Title: Iloisten ukkojen kylä : Kuvaus Kannaksen elämästä
Author: Seppänen, Unto
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Iloisten ukkojen kylä : Kuvaus Kannaksen elämästä" ***


ILOISTEN UKKOJEN KYLÄ

Kuvaus kannaksen elämästä


Kirj.

UNTO SEPPÄNEN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.



I.


Aamun kosteat varjot olivat pienentyneet huomaamattomiin. Kuuma
maantie vavahteli kavioitten raisusta kosketuksesta. Ajuriukkoja
pyörteli talokujasilta heiluvin ohjasperin valtareitillensä: maantien
kiihkeä päivä oli alkamassa. Järvituitun ukot laskettelivat kiehuvissa
pölypilvissä asemalle ajorahtiinsa, ja jokaisen pilven sisässä tuikki
halu antaa päivän luikahtaa hopeaksi taskujen nurkkiin.

Yläkyliltä luikertelevat tiet solmuuntuivat yhdeksi kappaleen matkaa
asema-aukeasta, ja solmu venyi ajanmittaan pieneksi toriksi, jota
saarsi kolme raskasnurkkaista ja matalaa talorotteloa. Kaksi niistä
oli jähmettynyt tynnyri- ja laatikkovuorien väliin kuin kuskiukot
pukeillensa. Niiden tomuisten akkunalasien takana häämötti nauhoissa
riippuvia läkkiastioita, saippuatankoja, kauhtuneita karttuunihuiveja
ja auringon käpristämiä lastenkenkiä, ja niiden ovet liikkuivat
alituisesti sisälläkävijöiden käsien laineissa. Takapihoilla seisoi
säännöllisesti ryhmä ajureita, jotka likaisine kaurapusseineen
odottelivat myymäläkiireistä hetkeksi kartanolle pujahtavia hikisiä
puotilaisia. Mutta kolmanteen taloon keskittyi seudun ajurien elämä,
ja siinä talossa oli kyläkapakka. Matala, kerran valkeaksi maalattu
rakennus, jonka akkunoista yletti kurkottaa tielle, haavitsi aina
aamuisin jokaisen asemalle vyöryvän pölypilven sisästä miehen, täytti
hänet väkevällä, kuumalla teellä ja riemukkailla kaskuilla, joitten
paineissa päivä sitten hurahti alkuunsa ramakasti kuin nelistämään
lähtenyt sälkevä. Ja sama talo tarjosi junien väliajoilla oivallisen
kyydittävien väijymispaikan, puhumatta muusta.

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun aurinko oli ponnistellut itsensä
irti petäjänlatvustosta päin väljiä korkeuksia. Sen ilmoitti jo
maantien jytinäkin, kun lähikyliltä ajoi sirppiviiksisiä ajuriukkoja
puolipäivän junille, joilta ensimmäiset apajat nostettiin rattaille.
Välkkyviin valjastettuja hevosia tuli tuon tuosta kapakan isoon
pihakatokseen. Hevosille puhelevia ukkoja hyppi kärreiltä maahan.
He taputtelivat kyömikkiensä kauloja, luikahduttivat suitsiremmit
liukkaisiin solmuihin, etsivät kaurapussit istuinlaatikoista ja
astelivat tarinoiden kauppojen pihoille kauroja tahtomaan. Joku
jäi vielä pölyyttämään ruoskansa varrella istuinpatjaa, ja joku
jäi tarkastelemaan heponsa kenkiä pitäen pientä kilkutusta ja
kyyryssäolijan ähkinää. Hevoset viskoivat katoksessa päitänsä, hännät
viuhuivat, valjaat nasahtelivat. Joskus luimahti hevosen pää kiilana
toisen kupeeseen, ja huikea kiljahtelu alkoi, johon paiskautui
sekaan miesten huutoja ja kirouksia. Pari ruoskan vedällystä ja
valjaskulkusten vapiseminen päättivät metelin. Ja uusia ajureita
saapui yhtämittaa, yksitellen ja jonoina. Kuka tuli kärreillä seisten,
ohjakset viulunkielinä; kuka ajoi ravissa kartanoon ja oli lyötättää
äkkipysähdyksellä valjaat hevosen pään läpi; kuka tuli rennosti
perällä istuen kuin juomareissua ajaen, joku käveli jo portista sisään
ajaessaan rattaittensa vieressä kuin lannanvedättäjä. Kapakkapiha eli
yhtenä liikkeitten laineena. Riemusta kirkuvia poikia saapui rattaitten
siivillä seisten, ja hevosten pysähtyessä he juoksivat takaisin
läheiselle vartiopaikallensa, tienmutkan kivelle, josta loikkisivat
taas kapakalle ajaville rattaille.

Eräässä Järvituitusta pyörivässä pölypilvessä ajoi ajuriukkojen
heimopäällikkö, Ruoska-Juones, asemalle. Hänellä oli kaikki
kuskipukin aatelismiehen merkit: lyhyt etukumarainen vartalo, uljaat
sirppiviikset, niiden välissä aurinkoa ja piiskaryyppyjä heijastava
nenä ja hauskasti käpertyvä leikkotukka, joka päästi täsmällisesti
vakoontuneen niskan oikeuksiinsa. Ruoska-Juones oli vanhapoika ja
eleli enemmän rattaillansa kuin tuvassaan, jossa emännyyttä hoiteli
hänen sisarensa Ieva. Ja niinkuin jokaisella kokemusten aateloimalla
ajuriukolla on omat tapansa, niin Ruoska-Juoneskin moksautti tuon
tuosta piiskansa varrella saapasnahkaa. Hän ei milloinkaan lyönyt
hevostansa, antoipa vain saappaansa kuoresta kipakan äänen hepallensa.
Ja tuo tapa tiivistettiin sitten hänen nimeensäkin: Ruoska-Juones. Hän
oli seudun ajurivanhin ja ajeli asemastansa tietoisena tyylikkäästi
omat matkaviivansa; nenässä iloinen veitikkuus ja samalla viiksien
kärjillä syvä vakavuus.

Ruoska-Juones ajoi verkkaisesti maantietä pitkin ja napautti kiivaan
äänen saapasvarrestansa vasta hiukan ennen tienmutkan kiveä,
jossa arvasi poikanulikoiden vaanivan kyytiä. Mutkassa jo rattaat
lennähtivät arveluttavasti, kivellä kaksi velikultapoikaa jännittäytyi
loikkaukseen, ja Ruoska-Juones häilähdytti ohjasperiä.

— Nyt kun ovat taas siinä nokat väärällään, vai niin vai!

Kun Ruoska-Juones saapui kapakan pihalle, tipahtivat äskeiset pojat
hänen kärriensä takaa ja pikelsivät nauraen tiehensä. Juones manasi,
ajoi hevosensa nurkkapilttuuseen, pöyhi sille heiniä turvan alle ja
saapasvartta naputellen köyri kapakkaan. Siellä piiritti rikkinäisillä
vahakangaspalasilla verhottuja pöytiä seudun ajurikaarti kodikkaasti
oijennellen. Hikinen, lihava nainen työntyi tuon tuosta sylitäytisineen
odottavien luo, latjasi pöydille kolhiintuneita kannuja, laseja,
sokeriastioita ja isoja vehnäsiä. Pöydissä leimahti aina vähän päästä
naurunrähäkkä, ja joskus koko kapakka ulvahti yhdestä suusta jollekin
syvää vakoa kyntävälle sutkaukselle. Pidettiin puhetta kaikesta
siitä, mihin silmä ja ajatus oli lähipäivinä tarttunut. Kannuista
valettiin laseihin tulista teetä, lautaset lennähtivät sormien nenille
ja tahdikas härppiminen säesti äänten hulmuntaa. Otsille helähti
hikiherneitä, naamat punoittivat, viikset retkahtelivat lerpalleen, ja
kädet väljentelivät kauloilla paitojen kireyttä.

Ruoska-Juones pyörsi ajurivanhimman arvokkuudella huoneen suurimpaan
pöytään, jossa hänen vakituinen paikkansa oli. Kapakkavaimo toi
Juoneksen eteen tavallisen teepanoksen, ja pian ukko sovittautui
huoneen hikiseen, höyryävään ja härppivään tunnelmaan.

Aikansa tarinoituaan juonnin katteeksi Juones asteli ulos. Merkki
oli annettu. Pöydät alkoivat jyrähdellä, lasit kilahtelivat ja äkkiä
koko kapakka oli tyhjä. Ja niin alkoi aamun merkkihetki. Ajurimiehet
asettuivat kartanolle tiukkaan kehään, sovittelivat olkapäitänsä,
pusertelivat kuumassa retkahtaneet viiksensä ryhdikkäiksi ja
odottelivat tärkeinä aamuarpaa. Juones nyhti ruoskan saappaansa
varresta, löi sillä kolmasti saapasnahkaa ja päräytti kumean huudon:

— Arpaan! Arpaan! Arpaan!

Hän näki kyllä, että kaikki olivat jo painautuneet kehään, mutta tuo
huuto kuului tärkeänä alkuna niihin menoihin, joihin juuri oltiin
heittäytymässä. Huudettuaan Juones käveli kapakan eteiseen, venytti
itsensä varpailleen ja otti ovikamanan päältä käteensä pienen nahkaisen
säkin. Ja nyt Ruoska-Juones tunsi keisariutensa kiitävän hetken olevan
lentimillään. Juones köpitteli kankein jaloin kuin niskakarvansa
pörhistänyt koira kartanolle, säkkiä varovasti kannatellen. Ukkojen
piiri repeytyi hetkeksi ja imaisi Juoneksen sisäänsä. Hän jäi seisomaan
keskelle ja tunsi, kuinka jokainen silmäpari sinkosi näkymättömän
silmukan hänen kädessänsä olevaan säkkiin ja kiristi sitä yhä
tiukemmalle, sitä mukaa kuin hän viivytteli toimituksen alkamista.

Ruoska-Juones helskähdytti päättävällä liikkeellä säkkiä, jossa
kupariset arparahat odottivat onnimannejansa, ja hellitti säkistä
pari suunkuroutumaa, niin että sai kätensä hämmentämään sen vaskista
aarretta. Ja kun hän nosti varovasti kätensä näkyviin, oli hänen
peukalonsa ja etusormensa väliin tiiviisti puserrettuna kirkkaaksi
kulunut arparaha. Merkki oli taas annettu. Piiri otti pari kiihkeää
askelta ja ahdisti Juoneksen saarrokseensa. Käsiä sukelteli säkkiin,
joku pyrki hämmentelemään, joku sieppasi rahansa silmät killillään ja
kynnet suorina kuin tiira kalan. Kaikki ottivat omalla vakiintuneella
tavallaan. Mutta jokainen jätti arparahansa tiukasti etusormen ja
peukalon nipistykseen. Kukaan ei katsonut rahaansa. Kartanolla oli
pelihimon jännitystä. Pari ukkoa vaihtoi ummessa silmin arpansa.
Muutamien vaikenevista sormista näki, että he koettelivat kiivaalla
puserruksella saada rahan numeroa painumaan paksuun sorminahkaansa ja
siten arvailla onnensa. Piiri suureni. Juones seisoi taas väljässä
kehässä, nahkasäkki ammollaan toisessa kädessä. Äkkiä hän kiepautti
sormiinsa nipistetyn arparahan näkyville, nosti sen siristyvien
silmiensä korkeudelle kuin vaahtoavan olutlasin ja tokaisi pelihimosta
värähtävällä äänellä:

— Kuusitoista silmää!

Ja jälleen oli merkki annettu. Odotuksen ponnistin laukesi
jäykistyneessä ukkoparvessa. Jokainen katsoi rahaansa taas omalla
tavallaan. Yksi katsoi numeron kouransa sisässä salaisesti niinkuin
hoitopelissä katsotaan kortin silmät; yksi lennähdytti rahansa ilmaan
ja katsoi vasta kiinni kopattuaan sen numeron. Muuan sylkäisi ja manasi
ja avasi kouransa niinkuin se olisi ollut ampiaisen vankilana. Muutamat
mökäsivät vielä kuuluviin hovinoitaisunsa:

— Tersii Tepa hevosta!

— Antiahan Luoja lykkyä!

Ruoska-Juones käveli säkki kädessä pitkin piirin rintaa ja keräsi
arparahat takaisin. Kukin huusi numeronsa rahaansa viskatessaan ja sen
tehtyään kiiruhti hevoskatokseen. Juones kuroi vaskisäkin huolellisesti
kiinni, kurotti sen ovikamanan päälle ja saapasvartta ruoskalla
pompottaen käveli hevospilttuulleen.

Lähdettiin junalle. Katoksessa oli kihinää taas kerrakseen. Hevosia
perittiin purnuilta äänekkäästi kartanolle. Urkittiin toisten
numeroita ja kiroiltiin huonoa tuuria. Kulkuset pitivät sen kymmenistä
soittoansa. Kapakoitsijan pojat seisoivat rapuilla ja odottivat taas
kyytiin pääsyä. Valjaita kiristeltiin, istuinpatjoja pölytettiin,
kaurasäkkejä nivottiin kiinni. Jo läjähtivät ohjasperät lautasille,
onnekkaimman numeron saanut lähti loilotellen hevospuomille; ja sitä
mukaa muut. Kaksi veitikkaa ponnahti rapuilta rattaiden siiville
ja he katosivat pian tien pölyyn. Pitkä ajurijono lasketteli tietä
jytisyttäen läheiselle asema-aukealle. Pölylle nenäänsä nyrpisteleviä
palvelijattaria pakeni kiirettä pitäen kauppoihin, ja likainen
torikoira vouskutteli ilmeettömästi kauppiaan portilla. Sen haukku sai
kuitenkin ilmettä, kun se huomasi poikien juoksevan takaisin kapakalle
tien irtonaista pölyä kyntäen. Se syöksähti mukaan. Mutta pojat
leiskauttivat itsensä viimeisten rattaiden askelmille ja hävisivät
härnäävin elein pölymereen. Torikoira nosteli hetkisen kuonoansa ja
loksahdutti kärpäsloukkuna hampaitansa sekä hiipi laatikkovuorien
varjoon.

Hevoset seisoivat nyt ajuripuomilla isäntiensä aamuonnen mukaisesti.
Odotuksen jännitys heijastui hevosistakin. Kädet nykivät vähän väliä
ohjaksia parantaakseen kärrien asentoa ja saivat aikaan alituisen
liikkeen hevosien rintamassa. Ukoista aina joku pistäytyi kurkistamassa
radalle. Hevoset olivat kunnossa, nyt somistivat ukot itseänsä.
Viikset taottiin uudestaan käyrälleen kuin lokin siiviksi, luhistuneet
saapasvarret vedettiin suoriksi, lakit siirrettiin veikeästi
korvalliselle, ja kellonperissä riippuvat hopearuplat koetettiin
saada sopivasti rötkähtämään näkyviin. Oli liian lyhyt aika junan
tuloon: kaskut eivät jaksaneet läväistä koko ajuririntamaa, vaan
putosivat jo viimeistään puolivälissä maahan jonkin ylimielisesti
torjuvan sylkäisyn mukana. Poikia seisoi ajuripuomin päissä silmiänsä
haristellen ja ihmetellen puomin valtavaa tenhoa, välkkyviä valjaita,
kuorossa helähteleviä kulkusia ja hevosten alati liikkuvien jalkojen
hauskaa viivaleikkiä. Asemalaiturilla käveli lauantaivarhaisia
rouvia niskoissansa pitsiset päivänvarjot kuin isot helttasienet.
Pari valkeaesiliinaista kulkukauppiasta seisoi vasut päälaella, ja
he keskustelivat äänekkäästi ja käsiänsä käännätellen, väliin iskien
kyntensä parran juuristoon.

Juna vinkaisi. Sähköisku vihlaisi odottajajoukon selkäpiitä.
Rouvat nykivät päivänvarjonsa suppuun. Pojat riensivät laiturille.
Juna vuhahti asemalle. Vaunuista tuli monennäköistä kansaa:
turpeita kauppiaita, pitkäpartaisia tiedemiehiä, silkkipaitaisia
ylioppilaita, koristeissaan kolisevia kenraaleja, tavaroiden kanssa
tuskittelevia rouvia, ylpeärintaisia imettäjiä ja itkeskeleviä lapsia.
Vastaanottopusut moksahtelivat, terveiset soivat, ja joku huuteli
junasta vielä kesken jäänyttä puhettansa. Asemalle pudottautunut väki
alkoi edetä pieninä ryhminä ajuripuomille. Niinkuin ahnasta kipunaa
seuraa aina tulenleimahdus, samoin seurasi asemalaiturilla kajahtanutta
melua uusi ja valtavampi. Satakunta ajuriukkoa hyppäsi seisomaan
kuskipukeillensa, ja he alkoivat huudella tuntemiensa herrojen nimiä
ja hevostensa hyvyyttä ja kaikkea, mitä aamun korkeimman tapauksen
tunnelmat löivät sanoiksi, toiset vielä käsillänsä laapottaen
niinkuin kanat siipiänsä lentoon yrittäessään. Ja siinä sitä olikin
huutoa ja hilskettä. Junan lähtövihellys kilpistyi voimattomana ja
ohuena hevospuomin meluun. Tulijat melkein ryöstettiin rattaille.
Ohjasperät ja siimat lankesivat notkein kaarin valjaitten väleihin, ja
hermostuneet hevoset ampaisivat juoksuun naisten naurun ja kirkumisen
säestyksessä. Elämää, väriä ja ääntä tulvehtinut puolenpäivän
hetki sammui sitä mukaa kuin rintama hajosi alkukesän vihreihin
maisemasokkeloihin. Teitten ylle jäi leijumaan hauras pölykatos.
Mutta asemalle ei jäänyt muuta ääntä kuin kuumuudessa tuskittelevien
ratakiskojen napsahtelut. Unen ja pölyn sokaisema torikoira koetteli
kapakan nurkalla siepata ohitse sujahtelevilta rattailta pakettien
hajuja, mutta kyllästyi kykenemättömyyteensä ja luikki kostean
hevoskatoksen varjoihin.

Ajoon lähteneet miehet saapuivat jo hyvissä ajoin kapakalle
iltapäiväjunille mennäkseen, vaikka tiesivätkin, ettei niiltä
montakaan kyytiä herunut. Vasta iltajunilta sai kulta-apajan. Ja
juuri lauantai-iltoina elämä oli asemalla kaikkein kiihkeintä, kun
toimissa olevat aviomiehet palasivat Pietarista tuttavineen ja
kameelinkantamuksineen perheittensä ja luonnon leveille helmoille.
Silloin tappelivat tulijat ajureista eivätkä ajurit tulijoista.
Mutta iltajunien tuloa odotellessa sopi mukavasti pistäytyä
iltapäiväjunillakin, jotka eivät tulleet Pietarista asti, vaan jostakin
lähempää. Ja junien välinen aika saatiin uljaimmin menemään kapakan
tutuissa suojissa kaskujen ja naurun humistessa. Sitä silmällä pitäen,
että eukot olivat saunanlämmitysaikoina kaikkein kiukkuisimmillaan,
ajoi moni ukko jo hyvissä ajoin ennen iltapäiväjunia kapakalle, täytti
sen ovipielen isosta tupakkakulista piippunsa; huusi teetä eteensä ja
alkoi kuulostella naapuripöydän puheita niiden syötteihin tarttuakseen.
Moni iski silmää kapakkavaimolle, sai piiskaryyppynsä, nakkasi vastaan
kopekkansa ja alkoi himmein silmin kehua liikkuvaa kalustoaan: hepoa ja
rattaita.

Ruoska-Juones saapui melkein viimeisenä taas ja sai juotavat
joutuisasti eteensä. Hän antoi punaisen nenänsä pusertaa pinnalleen
pari hikihernettä aina juotua lasia kohden, härppi viikset melkein
suuhunsa janoissansa, sinkoili teräviä katseita nurkkaan ja toiseen ja
puhalsi aina lasin välillä kuuluvasti ja tyytyväisesti.

Kun hän nousi, nousivat kaikki ja katosivat pihalle.

— Arpaan! Arpaan! Arpaan!

Torikoira ja kapakan pojat olivat jo paikoillaan, ja aamulliset äänet
ja tapaukset uudistuivat.

Junalla tapahtuikin ihmeitä. Tulijoita ei ollut montakaan, mutta niistä
olikin yksi oikein neulojen nenissä pideltävä herra. Tämä tahtoi kyytiä
aina merenrantaan asti. Ajurit katselivat toisiansa, vilkuttivat
silmää ja lupasivat lähteä kyllä sadasta ruplasta reissuun. Herra
paiskasi kätensä ristiin, puhkesi haukkumaan koko ajuripuomia ja lähti
kiukkuisena kuin kirppuinen koira hakemaan poliisia. Miehet löivät
sillä aikaa hepojansa selkään ja pakenivat hunnilaumana kapakalle.

Pian saapui sinne kuitenkin poliisi rintaansa röyhistellen, aukoi
papereitansa ja totesi ajoalueen piiriin kuuluvan sen kaukaisen
rantaviivan pätkän, jonne hänen rinnallansa polpottava herra halusi.
Mutta ajureista ei kukaan tahtonut lähteä juuri pyhän aattona
päiväkuntaiselle ajolle, ja kaikki kieltelivät. Poliisi merkitsi
kieltäjien nimet kirjaansa. Hän kysyi jokaiselta erikseen, kaikki
lupautuivat kyllä ensin sadasta ruplasta lähtöön, mutta poliisi luki
taksasta kaksikymmentä ruplaa ja merkitsi ristin vielä jokaisen nimen
viereen kertomaan taksan omavaltaisesta ylittämisestä. Ajurivanhin
huudettiin poliisin ja kiukuttelevan herran luokse.

— Lähdeppäs kyytiin!

— Eihän tässä nyt oikein lenkahda sille tuulelle.

— Minkätähden? — Poliisi pyöritteli valppaasti kynäänsä.

— Onhan näitä sialla syitä: konsa on maa jäässä, konsa kärsä kipeä!

— Nyt ei olekaan mikään leikkipaikka! Ajurivanhimman on nyt pakko
lähteä, taikka muuten käy huonosti, vaikka tässä käy huonosti joka
tapauksessa teille kaikille!

Ajurijoukosta saapui sopottelevia ukkoja Juoneksen luo, hän nyökkäili,
käänsi hevosensa keskelle kartanoa, nosteli noituvan herran tavarat
rattaillensa ja karjaisi:

— Posaalusta!

Herra nousi pomiluiden rattaille. Juones painautui tiiviisti
pukillensa, viritti ohjakset ja roimasi ensikertaa eläissään hevostansa
ruoskalla oikein kipakasti. Nyt ällistyivät sekä pihalla seisovat ukot
että aisoihin vangittu hevonen. Se seisoi hetken kivettyneenä. Juones
löi uudestaan. Silloin hevonen pyyhälsi kaula suorana hapraaseen neliin
ja hävisi ukkojen edestä.

Kapakan nurkalle juosseet miehet näkivät hetken kuluttua junan
nopeudella etenevän pölykiilan, joka syöksyi metsän vihreään nieluun
kuin äkäisesti singottu kivi.

Ruoska-Juones tunsi, ettei hän ollut ikinä ajanut sellaista vauhtia
kuin nyt metsään saavuttuaan. Kärrit luistelivat tien kahta puolta
kepeästi kuin vesikirppu joen pintakelmulla. Herra mylvi kuin hautova
kalkkuna peräistuimella. Metsätiellä Juones äkkiä seisatti hevosensa,
vyyhtesi ohjasperät ja heitti ne poikittain ajokkinsa selkään. Herra
katseli silmät renkaallaan Juoneksen liikkeitä, tarttui päähänsä ja
lasketteli kesäiseen päivään tulvanaan rumia nimiä. Juones tempasi
saapasvarrestansa ruoskan, löi sillä kuskilautaa ja karjaisi kovalla
äänellä:

— Minä sanon sinulle oikein järvituittusen morskoi-äänellä, jotta sinä
ole paisti hiljaa minun rattaillani, äläkä möyki ja ölise — taikka minä
nykäsen sinut maahan ja ryvettelen porossa, se kävisikin sinun märkään
näköösi vaikka kuinka hyvin kiinni!

Herra synkistyi mykäksi, puserteli käsiänsä ja lennähdytti niistä
toisen tuon tuosta napauttelemaan pitkiä ja vetäviä ristinmerkkejä.

Nyt ajoi Juones käymäjalkaa. Hän oli päättänyt ajaa viisipenikulmaisen
matkan lannanajon tahdissa. Kulku kävi hitaasti. Herra torkkui ja
Juones aprikoi poliisin sekaantumista juttuun. Hän arvasi, että jos
ukoille kävisi huonosti, kävisi hänelle myöskin, sillä hän oli nyt vain
pakkoajossa, ensin kieltäydyttyään kuten toisetkin. Saavuttiin aukealle
palokankaalle. Kanervamattoiset nummet huokuivat kuivaa, lamauttavaa
kuumuutta. Kaukaiselta ilmankartanolta ryntäsi raskas, uhkaava pilvi
taivaan kaaristoon ja leveni tasaisesti ilmanpielien väliin. Herra
huokaili ja ähki torkuksissaan, havahtui kuivaamaan hikeä turpeilta
kasvoiltansa ja huomasi hätkähtäen taivaankannelle jännittyvän pilven.
Hän osoitti sitä vaikerrellen Juonekselle ja yritti samalla ohjasperiä
käteensä. Juones seisautti heti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja aikoi
laskeutua maahan äskeiseen tapaansa, kun herra äkkiä putosi polvillensa
rattaiden pohjalle ja itkien rukoili Juonesta ajamaan kovemmin eikä
kiusaamaan häntä kuoliaaksi. Juones karjaisi järeällä äänellä:

— Niettu!

Matkue oli jo ehtinyt läväistä suunnattoman paloaukeaman, kun
ensikerran jyrähti, pitkään ja raivokkaasti. Herra sai hermokohtauksen.
Sen kuluessa Juones ehti tyhjentää jaloksissaan olevan heinäsäkin,
jonka kulmat hän sovitti sisäkkäin ja sai syntymään munkin kaapua
muistuttavan sadetakin. Sen hän sitten kiepautti harteillensa.

Äkkiä putosi monenlaista: salamoita, jyrinää, rakeita, vettä,
kuivuneita oksia, käpyjä ja neulasia. Herra loikkasi metsään ja
kyyristyi ison kuusen alle. Juones viittasi häntä takaisin. Herra ei
ollut näkevinäänkään. Hevonen aloitti taas verkkaisen kulkunsa, ja
rattaat etenivät pisaroista valkeana kiehuvalle tielle. Herra ryntäsi
mielettömästi karjuen perästä.

       *       *       *       *       *

Oli juuri satanut lämpimään, ahnaaseen maahan. Sortuneen pilvikatoksen
repeämissä paloi ilta-auringon puna kirpeimmillään. Peltonotkoista ja
järveltä kohosi usvaa kevyesti kylätörmille kuin unenhäivettä lapsuuden
murheettomaan iltaan. Rannoilla katosivat ensiksi verkkoaitat märkään
savuun. Illan äänet sammuivat nopeasti. Pian olivat talojen katot
kuin luodot nukkuvassa meressä. Pihlajoiden avautumattomat tertut
riippuivat raskaina ja odottavina. Muutamalla saunalla sangat löivät
vielä ämpärien metallisiin rumpuihin. Ja koko ajan sykki sumussa kesän
valtimo: käen kukunta. Aidaksiin kiristyi teräkseltä välkähteleviä
seittejä, ja niihin herahti pian sumukyyneleitä.

