Title: Mailta ja vesiltä
Author: Böök, A. Th.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mailta ja vesiltä" ***


MAILTA JA VESILTÄ

Kirj.

A. Th. Böök



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.



SISÄLTÖ:

Töyryn mylläri.
Metsoja ampumassa.
Pomppe — valiokoira.
Ukkossade.
Hieta-ampiainen metsästäjänä.
Vähän metsästäjäkavereista.
Felis domestica.
Myöhäissyksyinen eräretki Hämeen salomaille.
"Vanha isäntä".
Retkeilyjä Pohjanmaan lakeuksilla ja rantamailla.
Muuan metsästysretki Päijänteen saariin.
Onnistunut kalastusretki Lummeneeseen.
Talviyön elämää Pohjolassa.
Ketun urotyö.
Kasvikunnan etuvartijat.
Villit eläimet kotieläiminä.
Loppusanat — tällä kertaa.



TÖYRYN MYLLÄRI.


Muuan kokenut metsästäjä, Kalle K., Rengon "paakari", kertoi minulle
ensimmäisen kerran Töyryn mylläristä. Hän kertoi miehen olevan yhden
noita paljon kokeneita, hauskoja, oikeaverisiä vanhanajan tyyppejä,
joita tapaa enää niin aniharvoin ja joita "paakari" tiesi minun
ihailevan.

"Siinä löytäisit miehiäsi", sanoi hän, "koeta kaikin mokomin päästä
ukon pariin."

Uteliaisuuteni oli herätetty ja suuri oli haluni päästä Töyryn mylläriä
haastattelemaan, mikä ei ollut helppo asia, kun hän asui erämaassa
Rengon rajamailla.

Sovittiin siis, että "paakari" koettaisi saada ukolle sanan, että hän
kävisi luonani, jos sattuisi tulemaan kaupunkiin, mikä muuten tapahtuu
monien vuosien kuluttua.

Kului siten puolisen vuotta ilman, että kuului mitään "paakarista"
enemmän kuin mylläristäkään.

Kärsivällisyyteni oli täydelleen loppunut.

Päätin näin ollen hakea ukon omilta mailtansa. Soitin ja pyysin
"paakaria" naapuritalon puhelimeen.

"Jaha — onks' se Kalle - kuules senkin pumppernikkeli, missä se sun
mylläris on? — Matkalla kaupunkiin, mitä hemmetissä, sehän mainiota —
pelastit nahkas'!"

Niin tosiaankin, "paakari" ilmoitti minulle, että mylläri juuri oli
käynyt hänen luonansa matkalla kaupunkiin.

Joka uskoo henkimaailmaan ja sielujen väliseen yhteyteen, olisi tässä
tapauksessa saanut hyvän todistuksen. Juuri kun sinä päivänä ajattelin
mylläriä oikein vahvasti, lähtee hän matkalle ajaen suoraan kotiini
päin!

Kun tiesin myllärin saapuvan päivälliseksi, menin torille, jossa
suureksi mielihyväkseni oli myytävänä ihania Mallasveden muikkuja.
Ostin niitä "puoli leiviskää" vanhaa metsäsankaria varten ja niiden
lisäksi ihmisen pään kokoisen lantun. Kun vaimoni vielä ehdotti
riisiryynipuuroa sen lisäksi, olin varustautunut ottamaan vastaan
kuuluisan "Töyryn myllärin".

Ja hän tuli kuin tulikin.

Kun koulusta saavuin kotiin, oli Töyryn mylläri meillä. Olin mielessäni
kuvitellut hänet, jonka tiesin olevan 80:lla, vanhaksi ränstyneeksi
ukkorahjukseksi, jolta olisi vaikea saada mitään varmoja tietoja.

Mutta eteeni astuikin mies joustavin, miltei nuorekkain askelin ja
niin täysin elinvoimaisena, että häntä olisi luullut vuosikymmeniä
nuoremmaksi. Ainoastaan rypyt kasvoissa todistivat 75 vuotta, jonka hän
kyllä tiesi itse, vaikka, kun oli kysymys syntymävuodesta ja päivästä,
vastasi, että sitä "ei voi tarkanpäälle tietää"! —

Kustaa Flinkmanilla — Töyryn myllärillä — on pitkä ja ansiokas
metsästäjäura takanaan.

Vähä-Korpilan torpassa, jossa isä Topias Flinkman oli torpparina, näki
Kustaa ensimmäisen kerran armaan salomaansa kirkkaan päivän.

Kysymykseeni, mistä mylläri oli saanut metsästäjäverensä — oliko isä
metsämies? — vastasi hän heti:

"Ei laisinkaan; äidin — Maija-Stiinan — puolelta se on minuun tullut.
Enoni — Aatami, 'Palikaisten läänistä' — oli suuri metsästäjä ja
häneltä sain kovan halun."

Niinkuin muutkin ammattimetsästäjämme, alkoi F. metsästysuransa
satimilla ja loukuilla. Hän käytti "jänispauloja", neljäpuisia
loukkuja, kuusisia vipuansoja. Vipuansasta sai hän ensimmäisen nuoren
ilveksensäkin.

Jäniksistä syötiin vain takaosa, ja nahka myytiin 30 kopeekasta
hattumaakareille Hämeenlinnassa. Loukut viritettiin jo "erell'
Mikkeliä".

Vanhan metsästäjän silmät oikein kiilsivät hänen kertoessaan retkistään
ja riistan runsaudesta siihen aikaan. Lähellä olevan Ruokosuon
tienoilla eleli usein "terriparvi", jossa oli 300 teertä. Kuvilta hän
on kerran ampunut 68 teertä yhtenä viikkona. Kerran hän oli saanut
samasta loukusta 2 teertä, joista toinen oli siivestään kiinni.

Kysymykseeni, oliko riista hänen paikkakunnallaan vähentynyt, vastasi
ukko: "niin kovin, että tulee vissiin maailman loppu!"

Töyryn myllärin ensimmäinen ase oli kaaripyssy, jolla hän pikkupoikana
ampui "mettiäisiä karjassa käydessään".

Sitten hän sai yksipiippuisen linttulukkoisen luodikon, jossa ruuti
sytytettiin taulalla. Huonoksi moitti lukkoa, joka "purahutti ruutia
vasten naamaa". Hänen metsästystoverinaan oli silloin Iso-Korpilan
Roopertti.

Paitsi ansoja rupesi myllärimme jo aikaisin käyttämään koiraa, jolla
hän ampui lintuja, jäniksiä, näätiä, oravia ja sittemmin ilveksiä y.m.
jalompaa riistaa.

Kysymykseeni, mitä rotua hänen ensimmäinen hyväksi kehuttu koiransa
oli, vastasi hän hymyillen: "se oli enon plotkakorva, ranssikaula,
jolla kerran yhtenä päivänä ammuin 14 oravaa."

Väitti muuten, että kyllä hyvän koiran saa mistä hyvänsä, kun vain
merkit tuntee.

Kun samassa yksi ajokoiristani tuli huoneeseeni, avasi mylläri heti
sen suun ja tutki sitä tarkasti. Hyvä on "piski", sanoi sitten
tyytyväisenä. Mistä sen huomaatte? Siitä, että sillä on "musta kita",
virkkoi ukko salaperäisesti. Sanoi heti syntymisen jälkeen hävittävänsä
kaikki ne pennut, joilla ei ollut mustaa kitaa!

Mitä Töyryn myllärin metsästykseen tulee, niin on hän pääasiallisesti
kohdistanut pyyntinsä kettuihin ja ilveksiin.

207 kettua hän eläissänsä on passittanut autuaammille metsämaille,
pääasiallisesti raudoilla, mutta myöskin haaskalta y.m. Oikean
metsästäjän tavoin hän halveksii myrkkyjä, eikä ole sillä tähän saakka
tappanut vielä yhtään kettua. Haaskalta ampumisen suhteen on mylläri
tehnyt sen huomion, ettei kettu koskaan tule suoraan haaskaa kohti,
vaan hiipii pitkin ometan seinää, josta haaskan kohdalla menee suoraan
sille.

Raudat sanoi ukko asettavansa sileään paikkaan, 2 tuumaa syvälle,
mieluimmin viholaispesän päälle. Rautoja asettaessa laahaa hän
jäljissään voissa paistettua kissaa, johon on pantu kynsilaukkaa sekaan.

Kuta aukeammalle paikalle raudat asetetaan, sitä parempi: "ei mene
mettäss'". Raudat on kovasti "kuurattava" ja voideltava voilla, joka on
keitetty katajanmarjojen kera. Mylläri kertoi, että hänen kokemuksensa
mukaan kettu melkein aina on ollut kuolleena raudoissa.

Kun kysymys oli ketuista, kertoi hän saaneensa yhden mustankin, joka
kuitenkin oli "pikkanen ja lyhytkarvainen".

Kysyessäni, mikä oli syynä siihen, että ketut karttavat muutamia
hevoshaaskoja kovasti, sanoi hän sen riippuvan siitä, oliko hevonen
syntynyt "hyvällä ajalla" sekä milloin ja millä tavalla se oli tapettu.
"Meitill’ on kanss' syntymäss' määrätty, millä tavalla kuoleman pitää."

Ilveksiä Flinkman on saanut 69 kpl. ja niistä loukuilla vain yhden,
kaikki muut koirilla. Useimmat olivat hänen koiransa tappaneet siten,
että toinen ahdisti edestä ja toinen "kurkkumies" karkasi takajalkojen
välistä ilveksen kimppuun.

Hän kertoi muuten parhaitten koirainsa ajossa haukkuneen hyvin vähän.
"Ei puhuneet mitään juur'", ajaessaan ilveksiä, jotka juoksevat siten,
että vanhat tekevät 3, nuoremmat aina 7 "loikkoomista" ja niiden
välillä "ravia". Jäljistä voi niinmuodoin päättää ajettavan ilveksen
iän.

Makuupaikakseen valitsee ilves ensi sijassa jonkin kiven, jonka päällä
se makaa. Jos se on syönyt jäniksen, makaa se aivan siinä vieressä.
Jänis onkin myllärin kokemuksen mukaan se ruoka, jota ilves enimmin
syö. Syö se kuitenkin myös pimeässä paljon teeriä.

Hän sanoi ilveksen valitsevan pesäpaikakseen mieluimmin jonkin vanhan
"mehtsijan" pesän. Ja erottipa — niinkuin muutkin metsästäjät kolme
lajia ilveksiä, nimittäin kissa- (mustapilkullinen), susi- (pilkuton)
ja kettuilveksen.

En voinut olla kysymättä ukon mielipidettä jäniksen puputtamisesta,
johon hän vastasi: "Se ei ole totta, että jänis puputtaa, vaan ääni on
pienen tarhapöllön."

Myöskin karhuja ja susia haaskoilta on ukko kaatanut, vaikka tosin
vähemmässä määrässä.

Noista metsästyksistään hän jutteli paljon hauskaa:

Eräänä kauniina kuutamoyönä joulun jälkeen oli ukko siten pihatossa
(navetassa) susia vaanimassa. Ja näkipä hän silloin, kuinka viisi sutta
läheni haaskaa. Joukossa oli kuitenkin yksi iso poika, joka näkyi
varoittaneen muita, sillä eivät ne sinä yönä tulleetkaan lähemmäksi,
vaan katosivat "mehtään". Seuraavana yönä oli miehemme taas paikallaan.
Eipä aikaakaan, niin jo kuuluu pellolta rapinaa, ja lävestä näkee hän
susien lähenevän. Varovasti hän siirtyy oven kohdalle, mutta liekö
heinät ratisseet, koskapa pedot lähtevät pakoon, muut paitsi "iso
poika", joka rohkeasti menee haaskan luokse ja alkaa syödä. Sykkivin
sydämin mylläri silloin, niinkuin sanansa kuuluivat, "pliittasi sitä
takapuoleen", jolloin susi, selvästi haavoitettuna, läksi hiljalleen
menemään.

Kun hänen pyssynsä oli yksipiippuinen, ei ollut muuta neuvoa kuin
tarttua ometan nurkassa olevaan talikkoon ja lähteä sitten hankea
pitkin juosten ajamaan sutta takaa.

Lähelle tultua ähkii tuo mahdottoman suuri susi kovasti, nousee
kahdelle jalalle ja koettaa purra mylläriä päähän. Äkkiä takaperin
vetäytyen Flinkman väistää hyökkäyksen ja saa tilaisuuden lyödä sutta
talikolla kolme kertaa päähän, niin että se sortui hangelle.

Esimerkkinä suden suuruudesta mainitsee ukko, että se kun oli pirtin
kattoparrussa kiinni, oli sen häntä permannolla.

Siihen aikaan eivät sudennahat olleet korkeassa hinnassa, koska nahasta
sai sen harvinaiseen suuruuteen nähden vain 18 markkaa — muista
maksettiin silloin vain 13 markkaa.

Kerran veivät sudet Flinkmanilta hyvän koiran aivan hänen nähtensä
tuvan edustalta. Susia oli kaksi, joista toinen oli tullut koiraa
vastaan. Koira silloin heittäytyi selälleen aivan kuin suuren koiran
eteen. Samassa hyökkäsi toinen susi sivulta ja tarttui koiraan, jonka
sitten välissään kuljettaen veivät yhdessä mukanaan, huolimatta siitä,
että mylläri "pamautti kovia mälliä riihipihalta avaruuteen".

       *       *       *       *       *

Kun ukko kahvia juotuamme oli sangen hauskasta häränsarvisesta ja
visapohjaisesta, omatekoisesta nuuskarasiastaan pistänyt aimo annoksen
nuuskaa nokkaansa, jatkoi hän kertomuksiaan karhunjahdeistaan.

Nuuskan, jonka hän pistää suuhunsa, kun on haaskan vieressä vaanimassa
ja jolloin ei polttaminen käy päinsä, valmistaa myllärimme oman
keksintönsä mukaan itse seuraavalla tavalla: 1/4 kg mahorkkaa,
keitettyä kahvinporoa ja kupillinen kahvia pannaan "pottuun", joka
sitten pistetään uuniin, jossa se saa olla kaksi viikkoa kuumassa, ja
niin on hyvä nuuska valmis!

Palataksemme karhunjahtiin mainittakoon niistäkin muutamia tapahtumia.

Kerran keväällä, helluntaina, oli Mutulan maalla Rengossa tapettu erään
äijän huono hevonen. Seuraavana yönä tultiin Flinkmanille ilmoittamaan,
että karhu oli ollut syömässä hevosta ja raastanut raadon mukanaan.
F. meni heti paikalle ja huomasi, että karhu oli vienyt hevosen
kankaan yli metsään. Jälkiä voitiin seurata niiden oksien, sammalien
y.m. mukaan, joita hevosen kaviot olivat, karhun raatoa raastaessa,
taittaneet ja repineet maasta. Metsästä löydettiin haaska, jonka karhu
oli vast'ikään jättänyt myllärin ja hänen seuralaistensa lähestyessä.

Tuota pikaa laitettiin lava lähellä olevaan suureen mäntyyn, oksia
kasattiin ja katajia poistettiin "väylältä". F. antoi nyt miehille
käskyn poistua ja "veisata ja laulaa" kotiin saakka eksyttääkseen siten
karhua.

Tuskin tuntia myöhemmin F. ampui karhun, joka sai oikein "mukavan
mällin" ja painoi 19 leiviskää.

Kerran hän haavoitti karhua, joka juuri oli haaskalle menossa.
"Täydellä höyryllä" seurasi myllärimme ampumaansa pakenevaa karhua,
joka äristen ja väliin kuperkeikkaa heittäen pakeni pensaiden ja
risujen läpi metsäniittyä kohden.

Olisi se kai mennyt matkoihinsa, ellei karhun tiellä olisi onneksi
sattunut olemaan joki, jonka keskelle se hyppäsi yrittäessään sen yli.
Kiivettyään joen toiselle rannalle se nousi ruumistaan heiluttaen
kahdelle jalalle joen toisella rannalla seisovaa mylläriä vastaan,
jolloin tämä sai tilaisuuden ampua toisen laukauksen.

Sen jälkeen se kiipesi vielä lähellä olevaan kuuseen, josta se vasta
rojahti kuolleena maahan.

Kerran, siihen aikaan, kun rakennettiin tietä Hämeenlinnasta
"Liettaan", oli Flinkman ollut koko yön kovassa "pänningissä". Uuden
tien läheisyydessä oli kaksi karhua käynyt kaurapellossa. F., joka oli
maantien teossa, oli laittanut itselleen heti kaurapellon aidan taakse
lymypaikan. Ensimmäisenä yönä tienraivaajat pelottivat karhut pakoon.
Toisena yönä ne tulivat taas kaurapellolle, mutta silloin oli niin
pimeä, ettei nähnyt edes ampua. Selvästi kuuli F. karhun "tassujen"
rapinaa ja kuinka pedot söivät "päitä", kaatoivat kykkiä ja kuljettivat
kuhilaita käpälissään aidan taakse, kunnes vihdoin aamupuolella yötä
poistuivat. Kovin harmillista oli ukosta silloin ollut. "Olisipa
minulla vain silloin ollut kissan silmät", lisäsi hän.

Myöskin näätiä, mäyriä y.m. on F. ampunut koirilla, joista hän
parhaimmiksi kehui Mustia ja erästä suurta, ruskeata, Turkki-nimistä
koiraa, jonka hän oli saanut Ihamäen kartanosta. Turkki oli ollut kova
ilvesten tappaja.

Näädän ukko sanoi menevän niin nopeasti puissa, ettei tahtonut perässä
päästä — koirilla seuratessa. Jos näätä on mennyt oravan pesään, huomaa
sen siitä, että maahan on tippunut paljon roskaa, kun näätä pesään
tunkiessaan laajentaa sitä.

"Meht'sikoja" hän pyytää myöskin koirilla.

Mäyrä kokoo, sanoo hän, talviruuaksi heiniä ja sieniä. Yhdestä pesästä
oli hän ottanut 2 leiviskää heiniä.

Saukkoja hän on pyydystänyt paljon koirilla kautta Satakunnan. Saukosta
mainitsee F., että se saattaa mennä katiskaankin kaloja pyytämään,
mutta löytää sieltä kuitenkin taitavasti ulos. Hän väitti, että saukko
syö hauista pään, ravuista hännän.

Paitsi tuhansittain kanalintuja on hän tappanut paljon haukkoja (m.m.
kolme kotkaa). Ja joutsenkin — jouluaattona ammuttu — on joutunut
myllärin saaliiksi.

En voi nyt tilanpuutteen takiakaan kertoa hänen sangen vilkkaasta
kuvauksestaan metson ja teeren soitimista, joista jälkimmäinen alkaa,
"kun se rastas rupee puhumaan, joka puhuu niin monta kieltä, että
oikein naurattaa".

Tosiurheilijana on Flinkman myöskin innokas kalastaja ja on sellaisena
tehnyt paljon havaintoja.

Kysymykseeni, onko hän huomannut, että kuun vaihdokset vaikuttavat
kalojen syömishaluun, vastasi ukko: "ei suinkaan, se rupeaa nielemään,
kun se lakkaa kutemasta ja sen se tekee aina kaksi viikkoa ja on
taas sitten vuorotellen kaksi viikkoa ilman." Tämän hän sanoi olevan
yhteydessä hampaiden kanssa, "joita se ajaa joka kuukausi".

Niinkuin muutkin luonnonihmiset on Töyryn mylläri jossakin määrin
taikauskoinen. Hän kertoi noidutuista linnuista ja metsolan
"mekkomiehistä", jotka ilmestyvät kannon muodossa metsästäjille
salomailla. "En pelkää ruumista", sanoi hän, "mutta ei saa silti
pilkata — se tuottaa onnettomuutta."

Myöskin taiteilijan taipumuksia on myllärissämme, sillä hän on
metsästyksen ohessa ollut koko kulman "pillinsoittaja", joka
klarinetillaan on riemastuttanut monta sukupolvea.

       *       *       *       *       *

Ja kun sitten vieraamme sai päivällispöydässämme kunniasijan, tuntui
meistä kuin hän — hienotunteinen ja herttainen kun oli — olisi jo kauan
ollut perheemme vanha, hyvä ystävä.



METSOJA AMPUMASSA.


Makaan suloisen hervottomassa tilassa sängyssäni ja vain vähitellen
tulen tajuntaan. Kuulen puoleksi unissani vanhoja, tuttuja, kolkuttavia
ääniä lähellä olevasta riihestä, jossa parhaillaan puidaan. Itsekseni
ihmettelen, miten monta hauskaa muistoa menneistä retkistä ja
tapauksista voi liittyä muutamaan tuommoiseen ääneen. Sellaiset
satunnaiset vaikuttimet herättävät meissä usein kaipuun tunteita
entisiin parempiin aikoihin ja vanhat muistot vierivät ohitsemme
pitkänä sarjana, suloisena, lämpöisenä, hienona kuin löyly, ja me
vaivumme niihin. — — —

Nyt jo vanha kaappikello lyö kolme ja minä kavahdan ylös lämpöisestä
sängystäni. Tuskin olen silmäni aukaissut, kun jo Pyyti, haukkuva
lintukoirani on vuoteeni vieressä ja ilmoittaa ystävällisellä
kädennuolennalla ja innokkaalla hännän heiluttamisella, että jo olisi
aika lähteä metsään. Keittiössä on jo vaimoni täydessä työssä, niin
että saan jo lasillisen teetä; ja kun sen päälle vielä pistän poskeeni
parisen voileipää, olen valmis lähtemään. Tahtoisin suositella kaikille
metsästäjille, jotka eivät käytä sitä tapaa, tuollaista pikkuista
suurusta ennen lähtöä, tapahtukoon se kuinka aikaisin hyvänsä, sillä
siitä on se hyöty, että sitten voi olla syömättä vaikka koko päivän,
jos niin vaaditaan. Kun Pyydin kanssa lähdettiin, niin harvoin sitä
palattiinkaan ennenkuin iltahämärässä.

Aamu oli ihana ja ennusti kaunista päivää.

Sumu peitti sakeana vaippana Päijänteeseen päin luisuvat niityt ja
pienet pellot kaukaiseen lahteen saakka, näyttäen aavalta mereltä,
josta yksityiset puut, latojen katot ja kunnaat kohosivat saarien ja
luotojen tavoin. Ilman täytti nenänkalvoa makeasti kutittava usva,
kuivuvien heinien, äsken leikattujen perunanvarsien ja riihen tuoksu.
Västäräkkikin oli jo liikkeessä ja lensi sirosti ja keikailevasti
kaartaen ometan katolta karjapihalle, jossa lehmä toisensa jälkeen
nousi, oikoi kangistuneita jäseniänsä ja jäi töllistelemään meitä
matalan karjapihan aidan yli.

Mutta ennenkuin lähdemme matkalle, pyydän lukijan luvalla saada esittää
Pyydin, nelijalkaisen toverini monista kamppailuista. Nyt se vapisi
innostuksesta ja häntä heilui. Olenkin monta kertaa ajatellut, että
kuinkahan monta eri tunnetta se voikaan ilmaista hännällään: vihaa,
rakkautta, intoa, pelkoa, kauhistusta ja ties' mitä! Pyyti oli aito
pohjalainen pystykorva ja oli aikoinansa paras koira, minkä olen
omistanut. Sanoin "oli", sillä se on nyt jo vanha, harmaaotsainen
ja kankeajalkainen raajarikko, jonka ennen juhlallisen tuuhea
kippurahäntäkin on nyt käynyt kapeaksi kuin vanhan levän letti.
Kuulonsa on se nyt jo kokonaan kadottanut ja näkökin on huono. Jos
tahdot huutaa sitä luoksesi, niin ei ole muuta keinoa kuin polkea
lattiaa, ja kun se silloin kavahtaa ylös, viitata sormella sitä
luokseen.

Pyydin äidin omisti ainakin aikoinaan kuuluisa Lovikan Eetu
Rovaniemeltä, joka lienee hyvin tuttu entisen "Sporten"-lehden
lukijoille nimimerkki H.R.S:n hauskoista kirjeistä Ylitorniolta.
Kerrotaan äidistä, että se haukkui metsoa ja teeriä, vaikeni jos tapasi
pyitä ja jäi seisaallensa lymyilevän metsäkanan eteen. Kun sain Pyydin,
oli se, vaikka olikin vain parin vuoden vanha, jo kahdesti vaihtanut
omistajaa. Ensimmäinen hylkäsi sen, koska se muka oli liiaksi arka, ja
toinen piti sitä "jokamiehen koirana". Mutta kuinka olikaan, ei Pyyti
ensimmäisestä päivästä alkaen jättänyt kotiansa ilman syytä, vaan
pysyi uskollisesti kotona kaupungeissakin ja esiintyi aina todellisena
suojelijana lapsia kohtaan, joiden paras ystävä ja vartija se oli.

Ainoastaan silloin, kun juuri olin palannut jostakin jänisjahdista,
jossa Pyyti ei saanut olla mukana, se ynsein katsein tarkasteli usein
jonkin pöydän tahi sohvan alta kauan pienimpiäkin liikkeitäni hyvin
surkean naurettavan näköisenä. Sen ajatuksenjuoksu sanoi silloin
selvästi: "Kuka peeveli käski sinun mennä jänisjahtiin ja miksen
minä saanut olla mukana?" Pyyti ei muuten pitänyt nelijalkaisesta
seurasta metsässä. Yhden ainoan kerran jätti se minut metsään, kun
olimme professori B:n kanssa yhdessä linnustamassa ja silloin Pyyti
joutuikin tappeluun B:n Jaakon kanssa. Pyyti suuttui ja lähti suoraa
tietä kotiin. Sorsajahdissa se oli yhtä mainio kuin metsässäkin ja toi
empimättä ammutun linnun vedestä, ellei venettä ollut saatavana.

Mutta palatkaamme matkaamme. Läksimme siis tallustelemaan lähellä
olevan Kissajärven rantaan ja sinne mennessä tein matkasuunnitelmani.
Päätin soutaa Kissajärven yli ja sieltä nousta sille ylängölle, joka
ulottuu aina Harmoisten kylään saakka ja joka etelässä muodostaa laajan
Päijänteeseen pistävän niemen, mikä päättyy jyrkkään Keulamäen kärkeen.

Ehei! Pyyti veneeseen perämieheksi ja sitten pienen Kissajärven tyyntä
pintaa halkomaan. Kajaanilaisen uistimeni heitin veteen, koska hauit
syövät parhaiten sumun hälvetessä. Mutta tällä kertaa eivät Kissajärven
ukot olleet syömisen halussa, vaikka pienet hauit jo kuuluivat
molskivan kortteiden, vesiapilain ja palpakkojen keskellä. Lähellä
olevasta pienestä Unnasjärven suolammikosta, jossa ruutanat elustavat,
kuului ohrasorsan mahtava "kääk, kä, kä, kä, kä" ja harjulta Kissalan
talon yläpuolelta laulurastaan raikkaat aamusävelet. Pyyti istui
perätuhdolla korvat terävinä kuin "uuden kuun sarvet" ja vilkkaasti
tähystellen kaikkiin eri suuntiin sierainten ollessa alituisessa
liikkeessä. Kyllä siinä koirassa, jos missään, oli "oikeata verta".

Kissajärven rannalta maa kohoaa vähitellen, kunnes se vihdoin
muuttuu verraten tasaiseksi, havupuuta kasvavaksi ylängöksi, jossa
on tavattavissa pienempiä soita ja rämeitä. Itse porrasmaalla, joka
osaksi on vanhaa kaskimaata, kasvaa enimmäkseen sekametsää ja siellä
on myös ahoja, vetisiä suonotkoja ja tiheän, kaskiperäisen lehtimetsän
ympäröimiä pieniä kallionkeuloja. — Siellä olin usein ennen tavannut
metsoja, mutta tällä kertaa ei Pyyti löytänyt mitään siltä taipalelta.
En kuitenkaan ollut kulkenut kauan, ennenkuin jo ylhäältä ylängön
laidasta, jossa tiesin olevan tavallisen ison suon, kuulin Pyydin
haukkuvan. Metsot oleskelevat tähän vuodenaikaan (elokuussa) mielellään
soiden rannoilla, joilla kasvaa mustikoita. Sykkivin sydämin rupesin
pyrkimään ampumamatkalle. Hiipiessä on suurin varovaisuus tarpeen
ja siinähän onkin metsästämisen paras viehätys. Jo kaukaa erotin
äänekkään "kok, kok", jolla tuo kanalintujemme pulskin edustaja
ilmoittaa kummastuksensa ja tyytymättömyytensä häirityksi tuloonsa
rauhallisessa kotielämässään salomaan hiljaisuudessa. Tiheän lepikön
lävitse pääsin verraten helposti kuperan kalliokolkan kylkeen, jonka
toisella puolella alkoi suo ja jossa Pyyti kuului jo haukkuvan. Kallio
oli melkein paljas, niin että ainoastaan siellä täällä kasvoi kuihtunut
männynkuivanen tai käpertynyt, punamarjainen pihlajapahanen. Jonkin
metrin pääsin vielä pitkin kallion kuvetta, mutta sitten en enää sen
edemmäksi. Samassa näin jo kuitenkin Pyydinkin, joka istui selin minuun
päin ja haukkua lasketteli muuatta mäntyryhmää kohden aina väliin
tähystellen ympärillensä. Erinomaisen tarkalla aistillaan se huomasi
minut pian, kun makailin vatsallani ränsistyneen pihlajan takana, ja
pyörähti heti mäntyjen toiselle puolelle, niinkuin hyvän pystykorvan
tulee tehdäkin. Seurasin terävän kuonon suuntaa ja tarkastin suurinta
mäntyä. Olen tehnyt sen huomion, että metso, erittäinkin koiras,
valitsee istumasijaksi mieluimmin suurimman ja mutkaoksaisimman hongan,
mikä kasvaa lähellä. Ampumaväli oli jotensakin pitkä, mutta muuta
neuvoa ei ollut, ja kun samassa näin suuren koirasmetson riippuvine
siipineen, pyrstö pystyssä istuvan oksalla, tähtäsin pitkin kalliota ja
luottaen vasempaan ahtaaksi näverrettyyn pyssynpiippuuni ammuin ja —
hurraa, suurella rotinalla romahti metso melkein Pyydin suuhun.

