Title: Saksalaisten sotavankina : Muistelmia ja kuvia
Author: Takalampi, Kaarlo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saksalaisten sotavankina : Muistelmia ja kuvia" ***


SAKSALAISTEN SOTAVANKINA

Muistelmia ja kuvia


Kirj.

KAARLO TAKALAMPI



Kariston 50 p:n kirjoja N:O 45.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna
1914.



      Sotasensuurin hyväksymä 13.-21.XI 1914.



Höyrylaiva "Uleåborgin" lähtiessä Raumalta syysk. 7 p:nä illalla klo
5 tienoissa, ei kellään ollut aavistusta kaikesta siitä, mitä lähinnä
seuraavat tunnit tuovat mukanaan.

Yhtä tyynesti kuin tavallisesti, ryhdytään matkavalmistuksiin.

Keulassa sidotaan ankkurit ja muut irrallaan olevat tavarat.
Keulaluukku peitetään tralleilla ja purjekangas kiilataan niitten
päälle.

Ensimäinen ruotelivahti lähtee täyttämään velvollisuuttaan
komentosillalle, jossa jo ennestään luotsin ohella on kapteeni ja
toinen perämiehistä.

Muut vahdissa olevat matruusit pingottavat tuulensuojapurretta
ylähangan puolelle, jota toimenpidettä perällä, jäissä kylmenevän
punssin ääressä istuvat matkustajat pahoittelevat, sillä se estää
heidän näkemästä kaunista auringonlaskua, joka leikkii hiljalleen
aaltoilevilla laineilla.

Tuulensuojassa alihangan alla on matkustajista suurin osa. Toisiin
on meri jo tehnyt vaikutuksensa ja pahoinvoinnin merkkejä saa nähdä
siellä, täällä. Toiset taas ovat kyyristyneet matkapäällystakkeihinsa
ja huopapeitteisiin, istuen yksin jossakin nurkassa ja taistellen
meritautia vastaan tai lukien. Jotkut kävelivät edestakaisin perä-
ja keskikannella ja muuan tuijottaa reilinkiin nojaten hämärtyvälle
merelle, joka lupaa pysyä tänä yönä kohtuullisen sävyisenä.

Kannella ovat sähkövalot jo sytytetyt. Salonkien suurista akkunoista
tulvii lukemattomien lamppujen häikäisevä valo. Ruokasalongissa
istuu muuan ijäkkäämpi herrasmies, wiskygroggia nauttien ja pakisten
tarjoilijattarien kanssa. Peräsalongin pehmeillä sohvilla lepäilee
kokonainen seura ja vilkas puhelu, jota hilpeä nauru silloin tällöin
katkasee, todistaa ilon olevan ylimmillään.

Väliin näkee tarjoilijattarien tai siivoojattarien, valkeine
esiliinoineen kiirehtivän poikki kannen ja katoavan salonkeihin.

Keittiön ilmanvaihtotorvista lemuaa voimakkaana valmistuvan ruuan
haju, kertoen illallisajan olevan lähellä. Ja siihen viittaa myös
harjaajapojan ruokaa täynnä olevat höyryävät, suuret valkeat astiat,
joine hän katoaa keulassa sijaitsevaan "skanssiin."

Ja tämän tunnelman voimakaistuttaa ja tekee kiinteäksi koneitten
tahdikas jyske.

       *       *       *       *       *

Majakkalaivaa lähestyessä havaitaan "Relandersgrund" kadonneeksi. Sen
sijalla on toinen, jonka savutorvi ja muukin ulkonainen varustelu
osoittavat sen höyrykoneilla käyväksi. Se on kauttaaltaan punainen.

Luotsilippu nostetaan keulamastoon.

Majakkalaivasta lähtee soutovene ulos merelle. Se suuntaa kulkunsa
suoraan "Uleåborgin" reitille.

Komentosillalta soivat merkinantokellot konehuoneeseen. "Uleåborg"
hiljentää vauhtiaan.

Nuoratikkaat lasketaan välikannen keulaportista. Luotsi saapuu sinne.

Luotsivene on jo kohdalla. Laivan koneet seisovat. Köysi viskataan
veneeseen. Vene tempautuu mukaan. Luotsi hyppää siihen tikkaista.
Köysi heitetään irti. Voimakkaat kädet tarttuvat airoihin. Vene etenee
majakkalaivaa kohti.

Merkinantolaitteet soivat konehuoneessa. Koneet alkavat taas jyskiä.
Potkuri pieksee vettä vimmatusti. Keulassa kohisevat korkeat kuohut.

Majakkalaiva jää jälkeemme. Se pienenee.

Edessä ja takana aaltoilee silmänkantamiin aava meri, jonka
länsipuoliskolla leikittelee yhä voimistuva iltarusko.



II


Kello on kahdeksan.

Vahti lyö laivan keulakellolla kahdeksan lyöntiä.

Merivahti vaihtuu.

Pimeys levittäytynyt meren yli. Taivaanrannalla on iltaruskosta jälellä
vain loistava purppuran punainen viiva. Taivas on vetäytynyt pilveen.

Merkkivalot laivan mastoissa ja molemmilla sivuilla ovat sytytetyt.

Tähystäjä asettuu paikalleen kokkaan. Uusi ruotelivahti lähtee
komentosillalle ja saatuaan kurssin, vapauttaa edeltäjänsä.

Edellinen vahtijoukkue menee "skanssiin" ja ryhtyy aterialle. Vähän
ajan kuluttua astuvat nokiset lämmittäjät poikki keulakannen ja
katoavat omaan skanssiosaansa.

Matkustajat viipyvät vielä kannella. Melkein kaikki ovat ulkona.

Äkkiä katkasee hiljaisuuden tähystäjän karkea ääni keulassa:

— Epämääräistä valontuiketta suoraan edessä.

Ääni kuolee pois. Kaikki on taas hiljaista.

Kukaan ei tähän huutoon erikoista huomiota kiinnitä. Tällaisia valoja
näkyy merimatkoilla useimmiten lukemattomia. Ainoastaan komentosillalla
koetetaan etsiä esinettä, josta se lähti.

Mitään epäilyttävää ei näy. Valo on kadonnut kokonaan.

Kuletaan edelleen täyttä vauhtia Gefleä kohden. Nopeus yksitoista
solmunväliä. Laiva keikkuu hiljalleen. Ollaan noin kaksikymmentä
meripeninkulmaa. Raumalta. Kello on yhdeksän.

Äkkiä sukeltaa pimeydestä esiin tumma laiva, ilman merkkivaloja. Se
kulkee pysähtymättä nopeasti sivutsemme ja katoaa jäljettömiin.

Se oli sotalaiva. Torpeedovene. Sen voi nähdä.

Tämä äkkinäinen salaperäisen laivan näky herättää hämmästystä.

Mitä lajia laivaa se oli? Venäläinenkö vai vihollislaiva?

Mutta kun se noin yhtäkkiä katosi, edes seisauttamatta laivaamme,
rauhoitutaan.

Ehkä se oli venäläinen, joka kävi ottamassa selvää laivastamme ja
nähtyään, että se oli suomalainen, poistui.

Mutta se on erehdys. Kotvasen kuluttua se ilmestyy uudelleen pimeästä
ja tuikaten sähkövalolaitteella antaa merkkejä jonnekin.

Se pysähtyy laivamme alihangan puolelle, aivan viereen.

Se on saksalainen!

Saksalaiset komentosanat huudetaan suhahtavalla räiskinällä.

"Uleåborgille" annetaan määräyksiä.

— Koneet seisomaan!

Käskyä totellaan.

— Kaikki kannelle.

Salaman nopeudella kiidätetään sana kaikkialle.

— Saksalainen torpeedovene on täällä!

Kaikki kannelle!

Syntyy hämminki. Juostaan, huudetaan. Toiset ryntäävät hytteihinsä ja
tempaavat mukaansa minkä ensin käteensä saavat. Vuoteille ehtineet
hyppäävät ylös. Pukeutuvat kiireesti. Kuuluu naisten itkua ja valitusta.

— Kannelle, kannelle! kuuluu huutoja.

Ja kaikki ryntäävät kannelle.

Saksalaisten komennussanat räiskivät edelleen. — Joku upseereista
torpeedolaivalla puhuu ruotsia. — Jokaista määräystä on täsmälleen
toteltava. Kaikki käy kuin lentäen.

Tyynenä ja rauhallisena toistaa laivamme kapteeni määräykset. Hän
koettaa rauhoittaa väkeään ja matkustajia.

— Mitään vaaraa ei ole. Malttia vain!

Torpeedovene kiinnitetään "Uleåborgin" sivulle. Portit avataan. Silta
asetetaan torpeedoveneestä laivallemme.

— Kaikkien on tultava torpeedoveneeseen, kuuluu määräys.

Riennetään hakemaan matkahuopia. Joku matkustajista yrittää laahata
muassaan suuria matkakorejakin.

Torpeedoveneelle siirto alkaa.

— Naiset ensiksi! huudetaan

Torpeedoveneellä otetaan vastaan. Toinen toisensa perästä siirrytään
keinuvaa siltaa myöten "Uleåborgista". Ensin matkustajat, sitten
naiset, miehistö ja kapteeni viimeisenä.

Juoksujalassa tarkastavat saksalaiset upseerit laivan.

— Onko ketään?

— Ei ole!

Hekin poistuvat. Silta otetaan pois. Köydet irrotetaan.

"Uleåborg" seisoo paikallaan. Koneitten jyske on tauonnut. Sen aivot
eivät enää ajattele, sen sydän ei tyki. Yksin, hyljättynä seisoo se
tuossa sivullamme ja laineet leikkivät sen valkoista kylkeä vastaan. Se
on täydessä valaistuksessaan. Salongeista, venttiileistä ja kannelta
loistaa keltainen valo. On kuin sen tyhjissä suojissa juhlisivat
näkymättömät olennot.

Torpeedoveneen konehuoneeseen annetaan merkki. Kellot soivat. Koneet
alkavat surista. Ensin hiljaa, sitten voimakkaammin.

Torpeedovene jättää "Uleåborgin". Se jää paikalleen.

Mikä on oleva sen kohtalo? Tuonneko se jätetään noin ajelehtimaan?
Lukemattomia kysymyksiä satelee.

Naiset ovat kuletetut peräsalonkiin. Heille tarjoillaan hedelmiä,
makeisia. Heille lausutaan kohteliaisuuksia ja pyydetään pysymään
rauhallisina.

Mutta äkkiä kuulevat he koneitten surinan taukoavan, potkurien
seisahtuvan?

Miksi?

He kuulevat miten ylhäältä kannelta kuuluu komentosanoja ja sitten
perällepäin suuntautuvia askeleita. Lukemattomia askeleita jalkojen
töminää.

Mitä se merkitsee?

Tuodaanko koko väki tänne?

Ei, ovi ei avaudu. Ketään ei näy..

Heidän jännityksensä kasvaa.

Samassa pamahtaa kanuuna. Pamahtaa toinen, kolmas...

Herra jumala! Ovatko venäläiset laivat täällä? Me olemme hukassa.
Pohjaan ne meidät ampuvat. Armotta. Ei tällainen pieni torpeedovene
jaksa puoliaan pitää.

Naiset ovat epätoivoissaan. Toiset jo itkevät. Mutta heitä tullaan
lohduttamaan.

Heillä ei ole mitään vaaraa. Se on "Uleåborgia" kun vaan
viimeistellään...

Niin, höyryl. "Uleåborgia" viimeistellään.

Se seisoo noin sadanmetrin päässä torpeedoveneestä. Valonheittäjä
on suunnattu siihen. Sen valkoinen runko ihan hohtaa kirkkaassa
valaistuksessa.

Torpeedolaivan keulakanuuna on suunnattu siihen. Kuuluu paukaus. Tykki
sylkee tulta. Kuula iskee "Uleåborgin" keskiosan vesirajaan. Vesipatsas
nousee ilmaan.

Taas paukahtaa tykki. Taas sylkee se tulta. Taas nousee vesipatsas
vedestä.

Tuntuu kuin vanha "Uleåborg" vavahtaisi. Mutta yhä se seisoo
paikallaan, yhä loistavat valot kannelta, salongeista, venttiileistä.
On kuin se uhmaisi näitä uuden ajan murhaavia ampuma-aseita.

Tykit paukkuvat. Kuulat iskevät kivakasti valkoiseen runkoon.

Ne ovat kai särkeneet jonkun putken. Höyryä tulvii sankkoina pilvinä.
Räjähtääkö pannu?

Kaikkien silmät ovat nauliutuneet "Uleåborgiin". Odotetaan
jännityksellä.

Mitään räjähdystä ei kuulu, ei näy.

Seuraavat laukaukset suunnataan perään. Tuli leimahtaa valloilleen.
Paksuja savupilviä alkaa vyöryä esiin. Tuli leviää keskikautta
kohti. Se nousee korkealle, leimahtelee. Nuoleskelee mastoja ja
pelastusveneitä aurinkokannella.

Yhtäkkiä vaikenevat kanuunat. Kaikki on hetkisen ääneti. Tunnelma on
melkein juhlallinen.

Yhä korkeammalle kohoavat liekit palavalla laivalla. Ne tunkeutuvat
yhä keulemmas. Sytyttävät ruokasalin. Hurjalla riemulla hypähtävät ne
korkealle ja heittävät heijastettaan öiselle taivaalle ja synkkään
mereen.

Kaikkeen tähän on kulunut noin puolisen tuntia: kaappaukseen
kaksikymmentä minuuttia, laivan tuhoamiseen loput.

Taas alkavat torpeedoveneen koneet surista. Niiden surina yltyy. Kokka
viiltää vettä suurin lainein. Nopeus on huimaava. Jotkut arvelevat
tehtävän ainakin kolmekymmentä solmunväliä. Etelään on kiire.

Yö kirkastuu. Pilvet hajaantuvat. Tähdet alkavat tuikkia kirkkaina.
Kuun silta läikkyy hopeaisissa laineissa. Ennen aamua on oltava
Itämerellä.

Mutta palavasta "Uleåborgista" eivät silmät erkane. Kaikkien katseet
seuraavat sitä. Laiva pienenee pienenemistään. Näky on juhlallinen ja
valtava, mieleenpainuva.

Muitten kanssa seuraa katseillaan palavaa laivaa vanha koneenkäyttäjä.
Hän on palvellut sitä kuusitoista vuotta. Kokenut sen kanssa myrskyt
ja tyvenet. Se on tullut hänelle rakkaaksi ja läheiseksi. Se on tullut
hänelle osaksi elämäänsä. Kuutenatoista pitkänä vuotena ehtii jo
kiintyä johonkin.

Näky koskee häneen syvästi. Tuskan tunne syöksyy hänen ylitsensä kuin
hyökyaalto.

Ja tuo vanha, suuri ja lihava mies, jonka tunteet luulisi pitkäaikaisen
merielämän, mukavuuden ja monivaiheisten kokemusten paaduttaneen, itkee.



III


Kaikki se mikä tähän asti on tapahtunut on pitänyt meitä ankarassa
jännityksessä. Ja vaikka nyt tuleekin pieni väliaika, jolloin
uskallamme kotvasen hengittää, väijyvät meitä kuitenkin alituisesti
tulevaa kohtaloamme kysyvät ajatukset. Ei tietysti kaikkia. Useat
ottavat asian sangen huolettomasti ja nauravat...

Istumme vähäisillä matkatavaroillamme komentosillan takana olevan
suuren savutorven suojassa ja kuuntelemme koneitten surinaa suurista
ilmanvaihtotorvista.

Siinä on kirjavaa joukkoa. Vanhoja ja nuoria. Itävaltalaisia,
saksalaisia, ruotsalaisia, mutta eniten suomalaisia.

Uteliaina tarkastelevat meitä torpeedoveneen matruusit.

Ensi hämmästyksestä toivuttua, aletaan pakista.

Tupakka muistui mieleemme ensi hätään.

— Uskaltaakohan täällä polttaa? kysyy hintelä ja luiseva timperi
parastelaisruotsillaan. Hän on ankara tupakkamies.

— Tottakai, koska matruusitkin polttavat.

— Niin, ja olemmehan mekin matruuseja, pilailee ensi matkaa muassa
oleva jungmanni,.

Timperi kaivaa "Työmies"-savukkeen taskustaan ja tunkee sen pitkien
suippokärkisten viiksiensä väliin. Luotsioppilas, jonka ikä lähentelee
jo kuuttakymmentä, mutta jonka suuri vatsa ja pulleat posket kertovat
elämän mukavuuden rakkaudesta, ei ole unohtanut sikarejaan. Hän purasee
poikki pään ja jakaa tulen timperin kanssa. Toisella perämiehellä ei
ole ainoatakaan savuketta. Hän, joka toisinaan koetti ajaa tahtoaan
läpi nyrkkivoimalla, mutta joka tavallisesti aina sai matruuseilta
selkäänsä, saa samaten kuin muutkin, jakaa savukkeet niitten kanssa,
joilla sellaisia on.

Tämä huomaavaisuus hellyttää häntä. Hän tahtoo näyttäytyä
solidaariselta. Ja selittää:

— Nyt emme enää ole perämiehiä ja matruuseja. Emme päälliköitä ja
työläisiä. Me olemme vankeja. Kaikki yhdenvertaisia.

Savukkeitten jakoa jatkuu. Tulitikut välähtävät. Ne luovat voimakkaan,
punaisen heijasteen ahavoittuneille kasvoille ja känsäisille käsille.
Mutta ne sammuvat heti. Pimeässä välkkyvät vaan hehkuvat savukkeitten
päät, kuin vaanivat peikonsilmät ja kevyt savu nousee joukostamme
ilmaan.

Ensimäinen perämies, joka ei ole tottunut suuriin ponnistuksiin ja
mielenliikutuksiin, ja jonka komea vartaloja miellyttävä käytös,
ulkonäkö ja huikenteleva luonne ovat tehneet hänestä Don Juanin, nousee
kalpeana komentosillalle. Hän näyttää olevan peloissaan.

— Mitä hän siellä tekee? kysytään.

— Ehkä vaativat häntä luotsaamaan?

— Kyllä ne tuntevat paremmin nämä vedet kuin perämies, selittää luotsi,
jota "förstederska" kutsuu maailman kilteimmäksi mieheksi, huolimatta
siitä, että hän on naimisissa, eikä koskaan sylje lasiin, joka hänelle
tarjotaan.

Meitä alkaa vähän pelottaa. Ehkä on sittenkin jotain tekeillä?

Ehkä voivat venäläiset väijyä jossain Ahvenanmaan saaristossa, ja
hyökätä esiin sivuuttaessamme ne? Tai ehkäpä täällä on jossain miinoja,
ja mikä kamala kohtalo olisi seurauksena, jos sellaiselle ajettaisiin?

Mutta yö on kylmä. Raikas tuuli puhaltaa läpi ohueitten pukimien.
Kaikki eivät ole osanneet varustaa itseään paksuilla päällystakeilla,
kuten molemmat luotsit, ensimäinen koneenkäyttäjä, eräs lämmittäjä ja
minä.

Puuttuupa toisilta aivan tarpeellisimmatkin. Tai sitten ovat
huonoimmissa työpukimissa. Mutta onneksi ovat toiset varustaneet
itseään useimmilla vaatekerroilla, joita sitten jakelevat
hädänalaisille.

Pukeutumishommissa aletaan aprikoita koituneita vahinkoja.

Jokainen voi sormellaan osoittaa mitä on jäänyt jälelle. Eikä se paljon
ole.

Suurin osa lohduttaa itseään seuraavalla köykäisellä lohdutuksella:

— Minulta meni kaikki! Kaikki, jok'ikinen vaatepala!

Sitten alkaa yksityiskohtainen luetteleminen. Vaatekertoja, housuja,
takkeja, alusvaatteita, kultaa, hopeaa, arvoesineitä, työtodistuksia
j.n.e. loppumattomiin. Osa laivan kirjojakin on jäänyt.

Keittiömestari sai jo toistamiseen pistää valkeat virkapukunsa
sellaiseen pesoon, josta niitä ei koskaan saa, nauraa eräs joukosta.

— Ja kapteeni, hänelle surkeasti kävi! Kokonaista _seitsemänkymmentä_
paria sukkia kalojen lämpimiksi, selitti toinen.

Tiedonantoja jos jonkinlaisia satelee.

