Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Voittojen päiviltä
Author: Heidenstam, Verner von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Voittojen päiviltä" ***


VOITTOJEN PÄIVILTÄ

Kirj.

Verner von Heidenstam


Suomentanut

Antti Rytkönen



Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 11.



Helsingissä,
Raittiuskansan Kirjapainossa,
1911.



SISÄLLYS:

Protestantit tarttuvat aseihin.
Protestanttien päällikkö.
Lytzen.
Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.
Itämeren avain.



Protestantit tarttuvat aseihin.


Böhmin puutarhojen ja vuorten välissä oli upea Prag muureineen ja
torni tornin vieressä. Böhmi luettiin silloin keisarin perintömaihin,
mutta linnan aarteiden joukossa linnanmäellä säilytettiin vielä vanha
böhmiläinen kuninkaankruunu.

Kukkulaisia vuoria verhosivat viinitarhat ja vuorien sisuksissa
oli kultaa ja hopeaa. Ja kansa piti kiinni itsenäisyydestään ja
vapaudestaan. Vaikka Pragin kadut kiemurtelivat keskiaikaisen
käyrinä ja vaikka kaupunginsilta oli reunustettu vanhanaikaisilla
pyhimystenkuvilla, puhalsivat raittiit tuulet mielissä, ja siellä asui
monta protestanttia.

Eräänä toukokuun päivänä 1618 kokoontuivat protestantit,
loukkaantuneina ja kapinallisina, sillä katolinen keisari oli
suljetuttanut pari heidän kirkoistaan. "Me olemme vapaita miehiä ja
vapaa on meidän uskomme", kuului joukosta, joka meluten ja huutaen
pyrki linnaan. Siinä oli sekä sotureita että kauppamiehiä, ja kaikilla
heillä oli aseita. Vakavat, mustasukalliset herrat, jotka kulkivat
etumaisina, menivät saliin keisarillisten linnanherrojen luokse niin
monen seuraamana, kuin mukana saattoi tunkeutua. Siellä kuohahti heidän
sisunsa heidän kiistellessään. Tuhlaamatta enempää sanoja he tarttuivat
kahteen kauhistuneeseen neuvosherraan ja yhteen kirjuriin käsistä ja
jaloista ja heittivät kaikki kolme ulos suoraan kolmannen kerroksen
ikkunasta. He kieriskelivät ilmassa koivet oikoisina. Heidän allansa
oli kokonainen kahdenkymmenenkahdeksan kyynärän syvyys linnanhaudan
pohjaan saakka. "Näin laaditaan lakia vanhan böhmiläisen tavan
mukaan", huusivat protestantit ja pistivät ulos päänsä, katsoakseen,
miten matka päättyisi. Mutta neuvosherrat, jotka olivat sattuneet
putoamaan keskelle suurta rikkatunkiota, olivat pian taas jaloillaan
ja juoksivat, minkä koivet kannattivat. Protestantit ampuivat muutamia
laukauksia heidän jälkeensä, mutta osuivat vain heidän takkeihinsa,
eivätkä pakolaiset viivytelleet rientäessään keisarin luokse kertomaan
mustelmistaan.

Suuressa linnassaan Wienissä istui keisari Mattias, sairaana ja
vanhettuneena, rukousnauha polvillaan ja puhui suvaitsevaisuudesta.
Mutta hänen ummistettua väsyneet silmänsä valittiin hänen sukulaisensa
Ferdinand Saksan ruhtinaiden liittovaltion keisariksi. Pyhän neitseen
alttarin edessä hän oli luvannut pitää voimassa katolisen kirkon
valtaa. Viisaana ja voimakkaana ja munkkien ja pappien ympäröimänä oli
hän mies muistamaan sanansa. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan Europan
ovenvartijaksi Turkin lippujen alla taistelevia profeetta Muhammedin
tunnustajia vastaan, vaan hänen unelmansa oli, että kristikunnan valta
jaettaisiin hänen ja paavin välillä. Rajuilma uhkasi koko hänen suurta
valtakuntaansa, sillä monet pikkuruhtinaat ja heidän alamaisensa olivat
aikoja sitten tulleet protestanteiksi. Ennenhän oli paavi määrääjänä
hengellisissä asioissa, mutta se ei saattanut kauvempaa tyydyttää
ihmisten uskoa ja se esti heidän oikeuttaan vapaasti tutkia ja ajatella.

Pohjoismaissakin jyrisivät sodan ukkosilmat. Ruotsalaisten nuori
kuningas, Kustaa Aadolf, paloi suurtöiden halusta. Hän kehitti jo
paraikaa uutta sotataitoa ja nuorensi ja täydensi samalla kertaa
Ruotsin sisäistä rakennetta. Maailma on aina nuori, aina uusi rohkeille
ja nuorille. Inkerinmaan ja Karjalan oli hän jo valloittanut. Pian oli
Liivinmaa myöskin seuraava mukana, niin että Itämeri Riiasta alkaen
pohjoisimpaan lahdelmaansa asti aaltoili Ruotsin kaupunkien välissä.
Mutta keisari kohautti olkapäitään hänen urotöilleen kaukaisissa
maissa. Hänen silmissään oli Puolan katolinen kuningas Sigismund vielä
Ruotsin oikea perillinen ja Kustaa Aadolf ainoastaan kapinoitsija,
jota hän ei edes tahtonut kunnioittaa kuninkaan nimellä. Kaikki, mitä
kerettiläiseksi saatettiin kutsua, oli hän päättänyt hävittää armotta
juuriaan myöten, ja sellaisia hänellä oli vallan lähellä. Sädekruunu
päänsä ympärillä katseli vielä hänen lipustaan Jumalan äiti hänen
sotajoukkojansa, jotka kädet ristillä lupasivat uhrata verensä hänen
hyväkseen. Välttämätön taistelu oli tullut. Prag ryöstettiin ja sitä
rangaistiin kovasti. Protestantit pakenivat revityistä kirkoistaan ja
tuhotuista kodeistaan ja katselivat levottomina ympärilleen, etsien
itselleen päällikköä. Kuka oli kyllin voimakas tullakseen toiminnassa
uuden ajan mieheksi? Kuka heidät kokoisi ja veisi voittoon, niin että
heidän nuori uskontunnustuksensa ei jäisi riutuvaksi valoksi, jonka
rajuilma puhaltaisi sammuksiin ainiaaksi?

Sodan pahat henget lensivät yli Saksanmaan, hävittääksensä ja
tuhotaksensa sitä kokonaista kolmekymmentä pitkää vuotta. Aura sai
seistä ja ruostua. Hevoset valjastettiin kanuunain eteen. Talonpojat
saivat poimia terhoja ja juuria maasta, tyydyttääkseen nälkäänsä.
Kuin valtaavat pilvijättiläiset riensivät keisarin sotapäälliköt
eteenpäin ja sirottivat liekkejä ja savua yli maiden. Kauhistuen ja
ihaillen katselivat sotamiesjoukot heitä ja seurasivat heitä sokeasti
läpi kuulasateen. Mitä merkitsi sotilaalle, jollei hän saanutkaan
mitään palkkaa! Palavien olkiaumojen ja talojen liekit valaisivat
hänen tietään hänen kahlatessaan yli soiden ja jokien ja taistellen
tunkeutuessaan linnoihin tahi kaupunkeihin, joissa oli täydet kaapit ja
kellarit ryöstettävinä.

Erään Pragin palatsin edustalle pysähtyi joskus pitkä jono
kuusivaljakkoisia matkavaunuja. Hevoset ohjattiin marmorisoimen ääreen,
ja henkivartijoita ja aatelisia hovipoikia vilahteli portaissa. Joka
ilta kokoontui lukemattomia vieraita valaistuihin saleihin, mutta
itse isäntää ei useimmiten näkynyt. Jos hän joskus saapui katetun
pöydän ääreen, istui hän synkkänä, umpimielisenä ja vaikeni. Hän oli
keltaisenkelmeä ja laiha, silmät pienet, mustat ja palavat. Jos hän
vihdoin lausui muutamia lyhyitä sanoja, kuunteli koko pöytäkunta
henkeään pidättäen kuin ennustajaa, kuin jotakin näkymättömistä tulevaa
salaperäistä ääntä. Hiljaista piti olla myöskin hänen ympärillään.
Palvelijat saivat käydä äänettömissä tohveleissa, ja herrat kietoivat
silkkinauhoja kannustensa ympäri, etteivät ne kilahtelisi. Hän oli
valtaavin ja peljätyin kaikista pilvijättiläisistä, ja hänen nimensä
oli Wallenstein.

Nuorena ei Wallensteinilla ollut mitään mainittavaa omaisuutta, mutta
sitten hän meni naimisiin vanhan, hyvin rikkaan lesken kanssa, joka
pian kuoli ja jätti hänelle kaikki tilansa perinnöksi. Ostamalla
sitten halvalla hinnalla karkoitettujen protestanttien linnat ja talot
hän hankki itselleen äärettömän suuria maatiloja. Vapaa-ajattelijana
hän varsin vähän välitti uskovaisten taisteluista. Sotamaineensa
ja rikkauksiensa avulla hän sen sijaan hankki keisarille suuren
sotajoukon ja antoi sotamiesten elättää itsensä heinäsirkkojen tavoin
hävittämällä, mitä oli saatavissa. Kaukaa, aivan muista maista
kokoontui seikkailijoita, jotka ottivat pestin hänen lippujensa alla,
saavuttaakseen kunniaa ja saalista. Hänen rajuinta ratsumiesjoukkoansa
kutsuttiin tavallisesti kroaateiksi. Ja missä kroaattien hopeahelyiset
suitset loistivat ruudinsavun keskellä, siellä tiesivät sekä
katoliset että protestantit, ettei mitään armoa annettu. Sellaista
vitsausta eivät Saksan ruhtinaat vihdoin enää voineet sietää. He
taivuttivat senvuoksi keisarin tempaamaan sotajoukkojen ylimmän
vallan Wallensteinilta ja antamaan sen toiselle pilvijättiläiselle,
seitsemänkymmenvuotiaalle, aina voittamattomalle Tillylle.

Ylhäältä, Magdeburgin valleilta, jotka olivat melkein
kalliojyrkänteiden kaltaiset, näkivät protestantit pian, miten Tilly
läheni sotajoukkoineen, jotka olivat harmaantuneet lippujen alla. Mutta
mikä uusi ja vieras huuto kaikui yli muureilla olevan kansanjoukon?
"Alas keisarilliset!" kuului, "ja eläköön Ruotsin kuningas!"

Kelpo soturi, joka seisoi siinä jalustimissa selkä suorana ja tähysteli
kaikille tahoille johtaessaan puolustusta, oli tosi ruotsalainen
mieleltään, joskin saksalainen syntyjään. Hänen nimensä oli Falkenberg,
ja hän oli valepuvussa hiipinyt kaupunkiin. Ihmeellisiä asioita oli
näet tapahtunut Itämeren rannalla, johon suuri kuninkaan laivasto
ruotsalaisine lippuineen äkkiä oli laskenut maihin. Viheliäistä on aina
vain istua tuvassaan kotikattilan ääressä ja jankuttaa ja huokailla,
että aika on paha. Nuori Kustaa Aadolf oli suurruotsalainen herra,
eikä suurruotsalaisuus salli koskaan nilkuttaa toisten perässä ja
antaa heidän viedä voitot. Hänelle merkitsi suurruotsalaisuus koko
kansan nuorentamista ja elähdyttämistä ja sitten kansan avulla käden
ojentamista uskaliaasti itse lipputankoa kohti ajan ensimäisten
kansojen joukossa. Turhaan ei ollut mestari Olavi puhunut pöntöstänsä
Isossakirkossa, vaikka hän nyt lepäsi vaatimattoman kivensä alla.
Kustaa Vaasan pojanpoika ei unohtanut, mikä oli Vaasan suvun oikea
perintö, vaan saapui nyt auttamaan saksalaisia uskonveljiään. Kaupungit
ja linnoitukset joutuivat hänen käsiinsä, ja eteenpäin kävi marssi
pölyssä ja lumessa — parhaiten lumessa, sillä siihen olivat hänen
ruotsalaisensa ja suomalaisensa parhaiten tottuneet. Mutta ehtisikö hän
pelastamaan protestanttista Magdeburgia, joka oli solminut liiton hänen
kanssaan? Saksilaisten vaaliruhtinas istui ja kulautteli oluttansa
eikä vielä oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella tuntemattomista
vieraista, mutta hän kielsi kuitenkin ruotsalaisia kulkemasta maansa
läpi.

Sillä välin huomasi Tilly käyttää sotaviekkautta. Yötä päivää olivat
hänen suuret piirityskanuunansa jylisseet Magdeburgin ulkopuolella,
jossa aljettiin menettää kaikki toivo, mutta nyt hän antoi niiden äkkiä
vaieta. Yön tullen istuivat uupuneet vahdit haukotellen ja valvoen
Falkenbergin ympärillä valleilla, mutta ääntäkään ei kuulunut enää
Tillyn leiristä.

"Hän tietää, että ruotsalaiset ovat lähestymässä", ajattelivat
magdeburgilaiset. "Vastoin tapaansa valmistautuu vanhus pakenemaan.
Muutamien päivien kuluttua voimme jälleen avata kaupunginportit."
Sielunsa pohjiin iloisina menivät useimmat aamun koitossa kotiin ja
laskeutuivat omiin sänkyihinsä saadakseen vihdoinkin levätä kylliksi.
Mutta tuskin oli aamulla seitsemänlyönti kajahtanut kaupungintornista,
kun huimaavan pitkät hyökkäysportaat kohotettiin hiljaista
kaupunginmuuria vasten. Tummaihoisten valloonien seuraamana kiipesi
mies, joka ei ollut koskaan vapissut. Se oli eversti Pappenheim.
Joka kerta kun sodan halu tahi viha kohotti veren hänen otsalleen,
punastui tavallisesti kaksi miekanmuotoista viivaa hänen rypistyneitten
kulmakarvojensa yläpuolella. "Voitto, voitto!" huusi hän, ja vihdoin
kiinnitti hän keisarillisen lipun muurille, jossa viimeiset nukkuvat
vahdit nopeasti surmattiin.

Falkenberg, joka oli mennyt raatihuoneelle, pysähtyi äkkiä valppaasti
ja kuunteli, ja pian erotti hän selvästi laukauksia ja melua.
Unenkohmelossa olevan joukon etunenässä, jonka hän nopeasti kokosi
kaduilta, riensi hän Pappenheimiä vastaan. Askel askeleelta työnsi hän
tätä takaisin rajussa käsikahakassa, mutta lopuksi hänet itsensä luoti
kaasi.

Hätäkellojen läpätys ja kohoava palosavu ilmoitti vähitellen koko
seudulle, että Magdeburgia ryöstettiin ja hävitettiin. Haavoja,
nälkää, vastuksia, kaikkea olivat Tillyn soturit kestäneet, saadakseen
olla mukana sellaisina hetkinä, kuin nyt. Täällä saattoi köyhinkin
sotamies tulla rikkaaksi kuolinpäiväänsä asti, kun vaan sai hyvän
saaliin. Täällä ei ollut enää lakeja eikä järjestystä. Tarvitsi vain
murtaa lukot ja poimia viitta täyteen. Mutta kuka saattoi laahata
mukanaan marmoritulisijoja tahi pöytiä ja tuoleja ja lasi-ikkunoita?
"Hyvä, lyökää rikki ja antakaa roskan palaa!" Tämä oli rajun
ryöväriroskajoukon tunnussana. "Esille kultarahat, koira!" huusivat
kroaatit päästessään jonkun varakkaan porvarin kimppuun. "Kaksin
verroin lisää! Jälleen kaksin verroin! Jollei sinulla ole enempää,
hyvä, niin saat kuolla!" Naiset koettivat kätkeytyä kellareihin tahi
ullakoille taikka kaduille veristen ruumiskasojen alle. Erään kirkon
lattialla oli vihdoin viisikymmentä naisenruumista kaulat katkaistuina.
Pienet lapset juoksivat ympäriinsä ja huusivat äitiä ja isää, saamatta
mitään vastausta. Kroaatit tarttuivat nauraen heidän jalkoihinsa,
halkaisivat heidät miekaniskuilla ja heittivät liekkeihin. Palkit ja
katot syöksyivät maahan rytisten, ja koko Magdeburg oli sellaisen
tulimeren vallassa, että kuumuus ajoi voittajat takaisin ja pakotti
heidät lykkäämään ryöstönsä seuraavaan päivään.

Tilly katseli kyynelsilmin kaupunkia, kulkiessaan synkkää kulkuaan
kaupunkiin raunioitten välitse. Se saalis, jota hänen miehensä
laahustivat mukanaan, hänen vihdoin taas samotessaan eteenpäin, ei
lainkaan houkutellut häntä.

Uusien hävitysten jälkeen istui hän eräänä yönä majassaan
päälliköittensä kanssa ja neuvotteli. Magdeburgin savuavat soraläjät
olivat viimeinkin säikäyttäneet saksilaisten vaaliruhtinaan
oluthaarikan äärestä. Saksilaiset liittolaisinaan hyökkäsi nyt Kustaa
Aadolf taisteluun. Tillyllä oli tosi edessä, jos hän jo seuraavana
päivänä kohtaisi nuoren voittajan avoimessa taistelussa. Epäröiden
ja haluttomana pudisti monia kokenut sotapäällikkö vanhaa päätään.
Punainen sulka, joka hatusta riippui selkään, heilui ja keikkui, ja
hänen karheat kasvonsa olivat lukemattomien vakojen ja pienten ryppyjen
kyntämät. Ankarana ja viisaana hän katseli vakavasti taistelutoverejaan
syvään painuneilla silmillään. Mutta Pappenheim hymyili salavihkaa
ukon huolestuneelle varovaisuudelle ja löi kärsimättömänä rintoihinsa.
Hänen ruumiissaan oli tuskin ainoatakaan kämmenen kokoista paikkaa,
jossa hänellä ei olisi ollut arpia ja naarmuja. Hän oli saman vuoden
lapsi kuin Kustaa Aadolf, ja hänen suvussaan oli tarina, että joku
arpinen Pappenheim kerran valkoisella hevosella ratsastaen voittaisi
suuren kuninkaan. Hän paloi innosta saada nousta maidonvalkean ratsunsa
selkään ja koetella ennustuksen totuutta.

Mikäli hän puhui, sikäli punastuivat miekanmuotoiset vaot hänen
otsallaan. Vihdoin Tilly taipui. Hitaisesti hän kohosi ja pani
nappiin vihreän takkinsa. Tietämättään olivat he joutuneet istumaan
haudankaivajan asuntoon, ja aamu alkoi nyt sarastaa pienistä
ikkunoista. Heidän mennessään ulos ulkopuolisen huoneen läpi saivat
he nähdä, että seinät olivat maalatut täyteen pääkalloja, luita
ja ruumisarkkuja. Synkkänä käänsi Tilly hatunreunan ylös tummilta
kulmakarvoiltaan ja istuutui satulaan.

