Title: Kalevala Suomen kansan hengfentuotteena : Kansantajuisia esityksiä
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala Suomen kansan hengfentuotteena : Kansantajuisia esityksiä" ***


KALEVALA SUOMEN KANSAN HENGENTUOTTEENA

Kansantajuisia esityksiä


Toimittanut

F. A. HÄSTESKO [Frans Akseli Heporauta]



Kyläläisten kirjasia N:ot 126-137.



Porvoossa,
Werner Söderström osakeyhtiö,
1910.



SISÄLLYS:

Arvo Inkilä, Maailman synty ja elämän alku Kalevalan mukaan.
F. A. Hästesko, Kalevalan kuvakielestä.
Elsa Hästesko, Kalevalaisten kotielämää.
O. A. Kallio, Kalevalan miehet.
O. A. Kallio, Kalevalan naiset.
V. Tarkiainen, Suomen luonto Kalevalassa.
F. A. Hästesko, Loitsuja taika Kalevalassa.
F. A. Hästesko, Mielikuvitus ja todellisuus Kalevalassa.
F. A. Hästesko, Ihminen ja luonto Kalevalassa.
Väinö Salminen, Kansanrunouden keräys ja yhdistäminen Kalevalaksi.
Väinö Salminen. Kalevalan runojen laulajista.
Väinö Salminen, Kalevalan runojen alkuperästä.



MAILMAN SYNTY JA ELÄMÄN ALKU KALEVALAN MUKAAN

Esittänyt Arvo Inkilä


Ennen muinoin kansoilla ei ollut sitä käsitystä mailman luomisesta,
mikä myöhemmin raamatullisen luomiskertomuksen kautta on varsin
yleiseksi tullut. Yhtä vähän niillä oli minkäänlaista tietoa siitä,
mitä nykyajan tieteellinen tutkimus esittää mailmojen muodostumisesta
äärettömän pitkiä aikoja kestäneen luomistoiminnan tuloksena.

Ihmiselle ominainen tiedonhalu on kuitenkin jo harmaassa muinaisuudessa
johtanut kansoja miettimään, miten mailma on syntynsä saanut. Siinä
mailmassa, joka heidän ympärilleen avautui, oli sangen paljon
sellaista, jota he eivät helposti osanneet ymmärtää ja selittää. He
saivat alinomaa kokea, että mailmaa hallitsevat lait olivat heidän
vaikutuspiirinsä ulkopuolella. Selvää siis oli, ettei ihmistahto ollut
voinut mailman syntyäkään aiheuttaa. He eivät myöskään osanneet sen
syntyä millään luonnollisella tavalla selittää. Semmoiseen selittelyyn
ryhdyttiin vasta myöhemmin, ja vain siellä, missä ihmiset olivat
ajatuskykyään koko korkealle kehittäneet. Kehityksen alemmilla asteilla
olevien kansojen täytyi turvautua uskoon, että mailma oli jollakin
salaperäisellä tavalla alkunsa saanut. Mutta minkälaisella tavalla? Kun
kansojen oli tähän kysymykseen vastattava, pääsi niiden mielikuvitus
vapaasti toimimaan. Yksi kansa keksi yhdenlaisen salaperäisen
selityksen, toinen kansa toisenlaisen. Jonkinlainen selitys mailman
syntyyn aina löydettiin. Se tuli kansan käsitykseksi. Aikojen kuluessa
tämä käsitys saattoi monella tapaa muodostua ja muuttua.

Monilla kansoilla on ollut käsitys, että jonkinlainen salaperäinen
muna on kaiken alkuna. Tästä munasta on muodostunut koko mailma. Joku
jumalallinen olento on muodostamistyöhön osaa ottanut tai sen kokonaan
suorittanut.

Mahdollisesti Suomen heimollakin jo varhaisina aikoina on ollut
jonkinlainen oma käsitys mailman synnystä. Arvattavasti meidän
heimomme on tätä asiaa tuuminut jo silloin kuin se vuosituhansia
sitten eleli Venäjän aroilla, josta meidän esi-isämme siirtyivät
Itämeren ja Suomenlahden rantamaihin asumaan. Olihan suomalaisen luonne
mietiskelevä, tahdottiin tietää asiat syntyjä syviä myöten. Kuinkapa
silloin olisi maltettu olla mailman syntyä tutkimatta? Aikojen kuluessa
ja sivistyksen kohotessa on alkuaan omaksuttu käsitys otaksuttavasti
yhdessä ja toisessa suhteessa muuttunut ja kehittynyt. Tästä kaikesta
tuskin koskaan saadaan tarkkoja tietoja, vaan täytyy tyytyä arveluihin.
Ehkäpä oli suomalaistenkin mieliin varhain juurtunut käsitys, että
mailma oli munasta muodostunut?

       *       *       *       *       *

Meidän kansalliskalleutemme Kalevalan ensimäisessä runossa kerrotaan
mailman luomisesta. Kalevalan kokoonpanija Elias Lönnrot on tämän runon
muodostellut useasta laulusta, joita eri kansanlaulajat ovat hänelle
esittäneet. Mutta ennenkuin laulut tulivat Lönnrotin kuuluviin, olivat
ne tehneet pitkän vaelluksen läpi eri seutujen kulkien suusta suuhun.
Laulut näet hyvin helposti vaeltavat tällä tavalla. Yksi henkilö oppii
laulun toiselta, tältä taas joku kolmas ja niin yhä edelleen. Ja näin
liikkuessaan laulut aina matkan varrella muuttuvat. Joku jättää pois
sellaista, jota toinen on laulanut, tai muuttaa sen toisin kuuluvaksi.
Joku taas lisää semmoista, jota laulussa ei ennen ole ollut.

Suomalaisen kansanrunouden tutkija, professori Kaarle Krohn on
osottanut, kuinka Kalevalassa esiintyvä laulu, jossa kuvataan mailman
luomista, on kulkenut suomalaisten ja heidän läheisimpäin sukulaistensa
asuma-alueella etelästä pohjoiseen päin ja kuinka se tällä matkalla
vähitellen on kehittynyt sellaiseksi, millaisena Lönnrot runoja
kerätessään kuuli sitä laulettavan. Poikkeamme hetkiseksi tätä
vaellusta seuraamaan.

Siirrymme Viron rannikolle. On kaunis iltahetki. Aurinko laskee
paraillaan mereen, kuu ja iltatähti jo näkyvät. Tähän kaikkeen kiintyy
kiikussa keinuvan tytön silmä. Hänet valtaa aivan erikoinen tunnelma
ja hän alkaa siinä illansuussa laulua hyräillä. Hän tekasee laulun
pääskysestä, joka kiikun ympärillä lentelee. Hän kuvittelee, että se
etsii itselleen pesän sijaa, ja laulaa siitä seikasta. Ja sitten hän
jatkaa esittämällä, kuinka se sellaisen eräässä pensaassa löytää,
siihen pesän rakentaa, munii pesään munia ja hautoo niitä, kunnes
poikaset valmistuvat. Pian tulee aika, jolloin pojat ovat varttuneet
pesän jättämään. Ja tässä laskee laulaja mielikuvituksen valloilleen.
Poikaset hajaantuvat, yhdestä tulee kuu kumottavainen, yhdestä tulee
tähti taivaalle ja yksi muuttuu auringoksi, jonka viimeisten säteiden
laulajaneito juuri näkee meren pinnalla kimmeltelevän.

Virolaisen tytön kiikkulaulu leviää. Sitä lauletaan pian koko seudulla
iltasin kiikuttaessa. Se kulkee etäämmällekin, mutta siellä se
vähitellen jonkun verran muuttuu. Inkerinmaalla jo aina annetaan linnun
lentää hakemassa meren selältä pesän paikkaa, se löytää kolme mätästä
ja munii niille munansa. Munat vierivät mereen ja niistä tulee lopulta
taivaanvalot.

Tämäntapaisena saapuu runo Suomen-Karjalaan. Täällä se on yhtynyt
erääseen toiseen runoon, jossa puhutaan Väinämöisestä, ja tämän
johdosta taas muuttunut. Pesäpaikkaa etsivä vesilintu lentelee
meren selällä. Silloin se äkkää aalloissa uivan Väinämöisen polven
vedenpinnan yläpuolella. Luullen sitä ruohomättääksi se laskeutuu
polvelle, munii siihen ja alkaa hautoa munia. Mutta hautomalämpö
kuumentaa liiaksi Väinämöisen ihoa, hän liikuttaa jalkaansa. Muna
vierii veteen ja siitä muodostuu sekä aurinko, kuu ja tähdet että myös
maa ja taivas.

Edelleen kulkiessaan runo Venäjän Karjalassa saa uusia lisäpiirteitä.
Väinämöinen lausuu luomissanat, jotka saavat mailman munasta syntymään,
sekä muovailee senjälkeen mailmaa.

Se runo, jonka vaellusta olemme seuranneet, oli alkuansa vain hetken
tunnelman synnyttämä laulu. Mutta se oli sellainen, että siihen
hyvin helposti voi sovittaa kansan käsityksen mailman synnystä.
Mahdollisena voi sentähden pitää, että runon vaelluksen aikana kansa
on sitä muodostellut niin, että sen sisällys on tullut kansan kesken
mailman synnystä vallitsevaa käsitystä vastaavaksi. Tätä käsitystä on
runoon sovitettaessa voitu kehittää ja yhdessä tai toisessa suhteessa
muodostellakin. Runo taas puolestaan on suusta suuhun kulkiessaan yhä
varmemmaksi vakaannuttanut tämän käsityksen, ja mailman synty on kansan
mieleen painunut aivan sellaisena, millaisena runo sen esittää. Kun
eräs suomalainen pappi, joka viime vuosisadan alkupuolella matkusti
Venäjän-Karjalassa, siellä tapaamaltaan vanhanpuoleiselta talonpojalta
kysyi, mitä tämä uskoi mailman luomisesta, sai hän seuraavan
vastauksen: »Katso, pyhä veli, meillä on sama usko kuin teilläkin:
lensi kotka pohjoisesta, laski munan Väinämöisen polven päähän ja loi
siitä mailman. Niinhän tekin uskotte?»

Lönnrot otti ensimäiseen Kalevalalaitokseensa luomisrunon sentapaisena,
millaisena hän kuuli sitä Venäjän-Karjalassa laulettavan.
Myöhemmin ilmestyneessä uudessa Kalevalalaitoksessa Lönnrot muutti
luomiskertomusta nojautuen muutamiin viittauksiin, joita hän luuli
kansanrunoista saaneensa. Väinämöisen sijaan astuu nyt hänen äitinsä,
josta Lönnrot oli kuullut laulettavan erikoisen laulun, minkä piirteet
ja säkeet hän luomisrunoon yhdisti. Näin sai Kalevalan ensimäinen runo
lopullisesti sen muodon, missä nyt sen tapaamme. Käymme seuraavassa
tarkastelemaan, minkälainen tämän runon sisällys on.

       *       *       *       *       *

Ilmatar, ilman impi, elelee siveänä neitseenä ilman pitkillä pihoilla.
Mutta hän ikävystyy lopulta yksinään yläilmoissa olemiseen ja laskeutuu
alemmaksi meren aalloille. Tuimat tuulet häntä ajelevat pitkin meren
aavaa selkää. Tuulen ja kuohuvan meren vaikutuksesta Ilmatar tulee
äidiksi. Kärsien kovia synnytystuskia ja huutaen avukseen Ukkoa
ylijumalaa hän ui kaikkiin ilmansuuntiin, mutta synnytys ei vaan
tapahdu.

Meren yläpuolella liitelee sotka hakien itselleen pesän sijaa. Se
lentää kaikki ilman pielet, mutta ei löydä mitään paikkaa, mihin
pesänsä rakentaisi. Lintu jo ajattelee, että sen täytyy aalloilla
asunsija ottaa, vaikkakin se pelkää, että tuuli sinne laitetun pesän
kaataa. Silloin Ilmatar, jota nyt uuden olinpaikkansa mukaan kutsutaan
veden emoksi, nostaa polveaan merestä. Sotka keksii polven, luulee sitä
heinämättääksi ja laatii polvelle pesän, johon munansa munii. Sitten se
alkaa hautoa muniaan; se hautoo niitä päivän, hautoo toisen ja kohta
kolmannenkin. Mutta kolmantena päivänä on hautomakuumuus jo niin kova,
että »veen emonen, ilman impi, luuli polvensa palavan, kaikki suonensa
sulavan.» Hän sentähden liikahutti polveansa, jolloin munat vierähtivät
mereen ja särkyivät sirpaleiksi. Eivät ne kuitenkaan hukkaan menneet.
Sotkan munien eri aineksista muodostuu taivaankansi ja maankamara,
niistä tulee aurinko, kuu ja tähdet, niistä johtuvat pilvetkin.

Auringon paistaessa ja kuun kumottaessa vierii aika eteenpäin,
mutta yhä vielä jatkaa ilman impi uintiaan veden emosena. Vihdoin
hän kymmenentenä kesänä nostaa päätään merestä ja alkaa maankamaraa
muodostella. Missä hän kättään kääntää, siihen syntyy niemi. Kussa hän
jalallaan pohjaa, siihen kaivautuu kalahauta. Rannat hän muovailee
mielensä mukaisiksi, lahtia hän laittelee, luotoja ja salakareja hän
luo mereen. Näin tulevat maat ja mantereet lopullisesti valmiiksi, näin
on mailma saanut nykyisen muotonsa.

Mutta ihmistä ei vielä ole. Veden emonen, ilman impi ei ole vielä
synnyttänyt sitä, jonka tähden hän sangen pitkät ajat on synnytystuskia
kärsinyt. Väinämöinen on yhä äitinsä kohdussa. Kolmekymmentä kesää
ja saman verran talvia hän siellä jo on ollut. Tämä käy hänelle
itselleenkin tukalaksi, ja hän rukoilee aurinkoa, kuuta ja Otavaa
päästämään häntä pimeästä piilostansa. Mutta kun näiltä ei apua lähde,
niin hän ryhtyy omin voimin ilmoille pyrkimään. Hän onnistuukin
pääsemään, mutta syöksyy suin päin mereen. Siellä hän sitten viruu
useita vuosia, kunnes ajautuu erään niemen rantaan ja nousee
mantereelle aurinkoa, kuuta ja tähtiä tähystelemään.

       *       *       *       *       *

Tällainen on Kalevalan kertomus mailman synnystä. Kertomus alkaa
edellyttämällä, että ilmaa ja vettä oli olemassa. Myös jumaluusvoimien
olemassaolo edellytetään. Jonkinlainen jumaluusolento on ilman impi,
joka aaltoihin laskeutuu. Ja häntä paljon voimakkaampi on Ukko
ylijumala, ilman kaiken kannattaja, jonka puoleen Ilmatar hädissään
kääntyy apua rukoillen. Ukko on jumaluusmahdin varsinainen edustaja.
Hiukkasen odottamatta tapaamme jumaluusvoimien ja alkuaineiden ohella
luomisrunossa myös sotkan. Kuinka tämä lintu jo ennen luomista
on olemassa, sitä ei meille selitetä. Mutta kun muistamme, mitä
luomisrunon synnystä ja vaelluksesta kerroimme, selviää meille,
kuinka lintu on runoon tullut. Sinne se sitten on jäänyt, sillä on
tarvittu joku, joka on muninut ne munat, joista mailma syntyy. On
tavallista, että kansojen luomistaruissa esiintyy tällaisia olioita,
joiden olemassaolon tarkemmin asiaa ajatellessa huomaa kokonaan
jääneen perustelematta. Kun Kalevalan luomiskertomus on saanut mailman
ulkonaisen muodon valmiiksi, antaa se ihmisen, Väinämöisen syntyä.

Väinämöinen nousee mantereelle. Mutta mantereella on autiota ja tyhjää.
Ei ole olemassa kasveja eikä eläimiä. Luomistyö ei siis vielä ole
loppuun suoritettu. Miten sitä edelleen jatkuu, siitä tekee Kalevalan
toinen runo meille selvää.

Yksinään eläessään mantereella, jossa ei yhtään puuta ole olemassa ja
jossa hänellä ei ole kenen kanssa sanan vaihtaisi, Väinämöinen alkaa
miettiä keinoja, joilla saisi ympäristönsä ja elonsa hauskemmaksi. Hän
tahtoisi jotakin maahan kylvetyksi, mutta ei tiedä, mistä kylväjän
tapaisi. Silloin tulee hänelle avuksi Sampsa Pellervoinen, joka
on jonkinlainen tarunomainen henkilö, jonkinlainen jumaluusolento
hänkin. Tämä kylvää mäet männiköiksi ja kummut kuusikoiksi;
kankaat hän siementää kanervaa kasvaviksi ja karut maat hän jättää
katajien haltuun. Kaikki muut Pellervoisen kylvämät puut ottavat
kasvaakseen, paitsi tammi, jota hän on virran rannalle kylvänyt.
Väinämöinen hartaasti odottaa tammen taimimista, mutta turhaan.
Silloin tulevat taas jumaluusvoimat hänelle avuksi. Eräänä päivänä
hän näkee muutamia merestä tulleita neitosia kokoomassa korsia; kun
he ovat työnsä tehneet, nousee merestä tarunomainen Tursas, polttaa
korret ja kylvää niiden tuhkaan tammen siemenen. Tästä ylenee tammi,
vieläpä niin tavattoman iso tammi, että sen latva ja oksat täyttävät
koko taivaanlaen. Pilvet eivät enää pääse kulkemaan, auringon ja
kuunkin tammi kokonaan peittää, niin etteivät ne enää paistettaan
maahan luo. Silloin Väinämöinen tuskastuu. Kun ei hän muualta
löydä tammen kaatajaa, kääntyy hän äitinsä, veden emon puoleen
pyytäen, että tämä lähettäisi veden väkeä tammea kaatamaan. Taaskin
jumaluusvoimat auttavat Väinämöistä. Peukalon pituinen mies nousee
merestä ja suoriutuu kaatamistyöhön. Väinämöinen epäilee noin pienen
miehen sopivaisuutta tammen kaatajaksi. Silloin mies äkisti kasvaa
niin suureksi, että pää pilviä pitelee ja syltä on silmien väliä.
Kolmannella iskulla tammi kaatuu, ja päivä rupee taas paistamaan sekä
pilvet kulkemaan. Kun iso tammi on kaadettu ja aurinko pääsee vapaasti
lämpöään jakelemaan, alkaa elämä maan päällä versota. Lehti puhkee
puuhun, ruoho maahan. Kukkia kohoo kedolle ja marjoja rupee kasvamaan.
Eläimiäkin ilmestyy. Linnut visertelevät puiden oksilla. Käki kukkuu
kuusikossa. Maa on täynnä eloa ja vilkkautta. Väinämöinen ei enää ole
yksinään, hänellä on laaja luomakunta ympärillään. Ja hän syventyy heti
siihen, ymmärtää sen äänet ja keskustelee sen kanssa.

Mitään viljalajia ei kuitenkaan vielä kasva. Ei edes ohraa,
mikä nähtävästi on ollut suomalaissukuisten heimojen ensimäinen
viljelyskasvi. Kuljeskellessaan luontoa tarkastelemassa Väinämöinen
löytää muutamia ohran jyviä sinisen selän rannalta. Ne hän sirottaa
maahan. Tiainen hänelle kuitenkin ilmottaa, ettei ohra sillä tavalla
kylvettynä ota kasvaakseen, vaan että täytyy ensinnä polttaa kaski ja
siihen vasta jyvät itämään panna. Linnun neuvoa seuraten Väinämöinen
ryhtyy kasken tekoon. Hän kaataa maahan suuren määrän puita. Mutta
hänellä ei ole tulta, millä ne poroksi polttaisi. Silloin taivaan halki
lentävä kokko häntä auttaa. Se iskee tulen kaadettuihin puihin. Niiden
tuhkaan Väinämöinen sitten kylvää ohran siemenen samalla rukoillen maan
ja taivaan jumaluusvoimia kaikin tavoin edistämään ohran nousua. Nämä
täyttävätkin pyynnön. Pian komea ohra kasvaa kaskimaalla. Maanviljelys
on saanut alkunsa.

Mielihyvällä Väinämöinen kaskimaan reunalla työnsä tulosta tarkastelee.
Linnut lentelevät hänen ympärillään. Keskelle kaskimaata on hän
jättänyt koivun kasvamaan. Kun linnut tiedustelevat häneltä, miksi se
on kaatamatta säilytetty, vastaa Väinämöinen säästäneensä sen lintujen
leposijaksi ja laulupuuksi. Varsinkin hän toivoo, että käki siinä
ahkerasti kukkuisi. Hän kääntyy käen puoleen seuraavin sanoin:

    Siinä kukkuos käkönen,
    Helkyttele hietarinta,
    Hoiloa hopearinta,
    Tinarinta riukuttele!
    Kuku illoin, kuku aamuin,
    Kerran keskipäivälläkin
    Ihanoiksi ilmojani,
    Mieluisiksi metsiäni,
    Rahaisiksi rantojani,
    Viljaisiksi vieriäni!



KANSANRUNOUTEMME KUVAKIELESTÄ

Esittänyt F. A. Hästesko


Kansanrunoutemme ja ennen kaikkia Kalevala on viime aikoina alkanut
voittaa yhä enemmän kansamme huomiota puoleensa. Se on toiselta
puolen tullut yhä uutteramman tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja
toiselta puolen se itse on yhtenä suomalaisen sivistyksen kulmakivenä.
Ja niin omituiselta kuin tuntuukin, niin on Kalevala viime aikoina,
siis noin 75 vuotta ensi ilmestymisen jälkeen, ikäänkuin uudestaan
löydetty. On alettu yhä paremmin huomata, että Kalevala ja sen
rinnalla muu kansanrunoutemme on suurin, suomalaisin ja omaperäisin
hengentuotteemme, jonka pohjalle kansallinen sivistyksemme yhä
enemmän on rakentuva. Tämä seikka se esim. johti yli maan yhteisten
Kalevalajuhlien viettämiseen.

Turhaan ei Kalevala olekaan tällaista kunniasijaa saavuttanut. Jos
ohimennenkään vilkaisemme suomalaiseen sivistyselämään, niin heti
huomaamme, että Kalevalan vaikutus siihen on ollut hyvin suuri ja niin
monipuolinen, että on oikeastaan vaikea sanoa, millä alalla se eniten
on uutta virikettä luonut.

Niin on esim. kuvaamataiteen alalla kansanrunoutemme kyennyt
monen kuvanveistäjän ja maalarin sielussa synnyttämään kauniita
kuvia. Meidänhän tarvitsee vain viitata sellaisiin taideteoksiin
kuin Ekmanin Wäinämöisen soittoa esittävään suureen tauluun, joka
säilytetään Helsingissä ylioppilastalon laulusalissa, tai Keinäsen
moniin Kalevala-kuviin, tai vielä pariin Edelfeitin tauluun. Ja ennen
kaikkia on mainittava tuo etevimmäksi Kalevalan aiheiden esittäjäksi
tunnustettu Akseli Gallén-Kallela, joka on valmistanut suuren joukon
tällaisia tauluja. Useathan tuntevatkin hänen taulunsa Aino-runoista,
Sammon taonnasta, Kullervon sotaan lähdöstä (ylioppilastalon laulusalin
seinässä) y.m. — Kuvanveistoksista taasen mainittakoon Sjöstrandin
Kullervo-patsas, Vikströmin Wäinämöinen, joka on asetettu Viipurin
Monrepoon puistoon, kuvat Ilmarisesta ja Wäinämöisestä Helsingin
ylioppilastalon edustalla sekä ehkä enimmän tunnettu Johannes Takasen
Aino-neito.

Myös musiikkielämän alalla näemme kansanrunoutemme runsaan
vaikutuksen. Monet varmaan muistavat lukeneensa ensimäisen suomalaisen
kalevala-aiheisen oopperamme »Pohjan neidon» esittämisestä. Tähän tulee
vielä lisäksi muutamia laajahkoja sinfoniasävellyksiä sekä lukuisat
sävellykset Kantelettaren runoihin. Kun vielä mainitsemme ne melkein
lukemattomat kansanlaulun sävelmät, joita on muodostettu milloin
laulettavaksi milloin soitettavaksi, niin näemme, että »kansan lahja»
tällekin taiteemme haaralle on suurenmoinen.

Kaikkein suurin, vaikka kenties ei niin huomattu vaikutus Kalevalalla
kuitenkin on suomalaiseen kirjallisuuteen. Paitsi sitä että Kalevala
itse on kirjallisuutemme suuriarvoisin osa, on se antanut aiheen
monelle suomalaiselle runoilijalle luoda uusia teoksia. Meidän
tarvitsee mainita vain Aleksis Kiven kaunis Kullervo-näytelmä, Juhani
Henrikki Erkon Aino-, Kullervo- ja Pohjolan häät-näytelmät tai Eino
Leinon teokset Sota valosta, Tuonelan joutsen, Tarina suuresta tammesta
y.m. Jos otamme muun kansanrunouden huomioon, niin voimme vielä lisätä
Numersin Elinan surman ja Eino Leinon Lallin. Ei myöskään sovi unohtaa
sitä verraten laajaa tieteellistä kirjallisuutta, joka kansanrunoutemme
ja etenkin Kalevalan tutkimisesta on muodostunut ja joka on myös
synnyttänyt ulkomaillakin huomiota herättäneen ja sielläkin käytäntöön
otetun kansanrunouden tutkimustavan.

Mutta Kalevalan suuri vaikutus kirjallisuuteen ei ole johtunut
niin paljoa uusien aiheitten antamisesta, vaan siitä uudistavasta
vaikutuksesta, mikä sillä on ollut kirjallisuutemme kieleen ja muuhun
esitystapaan nähden. Kansanrunoutemme toi esille suuremmoisen näytteen
kansamme kielen kauneudesta ja sanarikkaudesta. Ja kun suomalaista
kirjallisuutta sitten alkaa ilmestyä, niin voi selvästi huomata, että
kirjailijat ovat tutustuneet kansan kieleen. Suuri uudistus on silloin
kirjallisuudessa käytetyssä kielessä syntynyt. Kieli on sanarikasta,
kuten kansankieli, uusia kansan käyttämiä lausetapoja on esityksen
muotoa vilkastuttamassa, kansan vertauksia, sen mielikuvituksen
tuotteita on hedelmällisesti käytetty ajatusten voimakkaaseen ja
vaikuttavaan ilmaisemiseen. Niin esim. kun Ilmari Calamnius-Kianto
laulaa sortovuosien alkupuolella:

    Ne tahtovat kaataa mun koivuni
    kotipeltoni veräjän suusta,
    alas maahan sen mahlat juoksuttaa
    ja tuohet kiskoa puusta,

niin heti muistuu mieleen kansanruno, joka niinikään ihmistä kohtaavaa
onnettomuutta kuvaa luonnon kauneuden häviämisellä — kuten kohta saamme
nähdä. Sanalla sanoen: kirjailijat olivat löytäneet uuden rikkaan
lähteen, joka heitä vastaan pulppusi joko välillisesti painetusta
kansanrunoudestamme tai suoraan kansan suusta.

Siksi voimmekin näillä myöhemmän ajan kirjailijoilla tavata paljon,
usein vaikeasti erotettavia vaikutuksia kansanrunoudesta. Toisilla
kuten Erkolla ja E. Leinolla y.m. tapaamme runoja, joista tuulahtaa
vastaan aivan selvä kansanrunon henki. Toisten taasen näemme
käyttävän kansanrunon runomittaa joko sellaisenaan tahi kehitettynä
j.n.e. Silloin kun aikaisemmat, harvat suomalaiset kirjailijat
etsivät esikuvia vanhan emämaan Ruotsin kirjallisuudesta, oli näillä
myöhemmillä käytettävinä kansan rikkaat hengen aarteet.

Kirjallisuus on siten Kalevalan ja yleensä kansanrunoutemme
vaikutuksesta saanut oman ominaisemman leimansa, se on alkanut
muodostua suomalaisemmaksi ja kotoperäisemmäksi. — Saatamme siis
kysyä, mikä tenhovoima Kalevalalla on ollut voidakseen yksin antaa
kirjallisuudelle uusia suuntia. Siihen tulee vastata: sen tenhovoima
on, paitsi sen monen monessa kiitollisessa aiheessa ja sen kauniissa
ajatuksissa, ennen kaikkia sen rikkaassa, kaunismuotoisessa ja
rikassanastoisessa kielessä. Kalevalan kuvakieli, joka painetun
Kalevalan mukana tuli jokaisen nähtäväksi, oli suuri, hämmästyttävä
aarre lukijalle. Ihmeteltiin, että kansamme talonpoikaisen väestön
sielusta oli niin kaunista syntynyt.

Jos tahdomme saada Kalevalan kuvakielestä, kansanrunon mielestäni
huomattavimmasta seikasta, edes jonkinlaisen käsityksen, emme
tarvitse sitä varten etsiä erikoisia paikkoja Kalevalasta, alusta
loppuun se on yhtä runsaskuvaista. Esittäköön Kalevalan runotar
Aino-neidon ihanan surullisen tarinan, tai Kullervon raskaan kohtalon,
kertokoon se Kalevalan miesten laivaretkestä Pohjolaan tai laulakoon
se Wäinämöisestä tai Ilmarisesta — aina sama mieltä hellyttävä
luonnollisuus, sama kaunismuotoinen esittäminen.

Otamme Kalevalan kuvakieltä tarkastaaksemme puheeksi erään häärunoista.
Pohjolan maan kuulun tyttären ja Kalevalan taitavan sepon Ilmarisen
häät on juuri Pohjolan avarassa pirtissä pidetty. On siis jäljellä vain
morsiamen lähtö entisestä kodistaan uuteen kotiin Ilmarisensa kera.
Häät olivat suomalaisten kesken suurimmat kotoiset juhlat, ja olihan
eroamishetkessä edessä vakava elämänkysymys, jossa syvimmät tunteet
tulvivat esille. Siksi morsiamen lähtöhetkeä ei runotar lyhyesti vain
mainitse, vaan luo meille siitä laajahkon kuvan. Lähtötilaisuudessa
koetettiin morsian saada oikein selvästi tuntemaan eron kodissa
vietetyn ja nyt alkavan omintakeisen elämän välillä. Tahdottiin morsian
ensin saada ymmärtämään, miten hän lapsuuden kodissa on ollut kaikkien
rakastama ja ihailema. Nuorta tyttöä näemme silloin verrattavan
kukkaan, mansikkaan, kuutamoon j.n.e.

    Kasvoit kukkana kujilla,
    ahomailla mansikkana,

tai

    olit kukkana kotona,
    ilona ison pihoilla,
    iso kutsui kuutamoksi,
    emo päivän paisteheksi,
    veikkosi vesivaloksi,
    siskosi siniveraksi.

Hän on ollut oikea kodin lempilapsi:

    nousit voille vuotehelta,
    maiolle makoamasta,
    venymästä vehnäisille,
    pettäjäisille pehusta,
    kun et voinut voita syöä,
    silpasit sianlihoa.

Niin nuo kaikille yhteiset huolettomat ja suruttomat lapsuuden päivät
olivat olleet hänelläkin:

    ei ollut huolta ollenkana,
    ajatusta aioinkana,
    annoit huolla honkasien,
    ajatella aiaksien,
    surra suolla suopetäjän,
    kangaskoivun kankahalla,
    itse liehuit lehtyisenä,
    perhosena pyörähtelit.

Sanalla sanoen:

    niin neito ison kotona,
    kuin kuningas linnassansa.

Mutta näiltä iloisilta päiviltä oli kuitenkin tytär toivonut pois. Hän
oli ollut ainakin vanhempien mielestä, kuten runo sanoo:

    käpäs kättä antamahan,
    kiivas kihlan ottelohon.
    sormuksen sovittelohon.

Ja hän itsekin oli aina ajatellut:

    kun oisi jalka kynnyksellä
    toinen korjassa kosijan,
    oisit päätäsi pitempi,
    korvallista korkeampi.

Ja hän oli odottanut sitä hetkeä, niinkuin maamies odottaa hyvää vuotta
ja niinkuin lapset odottavat kesän tuloa:

    vuotin kuin hyveä vuotta,
    katsoin kuin kesän tuloa.

Nyt tuo toivottu hetki on tullut. Lähtö on nyt käsissä. Oli
tarpeellista varustaa nuorta naista tulevan elämän koettelemuksille.
Oli vanhempien ja ennen kaikkia äidin raskas velvollisuus tällä
hetkellä, jolloin sydän muutenkin tahtoi pakahtua, vielä johtaa mieleen
suruja ja mielikarvautta, joita tuleva elämä povessaan kantoi nuoren
emännän varalle. Ehkä äiti puhui omasta kokemuksestaan, ehkä hänen
ajatuksiinsa sisältyi useammankin eletyn elämän kokemus. Mutta kaikessa
tapauksessa: Tytär oli opastettava, ettei elämän kovuus pettymyksenä
lankeisi hänen osallensa.

Sattuvasti runo kuvaa, miten uudessa kodissa on kaikki oleva
toisenlaista:

    toisin siellä torvet soivat,
    toisin ukset ulvaisevat,
    toisin vierevät veräjät,
    sanovat saranarauat.

Nuori emäntä ei osaa toimia ja askaroida niinkuin talonväki odottaisi:

    et osaa ovissa käyä,
    veräjissä vieretellä
    talon tyttären tavalla;
    et tunne puhua tulta,
    eikä liettä lämmitteä
    talon miehen mieltä myöten.

Mutta vielä: kaikki ovat hänelle tylyjä, kaikki häntä arvostelevat ja
moittivat, kaikki etsivät hänessä huonoja puolia ja tuomitsevat:

    appi haukkuvi havuiksi,
    anoppisi ahkioksi,
    kyty kynnysportahiksi,
    nato naisien pahoiksi.

Hellyyttä ei kukaan hänelle osoita, mutta sen sijaan hän yllin kyllin
saa kokea

    apen luista leukaluuta,
    anopin kivistä kieltä,
    ky'yn kylmiä sanoja,
    na'on niskan nakkeloita.

Äiti tietää samalla, että ero ei tapahdu päiväksi tai pariksi, vaan
koko elinijäksi. Tytär menee pois ja hänen ja kodin välisten siteitten
täytyy katketa. Hänen ja entisen kodin täytyy vieraantua toisistaan.
Miten kauniisti kansanruno antaakaan äidin sanoa tuon syvätunteisen ja
monisäkeisen asian:

    askelt' on piha pitempi,
    kynnys hirttä korkeampi
    sinun toiste tullessasi.

Eipä ihme, että morsian tätä kuunnellessaan tuli apealle mielialalle.

Mutta kun äiti ei enempää voi lapsensa mieltä synkistyttää, niin
sen tekee akka askarvaimo, talon ainoinen asuja, joka morsianta
itkettääkseen mitä mustimmilla väreillä kuvaa nuoren miniän asemaa.
Kuin kiduttamalla kiduttaakseen morsianta, hän purevasti uhuttelee jo
itkuun purskahtamaisillaan olevaa tyttöä:

    kutti, kutti, neiti nuori,
    käeten kävit tulehen,
    tieten tervan keittehesen,
    riensihit revon rekehen,
    läksit karhun kantasille,
    revon reessänsä veteä,
    karhun kauas kannatella,
    ikiorjaksi isännän,
    aikaorjaksi anopin.
    Läksit kouluhan kotoa,
    piinahan ison pihoilta,
    kova on koulu käyäksesi,
    piina pitkä ollaksesi;
    siell' on ohjat ostettuna,
    varustettu vankirauat,
    ei ketänä muuta vasten,
    vasten on vaivaista sinua.

Sanoimme edellä, että neito ison kotona oli kuin kuningas linnassansa.
Toisenlainen on miniän asema:

    niin miniä miehelässä,
    kuin vanki Venäehellä.

Vasta sitten jos miniä olisi yliluonnollisen nopea toimissaan,
puikkelehtiva kuin savu tai kevyt kuin lehti askaroidessaan, silloin
vasta hän olisi talonväen mielestä hyvä:

    äsken sie hyvä olisit,
    äsken kerta kelpoaisit:
    utuna ulos menisit,
    savuna pihalle saisit,
    lehtisenä lenteleisit,
    kipunoina kiiättäisit.

Mutta ei sekään riittäisi. Vielä hänen tulisi olla tyytyväinen kuin
kala mykkä valittamatta koskaan, sirosuinen, vähäruokainen, valpas kuin
vesilintu:

    piteä hänen pitäisi,
    piteä, piloisen piian,
    lohen mieli, kiiskin kieli,
    lammin ahvenen ajatus,
    suu sären, salakan vatsa,
    meriteiren tieto saa'a.

Mutta tähän täytyy kaikkien vastata samoinkuin kansanrunokin:

    et ole lintu lentäjäksi,
    etkä lehti liehujaksi,
    et kipuna kiitäjäksi,
    savu saajaksi pihalle.

Tällaisen miniän aseman kuvauksen jälkeen ei ole enää liioiteltu se
askarvaimon tekemä loppupäätelmä kaikesta, mitä neito hyvää menettää ja
sijaan saa huonoa:

    jo nyt vaihoit, minkä vaihoit,
    vaihoit armahan isosi
    appehen ani paha'an,
    vaihoit ehtoisen emosi
    anoppihin ankarahan,
    vaihoit Viljon veljyesi
    kyyttäniskahan kytyhyn,
    vaihoit siskosi siviän
    naljasilmähän natohon,
    vaihoit liinavuotehesi
    nokisihin nuotioihin,
    vaihoit valkeat vetesi
    likaisihin lietehisin,
    vaihoit hiekkarantasesi
    mustihin muraperihin,
    vaihoit armahat ahosi
    kanervikkokankahisin,
    vaihoit marjaiset mäkesi
    kaskikantoihin kovihin.

Ehkä tästä kaikesta kajastaa todellisen elämän ankara kokemus. Mutta
se on samalla selvä todistus siihen, että kansamme on ollut suuri
luonnon ihailija, kun se onnettomuuden itseään kohdatessa tahtoo
onnettomuutensa lausua esille luonnon kauneuden häviämisellä, kuten jo
alussa huomautimme.

Ei tunnu meistä suinkaan enää ihmeteltävältä, että morsiamen: suru
syämmelle panihe, vesi silmille vetihe ja että hän itkee rajusti,
runsaat, virtaavat kyyneleet. — Iloinen hääjuhla on kärjistynyt mitä
katkerimmaksi suruksi. Morsian, joka kiihkeimmin on tätä juhlaa
odottanut, odottanut hetkeä saada lähteä omaan uuteen kotiinsa,
näkeekin itsensä turvattomaksi, tunteekin lähtevänsä

    kuin syksyisen yön sylihin,
    keväisen kierän päälle.

Ja kun kansanruno saa kuvataksensa ihmissielun synkkyyttä, niin siihen
se käyttää kaikkein voimakkaimmat värinsä. Se tuntee silloin kuvaavansa
oman kansan pohjatunnetta.

Morsiamen mieltä voi verrata vain kaikkein mustimpiin esineihin:

    tok' ei muut muretta tunne,
    kanna kaihoista syäntä,
    kuin kannan minä katala,
    kannan mustoa muretta,
    syäntä syennäköistä,
    huolta hiilen karvallista.

Ja saadakseen oikein nähdä, miten surullinen mielensä on, morsian
ikäänkuin kysyy itseltään, minkälainen mieli on onnellisilla ihmisillä
ja vastaa siihen:

    niin on mieli miekkoisien,
    autuaallisten ajatus,
    kuin keväinen päivän nousu,
    kevätaamun aurinkoinen.

Ja kun hän sitten tähän vertaa omaa mielialaansa, niin hänen täytyy
tunnustaa, että hänen sydämensä

    on kuin laaka lammin ranta,
    kuin pimeä pilven ranta,
    kuin syksyinen yö pimeä,
    talvinen on päivä musta,
    viel' on mustempi sitäkin,
    synkeämpi syksy-yötä.

Ja itsestään hän sanoo:

    olen kuin alli aallokossa,
    tavi laajalla lahella,
    uiessa vilua vettä,
    vettä jäistä järkyttäissä.

Ja niille, jotka arvelevat, ettei hänellä hupakolla olisi ollenkaan
huolia eikä raskaita ajatuksia, hän vastaa:

    enemp' on minulla huolta,
    kuin on koskessa kiviä,
    pajuja pahalla maalla,
    kanervia kankahalla.

Ja ne ovat niin raskaita, että

    hepo ei jaksaisi veteä,
    rautakisko kingotella,
    ilman luokin lekkumatta,
    vempelen värisemättä.

Mutta kansanruno on sovinnollinen. Se ei tahdo lähettää morsianta
uuteen kotiin mieli täynnä tulevaisuuden pelkoa. Kansanruno tietää,
että ihminen suruihin tarvitsee ei vain itkua, vaan myöskin rohkaisua.
Siksi kansanruno antaa lattialla leikkivän lapsen, joka vielä lapsen
silmällä katselee elämää, lausua elämään luottamuksen sanat morsiamelle:

    ei sinua suolle vieä,
    ojavarrellen oteta,
    vievät viljamättähältä,
    vievät vielä viljemmälle,
    ottavat oluttuvilta,
    ottavat oluemmille.

Miehen mitä kunnollisimman, talon mitä paraimman morsian saa. Miehen
uhkeutta runotar osoittaa kuvaamalla hänen hevosensa valjaitten
upeutta, niissä kun on:

    pyyhyet pyräjämässä,
    vempelellä vieremässä,
    rastahat iloitsemassa,
    rahkehilla laulamassa,
    kuusi kultaista käkeä
    länkilöillä lekkumassa,
    seitsemän siniotusta
    reen kokalla kukkumassa.

Vieläkin paremman kuvan runotar lapsen suun kautta antaa miehen
toimeliaisuudesta. Tässäkin runo käyttää omaa kuvaustapaansa: se ei
kerro ainoastaan miehestä itsestään, vaan osoittaakseen, miten uuttera
metsämies sulho on, runo mainitsee hänen jousensa ja koiransa:

    ei sen jouset jouten olle,
    viinet vasamilla venyne,
    koirat ei ne koissa maanne,
    pennut pehkuilla levänne.

Mutta miehellekin annetaan tunnustus aikaisesta metsässä olosta:

    kolmasti tänä keväinä,
    aivan aika huomenessa,
    nousi nuotiotulelta,
    havasi havusijalta,
    kolmasti tänä keväinä,
    kaste on silmille karissut,
    havut päänsä harjaellut,
    varvat vartalon sukinut.

Vihdoin itse talokin saa kiitoksen varakkuudesta ja hyvässä kunnossa
olemisesta:

    onpa tällä sulhollamme
    korvet koivin kulkevia,
    särkät säärin juoksevia;
    sata on sarven kantajata,
    tuhat tuojoa utaren,
    aumoja joka aholla,
    purnuja joka purolla,
    lepikköiset leipämaina,
    ojavieret ohramaina.

Siksipä saattaakin lapsi lohduttaa morsianta:

    anna huolia hevosen,
    murehtia mustan ruunan,
    rautasuisen surkutella,
    suuripäisen päivitellä,
    hevosell' on pää parempi,
    pää parempi, luu lujempi,
    kaulan kaari kantavampi,
    koko ruumis runsahampi.

Olemme siis nähneet kansan kuvakielen käyttämisellä tarkoittaneen
saada esityksen selvemmäksi, voimakkaammaksi ja vaihtelevammaksi. Sen
sijaan, että sanottaisiin asia aivan tavallisilla sitä merkitsevillä
sanoilla, käytetään toisia sanoja kuvaannollisesti ilmaisemaan
kysymyksessä olevaa seikkaa. Tavallisimpia kuvakielen kaunistusseikkoja
on esitettävän asian vertaaminen johonkin toiseen samanlaiseen
asiaan. Niin näemme esim. neidon asemaa verrattavan kuninkaan asemaan
linnassaan. Kun siis jokapäiväisessä puheessa esim. sanottaisiin: mieli
on surullinen, niin kuvakielessä taas etsitään joku vertaus, musta väri
tai syksy-yö ja sanotaan: kannan mustoa murettu, syäntä syen näköistä;
sydämeni on kuin syksyinen yö synkkä j.n.e. Tai kun suorasanaisessa
esityksessä kerrottaisiin, miten mies on aikaisin aamulla
metsästämässä, niin runollisessa kuvakielessä etsitään kauniimpaa
ilmaisutapaa, muistutetaan, kuten näemme, aikaisesta aamukasteesta,
joka ikäänkuin pesee kasvot, metsän oksista, jotka sukivat pään ja
harjaavat vaatteet.

Toisinaan taasen kuvakieli katsoo kauniimmaksi kutsua jotakin esinettä
sen jonkun osan nimellä tai sen aineen nimellä, josta se on tehty.
Niin näimme lehmää kutsuttavan sarven kantajaksi tai utaren tuojaksi.
Sitä huntua taasen, joka naimisissa olevan naisen erotti naimattomasta
tytöstä, sanotaan vain pellavaksi tai palttinaksi. Erittäin
huomauttaisin säkeistä, joissa kuvataan apen ja anopin tapaa kohdella
miniätään. Miniähän saa kuulla: »apen luista leukaluuta, anopin kivistä
kieltä», jossa siis puheen tylyyttä, kovuutta, verrataan luuhun,
kiveen ja itse puhumista ilmaisevat leukaluu ja kieli, s.o. puhumisen
apuelimet.

Se seikka, mikä kuvakielelle aina antaa kaikkein omituisimman ja
viehättävimmän leimansa on kaikki personoiva s.o. kaikki havaittavasti
olemassaolevaksi, vieläpä eläväksikin tekeminen. Eläimet, kasvit,
koko luonto, ihmisominaisuudet, tunteet, ilot, surut, kaikki nähdään
elollisesti olevana ja toimivana. Niinpä surut kuvitellaan voitavan
siirtää toiselle, hevonen esim. ne muka paremmin kantaa, koska se
on voimakkaampi. Toisinaan taasen surut kuvitellaan aineellisesti
oleviksi, todellisesti raskaiksi, niin että hevosenkin on niitä
raskasta reessä vetää. Tuo naineen naisen merkki, huntu, taasen
kuvataan siksi välikappaleeksi, joka muka tuo naiselle huolia ja suruja:

    kunis huiskit hunnutoinna,
    sinis huiskit huoletoinna,
    kunis liikuit liinatoinna,
    liikuit liioitta suruitta,
    äsken huntu huolta tuopi,
    palttina pahoa mieltä,
    liina liikoja suruja,
    pellava perättömiä.

Yhtä sattuvasti runo asettaa hevosen ja reen osoittamaan sitä odottavaa
jännitystä, jota kaikki tuntevat morsiamen lähtöhetkenä:

    oro suitsia purevi,
    reki neittä vuottelevi.

Kuvakieli on olemassaolevan eläväksi tekemistä, sellaista eläväksi
tekemistä, joka vain luontoa lähellä olevalle ihmiselle on mahdollista.
Mekin nautimme kuvakielestä, mutta emme siten kuin luonnon ihminen.
Me ihailemme kuvakieltä kuin valmista taideteosta, mutta me emme voi
tuntea sitä välitöntä ihastusta, minkä tuntee taideteoksen luoja,
kuvakielen synnyttäjä. Kasvaneina kehittyneessä yhteiskunnassa, usein
vääriin suuntiin menevän sivistyksen ympäröiminä me voimme ainoastaan
kaihoten katsoa sen karkeata korpea raivanneen kansan puoleen, joka
ankaran elämän alla on säilyttänyt niin eloisan, luonnonvaikutuksille,
kaikelle luonnon kauniille ja syville ihmistunteille niin alttiin
sielun.

Puhuimme alussa kansanrunoutemme suuresta merkityksestä suomalaiselle
sivistykselle ja näimmekin, että jos kuvaamataiteestamme, musiikistamme
ja kirjallisuudestamme lohkaistaisiin pois se, mikä niissä on
kansanrunon pohjalla syntynyttä, niin suomalaiseen sivistykseen
muodostuisi ammottava aukko. Mutta kansanrunoudellamme ja etupäässä
juuri Kalevalallamme on sellaisenaankin ollut suuri merkitys koko
suomalaiselle kansalle. Sen kautta meidän kansamme on ensimäisen kerran
pysyväisesti vetänyt puoleensa ulkomaittenkin huomion. Ja kotimaassakin
oli Kalevalan ilmestyminen omiaan synnyttämään Suomen suomalaisessa
kansassa itseluottamusta, jota se tarvitsi noustakseen omintakeiseen
elämään. Ja Snellmanin taistelulle suomalaisen kansallisuuden
oikeuksien puolesta oli kansanrunoudessamme varma pohja. Siinähän oli
todistus sen heimon henkisistä lahjoista, jolle oikeuksia vaadittiin.
Oli siis takeet, että tämä heimo ja tämä kieli myös ansaitsi sen
aseman, mikä sille tahdottiin.