Kaksi kevyttä lehteä lennähti vastakkain — ei, nythän oli jo yötyyni:
kaksi nuorta tyttöä kohtasi toisensa, ja heidän nyökkäävät päänsä
piirsivät hennon viivan. He alkoivat kulkea käsikädessä pitkin sumussa
nukkuvaa tietä.

Kylän päässä eteni hiljainen ääniaalto. Sen lähestyminen havahdutti
sumussa kulkevat tytöt sanomaan jotain toisillensa. Niinkuin heräävä
tuulenkieppu käännähtää etäällä metsän latvusulapalla ja alkaa humisten
puhkoa vihreätä havuaarniota leimahtaen viimein syvään tuuliääneen,
samantapainen äänivaihe läheni kylänsuulta tyttöjä, kunnes selveni
rattaiden jyrinäksi.

Tytöt seisahtuivat ja odottivat. Kuului jo selvästi, kuinka kaviot
iskivät tahdikkaita jaksoja kärrinpyörien yksitoikkoiseen jyrinään ja
kuinka kulkusremmin kuulat helskyttivät omaa matkatahtiansa hiljaisena
soitantona. Pian sivuutti sumusta ilmestynyt matkue tytöt. Kuskipukilla
istui veikeän näköinen ukko, ja perällä hytisi likomärkä, voihkiva
herra.

— Niin on maailma nyt kuin nuorta maitoa!

Kaksi heleätä naurahdusta vastasi sutkaukseen. Hevonen tunkeutui
painostavaan usvaan punaisin, värähtelevin sieraimin, ja sitä ajava
mies yritti lingota uuden sukkeluuden, mutta vaikeni, kun näki
käännähtäessään takanansa nopeasti umpeen pusertuvan sumuvanan ja
hiukan sitä ennen rievuksi masentuneen herran.



II.


Kesäinen ajokausi oli kiihkeimmillään. Sepät takoivat uusia
akselirautoja, ja pajojen nurkilla kohosivat vanhojen pyörien röykkiöt
kertomaan huikeista matkaviivoista. Ukot ruskettuivat lehtirevoiksi,
ja rahasäkit myhkyröityivät kirstujen pohjilla yhä tiineemmiksi.
Naiset niittää nylkkysivät Järvituitun heinän. Ukot istuivat päivät
entisekseen puomivartiossaan ja vetivät sitten öisin harmaisiin
latoihinsa ämmäväen hoitelemat korret.

Järvituitun kylä kuvastui äyränteiltään veden laakeaan peiliin
värikkäänä ja iloisena. Sen lasikuistiset huvilat väläyttelivät
kupeitansa lehtevissä puutarhoissa. Harmaat kylätalot kyyristelivät
itseänsä näkymättömiin. Järvellä kiiltelivät airojen kosteat lavat,
onget sinkauttelivat siimojansa lumpeikkojen hiljaisiin päiviin,
uimahuoneilla porskui vesi valkeana vaahtena, ja lapsia juoksi rantaan
käsiänsä nostellen. Vihreillä rantatörmillä paistoi riisuttujen
vaatteiden kokoja. Väliin kuului pitkäveteinen huikkaus, johon
vastattiin jostain kaukaa.

Puutarhoissa höyrysivät samovaarit, ja niiden luo kerääntyi vilkkaita,
väitteleviä ihmisiä, jotka unehtuivat pitkiksi ajoiksi piirittämään
sekasortoisia pöytiä. Auringon valo putosi huviloiden lehtiseulojen
läpi kultaisiksi läikiksi hiekoitetuille teille, joihin oli painautunut
paljon pieniä ja isoja jalanjälkiä. Kulkukauppiaita käveli kylätiellä
huviloiden suuntia noudatellen, kantamukset päälaella, ja he
pysähtyivät huhuilemaan tavaroitansa portteihin nojaten. Puutarhoista
juoksi ihmetteleviä lapsia ja naisia, jotka heiluttelivat tyhjiä
vasujansa.

Kesäpäivät syttyivät ja sammuivat vaihtelevin valoin ja varjoin. Elämä
hulmahteli värikkäänä ja kuumana. Huomaamatta supistuivat päivien
ytimet, huomaamatta syttyivät ensimmäiset tähdet, ja huomaamatta
ruskettuivat pienet peltopälvet. Joku huomasikin kyllä, huokasi ja
syöksyi entistä vallattomammin päivien ja iltojen tapauksiin.

Samana päivänä kuin ensimmäinen ruiskuhilas seisoi levein lantein
Järvituitun rantapellolla, saapui aseman kapakalle virkapukuinen
poliisi, joka manasi pitkästä listasta ukkoja käräjiin vastaamaan
niskoittelusta ja luvattomasta taksan ylittämisestä.

Kapakan elämä uhosi hiljaista jännitystä monta päivää, kunnes kerran
Järvituitusta ajoi pitkä jono pyhävaatteisiin kangistuneita ukkoja
kirkonkylään käräjille. Ja takaisin ajettaessa syyhytti joka ukon
niskaa sadan markan sakko.

Kapakalla seisatettiin ja juotiin tuliset juomat kiukkuisien mielien
heltiämiksi. Joku vilkutti piiskaryypyn eteensä ja yllytti toisen
surevan tekemään samoin. Yhä useampaan pöytään iskettiin paksupohjainen
viinapullo, ja ränsistynyt tunnelma alkoi tiivistyä.

Ilma sakeni kapakassa. Ovensuun tupakkakuli laihtui ruttuun. Viikset
retkahtelivat suupielille. Teelasit kilahtelivat ahkeraan. Lamput
oli sytytetty, ja hikisestä huoneesta pusertui vähän päästä miehiä
kartanolle.

Pimeässä katoksessa värähtelivät kulkuset, ja hevoset söivät tasaisesti
narskuttaen. Joskus puhalsi hevonen pitkään ja kuuluvasti. Ja
huomaamatta yö lennähdytti asematienoon ylle mustan huntunsa.

Ruoska-Juones kiipesi parhaillaan pöydälle ja ryhdistäytyi sinne
päästyään tärkeän näköiseksi. Ukot saarsivat hänet kuin arvassa ikään.
Hiljaisuus humahti äkkiä kapakkahuoneeseen. Lamput tuijottivat savun
sisästä kuin humalan laimentamat silmät. Kuului selvästi, kuinka
keittiössä läikähti vettä kuumalle arinalle. Juones nykäisi ruoskan
saappaastansa, napautti sillä vartta kolmasti ja kuuluvasti. Ukot
tuijottivat niskat jäkässä pöydälle kiivennyttä heimopäällikköänsä. Ja
Ruoska-Juones alkoi puhua:

— A vot! Sen se koira kylästä saapi: kolahduksen korvallensa. Sanovat,
että konsa kenen syy, niin sitä mäjityy. Mutta onko tämä nyt syy ja
mikään, mistä meitä sakotetaan kuin kunnianloukkaajia. A se on jokaisen
oma asia, meni mokomaan kyytiin taikka oli menemättä. Me emme olekaan
mitään ahvenia, että venähtäisimme kiinni, oli syöttinä vaikka kuinka
kehno mato hyvänsä. Ja virkavalta: sen pitää sitten olla nokkinensa
joka paikassa. Ja sen minä sanonkin, että olkaamme kerran oikein
järeämaksaisia eikä suoriteta sakkoa. Lähdetään ennen parvessa linnaan,
ja pankoot meidät siellä vaikka aidanvitsaksiksi, niin me pysymme
siinäkin. Mutta makseta me ukot ei!

Raivokas hyväksymishuuto ryöpsähti kesken puhetta. Juoneksen viereen
loikkasi mies, joka jatkoi keskeytyneitä sanoja:

— Ja minä virkan, mitä teemme! Kerätään sakkorahat yhteen ja ryypätään
ne parvessa ja sitten lähdemme linnaan!

Muuri pöydän ympärillä ulvahti uudestaan, kuuluvammin. Pian kapakan
miesmassa pirstaantui pieniin ryhmiin, joissa pohdittiin äänekkäästi
ehdotusten kantavuutta. Ja minkä useampi piiskaryyppy kellahti
ylösalaisin, sitä uljaammilta tuntuivat äskeiset yllytykset.

— Ajetaan parvessa Pietariin ja tutkitaan siellä hotellin perustukset!
yritti vielä joku.

Ja illan päätökseksi jäi, että syksyllä lähdetään linnaan ja sitä ennen
juodaan yhdessä sakkorahat.

Joleassa yössä kaikui hevosten ravi ja ukkojen loilotus. Äänet
tukahtuivat kuitenkin pian kostean yön pimentoihin. Tyhjilleen jääneen
kapakan avatuista akkunoista pursui savua kuin saunojen räppänöistä
tuuheina, harmaina häntinä.

       *       *       *       *       *

Oli lauantai-ilta. Järvituitun huvila-asukkaat järjestivät puistojuhlan
hälventämään lähtöajatuksiansa. Pietarista saapui torvisoittokunta
meluamaan elokuiseen yöhön. Sadat paperilyhdyt viivoittivat helakkoina
pisteinä erästä puutarhaa, jonka huvilan lasikuistilla tanssi
nuoria ihmisiä. Kookkaan vaahteran lehtikourat laskeutuivat kuistin
kulmikkaille hartioille; joku niistä retkahti riippumaan kirkasta
lasia vastaan ja painoi siihen mustan, särmikkään siluetin. Avatuista
akkunoista tulvehti soittoa ja naurua, lasien kilinää ja iloisia
huutoja puutarhan yöhön, johon joku oli jäänyt odottamaan kuun
ponnahtamista mustan metsäpäärmeen takaa. Naurava ihmisryhmä juoksi
huvilasta värilyhtyjen alle, ja hetken kuluttua sinkoutui taivaalle
kaartuvia tulisiimoja, kultavihmeeksi särkyviä hehkukiekkoja ja
vihreää, tuokion kestävää tähtiunta. Ihastuksen huudot nousivat kilpaa
valeviivojen kera yön mustaan holviin ja häipyivät sinne. Ihmiset
elivät puutarhassa ja sen lasikuistisessa huvilassa unhotusta ja pakoa.

Kun sunnuntaiaamupäivällä soittokunnan johtaja etsi Järvituitusta
kyytiä seurueelleen, tapasi hän vain yhden ukon koko kylässä
kotona. Erään pienen mökin kartanolla seisoi kuin soittajia varten
valjastettu hevonen työkärrien edessä; kärrien lautainen syli oli
pohjustettu oljilla ja heinäsäkeillä. Ryhdikäsviiksinen ukko ilmestyi
tupatöntteröstä, käänsi sen enempää kyselemättä hevosensa, istutti
herran heinäsäkille ja ajoi menneeniltaiselle juhlahuvilalle.
Soittokunta sovittautui varovasti torvinensa rattaille, ja hevonen
nykäisi lähtöön.

Rattailla-istujat eivät huomanneet, että tie, jolle he etenivät,
ei ollutkaan sama kuin eilen iltahämärissä tultu. Tienvieren
maisemat villiintyivät arveluttavasti. Sakeat lepikot vaihettelivat
ruskeaseinäisten hongikkojen kera. Väliin ajettiin kumisevaa kangasta
pitkin, väliin painauduttiin saviseen notkoon ja sieltä noustiin
taas kanervikkomaisemaan. Soittajat alkoivat jo ihmetellä, kun tie
sukelsi yhä karumpaan seutuun ja kun jytkeitten honkien seassa ei enää
paistanut ihmisasumuksia pitkään aikaan. Ajuriukko tokaisi mentävän
oikotietä, ja seurue rauhoittui.

Eräästä lepikkonotkosta noustiin tiivispintaiselle aholle, ja soittajat
hätkähtivät hämmästyksestä. Aholla oli mustanaan miehiä. Laidassa
suitsutti pieni nuotio laimeata savukiemuraa tyyneen ilmaan, ja sen
lähettyvillä kohosi röykkiö olutkoreja. Aholle oli nostettu avatuista
laatikoista tähtikauluksisia konjakkipulloja ja sikarinippuja. Miehet
seisoivat odottavina ja jäykkinä saattueen tullessa aholle. Eräs
pienenpuoleinen mies erkani joukosta hattuansa riiputtaen, saapasteli
rattaiden luo ja selvitti soittokunnalle tilanteen. Johtaja pyrki
kieltelemään niskat suorana ja vaati heti takaisinpääsyä, mutta
nähtyään rahanlievettä ja tunnettuaan kourassansa kahisevaista hervahti
notkeaksi ja suostui tuumaan. Oli määrä soittaa ukoille koko päivä
ahonurmella, ja hinnaksi sovittiin kymmenen ruplaa soitolta ja ilmainen
tarjoilu.

Hevonen riisuttiin. Ukkoja tunkeutui metsään, ja aikansa siellä
ryskettyään he saapuivat kantaen pölkkyjä ja riukuja, joista
rakennettiin soittokunnalle laatuisat penkit. Ukot riisuivat nuttunsa.

Ja niin alkoi kesäisen sunnuntain juhla kaukana aholla, alkoi soitoin
ja mekastuksin. Mukanatuotuun ämpäriin sekoitettiin uljas juoma. Ukot
istuivat kehään ahon tiiviille kannikalle ja antoivat ämpärin kulkea
sylistä syliin kiihoittavana kierrännäisenä. Soittokunta rämisti
marssia. Juhlamieli kiipesi äijien tukkaan. Piiri rikkoutui pian.
Noustiin sytyttelemään sikareita ja napsimaan olutpulloista kauloja
poikki. Aho kihisi muurahaispesänä. Ämpäri pistäytyi tuon tuosta
soittokunnassa ja palasi madaltunein, läikkyvin nestepinnoin takaisin.

Ruoska-Juones loikkasi keskelle ahoa, tempasi piiskansa ja saappaansa
kuorta napauttaen huudahti:

— Tanssia! Polkkaa! Polkkaa!

Torvet toitottivat repeämäisillään. Äijäparit alkoivat lasketella
vanhaa polkkaa kädet toistensa olkapäillä. Väliin kellahti pari
töhnyskäisiä ukkoja kesken tanssia nurin ja ryömi kyynelnaurussa rykien
olutkoreille.

Soitto kiihtyi ja tanssi huimeni. Äijät repäisivät paitansa helmukset
housujensa päälle, ja pian aholla teutojat lauloivat yhdestä suusta
yksitoikkoista lorua torvipuhallusten aaltoiluun:

    »Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä,
    ja Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä!»

Soitto taukosi. Soittajat läähättivät kurkkutorvet suorina ja
sinkoutuivat selälleen aholle. Äijät hyökkäsivät avatuin pulloin heidän
kimppuunsa, ja pian rämähti metsäpälvekkeessä taas ponnekas sävel. Ukot
joivat ja lotina kuului. Tuhat sutkausta sikisi kesäkirkkaan, tyynen
taivaan alla, mutta jokainen niistä hukkui tulva nauruun. Päivän hetket
kiitivät kuin selkäveden laineet; aho raikui markkinatorina.

Mutta ukoille tuli ajan pitkään ikävä hevosiansa. Soittokunta
pykitettiin rattaille, kyytiruuna valjastettiin, ja merkillinen saatto
lähti kompuroimaan kylään: itsensä läkähdyksiin puhaltanut soittokunta
oljilla maaten, torvet lapsina sylissä, ja perässä kaulakkain
tonttuilevia ukkoja pitkänä, hihkuvana jonona.

Kylässä sitten ukot löivät hevosensa valjaisiin ja ajelivat koko
pyhäisen iltapäivän edestakaisin maantiellä, hullaantuneilla hevosilla
kaulat suorina kuin kameeleilla. Järvituitussa notkuivat sinä iltana
maan katteet kavioitten temmellyksessä. Kylätie oli kahtena sivukkain
syöksyvänä pölykoskena. Ämmät itkivät ja kesävieraat pomiluivat.

Seuraavat päivät olivat alakuloisia ja harmaita. Huviloissa pakattiin.
Pohmeloa läsivät ukot vedättivät työrattaillansa isoja tavarakuormia
asemalle. Kesä oli ratkaisevasti painunut umpisukkulaan mustien ja
yhä pitenevien öiden taakse. Elämä uuvahti Järvituitussa. Huviloiden
akkunoihin naulattiin raskaita luukkuja. Ämmät keräilivät nurkkiin
jääneitä rojuja, ja harmaat kylätalot kohensivat monesta aikaa
ryhtiänsä saadessaan yksin nostattaa savukiemuroita taivaalle. Huvilat
jäivät hiljaisiksi ja aroiksi. Ne pelkäsivät keltaisia lehtiä ja
lähestyvää alastomuutta. Ja niin jäi Järvituittu omiin oloihinsa.

Syyssateet alkoivat. Järvituitun saviset mäkirinteet niljaantuivat.
Tuulien siimat pieksivät alastomina värjöttäviä huviloita, ja
puutarhoissa juoksivat keltaiset lehtikerät yli teitten ja rappeutuvien
nurmikoiden.

Kylä painui likaan kuin käpy mutasilmäkkeeseen. Eräänä aamuna vaelsi
asemalle pitkä jono miehiä ja naisia. Järvituitun ukkojen linnaretki
alkoi. Miehet kulkivat teennäisen iloista juttua pitäen keskitien
savivellissä, ja laidoissa matoivat ämmien itkevät kuorot harmaitten
huppujen sisässä. Kyläkapakassa terästettiin luonnot nopeasti kestämään
naisten eroitkua, ja pian vei kumeasti huokaileva juna Järvituitun ukot
kuukaudeksi kiven sisään.

Sinä syksynä oli Järvituittu hiljainen kylä. Hevoset kolistelivat
ikävissään talleissa, kyläkapakka suljettiin, ja kauppojen
tupakkahyllyt tomuuntuivat.



III.


Joulu tuli jongersi kohmettuneisiin maisemiin. Järvituitussa
laskivat viimeiset valloillaan olevat siat mäkeä istuvillaan ja
kiljuen notkoihin, yrittäessään kiivetä lepikoista talotöyräitten
pahnalämpimiin. Ukot olivat palanneet linnasta, ja kylä varustautui
talveen.

Siellä, missä metsäjyleikkö pirstaantui kylän kosketuksesta, kyyhötti
pienissä peltoaukeamissa taloja kuin piilosilla olevia lapsia, joista
kaksi rohkeinta oli juossut syvemmälle metsään ja kyyristynyt sinne
puitten varjoihin. Toinen niistä oli Ruoska-Juoneksen tupa, jonka
seinille oli jo metsästä leimahtanut sammalien tuhonahnaita liekkejä.
Tupaa saarsi rykelmä lenkonurkkaisia rakennuksia: pihakatos talleineen
ja läävineen, aitta ja sauna.

Ruoska-Juoneksen tupa oli kuin valjasmuseo. Seinänrakoihin survotuissa
tapeissa riippui monenlaista valjasroittoa, vanhaa ja viratonta, uutta
ja kiilteleväistä. Astialautojen valkeakylkiset pilkkumit ja kannut
sortuivat niiden varjoissa huomaamattomiin.

Juones loikoili parhaillaan jäsenet suorina vuoteellansa. Ieva kolusi
uuninsolassa omissa puuhissaan. Juones oli aamulla ostanut talvijauhot
ja kantanut isovatsaiset säkit aitan viileään hämärään. Perunat
olivat jo olkikatteiden alla kuopan uumenissa, ja pitkä päiväjono
tulevaisuuteen oli turvattu. Rahanyytti oli kylläkin ehtinyt hiukan
rutistua, mutta talviajot lähenivät myöskin. Juones piti vuoteellansa
pientä apriketta ja nousi väliin ähkäisten roikuttamaan jalkojansa
vuoteen reunalle. Ukko ei ollut oikein hyvällä tuulella: paikoillaan
oleminen painui raskaaksi taakaksi, jonka kannatteleminen vaati
alituista ähkimistä, asennonmuuttoa ja tuskailua.

— Menisivät nyt joulut ja laukeaisivat rekikelit maailmaan, jotta
pääsisi tästä liikkeelle; tämä tupaelämä on kuin puolikuoliasta
hapankaalia, tokaisi Juones osaksi Ievalle, osaksi itselleen.

— Aina sinun pitäisi olla liehkassa, pysyisit kotona ja pykittäisit
vaikka noita lätistyviä nurkkia, ettet saisi kohta kattoja niskaasi!
kajahti uuninsolasta.

Juones sulkeutui taas omiin äänettömiin tuumailuihinsa:

Pitäisi saada silmien eteen alituisesti vaihtuva näky: maantien
kirjavana liukuva laita ja istumahetkiksi kapakkojen savunsekaiset
nurkat. Silloin alkaisi elämä olla oikein elämää, kun hetkestä toiseen
pyyhällettäessä soisi tuuli aina korvissa ja silmissä vilahteleisivat
katkeavan taipaleen pielet. Tämä paikoillaan oleminen on kuin kuoleman
odottelemista.

Juoneksen elämänhimo sisältyi matkaamisen riemuihin. Rattaiden jyrinä
ja reen jalaksien natina tulkitsivat hänelle elämän valtimon tykytystä.
Sen hetkittäisesti hiljettyä tuntui Juoneksesta, että taivas silloin
madaltui ahdistavan alas ja että hiljaista jähmettymistä tapahtui
kaikkialla. Väri ja ääni sammuivat; harmaa tihusade jäi vallitsemaan
masentavan pienin vesihelmin.

Järvituitussa useimmat ukot keräsivät kesäisin huolellisesti
ruplapinoja kirstuihinsa ja teettivät sitten tupiensa lähistölle
uljaita huviloita sekä sortuivat niiden vaalintaan. Juonekselle
ei juolahtanut mieleenkään tuoda tupansa nurkille vierasta väkeä,
palvella sitä notkein niskoin ja huudella junilla oman herransa
nimeä ensimmäiseksi sekä orjaantua tämän ajuriksi. Ei — silloin
vasta Juoneksen veret kihahtivat pulppuiluunsa, kun hän ilmestyi
metsänlaidastansa kylätielle ja lasketteli huolettomana kohti vapaata
päivää ja sen edeltäpäin aavistamattomia sattumuksia. Vapaan tien
elämään kuului vapaasti singottu ajatus ja tahto ajaa minne tie
kulloinkin vietti. Ja niin Juones noudatteli omalla matkaviivallansa
vain sattumuksien kaarteita ja oli tyytyväinen.

Juones nousi sängystä, pistäytyi tallissa ja palasi heinänkorsi
hampaissa tupaan.

— Olisipa tässä hirsistä metsää vaikka pienikin palanen eikä sellaista
hienoa silpeikköä kuin meillä on, niin saisihan joutotyötä, kun
vedättelisi runkoja sahalle.

— Vai sahalle! Sinne ne kaikki rentut kaalavat joulujen alla muka
rokulista päästäkseen. Metsät nyljetään ja rahat juodaan sahakylän
kapakoissa vieraisiin taskuihin. Tässä kylässä ei ole oikein viisasta
miestä siinä asiassa kuin tuo puolihullu Hioppi: kävelee kirves
kainalossa päivät pitkät metsäniemekkeillään, etsii soilakkaa aisapuuta
eikä raatsi kaataa ei vitsan kiertämäistäkään; kotiin tullessaan ukko
vannoo, ettei hänen metsässään ole sellaista puuta ensinkään, ja niin
Hioppi ostaa yksin aisapuutkin, ja metsä kasvaa, jotta kuhina kuuluu.
Mutta muut sitten: heti kun herrasväet lähtevät ja ajot loppuvat,
niin jopa alkavat äijät nylkytä puita poikki ja hävitä sahakylän
kapakkoihin. Niinkuin tuo Rätön Villekin: hänelle ei kelvannut enää
tavallinen kirveskään, vaan piti laittaa toinen ja siihen vartta kuin
viikatteeseen — mutta Ville onkin sitä lajia ukko, jolla pitää aina
olla puoli syltä kättä ja koiruus lisänä — niin, Ville meni sitten
metsänsä sakeimpaan silmäkkeeseen ja yritti lyödä oikein olan takaa,
mutta pitkävartinen kirves tarttuikin viereisen puun yläoksiin kiinni
ja ryöstäytyi irti hänen käsistään. Villen ei auttanut muu kuin hakea
tavallinen kirves. Kun kotona sitten kysyivät nauravin elkein, että
mikäs tuollakaan on vikana, niin Ville mörähti vastaukseksi, että
kaikkihan sillä muka pilkkoo räpäleiksi, taivaan laenkin. — Sellaisia
ne ovat teidän metsämetkunne, lateli Ieva hanakasti vastaan.

— No tuo nyt on kukkunut sinun suustasi niin monta monituista kertaa!

Juones oikaisi taas hämärään nurkkaan ja tuijotteli seinillä riippuvia
valjasrykelmiä.

       *       *       *       *       *

Joulut menivät vakiintunein tavoin. Sitkeä syysjää silloitti
Suomenlahden rannasta rantaan. Järvituitussa ukot varustautuivat
Kronstadtiin venäläisten jouluajoille. Kukkaperäreet tiivistettiin
pajoilla nasahtamattomaan ajokuntoon. Hevoset syötettiin pavuiksi ja
valjaat voideltiin notkeiksi. Kujasten suilla seisoi uhoilevia ja
säätä tunnustelevia miesryhmiä. Naiset paistelivat eväspiirakoita.
Vereslumiset tiet houkuttelivat lähtöön.

Kunnes eräänä varhaisena aamuhetkenä elähdytti tuttu ilmiö
järvituittuista tiemaisemaa: pitkä karavaani lähti ajamaan meren
rantaan ja sieltä saareen. Hevoset oli valjastettu työrekiin, ja
kukkaperäreet liukuivat jäljessä kuin jollat merta kyntävissä
kaljaaseissa. Ukot itse olivat kaivautuneet työrekien heinäkekoihin
ja hallitsivat sieltä eväsvakkojansa ja ohjasperiänsä. Tuttavallisia
huutoja ponnahteli kuormalta toiselle, ja karavaani lasketteli
lumisessa maisemassa liukkain jalaksin ja notkuvin lautasin.

Venäjän joulut jolahtivat pian ohitse. Järvituittuisten artteli saapui
saaresta laihana ja tyhjärekisenä. Saapumisiltana moni ukko kaatoi
kukkarostansa hopeakaaren pöydälle, rekien istuinlaatikoista löytyi
sentään yhtä ja toista naisten hyvittäjäisiksi, ja kylässä vallitsi
hetken talvinen rauha.

Helmikuu aukeni lämpimänä ja märkänä. Satoi suuria lumirättejä, jotka
hajosivat pian sohjoksi. Järvituitussa ukot vedättelivät rankoja ja
heiniä katoksiinsa, päivittelivät ilmoja ja kertailivat toisillensa
vanhaa, säätäkyntävää lausetta:»Helmikuun hellät päivät ne maaliskuussa
maksetaan!» Saman tien läheni talven huippukohta järkähtämättömästi.
Pietarin kuuluisat laskiaisajot odottelivat suomalaisia hevosia ja
kukkaperärekiä huminoihinsa. Järvituitussa kertautui taas alituinen
miesten häipyminen rantatien nieluun, jonka takana odotti monta
vaiherikasta kohtaloa.

