rasmus
    tarttui kuin tuisku
    Randia ja muiskun
    tytöltä vie.
    Seis! huusi Randi,
    läimähti poski.
    "Kovinko koski,
    se parhaaksi lie!"

— Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. — Tänään te ensi kerran
pääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja veisaamme.

Koulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian
poikki ja puhuivat ihan sikin sokin.

— Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! Astukaa hiljaa ja
kauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.

Ja he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari
asettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitten he veisasivat;
koulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet
ristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauimpana ovensuussa
yhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin, mutta
eivät veisanneet.

Sellainen oli ensimmäinen päivä koulussa.



Kolmas luku.


Öyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa hän oli
ensimmäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että
hän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki
vähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa
puolet paikkakuntaa jauhatti.

Syvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin
historia, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat
lieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan,
jonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli
hiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen tunnetta
ja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä opetettiin.
Se historia oli tällainen:

Koulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli
Anders. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin
sotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa
molemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun
he sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita
poikia. Sitten kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta
omaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään,
etteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden
mennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitten he jakavat
tulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello,
-joka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset
sillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan,
tahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljekset rupesivat
huutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Anders
antaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Anders Baardin puolelta;
he huusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat
huutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen
taalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti
hintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Anders vieläkään hellittänyt,
tuntui Baardista siltä, ettei Anders ensinkään muista kuinka hyvä hän
usein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello
nousi yli 30 taalarin. Anders seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä
yhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enää katsonut
veljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies
mainitsi levollisesti hinnat. Andersin mieleen johtui siinä seisoessa,
että jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja
jollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se
muuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään
vielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan
hiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Anders ajatteli, että tuolla
lailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti
hintaa. Silloin naurahti Baard.

— Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi ja
läksi huoneesta.

Hetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli
ostanut, tuli joku ulos hänen perässään.

— Kello on sinun, sanoi mies, — Anders antoi perään.

Samassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen
ikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo pantu
paikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä, miettimään
lähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappaamaan ulos, muiden muassa Anders
ja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen luona eikä
tietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:

— Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän, jolloin
veljesi astuu sinun kantapäillesi!

— Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon! vastasi
Baard kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.

Siihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei
kumpikaan heistä enää astunut.

Vähän senjälkeen rupesi Anders
torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia häihinsä; ei Baard liioin
ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna tavattiin hänen ainoa lehmänsä
kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän takaa, missä sitä oli pidetty
lieassa, eikä kukaan käsittänyt, mihin se oli kuollut. Sattui vielä
muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi menemään taaksepäin;
mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa paloi keskellä talvea
kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten tuli oli päässyt irti.
"Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Anders ja
itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies, ja häneltä meni työhalu.

Seuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä. Anders oli pitkänään
sängyssä, mutta kimmahti pystyyn.

— Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni
ja jäi vilkkumatta katsomaan veljeensä. Vähän odotettuaan vastasi Baard:

— Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Anders; sinulla ei ole hyvät olot!

— Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut, Baard!
Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.

— Sinä erehdyt, Anders, minä kadun...

— Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä
sinua että minua!

Baard astui pari askelta taaksepäin ja kysyi värisevin äänin:

— Jos sinä tahdot kellon, niin sinä saat sen!

— Mene, Baard! huusi toinen, eikä Baard enää odottanut, vaan läksi.

Mutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä, suli
sydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä kirkossa ja
siellä hän teki hyviä päätöksiä; mutta ei jaksanut viedä niitä perille.
Usein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta milloin tuli
joku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai seisoi Anders
ulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä. Mutta eräänä
sunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin oli Anderskin
siellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hänen
yllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he olivat yhdessä,
mutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katseli hän
pappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja ystävälliseltä.
Heidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen, ja hän muisti kuinka
hyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä päivänä ehtoollisella
ja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että sopii veljensä kanssa,
tulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen sieluaan samassa hetkessä,
jolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi hän paikalla mennä istumaan
veljensä viereen; mutta joku sattui olemaan tiellä eikä veli nostanut
silmiään. Saarnan jälkeen oli taas olevinaan jotakin estettä; oli liian
paljon ihmisiä, ja vaimo asteli hänen rinnallaan, eikä Baard tuntenut
häntä; hän arveli olevan parasta, että hän menee kotiin hänen luokseen
ja puhuu siellä vakavasti hänen kanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin.
Hän astui suoraa päätä tuvan ovelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli
hän nimeään mainittavan; vaimo siellä puhui. "Hän kävi tänään
ripillä", sanoi hän. "Varmaan hän ajatteli sinua" ‒ "Ei ei hän minua
ajatellut", sanoi Anders. "Minä tunnen hänet; hän ajattelee vain
itseään."

Pitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan,
vaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska
liedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi
ja Anders liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: "Minä
luulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikk'ette tahdo sitä
myöntää." — "Puhutaan jostakin muusta", vastasi Anders. Hetken perästä
hän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan;
sinne Anderskin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki
hänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut
ylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samaisen,
jommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla
kajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut
hänelle. Andersin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun hänen
voimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty, ja
samaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan.
Anders meni sille puolelle, missä risut olivat; hän ei heti kumartunut
ottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa
vastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä.
Sitten hän huokasi ja sanoi: "Jaa — jaa — jaa; Herra Jumala, Herra
Jumala!"

Tämän kuuli Baard sittemmin niin kauan kuin eli. Hän aikoi astua veljeään
vastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin kovalta;
eikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Anders kokosi sylyksensä, hän
meni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät häntä kasvoihin.

Kumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla, eikä
sitä tiedä, koska hän olisi mennyt jollei häntä voimakkaan liikutuksen
perästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä
myöten. Silloin hän astui ulos, hän tunnusti itselleen rehellisesti,
että oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt
toisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin hän
itse äsken, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi riiheen,
sulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen syttymään, haki hän
sen naulan, johon Anders ripusti lyhtynsä, kun varhain aamulla tuli
puimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja ripusti sen naulaan,
sammutti sitten päreensä ja läksi, ja hänen mielensä oli niin kevyt,
että hän juoksi lumien poikki kuin nuori poika.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli
palanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin, että hän
näkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.

Tämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana,
otti sitten esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa
luulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli
kirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta — ja löysikin
todella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se oli kello.

Se kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili
sovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu kuinka
kävi.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat
taas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän
torpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli
ollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat
katkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaiselle ja tuli tutkinto.

Ei saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vain epäiltiin; hän saattoi
nyt vähemmän kuin koskaan ennen lähetä veljeään.

Anders oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut
sitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen
kalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä:
nyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan
ei hänen pidä saada anteeksi. Sitten hän kuuli ihmisten nähneen
hänen tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa
saatu mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästi, että Baard oli
syyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä
vaatteissaan, Anders paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui
sisään ja silmät rukoilivat niin, että Anders tunsi sen ytimiä myöten.
Hän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Anders, ja kun häneltä kysyttiin
uskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla äänellä:
ei!

Mutta siitä päivästä heittäyti Anders kovasti juomaan ja hän joutui
kovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin, vaikka
hän ei juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.

Kerran illalla astuu sitten köyhä vaimo Baardin pieneen
vuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se
oli veljen vaimo. Baard ymmärsi paikalla mitä asiaa hänellä oli,
kävi kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Andersin
ikkunasta loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he
kulkivat valon perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua.
Kun Baard oli päässyt eteiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka
teki hänelle pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui
liedellä ja nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se
nauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi.
Mutta vuoteessa, kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Anders
laihtuneena, mutta tajuissaan, otsa kirkkaana, ja tuijotti ontoin
silmin veljeen. Baardin polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen
jalkopohjaan ja ratkesi tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli
häneen vilkkumatta ja vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään
ulos, mutta Baard viittasi häntä jäämään — ja nyt alkoivat veljekset
puhua. He selittivät asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä
huusivat kelloa, aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard lopetti
ottamalla esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja
nyt selvisi veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet
ainoanakaan päivänä tunteneet olevansa onnellisia. Anders ei puhunut
paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui vuoteen ääressä niin
kauan kuin Anders oli kipeänä. "Nyt minä olen ihan terve", sanoi Anders
eräänä aamuna herätessään, "nyt, veljeni, eletään yhdessä eikä koskaan
erota, ihan niinkuin entisinä aikoina". Mutta samana päivänä hän kuoli.

Vaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut
mitään hätää. Mutta se, mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä,
purkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa
sen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan.
Kaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut
paljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauan on ollut poissa.
Ympäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi
rakastamaan Jumalaa — ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin — ja
niin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän
aina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta
niin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.

Tällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista, ja se suureni
Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto että
kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei yliluonnolliseksi
ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin ystävällisenä
ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta hänelle
jok'ikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta hymyilyn
tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja
onnellisena koko sen päivän.

Suuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin
ennen veisua piti pienen puheen ja vähintäin kerran viikossa luki
heille muutamia säkeistöjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta.
Kun hän luki ensimmäistä näistä säkeistöistä, vapisi hänen äänensä,
vaikka hän jo oli lukenut sitä 20—30 vuotta; se kuului:

    Lemmi, kristitty, lähintäs,
    älä paaduta sydäntäs,
    nosta veljeäs, auta!
    Missä on kyvenkin elämää,
    lempi sen uudesti synnystää,
    koettelemusten kautta.

Mutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän
katsella siristelemään lapsiin. "Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää
kauniisti kotiin melua pitämättä, — niin kauniisti, että minä kuulen
teistä paljasta hyvää, pienet vekarat!" Ja kesken lasten pahinta melua,
kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: "Tulkaa huomenna
takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän selkänne!
Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan taas ahkeria!"



Neljäs luku.


Öyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole paljonkaan
kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja illoin leikki.

Koska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun
nuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki
pitkin vuoren syrjää, toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella
puolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat
paikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin,
täällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi
kelkkaa, "Skarptraveren" ja "Skabejstet"; viimemainitun hän lainasi
suuremmille joukoille, ensimmäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.

Aamulla herätessään Öyvind niihin
aikoihin ensi työkseen katsoi ulos, oliko kaunis ilma, ja jos hän
näki, että pensaat tällä puolen lahtea olivat harmaassa sumussa, tai
kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli pukeutuminen niin hidasta,
ettei olisi luullut sinä päivänä työtä olevankaan. Mutta jos hän
esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi helisevällä pakkasella ja kirkkaalla
ilmalla, sai panna ylleen parhaat vaatteet, eikä ollut muuta työtä
kuin aamupäivällä läksynluku tai kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja
ilta oli vapaana — niin hei vaan! silloin oli poika tuossa tuokiossa
ylhäällä, sai vaatteet päälleen kuin tulipalossa eikä tahtonut jaksaa
syödä ensinkään. Niinpiankuin iltapäivä joutui ja ensimmäinen poika
suksillaan, heilauttaen suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin,
että harjanteet vesien ympärillä kaikuivat, tulla viiletti tien
syrjää, ja samassa tuli toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä
kolmas ja neljäs — silloin Öyvind lippaamaan "Skarptraverenillaan",
hän juoksi koko mäen ja pysähtyi viimeksi tulleiden joukkoon, päästäen
ilmoille pitkän, voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea,
harjanteelta harjanteelle ja hukkui vasta kauas.

Silloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta kun
hän vain oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.

Mutta sitten tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat
seitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä
ripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdegårdenen
ylätalossa Maritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet
kasvattaneet. He olivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä
pitoja ja nyt heidän vihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.

Oli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä
varmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä
oli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä
täällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin
tietä oli jäätä ja se erottautui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta
ja kohti silmään niin kauas kuin näki. Pitkin tuntureja oli kulkenut
lumivyöryjä; ne olivat jättäneet pimeän, tyhjän jäljen, mutta molemmin
puolin niiden sijaa oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko
tiheänä piti pimeää. Vettä ei näkynyt, mutta puolialastomat kankaat
ja suot ulottuivat raskaina ja repaleisina tunturien juurelle asti.
Talot lepäsivät mustanpuhuvina ryhminä keskellä tasankoa. Talvi-illan
pimeässä näyttivät ne mustilta möhkäleiltä, joista viilsi valoa maille,
milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Tuikkeesta näkyi, että
sisällä oli kiire. Nuorisoa, sekä varttuneempaa että puolikasvuista,
kokoontui eri haaroilta. Harvat kulkivat tietä myöten ja siirtyivät
joka tapauksessa tieltä, kun tulivat likemmä taloja, hiipien perille
mikä navetan takaa, mikä aitan ohi; toiset hyppivät kauan ladon takana
ja huusivat kuin ketut, toiset vastasivat kaukaa kuin kissat; joku
seisoi kodan takana ja haukkui kuin vanha, vihainen koira, jolta jänne
on katkennut, kunnes nousi yleinen takaa-ajo. Tytöt tulivat suurissa
joukoissa, mukanaan muutamia — tavallisesti pieniä — poikia, jotka
kaiken aikaa tappelivat heidän ympärillään, näyttääkseen miehiltä.
Jos tyttöjoukon tullessa taloon joku isoista pojista sattui heidät
näkemään, erosivat tytöt paikalla, karkasivat eteisiin tai puutarhaan
ja olivat sieltä vedettävät esiin yksitellen. Toiset ujostelivat niin
perinpohjaisesti, että piti lähettää sana Markille, ja hän tuli sitten
houkuttelemaan heidät sisään, joskus tuli joku, jota ei oikeastaan
ollut käsketty ja jonka tarkoitus ei ensinkään ollut mennä sisään,
vaan hiukan katsella vain, kunnes hän heltyi tanssimaan yhden ainoan
tanssin. Ne, joista Marit erityisesti piti, pyysi hän itse isäntäväen
luo, pieneen kamariin, missä vanha äijä tupakoi ja muori puuhaili.
Heitä keskitettiin ja heille puheltiin ystävällisesti, Öyvind ei ollut
heitä ja se tuntui hänestä oudolta.

Paikkakunnan hyvä pelimanni ei voinut saapua ennenkuin myöhemmin,
joten heidän siihen asti täytyi tyytyä vanhaan torppariin, jota
sanottiin Harmaaksi Knudiksi. Hän osasi neljä tanssia, nimittäin kaksi
hyppytanssia, hallingin ja vanhan, niinsanotun Napoleonin valssin;
mutta vähin erin oli hänen täytynyt tehdä hallingista saksanpolkka,
nimittäin muuttamalla tahtia, ja toisesta hyppytanssista oli samalla
tavalla täytynyt tulla polkkamasurkka. Nyt hän rupesi soittamaan ja
tanssi alkoi, Öyvind ei heti uskaltanut mennä mukaan, sillä siellä oli
niin paljon täysikasvuisia; mutta pian lyöttäytyivät puolikasvuiset
yhteen, tuppautuivat esiin, joivat hiukan väkevää olutta avuksi ja
silloin joutui Öyvindkin permannolle; pirtissä tuli kuuma, ilo ja olut
nousivat päähän. Marit oli sinä iltana eniten permannolla, nähtävästi
sentähden, että kutsut olivat hänen isovanhempiensa luona, ja sentähden
Öyvindkin usein tuli katsoneeksi hänen mutkiinsa; mutta hän oli aina
tanssimassa jonkun toisen kanssa. Hänen teki hänenkin mieli tanssia
hänen kanssaan ja sentähden jäi hän istumaan yhden tanssin ajaksi, heti
voidakseen juosta hänen luokseen, kun hän lopetti. Ja hän juoksikin,
mutta pitkä, tummaverinen, tuuheatukkainen mies asettui hänen eteensä.

— Pois kakara! huusi hän ja tönäisi Öyvindiä niin, että hän oli
menemäisillään nurin Maritin päälle.

Sellaista ei hänelle vielä ikinä ollut tapahtunut, ei häntä vielä
kukaan ollut haukkunut "kakaraksi", kun hänen oli tehnyt mieli olla
mukana; hän lensi polttavan punaiseksi, mutta ei sanonut mitään ja
vetäytyi pois sinne, missä uusi pelimanni juuri istui soittamassa
alkusäveliä. Ihmisjoukko oli hiljaa, kaikki odottivat voimakkaita ensi
ääniä, nyt kun "hän itse" oli soittamassa; hän koetteli ja viritteli,
sitä kesti hyvän aikaa, mutta vihdoin rupesi hän laskettamaan hyppyriä,
jopa hihkaisivat ja heittäytyivät parittain joukkoon. Öyvind katselee
Maritia, joka tanssii tuuheatukkaisen miehen kanssa; hän hymyili miehen
olan yli niin että valkeat hampaat näkyivät ja Öyvind tunsi ensi kerran
eläissään kummaa, tuikeaa tuskaa rinnassaan.

Hän katseli katselemistaan tyttöä, mutta vaikka hän olisi kuinka
katsellut, tuntui hänestä, että Marit on ihan täysikasvuinen; eihän
se ole mahdollista, sillä vielähän hän on mukana kelkkamäessä.
Mutta täysikasvanut hän kumminkin oli, ja tanssin loputtua vetäisi
tuuheatukkainen mies hänet syliinsä; hän kyllä riuhtaisihe irti, mutta
jäi kuitenkin hänen viereensä istumaan.

Öyvind katseli miestä; hänellä oli hienot siniset verkavaatteet,
sinikirjava paita ja silkkiliinanen; kasvot olivat pienet, silmät
vilkkaat ja siniset, suu uhkamielinen ja hymyssä; hän oli kaunis.
Öyvind katseli häntä katselemistaan ja rupesi vihdoin katselemaan
itseäänkin; hän oli jouluksi saanut uudet housut ja ollut niistä hyvin
iloissaan, mutta nyt hän huomasi, että ne olivat vain harmaata sarkaa;
takki oli samaa maata, mutta vanha ja tummunut, liivit ruudullisesta
puolivillaisesta kankaasta, nekin vanhat ja niissä kaksi kiiltävää ja
yksi musta nappi. Hän katseli ympärilleen ja näytti siltä, että harvat
ovat niin huonoissa vaatteissa kuin hän. Maritin yllä oli liivihame
hienosta kankaasta, kaulaliinassa solki ja kädessä kokoonkääritty
silkkinenäliina. Takaraivolla oli hänellä pieni musta silkkimyssy, joka
suurin, raidallisin silkkinauhoin oli kiinnitetty leuan alle. Hän oli
punainen ja valkoinen ja hymyili, mies puhui hänen kanssaan
ja hymyili; ruvettiin taas soittamaan ja he yrittivät taas tanssiin.
Muuan toveri tuli istumaan Öyvindin viereen.

— Mikset tanssi, Öyvind? sanoi hän ystävällisesti.

— Enhän minä, vastasi Öyvind. — Enhän minä ole sen näköinen.

— Sen näköinen? kysyi toveri.

Mutta päästäkseen siitä keskustelusta sanoi Öyvind:

— Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin
kanssa?

— Se on Jon Hatlen, hän on kauan ollut maanviljelyskoulussa ja ottaa
nyt talon haltuunsa.

Samassa istuutuivat Marit ja Jon.

— Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin
luona ja mulkoilee minuun? kysyi Jon.

Silloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:

— Se on Pladsenin torpan poika.

Öyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt
hän sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi
ja lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti
hän ajatella kaikkea, mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja
ylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin saloihin asti. Mutta kun hän
tuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja
luulivat hänen olevan hyvillä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi
kyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu
vinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli
näkevänsä jonkin mustan nousevan silmiinsä, mutta sitten hän muisti
koulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja
papin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut,
että hän oli reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt.
"Ole nyt kiltti, Öyvind," oli koulumestari sanovinaan hänelle ja
ottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. "Herra
Jumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista, ja pohjaltaan ovat kaikki
ihmiset hyvät; näyttää vain siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi,
Öyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Jon Hatlen; sinä saat
sinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat
ihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian
ja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle... Ja äiti
talossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja Marit...
Marit.. on hyvä kuten koulussa..."

Tanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jonin hänen
rinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä
tuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut
itselleen: se on totta, minä olen sairas.

Samassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän
painui hänen puoleensa.

— Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän! -Etkö sinä näe, että
ihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.

Öyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille
mitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo
menemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan
punaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas
kääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Jon meni heti perässä.

Öyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle,
istuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä,
nousi sitten, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin
istua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin
takaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton
koota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut sitä
ajatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä siellä ei
ollut mitään mitä hän ikävöi.

Mutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja
kun hän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä
osaat, osaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa,
ja hän nauroi ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin
hullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! — ja
nauroi. Mutta Hans, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään,
tuli ulos hänen perässään.

— Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan
eteen.

Silloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hans jäi seisomaan, ikäänkuin hän
olisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti
ympärilleen ja sanoi hiljaa:

— Nyt minä sanon sinulle, Hans, miksi minä ennen olen ollut niin
iloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta
siitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä,
emme enää ole iloisia.

Ja hän purskahti itkuun.

— Öyvind! kuului kuiskaus pihalta. — Öyvind! Poika pysähtyi
kuuntelemaan.

— Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin. Mahtoi olla se, jota
Öyvind ajatteli.

— Mitä? vastasi hän, niinkuin kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa ja
astui esiin.

Joku nainen astui hiljaa pihan poikki.

— Sielläkö sinä olet? kysyi hän.

— Täällä, vastasi poika ja jäi paikoilleen.

— Kuka sinun kanssani on?

— Hans.

Hans aikoi lähteä.

— Ei, ei! pyysi Öyvind.

Nainen tuli hitaasti ihan heidän luokseen. Se oli Marit.

— Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tiennyt,
mitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat
kaikki kolme.

Hans hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät
kaksin, eivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet.
Vihdoin virkkoi tyttö kuiskaten: -Minulla on kaiken iltaa ollut
taskussa vähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin
saanut niitä annetuksi.

Hän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen
pullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.

Öyvind otti makeiset.

— Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän
päästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. — Sinä olet
tanssinut paljon tänä iltana.

— Niin olen, vastasi tyttö. — Mutta _sinä_ et ole tanssinut paljoakaan,
lisäsi hän.

— En ole, vastasi poika.

— Mikset ole?

— Kas...

— Öyvind!

— Mitä?

— Miksi sinä niin tuijotit minuun? Voi...

— Marit!

— Niin...

— Mikset sinä tahtonut, että katselisin?

— Oli niin paljon ihmisiä.

— Sinä olet tänä iltana tanssinut paljon Jon Hatlenin kanssa.

— Olenhan minä.

— Hän tanssii hyvin.

— Tanssiiko?

— Eikö sitten sinusta?

— Kyllä.

— En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että sinä
tanssit hänen kanssaan, Marit!

Hän kääntyi poispäin. Niitä sanoja oli ollut vaikea lausua.

— En ymmärrä sinua, Öyvind.

— En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä
menen.

Hän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen
perässään:

— Sinä olet nähnyt väärin, Öyvind. Poika pysähtyi.

— Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet
täysikasvanut tyttö.

Hän ei sanonut sitä, mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni;
mutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen
isoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.

— Täälläkö sinä, Marit, oletkin?

— Täällä.

— Kenen kanssa sinä puhut!?

— Öyvindin.

— _Kenen_ kanssa sinä sanoit?

— Öyvind Pladsenin.

— Vai Pladsenin torpan pojan kanssa. — Lähdetkö paikalla sisään minun
kanssani!



Viides luku.


Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä,
virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut
vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne vastaan
ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja laskeneet
tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko vuori
välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen ympärilleen;
samassa muisti hän eilispäivän, ja entinen pistävä, haavoittava tunne
rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enää pääse, ajatteli hän
ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut koko tulevaisuuden
menneen.

— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi vieressä.
— Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa puita.

Tämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin.
Äiti varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti
rukkinsa ääressä, pojan puidessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi
nousta pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus
laskeutui taas painamaan häntä; hänen täytyi koota voimansa ja
ruveta ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän
kylmemmäksi, joten se, joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin
lumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin, merimiestakin
ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.

Lumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä läisköinä; hän taivalsi ylös
kelkkamäkeä poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella
enempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä muistamatta
jotakin, joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt se oli
kuollut, raskas tie, hän kahlasi märässä lumessa, polvet olivat
kankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää;
nyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä
vuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi siinä astellessaan puiden
välissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi
ja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa
odotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä
lausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi
tiennyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä
työhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua.
Vähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä
edes -ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän
sitä ajatteli, ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin
puihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu,
syntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan
sanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä
sattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti
suustaan:

— Torppari saa kokea aika kovaa.

— Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui
kirveeseen.

Kun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:

— Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.

— Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi kiinni
molemmin kourin.

Äiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli
iloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin
tahtiin.

— Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind? sanoi hän
äkkiä.

— Eihän torpanpojalla ole montakaan tietä, vastasi Öyvind.

— Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi äiti.

— Pääseekö sinne vapaasti? kysyi Öyvind.

— Koulukassa maksaa, vastasi isä syödessään.

— Olisiko sinulla halua? kysyi äiti.

— Minulla on kyllä halua oppia, mutta ei ruveta koulumestariksi.

He olivat kaikki ääneti hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä.
Mutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.

— Ei meidän tarvitse lainata koulukassasta, virkkoi äiti pojan mentyä.

Mies katsoi häneen pitkään.

— Köyhien ihmisten niinkuin me?

— Minä en pidä siitä, Tore, että sinä olet aina olevinasi niin köyhä,
kun et kumminkaan ole.

Molemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitten
katsahti mies terävästi vaimoonsa:

— Sinä puhut oman järkesi mukaan. Äiti nauroi.

— Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että meidän
on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.

— Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli isä.

— Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan
Öyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.

— Öyvind on torpan poika.

— Kyllä hän silti voi olla siisteissä vaatteissa, koska kerran meillä
on varaa siihen.

— Puhu nyt niin, että hän itsekin sen kuulee.

— Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja katsoi
rohkeasti miestään vasten kasvoja.

Mies oli synkän näköinen ja laski lusikan kädestään ottaakseen
piippunsa.

— Sellainen kurja torppa kuin meillä on, sanoi hän.

— Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset
sinä koskaan mainitse myllyjä?

— Niistä myllyistä sinä aina; et taida kärsiä niiden käyvän.

— Jumalalle kiitos ja kunnia; käykööt vain sekä yötä että päivää.

— Ne ovat nyt seisoneet joulusta asti.

— Ihmiset eivät toki jauhata joulupäivinä.

— Kyllä ne jauhattavat, kun vain on vettä. Mutta sitten kun sinne
Nyströmmenille tuli mylly, käy täällä huonosti.

— Koulumestari oli tänään toista mieltä.

— Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin
koulumestari.

— Niin, viimeksi kai hänen pitäisi puhua omalle vaimollesi.

_Iloinen poika_ 41

Tore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa,
nojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan
ja sitten poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan
variksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.

Öyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään, kuin avara, kiiltävä
jää, jota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli
tiellä joka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa
kaikin voimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi
oli hänet erottanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Jon
Hatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa
sekä toisen että toisen kanssa niin kauan kuin elämää kestää. Hän ei
enää kärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä
poissa kunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla
hän pääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli, eikä vähääkään epäillyt
onnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy
parhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin täytyi
ajatella.

Illalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei Öyvind. Hän
istui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään.
Lapset odottivat kauan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja
pani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut
kuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä;
he astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän
kääntyi selin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen
ajatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan
enää tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää
sen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet niin
pyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä ikäänkuin
koveni, hän lauloi vain harvoin, eikä koskaan leikkinyt. Aika ei
tuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi kuiskannut:
"sitten, sitten!" ja alituiseen: "sitten!" Lapset juoksivat, huusivat
ja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun he eivät saaneet häntä
houkutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla kasvoja ruutua
vastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen tulemasta;
he löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä. Mutta
koulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika, joka
luki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän puhui
usein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen ei enää
tahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin entisinä
aikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen neuvottelun
mukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja sanoi,
hetkisen istuttuaan:

— Tulepas nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni
kanssasi.

Öyvind puki takin ylleen ja lähti. He suuntasivat kulkunsa
Hejdegårdenen taloja kohti, puhe luisti hyvin, mutta ei koskenut mitään
tärkeää; heidän lähetessään taloja poikkesi koulumestari keskimmäiseen,
ja kun he tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.

— Mitä täällä on? kysyi Öyvind.

— Tanssit, sanoi koulumestari. — Emmekö mene sisään?

— Ei.

— Etkö sinä, poika, tahdo tansseihin?

— En, en vielä.

— Et vielä? Koska sitten? Poika ei vastannut.

— Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet tiedä? Ja kun ei poika
vastannut, sanoi koulumestari: — Tule nyt, äläkä turhia höpise.

— Ei, minä en mene!

Hänen vastauksensa oli hyvin tiukka ja hän oli mielenliikutuksissaan.

— Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua
menemään tanssiin!... Molemmat olivat ääneti. — Onko tuolla sisällä
joku, jota sinä pelkäät nähdä?

— Enhän minä voi tietää, keitä siellä on.

— Mutta _voisiko_ siellä olla joku? — Öyvind oli vaiti. Silloin meni
koulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: —
Pelkäätkö sinä nähdä Maritia?... Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi
raskaaksi ja lyhyeksi. — Sano se minulle, Öyvind!... Öyvind oli vaiti.
— Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt;
mutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu...
Öyvind nosti katseensa, mutta ei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti
syrjään. - Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö hän
muista enemmän kuin sinusta?

Öyvind oli yhä vaiti, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi
pois; he palasivat takaisin.

Kun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari senverran,
että Öyvind tuli hänen rinnalleen.

— Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.

— Kyllä.

— Mitä sinä sitten aiot ruveta tekemään? — Minä tahtoisin seminaariin.

— Ja sitten koulumestariksi?

— En.

— Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?

Öyvind vaikeni ja he kulkivat taasen hyvän matkaa.

— Kun olet ollut seminaarissa, niin mitä sinä sitten rupeat tekemään?

— Sitä en oikein ole ajatellut.

— Jos sinulla olisi rahaa, niin taitaisit mielelläsi ostaa talon?

— Kyllä, mutta pitää myllyt.

— Silloin on parasta, että menet maanviljelyskouluun.

— Opitaanko siellä yhtä paljon kuin seminaarissar

— Ei; mutta opitaan sellaista, josta sitten on hyötyä.

— Saadaanko sielläkin numeroita? — Miksi sinä sitä kysyt?

— Minä tahtoisin mielelläni olla etevä.

— Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.

He astelivat taasen, äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin;
tuvasta tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi
kiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea,
mutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.

— Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.

Välistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin,
kun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä
laskiessa; nyt hän katseli sitä niin, ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.

— Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.

— Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.

Äskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi
vastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään
ja meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni
enemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän
sanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he
tuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät kaikki
katselemaan iltaa.

— Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, — sitten kun
lapset leikkeineen ovat muuttaneet pois.

— Eikä teilläkään enää ole talossa _lasta_, sanoi koulumestari.

Äiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.

— Öyvind ei viime aikoina ole ollut iloinen, sanoi hän.

— Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli
vanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.



Kuudes luku.


Puoli vuotta myöhemmin, syksyllä nimittäin (rippilapsia piti silloin
päästettämän), istuivat emäseurakunnan rippilapset papin arkihuoneessa
tutkittavina; heidän joukossaan Öyvind Pladsen ja Marit Hejdegårdene.
Marit oli juuri tullut kuulustelusta, saanut kauniin kirjan ja paljon
kiitosta; hän nauroi ja jutteli ystävättäriensä kanssa ja katsahteli
silloin tällöin poikien parveen. Marit oli täysikasvanut tyttö,
kevyt ja vapaa käytöksessään, ja sekä tytöt että pojat tiesivät
paikkakunnan huomatuimman nuorenmiehen Jon Hatlenin kosivan häntä; hän
saattoi syystä olla iloinen, hän. Ovensuussa seisoi muutamia tyttöjä
ja poikia, joita ei oltu hyväksytty; he itkivät, Maritin ja hänen
ystävättäriensä nauraessa; heidän joukossaan oli pieni poika, jolla oli
jalassa isän saappaat ja kaulassa äidin kirkkosilkki.

— Voi Jumala, Jumala, hytki hän, — minä en uskalla mennä kotiin.

Ne lapset, jotka eivät vielä olleet käyneet tutkittavina, valtasi
myötätuntoisuus; syntyi yleinen äänettömyys. Pelko nousi kurkkuun ja
silmiin, he eivät saattaneet nähdä eivätkä niellä ja kaiken aikaa
tuntui kuitenkin nielemisen tarve. Joku poika istui laskemassa, mitä
osasi, ja vaikka hän muutamia tunteja sitten oli luullut osaavansa
kaikki, huomasi hän nyt, ettei osannut mitään, ei edes lukea sisältä.
Toinen pani kokoon syntiluetteloaan siitä asti kuin oli niin suuri,
että osasi muistaa, tähän hetkeen asti, ja hän huomasi, ettei se ollut
ensinkään ihmeellistä, jos Jumala hänet hylkäisi. Kolmas pani merkille
kaikkia ulkonaisia asioita: jollei kello, joka juuri oli lyömäisillään,
lyö ennenkuin hän laskee kahteenkymmeneen, niin hänet hyväksytään; jos
se, joka kävelee eteisessä, on renki Lauri, niin hänet hyväksytään; jos
se suuri sadepisara, joka tulee alas ruutua, pääsee listaan asti, niin
hänet hyväksytään. Viimeiseksi ja ratkaisevaksi kokeeksi hän määräsi
sen, että jos hän saa oikean jalkansa kierretyksi vasemman ympärille,
ja se oli hänelle ihan mahdotonta. Neljäs tiesi, että jos häneltä vaan
kysytään Joosepista piplian historiassa tai kasteesta katkismuksessa
tai Saulista, tai huoneentaulusta, tai Jeesuksesta, tai käskyjä, tai
- hän tutki paraillaan näitä asioita, kun hänet huudettiin sisään.
Viides oli ihmeellisesti ruvennut pitämään vuorisaarnasta; hän oli
nähnyt unta vuorisaarnasta, ja hän oli varma, että häneltä kysytään
vuorisaarnaa ja lasketteli vuorisaarnaa ulkoa itsekseen; hänen täytyi
lähteä ulos nurkan taa lukemaan vuorisaarnaa — kun hänet kutsuttiin
sisään ja häneltä ruvettiin kuulostamaan suuria ja pieniä profeettoja.
Kuudes ajatteli pappia, joka oli niin hyvä mies ja tunsi niin hyvin
hänen isänsä, ajatteli myöskin koulumestaria, jolla oli niin lempeät
kasvot, ja Jumalaa, joka oli niin laupias ja joka oli auttanut niin
monta ihmistä, sekä Jaakoppia että Jooseppia, ja sitte hän ajatteli
äitiä ja siskoja, jotka parhaillaan kotona rukoilivat hänen puolestaan;
varmaan se auttaa. Seitsemäs tinkieli pois kaikesta, miksi oli aikonut
päästä tässä maailmassa. Kerran hän oli aikonut yletä kuninkaaksi,
toisen kerran kenraaliksi tai papiksi; nyt olivat ne ajat olleet
ja menneet; mutta siihen asti kun hän tänne tuli, oli hän aikonut
mennä merille ja ruveta kapteeniksi, ehkäpä merirosvoksi ja hankkia
hirmuiset rikkaudet; nyt hän ensiksikin tinki pois rikkauden, sitten
merirosvon, sitten kapteenin ja perämiehen ja pysähtyi merimieheen,
korkeintain merisotamieheen; olihan mahdollista, ettei hän ensinkään
menisikään merille, vaan jäisi tekemään työtä isänsä talolla. Kahdeksas
luotti onneensa enemmän, ei hänkään sentään ollut varma asiastaan;
sillä osaavinkaan ei ollut varma. Hän ajatteli rippivaatteitaan,
että mitä niillä tehdään, jollei häntä hyväksytäkään. Mutta jos
hänet hyväksytään, niin hän pääsee kaupunkiin ja saa verkavaatteet
ja palaa taas kotiin ja tanssii jouluna niin että kaikkien poikien
käy kateeksi ja tytöt ihmettelevät. Yhdeksäs teki toisenlaisia
laskuja. Hän järjesti jonkinlaisen vastakirjan Jumalan kanssa ja teki
toisen puolen tulopuoleksi: jos Hän antaa hyväksyä minut; ja toinen
menopuoleksi: niin en koskaan enää valehtele enkä lörpöttele, vaan
käyn aina kirkossa, annan tyttöjen olla rauhassa ja totutan itseni
pois kiroilemisesta. Mutta kymmenes ajatteli, että kun Ola Hansen
hyväksyttiin viime vuonna, niin on kovin väärin, jollei häntä hyväksytä
tänä vuonna, hän kun aina on osannut paremmin koulussa ja sitäpaitsi
on parempien ihmisten lapsia. Hänen vieressään istui yhdestoista,
joka kantoi mielessään mitä hirvittävimpiä kostontuumia sen tapauksen
varalta, ettei häntä hyväksyttäisi, kuinka hän polttaa poroksi koulun,
tai karkaa paikkakunnalta ja palaa papin ja koko johtokunnan jyrisevänä
tuomarina, mutta on lopulta ylevämielinen ja antaa armoa oikeuden
asemasta. Aluksi aikoi hän mennä palvelukseen naapuriseurakunnan
papille ja olla siellä ensi vuonna ensimmäisenä ja vastata niin,
että koko kirkko ihmettelisi. Mutta kahdestoista istui itsekseen
kellon alla, molemmat kädet taskussa ja silmäili surumielisenä
seurakuntaa. Ei kukaan täällä tiennyt, mitä taakkaa hän kantoi ja missä
vastuunalaisuudessa hän oli. Kotona oli yksi, joka sen tiesi, sillä hän
oli kihloissa. Suuri, pitkäkoipinen hämähäkki kulki permannon poikki
ja likeni hänen jalkaansa; hänen oli tapana polkea murskaksi mokomakin
ilkeä elukka, mutta tänään hän lempeästi nosti jalkaansa, jotta se
rauhassa saisi mennä minne tahtoi. Hänen äänensä oli lauha kuin rukous,
hänen silmänsä lausuivat lakkaamatta, että kaikki ihmiset ovat hyviä,
hänen kätensä teki nöyrän liikkeen ulos taskusta ja siirtyi tukkaan
silittämään sitä. Kunhan hän vaan pääsisi onnellisesti hiipimään
tämän vaarallisen neulansilmän läpi, niin hän kyllä sitten pitäisi
huolta siitä että miehistyisi, pureskelisi tupakkaa ja julkaisisi
kihlauksensa. Mutta matalalla jakkaralla, jalat allaan ristissä, istui
levoton kolmastoista; hänen pienet, kipinöivät silmänsä kiersivät
sekunnissa kolmeen kertaan koko huoneen, ja suuressa, pörröisessä
päässä myllersi kaikkien noiden kahdentoista ajatukset kirjavassa
sekamelskassa, voimakkaimmasta toivosta musertavimpaan epäilykseen,
nöyrimmistä parannuspäätöksistä koko kylää hävittäviin kostontuumiin
asti, ja samaan aikaan oli hän syönyt kaiken irtonaisen lihan oikeasta
peukalostaan, pureskeli paraikaa kynsiään ja heitteli suuria kappaleita
eteensä permannolle.

Öyvind istui ikkunan luona, hän oli jo ollut tutkittavana ja oli
vastannut kaikkeen mitä häneltä kysyttiin; mutta pappi ei ollut sanonut
mitään eikä myöskään koulumestari; yli puoli vuotta hän oli ajatellut
mitä he sanovatkaan, kun kuulevat kuinka hän on tehnyt työtä, ja nyt
hän oli hyvin pettynyt ja loukkaantunut. Tuossa istui Marit, jonka
työtä ja tietoja ei voinut verratakaan hänen työhönsä ja tietoihinsa ja
joka oli saanut sekä kehoitusta että palkinnon: hän oli tehnyt työtä
juuri päästääkseen suureksi tytön silmissä ja tyttö saavutti nauraen
sen, mihin hän niin suurella kieltäymyksellä oli pyrkinyt. Tytön nauru
ja leikki polttivat hänen sieluaan; hänen vapaa käytöksensä koski
häneen. Hän oli huolellisesti karttanut joutumista puheisiin hänen
kanssansa sen illan perästä; saa kulua vuosia, ajatteli hän; mutta kun
hän näki hänen iloisena ja ylimielisenä istuvan paikallaan, painosti
häntä maahan asti ja kaikki hänen ylpeät unelmansa riippuivat märkinä
lehvinä.

Silloin tällöin koetti hän kuitenkin karistaa alakuloisuutta
mielestään. Kaikki riippui siitä, pääsisikö hän tänään numero yhdeksi,
ja sitä hän odotti. Koulumestarin oli tapana hiukan viipyä papin luona
järjestämässä nuorisoa ja sitten tulla kertomaan heille tuloksia;
tosin ei se ollut lopullinen ratkaisu, mutta se oli vastaiseksi
hänen ja papin keskinäinen sopimus. Keskustelu huoneessa vilkastui
vilkastumistaan sitä mukaa kuin useampia oli tutkittu ja hyväksytty;
mutta kunnianhimoiset rupesivat nyt huomattavasti eroamaan iloisista;
viimemainitut riensivät niin pian kuin olivat saaneet seuraa,
ilmoittamaan vanhemmille onneaan, tai odottivat toisten tähden,
jotka eivät olleet valmiit; ensinmainitut sensijaan kävivät yhä
äänettömämmiksi ja silmät katselivat jännityksessä oveen.

Vihdoin viimein olivat lapset valmiit, viimeisetkin olivat tulleet
huoneeseen ja koulumestari puhui siis nyt papin kanssa, Öyvind katsahti
Maritiin; hän oli yhtä iloinen, mutta istui yhä paikoillaan — itsensä
vaiko toisten tähden, sitä ei Öyvind tiennyt. Kuinka Marit oli käynyt
kauniiksi; iho oli häikäisevän hieno, Öyvind ei ollut kenelläkään
nähnyt sellaista, nenä oli hiukan pysty, suu hymyili. Silmät olivat
puoliummessa, paitsi kun hän vartavasten katsoi johonkin, mutta katse
tulikin silloin odottamattomalla voimalla — ja ikäänkuin hän itse olisi
tahtonut lisätä, ettei hän katseellaan mitään tarkoita, hymähti hän
samassa. Hiukset olivat pikemmin tummat kuin vaaleat, mutta kähärät ja
jaetut kahden puolen; yhdessä puoleksi ummistettujen silmien kanssa
vaikuttivat ne, että kasvoihin tuli jotakin salaperäistä, josta ei
koskaan oikein saanut selvää. Mahdotonta oli varmuudella tietää, ketä
hän silmillään haki hänen istuessaan itsekseen muiden joukossa; eikä
sitäkään, mitä hän oikeastaan ajatteli, kun kääntyi jonkun puoleen
puhumaan; sillä hän ikäänkuin paikalla otti takaisin, mitä juuri oli
antanut. Tämän kaiken alla piilee kai Jon Mätien, ajatteli Öyvind,
mutta katseli silti lakkaamatta tyttöä.

Jo tuli koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja hääräsi hänen
ympärillään.

— Minkä numeron minä saan?

— Entä minä?

— Entä minä, minä?

— Hiljaa, ylenannetut lapset, ei saa olla vallaton nyt! — Olkaa
kilttejä, lapset, niin saatte kuulla!... Hän katseli hitaasti
ympärilleen. — Sinä olet numero kaksi, sanoi hän pienelle,
sinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevin silmin katsoi häneen, ja poika
lippasi sen tiensä joukosta. — Sinä olet numero kolme...! hän läjäytti
reipasta, punatukkaista poikaa, joka nyki häntä takinliepeestä; —
sinä olet numero viisi, sinä numero kahdeksan... j.n.e. Hänen
silmänsä sattuivat Maritiin. — Sinä olet numero yksi tytöistä... Marit
lensi polttavan punaiseksi kasvoiltaan ja kaulaltaan, mutta koetti
hymyillä. — Sinä, numero kaksitoista, olet ollut laiska veitikka ja
aika hulivili; sinä numero yksitoista — ei parempaa voinut odottaa,
poikaseni; sinun, numero kolmetoista, täytyy lukea aika lailla ja tulla
kuulosteluun, muuten sinun käy hullusti!

Öyvind ei enää jaksanut kestää kauvemmin. Tosin ei numero yhtä vielä
oltu mainittu, mutta hän seisoi kaiken aikaa niin, että koulumestari
näki hänet.

— Koulumestari!... Koulumestari ei kuullut; — koulumestari! — kolme
kertaa täytyi hänen toistaa sana, ennenkuin koulumestari kuuli ja
katsoi häneen.

— Numero yhdeksän tai kymmenen, en oikein muista kumpiko, sanoi hän ja
kääntyi toisen puoleen.

— Kuka sitten on numero yksi? kysyi Hans, joka oli Öyvindin paras
ystävä.

— Et sinä, kiharatukka! sanoi koulumestari ja läjähytti paperikääröllä
häntä käteen.

— Kuka se sitten on? kysyivät useat.— Kuka on, kuka se on?

— Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari
ankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. — Menkää
nyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää jumalaanne ja tuottakaa
iloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin;
olisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.

He kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään;
sillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin,
olivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita
ei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin
uudelleen alkaakseen lukea.

Koulumestari meni hänen luokseen.

— No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?... Poika ei vastannut. —
Miksi sinä avaat kirjasi?

— Tahdon katsoa, missä paikassa tänään olen vastannut väärin.

— Et sinä ole vastannut väärin.

Öyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän
katseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei
sanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.

— Etkö sinä ole iloissasi nyt kun sinut on hyväksytty?

Suupielissä värähteli, mutta hän ei sanonut mitään,

— Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja
katseli häntä.

Öyvind taisteli kauan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän
hiljaa ja katkonaisesti:

— Senkötähden... että minä... olen torpanpoika... minä olen numero
yhdeksän tai kymmenen?

— Sentähden tietysti, vastasi koulumestari.

— Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla
äänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä kohotti
hän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään, putosi
suulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.

Koulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten.
Kauan sitä kesti, mutta koulumestari odotti, kunnes itku oli käynyt
vähän lapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen
päästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.

— Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi
häntä ystävällisesti vastaansa, Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin;
kyyneleetkin vuotivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa
kysyjään eikä liioin vastata. — Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu palkka.
Sinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä vanhempiisi; sinä
olet lukenut turhamaisuudesta... Huoneessa oli hiljaista kaiken aikaa,
jolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi hänen katseensa lepäävän
kasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. — Sellainen viha sydämessäsi
et sinä olisi voinut astua antamaan lupaustasi Jumalalle; olisitko
voinut, Öyvind?

— En, kangersi poika.

— Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo siitä,
että olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin juurelle synti
sydämessä?

— Kyllä, kuiskasi poika värisevin huulin.

— Vieläkö sinä pidät minusta, Öyvind?

— Kyllä. Ja poika nosti ensi kerran katseensa.

— Sitten minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain alenemaan;
sillä minä niin pidän sinusta, Öyvind... Poika katsoa vilkutti häneen
ja kyyneleet valuivat alas poskia. — Ethän sinä ole minulle siitä
pahoillasi?

— En.

Poika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui
tukahtuneelta.

— Rakas lapseni, minä olen sinun ystäväsi niin kauan kuin elän.

Hän odotti, kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa,
sitten hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat
hiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua
yhä jatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan
vakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä
olisi voinut kohdata, ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa
siihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen
koulumestarillekin.

— Ja sitten me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa,
sanoi koulumestari, — emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä
sinä sanot seminaarista?

— Kyllä minä mielelläni menisin sinne.

— Tarkoitatko maanviljelyskoulua.

— Kyllä.

— Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin
koulumestarinpaikkoja.

— Mutta miten minä sinne pääsen? Minulla on suuri halu, mutta ei varoja.

— Ole ahkera ja kelpo poika, niin kyllä keksitään keinot!

Öyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat
loistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön
rakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta
hyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan
ainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa
enemmän kuin hän itse kävelee.

Kun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat
siellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään
ensinnä.

— No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli
lukenut "rippilapsen rukousta".

Äiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili,
käsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut
sitä näyttää.

— Minä tulin vain mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän
vastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin mentyä,
sanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.

— Tosiaanko! sanoi äiti ja joutui kovin mielenliikutuksiin.

— Sehän oli hyvä, sanoi isä ja rupesi epävarmasti rykimään.

Oli pitkän aikaa ollut äänetöntä, kun äiti hiljaa kysyi:

— Minkä numeron hän sai?

— Numero yhdeksän tai kymmenen, sanoi koulumestari tyynesti.

Äiti katsahti isään, isä ensin häneen ja sitten Öyvindiin.

— Ei se torpanpoika voi odottaa sen enempää, sanoi hän.

Öyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta hän
pakotti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin, kunnes se
meni alas.

— Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari, nyökäytti
päätään, ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat vanhemmat hänet
porraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin poskeensa ja sanoi
hymyillen: — Kyllä hänestä tulee numero yksi; mutta sitä ei pidä sanoa
hänelle ennenkuin se päivä tulee.

— Ei, ei, sanoi isä ja nyökkäsi päätään.

— Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitten taittui hän
koulumestarin käteen. — Kiitoksia teille kaikesta, mitä teette hänen
hyväkseen, sanoi hän.

— Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he seisoivat
vielä kauan ja katselivat hänen jälkeensä.



Seitsemäs luku.


Koulumestari oli nähnyt oikein pyytäessään pappia punnitsemaan,
sietäisikö Öyvind olla ensimmäisenä. Niinä kolmena viikkona, jotka
vielä olivat lasten ripillepääsyyn, kävi hän pojan luona joka päivä.
Toista on nuoren, herkän mielen taipua jonkun vaikutuksen alle,
toista omistaa se uskona omakseen. Monta pimeää hetkeä sai poika
kokea, ennenkuin hän oppi asettamaan elämänsä päämääräksi parempia
asioita kuin kunniaa ja uhmaa. Juuri kun hän parhaillaan oli työssä,
saattoi työinto mennä ja työ jäädä: minkätähden minä tätä teen? mitä
minä voitan? — mutta hetkisen perästä tuli mieleen koulumestari,
hänen sanansa ja hyvyytensä; ja tätä inhimillistä keinoa hän tarvitsi
noustakseen, joka kerta kun hän lankesi unohtamaan korkeamman
velvollisuutensa.

Samaan aikaan kuin Pladsenilla valmistauduttiin rippikirkkoon,
valmistettiin myöskin Öyvindin lähtöä maanviljelyskouluun; sillä
seuraavana päivänä piti hänen lähteä. Suutari ja räätäli neuloivat
tuvassa, äiti leipoi keittiössä, isä valmisti kirstua. Keskustelu koski
sitä, mitä hän kahtena vuonna tulisi heille maksamaan, ettei hän voisi
päästä kotiin ensimmäisenä jouluna eikä ehkä toisenakaan ja kuinka
raskasta olisi niin kauan olla erossa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka
hänen piti rakastaa vanhempiaan, jotka lapsensa tähden olivat valmiit
sellaisiin uhrauksiin. Öyvind istui siinä nolona niinkuin ihminen, joka
on koettanut tulla toimeen omin neuvoin, mutta purjehtinut kumoon ja
joutunut hyvien ihmisten hoitoon.

Sellainen tunne tekee nöyräksi ja sitä seuraa paljon muuta. Kun suuri
päivä likeni, rohkeni hän pitää itseään valmistuneena ja katsella
eteenpäin luottavan hartaana. Joka kerta kun Maritin kuva
yritti sekaantua mukaan, työnsi hän sen varovasti syrjään, mutta tunsi
joka kerta sitä tehdessään tuskaa. Hän koetti tottua siihen, mutta
ei milloinkaan saanut niin paljon voimaa, päinvastoin kasvoi tuska
kasvamistaan. Sentähden häntä viimeisenä iltana väsytti, kun hän pitkän
itsekoettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä suhteessa
koettelisi häntä.

Myöhemmin tuli koulumestari. He istuutuivat kaikki tupaan, pestyinä
ja siistittyinä, kuten tapa on, kun ollaan menossa rippikirkkoon
tai puolipäiväjumalanpalvelukseen. Äiti oli mielenliikutuksissaan,
isä vaitelias; jäähyväiset odottivat huomispäivän juhlallisuuden
takana eikä saattanut tietää, koska taas istuttaisiin näin yhdessä.
Koulumestari otti esiin virsikirjat, he viettivät hartaushetken ja
veisasivat, ja sitten luki koulumestari lyhyen rukouksen, semmoisena
kuin sanat sattuivat tulemaan.

Nämä neljä istuivat yhdessä myöhään iltaan ja ajatukset kääntyivät
sisäänpäin; erotessa toivottivat he toisilleen kaikkea hyvää
huomispäiväksi, Öyvindin täytyi maata pannessaan myöntää, ettei hän
koskaan ollut laskeutunut levolle niin onnellisena; tänä iltana selitti
hän asian ymmärryksensä mukaan näin: en koskaan ole laskeutunut levolle
niin alttiina Jumalan tahdolle ja niin iloiten siitä. — Maritin kasvot
yrittivät taas näyttäytyä ja viimeinen minkä hän tajusi, oli, että
hän kiusasi itseään ajatellen: en ole ihan onnellinen, en ihan, — ja
vastasi: olenpa, ihan —; mutta taas tuli: en ihan; — olenpa, ihan! - en,
en, ihan...