He huomasivat nyt olevansa Leipzigin kentillä, ja eräälle harjanteelle
Breitenfeldin lähistöön asetti Tilly sotajoukkonsa. Eräs kroaateista
oli menettänyt hevosensa ja seisoi kaikkein ylinnä erään hänen raskaan
kanuunansa vieressä. Hänen vanhanaikuinen haarniskansa lepäsi niin
raskaana hänen hartioillaan, että se oli hänelle taakaksi. Mutta
yht’äkkiä alkoi hän kuitenkin tasajalkaa hyppiä ja viitata miekallaan.
"Tuolta tulevat ruotsalaiset!" huusi hän tyytyväisenä ja teki yhä
korkeampia ilohyppäyksiä. "Minulla on hyvät silmät, mutta en voi nähdä,
että heillä olisi mitään kanttiinia. En voi myöskään huomata mitään
sytyttimiä enkä mitään pyssyjen tukihankoja. Ja pyssymiehethän kulkevat
ratsumiesten välissä, kuten naisväki poikien välissä tanssileikissä. —
Minäpä sanon jotakin", huudahti hän hetkisen levollisemman harkinnan
jälkeen. "Nuo suoraan sanoen eivät ymmärrä vanhaa kunniallista
sotataitoa. Niin, nepä ovat sotureita! Eivät osaa omaa ammattiansa. Ja
miten ikävää heillä mahtaa olla, mikäli minä olen kuullut. Heti kun
heillä pitäisi olla vapaa hetki, saavat he asettua riviin ja ruveta
laulamaan virsiä. Anna minulle anteeksi, pyhä neitsyt, mutta kyllä minä
sittekin osaan hauskempia lauluja. Ei, hyi tuollaisia silakansyöjiä!"

Hän ei huomannut, että Tilly kalpeni. Peljätyn pilvijättiläisen
seitsenkymmenvuotiset silmät näkivät terävämmin kuin hänen. Kaukolasin
avulla hän näki ruotsalaisten muskettien mukavat piilukot ja pienet
kevyet kanuunat, jotka olivat kätketyt prikaateihin. Mutta mitä
kanuunia ne olivat, jotka eivät tarvinneet edessään enemmän kuin
yhden tahi kaksi hevosta? Niin, ne olivat nahkaisia. No hyvä,
nahkalle kirjoittaminen ja nahkaan pukeutuminen oli vanha asia. Mutta
nahkatorvilla ampuminen, se oli juuri lappalaisten pohjoisten veljien
päähänpisto. Ei, totisesti, tämä ei ollut ollenkaan sellaista kuin
olisi pitänyt olla, ei kroaatin eikä kunnianarvoisan, valkotukkaisen
vanhan koulun sotapäällikön silmissä. Tässä oli nuori nero, joka
uudella sotataidollaan ryntäsi yli-ikäistä ja vanhentunutta vastaan.

Tillyn sotajoukko oli asetettu kolmeentoista äärettömän suureen
neliöön. Ne näyttivät kolmeltatoista isolta varustukselta, sillä
pyssymiesten keskellä kohosivat neliössä jalkamiesten kahdeksantoista
jalan korkuiset piikit kuin seinät. Päällystö puhkui ja komensi.
"Musketti haarukalle, puhalla sytyttimeen, avaa sankki!" kuului
hitaisesti ja perinpohjaisesti. Joskus saattoi tarvita aina
yhdeksänkymmentäyhdeksän eri temppua, ennenkuin musketti vihdoinkin
syttyi raskaasti ponnahtaen tukevassa rautahaarukassa. Niin oli ollut
tapana taistella aina keskiajan päivistä alkaen. Syysaurinko kimalteli
rasittavissa rautavarustuksissa, mutta vähitellen sen peittivät
tomupilvet ja sinertävä sauhu, ja tuli yhä pimeämpi. Nopeaan ja
keveästi levisivät Kustaa Aadolfin joukot pitkiksi jonoiksi, ja hänen
pienet kanuunansa alkoivat soida. Pappenheim oli jo tulessa valkoisen
ratsunsa selässä, etsiäkseen kuningasta oikealta siiveltä, missä
hän tavallisesti oli tavattavissa. Seitsemän kertaa teki Pappenheim
hyökkäyksen, mutta joka kerta hänet lyötiin takaisin rajussa ottelussa.
Vihdoinkin suunniltaan säikähtyneet hevoset kääntyivät ja veivät
ratsastajat mukanaan huimaavaan pakoon. Piikit ja miekat risteilivät,
musketit leimahtelivat ja Tillyn kauheat kanuunat tärisyttivät maata.

Hämärä lisääntyi ja rummut pärisivät, jotta soturit eivät eksyisi
toisistaan. Saksilaisten hylkääminä, jotka jo olivat lähteneet
käpälämäkeen, jatkoivat ruotsalaiset eteenpäin hyökkäämistään. Mutta
taipumattomat suomalaiset etunenässä hyökkäsivät smålantilaiset ja
itägööttalaiset, ja tuliensäteet valaisivat heidän kasvojansa. Mutta
saattoivatko nämä olla Pohjan poikia? Kroaatti, joka vielä seisoi
jäljellä kanuunan ääressä, tarttui miettiväisenä päähänsä. Heidän
kasvonsahan olivat tummat, ikäänkuin he olisivat juuri ryömineet
Magdeburgin tuhkaläjistä. Hän näki silloin, miten eräs heistä
tarttui tukkaansa, ja kun käsi sitä silitti, tuli tukka siitä kohden
valkoiseksi ja keltaiseksi. Ruudinsavu oli laskeutunut märkänä ja
mustana värinä sekä iholle että vaatteille.

Muudan ratsumies, jota säkenöivät säilät lakkaamatta ympäröivät
keskellä temmellystä, oli saanut kallisarvoisen pitsikauluksensa niin
tahratuksi, että se näytti harmaalta rievulta. Hän oli mies parhaassa
ijässä. Mutta hän tirkisti likinäköisesti ja oli niin lihava ja raskas,
että hevonen läähätti ja oli aivan vaahdon peitossa. Päätään piti
ratsastaja taaksepäin nojassa ja vihreä sulka liehui leveäreunaisessa
hatussa. Rinnalla ei ollut mitään suojelevaa panssaria, vaan ainoastaan
keltainen hirvennahkasuojus. Se oli ruotsalaisten kuningas. "Kestäkää,
urheat poikani!" huusi hän reippaalla äänellä. "Ajatelkaa omaisiamme
tuolla kotona. Vielä tunti, ja voitto on meidän silmänkantamattomiksi
päiviksi ja vuosiksi!"

"Jeesus Maria", vastasivat keisarilliset, ja samassa räikyivät
Tillyn torvet. Kroaatti tempasi nopeasti solmusiimaisen piiskansa.
Vaakunakilvillä ja kuvilla kirjaellun jättiläissuuren piirityskanuunan
toinen pyörä oli vajonnut maahan ja se seisoi nyt kallellaan. Sen
edessä oli valjakko, jossa oli neljätoista hevosparia. Muutamat olivat
kaatuneet. Toiset nousivat takajaloilleen kroaattien piiskaniskuista.
Vaahto tippui niiden kuolaimista, ja kaviot nousivat pimeässä. Mutta
mahdotonta oli saada vanhanaikuista rojoa liikkumaan paikaltaan.
Ruotsalaiset kiiruhtivat eteenpäin ja ottivat Tillyn kanuunat ja
lennättivät niiden tulen hänen omia sotureitaan kohti. Eivät ketkään,
paitsi sotapäälliköt, kyenneet kauvemmin käsittämään, mitä alhaalla
hämmingissä tapahtui — eivät ketkään, paitsi yli-ihmiselliset
pilvijättiläiset, jotka saattoivat nähdä pimeään ja kuulivat kaikki ja
tiesivät kaikki. Tilly oli vähällä joutua vangiksi ja vaipui maahan
melkein tajuttomana niistä pyssynperän iskuista, jotka osuivat hänen
päähänsä. Urhoollisimmat muodostivat neliön hänen ympärilleen, ja itse
voittamattomana, vaikka päällikkönä lyötynä, vietiin hänet muskettien
yhteislaukausten kaikuessa pois, ohi ruotsalaisten rivien. Suuri
Breitenfeldin voitto oli voitettu, ja ilta alkoi tulla. Taistelun
ukkonen oli vähitellen tauonnut, ja alkoi jo pimetä, mutta vielä kerran
asetti kuningas väsyneen joukkonsa taistelujärjestykseen. Se oli hänen
kallisarvoisin aarteensa, eikä hän tahtonut antaa sitä alttiiksi
millekään äkkihyökkäykselle.

Kerran aikoja sitten, kun hänen ja hänen suomalaistensa kimppuun oli
käyty takaa päin, seisoi hän taistelun jälkeen ja katseli huolestuneena
kaatuneita. "Kuinka monta urotyötä", sanoi hän, "nämä sankarit
olisivatkaan tehneet, jollei minun varomattomuuteni olisi tuottanut
heille liian aikaista kuolemaa." Kokemus oli sitten vähitellen myöskin
tehnyt hänet varovaiseksi. Kun hän senvuoksi nyt ajattelevaisesti oli
valmistautunut jokaiseen vaaraan, ratsasti hän pitkin rykmenttejä ja
kiitti heitä päivästä, joka ei koskaan unohtuisi. Hän syleili vakavaa
Hornia ja ylisti hänen levollista neuvokkuuttaan ja pudisti hilpeän
Banérin kättä. Sen jälkeen hän käski, että jokainen sotamiehistä
laskeutuisi yöksi levolle sille paikalle, missä kukin seisoi.
Virkistettyään itseään hieman ruualla ja juomalla sotakauppiaan luona
asettui hän sitten itse nukkumaan vaunuihin. Oli jo pitkä aika siitä,
kun hän oli nukkunut omassa kuninkaallisessa vuoteessaan. Milloin sai
hän levätä teltissä, milloin vaunuissa, ja ylhäiset herrat saivat
tärskyä edestakaisin hevosen selässä tahi vaununlaudoilla, kuten hänkin.

Tuli yhä hiljaisempaa nukkuvan sotajoukon keskuudessa, joka rivittäin
lepäsi aseineen poljetulla maalla.

Muudan smålantilainen ratsumies istui yksin muutamain askelten päässä
sytytetystä vaunulyhdystä ja tuijotti miekkaansa. Pyssymies hänen
vieressään käänsi päätään ja sanoi: "Onpa sinulla, vuohenpoika,
sotakentällä mukanasi rumannäköinen kalpa, oikea vanha pyövelinmiekka.
Teili ja pyörä ja hirsipuuhan ovat kaiverretut teräkseen."

"Niin onkin", vastasi smålantilainen. "Sairaana ja raskasmielisenä tuli
kerran rutiköyhä pyöveli isäni tupaan ja istuutui lieden ääreen. Hän
otti vähän vettä käteensä ja joi ja sanoi synkeästi nauraen: 'Monet
taikauskoiset sairaat ovat kuvitelleet mielessään parantuvansa, jos he
joisivat minun halveksitusta kädestäni. Mutta minua itseäni se ei voi
auttaa. Minun sairauteni on täällä syvällä rinnassani, ja sen nimi on
raskasmielisyys.' — Me toiset ryömimme piiloon olkiin, niin pitkälle
kuin saatoimme, ja päivän koittaessa huomasimme, että hän oli kuollut.
Kauvan oli sitten kamala miekka nurkassa, eikä kukaan uskaltanut
siihen koskea. Mutta sitten tuli sota, ja silloin minä ripustin sen
kupeelleni." Smålantilainen oli hetkisen vaiti ja sitten hän lisäsi:
"Kaarle Yhdeksännen verisinä päivinä teki tämä miekka monta jaloa
Ruotsin rouvaa leskeksi. Sitä minä nyt istun ja ajattelen. Nyt me emme
enää käytä terästä omia maamiehiämme vastaan. Näetkös, kuka varovasti
ja kunnioittavasti, mutta kuitenkin kuin hyvänä toverina laskeutuu
levolle kuninkaan viereen vaunuihin? Se on Banér. Kuninkaan isä
mestautti hänetkin. Siinä nukkuvat nyt molemmat pojat veljesvuoteessa."

"Niin, meille ruotsalaisille on tullut toiset ajat", vastasi pyssymies,
pani kätensä ristiin päänsä alle ja vaipui uneen.

Kuningas oli levollisesti nukahtanut urhoollisen Banérin viereen.
Isän muinaiset viholliset ja heidän jälkeläisensä olivat vihdoin
unohtaneet kaiken vanhan vihankaunan ja hänen ritarillisuutensa
ja oikeudentuntoisuutensa vaikutuksesta tulleet hänen alttiiksi
ystävikseen.

Vasta auringon jälleen kohotessa hyökkäsi sotajoukko keisarillisten
hyljättyyn leiriin. Täältä löytyivät pussit, joissa oli Tillyn koko
sotarahasto, ja kuormastovaunuista haettiin esille Magdeburgista ja
muista hävitetyistä kaupungeista ryövätyt aarteet. Entäpä sellaisia
hevosia! Olivat ne juoksijoita, joiden selkään kannatti istua
päivänpaisteisessa vilinässä, keskellä valloitettuja lippuja ja
kanuunia. Satulat olisivat saattaneet kelvata vaikka ruhtinaille.
Tyhjältä näytti usein kotona maakirkoissa ja taloissa, mutta tästä
lähtien olisi tuleva toisenlainen komeus.

Nyt riemuitsevat protestantit kulkivat voittokulkua, ja kutsuivat
Ruotsin kuningasta pelastajakseen ja johtajakseen. Öisin vaellettiin
syvissä metsissä, joissa tulisoihdut valaisivat teitä. Viiniköynnöksiä
kasvavien kunnaitten välitse joukko kulki loistavia katolisia
piispankaupunkeja kohti Rheinjoen seuduille.



Protestanttien päällikkö.


Würzburgin vieressä kohosi ylpeänä Marienburgin arkkipiispanlinna
jyrkällä kukkulalla. Silta, joka vei sinne yli joen, oli räjähdytetty
ilmaan, niin että ruotsalaisten täytyi heittää lankkuja yli ammottavien
halkeamien. Ensimäiset kauhistuivat, kun heidän luotisateessa piti
juosta yli kapean portaan toiselle puolelle, sillä alas veteen oli
enemmän kuin kaksikymmentä kyynärää. Mutta rohkeimmat uskalsivat
vähitellen koettaa, ja monet menivät yli veneissä. Varhain pimeässä
eräänä aamuna huomasi muudan luutnantti vipusillan alas lasketuksi,
mutta sisäpuolella seisoi kaksi sataa keisarillista vahtia, ja he
kysyivät häneltä nimeä ja tunnussanaa. Hänellä oli ainoastaan seitsemän
miestä mukanaan, mutta hän huusi: "Minä olen ruotsalainen! Pian tänne
toverit! Linna on valloitettu!" Se oli hänen vastauksensa. Silloin
syntyi raivoisa temmellys, ja eversti Torstensson hyökkäsi esiin ja
kävi itse linnanpäällikköä vyötäryksestä.

Kun kuningas vihdoinkin tuli ja läksi valloitettuun linnaan, oli selvä
päivä, ja hän katseli linnanpihalla lepääviä kaatuneita. Siinä oli sekä
sotamiehiä että asestettuja munkkeja. Monella heistä oli ihmeellisen
punaiset posket, ollakseen kuolleita. Hän alkoi hymyillä, sillä hän
ymmärsi, että he olivat heittäytyneet maahan ja tekeytyivät kuolleiksi
päästäkseen surmaavasta kalvaniskusta. "Nouskaa ylös!" sanoi hän.
"Teille ei tapahdu mitään pahaa." Heti nousi joukko ruumiita ylös
ilmi elävinä ja he kiiruhtivat kumarrellen tahi polvillaan kiittämään
häntä hänen jalomielisyydestään. Sitten tuli saaliin jako. Sotamiehet
löysivät niin paljon kultarahoja, että he keskenään mittasivat niitä
hatuillaan, kuten luumuja tahi kirsikoita. Keskellä linnanpihaa puhkesi
erään löydetyn arkun pohja, niin että kiiltävät kultarahat vierivät
saappaiden välissä. Silloin selät koukistuivat ja kaikille tuli kiire
poimimaan. Tämä oli toista kuin kulkea kotona isän nauriita nostamassa.

Varuskamari oli ylen täynnä aseita. Maariankuva kappelissa oli
kultaa, ja kaksitoista apostolia, jotka nopeasti saivat seurata sitä
rahapajaan, olivat hopeaa. Mutta nuo monet arvokkaat kirjat pantiin
laatikkoihin ja lähetettiin Upsalan oppineille.

Keskellä voitonhuumetta hämmästytti kuitenkin kaikkia sotamiesten
mitä ankarin kuri ja järjestys. Kaksi heistä, jotka taistelun alussa
omin lupinensa ottivat omenia erään porvarin puutarhasta, oli heti
hirtetty. Jos joku koetti näyttää miehekkyyttään kiroilemalla, sai hän
maksaa sakkoja tahi laskeutua polvilleen ja tehdä katumuksen toisten
nähden. Jos hän oli poissa hartaushetkistä, saatettiin hänet asettaa
kaularautoihinkin. Jos hän joi itsensä päihinsä jossakin valloitetussa
kaupungissa, ennenkuin vihollinen oli kokonaan karkoitettu, sai
hänet vapaasti lyödä kuoliaaksi. Naiset, lapset ja vanhukset saivat
kulkea rauhassa. Saksan protestantit tottuivat luottavaisesti
tervehtimään ruotsalaisia ystävinään ja veljinään. Ja pakenevia
katolilaisia kehoitti kuningas palaamaan. Hän ei tullut pakottamaan
uskonasioissa, vaan taistelemaan uskon vapauden puolesta. Missä hän
eteni voittomatkallaan, siellä hän otti vastaan uskollisuudenvaloja
kaupungeissa ja laajalti maakunnissa.

Sillä aikaa sykki etäällä heikko ja levoton ihmissydän ikävästä ja
kaipuusta. Hänen kuningattarellaan, nuorella ja kauniilla Maria
Eleonoralla ei ollut koskaan enää iloista hetkeä, sittenkuin hänen
miehensä oli hänet jättänyt. Tosin hän matkusti takaisin Itämeren yli
lapsuutensa kotiin Berliniin, mutta mitkään huvitukset eivät voineet
tukahduttaa hänen kaipuutaan siihen puolisoon, joka itse ei enää
koskaan saanut ajatella kotia ja rauhaa. Kaikkien huulilta kuuli hän
sankarin nimen. Mutta niin kiihkeästi kuin hän kerjäsikin ja pyysi
kirjeissään saada häntä seurata, ei kuningas saattanut ottaa häntä
mukaansa sodan kauhuihin. Nyt valjastettiin vihdoinkin hevoset vaunujen
eteen. Ratsumiesten ympäröimänä kiiti hän ylen onnellisena etelään päin
saadakseen muutamat nopeat kuukaudet elää hänen rinnallaan Mainzissa,
kultaisessa kaupungissa, jonne hän asettui talvimajaan. Siellä he
oleilivat loistossa ja komeudessa valtakunnan ruhtinaitten ja lähettien
ympäröiminä.

Vaikka kuningas aina oli arvokas esiintymisessään ja puheissaan, oli
hänen sielunsa kuitenkin kyllin rikas jakaakseen valonsa ja lempeän
hilpeytensä varoja kaikille. Hänen ei tarvinnut näyttämällä hapanta
naamaa ja halveksimalla koko maailmaa teeskennellä itseään vielä
suuremmaksi kuin mitä hän oli. Sellaiset halveksijat ovat itse harvoin
maailman parhaita. Sotaonni ja se arvo, jota hän ihmisenä nautti,
olivat äkkiä tehneet hänet yhdeksi maanpiirin mahtavimmista, ja
kuningattaren silmät seurasivat häntä melkein jumaloiden. Solakkana ja
paljaana nousi hänen kaulansa pitsikauluksesta, ja hänen kiharainen
päänsä kääntyi aina sille taholle, missä kuningas oli. Maria Eleonora
oli sekä oikullinen että itsepäinen, mutta ylen rakastavainen. Kaikki
hänen ajatuksensa ja unensa kohdistuivat Kustaa Aadolfiin ja yksin
ollessaan hän itki katkerasti sitä, että oli soturin puoliso. Hän
vihasi kanuunain jyrinää ja kaikkia noita monia sotatoimia. Hän tahtoi
istua rakkaan puolisonsa kanssa rauhassa takkavalkean ääressä ja antaa
myrskyjen riehua ulkona.

