Title: Giovanna : Tarina kauniiden tornien kaupungista
Author: Michaëlis, Sophus
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Giovanna : Tarina kauniiden tornien kaupungista" ***


GIOVANNA

Tarina kauniiden tornien kaupungista


Kirj.

SOPHUS MICHAËLIS


Suomentanut

Marjo Heikel



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1923.



I.

KAUNIIDEN TORNIEN KAUPUNKI.


Maakunta on kuin keinuva kehto pienen kaupungin ympärillä. Matkustaja
tulee sinne yli aaltoilevien kukkuloitten, joita oliivimetsät
verhoavat, ikäänkuin ne olisi kiedottu harmaanvihreään silkkiin. Kun
tie kohoaa mäelle, on kaupunki vajonnut aallonpohjaan ja viittoilee
sieltä torneineen. Se on kuin muurikruunu, joka on painettu erään
kukkulan päälaelle. Tie kääntyy, ja kaupunki katoaa. Ratsastaja ajaa
aallon harjalle ja toisen pohjaan, ja katse etsii kaupunkia kuin
merimerkkiä. Läheltä katsoen näyttää siltä, kuin olisi taivaasta
kova nyrkki iskenyt tähän muuripilarimetsään. On kuin rajuilma olisi
pirstonut ja katkonut tornit. Niinkuin tuuli olisi vienyt hatut.
Vain muutamalla harvalla on vielä jäljellä kattokypäränsä, joka
heiluu neljän pilarin varassa; sen kuvun alla riippuu kello. Nyt sen
malmikieli on ääneti. Nuora laskeutuu luotisuorana alas torniin.

Siitä hetkestä, jolloin kaupungin muuri pysäyttää ratsastajan ja
portti hyväntahtoisesti avaa mustan kitansa ja nielaisee hänet
kaupungin suolenahtaille kaduille, kopsahtelevat hänen hevosensa kaviot
katukivityksellä. Muurit vastaavat, ja keskiaika lehahtaa jäisenä häntä
vastaan. Kylmyyttä ja ummehtunutta ilmaa virtaa tylppäkulmaisista
ikkunanieluista. Ovet huokuvat pimeyttä, kuin veisivät hakattuihin
hautakammioihin. Ei kukaan voi niskaansa taivuttamatta astua kynnyksen
ylitse. Katukivet ovat kuin suomupeite muinaisaikaisen hirviön
vatsalla. Varjo lojuu laiskana ja henkii kylmyyttä joka soppeen
niinkuin lohikäärme, joka on vetäytynyt piiloon auringolta. Vain
ylhäällä korkeissa torneissa hallitsee aurinko, lähettäen kullan
välkkyviä tähystäjänkatseitansa läpi ikkunareikäin ja muuriaukkojen
voimatta tunkeutua kaupungin pohjimmaisen jääkylmän pimeyden syvyyteen.

Mitä merkitsevät kaikki nämä tornit, jotka kohoavat taivaalle kuin
kivettyneen käden vannovat sormet? Tai kuin korkealle kohoavat
tuntosarvet, jotka ojentuvat aurinkoon kurkottaaksensa katsomaan yli
kauniin seudun?

Ne ovat pieniä hoikkia Baabelintorneja, ei taivasta tavoittavia,
vaan rakennetut nähdäkseen toinen toisensa olan ylitse. Pieniä
turhuudentorneja, niinkuin ne, joita jolta päivä kohoilee ihmisten
rinnoissa.

Tuli päivä, jolloin eräs tämän pienen kaupungin mahtavista
perheenisistä huomasi asuvansa liian matalalla. Hän istui palatsissaan
kuin kotka sälehäkissään. Alimman kerroksen isot ikkunat olivat
kankiverkolla suljetut. Niiden takana istui hän katsellen keltaisin,
kadekiiluvin silmin, kuinka hänen naapurinsa kulki tuomiokirkkoon
loistaen laahustimessaan niinkuin pöyheäpyrstöinen riikinkukko
koristettuna käädyillä ja jalokivillä, kuin hän olisi pyhä
ehtoollisastia eikä koronkiskonnalla täytetty rahakirstu. Kun hänen
vaimonsa ja tyttärensä astuivat hänen vieressään, heilahteli heidän
kirjo-ompeluksin koristeltu hameensa kankeana kuin tynnyri heidän
ympärillään, niin että he hyvin olisivat voineet nostaa jalkansa maasta
silti kaatumatta. Ja sama itsetyytyväinen narri kulki joka päivä
kirkossa, josta hän oli ostanut kappelin ja jonne hän antoi erään
sienalaisen maalata alttaritaulun suunnattomista summista.

Mutta sälehäkissä asuva kotka heitti hautansa kuoleman ja pirun
huomaan. Hän eli vain kerran tätä elämää ja piti huonona lohdutuksena
pöyhkeillä hakkauttamalla päänsä kuvan hautakiveensä. Hän kuului
Salvuccien mahtavaan ja ylhäiseen sukuun, johon keisari aina oli
voinut luottaa taistelussaan vallanhimoista paavia vastaan. Hän
tahtoi elävässä elämässä nostaa päänsä tämän pienen kerskailevan ja
kateellisen kaupungin yli ja hankkia itselleen laajemman näköalan
kuin ne narrit, jotka kulkivat lakaisten katujen likaa prameilla
silkkiviitoillaan.

Niin kohosi hänen torninsa ilmaan. Se kasvoi kuin palmunrunko, ja
kotkan pesä muutti sen mukana korkeuteen. Vähän ajan kuluttua hänen ei
enää tarvinnut istua ristikkojen takana ja katsoa silmiänsä kipeiksi
naapurinsa kullattuun kirkkokomeuteen. Hän istui kyllin korkealla
nähdäkseen naapurinsa palatsin katon yli, voidakseen vakoilla kaikkia
hänen toimiaan ulkopihalla, ja jos häntä halutti, voi hän sylkeä hänen
baretilleen, joka loisti kuin turkkilainen kupoli.

Mutta Ardinghellot kulkivat alhaalla ja katsoivat pilkaten ja
virnistellen, kuinka torni kasvoi, ja ajattelivat itsekseen: kunhan se
vain ei sorru, kunhan se vain kestää hänen painonsa, ettei hän jonakin
päivänä muksahda sieltä alas kuin lentoon kykenemätön haikaranpoika.
Mutta he tuijottivat niin kauan ylöspäin, että niskaa pakotti, ja
heidän alkoi tehdä mieli lentää ylös katsomaan, mitä kilpailija tähyili
korkealta loggialtaan. Ja uteliaisuuden sijaan tuli harmi, kun he
tulivat portin ulkopuolelle ja näkivät Salvuccien lipun tornin huipulla
silloinkin, kun pormestari ei liputtanut. Vielä ei sentään kaupunki
ollut Salvuccion, vaikka hän istuikin ja pöyhkeili korkeudessaan
ja rintasuojuksen yli riippui upeita kudoksia; siellä ne istuivat
ylhäällä ja kaatoivat öljytulppia viinipulloistaan, niin että kaupungin
rehelliset porvarit saivat roiskeita päähänsä.

Ei kannattanut valittaa esivallalle. Ja kun Ardinghello-suvun
päämies pyysi puhutella rauhanrikkojaa, osoittivat palvelijat hänet
virnistellen taivasta tavoittavia portaita ylös. Huonosti soveltui
hänen arvolleen kiivetä ilmaan toisen miehen portaita pitkin. Kun hän
ei keksinyt muuta keinoa, alkoi hän itse rakentaa.

Niinpä kohosi Ardinghellienkin torni korkeuteen. Kun ei rakennettaessa
varsin tarkoin luotilinjaa käytetty, kallistuivat tornit hiukan
toisiansa kohden yli kadun niinkuin kaksi pässiä, jotka ovat
puskusilla. Mutta Salvuccio seisoi torninsa huipussa ja katseli
pilkallisesti alas kilpailijaansa kuin halveksittua kerjäläistä, joka
haukkoo ilmaa päästäkseen ylös saakka.

Vihamieliset perheet eivät olleet vuosikausiin vaihtaneet sanaakaan,
ennenkuin Ardinghello eräänä päivänä seisoi tornissaan, joka juuri oli
kohonnut vastustajan tornin tasalle. Muurauslasta oli poissa ja teline
yhdeltä sivulta purettu. Ardinghello arveli sen hetken tulleen, jota
varten hän oli tornin rakentanut. Mutta vihollinen odotutti kauan.
Vasta auringon laskiessa ilmestyi Salvuccion pää luukkuun. Ardinghello
ei voinut hillitä itseään, kunnes toinen olisi kokonaan ylhäällä.

"Salvuccio, kiellän teitä heittämästä roskaa maalleni."

"Ja minä, Ardinghello, kiellän teitä puhuttelemasta minua maallani."

"Näettehän, että seison omallani."

"Tuskinpa vain. Minun mielestäni teidän torninne on vähän liiaksi
kallistunut minun puolelleni. Teidän pitäisi oikaista vinoa kaulaanne."

"Varokaa itseänne, etten oikaise teidän kaulaanne."

”Saituri!”

”Pöyhkö!”

"Koronkiskuri!"

"Isänmaanpetturi!"

Tämän sanasodan ryöpyt pärskähtelivät kadulle saakka. Uteliaisuus
tarttui yhä useampaan. Mitä varten rakennettiin noita torneja?
Maakartanoihinsako ne tähystelivät tuolta ylhäältä? Vai vaihtoivatko
ne salaisia merkkejä ulkopuolella olevan vihollisen kanssa? Nyt ne
elämöivät toistensa korvat umpeen. Ne puhalluttivat torviin, ikäänkuin
olisivat tahtoneet särkeä toisiltansa rumpukaivot.

Vähitellen kiipeilivät kaikki kaupungin huomattavimmat suvut ilmaan.
Ne kilpailivat tornien rakentamisessa. Näyttämö, jossa vaihdettiin
kohteliaisuuksia ja hävyttömyyksiä, siirtyi ylempiin ilmapiireihin.
Muutamat ottivat yötkin avuksi, jotta naapurit seuraavana päivänä
huomaisivat joutuneensa alakynteen. Koko kaupunki oli pelkkää kiistaa
tornien välillä, jotka huitoivat käsillään ja usuttelivat koreita
viirikukkoja toistensa kimppuun. Raivo meni niin pitkälle, että
neuvosto pormestarin kehoituksesta pani sille rajan. Jotta ei kenenkään
yksityishenkilön torni ulkoapäin katsottuna näyttäisi riistäneen
itselleen valta-asemaa kaupungissa, säädettiin, ettei yksikään saisi
kohota kellotornia korkeammaksi. Ja vielä korkeammalle sitä kohosi
kaupungin neuvostotalon torni, päätä pitempänä kaikkea kansaa.

Nämä monet tornit olivat niinkuin joukko latvasta katkenneita puita.
Mutta kauna kahden perheen välillä ei laimentunut. Yksi heillä oli
pakosta yhteinen: kaivo. Mutta välttääkseen yhteensattumista sen
reunalla rakensi kumpikin pyörälaitteen, jossa oli pitkä köysi, niin
että he saattoivat hinata veden ylös, tosin samassa sangossa, sillä
kaivossa oli tilaa vain yhdelle. Toisinaan seisoi kumpikin köytensä
ääressä kiistellen, kummalla oli etuoikeus juoda ensiksi.

Kerran johtui kahden nuoren mieleen nostaa muutakin kuin vettä
kaivosta. He vaihtoivat suloisia lemmensanoja tyhjän sangon pohjalla.
He sulkivat kokonaisen meren rakkautta pieneen kirjeeseen. Mutta
eräänä päivänä tytön isä sai käsiinsä vihattuun sukuun kuuluvan nuoren
miehen kirjeen. Hän kielsi talonväkeään enää milloinkaan nostamasta
vettä yhteisestä kaivosta, Sensijaan hän naulasi kirjeen kiinni
sangon pohjaan, ensin siveltyään sitä vihan myrkyllisin sormin, ja
naapuriperheessä tuli moni sairaaksi ja kuoli sen johdosta, että se
kirje oli joutunut vääriin käsiin.



II.

KONDOTTIEERI.


Toista sataa vuotta oli kulunut siitä, kun tornien korkeus määrättiin,
ja niistä päivistä, jolloin sanko kuljetti myrkkyä molempien talojen
välillä. Kumpikin vihollisperhe oli aikoja sitten kaivanut oman
kaivonsa, mutta yhteisesti käyttivät he vanhaa kaivoa sukuvihan
viemärikuoppana. Se oli rappeutunut ja sen marmorireuna syöpynyt. Vesi
oli painumistaan painunut syvemmälle. Jos katsoi kaivoon, ei nähnyt
sinitaivaan heijastavan kuvaansa, vaan hirvittävän, vihreäpilkullisen
pohjan, jossa kaikenlaiset valjut sammalet ja valonarat kiertokasvit
kasvoivat. Siellä alhaalla rehoitti myrkyllinen suo sankkana metsänä.
Kirotusta kaivosta nousi hapan haju.

Joka kerta kun kondottieeri Leone de' Salvucci palasi kotiin
palatsiinsa, sylki hän vaistomaisesti hevosen selästä tuohon kaameaan
kuiluun. Hän tuskin huomasi sitä tekevänsä. Hän oli tehnyt niin
pienestä pitäen, koska hän oli nähnyt isän niin tekevän. Mutta koskaan
hän ei ollut kysynyt, miksi oikeastaan niin tehtiin. Hän piti sitä yhtä
luonnollisena asiana kuin kastaa sormensa vihkiveteen kirkonovesta
sisään astuessa.

Kauniiden tornien kaupunki oli vajonnut rappiotilaan. Se johtui
vihasta noiden kahden suvun välillä, jotka kerran olivat nostaneet
sen kukoistukseen. Tornit olivat aikoja sitten kutistuneet kokoon.
Muutamat niistä olivat enää vain korkeita kiviröykkiöitä, joita saattoi
käyttää vanhojen rakennusten korjaamiseen. Ruohoa kasvoi kaupungin
rappeutuneessa linnoituksessa. Kukistuneilla etuvarustuksilla oli
vanhoja ampumakoneita, jotka lahosivat kuin muumio. Kukaan ei enää
sinne lippua nostanut. Jos se joskus kohosi, nostivat sen vieraat
kädet, ja firenzeläisten punainen lilja ja Medicien keltaiset pallot
hulmuttivat vieraan vallan ylistystä yli nöyryytetyn kaupungin.

Leone de' Salvucci oli poissa kaupungista pitkiä aikoja. Hän oli
oppinut sotilasammatin Milanossa Sforzain luona ja palkasta uhrannut
miehuusikänsä vieraitten valtioitten palveluksessa, aina valiten
enimmän tarjoavan dukaatit siinä vakaumuksessa, että niissä oli eniten
oikean asian tuoksua. Oikea asia vaihteli ja muuttui. Se leijaili kuten
armon pyhä kyyhkynen eri valtioitten kiireellä, ja Leone taisteli
aina sen alla. Hän osasi ylläpitää kuria niiden kokoonhaalittujen
palkkasoturien keskuudessa, joiden sielun hän osti kilistämällä
rumpunahalla kultiansa. Hän voitti heidän kiintymyksensä harvinaisella
kylmäverisyydellään, joka sai hänet ratkaisemaan kaikki vaikeat asiat
kaikkein ankarimmilla ja perusteellisimmilla keinoilla. Ei mikään
ollut niin luotettava kuin kuolema. Kuolema uppiniskaisuudesta,
tottelemattomuudesta, vähimmästäkin kapinallisen kielen liikahduksesta.
Kuoleman huomasi Leone varmimmaksi auttajaksi, suurimmaksi ja
voittamattomimmaksi kaikista ihmiskunnan hyväntekijöistä. Sen jäljissä
kasvoi pelkkää hyvää, onnea ja hyvinvointia siinä, mihin se iski. Ei
missään ollut parempi palvella kuin siellä, missä yhdellä iskulla oli
oikein puhdasta tehty, ei missään raittiimpaa ilmaa kuin siellä, missä
kuolema rankkana sateena oli maan huuhdellut. Leone huomasi kuoleman
uskollisimmaksi aseveljekseen. Kunhan vain hän jaksoi odottaa, ei se
pettänyt. Se oli murtanut hänen kovimmatkin vastustajansa, ja jos hän
eläisi tarpeeksi kauan, voisi hän laskea sovittavia iäisyyskukkia
katkerimmankin vihamiehensä haudalle. Anna ajan kulua! Leonen hartaus
ei milloinkaan ollut suurempi kuin hänen polvistuessaan vihollisen
marmoripaadelle ja lukiessaan kostein silmin kuvakirjoituksen hiljaista
ääntä: "Rukoile hänen sielunsa puolesta!" Hän rukoili sanomattomassa
hurskaudessa.

Joka kerta kun Leone oli palannut synnyinkaupunkiinsa ja sylkenyt
kaivoon, hän kysyi ensimmäiseksi kuolemantapauksia. Harvoin hän
tiedusti turhaan. Aina oli asutus vähän harventunut, ja Leone otti
kaikki uutiset vastaan samalla avomielisellä vastauksella: "Hyvä
on, hyvä on!" Camposantoa koristettiin, kirkot saivat kauniita
hautakirjoituksia, kynttilöitä meni sielumessuihin suuret määrät,
kellot soivat juhlallisesti, maatiloja oli myytävänä, virkoja vapaina,
epämiellyttäviä kasvoja katosi: kaikki oli todellakin hyvin!

Mutta ajan pitkään ei kaikki ollut hyvin; tuli huono aika rivakalle
ja uupumattomalle työntekijälle. Rauha levisi yli valtioiden. Kaikki
sota kaupungin ulkopuolella lakkasi. Tarpeellisen sodan toimittivat
porvarit itse ilman vierasta apua. Kunnollinen palkkasoturi voi tuskin
enää ansaita leipäänsä. Halpa roskaväki repi katukiveyksen ja tappeli
leipäveitsillä ja naskaleilla. Ei tarvittu ammattimiehiä. Kaikki
tuhrivat siinä toimessa. Leone sai matkustaa valtiosta valtioon turhaan
hakien työtä. Neuvostot pyysivät häntä menemään helvettiin. He olivat
pyyhkineet kondottieeri-tilin kirjoistaan.

Vanhana ja harmaantuneena, mutta yhä yhtä innostuneena ammattiinsa
Leone liikkui alituisesti ratsain maantiellä. Hän tyytyi siihen, mitä
sattui saamaan. Palkkautui viikoksi, kun oli kysymyksessä vihatun
rosvojoukon säännöllinen piiritys, rajanvartiointi, laajennettu
poliisipalvelus, tavarankuljetuksen suojeleminen.

Kauniiden tornien kaupungissa ei koskaan ollut soldoakaan ansaittavana.
Siellä hän oli vain siksi, että se oli hänen synnyinpaikkansa ja
koska siellä asui hänen ainoa jälkeläisensä, tytär, joka oli kasvanut
kuolleessa vanhassa palatsissa kuten hento ja värisevä mimosa kasvaa
aikojen kuluessa muurille kertyneellä ohuella maakerroksella.
Siellä hän itse asui vuoden kuolleina aikoina. Kesän hän vietti
maakartanossaan lähellä Poggibonsia.

Eräänä päivänä hän tuli ratsain Pisasta. Hän oli palvellut kaupunkia
taistelussa salakuljettajia vastaan ja samalla käyttänyt tilaisuutta
salakuljettaakseen erinäisiä kalleuksia, kuten flaamilaista brokadia ja
Levantin jalokiviä tyttärelleen.

Kotimatkalla pälkähti hänen päähänsä käydä katsomassa, olivatko
viinirypäleet Poggibonsissa valmiit korjattaviksi. Hän rakasti näitä
kierteleviä teitä, jotka alituiseen tarjosivat uusia yllätyksiä.
Huvilanmuureja ja torninhuippuja sukelsi esiin kukkuloitten takaa,
ja tummat sypressit seisoivat ikäänkuin juhlallisina kunniavartioina
niiden edessä. Luostarit upeilivat houkutellen loggioineen ja
kellotorneineen mitä kauneimmilla paikoilla. Siellä täällä etäisyydessä
seisoi solakka lehtipuu ja värisi yksinäisenä puhdasta, kultaista
iltapäivätaivasta vastaan.

Ruskeana kuin maurilainen istui hän raskaasti satulassaan, ja pitkät
kannukset riippuivat kantapäistä. Punaisen lakkinsa hän oli työntänyt
niskaan; sen alta näkyi ohut valkea tukka. Otsassa ja suupielissä oli
juovia, jyrkkiä kuin puuhun leikattuja. Kuten syvälle syövytetty käsky
oli poimu pienten siniharmaitten silmien välissä, jotka tuijottivat
kauas eteenpäin. Piirteet suun ympärillä olivat kuin kivettyneitä
haukkumasanoja ja uhkauksia. Kaula oli jänteistä paksu, kuin se olisi
ollut köysistä punottu.

Hänen kaksi aseenkantajaansa ratsasti kumpikin kuormahevosellaan,
joiden selkään oli lastattu lippaita ja ryöstettyjä aseita. Kypäröitä
riippui satulankaaresta, rautakeihäitä oli miesten olkapäillä. Huvilan
luona hän käski heidän ratsastaa edeltä. He eivät olleet ansainneet
lepoa eivätkä viinikulausta.

Yksinään kulki hän viinitarhassaan ja koetteli kypsiä rypäleitä.
Köynnökset riippuivat kuten veltot rinnat, jotka jälkeläiselleen
ovat antaneet kaiken mehunsa. Mutta rypäletertut painoivat jalavasta
jalavaan kulkevia riukuja, ikäänkuin pitkän, matalan köynnöskäytävän
katto olisi ollut putoamaisillaan.

Korkean muurin juurelta kuului rasahdus. Leone kääntyi ja näki miehen
olevan heittäytymässä muurin yli. Hän heitti veitsensä, jonka hän
kiskaisi vyöltään, pitkiä keltaisia housuja kohti. Leveä terä kimmahti
kilisten kivestä.

"Pysähdy, pirun ruoka!"

Housut eivät pysähtyneet. Nyt ne ratsastivat muurilla.

"Pelkuri, varas!" huusi Leone.

Housut hypähtivät takaisin, ja mies astui häntä vastaan. Leone
tunsi heti Ardinghelli-suvun nuorimman vesan, kaksikymmenvuotiaan
nuorukaisen, jonka sinisessä, valkeilla sydämillä kirjaillussa
puserossa oli lehtikielekkeiset puuhkat lantioitten ja kyynärpäitten
ympärillä. Tukka riippui silmien yli, ja nenä osoitti taivasta kohden
kuin jokin vanhoista torneista.

"Nyt saatte _te_ vastata _minulle_, messer Leone!" sanoi hän ja päristi
nenäänsä.

"Minä voitelen vastauksen selkääsi niillä viiniköynnöksillä, joiden
rypäleitä tahdoit maistaa."

"Te valehtelette, Leone. Tiedätte, etten aikonut varastaa."

"Mitä varten sitten kiipeilet muurini yli keltaisine
kananpojansäärinesi?"

"Odotin saavani nähdä tyttärenne enkä teidän kirottua viirunaamaanne,
Leone. Niin kauan kuin kaupungissa pidätte häntä lukkojen ja
ristikkojen takana, täytyy minun koettaa saada nähdä häntä maalla."

"Nytpä minä väännän kaulasi poikki, linturäpelö, kun olet ansaani
joutunut", sanoi Leone aivan luonnollisesti.

"Älkää nyt turhia suurennelko, Leone."

"Hirtän sinut kuin varkaan."

"Minä en ole varastanut."

"Olet murtautunut sisään."

"Vain nähdäkseni sen, jota rakastan."

"Et koskaan saa häntä nähdä, sen vannon kautta San Roccon."

"Vaikkapa minun täytyisi murtautua palatsiinne, tahdon päästä hänen
puheilleen. Sen vannon tyttärenne kunnian kautta."

Kondottieeri vastasi iskemällä hänet polvilleen kämmenellään. Toisella
kädellään hän piti hänen kumpaakin kättään kuin ruuvipihdissä, kunnes
oli sitonut ne yhteen hihapuuhkalla, jonka tempasi hänen puvustaan.

Hän sitoi hänet hevoseen ja ratsasti huvilastaan. Hänen vankinsa nieli
harmin ja tuskan ja seurasi valittamatta rivakkaa ravia tien pölyssä.
Ennen pitkää hän hengästyi ja kävi tummanpunaiseksi kasvoiltaan.

Kaksi nuorta miestä seisoi naapuritalon portin edessä. He astuivat
esiin ja asettuivat hevosen eteen.

"Mitä tämä mies on rikkonut?" kysyi toinen.

"Ei enempää kuin te itsekään!" vastasi kondottieeri ja kannusti hevosta
ratsastaakseen hänet kumoon. "Sanalla sanoen, hän on minun vankini."

"Mutta hän ei ole teidän hevosenne." Tikarillaan mies viilsi siteen
poikki, sill'aikaa kuin hänen toverinsa piti hevosta suitsista.
Ennenkuin Leone hämmästyksessään oli ehtinyt saada käteensä mitään
asetta tai huutaa aseenkantajiaan, jotka ratsastivat kaukana
edessäpäin, olivat he livahtaneet porttiaukkoon, jonka ovia he pitivät
valmiina suljettaviksi.

Kondottieeri kannusti hevosta porttia kohden.

"Sitä ei teidän pitäisi tehdä, jollette tahdo vapaaehtoisesti päästä
satimeen. Me suljemme teidät sisään, niin pian kuin olette tullut
portin sisäpuolelle."

"Maantierosvoja! Luovuttakaa heti paikalla vankini!"

"Maantierosvoja emme ole, vaan kunnon firenzeläisiä. Jos tahdotte
nostaa kanteen meitä vastaan, saatte tehdä sen herrainneuvoston edessä
kaupungissamme. Mutta vähän kunniaa saatte siitä, että aioitte ajaa
jalosukuisen herran kuoliaaksi kuten eläimen."

He sulkivat portin välittämättä hänen uhkauksistaan. Hän huusi ja
melusi kauan ulkopuolella, potki lankkuja ja kalisteli aseitansa. Mutta
tukien vierastaan menivät he kartanolle. Toinen pyysi häntä istumaan
kivipenkille, toinen meni hakemaan viiniä.

Nuori Rinaldo degli Ardinghelli ei vielä ollut virkkanut sanaakaan. Hän
ähkyi ja läähätti hengityksensä rauhalliseksi. Veri laski taas pian
sydämeen. Hän maisteli viiniä, jota toinen herroista kaatoi hänelle.

Sitten hän nousi ja kumarsi syvään ja kohteliaasti kummallekin heistä.

"Hyvät ja jalot herrat, minulla ei vielä ole ilmaa keuhkoissani
tarpeeksi kiittääkseni teitä rintani täydeltä."