       *       *       *       *       *

Pakkanen jyski meren jäällä. Taivas oli vaalea ja kylmä. Savupylväät
kohosivat ryhdikkäinä ja muodostivat kaupungin ylle tiheän, valkean
pilariston. Tuhansien liikkeellä olevien rekien jalakset kirkuivat
koviksi lamaantuneilla katulumilla vihlovasti ja kuuluvasti. Pietarin
viikonkestävät laskiaisajot olivat alkaneet. Markkinateltat kyhjöttivät
toreilla kirjavina ja meluisina. Suurten nuotioiden ympärille
kiertyi mustia ihmispäärmeitä. Kaupustelijat huusivat tavaroitansa,
ja juopuneet mekastelivat pihaporttien turvissa. Kolmivaljakot
laskettelivat kaduilla huurusta harmaina, ja kulkuset löivät kylmää
ääntä. Katuvierillä soluivat ihmisten hitaat virrat, ja niissä aaltoili
nauru ja leikki.

Järvituittuisten artteli oli jo aamulla joutunut saaressa laskiaisen
pyörteisiin. Useimmat ukot olivat vuokranneet hevosensa herrojen
ajella ja temmelsivät itse lämpimissä ajurikapakoissa pullojen ja
tyttöjen keralla. Mutta kokeneimmat ukot ajoivat itse mukana. He
tiesivät, että seuraavana päivänä sai moni mies käydä etsimässä
hevostansa poliisikamarin katoksista, sujahduttaa toisenkin ruplan
nappiniekkaherrojen käteen, ennenkuin löysi jostakin kaupungin pihasta
kylmän käpristämän hevosen ja reentyngän. Eivätkä edeltäpäin otetut
vuokrarahat vastanneet suinkaan vahinkoa: läkähdyksiin ajettua hevosta
ja rätistynyttä rekeä.

Ruoska-Juones otti pitemmän kyydin vasta illalla, kun hämärä jo
sekaantui pakkassavuihin ja kun verestävä taivaanlaita piirtyi enää
ohuena punaisena piiruna aavojen, vaikeitten maisemien taustaksi.
Arttelin majapaikkaan saapui paksuturkkinen herra, joka pyysi miestä
ajolle. Juones lupautui. He laskettelivat erään kirkkaasti valaistun
talon eteen, ja herra talutti sieltä rekeen nauravan naisen, kääri
hänet vällyihin ja piippahuppuihin sekä sovittautui itse viereen.
Juoneksen piti ottaa kuskilaudan alta heinäpuistalmus ja täppiä
se perälläistujien jaloksiin. Aikansa soviteltuaan herra murahti
tyytyväisesti ja lähtömerkki oli annettu.

Ajettiin merelle. Pakkanen jyskytti sen jääkantta kumein revällyksin.
Tuon tuosta sivuutettiin meluava laskiaiskuorma. Reen jalakset
kitisivät kuin vihoissaan. Perällä istuva herra imehti naisensa
kerällä, nauratteli, rutisteli ja työnsi vähän väliä partaisen naamansa
etsimään hupuista lämpimästi äännähtelevää suuta.

Ruoska-Juones istui hartiat supussa kuskilaudalla, ja jylhä
pakkasmaisema latasi häneen vavahduttavia ajatuksia. Vastapäisellä
taivaanseinällä loistivat tähdet kuin kultaisten naulojen kannat.
Pakkanen viilsi selällä jymyten railoja jäähän. Pienessä ja
kitisevässä kulkueessa tunsi ajuriukko, kuinka mitättömän vähäiseksi
ihminen kaikkinensa masentui taivaan pielien alla. Tähtien kylmät
tuijut houkuttelivat hänen katseensa totiseksi, ja mieleen valahti
epämääräinen tuskittelu.

Herrasväki natisutti peräistuinta, mutta Ruoska-Juoneksen ajatus
viillätteli äänten tapaamattomissa.

— On tämäkin työtä: ajeluttaa kuhertelevaa pariskuntaa alkavassa yössä
Luojan suurella kämmenellä ja hämmästyttävän kaukaisten tähtien alla;
ottaa raha siitä, kun vie pimeään yöhön pimeitä ajatuksia. Kammottava
suuruus ja viheliäinen pienuus rinnatusten: jytyävä pakkasyö ja naurava
venakko. Ja minä olen yläkyliltä asti tullut tänne vain sitä varten,
että koettaisin saada viileää tuulta pyyhkimään veriensä temmellykseen
läkähtyvien herrasväkien ohimoita. Ja vaikka ajaisin rahkeet mäsäksi,
on aina hoputus niskassani. Niin — nytkään Juones ei ole kuin kitisevä,
häipyvä ääni pakkasyössä; herrojen narri ja ruplien juoksulainen.

Ja Juones alkoi ajatuksissaan naputella piiskansa varrella reen kiverää
keulaa. Huurteeseen harmaantunut hevonen tihensi yksitoikkoista
matkaraviansa. Peräistuin natisi, sopottelevat äänet tukahtuivat
kiihkeinä heti alkuunsa. Juonesta paleli. Alaston kuskilauta kylmäsi
jalkoja, ja pakkanen puserteli hartioita ja käsivarsia. Juones hykertyi
yhä enemmän suppuun, ja hänen ajatuksensa töksähtelivät äkeinä asiasta
toiseen.

— Tällaista tämä nyt on: minä ajelen tienkäänteestä toiseen ja etsin
päivilleni nopeata hävikkiä, mutta samalla vedättelen kannoillani
sellaista, mikä kuitenkin jyrsii mieltäni. Mustalainenkin on
pirskeämpi: laskettelee samoin viihtymystä etsien teitten suonistossa
kuin minäkin, mutta kääntää hevosensa sinne, missä tien nielu on
ahnain, eikä sinne, minne käsketään. Kun malttaisinkin pysyä tuvillani
ja sanoa nietuksi koko ajohomman. Mutta minkäs teet, kun sänkyloimilla
hivuessa on korvissa vain yksi ja yllyttävä huuto: matkaan! kun tylyyn
hiiskumattomuuteen jäykistynyt tupa tuntuu vankipilttuulta. Mutta
teillä on ääntä ja elämää ja väriä, siimojen soittoa ja katkeavien
taipaleitten ryskettä. Allani luistava tie: se on minun ajatusteni
valtajuomu. Kun istun kuskipukin räystäällä ja tuijotan edessäni
pakenevaa tietä, tuntuu kuin kaarteleisi siinä silloin ihmisen ajatus
aluttomana ja loputtomana, mutkikkaana ja töyryisenä. Sitä pitkin
saan vasta omankin ajatukseni sujakkaan liukuun. Mutta kun tuijotan
tuvassa lakilautaan, tuntuu kuin ajatukseni olisi ajanut tärskähtäen
kantoon. Tien notkea nauha silmissä: silloin vasta ihminen tuntee
oikein elävänsä. Sentähden himoitsenkin alati tielle, sillä siinä
piilee elämä ja ajatus, päättymättömyys ja paon ihanuus. Niin — mutta
samalla juoksutan kannoillani vierasta ääntä ja naurua ja lätistyn itse
orjaksi, vaikka aamuisin tielle pyörtäessäni olenkin olevinani vapaa
ajuriukko teitten avaroilla lääneillä. Esiukot saivat aikoinaan piiskaa
venäläisiltä — nyt meitä kivitetään ruplilla, kovilla ja kilahtelevilla
ruplilla. Hallittu rallaa!

Ja taas mäjähti ruoskan varsi reen sepiin. Raskaissa otteissa
narahteleva pakkasyö tuijotti tähtien kylmillä silmillä lumiselle
jäälakeudelle, jossa liikkui mitättömän pieniä mustia pilkkuja.
Yhdessä niistä leimusi kolme ajatusta kiivain kuvin: kahdet kuvat
olivat punaisia ja kuumia, kolmannet raskaasti varjostettuja ja
terävätaitteisia.

Tähtipilkkeisessä yössä, kuhertelevan parin edessä, Ruoska-Juones
tutisi kylmissään ja mittaili hätäisesti ajatuksillansa
mahdollisuuksiensa pieliä. Vähin erin ajatukset kohmettuivat. Kylmä
tyrkki harteita ja hakkasi leukoja edestakaisin. Koko matkueen kulku
oli kuin pakkaseen häipyvä kolmikaarteinen ajatus.

Ja tähdet lepattivat kylminä tuijuina. Jaksoittain vyöryvä kumina
huuhteli hiljaista lakeutta ja häipyi rannoille. Juones tajusi enää
kaukaisesti, missä hän oli. Väliin hän oli olevinaan kylmässä tuvassa,
jonka nurkista pakkanen repi päreitä; väliin taas huikean avarassa
jääholvissa, jossa soi kumeita kelloja. Ja hornakassa yössä ajettiin
naurun ja riemun juhlaa huurteisin hevosin ja kiukusta itkevin jalaksin.

Ruoska-Juones ei paljon käsittänyt, miten hän oli tullut takaisin
arttelin majapaikkaan. Hän huomasi Tuutija-Mikon punoittavien kasvojen
työntyvän kysymystä tehden eteensä ja sopersi jotakin vastaan.
Juonekselle alettiin juottaa monenlaista nestettä, ja hän tunsi
hiljalleen uppoavansa sumuseinämien väliin.

Järvituitun ukoilta kivettyivät kasvot totisiin ryppyihin. Juoneksen
vointi ei ollut oikeallaan. Hän oli tullut hytisten sisään, uuvahtanut
veltoksi pöytää vastaan ja puhua supattanut merkillisiä asioita
tähdistä, tien nielusta ja kiviruplista. Juoneksen eteen kannettiin
täysinäisiä ja vajaita laseja, ja niistä häntä juotettiin mairitellen
ja tyrkyttäen. Kaikkein kurokämmenisimmätkin ukot usuttivat Juonesta
juomaan omista laseistaan. Mutta kun Juoneksen tolkku painui
painumistaan ajatusten mukana sumupoimuihin, riisuivat ukot Juoneksen
ja peittivät hänet vällykekoon.

Kapakoista ja ajoista saapuvia miehiä tuli yhtä mittaa äänekkäästi
huutaen tulosutkauksiansa. Mutta he hämmästyivät huoneen mykkyyttä ja
hiipivät peukaloiden neuvoja seuraten nurkkavuoteelle, jossa vällyjen
raosta paistoi Juoneksen hikeä marjova otsa ja sen alla synkänpunainen
nenä.

— — —

Tuutija-Mikko, järvituittulainen ajuriukko, lasketteli saaresta
kotia kaksin hevosin ja murheellisin kuormin. Toisen työreen
pohjapehuilla makasi Ruoska-Juones vällyjen sisässä, huulet valkoisina
kuin vainaalla. Juones oli arttelituvassa vaikerrellut päiväkauden
kuumekakkiaisen kynsissä, ja ukot katsoivat parhaaksi vierittää hänet
vällyrullaan ja kantaa rekeen. Tuutija-Mikko uskollisena puomitoverina
jätti omat laskiaisajonsa kesken ja lähti vedättämään Juonesta
jäälakeuden poikki yläkylille. Alakuloisin ajatuksin Mikko lävisti
kuorminensa lumisia, hiljaisia maisemia, poikkesi tuttuihin katoksiin
syöttelemään hevosiansa ja urkki tuon tuosta vällykäärön sisästä
Juoneksen vointia. Joskus hän sai vastaukseksi velton äännähdyksen,
joskus harhailevan katseen. Ja Juoneksen laskiaisajon matkaviiva
mutkitteli tieltä tielle, kunnes töksähti tuttuun, lenkonurkkaiseen
katokseen ja taittui siellä. Samaan aikaan Ieva ryöpsähti kartanolle,
hääri hätäpäissään rekien ympärillä ja hukutti Tuutija-Mikon
kysymystulvaan.

Kun Juones valahdutti silmiensä kannet auki, läikähti hänen kasvojensa
ylitse hento kirkastus: hän tunsi tuvan. Samassa silmänräpäyksessä
Juones huomasi myöskin, kuinka seinien valjashaarukat ojensivat
totisina sekasortoisien kuumekuvien läpi kantamuksiansa häneen
kurkottaen, ikäänkuin kertoakseen taakkansa raskautta. Mutta pian
kaikki sortui hänen silmissään.

Ieva hoiteli valppaasti veljeänsä, ja Juones alkoi vähin erin virota,
pyydellä juotavaa ja syötävää ja nukkua pitkiä, rauhallisia tuokioita.

Tuutija-Mikon tuvasta levisi Järvituittuun huhu Juoneksen sairaudesta.
Kylän vaimoväki odotteli jännittyneenä tarkempia tietoja, mutta
Juoneksen tupa tuntui vajonneen kaikkinensa lumeen. Metsäpälvekkeiltä
ei ilmestynyt ihmisiä keskikylälle, ja pidettiin varmana, että siellä
kuolema aikoi raapata Juoneksen rattaillensa. Jännitys kiristyi päivien
mittaan niin sietämättömäksi, että kerran illansuussa työntyi peräkylän
kinoskieppisille kujasille naiskatras, käsissänsä virsikirjanyytit:
oltiin menossa laulamaan Juonekselle valmistusvirsiä.

Itkulle tullut vaimoväki piiritti puolihämärässä tuvassa Juoneksen
vuoteen ja alkoi selata sopivaa virttä. Ieva rakenteli kahvia lieden
kupeella ja huokasi väliin tahallisen kuuluvasti hurskaan mielensä
osoittimiksi. Juones ajeli unien valtateillä.

Naisten huojuvasta piiristä pillahti soimaan kimeä ääni, ja pian
seurasivat toiset sitä virren sävelten mutkiin. Ahdas tupa pusersi
laulun tiiviiksi ja raskaaksi; se painui pian Juoneksen korviin,
ja hän rävähdytti silmänsä auki. Vuoteen ympärillä istui tummia
naishahmoja, virsikirjat sormien nenillä kuin kahvilautaset. Avarat
suut laulaa moijasivat itkuntäyteistä virttä, ja ruumiit huojuivat
valittavin rytmein. Juones kohottautui ähkien kyynärpäittensä varaan
ja harhailutti katsettansa unestaheränneen älyttömillä silmillä. Laulu
hiljeni hieman. Värssyjen koukeroisia kirjaimia tähtäävät silmät
sinkauttivat myös puolestaan tutkivia katseita kirjanlaitojen ylitse.
Äkkiä tilanne selveni Juonekselle, hän tempasi vuoteensa vieressä
olevalta jakkaralta vesituopin ja loikahdutti siitä sisällyksen
notkeana kaarena laulajien korville. Laulu sammui pihahtaen. Syntyi
syvä hiljaisuus. Siihen murtautui kuitenkin pian Juoneksen ohut,
sairaan-kiukkuinen ääni:

— Sen karvettavat, kun ette anna ihmisen läsiä rauhassa, vaan tulette
jo vaakkumaan korvan juureen hautajaisvariksina. Vaikka olenkin
nyt taudin sittavihko, en kuole suottenkaan, vaikka kuinka laulaa
titattaisitte. Alkakaa painua ulos joka nenä, taikka minä tempaan
ohjakset tuosta naulasta. Upirais!

Juones lötkähti selälleen ja haukkoi henkeänsä kiukuissaan ja
kivuissaan. Naiset pakenivat siunaillen pihalle ja sen tien kujasten
kinoksiin. Ieva oli jähmettynyt ällistyksissään sanattomaksi, mutta
tuvan tyhjettyä hän puhkesi puolestaan:

— No jo olet rätsäkkä mies! Ei ole kuin ruoto jäljellä koko ukosta,
niin pitää vielä teutoa ja purkaa luontoansa. Toiset hyvän hyvyyttänsä
tulivat sinulle laulamaan ja valmistamaan sinua, vaikka Jumala
kutsuisikin sinut pois. Mutta sinä: rupeat rämäpäiseksi ja häpäiset
vielä Jumalan sanankin, vaikk'et tiedä, lähdetkö jo siltä sijaltasi
viimeiselle ajollesi.

— Vielä se tämä toukka tonkaisee! ähähti Juones vastaan.

Ja siitä päivästä Juones alkoi piristyä ihan silmissä. Hän imeskeli
suolaisia lahnanlappuja, joi sitten janoonsa lämpimiä maitoja ja
opetteli uudestaan kävelemään vuoteenreunan turvissa.

Päivät liukuivat illoiksi pitkin tiimoin. Juones lojuskeli
vuodeloimilla ja antoi silmiensä ja ajatustensa elää kymmenesti samat
näyt. Väliin nostatti valjasnaulakossa roikkuva suitsiremmin pätkä
hänen muistiinsa teitten tapauksia, väliin hän keksi lakilautojen
oksakuvioista jotakin tuijoteltavaa hahmoa, ja useasti hän tähtäsi
vuoteen vastapäisen akkunan pyöreää valantavikaa, jossa kertautui
ulkopuolinen maisema pienenä ja ahtaana. Erikoisesti Juones tähtäsi
lasikierukkaa silloin, kun Ieva kulki puuhissaan akkunan ohitse.
Hän halusi nähdä, miten mitättömäksi ihminen kutistui tuossa
perusmaisemassa, jossa vain ääret piirtyivät näkyviin. Kun tarkkaan
katsoi, erotti ympyrästä valkean peltoaukeaman, tumman metsäseinämän
ja taivaan kaartuvan väljyyden. Ihmistä ei siinä liioin huomannut,
niin pieneksi hän madaltui. Juones melkein riemuitsi, kun hän
Ievan ohikulkiessa seurasi valantarenkaaseen kertautuvan maiseman
yksinkertaisuutta ja ihmisen vähäistä osuutta sen viivoihin. Maa näkyi
ja taivas näkyi, mutta niiden välissä liikkuva ihminen oli vain häipyvä
varjokäännähdys.

Seiniltä ojentautuvat, valjaita kannattelevat käsivarret kutsuivat
Juonesta yhä uudestaan laskiaisyön ajatuksiin. Mutta hän ei jaksanut
ryhdistäytyä kirkkaaseen päätökseen niiden sokkeloista, vaan pyyhki
niitä aina sammumaan. Ja niin Juones makaili kevättalven tupansa
ahtaudessa, luotaili elämänsä pohjakkoa ja yritteli hiljalleen aina
uutena päivänä yhä terveempää miestä vaativiin tekoihin. Ievan
puuhailut elähdyttivät saarroksiin joutunutta katsetta, ja tuon tuosta
tuvassa pistäytyneet ajuriukot jättivät soimaan tuvan hiljaisuuteen
sanoja omista maailmoistansa.

Uskollisin Juoneksen tarinakumppaneista oli Pekon Ristian. Ristianin
mökki oli toinen kylän kahdesta etuvartijasta. Se oli syntynyt
aikoinaan hieman epäilyttävissä olosuhteissa, kun eräässä kylänlaidan
metsäjyleikössä puut kaatuivat ahnaasti jyrsivien sahojen hampaissa
ja kun kanervanummille ilmestyi ratapölkyiksi veistettyjen runkojen
tuoreenkeltaisia röykkiöitä. Ristian hakkasi samaan aikaan yhteismaan
kylää lähinnä olevaan nurkkaukseen kääpiötorppaa, ja hänen seinissään
oltiin havaitsevinaan ratapölkkyrunkojen muotoja.

Ristian oli Järvituitun ainoa hevoseton mies. Hänelle oli elämä ollut
pitkin matkaa hyvin tukalaa: kämmenet eivät kestäneet raskasta työtä,
lukumäärässään enentyvä perhe söi aina säästön sopukkoihin hyvinä
aikoina akkiloidut hevosenostorahat, ja niin Ristianin täytyi elää
huvila-asutuksen loisena. Hän pilkkoi palvelijattarille puita, opasteli
tattivenäläisiä kankaitten eksyttävissä maisemissa ja järjesteli
lapsillensa retkiä huviloiden keittiöihin. Ristianin periaatteena oli
kuitenkin, että kerjätessäkin piti olla tolkku, niin ettei mennyt kahta
kertaa samaan paikkaan — ja siksi ei siitäkään ollut ylivoimaista
elämisen apua. Tämä kylän ainoa hevoseton mies ja ainoa, jolla
Järvituitussa paistoi takamusten kohdalla esiin poimuuntuva paita,
eleli Ruoska-Juoneksen lähimpänä naapurina ja pistäytyi nyt melkein
joka päivä seuraamassa Juoneksen vointia ja laihduttamassa hänen
tupakkakulinsa täyteläistä vartaloa. Juoneksesta itsestään ei ollut
vielä piippumieheksi, ja jouluajojen aikana saaresta tuotu tupakkakuli
oli vielä täydessä talvikankeudessaan. Ristianin ja Juoneksen puheet
löivät ensikertaa vasta yksiin, kun molemmilla oli nyt epäonnen itua
elämässään.

Juones alkoi liikuskella varovasti katoksessa ja tallissa, mutta
ruumista jäi jyrsimään edelleen ankara kolotus, jota piti paeta vähän
väliä mustakitaisen saunan kuumentoon.

Ja rappeutuvan talven hahmoista pusertautui kevät äkkiä näkyviin.
Samoin Ruoska-Juoneksen ajatukset pusertautuivat nyt lopulta
päätökseen: hän päätti jäädä tupaukoksi. Kuskipukille kipuaminen vaati
vetreätä jalkaa ja notkeata kättä. Juoneksen kangistunut vartalo
sopi enää hiljaiseksi katoksessa kuhnijaksi ja vuoteenlaidalla
istujaksi. Tämä päätös esti Juonesta huomaamasta kevään tuloa, ja hän
hätkähti, kun hän kerran tuli saunan uumenesta kuuleaan, varhaiseen
aamuun, ajatuksissansa yön sakea pimeys, ja kuuli metsäsuolta kurkien
voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui katoksessa kauan reen
nenällä ja ihmetteli vastapäisen metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.



IV.


Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä kyydittävän
rattaillensa.

Ristianilla oli heiveröinen poika, joka sairasti talven ja kuoli eräänä
kevätkirkkaana päivänä akkunasta lattialle lankeavaan valoneliöön,
johon hän oli ryöminyt rajussa, oudossa huumeessa.

Vainaja kannettiin tuvan ahtaudesta havukotaan. Ristian ja Lovissa
itkivät poikaansa päivän ja pitivät pientä neuvoa maahanpaniaisista.

Ristianille alkoi kuitenkin itkupäivän mittaan selvitä merkillinen
ajatus, joka suurenmoisuudellaan oli salvata hengen, putkahdettuaan
viimein päätöksen varmuuteen. Hän kierteli kääpiötupaansa salaperäisenä
ja arvioi päätöksensä mahdollisuuksia. Lovissa ja lapsikatras
ihmettelivät äänettöminä hänen puuhiansa. Kunnes illalla, lusikkojen
vielä vaistomaisesti kalistessa tyhjän kivipotin laidoilla, Ristian
jähmetytti perheensä hetkeksi yllättävällä uutisella:

— Nyt sille meidänkin köyhyydellemme pannaan silmukka kaulaan ja
talutetaan vähäksi aikaa metsään!

Ristian ei sinä iltana sanonut sen enempää, mutta siinäkin riitti jo
tietä lasten moneen ihmeelliseen kuvitelmaan.

Aamulla Ristian lähti varhain Ruoska-Juoneksen tuvalle, lainasi
Juonekselta kolme ruplaa rahaa ja istui kyläkaupan portailla pitkän,
odotustäyteisen hetken. Vielä itsekin uninen puotilainen herätteli
kaupan alkavaan päivään kolistelemalla luukut akkunoista ja laskemalla
ovesta tulvahtamaan keväisen aamun tuoksua ummehtuneeseen huoneeseen.
Ristian notkisti pian kuitenkin puotilaisen virkeäksi ostamalla
kolmella ruplalla rusinoita ja mykistämällä ennen niin haasteliasta
suutansa melkein sanattomaksi, vaikka saikin vastattavakseen moneen
ihmettelevään kysymykseen. Iso rusinapussi kainalossa Ristian katosi
metsäpälvekkeille.

Ja sinä aamuna Ristian selvitti Lovissalle päätöksensä: hän aikoi
kutsua koko kylän hautajaisiin. Lovissa sätti kuitenkin miehensä
päätöksen räpäleiksi ja ratkesi voivottelemaan tämän hulluutta. Ristian
antoi ämmänsä kiukutella ja kierteli uudestaan tärkeän näköisenä
pihaseutunsa. Lapset keräytyivät piiriin ison rusinapussin ympärille ja
jatkoivat menneeniltaisia kuvitelmiansa alkavasta rikkaudesta.

Tarkastuskierrokselta palattuaan Ristian alkoi selitellä äkäiselle
vaimollensa tarkemmin lavean päätöksensä ponnekkuutta, mairitellen tätä
ensin säveämmäksi:

— Tule sinä nyt vaan pois Törömäeltä mansikasta, niin saat kuulla
tarkkaan miten teemme!

— Enkä tule! Mokoman ukon tähden tässä pitää jo mennä kohta Törömäen
taakse!

— Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko kylän
hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan
tavan mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan
hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita,
sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen
tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan, nostamme
vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä hautajaismenoja virsien
voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia
herkkuja. Anna vaan minä järjestän asiat, niin hyvä tulee!

Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen nöyryyteensä. Hän
pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi kartanoinaan ja herkistyi
lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta. Ristian itse valmisti arkun,
tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi ja ohjaili.

Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja kylläisyyden
onnesta.

Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää.
Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi
kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:

— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan.
Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma
eläjä vielä kesällä!

Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän
kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa tehokkaiksi
ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa naisten
vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja päivittelevä
nauru.

Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää muusta
kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa aloittaneen pojan
hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti hautajaisten aattoiltana
lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja Ristianin surujuhlaan
vietäväksi.

       *       *       *       *       *

Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen lentoviivat
nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat holvistot
vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.

Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu
havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita
seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät
aroin sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä
punaisin tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja
ihmeelliseksi. Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.

Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista
kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset
ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin
kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.

Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä
uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet
panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä:
liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan
väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui
epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei
oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki omien
epäilevien ajatustensa varassa.

Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran. Omituinen,
lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee vieraisille minun,
hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat aidalle ja katselivat
ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa. Onneansa? — niin:
isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan näkymättömiin kuin kiurun
taivaan sineen.

Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka hätäisesti
hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja vangitsi
pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki näytti
olevan kunnossa.

Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä
ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa
pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa
vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei
huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän
näki vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä
olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri
toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään
tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan, kuinka
kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja ojentelivat
tuomisiansa.

Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit
ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan.
Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla
seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa,
kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka
johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.

Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka
karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät huomaamattomiin.
Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen alakuloinen
virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan aamuun. Tapauksen
merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä. Valkea arkku ja sininen
taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla seisovien ihmisten ajatukset.
Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui. Hautajaisväen valtasi hartauden
rauha, joka oli osa kevätaamua.

Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille
ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein
silmin väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:

— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka
mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin,
ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!

Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin saapastelua
ryhmästä ryhmään.

Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat
Ristianille aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä
mukaa kuin estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili
Ristianiin päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven
kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:

— No tottahan nyt mesimarjarokkaa!

Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä:
kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin.
Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät
pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki taas
pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän eteen,
tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja häilähdytti
pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana maahan.

Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät
nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat
istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista
aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden
jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat
katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat
naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa.
Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden
vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.

Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa ohjasperissä
kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan ajamassa
entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se ympäristö,
jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones tuskin
huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä mielissänsä
ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa aloittavaa
Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti Juoneksen ajatuksen yhä
syvemmälle tuonoisen päätöksen murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää
mustissansa liikkuvien ihmisten näkemisestä.

Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun
ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja
moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän
ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden
miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata
hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin
kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien
ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.

Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin, toistuvin
lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia isolle
rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni nopeasti.

Puomilla seisoskellut Tuutija-Mikko asteli Juoneksen luo.

— No — mitä katselet?

— Katselenpahan vain taivaan toilauksia!

— Kuinkas vojot ovat?

— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen
ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.

— Ohhoh!

— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän
elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.

— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja
pellonselkä, lautsit niiden turvissa.

— Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut
istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin
tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven
sisässä oleminen, uskotko?

— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka ukon
vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi. Käännänpä
tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle ehdotukseksi. Viime
viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa mies, liian heksa
elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan on se, että hän vain
kesällä pystyy kiristämään saamisistaan hevosenostorahoja, ja kun kesää
aina seuraa viraton syksy, tulevat ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei
olisikaan erikoisen avokoura. Niin. Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi,
niin anna Ristianin ajella hevosellasi ja pankaa te sitten rahat
puolekkain. Siinä elätte silloin molemmat. Ja niin heksa mies kuin
Ristian todella on, sietää häntä kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi
teille molemmille vaikka kuinka sujakasti. Vai mitä?

Juones haristeli ällistyneenä silmiään ja tokaisi hetken kuluttua:

— Voisihan tuo olla niinkin! Kunhan tässä nyt tuumitaan.

— Tuuma ei tunnu missään, mutta teko tuntuu!

— Kuka tiesi, kuka tiesi.

Väki palasi haudalta. Hevospuomilla käteltiin ja hyvästeltiin Ristiania
ja Lovissaa. Ristian kiitteli ja esitteli vielä mesimarjarokkaansa,
mutta kaikki valittelivat kotikiireitänsä ja ajoivat tiehensä. Ja niin
jäi Ristian perheineen kaljulle kirkonmäelle Juoneksen keralla. Mutta
jokaisen lähtevän hevosen jälkeen hän sinkosi vielä kestien tutun
toistokutsun:

— Tulkaahan huomenna pohmeloimaan!

Hevosta kääntävää Juonesta pyrki naurattamaan, ja hän letkautti
Ristiania:

— Tuskin niille kenellekään näistä hautajaisista pohmeloa kihoaa!

Juones tuumi kotimatkalla Tuutija-Mikon ehdotusta ja oli jo ilmaista
sen Ristianillekin. Mutta kun hän tarkasteli vieressänsä istuvan
Ristianin kasvojen kiihkeätä ilmettä, päätti hän jättää uutisen
toiseen kertaan ja antaa Ristianin olla jo nykyisenkin hyvänmielen
pyörrytyksessä.

Tuskin oli päästy kunnolla veräjälle, kun Ristian jo loikkasi maahan
ja lapsillensa huudellen juoksi tupaan. Lovissa kielteli Juonesta
lähtemästä, mutta tämä vetosi hevoseensa, ja niin jäi kääpiötorpan väki
yksin unensa riemuihin.

Heti ensiksi näki mesimarjarokka kyytinsä; sitä apettiin melkein
käsillä ahnaasti hotkiviin suihin eikä lopetettu, ennenkuin koko perhe
oli syönyt itsensä pavuksi.

Sitten Ristian johdatti jäykkyydestä ähkivät lapsensa metsään, pienelle
lammikolle, joka oli talven lumien muistoa, ja keräytti mukana tuotuun
kannelliseen vasuun isoja sammakoita. Lapset kahlasivat iloisesti
mekastaen lammikossa, suikkasivat tuon tuosta kätensä nuolena veteen ja
nostivat sieltä keltavatsaisia konnikaisia, joita kirkuen juoksuttivat
isällensä. Monta keväistä hetkeä oli jo luikahtanut iltaa kohden,
kun Ristian palasi lammikolta täyteläisin korein, perässänsä lapsien
ihmettelevä katras.

Ristian asteli kantamuksinensa suoraan tupaan, aukoi maitokannujen
kannet ja sujahdutti koristansa jokaiseen kannuun kiihkeästi lipikoivan
sammakon. Lapset seisoivat suut auki ja hämmästyneinä.

— Kuulkaa nyt, kun isä neuvoo teitä! Jos milloin on maitoa paljon eikä
ole kellaria, niin täytyy kannuun laskea konnikainen, se pitää maidon
kylmänä eikä laske piimiintymään.

Ja lapsille riitti pitkäksi aikaa riemua heidän nykiessään
kannujen kansia auki ja katsellessaan maidossa notkeasti vellovia
hoikkakinttuisia sammakoita.

Sitä todeksi muuttunutta kylläisyyden unta kesti ratapölkkytuvalla
ummelleen kolme viikkoa.

Ensiksi syötiin kota tyhjäksi, ja siihen meni monta päivää. Sitten
nosteltiin aitan herkut näkyville ja hävitettiin ne, ja siihen meni
taas monta päivää. Illoin lähti tuvalta loikkimaan pari maidossa
pöhöttynyttä sammakkoa kohti metsälammikon vapautta.

Joka päivä kääpiötorppalaiset söivät itsensä käämeiksi, ja kun sitten
eräänä päivänä uni repesi ja sen takaa näkyi tyhjiä paikkoja, lähtivät
lapset Ristianin käskystä viemään tyhjiä kannuja ja nyyttiriepuja
Järvituittuun.

Ristian pujotti kannut kahteen pitkään vartaaseen ja solmi rievut
näiden ympärille jäniksenkorville. Kylläisyyttä uhkuvat lapset
kiersivät nyt Järvituittua, kuten heidän isänsä oli tehnyt viikkoja
aikaisemmin, riuvut olalla ja kasvoilla neuvoton ilme. Yksi lapsista
piipahti aina tupaan ja toi mukanansa ulos ihmettelevän emännän
valitsemaan omaansa. Ja tämä saatto herätti taas Järvituitussa
yhtä paljon riemua kuin aikanaan Ristianin kutsukiertely. Melkein
tuntemattomiksi lihonneet, kannuja kantavat lapset kulkivat naurun
siemeninä pitkin ja poikin Järvituitun kylää, jossa kertautuivat kaikki
ratapölkkytupalaisten äskettäin aiheuttamat puheet, sutkaukset ja
naurut.

Mutta metsäpälvekkeellä alkoi taas köyhyys ärtyä.



V.


Järvituitun aitovierillä oli tuomien keltaantuvaa kukkasadantaa. Tupien
aurinkoseinustoilta oli jo kärrinpyörien tervaiset kehät nostettu
kuivanruskeina akselirautojen neniin. Odoteltiin helluntaipyhiä,
jolloin pietarilaiset saapuisivat laumoittain kannakselaisiin kyliin
vuokraamaan kesähuviloita, mielissänsä toivomus järven ja tattimetsän
läheisyydestä.

Ja kesä alkoi taas ajuriparven rynnäköllä asemalle. Kapakkapihalle
syöksyi kirein ohjaksin holhottuja hevosia, ja ukkojen äänissä
kertautui maisemien kirkkaus. Auringon herätyshuuto oli saanut kiihkeän
vastauksen.

Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään.
Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren
ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti rattaita
kuin säikky varsa.

Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys.
Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille,
uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn.
Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut
Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta Juones
yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle hevonen
ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli hukkunut
kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon, Ristian ajoi nyt
alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki, miten iloisesti
maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten rattaiden hurma
soitti korvan täyteen matkariemua.

— Hei!

Ja taas loisahtivat ohjasperät herkille lautasille.

Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä
ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-Mikko
huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin näkymätön
käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja estänyt
hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka parhaillaan piiritti
Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan, kahdesti, kerran
kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt viskattiin suihin, ja
Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian huomattiin Ristianin
epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen kuiskaus alkoi kiitää
pöydästä pöytään.

       *       *       *       *       *

Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri
sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma puuroutunut
hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut moniääninen huuto:

— Ja nyt nostetaankin Ristian vossikaksi!

Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea.
Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan
välisti silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä
ja lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet
muiden vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin
huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät
rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä,
läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana joutunut
kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen vaiheita ja saanut
kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä huumaavan jännityksen,
joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet vapiseviksi kuin nurkka-ukolla.
Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit pitkäksi, eteneväksi jonoksi,
havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä oikein oli tapahtunut: hänen
kaukaisin unensa, sahapukilta siirtyminen kuskipukille, oli nyt
huudettu todeksi kaikilla Järvituitun ajuriäänillä.

Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen
ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki
neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina
välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin
ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.

Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet
herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään
sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia
kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä
ja edestakaisinajeluilla.

Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna. Vaunuista
purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian ajuripuomin
rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa kohti
puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi haravoituja
puistonurmikoita.

Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden keltaiset
pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä
rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen
maisemien puhtaita muotoja.

Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui
sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua
koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin
hän olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota
vaani tuho pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä.
Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa
vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa
Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä.
Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei hän
tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana sanaa
suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen nyökytteli vain
päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai sanoja vastaansa.
Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla pitkän tuokion ja
osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia maisemanäkyjä, kunnes
rattaat äkkiä törmäsivät suureen tienpainumaan ja hätkähdyttivät
Ristianin taas tähyilemään tien juoksentaa.

Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli
nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja
Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän
rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta
Järvituitun puutarhasta.

Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea,
sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen
risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin,
mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen
otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia
miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski
ajamaan huvilan vuokraajalle.

Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle
ja juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.

— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on laiva ja
makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?

Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse
äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut
varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille
päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne
annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella
herra vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua
iltakahville.

Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät
sen kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan
kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi jo
nenässänsä iltakahvin hajua.

Ja Rasutovi päätti kuin päättikin vuokrata Hiopin huvilan. Hän
jakeli Hiopin naisväelle sarjan pesemis- ja tuulettamiskäskyjä,
osoitti sormellansa almanakasta perheensä saapumispäivän ja nykäisi
lompakostansa käsirahaksi sadanruplan keltapintaisen setelin.

Ristian kyyditsi Rasutovia asemalle niinkuin vanhaa, hyvää tuttua.
Hän puhua solkkasi oman elämänkertansa ruodon Rasutoville katkonaisin
tokaisuin ja kuvailevin kädenvetäisyin. Kuopista ei ollut enää väliä,
Ristian huomasi jo, että kuskiukko on herra linnallansa, jonka
ohjasotteeseen on suuren ja sorjankin alistuminen.

Iltapäiväjunille kerääntyi suuri joukko poislähteviä pietarilaisia.
Tuon tuosta hyömähti asema-aukealle rattaita, joilta purkautui
lompakoitansa availevia herroja. Ajurit nostelivat kiiltävälippaisia
lakkejansa ja toivottelivat matkaonnea kyydittävillensä sekä ajoivat
kapakalle.

Kun Rasutovi laskeutui rattailta maahan ja avasi lompakkonsa, takertui
Ristianille henki taas kurkkuun, ja käsi repäisi lakin näkymättömiin
selän taakse. Ristian huomasi Rasutovin lompakosta nousevan kaksi
jäykkää seteliä ja työntyvän häntä kohden. Ristian ihmetteli
sanattomana sormiensa nipistykseen joutuneita rahoja, joista toinen oli
kahdenkymmenenviiden ja toinen kolmenruplan seteli. Edellisen osoitti
Rasutovin turpea sormi tulevan ajorahaksi ja jälkimmäisen sajurahaksi.
Ristian tunsi notkistuvansa kuin voidetta saanut aisaremeli ja hän
kumarteli Rasutovia hyvästijäämään. Kun Rasutovi vielä tarjosi kättä
Ristianille, kertautuivat hänen mielessään yhtenä silmänräpäyksenä
kaikki päivän riemut, ja hän kompuroi kuskipukille niinkuin humala
olisi niittänyt häneltä jalat alta pois. Ja ohjasperää selkäänsä saanut
hevonen syöksyi suoraan kapakkakatokseen ja töksähdytti vauhtinsa
äkisti vasta pilttuun edessä. Kiivas seisahdus taittoi Ristianin
kuskisermin ylitse ja vauhti jatkui vielä Ristianin nenän uppoamisessa
hevosen hännänjuureen. Katoksessa naurettiin ja kyseltiin Ristianilta
mukavia.

Hartain mielin Ristian oikoi taskunsa sokkeloista Rasutovin antamat
rahat ja käänteli niitä kankein sormin, silmiensä edessä kuva
kääpiötorppansa elämästä ja sen alituisesta köyhyyden masennuksesta.
Ympärillä ukot kaskuilivat uljaankeltaisten teelasiensa takaa päivän
vuokrailuajojen vaiheita ja hahmoittelivat kesän ensimmäisestä päivästä
jo suoraa tapausviivaa päin syksyn harmautta; kaskuilivat ja nauroivat.

Ennenkuin kapakkavaimo ehti kysyä Ristianilta tämän pöytäaikeita,
pujahti Ristian ulos, irroitti hevosensa ja pakeni nopeasti kotia
kohti. Ristianin mielessä läikehti halu viedä heti osa omasta
onnestansa Lovissalle ja lapsille, eikä hän raatsinut jäädä kapakalle
särkemään rahojansa.

Hiopilla Ristian joi iltakahvit ja alkoi kehua Rasutovia:

— Kyllä sen näki jo kokkapäisestä sontikasta, jotta hopialla ukko on
sen maksanut. Ja vaikka on hänellä Pietarissa makasiina ja rahapankki
ja laiva merellä, niin eikös vaan tupannut kättä asemalla, jotta
prossait Kristian Petrovits! Eikä sitä näin köyhälle vaan joka herra
kättä sökötä, se on selvä. Rahaa sillä on jotta rutajaa. Kysyi minulta:
Kristian Petrovits, a kuin elät, a kuin tulet toimeen? Minä vastasin,
että sellaistahan se on köyhän asia — kun nukkui, niin jäi iltasetta.
Silloinkos Rasutovi taputti olalle ja sanoi, jotta haroossi puitit,
patastii vaan. Ja kun asemalla rahan antoi, niin antoi, ettei kahdesti
katsonut lompakkoonsa. Itsestään sieltä ruplat nousi, niin oli niitä
sakiassa. Hyvä on mies ylen, Rasutovi, ylen on hyvä ja rikas!

Hioppi kuunteli korvat höröllään Ristianin puhetta ja kiitteli
itsekseen sattumusta. Ristian joi karskisti pannun tyhjäksi, varoitteli
naisia pesemään huvilan puhtaaksi ja alkoi ajella kotikujasille.

Ruoska-Juones nojasi veräjään ja seurasi rattaiden lähenemistä. Jo
kaukaa Ristian alkoi viittoilla ja huudella Juonekselle. Veräjälle
tullessaan Ristian heilutteli setelejänsä korkealla päänsä päällä ja
hyvitteli äänekkäästi päivän tapauksia. Kolmeruplaisella Ristian maksoi
hautajaislainansa ja sai isommasta setelistä puolet itsellensä.

Katoksessa Juones neuvoi Ristianille valjaista jokaisen nitvaleenkin
korjaamisen ja varoitteli erikoisesti Ristiania lyömästä hevosta.
Aikansa puuhailtuaan hevosen ja valjaitten kimpussa ukot istuutuivat
tupakoimaan ja tarinoimaan. Ristian selvitti Juonekselle vilpittömän
eloisasti päivän kaikki vaiheet. Kun hän sitten kertoi Tuutija-Mikon
huudatuksesta ajurivanhimmaksi, synkistyi Juones, alkoi valitella
jalkojansa ja vetäytyi tupansa hämärään.

Ristian juosta hölkötti petäikkötietä mökillensä. Toinen käsi oli
puristettu nyrkkiin ja siinä olivat päivän ansiorahat. Nokkelasti
Ristian väisteli tienpintaan korkealle kuluneita juuria ja loikkasi
toisinaan tarpeettoman yläsittäin.

Kääpiötorpalla puhuttiin ja suunniteltiin myöskin sinä iltana pitkälti
tulevaisuuteen. Ristian antoi jo hevosellensa nimenkin — Rasutovi — ja
lapset yltyivät vaatimaan siltä varsaa.

Ristian käyskeli sinä iltana perheensä keskuudessa ylpeänä kuin
poikiansa toruva metso. Hän kutsui lapsensa riviin, tarkasteli
heidän ahavan jäytämiä jalkojansa, haki aitan sopukasta ruostuneen
läkkitölkin ja valahdutti sieltä sormiinsa pitkän tervaräänikän.
Sitten hän siveli kivusta kirkuvien lapsiensa verestäviin jalkateriin
leveitä tervajuomuja ja ähki tärkeänmakuisena jokaiselle sipaisulle
vahvistuksen:

— Minkä teet kerran, niin tervaa!

Lapset leikkivät varpaitansa kipristellen pihalla ja pysähtyivät tuon
tuosta huutelemaan päin metsäseinää, josta kimposi kaikuja lyhyinä
loppukertoina, viekoitellen heitä yhä uudestaan sointuviin loilotuksiin
ja loruiluihin.

Ilta oli merkillisen pitkä ja lämmin. Äänet mökin pihalla eivät
ottaneet millään sammuakseen. Vasta aavemaisen yölinnun vuhahdettua
pihan ylitse pujahtivat lapset tupaan ja metsänlaita jäi yöhiljaiseksi
ja tyyneksi.



VI.


— Kristian Petrovits! Kristian Petrovits!

Ristian hätkähti ja nousi kuskipukille seisomaan nähdäkseen paremmin
junasta purkautuvan ihmisjoukon taakse, josta päin huuto kuului.
Pian huomasi hän Rasutovin haaraparran työntyvän ulos eräästä
vaununikkunasta ja hetken perästä koukisteli samasta akkunasta käsi
kutsua tehden. Ristian sitoi ohjasperät puomiin kiinni ja juoksi junan
vierelle. Avatusta akkunasta alettiin heitellä hänelle nyyttejä,
koreja, matkalaukkuja ja monenlaista myttyä.

— Hioppi! Hioppi!

Nyt huusi jo Ristian, hädissään tavaran paljoudesta, Hioppia avuksensa.

Ja Hioppi juoksi Ristianin luokse ja alkoi kannella tavaroita
rattaillensa. Pian laskeutui Rasutovi vaimoineen, lapsineen ja
palvelijoineen asemalaiturille ja kätteli Ristiania tuttavallisesti,
kysellen huvilan kuntoa ja pääsyä sinne.

Kaksin täyteen ahdetuin rattain lähdettiin Hiopin huvilalle. Pyörät
vihlaisivat vähän väliä ilkein äänin rattaiden siipiin. Juoksuun
pakotetut hevoset hellittivät vauhtinsa hitaaksi. Lapsien sormet
ojentuivat alinomaan osoittelemaan paikkoja, ja he huutelivat
kyselyjänsä. Ja vastausta odottamatta he siirtyivät taas uusiin
kysymyksiin ja ihmettelyihin.

Huvilalla olivat Hiopin naisväet vieraita vastassa ja opastivat
Rasutovilaisia huoneitten sokkeloihin ja salaisuuksiin. Ukot saivat
tavarakuitit kukkaroihinsa ja ajoivat uudestaan asemalle hakemaan
kuormantäytettä Rasutovin pakaasissa tulleista kimpsuista.

Mutta pakaasihuone oli jo lukittu, ja Ristian sekä Hioppi ajoivat
kapakalle odottelemaan sen avaamista. Juotiin aluksi teetä ja
tarinoitiin pikkuhiljalleen, mutta sitten huusi Hioppi pöytään kahdet
piiskaryypyt, joista puolet lankesivat Ristianin hyvälle teolle:
Rasutovin tuomiselle Hiopin huvilaan.

Ristianin viinaan tottumaton pää sai äkkiä ylpeitä ajatuksia. Hän
katseli rintaansa kyömistellen ympärillensä ja totesi melkoisen kovalla
äänellä kapakassa istuvat ukot vertaisikseen. Ja pitkin iltapäivän
mittaa tihenivät kapakkavaimon pistäytymiset Ristianin ja Hiopin
pöydässä. Milloin piti ukoille tuoda mitäkin: ryyppyjä, suolaisia,
meheviä kurkkuja, rinkeleitä ja karpalo-oltta.

Kun iltajunille aikovat ajurit saapuivat kapakalle, kaulaili Ristian jo
jokaista miestä ja alkoi sitten kiitellä itseänsä:

— Kun kerran lintukin lentää siihen puuhun missä on urpia, a no miks’ei
Ristian sitten älyäisi missä puussa ruplat ovat käpyjä. Minulla on vaan
ollut niin haimosen huono lykky, kun ämmä ja lapset ovat aina syöneet
hevosenostorahat. Mutta tulevana kesänä sillä on Ristianillakin oma
Rasutovi valjaissa. Ja minä olenkin Kristian Petrovits enkä mikään
Pekon Ristian. Pankkiherrat sen minulle sanoivat!

— Älähän nyt liikaa äidy, hajoitat vielä humalapäissäsi tupasi, kun
joudut noin suurissa ajatuksissa kotia!

— Oma minun tupani ja oma minun lupani — ränttämät senkin vaikka
seinään! Ja kun minullekin oppi nyt raha tulemaan taskuun, niin
nyt sitä tulee, sillä raha menee aina rahan luokse. Ja sitten minä
sanonkin, että rikkaat juovat ja väkevät tappelevat!

Ukot kuuntelivat ensiksi naurussa suin Ristianin haltioitumista,
mutta kun Hioppi alkoi näytellä tavaraseteleitä ja pyydellä Ristiania
asemalle, alkoivat he kehoitella vakavissaan Ristiania lähtemään.

— Ei, minä panen vielä pienen koiran haukkumaan! Ämmä hoi: tavai juks
ryyppy!

Silloin otti Tuutija-Mikko Ristiania niskasta kiinni ja koveni:

— Mitäs tämän lapsen kahvista ja varsan kauroista! Ala vaan yritellä
asemalle, taikka revitään sinulta numerot pois kärrinperästä ja saat
ajella sitten entisekseen sahapukkiasi.

Ristian älysi heittäytyä katuvaksi, kätteli ukkoja anteeksi pyydelleen
ja selvitteli kaikille elämänsä ainaista köyhyyttä ja harmautta. Hioppi
otti Ristiania kainalosta ja he katosivat katokseen, kapakkavaimo
maksua tinkien perässä.

Rasutovilaiset odottelivat hermostuneina ukkojen saapumista, mutta
heitä ei kuulunut eikä näkynyt. Rasutovi lähti etsimään hevosta,
mennäkseen itse asemalle. Hän käveli metsänlaidan kujasia ja tuli pian
Juoneksen tuvalle.

Juones nukkui saunassa ja Ieva kanteli vesiä kartanolla. Rasutovi
alkoi pyydellä hevosta kyytiin, mutta Ieva ei ottanut ymmärtääkseen
sanaakaan hänen puheistansa. Rasutovi selitteli ja viittaili, selitteli
ja viittaili ja alkoi luetella valjaiden nimiä, taputteli selkäänsä ja
hoki:

— Jummarra ei? Setolk, setolk!

Ieva katseli hetken Rasutovin viittomista ja melskaamista, käänsi
selkänsä tälle, läimäytti kuuluvasti takamustaan ja kivahti:

— Tuossa on sinulle suomalainen setolkka! Ja niine hyvineen sai
Rasutovi lähteä.

Juoneksen tuvalta urkeni sammallaitainen tie metsän uumeniin.
Rasutovi seisoi hetkisen epäröiden tien kynnyksellä ja lähti sitten
verkalleen kulkemaan metsään. Soilakoissa pihkapetäjissä kahisivat
repaleiset kuorikaarnat somana, jatkuvana äänenä. Tie vyötti pieniä,
kanervamattoisia nummia toisiinsa ja hajosi joskus lehmipolkujen
verkoksi. Rasutovi käveli hurmaantuneena ja pysähteli väliin tähyämään
latvusten notkeaa tuulilainetta ja taivaan sinistä korkeutta.
Seisahtaessaan Rasutovi otti aina hatun päästänsä, siveli ohimoltansa
ja puheli itseksensä ihastuksen sanoja. Ja tie houkutteli häntä yhä
syvemmälle metsän aarnioon.

Melkein huomaamatta tie kohosi nummi nummelta, ja kerran humahti
Rasutovin silmiin avara maisema. Hän istuutui kannolle, otti hatun
päästänsä ja ihmetteli.

Kirkasvetinen metsäjärvi kiilteli ilta-auringossa varjoontuvien
petäjätöyräitten saarroksessa. Järven takana levisi harmaa, alakuloinen
suo, jolle ei näkynyt äärtä ennen kaukaista ilmanpieltä. Joskus vetäisi
nummien jätöksiin pusertunut tuulenkieppu pitkän, tiheäpoimuisen
virin punertavaan vedenpintaan. Suon ja metsän rajassa kalkuttivat
lypsysille matavien lehmäjonojen kellokuorot. Alkukesäinen illansuu
ennusti avaraa, valkeaa yötä. Tuuli heikkeni hiljaiseksi kerkkälatvojen
liikahteluksi. Kaukana suolla tuprusi paikoin usvavalkeaa raihnaisien
mäntyjen lomiin. Linnut väsyivät.

Rasutovi unehtui pitkäksi aikaa istumaan kannon nenälle, ja kun hän
viimein lähti ohimoltansa sivellen, puheli hän koko paluumatkan
puoliääneen omissa suunnitelmissansa, väliin seisahtuen ja nostaen
vielä kättänsä tukemaan sanojensa totisuutta.

Tavarakuormat ja polvistansa notkahtelevat ukot olivat jo saapuneet,
kun Rasutovi palasi huvilalle. Palvelijat ja lapset purkivat hälisten
rapuilla astialaatikoita ja vaatenyyttejä. Rouva käveli kädet puuskassa
mataloituvien kuormien luona ja varoitteli äänekkäästi ukkoja
käsittelemään kevyesti arkoja tavaroita. Rasutovi käveli suoraan
Ristianin luo ja alkoi kysellä metsäjärven rantanummien omistajaa.
Ristian sokelsi monikaarteisesti vastaan, kumarteli, jäykisteli
itseänsä, töristeli huuliansa puhuessaan ja sai jo Rasutovilta
leikillisen, toruvan sormennoston. Ristian ja Hioppi olivat ihmeellisen
auttavaisella tuulella. He tarrautuivat kannettaviinsa kaikkine
voiminensa ja tunkeutuivat joka paikkaan avusta kiihkeästi harottavin
sormin. Mutta Rasutovi maksoi heille ajot ja lähetti heidät pois jo
melkein heti kuormien tyhjennyttyä.