Oli vakava mies mustassa sametissa, joka nyt oli myöskin tullut
kuninkaan luokse, ja se oli hänen kanslerinsa, laajalti kuuluisa
Aksel Oxenstierna. Taivutellen pyysi kuningatar häntä kehoittamaan
herraansa, että tämä ei enää panisi henkeänsä alttiiksi luotien
ja miekkojen keskellä. Mutta kansleri silitti poikkileikattua
pujopartaansa ja vastasi puhumalla isänmaasta. Sitten hän seurasi
kuningasta työhuoneeseen ja suljettuna pysyi ovi myöhään yöhön. Neuvoja
kuuli kuningas kernaasti etenkin niin korvaamattomalta ystävältä ja
opettajalta kuin Aksel Oxenstiernalta. Vasta sitten, kun molemmat
olivat harkinneet kysymyksiä ja tulleet yksimielisyyteen, oli toiminnan
aika käsissä, ja silloin istuutui Oxenstierna kirjoittamaan, kun
kuningas vihdoinkin meni levolle.

Eräänä yönä, kun Oxenstierna istui vahakynttiläin ääressä, seurasi
hän ajatuksissaan sitä sanansaattajaa, joka povellaan, eräs hänen
kirjeistään, ajoi neliä pois Pariisia kohti. Kuka seisoi tuolla Ranskan
kuninkaan salissa, punaisissa, laahustavissa naishameissa? Kapeat kädet
ottivat vastaan kirjeen, mutta kun kasvot kääntyivät sanansaattajaa
kohtaan, näkyi että niissä oli sekä suippoparta että viikset. Ranskan
kuningas se tuskin oli. Hän tahtoi kernaimmin päästä kaikista
hallitusvaivoista. Oxenstierna istui silmät ummessa ja käsivarret
ristissä ja tiesi hyvin, kuka se oli. Poimuiset silkkihameet kuuluivat
kardinaalin pukuun. Se oli loistava kardinaali Richelieu (Risheljöö),
joka ohjasi koko Ranskaa ja joka ovelasti oli solminut armollisen
liiton kerettiläisten ruotsalaisten kanssa, vastustaakseen mahtavaa
Wienin keisaria. Mutta hänen tyytymätön punastuksensa, kun hän luki
kirjeen, kertoi, että nyt oli tullut äkkiä ruotsalaisten vuoro käyttää
kopeata kieltä.

Oxenstierna nosti ylös silmänsä nopea hymynpiirre kasvoillaan ja
tarttui jälleen kynään. "Rakas herra", kuiskasi palvelija, joka hiipi
sisälle panemaan uusia kynttilöitä jalkoihin, "tähän aikaan aamulla
te muutoin tavallisesti nousette ylös hyvän unen jälkeen. Äsken minä
kuulin kellon lyövän neljä."

23

"Silloin saan alkaa samaa tietä uuden päivän", vastasi Oxenstierna
hilpeästi ja selaili papereitansa. Richelieullä oli mielivaltainen
mahti, riippuen aina hänen kuninkaallisen isäntänsä satunnaisesta
suosiosta, mutta ruotsalaisella kanslerilla ja aatelismiehellä oli
toiset käsitykset laista ja oikeudesta. Se mistä kuningas ja hän olivat
sopineet, oli rehellisesti pantava paperille ja lähetettävä kotiin
neuvoston harkittavaksi. Hanhenkynä pistettiin pulloon ja rapisi, ja
jälleen kimalsi esiin sana — isänmaa.

Se ei ollut hänelle korusana juhlahetkiä varten. Se oli työhetkien nimi
koko sille tulevaisuuden asunnolle, jota rakennettiin hänen kansalleen.
Sillä sanalla ajatteli hän tilikamaria, missä tarkastettiin maan tilit
ja elinkeinot. Hän ajatteli uutta hovioikeutta, jonka tulisi katsoa,
että ketään ei väärin tuomittaisi, ja äsken perustettuja lukioita.
Aina siitä lähtien, kun katoliset opettajat olivat lähteneet pois,
olivat ruotsalaiset alkaneet raaistua ja tulla tietämättömiksi. Mutta
nyt oli siellä kotona aljettu päntätä päähän ja lukea, niin että salit
surisivat. Ruotsalaisten piti nousta ajan ensimäisten kansojen tasalle,
se oli tarkoitusperä. Vielä oli aateli taitavin ja kokenein sääty
ja Oxenstierna oli aateliston mies. Loistavan ritariston luominen,
sellaisen, joka ilolla menisi kuolemaan velvollisuutensa kutsuessa,
se oli hänen korkein unelmansa hänen piirtäessään sanaa isänmaa. Itse
muisti kuningas ylpeydellä, että hänen isoisänsä oli ollut ruotsalainen
mies, joka oli vaeltanut metsissä taalalaisvaatteissa ja kirves olalla.
Ennen säätyjen kokoontuessa syntyi usein melua ja sekamelskaa, mutta
hän oli antanut heille erityisen valtiopäiväjärjestyksen. Siten oli hän
saattanut vanhan kansanvapauden soveliaaksi saamaan äänensä kuuluville
uudessa ajassa, ja kaikessa tässä oli Ruotsi silloin useimpien muiden
maiden edellä.

Vähitellen tuli huoneeseen täysi päivä, ja Oxenstierna heitti kynän
ja meni ikkunan ääreen. Alhaalla aamun valossa vilisi ihmisiä, jotka
riemuitsivat ja heiluttelivat hattujaan. Eräästä ikkunasta olivat he
nähneet vilahdukselta kuninkaan, leveän ja leppeän kansansankarin,
joka reippaana kantoi korkealla miehevän kaunista päätään. Kuumana ja
innokkaana ja niin raskain askelin, että lattian lankut vapisivat,
asettui hän tänä varhaisena aamuhetkenä jälleen kanslerin kirjeiden
ja paperikasojen ääreen. Ja silloin hän ei ollut enää ainoastaan
kansanmiehen sankari, vaan korkeastioppinut ja tarkkanäköinen
herra, yhtä kaunopuhelias kuin muulloin sotaisesti ammattitaitoinen
taistelukentällä.

Työnhetket ja runsaat pidot Mainzissa päättyivät toki vihdoinkin, ja
onneton Maria Eleonora sai jälleen istua itkemään. Kaikkine haaveineen
ja päähänpistoineen tunsi hän olevansa kuin avuton lapsi, heti kun
hänen jumaloidun puolisonsa vankka käsi ei ollut hänen kädessään.

Protestanttien suuri sotajoukko, jossa ruotsalaiset nyt olivat
ainoastaan itse ytimenä, läksi jälleen liikkeelle vaskirumpujen
päristessä ja torvien kaikaessa. Kellon soitolla ja ilohuudoilla
tervehdittiin jälleen Kustaa Aadolfia vapaassa Nyrnbergin
valtiokaupungissa, ja kunnialahjana sai hän vastaan ottaa hopeiset
maan ja taivaan pallot. Mutta kun hän oli kulkenut yli Tonavan ja tuli
Baijerin rajalle Lech virran rannalle, odotti häntä Tilly varustustensa
takana toisella rannalla. Harmistuneena ja vihastuneena sureksi vanhus
vielä Breitenfeldin tappelua. Hänestä tuntui kuin hän ei enää koskaan
saattaisi levollisesti sulkea silmiään, jollei hän ensiksi saisi kostaa
voitolla sellaista sotamaineensa häväistystä.

"Kuulkaa pojat", huusi kuningas ratsumiehilleen ja ratsasti lähellä
olevalle liejuiselle rannalle. "Viisikymmentä riksiä sille, joka ottaa
selon joen syvyydestä!"

Muuan rakuuna pukeutui nopeasti talonpojaksi. Hän kahlasi vuolaaseen
ja kuohuvaan alppivirtaan ja tunnusteli pohjaa pitkällä seipäällä.
Pyörteet kohosivat pian hänelle vyötäisiin saakka, ja Tillyn sotamiehet
seisoivat nauraen hänen teeskennellylle kömpelyydelleen. "Oletko aivan
hullu, sinä talonpojan tyhmyri, kun vaan yrität eteenpäin! Jokihan on
kahdenkymmenenkahden jalan syvyinen."

Nämä olivat hyviä tietoja suomalaiselle rakuunalle. Mitä
valittavaisimmalla äänellä rukoili hän silloin miehiä, että he
armahtavaisuuden nimessä auttaisivat häntä julmain ruotsalaisten
käsistä. Eräs sotamies riisui vaatteensa ja meni veteen vetääkseen
miesparan seipäällä toiselle puolelle. Siten sai rakuuna nähdä, millä
tavalla pohja suunnilleen toisellakin puolella kallistui. Enempää ei
hänen tarvinnut viekastella tällä kertaa. Hän oli peljästyvinänsä ja
kömpi vettä tippuen jälleen kuivalle maalle, niin että alastoman ja
palelevan sotamiehen täytyi suuttuneena kääntyä ympäri.

Nyt saattoi rakuuna kertoa kuninkaalle kaiken, mitä hänen tarvitsi
tietää. Sen jälkeen kiiruhtivat ruotsalaiset purkamaan muutamia tupia
ja veistivät rakuunan kuvauksen mukaan puista tarpeellisen korkeat
tukit. Keskeymättä vinkuivat kuitenkin luodit yli veden. Aivan rannan
ääreen sytytti miehistö senvuoksi valtaavan rovion tervasta ja
kosteista oljista, niin että he saattoivat näkymättöminä työskennellä
mustassa savussa ja tehdä sillan pukkien nojaan. Ryhmä nokeentuneita
suomalaisia hyökkäsi reippaasti toiselle rannalle mukanaan lapiot ja
kuokat aseiden sijasta. Siellä alkoivat ne, jotka eivät kaatuneet,
luoda maavalleja sotajoukon suojaksi, niin että se saattaisi seurata
perästä. Sillä aikaa seisoi kuningas itse suunnaten ja laukaisten
kanuunia ja jyrinä vyöryi sisämaahan aina kauvaksi vuoria kohti.

Silloin tuli itse Tilly varustuksestaan kankein, mutta innokkain
askelin. Hän malttoi tuskin sulkea silmiään ja kuiskata tavallista
hurskasta rukoustaan pyhälle neitseelle. Harmista suunniltaan hän
näki, miten hänen väkensä jälleen ajettiin takaisin. Hatunreuna
kääntyi etupuolelta pilviin päin korkean kotkannenän yläpuolella, ja
hiussuortuvat liehuivat hopeanvalkoisina ryppyisten kasvojen ympärillä.
Ylt'ympäriinsä satoi luoteja murskaten puitten latvoja yli horjuvien
rivien. Epäröimättä tempasi hän itselleen yhden lipuista ja kiiruhti
urhoollisimpien vallooniensa kanssa rantaa kohti. Mutta äkkiä vaipui
lippu maahan. Se salamoiva ukkonen oli vihdoin tullut, joka ainiaaksi
oli kaatava pilvi jättiläisen salamallaan. Se luoti, jonka kohtalo oli
määrännyt sammuttamaan hänen pitkän soturielämänsä, oli vihdoin hänet
saavuttanut. Jalka polven yläpuolelta murskautuneena, hervottomana ja
vertavuotavana kantoivat hänet pois hänen lyödyt ja pakenevat joukkonsa.

Tilly asetettiin baijerilaisen vaaliruhtinaan vaunuihin, jotka
raskaasti ja täristen veivät häntä Ingolstadtin linnoitukseen.
Neljätoista pitkää päivää sai hän siellä huokailla tuskanvuoteellaan.
Maallista voittoa hän ei ollut koskaan etsinyt, ja hän jätti
vaatimattoman omaisuutensa jaettavaksi erään sukulaisensa ja niiden
uskollisten sotamiesten kesken, jotka olivat seuranneet häntä niin
moniin urotöistä rikkaisiin taisteluihin. Tuskasta kalpeana änkytti
kunnianarvoisa, vaikka murtunut ukko viimeiset neuvonsa surevalle
vaaliruhtinaalle, mutta hänen omille onnettomuuksilleen ei ollut enää
olemassa mitään lohdutusta. Ruotsalaisten kanuunain ukkosenjylinä
tunkeutui pian sairashuoneeseen ja seurasi häntä aina siihen
silmänräpäykseen asti, jona hän veti viimeisen hengenvetonsa.

Ruotsalaiset samosivat sillä välin eteenpäin ja vihdoin sisään
Mynchenin avatuista porteista. Protestantit huusivat, että nyt saattoi
Kustaa Aadolf kostaa Magdeburgin hävityksen. Sellaisiin veritöihin
piti hän kuitenkin itseään liian hyvänä ja käski päinvastoin mitä
ankarimmin, että kaupunki ja linna monine taideaarteineen olivat
säästettävät. Mutta saavuttuaan asehuoneeseen ihmetteli hän, että löysi
ainoastaan tyhjiä kanuunavaunuja, mutta ei mitään kanuunia. Huomattiin
silloin, että ne olivat kaivetut maahan lattian alle. "Nouskaa ylös
kuolleista ja tulkaa tuomiolle", sanoi hän leikillisesti ja kaivatti
ylös kanuunat, toisen toisensa jälkeen. Niitä oli sataneljäkymmentä
kappaletta. Kun alimainen hinattiin ylös päivänvaloon, huomattiin,
että se oli ladattu ihmeellisillä luodeilla. Siihen oli piilotettu
kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka nyt hilpeästi laskettiin
ruotsalaisten kukkaroihin.

Kauhistuneina näkivät katoliset, miten voittamaton protestanttijoukko
lähestymistään lähestyi keisarin omaa pääkaupunkia. Tilly lepäsi
arkussaan, ja toinen vielä peljättävämpi sotapäällikkö, Wallenstein,
joka oli erotettu röyhkeytensä vuoksi, istui uhkaavaisena ja loukattuna
eräässä loistolinnoistaan. Hänen edessään oli tähtipiireillä täytetty
taulu. Uskonnosta ei hän tahtonut kuulla puhuttavan, mutta tähtiin
uskoi synkkä erakko. Ne olivat hänen jumaliaan. Tähtien asennosta
luuli hän lukevansa tulevan elämänsä, ja ne ennustivat hänelle suuria,
huimaavia kohtaloita. Kuitenkin sai keisari kauvan rukoilla ja luvata
hänelle rajatonta kunniaa ja valtaa, ennenkuin hän jälleen nousi
pimennostaan auttaakseen häntä uusilla, värvätyillä joukoilla. Tähän
asti oli Kustaa Aadolf johtanut sotatapahtumia, mutta Wallenstein
päätti hiljaa ja salaperäisesti työntää hänet takaisin pohjoiseen,
askel askeleelta, ei epävarmoilla kenttätaisteluilla, vaan käymällä
hänen liittolaistensa kimppuun ja nälkäsodalla ja hädällä, ikäänkuin
jonkun selittämättömän taikuuden avulla.

Ruotsalaisten täytyi silloin kääntyä takaisin, auttaakseen uskollisia
ystäviään Nyrnbergissä, ja puolen peninkulman päähän kaupungin
ulkopuolelle rakensi Wallenstein kolmelle kukkulalle jättiläisleirin,
josta kaikki puhuivat kuin sadusta: Se oli niin suuri, että vallit
ja kolminkertaiset etuhakkaukset sulkivat piiriinsä sekä vesistöjä
että kyliä. Meni monta tuntia koko tämän soturikaupungin ympäri
ratsastamiseen, ja kaikkialla loistivat haarniskat ja kanuunat.

Tornikkaan Nyrnbergin ulkopuolella seisoivat ruotsalaiset
järkähtämättömänä vahtina. "Niin kauvan kuin hengitän", sanoi Kustaa
Aadolf, "jää Jumalan avulla Wallensteinilta ainiaaksi Nyrnbergin
muurien sisäpuoli näkemättä." Ja Oxenstiernalle, jonka käskettiin
tuoda sinne apua, hän kirjoitti: "Tämä vastustaja on yksi niitä pahoja
henkiä, jotka saattaa karkoittaa ainoastaan paastolla." Wallensteinin
linnoitetut kukkulat kohosivat kuin kummitusmaailma, jonka asujamet
eivät koskaan näyttäytyneet kirkkaassa päivänvalossa avoimella
kentällä, mutta kuitenkin levittivät kauhua ja kurjuutta. Seudun
kaivojen vesi oli myrkytettyä. Isännättömät hevoset horjahtelivat
laihtuneina pitkin teitä ja toiset tulivat järjettömiksi paarmojen
pistoista, tempautuivat irti ja syöksyivät päistikkaa jyrkänteihin.
Kaduilla makasi ihmisiä, jotka kuolivat nälkään tahi kuumeeseen.
Wallensteinin leiriin tuli vihdoin niin paljon syöpäläisiä, että
sotamiehet eivät saattaneet öisin nukkua, ja teltat olivat maasta
lakeen asti täynnä heinäsirkkoja.

Silloin herättivät Wallensteinin eräänä pimeänä syys: yönä laukaukset
ja unenkohmelossa olevien lasten ja naisten huudot. Äideillä oli tapana
pelottaa lapsiansa ruotsalaisilla, saadakseen heidät tottelemaan, ja
nyt vinkuivat jo näiden peljättyjen luodit teltan kaistojen halki.
Kustaa Aadolf ei ollut voinut kauvemmin katsella miehistönsä kurjuutta.
Musketti toisessa kädessä ja toinen vapaana kiipesivät hänen soturinsa
yli etuhakkausten ja kuilujen kohti korkeinta kukkulaa.

Huipulla oli vanha linnoitus. Siellä seisoi Wallenstein nousevan
auringon säteissä, jotka ainoastaan vilahdukselta saattoivat tunkeutua
taajan savun läpi. Tumma varustus verhosi hänen laihan vartalonsa,
ja keltaiset kasvot ynnä punertava tukka olivat liikkumattomat kuin
kuolleella. Kukaan sotureista ei ollut koskaan nähnyt hänen nauravan
eikä saanut ystävällistä sanaa hänen suustaan. Ryhdikkäänä ja kylmänä
jakoi hän jyrkällä äänellä lyhyitä käskyjänsä ja seisoi sillä välin
mykkänä. Tyhjästä oli hän noussut siihen mahtiin, jonka hän itse oli
luonut, ja paljas hänen läsnäolonsa riitti saattamaan soturit raivolla
taistelemaan.

Kerran toisensa jälkeen lyötiin ruotsalaiset takaisin, ja elävät
liukahtelivat kaatuneitten veressä. Kärsimättömänä ja kuumana
johti kuningas taistelua keskellä murhaavaa tulta, ja hänen oma
kengänkorkonsa ammuttiin irti. Lennart Torstensson otettiin vangiksi ja
teljettiin myöhemmin Ingolstadtissa niin kosteaan ja kylmään vankilaan,
että hän sittemmin alinomaa kärsi luuvalon vaivoja. Kovakätisesti
iskien syöksyi Stålhandske eteenpäin, suomalaisten ratsumiestensä
ympäröimänä, mutta hänet ajettiin takaperin alas rinnettä. Kun
vihdoinkin saapui yö ja sen mukana lotiseva sade, joka teki ruudin
märäksi, täytyi hyökkääjien kääntyä takaisin.

