Title: Aatetoverit : Sosiaalinen romaani
Author: Kretzer, Max
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aatetoverit : Sosiaalinen romaani" ***


AATETOVERIT

Sosiaalinen romaani


Kirj.

MAX KRETZER



Suomentanut

Juho Ahava



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909



      Niin kauvan kuin vielä on kaksi
      ihmistä, joiden ulkonainen asema on
      erilainen, niin kauvan tulevat myös
      Kain ja Abel olemaan.



I


"Gustav, sinä jäät —"

"Ja minä sanon sinulle, Wilhelm, en ikipäivinä! Sinä olet päässyt
hyvinvointiin, olet rakentanut oman pesäsi, mutta minä olen iäti jäänyt
retkaleeksi. Silloin on parempi, että vetäydyn tieheni, ennenkuin
minulle käy ero vaikeammaksi kuin tänään."

"Ja mihin tahdot mennä, mikä on päämääräsi?"

Puhuteltu vaikeni tuokion, vaivuttaen katseensa lattiaan. Hänen
rinnastaan pääsi huokaus, sitte vastasi hän hiljaa:

"Jumala sen tiennee, en minä. Kenties sinne missä minunlaiseni ovat:
halveksitut ja kurjat, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia, ei isää eikä
äitiä, ei sisaria eikä veljiä, joilla ei ole kotia, ei isänmaata
eivätkä saa mistään tointa. Ja kaikki vain siksi, että heillä on
sydäntä rinnassaan köyhyyden kärsimyksiä kohtaan ja he tahtovat
nälkäisille hankkia riittävän leivän. Sentähden, jää hyvästi — en saa
häiritä elämäsi rauhaa."

Puhuja koetti irrottaa kätensä toisen kädestä, mutta tämä ei sitä
hellittänyt, vaan sanoi uudelleen:

"Ei, Gustav, sanon vielä kerran, sinä jäät. Uskotko tosiaankin minusta
sellaista, että päästäisin sinut, parhaan entisen koulutoverini,
muitta mutkitta menemään, nyt, kun vuosien jälkeen onnellinen sattuma
on vienyt meidät yhteen — juuri nyt, kun _minulla_ jotakin on eikä
sinulla mitään? Oletko sitte unhottanut, että me ajamme samaa
aatetta, pyrimme samaan päämäärään, ihmisten yleisen veljestymisen
suureen päämäärään? Oletko unhottanut, että me jo koulussa jaoimme
sämpylät keskenämme? — Ei, siitä ei tule mitään, sanon vielä kolmannen
kerran: sinä jäät. Kun kerran puolueemme on kirjottanut lippuunsa,
ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin
joltakin toiselta puuttuu välttämättöminkin, niin jokainen tämän lipun
tunnustaja on velvollinen sen mukaan toimimaan. Alottakaamme siis me.
Kun vaimoni keittää kahdelle, niin keittää hän kai kolmannellekin.
Kun meillä on makuupaikka kahdelle, löytyy kai tilaa sinullekin. Kun
meillä on riittänyt pitää aina hyvä juhlapuku tarpeen varalta, niin
tuottaa liike kyllä vielä siksi, että voidaan pitää huolta myös vanhan,
jälleen löydetyn ystäväni ulkoasusta. Seis siis — kättä päälle vaan,
ja menkäämme takaisin taloon: loppu selviää kyllä siellä sisällä.
Luulen, että vaimoseni on lopettanut työnsä puutarhassa — oi, häntä
en ole vielä lainkaan ajatellut, ja sinä tahtoisit mennä pois häntä
näkemättä, oppimatta häntä tuntemaan! — Sitä en ikinä antaisi sinulle
anteeksi. Niin, ystävä, minulla on oikea mallivaimo, enkä voi sinulle
sanoa, kuinka onnellinen olen ja kuinka tyytyväisinä toisiimme elämme.
Tule siis vastustelematta, pienessä lehtimajassa on niin mukava jutella
pienen välipalan ja kylmän ryypyn ääressä."

Kaksi miestä, jotka näin keskustelivat, seisoivat kiviportailla
yksikerroksisen, siistiltä näyttävän pikkukaupungin talon oven
edessä. Kuuman kesäkuun iltapäivän kirkas päiväpaiste lepäsi kadulla,
jolla tuskin näkyi yhtään ihmistä. Jokainen arasteli kuumuutta, ja
jollei hänen välttämättä täytynyt mennä ulos, tunsi hän itsensä
onnelliseksi viileässä asunnossaan. Mihin silmäsikään vastapäätä
sijaitsevaan taloriviin, joka lepäsi täydessä auringonvalossa,
olivat ikkunaverhot ja käärekaihtimet alaslasketut, ja harvojen
kauppapuotien akkunatelttaimet kaartuivat alas niin kauvas seinästä
kuin mahdollista. Sieltä näkyi sekatavarakaupan ja maustekauppiaan
kilpi; niiden rinnalla sikari- ja tupakkakauppiaan: loitompaa häämötti
kangaskaupan näytetilkku, ja seuraavan poikkikadun kulmassa komeili
loitolle loistavana, keskelle katukäytävää ulottuvalla, huimaavasti
koukertelevalla rautakannattimella jättiläissuuruinen, kullattu
leijona, jonka mukaan sen takana sijaitseva majatalo ja ravintola oli
saanut nimensä.

Jos taloja tarkasteli lähemmin, täytyi niiden harmooniseen kauneuteen
ja suurkaupunkien ylellisen elämän mukavuuksiin tottuneeseen
tuntua poroporvarillisen yksinkertaisilta ja kaikkea edistyneempää
rakennustaitoa vailla olevilta. Kaikki näytti kuivakiskoiselta,
säännöttömältä, vinolta ja kulmikkaalta. Sitä enemmän täytyi pistää
silmään rakennuksen, joka, melkein keskellä kaupunkia sijaiten, kolmine
uusimpaan tyyliin rakennettuine kerroksineen, pani kuin mikäkin
jättiläinen toiset näyttämään kääpiöiltä. Tämän rakennuksen melkein
koko pohjakerroksen ikkunat olivat suurista peililasiruuduista, joiden
takaa näkyi kaikenlaisia huonekaluja. Kaikilla akkunatelttaimilla ja
sisäänkäytävän puoleisella seinällä oli luettavana sama kirjotus:
"Franz Ehlertin huonekalukauppa".

Suoraan tämän talon vastapäätä sijaitsi ensiksi mainittu pieni talo.
Tämänkin valkeaksi kalkitulle seinälle oli oven yläpuolelle pienin
mustin kirjaimin maalattu kirjotus: "_Wilhelm Schorn, sorvari ja
puuseppä_", saattoi lukea siitä jokainen ohikulkija.

Tämä talo oli kaikessa tapauksessa muhkein vertaisistaan. Jollei se
ollutkaan suurempi kuin useimmat muut, vaikkei se näistä lainkaan
eronnut rakennustavan ajanmukaisuuteen nähden, niin täytyi kuitenkin
kävelijän katseen ennen kaikkia muita viivähtää siinä mielihyvällä.
Ensimäisen kerroksen neljästä ikkunasta loistivat puhtaaksi pestyjen
peilikirkkaiden ikkunain lävitse kauneimmat kukat, joiden näkeminen
sai jokaisen rauhallisesti sykkivän sydämen ihastuksesta värähtämään.
Ja ikkunain puitteet välkkyivät äskettäin siveltyinä tummanvihreällä,
aivan kuin niiden pitäisi muodostaa kukille sopusuhtainen kehys.

Ulko-ovi oli maalattu samalla värillä; paksu messinkinen kääkkä pisti
välkkyvänä esiin tummasta pohjasta. Sen oikealla puolella oli pieni
puoti, jonka näyteikkunasta ja kohtuullisen korkeasta lasiovesta
saattoi nähdä, että vasta nyttemmin oli muuan seinä murrettu, jotta
myymälä suurenisi.

Lasioveen oli sisäpuolelle kiinnitetty mitä erilaisimpia kävelykeppejä.
Pienessä näyteikkunassa oli sopusuhtaisesti järjestettynä kaikellaisia
myytäviä esineitä, jollaisia sorvariliikkeessä tavallisesti on
myytävänä: pitkiä ja lyhyitä piippuja kirjavine nauhoineen ja
tupsuineen, samaten valkosia ja ruskeita savipiippuja. Niiden
vieressä oli merenvaha-imukkeita, yksinkertaisesti ja taitehikkaasti
vuoltuja. Ja ikkunan editse juoksevassa nuorassa riippui porsliinisia
piipunpesiä, joihin oli maalattu kauniita nais-, metsästys- ja muita
kuvia. Kaikenlaisia koruesineitä oli riveissä ja ruoduissa maassa.

Ei tomuhiukkastakaan ollut esineillä havaittavissa, kaikesta tunsi
järjestystä rakastavan ihmisen käden. Katu oli pikemmin kaupungin
laidalla, mutta varsinaisen liikekaupungin asukkaat torin varrella,
kaupunginosassa, jossa suuret, loistavat myymäläholvit sijaitsivat
ja missä varakkaimmilla ja ylhäisimmillä oli tapana tehdä ostoksensa
— eivät edes hekään voineet mennä sorvaripuodin ohitse heittämättä
tarkastavaa, mieltynyttä katsetta näyteikkunaan. Ja milloin ne
tarvitsivat joitakin Wilhelm Shcornin tavaroita, silloin saattoi lyödä
vetoa sadasta yhtä vastaan, etteivät he kammoksuneet kulkea pitempää
taivalta, sillä he tiesivät ostettujen esineiden mukana tuovansa kotiin
tietoisuuden siitä, että olivat kohtuullisella hinnalla vaihtaneet
lujia tavaroita.

Yksi niistä miehistä, joiden keskustelua kuuntelimme, oli Wilhelm
Schorn, mainitun pikkutalon omistaja; toisen nimi oli Gustav Rassmann.

Schorn oli kolmikymmeninen mies. Soikeahkoilla, hieman kalpeahkoilla
kasvoilla oli säännölliset piirteet; lyhyeksi leikattu tummanvaalea
täysiparta antoi kasvoille todellisen miehekkään leiman. Vahva,
kiharainen tukka peitti pään ja osan korkeata otsaa. Hänen vartalonsa
oli tuskin keskikokoista pitempi, hoikka, vaikkakin lujarakenteinen;
sentähden näytti hän suuremmalta kuin oikeastaan oli. Hartiat olivat
tavallista enemmän koholla, kaula näytti sentähden sisäänpainuneelta,
selkä hieman kumaralta. Eri ammattien tehtäväin tuntijat, jotka
voivat työmiehen ulkonäöstä kohta päättää, mitä hän tekee, tietävät,
että korkeat hartiat johtuvat alituisesta työskentelystä höylä- ja
sahauspenkin ääressä — enimmäkseen höylän heilutuksesta. Wilhelm
Schorn oli paitsi sorvaamista oppinut muunkin puusepän ammatin ja
pikkukaupungissa löytänyt siinä määrin tilaisuutta sen harjottamiseen,
että hänellä oli vakituista työtä kahdelle kisällille.

Niinpä oli hänellä naapurilleenkin, huonekalukauppias Franz Ehlertille
milloin sitä milloin tätä tehtävää ja oli sentähden tämän kera
säännöllisissä liikesuhteissa.

Esiintymisessään oli hän hieman avuton, kuten tavallisesti henkilöt,
jotka aina ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja sentähden tuntuvat
vähän tyhmiltä.

Vaikka Schorn olisi pukeutunut soreimpaankin muotipukuun, ei hän olisi
voinut konsanaan kieltää ammattiaan.

Sininen esiliina riippui sittenkin hänen edessään, hengessä näyttäytyi
se jokaisen silmiin. Se ei jäänyt pois, vierailipa hän naapuristossa,
seisoi puotitiskinsä ääressä tai kenties iltapäivisin pistäytyi
hetkiseksi "Kultaiseen leijonaan" lukemaan tuoreimpia pääkaupungin
sanomalehtiä.

Aivan toisellainen oli Rassmann ulkonäöltään.

Hän oli itse sanonut ainaiseksi jääneensä retkaleeksi. Ja ottaen
huomioonsa hänen ulkoasunsa tällä kertaa täytyi tunnustaa hänen olevan
oikeassa.

Hän näytti rappeutuneelta ja repaleiselta — täydelleen tuuliajolle
joutuneelta, kuten henkilö, joka on tottunut paremmissa olosuhteissa
elämään ja koettaa vielä kurjuuttansakin pukea eräänlaiseen loistoon.

Mutta vaikka muodinmukainen pystykauluksensa olisi näyttänyt vieläkin
likaisemmalta, vaikka hänen sinisilkkisessä kravatissaan olisi ollut
tahroja vieläkin enemmän, vaikka hänen kesätakkinsa olisi näyttänyt
vieläkin haalistuneemmalta ja enemmän nukkavierulta, hänen housunsa
ja hänen saappaansa vieläkin kuluneemmilta ja vahamaisemmilta — olisi
häntä nähdessään sentään jokaisen täytynyt olla sitä mieltä, että
hän oli mies, jolla oli sivistystä ja älyä ja joka tunsi seuraelämän
muodot. Erittäinkin miellytti ja kiinnitti hänen kasvojensa henkevä
leima. Kasvoja koristi hyväkasvuinen täysiparta, piirteet olivat
hienot, mutta niitä uursivat hurjan intohimon jäljet; lisäksi tulivat
vaihtelevat kasvojen ilmeet, jotka antoivat hänen eleilleen jotakin
epävakaista.

Jos Rassmannin kasvojen alituisista liikkeistä olisi saanut päättää
jotakin hänen sisäisiin tuntoihinsa nähden, niin olisi tullut siihen
päätökseen, että hänen rinnassaan täytyi käydä erilaisten tunteiden
lakkaamaton vaihtelu, tunteiden, joita hän koetti ulkomaailmalta
salata, mutta joka kuvastui hänen kasvoistaan ja silmistään. Rypyt
hänen kas voissaan, se seikka, että hänen yhä vielä aukoton tukkansa
alkoi harmaantua, tekivät hänet vanhemmaksi kuin hän oli, sillä hän oli
vain kaksi vuotta vanhempi kuin Wilhelm Schorn.

Tehtyään viimeisen vaatimuksensa jälleenlöydetylle ystävälleen, tarttui
Schorn tämän käsivarteen ja koetti vetää häntä puoleksi hellävaroen,
puoleksi väkivetoon mukanaan.

Mutta Rassmann ponnisteli uudelleen vastaan ja silmäili pukuaan. Sitte
sanoi hän:

"Mutta en tiedä, rakas ystävä — sinä saat hävetä minun tähteni; ja mitä
ajatteleekaan rouvasi, kun näkee minut tässä asussa, minut, jota hän ei
lainkaan tunne!"

Wilhelm Schorn nauroi tällöin.

"Eikö tunne sinua? Jos se on ainoa huolesi, niin silloin ovat
kärsimyksesi lopussa. Vaimoni tietää vallan hyvin, kuka Gustav Rassmann
on, hän vain ei tähän päivään asti ole miestä nähnyt, vaikka usein
on ilmottanut sitä haluavansa. Luuletko sitte, ettemme lue täällä
sanomalehtiä emmekä tiedä, mitä tapahtuu ulkona suurissa kaupungeissa,
varsinkin pääkaupungissa, jossa kaikki suuret asiat tapahtuvat?
Kuinka usein olen kertonutkaan hänelle sinusta, kun sattumalta luimme
nimesi jonkin suuren kokouksen kertomuksesta. Sinustahan on tullut
koko oppinut, kuten sanotaan, silloin voit kyllä käsittää, kuinka
henkeään pidättäen vaimoni kuunteli, kun kerroin että olet ollut
kanssani samassa koulussa, joka minun valitettavasti täytyi jättää
niin aikaisin; ja että me pääkaupungissa kymmenen vuotta sitte olimme
jo parhaat ystävät. Ylipäänsä ajattelee hän samoin kuin mekin, siis —
mutta tuolla hän jo on, nyt ei auta mikään rimpuileminen."

He olivat jo puutarhan ovella, kun Schorn huusi äänekkäästi:

"Hannaseni, Hannaseni — missä olet?"

Peremmältä puutarhasta tuli oven eteen näkyviin vaalea puku ja heleä
ääni vastasi:

"Täällä, Wilhelm! Tulen jo."

Rouva Schorn aikoi juuri astua ulos ovesta, kun hän paitsi miestään
huomasi vielä vieraankin olevan tulossa luokseen. Se pidätti hänet,
mutta pani hänet uteliaasti silmäilemään valosta puolipimeään esimajaan.

Ja hänen miehensä huusi edelleen iloisen vallattomasti, vetäen
Rassmanin mukanaan:

"Hannaseni, Hannaseni, auta minua, muuten muuttaa hän vielä mielensä ja
kääntyy ympäri. Arvaas vain, kenen tuon, minkä rakkaan muuttolinnun,
jota toivottavasti emme toistaiseksi päästä pesästämme."

Rouva Schorn ei voinut selittää miehensä huimapäisyyttä; hän vastasi:

"Mutta Wilhelm, kuinka sen voisin tietää."

Nyt tuli näkyviin pari lapsenkasvoja, joista toiset kuuluivat
hoipertelevalle kiharapäiselle kolmivuotiaalle pojalle ja toiset
viisivuotiaalle, mitä suloisimmalle, valkokiharaiselle tytölle. Poika
oli kaikesta päättäen juuri ponnistellut vetääkseen perässään raskaasti
kuormitettuja pieniä santarattaita, mutta oli siinä onnistunut niin,
että nyt makasi maassa pitkin pituuttaan ja osa rattaiden sisällöstä
puolialastomilla säärillään. Hän alkoi surkeasti huutaa, pikku siskon
auttaessa häntä jälleen nousemaan, muttakun hän älysi pitkäpartaisen
vieraan miehen, lakkasi hän heti itkemästä ja hiipi äitinsä taakse,
pitäen pelokkaasti kiinni tämän hameesta; tyttönen sillävälin katsoi
suurin silmin vieraaseen.

Molemmat miehet olivat astuneet puutarhaan.

Pieni mäyräkoira, lasten uskollinen leikkitoveri, joka tähän asti
oli rauhallisesti maannut päiväpaisteessa, hypähti jalkeille kovasti
haukkuen ja yritti hyökätä Rassmannin kimppuun.

"Hiljaa, Ami, tiedä huutia!" sanoi rouva Schorn, mutta elukka, joka
muuten totteli jokaista käskyä ja pian tuli tutuksi, ei tänään
hyökkäysinnoissaan ottanut talttuakseen. Raivossaan lainkaan
asettumatta koetti se tarrata Rassmannin sääreen, ja vasta kun Schorn
pontevasti ärähti: "Koetapas — mars matkaasi!" ja huiskasi uhkaavasti
kädellään, vetäytyi koira syrjään; mutta murina, jolla se väistymistään
säesti, ilmaisi selvään, että se odotti ainoastaan ensi tilaisuutta
hyökkäyksensä uudistaakseen.

Schorn, josta elukan vihaisuus oli hullunkurinen, todennäköisesti
siksi, että hän harvoin näki Amia tällä tuulella, sanoi nauraen
Rassmannille:

"Katsos vain rakkia! Se käyttäytyy aivan kun sinä olisit pahin
vihollisemme etkä kotimme tervetullein vieras."

Sitten kääntyi Schorn vaimoonsa, joka, odottamattomasta käynnistä yhä
hämillään, seisoi syrjässä vierasta katsellen.

"Hannaseni, tässä hän on — kukas muu kuin Gustav Rassmann, rakas,
hyvä Gustavini, hyvän asiamme esitaistelija, jonka ovat Berlinistä
karkoittaneet; tuskin oli tie hänet tuonut kaupunkiimme, kun hän tahtoi
taas lähteä, sellainen veitikka", — hän, nauroi uudelleen — "aivan kuin
sinua ja minua ei täällä olisikaan. Ja tiedätkös, miksei hän tahtonut
viivähtää talossamme? Siksi, että hän luulee, ettet sinä tunne häntä —
sinäkö et häntä tuntisi sanomalehdistä ja minun kertomuksistani, hahaha
— moista puhetta!"

Schorn näytti aivan hullaantuneelta uudistuneesta ilosta ja hyvästä
tuulesta. Sitte sanoi hän jälleen:

"Niin — ja tässä, Gustav, on rouvaseni, vaimokultaseni, onneni,
kaikkeni. Ja lyökää nyt kättä, tervehtikää toisianne ja tulkaa hyviksi
ystäviksi."

Samaan hengenvetoon lisäsi hän:

"Mutta olinhan melkein unhoittaa — nämä pienokaiset tässä. Willy,
Lise, tulkaas tänne ja antakaa setä Rassmannille kättä — Willy, miten
muljotatkaan noin, setä Rassmann ei ole mikään musta mies."

Pieni kiharapää, joka yhä vielä piteli kiinni äitinsä hameesta, ei
juuri näyttänyt olevan isänsä kera samaa mieltä, sillä hän alkoi
jälleen itkeä ja tähysteli ympärinsä etsien mäyräkoiraa, ikäänkuin tämä
vastarinnassaan olisi hänen parhain ystävänsä.

Ja ikäänkuin Ami olisi hänet ymmärtänyt, alkoi se uudelleen haukkua ja
tuli parilla hyppäyksellä Rassmannin luo.

Mutta Schorn lopetti poikaansa nähden jutun lyhyeen. Hän otti tämän
syliinsä ja painoi pitkän suutelon pyöreäposkisen pojan suulle. Se
näytti palauttavan Willyn suunnilleen, sillä hän rauhottui ja silmäili
pelottomasti pitkäpartaista miestä sinisillä silmillään. Mutta kun
tämäkin tahtoi antaa hänelle suutelon, ryöstäytyi hän irti ja peitti
kasvonsa isänsä olkapäähän.

Ja Schorn sanoi jälleen nauraen:

"Se pitää sinua myös vihollisena ja pahana vieraana."

Rouva Schornin kasvoilla huomasi ilmeistä iloa Rassmannin nimeä
mainittaessa.

Uteliaisuus hälveni pian sydämellisiin tulotervehdyksiin.

"Mikä yllätys", sanoi hän, laskien kätensä Rassmannin käteen. "Oi,
mieheni on minulle kertonut niin paljo teistä, ettette ole minulle niin
vieras kuin kenties luulette. Olkaa sydämellisesti tervetullut."

"Siinä nyt näet, mitä jo sanoin", puuttui Schorn samassa puheeseen.
Sitte pyörähti hän ympärinsä kolmivuotias poikansa käsivarrellaan,
kuten mies, joka on erittäin hilpeällä tuulella.

Gustav Rassmann oli kumartanut ystävänsä rouvalle: samassa muisti hän
taasen rappeutuneen ulkoasunsa. Hänet valtasi äkillinen häpeän ja
epämiellyttävyyden tunne.

Kuinka saattoikaan hän tietää, että hänen aatetoverinsa rouva näytti
tuollaiselta!

Rouva Johanna Schorn oli viehättävä rouva. Ainoa vilkaisu riitti
huomatakseen Rassmannista, että hänellä uhraavan toimintansa ohella
ihmisoikeuden puolustamiseksi riitti aina aikaa myöskin naiskauneuden
ihailuun. Ja Berliinissä, hienostuneiden nautintojen ja hillittömän
elämän Babelissa, oli hän tottunut antamaan intohimoilleen ja
itsekkäisyydelleen täyden vapauden — hän, joka tuomitsi ihmissydämen
itsekkäisyyttä.

Kuinka oli Schorn, ulkonäöltään niin yksinkertaisen poroporvarillinen
pikkukaupunkilaisen perikuva, saanut tällaisen rouvan?

Kun Rassmann sai ensi vaikutuksensa tästä sirosta ja kuitenkin
kukoistavasta valkoverisestä naisesta ja sitten heitti katseen
kulmikkaan ja kömpelön ystävänsä kyyristyneeseen selkään, ei hänen
mieleensä voinut olla heräämättä tämä kysymys.

Ja kuinka sievästi hän oli puettu! Heleä kesäpuku sopi hänelle
moitteettomasti, vyötärö oli solakka ja rinta kuin taltalla veistetty.
Lumivalkea kaulus puki kaunista kaulaa oivallisesti ja väljistä
hihoista helottivat käsivarret kuin rusottavat alabasterit. Kasvot
sitten, hieman aistillinen suu, säännöllisesti muodostunut nenännykerö
ja suuret ruskeat silmät! Tämän odottamattoman näyn edessä joutui
Rassmann äkkiä hämmennyksiin. Hän näki miehen onnen, kuuli lasten
sydämellisen naurun, näki puutarhan kukkasloiston ympärillään ja
hänestä tuntui tosiaan kuin hän olisi pienessä paratiisissa. Ja hän
kuitenkin oli vain halveksittu olento.

Ja jälleen tunsi hän hunningolle joutuneen ulkoasunsa — selvemmin kuin
koskaan tämän naisen vastassa, joka seisoi kuin tuores ruusu hänen
edessään!

Hän sammalsi muutamia sanoja pyytäen anteeksi — ettei hän "juuri
näyttänyt parhaimmalta", ja niin edelleen; Schorn keskeytti hänet kohta:

"Lörpötystä — kylliksi siitä jo, Gustav! Ikäänkuin vaimoni ei
ajattelisi samoin kuin sinä ja minä. Sinä olet hyvän asiamme marttyyri,
ja kuka sinut on tehnyt siksi? Ei kukaan muu kuin vastustajamme. Mutta
meidän keskuudessamme olkoon tunnussanana: 'Yksi kaikkien, kaikki yhden
puolesta. Mikä minun on, on myös sinun.’ Ja silleen jääköön. Etkö
sinäkin ole sitä mieltä Hannaseni?"

"Kyllä, Wilhelm."

Vaimo nyökäytti päätänsä, mutta tuli sangen vakavaksi.

Schorn jatkoi;

"Sentähden, Gustav, lyö kättä kanssani ja vielä kerran vaimonikin
kanssa. Ja kuten nyt teemme sinulle pyhän lupauksen, että pidämme
sinua parhaana ystävänämme luonamme parempiin päiviin saakka, niin tee
myös meille mieliksi ja jätä kaikki toimeentulon huolet toistaiseksi
mielestäsi. Aika tuo neuvoja — ja sanon sinulle, että se päivä on
koittava, jolloin meidän aatteemme toteutuvat ja rehellinen työ pääsee
oikeuteensa. Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni
kaikki ihmiset onnelliseksi, ja minä puolestani toivon itselleni vain
sen verran, että voin vaimoni ja lasteni kera elää tyytyväisenä; mitäs
siitä vaikkapa minun täytyisi tehdä työtä enemmänkin kuin nykyisin
teen; juuri työstä, näetkö, saan siunauksen maailmassa. — Kättä siis,
eikä sanaakaan enempää."

Schorn oli puhunut jommoisellakin innostuksella; huomasi jokaisesta
sanasta, että niillä tarkoitettiin totta.

Rassmann ojensi hänelle vain äänetönnä kätensä; rouvalle samoin.

Silloin tuli Schorn jälleen entiselle hauskalle tuulelleen. Hän sanoi:

"Mutta nyt joutuin, Hannaseni, anna tytön huolehtia kahvista, meidän
kai on paras jäädä lehtimajaan. Käske noutaa myös leivoksia äläkä
unhota kisällejä. Tänään on juhlapäivä, sentähden en enää liikautakaan
kättäni. Meillä on yllinkyllin puhuttavaa."

Ja rouva Schorn riensi taloon taluttaen Liisaa kädestä, jollaikaa nuori
mestari, poika yhä käsivarrellaan, istuutui ystävänsä kera varjoisaan
lehtimajaan.

Vielä illan tullen istuivat he siellä ja keskustelivat kaikenlaisista
asioista ja tuumista. Rouva Schorn kuunteli äänetönnä miesten
keskustelua, heittäen vain silloin tällöin sanan väliin. Mutta kun hän
kohotti katseensa, lepäsivät Rassmannin silmät yhä hänen kasvoillaan.

Myöhään viedessään ystäväänsä makuulle ei Schorn voinut olla
kysäsemättä:

"No kuinka miellyttää sinua vaimoni, enkö ole hyvin valinnut?"

Ja kun Rassmann nyökkäsi, lisäsi toinen:

"Niin, jokainen sanoo samaa. Ei, sinun on vain päästävä tietämään
kuinka viisas hän on. Hän oli mestarivainajani ainoa tytär ja tämä talo
hänen isänsä tämän eläessä. Olen tosiaan onnellinen ja tyytyväinen —
nuku makeasti, hyvää yötä. Jumala varjelkoon sinua kattoni alla."



II


Schorn oli sosiaalidemokraatti ruumiineen ja sieluineen. Jokainen
kaupunkilainen tiesi sen. Toiset sanoivat häntä uneksijaksi, toiset
kohauttivat olkapäitään, jos heidän mieltään kysyttiin, ja vaikenivat
mieluummin, ennenkuin rupesivat arvostelemaan miestä, joka vuosien
kuluessa oli osannut saavuttaa heidän kunnioituksensa. Niin, Schornia
kunnioitti jokainen, joka hänet tunsi.

Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa kuin jokainen muukin tunnollinen
kansalainen: hän maksoi veronsa suurimmalla säntillisyydellä, hän
koetti voimiensa mukaan edistää kunnan yhteistä hyvää. Hän ei koskaan
jäänyt kenellekään velkaa, oli ahkera, kelpo työmies; hän rakasti
vaimoaan ja lapsiaan, hän huolehti heidän puolestaan aamusta iltaan ja
tuli siten perheenisän ihanteeksi; hän oli kohtelias jokaista kohtaan
eikä siinä suhteessa tehnyt eroa köyhän ja rikkaan välillä — yhä oli
hän sama vaatimaton ja aulis ihminen. Hän eli hiljaa kotioloissaan ja
taitti siten jokaiselta juorulta kärjen jo edeltäpäin. Jos hänellä
oli kadehtijoita, niin olivat he sellaisia hyvässä mielessä, eivät
kadehtineet häntä hänen huolettoman elämänsä, vaan hänen vaatimattoman
vaimonsa, hänen onnensa tähden. Hänen teoksiaan kysyttiin, hänen
vakavia hintojaan pidettiin arvossa, verkkaan, mutta varmaan versoi
hänen hyvinvointinsa.

Ja sentään oli hän sosiaalidemokraatti!

Lauvantai oli ainoa päivä viikossa, jona Schorn iltaisin palkat
maksettuaan näyttäytyi "Kultaisen leijonan" tarjoiluhuoneessa. Hän teki
sen vain mieliksi kisälleilleen, jotka ajattelivat samoin kuin hänkin.
Työhuoneessa keskusteli hän heidän kanssaan sosialismin suurista
päämääristä, sikäli kuin hän miesten kanssa voi ymmärtäväisesti
keskustella. Mutta niin pian kuin hän läksi kotoaan ja oli porvarien
seurassa, oli Schorn mies, joka esiintyi täysin puolueettomana.
Politiikasta ei hän puhunut puolta sanaakaan, sosiaaliset kysymykset
näyttivät hänelle olevan sivuasioita. Mutta säännöllisesti sai
puoluerahasto häneltä kannatuksensa, ja myötätuntoisella ymmärryksellä
seurasi nuori mestari puolueensa salaista järjestymistä.

"Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni kaikki ihmiset
onnellisiksi", oli hän sanonut Rassmannille, ja näillä sanoilla hän oli
sanonut korkeimman mitä hänellä oli sanottavaa.

Kaikessa onnessaan ja tyytyväisyydessään puuttui häneltä ainoastaan
yhtä: ystävää, todellista ystävää. Vaikkakin hänen vaimonsa oli
hänen kanssaan yhtä sielultaan ja mieleltään, oli hän rajotetussa
vaikutuspiirissään usein kaivannut miestä, jonka henki olisi voinut
häntä elähyttää, joka olisi yleisinhimillisistä harrastuksista
ajatellut samoin kuin hänkin, joka siinä puolipimeässä, jossa hän
ajatuksineen haparoi, olisi ollut hänen uskollisena saattajanaan,
samaan päämäärään pyrkivänä johtajanaan.

Rassmannista luuli Schorn nyt tämän ystävän löytävänsä.

Tämän miehen, joka oli saanut nimen puoluejohtajana, joka vuosikaudet
oli seissyt keskellä taistelua maailman hyvyyksistä, jota kohden kerran
olivat innostuneina kohonneet tuhannet känsäiset työläisnyrkit — hänen
kanssaan saisi hän nyt asua saman katon alla, hänen kanssaan puhua,
vaihtaa ajatuksiaan, pitää hänet aivan yksinään.

Nämä näköalat säteilivät kultaisessa päiväpaisteessa Schornin silmiin;
tämä vain oli enää puuttunut hänen elämässään.

Oi, hän oli nyt tosiaan onnellinen, tämä uneksija sinisine
esiliinoineen! Hän voi tuskin odottaa seuraavaa päivää, joka uudestaan
vahvistaisi hänen tulevaisuuden toiveensa. Yöllä voi hän tuskin nukkua
— niin paljo oli hänellä ajattelemista toverinsa menestyksestä.

Gustaf Rassmannin täytyi ennen kaikkea saada uusi puku. Anivarhain
oli Wilhelm Schorn jo ystävänsä kamarissa. Hän oli ensin ajatellut
omaa parasta pukuaan, mutta Rassmann oli lihavahko ja Schorn solakka
rakenteeltaan. Ja sitte tehdä _hänelle_ sellainen tarjous? Ei — Schorn
oli vähällä itsekseen punehtua.

Käynti kaupungin kauppapuodeissa teki Rassmannista jälleen yhdellä
iskulla esiintymiskelpoisen miehen.

Kotitaipaleella sanoi nuori mestari iloissaan:

"Sinä olet sentään muhkea mies, Gustav; Hannaseni sinua tuskin enää
tunteekaan."

Hän nauroi ja vihelteli tyytyväisenä itsekseen.

Niin, Rassmann oli jälleen muhkea mies. Peili vaatekaupan
pukeutumishuoneessa oli sen sanonut hänelle kohta, kun hän oli
vaihtanut vanhan ihmisensä uuteen.

Kulettiin paitakaupan, hatuntekijän ja viimeksi jalkineliikkeen
ohitse. Joka kerta poikettiin sisälle. Wilhelm Schorn, jota kaikkialla
tervehdittiin ystävällisesti, tarttui taskuunsa ja pani kirkkaat
taalarit pöytään.

Kun he olivat ulkona jälleen, paketit kainaloissa, katsoi Gustav
Rassmann olevan syytä tarttua seuralaisensa käteen ja alkaa puheen
sanalla "kiitos". Schorn näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi
yksinkertaisesti:

"Tee minulle mieliksi, äläkä puhu siitä. Mikä on minun, se on sinun.
Silleen jääköön."

Rassman vaikeni ja näytti hieman tyytymättömältä. Povessaan tuntui
hänestä kuitenkin rajattoman hyvältä.

Heidän tullessa yhä lähemmäksi asuntoaan, seurasivat heitä ruutujen
takaa uteliaat katseet. Samoin kadulla kulkijatkin pysähtyivät
katselemaan heidän jälkeensä.

Schorn ajatteli kohta erästä vakavaa asiaa ja häntä alkoi ensi kertaa
arveluttaa.

Jokaisella pikku paikkakunnalla on sananlasku rakkaiden lähimmäisten
uteliaisuudesta järjestelmällisesti käytännössä.

Suurkaupungissa saattavat ihmiset vuodet pitkään kulkea saman eteisen
kautta asuntoihinsa ilman että molemminpuolinen mielenkiinto ulottuu
pitemmälle kuin nimeen, säätyyn ja pinnalliseen tuttavuuteen.
Tervehditään toisiaan, koskei tahdota rikkoa kohteliaisuuden vaatimusta
vastaan; siten ovat naapurivelvollisuudet täytetyt. Ei tiedetä, kuka
menee naapurin perheeseen tai sieltä tulee, eikä siitä välitetäkään.
Ensi kerroksen vuokraaja ei usein tiedä, kuka toisessa asuu, ja
ihmettelee vihdoin hyvät ajat kun naapurina on vanha tuttava. Ollaan
niin varovaisia kuin mahdollista, ei mennä ketään liian lähelle, mutta
sentähden vaaditaan samaa naapureiltakin oikealla ja vasemmalla.
Jokaisella on aikaa ajatella ainoastaan omia asioitaan.

Pienessä kaupungissa tapahtuu aivan päinvastoin.

Kaikki outo pistää silmään ja pysyy kauvan mielessä. Ei tyydytä
ottamaan asioita sellaisina kuin ne ovat; pidetään velvollisuutenaan
ottaa hartaimmasti osaa jokaiseen tavattomampaan tapaukseen, vaikkapa
se koskisi katkerinta vihamiestäkin, ja pistää jalosukuinen nenänsä
jokaiseen kattilaan rakkaiden lähimmäisten liedellä.

Jokaisessa vieraassa, joka kenen tahansa luo asettuu, pelkäävät he
porvarillisen rauhansa häiritsijää ainakin niin kauvan, kun he ovat
kaikkien kahvikekkerisääntöjen mukaan panneet hänen sukunsa pataluhaksi
aina seitsemänteentoista polveen.

Jo seuraavan päivän aamupuolella kerrottiin koko naapuristossa:
"Schornille on tullut vieraita Berliinistä."

Tyttö, joka palveli nuorella mestarilla, eräs kuusitoistavuotias
orpolapsi, oli uutisen ensiksi kertonut aamulla leipurissa.
Leipurimestarin rouva oli vienyt uutisen sekatavarakauppaan, ja mitä
rouva siellä tiesi, sen tiesi koko kaupunki.

Schorn ajatteli tätä naapurien uteliaisuutta ja asetti sen yhteyteen
ystävänsä tulevaisuuden kera. Rassmann oli nimeltä tunnettu innokkaana
agitaattorina, hän kuului pääkaupungista karkotettuihin; ja jollei
hieman huoleton poliisi olisikaan puuttunut hänen oleskeluunsa täällä
— kunnialliset poroporvarit seuraisivat häntä askel askeleelta,
nähdäkseen "vaarallisen ihmisen" kasvoista kasvoihin. Schornin puoti ei
tyhjentyisi pitkiin päiviin, tunkeilevat vieraat ostaisivat kentiesi
jotakin viidelläkolmatta pennillä, mutta samasta hinnasta olisi heille
vastattava sata kysymystä. Ei — niin ei saanut olla, Rassmannin täytyi
saada elää levossa ja rauhassa.

Hänen ystävänsä ja yhä uudestaan hänen ystävänsä! Oli jotakin
aivan liikuttavaa siinä tavassa, jolla nuori käsityöläinen osoitti
kunnioitustaan häntä etevämmälle hengelle: jokaisella eleellä, joka
sanalla, joka menettelytavalla.

"Kuules, rakas Gustav", sanoi hän äkkiä, ennenkuin he olivat vielä
saapuneet kotiin: "minun täytyy sinut ilmottaa poliisille. Eikö sinulla
ole veli, joka on kauppias ja nimeltään Anton?"

Rassmann myönsi sen ja katsoi kysyvästi saattajaansa.

"Sepä oivallista", jatkoi Schorn, "silloin saat käydä hänestä. On
parempi niin. Silloin olet vapaa ikävyyksistä. Poliisi tuntee minut
— he uskovat minun sanaani. Sanomme yksinkertaisesti, että vierailet
täällä toistaiseksi katsellen tilaisuutta jäädäksesi tänne kokonaan."

Rassmann naurahti, kysyen sitte hieman pilkallisesti:

"Pelkäätkö huonossa huudossa olevaa agitaattoria majottaa kattosi alle?
Silloinhan on vielä aika toteuttaa eilinen aikeeni."

Hän heitti pikaisen syrjäsilmäyksen Schorniin: tämä puuttui, peläten
että ystävänsä ymmärtäisi häntä väärin, jälleen puheeseen:

"Mutta Gustav, mitä ajattelet minusta! Tämä käsi, joka sinut on
toivottanut tervetulleeksi, kuivuu ennen kuin sallii taivuttaa
hiuskarvaasikaan kattoni alla. Tarkotan sinun hyvääsi. Tahdon
pitää sinut oikein kauvan. Mutta sinä et tunne uteliaisuutta
pikkukaupungissa. Emmekö saavutakin enemmän, jos näytämme viattomilta?
Sinun pitämiseen luonani olen velvollinen puolueen tähden. Ja sitä
oikeutta en tahdo menettää", lisäsi hän hymyillen.

Rassmann käsitti, että Schorn tosiaankin tarkotti hänen hyväänsä.

Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Olet ymmärtäväisempi kun minä. On tuleva aika, jolloin voin sinulle
palkita sen mitä nyt minulle teet."

Nuori mestari näytti jälleen tyytyväiseltä.

Äkkiä oli hän saanut uuden aatteen.

"Tiedätkös", sanoi hän, "kuinkahan olisi, jos antaisimme sinun ihmisten
silmissä käydä liiketoveristani? Voisit silloin monta kertaa huolehtia
minun puolestani ja saisit samalla tilaisuuden oppia tuntemaan ihmisiä
lähemmin. Huonekalukauppias Ehlert vastapäätä on luvannut minulle
työtä enemmän kuin ennen; aion ottaa vielä pari kisälliä. Voisit ottaa
puusepäntyön johtaaksesi — sellaiseen oppii pian. Sinä olet oivallinen
näöltäsi ja ymmärrät puhua. Siten saat samalla lujan pohjan jalkojesi
alla ja sinusta tulee riippumaton mies."

Hän oli sanonut tämän puoleksi leikillä, ei kai itsekään ajatellut
sitä tosissaan; sitten naurahti hän vanhaan sydämelliseen tapaansa
tälle "hullulle tuumalle, jolla saattoi sivellä hunajaa ihmisten suun
ympärille."

Schornilla oli valmiina tuhansia tuumia, kuinka hän tekisi ystävänsä
elämän miellyttäväksi. Lopulta ei hän tiennyt itsekään mikä olisi
parasta.

Mutta Rassmannia näytti tämä tuuma miellyttävän. Täytyihän hänen toki
tehdä jotakin ystäväänsä auttaakseen; juuri tämän rouvan tähden tunsi
hän itsensä velvoitetuksi — hänen, jonka hän olisi tahtonut säästää
näkemästä rappeutunutta ulkoasuaan, vaikka hänen olisi täytynyt antaa
kymmenen vuotta elämästään!

Hän sanoi vakavuudella, joka ei näyttänyt teeskennyltä:

"Olen jo ajatellut, kuinka voisin olla sinulle hyödyksi, ja suoraan
sanoen miellyttää aatteesi minua suuresti. Lopultakin opettelen minä
vielä puusepän ammatin", päätti hän itse-ivalla.

Ja Schorn, joka tuumansa oli vain sentähden esittänyt leikillään, ettei
hän uskaltanut ajatellakaan hemmotellulle ja sivistyneelle ystävälleen
jotakin tehtävää omassa liikkeessään, tervehti ilolla Rassmannin
suostumusta. Hän sanoi vilpittömästi:

"Kas niin, niinhän on kaikki selvillä. Olemmepa siten ansainneet hyvän
aamiaisen. Hannaseni odottaa kai meitä. Tosiaan, tuolla hän jo seisoo
puodin ovella ja viittoo meitä kohden."

Rouva Schorn näytti tänään vielä viehättävämmältä kuin edellisenä
päivänä. Rassmannin ainakin täytyi niin tuumia itsekseen. Mitä useammin
hän nuorta rouvaa katseli, sitä paremmin tämä häntä miellytti — kuten
ihmeen ihana kuvapatsas, jossa joka kerta katsellessaan huomaa uutta
suloa.

Nuorella mestarinrouvalla oli kylliksi hienotunteisuutta ollakseen
huomaamatta muutosta uuden kotiystävänsä ulkoasussa. Hän ei ollut tätä
aamulla vielä nähnyt, hänen tervehdyksensä oli sentähden erittäin
sydämellinen. Rassmann kuvitteli aivan, että rouva oli ilmeisesti
ilostunut hänet nähdessään.

Hän nousi ylös huoneeseensa ja pukeutui. Kaikki sopi oivallisesti.
Kun hän sitten neljännestunnin jälkeen astui aivan ujoilematta
vierassaliin, heittäen katseen suureen peiliin kaapin päällä, myhäili
hän omalle kuvalleen ja kumarsi sille. Siten oli hän saanut takaisin
hyvän humorinsa, vanhan humorinsa niiltä päiviltä, jolloin oli
palkattuna agitaattorina. Viime aikoina olikin tämä humori hukkunut
kaikenlaisiin puutteihin, tyytymättömyyteen itseään kohtaan ja
salaiseen raivoon tovereita vastaan, jotka olivat hänet hylänneet ja
kehottaneet "itse auttamaan itseään".

Tosiaan, ken hänet eilen oli nähnyt kyyristyneenä neljännen luokan
rautatievaunun nurkkaan äännetönnä hautomassa omia tuumiaan,
epävakainen katse täynnä vihaa ja halveksumista kaikkea kohtaan
ympärillään, ja nyt olisi nähnyt hänet jälleen edessään moitteettomassa
puvussa, peilikirkkaista saappaista muodinmukaisimpaan kravattiin ja
siististi kammattuun tukkaan saakka — hänellä olisi ollut silmiensä
edessä elävä kuva aiheesta: "Kadotettu ja pelastettu sielu". Malli oli
kyllä jäänyt samaksi, ainoastaan toisella tuulella ja toisessa puvussa.

Mitä kaikkia voikaan neljässäkolmatta tunnissa muuttua ihmisen
elämässä! Suuri tahto, jota kohtaloksi kutsutaan, on pyörähtänyt kerran
ympärinsä, ja ken seisoi ylhäällä, makaa alhaalla käsiään väännellen,
ja ken makasi alhaalla puoleksi muserrettuna, hänet temmataan jälleen
ylös ja toitottaa hän täysin keuhkoin torveen.

Tätä kohtalon käännettä ajatteli Rassmann filosofisella
välinpitämättömyydellä palatessaan vielä kerran huoneeseensa.
Lattialta sattuivat hänen silmiinsä vanhat vaatteensa: kuluneet housut
ja ompeleistaan ratkennut takki. Niin musta kuin kangas oli, niin
mustana irvisteli hänelle kurjuus näistä vanhan Gustav Rassmannin
jätteistä. Hänestä oli kuin näkisi omien kasvojensa pilkistävän esiin
tästä tummasta kasasta — menneiden päivien kasvot, epätoivon ja
turvattomuuden ilmeineen.

Kovalla potkauksella singotti hän nämä kurjuutensa todistajat kauvas
luotaan, aina huoneen pimeimpään nurkkaan, ikäänkuin siten osottaakseen
inhoaan, jota niiden näkeminen hänessä herätti.

"Äh, mitäs siitä! Uusi elämä kukoistaa raunioista!"

Lausuen ääneen nämä lohdutussanat meni Rassmann aamiaiselle puutarhaan.

Jaa, hän oli saanut takaisin vanhan humorinsa.

Schorn ei ollut pitkiin aikoihin nauranut niin paljon kuin tänään.
Monet kerrat taputteli hän Rassmannia olalle ja sanoi:

"Kas niin, sellaisena miellytät minua, tämä on sinulta enää puuttunut,
jotta pakolaisuutesi kävisi sinulle keveäksi. Muun teemme kyllä _me_,
eikö totta, Hannaseni?"