— Mutta "förstille" (ensim. koneenkäyttäjä) kävi vielä hullummin.
Kolmesataa markkaa vetehiselle. Puhdasta rahaa, jolla olisi saanut
jo aimo humalan viikon päiviksi! nauraa hytkyttää eräs aito
hämäläispiirteinen lämmittäjä, jonka vahvin puoli on veden ihailu.

— Ja ajatelkaas, puhuu pehmeäkielinen ja pullea keittiömestari, miten
tarkka "förstäderska" tahtoi olla. Hän poimi tyhjään käsilaukkuunsa
ainoastaan parin vanhoja kenkiä.

Siinä pakistessa tulee jollekin mieleen ruuat.

— Ai, huudahtaa keittiömestari naismaisella eleellä, hellalle jäi
kinkku käristymään. Se unohtui kun huusivat...

Tällainen äkkinäinen, hämmästyksen sekainen tunteenpurkaus herättää
yleistä iloa ja keittiömestarin kinkku-juttua venytellään pitkin ja
poikin.

Kestää sitä juttua. —

Sillävälin on eräs torpeedoveneen matruuseista lähestynyt
meitä. Näyttää kuin häntä vaivaisi uteliaisuus. Hän tiedustelee
kansallisuuttamme.

— Oletteko ruotsalaisia, koska puhutte ruotsia?

Suurin osa matruuseista on kotoisin Paraisilta.

— Ei, suomalaisia.

— Mutta ettehän te suomenkieltä puhu?

— Ei.

— Eikä se ole venättäkään. Eikä suomenkieltä?

— Ei. Hävettää sanoa, etteivät suomalaiset osaa suomea.

Matruusi hymyilee.

— Mutta eikö laivanne ollut venäläinen? kysyi hän uudelleen.

— Ei, kyllä se oli suomalainen, kotoisin Helsingistä. Suomalaiset
laivat purjehtivat Venäjän kauppalipun alla.

Hän on tyytyväinen saamiinsa selityksiin. Nyt saan minä vuorostani
tilaisuuden tiedustella asioita huonolla saksankielen taidollani.

— Minne meitä viedään?

— Risteilijä Augsburgille ja sillä Danzigiin.

Minua huvittaa saada tietää vielä torpeedoveneen numero.

— Kaksikymmentäviisi, hän vastaa.

Samassa kulkee ohitsemme komentosillalle upseeri ja muutamia
matruuseja. Puhuttelemani matruusi vetäytyy takaisin.

Selitän tovereilleni mitä olin saanut tietää.

— Mukava, ilmainen huvimatka, nauraa eräs joukosta.

— Kansimatkustajina, leikkaa toinen.

Raittiissa öisessä meri-ilmassa virkistämme itseämme edelleen enemmän
tai vähemmän tilaisuuteen sopivilla kokkapuheilla, joita seuraavat
naurunräjähdykset. Raskas, painostava ja jännittynyt tunnelma on
melkein kadonnut.

Vihdoin palaa ensimäinen perämies komentosillalta. Hänen on vastattava
lukemattomiin kysymyksiin.

— Miksi ne vaativat sinne?

— Täytyikö siellä luotsata?

— Vaativatko jotakin tietoja muista suomalaisista laivoista?

Hän on tyyten rauhoittunut ja vastaa:

— Ei, minun oli selvitettävä vain laivan paperit.

Hän jatkaa matkaansa laivan perään.

       *       *       *       *       *

Kello puoli kaksitoista kiintyvät katseemme laivan savutorvissa oleviin
merkinantolaitteisiin. Niissä alkaa punainen sähkölamppuvyö kipinöidä.
Torpeedo ilmoittaa nähtävästi tulostaan.

Kuletaan edelleen täyttä vauhtia.

Pienen ajan kuluttua alkaa etäämpää näkyä suuri sotalaiva.

Se on risteilijä Augsburg.

Kuin autiolle saarelle rakennettu linnoitus kohoaa se merestä
kuutamossa. Se on kauttaaltaan vehreän harmaa. Uhkaavina nousevat
suuret tykit keulassa, sivuilla ja perässä. Kaikista kolmesta
savutorvesta tupruaa mustaa savua ilmaan.

Sinipukuisia matruuseja seisoo laivan syrjät ja keulakansi mustanaan.
Alipäällystön viheltimet soivat. Matruuseja juoksee edestakaisin.
Komennussanoja alkaa erottaa.

Kohta on torpeedovene aivan risteilijän sivulla. Laivat kiinnitetään
toisiinsa köysillä. Kulkusilta asetetaan toisesta toiseen.

"Uleåborgin" väestö ja matkustajat saavat marssia risteilijälle.

Kun kaikki ovat risteilijällä, irrotetaan torpeedovene.

Eteenpäin kulku alkaa. Risteilijä kulkee edellä. Torpeedovene seuraa
sitä parinkymmenen metrin päässä alihangan puolella.

Kauan ei tarvitse seisoa kannella. Naiset erotetaan ja kuljetetaan
jonnekin.

Miehet taas viedään kiertoteitä kannen alle.

Riippumatoissa, jotka ovat kiinnitetyt kattoon, makaa jo suuri joukko
miehiä. Koko keula on täynnä riippumattoja.

Riippumattojen alle on meille levitetty purjekangas. Kyyryssä seljin
levittäydymme purjeelle ja laskeudumme istualleen toinen toisemme
viereen, niin tiheään kuin suinkin mahdollista. Toiset taas tyytyvät
istumaan tynnyreille ja pakkilaatikoille.

Valkeaan matruusipukuun puettu, meitä opastava matruusi selittää —
englannin ja saksankielellä, että jos jotakuta nälittää, on saatavana
keksejä ja vettä.

Melkein kaikki lähtevät noutamaan keksejä itselleen. Mutta ne ovat
kivikovia. Helpolla ei tavallisilla hampailla saa niistä irti.

Kummaksemme havaitsemme, etteivät riippumatoissa makaavat ole laivan
väestöä. Ne ovat siviilipukuisia. On niin muodoin täytynyt tapahtua
kaappaus jo ennen meitä.

Valkopukuinen matruusi kertookin meille, että ne ovat englantilaisia.
Höyryl. "Gauthiod" oli matkallaan pysäytetty ja sieltä viety kaikki
englantilaiset matkustajat. Kolmekymmentä kuusi luvultaan.

On jo myöhä. Kello taitaa lähetä kahta aamulla. Epämukavalla
makuusijalla, jossa tuskin on tilaa istumiseen koettaa itse kukin
nukahtaa. Ja useat onnistuvatkin tässä yrityksessään.

Toisille taas ei uni maita. He koettavat kuluttaa aikaansa puhelemalla
vahtien kanssa, joina on nuorempi upseeri ja matruusi. Kummatkin ovat
varustetut ladatuilla revolvereilla, joita kantavat vyöllään.

He ovat ystävällisiä ja kohteliaita ja vastaavat mielellään heille
tehtyihin kysymyksiin.

Tässä öisessä keskustelussa saamme tietää, että laiva oli juuri
jättämässä Pohjanlahden, kun siltä havaittiin "Uleåborgin" valot.
Tällöin annettiin määräys torpeedovene n:o 25:lle ja se lähti ottamaan
selvää mikä laiva siellä oli liikkeellä.

— Jos, sanoivat vahdit, "Uleåborg" olisi taas kulkenut sammutetuin
valoin, kuten "Gauthiod", ei sitä olisi havaittu ollenkaan.

— Mutta merilakihan kieltää laivojen liikkumasta ilman merkkivaloja.
Sehän on suorastaan rikos yleisiä säädöksiä vastaan.

— Sota-aika, vastataan.

Kapteenin menettelylle annetaan kuitenkin täysi tunnustus. Hän on
menetellyt siten kuin kapteenin, joka on vastuussa miehistönsä ja
matkustajien hengistä, täytyy menetellä. Kulkea ilman merkkivaloja,
olisi voinut olla toiselta puolen suuri riski...

Samaa mielipidettä kannattavat kaikki.

Hiljalleen hipuu yö. Virkempienkin päät alkavat nuokkua ja retkahtavat
rinnalle myöhäisemmillä aamutunneilla.

Päivän sarastaessa on kaikkein noustava ylös. Englantilaiset kiipeävät
riippumatoistaan. He ovat merimiehiä. Sen huomaa jo ensi silmäyksellä.

Haastamme puhetta. He kertovat saman kuin mitä jo aikaisemmin olemme
saaneet tietää. He olivat matkalla Venäjältä, jonne heidän laivansa oli
jäänyt, kotiinsa. Matkan katkasi kuitenkin saksalaiset. Ja täällä he
nyt ovat. Sille ei mitään mahda.

Meidän on lähdettävä kannelle. Aamu on kostea ja kylmä. Värisyttää.
Onkin jo syksy. Kahdeksas syyskuuta.

Suomalaiset saavat haltuunsa ylähangan puolen keulakannesta.
Englantilaisille annetaan taas vastakkainen puoli kävelypaikaksi.

Kaikenlainen kanssakäyminen englantilaisten kanssa kielletään. Samoin
poistuminen määräpaikalta.

Kotvan kuluttua käsketään meidät taas alas keulahyttiin, jossa olemme
yömme viettäneet. Se on nyt järjestetty ruokailuhuoneeksi. Riippumatot
ovat poissa. Samoin purjeet lattialta. Kaksi pitkää pukkipöytää,
samallaisine penkkeineen, on sijotettu keskelle kantta.

Niitten ympärille asetutaan.

Kahvisammiot on jo tuotu sisälle. Meille jaetaan miehistön
ruoka-astiat. Maissikorppuja, samoja joita saimme yöllä, tuodaan
pöytään. Samoin margarinia. Mustaa kahvia, ilman kermaa tai edes
"milkkiä" ja ilman sokeria tarjoillaan. Hyvää se ei ole, mutta
aamutuimaan erinomaista.

Kapteeni ja luokkamatkustajat saavat nauttia aamukahvinsa
kansiupseerien ruokailuhytissä. Alipäällystö ja naiset taas
konepäällystön ruokailuhytissä.

Aamukahvin jälkeen noustaan keulakannelle. Kapteeni, luokkamatkustajat
ja naiset saavat jäädä peräkannelle. Kaikkien muitten on oltava
keulassa.

Aurinko alkaa kiivetä jo taivaalle. Kevyt auer pakenee sitä, Värit
kirkastuvat ja voimistuvat. Mutta aamutuuli on vielä kostea ja kirpeä.
Yökasteen jäljeltä on kansi märkä. Kaikki vaara on jo ohi. Ollaan
Itämerellä. Risteilijä kulkee vähääkään keikkumatta eteenpäin, aivan
kuin se täydelleen hallitsisi merta.

Torpeedovene seuraa sitä yhä. Merkkilippukieltä puhutaan. Nähtävästi
koskevat tiedonannot yöllistä seikkailua.



IV


Gottlantia lähetessämme klo 8 aikaan aamulla alkaa eteläiseltä
taivaanrannalta näkyä merenpintaa pitkin itäänpäin ajautuvaa savua.

Siellä täytyy olla laivoja.

Aivan oikein. Hiljalleen nousee merestä raakapuulla ja tähystyskorilla
varustettuja mastoja, sitten savutorvia ja vihdoin kokonainen sarja
jykeviä laivanrunkoja. Kaukaa katsoen näyttävät ne olevan yhdessä
rivissä. Suurimmat itäisellä sivustalla, pienemmät lännessä.

Silhuetteina piirtyvät ne kirkasta aamutaivasta vastaan. Niitten
yksityiskohtia ei näy. Suurina, jättiläispiirteisinä massoina kohoavat
ne merestä. Ne ovat kahdenkymmenen vuosisadan mammutteja, teräksisiä
mammutteja, tulta sylkeviä mammutteja, joitten ääni on jyrisevä
ja uhkaava ja viha mammutin vihaa kammottavampi. Ne ovat meren
jättiläisiä, jotka eivät pelkää sitä sen ärjyessä, jotka tyyneinä ja
rauhallisina liikkuvat sillä, hallitsevat sitä.

Ne lähenevät. Suurenevat. Yksityiskohdat alkavat vähinerin erottua.
Niitä on seitsemäntoista. Yhdeksän suurempaa, muut pienempiä.

Signaalilaitteet ja sähkölennätin toimivat. Eri laivojen mastokoreissa
vilkutellaan valonheittäjillä. Augsburgilla vastataan. On kuin
sähkönuolia viskottaisiin ylös taivaalle...

Kello yhdeksän tienoissa saavutetaan laivasto.

Se kulkee hiljaista vauhtia etelään. Ei kuitenkaan yhtenäisenä
suorana viivana, kuten etäämpää näytti, vaan kaakkoisesta luoteiseen
suuntautuvassa viivassa. Torpeedoveneet viimeisenä.

Itäistä syrjää pitkin höyryää "Augsburg" kaikkien ohi. Vasta viimeisen
rinnalla hiljentää se vauhtiaan.

Se on amiraalilaiva. Sen mastossa liehuu Saksan laivastolippu.

Laivamme komentosillalla tarttuu upseeri huutotorveen. Lyhyin ja selvin
sanoin kertoo hän matkan tuloksen. Lippukielellä puhutaan ahkeraan. Kun
raportti on annettu huudetaan amiraalilaivalta:

— Tehtävä on hyvin suoritettu!

Toiset väittävät huutajan olevan keisari Vilhelmin pojan, prinssi
Henrikin.

Senjälkeen kiihtyy taas Augsburgin vauhti Se jatkaa matkaansa suoraan
eteenpäin. Se sivuuttaa amiraalilaivan. Eskaderi sitävastoin suuntaa
kulkunsa kaakkoiseen ilmansuuntaan, edeten ja pieneten, lopulta
kokonaan kadoten näköpiiristämme.

       *       *       *       *       *

Koko aamupäivän joutiloidaan kannella. Toiset marssivat edestakaisin.
Toiset ovat kyyristyneet suuren savutorven suojaan ja koittavat
siitä lähtevässä lämmössä paikata rikkinäiseksi jäänyttä yöuntaan.
Erittäinkin pienille, viluisille harjaajapojille, Kalleille — kuten
heidän yleinen ja yhteinen nimensä kuuluu — ja lämmittäjille on
tämä nurkkaus tervetullut paikka. Muutamat istuvat taas jykevillä
rantapollareilla ja eräs nojaa heidän takanaan reilinkiin.

Viimeksimainitussa ryhmässä on vilkas keskustelu käymässä. Puhutaan
vielä "Uleåborgista". Eräs miehistä selvittelee parhaillaan villiä
mielikuvaa.

— Ajatelkaa, pojat, miten kamalata olisi ollut, jos joku olisi jäänyt
ammuttavaan laivaan?

— Hirvittävä tapaus, myöntää reilinkiin nojaava mies lakoonisesti.

— Mutta ei keulassa mitään vaaraa olisi ollut, huomauttaa toinen
istujista. Sehän säilyi tulelta niin kauan kuin laiva oli nähtävissä.

— Se on totta, myönsi ensin mainittu.

— Olisikin pitänyt piiloutua jonnekin, uhmailee taas toinen istujista.
Eivät olisi saksalaiset löytäneet. Pari miestä esimerkiksi. Ja kun
torpeedo olisi lähtenyt, olisi ottanut pelastusveneen ja alkanut soutaa
Raumaa kohden...

Hullu, mutta mieltäkiinnittävä tuuma, vahvistaa reilinkiin nojaava mies.

Keskustelevien ympärille on kasaantunut kuuntelijoita.

— Mutta, katkaisee puheen eräs kuuntelijajoukosta, jota seikkailuhalu
ja intomielisyys ei ollut vielä sokaissut, mutta jos veneet olisivat
ehtineet palaa sitä ennen? Miten sitten?

Mutta keskustelevat nuorukaiset, jotka vielä ovat melkein
intiaaniromaanien lukuijässä, eivät anna myöten.

— Siinä tapauksessa olisi löytänyt ehkä jonkin pelastusrenkaan tai
korkkivyön tai...

— Tai pahimmassa tapauksessa voidrittelin (Uleåborg oli voilastissa),
nauraa eräs toinen kuuntelijoista.

Juttua kestää. Yhä merkillisimpiä päähänpistoja esiintuodaan. Toiset
tekevät pilaa puhelevien kustannuksella.

Vihdoin tulee päivällisaika.

Meidät johdetaan ruokailuhyttiin. Istutetaan taas pitkien pöytien
ääreen. Ruoka-astiat jaetaan.

Ruokaa tuodaan suuressa sammiossa. Se on puurontapaista. Siinä on
pippuria ja ryytejä niin runsaasti, että kitalakea kirvelee.

Runsaasti sitä kukin kuppiinsa ammentaa. Mutta harvat kolmesta
kauhallisesta kolmea lusikkaa enemmän syövät.

Joku joukosta huutaa:

— Syökää, pojat, hyvää ruokaa.

Parastelaiset eivät ole tottuneet saksalaisten ryytiruokiin. Suuta
vääntäen koettavat kuitenkin vähän syödä.

— Ei ole ihmisruuaksi, sanoo eräs joukosta.

— Tuskimpa suomalainen maatiaissikakaan tällaista söisi, leikkaa toinen.

Nauretaan. Kaunista ruokapöytäpuhetta!

Mutta miten onkaan, maistuu se saksalaisille ja itävaltalaisille, ja
kummastellen he suomalaisten huonoa ruokahalua katselevat.

Syötyämme lähdetään taas kannelle. Nyt on englantilaisten
ruokailuvuoro. Maistuukohan heille keitos paremmalta?

Iltapäivä kuluu samallaisessa marssimisessa kuin aamupäiväkin.

Naisväki, joka ei koko aamupäivään ole poistunut peräkannelta, käy
meitä nyt tervehtimässä.

He ovat oloonsa tyytyväiset. Erittäinkin kestitykseen. Makuusijat
tosin eivät olleet niin kehuttavat. Heille oli annettu laivan sairaala
keulassa, heiluvine sänkyineen, käytettäväksi. Oli likaista. Toiset
eivät kuitenkaan kovinkaan paljon siitä piitanneet. Mutta "trissa"
ei tyytynyt. Kuin tiikeri häkissään kulki hän koko yön lattiaa
edestakaisin. Samoin keittäjätär. Pari oli itkeä pillittänyt koko yön
tätä surkeutta, ja toivoneet olevansa "Uleåborgissa"... Mutta toista
oli päivällä. Ihan karsain silmin olivat miehet katselleet niitä
herkkupaloja, joita heille kannettiin. Tarjottiinpa vielä viiniäkin...
Niin, ja kirjoittaakin saatiin kotiin. Tuotiin postikortteja ja
lyijykyniä... Lisäksi vielä jakoivat Augsburgin kuvakortteja.

He olivat hirveästi ihastuneita saksalaisiin upseereihin.

— Senkötähden, huomauttaa eräs joukostamme tehdyllä
mustasukkaisuudella, senkö tähden on meidät kokonaan unohdettu tänne
keulaan yksin?

Myöhemmin iltapäivällä kuletaan läpi hiililaivavyöhykkeen.

Kaukana ei enää olla Saksan rannikolta.

Koko matkan on kuljettu Ruotsin rannikkoa pitkin, päättäen siitä, että
sivuutamme eräitä saaria, jotka nähtävästi kuuluvat Ölandin saaristoon.

Kello viiden tienoissa nautimme mustaa iltapäiväkahvia. Tällä kertaa
saamme kahvin kanssa kuitenkin suuren viipaleen mustaa, pehmeätä
limppua, joka jonkun verran korvaa päivällisen niukan ruoan.

Kello kuuden seutuvilla kutsuu vihellin koko laivan väestön ja vangit
tai matkustajat, kuten meitä kutsutaan, keulakannelle, komentosillan
taakse. Joka puolelta laivaa tulvii sinne väkeä sankoin parvin.

Komendantin ilmestyttyä näkyviin komentosillalla, mustat kannet
kainalossa, vaikenee voimakas surina yht'äkkiä.

On saapunut sotasähkösanomia.

Komendantti lukee jokaisen sähkösanoman sanan painolla ja ponnella.
Ne kertovat voitosta Ranskassa. Yhdistyneet ranskalaisenglantilaiset
joukot on lyöty suurin tappioin. Maubeugen luona. Linnoitus
valloitettu. Sotavankeja on otettu kuusikymmentätuhatta. Tykkejä
yhdeksänsataa. Sen lisäksi on saatu ampumatarpeita, muonavaroja y.m.
sotasaaliiksi.