Katsommepa siis kansanrunouttamme miltä puolen tahansa, me näemme sen
aina olevan mukana suomalaisen kansan henkisissä riennoissa. Ei siis
ole aiheeton se yhä lisääntyvä kiintymys, millä se meitä puoleensa
vetää, eikä se huomio, minkä se osakseen saa.



KALEVALAISTEN KOTIELÄMÄÄ

Esittänyt Elsa Hästesko


Laajassa pirtissä vallitsee sankka pimeys. Kaikki nukkuvat. Mutta kohta
jo kohoaa nuorimman miniän pää vuoteelta ja kuulostaa. Sillä raskaan
unenkin painostaessa hän muistaa:

    konsa kukko kerran lauloi,
    viel' ei toista virkkanunna,
    silloin nuorten nousuaika,
    vanhojen lepuuaika.

Kun ei mitään kuulu, painuu pää takaisin hurstia vastaan. Hetken
kuluttua kapsahtaa nuorin miniä ylös uudelleen. Hän kuulostaa,
ihmettelee. Hän lähtee ulos katsomaan, jokohan Otavalla on

    sarvet suorahan suvehen,
    pursto perin pohjaisehen.

    Silloin huomaa hän, että on aika jo kiireesti

    nousta luota nuoren sulhon,
    saa'a viereltä verevän,
    saa'a tulta tuhkasista,
    valkeata vakkasesta,
    tuli puikkohon puhua
    lienosti levittämättä.

Nuorikko panee sukkelasti hameensa nauhat kiinni, pyyhkäisee
kasvoiltaan pois tukkansa ja alkaa puhaltaa tulta päreeseen hiilistä.
Mutta tuli ei ota syttyäkseen. Lienevät hiilet tulleet huonosti
kätketyiksi eilisiltana, vai mikä niillä. Kylläpäs ne muulloin päreen
tuleen tupsauttivat. Ei auta muu kuin mennä kaivelemaan miesten
taskuista

    — piitä pikkaraisen
    tauloa taki vähäisen.

Tuluksilla nuorikko »iskee tulta tuikahuttaa», ja kohta roihuaa päre
pihdissä.

Jo on aika muuta nuorempaa väkeä herätellä, sillä

    suur' on läävä läänittävä,
    karja suuri katsottava.

Hiljaa supatellen ja virsuja jalkaan työnnellen siitä läävään
lähdetään. Pitkän yökauden ovat lehmät, hevoset ja lampaat odotelleet

    heinän hienon heittäjäistä,
    apilan ojentajaista,

ja siksipä oven avautuessa tulijoita tervehtääkin nälkäinen ammunta ja
hirnunta. Sakea höyry tunkeutuu läävästä ulos. Läävä on niin matala,
että isommat ihmiset saavat melkein kyyryllään heitellä lampaille
tupposia ja kantaa sioille purtiloita.

Sill'aikaa kuin toiset nuoret naiset olivat läävässä, niin

    — piika pikkarainen,
    vaimo valkeanverinen,
    pesi siitä pitkät pöyät,
    laajat lattiat lakaisi,
    vastasella varpaisella,
    luutasella lehtisellä;
    ammueli rikkasensa
    vaskisehen vakkasehen.

Ja koska häntä oli varoitettu tunkiota talon lähelle tekemästä, niin hän

    vei ne ulos usta myöten,
    perimmäisen pellon päähän,
    pellolle pihoa myöten,
    alimmaisen aian suuhun.

Läävästä palaava naisväki löytää siis siivotun tuvan ja muut aikuiset
ylhäällä. Pari lastakin on herännyt. He kärhentelevät paitasillaan
vanhan emännän ympärillä pyydellen:

    anna leipeä kätehen,
    vuole voita leivän päälle!

Miehet kaivelevat kirveitään ja puukkojaan ruvetakseen puhdetöihin.
Naisväestä taas useimmat liikkuvat joko suuruspuuhissa tai lastensa
tarpeita tyydytellen. Toiset korjailevat vaatteita tai kehräävät.

Nuorin miniä jää vielä suuruksen syötyä oluthaarikoita, piimätuoppeja
ja puuvateja keräämään — höyrysihän hänellä jo kuuma vesi puukaukalossa
ja olihan astiain pesua varten hiekat ja huosiamet varattuna, — kun jo
muut olivat muille töille lähteneet. Taikinanpanopuuhissaan

    anoppi aitasta tulevi
    jauhovakka kainalossa.

Hänellä se päähuoli elannosta on:

    pere suuri syötettävä,
    murkinainen suorittava,
    leipä paksu leivottava,
    taikina taputettava.

Miniät ja tyttäret taasen ovat saaneet työkseen, mikä ohran survomisen
huhmaressa, mikä hurstien huuhtelemisen, sotkujen sotkemisen, kenelle
taas on määrätty:

    iltasaunan saapuessa
    veet vetele, vastat kanna,
    hauo vastat valmihiksi
    saunahan savuttomahan.

Mutta kaikkein raskaimmassa työssä ovensuussa on

    tuo orja alinomainen,
    rahan pantu palkkalainen,

sillä hänellä on

    paasi paksu jauhettava,
    jauhot hienot seulottavat.

Ja liian sen saa hän tuntea:

    paasi paksu, jauhot hienot,
    jauhaja vähäväkinen.

Raskaat käsinkivet pyörivät hitaasti ympäri, yhä vain ympäri. Orja
vääntää voimiensa takaa, ja kuitenkin singahtaa tuon tuostakin
talonväen suusta moittiva sana hitaudesta. Apea mieli painuu vieläkin
apeammaksi. Siksipä talonväen huomaamatta, melkein orjan itsensäkin
huomaamatta luistaa hiljainen laulu huulilta:

    monipa minulla onpi,
    usia olettelevi
    virkkaja vihaisen äänen,
    äänen tuiman tuikuttaja;
    ei ole minulla monta,
    tieä en raukka yhtäkänä
    suin sulin puhelijata,
    kiukahalle käskijätä,
    uunille uhittajata
    tuppurista tultuani,
    satehesta saatuani,
    kylmästä kyhättyäni.
    Turkin helma tuppurissa,
    viitan helmat viehkurissa,
    hallassa hamehen helmat.

                    (Kanteletar.)

Mutta kuuluupa tuvan toisesta nurkasta toivorikkaampi laulu. Eräs
miniöistä siellä lastaan kehdossa tuudittelee:

    Tuuvin, tuuvin poikaani,
    vaapotan vakaistani
    tuikseni tuulisäällä,
    varakseni vastasäällä.

    Tuuli tuuti poioistani,
    tuuti miestä poiastani,
    kyntäjätä, kylväjätä,
    varsan viejeä vaolle,
    mustan ruunan mullokselle!

                        (K:tar.)

    Äiti kumartuu katsomaan, joko unen verho alkaa peittää
    kirkkaita silmiä. Ne vain lämpimästi hymyilevät
    huomatessaan äidin. Äiti alkaa uuden laulun:

    Tuuti lasta, tuuti pientä,
    tuuti lasta nukkumahan!
    Laulan lasta nukkumahan,
    uuvutan unen rekehen;
    käy unonen kätkemähän,
    poik' unosen ottamahan,
    kultaisehen korjahasi,
    hopeaisehen rekehen!
    Sitten saatua rekehen,
    kopattua korjahasi
    ajele tinaista tietä,
    vaskitannerta tasaista;
    vieös tuonne vienoistani,
    kuletellos kullaistani
    harjulle hopiavuoren,
    kultavuoren kukkulalle,
    hopiaisehen salohon,
    kultaisehen koivikkohon,
    kussa käet kullan kukkui,
    lauleli hopialinnut.

                       (K:r.)

Jo huomaa äiti pienen luomen painuvan silmän suojaksi. Äidin sydämessä
värähtää. Hän alottaa hellävaroen kauneimman laulunsa:

    Tuuti tuuti tummaistani,
    tummaisessa tuutusessa,
    tummaisella tuutijalla,
    tuvan tummaisen sisässä...

                       (K:r.)

Ja laulaessaan unelmoi äiti poikansa tulevaisuudesta kullanhohtoisia
unelmoita. Sillä olihan äiti jo pojan syntymästä asti toivonut hänestä

    laaullista laulajata,
    kunnollista kukkujata,
    kaunista karehtijata.

Sitä varten oli äiti taikoen pessyt pojan

    kolmasti kesäisnä yönä,
    yheksästi syksy-yönä

ja pestessään manannut

    joka tielle tietäjäksi,
    joka maalle malttajaksi.

Miehet alkavat palailla ulkotöiltään. Silloin on nuorikon kiireesti

    vieminen vesiropehet,
    käsipyyhe kantaminen,

että miehet saavat puhdistautua ruualle käydessään. Talkkuna höyryää
pöydässä hyvän viljavuuden ja emäntien hyväntuulen merkkinä, piimä on
parahiksi hapanta, mielet virkeitä. Mutta vanha isäntä, joka on ollut
saunassa rannalla nuottaa korjaamassa, muistelee, ett'ei kaikilla ole
näin hyvin, moni parast'aikaa murkinaleiväkseen

    lemettisen leikkoavi,
    olkisen ojentelevi,
    petäjäisen peiputtavi.

Nuoremmat miehet tuskin toisten puutteeseen kiinnittävät huomiota. He
vain puhuvat töistään. Kenellä on ollut

    kirves tylsä tahkottava,

kellä taasen

    pölkky paksu leikattava,
    pino suuri pilkottava,

tai

    halko hieno latjattava;

jokunen oli ollut metsässä halkopuita vetämässä. Vilkkaimmin kaikista
puhuu talon nuorin poika,

    hivus keltainen korea,
    kengän kanto kaunokainen.

Hänessä on sepän vikaa, ja sepät ovat harvinaisia ja suvulle kunniaksi,
sen tietää koko perhe. Hän kehoittelee veljiään karhun kaadantaan. Sitä
varten hän on juuri saanut valmiiksi keihäänsä, jossa

    heponen selalla seisoi,
    varsa vaapui lappealla,
    susi ulvoi suoverolla,
    karhu karjui naulan tiessä.

Vaimoväki, joka istuu alapäässä pöytää, kuuntelee tarkkaan miesten
puheita ja supattelee hiljaa keskenään. Vanha emäntä kuitenkin
vähän kovemmalla äänellä huomauttaa, että olisi riihelle lähdettävä
huomisaamuna.

Päivällislevot levättyä pimenee jo ilta ja on ruvettava puhdetöille.
Uusia päreitä pannaan pihtiin. Työreet ja kyläreet vedetään esiin.
Samoin pienemmät käsityöt, oluthaarikat, kirvesvarret, saavien vanteet.
Naisista taas mikä kangaspuihin istuu, mikä värttinän ottaa. Nuoret
tytöt, jotka ovat vanhan kosijan tullessa kehuneet

    ottavansa kullat kulmiltahan,
    hopeat hivuksiltahan,
    sinisilkit silmiltähän,
    punalangat päänsä päältä,

kaivavat kirstuistansa koristeompeluksensa juhlapukuihinsa. Muuan
heistä menee veljeään seppoa pyytelemään uuden solen tekoon. Työn
touhussa alkaa puhekin luistaa. Kyläreen tekijä, lähinnä nuorin
pojista, kertoo saaninsa valmihiksi saatuaan ottavansa

    — olkisen orihin,
    hernevartisen hevosen

ja lähtevänsä kosiin. Siitä on tuleva uljas matka. Ajoneuvot pitää olla
komeat, sillä hän on laittava

    — kuusi kukkulaista,
    seitsemän siniotusta
    vempelille riekumahan,
    rahkehille raukumahan,
    jotta kannot katsahtaisi,
    impyet ihasteleisi.

Ja lähtiessään sanoisi hän orjalleen:

    kanna tuohon karhun talja
    päällä istuellakseni,
    tuopa toinen turskan talja
    kirjokorjan katteheksi.

Siitä sitten sanat sukeavat huomautukset säestävät melkein jokaisen
puhetta. Vihdoin ruvetaan arvuuttelemaan. Toinen koetetaan saada
ahtaalle. Jos hän arvaa kaikki vanhat arvuutukset, keksitään uusia. Ja
kun toinen ei arvaa, silloin hänelle yleisen naurunremahduksen aikana
luetaan:

    hyi, hyi, Hymylään,
    Hymylän koirat haukkumaan.
    »Käykää lapset katsomahan,
    mitä Halli haukkuu,
    luppakorva lupsostaa.»
    »Tuota Halli haukkuu...»

                          (K:r.)

Mutta kesken nuorien ilon alkaa takan luona omissa mietteissään oleva
vanha isäntä laulaa:

    Mieleni minun tekevi,
    aivoni ajattelevi,
    lähteäni laulamahan,
    saa'ani sanelemahan,
    sukuvirttä suoltamahan.
    lajivirttä laulamahan.

Lapsuudenmuistoihinsa vaipuneena hän jatkaa:

    niit' ennen isoni lauloi
    kirvesvartta vuollessansa,
    niitä äitini opetti
    väätessänsä värttinätä
    minun lasna lattialla
    eessä polven pyöriessä,
    maitopartana pahaisna,
    piimäsuuna pikkaraisna.

Sitten kertoo vanhus ääni värähdellen, missä on itse uusia lauluja
sepitellyt:

    Lasna karjan laitumilla,
    metisillä mättähillä,
    kultaisilla kunnahilla,
    mustan Muurikin jälessä.
    Kimmon kirjavan keralla
    vilu mulle virttä virkkoi,
    säe saatteli runoja,
    virttä toista tuulet toivat,
    meren aaltoset ajoivat,
    linnut liitteli sanoja,
    puien latvat lausehia....

Hiljaa ovat nuoret, kaikki hartaina kuuntelevat. Lämpimänä, kaihoisana
lekkaa tuli takassa, päreet ovat huomaamatta palaneet pitkälle
karstalle, hiljaa pyörivät värttinät, ääneti vilahtelevat viipsinpuut.

Mutta ulkona pakkasessa

    — haukkuu hallikoira
    linnan lukki luksuttelee,
    hiistää ensin hiljemmältä,
    harviammalta murahtaa,
    perän lyöen pientarehan,
    hännän maahan torkutellen.

Sen on niin turvaisa haukkua nyt, kun se tietää kaikkein valvovan ja
kun tuon tuostakin aina joku pistäytyy ulkona. Toista on, kun kaikki
käyvät makuulle tuvassa. Silloin sen turkin alla tahtoo kylmä karmia,
sillä toisen talon koiran ääni ei penikulmien päästä kuulu.

Keväinen luonto nukkuu. Nukkuvat myös

    pyhät pihlajat pihalla,
    pyhät oksat pihlajissa.

Päivänkoiton ensimäiset häivät leikkivät taivaalla. Pihan poikki
kiiruhtaa nuori tyttö. Se on

    Annikki, hyvänimikko,
    yön tytti, hämärän neiti,

talon tyttäristä nuorin. Hän kiiruhtaa kapeaa metsäpolkua rannalle
päin. Käpy rasahtaa paljaan jalan alla. Käki havahtuu, kukahtaa. Se
löytää vastakaiun Annikin aamunvirkeässä mielessä. Hän alkaa hyräillä:

    Siinä kukkuos käkönen,
    helkyttele hietarinta,
    hoiloa hopearinta,
    tinarinta riukuttele;
    kuku illoin, kuku aamuin,
    kerran keskipäivälläki
    ihanoiksi ilmojani,
    mieluisiksi metsiäni.

Käet yltyvät herättyään kilpaa kukkumaan, laululinnut laulamaan. Ja
Annikki tuntee selvästi:

    kun käki kukahtelevi,
    niin syän sykähtelevi,
    itku silmähän tulevi.

Tosia mahtavat olla vanhojen sanat:

    kyynärän ikä kuluvi,
    vaaksan varsi vanhenevi
    kuultua kevätkäkösen.

Mutta eipä tässä jouda käkiä kukuttelemaan, sillä kiire on

    päähän portahan punaisen,
    laajan laiturin laelle
    pitkän niemyen nenähän.

Ja kohta hän siellä

    rannalla vesikivellä
    huntujahan huuhtelevi.

Iloista onkin työtä tehdä, sillä

    ylähällä päivyt paistaa,
    alahalla aallot välkkyy.

Mutta kuta ylemmäs taivaalle kohoaa päivän kehrä, sitä kiivaammin
pärskyy vesi ympärille pestessä, sillä kiireesti olisi kotiin
jouduttava, etteivät muut luulisi hänen jouten

    kuvoansa katselevan,
    itseään ihastelevan,
    verevyyttänsä vetehen.

Annikin palatessa rannasta kuuluu läävästä lehmänkellojen kalkatus.
Vanha emäntä laitumelle laskee. Laskiessaan pyytelee

    varjele vakainen luoja,
    varjele vahingon tieltä.

Ell'ei emännän omat paimenet olisi kyllin tarkkoja, niin:

    paju pannos paimeneksi,
    leppä lehmän katsojaksi,
    pihlaja pitelijäksi,
    tuomi tuojaksi kotihin!

Sitten emäntä kääntyy loitsussaan Mielikin, »karjan eukon», Tellervon,
»karjan kaitsijan», ja muitten metsän haltijoitten puoleen pyydellen
suojaamaan karjaansa

    soista soiluvista,
    lähtehistä läilyvistä

ja antamaan karjalle hyvät ruokamaat, että se heruisi. Suvetarta hän
pyytää erityisen hellää huolta karjasta pitämään:

    heitä hienot helmuksesi,
    esiliinasi levitä
    karjalleni katteheksi,
    pienilleni peitteheksi,
    vihoin tuulen tuulematta,
    vihoin saamatta satehen.

Vihdoin hän puhuttelee karhua, metsän kuningasta, mitä kauneimmin,
mielittelevimmin nimityksin,

    otsonen, metsän omena,
    mesikämmen käyretyinen,

ja neuvoo häntä välttämään syömisen kiusauksen, jonka karjan näkeminen
synnyttää:

    konsa karja kankahalla,
    sinä suolle soiverraite.

Ja ellei karhu mairitteluista talttuisi, koettaa emäntä pilkaten häntä
karaista:

    en mä noissa noin asuisi
    aina akkojen jaloissa;
    onpa maata muuallakin,
    tarhoa taempanakin
    juosta miehen joutilahan,
    virattoman viiletellä.

Kuippanaa, Tapiota, pyytää emäntä lopuksi pitämään petojansa tarkasti
silmällä.

Lehmät laukkaavat vapauteen päästyään huimasti metsään päin. Ne
mölähtelevät iloisesti polkien kavioillaan ja huiskien hännällään
ilmaa. Emäntä

    panee paimenen perähän,
    orjan lehmien ajohon.

Iloinen on mieli paimenenkin kontti selässä lehmien perässä tarpoessaan
ja tuon tuostakin torveensa törähytellessään. Hän

    ajoi lehmät suota myöten,
    itse kangasta kapusi.

Mutta päivän mittaan alkaa jo väsymyskin tulla ja tuntuu aivan kuin
lintunen laulaisi lehdossa:

    jos ois aika orjan syöä,
    isottoman illastella.

Paimen ajaa karjansa levolle kankaalle,

    itse istuu mättähälle,
    vihannalle turpehelle.

Hän päästelee kontin selästään, ottaa leivän laukustaan ja veitsen
tupestaan. Silloin valtaa hänet taas tuo tavallinen apea mieli, joka
koko päivän on ollut poissa, sillä

    paimen parka kuivan leivän,
    kuivan kuoren karskuttavi,

Ja ainiaaksi särpimekseen

    veen lipillä luikkoavi
    märän mättähän nenästä.

Mieleen johtuu talonväen paremmat ruuat. Ehkäpä sieltä orjallekin
jokunen parempi siru annettaisi. Siksipä pyyteleekin hän päivää
jouduttamaan aikaa kotiin päästäkseen:

    kule päivä kuusikolle,
    viere vehnä vitsikölle,
    karkoa katajikolle,
    lennä leppien tasalle,
    päästä paimenta kotihin
    voivatia vuolemahan,
    rieskoa repäsemähän,
    kakkaroita kaivamahan.

Karja on tuskin kerinnyt hävitä ensimäisen harjun taakse, kun talonväki
unohtaa sekä karjan että paimenen. Naisväen on lampaat saatava
kerityiksi ennen suurusta, että suuruksen jälkeen kerittäisiin miesten
mukana kaskelle ja saataisiin lampaat viereiselle pellolle mukaan.
Vanha emäntä, joka aina askareen kulkua valvoo, käskee nytkin muistaen
lampaat juottamattomiksi erästä miniöistään:

    ota korvonen olalle,
    vesikappa kainalohon,
    ala astua ve'elle!

Muistaen kiireen huutaa hän vielä miniän jälkeen:

    tule tuulena takaisin,
    astuos ahavan lailla
    viikon veellä viipymättä!

Kohta ovatkin lampaat kerityt. Naiset keräytyvät kaivolle pestäkseen
ihviset kätensä puhtaiksi. Miesväki, josta useimmat olivat olleet aivan
lähettyvillä valmistellen peltokaluja ja tahkoten kirveitä

    Kuutehen kovasimehen
    seitsemähän sieran päähän,

saapuu samassa suurukselle. Mutta vanhaa isäntää ei näy. Aamulla hän,
kertoo Annikki,

    otti ongen taskuhunsa,
    väkärauan väskyhynsä

ja läksi ensi kertaa tänä kevännä melomaan tutuille luodoilleen, sillä
ukon mielestä piti särenkudun kohtapuoleen alkaa. Varmaan hän kokee
verkot samalla. Jos ukko nyt saisi kaloja, päättelevät nuoret miehet,
niin kyllä sitten kohta »talkapohjat» taas työnnetään vesille ja ukon
kutomalla »sulkkunuotalla» lähdetään vetelemään

    vienoja vesiä,
    lohiluotojen lomia,
    synkkiä syväntehiä,
    suuria selän napoja.

Lyhyet unet otettua lähdetään palolle, lampaat ja niitten paimen
otetaan mukaan. Viime kesänä jo oli kaski kaadettu, pari päivää sitten

    pohjaistuuli kasken poltti,
    koillinen kovin porotti,
    poltti kaikki puut poroksi,
    kypeniksi kyyätteli.

Tämä kaski oli täytynyt näin aikaiseen tehdä, sillä miesten
mielestä oli viereinen pelto kevätkauraksi liian pieni, siementä
kun oli. Naisväki määrätään kohta perille tultua pellolle turpeita
pienentelemään. Miehistä taas toiset menevät uutta paloa aitaamaan,
keskimäinen pojista alkaa kyntää eilen kesken jäänyttä sarkaa. Mutta
talon vanhin poika, joka isänsä jälkeen tulee perimään isännyyden
talossa, hankkiutuu kylvämään jo muokatulle pellolle nyt, kun ukko
niin kauvaksi aikaa oli kalalle jäänyt. Vakavana hän astuu askeleen
kerrallaan ja heittää oikealla kädellään kauroja vasemmalle ja
oikealle, vasen kannattaa tuohinauhalla olkapään ja selän ympäri
kiinnitettyä tuohikopsaa. Kylväessään hän lausuu:

    minä kylvän kyyhättelen
    luojan sormien lomitse;
    käen kautta kaikkivallan
    tälle maalle kasvavalle,
    ahollen ylenevälle.

Sitten pyytää hän maan haltioita kasvattamaan hyvin viljaa. Lopuksi
kääntyen Ukon puoleen hän anoo:

    iätä iästä pilvi,
    nosta lonka luotehesta,
    toiset lännestä lähetä,
    etelästä ennättele,
    vihmo vettä taivosesta,
    mettä pilvistä pirota
    orahille nouseville,
    touoille tohiseville.

Ja ikäänkuin suopeana vastauksena kyntömiehen pyyntöön

    paistavi Jumalan päivä

ja siihen ympärille ovat keräytyneet

    linnut puuhun laulamahan,
    rastahat iloitsemahan,
    käki päälle kukkumahan.

Vaikka suurin osa väkeä on ulkotöihin lähtenyt, niin ei talo silti
tyhjäksi jäänyt. Lapset leikkivät pihassa. Tytöt taputtelevat
savileipiä ja kulettavat kivilehmiään laitumelle ja kotiin. Pojat
hevosina hirnuvat. Mutta tuvassa helähtelee ahkera pirta. Talon kaunein
tytär on siellä aamusta varhain

    pukehissa puhtahissa,
    valkehissa vaattehissa
    kultakangasta kutonut,
    hopeista huolittanut
    kultaisesta sukkulasta
    pirralla hopeisella.

Hän, kuuluisa kudonnastaan, jolla

    suihki sukkula piossa,
    käämi käessä kääperöitsi,
    niiet vaskiset vatisi,
    hopeinen pirta piukki,

oli nyt vihdoin lupautunut naapuriheimon miehelle

    mesileivän leipojaksi,
    oluen osoajaksi,
    joka lautsan laulajaksi,
    ikkunan iloitsijaksi.

Siksi hänellä on kiire, kun eivät kapiot ole vielä aivan valmiit. Ja
loimien väliin kutoutuu samalla monta toivorikasta ajatusta, sillä hän
on itse saanut sulhonsa valita, ei tarvinnut tyytyä isän ja veljien
valitsemiin.

Toivoa sykkii toinenkin rinta, sepon, nuorimman veljen, joka oli
lähtenyt rannalle

    nenähän utuisen niemen,
    päähän saaren terhenisen.

Siellä hän rauhassa yksinään

    veistävi venoista
    uutta purtta puuhoavi,

sillä hänellä on mieli

    lähtä neittä kosjomahan,
    impeä anelemahan.

Vene on juuri valmistumaisillaan. Vielä tänään se työnnetään vesille ja
huomisaamuna varahin kantaisi se tekijänsä kauvas pois.

Siksipä olikin seppo jo aamulla pyytänyt Annikki-siskonsa valmistamaan
erityisellä huolella sulhassaunan. Annikki, »hyvänimikko», sen
mielellään tekee. Jo aamupäivällä hän lähtee

    — luutoa lehosta,
    vastaksia varvikosta

ja sitoo veljelleen »lempivastasen». Kotiin tultuaan hän lämmittää
saunan ja hakee

    veet lemmen lähtehestä,
    heraisesta hettehestä.

Kun kaikki on valmiiksi varustettu, menee Annikki veljensä luo
kertomaan, että sauna on jo valmis, kehoittaen häntä:

    kylve veikko kyllältäsi,
    valeleite vallaltasi,
    pese pääsi pellavaksi,
    silmäsi lumisiruiksi.

Seppo menee saunaan, pesee itsensä siskonsa neuvon mukaan ja tulee
takaisin tupaan

    — tuntemattomana,
    kasvot vallan kaunihina,
    poskipäät punertavina.

Annikki tuo hänelle sulhasvaatteet, puhtaan palttinapaidan, äidin
tyttönä kutomat sukat ja ulkomaalta tuodut kengät. Näitten lisäksi

    haki haljakan sinisen,
    alta maksankarvallisen,
    siihen sarkakauhtanaisen,
    veroin neljin vieritetyn.

Hän varustaa vielä

    tuhatnyplän uuen turkin,
    saoin kaunoin kaunistetun,

sekä kauniisti kirjaillun vyön, »kultasuiset» kintaat ja isän
sulhasmiehenä ostaman pystyisen kypärin.

Talon muu väki alkaa jo palailla ulkotöiltään, ukkokin tulee kalasta.
Kaikki käyvät halusta saunaan. Mutta kun paraillaan

    sauna täynnä neitosia
    vasta käessä vastoavat,

niin silloin

    — haukkui linnan häkki,
    peni julma juhmutteli,
    saaren vartio valitti,
    perän peltohon sysäten,
    hännän kääten käppyrähän,

Mennään katsomaan, kun luullaan vieraan tulevan. Mutta halli erehtyikin
tällä kertaa haukkumaan kotiväkeä. Tulija onkin vain paimen, joka

    lujahutti luikullansa,
    toitahutti torvellansa
    kolmasti kotimäellä,
    kuuesti kujoisten suussa.



KALEVALAN MIEHET

Esittänyt O.A. Kallio


Kalevalan, samoinkuin muidenkin suurten kansanrunoelmain,
pääsisällyksenä on kertomus mahtavien, tavallisia ihmisiä etevämpien
sankarien toimista ja luonteista, mikäli nämä heidän teoistaan
kuvastuvat. Joko toimivat sankarit kukin erikseen tai myös esiintyvät
useat yhdessä ja rinnakkain, siis »yhteistoiminnassa». Kansan
runollinen ja luova mielikuvitus on varustanut sankarinsa erityisillä
avuilla ja ominaisuuksilla, jotka ovat omiansa antamaan selvän kuvan
asianomaisen kansan luonteesta ja maailmankatsomuksesta. Kansa näkee
runojensa sankareissa juurikuin oman perikuvansa yksilöityneenä. Joko
ovat nämä kansanrunon sankarit alkuperältään todella historiallisia tai
myös jumalaistarullisia tai ainoasti pelkkiä mielikuvituksen hiomia,
aina on kansan luova mielikuvitus runoissa muodostellut heitä johonkin
määrättyyn suuntaan, ikäänkuin edustamaan eri puolia asianomaisen
kansan olemuksessa. Mikä on »jumalallinen» soturi, mikä taas
»neuvoissa viisas», kuten esim. kreikkalaisen kansanrunon pääsankarit
Akilles ja Odysseus; mikä mahtava tietomies tai taitava takoja tai
myös huimapäinen seikkailija ja naisten naurattaja, kuten Kalevalan
pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen — aina sen mukaan
mitä ominaisuuksia kansanruno on tahtonut heissä etusijassa kuvata.
Päähenkilöjen rinnalle ja täydennykseksi luo kansan mielikuvitus muita
vähempiä uroita, kuten ovat esim. Kalevalan Kullervo, Joukahainen
ja Tiera. Ja jotta runojen antama elämän- ja maailmankuvaus olisi
mahdollisimman täydellinen, asetetaan niissä miesten rinnalle suuri
joukko naisia, taululle eloa ja väriä antamaan. Niinpä ne ovatkin juuri
naiset, jotka kansanrunoissa, samoinkuin tavallisessa tosielämässäkin,
saavat miehet toimintaan ja muodostuvat tapausten keskustaksi.
Niinpä Kalevalassakin kaunis Pohjolan neito on sellainen keskus,
johon Kalevalan uroitten työt ja toimet enimmälti kohdistuvat. —
Ihmisten rinnalla tuodaan kansanrunoissa myös esille runsas jumala-
ja tarumaailma jumalineen, haltioineen ja taruolentoineen, antamaan
kuvan kansan uskonnollisista käsitteistä. Siten laajenee kansanrunoelma
suureksi maailmankuvaksi.

       *       *       *       *       *

Kalevalan miessankarit, joihin seuraavassa tahdomme lyhyesti tutustua,
ovat etusijassa runollisen mielikuvituksen luomia ja nykyisessä
muodossaan usean eri runohenkilön teoista ja luonnepiirteistä pitkän
kehityksen kautta muodostuneita kokonaiskuvia, joissa pakanalliset
ja kristillisperäiset henkilöt ja aiheet ovat toisiinsa kutoutuneet;
mutta niin hyvin on sekä itse kansanruno että sen johdolla vihdoin
Kalevalan kokoonpanija nuo eri piirteet toisiinsa sovitellut, että
sankarit, kukin erikseen, yleensä esiintyvät eheinä henkilökuvina, ja
kaikki yhdessä antavat hyvän kokonaiskuvan Suomen kansan miestyypeistä
eli perikuvista, sekä hyvistä että hylättävistä. Kansanruno näet ei
yksistään ihannoi, vaan pysyy samalla todellisuuden piirissä.

Kalevalan ylin pääuros, jonka työt ja toimet muodostavat Kalevalan
pääsisällyksen, on »vaka, vanha _Väinämöinen_, tietäjä iänikuinen».
Alkuaan hän näyttää olleen vedenhaltia, mihin ominaisuuteen hänen
nimensä (väinä = virran leveä ja tyyni suu) ja toisintonimensä
Suvantolainen viittaavat. Meri ja välkeät vedet vielä Kalevalassakin
ovat hänen mielitiensä; meritse hän tavallisimmin liikuskelee.
Kansanruno on hänestä kuitenkin monimutkaisen kehityskulun kautta
lopuksi luonut ihmissankarin, jonka ylempänä mainitut seisovat
mainesanat jo selvästi osottavat, mitä ihanteitaan Suomen kansa on
tahtonut Väinämöiskuvassa tuoda ilmi. Vanhuus, vakavuus, viisaus,
henkinen voima, tieto ja taito — siinä ne ovatkin Väinämöisen persoonan
pääominaisuudet. Ja niillehän kansamme näyttääkin jo muinoin suurimman
arvon antaneen, mikäli sen runsaista runoista, saduista, sananlaskuista
ja arvoituksista voimme päättää. Väinämöisen mahtava tietäjä-olemus,
joka aniharvoin turvautuu miekkaan, vaikkapa kyllä osaa sitäkin hyvin
käyttää, edustaa siis kansamme henkistä voimaa; hän on juurikuin Suomen
kansan arvokas juhla- eli sunnuntaikuva. Vaan samalla hän on perin
havainnollinen ja selväpiirteinen ihminen, jolla on useita inhimillisiä
heikkouksiakin, jopa sellaisia, jotka tuntuvat hänen arvoiselleen
hengenuroolle vallan sopimattomilta. Mutta suomalainen kansanruno ei
kaunistelekkaan henkilökuviaan, vaan esittää ne todellisina ansioineen
ja vikoineen.

Kalevalan mukaan on Väinämöinen vanha jo syntyessään, sillä hän
vietti äitinsä, ilman immen, veden emosen, kohdussa satoja vuosia,
kunnes kyllästyi »ahtaaseen asuntoonsa» ja syntyi »uros aaltojen
sekahan». Meressä hän vielä uiskenteli 8 vuotta, kunnekka kohosi
sieltä »manterelle puuttomalle», jonka hänen äitinsä oli luonut,
ja asuskeli sitten »saaressa sanattomassa» monta vuotta mitään
merkillistä tekemättä. Vihdoin hän, vanhentuneena ja viisastuneena,
ryhtyy toimimaan ja hankkii ensin Sampsa Pellervoisen avulla paljaalle
maalle rehevän metsäpeitteen sekä sitten panee alkuun maanviljelyksen,
kylvämällä löytämänsä ohransiemenet suureen kaskimaahan. Siten hänestä
tulee maanviljelyksen isä. Samalla hän kehittyy mahtavaksi laulajaksi
ja tietomieheksi, joka »päivät pääksytysten» laulelee »syntyjä syviä».
Sellaisena maankuuluna tietäjänä hän esiintyy kilpalaulannassa ja
voittaa siinä helposti kateellisen, kerskailevan Joukahaisen. Tämä
lappalaissukuinen nuori laulaja tietääkin tosin yhtä ja toista
tietämisen arvoista, mutta ei lähimainkaan riitä Väinämöiselle, jonka
laulaessa »järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, kalliot
kaheksi lenti». Joukahaiselle valheineen käy surkeasti.

Kilpalaulannalla Kalevala juurikuin tahtoo osottaa, kuinka paljoa
ylempänä arvossa todellinen oppi, nerous ja taito on tyhmänkorkeaa
tiedoilla rehentelemistä, mutta samalla se tahtoo näyttää, kuinka
mahtavinkin hengensankari pohjaltaan on vain heikko ihminen.
Väinämöinen näet kompastuu Joukahaisen asettamaan ansaan, joka hänelle,
vanhalle ja yksinäiselle miehelle, näkyy Joukahaisen nuoren ja kauniin
sisaren Ainon muodossa. Hän juurikuin unohtaa kutsumuksensa ja korkeat
tehtävänsä, jopa omat suuret tietonsa ja taitonsakin, ja puuhailee nyt
ankarasti pelkissä kosimahommissa, välittämättä ollenkaan kosittavien
estelyistä ja kujeista. Sankarimme toimii aivankuin joku todellinen
naimisasioissa hassahtanut vanhapoika. Hän ahdistelee Joukahaisen
sisarta naimatarjouksillaan niin kovasti, että Ainon täytyy mennä
meren omaksi, pelastuakseen tuosta tungettelevasta, vanhahkosta
kosijasta ja vanhempiensa pakotuksista. Tosin hän joskus, kuten
esim. hänen oman tyhmyytensä ja hätiköimisensä vuoksi epäonnistuneen
Ainon merestä onginnan jälkeen, itsekin älyää, että häneltä »kaikki
on mieli melkeässä», s.o. nurinpäin, mutta yhä uudestaan hän ryhtyy
kosimahommiin, jopa niissä todellisia aikeita salatakseen helposti
livahuttaa suustaan valheenkin.

Pohjolan neito, »maan kuulu, ve'en valio», se nyt täyttää hänen
mielensä, ja Pohjolaan, vieraan heimon maahan, hän tekee kosimamatkoja.
Tosin ensimäisen matkan käy perin nolosti, kun Joukahainen matkan
varrella kostoksi ampuu häneltä hevosen, ja hän saa uida merta, niin
että »ei ole kynttä varpahissa, eikä sormissa niveliä», ennenkuin
kurjassa tilassa pelastuu Pohjolan rantaan. Eipä noin nolosti
perille tullut kosija edes rohkene imaista asiatansakaan, hän vain
voivottelee koti-ikäväänsä ja pyrkii päästä jälleen kotimailleen,
vaikkapa Pohjolan emäntä itsestään lupaa hänelle tyttärensä, jos hän
ihmeellisen taikamyllyn, sammon, takoisi. Oman päänsä päästimiksi hän
lupaa lähettää seppo Ilmarisen sampoa takomaan ja neidon ansaitsemaan.
Kuitenkin hän taas kömmeltyy neitosiin kotimatkalla, kun näkee
omin silmin Pohjolan kauniin immen taivaan kaarella kultakangasta
kutomassa. Neidon käskystä hän, kuten rakastunut hupakko ainakin,
tekee jos jotakin neidon suosion voittamiseksi. Hän halkaisee
jouhen »veitsellä kärettömällä», hän vetää munan solmuun ja solmun
tuntumattomaksi, hän kiskoo kivestä tuohta ja särkee jäästä aidaksia
»pilkkehen pirahtamatta», jopa lopuksi ryhtyy veistämään venettä neidon
kehrävarren (värttinän) muruista. Mutta siinä hän kiireessä iskee
kirveellä ison haavan polveensa eikä edes, lemmestä hömmelöitynyt kun
on, muista verensulkusanoja, tukkiakseen hirmuisen verentulvan.

Veren tukkijaa hänen, suuren tietäjän, täytyy etsiä ympäri kyliä.
Näissä puuhissa häneltä jälleen vähäksi aikaa unohtuu Pohjan neito, ja
viekkaasti hän toimittaa rehellisen, yksivakaisen Ilmarisen Pohjolaan
sampoa takomaan, kuten oli luvannut. Mutta kun Ilmarinen ei vielä
saanutkaan neitoa palkakseen, pälkähtää Väinämöiselle päähän lähteä
uudelleen Pohjolaan onneaan koettamaan. Monien vaikeuksien jälkeen,
matkattuaan urheasti Tuonelan kamalat maat ja tietoviisaan jättiläisen,
Antero Vipusen vatsat hakemassa veneen teossa tarvittavia kolmea
syntysanaa, hän vihdoin tiedon ja laulun voimalla valmistaa itselleen
komean kosiopurren ja lähtee sillä viilettämään Pohjolaan.

Mutta kesken kaikkea hän tälläkin matkalla jo ohimennen hätävaraksi
kosaisee Ilmarisen vireää siskoa, Annikkia, tietysti saaden rukkaset,
juurikuin palkaksi valheista, joita Annikille oli lasketellut. Joutuupa
siitä Annikin ajamana vihdoin hidas Ilmarinenkin kilpakosijaksi,
ja hän se voittaakin neidon sydämen. Väinämöinen, joka ei suinkaan
ole tahtonut väkisin neitoa viedä, silloin vihdoin huomaa, ettei
ole vanhan, vaikkapa olisikin kuuluisa tietäjä ja mahtimies, hyvä
lähteä kosimisessa kilpasille nuorten kera. Hän juurikuin herää
huumauksestaan, ottaa ylimpänä vieraana osaa Ilmarisen komeihin
hääjuhliin ja pysyy täst'edes visusti poissa naimistuumista. Kauan
harhailtuaan itsekkäissä puuhissa, hän nyt ikäänkuin jälleen löytää
oman itsensä ja oikean kutsumuksensa, kohoo heimonsa ensimäiseksi
mieheksi, johtajaksi ja puolustajaksi ja asettaa kokonaisedun,
yhteishyvän, omien pikkupyrintöjen sijalle. Hänen olemuksensa täst'edes
kasvaa piirre piirteeltä kansan johtajaksi ja pääsankariksi, jonka
rinnalla toiset Kalevalan uroot jäävät kokonaan varjoon.

Kun Ilmarisen vaimon kuoltua Kullervon koston uhrina välit Kalevalan ja
Pohjolan heimojen kesken ovat rikkuneet, panee Väinämöinen rohkeasti
toimeen sammonryöstöretken, saattaakseen tuon Pohjolalle paljon
onnea ja rikkautta tuottaneen, Kalevalan sepän takoman ihmekapineen
Kalevalaan onnea antamaan. Epäröivä Ilmarinen ja urhea Lemminkäinen
tulevat osallisiksi tähän suureen kansalliseen yritykseen, jonka
Väinämöinen, kalevalaisten johtajana, meritse tekee Pohjolaan.
Tällä retkellä hän osottaa m.m. ihmeellistä soittotaitoaan, kun
hän hauen leukaluusta tekemällään kanteleella hurmaa sekä ihmiset
että maan, ilman ja veden eläimet jopa jumalat ja haltiatkin.
Väinämöisen lumoavassa kanteleensoitossa Kalevala tahtoo kuvata Suomen
kansan suurta mieltymystä sävelten tenhovoimaan. — Väinämöinen se
samporetkellä esiintyy kaikista pulista päästäjänä. Hän yksin jaksaa
irroittaa veneen jättiläishauen hartioilta; hän vaatii Pohjolassa
rohkeasti sampoa, nukuttaa taikakeinoillaan Pohjolan soturit ja avaa
laulunsa mahdilla vaskivuoren, jonne Sampo oli kätkettynä. Ja hänpä se,
kun meritaistelussa kalevalaisten ja takaa-ajavain pohjolaisten välillä
Sampo särkyi pirstaleiksi, huolekkaasti kokosi rantamilta Sammon
murut ja saattoi ne Kalevalaan »onnen aluksi» ja »siemenen sikiöksi».
Kokonaista onnea ei näet kansa enemmän kuin yksityinenkään koskaan
saavuta — hyväpä kun saa osakseen onnen murujakin.

Pohjolan vihastunut emäntä lähettää Kalevalan turmioksi tauteja — ne
parantaa Väinämöinen; hän nostaa karhun kaatamaan Kalevalan karjaa —
sen Väinämöinen surmaa; hän varastaa Kalevalasta kuun, auringon ja
tulenkin — ne kaikki hankkii neuvokkaasti Väinämöinen, vähäksi osaksi
tosin Ilmarisen avulla, takaisin Kalevalaan. Hän on nyt pitkin matkaa
kansansa suuri hyväntekijä. Ja kun vihdoin uusi usko Kristuslapsen
mukana tunkeutuu Kalevalan maille, silloin hän vapaaehtoisesti, vanhan
suomalaisen maailmankatsomuksen edustajana, väistyy näyttämöltä,
jättäen toki kansallensa perinnöksi henkensä aarteet ynnä soiton ja
laulun tenhoisat taidot. Merestä hän oli noussut, ja merelle hän
vaskiveneessään katoaa.

Kalevalan toinen pääuros on kuuluisa seppä _Ilmarinen_, »veli
seppo Ilmarinen», kuten Väinämöinen häntä nimittää. Alkujaan hän
on ollut ilman jumala ja epäilemättä vanhimpia jollei vanhin
muinaissuomalaisten jumalista. Mutta ilman piiristä on kansanruno
vähitellen vetänyt hänet alas maan päälle ja muodostellut luovan
mielikuvituksensa avulla ihmesepäksi, »taitavaksi takojaksi»,
jollaisena hän kauttaaltansa Kalevalassa esiintyy. Ja ilmielävänä
yksilönä hän astuu Kalevalassa eteemme, edustaen Väinämöisen,
hengen sankarin rinnalla ja vastakohtana suomalaisen kansanluonteen
käytännöllistä, aineellista puolta. Hän on kansamme ilmehikäs arkikuva,
ahkera, hidas, epäröivä, saamaton ja hieman yksinkertainen seppä,
mutta omassa ammatissaan perin taitava. Hänellä ei ole Väinämöisen
runollista mieltä eikä rohkeaa päättäväisyyttä; toisten täytyy häntä
juurikuin ajaa edellään; mutta mitä hän ottaa tehtäväkseen, sen
hän, vaikeuksia väistymättä, kunnollisesti suorittaa. Väinämöiseen
verraten on hänellä yksi ulkonainen etu, joka tuottaa hänelle voiton
kilpakosinnassa; se on hänen nuorekas ja muhkea muotonsa, jota ei edes
»kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla» kykene hävittämään.
Hän näet, kuten kunnon sepän tuleekin, on ahkera saunassa-kylpijä
ja sen kautta suomalaisen saunaharrastuksen edustaja. Kaikessa
epärunollisuudessaankin Ilmarisen olemus herättää vilpitöntä
myötätuntoa, sekin kun osaltaan tuntuu niin perin suomalaiselta.

Kalevalan mukaan Ilmarinen »syntyikin sysimäellä, kasvoi
hiilikankahalla, vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa»,
ja ryhtyi heti laatimaan itselleen pajaa sekä rautaa ahjossaan
muovailemaan. Hän elää sitten aikojansa Kalevalan kuuluisana seppänä,
joka tilaajilleen takoo kaikenlaisia tarviskaluja, taidokkaita
koristeita, vahvoja varuksia, loistavia sota-aseita, jopa kerran
laatii itselleen jonkinmoisen lentokoneenkin (vaakalinnun) ja toisella
kertaa esiintyy taidokkaana kuvanveistäjänä takoessaan kultaneidon.
Sanotaanpa hänestä että hän on myös »taivoa takonut, ilman kantta
kalkutellut» juurikuin muistona hänen ilman jumaluudestaan. Kerran hän
koettaa laatia kullasta kuuta ja hopeasta aurinkoa, mutta ei siinä
oikein onnistu enemmän kuin muissakaan yrityksissä, joihin hän nenäänsä
pitemmälle ajattelematta ryhtyy. Ilmarisen taidokkain ja ihmeellisin
tuote on kuitenkin ihmemylly sampo.

Muistamme edellisestä Väinämöisen luvanneen lähettää Ilmarisen
Pohjolaan sampoa takomaan. Tuntien Ilmarisen haluttoman mutta
samalla herkkäuskoisen luonteen hän, kun ei saa seppää Pohjolan
neidon kauneuden kuvaamisella liikkeelle, houkuttelee tämän pajasta
katsomaan kuusen latvaan laulamaansa kuuta ja Otavaa. Utelias seppä
menee ansaan, vieläpä herkkäuskoisena kiipeää kuuseen kuuta ja Otavaa
käsin tavoittamaan. Silloinpa Väinämöinen loitsii ankaran myrskyn,
joka kiidättää sepän ilmojen lävitse Pohjolaan. Täällä Ilmarinen
esiintyy taidostaan ylpeänä ja itsetietoisena, jopa ihastuu koreaan
Pohjan neitoonkin, niin että neitoa saadakseen ryhtyy rohkeasti aivan
mahdottomista alkuaineista takomaan sampoa. Monien vaikeuksien jälkeen,
joissa kaikissa hän esiintyy kylläkin neuvokkaana miehenä, ne kun
koskevat hänen omaa ammattialaansa, hän, käyttämällä apuna itse luonnon
voimia, saakin valmiiksi sammon, ihmemyllyn sellaisen, joka Pohjolalle
jauhaa viljaa, suoloja ja rahoja ja jollaista ahnas ja äveriäs
Pohjolan emäntä oli niin hartaasti himoinnut. Mutta tyttöpä ei vielä
halunnutkaan vaihtaa neitiyden vapaita päiviä emännän huoliin, ja »alla
päin, pahoilla mielin» Ilmarinen palajaa kotipajalleen, edes vaatimatta
sampoa myötänsä.