Ripustettuani metson metsälaukkuni sivuun läksin samoamaan pitkin
suon laitoja kiemurtelevia karjapolkuja ja jouduin sitten itse
havumetsään. Olen aina ollut synkkien havumetsien ihailija, sillä ne
tarjoavat paljon viehätystä lämpöisine, pehmeine väreineen, joissa
ilmakin on happirikasta ja mitä terveellisintä. Sieltä en kuitenkaan
saanut liikkeelle mitään eikä metsän hiljaista aamuhartautta häirinnyt
muu kuin sieltä täältä kauas kuuluva palokärjen pärrytys onttojen
kelohonkien kylkeen. Kello läheni jo kahdeksaa, kun olin kulkenut
koko ylänkömaan halki ja saapunut sen toiseen laitaan, jossa ylänkö
viettää Harmoisten laaksomaahan, joka taas vähitellen loivenee aina
Päijänteeseen saakka.

En enää toivonut tapaavani lintuja, kun yhtäkkiä kuulin havumetsän
laidassa olevasta tiheästä lepikosta hirveätä rotinaa ja sieltä lentää
rasahteli metso toisensa perästä. Luin yksi, kaksi — seitsemän — ahaa —
tästä tulee toinen leikki.

Tahdon tässä huomauttaa, että Pyydillä oli tapana haeskella molemmin
puolin kaartaen niin, että se vähän väliä tuli halkaisijan suuntaan
minua vastaan. Siitä oli se etu, että usein sain ampua jo lintujen
lentäessä ylös maasta ja niin tapahtui nytkin. Muitten hajaantuessa
havumetsään istuutui nuori koiras mäntyyn ampumamatkan päähän
ja sen tietysti nykäisin heti mättääseen. Pyyti oli sillä aikaa
painunut metsojen lentoa seuraten havumetsään eikä aikaakaan, niin
jo kuulin haukuntaa. Olin juuri aikeessa lähteä sinnepäin, kun äkkiä
kuulin rapinaa aidan takaa lepikosta, josta Pyyti oli pannut linnut
liikkeelle. "Kyllä Pyyti itsensä hoitaa", ajattelin itsekseni ja
kapusin aidan yli lepikkoon. En ollut siinä ottanut montakaan askelta,
kun näin metson juoksevan ja pysähtyvän kiven taakse, niin että
ainoastaan pää pilkoitti katajapensaan takaa. Menin lähemmäksi ja
ammuin sen lentoon lähtiessään.

Metsästä kuului yhä Pyydin haukuntaa, minä läksin sinnepäin ja ammuin
kolmannen metson. Haukkui se vielä neljättäkin, joka istui kuusen
oksalla jonkin metrin päästä Pyydin kuonosta, mutta lintu lensi
ennenkuin pääsin ampumamatkan päähän ja se oli sitäpaitsi koppelo, niin
etten sitä missään tapauksessa olisi ampunut. Olin 8:sta ampunut kolme
ja päätin siis jättää poikueen rauhaan siksi vuodeksi.

Vihelsin Pyytiä pois metsästä, kuljin lepikon lävitse, istahdin sen
toisella puolella olevan kallion lappeelle, sytytin paperossin ja koko
huomioni kiintyi erinomaisen viehättävään näköalaan, joka aukeni eteeni.

Edessäni laaksossa oli koko Harmoisten kylä, jonka moniväriset,
keltaiset ja punaiset rakennukset tarjosivat vihreätä taustaa
vastaan mitä kirjavimman kuvan. Edempänä etelässä kohosi
rannalla riippakoivujen ympäröimänä entisen Miehoniemen kartanon
autioksi jätetty päärakennus taitekattoineen ja vanhanaikaisine
vinttiloukkoineen. Kun viimeksi olin siellä käymässä, olivat
muurahaiset rakentaneet pesänsä — saliin. Nyt on rakennus hajoitettu
maan tasalle. Sieltä näkyi pitkä, kimmeltelevä juova Päijännettä
silmän kantamiin saakka, päättyen Kellosalmen niemeen, jossa valkoinen
laivamerkki välähteli kuin lokki nousevaa ukkospilveä vasten. Kaukana
"murkinan" puolella välkähteli mahtavana iso Tehin selkä. — — —

Olin aika lailla väsynyt, kun kuormineni saavuin Litun majataloon.
Siellä syötyäni heittäydyin korkeaksi kokoonpannulle sängylle, eikä
aikaakaan, niin seinälle ripustetut Skobeleffin ja Gurkon kuvat
katosivat silmieni edestä — ja nukuin.

Iltapäivällä läksin taas matkalle ja päätin painua metsän läpi Jakaran
torppaan, joka on Lummeneen rannalla, ja soutaa sieltä Jänissaareen,
jossa toivoin tapaavani teeriä. Olin saapunut melkein Jakaran rantaan
saakka mitään näkemättä, eikä Pyytiäkään näkynyt eikä kuulunut. Ei
ollut siis muuta neuvoa kuin palata takaisin samaa tietä ja vihdoin
kuulinkin Pyydin haukuntaa. Saavuttuani paikalle ammuin pitkän matkan
päästä vanhan ahon ylitse yksinäisen koirasmetson, jota Pyyti haukkui
ahon toisessa laidassa. Ahon vieressä oli kaskimaa, jossa muuan
mökkiläinen oli rukiinteossa. Hän kertoi, että Pyyti oli koko ajan
haukkunut. Pari kertaa se oli lähtenyt puun alta ikäänkuin seuratakseen
minun jälkiäni, mutta oli taas palannut takaisin. Läksin nyt toisen
kerran Jakaraa kohden ja kauan kuulin vielä metsän hiljaisuudessa
korvenperkaajan äänekästä "tpuu liki, tpuu liki", jolla hän käski
vanhaa ruunaansa kivistä kaskea tehdessään.

Saatuani veneen Jakarasta soudin Jänissaareen, jossa en kuitenkaan
ampunut muuta kuin ohrasorsan. Oli siellä kaksi vanhaa teerikukkoakin,
mutta ne lensivät pois koko saaresta.

Mutta jo oli aurinkokin laskemaisillaan ja matka kotiin pitkä; oli siis
lähdettävä paluumatkalle. Nauttien kauniista illasta läksin soutamaan
Lummeneen rasvatyyntä pintaa Jakaraa kohden. Hakkurimäeltä kuului
paimenen raikas "hoi kotio" ja Sorsaniemen lahdella lauloi yksinäinen
myllymies soutaessaan surullista lauluaan niin, että metsä vastaan
kajahti. Kaukaa etelästä kuulin Alhon kartanon, entisen vanhan kotini,
ruokakellon, joka herätti kaihomielisiä muistoja entisiltä ajoilta, ja
luoteessa Terikallion puolella kirjoi laskeva aurinko Jakaran selkää
monilla väreillään — valkoisesta tulipunaiseen. Oli jo varsin pimeä,
kun kyytihevosella ajaen saavuin kotiin Litun majatalosta.



POMPPE — VALIOKOIRA.


Pomppe ei ollut mikään rotukoira nykyajan käsityksen mukaan. Turhaan
etsit sen sukutaulua kreivi Hamiltonin 84 koirarodun luettelosta. Ei
se siis, niin reipas poika kuin olikin, olisi tullut kysymykseenkään
palkinnon saajana jossakin koiranäyttelyssä. Eikähän niitä näyttelyitä
siihen aikaan vielä ollutkaan.

En voi olla nauramatta ajatellessani, minkä naaman sinä leikkisä
velikulta olisit saanut, jos sinut olisi viety niin "hienoon" paikkaan
kuin koiranäyttelyyn. Entäs musiikki ja yhteislaulu siellä? — mitä sinä
niistä — sinä, joka et koskaan voinut olla ulvomatta kuullessasi vain
posteljoonin aisakellonkin kaukaa kajahtelevan tai kun säännöllisesti
kuusi kertaa päivässä säestit mitä kummallisimmilla sävelillä
vanhan "vellikellon" tuttuja ääniä. Olisit totta maar' laulanut
koirasydämesi pohjasta niinkuin ainoastaan sydänmaalainen voi sen tehdä
markkinatuulella ollessaan. Olisit laulanut kummastuksesta, ikävästä ja
ennen kaikkea harmista olla kytkettynä lehmien tavoin, millaiseen sinä
et koskaan ollut tottunut.

Eivät sopineet sinulle näyttelyt ja orjuus; vapaana elit sinä
vaihtelevaa koiraelämääsi ja vapaana nukahdit vihdoin vanhana,
tuoksuvan sireenipensaan alle, vanhan ruokakellon soittaessa
sielukellojasi. —

Ja semmoisena muistan sinut — muistan sitä paremmin, koska lukemattomat
muistot nuoruuden ajalta ovat sinuun yhdistyneet.

Pompen syntymäpaikka oli Padasjoella Vierun ruukilla ja emon omisti
kunnallisneuvos F., tehtaan omistaja.

Ei isä, yhtä vähän kuin emokaan, ollut rotukoira. Edellinen lienee
ollut jokin "kuunhaukkuja" Padasjoelta Vierun ruukilta, jälkimmäinen
taas "makkarakoira" Helsingistä.

Vanhat helsinkiläiset muistanevat ne kaksi suurta harmaankirjavaa
koiraa, joita 80-luvulla, vaunun eteen valjastettuina käytettiin
viemään tehtailija Kniefin makkaroita halukkaille ostajille
kaupungissa. Näistä makkarakoirista polveutui Pomppe. Lienee niissä
ollut "parempaa verta", koska jälkeläiset olivat niin pulskia.
"Kauniita poikia", sanoi Kalamatti, kun sammakoita mertaansa sai!

Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Pomppe vaunuilla ajaen tuotiin
vanhaan kotiin.

Istuin itse kuskipenkillä ja vaunuissa äitini ja nuorin sisareni,
joiden sylissä se vuorotellen makasi.

Se oli silloin melkein mustan makkaran muotoinen, suurisuinen,
ryppynaamainen, pullea ja kaljuvatsainen, lyhythäntäinen,
paksujalkainen, lanttulaatikolta tuoksuva "räkänenä".

Puolimatkassa pysähdyttiin noutamaan maitoa tienviereisestä torpasta,
se kun rupesi surkeasti vinkumaan. Ei se ollut silloin vielä se mahtava
bassolaulaja, joka sittemmin säesti Sorsaniemen Iitan vellikelloa niin
uutterasti, tai se trubaduuri, joka pyytäessä, pää kallellaan ja huulet
suljettuina suupielistään työnsi mitä kummallisimpia säveliä.

Ja niin kasvoi Pomppe suureksi ja siitä kehittyi se aina hyvällä
tuulella oleva veitikka, joka oli kuin perheen jäsen.

Pomppe-herra oli sangen kaunis, vankkarakenteinen ja suhteellinen
koira. Jos sattuu käteesi Brehmin Kuuluisa teos "Eläinten elämästä",
I osa, niin löydät sieltä kuvan "vesikoirasta", joka sangen paljon
muistuttaa Pomppea. Kooltaan melkein Newfoundlandin koiran suuruinen,
väriltään pikimusta, silkinhienoine, pitkänpuoleisine karvapeitteineen;
se esiintyi siis aina juhlapuvussa, mustiin housuihin ja mustaan
takkiin pukeutuneena, ainoastaan rintaa peitti lumivalkoinen
"simpsetti". Tuuhea häntä oli tällä pojalla miltei enemmän kuin muilla
koirilla sen sielunelämän ilmaisijana. "Häntänsä pohjasta" Pomppe
nauroi siten monta kertaa omille kepposilleen tai tervehti ystäviänsä
iloisilla hännänheilutuksilla ikäänkuin jo kaukaa huutaen: "Terve,
terve ihmiset!" Sorsajahdissa, joissa se oli kerrassaan mainio, se
antoi metsästäjille innokkaita merkkejä korkealle yli kaisliston
kohoavalla juhlallisella hännällään, että — "voi suutari, täällähän
niitä sorsia on viime yönä liikkunut!"

Mutta Pomppe Makkaranpoika ei ollut ainoastaan ruumiillisesti kaunis,
se oli myöskin muuten hyvin miellyttävä — oikein koira-aatelia.

Sen parhaimmat ominaisuudet olivat uskollisuus ja ymmärtäväisyys meidän
perhettämme kohtaan. Jos joku meistä olisi ollut vaikka kuinkakin kauan
kotoa poissa, tunsi se hänet kuitenkin heti ja ilmaisi ilonsa hurjalla
vauhdilla kierrellen tulokasta hännän nopeasti liikkuessa. Silloin
sattui usein, että se hyppäsi monta kertaa pelkästä poikamaisuudesta
erään vanhan, ankaran näköisen, pitkäviiksisen "Turre"-nimisen
villakoiran yli, joka oli pakahtua harmista, muttei uskaltanut asettua
vastarintaan, vaan murisi vain pahasti partaansa.

Muuten olivat Pompen mielipiteet näissä kohden sangen itsenäisiä. Oli
ihmisiä, joita se ei koskaan voinut kärsiä, vaikkeivät he olleet mitään
pahaa sille tehneet. Jos joku ei sitä suosinut, tunsi se sen heti
itsessään.

Kun nuorin sisareni, johon Pomppe oli lämpimästi kiintynyt ja jonka
kodissa se vanhana raajarikkona vietti viimeiset päivänsä, meni
naimisiin, ei Pomppe koskaan voinut kärsiä talon herraa, sillä hän
suosi vain omia rotukoiriansa. Oikein liikuttavaa oli nähdä, kuinka se
iäkkäänä, harmaanaamaisena, kankeajalkaisena ja vanhuudesta tutisevana
uskollisesti sisartani seuratessaan loi hänen mieheensä pitkän,
surullisen synkän, mutta vielä pistävän Othellon katseen, joka selvästi
sanoi: kyllä sinä nyt koirinesi puuhailet ja vehkeilet, mutta toista
oli ennen — ei sinua riivattua silloin tarvittu! —

Kun me nuorina ylioppilaina palasimme "joulukalaaseista" usein vasta
aamuyöllä ja sitten nukuttiin tavallista kauemmin, piti Pomppekin
säännöllisesti velvollisuutenaan loikoilla yhtä kauan. Mutta jos
silloin aukaisi vaikka kuinkakin vähän silmänsä, töllistelivät niihin
Pompen kiiltävät silmät sepposen selällään selvästi itsekseen manaten:
"Eivätköhän ne junkkarit jo nouse siinä."

Muuten oli Pomppe itsekin sangen mielellään mukana tällaisissa
kekkereissä ja koetti päästä pujahtamaan seuraan. Ei tarvittu muuta
kuin että saappaat vietiin kyökkiin "lankattaviksi", tahi reet
vedettiin liiteristä ja Pomppe kuuli kulkusten ääntä, niin se läksi jo
kaikessa hiljaisuudessa puolen kilometrin päässä olevan riihen taakse
kurkistamaan ja odottamaan lähtöä.

Kun sitten tanssit alkoivat ja kuta hilpeämpi mielentila siellä
vallitsi, sitä vekkulimaisemmalla tuulella oli Pomppekin. Silloin
sattui usein, että se äkkiarvaamatta syöksyi karkeloon ja sai aikaan
suureksi ilokseen monenlaiset kepposet, niinkuin vetämällä hienoja
neitejä hameesta, sieppaamalla jonkin hansikkaan suuhunsa ja sitten
nuolen nopeudella hyökäten pihalle, jossa hansikas nopeasti kaivettiin
lumeen tai multaan, tai seurasi se sitten kiellosta huolimatta
tarjotinta.

Pöydän alla tahi vieressä istuen odotti se sitten uskollisesti osaansa.
Ellei tämä auttanut, rupesi se, erittäinkin, jos sitä vähänkin
silmäili, itsestään esittämään kummallista lauluansa, ja jos ei sekään
tepsinyt, löi se tapansa mukaan käpälällään aikalailla herroja reidelle
huomauttaen, että: "Muista, velikulta, minuakin!"

Mutta Pomppe oli ennen kaikkea harvinaisuus. Muun muassa oli se
ruokansakin suhteen merkillinen. Se piti nimittäin kaikkia ruokia,
vastenmielisiäkin, joita se sisällä sai, herkkuina ja olisi syönyt ne
vaikka väkisin. Mitä kyökissä sille annettiin, se oli muka huonompaa
hänen mielestään.

Tästä muistan erään hullunkurisen tilaisuuden. Olimme suurissa
pidoissa tuomarin talossa, jonne Pomppe, tietysti väkisin, oli tullut
mukaan. Illallista syödessä tuli kysymys Pompen gastronomisista
ominaisuuksista, ja kuinka olikaan, päätti muuan nuori herra koetella
Pomppe-herran vatsaa. Pöydän ääressä sai Pomppe sitten meidän
tietämättämme pienen naukun, söi sen päälle sillisalaattia etikan
kanssa ja joi vielä puoli lasia olutta, kaikki hyvällä halulla! Mutta
jo olikin Pomppe silloin juhlatuulella ja juoksi kotimatkalla kilpaa
hevosten kanssa, alati haukkuen niiden edessä — paha tapa, josta sitä
ei milloinkaan saatu luopumaan.

Merkillinen oli sen suhde edellämainittuun villakoiraan, jota se
aina piti pilkkanaan. Turrella oli muun muassa eräs "intohimo", joka
niin sanoakseni muodosti koko sen elämän sisällön ja se oli — kantaa
krokettipalloa suussaan! Jos sen nähden pistit pallon taskuusi, voi se
seurata sinua tuntikausia, tahi jos panit pallon johonkin korkealle,
näkyväiselle paikalle, istui se sitä töllistelemässä puolen päivää.
Tämän tiesi Pomppe varsin hyvin ja sai siitä aihetta pilaansa, kuten
ottamalla pallon väkisin Turrelta, lyömällä sitä isolla käpälällään
vasten karvaista naamaa sen istuessa pallo suussa tahi vetämällä sitä
hännästä niin, että Turren häntä vihdoin oli karvaton kuin rotalla.

Yhden vuoden oli Pomppe kanssamme Helsingissä ja paljon se sielläkin
kepposia teki. Usein se muun muassa maalaispiskien tapaan kapusi
korkeille kinoksille käytävien viereen ja laski sieltä pitkillä,
vahvoilla takakoivillaan aika lumipallot espiksellä kulkevien hienojen
neitien ja keikarien niskaan.

Molemmat nämä hyvät "sedät" ja riitaveljekset ovat aikoja sitten
levänneet "makasiininmäen" povessa, mutta tuoreessa muistissa
ovat ne monet ihanat sorsajahdit, joita erittäinkin Pompen avulla
toimeenpantiin! Niissä se, vaikka roduton olikin, oli täynnänsä intoa
kuin rotukoira ainakin.



UKKOSSADE.


Heinäkuu on ajan rintamassa. On tuollainen suloinen, lämmin kesäaamu,
joka ulkoilmaan tullessa tulvehtii vastaan kuin hyvän hämäläisen saunan
ihanankostea, koivupihkalta tuoksuva löyly.

Rasvatyyni vedenpinta ja liikkumattomat oksat ennustavat lämmintä
päivää. Pohjolan luonto viettää häitä, joissa lumivalkoiseen ja
vienoon, viheriään puetut koivut ovat morsiamina, laajalti tuoksuvat
lehmukset morsiusneitoina. Pohjolan taivaan raitis, mutta liian
kylmä sininen on muuttunut vaaleammaksi, tasoittaen varjot hienolla,
punertavalla sumuharsolla ja siten antaen maisemalle miltei etelämaisen
leiman. Tasapainossa olevat lämpöiset ilmakerrokset johdattavat
kilpailevien käkien kukunnan hakamaista kauaksi selille. Räntäisiltä
kukkuloilta ja metsistä sekä kauempaa vaaroiltakin kaikuvat runollisen
kaihomielisinä järvellä soutavan karjatytön laulut. Kesäjuhla on
parhaillaan, aurinko melkein korkeimmillaan. Kallistuu päivä toiselle
puolelle. Vesihöyryt rupeavat tiivistymään pilviksi, jotka uhkaavina
nousevat sieltä täältä siintävien selkien, metsäisten vuorien ja
viheriäisten vainiomerten takaa.

Jo kuuluu ensimmäinen kumea, kaukainen jyrinä lounaasta, ja toinen
vastaa koillisesta: heinämiehille ensimmäinen varoitus. Nyt on kiire
käsissä, sillä he tietävät, ettei "Herran voima" vitkastele. Latoon,
latoon kuivat heinät — ennen pitkää se on täällä! Ja niin se tuleekin,
tulta iskien, tuulta puhaltaen ja vettä kaataen. Ihmiset tuntevat
pienuutensa. Onpa niitäkin, jotka piiloutuvat vuoteensa alle tahi
peittävät silmänsä ja korvansa.

Turha pelko, josta ei ole mitään apua! Luojan lämmin käsi suojelee
yhtä hyvin — jos hän niin tahtoo — ulkona olevan kuin piileskelevänkin
"myyrän".

Luonto, joka ennen voimannäytöstä seisoi odottavana, äänetönnä,
liikkumattomana, puolustaikse hurjasti rajuilman raivotessa. Syvälle
kaartuvat kasvit korkeista puista aina pintakasvullisuuden hentoihin
heinänvarsiin saakka. Uljaasti ne nostavat päänsä iskujen välillä.
Ainoastaan tuolla mäen päällä satoja vuosia vanha honka romahtaen
kaatuu. Kukistuu arvokas vanhus, kun ajanhammas ja koit ovat kalvaneet
sen sisälmyksiä tehden raukan ontoksi.

Salamat kiertelevät kuin vihasta sihisevät lohikäärmeet ja pauke
kuuluu läheltä kuin järeällä tykillä ammuttaessa, kaukaa kuin tuhannet
pikajunat kiertelisivät taivaan lakea. Myrsky käy ja sataa rajusti.
Pieniä koskia ja järviä muodostuu kaikkialle.

Mutta kuta ankarampi on ottelu, sitä pikemmin tulee loppusuoritus.
Ennen pitkää ovat mustat, pään yli riippuvat ukkospilvet siirtyneet
kauemmaksi ja näkyvät nyt tummana esirippuna, jota kaunis sateenkaari
syleilee. Ja mikä ihmeellinen muutos! Koko luonto on kuin uudestaan
syntynyt. Mikä suloinen viileys, mikä laulu, mikä kukkais- ja
koivuntuoksu! Kokonainen armeija pikkueläimistöä — lentäviä, hyppiviä,
matelevia — lähtee liikkeelle, kukin osaltaan nauttien luonnon
suloisuudesta. Kesätunnelma hamaan sormenpäihin saakka — — —

Nyt ei kelpaa sisällä olo; luonto kutsuu väkisinkin ulkosalle sen
avaraan helmaan. Painukaamme karjapolkuja ja oikoteitä vaaralle
auringon laskua ihailemaan.

Polku seuraa hakamaan kumpuista ranta-aluetta, missä sisäjärven
siintävät selät pilkoittavat harvassa kasvavien riippakoivujen välitse.

Katsahtaessamme järvelle kiinnittää huomiotamme puiden välissä tanssiva
iloinen seurue. Ne ovat hienorakenteisia, suurten hyttysten tapaisia
hentoja korentoja, joiden kapea takaruumis päättyy kolmeen pitkään
sukaseen. Ne näyttävät kyllä matkan päästä mitättömän harmailta,
mutta jos tarkastat niitä likeltä, saat ihailla neljässä hienossa,
harsontapaisessa siivessä mitä ihanimpia, pehmeimpiä ruskean värin
vivahteita.

Ne lentävät — vuoroin kapea ruumis ja sukaset suorana, siipiä nopeasti
räpyttäen pystysuoraan ylöspäin, toiset aina koivujen latvojen tasalle
— vuoroin laskeutuvat ihmeen sirosti alaspäin suljetuin siivin ja
ruumis alaspäin kaartuneena.

Eipä ihmeellistä, jos ne ovat norjalla tanssillaan aikaisin herättäneet
huomiota kansassa, joka niille on antanut sattuvia nimiä. Suomalaiset
sanovat niitä surviaisiksi ja eläintieteilijät päiväkorennoiksi.

Suurin osa niistä elää — suuosat kun ovat surkastuneet — ainoastaan
jonkin tunnin, korkeintaan päivän.

Häiden vietto — elämän onnen korkein potenssi — tansseineen,
leikkeineen, muutamia nopeasti kuluvia ajan hetkiä ja sitten hiljainen
kuolema nurmikolla.

Mutta niin hauras ja avuton eläin kuin päiväkorento onkin, on se
kuitenkin osannut ennenaikaista kuolemaansa pitää huolta sukunsa
ylläpidosta munimalla veteen, jossa toukka elää aivan toisenlaisissa
oloissa kuin itse korento.

Olemme mykkinä kuokkavieraina ihailleet kaunista pienoiskuvaa koivujen
välissä järven rannalla.

Olemme iloiset siitä, että vielä on edes yksi rauhallinen paikka,
joskin tosin vain pienten valtakunnassa, tässä muuten rauhattomassa
maailmassa. Mutta suuresti erehdymme. Taistelua on täälläkin. Kun
häidenvietto on parhaillaan, lähenee järven puolelta suurella
nopeudella hämmästyttävästi pienen kääpiöilmalaivan näköinen hirviö.
Sillä on tummempi keskiosa ja ulospäiset vaakasuorat siivet, ja vieläpä
kuuluu matkan päästä voimakas surina — aivan kuin ilmalaivasta. Se
tulee nopeasti, pysähtyy, tekee äkkinäisiä mutkia sinne tänne ja ryntää
vihdoin äkkiä tanssivien surviaisten joukkoon, tarttuen yhteen niistä
voimakkaalla pihdintapaisella alahuulellaan. Saaliineen lentää se
sitten suristen lähellä olevan koivun sadepisaroista kimaltelevalle
lehdelle, jossa se etujaloillaan pitäen kiinni paloittaa poloisen
leuoillaan.

Ennen pitkää ilmestyy paikalle toinen sudenkorento, kolmas, neljäs — ja
murhenäytelmä uudistuu.

Ihailtuamme korennon ruumiin komeita, helmiäisen tavoin sateenkaaren
väreissä hohtavia siipiä, lähdemme taas matkalle.

Kulkiessamme hakamaan polkuja hyppää tuontuostakin pitkäkoipinen
sammakko edellämme. Kun niiden iho helposti kuivaa kuivassa ja ne
osaksi juovat ja hengittävät ihon kautta, on miesparkojen viikkokausia
ollut pakko oleskella ahtaissa, kosteissa lymypaikoissaan. Toipa
ukkossade niillekin ilon päivät, kuten polulla ryömiville lukuisille
etanoillekin.

Hakamaasta painuu polku järven rannalla olevaan suohon, kulkien sen
yli risaisena porrastienä. Keskellä suota kiertelee suolammesta tuleva
hidasjuoksuinen joki, jonka yli pääsee yksinkertaista tukkisiltaa
pitkin.

Väkevä, miltei päätä huimaava sammalen, suopursun, juolukan ja
vaivaiskoivun lemu lehahtaa sateen jälkeen suosta vastaamme.
Lukemattomat sääsket leikkivät iloisia leikkejään lämpöisten ja
kosteiden sammalmättäiden yllä, joilla kihokki karvaisilla, limaisilla
lehdillään uhkaa niitä alituisesti turmiolla.

Pysähdymme hetkeksi sillalle.

Mikä komea vesikasvullisuus keskellä tuota hapanta, vetistä erämaata —
muinaisen kirkasvetisen järven mutaista perintöä!