Sähkösanomien johdosta puhuu komendantti muutamia innostavia sanoja.

Senjälkeen huudetaan keisarille kolmenkertainen eläköön!

Laivan väestö hehkuu innostusta. Riemu tulvii jokaisen kasvoilta.

Sähkösanomat tulkitsee toinen upseeri englanninkielelle, englantilaisia
sotavankeja varten ja lausuu lopuksi, hillityn riemun ja vahingonilon
sekaisella äänellä pahoittelunsa siitä, että hänen on ilmoitettava tämä
ikävä uutinen heille.

Senjälkeen kaikki taas hajaantuvat.

Matkustajat, jotka ovat olleet pubeissa laivan upseerien kanssa
kertovat vallalla olevan yleisen mielipiteen, että meidät vapautetaan
päästyämme Saksaan. Mutta mitään varmaa lupausta eivät upseerit voi
antaa, sillä heistä ei riipu vapautuksemme. Ja vaikka monikaan näin
matkan alussa ei osaa arvioida vapauden suurta merkitystä, on joukossa
niitä, joitten tuntoa tämä sanoma rauhoittaa. Sillä jäädä vangiksi
sodan loppuun, joka ties kestää kuinka kauan ei olisi kovinkaan
hauskaa. —

Hämärä tulee täällä paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Havaitsee
selvästi, että kotorannoilta on edetty pitkät matkat.

Kuu tekee nousuaan. Kevyt kohoava sumu kimmeltää sen hohteessa kuin
harsomainen hopeakudonta. Meri on ihmeellisen kaunis, siinä on jotakin
neitseellisen hentoa.

       *       *       *       *       *

Jo päivemmällä teimme ikävän huomion. Tupakat alkavat loppua. Toisilla
kyllä vielä on. Näyttää kuitenkin siltä kuin he eivät olisi niinkään
kärkkäitä niitä jakamaan.

Eräs neuvoo meitä laivan kauppaan. Koetamme ostaa suomalaisella
rahalla. Ei, suomalainen raha ei kelpaa.

Käännymme erään nuoremman upseerin puoleen tiedustellen, voisiko
mahdollisesti laivalla saada vaihtaa Suomen paperirahaa. Kohteliaasti
tarjoutuu hän yrittämään. Mutta palaa tyhjin toimin.

— Mihin tarvitsemme saksalaista rahaa? hän tiedustelee.

Olisimme ostaneet savukkeita.

— Paljonko? hän kysyy.

— Noin kaksikymmentä viisi, vastaan.

Hän katoaa hetkeksi. Tullessaan takaisin, ojentaa hän meille
savukelaatikon.

— Ellette pahastu tästä pikku palveluksesta.

Ne ovat oivallisia englantilaisia savukkeita.

Olemme iloissamme tästä odottamattomasta kohteliaisuudenosoituksesta.
Parhaimmalla saksankielellä koetamme tavailla kiitokseksi:

— _Danke schön! Danke schön!_

       *       *       *       *       *

Kellon sivuutettua yhdeksänlyömän alkaa keulasta kuulua rätisevää
pauketta. Suuntaamme sinne katseemme. Kuuluu suhahdus. Raketti lentää
ilmaan. Niitä lasketaan lukemattomia, erivärisiä. Kuin lentotähdet
tekevät ne ilmassa kauniin kaaren ja sammuvat pudotessaan alas.

Danzigiin ilmoitetaan tulostamme.

Kauan ei meidän anneta kannella katsella tätä ilotulitusta. Meidän on
mentävä kannen alle keulaan. Siellä ovat kaikki venttiilit suletut ja
himmeä valo heijastaa ympäri hyttiä. Englantilaiset ovat jo alhaalla.

Meistä laaditaan luettelo. Siihen merkitään ristimä- ja sukunimet,
syntymävuosi ja -päivä, syntymä- ja kotipaikka, niin, ja ammatti.
Jokainen vuorostaan saa käydä antamassa nämä tiedot. Sitten on
englantilaisten vuoro.

Tämän jälkeen alkaa odotus. Meitä ei päästetä enää kannelle,
sillä kuletaan jo Danzigiin miinoitettuja reittejä. Kaikki
varovaisuustoimenpiteet on otettu lukuun.



V.


Noin klo 11 pysähtyy laiva. Kuuluu ketjujen ratinaa. Ankkuria ei
sentään lasketa, vaikka ankkurivinssi on täydessä käymäkunnossa
keulassa ja miehet valmiina tottelemaan ensimäistä määräystä.

Vihdoin tulee lähtökäsky. Kellä matkatamineita on, tarttuu niihin.
Mennään keskikannelle. Siellä odottavat jo naiset.

Rantaa valaisevat muutamat häikäisevät hehkulamput. Niitten valossa
kohoavat rannalta valtavat nostokraanat, joitten taustaksi nousevat
suurpiirteiset ja jykevät punaiset mustilla ovilla ja ikkunaluukuilla
varustetut varastohuoneet. Ne muodostavat teräviä ulokkeita laiturille
ja avautuvat kapeiksi, synkiksi ja salaperäisiksi kaduiksi, jotka
johtavat kaupunkiin.

Rantalaiturilla odottaa sotaväki kotkakypäreineen ja kivääreineen.
Kansaa on sankoin parvin. Nähtävästi ovat langattomat sähkösanomat jo
edeltäpäin kertoneet tulostamme.

Matkatavaroinemme siirretään meidät laiturille. Lukemattomat uteliaat
ja vahingoniloiset silmät seuraavat jokaista liikettämme.

Toimitetaan nimenhuuto. Senjälkeen asetutaan kaksimiehisiin riveihin.
Suomalaiset etunenään, englantilaiset viimeisiksi. Sotamiesketju
ympäröi meidät.

Marssi alkaa. Utelias, riemuitseva kansa seuraa jälessämme ja
sivuillamme.

Kuljemme pimeitä, kapeita katuja, joitten kummallakin puolella kohoavat
kaksi- ja kolmikerroksiset valkeat rakennukset, joitten ikkunat ovat
pienet, ovet matalat, päädyt useimmiten kadulle päin, joiden kaikki
kulmat eivät enää ole kovinkaan vinkkelissä ja vatupassissa, eivätkä
seinän pinnat täysin luotisuorassa.

Vihdoin pysähdymme pienelle aukeamalle. Vasemmalla, laidassa on synkkä
puistikko. Sen jatkona suuri, punainen saksalaista rautatieasemaa
muistuttava rakennus, rautaristikkoineen ja rautaportteineen. Oikealla
on myöskin suuri tiilirakennus, suurine mustine ovineen alakerrassa.
Lieköhän paloasema?

Ja perällä kohoavat valkeat, vanhat kivirakennukset, joitten ääriviivat
vain aavistaa pimeässä.

Täällä jakautuu joukkomme kahtia. Naiset, kapteeni, ensim.
koneenkäyttäjä, luotsioppilas ja molemmat "Kallet" ovat joko yli- tai
ali-ikäisiä. Siis kelvottomia sotaan. He joutuvat toiseen joukkueeseen.
Samaan parveen erotetaan myös itävaltalaiset ja ruotsalaiset sekä
eräs venäläinen, Ruotsin konsuli Jeketerinowburgissa. Nämä ovat sitä
joukkoa, jonka vapaus ei pitäisi olla kiistanalainen ja joitten
huhuillaan pääsevän pois jo ensitilassa.

Mutta meille ilmoitetaan sitävastoin, että meidän on jäätävä vangiksi —
ja tässä eroavat tiemme.

Siinä seisoessamme hajallaan ja hämmästyneinä, kuin pesästään ajetut
linnut, saamme ensi kerran kokea raakaa kohtelua saksalaisten taholta.

— Pysykää rivissä, taikka näytän! ärjäisee saksalainen sotilas
takanamme ja on lyödä pyssynperällään.

Silloin kuohahtaa toverini hämäläisveri.

— Lyönkö tuota perkeleen roistoa? hän ärjyy korvaani.

Saan kuitenkin hänet rauhoittumaan ja käsittämään, että olemme
sotavankeja. Sellaisessa asemassa katsotaan jok'ainoa vastustusyritys
kapinahankkeeksi ja seuraukset sellaisesta voivat koitua kaikille mitä
kalliimmaksi.

— Mutta on toki aseetonta ihmistä kohdeltava inhimillisesti, hän sanoo.

— Sotamiehen ei tarvitse tuntea inhimillisyyttä, ei ainakaan
saksalaisen, selitän. Esikuvana on pidettävä itse Saksan keisaria, joka
Europa-uhmassaan hiljattain huusi: me emme pelkää muuta kuin Jumalaa!
Miten voisi yksinkertaiselta sotamieheltä vaatia parempaa!

Saamme tuskin jättää toisille, meistä eroaville, jäähyväisiä. Ennen
lähtöä pistää kuitenkin eräs naisista matkahuovan keittiömestarille,
tyrkäten sitä estää koettavan sotamiehen syrjään.

— Valmiit! Mars! kuuluu käsky. Meidän on lähdettävä. Toinen joukkue
lähtee eri suunnalle.

Tiemme kulkee puistikkokatua, jonka toisella puolen kohoavat valkeat
kivirakennukset ja toisella puolen korkea tiilimuuri. Kuljemme kadun
päähän ja taitamme sitten vasemmalle.

— Rivit suoriksi! ärjyy sivullamme kulkeva sotamies. Meillä on
matkatavaroita kannettavanamme. Käskyä on melkein mahdoton täyttää.
Koitamme parastamme.

Vihdoin komennetaan:

— Seis!

Rivit seisahtuvat. Suuret portit avataan. Tulemme mukulakivillä
kivetylle laajalle pihalle, jossa on ainoastaan kuormastovaunu ja
vesitynnyri. Oikealla kohoaa korkea varastohuone. Sen ovet ovat auki.
Sinne meidät viedään.

Yhtenä huoneena olevaa rakennusta valaisee heikosti lyhty. Lattialla
näemme olkia. Perällä on jonkunlaisia hyllylokeroita... Kovin
houkuttelevalta ei se näytä.

Täällä on meidän yövyttävä. Olemme tyyten uupuneita. Kasaamme oljet
vähän mukavammin. Vedämme niitä peitteiksi. Yö on raitis ja vähän
kostea. Lepo maistuu erinomaiselta.

Kotvan kuluttua kuuluu avarassa suojassa väsyneitten sotavankien syvä
kuorsaus.



VI


Nukuttuamme tuskin neljää tuntia, herätetään meidät ylös. Kello on
viisi aamulla.

— Jalkeille joka mies!

Ja olkikasoista nostaa mies miehen jälkeen päänsä. Kesken makeinta
unta. Ojennellaan käsiä, haukotellaan. Sadatuksia. Joku joukosta
toivottaa hyvää huomentakin.

Ensi työksi jaetaan jokaiselle leivänviipale. Toiset alkavat sitä heti
pureskella.

Matkustajat ja päällystö rupeavat tekemään aamusiivousta. Tosin ei
täällä ole mukavia kylpyhuoneita, eikä pesuastioita ja peilejä, mutta
toimeen kuitenkin tullaan.

Pienet ruskeat savivadit, joitten tarkotusperää emme vielä olleet
keksineet, käytetään pesuastioina. Saippuata on yllin kyllin. Samoin
partaharjoja ja partaveitsiä. Puhdasta jälkeä tulee!

Tulee kahvia, mustaa, kermatonta ja sokeritonta kuten laivalla. Nyt
ovat ruskeat saviastiat, tarpeen. Ne saavat käydä kahvikupeista, sillä
mitään sellaisia mukavuusesineitä ei meille suoda. Leipä tekee kahvin
särpimenä — kellä sitä vielä on — hyvin kauppansa.

Aika kuluu nopeasti. Vartiat jo kiirehtivät.

Sukkelaan harjaillaan pukimista suurimmat olkiliat pois. Matkalaukut
käteen ja ulos kaksimiehiseen riviin. Meidät lasketaan taas. Kaikki
ovat koossa, sekä suomalaiset että englantilaiset.

Vaellus asemaa kohden alkaa. Aamuvarhaisesta huolimatta on väkeä jo
runsaasti liikkeellä. Uteliaisuudella meitä tarkastellaan. Sotamiehiltä
tiedustellaan keitä olemme. Ohi ajavat maitokuskit ja kauppiaan rengit
pysäyttävät hevosensa ja jäävät pilkallisesti hymyillen tarkastamaan
meitä. Vähän väliä avautuu joku akkuna ja pörröinen naisen pää
pistäytyy ulos. Aukiolevien puotien ovella seisovat puotipojat, kädet
lanteilla, sääret ristissä ja kynä korvanpielessä. Miten tyypikkäitä ne
ovatkaan Saksassa!

Marssimme tyyninä ja rauhallisina. Vilkuilemme sivuile vanhoja
rakennuksia, joita siellä täällä uusien komeitten rakennusten
välissä vielä näkyy. Toiset tarkastelevat ohikulkijoita ja iskevät
pulleaposkisille saksalaisneitosille silmää ja kuvittelevat heidän
olevan huvitettuja vihollisvangeista, joita kuljetetaan kuin karjaa,
paimenet muassa.

Rakennukset käyvät yhä komeimmiksi Alakerrokset ovat suurina puotien
akkunoina, täynnä erilaista rihkamaa ja ruokatavaraa. Paperi- ja
kirjakauppojen akkunoissa on suuria keisari Vilhelmin kuvia ja
sotakarttoja sekä sotateoksia, joita vihkottain julkaistaan sitä myöten
kun sota edistyy.

Mitä lähemmäs asemaa tullaan, sitä vilkkaammaksi liike kasvaa.
Raitiotievaunut jyrräävät vähän väliä ohi. Pika-ajurien suljetuissa
vaunuissa ajaa ihmisiä asemalle. Jalkakäytävällä rientää, ihmisiä
eteenpäin. Sotilaspukuisia on enemmät puolet.

Kulkiessamme jäivät ohikulkijat meitä katsoa tuijottamaan,
sanomalehtinojat unohtavat huutamisensa ja ajurit hillitsevät hevostaan.

Vihdoin saavumme asematorille. Asema on laaja punainen rakennus.
Pysähdymme sen edustalle. Kello asematalon tornissa on neljännestä yli
kuuden.

Tarkastamme ympäristöämme. Asematalon vastapäätä, torin toisella
laidalla, on hotelleja. Hotelli hotellin vieressä. Suurilla
kirjaimilla on kunkin seinällä nimet. Alakerroissa on suuria kauppoja
näyteikkunoineen.

Oikealla nousee katu loivasti ja haarautuu kahtaalle. Katujen välissä
on vehreä puistikko.

Vähän väliä seisahtuu asematalon edustalle mustat, suletut vaunut.
Jokaisessa on ihmisiä. Milloin astuu niistä yksinäinen, komea ja
pitkä upseeri, joka on puettu harmaaseen, pitkään päällystakkiin ja
kotkakypäriin, milloin vanha mustiin puettu rouvasihminen, milloin
nuori pariskunta, joista mies on sotilaspuvussa ja jotka käsikynkässä
rientävät eteenpäin, milloin taas nuori poika ijäkkään äitinsä
seurassa, milloin mustiin ja harsoihin puettu nainen. Ihmisiä tulee
joka suunnalta, sekä jalan että raitiotiellä. Kaikilla on kiire.
Sivumennen vilkaisevat he meihin ja katoovat suureen asemarakennukseen.
Harvoilla on aikaa jäädä katselemaan meitä.

Vihdoin tulee pieni sotilaskomennuskunta. Noin kaksikymmentä miestä. He
seisahtuvat aseman edustalle ja komennetaan lepoasentoon.

Aika kuluu vitkalleen. Vasta neljännestä vailla seitsemän lähdetään
meitä kulettamaan kiertotietä asemalle. Siellä odottaa juna. Meitä
ja englantilaisia varten on varattu kaksi neljännenluokan vaunua. Ei
tarvitse sentään härkävaunuissa matkustaa.

Asemasillalla vaihtuvat vahdit. Sotilaskomennuskunta, jonka näimme
aseman edustalla ottaa meidät haltuunsa. Niille luovutetaan kaikki
meitä koskevat paperit.

Vaunut, joihin meidät sijoitetaan, ovat jaetut kahteen osaan. Seiniä
kiertävät penkit. Seinällä on paikkakunnan kartta.

Englantilaiset saavat oman vaunun ja vahdit. Ainoastaan kahdeksan
heistä joutuu meidän vaunuumme. Tilaa on yllin kyllin.

Vartioiksemme saamme rillinenäisen ja pitkäviiksisen, vaalean
aliupseerin ja neljä sotamiestä.

Matkamääräykset ovat ankarat:

Junasta ei saa poistua ampumisen uhalla. Karkausyritys rangaistaan
kuolemalla.

Kello seitsemän tienoissa lähtee juna. Hiljaa vierii se läpi kaupungin
ja akkunoista koetamme tarkastaa tätä vanhaa linnoituskaupunkia
Veikselin suulla. Taaksemme jäävät vanhat, jykevät rakennukset, kirkot,
vallitukset, puistot. Taaksemme jäävät kadut ja tiet, joilla päivän
touhu on jo alkanut.

Vähitellen harvenee kaupunki. Laajat, aukeat kentät, joilla puistotiet
piirtelevät viivojaan, aukenevat silmän kantamaan. Siellä täällä vain
kohoaa joku talo tai taloryhmä ja tupanen. Ja junan tehdessä laajan
kaaren näkee vielä kerran Danzigin harmaana silhuettina kivitorneineen,
korkeine rakennuksineen ja savutorvineen piirtyvän savusta, harmaata
aamutaivasta vastaan.

Juna jyrrää eteenpäin. Silloin tällöin seisahtuu se pysäkeille ja
asemille. Maisema on lakea. Laajat vehreät kentät, joilla ei ole
kumpuakaan, jatkuvat yhä. Vaihtelua tarjoavat niille ainoastaan niitä
leikkaavat puistotiet, taloryhmät kirkkoineen ja tehtaineen, yksinäiset
tupaset tai pieni kaupunki.

Rautatien varsilla vilkkuvat pienet vahtituvat, suurine
järjestysnumeroineen vähän väliä. Niitä ympäröi pieni puutarha tai
ryytimaa.

Rataa vartioidaan tarkasti. Pienien välimatkojen päässä näkee
kiväärillä varustetun vartijan, joka vartiopaikallaan astuu
edestakaisin.

Meitä vartioimaan määrätty aliupseeri on sivistynyt ja huomaavainen
mies. Nähtävästi joku oppikoulunopettaja. Hän kohtelee meitä suurella
huomaavaisuudella ja antautuu kanssamme keskusteluun. Hän suo meille
kaikenlaisia pikkuvapauksia. Toimittaa Hochenstein asemalla meiltä
sähkösanoman Ruotsiin. Hankkii meille voileipiä ja tupakkaa. Tarjoo
omistaankin, joita runsaasti joka asemalla jaetaan. Hän kertoo, että
matkamme pitää itä-Pommeriin. Bütow-nimiseen pieneen kaupunkiin, jonka
asukasluku nousee noin 50-tuhanteen, Siellä on vankileiri, jonne meidät
on määrätty. Ennestään on siellä kahdeksankymmentä venäläistä. Nykyään
ei siellä ole kuin kaksi telttaa, johon toiseen meidät sijoitetaan,
kunnes parakit valmistuvat, parakit, joita rakennetaan yhdeksäätuhatta
vankia varten. Ja hän jutustaa paljon muutakin, pistää väliin pienen
kaskun ja nauraa toisten mukana pehmeätä, hyvänsuopaa nauruaan...

Danzigin ympäristöllä oli maa tasaista ja aukeata. Mitä edemmäs tulemme
alkaa se kohota. Tasaisten kenttien sijaan tulee pyöreitä, kaarevia
kunnaita, notkoja. Siellä täällä näkee syvänteissä pienen pyöreän
järven ja toisinaan joen, joka polveilee sinisenä, leveten ja kaveten,
toisinaan piiloutuen kunnasten taakse. Myös metsänkaistaleita, tosin
nuorta, saa jo nähdä ja useissa paikoin on laaja maa-alue pienten
kuusien ja mäntytaimien peitossa.

Pieni Berent-niminen asema tarjoo meille yllätyksen.