"Hyvä herra", vastasi se, joka oli viiltänyt nauhan poikki, "olette
jo kiittänyt tarpeeksi. Kysymättä teiltä kotipaikkaa tai nimeä lausun
teidät tervetulleeksi tänne maakartanooni, jonka hiljakkoin olen
perinyt ja jossa itse olen ensimmäistä kertaa. Pyydän teitä olemaan
vieraanani kuten tämä mainio ja jalo nuori taiteilija Firenzestä,
Domenico Bigordi, joka on matkalla San Gimignanoon koristaakseen
kaupungin kirkkoja ihanalla kyvyllään. Minä, kuten hän, olen syntyisin
firenzeläinen ja nimeni on Gentile Cavalcanti."

He syleilivät toisiaan. Rinaldo puristi isäntänsä molempia käsiä
niin kovasti, että painoi sormiinsa merkin eräästä sormuksesta, joka
toisella oli sormessaan. Hän tarttui hänen käteensä ja ihaili sitä.
Gentile vastasi vetämällä ääneti sen sormestaan ja hymyillen laskemalla
sen uuden ystävänsä käteen. Rinaldo välkytti ihastuneena isoa jalokiveä
päivänpaisteessa. Sitten hän ryhtyi katselemaan firenzeläistä
taiteilijaa, kuin tämä olisi ollut harvinainen eläin.

Domenico oli ylhäisen hillitty kaikissa liikkeissään, yksinkertainen
hienossa, värikylläisessä puvussaan. Lyhyt, poimutettu päällysviitta
valui kauniissa laskoksissa rinnalle ja selkään vyön alapuolelle.
Pieni baretti samaa kangasta peitti paksua, pikimustaa tukkaa, joka
pehmeästi aaltoili leveillä, sinertävillä poskilla. Kun hän katsoi, oli
leuka aina kohotettuna ja katse tuli puolittain syrjästä. Mutta hän ei
katsonut kuten muut, ei vanginnut silmää silmällä, vaan antoi katseensa
kiertää ikuisesti rauhatonna.

Rinaldo katseli suu avoinna. Vielä enemmän häikäisi hänen nuori
isäntänsä häntä. Gentile Cavalcanti taivutti päätään ja kaulaansa,
ikäänkuin jokainen liike olisi kohteliaan rakastettavuuden ilmaus.
Hän avasi kaunispiirteisen suunsa, ikäänkuin sanojen sulosointu
olisi tehnyt sen voitokkaaksi. Hän ei hymyillyt. Mutta silmien
vaaleanruskeista, läpikuultavista teristä loisti avoin lempeys
valaisten kasvojen koko kauneuden. Itse katse oli kuin hyväily, kuin
auringonsäde, ei suinkaan mielistelevä, vaan luottamusta herättävä,
puhdas ja lämmittävä. Otsan hieno kaari näkyi paksun, kastanjanruskean
tukan alta, joka kähertyi ohimoitten alapuolelle. Itse baretti näytti
vain täydentävän tuon kauniin, puhtaan pään muotoa, ja värit hänen
yksinkertaisessa puserossaan, joka ulottui korkealle kaulaan, pieni
hieno pellavareunus koristeenaan, ja hänen kapeissa housuissaan olivat
vain tukan oman värin vivahduksia.

Tähän hienoon firenzeläiskulttuuriin verrattuna Rinaldo tunsi
olevansa melkein barbaari. Hänen otsatukkansa oli takkuinen, ja
hänen kiivaat päänliikkeensä saivat sen heilahtelemaan. Hänen käsi-
ja käsivarsiliikkeensä, jotka kävivät sysäyksittäin, olivat aivan
toisenlaisia kuin heidän pyöreät, pehmeät kaarensa. Mutta hänen
silmänsä syöksivät tulta, kun hän kertoi mitä hän kondottieerin
huvilasta tahtoi.

"Kautta Pyhän Finan", sanoi maalari, käyttäen täkäläistä voimasanaa, —
"hän mahtaa olla kaunis. Voitteko kuvailla häntä meille?"

"Kuvailla häntä? — Mahdotonta!"

"Miksi niin?"

"En ole koskaan nähnyt häntä."

"Miten sitten tiedätte, että hän on kaunis?"

"Kautta Giovannan kauneuden, juuri siksi että hänen saita isänsä ei suo
maailman nähdä häntä."



III.

VIININKORJUU.


Leone de' Salvucci ratsasti kaupunkiin raivoisan vihan vallassa.
Hän ei voinut, kuten tapansa oli, ottaa oikeuttaan heti paikalla.
Hänen kahden aseenkantajansahan piti huolehtia kuormahevosista ja
tavaroista, joita ne kantoivat. Hän ratsasti niin, että pöly ryöppysi
hänen ympärillään. Hän kuuli hevosen pureksivan kuolaimia, kuin se
olisi syönyt rautasilppua. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pysähtyi hän
kaupungin portin edustalle ja kirosi vartijan hitautta sen avaamisessa.

Oli jo hämärä ahtailla kaduilla. Hevosen kaviot kumahtelivat kovasti
kiviin. Pimeissä oviaukoissa istuivat asukkaat ja toivottivat hyvää
iltaa. Hän ei vastannut. Hevonen vei häntä, se osasi kulkea itsestään.
Ja pian hän istui hiljaa satulassa oman kaksitornisen palatsinsa
edustalla.

Joka kerta kun hän tuli kotiin, alkoi hänen sydämensä sykkiä näiden
korkeitten, harmaitten muurien edustalla, joissa oli vain yksi
ainoa pitkä, kapea oviaukko, minkä kautta sekä ihmiset että ratsut
kulkivat sisään, ja harvoja, yksinäisiä ikkunoita, jotka vaanivat kuin
sisäänpainuneet silmät.

Joka kerta kun hän pysäytti hevosensa näiden muurien ulkopuolelle,
tuntui hänestä, että ruumis odotti häntä siellä sisällä. Viikon oli
hän uhrannut hääonnelleen, sitten oli ammatti kutsunut häntä. Kun
hän seuraavan kerran tuli kotiin, löysi hän nuoren, terveen vaimonsa
kuukauden vanhana ruumiina, ja pienen lapsen itku tervehti häntä. Joka
kerta kun hän senjälkeen pysähtyi palatsinsa eteen, huokuivat nuo syvät
ikkunat kuolonkylmyyttä, ja hän oli kuulevinansa itkua noiden paksujen
muurien takaa.

Leone sylkäisi kaivoon ja antoi katseensa liukua muureja ylös aina
tornin huippuihin saakka, joihin vielä kätkeytyi auringonlaskun
kultaa. Nyt hän hymyili katsellessaan tätä harmaata, halkeillutta
muuria. Hän näki pienen valkean naisenkäden hyväilevän tuota vanhaa
vankilaa. Jokaiselle ulkonemalle se oli istuttanut kukkia ja asettanut
yrttiruukkuja. Siellä oli kokonainen pieni parveke täynnä vihreitä
köynnöskasveja. Muutamat hennot valkeat liljat pysyttelivät huimaavan
korkealla erään ikkunan alla, nyökytellen syvyyden yllä. Rautaristikon
läpi alakerrassa työnsi kierteinen nerium valonjanoisia versojaan.
Yläkerroksessa riippui kirjavia itämaisia mattoja ikkunoista. Kaiken
tuon hän näki sen pienen käden tekevän. Se olikin ainoa, mitä kaupunki
näki hänen tyttärestään, joka ikkunan korkeasta, syvästä piilosta
heitti ujoja ja kaukaisia silmäyksiä kaupungin hiljaiseen maailmaan,
itse jääden näkymättömäksi.

Vähitellen oli kalman haju paennut vanhasta kivitalosta kaikkien
näiden kukkien hiljaisen, elontäyden hengen tieltä. Kuolonvarjo oli
väistynyt sitä kirkkautta, jota tämä pieni tyttö levitti ympärilleen.
Kondottieeri tiesi, että hänen hämyisessä palatsissaan asui valoisan
ja hienon puhdas ja viaton olento, jonka hennot sormet saivat nuo
vanhat kovat muurit kukkimaan ja joka kietoi nuoret käsivartensa
ruusukahleiksi hänen auringonpaahtaman ja paatuneen niskansa ympärille.

Ei kukaan olisi tuntenut Leone de' Salvuccia näiden muurien
sisäpuolella. Pedonkynnet olivat vedetyt sisään, kaikki juovat
siloitetut. Jalopeurasta oli mieluisaa antaa pienten, hienojen sormien
vetää itseään kuonokarvoista. Sotilaan peloittava muoto oli poissa.
Hän puhui puoliääneen. Oven ulkopuolella hän otatti kannuksensa
pois. Sisällä olivat kaikki teräaseet pannaan julistetut. Hän hiipi
varpaillaan huoneeseensa peseytyäkseen, ennenkuin tyttö olisi kuullut
hänen tulleen. Hän hioi parkkiintuneita sotilaankouriaan hohkakivellä
saadakseen ne puhtaiksi.

Mutta Giovanna oli tuntenut hänen hevosensa kavionkopseen kadulla ja
tuli juosten häntä vastaan syleilläkseen häntä.

"Älä koske minuun", kuiskasi hän surkealla äänellä. "Olen likainen kuin
sika. Varo käsiäsi ja vaatteitasi."

Mutta Giovanna suuteli hänen lämpimiä ja likaisia kasvojaan.

       *       *       *       *       *

Giovanna oli tuskin nähnyt muita ihmisiä kuin isänsä ja imettäjänsä.
Kuitenkin kehittyi hänessä synnynnäinen arvokkuus, itsetiedoton kuin
kukan umpussaan luonnon pakosta kehittämä tuoksu ja värihienous, kun se
ajan täyttyessä puhkeaa.

Hänen käyntinsä liukkailla kivipermannoilla oli pehmeää kuin nuoren
kissan. Yhtä vähän kuului hänen näkymättömien kenkiensä kapsetta, ja
hänellä oli sama joustava jalannousu kuin nuorella kissalla. Päätään
hän kantoi korkealla kuin kukkaa varressaan, paljaitten olkapäitten
ja rintaan asti paljastetun kaulan yllä. Tukka oli kiiltävänä ja
sileänä valkean jakauksen molemmin puolin, ohimoilla paksuna kuin
tiukat kimput ruskeata silkkiä, mutta korville se valui hajallaan ja
kiharaisena, monina kiehkuroina, joiden väri oli kuin auringonpaiste.
Kulmakarvat olivat korkealla otsalla hienoina kaarina, jotka vain
tehostivat suurten ruskeiden silmien avointa katsetta. Nenä oli
säilyttänyt lapsekkaan pehmeän muotonsa eikä ollut vielä saanut
varmoja piirteitänsä; se värähteli ja jännitteli tuoksunjanoisia
sieraimiaan. Suulla oli sama hento muoto, huulet sulautuivat
pehmeästi ympäristöönsä, ja ne erotti vain kalpeasta ja kosteasta
ruusunväristään. Kaulaketju isoista korallihelmistä sai verentäydellä
väririkkaudellaan tämän suun ja tuon hienon ihon näyttämään vieläkin
neitseellisemmältä. Muuten hänellä ei ollut koruja paitsi yhtä, joka
riippui hienossa ketjussa, soluen piiloon hentojen rintojen väliin. Ne
saattoi huomata vain valkean tiukan puvun vähäisestä kohoutumisesta,
joka pingoitti ruusunväristen hihojen reunanauhoja ja pani ne aivan
hiljaa kahisemaan.

       *       *       *       *       *

Sellaisena näkivät nuo kolme nuorta miestä hänet, kun hän pari päivää
myöhemmin ratsasti isänsä kanssa Poggibonsin huvilaan aloittamaan
viininkorjuuta. He piiloutuivat Gentilen huvilamuurin taakse. Veri
läikehti heidän poskillaan, kun he kurottuivat katsomaan ohikulkevan
joukon jälkeen. Iso keltainen olkihattu oli tytöllä niskassa, ja se
loisti kuin pyhimyskehä.

"Hänen olisin tahtonut nähdä punastuvan", sanoi Domenico ja hyppäsi
muurinharjalle kuin satulaan.

"Hän ei voi punastua", sanoi Gentile. "Ainoastaan häpeämättömät
ajatukset saattavat punastumaan."

"Silloin minä saan hänet punastumaan", sanoi Rinaldo, "vaikkapa minun
täytyisi keskiyöllä murtautua hänen huoneeseensa".

"Ne ovat sanoja, joista teidän itse pitäisi punastua", sanoi Gentile.
"Naiskauneutta ei saa häväistä, vaan sitä on palvottava."

"Mutta sitä on nautittava kuin viiniä, jota miehentappaja-naapurimme
nyt ryhtyy korjaamaan."

Joka suunnalta virtasi korjuuväkeä kondottieerin viinitarhaan. He
veivät mukanaan portaita ja isoja vasuja. He levisivät tarhaan kuin
linnut lehvikköön. Miehiä ja naisia kiipesi notkuvien salkojen alle ja
leikkeli terttuja. He täyttivät vasut kastekosteilla marjoilla, joissa
mehu värisi valmiina puhkeamaan esiin ohuen, kiiltävän kalvon takaa.

Leone kulki ja osoitti paikkoja. Hän johti poimimista, kuten
sotapäällikkö tarkastaa taistelun kulkua. Hän valvoi, että saalis
vietiin oikeihin ammeisiin. Tyttöjä ja vaimoja tuli avojalkaisina
täydet vasut päänsä päällä, ja he tyhjensivät ne. Leonen silmät näkivät
tarkkaan ja etsivät jokaisen sairaan tai kypsymättömän tertun, joka
tuli runsauden mukana. Hän heitti huonot marjat heille vasten silmiä,
niin että mehu roiskahteli. Hän torui ja hylkäsi. Ja hänen vieressään
kulki Giovanna pienine valkeine käsineen ja tasoitteli ja perkasi
salavihkaa, ennenkuin isä ehti näkemään.

Viininlehvät alkoivat liikkua kevenneissä köynnöksissä. Pieniä valkeita
pilvenhattaroita purjehti tummansinisellä taivaalla, joka puhalsi
voimakkaan henkäyksensä hikoilevan korjuuväen yli. Aurinko oli jo
matalalla; se loisti vasuihin korkealle kasattujen rypäleitten läpi
kuin puoliksi läpikuultaviin jalokiviterttuihin. Vettä nostettiin
pumpuilla kaivosta, ja miehet alkoivat pestä pölyä auringon paahtamista
sääristään.

Nyt läheni puserruksen aika. Leonella oli yksi ainoa marmoriamme, joka
oli kulkenut perintönä lukemattomissa miespolvissa. Se oli täynnä
suurimpia ja kauneimpia rypäleterttuja, joiden tumma veri loisti kuin
hiotuissa kivissä.

"Giovanna, tyttöseni", sanoi Leone ja nosti hänet käsivarsilleen. — "Nyt
sinä saat vihkiä minun satoni ja pusertaa viinini yhtä puhtaaksi ja
hyväksi kuin itse olet."

Pienestä kaksivuotiaasta tytöstä oli Giovanna tottunut tähän
tapaan. Mutta tänä vuonna oli hänellä ensi kertaa täysikasvaneen
neidon pitkät hameet, ja palvelustyttöjen täytyi sitoa ylös hänen
pukunsa. He paljastivat hänen säärensä polviin asti, ja isä nosti
hänet marmoriammeen reunan yli ja laski hänet käsistään. Ja hänen
hienot, täysin kehittyneet säärensä upposivat ja katosivat kokonaan
mustansinisiin rypäleihin. Ja nostaen vaatteitaan, silmät luotuina
punaiseen rypälevereen, joka tihkui esiin hänen jalkojensa alta, hän
alkoi polkea. Hän liikkui hitaassa rytmissä, pari tanssiaskelta eteen
ja pari taakse. Ja kaikki korjuutytöt seisoivat ympärillä ja lauloivat
vanhaa korjuulaulua.

Mutta ammeessa oli paljon rypäleitä, enemmän kuin minään edellisenä
vuonna, ja Giovanna oli innokas ja uuttera, ja hän polki, kunnes veri
kohosi hänen poskiinsa ja hän punastui sulasta ahkeruudesta.

Kondottieeri katseli ihastunein, voimakkain silmin. Enemmän kuin satoja
kaatuneita vihollisia hän rakasti tätä nuorta, puhdasta tyttöä, joka
polki hänelle ensimmäisen pikarin viiniä. Hän ajatteli firenzeläisiä
despoottihovien keikareita ja niitä alhaisia leikkejä, joita he,
sen mukaan kuin huhu kertoi, huviloissaan pitivät, kun he kokosivat
ilotyttönsä ja riisuivat heidät alasti ja heittivät heidät kunkin
puserrusammeeseensa, missä he kierittelivät kuin villit nymfit ja
pusersivat rakastajilleen viiniä, joka sai nimen heidän mukaansa: Vino
di Giletta, Vino di Nonna, Vino di Simonetta. Oli Bacchuksen puhtaitten
lähteitten saastuttamista antaa porton jäsenten kylpeä viinissä. Ei,
tässä seisoi viattomuus itse pusertamassa rypäleen neitseellistä mehua
ja punastui ihastuneena saadessaan vihkiä isänsä runsaan sadon.

Leone nosti hänet ammeesta ja laski hänet tyttöjen käsivarsille. He
kantoivat hänet riemukulussa hartioillaan, kuin hän olisi ollut nuori
Bacchus itse, ja suutelivat rypäleverta, joka juoksi virtoina hänen
kauniilla valkeilla säärillään.

Leone upotti hopeapikarinsa ammeen pohjaan ja täytti sen väkevällä ja
valoa hehkuvalla mehulla.

Sitten alkoivat voimakkaat ruskeajäseniset miehet polkea toisissa
ammeissa. Rypäleet murskaantuivat ja mehu valui. Ja kaikista kurkuista
raikui laulu räiskyvin rytmein.

       *       *       *       *       *

Naapurihuvilassa istuivat nuo kolme nuorta miestä korkeimmalla
kiviparvekkeella ja tuijottivat laulun suuntaan. He tiesivät, että
ihana Giovanna oli siellä, ja vaikka välimatka oli liian suuri, jotta
he olisivat voineet erottaa hänet kirjavan korjuuväen joukosta,
ajattelivat he ainoastaan häntä, hänen nuorten huuliensa viiniä, joka
oli neitseellisempää kuin se, jota nyt puserrettiin, hänen joustavaa
astuntaansa, hänen ojennettuja käsivarsiaan, jotka poimivat terttuja,
niitä ylen kypsiä marjoja, jotka solahtivat hänen tyttömäisen povensa
kätköön.

Gentile Cavalcantin maatila oli hoidon puutteessa. Siellä ei
ollut hyvin vaalittua viiniä korjattavana. Siellä viini näytti
villiintyneeltä ja riippui puolikypsänä ja liian vapaasti kasvavien
jalavain puoliksi tukahduttamana. Tuona lempeänä iltana he leiriytyivät
viinitarhan raskaaseen ja tiheään lehtimajaan, sytyttivät nuotion ja
makasivat kääriytyneinä viittoihinsa tulen ympärillä ja virkistivät
itseään happamilla rypäleillä, jotka riippuivat heidän päänsä
yläpuolella.

He puhelivat rakkaudesta.

Rinaldo oli hiljattain tullut kotiin Veneziasta, missä hän oli oppinut
tuntemaan rakkauden hurjimmat mysteeriot. Hän kertoi gondolamatkoista
kapeissa kanavissa, silmistä, jotka salamoivat felzin varjosta,
naisista, jotka istuivat espanjanruokokaarten alle kuin loistavat
paratiisilinnut avoimissa häkeissä, ja kahden gondolan liukuvasta
kosketuksesta, ikäänkuin kaksi kättä hiljaa sivelisi toisiaan
sivumennen. Tulisia katseita mustista naamareista. Vilahduksia
parvekkeilta, joilta sataa ruusuja soutajien päälle. Aallonloisketta,
pehmyttä kuin suutelo. Solakoita, kamelikurjen sulilla koristettuja
maureja, jotka ohjaavat gondolaa purppuranvärisellä airolla. Rakkautta
etsivien kuuma virta Rialtosillalla. Öitten seikkailurikkaita
serenaadeja tummien palatsien varjossa. Kuu, ikäänkuin mykkä vakooja,
joka oikealla hetkellä sulkee silmänsä hopeanvalkeilla pilvillä.
Nuoraportaat loiskahtavat veteen. Keinuva nousu parvekkeelle. Rinaldo
ei ollut jättänyt ainoatakaan ruusua makaamaan, ei yhtään katsetta
vastaamatta.

Domenico hymyili hänen kiihkeydelleen.

"Sinä puhut ikäänkuin olisit kiimainen petoeläin, Rinaldo. Elämällä on
muita tarkoitusperiä kuin naisten valloittaminen. Jokainen valloitus,
minkä teet, ryöstää osan elinvoimastasi. Kun meidän ihanat rouvamme ja
neitomme ovat joutilaina samaan aikaan kuin me miehet teemme työtä,
kokoavat he aina suuremman rakkaudentarpeen kuin mitä meillä on aikaa
tyydyttää. Kohtuutta, Rinaldo! On pahempi joutua naisten valtaan kuin
viinin. Älä juo enempää kuin mistä yhden yön unella voit selviytyä.
Äläkä koskaan anna naisten ottaa sinulta muuta kuin sen ajan, mikä ei
ole luotu työnteolle."

Gentile makasi eteenpäin kumartuneena nojaten päätään molempiin
käsiinsä. Hän tuijotti melkein suljetuin silmin tuleen, joka välkkyi
hänen silkinhienoissa, pitkissä silmäripsissään. Hän pyyhkäisi pois
otsalle valahtaneen tukan pitkillä, valkeilla käsillään, ojentautui ja
tarttui rypäleterttuun. Hän antoi sen kimallella nuotion edessä, niin
että rypäleitten kivet häämöttivät purppuranhohteisesta mehusta. Sitten
hän sanoi hiljaa:

"Miksi puhutte aina rakkaudesta kuin tavarasta, jota kaupitellaan
torilla? Minulle se ei ole rakkautta, mihin tartutaan sattumoisin
kuin ruusuun, joka putoaa parvekkeelta, ei myöskään ole rakkaus
kuin pullo erinomaista viiniä, jonka ääressä sulkeudumme kammioomme
yölliseen ilonpitoon. Rakkaus ei ole niitä hyväilyjä, joita kuka
tahansa löytää kadulta. Rakkaus ei ole sitä, mikä on tarjolla kenelle
tahansa, minkä voi voittaa kauniilla vaatteilla, muutamilla koreilla
sanoilla, taskun täydellä dukaatteja, mandoliinin näppäyksillä tai
imartelulaululla keimailevan naisen korvaan kuten tuulen hivelevällä
henkäyksellä simpukan sisään. Älkää luulko, että Amor on roskajoukon
jumala, joka sirottelee lahjojaan jokaisen saataville. Älkää luulko,
että mikään siitä on rakkautta, joka kutkuttaa teidän aistejanne ja
yllyttää turhamaisuuttanne. Älkää luulko, että se on rakkautta, mitä
koette vain kerskaillaksenne siitä seuraavana aamuna. Älkää luulko,
että se on rakkautta, mikä saa teidät komeilemaan toreilla kauniissa
vaatteissa kuten riikinkukot kyynäränpituisine laahustimineen. Älkää
luulko, että rakkaus synnyttää ylpeyttä ja prameilua, kilpataistelua
ja valloituksia, ylimielisyyttä ja voitonriemua. Kaikki mitä miehet
mielellään salaisuutena kertovat miehille, naiset naisille, ei ole
oikealta nimeltään rakkautta. Kuka käyttää rakkauden pyhää nimeä
yhtyvistä eläimistä, tammasta, joka hirnuu oriille, koirasta, joka
nuuskii koiraa? Kuinka uskallatte sanoa rakkaudeksi sitä, että toinen
toisenne perästä nautitte saman naisen suosiota? Katsokaa näitä
rypäleitä — kuka teistä voi syödä niitä nautinnolla, jos olette nähneet
toisen nuolevan kasteen niiden poskilta? Kuka ottaa suuhunsa ne kivet,
jotka toinen juuri on sylkenyt suustaan? Kaikki ne rakkauden hedelmät,
joita te nautitte, ovat madonsyömiä tai vierain hampain purtuja. Te
pidätte Venuksen valtakuntaa yleisinä porttomarkkinoina, joilla kaikki
vuoron perään kulkee teidän suussanne ja syleilyssänne. Rakkaus on
väärinkäytetty nimi kaikelle sille roskaväen tunteelle, joka kärsii
porttojen ikuista nälkää. Mihin todellinen Amor on jalallansa astunut,
siihen ei ruoho enää milloinkaan kasva. Mutta kaikille teille, joiden
aistit ovat rakkauden peittämät kuin rikkaruohojen peittämä maa, ei
vielä koskaan ole pudonnut siemenjyvää hänen siivistään. Sillä se olisi
tukahduttanut kaiken muun kasvun."

Gentile oli kokonaan sulkenut silmänsä. Hän poimi verkalleen rypäleen
toisensa jälkeen varresta ja heitti ne tuleen. Ne sihisivät ja
halkesivat paukahtaen.

Domenico katsoi häntä syrjästä levollisella, tutkivalla katseellaan.

"Luulisi, Gentile, että olette vaeltanut taivaallisella niityllä,
missä jumalainen Dante näki Beatricen kulkevan ja poimivan kukkia. Te
luulette siis, että todellinen rakkaus elää ainoastaan unelmissa?"

"Luulen, että sellaisissa unelmissa on enemmän todellista rakkautta
kuin kaikissa niissä voitoissa, jotka Rinaldo on saavuttanut Veneziassa
ja Firenzessä."

"Puhdas Gentile!" nauroi Rinaldo ja alkoi sieppoa rypäleitä tertusta
ahnailla valkeilla hampaillaan. "Älkää suuttuko, mutta sanon: teidän
ei pidä kuvitella mitään. Miksi sylkisimme toistemme viiniin?
Miksi tahdotte esiintyä riutuvana marttyyrina pienen Amor-jumalan
kidutuskammiossa? Tahdotteko kieltää, että tunteenne ihanaa Giovannaa
kohtaan, joka tänään on polkenut isänsä viiniä hohtavilla jaloillaan,
eivät olisi samat kuin meidän? Tänään se viini on vielä kuin
sokerivettä, joka ei minua houkuttele. Mutta jonkun ajan kuluttua se
käy, ja se paranee siirtyessään uusiin astioihin. Rakkauden laita on
samoin kuin hyvän viinin. Älä juo sitä liian aikaisin!"

"En ole koskaan rakastanut", sanoi Gentile ja katsoi silmät suurina
nuotioon. "En myöskään rakasta Giovanna de' Salvuccia."