Ei kuitenkaan ollut enää mahdollista jäädä nälkiintyneen Nyrnbergin
edustalle. Eräänä päivänä asettuivat ruotsalaiset joukot
taistelujärjestykseen Wallensteinin leirin eteen ja odottivat neljä
tuntia taistelua. Mutta yhtä salaperäisen hiljaa, kuin hän itse
tavallisesti istui seurassa, olivat hänen kanuunansa ja muskettinsa,
menivätpä etuvartijatkin takaisin leiriin. Vasta sitten, kun
ruotsalaiset olivat lähteneet tiehensä, vetäytyi Wallensteinkin
matkoihinsa. Ja hänen takanansa leimusi koko se suuri leiri, jonka hän
oli itse sytyttänyt.

Nyt tuli äkkiä saksilaisilta sanoma sanoman jälkeen, että Wallenstein
oli alkanut hävittää heidän maatansa. Auttaakseen liittolaisiaan
kulkivat ruotsalaiset jälleen pohjoista kohti, samoja teitä, joita
he olivat samonneet alas voittorikkaita päiviä kohti. Oxenstierna
ratsasti kuninkaan rinnalla, ja kuten silloinkin vei öinen matka halki
syvien metsälaaksojen tulisoihtujen ja tulien valossa. Hiljaa, niin
että kukaan ei voinut kuulla heidän sanojansa, keskustelivat molemmat
ratsastajat rakkaimmista unelmistaan, pohjoismaisesta Itämerenvallasta
ja Skandinaavian ja Saksan protestanttien keskinäisestä liitosta,
Ruotsi päämaana. Vakavina ja ajattelevaisina jättivät he vihdoin
toisilleen hyvästit, ikäänkuin hiljaisen aavistuksen painostamina, että
nämä jäähyväiset kenties olivat viimeiset.

Kuninkaan ratsastaessa Erfurtiin, jossa Maria Eleonora häntä odotti,
oli tämä kaipaavaisena kiiruhtanut alas torille naisväkensä keralla.
Kuningas seurasi häntä huoneisiin, mutta oli niin hajamielinen ja
alakuloinen, että kaikki sen huomasivat. Kiirutta ja intoa oli joka
nurkassa, ja jo seuraavana aamuna täytyi hänen seurata joukkoaan
Wallensteiniä vastaan, joka ei ollut kaukana. Hän uskoi kuningattaren
neuvosherrojen huostaan, kutsui sotaa vitsaukseksi ja muistutti, että
häntä itseään saattoi joka hetki kohdata onnettomuus ja kuolema.
"Näemme jälleen toisemme", kuiskasi hän vaimolleen, "jollemme tässä
katoovassa elämässä, niin kerran ijankaikkisessa autuudessa."
Kyynelsilmin syleili hän häntä ja nousi sen jälkeen satulaan ja
ratsasti pois.



Lytzen.


Oli nyt yllätettävä Wallenstein, joka oli sotajoukkonsa luona
Lytzenissä ja joka varmana rauhastaan oli äsken lähettänyt pois
Pappenheimin ja hänen mukanaan osan joukkoja. Ihmiset ja hevoset
vajosivat syvälle kosteaan saveen, ja vasta myöhään eräänä lokakuun
iltana alkoivat ruotsalaisille näkyä ulkoa tasangolla Lytzenin
kirkontornit. Tie Lytzenistä Leipzigiin ulottui kuin korkea valli
yli kentän. Sen taakse asetti Wallenstein yöllä ojiin pyssymiehensä.
Ruotsalaiset asettuivat lepäämään savisille pelloille, ja kuningas
makasi puoliksi istuallaan vanhoissa vaunuissa. Kenraalit pyysivät
häntä hakemaan itselleen paremman leposijan, mutta hän vastasi heille:
"Miten voisin saada mitään iloa mukavuudesta, nähdessäni niin monien
ympärilläni sitä kaipaavan."

Kun aamu alkoi punertaa, ei hän tahtonut vahvistaa itseään ruualla
eikä juomalla. Paastoten, kuten ehtoollisen edellä, nousi hän hevosen
selkään ilman haarniskaa, puettuna keltaiseen hirvennahkasuojustimeensa
ja harmaaseen päällystakkiinsa. Taaja usva oli levinnyt yli tasankojen,
mutta joukosta joukkoon kaikui jo ensimäinen virsi. Kaukana pohjoisessa
kotimaassa olivat ruotsalaisten talot. Siellä istuivat vanhukset ja
odottivat ja laskivat toisinaan pois työnsä, kuunnellakseen veräjälle
päin, eikö joskus joku sattuisi tulemaan ja tuomaan terveisiä heidän
pojiltaan sodasta. "Rakastetut veljet ja maamiehet", sanoi kuningas
ja pysäytti hevosensa ensimäisen rivin eteen. "Nyt on tullut päivä,
jona teidän on maailman silmissä näytettävä, mitä olette oppineet
niin monella sotaretkellä. Se vihollinen, jota me olemme niin kauvan
etsineet, seisoo nyt aivan edessämme, eikä se ole leiriytynyt
pääsemättömille vuorille eikä kätkeytynyt suurten linnoitusten taakse,
vaan on tasaisella kentällä. Te tiedätte tarkoin, miten huolellisesti
hän on ennen karttanut meidän kohtaamistamme. Senvuoksi eteenpäin,
taisteluun vapauden, maallisen onnen ja ikuisen autuuden puolesta.
Jos, jonka korkein Jumala armossaan estäköön, te tällä kertaa
annatte voittaa itsenne, niin vakuutan minä teille, että kaikki on
auttamattomasti mennyttä ja että ei yksikään meistä pääse takaisin
isänmaahansa. Mutta miksi epäillä sitä rohkeutta, josta olen nähnyt
niin suuria todisteita. Minä tiedän, että te olette valmiit minun
kanssani tänään menemään kuolemaan meidän pyhän asiamme puolesta."

Niin, heidän pyhää asiaansa, joka oli pyytänyt heiltä niin monta
raskasta askelta ja niin monta valvottua yötä, sitä ei saanut uhrata,
maksoi mitä hyvänsä.

Usva oli vähitellen tullut niin sankaksi, että jokainen ryhmä seisoi
kuin yksinään ja hyljättynä, kykenemättä näkemään toista. Silloin
alotti kuningas sotavirren: "Jumala ompi linnamme." Koko ruotsalainen
sotajoukko yhtyi siihen tuhansin äänin, rykmentti rykmentin jälkeen,
ja köyhinkin sotamies tunsi lujalla luottamuksella, että jokainen
hänen taistelutovereistaan joka puolella seisoi valmiina, kuten
hänkin. Vielä hetkisen odotuksen jälkeen alkoi auringon valkoinen
kehä loistaa. Nopeasti hajaantui usva ja kohosi maasta, ja samassa
näkyi Wallensteinin sotajoukko ja kauvimpana vasemmalla palava Lytzen.
"Jeesus, auta minua tänään taistelemaan sinun pyhän nimesi kunniaksi!"
huusi kuningas ääneensä vakavana ja kädet ristissä miekankahvan
ympärillä. "Ja nyt eteenpäin!"

Wallenstein, jota hänen sotamiehensä luuvalon vaivojen vuoksi olivat
kantaneet ympäriinsä paareilla, pani nopeasti jalkansa käärittyyn
jalustimeen ja heilahutti itsensä sotaratsunsa selkään. "Jeesus,
Maria!" huusivat hänen sotamiehensä. "Jumala kanssamme!" kuului
ruotsalaisten vanha sotahuuto, kun he hyökkäsivät eteenpäin tietä kohti
ja anastivat vihollisilta seitsemän kanuunaa. Etempänä, muutamien
tuulimyllyjen kohdalla, syntyi taistelu syvien hautojen molemmilla
puolilla, ja kuningas kiiruhti sinne smålantilaisten ratsumiestensä
kanssa. "Seuratkaa minua, urhoolliset pojat!" huusi hän ja kannusti
hevosta, huomaamatta, että toiset, joilla ei ollut yhtä nopeita
juoksijoita, jäivät jäljelle. Jälleen peittyi aurinko sumuiseen
pimeyteen, kuten ihmeen kautta, ja miekaniskut kilahtelivat haarniskoja
ja kohotettuja pistooleja vastaan. "Ei hätää mitään, lapseni", sanoi
kuningas hilpeästi, kun hänen seuralaisensa huomasivat, että hän oli
saanut haavan toiseen käsivarteensa ja vuoti verta.

Kalpeana nojautui hän satulassaan sitä vastaan, joka oli häntä lähinnä,
mutta silloin osui häneen vielä luoti takaa, ja hän vaipui maahan
hevosen selästä. Eräs uskollinen nuori hovipoika Nyrnbergistä, jonka
monet omat haavat vuotivat verta, jäi viimeiseksi hänen rinnalleen.
Valmiina kuolemaan tarjosi nuorukainen kuninkaalle oman hevosensa,
mutta ei voinut nostaa häntä ylös, vaan saattoi ainoastaan tukea hänen
päätänsä käsivarsiaan vastaan. "Kuka on tuo haavoitettu?" kysyivät
viholliset ratsumiehet ja ympäröivät hänet ruudinsavussa. Leubelfingen
vaikeni ja sai palkakseen miekanpiston läpi vyötäistensä, mutta
kuningas avasi silmänsä ja vastasi: "Minä olen Ruotsin kuningas."
Silloin kajahti rajusta piiristä pistoolinlaukaus, joka ainiaaksi
sammutti hänen sankarielämänsä. Ratsumiehet heittäytyivät kuolleen
päälle ja kiskoivat hänen päältään hänen kultavitjansa ja vaatteensa.
Mutta verinen haava kaulassa ja satula tyhjänä laukkasi sillä aikaa
hänen ruskea hevosensa takaisin ruotsalaisten joukkojen luo, missä se
vielä keskellä sodan melskettäkin tiesi olevansa kotonaan. Soturit
tunsivat heti hevosen ja suunniltaan harmista he aavistivat, mitä oli
tapahtunut. Äskettäin heidät oli lyöty takaisin, mutta sen hetken
jälkeen he tahtoivat kernaammin kaatua viimeiseen mieheen kuin
nähdä auringon laskevan taistelukentällä, jossa heidän kuninkaansa
lepäsi vihollisten vallassa. Weimarin herttua Bernhard, urhoollinen
protestantti, joka aina oli ollut ruotsalaisille uskollinen, asettui
eteenpäin hyökkäävän joukon etunenään. "Vapauden puolustaja on
kuollut", huusi hän. "Minulle ei elämä ole enää mitään elämää",
huusi hän, "jollen saa kostaa hänen kaatumistaan." Verta vuoti pian
hänenkin käsivarrestaan, mutta hän näytti sitä tuskin huomaavankaan,
ja Stålhandske hyökkäsi yli hautojen joukkojensa keralla, Brahe
kaatui polvi murskautuneena ja yltympäri häntä kaatui keltainen
henkivartijarykmentti, joka ei tahtonut elää kuninkaansa jälkeen. Ei
auttanut suuria, että Pappenheim vihdoinkin oli ehtinyt takaisin ja
ratsasti valkoisella hevosellaan etsiäkseen, kuten Breitenfeldissä,
kuninkaallista vastustajaansa. Hetkisen kuluttua kannettiin hänet
kuoliaaksi ammuttuna pois yli poljettujen auranvakojen. Ilta-auringon
laskiessa, joka vielä kerran levitti punertavan valonsa usvapilvien
alle, odotti Wallenstein viimeistä hyökkäystä takki luotien
lävistämänä. Mutta yön tullessa olivat ruotsalaiset saavuttaneet
päämääränsä. Pimeä taistelutanner, jossa päällikkö lepäsi kaatuneena
niin monen parhaan miehensä kanssa, oli valloitettu.

Tulisoihdut käsissä menivät he kaatuneitten sekaan etsimään hänen
ruumistaan. Se oli synkeä vaellus. Kaatuneet hevoset nostivat päätänsä
ja tuijottivat tulisoihtujen valoon, ja haavoittuneet toverit
kohottivat kyynärpäitään ja pyysivät vettä. Vihdoin tulivat soturit
eräälle paikalle, jossa oli aivan hiljaista. Taistelu oli siellä
raivonnut suurella kiivaudella, ja maahan hakatut lepäsivät kuoleman
unta. Vaikeaa oli erottaa ystävää ja vihollista, sillä monelta oli
ryöstetty vaatteet ja he olivat melkein alasti. Kenttäsiteet, jotka
taistelussa olivat olleet tunnusmerkkeinä, vihreät ruotsalaisilla ja
punaiset keisarillisilla, olivat sirotettuina ympäriinsä ja multaan
poljettuina. Etukumarassa kulkivat soturit ja valaisivat kalpeita
kasvoja, ja erään surmattujen soturien kasan alta he vihdoin löysivät
kuninkaan ruumiin. Murheellisina he nostivat hänet maasta ja kantoivat
muutamaan kylään. Veren tahraama nahkavarus oli joutunut vihollisten
käsiin ja jätettiin keisarille, joka katseli sitä kauvan kostein silmin.

Väsyneenä uskonmeteleihin jatkoi Wallenstein ympäriinsä samoamista
joukkoineen, ja luuvalon vaivojen näännyttämänä hän tuli yhä kovemmaksi
ja katkerammaksi. Tuhlaavalla loisteliaisuudella matkusti hän
kuusivaljakkoisissa vaunuissaan kullattujen hopeatorvien kaikuessa.
Ja pian liikkui huhu, että hän ylpeydessään oli valmis nousemaan omaa
keisarillista herraansa vastaan. Muutamat keisarin vanhat ystävät
ottivat haltuunsa Pragissa Böhmin vanhan kuninkaankruunun ja veivät sen
Wieniin, peljäten, että Wallenstein sillä juhlallisesti kruunaisi oman
päänsä.

Vihdoin eräänä iltana hän melkein kaikkien hylkäämänä istui tapansa
mukaan ja tutki tähtiä. Ne ennustivat pahoja tapahtumia. Mutta hän ei
tahtonut uskoa sellaista selitystä, vaan meni vuoteelleen uneksiakseen
rohkeita unia yleisestä rauhasta uskonvapauden nimessä. Täysin
hiljaista piti olla hänen ympärillään, kuten ainakin. Kun palvelija
lukitun oven ulkopuolella äkkiä sai nähdä sotamiesryhmän edessään,
asetti hän senvuoksi sormen suulleen merkiksi, että heidän pitäisi
kulkea hiljaa. "Ystävä", vastasi heidän johtajansa, "nyt on meluamisen
aika!" Samalla hän löi kiivaasti ovelle ja kun sitä ei avattu, lykkäsi
hän sen sisään. Wallenstein seisoi pöydän ääressä paljain jaloin ja
paitasillaan. Mutta sota oli opettanut hänelle, miten vähän hyödyttää
tuhlata sanoja murhaajajoukolle. Vaikeneminen oli aina elämässä
ollut hänen suurin ja salaperäisin taitonsa, ja nyt hän vaikeni
myöskin kuoleman edessä. "Sinäkö olet se konna," kysyi johtaja, "joka
kavalasti petät oman keisarisi? Nyt sinun täytyy kuolla." Liian ylpeänä
puolustaakseen itseään levitti Wallenstein käsivartensa ja johtajan
piikin lävistämänä keskeltä rintaa vaipui hän lattialle ja kuoli
ääntäkään päästämättä.

Kauvan sitä ennen oli kuninkaan arkku viety meren yli Nyköpingiin
ja asetettu kirkkoon, samalla kun kaikki laitettiin järjestykseen
hänen hautaamistaan varten Tukholmassa. Neuvosherrat ja kansa kotona
surivat häntä yhtä vilpittömästi kuin sotajoukko, sillä hän oli ollut
suuri ihmisenä ja yhtä laajanäköinen rauhallisissa kuin sotaisissakin
toimissa. Hänellä ei ollutkaan juuri ollenkaan vihamiehiä.

Kerran toisensa jälkeen antoi lohduton Maria Eleonora nostaa kantta,
saadakseen istua ja katsella hänen jäykistyneitä piirteitään. Hänen
sankarinsa oli taistellut päivänpaisteisen voittotaistelunsa, ja
hengettömänä lepäsi hän nyt hänen edessään pitkissä hopeakankaisissa
kuolinkääreissään. Maria Eleonora olisi pikemmin kuulunut aivan
toiseen aikaan, jolloin uskolliset ritarit polvistuivat lemmittyjensä
sielukynttiläin ääressä. Se aika, joka nyt vallitsi, kävi vakavin
ja levein askelin maan vankassa mullassa, ja vaskirummut jymisivät.
Mitenkäpä jäykät ja arvokkaat ruotsalaisherrat lyhyine ydinpuheineen
saattaisivat ymmärtää ja osoittaa kärsivällisyyttä sellaista naista
kohtaan, joka ei osannut hallita itseään eikä muita. Hän oli liian
epäviisas ja heikko saattaakseen äänensä kuuluville, kun oli
kysymyksessä suurvallan kohtalot. Hän taisi, ainoastaan rakastaa ja
itkeä. Nyköpingin linnassa verhotutti hän kokonaisen huoneen mustalla
kankaalla. Tuolit, lattia, katto, kaikki oli verhottu mustaan.
Ikkunoidenkin edessä oli mustat verhot, niin että ainoakaan päivänsäde
ei saattanut päästä sisälle. Täällä hän istui syvimmässä surupuvussa
tulisoihtujen valossa ja ne, jotka menivät oven ohi, kuulivat hänen
nyyhkytyksensä. Se oli sama linna, jossa Folkungit olivat kuolleet
nälkään ja jossa yhdeksäs Kaarle oli huokaillut yksin, kalpeana
sairaudesta ja kuolemanaavistuksista. Miten lauloivatkaan taas noidat
Nyköpingin pidoista vanhassa linnassa? "Jäät kodiks tunnontuskain,
paarien ja surun ja leskienkyynelten."

Kun arkku hautauksen jälkeen oli laskettu Tukholman Ritariholman kirkon
lattian alle, pyysi Maria Eleonora jo toisena päivänä hautaholvin
avainta, saadakseen vielä viimeisen kerran nostaa kantta. Mutta vakavat
neuvosherrat uhkasivat asettaa vahdin kirkonoven eteen. Vielä oli
hänellä kuitenkin säilössä pyhäinjäännös, joka oli hänelle kaikkea
muuta kallisarvoisempi. Se oli pieni kultarasia, johon hän oli sulkenut
kuninkaan sydämen. Öisin se riippui samettikukkarossa hänen vuoteensa
päällä. Päivin hän istui, kuten ennenkin mustaksi verhotussa huoneessa
ja piti sitä rintaansa vasten. Lakkaamattomien kehotusten taivuttamana
jätti hän sen vihdoin luotaan. Hyväillen kääri hän kultarasian vihreään
silkkiin ja sitoi sen silkkinauhalla. Toisten kädet laskivat sen sitten
kuninkaan arkkuun. Ja siellä se on vieläkin.

Kuitenkaan ei hänen kaipauksensa tyyntynyt. Valepukuiset kääpiöt
koettivat huvittaa häntä hypyillään ja loruillaan. Antelias kun oli,
tyhjensi hän rahapussinsa pohjaan asti ja sirotti koristuksia ja
tukaatteja kaikkien käsiin. Mutta yhtä pitkäksi tuli kuitenkin aika.
Katkerasti hän puhui kylmästä maasta, jossa hän oli tuomittu suremaan,
ja hän päätti ainaiseksi matkustaa sieltä. Arvokas, vanha Oxenstierna,
maan johtomies, pudisti kuitenkin kieltävästi ja paheksivasti harmaata
päätään.