Hän elelee jälleen uutterana seppänä kotikylässä, kunnekka saa
sisareltaan Annikilta kuulla, että Väinämöinen on komealla
kosiopurrella menossa Pohjolaan kosiin. Silloinpa »tunkihe sepolle
tuska, vasara käestä vaipui» — Pohjan neidon kaunis kuva ei siis ollut
vielä kokonaan haihtunut hänen sydämestään pajan nokeen. Ja oikeinpa
hänelle kerrankin tulee kiire joutua matkaan. Hän valmistautuu kuin
sulhasmies konsanaankin: kylpee saunassa noet pois ruumiistaan, niin
että on »kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina», pukeutuu
parhaasen juhlapukuunsa ja lähtee paraimmalla oriillaan ja komeimmalla
reellään tavoittamaan Väinämöistä. Luulisipa nyt vähintäin syntyvän
neidosta kilpakosijain välillä kaksintaistelun, mutta Ilmarisen
mieli on jo ennättänyt rauhoittua. Vaikka taitava miekkain takoja,
hän muuten ei ole mikään miekkamies. Niinpä hän nytkin itse ehdottaa
Väinämöiselle sovintoa, jotta neito saisi vapaasti valita. Ja neito
valitseekin hänet vastoin äitinsä tahtoa komean ulkomuodon ja sammon
takomisen vuoksi. Mutta monta vaarallista ansiotyötä hän saa vielä
suorittaa, ennenkuin Pohjan-akka suo hänelle tyttärensä. Näissä hän
aluksi esiintyy saamattomana ja avuttomana, mutta kun morsian »kädestä
pitäen» neuvoo, miten hänen tulee kussakin tapauksessa menetellä,
niin hän ne pelottomasti ja taitavasti suorittaa. Hän kyntää kyisen
pellon, kahlehtii Tuonen karhun ja pyytää Tuonelan joesta suuren
jättiläishauen. Kaikissa näissä ansiotöissä tulee hänen sepäntaitonsa
hyvään tarpeeseen.

Komeain häitten jälkeen Ilmarinen vie nuorikkonsa kotiinsa Kalevalaan
ja elelee siellä vaimoineen rauhaisaa perhe-elämää, kunnekka paimen
orja Kullervo pedoilla revittää emännän kappaleiksi. Silloin seppo
synkeässä surussaan, kun ei ollut »mieli tervoa parempi, syän syttä
valkeampi», ryhtyy, kuukauden toimettomana jopa syömättömänäkin
surtuaan, takomaan itselleen kullasta vaimoa. Ruumiin hän kyllä
saa syntymään, mutta henkeä ei kultakuvaan tule — se olisi
Ilmarisen pitänyt huomata jo työhön ryhtyessään. Ei lämmitä häntä
kultakuvan kylmä kylki, ja hän tarjookin kultaneidon naimahaluiselle
Väinämöiselle, vieläpä leikillisesti — mikä piirre hänessä muutoin
on perin harvinainen — vakuuttelee, ettei se suinkaan »ole suuri
suun piolta.» Vieläkin hän tekee yhden vaimon hankkimisyrityksen,
ajaa Pohjolan nuorempaa tytärtä kosimaan ja ryöstää tämän mukaansa,
kun tyttö ei hyvällä lähde. Vaan eipä tästäkään hänelle iloa koidu.
Arkipäiväisenä ja uneliaana hän nukkuu sikeästi majatalossa, ja
sill'aikaa toinen naurattelee hänen naistansa. Suuttuupa silloin
hidasverinen seppäkin ja loitsii — mikä muuten ei kuulu hänen
tapoihinsa — naisensa meren lokiksi eikä enää puutu naimisasioihin.

Ilmarisen epäröivä jopa merellä pelkurimainen luonne käy selvästi
ilmi samporetkellä. Häntä kyllä harmittaa, että Pohjola rikastuu
hänen samponsa turvissa, mutta hän ei tee mitään sammon hankkimiseksi
Kalevalaan. Vieläpä hän pelotteleekin kaikenlaisilla vaaroilla, kun
Väinämöinen rohkeasti kehoittaa lähtemään sammon ryöstöön. Hän on
maalla-eläjä, joka perin vastahakoisesti uskaltaa kalliin henkensä
Wäinämöisen välkeälle tielle, merelle. Lemminkäistä hän kyllä ivaa,
kun tämä miekallaan haukea tavoittaessaan mulskahtaa venheestä mereen,
mutta samalla joutuu itsekkin seppänä epäedulliseen valoon, kun särkee
miekkansa haukeen. Yhtä saamattomana hän, niin taitoniekka kuin
onkin, ei kykene hauen leukaluusta kannelta tekemään, vielä vähemmin
epärunollisena edes yrittääkään sitä soittaa, vaikkapa kaikki muut
yrittävät. Eikä hän samporetkellä osota mitään erityistä innostusta tai
kykyä muuhun kuin soutamiseen ja sampovuoren ovenlukkojen ja -saranain
rasvaamiseen; vieläpä todellisen vaaran uhatessa vain valittelee
ja peittäytyy veneessä viltin alle. Hän ei ole sankarisielu, vaan
pelkästään arkipäiväinen seppä. Pohjan akan Kalevalaan lähettämien
vaarojen pois karkoittamisessa hän tosin käytännön miehenä hieman
auttelee Väinämöistä, mutta pääkunnia kaikesta on tällöin Väinämöisen.

Irrallisempana edellisten pääurosten rinnalla esiintyy luonteineen
ja tekoineen Wäinämöisen »ylimäinen ystävä» _Lemminkäinen_, oikea
suomalaisen kansanrunon suosikki. Kuten jo hänen monista nimityksistään
— Lemminkäinen, Ahti, Kaukomieli y.m. — voimme huomata, on hänenkin
kokonaiskuvansa kansanrunossa kudottu yhteen monen eri henkilön
teoista ja luonteenpiirteistä. Mutta sitenpä onkin syntynyt erittäin
monipuolinen ja mielenkiintoinen sankarikuva, joka sekin ansioineen ja
vikoineen omalta kannaltaan hyvin edustaa suomalaista kansanluonnetta.
Väinämöistä sopisi meidän katsoa Suomen kansan kokonaisedustajaksi,
Ilmarinen taas on lähinnä hämäläisheimon edustaja, ja vilkas,
seikkaileva Lemminkäinen edustaa lähinnä karjalaisluonnetta. Hänessä
virtaa liikkuva, eloisa veri, joka pakottaa hänet alituisesti
retkeilemään ja seikkailemaan kotikylän ulkopuolella, uhmailemaan
vaaroja ja etsimään naisiloja. Runotar on hänen kuvaamiseensa tuhlannut
runsaasti väriä, niin että paikoin tuntuu itse Väinämöinenkin jäävän
häneen verraten varjoon. Hän on nuori ja pulska mies, »veitikka
verevä», jota naiset eivät voi vastustella ja joka elelee neitojen
kisoissa kuin kotonaan. Hänen mielijuomiansa on olut, joka panee
veren kuohumaan hänen suonissaan, niin että hän useinkin toimii
äkkipikaisesti ja häikäilemättömästi. Hän on »kärkäs käskemättä»
ja suuri kerskuri, mutta osottaa samalla pelotonta sotaista mieltä
sekä asetaitoa, osaapa tarvittaessa loitsiakin milt'ei Väinämöisen
veroisesti. Hurjapäisenä, ylpeänä, riidan- ja sodanhaluisena hän
kuitenkin on erittäin hellä äidilleen, vaikkapa kääntääkin äitinsä
varoitukset leikiksi, niitä tottelematta. Kaikkialla hän on oma
itsensä, jonkinlainen Kalevalan »yli-ihminen.»

Hänen ensimäinen urotyönsä on ylpeän ja kauniin Kyllikin ryöstäminen
Saaresta vaimoksi. Äiti häntä varoittelee lähtemästä kosiin, koska
oli köyhä ja halpasukuinen, mutta ylpeästi viittaa Lemminkäinen
vastustamattomaan viehätysvoimaansa sekä lupaa Kyllikille jumalaisella
miekallaan sukunsa suurentavansa. Tosin Saaren naiset hänelle nauravat,
kun hän kylän kujalla ajaa rekensä kumoon, mutta pianpa Lemminkäinen
kääntää naisten naurun lemmenleikiksi. Kyllikki on ainoa, jonka vuoksi
hän saa turhaa työtä tehdä, mutta niinpä hän vihdoin kyllästyykin ja
ryöstää Kyllikin rekeensä. Saapa hän lopuksi mairein sanoin ja vakavin
valoin Kyllikinkin suostumaan itseensä ja palajaa onnellisena kotiin.

Mutta sankarin avio-onni ei ole pitkä. Vastoin valaansa menee Kyllikki
kerran, Lemminkäisen liiaksi kalamatkalla viipyessä, kylän kisoihin.
Lemminkäisen veri kuohahtaa, kun hän sen kuulee; hänessä herää jälleen
vastustamaton sodanhalu, jota mitkään äidin tai vaimon rukoukset
eivät voi viihdyttää; eivät aarteet eikä kotoinen olut hänelle enää
kelpaa. Kyllikin sijaan hän tahtoo hankkia vaimokseen Pohjolan kuulun
neidon ja lähtee päätä pahkaa, loitsuilla ja sota-aseilla hyvin
varustettuna, Pohjolaan. Täällä hän taikakeinojansa avulla puikahtaa
Pohjolan pirttiin kenenkään huomaamatta keskelle mahtavia loitsijoita,
ja loitsii itse niin ankarasti joukkoon, että »tulta iski turkin
helmat, valoi silmät valkeata», ja kaikki Pohjolan tietäjät nujertuvat
sellaisen loitsuvoiman edessä mikä minnekin. Röyhkeästi hän sitten
pyytää Pohjan akalta tytärtä, »piikajoukosta pisintä», mutta saakin
aivan kuin Ilmarinen ensin tehtäväkseen vaarallisia ansiotöitä.
Kerskaillen hän lähtee hiihtämään Hiiden hirveä, niin että »tuli suihki
suksiloista, savu sauvojen nenistä», mutta vasta metsänhaltioita
suostuttelemalla hän lopulta monen seikkailun jälkeen saa hirven
taatusti kiinni. Ukko ylijumalan avulla hän taltuttaa suitsiinsa
myös Hiiden raisun hevosen, mutta kolmannessa ansiotyössä, Tuonelan
mustan joen joutsenen ammunnassa, hänet hukka perii. Pohjolan sokea
karjanpaimen, jota hän oli pilkannut, täällä kostoksi salaa ampuu hänet
kyynuolella ja silpoo miekallaan kappaleiksi Tuonelan synkkään jokeen.
Sinne olisikin sankarimme kadonnut, jollei hänen hellä ja huolehtiva
äitinsä, saatuaan Lemminkäisen kotiin jättämästä ennemerkistä tiedon
poikansa tuhosta, olisi verrattomassa äidinrakkaudessaan pannut maat
ja taivaat liikkeelle ja haravoinut poikaansa kokoon Tuonelan joesta
sekä jumalien voiteilla häntä henkiin herättänyt. Tosin hän nyt lähtee
kotiin äitinsä kera, mutta sydän on edelleen »noissa Pohjan neitosissa.»

Ja Ilmarisen häiden jälkeen hän uudelleen sonnustaa itsensä Pohjolaan
— tällä kerralla kostamaan sitä häväistystä, että hänet yksin, koska
muka oli toraisa, tappelija ja naisten viettelijä, oli jätetty häihin
kutsumatta. Mitkään äidin varoitukset tai vaaroilla pelottelut eivät
häntä nytkään voi pidättää, sillä sellaista häpeää hän, urosten uros,
ei voi sulattaa. Hän kylpee, pukeutuu vahvaan sota-asuunsa ja luottaen
oivalliseen miekkaansa sekä loitsutaitoonsa lähtee äidin kuvaamaa
vaarallista tietä ajamaan Pohjolaan. Rohkeutensa ja neuvokkaisuutensa
avulla hän selvittäytyy noista kamalista vaarapaikoista ja käyttäytyy
niin röyhkeästi ja ylimielisesti Pohjolassa, että Pohjolan isäntä
vihdoin miekalla koettaa häätää pois tuota kutsumatonta vierasta.
Mutta kaksintaistelussa Lemminkäinen sivaltaa isännältä pään poikki
»kuin naatin naurihista», vieläpä julkeaa pyytää vettä veriä käsistään
pestäksensä. Silloin emäntä vimmastuu ja kutsuu kaikki Pohjolan
miekkamiehet Lemminkäistä häätämään. Ylivoiman edessä sankarimme
viisaasti väistyy ja rientää suinpäin kotiinsa sekä sieltä vahvoilla
eväillä varustettuna Saareen vainolaisia piiloon. Saaressa hän viettää
niin julkeaa ja hauskaa elämää Saaren neitojen ja vaimojen parissa,
että Saaren mustasukkaiset miehet vihdoin päättävät karkoittaa tuon
rauhanhäiritsijän pois. Tälläkin kertaa Lemminkäinen sukkelasti väistyy
ylivoiman tieltä ja pääsee vihdoin monien vaivojen ja seikkailujen
jälkeen kotivalkamille, jätettyään Saaren naiset rannalle itkemään
hänen äkillistä poislähtöään. Apea oli lähtijänkin mieli, ja vielä
apeammaksi se käy, kun hän huomaa, että koti on poltettu poroksi ja
armas äiti kadonnut. Kerrankin hän oikein katuu tottelemattomuuttaan
ja hurjapäisyyttään. Vihdoin hän löytää äitinsä metsän piilopirtistä
ja on heti yhtä huoleton veitikka kuin ennenkin. Vielä kerran hän
yrittää kostoretkelle Pohjolaan, ottaen vanhan aseveikon Tieran
sotatoverikseen. Mutta nolosti käy tälläkin kertaa. Heidän laivansa
jäätyy Pohjolan emännän lähettämiin pakkasiin, ja alakuloisina
palajavat uroot kovia vastuksia kestäen kotiin. Lemminkäisen
ylpeää itseensäluottamusta ja naisiin mieltymystä ei tosin ankarin
pakkanenkaan jaksa täysin masentaa.

Näin on Lemminkäinen puuhaillut yksikseen. Vasta samporetkellä hän
esiintyy muiden sankarien mukana ja osottaa pitkin matkaa rohkeaa,
kerskailevaa ja levotonta luonnettaan. Hänpä se varomattomuudellaan
aiheuttaa retken puolinaisen onnistumisenkin, kun Väinämöisen
varoituksista huolimatta paluumatkalla laulaa karjahtelee niin kovasti,
että Pohjolan väki herää ja lähtee sammonryöstäjiä takaa ajamaan, mistä
ennen mainittu meritaistelu on seurauksena.

Näiden Kalevalan kolmen pääuroon ohelle on kansanruno asettanut
muutamia muita miesluomia, jotka nekin tavalla tai toisella liittyvät
edellisiin ja runojen kokonaisvirtaan, niin että yhteys kaikkien eri
osien ja sankarien välillä mitenkuten säilyy. Sellainen sivuhenkilö on
ennen muita synkkä _Kullervo_, jonka tuhoisa teko — Ilmarisen emännän
surma — muodostaa käänteen Kalevalan juonessa, rikkomalla Kalevalan ja
Pohjolan siihenastiset hyvät välit. Kullervo edustaa kodittoman orjan
kolkkoa osaa, on juurikuin orjuutta kärsineiden suomalaisheimojen —
inkeriläisten, vatjalaisten ja virolaisten — kovaosainen vertauskuva.
Harvinaisella runollisella voimalla ja 'jylhyydellä Kalevala esittää
hänen elämänsä murhenäytelmän. Hänen kotinsa hävitetään tuimassa
heimoriidassa, itse hän syntyy orjuuteen, mutta osottaa jo lapsena
tavattomia ruumiin ja hengen voimia. Orjassa ne eivät pääse huonon
kohtelun vuoksi kehittymään suotuisaan suuntaan; ulkonaiset olosuhteet
ja oman sydämen voimakkaat vietit ja intohimot saattavat Kullervon
rikoksien tielle. Sukukoston hän näyttää imeneen jo äidin maidossa,
ja sitä peläten hänen setänsä Untamo ensin koettaa toimittaa hänet
pois päiviltä ja sitten, kun Kullervo uhkamielisesti tekee kaikki
työt, jotka hänen sankariluonteelleen olivatkin sopimattomia,
nurinpäin, myö hänet muutamasta raudankappaleesta Ilmariselle. Ei
osaa Ilmarisen emäntäkään orjaa oikein kohdella; ajattelemattomasti
hän Kullervon eväsleipään leipoo sisälle kiven. Kun Kullervo, jota
paimenen halpa virka jo on tarpeeksi harmittanut, lisäksi särkee tuohon
leipäkiveen ainoan muiston isästänsä, perintöveitsensä, kuohahtaa
hänen kostonhaluinen verensä, ja sepän emäntä saa hengellään maksaa
ilkityönsä. Koston makuun päästyään Kullervo nyt tahtoo kostaa
Untamolle isänsä Kalervon kodin hävityksen, mutta joutuu sitä ennen
kuolleiksi luulemiensa vanhempainsa luo. Täälläkään hän ei töissään
menesty, ne kun eivät ole hänen voimiensa mukaisia, ja vihdoin hän
eräällä metsämatkalla tietämättään viettelee oman kadoksissa olleen
sisarensa, joka hyppää koskeen häpeäänsä sovittamaan. Näyttääpä kuin
olisivat kaikki kohtalon voimat liittoutuneet häntä vastaan. Rikos vie
rikokseen. Töykeästi kohtelee Kullervo kotiväkeään ja vihdoin kostaa
perinpohjin Untamollekin. Mutta silloinpa onkin mitta täysi. Rikokset
huutavat sovitusta, ja sovitukseksi Kullervo jylhästi painaa miekkansa
kärjen omaan rintaansa.

Kullervonkin nimen ympärille on kansanrunoissa kutoutunut
alkuperäisestä eri henkilöille kuuluvia tekoja ja piirteitä, jotka
kaikki yhdessä ovat jylhentäneet tuon onnettoman sankarin synkkää
kokonaiskuvaa ja muodostaneet sen niin kammottavan traagilliseksi.
Hän se Kalevalan henkilöistä onkin ensinnä ja eniten herättänyt
kaunotieteilijäin ja -taiteilijain mielenkiintoa.

Verrattain vähäpätöinen sivuhenkilö on nuori _Joukahainen_, jonka
esiintyminen kuitenkin on tarpeellinen saattamaan Väinämöistä
kosiopuuhiin. Hän on luihu ja kateellinen ylvästelijä ja kerskuri, joka
ei voi kärsiä Väinämöisen suurta tietäjämainetta. Vastoin kotiväkensä
kieltoa hän lähtee kilpasille Väinämöisen kera, mutta joutuu
kilpalaulannassa niin surkeasti tappiolle, että ainoasti lupaamalla
sorean Aino-siskonsa Väinämöiselle puolisoksi pelastaa hätääntyneen
henkensä. Tätä hän sitten kyllä katkerasti pahoittelee ja yrittää
salakavalasti kostaa Väinämöiselle ampumalla häneen nuoliaan, kun hän
Pohjolaan kosiin merta myöten ajelee. Sattuvasti kuvailee kansanruno
Joukahaisen maltitonta vahtausta, kun hän levottomana siirtyy pirtistä
vaanimaan ulos pihalle ja pihalta yhä ulommaksi pelloille ja kosken
partaalle. Ja vahingoniloisena hän toivottelee Väinämöiselle tuhoa
meren aalloissa. — Kalevala ei hänestä sen enempää piittaakaan,
tehtyään ensin muutamilla piirteillä hänen halpamaisen luonteensa
selväksi.

Hauska tuttavuus on Lemminkäisen sotatoveri, urhea _Tiera_, joka
ohimennen lukijalle esitetään. Kun Lemminkäinen Tieran sotaista mieltä
herättääkseen hänelle muistuttelee heidän entisiä yhteisiä urotekojaan,
herää hänessä sotainen into niin kiivaasti, ettei edes äsken naitu
nuorikko voi häntä pidättää. Niin kiireesti hän jouduttautuu
Lemminkäisen mukaan, että vasta ulkona viimeistelee pukuansa.
Muutamilla piirteillä on Kalevala hänestäkin luonut havainnollisen
pikkukuvan.

Nolon osan on Kalevalassa saanut _Pohjolan isäntä_. Häntä ei edes
mainita millään erityisnimelläkään; hän peittyy täydellisesti
voimakkaan vaimonsa Louhen liepeihin. Kotiväki ei piittaa rahtuakaan
hänen käskyistään ja kun hän kerran koettaa ominpäin isännyyttään
näyttää, häätämällä miekoin talostaan julkeaa Lemminkäistä, saa
hän surkeasti surmansa. Hän on täydellinen »tohvelisankari». Hänen
vastakohtanaan esiintyy Kalevalan lopussa talonsa ylpeänä isäntänä
»ruma _Ruotus_ paitulainen» (= raamatun Herodes), joka röyhkeästi
kohtelee avunanojaa.

Kalevalan miesjumalat ja muut tilapäiset mieshenkilöt sivuutamme, kun
ne ovat ulkopuolella esityksemme piiriä.

       *       *       *       *       *

Näin asettaa Kalevala eteemme suuren joukon mieskuvia kaikki elävinä
ja yksilöllisinä. Suppea esityksemme ei voi antaa muuta kuin perin
kalpean aavistuksen siitä monipuolisesta elämästä, jota Kalevala
mestarillisesti kuvailee. Vielä vähemmän se voi selvitellä sitä
verratonta runollista kauneutta ja värikkyyttä, joka sen kuvauksia
koristaa. Voidakseen tästä kaikesta täysin nauttia, täytyy itsekunkin
lukemalla syventyä Kalevalan omiin runoihin. Niiden lukeminen kyllä
runsaasti lukijan vaivat palkitsee.



KALEVALAN NAISET

Esittänyt O.A. Kallio


Kalevalan varsinaiset pää- ja toimihenkilöt ovat tosin, kuten
luonnollista onkin, miehiä, mutta samalla on Kalevala antanut
naisillekin sangen huomattavan sijan. Miehet töineen ja toimineen
ovat ikäänkuin Kalevalan vahva luusto, naiset sen, lihasto; tai
toista vertausta käyttääksemme, miehet ovat sen ajatteleva pää ja
toimiva käsivarsi, naiset sen tunteva ja lämmittävä sielu ja sydän.
Harva kansanrunoelma asettaa eteemme sellaisen joukon havainnollisia
naiskuvia kuin Kalevala. Sodat, taistelut ja verityöt eivät ole
Kalevalan pääsisällyksenä kuten esim. kreikkalaisten ja saksalaisten
vanhain kansanrunoelmain. Suomalaisen kansanluonteen mukaisesti
Kalevala pysyy enimmälti kodin ja perheen piirissä, yksityisolojen,
mielialojen ja tunnelmain maailmoissa. Ja tämä Kalevalan idyllinen,
lyyrillinen luonne johtuu suuressa määrin juuri siitä, että naisilla
siinä on niin vaikuttava asema. Varsinkin _äidit_ ovat Kalevalassa
saaneet harrasta huomiota ja myötätuntoa osakseen. Missäpä muussa
kansanrunoelmassa on äidin huolta ja lapsenrakkautta kuvattu niin
kauniisti kuin Kalevalassa? Ainon äiti, Lemminkäisen äiti, Louhi,
Lokka, Kullervon äiti, Marjatta — kaikki he hellällä äidinrakkaudella
huolehtivat, tosin joskus vääräänkin suuntaan, lastensa parhaasta;
ja helposti suo äidinsydän anteeksi lapsensa hairahdukset. Tosin
muutamain Kalevalan äitien alkukuvana lienee kristinuskon kantaäiti,
neitsyt Maaria, josta katolinen kirkko keskiajalla muodosteli naisen
ihannekuvan, mikä sitten siirtyi kansan mielikuvitukseen ja sen
runoihin, mutta silti Kalevalan äidit ovat suuressa määrin yksilöllisiä
henkilöitä omine erikoisuuksineen. Äitien rinnalla on meillä
Kalevalassa joukko viehkeitä _neitosia_, kuten Aino, Kyllikki, Pohjan
impi ja Annikki, jotka ovat omiansa panemaan Kalevalan sankarien päät
pyörälle ja saattamaan äideilleen päänvaivaa kosijain suhteen. Onpa
vielä lisäksi ahkeria ja toimekkaita _emäntiä_ ja _palvelustyttöjä_,
kuten Osmotar ja »Pohjan piika pikkarainen», puhumattakaan monista
soreista haltiattarista, joita ilmat, metsät ja vedet ovat täynnä. Tämä
naishenkilöjen kirjava paljous se antaakin Kalevalalle aivan erikoisen
viehätyksen.

       *       *       *       *       *

Mahtavin, edustavin naishenkilö Kalevalassa on _Louhi_, Pohjolan
emäntä, sukunsa, talonsa ja tavaransa neuvokas ja voimakas suojelija
ja johtaja. Hänellä on miehen tarmo ja ryhti, kun hän esiintyy
heimonsa edustajana Kalevalan sankareja kohtaan; äidillisellä huolella
hän valvoo perheensä parasta. Ulkomuodoltaan hän ei ole viehättävä.
Hänen lisänimensä onkin »Pohjan akka harvahammas» — siis sellaisena
miltei noita-akan näköinen. Hän osaakin loitsia kuin parhain tietäjä
ja muuttaa helposti muotoansa. Talossaan hän esiintyy mieluisille
vieraille rehtinä emäntänä ja hallitsee täydellisesti vähäpätöistä
miestänsä. — Louhen intohimona on saada talonsa ja sukunsa rikkaaksi
ja mahtavaksi. Senpätähden hän koettaa hankkia itselleen kuuluisan ja
äveriään vävyn sekä tyttärensä lunnaiksi onnea ja rikkautta tuottavan
ihmemyllyn sammon Pohjolaan. Hän kestitsee runsaasti Väinämöistä, joka
perin kurjassa tilassa on mereltä joutunut Pohjolan rantaan, ja lupaa
saattaa hänet takaisin Kalevalaan, vieläpä tyttärensäkin hänelle, jos
Väinämöinen sammon takoisi. Kun sitten Ilmarinen Väinämöisen sijasta
saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, käskee Louhi tyttärensä käyttämään
kaikkea naisellista viehätysvoimaansa Ilmarisen lumoamiseksi, jotta
tuo taitava seppo todellakin viehtyisi ryhtymään sammon taontaan.
Sammon saanti se tässä on hänelle pääasia, tytär vain houkutuskeino.
Ja iloisena hän sitten, kun sampo on valmis, toimittaa Ilmarisen
tiehensä sekä saattaa sammon syvälle »Pohjolan kivimäkehen, yheksän
lukon ta'aksi» valtansa ja voimansa vastaiseksi perustaksi. Tyttären
Ilmariselle antaminen joutui jäämään siksensä, kun oli toivoa saada
mahtavampikin vävy.

Riihatonta Lemminkäistä toimellinen Louhi ei voi suvaita. Hän
muistuttaa Lemminkäiselle, että tällä oli jo entinen emäntä, eikä siis
voinut Louhen tytär enää tulla kysymykseen; mutta kun Lemminkäinen
röyhkeästi yhä vaatii Pohjolan »impiparvesta ihaninta», panee hän
kosijalle sellaiset ansiotyöt tehtäviksi, joihin tämä viimein sortuu.
Ja Lemminkäinenpä se yksin jätetään Pohjolan suuriin häihin kutsumatta,
koska on »tehnyt häissäkin häpeät». Kun Lemminkäinen siitä suuttuneena
surmaa hänen mitättömän miehensä, kostaa hän sen ankarasti ja vainoaa
murhaajaa hellittämättä.

Kun Väinämöinen ja Ilmarinen saapuvat kilpakosijoina Pohjolaan,
koettaa Louhi kaikilla järkisyillä saada tytärtään menemään vaimoksi
rikkaalle Väinämöiselle, koska sellainen naimiskauppa olisi ollut
Louhelle edullinen, mutta ei hän toki tahdo väkisin pahoittaa tytärtään
vastenmieliseen avioliittoon. Kuitenkin saa Ilmarinen vielä suorittaa
perin vaikeita ansiotöitä, ennenkuin Louhi lopullisesti suostuu. Vaan
sitten hän pitääkin Ilmariselle ja tyttärelleen mahdottoman komeat
häät, joihin hän kutsuttaa kaiken maailman kansan. Haikein mielin
hän vihdoin laskee tyttärensä, hyvillä neuvoilla ja varoituksilla
varustettuna, lähtemään uuteen kotiin. Tällöin vasta tuossa
miesmäisessä naisessa todelliset naisen ja äidin tunteet pääsevät
arvoonsa.

Erittäin tarmokkaana esiintyy Louhi sammonryöstörunoissa. Hän puolustaa
tuota hartaimman intohimonsa esinettä, valtansa ja rikkautensa
lähdettä, kuin naarasleijona pentujaan; hän kokoo sotajoukon ja
varustaa laivan ajamaan takaa sammon ryöstäjiä; hän toimittaa heidän
tielleen jo etukäteen kaikenlaisia vaaroja; ja neuvokkaasti, rohkeasti
hän, kun hänen sotalaivansa särkyy Väinämöisen loitsimaan salakariin,
kokoo sen kappaleet allensa, asettaa soturinsa siivilleen, muuttautuu
jättiläislinnuksi ja istuikse suoraan vihollistensa laivan mastoon.
Ja kun taistelussa sampo särkyy, niin että vain sen tyhjä kansi jää
Louhen käsiin, koettaa hän vieläkin kaikin keinoin vahingoittaa
kalevalaisia; koston paha henki on saanut hänet kokonaan valtoihinsa,
naisellisuus on hänestä tyystin kadonnut. Lopulta hän, tuntien sammon
menetettyään kadottaneensa voimansa, luopuu pahoista aikeistaan ja
laskee piilottamansa auringon ja kuun jälleen Kalevalalle paistamaan.

Jylhänä, suurenmoisena niin hyvässä kuin pahassakin kohoaa Louhen
mahtava olemus Kalevalan henkilökuvista aivan etualalle, miessankarien
rinnalle. Kaikesta itsekkyydestään huolimatta hän johdonmukaisella
luonteellaan ja toiminnallaan herättää mielenkiintoa, jopa lopussa
tavallaan myötätuntoa, sillä sortuuhan hän kotiaan ja tavaraansa
suojellessaan.

Puhtaasti äitinä on _Lemminkäisen äiti_ Kalevalan täydellisin
äidinkuva. Hurjapäisen poikansa puolesta hän panee kaikki alttiiksi.
Tämä ainoa poika on, miehen aikaisin kuoltua, hänen hellikkinsä ja
silmäteränsä, jota hän alituisesti varoittelee, neuvoo ja pidättelee
syöksymästä uhkarohkeihin yrityksiin, ja jota Tuonelan joesta
pelastaakseen hän panee maat ja taivaat liikkeelle. Äidillisessä
rakkaudessaan hän helposti unohtaa ja antaa anteeksi lemmikkinsä
hairahdukset ja kovakorvaisuuden. Kun Lemminkäinen lähtee Saareen
Kyllikkiä kosimaan, varoittelee äiti vanha häntä kaikin tavoin
menemästä niin ylhäisiä kosimaan; tai kun Lemminkäinen kerta toisensa
perästä sonnustautuu retkelle Pohjolaan, milloin kosimaan, milloin
kostamaan, käyttää äiti, poikansa henkeä peläten, kaikkea äidillistä
vaikutusvoimaansa pidättääkseen rakasta poikaansa kotona emon
luona kaukana surman teiltä. Mutta rajupäinen poika ei kuule äidin
varoitteluja, ja silloin tällä ei ole muuta keinoa kuin neuvoa ja
opettaa poikaansa, jotta tämä terveenä selviäisi vaaroista.

Kotona hän levottomin mielin seuraa poikansa seikkailuja ja odottelee
kärsimättömänä tämän kotiin paluuta. Kun Lemminkäisen ollessa
ensimäisellä Pohjolan-retkellä hänen kotiin merkiksi jättämästään
harjasta veri alkaa vuotaa, arvaa äiti tuhon kohdanneen Lemminkäistä.
Miniä, Kyllikki, ei ehdi vielä ajatella mitään, kun äiti jo suinpäin
syöksyy ulos tielle poikaansa etsimään ja juoksee Pohjolaan niin että
»mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui». Pohjolassa hän
panee kiertelevän Louhen tiukalle, ja kun Louhi sanoo Lemminkäisen
mahdollisesti joutuneen susien suuhun tai karhujen kitahan,
tiuskaisee hän ylpeänä ja itsetietoisena: Jo vainen valehtelitki!
Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä.» Vihdoin
Louhi sanoo Lemminkäisen lähteneen Tuonelan joelle, ja silloin äiti
taas juoksemaan kadonneen jälestä »suuret suot sutena, kulki korvet
kontiona, ve'et saukkona samosi». Saatuaan auringolta varman tiedon
siitä, että Lemminkäinen on surmattu Tuonelan jokeen, hän Ilmarisella
teettää jättiläisharavan, jolla hellittämättä haravoi poikansa
jäännökset joesta kokoon. Huolimatta korpin pilkasta hän sommittelee
kappaleet yhteen, saa Suonettaren avulla ruumiin eheäksi ja vihdoin
mehiläisen lopulta itse »luojan kellarista, kamarista kaikkivallan»
hakemien voiteiden avulla hengenkin poikaansa palajamaan. Ei hän
tätä toru eikä moiti, vaan on perin iloinen saadessaan vallattoman
veitikkana lähtemään kotiin. Samalla tavalla hän hellii ja suojelee
Lemminkäistä silloinkin, kun tämä, Pohjolan isännän surmattuaan,
toiselta Pohjolan-retkeltään pakenee kotiin ylivoiman tieltä. Hän
tiedustelee hellästi Lemminkäisen pahoilla-olon syytä ja kokee kaikin
tavoin häntä lohdutella, vieläpä neuvoo hänelle varman piilopaikankin
kaukaisessa meren saaressa, jääden itse kotiin alttiiksi Pohjolan väen
kostolle. Niin hätäinen on äidin sydän, että hän ei ollenkaan huomaa
Lemminkäisen vannovan vain pari kesää pysyvänsä poissa sotateiltä,
vaikkapa äiti oli luvannut piilopaikan neuvoa vain sillä ehdolla, että
Lemminkäinen vannoisi kymmenen kesää välttävänsä sotaseikkailuja.
Ja vaikka Lemminkäinen yksin on syypää siihen, että äiti saa paeta
Pohjolan väkeä metsään kurjuuteen ja nämä polttavat poroksi heidän
talonsa, heltyy äidin sydän heti, kun saa nähdä poikansa terveenä
palajavan piiloretkeltään. Tällaisen hemmottelevan äidinrakkauden
hoivissa Lemminkäisestä kai kasvaakin tuollainen riihaton hurjapää,
joka ei hetkistäkään pysy alallaan. Mutta ottamalla huomioon, että
Lemminkäinen on äitinsä ainoa poika ja vanhuuden tuki, on tuollainen
hellyys helposti ymmärrettävissä; se on anteeksi annettavaa äidillistä
ja naisellista heikkoutta.

Samantapaista äidin huolta ja hätää osottaa _Marjatta_ neito etsiessään
kadonnutta pojuttansa »alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen,
katsoen joka kanervan, kaivellen katajanjuuret», ja iso on hänenkin
ilonsa, kun lapsi vihdoin suolta löytyy.

Liikuttavin on sittenkin _Kullervon äidin_ rakkaus ja anteeksiantamus.
Hänkin on väsymätönnä etsinyt metsään kadonnutta tytärtään, sillä
»emon etso eellimäisnä, emon etso, emon kaiho», mutta turhaan hän
on etsinyt. Sitä suurempi on hänen ilonsa, kun kuolleeksi itkemänsä
poika Kullervo vielä palajaa äidin luo. Ja vaikkapa Kullervo, tosin
kyllä tietämättään, tekee mitä kauheimman rikoksen, pitää tuon
samaisen metsään kadonneen sisarensa, »turmelee emonsa tuoman», ei
äiti kuitenkaan kiroo Kullervoa, vaan päinvastoin lohduttelee ja
tyynnyttelee häntä. Hän juurikuin koettaa ymmärtää kurjan poikansa
katkerat kokemukset ja löytää niistä lieventäviä asianhaaroja pojan
rikokselle. Lemminkäisen äidin tavoin hän kaikin keinoin kieltelee
Kullervoa sotaan lähtemästä, ettei sinne sortuisi. Kun sitten Kullervo
jäähyväisiksi ynseästi kohtelee kotiväkeänsä, jopa äitiäänkin, niin
kaikki muut vastalahjaksi hänet hylkäävät; äiti yksin verrattomassa,
anteeksiantavassa rakkaudessaan ei unhota kurjaa Kullervoa. »Et älyä
äidin mieltä, arvoa emon sydäntä», hän vastaa Kullervolle, kun tämä
kysyy, surisiko äiti häntä, jos kuulisi hänen kuolleen sotatielle,
ja jatkaa: »Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi; itken
tulville tupamme, siltalauat lainehilla, lumet itken iljeniksi, iljenet
suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat vieroviksi; mit'en
itkeä ilenne, itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, saunan lauat
lainehilla.» Voiko tosiaan äidinrakkaus rikoksellista poikaa kohtaan
mennä pitemmälle kuin tässä ihanassa kuvauksessa? Tuskin.

Lastensa parasta katsova on myös _Ainon äiti_, vaikkapa hän erehtyy
keinoissaan ja vasta myöhään sen huomaa. Aivan oikein hän epää
poikaansa Joukahaista lähtemästä kilpasille Väinämöisen kanssa ja
sitten myöhemmin kokee estellä hänen kostopuuhiaan, mutta tyttärensä
Ainon suhteen hän äidillisessä lyhytnäköisyydessään menettelee
väärin. Hänkin näet toivoo tyttärelleen mahtavia sulhasia, ja kun
hän Joukahaiselta kuulee, että tämä oli luvannut Ainon Väinämöiselle
puolisoksi, niin hän ihastuu ikihyväksi, koska siten näkee hartaimman
toivonsa toteutuvan. Ottamatta ollenkaan lukuun Ainon omaa tahtoa ja
valintavapautta hän äidillisellä vallalla koettaa pakoittaa itkevää
Ainoa iloitsemaan ja koristautumaan Väinämöistä varten. Äidin tarkoitus
on kyllä hyvä, mutta hän ei jaksa käsittää, että Ainossa jo on täysin
hereillä oman sydämen naisellinen itsetietoisuus, uuden sukupolven
katsantokanta. Vasta kun hän saa kuulla Ainon menneen surussaan »alle
aaltojen syvien», hän huomaa erehtyneensä pakoittaessaan tytärtään
»vastoin mieltä miehelähän». Ja sitä katkerampi ja lohduttomampi on nyt
hänen surunsa, niin suuri hänen kyyneltensä tulva, että niistä kasvaa
kolme jokea, joiden keskellä olevilta luodoilta sadat kultaiset käköset
alakuloisella kukunnallaan juurikuin säestävät hänen mielipahaansa.

Näihin äidinkuviin voisimme vielä lisätä seppo Ilmarisen äidin.
_Lokka_, »luopuisa emäntä», odottelee hartaalla halulla Ilmarista ja
hänen kuulua nuorikkoaan Pohjolan hääjuhlista kotiin. Kun sitten »reen
kapina kankahalta» kuuluu, riemastuu hän suuresti, sillä nyt hän ensi
kerran saa nähdä poikansa toivotun morsiamen ja nuorikon, joka »on kuin
puola puolikypsi tahi mansikka mäellä». Ilmarisen onni ja menestys
on ollut äidin hellin huoli, ja kun hän nyt näkee pojan onnellisena
kauniin nuorikon rinnalla, ei äidin riemulla ole rajoja. Muhkeat
tupaantuliaiskemut, joissa »oli kysta kyllin syö'ä», ovat puolestaan
osotuksena Lokan äidinilosta ja vieraanvaraisuudesta. — Samoin
_Väinämöisen äiti_, vaikkapa jo onkin vainaja, vielä haudasta seuraa
mielenkiinnolla poikansa kohtaloita ja antaa hänelle äidillisiä neuvoja.

Nämä kauniit äidinkuvat ovat Kalevalan ihanimpia kohtia ja osaltaan
arvokas todistus esivanhempiemme sydämellisistä perhesuhteista.

Entäpä Kalevalan neidot, kassapäiset kaunottaret?

Heidän hempeästä parvestaan kohoaa yli muiden _Pohjan neito_, »maan
kuulu, ve'en valio», Kalevalan sankarien sydämen aivoitus ja sentähden
tavallaan koko Kalevalan keskus. Moninaisesti kuvailee Kalevala hänen
kauneuttaan ja hempeyttään, joka kosijoita vastustamattomasti vetää
puoleensa. Hän itse hyvin tietää sulonsa voiman eikä suinkaan suostu
ensimäisen kosijan kumppaniksi. Hän osaa vikkelästi, mutta samalla
herttaisen suopeasti torjua kosijain tarjoukset, kunnes hänen sydämensä
on päässyt täysin selville vaalistaan. Äiti ei voi häntä pakoittaa
vastenmieliseen liittoon; ylväästi hän sydämen asioissa vaatii
itselleen valintavapauden. Väinämöinen saa turhaan hikoilla hänen
tähtensä ja panna maat ja manalat liikkeelle. Neito tosin kohtelee
arvokasta Väinämöistä kaikella kunnioituksella, mutta osaa sukkelasti
väistää Väinämöisen kosinnat. Kun Väinämöinen ensi kertaa Pohjolasta
palatessaan näkee hänet taivaan kaarella kaikessa ihanuudessaan ja heti
häntä kosaisee, kertoo neito herttaisesti hymyillen edellisenä iltana
kuulleensa rastaan lehdossa lauleskelleen »tytärten mieltä» ja »miniän
mieltä». Ja laulun loppuponsi oli muka ollut se että »harvoin saapi
orja lemmen, ei miniä milloinkana», kun sitä vastoin neito on kotonaan
»kuin marja hyvällä maalla». Kun Väinämöinen ei peräydy, panee hän,
kosijan itsensäkehumiseen kiinni iskien, tälle mahdottomilta näyttäviä
koetöitä ja lupaa »ehkä» niiden suorittajalle menevänsä. Siten hän
sillä kertaa selviää Väinämöisestä, tämä kun ei voi tehtäviään loppuun
suorittaa.

Sen sijaan näyttää Pohjolan neiti jo alunpitäen tunteneen sisäistä
vetovoimaa nuorekkaan muhkeaa Ilmarista kohtaan, vaikk'ei,
naisellisesta kyllä, tahdo sitä aivan heti tunnustaa. Mielellään hän
siis äitinsä kehotuksesta koristautuu kaikin tavoin, kun Ilmarinen
saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, ja saakin sirkoin silmin, punehtivin
poskin yksivakaisen sepän häneen ihastumaan. Mutta kun seppo
sammon taottuaan tosissaan pyytää neitoa vaimokseen, hän kuitenkin
ikäänkuin sulhasta koetellakseen vielä tekee kaikenlaisia pieniä
estelyitä, joista totinen seppä niin pahastuu, että pyrkii suinpäin
kotiinsa. Juurikuin katuen käytöstään Ilmarista kohtaan hän sitten,
kun Väinämöinen ja Ilmarinen kilpakosijoina saapuvat Pohjolaan,
heti ilmaisee menevänsä Ilmariselle, »otsan hyvyydelle, varren
kaiken kauneudelle», vaikkapa äiti kyllä kehottelee häntä menemään
rikkaalle Väinämöiselle. Tälläkin kertaa hän hyvin somasti, kosijaa
loukkaamatta, selviää Väinämöisen uudistetusta kosinnasta, sanomalla
ettei Väinämöinen olekkaan suorittanut loppuun koetöitään, eikä häntä
haluta merelläkulkijan toveriksi. Hieman neuvotonta sulhoaan Ilmarista
hän sitten kaikella morsiamen osanotolla opastaa suoriutumaan uusista
ansiotöistä, sillä nyt hän on jo koko sydämellään Ilmariseen kiintynyt.
Tosin hääjuhlien aikana, kun joka taholta häntä pelotellaan miniän
kovalla kohtalolla, huoli ja ikävä väkisinkin tahtovat armaasta kodosta
erotessa hänet masentaa ja itkemään saattaa, mutta rakkaus Ilmariseen
voittaa, ja hellien jäähyväisten jälkeen hän lähtee Ilmarisen mukana
uusia kohtaloita kohti.

Ilmarisen emäntänä hän esiintyy erittäin toimellisena, pitäen varsinkin
karjastaan mallikelpoista huolta. Ja entinen vallaton veitikkamaisuus
tulee hänessä esiin, kun hän ilkamoiden ja orjan ihmisarvoa ollenkaan
ajattelematta, leipoo Kullervon eväsleipään sisälle kiven. Tarkoitus
hänellä tuskin oli paha; teko oli pikemmin vain nuorekasta kujeilua.
Mutta Kullervoon kohdistettuna se käy hänelle turmioksi, sillä
Kullervo, tuo elämän kovasti kolhima orja, ei sellaista sydämetöntä
leikkiä ymmärrä; hengellään saa »sepon ilkoinen emäntä» maksaa
kepposensa, hänen katumuksensa on liian myöhä. Että Ilmarisen rakkaus
ei ollut avioliitossa kylmennyt, sitä todistaa se syvä ja epätoivoinen
suru, joka hänet kuukausmääriksi valtaa emännän kuoltua.

Pohjan neidon sukua on ylväs »_Kyllikki_, korea neiti, Saaren neiti,
Saaren kukka». Hänkään ei hevillä »suostu sulhosihin, mielly miehihin
hyvihin», koska tuntee hyvin suuren sukunsa ja kuulun kauneutensa
arvon. Turhaan itse taivaankappaleet häntä pojillensa kosiskelevat;
suotta tulevat Virosta sulhot; turhaanpa lieto Lemminkäinenkin, tuo
kaikkien naisten vastustamaton lumooja, kokee Kyllikkiä suostutella ja
hänen tähtensä »sadat airot poikki souti, sadat saappahat kulutti».
Kyllikki yksin on taipumaton, ja niinpä täytyykin Lemminkäisen
rohkeasti ryöstää hänet rekeensä. Aluksi neito on vallan suunniltaan,
mutta Lemminkäisen rohkean ylväs olemus ja kauniit lemmenvakuuttelut
saavat hänet vihdoin taipumaan. Kuitenkin hän, tuntien Lemminkäisen
seikkailunhaluisen luonteen ja saadakseen nauttia rauhassa avioelämän
onnea, vaatii sulhonsa vannomaan »valat ikuiset ei sotia käyäksensä
kullankana tarpehella, hopeankana halulla». Lemminkäinen vannookin,
mutta vaatii vastavalaksi, peläten nuorten naisten kyläilemishalua,
Kyllikin lupaamaan, ettei hän kävisi kylissä »hyvänki hypyn halulla,
tanhujuoksun tarpehella». Ja hyvässä sovussa he sitten saapuvat
Lemminkäisen kotiin, joka Kyllikin mielestä tosin on »nälkäraunion
näköinen». Lemminkäinen lupaa tehdä uudet ja paremmat tuvat; ja
riemastuksin ottaa hellä äiti poikansa pulskan nuorikon vastaan.

Niin elävät he jonkun aikaa onnellisina, kunnekka Lemminkäisen kerran
liian kauan kalankudussa viipyessä Kyllikki ikävissään unohtaa valansa
ja lähtee kylän kisoihin. Kiusaus oli liian suuri, jotta hänen nuori
ja verevä luontonsa olisi jaksanut sitä vastustaa. Mutta samassapa
on Lemminkäisen sisar _Ainikki_, joka varmaan tunsi itsensä kodissa
syrjäytyksi Kyllikin rinnalla, valmis — siinäkin kuvaava naisellinen
piirre — kantelemaan Lemminkäiselle. Kauheasti suuttuen Kyllikille
tämä lähtee päätä pahkaa — ehkäpä mielissäänkin, kun on nyt saanut
laillisen tekosyyn — sotaretkelle Pohjolaan. Turhaan Kyllikki häntä
enää pidättelee ja suostuttelee; koskaan hän ei enää voita takaisin
levottoman Lemminkäisen rakkautta. Siinä siis ankara varoitus
naisillekin pysymään sanassaan, muuten käy huonosti!

Perin soma neitokuva on Ilmarisen viisas ja vireä sisar »_Annikki_,
hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti», joka pitää pitkät puhteet
ja valvoo varhaiset aamut. Kun hän ahkerana »nenässä utuisen
niemen» huuhtoo vaatteita, näkee hän Väinämöisen komealla purrella
viilettelevän merellä niemen lähitse. Aavistaen purjehtijalla olevan
vallan erikoisia aikeita hän naisellisen uteliaasti alkaa tiedustella
matkan tarkoitusta. Väinämöinen aluksi juurikuin häpeää, vanha mies,
kosiomatkaansa ja peittelee sitä kaikenlaisilla verukkeilla. Hän
muka menee kalankutuun tai »hanhien hakuhun» tai »suurihin sotihin»,
mutta viisas Annikki ei ole niin helposti petettävissä. Hän kyllä
varustuksista ja aseista tuntee, milloin mennään minnekin, eikä
Väinämöisen auta, kun tilapäinen kosimisyrityskin epäonnistuu, muuta
kuin kertoa viehättävälle Annikille silkka totuus. Sitäpä tämä oli
jo aavistanutkin. Siinä tuokiossa hän »heitti hunnut huuhtomatta,
vaattehet viruttamatta» ja riensi kiirehtimään hidasta veljeään
kilpakosijaksi. Huoli veljen onnesta on hänelle kallis. Mutta samalla
hän perin vikkelästi osaa katsoa omaakin etuaan. Ensin hän vaatii
Ilmarisen takomaan itselleen kaikenlaisia naiskoruja, ennenkuin
ilmaisee tärkeät tietonsa. Seppä lupaa sen, ja silloin Annikki,
moitittuaan veljeään saamattomuudesta, kertoo hänelle, kuinka
Väinämöinen jo menee muhkeasti Pohjolaan kosiin »kokan kultaisen
kuvussa, melan vaskisen varassa». Tuleepa kiire jo sepollekin, ja
toimeliaana auttaa Annikki häntä lähtövalmistuksissa: lämmittää
veljelleen mainion kylvyn ja kantaa hänelle päälle pantaviksi parhaat
juhlavaatteet, jotta Ilmarinen ainakin »ulkonaisen ihmisen» puolesta
voisi menestyksellä kosijana esiintyä. Vireää Annikki-siskoaan sai
siis Ilmarinen pääasiassa kiittää siitä, että tosiaan joutui tielle ja
voitti Pohjan neidon. Hänessä on Kalevala luonut perin herttaisen kuvan
veljensä onnea valvovasta sisaresta.