"Oi kyllä, minä ainakin koetan tehdä parhaani, jottei herra Rassmann
pienessä pesässämme tulisi alakuloiseksi eikä saisi koti-ikävää
pääkaupunkiin."

Rouva puhui niin soinnukkaasti ja sanansa valiten, että Rassmannin
täytyi jälleen vertailla aviopuolisoita toisiinsa.

Kun puodin ovikello soi ja nuori rouva meni sinne, sanoi Schorn
ystävälleen:

"Eikö totta, sinä ihmettelet, kuinka hienosti hän puhuu ja ymmärtää
kaiken mitä sanot. — Niin, niin, hän ei ole tuhma. Hän on käynyt hyvän
koulun, siitä ovat hänen vanhempansa pitäneet huolen."

Jäätyään aamiaisen jälkeen Rassmannin kera kahdenkesken, tarttui hän
taskuunsa, otti sieltä parisen taaleria ja sanoi:

"Tässä, Gustav, ota tämä toistaiseksi pieniä menoja varten. Minä
tiedän, että olet tottunut toiseen elämään kuin me puolipöperöt
pikkuporvarit. Katsele kaupunkia ja mene pariksi tunniksi 'Kultaiseen
leijonaan'; siellä löydät tuoreimmat lehdet. Lue ne tarkoin ja kerro
sitte minulle mitä puolueestamme kirjotetaan. Minä olen nyt jo saanut
aamunaukkuni, minun täytyy mennä työhön."

Ja painaessaan rahat toverinsa käteen lisäsi hän vielä hyväntahtoisesti
kehottaen:

"Älä vain myöhästy päivälliseltä! Syömme kahdentoista aikaan; Hanna
voisi panna pahakseen, jos myöhästyisit."

Hän uhkasi hymyillen sormellaan. Rassmann antoi taalarien kadota
taskuunsa.

Hän kiitti tosin, mutta se kuului siltä kuin olisi Schorn siihen
puoleksi velvollinen.



III


"Maiset onnenlahjat ovat yleensä sangen epätasaisesti jaetut. Ne,
joissa olisi miestä nostamaan maailman pois saranoiltaan, eivät
tiedä mihinkä päänsä kallistaa, ja ontot päät lepäävät pehmeillä
tyynyillä. Toiset naulitaan ristiin ja näkevät paratiisin vain etäältä
häämöttävän, ja toiset kävelevät ja siellä poimivat kultaisia hedelmiä.
Toiset kylvävät aina, eivätkä koskaan niitä, toisilla on aina sato
kypsänä heidän koskaan kylvämättä."

Tällainen oli Rassmannin elämänkatsomus. Hänessä olivat syynsä,
jotka veivät hänen olemassaolonsa ristiriitoihin ja tekivät hänen
periaatteelliseksi pessimistiksi.

Mutta tämä oli vaarallisin kaikista elämänkatsomuksista, sillä siihen
sisältyi kommunismin evankeliumi, jonka kannattaja ja puoltaja Rassmann
oli — vielä vaarallisempi ja harkitun julma sentähden, että se pani
yhdenvertaisuusapostolin tekemään pelottavan vertailun: hänen oman
hurjan elämän-asemansa ja Schornin, hänen herkkäuskoisen toverinsa
onnen välillä.

Tämä oli leikkaus lihaan, joka näytti ammottavalta. Haavoja ei vielä
polttanut, mutta eräänä päivänä alkoivat ne vuotaa verta.

"Sinä olet päässyt hyvinvointiin, olet rakentanut pesäsi, ja minä olen
iäksi jäänyt retkaleeksi", — ja se että Rassmann tunsi tämän totuuden,
se teki sen kaksinkerroin alastomaksi ja rumaksi.

"Kellään ei ole oikeutta ylellisyyteen, kun lähimäiseltä puuttuu
tarpeellisinkin." Miksi täytyi Schornin, työteliään, yksinkertaisen
Schornin, jo heti ensi päivänä muistaa tämä pelottava lause? — Hänen,
joka sentään joka sunnuntai pani kukon pataan ja jolla oli talo ja
tavaraa!

Rassmann oli köyhimys sanan varsinaisessa merkityksessä: hän joutui
taakaksi, ystävänsä taakaksi — mutta hän ei hävennyt, sillä "mikä on
minun, se on sinun!"

Täytyihän hänet säilyttää puolueelle!

Kävi niin, kuten Schorn oli tahtonut. Rassmann söi hänen kanssaan
samassa pöydässä, makasi hänen kanssaan saman katon alla, ystävänsä
vaatetti hänet: Schorn oli tehnyt hänet ryysyläisestä siistiksi
mieheksi. Schorn teki hänelle vielä enemmänkin: antoi hänelle
päivittäiset taskurahat.

Suuri toveri meni säännöllisesti aamupäivisin mestarin kera
aamunaukulle "Kultaiseen leijonaan"; kun viimeksi mainittu puolen
tunnin kuluttua palasi sieltä jokapäiväiseen työhönsä, silloin jäi
toinen vielä istumaan ja tilasi uuden lasin, sillä hänen piti lukea
tarkoin lehdet, olla aina "_au fait_" politiikasta ja sosiaalisista
kysymyksistä, kuten hänellä oli tapana sanoa ja kuten Schorn sen
kertasi päivästä päivään rouvalleen. Tämä "_au fait_" miellytti nuorta
mestaria aivan erityisesti. Se kuului niin ylhäiseltä ja tehosi häneen
kuten kaikki mikä tuli tämän "etevän hengen" suusta. Illan tullen sitte
alkoivat Schornille kosteikot hänen päivittäisen, rasittavan työnsä
erämaassa. Sorvauspenkin surinassa höylän suhahtelussa ajatteli hän
näitä virkistyksen hetkiä ja seurasi työhuoneen seinäkellon viisareita.

Suuri oli hänen nautintonsa, kun hän kuuli sitte Rassmannin puhuvan
"suuresta päämäärästä!" Tämä ymmärsi kaiken purkaa sujuvaan
sanatulvaan, selittää asian muutamilla sanoilla, jottei Schorn, usein
pala suussaan, voinut olla sanomatta:

"Ollapa parisen sataa sinunlaisiasi ja sitte puhevapaus maassa —
luulen, että silloin olisi toisin asiamme laita."

Samalla hän taputti vierastaan olalle, joten hän aina vahvisti sanansa
ja joka jo oli tullut tavaksi.

Rassmann torjui ylistyksen sorealla kädenliikkeellä, vuoli tulitikusta
itselleen hammastikun ja alkoi puhua puolueen johdosta.

Hän puhui vakuuttavalla äänellä ja kertoi, mitä painavia sanoja hänellä
oli puoluejohdossa sanottavana — hänellä, joka kuitenkin sisimmässään
toivoi koko sosiaalidemokraattisen puolueen johtosakin alimpaan
helvettiin, koska tämä eräänä päivänä unhotti, miltä täytyi tuntua
palkatusta agitaattorista, joka tähän asti oli saanut kuusikymmentä
taaleria kuukausittain ja kolme taaleria päivittäin matkarahoiksi,
ja jolta eräänä päivänä oli koko ihanuus mennyttä, koska julkisten
kokousten kieltämisen jälkeen oli puoluerahastossa tapahtunut kirottu
vähentyminen.

Tosiaan, päämajan herrat tiesivät, missä olivat ja surivat ensin omasta
parhaastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä, hän sai mennä! Ja niin kävi
sadoille muillekin. Mutta hän oli kerran lukeva lakia — hän tahtoi
näiltä naamioiduilta porvareilta reväistä heidän naamionsa köyhien ja
kurjien, nälkäisten ja puutteellisten nimessä!

Berliinissä oli hän kerran sanonut: "Tulee aika, jolloin
ryysyköyhälistö elää ja tekee tilin sivistyneen luokan kera."

_Tämä_ oli hänen salainen tunnussanansa. Hän uneksi salaisesta
julistuksesta työläisille, aikoen yhdellä iskulla tuhota nykyisen
johdon auktoriteetin. —

Hänen ihanteensa oli vallankumous, julkinen, verinen vallankumous, joka
yksin saattoi viedä kommunistiseen ihannetilaan. Mullistus oli suorin
tie siihen, kaikki muu oli hänen mielestään pahasta. Jos jo omaisuus
oli varkautta, kun kerran puolue oli sen julkisesti kirjottanut
lippuunsa, silloin suoraa tietä päämäärään, sillä suorin tie on paras!

Ja kaikkiin näihin tuumiin yhtyi Schorn itsetiedottomasti. Rassmann
oli hänestä mies, joka kykeni kommunismin muuttamaan teoriasta
todellisuudeksi.

Niin puhui Rassmann sitten aina ystäviensä, suurten miesten nimessä.

"Tarkotamme oikeastaan tätä"... "Aiomme tehdä tätä ja tätä"... "Aiomme
jonkun aikaa olla vaiti, ettei meistä mitään kuulla, ja sitte tehdä sen
ja sen tepposen" j.n.e.

Tämän "me" kuuli Schorn mielellään ystävänsä huulilta, sillä siitä
puhui puolueen suurten henkien kaikkea käsittävä tahto, suurten
henkien, joita kohtaan hän tunsi sanomatonta kunnioitusta.

Hän tuli silloin joka kerta niin hyvälle tuulelle, että hän ensi
tilaisuudessa vei Rassmannin syrjään ja kysyi: "Tarvitsetko rahaa?"
Kun toveri teki silloin eleen, joka ei näyttänyt kieltävältä eikä
myöntävältä, silloin tiesi Schorn kylliksi. Hän oli pistänyt
kätensä taskuunsa ja huomannut, että hänellä sattui olemaan vain
pientä rahaa. "Odotas hetkinen", sanoi hän ja meni kiireimmittäin
kassalleen palatakseen takaisin suurempien rahojen kera. Eihän hän
toki voinut martyyrille tarjota paria groschenia! Samalla katsoi
hän ympärilleen, huomasiko hänen vaimonsa mitään. Olihan hän herra
talossa, saattoi tehdä mitä tahtoi, mutta olisihan sentään Rassmannista
ollut epämiellyttävää, jos kolmas henkilö olisi tiennyt hänen
riippuvaisuudestaan.

Kerran kysyi Schorn vaimoltaan: "No, Hannaseni, miten ystävämme sinua
miellyttää?"

Rouva Schorn vastasi viattomasti:

"Hän on kelpo mies, niin huomaavainen ja aulis. Ja hänellä kai on
hyvä sydän, koska hän puoltaa köyhien oikeutta ja kärsii kaiken
mielipiteidensä tähden. Luulen, että sinulla on tosiaan hänessä ystävä."

Schornista oli yhä miellyttävämpää, kun hänen vaimonsa arvostelu
Rassmannista kävi hänen omansa kanssa yhteen.

Hannalla oli tosiaan syynsä puhua kiittävästi heidän kotiystävästään.

Naiset arvostelevat usein miehiä sen huomaavaisuuden mukaan, jonka
heiltä saavat osakseen. Olihan nuori mestarin rouva sanonut itsekin,
että Rassmann oli huomaavainen ja aulis.

Hän olikin siihen mestari. Aamuisin auttoi hän rouva Schornia vetämään
ylös puodin raskaita ikkunanverhoja. (Sitä Hannan mies ei ollut
koskaan ajatellut, kun hän oli ollut jo tunnin työssään työhuoneessa).
Sitte oli hän kovasti puuhissaan vierassalissa kukkien kera, joita
hän ei koskaan unhottanut kastella. Pöydässä, jossa kaikki kävi niin
yksinkertaisesti, että jokainen seremonia olisi näyttänyt miltei
loukkaukselta, ei hän koskaan unhottanut milloin sitä milloin tätä
pikkupalvelusta. Hän teki sen luonnostaan lankeavalla auliudella, joka
nuorelle rouvalle oli aivan uutta. Miehensä puolelta ei hän ollut
sellaiseen tottunut, eikä kelpo rouva ollut sellaista odottanutkaan.
Nyt tarjottiin sellaista hänelle yhtäkkiä ja se miellytti, häntä, se
teki Rassmannin hänen silmissään miellyttäväksi mieheksi, ilman että
hän sillä tahtoi vähimmässäkään määrin surettaa miestään. —

Ensi aikoina meni Rassmann ainoastaan aamupäivisin "Kultaiseen
leijonaan", sitte käytti hän siihen hetkisen päivällisen jälkeenkin ja
vihdoin sai hän tavakseen mennä sinne illoinkin.

Ravintolan renki, joka aina ventturoi portin tienoilla, ainoa viinuri,
joka päivät päästään istui nurkassa pyyhinliinansa käsivarrellaan ja
nukkui, palvelustytöt kyökissä, isäntä ja hänen vaimonsa — he tunsivat
muhkeapartaisen herran heidän parhaaksi kantavieraakseen ja tervehtivät
häntä suurimmalla kunnioituksella: he kaikki tiesivät, että tämä muhkea
mies heleässä kesäpuvussa, "Wilhelm Schornin hiljainen liiketoveri",
oli tullut Berliinistä suurin aikein laajentaa liikettä yhdessä nuoren
sorvarimestarin kera ja harjottaa sitä oikein liikemiehen tapaan.

Aatetoverit olivat tosiaankin tehneet sen sopimuksen, jonka Schorn oli
esittänyt pelätyn agitaattorin hyväksi.

Pienessä, hiljaisessa kaupungissa, jossa ei ollut tehtaita eikä
teollisuuslaitoksia, oli sosiaalisen liikkeen vastakaiku tullut varsin
heikosti kuuluviin. Sosiaalidemokraattinen agitatsioni oli kuohunut
ohitse jälkeä jättämättä, — se ei voinut löytää täällä riittävää
sytykeainetta.

Tosin kaupungin muurien sisällä eli Schorn, veljeyden puolueen sitkeä
kannattaja, joka ei koskaan puhunut sanaakaan mielipiteistään ja
kuitenkin olisi antanut henkensä valtiollisen uskontunnustuksensa
puolesta — mutta hän loi yleensä vaaraton mies, joka ei olisi tehnyt
pahaa kärpäsellekään: rautainen luonne, jolla oli lapsen tunteet.
"Hän on uneksija" — silleen jäi aina, kun tästä sosialidemokraatista
puhuttiin.

Sentähden ei olisi ollut lainkaan aihetta panna suurta painoa
Rassmannin kuuluisuuteen työväen apostolina, kirjottaa hänen nimeään
muistoon porvarillisen järjestyksen vihamiehenä. Jo titteli "kauppias",
jonka hän liitti nimeensä, antoi hänelle viattoman vivahduksen,
ja hänen elinhaluinen esiintymisensä ei jättänyt lainkaan tilaa
oletukselle, että oltiin valtiollisesti vaarallisen miehen kanssa
tekemisissä.

Kuinka olisivatkaan hyvät poroporvarit voineet kommunistista
kansanyllyttäjää kuvitella muuten kuin hurjana metsäläisenä, hirvittävä
seiväs kädessä ja sormissa tuumanpituiset tikarinmuotoiset kynnet.
Sellaisena oli oikean sosialistisen puoluejohtajan muotokuva nähty
pilalehdissä ja samalla ajateltu punaista kukkoa katolla.

Jos he olisivat useammin nähneet Rassmannin hyenankatseen, eivät he
kentiesi olisi niin paljoa hänen ulkomuodostaan antaneet; mutta tämä
katse näyttäytyi vain silloin, kun Schornin toveri oli yksin ja hautoi
omia mietteitään. Omituinen katse: väijyvä ja villi, äkkiä epävakaisen
harhaileva, jos agitaattoria odottamatta häirittiin ajatusjuoksussaan.
Ja Rassmannilla oli usein omituisia ajatuksia — mustia, pahoja
ajatuksia, jotka loihtivat hänen silmiensä eteen irvikuvan, yhdistetyn
onnesta ja kurjuudesta.

Kun kunnon Schorn oli ystävälleen maalannut niin kauniilla värillä,
miten tämä heidän hiljaisessa toverielämässään saattoi liiketuttavain
kanssa seurustellessaan yhdistää hyödyllisen huvittavaan, ei hän
suinkaan ollut ajatellut, kuinka vähän taipumusta Rassmannilla oli
näitä nuoren mestarin hyvää tarkettavia tuumia vakavasti täyttämään.

Ensi viikkoina näytti tosin "hiljainen liiketoveri" suurella
harrastuksella ryhtyvän toverinsa hommiin. Hän kävi milloin tämän,
milloin tuon liiketuttavan luona; mutta yleensä tämän harrastuksen
herätti vain halu päästä vapaasti seurustelemaan kapakkain
tarjoilijatarten kera, jollaisia kaupungissa oli myös muutamia.

Niin tapahtui esim., että hän tarvitsi jonkun asiakäynnin tekemiseen
koko aamupäivän.

Schornin ei pistänyt päähäänkään ruveta tämän johdosta otsaansa
rypistelemään. Hän pysyi samana hyväntahtoisena ihmisenä, joka iloitsi
sydämestään siitä, että hänen ystävänsä näytti pikkukaupungissa
voittavan yhä suurempaa mieltymystä.

Kaikkein enimmän Rassmannia veti "Kultaiseen leijonaan" se seura, jota
hän siellä tapasi.

Siellä oli ennen kaikkea parturi tai "kähertäjä ja hiusten leikkaaja",
kuten hänen liikekilvessään sanottiin, nimeltään Pätzoldt. Herra
Antonius Pätzoldt oli pieni hullunkurinen olento, jota nähdessään joka
kerran tunsi halua pistää hänet taskuunsa ja kotona näytellä tanssivana
nukkena jossakin kamiinin tai kirjoituspöydän reunalla joutohetkien
virkistykseksi.

Hän oli viiden kasvattamattoman nulikan isä, kaikki ijältään alle
kymmenen, ja saattoi hän sanoa vaimoaan Xantippan kaukaiseksi
sukulaiseksi. Hänen liikkeensä kävi hyvin, hänellä oli paljo
liiketuttavia kaupungissa, niin että hän saattoi pitää kaksi juoksevaa
apulaista ja yhden "salongissaan", mutta herra Pätzoldtilla oli se
olosuhteihin katsoen ikävä ominaisuus, että hän kaasi usein ja paljo
viljanmehua kurkkuunsa. Tämä paha intohimo oli vienyt kähertäjän
ja hiustenleikkaajan siihen, että hän jätti liikkeensä tykkänään
apulaisten varaan, ja käytti hyväkseen jokaisen mahdollisen hetken,
mennäkseen "Kultaiseen leijonaan" tyhjentämään ravintolaisännän
olutvarastoa niin pian kuin mahdollista. Pahat kielet tosin väittivät,
että rouva Pätzoldtin syy oli pääasiallisesti, kun parturi niin usein
meni jättiläisjanoaan sammuttamaan, mutta sitä ei voi mennä varmasti
takaamaan: ainoastaan se oli yleensä tunnettua, että pikku kähertäjä
tunsi kauheaa pelkoa lastensa äidin edessä.

Kuten parturien jalon ammattikunnan monenkin jäsenen laita on, niin
oli myöskin herra Antonius Pätzoldt paljo lukenut mies, jonka pää oli
ahdettu täyteen kaikenlaista puolitietoa, jotka hän oli hankkinut
siihen aikaan kun hän oli vielä paikassa ja odotti kundeja. Etupäässä
oli hän kiintynyt historian "verisiin käänteihin", ja näistä varsinkin
vallankumoukselliset tapahtumat häntä miellyttivät. Niin oli muunmuassa
Ranskan vallankumous ja sen aikainen hirmuhallitus tehnyt häneen syvän
vaikutuksen ja antanut hänelle paljo ajateltavaa yksinäisinä hetkinä,
jolloin hän saattoi antautua filosofisiin mietelmiin.

Vallankumouksen ajan monista verenjanoisista miehistä kiinnitti
erittäinkin Marat hänen mieltään ja herätti hänen ihailuaan.

Se näyttää tuskin uskottavalta, mutta se on todella niin: tavallisessa
elämässä niin viaton herra Antonius Pätzoldt, joka niin hirveästi
pelkäsi aviopuolisonsa epähelliä kosketuksia, unelmoi Maratista ja
tämän teoista, miehen, jonka kanssa hänellä oli yhtäläistä ainoastaan
kuivettunut olentonsa.

Jo aikoja sitte oli tämä pieni verenhimoinen ja olutjanoinen mies, joka
eräinä hetkinä kärsi juoppohulluudesta, tullut siihen mielipiteeseen,
ettei nykyinen valtiojärjestelmä enää kauvemmin kelvannut. Jos hänestä
olisi riippunut, niin olisi hän mieluimmin antanut määräyksen à la
Marat, jotta neljänkolmatta tunnin kuluessa maailman ruhtinaat ynnä
korkea aateli ovat armotta telotettavat. Hän ei vain tiennyt, kuinka
hän pääsisi tähän täysivaltaisuuteen. Oi, herra Antonius Pätzoldt,
_alias_ Marat toinen, olisi ollut hirmuinen, jos vain olisi saanut
kansantribruunin valtikan käsiinsä. Silloin olisi hän näyttänyt
vaimolleenkin tämän oikean paikan kotona! Vaimolleen! Herra Antonius
Pätzoldtin täytyi joka kerta vavahtaa kauhusta, kun hän tällaisia
kuvitellessaan tuli ajatelleeksi vaimoaan. Tämä oli niin kuninkaallinen
mieleltään ja uneksi prinsessoista ja heidän myötäjäisistään, ja hän
— — Sellaisina hetkinä sukelsi Charlotte Cordayn varjo tikareineen
verenjanoisen kähertäjän silmien eteen: nyt näytti pikkuherrasta, kuin
kasvoilla olisivat hänen rouvansa piirteet.

Herra Antonius Pätzoldt oli asunut kaupungissa vasta kolme vuotta;
ennen oli hän pitemmät ajat viettänyt suuremmissa kaupungeissa,
niinpä parisen vuotta Berliinissäkin. Vaikkakin pikku parturi piti
itseään lujana tasavaltalaisena, niin olivat toki sosiaalidemokratian
kommunistiset aatteet saaneet vastakaikua hänen mielessään,
hänestä vain, kuten tiedämme, kulki "koko historia" liian
vitkaan ja rauhallisesti. Ilman giljotiinia ei herra Pätzoldt
voinut voimassaolevan yhteiskuntamuodon kukistusta ajatellakaan;
salaisuudessa oli hän jo paljon vaivannut päätään, koettaen keksiä niin
jättiläissuuruista murha-asetta, että sillä yhdessä sekunnissa saattoi
sähkövirran avulla katkaista tuhansia päitä. Painamalla nappia, joka
soitti Marseljeesia.

Vaikkakin tämä hirmuinen mies murhaavine ajatuksineen oli jäänyt
pääkaupungissa jokseenkin yksin tai parhaimmassa tapauksessa, kun häntä
oli katseltu päästä jalkoihin niittänyt kaikuvia naurunpurskahduksia,
oli hän kuitenkin osottanut vilkasta halua liittyä säännöllisiin
työväenyhdistyksiin ja erityisellä mieltymyksellä niihin, joissa
puhujat räikeimmin värein toivat nykyisen yhteiskunnan kieroudet
ilmoille. Vaikkakin herra Antonius Pätzoldtin mielestä näistä puheista
liian usein puuttui sana "veri" ja viittaus giljotiiniin ja bastiljin
myrskyihin — niin oli hänelle jo sekin erityinen tyydytys, että
hengessään sai kuulla köyhälistön "jylhäkaikuisen marssin".

Näissä yhdistyksissä oli hän kuullut Rassmanninkin puhuvan; juuri
tämä kommunismin kannattaja _comme il faut_ miellytti häntä parhaiten
tulevaisuudenvaltion agitaattoreista. Pienen kähertäjän mielestä
oli tämän sosiaalidemokraattisen johtajan puhetavassa järjestelmää,
ja herra Pätzoldtista tuntui usein, ikäänkuin sanojen takana, joita
agitaattori säkenöiväin kipinäin tavoin singotteli puhujalavalta,
piilisi kamala tuli ja kuluttava hehku, jonka täytyi vain varoa
voimassaolevia lakeja, jottei päässyt hillitönnä purkaantumaan esiin ja
panemaan kaikkea voimassaolevaa tuhoavaan paloon.

Tämä oli hänen mielensä. "Jos se voisi mitä tahtoisi", sanoi herra
Pätzoldt usein hiljaisuudessa itsekseen, "niin hallitsisi hän verellä,
ja sekös vasta oli kissanpolskaa!" Marat toisen täytyi silloin
ehdottomasti pudistella itseään ja ajatella sitä sielunheimolaisuutta,
joka hänet yhdisti yhdenvertaisuuden apostoliin.

Usein oli tämä koomillinen herra koettanut lähennellä suurta miestä,
jonka kaunopuheisuutta hän vertasi pelottavaan Dantoniin, mutta aina,
vaikkapa siihen olisi näyttänyt tarjoutuvan paraskin tilaisuus, oli
jotakin tullut väliin.

Ja nyt oli kohtalo leikillisyydessään tahtonut, että hän näki jälleen
Rassmannin, niin usein ihailemansa agitaattori Gustav Rassmannin
vuosien jälkeen täällä poroporvarillisen pölyisessä kaupungissa, joka
välitti viisi ihmiskunnan onnesta, tapasi hänet erään kauppiaan ja
Schornin liiketoverin naamion alla ja saattoi tulla hänen ystäväkseen.

Sinä päivänä, jona tämä tapahtui, meni herra Antonius Pätzoldt
juhlatuulessaan niin pitkälle, jotta aikoi vaimolleen näytellä
todellista Maratia, mikäli pelkästä diktatuurista oli kysymys, mutta
siitä seurasi vain, etteivät naapurit parhaalla tahdollaankaan
voineet olla kuulematta, kuin rouva Pätzoldtin ääni pauhasi ennen
kuulumattomalla voimalla ja painolla, laususkellen mitä pahimpia
laatusanoja.

Tästä taasen seurasi, että loukattu aviomies kourasi liikekassaansa
vielä syvemmälle kuin muulloin ja astui vaimonsa eteen kauheasti
uhaten, että hän tästä lähin menisi jo aamusta pitäen "Kultaiseen
leijonaan" ja iltaisin joka kerta tekisi hirveän tilin, josta ei
kuitenkaan käynyt aivan selville, tarkottiko hän viime sanoilla veristä
kostoa, vaiko vain juomalaskuaan ravintolassa; kaiketikin jälkimäistä,
sillä kuten kaikkina muinakin iltoina, hiipi hän myös tänä iltana
varpaisillaan vuoteeseen, jotteivät "kuningasmieliset" ennenaikaisesta
vallankumouksesta, nimittäin tuolien, pöytien ja kehtojen kumoamisesta,
saisi aiheita käsittää "hirveää tiliä" väärin ja kääntää sen kärkeä
päinvastaiseen suuntaan.

Oi, herra Marat toinen oli urhoollinen mies, joka jo usein elämässään
oli asettanut veitsen monen jättiläisen kurkulle, kun hänen täytyi ajaa
heidän partaansa.

Rassmannista ei ollut lainkaan mieluista, että juuri tämä mies, jota
"Kultaisen leijonan" kantavieraat pitivät narrinaan ja huvittelivat
hänen kustannuksellaan, että juuri tämä mies tunsi hänen oikean
elämänasemansa; mutta hänen nykyisessä asemassaan täytyi hänen
näyttää hyvää naamaa huonossa pelissä. Lopulta löysi hän herra
Antonius Pätzoldtista ihmisen, joka hullunkurisuudellaan auttoi
häntä kuluttamaan aikaa ja piti huolta siitä, ettei hän tullut
mielipiteilleen uskottomaksi, vaan piti kommunismin suuret päämäärät
aina pienoismuodossa silmäinsä edessä.



IV


Niin, herra Antonius Pältzoldt piti huolen siitä, että Rassmann piti
silmäinsä edessä maailman kurjuuden, erittäinkin omansa.

"Kultaisen leijonan" vierashuoneihin kuului pieni huone, joka oli
muista erillään ja johon kulettiin pienen kasvitarhan kautta. Täällä
oli kommunistin ja tasavaltalaisen vakituinen kohtauspaikka.

Täällä pelattiin ja maisteltiin, ja täällä esitti Marat toinen maailmaa
järkyttävät suunnitelmansa, jotka panisivat Europan valtaistuimet
vapisemaan. Täällä antoi pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja
hengessä määräyksensä, joiden rinnalla Parisin vallankumouksellisen
tuomioistuimen määräykset yhdeksännen termidorin edellä näyttivät
pelkältä lastenleikiltä.

Milloin Schorn oli saapuvilla aamuryypyllään, puhuttiin myöskin
uusimmista valtiollisista tapahtumista, sitte löi pieni herra Antonius
Pätzoldt vielä pienemmän nyrkkinsä raivoissaan pöytään ja huusi
vihanvimmoissaan, joskin hillityllä äänellä:

"Kansalaiset, asiain täytyy muuttua, meidän täytyy tehdä _tabula rasa_.
Minä ehdotan tietä giljotiinille, ilma on liian kuiva."

Kohta tämän jälkeen vingahti hän piipittävällä äänellään kahden muun
huoneen lävitse tarjoiluhuoneeseen ja tilasi uuden lasin olutta.

Tästä verenjanoisesta miehestä oli ilma aina liian kuiva.

Ja yhä uudelleen löi hän nyrkkinsä pöytään, jotta lasit hyppivät, puhui
pelottavia sanoja: "Minä olen valmis katusulkuihin, meidän täytyy tehdä
_tabula rasa_".

Rassmannia, joka pohjaltaan kuului kuokkavierasluonteihin, jotka
kaikesta ajattelevat kyynillisellä välinpitämättömyydellä, kunhan
heille itselleen vain käy hyvin, huvitti sydämestään tämä "hullu
kääpiö", mutta hänellä olivat aina valmiina nämä paljon merkitsevät
sanat:

"Odota, rakas tohtori, aika tuo neuvon. Muuten on meidän tunnussanamme:
kaikki lainsäädännön tietä, väkivalta viimeksi."

Karkotettu agitaattori ei unhottanut koskaan, että hän täten oikeastaan
lausui Schornin mielipiteen ja että nuori mestari oli saapuvilla
kuulemassa. Mutta hänen sydämensä synkissä sopukoissa, siellä mistä
ihminen yksikseen lukee pienen sanan "lurjus", uinaili tunne, joka
salaisuudessa imi itseensä pienen suurisuun ajatukset ja olisi ilolla
tervehtinyt "_tabula rasa'_a".

Schorniin tekivät "hullun kääpiön" elkeet vastenmielisen vaikutuksen.
Tämä personoitu ilvenäytelmä, täynnään juomahimoa, laiskuutta ja
suurisuisuutta, joka ajatteli vapautta karhunnahkoihin kääriytyneenä,
ei voinut kovan työn mieheltä voittaa ainoatakaan hyväksymisen hymyä.

Hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka sellainen mies kuin Rassmann
saattoi olla mieltynyt niin mitättömään seuraan.

Ensi kerran uskalsi hän kiinnittää ystävänsä huomiota muutamaan
kohtaan tämän elintavoista; mutta hän teki sen epävarmalla, puoleksi
pelokkaalla anojan äänellä, joka yhä luulee seuraavaa sanaa sanoessaan
menevänsä liian pitkälle.

Rassman, joka ei koskaan pudonnut satulasta ja jolla oli valmiina
sata vastaväitettä jokaisen mahdollisuuden varalta, naurahti aivan
yksinkertaisesti ja vastasi:

"Mutta tämä ilvehtijä — älähän mitään, hän huvittaa minua." Sitte
lisäsi hän vakavasti:

"Muuten en voi häntä suututtaa, se voisi olla minulle vaarallista. Hän
saattaisi lörpötellä. —"

Se selvitti Schornille asian. Kuinka hän saattoikaan otaksua, ettei
Rassmann olisi tiennyt, miten oli oikeinta menetellä!

"Sinähän olet ajatellut kaiken, Gustav — oikea diplomaatti."

Siten oli jälleen päästy yksimielisyyteen, ja osottaakseen, kuinka
paha hänen mielensä oli sen johdosta, että oli tälle suurelle miehelle
tehnyt ystävällisen huomautuksensa, jäi Schorn tänään tavallista
pitempään aamunaukulleen, ja kuunteli herra Antonius Pätzoldtin
pelottavia lausuntoja karitsanlempeällä tyyneydellä, ikäänkuin olisi
ollut niiden totuudesta vakuutettu.

Mutta eräänä oluen hurmaamana hetkenä, kun nuori mestari oli jo mennyt
työhönsä, ei Rassmann voinut olla "tohtorille" ilmaisematta jotakin
"huonosta seurasta", jolla tittelillä Schorn oli merkinnyt pienen
kähertäjän.

Agitaattoria olivat Schornin pienet nuhteet kovasti sapettaneet.
Kaikki, mikä vain saattoi muistuttaa häntä riippuvaisuudesta, oli
siemenjyvänen siihen eripuraisuuden puuhun, joka hylätyn ja halveksitun
agitaattorin rinnassa verkkaan, mutta varmasti kantoi hedelmäänsä.

Hän tunsi pakottavaa tarvetta esittää raivoisalle
vallankumoukselliselle nämä sanat "huonosta seurasta" kaikella sillä
ärsyttävällä pilkalla ja peitetyllä loukkaushalulla, joka ulkonaisesti
näyttää aina osaaottavalta, mutta sisimmässään kuohuu ilkeästä riemusta.

Vasta saadun loukkauksen kantaa helpommin, jos sen kaksin kerroin antaa
toiselle takaisin. Marat toinen alkoi heti kiroilla. Oh, hän ei ollut
koskaan voinut häntä oikein kärsiä, tätä naapuri puuseppää ja sorvaria,
joka aina kantoi sinistä esiliinaansa niin vaateliaasti nähtävänä,
ikäänkuin tahtoisi viitata taivaan väriin, jonka hän on tuonut maan
päälle.

"Tämä porvari, hän vasta on oikea laatuaan! Sanon teille, herra
tohtori, (herra Antonius Pätzoldt ei tahtonut kohteliaisuutta pitää
ilmaiseksi hyvänään, ja antoi 'tohtorin' joka tilaisuudessa takaisin)
— sanon teille, meidän kesken sanoen, nykyään täytyy olla varovainen.
Luuletteko tosiaankin, että hän tosiaankin vilpittömästi tarkottaa
asiamme parasta? Hänellä on velaton talo, ajan oloon hän syö itselleen
soman vatsan ja samalla puhuu yhdenvertaisuudesta kaikille. Haha, tämä
porvari, tämä porvari!... Hän pöyhistyy päivä päivältä, ja jos hän
antaa parisen kolikkoa puolueelleen, niin silloinkos hän on tehnyt
aivan ihmeitä köyhien ja kurjien hyväksi. Samallainen rahapohatta
porvari kuin kaikki muutkin."

Velaton talo, porvari — se riitti, jotta Rassmann kuunteli levollisesti
kaikkia epäluuloja Schornia kohtaan.

Marat toinen raivostui yhä enemmän, mitä kauvemmin hän näki Rassmannin
vaikenevan.

"... Mitä olisi hänen tehtävä, jos hän tosiaankin rehellisesti
kannattaisi asiaamme. Ei enempää saisi hänellä olla kuin mitä
välttämättöminä min tarvitsee. Kaikki muu olisi hänen käytettävä
puolueen ja suurten taistelijain ja marttyyrien hyväksi. Oi,
sanon teille, kunnioitettava herra tohtori, jokainen aate on vain
petollisuuden naamio, jollei sitä pyritä teossa toteuttamaan. Ja
juuri sellaiset ihmiset kuin tämä Schorn ovat puolueemme suurten ja
korkeain tarkotusten vaarallisimmat viholliset. Teoriassa näyttelevät
he ihmisystävää ja _in praxi_ ovat he suurimpia egoisteja ja salaisia
mässääjiä."

Ja niin jatkui kotvan aikaa, keskeytyen ainoastaan tilauksiin, jotka
hän teki tarjoilijalle, kunnes hirmuinen mies jälleen tuli vanhoille
soutuvesilleen.

"Sentähden sanon minä, kaikesta on tehtävä _tabula rasa!_ Ken haluaa
joutua vallankumouksellisen tuomioistuimen eteen, aivan _brevi manit!_
Se on aikamme vauhtipyörä, joka tekee lopun porvarillisten koko
sakista... Kaikki on julistettava kansallisomaisuudeksi... Julman
ankarat lait lakkautettavat... Jumala viralta pois, kuten aikoinaan
Ranskassa, silloin se vetelee, _Dixi_."

Marat toinen lörpötteli yhä edelleen ja veti taskustaan suuren
paperinipun, josta hän valmistautui lukemaan joukon määräyksiä.

Rassmann istui kuin kokoonkyyristyneenä ja hautoi omia mietteitään.

"Kansalainen Rassmann, mitä luulette, eikö silloin vetele? Aivan
Maratin tyyliin, se vasta oli mies, lempo soikoon, ihanteeni —"

Ja herra Antonius Pätzoldt vikisi edelleen, yhä siinä luulossa, että
yhdenvertaisuuden apostoli kuunteli häntä tarkkaavaisesti.

Mutta Rassmann, jolle olut oli ajanut punan poskille, hautoi yhä omia
tuumiaan — hymy huulillaan. Niin, hän hymyili tyytyväisenä, helpommin
hengittäen, ikäänkuin olisi juuri keventänyt omaltatunnoltaan tuhannen
sentneriä konnankoukkuja.

Hän tunsi äkkiä halua ilmaista herra Antonius Pätzoldtille erityisen
kiitollisuutensa siitä, että tämä oli lausunut julki sen, mitä hän
Rassmann, oli uskaltanut hautoa vain omassa päässään: mutta hän pääsi
vain niin pitkälle, että kilisti parturiherran kera vapauden maljan.

Lasit kilahtelivat ja Marat toinen huusi huiluäänellään:

"Kansalainen Rassman, alas kaikki porvarit, eläköön kommunismi,
katusulkuja rakentamaan, silloin se vetelee!"

Schorn oli julistettu porvariksi — tuomio oli langennut; kahdella
äänellä, siis yksimielisesti oli se julistettu.

Hänet, joka puhtaasta puolueharrastuksesta uhrasi satoja vuosittain
toverikunnan kassaan, saamatta siitä mitään muuta kuin tavallisen
kuitin kiitokseksi; hänet jonka mielipiteiden vilpittömyys meni niin
pitkälle, että hän ilmaiseksi ja jälleen ilmaiseksi, ainoastaan
oppiakseen tuntemaan toverinsa samanlaista elämänkäsitystä ja
säilyttääkseen hänet puolueelle, hänet julisti tämä samainen ystävä
ja kestivieras sosialidemokraattien enimmän vihaamaan porvarisakkiin
kuuluvaksi, sillä — hänellä oli velaton talo, omaisuus, jollaiset
enimmäkseen olivat kovan työn hikihelmillä kostutetut.

Ja eihän kellään ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin toiselta
puuttuu tarpeellisinkin.

Puuttuiko Rassmannilta tarpeellisin! Ei, mutta hänen ystävällään oli
enemmän kuin hänellä.

Kuinka oli mahdollista, että Schorn, tavallinen, keskinkertainen
ihminen, kuuluva niihin miljooniin nolliin, jotka katoavat maanpäältä
yhtä äänettömästi kuin ovat tulleetkin, ilman että maailman tasapaino
siitä kärsii, kuinka oli mahdollista, että tämä yksinkertainen
käsityöläinen omisti enemmän kuin hän, Rassman, joka henkisine
ominaisuuksineen oli itse osa niistä "suurista aatteista", joiden
puolesta hän taisteli, joiden tähden kärsi, joiden tähden oli lähtenyt
maanpakoon, ja nyt henkisenä voimana oli riippuvainen puhtaasti
aineellisesta, uuden paratiisin julistajana sai sen nähdä vain kaukaa,
kun hänen samanmielinen toverinsa oli jo siellä sisällä?

Ennen olivat tuhatlukuiset joukot häntä elättäneet, nyt eli hän
yhden ainoan jalomielisyydestä, — yhden ainoan, jolla oli maaperä ja
pohja jalkojensa alla ja kuitenkin oli vain ihminen kuten hänkin,
syntynyt alastonna ilman oikeutta tämän maailman nautinnoihin. Tätä
yhdenvertaisuutta nähdessään olisi hän voinut ääneen nauraa.

Mutta niin se on: yhdet kylvävät aina eivätkä koskaan niitä, ja
toisilla on sato aina kypsänä heidän koskaan kylvämättään.

Voi, jospa kerran koittaisi aika, jolloin jokainen voisi kaksin-,
kolminkertaisesti kostaa kärsimistään kurjuuden ajoista!

Hän oli hänet syöttänyt, juottanut, vaatettanut, teki sen joka päivä.
Hän kohteli häntä paremmin kuin hän milloinkaan oli saattanut keltään
toiselta odottaa; hän ei tahtonut häntä työskentelemään, antoi vain
hänelle rahaa, kun hän sitä tarvitsi.

Schorn ei näyttänyt tosiaankaan sanoja: "mikä on minun, se on
sinun", pitävän vain pelkkänä korulauseena, mutta Rassmann näki vain
pikkusormen, joka hänelle täten oli ojennettu. Hän tahtoi toisen,
kolmannen — hän tavotteli koko kättä.

"Mihin hän tarvitsee rahaa, miksi hän olisi jättänyt ne käytettäväksi,
jollei hän käyttäisi niitä hyväkseen?"

Samana minuuttina, jona tämä ajatus pälkähti Rassmannin päähän, tuli se
määrääväksi hänen seuraavalle elämälleen.

Päivälliset taskurahat eivät enää riittäneet. "Kultaisessa leijonassa"
oli isännän liitutaululla, jossa monet muutkin nimet jo olivat
merkityt, piirrellyt Rassmannin nimen yhteyteen joukon numeroita ja
viiruja, joista ainoastaan hän ja hänen velallisensa saattoi saada
selvän.

Tosin oli paksu ravintolan isäntä tehnyt sen sellaisen miehen naamalla,
joka tietää, kenen kera on tekemisissä, mutta kiusallisia sellaiset
velat olivat sentään.

Rassmannin täytyi se suorittaa. Eräänä aamuna katsoi hän ajan sopivaksi
pyytää Schornilta "hieman suuremman" summan. Hän tahtoi tilata
suuremman lähetyksen kirjoja, ja rahat olivat heti lähetettävät.

"... Mutta älä pane sitä pahaksesi. Ne ovat tärkeimpiä kirjoja, mitä
voi saada käsiinsä, asioita, joista toverimme ovat kirjoittaneet,
kirjoja, jotka ovat juuri ilmestyneet."

Rassmann ei ollut erehtynyt: Schorn oli kohta tulta ja liekkiä.

"Uusia kirjoja? Aatteidemme puolesta! Oikein, rakas Gustav, ne täytyy
sinun saada. Sinun täytyy aina olla '_au fait_', eikös se niin ollut?"

Schorn nauroi, ja kun Rassmann nyökkäsi myöntävästi, tunsi hän
sisimmässään ylpeyttä, että hänkin oli osannut sanoa "_au fait_". Sitte
vasta vilkasi hän ympärilleen, oliko hänen vaimonsa saapuvilla ja avasi
kaapin päästäkseen taalereita helistelemään.

"Hänen ei tarvitse siitä tietää, vaimoni näet — tiedäthän millaisia
naiset ovat. Annan sinulle samalla kertaa kaksikymmentä taalaria,
kentiesi johtuu vielä jotakin mieleesi — riittääkö se?"

Rassmann myönsi, ja kun hän tiesi, ettei hänen ystävänsä mielellään
ottanut kiitoksia vastaan, tunsi hän ainakin tarvetta sanoa jotakin,
joka hälventäisi sitä kiusallista tunnetta, jota täytyi tuntea sen, ken
aina toiselta pyytää rahaa.

Hän alkoi puhua eräästä tuumasta, johon hän ryhtyisi, kirjallisesta
toiminnasta, johon hän aikoi antautua.

"... Aion kirjottaa kirjan, joka esittää suuren päämäärämme aivan
uudessa, selvemmässä muodossa; tai oikeammin: _me molemmat_ tulemme sen
kirjottamaan."

Schorn keskeytti hänet ääneensä nauraen.

"Mutta rakas ystävä, moinen aate! Sinä tahdot minua pitää narrinasi!
Minä ja kynä! Ne ovat kaksi eri asiaa. Niin, vaimonikin on sentään
vähin jälillä kirjottamisessa, mutta minä, näine känsäisine käsieni ja
järkiparkoineni — ah, mene tiehesi!"

Schornista oli toverin aate tosiaankin koomillinen; mutta Rassmann,
joka edistyneemmässä ihmistuntemuksessaan heti huomasi, että Schornin
imartelusta saattoi olla jotakin hyötyä, osasi käyttää ystävänsä hyvää
tuulta edukseen.

"Niin en juuri tarkoittanutkaan. Mutta sinä voit olla minun
pääapulaisenani. Sinulla on niin terävä katse ja voisit monessa kohden
antaa minulle hyviä viittauksia. Minä luotan siihen lujasti. Painatamme
sitte kirjan Sveitsissä."

Tämä tuntui Schornista toiselta. Kuten kaikki rehelliset luonteet,
jotka eivät tunne mitään vilppiä, tunsi hän itsensä tosiaankin
imarrelluksi siitä, että niin etevä henki kuin Rassmann piti häntä
kykenevänä kerran auttamaan työtä "suuren päämäärän" hyväksi muuten
kuin rahalla.

"Hm, hm — jos niin tarkotat — sinä viisuniekka — voisit minut
tosiaankin tehdä itserakkaaksi. Mutta sen sanon sinulle, että jollei
kirja mihinkään kelpaa, on se minun syyni."

Ja hän nauroi kuin hupsu mielissään.

Nyt saattoi hänet kiertää sormensa ympärille. Sitä ei tiennyt kukaan
paremmin kuin Rassmann.

Schorn piti yhä vielä rahoja käsissään. Kun hän alkoi lukea seteleitä
ja kovia taalareita Rassmannille, oli tällä vielä jotakin _in petto_.

"Tiedätkös — johtuu mieleeni, että minulla on vielä Berliinissä noin
viiden taalarin velka, jos sinä —"

Schorn tiesi jo kylliksi. Vielä kokonaan kirjallisen avustajan aatteen
valtaamana, sanoi hän:

— Tietysti, tietysti — ei kysymistäkään, rakas poikaseni.

— Tiedätkös, tuon kirjallisen aatteen toteuttamisessa opin minä vasta
sinun mielipiteesi oikein tuntemaan. Siitä tulee hauskaa.

Ja viheltäen veti hän vielä kerran avaimen esille ja suurensi summaa
viidellä taalarilla.

Rassmannilla oli nyt rahaa taskut täynnä. Velka "Kultaiseen leijonaan"
tuli maksetuksi viidellä taalarilla, ja niin jäi hänelle vielä
kaksikymmentä.

Olisipa sekin ollut kaunista, panna nämä kirkkaat rahat kirjoihin!