Yksinäisessä Gripsholmassa, jossa hänellä aika ajoin oli tapana
asua, johti kuitenkin taaja lehtikujanne eräästä linnanportista
Mälarin lahden rannalle. "Aion rukoilla kokonaista kuusi vuorokautta
kamarissani", selitti hän eräänä iltana ja kannatti sinne ruokaa
kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen hän lukitsi oven sisäpuolelta, eikä
hänellä ollut ketään muuta mukanaan kuin kamarineitsyensä.

Yö joutui, ja kun kaikki olivat nukkuneet, hiipi hän hiljaa
lehtikäytävää pitkin kamarineitsyensä kanssa alas soutuveneelle. Lahden
toisella rannalla heidät ottivat vastaan yhtä hiljaa muutamat uskotut,
jotka odottivat tammien alla satuloituine ratsuineen. Hän nousi nyt
heti hevosen selkään, ja koko joukko kiiruhti pois täyttä laukkaa sitä
tietä, joka vei meren rannikolle. Joskus keskellä pakoa täytyi heidän
pysähtyä ja levätä hetkinen jossakin talossa. Silloin kuiskasivat
ratsastajat isäntäväelle, että upea nainen oli rikas porvarintytär,
joka oli karannut vanhempiensa luota. Ah, vanhemmat olivat niin
kovat, eikä hän saanut mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Samalla
katselivat he merkitsevästi hänen aina itkeentyneihin silmiinsä
ja osottivat pitkätukkaista aatelismiestä, joka näytti soveltuvan
sulhaseksi.

Gripsholmassa tuli vähitellen jälleen aamu. Hovisaarnaaja asettui
suljetun kamarinoven eteen ja luki kovalla äänellä aamurukouksen,
aivan kuin hänellä muutoinkin oli tapana, kun kuningatar paastosi.
"Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut", huudahti hän vihdoin, kun
hän ypö yksin sai seistä ja laulaa kaikki virren värssyt, kenenkään
laulamatta mukana toisella puolella. Hoviväelle ei jäänyt muuta neuvoa
kuin avata ovi. Harmistuneina ja hämmästyneinä he seisoivat kynnyksellä
ja tuijottivat kärpäsiä, jotka surisivat tyhjässä huoneessa. Suuren
Kustaa Aadolfin leski, josta koko maailma uteliaana puhui, oli
levottomuudessaan karannut kuin seikkailijatar hänen maastaan,
tahtomatta enää elää siellä.

Mutta vuodet kuluivat, ja sinne missä hänen puolisollaan oli hautansa,
hiipivät yhä myös hänen ajatuksensa.

Vielä tuli hän takaisin, saadakseen vihdoinkin nukkua viimeistä
untansa hänen rinnallaan. Laajalti kuuluisan miehen vanhentunut,
vähäpätöinen ja unohtunut leski kannettiin kuolleena vihdoinkin
avattuun hautaholviin. Mutta tämän holvin laakerien joukossa kukkii
näkymättömänä uskollisen sydämen pieni, ujo muistoseppele.



Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.


Leskikuningattaren itkiessä ja nyyhkyttäessä mustassa suruhuoneessa
Nyköpingin linnassa istui pieni kuusivuotias tyttö hänen jalkojensa
juuressa. Se oli hänen tyttärensä Kristiina, hänen ainoa lapsensa, joka
Lytzenin taistelun jälkeen oli perinyt Ruotsin suurvallan kruunun.

Leikkiä ei pienokainen saanut, tuskin kuiskatakaan. Eikä hän
voinut lakkaamatta itkeäkään. Oli kamalaa istua vahakynttiläin ja
tulisoihtujen valossa keskellä päivää, ja tunnit tulivat pitkiksi
kuin ikuisuudet. Ensiksi hän katseli kaipaavaisesti ikkunaan päin ja
mietiskeli mielessään, eikö vihdoinkin edes jonkun kerran kelmeäkään
päivänsäde pääsisi sinne tunkeutumaan. Mutta paksu ja raskas verho oli
tarkkaan kiinnitetty ruutujen eteen. Silloin hän tottui istumaan silmät
ummessa, mutta alkoi olla sen sijaan paljasta korvaa. Askeleita läheni
vähitellen ja katosi taas oven ulkopuolella. Mutta vähitellen oppi hän
jo pitkän matkan päästä tuntemaan narisevat kengät, jotka aina tiesivät
hetkisen vapautusta. Se tapahtui silloin, kun opettaja tuli ja nouti
hänet oppitunnille. Päästäkseen oleskelemasta mustassa huoneessa jatkoi
hän lukemistaan niin kauvan kuin mahdollista. Heti kun yksi kirja oli
pantu pois, kurotti hän kätensä saadakseen toisen.

Vähitellen hän alkoi pitää paljoa enemmän kirjoistaan kuin
leikkikaluistaan ja tuli niin oppineeksi, että hän jo kymmenvuotiaana
kykeni kirjoittamaan kirjeitä sekä saksaksi että latinaksi, Sitten hän
oppi kielen toisensa jälkeen ja vihdoin huvin vuoksi myöskin kreikkaa.
Neulaan ja lankaan hän ei sitävastoin tahtonut koskaan koskea.
Kernaammin hän temmelsi hevosineen metsissä ja mailla kuten poika ja
hyppi aitojen ja ojien yli, niinettä talonpoikaisrengit jäivät suu
ammolla seisomaan.

Aksel Oxenstierna ihmetteli hänen sielunlahjojansa ja tuli itse joka
päivä antamaan hänelle opetusta valtioista ja kansoista. Hän se
oli asettanut tyttösen säätyjen eteen ja antanut heidän tunnustaa
hänet kuningattareksi. Hänen naiskäsiinsä aikoi hän jättää nyt
Ruotsin vallan, joka hänelle oli rakkain ja suloisin maan päällä
ja jonka puolesta Kristiinan isä oli mennyt kuolemaan. Kävi kohina
koko kansassa, joka halusi saavuttaa kunniasijan pohjoismaissa, ja
yksityinen piti ylpeytenään palvella yleistä etua. Sadottain tiloja
oli lahjoitettu Upsalan korkeakoululle. Lukioissa sinkahuttivat
pojat latinalaisen "us" ja "um" päätteen joka toisen sanan
loppuun. Vuoriteollisuudesta pidettiin huolta, ja maahan kutsutut
vallonilaiset sepät kääntelivät rautaharkkoa vasaran alla, niin
että säkenet sinkosivat. Seitsemän aikana aamulla istui Oxenstierna
jo työhuoneessaan, ja Saksassa seisoi koko sotajoukko aseissa
jatkaakseen pitkää taistelua. Oli tuskin ainoatakaan täydellisyyttä,
mitä Oxenstierna ei olisi saattanut toivoa tiedonhaluisen holhokkinsa
hankkivan, tullakseen isänsä veroiseksi. Senvuoksi otti hän hänet
kummallisen äidin hoivasta. Levottomuudella hän huomasi, että tytär
monessa suhteessa tuli äitiinsä, vaikkakin hän oli perinyt isänsä
neron. Senvuoksi hän jätti nuoren kuningattaren erään hänen tätinsä
hoidettavaksi, joka oli hyvin viisas nainen. Häntä kutsuttiin
tavallisesti Pfalzkreivittäreksi, koska hän oli naitu eräälle Ruotsiin
paenneelle Pfalzkreiville. Ja hänellä oli vikkelä ja kelpo poika, jonka
nimi oli Kaarle Kustaa. Leikeissään kuiskivat molemmat lapset usein
toisilleen, että he kerran seuraisivat toisiaan alttarille sulhasena ja
morsiamena.

Sillä välin kasvoi Kristiina, ja Kaarle Kustaa alkoi saada mustia
haituvia ylähuuleensa. Alakuloisena ja tyytymättömänä hän huomasi,
että nuori kuningatar ei kohdellut häntä enää samalla tavalla kuin
ennen. Metsästystorvet kajahtelivat, ja ajo kävi halki metsäin. Eräänä
iltana Kristiina oli istunut satulassa auringonnoususta alkaen. Hänen
sileä, harmaa pukunsa oli mitä yksinkertaisin ja koristukseton. Tuuli
heitteli edestakaisin hänen leveäreunaisen miehenhattunsa sulkaa, ja
tumma päivetys oli hänen teräväpiirteisillä ja vilkkailla kasvoillaan.
Ei kukaan muu ratsastajatar ollut jaksanut seurata häntä, ja hän oli
iloinen saadessaan pitää ainoastaan miehiä ympärillään. Heidän kanssaan
saattoi hän puhua latinalaisista runoilijoista ja filosofeista eikä
ainoastaan harsimisesta ja leipomisesta. Äkkiä hän pysähdytti suuren
uljaan hevosensa, joka oli täplikäs kuin marmori. Kaarle Kustaa
kiiruhti häntä auttamaan jalustimesta, mutta hän oli jo reippaalla
hyppäyksellä päässyt maahan. Kannus kilahti ylöskiinnitetyn hameen
alla, ja hän piiskasi ruskeaa saapastaan ratsuvitsalla. Hän pudisti
taakse päin kiharansa ja katsoi toiseen kylmin, vaihtuvin katsein.
"Miksi niin alakuloisena, serkkuni?" kysyi hän.

Nuori mies taivutti polvensa niiaukseen, kuten siihen aikaan oli tapana
miestenkin kesken, ja huiskautti päästään ottamansa hatun ruohoon
asti. Mutta hän ei vastannut mitään. "Tietääkö serkku, mitä minä olen
istuessani ajatellut?" jatkoi toinen vakavasti. "Mahtaa kuitenkin olla
vaikeat päivät morsiustuolille mennessä, kun sitten aina täytyy totella
toista. Ajatelkoot uteliaat vielä kauvan, mitä he tahtovat. Mutta minä
tahdon uskoa teille, serkkuni, erään salaisuuden: En koskaan, koskaan
minä mene naimisiin yhdenkään miehen kanssa."

Nuori mies taivutti hiljaa päätään, ja heidän eteensä katettiin
illallinen ruohistoon. Torvenpuhaltajat toitottivat, yhteen kytketty
koirajoukko haukuskeli ja heilutti häntäänsä, ja palvelijat kompuroivat
yli puunjuurien vadit ja kannut käsissään. Illan hämärä hehkui yhä
himmeämpänä runkojen välitse, ja tuli lähtemisen aika.

Kaarle Kustaa ratsasti yksin tammien alla. Hartiat ja selkä kyyryisinä
lyhytkasvuisena istui hän hevosen seljässä ja kiikkui hajamielisenä
tahdissa askelten kanssa. "Miksi olen alakuloinen?" toisti hän melkein
ääneen. "Ja sitä hän saattaa kysyä."

Musta tukka oli sileäksi suittu ja laitettu jakaukselle keskelle otsaa
ja posket olivat pyöreät kuin kirkkoenkelin. Ei ollut mitään, mikä
voisi tenhota nuorta kuningatarta, kaikkein vähimmän niin kylmämielistä
kuin Kristiina oli. Hän oli aivan liian viisas ollakseen itse sitä
ymmärtämättä. No, tuo surun oka ei kai kenties pistänytkään aivan
syvälle sydämeen. Oli toinen ja paljoa suurempi tuska, joka häntä
näännytti. Hänen äitinsähän oli Vaasasuvuntytär. Vaasojen verta virtasi
hänen suonissaan, ja kuitenkin kohdeltiin häntä Ruotsissa kuten
muukalaista, niin, melkeinpä kuin kuokkavierasta. Turhaan oli hän
pyytänyt saada jotakin tehtävää Ruotsin palveluksessa. Aina antoivat
herrat epäluuloisan, kieltävän vastauksen. Nuori, kokematon neitsyt
tarttuisi nyt valtikkaan, eikä ollut muka viisasta tehdä ketään muuta
liian mahtavaksi. Niin herrat ajattelivat. Mutta miten hän voisi
johtaa sotajoukkoja? Ruotsissa oli Kaarle Kustaa syntynyt. Se oli
hänen isänmaansa. Kunnianhimoisella ylpeydellä oli hän kuten toisetkin
kuullut voitonsanomia sotajoukosta. Ja sitä maata hän ei saanut
palvella! Täällä pitäisi hänen yksin elää untelossa toimettomuudessa.

Hän pullisti ulospäin paksuja, punaisia huuliaan ja näytti varsin
miehevältä ja pulskealta vihassaan, lyödessään nyrkkiin puristetulla
kädellään poikki edessään olevia oksia. Mutta nyt oli hänen päätöksensä
tehty. Yksinkertaisena vapaaehtoisena aikoi hän lähteä sotaan. Sitä
ei kuitenkaan kukaan voisi häneltä kieltää. Hän muistutti nuorta
asemiestä muinaisilta ajoilta, joka ratsasti maailmaan seikkailemaan,
saavuttaakseen itselleen ritarinkannukset. Ja nyt saamme kuulla, miten
seikkailu päättyi.

Vielä vuoti ruotsalainen veri Saksan tanterilla, missä Banér johti
joukkojaan uusiin taisteluihin. Kunnioitettuna kuin ruhtinas hän eli
ja asui vallihautojen ja kanuunien keskellä, ja teltasta tuli hänen
kotinsa. Vihdoin olivat sotamiehet kolmena yönä peräkkäin kuulevinansa
äänen, joka huusi: "Tule, Banér, tule, nyt on aika!" He mutisivat, että
he tunsivat äänen, ja että se oli hänen vaimovainajansa ääni. Mutta
Banérin ruskeat silmät loistivat elämänhaluista uhkaa, ja hän vastasi
ääneensä nauraen: "Minua kutsutaan tuleviin voittoihin." Ilvehtien
tyhjensi hän samalla maljan ja antoi kanuunien jyristä. Vähän sen
jälkeen vyöryi uudelleen sellainen ukkonen ruotsalaisten leiristä, että
porvarit ja talonpojat säikähtyneinä juoksivat kirkkoihin. Mutta Banér
se vain ammutti kanuunia iloissaan siitä, että oli saanut myöntävän
vastauksen eräältä kuusitoista-vuotiaalta mark-kreivittäreltä, jota
hän kosi. Miehistö muisti kuitenkin yhä edelleen: huutavan äänen,
ja sotapäällikön nääntyneen näköiset kasvot ilmaisivat pian, että
hänen hetkensä oli lyönyt. Vihollisen ahdistamaa ja vilutaudin
värisyttämää miestä kantoivat vihdoin hänen sotamiehensä ja hän huusi
kuumehoureissaan, ettei kukaan muu kuin Torstensson ollut mies perimään
hänen miekkaansa. Kokonaisen kuukauden näkyi sitten marssivien rivien
välissä arkku, ja siinä, mustan paaripeiton alla, kuljetettiin kuollut
päällikkö hitaisesti kotia kohti omaan maahansa.

Vaikka Torstensson oli niin luuvalon murtama vankeusaikansa jälkeen,
että häntä täytyi kantaa paareilla, johti hän kuitenkin sotajoukon
keisarillisen Wienin muureille asti. Hänen palveluksessaan ratsumestari
Kaarle Kustaa sai kohota arvoasteissa. Hän sai kerran käsikähmässä
luoteja hattunsa, takkinsa ja paitansa läpi, ja luoti pyyhkäisi
tukan kokonaan pois yhdeltä puolelta, ikäänkuin parturi olisi siitä
leikannut saksillaan. Mutta hän pullisti poskensa ja huulensa ja iski
jälleen. Sepä oli jo koulua sellaiselle miestenmiehelle, ja sotamiehet
rakastivat häntä. Vihainen hän oli, ja kylläkin saattoi huomata, että
hän oli kotka, joka aikoi lentää korkealle. Sellaiselle miehelle,
jolla päällepäätteeksi itse kuningatar oli puolittain morsiamena,
kävikin nouseminen nopeasti. Ja jollei Kristiina saattanut tulla hänen
omakseen, saattoi hän kuitenkin häntä kuninkaallisesti lohduttaa.
Koko sotajoukon ylipäällikkönä sai hän vanhassa, ruotsalaisille
uskollisessa Nyrnbergissä hoitaa isännyyttä, kunnes vihdoinkin
loistavat pidot vahvistivat sanoman, että rauha oli solmittu keisarin
kanssa kolmekymmenvuotisen sodan jälkeen. Keskellä pöytää suihkutti
suihkukaivo hajuvettä, ja eräästä ikkunasta suihkutti kullattu Ruotsin
leijona viinisäteitään yli kansan, joka joi ja lauloi ja tanssi. Yön
saapuessa marssi juhlasaliin kolmekymmentä ruotsalaista pyssymiestä,
ja he käänsivät muskettinsa kattoa kohti ja ampuivat laukauksen
toisensa jälkeen, niin että toinen pöytävieras tuskin saattoi enää
nähdä toista savulta. Ruudinsavussa oli kokonainen miehenikä kulunut
ja ruudinsavussa tyhjennettiin viimeinen malja rauhan siunaukseksi
ja Saksan valtakunnan onneksi, missä protestantit nyt saisivat samat
oikeudet kuin katoliset.

Mutta kotona häntä tervehti Kristiina vielä suuremmalla kylmyydellä
kuin ennen. Ei auttanut, että hän muistutti lapsuudenlupauksista tahi
surustaan. Kristiina ymmärsi, että suru koski enin hänen kruunuaan,
ja sen hän lupasi hänelle perinnöksi. Itse hän tahtoi elää naimatonna
ja vapaana kirjainsa keskellä. Kaarle Kustaa näki, että uudet ystävät
kuiskasivat viekkaasti imartelujaan kuningattaren korvaan, ja hän
tuli yhä varovaisemmaksi puheissaan ja vetäytyi syrjään Borgholmiinsa
kaukaiseen Öölantiin. Siellä vyöryi meri pitkin rantoja ja tuuli
vinkui päivät ja yöt ikkunankomeroissa. Juuri senvuoksi että hän tunsi
voimansa, tuli toimettomuus hänelle raskaaksi vaivaksi, ja joskus hän
luuli, että hän saisi hautansa tässä yksinäisessä saaressa. Hän pani
toimeen juominkeja, jotka kestivät siksi, että aurinko paistoi tyhjiin
kannuihin. Sitten hän otti lapion ja rupesi istuttamaan puita. Mutta
joskus valtasi hänet katkeruus, ja silloin hän puhui siitä, että
tekonimellä lähtisi samoilemaan kohti uusia seikkailuja. Harmistuneena
ja kunniaa ikävöiden harkiskeli hän, miten paljoa lujemmin hänen
kätensä kuin oikukkaan naisen saattaisi pidellä ruotsalaista
soturinmiekkaa. Jokainen kirje kertoi, miten Kristiina lahjoitti
kokonaisia pitäjiä imartelijoilleen ja tuhlasi, mitä kansa oli ostanut
niin monien vuosien kieltäymyksillä ja taisteluilla.

Vanha Oxenstierna oli nyt vastenmielisesti nähty vieras hovissa.
Kristiina ei tahtonut enää kuulla hänen isällisiä neuvojaan. Tukholman
kuninkaallinen linna, jossa ennen oli annettu nuhteita, milloin joku
irvisti pahasti kaljatuopille, ei enää ollut kauvemmin tuntemattomana
ja erillään kaukana metsien ja lumisten teitten takana. Se mitä siellä
tapahtui, koski jo nyt muitakin kansoja, ja ulkomaiset vieraat nousivat
sen portaitten ääressä kullalla koristetuista vaunuista. Tyytymättömänä
kulki Kristiina ympäriinsä vanhoissa Vaasasuvun huoneissa, joiden katot
hänestä alkoivat tuntua liian matalilta.