Annikin virkkua sukua on »_Pohjan piika pikkarainen_, joka jo aikoja
ennen auringon nousua, »kukonki kurahtamatta» ennättää toimitella
paljon talousaskareita. Hänpä se keksii aamulla varhain Väinämöisenkin
Pohjolan rannalla itkeä juorottamassa ja toimittaa siitä heti
tiedon Louhelle. Hän se myös ketteränä ja nopsana toimittaa Louhen
lukemattomat hääkutsut perille. Samanlainen nöyrä ja vikkelä tyttö
on kainon Marjatan »pienin piika» _Piltti_, joka »utuna ulos menevi,
savuna pihalle saapi» etsimään Marjatta raukalle kylältä kylpyä, kun
ankara äiti ja isä, luullen tyttärensä joutuneen huonoille jäljille,
sen häneltä kotona kiroten kieltävät.

Kalevalan hienoin ja naisellisin naiskuva on epäilemättä Joukahaisen
nuori sisar _Aino_, joka tietämättään, tahtomattaan luvataan
vanhalle Väinämöiselle. Oman kainon naissydämen nuori iemmenkaipuu
ja valintavapaus joutuu siten ankaraan ristiriitaan äidin tahdon
ja lapsellisen kuuliaisuustunteen kanssa, ja siihen ristiriitaan
hentoinen Aino sortuu. Kuten Kullervossa miehen kuvaa Kalevala Ainossa
naisen, neitosen, traagillista kohtaloa. Elämän ja kohtalon myrskyt
musertavat Kullervon, miehen ja sankarin; Ainon tuhoavat oman sydämen
herkkätuntoiset ristiriidat.

Kun Aino saa tietää että veli on luvannut hänet »Väinämöiselle
varaksi» ja näkee äitinsä siitä riemastuvan, koskee se kipeästi
hänen herkkään mieleensä. Lapsen velvollisuus vaatisi tottelemaan
äitiä, mutta toisella puolella on oman sydämen epäävä ääni, joka ei
voi sallia, että neitoa vain kauppatavarana pidetään, neidon itsensä
mieltä kysymättä. Siitä johtuu Ainon ajatuksiin auttamaton ristiriita,
joka ne lopulta vallan samentaa. Kun sitten Väinämöinen lehdossa
tapaa hänet ja kohtelee häntä kuin varmaa omaisuuttaan, heittää
hän heti maahan Väinämöisen ihailemat korunsa, pitäen niitä siten
juurikuin saastutettuina, ja rientää itkien kotiin. Muille hän ei
tahdo ilmaista korujensa katoamisen todellista syytä; vasta äidille,
ainoalle uskotulle näin arassa asiassa, hän kertoo Wäinämöisen rohkeat
kosiskelut. Hyvää tarkoittava, mutta lyhytnäköinen äiti lohduttelee
Ainoa parhaansa mukaan ja käskee hänen kadotettujen sijaan pukemaan
ylleen äidin säästämät kalliit korut, luullen Ainon niistä lohtua
saavan. Mutta turhaan! Ainon neitseellisen sydämen sopusointu on
särkynyt; itku ja valitus vain on hänen lohduttajansa. »Mieli ei
tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi», hän sanoo itsestään. Kun
äiti vihdoin tarkemmin tiedustelee tuon jatkuvan itkun syytä, silloin
Aino vasta suoraan sanoo katkeran surunsa johtuvan siitä, että äiti
oli luvannut ja käskenyt hänet, hänen mieltään kuulematta, »vanhalle
varaksi, ikäpuolelle iloksi». Parempi muka olisi ollut käskeä hänet
suorastaan »alle aaltojen syvien sisareksi Siikasille». Näin Ainon
mieli aivankuin vaistomaisesti vetää häntä veteen — rauhaan ja
vapauteen.

Tuska ja suru vie häneltä mielen tasapainon ja itsensä määräämisvallan.
Hän toimii nyt aivan koneellisesti, vaistomaisesti. Hän menee aittaan,
pukee yllensä äidin tarjoamat korut ja lähtee sitten, juurikuin
kuololle vihittynä ja koristettuna, harhailemaan tarkoituksettomasti
pitkin saloja. Kuoleman vapauttava ajatus täyttää hänen sumenneen
mielensä; veden väljät ja vapaat tilat houkuttelevat Ainoa sinne
suruansa unhottamaan. Ja niin vastustamattomaksi käy tämä houkutus,
että Aino, nähdessään vedenneitojen vapaina ja iloisina kisailevan
läikkyvillä laineilla, rientää suoraan heidän huolettomaan joukkoonsa
veden viileään syliin mieltään viihdyttämään ja sinne hukkuu. Se ei
ollut pelkkä tapaturma; se oli johdonmukainen tulos Aino raukan hennon
ja tunteellisen sydämen ristiriidoista. Rauhaton, maailman kanssa
epäsointuun joutunut sydän löytää levon kuolon viileässä sylissä, joka
hänelle aivankuin itsestään suurena ja sovittavana avautuu.

Näin olemmekin tarkastelleet Kalevalan kaikki huomattavammat naiskuvat.
Näihin voitaisiin lisätä vielä esim. rehevä _Osmotar_, »oluen seppä»,
tuo taitava ja toimekas emännöitsijä ja oivallisen oluen valmistaja,
joka myöskin Pohjan neitiä perinpohjin neuvoo ja opastaa, kuinka hänen
tulee miehelässä käyttäytyä; »ruma _Ruotuksen emäntä_», joka ylpeänä
kädet puuskassa »liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla»
ja ynseästi tiuskuu avunanojalle; lopuksi onneton _Kullervon sisar_,
joka sukunsa surkean kohtalon vainoamana ensin eksyy metsään, kotiin
osaamatta, sitten Kullervon korujen ja kultien sokaisemana tietämättään
yhtyy veljeensä ja vihdoin, saatuaan tietää asian oikean laidan,
sovittaa kauhean rikoksensa hyppäämällä kuohuvaan koskeen, jossa »löyti
turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa».

Mutta näiden ihmisellisten naiskuvien lisäksi tuo Kalevala vielä
eteemme lukemattoman joukon yliluonnollisia naisolentoja, jotka
monella eri tavalla joutuvat kosketuksiin ihmisten kanssa. Meillä
on Kalevalassa määrättömästi luonnottaria, ilmattaria, sotkottaria,
vedenneitoja, tuulettaria, puuttaria, metsänneitoja ja sinipiikoja,
manattaria j.n.e. On siellä Vellamo, »veden emäntä», on Mielikki,
»Tapiolan tarkka vaimo», on Tellervo, Tuulikki ja muut »utupaidat,
hienohelmat» metsänjumalan Tapion kepeät tyttäret — niin, koko luonto
on täynnä kaikenlaisia hengettäriä ja haltiattaria sitä elävöittämässä
ja somistamassa.

Lopuksi emme saa unhottaa Kalevalan ihania _häärunoja_, joissa
naisilla on niin tärkeä sija. Ne tosin eivät vie Kalevalan varsinaista
toimintaa eteenpäin, mutta niiden puhtaasti lyyrillinen, idyllinen
kauneus on verraton. Kaikki perhe- ja avioelämän suhteet tuodaan
niissä havainnollisesti esiin. Aluksi Pohjolan emäntä itse kuvailee
tyttärelleen, kuinka tällä oli ollut huolettomat päivät kotona kuin
perhosella ja kedon kukkasella, mutta kuinka miehelässä kaikki on
toisin; »toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, et
osaa ovissa käy'ä», hän sanoo morsiamelle, joka siitä tulee ensin
kovin alakuloiseksi ja valittaa mielensä olevan »kuin syksyinen yö
pimeä». Toiset vaimot vielä lisäävät morsiamen huolta ja pelkoa,
kuvailemalla appelan oloja vieläkin mustemmin värein, kun näet miniän
niskoille siellä muka talon kaikki työt lykätään ja vain moitteita ja
toria kiitokseksi annetaan. Miniä saa alkaa seuraavan päivän toimet
jo edellisenä iltana pitämällä huolta siitä, ettei hiilos liedessä
yöllä pääse sammumaan, jotta siitä aamulla helposti saa tulen. Kukon
ensi kerran laulaessa hänen tulee nousta ja alkaa päivän työt, joita
sitten jatkuu yhtä mittaa hetkisenkään levotta myöhään iltaan. Ensin on
tehtävä tuli, sitten hoidettava karja, sitten siivottava tupa j.n.e.
loppumattomiin. Miniän huolena on käsikivellä jauhaminen, veden kanto,
puiden tuonti tupaan, taikinan teko, astiain peso, uunin lämmitys,
leipominen, saunan lämmitys ja saunoittaminen, kehruu, kudonta,
oluen pano j.n.e. Hän raataa kuin orja ja saa sittenkin palkakseen
»apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja,
na'on niskan nakkeloita». — Näin kuvataan miniän asema vaikeaksi, ja
todellakin monissa tapauksissa se sellaista lienee ollutkin. Mutta
toiselta puolelta morsianta myös lohdutellaan ja kehutaan, kuinka hän
oivallisen sulhon hoivissa vasta tuntee itsensä täysarvoiseksi ja
onnelliseksi ja kuinka hän itse on tämän onnen ansainnut kauneudellaan,
hyvillä tavoillaan, ahkeruudellaan ja taloustaidoillaan, joista maine
on kauas kuulunut. — Erittäin kauniit ovat myös ne jäähyväiset,
jotka morsian lähtiessään lausuu vanhemmilleen, kiittäen heitä
kaikesta hyvästä, sisaruksilleen ja koko kodilleen elukoineen,
puineen, tanhuoineen. Niissä ilmenee hienosti rakkaus vanhempia ja
lapsuudenkotaa kohtaan.

Paljon voisi häärunoista samoinkuin muualtakin Kalevalasta poimia
hienoja, sattuvia piirteitä, jotka elävästi kuvailevat naista neitona,
sisarena, morsiamena, vaimona ja äitinä, mutta tila ei salli meidän
laveammalta niihin syventyä. Ja vaillinaiseksi tällainen poiminta aina
jäisi; vasta Kalevalasta itsestään niiden kauneuden ja runsauden oppii
täysin tajuamaan.



SUOMEN LUONTO KALEVALASSA

Esittänyt V. Tarkiainen


Todellisuus ja satu kilpailevat keskenään Kalevalassa. Väliin on
todellisuus voitolla, mutta useammin satu. Tuskin lienee toista
eeposta, ainakaan ei länsimaissa syntynyttä, jossa mielikuvitus
löisi leikkiään niin esteettömän vapaasti runouden pitkillä pihoilla
kuin Kalevalan lauluissa ja loitsuissa. Tämä seikka antaa koko
»kansalliseepoksellemme» omituisen lapsellisen viehätyksen, mutta
samalla riistää siltä sen mielenkiinnon, minkä todellisempien olojen
ja todellisempien tekojen kuvaukset voivat synnyttää lukijassa.
Ettei Kalevala kuitenkaan ole aivan vailla miehekästä ryhtiä ja
elävästi havaittuja luonteita, sen todistavat esim. Kullervo-runot.
Todellisuuspiirteet ovat ainakin kuteena, ellei loimena, tässä sadun
monikirjavassa kankaassa. — Siitä saamme käsityksen katsellessamme
esim. Kalevalan luonnonkuvausta.

Vaikka suomalainen runotar antaa Kalevalan suurten sankarien usein
matkustella ilmojen teitä »tuulen purressa, ahavan venosessa»
semmoisella helppoudella ja nopeudella, että se saattaa herättää
kateutta yksinpä meidän aikamme ilmapurjehtijoissa, ja vaikka sadun
kultakuut ja valheauringot kumottavat välistä sen kuusten latvoissa
niin lumoavalla loisteella, että suurkaupunkiemme sähkövalot niiden
rinnalla himmenevät säteettömiksi tuohuksiksi, tuntuu todellisuuden
maaperä sentään useimmissa paikoissa jalkain alla ja todelliset
taivaankappaleet valaisevat tavallisesti henkilöiden liikkeitä. Eikä
lukijan tarvitse kovinkaan pinnistää tarkkaavaisuuttaan, jotta hänen
silmäänsä piirtyisi Kalevalan runoista Suomenmaan kuva suhteellisesti
oikeassa muodossaan.

Johtaahan heti ensimäinen runo mielemme luontevasti »näille raukoille
rajoille, poloisille pohjanmaille», missä naapurit harvoin tapaavat
toinen toisensa ja missä ilmanalan ankaruus on värittänyt soiton sekä
laulun surunsoivaksi. Tämän harvaan asutun, kylmän ja köyhän maan
rannoilla loiskii _meri_ aukeine ulapoineen ja korkeine kuohuineen,
joiden harjalla aikojen alussa keinui tarumainen Ilman impi ja
myöhemmin moni retkeilevä laiva tai vene. Meri ei ole kuitenkaan
antanut runoudellemme aiheita ja kuvia niin paljon kuin esim.
kreikkalaisten Odysseialle. Siitä on huomattu vain pääominaisuudet:
rannaton avaruus, sininen väri ja lakkapäiset laineet, keskellä joku
luoto ja saari. Kalevalan runous on etupäässä _sisämaan_ runoutta.
Se heijastaa sisämaisia piirteitä, etenkin Suomen tuhatjärvisyyttä.
Kaikkialla soudetaan järvien soiluvia selkiä, kaikkialla nähdään
taloja lahdenpoukamissa, kaikkialla pyykinpesijöitä »nenässä utuisen
niemen, päässä saaren terhenisen», kaikkialla kalastajoita nuotalla,
verkolla tai ongella. Järvestä järveen virtailee jokia, jotka kelpaavat
liikeväyliksi, vaikka niitä usein haittaavat »tuliset kosket»
salakareineen ja muine vaaroineen. Runo tietää mainita nimeltäkin
eräitä kuuluisimpia koskia:

    »Kolme on koskea kovoa:
    Hämehess' on Hälläpyörä,
    Kaatrakoski Karjalassa,
    ei ole Vuoksen voittanutta,
    ylikäynyttä Imatran.»

Mutta kaikista julmin on kuitenkin ankara Rutjan koski, jonka nieluun

    »puut päin putoovat,
    perin vierivät petäjät,
    tyvin syösten suuret hongat,
    latvoin lakkapäät petäjät.»

Pohjolan kuuluisan talon luona näyttää myös olevan virta tai laaja
salmi. Ja Tuonelan synkkää saarta ympäröi mustavetinen kammottava
joki, jossa pitkäkaulaiset joutsenet joluvat ja suuret suomuhauit
uiskentelevat, ja jonka yli ei ole hyvä inehmon elävänä kulkea. Näiden
jokien lisäksi tekaisee runo jonkun vielä ihmeellisemmän satuvirran
esim. Vipusen vatsaan tai — äidin kyyneleistä. Ainon äiti se 4:essä
runossa itkee niin suunnattomasti, että hänen kyyneleistään kasvaa
kolme virtaa saarineen ja suvantoineen, ja niiden vieremiltä kaikuu
käen kukunta, näin luoden oikean suomalaisen kevättunnelman.

Sisämaiset _näköalat_ kuvastuvat läpi runoelman sangen vaihtelevina
»kuusikkokumpuineen», »kanervikkokankaineen», »auhtoine ahoineen»,
»marjaisine mäkineen», »vesakkonotkoineen», »synkkine saloineen», ja
suunnattomine soineen, joiden keskellä kohoaa siellä täällä vain »märkä
mätäs», karpaloiden koto. Kevätaurinko saa näillä Pohjan pimeillä
perillä aikaan suuremmat ihmeet kuin konsanaan etelän ikuisen kesän
mailla.

Sen säteiden hellittäessä nousee

    »lehti puuhun, ruoho maahan,
    linnut puuhun laulamahan,
    rastahat iloitsemahan,
    käki päälle kukkumahan.»

Paimen ajaa silloin karjansa laitumelle, ilon raikuessa:

    »Lampahat meni mäkeä,
    vuonat vuoren kukkujata,
    paimen asteli ahoa,
    lepikköä leyhytteli,
    käen kullan kukkuessa,
    hopeaisen hoilatessa.»

Ja keskikesän aikana seisoo koko metsä jonkun hetken ihanimmassa
kullassaan, säteilevänä ja tuoksua täynnä:

    »Kuuna paistoi kuusen oksat,
    päivänä petäjän latvat,
    metsä haiskahti me'elle,
    simalle salo sininen,
    ahovieret viertehelle,
    suovieret sulalle voille.»

Kesäisenä näkynä kangastaa Kalevalassa monet lapsuudenaikaiset
»marjamäet» ja paimenkukkulat sekä esim. se laaja, nurmikenttäinen
Saari, johon Lemminkäinen nuoruutensa päivinä purjehtii kuuluisaa
Kyllikkiä, »saaren kukkaa», kosimaan. Sen salot kaikuvat kesäisin —
niin melkein näyttää — aamusta iltaan nuorten karkeloista; työnteosta
ei ole puhettakaan. Siellä vain leikitään ja karkeloidaan erityisellä
kisakedolla:

    »Neitoset kisaelevi,
    kaunokaiset karkelevi
    mannerpuolella saloa,
    kaunihilla kankahalla.»

Kaukana pohjoisessa häämöttävät tämän kesäisen maiseman vastakohtana
Pohjan pitkät pimeät perukat, »kylmät kylät» kivimäkineen, »vaskisine
vaaroineen», »kuumottavine portteineen», aittoineen ja pihalla
haukkuvina koirineen. Siellä

    hyyss' on virrat, jäässä järvet,
    ilmat kaikki iljenessä,
    hyiset hyppivät jänikset,
    jäiset karhut karkelevat
    keskellä lumimäkeä,
    lumivaaran liepehellä,
    hyiset joutsenet joluvat,
    jäiset sorsat soutelevat
    keskellä lumijokea,
    jäisen kosken korvaksella.»

Näille maille pakenee Lemminkäisen edellä Hiiden hirvi. Näitä
lumitunturien rinteitä, »kuss'ei kuuta, aurinkoa, eikä päiveä iässä»,
matkailee Lemminkäinen kerran ruskealla Hiiden ruunalla:

    »Veti virkkua vitsalla,
    paiskasi pajun vesalla,
    ajoi matkoa vähäisen,
    tuuritteli tunturia,
    pohjoispuolella mäkeä,
    lumivaaran kukkuloa.»

Kuinka _säät_ vaihtelevat Kalevalan kankahilla, siitä antavat runot
usein eläviä kuvauksia. Talvella ovat järvet ja merenlahdet jäässä, ja
on niin kova pakkanen, että Lemminkäinen uhkaa jäätyä matkatoverinsa
Tieran kanssa (runossa 30 säkeet 143—180) ihan kuoliaaksi. Välistä
sataa lunta leppeästi:

    »Laskip' Ukko uutta lunta,
    viskoi hienoista vitiä,
    se katti kanervan varret,
    peitti maalta marjan varret.»

Välistä taas kauheita rakeita:

    »Satoi hyytä, satoi jäätä,
    satoi rauaista raetta,
    pienemmät hevosen päätä,
    päätä ihmisen isommat.»

Välistä sakeaa sumua:

    »Ututyttö, neiti terhen,
    u'un huokuvi merelle,
    sumun ilmahan sukesi» j.n.e.

Välistä raivoaa kauhea myrsky:

    »Kovin läikkyi länsituuli,
    luoetuuli tuikutteli,
    enemmän etelätuuli,
    itä inkui ilkeästi,
    kauheasti kaakko karjui,
    pohjonen kovin porasi.
    Tuuli puut lehettömäksi,
    havupuut havuttomaksi,
    kanervat kukattomaksi
    heinät helpehettömäksi;
    nosti mustia muria
    päälle selvien vesien.»

Toisin ajoin taas on ilma tyyni ja selkeä, etenkin auringonnousun tai
-laskun tienoissa:

    »Päivänäpä kolmantena
    aletessa aurinkoisen
    jo sepon koti näkyvi,
    luvat ilman tuulottavi,
    noki nousi nuoraisena,
    savu paksuna pakeni,
    tuprusi savu tuvasta,
    ylös pilvihin kohosi.»

Jos semmoisena päivänä nousee korkealle mäelle, aukenevat pitkät
näköalat selvinä kulkijan eteen. Esim. kun Lemminkäinen on Hiiden
hirven hiihdännässä, niin hän

    »hiihti päivän, hiihti toisen,
    jo päivänä kolmantena
    meni suurelle mäelle,
    nousi suurelle kivelle,
    loi silmänsä luotehesen,
    poikki soien pohjoisehen;
    Tapion talot näkyivät,
    ukset kulta kuumottivat
    poikki suosta, pohjoisesta,
    alta vaaran, varvikosta.»

Tai kun rannalla pyykinpesussa, oleva Annikki silmäilee ulapalle:

    »Katselevi, kääntelevi
    ympäri ihalat ilmat,
    päänsä päälle taivahalle,
    rannatse meriä myöten;
    ylähällä päivä paistoi,
    alahalla aallot välkkyi.»

Tämän tapaiset laajat maisemakuvat, jotka taiderunouteemme koteutti
Aleksis Kivi »Seitsemässä veljeksessään», eivät ole harvinaisia
Kalevalassa. Ihanimpana esiintyy kuitenkin suomalainen maisemasävy
semmoisissa kohdissa, joissa luonto on vain sisäisten mielialojen
kuvastimena. Esim. seuraavissa lyyrillisissä säkeissä, jotka ovat
Kalevalan kauneimpia:

    »Niin on mieli miekkoisien,
    autuaallisten ajatus,
    kuin keväinen päivännousu,
    kevät-aamun aurinkoinen;
    mitenkä minunki mieli,
    minun synkeä sisuni?
    On kuin laaka lammin ranta,
    kuin pimeä pilven ranta,
    kuin syksyinen yö pimeä,
    talvinen on päivä musta,
    viel' on mustempi sitäki,
    synkeämpi syksy-yötä.»

       *       *       *       *       *

Millainen on sitten _eläinkunta_, joka kansoittaa näitä Kalevalaisia
maisemia? Millainen _kasvisto_, joka antaa niille värin ja sävyn? Tuiki
tuttua ja kotoista, jommoisena se on piirtynyt luonnonlapsen tarkkaan
silmään.

Jalan neljän liikkuvista metsien asukkaista on Kalevalassa
etumaisimpana _karhu_. Salojen kansa seurustelee sen kanssa samalla
tuttavallisesti sekä arvonantavasti, sillä se tietää otsolla olevan
»yhdeksän miehen voiman ja yhden miehen mielen». Se tuntee sen
ulkomuodon ja merkitsee sen tärkeimmät piirteet täsmällisesti:

    »lyhyt jalka, lysmä polvi,
    tasakärsä talleroinen,
    pää levyt, nenä nykerä,
    karva kaunis röyhetyinen.»

Se nimittää sitä »koverakouraksi», »karvalallukseksi», »karvaturvaksi»
ja kuvailee sen elämäntapoja todenmukaisesti: kuinka se makailee talvet
havumajassaan

    »kengällä korean kuusen,
    katajikon kainalossa»,

kuinka se kesillä liikkuu ylt'ympäri metsiä »villakuontalona» taikka
»pellavaskupona», syöpi sieniä, murtaa muurahaiskekoja, etsii »juuria
punaisen putken, Metsolan mesipaloja» — ellei ole tottunut liharuokaan
ja ruvennut rumille töille, jolloin se välistä ärsytettynä ja ähmissään
kaatelee koivunpökkelöitä, vääntelee vesihakoja, määhkii marjamättähiä.
Kansa on tuhlannut tälle jalolle otukselle, jonka vihaa se on aina
peljännyt, mitä kauneimpia hyväilynimiä ja mainesanoja: »mesikämmen»,
»mesikki», »metsän omena», »metsän kaunis», »salon kulta», »salon
armas», »aika poika», »pyylypoika» (= pesässä asuva poika), »vanha
mies», »verkanuttu», »verkahousu», »mustasukka», »käpeä-kenkä»,
»rahakarva», »rahasaari» j.n.e. Sitä lepytellään erityisillä luvuilla
keväällä karjaa laitumelle laskettaessa ja varoitellaan elämään
sovinnossa. Ja jos se on taistelussa talvisaikaan saatu kaadetuksi,
kohdellaan sitä yhä kunnioittaen ja hellävaroen. Metsästä tuotaessa
se otetaan vastaan juhlallisilla menoilla, valituin lauluin ja
lauseparsin, kannetaan juhlasaatossa pirttiin, jossa sitten komeat
peijaiset sen kunniaksi pidetään ja vainajan korkeita sukujuuria
muistellaan, ennenkuin ryhdytään karkeampiin toimiin: nylkemiseen ja
lihan paloittelemiseen. Näissä peijaismenoissa, jotka häidenvieton
ohella ovat Kalevalan suurin juhlatilaisuus, ilmenee karjalaisen
heimon keskuudessa vallinnut, miltei uskonnollinen karhunpalvelus,
samalla kuin niiden sekä häärunojen perinnäisissä vuorolauluissa ja
toiminnoissa piilee suomalaisen draaman ensi itu. Tämmöiseen maineeseen
on karhu voinut kohota vain semmoisilla seuduilla, missä ihmisen on
ollut vaikea huonoilla aseillaan puolustaa asemaansa tätä pelättyä
vihollista vastaan.

Muut metsänpedot, kuten _susi, ilves ja kettu_, ovat Kalevalassa
karhuun verraton aivan syrjäasemassa. Sutta (eli hukkaa) pelkäävät
vain naiset talviöinä pihamailla liikkuessaan. Repo on huomattu
vaaralliseksi vain hanhilaumalle. Nämä eläimet ovat kaikki haluttua
riistaa kalliin nahkansa vuoksi, niinkuin myös »_näätä_ kultarinta»,
»talvinen _jänis_» sekä oksilla hyppelevä _orava_. Näädästä ja oravasta
on sitäpaitsi pantu merkille liikkeiden sukkeluus, jäniksestä juoksun
nopeus, jonka vuoksi tämä »ristisuu», »pitkäkorva», »kehräsilmä»,
»vääräsääri» kelpaa m.m. sanansaattajaksi Ainon kuoltua. Vikkelin
eläimistä on kuitenkin _kärppä_ (l. _portimo_), jonka liikkeisiin usein
verrataan sukkulan sujahtelemista taitavan kutojan käsissä:

    »niin sen suihki sukkulainen
    kuin on portimo pinossa
    (kuin kärppä kiven kolossa)».

Vesissä asustava _saukko_ ja _hylje_, joka »luotansa lohia syöpi,
sivultansa Siikasia», Kalevalan laulajille kuten pienimmät maan
_matoset_, tai _myyrät, hiiret, kusiaiset_ (mauriaiset). Onpa joukkoon
sentään päässyt joku eläin, joka osoittaa laajempaa luonnontuntemusta
kuin Suomenmaan rajojen sisällä välittömästi on mahdollista. Semmoisia
on eteläisempiin seutuihin viittava »_kamelivarsa_» ja _siili_
sekä Jäämeren läheisyyttä todistavat _mursut_ ja _valaat_, joista
viimemainittu on Suomen kansan kuvituksessa (kuten niin monen muunkin)
kasvanut miehiä nieleväksi hirviöksi. — Lapinmaan _peura_ sekä usein
sen toisintona esiintyvä _hirvi_ ei ole Kalevalassa saanut kovin suurta
huomiota osakseen. Tosin kerrotaan (13—14 runoissa) laajasti, kuinka
Lemminkäinen ansiotöikseen hiihtää Hiiden hirven »silosorkan» »Hiien
peltojen periltä, Lapin lasten tanterilta», mutta tästä eläimestä
ei saa muuta todellista kuvaa kuin sen, että se juoksee nopeasti ja
on kovin äksy potkimaan. Tämä onkin luonnollista, sillä se ei ole
tavallinen metsänotus, vaan mielikuvituksen luoma outo kuvatus, kyhätty
kokoon mitä erilaisimmista aineksista:

    »Hiiet hirveä rakenti,
     juuttahat poroa laati,
     pään panevi pökkelöstä,
    sarvet raian haarukasta,
    jalat rannan raippasista,
    sääret suolta seipähistä,
    selän aian aiaksesta,
    suonet kuivista kuloista.
    silmät lammin pulpukoista,
    korvat lammin lumpehista,
    ketun kuusen koskuesta,
    muun lihan lahosta puusta.»

Samanlaisen mahdottoman kummitusmuodon on saanut myöskin se _kokko_,
joksi Pohjan akka muuttaiksen Sammon ryöstäjiä takaa ajaessaan:

    »Jopa muuksi muutaltihe,
    tohti toisiksi ruveta:
    otti viisi viikatetta,
    kuusi kuokan kuolioa,
    nepä kynsiksi kyhäsi,
    kohenteli kouriksensa;
    puolen purtta särkynyttä,
    senpä allensa asetti,
    laiat siiviksi sivalti,
    peräpuikon purstuksensa,
    sata miestä siiven alle,
    tuhat, purston tutkamehen.»

Ja tästä kuten muista Kalevalan _kokoista, vaakalinnuista_ ja
_lokeista_ käytetään runoissa niin suunnattomia mittasuhteita, että
ajatus aivan tyrmistyy:

    »Ei ole kokko suuren suuri,
    eikä kokko pienen pieni:
    yksi siipi vettä viisti,
    toinen taivasta lakasi,
    pursto merta pyyhätteli,
    nokka luotoja lotasi.»

tai:

    »Suu sen on satoa syltä,
    kita kuusi koskellista,
    kieli kuutta keihäsvartta,
    kynnet viittä viikatetta.»

Muut linnut sensijaan ovat pysyneet luonnollisuuden rajoissa: _pyyt,
teeret, korpit, kuret, kajavat, tikat, kiurut, pääskyt, pulmuset,
sotkat, joutsenet, allit, kyntörastaat, käet_ j.n.e. Ovatpa niistä
monet kuvatut erinomaisen tarkasti ja havainnollisesti. Joutsenesta,
»pyhästä linnusta», esim. mainitaan, että se uiskentelee joluen
jokivesissä ja pesii ylhäällä pohjoisessa »suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella». _Hanhi_ on merkitty »kirjasiiveksi» ja
»punasuuksi», _sotka_ »siniseksi» linnuksi, _tikka_ puussa kapuavaksi,
_kiuru_ pilviin katoavaksi, _korppi_ keikkuvaksi ja _varis_
vaakkuvaksi. Eloisin on kuva _lokista_, joksi Ilmarinen loihtii
ryöstämänsä morsiamen, nuoremman Pohjan neitosista:

    »Lauloi naisensa lokiksi
    luo'olle lokottamahan,
    veen karille kaikkumahan,
    nenät nienten niukumahan,
    vastatuulet vaapumahan.
    Nyt se lokkina lojuvi,
    kajavana kaakahtavi,
    kiljuvi vesikivillä,
    kartioilla kaljahuvi.»

Kauneimman sijan lintujen joukossa on kuitenkin saanut _käki_. Se
on Suomen kansan varsinainen lempilintu, kevään lintu ja nuoruuden
lintu: »kultarinta», »hopearinta», »tinarinta», »hietarinta». Sen
yksitoikkoinen sointuva kukunta herättää vastakaikua kaikkien
sydämissä. Sille uskovat nuoret toiveensa ja vanhat huolensa. Siltä
odottavat neitoset tietoa sulhon saapumisesta ja muutkin onnea ja
rikkautta. Senvuoksi sitä suojellaan ja suositaan. Sille jätetään
kaskesmailla erityisiä kukuntapuita, joissa sen toivotaan kukkuvan
illoin, aamuin sekä keskipäivälläkin. Sen kukunnan kullasta taotaan
naulat kanteleeseen ja sen säveltahtiin sykähtelee sekä onnellisen että
onnettoman sydän. Käen kukunnan vaikutus on kuvattu 4:en runon lopussa,
jossa Ainon äiti tulkitsee kovaa kokeneen sydämensä tunteet kauniilla
sanoilla:

    »Elköhön emo poloinen
    kauan kuunnelko käkeä;
    kun käki kukahtelevi,
    niin syän sykähtelevi,
    itku silmähän tulevi,
    ve'et poskelle valuvi,
    kyynärän ikä kuluvi,
    vaaksan varsi vanhenevi,
    koko ruumis runnahtavi
    kuultua kevätkäkösen.»

Selvää on, että suomalaiset, joille lukemattomat järvet ja joet
tarjosivat mainion tilaisuuden kalastukseen, myös tunsivat hyvästi
eri kalalajit: »haleat» _hauit_, »sinervät» _siiat_, »kuleat»
_kuujat_ (järvilohet), »kyrmyniskat» _ahvenet_, »kinaiset» _kiiskit_,
»nuljaskaiset» _mateet_ sekä _säret, säynäät, kuoreet, mujeet_ ja
_lohet._ Tunsivatpa he niiden elintavat ja kutuajatkin: »hauki hallalla
kutevi, ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla
kutevi, rantasilla rapsehtivi». Mutta taaskin on runossa tapahtunut,
että yksi kala, Tuonelan joen »suomuhauki», on kasvanut niin suureksi,
ettei se mahdu mihinkään todellisuuden kaavoihin:

    »Ei ole hauki pienen pieni,
    eikä hauki suuren suuri:
    kieli kahta kirvesvartta,
    hampahat haravan varren,
    kita kolmen kosken verta,
    selkä seitsemän venehen.»

Eikä paljon pienempi liene ollut sekään jättiläishauki, jonka
selkään juuttuu koskessa samporetkeläisten vene ja jonka leukaluusta
Väinämöinen laittaa itselleen maankuulun kanteleen.

Vielä suurempi hirmu kuin Tuonelan suomuhauki on Pohjolan porttia
vartioiva _käärme_, arvatenkin samaa yhteistä alkujuurta kuin ne
jättiliskot ja käärmeet, joiden kanssa kaikkien maiden tarulliset
sankarit saavat voimiansa koetella. Se on kuvattu seuraavin sanoin:

    »Käärme tiellä käänteleikse
    eessä portin poikkipuolin,
    pitelämpi pirtin hirttä,
    paksumpi patsasta portin,
    sata silmeä maolla,
    tuhat kieltä käärmehellä,
    silmät seulan suuruhiset,
    kielet pitkät keihovartta,
    hampahat haravan varren,
    selkä seitsemän venettä.»

Tarvitaan tietää synnyt syvät, ennenkuin tämmöinen hirviö saadaan
siirtymään tieltä syrjään. Niissä sanoissa, joilla Lemminkäinen manaa
sen matkoihinsa, kuvastuu kansan kauhu ja inho käärmettä kohtaan.
Helposti ymmärrettävä on myös, että Tuonela, kaiken inhuuden ja
onnettomuuden tyyssija, on täynnä kyitä, käärmeinä; niin hyvin
makuusijoilla kuin oluttuopeissa niitä siellä matelee. Kansan usko
on tehnyt kyykäärmeestä yksinpä myrkyllisen nuolenkin, jolla sokea
paimen ampuu Tuonelan joella Lemminkäisen läpi maksan, kautta kainalon
vasemman. Käärmeiden paljoutta vähän viljellyillä seuduilla muuten
todistaa »kyisen pellon» kyntäminen, joka esiintyy Kalevalassa pari
kertaa.

Niinkin pieniin eläimiin kuin _ampiaisiin_ (»herhiläisiin»),
_mehiläisiin_ ja »mustiin» _muurahaisiin_ ulottuu kansanrunoilijain
huomio Kalevalassa. Varsinkin mehiläinen on tarkkaan kuvattu ja
esiintyy usein. Se näyttää olleen oikea lempilintu sekin, koska
sille annetaan semmoisia hyväilynimiä kuin »mehiläinen, meiän lintu,
metsänkukkien kuningas», »simasiipi», »sinisiipi». Ja se tekee
useampaan kertaan kauniita palveluksia ihmiselle: hakee Lemminkäisen
äidille voiteita taivaasta, mettä Osmottaren oluviin ja Ilmarisen
raudankarkaisu veteen.

Kotieläimistä on _koira, hevonen ja lehmä_ tavallisimpia Kalevalassa.
Koira esiintyy niin hyvin talonvartijana (esim. Pohjolassa) kuin
metsänkävijän (Väinämöisen) ja matkamiehen (Kullervon) toverina. Sen
tuntomerkit »villahäntä», »rauankarva» ja »pikkusilmäinen» viittaavat
luultavasti sen lappalaisrotuisuuteen. Samaan päätelmään johtaa myös
humoristinen kuvaus haukkuvasta Pohjolan koirasta:

    »Aina haukkui linnan rakki,
    saaren vartio valitti,
    linnan lukki luksutteli,
    perän peltohon sysäten,
    peni julma juhmutteli,
    hännän kääten käppyrähän.»

Koira näyttää hyödyllisyydestään huolimatta olleen pikemmin halveksittu
kuin arvossa pidetty eläin (»lihan syöjä, luunpurija, veren unelta
vetäjä»), niinkuin osoittaa »koira» ja »rakki» nimien käyttäminen
haukkumasanoina. Hevonen (_hepo, uve, ori_) sensijaan oli suuressa
arvossa, varsinkin jos sattui olemaan »tulinen» juoksija. Väriltään se
oli »ruskea» tai »tulipunainen», kuten suomalaisrotuinen tavallisesti
on, toisinaan »liinaharja», »sukkajalka», »kuloharja» tai »laukki». Sen
raisua juoksua kuvataan usein eloisasti:

    »Senpä tukka tulta tuiski,
    harja suihkivi savua.»

Senvuoksi kelpasivat sen liikkeet vertauskohdaksi muullekin nopealle
vauhdille, esim. Vipusen laululle:

    »Suu se syyteli sanoja,
    kieli laski lausehia,
    kuin on sälkö sääriänsä,
    ratsu jalkoja jaloja.»

Joskus on hevonenkin saanut tarumaisen muodon, esim. se ruskea Hiiden
ori, jonka Lemminkäinen ottaa kiinni (14 runossa), hevonen, jonka
hengityksen lämpimässä Marjatta synnyttää poikansa Tapiomäellä (50
runossa), sekä se kultavarsa, joka tungeiksen Ilmarisen ahjosta
(37 runossa). Kaikista merkillisin on kuitenkin se »musta ruuna»,
jonka Lemminkäinen kerran murheistaan laatii ja jonka selässä hän
ratsastaa kotiin onnistumattomalta sotaretkeltä. _Lehmistä_, joita
lihan, voin ja maidon antinsa vuoksi pidettiin paljon kalevalaisissa
kodeissa, mainitaan monet nimeltä (»Muurikki», »Mansikki», Puolukka»,
»Omena» j.n.e.) sekä kuvaillaan niiden laitumelle laskemismenot,
maidonsaaliin rukoileminen, paimentaminen, lypsäminen sekä navetassa
talvella ruokkiminen. Ilmarisen ahjossa syntyvä »kultalehmä» on ainoa
epätodellinen ilmestys lehmien joukossa. _Härkä_ sensijaan on kasvanut
joskus aivan mitattomaksi, mahdottomaksi. Sillä härällä, jolla Sammon
juuret maasta irti kynnetään, oli »syltä sarvet pitkät, puolentoista
turpa paksu». Ja vielä suurempi on se sonni, joka teurastetaan Pohjolan
hääruuiksi, sen kun

    »Hämehessä häntä häilyi,
    pää keikkui Kemijoella,
    sata syltä sarvet pitkät,
    puolta toista turpa paksu» j.n.e.

Muut kotieläimet: _kissa, sika, lammas, vuohi, uuhi, kana ja kukko_,
ovat säilyttäneet Kalevalan lauluissa luonnollisen kokonsa ja muotonsa.

       *       *       *       *       *

Jos sitten siirrymme tarkastamaan Kalevalan _kasvikuntaa_, niin
huomaamme samanlaisen, miltei luonnontieteellisesti tarkan käsityksen
siinä ilmenevän. Ja tässäkin kohden pyrkii suomalaisten runollinen
mietiskely tunkeutumaan olioiden syntyyn ja historialliseen alkuperään.
Toisessa runossa esitetään Sampsa Pellervoinen »maita kylvämässä,
toukoja tikittämässä» ja annetaan yleiskuva Suomen tavallisimmista
puulajeista ja niiden kasvupaikoista.

    »Mäet kylvi männiköiksi,
    kummut kylvi kuusikoiksi,
    Noromaille koivut kylvi,
    lepät maille leyhkeille,
    tuomet kylvi tuorehille,
    raiat maille raikkahille,
    kankahat kanervikoiksi
    notkot nuoriksi vesoiksi.
    pihlajat pyhille maille,
    pajut maille paisuville,
    katajat karuille maille,
    tammet virran vieremille.»

Toisissa yhteyksissä tulee lisäksi vain joku puulaji kuten _lehmus,
vaahtera, pähkinä, omenapuu, kuusan_ sekä _haapa_, joista useimmat
ovat Suomessa harvinaisia. Vanhimmaksi, alkuperäisimmäksi puuksi
mainitaan eräässä kohden _paju_ (»paju puista ensimäinen»), joka
luonnontieteilijäin mielestä ei liene mikään mahdottomuus suoperäisessä
maassamme. Että _tammikin_, joka oikeastaan kuuluu eteläisempiin
seutuihin, on joutunut karjalaisiin runoihin, saanee selityksensä
siitä, että siihen on liittynyt uskonnollisia ja taruperäisiä
mielikuvia. Sitä nimitetään näet »Jumalan puuksi» ja se kasvaa »aikojen
alussa» maailman suurimmaksi puuksi, jommoisia tavataan melkein
kaikkien kansojen sadustossa:

    »Ojenteli oksiansa,
    levitteli lehviänsä,
    latva täytti taivahalle,
    lehvät ilmoille levisi,
    piätti pilvet juoksemasta,
    hattarat hasertamasta,
    päivän peitti paistamasta,
    kuuhuen kumottamasta.»

Pari kertaa se kasvaa niinikään suomalaisen mielikuvituksen ihmepuuksi:

    »Tammelle tasaiset oksat,
    joka oksalle omenan,
    omenalle kultapyörän,
    kultapyörälle käkösen:
    kun käki kukahtelevi,
    kulta suusta kuohahtavi,
    vaski leuoilta valuvi,
    hopea kohahtelevi,
    kultaiselle kunnahalle,
    hopeiselle mäelle.»

Oikea suomalainen laulun ja soiton puu on kuitenkin _koivu_,
runollisin, kesäisin ja neitseellisin kaikista puulajeistamme. Se se
jätetään ennen muita käen kukuntapuuksi, siitä saadaan soiva koppa
Väinön kanteleeseen, niinkuin kerrotaan ihanassa koivahaisen runossa
(44:n alussa). Koivu ja käki, kevät ja kesäisen ikävän kajahtelu
lehdoissa, siinä lyyrillinen Kalevalan tunnelma, jolle tavataan
vertauskohtia myöhemmässä lyriikassamme, sekä suorasanaisessa että
runomittaisessa. — Muista puulajeista näyttää pihlaja olleen enimmin
suosittu ja rauhoitettu. Se oli »pyhä puu» ja »pihapuu», niinkuin on
vielä tänä päivänä itäisimmässä Suomessa.

    »Pyhät on pihlajat pihalla,
    pyhät lehvät oksasilla,
    pyhät oksat pihlajissa,
    marjaset sitäi pyhemmät.»

Pihlajata käytettiin myöskin arpapuuna, ennustamassa tulevia asioita.
Omenapuu näyttää vaikuttaneen suuresti suomalaisten kauneusaistiin
hedelmillänsä, sillä »omenaksi» tai »kultaomenaksi» nimitetään
Kalevalassa usein sitä, mikä on kalleinta, rakkainta tai kauneinta,
olipa se sitten pikku lapsi, nuori neitonen tai arvokas eläin.

Tavallisten viljalajien — _rukiin, vehnän, ohran, kauran, pavun
ja herneen_ — esiintyminen osoittaa puolestaan maanviljelyksen
edistyneisyyttä, samaten kuin kaskeaminen ja pellonkyntö. Ainakin
ohra näkyy viihtyvän hyvästi poltetussa maassa, sillä siitä mainitaan
nimenomaan:

    »Kasvoi ohra mieltä myöten,
    tähkät kuuella taholla,
    korret kolmisolmuisena.»

— Tarkemmin kuin minkään muun viljelyskasvin käyttely on kuvattu
_liinan_ kylvö, kyntö, kasvaminen, perkaaminen ja rihmaksi
valmistaminen runossa 48. _Nauris, kaali ja humala_ mainitaan myös
Kalevalassa syventymättä niiden viljelysmuotoihin.

Metsämarjoista tavataan _mansikka, puola, mesimarja, vaapukka,
karpalo_, muista kasveista _kaisla, ruoko, saraheinä, kanerva, matara,
apila, vehka, lumme, kultalumme ja putki_ sekä lukemattomat nimettömät
kukat ja heinät, joista mehiläinen käy mettä imemässä. Mansikka
kasvaa tietysti »mäellä», punapuola »kankahalla», karpalo »suolla»,
lumme »lammin päällä», saraheinä »sammalessa» j.n.e. Satumaiseksi on
marjoista muodostunut ainoastaan se punapuola, jonka syöminen tekee
Marjatan raskaaksi. Se oli kooltaan suurempi ja kannaltaan kiinteämpi
kuin tavallinen puolukka:

    »On marja näkemiänsä,
    ylähähkö maasta syöä,
    puola ilmoin luomiansa.
    alahahko puuhun nousta.»

Alhaisemmista kasvilajeista mainitaan ainakin _sieni_ ja _naava_.

       *       *       *       *       *

Harvan, tuskinpa minkään maan kansanrunous esittänee ihmistä niin
läheisessä yhteydessä ympäröivän luonnon ja sen eläin- ja kasvimaailman
kanssa kuin Kalevala sen tekee. Suomalainen silmä on säilyttänyt
harvinaisen paljon ja harvinaisen teräviä piirteitä näkemistään
luonnonilmiöistä. Saattaa melkein sanoa, että Suomenmaan kasviston
ja eläimistön huomattavimmat lajit ovat edustettuina Kalevalassa,
väärentämättömässä muodossaan. Mutta runoutemme ei pyri suinkaan
tyhjentämään tätä aiheenrikkautta eikä maalailemaan havainnollisesti
luonnonesineiden kokonaiskuvia, kuten esim. homerolainen runous.
Kalevala antaa vain nopeasti vilahtelevia yksityispiirteitä,
värivaikutuksia, ääriviivoja. Homeron laulujen kuvaamistapa on
plastillista, Kalevalan impressionistista. Edellisten väkevyys
on rauhallisessa ulkonaisten muotojen esittämisessä, jälkimäisen
vivahdusten rikkaassa väreilyssä ja sisäisessä rytmielossa. Tämä
lakkaamatta piirteestä piirteeseen, ilmiöstä ilmiöön rientäminen särkee
usein kokonaiskuvan, kasaa päällekkäin liian paljon aineksia, jotka
eivät kuulu elimellisesti yhteen. Varsinkin kalevalainen säekerto
(parallelismi), joka liittää uuden mielikuvan entiseen melkein joka
säeparissa, on suurena syynä luonnottomiin ajatushyppäyksiin ja
kokonaiskuvan häilyvään epämääräisyyteen. Se tarjoo samalla hyvän
tilaisuuden niille liioitteluille, joista ovat valaisevina esimerkkeinä
m.m. edellämainitut suunnattoman suuret kokot ja käärmeet, hauit, ja
härät, tammet ja puolukat. Ilmanalamme utuisen hämäryyden syyksi niitä
tuskin käynee lukeminen, tuskinpa katseen puuttuvan terävyydenkään
syyksi, sillä onhan se, kuten edellä on osoitettu, tavoittanut luonnon
ilmiörikkaudesta monet piirteet niin kirkkaasti ja täsmällisesti kuin
toivoa saattaa. Ja paisutuksissakin pitää aisti kiinni aina ilmiöön
kuuluvista ominaisuuksista, vaikka se kasvattaa ne erä erältä yli
luonnollisten mittasuhteiden: ihmekokolla on siivet ja pyrstö ja nokka,
hauilla hampaat j.n.e. Tämmöiset liioittelut todistavat vain ajatuksen
nuoruutta ja mielen lapsellista herkkyyttä. Epäilemättä ovat ne
»partasuut urohot», jotka Karjalan saloilla muistissaan säilyttivät ja
edelleen kehittelivät Kalevalan runoja, tunteneet samanlaista naiivia
mielikuvituksen iloa kuvatessaan esim. Pohjolan härän mitattomuutta
kuin lapset tuntevat, kun he kilpailevat keskenänsä keksimällä toinen
toistaan mahdottomampia ominaisuuksia jollekin esineelle. Se on
jonkunlaista hengenvoimistelua sekin, vaikka sangen alkeellista laatua.
Siinä suhteessa Kalevala on ja pysyy aina nuorten kirjana, ihmeellisenä
muistomerkkinä Suomen kansan lapsuudenpäiviltä.