Perheen kokoonnuttua ensikertaa Hiopin huvilalla iltasamovaarin ääreen
kertoi Rasutovi viipymisensä syyn ja häntä pidättäneen maiseman tenhon.
Ja puheita kehitellessänsä Rasutovi äkkiä uhkasi nostattaa sinne uljaan
huvilan ja kartanon ja sanoi huomenissa aloittavansa maanostelun.
Kodikasta tunnelmaa luovan samovaarin valtiudessa Rasutovi istui
perheinensä pitkään lasikuistilla, katseli valkeaa, ihmeellistä yötä ja
suunnitteli lapsellisen vilkkaasti muutosta metsäjärven maisemaan.

Viikon kuluttua olivat metsäjärven rantatöyräät ja läheinen nummikko
Rasutovin. Kaiket illat hän käveli perheinensä nummillansa ja osoitteli
rakennusten paikkoja. Sitten hän pistäytyi Pietarissa, viipyi siellä
pari viikkoa ja avasi perheensä luo tultuaan ison paperitorven, johon
oli piirretty metsäjärven tuleva hovi.

Kymmenen ukkoa vedätti sitten pitkin kesää kaikenkaltaista
rakennusainetta Rasutovin maalle. Toiset kymmenen veistivät metsissänsä
hirsiä Rasutoville ja antoivat poikiensa ajaa sillä aikaa puomilla.
Ja monta muuta valmistavaa työtä sukesi kesän mittaan. Kivijalka
kangettiin valmiiksi, tietä levennettiin ja tasoiteltiin ja rannassa
alettiin hakata kerrassaan ympärikiertävää laituriarkkua.

Rasutovi oli elävissään. Hän pistieli Pietarissa, toi tukuttain rahoja
ja piirustuksia sekä seisoskeli päivät pitkät työmaillansa.

Ja Järvituitussa vainuttiin Rasutovin työmaasta kulta-apajaa. Miehet
eivät enää istuneet päiväkausia kapakalla, vaan jouduttelivat omia
töitänsä ja laittelivat katoksissansa työvehkeitänsä kuntoon sekä
ajoivat juuri junille ehtiäkseen. Vierailta kyliltä saapui töitä
kyseleviä miehiä Järvituittuun, ja kaikille luvattiin rahakasta rahtia
syksyn kynnyksellä.

Tuskin milloinkaan tehtiin Järvituitussa heinää sellaisella huiskeella
kuin Rasutovi-kesänä. Viikko voivoteltiin sitten sodan tyrmistyttäminä,
mutta kun ei sen kummempaa kuulunut kuin Kronstadtin ja Inon
harjoitusammuntaa, leikattiin pienet ruispellokkeet, vedäteltiin
kaupunkiin muuttavien herrasväkien tavarat asemalle, hyvästeltiin,
toivoteltiin tapaamiin ja syöksyttiin koko Järvituitun voimalla
metsäjärvelle, miehin, naisin ja lapsin.

Ja töitä riitti kaikille. Naiset ja lapset haravoivat nummia, ja
risuläjät paloivat tyyninä iltoina valkoisiksi savupatsaiksi. Vanhat
nurkkaukot ruotivat petäjiä solakoiksi liioista oksista, miehet
kaivoivat kartanorakennusten perustuksia ja vedättivät kiviä kaukaa
metsälouhikolta ja lankkuja sahalta.

Ristianin elämä kohosi huiman jyrkässä kaaressa. Rasutovi määräsi
hänet naisten pomoksi työmaalle, ja Ristian käveli nummitöyräillä
ainainen hoputus huulillansa. Mutta miesten joukkoon hän ei työaikana
liioin eksynyt, sen jälkeen kuin hänet kerran, komennoimaan tultuansa,
karkoitettiin naurulla ja hameviskaali-huudoilla.

Juones myi hevosensa ja kompuroi hänkin töihin. Ristian suositteli
Juoneksen kuormien lukijaksi ja lankkujen latojaksi, ja Rasutovi
alkoi pitää häntä myöskin luottamusmiehenä. Ruokatunneilla Ristian ja
Juones söivät aina vierekkäin ja vastailivat yksissä tuumin miesjoukon
jutusteluun.

Juonekselle syksy merkitsi myöskin suurta nousua. Vilkkaaseen
elämään joutuminen haihdutti vähitellen talvenkarvaiset ajatukset
kuulumattomiin, ja kesän huovikkaissa, lampaanvilloissa ja
saunanlämpimissä hautuneet jalat alkoivat kuontua kävelyyn ja käsi
uskaltautua työhön. Ja pian Juones kaskuili ruokalomien istumilla
melkein entisekseen sekä tunsi kuuluvansa taas kiinteästi Järvituitun
ukkosakkiin, jonka elämä oli jo pitkät ajat ollut yhteistä ja
jakamatonta.

Lauantaipäivät olivat juhlahetkiä metsäjärven työmaalla. Silloin saapui
Rasutovi Pietarista. Hän pyysi aina erikoisesti Ristiania kyyditsemään
itseänsä, ja Ristian toi Hiopin hevosella Rasutovin nummistoon, puhella
solkkasi vilkkaasti varsiviikon tapahtumat ja töitten edistymisen
sekä mielistytti Rasutovin entistä enemmän välittömyyteensä ja
leikillisyyteensä.

— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits, a kuin tulet nyt juttuun?
kysyi Rasutovi taas eräänä lauantaiaamuna, ajaessaan Ristianin keralla
työmaallensa.

Ja Ristian selvitti iloisesti Rasutoville nykyisen elämänsä luonteen:

— Oma sika, oma papu — a vot: oma kattilan maku!

Aamupäivän Rasutovi käveli miehiä kätellen, töitä katsellen ja puoloja
syöden töyräillänsä. Iltapäivällä hän avasi salkkunsa ja lohkoi
setelinippunsa kumarteleville ja kiilteleville kyläläisille, kaskuili
miehien keralla, taputteli tyttöjä, neuvoi pomoja ja lähti sitten ajan
tullen Ristianin kyyditsemättä asemalle, mielessänsä varttuva kuva
maisemansa muuttumisesta.

Ensimmäisten lumien sadeltua alettiin vedätellä kesällä veistettyjä
hirsiä ja hakata niitä hiljalleen salvoksille.

Mutta sitten yllätti joulujen alla Järvituitun ukot masentava
sanoma: saareen ei ollut enää menemistä. Hevosia takavarikoitiin
siellä sotilaille, ja öisin ajeleminen oli kerrassaan kiellettyä.
Ukot pistäytyivät iltaisin toistensa tuvilla ja pohtivat tuuheissa
savupilvissä ja piippujen kurnutusten säestämänä uhkaavaa ennettä:
saareen — saareen ei saisi enää mennäkään! Se tietoisuus teki joulut
harmaiksi ja huomaamattomiksi. Ukot olivat palavissaan. Kujasten suilla
seisoi taas entisekseen säätä tunnustelevia miesryhmiä, ja mielipiteet
jakaantuivat monesta aikaa kahtia: ramakammat ukot päättivät kaikesta
huolimatta yrittää saareen, ja aremmat päättivät jäädä kotiin vaanimaan
Rasutovin talven kahlehtimalla työmaalta pieniä ajoja.

Ja niin lähti kuin lähtikin venäläisten joulujen aattoviikolla puolikas
Järvituitun ukoista saareen. Kotia jääneet miehet seisoivat tupiensa
rapuilla, tunkioillansa ja aidoillansa, katsellen kaihomielin toisten
häipymistä teitten lääneille, kiihkeään elämään ja riemuun; katselivat
ja tuumailivat.

Mutta samana iltana lähti vielä toinenkin puolikas, yksittäin, jokainen
ukko toisestaan tietämättä ja kaukana metsätiellä vasta jonoontuen.
Yöhämärässä ajettaessa kuului edestä ja takaa rekien narahteluja ja
hevosten päriseviä puhalluksia. Hentoa valoa heijastavalla tielumella
ajoi aavistelevia, päitänsä käänteleviä ukkoja.

Kun tähdet sammuivat itäisen taivaanrannan kajastukseen, alkoivat
ukot tuntea toisiansa hevosista ja valjaista. Ja aamun vahvistuessa
huudeltiin jo iloisesti kuormilla ja naureskeltiin sattumusta.

Eräässä tutussa syöttökatoksessa pysähdyttiin, keskusteltiin hieman
hämillään matkan mahdollisuuksista ja keitätettiin talonemännällä teet.
Ja höyryävien lasien ääressä haihtui pian äkkitapaamisen aiheuttama
hämilläänolo ja saareenmenon riemu alkoi tulvehtia kuuluville.

Hioppi, joka kuului järvituittuisten jälkijoukkoon, pistäytyi pihalla.
Tupaan jälleen palatessaan hän jähmettyi hetkeksi rapuille ja syöksyi
sitteen tupaan.

— Tulkaa! No tottamar toisenkin kerran: tulkaa! Nyt on hukka edessä ja
peta eläessä!

Pöydässä istuvat ukot hyökkäsivät pystyyn ja säntäsivät ulos. Lasit
kaatuilivat, jakkarat jyrisivät, siltapalkit notkuivat.

Pakkasaamussa seisoi avopäin ryhmä jäykistyneitä ukkoja, sanattomina
ja valjuina. Hevoset rouskuttivat katoksessa; ukoista tuntui tuo tuttu
ääni nyt kuin kuoleman kellojen soitolta.

Sillä eteen avartuvalla valkealla järvenselällä ajoi rantateiltä päin
musta hevosjono. Hitaasti se lähestyi. Ukot tunsivat kuitenkin tulon.
Järvituittuisten toinen ajurijoukko palasi takaisin alakuloisena
saattona, hevosilla päät riipuksissa, ukot näkymättömissä heinäkuormiin
kaivautuneina.

— Taitaa mennä nyt pivo päiviä ja kourantäysi huomenia, ennenkuin
saareen ajetaan!

Musta ajurijono nousi jäätieltä rantatörmälle ja suuntasi suoraan
syöttökatokselle. Ensimmäisen kuorman heinistä kaivautui Tuutija-Mikko
näkyviin, ja vähin erin kenotti jo turkkiukkoja jokaisella kuormalla.

Kun saatto saapui kartanolle, jatkui äänettömyys vielä hetkisen
entisestä piinallisempana. Järvituitun ukot tuijottelivat kahden puolen
toisiansa kuin tallikummituksia, tuijottelivat eivätkä keksineet
sattuvaa kirvoittajaa jännitykselle.

Tuutija-Mikko kysäisi viimein hevostansa kiinnitellessään puolileikillä:

— No mihinkäs nämä Järvituitun utalimmat ukot ovat lähdössä?

— Haileja lähdettiin rannasta etsimään!

— Vai haileja! Saareen taitavat ukot yrittää. Mitäs te myöhästyitte. Me
tässä jo ajaa rapsuttelemme takaisin!

— Ainahan kirkonkyläiset kirkkoon myöhästyvät.

Ja kohtaamisen yllätys purkautui leikkisäksi sanaharkaksi.

Tulijat istutettiin pöytään ja asiat selvisivät sellaisiksi, että
rannasta olivat santarmit käännyttäneet ukot takaisin hakemaan
nimismieheltä uusia passeja, joita ilman ei saareen laskettu
ristinsieluakaan. Ja ukot olivat nyt palaamassa kirkonkylään
passinsaantiin, ja sitä mukaa aukenivatkin taas saaren kadut ja
merenjäät ajeltaviksi.

Ukkojen juotua tuliset juomat ja hevosten levähdettyä aikansa ajettiin
rapsakasti koko Järvituitun yhdistyneellä miessakilla nimismiehelle,
teetettiin puoli päivää passeja ja juoksutettiin kahta kireämmin
ohjaksin hevoset lumeen vajoavien kylien läpi tuuliselle, aavalle
merenjäälle, jossa kaukana saaren tehtaanpiiput harottivat mustina
sormina iltataivaan punertavia piirukkoja vastaan, ja niiden väliin
vetäisi kirkon mykevä kypärä kaarevan viivan.



VII.


Talvi riutui enää hauraina nietosriekaleina metsäjärven
rantatöyräikköjen painanteissa. Toista vuotta oli jo kulunut
siitä syksystä, jolloin ensimmäinen hirsikerros nostettiin siellä
kivijaloilleen.

Metsäjärven reunustalla kohosi nyt uljas rakennusrykelmä. Jokaisen
nummen laella paistoi kellertäviä hirsiseiniä ja niiltä soluivat
somat hiekkatiet isolle päärakennukselle, jonka koristeleikkauksin
kirjavoitettua seinälaudoitusta maalattiin parhaillaan vedenvihreäksi.

Takimmaisilla nummilla seisoivat rinnakkain sadalle lehmälle rakennettu
läävä ja sikojen pitkänmatala kasarmi. Niiden juurelle notkoon oli
hakattu pyöreä hirsitorni, jonka onkalo oli laipioitu kanakopeiksi ja
huippu solmittu kyyhkyslakaksi. Läävien näyn päärakennukselle torjui
korkea, rautakiskojen turviin valettu sementtirakennus. Sen otsasta
jännittyi sähkölankojen verkosto töyräitten seiniin. Vieressä kaartui
pihaa neliöimään joukko palvelijoiden rakennuksia, lasikattoinen ansari
ja iso hevoskatos talleineen. Ja sivunummilla tönötti latoja ja vajoja,
paja ja makkaratupa.

Tämä maisema leimahti jo helluntaiksi täyteen elämää. Palvelijoita
kulki kantamuksinensa yhtämittaa töyräitten hiekkateillä,
päärakennuksen edessä ilakoi lapsiryhmä ja retuutti isoa kartanokoiraa,
hevoskatoksessa rapsittiin ajokkia lähtökuntoon, läävällä mylvivät
kesää haistaneet lypsikit, sikojen nummelta kuului syöttöajan
kiljuntaa, tornissa kaakattivat munansa tipauttaneet kanat, puutarhurit
työntelivät käsirattaitansa, ja kaikkialla vilahteli Rasutovin
kellertävä silkkipaita.

Ristianin oli Rasutovi nimittänyt pihamiehekseen, ja hän oli
muuttanut kääpiötorpalta perheinensä kartanon piharakennukseen ja
yltäkylläisyyteen. Ja missä Rasutovin keltainen silkkipaita vilahti,
siellä pyyhälsi myöskin Ristian käskyläisen notkeudella, kunnioittavan
välimatkan päässä isännästään.

Juones puuhaili tallimiehenä, rapsi hevosia kesäkarvaan, pumppusi
vesiä, voiteli ja napitteli valjaita sekä pyörrätteli keveissä ajoissa.
Hän asui entisekseen kylänlaidan tuvallansa ja ilmestyi aamuauringon
keralla nummistoon ja hävisi sitten hevoset illastettuaan huomaamatta
töyräitten taakse.

Ja kesä meni kiitämällä ainaisessa työnsähräyksessä.

Väliin Rasutovi otti lehmät erikoisesti holhottavikseen. Hän
tilasi vaununlastittain pehmeätä apilaheinää, jota Ristian ja
Juones vedättelivät päiväkaupalla läävänylisille. Lehmät seisoivat
vitjasijoillansa kylkiä myöten apilapuistalmuksissa ja nuolivat
kylläisyydestä huohottaen eteensä lapioitua jauhopuuroa. Kun
sitten Rasutovin talous alkoi hukkua maidon paljouteen, kalahtivat
lypsikkien kytkimet maahan ja lihavuuttansa horjuvat lehmät laskettiin
nummille. Siellä ne aikansa kiipeiltyään nälistyivät ja alkoivat
kaluta mielihalusta kanervaa ja puolanvartta, kunnes taas ajettiin
läävän vankeuteen, ja Rasutovi otti sulasta säälistä lehmänkuokat
syöteltävikseen.

Väliin taas Rasutovi käveli päivät pitkät sikojen kasarmissa,
syyhytteli hopeapäisellä kepillänsä luppakorvaisia karjuja,
syötätti lämpimällä maidolla ja makealla puurolla kiljukkinsa
pavunpyöreiksi ja vaelteli sitten ihaillen Ristianin keralla kasarmin
valtakäytävällä ja kuunteli pahnojen tyytyväisiä inahduksia. Parin
kaikkein riippuvatsaisimmaksi syöneen sian veret vuodatettiin sitten
kuiviin, Pietarista kutsuttiin makkarantekijöitä ja kauniinpunertavat
ruhot kannettiin vartaissa makkaratuvan ammeisiin. Makkarantekijät
keittelivät siellä aikansa, juopottelivat, ahdistelivat palvelijoita ja
ajettiin tiehensä.

Rasutovi leikkasi juhlallisesti ruokapöytänsä päässä istuen ensimmäisen
omatuottoisen makkaran perheensä nautittavaksi, piti sopivan puheen
omavaraistaloudesta ja käski aterian loputtua jakamaan ällöttävän
rasvaiset makkarat palvelijoiden syödä. Ristianille hän omakätisesti
nosteli kellarinlaen koukuista kaikkein kireimmälle ahdetut
makkarasuolet ja toivotti hyvää ruokahalua. Ja Rasutovi lähti Ristianin
kanssa sikalaan, avasi pahnojen luukut ja kepitti olkien sisästä
kyrsälleen langenneet siat ulos nummille. Kuukauden kuluttua siat
juoksivat notkeina kuin jänikset töyräitten kanervikoissa, kyntivät
mutkikkaita vakoja päivänpaisteisille rinteille ja ajettiin sitten
pitkän ja vaivalloisen jahdin jälkeen nurinkäännetystä nummistosta
takaisin sikalan sokkeloihin. Luukut pamauteltiin kiinni, ja Rasutovi
alkoi taas astella valtakäytävällä ja syyhytellä nahkariipuiksi
laihtuneita kiljukkejansa.

Ristianin huonekunta ja Rasutovin palvelijat söivät lihavia makkaroita
ja kiittelivät herraansa.

Järvituitun naiset ja lapset ja nurkka-ukot paikkailivat sikojen
raatelemaa maisemaa lapioin, kuokin ja haravin, ja Rasutovilla oli taas
käteltäviä ja taputeltavia.

Sitten Rasutovi yltyi kalastamaan. Hänellä oli, kerran Pietarista
tullessaan, mukanansa kuormallinen kalastusvehkeitä, etupäässä
erimallisia onkia, pieniä veneankkureiden tynnyripoijuja ja
lakeerattuja siimalaatikoita.

Senjälkeen Rasutovi ja Ristian lokoilivat rantalaiturilla mukavissa
telttatuoleissa ja onkivat. Ristian varmisti Rasutovin ongen aina
tuoreella madolla ja sylkäisyllä, osoitti laakean lumpeikkopälven,
raastoi väliin Rasutovin koukun irti sitkeästä lumpeenlaidasta ja
selvitteli hänelle onkimisen salaisuuksia. Ja pieniä kiiskintinttejä
ja särenpumppuja laiturille nykien he viettivät lämpimiä päivänsydämiä
mattotuoleissa, pitäen harvaa, mietiskelevää puhetta ja tuijotellen
vastapäisen suon avaruutta, väliin silmäten ongenkohon juputusta.
Iltaisin Ristian sousi kirkkaaksi maalatun venheen järvelle, kiinnitti
sen tikahtamattomaksi ankkureilla pohjamutaan ja holhoili Rasutovin
syvänveden kalastusta.

Mutta Rasutovin yltäkylläisyyteen tottunut saaliinhimo kiihtyi
ärtyisäksi sormenmittaisista valtakaloista. Hän käski viedä onget
katokseen, keräsi Järvituitusta parven kirvesmiehiä ja alkoi hakkauttaa
näillä uimahuoneittensa vierelle kala-aitausta.

Isoissa sammioissa tuotiin Rasutovin altaaseen voimakkaita
lohenvenkaleita, jotka hän omakätisesti laski porskimaan seinittyyn
veteen. Sitten hän siirrätti telttatuolinsa lohiaitauksen vierelle ja
ryhtyi syöttelemään uutta karjaansa.

       *       *       *       *       *

Maantie luikerteli kuivana ja kuumana läpi keskikesän viherryksen
ja kukinnan. Ojanreunamien ruohonnukka oli auringon käpristämää ja
kovettamaa. Harmailla aidoilla retkotti pölyn tahrimia seittejä. Tien
pintaan syvälle syöpyneistä raitioista oli pusertunut laidoille pieniä
hiekkaharjakkeita, jotka paikoin valahtivat peittämään ojanvarsien
vihreyttä. Mutta isojen nokkosrykelmien juurissa oli ojanpohja vielä
kostea ja musta.

Tuon tuosta jytisytti tien selkää hevosen ravi ja pyörän kosketus.

Erään nokkospehkon sisässä tonki kaksi ukkoa ojanpohjaa. Joskus
singahti heinätöpsy käden heittämänä tielle, ja väliin kohosi pehkosta
vaivalloisesti selkäänsä oikova vartalo, kumartuakseen jälleen lähelle
ojanpohjan salaisuuksia.

Ristian ja Juones kuokkivat siellä Rasutoville lohensyöttömatoja.

Ukot kyyristelivät puuhakkaina ja kaikki huomio kiinnitettynä
poltikkaisten juurimullassa roikkuviin matoihin, väliin lausahdellen
kireälle vedetyn lieron katketessa lieviä noitaisuja.

Eräs kyläukko kulki maantiellä viikate olalla pajamatkallaan, huomasi
merkillistä myllerrystä nokkospehkossa ja seisahtui tarkkaavaksi. Pian
hän älysi myllerryksen syyn, läheni tonkivia ukkoja, pysähtyi heidän
kohdallensa ja seurasi hetkisen puuhaa.

— No mitä sieltä vielä rupeaa löytymään?

Ristian ja Juones hätkähtivät ja nousivat kupeitansa voivotellen tielle.

Ja kun kolme miestä sattui maantiellä yhteen, pantiin tupakaksi ja
istuttiin tarinoimaan ojanlaidalle, annettiin auringon äkättää päin
kasvoja ja tuijoteltiin saappaankärkiä.

— Mitäs nämä Rasutovin miehet nykyään oikein puuhailevat? Taitaa olla
leikkipeliä koko elämä siellä metsäjärvellä!

— No — sitä sihteerit mitä muutkin venäläiset, naurahti Ristian vastaan.

Oltiin hetkinen äänettömiä.

— Vaikka te siellä laskette nyt liukkaita mäkiä, niin tämä elämä
alkaa olla jo täntsälikköä. Jauhot ovat kallistuneet, sokurit vähissä
ja sotamiehiä paikat täynnä. Vanhat ihmiset sanoivat aina, että
kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee. Meikäläisten elämä on
impaissut vähän liian liukkaasti menemään ja taitaa nyt ruveta jo
kohta jätättämään jälelle. Ollaan istuttu komiasti kuskien räystäillä
ja näytetty takana istuville herroille vain suomalaista selkää, mutta
jos nyt rupeavat herrat näyttämään meille selkäänsä, niin silloin
on melkein tehtävä meille nälkäkuolion hevosen konsti: vedettävä
roikkumaan kattoon kynsipuiden turviin. Nämä merkit näyttävät vähän
siltä jo. Tänä kesänä ovat herrat vähenneet, kaikki on kallistunut ja
sotakin taitaa jyskytellä aina vaan lähemmäksi.

Kyläukko vahvisti aprikointinsa ilmeikkäällä niskanraaputuksella ja
pudotti sitten kätensä läiskähtäen polvelle.

Jutusteltiin vielä keskipäiväinen tuokio, ja kyläukko jatkoi sitten
pajamatkaansa. Ristian ja Juones jäivät ajatuksiinsa.

Ristianin sydäntä oikein vihlaisi, kun hän ajattelikin mokomaa
mahdollisuutta, että nykyiseen elämään tapahtuisi muutosta. Runsauden
sarvi oli juuri valahduttanut kelpo loikauksen hänen ylitsensä kaikkea
hyvyyttänsä, ja Ristian oli parhaillaan sen makeuden maiskuttelussa.
Taakse jäänyt köyhyys nousi taas harmaasiipisenä kummituksena ajatusten
taustaan.

Juones taas alkoi idättää salaista ajatusta, joka löi yksiin hänen
jatkuvan mielentilansa kanssa. Sairasvuoteella hahmottunut ja
jälkipiinassa muotoonsa kovettunut päätös pysytellä erillään nykyisestä
elämänkiivaudesta sai hänen ajatuksissansa kirkasta taustaa. Tämä
nykyinenkin pelehtiminen Rasutovin kanssa tuntui vastenkarvaiselta.
Niinkuin nytkin: kaksi aikamiestä sönkimässä kirkkaana kesäpäivänä
matoja herralle, joka luuli elämää leikiksi ja nauruksi ja mukavuudeksi.

Ja Ristian ja Juones istuivat ihmeellisen pitkän tuokion toisillensa
sanattomina, mutta itseksensä kiivaasti keskustellen elämänsä
näyttävyydestä ja mahdollisuuksista.

Juoneksella oli sormi jäykistynyt viiksenkiertoon, ja Ristianilla
olivat silmät selällään kuin aaveennäkijällä.

Siitä heidät tapasi taas eräs ohikulkija ja herätti matojen hakuun.

       *       *       *       *       *

Rasutovi istui mattotuolissa lohialtaansa vierellä ja viskasi
tuon tuosta veteen veltoiksi paahtuneita matoja, viskasi ja jäi
ajatuksissansa katselemaan niiden katoamista.

Hänelle muistui elävästi mieleen, kuinka hän ensikerran joutui etsimään
katseellansa suolle toista laitaa jo alenevassa illassa. Nyt oli
samanlainen ilta: vedessä punerrusta, nummilla raskaita varjoja ja
suolla usvatupruja.

Rasutovi oli tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ikävää pelkäävä ihminen
voi olla päästyänsä viihtymyksen riemuun.

Ja nämä kolme samoja matoja käsitellyttä ja niiden äärellä elämäänsä
tutkiskellutta miestä joutuivat vielä samana iltana yhteen, ja heistä
heijastui kaikista selvästi päivän sisällys.

Rasutovi kutsutti Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja maksoi
heille kuuluvan palkan, maksoi hyväntahtoisesti hymyillen ja puhua
pälpätellen. Ristian sieppasi setelinsä iloisesti, kumarteli ja
kiitteli ja vastaili Rasutovin puheisiin aina myötäsukaan. Juones
upotti setelinsä jurona kukkaroonsa ja seisoskeli äänettömänä,
liu’utellen katsettansa seinäkuvioitten säännöllisillä riveillä.
Rasutovi toi ukoille vielä tukevat ryypyt, toivotteli vastaan heidän
hyvästeihinsä, kulki heidän jäljessänsä ulko-ovelle asti ja jäi
seisomaan sen pieleen, edessänsä iltainen näky.

Karjatytöt tulivat sinkkisiä maitosaaveja kantaen hevoskatoksen
läpi läävältä ja puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Puutarhuri imi
ansarin rapuilla iltapiippuansa ja napsutteli suostutellen sormiansa
kartanokoiralle, joka nuuhki läheistä nurkkaa. Ristian korjaili
renkituvan edessä lasten hajoittelemia leikkivehkeitä näkymättömiin.
Kyyhkyslakan kierteellä nukkuivat linnut harmaina höyhenkerinä.
Läheisten nummien petäjäpilaristojen läpi näkyi iltataivaan hillitty
värileikki. Ilmassa tuoksui juuri kihoavan kasteen raikkaus. Rasutovi
katseli, päätänsä huomaamatta nyykytellen, pihansa iltanäkyjä ja
kertaili vielä myöhemmin jo samovaarin juurella istuessaan samat
nyykytykset kuin ovenpartaalla seistessään.