Pääkaupungissa oli hän viettänyt niin monta hurjaa yötä, miksei samoin
täällä, rehellisen ja uhrautuvaisen väen kotimaassa?

Kaupungin alareunalle, torin varrelle, jossa kapakat naispalvelijoineen
vetivät runsaasti vieraita puoleensa, olivat erääseen huoneustoon,
jossa erittäinkin nuoret miehet tavallisesti seurustelivat, böömiläiset
harpunsoittajattaret asettuneet antamaan konserttejaan.

Se oli vaihtelua elämään ja muistutti jossakin määrin Berlinin
tingeltangelia.

Rassmann muutti tästälähtien vakituisen käymäpaikkansa "Kultaisesta
leijonasta" konserttihuoneustoon.



V


Olipa se hurja ilta, samoin kuin edellinenkin!

Täytyi koettaa näissä maalaisissa herättää kunnioitusta pääkaupungin
tapoja kohtaan. Olut ei siihen enää riittänyt, täytyi juoda viiniä.

Herra Antonius Pätzoldt oli tietysti mukana. Rassmann tahtoi huvitella
oikein perinpohjin, ja mitä enemmän hullutuksia hän kuuli, sitä enemmän
sai hän nauraa.

Talon isännän silmät saivat suuriksi, kun tarjoilijatar, jota Rassmann
jo oli muutamalla lasilla elähdyttänyt, huusi ääneensä tarjoilupöydän
ylitse: "Pullo sampanjaa ja kolme lasia!" Tällaista tapahtui harvoin ja
se sai hänet pulaan.

Mutta kun hän kuuli, kuinka Rassmann neuvoi tyttöä panemaan vielä
"parisen pulloa jäähtymään", tiesi hän neuvon. Näyttäen mieheltä, joka
tiesi minne hänen oli mentävä, otti hän kellarin avaimen koukustaan
ja meni suoraa päätä — viereiseen viinikauppaan ostamaan sampanjaa.
Palattuaan ripusti hän suuren avaimen koukkuunsa sellaisella kolinalla
kuin tahtoisi viitata siihen mielihyvään, jota kieltämättä täytyy
tuntea miehen, joka on tilaisuudessa vakuuttaa pari tusinaa vieraita
viinikellarinsa oivallisuudesta.

Marat toinen ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen maistanut sampanjaa
tilkkaakaan. Kun hän piti lasia kädessään helmeilevine nesteineen,
unhotti hän pariksi minuutiksi giljotiinin ja katusulkujen rakennuksen.
Oikeastaan tuntui hänestä kuin hän olisi oikea porvari, joka mässää
sampanjaa ja ostereita; mutta hän varoi kyllä mainitsemasta siitä
mitään. Vain kerran, kun hän, nähtävästi siinä uskossa, että imi
jonkun mahtavuudestaan kukistetun ruhtinaan verta, oli toisen lasin
kulauttanut alas, erehtyi hän asemaansa nähden eikä puhutellut
vastassaan istujaa "kansalaiseksi", vaan "porvari Rassmanniksi", mutta
sitä koetti hän heti korjata lörpötellen Rassmannille böömitärten
laulun säestykseksi:

"Olisipa ihminen ollut kommuniaikana Parisissa, kun suuret vapauden
sankarit hallitsivat sampanjalla! Lempo soikoon, niin —= silloin
elettiin hienosti! Mutta kun nyt ajattelee, että rahapomot mielensä
mukaan voivat juoda parhaita viinejä ja meikäläinen vain vettä päivästä
päivään, korkeintaan saa joskus siemaista tilkan olutta, silloin tekisi
mieleni ehdottamaan, että —"

Hirmuinen kähertäjä aikoi jälleen ruveta antamaan vallankumouksellisia
julistuksiaan, mutta huomasi samassa, että Rassmann oli uudelleen
täyttänyt hänen lasinsa ja ojensi omansa kilistettäväksi. Se sai hänet
lempeämmälle tuulelle.

Piirissä heidän ympärillään istuivat muut vieraat. Pikku mies hykersi
käsiään riemusta, kun sai vielä kerran jokaiselle näyttää, että he
joivat sampanjaa. Kun Rassmann sitte alkoi kapakkaneidin kera tulla
tuttavallisemmaksi, oli Pätzoldt puolestaan toisten vieraiden luona ja
kuiskutti yhtä mittaa: "... Hän on Schornin uusi liiketoveri... rahaa
kuin roskaa... suuria tuumia mielessä... aikoo perustaa tehtaan tänne
kaupunkiin. Ja elämänintoa hänessä on, kuten hehkua sampanjassa, jota
juomme."

Pikku herra sai oikein ylevälle tuulelle puhuessaan Rassmannin
rikkauksista, joita hän tiesi olevan ainoastaan kuussa. Mutta hän
huomasi sentään, kuinka ihmiset terottivat korviaan ja viiruilivat
Rassmanniin ja sampanjalaseihin.

Eräässä huoneen nurkassa istui iäkkäämpi mies, ilmeisesti juutalaista
tyyppiä, pudistellen yhä päätänsä, kun hän tuontuostakin heitti katseen
viininjuojiin.

Samuel Hirsch omisti torin varrella kenkäkaupan, josta Schorn oli
ystävälleen tunnettuna pukemispäivänä ostanut kenkäparin. Hän oli
Rassmannin nähnyt samana aamupäivänä perin repaleisessa puvussaan ja
tiesi parhaiten miten kähertäjän tiedonannot olivat käsitettävät. Kun
Pätzoldt istuutui hänenkin pöytäänsä ja salaperäisenä aikoi alottaa
lörpöttelynsä, teki Samuel Hirsch kohta vastenmielisyyttä osottavan
kädenliikkeen ja sanoi väärentämättömällä juutalaisella murteellaan:

"Jättäkää se, ei lörpöttä. Mikä herr! Ei ein mark olisi minä häntä
uskonu, jos herr ehrenwerte Schorn ei olema minulle vertrauen sanonu,
hän takaa for sainen Fraind, kun hän tehny häntä hänen toveri. Ei
tekemä techtelmechtel minun kanssa, herr Pätzoldt."

Tämä julkeus oli Marat toisen vähällä jähmetyttää. Sisimmässään oli
hänellä valmiina uusi määräys, joka koski erityisesti erästä tunnettua
herra Samuel Hirschiä, ja hänet oli sentähden, että oli rohjennut
ajatella yleistä mielipidettä vastaan, kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa haastettava tuomioistuimen eteen.

Mutta juutalainen kauppias maksoi laskunsa ja poistui konserttisalista.

Huoneessa, jossa vallitsi suuri kuumuus, kohosi tunnelma yhä
korkeammalle.

Laulajatarten esiintymislavan eteen oli ryhmittynyt joukko
kauppamatkustajia, jotka olivat kaupungissa liikuskelleet
liiketuttaviensa luona ja heikäläisten tapaan lopuksi ottaneet vapauden
näytellä "suuria herroja".

Enimmät heistä tulivat suuremmista tehdasseuduista tai suoraan
Berliinistä, ja olivat siis tottuneet reiluun elämään ja eräänlaiseen
kunnioitusta herättävään esiintymiseen. Rassmannin suurellinen
ryypyttely sai pian heidän keskuudestaan jäljittelijöitä, ja neiti sai
tarjoilla punaviiniä pullon toisensa jälkeen.

Mieliala kohosi yhä hilpeämmäksi. Sinkoilivat kaikenlaiset sukkeluudet
ja kokkapuheet, ja mieltymystä osotettiin kajahtelevalla naurulla,
sellaisten ihmisten tapaan, joista jokapäiväisimmätkään sukkeluudet
eivät ole niin joutavia, ettei niille saattaisi nauraa täyttä kurkkua.
Sitte, kun harpunsoittajatarten laulut jälleen helähtelivät, laulettiin
mukana ääneen, jotta ulvonta kaikui avoimista ikkunoista kadulle,
muodostaen ihanassa kesäyössä yhden ainoan epäsoinnun.

Paikkakuntalaisista vieraista olivat useimmat jo poistuneet, niin
että seuran muodostivat pääasiallisesti matkustajat. Ei kestänyt
kauvan, ennenkuin Rassmann oli muutamain nuorten miesten kera tehnyt
tuttavuutta, ja kun saatiin tietää, että hän oli kauvan elänyt
Berliinissä, oli ystävyys valmis. Tämä hilpeä seura miellytti häntä
tavattomasti: tuskin oli hänet ja pieni kähertäjä kutsuttu istumaan
suureen pöytään, kun hän jo tilasi kaksi uutta pulloa sampanjaa ja
puoleksi sopertaen lisäsi suurkaupunkilaisella äänellä: "Hedwig —
laseja koko seuralle".

Marat toinen, joka juomainnoissaan näytti kasvoiltaan punaiselta kuin
punajuurikas ja huitoi nyrkillään eräälle vieraista, ikäänkuin seisoisi
hän konventin tribuunilla ja puhuisi jakobiineille, unhotti yhä enemmän
aseman ja vinkui piipittävällä äänellään laulun, tupakansavun ja
yleisen melun lävitse tytön jälkeen:

"Kansatar Hedwig, _kahdeksan_ lasia tarvitaan, kansalainen isäntä,
_kahdeksan_ lasia!"

Pikku herran omituisille sanoille naurettiin makeasti, tuntematta hänen
vakinaisia puheenparsiaan.

Harpunsoittajattarista tuli tuon tuostakin joku rahoja kokoomaan.
Nyt oli vuoro suurella, vaalealla tytöllä, joka kieltämättä oli
heistä kaikista kaunein. Hänen vartalonsa oli hoikka, mutta kuitenkin
täyteläs. Vaikkakin hän näytti hieman elähtäneeltä, oli hänen
kasvoillaan omituinen sulonsa. Suun ympärillä oli vain puoleksi
piilottanut irstauden ilme, kuten konsanaan suurten kaupunkien hienojen
tingeltangelien ilolaulajattarilla, jotka ovat tavallisten ilotyttöjen
kanssa samalla asteella. Tämän tytön liikkeet olivat vapaammat ja
varmemmat kuin muiden; laulut, jotta hän lauloi, olivat renkutuksia
rivointa lajia, omiaan kiihdyttämään aistillisuutta ja herättämään
kyynillisyyttä. Puoleksi paljaat käsivarret, syvältä avoimeksi
leikattu rinta ja koko hänen pukunsa osoitti, että häntä esti vain
toveriensa yksinkertaisuus, muuten olisi hän mieluummin esiintynyt
miltei alastonna ja niin vapaasti kuin mahdollista. Sen saattoi nähdä
jo hänen katseestaankin, joka taisteluun vaativana kääntyi vieraasta
toiseen, ja hänen hymyilystään, joka hänellä oli jokaiselle valmiina.
Tarkkaavaisen katsojan olisi täytynyt tulla siihen johtopäätökseen,
ettei tämä tyttö oikein sopinut toisten, hieman jäykkien ja
kulmikkaiden neitosten seuraan, että hän vain sattumalta oli joutunut
heidän joukkoonsa. Se kävi esiin myös siitä, että muut kolme nuorempaa,
joista kaksi soittivat viulua, ja vanhempi, joka näytti rouvalta
ja kolmannen kera näppäili harppua, keskustelivat vain vähän hänen
kanssaan, vaan väliaikoina enimmäkseen juttelivat keskenään. Samoin
olisi tarkastaja huomannut, kuinka tyttö katseli Rassmanniin, ikäänkuin
olisi hänet tuntenut. Soittokunnan johtajatar oli kieltänyt kiemailun
vieraiden kera, ja niin ei tyttö voinut hänen näkyvissään tyydyttää
uteliaisuuttaan. Rassmannin silmät kyllä tuontuostakin vilkasivat
tyttöön, näkemättä hänessä kuitenkaan mitään muuta kuin vieraan.

Nyt seisoi tyttö Rassmannin edessä ja ojensi hänellä molemmat
päällekkäin asetetut lautaset; hän ei huomannut tyttöä heti.

Mutta herra Antonius Pätzoldt, joka kaivoi taskujaan kuin tahtoisi
yht'äkkiä tehdä tytön ikirikkaaksi, mutta todellisuudessa tavoitteli
vain kiinni ainoaa vastahakoista groscheniaan, nykäsi agitaattoria ja
piipitti viinin autuuttamana:

"Porvari Rassmann, nostakaa silmänne ja antakaa kuninkaallisille heidän
palkkansa."

Rassmann tuskin kuuli enää ylen kiihtyneen kähertäjän hullunkurista
lörpöttelyä, mutta nyt katsoi hän tyttöä kasvoihin. Kun tämä nauroi
hänelle ja heti kohta laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen, oli
kuin jotakin johtuisi hänen mieleensä.

Ensin sai hän kummissaan tuskin soperretuksi:

"Rosa —" (kaikilla tällaisilla laulajattarilla on nimenä Rosa, Vanda
tai Antoinette.)

Sitte tuli yhtäperään kokonainen sanatulva hänen huuliltaan, puolen
tusinaa kysymyksiä, jotka esiin syöksähtäessään tekivät hänen äänensä
vielä painavammaksi ja saivat hänen kummastuksensa tämän mieleisen
yhteensattuman johdosta näyttämään vielä suuremmalta. Samalla tuli
näkyviin koko tuttavallisuus, joka edellytti aikaisempaa läheistä
seurustelua.

"... Tyttö, kuinka tulet tänne, tähän moraaliseen poroporvarien
pesään?... Kuinka kannatkaan nyt tukkaasi? Sinuahan tuskin enää
tunteekaan noine mustalaiskiharoinesi ja tässä porvaritytön puvussa
ilman leikkauksia... No, se on hyvä... Ajatelkaas vain, hyvät herrat —
Moorin kahvilassa, Berliinin suurimmassa tingeltangelissa, olen nähnyt
tämän tytön sinisissä atlaslaahuksissa. Ja nyt tämä jälleennäkeminen —
mutta kerrohan toki tyttö, tule tänne —"

Ja Berliinin elämän muistojen kokonaan hurmaamana laski hän
käsivartensa Rosan vyötärölle ja veti tämän syliinsä.

Böömiläiset taitelijattaret lavalla heittelivät heihin merkitseviä
katseita.

Rosa näytti vanhan tuttavan syleilyssä kokonaan sulaneen.

Samoin kuin Rassmann alkoi päästää valloilleen vanhan nautinnonhaluisen
luonteensa, jota tämän uhkuvan ruumiin kosketus kiihotti kaksin
kerroin, samoin alkoi Rosakin, kuullessaan tuttavallisen "sinuttelun"
tuntea olevansa vanhassa osassaan.

Hänestä tuntui äkkiä niin hyvältä tämän Rassmannin edessä, joka tunsi
sen "hyvän" tavan, jolla pääkaupungissa sellaisia tyttöjä tavallisesti
kohdellaan. Hänestä oli kuin esiintyisi hän jälleen paljain rinnoin ja
kyynärän pituisissa laahuksissa, seisoisi Moorin kahvilan näyttämöllä
ja laulaisi, säestäen lauluaan hekumallisin jalkain liikkein,
laulaisi jotakin mielikuplettiaan, joka aina oli saanut kaikuvat
suosionosotukset herkullisuuteen tottuneelta kuulijakunnalta.

"Antakaas minunkin kerran maistaa", sanoi hän, tarttui hyväksymistä
odottamatta lasiin, jonka Rassmann juuri oli täyttänyt ja syöksi
sisällön yhdellä siemauksella alas.

Ja Schornin liiketoveri huusi uudelleen:

"Hedwig, vielä uusi pullo soittokunnan naisille —"

Sampanjaa ei ollut enää saatavilla. Isäntä tuli sitä ilmoittamaan,
kyherrellen alttiisti käsiään ja huulillaan suloinen hymy, kuten
ainakin kapakoitsijalla, jolla on oivallinen vieras edessään.

"Punaviiniä siis —"

Böömiläiset laulajattaret katsoivat äkkiä olevansa velvolliset vähemmän
koukuttelemaan. Kun he veivät punottavan nesteen huulilleen, olivat he
taipuvaiset katselemaan toverinsa eleitä aivan toisin silmin.

Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen, kuiskatakseen Rassmannille puoleksi
narisevalla, puoleksi palavalta helähtävällä äänellä:

"... Sinä, kuules vain — minä olen tehnyt laulumatkan. Berliinissä
ei enää paljo kostunut... joku asiamies toimitti minut tähän
soittokuntaan, mutta mieluimmin tahtoisin jälleen tieheni... on niin
ikävää, kun ei saa elää, kuten tahtoisi. Nuo tuolla pitävät tietysti
aina siveydestään kiinni kynsin hampain."

Sitte teki hän yhteen hengenvetoon erilaisia kysymyksiä:

"Sanos, pienoiseni, kuinka sinä olet tänne tullut?... Mitä sinä
puuhailet?... Muistatko vielä viimeisen iltapäivän — —?" Ja niin
jatkui, kunnes hän äkkiä siirtyen toiseen aineesen sanoi: "Tiedätkös,
minun on nälkä."

Samalla likistäytyi hän vielä lähemmäksi Rassmannia, joka tämän
hyväilyn tuntiessaan ei voinut muuta kuin viitata tarjoilijattarelle ja
Rosalle tilauttaa illallista, jota kuitenkaan ei tilaaja itse maksanut.

Sitte kysäsi hän "vierailevan" laulajattaren asuntoa ja tiesi
toistaiseksi mitä tahtoikin.

Rosa kuului nyt kokonaan seuraan. Pöytään tuotiin uusi pullo punaviiniä
ja tyttö otti urhoollisesti viinistä rohkaisua.

Oli jo myöhä. Isäntä sulki ikkunaluukut ja neljä böömiläistä naista
läksivät asuntoonsa, läheiseen majataloon.

Rosa jäi. Seura suuren pyöreän pöydän ympärillä oli nyt aivan yksikseen.

Nyt vasta annettiin "mennä". Törkeitä sukkeluuksia sinkoili naurun
räjähdysten sekaan. Kapakkalaulajatar, joka jo oli puolijuopunut,
painautui yhä lujemmin Rassmanniin, jotta herra Antonius Pätzoldt tätä
katsellessaan tunsi eräänlaista mustasukkaisuutta. Hän meni siinä niin
pitkälle, että siirrähti hieman lähemmäksi, ja eräänä hetkenä laski
salavihkaa hänkin käsivartensa tytön vyötärölle.

"Vapaa rakkaus täytyy olla, kansalainen Rassmann. Täytyy julistaa vapaa
rakkaus", lallatti hän agitaattorille. Samalla tarttui hän Rosan käteen
ja painoi tulisen suudelman valkoiseen ihoon, jotta toiset puhkesivat
äänekkääseen nauruun, laulajatar läppäsi häntä keveästi ja sanoi
sormellaan uhaten:

"Te, pikku mies, kyllä minä teille —! Mutta tulkaas tänne, saatte
toisenkin käden", lisäsi hän viihdyttävästi.

Pikku kähertäjä unhotti tervetulijaiset, jotka häntä odottivat
kotona, unhotti asemansa isänä ja puristi känsäisellä kädellään tytön
täyteläistä käsivartta, ikäänkuin täytyisi hänen tänä yhtenä ainoana
minuuttina saada hyvitys Xantippansa monivuotisista hyväilyistä.

Rassmann sai äkkiä aatteen. Rosan oli laulettava kupletti.

"Tiedätkös, tuo tuttu laulu: Mies sellainen kuin markiisi ‒"

Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen. Ainoastaan Marat toinen, joka
yhä enemmän lähestyi juoppohulluuttaan, sai päihdyksissään esiin
parisen sanaa, joista hänen mielipiteitään yleensä tunteva saattoi
töintuskin käsittää, että hän tahtoi laulettavaksi "Marseljeesin".

Rosa seisoi jo lavalla, ja asettuen eräänlaiseen asentoon, lauloi hän:

    ‒ ‒ ‒
    Mies sellainen
    kuin markiisi,
    hän ymmärtää sen paremmin — —

Laulu miellytti ja oli oivallinen loppu hurjille juomingeille.
Loppunumeroon oltiin hyvin tyytyväiset ja taputettiin käsiä kuin olisi
kysymys ylevästäkin teoksesta.

Hämärsi jo aamu, kun erottiin.

Kun Rassmann oli maksanut laskunsa, olivat hänen rahansa melkein
lopussa.

Kunnon Schornin kauniit kirjarahat!

Mutta Rosa sai häntä lohduttaa seuraavina päivinä. Hän suunnitteli jo
sitä kulkiessaan kotiin ja herra Antonius Pätzoldtin jupistessa jotakin
käsittämätöntä. Vasta kun hän näki parturinkilven lähellä, mykistyi
pikku kähertäjä ikäänkuin olisi äkkiä noussut hänen eteensä uhkaava
kummitus, jossa hän tunsi lastensa äidin.



VI


"Wilhelm, mikähän Amilla mahtoi olla yöllä", sanoi rouva Schorn
seuraavana aamuna miehelleen. "Se haukkui miltei rajummin kuin jos
olisi varas talossa. Sitte ulvahti se surkeasti kuin olisi joku sitä
potkaissut tai lyönyt. Talossa on täytynyt olla jonkun vieraan. Minä
koetin sinua herättää, mutta sinä nukuit niin sikeästi. Sitte nousin
minä ja katsoin puutarhaan, mutta en voinut nähdä mitään, vaikkakin
päivä alkoi jo valeta."

Schorn vaikeni. Istuttiin kahvilla. Rassmann nukkui vielä. Schornin
ajatukset olivat hänen luonansa.

Rassmannin oli täytynyt olla ulkona yli puolen yön, sillä Schorn oli
seissyt sorvauspenkkinsä ääressä yhteen saakka valmistaen muuatta
kiireellistä työtä; ja Rassmann, joka oli "Kultaisesta Leijonasta"
tullessaan joka ilta poikennut hänen työhuoneeseensa, jos sieltä näkyi
tulta, ei ollut tällä kertaa tullut. Ei ollut tullut kello yhteen
mennessä.

Missähän mies oli mahtanut olla? Sitä Schorn ajatteli, aavistellen,
että rauhanhäiritsijä oli kai ollut Rassmann, ja pelkäsi, että hänen
vaimonsa olisi sittekin kuullut kotiystävän tulevan ja saattaisi antaa
hänelle, miehelleen, nuhteita siitä, että hän suosi jäämistä ulos
pitkään.

Mutta Schorn oli erehtynyt. Hänen vaimonsa ei aavistanutkaan, että
toveri tuli niin myöhään kotiin; ja vaikkapa niinkin, ei hän olisi
miestään nuhdellut. Tottuneena kaikissa asioissa alistumaan, piti
hän kaiken hyvänä, mitä mies piti tarpeellisena tehdä. Kenties olisi
ollut parempi, jos Schornin arvelut olisivat toteutuneet, kentiesi
olisi hänelle riittänyt vaimonsa hiljainen varotus huomauttamaan siitä
turmiosta, johon vei hänen tapansa suosia agitaattorin tyhjäntoimitusta
— mutta merkillistä — rouva Schornilla oli kaikesta tästä huolimatta
aina vain hyvää Rassmannista puhuttavaa; sillä rouvasta hän oli kuin
olikin miellyttävä ihminen.

Rassmann oli yhä edelleen jatkanut pikku kohteliaisuuksiaan ystävänsä
rouvaa kohtaan.

Jokaista naista ilahduttaa, kun häntä imarrellaan, ja vaikkakin hän
ulkonaisesti tämän imartelun torjuu, painaa hän sen tarkimmittain
sydämelleen. Ei ole ainoaakaan naista, jolla tarjoutuvassa
tilaisuudessa olisi niin paljo miellytyshalua, ettei asettaisi
viehätystään mahdollisimman parhaaseen valoon — vaikkei hänellä
useimmassa tapauksessa olekaan muuta vetovoimaa kuin turhamaisuus eikä
hän ajattele mitään pahaa.

Rouva Hanna Schorn oli kelpo rouva, josta tällaiset kehnot ajatukset
olivat loitolla, vaikkakin hän Rassmannin mielistelyt otti mielellään
vastaan ja sanoi avomielisesti miehelleen, että tämän ystävä oli
miellyttävä mies. Ja varmaankin se oli vain viatonta miellytyshalua,
turhamaisuuteen vivahtavaa, kun hän Rassmannin tulosta lähtien ajatteli
huolellisemmin sitä, miten saisi personansa esiintymään edullisimmassa
valossaan.

Jos Schornilla olisi ollut enemmän silmää vaimolleen kuin työlleen,
olisi hän huomannut, kuinka Hanna viime aikoina koetti pukeutua
huolellisuudella, jollaista ei ennen ollut ajatellutkaan. Ainakin
oli hän tosin ymmärtänyt pukeutua sievästi ja siististi, mutta
nyt hän sentään yhdessä ja toisessa suhteessa poikkesi vanhoista
tottumuksistaan. Jo aikaisin aamulla pukeutui hän ja laittoi tukkansa
päivää varten. Kun hän ennen kantoi koko viikon samaa pukua, vaihtoi
hän nyt värejä tiheämpään. Milloin koristi hän itseään erittäin
kauniilla nauharuusukkeella, milloin tukkaan kiinnitetyllä kirjavalla
nauhalla, joka sopi hänen pukuunsa.

Kerran iltapäivällä oli hänellä kahvipöydässä aivan uusi heleävärinen
puku, joka häntä puki erittäin hyvin ja kohotti hänen vartalonsa
kauneutta. Hän oli pukeutunut tähän pukuun mennäkseen vierailulle
sukulaisten luo.

Kun Rassmann kotiystävän oikeudella ilmaisi ihastuksensa puvun kuosiin
ja väreihin, kysäsi Hanna nopeasti, silmäillen avoimesti häneen:

"Niinkö — miellyttääkö se teitä?" Ja Rassmann vastasi heti: "Minusta
pukunne sopii teille erittäin hyvin".

Mutta Schorn, joka vielä nakersi voisämpylän puolikastaan, sanoi
sydämellisesti nauraen:

"Näetkös, Hannaseni, _siihen_ ei miehesi kelpaa, hän ei ymmärrä siitä
mitään, silloin saat kysyä Gustavilta, hän ymmärtää pukuasiat paremmin."

Samassa oli hän tehnyt sen havainnon, ettei Rassmannilla ollut enää
kupissaan; heti huomautti hän siitä vaimolleen. Sellaiset seikat eivät
hyvältä Schornilta jääneet huomaamatta milloinkaan, kun ne koskivat
hänen kuuluisan aatetoverinsa ruumiillista hyvää, mutta hänen vaimonsa
puku — hm —

Mutta Hanna oli huomannut, että puku "sopi erittäin hyvin".

Tästä hetkestä lähtien kantoi hän tätä niin usein kuin vain
taloustoimensa sen sallivat.

Nämä olivat pikkuseikkoja, jotka eivät Schornin silmään pistäneet,
mutta kyllä Rassmannin, ihmiselämän terävän tarkastajan ja naisellisen
turhamaisuuden tuntijan silmään. Eikä mikään ollut luonnollisempaa
kuin että hänessä täten yhä vahvistui luulo, että Hanna yllytti häntä
mielistelyssään, ja ajan oloon alkoi hän tulla niin tuttavalliseksi,
että se usein meni luvallisten rajojen ylitse. Mutta rouva Schorn ei
sellaisessa tuttavallisuudessa huomannut mitään sopimatonta; olihan
agitaattori hänen miehensä paras ystävä!

Olisipa hän tiennyt, kuinka ja missä Rassmann vietti tuntejaan päivisin
ja kuinka tämä tuhlasi hänen miehensä rahoja, olisipa hän nähnyt tämän
vain muutamia minuutteja eilisellä tuulellaan, juopuneiden toveriensa
keskellä; sylissään vanha "tuttava" berliiniläinen ilotyttö, joka
niitti suosiota rivoilla ja kaksimielisillä kupleteillaan — hänet olisi
varmaan vallannut inho miehensä ystävää kohtaan.

Mutta rouva Schorn ei tiennyt kaikesta tästä mitään.

Kun hän kysyi mieheltään: "Mitä hommailee sitte Rassmann kaiket
päivät?" sai hän aina saman vastauksen: "Kyllä hän hommaa, Hannaseni,
olen häneen aivan tyytyväinen, vaikka muuten en ole vaatinut häneltä
mitään. Hän on minulle todellinen tuki ja vapauttaa minut niin monesta
käynnistä. Hän on jo hankkinut parisen hyvää tilausta; hän ymmärtää
puhua."

Schorn petti itseään ja vaimoaan rakkaan, hyvän ystävän hyvinvoinnin
tähden; mutta talon rauha jäi siten ennalleen — vakuutukselleen
uskollisen käsityöläismestarin mielestä!

Hanna sai siten yhä paremman käsityksen Rassmannin hyvistä
ominaisuuksista, ja hänen miehensä iloitsi, hän aina tuollaisissa
tilaisuuksissa sanoi: "Hän näyttää tosiaankin olevan hyvä ihminen, joka
on vilpitön kaikissa asioissa."

Nuori mestari uskoi tämän lopulta itsekin ja antoi siinä harhaluulossa
asiain mennä menojaan.

Oi, olisipa rouva Schorn vain tiennyt, kuka hänen lemmikilleen oli
yöllä antanut potkun!

Vihollisuus Amin ja Rassmannin välillä oli jäänyt ennalleen. Varmaa on,
että eläimilläkin on sielunelämänsä, tunteensa, vihansa ja rakkautensa.
Oi, voisivatpa ne puhua, mitä kaikkea ne meille kertoisivatkaan. Kuinka
saisivatkaan mielemme heltymään monet hikeenajetut, lamaantuneet
vetojuhdat, jotka auttavat raakoja ajomiehiä leipään, saaden verisiä
ruoskaniskuja palkakseen!

Koira, joka on saanut ruoskaa ja kyyristyy herransa katseen edessä,
se ryömii kuitenkin liehitellen takaisin herransa luo ja nuolee hänen
kättään — se rakastaa herraansa ja tietää rangaistuksen ansainneensa.
Mutta älkää, rääkätkö sitä vain rääkätäksenne — elukka pysyy ijäti
mykkänä, ja siihen sijaan, että nuolisi kättänne ja rukoillen katsoisi
ylös teihin, ryömii hän vinkuen pimeään nurkkaan. Se _vihaa_ teitä.

Ja mitä kaikkea kuvastuukaan koiran katseesta, kun se pää painuksissa
hiipii verkkaan luo ja käpälänsä kohottaen katsoo teitä kohden! Mitä
kaikkea se sanoisikaan, jos voisi tunteensa pukea sanoihin!

Ja mitä olisikaan Amilla, jos oli voinut ymmärrettävästi haastaa, ollut
kerrottavaa kurituksen jälkeen, jonka se oli saanut Rassmannin tähden!

Niin, Rassmannin tähden kuritettiin pientä mäyräkoiraa joka päivä.

Oli merkillistä, ettei elukkaa millään saatu lakkaamaan hampaitaan
näyttelemästä. Itse kiharapää Willykin, joka ensin kovasti pelkäsi
vierasta ja tämän jokaisesta kosketuksesta puhkesi äänekkääseen
huutoon, hänkin vähitellen lakkasi pelkäämästä, salli huoletta
Rassmannin tarttua käteensä ja häntä suudella.

Mutta koira, koira — "Se käyttäytyy aivan kuin sinä olisit meidän pahin
vihamiehemme etkä kotimme tervetullein vieras", oli Schorn silloin
sanonut enempää ajattelematta.

Oli kuin Ami tahtoisi uudistuneilla hyökkäyksillään Rassmannin kimppuun
avata herransa näkemään vihollisen vaarallisuuden.

Milloin Rassmann tuli alas kahville, milloin istui aamiaisella tai
päivällisellä — joka kerta syöksähti Ami raivoisasti hänen kimppuunsa
ja koetti päästä kiinni johonkin paikkaan. Aamuisin ja iltasin, milloin
Rassmann vain näyttäytyi talossa — oli koira hänen kintereillään ja
tavoitteli purrakseen.

Kerran onnistui Ami aivan mainiosti hyökätessään kehystävän kimppuun.
Se repäsi Rassmannin housunlahkeen kahtia ja purasi syvälle lihaan,
jotta suuri agitaattori tunsi viikkokauden haavassa kipua.

Siitä sai se tuomionsa.

Schorn, hyvä Schorn, joka muuten ei voinut tehdä pahaa kärpäsellekään,
hankki suuren patukan vartavasten opettaakseen äreälle elukalle
kohtuutta.

Mutta mitä enemmän iskuja koira sai, mitä nöyrempänä nuoli se herransa
kättä, sitä raivoisammin kävi se Rassmannin kimppuun.

Se sulettiin koppiin ja kytkettiin kahleihin. Koiraparka ei koskenut
mitään ruokaa, ei pikku Willyn pyynnöstäkään, vaikka lapsi kopin ovella
kietoi pienen käsivartensa sen kaulaan ja puhutteli sitä lapselliseen
tapaansa.

"En tiedä mikä koiraa vaivaa", sanoi Schorn usein, tapansa mukaan sen
enempää ajattelematta.

Ja aivan salavihkaan teki hän samoin kuin lapsensakin ja mairitteli
koiraa, jotta se leikitellen kiemurtautui kokoon — hän, joka niin usein
heilutti ruoskaa koiran selässä ystäväänsä suojellakseen!

Vihdoin päästettiin koira jälleen vapaaksi. Se söi taas iloissaan,
telmi lasten kanssa sydämensä halusta, mutta puri ensi tilaisuudessa
Rassmannia toiseen sääreen. Ja jälleen pani Schorn verta vuotavin
sydämin patukkansa läiskymään. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.

"Meidän täytyy panna koira pois päiviltä", tuumittiin sitte.

Mutta pikku Liisu ja Willy alkoivat itkeä, elukan liittyessä heihin ja
alkaessa vikistä.

Tämä hellytti jälleen Schornin; vielä enemmän hänen vaimonsa.

Ja päätöksestä luovuttiin. Ami jäi kotiin ja Rassmann voi hyvin
tähdätyllä potkulla kostaa pikku pedon äreyden.

Tästä yöstä lähtien juoksenteli Ami kolmella jalalla. Kukaan ei
tiennyt, kuka sen oli tehnyt nyt liikkaavaksi. —

Päivä kallistui jo puoleen, kun Rassmann astui alas huoneestaan tuon
sekavan yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt konserttihuoneustossa,
maistaen hieman berliiniläistä elämää.

Hän tunsi jotakin häpeän tapaista astellessaan alas portaita. Kuten
tavallisesti ajatteli hän ensin ystävänsä vaimoa. Pääasia oli, ettei
turmellut suhdettaan häneen.

Schorn tuli juuri puodista. Kun hän ojensi Rassmannille kätensä
sanoen hyvänsuopeasti: "No, unikeko —", ja Hanna rouva ilman mitään
sivuajatuksia puuttui heti puheeseen: "Ajattelimme jo, että teille
olisi jotakin tapahtunut tai että olisitte livahtanut käsistämme —"
(rouva hymyili samalla niin veitikkamaisesti), niin oli siinä kylliksi;
agitaattori oli jälleen päässyt aseman herraksi.

"Ajatteles vain, Wilhelm", alotti hän, "istuin eilen torin reunalla
eräässä huoneustossa ja luin sanomalehtiä — tiedäthän, että minulla
oli sielläpäin asioita — jouduin sattumalta tuttavuuteen parin kelpo
miehen kera ja he osottautuvat olevansa salaisia tovereita. Ja nyt voit
kyllä arvata, etteivät he enää päästäneet. Minusta ei se ollut lainkaan
mieliin, ja sellainen alttius ja ihailu —"

Schorn ei antanut hänen puhua edes loppuun, vaan sekaantui kohta:

"Mutta, hyvä mies, sehän on selvää itsestään — tunnen sen."

Ja Rassmann, joka oli parhaalla puhetuulellaan, puhui pitkään ja
siinä valossa kuin hänen pitkästä viipymisestään olisi riippunut koko
puolueen menestys.

"... Olemme luvanneet kokoontua useammin puhumaan puolueen asioista...
Aiomme muodostaa klubin ja katsoa emmekö täällä voisi saada
minkäänlaista agitatsionia aikaan, tietysti kaikessa salaisuudessa.
Mutta ken ei mitään uskalla, hän ei mitään voita."

Rassmann tiesi liiankin hyvin miten hän sai Schornin mielen puolelleen.
Sen näki hän siitä harrastuksesta, jota nuori mestari osotti "uutta"
aatetta kohtaan.

Mutta rouva oli huolissaan. Merkillistä — hän ajatteli etupäässä
kotiystävän parasta.

"Älkää tehkö sitä, jättäkää mieluummin puuttumatta asiaan, se voisi
tulla teille vaaralliseksi. Ette tunne ihmisten mielialaa täällä."

Rouva näytti aivan kiihtyneeltä, niin että hän oli Rassmannista
kauniimpi kuin konsaan, kun tämä katseli häntä omituisella katseellaan.

Schorn nauroi ääneensä ja sanoi vaimolleen:

"Pidähän vain huolta itsestäsi. Etkö ole ylpeä tästä uudesta aatteesta?"

Hän puhui kuten aina avomielisesti ja vilpittömästi, ilman pientäkään
pahaa ajatusta. Mutta Schornin täytyi ehdottomasti laskea silmänsä alas
ja punastua. Rassmann huomasi sen ja kohottaakseen rouvan silmissä
ansioitaan sanoi hän:

"Rouvasi tietää, että hänen huolensa koskee enemmän sinua kuin minua.
Mutta kaikki pelko on tarpeeton. Sinulla ei tule olemaan asian kanssa
mitään tekemistä. Vieläpä pyydän sinua rouvasi läsnäollessa lupaamaan,
että pysyt koko jutusta erilläsi ja esiinnyt niin kuin asia ei koskisi
sinua lainkaan."

"Loruja — siitä ei tule mitään, rakas ystävä", sanoi Schorn huiskuttaen
kättään. "Olisi paljo kauniimpaa, jos saisin olla mukana työssä, mikäli
kykenen —"

Mutta Rassmann riensi selittämään syitään:

"... Liikkeesi... perheesi... sinun täytyy niiden tähden olla
varovainen", olivat hänen pääasialliset tekosanansa. Hän oli
saavuttanut tarkotuksensa, saanut nimittäin tilaisuuden viipyä ulkona
useampina iltoina viikossa niin kauvan kuin halutti, herättämättä
pahennusta myöhäisellä kotiintulollaan.

Schorn ei kuitenkaan tahtonut jättää tässä asiassa tekemättä mikä oli
mahdollista.

Kun he jäivät taas kahden kesken, alkoi hän: "On itsestään selvää, että
rahani ovat käytettävissänne mikäli riittävät. Tuleehan teillä olemaan
menoja yhteen ja toiseen — kentiesi tarvitset vielä kirjoihinkin,
muista silloin minua, mutta tee minulle mieliksi ja ole varovainen.
Minuun koskisi kovasti, jos joudut ikävyyksiin. Tiedäthän, että teen
puolueen hyväksi mitä voin. Kaikki aatteen puolesta!"

Rassmann oli taasen voittopuolella; hänen arvonsa ystävänsä silmissä
oli suurempi kuin koskaan.



VII


Olipa se kaunis klubi, josta Rassmann oli puhunut. Tunnemme jo seuran,
jossa Rassmann teki propagandaa — omien intohimojensa hyväksi.

Nyt vasta alkoi hurja elämä, mikäli tässä pikkukaupungissa oli siihen
tilaisuutta tarjolla. Nyt hän itse järjestelmällisesti harjotti
"ylemmän kymmenen tuhannen mässäämistä", johon viittaamalla hän niin
usein oli päästänyt työväen joukkojen mielenmyrskyn valloilleen ja
kylvännyt vihaa ja tyytymättömyyttä niin monen rauhaa rakastavan
raatajan sydämeen.

Rassmann oli pian uudessa huvittelupaikassaan yhtä tunnettu kuin
"kultaisessa leijonassakin". Herra Antonius Pätzoldt oli myös mukana.

Parisen päivää juoksenteli pieni kähertäjä kääre päänsä ympärillä.
Hirmuinen mies vannoi lujasti ja pyhästi, että hän pimeässä oli
juossut kaapin nurkkaan. Asiantuntijat kuitenkin olivat tietävinään,
että suuret kuhmut olivat kolhineet "kuningasmieliset", joita ei enää
miellyttänyt se, että pöytien ja tuolien kumous tuli yhä pahemmaksi.

Rassman ei voinut ilman parturiherraa enää tulla toimeen. Oli melkein
kuin hänellä täytyisi olla aina luonaan joku, joka myöntäisi hänen
kaikessa olevan oikeassa ja jakaisi hänen kanssansa vihankaunansa.

Ja siihen oli ylen kiihtynyt kähertäjä aivan omiaan.

Herra Antonius Pätzoldt ei voinut, kuten ainakin ihminen, jota kalvaa
salainen katkeruus ja joka tuntee voimattomuutensa, vieläkään unhottaa,
että Schorn oli käyttänyt hänestä sanaa "huono seura". Sentähden käytti
hän jokaista tilaisuutta puhuakseen "porvareista", joilla on talot ja
tavarat, jotka elävät kuten paratiisissa, samalla kuin "suuret henget",
"ylevän ihmisyysaatteen uhrit" jäivät ainaiseksi köyhälistöön.

Rassmann kulautti sellaisia puheenparsia kuullessaan sisäänsä
kokonaisia olutlaseja kerrallaan, ikäänkuin tahtoisi valella sammuksiin
sen helvetin, joka alkoi kiehua hänen sisällään. Mutta todellisuudessa
nousi veri yhä enemmän hänen päähänsä ja pani hänet puolipäihdyksissään
käyttämään Schornia vastaan sanoja, jotka Pätzoldtista aina näyttivät
kehotuksilta lisäämään kaksinkerroin syytöksiään.

Agitaattori pääsi siten viimeisistäkin häpeän ja omantunnon nuhteiden
jätteistä ja mässäsi vierailla rahoilla sellaisella kevytmielisyydellä
kuin olisivat ne siihen määrätytkin.

Konserttikapakassa oli isännän liitu vähitellen alkanut merkitä hänen
velkojaan samoin kuin "kultaisessa leijonassakin ".

Rassmann muisti oikeaan aikaan toverinsa uhrautuvaisuuden.

"Salainen klubi" tarvitsi eräänä päivänä tosiaankin rahaa.

"Tiedätkös", sanoi Rassmann, "vanha juttu... ihmiset tuntevat tuskin
aatteemme aakkosiakaan. Olisi hyvä, jos meillä olisi muuan sata pieniä
agitatsionikirjasiamme, esimerkiksi Lassallen 'Työväen lukukirja', tai
hänen Ronsdorfilainen puheensa —"

"Niinkö —? Klubinne ja salainen agitatsioninne menee siis hyvin?
Sinussahan onkin esimies, joka ymmärtää asiansa."

Ja Rassmann, haihduttaakseen jo edeltäpäin mahdolliset epäluulot, jotka
Schornin mielessä voisivat herätä niin paljojen agitatsionikirjojen
tarpeeseen nähden, jatkoi heti: "Klubissamme on parisen henkeä, jotka
matkustavat kautta maan. Heille aion antaa muutamia kymmeniä kappaleita
lentokirjoja mukaan."

"Hyvä, hyvä", vahvisti Schorn. "Niin on tehtävä.. Laske heti mitä
kirjat tulevat maksamaan. Sitte saat rahat. Lähetä sitte maksu heti ja
pyydä kirjat minun osotteellani —"

Sitä ei Rassmann tahtonut; se voisi olla vaarallista, arveli hän.
"Minulla on jo toinen osotteen omistaja, eräs virkamies, joka on
tunnettu sangen lojaaliseksi."

"Sen parempi."

Schornin päähän ei koskaan pälkähtänyt epäillä Rassmannin sanoja.

"Mutta missä viipyvätkään kirjat, joita sinun piti tilata Sveitsistä?"
ei hän voinut olla kysäsemättä. "Oletko lähettänyt rahat oikealla
osotteella ja onko mies luotettava?"

"Ei se niin pian käy", vastasi Rassmann. Sitte naurahti hän. "Ja onkoko
mies varma? Mutta onhan kirjakauppias puoluetoverimme, ja hän on
varovainen."

"Schorn pyyhkäsi hajamielisesti kasvojaan kädellään."

"Mitä puhunkaan! Sinulla on oikein. Ne tulevat kyllä, elkäämme siitä
enää puhuko."

Siten oli keskustelu taasen lopussa, ja puolen tunnin perästä sai
agitaattori rahat lentokirjoja varten, käyttääksensä ne oman rakkaan
minänsä hyväksi.

Niin, hän tarvitsi nyt rahaa kosolta, sitte kun Rosa, hurja
pääkaupunkilainen kapakkalaulajatar, merkillisen sattuman kautta oli
jälleen juossut hänen syliinsä.

Tämä kiemaileva käärme tunsi miehensä ja osasi sen ottaa kiinni.

Vanhat muistot kevytmielisistä hetkistä Berliinissä sukelsivat samaan
aikaan molempain muistoon ja herättivät kaipauksen päästä kahdenkesken.

Neiti Rosa ei ollut suotta käynyt koulua erään ammattiparittajan
luona, joka oli eräänä päivänä huomannut tällä nelitoistavuotiaalla
palvelustytöllä olevan hieman ääntä ja osasi taivuttaa viattoman,
kauniin olennon käymään koulua "sivistyäkseen".

Mitä kaikkea olikaan hän oppinut! Joka tapauksessa kylliksi
tietääkseen, kuinka oli meneteltävä nautinnon haluisen miehen kanssa,
jolla kuten Rassmannilla näytti olevan kirotun paljon rahaa, ja jota
helposti saattoi vetää nenästä.

Olihan hänelle pieni rakastunut parturi, ainoastaan saadakseen armon
häntä kerran likistää, vakuuttanut lujalla valalla, että herra Rassmann
nyt oli varakas osakas suurenpuoleisessa liikkeessä eikä sen lisäksi
ollut vielä naimisissa.

Siinähän olivat hyvät kaupat tarjona! Laulaminen näiden poroporvarien
hyvinkasvatetuille pojille ei tuottanut paljoa, sillä he pyöräyttivät
jokaista groschenia kolme kertaa ympäri, ennenkuin heittivät sen
lautaselle.

"Kuules, pienoiseni", sanoi hän eräänä iltana vanhalla
tuttavallisuudellaan, "etkö tiedä minulle sopivaa asuntoa, mutta aivan
häiritsemätöntä? En voi asua enää toisten kera majatalossa."

Samalla katsoi hän Rassmanniin oikealla kiemailijankatseella, joka
elämänhaluiselle agitaattorille lupasi suloisia hetkiä.

Tämä oli Rassmannilta enää puuttunut, häneltä, jolla päivästä päivään
oli edessään ystävänsä vaimo, jonka hän kuuli kujertavan miehelleen
kuten turturikyyhkysen, ja hänen täytyi tyytyä pelkkään näkemiseen ja
salaisiin toiveihin!

Hänellä täytyi olla edes jonkinlainen korvaus!

Herra Antonius Pätzoldtilta pyydettiin neuvoa.

Vaikkakin kaupungin asukasluku oli lähellä kymmentä tuhatta, tunsi
pieni kähertäjä henkilöt jokseenkin tarkoin, josta hän enimmäkseen sai
kiittää ammattiaan.