LOITSU JA TAIKA KALEVALASSA

Esittänyt F.A. Hästesko


Kalevalan loitsurunot, ollen vain liitoksia muitten runojen välissä,
eivät ole niin monipuolisia, eivätkä edusta kaikkia lajeja, että
niistä voisi saada kokonaiskuvaa suomalaisesta loitsurunoudesta. Mutta
samalla loitsiminen ja siihen läheisesti liittyvä taikominen kuitenkin
muodostavat siellä niin huomattavan sijan, että Kalevalaa ymmärtääkseen
täytyy tutustua myös tähän puoleen kansan uskoa.

Vihkosessa »Ihminen ja luonto Kalevalassa» on jo osoitettu se läheinen
suhde, mikä vallitsi luonnon ja ihmisen välillä. Luonto ei esiintynyt
Kalevalan kansalle kuolleena, vaan elollisena olentona, joskin tuo
elollisuus yleensä oli vain mielikuvituksen tuotetta eikä todella
olevaksi oletettua. Loitsu, jolla luontoa pyritään hallitsemaan,
perustuu toiselta puolen ajatukseen, että ollaan tekemisissä todella
elävän olennon kanssa ja toiselta puolen siihen varmuuteen, että
ihminen sanansa voimalla voi ajatella luontoa käskevänsä. Niinpä
hän tautia parantaessaan luulottelee lukevansa loitsujaan elävälle
olennolle, jommoiseksi tautia yleensä kuviteltiin; taikkapa karjalle
menestystä pyytäessään hänen ajatuksissaan kulkevat monen monet
haltijat, joitten apua hän odottaa. Loitsiessaan taas esim. veren
juoksua pysähtymään tai manatessaan rautaa sen pahoista töistä, hän
ajatellen itseään luontoa voimakkaammaksi asettuu käskijän asemaan:
»seiso, veri, niinkuin seinä!» j.n.e.

Suomalaiselle loitsurunoudelle kaikkein ominaisimpia piirteitä on se,
että loitsu sellaisenaan ei auta, ellei loitsija tunne sen esineen
tai asian alkuperää, syntyä, jota hän loitsun kautta tahtoo muuttaa.
Vasta tietäessään käärmeen synnyn on loitsijalla täysi valta; sen yli;
tauti voidaan karkoittaa, kun on tiedossa, mistä se on saanut alkunsa;
pakkanenkin voidaan tuhotöistä estää, jos tunnetaan sen synty j.n.e.
Syntyjen syvien laulaminen ja taitaminen on Kalevalassa miehuuden
mitta. Se on mietiskelevän suomalaisen luonteen tunnusmerkki.

Kalevalan loitsuissa esitetään useita _synlyrunoja_. Sellainen on esim.
käärmeen synty. Kun Lemminkäinen kutsumatta lähti Pohjolan häihin oli
hänellä, kuten hänen äitinsä ennusti, monet vaarat tiellä tarjona.
Viimeisenä oli hirveän suuri, pirtin hirttä pitempi ja portin patsasta
paksumpi käärme, joka vartioi Pohjolan porttia. Ohi päästäkseen
Lemminkäinen siinä kyllä luki kaikki käärmelukunsa, mutta »ei sitä
mato totellut, ain' ylös kähäelevi, ylös kielin kiehahtavi, suin ylös
suhahtelevi, pään varalle Lemminkäisen». Kun eivät enää muut luvut
auttaneet tarttui Lemminkäinen voimakkaimpiin sanoihin, käärmeen synnyn
lukemiseen:

Syöjätär, paha olento, sylki veteen. Tuuli tuuditteli sylkeä meren
selällä kuusi vuotta ja seitsemän kesää. Siinä vesi sen pitkäksi
venytti, päivä paistoi pehmeäksi ja vihdoin aalto ajoi rannalle. Sattui
kolme Luonnotarta kulkemaan rannalla, näkivät sylen siinä ja arvelivat
itsekseen:

    mipä tuostaki tulisi,
    kunpa luoja hengen loisi,
    tuolle silmät siunoaisi?

Luoja sen kuuli ja sanoi:

    pahasta paha tulisi,
    konna konnan oksennosta,
    jos ma tuolle hengen loisin,
    silmät päähän siunoaisin.

Mutta häijy hiisi kuuli tämän keskustelun, tekeytyi itse luojaksi:

    antoi Hiisi hengen tuolle
    konnan ilkeän kinalle,
    syöjättären sylkemälle;
    siitä kääntyi käärmeheksi,
    muuttui mustaksi maoksi.

Yksityisiä ruumiinosia myöten Lemminkäinen osoitti käärmeen alkuperän:
sydän ja suu sillä on syöjättären sydäntä ja suuta; silmät, korvat,
kieli, vieläpä pää ja selkäkin ovat hiiden ja lemmon laitoksista; häntä
paholaisen palmikosta; hampaat, ikenet ja suolet kalman kotoa, vihdoin
aivot ja tunto veden kuohusta.

Kun Lemminkäinen näin tarkalleen näytti käärmeen halvan ja ilkeän
alkuperän, masentui käärmeen mahti ja se tunsi olevansa voimakkaamman
olennon edessä. Siksipä se kääntyikin syrjään ja antoi Lemminkäisen
kulkea ohitsensa.

Monivaiheinen Lemminkäinen joutui kerran pakkasenkin kanssa taisteluun.
Hän oli juuri entisen sotatoverinsa Tieran kanssa sotaretkellä
Pohjolaan, kun pakkanen heidät matkalla yllätti. Se jääti heidän
veneensä keskelle selkää ja oli palelluttaa miehetkin. Silloin täytyi
Lemminkäisen taas turvautua loitsutaitoonsa, masentaa pakkasen voima.
Hän käski »Pakkasta, Puhurin poikaa, talven poikaa hyyelmöistä»
kylmämään maita ja soita, kiviä ja puita, vaan ei ihmistä. Varminta oli
samalla laulaa pakkasen syntykin:

Turmiollinen oli pakkasen isä, kelvoton sen äiti ja heistä sitten

    Pakkanen pajuilla syntyi, kova ilma koivikolla,
    Pohjolan koan perässä,
    pimentolan pirtin päässä.

Mutta kukas pakkasen imetti, kun sen äiti ei siihen kyennyt:

    Kyyhyt pakkasen imetti,
    kyy imetti, käärme syötti,
    nännillä nenättömillä,
    utarella uuttomalla.
    Pohjoistuuli tuuitteli,
    vilu ilma viihytteli,
    pahoilla pajupuroilla,
    hereillä hettehillä.

Kesät se sitten eleli kylmissä hetteissä ja suurilla soilla, mutta
talvisin aina nousi metsiin, lepikköön ja koivikkoon. Siellä se kylmi
puita ja heiniä, puri puut lehdettömiksi, kanervat kukattomiksi. — Se
oli synty pahantapaisen Pakkaspojan.

Synnyn lukemalla oli loitsija saanut kysymyksessä olevan pahan
valtaansa. Nyt oli hänen mahdollista hyvin suoriutua tehtävästään:
tuli vain lukea tarvittavat sanat, joilla joko manattiin paha pois tai
parannettiin sen aikaansaamat viat. Voimakkaimmat _manaussanat_ on
Kalevalassa pantu Antero Vipusen suuhun hänen loitsiessaan pois sitä
kummaa tuskaa, minkä hän sisässään tuntee. Ankara oli kipu ja outo oli
tauti, siksi hän lukikin monenkertaiset tautien syntysanat: joissakin
niistä tämänkin taudin alku varmaan tuli mainituksi. Nyt oli itse
tauti manattava pois: jos olet tauti tuulen tuoma, niin mene tuulen
tietä myöten —; jos olet vieno veen vetämä, niin vieno vetehen mennös,
alle aaltojen ajaite —; lienet kalman kankahalta, niin pakene kalman
kankahalle —; jos metsän hiiden hinkalosta olet, pakene sinne jälleen
—; ja

    tuonne sinun manoan —
    Pohjan pitkähän perähän,
    Lapin maahan laukeahan,
    ahoille vesattomille,
    maille kyntämättömille,
    kuss ei kuuta aurinkoa,
    eikä päiveä ijässä.

Siellä on taudilla muka onnellinen olo, siellä on puihin hirviä
hirtetty, siellä on syödä nälkäisen taudin. — Väliin ikäänkuin
irroitetaan taudin juuria:

    Lähe nyt kumma kulkemahan,
    maan paha pakenemahan,
    ei täällä sinun sijoa,
    siankana tarpehella,
    muunne muuttaos majasi
    etemmä elosiasi,
    isäntäsi istumille,
    emäntäsi astumille.

Koetetaan hyvälläkin, luvataan kyyti antaa:

    josp' on kyytiä kysynet,
    anonet ajohevoista,
    kyllä mä sulle kyyin laitan
    ja annan ajohevoisen:
    hiiess' on hyvä hevonen,
    punatukka tunturissa,
    jonka turpa tulta tuiski,
    nenä varsin valkeata.

Toisinaan täytyy turvautua uhkauksiinkin:

    Kun et vääjänne välehen,
    eronne emotoin rakki,
    saan minä kokolta kourat,
    veren juojalta vekarat,
    joilla konnat kouristelen,
    ilkeät ikiasetan.

Yhä uudelleen neuvotaan paikkoja, mihin taudin pitäisi mennä:

    Rutjan koskehen kovahan,
    palavahan pyörtehesen,
    johon puut päin putoovat
    perin vierevät petäjät. —

Ellei tauti sielläkään tahdo pysyä, tiedetään paikka, mistä se ei
pääse, ellei loitsija itse käy päästämässä: Tuonelan musta joki,
Manalan ikipuro.

Voimakkaat ja laajat ovat myös ne sanat, joilla vanha ukko pysäyttää
veren juoksun Väinämöisen polvesta. Kuultuaan raudan synnyn, joka
tässäkin oli välttämätön, koska rauta oli haavan aiheuttanut, ukko
loitsii:

    Piäty veri juoksemasta,
    hurme huppelehtamasta, —
    veri seiso kuni seinä,
    asu hurme kuni aita,
    kuin miekka meressä seiso,
    saraheinä sammalessa,
    paasi pellon pientaressa,
    kivi koskessa kovassa.

Jos veren tekee mieli liikkua, niin liikkukoon se ihmisen suonissa,
ihon alla. Ei miehen veri maahan jouda; sydämessä sen sija on, keuhkon
alla kellari. Ei se ole joki juoksemaan, eikä lampi laskemaan, siksi
sen tulee pysähtyä juoksemasta:

    Tyy'y nyt tyyris tippumasta,
    punainen putoamasta,
    kun et tyy'y, niin tyrehy,
    tyytyi ennen Tyrjä» koski,
    joki Tuonelan tyrehtyi,
    meri kuivi, taivas kuivi
    sinä suurna poutavuonna,
    tulivuonna voimatonna.

Toisia lukuja taas, joissa itse tautia ei manata, vaan koetetaan
vioittunut kohta saattaa entiseen asuunsa, sanoisimme mieluimmin
_parannussanoiksi_. Niin parannetaan esim. tulenpolttama toivottamalla,
että pohjoisesta, Lapista tai Turjasta tulisi tyttö, jolla on

    hyyssä sukka, jäässä kenkä,
    hallassa hamehan helma,
    hyinen kattila käessä,
    jäinen kauha kattilassa.

Häntä pyydetään palaneeseen paikkaan viskomaan jääsiruja ja kylmää
vettä. Ellei tästä muka apua, pyydetään Pohjolasta miestä, jolla on

    hyiset kintahat käessä,
    hyiset saappahat jalassa,
    hyinen lakki päälaella,
    hyinen vyöhyt vyölle vyötty.

Hän tuokoon hyytä ja jäätä Pohjolasta, missä sitä on paljon, siellä kun

    hyyss' on virrat, jäässä järvet,
    ilmat kaikki iljennessä,
    hyiset hyppivät jänikset,
    jäiset karhut karkelevat,
    hyiset joutsenet joluvat,
     jäiset sorsat soutelevat.

On selvää, että tällaiset sanat toisinaan vaikuttavat virkistävästi
sairaan mielentilaan: yhä toistuva jään ja hyyn mainitseminen esim.
tuottaa virkistävää vastavaikutusta palohaavoja kärsivän sairaan
tuskiin. Niinikään silloin kun runsaan verenvuodon ehkäisemiseksi
luetaan:

    huuan hiiestä patoa,
    jolla verta keitetähän,
    hurmetta varistetahan
    ilman tilkan tippumatta,
    punaisen putoamatta,

saadaan sairaassa verta jähmetyttävä pelonalainen tunne syntymään.

Usein täytyi kuitenkin loitsijan tuntea, että hän ei yksin kyennyt
tointansa suorittamaan, vaan hänen täytyi _pyynnöillä_ ja _rukouksilla_
kääntyä jonkin jumalan tai haltijan puoleen. Kerta toisensa jälkeen
toistuu loitsuissa ihmisen nöyrä tunnustus:

    en puhu omalla suulla,
    josp' on suu suloisin,
    puhelen Jumalan suulla,
    suloisempi suu Jumalan,

tai:

    Kun ei lie minussa miestä,
    onp' on taatto taivahinen,
    pilven päällinen Jumala,
    joka miehistä pätevi,
    urohista kelpoavi!

Niinpä esim. tautia pois manatessa toisinaan pyydetään Kivutarta eli
Kiputyttöä ottamaan taudit huostaansa, viemään ne Kipuvuorelle ja
siellä keittämään tai painamaan ne kiven sisään:

    Kiputyttö, Tuonen neiti, —
    ota kivut kippahasen,
    vaivat vaskivakkasehen,
    kivut tuonne vieäksesi,
    vammat vaivutellaksesi
    keskelle Kipumäkeä,
    Kipuvuoren kukkulata,
    siellä keittäös kipuja,
    pikkuisessa kattilassa,
    yhen sormen mentävässä,
    peukalon mainittavassa.
    Kivi on keskellä mäkeä,
    reikä keskellä kiveä,
    — siihen kivut kiskotahan,
    pahat vammat vallatahan

Tärkeissä paikoissa loitsija aina kääntyykin jonkin jumaluuden puoleen.
Itse Väinämöinenkin pyysi Ukolta apua parantaessaan kalevalaisia
Pohjolan emännän lähettämistä taudeista:

    Oi Ukko ylijumala,
    pilven päällinen jumala
    tule tänne tarvittaissa,
    ajaite anottaessa
    nämä tuskat tuntemahan,
    hätäpäivät häätämähän.

Samoin vanha ukko, joka Väinämöisen polvenhaavan paransi, rukoili:

    Oi Ukko ylinen luoja, —
    tule tänne tarvittaissa,
    käy tänne kutsuttaessa,
    tunge turpea kätesi,
    paina paksu peukalosi
    tukkeheksi tuiman reijän,
    paikaksi pahan veräjän.

Monen monia muita jumalia ja haltioita, osittain tekaistuja, osittain
todella oleviksi ajateltuja, loitsija lisäksi pyytää avukseen. Kun
Lemminkäisen äiti parantelee poikaansa, niin hän pyytää Suonetarta
asettelemaan suonet ehjiksi paikoilleen:

    Suonetar sorea vaimo, —
    siallensa suonet laita,
    asemellensa aseta,
    suutatusten suuret suonet,
    valtasuonet vastatusten,
    limitysten liutasuonet,
    pienet suonet pääksytysten.

Lisäksi hän pyytää Suonetarta kasvattamaan kalvoa, missä se on
särkynyt; solmielemaan, mistä se on katkennut; siihen verta lisäämään,
mistä sitä on pois päässyt; mistä luu luhoksi mennyt, siihen luuta
lisäämään; mistä lihaa lähtenyt, siihen lihaa liittämään.

Kun Ilmarisen emäntä keväällä laskee karjansa laitumelle, rukoilee
hän Suvetarta, Etelätärtä, Hongatarta, Katajatarta, Pihlajatarta,
Tuometarta, Mielikkiä metsän emäntää, Tellervoa Tapion neittä katsomaan
hänen karjaansa, varjelemaan sitä soista soiluvista, lähtehistä
läilyvistä, antamaan sille ruokaa ja juomaa metsässä, että se hyvin
säilyisi ja paljon maitoa kantaen illoin kotiin saapuisi. Jos karhu
sen kimppuun pyynnöistä huolimatta pyrkisi, tulisi Ukon muuttaa karja
kiviksi ja kannoiksi. Useat rukousluvut ovat hyvin kauniita. Viittaan
esim. metsämiehen lukuihin. (14 runo).

Toisinaan loitsija ei käytä ainoastaan sanoja, vaan tarvitsee joskus
_rohtojakin_. Kun Lemminkäisen äiti oli saanut poikansa jo muuten
terveeksi, henkeä vain enää puuttui, niin hän pyysi mehiläistä,
paraitten voiteitten tuojaa, hakemaan tähän tarvittavia lääkkeitä:

    Mehiläinen meiän lintu,
    mieluisasta metsolasta,
    metsän kukkien kuningas,
    tarkasta Tapiolasta,
    lähe nyt mettä noutamahan,
    monen kukkasen kuvusta,
    simoa tavottamahan,
    monen heinän helpehestä.

Mehiläinen haki nämä lääkkeet, mutta ne eivät kuitenkaan olleet kyllin
hyviä näin vaikeaan tapaukseen. Uudesta paikasta sen tuli vielä käydä
niitä noutamassa:

    mehiläinen lintuseni,
    lennä tuonne toisialle,
    ylitse meren yheksän,
    saarehen selällisehen,
    metisehen manterehen.

»Mehiläinen mies kepeä, taasen ienti liihytteli», mutta eivät vielä
sieltäkään saadut lääkkeet olleet kyllin päteviä. Kaikkein paraimmat
tässä olivat tarpeen, kaikkein korkeimmasta paikasta ne oli haettava,
sieltä minne mennään »yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse»:

    mehiläinen ilman lintu,
    lennä tuonne kolmas kerta,
    ylähäksi taivahasen,
    päälle taivosen yheksän.

Ja mehiläinen »lenti luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan» ja toi
ne tepsivät voiteet, »joillapa Jumala voiti, luoja vammoja valeli».
Niillä nyt äiti voiteli poikaansa ja sai hänet jälleen henkiin.

Loitsuihin kuuluvat vielä sellaiset luvut, joita Lönnrotin mukaan
voisimme kutsua _taikasanoiksi_, vaikka ahtaammassa merkityksessä.
Taikasanoilla tarkoitan sellaisia loitsuja, joissa itse sanoille ei
anneta parantavaa tai muuta vaikuttavaa voimaa. Ne ovat vain ikäänkuin
täydentämässä ja selittämässä sitä taikatoimintaa, jolla siinä on
päämerkitys. Kun Pohjolan emäntä oli kalevalaisilta kuun ja auringon
kätkenyt piiloon, niin Väinämöinen arvan avulla koetti saada selville,
mihin nuo valoa antavat taivaankappaleet olivat hävinneet. Hän leikkasi
ohuet lepän lastut, asetti ne nurinkäännetyn seulan pohjalle, joka oli
eri osiin jaettu ja jossa kukin osa merkitsi jotakin paikkaa, missä
etsittävien kappaleitten arveltiin olevan. Seulaa liikutettiin ja
samalla sanottiin:

    Sano totta luojan merkki,
    juttele Jumalan arpa,
    minne meiltä päivä päätyi,
    kunne meiltä kuu katosi,
    kun ei ilmoisna ikänä
    nähä noita taivahalla.

Lastu hypähtää nyt johonkin kohtaan seulan pohjalla ja siitä päätellään
vastaus. Mutta arpaa täytyi myös varoittaa totta puhumaan, ettei se
katsoisi arpojan mieltä, vaan sanoisi totuuden:

    sano arpa syytä myöten,
    elä miehen mieltä myöten,
    tuo tänne toet sanomat,
    varmat liitot liikahuta.
    Jos arpa valehteleisi,
    niin arvo alennetahan,
    arpa luoahan tulehen,
    merkki miesten poltetahan.

       *       *       *       *       *

Kalevalassa kerrotaan vielä lukuisia ja mitä ihmeellisimpiä tapauksia,
mitä loitsuilla on suoritettu. Jo kolmannessa runossa tapaamme
Joukahaisen, joka on lähdössä Väinämöisen kanssa kilpailemaan
laulutaidossa, kumpi heistä olisi voimakkaampi loitsimaan. Kotiväki
pelkäsi, että Väinämöinen laulaa Joukahaisen

    suin lumehen, päin vitihin,
    kourin ilmahan kovahan,
    käsin kääntymättömäksi,
    jaloin liikkumattomaksi.

Mutta Joukahainen lupasi puolestaan laulaa Väinämöiselle

    jalkahan kiviset kengät,
    puksut puiset lantehille,
    kiviriipan rinnan päälle,
    kiviharkon hartioille,
    kivikintahat kätehen,
    päähän paatisen kypärän.

Pitkin Kalevalaa sitten kerrotaan ihmeistä, joita loitsutaidolla on
suoritettu. Milloin loitsii Väinämöinen »tuulen tuppurihin», niin
että se tempaa suuren kuusen juurineen maasta ja kiidättää sen sekä
sen latvaan kiivenneen Ilmarisen ilmojen halki Pohjolaan, milloin hän
loitsimalla valmistaa itselleen veneen, milloin mitäkin. Jokainen
Kalevalan sankari tällaiseen työhön kykenee: Ilmarinen loitsii uuden
morsiamensa linnuksi järven rannalle; Kullervo laulaa sudet ja karhut
lehmiksi ja ajaa ne kotiin; Pohjolan väkikin loitsii Lemminkäisen
hevosen kiveksi ja reen pajupensaaksi. Ja etenkin Lemminkäinen on
tällaisesta loitsutaidosta kuuluisa: hevosensa ja rekensä menetettyään
hän laulaa itsensä kokoksi, siten pelastuen Pohjolaisten kostolta;
Pohjolassa hän laulaa kaiken kansan minkä minnekin: ahoille
vesattomille, lampihin kalattomihin, Rutjan koskeen j.n.e. ja saarelle
pakoon tullessaan hän naisten suureksi ihmeeksi

    lauloi pihlajat pihoille,
    tammet keskitanhuille,
    tammelle tasaiset oksat,
    joka oksallen omena, —
    lauloi hiekat helmilöiksi,
    kivet kaikki kiiltäviksi, —
    lauloi kaivon kartanolle, —
    lauloi lammit tanterille, —

Ja tupaan tultuaan hän lauloi tuopit täytehen olutta, lauloi itselleen
kultaveitsen j.n.e. Eipä ihme, että naiset kaikki häneen niin
ihastuivat, että siinä Lemminkäinen »kunnepäin on päätä käänti, siinä
suuta suikatahan, kunne kättänsä ojenti, siinä kättä käpsätähän».
Erittäin voimakas on esim. kuvaus Lemminkäisen ja Pohjolan isännän
loitsukilpailusta: Lemminkäinen oli kutsumatta tullut Pohjolan
pitoihin, käyttäytyi siellä ylimielisesti ja pyysi olutta juodakseen.
Mutta siitä vihdoin Pohjolan isäntä suuttui ja

    lauloi lammin lattialle
    Lemminkäiselle etehen

ja käski hänen siitä juomaan. Lemminkäinen kopeana vastasi, ettei hän
ollut mikään vaimojen vasikka ja

    lauloi sonnin lattialle,
    härän suuren kultasarven.

Härkä joi lattialla olevan lammin suuhunsa, mutta silloin Pohjolan
isäntä

    suen suustansa sukesi,
    senpä lauloi lattialle.
    surmaksi lihavan sonnin.

Ei hätäillyt Lemminkäinenkään:

    lauloi valkean jäniksen
    lattialle hyppimähän
    sen sutosen suun eessä.

Pohjolainen puolestaan

    lauloi koiran koukkuleuan
    tuon jäniksen tappamahan.

Lemminkäinen laulaa sitten oravan, jota koira käy haukkumaan; vielä
tulee esille näätä, kettu ja kana, jonka ilmassa liitelevä haukka
viimein sieppaa mukaansa.

Hirveä oli loitsun voima. Antero Vipusen loitsiessa

    aallot seisattui selällä,
    lainehet lahen perällä,
    puuttui virran vieremästä,
    Ruotjan koski kuohumasta,
    vuotamasta Vuoksen koski
    joki Juortanin pysähtyi.

Mutta intoa ja voimaa tarvittiin loitsijassakin. Lemminkäisen laulaessa,

    tulta iski turkin helmat,
    valoi silmät valkeata.

Mutta miten on tämä ymmärrettävä? Onko kansa todella uskonut loitsulla
olevan tällaisen voiman? Me ymmärrämme helposti sellaiset loitsut,
joissa asioitten syntyä tutkitaan, jotta saataisi voima niiden yli;
ymmärrämme manaukset, joissa sanan voimalla koetetaan pahaa saada
vaikenemaan; ymmärrämme rukous-, parannus- ja taikasanatkin. Mutta
miten on selitettävä sellainen loitsu, joka kykenee muuttamaan ihmisen
linnuksi tai kiveksi, kutsumaan tyhjästä esiin eläimiä j.n.e.? Onko
kansa ajatellut sen mahdolliseksi. On huomattava ensin, että Kalevalan
runot kuvastavat aikaa, jolloin kansamme mielikuvituksessa todellisuus
ja lapsellinen usko eivät ole jyrkästi erotettuja. Onhan meillä paljon
taikauskoa, jossa samanlaiset ajatukset tulevat esille ja jotka ovat
kansamme kesken olleet täydesti luotettuja. Onhan monia neuvoja, millä
saa itsensä näkymättömäksi, on ollut usko, että ihminen yöllä voi
muuttua painajaiseksi, joksikin kummalliseksi olennoksi, joka ahdistaa
eläimiä ja tästä olomuodostaan edelleen muuttua kuolleeksi esineeksi,
tadikoksi j.n.e., onhan todeksi uskotuita tarinoita, että höyheniä
ilmaan puhaltamalla on saatu aikaan sotajoukko j.n.e. Suurempia ihmeitä
ei kerrota loitsullakaan tehtävän. Sen lisäksi on toiseksi huomattava,
että milloin loitsulla tällaisia tekoja kerrotaan tehdyn ei koskaan
esitetä sitä loitsua ja niitä sanoja, millä se olisi suoritettu.
Näin ollen eivät siis tällaiset loitsukuvaukset osoita, että niitä
todellisessa elämässä olisi koetettukaan tehdä, on vain ollut sellainen
usko, että niin voidaan tehdä. Siksi ei myöskään käytännöllinen tarve
ole sellaisia loitsuja synnyttänyt.

Olemme täten joutuneet toiselta puolen lähelle taikomista, jossa myös
luulottelun pohjalla ilman loitsusanoja koetetaan suorittaa vaikeita
tekoja, ja toiselta puolen rajattoman mielikuvituksen alalle.

Edellisestä mainittakoon muutamia esimerkkejä. Kun Lemminkäinen
Pohjolanmatkallaan tahtoi päästä tulista koskea vartioivan kokon ohi,
niin hän taskustaan:

    otti teiren sulkasia,
    hieroa hitustelevi,
    kahen kämmenen välissä,
    sormen kymmenen sovussa,
    siitä syntyi teirikarja,
    koko parvi koppelolta.

Samalla tavalla hän susien käsistä päästäkseen otti uuhen villasia,
hieroi niitä kämmeniensä välissä ja puhalsi kerran käteensä, niin

    uuhet juoksuhun uhahti
    koko lauma lampahia,
    karitsoita aika karja,

Taikominen ei kuitenkaan aina ole ihmeitten tekoa, vaan useimmiten
salaperäistä uskoa näkymättömiin voimiin. Kun Pohjolassa huomattiin
vieraitten tulevan, niin koetettiin tuliin pannuista pihlajista
päättää, olivatko tulijat ystäviä vai vihollisia; sillä puu

    kun on verta vuotanevi,
    niin silloin sota tulevi,
    kunp' on vettä vuotanevi,
    aina rauhassa elämme.

Jos toivottiin saunalla olevan erikoisen menestystä ja onnea tuottavan
tai tauteja parantavan vaikutuksen, tuli se eri lailla lämmittää.
Valmistaessaan Ilmarista Pohjolaan kosimaretkelle hänen sisarensa

    Annikki hyvänimikkö
    lämmitti _saloa_ saunan
    puilla _tuulen taittamilla,
    ukon ilman iskemillä_;
    kivet _koskesta_ kokosi,
    saattoi löylyn lyötäväksi,
    veet _lemmen lähtehestä_,
    heraisesta hettehestä.

Veden ympäröimällä kivellä arvellaan niinikään olevan voimakkaan
vaikutuksen. Lähtiessään Pohjan neittä kosimaan Lemminkäinen varustelee
itseään Pohjan kansan taikoja vastaan

    tien kahen jakaimessa
    sinisen kiven selässä —
    kosken kopruilla kovilla
    veen vankan vääntehessä.

Vesikivellä Tuonelankin akka kutoi nuotan, millä koetettiin estää
Väinämöisen poispääsyä; siellä takoi Ilmarinen suitset, joilla hän
suisti Tuonen karhun.

Kun iso tammi, joka oli pidättänyt pilvet juoksemasta, oli kaadettu,
saatiin sen oksista ja lehdistä onnea tuottavia kappaleita:

    kenpä siitä oksan otti,
    se otti ikuisen onnen,
    kenpä siitä latvan taittoi,
    se taittoi ikuisen taijan,
    kenpä lehvän leikkaeli,
    se leikkoi ikuisen lemmen.

Samanlainen ajatus: luulo ihmisen ulkopuolella oleviin ja ihmisen
tietämättä vaikuttaviin voimiin, mutta joita ihmisen tuli koettaa
päästä hallitsemaan, on sekä loitsun että taijan pohjana. Tällainen
ajatus näkymättömistä voimista synnytti myös ajatuksen teoista
ja tapahtumista, jotka ihmiselle hänen omilla voimillaan olivat
mahdottomia suorittaa.

Suuri voima ajateltiin loitsijalla olevan hallussaan. Luulisi siis,
että loitsutaitoisen ihmisen oli turvallinen kulkea, sillä tuskin
oli sellaista paikkaa, mistä hän ei luvuillaan olisi selviytynyt.
Luonnonesteet hänen edestään väistyivät, vaarat kaikki vältettiin,
vihamiehensä hän saattoi loitsia kuolleeksi kiveksi. Mitä enää
olisi kaivattu? Mutta sittenkin elämä oli hyvin turvatonta. Olihan
toisellakin samanlainen voima hallussaan. Eihän voinut sanoa, missä
jonkun kateellisen silmä oli menestystä ehkäisemässä, missä vihamies
väijyi voimakkaat sanat kielellään tai milloin näkymätön pahan haltijan
isku oli kohtaava. Pelon alaista oli elämä: joka askeleella, joka
paikassa sai olla varuillaan, vähänkin liikkuessaan tuli varustaa
itseään niin voimakkailla taljoilla ja loitsuilla kuin kukin taisi ja
pieninkin onnettomuus todisti pahojen voimien olevan liikkeessä ja
pyrki mieltä masentamaan.



MIELIKUVITUS JA TODELLISUUS KALEVALASSA

Esittänyt F.A. Hästesko


Tuntunee omituiselta puhua mielikuvituksesta Kalevalassa, joka
kokonaan on mielikuvituksen varaan rakennettu. On siis jotenkin
rajoitettava tätä kysymystä. Kun asetan mielikuvituksen todellisuuden
vastakohdaksi ymmärrän silloin sellaisia mielikuvituksen luomia,
jotka ovat todellisuuden ulkopuolella. Näin jää tarkastelusta pois
esim. miten kansa mielikuvituksessaan on muodostanut sellaisia
tapahtumasarjoja, jotka nyt koottuna ja järjestettynä muodostavat
yhtämittaisen Kalevala-runoelman. Samoin se vilkas mielikuvitus, mikä
on ollut tarpeen sellaisen rikkaan kuvakielen syntymiseen, mikä tässä
runoelmassa esiintyy j.n.e.

Aivan sivumennen tahdon vain mainita kansan uskonnolliset käsitykset,
jotka tosin mielikuvituksen avulla, mutta kuitenkin todella vallinneen
uskon pohjalla ovat syntyneet. Vain mielikuvituksessaan he tietysti
näkivät ne monet haltijat, jotka heitä auttoivat tai vahingoittivat
jokapäiväisessä elämässä. Miten läheiseksi jumaluusolentojen ja
ihmisten väli oli kuviteltu, näkyy useista kohdin Kalevalaa. Kun
Lemminkäisen Pohjolan matkallaan tulee mennä tulisen kuopan yli,
joka oli täynnä kuumia kiviä, niin hän rukoilee Ukkoa satamaan lunta
ja Ukko sataakin sitä sauvan varren korkeudelta. Ainon äiti taasen
lohduttaakseen itkevää tytärtänsä tarjoaa hänelle ihanaa pukua,
jonka hän itse ennen nuorena tyttönä oli saanut Kuuttarelta ja
joka sitäpaitsi oli Kuuttaren oma kutoma. Jopa niin läheiseksi on
tuo suhde ajateltu, että Päivä, Kuu ja Tähti käyvät saaren kuulua
Kyllikkiä kosimassa pojillensa, vaikka Kyllikki ei heille antanutkaan
suostumustaan. Saman Kyllikin sitten Lemminkäinen sai puolisokseen. —
Mielikuvituksessaan kansa loi itselleen kuvan Tuonelasta, asuinpaikasta
kuoleman jälkeen. Tuonelan musta kuohukoskinen joki ympäröi kuolleitten
valtakuntaa. Tuonen tumma tytti saattaa tulijan joen yli. Elämä
muuten siellä on maanpäällisen elämän kaltaista, siellä juodaan
olutta, pestään vaatteita Tuonelan joessa, kuten ennen elävien mailla.
Huonompaa, kamalampaa se kuitenkin on. Syyllisten vuoteet siellä ovat
palavista kivistä, peitteet kyillä ja käärmeillä pujotettuja.

Voimakkaan mielikuvituksen avulla on kansamme nähnyt luonnon niin
elävänä edessään, kuin se sille on ollut. Eläimet, kasvit ja kuolleet
esineetkin saivat sen ajatuksissa hengen ja näyttäytyivät sille
toimivina, puhuvina ja tuntevina olentoina. Edellä olleessa vihkosessa
on siitä runsaasti esimerkkejä, joten tämäkin kohta tässä jääköön
syrjään.

Läheisesti luonnon elolliseksi ajattelemiseen liittyy se mielikuvitus,
mikä on luonut sellaiset loitsut, etenkin syntyrunot, ja loitsuille
omistetun voiman, mistä edellä on jo ollut puhetta. Tosin tämäkin
kaikki on syntynyt varman uskon kannattamana, mutta niissä on kuitenkin
mielikuvituksellakin niin suuri osa, että otan tähän vielä muutaman
esimerkin.

Syntyrunoista on suurimpia esim. raudan synnyn kuvaus: Ukko ilmoinen
Jumala synnytti kämmeniään vastakkain hieroen kolme Luonnotarta.
Ne kävivät aikojen alussa pilven äärtä myöten ja pudottivat maahan
maitoansa. Siitä ol raudan alku. Rauta tahtoi tavata veljeänsä tulta
ja meni sen luo, mutta tuli oli polttaa raudan kuoliaaksi, niin että
se töin tuskin pääsi pakenemaan suohon. Siellä se piili vuoden,
kaksi, kolme. Susi juoksi suota myöten, painoi maahan syvän jälen ja
siihen kohosi rautaruostetta. Seppo Ilmarinen syntyy tällä välin,
sattuu suden jälille, näkee raudan kurjan tilan ja arvelee viedä sen
tulen yhteyteen. Kuullessaan tulta mainittavan rauta pelästyy, mutta
Ilmarinen lohduttaa sitä sanoen sen siellä vain kauniiksi kasvavan.
Seppä lietsoo rautaa kuumassa ahjossa. Tukala on raudan asema ja se
pyrkii pois sieltä. Mutta Ilmarinen aavistaa jo sen pahat tavat ja
kysyy, kasvaisiko se ehkä kauheaksi, kovin raivoksi rupeaisi, jos
pääsisi tulesta pois. Siinä silloin vannoo rauta raukka vaikean valansa
ahjolla ja alaisimella ei koskaan syövänsä omaa sukuaan, ihmistä:

    onpa puuta purrakseni,
    kiven syäntä syöäkseni,
    etten veistä veikkoani,
    lastua emoni lasta.

Siitä seppo Ilmarinen takoo raudan keihäiksi, kirveiksi ja
kaikenlaisiksi kaluiksi. Mutta terästämistä se vielä kaipaa. Mehiläistä
hän pyytää tuomaan karkaisuaineita. Mutta mehiläisen niitä etsiessä
herhiläinen hiiden lintu äkkiä tuokin käärmehen kähyjä, madon mustia
mujuja. Ilmarinen pettyy, luulee niitä Mehiläisen mesiksi ja kastaa
niihin raudan. Siitäpä rauta raivoksi rupesi:

    petti vaivainen valansa,
    veisti raukka veljeänsä,
    söi kuin koira kunniansa,
    sukuansa suin piteli.

Vetisillä mailla tavattava raudan ruoste, raudan alku ja sen taipumus
tehdä ihmiselle vahinkoa on siinä mielikuvituksen avulla koetettu
selittää ja sovittaa yhteen.

Yhtä suuria ellei suurempiakin hyppäyksiä tekee kansan mielikuvitus
esittäessään, mitä kaikkia asioita loitsun avulla oli mahdollista
toimittaa. Olkoon siitäkin vielä esimerkkinä Väinämöisen ja Joukahaisen
kilpalaulanta. Kun Väinämöinen suuttuneena Joukahaiseen alkoi loitsia,
niin koko luontokin hänen edessään vapisi:

    järvet läikkyi, maa järisi,
    vuoret vaskiset vapisi,
    paaet vahvat paukahteli,
    kalliot kaheksi lenti,
    kivet rannoilla rakoili.

Kurja oli Joukahaisenkin asema: pajupehkon Väinämöinen lauloi hänen
länkiinsä kasvamaan, reen kultalaidan lauloi lampiin haoiksi,
helmiletkun ruoskan ruo'oksi meren rannalle, laukkipään hevosen kosken
rannalle kiviksi. Miekan kultakahvan hän lauloi salamoiksi taivaalle,
jousen kaariksi vesien päälle, nuolet haukkoina ilmassa kiitämään,
koiran maahan maakiviksi. Lakki miehen päästä kohosi pilven kokaksi,
viitta taivaalle hattaroiksi, vyö linnunrata-tähdistöksi, kintaat
painuivat järveen lumpeiksi. Itse Joukahaisen hän lauloi suohon yhä
alemmas ja alemmas, niin että virta jo jalkoja veti, hiekka silmiä
hioi..

Esimerkkinä taikojen kuvitellusta voimasta olkoon seuraava. Kun
Kalevalan miehet Pohjolassa ilmoittivat Sammon jaolle saapuneensa
eivätkä pohjolaiset siihen suostuneet, täytyi Väinämöisen tarttua
taikatoimeen. Nukutettuaan ensin soitollansa Pohjolan kansan uneen, hän
unineulalla siteli ja univoiteella siveli nukkuvien silmät, niin että
he painuivat pitkään sikeään uneen. Sillä aikaa oli sammon ryöstäjillä
hyvä tilaisuus mielin määrin mellastaa kivimäessä ja korjata Sampo
veneeseensä.

Mutta käykäämme vihdoin tarkastamaan sellaisia kohtia, missä kansan
mielikuvitus ilman minkäänlaista luulottelunkaan tukea vapaana ja
laajana lainehtii. Mielikuvituksen esteetön liitely tuntuu laulajasta
miellyttävältä ja kevyeltä, ei ihme että silloin joskus säkeitten läpi
pilkistää partasuun laulajan hymyilevä, leikillinen mieli. Laulaja
tuntee itsekin laulavansa satua, jolle ei mikään taikausko anna
uskottavuuden leimaa.

Ensinnä silloin johtuu mieleen Väinämöisen Vipusessa käynti.
Väinämöinenhän oli taivaankaarella istuvalle Pohjan immelle luvannut
veistää veneen värttinän palasista. Laulamalla hän sen laati ja vesille
sen tuli mennä käsillä siihen koskematta. Mutta kesken veneen tekoa
häneltä puuttui kolme sanaa; ilman niitä vene ei valmistunut. Turhaan
Väinämöinen etsi sanoja pääskysen päälaelta, kesäpeuran kielen alta,
suusta valkean oravan. Turhaan hän kävi Tuonelassa niitä hakemassa,
sieltä ei niitä annettu. Vihdoin hänen täytyi turvautua vanhaan
kuuluisaan loitsijaan Antero Vipuseen, joka kuitenkin kauvan oli
kuolleena maassa maannut ja vahva metsä jo peitti hänen hautansa:

    haapa kasvoi hartioilla,
    koivu kulmilla yleni,
    leppä leukaluun nenässä,
    pajupehko parran päällä,
    otsalla oravikuusi,
    havuhonka hampahilla.

Mutta Väinämöinen ei sittenkään epäillyt mennä hänen luokseen. Hän
kävi ensin seppo Ilmarisella teettämässä rautaisen korennon, johon
sisälle pantiin terästä ja päälle vedettiin pehmeämpi rauta. Miekallaan
hän kaatoi puut Vipusen haudalta, syöksi rautaisen korennon hänen
suuhunsa. Siitä virsikäs Vipunen heti heräsi unesta ja puraisi korentoa
hampaillaan, mutta ei tiennyt terästä purra sen sydämestä. Silloin
Vipunen

    avoi suunsa suuremmaksi,
    nieli miehen miekkoinensa,
    kulahutti kulkkuhunsa
    tuon on vanhan Väinämöisen.

Vaikeaksi alkoi kuitenkin Vipusen olo käydä: hän muisteli eläissään
syöneensä uuhta ja vuohta, lehmää ja sikaa, vaan ei vielä tällaista
palaa. Pelästyi myös Väinämöinen ja arveli jo tuhonsa tulleen. Mutta
kekseliäisyyttään hän ei menettänyt:

    veitsi on vyöllä Väinämöisen,
    pää visainen veitsessänsä,
    tuosta hän teki venosen, —
    soutelevi, luitelevi
    suolen päästä suolen päähän,
    souteli joka sopukan,
    joka supun suikerteli.

Ei vielä käynyt Vipunen laulamaan. Silloin Väinämöinen

    löihen itsensä sepoksi —
    painoi paitansa pajaksi,
    hiat paian palkehiksi,
    turkkinsa tuhottimeksi,
    housut hormiksi rakensi,
    sukat hormin suulliseksi,
    polvensa alaisimeksi,
    vasaraksi kyynäspäänsä.
Siinä hän takoi yön lepäämättä, päivän pysähtymättä. Vipunen jo
hätääntyi. »Mi sinä lienet miehiäsi?» hän kysyi. »Olen jo syönyt sata
urosta, tuhonnut tuhannen miestä, mutta en ole vielä moista syönyt:

    syet suuhuni tulevat,
    kekälehet kielelleni,
    rauan kuonat kulkkuhuni.»

Ja nyt alkoi hän loitsia pois tuota pahaa. Luki hän siinä tautien
synnyn tiedustelut, luovutussanat, apusanat, pelotussanat. Mutta
Väinämöinen oli olevinaan vain hyvin rauhallinen, väitti itsellään
olevan hyvän olon ja ruokaakin kylliksi, vieläpä uhkasi lujemmin lyödä
moukarillaan, ellei saisi kuulla sanoja, oikeita syntysanoja, sillä »ei
sanat salahan joua, eikä luottehet lovehen».

    Silloin virsikäs Vipunen, —
    jonk oli suussa suuri tieto,
    mahti ponneton povessa,
    aukaisi sanaisen arkun,
    virsilippahan levitti,
    lauloaksensa hyviä, —
    noita syntyjä syviä,
    ajan alkuluottehia,
    joit ei laula kaikki lapset
    ymmärrä yhet urohot.

Ja hän »lauloi synnyt syitä myöten, kuinka luojansa luvalla itsestänsä
ilma syntyi, ilmasta vesi erosi, veestä manner maatelihe, manterelle
kasvut kaikki». Vielä hän »lauloi kuun kuvoannasta, auringon
asetannasta, ilman pielten pistännästä, taivosen tähytännästä.»
Voimakasta oli hänen laulunsa, ei oltu sellaista ennen kuultu.
Pääksytysten hän päivät lauloi, yhytysten yöt saneli ja »suu se syyteli
sanoja, kieli laski lausehia kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja
jaloja». — Kun Väinämöinen oli kylliksensä saanut sanoja kuulla, palasi
hän veneellensä ja voitonvarmana ilmaisi seppo Ilmariselle hyvin
suoritetun matkansa tulokset: »Sain sanat salasta ilmi, julki luottehet
lovesta.»

Hupia vailla ei ole sekään tapaus, mikä samporetkeläisille sattuu.
Laskea karittelevat Kalevalan miehet purrellaan Pohjolaa kohti,
kulkevat onnellisesti jo monien koskien läpi, monien karisalmien
kautta, niin keskellä merta, väljillä vesillä, pursi seisahtuu
juoksemasta Mikä siellä esteenä?

    Se on Seppo Ilmarinen,
    toinen lieto Lemminkäinen,
    pistivät melan merehen,
    lastun kuusen lainehesen,
    päästeä nytystelevät
    tuota purtta puutoksesta.

Mutta ei pääse vene irti. Väinämöinen kehoittaa Lemminkäistä
tarkastamaan, mihin vene on tarttunut. Lemminkäinen katsoo veneen alle:

    ei ole veno kivellä,
    ei kivellä, ei haolla,
    vene on hauin hartioilla,
    veen koiran konkkaluilla.

Lemminkäinen tempaa miekkansa ja iskee veneen alle, mutta silloin
»itse vierähti vetehen, kourin aaltoihin kohahti». Ilmarinen
vetää Lemminkäisen tukasta takaisin veneeseen ja pilkkaa hänen
onnettomuuttaan, mutta itse iskiessään kalaa hänen miekkansa murenee
kappaleiksi ja vene yhä on paikoillaan. Väinämöinen vihdoin melallaan
lyö haukea; sen pää saadaan veneeseen, mutta pursto putoaa pohjaan.
Hauin leukaluusta Väinämöinen saa itselleen kanteleen.

Lisättäköön vielä Ilmarisen Tuonelan hauin pyyntö. Pohjolan tyttären
saadakseen täytyy Ilmarisen Tuonelan joesta pyytää hauki. Voidakseen
työnsä suorittaa hän morsiamensa neuvosta takoo suuren kokon,
»vaakalinnun», jolle »kourat rauasta kuvasi, teräksestä temmottimet,
siiviksi venehen vieret». Itse hän nousee kokkonsa selkään ja
neuvoo sitä menemään Tuonelan joelle. Kun Ilmarinen haroo Tuonelan
jokea, hyökkää vetehinen hänen kimppuunsa, mutta kokko pelastaa
hänet painamalla vetehisen takaisin jokeen. Ja siinäpä »jo tulevi
tuonen hauki, veen koira vengottavi», eikä olekaan se mitätön elävä:
hampahat ovat haravan varren pituiset, kita kuin kolme koskea, selkä
kuin seitsemän venettä. Se tahtoo hyökätä Ilmarisen kimppuun, mutta
samalla huomaa kokkokin sen ja iskee kyntensä siihen vasten suomuja.
Syntyy ankara kaksintaistelu. Hauki painautuu veden alle vetäen kokon
mukanaan, mutta silloin kokko ponnistaa voimiaan, kohoaa ylös, niin
että mustat mudat veden päälle nousee, iskee uudelleen toisen kyntensä
haukeen toisen rannan kallioon. Kilpistyy kynsi kalliosta, uudelleen
painuu hauki pohjaan ammottavine arpineen. Vielä kolmannen kerran kokko
ponnistaa, saa hauin kynsiinsä ja nostaa kuin nostaakin sen »päälle
selvien vesien». Niin lähti kalasta suomuksia ja kokosta höyheniä,
ettei vettä vedeksi eikä ilmaa ilmaksi olisi tuntenut. »Omenatammen»
oksalle kokko kaloineen istahtaa ja vaivansa palkaksi maistelee
saalistaan. Mutta kun Ilmarinen kokkoa siitä moittii, niin se sydäntyy,
kohoaa ilmaan ja lentää pilvenreunalle, niin että

    pilvet liikkui, taivot naukui,
    ilman kannet kallistihe,
    katkesi Ukolta kaari,
    kuulta sarviset sakarat.