Sama ilta seisotti toistakin miestä...

Juones seisoi veräjällänsä, sormi viiksen kiemurassa. Joskus hän näki
pienen peltopälvensä ja sitä pohjustavan tylyn metsäjyleikön sammuvan
päivän kuultavassa hämärässä; joskus hän taas näki sellaista, mitä ei
ollutkaan silmänottaman sisällä.

Ja kesäilta joudutti kaikkine voiminensa lämpimän, uneliaan yön tuloa.
Kyläkujasilla loilotti vielä myöhäinen ajomies...



VIII.


Järvituitun petäjiköissä kiirivät tattivenäläisten huudot: elettiin
syyskesän kirkkaita ja korkeita päiviä.

Rasutovilaiset olivat juuri palanneet tattiretkeltä kaksin hevosin ja
purkivat hälisten rattailta täyteläisyyttänsä narahtelevia vasuja.
Pehmeissä sammalikoissa tallustelleet lapset kävelivät harvakseen
jalkojansa jäykistellen pihalla ja ihmettelivät keskenänsä maan
kovuutta. Kartanokoira purki äänekkääksi haukuksi jälleennäkemisen
ilon. Ristian ja Juones riisuivat hevosia.

Äkkiä kartanokoira rähähti raivokkaaksi ja kiskaisi vitjansa kireälle.
Nummenlaen porteilta laski aseman poliisi huimaa vauhtia polkupyörällä
pihalle ja seisautti puuhailuissaan hätkähtäneiden ihmisten luokse. Hän
viittasi Rasutovia hieman syrjempään, näytti tälle jotakin paperia,
osoitti kellotaulustansa erään numeron, sipaisi kätensä lakinreunaan ja
lähti pyöräänsä taluttaen tiehensä.

Rasutovi viittasi taas puolestansa Ristianin ja Juoneksen luoksensa
ja käski heidän lähteä päivemmällä asemalle hevosten keralla.
Asema-aukealla kuului olevan kolmelta kylän hevosten tarkastus, jossa
vahvajalkaisimmat ja leveäryntäisimmät ostettiin sotaväen tarpeisiin.
Joka hevosen piti olla saapuvilla.

Ristianilta ja Juonekselta valahtivat kasvot ihmetteleviin ilmeisiin,
ja heidän lävitsensä välähti sama tunto, joka piinasi heitä kerran
ojanlaidalla nokkospehkojen äärellä. Ristianin valtasi epämääräinen
hätä ja Juones taas tunsi merkillistä tyytyväisyyttä, mutta hänen
omatuntonsa alkoi samalla kovistella häntä pahansuopuudesta.

Ja Järvituitusta keräytyi sinä päivänä valtatielle alakuloisia,
hidasvauhtisia ajuriryhmiä, jotka havaitsivat ensikertaa tuon
tuhannesti ajetun tienmitan harmaitten aitojen saartamaksi; ennen
oli silmä seurannut vain maisemanrannan juoksua ja nähnyt kasvun ja
kukinnan väriä.

Kapakalla seisautettiin. Tuonoin niin useaa riemunhetkeä ympäröineet
seinät varjostivat nyt tuumailuihinsa apeutuneita ukkoja. Teelasit
seisoivat jäähtyneinä pöydillä.

Juones ja Ristian pistäytyivät myöskin kapakassa ja huusivat teetä
eteensä. Juones pälysi ahnain silmin kapakkahuonetta, hervahti
muisteluihin ja hätkähti todellisuuteen kapakkavaimon tuodessa
kalisevat lasit ja nenärikot kannut pöytään ja kysähtäessä Juoneksen
kuulumisia. Siinä teetä härppiessään Juones tunsi, miten kapakka
uhosi vierasta, kylmää tunnelmaa, ja hän keräsi tästä tunnosta ruokaa
ajatuksillensa.

Kapakan kello löi kiihkeästi kolmannen tuntinsa. Ukot lähtivät
katokseen, hönkyivät äkäisinä hevosillensa ja laskettelivat tuimasti
asema-aukealle.

Sinne oli keräytynyt jo yläkyliltä tunkioukkojen takkuisia hevosia,
huvilaherrojen isoja, äkäisiä juoksijaoriita ja joitakin ajurihepoja.

Asemahuoneista ilmestyi parvi sinelliherroja kirjat ja paperit
kainalossa, perässänsä palvelijoiden ja sotilaitten lauma. He saapuivat
asema-aukeallee yht'aikaa kapakalta ajavan saaton kera.

Sotilaat hajautuivat järjestelemään hevosia riviin, ja he huutelivat
ukoille ohjeitansa. Pian alkoivat rinnustimet pamahdella auki,
vempeleiden kaaret laukeilivat jännityksistään ja aisat romahtelivat
maahan. Palvelijat riisuivat upseereilta sinellit ja lähtivät takaisin
asemahuoneeseen. Poliisi saapui, nöyrästi selkäänsä köyristellen,
upseerien luokse, jätti heille manauslistansa ja siirtyi komennoimaan
hevosten rintamaa.

Yksitellen talutettiin hevoset upseerien ryhmän editse, moneen kertaan.
Useimmat ukot saivat valjastaa heti hevosensa, kun korttelimittaa
hoitava sotilas potkaisi hevosta alamittaisuuden merkiksi. Siinä sai
käydä jokainen Järvituitun ukkokin syynäysseurueen edessä ja tehdä
tiliä niinestänsä sekä hevosensa iästä. Toisilta otettiin hevonen
käsistä pois, annettiin vastineeksi piissarin raapustelema maksuosoitus
ja käskettiin hävitä näkyvistä. Moni ukko sai vetää itse kärrit
kapakalle ja tuntea jalkamiehen vähäisyyttä. Mutta maksuseteleillä
luvattiin Pietarista rahaa, ja se hiukan kirvoitti apeita mieliä.

Yläkylien tunkio-ukot ajoivat järjestään takaisin kopukoillansa ja
naureskelivat kärrejä vetäville miehille.

Ristian ja Juones jäivät toisesta hevosestansa ja ajoivat kaksin
rattain metsä järvelle, tuumaillen omiansa ja joskus muistutellen
hevosensa menettäneitä miehiä.

Ja kun sinä iltana kapakassa ryypättiin, oli se viimeinen
yhteisjuominki pitkän ja uljaan ajurikauden vaiheissa. Tätä ei kukaan
tohtinut lausua sanoiksi, mutta se vaaksahti jokaisen äijän otsaan
kipeästi nakuttelevaksi aavistukseksi.

       *       *       *       *       *

Syvällä syksyn tihusateissa huomattiin Järvituitussa, että kuluneen
kesän muisto oli laimea. Sen muiston turvissa jouduttiin sitten
talven syviin lumiin. Entinen yltäkylläinen elämä alkoi niukistella.
Odoteltiin taas ajojen alkamista. Hevosensa syksyllä menettäneet ukot
pistäytyivät, rahansa noudettuaan, tuon tuosta uudestaan Pietarissa,
oppivat livahtamaan kantamuksinensa kettuina rajan yli, alkoivat pitää
salakauppiaan pälyilevää ammattia ja möivät sokeria, kahvia, valkeita
jauhoja ja viinaa. Ja vasta kesän kynnyksellä heillä oli määrä ostaa
ajokit ja aloittaa entinen rahti.

Huolestuneina seurasivat Järvituitun kylävanhimmat äkillistä
yhteiselämän repeämistä ja odottelivat aavistellen kuka mitäkin.

Kyläkapakka tuli entistä meluisammaksi. Elämän epävarmuus ajatti
ukkoja yhä tiheämpään kapakalle, jossa pöytien lähistöillä luihuili
viinakauppiaiksi rätistyneitä nuorukaisia.

       *       *       *       *       *

Melkein vuosi elettiin kuluttavassa epävarmuudessa; tuhon merkit
lisääntyivät jatkuvasti.

Eräänä syksypäivänä laski Järvituitun kasakkaleirin hevospaimen
alaniityillä hevoslaumansa kaurapeltoihin. Paimenpojat juoksuttivat
henki kurkussa sanan kylään, ja ukot hiipivät yksitellen niityille,
ottivat paimenkasakan tylyihin kouriinsa, purkivat aitaan leveän raon,
työnsivät kasakan pään siihen ja tiivistivät aidan, jonka loukkuun
kaulastansa jäänyt kasakka hakattiin henkiheitoksi. Senjälkeen
julmistuneet ukot pieksivät liekajalkoina könkkyävät hevoslaumat
hajalleen metsiin ja kaartelivat kiertopolkuja takaisin tuvillensa.

Kun sitten kasakat, päiväkaupalla ratsujansa etsittyään, palasivat
metsistä, hevosiensa kupeissa paksut lyöntimakkarat, vannoivat he
kamalan koston teon tehneille.

Suuri osa Järvituitun ukoista muutti nyt metsäsuon sammallatoihin, ja
he pidättivät paimenpojilla vahtia kylänlaidassa. Kerran juoksivat
jo ukot ladoista kauas karpalomättäiden turviin, mutta metsään
ratsastaneella kasakkaparvella oli muu mielessä.

       *       *       *       *       *

Ristian lakaisi parhaillaan keltaisia lehtiä kasoihin Rasutovin
pihamaalla. Kartanokoira hyppi hulluna vitjanpidättämässä, ja Ristian
käännähti katsomaan nummille. Häneltä mätkähti luuta maahan.

Nummenlaen portilla seisoi kasakkaparvi. Mustat huopakauhtanat valuivat
alas hevosten kupeille. Ristianista näytti ensi vilauksessa, niinkuin
portilla olisi seisonut lauma mustia jättiläisiä. Hän juoksi kiireesti
palvelijarakennukseen ja hätisti karjatytöt ja puutarhurit kartanolle.

Kasakat tyhjensivät Rasutovin läävän ja ajoivat mölisevän karjan
leirillensä. Iltanuotioilla keitettiin sitten isoissa padoissa
lihakeittoa, tanssittiin hurjia tikaritansseja huopaviittojen päällä
hulmuavassa tulenhohteessa ja laulettiin hurjia lauluja. Järvituittu
vapisi.

Ristian itki karjatyttöjen keralla tyhjässä läävässä ja päivitteli
maailman mullistusta.

— — —

Juones kävi edelleen Rasutovin töissä ja kuljetteli aina nummistoon
tullessaan kylän ämmien eväsnyyttejä sammallatojen miehille. Rasutovi
puuhaili Pietarissa akkiloimassa tavaroitansa ja rahojansa ja pistäytyi
väliin kiireesti Järvituitussa neuvomassa Ristiania ja Juonesta, joiden
hoteisiin hän uskoi nummistonsa.

Juones ja Ristian joutuivat rinnakkain katsomaan uusien päivien yhä
yltyvää nurinkyntöä elämänmenossa. He katselivat samasta kylänlaidasta
ja tunsivat kipeästi sen, mitä ympärillä tapahtui.

Rasutovi ei ollut käynyt pitkään aikaan kartanollansa, ja Ristian
joutui vähän kerrallaan isännän saappaisiin. Puutarhurit ja karjatytöt
odottelivat aikansa maksamattomia palkkoja, riipaisivat mukaansa
minkä mitäkin ja katosivat teille tietymättömille. Ristian enää
eleli perheineen isossa rakennusrykelmässä. Hän uitti tuon tuosta
paksuniskaisia lohia haaviinsa ja vei Lovissalle, väliin hän teilasi
kanatornista poikakukkoja paistinvartaaseen ja käveli jäykkänä isäntänä
autioituneella mäellä.

Uudenvuoden lumet eristivät metsäjärven nummiasutuksen täydellisesti
omiin oloihinsa. Juoneksenkin työt olivat ehtyneet, ja hän puuhaili
tuvallansa näkymättömissä. Koko Järvituittu eli ahdistavaa päiväjonoa,
jossa ei näkynyt muuta kuin kuoppaisia, syviä raitioita.

Oli hiljainen, pilvikatteista vähin erin kirkastuva sunnuntai-aamu.
Lumiseen maisemaan oli ihminen uurtanut mitättömän pieniä vakoja
taloryhmän ovien väleihin. Ristian käveli parhaillaan näiden lumeen
puhkottujen syvien tievakojen pohjissa, käveli ja tähysteli kylmien
nummien hiljaisuutta. Palokärjen kiivaankumea kolkutus oli ainoa vauras
aistimien saalis koko aamusta.

Ristianilla oli ikävä. Lumi oli eristänyt hänet kylästä, ja aina
yhtä hiljaisina alkaneet päivät olivat uuvuttaneet hänet makailuun
ja laiskaan kääntelehtimiseen. Nekin reenjäljet olivat jo hävinneet
lumikatteisiin, jotka vielä viikko sitten kertoivat kartanolta
lähteneistä täyteläisistä kuormista ja eräästä arvoituksesta, jota
Ristian oli miettinyt monta päivää: muutamat Järvituitun syksyllä
hevosensa menettäneet miehet olivat pyssyt olalla tulleet nummistoon
ja sanoneet heillä olevan luvan viedä mitä tahtoivat; ja veivätkin,
Rasutovin hevosella ja reellä omiensa lisäksi vielä, usuttivatpa
Ristianiakin mukaansa muka uuteen elämään kerrassaan. Mutta isännyyden
ja lohien makuun päässyt Ristian jäi entisekseen nummien saarrokseen
muistelemaan Rasutovia ja kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut
haaraparran tultua Järvituittuun.

Ristian käveli ja teki tuttua kierrostansa: ovelta ovelle. Hän aukoi
pakkasen kangistamia lukkoja, vilkaisi kylmänviilakoita suojia ja
raaputteli lumia kynnysten harjoilta. Jäätyneen ansarin edessä oli
kellarimökki valkeana lumikumpuna, jonka niskalta sujui lasten
suksien jälkiä kartanolle. Ristian pysähtyi aprikoimaan, mitähän
kellarissa mahtaisi olla. Hän muisti sen olevan lukittuna ja avaimen
tietymättömissä. Ristian haki leveän lumilapion ja puhkoi vanan
kellarille. Ovella riippui vahvakaarteinen lukko. Ristian potkaisi
ovea ja sai katonliepeestä lunta niskaansa. Ristian alkoi innostua;
hän keksi jotakin tekemistä ja samalla salaperäistä monipäiväiseen
yksitoikkoisuuteen. Hän haki tupansa naulasta päärakennuksen avaimen ja
käveli pian liukastelevin huovikkain salien korkkimatoilla. Kylmissä
huoneissa eli äänetön alakuloisuus ja esineisiin kahleutuneiden
muistojen salamyhkäisyys. Ristian käveli huonesokkeloissa ja tähysteli
seiniä. Eräästä pitkästä käytävästä hän tapasi avainlaudan ja äkkäsi
heti kellarinlukkoa vastaavan avaimen.

Ulos tultuaan Ristian katsahti ympärilleen, vaikka tiesikin, ettei
kukaan vieras nähnyt hänen puuhiansa, ja alkoi sährätä kellarin ovea
auki. Vastaanhangoitteleva ovi äännähti viimein ilkeästi voihkaisten
ja aukeni mustaksi kidaksi valkoiseen lumeen. Ristian oli tuokion
näkymättömissä. Kun hän ilmestyi jälleen kartanolle, oli hänellä
melkoinen vauhti tupaan mennessään. Pian hän juoksi takaisin kellariin,
kädessänsä vahvaleukaiset hohtimet, ja oli kadoksissa puolta pitemmän
tuokion kuin äsken. Kun hän taas ympärillensä pälyillen ilmestyi pihan
hiljaisuuteen, oli hänellä kummassakin kainalossa silkkipapereista
hartioitansa nostava pullo.

Ristian komennoi tupaan tultuaan lapset mäkeen ja avasi toisen pullon.
Sieltä hän lorautti makeaa, punaista nestettä lasiin ja tunsi sitä
maisteltuaan niinkuin hänen ruumistansa olisi alkanut hyväillä lempeä
ja lämmin käsi. Ristian istui pöydän ääressä, katseli nummien valkeita
kaarteita ja nauraa hörähteli itseksensä. Lovissan äkäilyn Ristian
nitisti pian loppuun kysymällä, kuka oli talon isäntä ja herra: se
olikin nyt Kristian Petrovits!

Ristian madalsi toisen pullon nestepatsaan pian pohjakupukan tasalle ja
oli jo valmiina tekoihin. Hän siristeli silmiänsä, haristeli sormiansa
ja koukisteli käsiänsä kuin lentoon lähteäkseen. Osan intoansa hän
purki toisen pullon avaamiseen, mutta sitten hän hätkähti. Hän muisti
eräät sanat, jotka tuntuivat niinkuin juuri korvaan huudetuilta:

— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits! A kuin tulet juttuun?

Ristian seisoi hetkisen liikahtamattomana, sitten hän vetäisi
kädellänsä rennon kaaren ilmaan ja huudahti:

— Ahaa, Rasutovi, trastui! Haroossi on nyt, oikein haroossi! A on oma
talo, on oma mäki, on oma järvi, a mikäs on olla! Päivällä liepuskaa
leivon, yöllä maatuskaa silitän, oikein on haroossi! A ennen: oikein
surullista oli, oikein salkka oli. Syödä piti mikä ei pakoon juossut
nenän alta, vähän sai vielä uristakin, syödä piti vaan! A nyt: kukkoja
syön, Rasutovi, munia syön, syön lohia! Paljon oli minulla karjaa, ylen
paljon, on vieläkin, katsohan, kyyhkyläiseni.

Ja Ristian töhnäsi ulos ja alkoi pitää mökyä hiljaisessa aamussa:

— Pasmatrii — tuolla on läävä, sata oli lehmää, kaikki vei piru.
Ei pysynyt piru kahleissa, keikkumaan läksi, kaikki vei läävästä,
sonnat minkä jätti! Tuolla on pahna, ylen on suuri pahna. Rutto tuli,
nälkärutto, pois vei!

Ristian yltyi leikissään, viittilöi näkymätöntä vierastansa mukaansa ja
toikkaroi lumivalleja nuohoten kanatornille.

Kartanorakennuksen akkunassa vahti Lovissan hätäinen naama.

Ristian ryntäsi torniin ja alkoi laipioitten rautalankaverkkoja
soitellen pitää puhettansa:

— A vot, Rasutovi, tässä on minulla karja — ei vie piru eikä tapa
tauti. Hyvä on karja: munan laittaa, valkean, makean munan. Ja kukot
ovat minulla kuin nuoret heinät, niin, Rasutovi: kuin nuoret heinät —
niin ovat pehmeät ja makeat. Yhen annan sinullekin, lahjaksi annan!

Omasta puheestansa heltyneenä Ristian törmäsi kukonpoikien pilttuuseen
ja alkoi tavoitella niitä mairitellen syliinsä. Mutta silloin nousi
kopissa hirveä metakka, johon yhtyivät tornin kaikki kurkut. Kiikatus
ja kaakatus ja siipien räiske karkoittivat Ristianin pian takaisin
kartanolle.

— Niin olivat kuin nuoret heinät! Allas on minulla vielä, Rasutovi,
rannassa on, kaloja täynnä, sinne menemme!

Ristian otti katoksesta haavin ja tallusteli rantapolulle. Jyrkkä rinne
vei hänet keränä rantaan. Ristian nousi tyynesti lumihetteestä, meni
uimahuoneelle ja puhkaisi haavin nenällä varhain puhdistamansa avannon
riitteen.

— Täällä on minulla karja, rakas on karja! Kesällä kaiket päivät
syötän, matossa itse makaan rinnalla, vehnästä syötän, talveksi pois
otan paleltumasta; kylmää pelkäävät, jäätyvät raukat.

Ja Ristian pulahdutti haavin avantoon ja hämmenteli mustaa,
pulpahtelevaa vettä. Pian nytkähti haavin varsi ja Ristian sinkosi
lumelle kalan kuin hopeisen kaaren; se pieksi itsensä lumipilveen.
Ristian otti kalan syliinsä ja pärpätti:

— Sinulle annan, ota, ota koko kala, muista minun antaneen, vai
otanko tupaan ja paistan sinulle? Ylen on rasvainen kala, on kuin
juhannuslahna, rasvainen ja selästä pehmeä.

Kala sylissänsä Ristian kiipesi kartanolle.

— Ja sähköt olivat minulla, sammuivat! Niin olivat kuin auringot
taivaalla, kuin Jumalan tähdet, pois sammuivat. Ja kartano on minulla
komia — katsohan, Rasutovi, kuin on komia.

Ristian vetäisi kädellänsä rakennuksia kokoavan kaaren ja katseli
silmät killillään lumeen uponneita seiniä.

— Valkeaksi maalautin kaikki, katsohan kuin valkeaksi! Ja talli on
minulla. Piru vei hevoset; hännät solmisi ja solmusta nosti, pois
kantoi!

Märkä kala kylmäsi sormia, ja Ristian vetäytyi tupaan.

— A niinkuin näit, Rasutovi, mikä on eläessä, oma on talo, kaikkia
on, omaa on! Piru vain peloittaa. Tulee ja kahmaisee ja sanoo: lupa
on viedä, Kristian Petrovits, tule pois, tule perässä, uusi on siellä
elämä, tule, Kristian Petrovits!

Lovissa tuli kamarista ja alkoi taas sättiä ukkoansa, nykäisi
kalan hänen käsistänsä ja lakaisi huovikkaista karisseen lumen
lattiamatoista. Ristian viittaili rennosti vain vastaan ja tarrautui
äsken avaamaansa pulloon.

Samana aamuna Juones päätti pistäytyä nummistossa Ristiania katsomassa.
Hän varusti ukkovainaansa aikuiset leveät metsäsukset seinävierelle
ja veti pitkävartiset huovikkaat jalkoihinsa. Syötyänsä ja hetkisen
pihalla tähysteltyänsä Juones alkoi nousta Jumikieppien harjoitse
metsäjärvelle. Kulku oli hitaasti edistyvää.

Juones saapui nummenlaen porteille vasta silloin, kun Ristian jo nukkui
suu auki Lovissan hoitelemana. Hän katseli hetkisen lasten liukasta
sujua erään töyrään kaarteella ja laski itse kepeillänsä latusyrjää
piirrätellen kartanolle.

Lovissa huomasi Juoneksen tulon, korjasi kiireenvilkkaa pullot
näkymättömiin ja töykki Ristianin hereille.

Ristian nousi humalaunensa hölmeessä juuri sängynlaidalle istumaan,
kun Juones astui tupaan päivän hyvyyttä toivotellen. Ristian oli vielä
aamullisessa tunnelmassa eikä elänyt tupansa maailmassa ensinkään.

— Ahaa, Rasutovi, trastui, päivää päivää!

Juones hetkahti nauruun, ja Lovissa pakeni käsi suullansa kamariin.
Vähin erin Ristian kuitenkin erkani hölmeestänsä ja tunsi Juoneksen.
Lovissa sai kerralla uskottavan käskyn kiidättää pöytään sen, mikä
siitä oli hävinnyt, ja ukot miehittivät pöydänpäät.

Ja pyhäinen päivä aleni huomaamatta viimeisille tutkaimillensa.
Miesten välissä seisoi tyhjä pullo muistopatsaan vakavana. Akkunan
liikahtamaton maisema himmeni himmenemistään.

Ukot vetivät jo puheitansa loppusolmuille.

— Saat nähdä, Ristian, että tämä talvi se repäisee elämän niinkuin
salama pilvet. Eikä tähänastisesta jää kuin mieltäkirpova muisto. Kylä
on taas ollut hiljainen, ja ämmät pilkistelevät ovien rakoloissa. Ukot
ja hevoset vietiin viime viikolla sotamiehiä vedättämään ja siellä
missä lienevätkin vielä toisessa päässä jälkiänsä. Nuoret miehet ovat
häviksissä. Elämä on kuin rikkinäisen kaulakellon rälkätystä!

— Mutta jos nyt jäivät herrat tulematta, niin kyllä kuollaan kuin
torakat kuivaan uuninraviin. Mistä otat silloin ruplan ja ruuan?

— Voi näyttää siltä, mutta voi toisellakin. Ampui tuo sama hätä
minunkin lävitseni silloin, kun liitti sänkyyn läsimään. Minä katselin
silloin asiat niin, että tällä ruoskalla ärsytetyllä vauhdilla ajetaan
pian notkoon, ellei muutosta tule. Ja ainahan ihmiset pelkäävät mustia
pilvenkiukamia, niin kauan kuin ne roikkuvat niskan päällä, mutta
sitten sateen mentyä katsovat ympärillensä kuin uutta maailmaa. Minusta
ei ole enää siivo eläjäksi, sillä en näillä ramaantuneilla käsillä
mahda maalle mitään, mutta jos nyt alkaisi ajella pellonselkiä yhtä
ahkerasti ja rapsakasti kuin maantien raiteita, niin itsestään joutuisi
uuteen elämään.

— Älä hyvä raiska haasta tuolla tavalla. Oikein sydänmunaa kurtistelee
ruttuun, kun ajattelenkin, että minun pitäisi taas muuttaa kylänlaidan
köyhyyteen.

— Sinusta on jo pulskistunut tupatirhakka, mutta vielä sitä sinäkin
puhkot ojareikää kyläukkojen pelloilla. Tähän se taitaa kutistua
Rasutovinkin elämä.

— A vot en tiedä, mutta varjele Jumala!

— Mistäs sen tietää, kun ei edellepäin ole silmiä!

Juones oli jo lykkinyt itsensä nummenlaen ylitse, kun Ristian vielä
toljotti kartanolla seisten hänen latujensa tuskin enää näkyviä
juovia. Ristian puistalti harteitansa karistaakseen outojen ajatusten
kylmyyttä. Ympärilläseisovat rakennukset tuntuivat kolkoilta kuin
paarihuoneet. Hämärä oli valloittanut jo takimmaiset töyräät ja hiipi
Ristiania kohden puu puulta, kunnes yllätti hänet ja syöksähti samalla
harmaana laineena yli koko nummiston. Kaukaiselle taivaankolkalle
tuikahti tähti palamaan. Ristian havahtui tuumailuistaan vasta Lovissan
kutsuun.

Pihalta tultuansa Ristian seurasi hetken iltapöydässä äänekkäästi
lohenkiduksia imeskeleviä lapsiansa ja nöyrrytti heidät hiljaisiksi ja
suurisilmäisiksi:

— Nyt sille meidän köyhyydellemme taidetaan taas panna kohta silmukka
kaulaan ja taluttaa metsästä takaisin tupaan!



IX.


Järvituitun huvilat seisoivat tyhjinä ja akkunaluukkujen jäykistäminä
kesänvihreissä puutarhoissa. Ihmiset liikuskelivat alakuloisina
ja hiljaisina, niinkuin näkymätön vihmasade olisi pieksänyt heitä
terävin vesipiikein yhtä mittaa ja turruttanut ilmeettömään
välinpitämättömyyteen. Aurinko paistoi, taivaankannen alle levittäytyi
vihreä näky, mutta Järvituittu oli vielä keväisessä yökirteessä.

Herrat jäivät tulematta. Siihen kiintyi koko Järvituitun huomio. Oli
tapahtunut paljon melskeistäkin talven vaiheissa, järvituittulaisia
oli joutunut kesken ikiänsä hautakuoppien pohjille, mutta sellainen
hätkähdytti vain ensi kokemalta ja kuulemalta. Pitkä, masentava
tietoisuus elämän kertakaikkisesta käännähtämisestä jäyti avuttomin
elein liikkuvia ihmisiä.