Marat toinen, joka jouduttuaan kuningasmielisten kanssa ikuiseen
kahakkaan, unelmoi vapaasta rakkaudesta ja salaisuudessa ajatteli jo
niitä audiensseja, joita Rosaneiti hänelle soisi, nauraa kyhersi heti
Rassmannille, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Sinä vanha veitikka, kyllä
tiedän, mihin pyrit". Sitte vikisi hän, että hän siellä ja siellä,
toisessa päässä kaupunkia, tunsi vanhan yksinäisen rouvan, jonka luona
sellainen naimaton tyttö saattoi elää kuten paratiisissa.

"Kansalainen Rassmann", kuiskutti hän agitaattorille, "meidän on
saatava tyttö aivan omille hoteillemme."

Agitaattori heitti lemmenjanoiseen parturiin halveksivan syrjäkatseen
ja kirjotti osotteen muistiin.

Siten oli otettu varteen laulajattaren hiljainen viittaus
kaikinpuolisiin lähempiin suhteihin nähden.

Rosaneiti jätti majatalon ja majottui herra Antonius Pätzoldtin
suosittaman vaimon luo.

Neljä böömiläistä harpunsoittajatarta panivat viisaat päänsä yhteen ja
tiesivät kylliksi.

Mieluummin olisivat he jättäneet laulajattaren kokonaan pois
seurastaan, mutta he olivat huomanneet liiankin hyvin, mikä vetovoima
tytöllä oli vieraihin.

Niin tuli Rosaneiti Rassmannin tunnustetuksi rakastajattareksi.
Laulaminen ei häntä miellyttänyt, mutta Rassmannilla olivat omat
tuumansa. Tytön pitäminen kokonaan omina hyvinään olisi maksanut
ylen paljon rahaa. Ja hän oli päinvastoin laskenut hyötyvänsä Rosan
ansioista.

Hän oli yhä enemmän taipuvainen katselemaan kommunismia luonnostaan
lankeavaksi.

Kunpa vain ei hänen lemmittynsä olisi käynyt niin liian hyvää koulua!

Laulunlirittäjä tuli jo kohta kolmantena päivänä nurisevaksi.

"Tiedätkös, huomisesta lähtien en minä esiinny", sanoi hän, näyttäen
tyytymättömältä Rassmannin syleillessä. "Elämä täällä ei enää vetele.
Menen Berliiniin takaisin, herra Verner (niin nimitettiin muuatta
matkustajista, joita ilmestyi uusia joka päivä), joka matkustaa täältä
suoraan sinne, on luvannut ottaa minut mukaan ja hankkia minulle paikan
eräässä esikaupungin teatterissa. Jos lähden mukaan, lahjottaa hän
minulle hohtokivisormuksen", liitti hän vielä ärsyttävän kehuskelevaan
tapaan.

Rassmann tiesi kohta, mitä Rosa tarkotti tällaisilla puheillaan.

Sovinto tuli pian.

Rosa osasi niin hyvin näytellä nyreyttä ja kylmyyttä, hän osasi
välinpitämättömyydellään niin mainiosti herättää Rassmannissa
yksinomistamisen kunnianhimoa, ettei tämä sokeassa aistillisuudessaan
nähnyt ansaa, joka hänelle viritettiin. (Jutussa vapaasta matkasta
Berliiniin, ja hohtokivisormuksesta ei ollut totta sanaakaan.)

Neljäntenä päivänä jäi Rosan paikka musiikkilavalla tyhjäksi.

Hänen tarkotuksensa oli saavutettu: hän antoi Rassmannin ylläpitää
itsensä kokonaan.

Tässä ylläpidossa oli Rassmannilla joka päivä uudistuva päänvaiva,
miten hankkia uusia rahavaroja.

Ensimäinen huono teko on kuin vierivä kivi, joka pysähtymättä vierii
valoisalta kukkulalta synkkään laaksoon ja tempaa toisen ja kolmannen
mukaansa liikkeeseen.

Agitaattorin oli tähän asti ollut huolehdittava vain omasta
persoonastaan, omasta elostelemisestaan, mutta nyt muuttui asia: Rosa,
tämä kevytmielinen tyttö, tahtoi myös elää, ja kapakkalaulajattarilla
on oma käsityksensä elämästä, kun he ovat siinä harhaluulossa,
että heidän rakastajansa on varakas mies, jolle pienten toiveiden
tyydyttäminen ei tuota mitään vaikeuksia.

Rassmannin täytyi siis aina uudelleen miettiä keinoja saadakseen rahaa.

Mutta kuinka, mistä?

Schorn täytyi toistaiseksi jättää syrjään, sillä kirjat Sveitsistä
eivät olleet vieläkään saapuneet ja sitte — nyt ei ollut kysymystäkään
parista taalerista!

... "Katsos vain huonoa pukuvarastoani, annathan sinä minulle siksi,
että saan uuden puvun?" sanoi Rosa viidentenä päivänä mielistellen ja
katsoen hellästi Rassmanniin. Sitte lisäsi hän kohta, että hänellä yhä
vielä oli "vanha" hattunsa ja että hänen täytyi hävetä näyttäytyessään
kadulla "moisessa asussa".

Kun hän tällaisten toiveiden ohella painoi Rassmannia kaikella
kolmannen luokan kiemailulla ja hienostuneella viekkaudella vasten
rintojaan ja samalla "kaikkien mielitietyn" laskevaisuudella milloin
mitäkin uhkauksia ja syöttejä — silloin oli kunniahimoinen agitaattori
liiankin mielellään valmis kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin.

Tosiaan, kunnollinen pukuvarasto täytyi olla sellaisen miehen kuin
Rassmannin rakastajattarella!

Sata taalaria täytyi hänen toistaiseksi jostakin saada, jo peittääkseen
välttämättömät menot "yksinäiselle" rouvallekin.

Herra Antonius Pätzoldt pääsi jälleen osalliseksi salaisuuteen. Samalla
ei Rassmann unhottanut muistuttaa Schornin sanoja huonosta seurasta.
Viisas toveri tiesi, että pikku mies siten joka kerta joutui tuulelle,
jolloin hän oli Rassmannia kohtaan palvelevaisempi kuin koskaan ja
olisi tehnyt kaiken mahdollisen tämän mieliksi, kun oli kysymys
kepposesta sinistä esiliinaa kantavaa naapuria vastaan.

Marat toinen lasketteli ensin kotvan aikaa tunnettuja haukkumisiaan
porvareista, joilla on talot ja tavarat, sitte esitti hän ylevät
mielipiteensä kiusallisesta ristiriidasta uusien rahavarojen tai vapaan
rakkauden jättämisen välillä, samalla viitaten "audiensseihin", joita
Rosaneiti, "_meidän_ rakastajattaremme", oli hänelle luvannut, ja
tehden agitaattorille hieman kitkerän kysymyksen, tahtoiko "hän" tehdä
ensimäisen audienssinsa aamu- vai iltapäivällä.

Rassmann heitti hassuun kääpiöön taasen salamannopean syrjäkatseen,
ikäänkuin tahtoisi sen naurettavuuden, joka ilmeni Pätzoldtin
toivomuksessa, pukea sanoihin: "Luulotteleva narri, mitä
ajattelettekaan!"

Mutta rauhottaakseen hiustenleikkaajan liikanaista kiihkeyttä, sanoi
hän vain: "Tottapahan sovitaan, kunhan nyt ensin pääsemme tästä
asiasta".

Ja Marat toinen teki ehdotuksensa.

"Mitä varten, kansalainen, olet sitten ihmisten silmissä tämän porvarin
liiketoveri, jollei sinuun luoteta yhtä paljo kuin häneenkin? He,
enkö ole oikeassa? — Mitä varten kansalainen Rassmann, kysyn minä, on
sinulla sitte Schornilta taskussasi täysi valtakirja, jonka mukaan sinä
olet valtuutettu päättämään liikeasioista samoin kuin hänkin, jollet
sinä liikkeen nimessä voi kirjoittaa pientä akseptia — —"

Pieni kähertäjä keskeytti ja otti aika siemauksen lasistaan. Sitte
lopetti hän:

"Mutta minä en tahdo sanoa mitään, kansalainen — itsepähän parhaiten
tiedät, mitä tämä Schorn oikeastaan on tehnyt sinulle niin suurta, että
sinun tarvitsee osottaa hienotunteisuutta häntä kohtaan. Voin sentään
sanoa, että jos hän tahtoo olla vilpitön sinua kohtaan, täytyy hänen
jakaa kaikki tasan sinun kanssasi. Mikä minun on, se on sinun — silleen
sen täytyy jäädä. _Dixi_."

Vaikkakin äkäisen parturin viime sanat olivat Rassmannin omalletunnolle
todellinen virkistys, niin näytti hänelle edellisten tarkotus hieman
himmeältä. Mutta valtakirja, valtakirja — sitä ei hän ollut vielä
lainkaan ajatellut.

Hän särpäsi yhdellä siemauksella oluensa loppupuoliskon; hänen
kasvonsa olivat kuumentuneet, puoleksi viljanmehun ylenmääräisestä
nauttimisesta, puoleksi kiihtymyksestä.

Sitte puuskahti hän sellaisen miehen äänellä, jolle on osotettu tie
ahdingostaan, mutta hän ei vielä oikein luota sen turvallisuuteen:

"Liikkeen nimessä aksepti — — kuinka tarkotatte, herra tohtori?"

Marat toinen, josta tämä agitaattorin hidas käsitys näytti
koomilliselta, naureskeli ensin parisen sekunttia, sitte lörpötti hän:

"Vekseliasiaa, kansalainen, en mitään muuta kuin yksinkertaista
vekseliasiaa, siinä koko juttu. Aksepteeraatte Schornin nimessä, siihen
on teillä oikeus, ja tunnin kuluessa ovat sata taalaria edessänne."

"Mutta sitä ei maksa ottaa omalletunnolleen. Kuinka mahdollistakaan
tähän porvariin nähden? He, sepä vielä puuttuisi! On kostettava, sillä
hyvä. Ken ei uhraa hyvällä, siltä on otettava. On tehtävä _tabula
rasa_ kaikesta, sitä olen aina sanonut. Maljasi, kansalainen, eläköön
Rosaneiti, lemmittymme!"

Rassmann ei kuullut mitään. Hänen kaikki tunteensa ja ajatuksensa
kiertelivät tällä hetkellä Antonius Pätzoldtin esittämän tuuman
ympärillä.

Pienellä kähertäjällä oli kaikkeen tyydyttävä vastaus.

Hän alkoi jo viedä Rassmannin seitsemänteen taivaaseen, sanoen: "Samuel
Hirsch asuu torin varrella. Porvari hän on hänkin, elättää itseään
toisten hiellä. Oikeastaan hänellä on kenkäkauppa, mutta enimmäkseen
käy hän kauppoja vekseleillä maalaisten upseerien ja tilanomistajain
kanssa. On minultakin kerran ottanut viisikymmentä, mokomakin nylkyri —
mutta sanon sinulle, kansalainen, giljotiini kyllä vaatii uhrinsa. Tili
tulee olemaan hirmuinen tällaisille roistoille! Rautaisissa sandaleissa
ja hurjasti liehuvin tukin heidät viedään telotuslavalle. Kuuletteko,
millaiseksi olen ajatellut ensimäisen tervehdykseni kansojen vapauden
auringolle —"

Marat toinen oli hengessä olevinaan konventin tribuunilla ja kopasi
lupaavasti rintataskuaan, mutta Rassmann keskeytti hänet ynseästi ja
palasi muutamin sanoin takaisin Samuel Hirschiin.

"Tiedänhän, rakas tohtori, että se on suuremmoinen, mutta Rosaneiti,
_meidän_ lemmittymme, odottaa rahaa."

Sanan "meidän" korosti hän terävällä, vahingoniloisella pilkalla, mutta
se jäi herra Antonius Pätzoldtilta huomaamatta innoissaan.

Marat toinen ajatteli heti uudelleen ensimäistä audienssia ja puuttui
arkiasioihin.

Ja hän esitti mielipiteensä lähemmin.

Samuel Hirsch oli ainoa, joka saattoi auttaa. Hän ei tosin lainaa
kauvemmaksi kuin neljäksi viikoksi ja hänelle täytyy 100 taalarin
sijaan kirjoittaa 110, mutta sitenhän ei joudu mitään vaaraan, sillä
olihan Schorn itse sanonut Hirschille, että hän on tehnyt Rassmannin
liiketoverikseen ja vastaisi kaikesta. Ja juoruamisesta ei ole pelkoa,
sillä missä jotakin voi ansaita, siellä Hirschin mielestä kyllä katoaa
kaikki hyväntahtoisuus Schornia kohtaan.

Näin lärpätti herra Antonius Pätzoldt yhteen mittaan ja lisäsi vielä,
että mahdollisesti vekselin lankeamisaikaa saisi lykätyksi.

Täten oli Rassmannille avautunut kuja tulevaisuuteen, ja tässä
kujassa oli kyllin tilaa kasata kivi kiven päälle hänen ystävänsä
kukistamiseksi.

Mutta mitä hän välitti tulevaisuudesta? Nyt oli ennen kaikkea pidettävä
huoli hänen "suhteensa" säilymisestä. Ja jos hän ystäväänsä, ei vaan
toveriaan, järjestelmällisesti petti, niin eikö hän menetellyt niiden
periaatteiden mukaan, joita Schorn itse oli hänelle suositellut?

Oliko tällä porvarilla oikeus ylellisyyteen, kun häneltä, Rassmannilta,
puuttui tarpeellisinkin ilotytön ylläpitoon?

Ja samoin oli Schorn sanonut: "mikä on minun, se on sinun". Tällä
evankeliumin lauseella luuli Rassmann voivansa puolustaa jokaista
menettelyään omantuntonsa edessä.

Suuri yhdenvertaisuuden apostoli ja ihmisystävä unhotti vain yhden:
että hän oli hyvällä tiellä muuttaa kommunismin tunnuslauseen:
"omaisuus on varkautta", vastakohdakseen: "varkaus on omaisuutta", ja
että hän siten vaipui rikollisuuteen.

Seuraavana päivänä oli kauppa Samuel Hirschin kanssa päätetty, kun
tämä ensin oli tarkoin tarkastanut valtakirjan, ja tämä mies, joka
ei Rassmannille ollut luvannut lainata markkaakaan, saattoi nyt
kohteliaasti uuden liiketuttavansa aina ovelle saakka: sillä "kauppa on
kauppa", ja hän eli tehnyt hyvän kaupan.

Mutta herra Antonius Pätzoldt kyhersi tämän ensimäisen onnistuneen
kepposen jälkeen tyytyväisenä käsiään, sillä se koski Schornia, miestä,
joka oli puhunut "huonosta seurasta".



VIII


Kirjat eivät Sveitsistä tosiaankaan saapuneet. Kun Schorn aamuisin
kuuli kadulla vaunujen ratinan, riensi hän puotiin ja avasi oven,
luullen postivaunun pysähtyvän talon eteen.

Mutta joka kerta pettyi hän. Pakettia ei milloinkaan saapunut.

Ja kuitenkin oli hän jo unelmoinut kirjojen olevan käsissään.

Schorn kuului niihin ihmisiin, jotka pitävät kiinni rautaisella
lujuudella kerran saamastaan aatteesta, jota pitävät hyvänä ja
mahdollisena toteuttaa.

Siitä päivästä, jona Rassmann oli puhunut 'hänelle kirjasta, jonka
aikoi kirjoittaa, ja avustuksesta, jota hän nuorelta mestarilta toivoi,
ei ajatus enää kaikonut Schornin päästä.

Vaikkakin hän oli ensin Rassmannin tuumalle ääneensä naurahtanut, niin
tuli ajan oloon hänelle sisäiseksi varmuudeksi, että hän tosiaankin
kykenisi vaatimattomilla ajatuksillaan kirjaa edistämään, hyödyttämään
puoluetta.

Ja nuori mestari ajatteli toverinsa kirjottamatonta kirjaa kaikkialla
missä liikkui, sorvauspenkin surinassa ja höylän suhahtelussa.

Ennenkuin aputeokset saapuivat, ei aineen käsittelyyn voinut ryhtyä.

Mutta Schorn ymmärsi tätä odotusaikaa käyttää mainiosti hyväkseen.

Kerran oli hän kuullut Rassmannilta, että tällaisiin kirjallisiin
teoksiin täytyi valmistua, toisin sanoen tehdä excerptejä, joilla
kirjan arvoa kohotettiin.

Nuori mestari pyysi Rassmannia selittämään sanan "ekserptejä". Ja
kun hän sai kuulla, että niillä tarkotettiin eräänlaisia otteita ja
lainauksia kirjoista, eivät kunnon Schornilta enää poistuneet nämä
valmistukset mielestään.

Eräästä kaapista löysi hän muutamia Lassallen huokeahintaisia
agitatsionikirjasia, samoin muutamia toisilta puolueen johtajilta,
kaikki tomuun peittyneinä. Hän oli nämä lentolehdet, jotka muutamien
klassikkojen ohella muodostivat koko hänen kirjastonsa, jättänyt
melkein unhotuksiin, kun oli ensin niiden sisällön lukenut likipitäen
ulkoa.

Nyt kaivettiin ne jälleen esiin ja puhdistettiin huolellisesti
tomustaan.

Schorn osti kaunista konseptipaperia, ja tästä lähtien löysi hänet,
milloin vain hänen aikansa suinkin salli eikä Rassmann ollut kotona,
näiden kirjasten ääreen kumartuneena ja niiden sisältöön syventyneenä.

Ja jos sattumalta hänen vaimonsa kysäsi: "Vilhelm, mitä luet ja
kirjotat niin ahkeraan?" sai hän ylvään vastauksen: "Lapsi, sitä et
ymmärrä,-minä teen ekserptejä". Samalla veteli raskas käsi edelleen
kynää paperia myöten ja jätti jälkeensä avuttomia lapsenkäden piirtoja.
Mutta mitä auttoi tämä kaikki — lähdekirjat eivät saapuneet Sveitsistä.
Kului kaksi, kului kolme viikkoa, ne eivät tulleet.

Kun Schorn oli kyllin kauvan odottanut postivaunun pysähtymistä ovensa
eteen, rohkeni hän lausua Rassmannille kummastuksensa lähetyksen
viipymisestä.

Rassmann näytti siihen valmistuneen. Häntä ei tällä hetkellä näyttänyt
liikuttavan mikään syvemmin kuin tämä asia. Hän raapi korvansa taustaa,
puhui jotakin "käsittämättömästä asiasta", pani "hm, hm" ja veti sitte
taskustaan sanomalehden, jossa oli uutinen, että poliisi oli Berlinissä
ottanut takavarikkoon suuremman määrän sosialistista kirjallisuutta,
joka oli osotettu epäiltäville puoluehenkilöille.

"On otaksuttavaa, että meidän kirjoillemme on käynyt samoin. Sinä
olet tunnettu sosialidemokraattina, lähettäjä on myös politillisesti
huonossa huudossa, siten on koko asia selitettävissä."

Schorn riensi vahvistamaan:

"Siinä olet oikeassa, olet oikeassa, hm, hm, niin se on. Peijakas,
etten ole sitä ennen ajatellut! Luuletko tosiaan, että nyt on niin
kireät ajat?"

Ja kun Rassmann vastasi myöntävästi, heitti Schorn taakseen tunnetun
katseensa, joka ei mielellään nähnyt vaimon olevan tällaisten
keskustelujen aikana saapuvilla.

Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa — hänen ei tarvinnut tulla vielä
huolekkaammaksi kuin hän oli jo ennestään.

"Vahinko, vahinko, nyt ei kirjastamme tule mitään", alkoi Schorn
uudestaan. "Rahoista viisi, tulevathan ne sieltäkin kautta puolueen
hyväksi."

Sitte valtasi hänet jälleen pelko rouvaansa nähden.

Hän sanoi:

"Tee minulle mieliksi äläkä anna Hannan mitään huomata, tiedäthän —"

Niin, Rassmann tiesi että hän tästäkin hänelle kiusallisesta asiasta
kyllä selviäisi hienostuneen viekkautensa ja Schornin lapsellisen uskon
avulla.

Ja tarjotakseen nuorelle mestarille epämieluisan vertauskohdan, ilmotti
hän, että "klubin" agitatsioonikirjaset olivat saapuneet osotteelleen.

"Se johtuu vain osotteen omistajan lojaalisesta mielensuunnasta, siitä
riippuu paljo", arveli agitaattori.

Schornille valkeni nyt yhä selvemmäksi toverinsa otaksuminen kirjojen
viipymiseen nähden.

"Niin, niin, olet oikeassa. Nyt uskon todellakin, että asianlaita on
niin. On kai parasta, että vasta samanlaisessa tapauksessa otat asian
yksin käsiisi ja menettelet kuten kirjoja klubillekin tilatessasi.
Mutta ikävää on, ettemme nyt voi kirjaa kirjottaa, olin siitä jo niin
suuresti iloinnut."

Rassmann koetti häntä lohduttaa, mutta Schorn pudisti päätänsä ja meni
surullisen näköisenä työhönsä.

Kuten ainakin mies, joka ei tahtonut tehdä hyödytöntä työtä, lakkasi
hän äkkiä "ekserptejä kirjottamasta" ja kaunis konseptipaperi sai nyt
jakaa lentolehtisten vanhan kohtalon perhekaapissa.

Ja Rassmann eleli reilusti edelleen. Vekselin lankeamisaika saapui.
Hänellä ei luonnollisesti ollut rahaa sen lunastamiseen.

Lisäksi oli mietittävä Rosa-neidin, "meidän" lemmittymme tulevaisuutta.

Käteiset rahat olivat lopussa.

Mitä oli tehtävä?

Seuraavana aamuna — saattoi lyödä vetoa tuhannesta yhtä vastaan —
esittäisi Samuel Hirsch vekselin Schornille.

Nyt, kun ratkaisu oli niin lähellä, ahdisti Rassmannia pelko ja häpeä.

Kun tämä yksinkertainen, rehellinen, kaikissa asioissa niin
myöntyväinen Schorn saisi tämän tietoonsa? Eikö hän olisi hirmuinen?
Tällaiset luonteet purkautuvat kuin tulivuori pitkän hiljaisuuden
jälkeen.

Rassmann vapisi ratkaisun lähetessä.

Ja sitte rouva Schorn, kaunis rouva Schorn, joka piti hänestä niin
paljo ja joka Rosaneidistä huolimatta valmisti niin usein unettomia
öitä! Mitä hän saattoi tältä rouvalta toivoa, jos tämä saisi tietää
hänen kunniattoman menettelynsä?

Ei, se ei käynyt laatuun. Uhkaavaa paljastusta täytyi koettaa torjua.
Ja aika toi neuvon. Herra Antonius Pätzoldt esitti paperin uudistusta.
Se oli ainoa keino.

Marat toinen teki vielä toisenkin ehdotuksen.

"Kansalainen Rassmann", tuumi hän, "tarvitsettehan rahaa vieläkin.
Kirjoittakaa siis 250 taalarin vekseli ja ottakaa vielä 100 taalaria,
silloin on se veitikka tosin _praeter propter_ ansainnut viisikymmentä
taalaria kahdessa kuukaudessa aivan ilman edestä, mutta, kuten
sanotaan, hädässä syö piru kärpäsiäkin. Mutta luottakaa siihen, että se
mies vielä saa puukon kurkulleen."

Mutta Rassmann vapisi. "Jos juutalainen näyttelee kahta naamaa ja ensin
ilmaisee asian Schornille?" epäröi hän. Pieni kähertäjä pani kaikki
vakuuttelukykynsä liikkeelle.

"Tuhmuuksia, pelkkiä tuhmuuksia, kansalainen, silloin tunnette Samuel
Hirschin huonosti. Koronkiskurin lähimmäisenrakkaus ulottuu vain hänen
rahakukkaroonsa. Ja sitte, unhotatte valtakirjanne, joka on yhtä varma
kuin raamattu kirkon alttarilla. Täytyy olla rohkeutta, kansalainen
Rassmann, muuten eivät päät putoa."

Oi, herra Antonius Pätzoldt ymmärsi puhua sellaisista asioista, sillä
ne nuolet, joita hän ampui, sattuivat kyllä kerran sinistä esiliinaa
kantavaan mieheen.

Rassmann tarttui kiinni hänen enemmän vihaisen kuin todella ilkeän
juomatoverinsa sanoihin ja seurasi tämän neuvoa. Asia kävi paremmin
kuin hän ajattelikaan. "Arvoisa" herra Samuel Hirsch ei ollut
monisanainen mies. Mutta missä hän vaikeni, siinä mietti hän enemmän.
Kun Schorn kerran tänne kulkeutuneelle miehelle luovutti kirjallisesti
kaikki oikeutensa, niin täytyi hänellä olla siihen hyvät syynsä.
Pikkukaupunkilainen "kauluksenpunoja" tarkasti vielä kerran valtakirjan
ja kauppa oli tehty.

Rassmann oli enemmän poikaa puolestaan kuin koskaan ennen, kun hän
poistui juutalaisen luota. —

Mutta kun neljä viikkoa ovat lopussa? Pah —- kuka tahtoo nostaa
tulevaisuuden huntua, kun nykyisyyden peittää kultainen päiväpaiste.

Kivi, joka jyristen vieri korkeudesta, tempasi lakkaamatta
taipaleellaan toisia mukaansa. Mutta Rassmann ei kuullut jyrinää.

Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, vaati elämältä enemmän kuin hänen
rahastonhoitajansa oli edellyttänyt. Ensimäistä täyttynyttä toivetta
seurasi pian toisia vaativampia. Häntä ei enää miellyttänyt yksinäinen
elämänsä. Hän oli kyllästynyt lukemaan tunteja seinäkellosta, kunnes
Rassmann saapui. Hän halusi viihdytystä, jota hän luuli löytävänsä
huvituksista. Jokapäiväisiin kävelyihin, katselemaan miesväkeä,
pölyyttämään tomua laahuksillaan, levittelemään viuhkaansa,
kiemailemaan, itseään ihailuttamaan, heittelemään ja saamaan katseita
— siihen paloi hänen halunsa. Hän halusi levittää pääkaupunkilaisia
tapoja tai ainakin herättää niitä kohtaan kunnioitusta.

Porvarien poikien joukossa mahtoi myös löytyä viattomia hölmöjä, joille
saattoi osoittaa taipuvaisuuttaan, kun — Rassmann ei siitä tiennyt.

Ajan oloon saattoi hän muuten vähät kostua nykyisestä rakastajastaan,
se oli kiemailijalle kyllin selvillä. Hänellä oli ollut sellaisia
suhteita riittävästi, käsittääkseen kuinka pian miehet alkoivat kaivata
vaihtelua. Viisaus käski siis ajoissa katsomaan eteensä. Kun hän tuumi
tätä kaikkea, tuli pukukysymys uudestaan hänen mieleensä. Hänellä
täytyi olla sorea, uusimman muodin mukainen kävelypuku, mahdollisimman
loistava ja silmiinpistävä. Eräänä hetkenä ilahdutti hän Rassmannia
tällä toiveella. Tämä ei tahtonut tietää siitä mitään ja vastasi
kieltävästi. Samalla käyttäytyi hän niin välinpitämättömästi kuin ei
Rosasta paljoa välittäisi. Ei edes syötti vapaasta matkasta Berliiniin
ja hohtokivisormuksesta, joka tällä kertaa asetettiin erään toisen
matkustajan nimen yhteyteen, enää vedellyt.

Rassmannista oli suhteensa Rosan kanssa liian kallis. Hän oli viettänyt
tämän kanssa muutamia nautintorikkaita viikkoja, se oli kylliksi
tyydyttämään hänen kunnianhimoaan ja herättämään lopuksi inhotusta
tähän onttoon olentoon ilman tunnetta ja sielua. Kentiesi hän ei olisi
milloinkaan tuntenut näitä tunteita, jollei hänellä joka päivä olisi
ollut silmiensä edessä toisen naisen kuva.

Mutta juuri niin oli!

Kun Rosaneiti oli puhunut puoleen ja toiseen, saamatta rakastajansa
kovasydämisyyttä heltiämään, puristi hän selkänsä takana kätensä
nyrkkiin ja vannoi kestävänsä.

Oi, hän tahtoi saada uuden puvun. Hän ajatteli rakastunutta
herra Antonius Pätzoldtia. Marat toinen oli tähän asti turhaan
odottanut toivomaansa "audienssia". Niin usein kuin pikku herra
sunnuntai-asussaan koputtikin hänen ovelleen, milloin tiesi Rassmannin
olevan toisaalla, ei ovi ollut hänelle avautunut. Rassmannin kielto
piili tietenkin takana, tuumi pikkumies, vaikkakin huoneen vuokraajatar
joka kerta sanoi, että "neidillä" oli vieraita.

Mutta Rosa, joka oli kuullut herra Pätzoldtin äänen, oli naurusta
pakahtumaisillaan kertoessaan "hassun kääpiön" uudistetuista
käynneistä. Ensi aikoina oli tämän halveksimisen johdosta pienen
parturin vallannut eräänlainen alakuloisuus, mutta lopuksi muuttui se
eräänlaiseksi kaunaksi Rassmannia kohtaan. Ei puuttunut paljoa, jottei
hän heittänyt tällekin kaikessa vakavuudessa nimeä "porvari", joka
tahtoi kaiken pitää yksikseen. Kuinka iloisesti liikutettu olikaan
sentähden herra Antonius Pätzoldt, kun hänelle eräänä päivänä Rosaneiti
tosiaankin antoi salaisuudessa toiveita ensimäisestä "audienssista".
Hän halusi puhutella herra Pätzoldtia kahden kesken seuraavana päivänä
iltapuoleen.

"Kahden kesken!" Marat toinen joi kolme naukkua enemmän kuin muulloin,
ja jos Rassmann tällä kertaa olisi voinut tulla parturiherran katseesta
ja salaperäisestä hymystä hullua viisaammaksi, olisi hän epäilemättä
saanut lukea tämän suuntaista ajatusjuoksua: "Näetkös, suuri mies
kauniine partoinesi, kuinka minä olen sinut lyönyt laudalta? Huomenna
nousee minun aurinkoni ja sinun laskee."

Herra Antonius Pätzoldtille tuli ensin osaksi onni pitää Rosan pehmeää
kätöstä kädessään kokonaista viisi minuuttia, jollaikaa laulajatar
kertoi hänelle Rassmannin kiittämättömyydestä.

Ja sen teki hän sellaisella äänellä kuin tahtoisi näyttää, miten vähät
hän välittäisi Rassmannista, kun vain saisi uuden puvun.

Niin, puku, puku — Rosaneiti oli lähes itkemäisillään. Samalla nojasi
hän melkein pikku kähertäjää vasten, jotta tälle tuli varmemmaksi kuin
koskaan, miten vähä sellaista tunteenlämpöä oli "kuningasmielisiltä"
tullut hänen osakseen.

Herra Antonius Pätzoldt tahtoi näyttää olevansa kiitollinen. Vanhan
tapansa mukaan ja nyt ainiaaksi sulkeutuakseen "tyttörukan" sydämeen,
kaasi hän kohta vihansa maljan Rassmannin ylitse:

"Mitä, eikö hän tahtonut sitä tehdä? Kaunis, arvoisa neitiseni,
onko se tosiaankin mahdollista? (Suuri vallankumouksellinen saattoi
olosuhteiden mukaan esiintyä hienostikin.) Tämä patruuna, se on myös
niitä miehiä, jotka aina ajattelevat vain itseään! Mikä halpamaisuus!
Mutta älkää itkekö, kaunis neiti (hän laski käsivartensa tämän
vyötärölle), älkää itkekö. Te saatte kyllä tyydytyksen. Panen miehen
muistiin. Tuomioistuin ei tee eroa henkilöissä, kun on kysymyksessä
vapaiden kansalaisoikeuden puolustaminen. Rauhottukaa, kansatar. Te
saatte kyllä tyydytystä. Mahdollisesti kutsutaan konventti kokoon."

Marat toinen alkoi jälleen kohota parhaihin hetkiinsä.

Hän jatkoi:

"On annettava julistus, jonka mukaan tämän petollisen ihmisen koko
omaisuus otetaan takavarikkoon ja annetaan teille."

Herra Antonius Pätzoldt tahtoi antaa Rosalle suukkosen. Mutta kun
tämä äkkiä tempautui irti, palasi hän äkkiä Ranskan vallankumouksen
historiasta todellisuuteen.

"Niin pian ei se käy, pikku veitikka", sanoi laulajatar äkkiä, samalla
kuin hänen itkunsa muuttui nauruksi. "Kun minä saan puvun, silloin
saatte ensimäisen suukkosen ja —"

Herra Antonius Pätzoldt vannoi, että hän tulee saamaan kaiken mitä
hänen sydämensä halajaa.

"Hänet pakotetaan, kansatar, luottakaa siihen, hänet pakotetaan."

Pikku kähertäjä aikoi tosiaankin pakottaa Rassmannia täyttämään tytön
toiveen. Oi, hänen sydämensä hyppi hänen ajatellessaan ensi suukkosta
"ja —". Sitäpaitsi oli agitaattori hänen käsissään; sillä mitä joku,
paitsi Rassmannia itseään, saattoi tietää, sen tiesi hän, Antonius
Pätzoldt, kaupungin kähertäjä ja hiustenleikkaaja.

Rassmann naurahti ääneen, kun illalla kuuli "Kultaisessa leijonassa"
juomatoverinsa kehotuksen. Ylen pingotettuna oli hän aina pitänyt
pääparturia, mutta niin hassuna —

"Mitä ajattelette oikeastaan, tytön sonnustus maksaa vähintään
viisikolmatta taalaria. Kaikista rahoista on minulla jälellä ainoastaan
kuusikymmentä taalaria, kun olen maksanut Rosan vuokran ja täysihoidon.
Tahdon yleensä päästä tytöstä erilleni."

Mikään ei voinut olla herra Antonius Pätzoldtistä ilahduttavampaa
kuin nämä sanat. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan hassulta, sillä se
äänensävy, jota hän käytti Rassmannia kohtaan, oli tälle aivan uusi.

"Kansalainen Rassmann, meidän hyvä arvomme vaatii, että Rosaneiti,
meidän lemmittymme, saa toiveensa täytetyksi. Hänet täytyy pukea
siististi, onhan hän uhrannut taiteellisen uransa meidän hyväksemme.
Huomisiltaan mennessä, kansalainen, on teidän hänelle ostettava
pukunsa, muuten kyllä löydetään neuvoja ja keinoja, miten 'rakkaan
ystäväni' Schornin silmät avataan näkemään muutamia asioita. _Dixi_."

Samassa nousi herra Antonius Pätzoldt äkkiä ja poistui talosta.

Rassmann oli jähmettynyt ja näytti liidunvalkoiselta.

Tämä lurjus, roisto ja teeskentelijä puhui yhtäkkiä _rakkaasta
ystävästään_ Schornista?

Ensin tunsi hän tarvetta hypähtää pystyyn ja jäähdyttää raivonsa
poistuvaa kohtaan. Sitten piti hän kaikkea pilana. Mutta kun pikku
parturi ei koko seuraavana päivänä näyttäytynyt ravintolassa, vaan
Rassmann huomasi, kuinka hän kulki liikkeensä edessä sinne ja tänne ja
silmäili epäilyttävästi Schornin taloa kohden, ahdisti agitaattoria
jälleen kova pelko ystäväänsä nähden, ja jottei turmelisi välejään
Marat toisen kanssa, kävi hän itse illalla hänen luonaan ja ilmoitti,
että Rosalla jo olivat rahat käsissään kävelypukuaan varten.

Tämä oli ensimäinen riita näiden kahden välillä. He tapasivat toisensa
nyt alituisella epäluulolla, kuten kaksi koiraa, jotka muristen
nuuskivat toisinaan eivätkä kuitenkaan uskalla purra.

Kun herra Antonius Pätzoldt tahtoi seuraavana iltana ottaa vastaan
"ensimäisen suudelman", nauroi Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, hänelle
vasten kasvoja ja löi oven kiinni hänen nenänsä edessä.

Juuri alkaessaan kiroilla ja muistutella muutamia julistuksia ja
asetuksia, hän näki äkkiä ylhäällä portaissa häämöttävän pitkän laihan
olennon, kuten Charlotte Cordayn hengen, joka sitte vasta ilmaisi
kuuluvansa ihmissukuun kun hän alkoi virtanaan syytää vapisevalle
aviorikkojalle sangen helliä haukkumasanoja, joita ei ole missään
yleisessä sanakirjassa.

Se oli "kuningasmielinen", joka oli erään naisen käsialalla kirjotetun,
virheitä täynnään vilisevän kirjeen johdosta seurannut miestään.

Rosaneiti ei ollut keksinyt parempaa keinoa rangaistakseen rakastuneen
narrin tunkeilevaisuutta.

Kohtaus, joka sitten syntyi portaissa, veti kaikki naapurit saapuville,
ja vielä kolme päivää myöhemminkin puhuttiin herra Antonius Pätzoldtin
epäonnistuneesta "audienssista" erään "huonomaineisen" tytön luona.

Rosaneidin saattoi tästä lähtien huomata säännöllisesti soreassa
kävelypuvussa milloin kadulla, milloin huvipaikoissa, jossa hän
esiintyi valtoinaan ja joutui pian miesväen puheihin.



IX


Jokaisella opilla ovat johtopäätteensä, jokaisella teolla seurauksensa.

Ihminen, joka Rassmannin tavoin koetti jokaista kehnoa ja halpaa
tekoa, jokaista petosta ystäväänsä kohtaan puolustaa oikeaoppisilla
periaatteilla, joutui väkisinkin lopulta turmiollisen logiikkaansa
järkähtämättömyydellä ajelluksi yhdestä johtopäätöksestä toiseen.

Schornin hyvästä, vilpittömästä käytöksestä toveriaan kohtaan oli tähän
asti ollut seurauksena ainoastaan, että tämä siitä päätti itsellään
olevan saman oikeuden, samat vaatimukset nuoren mestarin aineelliseen
omaisuuteen kuin tällä itsellään.

Schorn itse oli niin tahtonut. Uneksija menetteli kommunistisen
evankeliumin ensimäisen käskyn mukaan.

Mutta Rassmann meni vielä pitemmälle.

Ei siinä kyllin, että hän tunnetun lauseen sovitti ystävänsä
hengettömään omaisuuteen ja koetti sillä, kuten tiedämme, vaientaa
omaatuntoaan — hän veti siitä viimeisimmätkin johtopäätökset, jotka
vain olivat ajateltavissa ja joiden kuitenkin välttämättä täytyi
tapahtua: Rassmann himosi Schornin vaimoa.

Niin pelottavalta kuin tämä johtopäätös ensi silmäyksellä mahtaa
näyttääkin, niin suuri ja tuomittava kuin olikin se petos, jonka
agitaattori tätä pelkästään ajatellessaankin teki ystäväänsä kohtaan,
joka menetteli häntä kohtaan kuten todellinen veli — molempia lieventää
se oppi, jonka periaatteiden mukaan Rassmann oli rikoksen kohottanut
laiksi ja joka nämä johtopäätökset teki aivan luonnollisiksi.

Sosiaalidemokraattinen aate tunnustaa aivan avoimesti, että ensimäinen
ehto päämäärien saavuttamiseen on naisen täydellinen vapautus; se näkee
nykyaikaisessa avioliitossa yleensä vain elatuslaitoksen, jossa nainen
on miehensä palvelijatar, jonka ruokaa ja vaatteita vastaan täytyy olla
hänelle alamainen, ilman oikeuttaan; se asettaa nykyaikaisen avioliiton
prostitutionin tasalle. Tämän sijaan asettaa se _vapaan_ lemmenvalinnan
päämääräksi: sukupuolinen yhteys on jätettävä riippuvaksi vain himosta,
lyhempi- tai pitempiaikaisesta.

Rassmann himoitsi nyt ystävänsä vaimoa.

Vaikka hän oli jo siitä päivästä, jona hän astui nuoren mestarin
taloon, hautonut nuoreen rouvaan nähden kaikenlaisia mietteitä, jotka
silloin tällöin sattumatta vilahtavan salaman tavoin herättivät
kiellettyjä haluja, niin pukeutuivat nämä kauvan salaisuudessa eläneet
halut, jotka tähän asti olivat näyttäytyneet vain hiutuvissa katseissa
ja kiihtyneissä kasvojen ilmeissä, selvään muotoon: Rassmann tavotteli
_avoimesti_ rouva Schornin suosiota.

Hän ei tuntenut hetkistäkään katumusta, että hän siten vei petoksen
ystäväänsä kohtaan huippuunsa — hän koetti etsiä oikeutta siihen vapaan
lemmenvalinnan opeista. Hän ei ajatellut tuokiotakaan, että Schorn
tahtoisi toisin, sillä: "Mikä on minun, se on sinun".

Oliko muuten tämä kaunis, kukoistava rouva Schorn naisenruumiineen
ja lapsenkasvoineen ja sivistykseltään miestänsä paljo korkeammalla
seisovana, oliko tämä rouva luotu koko elämänsä viettämään miehensä
rinnalla — tämän avuttoman, ijäti kömpelöltä näyttävän käsityöläisen,
joka työssä vain löysi suurimman huvinsa eikä tuntenut mitään
muita nautintoja itselleen ja vaimolleen? Oliko tämä oikeastaan,
ihanteelliselta näkökannalta katsottuna, onnellinen avioliitto, sopiko
näiden kahden ihmisen elämänkäsitys yhteen?

Agitaattori teki nämä kysymykset ja vastasi niihin kieltävästi. Ja
siitä katsoi hän itselleen johtuvan oikeuden himoita Schornin vaimoa.

Jollei Hanna rakkaudessaan miestään kohtaan ollutkaan ajatellut
välimatkaa itsensä ja hänen välillään, niin saattoi hänelle siitä
kuitenkin huomauttaa.

Herätetäänhän halu kiellettyihin hedelmiin siten, että sanotaan niiden
olevan kiellettyjä.

He elivät todellakin tyytyväisinä, nämä kaksi nuorta ihmistä. Heidän
mielipiteensä sopivat yhteen. He eivät tosin olleet ruumiillisesti
eivätkä henkisesti "luodut toisilleen", mutta tottumuksen voima,
kunnioitus toisiaan kohtaan oli tehnyt heidän avioliittonsa
todelliseksi pyhätöksi.

Rassmann, joka oli valmis kaikkiin muutoksiin tarkoistaan
saavuttaakseen, näytti äkkiä annettuaan Rosalle menopassin ja alettuaan
ajatuksineen yöt päivät askarrella vain toverinsa rouvan kanssa, saanut
merkillisen muuttuneet tavat ja mieltymykset.

Hän ei jäänyt iltaisin niin pitkään oivalliseen "klubiinsa", jossa
Schorn hänen luuli olevan, hänellä ei ollut enää niin suurta ikävää
viettämään iltojaan "Kultaisessa leijonassa", vaan tuli yleensä kotiin
aikaisemmin kuin oli odotettu.

Nuorelta mestarilta ja hänen vaimoltaan ei luonnollisesti tämä muutos
jäänyt huomaamatta.

Ja merkillistä, ensimäinen, mitä Schorn ajatteli, oli jälleen, että
hän tai hänen vaimonsa olisivat kotiystävää loukanneet jollakin
ajattelemattomalla, vaikkeikaan pahaa tarkoittavalla lausunnolla, jotta
hän sentähden tuli vanhoille tottumuksilleen uskottomaksi.

Schornin täytyi eräänä päivänä kysyä:

"Vaivaako sinua jokin, rakas ystävä, olemmeko sinua jotenkin
loukanneet? Olet niin merkillisen huonolla tuulella etkä näytä
yhtä elämänhaluiselta kuin ennen. Minusta olisi ikävää, jos _me_
tahtomattamme olisimme siihen syypäät. Tälläinen nimittäin ei ole
lainkaan vaimoni makuun. Voit häneltä siten viedä aivan kokonaan hänen
hyvän tuulensa."

Schorn hymyili viime sanat sanoessaan, mutta Rassmann näki jälleen
uuden näköalan edessään. _Hän_ menettäisi hyvän tuulensa, jos hän,
Rassmann, yhä olisi niin huonolla tuulella. Ai, ai — kuinka se kuului
rehellisen Schornin suusta aivan siltä kuin hän pitäisi luonnostaan
lankeevana, että ystävä puuttuisi Hannan kera kuinka hulluihin
juttuihin tahansa — pitääkseen tätä hyvällä tuulella!

Schornin tarvitsi vain puhua vaimostaan tehdäkseen Rassmannin
puheliaaksi.

Kotiystävä oli olevinaan aivan kummissaan siitä, että hänessä muka
oli huomattu jokin muutos, ja hänen sanoistaan kuului hiljaista
suuttumusta, kun häntä voitiin luulla sellaiseksi jöröjukaksi, että
näyttelisi loukkautuneelta pienimmänkin aiheen siihen saatuaan.

"Kaipaan nyt enemmän kodikkuutta, teitä molempia. Te olette kaksi
hyvää ihmistä. Olit silloin oikeassa, kun puhuit Pätzoldtin huonosta
seurasta. Se mies ei kelpaa paljoon. Ylipäätään tulen sille asteelle,
jolloin seurustellaan niin vähän ihmisten kanssa kuin mahdollista.
Käyttäkäämme nyt vielä muutamat jälellä olevat elokuun illat istuen
puutarhassa ja yhtä ja toista jutellen."

Schorn iloitsi sydämestään tämän ystävänsä järkevän ehdotuksen johdosta
ja suostui mielellään.

Tosin ei nuori mestari voinut aina olla mukana lehtomajassa, mutta
kun hänen vaimonsa äänekäs nauru kajahteli hänen korviinsa työpajan
avoimesta ikkunasta, niin sanoi hän itsekseen: "He ovat hyvällä
tuulella, Hannakin yhtä iloinen kuin ennenkin. He keskustelivat
keskenään mainiosti, paremmin kuin minun, vanhan ukon kanssa".

Hän oli tyytyväisempi kuin kuunaan ja vihelteli lautaa mittaillessaan
muuatta lystikästä kulkurilaulua.

Lapset olivat tavallisesti jo vuoteessaan. Lehtimajan pöydän alta
kuului silloin tällöin epäilyttävä murahdus, kunnes vihdoin kuului
kimakka kiljahdus, osottaen että Rassmann oli pimeässä astunut
mäyräkoiraa varpaalle ja oli olevinaan kuin ei olisi koiraa nähnyt ja
kuin tämä oli juossut hänen jalkojensa alle.

"Pane kengät jalkaasi", sanoi rouva Schorn silloin. Ami liikkasi
työpajaan, jossa kuuli herransa viheltävän ja raapi vinkuen ovea,
ikäänkuin hänen täytyisi uudestaan saamasta potkusta kertoa sille,
joka oli yksin velvollinen häntä ymmärtämään, vaikkei tosin konsanaan
ymmärtänyt.

Schorn avasi oven ja tervehti koiraa naurusuin: "Sanoiko emäntäsi,
että sinun pitäisi panna kengät jalkaasi? Täytyykö sinun sitte aina
hiiviskellä herra Rassmannin jaloissa? Tunnetko tämän —?"