Sisävesien lahtien rannoilla loistivat nyt valtaavat linnat,
joita kotiinpalanneet sotapäälliköt olivat kohottaneet voitetulla
saaliillaan. Joutsenet uiskentelivat siellä karppilammikoissa, ja
tuuheat säleistökäytävät johtivat portille. Etehisestä pisti nenään
terävä haju, ja hovimestari veti sitä mieltymyksellä sisäänsä siinä
uskossa, että se paransi tauteja. Tuskin se käry tuli maustetusta
villisikapaistista, jota kannettiin ohi. Ei, se levisi siitä pilvestä,
joka vyöryi salista, missä linnanherra ja hänen vieraansa aivan kuten
ennen teltassa istuivat pitkine liitupiippuineen ja syljeskelivät.
Sodassa he olivat näet oppineet uuden taidon. Se oli tupakan
polttaminen. Kultanahkat ja lasit ja maljat loistivat tammikaapin
yläpuolella. Kaiken piti nyt olla raskasta, komeaa ja rikasta. Eräästä
ovesta vilahti jotakin, jota nykyajan lapset olisivat saattaneet luulla
kamaliksi ja koreiksi ruumisvaunuiksi. Se oli suuri vuode töyhtöineen
ja hopeakukkaisine uutimineen, missä Kristiinan piti maata, milloin
hän tuli vierailulle. Vaskirumpujen jymistessä tyhjennettiin salissa
maljoja soturin tavalla pikari kummassakin kädessä ja jalat harallaan.
Vaatteet leikattiin tahallaan siten, että vatsalle jäi hyvästi
sijaa. Oli hienoa, ylhäistä ja kreivillistä seisoa vatsa pullollaan.
Kristiinalla, joka itse joi ainoastaan vettä ja tuskin kajosikaan
paisteihin, oli ikävä sellaisissa kemuissa. Oppinut keskustelu huvitti
häntä kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki maailman kastikkeet ja
piirakat.

Kirkotkin koristettiin etäisilläkin seuduilla äkkiä anastetuilla
ebenholtsi- ja norsunluukoristuksilla. Vahvistettuna uskossaan nousi
pappi saarnastuoliin, joka oli tuotu kotiin meren yli voittomerkkinä,
eikä hän säästänyt paavillisia. Mutta Kristiina alkoi etsiä ystäviään
katolisten muukalaisten joukosta ja istui saarnan aikana silmäillen
jonkin latinalaisen runoilijan kirjaa. Tahi taputteli hän myöskin
pientä sylikoiraansa, joka ylpeästi pisti turpansa hännän alle
tahtomatta nähdä penkkien sekalaista seuraa.

Kuningatar väsyi suvaitsemattomiin sanoihin ja itsetyytyväisiin
suursyömäreihin, joille voitonhuumaus oli noussut viinin mukana
päähän. Vasta tuttavallisessa oppineiden piirissään tunsi hän olevansa
henkisten vertaistensa seurassa. Myöhään sammutettiin kynttilät
hänen luonaan ja varhain ne jälleen sytytettiin pimeinä ja kylminä
talviaamuina, sillä unta ja lepoa hän kammoksui. Hänen huoneessaan
näkyi sangen usein majesteetillisen komea taalalaissukuinen mies.
Se oli runoilija Yrjö Stiernhielm. Kauniit piirteet olivat vakavat,
mutta kirkastuivat helposti, sillä pohjaltaan oli hänen vahva
sielunsa iloinen kuin itse terveys. Kuka saattoi laskea kaiken, mitä
hän oli miettinyt ja koettanut tutkia! Juuri ruotsalaisille, jotka
äsken satumaisissa sotaseikkailuissa olivat valloittaneet kaukaisia
kaupunkeja ja kyliä, oli ominaista sekin, että he antoivat ajatuksen
lentää kauvas seikkailuihin. Tuskin se oli todellisen totuudenetsijän
tie, sillä se on kestäväisyyden ja itsensähillitsemisen. Se, mitä
ruotsalaiset useimmiten miehissään ihailivat, ei ollut hiljaista ja
rakkaudessa palavaa liekkiä, vaan tulen leimahtelemista sinne tänne.
Siellä, missä mitään varmaa todellisuutta ei kauvemmin ollut pohjana,
sai mielikuvitus ja suurenteleva huimuus täyttää tyhjän sijan.
Niin oli Stiernhielminkin laita. Ruotsalaisten voittojen ja heidän
kielensä verrattoman suloisen soinnun häikäisemänä ei hän saattanut
ajatella vähempää kuin että muinaisruotsin täytyi olla kaikkien
muiden kielten äiti. "Minä todistan sen heti, armollisin neiti",
huudahti hän seisoessaan ja pitäessään oppinutta esitelmää hovin
edessä. "Eikö Aatamia luotu tomusta? Senvuoksi hänen nimensä sai olla
Av damm (= tomusta). Ja kun hän näin kurkisti eteensä unensa jälkeen
ja hämmästyneenä sai nähdä äsken luodun naisen sivullaan, silloin hän
sanoi: He, va? (= heh, mitä?) Ja sitten hänen nimekseen sai tulla Heva
tahi Eeva kaikiksi päiviksi. Mitä arvellaan, eikö tämä ole puhtainta
ruotsia?" Kaikki nauroivat ja pitivät hauskaa, ja veitikka kimalti
tyytyväisen Stiernhielmin omissa sukkelissa silmissä.

Tavaraa ja kultaa katsoi hän mullaksi, mutta näyttääkseen, että hänen
rakas äidinkielensä oli yhtä taipuisaa ja notkeaa kuin mikä muu
kieli hyvänsä, sommitteli hän juhlanäytöksiä ja oivallisia runoja
Kristiinalle. Runoja ja lauluja oli tehty ennenkin, mutta hän pakotti
sanat kreikkalaiseen ja roomalaiseen tapaan määrätyssä tahdissa
polkemaan pitkissä riveissä paperilla kuin sotamiehet, milloin komealta
kajahtavina, milloin huimina ja hauskoina. Ja katsoppa, mikä ihme
silloin tapahtui! Hänen hoidossaan kasvoi ja kypsyi yhä enemmän pieni
sinisilmä lapsi. Se lapsi oli runoustaide, ja itse hän sai nimekseen
"ruotsalaisen runoustaiteen isä".

Täten harjoitettiin kaunokirjallisia ja oppineita urheiluja nerokkaan
kuningattaren ympärillä. Mutta ulkomaalaiset suosikit olivat
joskus ainoastaan onnenonkijoita, jotka hän verhosi timanteilla ja
tukaateilla ja joille hän antoi kullalla silattuja vaunuja korskuvine
valjakkohevosineen. Päivät pyörivät juhlissa ja tanssinäytelmissä,
ja puettuna paimenettareksi tanssi hän jumalien ja jumalattarien
joukossa. Pian ei ollut enää mitään jäljellä tuhlattavaksi. Suurvallan
päivinäkin oli hänen maansa liian köyhä pitääkseen pystyssä
ulkomaalaista komeutta, ja kansa nurisi. Verotaakat olivat kasvaneet
sodan aikana, ja talonpoika arveli, että hänen hevosensa olivat kyllin
kauvan hölkyttäneet teillä kruunun kyytikoneina. Hänen tullessaan
kaupunkiin olivat hänen korinsa ja säkkinsä punnittavat ja verotettavat
tulliportilla. Aateli oli saanut niin paljon maata, että toisille
säädyille tuli ahdasta, ja he alkoivat tyytymättöminä tunkeutua esiin
ja toivoa uutta aikaa. Sellainen on aina oven edessä niin kauvan kun
kansa elää ja sillä on voimia. Mutta suuri Oxenstierna oli murtunut
ja vanha eikä tahtonut ymmärtää sitä uutuutta, että säätyjen pitäisi
tulla toistensa kaltaisiksi kuin neljä siansorkkaa. Kristiina ei voinut
myöskään poimia takaisin omaan taskuun, mitä hän itse oli lahjoittanut
pois läänityksinä. Siihen tarvittiin uusi ja voimakkaampi käsi, ja hän
tiesi, että sellainen oli Ölannissa. Väsyneenä ruotsalaisiin kuuli
hän heidän tyytymätöntä mutinaansa, ja hänen ajatuksissaan selvisi
houkutteleva uni, joka kasvoi kärsimättömäksi kaipuuksi. Miksi ei
hän vihoviimein voisi lahjoittaa pois omaa raskasta kruunuaan ja
neitseellisenä ja vapaana elää päiviään nerojen ja oppineiden keskellä
etelän marmorisaleissa! Kuvateokset ja posliinit ja kirjat sälytettiin
arkkuihin, jotka kannettiin linnan huoneista ja pantiin vaunuihin.
Uteliaita arvailemisia kuiskittiin portaissa ja kyseliäät ihmiset
ympäröivät ajureita hollituvissa. Oliko totta, oliko mahdollista, että
kuningatar todellakin ajatteli muuttaa pois maastaan?

Niiden, joiden oli vaikea uskoa sitä, tarvitsi ainoastaan tyrkkiytyä
esille niiden joukkojen välitse, joita eräänä päivänpaisteisena
kesäkuun päivänä vilisi Upsalan linnan ulkopuoleisella kukkulalla.
Valtaistuinteltan alla valtakunnansalissa nosti Kristiina omin käsin
säkenöivän kruunun päästään. Kun kärpännahkavaippakin oli otettu
olkapäiltä, pysähtyi hän alimmalle portaalle sileässä valkoisessa
silkkihameessaan, viuhka kädessä. "Kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa",
lausui hän, "joka on antanut minun syntyä kuninkaallisesta suvusta ja
kohottanut minut niin suuren ja mahtavan valtakunnan kuningattareksi.
Kiitän myöskin niitä herroja, jotka minun alaikäisyyteni aikana
ovat ohjanneet hallitusta, ja neuvoskuntaa ja säätyjä heidän
uskollisuudestaan." Vihdoin ojensi hän kätensä Kaarle Kustaalle, joka
oli mitä mustimmassa surupuvussa, ja ohjasi hänet sitä pöytää kohti
valtaistuimen vierellä, missä kruunu oli häntä odottamassa. "Minä
tunnen tarkoin ne korkeat ruhtinashyveet, jotka teitä kaunistavat",
sanoi hän. "Niihin kiinnitin huomioni, en sukuun, valitessani teidät
jälkeläisekseni. Ainoa kiitollisuus, mitä teiltä vaadin, on hellyys
äitiäni kohtaan ja niiden palvelijoiden ja ystävien hoivaaminen, jotka
minä tähän maahan jätän."

Muutamia tunteja sen jälkeen kuuluivat koraalit tuomiokirkosta, missä
Kaarle X Kustaa kruunattiin. Sillä aikaa vaelsi Kristiina huvikseen
kaupungin ulkopuolella kevein ja tyytyväisin askelin. Hän tunsi itsensä
ylpeäksi siitä kuningatarta kohtaavasta harvinaisuudesta, että sai
kuunnella kellojensoittoa ja kanuunilla ampumista oman seuraajansa
kruunauksessa. Kyyneleisiä silmiä näki hän monia, ja myöhään yöllä,
ajaessaan pois yli tasangon, kuuli hän äkkiä kavioidenkopsetta vaunujen
takana. Se oli Kaarle Kustaa, uusi kuningas, joka ritarillisesti oli
kiiruhtanut jäljestä seuratakseen häntä pitkän aikaa vaununikkunan
ääressä.

Hän antoi sanoa kaikille ainoastaan matkustavansa ulkomaille
terveysvettä juomaan. Sitten hän kyllä tulisi takaisin. Mutta pian
vaunut keikkuivat nahkahihnoineen etelään, valtakunnanrajaa kohti, ja
kylmästi ja merkitsevästi hymyillen näki hän linnojen ja kirkkojen
vilahtelevan ohitse metsikköjen välitse. "Vihdoinkin vapaa" ajatteli
hän, ja sydän löi nopeammin. "Niin, istukaa te vaan oluttuoppienne
ääressä, jalot herrat, ja koetelkaa kehuvasti koivestanne luodin
jälkeä, jonka saitte Breitenfeldissä tahi Lechin luona. Ja jyriskää te,
rovastit, ryöstetyissä saarnastuoleissanne. Minä messutan oman mieleni
mukaan. Vanhat paavilliset opit ovat väljiä ja tilavia vaippoja, mutta
täällä minä en voi hengittää. Yksinkertaisena pohjoismaalaisparkana,
kerettiläisenä en voi päästä etelämaisiin hoveihin. Kun paavi tervehtää
Kustaa Aadolfin tytärtä, lupaan minä, että hän jo on katolilaiseksi
kastettu."

Rajapurolla hyppäsi hän alas vaunuista ja juoksi innokkaasti Tanskan
alueelle. Täällä hän kiiruhti pukeutumaan mieheksi. Kaksinhaaroin
satulassa ajoi hän pois täyttä laukkaa huimaavaa vauhtia. Kalpa löi
ratsusaapasta vasten. Miehenhattu ja taaja musta tekotukka kuumensivat
hänen päätänsä, ja raskas pyssy painoi olkapäätä. Mutta se oli puku,
jossa hän heti tunsi viihtyvänsä. Pölyn peittämänä heilutti hän
ratsuvitsaansa, ja seurue oli joskus jäädä jälkeen.

Nyt ei hänen tarvinnut enää riidellä itsetietoisten neuvosherrain
kanssa eikä kirjoittaa komeaa ja helähtelevää nimeänsä pitkäveteisten
päätösten alle. Maailma oli avoinna, ja hän oli vapaa — mies!
Kaikki surut olivat heitetyt pois kuin kulunut säkki, kaikki riemut
jäljellä. Hädän rosoista leipää ei hänen tarvinnut koskaan syödä,
sillä halveksittu Ruotsi kelpasi kyllä lähettämään runsaasti kultaisia
eläkerahoja. Saattoiko kukaan järjestää paremmin onneaan! Hän seisoi
niiden lakien yläpuolella, joihin toisten täytyi nöyrästi alistua ja
joita heidän tuli totella. Hän aikoi ainiaaksi jäädä kuningattareksi
ja nautti samaa kunnioitusta kuin kuningatar, mutta valtakuntaansa hän
kuljetti mukanaan, kuten mustalainen telttaansa. Sinä oli nyt jokainen
palatsi, missä hän satunnaisesti asui. Ja oman hoviväkensä elämää ja
kuolemaa hän vallitsi.

Syksy tuli ja kuumesairaana laskettiin Aksel Oxenstierna kotonaan
kuolinvuoteelleen. Täynnä kiitollista kunnioitusta sitä uskottua miestä
kohtaan, joka niin viisaasti ja uskollisesti oli palvellut maatansa,
kiiruhti Kaarle Kustaa hänen vuoteensa ääreen ja puristi viimeisen
kerran jäähyväisiksi hänen väsyneitä käsiään. Kun hän vihdoin seisoi
vanhuksen kylmentyneen ruumiin ääressä, kuiskasi hän ajattelevaisesta
"Onnellinen se, joka on niin elänyt; onnellinen se, joka niin kuolee!"

Kristiinasta saatiin ajan mittaan lakkaamatta uutisia. Ruotsalaiset
kuulivat, että hän eli hauskuuksien pyörteessä, kulkipa hän
missä hyvänsä. Usein hän ajoi samoja teitä, joita hänen isänsä
sotajoukkoineen oli samonnut taisteluun paavinmahdin vanhentunutta
valtaa vastaan. Mutta nyt ei ollut enää mikään salaisuus se, mitä hän
uneksi. Kuuluvasti ja avoimesti tahtoi hän vihdoinkin koko maailmalle
osoittaa, että hänen isänsä voiton hedelmät olivat hänelle arvottomat.

Innsbruckin linnassa pyysi päällikkö häntä kohteliaasti valitsemaan
tunnussanan miehistölle tulevaksi päiväksi. Hän katseli ikkunasta
lumisia alppienhuippuja, jotka hehkuivat illanhohdossa, ja antoi
hänelle tunnussanoiksi samat sanat, joita Wallensteinin soturit olivat
huutaneet Lytzenin edustalla: "Jeesus Maria!" Päivän tultua vietiin
hänet suurella komeudella hovikirkkoon, hänen päällensä pirskotettiin
vihkivettä ja hän asettui punaiselle veralle. Tässä polvistui Kustaa
Vaasan jälkeläinen upealle tyynylle, katsoi pappia levollisesti silmiin
ja lupasi aina totella paavia Kristuksen vallanpitäjänä maan päällä.

Hän jatkoi sitten riemuretkeään halki Italian, ja Loretton
pyhiinvaelluspaikalla kiinnitti hän Maariankuvan päähän timanttisen
ja rubiinisen seppeleen. Roomaan hän tuli valkoisella hevosella,
itse puettuna puolittain mieheksi, puolittain naiseksi, lyhyeen
hameeseen, ruumiinmukaiseen liivitakkiin, töyhtöinen miehenhattu
kullankiharaisella tekotukalla. Rajattoman riemun vallitessa vietiin
hänet Pietarinkirkkoon, paavin jalkain juureen.

Runoilijat, taiteilijat ja oppineet kiiruhtivat heti kokoontumaan
nerokkaan maattoman kuningattaren ympärille, hämmästyneinä hänen
tiedoistaan ja purevasta sukkeluudestaan. Kaunokirjallisten
ajankulutustensa välillä osoitti hän joskus miesmäisyyttään.
Enkelinlinnassa tarttui hän eräänä päivänä sytyttimeen ja laukaisi
kanuunan, niin että luoti lensi suoraan yli talonkattojen ja osui
erään palatsin porttiin. Hän tahtoi myöskin käydä Ranskan kuninkaan
luona ja panttasi sekä helmensä että jalokivensä voidakseen esiintyä
tarpeellisella komeudella. Silloin hän kerran eräässä kuninkaan
linnassa suuttui tallimestariinsa niin, että muitta mutkitta antoi
henkivartijainsa pistää hänet miekoilla kuoliaaksi. Sellainen vieras ei
miellyttänyt ajan pitkään, ja jälleen hänen täytyi lähteä liikkeelle
kaikkine palvelijoineen, hevosineen ja vaunuineen.

Ruotsiinkin hän suuntasi matkansa, mutta siellä hän sai kuulla kovia ja
katkeria sanoja. Valkohapsinen arkkipiispa puhui närkästyneenä paavin
viekkaasta taidosta houkutella puoleensa sieluja, mutta hän vastasi:
"Hyvät herrat, minä tunnen paavin paremmin kuin te. Hän ei maksaisi
neljää taalaria kaikista teidän sieluistanne yhteensä."

Vihdoin hän majoittui upeaan palatsiinsa Roomassa, missä hän eli
kirjojensa ja vanhan Tukholman linnan taideaarteiden ympäröimänä.
Mikäli hän vanhettui ja selkä koukistui, joutui hän yhä enemmän
unohduksiin ja sai kuulla ivaa ja häväistystä muinaisten kiitoslaulujen
asemesta. "Hän on nainen!" sanoi paavi olkapäitään kohauttaen,
väsyneenä hänen omituisiin oikkuihinsa, ja kaikesta ivasta koski se
häneen syvimmin.

Pietarinkirkon hautaholvissa näytetään hänen hautansa lattiassa olevan
pienen kuperaksi muuratun korokkeen alla. Mutta ylhäällä kirkossa
kohoaa korkea patsas muistona paavin voitosta ja ennen niin loistavasta
ja juhlitusta Kristiinasta.

Useimmat suurmiehet hänen Ruotsin aikuisilta päiviltään olivat jo ennen
häntä jättäneet ajallisuuden, ja Stiernhielm oli saanut leposijansa
Sangan kirkossa Svartsjön seuduilla. 1700-luvun loppupuolella
otettiin hänen arkkunsa hautaholvista alttarin alta ja lykättiin
välinpitämättömästi syrjään kirkon tavara-aittaan. Ruotsalaisilla on
se paha tapa, että he rikkovat haudan rauhan ja pyhyyden ja muuttavat
kaikki isien kirkoissa. Arkku oli kuparinen ja koristettu kahdella
hopealevyllä. Ja kuulkaa nyt, mitä tarina kertoo!