Herätessään muisti hän heti, mikä päivä oli, rukoili ja tunsi olevansa
voimakas, kuten ihminen aamulla on. Hän oli kesästä asti nukkunut
yksinään vinttikamarissa; nyt hän nousi, pukeutui varovaisesti uusiin,
kauniisiin vaatteisiinsa, sillä sellaisia ei hänellä ollut koskaan
vielä ollut. Varsinkin pyöreähelmaista takkia hänen täytyi koettaa
monta kertaa, ennenkuin tottui siihen. Saadessaan kauluksensa
kaulaansa ja neljännen kerran ylleen takin, otti hän esiin pienen
peilin. Kun hän sitten näki omat tyytyväiset kasvonsa tavattoman
vaaleitten hiusten ympäröiminä hymyilevän vastaansa peilistä,
juolahti hänen mieleensä, että tämäkin varmaan on turhamaisuutta.
Niin, mutta siistin ja puhtaan ihmisen toki täytyy olla, sanoi hän
taas vastaan, siirtäessään kasvot pois peilistä, ikäänkuin olisi ollut
synti katsoa peiliin. — Kyllä, mutta se asia teki, ettei hän enää ollut
ihan yhtä tyytyväinen. — Ei mutta - toki Jumala mahtaa siitä pitää,
että ihminen tahtoo olla siistin näköinen. — Mahdollista kyllä, mutta
varmaan Hän pitäisi siitä vielä enemmän, jos olisit siisti ilman että
itse kiinnität siihen niin paljon huomiota. — Se on totta, mutta se
johtuu siitä, että kaikki on niin uutta. Niin, mutta vieraannuthan
sinä siitä vähitellen. Hän tapasi itsensä pitämästä tällaisia
itsetutkistelun keskusteluja milloin tästä asiasta, milloin toisesta,
jottei synti pääsisi tahrimaan tätä päivää; mutta hän tiesi myöskin,
että siihen vaadittiin enemmän.

Kun hän tuli alhaalle, istuivat vanhemmat täysissä tamineissaan häntä
odottamassa ruoalle. Hän ojensi heille kätensä, kiitti vaatteista ja
sai vastaukseksi: "ei kestä". He istuutuivat pöytään, lukivat hiljaa
ruokarukouksensa ja rupesivat syömään. Äiti korjasi pöydän ja toi
sisään eväsvakan. Isä pani takin ylleen, äiti köytti kiinni huivinsa,
he ottivat virsikirjansa, panivat ovet lukkoon ja läksivät menemään.
Niin pian kuin he olivat päässeet kylätielle, rupesi kirkkoväkeä,
sekä ajaen että jalan, tulemaan vastaan; tuontuostakin oli joukossa
rippilapsia ja jossakin seurassa harmaapäisiä isovanhempia, jotka vielä
tämän ainoan kerran olivat lähteneet mukaan.

Oli auringoton syyspäivä, sellainen, jommoisia on ilmanmuutosten
edellä. Pilvet ajautuivat kokoon ja hajaantuivat, toisinaan tuli
suuresta pilvimöhkäleestä kaksikymmentä pienempää, jotka läksivät
kiitämään ja viemään rajuilma viestiä; mutta alhaalla maan päällä
oli vielä hiljaista, lehdet riippuivat kuolleina eivätkä edes
värähtäneet, ilma oli hiukan hikevää; ihmiset olivat ottaneet mukaansa
päällysvaatteet, mutta eivät käyttäneet niitä. Tavattoman suuri
ihmisjoukko oli kerääntynyt kirkolle, joka oli vapaalla paikalla;
mutta rippilapset menivät heti kirkkoon, asettuakseen paikoilleen
ennenkuin jumalanpalvelus alkoi. Samassa tuli koulumestari, yllä
siniset vaatteet, takki ja polvihousut, korkeat saappaat, kankea
kaulaliina ja piippu pistäen esiin takataskusta; hän nyökytti päätään,
hymyili, taputti tuota olalle, huomautti tälle parilla sanalla, että
pitää vastata lujalla, selvällä äänellä, ja ehti tätä tehdessään
köyhäinlaatikolle, jonka luona Öyvind seisoi vastaamassa kaikkiin Hans
ystävänsä kysymyksiin matkasta.

— Hyvää päivää, Öyvind — ja niin hienona! hän kävi kiinni hänen
takkinsa kaulukseen, ikäänkuin olisi halunnut puhua hänen kanssaan; —
kuule, minä uskon sinusta kaikkea hyvää. Nyt minä olen puhunut papin
kanssa; sinä saat pitää paikkasi; mene seisomaan ensimmäiselle sijalle
ja vastaa selvästi!

Öyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika
kulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja
pysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja, poika
läksi kiireesti menemään.

— Sinähän kuulut kumminkin olevan numero yksi, kuiskaa joku hänelle.

— Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko
uskaltaisi.

Lapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja
kansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdegårdin seisomassa
vastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti heitä
niin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä, Öyvind näki vain, että tyttö
oli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina, enempää ei
hän nähnyt. Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut suuria
suunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi tuli,
sekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä kaikkia
ajatellut.

Toimituksen loputtua tulivat sukulaiset ja tuttavat esiintuomaan
onnentoivotuksiaan, senjälkeen tulivat hänen toverinsa sanomaan
hyvästi, koska olivat kuulleet hänen lähtevän matkalle seuraavana
päivänä; sitten tuli niitä lapsukaisia, joitten kanssa hän oli
lasketellut kelkkamäessä ja joita hän oli auttanut koulussa, ja miltei
siinä hiukan vesisteltiin. Vihdoin tuli koulumestari, ojensi ääneti
kätensä hänelle ja vanhemmille ja antoi lähtömerkin; hän aikoi tulla
heidän mukaansa. Nämä neljä olivat taas yhdessä ja viimeinen ilta oli
käsissä. Monet sanoivat hyvästi vielä tiellä ja toivottivat hänelle
onnea, mutta keskenään eivät he puhelleet ennenkuin olivat kotona.

Koulumestari koetti pitää heitä reippaalla mielellä. Olihan se
luonnollista, että nuo kolme surivat kahden vuoden eroa, kun eivät
tähän asti olleet koskaan olleet erossa päivääkään; mutta kukaan
ei tahtonut sitä näyttää. Jota kauemmaksi ilta kului, sitä enemmän
Öyvindin mieltä rupesi ahdistamaan, hänen täytyi lähteä ulos hiukan
rauhoittumaan.

Oli puolipimeä, ilmassa suhisi oudosti, hän jäi seisomaan
porraskivelle ja katseli ylöspäin. Silloin kuuli hän vuorenrinteeltä
nimeään lausuttavan, ihan hiljaa — eikä hän voinut erehtyä, sillä se
toistettiin kahteen kertaan. Hän katsahti sinne ja huomasi naisen
olevan kyykyllään puiden välissä ja katsovan alas.

— Kuka siellä on? kysyi hän.

— Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle, sanoi nainen hiljaa. —
Täytyihän minun tulla sanomaan sinulle hyvästi, kun et sinä tahtonut
tulla minun luokseni.

— Hyvänen aika, sinäkö siellä olet, Marit? Minä tulen sinne luoksesi.

— Ei, älä tule; minä olen odottanut niin kauan ja minä saan odottaa
vielä kauemmin; ei kukaan tiedä, missä minä olen ja minun täytyy
rientää kotiin.

— Olit kiltti, kun tulit, sanoi Öyvind.

— En minä voinut kestää, että sinä lähtisit sillä lailla; mehän olemme
tunteneet toisemme lapsesta asti.

— Niin olemme.

— Ja nyt emme ole puhuneet keskenämme puoleen vuoteen.

— Emme ole.

— Ja me erosimme silloin niin kummallisesti.

— Niin; — enköhän minä tule sinne sinun luoksesi.

— Ei, älä tule! Mutta sano minulle: ethän ole minulle pahoillasi?

— Hyvänen aika, kuinka sinä sellaista luulet?

— Hyvästi sitten, Öyvind, ja kiitos kaikista yhteisistä hetkistä.

— Ei, Marit!

— Kyllä minun nyt täytyy mennä; kaipaavat minua.

— Marit, Marit!

— Ei, minä en enää uskalla viipyä, Öyvind. Hyvästi!

— Hyvästi!

Senjälkeen kulki Öyvind kuin unessa ja vastasi jostakin kaukaa, kun
häntä puhuteltiin; he laskivat sen matkan syyksi, kuten odottaa sopi
ja matka täyttikin hänen mielensä kokonaan sinä hetkenä, jolloin
koulumestari illalla otti jäähyväiset ja pisti hänen käteensä jotakin,
jonka hän sitten huomasi olevan viiden taalarin setelin. Mutta
maatapannessaan ei hän ajatellut matkaa, vaan niitä sanoja, jotka
olivat kaikuneet alas vuorenrinteeltä ja nousseet ylös. Lapsena ei
Marit saanut tulla vuorenrinteelle siksi, että isoisä pelkäsi
hänen putoavan alas. Entä jos hän sittenkin tulee alas!



Kahdeksas luku.


 Rakkaat vanhemmat!

 Nyt me olemme saaneet paljon enemmän lukemista, mutta nyt minä myöskin
 kohta olen saanut toiset kiinni, niin ettei enää ole niin vaikeaa.
 Ja kyllä minä sitten muutan paljon isän torpalla, kun tulen kotiin;
 sillä monet asiat siellä ovat nurin, ja on se ihme, että ne niinkin
 ovat menneet. Mutta kyllä minä panen ne kuntoon, sillä minä olen
 oppinut paljon. Tahtoisin kovasti päästä johonkin paikkaan, jossa
 saisin koettaa kaikkia mitä nyt tiedän; sentähden minä aion hakea
 suureen paikkaan, jahka pääsen täältä. Täällä sanovat kaikki, ettei
 Jon Hatlen niin taitava ole kuin meillä kotona sanotaan, mutta hänellä
 on oma talo, niin että eihän se liikuta muita kuin häntä itseään.
 Monet, jotka ovat päässeet täältä, saavat hyvin suuria palkkoja;
 mutta heille maksetaan niin hyvästi siksi, että meidän koulu on paras
 maanviljelyskoulu maassa. Toiset sanovat, että naapuri-amtissa on
 parempi, mutta se ei ole ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa:
 toinen on teoria ja toinen käytäntö, ja ne ovat molemmat hyvät
 eikä toinen oli mitään ilman toista, mutta viimeinen on kuitenkin
 paras. Ja ensimmäinen sana merkitsee sitä, että pitää tietää syyt
 ja perusteet joka työssä, mutta toinen merkitsee, että pitää osata
 tehdä työ, kuten nyt esimerkiksi jos on viljeltävä suo. Sillä niitä
 on paljon, jotka tietävät kuinka heidän pitää viljellä suo, mutta
 tekevät sen kuitenkin hullusti, kun eivät osaa. Mutta monet taas kyllä
 osaavat, mutta eivät tiedä ja niin sen suon kuitenkin käy hullusti,
 sillä on niin monenlaisia soita. Mutta maanviljelyskoulussa me
 opimme molemmat sanat. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan pysty
 kilpailemaan hänen kanssaan. Viime maanviljelyskokouksessa, joka oli
 koko maan maanviljelyskokous, alusti hän kaksi kysymystä, mutta muilla
 johtajilla oli vain yksi kysymys kullakin, ja aina se kävi niinkuin
 hän sanoi, kun he olivat saaneet ajatella asiaa. Mutta edellisessä
 kokouksessa, missä hän ei ollut, hutiloivat he vain. Luutnantin, joka
 opettaa maanmittausta, on johtaja hommannut vain siksi, että hän on
 niin taitava; sillä ei muissa kouluissa ole luutnanttia. Mutta hän on
 niin taitava, että luutnanttikoulussa hän kuuluu olleen kaikkein paras.

 Koulumestari kysyy, käynkö minä kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa,
 sillä nyt on pappi saanut kappalaisen ja hän saarnaa niin, että kaikki
 kirkossa pelkäävät, ja oikein sitä kuuntelee ilokseen. Hän on niitä
 uusia uskolaisia, joita on Kristianiassa, mutta se on vain hyvä.

 Tätä nykyä me luemme paljon historiaa, jota emme ennen ole lukeneet,
 ja ihmeellistä on nähdä kaikkia, mitä maailmassa on tapahtunut, mutta
 varsinkin meillä. Sillä me olemme aina voittaneet, paitsi silloin,
 kun me olemme joutuneet tappiolle, ja silloin meitä on ollut paljon
 vähemmin. Nyt meillä on vapaus eikä kellään muulla kansalla ole niin
 paljon vapautta kuin meillä, paitsi Amerikassa, matta eivät ne siellä
 ole onnelliset, ja meidän pitää rakastaa vapauttamme yli kaiken.

 Nyt minä lopetan tällä kertaa, sillä minä olen kirjoittanut hyvin
 pitkältä. Koulumestari kyllä lukee kirjeen ja vastaa minulle teidän
 puolestanne ja kirjoittakoon minulle uutisia kaikista ihmisistä ja
 asioista, sillä muuten ei hän sitä tee. Ja terveisiä nyt paljon
 lähettää teille poikanne

                                          _ö. Thoresen._

       *       *       *       *       *

 Rakkaat vanhemmat!

 Nyt kerron teille, että täällä on ollut tutkinto, ja minä olen osannut
 erinomaisen hyvin monta ainetta, ja kiitettävästi kirjoitusta ja
 maanmittausta, mutta tyydyttävästi ainekirjoitusta äidinkielessä. Se
 johtuu siitä, sanoo johtaja, etten ole lukenut tarpeeksi ja hän on
 lahjoittanut minulle muutamia Ole Vigin kirjoittamia kirjoja, jotka
 ovat mainioita, sillä minä ymmärrän kaikki niissä. Johtaja on hyvin
 hyvä minulle, hän kertoo meille niin paljon asioita. Kaikki täällä on
 ihan pientä sen rinnalla, mitä on ulkomailla; me emme ymmärrä paljon
 mitään, vaan opimme kaikki skotlantilaisilta ja sveitsiläisiltä, mutta
 hollantilaisilta me opimme puutarhanviljelystä. Monet matkustavat
 näihin maihin. Ruotsissakin ovat paljon taitavammat kuin me, ja siellä
 on johtaja itse ollut. Nyt minä kohta olen ollut täällä vuoden ja
 minä luulin, että olin oppinut paljon, mutta kun minä kuulin mitä
 ne osasivat, jotka suorittivat erotutkinnon ja ajattelen, etteivät
 nekään osaa mitään, kun joutuvat yhteen ulkomaalaisen kanssa, niin
 tulen ihan surulliseksi. Ja sitten on maa täällä Norjassa niin huonoa
 verraten siihen mitä se on ulkomailla; ei se ensinkään kannata miten
 me sitä viljelemme. Kansa ei sitäpaitsi tahdo ottaa oppia. Ja vaikka
 he tahtoisivat ja jos maa olisi paljon parempi, niin eihän heillä ole
 rahaa sitä viljellä. On se ihmeellistä, että se niinkin on mennyt.

 Nyt minä olen ylimmällä luokalla, ja olen siellä vuoden ennenkuin
 olen valmis. Mutta useimmat toverit ovat lähteneet ja minun on ikävä
 kotiin. Minusta tuntuu siltä kuin olisin niin yksin, vaikken ole
 ensinkään; mutta se on niin kummallista, kun kauan on ollut poissa.
 Minä luulin ennen, että minusta täällä tulisi niin taitava, mutta
 pahalta se asia näyttää.

 Mitä minä nyt rupean tekemään, kun tulen täältä? Ensin minä tietysti
 tahdon kotiin, sitten minun kaiketi pitää hakea virka, mutta se ei saa
 olla kaukana.

 Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat! Sanokaa terveisiä kaikille, jotka
 minua kysyvät ja sanokaa heille, että minä voin hyvin, mutta nyt minun
 on ikävä kotiin.

 Uskollinen poikanne

                                          _Öyvind Thoresen Pladsen_.

       *       *       *       *       *

 Hyvä Koulumestari!

 Täten kysyn Teiltä, tahdotteko Te lähettää myötäseuraavan kirjeen
 ettekä sanoa sitä kenellekään, ja jollette tahdo, niin saatte sen
 polttaa.

                                     _Öyvind Thoresen Pladsen_.

       *       *       *       *       *

 Hyvin kunnioitetulle neito Marit Knudsdotter Nordistuenille
 Ylä-Hejdegårdene.

 Kai sinä aika lailla hämmästyt kun saat minulta kirjeen, mutta ei
 sinun pidä hämmästyä, sillä minä vain kysyn, kuinka sinä voit. Anna
 minulle tieto siitä niin pian kuin suinkin ja joka suhteessa. Minusta
 itsestäni on kerrottava, että vuoden päästä pääsen täältä.

                                           Kunnioittaen
                                         _Öyvind Pladsen_.

       *       *       *       *       *

 Nuorelle miehelle

 Öyvind Pladsenille maanviljelyskoululla!

 Sinun kirjeesi olen oikein saanut koulumestarilta, ja minä tahdon
 vastata, koska sinä niin pyydät. Mutta minä pelkään sitä kun sinä olet
 niin oppinut, ja minulla on kirjekaavio, mutta ei se tahdo sopia. Minä
 koetan sitten kirjoittaa, ja sinun pitää katsoa tahtoa eikä taitoa,
 mutta sinä et saa näyttää tätä kirjettä, sillä sitten sinä et ole
 se, joksi minä sinua luulen. Ei sinun myöskään pidä sitä säilyttää,
 koska joku silloin helposti voi sen nähdä, vaan sinun pitää polttaa
 se ja se sinun täytyy luvata. Minun pitäisi kirjoittaa niin monesta
 asiasta, mutta en oikein uskalla. Nyt on tullut hyvä vuosi, perunat
 ovat hyvässä hinnassa ja meillä on niitä kylläksi. Mutta karhu on
 tänä kesänä pahasti pidellyt karjaa; Ole Nedregardenelta kaatoi se
 kaksi lehmää ja meidän torpparin lehmän raatoi se niin, että se täytyi
 tappaa. Minulla on kuteilla hyvin pitkä kangas, se on sellaista
 skottilaista mallia ja se on vaikeaa. Ja sitten minä kerron sinulle,
 että vielä olen kotona ja että ne kyllä tahtoisivat minua pois. Eikä
 minulla sitten ole sen enempää kirjoittamista, ja voi hyvin.

                                     _Marit Knudsdotter_.

 P.S. Polta tämä kirje.

       *       *       *       *       *

 Agronoomi Öyvind Thoresen Pladsenille.

 Minä olen sen aina sanonut sinulle, Öyvind, että joka Jumalassa
 vaeltaa, se perii hyvän osan. Mutta kuule nyt minun neuvoani äläkä
 liiaksi rakasta äläkä myöskään vihaa maailmaa, vaan luota Jumalaan
 äläkä anna sydämesi kiduttaa itseäsi; sillä silloin sinulla on toinen
 jumala paitsi ainoaa Jumalaa. Sitten minä vielä kerron sinulle, että
 isäsi ja äitisi voivat hyvin; mutta minun toinen lonkkaluuni on
 kipeä; sillä sota tuntuu taas ja kaikki, mikä siellä tuli kärsittyä.
 Minkä nuorena kylvää, sen vanhana korjaa, sekä hengellisesti että
 ruumiillisesti, joka sitten kolottaa ja pakottaa ja kiusaa valittamaan
 vaivojaan. Mutta vanhan ei pidä valittaa; sillä haavoista vuotaa
 oppia, ja kärsivällisyyttä saarnaa särky, että ihminen vahvistuisi
 viimeiselle matkalleen. Tänään olen minä ottanut kynän käteeni
 monestakin syystä ja kaikista ensimmäiseksi Maritin tähden, josta on
 tullut jumalaapelkääväinen tyttö, mutta jonka jalka on keveä kuin
 peuralla ja mieli epävakainen. Sillä hän tahtoisi mielellään riippua
 kiinni yhdessä, mutta ei saa luonnoltaan, mutta sen minä usein olen
 havainnut, että
tuollaisia heikkoja sydänparkoja kohtelee Jumala
 lempeästi ja pitkämielisesti eikä anna kiusata heitä yli voimain,
 niin että he särkyvät; sillä hän on sangen hauras astia. Kirjeen
 olen hänelle oikein antanut ja hän piiloitti sen kaikilta muilta,
 kuin omalta sydämeltään. Ja jos Jumala tahtoo antaa tälle asialle
 siunauksensa, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan; sillä hän on
 nuorille mieshenkilöille mieluinen, niinkuin sen selvästi saattaa
 nähdä, ja hänellä on yllin kyllin maallista hyvää ja taivaallisia
 hänellä epävakaisuudessaan myöskin on. Sillä jumalisuus hänen
 mielessään on kuin vesi matalassa lammessa; sitä on siellä kun sataa,
 mutta se on poissa, kun aurinko paistaa.

 Nyt eivät silmäni enää kärsi kirjoittamista; sillä niillä näkee kyllä
 kauas, mutta kun katsoo likeltä, niin ne rupeavat vuotamaan ja niitä
 rupeaa särkemään. Ja viimeiseksi minä sanon sinulle, Öyvind, että pidä
 Jumala mielessäsi kaikessa työssäsi ja toimessasi ja halajamisessasi;
 sillä kuten kirjoitettu on: sillä parempi on kouran täysi lepoa, kuin
 molemmat kahmalot täynnä vaivaa ja tuulen tavoittelemista (Salom.
 saarn. 4: 6).

                                             Vanha koulumestarisi
                                             _Baard Andersen Opdal_.

       *       *       *       *       *

 Hyvin arvoisa neito Marit Knudsdotter

 Hejdegården.

 Kiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut,
 niinkuin sinä sanot. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et siitä,
 mistä minä olisin suonut sinun kirjoittavan. Enkä minä myöskään
 uskalla kirjoittaa mitään varmaa, ennenkuin saan tietää millä
 kannalla asiasi ovat _joka suhteessa._ Koulumestarin kirjeessä ei
 ole mitään, josta voisi pitää kiinni ja sitten hän sanoo, että sinä
 olet epävakainen. Niin sinä ennenkin olit. Minä en tiedä mitä minun
 pitää uskoa ja sentähden täytyy sinun kirjoittaa; sillä minä en saa
 rauhaa ennenkuin sinä olet kirjoittanut. Näihin aikoihin minä eniten
 ajattelen sitä, että sinä silloin viimeisenä iltana tulit vuorelle ja
 mitä sinä sanoit. Enempää en tahdo sanoa tällä kertaa ja sentähden jää
 hyvästi.

                                                 Kunnioittaen
                                               _Öyvind Pladsen_.

       *       *       *       *       *

 Nuorimies Öyvind Thoresen Pladsenille.

 Koulumestari on antanut minulle uuden kirjeen sinulta ja sen olen
 minä nyt lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, mutta syy on
 kai se, että olen niin oppimaton. Sinä tahdot tietää millä kannalla
 minun asiani ovat joka suhteessa, ja minä olen terve ja voin hyvin
 eikä ole hätää mitään. Minulla on hyvä ruokahalu, erittäinkin kun saan
 maitoruokia; öisin minä nukun ja toisinaan päivälläkin. Minä olen
 tanssinut paljon tänä talvena; sillä täällä on ollut paljon pitoja
 ja niissä on ollut hyvin lystiä. Minä menen kirkkoon, kun ei ole
 liian paljon lunta, mutta tänä talvena sitä on ollut paksulta. Nyt
 sinä kaiketi olet saanut tietää kaikki, ja jollet ole, niin en muuta
 ymmärrä kuin, että sinun täytyy kirjoittaa minulle vielä kerran.

                                        _Marit Knudsdotter_.

       *       *       *       *       *

 Hyvin arvoisa neito Marit Knudsdotter

 Hejdegården.

 Kirjeesi olen vastaanottanut, mutta sinä näytät aikovan antaa minun
 pysyä yhtä viisaana. Tai ehkä tämä onkin vastaus, minä en tiedä. Minä
 en uskalla kirjoittaa sinulle mitään siitä mitä tahtoisin kirjoittaa,
 sillä minä en tunne sinua. Mutta ehket sinäkään tunne minua.

 Älä uskokaan, että minä enää olen sellainen juusto, josta sinä
 puristelit vettä, kun minä näin sinun tanssivan. Minä olen senjälkeen
 ollut kuivumassa monilla hyllyillä. Enkä minä myöskään enää ole niiden
 pitkäkarvaisten koirien kaltainen, joidenka korvat heti riippuvat
 lupussa ja jotka pelkäävät ihmisiä, niinkuin minä ennen. Ne ovat
 olleita ja menneitä.

 Kirjeesi oli aika leikkisä; mutta leikkiä oli sellaisissa paikoissa,
 joissa ei ensinkään olisi tarvittu leikkiä; sillä kyllä sinä minut
 ymmärsit ja kyllä sinun olisi pitänyt tietää, etten minä kysynyt
 pilanpäiten, vaan kun en viime aikoina ole voinut ajatella mitään
 muuta kuin sitä mitä kysyin. Mutta vastaukseksi tuli vain leikkiä ja
 lorua.

 Hyvästi, Marit Hejdegärd, parasta on, etten katsele sinua liiaksi,
 niinkuin katselin tanssiasi. Toivotan sinulle hyvää ruokahalua ja unta
 ja että saisit uuden kankaasi valmiiksi ja ennen kaikkea, että loisit
 lumen pois kirkonovelta.

                                              Kunnioittavimmin
                                           _Öyvind Thoresen Pladsen_.

       *       *       *       *       *

 Agronoomi Öyvind Thoresenille maanviljelyskoululla.

 Huolimatta vanhasta iästäni ja silmieni heikkoudesta ja särystä
 oikeassa lonkassani täytyy minun antaa perään, kun nuoriso vaatii;
 sillä se tarvitsee meitä, kun on työntänyt päänsä loukkoon. Se
 houkuttelee ja itkee, kunnes on päässyt irti, mutta sitten se paikalla
 lentää tiehensä eikä enää kuuntele meitä.

 Asia koskee Maritia; hän on nyt pyytänyt niin kauniisti, että minä
 kirjoittaisin hänen seurakseen; sillä hän ei uskalla kirjoittaa
 yksin. Minä olen lukenut kirjeesi; tyttö luuli olevansa tekemisissä
 Jon Hatlenin tai jonkun muun narrin kanssa, eikä miehen, jonka
 koulumestari Baard on kasvattanut; mutta tie nousikin pystyyn. Olet
 sinä kuitenkin ollut liian ankara; sillä on sellaisia naisia, jotka
 nauravat etteivät itkisi eikä itkun ja naurun välillä ole mitään eroa.
 Mutta se on minulle mieleen, että sinä otat vakavat asiat vakavalta
 kannalta; sillä muuten et sinä voisi nauraa leikille.