Samassa otti hän tutun patukan seinältä, mutta hän ei lyönyt.

Hän otti koiran, joka kyyristihe ja äänetönnä katsoi rukoilevasti
häneen, syliinsä ja silitti sen turkkia. Ja Ami nuoli kiitokseksi hänen
kättänsä.

Kun Schornia ja koiraa katseli sitte suuressa huoneessa himmeän
kattolampun valossa, näytti kuin nämä kaksi olisivat yksinään
maailmassa ja kantaisivat suurta surua.

Ja kuitenkin kajahteli ulkoa iloinen nauru ja äänekäs puhelu, joka
todisti elämää ja riemumieltä.

Kun Schornilla sitte oli aikaa ja tilaisuutta näytellä kolmatta
lehtimajassa, silloin keskustelu tavallisesti kääntyi toiseen suuntaan.
Ja innostuneesta mestarista olikin tämä helposti selitettävää —
pääaiheena olivat "suuret päämäärät".

Schornilla oli Rassmannille niin paljo kysymyksiä, että tämä tuskin
saattoi niihin vastata. Sisimmässään agitaattori kirosi toverinsa
opinjanoa, joka kyseli sellaisia asioita, että ne saattoivat hänet
pulaan, sillä hän ei ollut niistä itsekään selvillä; mutta yksi keino
oli aina jälellä.

Hän puhui silloin nopeudella ja sujuvaisuudella, käytti joukon
oppineita sanoja, jottei Schorn voinut lainkaan seurata esitystä,
vaan kuunteli häntä äännetönnä ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin hän
käsittäisi kaiken. Samalla hän yhä koetti sulattaa ensimäistä lausetta,
toisen jo sanoessa kolmatta Ja neljättä.

Nuori mestari oli jo usein ajatellut sitä tulevaisuuden ohjelmaa, jota
kutsutaan vapaaksi rakkaudeksi, voimatta siitä muodostaa selvää kuvaa.

Rassmannin, suuren Rassmannin, joka oli niin paljo oppinut ja
varmaankin agitatsionimatkoillaan tuhannet kerrat tätä uutta
evankeliumia saarnannut, täytyi parhaiten voida se selittää.

Eräänä iltana, kun liiketoveri taasen merkillistä kyllä ei näyttänyt
halukkaalta menemään tunnettuun "klubiinsa", joka tosin oli olemassa
ainoastaan Schornin mielikuvituksessa, ja kun Schorn teki seuraa heille
molemmille, pyysi hän toveriltaan lähempää valoa "Juttuun vapaasta
lemmen vaalista".

"Minulle ei asia ole vielä aivan selvä, rakas Gustav, olen siitä paljo
kuullut, mutta vähän lukenut", sanoi nuori mestari... "Voihan Hannakin
siitä hieman kuulla?" kysyi hän miltei epäröiden.

Rouva Schorn oli jo noussut ja silmäili maahan puoleksi hämillään.

Rassmann, joka oli ollut voivinaan hieman pahoin, tuli yhtäkkiä
terveeksi ja oli iloinen kuin kala vedessä.

Hän nauroi aivan kuin tahtoisi pitää Schornin yksinkertaisuutta
piloinaan, niin että mestari tuli aivan hämilleen.

"Mutta miksei rouvasi voisi sitte siitä kuulla? Juuri naisia koskee
asia lähimmin. Juuri heille on se hyvä työ ja heitä on tutustutettava
siihen joka tilaisuudessa, jotta olisimme heidän avustaan varmemmat ja
saisimme heidät mukaan liikkeeseen. Sillä kuten tiedät on aatteidemme
toteuttaminen mahdoton ilman naisten apua."

Schorn kuunteli jännitettynä, ja Hanna, joka jälleen oli istuutunut,
näytti äkkiä erikoisen kiintyneeltä tähän pitkälle menevään
kysymykseen; hän kysyi vilkkaasti, vaikkakin viattomasti:

"_Meidän_ täytyy astua mukaan liikkeeseen ja meitä koskee asia enimmän?
Kuinka niin — en ymmärrä, herra Rassmann.

"No, katsos vain sitä uteliaisuutta", sanoi Schorn, laskien kätensä
vaimonsa kaulalle. "Nyt saat pian oppilaan, joka ei lähde niskoiltasi."

Jollei lehtimajassa olisi ollut niin pimeä, niin olisi Rassmannin
katseesta, jolla hän tähysteli rouva Schornia, voinut lukea jotakin,
kenties senkin, että hän ymmärsi tämän "niskoilta lähtemisen" omalla
tavallaan.

Nyt oli kaikella innostuksella suureen asiaan, tämän kulmikkaan,
kyyristyneen aviopuolison ja tämän kukoistavan nuorekkaan naisen
edessä, joka näytti olevan kuin luotu päästämään orastamaan sen
elämänhalun idun, jonka hän ei aavistanut uinailevan povessaan, nyt
oli noiden molempain kasvojen edessä annettava tuhon isku nykyaikaisen
avioliiton kahleille.

Ja agitaattori alkoi, pannen liikkeelle kaiken oppineisuutensa ja
taidokkaat puhekäänteensä, selittää lähemmin "juttua" vapaasta
lemmenvaalista ja puolustaa sen viemistä lävitse.

"... Nainen on tähän päivään asti ollut miehensä palkollinen, hänen
orjansa... Sen täytyy lakata. Mies nojaa aina väitteeseen, että hän
tahtoo olla oma herransa ja luulee siitä saavansa oikeuden hallita
vaimoaan kuten palvelustyttöä... Mutta se ei ole mitään muuta kuin
halpamaisinta itsekkäisyyttä. Se täytyy hävittää juuriaan myöten,
muuten emme konsaan pääse päämäärään. Vaimolla tulee olla sama oikeus
kuin miehelläkin. Se on ennen kaikkea välttämätöntä."

Schorn uskalsi tehdä hiljaisen vastaväitteen:

"Mutta jos minä huolehdin vilpittömästi vaimoni parasta, jos tarjoan
kaiken hänelle, jos hän tuntee itsensä onnelliseksi lasteni äitinä,
niin —"

Hän sai tämän esiin avuttomasti, puoleksi sopertaen ja vilkui Hannaan,
ikäänkuin täytyisi hänen lukea tämän silmistä, oliko hän oikeassa.

Mutta rouva Schorn katsoi hiljaisena eteensä, huomaamatta miehensä
katsetta.

Rassmann keskeytti toverinsa nopeasti, puoleksi ivallisesti ja näköjään
ylimielisesti:

"Näetkös, nyt olet tällä hetkellä itsekin kaunein egoisti. Vastoin
tahtoasi olet vielä yhä liberalismin kahleissa. Mutta tulevaisuuden
valtiossa ei vaimo _saa_ kuten meidän päivinämme olla ainoastaan
miehensä rakastajatar, joka luulee sentähden, että mies antaa hänelle
leivän, täytyvänsä olla tälle alamainen elämänsä loppuun ja tähän
ainaiseksi kytketty tavan vaatimusten mukaan. Ja tämä kaikki sulasta
kiitollisuudesta... Jos mies voi tehdä kaikkea rankaisematta, täytyy
sitä voida vaimonkin, nauttiihan hän ihmisenä oikeutta, joka on
samanlainen kaikille. Sentähden käsitämme vapaan lemmenvaalin niin —"

Ja agitaattori selitti vapaan rakkauden oppeja tunnettuun tapaan.

"... Kukaan ei saa panna pahaksi vaimolleen, vaikkei hän jonakin
päivänä enää pitäisi yhteiselämää mahdollisena tai jostakin syystä
tahtoisi eroa. Ja jos hän tapaisi hänet uskottomuudesta, niin ei
hänellä ole oikeutta hänelle suuttua, vaan se on pidettävä parhaana
todistuksena siitä, etteivät he sovi toisilleen."

Schorn, yksinkertainen Schorn rohkeni tehdä vielä toisen huomautuksen:

"Mutta silloinhan on avioliitto menettänyt merkityksensä, jos sen
voi aivan ilman vaivaa purkaa, silloin on mennyttä se pyhyys, jossa
oikeastaan piilee kaikki runollisuus, silloinhan tarvitaan enää vain
rakastaj..."

Kunnon Schorn keskeytti äkkiä ja vilkasi taasen vaimoonsa, joka sillä
välin oli sytyttänyt lampun ja istui käsityönsä ääressä, ikäänkuin ei
kuulisikaan miesten keskustelua.

Nuori mestari jatkoi keskusteluun kokonaan syventyneenä:

"Silloinhan voi jonakin päivänä tulla paras ystävä naapurinsa luo ja
sanoa: 'Kuules sinä — vaimosi miellyttää minua enemmän kuin omani,
olemme jo siitä puhuneet. Ette sovikaan toisillenne, ja kun sinun
vaimosi ja minä pidämme toisistamme, on selvää, etten voi enää rakastaa
vaimoani, eikä sinun vaimosi sinua, siis täytyy meidän molempain purkaa
avioliittomme. Kentiesi voimme vaihtaa'."

"Se voisi monelle olla jo tänään hyvin mieluista", huomautti Rassmann
ivallisesti, jotta rouva Schorn ei voinut olla nauramatta.

Mutta nuori käsityöläinen pysyi vakavana ja jatkoi:

"Kuitenkin sillä erotuksella, ettei se tänään käy niin muitta mutkitta,
ja siinä juuri onkin 'mutta'. Tai otaksutaan, että tämä naapuri, josta
äsken puhuin ja joka himoitsee toisen vaimoa, ei ole nainut, silloin
täytyisi vaimon oikeuden mukaan joutua hänelle, ja sillä miehellä,
joka vaimon puolesta kentiesi on uhrannut kaikkensa, ei ole mitään
väittämistä vastaan. Tarkotatko niin? — — Ei, ei Gustav, jos asia on
_niin_, luulen sen käytännössä menevän myttyyn. Asia näyttää läheltä
katsoen toiselta kuin jos sitä vain hautoo ajatuksissaan. Sen tiedän
ammatistani parhaiten."

Rassmann tunsi kyllä sisimmässään Schornin vastaväitteiden totuuden,
mutta jos hän olisi sen myöntänyt, mihin olisivat silloin jääneet
suurten nerojen opit, joihin hän nojasi ja joiden hänelle piti
luovuttaa Schornin vaimo!

Hän puhui jälleen ylimielisellä äänellä:

"Kaikki ylevä ja suuri on ensin näyttänyt mahdottomalta saavuttaa.
Siihen täytyy ensin tottua."

"Niin, niin, siihen täytyy tottua", alkoi Schorn äänettömyyden jälkeen.
"Voinhan pettyä, niin, kai petynkin."

"Jos olet sitä mieltä, että se erottamattomasti kuuluu ohjelmaamme,
silloin kai olenkin väärässä. Hm, hm, — olet luullakseni oikeassa,
kommunismiin kuuluu tämäkin, yhdellä ei saa olla mitään enemmän kuin
toisella."

Mutta vaiteliaaksi jäi nuori mestari loppu illaksi.



X


"Yhdellä ei saa olla mitä ei ole toisella."

Schorn ei voinut mitenkään muuten tehdä ystävälleen enemmän mieliksi
kuin yhä ja yhä uudestaan tällaisilla tietämättömän vaarallisilla
mietelmillä vahvistaa häntä toiminnassaan ja keventää hänen
omaatuntoaan.

Rassmann alkoi vähitellen herättää ystävänsä rouvassa turmiollista
epäilystä hänen omaan onneensa.

Hanna Schorn ei tosin tiennyt itse, mistä se tuli, että hän nyt
tuontuostakin tuli oikulliselle tuulelle, jota hänen miehensä ei ollut
ennen huomannut hänestä koskaan; että hän useammin oli taipuvainen
sureksivaan mietiskelyyn, ja että hänet lopulta valtasi eräänlainen
tyytymättömyys, eräänlainen alakuloisuus, jota hän ei parhaalla
tahdollaankaan voinut selittää.

Rassmannin sanat naisen asemasta ja vapaasta lemmenvaalista eivät enää
poistuneet hänen mielestään.

Ensi kertaa avioliittonsa aikana alkoi hän miettiä, mitä nautintoja ja
huveja hän oikeastaan oli saanut miehensä rinnalla osakseen, ja hänen
täytyi vastata: harvoja, tuskin mitään, aina oli hän vain näytellyt
äidin ja vaimon osaa.

Ja samalla ajatteli hän "palvelustyttöä" ja "orjatarta", joihin
agitaattori oli nykyaikaisia vaimoja verrannut.

Yhtä pian kuin tämä ensimäinen epäilys omaan onneensa heräsi hänen
mielessään, yhtä pian tuli tajunta näiden ajatusten rikollisuudesta,
ja se pysähdytti hänen sydämensä sykinnästään ja ajoi häpeän
hehkun poskille, mutta ajatus oli nyt kerran syntynyt ja syrjäytti
demoonisella voimalla muut mietteet.

Ja Rassmann lietsoi salavihkaan edelleen.

Tämä piti yhä kiinni uusista tavoistaan ja jäi yhä edelleen iltaisin
kotiin, niin usein kuin sen vain hänelle sallivat hänen valheverkkonsa,
jotka hän yhä asetti "klubin" yhteyteen.

Ja milloin hän oli toverinsa vaimon kanssa kahden kesken, silloin
sirotteli hän yhä onnettomuuden siemeniä jo puoleksi hämmentyneen
Hannan mieleen.

Schorn ei uskonut toveristaan mitään pahaa, ei hetkeäkään luullut hän,
että tämä voisi pelata hänen kanssaan petollista peliä. Ja kuitenkaan
ei hänen silmiään olisi mikään voinut avata paremmin kuin "juttu
vapaasta rakkaudesta".

Mutta käytäntö, kuka olisikaan nyt vielä ajatellut käytäntöä!

Nuori mestari näki kuinka Rassmann laski leikkiä hänen rouvansa kanssa,
kuinka hän puhui tälle tuttavallisimpaan tapaan maailmassa, lopuksi
puhutellen tätä vain Hannaksi kuten miehensäkin; hän näki myös silloin
tällöin, kun hän äkkiä astui työpajastaan asuinhuoneihin, kuinka hänen
vaimonsa ja Rassmann istuivat niin lähetysten, ettei se olisi voinut
olla pelkkää ystävyyttä vähemmän huolettomasta kuin Schornista; ja
samalla huomasi hän sitte myös, kuinka agitaattori teki äkkiä liikkeen,
aivan kuin vetäisisi kätensä nuoren rouvan kädestä — mutta Schorn ei
huomannut siinä mitään muuta kuin harrasta ystävyyttä.

Kun hän yllätti heidät molemmat niin nauravina ja leikkisinä, nauroi
hän tavallisesti mukana, oikeastaan tietämättä miksi, ja sanoi:

"Olettehan aivan kuin kaksi lasta yhdessä ollessanne. _Teillä_ on
hauskaa aina."

Sisimmässään iloitsi hän ettei hänen vaimonsa ollut menettänyt
hyvää tuultansa, kuten olisi voinut otaksua hänen ajoittaisesta
vaiteliaisuudestaan.

Mutta Hanna antautui yhä enemmin Rassmannin imartelujen valtaan.

Agitaattoritoverin täytyi vielä vetää peliin muuan tekijä, saadakseen
juovan Schornin ja hänen vaimonsa välillä yhä syvemmäksi; hänen täytyi
herättää nautinnonhalu hänessä täyteen voimaansa, rouva täytyi saada
erilaisten huvitusten makuun, huvitusten, joihin Schorn ei kuunaan
ollut taivutettavissa.

Tilaisuus siihen tarjoutui helposti.

Eräänä iltapäivänä ilmottivat muutaman näyttelijäseurueen listat, että
illalla esitetään metsästysseuran talossa muuan ranskalainen ilveily.
Tämä oli Rassmannin mieleen ja aivan omiaan asettamaan hänen ystävänsä
vaimon silmien eteen epäsuhtaisen avioliiton seuraukset.

"Tahtoisin mennä illalla metsästysseuran talolle, siellä annetaan
sangen kaunis kappale, jota Berliinissä on esitetty hyvin usein. Mutta
yksin en tahtoisi mennä — jos sinä tahtoisit tulla mukaan —"

Schorn iloitsi tästä päähänpistosta.

"Kas, se olisi sinun pitänyt tehdä jo aikoja sitte."

Sitte sanoi hän, ettei hänellä ollut aikaa; hänen täytyi vielä
välttämättä sorvata pari pulikkaa. Rassmann tiesi sen; hän edellytti
juuri sitä mitä nyt oli tuleva.

Schorn jatkoi nopeaan:

"Mutta ota toki Hanna mukaan, hän näkee yleensä niin harvoin sellaista.
Voittehan mennä niin usein kuin tahdotte. Ettemme ole sitä ennen
ajatelleet! Sitte annetaan seurahuoneella säännöllisesti konsertteja,
niissä voitte myös käydä. Puhun heti siitä Hannalle."

Iloissaan, kuten aina, kun voi suurelle toverilleen valmistaa iloa,
riensi hän pois ja asia oli pian selvä.

Huvitukset alkoivat.

Rouva Schorn, yksinkertainen rouva Schorn, joka ennen ei olisi voinut
ajatellakaan menevänsä huveihin, koska tiesi, ettei hänen miehensä
tulisi mukaan, sai tänään tuskin lainkaan pukuaan valmiiksi, niin paljo
oli hänellä valitsemista ja kokeilemista.

Rassmann oli päivän kuluessa kertonut hänelle jo niin paljo
näytelmästä, että hän innoissaan ensi kerran avioliittonsa aikana
aivan unhotti pitää huolta lapsistaan, niin että Villy ja Liisu
neljännestunnin ajan huusivat turhaan kahviaan.

Varmaankin oli teatterin saliin kokoontunut koko kaupungin hienosto;
täytyi siis laittautua. Millaiseen pukuun oli hänen pukeuduttava? Tästä
sai hän päänvaivaa. Hän kysyi mieheltään. Schorn nauroi.

"Oletkos hupsu Hannaseni, kun kysyt sellaisia _minulta!_ Kysy
Gustavilta, hän kyllä tietää mikä sellaisissa tilaisuuksissa on
muodissa."

Näin sanottuaan meni hän jälleen työhönsä.

Oikein; Rassmannin täytyi se tietää.

Oi, hän oli jo ajatellut Rassmannia, mutta olihan siihen vielä aikaa,
kun hän ensin oli kysynyt mieheltään.

Olihan nyt viimeksi mainittu antanut uuden todisteen siitä, missä
määrin hän oli luovuttanut ystävälleen oikeuden vallita hänen vaimoaan.

Oi, ei edes hänen puvustaankaan hän välittänyt, tämä yksinkertainen ja
kuitenkin niin kelpo Schorn. Mistä toiset miehet tavallisesti tunsivat
ylpeyttä: rouviensa maukkaasta esiintymisestä — sen hän sivuutti kuin
se olisi yhdentekevää! Tämä oli oikeastaan häpeällistä.

Hanna, joka seisoi peilinsä edessä, tiuskasi, enemmän teeskennellyllä
kuin todellisella suuttumuksella polkasten jalkansa lattiaan,
puoliääneen itsekseen:

"Ei, rakas herraseni Schorn, me emme sovi yhteen, tiedän sen nyt,
odottakaahan, kun ensin vapaa lemmenvaali on tullut voimaan, silloin —"

Se kuului enemmän koomilliselta kuin vakavalta.

Sitten huusi hän ääneen, katsomatta taakseen:

"Herra Rassmann, oletteko siellä?"

Kuultuaan jotakin kolinaa, kääntyi Hanna äkkiä ympäri.

Rassmann seisoi hänen takanaan ja oli kuullut hänen yksinpuhelunsa. Se
oli uskontunnustus, jota hän oli odottanut!

"Ah, kuinka säikytitte minua, mutta hyvä on, että olette täällä. Olen
vihoissani miehelleni. Hän ei ole enää kiintynyt edes pukuunikaan.
Mutta _te_ voitte minua neuvoa, kuinka minun on tänään pukeuduttava —"

"Onko hän riidellyt kanssanne, Hanna?"

Rassmann seisoi aivan Hannan luona ja tarttui tämän käteen.

"Oi, ei riidellyt — mutta päästäkää nyt käteni, neuvokaa, minkä puvun
otan."

"No, luulen, että uusi, harmaa pukunne pukee teitä hyvin —"

"Sen olette jo usein sanonut."

"Sitte sanon sen vielä kerran. Ei, Hanna, Vilhelm on hyvä mies — mutta
kun oikein katson teitä, ette te mielestäni sovi hänelle —"

"Mitä puhuttekaan siellä —"

"Vain sitä minkä itsekin juuri tunnustitte."

"Mutta se oli lapsellista minulta, älkää uskoko, että todellakin niin
ajattelen."

"Ei, se oli totta, Hanna —"

Hän kietoi kätensä Hannan vyötärölle ja koetti puristaa häntä rintaansa
vasten.

"Hanna, rouva Schorn —"

"Gustav — herra Rassmann, mitä teette —"

Hän koetti tempautua irti.

"Vain sitä mitä tekisin, jos vapaa lemmenvaali tulisi voimaan."

"Ja nyt tahdotte jo siihen valmistua?"

Hanna nauroi.

"Ah, älkää pilkatko, olettehan kuitenkin tekin sosialisti ja kannatatte
yhdenvertaisuutta. Antakaa minulle suudelma.

"Kuulkaa, alhaalla puodissa soi, päästäkää minut, joku tulee. Älkääkä
puhuko enää minulle niin."

Mutta hän ei sanonut sitä suuttuneena. Rassmann toivoi enemmän kuin
koskaan, että hän kyllä saavuttaa päämääränsä. — — —

Oltiin teatterissa.

Rouva Schorn oli arvannut oikein: arvoisan pikkukaupungin melkein
koko hienosto oli rouvineen ja tyttärineen levittäytynyt etumaisille
istuimille ja olivat jo neljännestunnin ajan odottaneet kappaleen
alkamista.

Ajottaiset teatterinäytännöt metsästysseuran talolla muodostivat
aina suuren tapahtuman, ja kaupungin molemmat pikkulehdet, joista
toinen nimitti itseään konservatiiviseksi, toinen liberaaliseksi,
kumpikaan tietämättä miksi, olivat jo edeltäpäin tehneet viittauksia
kappaleeseen, joka kuului kuuluisimpiin Ranskan joka päivä maailmalle
levittämistä komedioista; oliko siis ihme, jos kaupungin koko ylhäinen
maailma riensi viettämään mielestään nautintorikasta iltaa.

Kun Rassmann ja rouva Schorn kulkivat käytävää pitkin päästäkseen
istuimelleen, täytyi viimeksi mainitun joka hetki taivuttaa päänsä
ja ystävällisesti hymyillä, sillä nuori mestarin rouva oli sangen
tunnettu, vaikkakin tuttavuus oli enemmän liikeluonnetta. Sitä enemmän
täytyi liiketuttavia kohdella kunnioittavasti.

Sitte, kun tervehdyksiin oli vastattu, ei tietty mitään kiireellisempää
tehtävää kuin yhä katsellen ohikulkeviin pistää päänsä yhteen ja
kuiskutella toisilleen.

Se olikin ymmärrettävää.

Rouva Schorn, jonka kauneudesta puhui koko kaupunki eikä suinkaan
vähemmin hänen hyveistään ja rakkaudestaan mieheensä, rouva Schorn,
joka muuten tuskin koskaan esiintyi julkisissa huveissa, nähtiin tänään
teatterissa, lisäksi vielä ilman miestään, vaikkakin tosin toisen
muhkean herran seurassa, herran, jonka sanottiin olevan Schornin
liiketoveri.

Vaikkapa — ajattelemisen aihetta se antoi! Nämä arvoisat porvarit ja
heidän rouvansa muuten ajattelivat etupäässä vain silloin, kun oli
kysymys juoruamisesta ja kahvijutuista.

Oltiin valmiit heti pohtimaan laidasta laitaan nuoren rouvan
harvinainen teatterikäynti, jonka hän teki toisen miehen eikä oman
miehensä seurassa.

Kaikki pitivät sopimattomana, että nuori rouva näin esiintyi vieraan
miehen seurassa. Ja niin kävi kuiskutus suusta suuhun. Ja samalla
juoruttiin siitä, millainen elostelija ja yövaeltaja Rassmann oli
yleensä. Ja sittekin tämä rouva näyttäytyi julkisesti samaisen miehen
seurassa — siinä täytyi piillä jotakin, rouva ei ollut niin paljon
arvoinen kuin luultiin... tyynessä vedessä kalat kutevat...

Niin vierivät juorun aallot edelleen, kunnes äkkiä täytyi kiinnittää
toiseen ilmiöön niin suuri huomio kuin suinkin.

Muutamassa niistä vaatimattomista aitioista, joita oli kyhätty
näyttämön molemmille puolille ja joissa jo istui muutamia upseereja
parin muun herran rinnalla, näyttäytyi myös nainen soreassa
suvipuvussa, hiukset silmiinpistävästi käherrettyinä ja päässä
loistelias sulkahattu; tämän naisen kaikista eleistä, siitä tavasta,
jolla hän tarkasteli ympärilleen ja sitten asettui paikoilleen niin
meluisasti kuin suinkin, saattoi huomata tarkotuksen kääntää katseita
puoleensa.

Hän oli Rosaneiti.

Rassmann, joka sattumalta oli suunnannut katseensa aitioparvekkeelle,
huomasi ensin entisen rakastettunsa. Hänet valtasi äkkiä suuri sisäinen
levottomuus, kun hän huomasi, miten Rosakin, nojatessaan aition
rintavarustukseen, keksi hänet nyt, nyökkäsi hänelle hymyillen ja teki
tervehtivän liikkeen viuhkallaan.

Tämä silmiinpistävä tervehdys, jonka täytyi edellyttää läheistä
suhdetta näiden molempain kesken, ei voinut jäädä ympärillä istuvain
huomaamatta.

Tämä antoi huipun kaikille arveluille Rassmannin elämästä.

Oi, itse tämäkin naikkonen, josta koko kaupunki jo puhui, jonka
kiemailulta ei yksikään vanhempainsa hyvin kasvatettu poika ollut
turvassa, näytti olevan hänen likeinen tuttavansa.

Agitaattori huomasi kyllä omituiset katseet, jotka suuntautuivat
häneen. Hänen korviinsa kuului uudistunut kuiskutus ja supatus.

Tämä muistutus hänen vanhasta suhteestaan täytyi hänestä tuntua
kiusallisemmalta kuin kaikki muu — juuri nyt, kun hän oli parhaallaan
pääsemäisillään toisen naisen suosioon — naisen, jolla tähän asti oli
niin hyvä maine ja jolla kuitenkin olivat korkeat käsitykset hänen
hyvistä ominaisuuksistaan.

Rassmannin toinen tunne oli pelko — pelko, että hänen naisseuralaisensa
oli myös huomannut laulajattaren tervehdyksen; mutta muutamalla
syrjäkatseella saattoi päättää, ettei rouva Schorn ollut kohtausta
huomannut.

Rassmann hengitti keveämmin.

Kunhan vain tämä rouva ei huomannut, missä suhteessa hän oli ollut
tuohon ilotyttöön — tämä ainoa ajatus elähdytti häntä tällä hetkellä.

Hän kääntyi istumaan puoliksi syrjittään, jotta hän joutui selin
aitioon, missä Rosa istui; ja mieltään rauhottaakseen pakinoi hän sitä
enemmän Hannan kera.

Mutta Rosa ei jättänyt häntä minuutiksikaan silmistään. Ja jos Rassmann
olisi voinut silloin tällöin heittää katseen ylös, olisi hänen
silmiinsä täytynyt pistää, kuinka Rosa tähysteli oopperakiikarilla,
jonka kassasta oli lainannut, nuorta mestarin rouvaa, kun vain vähänkin
sai siihen tilaisuutta; kunnes vihdoin hänen huomaavaisuutensa kääntyi
erääseen nuoreen mieheen, joka oli astunut aitioon hänen jälkeensä ja
näytti olevan erittäin kiintynyt häneen.

Näytäntö alkoi ja teki yleisön välinpitämättömäksi näyttämön
ulkopuolella oleville asioille.

Toisen näytöksen jälkeen oli pitempi väliaika. Enimmät katsojista
poistuivat tukehduttavasta huoneesta ja menivät viereiseen puutarhaan.

Myöskin Rassmann ja rouva Schorn seurasivat heidän esimerkkiään.

Agitaattori olisi mieluimmin luopunut raittiin ilman viehätyksestä,
sillä hän otaksui kohtaavansa Rosan ja pelkäsi hänen tuttavallista
puhutteluaan naisseuralaisensa läsnäollessa, mutta tämä viimeksi
mainittu tunsi äkkiä päänsärkyä ja halusi ulkoilmaan.

Niin täytyi Rassmannin taipua välttämättömyyteen, mutta hän päätti
etsiä jonkun syrjäisen paikan, siten välttääkseen laulajattaren
kohtaamista.

Merkillistä — kuinka hän nyt tunsi pelkoa tämän huonomaineisen tytön
edessä, jolla oikeastaan oli syytä tuntea häntä kohtaan kiitollisuutta.

Häntä lohdutti jossain määrin se kun astuessaan juuri puutarhaan, nuori
rouva käsikoukussaan, tuli vastatusten herra Samuel Hirschin kera, joka
kohta kohotti hattuaan niin kunnioittavasti kuin hän olisi Rassmannin
velallinen eikä tämä hänen.

Tämä viekkaan kauppamiehen suuri kohteliaisuus sai Rassmannin
unhottamaan huolensa tulevaisuuteen nähden ja kohottamaan päänsä
pystyyn. Häntä kunnioitettiin kaikkialla tuottavan liikkeen varakkaana
osakkaana!

Rassmann ei aavistanut, että Samuel Hirschin oli silmiinpistävään
kohteliaisuuteensa pakottanut etupäässä rouva Schornin näkeminen.

Kauppamieheen teki erittäin vakaavan vaikutuksen se, kun näki
velallisensa niin läheisissä suhteissa arvoisan mestari Schornin vaimon
kanssa.

"Hän on varmempi kuin ystävänsä käteiset rahat. Schornin täytyy pitää
hänestä paljo, koska lähettää niin ilman muuta vaimonsa hänen kanssaan
teatteriin. Eikö näytäkin melkein kuin olisi _hän_ aviomies eikä
kunnian arvoisa Schorn", tuumi hän mennessään yksikseen.

Rassmann oli tosiaankin seuralaisineen löytänyt puoliksi piilottuneen
lehtimajan Rosaa kohtaamatta.

Mutta kun hän tunsi itsensä pakoitetuksi hankkimaan virvokkeita
toverinsa rouvalle, jonka päänsärky yhä lisääntyi, eikä mitään
palvelusväkeä näkynyt lähettyvillä, täytyi hänen itsensä lähteä
tarjoilupöydän luo, joka sijaitsi puutarhan toisessa päässä. Silloin
tuli laulajatar häntä vastaan, muutamain nuorten miesten seuraamana.

Rosalle näytti hänen entinen rakastajansa tulevan juuri oikeaan aikaan.

Hän puhutteli Rassmannia häikäilemättä ja jokseenkin äänekkäästi,
samassa koettaen ystävällisesti hymyillä ja koskettaen hänen
olkapäitään.

"No, pienoiseni, nyt kai mennään pian naimisiin, kun on minut niin
äkkiä sysätty syrjään?"

Hän nauroi, mutta tästä naurusta kuului jotakin harmin tapaista.

Rassmann tahtoi kulkea hänen ohitsensa, ikäänkuin ei häntä tuntisi tai
ei olisi häntä näkevinään.

Mutta Rosa pidätti hänet, jotta ohikulkijat kääntyivät katsomaan ja
nuoret miehet laskettelivat kaikenlaisia kokkapuheita.

Rassmannista näytti kuin tyttö tahtoisi uudistaa heidän vanhan
suhteensa, sillä tämä silmäili häneen ylen hellästi; hänen äänensä
kuului hyväilevältä, kun hän sanoi:

"Kuka nyt on niin jörö. Älä ole tuollainen! Tiedänhän, että minussa
on syytä, mutta sinunkin olisi pitänyt minusta pitää parempaa huolta.
Tiedätkös, tahtoisin päästä kokonaan Berliiniin. Täällä on hirveän
ikävää seuraa. Etkö voisi hankkia minulle matkarahat, rakas Gustavini?
Tule, tue minua —"

Rassmann oli kuin tulisilla hiilillä

Rosa tahtoi tarttua hänen käsivarteensa, mutta hän astui askeleen
takaperin.

"Minulla ei nyt todellakaan ole aikaa", sanoi hän lyhyeen.

Tyttö naurahti puoliääneen, sitte sanoi hän pilkallisella äänellä:

"Ah — morsiamenne kai odottaa teitä. Oi minä tiedän kyllä, hyvä mies,
ettei eräitä suhteitaan mielellään muistele, kun on tullut tekemisiin
niinkutsuttujen siveäin naisten kera."

Ja harmista puhkuen lisäsi hän ivallisesti:

"Mutta täytyy sentään muistaa, että täällä maailmassa on miehellä
velvollisuutensa. Menkää vaan naimisiin — minä kyllä pääsen perille,
kuka kaunotar on. Tottapahan löydän keinoja häntä varottaakseni.
Näkemiin, kultaseni. Teidän ylpeytenne kyllä tulee asettumaan. Kentiesi
tunnette minut sitte taas."

Hän meni hietapolkua tiehensä.

Ensin Rassmannia pyrki naurattamaan hänen entisen lemmittynsä
otaksuminen, että hän tahtoi mennä naimisiin. Nähtävästi piti Rosa
rouva Schornia hänen morsiamenaan. Mutta silloin olisi Rassmann voinut
päästää tuimia kirouksia suustaan.

"Tämä elukka kyllä voi kertoa koko maailmalle minun aikaisemmasta
suhteestani häneen", jupisi hän yksikseen.

Lopulta rauhottui hän jälleen.

"Oh, kaikkia — hän tahtoo rahaa, siinä kaikki. Kyllähän hänet
tunnetaan. Matkarahat Berliiniin, ja sitten vielä pienet juomarahat
vaikenemisesta, silloin olen hänestä erilläni."

Hän hyräili jotakin pikku laulua palatessaan ystävänsä rouvan luo.

Esitys oli lopussa.

Kotimatkalla kysyi Rassmann seuralaiseltaan:

"Kuinka olette huvitellut, Hanna?"

"Kiitos, mainiosti."

"Ja saanko toivoa teidän useamminkin tekevän minulle seuraa?"

"Jos Vilhelm sallii —"

Rassmann näytti tyytymättömältä.

Mutta sitte vastasi hän sala-ivalla:

"Siitä ei huolta. Vilhelm sallii mitä vaan. Olisipa kaunista, jollei
hän niin tekisi. Se kuuluu kommunismiin. Eikös niin, Hanna?"

"Jos te ja mieheni olette sitä mieltä täytyy kai minun taipua."

Hän lisäsi nauraen:

"Mutta nyt tunnen minä mieltymystä huvituksiin. Kappale oli kaunis."

"Ja oletteko sen myös ymmärtänyt? Oletteko myös nähnyt, kuinka
onnettomaksi voi lopulta tulla avioliitto, jossa vaimo ei sovi
miehelleen, kuten näytelmän sankaritar, joka lopulta päättää
päivänsä? Sitä juuri tarkotamme vapaalla lemmenvaalilla, ettei moisia
epäsuhteita surullisine loppuineen enää esiintyisi. Käsitättekö, Hanna?
Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

Hän puristi Hannan käsivartta ja vielä kokonaan vaipuneena
näyttämökuviin, sanoi rouva Schorn vavisten:

"Niin, se oli hirveää. Kaunis nuori rouva myrkyttää itsensä ja vanha,
ruma mies jää elämään."

"Tämä juuri olikin suurin mielettömyys, mitä nuori rouva saattoi
tehdä", puuttui Rassmann nopeasti puheeseen. "Hän olisi voinut nauttia
elämästä täysin siemauksin, kuten ennenkin. Mutta nykyisen yhteiskunnan
kirous, joka tuomitsee aviorikoksen, painaa häntä. Kommunistisessa
yhteiskunnassa tulee olemaan toisin: aviorikos ei ole enää mikään
rikos, se on hyvä teko, sillä se vie ihmiset tuntemaan itsensä. Älkää
unhottako sitä koskaan, Hanna. Oletteko ymmärtänyt minut?"

Hän katseli vakoillen nuorta rouvaa syrjästäpäin.

Tämä vaikeni, mutta huokasi, kuten alpin painosta vapautuneena.

Ja Rassmann kumartui pimeässä hänen puoleensa ja painoi suudelman hänen
poskelleen.

Hanna säpsähti; hän ei sanonut nytkään mitään, mutta hänen poskensa
alkoivat jälleen hehkua.



XI


Rouva Schorn mieltyi todellakin huvituksiin.

Seuraavana sunnuntaina annettiin toinen kappale, joka sekin liikkui
pariisilaisissa seurapiireissä.

Nuori mestarin rouva osotti äkillistä halua, että ensimäisen
teatterikäynnin jälkeen tehtäisiin toinen.

Schorn iloitsi ja koetti laskea leikkiä vaimonsa innosta, sanoen:

"Hanna, Hanna, sinä tulet vielä viisaammaksi kuin jo olet, enkä minä
voi sinun kanssasi enää ensinkään puhua."

Sitte lisäsi hän:

"Niin, niin, se on totta. Kuinka voisinkaan puhua, kun en näe lainkaan
koko kappaleita. Ajatteles vain: minulla ei ole aikaa tänäänkään."

Kunnon Schornin päähän ei lainkaan pälkähtänyt, ettei hänen vaimonsa,
kuten ennen, lainkaan huudahtanut: "Silloin jään minäkin kotia, ilman
sinua en voi mennä." Hänellä oli niin mainio suojelija Rassmannissa —
kuinka voisikaan hän äkkiä kaivata hiljaisen, aina kömpelön miehensä
seuraa.

Hanna muisti, kuinka hän oli kerran miehensä kera ollut näytännössä
metsästysseuran talolla. Kuinka mykkänä Vilhelm oli istunut, aivan
suutaan avaamatta!

Kuinka kokonaan toisin Rassmann. Hänessä oli elämää. Hän ymmärsi
puhua, osasi keskustella väliaikoina — kaiken selittää selvästi ja
ymmärrettävästi. Hänen seurassaan oli näytännöissä käyminen todellista
nautintoa, mutta Vilhelmin...

Schornista oli itsestään selvää, että Rassmann tällä toisellakin
teatterikäynnillä tahtoi olla hänen vaimonsa saattajana.

"Sehän on aivan luonnollista, rakas ystävä", sanoi hän. "Teet minulle
siten, meidän kesken sanoen, suuren mielihyvän. Hanna näyttää vasta nyt
tietävän, mitä elämänhalu on. Olenhan teille sanonut! Voitte huvitella
niin usein kuin haluatte, eikä teidän tarvitse lainkaan kääntyä minun
puoleeni —- minä siitä vähät välitän."

Täten oli heille molemmille kerta kaikkiaan annettu lupa yhteiseen
huvitteluun. Rouva Schornia kuvaavaa oli, kun hän päivällisen jälkeen,
miehensä kuulematta äkkiä kysyi: "Käsitteleekö tämäkin kappale
aviorikosta?" Rassmann ei aluksi tiennyt tähän odottamattomaan
kysymykseen mitään vastausta, sitte sanoi hän: "En tiedä tarkoin,
sillä en tunne kappaletta, mutta todennäköisesti, sillä sehän on
ranskalainen. Miksi sitä kysytte, Hanna?"

"Koska tahdon avioliiton epäsuhtaisuutta oppia yhä paremmin tuntemaan."

Hän naurahti helakasti, ikäänkuin hänen sanoistaan täytyisi aina nähdä
vain viatonta pilaa. Mutta Rassmann näki tässä taasen tilaisuuden
puhua vapaasta rakkaudesta eikä rouva Schorn häntä keskeyttänyt. Hän
kuunteli mielellään Rassmannin mielipiteitä siitä. Tälle toiselle
teatterikäynnille ei luonnollisesti myöskään jätetty. Sitä seurasi
kolmas ja neljäs. Konserteissa käytiin, samoin seurahuoneella. Sanalla
sanoen: huviteltiin aivan oivallisesti. Lopuksi Hanna malttoi tuskin
odottaa aikaa, jona hän Rassmannin käsivarressa jätti talon. Jollei
menty näytännöihin metsästysseuran taloon tai konserttiin, ja jos
iltapäivä oli oikein kaunis, tehtiin retkiä ympäristöön. Tällaiset
jalkamatkat johonkin lähellä sijaitsevaan metsään, jolloin otettiin
eväitä mukaan tai kohta illallisen jälkeen mentiin johonkin viheriään
luonnon keskellä sijaitsevaan ravintolaan kahville, olivat Rassmannista
mitä viehättävimmät eivätkä vähemmän Hannastakaan. Kerran oli Schorn
ollut mukana tällaisella retkellä, sillä hän luuli siten tekevänsä
toverilleen mieliksi, mutta hän sai siitä kyllikseen.

"Se vie niin paljon aikaa — menkää vain yksin", sanoi hän seuraavalla
kerralla, tietämättä, mitä hänen ystävänsä helpotuksen huokaus merkitsi.

Ja yhä sama vanha luottamus: hän näki Rassmannissa vain kotiystävän,
jolle hän oli velvollinen kaikkeen huomaavaisuuteen, ja henkisesti
häntä paljo ylevämmän toverin, kommunistin _comme il faut_, jolla oli
osansa kaikkeen hyvään.

Mutta yksi kärsi omituisesta yhteiselämästä käsityöläismestarin
talossa, ja tämä oli Schornin maine, hänen vanha hyvä maineensa, joka
näytti koskemattomalta.

Rouva Schorn sai enää tuskin ainoatakaan vastausta tervehdyksiinsä
teatterissa. Konsertissa kävi samoin. Ensi aikoina hän vuoroon punastui
ja kalpeni tämän ilmeisen halveksumisen tähden, mutta Rassmann sanoi:
"Mitäs te näistä kamasaksa- ja povarisieluista. He ovat nykyisen
yhteiskunnan edustajia, joita täytyi halveksia. Tehkää kuten minäkin.
Nostakaa päänne pystyyn."

Ja Hanna teki niin. Se pani kielikellot yhä vilkkaampaan liikkeeseen.
Kuiskuttelusta ja supattelusta siirryttiin julkipanetteluun.

"Kuka olisi sitä ajatellut tästä rouvasta", sanottiin. "Hän ei näy
välittävän jälkipuheista mitään"... "On aivan kuin tahtoisi jokaiselle
näyttää julkisesti rakastajansa."

... "Mutta ei hänen miehensäkään näytä olevan paljon arvoinen, kun
tuollaista sallii."

Schorn ei kuullut kaikesta tästä mitään, ja kuitenkin olisi niin monen
seikan pitänyt pistää hänen silmäänsä, jollei hän olisi ollut sokea ja
kuuro. Jos hän pistäysi hetkiseksi "Kultaisen Leijonaan", kysyi häneltä
pian joku ivallisella äänellä:

"No — kuinka voi kaunis rouvanne, mitä tekee kunnon kotiystävänne?"

Ja joku toinen ja kolmas nauroi salavihkaa ja katsoi merkitsevästi
toiseen. Mutta Schorn iloitsi vilpittömästi tästä osanotosta ja vastasi
viattomasti:

"Kiitos, kiitos — he voivat molemmat hyvin ja ovat iloiset."

Huomattuaan sen levollisuuden, jolla hän tämän sanoi, katsoivat he
hämillään toisiinsa, ikäänkuin tahtoisivat keskenään huudahtaa:

"Aivan oikein — hän ei joudu ymmälle ja näyttää kuin hän pitäisi
suhteen itsestään selvänä."

Sitten kertoi jotakin sinnepäin, että kaupungissa oli joku uskoton
rouva, josta kaupungissa kuiskailtiin yhtä ja toista. Mutta Schorn
pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin.

Koko naapuristo katseli häntä kieroon, ja entinen, melkein sydämellinen
ystävällisyys väistyi syrjään kylmän ynseyden tieltä.

Kaikkialla mihin hän tuli, oltiin häntä kohtaan suljettuja ja
kylmäkiskoisia. Milloin hän meni ostamaan joitakin tarpeitaan
kauppiaalta kadunnurkassa, missä tavallisesti uutisten kulettajat
seisoivat yhdessä, vaikeni keskustelu hänen saapuessaan eikä häntä oltu
näkevinäänkään. Mutta kun hän oli ulkona, silloin sanoi kauppias aivan
ääneen hänen selkänsä takana:

"Kuten sanottu — on se oikea sosiaalidemokraattinen talous. Niin
kommunistit tahtovat järjestää asiat: yhden vaimo kuuluu toisellekin.
Sitä sanovat he vapaaksi rakkaudeksi. En olisi ikinä uskonut siitä
miehestä, että hän sallisi vaimonsa niin —"

Eikä Schorn voinut edes panettelijaa kovistella, sillä hän ei nähnyt
eikä kuullut mitään. Muuten olisi hän kyllä näyttänyt!

Pätzoldt, joka viime aikoina katsoi tarpeelliseksi paistattaa päivää
kaulaansa muutamia tunteja päivässä tuolilla ovensa edessä (hänen
apulaisensa olivat hänen "salongissaan" vallitsevan huonon komennon
tähden inhasti kääntäneet hänelle selkänsä); Marat toinen, jolle
vastapäätä sijaitseva talo viheriöine ikkunapuitteineen oli aina
oas silmään, hieroi tyytyväisenä käsiään ja tuumaili otettuaan
pullostaan kulauksen: "Niin se on käyvä, niin se tulee käymään, pönäkkä
porvari! Kansalainen Rassmann näyttää kyllä sinulle, mihin toveri on
toiselle velkapää. Hahaha — kesyttää hänet täytyy, jottei pöyhistele
rikkauksillaan. Häviön omaksi täytyy sinun joutua, taloinesi, muijinesi
ja kakaroinesi. Ja jos minä istuisin konventissa, pitäisin kyllä huolen
siitä että joutuisit —"

Sanaa "giljotini" ei herra Antonius Pätzoldt voinut enää saada
ymmärrettävänä suustaan, sillä hän oli puotinsa oviverhon suojassa
kulauttanut toistamiseen pullostaan kurkkuunsa! Antonius koetti,
siitä pitäen kuin hänen liikkeensä meni alaspäin ja hänen asiansa yhä
huononivat, etsiä viimeistä lohdutusta väkijuomista.

Niin jatkui kommunistinen yhteiselämä Schornin talossa, kaupunkilaisten
soimausten seuraamina; samoin jatkui agitaattorin ja nuoren mestarin
rouvan huvittelu.

Kuta enemmän Schorn suvaitsi ystävällistä suhdetta heidän välillään ja
oli valmis uhrauksiin etevän toverinsa hyväksi; kuta enemmän tämä tuli
velvolliseksi kiitollisuuteen häntä kohtaan — sitä tyytymättömämmäksi
tuli Rassmann itseään ja ympäristöään kohtaan ja alkoi Schornia vihata
sydämensä pohjasta.