Ukot kävelivät päät riipuksissa huviloittensa vehmaissa pensaikoissa,
katselivat ovien liikahtamattomuutta ja kattojen harmaantumista.
Rappeutumisen ensimmäiset, tuskin huomattavat viivat alkoivat näkyä
jo selvemmin vihreää taustaa vastaan kuin ennen, jolloin ovet
hulmahtelivat auki yhtämittaa, akkunoissa näkyi ohitse vilahtelevia
vartaloita ja hiekkateillä soi lasten ilo ja aikuisten riemu
kesäpäivien helakoimpina kukkina. Tuvilla naiset kolusivat tyhjiä
paikkoja ja voivottelivat kaiken loppumista. Pienet perunamaat vaottiin
entisekseen harjakkeilleen, ja peltotilkut ahdettiin kaurankasvuun
ryhevien ojapajukkojen turviin.

Kaura nousi pian hentona vihreänä utuna pellokkeille. Ukot
istuskelivat katoksissa, tähystelivät lakiriukujen välitse sijaa
kärreillensä ja vielä muille nurkkiin jääneille ajokaluillensa.
Mutta kärrienkatselu viekoitteli valjastamaan hevoset, ja niin ukot
ajelivat taas vanhasta tottumuksestansa päivittäin asemalle entiseen
valtakuntaansa riitelemään kymmenin miehin parista maksuatinkivästä
kauppamatkustajarahjuksesta, jotka laihoin salkuin tulivat vielä
noudattelemaan entisien riistamaittensa polkuja. Hiljaisin, mietteliäin
ohjasottein ajettiin tiesuonta myöten köyhyyttä irvistelevälle
kapakkatorille. Sitä saartavat kaupat olivat tyhjiä ja alastomia.
Niiden pölyisissä akkunoissa roikkuivat vielä iankaikkiset
karttuunihuivit ja läkkiastiat, mutta ovien takana paistoivat hyllyt
kuin hampaattomat ikenet.

Kapakassa miehitettiin entisekseen vahakangasrikkoisia pöytiä ja
juotiin teetä imeskellen suut irvissä tahmeita karamelleja, joita
purettiin likaisten paperien sisästä sokeriastioista. Kaskut eivät
tahtoneet sujua millään naurunremakkaan asti, eikä piiskaryyppyjä
saanut itkemälläkään.

Toiset ukot kirosivat ja manasivat katkerasti niitä seteliruplanippuja,
joita he olivat kasvatelleet leveäselkäisiksi huikeina ajokesinä;
toiset taas hyvittelivät kirstujensa sopukkoihin keräämiänsä
hopearuplapinoja, joita kylän kauppa-apulaiset etsivät nyt
ostonhimokkaina jokaisesta tuvasta. Ja Järvituitun ukot pirstaantuivat
kahteen, toisiansa kateillen katsovaan nurkkaryhmään kapakassa.

Tuutija-Mikko huusi ukot aina arpaan, mutta muinoinen kiihoittava
pelijännitys laukesi hervottomaksi ja eleettömäksi rahannostoksi, jolle
jo melkein hymähdettiin.

Pari Järvituitun resuisinta ukkoa ajeli monet päivät merkillisessä
humalantihkussa; he repivät ohjasperissä ollessaan hevosensa rennoiksi
ja hulluiksi, nauroivat päin silmiä kaikille ja heltyivät viimein
kamalassa pohmelossaan kapakalla kertomaan monipäiväisen humalansa
syyn: he olivat voidelleet leipäviipaleille paksulti kenkävoidetta,
syöneet sitten ne ja juoneet päälle hapanta kaljaa sekä saaneet
sisuksistansa nousemaan päähänsä oudon humalan, joka itketti ja
nauratti ja pani tiet luikertelemaan kuin elävät madot.

Asemalla oli ajuripuomin hevosrintama riippupäinen ja päivä päivältä
lyhenevä. Napitetut valjaat retkottivat rangoiksi laihtuneiden hevosten
selissä väljinä ja nahkaa kaluavina. Junat kolisivat sivuitse tyhjinä
kuin akkojen jauhovakat, ja pöly tuskin kiehui enää kotiansa ajavien
ukkojen kärrien vanassa. Junista ihmiset naureskelivat asemalla
seisovaa hevosrivin tynkää, mutta Tuutija-Mikko arvotti edelleen
naurusta välittämättä kapakan pihalla sorminluettavaa miesrykelmää ja
toi sen aina säännöllisessä jonossa puomille odottelemaan niitä kahta,
kolmea, jotka joskus eksyivät pudottautumaan asemalle ja halusivat
jonnekin tienmutkien taakse.

Ojavieriltä alkoi verkkaisesti nousta maan tielle vihertäviä
ruohonnukkaisia kielekkeitä. Varikset keinuilivat rauhassa
aidanseipäitten nenissä.

Ja vähin erin, sitä mukaa kuin ajurijono asemalla kutistui, alkoi
Järvituitun katoksissa jyrinä ja melske. Ukot nostelivat ajorattaitansa
ja kukkaperärekiänsä ylisille sekä laskivat maahan vastapainoksi
vanhoja risuäkeitä, lapioita ja kuokkia. Ja ylisillä seistessään ukot
katselivat seinänräppänöistä alaniittyjen laakeata maisemaa, jossa
kaartuilivat pajupehkojen pyöreät latvaviivat, ja hakivat niiden
aarniosta omat niittysuikaleensa. Pieniltä, masentavan pieniltä ne
näyttivät katosten ylisille, mutta ylisien hämärään nostetut rattaat ja
reet näyttivät vielä avuttomammilta ja tyhjäsylisemmiltä kuin vihreät,
elämää lupaavat maanpinnan muodot. Ja pitkät tuokiot tähysteltyään
ja mietiskeltyään ukot laskeutuivat maahan ja alkoivat käännellä
työasujansa ja pohtia rynnäkköä pelloillensa.

Juones seurasi kylänlaidasta maantien yhä pienentyviä pölypilviä ja
ukkojen kiivasta liikehtimistä pihoillansa, ja hän tunsi taas monesta
aikaa elämänhalua ja osuutta uuden päivän sisällykseen. Juones alkoi
viilailla kuokkansa pyöreää kärkeä kuten muutkin Järvituitun ukot.

Eräänä iltana oli Hiopin katokseen keräytynyt monta toistensa tulosta
tietämätöntä ukkoa tahkokiven äärelle ojalapioitansa teroittamaan.
Vuoronperään he pyörittelivät tahkon kampia ja painoivat lapioitansa
kiekkona pyörivään kiveen silmissänsä vesipoimun notkistelu sähisevällä
lapionterällä. Ukot puhuivat monesta aikaa maistansa ja töistänsä,
ja Juones innostui joukosta kaikkein viittilöivimpään ja kiivaimpaan
puhumiseen:

— Vanhat ihmiset sanoivat ennen, että likimmäinen on aina ensimmäinen.
Ja mikäs meitä on sitten likempänä kuin jalansijamme. Sen kun kynnämme
nurin ja annamme työntää viljanterää, niin elämme kuin elämmekin,
vaikka hiljaisemmin ja äänettömämmin kuin ennen! Ja maa — se on
aina ensimmäinen: sanotaan laiva — missä sen luulette rakentuvan
ellei maalla? Eivät suinkaan sitä aalloilla läjään hakkaa — maalla
se naputetaan vedenkyntöön. Ja lentokone: maasta se lähtee ja
maahan palaa, p— — —a hänen lipittelystänsä tuolla petäjänlatvojen
seassa, maata se nuohoaa sekin. Selvintä on tarrata kaksin kourin
maan kannikkaan ja idättää sen pinta miestä elättäväksi. Ja se
venäläiselle posaalustaminen oli huono juttu. Minä sen oikein jo älysin
viimeisellään, kuin tongin poltikkaisjuuristossa Rasutovin matomyyränä.
Silloin minä hoksasin, että kohta sitä posaalustetaan itsellemme vitjat
kaulaan joka mies ja sitten olisi käynyt kuin esiukoille: vitsaa
selkään ja potkua pakaraan! Ja sillä aikaa kuin ajaa jyristelimme
teitten lääneillä, kasvoi niityille pajupehkoja kuin tatteja sateen
jälkeen kankaille. On niissä nyt työpesä ukoille niinkuin onkin! Mutta
maata sitä on tongittava niin maan päällisten kuin alaistenkin. Vielä
tästä kilkistytään siivo eläjiksi, mutta ajan se ottaa.

Ukot hymähtelivät, myöntelivät, koettelivat hivuttelevin sormin
teriensä pystyväisyyttä ja erkanivat omiin katoksiinsa. Juones jäi
vielä Hiopin kera juttelemaan ja suunnittelemaan.

— — —

Mustan taivaan alla juoksi harmaa, hätäinen pilvilompare kuin
ahdistettu eläin. Metsänlatvat olivat painuneet tuulisukaan.

Järvituitun ukot perkasivat alaniityillä ojanpohjia näkymään
pajupensaiden ja heinämättäiden seasta. Väliin syöksähti pilvistä
rankka sadekuuro ja juoksutti ukot latoihin. Vähin erin ojat
puhdistuivat kuitenkin suoriksi viivoiksi latojen ympärille, ja
kaadettujen pensaiden juuret töröttivät harmaina, koukkuisina
käsivarsina. Ukot innostuivat puhdistuvien niittysuikaleiden
avartumisesta ja möyrivät märässä heinikossa läähättävin suin ja
pakottavin kupein.

Illalla kulkivat Järvituitun ukot ensikertaa jalkamiesjonona sitten
linnaretkensä lähdön. Silloin sateli puuskittain samoin kuin nytkin.
Tiessä ja mielissä oli silloin harmaan masennus, mutta nyt oli sateesta
kirkastunut ja puhdistunut vihreys voimakkaana elämäntuntona. Ja
huolimatta työn väsyttämistä jäsenistä ja ilkeänmäristä vaatteista ukot
haastelivat eloisasti ja kääntyivät aina väliin taaksepäin osoitellen
niittypalasiansa ja laatien suunnitelmiansa.

Pitkin viikkoa avaroitui alaniitusto. Ukot palasivat iltajonoissansa
entistä vilkkaampina ja ryhdikkäämpinä. Kuskipukeilla lakoon painuneet
hartiat alkoivat suoristua ja jalat tottua alituiseen askelenottoon.

Heinä tehtiin Järvituitussa nälän ahdistaessa sydänalaa. Sitten
alettiin kyntää rukiille maanpintaa mustaksi. Alaniityillä vetivät
hevoset selät vempeleillä raskaita auroja, ja ukot painoivat
heinämättäissä sihisevää terää syvältäkulkevaksi. Moni ukko huomasi
auran kurjessa kieppuessaan, että silmissä voi vilistää muitakin
ajatusta antavia juomuja kuin maantien ruskea nauha. Turvelepeen
kääntyessä maahan puhkeava musta vana aukaisi ajatuksille laajan
tulvamaan. Työ sujui melkein huomaamatta. Vasta läkähdyksissään
pysähtynyt hevonen töksähdytti perässänsä kulkevan ukonkin huomaamaan
ympäristönsä. Ja Järvituitun ukoista alkoi kyntäminen olla rattoisaa
rahtia. Ennen olivat he sen tehneet ajokiireitten välissä niukin
naukin. Ajatus viihtyi hyvin vaon maailmoissa, ja uusia näkyjä kihosi
alati mieleen. Ruismaat olivat pian valmiina mustina suunnikkaina
vihertävässä niittyalueessa ennennäkemättömän laajalla Järvituitussa.
Ukot levähtivät viikkokauden, pistäytyivät illoin istumassa ison
lumiauran siivillä kyläkankaalla, muistelivat siellä menneitä ja
puhuivat tulevista mahdollisuuksista.

       *       *       *       *       *

Oli elokuinen päivä. Järvituitun ukkojen jono kulki maantiellä
pyhävaatteiden ja kiiltäväkuoristen saappaiden jäykistämättä; käsissä
roikkuivat pienet eväsnyytit. Ukot katselivat ahnaasti maisemanrantaa
ja tietä, jonka jokainen raitiouppoamakin pysyi lähtemättömästi
heidän muistissansa, ja ajattelivat äsken umpisukkulaan pulahtanutta
ajuriaikaansa.

Kun he kuulivat takaa rattaiden heikkoa jyrinää, seisahtuivat he kuin
käskystä ja vilkaisivat olkansa yli. Silloin ei vielä ajajaa näkynyt.
Tuutija-Mikko ajoi vielä monen käänteen takana puomivartiollensa
menossa. Kun hänen eteensä aukeni pitkä, mutkaton tiesuoni, huomasi hän
sen päässä loivalla mäennenällä ukkojen hitaasti kulkevan virran. Mikko
myhähti ääneensä:

— Jokainen ajaa omalla höyryllänsä!

Mikon saavuttua takimmaisten miesten kohdalle loikkivat nämä hänen
rattaillensa ja ajoivat viittilöiden toisten sivu.

Järvituitun ukot olivat nyt menossa jonnekin päivämatkojen päähän
siemenrukiin ostoon.

Asemalla ukot istuivat rivissä laituripenkeillä junaa odotellen ja
katselivat ensikertaa vierailla silmillä puomin hevosrintamaa. Kurjalta
se nyt näytti, melkein mustalaiskuormastolta. Haikeus ja samalla
kaukainen voitontietoisuus vaihtelivat matkaanlähtijöiden mielissä.
Juna saapui. Hevoset seisoivat riippupäin ja roikkuvin huulin kuin
vanhat tatit. Entinen hevosrintaman juoksuvalmis tepikoiminen ja
valjaskulkusten iloinen soitto oli jätetty kaurapussien kera tallien
nurkkiin. Ja Järvituitun ukot etenivät pian junan uumenissa kauas
omilta mailtansa ja teiltänsä etsimään apua uuden elämänsä niukkuuteen.

       *       *       *       *       *

Ieva puhdisti parhaillaan sienikorin sisällystä veitsentyngällä ja
pulahdutteli sienien liukkaita hattuja vedentäyteiseen kivipottiin, kun
Juones iltaa toivotellen astui tupaan ja laski olaltansa ovensuuhun
raskaan haarapussin. Hän puhua häkelsi kiireisesti muutaman sanan ja
hävisi kartanolle, jonne pian Hioppi ajaa retuutteli työrattainensa.
Rattaiden pohjalla pötkötti isovatsainen säkki, jonka ukot korvista
heilauttaen mätkäyttivät maahan. Sitten Hioppi ajoi tiehensä ja Juones
palasi tupaan. Ieva varusti pöydän syömäkatteilleen, ja Juones alkoi
kertoa matkansa vaiheita:

— Kyllä siinä sydän löi kuin lautaseinää, kun joutui jalkamiehenä
kuljeksimaan vieraita kyliä ja kun koirat haukkua kolkuttelivat melkein
kinttutaipeessa kiinni; eipä niitä saanut heveltää ohjasperillä
niinkuin kotona. Nyt sitä nähtiin meidänkin ukkosakilla, miltä tuntuu
seistä vieraalla kynnyksellä säkintäytettä ruinaten. Ajettiin junassa
päiväkausi ja tipahdeltiin aina pari ukkoa paikkaansa, ettei olisi
samassa kylässä tallottu toisiamme varpaille. Kyllä piti olla talot
kylässä niinkuin siinäkin, missä kävin, niin olivat kuin maalatut
marjat. Ja läävät olivat kivestä kuin kaupungin tapulit. Menin yhteen
taloon sisälle ja kysyin hovin isäntää. Piiat latelivat uuninkupeelta,
ettei se mikään hovi ollut, mikä lie muka ollut torppa vain. Minä
ajattelin itsekseni, että enhän minäkään mikään ahven ole, jotta
minua vedettäisiin huulesta. Tuli siihen sitten isäntäkin. Vaikka oli
musta, niin muuten oli soria. Vieraaksi kutsui minuakin. Kun minä
sitten kaskuilin isännälle elämäämme illan mittaan, niin eikös jo
kysynyt, että montakos kuormaa vieraalle pannaan jyviä, koska noita
näkyi jääneen karisteiksi jonkin verran kylvösiemenistä. Silloin minä
näin, että sydän oli muhea sillä miehellä, kun kuormakaupalla tarjosi
minullekin tavaraa. Minä kun säkin pyysin siemeniä ja pivon jauhoja,
niin ei viitsinyt itse lähteä niin vähää varten aittaan, vaan piiat
toivat kainalossansa jyvät tupaan. Niin olivat sillä ruteat piiatkin,
säkin kantoivat kepeästi kuin olkitukun tupaan. Syöttivät ja juottivat
minutkin, vaikka minä kieltelinkin, ettei tämä meidän vanha suola
janota eikä nälätä. Isäntä itse toi minut asemalle kumipyöräisillä
ja pehmeästi kuopissa kuukahtelevilla kieseillä ja auttoi säkin
asemahuoneisiin. Mutta rahan tunsi tuo mies hyvästi, sen otti itse,
ja niin otti hapraasti kuin venäläinen tatin sammalikosta. Ja pellot
sitten: nuo olivat avarat kuin meren jäät ja Pietarin torit. Kyllä piti
olla!

Juones söi ja haasteli palanvälit. Ieva kuunteli ihmeissään.

       *       *       *       *       *

Ja Järvituitun pellot saivat siemenen pintaansa. Alaniittyjen mustilla
suunnikkailla kulki harvakseen astahtelevia miehiä, jotka sukelluttivat
kätensä siemenvakkaan ja tekivät sitten samanlaisen kaaren kuin ennen
kuskipukin räystäällä soromnoota sanoessaan. Ämmät kulkivat kädet
esiliinojen alla ja vetivät vierellä sitkainta kannoillansa suoraksi
viiruksi pehmeään multaan. Puolen päivää ukot kulkivat ämminensä
tahdikkain harppaisuin sarkoja nenästä nenään ja saivat siemenet maahan.

Syksyn päivät alkoivat avartua, keltaisia lehtiä kieppui maahan, ja
Järvituitun pellokkeilla seisoivat kaurakymmenikköjen tiheät rivit.
Kylä varustautui talveen, ja siantappajat ennustivat pernalangoista
lauhkeaa talvea.

Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui pyhäpäivisin viljoista
aprikoivia ukkoja.



X.


— Isä, isä — herroja tulee!

Ristian kapsahti kartanolle ja katseli jyskyttävin sydämin nummenlaen
porteille, josta alkoi juuri laskeutua hevosmatkue. Tuutija-Mikko ajoi
pihalaakealle, ja kärreiltä laskeutui salkkua kantava herra, joka
jäi pyöriskelemään ja tähystelemään töyräitten rakennuksia. Ristian
asteli harvakseen ja posket valkeana herran luokse. Kartanokoira riisti
vitjoja kireälle ja haukkui välkkyvin leuoin.

Nummistoon saapunut herra kertoi Ristianille olevansa tuomari, jolle
Rasutovi oli lähettänyt valtakirjan rakennusten ja irtaimiston
myymiseen. Hän kertoi tulleensa tekemään luetteloa Rasutovin
omaisuudesta ja sanoi kuuluttavansa kohta huutokaupan. Ristian masentui
ensin sanattomaksi. Se päivä päivältä yhä ahdistavammaksi yltynyt
aavistelu, joka oli Ristiania muistuttanut lyhyen yltäkylläisyyden
loppumisesta, sai nyt muodon itsellensä salkkukainaloisesta herrasta
ja huutokaupan tulosta. Ja Ristian näki silmänräpäyksessä elämänsä
kuvan: sakeassa, pimeässä näreikkörinteessä välkähti ihmeellisesti
sammalikkoon ryöstäytynyt helakanvihreä valojuova, joka pian supistui
olemattomiin auringon hivuessa loitos.

— Vai, vai kirjotti Rasutovi! A mistä kirjotti? Vai on elossa vielä
Rasutovi, hyvä oli mies, hyvä, vai on elossa! Kuolleeksi, kuolleeksi
minä jo luulin. Mikäs — säästäähän Luoja hyviä ja soreita!

— Pariisista kirjoitti, sinne oli jo päässyt talvella pakenemaan.

— Vai sinne, vai sinne asti pääsi, a mikäs oli päästessä, kun oli laiva
ja kaikki itsellä, senkun seilasi vaan!

Ristian ja herra alkoivat kiertää nummistoa. Tuutija-Mikko riisui
hevosensa, laski sen pihaheinikkoon syömään ja kulki itse toisten
jäljessä nummelta nummelle muistutellen eloisia rakennusaikoja ja
ihmetellen nykyistä autiutta, joka vieläkin tulisi vahvenemaan.

Ristian availi ovia, selitteli, osoitteli ja viittaili. Herra merkitsi
näkemänsä pitkiin listoihin, lukitutti ovet ja otti avaimet haltuunsa.
Ensiksi seistiin läävän kynnyksellä ja katseltiin tyhjiä vitjasijoja.

— Kasakat, rosvot veivät täältä kujankukat. Eivät jättäneet edes yhtä
lapsille maitolypsikiksi. Kylältä pitää minunkin haettaa joka tippa!

Sitten kyyristyttiin sikalan ovesta sisään.

— Rasutovi jo hävitti aikanaan pois. Jonkin jätti, nekin kuolivat.

Kierros jatkui ovelta ovelle, ja saavuttiin pihalle. Sitä mukaa kuin
Ristianilta avaimet vähenivät, valtasi hänet melkein hikeä puserruttava
hätä. Hänen silmissään oli unena se kierros ovelta ovelle, jonka
he olivat tehneet tuon tuosta Rasutovin kera hopeapäisin kepein ja
yksiinlyövin, tyytyväisyyttä tihkuvin puhein. Mutta todellisuutena
oli nyt hänen silmissään avaimenanto avaimenannolta irroittautuminen
nummien maailmasta. Ristian availi ovia niinkuin pakkaspäivänä, hartiat
luimussa ja vastahakoisin sormin.

Päärakennuksesta palattaessa oli aurinko enää kahden korennonmitan
korkeudella nummien latvustosta. Hevonen oli valjastettu, ja
Tuutija-Mikko istui odotellen rattailla. Ummehtuneista, kolkoiksi
autioituneista huoneista tultuaan Ristian ja herra pysähtyivät vielä
hetkiseksi kynnykselle puhelemaan.

— No, saanhan minä varmaankin asua vielä huutokauppaan asti täällä?

— Tietysti, tietysti! Vielähän teillä on palkkakin saamatta. Rasutovi
käski maksamaan heti huutokaupan loputtua kaikki maksut.

— Vai käski maksamaan! Kyllä se on aika Rasutovi. Vai muisti minuakin
vielä, Kristian Petrovitsia. Niinkö kirjoitti, jotta maksa Kristian
Petrovitsille, maksa hänelle. Hyvä on mies, hyvästi katsoo ja hoitaa,
niin hoitaa kuin omansa. Maksa hänelle, maksa, sano terveisiä!

Ja Ristian heltyi puhua pälpättämään Rasutovista ja hänen hyvyydestään,
vaikka karu todellisuus ahdistikin rintaa.

— Kellarissa on minulla potatti ja lantut, saanhan pitää avaimen,
omat ovat potatit ja omat muut syömiset. Nälkä täällä muuten tulisi,
ellei olisi oma ruoka. Kanat ovat omat ja kukot. Muuta elokasta ei
olekaan kuin sitten tuo koira. Omalla ruuallani olen senkin syöttänyt,
kalliiksi on tullut!

— No maksetaan, maksetaan. Minä ilmoitan sitten huutokaupasta ja
tulostani. Hyvästi!

— Hyvästi, hyvästi! Kalliiksi, kalliiksi on tullut!

Ja kärrit alkoivat nousta kitisten jyrkkää pihatörmännettä porteille.
Ristian seisoi kivettyneenä kartanolla.

Ja siltä seisomasijaltansa Ristian lähti vielä nummien yli
kylänlaitaan kääpiötorpallensa. Tie johdatteli häntä kuivien, pihkalta
tuoksuvien töyräänlakien ja kosteitten sammalnotkojen kautta sille
metsäseinämälle, joka reunusti alaniittyjä ja kylänlaitaa.

Harvenevien runkojen välitse paistoivat jo alaniittyjen vihreät muodot.
Vastapäisen metsänlaidan latvustoa kirkasti vielä auringon lempeä
valo, mutta maanraja oli musta ja tyly. Ja Ristian näki ihmeeksensä
alaniittyjen saarekkeilla kyntötouhukkaita ukkoja, jotka hevosillensa
huikaten kulkivat selät kyyryssä vaoillansa. Näkyi vielä nuoria miehiä,
jotka nostelivat polvillensa rätkähtäneitä aitoja ja puhkoivat ojia
tiheästi heiluvin lapioin.

Ristian pysähtyi metsänlaitaan katsomaan. Avara niittyalue oli
täynnänsä uutta elämää. Ristian seisoi ja ihmetteli. Ukot ja nuoret
miehet paiskoivat ramakasti töitä kuin maanhimoissa. Ja entinen
pajuttunut niittyaarnio oli puhdistunut jo yhdeksi avaraksi näyksi,
jossa vaihettelivat vihreät ja mustat suunnikkaat.

Ja samana päivänä, jolloin Ristianille selvisi vanhan elämän vakuuttava
sammuminen, leimahti hänen silmiinsä nykyinen elämänsisällys uutena
ja nuorena. Ristian tajusi heti, jouduttuaan mieltäjäytävissä
ajatuksissansa silmästä silmään niittyaukeaman kanssa, että hänenkin
osuutensa ulottui vielä monin lapionpistämin ja kuokankääntämin tähän
uuteen elämään.

Metsänlaitaa hiljalleen astuskellen Ristian suuntasi kulkunsa
kääpiötorpalleen ja katseli oudossa lumouksessa niittymaiseman puhdasta
asua.

Kylätörmillä punersivat talojen päädyt, ja akkunat löivät tulta.
Ukot palasivat jyrisevin työrattain katoksillensa ja sekaantuivat
kujasilla iltaisiin karjalaumoihin. Veräjät narahtelivat, ämmät
kutsuivat soivin huudoin tarhojen avatuilla porteilla lypsikkejänsä,
ja kujasilla lasketteli nelkkomatnelistä ja karjalaumoja jakaen nuori
poika hevosellansa kohotetuin käsin ja riemusta hihkuen. Aivan uusi
iltatunnelma tulvahti kylään ja riemastutti huomaamatta ihmiset.

Ristian seisoi kääpiötorppansa nurmettuneella pihalla ja tunsi sen taas
kodiksensa, köyhäksi, kurjaksi kodiksensa. Hän katseli tupaa hartaasti
ja surumielisesti. Sen niukat muodot nostattivat hänen mieleensä
unentakaisen ajan, jolloin elämä oli ollut huolentäyteistä ja karua. Ja
Ristian valmisteli ajatuksissansa paluuta tähän unentakaiseen mökkiin.