 Mitä taas tulee siihen, että teidän mielenne palaa toisiinne, saattaa
 sen huomata monesta seikasta. Tyttöä minä useasti olen epäillyt,
 sillä hänen mielensä on kuin tuulen kulku; mutta nyt minä kuitenkin
 tiedän, että hän on vastustanut Jon Hatlenia, josta hänen isoisäänsä
 on syttynyt suuri viha. Hän kävi iloiseksi, kun sinun tarjouksesi tuli
 ja kun hän laski leikkiä, ei se ollut pahassa tarkoituksessa, vaan
 ilossa. Hän on saanut kärsiä paljon ja sen on hän tehnyt siitä syystä,
 että hän tahtoi odottaa sitä, jonka perään hänen mielensä paloi. Mutta
 silloin et sinä tahdo ottaa häntä, vaan viskaat hänet menemään kuin
 pahankurisen lapsen.

 Tämän minä tahdon sinulle kertoa. Ja sen neuvon minä lisään, että
 hänen kanssaan sinun pitää sopia, sillä taistelemista voit saada
 siltä. Minä olen kuin vanhus, joka on nähnyt kolme polvea; minä tunnen
 hulluudet ja niiden kulun.

 Äidiltäsi ja isältäsi terveisiä, he odottavat sinua. Mutta siitä
 en aikaisemmin ole tahtonut kirjoittaa, ettet tuskastuisi. Isääsi
 et tunne; sillä hän on niinkuin puu, joka ei päästä huokausta
 ennenkuin se hakataan. Mutta jos tilaisuutta joskus tulee, niin sinä
 opit tuntemaan hänet ja sinä tulet ihmettelemään niinkuin runsasta
 saalista. Hän on ollut alakuloinen ja hiljainen maallisissa asioissa,
 mutta äitisi on keventänyt hänen mieltään maallisesta levottomuudesta
 ja nyt on päivän kirkkaus sille koittanut.

 Nyt sumenevat silmäni eikä käsi enää kulje. Sentähden antaudun minä
 Hänen huomaansa, jonka silmä aina valvoo ja jonka käsi ei koskaan väsy.

                                          _Baard Andersen Opdal_.

       *       *       *       *       *

 Öyvind Pladsenille!

 Sinä näyt olevan minulle suuttunut ja se koskee minuun kovasti, sillä
 en minä sitä sillä lailla tarkoittanut, vaan minä tarkoitin hyvää.
 Minä muistan, että monesti en ole ollut sinulle oikein hyvä ja sitä
 minä nyt kirjoitan sinulle, mutta et saa näyttää tätä kenellekään.
 Kerran minä sain sen mitä tahdoin ja silloin en ollut hyvä; mutta nyt
 ei kukaan enää välitä minusta ja minun on paha ollakseni. Jon Hatlen
 on tehnyt minusta pilalaulun ja sitä kaikki pojat laulavat enkä minä
 uskalla mennä mihinkään tanssiin. Molemmat vanhukset tietävät sen
 ja minä kuulen alituisesti pahoja sanoja. Mutta minä istun yksin ja
 kirjoitan ja sinä et saa sitä näyttää.

 Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoja, mutta sinä
 olet nyt kaukana. Minä olen usein ollut vanhempiesi luona ja minä
 olen puhunut äitisi kanssa ja meistä on tullut hyvät ystävät; mutta
 minä en uskalla sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit niin kummallisesti.
 Koulumestari pitää minua vain pilkkanaan eikä hän tiedä mitään
 pilkkalaulusta; sillä ei kukaan uskalla laulaa hänelle sellaisia. Nyt
 minä olen yksin enkä voi puhua kenenkään kanssa; minä muistan sen
 ajan, kun me olimme lapsia ja sinä olit niin hyvä minulle ja minä sain
 aina istua kelkassasi. Mutta nyt minä toivoisin, että taas olisin
 lapsi.

 En enään uskalla pyytää sinua vastaamaan, sillä en uskalla. Mutta jos
 sinä vastaisit minulle vain yhdenkin kerran, niin aina muistaisin sen,
 Öyvind.

                                              _Marit Knudsdotter_.

 Ole hyvä ja polta tämä kirje; en edes tiedä uskallanko lähettää sen.

       *       *       *       *       *

 Rakas Marit!

 Kiitos kirjeestä; sinä olet kirjoittanut sen onnellisena hetkenä. Ja
 nyt minä sanon sinulle, Marit, että minä pidän sinusta niin, etten
 enää tahdo saada olluksi täällä, ja jos sinäkin pidät minusta, niin
 Jonin pilkkalaulu ja muut pahat sanat ovat vain lehtiä, joita puussa
 on liian paljon. Sitten kun minä sain sinun kirjeesi, olen kuin uusi
 ihminen, sillä minä olen saanut uutta voimaa enkä minä pelkää ketään
 maailmassa. Kun minä olin lähettänyt sen edellisen kirjeen, kaduin
 sitä niin, että tulin melkein kipeäksi, ja nyt sinä saat kuulla mikä
 seuraus siitä oli. Johtaja vei minut erilleen ja kysyi, mikä minua
 vaivasi; hän luuli minun lukevan liikaa. Sitten hän sanoi minulle,
 että minä, kun minun vuoteni on kulunut umpeen, saan olla täällä
 vuoden lisää ja ihan vapaasti ja auttaa häntä yhdessä ja toisessa
 työssä, mutta hän opettaa minua. Silloin minä ajattelin, että työ
 on ainoa, johon minä saatan turvautua, ja minä kiitin; enkä minä
 vieläkään kadu sitä, vaikka nyt minä ikävöin sinun luoksesi; sillä
 jota kauemmin minä olen täällä, sitä suuremmalla syyllä voin sitten
 pyytää sinua. Kuinka iloinen minä nyt olen, minä teen työtä kolmen
 edestä, enkä jää jäljelle missään! Mutta minä lähetän sinulle kirjan,
 jota minä nyt luen; sillä siinä on paljon rakkaudesta. Illalla minä
 sitä luen, kun muut nukkuvat ja silloin minä myöskin uudelleen luen
 sinun kirjeesi. Oletko ajatellut, koska me tapaamme toisemme? Sitä
 minä niin usein ajattelen ja minun pitää myöskin ajatella sitä ja
 se on niin hauskaa. Mutta minä olen iloissani, että olen töhrinyt
 ja kirjoittanut näin paljon, vaikka ennen oli niin raskasta;
 sillä nyt minä voin sanoa sinulle mitä tahdon ja samalla hymyillä
 sydämessäni. Minä annan sinun luettavaksesi monta kirjaa, niin sinä
 näet, kuinka paljon vastusta niillä on ollut, jotka oikein ovat
 pitäneet toisistaan, niin että he mieluummin ovat kuolleet surusta
 kuin luopuneet toisistaan. Ja sillä lailla mekin teemme ja teemme sen
 suurella ilolla. Onhan siihen kyllä melkein kaksi vuotta kun me näemme
 toisemme ja vielä kauemmin kun saamme toisemme; mutta jokaiselta
 kuluvalta päivältä sinne tosin on päivä vähemmin; sillä lailla meidän
 täytyy ajatella tehdessämme työtä.

 Seuraavassa kirjeessä minä kirjoitan niin monesta asiasta, mutta tänä
 iltana ei minulla enään ole paperia ja muut nukkuvat. Minä panen siis
 maata ja ajattelen sinua ja ajattelen sinua siihen asti kun nukun.

                                                  Ystäväsi
                                               _Öyvind Pladsen_.



Yhdeksäs luku.


Eräänä lauantaina juhannuksen aikaan souti Thore Pladsen järven
poikki noutamaan poikaansa, jonka iltapäivällä piti palata
maanviljelyskoulusta. Hän oli nyt käynyt sen loppuun. Äiti oli
päiväkausia aikaisemmin ottanut avukseen palkkavaimon, kaikki oli
pestynä ja puhdistettuna, kamari oli jo aikoja sitten pantu kuntoon,
sinne oli tehty uuni ja siellä piti Öyvindin asua. Tänään kantoi äiti
sinne tuoreita lehtiä, toi puhtaita liinavaatteita, järjesti vuoteen
ja katsahti tuon tuostakin ulos, eikö venettä näkyisi järvellä. Tuvassa
oli paljon puuhaa ja aina puuttui jotakin; tai piti ajaa pois kärpäsiä
ja kamarissa oli aina tomua, alituisesti tomua. Vielä ei näkynyt
venettä. Äiti nojautui ikkunanpieleen ja katsoi ulos; silloin kuuli hän
askelia tieltä, ihan likeltään ja käänsi päätään; koulumestari siellä
hiljaa tuli alas tietä, sauvaansa nojaten, sillä lonkka oli huono.
Viisaat silmät liikkuivat levollisina päässä; hän pysähtyi lepäämään ja
nyökkäsi emännälle päätään:

— Eivätkö vielä ole tulleet?

— Eivät, mutta voivat minä hetkenä hyvänsä olla täällä.

— Tänään on hyvä heinäpouta.

— Mutta vanhan ihmisen kuuma kävellä.

Koulumestari vilkaisi häneen hymyillen.

— Jokos nuoria tänään on näkynyt?

— Johan se kävi tässä, mutta meni taas.

— Niin, niin; kai niiden illalla pitää jossakin tavata.

— Kai, kai; Thore vain sanoo, etteivät he saa
tavata hänen talossaan, ennenkuin vanhukset ovat antaneet
suostumuksensa.

— Oikein, oikein.

Hetken perästä huudahti äiti:

— Mutta taitavat jo tulla!

Koulumestari katsoi kauan järvelle.

— Ne ne ovat.

Äiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen
oli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilettäessä heitä
vastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat
heittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden
oli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä
ja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.

— Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti
airojaan.

— Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi!
sanoi äiti ja kasvot loistivat. — Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin
ennenkin! lisäsi hän samassa.

Koulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind
hyppäsi hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitten
koulumestarille, hymyili ja nauroi, ja rupesi, ihan vasten talonpoikien
tapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja
hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä;
isä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän
arveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitten
sitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä
hän ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti
rinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen vähän
etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta mitä
näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitten siitä, että
myllyä oli laajennettu, sitten siitä, että lyijyikkunat olivat otetut
pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu valkoista
lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki
niin ihmeen pieneltä, ettei hän ensinkään muistanut sitä sellaiseksi,
mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana, tuoleissa oli
leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän tunsi joka
kupin katetulla pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna tervetuloa;
lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät juhlaa. He
asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon mitään, sillä hän
puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen häntä levollisemmin,
huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä, ja katselivat, mikä hänessä
oli ihan uutta, aina sinisiin verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen
yllään. Kun hän oli kertonut pitkän jutun jostakin toveristaan ja
vihdoin lakkasi, syntyi pieni hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:

— Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä
puhut niin tavattoman nopeaan.

Kaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se
oli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä
hän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut hänen
mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan karkoittanut hänet
tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauan olivat levänneet,
olivat ikäänkuin riehaantuneet ja pää joutui alituiseen työhön. Sitten
he huomasivat, että hänen oli tapana silloin tällöin toistaa paria
kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti, kiireissään; ikäänkuin hän olisi
kompastunut omiin askeliinsa. Välistä se teki naurettavan vaikutuksen,
mutta sitten hän nauroi ja sen tien se unohtui. Koulumestari ja isä
istuivat vakoilemassa, olisiko huolellisuudesta kadonnut jotakin;
mutta ei se siltä näyttänyt: kaikkea hän ajatteli, muistutti itse,
että vene olisi tyhjennettävä, otti paikalla auki tavaransa ja ripusti
vaatteita nauloihin, näytti kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan,
ja äiti sanoi, että sitä oli pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän
oli tavattoman ihastunut; aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan
heinänkorjuussa ja lukemaan. Minne hän sitten joutuisi, sitä hän
ei tiennyt, mutta se oli yhdentekevää. Hänen ajatuksensa juoksivat
voimakkaina ja reippaina, niin että oikein virkisti, hän toi ilmi
tunteensa niin vireästi, että oikein teki hyvää sille, joka kaiken
vuotta on tottunut pidättymään. Koulumestari kävi kymmenen vuotta
nuoremmaksi.

— Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen
noustessaan lähtemään.

Kun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi
hän Öyvindin kamariin.

— Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.

— Missä?

— Vuorella.

Öyvind katsahti kelloa, ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut
odotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan.
Rakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat
kasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet
suuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka
kulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja
vakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat
korkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan;
se kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä,
joka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä,
muutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä;
sillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi
porraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitten hän
läksi rantaan panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon
toiselle puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle
päin, astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti
uudelleen ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää,
joten ei hän saattanut nähdä kauas, mutta hän tarkkasi pienintäkin
ääntä. Kauan pettivät häntä linnut kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi
joku orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauempaa ritinää,
ritinä vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja
veri karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee
suuri villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle
eikä liiku. Se on Ylä-Hejdegårdenen koira ja ihan sen takana kuuluu
taas kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa — jo tulee Marit.

Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan, ja
sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana,
hiukset kiinnitetyt ylös, kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa;
hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa
ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt
niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti
katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja
silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa
hän siinä arasteli, mutta sitten hän läksi tulemaan ja punastui
punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti
hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle
alas. Sillä lailla seisoivat he kauan.

— Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind, ja kun tyttö
silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän on
veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta hän
oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.

— Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan
toista kuin sanoi.

Hän rupesi katselemaan häntä enemmän ja enemmän ja hymyili
hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet mitään.
Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Thore huomasi
koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut käsittää, mikä
sieltä vuorelta näkyi.

Vihdoin nuoret sitten päästivät toistensa kädet ja rupesivat vähitellen
puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin
puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.

— Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein
iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin
minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.

Tyttö nauroi ja sanoi:

— Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet,
jotka sinä olet lähettänyt.

— Entä minä sitten! Mutta sinä kirjoitit aina niin
lyhyesti.

— Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.

— Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin
asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.

— Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi
sinipiika.

— Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä
pääsit eroon Jon Hatlenista.

— Minä nauroin.

— Kuinka?

— Nauroin; etkö sinä tiedä mitä nauraminen on?

— Kyllä; osaanhan minä nauraa!

— Saadaan nähdä!

— Kaikkia tässä kuulee! Täytyyhän minulla olla jotakin nauramisen syytä.

— Minä en tarvitse syytä, kun olen iloinen.

— Oletko nyt iloinen, Marit?

— _Nauranko_ minä sitten nyt?

— Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä, ja läiskäytti niitä
yhteen, häneen katsellen.

Kamalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja
se alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin
ihan vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni
vuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka
seisoi ihan vuoren alla kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.

— Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?

— Se on Hejdegårdenen koira, vastasi Öyvind hiukan hämillään.

— Mitä hittoa se sinne on tullut?

Mutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun,
ja hän ymmärsi kaikki tyyni nauroi ja vastasi:

— Se koira juoksentelee täällä joka päivä ei se min ihmeellistä ole.

— Onpa se äreä koira.

— Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.

Koira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään ja
nuoret pelastuivat.

— Menihän se tällä kertaa, sanoi Marit, kun he taas tapasivat toisensa.

— Arveletko, että vasta käy pahemmin?

— Minä tiedän yhden, joka pitää meitä silmällä

— Vaarisiko?

— Niin juuri.

— Ei hän meille mitään tee.

— Ei sillä tavalla.

— Ja sen sinä lupaat?

— Sen minä lupaan, Öyvind.

— Kuinka sinä olet kaunis, Marit!

— Sanoi kettu korpille ja sai juuston.

— Tietysti minäkin tahdon juuston.

— Mutta sinä et saa sitä.

— Mutta minä otan sen.

Tyttö käänsi päätään, poika ei ottanut.

— Kuulepa, Öyvind, mitä minä sanon! ja tyttö katsahti häneen syrjästä.

— No?

— Kuinka sinä olet tullut häijyksi!

— Annat sinä minulle sentään juuston.

— Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin... — Nyt minun
täytyy lähteä, Öyvind.

— Minä saatan sinua.

— Mutta ei metsää kauemmaksi; sillä vaari voisi sinut nähdä.

— En metsää kauemmaksi. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?

— Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.

— Mutta emmehän me sitten yhdessä kuljekaan.

— Ota minut sitten!

Tyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin
niin että poika sai hänet kiinni.

— Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?

Poika piteli käsiään hänen ympärillään.

— Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla ja
hän oli samalla vakava.

Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä;
mutta tyttö taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi
juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.

— Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.

— Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.

— Huomenna!... Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.

— Marit! Hän pysähtyi.

— Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.

— Niin oli! ja tyttö juoksi taas.

Öyvind katseli kauan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä,
tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa,
viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas menemään.

— Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi
laulellen kotiin.



Kymmenes luku.


Eräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat
haravoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni
lakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion
poikki Öyvindin luo, ja antoi hänelle lipun.

— Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.

— Minä saan siitä maksun, vastasi poika.

Kun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei, ja läksi
menemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä
myöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua,
sillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitten köytetty kiinni ja
vihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:

"Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään piiloon.

    "_Se, jonka sinä kyllä tiedät_."

Totta totisesti en tiedäkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen
katseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauan ennenkuin ylimmälle mäelle
ilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas;
sekä Thore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Thore nauroi pian,
kun sensijaan vaimon muoto muuttui.

— Tunnetko sinä hänet?

— Eipä siinä juuri voi erehtyä.

Isä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä,
mutta poika sovitti työnsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus
likeni hitaasti kuin äreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko;
jalat olivat huonot ja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten
sauvaansa. Pian hän pääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä
hänet tarkkaan; hän pysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä
liinaan. Hänen päänsä oli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat
pyöreät ja kokoonpainuneet, pienet silmät vilkkuivat kipinöiden,
kulmakarvat olivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävin,
määkivin äänin, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki;
mutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä,
läksi sitten livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki
samalla valtavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena,
äkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt
hänet äreäksi ja epäluuloiseksi.

Thore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin Ole
pääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä asioilla
ja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa niin kesti.
Molemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa keskenään,
mutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi se tuntumaan
hullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa sytyttää naurun
soimaan, varsinkin kun naurun vaara on tarjolla. Kun hän vihdoin oli
vain muutaman sylen päässä, eikä koskaan näyttänyt aikovan päästä
niiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja kuivasti:

— Tuolla miehellä mahtaa olla raskas kuorma. Eikä enempää tarvittu.

— Oletko hullu! kuiskasi isä, vaikka itsekin nauroi.

— Uhhuh! puhki Ole mäessä.

— Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Thore. Öyvind laskeutui
polvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja purskahti nauramaan.

Isä kumartui hänkin.

— Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi
menemään.

Öyvind kiskasi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä naurusta
ja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän joutui
naurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitten ne
pitenivät pitenemistään, ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki
suli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa,
päät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli
pitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja molemmat
nauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli tällaisia
naurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan, vakuutti isä.
Vihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä varmaan vanhus jo
oli tullut taloon.

— Minä en lähde ulos, sanoi isä, — ei minulla ole mitään tekemistä
hänen kanssaan.

— En minäkään mene, vastasi Öyvind.

— Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta. Isä uhkasi poikaa:

— Etkö lähde siitä!

— Menkää te ensin!

— Ei, lähde sinä nyt vaan!

— Kun te ensin menette! ja he varistelivat heiniä toistensa vaatteista
ja astuivat hyvin vakavina ulos.

Kun he tulivat portaitten alle, näkivät he Olen seisovan kääntyneenä
kyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän
piti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla
hikeä kaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa
ja korvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli
isän takana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun
tuskallisesta äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:

— Vai olette te lähtenyt kävelemään.

Ole kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen
ennenkuin vastasi.

— Pitää välistä lähteä.

— Olette ehkä väsyksissä, ettäkö käy sisään?

— Kyllä minä tässä seisoallani lepään; minulla ei ole pitkältä asiaa.

Samassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Thoren välillä seisoi vanha
Ole, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun
hiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla
taaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa,
paitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä
sen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä
siinä arvossa vartijana.

— Onko tuo tuolla takanasi poikasi? alkoi hän kiivaasti.

— Niinhän ne sanovat.

— Öyvindhän hänen nimensä on?

— Öyvindiksihän ne häntä sanovat.

— Hän on käynyt sellaisessa peltoviljelyskoulussa siellä etelän
puolella?

— Sellaisessahan hän on ollut.

— Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut
hulluksi viime aikoina.

— Sehän on ikävää se.

— Hän ei tahdo mennä naimisiin.

— Tosiaanko?

— Hän ei huoli ketään niistä talonpojista, jotka käyvät pyytämässä.

— Vai niin!

— Ja se kuuluu olevan tuon syy tuolla.

— Vai niin?

— Hän kuuluu panneen hänen päänsä pyörälle; juuri tuo tuolla, poikasi
Öyvind.

— Helkkarissa!

— Kas, minä en kärsi, että joku tulee ottamaan hevosiani, kun minä vien
ne tunturille, enkä kärsi, että joku tulee ottamaan tyttäriäni, kun
minä päästän ne tanssiin, en kärsi sitä ensinkään.

— Tietysti ette.

— Minä en voi juosta perässä; minä olen vanha, en voi vartioida.

— Ette — ette!

— Ja katso, minä tahdon pitää järjestystä talossani; tuossa on tukin
paikka ja tuossa kirveen, ja tuossa veitsen; ja tuosta on laastava ja
tuonne ovat rikat heitettävät, ei oven eteen, vaan tuonne nurkkaan,
juuri sinne eikä minnekään muualle. Ja kun minä sanon tytölle: ei
tuota, vaan tuo! niin hänen pitää ottaa hänet — eikä toista!

— Tietysti.

— Mutta hän ei tottele; kolme vuotta hän nyt on pannut vastaan ja kolme
vuotta on meidän välimme ollut huono. Se on paha se; ja tuo tuolla on
syypää, ja nyt minä sanon hänelle niin, että sinäkin sen kuulet, joka
olet hänen isänsä, ettei se kannata; hänen on lopetettava.

— Vai niin, vai niin.

Hetkisen katseli Ole Thoreen, sitten hän sanoi:

— Sinä vastaat niin lyhyesti.

— Makkara ei ole sen pitempi.

Öyvindin täytyi naurahtaa, vaikkei hän ollut ensinkään naurutuulella.
Mutta rehellisten ihmisten mielessä ei pelosta koskaan ole pitkä matka
nauruun ja nyt hän rupesi kallistumaan naurun puolelle.

— Mitä sinä naurat? kysyi Ole lyhyeen ja terävästi.

— Minäkö?

— Minuako sinä naurat?

— Herra varjelkoon! mutta hänen oma vastauksensa herätti hänessä
naurunhalua.

Tämän huomasi Ole ja raivostui. Sekä Thore että Öyvind koettivat
sovittaa syytään vakavin kasvoin ja pyytämällä vierasta sisään; mutta
kolmen vuoden vihat purkautuivat nyt ilmoille ja niitä oli mahdoton
 pysäyttää.

— Älä sinä rupeakaan tekemään minusta pilkkaa, alkoi hän. — Minä
täytän velvollisuuteni, kun parhaimman ymmärrykseni mukaan valvon
lapsenlapseni onnea, enkä välitä mokomien penikkojen naurusta
ensinkään. Ei kukaan kasvata tyttöjä viskatakseen niitä ensimmäiseen
torppaan, joka avaa ovensa, eikä kukaan hoida taloaan neljääkymmentä
vuotta antaakseen kaikki tyynni sille, joka vaan ensinnä panee tytön
pään pyörälle. Tyttäreni kulki siinä ja läntysteli, kunnes sai mennä
naimisiin roiston kanssa ja hän joi heidät molemmat kumoon ja minä
sain ottaa lapsen ja maksaa lystit; mutta tyttärentyttäreni ei tule
käymään samalla tavalla, auta armias, ei tulekaan! nyt sinä tiedät
sen! — Ja minä sanon sen sinulle, että niin totta kuin minä olen Ole
Nordistuen Heijdegårdenesta, niin pappi ennemmin panee kuulutukseen
Nordalin metsän tontut, kuin hän pudottaa saarnatuolista sellaisia
nimiä kuin Maritin ja sinun, senkin joulupukki! Vai aiot sinä
peloitella talosta kunnialliset sulhaset? Koeta sinä vain tulla, niin
sinä saatkin sellaisen kyydin alas mäkiä, että kengät sauhuna tupruavat
perässäsi. Senkin viekas kettu! Etkö sinä luule minun tietävän, mitä
sinä ajattelet, sekä sinä että tyttö? Te ajattelette, että vanha
Ole Nordistuen kuolla kupsahtaa ja sitten te sipsuttelette alttarin
eteen. Ei, minä olen nyt elänyt kuusikymmentä kuusi vuotta — ja minä
näytän sen, sinulle, poika, että minä vielä elän niin että te molemmat
saatte siitä kalvetustaudin! Ja sen minä vielä näytän sinulle, että
vaikka sinä lumena makailisit talon nurkissa, niin et näe edes hänen
kengänpohjiaankaan, sillä minä lähetän hänet pois paikkakunnalta, minä
lähetän hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän on turvassa, niin sinä
saat lentää räpyttää täällä kuin harakka ja kosia tuulta ja tuiskua.
Enempää en sano sinulle; mutta nyt sinäkin, joka olet hänen isänsä,
tiedät minun mieleni ja jos sinä tahdot poikasi parasta, joka tässä on
kysymyksessä, niin toimitakin, että hän kääntää virran juoksun sinne,
minne sen on lupa kulkea; minun maitteni läpi on kielletty.

Hän kääntyi pienin, nopein askelin lähtemään, nosti oikeaa jalkaa vähän
korkeammalle kuin vasempaa ja toruskeli itsekseen.

Täydellinen vakavuus oli langennut jälelle jääneiden mieliin, paha
enne oli sekaantunut heidän nauruunsa ja leikkiinsä ja hetkisen oli
talo autiona kuin pelästyksen perästä. Äiti, joka kyökinovelle oli
kuullut kaikki tyynni, katseli huolestuneena, miltei kyynelissä,
Öyvindiin, eikä puhumalla tahtonut tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi.
Kun he kaikki ääneti olivat menneet sisään, istuutui isä ikkunaan
ja katseli Olen jälkeen, kasvot hyvin totisina, Öyvindin silmät
seurasivat pienimpiäkin liikkeitä hänen kasvoissaan, sillä hänen
ensimmäisestä sanastaanhan hänen ja hänen lemmittynsä kohtalo miltei
kokonaan riippui. Jos Thore nyt liitti kieltonsa Olen kieltoon, niin
niiden kieltojen ohi oli miltei mahdoton päästä. Ajatus karkasi
pelästyksissään esteeltä esteelle; hetkisen näki silmä vain köyhyyttä,
pahansuopuutta, väärinymmärrystä ja loukattua kunniantuntoa, ja
jokainen tuki, johon hän aikoi tarttua, luisui ajatuksen tieltä.
Hänen levottomuuttaan enensi se, että äiti seisoi käsi kyökinoven
kää'ässä, tietämättä uskaltaisiko olla sisässä odottamassa ratkaisua
ja että äiti ehkä lopulta menettäisi rohkeutensa ja hiipisi ulos.
Öyvind katseli vilkkumatta isään, joka ei ikinä näyttänyt aikovankaan
kääntää katsettaan huoneeseen; poika ei hänkään uskaltanut puhua, sillä
täytyihän isän rauhassa saada ajatella asiaa. Mutta juuri samassa
hetkessä oli mieli juossut loppuun levottomuutensa radan ja suori
taas selkäänsä; "ei kukaan muu kuin Jumala sittenkään lopulta voi
meitä erottaa", ajatteli hän itsekseen ja katseli isänsä rypistyneitä
kulmakarvoja. Jo näytti jotakin olevan tulossa. Thore veti syvältä
henkeään, nousi, kääntyi huoneeseen päin ja kohtasi poikansa katseen.
Hän pysähtyi ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan häneen.