Ja tämä viha, jota lisäsi raivoisa, salainen kateus toisten onnea,
lähimmäisten hymyilevää tyytyväisyyttä kohtaan, pääsi Rassmannissa
täyteen intohimoiseen voimaansa vasta sitte, kun Schorn heidät iltaisin
heidän kotiin palatessaan otti vastaan hymyilevin suin ja hänen sitte
täytyi erota Schornista ja hänen vaimostaan ja heittäytyä yksin levolle
huoneessaan.

Vielä kuuli hän alhaalta Schornin naurun, kun tämä kovaäänisesti
keskusteli vaimonsa kanssa, vielä kuuli viimeksi mainitun äänen yhtyvän
nauruun. Hän tiesi, että Schorn omisti tämän vaimon, tämän talon, tämän
pienen omatekoisen paratiisin. Ja _häntä_ kaikista viisaista opeista
huolimatta ainoastaan suvaittiin.

Silloin olisi hän voinut hypähtää pystyyn, yhdellä ainoalla iskulla
musertaa tämän kukostavan onnen, tukehduttaa naurun oraalleen, kuristaa
tuon, joka heittäytyi hänen tielleen.

"Miksei tämä kuulu _sinulle_?" kysyi hän itseltään. Ja tämä ajatus
takertui häneen aivankuin pirunkynsillä ja kihotti hien hänen
huokosistaan.

Jos hän jonakin aamuna heräisi eikä Schornia enää olisi olemassa? Jos
hän eräänä iltana tulisi kuten tavallisesti toverinsa vaimon kera
käsitysten huveista eikä enää näkisikään hymyilevänä vastassaan miestä,
jolle onnetar oli avannut runsaudensarvensa?

Tämä kirottu hymy, joka tuntui aina siltä, kuin voisi se jonakin
päivänä muuttua hirveäksi kostonhuudoksi! Rassmann koetti tätä
kirottua ajatusta sadat kerrat karkottaa, ja kuitenkin palasi se yön
hiljaisuudessa joka kerta takaisin ja aina täytyi hänen ajatella
titteliä "porvari", jonka Pätzoldt oli Schornille keksinyt.

Niin, hän kuului tosiaankin tähän luokkaan, sentähden oli Rassmannilla
häntä oikeus vihata!

Hän olisi voinut purskahtaa äänekkääseen nauruun, kun hän ajatteli,
että nuori mestari piti köyhälistön puolta.

Köyhimys, jolla oli talo, tavaraa täytenään!

"Hyvä, silloin on minulla sitä suurempi oikeus vaatia, että se, mikä on
hänen, on myös minun todella ja kokonaan."

Mutta kuinka hän hautoikaan pahoja ajatuksiaan, hänen hartain toiveensa
ei täyttynyt: Schorn nousi aamuisin yhtä terveenä ja työvoimaisena kuin
ennenkin ja vanhalla, onnellisella hymyllään otti hän toverinsa vastaan
iltaisin — mikään inhimillinen sattuma ei voinut häntä peittää tuonen
viitalla.

Ylipäätään näytti kuin olisi kaikki liittoutunut agitaattoria vastaan
asettuakseen hänen aikeittensa tielle, alentaakseen hänen arvonsa
Schornin edessä ja reväistäkseen naamion hänen kasvoiltaan.

Sana "rahaa" kaikui äänekkäämmin kuin koskaan hänen korvissaan. Rosa,
tämä kavala käärme, ei ollut viimeinen kutomaan verkkojaan häntä
vastaan ja nostattamaan hänen vihaansa kaikkia eläviä olentoja vastaan.

"Kaupat" kävivät huonosti, pikkukaupungin hyörinä ja pyörinä ei Rosaa
enää miellyttänyt, hän oli tottunut juomaan huvitusten maljan sakkojaan
myöten ja kaihosi sentähden takaisin Berlinin tanssipaikkoihin.
Sitäpaitsi oli hänelle annettu viittauksia sinnepäin, että poliisi
mahdollisesti tulisi hänet jonakin hyvänä päivänä karkottamaan
kaupungista, jollei hän lakkaisi silmiinpistävästä julkisesta
esiintymisestään, joka herätti pahennusta kunniallisten porvarien
rouvien keskuudessa.

Silloin joutui hän ajattelemaan entisen rakastajansa apua. Tällä täytyi
olla kirotun paljo liikaa rahaa. Rosa tahtoi uudistaa vanhan suhteensa
hänen kanssaan, mutta kuinka "tämä lurjus" olikaan hänet torjunut
luotaan! Nyt se miekkonen vasta saisi oppia hänet tuntemaan. Saisi
maksaa sopurahat — kuten ylhäiset pääkaupungin herrat jalkavaimoilleen,
kun heidän päähänsä pistää jonakin päivänä astua jonkin "mistään
aavistamattoman" siveellisen tytön kanssa pyhään aviosäätyyn. Nämä
raukat ottavat rahat, lupaavat olla avioliiton "pyhyyttä" häiritsemättä
ja — joutuvat päästään pyörälle. Oi, Rosaneiti oli, vaikkakin hän puhui
satumaisen huonoa saksaa, maailmaa kokenut tyttö, hän ei ollut suotta
sanonut Rassmannille taanoin metsästysseuran talolla, että tämän ylpeys
kyllä tulisi lannistumaan.

Hän alkoi salaisuudessa suunnitella. Rassmann kohtasi hänet vielä
useammin teatterissa, mutta välinpitämätönnä kulki tyttö hänen
ohitsensa. Ei ollut lainkaan tuntevinaankaan. Rassmann luuli sentähden
voivansa olla huoletta.

Mutta eräänä iltana (oli jokseenkin pimeä), kun hän kulki Rosan
asunnon ohitse, näki hän herra Antonius Pätzoldtin nousevan ylös
samoja jyrkkiä portaita, jossa pientä kähertäjää ja hiustenleikkaajaa
"kuningasmieliset" olivat kerran pidelleet niin pahoin koko naapuriston
nähden.

Rosaneidin täytyi ennen kaikkea tietää, kuka oli Rassmannin alituinen
naisseuralainen, jota tyttö piti hänen tulevana rouvanaan.

Kukaan ei voinut antaa hänelle tästä tietoja paremmin kuin kiihkoileva
parturiherra. Muutamat sanat riittivät herättämään herra Antonius
Pätzoldtin mielessä muistot tunnetusta "audienssista". Ja lämmin
kädenpuristus, jota seurasi sireenimäinen hymy, kohotti hänet
seitsemänteen taivaaseen ja avasi hänen puhevirtansa sulun. Marat
toinen haukkui Rassmannia, kuin olisi neljä viikkoa sitä harjotellut.

"Tämä lurjus! — Ettekö sitä tiedä? Siitähän puhuu jo koko kaupunki.
Tämä avionrikkoja — tämä luopio on pettänyt suuren aatteemme, joka
tarkottaa vain rauhaa, järjestystä ja siveyden ylläpitämistä. (Pieni
kähertäjä puhui todellakin siveydestä!)... Kaikki luulevat, että
kunniallinen, oivallinen herra Schorn sietää tätä omituista suhdetta,
mutta siinä he erehtyvät. Oi, arvoisa kaunis neitiseni, jospa he vain
tietäisivät tämän Rassmannin ajatukset, kuten minä tiedän, silloin —
hihihi —"

Ja pikku kääpiö nauraa kyhersi merkitsevästi, aivan kuin hän tietäisi
sangen salaperäisiä asioita.

Tämä otaksuttu morsian olikin siis hänen liiketoverinsa rouva, ja hän
koetti vetää nenästä omaa ystäväänsä. Tämähän sopi vielä paremmin Rosan
aikeihin. Oi, kuinka rakastettavaksi hän tuli yhtäkkiä tätä inhottavaa
pikkumiestä kohtaan! Siksi rakastettavaksi, että saisi tietää häneltä
kaiken, mitä tahtoi.

Kiitokseksi myönnetystä "audienssista" syyti Marat toinen kirouksen
toisensa jälkeen kalliin juomatoverinsa pään ylitse; hän ei voinut
salata edes sitä tosiasiaa, ettei kukaan tiennyt mikä vaarallinen
ihminen oikeastaan piili tämän viattoman "kauppias" Rassmannin naamion
takana.

Petturi oli siis karkotettu sosiaalidemokraatti? Sitä ei Rosa
vielä tiennyt. Kukapa tulisikaan pääkaupungissa ottaneeksi selkoa
väliaikaisen rakastajansa valtiollisista mielipiteistä.

Parempi, sitä parempi! Häntä saattoi siis silläkin "nipistää". Herra
Antonius Pätzoldt otettiin tällä kertaa armoihin, sillä hänen apunsa
olisi mahdollisesti vieläkin tarpeen.

Seuraavana päivänä sai Rassmann kirjeen. Tästä kulmikkaasta,
pitkäveteisestä käsialasta ei saattanut päättää mitään hyvää. Hän avasi
kirjeen ja kalpeni. Tämä vielä puuttui! Viisisataa taalaria vaati tämä
elukka vaikenemisestaan. Se tiesi kaiken ja osasi kostaa, jollei sen
toivomusta täytetty. Kolme päivää antoi se hänelle armon aikaa. Jollei
niiden kuluessa hyvityssumma ollut naikkosen käsissä, jotta tämä voisi
matkustaa Berliiniin, tiesi Schorn, hänen rouvansa ja koko kaupunki
kaiken, mitä tämä tiesi _hänestä_. Tämä tulisi nimittäin avoimella
kadulla hänen läsnäollessaan kertomaan hänen "liiketoverinsa" rouvalle
heidän entisestä suhteestaan. Tämä viimeinen oli päävaltti.

Tämä salakavaluus ja kiittämättömyys!

Viisisataa taalaria kolmen päivän kuluessa! Rassmann ei tuntenut
vähintäkään taipumusta hymyilemään kirjeen naurettavan väärän
oikeinkirjoituksen johdosta. Hän olisi sen kieltämättä tehnyt, jollei
rouva Schorn olisi ollut mukana pelissä ja jollei hän olisi tiennyt
liiankin hyvin, mitä Rosan uhkauksesta oli odotettavissa.

Hän rutisti juudaskirjeen suonenvedontapaisesti käteensä ja tunsi halua
tehdä samoin lähettäjällekin.

Varmasti oleskeli Pätzoldt tämän ilotytön kera saman katon alla.
Lopulta kertoisi tämä kääpiö vielä vekselilainasta, joka Schornin
liikkeen nimessä oli otettu Samuel Hirschiltä.

Ja tämä olisi uusi ase Rosan käsissä.

Viisisataa taalaria tai paljastus. Viimeksi mainittu merkitsi: Schornin
ja hänen vaimonsa kunnioituksen menetystä, mahdottomuutta viipyä enää
päivääkään kaupungissa, siveellistä ja aineellista perikatoa, kaikkien
toiveiden hylkäämistä —

Ei, kolme kertaa ei, niin ei saanut käydä! Tulla jälleen retkaleeksi,
kurjaksi retkaleeksi, repaleiseksi ja melkein menneeksi mieheksi,
ilman päämäärää ja ilman toiveita! Vielä kerran: ei, kolme kertaa ei!
Ennen tahtoi hän pistää tuleen kaiken ympärillään, jotta hänen mustan
sielunsa pirullinen ilkeys saisi vielä kerran riemuita tämän kotoisen
onnelan tuhkakasalla.

Mutta mistä otti hän rahat? Kolme päivää oli Rosa antanut armon aikaa.
Se oli toki jotakin. Rassmann ajatteli jälleen Samuel Hirschiä.
Juutalainen käyttäytyi aina häntä kohtaan niin kunnioittavasti ja
kohotti hattuaan niin syvään kumartaen — varmaan antaisi hän tälläkin
kertaa rahaa allekirjotusta vastaan. Mutta saita Samuel Hirsch
oli taipuvainen velkamiehensä uuden pyynnön kuullessaan pikemmin
purskahtamaan nauruun kuin täyttämään tätä uusinta toivomusta.

Se ei käynyt päinsä, se ei johtuisi unissaankaan hänen mieleensä. Hän
ei yleensä vielä tiennyt, oliko "sangen kunnianarvoisa herra Schorn"
hyväksynyt edellisetkään lainat. Schornin nimestä juteltiin nyt niin
monellaista, ettei siitä tullut hullua viisaammaksi. Ihmiset juttelivat
niin monellaisia asioita — mutta _hän_ ei tiennyt siitä kerrassaan
mitään! Oli syytä olla epäluuloinen, sillä eihän voinut nähdä yön
lävitse toiseen päivään. Hän toivoi aivan varmasti määrättynä hetkenä
saavansa rahat, muuten täytyi hänen mennä "sangen kunnianarvoisan herra
Schornin" luo.

Niin tuumi Samuel Hirsch, samalla tehden eleitään, jotka sanoivat
enemmän kuin sanat.

Viekas kauppamies ei kuitenkaan unhottanut suloisesti hymyillen
liittää sanatulvaansa sanoja "kunnioitettava herra Rassmann", joiden
tarkotuksena oli lieventää sitä vihamielisyyttä, jonka edelliset sanat
mahdollisesti herättivät.

Rassmann kiristeli hampaitaan. Tämä oli tullut odottamatta. Hänen
viimeiseksi turvaksensa jäi toverinsa uhraaminen suuren aatteen ja sen
päämäärän hyväksi.



XII


Kotiin saavuttuaan, oli siellä hänelle toinen kirje Rosalta.

Rassmann luuli rivien välissä huomaavansa eräänlaista ivaa, kun hän
luki: Voisi olla mahdollista, ettei hän olisi ensi kirjettä oikein
käsittänyt tai unhottaisi pian sen sisällön, ja siksi piti kirjottaja
tarpeellisena ilahduttaa häntä vielä toisella. Sitä paitsi tahtoi
laulajatar samalla ilmottaa, että hän eilisestä lähtien tiesi myös
"jutun Samuel Hirschille tunnustetuista vekseleistä". Hänelle,
Rassmannille, ei kai olisi mieleen, jos "eräät" ihmiset saisivat
niistä tietää j.n.e. Lopuksi lisäsi Rosa vielä kerran, että jollei
hän neljännen päivän aamuun mennessä saanut viittä sataa taalaria,
kävisi hän "vanhasta ystävyydestä" Rassmannin luona. Hän toivoi samalla
saavansa oppia tuntemaan "kauniin rouvan", jutellakseen hetkisen hänen
kanssansa.

Rassmann tiesi liiankin hyvin, mitä Rosa tällä "juttelemisella"
tarkotti.

Varmaan oli Pätzoldt, mokomakin hulttio, tuolle siistille tytölle
selittänyt hiuskarvalleen kuinka hän, Rassmann, koetti pettää Schornia.
Eikä hän voinut tallata noita molempia vampyyreja jalkojensa alle.

Agitaattori oli sellaisessa mielentilassa, jolloin ajatus ajaa toista,
etsien jotakin keinoa sietämättömästä tilasta päästäkseen. "Rahaa,
rahaa!" kajahti tuhansin kerroin uudestaan hänen korvissaan.

Jottei mitään jättäisi koettamatta, tahtoi hän vielä kerran puhua
persoonallisesti Rosan kera. Hän toivoi, että hänen läheisyytensä
herättäisi tytössä vanhoja parempia tunteita. Mutta hän pettyi.
Laulajatar oli mahtanut huomata hänen tulonsa, sillä miten kovasti hän
koputtikin, ei ovi auvennut. Lopulta pelkäsi hän herättävänsä naapurien
huomiota ja poistui.

Uusin juoni täytyi tosiaankin panna käytäntöön, täytyi uudelleen käydä
Schornin rahakassan kimppuun saadakseen varoja suuren, ylevän aatteen
kustannuksiin, joihin Schorn oli valmis kaikkensa uhraamaan.

Rassmann mietti puolen tuntia, silloin oli hän pirunjuonistaan punonut
suunnitelman, joka voitti koko hänen entisen "nerokkaisuutensa".

Hän otti aukileikatun, vielä puhtaalta näyttävän kuoren kirjeestä,
jonka hän muutamia päiviä sitte oli saanut eräästä pikkukaupungista
samanmieliseltä toveriltaan, laittoi väärän kirjeen, jonka käsialan hän
ymmärsi muovata samannäköiseksi kuin osote kuoressa, ja "uusi kepponen"
oli valmis toteutettavaksi.

Schorn oli aamupäivällä aivan yksin työpajassaan, kun suuri toveri
äkkiä iloisesti liikutettuna, kirje kädessään, astui hänen luoksensa ja
sanoi:

"Vilhelm, Vilhelm, millainen onni minua on potkaissut! Minut valitaan
valtiopäiville!"

Schorn katsoi suurin silmin, sitte kysyi hän ilosta miltei
tukehtumaisillaan:

"Onko se todellakin totta, Gustav? Ei, sinä lasket leikkiä."

"Kyllä, totta se on. Minäkin luulin ensin uneksivani, mutta täällä
on kirjotettu mustaa Valkoselle. Dingskirchissä tapahtuu täytevaali.
Vaalikomitea on minut yksimielisesti valinnut ehdokkaaksi ja kysyy nyt
— luonnollisesti vain muodon vuoksi — suostunko minä. Tietysti en tuumi
hetkistäkään. Toiveet ovat nyt sosialistilla paremmat kuin milloinkaan.
Ei ole kysymystäkään, etten pääsisi lävitse. Dingskirchissä ovat
etupäässä vanhoilliset ja sosialistit vastatusten. Edellisessä vaalissa
voittivat edelliset ainoastaan 200 äänen enemmistöllä. Nykyisen
mielialan vallitessa menettävät he vähintään puolet äänistään, jotka
tulevat minun hyväkseni. Mutta nyt täytyisi ahkerasti agiteerata ja
siihen tarvitaan rahaa. Siitä kirjottaa komiteakin. Tarvittaisiin
vielä vähintään viisisataa taalaria, jotta asian saisi hyvään käyntiin
ja minun valintani varmaksi. He kysyvät, eikö minulla kenties olisi
apulähteitä tiedossani. Mutta lue toki itse. Oi, tämä on kaunein päivä
elämässäni. Jos tosiaankin läpäisisin vaalissa, olisi se ihanaa.
Silloin olisin vasta oikealla paikallani ja voisin edustaa oikeutta
maailman edessä. Oi kuinka silloin vaikuttaisinkaan puolueemme hyväksi!"

Hän näytti aivan pursuvan onnesta ja autuudesta, kun hän ojensi
Schornille kirjeen, mutta piti kuoren tarkotuksella kädessään.

Sitte harppaili hän pitkin askelin huoneessa edestakaisin ikäänkuin ei
voisi vieläkään käsittää tätä äkillistä yllätystä ja täytyisi antaa
kiihtymyksensä kuohua loppuun.

Schorn silmäili nopeasti kirjeen lävitse, ja samalla saattoi huomata,
kuinka rivi riviltä hänen kasvonsa kirkastuivat ja ilmaisivat iloisinta
osanottoa. Samalla nyökäytti hän tuontuostakin päätänsä, ikäänkuin
tahtoisi jokaisen sanan vahvistaa.

"Helkkarissa", sanoi hän sitte äkkiä ojentaen Rassmannille kätensä.
"Onnittelen sydämeni pohjasta, Gustav. Valtiopäivämiehen valtuudet, ne
ovat sinulta vielä puuttuneet. Sinä olet mies aivan sitä varten. Sinun
täytyy heti kirjottaa, että otat ehdokkuuden vastaan. Heti paikalla!"

"Tänään on minulla juhlapäivä kuten sinullakin, en liikautakaan enää
höylää. Tietääkö Hanna siitä mitään?" lisäsi hän kysyen.

Rassmann kielsi ja sanoi:

"On parempi, ettemme sano hänelle siitä vielä mitään, hän vainuaa
kaikkialta vaaraa meille."

"Olet oikeassa", myönsi Schorn. "Hän saa sen kyllä tietää aikanaan. —
Mutta sinähän näytät yhtäkkiä aivan murheelliselta —"

Rassmann näytti tosiaankin murheelliselta, aivan kuin näyttelijä, joka
voi minuutissa muuttaa kasvojensa ilmeet, samalla kuitenkaan mitään
tuntematta.

"Mutta olen jälleen jättänyt kaiken toivon", sanoi hän huolissaan.
"Ei, ei — siitä ei tule mitään. Tiedän mitä salainen agitatsioni
nykyään maksaa. Olethan itse lukenut: vähintään viisisataa taalaria
ovat välttämättömät lentolehtisiin ja muihin asioihin. Tiedän myös,
että kassat ovat nykyään jokseenkin tyhjät, etteikä komitealla ole
varoja. Kerääminenkin on nykyään pulmallinen asia. Jokainen pelkää
ulosottolain ankaruutta. Minun täytyisi itse lähteä Dingskirchiin
tarpeellisilla varoilla varustettuna, tai ainakin lähettää summa
komitealle. Mutta mistäpä otti rahat? — Ei, ei — en sitä ajattelekaan,
vaikkapa tahtoisinkin antaa kymmenen vuotta elämästäni mieluummin kuin
päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden pyhään taisteluun. Ei, ei,
Vilhelm, älkäämme puhuko enempää tästä hurskaasta toiveesta."

Ja suuri toveri jatkoi kävelyään vielä pitemmin askelin: hänen
kasvoillaan oli ilme kuin kalvaisi häntä tosiaankin raskain suru, niin
että Schorn tuli syvästi liikutetuksi.

Nuori mestari silmäili kotvan aikaa mietteissään eteensä; sitte sanoi
hän:

"Niin, niin, viisisataa taalaria ei ole mikään pieni summa; jos minulla
olisi käsissäni niin paljo liikaa, silloin — mutta vararahastoni on
jokseenkin tyhjä. Minulla on tosin joukko saamisia, mutta en ahdista
mielelläni ihmisiä. Se tekee aina pahan vaikutuksen."

Kotvan aikaa jälleen mietittyään kohotti hän aika pontevasti päänsä
pystyyn ja sanoi, ikäänkuin harhakuvista todellisuuteen palaten:

"Mutta kuinka voimmekaan olla niin päättämättömiä! Sinun on otettava
ehdokkuus vastaan maksoi mitä maksoi. Tähän olemme velvolliset emme
ainoastaan itseämme, vaan myös puoluetta kohtaan. Olisipa sekin
kaunista, että viidensadan taalarin tähden menettäisimme sijan
valtiopäivillä, jotta vastustajamme saisivat riemuita! Ei, silloin
täytyy uhrata viimeisimpänsäkin, pyhimpänsäkin. Mutta niin huonosti
eivät toki vielä ole asiamme — Gustav, sinun täytyy saada rahat. Onhan
minulla luottoa kaupungissa! Otan rahat vekselillä. Huomisaamuna saat
ne, kenties! jo tänään. Minulla on alhaalla Pitkänkadun varrella eräs
vanha liikeystävä, tai huonekalukauppias Ehlert, hän antaa minulle
myös. Niin, niin — sinä saat ne. Lähetä ne heti vaalikomitealle tai
matkusta mieluummin itse sinne. Se kai on parasta. Annan lisäksi
sinulle matkarahat."

Ja samalla päästi nuori mestari pois esiliinansa, mikä tapahtui
ainoastaan silloin, kun hänellä oli erittäin tärkeitä käyntejä
tehtävänä ja tarvitsi siihen pyhäpukunsa.

Sisimmässään Rassmann riemuitsi, mutta sanoi levollisesti:

"Ei Vilhelm, sitä en voi ottaa vastaan, sinä olet jo liian paljo
uhrannut —"

Schorn keskeytti hänet heti:

"Tee minulle mieliksi äläkä puhu uhrauksista. Onko mikään uhri
kylliksi suuri, kun on toistettava aatteemme puolesta? Jos saan
sinulta vielä yhtä pyytää, niin se on: Gustav, jos sinut tosiaankin
valitaan valtiopäiville, pysy asiallemme uskollisena, taistele
ihmisyyden puolesta kaunopuheisuutesi kaikilla keinoilla. Olet niin
paljon viisaampi kuin minä ja minä niin paljo tuhmempi kuin sinä
(Rassmann teki hyvänsävyisen torjuvan kädenliikkeen), etten minä voi
sinulle sanoa mitä sinun on ensiksi tehtävä puoluettamme edustaessasi,
mutta sinä näet kirkkain katsein tulevaisuuteen, sinä tiedät, _mitä_
tahdomme. Sentähden älä puhu uhrista, vaikken voikaan sitä panna
sinulle pahaksi: tiedänhän, kuinka _rehellisesti_ sinä kaikessa
tarkotat. Lyökäämme kättä, me teemme molemmat velvollisuutemme."

Schorn oli puhunut hartaalla tunteella. Kun hän puhui näin innoissaan
ihmisoikeudesta, silloin näyttivät hänen silmänsä ikäänkuin pienenevän,
koska kyyneleet varkain kostuttivat hänen silmäripsiänsä.

Oi, kyllä, Rassmann tarkoitti aina "rehellisesti". Jolleivät hänen
kasvojensa piirteet olisi koskaan haihduttaneet tätä harhakuvaa eikä
hänen äänestään olisi koskaan kuvastanut petollisuus, olisi häntä
voinut pitää toverinsa kuvana.

Mutta kun hän nyt painoi kätensä Schornin käteen, täytyi hänen
vaivuttaa katseensa maahan. Schorn ei sitä kuitenkaan huomannut.

Hän lähti kaupungille, rahaa hankkimaan.

Taipaleella hän mietti. Toistaiseksi hän ei tahtonut kääntyä
liikeystävänsä puoleen. Sentähden kääntyi hän ensiksi etäisemmän
ystävänsä puoleen, jonka hän tiesi rehelliseksi mieheksi. Tällä
miehellä oli vain se vika, että hän oli myös puuseppä ja siis Schornin
kilpailija. Mutta kilpailijoilla kaikista hyvistä ominaisuuksistaan
huolimatta on useimmissa tapauksissa se paha heikkous, että he ovat
kateellisia toisilleen ja iloitsevat, jos toinen joutuu hieman
pinteihin.

Schorn tahtoi saada kuusisataa taalaria ainoastaan neljäksi viikoksi
vekselillä, joka ei saanut joutua kenen tahansa käsiin. Hän tahtoi
ottaa sata taalaria enemmän kuin oikeastaan oli tarpeellista siksi,
että arveli Rassmannin vaalin voivan tulla vielä epävarmemmaksi, ja
silloin oli parempi, jos hän varusti vararahastonkin toveriaan varten.

Kunnon kilpailija, joka tiesi aivan varmasti, että Schorn toimittaisi
rahat takaisin tunnilleen ja minuutilleen etteikä siinä ollut mitään
vaaraa tarjolla, sillä nuorella mestarilla oli velaton talo, tämä
rakastettava ja rehellinen kunnon kilpailija valitti syvästi, ettei
hänellä itselläänkään ollut tällä hetkellä ylitse "penniäkään".

"Muuten hyvin mielelläni, hyvin mielelläni muuten, rakas ammattitoveri.
Oi, tiedänhän, miten varmassa tallessa rahani olisivat teillä. Ja
voitteko sitte vielä luulla, että tarvittaisiin vekseliäkään? Olisipa
sekin kaunista! Ei, ilman paperilappuakaan olisin sen antanut, ilman
mitään olisin sen antanut teille, mutta tällä hetkellä en tosiaankaan
voi. Tekee kipeää sydämelleni, rakas ammattitoveri, etten juuri teitä
voi auttaa."

Schorn sai jatkaa matkaansa niine hyvineen.

"Hänellä ei tosiaankaan ole, muuten olisi hän minua auttanut", sanoi
hän ulkona puoliääneen itsekseen. Mutta mainiolla kilpailijalla ei
ollut mitään kiireellisempää tehtävää kuin etsiä rouvansa käsiinsä ja
sanoa käsiään hykerrellen: "Kuules vain, äiti, Schorn oli juuri täällä
ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä
ennen tapahtunut. Siinä täytyy piillä jotakin. Hänellä täytyy olla
velkoja. Nähtävästi rouvansa tähden. Hän tekee niin usein retkiä maalle
ja kulkee huveissa päivästä päivään — joka tapauksessa olen iloinen,
etten pannut kirkkaita taalarejani niin menemään. Eihän voi tietää,
mitä vielä tulee." Sitte otti tämä kunnon mies lakkinsa, lähteäkseen
tästä "merkillisestä" jutusta juttelemaan hieman naapureillekin.

Mutta Schorn näki nyt välttämättömäksi mennä edellä mainitun
liikeystävänsä luo, jolla ei ollut mitään syytä jättää nuoren mestarin
toivetta täyttämättä. Mutta hän saattoi pyydetyn summan sijaan antaa
ainoastaan viisisataa taalaria.

Siitä huolimatta lähti Schorn tyytyväisenä talosta. Eihän hän tahtonut
enempää edeltäpäin nostaakaan.

Onnellisempaa ihmistä ei voinut ajatella olevan maailmassa kuin Schorn
oli astellessaan rahasäkki kädessään katua myöten kotiinsa.

Rassmann olisi voinut riemusta huudahtaa, kun hänen toverinsa tuli ja
heidän kahden kesken jäätyään laski kilisevän rahasäkin pöydälle ja
sanoi:

"Tässä, Gustav — näillä ostat istuimen valtiopäivillä. Isännöi niillä,
kuten tahdot, kunhan vain lyöt vihollisesi pakosalle."

Hän nauroi kaikuvasti leveällä tavallaan, ikäänkuin ei olisi kuunaan
leikannut parempaa vitsiä.

Rassmannin käsi vapisi, mutta se oli kuitenkin kylliksi vahva
tarttuakseen säkkiin, ikäänkuin siitä riippuisi hänen elämänsä.

"Lähetän rahat vielä tänään ja kirjotan, että tulen itsekin ensi viikon
alussa Dingskirchiin näyttäytyäkseni valitsijoilleni ja hoitaakseni
persoonallisesti agitatsioonia", sopersi hän autuaana, tuntien
täytyvänsä jotakin sanoa.

"Oikein, Gustav, tee niin", sanoi Schorn lyhyesti; sitte puhuivat he
vielä pitkältä ja leveältä Rassmannin tulevaisuudesta ja hänen yhdellä
iskulla muuttuneesta toiminnastaan puolueen hyväksi.

Oi, kuinka suuri toveri jälleen elpyi ja mielikuvituksissaan edistyi.
Hän unhotti hetkiseksi itse Hannankin, vapaan rakkautensa kohteen,
tietäessään voivansa tukkia erään huonosti kasvatetun tytön suun.

Kotvan kuluttua vetääntyi Rassmann takaisin huoneeseensa.

Schornista oli se selvää itsestään. Olihan suurella toverilla vielä
niin paljo kirjotettavaa ja ilmotettavaa vaalikomitealle!

Hämärähetkenä meni Rassmann, rahat siististi käärittyinä, "postiin",
kuten hän Schornille sanoi. Hän viipyi kotvan eräässä kapakassa torin
varrella, kunnes tuli jokseenkin pimeä, sitte meni hän Rosan asunnolle.

Kapakassa oli hän käyttänyt hyödyllisesti aikansa, hän oli laskenut.
"Tyttö tyytyy kyllä neljäänkin sataan", laski hän. "Kun hän näkee
käteistä rahaa, käy hän käsiksi, vaikkapa olisi sata taalaria
vähemmänkin. Näillä voitetuilla, ansaituilla sadalla taalarilla", laski
hän, "tyydytän toistaiseksi tuon kiskurin, Hirschin, jotta hän taipuu
korkeampaa korkoa ja hyvää sanaa vastaan odottamaan vielä muutamia
viikkoja, ja — aika tuo neuvon. Niin saan edelleen olla kunnioitettu
Rassmann, kunnon Schornin ja hänen pikku vaimonsa rakas kotiystävä, ja
tämä vaimo juoksee pauloihini niin varmasti kuin hän uneksii vapaasta
rakkaudesta."

Hän naurahti yksikseen ja oli jälleen vanha onnellinen Rassmann, joka
eleli seitsemännessä taivaassa.

Rosaneiti oli kahtena viime päivänä tuskin poistunut huoneestaan ja
yhtä vähän ikkunan äärestä, josta hän edelleen tähysteli kadulle,
odotellen viestiä Rassmannilta. Hän oli nähnyt Rassmannin tulevan
edellisenä päivänä, mutta ei avannut, koska hän pelkäsi. Nyt näki hän
hänen jälleen tulevan kadun ylitse. Hän kulki niin voitonvarmana,
hänellä oli varmaan rahaa. Mutta laskeako sisään? Ei.

Rosa kuuli hiljaisen koputuksen.

Ovea avaamatta kysyi hän hiljaa:

"Ovatko teillä —?"

"Kyllä", vastasi agitaattori. "Mutta avatkaa toki."

"En", kuului vastaus. "Onko teillä niin paljo kuin tahdoin?"

"Voin antaa ainoastaan neljäsataa. Jos olette siihen tyytyväinen, niin
hyvä. Jollette, en voi auttaa. Tehkää sitte, mitä tahdotte."

Laulajatar olisi Rassmannin karkeasta äänestä huolimatta tahtonut
iloissaan laulaa jonkun mielikuplettinsa. Kiristys oli siis auttanut.
Sitä oli hän tuskin odottanut. Eihän hän tiennyt millaiset raudat
Rassmannilla oli tulessa. Mutta avata hän ei tahtonut. Kuka tiesi —
puijatun miehen raivoa tuskin voi kesyttää.

Puolen minuutin ajan oli hän aivan vaiti, sitte sanoi Rassmann jälleen:

"Mutta avatkaa toki. Suostutteko?"

Rosa olisi tyytynyt puoleenkin ainoastaan rahaa nähdäkseen.

Olisipa Rassmann sen tiennyt!

"Kyllä, minä suostun."

"Ja lähdette heti kaupungista?"

"Kyllä

"No, avatkaa sitte ja ottakaa rahat — joku voisi tulla. Saatte ne heti."

"Ei, minä en avaa", vastasi Rosa. "Mutta olkaa puolen tunnin jälkeen
asemalla, matkustan vielä tänään Berliiniin. Silloin näette itse
lähtöni. Enempää ette voi vaatia."

Olisipa Rassmann taasenkin tiennyt, että hänen entisen rakastettunsa
ylipäätään _täytyi_ poistua kaupungista 24 tunnin kuluessa. Hänellä oli
poliisin kehotus taskussaan.

Rassmann mietti jälleen hetkisen, sitte sanoi hän:

"Hyvä — puolen tunnin jälkeen siis —"

Se oli Rosan mielestä oikein. Silloin Rassmann sai ainakin olla häntä
saattamassa.

"Mutta älkää koettakokaan minua puijata. Koko kaupunki saa muuten
kuulla", sanoi tyttö vielä, antaen äänelleen oikein uhkaavan sävyn.

Puolta tuntia myöhemmin istuivat Rassmann ja Rosa himmeästi valaistun
odotushuoneen pimeimmässä nurkassa ja selvittelivät asioitaan. Kukaan
ei heihin kiinnittänyt huomiota.

"Niin, arvon herra — se on oikein", sanoi kapakkalaulajatar
pilkallisesti ja piilotti rahat matkareppuunsa.

Ulkoa kuului vihellys, juna kiidätti asemalle.

"Berliiniin!" kuului huuto ovelta.

Rosaneiti nousi matkustavan taiteilijan koko soreudella.

Hän läppäsi Rassmannia keveästi viuhkallaan ja sanoi:

"No, voi hyvin, pienoiseni. Jos sinulle joskus käy huonosti, niin tule
Rosan luo. — Tiedättehän toki: mies sellainen kuin te, herra markiisi!
Mutta antaa noin vetää itseään nenästä, hahaha, ei —"

Ja hän nauroi toistamiseen ja kiiti pois.

Tämä oli hänen viimeinen riemuvoittonsa.

Agitaattori seisoi kotvan aikaa aivan ällistyneenä paikoillaan. Hän
ei tiennyt, mitä hän tahtoi, mutta hän puristi raivoissaan kätensä
nyrkkiin.

Vaununovi sulettiin juuri. Rassmann näki kasvojen herttaisesti
hymyillen vielä kerran vilahtavan ikkunasta, sitte kuului soitto,
vihellys — ja jyristen vieri juna pois.

Rassmann kulki jälleen katua, jonka varrella Rosa oli asunut. Jonkun
matkan päässä hänen edellään hoippuroi pieni juopunut mies, joka yhtä
mittaa käsillään hujaroiden päivitteli:

"Hän on tiessään, mokomakin kiittämätön — hyi, niitä naisia. Hän lupasi
tulla minun lemmitykseni ja on minut pettänyt. Sanon, että täytyy tehdä
_tabula rasa_. Kaikki giljotiinille, naiset myös, he eivät kelpaa
mihinkään, — ja minä olen uskonut hänelle kaiken. Kansalainen Rassmann
minut varmaankin kuristaisi, jos —"

Tämä herra oli Marat toinen, joka turhaan koetti päästä audienssille.

Rassmann tunsi suurta halua tarttua pienen kähertäjän kaulukseen ja
antaa hänelle unhottumattoman opetuksen; mutta herra Antonius Pätzoldt
katosi erään oven taakse, jonka yllä oleva kilpi kutsui väkinesteiden
nautintoon.



XIII


Sadetta seuraa päiväpaiste, se on tunnettu; mutta kansa sanoo vielä,
että jokaisen onnellisen hetken elämässä kostavat katkerasti seuraavat.

Rassmann eli joka tapauksessa mielestään onnellisen hetken, kun hän
muutamia minuutteja myöhemmin meni vielä kerran kapakkaan torin
varrella, ottaakseen iltanaukun.

Hänen ajatuksensa olivat vielä Rosan luona, tämän kavalan käärmeen.
Mutta kun hän oli tyhjentänyt toisen lasin ja tilannut kolmannen,
oli hän jo unhottanut kapakkalaulajattaren ivalliset jäähyväiset ja
mitättömän puijauksen. Agitaattori voi paremmin kuin konsanaan.

Nyt oli ainaiseksi poissa naikkonen, jonka juorukieltä hän pelkäsi —
se oli toki jotakin! Hän oli toivonsa mukaan voittanut kaupassa sata
taalaria. Kaikki meni hänen tahtonsa mukaan.

Nyt oli saatava Samuel Hirschin kanssa jokin sovinto aikaan, silloin
olivat vanhat jälet jälleen tasotetut. Hän saattoi omistaa itsensä
kokonaan toverinsa rouvalle.

Mutta keksitty juttu valtiopäiväehdokkuudesta Dingskirchissä? No —
tottapahan löytyisi keino. Voisihan hätätilassa mainita jonkun etevän
puolueenjäsenen, jonka vaali oli sillä hetkellä huomattu suotavammaksi.

Ensin täytyi odottaa vaalikomitean enempiä toimenpiteitä, ennenkuin
itse ryhtyi toimintaan. Siten kului pari sen päivää, ja mitä kaikkea
niiden kuluessa ehtiikään miettiä!

Rassmann, kuten muutkin hyvänpäivän ihmiset, ei ajatellut seuraavaa
päivää. Ja miksi olisikaan? Schornin kallionluja luottamus ja hänen
herkkäuskoisuutensa tuuditti hänet yhä suurempaan varmuuteen. Nuori
mestari ei seuraavana päivänä katsonut lainkaan maksavan vaivaa kysyä,
oliko hänen ystävänsä jo rahat lähettänyt.

Sehän oli niin varmaa kuin kaksi kertaa kaksi oli neljä. Olihan hän
kuullut, kun Rassmann edellisenä iltana sanoi: "Menen postiin, Vilhelm,
rahoja lähettämään."

"Hyvä, hyvä, Gustav", oli toveri vastannut. "Tee se". Silloin oli
agitaattori lisännyt, että hän kai viipyisi myöhempään, sillä hän
aikoi taas kerran käydä "klubin" jäseniä tervehtimässä, ilmottaakseen
heillekin iloisen uutisen.

Seuraavina päivinä näytti suuri toveri siltä kuin hänen päänsä olisi
täynnä yksistään vaalijuttuja. Schorn näki häntä vähän ja luuli hänen
istuvan huoneessaan kirjotellen ja tutkien puoluesuhteita.

Mutta Rassmannilla oli syynsä pysytteleidä ylhäällä. Rouva Schorn istui
etuhuoneessa käsitöineen. Rassmann oli siellä hänen läheisyydessään ja
saattoi ilmestyä, milloin hän vain äännähti.

Ja silloin kuului aina: "Gustav" — "Hanna" — "rakas ystävä" — "rakas
ystävätär". — Puristettiin toistensa käsiä, naurettiin, laskettiin
leikkiä kuten aina, ja Rassmann koetti lähentelemisessään mennä niin
pitkälle kuin mahdollista.

Kun rouva Schorn yritti närkästyä, silloin tulivat esiin painavat
sanat vapaasta rakkaudesta ja innokkaana sosialistina kumartui Hanna
kommunismin lakien edessä ja ajatteli yksikseen: "Oh, sehän on vain
pelkkää ystävän leikkiä".

Ja hän sieti agitaattorin lähentelyä, kuunteli sävyisästi tämän
kaksimielisiä viekotteluja, ja mieletön huumaus, joka häntä piti
lumoissaan, hämmensi hänen mieltään yhä enemmän.

Kun he kuulivat Schornin raskaat askeleet portaissa, silloin kummasteli
nuori vaimo, että Rassmann lakkasi tunkeilevaisuudestaan. Hänestä olisi
ollut luonnollista, jos kotiystävä olisi jatkanut samoin hänen miehensä
läsnäollessakin.

Niin pitkälle oli jo jouduttu!

Mutta Rassmann ajatteli Schornin sanoja: "Asia näyttää läheltä
katsottuna toiselta kuin jos sitä kantaa vain ajatuksissaan." — —

Kun agitaattori sitte näki ystävänsä kulmikkaan muodon pistävän esiin
häiriten heidän rauhaansa, ikuinen hyväntahtoinen hymy huulillaan,
silloin heräsivät yhtäkkiä vanhat mustat ajatukset. Hän toivoi edessään
olevan miehen olevan siellä, jossa hän olisi ainaiseksi erotettu tästä
talosta, jotta _hän_, Rassmann, yksin voisi iloita sen omistamisesta.

"Omaisuus on varkautta." Tämä kommunistinen lause hänen mielestään
oikeutti hänet siten ajattelemaan.

Oli tuleva hetki, jona hänen toivomuksensa täyttyi. —

Kolmas päivä Rosan lähdön jälkeen oli tärkeä päivä, sillä silloin
lankesi Samuel Hirschille tunnustettu vekseli.

Aamulla ennen yhdeksää oli Rassmann jo kauppiaan puodissa, toivoen sata
taalaria maksettuaan saavansa antaa uuden vekselin velan jäännöstä
vastaan. Tällä kertaa naurahti herra Hirsch niin äkkiä ja ääneen, että
agitaattori hetkiseksi vaaleni.

Sitte työnsi rehellinen rahamies rahat hänelle takaisin ja sanoi:

"Älkää vaivautuko suotta. Koska olette minulle tuttu, annan teille
aikaa kello kahteen iltapäivällä. Jollette silloin ole vekseliä
lunastanut, täytyy minun, käydä herra Schornin luona. Tarvitsen rahaa
enkä tiedä kuinka liiketoverinne laita on. Hänhän tahtoi äskettäin
eräältä kilpailijaltaan lainata kuusisataa taalaria, se panee
ajattelemaan —"

Rassmann pyysi, rukoili kuten viime kerrallakin, mutta turhaan — Samuel
Hirsch pysyi kivikovana.

Niin kuumeisen kiihottunut ei agitaattori ollut vielä kuunaan ollut
kuin rientäessään katuja pitkin. Hän vapisi jo ajatellessaankin
paljastusta Schornin edessä. Kun tämä mies vain sai tietää, että häntä
petettiin, silloin oli ystävyys ainaiseksi lopussa.

Mitä tehdä? Rahaa oli nuorella mestarilla aina kassassaan, joskaan
ei paljoa. Kenties se riitti. Oliko hänelle uudelleen valehdeltava,
sanottava, että oli juuri saapunut sähkösanoma, että hänen oli
lähdettävä jo kahden junalla Dingskirchiin vaaliagitatsioonia
järjestämään ja että hän vielä tarvitsi suuremman summan?

Varmaan, se oli ainoa keino!

Rassmann ei ajatellut, että hän siten joutui pulmasta toiseen. Hirschin
tyydyttäminen, se yksin oli kannustin, joka häntä pakotti nopeaan
toimintaan.

Hän näytti perin hämmentyneeltä kotiin saapuessaan. Schorn ei ollut
työpajassaan. Hänen ammattinsa oli hänet vaatinut toiselle puolelle
katua pääkundinsa, huonekalukauppias Ehlertin luo tekemään muutamia
korjauksia varastohuoneessa. Rassmann ei vitkastellut hetkeäkään, eihän
hänellä ollutkaan aikaa hukata. Hänen täytyi puhutella toveria heti
paikalla. Hän meni sinne.

Ehlert ei ollut nainut ja hoiti liikettään yksin. Rassmann asioi usein
hänen luonaan ja tunsi tarkoin talon.

Agitaattori astui eteisestä konttooriin. Ketään ei ollut saapuvilla.
Tämän huoneen vieressä oli varastohuone. Lasiovi, joka sinne vei, oli
raollaan. Sen takana täytyi Schornin olla työssä. Rassmann vilkasi
ruudun lävitse; hän ei nähnyt niin ristisielua. Kun hän umpimähkään
tuli vilkaisseeksi sivuun päin, sattui hän näkemään, että avain oli
pulpetin laatikon suulla.

Hän tiesi, että Ehlertillä oli tavallisesti siellä sisällä
joltisestikin rahaa. Hänen läsnäollessaan oli kauppias sieltä kerran
ottanut setelit, joilla maksoi Schornin laskun.

Rassmannin päähän pälkähti pirullinen ajatus.

Mitähän, jos hän tosiaankin löytäisi rahaa pulpetin laatikosta? Silloin
ei hän tarvinnut uudelleen kietoutua vaaralliseen valheverkkoon, jossa
mahdollisesti taittaisi niskansa.

Huimaavalla nopeudella pälkähti tämä hänen päähänsä.

Hän silmäsi ympärilleen — hän oli ypöyksin.

Ikäänkuin paholainen seisoisi hänen takanaan, ajaen häntä eteenpäin —
niin riensi hän ikkunan luo. Silmäys pihalle riitti, että hän tiesi sen
olevan typötyhjän.

Äly oli Rassmannin jättänyt. Seuraavassa hengenvedossa oli hän
vääntänyt avainta ja avannut pulpetin. Kuin kuumeessa leimahtivat hänen
silmänsä, sillä hänen edessään oli kassalaatikko, jossa oli nippu
seteleitä ja muutamia metallirahoja. Kiihtymyksestä vavisten tarttui
hänen kätensä seteleihin.

Miltei mielettömällä kiireellä kääräsi hän setelit sanomalehden
kappaleeseen ja puristi kätensä yhteen, ikäänkuin saalis olisi
toistaiseksi niiden välissä varmimmassa tallessa. Hän laski pulpetin
kannen alas, väänsi avainta ja vetäsi sen pois.