Hän heitti lopun rypäletertustaan tuleen.

"Hyvä, että sanotte sen!" sanoi Domenico. "Oman oppinne mukaan
rakastatte häntä juuri, koska sen kiellätte."



IV.

GIOVANNAN VAPAUS.


Kun viininkorjuu ja ensimmäinen käyminen olivat loppuneet, ratsasti
kondottieeri tyttärensä kanssa takaisin San Gimignanoon.

Kaste oli pölyisellä tiellä suurina loistavina vesikarpaloina, jotka
murskaantuivat hevosten kavioihin, kun ne korskuen kulkivat kirpeässä
aamuilmassa.

Kolme miestä astui hevosia vastaan kädessään isoja rypäleterttuja, ja
käsivarsiin ja lakkeihin oli kiedottu viininlehviä.

Leone tunsi Rinaldon ja ratsasti häntä kohden tarttuakseen häneen. Hän
kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta näki samalla, että Giovanna oli
pysähdyttänyt hevosensa, ja teki tahtomattaan samoin, katsoakseen hänen
levollisia, auringonvalaisemia kasvojaan.

Nuo kolme miestä kumarsivat syvään neidon edessä, ja toisten jäädessä
kumaraan kohotti Domenico viisaat silmänsä ja katsoi häntä:

"Älkää närkästykö, madonna, siitä, että kolme nuorta miestä tällä
tavoin palvoo kauneutta keskellä valtatietä. Vika ei ole meidän,
vaan erinomaisen isänne, joka kaksi kertaa on lähettänyt meidät pois
huvilaltaan ja kieltäytynyt vastaanottamasta meidän kunnioittavaa
tervehdystämme."

"Herra jumala, joko röyhkeys kulkee pitkin valtateitä näinä päivinä!"
sanoi Leone ja ratsasti eteenpäin. "Murtovaras tovereineen uskaltaa
vielä kerran tulla silmieni eteen. Mutta nyt saatte kautta San Roccon
kaikki kolme vastata minulle."

"Messer Leone", sanoi Domenico ja taputti levollisesti hänen hevostaan
kaulalle, "me vastaamme teille nyt juuri. Tässä saa teidän ihana
tyttärenne nähdä, millaisia ne murtovarkaat ovat, joiden vuoksi pidätte
häntä lukkojen ja muurien takana."

Leone aikoi vastata. Hänen otsalleen kohosi suoni paksuna sinisenä
käärmeenä. Mutta Giovanna tarttui hänen ojennettuun nyrkkiinsä ja
keskeytti hänet.

"Jos haluatte, että pidän teitä jaloina herroina, jotka tietävät,
mikä sopii ja mikä ei, niin ei teidän pidä puhua valheita suuresti
rakastetusta isästäni. Hän on yhtä vähän ovenvartijani kuin tyrannini.
Omasta vapaasta tahdostani minä kieltäydyn seurustelemasta sukuni
vihollisten kanssa."

"Eläköön ylväs ja ihana Giovanna!" huusi Rinaldo ja kiinnitti
rypäleensä hänen hevosensa leveään, kullalla kirjailtuun rinnustimeen,
Giovannan kannustaessa hevostaan. Domenico heitti köynnöksensä sen
harjalle; mutta Gentile, joka nyt vasta kohotti kasvonsa, pudotti
rypäleensä sen jalkoihin. Giovanna ei tervehtinyt ketään heistä.
Kondottieerin ratsujoukko ajoi kiivasta juoksua tiehensä.

Kun Leone saapui palatsinsa edustalle, unohti hän ensimmäisen kerran
sylkeä kaivoon. Hän nosti tyttärensä satulasta, antoi hänelle
avainkimppunsa ovessa ja sanoi:

"Tästä lähin, Giovanna, sinä kuljet omasta vapaasta tahdostasi ulos ja
sisälle. Sinä olet puhtaampi ja hienompi kuin minä, mutta ylpeydessä
olet isäsi tytär."

       *       *       *       *       *

Koko kaupunki tuli Giovannan omaksi. Hän löysi aivan toisia polkuja
ja kiertoteitä Collegiatan tuomiokirkkoon kuin tavallisesti käytetyn
tien. Isä opasti hänet kaikille kaupungin porteille. Pian hän kulki
huolettomana ja tunnettuna niiden läpi, yksinkin ollessaan. Hän
kulki hengittäen kultaista syysaurinkoa rauhallisilla rinteillä
kaupunginmuurin juurella. Auterena värähteli aurinko ruohikosta, jossa
vielä muutamat pienet keltaiset kukat kukkivat — Pyhän Finan orvokeiksi
lapset niitä nimittivät. Kun hän istui ruohikossa, tuli joka suunnalta
puolialastomia ja puolivillejä lapsia juosten ja ryömien. Kiireiset
sormet etsivät kukkia ruohikosta ja panivat ne hänen syliinsä, vain
saadakseen koskettaa hänen brokadihamettaan, jonka viininpunainen pohja
oli koristettu kultaisilla palmunlehvillä, ikäänkuin itse Jumalan-äiti
olisi astunut alas tuomiokirkon alttarilta. He kierittelivät rinnettä
pitkin kuin villit vohlat tai irtipäästetyt varsat. Oliivipuut
heiluivat kiipeilevien tyttösten painosta, joiden paljaita jäseniä
ei peittänyt muu kuin hameriepu. He hyppäsivät muurille etsimään
kivirikkoja halkeamista ja sisiliskoja, jotka livistivät pystysuoraan
ylöspäin.

Täällä ulkona Giovanna muisteli Finaa, pientä pyhimysraukkaa. Hän ei
ollut voinut kulkea vallilla kultaisessa puvussa ja poimia omia pieniä
keltaisia kukkiaan. Hän oli maannut koleassa kaupungissa köyhässä,
pimeässä huoneessa, halvattuna ja vaivaisena kovalla vuoteellaan,
kuolemansairaana, mutta parantaen toisia vain koskettamalla heitä
surkastuneilla käsiraukoillaan.

Kun Giovanna taas palasi kaupunkiin ja tunsi sen kovan kiveyksen
jalkainsa alla, lehahti häntä vastaan pyhän Finan sairaskammion ilma.
Kaduille huokui pimeyttä ja kylmyyttä ovista ja ikkunoista kuin
sairaista kurkuista. Aurinko kruunasi palatsit ja tornit kultaisilla
kruunuilla, mutta syvällä harmaassa kivien varjossa, jonne aurinko
ei päässyt, väijyi sairaus ja kurjuus valonarkana ja ilman toivoa.
Kaikkialla kosteissa sopissa oli yllin kyllin vaivaisia. Giovanna kuuli
yskän kaikuvan terävästi monista kiviseinistä; hän näki punaisten,
tulehtuneiden silmien tuijottavan vetisinä pimeyteen; hän näki syövän
vaivaamien ja puoleksi nääntyneiden raukkojen piirittävän kirkonovia,
niin että hänen melkein piti astua heidän surkastuneille jäsenilleen
päästäkseen sisään. Kaikki pyhän Finan sairaudet kukoistivat
kaupungissa, mutta tuota pientä kalpeata pyhimystä ei siellä enää ollut
tekemässä ihmetekoja; hän makasi tuomiokirkossa marmoriarkussaan,
ja vain harvat olivat ne uskovaiset, jotka hakivat lohdutusta hänen
kappelistaan, ja vielä harvemmat ne, joilla oli kyllin vahva usko
tullakseen terveiksi.

Giovanna oli polvillaan niin kauan kivipaasilla Finan alttaripöydän
edessä, kunnes hänen jalkansa tuntuivat niin kankeilta ja kylmiltä,
että pieni pyhimys varmaankin oli sen huomannut. Hän rukoili niin
kauan, kunnes oli koonnut kaikkivoittavan voiman kiihkeässä toivossaan
tehdä hyvää kaikille kaupungin sairaille ja tuskan murtamille.
Alasluoduin silmin, ikäänkuin siten tahtoen estää mitään voimastaan
katoamasta, hän poistui kappelista ja meni kolkkoihin ja löyhkäisiin
huoneisiin, pani kätensä kosteille otsille, kostutti kuihtuneita
jäseniä, jotka tuntuivat rupisammakoilta, antoi kuumeisille huulille
juomaa ja pyyhki valkeilla, hienoilla sormillaan tartunnanpisarat
vuotavista silmistä. Kun hän siten koski sairasta jäsentä, saattoi
hän sulkea silmänsä ja uneksia olevansa itse pyhä Fina tai hänen
lähettiläänsä, uskon syvän lääkintävoiman tihkuessa hänen kuumista
sormenpäistään.

Mutta hänen kätensä eivät tehneet mitään nopeita ihmeitä. Niiden
puristus saattoi huojentaa, mutta ei parantaa. Giovanna ajatteli, että
hänen uskonsa ei ollut tarpeeksi voimakas. Täytyi olla kärsivällinen.
Tarvittiin monta käyntiä, ennenkuin sairas huomasi hänen hyvän
tahtonsa. Sairaus ja rutto oli synnin kaltaista. Jollei joka päivä
tehnyt vastarintaa, syöpyivät haavat syvemmälle. Giovanna oli nuori ja
kokematon. Usein hän väsyi ja kyllästyi köyhyyden ryysyihin ja ilkeään
hajuun. Kun hän poistui kirkosta, saattoi hän yht'äkkiä katsoa ylös
ja nähdä kultalankojen kiiltävän puvussaan ja muistaa kuka hän oli.
Silloin hän väistyi, peläten koskea noita kuolaisia kerjäläisiä, jotka
syöpäläisten tavoin ryömivät hänen jaloissaan, ja heitti heille rahoja,
ikäänkuin ne jo etukäteen olisivat niiden käsien tahraamat, jotka
kurottuivat niitä ottamaan.

Kondottieeri pudisti päätään hänen hyväntekemis-innolleen. Hänen
mielipiteensä oli, että tarttuvat taudit ja kurjuus, haju ja mätähaavat
olivat pysyviä köyhän miehen talon asujia, eikä hän ymmärtänyt, kuinka
kukaan vapaasta tahdostaan etsi tuota likaa. Sitä oli tarpeeksi jo
ovien ulkopuolella. Oli hyvä istua satulassa omalle ovellensa saakka.

Kaupungin nuoret herrat loivat tyttöön niin kiihkeitä ja tulisia
katseita, että hän kauan aikaa luuli jonkin pukunsa osan olevan
hullusti ja korjasi tukkaansa tai tunnusteli kaulassaan olevaa
helminauhaa. Monet tervehtivät häntä, mutta hän ei vastannut
ainoaankaan tervehdykseen muuten kuin tuskin huomattavalla
nyökkäyksellä. Rinaldolla ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin
kulkea hänen tiellään päivät päästään. Varsinkin hän kaarteli hänen
ympärillään, kun hän istui vallinrinteellä ja leikki repaleisten lasten
kanssa.

"Miksi kuljette aina perässäni, herra?" kysyi Giovanna eräänä päivänä,
rohkeana lasten keskellä.

"Vihdoinkin", sanoi nuori mies, "vihdoinkin katse, jota olen niin kauan
janonnut. Vihdoinkin sana nälkäiselle."

Giovanna nauroi, lyhyen, pehmeän, vapauttavan naurahduksen.

"Te nauratte, madonna?"

"Niin, nauran. Ensimmäisen kerran kuulen nämä kuolemattomat sanat
janosta ja nälästä, joita imettäjäni on kertonut nuorten rakastajien
käyttävän."

"Ovatko ne sitten niin naurettavia?"

"Niin, mitä siitä arvelette? Nuori herra, jolla on kultasormuksia
joka sormessa ja silkkikoristeita rinnalla, puhuu nälästä ja janosta.
Ja miksi minulle, herra? Enhän minä ole syötävää. Mutta tahdon antaa
teille imettäjäni hyvän neuvon: ennenkuin toiste puhutte rakkauden
nälästä, kaunis herra, koettakaa vain päivä tahi pari, miltä todellinen
nälkä ja jano tuntuu, ennenkuin jälleen kuljette Amorin kerjuusauvan
varassa."

"Teidän imettäjänne on jo maustanut kielenne pippuriviisaudellaan. Oi,
ette vielä tiedä mitä rakkaus on."

"Mutta te sen tiedätte, kokenut herra. Sen näkee teidän hihoistanne ja
säärystimistänne. Tunnette sen mahdin, joka on voimakkaissa väreissä,
valkeaan puseroon kirjailluissa vihreissä apilankukissa, vaniljalle
tuoksuvissa hiusvoiteissa, pitkissä keihäskynsissä. Oi, mutta valitkaa
arvokkaampi päämäärä, herra."

"Olette minun aurinkoni, neitsyt", sanoi Rinaldo, luoden häneen
läpitunkevimman katseensa.

"Ah, nyt aurinko laskee, ja minä menen kotiin — ilman saattoa — kuten
aurinko", sanoi tyttö ja nousi.

"Mutta joka yö, neitsyt, joka yö liitelee rakkauteni parvekkeenne
ympärillä, kun kuulette minun soittavan."

"Oi herra, älkää vihastuko, mutta käytän yöni nukkumiseen, ja
parvekkeeni on liian pieni kantamaan teidän rakkauttanne. Siellä on
tilaa vain yrttimaljakolle."



V.

NOLI ME TANGERE.


Pieni punainen liekki paloi madonnankuvan edessä Giovannan
makuukammiossa. Se loisti vain niin kauas, että Jumalan-äidin pään
kultainen tausta hehkui ja vihkivesi pienessä pronssimaljakossa
kimmelsi.

Mutta Giovanna kulki esineeltä esineelle kuin päivänvalossa. Pienellä
pöydällä, joka oli matala kuin lapsen pöytä, valkohepeneisine
liinoineen, oli avattu rukouskirja loistavine kulta-alkukirjaimineen.
Pieni tuntilasi seisoi ja punoi ajan lankaa juoksevasta hiekasta.
Hän nosti sen korvalleen ja kuuli sen sihinän. Hän otti vesipullon
pienen seinäkaapin yläpuolelta, jossa oli kolme, neljä hakakirjaa,
meni ikkunan luo ja antoi kukilleen juomaa. Ristikon edessä seisoivat
pulleissa maljakoissa kallisarvoinen neilikka, jonka hänen isänsä oli
antanut hänelle ja joka loisti läpikuultavana kuin ryydintuoksuinen
höyhen ikkunaa vastaan, ja kankea- ja tuuhealehtinen myrtti.
Hän hypisteli sen lehtiä sormillaan ja ajatteli äitiään, jonka
marmorihaudalta se oli tuotu pienenä oksana.

Sitten hän astui pienelle, ahtaalle parvekkeelleen. Satoi hienosti ja
äänettömästi kuin seulasta. Hän nosti kukkansa ulos. Silloin ovea ei
voinut sulkea. Mutta isot majolikaruukut rauhoittivat häntä. Nuo kaksi
kukkaa olivat isä ja äiti, jotka vartioivat ovea. Hän hymyili pimeässä
ja katsahti hämärään naapuritaloon. Välimatka oli liian pitkä, jotta
kukaan voisi hypätä kadun yli. Ei muut kuin keveät pääskyset, jotka
pesivät kivisessä ikkunanpielessä, päässeet tänne ylös.

Hän seisoi kauan sateessa kukkiensa luona. Hän oli avannut hiuksensa.
Nekin paisuivat kuin kasvit ja imivät voimaa sateesta. Hän tunsi, että
pimeässä kaikki kasvoi. Yö oli iäinen. Se yhdisti menneisyyden ja
tulevaisuuden. Ja hän suuteli sateessa äitiään, jota ei koskaan ollut
nähnyt.

Hän vetäytyi yön näkymättömästä ja rajattomasta avaruudesta omaan
vahakynttilän rajoittamaan kammioonsa, riisuutui ja meni maata
matalaan vuoteeseensa hoikkien pylväitten väliin, jotka kohosivat kuin
liljanvarret ja kannattivat vuodekatoksen keveätä kielekeverhoa.

Hetkisen hän makasi ja näki kullan hehkuvan neitsyen mustan pään
takana. Sitten hän nousi, otti vihkivesihuiskun ja pirskotti vettä
vuoteelleen ja lattialle. Sitten hän sammutti kynttilän ja nukahti
levollisena syvässä pimeydessä.

Vain kissat valvoivat. Ja kaksi silmää, jotka eivät olleet kissan.
Kun Rinaldo näki himmeän valon sammuvan kadun toisella puolella, sai
hänen mielikuvituksensa kuumempia värejä. Hän istui tuntikausia ja
kuunteli sateen hiljaista rapinaa äänetön mandoliini sylissään. Silloin
liukui kuu hillittömästi esiin ja heitti muurin kylkeen voimakkaan
valkean valonsa, niin että kaikki ikkuna-aukot näyttivät kaksin verroin
mustilta.

Kuu ikäänkuin sanoi Rinaldolle: Näin _minä_ valtaan talon. Miks'ei
sinulla ole rohkeutta niinkuin minulla?

Hän ei viipynyt kauempaa. Hän lähti. Hän seisoi kadulla kahden suljetun
oven välillä. Kuu ylvästeli hänen päänsä päällä. Se hyppäsi kuilun yli
kuin pitkin nostosiltaa. Se ei koskettanut kadun pohjaa. Valo johti
valkeana siltana parvekkeelle. Kuu hiipi varkaan askelin Giovannan
luokse ja painoi liljankalpeat suudelmansa hänen silmilleen. Se sai
Rinaldon häpeämään: Etsi tie! Etsi tie! Kiipeä ylös vesitorvea pitkin,
pitele kiinni räystäästä. Rohkealle rakastajalle on kaikki mahdollista!

Ja Rinaldolle oli kaikki mahdollista. Samassa hetkessä hän huomasi tien
sinne ylös. Sen täytyi nousta kaivosta kapealle, muuratulle sillalle,
joka yhdisti molemmat sivusta-ulkonemat. Sieltä oli helppo pääsy
pienelle parvekkeelle.

Rinaldo tunnusteli vyölaukkuaan. Nuoraportaat olivat siellä kuten
tavallisesti. Niiden avulla oli paluumatka mukava, vaikkapa rynnäkkö
olisi ollut kuinkakin uhkarohkea.

Nyt oli kysymys siitä, voiko vanhaan kaivonketjuun vielä vuosisatain
kuluttua luottaa. Rinaldo hyppäsi kirotun kaivon reunalle ja nykäisi
johtoa. Ruosteinen metallinkitinä ylhäältä ilmaisi, että se ei ollut
murtunut. Rohkeutta, vaikka pää menisi! Rinaldo alkoi hitaasti kiivetä
ylös. Rosoinen rauta viilsi hänen käsiään. Rautaketju painui hänen
alleen vaappuen ja rämisevinä kaarina. Hän pidätti hengitystään
ikäänkuin tehdäkseen itsensä keveämmäksi, ja hän kiipesi niin
varovasti, kuin olisi pelännyt vanhan ketjun heräävän ja huomaavan oman
raihnaisuutensa. Mutta se kesti, se kesti! Rinaldo tarttui rintamukseen
ja heittäytyi pienelle sillalle. Siinä hän ratsasti ilmassa kuin pöllö
torninharjalla. Hän huuhtoi kätensä hajuvedellä, jota hänellä aina oli
taskussaan, otti mandoliinin selästään ja alkoi soitella, mutta muisti
samassa nuoraportaat ja sitoi ne kiinni. Pari kertaa hän avasi suunsa
laulaakseen, mutta tunsi yön tekevän äänensä niin kumman käheäksi ja
kuivaksi, että se oli kuin pakahtunut huuto, jotavastoin mandoliini
visersi tyytyväisenä ja iloisena kuin päivän kirkkaudessa pienen
kilpikonnanluisen näppäimensä alla.

Rinaldo istui varjossa ja näki kuunvalon menevän ohitseen ja imeytyvän
parvekkeelle pari kyynärää hänestä syrjään. Se meni suljettujen ovien
läpi, ajatteli hän, raoista, lasin läpi, meni minne sitä halutti. Ja
Rinaldo sovitti hiljaisen kuunvalon soittoonsa ja värisytti ilmaan
ohuet sävelet samalla voimalla kuin laulava hyönteinen, joka tunkee
läpi hiljaisuuden terävästi kuin neula ja varmasti, kunnes se saavuttaa
nukkuvan korvan. Kielien kultahelinä värisi ilmassa kuin mehiläisen
siivet, kun se pysyttelee paikallaan ilmassa, ikäänkuin pistettynä
näkymättömään neulaan. Hänen soittonsa sai kuunvalossa oudon tenhoavan
värinän, se suli läpitunkeviin juoksutuksiin, jotka ikäänkuin sahasivat
rikki hiljaisuuden.

Kun Rinaldo oli rakastunut, oli hänen tunteessaan, tahdossaan,
halussaan vain yksi virtaus. Hänen katseellaan oli vain yksi suunta,
hänen ajatuksillaan yksi tie, hänen elämällään vain yksi tarkoitusperä,
hänen veressään yksi vietti. Jollei hänellä olisi ollut kiinteätä,
painolain alaista ruumistaan, olisi hän lentänyt aineettomana säkenenä
ilman halki, muurin ja puun läpi.

Koko hänen sielunsa virtasi kuunvalon keskeymättömän virran mukana
parvekkeelle. Hän soitti, ikäänkuin kielet hehkuisivat. Hän soitti
itsensä yhä lähemmäksi. Hänen silmänsä saivat voimaa nähdä. Hän näki
höyhenneilikan lehtien värisevän katseensa alla. Hän näki pienen
punaisen kukan syttyvän kuunvalossa, joka liukui esiin pilarin takaa.
Hän kohottautui ja kumartui eteenpäin. Yht'äkkiä hän näki näkyjä —
taikka — ei — ovenreuna pisti todellakin esiin kukkien takaa — ovi
oli auki — ovi oli avattu — voitto! Hän oli voittanut — linnoituksen
portit olivat selko selällään. Hän ei viipynyt enää. Sittenkuin hän
pari kertaa turhaan oli heittänyt nuoraportaansa koukkuhaat, tarttuivat
ne kiinni parvekkeeseen. Hän heittäytyi nuoraportailleen, riippui
hetkisen heiluen ilmassa, kiipesi sitten ylös ja istui itse jumaloidun
parvekkeella, jonka avonaiseen kammioon häneltä sulkivat pääsyn vain
muutamat kukkamaljakot — todella sopiva varustus Venus-rouvalle.

Hän tuskin uskalsi hengittää. Mandoliini oli hänen selässään, mutta
kielten helinä värähteli yhä ilmassa. Se värisi kuutamossa — hän
hiljensi sen ja kumartui jännittyneenä eteenpäin neilikan höyhenlehvien
yli, jotka kutkuttivat häntä kasvoihin.

Giovannan unessa oli kirkas päivänpaiste. Sitä ei Rinaldon
mandoliininsoitto ollut luonut. Se kasvoi esiin hänen omasta
itsetiedottomasta sielustaan kuin valkea oras pilkkopimeässä yössä.
Hän istui auringonsäteitten sateessa puron reunalla Poggibonsissa
syli täynnä kukkia ja piti kättään juoksevassa virrassa. Vesi virtasi
vuolaina helmilankoina hänen sormiensa välitse.

Yht'äkkiä lakkasi virta juoksemasta. Giovanna veti käden puoleensa.
Mutta vesi seurasi sitä pehmeinä suuteloina. Kuuma ilmavirta puhalsi
hänen kasvojensa yli. Hän heräsi kuutamossa, näki tuuhean, mustan tukan
kumartuneena ylitseen ja tunsi polttavia suudelmia kädellään, joka kuin
suojaksi oli laskeutunut hänen sydämelleen.

Giovanna ei pyörtynyt. Hän ei huutanut. Hänen tajuntansa oli
selvänä samassa silmänräpäyksessä. Hän muisti sateen ja avonaisen
parvekkeenoven ja tunsi Rinaldon tukan. Yhdellä nykäisyllä hän veti
käden puoleensa ja sanoi nostamatta päätään tyynyltä: "Mutta oletteko
hullu, ihminen?"

Rinaldo kohottausi puoliksi ja pani kasvonsa aivan lähelle hänen
kasvojaan: "Giovanna, armaani! Kiitos, että jätitte oven auki. Herätkää
näkemään, kuka teillä on edessänne."

"Sen näen varsin hyvästi", sanoi Giovanna aivan ääneen. "Teidät
varmaankin pitää herättää. Vain sana, ja te olette kuoleman oma."

"Elämä tai kuolema sylissäsi, Giovanna! En päästä sinua."

Hän kietoi kätensä tytön ympärille, mutta Giovanna tarttui hänen
tukkaansa, ikäänkuin Judith, joka halusi ravistaa Holoferneen
katkaistun pään hänen hartioiltaan. Yhdellä hyppäyksellä hän oli
lattialla ja tempasi oven auki. Rinaldo oli jo kuulevinaan hänen
huutonsa korvissaan. Mutta Giovanna kuiskasi vain kylmästi ovesta:
"Beritola! Beritola! Nouse ja herätä silmänräpäyksessä messer Leone!"

Rinaldo kuuli jonkun liikkuvan siellä. Mutta hän heittäytyi Giovannan
eteen ja tarttui hänen paljaisiin jalkoihinsa: "Giovanna, Giovanna,
malta mielesi! Katso kuka sinun luonasi on!"

"Malttakaa itse mielenne, herra, ja hävitkää samaa tietä kuin
tulittekin. Ennenkuin ehditte käännähtääkään, on se liian myöhäistä."

Oven raosta kuului melua ja huutoa. Pitkiä tulijuovia kiiti lattian
poikki yhtyen kuunvaloon. Rinaldo kuuli raskasta töminää, kuin
villipedon jalkojen astuntaa, ja erotti kondottieerin hirvittävät
kiroukset. Kauhu tarttui häneen, kun ovi rämähti auki ja
kondottieeri puolialastomana heilutti leveätä Malchus-säiläänsä kuin
pyövelinkirvestä.

Hän päästi Giovannan ja hyökkäsi hurjaa vauhtia parveketta kohti,
löi jalkansa kukkamaljakkoon, niin että vihlaisi polveen saakka,
heittäytyi rintamuksen yli ja oli juuri saanut kiinni nuoraportaista
toisella kädellään, kun kondottieeri oli hänen kintereillään ja terävä
kaksiteräinen miekka suhahti hänen päänsä päällä. Hän sukelsi alas.
Säilä iski pimeässä, leikkasi jotakin ja katkesi parvekkeen kivireunaa
vasten. Leone ei tietänyt mihin oli osannut, mutta hän kuuli huudon.
Tuliko se takaapäin vai edestä? Hän kääntyi nopeasti. Kun hän taas
tuijotti syvyyteen, hän näki haamun raskaasti kiiveten häviävän. Se
oli jo kaukana alhaalla. Molemmin käsin hän tarttui nuoraportaisiin,
tempasi koukut irti ja heitti ne alas pimeyteen. Heikko jysähdys kuului
maasta, ja kuin tuskanhuutona kaikui: "Käteni, käteni, käteni!"