Pyydän enää viitata leikillisen ja vapaan mielikuvituksen sellaisiin
luomiin kuin esim. Ilmarisen yritykseen takoa itselleen kullasta
morsianta (37 runo) ja Väinämöisen soittoon, jolla hän koko luonnon
lumoaa (41 runo).

Jo tässä esityksessä ja siellä täällä muissa tämän sarjan vihkosissa on
tullut mainituksi esimerkkejä siitä mielikuvituksesta, joka muuttelee
esineitä ja asioita todellisuutta suuremmiksi tai pienemmiksi.
Sellainen oli äsken mainittu Tuonelan hauki ja sitä tavoitteleva kotka,
sellainen se iso tammi, joka kasvoi taivaalle, esti pilvet juoksemasta,
auringon paistamasta ja niin synnytti ainaisen yön maailmaan. Sellainen
oli se suuri härkä, joka Pohjolan häihin tapettiin, sen kun

    Hämehessä häntä häilyi,
    pää keikkui Kemijoella,
    sata syltä sarvet pitkät,
    puolta toista turpa paksu,
    viikon kärppä kääntelihe
    yhen kytkyen sijalla,
    päivän lenti pääskyläinen
    härän sarvien väliä, —
    kuun juoksi kesäorava
    häpähältä hännän päähän. —

Niinpä runokin siitä sanoo: »ei ollut suuri, eikä pieni, olihan oikea
vasikka». — Hirveä oli se aitakin, joka ympäröi Pohjolan pihaa, kun
Lemminkäinen sinne matkasi häitten viettoon:

    aita oli rautainen rakettu,
    teräksinen tarha tehty,
    sata syltä maa emähän,
    tuhat syltä taivosehen,
    keihäillä seivästetty,
    maan mauilla ajastettu,
    alahatse kyy matavi,
    alemmaksi aita pantu,
    ylähätse lintu lensi,
    ylemmäksi aita pantu.

Toiset esineet taasen ovat mitättömän pieniä kuten se pieni, mutta
sitten suureksi jättiläiseksi kasvava mies, joka kaatoi ison tammen.
Samanlainen oli se mies, joka Pohjolan häihin tuon hirveän sonnin
tappoi, hänkin näet »alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.»

Muutakin liioittelua tavataan Kalevalan yksityiskohdissa hyvin
runsaasti. Sellaista on täynnänsä esim. kuvaus Lemminkäisen hirven
hiihdännästä. Jo sukset, joilla hän hirveä ajoi takaa, olivat
erinomaiset, niitä kun Lyylikki lylyjen seppä vuoden ajan valmisteli:

    sykysyn lylyä laati,
    talven kalhua kaverti,
    päivän vuoli sauvan vartta,
    toisen sompoa sovitti.


    Mutta silloin niistä tulikin niin arvokkaat, että

    saukon maksoi sauvan varsi,
    sompa ruskean reposen.

Kun Lemminkäinen sitten näillä suksillaan ponnisteli hirvensä jälessä,
niin

    tuli suihki suksiloista,
    savu sauvojen nenistä.

Ja jo lähtiessään kun hän »ensi kerran potkaisihe», niin pääsi jo
»silmän siintämättömähän»; kun »kerran toisen kuopaisihe», oli jo
korvan kuulemattomissa. — Toisen kerran tuli Lemminkäisen pyytää hiiden
ruuna, jonka »tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua». Mutta senkin
hän saavuttaa, kun Ukko sataa sen päälle rakeita, jotka olivat

    pienemmät hevosen päätä,
    päätä ihmisen isommat.

Ja Pohjolan häät sitten, joihin tuo suunnaton härkä teurastettiin?
Jos oli syötävätä yllin kyllin, niin olipa juotavatakin, koska olutta
tehtäessä

    kuut kiviä kuumettihin,
    kesät vettä keitettihin,
    salot puita poltettihin,
    kaivot vettä kannettihin.

Olipa sulhasenkin kotona syötävätä niin vahvasti, että Väinämöisen
täytyi mainita, miten heiltä syödessä

    terät vieri veitsistänsä,
    päät putoili puukoistansa.

Ja se tupakin, missä tällaisia häitä vietettiin, oli sellainen, että

    kukko kun laessa lauloi
    ei sen ääni maahan kuulu,
    penin haukunta perässä
    ei kuulu ovehen asti.

Niin laaja oli morsiamen sukukin, että jos

    kappa ois kylveä papuja
    jyvä kullenki tulisi,
    kappa panna pellavia
    kuitu kullenki tulisi.

Ja komea vihdoin oli morsiamen auttajakin (saajanainen), niin että
Väinämöinen

    luuli päivän paistavaksi,
    kun sen paistoi paian kaulus,
    luuli laivan läikkyväksi,
     kun sen läikkyi lakki päässä.

Tällainen liioittelu on mielestäni hiukan erilaista kuin edellä
esitetyt tapaukset. Nämä ovat näet lähellä sellaista vilkkaan ja
voimakkaan mielikuvituksen luomaa puheen höystettä, jossa puhuja ei
itsekään huomaa mitään liikaa sanoneensa ja jota toinen samanlainen
kuuntelija ei myöskään aivan sananmukaisesti ymmärrä. Ken itäosissa
maatamme liikkunut ja siellä kansan kesken puhellut ei olisi tavannut
vilkasta kertojaa, joka häntä tällaisilla mahdottomuuksilla olisi
huvittanut.

       *       *       *       *       *

Mielihyvällä käännymme tarkastamaan Kalevalan todellisuutta esittäviin
kohtiin. Tässäkin on rajoitettava alaa: ei voi ottaa puheeksi
todellisuutta esim. eri henkilöitten luonteen kehityksessä tai
tapausten juoksussa, vaan ainoastaan katsella, minkä verran Kalevalan
laulajat ovat kyenneet tekemään oikeita havaintoja ympäriltään ja
niitä todenmukaisesti esittämään. Tapausten ja luonteitten kehityksen
todenmukaisuutta täytyy edellyttää itsestään olevan olemassa, sillä
vain sen mukaan ne sellaisina voittavat kiintymystämme puoleensa.

On itsestään ymmärrettävää, että läheinen seurustelu luonnon kanssa on
kansan johtanut tekemään hyvin tarkkoja havaintoja luonnonelämästä,
vaikka perin usein mielikuvituskin on kuvauksissa todellisuutta paljon
muutellut. Jo toisessa runossa kohtaa lukijaa tarkka ja yleensä
todenmukainen esitys eri puitten kasvupaikasta, johon ne Sampsa
Pellervoinen alkujaan muka kylvikin:

    mäet kylvi männiköiksi,
    kummut kylvi kuusikoiksi,
    kankahat kanervikoiksi,
    notkot nuoriksi vesoiksi,
    noromaille koivut kylvi,
    lepät maille leyhkeille,
    tuomet kylvi tuorehille,
    raiat maille raikkahille, —
    pajut maille paisuville,
    katajat karuille maille. —

Väinämöisen kylvämä ohra taasen kasvoi kuten hyvä ohra ainakin:

    tähkät kuuella taholla,
    korret kolmisolmuisena.

Jokainen hevosmies tietää niinikään, että hevonen usein tuntee edessä
olevan vaaran silloin kun ajajalla ei siitä vielä ole aavistustakaan.
Niinpä Lemminkäisen Pohjolaan ajaessa tulisen kuopan lähestyessä

    jo oronen ouostuvi,
    hevonen hörähtelevi.

Erittäin tarkka ja sattuvapiirteinen on mielestäni Pohjolaisten
vaarinotto koiran haukunnasta, jolla se ilmoittaa vieraitten
saapumisen. Jo ennenkuin ketään näkyykään tai ihmisen korva mitään
kuuleekaan, vainuaa vanha tarkka koira jotain outoa olevan. Silloin
se vielä rauhallisena harvakseen haukkuu, istuu maassa nojaten
etujalkoihinsa, häntä rentona alas laskeutuneena ja kuono suunnattuna
sinnepäin, mistä se pahaa aavistelee:

    jopa haukkui hallikoira —
    pimeässä Pohjolassa; —
    hiisti ensin hiljemmältä,
    harviammalta murahti
    perän lyöen pientarehan,
    hännän maahan torkutellen.

Yhä ja yhä se haukkuu ja jo on Pohjolan isäntä vakuutettu, että

    ei halli valetta hauku,
    ikipuol' ei ilman virka
    ei se honkihin horise.

Hän menee ulos ottamaan asiasta selvää ja

    katsoi koiran suuta myöten,
    nenävartta valvatteli.

Silloin hän huomaa, että on todellakin vieraita tulossa: kirjokorjin
siellä ajetaan ja toiset laivoin suurin laskevat. Vieraitten tulo
harvaan asuttuun sydänmaahan oli harvinainen tapaus, eikä silloin
tiennyt olivatko ystäviä vaiko vihollisia tulijat. Arvalla usein
tiedusteltiin, ketä olivat ja tällä kertaa sattuivat olemaan suuret
sulhot, Väinämöinen ja Ilmarinen Pohjolan neidon pyynnöllä.

Sellaisilla sydänmailla matkoja tehdessä ei kulkijalla usein ole
tasaiseksi tallattua tietä astuttavanaan, ei edes aina kapeaa,
kiemurtelevaa polkuakaan, joka määräpaikkaan erehdyttämättä johtaisi,
vaan hän saa vain luonnonmerkeistä suuntaa määräten samota korpien
läpi. Tällaisia tien opastuksia on kansamme tottunut antamaan ja
seuraamaan. Miten tutulta monesta tuntuukaan siniviitan Viidan eukon
neuvo Kullervolle tämän etsiessä vanhempiaan:

    astut päivän, tuosta toisen, —
     kohti luotehesen
    vaara vastahan kulevi,
    sie astut alatse vaaran
    käy vaaran vasenta puolta;
    tuostapa joki tulevi
    oikealle puolellesi,
    käy sitä joen sivua
    kolmen kosken kuohimitse,
    tulet niemen tutkamehen,
    pääyt päähän pitkän niemen,
    tupa on niemen tutkamessa.

Metsää kiireellä kahlovan vanhan mummon kuvaus on niinikään elävä
ja todellinen. Kun Lemminkäisen äiti henkensä edestä riensi vaaraan
joutunutta poikaansa auttamaan, niin hän

    kourin helmansa kokosi,
    käsivarsin vaattehensa, —
     mäet mätkyi mennessänsä,
    norot nousi, vaarat vaipui.

Elävä kuvaus kiireisestä matkasta on Kalevalan laulajalla ollut
tilaisuus antaa kertoessaan Sammon ryöstäjien pakoyrityksestä
pohjolaisten purren edestä. Ajatelkaamme suurehkoa, mutta
kevytkulkuista venettä, jota voimiensa takaa »souti seppo Ilmarinen,
souti lieto Lemminkäinen, souti kansa kaikenlainen». Todellakin silloin

    lyllyivät melat lylyiset,
    hangat pinkki pihlajaiset,
    vene honkainen vapisi;
    nenä hyrski hylkehenä,
    perä koskena kohisi,
    vesi kiehui kelloloissa,
    vaahti palloissa pakeni.

Mutta katsokaamme kotoista elämää. Eikö ole ilmielävänä edessämme
kesäinen kuva talonpoikaiskodista, jos poikkeamme hakemaan Lemminkäisen
kera Tieraa sotaretkelle:

    iso päätyi ikkunalla
    keihäsvartta vuolemassa,
    emo aitan kynnyksellä
    kirnua kolistamassa,
    veljekset veräjän suussa
    laitioita laatimassa,
    sisarekset sillan päässä
    vaippoja vanuttamassa.

Tai jos näemme, miten Aino-neiti talon tyttären tavoin menee kesäisenä
kylpyiltana lehdosta taittamaan kylpyvihtoja kotiväelleen ja

    taittoi vastan taatollensa,
    toisen taittoi maammollensa,
    kokoeli kolmannenki
    verevälle veiollensa.

Ehkäpä tahtoisimme kuulla, miten Kalevala kuvaa kylpemistä ja
sen vaikutusta. Käymme silloin Ilmarisen luo, joka sulhasmiehenä
valmistautuu Pohjolaan lähtemään. Matkalle aikovan varustuksiin kuului
kylpeminen ja sitä enemmän sulhasmiehelle ja sepälle:

    siitä seppo Ilmarinen
    sekä kylpi kylläksensä,
    valelihe valkeaksi,
    pesi silmät sirkeäksi,
    silmäkulmat kukkeaksi,
    kaulansa kananmuniksi,
    koko varren valkeaksi,
    tuli saunasta tupahan, —
    kasvot vallan kaunihina,
    poskipäät punertavina.

Puhtaalle ruumiille on nyt mieluista vetää valkea palttinapaita ja
kaatiot kapoiset, sukat, kengät kelvolliset, haljakka ja sarkakauhtana,
vyö ympäri ruumiin, kintaat kirjatut käteen, pystyinen kypärä päähän.
Soma on sitten istua rekeen, missä alla on karhun talja, päällä turskan
talja, edessä virkku hevonen, kulkuset ja kellot, toivossa, »että
kaunot katsahtaisi, impyet ihasteleisi».

Tai mitä arvellaan niistä kokeneista ja oikea-ajatuksisista neuvoista,
joita morsiamelle annetaan hänen kotoa lähtiessään: kun kostuttelet
lattiata sitä laastaksesi, niin nosta lapsi lattialta lautsaselle ja
viihdykkeeksi

    anna leipeä kätehen,
    vuole voita leivän päälle,
    kun ei leipeä talossa,
    anna lastunen kätehen.

Kenties tulee vieras, silloinpa

    syötä vierasta sanoilla
    kunnes keitto kerkiävi.

Ja mikä tarkka mielentilojen ilmaisumuotojen tunteminen näkyy neuvosta:
kun tuot puita tupaan, niin laskiessasi niitä sylistäsi

    heitä halko hiljallensa
    kovasti kolajamatta
    taikka appi arveleisi,
    anoppi ajatteleisi
    vihoissasi viskelevän,
    kiukussa kolistelevan.

Jännittävää odotusta, mikä jo esiintymisessä näkyy, kuvataan Ilmarisen
kotona, kun sinne poikaa odotetaan morsiamineen saapuvaksi: vanhojen
silmät vuotavat vettä pitkästä tuijottamisesta, nuorten jalat väsyvät
ulkona odotellessa ja lasten jalkoja palelee, kun he vasta sulaneilla
seinuksilla seisovat:

    silmät vanhoilta valuvi
    ikkunoissa istuessa,
    polvet nuorilta nojuvi
    veräjillä vuottaessa,
    lasten jalkoja paleli
    seinuksilla seisoessa.

Kansansa suuren heikkouden rakentaa riitaa naapurinsa kanssa pienistä
asioista osoittaa laulaja tuntevansa, kun hän kertoo, mistä Kalervon ja
Untamon veljekset joutuivat sotaan keskenään:

    Untamoinen verkot laski
    Kalervon kalavetehen,
    Kalervoinen verkot katsoi,
    kalat konttihin kokosi; —
    Kalervoinen kauran kylvi
    Untamon tuvan ta'aksi,
    Untamolan uljas uuhi
    söi Kalervon kaurakylvön,
    Kalervoisen kärtsä koira
    repi uuhen Untamolta.

Vaikkakin todellisuutta liioitteleva tai muuten muutteleva mielikuvitus
Kalevalassa onkin hyvin voimakas, ei sieltä kuitenkaan puutu tarkkaa
silmää tekemään havaintoja ulkoisesta elämästä ja hienoa aistia
erittelemään erilaisia sieluntilojakin, ei myöskään kykyä niitten
esittämiseen.



IHMINEN JA LUONTO KALEVALASSA

Esittänyt F.A. Hästesko


Elias Lönnrot sanoo vertaillessaan kansanrunon ja taiderunon laatua
keskenään: »Kummallakin, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma
arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella.
Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä
luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansanrunoja siitä
syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne
tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi
ilman erityisettä tekijän huoletta. Oppineitten runot siinä kohta
erotaksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä, vaan
ajattelemalla tehtyjä. Tekijää ei pakoteta sydämensä kyllyydestä
runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut
työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä
kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi;
luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Oppineitten runoelmissa pilvi
itsestänsä ei ala sataa, vaan ensinnä tehdään pilvi, jonka sitte
annetaan sataa, se on: oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee
mielensä ja sydämmensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoilla.
Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista
erotaksen? Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus
ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä.» — Ehkei tämä ero
täydelleen pidäkään paikkaansa, niin on se kuitenkin pohjaltaan oikea.
Kansanruno on kaikessa tapauksessa välittömästi syntynyttä, laulajan
mielialan itsestään tapahtuva purkautuminen:

    emp' ois outo ollenkana,
    saattamaton saanutkana,
    ruvennut runon tekohon,
    vaan tuli iso ikävä
    se minun pani pakolla,
    sepä työnti työntämällä.

Luonnon kanssa läheisessä yhteydessä oleminen ja sen erottamaton
liittyminen kansanmiehen ja -naisen elämään taasen antaa runsaimmat
aiheet laululle ja muodostaa sen laajimman liikkumisalan. Niin
tunnustaa runo itsekin, että sen ainekset ovat luonnosta ja elämästä
saatuja: karjassa Muurikin ja Kimmon jälessä kulkiessaan heiniä ja
kanervia polkiessaan ja kuullessaan sateen pieksännän ja tuulen
huminan on ihminen ne löytänyt. Niin ovat siis, runon omilla sanoilla
ilmaistuna, laulajan tunteet ja ajatukset:

    tieohesta tempomia,
    kanervoista katkomia
    risukoista riipomia,
    vesoista vetelemiä,
    päästä heinän hieromia,
    raitiolta ratkomia,
    paimenessa käyessäni,
    läsnä karjan laitumilla,
    metisillä mättähillä,
    kultaisilla kunnahilla,
    mustan Muurikin jälessä,
    Kimmon kirjavan kerällä.
    Vilu mulle virttä virkkoi,
    säe saatteli runoja,
    virttä toista tuulet toivat,
    meren aaltoset ajoivat,
    linnut liitteli sanoja,
    puien latvat lausehia.

             (1 runo 53—70 säkeet).

Toiselta puolen tällaiseen yksinäisyyteen liittynyt raskas mieliala on
antanut alun runoille:

    kyllä huoli virttä tuopi,
    kaiho kantavi sanoja,
    mure virttä muistuttavi,
    miel'alaset arveloita.

            (Kanteletar II, 131).

Millaisessa suhteessa ovat sitten Kalevalan lauluissa luonto ja ihminen
keskenään? Pääseikka, joka on pohjana koko tälle suhteelle, on se,
että kansamme ei ole nähnyt ympärillään olevaa luontoa kuolleena, vaan
elollisena, ihmisen elämää ymmärtävänä, sen tunteisiin, iloon ja suruun
osaaottavana. Yksinäisyydessään on, kuten Lönnrot sanoo, kansamme
etsinyt seuralaisen luonnon esineistä linnuista, kaloista, puista,
kukista, kivistä, kannoista, järvistä y.m., joille se on kuvitellut
hengen ja elämän, mielen ja kielen. Sellainen ajatus käy selvästi
Kalevalankin runoista esille. Niin valittaa Väinämöinen jouduttuaan
vieraalle Pohjolan rannikolle siellä puittenkin olevan hänelle tylyjä:

    kaikki täällä puut purevi,
    kaikki havut hakkoavi,
    joka koivu koikkoavi,
    joka leppä leikkoavi.

Ainoastaan tuuli ja päivä, jotka ovat samoja kuin kotiseuduillakin,
ovat hänelle tuttuja:

    yks' on tuuli tuttuani,
    näillä mailla vierahilla,
     päivä ennen nähtyäni.
    äkki-ouoilla ovilla.

                    (7, 259—266).

Samoin suree morsian, että hänen kotoa lähdettyään niin että hänen
kaikki muuttuu vieraaksi, niin että hänen joskus palatessaan

    muut ei tuntene minua
    kuin ne kaksi kappaletta
    alimmainen aian vitsa,
    perimmäinen pellon seiväs,
    nuo on piennä pistämäni,
    neitona vitsastamani.

                     (24, 407—412).

Tai miten kauniisti kuvaakaan runo sitä osanottoa, millä luonto suree
onnettoman Kullervon sisarensa turmelusta. Kun Kullervo uudelleen tuli
tuolle onnettomuuspaikalle, niin hän näki, miten

    siin itki ihana nurmi,
    aho armahin valitti,
    nuoret heinät hellitteli,
    kukutti kukat kanervan:
    eikä noussut nuori heinä,
    kasvanut kanervan kukka
    ylennyt sialla sillä,
    tuolla paikalla pahalla.

                   (36, 307—316).

Tällaisesta luonnon elonnoimisesta ei ollut pitkä askel ajatella
luontoa puhuvaksi olennoksi. Siksipä ihminen usein saattoikin
keskustella ja vaihtaa tunteita ja ajatuksia luonnon esineitten kanssa.
Miten monta kertaa esiintykään esim. lintu neuvonantajana ihmisen
toimissa. On esim. Väinämöinen kylvämässä löytämiänsä ohran siemeniä,
mutta ei vielä tunne, miten ne kasvaisivat. Silloin tirskuu tiainen
neuvon:

    eipä nouse Osmon ohra,
    ei kasva Kalevalan kaura
    ilman maan alistamatta,
    tuon tulella polttamatta,
    ilman kasken kaatamatta,

                   (2, 252—256).

Tai kun Väinämöinen pyytää Pohjan impeä puolisokseen, kertoo tämä
kyntörastaan itselleen selittäneen minkälaista on olo impenä isän
kotona ja minkälaista miniänä miehelässä:

    tiainenpa tieon antoi,
    kyntörastas raksahutti:
    valkea kesäinen päivä,
    neitivalta valkeampi,
    vilu on rautapakkasessa,
    vilumpi miniävalta;
    niin on neiti taattolassa
    kuin marja hyvällä maalla,
    niin miniä miehelässä
    kuin on koira kahlehissa,
    harvoin saapi orja lemmen,
    ei miniä milloinkana.

                      (8, 71—80).

Kullervolle taasen paimenessa ollen pikku lintu ilmoittaa:

    jo oisi aika orjan syöä,
    isottoman illastella.

                  (33, 61—62).

Ja kun Kullervo sitten on katkaissut veitsensä emännän leipään
leipomaan kiveen ja hänessä kostonhenki herää, niin ehättää siihen
varis tuomaan kamalan neuvonsa:

    ota vitsa vii'akosta,
    koivu korven notkelmosta,
    aja suolle sontareijet,
    lehmät liejuhan levitä;
    kaikoa suet kokohon,
    karhut kaikki katrahasen.
    suet pistä Pienikiksi,
    karhut kyytäksi kyhäse,
    aja karjana kotihin —
    sillä maksat naisen naurun,
    pahan vaimon parjaukset.

                      (33, 109—122).

Kokolta, ilman linnulta, Lemminkäinen kysyy äitiään, kun hän saarelta
palattuaan näkee kotinsa hävitetyksi ja omaisensa kadonneiksi:

    oi sie kokko lintuseni,
    etkö saattaisi sanoa,
    miss' on entinen emoni,
    missä kaunis kantajani,
    ihana imettäjäni.

                 (29, 486—490).

Mutta »ei kokko mitänä muista, eikä tunne tuhma lintu».

Molemminpuolista hyväntahtoisuutta osoittaa Väinämöisen ja kokon
välinen keskustelu. Väinämöinen oli tiaisen neuvosta kaatanut kasken ja
jättänyt yhden koivun kasvamaan. Tulee kokko ja kysyy:

    miksipä on tuo jätetty
    koivahainen kaatamatta,
    puu sorea sortamatta?

Väinämöinen selittää sen jätetyksi:

    lintujen lepeämäksi
    kokon ilman istumiksi.

Kiitollinen kokko lausuu:

    hyvinpä sinäki laait,
    heitit koivun kasvamahan,
    puun sorean seisomahan,
    linnuille lepeämäksi,
    itselleni istumiksi

                   (2, 268—280).

ja palkaksi sytyttää Väinämöisen kasken tuleen.

Eivätkä ainoastaan linnut, vaan muutkin eläimet haastelevat ja
tuntevat. Aino neidon kuolemasta tuo jänis ensimäisenä surusanoman
kotiväelle:

    jop' on kaunis kaatununna,
    tinarinta riutununna,
    sortunna hopeasolki,
    vyövaski valahtanunna,
    mennyt lietohon merehen,
    alle aavojen syvien,
    sisareksi Siikasille,
    veikoksi veen kaloille.

                   (4, 427—434).

Marjatta neito taasen kuulee aholla kävellessään, miten puolukka pyytää
häntä poimijakseen:

    tule neiti noppimahan,
    punaposki poimimahan,
    tinarinta riipomahan,
    vyövaski valitsemahan,
    ennenkuin etana syöpi,
    mato musta muikkoavi.

                   (50, 83—88).

Ja kun Marjatta-neidon poika sitten on kadonnut ja hän sitä etsii,
niin tähdeltä, kuulta ja päivältä hän tiedustelee lastansa. Päivä sen
taitaakin ilmaista:

    tuoll' on pieni poikuesi,
    kultainen omenuesi,
    onp' on suossa suonivyöstä,
    kankahassa kainaloista.

                    (50, 417—420).

Samoin Lemminkäisen äiti etsiessään poikaansa, joka Pohjolanmatkalla
oli joutunut turmion omaksi, kyseli häntä puilta. Mutta

    puu puheli, honka huokui,
    tammi taiten vastaeli:
    on huolta itsestänikin
    huolimatta poiastasi.

Eivät myöskään tie eikä kuu tienneet, mihin Lemminkäinen oli joutunut
ja vasta päivän valpas silmä oli nähnyt, että hän oli

    kaotettu, kuoletettu
    Tuonen mustahan jokehen,
    Manalan ikivetehen.

                  (15, 131—190.)

Niinikään kun Kullervon äiti etsi marjatielle eksynyttä tytärtään ja
huhuten juoksi metsät ja mäet, niin vuoret ja kankaat hänelle antoivat
lohduttoman vastauksen:

    elä huua tyttöäsi,
    elä huua hoilaele!
    Ei se saa sinä ikänä,
    ei paloa polvenansa
    emon entisen tiloille,
    taaton vanhan valkamoille.

                    (34, 241—246).

Itse tiesivät haapa ja honkakin ilmoittaa, että ne ovat onteloita
ja madonsyömiä, kun Sampsa Pellervoinen aikoi ne venepuiksi kaataa.
Tammesta tuli sitävastoin ehyt ja kunnollinen vene:

    on vainen minussa puuta
    emäksi yhen venosen,
    enk' ole hoikka huolainniekka,
    enkä ontelo sisältä.

                          (16, 79—82).

Onpa esimerkkejä, että ihmiskädenkin tekemillä »kuolleilla» esineillä
on tunnetta ja puhekykyä. Kun Kullervo tahtoi päättää onnettoman
elämänsä, niin hän kysyi miekaltansa, söisikö se syyllistä lihaa,
joisiko viallista verta, niin ymmärsi miekka miehen mielen ja vastasi

    miksi en söisi mielelläni,
    söisi syyllistä lihoa,
    viallista verta joisi,
    syön lihoa syyttömänki,
    juon verta viattomanki.

                 (36, 330—334).

Kenen mieleen ei tässä vihdoin johtuisi ihanat veneen ja koivun
valitukset. Väinämöinen ja Ilmarinen ovat matkalla Pohjolaan, kun
kuulevat rannalta vienoa valitusta. Väinämöinen arvelee, että siellä on
impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa ja menee sitä lähempää katsomaan.
Mutta ei siellä impeä olekaan, vaan on pursi itkemässä, venonen
valittamassa. »Mitä itket puinen pursi, vene hankava valitat?» kysyy
Väinämöinen. — »Vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli
neidon miehelähän korkeastakin kodista», sanoo vene ja jatkaa:

    sitä itken pursi raukka,
    itken viejäistä vesille,
    vene vaivainen valitan,
    laskiaista lainehille.

Veistettäissä oli minusta kehuttu tehtävän sotivene, joka täytensä tuo
aarteita. Mutta minuapa ei ole sotahan saatu, elotielle ensinkänä. Muut
purret, huonotkin, käyvät sotia, tuovat aarteita; minä tässä lahoan
lastuillani. Ilkeimmät ilman linnut pesivät mastossani, maan matoset
kaarien alla asuvat ja sammakot hyppivät kokassani. Siksipä minulle
todellakin

    oisi kahta kaunihimpi,
    kahta kolmea parempi
    olla mäntynä mäellä,
    petäjänä kankahalla,
    oksilla oravan juosta,
    penun alla pyörähellä.

— Elä itke puinen pursi, kohta saat sotia käydä, lohduttaa
Väinämöinen purtta ja lupaa ottaa sen sotiveneekseen nyt aijotulle
Pohjolanretkelle. Mutta kun hän pyytää, että se itsestään menisi
veteen ja juoksisi laineilla ilman airojen apua, sanoo pursi, etteivät
muutkaan veneet itsestään veteen mene ilman käden työntämättä, eivätkä
juokse airoilla auttamatta. Mutta soutaen se lupaa kulkea kuten sen
sukulaisetkin, muut veneet

    juoksi sormin soutamalla,
    airoilla avittamalla,
    huuparilla huopimalla,
    puhumalla purjehesen.

    (39, 151—256).

Äskeisellä Pohjolanmatkalla oli Väinämöiseltä hukkunut hauvinluinen
kanteleensa. Turhaan sitä etsittyään hän alla päin, pahoilla mielin
kotiinpäin kulkiessaan kuulee koivun itkevän, puun visan vetistävän.

    Mit itket ihana koivu,
    puu vihanta vierettelet,
    vyöhyt valkea valitat?

Sitä koivu selittää itkevänsä, koska kaikki muut toivovat kesän
kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän, vaan hänen täytyy pelätä
silloin menettävän kuorensa ja lehtivarpunsa:

    useinpa minun utuisen,
    usein utuisen raukan,
    lapset kerkeän keväimen
    luokseni lähenteleiksi,
    veitsin viisin viiltelevät
    halki mahlaisen mahani;
    paimenet pahat kesällä
    vievät vyöni valkeaisen,
    ken lipiksi, ken tupeksi,
    kenpä marjatuohiseksi.

Toisinaan taasen tytöt tulevat leikkelemään lehväni kylpyvihdoiksi,
tai miehet hakkaamaan kaskipuuksi runkoni tai pinoon halkomaan. Se on
minulla ilo kesästä; eikä talvi ole sen parempi, lumen aika armahampi:
jo aikaisin syksyllä tulevaa talvea peläten käyn kalpeaksi ja vihdoin

    tuuli vie vihannan turkin,
    halla kaunihin hamehen,
    niin minä vähävarainen,
    minä koito koivuraukka
    jään aivan alastomaksi,
    varsin vaattehettomaksi
    vilussa värisemähän,
    pakkasessa parkumahan.

Uusi ajatus syntyy Väinämöiselle mieleen:

    elä itke puu vihanta,
    vyöhyt valkea valita,
    vesa lehti vierettele,
    saat sinä olevan onnen,
    elon uuen armahamman,
    kohta itkenet ilosta,
    riemusta remahutellet.

                 (44, 84—166).

Ja hän tekee koivusta uuden kanteleen, johon käen kukkumasta kullasta
saadaan naulat ja immen nuoren hiuksista kielet. Sillä Väinämöinen
soittaa ja lumoaa koko luonnon, joka on keräytynyt hänen ympärilleen.

Ihminen seurustelee Kalevalassa luonnon kanssa. Luonnossa hän näki
vertaisensa, joka häntä ymmärsi. Se ei ollut kuollutta, se kuului
hänen jokapäiväiseen elämäänsä niinkuin siihen kuului hänen kotinsa,
omaisensa, kanssaihmisensä. Eikö ole silloin luonnollista, että ihminen
ajatellessaan elämänsä kulkua myös ajatteli sitä luontoa, mikä oli
hänen ympärillään; että hän kuvitellessaan kotiaan siihen aina liitti
kotimäet ja metsät, järvet ja kankaat, linnut ja päivänpaisteen. Ne
olivat kaikki hänen mielessään läheisesti toisiinsa kuuluvia. Niinpä
Väinämöinen pyrkiessään Pohjolasta takaisin kotiinsa tahtoi päästä:

    oman peltonsa perille,
    oman käen kukkumille,
    oman linnun laulamille.

                    (7, 298—300).

Lujan kiintymyksen kotinsa luontoon ilmaisee Pohjan neitokin kun hän
esteleikse menemästä Ilmariselle puolisoksi:

    kukapa tässä toissa vuonna,
    kenpä kolmanna kesänä
    käkiä kukutteleisi,
    lintusia laulattaisi,
    jos minä menisin muunne,
    saisin marja muille maille;
    kaikki käet katoisi,
    ilolinnut liikahtaisi
    tämän kunnahan kukuilta,
    tämän harjun hartehilta.

Eikä hän muka muutenkaan jouda, on paljon kesäisiä kiireitä:

    marjat on maalla poimimatta,
    lahen rannat laulamatta,
    astumattani ahoset,
    lehot leikin lyömättäni.

                  (10, 441—462).

Kun Aino-neito ei vielä tahtoisi poistua kotoaan tullakseen Väinämöisen
puolisoksi, hän sanoo kaiken ikänsä itkevänsä:

    tuota päivän armautta,
    suloutta kuun komean,
    ihanuutta ilman kaiken,
    jos oisi nuorna jättäminen,
    lapsena unohtaminen
    veikon veistotanterille,
    ison ikkunan aloille.

Äiti kuitenkin lohduttaa häntä, että muuallakin maailmassa on samat
olot saavutettavissa, samat tutut tavattavissa:

    paistavi Jumalan päivä
    muuallaki maailmassa
    ei isosi ikkunoilla,
    veikkosi veräjän suulla,
    myös on marjoja mäellä,
    ahomailla mansikoita
    poimia sinun poloisen
    ilmassa etempänäki,
    ei aina ison ahoilla,
    veikon viertokankahilla.

                   (3, 557—580).

Morsian, joka lähtee miehelään, muistaa vanhan kotinsa mukana
täytyvänsä jättää myös kotinsa tutun ympäristön:

    lähen nyt tästä kuin lähenki,
    tästä kullasta koista —
    heitän suoni, heitän maani,
    heitän heinikkopihani,
    heitän valkeat veteni,
    heitän hiekkarantaseni.

                  (24, 363—370).

Siksipä hän hyvästellessään omaisiansa ja tuttaviansa ei unohda sanoa
hyvästiä pihalle ja puille, järvelle ja metsälle:

    jääpä piha terveheksi,
    piha pihlajaisinesi —
    jätän kaikki terveheksi,
    maat ja metsät marjoinensa,
    kujavieret kukkinensa,
    kankahat kanervinensa,
    järvet saoin saarinensa,
    syvät salmet siikoinensa,
    hyvät kummut kuusinensa,
    korpinotkot koivuinensa.

                   (24, 451—462).

Eipä jätäkään siis morsianta itkettääkseen akka askarvaimo
mainitsematta, miten hänen täytyy nyt vaihtaa kotinsa ihana luonto
uuteen, joka muka entiseen verraten on kokonaan vastenmielinen:

    jo nyt vaihoit, minkä vaihoit —
    vaihoit valkeat vetesi
    likasihin lietehisin,
    vaihoit hiekkarantasesi
    mustihin muraperihin,
    vaihoit armahat ahosi
    kanervikko kankahisin,
    vaihoit marjaiset mäkesi
    kaskikantoihin kovihin.

                  (22, 285—292).

Lemminkäiselle, joka saarelta palattuaan näkee kotinsa hävitetyksi, on
kuitenkin tuttua jälellä:

    tunsi maat on, tunsi rannat,
    sekä saaret, jotta salmet,
    tunsi vanhat valkamansa,
    entiset elosiansa;
    mäet tunsi mäntyinensä,
    kunnaat kaikki kuusinensa.

    Ja hänen mielensä heltyy muistellessaan että

    tuos on lehto, jossa liikuin,
    kivet tuossa, joilla kiikuin,
    tuossa nurmet nukkeroimat,
    pientarehet piehtaroimat.

                  (29, 455—472).

Kauniin ja rikkaan luonnon ympäröimäksi siis suomalainen toivoo kotinsa:

    ohoh kullaista kyläistä,
    maan paraista paikaistani!
    nurmet alla, pellot päällä,
    keskellä kylä välillä,
    kylän alla armas ranta,
    rannassa rakas vetonen,
    se sopivi sorsan uia,
    vesilinnun vieretellä.

                  (25, 375—382).

Eikö sitten näin elävästä luonnon kanssa seurustelemisesta ole täytynyt
jäädä jotakin pysyvää vaikutusta tai näkyvää jälkeä kansalle. On toki.
Suuren luonnontuntemuksensa kansa on ilmaissut runojensa kuvakielessä,
se on useimmat vertauskuvansa ottanut eläimistä, kasveista, vedestä,
vuoden ja vuorokauden ajoista j.n.e. Lemminkäisen äiti kiittää poikansa
nuorta vaimoa Kyllikkiä vertaamalla häntä lintuihin, meren vaahtoon ja
taivaan tähteen:

    puhdas on pulmonen lumella,
    puhtahampi puolellasi,
    sorea merellä sorsa,
    soreampi suojassasi,
    valkea merellä vaahti,
    kirkas tähti taivahalla,
    valkeampi vallassasi,
    kirkkahampi kihloissasi.

                  (11, 385—392).

Ilmarisen äiti taasen kuvaa poikansa puolisoa, joka »on kuin puola
puolikypsä, kuin on mansikka mäellä»:

    toit käkösen tullessasi,
    sinisotkan suojassasi,
    vihannimman virven latvan
    vihannasta virviköstä,
    tuorehimman tuomen lehvän
    tuorehesta tuomikosta.

                     (25, 237—242).

Ja tämän morsiamen toimellisuuskin oli tunnettu, sillä

    niin sen piukki pirran ääni
    kuin käki mäellä kukkui,
    niin sen käämi käännähteli
    kuin on portimo pinossa,
    niin sen suihki sukkulainen
    kuin käpy oravan suussa.

                        (24, 35—40).

Ihmisen mielialatkin löytävät vertauskuvansa luonnosta. Onnellisen
ihmisen mieli on

    kuin on vellova vetonen
    eli aalto altahassa;
    kuin keväinen päivännousu,
    kevätaamun aurinkoinen.

Mikä on surullisen mieli?

    kuin on hanki harjan alla,
    vesi kaivossa syvässä;
    on kuin laaka lammin ranta,
    kuin pimeä pilven ranta,
    kuin syksyinen yö pimeä,
    talvinen on päivä musta.

Turvaton ihminen taasen tuntee elämänsä sellaiseksi kuin lintu suuressa
myrskyssä tai kuin se, joka kulkee heikkoa keväistä jäätä j.n.e.

Emme myöskään saa unohtaa niitä monia teräviä havaintoja, joita
Kalevalan kansa on luontoa tarkkaamalla tehnyt ja joista se on kerännyt
itselleen runsaan tietomäärän. Luonto onkin ollut sen ensimäinen ja
suuri opettaja. Luonnosta ensiksi etsii Väinämöinen apua, kun häneltä
venettä veistäissään puuttuu kolmea sanaa. Luonnosta saatuja tietojaan
laulaa Joukahainen ollessaan Väinämöisen kanssa kilpasilla. Hän on
oppinut tuntemaan, että

    siiall' on sileät pellot,
    lohella laki tasainen,
    hauki hallalla kutevi,
    kuolasuu kovalla säällä,
    ahven arka kyrmyniska
    sykysyt syvillä uipi,
    kesät kuivilla kutevi
    rantasilla rapsehtivi.

Hän tietää veden lähtevän vuoresta ja tulen taivaasta, hän tuntee myös
metallin alun:

    vuoresta vetosen synty,
    tulen synty taivosesta,
    alku rauan ruostehesta,
    vasken kanta kalliosta.

Ensimäiseksi lääkkeeksi on hän oppinut käyttämään vettä:

    vesi vanhin voitehista,
    kosken kuohu katselusta.

Otavan asemasta taivaalla ja kukon laulannasta neuvotaan nuorta vaimoa
katsomaan aamuisin heräämisaikansa (kts. Kalevalaisten kotielämästä).
Auringosta Kullervo paimenessa katsoo pitkän päivänsä kulumista.

Mutta vaikka ei Kalevalassa olekaan runsaasti tällaisia tietoja,
on niitä sitä enemmän kätketty sananlaskuihin. Toisinaan niissä
pitkäaikaisten merkillepanojen tuloksena ilmaistaan eri vuodenaikoihin
kuuluvia ilmojen vaihteluita ja muita kokemuksia. Niinpä on huomattu,
että elokuun loppupuolesta eteenpäin hallat ovat yleensä säännöllisiä
ja kaste peittää maan. »Päivän Perttelin perästä (24. VII) ei lopu
halla haon takaa, eikä kaste metsän kainalosta». Heinäkuun lopussa
vesi alkaa järvissä ja joissa kylmetä: Jaakko (25. VII) heittää kylmän
kiven järveen.» Kevään tuloa koetetaan arvailla lintujen saapumisesta:
Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä viikon
verran, pääskysestä ei päivääkään». — Toisissa sananlaskuissa taasen
yhdistetään erilaisia ihmistoimia samanaikaisiin luonnonmerkkeihin.
Niinpä aletaan valoa tarvita pirtissä silloin, kun ruiskykkä ilmestyy
pellolle: »Kykkä pellolle, päre orrelle». Käen tiedetään kukkuvan
vielä heinänteon, vaan ei enää rukiinleikkuun ajalla: »Laulan, laulan
lapoholle, vaan en kuku kuhilaalle». Viljan leikkuu taasen sattuu
yleensä samaan aikaan kun puolukat alkavat kypsyä: »Kun on puola
puolikypsä, niin on pelto kokokypsä.» Sensijaan nauris vasta kasvaa,
kun jo ensimäisiä riihiä elokuussa puidaan: »Nauris kasvaa, kun lupun
äänen kuulee.» — Monenmoisia havaintoja on ilmojen vaihteluun: »Ei
kaakko kauvan tuule, ennenkuin se sataa»; »ehtoorusko entistä ilmaa»;
»suojiksihan koiran käpäliä palelee»; »kukko laulaa iltasittain pahaa
säätä huomiseksi» j.n.e. Mutta ei ole tyydytty vain lähinnä seuraavien
ilmojen määräilemiseen, vaan on koetettu arvata niitten laatua pitkin
vuoden vartta eteenpäin. On oltu huomaavinaan esim., että jos aikaisin
kevättalvella on lämpimiä ilmoja, niin kevät on kylmä: Kun kintaitta
halkoja tekee, niin kintaissa toukoa tekee» y.m. Riittäkööt jo nämä
näytteiksi, jokainen voi omasta varastostaan niitä lisätä.



KANSANRUNOUDEN KERÄYS JA YHDISTÄMINEN KALEVALAKSI

Esittänyt Väinö Salminen


Suomalaisen kansanrunouden keräyksillä on oma historiansa, joka alkoi
jo kauan ennen kuin Kalevalasta oli aavistustakaan. Se kertoo, miten
vähitellen tehtiin uusia löytöjä ja miten uusien aarteiden mukana
aukeni uusia näköaloja, kunnes vihdoin saatiin kokoonpunotuksi Kalevala.

Kansanrunous oli suomalaiselle hengelle jotakin niin olennaista,
että jo ne miehet, jotka ensimäisinä ryhtyivät suomen kielellä
kirjoittamaan, siihen huomiotansa kiinnittivät. Jo _Mikael Agricola_
puhuu suomalaisesta kansanrunoudesta; ja ensimäisen suomenkielisen
virsikirjan julkaisija _Jaakko Suomalainen_ (Finno), selvitteli
1580-luvulla, että itse piru se on, joka kansan seassa »ylösherätti
mös hänen runoians ja lauluians, — nijn että he kyllä äkist ja selwäst
wirsiä cocon saidh ja teidh, iotca sittä muilda nopiamin mös opettin
ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ja Christiliset wirdhet opetan
ia muistetan». Mutta näytteitä runoudesta eivät nuo uskonnolliset
kirjailijat anna.

Kun tahdomme tutustua vanhimpiin kirjallisiin muistomerkkeihin
kansanrunoudestamme, saamme lähteä tutkiskelemaan käräjäpöytäkirjoja.
Kristillinen kirkko, jonka lukuja ja lauluja kansa käsitti väärin
ja muovaili loitsurunoiksi, sai esivallan etsimään loihtijoita,
rikollisina heitä rangaistaksensa. 1600-luvun alkupuolelta
käräjäpöytäkirjoissa säilyneet loitsut ovat joskus kalliilla hinnalla
säilytettyjä jälkimaailmalle, ne ovat »tietäjien» kidutuksella, jopa
hengellä ostettuja.

Varsinaisesta kansanrunouden keräämisestä voi puhua vasta silloin kun
tiedemiesten huomio oli runoihin kiintynyt, kun he alkoivat niistä
etsiä tietoja kansamme muinaisista vaiheista. _Daniel Juslenius_ oli
se mies, joka ensimäisenä käänsi yleisempää huomiota suomalaiseen
kansanrunouteen.

Väitöskirjassaan »Ahoa vetus et nova» (Vanha ja uusi Turku,
ilmestyi v. 1700) hän huomauttaa, että talonpojat harjoittivat
runoilemista yhtä hyvin kuin oppineet, vaikka heitä ei runoilijoiksi
kasvateta, he ovat siksi syntyneet, ja esittää hän tässä sekä muissa
kirjoitelmissaan muutamia kansanrunoja. Jusleniuksen keräämät runot
hävisivät tulipalossa, mutta hänen kirjoituksensa innostuttivat monia
keräämään ja tutkimaan kaikkea mikä koski Suomen kansan menneisyyttä.
Jusleniuksen vaikutuksesta ehkä heräsi harrastus suomalaiseen runouteen
miehessä, jonka nimi aina on mainittava ensimäisenä, kansanrunouden
tutkimuksesta ja keräyksestä meillä puhuttaessa, nimittäin _Henrik
Gabriel Porthanissa_. Syntymäseudullaan Viitasaarella hän oli kaiketi
jo lapsena monesti saanut nukahtaa hiljaisen runovirren hyräilyyn.
Matkoillaan hän usein kuuli talonpoikaisjoukkueiden lauluilla aikaansa
viettävän levähdyspaikoilla. Kun hän sitte miehistyttyään luki
Jusleniuksen (Porthan oli Jusleniuksen veljentyttären poika) suomen
kieltä ja kansanrunoutta ylistäviä kirjoituksia, muistuivat mieleen nuo
lapsena kuullut laulut, niissä pulppuileva raikas kieli ja omituinen
sävy, ja niin heräsi innostuneessa halu näyttää kansallisuudestaan
välinpitämättömälle vallassäädylle, mitä kauneuksia oli kätkettynä
suomenkieleen ja kansanrunouteen. Hän muovaili suomalaisesta
runoudesta väitöskirjan »Dissertatio de poesi Fennica» (tutkielma
suomalaisesta runoudesta), jota 1766-68 ilmestyi kaikkiaan viisi osaa.
Se on runousoppi, jossa tekijä hyvällä suomalaisella kieliaistillaan
ja kansanrunoudesta ammentamillaan virkeillä aineksilla koettaa
johdatella sivistyneitä sointuvampia taiderunoja sepittämään ja samalla
kansanrunoja ymmärtämään. »Sillä en katso häpeäksi vain sitä», sanoi
Porthan »että synnynnäinen suomalainen ei tunne runouttamme, vaan
sitäkin, ettei hän ymmärrä sitä ihailla». Aineksia keräsi Porthan itse
matkoillaan, etenkin Savossa, mutta ymmärsi myös ystävillään keräyttää.
Hän viittoili varsinaisiksi runojen saantipaikoiksi Pohjanmaan,
Kajaanin kihlakunnan, Savon ja Karjalan. Kun itse siirtyi muita aloja
tutkimaan, kasvatti hän itselleen oppilaita, jotka olivat valmiit
tutkimuksia jatkamaan. Eräs oppilaista, _Kristian Lencqvist_ ehkä
kokosi itse aineksia, mutta sai joukon runoja isältään ja Porthanilta,
jonka ohjauksella kirjoitti väitöskirjan muinaisten suomalaisten
mytologiasta. Ahkerin tämän aikakauden kerääjistä oli _Kristjrid
Ganander_. Vaatimattomana kappalaisena Pohjanmaalla kiintyi Porthanin
tutkimuksista hänenkin huomionsa siihen, että runoja on: »ylönpaljon
ylimaassa, sakialta Savonmaassa, pitkin koko Pohjolata». Parin
vuosikymmenen kuluessa keräämistään aineksista hän laati suomalaisen
mytologian, jolla tosin ei ole suurta tieteellistä arvoa, mutta siinä
on säilynyt monta runonäytettä.