Asemalla on sankoin parvin väkeä. Vallitsee vilkas elämä ja liike.
Punaisen ristin sisaria liikkuu parvittain. Sotamiehet saavat entistä
enemmän savukkeita ja sikaareja. Ja sitten tuodaan voileipiä ja kahvia
aina vaan lisää.

Me katsomme kadehtien heitä.

Mutta ei meitäkään unohdeta. Meillekin tuodaan suuret korilliset
oivallisia voileipiä ja kahvia. Pienen paaston jälkeen tuntuu kuin
olisimme päässeet Egyptin lihaville lihapadoille. Ja me syömme, syömme
kuin nälkäiset sudet, ihan ahmimalla ja juomme oivallista kahvia
suurista valkeista porsliinikupeista. Ja yhä vaan kysytään:

— Tahdotteko lisää? Täällä olisi enemmän!

Toiset ottavat varastoon. Mutta useimmat, toivoen edelleenkin
samanlaisia viivähdyspaikkoja, menettelevät tyhmien neitseitten tavoin.

Olemme tyytyväisiä, suorastaan ihastuneita. Siunaamme Punaisen ristin
sisaria. Joku innoissaan ehdottaa heille hurrattavaksi. Varovaisin
joukosta ehdottaa kuitenkin vaikenemista. Mielenosoituksesta voisi
saada suomalaisista sangen häilyvän käsityksen, Ja me vaikenemme.

Pian lähtee juna taas liikkeelle. Sotamiehille heilutetaan nenäliinoja
ja lakkeja. He vastaavat huiskuttamalla omiaan.

Kohta ei meillä ole Berentistä jälellä muuta kuin hauska muisto.



VII


Kello neljän tienoissa iltapäivällä pysähtyy juna.

Tähän aikaan pitäisi meidän olla perillä. Katsomme akkunasta.

Mikä valtava ihmispaljous asemalla.

Aseman nimi on Bütow. Olemme perillä.

— Valmiit! komentaa aliupseeri.

Heitämme matkalaukut ja vaatteemme kainaloon. Vaunun ovi avataan.
Astumme asemasillalle.

Vastassamme on upseereja ja sotamiehiä. Rautatie- ja postivirkamiehet
juoksevat edestakaisin. Raskaita asemarattaita lykätään.

Mutta katseemme ei pysähdy niihin. Se tarkastaa asema-aitauksen
takana olevaa sankkaa ja värikästä ihmisparvea Se kiertää asemalle
johtavan kadun pään, joka on sulloutunut kansaa täyteen. Kiipeää
rautatieraiteitten yli johtavalle korkealle sillalle. Sekin on täpösen
täynnä katsojia. Kaikkialla missä on pieninkin paikka, josta voi nähdä
asemalle, on yleisöä.

Koko pikkukaupunki on nähtävästi liikkeellä.

Se on sotavankeja kun jokainen on rientänyt katsomaan. Kaupungin
pieni lehtipahanen on julkaissut tiedon englantilaisten tulosta ja
siinä syy tähän suureen kansanpaljouteen aseman ympäristöllä. Kuten
Danzigissakin, muodostavat sotamiehet vartioketjun ympärillemme.

— Valmiit! Mars!

Rivimme alkavat liikkua hiljaa eteenpäin. Asemalta päästyämme on
kuljettava läpi kansanjoukon. Se seuraa mukana.

Siitä kuuluu voimakasta sorinaa. Puhutaan sotavangeista, vihatuista
englantilaisista. Sadatellaan. Väliin kuuluu korkeaääninen letkaus
yli sorinan. Sille nauretaan. Sormia ja käsivarsia ojentuu meitä
osoittamaan. Katupojat koettavat päästä niin lähelle kuin mahdollista
ja näyttelevät kaikenlaisia ilmeitä ja irvistelevät.

Mikä oiva ilvenäytelmä!

— Pysykää tyyninä ja vakavina, huutaa joku rivin alkupäästä. Neuvo on
hyvä, sitä seurataan.

Asemamme on ihan sietämätön. Tuntuu kuin noitten lukemattomien ihmisten
katseet ihan polttaisivat niskassa ja kasvoillamme, kuin heidän
naurunsa ja ilkkumisensa raastaisi sisintämme.

Viaton parvi sotavankeja, viholliskansoihin kuuluvia jäseniä, jotka
eivät edes ole ottaneet aktiivisesti sotaan osaa! Ja tällainen
huomionosotus!

Tekee mieli vetää suunsa ivahymyyn.

Ensimäinen perämies ei jaksa pysyä tyynenä. Hän kiroilee yhtä mittaa.
Tuollaista roskajoukkoa! Hän ei muuten ole koskaan tyytyväinen.

Kuljemme eteenpäin. Nähtävästi pääkatua. Rakennukset ovat vanhat,
joku uudempi joukossa. Kaikki valkeaksi rapattuja. Niiden päädyt ovat
kadulle. Matalia ne ovat. Kaksikolmikerroksisia, tiilikattoisia.
Ikkunat ovat selkoselällään, täynnä ihmisiä. Kadut ovat lasketut
mukulakivillä, epätasaiset. Tahtoo toisinaan kompastua.

Vihdoin tekee katu suuren kaarroksen. Näköala muuttuu. Korkeampia
rakennuksia. Suuria näyteikkunoita, joissa on mitä erilaatuisimpia
tavaroita näytteillä. Paperikauppojen ikkunoissa on keisari Vilhelmin
kuvia ja sotakarttoja.

Puotien ovet, akkunat ja edustat ovat täynnä väkeä.

Kuljemme ohi torin. Sen perällä on, nähtävästi raatihuone
kellotorneineen. Silmämme kiertää äkkiä tyhjän torin ja tarkastaa taas
kadunvarsia, niitten rakennuksia ja puotien akkunoita. Tulee melkein
nälkä nähdessään kaikkia niitä herkkupaloja, joita on näytteillä.

Tähän asti on kansa pysynyt verrattain rauhallisena ja sen ilkkumisen
on jaksanut kestää.

Mutta kuljettuamme torilta muutaman askeleen yllättää meidät kohtaus,
joka ei jätä ketään tyyneksi.

Eräällä puodin rappusella kohottaa synkän näköinen kauppias, jonka
ulkomuoto muistuttaa suuresti juutalaistyyppiä, nyrkkiin puristetun
kätensä meitä kohti ja kirkuu:

— Kirotut englantilaiset!

Joukostamme kuuluu mutinaa. Perämies sadattelee.

Mutta asema selviää vähitellen. Alamme ymmärtää mistä tällaiset
kohteliaisuudet johtuvat. He luulevat meitä suomalaisiakin vihatuiksi
englantilaisiksi. Ja mikä ihme tuo! Onhan meillä englantilaiset
lippalakit päässämme ja olemmehan puetut englantilaiseen verkaan...
Niin, ja eihän meillä ole mitään ulkonaisia tunnusmerkkejä, ei
univormuja, eikä kirjoitettuja kylttejä selässämme, jotka voisivat
osoittaa kansallisuutemme ja viattomuutemme kohtaloomme. Meidän on
alistuttava tilanteeseen ja tyydyttävä katsomaan noita barbaarisia,
pingottuneita ilmeitä, jotka niin selvään kertovat meille alhaisesta
syntyperästämme ja kuuntelemaan kaikkia niitä kirjavia ääniä, jotka
ympärillämme meitä ivaavat, pilkkaavat ja sadattelevat.

Runsaan neljännestunnin olemme jo marssineet. Eikö se jo lopu?
Minne meitä oikein viedään? Onni, että ainakin yksi katu loppuu,
koska tulee seinä eteen. Mutta meidän matkamme ei lopu. Käännymme
vasemmalle puistikkokadulle, joka nousee mäkeä. Näyttää kuin mäellä
alkaisi jo maaseutu. Talorivit loppuvat ja kaksi puistotietä erkanee.
Maaseudulleko meitä kuletetaankin?

Nousemme mäelle. Vasemmanpuoleinen puistikkotie johtaa loivasti
alas kauniiseen puistoiseen laaksoon, jonka rinteet ovat vehreät ja
tasaiset, jossa puuryhmät muodostavat kaunis viivaisia lepokohtia
silmälle ja jonka takana kohoavat ylängöt nousevat suuriviivaisina ja
paisuvina. Mutta me käännymme oikealle, sivu kiviaitaisen hautausmaan.

Siellä tien vasemmalla puolella, hautuumaasta eteenpäin, jossa maa on
laajoissa pinnoissa tasaista, jossa ei kasvavaa puuta näe muualla kuin
tien varsilla, on kai vankileirimme. Siellä on ainakin kaksi telttaa,
ja suurien parakkien luustoja kohoaa jo maasta. Siellä näkee väkeä
tekemässä kattoja, toisia kaivamassa maata, kantamassa lautoja. Sinne
kiertävät kaksivaljaiset hevosien vetämät rattaat suurine taakkoineen.
Niin ja eikö nuo ole venäläisiä sotilaita, jotka rientävät tulevaa
kuormaa purkamaan? Ovat ne, joskin olkalaput ovat riistetyt olkapäiltä.

Sinne mekin kierrämme. Asetumme suuren sirkusteltan tapaisen
kenttäteltan eteen.

Siellä odottaa meitä leiriä komentava upseeri, nähtävästi
kenttävääpeli. Hän on suuri, korkearyhtinen ja töykeä herra,
kunnioitusta ja pelkoaherättävä kun hän ärjyy komennussanansa ja
läimäyttää saappaansa vartta nahkasta palmikoidulla ruoskallaan. Hänen
katseessaan ja ennen kaikkea viiksissään — joskin ne ovat vaaleat — on
Saksan keisaria muistuttavaa ylpeätä ja tietoista julkeutta.

Ja kun meitä komentava aliupseeri huutaa

— Halt! Seis!

Tarkastaa hän meitä kuin heti ensi silmäyksellä haluaisi lävistää
meidät.

Aliupseeri jättää hänelle nimiluettelon.

Toimitetaan nimihuuto.

Senjälkeen opastetaan meidät suureen sirkustelttaan, jonka ovensuu on
suuren olkiröykkiön umpeen luoma. Siellä on oleskelupaikkamme.

Englantilaiset, joita kohtaan osoitetaan suurempaa ynseyttä ja
röyhkeyttä saatetaan nelinurkkaiseen pienempään telttaan, jonne jo
kahdeksankymmentä venäläistä on sijoitettu.

Ja kenttävääpeli uhkaa vielä ilkkuen:

— Minä kyllä opetan minkälaisen kansan kanssa he ovat liitossa!

Mutta englantilaiset eivät häntä kuule, tuskin ymmärtävät ja astuvat
tyyneinä ja alistuvina heille osoitettuun telttaan. On kuin heidän
yllänsä lepäisi jonkinlainen syvä, mutta uljas surumielisyys.



VIII


Uusi asuntomme ei ole kovinkaan lämpöä pitävä ja tiivis, eikä varsin
kodikaskaan, mutta eihän voi vaatia, että sotavangeille kustannettaisin
huone ensiluokan hotellissa. Tyydymme osaamme ja koetamme asettaa
vaatimuksemme mahdollisuuksien mukaan.

Ensi työksi valitaan paikka, johon leiriydymme. Sitten rupeamme
kantamaan oven suusta sinne olkia, jotta ei kylmä maa jäseniämme
kolottaisi ja että ainakin istuinlihaksilla olisi kyllin pehmeätä ja
mukavaa. Tämän tehtyämme heittäydymme rennosti oljille. Ah! miten hyvää
se tekee matkalla kiusaantuneelle ruumiille. Ihan siitä nauttii. Ja
sitten tuo tuore oljenhaju. On kuin riihessä puintiaikaan.

Muut näyttävät olevan verrattain tyytyväisiä, mutta ensimäinen
perämies, joka on tottunut ensiluokan hytteihin, untuvapatjoihin,
pehmeisiin peitteisiin ja valkoisiin lakaniin, kiroskelee taas
itsekseen. Miten tällaista ollenkaan kestää, sadattelee hän... Mutta
kaikkeen tottuu, ja tähänkin on totuttava.

Uteliaita ihmiskasvoja pistäytyy ovesta sisään vähän väliä.

Joku ehdottaa, eikö olisi sopivaa, että rupeaisimme näyttämään itseämme
rahan edestä; voisi olla hyväkin tulolähde.

Nauretaan. Se tekeekin hyvää pitkän, vakavan ja kuivakiskoisen matkan
jälkeen.

Tuskin on ehditty neljännestuntiakaan lepäillä oljilla kun jo yksi
ihmettelee mitä täällä oikein rupeaisi harrastamaan. Aika voi
tulla pitkäksi, joskaan se ei vielä siltä tunnu. Alituinen oljilla
makaileminen ei kauankaan yksin maita, niin herkulliselta kuin se nyt
alussa tuntuukin.

Mutta jo on toisella suunnitelma valmis:

— Kortit esiin! Onko kellään?

Ompa tietysti. Eräs matkustajista kaivaa ne matkalaukustaan.

— Yhteinen onnettomuus, yhteinen tavara! sanoo hän.

Matkahuopa pannaan alukseksi ja kohta on puolen tusinaa miehiä norria
lyömässä.

Samassa ilmestyy vääpeli telttamme ovelle. Hän ei ole millänsäkään
hommistamme. Myhäilee vaan ja nyökkää päätään.

Eräs matkustajista menee häntä vastaan.

Tarvitaan englanninkielen tulkkia. Sellainenkin on matkassa, on
kaksikin. Toinen näistä seuraa vääpeliä.

Osa meistä on lähtenyt ulos teltan oven luo tarkastelemaan elämää
taivasalla ja tupakoimaan.

— Sisällä teltassa ei saa vaan tupakoida, varottaa aliupseeri, joka
tuli mukanamme Danzigista. Voisivat vielä oljet syttyä tuleen. Ja
senjälkeen, ette saisi edes nähdäkään tupakkaa.

Luvataan pitää ankaraa kotikuria ja se aletaankin heti ensi hetkestä.

Ulkona on liikettä ja elämää. Saksalaisia ja venäläisiä kulkee
edestakaisin Parakilla paukkuvat vasarat. Laitetaan kattoa ensimäiseen
ja toiseen valmistellaan runkoa. Puutavarakuormia tulee yhtämittaa.
Venäläiset sotavangit purkavat niitä. Toiset kantavat lautoja ja
palkkeja rakennuksille. Jotkut kaivavat maata. Työnjohtajat juoksevat
paikasta toiseen ja opastavat, joskus ärjäsevät sanan laiskemmille.
Ja keskellä leiripihaa seisovat pormestari ja muonamestari, molemmat
lyhyitä, tanakoita miehiä, edellinen sivistyneemmän ja arvokkaamman
näköinen, toinen nokkela porvarityyppi. He keskustelevat. Heidän
joukkoonsa yhtyy myös kolmas: pitkä, keskilihava ja mustapartainen
mies tarmokkaina ja intelligentteine piirteilleen. Hän on vankileirin
yli-insinööri, selittää eräs maalaishieno renkimies, joka sittemmin
kävi meitä usein pyhäisin bonjouri-puvussa tervehtimässä.

Komennuskunta venäläisiä tulee vartion mukana kaupungista päin kantaen
sangoilla ruokaämpärejä, joissa on höyryävää keittoa. Toisilla on
leipäsäkkejä selässään.

Muonamestari tulee luoksemme.

— Teille tuodaan ruokaa, selittää hän. Olettekin kai nälkäiset matkan
jälkeen. Muut saavatkin vain leipäannoksensa.

Meille jaetaan saviastioita. Venäläinen punatukkainen aliupseeri,
joka osaa saksankieltä, alkaa limppujen leikkuun ja toinen jakaa
meille sinkkiämpäristä keitosta. Leipää saamme runsaasti. Kaksi paksua
viipaletta. Samoin keitosta.

— Ottakaa vain tarpeeksi, kehoittaa muonamestari. Kyllä sitä riittää.

Eikä meitä tarvitse kehottaa.

Menemme kaikki sisään telttaan aterioimaan. Istumme olkilyhteille oven
suuhun.

Kupissamme on hernerokkaa. Maistellaan. Erinomaista. Tosin siinä on
rasvanmaku vähän vieras, mutta ei auta nurkua. Kun vaan tällaisiakin
saadaan aina, ei ole hätää. Hernerokka tekee mainiosti kauppansa.
Toiset ottavat lisää, eräs jo päästelee vatsavyötään ja ilkkuu:

— Täytyy syödä, ties koska saa lisää!

Syödessämme ilmestyy muonamestarin lyhyt ja pyöreä olemus vähän väliä
telttaamme ja hän kehottaa ketterällä puhetavallaan uudelleen ja
uudelleen:

‒ Ottakaa vain lisää, ottakaa vain lisää, kyllä sieltä riittää.

Vihdoin tulee syönnistä loppu. Astiat kasataan ovensuuhun. Venäläiset
sotilaat tulevat noutamaan niitä ja puhdistavat ne.

Mutta vielä ei ole muonamestari tyytyväinen:

— Ovatko kaikki kylläisiä? Eikö kukaan tahdo lisää? utelee hän yhä.

— Ei, me olemme kylläisiä. Kiitoksia vain, vastataan.

Siirrytään peremmäs. Toiset jatkavat kortinpeluuta. Toiset ryhtyvät
keskusteluun asemastamme.

Ulkona on työntouhu laannut. Illan rauha on saapunut leiriin. Vangit
ovat hiipineet telttoihinsa ja työmiehet lähteneet kotiinsa kaupunkiin.
Viereisestä teltasta kuuluu vain venäläisten puhelu epämääräisenä
solinana.

Keskustellessamme on ajatuksiimme kiintynyt vapaudenkaipuu. Laskevatko
on meidät pois täältä? Tai täytyykö tänne jäädä kauaksikin. Mutta
meissä varmistuu tunne, ettei meidän tarvitse jäädä tänne. Onhan
muitakin suomalaisia laskettu vapaaksi, erittäinkin laivaväestöä ja
sellaistahan joukkoa on meidän melkein kokonaan. Ja lopuksi tulemme
siihen päätökseen, että kaikki voimat on ponnistettava saadaksemme pian
viranomaisilta luvan lähteä. Viisainta ehkä olisi osoittaa anomuksemme
sotaministeriölle Berliniin. Siten päätetäänkin tehdä. Ja kun erään
meistä veli on everstiluutnanttina toimivassa saksalaisessa sotaväessä,
ottaa hän sähköttääkseen veljelleen. Ehkä hänkin voisi jotakin tehdä
hyväksemme?

Huomisaamuna tuumasta toimeen.

Tulee pimeä. On mentävä aikaisin maata. Seuraavana aamuna on
oltava jalkeilla varhain. Kysytään haluammeko valoa. Joku lausuu
vaatimattomana mielipiteenään, että tuskin sitä tarvitaan. Se
osottautuu kuitenkin välttämättömäksi ja me saamme sitä.

Vartiosotamiehet alkavat myös puuhata telttaamme makuusijaa, tosin
toiselle puolelle.

Vuode laitetaan mukavaksi. Vaatteet päällä tunkeudutaan olkiin. Niissä
on lämmin ja hyvä olla.

Kohta nukkuu koko vankileiri. Kaikki on hiljaista. Vartiosotilaitten
askeleet vaan kuuluvat ulkopuolelta.



IX.


Aurinko ei ole vielä noussut, kun meidät jo herätetään unesta. Kello
viideltä täällä ylösnoustaan ja kuudelta juodaan kahvi.

Noustaan ylös. Aamupesua puuhataan. Ruokakupeillamme tuodaan vettä
ja niissä pestään. Jotkut tekevät oikean kenraalipuhdistuksen.
Paljastavat koko yläruumiinsa ja huuhtelevat sen kirpelevän kylmällä
vedellä. Pyyheliinoja saa yksi ja toinen lainailla tovereilleen, sillä
harvallapa sellaisia on mukanaan. Sitten ajetaan pois leukahaivenet.
Yhden miehen partaveitsi saa palvella melkein kaikkia. Toiset pesevät
hampaitaan. (Stomatol-tehdas saisi meistä oivan reklaamiaiheen
hammaspastalleen!) Pilaillaan, nauretaan. Muutamat piehtaroivat
oljilla, kuin lapset ikään. Eräs harrastaa Müllerin systeemiä.