Imettäjä piti soihtua Leonen ja hänen tyttärensä välillä, kun hän
kääntyi. Kaikki veri oli paennut Giovannan kasvoilta. Ensimmäisen
kerran hän näki silloin isänsä sellaisena kuin hän taistelun
tuoksinassa mahtoi olla. Isän silmien hehku poltti hänen kasvojaan.
Verisuonet kaartuivat paisuvina sinisinä käärmeinä isän päälaelle
asti. Giovanna sulki silmänsä. Hän vapisi ja tunsi halua parkaista
rinnastaan sen vihlovan huudon, jota hän oli pidätellyt tähän asti.
Silloin hän huomasi taittuneet kukkansa. Myrtti oli tallattu, neilikka
riippui kuolleena parvekkeen yli, ikäänkuin tuijottaen syvyyteen
väkivallantekijän jälkeen. Hän astui askeleen ja kumartui sen puoleen.
Hänen paljas jalkansa osui johonkin pehmeään ja lämpimään, joka
ikäänkuin litistyi sen painon alla. Kun hän veti jalkansa takaisin, hän
näki soihdunvalossa poikkilyödyn käden.

Silloin hän värähti, peitti kasvonsa käsiinsä, meni takaisin kammioonsa
ja heittäytyi suulleen vuoteeseensa.

Mutta tuskanhuutojen vaimetessa kadun ahtaassa, pimeässä syvyydessä
kondottieeri tarttui poikkilyötyyn käteen ja välkytteli sen monia
sormuksia soihdunvalossa.



VI.

PYHÄ FINA.


Seuraavina päivinä kulki koko kaupunki Salvuccien palatsin ohi
katsoakseen poikkilyötyä kättä, joka oli pistetty soihtupihtiin
korkealle erään parvekkeen yläpuolelle. Kun aurinko sattui siihen,
säkenöivät kaikki sormukset kuihtuneissa sormissa.

Käden omistaja makasi sairaana vastapäätä olevassa kammiossa,
jonne tuo verinen voitonmerkki näkyi. Uupuneena verenvuodosta hän
oli tuskin voinut laahautua kotiin saadakseen kätensä sidotuksi.
Taistelu molempien perheiden välillä jatkui kuin entisinä pahimpina
vihollisuuksien aikoina. Rinaldon äiti haastoi Leone de' Salvuccin
oikeuteen. Mutta tuomarit vapauttivat hänet, koska hän vain oli
puolustanut taloaan ja tytärtään sisäänmurtautujaa vastaan. Silloin
rouva vaati oikeuden kautta häneltä poikansa kättä. Mutta kondottieeri
kieltäytyi antamasta sitä: olihan varkaan hyvin ansaittu ja tunnettu
rangaistus, että hänen röyhkeä kätensä asetettiin yleisön nähtäväksi
itse teon paikalle, hänelle häpeäksi. Aika kului. Kuihtunut käsi
merkitsi vähemmän, mutta Ardinghellit ajattelivat siinä olevia raskaita
ja kallisarvoisia sormuksia, ja Leone de' Salvucci haastettiin
oikeuteen kalleuksien anastamisesta, jotka eivät olleet hänen. Mutta
kondottieeri kehoitti oikeutta käymään hänen talossaan, silloin
se näkisi parvekkeen oven kiinninaulattuna, ja paloportaitten
avulla se voisi nähdä, että kiistanalaiset sormukset yhäkin olivat
koskemattomassa varkaankädessä. Oikeus kyllä tapahtuisi: kun aika
itse antoi sormukset takaisin, oli omistajalla täysi vapaus poimia ne
kadulta kuin pudonneet hedelmät.

Poikkilyöty käsi jäi peloittimeksi paikoilleen. Sillä Leone oli
mahtava ja itsepäinen ja puhui pontevasti neuvostossa. Mutta halu
saada kultaiset sormukset ja kalliit kivet yhä kasvoi, mitä kauemmin
kuihtunut käsi niitä säilytti. Taivaan linnut tai epärehelliset
löytäjät voivat anastaa perheen laillisen omaisuuden. Ja eräänä
varhaisena aamuna eräs Rinaldon sedistä ampui niitä jousella ja pudotti
kädestä sormet toisen toisensa jälkeen.

Giovanna oli pelästynyt. Hän ei enää mennyt ulos. Hän ei tahtonut
kuulla porvarien puhuvan hänestä kaduilla eikä tahtonut itseään
osoitettavan ikkunoista ja ovista. Ei kukaan saisi tutkistella, oliko
hän iloinen vai alakuloinen, ei kukaan selittää hänen ilmeitään. Hän
ei enää tahtonut nähdä vanhaa huonettaan. Ajatus parvekkeenovesta sai
hänet värisemään. Kondottieeri naulautti hänen tahdostaan sen kiinni.
Itse hän muutti alas erääseen niistä pimeistä isoista huoneista, joiden
ainoa valo tuli ristikkoikkunasta, joka suuren häkin kaltaisena katsoi
kaupunkiin päin. Siellä eivät mitkään kukat kasvaneet. Eikä Giovannalla
ollutkaan enää kukkia kasvatettavana. Jos isä tuli tarjoamaan uusia
kallisarvoisia neilikoita, ei hän niitä tahtonut: niissä oli ikäänkuin
veren tuoksu. Ei mitään kasvaisi hänen suuressa kammiossaan, jossa
pimeys ei koskaan tullut esiin nurkista ja josta sitä ei koskaan
voinut ajaa ulos. Hän ei edes uskaltanut mennä tiheän ristikon luo,
peläten kohtaavansa silmiä, jotka uteliaina olivat suunnatut ylöspäin
tähystääkseen häntä. Hän oli kuullut, että Firenzessä vielä pidettiin
villejä leijonia syvissä kuopissa, joiden seinät olivat sileää
marmoria, mihin niiden kynnet eivät pystyneet, ja joiden yli kulki
pitkät astinlaudat, jotta ylimieliset herrat voisivat kiihoittaa
velttoja hermojaan kulkemalla eläinten pään yli ja näkemällä niiden
voimattomia hyppyjä. Hänellä oli tunne siitä, että siten tunkeilivat
ilkeys ja panettelu hänen oman häkkinsä ulkopuolella ja että ne
rehentelisivät, kun hän lähestyisi.

Jotakin hänen neitseellisyydestään oli tullut tukahdutetuksi, ennenkuin
se oli päässyt päivänvaloon. Valoisana ja avoimena oli hänen koko
olemuksensa kurottautunut sitä nuoruuden onnen ja rakkauden aurinkoa
kohti, joka oli koittava hänelle. Eräänä päivänä hän oli herännyt
palatsin kolkoilta, kaameilta lattioilta keskelle vapauden viheriöivää
ruohikkoa; mutta nyt hän oli arka kuin se, joka kerran oli koskettanut
kyykäärmettä kukan takana, jonka oli aikonut poimia. Salattua
uteliaisuutta oli kätkeytynyt siihen leikitsevään hylkimiseen, jota hän
oli osoittanut Rinaldolle ja hänen hellille tunteilleen, jotka hänestä
näyttivät liiallisilta ja teennäisiltä. Nyt hän tiesi, että rakkaus ei
ole keveätä leikkiä, vaan pakottava voima, joka kannusti kiipeämään
ylös äkkijyrkänteitä, kiihkeä halu, jolla oli polttavankuuma hengitys
ja mielettömiä sanoja. Ja nyt hän kuuli Beritolalta, miten kaupungissa
puhuttiin Rinaldo-parasta, jonka oli pitänyt niin julmasti kärsiä
nuoren tyttöheilakan vuoksi. Ihmiset olivat nähneet heidän puhelevan
keskenään vallinrinteellä, ja Rinaldo itse puolusti rohkeuttaan sillä,
että siihen oli hänet yllyttänyt Giovannan avoin parvekkeenovi ja
nyökkyvät kukkaset.

Niin vaarallinen ja paha rangaistus tuli siitä, että oli nuori ja
luottavainen. Niin väärin selitettiin nuoren tytön lapsellinen
pelottomuus. Niin kosti hylätty ihailija nuorelle tytölle, joka ei
muuta rikosta ollut tehnyt kuin kieltäytynyt noudattamasta miehen himoa.

Palohaavoja saanut lapsi pelkää tulta. Mutta Giovanna ei ollut
ojentanut sormeaankaan tuota vaarallista liekkiä kohti. Se oli
ulkoapäin tunkeutunut hänen viattomaan itsetiedottomuuteensa ja
kärventänyt hänen nuoren luottamuksensa kuin siemeneltä haivenet.

Hämärissä istuessaan ja uneksiessaan kumartuneena niiden kärpännahkojen
yli, joita hän kirjaili isänsä asepaitaan hopealangoilla pehmeään
samettiin, mihin sormet vaipuivat kuin sammaleen, Giovanna ajatteli,
miten välttämätöntä oli pitää rautapaitaa tämän pehmeän kankaan
alla, salattua ja piilevää teräspaitaa, joka torjui ne pistokset,
jotka yht'äkkiä tunkivat kauniin kudoksen läpi. Ja hän muisti nuorta
firenzeläistä, joka omisti huvilan Poggibonsissa hänen isänsä
huvilan lähellä, hänen lempeitä ruskeita silmiään ja hänen valkeata
neitseellistä otsaansa pienen baretin alla. Hän näki hänen tulevan
pitkin, joustavin askelin, toinen käsi pistettynä takin nahkareunan
sisäpuolelle, toinen piirtäen pieniä puolikuita ilmassa. Kun Giovannan
piti mennä hänen ohitseen kapealla tiellä, oli hän väistynyt syrjään,
jotta Giovannan ei tarvitsisi väistyä muuria vasten. Hän oli kumartunut
painaen oikeaa kättänsä sydämelleen. Tukka valahti hänen poskilleen,
eikä Giovanna nähnyt hänen silmiään, sillä ne olivat maahan luodut,
kuten hänkin loi silmänsä maahan, kun ehtoollisastia kannettiin hänen
ohitseen kirkossa.

Oliko tämäkin kaunis, lempeä kunnioittavaisuus vain petosta? Ja pitikö
hän vain kättään sykkivällä sydämellään, jotta sen hehku ei polttaisi
häntä? Giovanna oli nähnyt hänen huulensa. Vaikka ne olivat vaiti,
liikkui niillä aina pehmeä, mykkä sana: hänen oma nimensä, Gentile —
Gentile — kuinka hän sen mahtoi lausuakaan?

Toisenlainen oli nuori Domenico, joka oli tullut maalaamaan pyhän Finan
legendaa heidän kirkkoonsa ja joka oli puhunut, kun he tervehtivät
häntä viiniköynnöksin Poggibonsissa. Domenico kulki ylvästellen
kaduilla, suorana ja pitkäsäärisenä kuin kurjet keväällä ulkona
kedoilla. Hänellä oli tuollainen rohkea sivukatse kuin kotkalla, joka
mittaa välimatkan saaliiseensa. Hänen tukkansa aaltoili kuin öinen
pimeys, musta haiven kasvoi hänen leuassaan ja huulillaan kuin varjot,
joita turhaan karkoitetaan. Kun Giovanna oli mennyt hänen ohitseen, oli
hän tervehdykseksi suipentanut huulensa kuin suuteloksi. Hänen silmänsä
tähystivät yhä, ja hän heilautti kättänsä kaaressa, ikäänkuin tehden
pitkän vetäisyn siveltimellä.

Giovanna istui häkissään eikä uskaltanut katseineen mennä
kauemmaksi kuin että kadun yli näki pormestarin palatsin loggian ja
Collegiatakirkon nurkan. Talvi oli pitkä ja yksitoikkoinen. Kun lumi
satoi valkeana vaatteena tuomiokirkon torille, tuli valoisaa ikkunan
eteen, kuin olisi taivas pudonnut maahan hänen luokseen, taivas, jota
hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt. Lumi oli siellä päiväkausia
valkeana ja kimaltelevana satuna. Giovanna ajatteli, että se voisi
tehdä ihmeitä. Joka aamu hän hiipi katsomaan vastasatanutta lunta
nähdäkseen, eikö tuohon pehmeään aineeseen jälleen ollut piirrettynä
kirkon pohjapiirustusta kuten ennen ihmeitten aikoina.

Nuorta, äänekästä naurua kaikui valkealta kadulta. Kolme nuorta herraa
tuli kahlaten lumessa, korkeat puukengät jaloissa. He heilauttelivat
ylimielisesti viittojaan siroilla hartioillaan. Domenicon hän tunsi
heti hänen suorasta ryhdistään; vasen käsi oli hänellä vyötäisillä,
ja viitta kohosi rohkeassa kaaressa leuan alta. Nyt he olivat siellä
lumisilla. Nuo toiset olivat varmaankin hänen veljensä ja lankonsa.
Lumipallot risteilivät ilmassa. Yksi sattui Giovannan ikkunaan, niin
että se meni rikki ja lumi pyrysi pehmeinä hiutaleina ristikon läpi
sisään.

Giovanna istui viluissaan turkiksiinsa kääriytyneenä ja katseli
ruutuun tarttuneita valkeita hiutaleita, jotka olivat kuin haivenia
talven suuren, voimakkaan joutsenen siivistä, joka lensi yli maiden ja
kaupunkien. Kuinka onnellisia ja vapaita he olivatkaan tuolla ulkona —
he myllersivät loistavassa lumessa aina kirkon ovelle saakka, josta he
hävisivät.

Kunpa voisi seurata heitä tuohon pieneen kappeliin, jossa he olivat
maalaamassa! Hän tiesi Beritolan puheista, miten he siellä seisoivat
koko päivän valoisan ajan, pitäen kalkkiseinää kosteana ja maalaten
olentoja, jotka ilmielävästi kuvasivat pyhän Finan kuolemaa ja
hautausta. He kulkivat siellä ristikon takana, ei kerjäläisten
kaltaisina polvea notkistaen ja ristinmerkkejä tehden, vaan selkä
suorana pyhimyksen uskottuina ystävinä, joiden ei tarvinnut nöyrtyä,
vaan jotka kiipesivät portaille ja loivat pyhän Finan kodin uudestaan,
niin että kaikki saivat nähdä hänen eläneen ja miten hän oli kuollut.

Giovannan oma isä kertoi tuosta ihmeellisestä taiteilijasta. Hän
maalasi piispan ja kuoripojat, niin että heihin todella voi koskea, ja
kirkonlipun voi nähdä liikkuvan muurilla. Neuvosherrain joukkoon Finan
paarien ympärille oli nuori firenzeläinen pyytänyt kondottieerilta
luvan saada maalata hänen päänsä, ja hän oli ensin piirtänyt sen
paperille niin selvänä ja elävänä, kuin se hänen hartioillaan oli.

Eräänä päivänä, kun lumi jo oli hävinnyt maasta ja valo oli
katoamaisillaan pilviseltä taivaalta, Giovanna hiipi yksinään
tuomiokirkkoon, kääriytyneenä hilkkaviittaansa. Hän meni pyhän Finan
kappelin luo, odottaen sen olevan tyhjänä tänä pimeänä päivänä. Mutta
ristikko oli suljettuna, ja sen takana hän näki yksinäisen olennon
pitkässä, väljässä maalarinpuserossa seisovan portailla pitkät
siveltimet kädessä.

Giovanna katui uteliaisuuttaan ja rukoili polvistuen ristikon edessä
pyhimystä antamaan anteeksi hänen rikoksensa. Hän tuijotti ylös kohden
pitkää, kapeata marmorilipasta, joka oli alttarin yläpuolella, ja hän
näki tähtien kultaiset täplät tummansinisellä alustalla madonnan ja
liitelevien enkelien takana.

"Pyhä Fina", rukoili hän, "jonka henki asuu tässä paikassa, opeta
minulle se lohdutus, jonka avulla voi odottaa kytkettynä yhteen
paikkaan ja olemaan voimakas nöyryydessä, vaikka heikko ruumis on
murtunut ja rampautunut, jotta sitten ajallisuudesta voi kohota
ylvääseen elämään Jumalan läheisyydessä. Kuten sinä olen minäkin
sidottu tähän tylyyn ja ahtaaseen pieneen kaupunkiin, en voi liikkua
enkä kohota sielullisesta heikkoudestani, terveet käteni ovat
sanomattoman hervottomat, eikä niissä ole mitään sinun kuihtuneitten
kättesi voimasta, mutta opeta minulle..."

Ristikko hänen edessään kilahti. Se työntyi hitaasti auki, ja hän kuuli
oudon, hopeasointuisen äänen kuiskaavan: "Astukaa sisään, neitsyt, jos
tahdotte olla pyhimystänne lähempänä."

Giovanna ei kohottanut katsettaan, kun hän nousi ja meni kappeliin.
Lattialle oli kasattu sankoja ja väriastioita, ja kimaltelevaa
lehtikultaa oli karissut marmoripaasille.

Peläten taaskin uteliaisuuden voittavan hän ei tahtonut mitään nähdä.
Hän polvistui alttarin alimmalle portaalle eikä kohottanut katsettaan
alttaripöydän alinta reunaa korkeammalle, joka oli hakattu kuin
pitkäksi riviksi pieniä simpukankuoria. Sitten hän sulki silmänsä ja
aikoi uudestaan rukoilla. Mutta kaikki ajatukset kiitivät hajanaisina
virtoina, jokainen sana livahti omaa tietänsä, eikä siitä syntynyt
mitään rukousta. Hartauden särki aina halu nähdä mitä maalari teki. Hän
käänsi päätään. Siellä maalari seisoi portailla, nojaten seinään, ja
työskenteli äänettömästi, ikäänkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan
kuin se pieni täplä, jossa hänen siveltimensä liikkui. Giovanna häpesi
itseään ja käänsi katseensa toiseen seinään.

Laajentuiko huone? Liukuiko seinä pois? Näkikö hän näkyjä?

Pienestä ikkuna-aukosta virtasi valo sisään ulkoa päivän sinestä
metsäisen kukkulan takaa. Peninkulmia aukeni eteen siitä pienestä
muurinuurteesta. Hedelmiä ja vesipulloja näkyi pitkällä puisella
pöydällä taustalla, ja etualalla makasi Fina kankeana laudallaan
pitkät sääret ja jalat kuin puuhun veistettyinä, mutta ristityin käsin
ja sädekehä kalpean, hienon päänsä ympärillä. Hänen pitkä, loistava
tukkansa oli hajallaan, ja sitä kannatti hellävaroen imettäjän käsi,
hänen katsoessaan pyhän isä Gregoriuksen haamuun, joka liitää avonaisen
oven edessä ja enkelinpäitten ympäröimänä lupaa hänelle pikaisen ja
autuaan kuoleman.

Giovanna siirtyi polvillaan kylmällä marmorilattialla ja palvoi ennen
kokemattomassa hurmiossa tätä päivänselvästi esiinloihdittua näkyä.
Ei milloinkaan hän ollut nähnyt tämänkaltaista mysteeriota. Tuo pyhä
pieni vaivainen tyttö hengitti todella tuolla ylhäällä seinällä,
paavi liiteli ovesta sisään kuin pilvi, avonaisen ikkunan takana
oli peninkulmien päässä oleva vuori. Kaikkeen siihen voi sileätä
kirkonseinää käyttää. Vanhat maalaukset tuolla laivassa riippuivat
kudottujen kuvajonojen kaltaisina kaaria ja pilareita pitkin loistaen
räikein ruskein ja vihrein värein. Mutta täällä antoi seinä tilavuutta
kirkolle, laajensi sitä ja sai eläviä olentoja liikkumaan uusissa
huoneissa.

Hänen selkänsä takana liukui askeleita kivilattialla. Maalari työnsi
pitkällä riu'ulla värikimalteisen lasiruudun auki, niin että kylmä
talvipäivän valo lankesi sisään.

"Suokaa anteeksi, madonna", sanoi taaskin tuo hopeasointuinen ääni, —
"jos täällä tulee vähän kylmä, mutta minä tarvitsen valoa työhöni".

Katsomatta Giovannaan siirsi taiteilija portaita ja kiipesi avonaisen
ikkunan korkeudelle. Hän katsoi ulos ja sen jälkeen seinään, ja hänen
siveltimensä alkoi täyttää tornin piirustusta värillä, jonka hän
valitsi ulkoa.

Giovanna oli noussut katsomaan toista kuvaseinää. Se oli vasta
puolivalmis, mutta siinäkin oli taiteilija saanut muurin väistymään
syrjään, vieläpä itse taivaan kohoutumaan sen kultakuteisen vuoteen
yli, jolla Fina lepäsi kuolleena silkkipielus sädekehäloisteisen päänsä
alla. Giovanna tunsi kultapeitteen, ja hän tunsi kuoripojat, jotka
seisoivat jalkopäässä valkeissa messupaidoissa kantaen kirkonlippua ja
pitkiä vahakynttilöitä. Hän tunsi isänsä tuimat, parrattomat kasvot
neuvosherrain joukossa taustalla, ja heidän päänsä yläpuolella hän
näki taivaan alkavan täyttyä itse kaupungin torneilla. San Gimignano
kohosi siellä tuon marmorikomeron takana, jossa pyhä Fina makasi
loistovuoteellaan ja vielä kuolemansakin jälkeen teki ihmeitä. Giovanna
näki sen vanhan naisen, joka parani koskettamalla kuolleen käsiä, ja
hän näki sokean poikaraukan, joka uskoen polvistui ruumiin jalkopäässä
ja painoi pyhimyksen liikkumattomia, kylmiä jalkoja silmiänsä vastaan,
kunnes ne tulivat näkeviksi.

Giovanna ei huomannut kylmyyttä, joka tulvahti ikkunasta sisään. Hän
näki maalarin terävän profiilin nopeasti kuin linnun pään kääntyvän
valoon ja siitä pois. Hän näki hänen pitkän valkean kätensä kuljettavan
sivellintä pehmein ja varmoin vetäisyin. Kuinka silmä ja käsi
eläytyivätkään yhteen ja loivat elämää! Kun Giovanna lähti, sanoi hän
hiljaa: "Kiitän teitä, mestari, siitä ilosta, jonka ihana taiteenne on
minulle tuottanut."

Taiteilija pysäytti hetkeksi siveltimen ja katsoi häneen alas
nyökäyttäen päätään.

"Olette aina tervetullut, madonna, jos tahdotte osoittaa työlleni sen
suuren kunnian, että katselette sitä."

"Enkö häiritse teitä, mestari?"

Taiteilija hymyili ja sanoi:

"Kun maalaan, en häiriintyisi, vaikka itse Jumalan-äiti seisoisi
takanani katselemassa. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin katseenne
vahvistaisi minun katsettani."

Hän kääntyi jälleen seinään päin. Giovanna seurasi vielä hetkisen
siveltimen äänetöntä kulkua kalkkiseinällä ja meni.

Kotimatkalla kulkiessaan ahtaita katuja ei hän katsonut niinkuin ennen
mustista oviaukoista sisään. Pyhä Fina ei enää maannut vaivaisena
siellä kylmyydessä ja köyhyydessä. Hän oli noussut iäiseen elämään ja
kirkkauteen kirkon seinällä. Pitkien aikojen painostavan elämäntuskan
jälkeen Giovanna lepäsi vihdoin siinä vapauttavassa ajatuksessa, että
löytyi voimia, jotka olivat vahvempia kuin rakkaudenhalu ja kiima, kuin
väkivalta ja himo, luomisvoimia, jollaisia hän oli nähnyt liikkuvan
Domenicon elävissä käsissä, hänen päänsä linnunnopeissa käänteissä.

Hän ei enää toivonut omaavansa Finan ihmevoimaa sormissaan. Maailmassa
kasvoi tauti ja hätä nopeammin kuin mikään käsi kykeni parantamaan.
Mutta hän toivoi voivansa uneksia niin voimakkaasti ja niin elävästi
kuin hiljainen maalari Finan kappelissa.



VII.

SUUDELMA.


Jos Giovannan hartaus häiriytyi Domenicon freskoista, niin maalarin
hartaus ei häiriytynyt Giovannan käynneistä. Hän työskenteli yhtä
uutterasti ja näytti tuskin huomaavan tytön läsnäoloa. Hän pingoitti
kartonkejansa, sekoitti värejä, mittasi alat ja siirsi sommittelunsa
viimeisetkin osat märälle kalkille, uhraamatta sanaa tai silmäystä
työnsä katselijalle.

Giovannan mielestä pyhän Finan kappeli oli turvallisin ja rauhallisin
paikka maailmassa. Melkein kuin näkymättömänä katselijana hän otti
osaa Domenicon työhön. Hän näki kuvan kasvavan valmiiksi elämän omassa
puvussa, joka kohta kohdalta peitti karkeiden viivojen varjoleikin
valkealla kalkkiseinällä. Hänen silmänsä seurasivat noiden luovien
käsien äänetöntä liikettä, ja hän oli varma siitä, ettei maalari
koskaan ollut katsonut häntä.

Mutta eräänä päivänä Domenico seisoi hänen edessään hänen kotonaan.
Kondottieeri ohjasi hänet kädestä sisään ja sanoi:

"Domenico Bigordi, joka on jo tunnettu koko Toscanassa ihanasta
taiteestaan, on lausunut haluavansa maalata sinun kasvosi, Giovanna.
Minä kiitän häntä siitä ja luulen sinun tahtovan tehdä samoin."

Giovannan piti pukeutua samaan vaaleaan pukuun ruusunvärisine
hihoineen, joka hänellä oli sinä päivänä, jolloin Domenico ensimmäisen
kerran näki hänet Poggibonsissa. Ja nyt hän istui hänen mallinaan
muutamia valoisia päiviä varhaiskeväällä, jonka läsnäolon voi tuntea
hellekatoksen alla korkealla parvekkeella, missä Domenico oli tahtonut
maalata hänen kuvansa.

Domenicon silmät kulkivat esteettä hänen kasvoillaan. Giovanna tunsi ne
kuin lempeinä aurinkoisina täplinä, joista hän ei voinut päästä; väliin
ne olivat otsalla, väliin hänen silmissään, ja toisinaan ne olivat
ikäänkuin lämmittäen hänen kostealla suullaan. Hän saattoi ihollaan
seurata noiden mustien silmien tutkivaa lentoa leuallaan ja kaulallaan.
Hän tunsi, kuinka ne etsivät sen piirteitä. Vain harvoin ne sivuuttivat
hänen omat silmänsä, luisuivat pitkin luomia syöstäkseen odottamatta
sisälle hänen katseeseensa. Silloin hämmentyi hänen silmiensä kirkas
kuvastin, ja pimeys taiteilijan syvästä, väkevästä katseesta hämärsi
häneltä valon.