Jokileiniköt, lumpeet ja suovehkat kilpailevat komeudessa tuolla
suojoen hiljaisessa uomassa, ja katkaistun korren päässä istuu
taivaanvärinen sinikorento, pitkä, kapea, peräsimenä toimiva takaruumis
miltei pystysuorassa asennossa.

Suon reunasta kohoaa polku nyt sateen jälkeen voimakkaasti pihkalle
tuoksuvan havumetsän kautta vuoren laelle, josta aukeaa eteemme laaja,
kauneudessaan koko maapallolla ainoalaatuinen suomalainen järvimaisema
lukemattomine saarineen ja siintävine selkineen.



HIETA-AMPIAINEN METSÄSTÄJÄNÄ.


Jos lämpimänä, auringonpaisteisena kesäpäivänä istuu hiekkakuopan
ääressä mäen rinteellä, missä hiekka pilkottaa lämpimästi esiin ruskean
kauniin kanervikon tahi kuivien varpukasvien välitse pieninä läikkinä,
tahi vain hiekkaisen tien vierustalla, niin usein huomaa miltei
näkymätöntä liikettä sen kellertävällä pinnalla. Sen aiheuttaa keveästi
kuin hieno tuulahdus hiekalle istuutuva hieta-ampiainen. Lentäessä
on sitä miltei mahdoton silmillään erottaa ja seurata; vasta maassa
istuessa sen väri antaa vaaleammalle maan pinnalle hienon, punertavan
värityksen.

Tätä nopeata ja keveätä, hienorakenteista olijaa luulisi yhtä
vaarattomaksi kuin lentävää untuvaa ja kuitenkin se kuuluu niihin
hyönteisiin, joita saksalaiset kutsuvat Grab- tahi Mordwespeniksi. Grab
(hauta) ja Mord (murha), mitä julmia ominaisuuksia nuo sanat tuovatkaan
esille tästä näennäisesti viattomasta liitäjästä! — Ja kuitenkin — yhtä
varmaan kuin myrkyllinen käärme tappaa Intiassa iskullaan rotevimmankin
ihmisen tahi kääpiöneekeri surmaa Afrikassa jättiläiskokoisen
virtahevosen pienellä myrkytetyllä nuolellaan, yhtä varmaan on jokainen
monta kertaa suurempi ja voimakkaampi perhostoukka, jonka se suurilla,
tarkoilla verkkosilmillään jo kaukaa äkkää, ehdottomasti turmion oma
ja vieläpä elävänä salaperäisen hautauksenkin alainen. — Tästä pienen
päiväkummun suojassa, missä nummien kanervat ja hattupäiset puolukat
muodostavat metsän, ja punasinikukkaiset ajuruohot tiheän pensaikon,
tapahtuvasta surkeasta murhenäytelmästä tuonnempana enemmän. —

Nyt kyseessä oleva hyönteinen on tunnettu tavallisen hieta-ampiaisen
tahi hietapistiäisen nimellä ja kuuluu petoampiaisten tahi
kaivajapistiäisten ryhmään. Sen tieteellinen sukunimi on komealta
kaikuva Ammophila.

Hieta-ampiaisen — tämän sala-ampujan ja vivisektionistin
(elävältäleikkaajan) vilkkaassa metsästäjäelämässä on niin paljon
ihmeellistä, että ken on vaivautunut sitä seuraamaan, ei sitä hevin
unohda.

Yhä vilkastuva taistelu olemassaolosta luonnossa pakottaa eläimiä
turvaamaan toimeentulonsa mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Samassa
suhteessa niiden ruumiskin on varsin erilainen — oleskelupaikan mukaan
muodostunut.

Ja äärimmäisenä on kaiken elimellisen elämän lopputarkoituksena suvun
ylläpitäminen.

Hieta-ampiaista on verrattava salakavalaan murhaajaan, mutta
lieventävänä asianhaarana on oikeuden nimessä mainittava, että koko sen
elämä ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet tarkoittavat "rakkauden
työtä" — sikiöiden toimeentuloa.

Se kokoaa nimittäin itseään suurempia toukkia — tavallisesti perhosten
toukkia — joita se ei tapa, vaan lamauttaa sikiöilleen ravinnoksi.
Ja tällaiseen tehtävään on sen ruumis miltei kaikkine osineen aivan
erikoisen sopiva. Niinpä on sen ruumis jo kokonaisuudessaankin aivan
ainutlaatuinen ja omituinen.

Pää on suhteellisesti hyvin kehittynyt ja kannattaa suuret verkkosilmät
ja verraten pitkät tuntosarvet. Pään etupuoli on kova ja liittyy
liikkuvasti keskiruumiiseen. Leuat ovat hyvin voimakkaat. Keskiruumis
on oudon näköinen, lyhyt, tanakka, takareunaltaan tylppä ja
leveäkantainen, melkein kuin poikki lyöty. Takaruumis aivan erikoinen
sekin. Liittyen keskiruumiin leveään kantaan pitkällä ja ohuella
sekä sangen liikkuvalla varrella, on se pitkä ja liereä sekä terävän
sukkulan muotoinen. Jalat ovat pitkät niinkuin hämähäkillä ja päättyvät
voimakkaisiin kynsiin. Siivet ovat sangen liikkuvaiset, ohuet,
suhteellisesti kapeat lenninsiivet.

Kokonaisuudessaan tekee eläin sangen keveän, siron ja liikkuvan
vaikutuksen — sanoisinko hämähäkin ja lentomuurahaisen välimuodon
tapaisen.

Kapeapiirteisenä kuin noidannuoli ja äänettömänä kuin pöllö liitää
hieta-ampiainen nopeasti ja sirosti kaartaen pitkin maata, tutkien
suurilla silmillään tarkasti sen vaihtelevaa pintaa.

Seuraavassa kerron eräästä kohtauksesta hieta-ampiaisen elämässä
semmoisena kuin seurasin sen vaiheita omilla silmilläni mitä
suurimmalla mielenkiinnolla.

Maasto: sileä polku, vieressä rehevä ruohikko, etempänä hietainen
kunnas.

Ilmasuhteet: aurinkoinen kesäpäivä.

Polun poikki riensi ruohikon houkuttelemana suurehko, lihava ja
kalju perhostoukka, kiirehtien vaarallisen avonaisen paikan yli
mahdollisimman nopeasti. Voimakkaat iholihakset panivat pitkän
ruumiin nopeaan, aaltomaiseen liikkeeseen ja monet jalat survoivat
ja jarruttivat maata hurjasti. Maantiellä liikkuvien pikkuolioiden
silmissä lie toukka muistuttanut metsien ja vuorien läpi kaartavaa
tavarajunaa. Tiellä auringon helteessä oleskelevat pikkueläimet —
kovakuoriaiset, punkit ja kärpäset — pakenivat nopeasti oudon näköistä
"junaa". Edempänä kulki, veturina suuntaa määräten, sarveisaineinen,
suuri pää lyhyine tuntosarvineen, voimakkaine leukoineen, huulineen ja
rihmoineen. Yksityiset muurahaiset tarkastivat levottomina kummitusta
sorakivien lomitse, mutta eivät uskaltaneet käydä käsiksi. Pitkä mies
hallitsi vielä tilannetta täydellisesti sivuhyökkäyksiltä.

Mutta tilanne muuttui ennen pitkää.

Luonnon pienet, nopeakulkuiset ja rohkeat sotailmalaivat — nuolihaukat
ja sudenkorennot — ovat olleet tuhoa tuottamassa paljon aikaisemmin
kuin saksalaiset ja ranskalaiset! Ja ylhäältähän pitkän miehenkin sopi
odottaa hyökkäystä kapeanokkaisten hyönteissyöjälintujen muodossa;
mutta eihän sentapaista nyt missään sentään näkynyt.

Näkymätön ja aivan aavistamaton, mutta varma tuho oli kuitenkin
lähempänä kuin koskaan ennen.

Aivankuin punertava virvatuli olisi nopeasti ja äänetönnä liitänyt
polkua pitkin. Se kääntyi äkkiä toukkaa kohti, pysähtyi sen
yläpuolelle, teki pari pientä kaarta ilmassa molemmin puolin,
selvästi arvostellen saaliin suuruutta ja hyökkäyksen onnistumisen
mahdollisuutta. Kokemuksesta tiesi se, mikä suunnaton voima on toukalla
iholihaksissaan. Tarkastus lienee ollut suotuisa, koska se taas
palasi toukan päälle ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi nuolen
nopeudella ylhäältä toukan kimppuun.

Silmieni edessä tapahtui hurja kamppailu, joka oli verrattava siihen,
kun puussa väijyvä ahma hyppää poron tahi notkea pitkäruumiinen kärppä
jäniksen selkään, ratsastaen siinä, kunnes onneton saalis sortuu
kaulavaltimot poikkipurtuina verenvuotoon ja vähitellen heittää
henkensä.

Keskellä polkua syntyi julma rymäkkä. Toukka kierteli ja kaarteli
rajusti miltei hyppien jos mihinkin suuntaan ja iholihakset toimivat
voimakkaasti ravistaaksensa vihollisen päältään. Turhat olivat
kuitenkin kaikki yritykset. Hieta-ampiainen sai lujan otteen leuoillaan
pään puolella selästä eikä hellittänyt, vaikka sitä toukan kierrellessä
viskeltiin sinne tänne. Pitkillä jaloillaan se jarrutti molemmin
puolin ja siivet liikkuivat nopeasti tasapainon ylläpitämiseksi.
Pitkä, notkea takaruumis kierteli ja liukui kuin käärme toukan ruumiin
sivuja ja liikkeestä päättäen teki se nopean pistoksen. Toukan selässä
istuen se pisti sitten useampia kertoja takaruumiin päässä olevalla
myrkkypistimellä toukan vatsan alle. Seuraus oli silmiinpistävä. Jo
ensimmäisen iskun sattuessa toukan takaruumis herpaantui ja painui
alas kuin kuollut kastemato. Viimeisen pistoksen jälkeen se makasi jo
koko pituuttaan polulla liikkumattomana kuin kuollut. Hieta-ampiainen
ei ollut hetkeksikään hellittänyt otettaan ja istui nyt kiinni
pitäen hajareisin toukan selässä. Hurjaa ottelua seurasi täydellinen
lepotila. Toukka oli täydellisesti lamaantunut, vaikkei kuollut, ja
hieta-ampiainen nautti voittajan rauhaa.

Lamaantuminen riippui siitä, että toukan päähermoston muodosti
vatsapuolella oleva pitkä hermojänne, joka useassa paikassa
paisui solmuksi. Kukin solmu oli keskustana määrätyn ruumiinosan
liikuntahermoille. Kuta useampaan solmuun myrkkyä valettiin, sitä
suurempi osa ruumiista siis lamaantui solmujen herpaantumisen kautta.
— Toukka eli, mutta kadotti liikuntakykynsä. Se näkyi siis vaikuttavan
samaan tapaan kuin vaarallinen curare-myrkky!

Mutta tilanne metsäpolulla muuttui äkkiä. Hieta-ampiainen oli hankkinut
voimia uusiin ponnistuksiin. Raskain työ oli jäljellä — saaliin
raastaminen "hautausmaalle" hietakunnaalle, ja välillä oli nurmikko.

Pontevasti se ryhtyi työhönsä tunkeutuaksensa kääpiöaarniometsän
lävitse. Paljon oli esteitä, voikukan ja ratamon maata pitkin kasvavat
lehdet olivat vastuksena. Nurmiheinän korsipilariston läpi oli
tungettava. Pulikoiden, lastujen ja kivien yli oli raastettava raskasta
kuormaa, jonka lyhyet tynkkäjalat ja koukkuiset kynnet jarruttivat
vastaan. Matkaa oli kokonaista 10 m!

Hieta-ampiainen ponnisti urhoollisesti. Ensimmäisiä otteita "niskasta"
ei se hetkeksikään hellittänyt. Silloin tällöin se lepäsi hetken,
istuen mukavasti saaliinsa pehmeän ruumiin päällä. Kun pitkä toukka
kuljettaessa viskattiin sinne tänne, olivat pitkät jalat ja pitkä
notkea takaruumis erinomaisia tasapainon ylläpitäjiä. Alituisesti
viimemainittua heitettiinkin molemmin puolin aina sen mukaan, mitä
tasapaino vaati. Ja niin saavuttiin vihdoin hietatöyräälle. En
tullut katsoneeksi kelloa, mutta kyllä sitä menoa kesti koko kauan.
Suurimmalla mielenkiinnolla seurasin nyt edelleen hietamiehen hommia.

Tultuaan hiekkamaalle rupesi se raastamaan toukkaa rinnettä ylöspäin
noin metrin verran, jolloin se pysähtyi ja päästi sen ensimmäisen
kerran irti. Pienien kivien ja hiekan peittämällä alueella en huomannut
nyt mitään erikoista.

Hieta-ampiainen ei kuitenkaan ollut toimetonna kauan, vaan rupesi
toukan lähettyvillä leuoillaan hajoittamaan yhdestä paikasta kiviä,
pikkulastuja y.m. ja heitti ne kiireesti ympärilleen. Ja niin aukeni
edessäni verraten iso aukko, johon kaivaja katosi. Tarkoitus oli
selvästi tutkia, uhkaisiko jokin vaara ennen kaivetusta haudasta.
Tutkimus lienee ollut suotuisa, koska se ennen pitkää palasi ja rupesi
nyt sille ominaisella, sanoisinko hermostuneella kiireellä vetämään
toukkaa aukosta sisään.

Tunneli oli siksi laajaksi kaivettu, että toukka helposti mahtui
siihen. Ennen pitkää se katosi maan alle, ja lyhyen ajan kuluttua
palasi hieta-ampiainen sieltä ilman toukkaa. Aukko peitettiin
pikkukivillä y.m. niin taidokkaasti, ettei aukkoa voinut mitenkään
erottaa ympäristöstä. Hieta-ampiainen itse katosi lentäen näkymättömiin.

Esimerkkinä siitä, kuinka erinomaisen tarkasti n.k. suojelevaa
yhdennäköisyysaatetta oli noudatettu, mainittakoon, että kun minun
viimeiseksi piti tutkia toukan hautaa tarkemmin, en enää löytänyt
aukkoa vaikka kykkysillä istuen aivan läheltä seurasin ampiaisen
askartelua.

Kaiken tämän ihmeellisen toiminnan tarkoituksena luonnollisesti oli,
että perhostoukka lamautettuna, mutta ei kuolleena säilyisi tuoreena,
kunnes munasta kehittynyt hieta-ampiaisen oma toukka käyttäisi sitä
hyödyksensä.



VÄHÄN METSÄSTÄJÄKAVEREISTA.


Metsästäjäkaverit muodostavat aivan erikoislajin ihmisiä, niin
väitetään. Niillä on monta niin luonteenomaista tunnusmerkkiä, että ne
helposti voi erottaa tavallisista ihmisistä. —

Linné jakoi ihmissuvun kahteen osaan: viisas ihminen (Homo sapiens) ja
metsäihminen (Homo silvestris). Nyt on kysymys siitä, mihin luokkaan
nämä kaverit kuuluvat: ovatko he H. sapiens vai H. silvestris (viisaan
muunnos). Toisten mielestä metsästäjäkaverit ehdottomasti ovat vähän
molempia. Sitä mieltä ovat poikkeuksetta kaverien rouvat. He sanovat,
että kaikilla metsäihmisillä — niin heidän omillaan kuin muidenkin — on
samat tunnusmerkit: aivan äkkiä aamupuhteessa leimahtava, sanomattoman
kiihkeä halu ja kiire metsään. Ja silloin joutuu koko koti mullin
mallin. Rouvat, lapset, rengit, piiat, morsiamet, sedät, tädit —
vieläpä anopitkin heräävät tahi herätetään ja hälytetään liikkeelle.
Sitten seuraa hakemiset: kaapit, laatikot, alustat — kaikki mahdolliset
ja mahdottomat kolhitaan.

Missä ihmeessä on minun reppuni? Kellä se viimeiseksi on ollut? Onko
Tilta nähnyt sitä suurempaa reppua jossakin? — Jaha, tuopas se tänne ja
pian!

Peijakas nyt muistan — torvenihan on Petterssonilla lainassa —
voi juupeli — Ville, nouse äkkiä ja koeta keittiön kautta päästä
Petterssonille, sano, että tulit nyt noutamaan sitä torvea. Mars, mars,
älä nuku matkalla!

Halloo, muistakaa, ettei koiria saa päästää ulos! — ‒ Onkos kukaan
nähnyt urheilukaupasta juuri tullutta laatikkoa, joka oli täynnä
patrooneja — patrooneja, no panoksia — voi kauhea, kuinka te olette
tyhmiä — pieniä, raskaita, messinkipohjaisia paperitykkejä — eikö ole
tullut — se vielä tarvittaisiin — no onneks' kiitos, kiitos!

Nyt ne jo soittavat — halloo — kyllä aivan pian — meidän hevosellamme
Revonsärkälle ja sieltä painutaan Teerikalliota kohti aina Miettisen
bommipaikalle saakka, josta taas painutaan oikealle — tulemme samoille
ahoille, missä viime vuonna oli niin kauhean paljon papanoita — no niin
— kyllä! — Terve! —

Kuules, mamma, nyt muistan: merimiespaitani tuli aivan veriseksi
selästä viime jahdissa; voisitkohan saada sen pestyksi, lähdetään vasta
tunnin perästä, ja sitten pyytäisin vielä, että paikkaisit housuni
takapuolesta; ne kun repeytyivät pahasti kulkiessamme Kiri Mooseksen
piikkiaidan yli.

Halloo! — Menkää hitossa sanomaan, että Jaakko valjastaa Pikun —
anteeksi, puhuin vain tässä välillä muuanne — (tulen sinun kauttasi) —
on valjaissa — terve taas! —

Etkö ehdi — hm — viikkojako ennen olisi ilmoitettava? — tulimme
istuneeksi Pekan kanssa niin kauan eilen tätä retkeä suunniteltaessa.
No niin, mitäs siihen sitten voi, mutta laitas nyt vähän sapuskaa, sitä
hienoa näkkileipää, pyynpaistipaloja ja kurkkua, nahkiaisia ja muutamia
piirakoita; eikö ole — niin, no — ‒ ‒

Mutta onkos mulla paperosseja; ei jukulist' riitä. Elsa, hoi Elsa,
juokse äkkiä ja koeta saada takatietä Wilenin puodista 5 askia
paperosseja.

Ja kun sitten kaikki on kunnossa, sanovat rouvat, niin metsäihminen
lähtee matkalle. Metsä kutsuu. Ei mitkään maailman esteet voi häntä
enää pidättää, ei rajuilma eikä se seikka, että Kukkoset ovat aikoneet
tulla ensimmäiselle vierailulle, tahi tohtorin suuret päivälliset tahi
maailman ihmeellisin filmi — ‒ niin, ei mikään!

Lähdetään nyt — tulee varmaan vielä ihana ilma, kun lakkaa satamasta
— muista soittaa Kukkosille ja tohtorille, että olen estetty,
jos Peltonen tulee, niin anna se paperi, joka on keskimmäisen
pöytälaatikkoni vasemmassa takakulmassa — en nyt muista muuta tällä
kertaa — hyvästi — (kaukaa portin kohdalta) tulen hyvään aikaan
päivälliselle kotia (lupaus, jota metsäihminen muuten ei koskaan vielä
ole täyttänyt).

Yhteinen ominaisuus kaikilla kavereilla on, että he ovat
muodonvaihdoksen alaiset. He eivät muuta väriänsä talveksi niinkuin
jänis, metsäkana ja kärppä; mutta heidän koko olemuksensa on niin
sanoakseni henkisen muodonvaihdoksen alainen vapaaseen luontoon
päästyään. Hänellä on kaksi aivan erilaista hahmoa. Näe hänet
tuomarina, kohteliaana, tarjoavana kauppiaana, tuimana, murisevana
opettajana, miettivänä, tutkistelevana lääkärinä, "pakkaavana"
pankintirehtöörinä, suoraselkäisenä yli-ihmisenä luutnanttina tahi
muuna, niin olet nähnyt kaverin yleisen niin sanoakseni virallisen
hahmon. Mutta näe sama mies metsässä, kun maa on huurteinen, ihana,
raitis ilma tuoksuu vastaan havumetsästä, teerien kuherrusta kuuluu
kaikkialta harjanteilta, tilhien vihellystä pihlajista ja haukku
kajahtaa komeasti rinteiltä, järvien takaa ja takamailta, silloin on
mies täydellisesti muuttunut — virallinen ihminen on kadonnut — kaveri
on nyt vain kaveri täynnä elämäniloa, ruumiillista hyvinvointia ja
veljeystunnetta toisiin kavereihin. Nyt näet miehen toisen ja — usein
kyllä — paremman hahmon. Ja se virkistynyt olemus pysyy sitten jonkin
päivän senkin jälkeen, kun metsästäjätoverit ovat eronneet toisistansa,
ja tuottaa hyvinvointia, kuten se muutos, jonka hyvästä kiukaasta
tuleva saunan löyly vaikuttaa ruumiillisesti. Mutta pian astuu taas
virallinen ihminen, kukin omalla tavallaan, arkipäivän näyttämölle. —

Onpa kavereilla muitakin ominaisuuksia, joista mainittakoon muutamia.

Ne ovat m.m. hyvin musikaalista väkeä ja erikoisesti he harrastavat
metsässä mitä kummallisimpia, puristettuja säveliä, pinnistävää
torvensoittoa, jänisräikän räminää y.m. jazzin tapaista; illalla
taas yöpaikoilla rekilauluja, gramofooneja, hanuria ja ennen kaikkea
suunsoittoa. Varsinkin viimeinen on tärkeä, vaikkakin sen aiheet
supistuvat yhteen ainoaan: _Canis familiaris_. —

Niin, koira on kaverille kaikki kaikessa. Tuntikausia kestää siitä
puhelua ja jokainen kehuu omaansa. Se tutkistellaan ruumiillisesti
kuonosta hamaan hännän päähän saakka ja henkisesti määritellään
sen älyä, arvostelukykyä, ryhtiä, tyhmyyttä, taitoa, ahkeruutta,
älyttömyyttä, aistittomuutta, laiskuutta; aina kuinka sattuu,
loppumattomiin saakka. — Sanotaan, että jos korvat soivat, niin meistä
puhutaan, jos tämä pitää paikkansa, niin kyllä vain piskiparkojen
korvia kilkuttanee pahanpäiväisesti yöt päivät.

Sanoin, että kaveri harrastaa laulua. Niinpä niin, yöpaikassa reki-,
sotilas- ja kansanlauluja.

Mutta ne eivät toki ollenkaan kelpaa metsässä. Sitä varten on
jokaisella kaverilla omat, hänelle yksinomaiset sävelensä. Yhteisenä
tunnusmerkkinä on kaikilla näillä sävelillä se, että ne ovat
kiinankieliset, yksitavuiset ja sangen voimakkaat. Tavallisilla
nuoteilla niitä ei voi merkitä. Liitän näytteeksi muutamia metsäihmisen
lauluja metsässä.

Jos metsämies on tenori: hei, ei, ei, ei, ei, kiihtyvässä tahdissa
(paussi), hei, hei, hei, ei, ei, ei, ei, ei ‒ ‒

Toinen tenori: pui, pui, pui, puijaa (paussi) puija, puija, puijaa,
puijaa (korko viimeisellä).

I basso: opp, opp, opp, opplaa (paussi), hae, hae, hoppa, hoppa,
hoppaaa — - — hae, hae — —

II basso: busch, busch, buschaa (paussi,) buscha (paussi), missä kissa,
missä kissa (paussi), brrr...

Mitä suunsoittamiseen tulee, niin osaavat sitä miltei kaikki kaverit.
Se on niinkuin veressä. Ei kuitenkaan pidä ihmetellä, jos he joskus
näkevät koirien tahi riistan asiat — varsinkin matemaattiset —
monistettuina — se riippuu vain pulppuavasta innosta. Tunnin osat
muuttuvat kokonaisiksi tunneiksi, kokonaiset tunnit moneksi tunniksi!
Kavereista on tässä kohden monenlaisia kaskuja. Kerronpa yhden.
Eräällä vanhalla kaverilla oli pari ajokoiraa ja luonnollisesti sai
narttu joskus penikoita. "Kaveeratessa" oli hänellä tapana innossaan
lisätä niiden lukua kiihtyvässä nopeudessa. Istuin kerran ja kuuntelin
toisella korvallani, kun hän "tulkitsi" eräälle vieraalle metsästäjälle
koiristaan. Illan kuluessa kasvoi niiden luku yhtä mittaa ja viimein
makaamaan mennessämme hän vakuutti voimalla ja ponnella omistavansa
niitä 18 kappaletta! Toinen kuunteli hartaudella.

Vielä komeampi on seuraava juttu, jonka todenperäisyyttä en kuitenkaan
voi taata. Oli muuan vanha "sunnuntaimetsästäjä" — niin minulle
kerrottiin — joka oli kova "pummaamaan" ja siis aina tuli kotiin —
ellei jotakin saanut ostaa — reppu tyhjänä, josta sitten kaverit pahoin
laskivat leikkiä. Mutta miehemme ei ollut luonnostansa hätäytyvä.
Hän hankki täytetyn jäniksen pään ja koivet ja metsästä tullessa ne
sidottiin niin, että ne pistivät esille laukusta, jolloin yöpaita ja
sukat muodostivat ison jäniksen ruumiin! Konstit ovat monenlaiset — vai
mitä?

Metsästäjät ovat muuten aika innokkaita leikinlaskijoita. Tuskinpa
niiden kanssa kilpailevat merimiehet tahi taisteluharjoituksissa olevat
suojeluskuntalaisetkaan. Pilapuheet ovat muuten melkein aina laadultaan
harmittomia — muita loukkaamattomia, varsinkin kun niiden aiheina
tavallisesti ovat kaverit ja niiden yhteishenki hän on suurenmoinen.

Tällaisesta pilasta muuan esimerkki kaverityyppineen. Olimme
jänismatkalla viisi miestä, pormestari, raatimies, pankinjohtaja,
saksalainen värjärimestari ja tämän kirjoittaja.

Johtaja ja mestari olivat pieniä, laihoja ja kuivia miehiä, me muut
suhteellisesti hyvinvoipia kavereita.

Johtaja oli nopsa ja vikkelä metsästäjä, joka hääri ja pyöri metsässä
kuin orava — ihmisenä äkkipikainen ja kiukkuinen, mutta hyvä toveri
ja "maisterivekselien" ottajille erittäin suopea. Kun haukku alkoi
ja jokainen riensi ampumapaikoille, niin vaikka olisi kuinkakin
kiirehtinyt, niin oli "Pyy" tavallisesti ehtinyt sinne jo ennen.
Kutsuimme häntä "Pyyksi", koska hänen erikoisharrastuksensa oli pyyn
metsästys. Hän kulkikin aina pyypilli huulien välissä ja nokka pystyssä
puihin päin.

Totuuden nimessä mainittakoon, että en kuitenkaan nähnyt hänen
kertaakaan ampuvan pyytä, mutta edellä mainittujen ominaisuuksien
takia oli hänellä melkein aina jänis repussa. Pyyn ampumisessa puuttui
häneltä maltti aivan kokonaan.

Raatimies oli kaveri tuota rauhallista tyyppiä, edellisen vastakohta.
Ulkomuodoltaan hyvinvoipa, luonnoltaan flegmaattinen ja varustuksiltaan
oman mamman lellipoika. Eväspussi ja kaikenlainen vaatetus
ensiluokkainen. Repussa tavallisesti jänis, jonka sai rauhallisuutensa
avulla, siinäkin "Pyyn" vastakohta. Raatimies oli verraton Bellmanin
laulaja, niinkuin hänen "habituksensakin" oli hyvin paljon Bellmania.
Laulajana ja pikkuvitsarina, jolloin rauhallisista kasvoista vekkuli
tirkisti vain silmäkulmista, oli hän hyvin suosittu kaveri.

Mestari oli tullut Saksasta verkatehtaan värjääjämestarina ja
innostunut Suomeen. Pieni ja tumma saksalainen tyyppi, joka todella
nautti leikkipuheista. Puhui hyvin saksansekaista ruotsia ja jonkin
suomalaisenkin sanan pisti väliin. Hänellä oli hieno saksalainen
"Jagdflinte" ja muut tamineet, muttei koskaan ennen ollut metsästänyt.
Tuli kiinnostuksesta. Seuraus oli siitä, ettei hän koskaan saanut
"jänikse" — niinkuin hän sanoi — nähdäkään. Ei ihmeellistä, jos hän
valitti, että "jänikse är schvårt zu schiessen". Koetettiin järjestää
niin, että hän saisi ampua, mutta tuloksetta. Ei ollut hänellä
vähänkään käsitystä, mihin asettua, eikä hän vilkkaana miehenä jäänyt
yksin pitemmäksi aikaa seisomaan siinä, mihin oli asetettu. Muuten
kunnon mies ja hyvä toveri, jonka sodan alettua oli pakko palata
Saksaan, jossa kuoli.