— Kyllähän minun tahtoni olisi, että sinä heittäisit hänet mielestäsi;
sillä ei ihmisen pidä tunkeutua toisten tielle. Mutta jollet sinä
häntä tahdo heittää, niin voit tilaisuuden sattuessa ilmoittaa minulle,
niin ehkä minä voin auttaa sinua.

Hän läksi työhönsä ja poika seurasi häntä.

Mutta illalla oli Öyvindillä suunnitelma valmiina; hän päätti koettaa
päästä läänin agronoomiksi ja pyytää johtajan ja koulumestarin apua.
"Jos tyttö vain jaksaa odottaa, niin minä Jumalan avulla työlläni
voitan hänet."

Sinä iltana hän turhaan odotti Maritia, mutta lauleli siellä
astellessaan lempilauluaan:

    Pystyyn, pystyyn nuori pää!
    Joskin moni toive jää,
    uus taas silmäsi sineen
    syttyvi unelmineen!

    Pystyyn pääsi, sa kuulethan
    äänen jossakin kutsuvan,
    äänen mi luottavaksi
    neuvoo ja rohkeaksi!

    Pystyyn pää, sillä rinnassas
    kaartuvi kaunis taivahas,
    sielläkin sinipielet
    soi kuni harpun kielet!

    Pystyyn pääsi ja raikuvaan
    laula: kenpä mun lannistaa,
    vihervä virpeni uhkee
    vuodesta vuotehen puhkee!

    Pystyyn pääsi, sun uudesti
    elämän voima se synnytti,
    voima mi aina on läsnä
    suuressa, pienimmässä.



Yhdestoista luku.


Oltiin päivällislevolla; isojen Hejdegårdenen talojen väet olivat
makuulla, heinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan.
Heinähäkit olivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja
hevoset söivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia
kanoja, jotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt
ainoatakaan elävää olentoa.

Tunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie
Hejdegårdenen talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille
tunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli
alas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli
pieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin;
molemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille, jotka
kaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään, kellot
kalkattivat harjanteiden välillä; sillä karja kiili ja etsi vettä,
koirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät tulla
lopsottivat tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita liikkeitä ja
karkasivat oudosti mölähdellen ja häntä sojossa suoraa päätä veteen,
minne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden poikki joka
kerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan, mutta jäivät
maalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat lämpöiselle, sileälle
kalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat ruokiaan, kehuivat
toistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä, riisuutuivat sitten ja
hyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät tahtoneet veteen, vaan
luikkivat pitkin paikkoja unisina, pää riipuksissa, silmät kuumina
ja kieli toisella puolen kitaa. Nurmikko jyrkänteillä ei näkynyt
ainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä, paitsi lasten joikerrusta ja
kellojen kilinää; kanerva oli kuin kulossa poltettu, aurinko paahtoi
vuorien rinteihin niin että kaikki läähätti kuin läkähtymäisillään.

Öyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui paitahihasillaan
ihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdegårdenen tasangolla
ei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään, kun suuri
koira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja perässä tyttö
paitahihasillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki vuorta kohti,
Öyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta hän ei
uskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku sattumalta
ja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi monta kertaa
malttamattomana.

Vihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä,
nuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti
väsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai
siitä toria, mutta niin pian kuin Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui
hän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen
menehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.

— Kiitos, että tulit!

— Voi sitä tietä ja kuumuutta! Oletko odottanut
kauan?

— En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää
hyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme enää
tästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä juuri
tänään aioin puhua kanssasi.

— Salaperäisiä?

— Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä
pidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt
sinun pitää kuunnella.

— Onko se totta, että sinä aiot pyrkiä amtin agronoomiksi?

— On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta:
ensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi — ja se on päätarkoitukseni
— tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja
huomaa. Onneksi ovat Hejdegårdenen talojen väet enimmäkseen nuoria
ihmisiä, jotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa
heillä myöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen
heidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja
teen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden
saarrokseen..

— Sinä puhut kuin mies; eteenpäin Öyvind!

— Niin, muu koskeekin meitä kahta. Sinä et saa lähteä pois.

— Mutta entä kun hän käskee?

— Etkä pitää meidän välejämme salassa.

— Mutta entä kun hän kiusaa minua?

— Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun
päästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten
silmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä, kuinka paljon
pidämme toisistamme; sitten hekin oikein toivovat meille menestystä.
Sinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla
ja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimmäisenä vuonna me
tosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta
uskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme, ja silloin me
nauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme.
Kun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea
tahtia niin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa
katselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien
niiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän
toisistamme. Jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä sepittää
toisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei kukaan
pääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme
ihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vain
pelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka
odottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka
vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset, jotka
eivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja muut
eroavaisuudet — he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä, vapisevat
joka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja veren
tykintää pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja sulavat
kuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät toisistaan, niin
he eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat joka hymyssään ja
joka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti. Minä olen lukenut
siitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt, että se on kehnoa
rakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa salaisuudessa, sillä
se alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää julkisuudessa; siksi että
se elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin ei niiden kasvamista voi
salata ja sinä huomaat, että kaikki mitä puussa on kuivaa, putoaa pois
samassa hetkessä, jolloin puhkeaminen alkaa. Se, joka saa rakkauden,
pääsee irti kaikesta vanhasta, kuolleesta kuonasta, mahlat vuotavat
ja pursuvat, ja kuinka ei sitä huomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää
tulla iloisiksi, kun näkevät meidät iloisina; kaksi kihlattua, jotka
uskollisesti pitävät kiinni toisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn,
sillä he antavat heille runon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja
laulavat luulevien vanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta
sellaista runoa, tälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia
runoja kansan suussa, ja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat
pahan aikaan, niitä nyt liikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt Marit,
ojennamme me toisillemme kätemme — kas noin! ja sitte me lupaamme
toisillemme, että uskollisesti pidämme kiinni toisistamme — kas noin!
ja kaikki käy hyvin, eläköön!

Öyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois
ja luisui alas kiveltä.

Öyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja
puhui, katsellen hänen kasvoihinsa:

— Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin
mitä minä teen?

— Sanot suoraan: ei!

— Mutta käykö se päinsä?

— Eihän hän voi kantaa sinua rattaille!

— Jollei juuri sitä, niin hän monella muulla tavalla voi pakottaa minua.

— Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauan kuin
se ei ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen
suoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen.
Minä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti
luulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä
hänelle, että se on enemmän.

— Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi
minua kuin vuohta lieassa.

— Mutta sinä riuhdot irti nuoran monta kertaa päivässä.

— Se ei ole totta.

— Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä sen
irti.

— Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä niin
usein ajattelen sinua?

— Ethän sinä muuten istuisi tässä.

— Lähetithän sinä sanan, että minä tulisin.

— Mutta sinä läksit siksi, että ajatukset vaativat lähtemään.

— Pikemmin siksi, että oli niin kaunis ilma.

— Sanoit juuri äsken, että oli liian kuuma.

— Niin, _ylös_ mäkiä, mutta _alas!_

— Miksi sinä sitten läksit tulemaan ylös?

— Voidakseni juosta alas.

— Mikset sitten ole juossut?

— Täytyihän minun levätä.

— Ja puhua minun kanssani rakkaudesta.

— Saatoinhan minä sinun iloksesi kuunnella.

    — Kunko linnut laulelevat?
    — ja kun kukko makaa, —
    — ja kun kellot kalisevat —
    — tuolta vuoren takaa.

Samassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja menevän
kellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset luhjustelivat
esiin ladoista ja vajoista ja huoneista, menivät unisina hevosten ja
haravoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen perästä olivat
kaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki rakennuksesta
toiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle katsomaan. Pieni
poika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli huutanut häntä. Poika
läksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä Pladsen oli, ja vaari
kierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen katsellen vuorelle päin,
mutta varmaan aavistamatta, että se musta mikä näkyi Isollakivellä, oli
Marit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli Maritin suuri koira vastuksena.
Se näki vieraan hevosen ajavan Hejdegårdeneen, ja nähtävästi se luuli
olevansa huoneenhallitushommissaan, koska se rupesi haukkumaan voimiensa
takaa. He toruivat koiraa, mutta se oli suuttunut eikä ottanut
lakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja tuijotti suoraan ilmaan. Mutta
pula yltyi yltymistään, sillä paimenten koirat kuulivat kummakseen
vieraan äänen, ja läksivät tulemaan. Kun ne huomasivat, että se oli
suuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset lappalaiskoirat yksissä
voimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, _otti_ hän hyvästiä sanomatta
läksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan tappelevien keskelle, potki ja
löi, mutta koirat vain siirtyivät toiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas
hirveästi rähisten ja ulisten toistensa kimppuun, Öyvind taas perässä,
ja niin sitä mentiin, kunnes päästiin puron jyrkänteelle; siinä hän
karkasi joukkoon, ja seuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät
veteen ja sattuivat joutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne
häpeillen erosivat toisistaan, ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind
läksi metsän poikki kylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia
vastaan; se oli koiran ansiota..— Mistä sinä tulet?

— Metsästä.

— Mitä sinä siellä teit?

— Olin marjassa.

— Se ei ole totta.

— Ei, ei olekaan.

— Mitä sinä sitten teit?

— Puhuin erään tuttavan kanssa.

— Oliko se se torpanpoika?

— Oli.

— Kuule nyt, Marit, huomenna sinä saat lähteä.

— En minä lähde.

— Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain sen yhden ainoan asian,
että sinun _pitää_ lähteä.

— Ette te voi nostaa minua rattaille.

— Enkö? Enkö minä voi?

— Ette, sillä te ette tahdo.

— Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain huvin
vuoksi, katsos, vain huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä
sinun poikaretkultasi.

— Sitä te ette uskalla tehdä!

— Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle
mitään tekisi, kuka?

— Koulumestari.

— Kou-kou-koulumestari? Luuletko sinä minun välittävän hänestä?

— Luulen, koulumestari on pitänyt häntä maanviljelysopistossa.

— Koulumestariko?

— Koulumestari!

— Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää
lähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja
murhetta ja niin teki äitisikin — paljasta surua ja murhetta. Minä olen
vanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en tahdo olla
ihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vain sinun omaa
parastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani, siihen sinä
jäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi ollut? Kuule
nyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä sanon; minä
tahdon vain sinun parastasi.

— Ei, sitä te ette tahdo.

— Mitä? Mitä minä sitten tahdon?

— Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani te
ette kysy.

— Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö
sinun ymmärtää, mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan
sinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule
Marit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä,
mutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha,
viisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään
hyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne
ja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin
kovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa.
Ei se muuten kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on
itsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan.
Toista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha,
minä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä rakkaudesta
puhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut heikäläiset
voivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan. Ensin ruokaa,
katsos, sitten jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja laskutaitoa
ja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla mutta ei sitä
jumal-avitakaan, kelpaa _alkaa_ rakkaudesta ja lopettaa ruokaan. Mitä
sinä nyt sanot, Marit?

— En minä tiedä.

— Etkö tiedä mitä sanot?

— Kyllä minä sen tiedän.

— No?

— Sanonko minä sen?

— Totta kai sinä sen sanot!

— Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen
hämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samanlaiset keskustelut,
jotka olivat päättyneet samanlaisiin tuloksiin, hän ravisti päätään,
käänsi tytölle selkänsä ja läksi.

Hän kammersi torpparien kimppuun, torui pakoja, löi suurta koiraa ja
oli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut
pellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.

Sinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan,
että avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli ulos
ja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen rakkauslaulun,
jota lauloi:

    Jos sa lemmit mua,
    niin ma lemmin sua
    elonpäivieni päähän;
    kuluu kesäkuu,
    ruoho lakastuu,
    suvi sydämihin jäähän!

    Muistan sanan sen
    viimevuotisen
    tuon sen lintusena jälleen sulle,
    istun ikkunaas,
    laulan taas ja taas:
    kevät, kevät eikö kohta tulle!

    Tuli tuli tei!
    Tätä kuullut ei
    poika tuonne koivuhakaan.
    Mitä lauloin mä, —
    on jo hämärä, —
    eikä kuulu saattajakaan!

    Enhän liene vaan
    sulta suudelmaan —
    ei, se mahdotonta oisi!
    Jos jo kuulit sa,
    pian unhoita —
    peruuttaa sen vielä voisi!

    Hyväst', hyväst' jää,
    yö jo yllättää;
    unessa ma nään sun siellä,
    kuulen sanat ne,
    jotka minulle —
    oi, ne huumaa päätä vielä!

    Nyt ma lopetan,
    suljen akkunan,
    kohta on jo öinen rauha.
    Kohta viimeisen
    tuopi sävelen,
    ilta on niin lämmin, lauha.



Kahdestoista luku.


Muutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.

On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei tapaa
ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja jatkaa
yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä istuu Ole
Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.

Koulumestari tervehtii ja Ole vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja
asettuu Olen eteen.

— Olet lähettänyt minua hakemaan.

— Niin olen.

Koulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa
kirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.

— Mitä asiaa sinulla olisi ollut?

— Sitä minä tässä juuri ajattelen.

Koulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen
lukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.

— Sinä käyt kohta vanhaksi, Ole.

— Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä
kaadun tästä kohta.

— Katso vain, että vedät makeita unia, Ole. Koulumestari panee kirjan
kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.

— Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.

— Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauemmaksi, Ole?

— Olenhan minä näinä viime aikoina... Koulumestari laskee kirjan
kädestään ja panee pois silmälasit.

— Ei minulla tällä kertaa ole oikein mieleistä oloa, Ole.

— Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.

— Sellaistahan se minullakin oli kauan aikaa. Olimme riidoissa hyvän
ystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen
ajan olin onneton, mutta sitten minä keksin sen keinon, että lähden
hänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.

Ole nostaa katseensa ja vaikenee.

— Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?

— Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.

— Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?

— Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.

— Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Ole.

— Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy
välinpitämättömästi ikkunaan päin.

— Apuahan sinäkin tarvitsisit, Ole. Et pääse paljon käymäänkään etkä
paljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.

— Kuka minua rupeaisi auttamaan.

— Oletko sitten _pyytänyt_ apua? Ole vaikenee.

— Minä olin kauan samanlaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo
koulumestari. — Et kohtele minua hyvin, sanoin Hänelle. — Oletko sinä
sitten pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä ollut
pyytänyt. Sitten minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt hyvin.

Ole on ääneti, mutta koulumestarikin on ääneti ja vihdoin virkkaa Ole:

— Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle tuottaisi
iloa, mutta hän ei tee sitä.

Koulumestari hymähtää.

— Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Ole vaikenee. Koulumestari lausuu:

— Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo sentään
on suurin huoli.

Ole virkkaa hiljaa:

— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää
maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut
kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä, kuka ajaa taloon,
kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.

— Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.

— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää
ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että
talolle tulee kiire.

Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:

— Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?

— Mennään vain. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta
eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee!... ja
hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä
kulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä
mikä siinä on... Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen
kulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä
missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole
lyöneet kiinni pölkkyyn... ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan
ja löi sen pölkkyyn. — Tämä nahkanen tässä on pudonnut, mutta onko
joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen.
— Tässä on sitten aitta, mutta luulen vain, että joku on kantanut
pois portaita! — hän nosti ne itse syrjään. Sitten hän seisahtui, jäi
katsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se on joka päivä!

Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta
laulua.

— Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.

— Se on Östistuenin pieni Knud, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä
isällensä. Tuolla ovat _minun_ väkeni; he eivät laula.

— Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.

— Ei näy olevan..

— Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Östistuenissa; taitaa olla
niitä lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina
aika liuta hänen mukanaan.

Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, jota he paraikaa kulkivat,
oli aivan hoidon puutteessa, ja kun koulumestari huomautti siitä,
seisahtui Ole.

— Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy
liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on
kulkea tällaisen maan poikki.

He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eniten
kaipasivat hoitoa, ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle
katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle
paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.

— Enhän minä tahtonut jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme
ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.

Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen
kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee.
He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa
pieni Knud Östistuen taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi
jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.

    Vuoripolku noustavaks
    kun on jyrkkä eessä,
    älä liian raskahaks
    kantamusta tee sä!
    Sulje huolet laaksojen
    vihannasta haasta,
    heitä alas laulellen
    mik' on alamaasta!

    Tervehtii sua linnunsuu,
    vaikee kylänjuorut,
    ilma yhä puhdistuu,
    noustessasi nuorrut,
    syvyydestä sydämen
    laulat lauleloisen,
    herää muistot mennehen
    ajan aurinkoisen.

    Seisot hetken hartahan,
    kuulet silloin soivan
    hiljaisuuden korkean,
    korvaan huminoivan.
    Solisee vain puronen,
    kivi vierii santaan,
    maailmalta tuulonen
    kaiun sulle kantaa.

    Nöyrtyen sa astu näin
    muistojesi tarhaan,
    nouse yhä ylöspäin
    huipulta sa parhaan
    löydät: Mooses vaeltaa
    siellä Herran kanssa;
    autuas ken nähdä saa
    heidän kasvojansa!

Ole oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä. — Nyt minä puhun teille,
sanoi koulumestari ja istuutui hänen viereensä.

       *       *       *       *       *

Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta. Kyyti
oli vielä oven edessä, koska hevosen piti levätä.

Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän
vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan
töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni,
että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti
maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.

Öyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä,
ihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä,
että pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan
kalpeana tuli huoneeseen.

— Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!

Molemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:

— Se on koulumestari ja — niin, luulenpa melkein:... hän se on!

— Vanha Ole Nordistuen se on, sanoi nyt Thorekin ja vetäytyi pois
ikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan
talon edessä.

Öyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin hän
läksi ikkunasta; Baardi hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Olen puoleen,
joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen toista
jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului koulumestarin ääni
lausuvan: "kyllä kai hän juuri on palannut kotiin", ja vanha Ole kaksi
kertaa toistavan: "vai niin, vai niin".

He seisoivat kauan aikaa ääneti eteisessä. Äiti oli paennut siihen
nurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen,
selkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen
rinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen
ja otti lakin päästään, rinnallaan Ole, joka niinikään otti lakin
päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä; hän oli
niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Thore nousi ja pyysi
heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan alle; Thore
istuutui taasen.

Kosiminen tapahtui seuraavalla tavalla. Koulumestari: — Taitaa
sittenkin tulla kaunis syksy.

Thore: — Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.

— Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt
tuolle kulmalle.

— Onko teillä jo syysviljat korjuussa?

— Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi pyytää
sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.

Öyvind: — Kun pyydetään, niin teenhän minä
’mitä voin.

— Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä tunnu
menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.

Öyvind: — Minä olen niin harvoin kotona...

Koulumestari katsahtaa Oleen. Ole tuntee, että nyt on lähdettävä
lieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:

— Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla — että,
minä tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä... että
sinä niinkuin olisit meillä asumassa... silloin kun et ole matkoilla.

— Kiitoksia vain tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä missä
asun.

Ole katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:

— Olelta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että hän
on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat ristiin
hänen suussaan.

Ole puuttuu kiireesti puhumaan:

— Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauan
tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sadepuro
irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauan pysy; ei ukkosen jyrinä
ihmistä tapa.

Kaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:

— Ole tarkoittaa, ettei niitä enää pidä muistaa, ei sinun, Öyvind, eikä
Thorenkaan.

Ole katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa, Silloin sanoo Thore:

— Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei
minussa vain enää ole piikkejä.

Ole: — Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että hänen
kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on rahaa,
ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.

Öyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he
kaikki katsovat Öyvindiin.

— Ole tarkoittaa, että hänellä on suuri talo. Ole keskeyttää:

— Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enää jaksa,
olen vanha, eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä
kannattaisi ruveta tekemään työtä.

— Suurin talo tässä pitäjässä ja monessakin, keskeyttää koulumestari.

— Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri kenkä
putoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se täytyy
jaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä jos
sinä kävisit sen kimppuun?

— Tarkoitatteko että minä rupeaisin isännöitsijäksi?

— Isännäksi; sinä saisit talon.

— _Saisinko_ minä talon?

— Saisit, niin hoitaisit sen.

— Mutta...

— Etkö huoli siitä?

— Tietysti.

— No niin, no niin; päätetty asia, sanoi kana, kun lensi veteen.

— Mutta... Ole katsahtaa kummissaan koulumestariin. — Öyvind taitaa
aikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?

— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Ole
kiireesti.

Silloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki
muut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään,
karkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:

— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi!

Thore nauraa kukutteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa,
kunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.

— Mitä sinä ajattelet talosta? kysyi Ole jännittyneenä.

— Mainiota maata!

— Mainiota maata, eikö totta!

— Mainio laidun!

— Mainio laidun! Luuletko, että saadaan kalua?

— Siitä tulee paras talo koko amtissa!

— Paras talo koko amtissa! — Ihanko totta? Niinkö luulet?

— Niin totta kuin minä tässä seison!

— Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!... Molemmat puhuivat yhtä
nopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. — Mutta rahaa, kuulepas,
rahaa! Minulla ei ole rahaa!

— Talo edistyy hitaasti ilman rahaa, mutta se edistyy!

— Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos
meillä _olisi_ rahoja, eikö niin?

— Monta kertaa nopeammin.

— Monta kertaa? Olisipa meillä vain ollut rahaa! Niin, niin; mutta
pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille,
joka ajaa härällä.

Äiti iski yhtä mittaa silmää Thorelle, joka hänkin silloin tällöin
syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi
käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle.
Thore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Ole ja
Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista
elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.

— Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Thorella on jotakin sanomista,
keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan
Thoreen.

— Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Thore vihdoin hiljaa,
— että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että
niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet
pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään,
käyttäneet näitä rahoja, paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on
hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa;
mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.

Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säihkyvän iloisena
Thorea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Ole
Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä
hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:

— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja
laski kätensä hänen olkapäälleen, niin että läjähti. — Kas vain sinua,
isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.

— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Ole vihdoin
koulumestarilta, mutta hiljaa.

— Ei niitä niinkään vähän ole.

— Muutamia satoja?

— Vähän enemmän.

— Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo siitä
tulee!

Hän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.

— Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. — Otamme
hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.

— Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki
pian?

— Tahdon, pian ja nurin!

I — Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan!
— Tässä on lakki
ja keppi; nyt minä ajan pois
teidät!

— Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan?
Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauan kuin hiilissä
on tulta; tulkaa mukaan!

He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan
Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri
koira, kun Ole Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa.
Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten
heitä töllistellessä, tuli Marit eteiseen katsomaan, mitä koira niin
itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan,
lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen,
rupesi vanha Ole kuitenkin huutamaan häntä niin, että hänen täytyi tulla
näkyviin.

— Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!

— Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että
helisee.

— On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.

Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa, mitä käsissä sattuu olemaan, menemään
ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.

Pian tulivat koulumestari, Thore ja vaimo. Vanhus oli hommannut
kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla; tarjottiin
viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta, nostaen
jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina korkeammalle kuin
vasenta.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi viikkoa
myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa. Koulumestari
johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen apulaislukkarinsa oli
kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta Öyvind kuunteli häntä
mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille kätensä ja taluttanut hänet
alttarille, nyökytti koulumestari kuorista hänelle päätään, aivan kuten
Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin, kun hän niin surullisena
katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään takaisin ja kyyneleet
yrittivät nousta silmiin.

Tanssiaisillan kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä
oli koko hänen uskollisuutensa ja työnsä.

Ja tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.



BLAKKEN.


Björgan oli muinoin pappilana Kirknen seurakunnassa, Dovreselällä.
Talo oli hyvin korkealla ja ihan yksinään; pienenä poikana oli minulla
tapana seisoa arkituvan pöydällä ja kaihoten katsella niitä, jotka
siellä talvisin luistelivat virran jäällä, tai kesäisin leikittelivät
nurmikolla. Björgan oli niin korkealla, ettei siellä kasvanut viljaa,
jonka vuoksi talo sitten myytiinkin sveitsiläiselle ja pappila
ostettiin laaksosta, jossa toki on vähän parempi. Talvi saapui
Björganiin surullisen aikaiseen! Pelto, jonka isä kerran lämpimänä,
varhaisena keväänä koetteeksi kylvi, tavattiin aamulla lumen peitossa;
niitettyä heinää uhkasi sadekuuron asemasta lumimyrsky, ja entä
sitten talvella! Pakkanen yltyi niin, etten minä uskaltanut tarttua
portin kääkkään, koska rauta poltti sormia. Isäni, joka oli syntyisin
Landista, Randvuonon luota ja siis aika karaistu, täytyi hänenkin usein
ajaa naamio kasvoilla pitäjän kaukaisiin kolkkiin. Kävellessä tiet
nirisivät ja narisivat ja jos useita oli kulussa, nousi oikein vinkuva
melu. Lumi lepäsi usein suuren rakennuksen toisen kerroksen tasalla,
pienemmät ulkohuoneet ihan hautaantuivat lumeen, mäet, pensaat ja
aidat tasaantuivat samaksi kentäksi, kaikki muuttui lumimereksi, josta
kohosi koivunlatvoja, joka lainehti ja aaltoili myrskyssä, sinne tänne
uurtaen lovia ja sinne tänne ajaen nietoksia. Minä seisoin pöydällä ja
näin hiihtäjien laskettavan meiltä alas laaksoon, näin lappalaisten
poroineen tulla tuiskuavan Röraasin metsästä alas tuntureita ja taas
ylös meille. Pulkat huiskivat sinne tänne, enkä minä milloinkaan
unohda, kuinka, kun joukkue vihdoin pysähtyi pihamaalle, nahkakäärö
ryömi esiin joka pulkasta ja olikin pieni, puuhaava, iloinen ihminen,
joka kauppasi poronlihaa. Kirkneläiset kuuluvat viime aikoina
varttuneen valistuneiksi ja toimeliaiksi ihmisiksi; mutta siihen aikaan
oli Kirknen seurakunta huonohuutoisimpia maassa. Siitä ei ole kovinkaan
pitkä aika, kun erään papin oli pitänyt ottaa pistoolit mukaansa
kirkkoon; toinen tuli kotiin kirkkomatkaltaan ja tapasi silloin kaikki
tavaransa rikottuina ja hävitettyinä. Siellä oli käynyt miehiä, heidän
kasvonsa olivat mustatut ja he olivat miltei kuoliaaksi peloittaneet
papin rouvan, joka oli yksinään kotona. Edellinen pappi oli paennut
Kirknestä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta. Seurakunta oli monta
vuotta ollut ilman pappia, kun isä — ehkä juuri siitä syystä — sai sen;
luultiin nimittäin hänessä olevan miestä hoitamaan venettä myrskyssä.