Mutta riippumatta noiden silmien vaihtelevasta otteesta Domenicon
ääni kaikui aina samaa hopeanpehmeätä sointua. Hän jutteli mitä
mieleen juolahti, katutappeluista, munkkien metkuista ja taiteilijain
kaksintaisteluista, hän kuvasi juhlia Firenzessä, kukkasvilinää Arnon
rannalla keväisin ja nuorten miesten ritarillista valittujen naistensa
palvontaa. Hän kertoi nuoresta miehestä, joka maalautti kuvansa vain
yhden ainoan nähtäväksi koko maailmassa ja lähetti sen sille, jota
hänen kädessään oleva omistuskirjoitus koski: Tu mihi causa doloris —
sinä olet murheeni syy. Mutta nainen antoi kuvan kiertää kaupungissa
kaikkien ystävättäriensä luona, ja jokaiselle, joka katsoi tuon
rakastavan miehen silmiin, toisti kuva rakkaudentunnustuksensa, joka
oli piirretty sormukseen hänen peukalonsa ja etusormensa väliin.

Domenico nousi kesken leppeän naurunsa oikaistakseen Giovannan päätä.
Hän pani viileät kätensä varovasti hänen poskilleen ja käänsi pään
valoa kohti. Hän seisoi hetkisen ja katsoi hänen suutansa. Ja ikäänkuin
ajatuksissaan hän kumartui ja painoi sille suudelman sulkien samalla
silmänsä. Sitten hän meni levollisesti takaisin, otti siveltimen ja
maalasi edelleen. Kun hänen silmänsä jälleen etsivät Giovannaa, ei tämä
enää istunut, vaan seisoi poispäin kääntyneenä portaiden luona.

"Mutta, madonna", sanoi hän lempeällä ja teeskentelemättömällä
hämmästyksellä, "oletteko sairas? Miksi käännytte poispäin?"

Hän kumartui Giovannan puoleen. Tämän huulet vapisivat ja ilmaisivat
itsensä. Domenico hillitsi itsensä hymyillen, nähdessään tuon suun
hehkuvan. — "Pieni viaton suu-raukka", sanoi hän, "pahastuiko se
siitä, että minä seurasin samaa mielijohdetta, mikä sen itsensä saa
suutelemaan ruusua?" Uudestaan hän lähensi huulensa hänen huuliinsa.
Mutta Giovanna väistyi ja sanoi kovasti:

"Domenico, te käyttäydytte sopimattomasti."

"Niin, neitsyt, katsoakseni teitä, mutta en teitä loukatakseni. Suokaa
anteeksi, että erehdyin. En ole koskaan ennen suudellut ruusua, jolla
olisi ollut okaita terälehtien keskellä."

Hän sanoi sen niin vilpittömän suorasti, että Giovannan täytyi
hymyillä. Domenico käytti hyväkseen tätä hymyä ryhtyäkseen uudelleen
työhönsä. Vastoin tahtoaan oli Giovanna istuutunut. Mutta itku värisi
yhä hänen huuliensa takana.

"Katsokaa, madonna" — Domenicon hopeanpehmeä ääni kulki jälleen
laulaen yli maan, ja hänen silmänsä katsoivat tutkivasti, niinkuin
niiden oli tapana tehdä — "en ymmärrä, ettette vielä tunne tarvetta
antautua nuoruuden ja kauneuden onnen valtaan. Ettehän ole koskaan
nähnyt ruusua, joka sen sijaan, että se avautuisi, kääntyisi sisäänpäin
itseensä, ikäänkuin se ajattelisi: En voi suoda toisten nähdä kukkaani
puhjenneena — ennemmin tahdon kärsiä vilua ja kuihtua vihreässä
nupussani. Avautukaa toki, madonna, ja nähkää oma kauneutenne niinkuin
minä sen näen. Emme rankaise mehiläistä, jota kukkanen houkuttelee
luokseen. Meidän kutsumuksemme on rakastaa, neitsyt. Kaikki meidän
kykymme kasvavat siitä. Mikä on luonnollisempaa kuin nuorten huulien
yhtyminen? En ajattele sitä enempää kuin hengittäessäni kukan tuoksua.
Rakkaus ei ole minulle päihtymystä, vaan kaiken voiman lähde. En kuulu
niihin narreihin, jotka taittavat niskansa katoilla kuutamossa kuten
parkuvat kollikissat. Eipä minulla ole kättäkään liikenemään Venuksen
alttarille pantavaksi. Mutta Venus laskee kätensä kaikelle työlleni.
Hän kuljettaa sivellintäni. Luuletteko rakkauden olevan laskemista,
kauppaa? Minusta nuoren miehen suudelmalla on aivan sama arvo kuin
nuoren naisenkin. Mutta te, madonna, näytte pitävän lempeä korkeassa
hinnassa, ja huomaan, että suudelma teiltä voi tulla maksamaan sekä
pään että kaulan."

"Niin, messer Domenico, ensimmäinen suuteloni ei ole vähemmän
hintainen. Se on sitä korvaamattomampi, mitä vähemmän arvoinen omanne
on. Erehdyitte yksinkertaisesti suusta ja tarjositte ajattelemattomasti
minulle mitä kaikille muillekin sydämenne yltäkylläisyydestä suotte."

Domenico kumarsi ja sanoi hiukan pilkallisesti ja hitaasti, ikäänkuin
olisi tahtonut maalata jokaisen sanansa puutaululle eteensä: "Toistan,
madonna, että Venus valitsee minulle. Rakkaudessa on ainoa ylpeyteni,
etten koskaan ole rakastanut muita kuin _kauniita_ naisia."

"Teille olisi suuremmaksi kunniaksi olla rakastanut rumaa naista,
messer Domenico."

"Ja teille olisi suuremmaksi iloksi tuntea terveesti ja luonnollisesti
eikä niinkuin muutamat nuoret, kauniit miehet, jotka sangen hyvin
tunnen, joille rakkaus on sanatonta haaveksimista. He värisevät
ujoudesta, kun rakastettu katsoo heitä. He luulevat, että ilma, missä
hän on liikkunut, jättää jälkeensä onnen ja hartauden sädeloiston. He
luulevat, että maa pyhittyy yhdestä hänen askeleestaan. He luulevat,
että suudelma alentaisi, että syleily tahraisi. He kuiskaavat vain
rakkautensa lempeälle länsituulelle ja pyytävät sitä viemään heidän
valituksensa autuaitten saarille. He luovat alas silmänsä kuin auringon
edessä, kun rakastettu menee ohi. He eivät näe tyytymättömyyttä hänen
silmissään, he eivät kuule mitään kaipausta hänen huokauksessaan. He
ovat sokeita ja kuuromykkiä eivätkä käsitä, että rakastettu ensiksi ja
viimeksi haluaa itseään katseltavan ja suudeltavan ja kuulla olevansa
rakastettu."

"Niin, niin", kuiskasi Giovanna ja kätki kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin
olisi kuunnellut ensimmäistä elonmerkkiä nukkuvassa sydämessään. "Ja
siksikö suutelitte minua, Domenico?"

Domenico seisoi hämmästyneenä kuunnellen hänen äänensä muuttunutta
sointua ja katsoi häntä suurin, avoimin silmin.

"Siksikö? Madonna, mitä tarkoitatte?"

Giovanna katsoi häneen. Hänen silmissään paloi liekki kuin vasta
sytytetyssä kynttilässä.

"Siksi, Domenico, että tahdoitte sanoa minulle, että te..."

Hän vavahti ja varoi sanomasta sanaa, joka pyöri hänen huulillaan.

Domenico katsoi häntä kauan. Hänen kasvonsa kalpenivat kalpenemistaan.
Näytti siltä, kuin kaikki veri olisi vetäytynyt kahteen pieneen
punaiseen läikkään, jotka paloivat hänen poskillaan. Hänen huulensa
liikkuivat puhuakseen. Vihdoin hän hillitsi itsensä ja sanoi käheästi:

"Ei, Giovanna, en voi valehdella teille. Suutelin teitä nähdäkseni,
voivatko kalpeat huulenne saada väriä, nähdäkseni teidän ensimmäisen
kerran punastuvan. Nyt olen sen nähnyt. Mutta oma poskeni palaa
kuumemmin — eikä minulla enää ole oikeutta olla teidän lähellänne."

Hän kumarsi nopeasti ja lähti. Lähti jättäen keskeneräiseksi
maalauksensa, paeten Giovannaa, paeten itseään. Hän ratsasti
kaupungista jo samana päivänä, vavisten kuin velallinen, häpeissään
kuin kevytmielinen lörpöttelijä, Giovannan silmissä näkemänsä vihan
merkitsemänä.



VIII.

KUOLEMA.


Hyvin aikaisin keväällä kondottieeri lähti Poggibonsiin tyttärensä
kanssa. Tyttö ei ollut kertonut hänelle syytä Domenicon äkilliseen
lähtöön. Mutta karkean elämänkokemuksensa ja lapsensa rajattoman
jumaloimisen perusteella isä ymmärsi, mitä ei nähnyt, ja näki kaikki,
mitä ei ymmärtänyt. Hän olisi mielellään polttanut San Gimignanon, jos
se olisi tyttöä ilahduttanut. Nyt ei Giovanna toivonut mitään, isän
piti itse koettaa arvata hänen toivomuksensa.

Kevään tullen hän oli taaskin poissa pitkiä aikoja. Mutta huvilaa
suojelivat luotettavat palvelijat. Giovanna saattoi turvallisena
liikkua sen rajain sisällä. Ulkopuolella olevasta maailmasta
hän ei välittänyt. Beritola kertoi hänelle, että nuori Gentile
Cavalcanti oli muuttanut naapurihuvilaan ja usein ratsasti ohitse
haukkajahdille; mutta hän ei kertonut, että Gentile eräänä päivänä oli
saanut vieraakseen Rinaldo degli Ardinghellin, joka kuihtuneena ja
synkkäkatseisena ohjasi hevosta vasemmalla kädellänsä.

Leone de' Salvucci tuli eräänä päivänä kotiin Firenzestä ja istui
aterialla loggiassaan. Hän laski hilpeänä leikkiä Giovannan kanssa,
lupasi hänelle hyvän uutisen jälkiruoaksi ja säikytti pois varpuset
leivänmurujen äärestä. Nenä lasissa hän yritti hätistää pois muuatta,
joka lensi suoraan häntä kohden. Mutta varpunen lensi päin, ja vasta
kun se tunkeutui hänen rintaansa, ymmärsi hän erehdyksensä, ja hänen
silmänsä näkivät lasin yli jousen kiiltävän muurinreunalla.

Kondottieeri luhistui kokoon tuoliinsa. Verta virtasi suupielistä, ja
hän puristi huulensa kokoon.

Kun palvelijat nostivat hänet ylös ja tahtoivat kantaa hänet sisään,
pudisti hän päätänsä. Heidän täytyi kantaa hänet ylös parvekkeelle
ja laskea hänet keskelle päivänpaistetta kivipenkille, tukea häntä
pieluksilla ja kääntää hänet siihen suuntaan, josta nuoli oli tullut.
Kerran toisensa jälkeen hän nyrkeillään teki uhkaavia liikkeitä
rintavarustuksen yli. Giovanna itki hiljaa kumartuneena hänen
ylitsensä. Kun he avasivat hänen takkinsa ja tahtoivat panna siteen
haavalle, työnsi hän pois kaikki kädet ja piti itse toista kättänsä
suonenvedontapaisesti puserrettuna haavalla, niin että veri tihkui
sormien välitse.

Hän hyökkäsi ylös, kun hän tunsi Rinaldon äänen lähellänsä:
"Tarvitsetteko enempää, Leone Salvucci? Jätitte minulle käden liikaa.
Se odottaa vain sanaa lähettääkseen vielä varpusen kiitokseksi
viimeisestä teidän rupiseen korpinrintaanne."

Veri juoksi puroina Leonen suusta. Hän avasi silmänsä; ne olivat
siniset kuin mädännyt liha, mutta hehkuivat verta, kun hän käänsi ne
Rinaldoa kohden. Hänen äänensä ojentui kuin sillankaari virran yli.
— "Salamurhaaja!" sai hän sanotuksi, sitten luhistui kaari, ja ääni
sortui raunioiksi.

Vastaukseksi kajahti raikuva pilkkanauru. Rinaldo heilautti ylpeillen
käsivarrentynkää ilmassa, liehutellen pitkää hihaa.

Ennenkuin Leonen jäänsiniset silmät jälleen painuivat kuoppiinsa,
näkivät ne yläpuolellansa Giovannan kasvot. Kyyneleet tippuivat niistä
kuumina. Hänen huulillansa vapisi huuto, jota hän ei uskaltanut päästää
kuuluville.

"Eivät ole asiat hyvin, pikku Giovanna", kuiskasi vanhus hymyillen
hiljaista hymyä, joka hetkeksi ajoi veren suupielestä. "Se rautainen
möhkäle, joka on eksynyt vatsaani, otti minulta puhekyvyn, ja kuitenkin
se puhuu selvemmin kuin mitkään sanat. Se oli sinun hyveesi palkka,
Giovanna, kiitos siitä, etten jättänyt sinua ilman suojaa, niinkuin
nykyään on tapana, kun nuorten tyttöjen siveys on pilkaksi eikä
yksikään isä saata vartioida lihaansa ja vertansa saamatta osaksensa
kadun petojen vihaa. Miksi kutsuit isääsi tuona yönä, Giovanna? Milloin
huutaa nainen, jolla on rakastaja luonansa? Missä on isiemme ankaruus,
joka valitsi tyttärilleen kunnon miehiä ja opetti heille, että ilman
siveyttä ei naisilla ole kunniaa, ilman avioliittoa ei rakkautta?
— Sinähän itket kuin sadepilvi ylläni, Giovanna. Sinä tahdot, että
minun pitää vaieta ja antaa sanojeni vuotaa pois vereni mukana. Ei,
vaikkapa ne tukahtuisivatkin vereen, täytyy sinun kuulla ne. Sinun
tulee tietää, että olen ajatellut onneasi, ennenkuin kuolen. Olin
Firenzessä tänään ja valitsin sinulle miehen mieleni mukaan ja sinunkin
mielesi mukaan, joka hylkää valheen ja vilpin. Itseni kaltaisen
miehen, joka ei pidä kaupunkia porttola-rykelmänä eikä rikkaita nuoria
tyttöjä parvena villejä lintuja, jotka itse nauttivat siitä, että
kaikki taivaan alla lentävät haukat heitä ahdistavat. Miehen, joka
rakentaa kotinsa kuin linnoituksen ja suojelee vaimoaan kuin kalleutta,
jota ei heitetä maantielle. Mutta myöskin miehen, joka ei valitse
vaimokseen ketään muuta kuin sen, joka osaa varjella omaa kunniaansa
eikä etsi avioliittoa turvaksi hillittömille haluilleen. Hänet olen
valinnut sinulle, Giovanna, koska luulen, että sinä itse valitset
hänet. Elämä ei ole tunteilla leikkimistä, ei leikittelyä sydämellä
kuin leikkikalulla, kunnes se on loppuun kulutettu. Elämä on iskemistä
terävin asein, suojuksien rakentamista itsensä ja sukunsa ympärille.
Minä kaadun sille vallille, jonka olen pystyttänyt sinun ympärillesi,
Giovanna, mutta jätän komentosauvan sinun heikkoihin käsiisi ja tiedän,
että sinä et horju. Sinä olet näyttävä näille naisten häväisijöille,
näille murtovarkaille, joiden koko elämä on viettelyä ja petosta, että
kunniaansa rakastava nainen itsestään tuntee velvollisuudet itseään ja
sukunsa perintöä kohtaan."

Joka sana tästä pitkästä ja kiinteämuotoisesta puheesta maksoi
kondottieerille verta, mutta hän piti puheensa ikäänkuin ennen
taistelua, eikä hän tarvinnut mitään vastausta. Hänen silmänsä olivat
painuneet kuoppiinsa otsan alle. Hän tunsi tytön pehmeät huulet
otsallaan. Giovanna pyyhki vuotavan veren hänen suupielistään. Hän
pusersi hänen voimattomia käsiään. Muuta lupausta ei vanhus pyytänyt.

Senjälkeen valtasi kondottieerin sanomaton ylenkatse kaikkea sitä
kohtaan, mikä oli jäljellä maailmassa. Hänen sydämensä oli tyhjennetty.
Nyt hän näki maan allansa vain suunnattomana lihakellarina, jossa
teurastaminen oli elinkysymyksenä, jotta ei itse joutuisi teuraaksi.
Hän oli nähnyt liiaksi lihaa uskoakseen lihan ylösnousemiseen. Mädännyt
ja nimetön raato oli kaiken loppuna. Marmoritaulukin hänen luittensa
päällä tarvitsi vain pari hetkeä iäisyydestä rapautuakseen.

Hänen kuoleva tahtonsa tempasi auki puoliksi sammuneiden silmien
luomet, jotta hän saisi katseellansa mitata sitä maailmaa, joka oli
jatkava elämäänsä häntä kaipaamatta. Hänen ennen niin terävä näkönsä
näytti hänelle verenkarvaisen harson läpi kylmän ja tunteettoman
taivaan, ja hän kirosi sitä, kun se ei sortunut alas ja musertanut
kaikkea muutakin hänen kanssaan. Akaasian lehdet pieksivät ilmaa
kuin myrskyn kourissa. Hänen katseensa kiersi polttavana kuin liekki
viini- ja oliivitarhoja. Hän tunsi ikäänkuin vajoavansa liejuun,
jossa oli pelkkiä raatoja. Kuinka kauan ihmiset vielä hyörisivät
siinä kuin siivettömät haaskakärpäset, jotka laskevat siihen valkeat
munansa? Yht'äkkiä hän muisti ne viisisataa dukaattia, jotka Pisan
kaupunki oli hänelle velkaa. Miks'eivât ne tulleet kilisten ilmassa ja
laskeutuneet hänen jääkylmille käsilleen? Ei, mitä lämpöä oli kullassa,
tuossa paholaisen metallissa, josta ihmiset taistelivat? Vaikka koko
maailman kulta sataisi hänen päällensä, ei se voisi pelastaa häntä
siitä suuresta lihakellarista, jossa keisari ja kerjäläinen haisevat
yhtä mädänneelle. Hän näki ihmisten hyörivän Pisassa, kuin olisi henki
kysymyksessä, laivojen liukuvan merellä kuin tuulentäyttäminä palloina,
kauppiaitten kirkuvan ja levittelevän käsiään Firenzen torilla, samalla
kuin kauppakirjat ja sitoumukset rapisivat vaihtajien pöydillä. Kaikki
vilisi elämää. Mutta odota, odota! Eivätkö kesät ja talvet riennä
raivoisaa vauhtia yli maan? Eivätkö kukkaset loista heti kuihtuakseen,
viinirypäleet mädäntyäkseen? Eikö kuolema lennä kuin rutto miehestä
mieheen? Eikö se leijaile jokaisen pään päällä, joka ylpeilee elämästä?
Ohitse! Ohitse!

Leone de' Salvucci korisi, kuin hän olisi nostanut maankamaran
rinnaltaan. Koko se aurinkoinen maailma, joka väreili hänen silmiensä
yläpuolella, oli vain tuon suuren lihakellarin kaliseva kansi. Se
paukahteli auki ja kiinni, se tukahdutti hänet keskelle kirousta,
hänen manatessaan sitä elämää, joka jäi hänen jälkeensä, se tukahdutti
hänet siihen viimeiseen kauheaan ajatukseen, ettei häntä ollut koskaan
ollutkaan, että hänet heitettiin olemattomuuteen kuin pisara, joka ei
enää koskaan löydä itseään meressä.



IX.

SYDÄN.


Kondottieeri makasi sarkofagissa kappelin kivilattian alla. Koko
San Gimignano oli seisonut surukatoksen alla ja pitänyt kynttilöitä
kultakirjokankaan yläpuolella, joka ympäröi hänen kirstuansa.
Hautajaisille olivat antaneet loistoa lähettiläät, joita olivat
lähettäneet Pisan neuvosto, Sforzat Milanosta ja Medicit Firenzestä.
Liput olivat muodostaneet kunniakujan hänen kirstulleen. Kellot soivat
kaikissa Toscanan kaupungeissa. Mutta raatihuoneissa oli kuulutuksia,
joissa oli Rinaldo degli Ardinghellin nimi, sittenkuin airut kaikilla
toreilla oli julistanut hänet lainsuojattomaksi ja karkoitetuksi
kaikista Firenzen lippua kantavista maista.

Kuin aalto oli kunnia huuhtonut urhean Leone de' Salvuccin kirstua.
Mutta aalto oli vetäytynyt pois, ja kivipaadet oli muurattu umpeen
hänen yläpuolellaan. Oli kuitenkin otettu kuolinnaamio hänen tuimista
kasvoistaan, ja hän tuli heräämään eloon marmorissa, paljastettu miekka
kädessään.

Hänen tyttärensä oli polvillaan hautakiven edessä, jonka alla hän
makasi. Äsken umpeen muuratuille kiville Giovanna ei uskaltanut
astua. Vain hänen pitkä musta huntunsa lepäsi niillä. Alttaripöydällä
paloi monta kynttilää. Ne täyttivät huoneen kuolinmessun kuumalla,
painostavalla ilmalla, joka vielä tuoksui suitsutukselle. Ja kappelin
seinissä oli vielä ikäänkuin väreilevä kaiku laulusta ja pappien
äänistä, jotka äsken olivat vyöryneet muurista muuriin.

Giovanna virui siinä tuntikausia, tylsästi vajonneena suruunsa,
joka raskaana ja tukahduttavana tyhjyytenä oli täyttänyt koko hänen
olemuksensa. Kuolema oli hänelle vielä niin uusi ja käsittämätön. Siinä
maatessaan hän saattoi tahtomattaan ruveta kuuntelemaan, eikö isä
yht'äkkiä alkaisi puhua sieltä alhaalta, heräisi unestaan, koputtaisi
kiveen. Miks'ei hän yht'äkkiä ponnistanut vahvoilla käsillään ja
murtanut vankilansa kantta ja vyöryttänyt kiveä pois? Miks'ei hän
huutanut palvelijoitaan, kuten oli tehnyt vielä muutamia päiviä sitten?
Kuinka kaikki hänen voimansa oli voinut jähmettyä, tulla tuomituksi
ikuiseen toimettomuuteen? Hänhän ei kuitenkaan ollut poistunut maan
päältä, ei hävinnyt, ei haihtunut. Giovanna oli nähnyt hänen kasvonsa
kuolemassa, kovina, taipumattomina, julistaen uhmaansa, melkein
hammasta purren viholliselleen, valkeina kuin uhkaus. Eikö tämä
uhkaus koskaan pääsisi kuuluville, eikö tämä uhma koskaan järkyttäisi
kasvojen tyyneyttä? Oliko kuolema kuin tuhatvuotinen herpautuminen,
joka lakkaisi vasta tuomiopasuunani pauhatessa? Makasiko hän siinä vain
odottaen, kieli jo puheeseen koukistuneena, jännittynein lihaksin,
valmiina nousemaan? Miks'eivät Giovannan kuumat kyyneleet voineet
tippua kiven läpi ja saada suonenvedontapaisesti jäykistyneitä
piirteitä rauhoittumaan ja nyrkkiin puristuneita käsiä avautumaan
ja yhteenpurtuja hampaita irroittumaan rukoukseen ja harmaita,
rypistettyjä kulmakarvoja siliämään rauhaa säteilevälle otsalle? —
"Isä, isä — tunnehan, kuinka tyttäresi itkee, sinä voimakas ja ylväs
sielu, joka olit liian suuri ollaksesi muiden kuin yhden rakastama,
liian rajuvoimainen pienten, raukkamaisten ja salakavalien ihmisorjien
ymmärrettäväksi. Makaatko vielä kirstussasi vartioiden vihollisiasi?
Oletko vielä kuolemassakin koventanut kasvosi jääkylmään halveksimiseen
murhaajaasi kohtaan? Pelkäätkö, että vihollisesi tulevat riemuitsemaan
heikkoudestasi kuolemassa, ja oletko purrut hampaasi kiroukseen, joka
vielä vuosisatain kuluttua on luettavana kuihtuneilla kasvoillasi?
Isä, isä — mitä sinä nyt tunnet? Etkö huomaa, että tyttäresi on
täällä, ainoa, joka näki sinut hellänä kuin lapsi, lempeänä kuin pyhä
Kristoforos, nostaessasi pienen tyttösi hartioillesi, ainoa, joka sinua
rakasti ja joka elää muistaakseen sinua?"

Giovanna huokasi, niin että hän sen itse kuuli, ja musta huntu
hänen ympärillään kahisi. Kuului toinenkin huokaus. Valot ikäänkuin
lepattivat, kun hän kuuli sen. Tuliko se vainajan suusta? Kuuliko isä
hänen äänensä kiven alle, ja vastasiko hän hänen huokaukseensa?

Kun hän nousi, olivat hänen polvensa jääkylmät ja kankeat paljailla
kivillä makaamisesta. Aikoessaan mennä hän näki olennon, puettuna
mustiin kuin hänkin, nojautuneena seinään. Mies ojentui, ja hänen
mykästä, eteenpäin kumartuneesta tervehdyksestään Giovanna tunsi
Gentilen.

Hän ei vastannut hänen tervehdykseensä. Mutta hänen ohitseen mennessään
hän kysyi hillityllä äänellä:

"Mitä teette täällä, herra? Kuolleen miehen lepoa ei hänen
vihollistensakaan ole tapana häiritä."

"Tunsin häntä vähän, enkä ollut hänen vihollisensa, madonna", sanoi
Gentile äänellä, joka oli vielä hänen omaansakin hillitympi. Ja hän
seisoi yhä käsi sydämellä.

Giovanna katseli hänen kumartunutta päätään; — miehen silmäripset
värisivät valkean, kiharain ympäröimän otsan alla.

"Mutta annoitte hänen viholliselleen suojaa hänen tehdä salamurhansa",
sanoi hän.

"Ei, madonna, olin Firenzessä niinä päivinä; hän murhasi ystävyytemme.
Teidän surunne on minun suruni."

"En ymmärrä teitä, herra. Ettehän tuntenut vainajaa."