Jo tulee kahvi. Venäläiset ovat olleet sitä noutamassa kaupungista
päin. Mutta muuta ei saada. Ei edes leivänmurua. Jo oli pahuus!
sadattelee joku ovenpielessä. Tällä mustalla kahvillako on elettävä
puolenpäivää? Matkustajat, jotka vasta toista kertaa saavat tätä lientä
katsovat siihen epäillen. Mutta paremman puutteessa on se juotava.
Lämmintä se ainakin on ja sellaisena puolustaa erinomaisesti paikkaansa
aamukosteudessa ja koleudessa.

Mutta se on tästä kahvista kun syntyy hiljainen napina, ehkä ensiksi
sisäinen. Jokainen oli tottunut saamaan kahvin kanssa ainakin sokeria,
toiset kermaa ja vehnästä ja ties mitä. Mutta täällä puuttui kaikki.

Asian johdosta pidetään ponteva neuvottelu. Lopuksi tullaan siihen
lopputulokseen, että mennään tiedustelemaan kenttävääpeliltä olisiko
mahdollisuus saada omilla varoilla hankkia kaupungista ruokavaroja.

Hän antaa myöntävän vastauksen. Yksin' ei sinne kuitenkaan saada
lähteä, vartija on pantava mukaan. Hyvä, se ei meidän sielunrauhaa
häiritse.

Toiset, joita ei ruokakysymys kovinkaan suuressa määrässä huvita,
alkavat kortinpeluun. Muut siirtyvät peremmälle ja ryhtyvät taas
pohtimaan muonakysymystä. Lasketaan mitä tarvitaan. Sokeria,
nisuleipää, voita, makkaraa, tupakkaa, mehua, veitsiä ja kahveleita
j.n.e. Senjälkeen tiedustellaan vähän hintoja sotamiehiltä. Noin
kaksikymmentä Saksan markkaa menee ensi ostoksiin.

Ensimäinen perämies, jolla on laivan kassa hallussaan, ottaa
vastatakseen miehistön osuudesta. Matkustajat maksavat oman osansa.

Työntouhu leirillä on alkanut. Odotamme puolittain määräystä
työnteosta. Kysytäänkin jotain siihen suuntaan. Ei, meillä ei ole
työnpakkoa, ainoastaan työnvapaus. Jos jotakin haluttaa, saa hän kyllä
ryhtyä työntekoon. Mutta ketään ei erikoisesti maita. Sensijaan ei
englantilaisia armahdeta. Heidän on otettava kiinni koko hartiavoimalla.

Kello kymmeneksi on valmistuttava kaupungillemenoa varten. Aliupseeri
on määrätty käytettäväksemme. Kaksi matruusia ja minut valitaan mukaan.
Aliupseerille jätetään ruokalista ja rahat.

Kivääriä kantavan aliupseerin seurassa marssimme sitten kaupungille. Me
kuljemme edellä, aliupseeri perässä.

Ihmiset jäävät meitä katsomaan. He tiedustelevat epäillen:

— Englantilaisiako?

— Ei, vastaa aliupseeri, suomalaisia.

Kohta muuttuu ilme. He hymyilevät myötätuntoisesti, nyökkäävät päätään.

Kaikkialla samat kysymykset ja samat vastaukset, sama ystävällisyys.
Makkarakaupassa saan olla oppaana makkaralajeja valitessa,
sekatavarakaupassa mehuja ostettaessa, rautakaupassa tiedustellessa
veitsiä ja kahveleita, tupakkakaupassa tupakkaa hankittaessa.
Viimeksimainitussa paikassa tarjotaan meille savukkeita, oikeinpa
evääksikin ja aliupseeri saa sikaareja tehtyään selväksi keitä olemme
Tupakkakaupan isäntä jättää meille hyvästi kädestä ja taputtaa
olkapäälle.

Vielä on käytävä postissa. Kuljemme vanhimman ja mielenkiintoisimman
kaupunginosan läpi. Sen kautta virtaa mitätön puro, jonka kummallakin
puolella kohoavat valkeat vanhat kivirakennukset kulmauksineen ja
ulokkeineen. Vanha ravintola, joka suuresti muistuttaa entisiä
kyläravintoloita maalla, pienine puutarhoineen ja valkeine
kaksikerroksisina rakennuksineen, jotka puutarhan takaa näkyvät,
on kadun varrella. Ja siellä on moniaita muita, saman tyyppisiä,
tiilikattoineen, kadulle antavine päätyineen, kyltikkäine portteineen
ja ovineen, jotka kaikki puhuvat voimakasta kieltä menneeltä ajalta.
Täällä tulee meitä vastaan muonamestarimme. Hän nostaa harmaata
metsästyshattuaan, hymyilee pyöreillä kasvoillaan ja kävelykeppi
hölkkyy hänen toisessa kädessään. Aliupseeri tekee sotilaallista
kunniaa, me nostamme lakkiamme.

Palatessamme vankileirille noudamme liikkeistä tavarat ohikulkiessamme.
Meillä on suuri kantamus.

Viimeistä kadunpätkää käydessämme, keksii silmämme soman, vanhan
viinikellarin, jonka oven edessä on köynnöskasveilla aidattu aitio.
Pari herrasmiestä istuu siellä parhaillaan ja nauttii viiniään.

— Ah! olisipa vapaa, pääsee huokaus. Mikä suuri nautinto juoda lasi
viiniä kellarin verannalla, kuten nuo saksalaiset.

Ohi, eteenpäin. Vankileirille, siellä odotetaan.

Poissa ollessamme on jo aliupseereilta ja vääpeliltä tiedusteltu mihin
olisi vapautusanomuksen kanssa käännyttävä.

— Sotaministeriöön ei kannata. Siellä on työtä liiaksi. Tällaiset asiat
voivat jäädä lepäämään ties kuinka kauaksi. Viisainta olisi sittenkin
lähettää kirjelmä Espanian lähettiläälle, joka valvoo Berlinissä
Venäjän etuja.

Mutta palatessamme katkee puuhat. Ryhdytään tarkastamaan tavaroita ja
selvitetään laskut. Sokeripalat lasketaan. Ei siksi, että oltaisiin
ylen kitsaita, vaan sentähden, että saataisiin tietää kauanko ne
kestävät. Jos kolme kappaletta annetaan jokaiselle kahviin, lasketaan
ne riittävän viikon päiviksi. Voi on hyvää, tosin vähän kallista.
Tupakan ympärillä on jo jokainen tupakkamies — pienen paaston jälkeen
maistuvatkin savukkeet erinomaisilta.

SAKSALAISTEN SOTAVANKINA 79

— Kuka rupeaa provianttimestariksemme?

— Keittiömestari on siihen itseoikeutettu.

Siitä ovat kaikki yksimieliset.

— Saa ottaa apua miten paljon tarvitsee. Onhan yhdeksässätoista
miehessä varaa!

Päivällinen onkin jo ovella. Ruokaämpäreitä tuodaan maantiellä.
Voileipiä ryhdytään kiireesti valmistamaan. Hyvää saksalaista makkaraa
särpimeksi. Hapanleipäannoksemme päätetään pyytää kokonaisina
itsellemme. Käytämme siitä sitten minkä tarvitsemme.

Ruokakupit täytettyämme noudamme voileivät. Istumme oljille hajalleen
telttaan.

Maistellaan. Hm, ei ole parempaa juuri kuin risteilijällä. Rasvasta,
äitelää. Perunia siinä on, on ryynejä. Ties mitä. Koetetaan kuitenkin
syödä, puoli väkisin. Ilkeintä on, että kun se vähän jäähtyy tulee se
tahmeaksi melkein ilettäväksi.

Toiset panevat pois kuppinsa, syötyään muutamia lusikallisia ja
korvaavat sopan voileivillä, jotka ovat hyviä, erinomaisia, eivätkä
vaadi varsin hyviä hampaitakaan. Muuan meistä on erikoisesti
itseään varten tuottanut sodavettä ja sillä sekä voileivillä hän
pääasiallisesti elää.

Tällaiseksi sitten ainoa lämminateria päivittäin jääkin. Suurta
vaihtelua se ei tarjoa. Vasta seuraavalla viikolla saamme kerran
sianlihasoppaa — ja minkälaiselta herkulta se tuntuu!



X


Iltapäivällä sattuu kohtaus, josta olisi voinut olla vakaviakin
seurauksia, jos ei meitä kohtaan olisi vallinnut myötätuntoinen
mieliala.

Seisomme telttamme oven edessä poltellen ja pakisten.

Maantieltä näemme ratsastavan erään upseerin jalosyntyisen raudikon
selässä.

— Kuka tuo on? kysyy eräs joukostamme lähinnä seisovalta sotamieheltä.

— Se on hauptman, vankileirin ylipäällikkö, vastaa hän!

Pidämme lyhyen sotaneuvottelun. Eikö olisi sopivinta käydä
puhuttelemassa häntä vapautusjuttumme johdosta. Mahdollisesti voisi hän
antaa meille vielä parempia neuvoja.

Hauptman ratsastaa leirille, suurena, korkeana kuin mikäkin suuri
sotapäällikkö, tietoisena arvostaan ja hänelle kuuluvasta kunniasta.

Sotamiehet tekevät kunniaa, pysähtyen ohikulkiessaan häneen päin
kääntyneenä perusasentoon ja lähtevät sitten vasta matkoihinsa, kun hän
on tervehdyksen viitannut.

Hän katsoo suurin kaarroksin ympäri leirin, toinen käsivarsi ulospäin
koukussa tukeutuen sääreen ja pitäen ratsupiiskaa ja toinen suitsissa.

Vääpeli ärjyy parhaillaan jotakin venäläisille, mutta nähtyään
hauptmanin tulon, hän kiirehti hänen luokseen.

He puhelevat kotvan. Vääpeli poistuu.

Silloin astuu yrittäjä tyynenä ja rauhallisena hauptmania kohti, nostaa
lippalakkiaan.

Sotamiehet seisovat ällistyneinä. He eivät ole ehtineet edes kieltää.

Mutta muuan joukostamme on jo hauptmanin luona. Hän puhelee asiaansa
kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut.

Toisinaan kallistaa upseeri päätään paremmin kuullakseen, mutta
suoristautuu taas.

Pienen ajan kuluttua nostaa puheille mennyt taas lakkiansa ja poistuu.
Rauhallisena astuu hän suoraan luoksemme.

Aliupseeri ryntää luoksemme.

— Teidän ei olisi pitänyt mennä noin, hän sanoo, se on kielletty. Siitä
voi koitua meille ankara varotus.

— Meidän oli mahdoton tietää tapojanne, vastaa hän tyynesti.

Siihen kätkee keskustelu aliupseerin kanssa, eikä heidän tavoistaan sen
lähempää selvää oteta, eikä niitä seurata.

Hauptman kielsi kokonaan lähettämästä Berliniin mitään kirjelmiä.
Siellä kyllä voidaan asia ratkaista, mutta se ei varsinaisesti kuulu
sinne. Yhtä hyvin ja pikemmin kykenee asian ratkaisemaan Danzigin
komendantti, joka hoitaa tämän piirin asioita. Hänellä on täydellinen
määräämisvalta ylitsemme.

Muuan joukosta ottaa laatiakseen kirjelmän. Kun sen konsepti on valmis,
luetaan se kaikille ja hyväksytään huutoäänestyksellä. Siinä tehdään
lyhyesti selvää kohtalokkaasta matkastamme ja anotaan vapautta sen
perusteena, ettei Suomella ole kansallista asevelvollisuutta, jonka
tähden meidän vapaaksi laskeminen ei tulisi tuottamaan Saksalle mitään
aseellisen vastarinnan haittaa ja viitataan kirjelmässä samalla
erinäisiin vapaaksi laskettuihin suomalaisten laivojen miehistöihin.

Seuraavana päivänä, jolloin jotkut lähtevät kaupunkiin, ostetaan
virallista paperia ja kirjoitetaan se puhtaaksi. Iltapäivällä
lähetetään se määräpaikkaan.

Odotus alkaa.



XI


Olemme yleensä liian tunnollisia.

Jotkut matkustajat ovat olleet huomaavinaan että saksalaiset katsovat
karsain silmin laiskotteluamme. Me vain syömme heidän ruokaansa, mutta
emme tee mitään vastineeksi. Suoranainen velvollisuutemme olisi tehdä
jotakin. Se voisi kaiken lisäksi herättää suurempaa myötätuntoakin
kohtaamme.

Parastelaiset eivät ole tyytyväisiä tällaiseen ehdotukseen. Jo laivassa
ollessaan koettivat he kaikin tavoin varastaa aikaa kun vain aina
kiirehtivän perämiehen silmä vältti. Miten he sitten täällä olisivat
parantaneet tapojaan.

He mutisevat itsekseen ja puhelevat toisilleen ilmeisesti suutuksissaan:

— Mitä sitä tässä ruvetaan ahertamaan, kun ei pakkoa ole. Emme tänne
ole tulleetkaan omasta tahdostamme, mikä syy heillä silloin on panna
meitä työhön. Syöttäköön kun kerran ovat tänne kulettaneet.

Toiset taas leimaavat koko homman herrojen metkuiksi, että saisivat
olla yksin ja rauhassa.

Mutta työhön-menonhommaajat saavat kuitenkin ajettua tuumansa läpi.
Asia järjestetään siten, että kaksi kirvesmiehen ammatin taitoista
työskentelevät vuoronsa perään parakkirakennuksilla, puolen päivää
kerrallaan.

Minun ja luotsin on määrä mennä ensimäiseksi.

Asiasta tehdään ehdotus viranomaisille. Urakoitsijat ovat siitä
mielissään. Ilmaista työvoimaa, se merkitsee monta markkaa heidän
taskuunsa.

Mutta miten onkaan, eivät viranomaiset ehdotusta hyväksy. Heille ei
ole annettu mitään määräystä suomalaisten työstä ja ilman sellaista he
eivät voi antaa lupaa siihen.

Parastealaiset iloitsevat. Muilta pääsee helpotuksen huokaisu.

Joku pistää joukosta:

— Siinä sitä nyt ollaan. Saivat herrat kerrankin nenälleen.

Ja senjälkeen eivät merimiehet herrojen puuhia enää oikein
luottamuksella katsele.



XII


Oli tullut määräys, että kaikki vangit ovat rokotettavat.

Me emme säästy.

Syyskuun kahdentenatoista aamupäivällä saapuu lääkäri ja välskäri.

Oikea käsivarsi on paljastettava. Toiset riisuvat koko paidan yltään,
sillä se on matkalla saanut siksi paljon siihen kuulumatonta ainetta
ja väriä, ettei se vähimmässäkään määrässä näytä puhtaalta. Samoin
määrätään käsivarsi pestäväksi.

Senjälkeen asetutaan telttaamme puoliympyrään.

Lääkäri ja välskäri tulevat sisään rokotuspulloineen, veitsineen ja
spriilamppuineen.

Mies mieheltä käy lääkäri ja vetää kolme pitkää viivaa käsivarteen.
Veri puristuu pieninä palloina haavoista valkealle iholle.

— Sattuuko? kysyy eräs kalpea peräpäässä oleva nuorimies, joka ei
sitten kapalolapsena oloajan ole saanut tällaista kokea.

— Ei ole huoleti, vastaa suuri ja kookas lämmittäjä, jonka olka- ja
käsivarsilihakset ovat atleettimaisen suuriksi kehittyneet.

Toiset alkavat jo vetää paitojaan päälleen.

— Ei vielä, huutaa lääkäri. Seisokaa vain rauhassa kymmenen minuuttia.

Seisotaan rauhassa ja tarkastellaan tätä "verinäytelmää."

Sitten, noin kymmenen minuutin kuluttua tarkastaa lääkäri kättensä työt
Ne ovat hyvät.

— Varovasti paidat päälle, komentaa hän. Haavoja ei saa millään tavalla
koskettaa. Muuten on koko toimitus tehoton.

Valmistuttuamme on venäläisten vuoro. He saavat tulla telttaamme
pienemmissä ryhmissä. Kaikilla on käsivarsi paljaana. Toisilla
loistaa tulipunainen paita, joka verhoo joko puolet yläruumiista
tai on laskettu alas vyötäisille. Heissä on paljon työtä.
Kahdeksankymmentäneljä sielua. Saa siinä muutaman "punaisen viivan"
vetää.



XIII


Telttamme edustalle olemme tehneet penkin ja pöydän.

Sen äärellä usein sotamiesten kanssa jutustelemme. He kohtelevat meitä
aivan toisin kuin vankeja, huolimatta siitä, että joka toinen päivä
vaihtuu vartio ja aina on uusia miehiä.

Tänään — neljäntenätoista päivänä syyskuuta — kertovat he meille, että
sunnuntain seutuvilla saapuu leirille yli kahdeksansataa venäläistä.

— Minne heidät oikein aijotaan sijoittaa. Ei siksi vielä ehdi ainoakaan
parakki valmiiksi?

— Nähtävästi teidän telttaanne.

— Mutta minne me?

— Emme tiedä.

— Mutta eihän sinne kahdeksaasataa mahdu?

— Mahtuu, jos pannaan mahtumaan, nauraa sotamies.

Tieto osottautuu oikeaksi.

Päivällisen jälkeen lauvantaina tulee meille määräys, että saamme
muuttaa Bütovin linnaan.

Harjaamme ja puhdistamme itseämme. Kokoomme matkatamineemme ja annamme
takaisin huovat ja pyyheliinat, jotka vasta olemme saaneet.

— On siellä ainakin parempaa kuin täällä, virkkaa eräs matkustajista.
Ei tarvitse kuitenkaan oljilla maata. Ja onhan vahvat kiviseinät
ympärillä, jotta ei tuuli joka raosta lävitse tunge.

Kaikki oikeastaan ovat tästä tiedosta iloisia.

Mutta tuskin olemme vielä saaneet itsemme matkakuntoon, kun jo tulee
peruutuskäsky.

Millainen asiainhoito täällä oikein on? Päätöksiä tehdään ja
peruutetaan... Ettei meitä vaan sijoitettaisi noitten kahdeksansadan
miehen kanssa samaan telttaan?

Olemme melkein epätoivon partaalla kun saamme uusia määräyksiä, jotka
vapauttavat, meidät epäluuloistamme ja toivottomuudesta On jo kuitenkin
sunnuntai-aamu. Ilma on alakuloinen kuin mielemme. Sataa vihmaa.

Kello kymmenen tienoissa ilmoitetaan, että meidän on käytävä käsiksi
rakennustyöhön maantien varteen kohotettuun parakkiin, jos aijomme
saada yöksi makuupaikan itsellemme.

Siksi on teltan oltava tyhjänä tavaroista.

Kierrämme tulisella kiireellä savukkeita kitkerästä saksalaisesta
tupakasta, joka vetää vertoja mahorkalle. Riennämme parakille. Pyydämme
vasaroita, sahoja ja nauloja. Kaikki, jok'ikinen tarttuu työhön.
Sahat sähisevät. Vasarat paukkuvat. Seinät kohoavat seinän jälkeen,
lattian pinta-ala laajenee. Pysähtyessään toisinaan tarkastamaan
ympärilleen, täytyy ihailla sitä työintoa, joka on jokaisen vallannut.
Illemmällä tulee vielä lasiseppä. Laseja kiinnitetään puitteisiin, ovia
paikoilleen.

Kun jo on pimeä, heretään työstä. Vielä oljet sisään ja sitten ollaan
valmiita... Yhtä ja toista on vielä kesken, mutta ne valmistetaan
seuraavana päivänä.

Aikaisemmin päivällä, klo neljän tienoissa ovat jo venäläiset
saapuneet. Sitä ennen olemme tyhjentäneet teltan tarpeistamme. Ne ovat
nyt parakissa.

Kaupungista tuodaan ruokaa. Perunia ja pihviä. Joku meikäläisistä on
niitä tilannut. Ruoasta ei saa kuitenkaan kuin maistaa. Liian vähän
sitä on. Lieköhän ollenkaan miehistölle tarkotettukaan?

Mutta siihen ajatukseen tullaan vasta sitten kun ruoka on jo syöty.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä menee vielä väliseinien laittoon, yhteen ja toiseen
pieneen näpräilyyn.