Neljäs oli pormestari. Erinomainen kaverityyppi laatuaan hänkin.
Toverina aivan erinomainen, laajoissa metsästäjäpiireissä tunnettu ja
pidetty, paikkakunnan paras "vitsari". Olen varma siitäkin, että jos
Veli Giovannilla olisi kaikki hänen "vitsinsä", ei hänen tarvitsisi
vaivata päätään moneen vuoteen. Jo metsäinen ulkomuotokin oli
erikoinen. Sotilaallisen suoraselkäinen, pyöreä ja lihavahkoruumiinen,
pyöreät, punertavat kasvot, joissa pysty harmaa tukka, pienet vaaleat
silmät täynnä eloa ja veitikkamaisuutta ja hyvin hoidetut pystyt,
harmaat viikset — sellainen oli tuomarimme. Kun hän käytti pientä
saksalaista metsästäjän huopahattua välttämättömille höyhenineen,
saksalaista metsälaukkua riippuvine verkkoineen ja viheriällä
reunuslettua metsästäjätakkia eläinkuvilla koristettuine nappeineen,
muistutti hän kerrassaan jotakin vanhaa saksalaista "Oberförsteriä",
joka olisi metsässä voinut opastaa vaikka itse Villeä! —

Metsästäjänä kuului hän, kuinka sanoisin, jonkinlaiseen
"seurustelukaveri"-tyyppiin. Lämpimänä eläinystävänä oli hän kernaasti
mukana ei niin paljon ampumisen kuin seuran vuoksi. Yksinään hän ei
juuri koskaan lähtenyt maille, mutta aina seurassa, ja sellaisessa hän
oli aivan harvinaisen hauska ja suosittu. Jos "Pyy" alinomaa kierteli
ja raatimies marssi täynnä äänetöntä malttia, niin pormestari pysytteli
uskollisesti miltei aina ylösottopaikalla. Seuraus oli siitä, että hän
joskus sai jäniksen, mutta useimmiten oli verkko tyhjä. Mutta siitä
hän ei ollut millänsäkään. — Tässä kohden on huomioon otettava, että
muutamia metsästäjiä vaivaa n.k. ampuma-ahneus. Elleivät saa saalista,
niin suuttuvat he, marisevat itsekseen ja miltei raivostuvat, pilaten
siten oman ja muidenkin ilon. Ne eivät ole kavereita eikä heitä
kaipaisi, vaikka jäisivätkin pois seurasta.

Olen tuonut esille nämä miehet esittääkseni muutamia kaverityyppejä.
Ehkä huomaatte nähneenne sen tapaisia muuallakin — eikö niin?

Mutta palaan pilajuttuuni.

Tapaus oli seuraava.

Pormestari tuumi, että eiköhän voisi edes joskus järjestää asiat niin,
että värjäri saisi edes kerran hienolla tulilukollaan jyräytellä.
Sanoi, hymyili itsekseen ja katosi metsään.

Haukku alkoi samassa ja painui kauaksi. Samassa tuli pormestarikin
takaisin ja sanoi värjärille: "Kun menet tätä polkua pitkin, niin
tulee aivan lähellä veräjä vastaan, asetu sen tälle puolelle, siinä on
hyvä passipaikka, jossa saat 'gewiss jänikse schiessen'. Muista olla
varovainen ja pidä erikoisesti veräjää silmällä; jänis voi tulla sen
kautta, ehkä jo on tulossa; paras kiirehtiä."

Saksalainen katosi silmät ja korvat pystyssä. Haukku eteni
päinvastaiseen suuntaan.

Emme vielä ehtineet hajaantua, kun veräjän puolelta kuului kovaa pyssyn
jyrinää ja jytinää ja jos joitakin kummallisia ääniä.

Lähdimme heti sinne päin ja veräjällä seisoi mestari tuiman näköisenä.

"Pfui, pälkäne, schweinerei", sanoi ja nosti korvista katajapensaan
takaa avatun jäniksen, jota kolme tikkua oli tukemassa.

Nyt kuului asiaan, että miehemme oli erittäin innostunut kotimaansa
Fliegende Blätterin lukija. Pormestari selitti nyt, että olimme vain
järjestäneet pienen Fl. Bl.-kohtauksen Suomen pohjalla. Tuima katse
heltyy, muuttuu nauruksi, johon kaikki yhdymme. Oikea kaveri! —



FELIS DOMESTICA.


Hakamaa on alkukesällä parhaimmillaan. Kaikkialla on nuorten
koivunlehtien aistimia ja mieltäkin hivelevää tuoksua. Notkopaikoissa
on taas imelän äreä saniaisten haju. Ahopaikoilla puolukat muodostavat
vaaleanpunaisine kukkamykeröineen ja kiiltävine tummanviheriäisine
lehtineen kauniita aloja muistuttaen suomalaisaiheisia ryijyjä. Tuolla
taas kanervikot, hiekkapohjalla kasvavat, antavat hakamaalle hienon,
punertavan värityksen ja maassa pesiville linnuille erinomaisia
suojapaikkoja.

Niin, ja sinne tiheään kanervikkoon olikin naarasteeri kaivanut
yksinkertaisen pesäkuoppansa. Sinne se painuu hautovana näkymättömiin,
jolloin ruskean- ja valkeankirjava värikin on erinomainen suojelusväri.
Ja kun sen joskus täytyy jättää pesänsä syömishommissaan, jatkavat
ruskeat ja täpläiset munat ja niiden alla oleva harva heinäpatja
mainiosti suojelevaa yhdennäköisyyttä. Sitä ei huomaa helposti maata
pitkin vaanien liitävä keltasilmäinen kanahaukka tahi teräväaistinen
karjapolkua pitkin liikuskeleva kettu.

Ja kun aika on, tulevat pienet, untuvapeitteiset, keltaisenharmaat
poikaset esille munista ja seuraavat emoa kanervikkoon. Pysyäksensä
yhdessä antavat ne hienolla visertävällä äänellä tietoa itsestään.
Hakamaan vaihteleva luonto tarjoo niille riittävästi suojaa ja ravintoa
— lehtiä, siemeniä, hyönteisiä y.m. Turvalliselta tuntuu elämä emon
erinomaisessa hoidossa! — Niin luulisi ja kuitenkin — — ‒

Tuleepa kanervikon läpi kulkevaa polkua pitkin muuan harmaa,
mustaraitainen, notkearuumiinen kuljeksija.

Se etenee rauhallisesti, mutta äänettömästi ja varovasti. Joka askel on
ikäänkuin edeltäkäsin harkittu ja punnittu. Nyt se pysähtyy kuin maahan
naulattuna. Kanervikosta on kuulunut hienoa vitinää.

Kaikki sen aistimet ovat äärimmilleen jännitetyt. Hännänpääkin tekee
kiemurtelevia, intohimoisia, käärmeentapaisia liikkeitä. Alaleuka
vapisee suonen vedon tapaisesti ja kurkusta puristuu heikko,
verenhimoinen, rumasti naukuva ääni. Kaikissa pikkuasioissakin
ihmeellisen suhteellinen, siro ja notkea ruumis liikkuessa ikäänkuin
kelluu käpälän alaisten pehmeiden ja joustavien polkuanturain nojassa.
Käynti on näin ollen aivan äänetöntä, kun se kiertää ääntä kohti
kanervikossa. Ei kuulu pienimmänkään oksan risahdusta. — Voimakkaassa
ja sirossa notkeudessa on se verenhimoisen petoeläimen perikuva —
kääpiöleijonan tahi raitaisen tiikerin pienoiskuva. Askel askelelta,
mutta armotta, varmasti ja aavistamattomana kuin kuolema se lähenee
onnetonta saalistaan. Ja niin se vihdoin saapuu "ampumamatkalle".
— Kääpiöpensaiden oksien välitse se äkkää pientä, epämääräistä
liikehtimistä.

Se painuu nyt maahan kaikki lihakset kokoonvedettyinä
ponnahdusasentoon. Ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä seuraa
raju hyppäys. Voimakkaat takaraajojen lihakset lennättävät ruumiin
miltei nuolen nopeudella ja se sukeltaa kanervikkoon, niin että hieta
tupruaa. Ensimmäinen, lähimpänä oleva rastaan kokoinen teerenpoikanen
on auttamattomasti surman oma terävien ja käyrien kynsien pihdissä.
Helposti kantaen saaliinsa lyhyissä voimakkaissa leuoissaan, se
muutamilla pitkillä hyppäyksillä palaa polulle.

Seuraa sitten näytelmän julmin osa.

Polkua reunustaa entisen kaskenpolttajan pieni kasa kuivia puunrunkoja.
Sen viereen se vie teerenpoikasen, jonka pienissä, mustissa silmissä
kuvastuu täydellisen avuttomuuden ja suurimman tuskan ilme ja — päästää
sen irti! Iloisesti yrittää raukka paeta lentäen, mutta on samassa taas
pyydystettynä kynsien välissä, ollaksensa taas seuraavana hetkenä vapaa.

Märkänä ja pörröisenä se nyt ryömii ja koettaa pelastautua puunrunkojen
alle. Turha on kuitenkin yritys, sillä kissa seuraa tarkalla kuulollaan
kasan päällä liikuskellen sen pienimpiäkin liikkeitä. Useasti se
pitkällä käpälällään vetää poikasen esille, asettaa sen eteensä ja
hypnotisoi avuttoman terävällä katseellaan.

Tätä julmaa leikkiä jatkuu sitten, kunnes leikkikalu on niin nääntynyt,
ettei siitä ole enää iloa.

Voimakkaasti iskien pitkät, terävät kulmahampaansa saaliiseensa se
vihdoin nopeasti tappaa sen, musertaen rintakehän, keuhkot ja sydämen.

Samantapainen murhenäytelmä uudistuu sitten päivä päivältä.

Olen nähnyt tämänkaltaisen tapauksen rajoitetulla hakamaalla. Parin
viikon kuluttua oli teerenpoikueesta, jossa oli yhdeksän yksilöä,
ainoastaan kaksi jäljellä.

On sanottu, että kissa on tyhmä eläin verrattuna koiraan. Mutta
toiselta puolen, kun on kyseessä verenhimo ja elävän saaliin
pyydystäminen, on se koiraa paljon ylivoimaisempi. Sen kekseliäisyys
ja viekkaus ovat silloin kerrassaan ihmeellisiä. Mainittakoon tässä
muutamia tapauksia.

Talossa on korkea rakennus. Räystään alla ole van ja ulos pistävän
kattohirren päälle oli paarmalintu rakentanut pesänsä. Siinä
piipottavat poikaset.

Alhaalla pihalla on talon kissa huomannut sen ja leukojaan rapsauttaen
ja naukahtaen se tarkkaa kauan ja terävästi poikasten eleitä.

Selvästi sen aivot työskentelevät, miten päästä poikasten kimppuun?
Ulkoapäin on sileitä lautoja pitkin pääsy mahdoton ja vintille johtaa
pesästä vain pieni aukko lautojen välitse. —

Sittenpä se äkkiä pitkillä harppauksilla hyppää rakennuksen ovea kohti
ja — katoaa. Kaikesta huomaa, että se on keksinyt jonkin tavan, jolla
saisi linnunpoikaset pyydystetyksi.

Odotan jännityksellä, mitä seuraaman piti. Eipä aikaakaan, niin jo
näkyy vinttiin johtavasta aukosta pitkä kissan eturaaja pistävän esiin.
Se venyy ihmeteltävän pitkäksi ja haparoitsee tukkia pitkin. Vihdoin
se tavoittaa pesän, josta se samassa tempaa yhden poikasista, joka
romahtaen putoo korkeasta paikastaan eteeni nurmelle. Käpälä katoo
sisäpuolelle.

Montakaan minuuttia ei ole sen jälkeen kulunut, kun kissa tulee
nopeasti samaa tietä takaisin, ottaa edestäni puoleksi kuolleen linnun
suuhunsa ja loikkii tiehensä.

Kuten huomaa, oli tässä kysymyksessä perinpohjainen harkinta, monta
johtopäätöstä ja ripeä ja järjestelmällinen toimeenpaneminen.

Kissa ylipäänsä välttää vettä. Jos se sattuu astumaan lätäkköön
tahi vetiseen mutaan, potkia lipsuttaa se kuin mikäkin tanssijatar
koivillaan eri suuntiin. Siinä luonnollisesti tulee ilmi myöskin sen
harvinaisen pitkälle kehittynyt puhtauden- ja siisteydentunne. Se
ei kuitenkaan estä sitä käyttämästä eri tapauksissa hyväkseen veden
antimia, kun saaliin pyydystäminen on kyseessä.

Minulla on tiedossani tapaus, jolloin kissa pyydysti ahkerasti
sorsia vedestä -! Maasto oli ruokoinen ja kaislainen, matalahko
torpan kotiranta, jossa sorsat elelivät kernaasti. Suurilla kivillä
tuntikausia väijyen pyydysti torpan musta kissa sorsanpoikasia veteen
hyppimällä. Verinäytelmä kanervikossa uudistui siellä, joskin toisessa
muodossa!

Mutta kissa on myöskin kalastaja. Muuan huvilanomistaja kertoi minulle,
että hänen Mikkonsa oli oppinut huvilan matalalla hiekkarannalla
pyydystämään pieniä ahvenia.

Kuten tunnettua, valitsevat eri kalalajit tarkasti kutupaikkansa.
Varsinkin salakka on siinä kohden hyvin — sanoisinko vanhoillinen.

Huvilani rannassa Päijänteellä on — luultavasti ikivanhoista ajoista
saakka — salakkain kutupaikka. Sinne ne tulevat pikkukiviselle rannalle
kutemaan vaikkapa veneiden väliin; nousten aivan matalalle veden rajaan
saakka. Yhtä säännöllisesti kuin näille kutupaikoille silloin saapuu
ahvenia, koskeloita ja hevosjuotikkaita, ilmestyy sinne kulkukissoja.
Kissat pyydystävät salakoita väijymällä pienillä rantasärkillä, joista
ne äkkiä karkaavat kutevien kalojen kimppuun ja sieppaavat niistä
jonkin kynsillään.

Tällaiset kulkukissat ovat muuten — kuten useimmat kotikissatkin — mitä
vahingollisimmat. Asetan ne siinä suhteessa kana- ja varpushaukan,
huuhkaimen ja korpin rinnalle.

Jokainen, joka on kotinsa lähettyvillä koettanut saada nauttia siitä
puhtaasta ilosta, minkä pikkulinnut tuottavat, tuntee sen hyvin. Ja
juuri tällaisia lintujen rauhoitettuja pesimispaikkoja ne ihmeellisellä
vaistollaan hakevatkin. Kun ne tavallisesti liikkuvat öisin samoillen
pitkiä matkoja, olemme usein voimattomat torjumaan niiden tuhotöitä.

Kaikki maassa ja pensaissa (kerttuset) sekä huoneiden nurkissa,
pinoissa j.n.e. olevat pesät ne hävittävät ennen pitkää.
Pesimispöntötkin ovat niiden hävityksen esineinä. Väijyen niiden
katolla tahi roikkuen aukosta tahi sen alla olevasta istuinpaikasta
ryöstävät kissat nekin.

Jokaisen eläinystävän velvollisuus on — jo naapurienkin tähden — olla
pitämättä kissaa talossaan.



MYÖHÄISSYKSYINEN ERÄRETKI HÄMEEN SALOMAILLE.


Sain kuin sainkin koulutuntini järjestetyksi muille viideksi päiväksi,
kuitenkin vain siten, että siihen vuodenaikaan — marraskuun alussa —
sattui kaksi keisarillista lupapäivää lähelle toisiaan — olihan ryssien
ajoista sentään jotakin iloa!

Olin päättänyt lähteä kotikaupungistani Hämeenlinnasta Lahden kautta
Verhon kartanon ihanille metsästysmaille.

Matkavarustuksiini kuului kolme erinomaisen luonnollista teerinkuvaa,
kiikari, sukkapari sekä vähän alusvaatteita, sadetakki, uistin, joukko
haulikon panoksia ja ennen kaikkea S.K.K:n koiranäyttelyssä palkinnon
saanut Karma-koirani.

Aikaisin aamulla, pilkkopimeässä, lähti laivamme Vesijärveltä
pohjoiseen tiukasti kilpaillen erään toisen, kirkkaasti valaistun
laivan kanssa. Pimeä oli vielä Padasjoen laivasillalle saapuessamme.
Ainoastaan silloin tällöin ilmaisi selältä tuleva hieno tulenvälkähdys
— joku matkustaja siellä sytytti savukkeensa — syysaamun hämärässä
uinailevan laivasillan paikkaa, kunnes äkkiä, kuten taikasauvalla,
laivan valonheittäjä kirkkaalla valollaan valaisi elävän kuvaelman
isäntineen, emäntineen, ukkoineen ja akkoineen, koppineen, hevosineen
ja rattaineen, aitaukseen makasiinin takana kiinnitettyine viimeiselle
matkalleen lähtevine lehmineen.

Jo matkan päästä näin, että Verhon kartanon hyvästä hevosenhoidosta
kunniapalkinnon saanut tallimies Artturi oli vastassa Pomoineen.

Karma oli haltioissaan, hyppeli ja haukkui kuin riivattu, etten ollut
saada rattaille nostetuksi.

Nopeasti sujui maamatka hyvällä Pomolla kartanoon.

Isäntä ajettiin liikkeelle, ja kun kahvit oli juotu, tärkeimmät
kaupungin uutiset kerrottu, vei meidät Pomo, jota Artturi minun
pyynnöstäni ei ollut riisunut, hyvää vauhtia Harilan ulkotaloon, jossa
tiesin olevan erinomaisia jänismaita.

Matkalla otettiin kuitenkin "vanhan Lienan" tuvasta tienhaarasta
muuan ajokoira, jonka penikkana olin luovuttanut eräälle silloiselle
Padasjoella asuvalle metsästystoverilleni.

Ilo oli kuten Karmakin, jonka penikka se oli, erinomainen ajokoira, ja
yhdessä ne muodostivat koppelin, joka pani harjut ja laaksot, selät ja
järventakaiset metsät kajahtamaan, metsänkulkijan sydämen nopeammin
sykkimään.

Aamu oli ihana, kirkas ja raikas. Ohut lumikerros peitti syksyiset
rumuudet. Papuhaasialta rääkkyen lentävä närhi ja hieno, miellyttävä
riihen haju ilmaisivat talojen läheisyyttä. Pieni Konnunkoski lauloi
lumivalkealta vuoteeltaan pehmeitä, tummia säveleitään rattaan pyörien
kaihomielisen rätinän säestämänä.

Itse tunsin keuhkoissa ja ruumiinpienimmissäkin sopukoissa sitä
selittämätöntä hyvinvointia, jota luonnonystävä tuntee päästessään
kaupungin touhuista hetkeksi luonnon pyhäkköön. Niin, ne ovat nuo
tunnelmat ihmiselämän juhlahetkiä, jotka sitten hienoina utukuvina
jäävät muistojen maailmaan ikuisiksi ajoiksi...

Maa oli vielä vahvassa huurteessa, kun Harilan hakamailla päästin
koirat irti.

Ennen pitkää oli haku käynnissä.

Jänis oli ahomaalla aamuyönä herkutellut syöden rölliä ja nataa,
jyrsinyt ahon yli vievän karjapolun vieressä kasvavaa karjan
lannoittamaa rehevää nurmikkoa.

Haku oli ensiluokkaista, kuten ainakin. Hännät liikkuivat voimakkaasti
ja tasaisesti, niin että hallanviemät, kuivat sananjalat kahisivat ja
lämmön viimeiset jätteet, kesänsiniset kellokukat hurjasti heiluivat.

Ahon vieressä olevan pienehkön suon reunassa saivat koirat jäniksen
liikkeelle, kohottaen samalla voimakkaan haukun.

Ei milloinkaan kaiu haukku niin kuuluvana kuin syksyn aamutunnelmassa.

Jänis painui matalaharjanteiselle, kylätien ja karjapolkujen
risteilemälle Maakesken kylän takamaille. Teki komean kierroksen, mutta
palasi takaisin ahomaalle, jossa joutui selkäreppuuni.

Syötyäni Nakkilan nahkiaisilla katetun voileivän sekä vastakeitetyn
maksapalan — erinomaista reppuruokaa — painuin Kallioisten torppaa
kohti.

Koirat saivat sitten uuden jäniksen liikkeelle torpan läheisyydessä
olevan harjun rotkossa, josta se läksi kiertämään harjun molempia
lappeita, pysyen yksinomaan metsässä. Loppui senkin poloisen elämä
karjapolulla harjun alareunassa. —

Kun syksyinen aurinko jo rupesi koristamaan takamaan honkia
kultasivellyksillään, oli aika lähteä kotiin päin, varsinkin kun
teerikukko Niemistönmäen visakoivuisella valtakummulla vielä oli
laittamatta.

Soudatin itseni torpasta kartanonpuoleiselle Niemistön maalle, jossa
paikkasin erään sala-ampujan kokkopahan seuraavan aamun varaksi.

Saavuin kartanoon juuri, kun vanha Liena juhlallisesti ilmoitti, että
sauna oli valmis. "Lehtuor olis hyvä ja tulis oitis!" lisäsi.

Jaa, kyllähän tässä maailmassa on paljon hyvää, mutta kysyn: mikä vetää
vertoja sille nautinnolle, jonka kaupunkilainen tuntee päästessään
öisen laivamatkan ja sitä seuranneen kokopäiväisen metsäsamoilun
jälkeen oikeaan hämäläiseen maalaissaunaan?

Jo aamuhämärissä läksin seuraavana päivänä sala-ampujan kokolle,
ollakseni asemissa teerien puihin noustessa.

Kauan sain kuitenkin — kuulo- ja näköaistit korkeimmilleen
jännitettyinä — odottaa. Teeriä ei vain tullut; niinpä ei
kuherrustakaan mistään päin kuulunut. Arvasin heti, että parvi
ei ollut sinä päivänä Niemistön maalla. Mainita tulee kuitenkin,
että yksitoikkoisuutta katkaisi tähän vuodenaikaan harvinainen
punarintasatakieli ja talitiaiset, jotka iloisesti kellivät ja häärivät
kokon ympärillä.

Olin jo päättänyt kavuta alas kokosta, kun äkkiä kuului kokotus ja
siipien suhina aivan läheltä, ja iso teerikukko istua suhahti läheiseen
koivuun. Tuskin oli pamahtanut ja ruudin savu vähän hälvennyt, kun
tulee toinen samaa tietä ja joutuu saman kohtalon alaiseksi. Vähän
ajan kuluttua kuuluukin jo ajajan kuivia puolukan varsia ja kanervia
tallaavien anturain rapinaa. Ajajani, aito metsämies muuten, kertoi,
että teerit olivat olleet hyvin kaukana Saksalan puolella ja että
pääparvi oli lentänyt poispäin ajajan pään yli. Ainoastaan muutama
yksilö oli totellut ja suurella vaivalla saatu "kyörätyksi" kokkoa
kohti.

Kun päivä oli valjennut, huomasin, ettei kokkopaikka ollut oikein
valittu: se oli liian avonainen ja liian matalapuinen, käyrää koivikkoa
kasvava ylämaa. Näköala oli kuitenkin mitä ihanin yli Päijänteen
aavojen selkien.

Riensimme nyt rantaan, sillä aikomukseni oli vielä samana päivänä käydä
suuren Virmailan saaren itäpuolella olevilla pienemmillä saarilla,
joissa tavallisesti oli jäniksiä ja joihin oli noin tunnin soutumatka
yli suuren selän.

Hiljaisina, autioina lepäsivät nyt syksyisessä komeudessaan Kirkkoselän
aavat, sittenkun tiirat ja lokit olivat jättäneet kesäiset asuntonsa
ja siirtyneet etelään paremmille apajille. Ei edes "kakarien"
surunvoittoista, valittavaa huutoa kuulunut mistään. Kaukana lännessä
kimaltelivat Inkilän lahden pohjukasta nyt asumattoman huvilani,
Kerttusalon, ikkunat syysauringon keltaisessa valossa, tuoden terveiset
kesäisistä elämyksistä, hauskoilta pyynti- ja kalaretkiltä.

Ilo ja riemu oli siirtynyt vesien alakerroksiin — olihan nyt siikojen
ja muikkujen valta-aika...

Ensimmäisessä saaressa — Papinsaaressa, johon päästin koirat, ei
ollut jänistä, vaikka jäniksen "pommeja" olikin runsaasti. Aloin jo
aavistaa pahinta, sillä yhtä tyhjä oli myös noin kahden kilometrin
pituinen Hietasaari. Viimein päästin koirat noin niinkuin leikin vuoksi
edellisten välillä ja likellä olevaan Tupasaareen, jossa tavallisesti
ei ollut jäniksiä. Olin siitä nytkin niin varma, ettemme menneet
maallekaan, vaan istuimme veneessä, pyssy veneen tuhdoilla ja rupesimme
eväitämme syömään ensimmäisen kerran sinä päivänä.

Tupasaaren etelä- ja keskiosa on tiheätä havumetsää kasvavaa sileätä
hiekkarantaista tasankoa, jotavastoin pohjoinen osa on korkeakallioista
ja lohkareista, jyrkkärantaista ylänköä.

Tuskin olivat koirat painautuneet tiheään havukkoon, kun jo kuului
raju haukunta ja iso kettu tulla tupsahti metsästä ja sivuutettuansa
veneen kokan noin metrin päästä, katosi ennen pitkää näkyvistä, juosten
sileätä hiekkarantaa.

Nyt selvisi minulle, mikä oli kaiken elämän saarilta tuhonnut.

Riensin sille paikalle, missä vuoret saaren pohjoisosassa laskeutuvat
tasaista maata kohti. Haukku kuului kiertävän saarta, ja sitten näin
ketun heleän keltaisena korkealla vuorella, aivan äkkijyrkänteen
partaalla, somasti hyppivän kiveltä kivelle, paadelta paadelle,
nopeasti läheten.

Näky on hurmaavan kaunis, iso Tehinselkä taustana. Oikeinpa säälintunne
valtaa mielen, kun täytyy äkkiä lopettaa kaikki tuo notkeus, kaikki tuo
elämänilo ja -halu.

Siinä se nyt makaa kyljellään hienolla valkoisella hiekalla. Poissa on
lihasten kiinteä notkeus, ainaiseksi sammunut on pienten kiiltävien
silmien pistävän terävä katse. Mutta kun ajattelen tyhjiä, elottomia
saaria ja kaikkia niitä kauheita surunäytelmiä, jotka täällä varsinkin
lintujen pesimisaikana ovat tapahtuneet, jää hautauslaulu "integer
vitae, scelerisque purus" laulamatta!

Äänetön, hiljainen pimeys vallitsee selillä ja hivelee ruumista
sametinhienona takaisin soutaessamme. Ainoat elonmerkit ovat airojen
pehmeät kosketukset veteen ja kaukaa pikkukotien ikkunoista kirkkaasti
tuikkivat valotervehdykset.— — —

Kolmannen ja samalla tällä kertaa viimeisen erämatkani alotin taas
kokossa istuen.

Metsästysalueeni oli nyt aivan toisella suunnalla, Verhon kartanon ja
Evon kruununpuiston välisellä edelliseen kuuluvalla laajalla takamaalla.

Metsänriistaa oli tällä alueella, joka oli havumetsää kasvavaa,
tasaista järvi- ja suorikasta nummimaata, ennen sangen runsaasti.
"Lönnin kulma" oli kuuluisa linnuistaan ja sittemmin hirvikannastaan.

Kokko, jonka olimme aamuyönä pystyttäneet, sijaitsi takamaalle johtavan
syväraiteisen metsätien vieressä, suuren vasta viljellyn Kukkarosuon
ja erään pienen metsäjärven, Kukkarojärven, välisellä niemekkeellä.
Paikan olin, kuten sitten huomasin, hyvin valinnut, sillä teerit
olivat aikaisemmin syksyllä tottuneet pitämään Kukkarosuon kykkiä
jokapäiväisenä laitumenaan. Kiertäen suot ja lähellä olevat järvet ajoi
ajajani havumetsässä olevat teerit miltei yksitellen kokolle. Sain
niitä aamupuhteessa kuusi kappaletta.

Saatuani koirat, jotka ajajani jo edellisenä iltana oli vienyt erääseen
lähellä olevaan torppaan, päästin ne heti ja rupesin painumaan
puistontapaista nummimaata pitkin kauemmaksi takamaalle, suurta
Tarusjärveä kohti.