"Teidän surunne on minun suruni, madonna", kertasi mies ja loi
hitaasti katseensa ylös kohottamatta päätään. Giovanna ei ollut
milloinkaan nähnyt kahta niin suurta, niin puhdasta, niin kaunista
silmää, kosteakatseista ilman kiiltoa, jaloa ilman ylpeyttä, ruskeata
ja kullankimalteista. Ne katsoivat häntä, palvoen ja arasti, mutta
värähtämättä, ne katsoivat kiinteästi ja vilkkumatta hänen silmiinsä,
ne imivät hänen sielunsa, ne vetivät muiston hänen mielestään. "Miksi
seison tässä, minkä tähden olen olemassa?" Giovannan täytyi luoda
katseensa lattiaan, marmorilaattojen valkeista ja mustista kuvioista
nähdäkseen, missä hän oli. Hänen täytyi tuijottaa alttarikynttilöiden
liekkejä palatakseen järkiinsä. Hänen täytyi kiertää sormiaan mustaan
huntuun muistaakseen, että hän seisoi isänsä hautakappelissa. Hän
sulki silmänsä, ja vain vaivoin hän sai tajutuksi elämänsä tapaukset
ja syyn isänsä kuolemaan. Hän nosti katseensa tunteakseen tuon nuoren
miehen, joka seisoi hänen edessään ja imevin silmin kertasi noita
käsittämättömiä sanoja:

"Teidän surunne on minun suruni, madonna."

Giovanna kohotti pitkää, valuvaa huntuaan ja kiersi vielä kerran sen
liepeet päänsä ympärille, siten enentäen heidän välillään olevaa
pimeyttä. Hän viivytteli katsoa toiseen ja vapisi, kun huomasi hänen
jälleen luoneen alas katseensa. Sitten hän sanoi äänellä, jonka lempeys
kummastutti häntä itseään, sillä hän koetti tehdä sen kovaksi:

"Herra, suruni teidän täytyy antaa minun yksin kantaa."

"Pelkäättekö jakaa sitä minun kanssani, madonna?"

"En pelkää mitään, herra."

"Ette sitäkään, että isänne kuulee puheemme?"

"Juuri siksi, että hän kuulee puheemme, en pelkää."

"Mutta te pelkäätte häntä itseään. Hän on juurruttanut kurin teidän
sydämeenne."

"Erehdytte, herra. Hän on opettanut minulle mitä vapaus on. Hän on
opettanut minua olemaan pelkäämättä mitään."

"Paitsi yhtä, madonna!"

"Mitä?"

"Omaa vertanne!"

He saattoivat kuulla alttarikynttilöiden sihinän. Giovanna tunsi veren
takovan ohimoillaan, niin että hän kuvitteli kuulevansa sen laulavan ja
kumisevan lattiassa ja seinissä.

"Suurempi kuin mikään muu pelkuruus on se, madonna, ettei uskalla
seurata sydämensä ääntä. Mitä auttavat urhoollisuus ja kirkkaat aseet,
uljas käynti ja kaiken maailman uhmaaminen, kun sydän on piilossa kuin
sidottu rikollinen ja puree kahleitaan?"

"Ja te luulette, herra, että sydämeni kärsii kurista ja kahleista,
jotka isäni on pannut kannettavakseni?"

"Niin, madonna", sanoi Gentile ja katsoi kiinteästi häneen.

Giovanna piti molempia käsiään aaltoilevalla rinnallaan.

"Miksi ette voi herättää isääni kuolleista ja antaa _hänen_ vastata?
Repikää kivet hänen vastasuljetulta haudaltaan ja pilkatkaa häntä
tuhmanrohkealla puheellanne. Mutta minä sanon teille, että minulle
hän elää. Heitän teidän syytöksenne pelkuruudesta takaisin. Sydämeni
uskaltaa tehdä kaiken, minkä minä tahdon. Hän on oleva todistajani.
Mutta hän olkoon myöskin teidän todistajanne."

Hänen äänensä liekehti. Gentile lähensi kasvonsa hänen kasvoihinsa,
jotka kuulsivat kalmankalpeina moninkertaisen mustan harson läpi. Hän
pudisti hymyillen päätänsä ja tarttui Giovannan hansikoituun käteen.

"Onko sydämellänne rohkeutta niinkuin minun sydämelläni, Giovanna?"

"Koettakaa!" vastasi Giovanna.

"Pelkäättekö pimeässä, madonna?" sanoi Gentile ja katsoi monia
kynttilöitä. Giovanna pudisti päätänsä.

"Katsokaamme", sanoi Gentile ja juoksi kevein, pehmein askelin
alttaripöydän luo alkaen puhaltaa kynttilöitä sammuksiin. Liekit
tekivät vastarintaa. Silloin hän otti barettinsa ja löi niitä hitaasti,
aivan kuin olisi tappanut isoja kultakärpäsiä, yhden kerrallaan.

Kappelissa vallitsi pimeys, kuin olisi ollut ilta ulkopuolella.
Vain pitkä, kapea ikkuna kasvoi mustalla seinällä kuin tummanvihreä
vedenalainen valoköynnös, joka tunkee uponneeseen laivaan. Ja siitä
raosta kulki pyhä Caterina sisään palmuineen ja piikkipyörineen.

"Kuinka te uskallatte?" kuiskasi Giovanna. "Tehän sammutatte vainajan
messukynttilät."

"Silloin hän näkee meidät paremmin", kuiskasi Gentile yhtä hiljaa.
"Silloin hän voi paremmin nähdä rohkeuden loistavan rinnassanne."

Ei se ollut oikeastaan rohkeutta, joka loisti Giovannan rinnassa. Hän
vapisi, ikäänkuin olisi tehnyt pyhyydenloukkauksen isänsä haudalla. Hän
sulki silmänsä ja huomasi, että Gentile veti hänen huntuaan.

"Mitä te uskallatte tehdä, herra?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

"Enemmän kuin te, madonna. Joko pelkäätte koetta? Ja tahdotteko pysyä
surusuojuksenne takana, hautajaisajatustenne peitossa? Ne täytyy saada
pois, ennenkuin voimme puhua kasvoista kasvoihin."

Gentile kääri huntua hänen rinnaltaan ja päänsä ympäriltä hellin käsin.
Hänen imettäjänsä ei koskaan ollut tehnyt sitä niin kevyesti. Hyväilyjä
virtasi näistä hellän-varovaisista sormista, joiden kosketuksesta tukka
hänen ohimoillaan kahisi.

Gentile tarttui myöskin hänen käsiinsä. Ne vapisivat hänen käsissään,
ja Giovanna koetti vetää ne pois.

"Herääkö pelkonne, madonna?" kysyi Gentile, ja Giovanna jätti
vastustelun. Gentile veti hansikkaat hänen käsistään ja heitti ne,
samoinkuin hunnun, kivilattialle. Vieläpä rukousnauhakin aukeni ja
liukui kalisten lattialle. Hän kumartui sitä ottamaan, mutta vaipui
vain suoraan Gentilen syliin, joka oli polvillaan hänen edessään ja
suuteli hänen kylmiä käsiään, kunnes hän tunsi niiden polttavan. Hän
ei voinut puolustautua, ei puhua, ei vetäytyä pois. Hän kumartui vain
alemmaksi toisen puoleen ja tunsi hänen tukkansa sileänä ja kuivana
kuin silkki aivan suunsa alla. Molemmin käsin tarttui Gentile häntä
vyötäisistä ja painoi päänsä hänen sydämelleen.

"Antakaa minun kuunnella", kuiskasi hän, "antakaa minun kuunnella, onko
sydämellänne tosiaan rohkeutta sykkiä."

Se sykki. Se oli kuin pelästynyt lintunen pienessä häkissä, se
räpytti siipiään, lepatti ja lenteli joka suunnalle koettaen väistää
kuuntelevaa korvaa, joka painautui häkin säleitä vastaan kuullakseen
sen lyövän. Silmät ummessa Giovanna huomasi itse, kuinka pelästynyt
linnunsydän läähätti hädässään, sokeassa pelossa etsien pelastusta,
takoen kuin vasara, talttuen, taas nousten, loukaten siipensä verille,
sinkoilevin höyhenin ja epätoivoisena kuolemaan asti. Gentile kuuli
sen hurjan räpyttelyn ja kuinka se vaipui lepoon, kunnes se sykki
kuin pitkin, vapisevin siivenlyönnein: Niin — niin — niin — hänen
hurmaantuneeseen korvaansa. Giovanna piteli molemmin käsin rintaansa,
ikäänkuin olisi pelännyt sydämensä vuotavan ulos. Ja hän tunsi Gentilen
suudelmien tihkuvan sormilleen kuin lämpöisen veren. Gentilen ei enää
tarvinnut vetää häntä. Hän vaipui itsestään polvilleen, kunnes hän oli
sileillä kivipaasilla isänsä haudalla, voitettuna ja vavisten, peläten
omaa onneansa.

"Voitko kuulla, ylpeä Leone de' Salvucci", kuiskasi Gentile, "voitko
kuulla, kuinka tyttäresi sydän lyö? Ei koskaan ole oma sydämesi
sykkinyt kovemmin, kun hevosesi nousi pystyyn taistelussa ja sinä
tungit miekkasi elävään lihaan. Kuuntele, Leone, kuule ja ole ylpeä!"

Giovannan kädet olivat Gentilen pään ympärillä. Hän koski siihen,
niinkuin olisi tahtonut havaita sen käsivarsillaan ja nähdä sen
sormillaan, hienona ja lämpimänä ja kiinteänä ja pehmeänä. Hän tunsi
hänen suunsa kosteana hedelmänä, joka avautui hänen kosketuksestaan;
Gentilen silmäripset liikkuivat hänen käsiensä alla kuin koiperhosen
siivet.

"Ylväs Leone!" kuiskasi Gentile. "Kiitos siitä, että opetit tyttäresi
olemaan siveä!"

       *       *       *       *       *

Hämärä valo levisi suureen kirkkoon alttariliekeistä, jotka lepattivat
kuin tähdet myrskyilmassa. Suitsutushöyryt liikkuivat kuin pilvet
nokimustien holvien alla. Ja uhrimessussa kaikuivat pappien äänet kuin
hätälaukaukset, jotka kohosivat ja hävisivät avaruuteen, lattiaan
kumartuneitten olentojen vastausten pauhatessa kuin avonaisten hautain
hyminänä, kuin kumeasti kohisevien huokausten aaltoina.

Giovannalla oli niin kiire, että hän ei edes polvistunut pääalttarin
edessä ja unohti vihkiveden pääoven luona.

Gentile seurasi häntä. He pysähtyivät tuomiokirkon torille ja
hengittivät kiivaasti ja näkivät hoikkien tornien kohoavan kiinteinä
ja mustina vaaleata, säteilevää kevättaivasta vastaan. Se oli kuin
mantelinkukkien punaama.

Kondottieerin isot koirat tulivat heitä vastaan ja siirtyivät heti
hänen tyttärensä tyköä Gentilen luo, nuuskien ja heiluttaen tuuheata
häntäänsä.

"Katso", kuiskasi Giovanna, — "nekin tuntevat sinut ja valitsevat sinut
herrakseni, kuten isäni on tehnyt."

Giovanna katsoi häntä, ja hänestä Gentile oli alttaritauluissa
kuvattujen, haarniskaan puettujen arkkienkelien näköinen, niin
aaltoilivat kiharat hänen hienoilla poskillaan.

"Kuten isäsi, Giovanna? Onko isäsi valinnut minut?"

"On, Gentile, niinkuin minä itsekin. Etkö ollut Firenzessä päivää ennen
hänen kuolemaansa? Ja etkö pyytänyt häneltä kättäni, kuten pyysit saada
jakaa suruni?"

"Giovanna", vastasi Gentile ja otti häntä lujasti ranteesta, —
"uneksitko sinä? Milloin minä olen puhunut isäsi kanssa? Vain siksikö
oli sinulla rohkeutta antaa sydämesi sykkiä?"

"Gentile, sydämeni sykki, koska rakastin sinua. Mutta uskalsitko
syleillä minua isäni haudalla pelkäämättä häntä ja hänen vertansa?"

Gentile ei vastannut. Hän katsoi häntä sanomattoman surullisena.
Katse tuli niin synkäksi, että siitä levisi ikäänkuin varjoja hänen
kasvoillensa. Hän päästi Giovannan ranteen ja painoi päänsä alas, niin
että tukka valahti hänen valkealle otsalleen. Hän painoi päänsä alas
sen rukoilevan tuskan edessä, joka uhkasi puhjeta kyyneliin Giovannan
silmissä.

"Nyt tulee kai pelko, Giovanna", kuiskasi hän vain.

"Ei, nyt nousee rohkeus", vastasi Giovanna. "Kiitä onneasi, että Leone
de' Salvucci on kuollut. Mutta saat tuntea, että hänen tyttärensä elää.
Sanon sinulle hyvästi, Gentile."

Hänen katseensa mursi kyynelvirran ja kohtasi Gentilen kuin nuoli.

Hän meni torin poikki. Gentile jäi seisomaan, pudisti päätänsä ja
mumisi: "Mahdotonta, mahdotonta."

Kondottieerin koirat makasivat yhä hänen jalkojensa juuressa.



X.

MIES.


Rikas kauppias Niccolò Mercatale oli tullut ratsain Firenzestä
kondottieerin hautajaisiin. Seuraavana päivänä hän kävi hänen
tyttärensä luona Salvuccien palatsissa. Kun ovi aukaistiin saliin, jäi
hän seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja kysyi, paljastamatta päätänsä,
mutta kumartaen talon emännälle ja ainoalle haltijattarelle:

"Sallikaa minun tehdä yksi ainoa kysymys, madonna. Isänne oli minun
ystäväni ja vieraani päivää ennen kuolemaansa. Olin puhunut hänelle
teistä ja haluan vain tietää, oliko hänellä aikaa kertoa teille
keskustelumme, ennenkuin — Jumala rangaiskoon hänen murhaajaansa — se
onnettomuus tapahtui, joka erotti teidät rakastavasta isästä ja minut
parhaasta ystävästä."

Giovanna oli noussut ja meni häntä vastaan.

"Mainitsematta nimeänne, herra, olivat hänen viimeiset ajatuksensa
teissä, ja hän sanoi minulle, kuolema suussaan, viimeisen
toivomuksensa."

"Silloin kiitän teitä, madonna, ja pyydän lupaa saada olla vieraananne
jonkun aikaa, sittenkuin surunne jälleen sallii teidän ajatustenne
kulkea kauemmaksi kuin siihen hautaan, joka teiltä otti rakkaimpanne
maailmassa."

"Ettekö tahdo astua sisään, herra, ja levätä ystävänne talossa?"

"Kiitän teitä, madonna. Me näemme toisemme jälleen. Siihen asti pyydän
teitä pitämään Niccolò Mercatalea Firenzestä lähimpänä ja hartaimpana
suojelijananne."

Hän kumarsi uudestaan ja oli vetäytynyt takaisin, ennenkuin Giovanna
oli nähnyt hänestä muuta kuin kasvojen ryppyjen ja juovien liikahtelun
leveän suun pielissä ja korkealla olevain kulmakarvain alla
sijaitsevien pienten silmien ympärillä.

Giovanna näki vain yhden tien edessään, ja hänen katseensa ei poikennut
suuntaan eikä toiseen. Hän sulki talonsa Gentileltä eikä tahtonut mennä
isänsä haudalle, ennenkuin uskalsi pyytää anteeksi pyhyydenloukkaustaan.

Viikkoa myöhemmin ratsasti Niccolò Mercatale uudelleen San Gimignanoon
muassaan lukuisa seurue hevosia ja palvelijoita. Muutamia oli lähetetty
ennakolta ilmoittamaan hänen tulostaan. He purkivat hevosten kuormat
ja kantoivat sisään lippaita ja arkkuja ja levittivät luvan saatuaan
niiden sisällyksen pöydälle isoon saliin.

Giovanna istui nojatuolissaan musta huntunsa levitettynä kokonaan
ympärilleen. Beritola asetteli sen laahusta lattialle.

Kun Niccolò Mercatale itse tuli, seisoivat palvelijat pitäen ovea auki.
Hän kumarsi, ennenkuin astui kynnykselle. He ottivat hänen aseensa ja
hänen suuren matkaviittansa ja poistuivat, ja hän astui lattian poikki
kevyesti ja nopeaan, vaikka Giovanna heti näki, että hän ontui.

Kun hän seisoi hänen edessään, kumarsi hän uudelleen, mutta ei
syvempään kuin äskenkään, ja sanoi: "Tervehdän teitä, madonna.
Suvaitsetteko kuulla minua?" — Giovanna nyökkäsi. — "Ja ettekö halua
miehistä todistajaa, joka voi vahvistaa keskustelumme laillisuuden?"

"En, messer Niccolò, imettäjäni on lähinnä isääni ainoa, johon olen
luottanut."

"Mikä teille on mieluista, on minullekin rakasta", sanoi mies, ja
nyt vasta hän otti korkean, jäykän huopabaretin päästänsä, joka
kiilsi paljaana ja sileänä ilman ainoatakaan hiusta. Senjälkeen hän
aukaisi hienon mustan atlasviittansa, joka oli koristettu kevein
mustin silkkikirjailuin, laski sen hartioiltaan ja seisoi nyt
yksinkertaisessa, rinnalta poimutetussa verkatakissaan, joka tuskin
ylettyi hänelle polviin, paljastaen jalkavian, hänen astuessaan vielä
askeleen neitoa kohti. Giovanna istui hämmästyneenä katsellen näitä
juhlallisia valmistuksia.

Mercatale kumarsi jälleen, tällä kertaa niin syvään, että Giovanna
saattoi nähdä hänen kaljun päänsä aina niskaan asti.

"Madonna", sanoi hän kirkkaalla, hieman kimakalla äänellään. "Tämä
askel, jonka nyt teihin nähden astun, tapahtuu täydellisimmässä
vilpittömyydessä. Koko elämäni perustana on ollut ehdoton avomielisyys.
Minun ei tarvitse hankkia todistajia siihen, että minua kansalaisteni
arvostelussa syytetään ehkä kaikista muista paheista ja vioista paitsi
siitä ainoasta: että valehtelen ja teeskentelen. En ala salaamalla
puutteitani, ja varsinkin mitä teihin tulee, tahtoisin vähimmin
sitä tehdä. Firenzessä on niin taitavia peruukintekijöitä, ettei
kenenkään, paitsi häntä ja itseäni, tarvitsisi aavistaakaan minun
kaljupäisyyttäni. Mutta itseni tähden en käytä tukkaa, joka ei ole
kasvanut omassa päässäni. Ja teidän vuoksenne tahdon lisätä, mitä
ette voi tietää omain silmienne todistuksesta, että jos minulla olisi
tukkaa, ei se nykyisellä iälläni olisi ruskeata, vaan harmaata. Kohtalo
on säästänyt minut ensimmäisten hopealankojen aiheuttamasta surusta
ja kiusauksesta kiskaista pois ne ensimmäiset katoavaisuuden merkit,
joita kuolema antaa kasvaa päähämme lempeinä muistutuksina. Pyydän
teitä, tarkastakaa kasvojani, neitsyt. Ne ovat paljaat, eikä niitä
peitä mikään ihomaali. Tiedän teidän arvelevan, että niissä on enemmän
ryppyjä kuin mikään kauneusaisti voi sallia. En edes tahdo kaunistella
niitä sanomalla, että ne ovat viisaudenvakoja, joista jokainen erikseen
on maksanut minulle monta unetonta yötä ja kallista kokemusta. Rypyt
ovat kulumisen merkkejä. Ja minun kertovat vain jokapäiväisestä ja
uupumattomasta työstä kirjoituspöytäni ja tilikirjojeni ääressä.
Samoin on jalkani laita. Olen riisunut viittani heti näyttääkseni
teille, etten tahdo mitenkään salata ontumistani. Voisin kertoa teille,
että se johtuu haavoittumisestani eräällä sotaretkellä, jolla kerran
isänne johdolla olen ollut, — hänet Santa Maria del Fiore ottakoon
suojelukseensa! Minä _olen_ haavoittunut sodassa, mutta jalkani on
yksinkertaisesti taittunut maantiellä. En siis ole mikään sankari enkä
pyydä itseäni sellaisena pidettävänkään. Ainoa, mistä pyydän päästä,
on, että minua pidettäisiin kerskailijana. Olen ruma ja puolivanha
enkä suinkaan miellyttävä. Paras hyveeni on se, että sen tiedän. Nyt
pyydän teitä, neitsyt, sanomaan, pitääkö minun jatkaa. Tai jollette
sitä tahdo, ojentakaa vain kätenne. Silloin otan jälleen viittani, te
pääsette kuulemasta puhettani, ja minä menen ilman kaunaa pois."

Giovanna viittasi kädellään: "Jatkakaa te vain, messer Niccolò." Hän ei
katsonut mieheen, vaan kuunteli alasluoduin silmin ja punastui vienosti
mustan huntunsa takana.

"Niinpä tahdon siis sanoa teille, madonna, että jo kauan sitten olen
pyytänyt teitä vaimokseni isältänne. Ja hän lupasi minulle kätenne o
silloin, kun se oli vasta niin pieni, että sen sormien väliin ei muuta
mahtunut kuin nänni. Olen velvollinen sanomaan teille, että ainoa
kerta, milloin olen isäänne kadehtinut, oli silloin, kun hän voitti
äitinne sydämen. Minä luovuin kosinnastani, koska olin nuorempi, ja
isänne lupasi minulle ensimmäisen, minkä hänen morsiamensa kantaisi
sydämensä alla, jos se olisi tyttö. Olen velvollinen sanomaan teille,
että olen uskollisesti odottanut, kunnes te kasvaisitte suureksi,
en _vaatiakseni_ lupauksen täyttämistä, vaan tullakseni teidän
arvoiseksenne. Totta puhuen, ei ole suurta painoa siveydellä, kun on
ruma ja vastenmielinen ulkomuodoltaan. Mutta minä olen ajatellut,
madonna, että ihmistä kaunistaa säilyttää tunne syvänä ja hienona ja
saastuttamattomana, vaikkapa se kohdistuisi vain pieneen lapseen.
Viatonta täytyy rakastaa puhtaasti. Ja niin olen ajatellut teitä,
ja niinä vuosina, jolloin te kasvoitte suureksi, olen tehnyt työtä,
kuin olisin työskennellyt teidän hyväksenne. Tiedän teidän voivan
sanoa, että rikkaus ilman rakkautta ei ole mitään. Mutta rikkauteni
on juuri koottu rakkaudesta teihin, ei kerätty voitonhimosta, vaan
se on kasvanut huomaamatta kuin te itsekin. Kun annoin almuja,
madonna, annoin erään pienen tytön nimessä, ja kun varani kasvoivat,
siunasin ajatusta hänestä kaiken varallisuuteni lähteenä. Olen tässä
omalle pöydällenne, madonna, pannut esiin kaikki ne kauppakirjat
ja arvopaperit ja kaiken rahan, mikä on minun omaisuuttani, _en_
kerskatakseni — sillä raha on kehnointa millä kerskata — vaan
pyytääkseni teitä omin silmin sitä katsomaan, koska siinä ovat korot
siitä leiviskästä, mikä ajatus teistä on ollut sielulleni, ja koska
katson sen tulleen määräpaikkaansa vasta sinä hetkenä, jolloin se
joutuu teidän käsiinne."

Ja Niccolò Mercatale kiiruhti pöydän luo, työnsi kannen kullan ja
kalleuksien päältä, kääri auki isoja pergamenttikääröjä ja aukaisi
paksut tilikirjat.

"Pyydän teitä, madonna, arvioidaksenne puhtaan ja väärentämättömän
tarkoitukseni, antamaan holhoojanne tutkia kaiken tämän, niin että hän
voi antaa lausuntonsa tarjouksestani."

Giovanna seisoi hänen vieressään ja painoi kannet; kiinni ja kääri
kokoon asiapaperit.

"Holhoojani _on_ puhunut", sanoi hän.

"Kuinka niin?" kysyi Mercatale hämmästyneenä.

"Holhoojani seisoo edessäni", sanoi Giovanna. "Ensimmäisen käyntinne
jälkeen kirjoitutin teidät oikeudessa siksi, jonka halusin
suojelijakseni."

"Kiitos tästä luottamuksesta, madonna. Ehkä minun ei pidä pyytää
teiltä suurempaa luottamusta. Suokaa minulle anteeksi, jos näytän
teistä rohkealta toiveissani. Mutta tulin todella pyytääkseni teitä
vaimokseni. Isänne minulle antama lupaus sitoo teitä vähemmän kuin
nauha tämän käärön ympärillä. Holhoojananne on minun velvollisuuteni
antaa teille tämä neuvo: antakaa sydämenne vain sille, jolle uskallatte
antaa sisimmän ja syvimmän luottamuksenne. Älkää antako minulle
kättänne, jos tunnette, että sydämenne ei voi sitä seurata. Kaikki
onni, minkä elämä voi minulle tarjota, on koottu siihen ainoaan
summaan: että te synnytätte minulle pojan. Mutta ei poikaa, jossa on
salainen merkki tukahdutetusta ja hillitystä halusta toiseen mieheen.
Tahdon teidän rakastavan minua täydellisesti vapaana, madonna. Sillä
rumuuteni ei ole murtanut miehistä ylpeyttäni. Olen ylpeä luitteni
ytimeen saakka. Ja kypsästä iästäni huolimatta rakastan teitä en
holhoojana tai isänä, vaan miehenä."

Giovanna ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Niccolò Mercatale, paitsi isääni olen vain yhden kuullut puhuvan kuin
miehen. Ja miehen kanssa tahdon mennä naimisiin."

Hän aikoi vetää pois huntunsa. Mutta Mercatale sanoi hymyillen:

"Oi, pitäkää sitä, madonna, kunnes vaihdatte sen toiseen. Älkää antako
kauneutenne täyden loiston heti sokaista minua."

Ja suudellessaan hänen kättänsä hän seisoi kauan kumartuneena sen
puoleen kuiskaten:

"Jäykkäjalkainen mies osaa huonosti polvistua. Mutta sydämessäni
polvistun edessänne, madonna."



XI.

KEVÄT.


Kun Giovanna ratsasti Firenzeen, kantoivat nuoret miehet kukkia
häntä vastaan ja sirottivat niitä hänen hevosensa jalkoihin. Hän
näki valkeiden liljojen lentävän ilmassa, ja hänen jalustimessa
oleva jalkansa kuljetti laahuksen kultabrokadia huulten ohi, jotka
kilpailivat saada suudella sen lievettä hevosen sivulla.

Gentile yksin ei kumartunut, vaan etsi hänen katsettaan. Se kohtasi
hänet kylmänä ja tuntematta häntä.

Kun Giovanna ratsasti Trinità-torille Mercatalen palatsin edustalle,
satoi oliivinoksia kaikista ikkunoista hänen päälleen. Kukkia tuiskusi
hänen jalkoihinsa, kun hänen sulhasensa auttoi häntä hevosen selästä.

Kynnykselle seisahtui Giovanna, kuin olisi loukannut jalkansa
veripunaiseen neilikankukkaan, joka loisti kaiken valkean ja vihreän
keskellä. Hän katsoi taakseen sitä tietä, mitä hän oli tullut. Kauas
pitkin toria oli samaa punaista päivinä siellä ja täällä.