Kun hän kulki takaisin nummistoon, olivat notkot jo kylmänhornakat
ja märät, mutta nummien selillä löi ilma kasvoihin lämpimänä,
pehmeänä aaltona; ja kun hän saapui nummenlaen porteille, seisahtui
hän taas katsomaan. Rakennusrykelmä tuntui yht'äkkiä vieraalta ja
kolkolta. Ristian rinnasti sen alaniittyjen eloisaan avaruuteen,
ja hänestä näyttivät nyt nummien saartamat rakennukset ahtailta ja
tylyseinäisiltä, uupuneilta ja elottomilta. Ristian seisoi ja ihmetteli
kuten aiemmin metsänlaidassa. Ja hänen lävitsensä löi merkillinen
lohdullisuuden ajatus, joka teki askelenkin keveäksi, kun hän taas
jatkoi kulkuansa.

Järvellä eteni nummiston rantaa kohden suon syöksemä sumuhyöky. Ristian
pujahti tupaan.

Mutta aamulla, kun Ristian tuli tuvasta pihalle, heloitti nummisto
taas kirkkaana ja väljänä. Aamuaurinko valaisi ison päärakennuksen
seinät iloisiksi, ja tuuli pelmutteli somasti vihreitä pihapensaita,
jotka puuskien yltyessä kiepauttivat lehtensä nurin ja näyttivät
saaneen äkkiä harteillensa sinisenharmaat viitat. Ja Ristiania alkoi
taas jyrsiä eilen täyteen voimaansa puhjennut hätä entisen elämän
sammumisesta. Hän käveli rauhattomana pihamaalla ja mietti, miten saisi
elämänsä taas sujumaan kylän köyhällä liepeellä. Ristian käveli ja
repi niskatakkuansa. Äkkiä hän seisahtui, manasi, tuumi hetkisen ja
meni sitten suoraan kellariin. Sieltä hän toi viimeiset silkkipaperein
verhotut pullot, laskeutui varovasti rantaan ja vei ne uimahuoneelle.
Senjälkeen hän nousi taas kartanolle mitättömiin aamuaskareihinsa.

Puolelta päivältä Ristian jo istui Rasutovin mattotuolissa, jonka hän
oli kantanut katoksen luhdista rantaan, onki ja ryyppäsi aina polviensa
väliin puserretusta kaulattomasta pullosta kirpeänmakean kulauksen.

— Pidetään nyt, Kristian Petrovits, viimeistä päivää ja pyhää tällä
mäenkannikalla!

Ristian lojui rentosenaan mattotuolissa, piiskasi ongen siimalla
lumpeikkoa ja viskasi lopulta ärtyisänä koko ongen laiturille. Sitten
hän jäykistyi katsoa killittämään suota, ajatusten takoessa päätöstä
yltäkylläisen nummielämän loppumiselle.

— Kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee! Oikein sanoi kyläukko
silloin poltikkaispehkon siimeksessä. Minä impaisin itseni Rasutovin
vorniekaksi ja nyt kohta jämpäisen itseni sahuriksi taas ja
kerääjäukoksi. Kyllä minä taas tiedän miltä maistaa nyrttäytynyt,
pöytäjättöinen leivänkuivama näin kukonpojan ja lohikalan jälkeen.

Äkkiä räsähti toinen pullo siruiksi uimahuoneen seinään. Kohta
senjälkeen Ristian taittoi toisesta kaulan ja alkoi kallistella.

— Missäs sitta ellei rattaanrummussa! Minä olen raukka sellainen tiestä
litistynyt sitta elämänrattaan isossa rummussa, ja kierähtipä se mitä
suuntaa hyvänsä, niin siellä olen minäkin kiinni litistyneenä. Välisti
minä olen Pekon Ristian ja välisti Kristian Petrovits; välisti minä
syön leivän kovaa ja juon piimäharmaata, välisti taas syön punaista
kalaa ja juon viinapuun mahlaa kieli torvella. Missä laidassa vaan
pyörä rasahtaa, siellä olen minäkin, sitta. Ja viaton perhe sitten
minun kannoillani perässä. Nyt minä olen taas Pekon Ristian ja lähden
perheineni kylänlaitaan, sinne lähden tästä, sinne! Hyvästi, Rasutovi!
Ylen olit hyvä mies. Köyhää rakastit. Kättä annoit, rahaa annoit.
Hyvästi, hyvästi! Laivalla seilasit omallasi, minne lietkin seilannut.
Tänne jätit Kristian Petrovitsin, köyhyyteen jätit, kurjuuteen jätit.
Sinua itkee nyt Kristian Petrovits, hyvästi, Rasutovi, hyvästi!
Muistatko, kuinka ennen yhdessä ongittiin; muistatko, kuinka sikoja
syötettiin; muistatko? Muistatko vielä, kuka sinulle aina madon
koukkuun pani, muistatko kuka sylkäisi ja kalalykyn toivotti. Hyvästi
— ylen olit hyvä mies. Minkä annoit, niin annoit, jottet kahdesti
katsonut, etkä sanonut: muista antaneeni! Aina sanoit: ota, Kristian
Petrovits, sinulla on paljon suita, ota, vie, on minulla kyllä, ota,
suut täytä. Niin, niin, prossait, prossait, Rasutovi! Lohesi söin
kyllä, mutta pois söin paleltumasta. Kukonpoikiasi söin, Rasutovi,
mutta pois söin kärsimästä. Niin söin kuin olisit käskenyt: syö pois
vaan, Kristian Petrovits, köyhä olet, paljon on sinulla suita, syö
pois, juo pois, muille joutuisivat; hyvän panit aina madon onkeen,
hyvät annoit neuvot — viskaa onki tuohon, siinä on kalan pesä, siitä
saat kuin saatkin! — Prossait, Rasutovi, hyvästi, hyvästi! Tänne jätit
minut, köyhyyteen jätit!

Ja Ristian pillahti itkemään. Aikansa niiskuteltuaan hän katsella
toljotti laineitten kieppua ja auringon hehkuvaa kuvaista veden
vellahtelussa ja herkistyi sitten laulamaan surumielistä laulua:

    Kyy kyy kylänlaidassa, siellä on huono ellää,
    sirkatsuu ja sianlihaa siellä ei ookkaa kellää.

Kerrankin sai koko Järvituitun asemalla seisonut ajuririntama yht'aikaa
kyydin. Aamujunista tipahteli monennäköistä miestä, herraa ja narria,
ja kaikki tahtoivat Rasutovin nummille, huutokauppaan.

— Tiedetään, hyvä — ajetaan!

Tuon tuosta hurahti nummenlaen porteilta kärrikuorma pihalle. Nummisten
teillä käveli miesryhmiä, jotka koputtelivat seiniä, tarkastelivat
katokseen nostettuja työkaluja ja pitivät monenlaista arvostelevaa
puhetta. Ristian ja muuan kyläukko kantelivat päärakennuksesta
huonekaluja, astioita, lamppuja ja kaikenkaltaista tavaraa, jotka
ladottiin keskelle pihaa isoiksi röykkiöiksi. Aina uuden sylyksen
tullessa kartanolle syöksähti sen kimppuun penkovia, koputtelevia ja
tunnustelevia miehiä. Tavara läjät suurenivat. Kartanolle saapui yhä
uutta väkeä.

Kaikki Järvituitun ukot olivat tulleet huutokauppaan. He istuivat
riveissä kujarakennusten seiniin nojaillen ja katselivat vieraitten
häärimistä kartanolla ja tavaroiden ilmestymistä auki leuhahtelevista
ovista. Juones sinkoili rivistä huomautuksia ja letkauksia, säälitteli
ja hyvitteli. Toiset olivat vaiti. Ukot istuivat muurina pihan laidassa
ja katselivat entisen elämänmenon jatkuvaa sammumista, joka oli ollut
heidän silmissänsä viime aikoina ainaisena näkynä. Jokaisella ukolla
oli osuutta tähän nummiston kaupunkiin, kenellä seinännostona, kenellä
lankunvetona, kenellä lapionpistona, kenellä vasaranlyöntinä, kenellä
mitenkin. Mutta kukaan ei vapissut repimisen eikä hävittämisen pelosta;
äijien mielissä oli vain häipyvä, raukea muisto, jolla ei ollut
masennuksen painoa. Ja ukot katselivat tyynin otsin, miten vieras väki
himokkaasti kolkutteli ja tutki heidän kättensä jälkiä, hyötyäkseen
niistä ja viedäkseen ne mukaansa. Rakennukset ja niiden tekijät olivat
liikahtamattomia ja rauhallisia: seinät kohoilivat ainaisia varjojansa
luoden, ja ukot istuivat tarkkaavin silmin niihin painautuneina. Mutta
heidän edessänsä hälisi levoton, intohimoinen joukko: kunpa minä saisin
tuon! tuota minä yritän! tätä en laske hevillä käsistäni! ahah — tämän
minä pidänkin itselleni!

Tuonottain nummistossa käynyt salkkuherra ilmestyi päärakennuksesta
kartanolle. Hajautunut väki hyökkäsi tavaravuorien ympärille tiheäksi
päärmeeksi.

Vasara alkoi kolkutella, ja tavaravuoret hajosivat hitaasti pieniksi
röykkiöiksi kartanon nurkkiin, rattaille ja puitten juurille.
Jokaisesta rikkinäisestä astiastakin käytiin sotaa, ja vasara julisti
tuomiotansa kumein paukahduksin.

Iltaan mennessä oli koko kaupunki sen kymmenillä isännillä. Kuka
lukitsi makkaratupaa omanansa, kuka suunnitteli läävän purkamista,
kuka peitteli ansarin lasikattoa. Täyteläiset kuormat alkoivat nousta
hitaasti porteille, ja jokaisella poistajalla oli kainalossansa
kantamus. Niinkuin armoton hyökylaine olisi syöksynyt tavaroin
kuormitetun laiturin yli ja jättänyt jäljelle vain synkät laituriarkut
muun mukanansa viedessään, samoin jätti aamulla kartanolle syöksynyt
ahnas ihmistulva vain autiot seinät nummistoon. Muun se vei mukanansa
himokkaasti ja välkkävin silmin.

Ristian, Juones, salkkuherra ja tämän ajuri jäivät vielä tilintekoon.

Tässä tilinteossa tehtiin Ristianista rikas mies. Hän ahtoi
ällistelevin sormin viisituhatta markkaa palkkarahoja ruttuiseen
kukkaroonsa ja sai luvan ottaa Rasutovin muistoksi kaiken myymättä
jääneen rojun itsellensä. Juones sai viisisataisen omiksi
palkkarahoikseen ja lähti hyvitellen salkkuherran rattailla kylään.

Ja viimeisestä illasta nummistossa tulikin Ristianille ilon ilta. Hän
nuohoi Lovissan ja lapsikatraansa kanssa kaikki lukitsemattomat suojat
ja luhdit ja keräsi vähän kerrallaan kartanolle uuden tavaravuoren,
joka oli kuitenkin riekaleinen ja köyhä, mutta joka Ristianista näytti
saaliinkomealta. Siinä oli Rasutovin mattotuoli, joka oli jäänyt
uimahuoneelle, ankkuritynnyrit, onget, valjasroitot, tyhjät pullot,
rikkeimet puutarhatuolit, rännien alaiset saavit, kaivonämpärit ja
monet muut. Pimeään asti hiipivät Ristianin joukot ympäri nummistoa ja
rakensivat aina välillä hellin käsin tavaravuorta.

Yö meni uneksiessa uudestaan alkavaa kääpiötorpan elämää, johon näytti
jo nyt leimahtaneen pitkä ja kirkas valonsäde.

Jo varhain aamulla liikuttiin taas nummistossa. Ristian ja Lovissa
telkesivät hädästä kirkuvia ja siipiänsä pieksäviä kanoja saaveihin,
ämpäreiihin ja koreihin säkkikatteiden pimentoihin. Lapset kantelivat
rakennusten takaa leikkikalujansa ja monenlaista muuta murua.

— Viedään ensiksi nämä elukat ja sitten puretaan tuo Rasutovin
muistopatsas tuosta kartanolta. Muistoksi sen saat, sanoi salkkuherra,
muistoksi! Ja onhan tuossa minulle tavarapatsasta kyllälti. Se on vielä
Rasutovia kaikki!

Lovissa ja lapset tarttuivat varovasti kanojen vankiloihin, ja pian
hävisi niitä kantava jono nummien taakse.

Ristian irroitti kartanokoiran ja puhua suostutteli tälle:

— Tule sinäkin, rukkasnahka, vielä meille; pääset kerran lomalle
sinäkin! Suu enemmän taikka vähemmän minun hovissani ei merkitse paljoa!

Tavaravuoresta Ristian lohkaisi mattotuolin selkäänsä ja lähti koiraa
taluttaen toisten jäljessä.

Ja päivän mittaan siirtyi Rasutovin muistopatsas kaikkine nitvaleineen
kääpiötorpan nurmikolle. Sitä ahdettiin sitten iltapuoli minkä
mihinkin, tupaan, aittaan ja kotaan.

Vielä illalla Ristian lähti kävelemään kylään aikeissa kuulustella
myytäviä maitolehmiä. Lapsiparvi juoksi samaan aikaan nummistossa
leikkimurut sylissänsä pelokkaana ja taaksensa vilkuillen. Autioissa
nurkissa oli vilahdellut — mitä lie vilahdellut. Lapset juoksivat
tiiviinä katraana kumisevien töyräitten yli kylän turvalliseen
läheisyyteen.



XI.


Metsäjärven nummistossa narahtelivat irtoavat naulat, seinälaudoitukset
kaatuilivat lumeen, hirsikerrokset sortuivat alas, ja miesten huudot
kaikuivat. Rasutovin entisiä rakennuksia purettiin parhaillaan. Samat
ukot, jotka olivat niitä aikoinaan hakanneet pystyyn, raatelivat nyt
niitä sekasortoisiksi röykyiksi pihalumille, josta ne aina sikäli
vedätettiin hirsikelkoilla asemalle mustien vaunujonojen äärelle.

Ristian ja Juones purkivat pientä makkaratupaa ylimmäisen nummen laella.

Harvakseen he kingoittelivat hirsikerroksia erilleen ja yltyivät aina
välillä nojailemaan työkaluihinsa ja pitämään pitkää puhetta.

— Kyllä se oli vaan aika Rasutovi, makkaratupakin näet piti vaan
olla itsellänsä, saati muuta. Minulla on vieläkin suussani niiden
ensimmäisten ja viimeisten makkaroiden maku, meille se ne syötti. Ja
kun ruokki sitten makkara-ammeitansa varten Rasutovi nimikkokarjujansa,
niin kyynelet silmissä välisti ruokki ja kehui samalla, kuinka hyvästi
syötti. Sanoi: Kristian Petrovits, jos makian tahdot milloin sian,
sinua neuvon: jauholla syötä, anna maitoa, lämmintä maitoa, paljon
anna, ja syyhytä sitten sika uneen. Se lihottaa: syyhytä ja syötä! Itse
aina hopiapäisellä kepillänsä syyhyttä syöttämisen päälle maankyntäjät
kyrsälleen ja oli hyvillänsä, ukko.

— Leikkipeliksi se katsoi Rasutovi koko elämän. Näkihän sen siitä,
miten rahoja levitteli; niin levitteli kuin paperia!

— A mikäs oli levitellessä, pankki oli, makasiina oli, laiva oli —
sillä seilasi vielä karkuun. Mitähän tekee nyt Rasutovi? Missä sikoja
syöttelee, missä keitättää makkaroita? A vot en tiedä! Mutta hyvä oli
mies, Rasutovi.

Muutama hirsi mätkähti makkaratuvan mataloituvista seinistä lumeen.
Ristian ja Juones jäivät sitten tuijottamaan valkealle järvenselälle.

Irti repeävät laudat narahtelivat ilkeästi alemmilla töyräillä, ja
kumakat nummet kertailivat aina ääniä räikein kaiuin. Päärakennuksella
ukot hönkyivät tahdissa suuria taakkoja liikutellessaan, ja hevosmiehet
pitivät oman välttämättömän mökänsä. Luminen maisema oli täynnänsä
jäähyväisääntä.

— Järvelle, järvelle soudatti usein Rasutovi; hatun otti aina päästänsä
pois ja otsaansa silitti. Sanoi: Katsohan, Kristian Petrovits, kuin
on kaunis järvi! Niin on kuin kuva, kuin piirretty. Näetkö, Kristian
Petrovits? Ka miks’en näe, minä aina myönnyttelin, vaikka minusta järvi
kuin järvi. Ei tuo sen kummempi ole kuin toinenkaan järvi. Ja niin oli
hyvillänsä, kun kehuin: ensimmäinen on tämä järvi, ensimmäinen. Vesikin
on makeata, sajun saat keittää, etkä sokuria tarvitse, niin on makeata.
Ja sekös ukkoa nauratti.

— Sellainen ukko jos tätä mäkeä ikänsä hallitsi, niin kaupungin teki
Järvituitustakin ja maasta vieroitti vielä enemmän ihmiset kuin
ennen; orjiksi teki, rahalla kytki kuin lehmät vitjoihin ja sitten
mielihalustansa nummillansa marssitti ja teetti mitä tahtoi. Sen teki
kuin tekikin, jos täällä sai pelata. Ihminen on vielä täällä liian
hetas, liian vilkka: missä kuuli hyvän puheen, sinne juoksi nauramaan,
sajut joi päälle ja päivän nauroi; missä näki ruplia ojenneltavan,
sinne juoksi ja rapsakasti juoksikin, eikä hevillä palannut!

Pari hirttä vierähti taas lunta pölläyttäen maahan.

— Kuulehan, Ristian! Minä kun sanon sinulle suoraan, niin meillä on
molemmilla ollut sydänmunassa sama kiusa ja hätä. Minä sen kärsin
vain aikaisemmin ja aloin jo kilkistyä, kun sinulla vasta alkoi.
Minä kyllä näin, kuinka elämäsi pöyhisi kuin vehnätaikina. Syrjästä
katsoin ja ajattelin: Odota, Ristian, odota, vielä itket sinäkin
itsesi uuteen elämään! Ja kipeästi itketkin! En virkkanut mitään.
Tallissa kuhnin hiljalleen, kun sinä pelasit Rasutovin kanssa, ja
vahvistelin itseäni lopulliseen pakoon tästä ruplien juoksulaisuudesta.
Ajattelin: katsokaahan, kunhan vähän vielä paranen ja miehen työhön
pystyn, niin kyllä lopetan nämä leikit. Sitten tuli kuin kutsuttuna
tämä keikaus ja kajaus kaikki. Aluksi kirveli minuakin oikein
vesisilmiin asti ja luulin, loppu tuli kuitenkin kuin tulikin, ei
päästä tästä uuteen elämään ei millään. Mutta kun alkoivat ihmiset
toipua ensi pelästyksestänsä ja painua pelloillensa, silloin minäkin
vasta oikein ähkäsin pirskeyttäin ja tunsin, kuinka nyt toteutui se
hivuttava toivomus, jota silloin läsiessäni vuoroin rukoilin ja kielsin
tapahtumaan. Nyt rankoo entinen elämä vuorostansa sinua, mutta hyvästi
se sinua syöttikin. Anna rankoa, kyllä siitä vielä ehjistyt!

— A voi velikulta, tämä elämä on heittänyt minua kahtapuolta niin
huimasti, että nyt jo käteni melkein ristiän, kun lopetti. Silloin
pieksi köyhyydellä, kun teitä ruplilla mairitteli, sitten taas löi
minulle syötävät ja rahat eteen, kun teille jo irvisti paljasta ientä,
ja sitten taas pudottaa pumautti minut nälkäsuohon, kun teillä oli jo
koura kuokan varressa ja jyvässä pitkä itu. Kiroan, kiroan minäkin jo
menneen ajan. Leikkimään vain opetti, ja sen opinkin. Mattotuolissa
makautti kesäpäivän äähkeessä ja laiskaksi sulatti. Nyt on taas
työnteko kuin haarahongan seisomista. Hyvä oli Rasutovi, ylen hyvä,
häntä en moiti, hän minulle näytti sen, minkä muut näyttivät aikoinaan
teille: kuinka rupla on soma ja rakas hypitellä kämmenellä ja kuinka
toiselta maistuu toisen vehnänenkin. En moiti, en, Rasutovia, mies
oli itse soria, mutta elämä ei ollut sijallista, liian oli kepeätä
ja leikinmukaista. Sillä minutkin rangottiin: köyhyydestä nostettiin
Rasutovin renkitupaan, kiusattiin hetkinen kaikella hyvällä ja sitten
taas laitettiin kylänlaitaan sienensyöntiin. Mutta hyvää teki kuin
tekikin! En voivottele enää, vaikka yhteen otteeseen jo tuskailinkin.
Ei ole rikkaudestakaan, ikäväksi tekee lopulta elämän, kaikkea on mitä
tahdot, tekeminen loppuu. Rikkaana olet kuin nukkuva: milloin poskea
painoi, vähän kohensit päänalaista, ja taas oli hyvä. Tapella, tapella
pitää leipä pöydälle, silloin vasta on makeata. Sen nyt tiedän. Ja
näytettiinhän se meille kaikille järvituittulaisille: ensiksi syötiin
puotivehnästä ja kehuttiin, hyvää on, huokeata on, mitäs tätä leipää
itse palstaakaan. A nyt: nyt syödään kauransekalikkoa leipää ja
sanotaan: omaa on, nyt tämä vasta makeata onkin!

Sitten moksahti taas jokunen hirsi lumeen, ja ukot tuumailivat
puheitten aukomia asioita.

Nummisto alkoi avaroitua, seinien esteet mataloituivat, kuorma
kuormalta siirtyivät entisen elämän jätteet nummien taakse, ja sitä
mukaa kaikkosi kylmä autiuden tuntu maisemasta. Nummien kaarteet
alkoivat jälleen päästä elähdyttämään sen luonnollista viivakkoa.

Ja talvipäivä himmeni huomaamatta iltahämäriköksi. Ukot peittelivät
työkalunsa, keräytyivät ryhmään ja katosivat mustana juonena nummien
takaiseen iltaan.

Ristian ja Juones kulkivat viimeisinä ja seisahtivat porteilla.
Harmaan hämärän läpi näkyi vielä ruskeanpunainen juova kaukaisella
ilmankartanolla. Mutta nummista ja järviaukeama sulivat yhdeksi
värittömäksi iltatanhuaksi, jossa eli vain luonnon salamyhkäisyys.
Ihmisen osuutta ei enää havainnut.

Äänettöminä kiihdyttivät Ristian ja Juones kulkuansa ja yhtyivät
taas ukkojen jonoon metsätiellä. Hiljainen jyleikkö uuvutti kaikki
sanattomiksi, ja jokainen kulki omien ajatustensa varassa.

Juoneksen silmissä kuvasteli vielä äskeinen näky, joka oli syöpynyt
porteilla seisahdettaessa silmään, ja se nostatti rinnallensa pian
toisen, jota hän oli aikoinaan ihmetellen ja oudossa riemussa
katsellut. Juones muisti elävästi ne tuokiot sairasvuodepäiviltänsä,
jolloin hän sisäisen ahdistuksensa kourailuissa jäi tuijottamaan
vastapäisen akkunan lasikierukkaa ja sen näkyä: maa oli ja taivas
oli, mutta ihmisen osuus oli vain varjonkäännähdys niiden välissä.
Ja porttinummen laella seistessään Juoneksesta tuntui, niinkuin hän
olisi siinä silmännyt huikean suurta elämänmenon kuvaista. Mutta
siinäkin näkyi vain hämärän madaltama taivas ja kylmänvalkea maa.
Ihmisen käväisy siinä oli jo kokenut varjon kohtalon. Päivän luisu
illoillensa oli laajentanut varjot yhdeksi maahämäräksi, joka yhtyi
illan hämäräkäden pyyhkäisystä taivaalta laskeutuviin yökatteisiin
— kadoksiin. Kuitenkin veresti kaukana taivaanliepeellä hetkisen
ruskea juova tuoreen päivän lupauksena ennen vanhan päivän ratkaisevaa
sammumista.

Ja yhä likemmäksi tuli taivas maata. Jonossa kulkevat ukot näkivät
toisistansa enää pakenevien varjojen tapaisia hahmoja.

       *       *       *       *       *

Aamun ristivarjoista vapautunut maa heloitti kirkkaana ja kosteana.
Oli sunnuntaipäivä kukinnan valtakuussa. Järvituitun harmaat kylätalot
olivat hukkuneet pihlajoiden kukkavaahtoon. Huviloiden laimeiksi
vaalenneet seinät pilkoittivat arasti paksujen lehtimuurien raoista.
Kujasilla käveli nuoria ihmisiä pihlajanoksat käsissä. Päivä oli korkea
ja tuuli maantuoksusta raskas.

Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui tupakoivia ukkoja kepeätä
sunnuntaikäräjää käyden.

Kaukana avartui alaniitusto vihreänä metenä metsäseinämien kaarrokseen.
Pohdittiin täyteläisen kesäpäivän nostattamia aprikkeita ja katseltiin
kaukaisille niittysaarekkeille. Ukot tunsivat hiljaista onnea, joka
uutuudellaan viehätti ja riemastutti.

Kujasilta alkoi kuulua tuttua ääntä: lähenevien kärrien jyrinää. Ukot
naurahtivat kuorossa ja käänsivät silmänsä alaniittyjen katsastelusta
lähikujasten mutkan tuijotukseen. Pian työntyi sieltä ajovaljastettu
hevonen ja perässä rattaille patsastunut ukko.

Tuutija-Mikko ajoi entisekseen ruohottuneelle asema-aukealle
puomivartioonsa.

Mutta kuorossa naurahtaneet ukot hätkähtivät pian vakaviksi, sillä
heidän ajatuksissansa kertautui nyt rinnakkain menneen ja nykyisen
päivän sisällys. Nykyinen päivä oli vihreä ja tyyni. Mutta menneessä
päivässä soi korvantäyteisenä matkariemu ja katsetta viihdytti
tienpielien huoleton vilinä.

Tupakoitiin äänettöminä. Tuutija-Mikko oli ehtinyt jo kadota valtatien
kaarteisiin. Yksi kerrallansa lähtivät ukot sydänpurussa lumiauran
istukkeelta tuvillensa.

Päivä oli korkea ja kesäntäyteinen. Tuutija-Mikko ajoi sen keskessä
pienen pieneltä näyttävässä pölypilvessä pois kylän elämästä.

Mutta hänen jäljessänsä ajoi Järvituitun ukkojen muistojen jono.

Pellot välkkyivät satoisanvihreinä. Maantie luikerteli kukkivien
piellensä välissä riemastuttavan päättymättömänä. — — — Talokujasilla
kulki mietteliäs ukko, joka riipaisi huomaamattansa kouransa täyteen
pihlajankukkia.

Kun hän seisahtui veräjälle, avasi hän kouransa ja varisti kukkavalkean
maahan.

— Kyllä pitää olla!

Sitten hän alkoi terhakasti repiä aitaa vastaan seisovan äkeen
haarukoista mättäänriekaleita. Tuutija-Mikko jäi unohduksiin.

Kesäinen tuulilaine puhkoi omia esteitänsä ja oli täynnänsä kukinnan
kosketusta.

Järvituittu oli hiljainen kylä peltojen äärellä, pienillä mäennenillä,
tuulille alttiina.

       *       *       *       *       *

Kirjoitettu NVL:n hopeamerkkinäytteeksi.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Iloisten ukkojen kylä : Kuvaus Kannaksen elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.