Vähän matkaa kuljettuani kuului koirien haukuntaa ja kauas yli salomaan
kantava omituinen, komea, puhaltava ammuminen suon reunalta erään
matalan harjun takaa. Nousin nopeasti kummulle ja sieltä sain nähdä
näyn, joka ei koskaan mielestäni haihdu. Siinä seisoi harvinaisen suuri
ja komeasarvinen, miltei musta, hohtavan valkeakoipinen uroshirvi ja
vieressä tiukasti sen kupeeseen painautuneena naarashirvi. Molemmat
kääntyivät samassa kiintonaisessa asennossa, koiraksen vähän väliä
äänekkäästi ryhkiessä, haukkuviin koiriin päin.

Syysauringon kylmänheleässä, hienon suonsavun verhoamassa kauniissa
valossa, huurteinen maa taustana, oli näky kerrassaan suurenmoinen.

Tällaisia tilaisuuksia ei luonnon ystävälle usein tarjota ja ne
painuvat hänen mieleensä ja muistiinsa kuin kallisarvoisen timantin
uurteet sileäksi hiotulle lasipinnalle. —

Huusin koirat pois, ja hirvet jäivät paikalleen omaan valtakuntaansa
korven helmaan yhä toisiinsa painautuneina.

Hirvet kuuluivat siihen suureen kantajoukkoon, joka siihen aikaan
asusti Verhon takamailla. Nyt on hirvi siellä harvinaisuus, kaikki
ovat ne, nuo eläinkuntamme komeimmat edustajat, vuoroonsa kaatuneet
vaanivien salametsästäjien luotien lävistäminä.

Kuljettuani eteenpäin noin kilometrin matkan saivat koirat liikkeelle
ketun. Näin sen vilahdukselta, kun se hyppäsi vanhan aidan yli. Haukku
painui kauaksi ja ennen pitkää kuulumattomiin Anttoisten ylänköä kohti.

Itse etenin yhä kauemmaksi, koska haukku oli edentynyt matkani suuntaan.

Pienestä Takajärvestä ammuin seurastaan myöhästyneen allin.

Mutta minulle oli suotu onni tällä harvinaisen vaiherikkaalla
erämatkallani ihailla vieläkin erästä mieltä kiinnittävää näkyä.
Saavuttuani Tarusjärven rannalle näin keskellä järveä neljä joutsenta
rauhassa uiskentelemassa. Minulla on ollut tilaisuus oleskellessani
Uudessa Kaarlepyyssä syksyisin meren ulapalla nähdä suuria
joutsenparvia ja kuulla niiden kaihomielisiä torven ääntä muistuttavia
pitkiä säveliä. Mutta missään ei niiden hohtavan valkoinen, kevyt,
kelluva, siro muoto ole tehnyt niin ihanaa vaikutusta kuin täällä
Hämeen helmassa, tumma sisämaan hongikko taustana.

Päivä oli jo pitkälle kulunut, kun koirat palasivat. Kettu oli kaikesta
päättäen mennyt koloon. Päätin näin ollen lähteä paluumatkalle
kuitenkin toista tietä. Kuljettuani noin kilometrin matkan saivat
koirat liikkeelle jäniksen, joka minun onnistui kahden kierroksen
jälkeen saada reppuuni.

Kun jänis oli ammuttu, huusin koiria, ja Karma tulikin, mutta Iloa ei
vain näkynyt. Huusin ja puhalsin torveen kuin riivattu, mutta Iloa ei
tullut sittenkään.

Ennen ampumapaikaltani lähtöäni tein kuitenkin pienen kierroksen sen
ympäri, ja tuskin olin montakaan metriä kulkenut, kun erään tiheän
kuusen alimpien oksien alta kuului rapinaa, ja kun kurkistin oksien
välistä, näin siellä Ilon pienenä ympyriäisenä pallona rauhallisesti
makaavan, heilauttaen minulle ystävällisesti hännänpäätä tervehdykseksi!

Kovin oli uupunut.

Kuulin sittemmin, että Ilo oli päiväkauden juuri ennen tuloani ajanut
kettua Mainiemen harjulla, joten sillä oli neljäs päivä menossa.

Maantien vieressä likellä Heinäjoen torppaa saivat koirat vielä
liikkeelle jäniksen, jota en kuitenkaan saanut. Tein maantiellä pahan
"pummin"! —

Heinäjoen emännällä oli sattumalta kahvipannu tulella, niin että tulin
varsin sopivaan aikaan. Sieltä sain myös kyytihevosen kartanoon, jonne
tulin iltahämärässä.

Ja niin tuo myöhäissyksyinen eräretkeni salomaille oli päättynyt.

Tulos ei ollut suuri, mutta sehän oli vain sivuseikka. Pääasia oli,
että taas olin saanut todeta Hämeen luonnon voivan myöhäisellä
syksylläkin luonnonystävälle ja salomaan vaeltajalle tarjota mitä
ihanimpia vaikutelmia ja mitä suurinta, puhtainta nautintoa.



"VANHA ISÄNTÄ".


Jokainen teistä tuntenee jonkun vanhan isännän?

Sana "vanha" tietää, että on kyseessä vanha ei ainoastaan ikään
nähden, vaan ennen kaikkea kotitalossaan vanha. Vanhan ajan kansalla
oli "papaksi" jääminen taloon aivan yleistä; — nyt ei tuo tapa enää
ole niin tavallinen. Sota-ajan isäntien kesken se on mahdotonta
— nehän tulevat ja menevät ja suhtautuvat taloon kuin ilves
jäniksenottopaikkaan.

Niin, taatot ne muodostavat aivan erikoisen, korkeasti arvovaltaisen
kansanluokan.

Nykyjään, kun kaikki maailman ihmiset, joilla on jotakin yhteistä,
liittyvät yhteen kuin kurki ja suo ja pitävät vain kokouksiaan, niin
olisi toivottavaa, että myöskin "papat" pitäisivät kokouksen. Varmaan
pyytäisin päästä siihen mukaan sivulta katsojana ja pyytäisinpä vielä
Lampénin Ernstinkin. Kyllä vain meille niin vanhoille kuin nuorillekin
olisi siellä nähtävää ja opittavaa. Kokousajaksi olisi varattava
vähintäin viikko, sillä ei keskustelua ja vilkkaita esityksiä ainakaan
tulisi puuttumaan!

Vaarit ovat hauskoja, puheliaita ja usein leikillisiä, mukavia poikia.
Ne ovat paikkakunnan eläviä sanakirjoja. Kysy jotakin, mikä koskee
paikkakunnan viimeisen puolivuosisadan historiaa, niin saat sen
varmasti tietää. Samassa talossa usein koko pitkän elämänsä viettäneenä
ja erinomaisine muistineen hän tietää kyläkuntansa ja paikkakuntansa
kaikki merkillisimmät tapahtumat.

Hän voi kertoa sinulle kirkkoherroista ja nimismiehistä, talojen
vaiheista, eri juhlien vietoista, pahoista ja hyvistä hengistä,
murhista ja rosvoista, raipparangaistuksesta ja viinanpoltosta,
nälkävuosista, kalastuksesta ja metsästyksestä y.m. loppumattomiin.

Kun vanha isäntä huomaa, että pidämme suuressa arvossa niitä tietoja
entisistä ajoista, joita häneltä koetamme houkutella esiin, innostuu
hän kertomaan näitä rakkaita muistojaan oikein porvoon mitalla ja
saamme hänestä hyvän ystävän. Sieltä tulee kuin Konkkalan kaivosta.
Kun tällaista vanhaa poikaa haastatellaan, on kuitenkin kaksi seikkaa
muistettava: ne ovat ensinnäkin iso pannullinen tulisen kuumaa kahvia
(ennen muinoin pieni "puolkuppi") ja mahdollisimman pitkä ja komea
sikari sekä pääkysymykset jo etukäteen paperille merkittyinä. Niiden
ympärillä sitten kysymykset kiertävät ja kaartavat kuin vanha kettu
epäillyn myrkkysyötin ympärillä. Kun 75- 80-vuotiaan suutaltat ovat
jo kuluneet loppuun eikä siis mikään estä sanatulvaa, tulee sitä niin
paljon ja niin nopein kääntein, että on arvan mahdotonta merkitä
muistiin kaikkea, mitä tahtoisi. Jos muisti pettääkin tahi synnynnäinen
leikillisyys houkuttelee laskettelemaan vähän liikoja, niin voi
kuitenkin pelastaa sangen arvokkaita sivistyshistoriallisia y.m.
tietoja joutumasta perikatoon.

Tekijällä on ollut onni saada tällainen vanha isäntä lähimmäksi
monivuotiseksi kesänaapurikseen ja hyväksi ystäväkseen. Sain häneltä
niin paljon tietoja, että kirjoitin suurimmaksi osaksi niitä käyttäen
kokonaisen kotiseutukirjan.

Esaias eli eläkkeellä kotitalossaan, jossa hän oli ollut isäntänä
parhaimman elämänsä ajan. Suku on paikkakunnalla vanhoista ajoista niin
juurtunut, että hänen sukulaisiaan oli monessa talossa siinä osassa
pitäjää. Kun nykyisenä isäntänä talossa oli hänen vanhin poikansa,
vietti hän siellä rauhallisia vanhuuden päiviä.

Tuollaisella eläkevaarilla on muuten aivan erikoisasema talossa. Hän
viettää siellä, talon vanhan, keltasilmäisen kissan tavoin aivan
itsenäistä, talon huolista ja hommista vapaata elämää. Niin, kissalla
on todella aivan oma erikoisasemansa talossa muihin kotieläimiin
verrattuna. Koira seuraa ihmistä, liittyy häneen ja on hänestä aivan
täydellisesti riippuvainen, nöyrä alamainen. Kissa liittyy taloon,
mutta viettää siellä aivan itsenäistä elämää antaen palttua ihmisten
hommille. Siellä se liikkuu, tulee ja menee — oman päänsä mukaan.

Niin vanha isäntäkin. Hän asuu omassa tuvassaan, auttaa talonväkeä vain
silloin, kun voimat antavat myöten tahi muuten on halua, pitää omaa
"talouttansa" omain tapainsa mukaan ja tekee kaikenlaista pikkuhommaa
talon hyväksi. Hän rakastaa ja lellittelee lastenlapsiaan, jotka
puolestaan tavallisesti lämpimästi rakastavat ystäväänsä vaaria — mutta
osaa niille joskus rähistäkin. Hän polttaa omaa viljelemäänsä tupakkaa
vanhalla äkkiväärällään, käy kirkossa, kalastaa rysillä kutuaikana ja
myöhemmin onkii.

Esaiaksella ei ollut lastenlapsia. Hänen parhaat ystävänsä olivat talon
kissa, lihava kankeajalkainen tiistikoira ja palvelijan pikkunen,
hento, keltatukkainen ja sinisilmäinen Elle-tyttö.

Esaias oli melkein joka päivä ongella. Meidänkin lahdessamme kuului
usein hänen äänekäs rykimisensä, niin että saaret ja metsät kajahtivat.
Mutta kun hän lähti liikkeelle, ei paljon kaloja saanut. Saaliinsa
hän antoi kissalle, ja Halli, joka uskollisesti istui pöydän vieressä
lyhyen, väräjävän kippurahännän varassa, sai ruokapöydän antimia ja
Ellelle hän keitti voimakasta kahvia monta kertaa päivässä.

Kun hän onkimatkoillaan poikkesi iloksemme meille, ei koskaan puuttunut
puhelunaihetta. Ja kun Esaias oli aivan ensiluokkainen leikinlaskija,
kuunteli hänen hauskoja, paikkakunnan murteella esitettyjä
kertomuksiaan vaikka kuinka kauan.

Paitsi edellämainittuja suosikkeja oli Esaiaksen hartaan huolenpidon
alaisena vielä neljäskin, hänen omenapuutarhansa. Puut hän oli itse
istuttanut siemenistä, kasvattanut ja lannoittanut, ja nyt ne olivat
hänen ilonsa, kun olivat täynnä omenoita. Mutta tuottivatpa ne joskus
huoliakin, kun "aidan takaiset" yöllä ahdistivat.

Silloin tuli isäntä lainaamaan "amisjoonia" ja aikoi vanhan
tulilukkonsa rämähdyksellä peloittaa yöllä kaikki "pirun purlakat" ja
"omenakasakat" pois.

Kun hän kävi meillä tahi meiltä tultiin taloon, jakeli hän aina
sanoilla "takka praa" omenoita tuliaisiksi. Esaiaksen merkkipäiviä oli,
kun hän läksi omenoita myymään kirkonkylän syysmarkkinoille.

Ulkonäöstään ei hän arkipäivinä paljon välittänyt. Tavallisesti liikkui
hän pitkässä, kuluneessa, paikatussa, mekon tapaisessa takissa vanha
hihna vyönä ja vanha huopahattu alaskäännetyin reunoin päässä.

Todella liikuttavan näyn tarjosivat Esaias ja Elle, kun käsi kädessä
tulivat mäkeä alas huvilaan. Toinen oli vanha, ränstynyt, kovin ontuen
ja raskaasti nojaten paksuun, kiiltäväksi kuluneeseen, mukulaiseen
katajakeppiin, toinen pikkuinen, kalpea ja hento lapsi. — Myöhäistalvi
ja varhaiskevät ihmeellisessä sopusoinnussa!

Seuraavassa esitän muutamia niitä tietoja, jotka Esaias antoi
paikkakunnan murteella minulle kokemuksensa nojalla:

       *       *       *       *       *

Muikku kutee elell’ miesten päivää. "Luukkaast' verkot vetien" sanotaan.

Siika: "Simost' siika siipiins' lähtie." Se kutee muuten "lailas
veless". Juhannuksena se menee syvimpiin vesiin ja lähtee sieltä Simona
liikkeelle.

Kuore kutee "kun sammakko korraa." Kuoreesta sanotaan muuten, että
"kuore ja pukki haisee yhlelle samalle".

Särki kutee, kun leppä on hiiren korvalla.

Ahven kutee "siin' haukien kans' yhless'".

Salakka kutee kolmasti, kesäkuun alkupuolella, kun suopursu kukkii, 8
viikkoa sen jälkeen, kun ruis hedelmöi, siis Juhannuksena ja heinäkuun
keskipaikkeilla.

Lahna kutee myös kolmasti ja jotenkin samaan aikaan kuin salakka.
Niiden nimitykset ovat tähkälahna (ruis tähkällä), hedelmälahna (ruis
hedelmöi) ja valkenemislahna (ruis valkenee heinäkuulla).

Säynävä nousee Eerikin päivän tienoilla jokiin.

Made kutee helmikuussa, mutta "Heikin päivästä rysät vetien".

Kiiski: "kiiski kutee joka kalan kanss'".

Ankerias nousee hernemaihin, joissa se syö hernekasvien kukkia. Tosi
tarinana kertoi ukko, että ankerias Virmailassa meni kerran saavin alle
ja "teki poikaset"!

Hauki kutee "kahlen puolen vapunpäivää".

"Kirshauit" ovat pieniä eivätkä kude, vaan nousevat muuten rannoille
lämmittelemään.

Onkiminen onnistuu parhaiten läns'päivä- (lounainen), murkina-
(kaakko) ja etelätuulella. Hyvän tupakan sylki on eduksi, samoin, jos
pahlaimella lyö veteen. Kala silloin "meinaa, että siell' on toisia
syömäss' ja menee sinne kanss'!" "On kuni kuhtu kaloille". "Uimamiehen
kantapään takana on jäävelist' kaloja." Madoista ovat "savimadot"
parhaimmat, s.o. sellaiset onkimadot, jotka on löydetty savimaasta.

Kun kysyin ukko Esaiakselta, oliko taikoja kalastukselle, vastasi hän
heti: "ei taikoja, kun on vesieläin niin puhlas".

Teeri soi jäällä enimmiten silloin, kun "ei sille peäse rejell',
suksill' eikä milleän". Taistelu on mitä ankarin. "Ai jäävel' kun jäi
höyheniä, siin' ol' höyheniä, ett' olis' saanu' korvatyynyn. Erotaan
pois ja niin taas juopuu toisen nuppuun kiinni."

Yhdeksän viikkoa on talveen ja yhdeksän viikkoa kesään teerin
kuherruksesta (ne kuhertavat syksyllä ja keväällä). "Niin kauan
mehtäss' soi, kun haavan leht' rapisien rupie." Sointipaikakseen
valitsee se "satoja vuosia" saman seudun. Kallioinen, itäpuoleen
kaatava, kuivashonkaa kasvava maa on sille mieluisinta.

Soinnin kuvaa kansanmetsästäjä seuraavasti:

Ensin se yhden aikaan naputtaa ja sitten kuuluu "kehnäämistä eli
suhistamista ikäänkuin pyssynpiippua veittell' hierois'". Kun se
lakkaa, nousee se männynlatvaan ja röhkii kuin sika tahi kolittaa
kieltään, että kuuluu puolen kilometrin päähän.

Soidessa mehtäksellä on pää pystyssä ja pyrstö levittäin pystyssä.
Se lyö siipiään mahan alle yhteen niin kovaa, että kuuluu kopsahdus.
Lenteleepä se "vihaisena" ristiin rastiin, että siivet "romahtelevat"
niin kovasti, jotta luulis' puita taitettavan tahi hongan oksia poikki
väännettävän. Naarakset ovat maassa, jossa "polkeminen" tapahtuu.

Sointi alkaa, "kun hank' kantaan rupie" ja jatkuu huhtikuun. Samalla
sointipaikalla on tavallisesti 6 tai 7 nuorta koirasta.

Usein metsämies "tek' tulet" jo illalla sointipaikan lähettyvillä
ollakseen valmis ensimmäisten naputusten kuultuaan punanahkan lailla
sointien väliajoilla hiipimään yhä lähemmäksi ampumamatkan päähän.



RETKEILYJÄ POHJANMAAN LAKEUKSILLA JA RANTAMAILLA.


Kun äreä vihuri puskee tyyntä järven selkää, sivelee se sen pinnalle
ikäänkuin keveällä siveltimen vedolla tummia, nopeasti eteenpäin
kiitäviä, kiemurtelevia ja vihdoin äkkiä eri suuntiin hajoavia juovia.

Jos on tummat pilvet yläpuolella, näyttävät nuo juovat synkän mustilta;
jos taas kesäauringon helteiset säteet kohtaavat niitä, loistavat
sinertäväntummaa pintaa vastaan pikkulaineitten vaahtopäät hopean
hohtoisina.

Niin seuraavat toisiansa tummat pintahattarat ja valkoiset vaahtopäät,
toinen toisensa perästä kadotaksensa ennen pitkää ainiaaksi.

Kun tuuli tyyntyy illalla, vyöryvät lämpimät ja tasoitetut mainingit
rantakiville, laulaen hiljaisia vespervirsiään päivän hyrskyjen
tauottua.

Ja niin on ihmiselämäkin elämyksineen ja tapahtumineen. Nekin
heijastuvat kaukaa tummina, synkkinä varjoina tahi loistavat kirkkaina,
iloisesti kohoavina vaahtopäinä, kadotaksensa taas sitten elämän
levottoman meren hyökyihin.

Mutta jäävät onneksi tällöinkin hienot mainingit ehtoohetkien iloksi.

Tällaisia hajanaisia muistojen maininkeja ovat nekin kuvaukset, joita
esitän seuraavassa Pohjanlahden lakeilta rantamailta.

Hoidin silloin, muutamia vuosikymmeniä sitten, lehtorin virkaa
Uuden-Kaarlepyyn seminaarissa. Viran entisen haltijan kuoltua oli
kiireimmiten lähdettävä määräpaikalle joulukuun alussa. Ensimmäinen
vaikutelma tästä pienestä rantakaupungista ei ollut edullinen. Kun
Kovjoelta hevosella ajaen hämärissä tulin kaupunkiin, teki se huonosti
valaistuna kolean vaikutuksen. Sairaita oli kaupungissa paljon, sillä
se vuosi oli ensimmäisiä ja kaikkein pahimpia influenssavuosia.

Sain huoneen kaupungin seurahuoneella, joka siihen aikaan kuitenkin
oli tavallisen — tosin puhtaan - majatalon tapainen ja jossa ruoka
oli hyvää. Majatalossa oli aluksi hiljaista, mutta myöhemmin kylläkin
vilkasta. Sinne tuli nimittäin salin pöytien ympärille kaupungin
herroja, jotka viettivät iltansa korttia pelaten tahi — niinkuin siihen
aikaan oli tapana — totilasinsa ääressä. Liityin seuraan ja ennen
pitkää olin tuttu "puolen kaupungin" kanssa pormestarista, kaupungin
lääkäristä ja tullinhoitajasta aina lukkariin saakka.

En tiedä, miten kaupungissa nykyjään eletään, mutta senaikuiset
porvarit olivat varsinkin vieraille sangen ystävällisiä. He ottivat
vastaan kuin vanhan tutun ainakin ja ensi-illan tuttavista tuli
sittemmin minun hartaimpia ystäviäni. Suuri osa heistä on nyt siirtynyt
"paremmille maille".

Kun vieras tuli kaupunkiin, kysyttiin häneltä tavallisesti kolme
seikkaa: pelasiko skruuvia, oliko metsästäjä ja miten oli laulun laita?

Suurena "sivistyksen puutteena" pidettiin, kun en harrastanut tuota
ensimmäistä, mutta kun lauloin toista tenoria, jota kaupungissa ei
ollut, vaan täytyi "lainata" Kokkolasta, otettiin minut heti armoihin.

Mitä metsästykseen tulee, olin nuori ja innostunut ja Uuden-Kaarlepyyn
seudut olivat siihen aikaan, mitä metsästysmaihin tulee, oikeita
autuaitten metsästysmaita. — Entisillä meren pohjasta muodostuneilla
laajoilla kytömailla oli jäniksillä erinomaisia laidunmaita ja
entiset saaret, joita ruotsalainen väestö vieläkin kutsuu "holmeiksi"
— saariksi — tarjosivat tavallisesti havumetsää kasvavina niille
erinomaisia suojapaikkoja.

Ystäväni, silloisen mallikoulun johtajan, nykyisen pankinjohtaja S—n
kanssa muodostimme pian metsästäjäyhtymän ja vuokrasimme likim. 40
talon maat. Eivätpä olleet vuokrat siihen aikaan kalliit, tavallisesti
markka taloa kohti. Varsinkin olivat meidän metsästysmaamme
erinomaisia Kovjoesta itäänpäin, Körran-nimisellä paikkakunnalla, noin
kolmisenkymmentä km kaupungista Purmon pitäjässä. Kytömaan saarissa
vilisi riistaa, varsinkin jäniksiä. Kun meillä molemmilla oli sama
viikon päivä vapaa, teimme Körraniin monta erinomaisen hauskaa retkeä,
jos kohta matka sinne olikin hankala. Varsinkin myöhäissyksyllä, kun
jänikset olivat valkoiset ja tekivät laajoja kierroksia saaresta
saareen, oli hauska seurata niiden kulkua. Tätä saarimuodostusta
käyttivät muuten sala-ampujat usein hyväksensä. Kun jänikset
olivat valkoiset ja maa lumeton, ampuivat he niitä kytösaarista
makuupaikoilta. Kun viimeisen kerran ennen paikkakunnalta muuttoani
metsästin noilla mailla, ammuin ison, lihavan ketun, mutta jäniksiä
tuskin saimme nimeksikään. Kettu oli sitä ennen muuten suhteellisesti
harvinainen siellä. Mistä jänisten väheneminen riippui, voimme kyllä
arvata.

Ohimennen mainittakoon, että harvinaisen suuruutensa takia vieläkin
säilytän tämän Körranin ensimmäisen suurketun pääkallon kokoelmissani.

Ruotsalainen maalaisväestö suhtautui muuten meihin — minuunkin
suomalaisena — sangen ystävällisesti. Palvelijat olivat muuten monessa
talossa suomalaisia, nuoret kun joukoittain muuttivat Amerikkaan.

Paitsi edellä mainittuja maita, oli meillä niitä myöskin eteläpuolella
kaupunkia m.m. Jepuan — siis suomalaisen asutuksen — rajamailla. Siinä
talossa, jossa meidän päämajamme oli, puhui isäntä ruotsia, emäntä
suomea, lapset molempia kieliä. Lapset puhuivat isän kanssa ruotsia,
äidin kanssa suomea, keskenänsä molempia.

Isäntä ja emäntä puhuttelivat toisiaan omalla kielellään.

Paitsi meidän yhtymäämme oli kaupungissa toinen, johon kuului noin
viitisen miestä. Yhdessä me hallitsimme ja vallitsimme koko tuon
erinomaisen riista-alueen. Vuoroin kutsuttiin ainakin kerran syksyisin
kaikki omille maille yhteiselle retkelle ja kun laulajaerämiehetkin
siihen yhtyivät, kaikui neliäänisesti laulu heleän kirkkaana kytömaan
lakeuksilla tahi saariston selillä:

    Kuulkaa veikkoset kun kaikuu,
    torvi rotkoissa jo raikuu!
    Samotkaamme salohon,
    kun saalis saatu on, halloo!
    Se jaettakohon, halloo, halloo!

Erikoisesti on muistissani muuan myöhäissyksyinen retki kaukaiseen
Pietarsaaressa päin olevaan suureen saareen.

Retki tehtiin hyvin myöhään syksyllä, koska vasta silloin oli sieltä
viety kesää olleet lampaat, joita emme tahtoneet häiritä. Kun päivä
oli lyhyt ja matka pitkä, lähdettiin kahdella kalastajapurjeveneellä
jo aikaisin pilkkosen pimeässä ja sumuisessa ilmassa luovailemaan
pohjoiseen päin. Vedet olivat täällä erinomaisen luotoiset ja
vaaralliset. Niitä tuntematon olisi ennen pitkää tuhoutunut
lukemattomiin kareihin. Vaikka peräsimissä olivatkin veneiden
omistajat, kaksi ammattikalastajaa, jotka aivan ihmeteltävällä taidolla
ohjasivat veneensä luotojen välitse pimeässä, ajoi toinen kotimatkalla
pahasti karille. Tuho oli todella hyvin lähellä.

Päivän valjetessa näimme vielä iloksemme noin 70 lintua käsittävän
joutsenparven eräällä selällä. Myöskin alleja näimme jonkin verran sekä
yksinäisiä pilkkasiipiä. Tunnelma oli muuten myöhäissyksyinen.

Oli täysi päivä, kun saavuimme perille saaren sileään poukamaan.
Tarkoituksemme oli metsästää saarissa, kalastajien taas kokea
lähettyvillä olevat siikaverkkonsa. Ennen pitkää kaikui haukku eri
osissa laajaa manterentapaista saarta. Kun olin ampunut jäniksen,
riitti se puolestani ja kun en ylipäänsä koskaan ole harrastanut
tämänkaltaisia saarimetsästyksiä — kun niissä tapahtuu usein
joukkotappoja — seurasin kalastajien hommia. He saivatkin erinomaisen
komeita siikoja pyydys-tavalla, joka oli minulle tuntematon.

Kun he ilmoittivat menevänsä kokemaan "koukkujaan" (ruots. krokar)
ihmettelin kovasti, että siikoja siihen aikaan sai koukkukalastuksella.
Asia selvisi kuitenkin pian, kun he selittivät minulle, mitä "krokilla"
ymmärretään. Kalastustapa on verkolla pyydystämistä ja nimitys riippuu
verkkojen laskemistavasta. Ne lasketaan nimittäin siten, että aina
kaksi verkkoa on yhdessä. Toinen suora verkko lasketaan rannasta ja
on johtoverkkona ja sen pään ympäri asetetaan toinen pyydysverkko
munuamaisesti muodostaen melkein kuin katiskan pesän.

Olen muuten sisävesistössä sittemmin käyttänyt tätä tapaa lahnan ynnä
muunkin kalan pyydystämistä varten hyvällä menestyksellä. Verkkojen
päät kiinnitetään tällöin pohjaan pistettyihin seipäisiin.

Mutta lyhyt päivä kului nopeasti ja rupesi jo hämärtämään, kun seurue
oli taas koossa. Ennen lähtöä syötiin päivällinen, jossa aivan
erinomaisena herkkuna oli kalastajien taidokkaasti tulella paistamaa,
vasta saatua siikaa.

Paitsi siikaa, oli nälkäisten merenkulkijain juhla-ateriassa toinenkin
herkku, joka pikkukaupunkiin nähden oli aivan erikoislaatuinen,
nimittäin tuoreita hiilillä paistettuja nahkiaisia.

Sanoin, että kaupunkiin tullessa teki se kolean vaikutuksen. Tämä
vaikutin katosi kuitenkin pian jo talven tultua. Pienet, moniväriset
puutalot ja puistot koivuineen, pihlajineen antoivat sille erinomaisen
idyllisen ulkomuodon. Mutta ennen kaikkea antoi tälle ylen hiljaiselle
Topeliuksen ja Mathesiuksen kaupungille ikäänkuin elävämmän hengen ja
erikoisen leiman miltei sen läpi kulkeva Lapuan joen leveä, jos kohta
matala ja kivinen koski.