Illalla omaksumme upseerille tarkotetun kammion yöhuoneeksemme. Yömme
saamme siinä nukkua, mutta seuraavana aamuna ajetaan meidät siitä pois
ja annetaan meille samasta rakennuksesta avara keskihuone. Siinä on
kaksi suurta akkunaa, ja kaksi ovea, joista toinen johtaa, nähtävästi
tulevaan vartioston keittiöön. Sen suljemme laudoilla. Lattiamme
lasketaan tiilillä. Huoneestamme tulee erinomainen laitos, kunhan se
vain ehtii valmistua.

Me alamme jo suunnitella miten siinä oikeastaan järjestetään kaikki.

Päätämme jakaa lattian kahtia. Toisesta tulee oleskelupaikka yötä ja
toisesta päivää varten. Yökarsinaan kasaamme olet ja keskelle laitamme
käytävän. Nukumme kahdessa rivissä jalat vastakkain.

Päiväkarsinaan rakennamme taas ristijalkaisen pöydän, ja penkit sen
kummallekin puolelle. Ikkunan alle laitamme hyllyn ruokavaroja y.m.
varten.

Uudessa asunnossa otetaan käytäntöön myös uudet tavat Tähän asti ovat
venäläiset kantaneet meille ruuan ja pesseet astiamme. Nyt otamme nämä
toimet omaksi huoleksemme. Keittiömestarimme annetaan päämieheksemme ja
vuoronperään saa kaksi matruusia tai lämmittäjää suorittaa askareemme,
tuoda keittiöstä ruuan, tehdä voileivät, jakaa sokerit, ammentaa
keitoksen kuppeihimme ja puhdistaa oleskelukarsinamme.

Ajanvietto ja huvittelu käy edelleen entiseen tyyliin. Matkustajien ja
alipäällystön kesken on skruvi sangen suosittu korttipeli, jotavastoin
merimiehet eivät sen mutkikkaille poluille uskalla, vaan kuluttavat
aikaansa kuorilla ja marjaasilla. Kun kortinpeluu alkaa väsyttää,
lähdetään välillä ulos käymään tai tupakoidaan asuntomme edustalla tai
leirin takana avaralla kentällä.

Eräänä päivänä lausuu eräs joukostamme sivumennen shakkipelistä jotakin.

— Pelaako kukaan shakkia? kysyy eräs innoissaan.

Pelaa kyllä, ainakin kaksi. Sepä erinomaista! Kuumeenomaisella
kiireellä ryhtyy kysyjä vuolemaan puusta tylsällä veitsellä
shakkinappuloita ja laudan sahaa hän kolmenneljäsosa tuuman vahvuisesta
laudasta, johon lyijykynällä mustaa ruudut. Lauta ja nappulat ovat
primitiiviset, ja herättävät upseereissa ja sotamiehissä ihmettelyä
ja huvia, mutta silti erinomaiset ajankulukevälineet. Monta
mielenkiintoista peliä niillä senjälkeen pelataan.



XIV


Eräänä kauniina päivänä huomaamme ihmeeksemme, että kenttävääpelin
pukuun on tullut erinäisiä lisäyksiä. Hän ei esiinny enää tavallisissa
kenttäsaappaissa. Hänellä on ratsastus-säärykset, toisenlainen takki,
pitkä miekka ja ellen väärin muista lakissakin merkki, joka eroaa
tavallisten sotamiesten merkistä.

Hän on ylennetty, ehkä, ajattelemme itseksemme.

_Bütower Anzelger_ tietääkin kertoa asiasta. Hänestä on tullut
luutnantti.

Onhan hänellä ansioita ja kokemusta. Eikä näytä kovin tyhmältäkään.
Päinvastoin.

Hän vihkii uuden arvonsa erinomaisesti:

Räyhää ja komentelee koko päivän kuin vimmattu. Juoksee paikasta
toiseen, heiluttaa pamppuaan ja ärjyy, jotta koko leiri sen kuulee.

Vankiraukat ovat peloissaan, melkein pakenevat häntä, saadakseen olla
rauhassa. He eivät uskalla oikein seisoa, eikä istua, vielä vähemmän
maata. Jokapaikassa ja kaikkialla hän on. Rähäkkää kuuluu melkein joka
suunnalta. Yksin me saamme olla rauhassa.

Mutta kaikella on rajansa, ja ajattelemattomuus saa rangaistuksensa

Illalla saa hän valitella kaupungilla tuttavilleen:

— Kun niitten vankien kanssa täytyy huutaa min että ääni laukee.

Johon tietysti vanhat tädit säälivästi vastaavat:

Jaa'a, miesraukka!

Mutta asiasta ei selviä yhden yön unella. Vielä useat päivät
jälkeenpäin saa hän ärjyä käheällä äänellä käskettävilleen ja ensi
päivinä saa hän sanojaan tuskin ollenkaan kuulumaan.— — —

       *       *       *       *       *

Hänen luutnantiksi nimittämisensä muuttaa jonkun verran oloja.

Uusia määräyksiä alkaa tulla tiheämmin. Erittäinkin venäläisille ja
englantilaisille. Ja saamme mekin osamme.

Eräänä päivänä ilmestyy hän huoneeseemme ja ilmoittaa, että tästä
lähtien kun joku sapeliniekka upseeri tulee sisälle on sen, joka tulon
ensiksi havaitsee huudettava:

— _Achtung!_ (Huomio!)

Tällöin on kaikkien noustava seisaalle ja tervehdittävä.

Hän katselee meitä kuin nähdäkseen millaisen vaikutuksen tieto on
meihin tehnyt. Luultavasti hän vähän epäilee, että ajattelemme, että
tämä toimenpide on hänen alkuunpanoinansa, koska hän erinäisillä
selityksillä koettaa haihduttaa epäluulomme.

Me seuraamme neuvoa usein, melkein liiankin usein. Sillä toisinaan kun
ovi käy ja leveä jäykkä hämäläistyyppinen lämmittäjä astuu sisään,
tavataan tavallisesti huutaa.

— _Achtung!_

Kaikki nousevat seisomaan. Mutta huomatessaan hämäläisen eivät he
tervehdä. Puolittain sadattelevat huutajaa ja omaa herkkäuskoisuuttaan.

Tuonnempana ei enää huutoon uskota ennenkuin nähdään upseerin hahmo
ovessa.



XV


Heidät komennetaan riveihin leiripihalle. Joukossa on haavoittuneita,
ontuvia, sideotsaisia. Muutamia punaisen ristin miehiäkin. Yleensä
edistyneemmän näköistä väkeä, joka kuitenkin näyttää uupuneelta ja
raihnaiselta. Pitkät päivämarssit ja niukka lepo. Ei se ihmettä ole...

Heiltä on riistetty punaiset olkalaput sinelleistä ja univormuista ja
lakit ovat vailla kokardia.

— Ja tuonne meidänkö entiseen telttaan heidät sijoitetaan? kysytään.
Onhan mahdotonta, että sinne voi mahtua tuollaiset joukot.

— Kyllä sinne mahtuu. Lääkäri on sen tarkastanut ja antanut myönteisen
vastauksen.

Sinne heidät sullotaan, komppania komppanian jälkeen. Jos tulee pysäys,
ärjäsee upseeri ja heiluttaa ruoskaansa ja taas alkaa vankivirta
liikkua sisään. Samalla alkaa siellä surina, kuin mehiläispesässä,
mutta voimakkaampi ja valtavampi, jonka silloin tällöin katkasee vain
upseerien ärjyntä.

Olisi mielenkiintoista vilkaista teltan ovesta. Mutta sitä vapautta
emme uskalla ottaa. Varmaan saisi siellä nähdä näyn, joka ei yöunta
lisäisi. Liiaksi ei siellä mahda löytyä tilaa. Miten, poloiset,
ollenkaan voivat nukkua. Meissä herää sääli heitä kohtaan.

Jo ensi päivänä komennetaan heistä parikymmentä miestä teltan sivuun,
suuren perunakasan ympärille, kuorimaan perunia. Kyykyllään he siinä
ovat, hienon sateen vihmotessa ja tekevät työtään. Mutta vähänväliä
tulee siihen luutnantti, katselee heitä kotvan tarkasti, heiluttaa
pamppuaan jonkun pään päällä ja ärjäsee jotakin, jota heidän on
mahdoton ymmärtää.

Joukossa olevat saksankielentaitoiset aliupseerit erotetaan
eri joukoksi. He asetetaan riviin ja luutnantti jakelee heille
määräyksiään, joita heidän on vuorostaan jaettava tovereilleen. Heistä
tulee »tulkitsevia» aliupseereita.

Vielä samana iltana annetaan vangeille keitosta. Vuoron perään
saavat he käydä puolivalmiissa keittiössä noutamassa ravintoaan
kenttäleileihinsä. Jos he eivät tule teltasta kylliksi nopeasti ulos,
vaan syntyy pieni välimatka vitkastelun tähden, hyökkää luutnantti jo
ovelle ja ärjäsee:

— _Kom ein! Kom ein!_

Petomaisen ilmeen ja eleen johdosta sotamies hämmästyy.

Upseeri juoksee telttaan, tarttuu miesraukkaan ja iskee häntä
pampullaan selkään niin että vanki on iskusta lyyhistyä.

— Kyllä minä tottelemaan opetan!

Näin tapahtuu vähän väliä. Ja iskuja voi saada kaikista
mitättömyyksistä.

       *       *       *       *       *

Vankiparoilta on kielletty oikeastaan kaikki. Päivisin määrätään heidät
marssimaan suurissa kaarissa telttojen takana olevilla kentillä,
liikuntoa ja raitista ilmaa saadakseen. Ainoastaan pieni osa on jossain
työssä.

Monen ikävän tapahtuman todistajaksi joutuu leirillä. Kerrottakoon
tässä muutamia.

Vankien on kielletty jyrkästi polttamasta. Samoin on meidän kielletty
antamasta kenellekään tupakkaa tai tulitikkuja.

Sattuu usein, että joku venäläinen, nähdessään meidän polttavan, tulee
luoksemme ja rukoilemalla rukoilee joko tupakkaa tai tulta. Mutta
me emme voi täyttää heidän toivomuksiaan asettamatta omaa rauhaamme
vaaraan ja meidän on kieltäydyttävä.

Parakkimme edustalla kaivavat venäläiset syvennystä vesiputkea varten.
Seison syvennyksen partaalla ja poltan kitkerästä tupakastamme
kierrettyä savuketta.

Eräs kaivavista venäläisistä tarkastaa minua ahnaasti, mutta
mieleenikään ei johdu hänen katseensa tarkotus. Kun hän vielä kääntää
selkänsä poispäin, kiintyy huomioni muualle.

Poltettuani savuketta puolimatkaan, heitän sen kuoppaan ja polkasen
santaa sen päälle. Aikomukseni on palata takaisin parakkihuoneeseemme.
Mutta samalla kun käännyn poispäin ja astun askeleen, näen venäläisen
ryntäävän poisheittämääni savukkeeseen, joka vielä savuaa, tunkevan sen
pieneen piippuunsa ja kyyristyneenä kuopan pohjalle imevän ahnaasti
savuja. Samalla vilkuu hän arasti ympärilleen, välttääkseen vahtien
katseen.

Mutta vahti ei ole nukkunut. Hän keksii sotamiehen puuhat. Repäsee
piipun hänen kädestään ja ilmoittaa tapahtuman päällystölle.

Seuraus on, että vankiparan selkä paljastetaan ja teltan takana saa hän
nahkapampusta muutamia kimmahtavia iskuja.

Hän kirkasee hampaittensa välistä jokaisen iskun sattuessa. Se on
tuskallinen kirkaisu. Ja hänen selkäänsä kohoavat ruoskan jäljet
paksuina, punaisina, melkein vertatihkuvina.

Samana päivänä ruoskitaan vielä toinenkin. Mistä syystä, sitä en
onnistunut saamaan tietooni. Muistaakseni joku sanoi, että hän oli
varastanut leipäviipaleen.

       *       *       *       *       *

Myöskin seuraavan tapahtuman todistajiksi jouduimme kaikki:

Eräänä aamupäivänä ovat venäläiset saksankieltä taitavat vangit
komennettu riviin leirin pihalle.

Eräs aliupseeri tulee kantaen pajuraippoja kokonaisen sylillisen. Ne
ovat kuorittuja ja näyttävät vielä tuoreilta.

Luutnantti seisoo venäläisten edessä. Ärjyvällä äänellään hän puhuu
heille. Me emme jaksa erottaa sanoja selvästi, ainoastaan jonkun sieltä
täältä. Hän puhuu kurinpidosta ja kysyy aina vähän väliä:

— Ymmärrättekö?!

Sitten jakaa hän raipat. Yhden kullekin.

— Oman selkänahkanne uhalla, sanoo hän sitten, on teidän lyötävä, jos
huomaatte epäjärjestystä, ymmärrättekö. Lyötävä niin, että tuntuu!
Ymmärrättekö!

Vangit katsovat heille annettuja raippoja. Tämä määräys tuntuu monesta
katkeralta. Lyödäkö veljiään, omia heimolaisiaan.

Harvoin näkee kuitenkaan näitä raippoja käytännössä. Useimmiten paukkuu
luutnantin pamppu.

       *       *       *       *       *

Tätä tapausta muistellessani, herää mieleeni väkisinkin kysymys:

— Saavatkohan vangit koskaan tarpeeksi ruokaa?

Parakkiamme rakennettiin silloin parhaillaan. Venäläinen, jonka
kanssa jouduin kosketuksiin, auttaa muurareita, jotka laittavat
tiililattiaamme.

On päivällisaika. Laitan parhaillaan voileipiä keittiömestarin kanssa.

Vanki tarkastelee touhuamme pitkän aikaa ääneti. Hän näkee suuret
ruislimppumme, nisuleipämme, voimme ja makkaramme.

Vihdoin tulee hän luoksemme. Osoittaa suurta ruislimppua ja tarjoo
viittäkymmentä kopekkaa.

Oivallan heti mikä seuraus siitä olisi ollut, jos antaisin hänelle
kokonaisen ruislimpun. Sitä olisi ollut mahdotonta piilottaa niin ettei
sitä olisi keksitty.

Pudistan kieltävästi päätäni ja ojennan hänelle sensijaan paksun
leipäviipaleen. Hän tarjoo rahaa.

— Niet, niet, kiellän minä.

Tulen melkein liikutetuksi katsoessani miten suurella ruokahalulla hän
leivän syö. Hänellä on nälkä, sanomaton nälkä, sen voi helposti havaita.

       *       *       *       *       *

Mutta kohta tulee aika, jolloin heillä ei enää ole tilaisuus
rahallakaan saada mitään, joskin sellaiset mahdollisuudet
aikaisemminkin olivat sangen niukkoja.

Eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan heille, että heidän on luovutettava
kaikki rahansa päällystölle, kuten aikaisemmin tulleitten venäläisten
ja englantilaisten oli ollut pakko tehdä. Selitetään kyllä, että ne
saadaan takaisin sodan loputtua ja että ne otetaan säilöön siksi, jotta
eivät katoa tai muulla tavalla häviä omistajiltaan.

— Mutta, vakuuttaa meidän asiantuntijamme, syy ei kuitenkaan ole
se. Tällä tavalla on vangeilta luultu riistettävän viimeinenkin
karkausmahdollisuus lahjoa sotamiehiä.

Kaikkien on vuoron perään vietävä roponsa. Heidän nimensä kirjoitetaan
luetteloon, merkitään summa viereen. Rahat pannaan läpinäkyvään
paperipussiin, jotka myös varustetaan nimellä ja rahasumman arvo
numerolla. Toisilla on ruplia runsaasti, tukuttain, toisilla vähemmän,
muutamilla vain joitakuita halpoja kopekkoja. Kaikki on annettava,
jok'ainoa kopekka.

Surumielisesti asettavat he rahansa pöydälle. Saavat jonkinlaisen
kuitin tai pussin numeron.

— Mars, eteenpäin. Seuraava.



XV


Me suomalaiset elämme alituisessa toivossa ja odotamme jokaisen päivän
olevan viimeisen vankilapäivämme. Mutta päivät kuluvat ja asema
ei sanottavasti valkene. Sähkösanoman lähettänyt osatoverimme saa
kyllä pari sähkösanomaa, joista toinen vahvistaa tiedon, että hänen
veljellään on sen niminen veli. Toisessa sähkösanomassa lähettää veli
terveisiä. Olemme vakuutettuja, että ainakin hän tulee pääsemään
vapaaksi ja niin uskoo hän itsekin.

— Se on sangen todennäköistä, sanoo hän; mutta älkää luulko, että teitä
unohdan, jos niin käy. Ei, niin suuri raukka en sentään ole.

— Hyvä on, kun setä on ministerinä, nauraa eräs joukosta, johon vakava
puhe ei ole tehnyt sanottavaa vaikutusta.

Vapautusjulistusta ei vaan kuulu.

       *       *       *       *       *

Vankilan yli-insinööri on käynyt Danzigissa. Jo mennessään lupasi hän
vaikuttaa hyväksemme Danzigissa. Hän kertoo, että sotilaspiireissä
ollaan yleensä myötätuntoisella kannalla meihin. Meidän tulee vaan
lähettää uusi kirjelmä sinne.

Nyt ei se kuitenkaan ole enää helppoa. Posti- ja
sähkölennätinhallitukselta on tullut uusia määräyksiä, jotka kokonaan
ovat sulkeneet meidät muun maailman yhteydestä. Sähkölennätin ja
postilaitos eivät nim. saa ottaa lähetettäväksi minkäänlaisia
tiedonantoja vangeilta.

Mitä nyt tehdään?

Täytyy kuitenkin yrittää. Ryhdytään puuhaamaan uutta kirjelmää. Siihen
liitetään korkeita suosittelijoitakin. M.m. eräs prinsessa, upseereita,
professoreita, jollaisia tuttavuuksia joillakuilla joukostamme on.

Kerrotaan huolistamme upseereille. Se auttaa. He lupaavat lähettää
kirjelmän virkateitse. Jos siihen ei saada kolmen päivän kuluessa
vastausta, lupaavat he vielä tiedustella sähköteitse asian viipymistä.

Toivomme virkoaa taas, samoin elämänhalummekin. Ehkäpä sittenkin on
pian koittava vapautushetkemme. Tai saadaan ainakin varmuus siitä onko
tänne jäätävä tai ei.



XVI


Huvittavaa on tehdä huomioita saksalaisten sota-innosta. Hurjalla
riemulla puhuvat he yhtenäisistä voitoista Ranskassa. He luottavat
täydellisesti lopulliseen voittoonsa. Heissä elää ehdoton vakaumus
siitä, että Saksalla on siveellinen oikeus puolellaan. Muut ovat
hyökänneet heidän kimppuunsa, sanovat he. Heidän on puolustettava
maitaan ja maansa etuja. He ylpeilevät sotakuntoisuudestaan ja
tykeistään ja urhoollisista maansa pojista, jotka panevat henkensä
alttiiksi jalon asian tähden. Näyttää siltä kuin heillä ei olisi
pienintäkään aavistusta siitä, että, juuri Saksa itse alotti sodan
Venäjää ja Ranskaa vastaan. Tuntuupa melkein kuin se olisi kokonaan
salattu heiltä. Miten muuten oli tämä tietämättömyys ymmärrettävissä.

Itä-Preussin asiat heitä vähän huolettavat. Venäjän eteneminen siellä.
Mutta odottakaapas, uhmaavat he taas, kun saamme sinne järeät tykkimme
ja apuväkeä, niin sitten on meidän vuoro.

Innostus on tarttunut pikkupoikiinkin. Vähän väliä saa nähdä jonkun
sotaisen koulupoikajoukkueen marssivan leirimme ohi. Huilut soivat.
Etunenässä kulkee pikkumies kohotettu johtajansauva kädessä. He
soittavat kansallishymniä. Kun johtaja nostaa sauvansa alkavat huilut
soida ja rumpunappulat päristä. Kun sauva lasketaan alas vaikenee
soitto.

Samoin kulkevat silloin tällöin pienet koulutytöt, hyvin järjestetyissä
riveissä ohitsemme. Heillä on opettajat mukanaan ja he laulavat
heikoilla, kirkkailla äänillään. Se on innostus, sotainen innostus,
joka heistä tulvahtaa, viaton innostus, jolla ei ole aavistustakaan
sodan hirvittävästä merkityksestä ja raakuudesta. He näkevät siinä
ainoastaan uljuutta ja sankarillisuutta. Heille on sanottu, että Saksaa
on loukattu ja sen häväistys on kostettava. Saksalaiset pojat kostavat
isänmaansa loukkaukset. Viattomina ja tietämättöminä kantavat he näin
uhrinsa isänmaansa alttarille.