Porthanin kuoltua lakkasi joksikin aikaa kansantietojen keräily-
ja tutkimisinto. Suomi oli astunut uusille valtiollisille urille.
Kaikki tieteet ja koko henkinen elämä olivat jonkun aikaa lamassa,
virkamieskoneisto vain toimi. Kansallisuudestaan vieraantuneesta
vallassäädystä ei voinut odottaa _suomalaisen_ (suomenkielisen)
sivistyksen luojia. Oli astuva esille uusi, tarmokas, kansan riveistä
noussut polvi.

Porvoon lukiolainen, Iitistä kotoisin oleva suutarin poika, _Antti
Juhana Sjögren_, lainasi kirjastosta Herderin kirjoituksia. Niistä
huomasi hän ensi kerran, että muualla maailmassa koottiin kansanlauluja
ikäänkuin suuria aarteita talteen ja julkaistiin. Hän näki, että esim.
Saksassa oli julkaistu pari kokoelmaa, jotka sisälsivät kansanlauluja
eri kielillä ja että niissä oli näytteitä vieraiden kansojenkin
runoudesta, josta kaikui ikäänkuin »kansakuntien, vieläpä itse
ihmiskunnan elävä ääni — iloisena ja surullisena, leikillisenä sekä
totisena». Lukiotoverinsa ja ystävänsä _Abraham Poppiuksen_ kanssa
hän päätti »kädellä ja suulla», että he molemmat, jollei kukaan muu,
seuraisivat Herderin aatteita ja kokoisivat kaikkea, mikä valaisisi
Suomen kansan henkistä elämää. Itse ei Sjögren noita unelmia päässyt
toteuttamaan ennenkuin runsaan vuosikymmenen viertyä siitä ajasta,
jolloin hän tuon aatteen oli keksinyt. Vasta vuosina 1824—25 hän joutui
matkoille Suomen Karjalaan ja Vienan lääniin, josta keräsi rikkaan
kokoelman kansanrunoutta, n. 200 runoa, jotka Lönnrot käytti vasta
uuteen Kalevalaan. Mutta hän ei ollut turhaan haaveillut, sillä Poppius
kirjoitti jo 1814 ollessaan kesälomalla Juvalla muistiin runoja ja
Sjögrenin aate innostutti vielä samana vuonna toisenkin nuorukaisen,
ylioppilas _Kaarle Akseli Gottlundin_, itsepäisen miehen, joka ryhtyi
keräyksiin sellaisella innolla, ettei kukaan ennen Lönnrotia. Kesällä
1815 ja seuraavan syksyn ja talven kuluessa sai hän kirjoitetuksi n.
150 loitsua, 100 runoa sekä saman verran lauluja. Seuraavana vuonna
joutui Gottlund Upsalaan opintojaan jatkamaan. Siellä avautuivat hänen
silmänsä, samoinkuin Poppiuksen ja Arvidsoninkin, näkemään, että
ruotsalainen kulttuuri oli suomalaiselle vierasta, että suomalaisten
oli luotava oma sivistys, jos mielivät pysyä omana kansakuntana.

Seikkailuhaluisena, kunnianhimoisena ylioppilaana, joka oli päättänyt
kohottaa heimonsa ja sen keralla omankin nimensä maineeseen, teki
Gottlund vv. 1817 ja 1821—22 monivaiheiset matkansa Helsinglannin,
Taalain ja Värmlannin suomalaismetsiin. Hän kokosi metsäsuomalaisilta
m.m. toista sataa numeroa kansanrunoutta. Heitä varten julkaisi hän
ensimäiset suomalaiset yksinomaan kansanrunoutta sisältävät kirjaset
»Pieniä runoja Suomen pojille ratoxi». Gottlund myös ensimäisenä
ennusti, että jos vanhat runot »kerättäisiin järjesteelliseksi
kokonaisuudeksi — niin siitä syntyisi uusi Homeron, Ossianin laulujen
tai Niebelungenlieden vertainen teos, jolla Suomen kansa omituisen
luomisvoimansa loistossa saavuttaisi sekä oman että vastaisen ajan
ihmettelemisen». Eeposta ei Gottlund luonut, mutta suuret runoaarteet
hän keräsi — kaikkiaan yhdeksättä sataa toisintoa — vieläpä oli
saksalaiselle tri Schröterille avullinen saattamaan runojamme
ulkomaalaistenkin tietoon.

Suomalaisuuden esitaistelija _Aadolf Iivar Arvidsson_ piti yhtenä
kansallisena velvollisuutenaan kerätä suomalaista kansanrunoutta, sillä
hän oli vakuutettu, että kirjakieli siitä rikastuisi. Ystävänsä Eerik
Antti Crohnsin kanssa, joka oli jo aikaisemminkin kerännyt runoja,
lähti hän v. 1819 Pohjois-Savoon runonkeruumatkalle. Tietäjiä he
enimmäkseen tavottelivat ja toivatkin saaliinaan n. 125 runoa.

Samana vuonna liikkui äärimäisillä pohjan perukoilla kieltä ja
kansanrunoutta tutkimassa _Reinhold v. Becker_. Seuraavana vuonna
ryhtyi hän suomenkielisessä lehdessään »Turun Viikko-Sanomat» puhumaan
kansanrunoudesta, yrittipä v. 1820 Turun Viikkosanomia varten panna
kokoon yhdenjaksoisen kertomuksen kaikista niistä runoista, joissa
puhuttiin Väinämöisestä, ollen siten tavallaan Lönnrotin edeltäjä.

Kaikessa hiljaisuudessa keräili jokunen pappismies runoja, etenkin
Pohjanmaan puolelta. Tuollainen hiljainen kerääjä, joka ei tarvinnut
ulkonaista herätystä, vaan jota itse runot viehättivät, oli
piirilääkäri _Sakari Topelius._ Hän oli perinyt sukunsa taiteellisia
taipumuksia. Suvun juuret ovat, kuten tietty, suomalaisia ja kasvaneena
suomalaisena pysyneessä Oulussa ei hän päässyt edes kansan kielelle
vieraantumaan. Jouduttuaan rokotusmatkoilla vv. 1803—04 kiertelemään
kyliä aina Pohjois-Savosta Kemijärvelle, alkoi hän kirjoitella muistiin
runoja. Virkamatkoillaan v. 1820 putosi Topelius jäihin ja oli
kylmettymisen seurauksena, että hän ainiaaksi menetti liikuntakykynsä.
Mutta harrastus runouteen ei silti sammunut. Tuntuu kuin runot itse
olisivat pyrkineet ilmoille. Jonkun aikaa onnettomuuden jälkeen osui
näet Topeliuksen luo Uuteenkuarlepyyhyn pari vienan-karjalaista
laukunkantajaa. He osasivat paljon täydellisempiä kertoma-runoja
kuin Topeliuksen ennen tuntemat. Siitä saakka olivat kaikki Vienan
Karjalan tukkukauppiaat tervetulleita hänen luoksensa. Kirjoituslauta
polvillaan hän niitä kamarissaan kirjoitteli. Vuonna 1822 hän alkoi
työnsä tuloksia julkaista painosta nimellä »Suomen kansan runoja ynnä
myös nykyisempiä lauluja». Julkaisua ilmestyi kaikkiaan viisi vihkoa.
Luultiin ennen yleiseen, ettei kansan suussa enää eläisi täydellisiä
runoja, mutta nyt saatiinkin ensi kerta nähdä, että saloilta oli
saatavissa pitkiä eepillisiä runoja.

Kuolema keskeytti Topeliuksen julkaisu- ja keräilytyön. Karjalan
erämaitten salaisuudet odottivat yhä miestä, joka ne vetäisi
ihmisilmoille. Kaivattiin kansan miestä, kansanrunoilijaa ja
haaveilijaa, joka kätköistä etsisi yhä uusia aarteita ja käyttäisi
hyväkseen entisiä saavutuksia ja vihjauksia siitä, että parhaat
runolähteet olivat Karjalan korpimailla, vieläpä rajan tuolla puolen.
Topeliuksen kuollessa olikin jo toinen mies ilmestynyt työtä jatkamaan:
Paikkarin torpassa syntynyt räätälin poika _Elias Lönnrot_.

Varattomana täytyi Lönnrotin ensimäiset ylioppilasvuotensa (1822—27)
olla kotiopettajana. Laukon kartanossa, jossa hän useat kesät oleili
professori Törngrenin kotiopettajana, kuuli hän kauniin kansanlaulun
Elinan surmasta ja kirjoitti sen muistiin. Laukon omistajan sukulaisia
sattui olemaan jo mainitsemamme Turun Viikkosanomien toimittaja R. v.
Becker. Tämän johdolla tutustui Lönnrot siihen vähään mitä Porthanin
ajoista alkaen oli suomalaisesta kansanrunoudesta kirjoitettu ja oppi
hajanaisia runoja jatkelemaan yhtenäisemmiksi. Beckerin vaikutusta
näkyy siinäkin, että Lönnrot maisteriväitöksekseen v. 1827 kirjoitti
latinankielisen tutkielman »De Väinämöine priscorum Fennorum numine»
(Väinämöisestä, muinaissuomalaisten jumalasta). Vielä samana vuonna
Turun kaupunki paloi, ja toinen osa väitöskirjaa hävisi tulipalossa.
Kun luennot yliopistossa kaupungin palon vuoksi lakkautettiin, joutui
Lönnrot kotiinsa Sammattiin. Mutta hänellä ei ollut enää käsillä se
kultainen lapsuuden aika, jolloin saattoi tyytyä metsiin loukkuja
asettamaan, järvelle ongiskelemaan tai talvella mäkiä laskemaan.
Nuoren maisterin mielessä makasivat runot, joita hän oli tutkinut ja
ne salaperäiset erämaat, joiden kansan hän tiesi niitä laulelevan. Ja
kun oli kuin »aina outo uotettava» mielessä, niin nakkasi hän repun ja
pyssyn selkäänsä, ripusti huilun rinnoillensa ja läksi keväällä 1828
korpia kohti vaeltamaan, päämääränään Venäjän Karjala. Savon puhelias
kansa nuorelle maisterille jo tiesi yhtä ja toista opettaa, mutta vasta
Suomen-Karjalassa kävi runonsaalis runsaaksi. Matka kävi Sortavalaan
ja sieltä Nurmeksen ja Kuopion kautta takaisin Laukkoon. Saaliinaan
hän toi joukon lauluja, loitsuja ja häärunoja. Vuosina 1829—31 hän ne
omalla kustannuksellaan julkaisi neljässä vihossa, joille antoi nimen
_Kantele_. Saman runon toisinnot hän, kuten Porthanin ajoista asti oli
ollut tapana, sommitteli yhteen ja korjaili ne saman kirjoitustavan
mukaisiksi. Kantele oli tarkoitettu sekä oppineiden että kansan
luettavaksi. Kaupan ei noita vihkosia kumminkaan mennyt siksi paljon
että Lönnrot olisi voinut tehdä uusia matkoja ja jatkaa julkaisua.

Mutta jo olikin suomalainen sivistystyö saanut uuden tuen. V. 1831
perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka tarkoitusperäksi
ajateltiin sekä kansalle että vallassäädylle kelpaavan suomalaisen
kirjallisuuden kustantaminen. Kun Lönnrot, suoritettuaan lääketieteen
kandidaatin, lähti samana vuonna toiselle keräysmatkalle, antoi
mainittu seura hänelle 100 ruplan matkarahan. Tällä toisella
matkalla ei onni ollut runojen tutkijalle suotuinen. Hän sairastui
vilutautiin matkalla Kajaaniin, ja kun oli Kuusamosta menossa yli
rajan sai hän käskyn palata takaisin senvuoksi, että kolera oli
alkanut levitä Etelä-Suomessa. Rutto oli vähällä lopettaa Lönnrotinkin
elämän. Toinnuttuaan taudista hän suoritti 1832 lääketieteen
tohtorin tutkinnot. Väitöskirjana oli »Om finnarnes magiska medicin»
(Suomalaisten loihtimalla lääkitsemisestä).

Lääketieteen tohtori ei kansanrunoutta unohtanut, vaan läksi kesällä
uudelle keräysmatkalle. Kuopion kautta kulki hän Nurmekseen ja sieltä
yli rajan Repolaan ja Akonlahdelle saakka, josta kääntyi takaisin.
Saalis oli rikas, tällä kertaa hän sai jonkun kertovaisenkin runon.

V. 1832 Kajaanin piirilääkärin virka joutui avoimeksi. Lönnrot haki
ja sai tuon viran, päästen siten sattumoilta lähemmäksi laulun maita.
Lavantauti raivosi niinä aikoina seudulla, joten ei Lönnrot moneen
kuukauteen joutanut puuttumaan mielityöhönsä, runoihin, etenkin kun
hän itsekin sairastui lavantautiin. Mutta jo seuraavana kesänä hän
uudelleen rupesi runoja penkomaan kätköistänsä. Silloin välähti hänen
mieleensä uusi aate. Kirjallisuuden Seuran sihteerille kirjoittaa
hän siitä: »Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäisi uudestansa
kaikki Suomen Runot, jotka sen arvon ovat ansainneet ja niitä
koettaisi järjestykseen, niin että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta,
Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa löyttävä lyötäisi tai jatkettaisi
yhteen.»

Samalla kertaa hän kertoo koettaneensa »sillä tavalla yhteen lyödä
Lemminkäisen runot». Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että saman
runon toisinnot oli kudottava yhdeksi runoksi eikä julkaistava
erikseen. Samaten olisi yhdistettävä kaikki toisinnot, jotka liittyvät
saman henkilön nimeen.

Tuo ensimäinen vain käsikirjoituksena säilynyt kokoonpanoyritys,
nimeltä _Lemminkäinen_, on vielä verraten vaatimaton kahteen runoon
järjestetty 825 säkeen mittainen runo. Ensimäisessä laulussa kerrotaan
Oluen synnystä, kutsuista häihin, Lemminkäisen retkestä Päivölään,
kaksintaistelusta ynnä paosta saareen. Toisessa runossa puhutaan
miten Lemminkäinen kosii Hiidestä ja miten hänet surmataan. Noilla
kahdella runolla ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin henkilön nimi.
Väinämöisestä ja Ilmarisesta kertovat runot aikoi Lönnrot samalla
tavoin liittää yhteen. Mutta ennenkuin hän siihen ryhtyi teki hän uuden
tuloksista rikkaan löytöretken Vienan lääniin. Vuonnisen kylässä hän
tapasi kaksi niin etevää laulajaa, että sai kokonaan uuden käsityksen
kansanrunouden yhtenäisyydestä. Vaassila Kieleväinen lauloi yhtenäisenä
runona Väinämöisen, Ilmarisen, ja osaksi Kullervon urotyöt. Ontrei
Malinen taas oli muistellut, että Sampojakso ja Kosioretki kuuluvat
yhteen, sillä tuo kosittava neito annetaan sille, joka ansiotyönä takoo
Sammon. Nyt alkoi Lönnrotille selvitä, että noista runoista voisi luoda
yhtenäisen eepoksen, koska runolaulajat niitä niin pitkinä sarjoina
laulelivat. Syyskuussa matkalta palattuansa luopui hän aiheestaan
laatia eri runot Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja kutoi molempia
sankareja käsittävistä toisinnoista yhtenäisen 1,721 säkeen mittaisen
runon _Väinämöinen_.

Sen yhtenäisenä juonena ovat Väinämöisen epäonnistuneet
kosinta-yritykset: uros kosi ensin Vellamon neitoa, sitte Pohjolan
impeä ja vihdoin Joukahaisen sisarta. Innostuneena kokoonsommittelemaan
yhtenäisiä runoja järjesti Lönnrot samoihin aikoihin vielä Naimakansan
virret yhtäjaksoiseksi esitykseksi, saaden ne 499 säkeen pituiseksi
runoksi. Mutta nyt hän taas huomasi, että Ilmarinen Pohjolasta saa
morsiamen ja että silloin vietetään häät. Hän liitti häärunoja
Väinämöiseen ja niin syntyi v:n 1833 lopulla ensimäinen Kalevala
pienoiskoossa, 16 »laulantoa» käsittävä 5052 säettä sisältävä
»Runokokous Väinämöisestä». Siihen Lönnrot on siis saanut sisältymään
tähänastiset kokoonpanonsa: Lemminkäisen, Väinämöisen ja Naimakansan
virret. Vasta tämän käsikirjoituksen hän lähetti Helsinkiin. Mutta
niinkuin seppo Ilmarinen takoessaan ei tyytynyt siihen, että
hyviä esineitä tuli ahjosta esille, vaan vaati yhä parempaa, niin
Lönnrotkin jo heti epäilee onko tämä Runokokous vielä se teos, jota
»jälkeentulevaiset mahdollisesti tulevat pitämään yhtä suuressa
arvossa kuin göthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset,
ellei juuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta». Hän ehdotti, ettei
painatukseen ryhdyttäisi ennenkuin hän vielä kerran oli käynyt runojen
kotimaassa Vienan Karjalassa. Parin viikon kestävä matka huhtik. 1834
onnistui odottamattoman hyvin, toi julkaisulle uuden käänteen. Tällä
matkalla tutustui Lönnrot Vienan läänin etevimpään runolaulajaan
Arhippa Perttuseen. Uusia aineksia karttui siksi paljon, että eepoksen
sommittelija vielä samana keväänä itse läksi Helsinkiin niitä
Runokokoukseen liittääksensä. Ja kokonaisia kappaleita siihen tulikin
lisäksi, niinkuin Väinämöisen syntyminen, Ainon kuolema, Kullervon
hyvästijättö j.n.e., mutta kaikki lisät mahtuivat Runokokouksen
puitteisiin, ettei tällä kertaa enää tarvinnut kaikkea purkaa
liitoksistaan niinkuin ennen. Loitsutkin tulivat yhtenäisinä pitkinä
lukuina tähän uuteen eepokseen sovitetuiksi.

Talvella 1835 se vihdoin painosta ilmestyi, sen nimenä oli »_Kalevala_
taikka vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinaisista ajoista».
Eepos, jota tavallisesti nimitetään Vanhaksi Kalevalaksi, on jaettu 32
runoon, joissa on yhteensä 12,078 säettä.

Mutta eipä vielä ollut Suomen kansan eepos lopulliseen muotoonsa
valettu. Ennenkuin vanha Kalevala oli ilmestynyt, lähti Lönnrot
taaskin keräysmatkalle Repolan ja Uhtuan puolelle. Saalis oli siksi
runsas, että täytyi ajatella eikö olisi mahdollista joskus vieläkin
eeposta laajentaa uusilla aineksilla. Lönnrot oivalsi että oli juuri
nyt pelastettava häviämäisillään olevat muodot ja että juuri hänen
elämäntyökseen oli suotu keräily ja yhteen sommittelu. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralta saamallaan matkarahalla läksi hän syyskuun
16 p. 1836 kaikkein pisimmälle keräysmatkallensa, toverinansa aluksi
ylioppilas J.F. Cajan. Kahdeksan kuukautta hän kierteli pohjoisia
perukoita aina Kuolan niemimaalle ja Inariin saakka. Kuukauden päivät
Kajaanissa viivyttyänsä hän taas lähti puoleksi vuotta samoilemaan
Vuokkiniemen, Repolan, Enon, Liperin, Kiteen kautta Sortavalaan ja
etelä-Savon kautta takaisin. Ja runoja molemmilla matkoilla kertyi
paljon. Etenkin lyyrillisiä lauluja oli Suomen Karjalassa.

Saaliin järjestämiseen hän ryhtyi heti matkoilta palattuansa.
Lyyrillisistä runoista hän ensiksi toimitti kokoelman, joka vuonna 1840
ilmestyi nimellä _Kanteletar_. V. 1842 seurasi sitä »Suomen kansan
_Sananlaskut_» ja 1843 »Suomen kansan _Arvoitukset_».

Nyt oli Lönnrotin mielestä saatu talteen ja julkisuuteen kaikki
tärkein kansanrunous ja hän päätti sen jo heittää ryhtyäkseen
sanakirjatöihin sillä sellaisesta oli kipeä tarve. Sanakirja-ainesten
puhtaaksikirjoittajaksi otti hän Kajaaniin ylioppilas _Taneli
Europaeuksen._ Tämä lähti Karjalaan sanoja ja runoja keräilemään
kesällä v. 1845. Ylioppilas sattuikin Ilomantsissa saamaan käsiinsä
taitavia runolaulajia ja niinpä vielä kerran Lönnrotin huomio kääntyi
kansanrunoihin. Ja Europaeus piti huolen siitä ettei uusia aineksia
puuttunut. Hän teki matkan toisensa perään, kulkien Vienan meren ja
Laatokan väliä ristiin rastiin, tuoden aineksia aivan uusilta alueilta,
kuten Salmin kihlakunnasta, Karjalan kannakselta ja Inkeristä.

Europaeus oli läpi elämänsä rauhaton haaveilija, jonka mielessä
häämötti suuria päämääriä. Ennen uuden Kalevalan ilmestymistä ponnisti
hän kaikki voimansa ja jätti lukunsa yliopistossa kesken, kerätäksensä
eepokseen aineksia. Puolet kaikista siihen kertyneistä lisistä onkin
hänen muistiinpanoistansa otettuja.

Lönnrot keräsi runoja kaikkiaan n. 2,100 numeroa, Europaeus n.
2,800, niistä kumminkin kaksi ja puoli sataa vasta uuden Kalevalan
ilmestymisen jälkeen v. 1853 muistiinpantua. Europaeuksen kehotuksesta
varusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura v. 1846 ylioppilas _A.E.
Ahlqvistin_ Suomen Karjalaan runoja keräämään. Ahlqvist kulki
Ilomantsin, Korpiselän ja Jaakkiman tienoot. Tammikuussa v. 1847
lähetti mainittu seura taas ylioppilaat _Z.I. Sireliuksen_ ja _Fredrik
Polén'in_ keräysmatkalle. He kulkivat laajalti etelä-Savoa ja Suomen
Karjalaa, tuoden mukanaan n. 450 numeroa kansanrunoutta.

Seuraavana kesänä kulki maisteri _H.A. Reinholm_ Europaeuksen kera
Inkerissä; saman vuoden lopulla teki Reinholm ylioppilas _K.M.
Forsberg_ seuralaisenaan uuden retken Karjalan kannakselle.

Uusia aineksia siis kertyi. Vuoden 1847 alussa ryhtyi Lönnrot uuteen
Kalevalan laitokseen käsiksi. Hän sai paitsi äsken mainittuja
keräyksiä käytettäväkseen A.J. Sjögrenin sekä M.A. Castrénin
kokoelmat. Ensin poimi Lönnrot kaikki samaa asiaa koskettelevat
toisinnot ja kirjoitti ne asianomaisiin paikkoihinsa. Kokonainen
vuosi kului, ennenkuin hän saattoi ryhtyä uuden laitoksen tekstiä
yhtenäiseksi valamaan. Menetelmätapa toimittajalla oli vielä sama kuin
ennenkin. Järjestetyn, yhtenäisenä juoksevan esityksen, jossa Suomen
kansa itse kuvaa entistä elämäänsä, ajatustapaansa ja tapojansa,
tahtoi hän saada hajallaan olevista runoista esille. Vaikka hän
punoi yhteen eepillisiä, lyyrillisiä ja loitsurunoja, luuli hän
niiden alkuaan kuuluneenkin yhtenäiseen kokonaisuuteen. Hän ei
tullut ajatelleeksi, ettei hän täten ollut vain kokoonpanija, vaan
myöskin samalla tavallaan luova runoilija, samassa merkityksessä
kuin parhaat runolaulajat. Suunnitelmistaan ensimäisiin eepoksen
luonnoksiin ennen vanhan Kalevalan ilmestymistä hän sanoo: »Mitä
Kalevalan runojen järjestämissuunnitelmaan tulee, niin ei minulla
ollut muuta suunnitelmaa siihen aikaan kuin saattaa kaikki runot,
joita on Väinämöisestä, Ilmarisesta, Pohjolasta, Kalevalasta,
jonkinlaiseen parempaan yhteyteen kuin missä ne olisivat olleet,
jos kukin olisi käsitelty erikseen.» Lönnrot käsitti Kalevalan
runoilla olevan jonkunlaisen yhtenäisen alkuperäisen ytimen, joka oli
muka itse tapausten aikana eläneiden sepittämä. Aikojen vaihtuessa
keksittiin lisäpiirteitä ja lopulta muka hajosi tuo yhden ihmismuistin
säilytettäväksi liian laaja runo moniin yksityisiin laulelmiin. Ja
näiden laulujen yhtenäisyys sekä se järjestys, jossa ne nykyaikana
lauletaan oli jo käynyt sekavaksi. Edelleen selvittää hän itse v.
1849 Litteraturbladissa käsitystänsä runoista seuraavasti: »En voinut
pitää toisen laulajan järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan
selitin molemmat syntyneiksi siitä halusta mikä jokaisella on asettaa
tietonsa johonkin järjestykseen, ja joka sitten, laulajien yksilöllisen
esittämistavan mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei
yksikään laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouteen
nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla
laulajillakin, nim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten
toisiinsa sopivat — tai, puhuakseni runon sanoilla:

    Itse loime loitsijaksi,
    Laikahtime laulajaksi,

s.o. pidin itseäni runolaulajana, yhtä hyvin kuin hekin.»

On kiistelty siitä, onko lopullisesti Suomen kansa vai Lönnrot
katsottava Kalevalan tekijäksi. Ja vaikka Lönnrot ei mitään työstään
ole salannut, kaikki käyttämänsä käsikirjoitukset ja luonnokset hän on
tarkalleen säilyttänyt, niin on tätä kysymystä sittekin joskus pidetty
kaikesta selvyydestä huolimatta hieman hämäräperäisenä. Vastaus on
kumminkin sangen selvä. Kalevalaa ei Lönnrot ole kokoonpannut minään
tiedemiehenä tai estetikkona, vaan kansanomaisena runolaulajana. Tämä
runolaulaja oli vereltään suomalainen, sukuperältään kuului hän syvien
rivien tasa-arvoiseen rahvaaseen, jonka henki ja elämänkäsitys noista
runoista puhuu. Lapsuutensa ja ne vuodet, jolloin hän runoja seuloi,
eleli hän enimmäkseen kansan keskuudessa. Runolaulajasta eroo hän tosin
siinä, että häilyvän muistin apuneuvona käytti muistiin kirjoittamista,
joten hänelle kävi mahdolliseksi perehtyä kuinka moniin tuhansiin
runotoisintoihin tahansa. Mutta hän lueskeli kirjaanpanoja sittemmin
niin, että osasi suuren osan ulkoa ja voi muististaan tarpeen tullen
kokoonpanossaan soinnuttaa lisäsäkeitä aivankuin oikea runolaulaja. Hän
tosin tasoitteli toisintojen kieltä, joka oli mitä erilaisinta aina eri
paikkakuntia myöten ja samaten korjaili runomitallisia virheitä, mutta
omaa murrettaanhan jokainen runolaulajakin käytti, oman paikkakuntansa
sanat niihin sovitti, huolimatta siitä, että oli laulut ehkä vieraalla
murteella oppinut. Lönnrot otti parhaat kohdat kaikista käytettävänä
olevista toisinnoista ja liitti säkeitä, jopa kokonaisia kuvauksia
aivan muista yhteyksistä. Mutta niinhän tekivät myös runolaulajat,
hekin voivat paisuttaa runoaan loitsuilla, lyyrillisillä aineksilla,
sananlaskuilla j.n.e. Siten saattoi koko runon juonikin eri laulajilla
tuntuvasti muuttua. Mitään aivan omasta päästään ei Lönnrot tahtonut
Kalevalaan lisätä. Mikäli mahdollista käytti hän aina kansanrunon
säkeitä, joku yhdistävä säe, siinä kaikki, mitä Lönnrot varsinaisesti
omiaan on pannut. On merkillistä, että etevimmät runonlaulajat olivat
kehnoja tekaisemaan aivan omantakeisia runoja, joissa olisi täytynyt
soinnuttaa uusia säkeitä. Mutta miltei yhtä kehno oli Lönnrot siinä
taidossa; sen näemme niistä yrityksistä, joissa hän joskus koki
vanhalla runomitalla omiansa laulella. Se ei luonnistu kumpaiseltakaan.
Lönnrot oli vain siinä suhteessa edellä runonlaulajia, että hänellä
oli valtava varasto runoja ja kehittyneempi maku valita ja sommitella
aineksia. Paraskaan runolaulaja ei olisi voinut saada kokoon
yhtenäistä eeposta. Siihen tarvittiin myös muualta saatu esikuva sekä
kirjoitustaito. Tuon ajatuksen sai kokoonpanija etupäässä Homeeroksesta.

Vuonna 1849 ilmestyi tuo uusi Kalevalan laitos. Se on jaettu 50 runoon,
joissa yhteensä on 22,795 säettä. Järjestykseen nähden seurataan siinä
pääpiirteissään edellistä laitosta, paitsi siinä että Väinämöisen
ammunta tapahtuu maailman luomisen jälkeen ja että väliin on, sovitettu
maan kylvö ja Aino-runo.

Siinä suhteessa Kalevala on eepoksena ainoa laatuaan, että askel
askeleelta voidaan seurata sen syntyhistoriaa. Näemme miten harvoista
sivistyneistä parhaat miehet keräsivät runoja, miten Porthanin
ajoista asti toisintoja sommiteltiin yhteen, ja juuri otollisimpana
aikana ilmestyi mies, jota nuo runot niin viehättivät, että hän ne
kansalleen lauloi uudelleen yhtenä jaksona, ja siten loi parhaan ja
omintakeisimman henkisen tuotteen, mitä meillä toistaiseksi on ollut
maailmankulttuurille tuoda.



KALEVALAN RUNOJEN LAULAJISTA

Esittänyt Väinö Salminen


Niistä laulajista, joiden runoista Kalevala on koottu, sopii sanoa kuin
Antero Vipusesta, että jo:

    »Haapa kasvaa hartioilla,
    Koivu kulmilla ylenee,
    Otsalla oravikuusi,
    Havuhonka hampahilla.»

Laulut elävät, mutta unohduksiin on jäänyt, mitkä kuuset Karjalan
kalmistoissa suojaavat niitä kumpuja, joiden alla lepää se polvi,
joka Kalevalan lauloi. Eivätkä vain laulajain haudat ole unohtuneet,
hämärään on jäänyt useimpien elämäntarinakin. Ei ole monestakaan
senaikuisesta runolaulajasta tarkkaa kuvausta, joku pikkupiirtonen
vain, siinä kaikki. Tunnustetaan kyllä ettei »mahti jouda maan
rakohon», mutta mahtajat on kalmistoihin lapioitu muistelmitta ja
muistomerkeittä. Ja nyt on jo myöhäistä selvitellä miten tuo mennyt
sukupolvi saloillaan eleli, ajatteli ja unelmoi. Mielikuvituksen
kudelmia heistä kyllä saattaa luoda, mutta utukuvahan on vain utukuva.

Siihen vähäänkin, mitä runonkerääjät varsinaisista Kalevalan laulajista
ovat kertoilleet, on kumminkin tutustuttava, sillä voihan rakkaan
vainajan pieniäkin peruja hartaudella katsella.

Kalevalan laulajia muistellessa olisi oikeastaan otettava huomioon
heidän kotiseutunsa ja sen olot, sillä ympäröivä luonto ja eri
paikkakuntien erilaiset tavat ovat lauluihin ja laulajiin leimansa
painaneet. Kalevalan runo ei ole kenenkään yksilön työtä. Paikkansa
pitävät inkeriläisen laulajan sanat:

    Ei oo virret teillä tehty,
    Ei oo teillä eikä meillä,
    Virret on tehty ennen teitä,
    Ennen teitä, ennen meitä,
    Virret on kaikelle kylälle.

Etsiessämme niitä miehiä, joiden suussa oli suuri tieto, kuljemme
laulun maita etelästä pohjoiseen.

Eteläisin Kalevalan runojen laulualue on Viron-maa. Tietysti eivät
Virossa muistiin pannut runot vaikuttaneet Kalevalan kokoonpanoon,
sillä Lönnrotilla ei noita siihen aikaan sangen vähän huomioon otettuja
virolaisia runoja ollut käytettävänään. Vanhaa Kalevalaa varten ei
ollut edes Inkeristä yhtään toisintoa saatavissa. Ja vähältä piti
etteivät Inkerin rikkaat runoaarteet myöskin uudesta Kalevalasta
jääneet pois. Vasta 1847 keksi näet Europaeus, että sielläkin
viljeltiin runolaulantaa ja toi sen sekä seuraavan kesän matkoiltansa
Lönnrotin käytettäväksi useita satoja Inkerin runoja. Mutta ehkä
ainiaaksi on jäänyt unhoon niiden laulajain nimet, jotka hänelle sekä
Reinholmille lauloivat. Sen vain tiedämme, että miltei kaikki taitavat
laulajat olivat naisia.

Siihen aikaan olivat Inkerin olot synkkiä. Kruunun ja aatelin maaorjina
saivat talonpojat päivätöissä raataa ja jos vapautta hieman sai ja mies
tahtoi rahaa ansaita, lähti hän »isvossaa» ajamaan Pietariin, sillä
siellä pääkaupungin loistossa kotoinen orjuus ehkä vähemmän muistui
mieleen. Näiden orjien ja ajurein vaimot ovat laulelleet syvällisesti
vaikuttavat Kullervon runot, heidän huuliltaan saatiin muistiin monta
lyyrillistä kohtaa Kalevalaan, mutta muita muistoja heistä ei olekaan
kuin nuo laulut, jotka he »heittelit heläjämähän».

Inkerin runoalueen katkaisee nykyaikoina Pietari venäläisine
ympäristöineen. Mutta jo aivan Nevajoen pohjoispuolelta alkaa taas
suomalais-asutus ja tämän n.s. Karjalan kannaksen kansakin on laulanut
Kalevalaan. Tiedetään, että Toksovan, Vuoleen, Uudenkirkon tienoilta
Europaeus ja Reinholm v. 1847—48 toivat satoja runoja, joita etenkin
eukot lauloivat, mutta laulajien nimiä eivät kerääjät mainitse, vaikka
Europaeus muuten leikkisästi kuvaakin, miten herännäiseukoille sai
sanaa selvitellä ennenkuin he suostuivat runojaan ilmaisemaan. Koko
Karjalan kannakselta emme siis voi nimittää ainoatakaan laulajaa, jonka
runoja olisi Kalevalassa.

On siis jätettävä tämä tasainen, hiekkaperäinen kaistale. Ei siksi
ettei Laatokan länsirannalla olisi ollut merkitystä Kalevalan runojen
kehitykseen nähden ja eteviä runolaulajia — täältähän vielä 1890
tienoilla keksittiin laulaja, Larin Paraske, joka taisi toistatuhatta
laulua — mutta siksi, että niiden nimet ja hahmot, jotka saivat
kunnian laulaa Kalevalaan, ovat häipyneet tietymättömiin kuin Laatokan
salaperäiset kangastukset.

Kuljemme kovia kokenutta lahjoitusmaata pohjoista kohti, laakeat
kankaat muuttuvat Laatokan pohjoispuolella vähitellen metsien
peittämiksi kukkuloiksi ja vuoriksi. Varsinainen Karjala erämaineen
alkaa, ja samalla tulemme niille maille, joilta Kalevala
pääasiallisesti on kerätty.

Aivan Savon ja Karjalan rajamailla, Kesälahdella, tutustui Lönnrot jo
aivan ensimäisellä matkallaan v. 1828 Viitalassa melkoisen taitavaan
runolaulajaan, kuudennusmieheen _Juhana Kainulaiseen_. Sanottavasti
muita tietoja kuin Lönnrotin antamat ei tästä laulajasta, jonka virsiä
on tallella 57, ole — kuolleen mainitaan hänen parikymmentä vuotta
senjälkeen kuin runonsa antoi Kalevalaan. Kun kerääjä tuli sunnunt.
kesäk. 8 p: kylään, oli Kainulainen tukinuitossa Puhoksen sahalla.
Annan Lönnrotin itse kertoa tästä tapaamisesta: »Maanantai-ilta teki jo
tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut. Talon kaunis asema metsän laidassa
sekä vanhan emännän, Kainulaisen äidin ja muiden perheenjäsenten
minulle osottama ystävällisyys teki kumminkin odotuksen tavallista
vähemmän ikäväksi. Päinvastoin, minua huvitti selittämättömällä
tavalla siinä metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja
niin monasti oli lukenut rukouksiaan metsän jumalille. — — Vanha
Kainulainen näet oli aikoinaan ollut seudun parhaita metsämiehiä ja
hänen metsästäjä-onnensa riippui ajan taikauskoisen luulon mukaan
osaksi metsänjumalien suosiosta, joiden mielen hän muita paremmin
osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä laulut olivat nyt menneet ikäänkuin
perintönä hänen vanhimmalle pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan
valistuksen vaikutuksesta enää pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen
esi-isänsä. Hän näytti pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä
peruina, jotka paraiten palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat,
jolloin ne kaikki olivat painuneet hänen muistiinsa.»

Tiistai-iltana Kainulainen palasi kotiin, mutta vasta seuraavana
torstaina ja perjantaina oli hänellä aikaa laulaa runojansa. Suurin osa
niistä oli metsämiehen lukuja, mutta oli joukossa kertovaisiakin runoja.

Suistamon salokyläläisistä sai usea kunnian antaa runojansa Kalevalaan.
Lähellä Jänisjärven itäistä rantaa, Laitoisten kylässä, tapasi Polén
v. 1847 »virsikkään eukon», nimeltä _Riitta_, josta antaa kuvauksen.
»Eräässä alhaisessa pirtissä», kertoo hän, »löysin eukon värtinätä
vääntämässä. Eukko vähän ensiksi epäili ruveta laulamaan vieraalle,
tuumien: 'Jos tuosta mikä tulee; papit sanovat tämmöisistä lauluista
synninkin tulevan, mut teille tulkohon se; kolmatta kymmentä vuotta
on siitä, kun enemmin osasin ja lautoinkin näitä, annan mitä maltan.'
Vaikka hän nyt näin jo kotvan oli antanut laulunsa unohtukselle, niin
oli hänellä kuitenkin äijä vieläki muistissa. Toinenki laulu, senni
seitsemän sananlaskua, puheen-parta ja arvoitusta oli eukon päässä
vieläki. Pistäen niitä omiin ja muiden pubeihin, nauratteli hän
kaikkia. Niitä oikein vanhan kansan ihmisiä oli hän, niin näyltään,
käytöksilleen kun puheilensaki. Leikkisä ja sukkelaki lauseissaan
oli hän; vaan hyvin hellä luontonen ja sydämminenkin. Muistan
kuin kyyneleet oikein karpaloissa valuivat eukon silmistä, jotain
surullista laulaessa. Omat vaiheensa oli eukolle ollut; lauluissa,
joita oli omiakin tekemiänsä, muistuivat ne hänelle mielehen ja
tuottivat itkun silmihin.» Edelleen kertoo Polén, että Riitta oli
syntyisin Ilomantsista ja siellä lapsuutensakin viettänyt, kunnes
joutui miehelään ja siten kreikanuskoisen miehen kera, itse ollen
luterilainen, Jänisjärven rannalle. Omiin vaiheisiinsa oli hän
sovittanut huoltenalaisen valitusvirsiä ja omaksunut ne sitte niin
että luuli ne aivan kokonaan itse sepittäneensä. Riitta oli taitavin
kaikista Polénin tapaamista runolaulajista, neljättä vuorokautta yhteen
toviin kesti muistiin kirjoittamista ja iltaisin laulelivat samassa
pirtissä nuoret ja rahvaan iloksi helskytteli eräs talossa asuva
suutari kannelta.

Muutaman virstan verran pohjoisempana Jalovaarassa lauloi Z.
Sireliukselle samana vuonna 66-vuotinen _Iivana Hätinen_. Häntä
nimitettiin tavallisesti Riihi-Iivanaksi, senvuoksi, että hän oli erään
kauppiaan riihenlämmittäjänä.

Jänisjärveltä itään mennessä, Loimolan Lytsyssä, eleli Europaeuksen
Suistamon halki matkustaessa v. 1845 muutamia hyviä laulajia. Paras
niistä oli _Ondrei Sotikainen_. Kotipitäjässään pidettiin häntä seudun
laulutaitoisimpana, ja moni myöhempi runoniekka kertoi juuri häneltä
runoja oppineensa. Yhteensä saneli hän kerääjälle n. 22 runoa, niiden
joukossa runon maailman luomisesta, Lemminkäisestä, kilpalaulannasta
y.m. Europaeuksen Lytsyssä käydessä oli hän n. 58 ikäinen.

Shemeikkassa tutustui Europaeus useihin ukkoihin, »Karjalan henkiseen
aateliin» Shemeikkoihin, joiden taitoa lähiseudun kansa kuulutteli.
Esi-isän Semanan sanotaan olleen Repolan tienoilta kotoisin.
1600-luvulla hän muutti kolmen pitäjän (Suistamon, Suojärven ja
Korpiselän) rajojen yhtymäkohtaan. Hänen rakentamansa talon tienoille
syntyi vähitellen kylä. Tämä kanta-isä oli mahtimies, mutta pojasta,
Miihkalista, tuli isäänsä suurempi. Tarina kertoo, että hän kävi
salaperäistä viisautta oppimassa n.s. »Tuli-Lapissa» meren takana ja
sieltä muka oli kotoisin perintönä käypä loihtijalahja. Kerääjän ensi
kertaa kylässä käydessä, edusti sukua kaksi tietäjää: _Jaakko Hilipoff_
ja _Iivana Shemeikka_. Monet tarinat tiesi kansa vielä jälestäpäin
kertoilla Jaakonkin taika- ja loihtijamahdista. Miehen luonne ei muuten
ollut parhaimpia, nuorempana lienee varastellutkin, ja pitkin elämäänsä
hän oli iloinen elostelija.

Ryhdikkääksi ja reippaaksi sanotaan Jaakkoa, mutta toinen veli Iivana
lienee ollut vielä vankempi, oikea jättiläinen kooltaankin. Hän oli
rohkea metsänkävijä, joka ei peljännyt otteluja kontion kanssa.
Metsästäjänä harrasti hän etupäässä metsämiehen lukuja ja loitsuja,
mutta taisi jonkun kertovaisenkin runon.

Muista Shemeikan runoniekoista mainitsen vain veljekset _Iivana_ ja
_Ondrei_ Ivanoffin. Heitä laulatti niinikään Europaeus. Ondrei oli
taitava runolaulaja miehuudenpäivinään. Ikää ukolla riittikin, oli
syntynyt v. 1809, toisten tiedonantojen mukaan jo varemminkin ja kuoli
vasta kesällä 1906.

Siirtyessämme pohjoista kohti Kalevalan laulajien etsinnässä, Kuikan
kylään, Suistamon ja Korpiselän rajamailla, voimme mainita _David
Issakaisen_, joka silloin kuin Europaeus hänen runojaan uteli oli 49
vuoden ikäinen. Issakainen lauloi yksitoista runoa ja loitsua, vaimonsa
_Palaga_ Torstoinen oli miestänsä taitavampi laulaja ja antoi ehkä
useamman virren kirjaan.

Korpiselän Tolvajärvellä eleli Vornasten metsästäjä- ja laulajasuku.
Siitä kerrottiin, että »suuren sodan aikana» Ilomantsin puolelta rajan
takaa oli muuttanut kolme veljestä asumaan Tolvasjärven saareen. Tästä
suvusta nousi tietäjä Kassi Vornanen, joka tarinan mukaan hänkin meni
»tulilappalaisilta» loihtuja ja runoja oppimaan. Tämän pojalta _Iivana
Vornasella_ kirjotteli Europaeus joukon runoutta.

Korpiselän saloilta itään päin olevalla Suojärvellä on osuutensa uuden
Kalevalan lauluissa. Laulajista vain on ylen niukalti tietoja. O.
Relander, joka myöhemmin oli selkoa ottamassa seudun runoniekoista
kertoo tavanneensa _Borissan Onton_, joka Europaeukselle lauloi; »tässä
tuvassa kirjutteli», ukko kyyneliin heltyneenä muisteli.

Suomen Karjalan pohjoisimmassa päässä Ilomantsin Mekrijärvellä on
elellyt taitavin suomenpuolisista Kalevalan laulajista, _Simana
Sissonen_. Julius Krohn sanoo, että Sissonen »kohoaa niinkuin
honka viidakossa kaikkein suomenpuolisten runontaitajien yli,
niin hyvin osaamiensa runojen luvun kuin myös täydellisyyden
kautta». Isiltä perittyjä olivat Sissosenkin runot; kotiseudun
laulutapaan ne on sommiteltu, mutta niissä on sittekin tuntuvasti
laulajan omaa, joka ne tekee eläviksi ja kehittyneemmiksi kuin
muiden paikkakuntalaisten esittämät. Europaeus ja sitte Ahlqvist
kirjoittivat niitä muistiin. Eri kerroilla muunteli Simana runojansa,
lisäten joitakin yksityispiirteitä. Uusi Kalevala sai Simanan
runoista tuntuvat lisät, etenkin hänen laulamansa Sampo-runo on
merkillepantava. Julius Krohn hänelle antaa tunnustuksen: »Hän osaa
useimmat loitsut, muutamista parikin eri toisintoa; samoin olivat
hänelle melkein kaikki Kalevalan runot tietyt, luonnollisesti siinä
vähemmän edistyneessä muodossa, missä niitä Suomen puolella lauletaan.
Monta hienoa, tosi runollista piirrettä, joita ei Venäjän Karjalan
laulajat tunne, on kuitenkin painettuun Kalevalaan tullut Sissosen
runoista.» Kaikkiaan kirjoitettiin hänen runojansa muistiin 81 numeroa,
joiden yhteenlaskettu säemäärä on n. 4000. Muut senaikaiset Suomen
Karjalan runoniekat eivät pääse puoleenkaan tästä määrästä. Eipä edes
Vienan Karjalan laulajista kukaan runovaraston monipuolisuuteen ja
yksityisrunojen lukuun nähden voita häntä ja vain Arhippa Perttunen
säeluvussa pääsee Sissosen edelle. Simana Sissonen oli syntynyt n. v.
1778 ja kuoli v. 1848.

Sissosen sisar _Iro_ oli miltei veljensä veroinen. Mentyään miehelään
joutui hän Ostronsaaren Veitsyrjän kylään, jossa Europaeus häneltä
pani paperille 78 runoa. Naisena ei Iro tietysti harrastanut loitsuja
ja pitkiä eepillisiä runoja, vaan lyyrillisiä lauluja. Kerääjä oli
mielestään luvannut hyvän päiväpalkan, puoli ruplaa päivältä, mutta
eipä hänellä ollut syytä tyytymättömyyteen. Kolme neljä päivää hän
näet sai olla tiukassa kirjoitustyössä, ennenkuin oli saanut Iron
virret paperille, mutta antaakin matkakertomuksessaan Irosta sitte
tunnustuksen, että oli Simanan vertainen, »ja häntä parempaa eikä
vertaistakaan löytynyt sen jälkeen».

Samalta pihamaalta kuin Sissoset on vielä kolmaskin laulaja, nimittäin
_Simana Huohvanainen_.

Kun Europaeus molempia kaimoja laulatteli, joutuivat nämä sanakiistaan
siitä kävikö Lemminkäinen Pohjolassa vai Päivölässä häissä.
Huohvanainen ei taitanut sanottavasti loitsuja, mutta eepillisiä ehkä
jonkun useammankin kuin Sissonen.

Vielä yksi ilomantsilainen runoniekka on mainittava, nimittäin _Arhippa
Buruskainen_. Tämä loismiehenä eläjä oli 1844 vuoden kirkonkirjoihin
merkitty »yli-ikäiseksi»; oli siis jo 65-vuotinen silloin kuin
Europaeus kävi paikkakunnalla ja kirjoitti häneltä 19 täydellistä
kertovaista runoa ja loitsua. Ahlqvistkin ennätti vielä seuraavana
vuonna saada talteen 5 ennen paperille panematta jäänyttä, mutta vielä
samana vuonna 1846 tämä mies, jota sitte vuosikymmenet jälkeenpäin
Venäjän puolella Himolassa rahvas nimitti ylimmäksi laulajaksi, vetikin
viimeiset virtensä.