"Tekö, Niccolò Mercatale", kysyi hän, "olette antanut sirotella näitä
punaisia kukkia?"

"En", vastasi hän, "minun väkeni ei ole niitä heittänyt".

"Katsokaa sitten, että ne poistetaan kotini kynnykseltä, jonne vain
teillä on oikeus sirottaa kukkia."

Hän ei mennyt sisään, ennenkuin nuo punaiset rakkaudenkukat oli
poistettu. Mutta Firenzen kauneimpien nuorten miesten nähden hän
suuteli iäkästä ja rumaa miestään. Hän värisi, kuin olisi syntynyt
uudestaan tästä suudelmasta.

Mutta ulkopuolella seisoi Gentile ja kätki sydämensä nyyhkytykset.

Giovannan kynnystä etemmäksi eivät nuo kutsumattomat rakkaudenkukat
koskaan päässeet. Ne lakaistiin ovelta, ennenkuin hän meni ulos tai
sisään. Ilma palatsin korkeissa saleissa oli puhdas ja kylmä hänen
ympärillään. Ja silloinkin kun Firenzen sukkelat ja riehakkaat miehet,
nuoret, loistonhaluiset ja kevytmieliset naiset virtana tulvivat
marmoriloistoisiin huoneisiin, vaimeni kaikki hillittömyys ja muuttui
viehättäväksi arvokkuudeksi. Sukkeluus kimalteli kuin suihkukaivon
helmet Giovannan loistavan kauneuden valossa. Riehakkuus muuttui
veitikkamaisuudeksi, intohimo ihailuksi. Amor otti villejä leijonia
harjasta ja veti niitä kivilattioita pitkin, niin että sisäänvedetyt
kynnet rapisivat.

Kun firenzeläisnaiset yksinään tulivat vierailulle, astuivat he hänen
huoneissaan samalla ryhdillä kyin jumalattaret muinaisajan friiseissä.
Hoikilla, kauniilla kauloillaan he kantoivat helminauhansa kuin
Minerva aigistansa. Kultakudos oli heidän ympärillään kuin arvokkuuden
panssari. Kiharaisella tukalla oli rouvan-huntu ohuena ja valkeana ja
läpikuultavana kuten hienot nupunverhot, jotka haivenisena suojana
ympäröivät vastapuhjennutta kukkaa. Veitikka, joka väijyi sielussa,
oli suljettuna silmän valkean helmiäiskiillon taakse. Pitkät hienot
sormet ikäänkuin taluttivat puhetta näkymättömässä kultanauhassa. Mutta
yht'äkkiä saattoivat hunnut puhaltua ilmaan, kultasilmus katketa,
kankea brokadi murtua. Veitikka heittäytyi suinpäin hymyilevistä
silmistä, huulet upottivat kaikki sirot sanat naurun ja leikin
kaaokseen.

Giovanna nauroi iloisimpana joukossa. Hänellä oli lähellään mies,
joka yhdisti isän hellän huolenpidon rakastajan nöyrään palvontaan.
Joka kerta hänen astuessaan hänen luokseen se tapahtui sellaisella
hartaalla kunnioituksella, kuin itse huone hänen ympärillään olisi
ollut pyhäkkö. Giovanna tunsi isänsä levolliset askeleet hänen
varovassa käynnissään. Hän suuteli hänen kättään yhtä varmasti kuin
uskovainen tekee ristinmerkin vihkivedellä lähestyessään alttaria.
Mies oli ruma, mutta niin tietoinen rumuudestaan, että hänen ylväs
vapautumisensa sen ajattelemisesta teki hänet kauniiksi. Kaikki rypyt
hänen kasvoissaan olivat viisaudenkirjoitusta, jota Giovanna päivä
päivältä oppi yhä paremmin lukemaan. Koko hänen olemuksensa perustana
oli itsetuntemus eikä itserakkaus. Siksi hän olikin Giovannan mielestä
tuhat kertaa miehekkäämpi kuin Firenzen kauneimmat nuorukaiset, jotka
eivät voineet astua lattian poikki tai panna jalkaansa jalustimeen
ajattelematta, miltä he näyttäisivät. Hän katsoi mielihyvällä hänen
sileätä päälakeansa, pään rehellistä, paljasta sydäntä, joka oli
täysinkypsynyt pähkinä, kehittynyt esiin kukasta ja lehdistä, kuoresta
ja verhosta, ojentaen aurinkoon lopullisen pyöreän muotonsa. Hän
otti sen hienoihin käsiinsä kuin voimakkaan, harvinaisen hedelmän.
Miehen suuret suoniset, hyvinhoidetut kädet saavuttivat hänen
suosionsa ilmeikkyydellään, tietoisella, varmalla otteellaan — kuin
haukankynsien ote tangon ympäri. Ja Mercatale oli ensimmäinen, joka
aukaisi Firenzen koko sivistys- ja taiderikkauden hänen nuorelle,
janoiselle sielulleen. Hän oli viisas elämässä ja elämän taidossa. Hän
oli väsymätön kulkija ajatusten suuressa, salatussa maailmassa. Hän
kuului Lorenzo il Magnificon uuteen tieteenharjoittajien akatemiaan. He
paljastivat. Platonin syvän, syvän viisaudenkaivon. Italian kauneimmat
runot elivät hänen huulillaan. Ja hän opasti Giovannaa kaikessa
siinä rikkaassa ja tulisessa taiteessa, joka juuri nyt versoi maasta
säteilevänä ilon ja kyvyn keväänä. Kirkot täyttyivät siitä, holvit
kukoistivat, seinät lauloivat värejä ja kauneutta. Mercatale näytti
hänelle sen kaiken. Saturnuksen kultakausi, antiikin jumalat syntyivät
uudelleen palatseissa niin elävinä ja herkkinä kevään unelmina, että
saattoi kuvitella näkevänsä kukkien puhkeavan viluisina verhostaan ja
ensimmäisen veren tulvahtavan niiden poskiin puhtaassa, voimakkaassa
ilmassa.

Siinä oli itse Minerva, joka koristi itseään oliivinoksa-seppelein ja
kirjaili pukunsa ohuen hunnun Medicien ihanilla kiehkuroilla ja astui
versovalla, smaragdinvihreällä ruoholla riemukkaassa voitonhumussa.
Ihmisluonteen alkuperäinen raaka eläimellisyys kuvattiin villinä
kentaurina, Minerva tarttui kentauria tukkaan ja kuritukseksi ravisti
hänet polvilleen.

Ja aikojen merestä nousi jälleen Venus, puhtaana ja alastomana,
painaen kätensä hentoja, märkiä rintojaan vasten, vaalea tukka
liehuen ja suojelevana asettuen hänen pyhään helmaansa. Näkinkengässä
hän purjehtii merenselällä, joka aaltoilee ja värisee kimmeltävin,
vallattomin välkkein. Aurinko on vanginnut vapaan meren kultaiseen
verkkoonsa; se pyristelee kuin kala värisevien silmien alla.
Tuulenjumalat puhaltavat tuoksuvin henkäyksin hänen kevyttä alustaan
aaltojen yli. Ne syöksevät punaisia ruusuja suustaan, ne verhoavat tuon
ihanan ruumiin sulotuoksulla. Ja hän liitää kuin untuva rantaa kohden,
jossa Horat jo seisovat ja levittävät hänen viittansa liehuen tuuleen
kaikkien maan kukkasten syleiltäväksi.

Ja laakerilehto odottaa kiiltävine lehtineen, hiljaisena kuin
pronssilehvä seppeleessä. Ja myrtti kuvastaa lehviänsä iäti sinistä
elysistä ilmaa vastaan. Hiljaa hehkuen riippuvat kultaomenat
oranssipensastoissa, loistavina lamppuina lehdon vihreässä hämärässä.
Mutta ruohosta kohoavat kilvan kukkaset Primaveran keveiden, joustavien
askelten alla. Vuokot kulkevat parvissa ja kiistelevät koskettaakseen
ihanaa impeä. Siniset vinca-kukat kiipeävät hänen jaloilleen. Neilikat
ovat valloittaneet hänen hameensa ja kiinnittyneet sen valkeaan
kankaaseen. Villit ruusuköynnökset kiertyvät kuin käsivarret hänen
vyötäisilleen. Hänen sylinsä paisuu kuin kukkaslähde. Hänen kaulaansa
painaa niittykukkaköynnös. Ja korkealla hänen vaaleilla hiuksillaan
riemuitsevat valkea vuokko ja taivaansininen vinca otsakoristeena. Kuin
kissa hän astuu pehmeästi myriadeille ruohon kukkasia. Mutta Flora
kiitää huimana ja puhtaana yli maan ohuessa harsossaan, paeten Zefyrin
syleilyä. Hän tahtoo huutaa, mutta ruusuja ja vuokkoja puhkeaa hänen
suustaan rankaisevien sanojen sijasta. Venus kulkee hitaasti raskaan
naisen käynnillä, punaisen, kultaompeleisen viittansa ja olentonsa
salaisuuden painamana, ja taivuttaa päänsä ja puhuu sanattomasti
kohottaen valkeata kättään. Amor lentää kuin pääskynen hänen päänsä
yläpuolella, sidotuin silmin, ja tähtää nuolellaan kolmea sulotarta,
jotka esittävät piiritanssiansa norjien jäsenten joustavan veltosti
liidellessä nurmikolla. Näkymätön ilma heidän ympärillään syleilee
heidän jäseniään, niin että hunnut rypistyvät lanteitten ja vyötäisten
sorjien rytmien ympärille. Ja Merkurius seisoo puoleksi alastomana
purppuraviitassaan ja säikyttää sanansaattajansauvallaan keveät valkeat
hattarat ikuisesti siniseltä taivaalta.

       *       *       *       *       *

Tämä kevät avasi sylinsä Giovannalle. Sen rinnoilla hän huokui
ilmoille koko nuoren, rauhallisen onnenkaipuunsa. Hän tuli Firenzeen,
kun kaupunki oli itse kevään tyyssijana. Kukkien kaupunki sulkeutui
hänen ympärilleen. Mutta joka ilta kulkeutui hänen kaipuunsa Arnon
solisevan virran mukana, juoksi sen yli rakennettujen siltojen alitse,
kirkkojen ja tornien ja rapautuneiden muurien ohi, ulos kauniiseen
laaksoon, missä poppelit kuvastuivat nuorina ja väreilevinä ohutta
ja väritöntä ilmaa vastaan. Ikkunoistaan Trinitàtorin varrella hän
voi seurata virran liukumista sen kivisessä uomassa, sen paksun,
kiiltävän käsivarren kuin täynnä porisevia valtimoita, jotka siellä
täällä kimmeltäen hypähtivät portaan yli tai kierteisinä ryöppyinä
painautuivat kivien ympärille.

Leppoisina kevät-iltoina, kun aurinko oli liukunut kukkuloitten
taakse ja ainoastaan valkeat huvilat loistivat rinteillä kuin
valkeat vaahtokukat maan aalloilla, vaelsi koko Firenze Arnon
rannalla pehmeässä ja väreilevässä kultailmassa, mikä tuli kuin
kaukaisista suurista kirkkokynttilöistä, joita ei voinut nähdä. Ja
vaeltajat kulkivat toisiaan vastaan kukkia kantaen: narsisseja,
hyasintteja ja pitkävartisia liljoja. He kulkivat juoden kauneutta
niiden syvistä kuvuista. Ja kun varjot nousivat laaksosta pimeän
nousuveden kaltaisina ja soihdut sytytettiin suuriin renkaisiin
palatsien jykeville paasimuureille, heitettiin kukat siltakaarilta
alas juoksevaan veteen, ettei niitä tarvitsisi kantaa kotiin, ja Arno
huuhtoi kaikki kukat muassaan. Kansa vetäytyi tornien ja muurien
väliin, kuullakseen soihtujen sihisevän ja räiskyvän iltatuulessa.
Vuoret huokuivat nyt kylmiä henkäyksiään kaduille. Campanile, Bargello
ja Palazzo Vecchio kohottivat jyrkät torninsa korkealle yöhön yli
Firenzen valokimalteisen umpilaakson. Veistokuvat näyttivät heräävän
elämään. Valkeat marmorikuvat näyttivät niin tenhoisilta pimeydessä.
Soitto ja laulu valui kapeina virtoina säleraoista ja parvekkeilta.
Varjossa seisoi kansaa juoden musiikkia halukkain korvin. Yht'äkkiä
saattoi yö herätä säikähtäen hurjaan meluun, kadut vapisivat ja
kumisivat ratsastajajoukoista, jotka laukkasivat eteenpäin suhisevin ja
säkenöivin soihduin. Naamiokulkueita ja laulavia parvia kulki ohitse.
Lorenzo ystävineen vietti fantastista karnevaaliaan bakkantteina,
Lunan tähtiseurueena, Venuksen palvojina. Palatsien edustalle, joissa
Firenzen kauneimmat naiset asuivat, he pysähtyivät ja heiluttivat
soihtujaan; soitto kaikui kaunottarien kunniaksi, kukat löivät heidän
ruutujaan vastaan, runoja laulettiin, eläköönhuudot raikuivat.

Usein seisoi Giovanna pimeässä kammiossaan ja katseli kulkuetta.
Soihdunvalo häikäisi hänen silmiään. Hänen sydämensä sykki, kun soitto
pysähtyi hänen parvekkeensa alle. Hän väistyi pois aina vastakkaiseen
seinään asti ja seisoi pimeässä silmät ummessa ja kuunteli. Hän joi
tätä ihailua kuin unta, kuin päihtymystä suuresta pikarista, jonka
yö hänelle tarjosi. Hän ei tuntenut ketään ulkona olevista. Hän
ei nähnyt Gentileä, joka istui mykkänä hevosensa selässä palavin
silmin tukahduttaen sydämensä nyyhkytykset. Hurmaantuneena laulusta
ja eläköönhuudoista hän ojensi kätensä miestään kohti, tunsi hänen
lämpimän, ryppyisen ihonsa, kuuli hänen korkean, joustavan äänensä ja
löysi rakkauden hänen sylissään.

Gentileä hän rakasti ainoastaan sielunsa syvimmässä
itsetiedottomuudessa, hiljaisissa unensyvyyksissä, joissa kaikki
tuntemattomat ovet avautuvat ja sielun maahan-sidottu salainen olemus
hengittää kuin ruumis arkussaan. Kun tietoisuus jälleen herää, ei
sitä koskaan ole ollutkaan. Elämä väistyy siitä kuin valo lippaasta,
joka juotetaan kiinni. Gentile — kuiskasi hänen sielunsa hämärä
syvyys, niinkuin kasvi ajattelee — Gentile — Gentile — hänen sormensa
koukistuivat ikäänkuin hapuillen kulkemaan hänen hiustensa lämpimässä,
kuivassa silkissä. Hän hengitti hänen rakkauttaan kuin olisi juonut
sydämensä syvyydessä kumpuavasta lähteestä. Gentile — kuiskasi hän
ja heräsi eikä tietänyt mitään. Vain sydän jyskytti kuin valekuollut
arkkunsa kantta. Aamuvalaistuksessa hän näki vieressään Mercatalen
vanhat uurteiset kasvot unessa ikäänkuin puoleksi lahonneina. Hän
herätti hänet nähdäkseen elämän jälleen virittävän veltot piirteet ja
nähdäkseen ilon syttyvän hänen silmissään, kun hän katseli vaimonsa
aamunkultaista nuoruutta.

Ja Giovanna riensi ikkunaan ja näki Arnon juoksevan alapuolellaan
kultasuomuisena käärmeenä auringonpaisteessa, Kyyhkyset vilahtelivat
valkeitten hiutaleitten tavoin kuulakassa ilmassa. Kevät astui Firenzen
kautta kaikkien porttien kautta sisään vasut täynnä päivänpaisteisista
laaksoista poimittuja kukkia. Kukkasroykkiöitä kulki kaduilla
säkenöivissä väriloisteissa. Hän työnsi luukun auki ja tunsi, että
kukkain tuoksu oli jo täyttänyt kaupungin.



XII.

LAPSI.


Kerran Giovanna avasi silmänsä pitkän tajuttomuuden jälkeen ja näki
edessään Niccolò Mercatalen, joka kannatti Gentilen päätä käsillään.

Hän huusi Gentilen nimeä, kovemmin kuin oli vaikeroinut synnyttäessään
lapsensa, ja vaipui jälleen tajuttomuuteen. Hänen huutonsa pitkänä ja
hillittömänä kaikuna kuului katkera, heikko ja raivoisa itku, ihmisen
ensimmäinen tervehdys elämälle. Se itki niin kauan, kunnes Giovanna
kokosi tajunsa ja rohkeutensa ja jälleen aukaisi silmänsä. Niccolò oli
poissa, mutta hänen imettäjänsä kumartui hänen puoleensa.

"Lapsi", kuiskasi Giovanna.

Beritola ei vastannut, vaan suuteli hänen silmänsä umpeen.

"Lapsi", kuiskasi hän. Silloin se itse vastasi. Hän tunsi vastauksen
veressään. Lapsi oli imeytynyt kiinni hänen rintaansa ja veti esiin
salaisuuden hänen sielustaan; se imi syvälle läpi kaiken paatuneen
ylpeyden hänen sydämensä pohjassa olevaan lähteeseen saakka. Se imi
henkensä edestä. Varjo, unelma makasi hänen rinnallaan ja joi itsensä
elämään, sai muodon ja ruumiin, tuli eläväksi, tuli kiinteäksi, tuli
painavaksi. Hänen sielunsa salaisuus oli riistetty hänen olennostaan,
se makasi paljastettuna ja itsenäisenä ja elävänä ja repi pienillä
kynsillään Giovannan puhdasta valkeata rintaa.

Hän itki ja itki ja katsoi kyynelten läpi pientä imevää lasta,
ikäänkuin olisi pelännyt nähdä sen kasvavan ja tulevan häntä itseään
suuremmaksi. "Gentile", kuiskasi hän ja luuli kohtaavansa Gentilen
katseen. Gentile oli jälleen hänen sydämensä alla ja kuunteli sen
lyöntejä. Hän oli synnyttänyt Gentilen silmät maailmaan. Lapsi katsoi
häneen tuolla pitkällä, mykällä katseella, jolla Gentile häntä katsoi
seisoessaan Trinità-torilla tuijottaen kohti kadonnutta onneaan; se oli
alastoman sielun katse, täynnä kaipausta, jumalointia, taipumatonta
ylpeyttä.

Giovanna nukkui autuaassa horroksessa, kuin elämä olisi ollut hitaasti
jättämäisillään hänet tuon pienen ahnaan suun imiessä. Hän toivoi
voivansa kuolla niin, vuodattaa elämänsä niinkuin pullo mehunsa, vuotaa
kuiviin, kuihtua. Kaikki virrat hänessä ehtyivät, hänen sydämensä vuoti
kuiviin, hänen aistimensa turtuivat. Koko maailma suli siihen vihlovaan
ja hivuttavaan kiskomiseen, jonka hän tunsi vasemmassa rinnassaan.

Hän heräsi tuntiessaan huulten pehmeästi koskettavan omiaan ja
kuullessaan äänen kuiskaavan:

"Kiitos pojastani, Giovanna. Kiitos pojastani."

Silloin hän heräsi todellisuuteen kuin polttavan raudan koskettamana.
Hän palasi elämään ja näki Mercatalen kiitolliset silmät.

"Ei", sanoi hän ja vavahti pelosta. "Ei, Niccolò, en voi sinulle
valehdella. Olen valehdellut itselleni yhden ainoan kerran, mutta
en kenellekään muulle. Enkä tahdo valehdella sinulle, vaikka totuus
maksaisi henkeni."

"Ole rauhassa, Giovanna, älä herätä poikaamme. Katso, hän nukkuu sinun
rinnallasi."

"Hän ei ole sinun poikasi, Niccolò."

Mercatalen kasvot kiilsivät hiestä. Hän suuteli vaimonsa otsaa ja sanoi:

"Olet oikeassa, Giovanna. Olet oikeassa kaikessa mitä sanot. Mutta älä
puhu enempää, vaan lupaa minulle että nukut."

Hän oli hyvin kalpea, mutta hän meni pois.

Kun hän tuli takaisin muutamia tunteja myöhemmin, istuutui hän
sängyn ääreen ja katseli kauan Giovannan suuria, itkusta paisuneita
silmäluomia. Kyyneltensä läpi Giovanna näki, kuka häntä otti kädestä,
ja hän sanoi:

"Voit tappaa minut, Niccolò, mutta et uskottomuudesta. Sanon vielä
kerran; hän ei ole sinun poikasi."

Mies rypisti kulmakarvattomia silmiään ja aikoi nousta, mutta vaimo
tarttui molemmin käsin hänen sormiinsa ja pidätti häntä: "Ei,
Niccolò, sinun täytyy jäädä. En ole synnyttänyt sinulle poikaa, vaan
olen synnyttänyt oman rikokseni maailmaan. Kaikkina niinä päivinä,
jolloin olen ollut vaimosi, en ole tuntiakaan ollut sinulle uskoton,
en ajatuksissanikaan. Koko aikana, jonka sinut olen tuntenut, olen
ollut ylpeä sinun rakkaudestasi ja kiitollinen onnesta, jonka minulle
olet luonut. Jalompaa miestä kuin sinä ei ole Firenzessä eikä koko
maailmassa. Sanon sen käsi sakramentilla, sillä minulla on sinun kätesi
kädessäni."

"Puhu siis, Giovanna, että voin ymmärtää ja ettei minun tarvitse olla
epätoivon vallassa."

"Niccolò, isäni ystävä, mieheni ja suojelijani, anna minun ripittää
itseni sinulle, kuin tekisin sen omalle isälleni. Ne miehet, jotka
tunsin ennen sinua, eivät olleet miehiä. Yksi tahtoi väkivallalla ottaa
minut. Hän hiipi huoneeseeni yöllä kuin varas. Kuin varas hän menetti
oikean kätensä. Mutta hänen vasen kätensä antoi isälleni kuoleman.
Toinen tahtoi opettaa minua leikittelemään ja tuntemaan sen juoman
maun, jota kevytmielinen nuoriso tarjoaa toinen toiselleen suusta
suuhun, ikäänkuin rakkaus olisi kaivonmalja julkisella torilla, josta
jokainen sammuttaa janonsa. Mutta minä olin ylpeä ja työnsin maljan
pois. Sitten tuli eräs, jota rakastin tietämättäni. Hän sai minut
kuuntelemaan omaa sydäntäni. Minä kuulin sen lyövän isäni hautakiveä
vastaan. Annoin oman sydämeni hurmata itseni. Hän otti minut syliinsä
samana päivänä, jolloin maa oli peittänyt isäni. Kuuletko, Niccolò:
hän vietteli minut pyhyydenhäväistykseen. Hän syleili minua isäni
kirstun kannella. Ja minä häpäisin oman sukuni veren. Kun heräsin
juopumuksestani ja rikoksestani, tahdoin pettää itseäni ja sanoin:
'Tätä en uskaltanut siksi, että rakastin, vaan ainoastaan siksi, että
aavistin isäni valinneen minulle tämän miehen. Ja tämän on _hän_ vain
uskaltanut siksi, että hän on luvannut isälleni naida minut.' Mutta
oi, Niccolò, niin pian kuin ymmärsin, että me molemmat — hän niinkuin
minäkin — olimme vain seuranneet aistiemme villiä viettiä, tukahdutin
heikkouden sydämessäni. Ymmärsin rikokseni ja vannoin vihaavani häntä,
joka oli opettanut minut tuntemaan vereni villin voiman. Seuraavana
päivänä tulit _sinä_. Sinä teit minut vahvaksi."

Mercatale sanoi poiskäännetyin kasvoin:

"Olisit ollut voimakkaampi, Giovanna, jos olisit seurannut veresi
ääntä. Muistatko, että sanoin, etten halunnut kättäsi, ellei sydämesi
sitä seurannut?"

"Mutta minä, Niccolò, seurasin vain tarvettani rakastaa
miehuullisuutta, voimaa, pelotonta avomielisyyttä. Tahdoin voittaa oman
heikkouteni. Ja minä rakastin jokaista sinun sanaasi, minkä minulle
lausuit, tahtosi puhtautta, ajatustesi viisasta, selvää ja kiinteätä
juoksua. Sinä puhuit kuin oma ylpeyden ja voiman unelmani, kuin oma
isäni. Siksi valitsin sinut enkä — Gentile Cavalcantia."

"Miksi mainitset hänen nimensä?" kysyi Mercatale, ja kaikki rypyt hänen
kasvoissaan värisivät. "Rakastatko häntä vielä?"

"En", sanoi Giovanna lujasti ja itki kauan. "En. Vaikka hän saisi kivet
puhumaan, ei hän koskaan saa minua uskomaan, että hän todella on minua
rakastanut."

"Ja kuitenkin tietää koko Firenze", sanoi Mercatale, "että hän rakastaa
sinua".

"Mutta sinä, Niccolò, tiedät, etten ole suonut hänelle katsetta enkä
ajatustakaan, sittenkuin annoin lakaista kynnykseltäni hänen punaiset
kukkansa."

"Mitä minä tiedän sinun ajatuksistasi, Giovanna?" sanoi Mercatale
katkerasti. "Ja mitä sinä itse tiedät? Katso lastasi. Mitä se auttaa,
ettet ole suonut hänelle ajatusta, kun kohtusi on lahjoittanut hänelle
pojan."

"Kohtuni on kätkenyt häpeäni", valitti Giovanna. "Ja minä olen
synnyttänyt unohdetun rikokseni maailmaan. Kunpa olisin kuollut! Jospa
antaisit minulle kuoleman, Mercatale."

"Kuolema on huono lohdutus, Giovanna. Katso, _minä_ jään eloon, vaikka
olen vailla perillistä. Ja minä rakastan yhä, vaikka olen vailla
toivoa. Giovanna, Giovanna, kun vanha mies rakastaa, niin hänen satonsa
tähkät ovat tyhjiä, ja hän on sen ansainnut."

       *       *       *       *       *

Giovanna paadutti mielensä. Hän ei enää tahtonut panna lasta rinnalleen
eikä nähdä sitä. Sille täytyi hankkia imettäjä. Päiviä ja öitä hän
makasi taistellen äidinkaipuutansa vastaan. Maito kuohui kiinteässä
rinnassa, kuin se olisi ääneti huutanut lapsen suuta. Mutta Giovanna ei
tahtonut. — "En nouse vuoteestani, Niccolo, ennenkuin täytät tahtoni",
sanoi hän.

Vihdoin Mercatale noudatti hänen tahtoaan ja antoi viedä lapsen
Cavalcantin palatsille. Hän antoi imettäjän jäädä sen kanssa
porttiholvin suojaan ja meni itse talon herraa kohti, jonka hän
näki kiertävän pylväspihan suihkukaivoa. Kun Mercatale lähestyi,
pysähtyi Gentile sen paasien märälle lumelle, ei vastannut hänen
tervehdykseensä, vaan katseli lumihiutaleita, jotka sulivat altaan
tummaan veteen.