Muistan vielä selvästi, kuinka minä eräänä lauantaiaamuna nelinryömin
konttasin ylös kansliahuoneen rappusia, koska ne pesun jälkeen olivat
vetäytyneet jäähän, enkä vielä ollut päässyt montakaan askelta
eteenpäin, kun ryske ja melu kansliahuoneesta pelästytti minut takaisin
samaa tietä. Sillä paikkakunnan väkevin mies oli siellä ottanut
opettaakseen itsepintaista pappia kansan tavoille, mutta kauhukseen
huomannutkin, että pappi ensin aikoi opettaa häntä omilleen. Hän tuli
sellaista kyytiä ulos ovesta, että yhtä kyytiä meni alas portaista,
siinä hän kokosi jäsenensä ja pääsi portille neljällä harppauksella.
Kirknen kansa ei muuta käsittänyt kuin että pappi antoi heille ne lait,
jotka tulivat suurkäräjistä. Niin tahtoivat he estää häntä panemasta
täytäntöön koululakia; he solvasivat isääni, he kokoontuivat miehissä
koulun johtokunnan kokoukseen väkivallalla estääkseen toimitusta. Äidin
kiihkeistä rukouksista huolimatta oli isä lähtenyt sinne, ja kun ei
kukaan uskaltanut auttaa häntä järjestämään koulupiirien jakoa y.m.,
teki hän sen itse parhaan taitonsa mukaan, joukon uhaten muristessa
vastaan; mutta kun hän, pöytäkirjat kainalossa, meni ulos, ei kukaan
koskenut häneen. Saattaa käsittää äitini riemun, kun hän näki hänen
palaavan, tyynenä kuten aina.

Näissä oloissa ja tässä ympäristössä syntyi Blakken! Hänen äitinsä
oli suuri, punainen tamma Gudbrandinlaaksosta, ja ilokseen sitä joka
silmä katsoi; isä oli iso, musta vuonohevonen, joka kerran vieraassa
paikassa, kun tammaa tyynesti kuljetettiin ohi, karjaisten karkasi
metsästä ja yli ojien ja aitojen ottamaan omaansa rakkauden oikeudella.
Blakkenista sanottiin aikaiseen: siitä tulee niin väkevä hevonen, ettei
sellaista ole täällä pohjan puolessa nähty, ja, tottuneena kuulemaan
juttuja sankareista ja tappeluista, katselin pientä varsaa kuin mitäkin
lahjakasta toveria. Se muuten ei ensinkään ollut minulle hyvä; minulla
on tänäkin päivänä oikean silmäni yläpuolella arpi sen kaviosta; mutta
yhtä uskollisena seurasin silti tammaa ja varsaa, nukuin niiden kanssa
kentällä ja pujottelin tamman jalkain lomitse niiden syödessä. Mutta
kerran olin mennyt niiden perässä liian kauas. Päivä oli ollut kuuma,
olin nukkunut avonaiseen heinälatoon, mistä luultavasti kaikki olimme
menneet hakemaan siimestä; tamma ja varsa olivat menneet eteenpäin,
mutta minä olin jäänyt maata. Oli jo myöhäistä, kun ne, jotka turhaan
olivat etsineet ja huudelleet, palasivat kotiin kertomaan, ettei minua
löydy. Saattaa käsittää vanhempieni kauhun - kaikki pantiin etsimään,
maat ja metsät huhuiltiin halki, mäet ja jyrkänteet tarkastettiin
— kunnes vihdoin joku kuulee lapsen itkevän ladossa ja tapaa minut
heinissä istumasta. Olin niin peloissani, etten pitkiin aikoihin
osannut puhua; sillä suuri eläin oli seisonut ja katsellut minuun
tulisin silmin. Oliko se unta vaiko totta, on vaikea sanoa — mutta varmaa
on, että vielä muutamia vuosia sitten heräsin siihen, että näin
tämän eläimen seisovan painuneena puoleeni. Blakken ja minä saimme
pian tovereita: ensinnä pienen koiran, joka opetti minua varastamaan
sokeria, sitten kissan, joka eräänä päivänä odottamatta ilmaantui
kyökkiin. En koskaan ennen ollut nähnyt kissaa; kalman kalpeana
ryntäsin sisään ja huusin, että suuri hiiri oli tullut kellarista!
Seuraavana keväänä lisääntyi meidän joukkomme vieläkin; sillä silloin
tuli taloon pieni porsas — ja kun aina Blakken seurasi äitiään työhön,
pidimme me, koira, kissa, porsas ja minä seuraa toisillemme. Me
vietimme aikamme kylläkin hauskasti, varsinkin nukkumalla yhdessä.
Minä annoin näille tovereilleni kaikki mistä itse pidin, porsaalle
kannoin hopealusikan, jotta se söisi hiukan kauniimmin; se koettikin
— koetti nimittäin syödä hopealusikkaa. Kun minun vanhempieni kanssa
piti mennä vieraisiin laaksoon, tulivat koira, kissa ja porsas mukaan.
Ensinmainitut pääsivät lautalle, jonka piti viedä virran yli, porsas
röhki hiukan ja läksi uimaan perässä. Me saimme sitten kukin oman
kestityksemme ja illalla palasimme kotiin samassa järjestyksessä.

Mutta pian piti minun menettää nämä toverini ja pitää Blakken yksin;
sillä isäni pääsi Nässetin seurakuntaan Romsdalissa. Kummallinen päivä
se oli se meidän lähtöpäivämme. Me lapset ja lapsentyttö istuimme
pienessä huoneessa, joka oli pantu liiste-reelle, niin etteivät
tuulet eikä tuiskut meitä saavuttaneet; ja isäni ja äitini ajoivat
edellä leveässä reessä ja meidän ympärillemme kerääntyi alituisesti
ihmisiä ottamaan meiltä jäähyväisiä. En saata sanoa olleeni surullinen,
sillä minä olin vain kuuden vuoden vanha ja tiesin, että minulle
Trondhjemista oli ostettu hattu ja takki ja housut, jotka minun perille
tullessa piti saada ylleni! Ja siellä uudessa kodissamme piti minun
ensi kerran saada nähdä meri! Ja olihan Blakken mukana!

Täällä Nässetin pappilassa — se on kauneimpia maassa, se kun kohottaa
voimakasta rintaansa kahden vuonon välissä, jotka täällä kohtaavat
toisensa; yläpuolella on vehreä tunturi, vastarannalla vesiputous ja
taloja, laaksonpohjalla aaltoilevia vainioita ja elämää ja pitkin
vuonon vartta tuntureja, joista niemi niemen perästä pistäiksen veteen
ja joka niemellä nousee suuri talo, — täällä Nässetin pappilassa,
jossa minä illoin saatoin katsella auringon kimmellystä vuonoilla ja
tuntureilla, kunnes itkin, ikäänkuin olisin pahaa tehnyt, — ja missä
minä suksillani liukuessani toisessa tai toisessa laaksossa äkkiä
saatoin seisahtua kuin taikamahdin pidättämänä, minut kun oli vallannut
kauneus, kaipaus, jota en saattanut selittää, mutta joka oli niin
suuri, että suurinta iloa seurasi ahdistus ja suru, — täällä Nässetin
pappilassa kasvoivat vaikutelmani, mutta elävimpiä vaikutelmia antoi
minulle Blakken, sillä täällä kasvoi sekin, tuli jättiläiseksi ja teki
jättiläistekoja.

Korkeudeltaan ei se ollut paljoa yli keskikoon, mutta verraten pitkä
ja niin leveä, että ihan nauratti; se oli väriltään hallava, enemmän
keltainen kuin valkoinen, harja musta ja tavattoman tuuhea; siitä
tuli kömpelö, hyväntahtoinen eläin, joka arkioloissa aina kulki pää
riipuksissa. Totutut työnsä teki se aina tyynenä kuin härkä, mutta
perinpohjaisesti. Paitsi että se suoritti enemmän kuin puolet tämän
raskasraateisen talon hevosajoista, kuten peltotöistä, puunvedosta
y.m.s., vedätti se enemmän kuin puolet rakennustarpeista suureen
uuteen päärakennukseen ja paljoon muuhun, mitä isä rakennutti, vieläpä
etäältä, kauheasta sydänmaan rydöstä. Kun ei kaksi hevosta saanut
kuormaa kulkemaan, valjastettiin Blakken, ja jos valjaat vain kestivät,
niin kyllä tuli kuorma perille. Se katseli mielellään taakseen, kun
rengit tekivät sen kaksin- tai kolminkertaista kuormaa; ei se sanonut
siihen paljon mitään, mutta kolme, neljä kertaa sitä täytyi käskeä,
ennenkuin se läksi liikkeelle ja silloin ensin pari kertaa yritti
ennenkuin oikein kävi kiinni! Tyynesti sitä mentiin, askel askeleelta;
silloin tällöin tuli uusi renki, joka tahtoi opettaa sille reippaampia
tapoja, mutta tulos oli aina, että rengin täytyi oppia hevosen tavat.
Piiskaa ei koskaan käytetty, sillä mahtava työjuhta kävi pian niin
rakkaaksi, että asiat sovittiin hyvällä. Sitä myöten kuin Blakkenin
maine paikkakunnalla kasvoi, katsottiin kunniaksi ajaa sitä.

Sillä Blakken oli pian liioittelematta pitäjän suurin merkillisyys.
Alussa tuli — kuten aina, kun suuruus alkaa nostaa päätään — hirveää
suuttumusta ja sekamelskaa, sillä Blakken, joka kävi laitumella
takalistossa ja tuntureilla paikkakunnan muiden hevosten joukossa,
tahtoi anastaa kaikki tammat itselleen. Se potki ja kuritti siinä
määrin kilpakosijoitaan, jotka kuvittelivat menestyvänsä, että
talonpojat kuljettivat niitä pappilaan ja vaativat noituen ja
sadatellen korvausta. Vähitellen he kuitenkin tyyntyivät; tiesiväthän
he kun tiesivätkin, että kauppa joka tapauksessa kannatti; sillä
Blakkenin jälkeläiset tuottivat sille kunniaa! Mutta kauan se heitä
kuitenkin harmitti, että sen etevämmyys oli niin suuri ja kieltämätön.
Naapurimme, luutnantti, ei soturina saattanut siihen tyytyä, hän hankki
kaksi suurta, gudbrandinlaaksolaista hevosta — ihania eläimiä — ja
näiden piti opettaa Blakkenille huutia. Lyötiin vetoa ja odotettiin
jännityksellä ensi kohtausta keväisellä tunturilaitumella. En
ikinä unohda sitä kaunista helluntai-iltaa, jolloin seisoin ulkona
kuuntelemassa teeren vihellystä nurmi jyrkänteeltä ja tyttö juoksi
kertomaan, että molemmat luutnantin hevoset seisoivat tahkokivien luona
ja painautuivat toisiaan vastaan. Kaikki sinne — ja katso: siinä ne
komeat eläimet värisivät, verinen haava haavan vieressä; ne olivat
joutuneet tekemisiin Blakkenin hirmuisten hampaiden ja kavioiden
kanssa! Pelko oli pannut ne ponnistamaan pappilan korkeiden aitojen
yli, sillä ne eivät olleet uskaltaneet pysähtyä, ennenkuin pääsivät
taloon. Seuraavana päivänä laulettiin Blakkenin ylistystä kirkonmäellä
ja sieltä se kulki yli vuonojen ja tunturien.

Blakken sai sen surun, että yksi sen pojista, reipas ruskea hevonen,
muutaman vuoden perästä yritti jakaa valtaa sen kanssa. Mutta se kävi
sen kimppuun suoraa päätä ensi kapinayrityksessä, ja kun ei rohkea
poika tahtonutkaan lähteä pakoon, vaan nosti härsyttävän sotahuudon,
niin nousi kokenut soturikin, ne nousivat takajaloilleen toisiaan
vastaan, panivat etujalat toistensa kaulaan ja painivat. (Orhit aina
ottelevat sillä lailla.) Pian seisoi nuori hurjapää viulunjousena;
hetkisen perästä oli se maassa ja sai isällisen selkäsaunan. Tämän näin
omin silmin.

Miltei joka kesä kävi karhu mailla ja kaatoi monta lehmää ja lammasta
sekä meiltä että muilta. Tuonta tuostakin kuulimme paimenpojan huutavan
ja karjakoiran nostavan haukun; soitettiin kelloa, kaikki lähtivät
juoksemaan ja menivät metsään, käsissä pyssyt, kirveet ja rautakanget;
mutta he tulivat miltei aina liian myöhään; joko oli koira jo
karkoittanut karhun tai oli eläinkin jo tapettu, ennenkuin apu ehti.
Hevoset osasivat paremmin suojella itseään, mutta tappoi karhu silloin
tällöin hevosenkin, joko viekoittelemalla sen suohon, jonne hevonen
vajosi, helposti joutuen saaliiksi, tai ajamalla sitä takaa, niin että
se syöksyi alas jyrkänteestä.

Eräänä kesänä varsinkin olivat karhut villissä, kului tuskin
viikkoakaan ilman että karhu ahdisti karjaa; hevoset tulivat äkkiä
kesken kaiken tallille asti ja olivat ihan pelästyksissään; joka kerta
oli karhu ajanut niitä takaa. Mutta Blakken ja se tamma ja varsa,
jota se terävin kengin suojeli, eivät koskaan tulleet. Lopulta emme
ensinkään tietäneet, mihin ne olivat joutuneet; paimenet eivät moneen
päivään olleet kuulleet tamman kelloa. Koska oli ollut pitkällinen
rajuilma, jolloin hevosten muuten oli tapana tulla likemmä kotia, jopa
usein jäädä seisomaan ihan tallinportin eteen, eikä niitä vieläkään
kuulunut, lähetettiin rengit miehissä metsään etsimään. He etsivät
paraasta päästä soisilta paikoilta, jos karhu olisi houkutellut
taistelunhaluisen hevosen sinne ja voittanut sen siellä sekä
mahdollisesti vienyt varsan ja emän, joka tietysti tahtoi puolustaa
varsaa. He etsivät etsimistään, näkemättä mitään epäilyttävää.
Karhunjälkiä kyllä näkyi, mutta ei merkkejä hevosten taistelusta.
Renkien näistä puhellessa ja liketessä parasta laidunpaikkaa metsässä,
huomaa joku, että ihan suon likeisyydessä on varsan ja emän jälkiä,
mutta että ne loppumattomiin ovat kierrelleet samaa paikkaa, siis
olleet suuressa hädässä, ja jäljet ovat ihan tuoreet, varmaan
tämänpäiväiset. Tarkastaessa suota, huomasivat he todella maan
poljetuksi suuressa taistelussa. Miehiä rupesi sekä kuumaamaan että
kylmäämään, mutta he tahtoivat kuitenkin saada asiasta selvän. Suon
laidassa oli sekä karhun että hevosen takajalan askelia; ne olivat siis
molemmat paikalla nousseet takajaloilleen, karhu oli kulkenut takaperin
suohon, houkutellakseen hevosen mukaansa, ja hevonen perässä; sillä
karhun leveää kämmentä suomaa kyllä kannattaa; ei se myöskään ole niin
painava kuin hevonen, joka vaipuu ja jää kiinni suohon. Mutta tällä
kertaa oli karhu tehnyt turhat laskut; sillä tosin oli Blakken uponnut
syvälle suohon, mutta sen lapojen jättiläisvoimat olivat nostaneet
jalat norosta ja teräväkenkäiset etujalat olivat hutkineet ja väkevät
hampaat repineet — eikä vähään matkaan enää näkynyt karhun takajalkoja,
vaan sensijaan sen turkin kuva ja vielä toinen ja toinenkin ja sitä
kesti kautta koko suon; karhu oli viskattu nurin, se ei ollut päässyt
nousemaan, vaan, suojellakseen itseään raivostuneen hevosen hampailta
ja kavioilta, se oli kieritellyt kierittelemistään, ja tätä taistelua
he saattoivat seurata kovalle maalle asti. Taistelupaikan vilkkaan
kertomuksen lämmittäminä kävivät miehet tarkkakuuloisemmiksi ja
teräväsilmäisemmiksi ja saattoivat nyt hiljaisessa ilmassa, jossa
sateen jälkeen aurinko väreili, kuulla emän kellon lehtimetsästä harjun
alta. He rientämään sinne - mutta heitä vastaan tuli Blakken ja kielsi
heitä, silmät säihkyen, likenemästä. Se oli käynyt tuntemattomaksi.
Pystypäänä, liehuvin harjoin juoksi se suuressa kaaressa varsan ja emän
ympäri ja vasta pitkien, koreiden puheiden perästä ja suolan avulla,
jota sattui olemaan mukana, saivat he sen käsittämään, että tulijat
olivat tuttua väkeä. Mutta tämä Blakkenin urotyö, ainoa laatuaan,
loi sen nimeen sellaisen loiston, että se Pappilan-Blakkenista tästä
puoleen korotettiin Karhu-Blakkeniksi. Monta monituista kertaa se vuosi
vuodelta oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä sitten pitkän
aikaa oli mahdoton kesyttää. Kerran se tuli kotiin, päässä karhun
kynnen jäljet. Vanha jättiläiskarhu oli saanut isketyksi kyntensä
alapuolelle hevosen silmiä, ja kauheasti raappinut, kun hevonen oli
riuhtaissut irti päänsä. Vaarallista oli kyllä antaa niin vanhan orhin
terävässä kengässä kulkea takalistolla; mutta hevoset tunsivat sen ja
pakenivat, ja jos yksi ja toinen vielä tyhmyydessään otti selkäänsä,
niin Blakken sai anteeksi kuuluisuutensa takia. Hevosella, joka kaatoi
karhun, kai oli oikeus tehdä mitä tahtoi.

Kun meidän joskus — mikä muuten harvoin tapahtui — täytyi ottaa se
kirkkohevoseksi, saattoi parhaiten huomata, kuinka sitä ihailtiin. Kun
koko perheen, sisäkköineen, kotiopettajineen päivineen piti lähteä
liikkeelle, täytyi sen vetää kolmea, neljää meistä vanhoissa kääseissä,
joissa ei suinkaan istunut pelkästään ilokseen. Koskeivät mitkään
herrasvaljaat olleet tarpeeksi isot, täytyi sen lönköttää työvaljaissa,
ja kun tuuhea, itsepintainen harja riippui silmillä, ei se suinkaan
näyttänyt olevan kirkkokunnossa. Se oli jätettävä viimeiseksi; sillä
osaksi ei se ottanut juostakseen, vaan tahtoi astella kuin työrattaiden
edessä, osaksi tahtoi se viedä kirkkomiehet kaikille metsäteille,
joihin oli tottunut. Mutta viimeisenähän se tuli seuranneeksi;
toisten hevosten juostessa lönkötti Blakken ja kääseissä istujat
pääsivät eteenpäin tokaisemalla kuin merenkäynnissä ja joskus todella
merikipeinäkin. Kirkon luona asiat kokonaan muuttuivat. Siellä oli
nimittäin paljon muita hevosia. Se nosti päätään paikalla ja päästi
sodanhaluisen hirnunnan; siihen vastattiin joka taholta, se aikoi
lähteä laukkaamaan kääseineen päivineen, mutta se pidätettiin,
riisuttiin ja pantiin liekaan. Sen oma, erityinen riimunvarsi oli
mukana ja se vietiin ihan tunturin juurelle, ollakseen niin kaukana
muista hevosista kuin mahdollista. Mutta se tahtoi päästä niiden luo,
se riuhtoi liekaa, nousi takajaloilleen, heilutti harjaansa ja karjui
kirkonmäelle päin! Sen ympärillä oli väkeä enemmän kuin kirkossa; kun
se hetkiseksi asettui, taputtelivat he sitä ja mittailivat sen rintaa,
kaulaa ja lapoja ja avasivat suun katsellakseen sen hammastarhaa, mutta
niin pian kuin joku toinen hevonen hirnui, riistäytyi se heistä irti,
nousi takajaloilleen ja karjui taas. Se oli katselijoiden mielestä
komeinta, mitä saattaa ajatella! Minä puolestani en kai koskaan
myöhemmin ole ollut mistään niin ylpeä kuin silloin olin Blakkenista,
seisoessani talonpoikien joukossa ja kuunnellessani heidän paukkuvia
kiitospuheitaan.

Ja tälle voittokulkunsa huippukohdalle minä sen jätän. Jouduin
maailmalle ja sain muita ihailun esineitä ja sankareita seurattavakseni.



TROND.


Alf oli mies, johon paikkakuntalaiset kiinnittivät paljon toivoa, sillä
hän kulki useimmiten edellä sekä töissä että tiedoissa. Mutta tultuaan
kolmenkymmenen ikäiseksi, läksi tämä mies tuntureille ja raivasi
itselleen maita kahden penikulman päähän ihmisistä. Monet ihmettelivät,
että hän jaksoi kestää tätä naapuruutta oman itsensä kanssa ja vielä
enemmän he ihmettelivät, kun muutaman vuoden perästä nuori tyttö
laaksosta otti jakaakseen sen hänen kanssaan, vieläpä se tyttö, joka
kaikissa heidän tansseissaan ja huveissaan oli ollut iloisin.

Heitä sanottiin "metsäläisiksi" ja miehelle annettiin Metsä-Alfin nimi;
ihmiset katsoivat pitkään hänen peräänsä, kun hän sattui kirkolle tai
työhön; sillä he eivät häntä ymmärtäneet eikä hän viitsinyt antaa
heille selityksiä. Vaimo oli vain pari kertaa käynyt kylässä, toisella
kertaa tuomassa lasta ristille.

Tämä lapsi oli poika, jota sanottiin Trondiksi. Hänen kasvaessaan
rupesivat vanhemmat useammin puhumaan tarvitsevansa apua ja kun ei
heillä ollut varaa ottaa täyttä ihmistä, ottivat he _puolet_ ja taloon
tuli neljäntoista vanha tyttö, joka hoiti lasta, kun vanhemmat olivat
töissä.

Hän oli kuin olikin vähän yksinkertainen ja poika huomasi pian, että
siitä mitä äiti sanoi, hän pian sai selvän, mutta Ragnhildin puheeseen
oli vaikea päästä kiinni. Isän kanssa hän ei paljon puhunut, hän
melkein pelkäsi häntä; sillä piti olla niin hiljaa pirtissä, kun hän
oli sisällä.

Jouluaattona sitten kerran — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä
joi pullosta, joka oli valkoinen — otti isä pojan polvelleen, katsoi
ankarasti hänen silmiinsä ja huusi:

— Katso tänne! ja lisäsi lempeämmin: — Ethän sinä mikään pelko ole; kai
sinä sadun kestät?

Poika ei vastannut, vaan katsoi isään suurin silmin. Silloin kertoi
isä hänelle miehestä, joka oli kotoisin Vaagesta ja jonka nimi oli
Blessommen. Tämä mies oli käymässä Köpenhaminassa hakemassa kuninkaalta
oikeutta eräässä riita-asiassa, ja se vei niin paljon aikaa, että
jouluaatto yllätti hänet; mutta siitä ei Blessommen ensinkään pitänyt
ja kierrellessään katuja ja ajatellessaan kotiinmenoa, hän näki tukevan
miehen astuvan edellään, puettuna valkoiseen kaapuun.

— Sinäpä menet aika kyytiä, sanoi Blessommen.

— Minun on tänä iltana mentävä pitkä matka kotiin, sanoi mies.

— Minne sinun on mentävä?

— Vaageen, vastasi mies ja jatkoi kulkuaan.

— Sepä oli oikein hyvä, sanoi Blessommen, - sillä sinnehän minunkin
pitäisi lähteä.

— Saat seisoa kannaksillani, vastasi mies ja riensi poikkikadulle,
missä hänen hevosensa oli. Hän asettui rekeen ja kääntyi katsomaan
Blessommeniin, joka nousi kannaksille, - Pidä hyvin kiinni, sanoi hän.

Blessommen teki niin ja tarpeen se olikin, sillä ei se kulku oikein
käynyt maankamaraa myöten.

— Taidat ajaa vettä pitkin, sanoi Blessommen.

— Niin teen, sanoi mies, ja vaahto pärskyi heidän ympärillään.

Mutta vähän ajan perästä tuntui Blessommenin
mielestä kuin ei olisi kuljettu vettäkään pitkin.

— Taidetaan kulkea ilmassa, sanoi hän.

— Niin kuljetaan, vastasi mies.

Mutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, rupesi Blessommen
tunnustelemaan seutua.

— Taitaa olla Vaagea, sanoi hän.

— Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä
oli matka mennyt pian.

— Kiitoksia hyvästä kyydistä, sanoi hän.

— Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi läjäyttäessään
hevosta piiskallaan: — nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!

— En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki.
Mutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että
hän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin
tulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen
ajavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä
vastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää
pois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli
kääntyneenä eikä Blessommen enään ikänä saanut päätään oikein päin.

Sellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enää uskaltanut pyytää
isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän äidiltä, eikö
hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat enimmäkseen
prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän vuotta, kunnes
oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän kuuli ja luki,
eli ihan hänen ympärillään.

Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimmäinen vieras
astui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut
nähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan,
Trond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä
peremmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi
häntä likemmin.

— Kas vaan, etkö sinä ole Viulu-Knud? sanoi hän.

— Olen kyllä. Siitä on kauan, kun soitin häissäsi.

— Onhan siitä vähän aikaa. Oletko ollut pitkälläkin matkalla?

— Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella
puolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo,
että piti tulla tänne lepäämään.

Äiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, mutta ei sanonut
"Jeesuksen nimeen", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään hän
nousi:

— Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, — antakaa minun
nyt hiukan levätä.

Ja hänet pantiin Trondin sänkyyn lepäämään.

Trondille tehtiin sija permannolle. Siinä maatessa paleli sitä kylkeä,
joka ei ollut lieteen päin ja se oli vasen. Hän keksi että toista kylkeä
paleli siksi, että se oli paljaana yökylmässä; sillä hänhän makasi
keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi katsomaan ja
tuli paloi todella kaukana ja hän makasi todella yksin metsässä; hän
tahtoi mennä kotiin valkean ääreen, muttei päässyt paikalta. Silloin
häntä rupesi kovasti pelottamaan, sillä siitä saattoi kulkea petoja ja
noidat ja kummitukset saattoivat tulla, hänen täytyi päästä valkean
ääreen, mutta hän ei päässyt paikalta. Pelko kasvoi kasvamistaan, hän
kokosi kaikki voimansa ja sai vihdoin huudetuksi: "äiti!" — ja heräsi.