Samassa kuuli hän ulkoa avoimesta ikkunasta Ehlertin äänen tervehtivän
jotakin. Rassmannin valtasi hirveä pelko. Yhtä pian kuin hänen päähänsä
oli pälkähtänyt varkauden ajatus, yhtä pian selvisi hänelle sen
rikollisuus ja hän pelkäsi paljastusta.

"Pois, pois!" huusi ääni hänen sisimmässään.

Hän avasi lasioven, astui varastohuoneeseen eikä nähnyt Schornia
vieläkään. Kuitenkaan ei tämän työ vielä voinut olla lopussa, sillä
hänen takkinsa, tuttu työtakkinsa riippui tuolin selustalla.

Rassmann kuuli nyt, kuinka eteisestä konttoriin vievä ovi avattiin.
Ehlert tietenkin astui sisään. Ja yhä hirveämmäksi tuli hänen pelkonsa.
Hiki helmeili jo hänen otsallaan. Oikealla oli muuan ikkuna auki, se
antoi pihalle; sinne täytyi hänen mennä.

Varastettu omaisuus poltti kuin tuli hänen kättänsä. Hän tahtoi heittää
nipun pois, sinne, missä seisoi, erään kaapin taa piiloutuneena, aivan
edessään tuoli, jonka selustalla Schornin takki riippui.

Hänet valtasi silloin toinen helvetillinen ajatus, pirullisin, mikä
konsanaan on ihmisen päähän pälkähtänyt.

Jos Schornia pidettäisiin varkaana, jos vaimo ja talo jäisivät ilman
vartijaa? Jos hän —

Rassmannin käsi seteleineen ojentui vielä kerran ja kaivautui Schornin
rintataskuun.

Sitte kumartui hän ikkunankarmin ylitse ja heilahdutti itsensä ulos.
Kukaan ei häntä nähnyt. Hän uskoi ainakin niin. Ja kuitenkin oli
viereisestä pihasta hänet nähnyt joku, joka ei sillä hetkellä voinut
agitaattorin kummallista käyttäymistä ymmärtää. Tämä oli herra Antonius
Pätzoldt. —

Rassmann oli jälleen kadulla. Ensin tuntui hänestä kuin hänen täytyisi
juosta paikalta kuten tavallisen varkaan, jolla ovat takaa-ajajat
kintereillä; mutta sitten rauhottui hän jälleen.

Oliko hän sitte yleensä mikään varas? Oliko hänellä mitään varastettua
tavaraa? Ei — niiden täytyy löytyä Schornilta. Mutta omatunto,
omatunto! — "Viisi siitä!" tuumi hän sisimmässään. "Se on tapahtunut
eikä sitä voi muuttaa. On oltava levollinen, se on pääasia. Miksi
täytyikään hänellä, Schornilla, olla enempi kuin minulla? Miksi täytyi
hänen itsensä kiinnittää huomiotani siihen, ettei kellään ihmisellä ole
oikeutta ylellisyyteen, kun toiselta puuttui välttämättöminkin? Miksi
täytyi juuri _hänellä_ olla vaimo, joka sopii minulle paremmin kuin
hänelle? Nyt on oltava levollinen — välinpitämätön, jottei kenessäkään
herää epäluuloja, ennakoita, ja lopulta on sinun, mikä oli hänen!"

Mutta mihin oli hänen nyt mentävä? Jäisikö hän pariksi tunniksi
kokonaan pois talosta, antaakseen lähimpäin tapausten tapahtua selkänsä
takana? Ei, se ei ollut viisasta. Hänen piti mennä kotiin niin
huomaamatta kuin mahdollista ja olla olevinaan mitään aavistamatta.

Ja kuitenkin vapisi agitaattori ajatellessaan _yhtä_ hetkeä, jona
Schornia täydyttiin epäillä varkaudesta. Kunpa se hetki olisi ollut
ohitse — olisi hän antanut kymmenen vuotta elämästään.

Ajatellessaan käveli hän verkalleen katua vasemmalle, Se päättyi parin
talon takana Schornin talosta. Siellä alkoi eräänlainen puutarhamaa.
Schornin puutarha ulottui erääseen peltoon kiinni. Viimeksi mainitusta
saattoi helposti päästä puutarhaan nousemalla matalan aidan ylitse.

Rassmann astuskeli ympärilleen katselematta ajotien ylitse — kädet
seläntakana, aivan kuin ihminen, jolla ei ole mitään kiirettä. Mutta
hänen levollisuutensa oli hirvittävä.

Hän kulki talojen ympäri, kulki maa-alueen ylitse ja heitti siellä
avaimen pois. Sitte kulki hän pitkin lauta-aidan vartta ja oli Schornin
puutarhan vieressä. Ainoalla ponnahduksella oli hän aidan ylitse —
hän ei nähnyt ketään, ei rouva Schorniakaan, joka kai oli puodissa.
Hän kuuli kisällien viheltelyn, laulun ja työtouhun, mutta kukaan ei
pannut häntä merkille. Hän oli eteisessä. Hän kulki hiljaa portaita
ylös ja oli taas huoneessaan. Hän riisui takkinsa, saappaansa, pani
tohvelit jalkaansa, pisti piippuun ja istuutui työpöytänsä ääreen, jota
peittivät kaikenlaiset paperit, Hän alkoi selailla ja kirjottaa ja oli
joka hetki valmis näyttämään siltä kuin ei olisi tunnin aikaan ollut
poissa tältä paikalta.

Parin minuutin kuluttua astui nuori mestarinrouva koputtamatta sisään.
Hän pelästyi.

"Luulin, ettette olisi lainkaan täällä, Gustav" — sanoi hän. "Aioin
juuri siistiä huoneessa."

Rassmann oli olevinaan mitä levollisin.

"Missäs sitte — en ole vielä ollut poissa lainkaan, Hanna", vastasi
hän; mutta hän ei hypähtänyt pystyyn, kuten ennen, osottaakseen
rouvalle rakastavaisuuttaan.

Hanna pani sen kyllä merkille, hän tahtoi tehdä jonkun huomautuksen,
mutta samalla aukeni alhaalla puodin ovi.

"Tuo ikuinen soiminen", sanoi hän miltei ynseästi. Samalla katosi hän.

Agitaattori uskalsi minuuttien jälkeen ensi kerran oikein hengittää. — —

Herra Ehlert kaipasi kohta pulpetin avainta. Naapuriin pistäydyttyään
muisti hän unhottaneensa avaimen unhotustaan korjaamaan suulle ja
palasi kohta pikku unohdustaan korjaamaan.

Nyt löysi hän pulpetin lukittuna, mutta ei löytänyt avainta.

Hän etsi lattialta, pulpetin päältä — hän ei löytänyt.

Sellaisissa onnettomissa tapauksissa ollaan mielellään taipuvaiset
itseään pettämään ja ottamaan lukuun kaikkia mahdollisia tapauksia.

Herra Ehlert petti myös itseään, luullen, että oli sittekin ottanut
avaimen pois. Kentiesi oli hän sen jättänyt naapuriin. Hänellä oli
tapana pitää sitä usein kädessään ja oli mahdollisesti pannut sen
puhuessaan jollekin pöydälle. Hän etsi toistamiseen, mutta avainta
ei löytynyt. Hän etsi taipaleelta, kadulta, eteisestä, hän etsi
vielä kerran konttorista, hän meni varastohuoneeseen, jossa Schorn
rauhallisesti työskenteli, ja etsi myös sieltä — turhaan.

"Ajatelkaas vain, Schorn, minun avaimeni on poissa", sanoi hän. "Ja
minä tiedän varmaan, että jätin sen pulpetin suulle."

Schorn kohotti katseensa. Häntä pelästytti, kun avain oli ollut
pulpetin suulla. Hän ei ollut kuullut kenenkään tulevan sisälle, hän
oli Ehlertin poissaollessa yksin liikkeessä ja kauppias oli hänelle
sanonut lähtiessään: "Menen pariksi minuutiksi pois, herra Schorn,
olkaa hyvä ja katsokaa, jos ketä tulee —"

Tosin oli _hänkin_ tuskin pariksi minuutiksi pistäytynyt kellariin,
etsimään puupukkia, mutta eihän tällä lyhyellä ajalla kukaan voinut —

Hän ei pitänyt tätä edes mainitsemisen arvoisanakaan.

"Mutta eihän se voi olla mahdollista, herra Ehlert, täällä ei ollut
ketään paitsi minua. Olette kentiesi, hukannut avaimen, jättänyt sen
johonkin —"

"Ei, ei, niin se on, muistan aivan hyvin, että se jäi suulle.
Olin juuri ennen lähtöäni pannut joukon pankkiseteleitä pikku
kassalaatikkoon. Minun täytyy lähettää noutamaan lukkoseppää."

Sana "pankkiseteleitä" herätti kohta Schornin mielessä onnettoman
aavistuksen; tuossa tuokiossa valtasi hänet suuri levottomuus. Rahat,
rahat — niitä ei hän ollut ajatellutkaan. Hän kalpeni ja sopersi:

"Oliko summa suuri?"

Nuori mestari näytti kokonaan muuttuneelta. Että hän oli yksin ollut
lähistössä, ettei hän ollut kuullut kenenkään käyvän konttoorissa,
että Ehlert väitti jättäneensä avaimen ovelle — tämä sai melkein hänen
verensä jähmettymään.

Eikä hän kuitenkaan tiennyt tehneensä mitään pahaa!

Mutta mies sellainen kuin Schorn, jonka koko elämä on ollut tahraton,
käsittää muutamassa minuutissa aseman, jossa on kysymys hänen
persoonallisesta kunniastaan.

Ehlert ei tällä hetkellä epäillyt Schornia vähintäkään.

Olisihan se ollutkin mieletöntä! Tämä rehellisyyden esikuva, jonka
vakava elämä oli tullut sananlaskuksi, olisi —

Ainoastaan muodon vuoksi kysyi kauppias:

"Ettekö tosiaankaan ole kenenkään nähnyt tulevan sisälle?"

"En, en, herra Ehlert — olin aivan yksin."

Schorn sanoi tämän suurella kiireellä. Häntä ahdisti selittämätön
tunne, joka hirvittävän vuoren raskaudella painoi hänen rintaansa.

"No, sepäs selittämätöntä — en voi tehdä kerrassaan mitään — ennenkuin
pääsen pulpettiini", sanoi Ehlert jälleen.

Hän haetti lukkosepän ja avautti pulpetin.

Ainoa silmäys riitti kauppiaalle, etteivät rahat, jotka hän muuan
tunti sitte oli sinne pannut, olleet enää siellä. Puuttui 250 markkaa
pienemmissä seteleissä. Ehlert tiesi sen tarkoin, sillä hän oli summan
merkinnyt kohta merkkaustaululle; samoin setelien numerot. Viimeksi
mainitun teki hän tavallisesti aina.

Nyt hän todellakin tuohtui. Rahat olivat varastetut, avain samoin.
Siitä ei ollut enää epäilystäkään. Mutta kuka oli varas?

Schorn väitti olleensa yksin läheisyydessä eikä nähneensä kenenkään
tulevan konttooriin. Hänen olisi silloin täytynyt kuulla ainakin
ovikellon soivan.

Ehlert päästi lukkosepän menemään ja alkoi kävellä pitkin askelin
huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä hänen oli sanottava
tästä arvotuksellisesta asiasta. Nyt johtui hänen mieleensä Schornin
äkillinen muutos, hänen kalpeutensa, hänen kummallinen levottomuutensa.
Hän pysähtyi kävelystään ja tuijotti eteensä. Ajatus, joka hänessä
heräsi, näytti hänestä niin pelottavalta, ettei hän voinut pitää siitä
kiinni. Ja kuitenkin tuli se takaisin.

Olisiko Schorn —

Mutta ei, ei! Ja kuitenkin, miksi oli hän ollut niin rauhaton, miksi
soperrellut! Kenties hetkellinen hairahdus, hurmahenki, joka oli hänet
häikäissyt —

Ehlertin mieleen tunkeutui paha ajatus toisensa jälkeen, ja kaikki
olivat omiaan vahvistamaan epäluuloa Schornia kohtaan. Mutta ennenkuin
Ehlert maineeltaan moitteetonta miestä syytti halvasta teosta, tahtoi
hän päästä varmuuteen. Siihen oli hän velvollinen Schornin kunniaa ja
omaansakin kohtaan.

Hänen vielä koettaessaan kaikessa tyyneydessä harkita asiaa, astui
nuori mestari sisään, takki vedettynä ylleen esiliinan päälle, saha
kainalossa, muut työkalut kädessään. Hän oli lopettanut työnsä ja oli
menossa kotiinsa.

Ehlert oli kuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.

"Onko työnne jo valmis, herra Schorn?" kysyi hän viattomasti.

Nuori mestari vastasi myöntäen. Samassa hän näki avatun pulpetin
ja kauppiaan rauhallisen ilmeen ja ajatteli itsekseen: Kaikki on
oikein, hän on kadottanut avaimen eikä soisi kernaasti, että hänen
laiminlyöntiinsä palataan.

Ja heti muuttui Schornin kasvojen ilme.

Innoissaan sanoakseen jotakin alkoi hän puhua korjaustyöstä ja kertoi
siitä seikkaperäisesti.

Ehlert tuskin kuunteli. Jollei Schorn olisi ollut niin yksinkertaisen
luottava, olisi hänen täytynyt huomata siitä tavasta, jolla kauppias
heitti tuontuostakin väliin "jaa, jaa" — "hyvä, hyvä", — kuinka
kiusallinen tämä selitys tänään oli miehelle, joka istui hänen edessään.

Schorn lähti. Kadulla vihelteli hän hiljaa yksikseen, tietämättä mitä.

Hän oli nähnyt kaiken olevan kunnossa, Ehlertin kuullut puhuvan vanhaan
liikemiehen tapaansa — hän saattoi siis olla taasen vanha tyytyväinen,
onnellinen Schorn.

Mutta Ehlert tiesi mestarin poistuttua vähemmän kuin ennen.

Niin rauhallisesti kuin Schorn juuri oli hänelle puhunut, ei voinut
esiintyä kukaan ihminen, joka puoli tuntia sitte oli samassa huoneessa
tehnyt varkauden ja mahdollisesti kantoi vielä varastettua tavaraa
taskussaan.

Ja juuri Schorn, joka ei koskaan voinut teeskennellä, vaan aina puhui
kuten ajatteli ja tunsi!

Mutta selitys täytyi hänen saada sentään. Hänen velvollisuutensa oli
ilmottaa heti poliisille.

Ehlert sulki heti liikehuoneustonsa ja läksi taipaleelle.
Poliisihuoneuston lähellä kohtasi hän Schornin kunnianarvoisan
kilpailijan, joka samoin teki työtä Ehlertille.

Tällä kelpo miehellä oli heti valmiina sangen merkillinen uutinen.

Se tosin ei häneen kuulunut, mutta mielelläänhän siitä puhui.

"Äskettäin oli Schorn luonani ja tahtoi lainata minulta kuusisataa
taalaria. Sellaista ei ole vielä tapahtunut. Asia näytti olevan
hänelle kiireinen. Valitettavasti en voinut niitä hänelle antaa. Hän
meni silloin X:n luo, alhaalla Pitkäkadulla, mutta tällä oli joutavaa
ainoastaan viisisataa taalaria, vaikkakin Schorn sanoi tarvitsevansa
tärkeään asiaan juuri kuusisataa. Tiedättekö jo siitä, herra Ehlert?
Ei kuulu tosin minulle, mutta omituinen asia on. Kaupungilla puhutaan
niin paljo. — Hänen liiketoverinsa, tuo Rassmann, josta ei tule hullua
viisaammaksi, lienee tehnyt vekselivelkoja, ja niihin sanotaan Schornin
tarvinneen rahaa. Yleensä yhteiselämä nyt tässä perheessä — ja vaimo —
kevytmielinen talous —"

Rehellinen poroporvari oli juuri päässyt puheen vauhtiin, ja kun oli
niin hyvä kävellä ja puhua Ehlertin rinnalla, ei hän pannut vakan alle
sitä kynttilää, jolla viime aikoina oli totuttu Schornin avioparin ja
"toverin" elämää valaisemaan.

"Kuten sanottu, oikea sosialidemokraattinen talous, kommunistinen
valtio pienoismuodossa, herra Ehlert." Täten päätti rakastettava
pikkuporvari, jättäen huonekalukauppiaan asiaksi muodostaa
haahmotelluista ulkopiirteistä täydellinen, valmis kuva.

Ehlert, joka oli sivistynyt mies ja liikkunut paljo suuremmissa
kaupungeissa paremmissa seurapiireissä, tunsi kyllä ne huhut, jotka
Schornin perheestä kiertelivät; mutta hän arvosteli niitä toisin kuin
tämä ammattipuhuja. Hän ei kuulunut niihin miehiin, jotka huolehtivat
enemmän muiden asioista kuin omistaan. Siitä syystä oli Schorn hänestä
yhä sama ahkera, rehellinen työmies, jolle ammattinsa oli kaikkea muuta
korkeammalla.

Mutta se, mitä hän juuri oli kuullut, pani hänet ajattelemaan.
Schornilla oli vekseli maksettavana. Hän tahtoi saada kuusisataa,
mutta sai ainoastaan viisi? Jos häneltä puuttui juuri sata taalaria
velkamiehensä tyydyttämiseksi, jos hän ei niitä mistään voinut saada ja
epätoivon ajamana —?

Ehlert ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. "Ei, ei, — silloin
olisi hän tullut minun luokseni ja sanonut vapaasti ja suoraan: herra
Ehlert, tarvitsen sata taalaria — ja minä olisin antanut ne heti
hänelle. Schornin täytyi se tietää", tuumi hän yksikseen.

Hän ei voinut selittää, miksi vanha epäluulo palasi yhä uudestaan.
Poliisikonttorissa ilmotti hän varkauden.

Muuan virkamies seurasi häntä heti paikalle. Tutkittiin, kerrottiin,
kuulusteltiin muilta talon asukkailta, olivatko he nähneet ketään,
johon epäluulot saattoivat kohdistua, ja yhä palattiin Schorniin.
Poliisivirkamies oli tämän syyttömyydestä yhtä vakuutettu kuin Ehlert,
mutta laki vaati. Täytyi kuulustella, toimeenpanna tarpeellisia
tutkimuksia, mahdollisesti pitää kotitarkastus nuoren mestarin luona.

Herra Ehlertistä, joka monet vuodet oli Schornin kanssa ollut
liikesuhteissa, oli se pöyristävää, sillä hän asettui tämän asemaan,
mutta kuitenkin, kuitenkin —!

Ikuinen epäluottamus! Eikö Schorn ollut ihminen kuten kaikki muutkin?
Eikö hän voinut rikkoa kuten hänen rakkaat lähimmäisensäkin?

Ehlert sopi virkamiehen kanssa, että Schornia kohdeltaisiin
ystävällisesti. Mutta heidän kulkiessaan katua Schornin taloa kohden,
tuntui heistä molemmista kuin eivät olisi koskaan tehneet vaikeampaa
vierailua.



XIV


"Ehlertiltä on varastettu", juteltiin naapuristossa muutamia minuutteja
virkamiehen saapumisen jälkeen. "Epäillään Schornia", lisättiin
puoliääneen ja epävarmasti.

"Schornia?" Se oli kuulumatonta.

"Kyllä", sanoi Ehlertin talon kolmannen kerroksen asukas kauppiaalla
kadun kulmassa. "Kyllä, olen nähnyt poliisin juuri kulkevan
isäntäni kera sinne — Schornia epäillään." — "Se on kuulemma suuri
summa", lisäsi toinen, ja "kuningasmielinen" Antonius Pätzoldtin
kuningashuoneesta, joka juuri saapui, väitti, että oli tehty oikein
murtovarkaus, hänen "rakas" miehensä oli sen sanonut, ja myöskin sen,
että Schorn oli tosiaankin varas.

Samalla loisti oikea vahingonilo pitkän, muumiomaisen olennon vetisistä
silmistä.

"Mutta minä en tahdo sanoa mitään", lisäsi hän kohta. "Oh, en minäkään
—" — "En minäkään —" kuului kuorossa, mutta se ei kuitenkaan estänyt
näitä herttaisia sieluja pistämästä päitään yhteen ja antamasta kotona
palaa päivälliskeiton pohjaan.

Mitä kaikkia juttuja taasen tuotiinkaan esiin!

Rouva Schorn, jos olisit kaiken kuullut, olisi vajonnut häpeästä maan
alle!

Schorn oli kotiin saavuttuaan mennyt suoraa päätä työpajaansa. Kello
oli tuskin kaksitoista, ja hänellä oli vielä niin paljo mitattavaa,
järjestettävää ja puuhattavaa, ettei hän voinut suoda itselleen
lyhyttäkään lepoa päivällisille asti. Hän riisui takkinsa kuten
tavallisesti ja pani sen tavalliseen paikkaansa ikkunan viereen.

Sitte meni hän hetkiseksi puotiin ja kertoi vaimolleen avaimesta, jonka
"luultiin" kadonneen, ja siitä peljästyksestä, joka hänet sen johdosta
oli vallannut.

"Ajatteles vain, Hannaseni! Pulpetissa oli rahaa ja minä olin koko ajan
yksin saapusalla. Kylmät väreet karmivat luitani ja ytimiäni. Sellainen
voi saada rehellisimmänkin epäluulon alaiseksi, mutta luojan kiitos —
kaikki on tullut jälleen kuntoon."

Ja kunnon Schorn pyyhki taskuliinallaan otsaansa, ikäänkuin sillä
olisivat vielä hikipisarat.

Sitte kysyi hän Rassmannia.

"Hän on istunut parisen tuntia ylhäällä kirjottamassa", vastasi Hanna
huolettomasti; ja nuori mestari sanoi jälleen:

"Ah — tiedän, tiedän — hänellä on tärkeää työtä. Silloin en tahdo häntä
häiritä."

Näin sanoen palasi hän työpajaansa.

Rassmann ei ollut poistunut huoneestaan sen jälkeen kuin oli sinne
hiipinyt. Mitä hän tällaikaa teki, ei hän tiennyt itsekään.

Jokainoa minuutti meni hän ikkunan luo ja silmäili työpajaan, voisiko
hän jo nähdä Schornia. Ja jokainen silmänräpäys oli hänelle pitkä kuin
iankaikkisuus.

Hän oli luullut helpommaksi näytellä tätä levollisuutta kuin se
todellisuudessa oli. Joka kerta, kun hän kuuli alhaalta liikettä tai
askeleita, vävähti hän ja värisi. Pelko, sietämätön pelko lamautti
hänen jäseniään. Jos hänet _kuitenkin_ oli nähty, jos oli huomattu
hänen hyppäävän ikkunasta, jos Schorn ei olisi ollutkaan poissa
huoneesta vaan jonkin huonekalun taakse piiloutuneena olisi katsellut
hänen kurjaa tekoaan, jos — Rassmann ei tiennyt, mitä kaikkea hän
ajatteli. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän roistomaisesti
aikoessaan päästä ympäristönsä omistajaksi oli kokonaan unhottanut
Samuel Hirschin uhkauksen.

Hän tulisi kahden aikaan esittämään vekselin Schornille, itselleen.
Tuhattulimainen! Se oli tuhoova pyyhkäys laskujen ylitse! Toveri
saattaisi olla ensimäinen epäilemään kotiystäväänsä! Jos hänet olisi
vielä nähty Ehlertin talossa, silloin kohtaisivat pahan ilman linnut
toisensa, ja hänen toiveensa vaimoon ja taloon nähden olisivat lopussa.

"Retkaleesta" olisi silloin tullut rikoksellinen.

Rassmannista oli kuin huoneen katto vierisi hänen päänsä ylitse hänet
musertaakseen; hänestä oli kuin ilma äkkiä kuumentuisi ja vaikeuttaisi
hänen hengityksensä, kuin täytyisi hänen huudahtaa raivosta, vihasta
ja pelosta. Hän toivoi olevansa sadan peninkulman päässä, yhden ainoan
minuutin vuoksi, joka toisi hänelle varmuuden.

Silloin kuuli hän Schornin tulevan. Hän sen täytyi olla, hänen
askeleensa ne olivat. Hän meni työpajaansa ja kuului sieltä kohta
palaavan puotiin.

Etuhuoneesta veivät portaat suoraan puodin viereiseen huoneeseen.
Rassmann meni sinne ja kuuli, kuinka Schorn kertoi vaimolleen jutun
kadonneesta avaimesta ja että "kaikki oli jälleen kunnossa".

Nämä sanat tuntuivat hänestä epäselviltä. Mutta hän tuumi itsekseen,
ettei varkautta oltu vielä keksitty, sillä Schorn ei tiennyt siitä
mitään, ainoastaan, että avaimen otaksuttiin kadonneen.

Sitte kuuli hän, kuinka toveri kysyi häntä ja puhui hänestä yhtä
viattomasti kuin ennenkin. Tämä oli nyt sentään jonkinlainen lohdutus
hänelle ja vahvisti ehdottomasti hänen rohkeuttaan. Mutta Ehlert ei
ollut voinut huomata varkautta, koska, kuten Schorn tuumi, kaikki oli
kunnossa. Mutta olkoonpa — hän saattoi malttaa mielensä ja — miettiä
edelleen.

Niin kului tunti, silloin kuuli agitaattori toistamiseen askeleita
eteisessä. Jälleen hiipi hän portaihin. Kauppias kysyi rouva Schornilta
hänen miestään. "Hän on työpajassaan, herra Ehlert", vastasi tämä;
sitte tervehti hän huolettomalla äänellä:

"Ah — hyvää päivää, herra komissarius, mikä suuri kunnia. Näkeekö
teidät kerran —"

Mutta Rassmann vapisi kuumeisesti; hän tiesi, että nyt tuli ratkaisu,
sillä Ehlert oli tullut poliisin kera.

"Pois!" Hän ei tahtonut kuulla enempää. Arasti hiipi hän takaisin
huoneeseensa. Hän sulki ikkunan, istuutui pöydän ääreen ja tukki
korviaan. Ei, ei, hän ei tahtonut kuulla mitään.

Oli kulunut parisen minuuttia, kun hän kuuli alhaalta vihlaisevan
huudon, jollaisen täytyy päästää sen, joka ei löydä sanoja häntä
kohdanneen iskun johdosta, mutta jonka täytyi kuitenkin ahdistetusta
rinnastaan päästää jokin ääni.

Silloin kaikui kuin puoleksi rukoileva avunhuuto hänelle:

"Gustav, Gustav, missä olet. Kuules toki! Minä muka olen varas. Gustav,
Gustav!"

Rassmann avasi jälleen ikkunan. Uteliaisuus kuulla omaa häpeäänsä
pakotti hänet ottamaan selvää tekonsa seurauksista.

Niin hänen nojatessaan ikkunasta ulos, valtasi hänen pirullinen
levollisuus. Schornin ensimäinen tuskanhuuto oli ohitse: sekuntti, jota
ajatellessaan hän oli vavissut. Ja talo ei ollut horjahtanut, se seisoi
vielä vanhalla paikallaan.

Toistamiseen kuuli Rassmann Schornin huutavan kuten mielipuolen:
"Gustav, Gustav, missä olet?! — Minä muka olen varas!"

Silloin temmattiin ovi auki hänen takanaan; Hanna syöksähti sisään
kalman kalpeana ja huusi:

"Gustav, Jumalan tähden, tule alas, Vilhelmiä epäillään, että hän olisi
Ehlertillä varastanut — tulkaa minua auttamaan. En tiedä, mitä minun
on tehtävä. Luulen, että hän tulee mielipuoleksi tai tapahtuu jokin
onnettomuus!"

Ei, hän ei ollut huono, tämä kaunis rouva Schorn. Hänen itkusta
punertuneet silmänsä, todellinen tuska, joka muutamissa minuuteissa oli
vääristänyt hänen piirteensä, hänen solakan vartalonsa vapiseminen,
itse kädetkin, jotka olivat ristiytyneet kuin rukoukseen — kaikki puhui
hänen puhtaudestaan.

Rassmannista oli hän niin hurmaavan kaunis. Ja Rassmann osasi mainiosti
teeskennellä.

"M—itä, mitä on tapahtunut?"

"Taivaan tähden, tulkaa!"

Hanna tarttui Rassmannin käsivarteen, ikäänkuin tahtoisi vetää
kotiystävän pois.

He menivät alas, suuri toveri tuntien, että nyt riippui koko hänen
elämän onnensa hänen levollisuudestaan.

Takahuoneessa nojasi Schorn kalpeana seinään, puoleksi murtuneena,
kuten ruoko, johon äkillinen myrskyn puuska on sattunut.

Schorn, kovan työn mies, joka oli aina ollut sama eikä koskaan
menettänyt levollisuuttaan, oli sinä hetkenä, jona hänen kunniaansa
rohettiin epäillä, tullut heikoksi kuin lapsi.

Että _uskalsivatkin!_

Kun Ehlert ja poliisi esittivät hänelle hellävaroen asian, ei hän
löytänyt järkevää sanaa: ainoastaan hirveä huuto, jonka Rassmann oli
kuullut, pääsi hänen rinnastaan. Sitte huusi hän äänekkäästi toveriaan
apuun, täytyi olla joku, joka suojeli häntä tässä musertavassa
tilaisuudessa, puhui hänen puolestaan, ja se saattoi olla vain ystävä,
sellainen hyvä, rakas ystävä ja puoluetoveri kuin Rassmann, jolla oli
samallainen käsitys elämästä kuin hänelläkin, joka ajatteli kuten hän,
tunsi kuten hän.

Schorn katsoi toveriinsa.

"Gustav, Gustav, suojele minua — kuules toki, minä olen muka varas —"

Rassmann ei puhunut sanaakaan. Hän katsoi ympärilleen ja silmäili
toisia, ikäänkuin hänen täytyisi ensin saada selitys.

Ja Ehlert, luullen, ettei Schornin liiketoveri tiennyt vielä
mitään, kertoi kaikessa lyhykäisyydessä tapahtuman liikkeessään.
Rassmann kuunteli sellaisella hämmästyksellä kuin ei voisi selvitä
kummastuksestaan.

Huonekalukauppias kääntyi sitte jälleen Schorniin, häntä
viihdyttääkseen, poliisi puhutteli häntä samoin ystävällisesti ja sanoi:

"Herra Schorn, mieleni on paha, mutta laki vaatii sen ja
velvollisuuteni samoin. Minun täytyy pitää teillä kotitarkastus ja
samoin tarkastaa vaatteenne. Uskon teidän olevan syytön, niin totta
kuin tunnen teidät rehelliseksi mieheksi, mutta minun _täytyy_. Älkää
vaikeuttako virkani tehtäviä, pyydän sitä."

Schorn puhtaine ominetuntoineen tunsi näiden hyvää tarkettavien sanojen
johdosta itsensä rohkeammaksi.

Hän nousi pystyyn ja sanoi nopeasti, iloisesti liikutettuna:

"Kyllä, kyllä — etsikää talon jokainen nurkka, mutta ensiksi pukuni.
Odottakaas, tuolla riippuu vielä työpajassani takkini, joka minulla oli
samoin mukanani siellä, käyn sen noutamassa."

Ja kiireisesti poistui hän huoneesta, kuin sähkön elvyttämättä.
Virkamies seurasi häntä. Sitte astuivat molemmat jälleen sisään, Schorn
takkinsa kädessään.

Rassmann tarttui muutamaan tuoliin, nojatakseen siihen. Hän oli luullut
että rahat olivat jo löydetyt, ja hirmuinen hetki oli vasta nyt tuleva
— tämä ajoi hien hänen otsalleen.

Jos Schorn olisi pitänyt nippua tavallisena paperituppuna ja viskannut
pois? Silloin olisi paholainen vasta oikein pitänyt hänen kanssansa
peliään ja hän, hienostunut ihmiskunnan onnellistuttaja, olisi joutunut
yksin narriksi pelissä.

Schorn penkoi läsnäolijain nähden vielä liikutuksesta vapisevin käsin
takkinsa ulkotaskut. Samalla sanoi hän:

"Tässä, tässä — nähkääs, katsokaa tarkoin, herra komisarius, ei mitään.
Ja katsokaas, rintataskussa samoin —"

Hän pysähtyi. Nurin käännetystä taskusta putosi kokoonpuristettu
paperitukku.

"Ainoastaan vanha, arvoton sanomalehden kappale", sanoi Schorn jälleen,
välittämättä paperista. Mutta virkamies kumartui, nosti tupun ylös,
levitti sen auki ja setelit tulivat näkyviin.

"Luulen sentään, etteivät nämä ole mitään arvottomia sanomalehden
kappaleita", sanoi hän, ja tällä kertaa ei hänen äänessään kuulunut
sääliä.

Samalla katsoi hän terävästi nuoreen mestariin, ikäänkuin tahtoisi
lukea hänen sielunsa syvyydet. Oliko Schorn tiennyt, että setelit
olivat siellä ja tarkotuksella antanut paperin pudota aivan arvotonna
lattialle? Virkamies, joka kiinnitti tarkkaavaisuutensa tähän
kysymykseen, tahtoi jotakin sanoa, mutta Schorn oli jo huomannut rahat.

"Olen syytön, niin totta kuin Jumala tietää kaiken", sai hän suustaan
korisevalla äänellä. Samalla horjui hän kuin juopunut. Kaikki hänen
ympärillään oli sumussa, hän näki vain setelit, joihin hänen silmänsä
jäykkinä tuijottivat.

Ja samassa päästi hänen vaimonsa huudon; hänkin oli nähnyt rahat.

Rassmann seisoi vielä liikahtamatta syrjässä. Mitä oli hänen sanottava?
Näytelläkseen oikeaa hämmästystä oli hänen oltava vaiti.

Ehlert katsoi milloin Schorniin, milloin virkamieheen, joka yhä pitäen
rahoja kädessään kääntyi nyt häneen:

"Niitä on täsmälleen kaksisataa viisikymmentä markkaa. Eri setelien
suuruus sopii myös yhteen, ja — odottakaas, tahdon verrata — noin
— nähkääs, setelien numerot samoin. Ei epäilemistäkään, varastetut
rahanne ovat löytyneet."

Ja Ehlertillä ei ollut siihen mitään vastattavaa, hän vain nyökäytti
päätään; mutta virkamies sanoi lyhyesti:

"Herra Schorn — pyydän teitä seuraamaan minua. Lain nimessä vangitsen
teidät todistettuna syylliseksi varkauteen."

"Hyvä, hyvä — seuraan teitä, herra komissarius — olen syytön, niin
totta kuin Jumala elää."

Schorn, kalmankalpea Schorn, tuli jälleen vanhaksi maltilliseksi
mieheksi, joka aina osasi taipua välttämättömyyteen. Mutta Hanna
huudahti vielä kerran, sitte lyhistyi hän kokoon ja kaatui Rassmannin
syliin. Lapset syöksyivät sisään ja alkoivat äänekkäästi itkeä, niin
että Schorn kumartui alas heidän puoleensa ja sanoi kumpaakin suudellen:

"Olkaa rauhalliset, olkaa rauhalliset. Isä palaa pian ja tuo lahjan
tullessaan."

Oi, hän uskoi niin vuorenlujasti pian palaavansa. Ja suureen toveriin
kääntyen lisäsi hän:

"Pidä kaikki kunnossa, Gustav — vanha Jumala elää vielä, rangaistakseen
sen lurjuksen, joka on tehnyt minulle _tämän_."

Ja vihdoin puhkesi hän kuumiin kyyneliin, joita oli niin kauvan
pidättänyt, heittäytyi Hannan syliin ja nyyhkytti:

"Oi, vaimoparkani — oi, te lapsiparkani, tulen niin kunniallisena ja
puhtaana takaisin kuin tekin olette." Ja he menivät.

Rassmann näki tämän, kuuli tämän, tunsi kaiken, mutta hän ei syössyt
esiin tunnustamaan syyllisyyttään.

Hän tunsi nuoren vaimon lämpimän ruumiin sylissään, hän näki hengessään
tämän pikku paratiisin ilman herraa ja vaikeni.

Hän oli lähellä päämääräänsä.

Kun Ami, koira, näki kuinka agitaattori piti hänen emäntäänsä
sylissään, syöksähti se jälleen ikenet irvillään pöydän alta
kotiystävän kimppuun. Vinkuen pakeni se takaisin.

Kun Schorn saattajineen kulki puodin lävitse kadulle, olivat naapurit
jo paikoillaan, tyydyttääkseen uteliaisuutensa kurkistelemalla ovien
raosta ja ikkunoista uutimien takaa.

Tämä oli tapaus, joka jo oli puhumisen arvoinen!

Marat toinen viiruili samoin parturituvastaan ja tirskui itsekseen:
"Oikein, oikein — nyt saat nähdä, mitä huono seura on — mutta minä en
sano mitään, en yleensä tiedä mitään. Jopahan, hihihi ‒"

Hän nauroi yksikseen ja tarttui pulloonsa.



XV


Kaupunki oli kovasti kuohuksissaan.

Schornista, tähän asti niin nuhteettomasta, niin arvossa pidetystä
Schornista, oli tullut varas. Kuka olisi sitä kuunaan ajatellut,
kuka olisi yleensä uskaltanut, huolimatta kaikista juoruista, jotka
jo kuukausia olivat kierrelleet huonosta taloudesta nuoren mestarin
talossa, epäillä kuunaan hänen persoonallista rehellisyyttään.

Ja kuitenkin oli hän varas, todellinen varas. Hänethän oli pidätetty,
setelit oli löydetty häneltä.

Lisäksi tulivat ne tosiasiat, että hän vielä pari päivää aikaisemmin
oli tarvinnut rahaa, kuten sanottiin, maksaakseen vekselin, joka oli
varkauspäivänä lankeava, mutta ettei hän ollut voinut saada niin
paljoa kuin sillä hetkellä tarvitsi. Tämä kaikki kulki väestön kesken
suusta suuhun ja leimasi hänet satunnaiseksi varkaaksi, sillä suurilla
joukoilla on tällaisissa oloissa tapana hörhistää korviaan, ymmärtää
kaikki väärin, mutta itserakkaudessaan lisätä yhä enemmän huhuun,
kunnes vihdoin alkuperäinen kirppu on onnellisesti kasvanut elefantiksi.

Mutta kuinka olisi Schorniin nähden voinut toisin ollakaan.

Oi, nämä viisaat, he olivat kaiken tienneet edeltäpäin!

Tämä oli seuraus kommunistisesta yhteiselämästä. Siitä ei voinut
tulla mitään hyvää, kun mies sallii, että hänen vaimonsa hänen
omien silmiensä edessä — sen täytyy kaiken viedä perikatoon. Sanaa
"kommunistinen talous" käytettiin nyt jokaisessa tilaisuudessa, milloin
vain Schornin nimeä mainittiin.

"Pidä kaikki kunnossa", oli Schorn sanonut toverilleen, kun hänet
vangittiin, ja Rassmann tiesi menetellä sen mukaan.

Rouva Schorn oli jälleen toipunut ja istui ylhäällä etuhuoneessa
muutamalla nojatuolilla; molemmilla puolillaan lapset, jotka eivät
voineet lakata itkemästä.

"Mitä tästä tulee, Gustav?" sanoi Hanna, "Olen niin heikko, että voin
tuskin pysyä pystyssä. Ymmärrykseni pysähtyy, kun koetan ajatella,
että mieheni tosiaankin — mutta ei, ei, niin ei voi olla — hänen
viattomuutensa täytyy tulla selville."

Rassmann koetti lohduttaa, sitte sanoi hän:

"Hanna, te tiedätte, että olen ystävänne, miehenne on poissaolonsa
ajaksi jättänyt kaiken minun käsiini. Meidän täytyy sentähden olla
avomieliset. Ihminen on ikuinen arvoitus. Emme tiedä, mitä miehenne
sielussa on tapahtunut. Puhutaan yleensä, että Vilhelmillä oli tänään
joku vekseli lunastettavana, ja niin tosiaankin on, hän on sen minulle
sanonut. Kahden aikaan piti hänen maksaa suurempi summa Samuel
Hirschille alhaalla torin varrella. Velka täytyy meidän suorittaa
tai ainakin saada aikaan joku sopimus. Tiedättekö, onko vielä rahaa
kassassa?"

Rouva Schorn ojensi hänelle heti avaimen.

"Tässä katsokaa — luulen, että siellä on vielä kaksisataa taalaria.
Jollei muu auta, otamme viimeisetkin — maksakaa te. On vielä joukko
laskuja perittävänä, niistä saamme taas pian rahaa."

Rassmann tarttui avaimeen, jonka saamista haltuunsa hän jo oli
odottanut, ja viimeinenkin pula oli voitettu, ilman että hänen arvonsa
oli siitä kärsinyt. Kun herra Samuel Hirsch täsmälleen kahden aikaan,
aavistamatta vielä Schornin vangitsemisesta, saapui esittämään
vekseliään, sai hän rahansa penniä myöten.

Miten syvän kumarruksen hän tekikään!

"Jos milloin joudutte pulaan, herra Rassmann —"

Agitaattori välitti hänestä viisi. Hän saattoi nyt maksaa samalla
mitalla, sillä hänellä oli nyt kädessään valtikka, jota hän oli niin
monina unettomina öinä kaihonnut.

Kaksi viikkoa oli kulunut Schornin vangitsemisen jälkeen. Tutkinto oli
toimitettu ilman että mitään vapauttavaa esiintyi hänen hyväkseen.
Kaikki puhui häntä vastaan: hänen olonsa yksin huoneustossa, hänen
paikantuntemuksensa, se tosiasia, että tarvitsi rahaa ja ennen kaikkea
se seikka, että rahat oli löydetty häneltä. Piirioikeuden yleinen
syyttäjä antoi julkisen kehotuksen henkilöille, jotka tiesivät jotakin
asiaan, ja muutamia kaupungin asukkaita ilmottautuikin. Ilmottautui
Schornin kelpo kilpailija, jolta tämä oli pyytänyt kuuttasataa
taalaria. Hän kertoi siitä tuiki tarkkaan, ja arveli (haluten näytellä
jutussa pääosaa), että Schorn oli ollut hirveän kiihottunut, ja oli
tehnyt häneen sen vaikutuksen kuin täytyisi hänen joutua epätoivoon,
jollei saisi rahoja.

Sitte tuli Schornin liikeystävä Pitkäkadulta, hän, jolta Schorn oli
saanut rahat vekseliä vastaan. Mutta ainoastaan viisisataa taalaria.
Hän tarvitsi siis vielä varmaan sata taalaria.

Schorn kielsi kaiken.

"Olen viaton, niin totta kuin Jumala sen tietää", sanoi hän yhä ja
niin pyhällä vakavuudella, että jokainen, joka nämä sanat kuuli, läksi
sieltä järkytettynä ja uskoi häneen.

Häneltä kysyttiin, mitä hän sitten oli tehnyt saamillaan rahoilla,
hänen oli näytettävä, kenelle hänellä oli vekselivelka maksettavana.
Schorn vaikeni, hänen _täytyi_ vaieta. Pettäisikö hän oman puolueensa?
Paljastaisiko hän Rassmannin sosiaalidemokraattiseksi agitaattoriksi?
Oliko hänen sanottava, että viisisataa taalaria tarvittiin
agitatsioonitarkotuksiin Rassmannin valtiopäivämiesvaalin hyväksi?
Oliko hänen ja Rassmannin siten antauduttava alttiiksi poikkeuslaille
ja kärsittävä sen määräämä rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Ei, ei,
se ei käynyt. Itse olisi kyllä voinut rangaistuksen kärsiä, häntä ei
olisi puolue kaivannut, mutta Rassmann, Rassmann olisi ollut puolueelta
mennyt mies; aivan katsomatta siihen, että koko puolueen järjestö olisi
mahdollisesti saanut tuntuvan iskun. Ei, vielä kerran ei, mieluummin
oli pysyttävä vaiti tai jätettävä oikeus siihen uskoon, että hänellä
oli tosiaankin ollut vekselisitoumuksia.

"Niin", sanoi hän sitte tutkintatuomarille, "se on totta, minulla on
ollut ahdistavia vekselisitoumuksia, mutta minä en sano kenelle, ja
vaikka kiduttaisitte minua, herra tuomari, en sano sittekään. Mutta
minä vannon Jumalan vanhurskauden nimessä — en ole varas."

Tuomari pudisti päätänsä. Hänen kävi sääliksi, mutta hän ei päässyt
tästä miehestä selville. Sitte kysyi hän Schornilta kadonnutta avainta,
sama vastaus kuin ennenkin!

Sitte ilmottautui eräänä päivänä muuan peltomies, tuoden mukanaan jo
puoleksi ruostuneen avaimen, se tunnettiin Ehlertin omaisuudeksi. Mies
oli sen löytänyt pellolta Schornin puutarhan takaa.

Mestari oli sen siis heittänyt sinne — kentiesi puutarhansa aidan
ylitse? Tämä oli viimeinen todistus, joka sulki ketjun Schornin
ympärille. Nyt ei käynyt enää kieltäminen. "Niin paatunut ihminen",
sanoivat rakkaat lähimmäiset. "Kuka olisi sitä uskonut, mutta tyynessä
vedessä kalat kutevat."

Itse oikeus ja poliisi alkoivat nyt horjua mielipiteessään Schornin
hyväksi, ja virkamiehet katsoivat häneen toisilla silmin kuin tähän
asti. Jos hän olisi heti kaiken tunnustanut, olisivat tuominneet
lempeämmin, mutta vetää heitä siten nenästä! Tämä ärsytti heitä.

Ja kuitenkin tunnettiin kaupungissa osanottoa Schornin kohtaloon ja
uskottiin hänen viattomuuteensa. Eihän voitu vieläkään käsittää!
Nähtiin yhä silmien edessä tämä aina ystävällinen, hyväntahtoinen mies
sinisine esiliinoineen, joka ei voinut kärpäsellekään tehdä pahaa ja
kymmenen kertaa mieluummin kärsi itse vahinkoa kuin teki kenellekään
väärin, tai ketään vahingoitti.

"Oikeus kyllä huomaa hänen viattomuutensa, siitähän se lopulta
riippuu", sanoivat uskovaiset ja rauhottuivat siihen.

Rassmannin oli muutamia kertoja sallittu puhutella Schornia vankilassa
virkamiehen läsnäollessa. Luonnollisesti ei Rassmann sitä tehnyt
mielellään, mutta hänen täytyi se tehdä, vanki oli häntä halunnut
tavata. Hanna tahtoi myös nähdä miestään, mutta Rassmann osasi sen
estää, sanoen: "Vilhelm käski sanoa nimenomaan, ettette tulisi —
hänenhän täytyy kuitenkin muutamain päiväin kuluttua päästä vapaaksi".

Oi, hän oli lujasti vakuutettu, että toveri kyllä tuomittaisiin.

Muutaman kerran heidän keskustellessaan sai Schorn myös tilaisuuden
kysyä hiljaa: "Kuinka on vaalisi laita?" — "Hyvin, hyvin,
oivallisesti", vastasi Rassmann, "niin pian kuin olet vapaa, lähden
matkalle. Kymmenen päivän kuluttua on ratkaisu. Minut on yksimielisesti
asetettu ehdokkaaksi ja pääsen lävitse. Siinä ei ole epäilemistäkään."