Tapahtui kerran, että kirkon hopeat varastettiin. Kun kirkkoherra alkoi
katsella ympärilleen etsiäkseen jotakin jälkeä rikoksentekijästä,
huomasi hän, että Stiernhielminkin arkku oli kadonnut. Heti nousi hän
rattaillensa ja ajoi nopeaa ravia Tukholmaan, mennäkseen kultasepästä
kultaseppään kysymään, olivatko he nähneet kadonnutta hopeatavaraa.
Juuri hänen seisoessaan eräässä puodissa saapasti sinne häntä
huomaamatta hänen oma renkinsä ja tarjosi kaupaksi vanhaa hopeaa.

Kultaseppä ei ollut asiaa huomaavinaan. Varovaisesti hän alkoi
kuulustella renkiä, jonka vihdoin täytyi tehdä se vaikea tunnustus,
että hän oli juuri etsitty varas. "Arkun", kertoi hän katuvaisena,
"minä vein Hammarlottin metsään Igelnin järven toiselle puolelle.
Siellä minä sen rikoin, ja luurangon minä kaivoin maahan mättäiden
alle."

Kuparipalat hän oli jo myynyt, mutta hän ei voinut koskaan löytää sitä
paikkaa, johon hän oli kätkenyt Stiernhielmin luut.

Maanpiirin suurimmassa temppelissä, jossa Kristuksen vallanpitäjällä
on vielä valtaistuimensa alttarin vierellä, sai Kristiina kaukaisen
hautansa. Avarassa metsässä uinuu ruotsalaisen runoustaiteen isä
vattujen ja sammalten ja humisevien puitten alla.



Itämeren avain.


Vahtimiehet hengittivät käsiinsä ja hieroivat korviaan. Ne olivat
karaistuja, kunnianverhoamia sotavanhuksia, jotka olivat saaneet
nahkansa parkituksi ja kärvennetyksi mitä seikkailumaisimmissa
voittoretkissä. Väsymättä he olivat seuranneet Kaarle Kustaata Puolan
halki, nukkuneet jäätyneillä mättäillä, puolustautuneet kiväärinperillä
ja tottuneet sokeasti uskomaan hänen onneensa. Nyt he seisoivat Juutin
rannalla, ja lumi tuiskusi kuin vaahto pitkin lainehtivia kinoksia.
Vaikka yö oli pimeä, saattoi silmä varsin hyvin seurata maata ja
valkopukuisia lakeuksia.

"Äsken saimme juosta Itämeren ympäri Puolasta saakka ehtiäksemme
tänne", murisi eräs palvelijoista katse käännettynä kauvas pimeyttä
kohti, missä Vähä Belt oli jäätyneenä kuin jääkenttä. Lyötyään hetkisen
aikaa nyrkillä jalkaansa, jota pakotti ja kirvelsi repaleisessa
saappaassa, jatkoi hän: "Silloin minun mielestäni oli raskasta rämpiä
savessa musketti olalla. Mutta nyt minä tunnen, että paikoillaan
seisominen on vielä pahempaa. Koettakoon sitä ken voipi!"

"Olisipa meillä edes kannullinen kuumaa maitoa", vastasi toveri,
polkien pyörylän lumeen. "Väitetään, että itse keisari on houkutellut
tanskalaisia iskemään meidän selkäämme tässä sodassa, meidän ollessamme
toisella taholla. Miten se on päättyvä? Miten pääsemme yli näiden
saarien? Suojailma, niin odotteleppa sitä, jos sinulla ensin on
seitsemän turkkia päällesi panna! Nyt ei mikään laiva voi tulla tänne.
Miesmuistiin ei kukaan ole kuullut sellaisesta talvesta."

Toinen kumartui jälleen ja hieroi kaikin voimin polviaan. "Kolme päivää
sitten oli virta tuolla ulkona niin avoin, että vesi kimalsi", puuttui
hän puheeseen. "Jollei se jäädy vieläkin kovemmaksi, saat lähettää
kotiin terveisiä äidille. Mutta seis ... Kuulitko mitään?"

Komennushuuto kuului sumusta, ja vahtisoturit iskivät heti kantapäänsä
yhteen ja heittivät musketit olalleen. Torvet räikyivät kaukaa ja
saivat vastauksen. Hevoset korskuivat ja ratsuväki alkoi jo vaarallisen
matkansa jäällä. Kanuunavaunut vierivät raskaasti eteenpäin lumessa,
joka tarttui pyöriin, niin että ne tulivat muodottoman suuriksi ja
leveiksi. Takimaisena tuli vihdoin jalkaväki ja vetäytyi syrjemmäksi.
Palelevat etuvartijat saivat nyt jälleen maistaa, miltä tuntui kävellä
itsensä lämpöiseksi.

Vähitellen päivä koitti, ja talvipäivän valossa kulki sotajoukko yli
leveän salmen, joka oli merenlahden vertainen. Ratsumiehet laskeutuivat
hevostensa selästä ja hajaantuivat. Vaarallisimmille paikoille oli
jo edeltäkäsin vedetty tukkeja ja lautoja. Joka askeleella saattoi
nariseva ja keinuva jää murtua. Vasta kun ratsumiehet huomasivat, että
heillä oli jälleen vankempi jää jalkojen alla, nousivat he uudelleen
satulaan. Pian he olivat toisella rannalla ja täydessä taistelussa
tanskalaisten kanssa.

Kaarle Kustaa hyökkäsi sillä aikaa eteenpäin vasemman siiven keralla
käydäkseen vihollisen kimppuun sivulta. Nuoruudestaan alkaen oli Hän
ihastuksella lukenut Aleksanterin ja Caesarin urotöistä. Sydän ilosta
sykkien näki hän, että onni lakkaamatta seurasi rohkeaa, sillä pakkasta
jatkui. Lumi ja pakkanen, ruotsalaisten vanhat liittolaiset, näyttivät
jälleen tahtovansa auttaa heitä ja tällä kertaa voittoihin, joista he
tuskin olivat voineet uneksiakaan.

Äkkiä hän kuuli huutoa ja valitusta ja kääntyi kiivaasti. Jäälautta
halkesi ja kohosi hänen takanaan, ja joukko ratsumiehiä ja hevosia
kamppaili jo pyörteissä voimatta pelastua. Hänen omansakin ja Ranskan
lähettilään vaunut vajosivat syvyyteen, ja siellä ne kai ovat tänäänkin
kuolleine valjakkohevosineen alhaalla pohjasavessa Beltin aaltojen
alla. Hän kiiruhti silloin sen suuren avannon reunalle asti, joka tuli
niin monen haudaksi, ja kehoitti särkyneitä rivejä seuraamaan itseään
ja heittäytymään rannalle taistelun tuoksinaan.

Siellä täytyi tanskalaisten vihdoinkin heittää aseensa, ja eteenpäin
kulki voittokulkue yli koko Fyn-saaren.

Muutamien päivien jälkeen levisi kuitenkin ruotsalaisten silmien eteen
uusi, vielä laajempi jääaavikko, joka harmaassa sumussa näytti melkein
äärettömältä. Se oli Iso Belt.

Eräänä iltana istui Kaarle Kustaa Dalhemin luostarissa aterioiden
kaikessa rauhassa. Koko pöytä oli täynnä maljoja, jotka olivat jalan
korkuiset, ja hänen päällikkönsä levittivät koipensa ja maistelivat
hyvällä halulla. Itse hän oli varsin oppinut ja hyvin kasvatettu herra.
Mutta sota oli tullut hänen elämäkseen, eikä ainoastaan viini, vaan
myöskin menestys tekivät hänet myrskyisän hilpeäksi. Puolassa oli
tapahtunut, että hän kahteenkymmeneen vuorokauteen ei ollut antanut
itselleen aikaa riisua vaatteita päältään, ja hän kutsui mukavuutta
suureksi synniksi. Mutta lepohetkinään hän tahtoi tuntea olevansa kuin
soturi teltissään ja ahkerasti katsoa maljan pohjaan. Viisitoista
ruhtinaanpoikaa oli käynyt hänen luonaan sotaopissa. Rohkeassa
taitavuudessa ei ollut hänen vertaistaan, ja kaikkialla hän saavutti
hämmästystä ja ihailua. Hyvänsävyisesti ja sydämen halusta käytteli hän
myöskin suuria sanoja, puhuessaan mahdistaan. Silloin paisuivat posket
ja huulet, ja malja tyhjeni nopeasti.

Hänen nyt siinä istuessaan ja jutellessaan uutta ja vanhaa, astui
sisään solakka ja voimakas mies. Hänen nimensä oli Eerik Dahlberg,
ja hänen soikeat kasvonsa olivat syvästi ajattelevaiset. Puhtaitten
tapojensa taitonsa ja kohteliaan käytöksensä vuoksi oli hän oikean
pohjoismaalaisen perikuva. Hänen ympärillään oli aina raitis ja
vilpoisa ilma kuin korkealla vuorella olevan männyn. Ajatelkaapas,
jos hän nyt tänä iltana olisi hetkeksi tahtonut istuutua kertomaan
kohtaloistaan. Miten paljon olisikaan ahavoittuneilla taistelijoilla
silloin ollut kuunneltavaa. Koskaan ei hän arvellut, milloin oli
kysymyksessä valepuvussa hiipiminen leskelle vihollista tahi pimeässä
yössä kapuaminen vallin yli vakoilemaan. Kerran eräällä ratsumatkalla
sairastui hän ruttoon ja ohjasi puoleksi nukuksissa kuumehoureessa
hevosensa syvään metsään. Joskus hän laskeutui hevosen selästä ja
ojentautui maahan lepuuttaakseen pakottavia jäseniään, mutta hän
uupui uupumistaan siihen määrin, että hänen sitten joka kerta täytyi
ryömiä takaisin uskollisen hevosensa luokse. Vihdoin hän tuli erääseen
kapakkaan ja hänelle tehtiin vuode penkille. Hän sai silloin kuulla,
että eräs kalastaja parka istui valitellen kapakoitsijalle köyhyyttään
ja miten hänen pienet lapsensa näkivät nälkää. Mikäli Dahlberg kykeni
sekavassa tilassaan, kohosi hän kyynärpäälleen, kestitytti hyvin
hätään joutunutta ja pisti ystävällisesti muutamia rahoja hänen
käteensä. Seuraavana päivänä kävi niin, että kalastaja palasi ja
huomasi, että kapakoitsija kauhistuneena oli kantanut ruttosairaan
vieraan rannalle yksinäisyyteen kuolemaan. Kalastaja teki hänelle
vuoteen veneeseensä, peitti sen purjeella ja kätki kaislistoon. Sitten
hän palasi usein hyväntekijänsä luokse tuoden ruokaa ja virvokkeita
ja hoiteli häntä. Kokonaisen kuukauden lepäsi Dahlberg puoleksi
tajuttomana veneessä, kunnes ruttopaise puhkesi, ja hän jälleen rupesi
virkistymään. Kalastaja kantoi hänet silloin kotiin viheliäiseen savi-
ja olkimajaansa. Kun kovat ratsusaappaat riisuttiin, olivat jalat aivan
mustat ja niin paisuneet, että Dahlberg ei koskaan luullut voivansa
niillä kävellä. "Hurskaan muukalaisen vuoksi Jumala pitää suojelevan
kätensä meidän vähäisen majamme yllä", änkyttivät kuitenkin kalastaja
ja hänen vaimonsa, sillä rutto säästi kaikki heidän matalan kattonsa
alla, mutta levitti kuolemaa toisiin tupiin. Kun Dahlberg vihdoin
tuli niin terveeksi, että hänet saattoi ohjata kirkkomaalle, osoitti
kalastaja hänelle siellä ruumisarkkua, jonka hän oli hankkinut hänen
hautaamistansa varten.

Sellaiselle miehelle ei ollut olemassa mitään vaaroja, ja lujalla
luottamuksella hän astui kuninkaan pöydän ääreen. "Kas tässä on minulla
jään paksuuden mitta", sanoi hän selvästi ja päättävästi ja näytti
syväuurteista keppiä. Kahdeksankymmenen ratsastavan itägööttiläisen
kanssa olen ollut Beltillä Irlannissa asti ja todistukseksi siepannut
mukaani kotiin pari tanskalaista.

Kaarle Kustaa löi kätensä yhteen. "Nyt, veli Fredrik", huudahti hän ja
näki ajatuksissaan jo Tanskan kuninkaan edessään, "nyt me keskustelemme
hyvällä ruotsinkielellä!"

Hevoset valjastettiin, ja Dahlberg rinnallaan ajoi Kaarle Kustaa nopeaa
ravia etevimpien sotaherrojen majaan Nyborgiin. Kello oli kaksi yöllä
ja nurkissa alkoi kuulua epäilyttävää suojasäätä ennustava lotinaa.
Unenkohmelossa hieroivat herrat silmiään, haukottelivat hetkisen ja
mittelivät Dahlbergia epäsuopein katsein.

Wrangel, valtakunnan amiraali, ei kuulunut pelkureihin. Sillalla Dechin
luona, missä Tilly kaatui, oli hänellä ollut ensimäinen suuri ottelunsa
ja sitten Kristiinan päivinä oli hän johtanut koko sotajoukkoa.
Upporikkaaksi oli hän tullut saaliista ja halusi yhä uutta. Hän tiesi,
että Sellannissa, Tanskan sydämessä, oli sekä hopeaa että kultaa. Sinne
meni nyt tie yli Dalannin ja siellä oli Kööpenhamina. Mutta hän työnsi
ulospäin pitkän leukansa ja pani käsivartensa ristiin. "Katolta tippuu
vettä", sanoi hän karheasti. "Jos meitä kohtaa jäällä suojasäämyrsky,
saavat sekä kuningas että sotamiehet siellä ristittömän haudan. Se joka
on kylliksi tyhmänrohkea kopeillakseen sellaisilla hulluilla neuvoilla,
saa jäädä häväistyksi lorunpuhujaksi eliniäkseen."

Eräs hänen vieressään olevista herroista korjasi mustaa
silkkikalottiaan ja pani kätensä ohuelle poskelleen. Hänen silmänsä
harhailivat epäluottavasti yli huoneen, väsyneinä, uupuneina, ikäänkuin
ilman sisällistä loistoa. "Kuulkaa, hyvä Dahlberg", sanoi hän
murteellisella kielellä. "Niin totta kuin minä olen tanskalaissyntyinen
ylimys ja nimeni on Korfits Ulfeld, se on hulluutta. Tarvitseeko minun
muistuttaa, että minä en huvin vuoksi paennut kodistani ja konnustani
kuningasparin vuoksi, joka oli halveksinut aateliston oikeutta. Aateli,
se on vapaus. Minä toivon, että koko Tanskanmaa olisi käsissäni kuin
nenäliina ja että voisin repiä sen keskeltä kahtia. Ja kuitenkin minä
sanon: Menkää levolle, ystäväni, älkääkä uneksiko vievänne sotajoukkoa
yli suojaisen meren!"

Pahantuulisena ja neuvottomana toivotti Kaarle Kustaa hyvää yötä ja
jätti molempien herrojen tehtäväksi Dahlbergin läksyttämisen hänen
ajattelemattomuudestaan. Alakuloisena ja murheellisena meni tämä
vihdoin kaupunkimajaansa.

Mutta kun hän pani pois kalvan ja alkoi avata takkiaan, tuli
hengästynyt henkivartija ja kuiskasi, että hänen pitäisi seurata häntä
heti takaisin kuninkaan luokse.

Kaarle Kustaa ei ollut saanut unta silmäänsä. Juuri uskaliaimmissa
yrityksissä oli onni hänelle aina ollut suopein. Epäily ja
uhkamielisyys taistelivat hänen soturisielussaan, ja ajatustensa
kiihdyttämänä lepäsi hän puoliksi istuallaan vuoteellaan sinne tänne
käänneltyjen tyynyjen välissä. Yömyssy oli heitetty kauvas lattialle.
Hänen kyyhkysmäiset silmänsä ja matala otsansa jakauksella olevan tukan
alla muistuttivat melkein naista. Käsivarren ympärillä oli hänellä
side, vetohaava, jonka piti vetää pois epäterveellisiä nesteitä. Mutta
sitten teki hän ylpeän liikkeen päällään, ja kynttilänvalo osui hänen
kasvojensa leveään aliosaan. Avoimesta paidasta vilahti hänen rintansa
ja toinen hartiansa kuin kuperat kalliot, ja puuhunleikatut pienet
jättiläiset sängyn patsaissa näyttivät pitävän hänelle seuraa kuin
hyvät toverit. Hän siirsi kynttilää syrjään ja katseli Dahlbergia.
Nyt lensi kyyhkynen matkoihinsa, ja kulmakarvain alta salamoi. Kahden
kansan kohtalo vapisi sillä hetkellä hänen kädessään.

"Omantuntosi nimessä", sanoi hän ankarasti. "Puhu suoraan. Voitko viedä
meidät yli?"

"Pääni uskallan antaa pantiksi, vaikka se on vähäarvoinen", sanoi
Dahlberg. "Minä vien armeijan yli, olkoonpa siinä vaikka kolme kertaa
satatuhatta miestä."

"Sinun tuleekin se tehdä!" huudahti Kaarle Kustaa, ikäänkuin olisi
saanut mielijohteen, ja heitti peiton syrjään. "Minä tahdon Herran
nimessä uskaltaa, sanokootpa sitten Wrangel ja Ulfeld mitä tahansa."

Dahlberg kiiruhti ulos, ja portaissa ja ovissa alkoi kuulua liikettä ja
kolinaa. Mutta kun Wrangel aamulla sai kuulla, mitä tulisi tapahtumaan,
meni hän suuttuneena Dahlbergin luokse. "Häpeä teille, joka panette
vaaraan hänen majesteettinsa sekä kruunun että valtikan!" jyrisi hän.
Ja harmiin sekaantui kateus sitä kohtaan, jonka oli onnistunut saada
kuningas kallistamaan korvansa neuvoilleen.

"Ei, rehellisenä miehenä minä pidän lupaukseni", vastasi Dahlberg ja
ratsasti pois.

Pimeä vallitsi vielä, kun ratsuväki alkoi marssia lumenpeittämälle
merelle. Rikkipoljettu ja märkä lumi kohosi korkealle hevosten koipien
ympärille, ja takimmaisten täytyi kulkea kahlaamalla eteenpäin. Edessä
oli hiljaista ja autiota ja sivulla aukeni tyhjä näköpiiri. Ei kukaan
miehistöstä tiennyt, miten kauvan vahvaa jäätä oli vielä lotisevan ja
roiskuvan veden alla. Päivemmällä pääsivät nälkäiset joukot vihdoinkin
Langelantiin, ja torvet puhalsivat levähdykseen. Mutta pakkanen oli
yltynyt ja muuttanut sekä ruuan että juoman koviksi möhkäleiksi,
joita täytyi koputtaa rikki kirveellä ja pyssynperillä. Viini ja olut
maistuivat jäävedeltä. Oli oikein Kaarle Kustaan maun mukaista, että
hän oli ulkona vaaroissa eikä enää istunut kuninkaallisen pöytänsä
ääressä.

Kun pahin nälkä oli tyydytetty, nousi hän ylös, sillä vielä oli
jäljellä vaarallisin uhkapeli. Hänen edessään oli levein salmi, ja
vielä oli viisi ruotsinvirstaa Lålannin rantaan.