— Rakas lapsi, sinä makaat niin raskaasti, sanoi äiti ja nosti häntä.

Häntä puistatutti ja hän katsoi ympärilleen. Vieras oli poissa, eikä
hän uskaltanut häntä kysyä.

Äiti tuli huoneeseen mustassa hameessaan ja läksi kylään. Hänen
mukanaan tuli kotiin kaksi uutta vierasta, joilla niinikään oli
mustat hiukset, ja litteät lakit. He eivät hekään syödessään sanoneet
"Jeesuksen nimeen", ja he puhelivat hiljaa isän kanssa. Sitten hän
ja he menivät latoon ja toivat sieltä suuren arkun, jota kantoivat
välissään. He laskivat sen kelkkaan ja sanoivat hyvästi. Silloin sanoi
äiti:

— Odottakaa vähän ja ottakaa sekin pienempi arkku, jota hän kuljetti
muassaan.

Ja hän läksi sitä noutamaan. Mutta toinen miehistä sanoi:

— Se saa jäädä _tuolle,_ ja hän viittasi Trondiin.

Toinen lisäsi:

— Opi vaan käyttämää sitä yhtä hyvin kuin se, joka nyt makaa _tässä,_
ja hän osoitti suurta arkkua.

Sitten he molemmat hymyilivät ja läksivät menemään. Trond katseli
pientä arkkua, jonka oli saanut:

— Mitä siinä on? kysyi hän.

— Vie se sisään ja katso, sanoi äiti.

Hän teki niin ja äiti auttoi häntä avaamaan arkkua. Silloin välähti
suuri ilo hänen kasvoilleen; sillä hän näki siellä jotakin niin
hienoista ja hentoista.

— Ota se, sanoi äiti.

Poika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa
peloissaan pois.

— Se itkee! sanoi hän.

— Rohkaise mieltäsi, sanoi äiti.

Hän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli
sitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.

— Äiti mikä se on? kysyi hän; se oli kevyt kuin leikki.

— Se on viulu!

Sillä lailla sai Trond Alfinpoika ensimmäisen viulunsa.

Isä osasi hiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi
rallattaa säveliä siltä ajalta, jolloin hän tanssi, ja nämä poika
oppi, mutta rupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei
lukenut, hän soitti niin, että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän
siihen paikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja
kuullut, meni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka
aina seurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin
joutui koskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei
pelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti
kvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen
tuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka
ajoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty
esine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti
mustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka
änkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi,
kun jousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan
sumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.

Mutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä
eräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja
ansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä
hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.

— Kuinka sinä sellaisia ajattelet, sanoi äiti, mutta puhui siitä
paikalla isälle.

— Kyllä hän vielä ehtii maailmalle, vastasi isä ja sanoi sen
sellaisella äänellä, ettei äiti toista kertaa pyytänyt.

Pian puhuivat isä ja äiti taas pöydän ylitse joistakin uutisasukkaista,
jotka hiljan olivat muuttaneet tunturille ja aikoivat naimisiin. Isä
sanoi, etteivät he olleet saaneet pelimannia häihinsä.

— Enkö minä pääsisi pelimanniksi? kuiskasi poika, kun äiti taas oli
tullut kyökkiin.

— Sinäkö, joka olet niin pieni, sanoi äiti, mutta hän meni latoon,
missä isä oli ja sanoi sen hänelle. - Hän ei koskaan ole ollut kylässä,
lisäsi hän, — hän ei koskaan ole nähnyt kirkkoa.

— Minä en ymmärrä miksi sinä pyydät sitä minulta, sanoi Alf; mutta hän
ei sanonut enempääkään ja äiti luuli saaneensa luvan.

Sentähden meni hän uutisasukkaiden luo ja tarjosi poikaa pelimanniksi.

— Niinkuin se poika soittaa, ei kukaan poika vielä ole soittanut.

Ja poika otettiin pelimanniksi.

Kotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti
aamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä
unta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin
hän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle
uusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.

Viimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden nuotin
kirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli ylhäällä,
äiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut mitään
syödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun käteensä ja
silloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja välkkyvän. Äiti
seurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä, kuinka hän kulki ylös
mäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.

Isä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään
seurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen meni
sänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.

Hän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin
puhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi: — Eiköhän minun pitäisi lähteä
kirkolle katsomaan kuinka siellä käy.

Mies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis;
asian päätetyksi ja läksi.

Se oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia;
hän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä astuessaan
eteenpäin viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei hän vielä
nähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään oli, ei
morsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja kuuli,
että lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi soittoonsa koko
aamun, kaiku vain helisi puiden välissä.

— Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa. Kauan hänelle
vastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:

— Kun vain kierretään tuo tunturinsyrjä tuossa, niin näet sen.

Hän pani viuluunsa uusimman nuottinsa, jousi tanssi kielellä ja hän
katseli suoraan eteensä. Kylä lepäsi ihan hänen silmiensä alla!

Ensimmäiseksi näki hän pienen, keveän hattaran kuin sauhuna nousevan
ylös vastakkaista tunturinsyrjää. Hänen silmäänsä näkyi vihreitä
niittyjä ja suuria taloja, joiden ikkunoissa aurinko paloi; ne
kimmeltelivät miltei kuin jäävyöry talvipäivänä. Talot suurenivat
suurenemistaan ja ikkunoita lisääntyi lisääntymistään ja täällä
toisella puolella oli mahdottoman suuria punaisia taloja, niiden
alapuolelle oli pantu kiinni hevosia; pieniä, koreapukuisia lapsia
leikki mäellä, koiria istui katselemassa leikkiä. Mutta kaikkialla
kulki pitkä, syvä sävel, joka pani pojan vapisemaan ja kaikki mitä hän
näki, liikkui sen sävelen tahdissa. Samassa näki hän suuren, solakan
rakennuksen, jonka korkea, kiiltävä huippu ulottui taivaaseen asti. Ja
alempana kimmelteli auringossa satoja ikkunoita, niin että talot olivat
kuin tulessa. Se on varmaan kirkko! ajatteli poika ja sävelen täytyy
tulla sieltä! Ympärillä seisoi ääretön joukko ihmisiä ja kaikki olivat
toistensa näköiset! Hän pani heidät yhteyteen kirkon kanssa ja katseli
pelonsekaisella kunnioituksella pienintäkin lasta. Nyt minä soitan!
ajatteli Trond ja alkoi. Mutta mitä kummaa? Viuluhan ei enää soinut. —
Mahtaa olla vika kielissä; hän tarkasti niitä, mutta ei niissä ollut
mitään vikaa. "Sitte mahtaa syy olla siinä, etten paina tarpeeksi"
ja hän painoi voimakkaasti, mutta viulu oli ikäänkuin särkynyt. Hän
koetti vaihtaa kirkon nuottia toiseen, mutta ei se auttanut; ei ääntä,
ainoastaan piipatusta ja valitusta. Hän tunsi kylmän hien pisaroivan
alas kasvoja, hän ajatteli näitä järkeviä ihmisiä, jotka seisoivat
tässä ja ehkä nauravat häntä, häntä joka kotona osasi soittaa niin
kauniisti, muttei täällä saanut esiin ainoaa säveltä! "Jumalan kiitos,
ettei äiti ole täällä näkemässä häpeääni", puheli hän itsekseen,
seisoessaan soittamassa keskellä kansanjoukkoa — mutta tuollahan hän
seisoikin mustassa hameessaan ja eteni kauemmaksi ja kauemmaksi.
Samassa äkkäsi hän sen mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle
viulun, istumassa korkealla kirkon huipulla. "Anna se tänne!" huusi
hän, nauroi ja ojensi kätensä, ja huippu, jolla hän istui, nousi
ja laski, nousi ja laski; mutta poika otti viulun kainaloonsa. "Et
saa!" huusi hän, kääntyi ja karkasi pois ihmisten joukosta ja läksi
juoksemaan, talojen välitse, yli niittyjen ja metsien, kunnes ei hän
enää jaksanut juosta, vaan vaipui maahan.

Siinä hän makasi kauan, kasvot maassa, ja kun hän vihdoin kääntyi,
ei hän muuta nähnyt eikä kuullut kuin Jumalan äärettömän taivaan,
joka kaartui hänen päällään ja kohisi ikuista kohinaansa. Se tuntui
hänestä niin kauhealta, että hänen uudelleen täytyi kääntyä maata
kohti. Kun hän sitten nosti päätään näki hän viulun, maassa yksinään.

— Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä murskatakseen
sen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.

— Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän
itsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: — kielet
täytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja
leikkasi.

— Au! pani kvintti lyhyeen ja tuskallisesti. Poika leikkasi.

— Au! sanoi seuraava; mutta poika vain leikkasi.

— Au! pani kolmas raskaasti...

Ja jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei
katkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut
antaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei
hän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli
äiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta
entistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine
kielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:

— Ei äiti, kotiin en tule ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen
nähnyt.



ISÄ.


Se mies, josta tässä kerrotaan, oli pitäjänsä mahtavin; hänen nimensä
oli Thord Överaas. Eräänä päivänä seisoi hän papin kansliahuoneessa
vakavana ja pystyssä päin.

— Minulle on syntynyt poika, sanoi hän, — ja minä tahtoisin kastattaa
hänet.

— Mikä nimeksi pannaan?

— Finn, isäni mukaan.

— Entä kummit?

Thord mainitsi heidät ja he olivat pitäjän mahtavimpia miehiä ja
naisia, hänen sukulaisiaan.

— Onko vielä muuta? kysyi pappi ja nosti silmänsä.

Talonpoika seisoi hetken ääneti.

— Soisin, että hänet kastettaisiin yksikseen, sanoi hän.

— Siis arkipäivänä?

— Ensi lauantaina kello 12 päivällä.

— Onko vielä muuta? kysyi pappi.

— Ei ole mitään, ja talonpoika käänteli lakkiaan ikäänkuin lähteäkseen.

Silloin nousi pappi.

— On sentään, sanoi hän ja astui ihan Thordin eteen, otti hänen
kätensä ja katsoi häntä silmiin. - Suokoon Jumala, että saisit lapsesta
siunausta!

Kuusitoista vuotta myöhemmin seisoi Thord papin huoneessa.

— Sinäpä pysyt nuorena, sinä Thord, sanoi pappi, sillä hän ei huomannut
hänessä mitään muutosta.

— Minulla ei olekaan mitään huolia, vastasi Thord.

Pappi ei sanonut siihen mitään, mutta vähän ajan perästä hän kysyi:

— Mitä asiaa sinulla tänä iltana on?

— Tulin puhumaan pojastani, jonka huomenna pitäisi päästä ripille.

— Se on reipas poika.

— En tahtonut maksaa ennenkuin kuulen kuinka monentena hän seisoo
kirkon lattialla.

— Ensimmäisenä.

— Vai niin se on — tässä on sitten papille kymmenen.

— Onko vielä mitä muuta? kysyi pappi ja katsoi Thordiin.

— Ei ole. Thord läksi.

Taas kului kahdeksan vuotta ja eräänä päivänä kuului papin kanslian
edustalta melua, sillä paljon miehiä tuli sisään, ensimmäisenä Thord.
Pappi nosti päätään ja tunsi hänet.

— Sinä tulet tänä iltana mieslukuisena.

— Tulen panemaan poikaani kuulutukseen. Hän menee naimisiin Karen
Storlidenin, tämän Gudmundin tyttären kanssa, joka seisoo tässä.

— Sehän on paikkakunnan rikkain tyttö.

— Niinhän ne sanovat, vastasi talonpoika ja sitaisi ylös hiuksiaan
toisella kädellään.

Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena, hän ei sanonut
mitään, vaan kirjoitti nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle.
Thord laski kolme taalaria pöydälle.

— Ei minulle tule kuin yksi, sanoi pappi.

— Kyllä minä sen tiedän, mutta hän on ainoa lapseni — minä tahtoisin
antaa vähän runsaammin. Pappi otti vastaan rahat.

— Sinä seisot täällä nyt kolmannen kerran poikasi asioilla, Thord...

— Mutta nyt ne ovatkin suoritetut, sanoi Thord, pani muistikirjansa
kokoon, sanoi hyvästi ja läksi.

Miehet menivät hitaasti perässä.

Kaksi viikkoa myöhemmin soutivat isä ja poika kauniilla ilmalla veden
poikki Storlideniin puhumaan häistä.

— Tämä tuhto ei ole oikein lujassa, sanoi poika ja nousi panemaan sitä
kuntoon allensa.

Samassa lähtee lauta, jolla hän seisoo, luisumaan; hän levittää
käsivartensa, huutaa ja putoaa veteen.

— Ota airo! huusi isä, nousi ja ojensi airon. Mutta kun poika hetkisen
on koettanut uida, kankenee hän. — Odota vähän, huusi isä ja souti
paikalle.

Silloin keikahtaa poika selälleen, luo isään pitkän katseen — ja vaipuu.

Thord ei oikein tahtonut sitä uskoa, hän pysytteli venettä paikoillaan
ja tuijotti siihen kohtaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin
odottaen hänen nousevan pinnalle. Muutamia kuplia nousi, ja taas
muutamia, nousi suuri kupla, joka särkyi — sitten lepäsi järvi peilinä.

Kolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän veneellään kiertävän
samaa kohtaa, syömättä tai nukkumatta; hän etsi poikaansa. Kolmannen
päivän aamuna hän hänet löysi ja kantoi hänet harjanteiden poikki
taloonsa.

Siitä päivästä oli kulunut noin vuosi. Eräänä syysiltana myöhään
kuulee pappi sitten jonkun kopistelevan oven takana ja varovaisesti
hakevan lukkoa. Pappi avasi oven ja huoneeseen astui pitkä, laiha,
käyrävartinen, valkohapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan ennenkuin
tunsi hänet. Se oli Thord.

— Tuletko sinä näin myöhään? sanoi pappi ja jäi ääneti seisomaan hänen
eteensä.

— Myöhäänhän minä tulen, sanoi Thord ja istuutui. Pappikin istuutui,
ikäänkuin odottamaan; kauan he kumpikin vaikenivat, sitten sanoi Thord:
— Minä tahtoisin antaa köyhille lahjan; siitä pitäisi tehtämän rahasto,
joka kantaa poikani nimeä.

Hän nousi, laski pöydälle rahaa ja istuutui taasen. Pappi laski rahoja.

— Tässä on paljon rahaa, sanoi hän.

— Siinä on puolet talostani; minä möin sen tänään. Pappi istui kauan
ääneti; vihdoin hän lempeästi kysyi:

— Mihin sinä nyt aiot ryhtyä, Thord?

— Johonkin parempaan.

He istuivat vähän aikaa, Thord katse maassa, pappi katsoen häneen.
Sitten sanoi pappi hiljaa ja vitkaan:

— Nyt taitaa poikasi vihdoinkin tuottaa sinulle siunausta.

— Niin minä itsekin luulen, sanoi Thord ja nosti silmänsä.
ja kaksi raskasta kyyneltä vieri alas poskia.



KOTKANPESÄ.


Endregårdene oli pieni, yksinäinen kylä keskellä korkeita tuntureja.
Laaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka tuli
tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli ihan
likellä kylää ja joka näkyi kauas.

Endrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa
viljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä
asuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi
hänen sukunsa oli niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi,
jotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.

Tämän kylä päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle
kallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä, kun
naaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa.
Koiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin
tällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni
menojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen niinkauan
kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa, että ennen
vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt sen; mutta
nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi sinne ylettynyt.

Missä vain kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkanpesästä
ja katsoivat sinne. He tiesivät, koska kotkat tänä vuonna olivat
palanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka
viimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät
lapsesta pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja
syliotteita, kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten
veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika
Endregårdenessa, eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli kähärät
hiukset ja pienet silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin
menevä. Hän rupesi jo aikaisin puhumaan, että hän kerran saavuttaa
kotkanpesän; mutta ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon
puhua.

Se ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään,
läksi hän kiipeämään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat
mahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut suureen
joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät lähtemästä
kiipeämään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut kuin omaa
haluaan, odotti sentähden, kunnes emäkotka oli jättänyt pesän, hypähti
kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella maasta. Puu
kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä kiviä
irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli ihan
hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista
kohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui
kauan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä.
Monet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei
hän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa.
Vihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin,
milloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni.
Alhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi
pitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat,
että hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikka poika ei kuulunut
sukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:

— Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?

Kaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja
silmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. — Tule
alas, Leif, huusi hän, — minä pidän sinusta etkä sinä sieltä ylhäältä
mitään voita!

Hetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitten hän
kiipesi ylemmäksi. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi
kaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä
hän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja
kaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät saattaneet
kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi korkealla kivellään,
väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif hapuili taasen kädellään,
sitten se heltisi, tyttö näki sen selvästi; hän iski kiinni toisella
kädellään, sekin heltisi.

— Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät
huutoon.

— Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä miehet
että naiset.

Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui
luisumistaan nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin,
ja sitten he kuulivat takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan
läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää mutaa olisi pudonnut maahan.

Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään
murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi
pois hänet.

Nuoret, jotka kiivaimmin olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeämään,
eivät enää olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät
saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin
virkkoi, taittuessaan ruhjottuun ruumiiseen:

— Ikävähän tämä oli. — Mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin, — onhan
se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei kaikki kansa
ylety sitä ottamaan.



USKOLLISUUTTA.


Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he
ahersivat uskollisesti hyvin suuressa, mutta rappeutuneessa talossa,
kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä, ja vaimo jäi
hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei
kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat
pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että
he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa
voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli
päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai
talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen
varakkaan sisarensa.

Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon oltuaan
itse tähän asti johdettavina. He eivät erittäin rohkeina käyneet
tähän työhön; he olivat lapsesta asti tottuneet olemaan yhdessä, joko
kaksitellen tai kaikki neljä, ja nyt he liittyivät entistä enemmän
yhteen, kun heidän täytyi turvautua toistensa apuun. Kukaan ei
ilmaissut mitään omaa mielipidettä, ennenkuin varmasti luuli tietävänsä
toisten mielipiteen; itse asiassa eivät he tietäneet omaa mieltäänkään
ennenkuin olivat katsoneet toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet
mitään päätöstä, mutta sellainen sanaton sopimus heidän välillään
kuitenkin oli, etteivät he eroaisi niin kauan kuin äiti eli. Äiti oli
kuitenkin vähän toista mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen.
Talon maanviljelys oli paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua,
minkävuoksi äiti ehdotti, että molemmille vanhemmille maksettaisiin
heidän osansa ja talo jaettaisiin neljän nuoremman kesken siten, että
he kaksittain viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi
huonerivi, toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta
muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että
karja tarvitsisi hoitajaa — ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi
miniäkseen.

Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vain kysymys, kumpiko
veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin.
Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin hän ei koskaan
mene; ja muutkin torjuivat naimakaupan. Pojat sopivat sitten äidin
kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista asian. Ja eräänä kesäiltana,
ylhäällä karjatalolla, äiti kysyikin häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa
emännäksi taloon, ja tyttö suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo,
sillä hän saattaa saada, kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut.
Paras oli sitten nyt ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no,
jos ottaisi vanhimman; mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei
tahtonut mennä naimisiin. — Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta
äiti piti sitä niin outona, hän kun oli nuorin.

— Lähinnä nuorin sitten.

— Miksei lähinnä vanhin?

— Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli
ajatellut ja sentähden hän ei ollut häntä maininnut.

Mutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi
menemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja tytön
katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis naimisiin
tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitten lienevät
jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet tietää;
sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat viljat
milloin toiseen, milloin toiseen latoon.

Jonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja
siis myöskin apua, ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka
muutenkin kävi heillä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana
päivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin
oli kauan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti
kysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen
kosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla
veljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki
neljä hyvin vakaviksi, eikä kukaan uskaltanut lausua ensimmäistä sanaa.
Mutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti
tytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin
aavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi; sillä
jos nuorimman piti mennä naimisiin, niin hän ei voinut mennä. Se tuntui
vähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille nyt
ei mahtanut mitään. _Hän_ puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi, että
varmintahan se oli, että tyttö rupeaisi emännäksi taloon. Heti kun yksi
oli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät puhumaan
äidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti sairastunut;
heidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun hän ei enää
parantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelua. Silloin sai nuorin
heidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin kauan kuin
äiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa useampia
hoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.

Äiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti
tuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden
aikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille
pitämään hartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin
mukana. Näinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan
sitä, joka oli häntä hoitanut; he ymmärsivät, mitä hän tarkoitti,
ja lupasivat täyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina
näinä kuutenatoista vuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen
viimeiseen asti maistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun
he kokoontuivat ja vihdoin se sitten tapahtui viimeisen kerran.

Kun hän oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä
hautaan. Siellä oli sellainen tapa, että naisetkin seurasivat mukana
hautaussaatossa: ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, sekä miehet
että naiset, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, yksin lapsetkin.
Ensinnä asteli lukkari esilaulajana, sitten vainajan kuusi poikaa,
kantaen kirstua ja sitten koko pitäjä, kaikki veisaten, niin että
kuului pitkänvirstan päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja
hauta luotu umpeen, kulki koko saatto kirkkoon, jossa nuorin poika
samalla piti vihittämän; pojat olivat järjestäneet asiat näin, sillä
yhteenhän ne oikeastaan kuuluivat. Kirkossa puhui pappi, isävainajani,
uskollisuudesta, ja puhui sillä tavalla, että minusta, joka sattumalta
olin joutunut kuuntelemaan, tuntui siltä kuin saarna olisi sulanut
yhteen järven ja tunturien ja koko luonnon suuruuden kanssa.



ELÄMÄN ARVOITUS.


— Miksi me istumme tänne?

— Siksi että täällä on korkeaa ja valoisaa.

— Mutta täällä on äkkijyrkkää; minua pyörryttää; ja aurinko paahtaa
liian väkevästi veteen; mennään kauemmaksi.

— Mennään sitten takaisin vihreään lehtimajaan;
siellä oli niin kaunista.

— Ei, emme sinnekään! ja mies heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin hän ei
olisi jaksanut tai tahtonut mennä eteenpäin.

Nainen jäi seisomaan katsoen kiinteästi häneen. Silloin sanoi mies:

— Vasta nyt sinä saat selittää, miksi niin pelästyit, kun se vieras
laivuri hämärissä astui sisään.

— Johan minä ajattelinkin! kuiskasi nainen ja näytti aikovan lähteä
pakoon.

— Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä minä en suinkaan tule
perässä.

— Botolf! huudahti nainen ja kääntyi, mutta jäi seisomaan.

Mies lausui:

— Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin
lupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitten on kaikki lopussa.

Nainen purskahti itkuun ja tuli lähemmäksi. Hänen hento, pieni
ruumiinsa, hienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden
ympäriltä huivi oli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa —
kaikki säteili sekä erikseen että yhdessä; aurinko paistoi suoraan
häneen. Mies karkasi pystyyn.

— Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan
perään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vain
pahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa lupaisin
sinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en saa
rauhaa, en voi pitää lupaustani!

Koko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut
eilispäivältä kotoisin.

— Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut minun
olla rauhassa, ettet kajoaisi siihen, mitä en minä koskaan, koskaan voi
sinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti, sinä sanoit,
että se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt kuin vain
minusta itsestäni. — Botolf!

Ja nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin
hengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään;
eikä mies ikinä ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.

— Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta
istuutui samassa taas. — Kun sinä pitäisit minusta edes senverran, että
voisit luottaa minuun — kuinka me voisimme olla onnelliset!

— Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun!
rukoili nainen ja ryömi polvillaan likemmäksi; sitten hän lisäsi:
— Pitää sinusta? Sinä yönä, jolloin minä jouduin kannelle — meidän
laivamme oli törmännyt yhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit
vanteissa komentamassa —, en ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta;
minä pidin sinusta heti! Ja kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat
upposivat, - silloin minä tunsin sellaista elämänhalua! — ja minä olin
luullut, etten sellaista koskaan enää tuntisi.

Hän vaikeni ja itki, mutta sitten hän laski kädet ristiin hänen
polvensa päälle.

— Botolf! rukoili hän, — ole suuri, ole suuri, niinkuin silloin, kun
otit minut paljaana — vain minut! — Botolf!

Miltei karusti vastasi mies:

— Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan
me tahdomme — emme sitä! — Ensi päivinä sellainen käy, mutta ei sitten.

Nainen vetäytyi pois ja lausui toivottomana:

— Oi ei, elämää ei koskaan enää saa eheäksi; oi Jumala! ja hän
tyrskähti itkemään.

— Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun
elämäni tulee eheäksi.

Mies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä, ja hän näki
hänen taistelevan.

— Voita itsesi, uskalla! Pahempaa kuin tämä on, ei _voi_ tulla.

— Sinä saatat ajaa minut äärimmäiseen epätoivoon! rukoili hän.

Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi yhä:

— Vaikka se olisi suurin rikos, niin minä koetan kantaa sen, mutta tätä
en jaksa kantaa.

— Ei, en minäkään! huusi nainen ja nousi.

— Minä autan sinua! Mies nousi hänkin. — Joka päivä minä autan sinua,
kun vain tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan
sellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne — ja joka ehkä onkin
toisen!

Nainen hulmahti polttavan punaiseksi.

— Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa. —
Nyt sinun täytyy lakata!

— Ei, jos sinä kerran olet ylpeä, niin poista epäluuloni!

— Jeesus Kristus, en enää kestä tätä!

— Ei, minä olenkin vannonut, että tänään siitä pitää tulla loppu.

— Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, — kun kidutat naista, joka on
uskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! Ja
hän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen ja
puhkesi puhumaan: — Nyt minä älyän: sinä tahdot että minun sisästäni
pääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää jotakin.

Hän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli
nainen hitaasti, sanat yksitellen:

— Tahdotko vai etkö tahdo? Hän ojensi kätensä:

— En, vaikka tarjoaisit minulle kaikki mitä me täältä näemme!

Hän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta
toiseen, mutta useimmiten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden
ja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sittenhän lakkasi
itkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.

— Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen sanovan,
— ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä katumusta;
pari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sitten kanerviin ja
peitti kasvot käsillään.

Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen
siinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään;
mutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä enemmän
ja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi seisoalleen,
sillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat käyneet ikäänkuin
ontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja vailla, leveä,
kokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä niin kootuin,
tavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan komentamassa,
kuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi kuten silloin
eikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne seisoivat
häntä itseään vastassa!

— Sinä olet valehdellut minulle, Aasta! Nainen väistyi, mutta mies tuli
perässä.

— Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan:
_meillä ei yhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden
päivää!_

Mies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen lämpöisen
hengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin, niin että Aastan
silmissä musteni; hän ei tiennyt, mitä hän ensi silmänräpäyksessä
sanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä. Hän seisot kuin
kaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun hetki oli tullut.
Siinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä, pelästyi mieskin ja
vielä kerran muuttui hänen mielensä:

— Todista! Heitä pois nuo kujeesi — tee se nyt, tässä!

— Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.

— Tee se nyt, tässä, sanon minä!

Mieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa
ja syössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut
kätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin
liihoittelemaan ja katosi kauemmaksi. Hän ei kuullut mitään huutoa
eikä loiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut
ensinkään; sillä hän oli kaatunut.

Merestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen
kadonnut, ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki, mitä miehen
sielu omisti oli painunut yön mustaan syvyyteen — eikö hänen ollut
paras mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin
tekemään loppua tuskistaan; — tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei loppua
koskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat. Huusihan
vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut
hänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi, niin hänen
täytyy elää saadakseen miettiä, miten tämä on tapahtunut. Hänet,
miltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet piti
pelastettaman vain jotta hänen pelastajansa surmaisi hänet. Mies, joka
oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma muuta olisikaan
kuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut rakkauden uhriksi, joka
tappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän paha? Ei hän koskaan ollut
kuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän ollut tuntenut sitä. Mutta
mitä tämä sitten oli? Hän nousi — ei syöksyäkseen alas jyrkänteestä,
vaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan ei ota itseään hengiltä samana
hetkenä, jolloin hän on saanut arvoituksen ratkaistavakseen.

Mutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut
Amerikassa täysikasvaneeksi asti; ja sieltä hän tuli, kun laivat
törmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä osasta
Norjaa hän oli kotoisin, sitä mies ei varmasti tiennyt, hän ei ollut
varma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama kuin Norjassa
asuneella perheellä oli ollut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän
oli? Ja tunsiko hän Aastaa? Vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä
hyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut
syöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.

Mies oli erehtynyt! Katuva syntinen olisi keventänyt sydäntään
tunnustamalla kaikki miehelleen ja katumaton olisi turvautunut
verukkeisiin. Mutta tämä ei paljastanut mitään eikä turvautunut
verukkeisiin, vaan heittäytyi kuolemaan, kun mies ahdisti.
Sellaista rohkeutta ei ole rikollisella. Miksei sitten? Mieluummin
kuin tunnustaa, sillä siihen vaaditaan vieläkin suurempaa. Mutta
tunnustamisen rohkeutta ei häneltä puuttunut, sillä olihan hän alkanut
tunnustamalla, että oli jotakin, jota hän ei voinut sanoa. Rikos itse
mahtoi sen kieltää. Mutta hänen rikoksensa ei saattanut olla niin
suuri; sillä hän oli usein niin iloinen, ihan ylenannetun iloinen;
hän oli kiivas, mutta hienotunteinen ja perin hyväsydäminen. Rikoksen
täytyi olla toisen ihmisen. Mutta miksei hän sanonut, että se oli
toisen; sillä sitenhän kaikki olisi ollut hyvin. Mutta jollei rikos
ollut hänen eikä toisenkaan, niin mitä se sitten oli? Olihan hän itse
sanonut, että jotakin oli — ja entä sitten vieras laivuri jota hän niin
oli pelästynyt? Mitä tämä oli mitä ihmettä tämä oli? — Jos hän olisi
ollut elossa, niin mies yhä olisi kiduttanut häntä — hän sai itsensä
kiinni tästä ja tunsi suuren viheliäisyytensä.

Mutta se alkoi uudestaan. Ehkei Aasta ollutkaan niin rikollinen
kuin itse luuli, tai ehkei niin rikollinen kuin miltä hän muista
näytti; kuinka usein onkaan meidän syyllisyytemme takana syyttömyyttä,
synnissämme viattomuutta, vaikka niin harvat sen ymmärtävät, ja
Botolfin, joka oli niin täynnä epäluuloa, ei Aasta ollut uskonut sitä
käsittävän. Hän olisi yhdestä selvästä vastauksesta saanut tuhansia
epäluuloisia kysymyksiä, sentähden oli Aasta mieluummin uskoutunut
kuoleman omaksi kuin hänelle! Miksei hän koskaan, koskaan ollut
voinut jättää Aastaa rauhaan? _Hänen_ turviinsa hän oli paennut
menneisyyttään, _hänen_ luotaan hän oli hakenut turvaa sitä vastaan, ja
hän, Botolf houkutteli menneisyyden perässä ja usutti sitä aina hänen
kimppuunsa! Olihan Aasta hänelle altis, olihan hän hänen sylissään
lämmin ja sorja — mitä hänen menneisyytensä sitten häneen kuului! Ja
jos se häneen kuului, niin miksei sitten heti? Ei, senmukaan kuin
Aastan hellyys kasvoi, kasvoi Botolfin rauhattomuus; kun ei yksin
ihailu ja kiitollisuuskaan sydämen kiintymys, tehneet Aastaa hänen
omakseen, tahtoi hän tietää, oliko hän ollut toisen oma, ja mitä hän
ennen oli kokenut. Ja jota enemmän tämä Aastaan koski, jota enemmän hän
rukoili armoa, sitä enemmän täytyi hänen häntä ahdistaa, sillä olihan
sitten edes jotakin!

Ensi kerran johtui hänen mieleensä: oliko _hän_ itse sanonut _hänelle_
kaikki? Saattoiko todella sanoa toinen toisilleen kaikki? Olisiko sen
ymmärtänyt sellaisena kuin se oli? Varmasti: ei.

Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja katsahti taakseen. Hän istui
vihreässä lehtimajassa, josta Aasta hiljan oli puhunut, mutta vasta
nyt hän sen huomasi. Viisi tuntia oli kulunut, hän luuli siitä olevan
muutamia minuutteja. Lapset olivat ehkä kauan leikkineet siinä, nyt
vasta kuuli hän heidän äänensä. Oi, eikö tuo ollutkin Agnes, pappilan
kuusi- tai kahdeksanvuotias tytär, jota Aasta miltei jumaloiden oli
rakastanut, ja joka oli niin hänen näköisensä — taivaan Herra, kuinka
hän olikin hänen näköisensä! Agnes oli juuri auttanut pienen veljensä
kivelle, hänen piti istua koulussa ja Agnesin piti olla koulumestarina.

— Sano nyt perässä, sanoi tyttö: — Isä meidän!

— Itä meitä!

— Joka olet taivaassa!

— Taivaatta.

— Pyhitetty olkoon sinun nimesi!

— Tinun nimeti!

— Lähestyköön sinun valtakuntasi!

— Ei!

— Tapahtukoon sinun tahtosi!

— Ei, ei taho!

Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, häneen ei koskenut rukous, hän ei
edes heti ollut huomannut, että se rukous olikaan; mutta katsellessaan
ja kuunnellessaan lapsia kävi hän omissa silmissään pedoksi, joka
on syösty pois Jumalan ja ihmisten yhdyskunnasta. Pensaiden taakse
pujahti hän pois, jotteivät lapset häntä huomaisi: hän pelkäsi heitä
enemmän kuin hän eläessään oli ketään pelännyt. Hän hiipi metsään,
kauas kulkuteistä. Minne mennä? Siihen tyhjään taloonko, jonka
hän oli ostanut ja sisustanut _hänelle?_ — Tai kauemmako? Se oli
yhdentekevää, sillä minne hän vain ajatteli, seisoi _hän_ aina hänen
edessään. Sanotaan kuolevista, että he vievät viimeisen kuvan mukaansa
silmissään; se joka herää pahasta teosta, ottaa ensimmäisen minkä näkee,
eikä ikinä pääse siitä. Hän ei nähnyt Aastaa sellaisena, jommoisena hän
hiljan seisoi jyrkänteen partaalla; hän näki pienen tytön, viattoman
tytön, Agnesin. Hukkuvankin kuva muuttui lapseksi, joka oikoo pieniä
käsiään. Muisto Aastan sanomattomasta rakkaudesta lapseen vaihtoi
salaperäisesti kuvat hänen sielussaan, kasvojen suuri yhtäläisyys
vaikutti epäilykseen, jota oli kestänyt kuukausia ja jota oli raadellut
kysymys: syyllinen vaiko syytön? Oliko Aasta kätkenyt sydämessään
sellaisen lapsen? Oli?! Botolf oli sen nähnyt, tai oikeastaan hän vasta
nyt näki nähneensä sen. Ennen hän vain oli urkkinut oliko tämäkin
viattomuutta, oliko Aasta voinut hymyillä useille sillä tavalla, tai
mikä oli pannut peittoon tämän lapsen hänen sielussaan, koska se vain
säteilevinä hetkinä saattoi puhjeta näkyviin. Aastan luonteessa oli
ollut ainaista vivahtelua, levottomuutta ja ikuista liioittelua, joka
houkutteli muutkin liioittelemaan, ja hänen elävän elämänsä aikana oli
tämä vaikuttanut Botolfiin joko houkutellen tai sysäten luotaan;
nyt, Aastan surullisen kuoleman jälkeen yhdistyivät kaikki muistot
viattomaksi lapseksi, joka rukoili.

Minne ajatus valoa vaikeroiden kääntyikin, oli lapsi aina vastassa; se
sulki kaikki tutkimuksen tiet. Kun hän tahtoi tehdä jonkun kysymyksen
heidän lyhyelle yhdyselämälleen, haaksirikon yöstä alkaen pyhäaamuun
jyrkänteen partaalla — näytti se hänelle lapsen hahmon, ja tämä
kummallinen hämmennys uuvutti häntä sekä sielun että ruumiin puolesta
niin, että hän muutaman päivän perästä tuskin saattoi ottaa suuhunsa
ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää noussut vuoteesta.

Sen saattoi jokainen nähdä, että tämä oli kuolemaksi. Ihmiseen, joka
kantaa povessaan arvoitusta, tulee omituinen sävy, joka tekee hänet
muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä asti jolloin he muuttivat
tänne, oli miehen synkkä sanattomuus, naisen kauneus ja molempien
yksinäinen elämä antaneet kylänjuoruille paljon tekemistä: kun vaimo
äkkiä katosi, yltyi jännitys ja uskottiin mitä mahdottomimpia juttuja.
Kukaan ei osannut antaa mitään tietoja, eikä kukaan niistä, jotka
asuivat tai kulkivat pitkin rantojen harjanteita tuona pyhäaamuna,
ollut sattunut katsahtamaan jyrkänteelle silloin, kun hän keskellä
auringonpaistetta heittäytyi veteen. Hänen ruumiinsakaan ei ajautunut
maihin todistamaan. Miehestä syntyi kummallisia tarinoita hänen vielä
ollessaan elävässä elämässä. Hän oli pahan näköinen, makasi, pitkähköt,
ontostuneet kasvot punaisen parran ja takkuisten hiusten ympäröiminä.
Suuret silmät tuijottivat sieltä kuin aidatusta lammesta. Kun ei hän
näyttänyt tahtovan elää enempää kuin kuollakaan, sanoivat ihmiset, että
Jumala ja paholainen tappelevat hänen omistamisestaan. Toiset olivat
nähneet itse paholaisen tulenliekkien keskellä kurottautuvan hänen
huoneeseensa huutamaan häntä. He olivat niinikään nähneet paholaisen
mustana koirana kiertävän rakennuksia tai pomppivana keränä kierivän
edelleen. Ohisoutavat olivat nähneet koko talon olevan tulessa,
toiset olivat kuulleet junan hihkuen, haukkuen ja rämisten nousevan
järvestä, hitaasti likenevän taloa, ajavan sisään lukituista ovista,
riehuvan kaikkien huoneiden läpi ja sitten taas kirkuen, haukkuen
ja karjuen syöksyvän järveen, kadotakseen. Sairaan palvelijat, sekä
miehet että naiset, läksivät suinpäin pakoon, ja he nämä kaikki
kertoivat. Kukaan ei enää uskaltanut lähetä taloa. Jollei vanha
torpanväki, jolle mies oli osoittanut hyvyyttä, olisi ottanut häntä
hoitaakseen, olisi hän jäänyt avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiti,
eli itsekin suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla
karkoittaakseen paholaista; mutta vaikka sairas oli palamaisillaan,
ei hän päässyt vaivoistaan. Hänellä oli uskomattomat tuskat. Vihdoin
rupesi vanha vaimo ajattelemaan, että hän odotti jotakin ihmistä. Hän
kysyi, eikö mentäisi hakemaan pappia. Sairas ravisti päätään. Eikö hän
sitten olisi halunnut nähdä ketään muuta? Siihen ei sairas vastannut.
Seuraavana päivänä hän äkkiä kesken kaiken selvästi mainitsi nimen
"Agnes". Tietysti ei se ollut tarkoitettu vastaukseksi vaimon eiliseen
kysymykseen, mutta vanhus ymmärsi sen siksi; iloissaan hän nousi ja
meni pyytämään miestään kiireesti valjastamaan hevosta ja lähtemään
pappilaan noutamaan Agnesia. Pappilassa luulivat kuulleensa väärin ja
että tietysti pappia haettiin pitäjälle; mutta vanha mies vaan väitti
tulleensa noutamaan Agnesia. Lapsi oli itse huoneessa ja pelästyi
kovin, kun hän sen kuuli. Sillä olihan hänkin kuullut puhuttavan
paholaisesta ja junasta, joka nousi järvestä; mutta hän oli kuullut
senkin, että sairas odotti jotakin, saadakseen kuolla ja piti sitä
aivan luonnollisena, että hän odotti häntä, jonka hänen vaimonsa niin
usein oli noutanut heille. Lapselle sanottiin, että kuolevan tahto
täytyi täyttää ja ettei hänelle tapahdu mitään pahaa, kun hän kauniisti
rukoilee Jumalaa. Ja hän uskoi sen ja antoi pukea ylleen.

Oli kylmä, kirkas ilta, ja pitkät varjot seurasivat, kulkuset panivat
metsän kaikumaan, oli vähän peloittavaa, mutta hän istui kädet ristissä
puuhkassaan ja rukoili. Ei hän nähnyt paholaista eikä hän kuullut
junan tulevan järvestä, jonka rantaa kuljettiin; mutta hän näki tähdet
ylhäällä ja tulen edestään mäeltä. Ylhäällä talolla oli hirvittävän
hiljaista, mutta vanha vaimo tuli paikalla ulos ja kantoi hänet
sisään ja riisui päällysvaatteet ja vei uunin ääreen lämmittelemään.
Ja sill'aikaa selitteli vanhus, että hän vaan olisi hyvällä mielellä
ja rohkeasti menisi rukoilemaan sairaalle isämeitää. Kun hän oli
lämmennyt, otti vanhus häntä kädestä ja talutti hänet kamariin.

Siellä makasi sairas, parta pitkänä, silmät kuopalla,
ja katseli Agnesiin kauan: hän ei Agnesin mielestä ollut pahan näköinen
eikä häntä peloittanut.

— Annatko sinä minulle anteeksi? kuiskasi sairas.

Agnesista tuntui
siltä että piti luvata ja sentähden
hän vastasi "kyllä". Silloin mies rupesi hymyilemään ja yritti nousta,
mutta jäi voimattomana pitkäkseen. Agnes rupesi paikalla lukemaan
isämeitäänsä, mutta sairas teki torjuvan liikkeen ja viittasi rintaansa
ja lapsi laski kätensä hänen rinnalleen, sillä hän käsitti hänen sitä
tarkoittaneen, ja hän pani laihan, jääkylmän käsikänkkyränsä hänen
pienille, lämpöisille käsilleen ja sulki sitten silmänsä. Kun ei hän
mitään sanonut vaikka lapsi oli lukenut rukouksen loppuun, ei hän
uskaltanut vetää pois käsiään, vaan alkoi uudestaan. Hän luki rukousta
jo kolmatta kertaa, kun vanha vaimo tuli sisään, katsahti vuoteeseen
päin ja sanoi:

— Sinä voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on päässyt vaivoistaan.



KARHUNTAPPAJA.


Pahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika tuskin oli
koko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään
hätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta
kun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää
niin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui
väkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.

Pappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni;
hän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitten,
että metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan
— ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli
pappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.

Siellä oli vain talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista
pitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan ollut
kahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri jo
ihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä; —
toinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli nähnyt
päättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja pahinta
kaikesta oli, että pieni Knud Pladsen ja hänen vähäinen sisarensa
eräänä iltana, kuin heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan
hädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan
kivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten
silmien säkenöivän, Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski
viivottimen pöytään ja kysyi: — Mikä piru — Jumala suokoon anteeksi
tekoni! — lapsiin oli mennyt.

— Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän;
— joka pensaassa kuukkii sinipiika, — joka veneen alla nyökyttelee
päätään Ahti, — ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää sydäntalvella.
Ettekö te enää luota Jumalaanne ja kristinuskoonne, sanoi opettaja, —
vaan uskotteko kaikenlaiseen paholaisen peliin ja pimeyden hirveisiin
voimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven kirkasta päivää kävelee
ulkona?

Vähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta,
eikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä
ihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin
niistä, jotka vielä sattuivat olemaan jäljellä koulussa, saa saattaa
hänet kotiin.

— Ei, hän on itsekin nähnyt karhun, itki Marit. - Hän sen juuri kertoi.

Thorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi rupesi
vetelemään viivotinta vasemman kätensä läpi.

— Oletko _sinä_ nähnyt karhun? kysyi hän levollisesti.

— Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi karhunpesän
pappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin hän meni
ampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.

— Oletko sinä sitten nähnyt karhun?

— Ei niitä ollutkaan yksi, vaan kaksi suurta ja ehkä kaksi pientäkin,
sillä tavallisestihan ne vanhat pitävät pesässään sekä tämän vuoden
että edellisen vuoden poikasen.

— Oletko sinä sitten nähnyt ne? toisti koulumestari entistä lempeämpänä
ja silitteli silittelemistään viivotinta.

Thorvald oli vähän aikaa vaiti.

— Näin minä kuitenkin sen karhun, jonka Lars Skytter viime vuonna oli
tappanut.

Koulumestari astui nyt askeleen likemmäksi ja kysyi niin lempeästi,
että poika pelästyi:

— Oletko sinä nähnyt karhut siellä pappilan kivikkojyrkänteessä, kysyn
minä?

Nyt ei Thorvald enää sanonut mitään.

— Ehkä sinä sillä kertaa muistit niinkuin vähän väärin? kysyi
koulumestari, tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja läjähytti kylkeensä
viivottimella. Thorvald ei sanonut sanaakaan eivätkä toiset uskaltaneet
katsoa sinnepäin. Silloin virkkoi koulumestari vakavana: — On rumaa,
että papinpoika valehtelee; ja vielä rumempaa, että hän opettaa
talonpoikaislapsi-raukkoja valehtelemaan.

Ja _sillä_ pääsi poika tällä kertaa.

Mutta seuraavana päivänä koulussa — opettaja oli kutsuttu papin luo ja
lapset olivat omissa hoteissaan — rupesi Marit ensinnä pyytämään, että
Thorvald taas kertoisi jotakin karhusta.

— Sinä taas pelästyt, sanoi Thorvald.

— Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.

— Saatte uskoa, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja nyökytti
päätään. — Tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika, joka osaa
sen ampua. Tuskin oli Lars Skytter kuullut puhuttavan karhunpesästä
pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla tuiskusi seitsemän
pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin ylin myllynkivi ja
niin pitkä kuin tästä tuonne Hans Voldeniin asti.

— Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.

— Niinkö pitkä? toisti Thorvald. — Se on varmasti niin pitkä kuin tästä
tuoliin.

— Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Ole Böen.

— Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa; sillä
sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakaan joka miestä. Tietysti
en _minä_ jaksanut sitä nostaa; mutta sama se — minä puhdistin vain
lukot, ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa ole.

— Sanovat, ettei se pyssy enää viime aikoina ole osannut niin hyvin,
sanoi Hans Voiden, kumartui taapäin ja pani molemmat jalkansa
pulpetille.

— Ei olekaan. Sitten kun Lars kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa
karhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.

— Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.

— Senkin hullu! lisäsivät pojat.

— On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Ole Böen. —
Pitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.

— Sen me kaikki tiedämme, sanoivat tytöt ja tahtoivat kuulla uutta.

— Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi ei Larskaan oikein
luota pyssyynsä, sanoi Hans Voiden miettiväisesti.

— Hänhän tahtoo Nils Böeniä mukaan? kysyi Thorvald.

— Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, — mutta Nils
ei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen iskuun,
jonka hän sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla, eikä
heillä enää ole muita kuin Nils.

— Onko se niin vaarallista? kysyi pieni poika.

— Vaarallista? sanoi Thorvald. — Karhullahan on kymmenen miehen äly ja
kahdentoista voimat.

— Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla
jotakin uutta.

— Mutta Nils on samanlainen kuin isänsäkin oli;
kyllä hän menee.

— Niin, kyllä hän menee, sanoi Ole Böen. -Tänään aikaiseen aamulla,
ennenkuin kukaan väestä oli pystyssä, näin Nils Böenin, Lars Skytterin
ja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille päin; eivätköhän
vaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.

— Oliko se aikaiseenkin? kysyivät lapset kuorossa.

— Ennen kukonlaulua! Minä olin pystyssä ennenkuin äiti iski tulta.

— Oliko Larsilla se pitkä pyssy? kysyi Hannu.

— En oikein tiedä; mutta se joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin
täältä tuonne tuoliin.

— Mutta jopa sinä valehtelet! sanoi Thorvald.

— Itsehän sinä sanoit, puolusteli poika.

— Ei, ei hän suinkaan enää käytä sitä pitkää pyssyä, jonka minä näin.

— Tämä oli joka tapauksessa niin pitkä, niin pitkä kuin — melkein
täältä tuonne tuoliin.

— Vai niin; ehkä hänellä sitten kuitenkin oli se. — Ajatelkaa, sanoi
Marit, — nyt he ovat karhujen luona.

— Ottelevat ehkä juuri paraikaa, sanoi Thorvald. Syntyi syvä
hiljaisuus; oli miltei juhlallista.

— Minä taidan lähteä, sanoi Thorvald ja otti lakkinsa.

— Niin, niin! sitten saat kuullakin jotakin! huusivat kaikki ja heihin
tuli kuin uutta elämää.

— Mutta koulumestari? sanoi Thorvald ja seisahtui.

— Kaikkia vielä, sinä olet papin poika! sanoi Ole Böen.

— Niin, jos hän nostaa kätensäkin minua vastaan! sanoi Thorvald
hirvittävän hiljaisuuden vallitessa ja nyökäytti päätään.

— Lyötkö sinä takaisin? kysyivät toiset jännityksessä.

— Kuka tietää, sanoi Thorvald, nyökäytti päätään ja läksi.

He arvelivat, että oli parasta lukea, kun hän oli poissa; mutta kukaan
ei saanut sitä tehdyksi - heidän täytyi puhua karhusta. He koettivat
arvailla sinne tänne, kuinka oli käynyt; Hans löi Ollin kanssa vetoa,
että Larsin pyssy oli jäänyt laukaisematta ja että karhu ahdisti hänen
henkeään. Pieni Knud Pladsen oli sitä mieltä, että heidän kaikkien oli
käynyt hullusti, ja hänen puolueeseensa liittyivät tytöt. Mutta samassa
tuli Thorvald.

— Lähdetään! sanoi hän temmatessaan oven auki Ja tuskin saaden sanaa
suustaan.

— Mutta koulumestari? sanoivat toiset.

— Piru hänet periköön! Karhu, karhu! eikä hän saanut enempää sanotuksi.

— Onko se ammuttu? kysyi joku hyvin hiljaa; eivätkä muut uskaltaneet
vetää henkeäänkään.

Thorvald istuutui ähkien ja puhkuen, vihdoin hän sitten nousi, kapusi
penkille ja heilutti lakkiaan.

— Lähdetään! sanon minä; minä otan kaikki niskoilleni.

— Mutta minne me menemme? kysyi Hans.

— Ensimmäinen karhu on jo kannettu kotiin Ja muut jäivät vielä metsään.
Nils Böen on saanut pahasti selkäänsä, sillä Larsin pyssy ei lauennut
ja karhut tulivat ihan heidän kimppuunsa. Se poika, joka oli heidän
mukanaan, pelastui vain sillä tavalla, että heittäytyi mahalleen
maahan, ikäänkuin olisi ollut kuollut, eikä karhu koskenut häneen; heti
kun Lars ja Nils olivat voittaneet omat karhunsa, ampuivat he hänen
karhunsa. Eläköön!

— Eläköön! sanoivat kaikki tytöt ja pojat ja karkasivat ylös
istuimiltaan ja ulos ovesta ja kivien ja kantojen poikki Böeniin,
ikäänkuin ei koulumestaria olisi ollut koko maailmassa.

Tytöt rupesivat pian valittamaan, etteivät he pysy perässä, mutta pojat
ottivat heidät väliinsä ja niin sitä mentiin.

— Varokaa, ettette koske siihen, sanoi Thorvald. — Välistä karhu
rupeaa uudelleen elämään.

— Onko se totta? kysyi Marit.

— On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa..
Olkaa siis varuillanne! ja he juoksivat minkä jaksoivat. — Lars oli
ampunut suurinta kymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.

— Ajatelkaa, kymmenen kertaa! ja taas lähdettiin juoksemaan.

— Ja Nils pisti sitä kahdeksantoista kertaa puukollaan, ennenkuin se
kaatui.

— Jestas sentään, sellaista karhua! Ja lapset juoksivat niin että hiki
valui. Vihdoin oltiin perillä. Ole Böen kiskaisi auki oven
ja pääsi ensinnä sisään.

— Ole varuillasi! huusi Hans hänen perässään. Marit ja se pieni
tyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hansin välissä, pääsivät sisään
seuraavina, sitten Thorvald, joka ei mennyt kauas, koska hän tahtoi
saada kaikesta yleissilmäyksen.

— Katsopas verta! sanoi hän Hansille.

Muut eivät tietäneet uskaltaisivatko heti mennä sisään.

— Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella hänen
rinnallaan.

— Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi
poika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli rautavitjoissa
ja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se kuitenkin riuhtaissut
poikki; ja siitä valui verta kuin koskesta pudottaen!

Valhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät
karhun, pyssyn ja Nilsin, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen
kanssa, ja kuulivat vanhan Lars Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli
tapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he
ensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi
kertomaan, ja seuraavaan tapaan:

— Minä teidät opetan lähtemään koulusta ilman lupaa, minä!

Parvesta nousi pelästyksen huuto; ja ulos karattiin ovesta ja yhtä
kyytiä porstuan läpi ja pihan poikki — pian vierivät lapset mustina
kerinä lumivalkoisella maalla, toinen toisensa perässä, ja kun
koulumestari vanhoilla jaloillaan pääsi koulutaloon, kuuli hän heidän
jo kaukaa lukevan niin että seinät tärisivät. Niin, juhlapäivä se oli,
jolloin karhuntappaja tuli kotiin. Se nousi aurinkoisena ja laski
sateisena; mutta ne päiväthän tavallisesti ovat hedelmällisimmät.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaarallinen kosinta ynnä muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.