Jos koski, kuten sanoin, antoi kaupungin ulkomuodolle erikoisen
leiman, niin se myös myöhäissyksyllä antoi kaupungin keittiöille, jos
ei leimaa, niin aivan erikoisen lemun — koko kaupunki tuoksui silloin
hiilillä paistetuilta nahkiaisilta! —

Kun ne siihen aikaan elävinä maksoivat vain 2-3 p. kappale, söi
koko kaupunki nahkiaisia, joita pajumerroilla myrskyisinä syysöinä
pyydystettiin koskesta. Joka ainoalla erämiehellä tuli olla näitä
herkullisia "antilooppeja" sapuskana repussaan! Ja niin oli nytkin. —

Mutta palatakseni retkeemme, oli jo aika lähteä kotimatkalle. Ilma
oli muuttunut kylmemmäksi ja kirkastui. Siiat ja jänikset-luvultaan
toistakymmentä — vietiin veneisiin.

Kirkas syksyinen täysikuu loi pitkiä, kimaltelevia, kultaisia siltoja,
jotka likeltä alkaen ulottuivat kauaksi näkymättömiin, saarien lomitse
näkyville Merenkurkun laajoille ulapoille. Primus-keittiö sytytettiin
ja laulu toisensa perästä kajahti, kunnes äkkiä kuului kova romahdus ja
olimme karilla.

Tilanne oli aika lailla vaarallinen ja vei paljon aikaa, niin että
vasta puoliyön aikana palasimme satamaan.

Matka oli kaikessa tapauksessa ollut erinomaisen vaiherikas ja
mielenkiintoinen.

Heti sen jälkeen teki talvi tuloaan — retki oli tehty viime tingassa.

Uuden-Kaarlepyyn tienoot olivat muuten siihen aikaan erinomaisen
kalarikkaita. Saarien ja luotojen rantavedet, matalat ja ruohikkoiset
lahtien poukamat ja Lapuan joen tuoma noin 7 km merelle päin pistävä
vedenalainen mutavalli olivat hyviä kalojen kutu- ja syömäpaikkoja.
Keväällä kutuaikana toivat kaupungin lukuisat kalastajat kalaa niin
paljon kaupaksi, että niiden hinta aleni varsin vähiin. Kun kerran
lukuvuoden loputtua matkustimme Hämeeseen, saimme mukaamme juuri
torilta ostetun lihavan merilohen, joka painoi 17 kg ja maksoi 20:
— markkaa! — Mutavallilla harjoitettiin muuten keväisin jään lähdön
jälkeen hauskaa kalastusta ongella. Sen tapaista en ole missään muualla
huomannut. Meriahvenet nousivat suurissa parvissa edellä mainitulle
matalikolle kutemaan ja söivät silloin, varsinkin jos oli kova ja
kylmä pohjoinen tuuli, heti auringonnousun jälkeen sangen halukkaasti
kastematoa. — Turkit yllä vedimme siten S:n kanssa komeita ahvenia
"ämpärittäin" tuulessa ja pakkasessa. Joskus oli meidän lähettyvillämme
seitsemänkin venekuntaa onkijoita.

Kun on kysymys kalastuksesta, en voi olla kertomatta eräästä
meriretkestä, joka oli vähällä päättyä onnettomasti.

Kevät tuli sinä vuonna hyvin aikaisin, niin että jo vapunpäivänä olivat
koivut hiirenkorvalla ja ilma oli hikevän helteinen kuin sydänkesänä.

Päätimme helluntaiksi S:n kanssa lähteä kalaan hänen huvilalleen, joka
sijaitsi kaukana ulkosaaristossa "Kotaskärissä" likellä Merenkurkun
ulappaa.

Läksimme lauantai-aamuna pienellä S:n purjeveneellä matkalle ja
tarkoitus oli palata sunnuntai-iltana takaisin. Ilma oli kuuma
ja kesäinen. Paitsi meitä oli mukana rouva S. ja heidän vanha
palvelijansa. Ensimmäinen pitempi purjehdusmatka lämpimässä,
tuoksuvassa kevätilmassa oli mitä ihanin. Nautimme olemassaolosta
täysin siemauksin. Ja niin saavuimme perille huvilaan. Täkyverkko
laskettiin heti lähellä olevaan kaislistoon. —

Mutta kevätilma on petollinen. Emme olleet kauan olleet huvilassa, kun
ilma äkkiä muuttui. Lämpömittari aleni suunnattomasti — alle 0 asteen
— ja nousi jäätävän kylmä ja raju lumimyrsky. Mistään kalastuksesta
ei voinut tulla kysymystäkään. Merenkurkku oli kuin kuohuva kattila
ja suunnattomat vaahtopilvet nousivat ilmoille luotojen ja saarien
rannoilta. Kesähuvilassa oli kylmä kuin talvella. Palelimme kovin ja
varsinkin oli minun paha olla, kun olin kesätamineissa. Eihän tällaista
takatalvea voinut aavistaakaan, kun toukokuu oli ollut niin harvinaisen
lämmin. Varsinkin olivat yöt kauheat, kun oli maattava vinttikamarissa,
jossa ei ollut tulisijaa. Hampaat kalisivat kuin konekivääri.

Sunnuntaina kiihtyi myrsky yhä rajummaksi. Emme voineet ajatellakaan
paluuta silloin, niinkuin oli aikomus ollut. Maanantaina iltapäivällä
päätimme kylmän tähden ja eväiden puutteessa pakostakin lähteä
paluumatkalle myrskyn yhä raivotessa.

Vaivoin saatiin ennen sitä täkyverkko nostetuksi. Se oli kuitenkin
niin täynnä kutukiiskiä, että se täytyi jättää — niin uusi verkko kuin
olikin — saareen lokkien hyväksi! Kalojen poistaminen olisi ollut tuiki
mahdoton.

Paluumatka pienessä purjeveneessä oli vaarallisimpia retkiä, mitä
eläessäni olen tehnyt. Laineiden vaahtopäät löivät alituisesti pienen
aluksen ylitse niin, että vettä oli alituisesti ajettava voimien
takaa veneestä. Usein katosi perää pitävä toverini hyrskyjen taakse
näkymättömiin.

Minun edessäni istui kauhun valtaamana vanha palvelija, joka kuului
niihin onnettomiin, jotka aina veneessä ollessaan istuvat kuin
tulivuoren partaalla. Joka kerta, kun laineet löivät aluksen yli,
karkasi hän kaikilla voimillaan käsivarteeni kiinni. Eivät auttaneet
hyvät eikä pahat sanat! Kauan jäljestäpäin oli käsivarressani mustelmia
hänen otteestaan!

Hurjaa vauhtia mentiin eteenpäin päämaston kaartuessa kuin jousi.
Vaikein kohta, viimeinen selkä oli vielä jäljellä. Istuimme kovassa
jännityksessä äänettöminä eikä puhelu muutenkaan olisi kuulunut kokasta
perään, niin raju oli meren pauhina. Kiidämme viimeiselle selälle,
jonka takaa jo satama näkyy. Myrsky puskee täällä vielä rajummin
ja masto taipuu kuin luokki. Ja niin kuuluu äkkiä ankara rojahdus,
masto taittuu ja kaatuu purjeineen vinosti laidan yli mereen. Tuho
oli tullut. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin, että olimme siksi
likellä satamaa, että meidät oli huomattu ja tultiin apuun. Henki oli
pelastettu.

Esimerkkinä myrskyn kaameudesta mainittakoon, että satamassa oli kaiken
aikaa ollut muuan iso Pietarin ja Tornion väliä kulkeva höyryalus
uskaltamatta myrskyn ja veden alenemisen takia jatkaa matkaansa. Sepä
olikin meille onneksi, sillä siitä meille apu tuli.

Läpimärkinä ja viluisina saavuimme vihdoin kotiin.

Muita seurauksia ei minulla ollut tästä niin hyvillä enteillä
alkaneesta ja niin surkeasti päättyneestä kalastusretkestä kuin se,
että sain muutamia päiviä maata liikkumattomana vuoteessani kovien
selkä- ja hartiapistoksien takia.

Oli miten oli, mutta yksi mielenkiintoinen elämys oli taas kuitenkin
eletty! — — —

Lintutieteellisessä suhteessa ovat Uuden Kaarlepyyn seudut erittäin
mielenkiintoiset.

Kun Pohjanlahti Merenkurkun kohdalla ikäänkuin pusertuu kokoon
laajentuakseen sen molemmin puolin, seuraa siitä, että merta seuraavien
muuttolintujenkin reitit täällä lähenevät toisiaan. Jos auringon
noustessa keväällä muuttoaikana liikuskeli pitkin Lapuanjoen suusta
merelle päin pistävän, noin 7 km pitkän niemen lakeilla rannoilla, oli
tilaisuus nähdä sangen runsaasti muuttolintuja, varsinkin kahlaajia.

Erittäin hauskat olivat mustan ja valkoisen kirjavat,
heleänpunakoipiset rantaharakat, kurmitsat, sirriäiset y.m. Ja vähän
väliä lensi pään yli hanhiparvia ja joutsenia.

Varsin runsaasti näki joutsenparvia myöhään syksyllä. Ne viipyivät
silloin matkalla etelään viikkojakin matalien lahtien mutaisissa
pohjukoissa.

Elettiin marraskuun ensimmäisten kovien pakkasten aikaa. Yö oli kirkas,
kylmän raitis ja täysikuu käsissä. Tiesin, että matkajoutsenia eleli
juuri niihin aikoihin joen suupuolella. Kun matka oli pitkä, läksin
sille aikaisin ennen päivän nousua.

Hiljainen, pehmeä kosken pauhina lauloi kehtolaulunsa nukkuvalle
pikkukaupungille. Prinsessa ruusunen nukkui lumivalkoisessa kehdossaan
Topeliuksen ylhäissukuisen keisarikukon pitäessä vahtia korkealla
vanhan, puisen kirkontornin huipulla. Täydellinen hiljaisuus! Missä
herättävä ritari?

Jopa saapuu, mutta hieman toisessa muodossa kuin sadun hieno prinssi.
Öinen hiljaisuus särkyy melkein räjähtäen. Kuuluu räikeä, rosoinen
ääni, jotta pienet puutarhat värähtelevät: "klockan är tre slagen"
(kello on lyönyt kolme), viimeinen tavu hyvin pitkä ja korotettu.

Siihen aikaan valvoivat yövahdit uskollisesti kautta yön huolehtien
siitä, että arvoisat porvarit saivat nukkua yönsä rauhassa. Sattuuhan
sitä joskus rauhallisimmissakin yhteiskunnissa öiseen aikaan pieniä
kahakoita, tulipalon alkuja t.m.s. Niin, ja sitäpaitsi saivat herrat
tulta hollantilaisiin sikareihinsa palatessaan yöllä kortti-illoiltaan!

Muistan, että kun ensimmäisen yön nukuin kaupungin majatalossa, heräsin
monesti säpsähtäen noihin kummallisiin huutoihin ihmetellen, mitä ne
oikeastaan olivat, oliko kyseessä tulipalo vai tappeluko?

Mutta kun niihin tottui, oli noissa pimeästä tulevissa öisissä
huudoissa jotakin menneiden aikojen hiljaista rauhaa ja turvallisuutta.
Oli kuin olisivat huutaneet: nukkukaa rauhassa; täällä sitä
vartioidaan! Hereillä ollaan! —

Sivuutan kaupungin vanhanaikuisen, hauskan puukirkon. Sen heleästi
kuutamon valaisema korkea torni risteineen kuvastuu selvästi rusottavaa
taivasta vasten lohduttavana ihmisten ylhäisen varjelijan vertauskuvana.

Menen isoa siltaa pitkin kosken yli, jossa lukemattomat pyörteet ja
vaahtopäät pyörivät ja kiertelevät kivien sileitä kylkiä kuuvalon
satumaisessa valaistuksessa.

Painun metsään. Kova rapina katkaisee äänettömyyden, kun metsäpolun
vesilätäköiden öinen paperijää murtuu pieksujen alla. Olen kulkenut
noin puolet matkastani, meren rannalle on siis vielä noin 3-4 km.
Silloin kuuluu ensimmäinen pitkänpuoleinen, kaihomielinen ja soinnukas,
paimentorven tapainen ääni kaukaa mereltä päin. Miten ihmeellisen
kauniisti se liittyykään hiljaiseen varhaisaamun tunnelmaan tumman
kuusimetsän varjossa. Jo kuuluu toinen, kolmaskin, kokonainen pieni
salaperäisten yöhaltijain torviorkesteri.

Niin, sellainen se on luonnossa runoilijan ylistämä joutsenen laulu! —

Kuta lähemmäksi merta tulen, sitä kauemmin kaikuvat nuo ihmeelliset
jäähyväisvirret Pohjolan kesälle. Jo pilkoittaa meri tummien
puunrunkojen välitse. Näkyy ruohikkoinen, matala lahti ja siinä
liikkuvia varjokuvia. Eteeni aukeaa pajukkoa kasvava luonnonniitty.
Päivä alkaa sarastaa. Ryömin pensaiden suojassa lähemmäksi. Siinä ne
nyt ovat — parvi joutsenia! Näky on valtava. Toiset ottavat pitkillä
kauloillaan mutaa pohjasta, toiset heiluttavat lumivalkoisia,
komeita siipiään ja pyrstöään. Nuoret, harmaat linnut katoavat
suojelusväreillään somasti hohtavanvalkoisten vanhempien joukkoon.
Kaikki näyttävät jonkin valoilmiön takia ihmeen suurilta ja kelluvat
keveästi kuin hienon hienot valkoiset pumpulitukot tyynellä
vedenpinnalla. Nousen vihdoin pajupensaan takaa näkyviin. Arat linnut
äkkäävät vaaran heti ja lähtevät lentoon.

Häikäisevän valkoisina hohtavat juuri nousevan syysauringon
punertavissa valosäteissä lentävien lintujen arvokkaan hitaasti ja
notkeasti taipuvat, pitkät siivet.

Olen taas lyhyenä syysaamuna saanut nauttia elämyksestä, joka ei
koskaan tule katoamaan muistojen pyhäköstä.



MUUAN METSÄSTYSRETKI PÄIJÄNTEEN SAARIIN.


Pari vuosikymmentä sitten teki talvi tuloaan harvinaisen myöhään —
vasta iloisten joulupyhien jälkeen.

Sen sijaan, että tavallisina vuosina ajetaan joulusaarnaa kuulemaan
helkkyvällä kelillä, kulkusten ihanasti kajahdellessa huurteisessa
metsässä, saatiin sinä vuonna lasketella huimaavaa vauhtia ja usein
hengen uhalla rattailla Hämeen jäisiä, liukkaita mäkiä.

Niille, jotka niinkuin postiljoonit, kansakoulujen tarkastajat y.m.
ovat pakotetut paljon liikkumaan maanteillä, on tämä vuodenaika
epäilemättä vuoden vaivalloisimpia, mutta niin ei ole metsästäjille.

Kevään jänikset, jotka ovat kotitorpan oraiden ja kivisten viljamaiden
kustannuksella syöneet itsensä lihaviksi, ovat silloin jo täydelleen
itsenäiset ja tuntevat paikkakunnan maantieteen pienimpiin sopukkoihin
saakka. Elinvoimaisina tekevät ne näin ollen ajossa laajoja
kierroksia, milloin nousten ylös harjuille, milloin taas heittäytyen
alas laaksoihin. Huristen käy tie yli kaskien, kautta sammaltuneen
kuusimetsän ja vetisten niittyjen, niin että vesi tuiskuaa kauniin
valkoisen talviturkin ympärillä.

Paljon virkeätä elämää tarjoo tosiaankin tuollainen myöhäissyksyn
maisema niille, jotka tahtovat ja voivat sitä tajuta.

Meistä viidestä veljeksestä samoili kolme sinä syksynä Hämeen salomaita.

Jäniskartta oli täyteen piirretty — todisteena siitä, että jäniskausi
läheni loppuaan.

Tuollaisella kartalla, joka graafillisesti osoittaa kaadetun
metsänriistan levenemistä metsästysalueella, on suuri merkityksensä
ei ainoastaan hauskana metsästyshistoriallisena asiakirjana, vaan
metsästyshoidollisessakin suhteessa. Kartta suurennettiin pitäjän
kartasta ja siihen merkittiin eri merkeillä likimääräinen paikka, missä
otus oli ammuttu. Kokonaisuudessaan täydensi se metsästyspäiväkirjaa
ollen sen liitteenä.

Jos kartalla seuraamme Päijännettä sen eteläpäästä noin 40 km
pohjoiseen, näemme pienimmilläkin kartoilla joukon saaria siinä,
missä Päijänne on leveimmillään. Luonnossa muodostavat ne kokonaisen
saariston, jossa saarien luku nousee satoihin. Tähän osaan Päijännettä,
Tehinselkään, laskee lännestä päin 10 km:n pituinen järvi Lummene.

Lummene on, kuten jo koulupenkillä maantietotunnilla olemme oppineet,
maamme merkillisimpiä järviä.

Se sijaitsee nimittäin selänteellä, joten sillä on vedenlasku kahtaalle
päin. Selänne ei muodosta siellä, yhtä vähän kuin selänteet muuallakaan
Suomessa, yhtenäistä harjua, vaan jakaantuu koivu- tahi sekametsää
kasvaviin mäkiin ja kukkuloihin, joita yhtenäiset metsät, hakamaat,
kasket, niityt ja laajat suot erottavat toisistaan.

Lakeiden suonotkojen syvimmissä kohdissa on siellä täällä tummavetinen,
pieni sisäjärvi, jonka rannat ovat soiset ja liejupohjaiset. Niissä
viettävät hidasluontoiset ahvenet ja arat kuikat rauhallista
kotielämäänsä.

Suorannat ja kuusia kasvavat "suosaaret" ovat varsinkin lämpöisellä
vuodenajalla raittiin viileytensä ja mehevien mustikkainsa tähden
erittäin suosittuja olinpaikkoja teerin- ja metsonpoikueille.
Niiden turviin vetäytyy jokin "jussikin" valmistaakseen itselleen
yksinkertaisen makuupaikkansa ja elääksensä sillä niukalla
saraheinällä, minkä suoniitty kasvattaa järven rannalla.

Edempänä soissa pursujen, juolukkain, vaivaiskoivujen ja
surkastuneitten mäntypahasten keskellä viihtyvät metsäkanat parhaiten
palokärkien ja hyttysten seurassa.

Vetisillä niittymailla marssivat teatteriaskelin pitkäkoipiset kurjet
pontevasti deklamoiden: "Oi, oi, Maija-Liisa"!

Parhaimmat niin hyvin lintu- kuin jänismaat ovat kuitenkin ylempänä
olevat kuivemmat metsä-, niitty- ja kaskirikkaat maat. Tämä koskee
varsinkin Lummeneen lähiseutua, joka luonnonihanuudessa kilpailee
kauneimpien seutujen kanssa Suomessa.

Rikki muserretut harjut muodostavat järvessä luotoja, kareja ja
sekametsää kasvavia saaria, joiden kauniissa rantavesissä Lummeneen
kasvullisuudelle omituinen pieni sievä Nymphaea fennica kukkii
kaikkialla Lobelian, Potamogetonin, Sparganiumin ja Polygonumin kanssa.
Rannat ovat kiviset, mutta missä suot — entiset lahdelmat — ulottuvat
rantaan, siinä rehoittavat Menyanthes, Calla ja Eqvisetum.

Sorsia ei ole niin paljon kuin voisi otaksua; kuitenkin muodostavat
lukuisat telkät, koskelot ja kuikat sekä ohrasorsat ja haapanat kauniin
korkokuvan peilikirkkaalle vedenpinnalle, kun laskeva aurinko valaisee
Lummeneen selkiä.

Kun veljeni ja minä vuosikymmeniä sitten rupesimme metsästämään näillä
seuduilla, oli siellä metsänriistaa sangen runsaasti. Alhon kartanoa
ympäröivät laajat hakamaat, joissa kasvaa vanhaa sammalpeitteistä
koivikkoa, ja jossa kesäiseen aikaan suuret räkätti- ja
koivurastasyhteiskunnat sekä lukuisat laulajat asuskelivat ja pesivät.
Niin oli siihen aikaan. Nyt ovat teeriparvet suuresti harventuneet.
Syynä siihen on etupäässä ollut säälimätön pyydystäminen.

Vielä 1870-luvulla oli kuvilla ampuminen tällä paikkakunnalla melkein
tuntematon ja tuskin voimme aavistaa, kun siellä saatoimme tämän,
aikoinaan kyllä sopivan metsästystavan käytäntöön, että se väärin
käytettynä muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen tulisi olemaan yksi niitä
välikeinoja, joilla m.m. nykyjään ollaan hävittämäisillään teerin suku
paikoittain sangen vähiin.

Tehtyäni tämän suuren "kierroksen" kertomukseni "makuusijasta" tahdon
palata "ylösottopaikkaan" — kertomukseen eräästä jänisjahdista
muutamissa Päijänteen saarissa.

Olimme päättäneet ennen talven tuloa lähteä tälle kauan suunnitellulle
retkelle. Tämä tapahtui kuitenkin pitkän tuumimisen jälkeen, koska
saaret olivat keskellä Päijänteen suurinta, 40 km leveätä selkää.
Siihen nähden, että vuodenaika oli kulunut jo niin pitkälle, olisi
voinut nimittäin matka tuonne, jos sattui myrsky nousemaan, tulla
kylläkin vaaralliseksi.

Kaikki höyrylaivat olivat jo aikoja sitten menneet talviteloilleen
ja kalastajat vetäytyneet pois seliltä, kun muikut olivat loppuun
kuteneet. Oli siis luultavaa, että selät odottivat tyhjinä ja autioina
myöhästyneen talven tuloa.

Päijänteen rantaan oli Alholta 6 km; oli siis oltava aikaisin ylhäällä.
Kun aamuyöllä lähtöpäivänä menin ulos portaille saadakseni selville,
mitä Tapio lupasi päivän varaksi, oli ensimmäinen, minkä tunsin, tuo
ihana, sangen luonteenomainen ensimmäisen lumen tuoksu. Luulen monen
metsästäjän tehneen sen huomion, että lumella on eri vuodenaikoina
erilainen tuoksunsa, varsinkin keväällä hyvin tuntuva.

Kaikkialla oli muuten pilkkosen pimeä, paitsi renkien tuvassa, jonka
avonaisesta uunista suuri takkavalkea heitti kodikkaan, kirkkaan
valokielen kauas lumelle. Rengit ja torpparit nikkaroivat siellä
puhdetöissä.

Tallissa kuulin hevosten raappivan pilttuunsa lattiaa ja porstuan
kaapissa, missä sokerivarat säilytettiin, nakersi yksinäinen hiiri
suurella innolla aikaista suurustaan.

Tuskin olin palannut takaisin n.k. herrain huoneeseen, kun jo sen
viereisessä pienessä huoneessa nousi elämä ja meteli, jota voisi
verrata intiaanien sotatansseihin. Meidän kolme ajokoiraamme Kaino,
Tiiro ja Freja syöksyivät nimittäin minua vastaan, mitä vilkkaimmin
ilon ilmauksin ja tulisin metsästysinnoin.

Tämä "troika" oli paras, minkä koskaan olimme omistaneet, n.k.
Alhon rotua, joka sittemmin kuoli sukupuuttoon, riippuen useimmista
onnettomista sattumista, kuten susien ja penikkataudin vaikutuksesta.
Koirat olivat syyskauden taistelujen jälkeen harjoitettuja ja
erinomaisessa kunnossa. En ole sen koommin omistanut ulkomuotoon ja
kelpaavaisuuteen nähden niin mainiota koiraa kuin Kaino — tuskinpa
sellaisella metsästänytkään.

Suuri oli siis vahinko, kun susi muutamia vuosia sen jälkeen otti
Kainon aivan keittiön porstuasta, purren samalla kertaa Tiiron
ristiluun niin, että se tuli metsästykseen kelpaamattomaksi. Turhaan
seurasivat miehet tulisoihduilla Kainon surkeita avunhuutoja pitkät
matkat, se jäi sille tielleen ainiaaksi.

Siihen aikaan ei tullut kysymykseen pitää koiria koiratarhoissa — ne
olivat ystäviä ja tovereita, jotka jakoivat kanssamme niin hyvän kuin
pahankin. Kolme syvää kuoppaa vanhanaikuisessa, nahkapeitteisessä
sohvassa osoitti koirien makuusijoja.

Päivä ei ollut vielä valjennut, kun nousimme leveihin kääseihin. Moni
ystävämme oli saapunut lähtöämme katsomaan. Tuossa oli Sorsaniemen
Kalle, joka asui Lummeneen melkein kauneimmalla niemellä, tuossa
Sillanpään Matti, joka voutimme Antin kanssa jakoi kunnian olla
pitäjän väkevimpiä miehiä ja joka pidoissa käydessämme oli meillä
vakinaisena ajajana, tuossa taas Aatami Mieltyö, joka tunsi Lummeneen
ahvenenpoikien elämäntavat nipasta nippaan ja oli sen vuoksi seudun
paras onkija — ja vielä lopuksi Multamäen Kalle, joka elätti itsensä
valmistaen ruumisarkkuja, ristejä ja pyssyjä sekä — loihtien. Multamäki
oli viimeinen, jonka olen kuullut loihtimalla koettavan parantaa
lehmää, joka oli taittanut jalkansa. Multamäki oli myös erinomaisen
tarkka ampuja.

Lähdettiin siis matkalle. Meitä ympäröi nyt kaikkialla hiljainen,
pehmoinen pimeys. Ei ääntäkään, joka olisi häirinnyt myöhäissyksyn
hiljaisuutta — paitsi sitä omituista ratinaa, joka syntyy, kun pyörät
leikkaavat pehmeätä, lumensekaista soraa.

Kuljettiin sitten Pippurinsillan yli, jossa me pikkupoikina päivät
pitkät olimme onkineet salakoita ja särkiä ahvenruohojen ja
lumpeenkukkien välistä. Saavuttuamme Harmoisten myllylle, jossa Lummene
purkaa vetensä Päijänteeseen, rupesi päivä valkenemaan. Mustana ja
jylhänä kohosi ensimmäisen lumen valkoisten puitten välistä Lummeneen
muutenkin tumma vesi pitkin sammaltuneen myllytorven laitoja.

Kosken kaihoa herättävä humina ja myllykivien kumea jytinä olivat
ainoat elonmerkit luonnossa.

Tiedustelimme heti venettä, mutta meille ilmoitettiin, ettei myllärin
vene ollut kotona eikä siis saatavissa.

Mitä oli tehtävä? — Luopuminen kauan suunnitellusta retkestämme ei
ollut meille mieluista, ja lyhyen keskustelun jälkeen päätimme lähteä
pitkälle matkallemme pienemmällä veneellä, joka oli sekä vanha että
vuotava.

Jätettyämme Miehoniemen lahden oli edessämme iso Tehinselkä kaikessa
loistossaan. Kaukana Jutinsalon puolella katosi maa taivaanrannan
taakse. Koko ulappa oli aivan tyhjänä ja autiona; sen suurisuiset
asujaimet, lokitkin, olivat jättäneet kesäiset pesimispaikkansa kalojen
vetäydyttyä syvälle. Lehtisaarten yli kohosi aurinko syyskeltaisena ja
viluisena yöllisten, siekaleiksi revittyjen lumipilvien alta. Jos selkä
olikin autio, niin nousevan auringon kalpeassa valossa alkoi sen sijaan
molemmilta puolin kuulua teerien raikasta kuherrusta, elähyttäen niin
hyvin meitä kuin koiriakin, jotka nostivat korvansa pystyyn kuullessaan
tutun äänen.

Pitkän ja vaivalloisen soudun jälkeen saavuimme vihdoin suuremman
saaren, Ison-Lehtisen rannalle. Jokainen, joka on harjoittanut
metsästystä, tietää hyvin, kuinka hauskaa on tuollaisen matkan takaa
päästä maalle ja niillä mielenkiinnolla odottaa haukunnan alkamista.
Sellaisissa tilaisuuksissa tuntee parhaiten, kuinka ihanaa on olo
vapaassa luonnossa. Jokainen hermo on silloin omituisen ihanassa
värähdystilassa, joka antaa metsästykselle sen parhaimman viehätyksen.

Lukuisat "käyntikortit" ilmaisivat heti meille, että saaressa oli
jäniksiä. Koska myöhäis-syyspäivä on kovin lyhyt ja yöpyminen saarella
siihen vuoden aikaan mahdotonta, irroitettiin viluiset koirat heti.
Tuossa tuokiossa ne katosivat vetiseen pensastoon. Mannermaan lumen
asemesta oli täällä satanut vettä.