"Nyt, Dahlberg", sanoi hän hilpeästi, "on sinun pidettävä sanasi ja
näytettävä meille tie!"

Dahlberg keikahutti itsensä taas satulaan, ja mustalta pilkulta näytti
hän pian katoavassa etäisyydessä kaartelevan, pitkän soturirivin
edessä. Hetkisen viipyi kuningas ja katseli kaukolasilla hänen rohkeata
kulkuaan. Sitten kiiruhti hän seuraamaan muita. Vielä syvemmäksi tuli
nyt hiljaisuus, ja helmikuun aurinko alkoi vähitellen laskeutua ja
kullata pilviä, mutta aikoja ennen hämärän laskemista ilmaisi kaukainen
riemu, että Dahlberg oli pitänyt sanansa. Urotyö oli suoritettu.
Ruotsalaiset seisoivat Lålannin rannalla. Wrangel uskoi tuskin
korviaan, kun pikaviesti kutsui häntä tulemaan jäljestä jalkaväen
kanssa.

Eräs torvenpuhaltaja ratsasti sangen vikkelästi saaren pieneen
linnoitukseen ja kehoitti miehistöä antautumaan, mutta päällikkö
kehoitti häntä menemään hiiteen. Keskiyön aikana huomasivat kuitenkin
ruotsalaiset, että joukko lyhtyjä lähestyi yli kentän. Ne olivat
linnalaisia, jotka saapuivat hieromaan sopimusta, ja seuraavana aamuna
täytyi päällikön kauniisti antaa esiin linnoituksen avain. Sitten oli
ruotsalaisten helppo samota yli pienempien salmien aina Sellannin
eteläisimpään kärkeen asti.

Tuossa lähestyi reki, siinä oli muutamia lähettiläitä, jotka tahtoivat
keskustella rauhasta. He tuijottivat hämmästyneinä, sillä kaikkein
vähimmin he olivat odottaneet nyt jo tapaavansa kuninkaan Sellannin
manterella. "Jumala on osoittanut minulle tien", sanoi tämä täynnä
kuohuvaa uhmaa. "Hän rakensi minulle sillan, enkä minä voinut muuta
kuin käydä yli."

Lumi oli huoneitten korkuisissa kinoksissa, eivätkä lähettiläät
säästäneet varottavia kehoituksia. Eteenpäin kävi kuitenkin alinomaa
marssi, vaikka joukon oli vaikea raivata itselleen tietä. "Antakaa
meille vain kolme päivää!" pyysivät lähetit, saapuessaan jälleen
kuninkaan luokse. Mutta hän vastasi: "Ei kolmea tuntiakaan!" Hänen
edessään pakenivat kauhistuneet maalaiset Kööpenhaminan vallien taakse,
jotka kauvan olivat olleet rappeennuksissa, niin että pensaita ja puita
kasvoi alas vierineiden kivien välissä.

Rauhanvälittäjien oli tapana kokoontua erään ruotsalaisen asumaan
huoneeseen. Kerran, kun muutamat tanskalaiset herrat tulivat sisään,
lepäsi tämä kokoonvedettyjen sängynverhojen takana, niin että he
eivät häntä huomanneet. Hän kuuli silloin, miten he kuiskasivat, että
he taipuisivat kaikkiin Kaarle Kustaan koviin vaatimuksiin. Mitään
muukalaisia tahi vihollisia laivoja ei tästä lähtien laskettaisi
sisälle salmista, vaan molemmat kansat solmisivat pohjoismaisen
veljesliiton. Bornholmin, Blekingin, Skånen, Hallannin, Bohusläänin,
kaikki olivat tanskalaiset päättäneet jättää hänelle. Vasta kun tuli
kysymys Trondhjemistä, aikoivat he olla olevinaan aivan taipumattomia
ja nousta ylös tuoleiltaan. Hetkisen kuluttua menivät he matkoihinsa.
Mutta kun sitten tuli puhe Trondhjemistä, tiesi Kaarle Kustaan
välittäjä vastauksen. Heti kun tanskalaiset kohosivat, lykkäsi hänkin
taaksepäin tuolinsa ikäänkuin lähteäkseen. Silloin istuutuivat
hämmästyneet tanskalaiset jälleen ja lupasivat siinäkin kohdassa
noudattaa hänen pyyntöänsä. Unohtumaton rauhanpäätös allekirjoitettiin
vihdoin Roeskildessa, ja kun tanskalainen valtakunnanhovimestari
tarttui kynään, huokasi hän: "Ah, jospa en olisi koskaan oppinut
kirjoittamaan!"

Fredriksborgin huvilinnassa sytytettiin vahakynttilät
kristallikruunuihin, ja loistavissa pidoissa istui Kaarle Kustaa
vieraana. Korfits Ulfeld sai punaa poskiinsa, nähdessään muinaisen
kuningasparin ja vihatun isänmaansa niin nöyryytettynä. Mutta kuningas
Fredrik ja hänen kopea puolisonsa salasivat syvän surunsa ja osoittivat
Kaarle Kustaalle kaikkea kunnioitusta, eikä mikään nurjamielisyyden
näyttäminen häirinnyt niitä juhlia, joita melkein muserrettu kansa
antoi voittajalleen. Fredrik kuninkaan jahdilla purjehti hän Skånen
rannalle, joka nyt oli hänen ja joka kaiketi aina näytti olleen aiottu
kuulumaan Ruotsinmaahan. Metsään tahi puron vierelle pystytetty kivi ei
enää merkinnyt maanrajaa. Meri ja sen lavea pinta oli nyt rajana.

Kuitenkaan ei levosta tullut mitään, sillä ennen kuin pyökkimetsät
olivat kellastuneet syksyksi, kävi kauhunhuuto yli Sellannin, että
ruotsalaiset odottamatta olivat nousseet maihin uudelleen. Mitä oli
sitten tapahtunut, koska veljet sillä tavalla kävivät veljiensä
kimppuun. Tähän kysymykseen tiesi Kaarle Kustaa vastauksen, ja ääni
vapisi kuohuvasta vihasta. Miksi hän oli ennen samonnut Puolan
halki? Se tapahtui sitä varten, että uusilla valloituksilla voisi
turvata sen, mitä muinaisilla pitkillä sodilla oli voitettu, ja tehdä
Itämeren merenlahdeksi, jonka kaikilla rannoilla olisi ruotsalaisia
alusmaita. Mutta hollantilaisilla oli tapana risteillä siellä omilla
kauppalaivoillaan. Heillä ei ollut ollenkaan halua tulla sieltä
suljetuiksi, vaan he varustivat jo laivastoa käydäkseen hänen
selkäänsä, mutta tanskalaisten lupaamaa apua hän sai odottaa. Kaarle
Kustaa oli liiaksi sotauros ollakseen heti vihaisesti iskemättä,
omia rauhanlupauksiaan ajattelematta. "He eivät usko meihin emmekä
mekään heihin", sanoi hän ja puhalsi huulillaan. "Mitä meitä auttavat
silloin kaikki veljelliset vakuutukset? Minä vien pois heidän kopean
aatelistonsa Inkerinmaahan. Ruotsin kruunua minä olen kantava päässäni,
mutta Tanskan kruunun täytyy olla alempana pöydällä. Ymmärrättekö,
hyvät herrat! Minä teen Tanskan ja Norjan voittomaikseni ja
Juutinrauman Itämeren lukoksi. Sen avainta minä kannan kuin hyvä emäntä
vastaisuudessa tässä vyössäni." Hän löi kalpaansa, niin että se kilahti.

Hänen joukkonsa oli harvalukuinen, mutta joka mies oli hänestä yhtä
hyvä kuin kokonainen ratsuparvi. Ja kuitenkin vei hän heitä ainoastaan
hitaisesti eteenpäin, hän, joka muutoin sellaisella kuumuudella janosi
taistelua. Oli kuin rauhanrikoksen mukana joku paha henki olisi
lamauttanut hänen askeleitaan. "Minun viisas Dahlbergini on jo ollut
Kööpenhaminassa vakoilemassa", sanoi hän täynnä uhmaavaa halua yllyttää
taisteluun kaikki ne viholliset Euroopassa, joita nopeasti kasvoi
maasta. "Vallit ovat vielä palasiksi luhistuneina ja kanuunat ilman
lavetteja. Juoksuhaudat ovat kuivuneet, eikä pieni miehistö kelpaa
muuhun kuin täyttämään tupakkapiippujaan."

Hänen ratsastaessaan kukkulalle Kööpenhaminan edustalle kohtasi häntä
kuitenkin tulimeri. Tanskalaiset olivat itse pistäneet esikaupunkinsa
tuleen. "Jos nyt käymme heti taisteluun", selitti aina neuvokas
Dahlberg, "otan hevosilla ja vaunuilla ajaakseni hyökkäävien etunenässä
yli sekä hautojen että vallien suoraapäätä kaupunkiin". Mutta kenraalit
seisoivat sovuttomina ja, kuten Kaarle Kustaa, epäilyn lamauttamina.
"Pohjan ryöstölinnut ovat jälleen kimpussamme", huusivat tanskalaiset,
ja kuningas Fredrik lupasi kernaammin kuolla aisoissaan kuin väistyä.
Vallilla näkyi pian se teltta, jossa hän asui päivät ja yöt, ja
peljästymättä kulki hän ympäriinsä vinkuvien luotien keskellä. Jokainen
talonisäntä varusti itselleen ammeellisen vettä ja kostean häränvuodan,
voidakseen sammuttaa liekkejä, jos ruotsalaisten tulipallot sattuisivat
sytyttämään katon tuleen. Kadut jäivät autioiksi, sillä kaikki
kiiruhtivat valleille lapioineen ja työntökärryineen ruvetakseen
panemaan niitä nopeasti kuntoon. Aatelisherrat, ylioppilaat,
liikemiehet, kisällit, kaikki työskentelivät samalla innolla, ja
naisetkin, jotka tulivat ulos ruokakoreilleen, auttoivat miehiään
kantamalla multaa.

Miten olikaan, niin lähestyi kolmekymmentäviisi hollantilaista
laivaa Juutinraumaa auttaakseen tanskalaisia, ja Kaarle Kustaa
kiiruhti Kronborgin linnaan. Siellä hän seisoi harmistuneena ja
levottomana valleilla rantaa pieksävien laineiden ääressä, ja ylhäältä
linnan ikkunasta näkyivät hovinaisten kiharaisten päitten joukosta
hänen puolisonsa, Hedvig Eleonoran kasvot. Hän oli tottunut sodan
melskeeseen, mutta tänään painoivat hänen mieltään synkät aavistukset.

Tuuli virkeni, ja myötätuulta ohjasi vihollinen laivasto ruotsalaista
vastaan. Käsivarsiinsa luottaminen ja jokaisen lähelle tulevan laivan
valtaaminen, se oli ruotsalaisen taistelutapaa. Se, joka ei tuntenut
itseään kyllin voimakkaaksi, saattoi yhtä hyvin jäädä rannalle. Kaarle
Kustaa puristi kaukolasia, sillä se, mitä hän näki, antoi hänelle
aluksi rohkeutta, mutta masenti vähitellen hänen toivonsa. Syysaurinko
oli äsken kohonnut yli veden ja loisti laivojen korkeiden peräkeulojen
lasi-ikkunoihin. Jokaisessa laivankeulassa oli jonkun merenhaltijan
tahi siivekkään, kypärääkantavan sodanjumalan runsaasti kullattu kuva
ja ne viittasivat verenhimoisesti eteensä kolmikärkisillä keihäillään
tahi ojennetuilla käsillään. Siinä iski yhteen noin kahdeksankymmentä
purjehtijaa, ja ainoastaan ruotsalaisten puolelta sinkahutti lähes
kaksituhatta kanuunaa hävittäviä salamoitaan. Savurenkaat kiemurtelivat
ilmassa kuin isosta tupakkapiipusta. Wrangel johti ruotsalaisia ja
vaahtoavaa vauhtia meni hänen upea amiraalilaivansa vihollista vastaan.
Veren peittämänä taisteli toinen hollantilaisista alipäälliköistä
vihdoin polvillaan, ja kun hän oli pakotettu jättämään miekkansa,
kaatui hän ja kuoli. Hänen laivansa lipun kiskaisivat ruotsalaiset
alas, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vajosi laiva aaltoihin.

Hollantilainen yliamiraali oli luuvalon murtama, kuten melkein kaikki
sen aikaiset vanhemmat soturit. Se ei johtunut ainoastaan alinomaisista
kahakoista, vaan vielä enemmän pidoista ja monista maljoista, joissa
kaikkien piti olla mukana. Hän ei voinut seistä, vaan istui kannella
nojatuolissa. Mutta siitä hän ohjasi väkeänsä. Yhteislaukaus toisensa
perään rätisi tupruavista aukoista ruotsalaisten amiraalilaivaa
vastaan, ja peräsin rikkiammuttuna täytyi sen vihdoin etsiä suojaa
Kronborgin kanuunansuiden alta. Valleilta vyöryi lakkaamaton ukkonen,
mutta luodit sihisivät yli aallonharjojen ja laivanhylkysirpaleiden,
pääsemättä perille, ja vihollislaivaston purjeet liitivät ohi
Kööpenhaminaa kohti.

Talvi tuli vähitellen lumineen, ja Kööpenhaminan ulkopuolella
värisivät vilusta ruotsalaiset maaluolissaan. Eräänä yönä tuli ankara
lumipyry, ja silloin he tekivät hyökkäyksen. Jottei heitä hurmattaisi,
vetivät he ylleen valkoiset paidat ja sitoivat sitten olkia hattunsa
ja käsivartensa ympärille kenttämerkiksi. Laulaen hyökkäsivät he
eteenpäin, mutta se tuliseppele, joka pian syttyi ympäri koko
Kööpenhaminan, ilmaisi, että heitä odotettiin. Hoviherrat, ylioppilaat
ja hollantilaiset merimiehet taistelivat valleilla kylki kyljessä.
Tukkeja ja kiviä vyörytettiin alas ruotsalaisten rynnäkkötikapuille,
ja naiset kantoivat kattiloissa tulikuumaa vettä, jonka he heittivät
heidän päällensä. Kuolevien ja kuolleitten välissä jatkoivat he
raivoisaa taistelua juoksukaivannoissa, kunnes heidän vihdoin jälleen
täytyi kääntyä ympäri maaluoliinsa ja mökkeihinsä. Veripisarat
värjäsivät heidän askeleensa lumessa, ja takaapäin kajahtelivat
aamunkoitossa ilolaukaukset pelastetusta kaupungista.

Rauhan solmiminen tuli nyt Euroopan valtiomiesten toivomukseksi,
mutta Kaarle Kustaa ei tahtonut pakosta pistää miekkaansa huotraan.
Ensin sen piti saada muinainen loistonsa. Kovia tuomioita sai hän
kuulla. Ja häntä kutsuttiin sanansasyöjäksi ja rauhanrikkojaksi.
Viholliset huusivat toisilleen, että hän oli tahrannut soturikunniansa.
Katkeroituneena vastuksistaan läksi hän Gööteporiin neuvottelemaan
säätyjen kanssa. "Ei ole", sanoi hän, "enää ketään, joka tahtoo
valjastaa hevostaan yhteen meidän kanssamme."

Sairas oli hän jo ennestään, mutta nyt tuli kuume ja vilutauti,
ja lääkäreiden oli vaikea saada työintoista miestä pysymään
makuuhuoneessaan. Vaivat kasvoivat, ja hän istui enimmäkseen
nojatuolissa. "Minä en ole, niinkuin minun olisi pitänyt, aina voinut
pitää huolta Ruotsin sisäisestä hoidosta", sanoi hän tuntiessaan
elinvoimansa sammuvan. "Mutta koskaan en ole kammonut valvontaa tai
työtä, vaaroja tahi huolia, hellettä tahi vilua, nälkää tahi janoa."

Kuoltuaan käärittiin hänet kuolinliinaan, mikä sopi uupumattomalle
soturikuninkaalle, joka oli kantanut suurvallan kruunua. Hänet puettiin
purppurapukuun, käsiin pantiin omena ja valtikka ja sivulle asetettiin
miekka ja avain, kaikki kullasta. Ruumiin edessä kannettiin mustaa
surulippua, ja suurella komeudella vietiin se vaskirumpujen kaikuessa
Ritariholman kirkkoon Tukholmaan.

Dahlberg pysyi sitten aina yhtenä maan kelvollisimmista miehistä, ja
sotasaaliista rikas Wrangel sai oppia, että rauhantoimia saattaa olla
yhtä vaikea hoitaa kuin konsana sodan. Korfits Ulfeld jatkoi isänmaansa
vaihtamista. Kööpenhaminassa revittiin hänen talonsa pohjiaan myöten,
ja raivatulle paikalle pystytettiin kivi päällekirjoituksella: "Petturi
Korfits Ulfeldille ikuiseksi häpeäksi ja häväistykseksi." Henkipattona,
valepuvussa, kaikkialla turvattomana harhaili hän ympäri poikineen
ja sanoi itseään heidän opettajakseen. Hän kuoli vihdoin veneessä,
Rheinjoella, ja sanottiin, että hänen poikansa salaa hautasivat hänen
ruumiinsa erään rannalla olevan puun alle.

Aika riensi ja monet talvimyrskyt heittivät lumensa ristikkoikkunoista
siihen holviin, missä Kaarle Kustaan hopeoitu tina-arkku mureni ja
tummui. Kerran tuhatkahdeksansataa-luvulla oli Mikonpäivän aikana
tehtävä muutamia töitä muistorikkaassa hautakirkossa. Työntekijäin
joukossa oli Drake-niminen kaavailija. Kerran, ollessaan hetkisen
yksin, hiipi hän alas holviin.

Siellä nosti hän hieman raskaan kannen toista päätä ja pani halon
kiilaksi väliin. Sitten pisti hän kätensä mustaan kuiluun. Hävitys
ja multa, se on kaiken maallisen loiston loppu, ja siellä lepäsi
nyt muinainen kuningas kosteudesta märissä rievuissa, kuten köyhin
kerjäläinen. Drake kopeloitsi maatuneita jäännöksiä, ja vähitellen
sai hän esille kultaisen avaimen, valtikan ja miekankahvan. Hän kääri
kaiken yksinkertaiseen liinaan ja kätki sitten varastetun tavaran
äitinsä luokse, joka oli suutarinleski Ladugårdslandetissa.

Muutamien päivien kuluttua pyysi köyhä muori ajurin vaimolta saada
lainata puntaria punnitakseen muutamia harvinaisia esineitä.
Hämmästyksekseen sai ajurinvaimo silloin nähdä kulta-avaimen, joka
oli niin suuri, että se olisi voinut sopia taivaanvaltakunnan
porttiin. Drake jatkoi, kuten oli alkanutkin, Ritariholman kirkon
haudoista varastamista ja teettipä vielä itselleen upeat pyhäliivitkin
samettipalasta, jonka oli saanut eräästä arkusta. Kauhistunut
ajurinvaimo ei kuitenkaan voinut kantaa arvoitusmaista salaisuuttaan,
vaan meni poliisimiehen luokse ja kertoi, mitä oli nähnyt.
Ruumiinryöstäjä otettiin silloin kiinni ja sai rangaistuksensa.

Siten joutuivat kalleudet jälleen oikeaan paikkaansa. Se avain,
jolla kymmenes Kaarle voittojensa keskipäiväloistossa oli halunnut
saada vääntää Itämeren lukkoa, jäi sitävastoin pohjoismaiseksi
kuninkaanuneksi, joka ei koskaan toteutunut.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Voittojen päiviltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home