Mercatale meni hänen luokseen ja sanoi puoliääneen:

"Gentile Cavalcanti, minä tuon teille vaimoltani jotakin, joka on
teidän omaisuuttanne."

"Mitä?" kysyi Gentile myrkyllisesti ja katkerasti. "Ehkäpä oman
sydämeni vadissa?"

"Ainakin omaa lihaanne ja vertanne tuossa noilla käsivarsilla", sanoi
Mercatale hiljaa, omituisesti hymyillen.

Gentile punastui ja kouraisi kädellään kaivon hienoa vesisuihkua.

"Omaa lihaani ja vertani, messer Mercatale?"

"Poikanne", sanoi Mercatale ja osoitti porttia kohti.

Gentile ei liikahtanut. Mutta Mercatale veti häntä viitasta ja kuiskasi
kalseasti ja tiukasti:

"Vaimoni on synnyttänyt pojan, jonka hän väittää olevan teidän. Hän
lähettää lapsen teille ja sanoo minun kauttani: Niinkuin hän lähettää
teille tämän lapsen, niin hän pyyhkii elämästään viimeisenkin muiston
teistä."

"Messer Mercatale", sanoi Gentile raskain hengenvedoin, jotka
kumahtelivat kuin veren painosta. "Vastatkaa vaimollenne, että jos hän
tahtoo antaa minulle pojan, tulkoon ensin itse minun luokseni. Muista
kuin hänen käsistään en ota sitä vastaan."

"Te unohdatte kuka vaimoni on. Siveämpää naista ei ole Firenzessä eikä
koko maailmassa."

"Mitä on siveys, messer Mercatale?"

"Siveys, Gentile Cavalcanti? Siveys on ylpeyttä."

"Sanokaa monna Giovannalle minun puolestani, että hänen siveytensä on
pelkuruutta."

"Ja sanotteko sitä pelkuruudeksi, että äiti lähettää vastasyntyneen
lapsensa luotansa, että hän vapaasta tahdostaan, ollakseen puhdas
vilpistä, sanoo miehelleen: Tämä ei ole poikasi. Ja mitä te tiedätte
rakkaudesta, kun ette lankea polvillenne lapsen eteen, joka on omaa
lihaanne ja vertanne?"

"Rakkaus, messer Mercatale", sanoi Gentile hiljaa ja pudistaen päätään,
"merkitsee teille suvun jatkamista ja isän-onnea ja hyveen kaunistamaa
vaimoa. Oi, minä rakastan rakkauden itsensä vuoksi."

"Tosiaan", sanoi Mercatale ja meni nopeasti porttia kohden, "silloin ei
tämä lapsi ole teidän. Se tulkoon minun lapsekseni. Se kantakoon minun
nimeäni ja olkoon minun perilliseni."

"Se onkin aivan oikein", huusi Gentile hänen jälkeensä.

"Mitä sanotte?" kysyi Mercatale. Hän kääntyi takaisin ja tarttui
Gentilen molempiin käsiin. "Miksi hymyilette tuolla tavalla?"

"Eipä vielä milloinkaan suudelma ole siittänyt lasta, messer Mercatale.
Mutta lapsivuoteen tuskissa voi myöskin tulla sanotuksi totuuksia. Ja
nyt on vaimonne sanonut minulle, että hän rakastaa minua. Eikö minulla
ole syytä olla iloinen?"

"Mitä teidän ilonne on minun ilooni verrattuna?" nauroi Mercatale ja
meni ilosta loistaen pois poikansa kanssa.



XIII. HAUKKA. [Tämän luvun aihe on saatu eräästä Boccaccion novellista.]


Gentile Cavalcanti ratsasti Firenzestä köyhänä kuin haukka, joka
vuorotellen istui satulankaarella ja hänen vasemmalla kädellään.
Kun se hyppeli, kilisi kulkunen sen keltaisissa jaloissa. Sen ääni
ei houkutellut poikasta eikä palvelijaa häntä seuraamaan. Jos hän
otti silmikon sen päästä, vaani se saalista kahden miehen nälällä.
Se oli hänen menneiden rikkauksiensa viimeinen jäännös, se oli hänen
elättäjänsä.

Kymmenen vuotta elämästään hän oli käyttänyt todistaakseen sydämensä
naiselle, että hän rakasti häntä. Ei viittaustakaan hän ollut saanut
kiitokseksi palveluksestaan. Kymmenenä vuotena hän oli kuluttanut
kaiken omaisuutensa piirtääkseen hänen nimensä juhliin. Säkenet olivat
sataneet jäljettöminä maahan. Kaikki hänen päivänsä olivat loiskuneet
kuin aallot palatsin ohi, jossa lemmitty asui. Ei kukkaakaan Giovannan
kädestä ollut pudonnut niiden virtaan. Sotaleikeissä ja turnauksissa
hän oli kantanut hänen nimeään ja värejään. Puun ja raudan läpi olivat
hänen keihäänsä tunkeneet. Mutta jokainen nuoli oli kirvonnut takaisin
naisen jäisestä katseesta. Hänen dukaattinsa olivat muuttuneet runoiksi
Giovannan kunniaksi. Hänen kultaansa oli puhallettu torventörähdyksiin
ja haihtunut tomuksi hänen ylistyksekseen. Kaikki Firenzen nuoret
elostelijat olivat juoneet maljoja Giovannan kauneudelle hänen
kukkarollaan. Kaikki kaupungin asukkaat olivat kuulleet laulut hänen
kunniakseen. Vain hän yksin piti kunnianaan olla niitä kuulematta.
Kaikki olivat nähneet Gentile Cavalcantin juhlasaattueet, jotka
kulkivat Trinità-torin poikki Arnon rantaa alas kukkaslaaksoihin
tai ylös raikkaille vuorenkukkuloille, toisinaan Rooman keisareina,
toisinaan taas Konstantionopolin keisariseurueina kultakukkaisissa
kaavuissa, keihäin ja kilisevin soittimin, kimaltelevia kiviä hevosten
rinnoissa, koiria ja kotkia ja haukkoja, Gentilellä itsellään
täplikäs pantteri hevosensa selässä. Koko kaupungin tervehtiminä he
kulkivat jahtiin ja turnauksiin. Mutta hän, jonka nimeä heidän ainoa
lippunsa kantoi, istui levollisena ikkunansa ääressä eikä nostanut
katsettaan, kun kulkue meni ohi ja kukkia ja eläköönhuutoja sinkosi
hänen muureihinsa. Kaikki tunsivat hänen kuvansa Domenico Bigordin
freskoissa. Hän yksin ei etsinyt sitä kirkonseinältä.

Jos Venus itse olisi asunut Firenzessä, ei hänellä olisi ollut
juhlallisempaa temppelivartiota. Jos hän meni messuun, asettui se
kahteen pitkään riviin paksuin, palavin vahakynttilöin. Mutta oi,
hän antoi palvelijansa kulkea edellään ja sammuttaa kynttilät joka
askeleella. Niin oli hän sammuttanut kaikki liekit, jotka Gentile
oli sytyttänyt hänen tielleen, eikä milloinkaan hänen rukoustensa
taivuttamana ollut suonut hänelle katsetta eikä hymyilyä. Gentilen
rikkaus oli haihtunut suitsutussavuna jumalattaren kuvan edessä.
Eikä hän lakannut palvomisestaan, ennenkuin viimeinen savupilvi
oli haihtunut ilmaan. Hymnit olivat vaienneet, Venus-vartio oli
hajaantunut, ystävät hävisivät, ja Gentile seisoi köyhänä ja yksinään
palatsin edustalla, jonka muurit eivät olleet tunteettomampia kuin ne
kasvot, joita hän kymmenen vuotta oli tähystänyt nähdäkseen.

Gentile ratsasti Firenzestä yhtä köyhänä kuin haukkansa. Se oli hänelle
uskollisempi kuin kaikki ystävät. Yksi näistä oli tehdäkseen hänelle
palveluksen tarjonnut siitä tuhat scudia. Mutta Gentile olisi ennemmin
myynyt oman sielunsa.

Hän ratsasti pienelle maatilalleen Poggibonsiin. Vuodet eivät olleet
sitä parantaneet. Maa oli hoitamaton. Viini oli villiintynyt. Tiet ja
polut hukkuivat rikkaruohoon. Kalkin sijaan muureille oli kasvanut
sammalta. Portaat sortuivat vanhuuttansa. Mutta Gentile sai katon
päänsä päälle ja eli siellä äärimmäisen yksinkertaisesti vanhan
talonpojan ja hänen vaimonsa kanssa, jotka hankkivat maasta juuri sen
verran, että elämän voi ylläpitää, yrttejä ja vihanneksia ja hapanta
viiniä. Jos hän tarvitsi lihaa, täytyi haukan hankkia sitä. Hän
metsästi autiolla maallaan jäniksiä, peltopyitä ja kurkia.

Yksinäisyys soi hänelle lohtua. Hän nautti unohdetun ja hyljätyn
tunteesta. Hän söi vain kun nälkä pakotti häntä siihen. Mitä
yksinkertaisin ruoka maistui. Jos kaipaus ja pettymykset jäytivät
hänen mieltään, käveli hän, kunnes väsyi ja kyllästyi. Hän kulki,
kunnes ei enää jaksanut ajatella. Kun hän istui puoleksi sortuneen
uuninsa ääressä ja käänteli varrasta tulella, imivät hänen silmänsä
hehkua lämpöisestä liekistä. Hän pääsi niin pitkälle, että hän hymyili
itselleen, joka niin monta vuotta oli kääntänyt omaa sydäntään
vartaassa kylmillä liekeillä. Sadeilmalla hän meni oven ulkopuolelle
ja näki pisaroiden särkyvän maahan kuin lasihelmet. Niin särkyi
kaikki mainen onni. Tuli nauttia tämän pirstautumisen valovälkkeestä.
Liikkumattomana hän istui autiossa huoneessaan ja näki kosteuden
leviävän kalkkipintojen yli ja muodostavan omituisia kuvioita. Hän
erotti niissä kasvoja, rivittäin päitä, niiden näköisiä, jotka olivat
syöneet hänen pöydässään. Hän tunsi hymyilyn erään suun ympärillä,
käden, joka heilautti maljaa ilmassa, syleilevän parin. Tai rajuja,
kuohuvia virtoja, jyrkkiä vuoria, puita, jotka seisoivat kuin vauhtia
ottaen äkkijyrkänteiden partaalla, suuria, tummia järviä. Hän erotti
Giovannan profiilin, hänen silmänsä tuijotti ylhäältä eräästä nurkasta,
silmä, joka katosi, kun hän katsoi suoraan sinne ylös. Tai hän näki
hänen jalkansa jäljen, kuin se olisi painunut pehmeään suomaahan.

Kaikkein vallattomimmin hän uneksi, kuri hän istui niityllä keväällä ja
kuuli puron lirisevän. Se laverteli siitä onnesta, jota hän oli ajanut
takaa. Koko hänen rakkautensa muuttui laverteluksi. Jossakin kaukana
istui Giovanna ja nauroi itsensä sairaaksi kaikesta tästä rakkauden
kerjuusta. Hänen naurunsa suhisi ruohikon yli kuin itse tuo pieni puro,
joka solisi Gentilen vieressä ja sanoi hänen äänellään: "Tässähän minä
olen, suuri, tuhma ja onneton poika! Naura toki! Naura!"

Haukka temmelsi kulkusineen ruohikolla. Se oli saanut saaliin. Gentile
oli leikannut sisukset linnusta ja heittänyt sille. Se tanssi ilman
silmikkoa höyryävän saaliinsa ympärillä. Puoleksi levitetyin siivin
se sähisi vapauttaan ja nälkäänsä. Gentile heittäytyi selälleen ja
katseli suoraan ylös taivaaseen. Hän oli oppinut tarkkaamaan pilvien
muuttumista. Niiden mielikuvitusleikki oli ikuista ja selittämätöntä.
Ne rakensivat ja kasasivat torneja valkeaan lumeen, joka särkyi ja
suli. Ne pyörivät ukkospilvinä karjuvan jumalan kasvojen ympärillä,
joka puri hammasta, niin että salamoi, ja murisi kuin leijona
häkissään. Ne parveilivat ja paisuivat jättiläislohikäärmeiksi, harja
pystyssä. Hetkisen jälkeen ne olivat vain helmenvalkeita suomuja
sirotettuina siniseen veteen, kuin zefyrin siivistä pudonneen ruusun
lehtiä. Ne liukuivat laivoina paisuvin purjein maan rataa pitkin ja
vaipuivat pohjaan ja hävisivät ilman haaksirikkoa.

"Katso haukkaasi, herra!" huusi äkkiä heleä ääni. Haukka sähisi ja
kulkunen kilisi. Gentile näki hoikan, puolikasvuisen pojan, kokonaan
mustaan silkkiin puettuna, juoksevan haukan jäljessä sen punainen
silmikko kädessään. Hän tahtoi panna silmikon sen päähän, mutta haukka
iski uhkaavasti hänen kättään joka kerta kun hän koetti tarttua sitä
kaulaan. Innossaan hän ei huomannut, että ajoi sen yhä loitommalle.

"Kutsu sitä, herra, muuten se lentää pois!"

Gentile vihelsi, ja haukka tuli liitäen läheltä maata ja laskeutui
hänen olkapäälleen. Poika seurasi sitä ihastunein silmin ja taputti
ihaillen käsiään: "Saanko _minä_ panna silmikon sen päähän, herra?"

"Koeta, jos voit", sanoi Gentile hymyillen. Joka kerta kun poika läheni
silmikko kädessään, iski haukka. Veri valui hänen sormistaan, mutta hän
jatkoi.

"Annahan kun minä!" sanoi Gentile. Haukka räpytti silmiään, kumartui ja
ummisti luomensa jo ennenkuin hän painoi silmikon sen päähän.

Nyt vasta Gentile katsoi oikein tuota kaunista, hoikkaa poikaa, jonka
kasvot paloivat ja silmät loistivat. Hän oli pudottanut lakin pitkiltä
mustilta hiuksiltaan, joiden kiharat liehuivat hänen poskillaan.

"Saanko minä kantaa sitä, herra?" pyysi hän.

Gentile pani haukan hänen ojennetulle kädelleen. Hän viipotti sitä
joustavasti edestakaisin, silitti sitä hyväillen siiville ja suuteli
sen pehmeätä, valkoista rintaa.

"Minä rakastan haukkaasi yli kaiken maailmassa, herra. Saanko tulla
sinun kanssasi metsästämään?"

Gentile ilostui hänen ilostaan ja otti hänet mukaansa. Poika kantoi
haukkaa kuin se olisi ollut pyhä ehtoollisastia. Hän vihelsi koirille,
jotka tulivat lönkyttäen kaislikosta. Hän hyppeli niiden edessä ja
osoitti haukkaa ja jätti lakkinsa siihen ja hyökkäsi yht'äkkiä tiehensä.

Gentile opetti häntä metsästämään. Hän innostui enemmän kuin
vuosikausiin. Hän palautteli uudestaan muistiinsa kaikki taiteen
säännöt ja salaisuudet. Hän etsi harvinaisia lintuja. Koirat
peloittivat ne lentoon, ja haukka nousi ilmaan niiden jälkeen.

Gentile ei kysynyt pojan nimeä eikä syntyperää. Hän ei välittänyt
muistaa ihmisiä eikä olosuhteita. Hän ei tahtonut mitään tietää
seudusta tai sen asukkaista. Kaikki oli hänelle yhdentekevää kuin
ruoho, jota hän polki. Poika tuli itsestään hänen luokseen joka päivä
samaan paikkaan. Hän toi mukanaan kyyhkysiä ja yllytti haukan niiden
kimppuun. Nuo kesyt linnut tekivät vähäistä vastarintaa. Ne putosivat
raskaasti ja kömpelösti ilmassa ja jäivät makaamaan ruohikkoon. Ei
Gentile eikä poika välittänyt niistä, sittenkuin haukan kynnet olivat
päästäneet ne irti.

Eräänä päivänä poika toi kuumeen mukanaan kotiinsa laajoilta niityiltä.
Jalat horjuivat hänen allaan. Hän pyysi juomaa, tyhjensi vesiastian ja
oli yhtä janoinen. Hän ei tahtonut vuoteeseen, vaan ulos jälleen. Kun
hän lakkasi nojaamasta pöytään, kaatui hän maahan ja vietiin vuoteeseen.

Niccolò Mercatalen nuori leski, monna Giovanna, istui pitäen poikansa
kuumeista kättä omissaan. Hän kuivasi hänen märkää otsaansa, kostutti
sienellä hänen polttavan kuumia huuliaan ja kuunteli hänen sykkivää
sydäntään. Poika makasi päiväkausia eikä tahtonut syödä eikä juoda.
Giovanna istui ja kuiski suuteloita ja hyväilyjä ja lohdutusta hänelle
ja koetti saada elämän heräämään hänessä lupaamalla hänelle kaikkea
mitä hän toivoi.

Kerran poika aukaisi kiiltävät silmänsä ja sanoi: "Äiti, jos hankitte
minulle Gentile Cavalcantin haukan, niin luulen heti tulevani
terveeksi." — Sitten hän vaipui jälleen horrokseen, ja monna Giovanna
istui ja mietti mielessään hänen toivomustaan. Tietämättä, mitä sanoi,
hän kuiskasi hänen silmiensä ja korviensa lähellä: "Kyllä — kyllä —
kyllä." Tuntikausia hän lupasi sitä pojalle, ja kun hän jälleen katsoi
häntä, riemuitsi hän: "Niin, poikani, sydänkäpyni, lohduttaudu ja tule
pian terveeksi, minä lupaan sen sinulle!"

"Onko se totta, äiti?"

"On, on, huomenna varhain lähetän sanan, huomenna varhain menen itse
noutamaan sen sinulle."

Poika hymyili ja vaipui uneen. Monna Giovanna mietti keinoa. Hän
kokosi kaikki korunsa ja käteiset rahansa ja lähetti luotettavan
lähetin Gentilen luo. Mies ei saanut sanoa, kuka haukan ostaisi, hänen
tuli vain tarjota kalleudet ja rahat. Niitä oli yli viisituhatta
scudia. Lähetti tuli takaisin: messer Gentile Cavalcanti, joka asui
kerjäläisen tavoin luhistuneessa talorähjässä, ei ollut luonut koruihin
katsettakaan, vaan oli sanonut, ettei kymmenkertaisellakaan hinnalla
hänen haukkansa ollut myytävänä.

Monna Giovanna ei saanut unta silmiinsä sinä yönä. Aikaisin aamulla
poika heräsi ja pyysi haukkaa. Giovanna hillitsi äkkiä kyyneleensä,
pakottautui hymyilemään ja kuiskasi: "Ei vielä, poikani. Katso, aurinko
ei vielä ole noussut, enkä voi mennä messer Gentilen luo, ennenkuin hän
itse on noussut."

Sen jälkeen joka kerta poika tullessaan tajuihinsa kysyi samaa asiaa.
Hän ei enää uskaltanut kohdata pojan katsetta. Hän kuunteli ovella ja
kuuli Beritolan vastauksen hänen kysymykseensä: "Nyt on äitisi heti
täällä, ja hän tuo Cavalcantin haukan. — Odota vielä hetkinen, matka on
niin pitkä. — Ole rauhassa ja odota vähän, pikku herra."

Giovanna ei koskaan ollut tehnyt raskaampaa vaellusta. Giovanna
tunsi, kuin tuska olisi kantanut häntä. Hänen jalkansa olivat kuin
lyijyä. Hän lensi kuin lintu, joka laahaa kumpaankin siipeen sidottua
kiveä. Hän tuli yhtä pian Gentilen kartanolle kuin palvelija, jonka
piti ilmoittaa hänen tulonsa. "Poikani kuolee!" ajatteli hän joka
askeleella. "Kyyneleeni puhuvat. Minun ei tarvitse mitään sanoa.
Kyyneleeni rukoilevat puolestani." Mutta kun hän näki Gentilen tulevan
talon ovelle, oli itku hänen silmistään ja ajatus pojan kuolinvuoteesta
poissa samassa hetkessä. Siinä hän tuli joustavin, pehmein askelinsa.
Giovanna ei ollut _nähnyt_ häntä moneen, moneen vuoteen. Ruskea vaate
hänen kauniilla hartioillaan oli muuttunut vihreäksi kuin vuosien
sammalesta. Hän karahti punaisemmaksi kuin villit unikot, jotka
kasvoivat talon seinustalla. Hän hehkui ilosta uskaltaessaan vihdoin
tervehtiä. Ja hän tervehti. Hän kumarsi ja jäi seisomaan Giovannan
eteen samaan asentoon kuin ensimmäistä kertaa häntä tervehtiessään,
käsi sydämellään.

"Terve, Gentile", sanoi Giovanna ja jatkoi: "Jumala suokoon, että
voisin korvata sinulle ne vahingot, joita olet minun vuokseni kärsinyt.
Olet rakastanut minua enemmän kuin olen ansainnut. Tahdotko — tahdotko
sallia minun syödä tänään pöydässäsi?"

"Madonna", vastasi Gentile nöyrästi, "ei koskaan ole minulla ollut
tappioita teidän vuoksenne, mutta sitävastoin niin paljon hyvää, että
jos milloinkaan olen jotakin voinut, on se tapahtunut teidän avullanne
ja rakkauden kautta, jota olen teitä kohtaan tuntenut. Ja tämä teidän
käyntinne tekee minut paljon rikkaammaksi kuin jos uudelleen minun
sallittaisiin kuluttaa kaikki, mitä jo olen kuluttanut. Sillä nyt
tulette köyhän isännän luokse."

Hän vei hänet kohteliaasti rappeutuneen talonsa läpi pieneen
yrttitarhaansa, jossa vanha talonpoika oli puutarhurina. Hän pyysi
häntä tyytymään tähän halpaan seuraan, sillä aikaa kuin hän itse meni
katsomaan, että pöytä katettaisiin.

Hän kiiruhti köyhien huoneittensa läpi ja käski talonpoikaisvaimon
ottaa esille pöytäliinan. Se oli häikäisevän valkoinen. Mutta kuinka
suuri hänen köyhyytensä oli, ymmärsi hän vasta tällä hetkellä, kun
ei pöydälle ollut panna muuta kuin leipää ja juustoa ja vanhaa
sakkaista viiniä. Hän lähetti vaimon puutarhaan leikkaamaan salaattia
ja kaivamaan purjosipulia. Itse hän juoksi poissa suunniltaan ja
etsi kaikki vanhat, puoleksi unohdetut kätköt, ikäänkuin ruokavaroja
yht’äkkiä voisi löytyä kuin sieniä pimeimmistä nurkista. Hän ajatteli
vain ruokaa ja ruokaa. Hän näki edessään kaikki ne kukkuraiset pöydät,
joiden ääressä hän rikkautensa päivinä oli kestinnyt ystäviänsä sen
naisen kunniaksi, jolle hänellä ei nyt ollut tarjota ruokaa edes niin
paljon kuin linnulle. Hän ajatteli kyyhkysiä, jotka he olivat jättäneet
makaamaan niitylle, sittenkuin haukka...

Haukka! Hän kiiti läpi huoneen ja sysäsi varrasta, jolla se istui,
niin että kulkunen kilahti. Haukka! Se istui orrellansa ja nukkui
ilman silmikkoa. Hän tarttui siihen, tunnusteli sitä, oliko se lihava,
ajatteli, että se olisi sellaisen naisen arvoista ruokaa, ja väänsi
enemmittä ajatuksitta kaulan siltä poikki. Kun vaimo samassa tuli
sisälle puutarhasta syli täynnä salaattia, heitti hän linnun hänelle
ja käski hänen nopeasti höyhentää sen ja paistaa sen huolellisesti
vartaassa.

Kun Gentile vei vieraansa pöytään, levitti hän viittansa kivipenkille,
jossa Giovanna istuisi. Hän seisoi hänen vieressään ja tarjosi hänelle
ensiksi. Hän ei ajatellut muuta kuin palvella häntä. Giovanna oli
nälissään ja jatkoi syöntiä viivyttääkseen pyyntöään. Mutta vihdoin hän
sanoi:

"Gentile, ei sen rakkauden tähden, jota olet tuntenut minua kohtaan,
vaan jalon mielenlaatusi vuoksi rukoilen sinulta elämää pojalleni.
Sillä ilman sinun apuasi hänen täytyy kuolla."

"Teidän poikanne, Giovanna?" sanoi Gentile, ja hänen sydämensä löi.
"Voinko minä antaa elämän teidän pojallenne?"

"Voit, Gentile."

He katsoivat toisiaan ja punastuivat niin, että posket melkein
tihkuivat verta.

"Minä pyydän äitinä ainoan poikani puolesta, Gentile. Sinä ymmärtäisit
minua, jos sinä itse..."

"Mitä voin _minä_ tehdä poikanne puolesta, Giovanna?"

"Hän on sairas, Gentile. Hän ei elä, jollet sinä auta häntä."

"Millä, madonna?"

"Anna hänelle haukkasi."

Kyyneleet syöksähtivät Gentilen silmistä, niin että Giovanna kuuli
niiden tippuvan liinalle. "Niin katkerasti hän suree sen menettämistä",
ajatteli Giovanna.

Mutta Gentile vastasi:

"Sittenkuin minä Jumalan tahdosta aloin rakastaa teitä, madonna, olen
usein surrut raskasta ja kovaa kohtaloani, mutta kaikki oli aivan
mitätöntä sen rinnalla, mikä nyt minua kohtaa, kun te olette tullut
köyhään talooni. Te, joka ette koskaan tahtonut katsoa puoleeni, kun
olin rikas, pyydätte minulta nyt niin halpa-arvoista lahjaa, että minun
täytyy itkeä, kun en sitäkään voi teille antaa."

Hän nousi, meni hetkiseksi ulos, tuli takaisin ja pani haukan nokan ja
keltaiset jalat hänen lautaselleen. Sitten hän polvistui hänen eteensä
ja pudisti päätään.

Silloin Giovanna itki katkerammin kuin istuessaan poikansa vuoteen
ääressä. Ei edes silloin, kun Beritola ilmestyi ovelle ja hiljaa
nyyhkyttäen kertoi pojan kuolleen, hän itkenyt kuumempia kyyneliä.

Hän painoi Gentilen päätä sydäntänsä vastaan.

"Onko paratiisi sinun sydämesi alla? Mistä sinä tulet, Giovanna?"

"Gentile", kuiskasi hän, "minä olen vain kauniiden tornien kaupungista".




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Giovanna : Tarina kauniiden tornien kaupungista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.