XVII


Pitkät ajat olin minä säästynyt ruuankannosta keittiöstä. Mutta vihdoin
on minunkin alistuttava kohtalooni.

Eräänä päivällisenä pannaan ämpäri käteeni ja sanotaan:

— Mene, mene!

Ja minä menen, mikäs auttaa.

Keittiössä ei ole vielä seiniä. Mutta on muuri ja tulisijat ja kolme
suurta, ainakin viisikymmentä litraa vetävää pataa.

Padassa poreilee parhaallaan keitos, tahmea ja paksu kuin puuro.
Venäläiset kokit liikuttelivat sitä suurilla veistämillään
puuliikuttimilla. Paksuja kuplia syntyy keitoksen pinnalle ja hajoavat
heti kun liikutin lähestyy niitä kierroksellaan padan ympäri. Kevyt
savu nousee keitoksesta ja haju, joka on kaikkea voimaperäisyyttä
vailla.

Patojen ääressä seisoo komentava ylikokki, pullearintainen ja pohkeinen
matami. Hänellä on käsissään talinpala ja veitsi. Pieniä talinpalasia
hän vuoleskelee ja heittää niitä keitokseen höysteeksi. Kuuman
ruuan pinnalla sulaa niitten ympärille pyöreä kehä, joka suurenee
suurenemistaan. Keskelle jää musta pilkku, nähtävästi talissa oleva
lika, joka kokoontuu ydinkohtaan.

Minulle syntyy samanlainen tunne kuin sille, jolle työnnetään väkisin
talia suuhun. Rupean tuntemaan pahoinvointia. Tahmea talinmaku kutittaa
kitalaessa. Muistan kaikissa entisissä ruu'issa talinmaun ja minulle
selviää nyt ruokien äitelyyden syy.

Tartun äkkiä ämpäriini. Pyydän saada pian ruuan ja kiirehdän ruokaa
odottavien tovereitteni luo. Ahneesti ammennetaan ämpäreistä kuppeihin.
Toiset syövät entiseen tapaansa. Näön vuoksi otan vähän kuppiini, mutta
jok'ainoa lusikka, jonka yritän viedä huulilleni tekee vastarintaa.

Sinä päivänä ei keitoksen syönnistäni tule mitään, mutta voileivät
tekevät sensijaan kahta paremmin kauppansa.

       *       *       *       *       *

Vielä uudessakin asunnossamme tapaa leirin muonamestari käydä usein
meitä tervehtimässä.

Aina pitää hän hyvää huolta syömisestämme ja kehoittaa vaan ottamaan
enemmän, kyllä riittää, kyllä riittää!

Mutta kaikista kehotuksistaan huolimatta on hän tehnyt sen huomion,
että suomalaiset syövät vähän, eivät nuuskaa ollenkaan, vaan polttavat
sensijaan paljon. Kummallista väkeä!

Eräänä päivänä lueteltuaan koko huolenpitosanastonsa, hän kysyy
kummeksien:

— Miksi suomalaiset syövät niin vähän? Onko ruoka huonoa?

— Ei, vastataan.

— No, mikä siihen sitten on syynä?

— He ovat yleensä vähäruokaisia..

Selitys tyydyttää häntä. Ja vielä tänä päivänä hän kai uskoo tähän
suomalaisilla löytymättömään hyveeseen.

       *       *       *       *       *

Sen erän perästä, jolloin kaupungilta tuodut pihvit ja perunat
olivat huvenneet yhdeksäntoista nälkäisen miehen kitaan ja loppuneet
kesken vasta alkuun päästyä, ei leirille enää tuotu kaupungilta
muita kuin voileipätarpeita. Matkustajat, joilla oli yllinkyllin
kultaa ja saivat sitä vaihdettua Saksan rahaksi, pitivät viimeaikoina
kaupungillakäynnin kokonaan omana huvinaan. Söivät siellä ja vähän
joivatkin palan paineeksi. Kaikkialla otettiin heidät mitä suurimmalla
kohteliaisuudella vastaan ja mukana oleva aliupseeri salli heille
erikoisvapauksia saadessaan itse olla mukana kesteissä.

Eräänä päivänä aterioivat he leiriylänteelle nousevan kadun varrella
olevassa pienessä, vanhassa ja soman näköisessä viinituvassa, jonka
ulkonäöstä jo olen maininnut. Isäntä taritsee heitä oivallisella
ruualla ja juomalla ja käyttää koko kohteliaisuusvarastonsa heitä
tyydyttääkseen.

Lopuksi kun he pyytävät saada maksaa tiedustelee isäntä, eivätkö he
haluaisi suorittaa laskuaan Suomen rahassa. Hän ottaisi erittäin
mielellään heiltä vastaan Suomen rahaa muistoksi itselleen, lapsilleen
ja vielä lastenlapsilleen tästä tilaisuudesta, jollaisia ei joka päivä
Bütow'issa satu.

Lasku maksetaan Suomen rahassa ja ukko on tyytyväinen, saattelee
vieraitaan vielä ovelle ja tekee monta syvää kumarrusta heidän
poistuessaan.



XVIII


Kapteeni Stenbockin ja Danzigiin jääneen väestöosan kohtalosta ei
meillä ollut vähintäkään aavistusta. Luulimme että he olivat päässeet
vapaalle jalalle ja palanneet kotiin.

Kuudennentoista päivän iltapuolella tulee asiasta puhe. Että kapteeni
on jättänyt meidät tänne ja lähtenyt Suomeen, sitä pitävät eräät
synkkämielisimmät suorastaan rikoksena. Hänen velvollisuutensa olisi
ollut koettaa panna kaikki voimansa alttiiksi, hankkiakseen meille
vapautemme... Arvostelut kapteenin otaksutusta menettelystä ovat
suorastaan murhaavia.

Mutta sattuu usein niin, että se, josta puhutaan pahaa, on aivan
saapuvilla. Ja niin tapahtuu nytkin.

Silloin kun juuri häpeällisimmät syytökset tehdään, kuuluu automobiilin
surinaa maan tieltä. Eräs uteliaimmista ryntää akkunaan. Automobiili
suhahtaa ohi, menee kaupunkiin.

— Oli aivan kuin kapteenin kasvot olisivat katsoneet akkunasta, hän
sanoo.

Kaikki hätkähtävät. Joku lausuu epäilyksensä. Asiasta ei enempää puhuta.

Mutta tuskin on puoli tuntia äskeisestä näystä kulunut, kun sama
automobiili ajaa leirille. Akkunassa näkyy todellakin kapteenin pää
ja kun ovi avautuu, astuu kapteeni omassa persoonassaan vaunusta. Hän
on samanlainen kuin ennen. Tukeva, hartiakas. Ikä on hopeoinut tukan,
paksut silmäripset ja lyhyen, pyöreäksileikatun parran. Silmissä on
syvä, terävä ja ystävällinen katse. Säännöllisillä, vähän kapeahkoilla
kasvoilla miellyttävä, ylevä ilme. Hän on puettu, harmaaseen
yksinkertaiseen pukuun ja pehmeään hattuun, tukeutuu vahvaan sauvaansa.

Nähdessään meidät, hän nostaa hattuaan ja nyökkää päätään.

Hän ei ole yksin. Automobiilistä astuu esiin myös pitkään mustaan
takkiin ja knalliin puettu ijäkkäämpi herra. Hän on Ruotsin konsuli
Danzigissa. Ja vielä kolmaskin pitkä, tumma herrasmies, jonka tunnemme
siksi venäläiseksi konsuliksi, joka oli Uleåborgilla matkustajana ja
jäi muitten mukana Danzigiin.

Kapteeni vaihtaa muutaman sanan luutnantin kanssa. Sitten tulee hän
seuralaisineen luoksemme ja kättely aikaa.

On huvittavaa katsoa miten häpeissään ja noloina ne ovat, jotka
kapteenista pahaa puhuivat. He eivät tohdi katsoa edes hänen
rehellisiin ja avoimiin silmiinsä.

Meillä on paljon kerrottavaa ja tiedusteltavaa.

— Miten on Danzigiin jääneitten käynyt?

— Vuorokauden saivat he olla vankilassa ja päästettiin senjälkeen
vapaaksi. He matkustivat sitten suoraan Danzigista eräällä
norjalaisella höyrylaivalla Karlskronaan ja ovat kai jo olleet kotvan
aikaa kotonakin.

Ja itsestään kertoo kapteeni:

— Olisin minäkin päässyt, mutta en silloin lähtenyt. Tahdoin jäädä
Saksaan, saadakseni viranomaisilta hankituksi teille vapauden. Nyt on
minun mahdoton enää lähteä. Saatuansa tietää, että minä olen aikoinaan,
kuulunut Venäjän laivastoon, pidättivät he minut sotavankina. Kuitenkin
on minulle annettu oikeus liikkua vapaana kunniasanaani vastaan. Tämän
jälkeen en kuitenkaan saa poistua Bütowista. Hauskaa ei suinkaan ole
jäädä tänne ties kuinka kauaksi, saamatta edes kirjoittaa perheelleen.
Hyvä kuitenkin, ettei ole rahoista puutetta. Veljeltäni Ruotsissa saan
miten paljon vain tarvitsen.

— Niin, ja teidän vapauttamisenne. Olen melkein vakuutettu siitä, että
pääsette vapaiksi. Mutta miten pian se tapahtuu sitä en osaa vielä
sanoa.

Ruotsin konsuli puuttuu puheeseen:

— Olen vakuutettu, hän sanoo, että voin hankkia teille vapautenne
kahdeksan — neljäntoista päivän kuluessa.

Me olemme iloisia. Me ihan hehkumme ilosta. Mutta kuitenkin tunnemme
pientä pettymystä, sillä totta tosiaan odotimme saavamme jo ennen
toivotut hyvät uutiset. Mutta hyvä näinkin.

Senjälkeen kysyy kapteeni, jos me tarvitsemme jotakin. Alusvaatteemme
ovat ehkä kaikki lopussa ja ehkä puuttuu muutakin.

Hän lupaa toimittaa meille seuraavaksi päiväksi alusvaatteita ja sukkia
ja käskee sen, joka muuta tarvitsee, ostamaan vain hänen konttoonsa.

Hän jättää meille hyvästit ja lupaa käydä katsomassa seuraavana päivänä.

Ruotsin konsuli ja hän astuvat senjälkeen automobiiliin. Kone pannaan
käyntiin ja kiitää tomupilven seuraamana kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Uudelle vieraallemme on laitettava makuukarsinaamme vuode lisää.
Tällaiseen asuntoon ei hän näytä olevan oikein tyytyväinen, mutta
hän alistuu kohtaloonsa. Leirin ruokaan ei hän koske. Hänellä on
itsellään mukana leikkeleitä, mehua ja leipää. Se on hänen ruokansa.
Muitten kanssa ei hän paljoa puhele. Kuljeskelee vain yksin avarassa
ulsterissaan vaikenevana, surumielinen ilme pyöreillä kasvoillaan.

Seuraavana päivänä saamme kuulla hänestä enemmän. Kapteeni tietää
kertoa. Hän oli esiintynyt vähän epäilyttävästi. Jo Augsburgissa
kysyttäessä hänen ikäänsä ei hän ollut sitä heti muistanut ja pitkän
ajattelun jälkeen oli vastannut olevansa yli viidenkymmenen vuoden,
jota hän ei ulkonaisista merkeistä päättäen ollut. Epäiltiin hänen
sanoneen ikänsä suuremmaksi vain siksi, että oli hämärästi muistanut,
ettei yli sotilasijän olevia pidetä vankeina. Jotakin siihen suuntaan
oli myös puhuttu, ettei hän olisikaan mikään Ruotsin konsuli, vaan joku
miinainsinööri. Itse hän ei puhunut mitään, paitsi muutamia sanoja
ikävöivästä perheestään kotona.

Tämä päivä on muuten täynnä pikkutapahtumia. Aamulla lääkärin
tarkastuksen jälkeen jaetaan meille vankinumerot: lankaan kiinnitetty
ruskea pahvinpalanen, jolle on painettu järjestysnumeromme... Vanki n:o
105. Se on nyt minun arvoni ja asemani vankileirillä.

Päivemmällä saapuvat alusvaatteet ja sukat. Melkein jokainen tarvitsee
yhden parin kumpaakin lajia.

Sitten tulee naismainen hento ja tanssiva valokuvaaja, hyvinhoidettuine
viiksineen ja silkin hienoine hipiöineen ja ikuistuttaa meidät sekä
huoneessamme että ulkona.

Päivällisen jälkeen palaa kapteeni erään upseerin seurassa leirille.
Hänellä on oiva ajatus mielessään.

Leirille on rakennettava suomalainen sauna.

Hän onkin jo saanut siihen leirin päällystön suostumuksen. Nyt on
vain valittava paikka. Sen täytyy olla mäenrinne. Niitä ei ole aivan
lähellä. Keksitään kuitenkin sellainen parakeista etelään, noin
satakunnan metrin päässä.

Saunaa täällä kaivataan. Koko Bütowissa ei ole kuin yksi sauna ja sekin
perin kehno. Ja me kuvittelemme jo mielessämme miten kiukaat kihisevät
kun niille viskaamme vettä ja löyly nousee kosteana ja kuumana ja
kihelmöi selkänahassa. Löylyä sitä oikein tarvittaisiinkin, sillä monet
eivät ole olleet kuukausimääriin lauteilla hikoilemassa.

Mutta sitten tulee mieleemme taas vapauttamispuuhat. Entä jos tieto
tulisikin ennenkuin olisimme ehtineet saada saunan valmiiksi. Kuka sen
osaisi silloin valmistaa ja kuka sitä käyttäisi. Eiväthän saksalaiset
juuri löylysaunaa käytä.

Rakennuspuuhat päätetään siirtää tuonnemmaksi, sillä kauan ei enään
joka tapauksessa kestä ennenkuin Danzigista tulee joko myöntävä tai
kieltävä vastaus.

Ja siihen saunapuuhat raukeavatkin, sillä se, jota niin kauan olimme
odottaneet, tuli vihdoinkin.



XIX


On perjantai-ilta ja vankinaoloaikamme yhdestoista päivä.

Olemme kaikki sisällä. Pöydällä palaa heikosti valaiseva, pyöreä
lyhty, joka heittää keltaisen heijasteen kautta huoneen ja tekee
akkunien takana sisään katsovan pimeän vielä syvemmäksi. Olkiin
uponneina makuukarsinan puolella tavoittelevat muutamat jo yöuntaan.
Toiset puhelevat keskenään venytellen. Pöydän päässä, oleskelukarsinan
puolella pelaavat neljä miestä ainaista skruvia ja keskemmällä pöytää
tuijottavat kaksi silmäparia shakkinappuloihin. Muutamat joutilaat
katselevat pelaajia. Uusi venäläinen vieraamme on kaivanut esiin
salkkunsa ja istuu ja kirjoittelee jotakin. Huoneessamme vallitsee tyyni
syysillan rauha Ei mitään särähtäviä ja rajuja ääniä, ei voimakkaita
liikkeitä. Ilonilmauksetkin menestyksestä ovat tavallista vaiteliaammat.

Samassa avautuu ovi. Kaksi kyy ovenaukeamassa.

— _Achtung!_

Kaikki ryntäävät seisaalleen, yöpuulla olevatkin.

Tulijat viittovat rauhoittumaan ja astuvat samalla keskemmälle huonetta.

Katseemme tähtäytyvät kysyvinä heihin.

Toinen upseereista kaivaa jotakin poveltaan. Se on sähkösanomakaavake.

Jotain tietoja on siis tullut!

Ryhmitymme upseerien ympärille. Peremmällä olevat seisovat penkillä ja
kurottautuvat.

— Danzigista on tullut tieto, — sanoo hän vihdoin ja hänen silmänsä
loistavat ilosta voidessaan kertoa meille tämän kauan odotetun tiedon,
— että _teidät on vapautettu!_

Sitä ylitsevuotavaa riemua, joka meidät valtaa, ei saata kuvitella.
Vankilasta vapauteen lasketun vangin ilo on siitä vain kalpea heijaste.

— Hurraa! Hurraa! kaikuu avarassa parakkihuoneessa.

Vasta Danzigista saapunut venäläinen vieraammekin elostuu. Hänessäkin
herää hiljainen toivo.

Niin valoisalta ja kirkkaalta kun äsken kaikki näytti, saivat muutamat
kuitenkin tuntea pettymystä, joka tuntui sitäkin karvaammalta, kun se
tuli hetkenä, jolloin sitä osasi vähiten odottaa.

Sähkösanoma sisälsi nimittäin määräyksen, että vain kuusitoista
suomalaista oli laskettava vapaaksi, lukuunottamatta molempia
perämiehiä ja luotsia, joitten oli seuraavana päivänä matkustettava
Berliniin.

— Berliniin, Berliniin, he tavailivat. Mitä sinne? Mitä siellä on
tehtävää? Eiväthän vaan aikone pakoittaa tai ostaa saksalaiseen
laivastoon... Upseeritkaan eivät tiedä miksikä sinne kutsutaan. He ovat
vaan saaneet määräyksen ja heillä on ollut kunnia ilmoittaa se meille.

He onnittelevat meitä ja toivottavat hauskaa matkaa. Sitten he
poistuvat.

Parakkihuoneessamme herää liike ja elämä. Unisimmatkin nousevat
vuoteiltaan ja rupeavat puolipukimissaan lyömään korttia — muuta
ilmaisumuotoa eivät he löydä ilolleen. Eräs kiertää savukkeen ja lähtee
ulos yöhön polttamaan sitä ja ajattelemaan tätä melkein uskomattomalta
tuntuvaa uutista. Ensimäinen perämies kiroo taas. Mutta toinen on
lohdullinen ja tyytyväinen. Saa nähdä edes Berlinin. Sellaista iloa ei
kaikille vihollisvaltain alamaisille tällaiseen aikaan suodakaan...
Mutta surullinen näky on tuo pitkä, tumma venäläinen konsuli. Hän
ei osaa ajatella, että me pääsemme pois ja hänen täytyy jäädä tänne
yksin. Hän kysyy taas ja taas sitä samaa asiaa. Hän vaipuu eräänlaiseen
hervottomuuteen ja tuskaan, joka miehellä vastaa naisen kyyneleitä...
Häntä koetetaan lohduttaa. On kuin se auttaisi ja hän ryhtyy
kuumeisella kiireellä kirjoittamaan kotiinsa kirjettä, vaimolleen ja
lapsilleen... Lupaamme viedä sen mukanamme.

Toiset alkavat vielä tehdä matkavalmistuksia. Heistä tuntuu vain kun ei
huomenna enää olisi aikaa, sillä kello kahdeksaltahan aamulla on oltava
jo asemalle lähtöä varten valmiina.

Niin, useimmilla nukeilla lapsikin mieluimmin leikkii.

       *       *       *       *       *

Finali vankileirillä muodostuu mieliin painuvaksi. On kuin sattuma
olisi tahtonut meille näyttää mihin ankara ja armoton sotakuri johtaa.

Vähän sen jälkeen kun upseerit ovat poistuneet huoneestamme,
kuulemme seinän takaa, vartioston huoneesta, hirveätä melua:
kirousta, sadatusta, ulvontaa, huutoja, jalkojen töminää. Välillä se
silmänräpäykseksi vaikenee, mutta alkaa uudelleen ja ylimpänä joukosta
kuuluu huuto:

— Sitokaa hänet!

Melu häviää. Silloin tällöin kuuluu vain sadatus tai isku jalalla
lattiaan.

Hetkistä myöhemmin tulee telttaamme eräs vartiosotilaista. Kuultuaan,
että meidät oli vapautettu, tulee hän onnittelemaan... Häneltä saamme
kuulla myös syyn hirveään meluun seinäntakana.

— Siellä vain sidottiin eräs humalapäinen sotamies... Entinen vanki,
joka on aikoinaan tehnyt murhiakin... Oli kaupungilla vähän nauttinut
ja humalapäissään hyökännyt luutnantin päälle pistin kädessä keskellä
katua ja jumalan kirkasta päivää... Kun tuli nyt takaisin leiriin
pantiin raudat käteen ja saanee hän nähtävästi tästä mielettömyydestään
istua viitisen vuotta kuritushuoneessa...