»Oikeaksi laulajaksi» nimittää Lönnrot Koitereen järven rannalla
Kontiovaarassa 1838 tapaamaansa _Mateli Kuivalatarta_. »Siltä yksinään
kirjoittelin vanhoja lauluja 2 päivää», kertoo Lönnrot. Kun hän eukon
muistia verestelläkseen luki tälle ennen paperille panemiansa lauluja
huudahti eukko: »Vieläkö nyt sitäkin maassa lauletaan ja ken sitä
teille lauloi? Minähän sen ennen nuorra tyttönä ollen tein.»

Yhä pohjoisempaan saamme siirtyä Kalevalan laulajain etsinnässä ja
lähteä Ilomantsista kokonaan rajan tuolle puolen, sillä Koitereen
pohjoispuolella Suomessa loppuu jo varsinainen kertovaisten runojen
alue. Pohjois-Aunuksessa on vastassamme synkät luonnonkauniit erämaat.
Sielläkin lauletaan yleisesti vanhoja runoja, vaikkei tiedetä nimittää
ketään etevää miestä, joka olisi laulanut niille runonkerääjille,
joiden kokoelmia on käytetty Kalevalaan.

Menemme siis Kalevalan varsinaisille syntymäseuduille, laukunkantajain
vieraanvaraisille kotisaloille, Vienan lääniin. Rajan lähettyvillä
pysyttelee runoalue. Etelästä mennen on runorikkaimpina pidettävä
Miinoaa ja Akonlahtea. Jo Topelius vanhempi oli saanut käsiinsä
Akonlahdesta olevan laukunkantajan nimeltä _Timonen_, joka taisi
runoja. Lönnrot sai hyvän saaliin vuoden 1832 matkallansa täältä
Trohkimon Soava-nimiseltä isännältä. Ja vielä Castrén keksi kylässä
uuden tähden, tietäjän, jolla loitsuja riitti kirjoittaa viisi
vuorokautta. Castrén'in kokoelmissa niitä onkin lähes 40 kappaletta.
Otaksutaan loihtijan nimen olleen _Hova_.

Aivan rajalla Hietajärven kylässä Europaeus sattui saamaan runoille
eukon nimeltä _Taaria_, josta kertoo: »Siinä oli vanha eukko, jonka
kyllä työn tuskin sain lauluille, mutta sen yksi sana maksoi enemmän
kuin monta kymmentä muiden.» Tohtori Niemi on julkaissut Taariasta
seuraavat tiedot: tämä eukko ei ollutkaan tavallisia naisia. Kotoisin
hän oli Latvajärvestä ja omaa sukuaan Toarie Lesoni. Kolme miespolvea
sitten, eli noin v. 1800, oli kaukaa, likeltä Valkeanmerenrantaa,
Suikujärvestä tullut tänne rajaseudulle mies paeten sotamiehenottoa.
Hänen oikea nimensä oli Tomenttei Sikoff, mutta täällä alettiin häntä
nimittää Lauri Huoviseksi, jonka nimen asianomainen itsekin omisti.
Lähes kymmenen vuotta palveltuansa renkinä nai pakolainen yllämainitun
Taarian, joka palveli samassa talossa, ja pariskunta saaden lehmän
vuoden palkastaan, valitsi asuinpaikaksensa Kuivajärven niemekkeen
Suomen puolella. Lehmänsä sitoivat he puuhun, tekivät havumajan
suojakseen ja alkoivat pesää rakentaa, peltoa perata ja kaskea kaataa.
Ne olivat sitkeätä ja lujaa väkeä nuo tuon ajan ihmiset. Sitä kuvaa
seuraavakin Taarian itsensä varotukseksi miniöillensä kertoma tapaus.
Taaria oli ollut kyntämässä kun tuli synnytyksen hetki. Vastasyntyneen
kääri äiti riepuihin, jätti sen kivirauniolle, kunnes sai kynnetyksi
peltosarkansa loppuun, vasta sitten läksi kotiin, lämmitti saunan ja
vei pienokaisen sinne lämpiämään. Taaria eli 102 vuoden vanhaksi.

Yhä pohjoiseen mennessä tulemme pienen järven rannalle Maanselän
rinteellä olevaan Latvajärven kyläryhmään. Muutamilla vaaroilla on noin
puoli sataa taloa. Köyhästi noissa pirteissä eletään, usein on ruokana
vain »silkkuo» (olkijauhon sekaista leipää) ja »muikieta maitoa».
Paljon on tällä seudulla silti ollut antaa runoaarteita eepokseemme.
80-vuotinen vanhus oli jo paikkakunnan etevin laulaja _Arhippa
Perttunen_ kun Lönnrot v. 1834 osui tähän kylään. Mutta ukko ehti
tietonsa silti vielä tyhjentää muillekin kerääjille. Cajan kävi hänen
luonaan paria vuotta myöhemmin ja Castrén v. 1839. Ukon virsilipas
sisälsi tosin vain 60 runoa, mutta niistä on Kalevalaan tullut enemmän
kuin kenenkään muun tiedoista. Ne näet ovat sekä sisällykseltänsä että
muodoltansa selviä ja elävyyttä lisäävät hienot yksityiskuvaukset.
Pisin runo käsittää kokonaista 452 säettä. Yhteensä on Arhippa laulanut
4,500 säettä.

Perttusen suvun tietävät tarinat olevan lähtöisin Oulunjoen
tienoilta; Arhipan isän-isän piti sieltä käsin muuttaneen Maanselän
itäpuolelle. Tästä ehkä etevimmästä Kalevalan laulajasta antaa Lönnrot
matkakertomuksessaan hauskan kuvauksen, joka vie meidät keskelle
virrensepän jokapäiväistä elämää. Hän kertoo: »Vaikka Arhipan talo
olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi.
Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista
patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen
ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä
ovat vallitsevina. Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman
pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa
muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni
kömpelyys, jota ukko syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan
vadista ja pani sen minun lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen
tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen
hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä
täällä, kuten myös muissa tämän seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa
huolta käsien pesemisestä ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan
aterian jälkeen.»

Ukosta runoniekkana kertoo Lönnrot: »Kokonaista kaksi päivää, jopa
hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi
hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat
niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen,
olisiko niitä enää muilta saatavissa.

»Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta
vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi
runonsa. 'Kun silloin', hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla
ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, ka siinä teidän olisi pitänyt
olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin,
mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat
käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu.
Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin
parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unhottanut. Pojistani ei tule
yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää
pidetä vanhoista lauluista niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä
oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä.
Tosin kuulin vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on
hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa.
Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en
edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi
etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan
edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi
niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan.»

Arhippa lienee kuollut jonkun aikaa senjälkeen kuin Castrén kävi
Latvajärvellä. Ukon ennustus, ettei pojista tulisi laulajia, ei käynyt
toteen. Eräästä pojasta, Miihkalista, tuli miltei isän veroinen.

Tsenanniemessä on ollut kaksi kuulua laulajaa, _Petri_ ja _Jyrki
Kettunen._ Jyrki lauloi jo 1821 laukunkantajana kuljeskellessan
Uudessakaarlepyyssä Sakari Topeliukselle kuusi pitkää runoa, jotka
tämä kokoelmassaan julkaisi. Huhtikuussa 1834 tuli Lönnrot Tsenaan ja
sai aivan uusia runoja. Itse kertoo Lönnrot: »Tsenanniemessä olin yötä
ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki Kettuselta useita runoja,
kirjoittaen myöhään yöhön. Seuraavana aamuna jatkoin samaa työtä. En
ollut edellisellä matkalla tavannut häntä kotona, muuten olisin jo
silloin toimittanut tämän työn. Tämä Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä
tohtori Topelius vainajalle laulanut kuten kertoi, kokonaista kolme
päivää. Minua siis suuresti ihmetytti, etten Topeliuksen kokoelmasta
löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi. Hän selitti minulle kuitenkin
asian sanomalla: 'Kuuluupa ne jo teillä olevan ennestään petsatoittuna,
a miksi niitä uuelleen laulaisin'?» Petri Kettusen runoilijamaine
johtuu etupäässä hänen itse sepittämistänsä runoista. Kanteleessa
julkaisi Lönnrot erään niistä, nimeltä »Kettusen toimituksista», jossa
hän leikkisästi kertoo elämäänsä ja kosintaansa.

Alammekin olla laulualueen pohjoisimmassa päässä kun rajaseutua
olemme seuranneet Vuonnisen ja Lonkan kyliin. Vuonnisen kylällä, joka
hajanaisina talonryhminä on ylä-Kuittijärven lounaisimmalla kolkalla,
on ollut suuri merkitys Kalevalan syntymiseen nähden. Kaksi suurta
tietäjää on perustanut kylän maineen: _Ontrei Malinen_ ja _Vaassila
Kieleväinen_. Vuoden 1833 matkallaan tutustui Lönnrot heihin. Vaassila
oli silloin kunnioitusta herättävä vanhus, jonka runot jo miehen
ulkomuodonkin vuoksi muuttuivat kerääjän mielikuvituksissa yhdeksän
yrön ikäisiksi. Ontrei taas oli kuuluisa noita ja taisi viisikielistä
kannelta helskytellä. Tärkein oli Ontrein 368 säkeen mittainen
Sampo-jakso, yhtenäinen kertomus maailman luomisesta, Väinämöisen
Pohjolan retkestä sekä Sammon taonnasta ja ryöstöstä. Ensin Ontreita
laulatettuaan meni Lönnrot salmen toiselle puolelle asuvan Vaassilan
pakeille ja sai vieläkin syvällisempiä vaikutelmia. On omituista, että
vanhus ponnisti viimeiset sielun-voimansa, aivan kuin olisi aavistanut
että nyt oli Suomen heimon Sammon-ainekset ahjossa; mitä ei muisti enää
saattanut runomuotoon pukea, sen hän suorasanaisena jutteli. Lönnrot
siitä kertoo: »Hänen muistinsa oli viime vuosina niin heikontunut,
ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista
muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa,
joita ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli
unohtanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä
häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen ja niin sain tietää
kaikki Väinämöisen urotyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitte
järjestänyt tunnetut Väinämöisen runot.»

Jonkunlaisella runoudellisella vapaudella Lönnrot tietysti liioitteli
Vaassilan ja Ontrein runojen täydellisyyttä, mutta todenmukaista
on, että noilla syyskuun hämärillä illoilla on ollut käänteentekevä
merkitys Kalevalan syntymiselle. Näiden kalevalaisten tietäjien parissa
haaveili Lönnrot Homeroksen kaltaisesta suomalaisesta eepoksesta, jonka
ajan hammas oli pureksinut sirpaleiksi, mutta, josta nämä laulajat
tiesivät koko joukon yhtenäistä.

Ontrei Malisen suku on Suomen puolelta muuttanut, tarinat tietävät
sen olleen Hailuodolta alkuisin. Ontrei kuoli 1856 viidenkahdeksatta
ikäisenä.

Lonkan kyläntapainen on pohjoisin, josta on kalevalainen runoniekka
mainittava, nimittäin _Martiska Karjalainen_. Hän oli sukuaan
karjalainen, isä oli muuttanut Kuusamon Huhmarniemestä. Martiska pystyi
itsekin uusia runoja rustailemaan. Joku aika» ennen kuin Lönnrot
1834 miestä laulatti, oli tämä joutunut »ouoille oville, teille
tietämättömille», josta ei »kuu keritä päivyt päästä», kuten itse
laulaa, mies nimittäin vietiin vankeuteen poronvarkaudesta.

Kerääjä kertoo muuten laulattamisestaan: »Jo ennenkin oli häntä minulle
mainittu oivaksi runolaulajaksi. Eikä mieheltä puuttunutkaan sanoja,
vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä.
Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä
häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni,
mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka
sisällystä hän ahkerasti maisteli, niinkuin sanoi, vahvistaakseen
muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän
lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin
viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuolisesti. Hänen näet oli
vaikea muistaa uusia runoja.»

Käväisemme viimeiseksi tutustumassa Vienan läänin suurimmassa kylässä,
laulualueen koillisimmassa perukassa, Uhtuan runolaulajiin. Tässä
Keski-Kuittijärven rannalla olevassa kylässä oli, Lönnrotin 1834 siellä
ensi kertaa käydessä, yhdeksättäkymmentä taloa. Vaikka jo aivan Lapin
rajamailla on kylä varakas. Ei sen varakkuus ole saatu maan antimista
eikä veden riistasta, vaan laukkua kantamalla. Lönnrot muistelee
ensimäisestä käynnistään täällä: »Tässä kylässä viivyin koko viikon
enimmäkseen uutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita
kylän sekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä _Matro_,
kunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää oli
laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka
lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi uusia.»

Seuraavan vuoden matkalta mainitsee Lönnrot toisen etevän Uhtuan
runolaulajan, jonka nimi lienee ollut _Varahvomtta_ Sirkeini ja joka
asusti Jamalan talossa. Annan Lönnrotin kertomukselle kokonaisuudessaan
tässä sijan:

»Uhtuvassa tapasin ennen tuntemattoman Jamalan nimisen miehen, joka
esinnä lupasi 5:tä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan
saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni
pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän
lauloakseen 20 pitempää runoa sanotulla maksolla ja, mitä muistaisi
päällisiksi. Niin kirjoitinki kaiken päivää häneltä. Pieni poika istu
lähellä ja veisti joka runolta pykälän puuhun. Pimiän tullen tuli
määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjoitin luvatuita
pienempiä runoja murkina päiviin asti.»

Lonkan ja Uhtuan pohjoispuoli on jo seutua, jolla Kalevalan runot
alkavat vaieta. Tosin »laulavat Lapinki lapset», mutta jylhässä
perimmäisessä Pohjolassa ei ole kanteleita viritetty kertovaisten
runojen säestykseksi. Itään käsin Aunuksen ja Vienan läänin rämeisille
saloille mennen on niinikään laulun mahti langennut; sielläkään ei ole
kalevalainen laulu liittänyt kättä kätehen, sormia sormien lomahan.



KALEVALAN RUNOJEN ALKUPERÄSTÄ

Esittänyt Väinö Salminen


Mieltäkiinnittävää on tutkia missä ja milloin Kalevalan runot ovat
syntyneet, mikä on saanut suomalaiset ne luomaan ja mitä ovat olleet
alkuaan ne Kalevalan sankarit ja salaperäinen Sampo, joihin kaikki
mielikuvitukset ovat saattaneet niin keskittyä, että kansa niistä on
punonut pitkiä yhtäjaksoisia runoja.

Toisessa vihkosessa on selitetty, miten jokainen Kalevalassa tavattava
runo on kokoonpantu monen monituisista eri runoista ja saman runon
toisinnoista. Kun tahdomme päästä selvyyteen Kalevalan runojen aiheiden
alkuperästä, on kokonaan jätettävä painettu Kalevala ja sen Lönnrotin
kokoonpanemat runot ja otettava tutkimuksen alaiseksi runot sellaisina
kuin niitä kansa on laulanut. Jokainen yksityisruno on ollut monen
vaiheen alainen, sitä on jatkellut ja muovaillut monien sukupolvien
mielikuvitus, se on muistitietona kulkeutunut seudusta toiseen,
ennenkuin lopulta joutui runonkerääjäin papereihin ja sitä tietä
pysyväisesti Lönnrotin ja sittemmin tutkijain käytettäväksi.

Mutta mitenkä saattaa tutkija selvitellä yksityisrunojen vaiheita
menneinä aikoina, silloin kuin ne vielä olivat vain kansan muistin
varassa; kirjalliset muistomerkithän eivät kauas taaksepäin ajassa
ylety?

Jo Lönnrot huomasi, että samaa runoa eri paikkakunnilla laulettiin
aivan eri tavalla. Kun myöhemmin on kerätty valtavat määrät toisintoja,
on tultu huomaamaan, että kansa samalla seudulla yleensä laulaa
jotakin runoa samalla lailla. Mitä kauempana muistiinpanopaikat ovat
toisistaan sitä erilaisempia ovat toisinnot. Saattaa aivan asteittain
seurata mitenkä runo piirre piirteeltä muuttuu eri paikkakunnilla.
Usein ei kahden toisistaan etäällä olevan seudun runoja tuntisi
samoiksi, ellei olisi selvillä kaikista välimuodoista. Kun jonkun
seudun runossa vielä tapaa vierasmurteisia sanoja, joita ei monesti ole
edes oikein ymmärretty sekä paikkakunnalle outojen luonnonpaikkojen,
eläinten ja kasvien nimiä, niin voidaan niistä päättää mistä käsin
runo on kuultu. Täytyy olettaa, että runot niinmuodoin ovat levinneet
paikkakunnalta toiseen ja kun tätä runojen kulkua lähemmin tarkastaa,
huomaakin, ettei ajan hammas yleensä niin nopeasti vaikuta runojen
muotoon kuin paikkakunnalta toiseen kulkeutuminen. Mielikuvitukset
ja laulut jäävät kautta sukupolvien perintönä vanhemmilta lapsille,
niinkuin puheenparsikin, eivätkä nopeasti muutu. Mutta niinkuin murre
tulee yhä vieraammaksi, mitä kauemmas kotiseudultasi kuljet, niin
sama runokin vaihtelee. Vieras saattaa kuulemansa käsittää väärin tai
lisätä ennestään tuttuja samaan suuntaan käyviä säkeitä. Tuollaiset
pikkuseikat kuin paikkakunnalla muuten outojen käsitteiden, sanojen ja
itse juonen väärinymmärtäminen siis juuri ovat tärkeitä runon ikää ja
kotiperää tutkittaessa.

Mutta miten runot kulkevat paikkakunnalta toiseen?

Pidoissa ja juhlina, kun väkeä oli koolla, harrastettiin laulua,
sillä olihan laulajille edullista että kuulijoitakin oli. Sellaisissa
tilaisuuksissa saattoivat runoniekat jopa veikaten lyödä kädet kätehen
ja tyhjentää sanaisen arkkunsa koko sisällön. Pitopaikoissa kun oli
koolla naapurikylien väkiä, opittiin siis lähiseutujenkin virsiä.
Aviosiippa otettiin usein myös toisesta kylästä. Tämä tietysti lauloi
oman kylänsä virsiä »värttinätä väätessänsä», joten ne miniän mukana
kotiutuivat. Salokylän asukas saattoi myös kuulla liikekeskuksissa
matkustaessaan uusia tarinoita ja lauluja, joita sitte koetti kotona
uudestaan laulaa. Ellei niitä sana sanalta muistanut, muutti hän
ne tuttuun laulutapaansa, soinnutellen joukkoon muista yhteyksistä
muistamiansa säkeitä.

Kehittynein laulutapa ja suurin rakkaus Kalevalan aiheisiin
kertomarunoihin on ollut Vienan läänin asukkailla. Painetun Kalevalan
runot perustuvat suurimmaksi osaksi heiltä saatuihin toisintoihin.
Kalevalan kertovaisia runoja laulettiin kyllä viime vuosisadalla
vielä kautta koko Vironmaan sekä Inkerissä, missä vain on suomalaista
väestöä, Karjalan kannaksella, Laatokan länsi- ja pohjoisrantamilla,
Suomen Karjalassa, Pohjois-Aunuksessa ja Vienan läänin läntisessä
osassa. Mutta mitä etelämmäksi tuota kertovaisten runojen
varsinaista laulualuetta tulemme Vienan läänistä, sen lyhyemmiksi ja
yksinkertaisemmiksi runot muuttuvat.

Viron ja Inkerin runoissa on lyyrillinen aines rikkaimmin edustettuna.
Lyyrillisiin, tunnelmarunoihin, verrattuna on pitkiä kertovaisia runoja
siellä vähän. Tuohon niin sanoakseni lyyrilliseen katsantokantaan
eteläisellä runoalueella on tietysti omat luonnolliset syynsä.
Siellä viljelee eniten vain naisväki lauluja ja siksipä ne ovat
lyhyenläntiä leikki-, pila-, kosio- ja tunnelmarunoja ja balladeja.
Nämä alueet ovat olleet aateliston — saksalaisen, ruotsalaisen,
liettualaisen, puolalaisen ja venäläisen — temmellyskenttänä. Ei
ollut kuin Suomen Karjalassa ja Vienan läänissä partasuilla uroilla
aikaa miettiä salaperäisiä runoja kotiaskareissa ja metsästys-
sekä kalastusretkillä. Edessä oli jokaisella miehellä orjan työt.
Joukolla raadettaessa pehtorein ruoskan alaisina ei tehnyt mieli
punoa runomuotoon taruja, siihen ei ollut rauhaa ja tuskinpa työn
touhinassa olevista sellaiselle sai kuulijaakaan. Häihin ja juhliin
sopivat niinikään paremmin lyyrilliset sepitelmät. Virolaisen heimon
koillisin osa, Peipusjärven lounaisella rannalla oleva Setumaa, on
ollut rauhallisempi kolkka kuin muut osat eteläisestä laulualueesta.
Räikeät vieraat kulttuurivirtaukset ja olojen muutokset eivät siellä
ole tukahuttaneet hiljaista mietiskelyä ja siellä elääkin senvuoksi
alueen pienuuteen verraten rikas muinaisaikainen runolaulu. Mutta
valitettavasti se on jäänyt eristetyksi, vaikuttamatta Kalevalan
kehitykseen, sillä setukaiset ovat muilta oppineet runoaiheita, mutta
muut eivät ole heillä opissa olleet. Runojen näet on huomattu kulkevan
kultturin mukana, siten että syrjäisten seutujen asukkaat oppivat
lauluja muilta; mutta etäisiltä saloseuduilta eivät runot enää muuanne
leviä. Siksipä oletetaan useimpien runoaiheiden kulkeutuneen sekä
etelästä että Länsi-Suomesta Vienan läänin saloja kohti ja noissa
rauhallisissa erämaissa vasta saavuttaneen korkeimman kehityksensä.
Viron ja Inkerin paimenpoikain laulut, naisten lyyrilliset tunnelmat,
joissa »minä» on kaiken keskustana tai Länsi-Suomesta käsin kuullut
pyhimystarut ja loihtuaiheet liittyvät Vienan Karjalan partasuun
laulajan huulilla kaikki heidän haaveksimiensa sankarien Väinämöisen,
Ilmarisen, Joukahaisen, Kullervon ja Lemminkäisen ja salaperäisen
Sammon kuvauksiin.

Vaikkakin kertovaisia runoja on laulettu vain tuolla kapealla
kaistaleella Virosta Vienan läänin pohjois-osaan saakka, on silti
aiheita, joko suorasanaisia tai runomitallisia voitu saada myöskin
Suomesta, joten koko Suomen suomea puhuva kansa ja virolaiset ovat
olleet mukana Kalevalaa luomassa. Prof. _Kaarle Krohn_ on laajoissa
tutkimuksissaan koettanut tehdä pesäjaon siitä _missä_ käsin eri
_runoaiheet ovat syntyneet_. Hänen tutkimuksiensa mukaan on Länsi-Suomi
antanut lukuisimmat ainekset Kalevalan kertomarunoihin — kokonaista
23 aihetta, niiden joukossa sellaiset kuin Kilpalaulanta, Väinämöisen
ammunta, Verentulva Polvenhaava-runossa, Lemminkäisen Luotolanretki,
Kaukamoisen runo, Sisaren turmelus y.m. Virosta alkuisin on 20 eri
aihetta, m.m. Luomisruno, Iso tammi, Ansiotyöt, Iso härkä, Kultaneidon
taonta ja Kanteleen synty. Inkeriläisten osuus rajoittuu pariin
kertomarunoon ja »pohjoisilla karjalaisalueilla syntyneeksi jää tuskin
ainoatakaan runon alkuluonnosta».

Karjalaisten ansioista Kalevalan runoihin sanoo Krohn m.m.: »Vaikka
he eivät olisikaan mitään muuta tehneet kuin muistissa säilyttäneet
Länsi-Suomesta vähiin jälkiin kadonneita runoja, oltaisiin heille
siitä suuressa kiitollisuuden velassa. Mutta he ovat tehneet paljoa
enemmän. Jos vertaamme virolaisia runoja, vaikkapa vaan lähempiin
länsi-inkeriläisiin, niin havaitsemme helposti, että karjalaisilla
laulajilla on ollut erikoinen runollinen lahja, joka ilmenee sekä runon
piirteiden edelleen kehittämisessä että eri runojen yhdistelemisessä.
Kehittämiskyky saattaa siinä määrin lähetä uuden aiheen luomista, että
toisinaan on vaikea päättää, onko lisäoksa samasta puusta kasvaen
haarautunut vai onko se toisesta puusta ymppäämällä istutettu. — —
Taipumus runojen yhdistelemiseen, jonka tekee mahdolliseksi kaikille
yhteinen runomitta, kuuluu tosin yleensä Suomalais-virolaisen
kansanrunouden ominaisuuksiin. Mutta sen lisäksi edellyttää runojen
järjestäminen varsinaiseksi jaksoksi toimivaa henkilöä, joka tapausten
vaihdellessa pysyy samana. Viron runoilla ei ole muuta yhteistä
henkilöä kuin laulajan oma minuus, joka tosin voi tunnelmansa pukea
yksinkertaiseen kertomukseen itsestänsä, mutta joka subjektiivisena
ja lyyrillisenä ei mitenkään kykene moniosaista eepillistä jaksoa
kannattamaan. Inkerissä sitä vastoin tapaamme, paitsi Neitsyt Maarian
ja Luojan virsien yhdistelyltä, yhtäjaksoisen sarjan Kalervon pojan
seikkoja. Pohjoisilla runoalueilla, varsinaisesti karjalaisilla, saa
runojen kehitys sekä niiden yhdistely vähitellen koko runoaineiston
valtaansa. Runoaineksissa tapahtuu seuloutuminen, sekaantuminen,
sulautuminen ja uudelleen kiteytyminen. Eteläisempien runoalueiden
eepillisistä aiheista ovat toiset jääneet tykkönään käyttämättä,
toisista on otettu ainoastaan erinäisiä kohtia. Enimmät kertovaisista
aiheista ovat liittyneet muutamiin harvoihin päähenkilöihin. Entisten
aiheiden yhteydessä saattaa tapahtua niin täydellinen sulautuminen,
että syntyy ihan uudenveroinen ja samalla kaikkia alkuluomia rikkaampi
juoni. Samoin eri kuvausten kohdistuessa samaan henkilöön voi kehittyä
yhtä eheä, vaan kaikkia alkukuvia täydellisempi luonne.»

Selvitettyään mistä seuduilta runojen kotiperä on etsittävissä asettuu
tutkijan vastattavaksi kysymys, _milloin_ ne ovat _syntyneet_.
_Lönnrot_ itse oli sitä mieltä, että ne olivat alkuisin jo
permalaisvallan ajalta Vienan meren eteläpuolelta. _M.A. Castrén_ piti
niitä miltei ikivanhana perintönä. Hänestä suomalaiset olivat tuoneet
osan runoaiheistaan mukanansa jo uraalialtailaisen suvun alkukodista
Pohjois-Aasiasta. _Aug. Ahlqvist_ väitti Kalevalan runojen syntyneen
n. 1000 vuotta sitte karjalaisten (bjarmien) keskuudessa Vienan meren
rannoilla, muuhun Suomeen oli niistä muka joutunut karjalaisten mailta
vain joku pirstale.

_Julius Krohn_ oli runojen ikään nähden suunnilleen samaa mieltä kuin
Ahlqvist, mutta piti Venäjän Karjalan runoja kehityksen viimeisenä
asteena. Hän sekä A. Borenius (Lähteenkorva) ensimäisinä huomasivat
niiden etelästä käsin kulkeutuneen. Julius Krohn oletti suuren
osan runoista olevan luonnontarustoa sekä lainoja skandinaveilta,
liettualaisilta, ja venäläisiltä.

_Kaarle Krohn_ on tutkimuksissaan siirtänyt runojen synnyn sangen
myöhäisiin aikoihin. Hän sanoo, että »alkuluonnokset läntisillä ja
eteläisillä runoalueilla ovat enimmäkseen syntyneet katolisella
keski-ajalla ja että niiden kehitys itäisillä ja pohjoisilla
runoalueilla on tapahtunut pääasiallisesti uudella ajalla». Siis
Castrénin 6000—10,000 vuotta supistaa nykyinen Krohnin edustama suunta
muutamaan vuosisataan. Pakanallis-aiheisia ovat hänen tutkimustensa
mukaan vain: Väinämöisen ammunta, Kilpalaulanta, Vellamon neidon
onginta, Ohran kylvö, Ison sian runo sekä Sämpsän noudanta. »Mutta
näidenkään alkuperää ei ole välttämättä siirrettävä puhtaasti
pakanalliseen aikaan.»

Historiallisen taustan todistaa Krohn olevan runoilla: Hiiden hirven
hiihdäntä, Ahti Saarelainen, Lemminkäisen Luotolanretki, Kaukamoisen
runo sekä Untamon ja Kalervon pojan runolla, koska »näissä kuvastuvat
kauppasuhteet Vironmaan eli Gottlannin kanssa, ryöstöretket Itämerellä
ja viholliset välit Varsinais-Suomen rannoilla suomalaisten ja
ruotsalaisten välillä». »Suurin vaikutus länsisuomalaiseen runouteen
on kaiketi ollut katolisilla legendoilla (pyhimystaruilla), joihin
Kalevalan kertomarunoista perustuvat: Verentulva Polvenhaava-runossa,
Onni pojan ajelu, Pötöisen pojan Päivölän retki, Kirkon ainepuun
etsintä, Tuonelassa käynti, Luojan laivaretki, Päivän päästö.»
Pakanalliset nimet siis näissä olisivat »painautuneet kristillisen
pohjakuvan päälle».

Kysynet minkälaisista alkukudelmista tutkimus (Krohn) selittää kansamme
luoneen nuo meille tutut ja rakkaaksi käyneet Kalevalan sankarien
hahmot.

Alotamme kertomarunojen suurimmasta sankarista _Väinämöisestä_. Mikael
Agricola sanoo häntä hämäläisten jumalaksi, joka »virdhet tacoi»,
Väinämöistä koskevat runot edellyttävät ensinnäkin sisältönsä puolesta,
että hän on kansan mielikuvituksissa elänyt veden toimivana jumalana.
Väinämöisen kertosanana käytetään Suvantolaista ja itse Väinä-sanan
oletetaan merkitsevän salmea.

Runossa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta esiintyy
monta piirrettä, joiden on katsottu todistavan Väinämöisen olevan
vedenjumalan. Selvällä meren selällä tai järven jäällä kerrotaan
Inkerin runoissa hänen Joukahaisen kanssa ajaneen vastatuksin, niin
että vemmel puuttui vempelesen, rahe rakkehen takertui. Ja samassa
tilaisuudessa kehuu tuo laulaja ijän-ikuinen merenpohjan muodostamista
omaksi työkseen. Väinämöisen ammunta tapahtuu Karjalan runoissa
niinikään »ulapalla aukealla» ja on mainitun runon kieliasussa
huomattavissa seikkoja, jotka todistavat sen olevan Länsi-Suomesta
käsin peruisin, joten se siis olisi syntynyt Itämeren vesien
rannoilla. Jo täällä olisi samalla syntynyt käsitys vedenjumalan
soitannollisuudesta, soittoa rakastavaksihan ruotsalaisetkin
kuvittelevat Näkkiä. Karjalaan ennätettyään tuo käsitys Väinämöisen
laulun rakkaudesta saa yhä yltyä; jos hän ammuttaisiin, niin ilo
ilmoilta katoisi, laulu mailta lankeaisi. Tämä soitannollinen veden
jumala on sitte kansan mielikuvituksissa käynyt yhä inhimillisemmäksi,
hänestä on tullut sankari ja tietäjä.

Länsi-suomalaisissakin Tulensynty-loitsuissa Väinämöinen ja Ilmarinen
välähyttävät salamoita keskellä merta. Itä-Karjalassa hänen nimensä
jo liittyy sokeasta kanteleensoittajasta, Luojan Laivaretkestä,
Polvenhaavasta, Päivänpäästöstä ja Kilpakosinnasta kertoviin
runoihin. Vienan läänissä Väinämöinen vielä on Sammon taonta- ja
Tuonelassakäynti-runoon liittynyt.

Mutta selvitelkäämme mitenkä Väinämöisen personallisuuteen on liittynyt
kuvauksia kristillisestä aatepiiristä!

Oletetaan, että kun Karjalan kansa on kuullut hämäräperäisiä katolisia
kertomuksia suuritietoisesta jumalan pojasta, on se nuo legendat
helposti yhdistänyt Väinämöiseen, jota sanotaan joskus runossa
»pätöiseksi pojaksi» ja hänen loitsujansa pyhiksi sanoiksi.

Runoissa kerrotaan, mitenkä Väinämöinen veisteli vuorella venettä ja
kirves luiskahti polveen. Kun tahdottiin kuvata polvesta pursuilevan
veritulvan suuruutta juolahti laulajain mieleen kuulemansa kertomukset
»pyhän urohon», Vapahtajan veren vuodatuksesta, jota hengelliset laulut
kuvailivat niin valtavaksi, että se tulvi yli koko maan. Ei tietysti
ole tarvis olettaa, että koko runo Väinämöisen veneen veistosta, polven
haavasta ja tietäjän etsinnästä veritulvan tukkijaksi on kristillistä
alkuperää, mutta ei käy kieltäminen, että esitys on saanut vauhtia ja
lisäpiirteitä kristillisistä taruista.

Väinämöisen matkan Tuonelan oraa etsimään arvellaan olevan niinikään
kristinopin vaikutuksesta syntynyt; runoniekat ovat siinä sovittaneet
Väinämöiseen Vapahtajan retken manalaan.

Kalevalan viimeisessä runossa kerrotaan, miten Väinämöisen on
väistyttävä kristinopin tieltä. Se on kokoonpantu kahdesta eri
katolisaiheisesta runosta Marketan ja Neitsyt Marian lauluista.
Karjalan kannaksen Marketan runoissa kerrotaan, miten rikas Hannus
viettelee Marketan. Akat alkavat kummeksua miksi tämä alkaa pysytellä
saunassa. Eräänä päivänä löydetään portailta äsken syntynyt poikalapsi.
Kaikki kieltävät olevansa viattomia ja Marketan äiti Helena lausuu
jo tuomion, että isätön ja äiditön heitettäköön veteen, mutta
silloin tapahtuu se ihme, että lapsi itse alkaa puhua ja ilmoittaa
vanhempiensa nimet: Marketan ja rikkaan Saaren Hannuksen. Suomen
Karjalassa haetaan tuon lapsen ristijäksi pappi, mutta tämä kieltäytyy
kastamasta lasta, jonka vanhemmista ei ole tietoa, käskeepä muutamissa
toisinnoissa hävittämään koko sikiön. Silloin pienokainen itse
mainitsee vanhempiensa nimet, huomauttaapa vielä että itse ristijä
ansaitsisi tulla roviolla poltettavaksi tai veteen hukutettavaksi.
Vienan-läänin runoissa taas on Virokannas ristijänä, ja eräässä runossa
itse Väinämöinen tuomitsijana määrää lapsen suolle vietäväksi. Poika
tokaisee, ettei tuomaria itseänsäkään suolle viety, vaikka häpäisi
oman äitinsä. Silloin Väinämöinen laulaa itselleen vaskisen purren
ja häpeissään ohjaa sen meren pyörteeseen, kurimuksen kulkun alle.
Karjalan laulajat lisäävät — aivan samaten kuin kuvittelevat kaikki
kansat lempisankareistaan — että Väinämöinen suurine tietoineen vielä
kerran on palaava.

Kristillisistä myöhäisinä aikoina runoon liittyneistä koristeista
huolimatta on Väinämöisestä kertovissa runoissa paljonkin alkuperäistä
suomalaista mielikuvitusta.

_Ilmarinen_ on ehkä vanhimpia suomen suvun jumaluuskäsitteitä. Hänen
kuviteltiin hallitsevan ylisissä ilmoissa, josta iski salamoita.
Myöskin votjakeilla on ollut käsitys Inmar-nimisestä ilman haltijasta.
Agricola mainitsee Ilmarisen hämäläisten jumalien luettelossaan
sanoilla: »Ilmarinen Rauhan ja ilman tei ja Matkamiehet edheswei.»
Samanlainen käsitys ilmaantuu eräässä merimiesten loitsussa, jossa
sanotaan: »pane poskes pussuksiin, puhalla iloinen ilma, minulle
myötäinen myry.» Helppo oli kansan mielikuvituksissaan yhdistää
tämä ilman jumala, joka samalla oli taivaan kannen kalkuttaja,
inhimillisempään seppään, etenkin suorittamaan sellaisia sepäntöitä,
jotka tuntuivat muille mahdottomilta. Inkerissä esiintyy Kultaneidon
taonnasta kertovassa runossa Ilmarinen Viron sepon sijalla. Karjalassa
Ilmarinen jo on Raudansynty-loitsuissa raudan keksijänä ja liittynyt
samalla tavallisena inhimillisenä seppona kilpakosijana Sampo-retkelle.
Vienan Karjalassa hän on ihmeellisen Sammon takojana ja samaten
kuin Väinämöinen Antero Vipusen vatsasta tietojen etsijänä. Vasta
pohjoisemmilla runo-alueilla kaikista pikkupiirtosista on kehittynyt
tuo toimellinen aito suomalainen tyynen suomalaisen sepän kuvaus,
siellä hänet laulajat jo esittävät inhimillisenä personallisuutena.

_Lemmikäisen_ kuva Kalevalassa on luotu kolmesta eri urhon haamosta:
nuo runojen sankarit ovat: Ahti, Kauko ja Lemminkäinen. Näidenkin
runojen alkujuonen arvellaan olevan Länsi-Suomesta peruisin.
Kaukamoinen lähtee piilemään nimettömään saareen, tehtyänsä
juomingeissa miesmurhan. Krohn arvelee Kaukamoisen lähteneen
ruotsalaisten kostoa pakoon ja että noissa kolmessa runossa kuvastuisi
ne kireät naapurien välit, jotka sukulaisuus-suhteista huolimatta
pysyivät suomalaisten ja ruotsalaisten kesken Länsi-Suomen rannikoilla.

Lemminkäis-runot kertovat miehestä, joka menee miehelässä olevan
sisarensa vieraaksi. Sisar asettaa veljensä tielle käärmeistä
punotun aidan ja kahle-koirat. Taloon tullessa tarjotaan hänelle
juotavaksi sellaista olutta, jossa vilisee matoja ja käärmeitä.
Suuttuneena surmaa Lemminkäinen lankonsa ja sisarensa. Tähän runoon
liittyy tavallisesti kertomus, mitenkä Lemminkäinen »pätöinen poika»
matkalla saa surmansa. Tämän kuvauksen oletetaan aiheeltansa olevan
kristillistä alkuperää: Tarinan Pohjolan tai Päivölän pidoista, joihin
Lemminkäinen jätetään kutsumatta, on arveltu kansan muodostelleen
raamatun kertomuksesta kuninkaan, jumalanpojan pidoista. Vielä on runon
juonessa huomattu olevan seuraavat yhtäläisyydet kristillisperäisiin
kertomuksiin verrattuina: Äiti varoittaa Lemminkäistä pitoihin
lähtemästä; legendojen mukaan tekee Neitsyt Maria samaten Kristukselle,
kun tämä lähtee Jerusalemiin pääsiäis-juhlille. Kun Lemminkäinen
pidoissa laulutaidossa voittaa kaikki, on siinäkin tahdottu nähdä
kertomus Jeesus-lapsesta, joka viisaudessa voitti kirjanoppineet. Kun
Lemminkäinen jättää Ulappalan umpisilmän pidoissa laululla lumoamatta,
niin tämä kostoksi ampuu hänet vesuputkella, jonka varaussanoja äiti
ei ollut muistanut pojallensa neuvoa. Skandinavilaisissa runoissa
kerrotaan Balderista, jonka mistelvesalla surmasi sokea mies.
Balderinkin äiti oli vannottanut kaikki luontokappaleet, paitsi
tuota pientä loiskasvia, mistelvesaa, etteivät ne hänen poikaansa
vahingoittaisi. Paha Loke antaa tuon kasvin sokealle Hodrille, joka
sillä ampuu tuon ylijumalan Odinin pojan. Kristuksesta on olemassa
niinikään legenda, että sokea sotamies Longinus hänen kylkensä lävisti.
Juutalaisessa kirjoituksessa Toledoth Jeschu tarinoidaan Jeesuksen
loitsineen kaikki puut, etteivät ne ristinpuuna kestäisi. Vaan Juudas
antaa ilmi puutarhassaan kasvavan kaalinvarren, joka kestää, ja siihen
Jeesus hirtetään.

Sekä Skandinavian Eddan sankari Balder että Lemminkäisen kuvaukset ovat
siis olleet tuntuvan kristillisen vaikutuksen alaisina.

Voimakkaasti kuvattu Kalevalan sankari _Kullervo_ esiintyy jo
kansanrunoissa jokseenkin eheänä. Eri toisinnot liittyvät tunnelmansa
ja juonensa puolesta hyvin toisiinsa, kansa on tyylitellyt sen Suomen
suvulle tutuista ja ominaisista aiheista, heimoriidoista. Ei tarvitse
vierailta kansoilta etsiä tätä kuvausta: Erakko saa naapurin. Kumpikin
tahtoisi olla yksin halmeiden, metsien ja järvien omistajia. He
ovat leppymättömät toisilleen, kunnes toinen äkkiarvaamatta hyökkää
väkineen naapurin kimppuun, jolloin koko naapurin väki saa surmansa.
Länsi-Suomesta arvellaan Kullervo-runojen alkuperäisen aiheen olevan
saadun. Runoissa näet kerrotaan Kullervon asuneen Karjalassa ja Unnon,
joka Kalervon väen surmasi, Untolassa. Mynämäen kappelissa on Karjalan
kylä ja muutaman kymmenen virstan päässä Laitilassa on Untamolan kylä.

Runossahan kerrotaan miten Untamo koettaa turhaan saada hengiltä
Kalervon suvun ainoan henkiin jääneen pojan Kullervon, mutta häneen ei
tepsi tuli eikä hirsipuu, eikä hän ota veteen hukkuaksensa. Kullervon
surma-yrityksien on huomautettu muistuttavan Marketan runoa, jossa
kerrotaan miten Marketan poika ehdotettiin samoin keinoin otettavaksi
hengiltä. Inkerin toisintojen lisäyksistä, että Untamo tahtoi tapattaa
naapurinsa kaikki lapset, on johduttu vertaamaan sitä raamatun
kertomukseen Herodeksen toimeenpanemasta lasten murhasta.

Kuvaukset Kullervon voimatöistä tavataan myöskin Länsi-Suomessa satuina
Kalevan pojista. Miltei ympäri Suomenhan on levinnyt satu, miten metsä
taikomalla kaatuu ensi kirveeniskusta tai vain huudon kajahtaessa.
Kertomus, miten emäntä leipoi kiven Kullervon leipään on ehkä ollut
alkuaan lyhyt paimenlaulu.

Alkuaan ei ole arveltu Kullervorunoon kuuluneen kertomuksien sisaren
turmeluksesta. Se on Inkerissä ja Karjalan kannaksella aivan
itsenäisenä runona ja liittyy vasta Vienan läänissä Kullervo-tarustoon.
Eteläisellä laulualueella on sisaren turmelijana Turo, Turon poika tai
Tuiretuinen. Nimi Turo on ehkä laina skandinavilaisesta Thor, Ture,
josta on niinikään olemassa jonkun verran samansisältöisiä balladeja.
Sisällöltään lähempänä on venäläinen laulu yhdeksästä ryöväristä ja
heidän sisarestaan sekä laulu papin pojasta Aljoshkasta, jonka aiheena
niinikään on tuntemattoman sisarensa naiminen.

Kuvauksen Kullervon sodanhalusta on Lönnrot saanut alkuaan aivan
itsenäisistä runoista, joita jo laulajat kumminkin useissa tapauksissa
yhdistivät olennaisena piirteenä Kullervon luonteeseen.

_Sampsa Pellervoisen_ arvellaan saaneen alkunsa germaanisesta
jumalaistarustosta. Nimi Sampsa eli Sämpsä johtunee sämpsykkä-nimisestä
metsäkaislasta, joka on kevään ensimäiseksi vihreänä esiin puhkeavia
kasveja. Sampsa Pellervoinen on alkuaan kuulunut kylvörunoon, jossa
kerrotaan, miten hänet äitinsä, maanemon, rinnalta makaamasta kesä
houkuttelee ulos kylvämään.

_Aino_ nimeä ei kansanrunoissa tavata. Kun muutamat runot alkavat
säkeellä: Anni tytti, _aino_ tytti, muodosti Lönnrot aino-sanasta
ominaisnimen siten että kirjoitti sen isolla alkukirjaimella. Aino-runo
Kalevalassa on pääasiallisesti kokoonpantu venäjänkarjalaisista
toisinnoista. Niissä kerrotaan, miten Anni menee metsään
vastaksia taittamaan, jolloin Osmoinen tai Kalevainen tulee häntä
kosinta-aikeissa mairittelemaan. Anni juokse silloin pahastuneena
itkien kotiin eikä ilmoita itkunsa todellista syytä muille kuin
äidilleen. Äiti lohduttelee tytärtään ja neuvoo häntä aitassa
pukeutumaan koristeihin ja helyihin. Mutta tyttö hirttäytyykin aittaan.
Kun äiti itkee tytärpoloistaan muodostuu kyyneleistä kolme jokea,
jokiin luotoja ja luodoille käkiä kukkumaan. Tämä vienankarjalainen
runo taas on kehittynyt kolmesta itsenäisestä laulusta, nimittäin
runoista: Katri ja Riion poika, Koristeensa kadottanut tyttö ja
kyyneleiden vierinnästä ynnä tytölle kukkuvasta kolmesta käestä.
Eteläiseltä runoalueelta on saatu kuvaukset että nuo kirstussa
olevat koristeet, joihin Aino pukeutuu ovat päivättären ja kuuttaren
lahjoittamia, miten neito riisuutuu rannalla ja että metsän eläimet
vievät sanan hukuttautumisesta tytön kotiin. Ainon aaltoihin
hukuttautuminen on Lönnrotin muovailema, hänestä tuntui aittaan
hirttäytyminen liian epärunolliselta.

Salaperäiseen _Sampoon_ on Kalevalassa liittynyt niin suuri osa
toiminnasta, että sen ovat muutamat katsoneet olevan ikäänkuin koko
eepoksen koossapitävän keskuksen. Ja eniten kaikista Kalevalan
aiheista ovat tutkijainkin mielikuvitukset kiertyneet tämän tarun
ympärille. Minkäänlaista varmaa selitystä, jota yleiseen olisi pidetty
pätevänä, ei ole vielä olemassa. Itse runojen kokoonpanon on Kaarle
Krohnin kylläkin onnistunut osoittaa ja sampo-sanan on hän johtanut
sampi-kalasta, joka sittemmin olisi saanut hyvän saaliin merkityksen.
Nimityksestä ei ole päästy yksimielisyyteen, mutta runojen kehityksen
tutkimuksesta on käynyt selville, että runon ytimenä on ollut
legendan-tapainen Päivänpäästöruno.

Krohn on huomauttanut laulajain selitysten, että ellei Väinämöiseltä
olisi hajotettu Sampoa, ei täällä olisi halloja eikä Pohjan tuulia,
eikä maa köyhä, meri pohatta, olevan »itse luonnon opettamia Pohjan
perän asukkaille. Kansamme kova kokemus, ettei täyttä eheätä onnea
täällä ei ole saavutettavissa, on Sampo-virteen leimansa painanut.
Onhan Suomen kansa kaikissa suhteissa saanut tyytyä ikäänkuin
Sammon muruihin. Mutta se on myös oppinut näistä sirpaleista elämän
mahdollisuutta luomaan.»

Ja sirpaleistahan kansamme on luonut merkillisen eepoksensakin. Monesta
on ehkä tuntunu ikävältä kun tutkijat ovat noista runoista ja niiden
sankareista poistaneet tarunomaisen muinaisuuden hohteen osoittaessaan
vain osan olevan puhdasta perua esi-isiemme pakanallisesta
jumalaistarustosta ja kotimaisista historiallisista aiheista ja
melkoisen osan olevan lainaa kristillisestä aatepiiristä sekä muutamien
naapurikansoilta. Mutta tulee ottaa huomioon, että vaikkakin muutamat
muilta lainatut tarut ovat olleet sinä alkuaiheena, joka on saanut
suomalaisen mielikuvituksen liikkeelle, niin on tuloksena ollut aivan
omintakeinen runous, jossa kansamme omaperäisellä tavalla ja sävyllä,
niinkuin mikään muu heimo maailmassa ei olisi sitä tehnyt, on antanut
kuvan itsestään, siitä mitkä mielikuvitukset, haaveet, harhaluulot ja
vaistot vuosituhansien kuluessa ovat syöpyneet tämän mietiskelevän
metsien heimon veriin.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala Suomen kansan hengfentuotteena : Kansantajuisia esityksiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.