Tuskin olimme saaneet lammasnahkaiset turkit päältämme, niin Freja
alkoi jo soiton korkealla, innokkaalla, miltei vinkuvalla "ai ai ai, ai
ai ai—"

Mäen töyrään toiselta puolelta kuului heti Tiiro yhtyvän siihen
matalalla, karkealla bassollaan "aha ha jänis", "aha ha jänis" — — —
eikä monta sekuntia ollut kulunut, kun jo näihin kahteen liittyi tenori
Kaino, urhein niistä kaikista; "ehei hei hei, ehei hei hei". "Ai ai ha
jänis, ehei" — — — edelleen kävi loistavasti.

Koska saari on vähintäin 2 km pituinen, oli jäniksillä tilaisuus tehdä
kierroksensa kokonaisuudessaan. Ampuminen oli sen sijaan vaikeata,
koska varsinaisia "passipaikkoja" ei ollut. Mutta koska koirat
sittemmin ajoivat eri jäniksiä, ammuimme kuitenkin 6 jänistä kolmessa
tunnissa.

Ajon kestäessä ihailin Kainon erinomaista vainua. Muuan jänis ui
nimittäin, saattaaksensa koirat pois jäljiltä, pienen lahden poikki.
Kaino, joka seurasi jälkiä, ei epäillyt mennä samaa tietä jääkylmään
veteen. Uiden se seurasi jälkiä, haistaen jälkiä kaislikosta ja
vesikasveista täydellä haukunnalla eksymättä.

Kello 2 kahlittiin koirat ja syötiin muutamia voileipiä. Pari lasia
viiniä niiden ohessa virkisti ruumista.

Kello 1/2 3 päästettiin koirat eräälle lähellä olevalle pienemmälle,
korkealle, kallioiselle saarelle. Saaren korkeimmalla laella olimme
veljeni ja minä tilaisuudessa kenties ainoan kerran elämässämme
näkemään 3 jänistä samalla kertaa juoksevan ylös kanervikosta, mistä ne
olivat hakeneet suojaa märistä pensaista.

Kello 4:ään mennessä olimme ampuneet 4 jänistä. Kun nyt olimme ampuneet
kylliksi, oli kiireimmiten lähdettävä paluumatkalle.

Se oli erittäin vaivalloinen, sillä olimme läpimärät ja ilma oli käynyt
kovin koleaksi.

Turkista ei ollut paljon apua, kun jalat olivat läpimärät ja niitä
täytyi pitää jääkylmässä vedessä vuotavassa veneessä. Meitä vilutti
pakanasti enkä luule koskaan palelleeni niin "kapitaalisesti" kuin
sillä venematkalla. Jokainen odotti kiihkeästi vuoroaan päästäkseen
airoille. Vielä pahempi olo oli koirilla, jotka läpiväsyneinä ja
"happamina" koettivat ottaa mitä kummallisimpia asentoja saadakseen
edes jonkin osan ruumiistaan kuivalle.

Kun vihdoin saavuimme Miehoniemen lahteen, oli se kokonaan jäätynyt,
mikä tietysti hidastutti matkaamme. Matka oli siis viimeisessä tingassa
tehty. Koirat ryömivät suurella ihastuksella lämpimiin heiniin kärryn
istuimen taakse ja hyvällä vauhdilla ajettiin kotiin, sillä tiet olivat
nyt kovat, pakkanen oli yltynyt, ja "metsästyshevonen" Aliina oli
hyvällä juoksutuulella.

Kauan on tämä hauska ja laatujaan omituinen metsästysretki pysynyt
mielessäni menneiden aikojen hauskojen muistojen sarjassa.



ONNISTUNUT KALASTUSRETKI LUMMENEESEEN.


Oli kuutamoyö — tuollainen ihana elokuunkuutamo, joka saattaa
rakastuneiden "syrämmet" pamppailemaan, mutta joka ihmeen hurmaavalla
tavalla vaikuttaa myöskin metsästäjiin ja ennen kaikkea luonnon
ihailijoihin hamaan pikkuvarpaaseen saakka.

Istuimme huvilani verannalla, veljeni ja minä, pienen "tyytinkin"
ääressä, joka — suokaa anteeksi, hyvät vesipojat — maistui sangen
hyvältä. Mutta se ei ollut meidän syymme; olenhan monta kertaa
päättänyt, ettei se saisi maistua hyvältä, mutta nähkääs — se vanha
Aatami, se vanha Aatami — mitä sille taitaa!

Edessämme on aivan verannan edustalla laaja Hornion selkä lukuisine
saarineen. Sanottakoon nurkkaisänmaallisuudeksi, mutta minä ihailen
Päijänteen suuria selkiä. Niissä on jotakin mahtavaa, meren tapaista.
Samalla verannalla on myrskyn pauhatessa istunut miehiä, jotka ovat
ikänsä viettäneet kesänsä saaristossa, ja he ovat sanoneet, että
yleisvaikutus on merentapaista, eikö siinä ole todistuksia kylliksi —
vai mitä?

Aivan rannasta edessämme alkaa kuun keltainen tie, jakaantuen
lukemattomiin, joka silmänräpäys muotonsa muuttaviin ja toisiinsa
pujahtaviin kultaisiin kiemuroihin, jatkuen hohtavana siltana
Tuomassaarten poikki aina Lammassaaren kärkeen saakka.

Johtui mieleemme siinä istuessamme erään halvatun ukon sanat, kun
hän viimeisen kerran kävi Kerttusalossa, ja tällä samalla verannalla
istuen osoitti kuun hehkuvaa, kiemurtelevaa siltaa ja lausui kiiltävin
silmin: "kas tuolla tanssivat ja leijailevat Päijänteen aaltojen
ylitse kuolleitten henget hohtavissa puvuissaan, niin että kultaiset
kuvastukset niistä vedessä kiertelevät!" Niin — ukko kuoli pian sen
jälkeen — ehkä hänenkin henkensä tuossa nyt leijaili muiden kanssa —
kukapa ne kaikki niin tarkoin tietää. — — —

Veljeni — taiteilija — oli täynnä ihastusta ja niin olin minäkin,
vaikka olen nähnyt saman näyn vuosi vuodelta ja sitä ihaillut.

Omituista kyllä, se tunne, jonka kirkas kuutamoyö herättää kaikissa
ihmisissä — kaikissa sanon — niin ehken tässä täytyy elimineerata
kaikkein "pahimmat" kulttuuri-ihmiset — johdattaa mieleen menneet
ajat ja tapahtumat. Niin heräsi meissäkin melkein samaan aikaan
ajatus, että olisi ollut lähdettävä uistinretkelle Lummeneeseen, sen
rannalla, suurien riippakoivujen alla sijaitsi lapsuuden kotimme, johon
lukemattomat, näkymättömät, hienon hienot muistojen juurilangat vielä
tänä päivänä päättyvät.

Veljeni toi ensin esille ajatuksensa ja minä olin heti valmis.

Oli suuret tulvavuodet ja puutarhamme oli kokonaan järvenä, josta
syksyllä kasatut ruokamultaläjät kohosivat kuin saarina. Nämä olivat
mainion mukavia täkyjen onkimapaikkoja. Kaloja oli monenlaisten
toukkien ja matojen houkuttelemina "puutarhassa" runsaasti ja
lapset olivat juuri viinimarjapensaitten alta, pionien vierestä ja
piparjuurimaasta saaneet kauniita säynävänpoikasia, jotka kokemuksen
mukaan ovat sangen hyviä täkyjä. Kaikki oli siis kuin nuoltu ja
juotettu; päätimme seuraavana aamuna kohdata toisemme Padasjoen
laivasillalla jatkaaksemme matkaamme Aallotar-laivalla Näpinsiltaan,
josta oli muutaman kilometrin matka Lummeneeseen.

Neljän ajoissa seuraavana aamuna saavuin laivasillalle. Verraten
vinha etelätuuli puhalsi nyt ja punertavat, hyvää vauhtia pohjoiseen
päin syöksyvät hajalliset pilvet näyttivät uhkaavilta. Veljeni oli
sen vuoksi jättänyt siveltimensä ja palettinsa kotiin niinkuin minä
uskollisen seuraajani — kameran. Hän saapui viime tingassa ollen kahden
vaiheilla, lähteäkö matkalle vai ei.

Sillalla oli silloinen "satamamestari", syntyisin asikkalalainen,
ensimmäisiä, joita tapasin, ja välillämme syntyi seuraava keskustelu:

"Mihinkäs maister' nyt menie kalaan?"

"Lummeneeseen."

"Ei siell' nyt mitien saa, nähkäis maister', nyt on niin paha ilma,
ja sitten nähkäis, saa Lummeniess' vaan alkukesie; sen sano, nähkäis
maister', minulle yks' sielt' päin oleva; ei ne, nähkäis, monien
viikkuon enien o' ollu' uistint' soutamass'."

Ahaa, ajattelin itsekseni, "ei hätie mitie", sehän mainiota, tulemme
aika neitseellisiin vesiin ja myrsky — niin sehän paras kaikesta onkin.
Vaikka oma kiitos haisee silakalta, en voi kieltää, että olen yhden
ja toisen hauin saanut uistimella, koska kerttusalolaisilta ei puutu
tuoretta kalaa juuri koskaan.

Yksi hyvän saaliin saamisen salaisuuksia on epäilemättä se seikka,
ettei pelkää huonoa säätä.

Oikein harmittaa, kun näkee uistimen soutamisen jalossa urheilussa
vielä "vihreiden", tavallisesti kaupunkilaisarvojen tai -tarten
lähtevän kalaan vain silloin, kun on tyyni ja kirkas — s.o. kaikista
epäedullisin ilma. Parhaimmat tulokset olen saanut, semminkin
pienemmistä järvistä, kun olen lähtenyt vesille oikein "koiran ilmaan",
vinhaan mutta lämpimään tuuleen ja rankkasateeseen. Silloin vesi on
sekaista eikä siimaa näy, ja pikkukalat ovat helpoimmin pyydettävissä;
ja mitä haukipoikia on vain läheisyydessä, ovat ne tällöin täydessä
työssä, sillä ruokahalu on silloin mainio.

Aallottaren sievässä, mutta ahtaassa ruokasalissa laivankannella
suunnittelimme sitten matkaamme. Tuuli oli nyt yltynyt myrskyksi
ja myötätuulessa "kiiti laiva täysin purjein" kuin "meidän Janne"
ainakin. Sivuutimme riippakoivuisen Kellosalmen ja runollisen kauniin
Pirttisalon ja niin saavuimme Näpin siltaan, josta jalkapatikassa
painelimme Lummeneen rannalle Harmoisten kylän luona. — Ensimmäisiä
tehtäviämme rantaan päästyä oli tiedustella eräältä kalastajaukolta,
olivatko Lummeneen pojat syömähaluiset. Sain nytkin saman vastauksen,
ettei oltu viikkokausiin vesillä oltu, koska syövät vain alkukesänä —
minulle kokemuksesta sangen mieluisa vastaus siis!

Kului sitten jokin aika ennenkuin saimme veneitä, matosia, tilapäisiä
täkyongen pahlaimia j.n.e. Päätimme lähteä eri veneillä niin, että
veljeni ja hänen poikansa menivät yhdellä, minä toisella.

Veneet olivat pieniä, matalia ja epämukavia niin että ainoastaan kelan
käyttäminen oli mahdollinen rajussa myrskyssä.

Olimme unhottaneet ottaa matosia mukaamme kotoa, mutta niitä saimme
kuitenkin tuulisesta, sopimattomasta ilmasta huolimatta sangen
mukavasti.

Edellämainittu ukko oli nimittäin kesken pientä pihaansa laittanut
matosia varten noin kuutiometrin suuruisen multakasan, jossa kerrassaan
vilisi mitä parhaimpia onkimatosia.

Ja niin sitä lähdettiin kello 10 ajoissa. Tultuamme pienestä
Harmoistenkaivo-nimisestä järvestä Lummeneeseen Jakaran selälle
suuntasimme matkamme etelään päin, soutaen yksi kummallakin puolella
selkää. Tuuli oli vastainen ja raju, niin että saimme ponnistella
kaikin voimin päästäksemme eteenpäin. Kello 12 yhdyimme Pukkisaaren
vastaisella niemellä.

"Halloo — saitteko mitään?"

"Ei, saaperi, niin hituistakaan."

"En minäkään, ei ne jäniksen papanat nyt syö."

"Ruvetaanko suurukselle?"

"Ruvetaan vaan."

Laskimme maalle ja vaivalla löysimme siksi suojatun paikan, että saimme
teeveden keitetyksi.

Kello 1 lähdimme taas ponnistelemaan sivutuulella Alhon selkää pitkin
Pippurinsillalle päin.

Tuskin olin päässyt matkalle, kun jo tarttui ensimmäinen hauki, parin
kilon painoinen. Säynävät näkyivät maistuvan, eikä niitä Lummeneessa
muuten olekaan. Hauki oli otettava ylös haavitta, sillä niitä emme
viitsineet kuljettaa mukanamme emmekä saaneet Harmoisistakaan lainata.
Kun siihen on tottunut, käy se sangen mukavasti kaappaamalla kiinni
kalan niskaan kiduskansien takaa.

Tuskin olin saanut uistimen veteen, niin jo iski siihen toinen jotenkin
saman kokoinen, rynnäten nuolen nopeudella pohjasta ylöspäin.

Uusi säynävä — ja tuskin olin saanut siiman ulos, niin oli jo kolmas ja
otteista päättäen suuri hauki tulossa. Sen kanssa reistailin aika kauan
ennenkuin sain sen ilman haavia veneeseen; se painoi 10 vanhaa naulaa.
Ja niin sitä jatkui — hauki hauin perästä. Myrsky oli nyt pahimmillaan
ja veden pinta yhtenä vaahtona. En ole pitkänä kalastusaikanani vielä
sellaista saantia nähnyt. Tuli muiden muassa yksi Lummeneessa hyvin
harvinaisia vanhoja herroja, joka painoi 18 naulaa. Mutta siinä olikin
työtä kovassa tuulessa saada se ylös ilman asetta. Pistin viimein
molemmat käteni sen pään alle ja kallistaen venettä nostin sen pään
veden rajassa olevalle laidalle, jolloin se tavallansa itse keikahti
veneeseen.

Niitä olisi saanut vaikka kuinka paljon, jos olisi jaksanut soutaa ja
elleivät täkyni olisi loppuneet.

Täytyi siis keskellä tätä sanomattoman hauskaa urheilua ruveta ongelle.

Olin silloin tällöin taistelujen väliaikoina luonut silmäyksen järven
toiselle puolelle ja liikkeistä päättäen olivat sielläkin täydessä
touhussa.

Ennen minua olivat hekin asettuneet ongelle.

Kun olimme suurella vaivalla saaneet vain muutamia särkiä, lähdimme
taas kukin omalle suunnallemme yhtyäksemme Sorolan talossa yöksi.

Veljeni souti Matosalmen kautta Kalalahtea kohden, ja pian sieltäpäin
alkoi kuulua pyssyn paukkinaa, hän kun oli joutunut sorsaparvien
kimppuun ja jättänyt siksi aikaa hauit oman onnensa nojaan.

Auringon laskettua saavuimme molemmat venekunnat Sorolaan. Veljelläni
oli 7 haukea, minulla 12.

Seuraavana päivänä olimme aikaisin liikkeessä, vaikka tuuli oli yhtä
raju.

Eri teitä palasimme sitten Harmoisiin päivän kuluessa.

Veljeni souti suuren Salon saaren ympäri ja tuli 4 aikaan i.p. tuiki
väsyneenä perille. Minä saavuin hiukan aikaisemmin samanlaisessa
tilassa. Ihmeellistä kyllä, eivät kalat enää olleet ollenkaan halukkaat
syömään. Veljeni oli saanut 2, minä sain 3, joten yhteinen saaliimme
oli 24 haukea.

Kyytihevosella ajaen saavuimme sitten puoliyön aikana kotiin.

Monta kertaa olen sittemmin käynyt Lummeneessa, mutta en koskaan siellä
enkä muuallakaan ole sellaista leikkiä nähnyt — olen joskus sinne
tehnyt aivan "hukkareisujakin".



TALVIYÖN ELÄMÄÄ POHJOLASSA.


Lumirikas talvi oli ylimmillään. Kuin vehnäjauhot ison talon
hinkaloissa peittää vahva lumikerros maan ja sen syksyisen roudan
epätasaisuudet. Katajapensaat ovat sokkosilla pistäen esiin päänsä
sinisine marjasilmineen kinoksista ja valkopäisten, harmaarintaisten
pystykivien takaa. Kuuset seisovat suorina, vakavina ja jaloina
valkoisissa pukimissaan. Oksakinoksien alta tuoksuu vastaamme
viheriätä, kesäistä lämpöä. Hakamaiden sirot, huurteiset koivumetsät
ympäröivät alempana olevia kuusinäreikköjä kuin hienon hienot untuvat
suurta haahkatelkän pesää. Sinertävän vihreän, talvisen taivaan
rastaanrintapilvien hattaroissa komea sinooberi ja heleä kromikeltainen
sulautuvat toisiinsa. Ja kukkuloilta nähtyinä loistavat talot
tulipunaisina kuin heltat valkoisen rotukanan päässä.

Niin, sieltähän ne kodikkaina, ystävällisinä ja lämpiminä pilkoittavat
vastaamme nuo kylmän Pohjolan lämminveriset sydämet — Suomen kodit!

Kalpeana ja valotonna sukeltaa talviaurinko untuvamereen. Heikot
talvivalon liekit leimuavat iltaruskona viimeisen kerran. Päivän
iloiset, lyyrilliset sävelet muuttuvat pian tummaksi, öiseksi
elegiaksi. Musta on taas Pohjolan haltijana — vähäksi aikaa.
Täydellinen hiljaisuus vallitsee. On yö.

Naristen kääntää kolmisulkainen, kapearuumiinen, torpan poikien
rikkiampuma viirikukko pitkän nokkansa pohjoiseen päin.

Rastaanrintapilvet ovat kadonneet. Tähti toisensa jälkeen tulee
näkyviin ja tirkistää maata yhä kiiluvilla silmillään. Pohjolan äreä
mestari Pakkanen kiristää maata yhä tulisemmin jäisillä kourillaan.
Järvet vonkuvat ja murisevat kuin kaukainen ukkonen yhä paksunevien
jääkahleittensa alla. Säristen ja puhisten työntää maahan väkisin
tunkeutuva routa pitkiä halkeamia, häiriten maamyyrien rauhallista,
unista talvielämää. Teeret ja peltopyyt kaivavat yhä syvempiä
tunneleita. Metsot ja pyyt hakevat yöksi metsän tiheimpiä kuusia.

On kuin juhlallinen, vakava hiljaisuus ennen taistelua.

Ennen pitkää kuuluvatkin jo ensimmäiset pamaukset. Pakkasen tykit
ovat toimessa yön ylväässä hiljaisuudessa. Paukkuvat puut ja seinät,
paukkuu maa. — Öisen elegian vaimentajan hillitsemiä, hienon hienoja
viulunsäveliä rikkovat vaskirumpujen komeat paukahdukset!

Rikkovat? — Eipä niinkään! Nehän kaikki kuuluvat yhteen!

Ja me, Pohjolan asukkaat, emmekö ihailisi tuota meille, ja vain meille
yksinomaista, ihanaa, joskin samalla kaihomielistä talviyön luonnon
sinfoniaa, varsinkin, jos suurta konserttisaliamme valaisee ihanat
revontulet tai kirkas kuutamo, jolloin huurteiset koivumetsämme ovat
kerrassaan hurmaavan kauniita.

Olen nähnyt metsiä Saksassa, Sveitsissä, Italiassa, mutta en missään
niin kauniita kuin Suomen huurteiset koivikot - olkootpa ne sitten
kultaisen päivän, välähtelevien revontulten tai kirkkaan kuun
valaisemia.

Mutta loppuu yö. Elämä ei seiso paikallaan. Päivä seuraa yötä — valo
pimeätä. Päivän edelläkävijän, aamusarastuksen keltaiset kromatofoorit
tekevät heikkoon valoonsa nähden parastaan. On vielä hämärää. Äkkiä
kuuluu navetasta raikas kiekunta. Tuopa kuin tervehdyksen kesästä ja
lämmöstä. Kiitos, uljas poika! — Sinäpä sen ensiksi huusit: terve
kultainen päivä!

Harmaa haamu liikkuu aamuhämärässä asuintuvasta kotaa kohti. Vanha
mummohan se jo siellä kulkee, tuo nuoren päivän vanha, uskollinen
seuralainen nyt niinkuin aina ennenkin. Terve sinulle, kodin hyvä
haltija! Terve kodin päivätyön ja elämän uskollinen etuvartija! Olet
aina valveilla, kun muut vielä nukkuvat parasta aamu-untaan — terve!

Kaikuvasti narisevat ja kopisevat talviaamun hiljaisuudessa ja
kiljuvassa pakkasessa raskaat, lukemattomista tervaamisista kovat ja
alta raudoitetut, pitkävartiset saappaat. — Eikö ole mummolla parempia?
— Olisihan, mutta jäivät perintönä vaarilta nämä, ja ovat niin
lämpöiset — muistojenkin lämpimyyttä — ja vaarin kujanpäässä kuutamolla
ampuman, parhaimman jäniksen nahkalla vuoratut.

Jo kuuluu navetastakin liikehtimistä. Ne ovat aikaisia senkin eläjät
— tarvitsevat suuruksensa — huutavat nälkäiset vatsat. Niin, siksihän
mummo. —

Pian tunnet jo tuohen hajua ja näet vanhuksen kyykistyneenä padan
vieressä. Ensimmäisten liekkien valossa näet puhtaat, kalpeat kasvot,
joita sameista silmistä tuleva sydämen lämpö kirkastaa kunniakehänä.
Kasvot eivät enää ole sileät, vaan on niihin vuosien kuluessa tullut
ryppy rypyn viereen, nuo kuoleman polut, jotka kukin hetki hetkeltä
vievät lähemmäksi sitä aikaa, jolloin mummon ei ainoastaan kasvot, vaan
koko ruumis on oleva kirkastunut.

Ikäänkuin tervehdyksenä päivälle virtaa kodan oviraosta pitkä,
heleänvalkoinen juova ulos pimeyteen.

Ilmestyy torpan pihalle toinenkin valoilmiö, joka virvatulen tavoin
etenee tallia kohti. Kuuluu aisojen kolinaa, kulkusten kilinää ja
reen kannasten vihlovaa kirkumista. — Miesten on aikaisin lähdettävä
takamaille halkometsään, ehtiäksensä hyvään aikaan takaisin
päivälliselle. Heitä seuraa Halli iloisesti pomppien ja haukahdellen:
peijakas, kun on lystiä hevosten kanssa kilpailla, kunhan vain ei olisi
niin monta paikkaa tien varrella tutkittavana!

Mutta onpa niitä talossa ja sen lähettyvillä muitakin eläjiä kuin
kotiväki ja kotieläimet.

Riihten ylimmän hirren päällä on räystään alla pieni, pyöreä
pallo, jonka keltaisesta sivusta loistaa komea, musta juova. Se on
pakkastiainen, joka laskeutuu varpailleen ja vetäen päänsä höyhenten
suojaan on ympäröinyt itsensä lämpöisellä ilmakehällä. Kun päivä
sarastaa, lentää se suoraan kodan etualalla olevalle tunkiokasalle,
jossa ruuanjätteet tarjoavat sille hyvän aterian. Sinnepä se sitten
usein päivänkin kuluessa palajaa retkiltään, joilla se tapansa mukaan
tutkii tarkasti torpan kaikki komeat omenapuut.

Ja kun mirri lähtee ensimmäiselle metsästysretkelleen riihten alle,
kuuluu sieltä kaikuva "kirrik" ja lentoon pyrähtää parvi peltokanoja,
joiden hienon hienot, harmaat, ruosteenkeltaiset ja ruskeat värit
loistavat niin komeasti.

Kun vielä mustankirjavassa puvussaan prameileva harakka on ilmestynyt
navetan katolle, varpusparvi tallin edustalle ja punarintainen
punatulkku — talvimaisemamme ihanin koristus — pihlajaan, onkin
talvinen aurinko jo näkyvissä.

Uusi päivä, joskin lyhyt, on alkanut.



KETUN UROTYÖ.


Se kertomus, josta seuraavassa aion puhua, ei ole mikään "laivurijuttu".

Se on syntynyt yhtä vähän laivan kajuutassa kuin pirtissä "äkkiväärien"
ääressä miesten puhdetöitä tehdessä.

Ei sitä Kala-Matti keksinyt tuntikausia pohjaongella selkäluodolla
istuessaan tahi Sysi-Jaakko "nurkantakaisten" innokas tupruttaja,
vaan se on tosi tapaus, jonka minulle kertoi muuan Niemistön maalla
asuja, jonka sanaa minulla ei ole vähänkään syytä epäillä. Kertomuksen
todenmukaisuuden otan siis omalle vastuulleni.

Niemistön maa on Padasjoella ja on laadultansa oikein "Mikkojen"
luvattu maa, kuten sanotaan. — Ja kyllä niitä junkkareita siellä onkin
oikein "Porvoon mitalla".

Onhan niitä tosin vähän harvennettukin — mutta yksi vihalainen ei
mätästä rakenna.

Seutu, jonka korkein kohta on sangen kivistä ja kallioista,
liikamaista, visakoivua kasvavaa hylkymaata, sijaitsee kahden ison
kartanon, ison kylän ja Päijänteen välillä.

Kaikki edut siis Mikkolan talon varaksi: hyvät lymy- ja pesäpaikat sekä
laajalti ympäri moninaista metsästysmaata.

Kun kartanoissa lanta ajetaan pelloille tahi tehdään syysteurastukset,
silloinpa Mikkolan väkikin on liikkeessä ja pitää iloista elämää kylän
variksien kanssa.

Kylän rakennuksista ne eivät silloin paljon välitä eivätkä pelkää
kartanon suurta "Jaakkoakaan" juuri ollenkaan. Ovathan ne tottuneet
vanhasta vaarista alkaen pitkin vuotta kuulemaan Jaakon mahtavaa mutta
vaaratonta haukuntaa öisin. Ja niin ovatkin sen seudun ketut tulleet
kuuluisiksi rohkeudestansa ja tottuneet "noukkimaan" kartanossa asuvan
Hilma-tädin kanat toisen toisensa perästä.

Haikeaksi surukseen sai täti nähdä, kuinka Helmit, Pärlat, Fannyt ja
muut lemmikit saivat rottien, hiirien, päästäisten, siansuolien ja muun
"paholaisen rosollin" kanssa ottaa osaa nälkäisten kettulaisten vatsain
tarpeen tyydyttämiseen.

Mutta ei siinäkään kyllin; saivatpa karitsatkin heittää viattoman
henkensä samaa tarkoitusta varten. Tuskin olivat pikku vuonat syntyneet
ja kankeilla, paksuilla jaloillaan hyppien ruvenneet nauttimaan
kesäilmasta, niin jo oli kettu kuin paholainen niiden kurkussa ja
vei ne emon silmien edestä, vähät välittäen sen etukäpälien turhasta
rummuttamisesta.

Olivatpa ne peevelit kerran aikoneet tappaa muutaman kuukauden
vanhan porsaankin, jonka surkeat hätähuudot kuitenkin pelastivat sen
joutumasta Mikkolan isännän juhannuskinkuksi!

"Sellaisia 'kommervenkkiä' ne meillä vuosittain panevat toimeen, ne
perhanan torakot" — lisäsi torppari.

"Eikö teillä ole koiraa, joka ne kyöräilisi pois?"

"No, onhan meillä tuo Musti-pahanen, mutta sekin tuli niin lihavaksi ja
laiskaksi sitten kuin — ‒ ettei tahdo viitsiä. Näyttää melkein siltä
kuin olisivat senkin 'vietävät' vain paremmin kotiutuneet, sittenkun
saivat niin läheisen sukulaisen taloon ja parrassaan eli paremmin
hännällään nauravat meikäläisten huolille."

Kun muutamia vuosia sitten kävin siellä, onnistuin muiden kettujen
ohessa saamaan tapetuksi yhden oikein vanhan herran — oikein torpparien
"lemmikin". Olin näet siellä olevia metsästysmaitani luvattomista
jäniksen ansoista perkaamassa, kun jäljissäni tuli erään "patruunan"
omistama "puolivillainen" jäniskoira Halli. Se sai kuin saikin tiheästä
kuusinäreiköstä liikkeelle siellä talvikortteeria pitävän hankipojan ja
paukutteli juuri, kierteinen häntä tutisevassa liikkeessä — vastajälkiä
täyttä kurkkua, kun eteeni ilmestyi kartanon halkotiellä kummallinen
olento ihailemaan Hallin kauheata haukuntaa. Se oli pystykorvainen kuin
kettu, mutta häntä lyhyt ja sangen tuuhea sekä aivan pystysuorassa
asennossa.

Ennenkuin sain selkoa, mikä elukka se oikeastaan olikaan, katosi se
muutamien sekuntien kuluttua kuusimetsään.