Tiedustelimme mistä hän oli niin julmistunut luutnanttiin?

— Hyvä kuri vaikuttaa toisiin ärsyttävästi, vastasi hän.



XX


Varhain lauvantai-aamuna nousemme vuoteistamme. Ensiksi pesu, sitten
kahvi. Sitten käyvät harjat. Puhdasta jälkeä laitetaan. Toiset panevat
valkoista kaulaan, toiset lainaavat paitoja, ostavat housuja ja
vaihtavat kravatteja toisiltaan.

Pian ollaan valmiina. Mutta kello ei ole vielä seitsemääkään.

Jotkut lähtevät jättämään hyvästit englantilaisille. Heidän mielialansa
on apea ja painunut. Mutta he ovat tyyniä ja rauhallisia.

Eräs nuori poika rukoilee ottamaan kirjeen vanhalle äidilleen.

— Se on ankarasti kielletty, selitetään — Sitä ei tohdi...

Mutta poika rukoilee kyyneleet silmissä, hän pyytää pyytämällä tätä
pientä palvelusta vanhan rakkaan äitinsä tähden.

Epäröiden ottaa joku sen vastaan. Poika ei tiedä oikein miten hän
auttajaansa kiittäisi...

       *       *       *       *       *

Seisomme ulkona ja katselemme leirin aamupuuhia. Eräs venäläinen tulee
luoksemme. Hän puhuu suomea. Kertoo olevansa hallikauppias Viipurista
ja hän pyytää meiltä samaa palvelusta kuin englantilainen. Postikortti
vaimolleen Viipuriin. Minä otan sen toimittaakseni perille...

Kun vihdoin matkaamme tuleva aliupseeri saapuu, olemme olleet ainakin
tunnin jo valmiit. Heilutamme lakkiamme hyvästiksi upseereille, jotka
seisovat keskellä pihaa lähtöämme katsomassa. Vihdoin alkavat rivit
liikkua. Ja me palaamme asemalle, läpi kaupungin, samaa tietä, jolla
tullessamme saimme kokea mitä katkerinta häväistystä. Mutta miten
erilaista nyt onkaan. Ihmisiä on kyllä liikkeellä, katsojia ovissa,
akkunoissa ja katukäytävillä. Mutta ei enää ainoatakaan vihamielistä
katsetta, ei ivallista lentävää sanaa, ei pilkkanaurua. Minne vain
katsoo näkee ystävällisesti hymyileviä kasvoja ja hyvästiksi nyökkääviä
päitä.

— Ne ovat suomalaisia, kuiskataan.

Asemalla ei ole vielä ketään. Jäämme asemapihalle odottamaan. Kapteenin
piti tulla junalle... Tuolta hän tuleekin. Hän koettaa olla iloinen ja
tyytyväinen kuin mekin, mutta en malta olla panematta merkille syvää
yksinäistä ikävän piirrettä, jonka hän kokee peittää. Hän jakelee
meille neuvoja ja osviittoja. Kertoo, että Danzigissa on meitä vastassa
Ruotsin konsuli, jonka huoleksi jää loppumatkamme ja jolta saamme
passin Ruotsiin... Sitten pyytää hän, että hänen perheelleen Turussa
vietäisiin terveisiä ja kerrottaisiin hänen kohtalostaan. Muutamia
pikkuasioita vielä ja sitten on jätettävä jäähyväiset. Juna lähtee 9,16
ja nyt on kello jo 9,05 paikoilla... Lämpimät kättenpuristukset ja
tiemme eroavat.

Asemaravintolassa ehdimme nauttia vielä seidelin saksalaista olutta.
Kahden viikon paastoamisen jälkeen maistui se erinomaiselta.

Samassa jytistää juna asemalle. Meitä varten on varattu kolmannen
luokan vaunu. Kahden viikon aikana olemme siis yhden luokan
arvoasteissakin kohonneet. Silloin laskettiin meidät vain
neljäsluokkalaisiksi.

Juna jyrrää hiljalleen. Se on vihoviimeinen paikallisjuna. Pysähtyy
joka asemalle. Kulettaa kai sikoja ja härkiä, eniten kuitenkin ihmisiä.
Asemilla ei ole juuri ketään. Pikku Berentkin, joka tulomatkalla
tarjosi mieluisen voileipä-yllätyksen, on ikävä asemaruoja, josta
tuntuu nyt mahdottomalta saada rahallakaan voileipiä... Pelaamme
shakkia. Se ei kauankaan miellytä. Nappulat nurkkaan. Korttipelikin
tuntuu ikävältä. Ja tuo kirottu juna, kun se kulkisi edes vähänkin
nopeammin.

Ainoa mikä kykenee pitämään meitä vähän vireessä on aliupseerin puheet,
jotka kyllä ovat täynnä saksalaista paatosta, mutta koskevat kuitenkin
päivän tekstiä.

Hän on ollut nimittäin sotanäyttämöllä, mutta on nyt levähtämässä. Hän
kertoo, että rintamamiehiä vaihdetaan pienien väliaikojen päästä, jotta
aina on tuoretta väkeä taistelussa. Hän on ollut itäisellä näyttämöllä,
takaisin lyödyissä joukoissa. Hänen kuvauksensa taisteluista ovat
kammottavat. Kanuunat ja kuularuiskut ovat tehneet julmaa jälkeä.
Kuolleita ja haavoittuneita on suurissa kasoissa ja verta... ah...
olisitte nähneet saappaanvarsiani... Kysytte jos siellä ei peljännyt?
Peljännyt, ei. Aluksi, ensin kun ei ollut kuullut kivääritulen laulua,
jota järeät tykit ja kuularuiskut säestivät, vähän kammotti. Ajatteli:
palaakohan tuolta vielä takasin. Mutta taistelu huumaa. Se kuolettaa
kaikki hermot. Yksi vain elää: innostus. Ei murhaan, vaan voittoon.
Sotamies ei ajattele, että hän murhaa. Hän tekee kaikki vaistomaisesti,
mitään ajattelematta. Nähdessään toverin sivultaan kaatuvan, ei ehdi
edes surkutella, vielä vähemmin murehtia. Seuraava hetki voi olla oma
kohtalonhetki... Ja olisitte nähneet miten saksalaiset ottelivat.
Sellaista urheutta ja uljuutta. Ei säästelty vaivoja ja vaaroja.
Kuolemaa suorastaan halveksittiin. Sillä kaikki olivat vakuutetut
siitä, että saksalaiset taistelevat oikean ja jalon asian vuoksi ja
suuria päämääriä silmälläpitäen.

Hän luottaa täydellisesti meidän saksalaisystävällisyyteemme, hän on
huvitettu seurastamme, tarjoo meille sikaarejaan...

Eräällä asemalla parin tunnin matkalla Danzigista täytyy meidän odottaa
seuraavaa junaa lähes kaksi tuntia. Mikä jumalattoman pitkä aika! Kello
kuuden tienoissa saavumme vasta Danzigiin.

Asemalla on, kuten kapteeni kertoi, meitä vastassa Ruotsin konsuli
sihteereineen. Kuljemme kautta asemarakennuksen maanalaisten käytävien
ja suuren hallin, josta eroaa käytävät poliisilaitokseen, johonkin
pankkiin ja ties mihinkä.

Menemme ulos ja pysähdymme käytävälle, jossa konsuli antaa meille
matkarahat Ruotsiin (400 Rmk.) ja yhteisen passin. Yleisöä tunkee
ympärillämme, katselee ja tiedustelee. Poliisilla on täysi työ pitää
heitä loitolla.

Täällä jättää aliupseeri meille jäähyväiset ja toivottaa hauskaa matkan
jatkoa. Kiitämme häntä.

Nyt olemme vapaat. Viimeinen, jolla oli jonkinlainen vartiopalvelus
meille tehtävänä, meni.

Asemalla ovat asiat pian selvitetty. Sitten lähdetään joukolla asemasta
vasemmalle, puiston syrjää kaartavaa katua eteenpäin. Päävartion
edustalla olevan torin toisella puolella on Hotell Vanzelow. Sinne
menemme kaikki. Huoneet jaetaan. Toiset joutuvat kaksivuoteisiin
perhehuoneisiin, toiset yksinäisiin. Koetellaan ensiksi sänkyjä. Sillä
kuukausi on kulunut siitä kun viimeiksi oikeata sänkyä näki... Ihan
resooreilla! Päällä untuvapatja. Miten makeasti siinä mahtaakaan maata!

Ennen maatamenoa syödään. Wienerschnizelit ovat tilatut kasviksineen.
Parsaakin saa nähdä! Mikä herkku muun hyvän ohella! Ja saksalaista
olutta.

Syömme. Pala palalta katoaa ruoka lautasilta ja kasvisruuatkin,
joitten arvoa eivät paraistelaisemme osaa oikein mitata, häviävät.
Lopulta tuijottavat tyhjät kulhot meitä vastaan ja toteavat
itsehavaitsemammekin näyn: kaikki loppu.

Nälkäisinä tuijottavat miehet lautasiinsa, ikäänkuin vasta syöty ateria
olisi ollut alkuruoka.

Mutta lisää ei tule. Turha odottaakaan. Vähän pettyneinä noustaan
pöydästä ja mennään takaisin huoneisiin. Rappuja noustessa lohduttaa
eräs:

— Kyllä oli hyvä, ettei enempää ollut. Olisi syönyt itsensä vielä
sairaaksi...

— Puhu joutavia, ärjäsee toinen tyytymättömänä.

Toiset ryhtyvät vielä kortinpeluun. Muutamat uskaltavat katsomaan
kaupunkia. Loput riisuutuvat ja heittäytyvät lämpimään, pehmeään
vuoteeseen, jommoisessa makaamisen nautinto on jo osittain unohtunut.



XXI


Sunnuntai-aamuna kello seitsemän alkaa varsinainen matkamme kotimaata
kohden. Se on suunnattava läpi koko pohjois-Saksan Sassnitziin, josta
sitten lauttalaivalla Trelleborgiin, sieltä edelleen Tukholman tai
Geflen kautta Raumalle. Kuljemme rannikkotietä. Tällä kertaa kuljettaa
meitä pikajuna. Se puskee hurjaa vauhtia eteenpäin. Laskemme toisinaan
yli sadan kilometrin nopeuden tunnissa.

Kello kahdelta olemme Stettinissä ja kuljemme yli sen monien siltojen
suureen rautatiehalliin, johon ja josta junat yhtä mittaa tulevat ja
lähtevät. Täällä on junanvaihto.

Astuessamme junasta näemme perämiehet ja luotsin, jotka samaten ovat
muuttamassa junaa. Ehditään vaihtaa muutama sana. He ovat matkalla
Berliniin. Tulevasta kohtalostaan eivät he mitään tiedä. Mutta he
ovat iloisia ja tyytyväisiä. Kohtelu on ollut suuremmoinen. He ovat
saaneet asua ja syödä ensiluokan hotelleissa. Heiltä ei ole puuttunut
kerrassaan mitään. Saattajana on heillä vähän parempi upseerikin.

Toiset jo huutavat: kiirehtikää, juna lähtee heti. Juostaan maanalaista
käytävää toiselle sillalle. Juna on jo liikkeellä. Ei ehditä mukaan...
Kiroillen tarkastellaan aikataulua. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua
lähtee uusi Hamburgin pika-juna. Sillä päästään ainakin Paasewalkiin,
jossa Hamburgin ja Sassniztsin tiet eroavat. Kohta on juna taas
asemalla ja kotvan hengähdettyään lähtee Paasewalkia kohden.

Paasewalkissa saadaan odottaa toista tuntia. Aseman ravintolassa
syödään ja juodaan. Ostetaan saksalaisia sanomalehtiä.

Voss. Zeitungissa kiintyy katseemme erääseen Suomea koskevaan uutiseen.
Se on lähtöisin Köpenhaminasta. Siis epäilyttävä. Siinä kerrotaan,
että Helsingissä liikkuvan huhun mukaan ruvettaisiin suomalaisia
pakoittamaan sotaväkeen.

Tiedämme aivan varmaan, että tieto on tuulesta temmattu. Mutta
sittenkin meitä hermostuttaa, sillä tiedämme, ettei saksalaisten
mylly paljoakaan vettä tarvitse. Tuollaisesta viattomasta jutusta
voi helpolla kehittyä kohtaloita. Alituisen pelon vallassa jatkamme
Paasewalkista matkaamme. Katsomme joka asemaa epäillen. Mutta missään
ei näy mitään epäilyttävää. Stralsundissa olemme kahdeksan aikaan ja
saamme taas odottaa Rygenin poikki Sassnitziin lähtevää junaa.

Rygenin läpi kuljemme pimeässä ja keskellä yötä saavumme
Sassnitz-Haveniin. Olisimme halunneet jo heti jatkaa matkaamme
Ruotsiin, vaikka jollakin lastilautalla. Se ei ole mahdollista.
Ainoatakaan lauttaa ei lähde ennen kello viittä maanantaina.
Sassnitz-Havenissa on niinmuodoin yövyttävä.

Monopol-Hotellin mukavilla ja pehmeillä höyhenpatjoilla vietämme
yömme ja aamulla heräämme mitä ihanimpaan näköalaan Itämerelle. Laaja
sininen meri, niin kauas kuin silmä kantaa ja jyrkästi laskeva ranta:
mitä ihanin puutarha, josta valkeat huvilatalot kohoavat. On kirkas
ja kuulakas ilma. Taivaalla ei ainoatakaan pilveä. Käymme korkeilla,
metsän peittämillä vuorilla, jonne tie suurissa kaarissa punaisen
kirkon luota kiertää. Sieltä aukeaa laaja näköala kauneudesta kuululle
Rygenille, joka korkea- ja pyöreärantaisena, valkeine kalkkivuorineen
ja vehreine metsän peittämine rinteineen kohoaa merestä.

       *       *       *       *       *

Aamiaiselle mentäessä merimieshuoneelle tapaamme erään englantilaisen
kapteenin.

— Puhu nyt sinä, joka osaat engelskaa.

Ryhdyn pakinoimaan. Hän on tullut Königsbergistä, jossa oli
saksalaisten vankina. Hänet samoin kuin laivansa miehistökin oli
pidätetty Memelissä. Puolueettomien valtojen alamaiset ja hän olivat
saaneet lähteä pois, hän siksi, että oli neljäkymmentäviisi vuotta
täyttänyt jo ammoin sitten, eikä ollut niinmuodoin sotaijässä. Tänne
oli kuitenkin pysäytetty ja ties koska pääsee lähtemään.

Minäkin kerron yhtä ja toista seikkailuistamme, joskaan se
ei meikäläisiä miellytä sillä he epäilevät tätä ijäkästä
englantilaiskapteenia urkkijaksi.

Tarkastan ukkoa. Tuollaisen rehellisen englantilaisen merikarhuturkin
alla ei voi löytyä niin alhaisia pyyteitä. Siitä olen varma ja nauran
tovereilleni... Eikä ollutkaan. Hän nauroi saksalaisia. Kyllä ne
olivat oikeata geshäftsellskapia, jotka osasivat tehdä reklaamia
omaksi hyväkseen vangeillakin... Kun meidät pidätettiin, kertoi hän,
tiesivät saksalaiset kertoa, että englantilainen alus oli kaapattu
ja sataviisikymmentä vankia otettu — todellisuudessa oli meitä
ainoastaan viisitoista. Mutta ei tässä kyllin. Pari päivää jälkeenpäin
kerrottiin sama uutinen uudelleen ja vankien lukua oli lisätty silloin
kolmeliakymmenellä... Vähän samansuuntainen tapaus sattui myöskin
Königsbergissä. Sanomalehdet kertoivat, että sinne tuotaisiin 10,000
venäläistä sotavankia. Ne tuotiinkin, mutta niiden summan lopusta sai
vähentää ainakin yhden nollan. Korkeintaan oli niitä tuhannen. Näin
itse kun ne tuotiin... Sellaista on saksalaisten totuudenrakkaus!
nauroi hän lopuksi ja katsoi ruokasalin perällä olevaa baaria, jonka
takana nuori pulleaposkinen ja -povinen tyttönen hääri.

       *       *       *       *       *

Illalla kello viideksi kiiruhdetaan lauttalaivalle. Se on suuri ja
valkoinen, kahdella savutorvella varustettu alus, "Prins Gustaf V".
Piletit on ostettavat asemalta. Yksi joukostamme lähtee niitä ostamaan,
mutta palaa pienen ajan kuluttua huolestunut ilme kasvoillaan.

— Kenellekään venäläiselle ei saa myydä pilettiä, sanoo hän.

— Onhan meillä passi?

— Se ei muuta asiaa.

Koko joukko kiroaa ja sadattelee. Jotkut katselevat syyttävästi minuun.
On se nyt jotakin, että viime tingassa tuli stoppi!

Kielitaitoiset joukostamme lähtevät uudelleen liikkeelle. Jutellaan ja
selitetään asiat pitkin ja poikin. Papereitten pätevyyttä luvataan heti
tiedustella. Tulee kuin tuleekin myönteinen vastaus. Piletit saadaan...
Hihkaistaan ilosta... Mutta vielä ei epävarmuus ja pelko jätä. Tullissa
ei enää satu mitään esteitä, eikä muuallakaan. Olemme vihdoin laivassa.
Viisi minuuttia ja köydet irtautuvat. Laiva jättää rannan:

— Hyvästi, hyvästi Saksanmaa!

Nyt vasta uskallamme oikein hengittää. Nyt vasta tunnemme itsemme
vapaiksi ja riippumattomiksi siitä ikeestä, jonka alla olimme.

       *       *       *       *       *

Rygenin etäisintä nientä kiertäessämme näemme vielä näyn, joka on
viimeinen vilahdus saksalaisista, joita matkallamme näemme.

Kaksi saksalaista eskaderia tulevat läntiseltä ilmansuunnalta,
nähtävästi Kielistä ja ohjautuvat Itämerta kohden. Kumpaankin
eskaderiin kuuluu yksi risteilijä ja yhdeksän torpeedovenettä ja kaksi
vedenalaista venettä. Iltahämärässä katoavat ne pian näkymättömiin.

       *       *       *       *       *

Kello kymmenen olemme Trelleborgissa. Kautta yön istumme junassa.
Seuraavana aamuna yhdeksältä olemme Tukholmassa. Täällä on viivyttävä
vuorokausi. Keskiviikkona päivällä kello kaksitoista lähtee laiva,
lähtee neljä, kaikki täynnä venäläisiä pakolaisia. Ei kuitenkaan
köyhempää ja avuttomampaa. Pääasiallisesti keskiluokkaa ja ylhäisöä.
Näissä laivoissa, joskaan ei meidän, matkustaa myös tunnettu venäläinen
kirjailija.

Laivalla on elämä vilkasta, iloista. Ohuet harsohuivit lepattavat
tuulessa, naisten otsakiharat huojuvat ja silkkihameet kahisevat.
Toiset istuvat lukien tai puhellen. Toiset taas astelevat kannella
edestakaisin.

Miinavyöhykkeen läpi kuljettaessa Ruotsin saaristossa, ajetaan kaikki
kannen alle.

Ilta ja yö on kaunis. Tuuli hiljainen. Ohikulkevien laivojen
merkkilyhtyjä näkyy vähän väliä.

Kello yhdeksän ja kymmenen välillä näkyy taivaalla kirkasta
heijastusta. Luulemme sen ensiksi jostain valonheittäjästä johtuneeksi.
Mutta, ei, se on erehdys. Kokkaan riennettyämme sitä katsomaan,
havaitsemme sen revontuleksi, kirkkaaksi, kauniiksi, suurissa
laskoksissa heijastavaksi revontuleksi, jonka vertaista harvoin näin
etelässä näkee.

Koko yön jyskäävät laivan koneet. Aamuyöstä ne pysähtyvät.
Rauman edustalla odotetaan päivän tuloa. Luotsilaivan saavuttua
asemapaikalleen, alkaa taas kulku. Puoli kahdeksalta torstai-aamuna
olemme Raumalla.

Olemme jälleen Raumalla!

Vaiherikas matkamme on kestänyt kaksi ja puoli viikkoa. (S.H.)




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saksalaisten sotavankina : Muistelmia ja kuvia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.