Jäljistä näin sittemmin, että se oli kettu ja vieläpä isokin.

Palasin kotiin ja seuraavana päivänä kaatui sama herra parin metrin
päässä siitä paikasta, missä edellisenä päivänä olin sen nähnyt.

Merkillisintä oli, että sen häntä, joka oli selvästi jo sen pentuna
ollessa katkennut syystä tahi toisesta, oli aivan lyhyt, mutta sangen
tuuhea. Ja se rustinki antoi ketulle, omituisessa liikkeessä kun oli,
tuon koomillisen ulkonäön.

Muuten ei ole ihmeellistä, että sellaiset vapautta rakastavat
mieronkiertäjät kuin ketut viihtyvät Niemistön maalla. Sieltä on
nimittäin sangen laaja ja kaunis näköala.

Etelässä ovat Verhon kartanon laajat viljelysmaat ja niiden keskellä
kartano. Näköalan taustana on Liimanpohjan lahti, jonka takana kohoaa
Maakesken kangas. Idässä näkyy Päijänteen selkiä aina Kirjoisiin ja
Kelveneeseen saakka ja pohjoisessa on sakea metsä, jonka takaa Saksalan
ruokakellot kajahtavat kaukaa, ollen ketuillakin hyvänä merkkinä siitä,
milloin iltaisin niityt ja vainiot tyhjentyvät ihmisistä ja heidän
metsästyksensä alkaa.

Juuri tänne oli vanha narttu rakentanut pesänsä lähelle torppaa.

Kuinka olikaan, oli muuan torppari päättänyt kostaa tälle
"korvenperkaajalle" kaikki sen ilkityöt ja sai kun saikin pesäpaikan
selville, mikä ei ollutkaan vaikeata keksiä sinne vuosien kuluessa
kasaantuneitten monenlaisten ja monenkarvaisten ruuanjätteiden takia.

Pitkäaikaisen hakemisen jälkeen määräsi hän poikasten makuusijankin
ja sai ne, kun raukat vielä olivat pieniä, eräänä kauniina
kevätkesäpäivänä kiinni jok'ikisen, kun ne vaaraa aavistamatta
loikoilivat auringon helteessä pesän suun edustalla.

Poikaset pantiin koppaan — ja sitten lähdettiin muutaman kilometrin
päässä olevaa kotia kohden marssimaan. Torpassa peitettiin koppa,
sidottiin lujasti loimella ja vietiin navettaan. Varmuuden vuoksi
lukittiin vielä navetan ovi yöksi.

Tyytyväisenä torppari pani sinä iltana maata, kun hänen kostonsa
oli onnistunut, ja hyvät palkinnot oli saatavana ketunpoikasten
tappamisesta.

Mutta torpparimme oli nuolaissut ennenkuin tipahti. Hän ei voinut
aavistaakaan, että revon kuuluisa viekkaus olisi kehittynyt niin
pitkälle. Sillä kun aamulla tultiin noutamaan pentuja, olivat kaikki
poissa, vaikka ovi oli lukossa. Siis Kettulan rouva oli tehnyt
sankarityön, jonka vertaista ei mikään eläin ole kyennyt tekemään.
Miten se oli tapahtunut, selvisi sittemmin, kun asiaa lähemmin
tutkittiin.

Samana päivänä, jolloin torppari oli tehnyt Kettulassa tuhojaan, oli
emä palannut auringon laskiessa kotia laahaten muassaan kuovin, jonka
se tavalla tai toisella oli pyydystänyt kartanon alla olevan vetisen
niityn viidakosta.

Ilta oli kaunis, ja jos kettu olisi valppaalla silmällään voinut
nauttia luonnon kauneudesta, niin olisi se voinut sinäkin iltana tehdä
sitä runsaasti. Saksalan puolelta olisi se kuullut metsäkanan räikeätä
ääntä Suotajärven torpan lähettyvillä olevan lammikon rannalla. Verhon
puolelta taas vilkasta kevätillan elämää niityllä. Päijänteen rannalla:
sieltä heinätavin rääkyntää, täältä kuovin huutoa ja etempää selältä
kaakon surkeata parkumista. Ja kaikkialta ympäristöstä rakastuneitten
sammakkojen intohimoista kurnuttamista.

Mutta nyt oli leikki kaukana. Missä olivat lapset? — Missä vanhempien
toiveet? Missä tulevat kanojen noukkijat? — Missä peltopyiden
sieppaajat? Missä viekkauden perijät — missä Niemistönmaan haltijat?

Poissa olivat kaikki! Ei muuta kuin lähteä hakemaan — ehkei ole kaikki
vielä hukassa? Ahaa! Tuntuu hieno, jos ei vieno ketunlapsen haju.
Mistä? — Tuolta päin!

Oikein, torpparin koppa on kulkiessa tarttunut oksaan siellä, lehteen
täällä ja ketun haju on voimakas. Sitä täytyy seurata!

Kyllä lie äiti parkaa kauhistuttanut, kun ensi kertaa elämässä
täytyi seurata ihmisen — verivihollisen — jälkiä, jotka vielä veivät
suorastaan torppaan!

Otaksutaan, että emäkettu jälkiä seuraten ja torppaan saavuttua oli
saanut poikasten paikan selville niiden hienosta vonkumisesta.

Kun asiaa myöhemmin tutkittiin, huomattiin, että kettu oli suurella
vaivalla kaivanut pohjahirsien alitse käytävän lattian alle. Tämä
kaivaminen oli sitä suurempi urotyö, kun se oli tapahtunut ainoalta
puolelta, josta semmoinen oli mahdollinen, nimittäin karjapihan
puolelta, siis kaikkien siellä yötä viettävien lehmien silmien edessä.
Kun ajattelee, kuinka lehmät vihaavat ketunkarvaista eläintä, voi
arvata, kuinka suuren sankarityön emäkettu sinä yönä teki ja kuinka
suurta ponnistusta tämä hengenvaarallinen yritys siltä kysyi.

Sitä todistaa sekin seikka, että torpan vanha muori oli yöllä monta
kertaa herännyt siihen pahaan metakkaan, jota lehmät pitivät pitkin
yötä. Olihan muori aikonut pari kertaa mennä katsomaankin, mutta ei
tullut mennyksi, kun luuli "elävien" niitä vain ahdistelevan!

Kun käytävä oli kaivettu pohjahirren alitse, oli uusi vastus tullut
ponnistelevan eteen. Pitkin seinää on nimittäin laudoista tehty
käytävä, josta lehmät ruokitaan. Kynsin hampain oli sekin ollut
murrettava ennenkuin navettaan päästiin.

Kun laudat onnettomuudeksi — tahi onneksi — olivat osaksi lahonneita,
oli sekin yritys onnistunut.

Näin navettaan päästyä, jolloin poikasten vinkuminen oli ollut emän
Ariadnen-lankana, seurasi viimeinen tehtävä, loimen rikki repiminen
hampaiden ja käpälien avulla.

Tätä näin raivaamaansa tietä pitkin oli kettu sitten henkensä uhalla
kuljettanut poikasensa suussaan lehmien välitse toisen toisensa jälkeen
kultaiseen vapauteen. Mihin se ne vei, sitä ei tiedetä, sillä vanha
koti oli luonnollisesti ainiaaksi hyljätty.

Semmoinen oli Niemistön ketun merkillinen urotyö.



KASVIKUNNAN ETUVARTIJAT.


Syksyn etuvartiojoukkue oli saapunut tuoden muassaan kirkkaita,
raittiita aamuhetkiä, sumuisia selkiä, huurretta, riihentuoksua ja
punoittavia puolukoita. Kesän lämmin vihreä oli vähitellen vaihtunut
syksyn raittiimpiin, hienoihin, loistaviin väreihin, lehtikeltaiseen ja
lehtipunaiseen — luonnon viimeiset tuliset jäähyväiset kesälle! —

Missä sekametsä kuvastuu kimmeltävään ranta-aallokkoon, siellä ovat
värit erikoisen kauniit. Niin — epäilemättä kilpailevat hakamaamme
tähän vuodenaikaan — sanoisimmeko kevätsyksyllä — amerikkalaisten
lehtimetsien, mangnoliain ja vaahterain valtakunnan kanssa, jos kohta
eivät saavuta niiden valtavaa väririkkautta.

Korkkisoluja on muodostunut varren ja lehtien välille estäen kaiken
ravintonesteiden kulun. Vanhat lehdet, kesän kauneimmat koristeet,
on tuomittu kuolemaan muutettuaan värinsä. Yksitellen putoavat ne
sulavalla liikkeellä maahan, heleän kullankeltaiset vaahteranlehdet
etunenässä. Niitä seuraavat sitten punaisina hehkuvat pihlajanlehdet,
keltaiset koivunlehdet ja niin edelleen toinen toisensa perästä — valon
värilämpimät kyynelet pimeän voittokulkueen lähestyessä.

Ennen pitkää seisovat lehtipuut paljaine, joustavine oksineen
valmiina vastaan ottamaan syysmyrskyjen musertavaa syleilyä. Suorina,
valkoisina marmoripilareina kohoavat niiden joukossa koivut, alustanaan
pudonneitten lehtien muodostama itämaisin värein loistava pehmeä matto.

Suursyksy pimeänä, myrskyineen, sateineen on alkanut kulkunsa yli
maiden, vesien. —

Kuolemaa seuraa kuitenkin aina elämä!

Kuolleet lehdet muuttuvat syyskosteuden vaikutuksesta ihanaksi
ruokamullaksi. Kaiken katoavaisuus ei pidä enää paikkaansa — mullasta
kohoaa keväällä uutta kasvillisuutta. Kuolleet lehdet ovat eläneet
aikansa kesän ihanana kauneutena, ne ovat suorittaneet tehtävänsä,
jolla on ollut mitä suurin merkitys.

Nehän ne ovat muuttaneet ravintoaineet siihen muotoon, että kasvit
voivat käyttää niitä hyväksensä; nehän antavat Pohjolan maisemille
tuon erikoisen leimansa; ne antavat pikkulinnuille sopivia pesimis- ja
olinpaikkoja; suuremmille eläimille suojaa polttavaa aurinkoa vastaan,
puhumattakaan niiden hyödystä ravintona. Ne tasoittavat ilmaston
pitäen yllä kasvien menestymiselle tarpeellista kosteutta. Lahonneet
lehdet ovat hakamaiden kasviston parasta ravintoa, tehden nuo maat
kotieläimille soveliaiksi laidunmaiksi. Puutarhuri valmistaa niistä
parhaimman multansa.

Veteen liuenneet ravintosuolat, joita kasvit ottavat juuriensa avulla
maasta, eivät ole siinä muodossa, että kasvit ilman muuta voisivat
käyttää niitä hyväkseen. Ne johdetaan sen vuoksi lehtiin, joissa samoin
kuin ilmasta otetusta hiilihaposta ja vedestä muodostuu lehtivihreän
avulla kasveille sopivaa rakennusainetta.

Maassa on kuitenkin suuri joukko ravintoaineita, joita korkeimmat
kasvit eivät ollenkaan tahi vain hyvin hitaasti voivat ottaa itseensä.
Ne tarvitsevat näin ollen apulaisia, ravintoaineiden kuljettajia.

Tuo tärkeä tehtävä on uskottu alempien kasvien ryhmälle ja niistä
lähinnä sienille. Sienien luokkaan kuuluu suuri joukko erilaisia
kasveja pahamaineisista mikroskoopillisista jakosienistä (bakteerit)
aina suuriin, komeisiin helttasieniin saakka. Kiinnitämme huomiota
tällä kertaa vain jälkimmäisiin.

Kun sienillä ei ole lehtivihreätä, voivat ne ottaa maasta vain
valmiiksi valmistettuja ravintoaineita lahonneista kasvi- ja
eläinjätteistä. Yhtä nopeasti kuin ne lämpiminä, kosteina syysöinä
kasvavat, yhtä upeasti ne kuolevat ja mätänevät, tullen siten
suorastaan kasvikunnan käytettäviksi. Lyhyen elämänsä ja nopean
kuolemansa kautta ne tuottavat korkeammille kasveille monta tärkeää
ravintoainetta, jotka olisivat jääneet iäksi käyttämättöminä maahan.

Sienien parhaimpia olinpaikkoja ovat tiheät sekametsät, joissa suuret
lehtimäärät mätänevät varjostavien puiden alla. Mutta tavataan niitä
vähin muuallakin: hakamaissa, havumetsien sisämailla, peltojen
aukeilla, keskellä piikkistä ruissänkeä tahi reunustavat ne pihoja,
teitä ja polkuja.

Ne ovat syksyn kukkia, jotka lehtisadon jälkeen antavat kolealle
kuolleelle syysmaisemalle elämää ja väritystä. Niinkuin moniväriset
kukat kesällä koristavat viheriäistä ruohikkoa, niin sienet syksyllä
lumoavat silmää kauniisti loistavin keltaisin, punaisin ja valkoisin
värein. Nämä värit esiintyvät — kuten vuokot ja primulat keväällä —
sitä voimakkaammin syksyistä keltaista tai ruskeata maata vasten. Minkä
vaikutuksen tekeekään heleänpunainen kärpässieni, vaaleat jäkälät,
kellanruskeat sammalet tai tummanvihreät puolukanvarret taustanaan.

Ja sammalia, samoinkuin jäkäliäkin, on kaikkialla. Ne ovat kasvikunnan
esitaistelijoita nekin. Niitä näkee kivillä ja kallioilla, ne kiipeävät
ylös puihin tahi alas kosteimpiin soihin, niitä kasvaa tropiikin
kuumimmista erämaista aina napamerien jääkylmiin tuntureihin saakka —
paikoilla, joilla mitkään muut kasvit eivät voisi tulla toimeen.

Jäkälät syövyttävät hienoilla juurihapsillaan kovimman kiven pintaa
ja kokoavat itseensä sitä tomua, jota tuuli tuo muassaan. Kaikkialla
muodostavat ne ohuen multakerroksen, jotta uudet tulokkaat — korkeammat
kasvit — löytävät valmiiksi katetun pöydän. Jäkälien ja sammalten
hienoimmat latvat muodostavat porojen pääravinnon ja tekevät siten
pohjoisten kansojen elämän heidän karuissa maissaan mahdolliseksi.

Meille, vanhoille ja nuorille, tarjoovat ne kuitenkin suurimman
nautinnon väreillään, jotka ovat yhtä kauniit kesällä kuin
syksylläkin. Tarkastapa veneretkilläsi järvelle päin kallistuvaa,
sammalten peittämää kalliota. Mitkä ihanat värit! — Keltaista,
ruskeata, viheriätä! Minkä vaikutuksen tekeekään tuossa kauniissa,
luonnon itsensä muovailemassa taulussa pienet kallion halkeamassa
kasvavat punamarjaiset pihlajat, tummanvihreät sianpuola-alueet tai
heleänpunainen kärpässieni!

Ulompana vainiolla seisovat ukonsienet korkeina, suorina, kauniina kuin
äsken maalatut huvihuoneet, joiden alla moni pikkueliö hakee turvaa
syksyisiltä sateilta.

Tummille, kasvittomille maille kuusimetsässä antavat tulisesti
loistavat haarukkasienet ja tuohikattoiset punikkitatit uutta elämää.
Vieläpä kovaksi survotut pihamaat ja tienreunuksetkin saavat vaihtelua
niillä kasvavien, hauskasti pyöristyneiden maamunien kautta.

Ja kaikki tuo ihanuus kuuluu alaspoljettuun pintakasvullisuuteen,
kasvikunnan etuvartijoihin.



VILLIT ELÄIMET KOTIELÄIMINÄ.


Meillä on joskus tilaisuus nähdä, miten villit eläimet voivat tulla
toimeen silloinkin, kun ne pakosta tahi vapaaehtoisesti tulevat
eläneeksi tavallisuudesta poikkeavissa olosuhteissa. On selvä, että
niiden suhde ympäristöön ja ihmiseenkin, ravinnon laatuun y.m. nähden
tällöin tulee olemaan tavallisesta hyvinkin erilainen.

Seuraavassa kerron parista tuollaisesta tapauksesta, jotka ovat koko
lailla mielenkiintoiset.

Kauniilla paikalla Päijänteen rannalla asuu muuan palstatilallinen
omalla palstallaan ja omassa kodissaan. Pikkutalo sijaitsee aivan
lähellä rantaa, josta on laaja näköala yli ison selän saarineen ja
luotoineen. Lyhyttä heinää kasvava pihanurmikko erottaa rakennukset
rannasta. Hiekkaranta on sileätä ja matalaa, niin että tyynellä säällä
sen pinta miltei näkymättömästi liittyy veden laajaan kalvoon. Vain
tuulen käydessä aaltojen milloin hiljainen loiskina, milloin äreämpi
pauhina viitoittaa vuodenaikojen mukaan vesirajan suuntaa.

Edempänä muodostaa laaja komea kaislikko tuulen käydessä värikkään,
sirosti kaartuvan ja lainehtivan alakehyksen järvimaisemalle. Ylhäällä
on kehyksenä rajaton taivas, vasemmalla rannikolla seitsemän metsäistä
nientä, joista kyläkunta sattuvasti on saanut nimen Seittenpää, ja
oikealla pienenpieni Urjainkoski pärehöylineen. Siellä talon pikkutytöt
keväisin kansakoulun loputtua vuoroonsa reippaasti ottavat vastaan ne
miljoonat kattopäreet, jotka vuosittain pikkukosken keväisellä voimalla
valmistuvat höylässä.

Hieno rantanurmikko olisi aivan erinomainen leikkipaikka, ellei sitä
niin usein pilaisi "pahojen" tukkipomojen monenlaiset "roskat".
Siellähän makaavat pehmeällä kuolinvuoteellaan nyljettyinä,
silvottuina, typistettyinä nuo takamaan komeat, naavapartaiset
pilvenpiirtäjät. Siellä ovat hongat, joiden jättiläisoksilla ennen
kotkat, nuo metsän suurlinnut, elivät. Sinne ovat kaatuneet metsien
vihreähuntuiset, valkopukuiset, nyt alastomat koivut ja taivaan valoa
ja puhtautta tavoittavat kuuset.

Vesirajan lähellä on kirkasvetinen lähde, jonka suojaksi tulvavettä ja
valuvaa hiekkaa vastaan on rakennettu puinen arkku. Sieltä talon väki
saa juomavetensä.

Sattuipa sitten joku talon tyttäristä, palstatalon Anna, saamaan kiinni
noin korttelin pituisen hauin.

Hauin pojan kiinniottamiseen käytti hän erästä tapaa, joka lie
jokaiselle kalastaja-alulle tunnettu. Tämä tapa riippuu hauin
elämäntavoista. — Se on, kuten tunnettua, erittäin raatelevainen
kala. Samoin kuin kameleontti voi tuntikausia istua samassa paikassa
odottaen, että sattumalta jokin kärpänen tulisi "ampumamatkan" päähän,
jolloin se "ampuu" pitkällä, limaisella kielellään, samoin haukikin voi
olla saalista väijyen tuntikausia samassa paikassa. Siitä se sitten
nuolen nopeudella karkaa saaliinsa kimppuun. Tästä seisontapaikasta ei
se muuten kernaasti lähde liikkeelle.

Tätä hyväksi käyttäen ei tarvita muuta kuin "piikkiheinästä" (sarasta)
tehty ansa eli silmukka, joka hiljalleen viedään pään kautta kalan
ruumiin ympäri ja sitten äkkiä kiskaistaan kala ylös.

Pikkupoikana niitä sillä tavalla pyydystettiin paljon. Kuului kuitenkin
asiaan, että hauki loihdittiin liikkumattomaksi vihellyskonsertilla.

Tällöin se luottaa aivan erinomaiseen, vihertävään, poikkiviivaiseen ja
täplikkääseen suojelusväriinsä, joka vaihtelee veden värin mukaan.

No niin, Annan raitainen, pitkäkuonoinen haukipoju päästettiin siis
nyt juhlallisesti kotilähteeseen. Siellä se sitten eli ja ruokittiin
kotieläimenä kokonaista viisi vuotta. Kuudentena sattui, että vesi
Päijänteessä oli niin korkealla, että se nousi lähteen arkun yli ja
pitkäkuono karkasi väljemmille vesille. Se oli silloin lihava ja
hyvinvoipa ja noin kyynärän pituinen.

Ravintoonsa nähden oli elättihauki koko lailla kaikkiruokainen. Lapset
syöttivät sille m.m. kaloja, kastematoja, kaikenlaisia toukkia, leipää,
vieläpä marjojakin, joita se hyvällä halulla ahmi.

Tämän yhteydessä mainittakoon, että hauki pyydystää paitsi kaloja,
sorsanpoikasia, pienempiä nisäkkäitä ja matelijoita. Erikoista herkkua
näyttävät sille olevan lihavareidelliset sammakot.

Hankkiakseen hauille vähän vaihtelua avattiin lähteen kanteen aukko,
joka johti pienemmälle tulvavesialueelle sen ulkopuolella. Siellä se
loikoili pitkät ajat auringon paisteessa. Omituista kyllä, se oppi
tuntemaan kotiväkensä niin hyvin, ettei se niitä pelännyt, mutta
jos outo läheni lammikkoa, pakeni se nuolen nopeudella aukon kautta
turvalliseen lähteeseensä. —

Toinen tapaus koskee aivan toisenlaista villiä eläintä, varpushaukkaa.

Varpushaukka on kuten tunnettu sangen yleinen ja laajalti levinnyt,
rohkea ja vahingollinen haukka, joka on kaikkien pienempien lintujen
kauhu ja rohkeasti ahdistaa suurempiakin lintuja kuten peltokanoja,
kyyhkysiä, nuoria teeriä y.m.

Saaliinsa se yllättää äkkiä ja pyydystää viekkaasti hyökkäämällä sen
kimppuun jonkin suojan, kuten pensaan, pinon, aidan tahi kiven takaa.

Varsinaisesta olinpaikastaan tiheästä sekametsästä viljelyksien
lähettyvillä tekee tämä liikkuva lintu pitkiä ryöstömatkoja taloihin,
kyliin vieläpä kaupunkeihinkin. Olen nähnyt sen Hämeenlinnassa
pihoilla, pensasaitojen suojassa, pyydystävän varpusia keskellä päivää.

Sen rohkeus hakee todella vertojaan. Muistan erään tapauksen, jonka
sain itse nähdä hovineuvos Valdénin riistarikkailla mailla Janakkalassa.

Peltopyyn jahdissa karkasi silloin, monesta ampumisesta huolimatta,
varpushaukka metsästäjän silmien edessä vasta ammutun peltokanan
kimppuun. Että metsästäjä toisella laukauksella tappoi ryöstäjän, oli
selvä. Kahdesti olen nähnyt, miten varpushaukka kaikella voimallaan
on syössyt turkkuriliikkeen akkunaa vastaan yrittäen siepata akkunan
sisäpuolella olevaa täytettyä metsäpyytä.

A.E. Brehm kertoo, että Uralissa, Persiassa ja Intiassa opetetaan
varpushaukkaa ja käytetään metsästykseen samoin kuin keskiajan ritarit
käyttivät tunturi- ja poutahaukkaa.

Suurin osa varpushaukoistamme muuttaa pois talveksi seuraten siis
muuttolintuja. Jokunen, tavallisesti vanhempi lintu, jää kuitenkin
tänne talveksikin. Sellainen oli nyt kyseessä oleva Saksalan
varpushaukka.

Kartanossa oli, kuten usein on tavallista suuremmilla viljelysalueilla,
runsaasti varpusia, jotka tuottivat puutarhoissa suurta vahinkoa.

Eipä pesienkään hävittäminen auttanut.

Kevään tullessa huomasi kartanon omistaja ihmeekseen, että varpusparvet
olivat talven kuluessa vähentyneet mitättömän pieniksi.

Mikä ne oli hävittänyt? — Asia sai piankin selityksensä.

Muuan varpushaukka oli koko talveksi asettunut kartanoon ja oli siellä
kaikesta päättäen elänyt miltei yksinomaan varpusen paistilla. Sinnehän
ne kirsikkavarkaat menivät!

Keväällä tämä kotieläin tuli niin rohkeaksi, että se tunkeutui
kanalaan, jossa luonnollisesti syntyi kauhea kahakka ja kaakatus.
Sattui sen kanalan hoitaja onneksi kuulemaan ja riensi avuksi tappaen
varkaan sangolla.

Talvehtija oli muuten sangen älykkäästi huolehtinut siitä, että sen
olo yli pitkän ja kylmän talven tuli niin mukavaksi kuin mahdollista.
Se oli siten varustanut itselleen talveksi aivan erikoisen suojapaikan
erään alustan suojaan. Kun samassa alustassa säilytettiin erityisiä
kanojen talviruokia, kävivät varpuset ahkerasti siellä.

Haukalla oli siis sekä hyvä suojapaikka kylmyyttä vastaan, että
päivittäin katettu ruokapöytä edessään.



LOPPUSANAT — TÄLLÄ KERTAA.


Kun nyt julkaisen nämä muutamat pikkumuistelmani elämäni tien varsilta,
teen sen siinä toivomuksessa, että nykyajan ankarat arvostelijat
hyväntahtoisesti katselisivat niitä hiukan sormien välitse ja
muodostaisivat arvostelunsa sen mukaan.

Nämä ovat aivan vaatimattomia kertomuksia sellaisista retkistä ja
elämyksistä ulkona luonnossa, jotka ovat olleet minulle päivän
tapauksia kiinnostavammat ja joihin tutustuminen ehken tuottaisi iloa
muillekin.

Osa niitä on ollut eri aikakauskirjoissa, varsinkin Suomen
Urheilulehdessä, jonka metsästys- ja kalastusosastoa aikoinaan
toimitin. Ne on silloin kirjoitettu nuoruuden innolla ja urheilijan
hengessä.

On selvä, että vanhempana usein näkee tapahtumat toisessa valossa ja
suojeleva puoli astuu yhä enemmän näyttämön etualalle.

En kuulu kuitenkaan niiden joukkoon, jotka täydellisesti tuomitsevat
n.k. urheilumetsästyksen. Silloin olisi metsänriistan hoito ja
järkiperäinen harventaminen kokonaisuudessaan jätettävä harvojen
ammattimetsästäjien ja kaikenlaisten huolimattomien huviampujien ja
vastuuttomien tuliluikun heiluttajien käsiin.

Sellainen asiain järjestely ei olisi eläinystävällisessä enempää kuin
muussakaan suhteessa asialle eduksi.

Olen urheilumetsästäjien — niinkuin joskus varsinaisten
ammattimetsästäjienkin — joukossa tavannut lämpimiä eläinystäviä.
Tämä seikka on erittäin suuriarvoinen, kun on kyseessä hyödyllisen
metsänriistan säilyttäminen ja lisääminen. Sensijaan jälkimmäisten
suureen joukkoon kuuluu henkilöitä, jotka eivät kunnioita lakeja ja
asetuksia ja joilta täydellisesti puuttuu vastuuntunnetta, mikäli asia
koskee elävän riistan kohtelua.

Urheilumetsästäjää sitoo siveellisesti seurojen jäsenten välinen
yhteishenki, huviampujaa — ei mikään!

Mutta olkoon nyt metsästäjä mikä hyvänsä, niin mielestäni on kuitenkin
ehdottomasti vaadittava, että hänellä, hankittuaan itselleen hyvän
ampumataidon, on täydellinen vastuuntunne riistan kohteluun ja lukuun
nähden.

Olen kaikenlaisten joukkotappojen jyrkkä vastustaja.

Mutta kun ketut ovat ruvenneet tekemään lopun ympäristön kanaloista,
lähellä pesivät, yöllä vaanivat huuhkaimet ja kaikkialla väijyvät
varpus- ja kanahaukat sekä pesien armottomat ryöstäjät korpit
y.m. uhkaavat heikompaa eläinkuntaa pikkulinnuista metsoon ja
karitsaan saakka täydellisellä tuholla, tahi rusakkojänikset
aikovat tehdä lopun vaivalla ja kustannuksilla perustetuista
hedelmäpuuistutuksista, silloin on urheilumetsästäjien tahi
järjestettyjen metsästyshoitoyhdistysten aika ja velvollisuus puuttua
asiaan tasapainon ylläpitämiseksi.

Ei sitä kukaan muu kuitenkaan tee!

Ja miksi en edelliseen vielä lisäisi, että pienituloisen taloudessa
on usein hyvien ja ravitsevien ruoka-aineiden saapuminen maksutta
keittiöön terveydellisessäkin suhteessa hyvin tervetullut! — Eihän
niitä kuitenkaan muuten saisi! —

Astukoon muuten se ruumiin karaiseminen, jonka laaja samoilu ja ne
monenlaiset vaikuttimet, joita ihana luontomme tarjoo erämiehille, ensi
sijaan ja välttämätön tappaminen vasta toiseen! —




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mailta ja vesiltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.