Se oli lohdutus Schornille yksinäisyydessään.

"Pidä kaikki kunnossa ja sano Hannalle, että sinä saat kaikkia asioita
hallita ja vallita kuten tahdot. Kun ei minua ole siellä, olet sinä
herra talossa. Onhan sinulla valtakirjani, ja mikä minun on, se on
sinun, sen tiedät jo aikoja sitte. Mutta odotas", lisäsi hän nopeasti,
"kirjotan sen mieluummin itse Hannalle, tiedäthän, millaisia naiset
ovat —"

Ei ollut vaikea saada paperia ja kirjottaa se heti. Ja kun avoimessa
kirjeessä ei ollut mitään epäiltävää, saattoi Rassmann ottaa sen
mukaansa.

Nyt oli hänellä mustaa Valkosella — hän oli herra.

Oi, kuinka hän osasikaan kotona näytellä murheellista ja sanoi Hannalle
kymmenen kertaa tunnissa, ettei hän voinut olla onnellinen liikettä
johtaessaan. Oi, kuinka hän yhtenä minuuttina surkutteli ystävätään, ja
toisena valoi pisaroittain myrkkyä nuoren vaimon mieleen, että tämän
täytyi uskoa miehensä syyllisyyteen.

Kun Hanna sitte sanoi: "Mutta, Gustav, minä en voi sitä uskoa, se.
olisi ikuinen häpeä nimellemme", — niin oli Rassmannilla vanha
reseptinsä, joka kuului aina samoin: "Mutta me olemme kaikki ihmisiä,
Hanna, ja voimme tehdä syntiä. Vilhelmillä on salaisuudessa täytynyt
olla paljo velkoja, mihin hän muuten olisi tarvinnut viisisataa
taalaria? Kenties ei liike ole viime aikoina käynyt niin hyvin — hänen
on täytynyt tehdä se epätoivossaan —"

Tämän sanoi hän niin usein ja sellaisella valittavalla äänellä, että
usko miehensä syyllisyyteen täytyi piintyä rouva Schornin mieleen.

Samalla ei Rassmann koskaan unhottanut, että hänellä kotiystävänä ja
sosialistina oli aina vanha oikeutensa sosialistirouvaa kohtaan. Hän
kietoi käsivartensa rouva Schornin vyötärölle, aivan kuin tämä olisi
_hänen_ vaimonsa, jota hän lohdutteli, eikä erään toisen.

Mutta hänellähän oli oikeus siihen, sillä: "Toverin vaimo oli myös
hänen vaimonsa".

Oikeuden istuntopäivä tuli. Kaupungissa sellaisessa kuin X oli tämä
tapaus, joka piti mieliä kiihkossa.

Oikeussaliin eivät mahtuneet kaikki uteliaat, jotka virtailivat
saapuville katsoakseen Schornia kasvoista kasvoihin.

Syytöskirja luettiin, todistajat, jotka kaikki puhuivat Schornia
vastaan, tekivät valansa, ja hän — kielsi kaiken. Se oli vanha juttu.

Hänen äänensä kuului rauhalliselta, vaatimattomalta ja kohteliaalta
kuten aina.

Hän ei tiennyt, miten rahat olivat tulleet hänen taskuunsa. Kaikki
olivat liittoutuneet häntä vastaan, mutta hän oli viaton, sen tiesi
parhaiten hänen omatuntonsa. Jumala tuomitsisi kyllä kerran ne, jotka
hänet tuomitsevat tänään.

Kun hän oli tämän sanonut lujalla äänellä, värisi jokainen, ikäänkuin
olisi sen totuudesta vakuutettu; mutta kuka voi syytettyä auttaa?
Ei kukaan. _Yksi_ sentään. Takana istui nurkkaan kyyristyneenä,
tuskin näkyvissä pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja Pätzoldt
yhteenpuristetuin huulin. Hän olisi voinut astua esiin ja kertoa kuinka
oli nähnyt Rassmannin hyppäävän ulos ikkunasta, ja koko asiankäsittely
olisi silloin saanut toisen käänteen. Mutta Marat toisen viha
porvaristoa kohtaan ja erittäin tätä miestä, joka oli hänestä käyttänyt
sanoja "huono seura", oli suurempi kuin hänen oikeudenrakkautensa.
Todellinen syyllinen sai pikemmin olla vapaalla jalalla kuin tämä
Schorn. Rassmann kyllä saisi katua tekoaan! Siihen oli Pätzoldtilla
suunnitelmansa valmiina. Mutta ensin täytyi Schornin kaatua.

Ja kenpä tiesi pitäisikö Schorn siitä, jos Rassmann tehtäisiin
epäluulon alaiseksi? Siitä saattoi pieni kähertäjä pian saada
todistuksen.

Oikeus tahtoi juuri vetäytyä neuvotteluun, kun tuomarit vielä
kerran panivat viisaat päänsä yhteen. Syntyi yleinen liike. Viime
hengenvedossa oli vielä ilmottautunut uusi todistaja. Muuan Ehlertin
naapuri luuli nähneensä varkauden aikana "herra Rassmannin, Schornin
liiketoverin", kuinka tämä poistui Ehlertin talosta ja meni yli kadun.
Hän luuli voivansa tuntea aivan varmasti mainitun herran, ja tahtoi
mennä siitä valalle.

Katsojain puolelta kuului äänekästä hälinää. Ilmoittautui vielä eräs
rouva, joka samoin luuli nähneensä "herra liiketoverin" samaan aikaan.

Rassmann, joka istui rouva Schornin rinnalla todistajain penkillä, tuli
kalmankalpeaksi. Äkkiä kuuli hän, kuinka hänen naapurinsa kuiskutti:
"Mutta ettehän te ollut poissa kotoa koko siihen aikaan."

Nämä sanat riittivät antamaan Rassmannille vanhan varmuutensa. Hän
tiesi, että kaikki riippui hänen rauhallisuudestaan.

Agitaattoria kuulusteltiin heti.

Kovalla äänellä, puoleksi hymyillen, sanoi hän:

"Hyvät herrat, tunnen omantuntoni liian puhtaaksi, ryhtyäkseni
vastaamaan juuri herätettyyn epäluuloon. Molempien todistajain
lausunnot voivat perustua ainoastaan näköhäiriöön. Tässä kaupungissa
on useampia ihmisiä, joiden ulkonäkö muistuttaa minua. Sitä paitsi voi
rouva Schorn ja hänen palvelustyttönsä todistaa, että kymmenen aikaan
palattuani eräiltä liikeasioilta en enää poistunut huoneestani koko
aamupäivän kuluessa. Mutta varkauden on täytynyt tapahtua kymmenen
tienoilla."

Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja vakuuttavasti kuin olisi hänestä
naurettavaa, jos joku vielä epäilisi hänen sanojaan.

Rouva Schorn todisti ne. Oikeus päätti kutsua myös palvelustytön,
kuusitoistavuotiaan orvon, heti kuulusteltavaksi.

Tyttö oli epävarma. Hän ei voinut tarkoin sanoa, oliko Rassmann
tosiaankin ollut koko ajan kotona. Tämä lisäsi uutta jännitystä. Mutta
ei ollut lainkaan ajateltavissa, että Rassmann olisi tehnyt teon. Mitä
syytä olisi ollut sivistyneellä miehellä leimata ystävänsä varkaaksi?

Puheenjohtaja itse painosti tätä ja kehotti molempia todistajia
harkitsemaan, eivätkö he olleet erehtyneet, kun luulivat nähneensä
Rassmannin. Nämä pysyivät lausunnossaan. Rassmann vapisi koko
ruumiiltaan.

Puheenjohtaja selitti siinä tapauksessa täytyvänsä määrätä uuden
tutkimuksen ja lykätä käsittelyn toistaiseksi. Rassmann silmäili kuin
apua rukoillen Schorniin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Schorn
ymmärsi tämän katseen.

Jos Rassmann nyt joutuisi tutkittavaksi tällaisessa jutussa, silloin
olisivat ainaiseksi lopussa hänen toiveensa päästä valtiopäiville. Ja
hänet toki täytyi säilyttää puolueelle! Kuinka uskalletuinkaan hänen
paras ystävänsä asettaa epäiltäväksi moisesta teosta?

Rehellisen Schornin sydän kuohui.

Eikö edes voitu uskoa hänen vaimonsa sanoihin? Ja hän oli ne sentään
vahvistanut valallaan. Ei, mieluummin antoi hän itsensä tuomita
syyllisenä kuin saattaa onnettomuutta rakkaimmilleen.

Schorn taisteli muutamassa minuutissa itsekseen hirvittävän taistelun.
Huomattiin, että syytetty tahtoi vielä kerran puhua. Hänelle
myönnettiin sananvuoro. Tuli haudanhiljaisuus.

Ja Schorn sanoi puolimurtuneella äänellä, mutta selvästi:

"Nyt, kun näen että syyttömiä koetetaan tehdä epäiltäviksi, en tahdo
enää kieltää. Tunnustan tehneeni varkauden — — tarvitsin rahaa
maksaakseni vekselin ja jouduin kiusaukseen — antakoon Jumala minulle
anteeksi — hän tietää —"

Hän ei päässyt pitemmälle, vaan kaatui maahan. Todistajain penkiltä
kuului vihlaiseva naisen huuto — Schornin vaimon. Seurasi hälinä ja
käsittämätön mielten hämminki. Noudettiin vettä ja vietiin Schornin
vaimo ulos.

Tuomarit vetääntyivät pois. Puolen tunnin kuluttua langettivat he
tuomion. Schorn tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen.

Uteliaat virtailivat ulos, kiintyneinä äänekkääseen mielipiteiden
vaihtoon. "Sääli häntä", sanoi muuan. "Niin paatunut!" sanoi toinen.

Rassmannia onniteltiin, ja niitä kahta todistajaa, jotka esiintyivät
häntä vastaan, nimitettiin "kurjiksi panettelijoiksi".

Mutta Marat toinen silmäili ivallisesti agitaattoriin ja kuiskasi
hänelle kiviportaissa:

"Kansalainen Rassmann — olette tällä kertaa päässyt kolhulla, mutta
katsokaa eteenne, ettette ensi kerralla juostessanne kompastu". Ja
samalla hän nauroi vanhan kiirityksensä.

Agitaattori kuuli tuskin sitä, mutta pieni kähertäjä hieroi käsiään.
Hänellä olivat, kuten sanottu, omat suunnitelmansa.



XVI


Schorn oli viety Sonnenbergin kuritushuoneeseen. Ensin oli suostuttu
hänen viimeiseen pyyntöönsä, että hän saisi vielä kerran puhutella
liiketoveriaan Rassmannia. Hänelle sanottiin, että hänen vaimonsa
samoin tahtoi häntä vielä kerran puhutella, että hänen lapsensa
ikävöivät häntä. — Schorn pudisti päätänsä. Hän tahtoi puhutella vain
liiketoveriaan. Kun hän nyt puhui, ei hän enää kohottanut katsettaan,
ei katsonut ketään kasvoihin. Hän ei enää, hymyillyt kuten ennen,
hänellä ei ollut sama hyväntahtoinen ilme kasvoillaan — hänen kasvonsa
olivat jäykät, hänen liikkeensä olivat vielä kulmikkaammat kuin ennen,
hänen niskansa vielä kumarampi kuin konsanaan: hän näytti ukolta, jolle
kohtalo oli hänen elämänsä kukoistusaikaan antanut musertavan iskun.
Takanaan näki hän onnen sillan olevan poikki, edessään haudan portit
avoinna.

"Olen häväisty", sanoi hän Rassmannille. "Niin kauvan kun nimessäni on
vielä tahra, ei vaimoni eivätkä lapseni saa minuun koskettaa, en tahdo
heidän huuliaan saastuttaa. Ja kuitenkin olen minä niin puhdas, oi,
Gustav, Gustav —"

Hän heittäytyi toverinsa rintaa vasten, mutta ei voinut itkeä. Hänen
sydämensä oli luja, vaikka se olikin niin hellä. Mutta Rassmann pysyi
vaiti, vaikkakin hänellä oli sentnerin paino omallatunnollaan.

"Uskotko sinä, että olen viaton?" kysyi Schorn sitte.

"Kyllä", vastasi agitaattori lujasti ja varmasti eikä mikään oikeuden
enkeli tullut ja reväissyt tällä hetkellä naamiota hänen kasvoiltaan.

"Pidä kaikki kunnossa, Gustav", sanoi tuomittu jälleen, kuten ennen
niin usein. "Suutele vaimoani ja lapsiani minun nimessäni ja sano
heille, että ajatuksissani olen aina heidän luonansa. Olet nyt herra
talossa, isännöi hyvin, vuosi menee, ja minä luotan ikuiseen tuomariin.
Päivä tuo totuuden esille."

Hän halusi kuulla jotakin valtiopäivävaalin kulusta, mutta he eivät
olleet kahden kesken.

Hän sanoi vain, edellyttäen Rassmannin ymmärtävän.

"Ja asiasi käy hyvin?"

"Oivallisesti, huomenna tulee ratkaisu", kuului valheellinen vastaus.

"Tämän vien parhaana lohdutuksena mukaani", sanoi Schorn viimeiseksi
sanakseen. —

Rassmann oli tosiaankin herra talossa, hänellä oli valtikka kokonaan
käsissään. Hän ei ollut enää ainoastaan unelmissaan tämän pienen
paratiisin omistaja, hän oli sitä valveilla, täydellä tajullaan.
Jokainen askel, jokainen toimenpide, mihin hän ryhtyi, vahvisti häntä
siinä tietoisuudessa.

Mutta hänen isännöimisensä!

Rassmann ei ymmärtänyt mitään liikeasioista: se oli ensi kivi raunioon.
Liiketuttavat huomasivat sen parhaiten; seuraus siitä oli, että he
vähitellen rajottivat tilauksiaan, vaikkakaan eivät niitä kokonaan
lakkauttaneet myötätuntoisuudesta rouva Schornin onnettomuutta
kohtaan. Lisäksi tuli, ettei Rassmann voinut omin käsin ryhtyä työhön,
mutta esiintyi sitä mahtavampana kisällejä kohtaan. Ennen olivat he
työpajassaan harvoin suuttuneet, nyt ei kulunut ainoakaan viikkoa,
ettei joku työntekijöistä olisi mieluummin muuttanut kuin enää jäänyt
epävarmuuteen.

Seuraus siitä oli, että ne työt, jotka vielä saatiin, lyötiin laimin
eivätkä valmistuneet oikeaan aikaan.

Niin poistui tilaaja toisensa jälkeen; ja lopuksi oli puusepän työssä
ainoastaan yksi mies eikä hänelläkään työtä riittämään. Sorvaustyö
oli jo aikoja sitten lakannut, kun Schorn, tämän ammatin ainoa etevä
edustaja kaupungissa, oli poissa ammattitaitoineen.

Niin jäi pääasialliseksi tulolähteeksi puotiliike.

Mutta ikäänkuin olisi Schornin tuomion jälkeen kohdannut kirous koko
taloa, niin kohdistuivat koko talon ikävät ilmiöt myös valmiiden
tavarain kauppaan. Ostajat vähenivät vähenemistään, ja nekin, jotka
tulivat, tulivat enemmän uteliaisuuttaan tyydyttääkseen. Mihin Hanna
katsoikin, ei hän kohdannut avointa, vapaata katsetta, ei henkilöä,
jolle olisi voinut uskoa luottamuksensa. Lopulta jäi hänelle vain
Rassmann, joka osasi hänen surulliset kasvonsa kirkastaa.

"Kaikki tulee jälleen paremmaksi", sanoi tämä vain jotakin sanoakseen.
"Koskeeko syyllisyys sitte tosiaankin meitä molempia? Emmekö koeta
parastamme? Pää pystyyn, Hanna, olenhan minä luonanne."

Oi, niin, ystävä oli hänen luonaan. Sen huomasi hän uudistuneesta
hellyydestä, jolla tämä hänet hulvasi. Ja jokaisessa sellaisessa
tilaisuudessa halasi tämä ystävä hiljaa, mutta järjestelmällisesti
vanhaan puuhaansa: hän koetti vaimon rinnassa tukahduttaa jokaisen
ajatuksen miestään kohtaan.

"Hanna", sanoi hän sitte, "mitä siitä sitte tulee, kun Vilhelm palaa?
Vannon teille, että olen teidän totinen ystävänne, mutta juuri siksi
täytyy minun katsoa tulevaisuuteen teidän puolestanne. Miehenne on
ainaiseksi kunniaton mies, ja vaikkei tänään kukaan voi sälyttää hänen
rikostaan teidän eikä lastenne hartioille, niin tehdään se silloin, kun
hän on jälleen luonanne, Hanna, teidän täytyy —"

Nuori vaimo hypähti pystyyn ikäänkuin hänen eteensä olisi astunut
valoisa olento, joka varotti häntä tähän hurmahenkeen nähden; mutta
seuraavana hetkenä tunsi hän jälleen olevansa Rassmannin vallassa.

Hän sanoi tosin: "Mutta taivaan tähden, mitä teillä on oikein
mielessänne, Gustav!" — mutta heti osasi Rassmann viedä ajatukset
eteenpäin.

"Hanna", alotti hän uudelleen, "kommunismin lakien mukaan ei teidän
tarvitse enää elää miehenne kanssa yhdessä. Tahdotteko silloin iät
kaiket käydä kuritushuonevangin rouvasta? Vilhelm on itse sanonut
minulle, ettei hän enää vapaaksi päästyään tahdo koskaan käydä
miehestänne. Ette tee mitään rikosta, vaikkakin hänestä eroatte — nyt
vasta olette sopimattomat toisillenne. — Ettekö näe joka päivä, kuinka
luonnottomat ja sietämättömät nykyiset olosuhteet ovat? Oletteko _te_
tehnyt kenellekään mitään pahaa? Oletteko _te_ vastuunalainen miehenne
teoista? Ette. Ja kuitenkin karttavat teitä kaikki, vetääntyvät pois
luotanne. Jokainen on valmis teitä loukkaamaan, sälyttämään häpeän
niskoillenne, tärvelemään perintönne, saattamaan teidät häviöön."

Tämän käsitti rouva Schorn. Hänen povessaan aaltoili, ja hän sanoi
nyreissään:

"Niin, Gustav, olette oikeassa, en ole tehnyt kenellekään mitään, mutta
minua halveksitaan, ja kaikki on mieheni syy. Mutta minä teen samoin:
vastaan halveksimalla."

Tämä oli vain hetkellistä katkeruutta; mutta kuinka Rassmann ottikaan
heti tämän nuoren rouvan mielialan täydestä! Kuinka ymmärsi hän
suloisesti imarrella, näytellä uhrautuvaisuutta, vaimon mieltä yhä
hullaannuttaa!

Mutta milloin kaupungissa puhuttiin Schornin talosta, puhuttiin siitä
kuin pahennuksen pesästä. Äidit ja isät katsoivat samalla huolissaan
ympärilleen, olivatko heidän tyttärensä saapuvilla.

"Onko sitä enää pidettävä säällisenä rouvana", sanottiin sitte, "joka
ei häpeä asua vieraan miehen kanssa saman katon alla, vaikka kaikki
tietävät että hän on naimisissa ja hänen miehensä kuritushuoneessa?"...
"Voiko sellaista vaimoa enää pitää arvossa? Voiko sellaisen olennon
kanssa enää olla tekemisissä?"... Ja sitte seurasivat vanhat
puheenparret sosialistisesta yhteiskunnasta... Niinhän oli aina, villi
avioliitto oli aina ollut sosialistin toive; tässä se taas nähtiin
selvästi j.n.e.

Niin kuluivat kaksi ensimäistä kuukautta, Schornin ollessa poissa.
Juttelu rouva Schornista ja hänen rakastajastaan, kuten Rassmannia
yleensä nimitettiin, kulki entistä uraansa, yhteyttä heidän kanssaan
vältettiin samalla tarkkuudella kuin ennenkin. Liike meni yhä enemmän
alaspäin. Rassmann koetti saada ulkona olevat saatavat perityksi niin
pian kuin mahdollista, se oli hänen pääasiallinen työskentelynsä.

Talvi oli saapunut kaikessa ankaruudessaan, ja pureva pakkanen kutsui
houkuttelevammin kuin koskaan viivähtämään kapakassa. Rassmann tunsi
eräänä päivänä vanhan kaipauksensa sinne. Hänellä ei ollut mitään
tehtävää, päivät olivat niin lyhyet, että maksoi tuskin nousta
vuoteestaan — mikä oli silloin parempaa kuin viettää iltansa kapakassa
ja pitää suurta suuta.

Nyt vasta voi agitaattori oikein lyödä täyteen rahakukkaroonsa, nyt
vasta tahtoi hän kaikille näyttää, mitä hän oikeastaan oli, ja vaikkapa
kunnialliset ihmiset kääntyivätkin hänestä pois, kuten ihmisestä, joka
petti oman ystävänsä — niin oli sentään aina elukoita, jotka kumarsivat
rahan kilinälle kuten ennenkin ja kohottivat hattuaan. Ainakaan
ravintolan isännällä ei ollut mitään syytä kieltää kunnioitustaan
vanhalta vieraaltaan, jota hänen oli kiittäminen niin monesta
kirkkaasta taalarista.

Lopulta, kun Rassmannin oli uudelleen onnistunut koota joukko
syöpäläisiä ympärilleen, istui hän juopottelemassa aamusta iltaan kuten
ennenkin.

Hannalle osasi hän selittää sellaisen elämänsä sanomalla, että hänen
täytyi koettaa houkutella vanhat liiketuttavat takaisin.

Sellainen elämä luonnollisesti maksoi rahaa! Ja liikkeen tulot
vähenivät päivästä päivään. Mutta Rassmann ei koskaan huolehtinut
huomisesta; nyt vielä vähemmin kuin ennen; Kultaisessa leijonassa kuuli
hän eräänä iltana jutun, että herra Antonius Pätzoldtilla, joka nyt oli
kokonaan vajonnut viinapulloon, olisi seuraavana päivänä ryöstö, jonka
jälkeen hänen "salonkinsa" todennäköisesti sulettaisiin.

Tämä juttu olikin totta.

Marat toisen liike oli mennyt alaspäin vielä nopeammin kuin Schornin.
Kaksi hänen entistä apulaistaan olivat sijottuneet lähistöön ja
vakavuudellaan vieneet entisen esimiehensä vieraat aivan hänen nenänsä
edestä. Hän oli alituiseen juovuksissa ja alkoi kohta riidellä
jokaisen uuden apulaisensa kanssa, niin ettei kukaan enää tahtonut
tulla hänelle työhön. Häneltä itseltään eivät kansalaiset taasen
tahtoneet palvelusta, sillä silloin olivat he vaarassa joutua jonakin
onnetonna minuuttina pienen kähertäjän uhriksi sitä enemmän, kun
tämä hirmuinen mies silloin tällöin humalapäissään päästeli suustaan
epäiltäviä sanoja, jotka puhuivat joukkotelotuksista, giljotiinista ja
vallankumouksellisista tuomioistuimista.

Niin kävi että tilavassa salongissa pistäytyi ainoastaan sattumalta
joku vieras, joka ei kuitenkaan "kuningasmielisten" mielestä "kaalia
rasvottanut".

Niin tuli sitten ratkaisu. Vuokraansa ei aviopari ollut maksanut
jo neljännesvuoteen. Kaikkialle oli heillä velkoja, leipurille,
teurastajalle, kauppiaalle, yksinpä saippuankeittäjällekin; vaikkei
oikeastaan ollutkaan mitään saippuoitavaa.

Kaikki ahdistivat, kaikki olivat jo jättäneet saamisensa
oikeudellisesti haettavaksi. Oli odotettavissa, että jonakin päivänä
ulosottomies täyttäisi samalla kertaa velvollisuutensa kaikkia
valittajia kohtaan.

Ahdingossaan pieni kähertäjä mietti omia tuumiaan samalla heittäen
tuhoavia katseita kadun ylitse Schornin taloon.

Rassmann oli jo usein ihmetellyt, että hänen entinen kapakkatoverinsa
väistyi tykkänään hänen tieltään. Agitaattori oli usein salaa toivonut
päästä Pätzoldtin kera entisiin suhteihin, ollakseen varma hänen
ystävyydestään kaikkien tapausten varalta. Mutta juoppoa tuskin enää
sai nähdäkään.

Ja kuitenkin olivat Pätzoldtin ajatukset aina Rassmannin luona, ja
ne suunnitelmat, joita hän salassa takoi, olivat kerran saattavat
agitaattorin hänen käsiinsä.

Ja tuumiaan hauteessaan haki hän vanhaan tapaansa lohdutustaan pullosta.

Niinpä niin — hänellä olikin syytä huumata omaatuntoaan. Eikö hän ollut
nähnyt, kuinka Rassmann varkauspäivänä oli hypännyt ikkunasta?

"Jos tämä porvari sen tietäisi", olisi silloin kuullut pienen
kähertäjän usein puhuvan, "mitä hän tarjoisikaan jos minä pitäisin
suuni kiinni —"

Tämä oli se Marat toisen suunnitelma. Hän oli usein ajatellut tätä
kiristyskoetta, nähdessään kuinka puotikassa pysyi yhä tyhjänä ja velat
lisääntyivät, mutta ensin tahtoi hän nähdä saiko agitaattori tosiaankin
valtikan käsiinsä.

Ja nyt oli aika tullut, nyt oli hätä kynnyksellä, nyt oli joko
taivuttava tai taituttava. Nyt sai tämä porvari vetää kassansa
esiin, kuten hän kerran oli imenyt Schornia kaikella hienostuneella
viekkaudellaan.

"Kuritushuoneeseen tulee hän sentään kyllin aikaiseen", täten koetti
herra Pätzoldt puolustaa attentaattiaan, jonka hän oikeastaan teki
Schornin omaisuutta vastaan.

Kultaisen leijonan eräässä nurkassa nähtiin pitkistä ajoista jälleen
Rassmannin ja hänen entisen ystävänsä istuvan yhdessä.

Mitä herra Antonius Pätzoldt kertoi, siitä ei ollut kellään
aavistusta, ainoastaan sen olisi saattanut huomata, että agitaattori
näytti kalpealta kuin seinä ja joka kerta, kun pieni kähertäjä oli
ampumaisillaan yli maalin, kuiskutti hänelle: "Ei niin kovaan, ei niin
kovaan. Voivathan muut kuulla kaiken. Saatte kyllä, mitä tahdotte."

Sinä iltana ei Rassmann jäänyt kauvaksi ravintolaan. Hän hiipi ulos,
aivankuin kummituksia istuisi hänen niskallaan.

Sepäs vielä puuttui, että häneltä nyt riistettäisiin ihanat päivät!
Nyt kun hän puhetaiteellaan oli saanut asiat niin pitkälle, että hänen
lemmittynsä oli taipuvainen ennen pitkää myymään talon ja tavarat,
lähteäksensä hänen kanssansa Ameriikkaan. Ja tämän kurjan kääpiön
täytyi kaikkialle tulla hänen tielleen. Mutta hänen turpansa täytyi
tukkia, sitte sai toistaiseksi olla rauhassa.

Niiden parin päivän kuluessa, jotka Pätzoldt oli agitaattorille
myöntänyt rahan hankkimista vasten, esitti myöskin Schornin liikeystävä
kolmikuukautisen viidensadan taalarin vekselinsä.

Rassmannille ei tullut tämä vekseli odottamatta, mutta hän pyysi neljän
kolmatta tunnin lykkäystä. Ne hänelle myönnettiin.

Niin paljo rahaa? Mistä ne olivat otettavat?

"Meidän täytyy ottaa kiinnityslaina taloamme vastaan, Hanna", sanoi
hän, "ja sitte koetettava myydä talo niin hyvin kuin mahdollista —"

Rouva Schorn sanoi vaan pari sanaa, käskien hänen tehdä miten hyväksi
katsoo. Hän jätti jo kotiystävälle vapaat kädet.

Niin päätettiin ottaa kiinnityslaina. Seuraavana päivänä löytyi
kaupungista rahamies, joka suostui antamaan tuhat taalaria ensimäistä
kiinnitystä vastaan.

Suuri vekseli lunastettiin, Pätzoldtin lurjus tyydytettiin.

Nyt oli jälleen elämää Marat toisen kodissa. Kuningasmielinen tuli
jälleen miehelleen hyväksi, lapset saivat leivoksia syödäkseen ja
herra Antonius Pätzoldt otti päivän kunniaksi kaksinkertaisen annoksen
kuminaviinaa.

Oi, että hänelle onnistuisi tämä ensimäinen kepposensa, sitä ei hän
ollut uskonut itsekään. Eikö tässä ollut oivallinen lähde, jota saattoi
käyttää useamminkin hyväkseen.

Herra Antonius Pätzoldt tuli pian siihen. Partaveistään tarvitsi hän
yhä vähemmän. Hän eli humussa ja sumussa.

Marat toiselta ei rahapula enää koskaan loppunut, ja aina kävi hän
Rassmannin kimppuun. Milloin vaati hän pienempiä, milloin suurempia
summia. Ja vaikkakin Rassmann raivoissaan puri huultansa — Pätzoldtin
uhkaukset saivat hänet lannistumaan ja — maksamaan edelleen.

Rassmann tunsi yhä suurempaa halua talon myymiseen, mutta niin usein
kuin Hanna suostuikin, ei löytynyt sopivaa ostajaa. Onnettomuus
kasaantui onnettomuuden päälle. Pieni Villy tuli äkki sairaaksi ja
kuoli muutaman viikon jälkeen. Tämä oli hirvein suru rouva Schornille.
Ensi kertaa pitkistä ajoista tunsi hän pienokaisen kirstun ääressä,
kuinka häneltä puuttui mies, jonka lemmikki Villy oli. Rassmann
ei huolehtinut hautajaisista, hän istui mieluummin "Kultaisessa
leijonassa".

Jättiläissuuren, uhkaavan nyrkin tavoin nousi äkkiä nuoren vaimon
mieleen ajatus, mitä hänen miehensä sanoisikaan, kun palaisi
rangaistuslaitoksesta ja näkisi miten kaikki oli mennyt alaspäin. Ja
hän — eikö hän ollut hyvällä tiellä unhottaa miehensä?

Mutta hurmahenki Rassmann seisoi jälleen hänen takanaan ja kuiskutti:
"Kuka on kaikkeen syypää? Miehenne — hän on tullut rikokselliseksi, hän
ei ole enää teidän arvoisenne."

Ja sitte ahdisti häntä hurja pelko ajatellessaan hetkeä, jona hänen
miehensä palaisi — kulmikas, mutta rehellinen Schorn, jonka sydän oli
täynnä altista rakkautta ja lapsellista uhrautuvaisuutta.

Kun hän sellaisena seisoisi hänen edessään ja sanoisi: "Hannaseni,
oletko pysynyt minulle uskollisena?" — mitä olisikaan hänellä silloin
vastattavaa? Nuori vaimo vapisi. "Mieluummin paeta maailman ääreen",
tuumi hän sitte.

Rassmannia vastaan ei hänen oma mielipiteensä enää merkinnyt mitään —
hän oli myynyt tälle sielunsa kuin paholaiselle. Agitaattori hallitsi
kuin isäntä. Samalla jatkoi hän vanhoja tapojaan, istui aamusta iltaan
kapakassa. Ja yhä oli hänellä rinnallaan verenimijänsä, herra Antonius
Pätzoldt.

Saapui päivä, jolloin täytyi ottaa toinen kiinnitys, ainoastaan
saadakseen rahaa välttämättömiin menoihin ja Marat toisen
tyydyttämiseen. Lisäksi tuli, ettei puotiin tahdottu saada luotolla
valmiita tavaroita myytäväksi, vaan entisistäkin laskuista vaativat
saamamiehet suoritusta.

Kaikilta tahoilta ahdistivat velkojat, ja oli lähellä se mahdollisuus,
että talo myytäisiin julkisella pakkohuutokaupalla, jollei viime
hetkessä saataisi ostajaa omasta alotteesta.

Rassmann ponnisteli ponnistelemistaan, hän ilmotti sanomalehdissä kerta
toisensa jälkeen — ei ilmestynyt ketään, joka olisi maksanut vaaditun
summan. Aika kului, Schornin vapautuksen päivä oli tuleva — ja yhä
olivat olot ennallaan. Rassmann selvisi enää humalastaan yhtä vähän
kuin pieni parturikaan; hän joi vain itsensä huomatakseen.

Hänen täytyi miettiä rohkeimpia suunnitelmia saadakseen käteistä rahaa;
vähitellen oli hän myynyt rouva Schornin tietämättä enimmät työkalut.
Jos hän liikutteli kapakassa suuria rahoja, kävi herra Antonius
Pätzoldt kimppuun vaatien puolet.

"Mikä on minun, on sinun", tuli nyt näiden juopporenttujen kesken
täyteen voimaan.

He jakoivat rehellisesti; mutta kuten kaksi varasta, joista toinen ei
luota toiseen.



XVII


Istunut kuritushuoneessa, istunut syyttömästi kuritushuoneessa — kuinka
pian se on sanottu, ja kuinka vaikea sitä on ymmärtää!

Orja, joka tuntee ajajansa ruoskaniskut selässään, hän kestää kivun
murisematta, sillä hän _tietää_ olevansa orja ja taipuu kohtaloonsa.
Maankulkuri, joka maantieltä otetaan kiinni ja viedään korjuuseen,
seuraa vastustelematta, sillä hän _tietää_, että hän on siellä ulkona
hyödytön ja hän tyytyy siihen. Vieläpä äitikin, köyhä äiti, joka
nälkäisenä harhailee kadulla, kerjäten leipää lapsilleen, ja jokaisella
toisella ovella saa kirouksia almun sijaan — hänkin kantaa osansa
hymyillen, sillä hän tietää kärsivänsä lastensa puolesta. He kaikki
kärsivät vakuutettuina, ettei heillä ole oikeutta murinaan; mutta mies
tuolla, joka vilusta väristen ja sateesta valuen huhtikuun hämärässä
astuu kuraista maantietä, joka vie X:ään, hän vain ei tiedä miksi
hän vuosikauden on kantanut pahantekijän polttomerkkiä, miksi hänen
tukkansa on leikattu lyhyeksi, miksi on hänet puettu vanginpukuun.

Tämä mies on Vilhelm Schorn.

Kurja, mitään sanomaton sana on tämä "miksi", kun sen huutaa maailmaan
koko sielunsa tuskalla ja kaiku on ainoa vastaus. Niin, tämä kysymys
se sai Schornin öisin puristamaan kätensä nyrkkiin, kunnes hän unhotti
rukoilemisen ja nousi omaa jumalaansa vastaan. Sitte itki hän, kunnes
kyyneleet kuivuivat, ja miksi, miksi? —

Päivästä päivään oli hän toivonut sanomaa, että todellinen syyllinen
olisi ilmottautunut, ja hän oli vapaa ja edelleen sama verraton
mestari Schorn, joka kohotti kunniallisen nimensä kaiken muun ylitse
— mutta tunnit, päivät, kuukaudet olivat kuluneet — hän oli yhä
numeroitu rangaistusvanki: ilman oikeutta kunnioitukseen ja pääsemiseen
ulkopuolella olevain nauravain ihmisten rinnalle.

Mutta vapautuksen päivä oli tullut, päivä, jona hän vapaana miehenä sai
oleskella vapaiden ihmisten seurassa, keinuttaa lapsiaan polvellaan
kuten ennenkin, itkeä kyllikseen vaimonsa ja ystävänsä rinnalla.

Mutta eikö hän yhä kantanut kunniattomuuden merkkiä?

Ei, ei — vaikkapa kaikki ihmiset pitäisivät häntä syyllisenä, niin ei
varmaan hänen vaimonsa. Eikö Rassmann ollut pitänyt häntä viatonna? Ja
ajattelisiko hänen vaimonsa toisin? Oi, jo ajatuskin, että se voisi
olla mahdollista, näytti hänestä rangaistavalta.

"Oi, Hanna, oi, Gustav, oi, Villy, oi, Liisu!"

Niin ylimaailmallisen huokaavasti kuin Schorn lausui nämä rakkaidensa
nimet ristissä käsin yön tummaa taivasta kohden ei konsanaan ole
kaikunut kaihonhuuto kurjuuden ruoskimasta ja kuitenkin toivon
läpitunkemasta ihmissielusta.

Oi, lämmin huone kotona, uskollinen ystävä, rakastava vaimo, nauravat
lapset, oi kuinka tämä kaikki viittoikaan häntä vastaan iloisia
tulotervehdyksiä.

Sade pieksi Schornia vasten kasvoja, huhtikuun inha tuuli vinkui
hänen päänsä ympärillä — hän ei niitä huomannut. Hän olisi nyt voinut
kulkea kuinka pitkälle tahansa, tiesihän hän, että hänellä oli jälleen
päämäärä. Hän ei palattuaan tahtonut enää kauvemmaksi jäädä kaupunkiin.
Vaimonsa, lastensa ja ystävänsä kera tahtoi hän etsiä uuden kotiseudun,
missä häntä ei tunnettu, ei tiedetty mitään hänen entisyydestään.

Rassmann oli varmaan pitänyt liikkeen kunnossa, olihan hän siihen jo
aika hyvin perehtynyt ja oli niin nokkela ja varustettu monenlaisilla
tiedoilla.

Ja sitten valtiopäivävaali — oikein, hänet oli aikoja sitte täydytty
valita edusmieheksi. Oi, mitä suuria asioita olikaan täytynyt tapahtua
näinä hirveinä kahtenatoista kuukautena. Varmasti oli silloin niin
paljo kerrottavaa, juteltavaa ja kyseltävää, että pahat muistot pian
häipyivät menneisyyteen. Oi, kuinka he ottaisivat hänet vastaan, kun
ovi aukenisi ja hän astuisi sisään. —

Schorn kuuli jo hengessä vaimonsa riemuhuudon, lastensa ilakoimisen,
ystävänsä sydämellisen tervehdyksen. Eikö hän toki ollut heitä kaikkia
valmistanut tuloonsa, kirjottamalla heille muutamia päiviä sitte.

Olisipa hän vain tiennyt, ettei Rassmann ollut kirjettä Hannalle
lainkaan näyttänyt, vaan kironnut ja toivonut hänen ainaiseksi häipyvän!

Niin astuessaan tietään hengessään maalaillen näitä suloisia kuvia
tunsi Schorn jo lämmittävän hengähdyksen, joka herätti hänet uuteen
elämään ja kannusti hänen voimiaan. Sadekin lakkasi ja ilma tuli
puhtaammaksi ja läpinäkyvämmäksi. Loitompaa pilkkui jo valoja näkyviin.
Schornilla oli jo päämääränsä, vanha kotinsa, silmiensä edessä. Tuolla
näki raatihuoneen tornin ikäänkuin äänettömän tunnusmerkin, lähellä
sitä kohosi kirkon torni taivasta kohden; ensimäinen katu kaupungin
puistikosta, jonka pensaat ja puut ojentelivat paljaita, vettävaluvia
oksiaan häntä vastaan, oli jo se, jonka varrella hänen talonsa, hänen
vanha paratiisinsa sijaitsi.

Oi, kuinka sykkikään hänen sydämensä, kuinka hänen verensä melkein
pysähtyi autuaasta hämmennyksestä!

Kadulta ei hän tahtonut astua taloon, ei, kuten varas tahtoi hän hiipiä
puutarhan aitovartta pitkin, kaikkien näkemättä, tuntematta, ensin
seistä kotvan aikaa mykkänä, kädet ristissä kotiaan katsellen; rukoilla
Jumalalta rohkeutta seuraavaa hetkeä varten.

Schorn näki jo maantien loppuvan edessään, hän oli jo kulkenut
tullihuoneen ohitse ja aikoi kulkea puistomaan lävitse, kun hän kuuli
muutamasta haudasta vasemmalta ihmisäänen; kuului siltä kuin puhuisi
jokin juopunut sekamelskaa.

Mutta sitte näytti siltä kuin mies ähkyisi pääsemättä paikaltaan.

Schorn meni paikalle. Hän näki pienen, huolestuneelta näyttävän miehen,
joka, istuen puoleksi kuraisessa haudassa, puoleksi nojaten muutamaan
poppeliin, edelleen koetti nousta pystyyn, mutta aina kaatui takaisin.
Samalla hän viittilöi käsillään ja puhui kaikenlaista, ikäänkuin hänen
edessään seisoisi joku, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.

Schorn tunsi Pätzoldtin. Hän oli ravassa ylhäältä alas ja näytti perin
juopuneelta.

"Se ei ollut huonosti", kuuli hän Marat toisen puhuvan yksikseen.
"Mokoma lurjus sanoo, ettei hänellä muka ole enää rahaa, että kaikki
on luistanut tiehensä. Tämä roisto näyttelee nyt suurta porvaria ja
— minun kotiväkeni — no, minun puolestani, he voivat nähdä nälkää.
Minulla ei ole enää, mitään!!" huusi herra Pätzoldt sitte äkkiä
äänekkäästi yöhön, ikäänkuin hänellä olisi tuhansia piruja manattavana.

Sitte jatkoi hän _delirium tremens_-monologiaan: "Mutta minä olen
— minä olen _kuitenkin_ nähnyt, kuinka hän — hän silloin hyppäsi
ikkunasta, kun Schorn-parka oli Ehlertillä työssä — — niin, niin, olen
sen kuitenkin nähnyt", huudahti pieni mies raivoissaan, heristäen
nyrkkiään. "Niin, niin, sanon minä! Hän se oikeastaan oli varas, tämä
Rassmann, hän toimitti Schornin kuritushuoneeseen, hänen vaimonsa,
hänen talonsa tähden — niin sanon minä, ja jos minua vielä niin kovin
mulkoilette — olkaa hiljaa, sanon minä, kansalainen, kuuletteko? —
Konventti on koolla — sanon, hänet täytyy viedä giljotiinille! Tämä
petturi, tämä porvari nimeltään Rassmann on saattanut Schorn-paran
perikatoon."

Herra Antonius Pätzoldt koetti nousta jälleen; samalla alkoi hän
laulaa lallattaa jotakin laulua. Sitte kaatui hän jälleen takaperin
ja sanoi uudelleen, kuten tyytyisi kohtaloonsa: "No, se ei ole pahoin
— odottakoon — mutta hän ei tahtonut antaa enää rahaa, no, minun
puolestani ‒ ‒ he voivat kuolla nälkään, sanon minä! Kellä on mitään
sitä vastaan väittämistä?! Vaietkaa vain, ymmärrättekö, älkää vain
puhuko mitään!"

Hän päästi päänsä vaipumaan ja murisi yksikseen.

Schorn oli kuullut joka tavun.

Hän ei voinut uskoa, mitä oli kuullut, tai —? Hän ei voinut selvästi
ajatella, hänen ohimoissaan kihisi ja kiehui.

Mutta koura, joka seuraavana hetkenä tarttui Marat toiseen, oli
raudanluja. "Sinä valehtelet, kautta Jumalan, sinä valehtelet,
rappiolle joutunut mies", tiuskui Schorn ja nosti istuvan jaloilleen.

"Kuka — mitä—?" enempää juopunut ei voinut saada suustaan, sillä tuskin
oli silmännyt seisovaa kasvoihin, kun hän päästi suustaan sekavan,
valittavan huudon.

Sitte vikisi hän kuin olisi purskahtamaisillaan itkuun. Seuraavassa
hengenvedossa lankesi hän maahan Schornin eleen ja höpisi edelleen:
"Kyllä hän se oli, herra Schorn — minä — näin hänen hyppäävän
ikkunasta, hän on minulle jälkeenpäin tunnustanut kaiken. Hän yksin on
varas. Niin, niin, olen oikeassa! Hän on keinottelija — koko kaupunki
puhuu siitä — hän elää villissä avioliitossa —"

Schorn sai äkkiä tempauksen, jotta hän kaatui pitkäkseen maahan.

Schorn teki vääristyneine piirteineen kummituksen vaikutuksen. Hänen
jokainen hermonsa vapisi.

Mutta Pätzoldt jatkoi juopuneen tapaan:

"Varmasti — sanon minä, se on totta — teillä ei ole mitään sanottavaa
— kaikki on ollut huijausta, valtiopäivävaali, kirjojen osto, kaikki,
— kellä on sanottavaa sitä vastaan?! Rosa on saanut kaiken, viisisataa
taalaria myös, tiedän sen — hän on oikea porvari, kuten kaikki muut."

Mitä Schorn vielä kuuli, se oli pöyristävää. Kymmenen kertaa oli Schorn
kohottanut kätensä tuhotakseen elukan edessään yhdellä iskulla, mutta
inho pidätti hänet siitä.

Hän ei voinut sitä uskoa, ei, ei ikinä!

"Valehtelija, selviä ensin —" Näin sanoen kääntyi hän ja poistui; mutta
hän horjui pehmeässä maassa sinne ja tänne.

Kadun kulmatalon edessä, juuri kuin hänen piti poiketa avonaiselle
pellolle, jäi hän hetkiseksi seisomaan. Tässä oli muutamalle taululle
kiinnitetty ilmoitus, jonka hän luki lyhdyn valossa: "Huomenna,
perjantaina, aamupäivällä 10 aikaan myydään julkisella huutokaupalla
Schornin avioparin talo siihen kuuluvine irtaimistoineen täkäläisellä
raatihuoneella, huone n:ro 4..."

Schorn ei voinut lukea pitemmälle. Kirjaimet tanssivat hänen silmiensä
edessä, kaikki meni hänessä mullinmallin. Hänestä tuntui kuin se
kivinen jättiläiskuva, johon hänen kotinsa häpeä liittyi, olisi hänen
muserrettava jättiläisvoimin.

Niin, nyt uskoi hän kaiken, mitä hulttio maantiellä oli hänelle
kertonut.

Schorn näytti äkkiä muuttuneelta toiseksi olennoksi.

Suomukset, jotka tähän asti olivat sokaisseet hänen silmänsä, olivat
pudonneet.

Kello löi juuri 8, kun hän seisoi talonsa edessä.

Pilvet olivat hajonneet ja kuu tuli kirkkaana näkyviin. Kaikkialla näki
hän taloissa valoa, omassaankin. Hän hyppäsi yli aidan, oikeastaan
tietämättä, mitä aikoi tehdä. Hän kulki puutarhan lävitse eteiseen.
Katuovi oli avoinna. Ovella oli sama ilmotus kuin nurkallakin. Hän
meni takaisin pihaan ja katsoi työpajaan. Mikäli hän saattoi nähdä oli
se tyhjä. Hän vihelsi hiljaa Amille, koiralle — hän ei saanut mitään
vastausta. Hän hiipi portaita ylös, avasi oven käytävään, kenenkään
häiritsemättä. Hän meni lastenkamariin — kirkkaassa kuutamossa näki hän
kaksi tyhjää kehtoa. Olihan Pätzoldt hänelle sanonut, että myös Liisu,
suloinen valkotukka Liisu, oli seurannut pikku veikkoaan iäisyyteen.

Syvästi liikutettuna jäi Schorn seisomaan molempain pikkuvuoteiden
eteen.

Silloin säikäytti hänet viereisestä huoneesta kuuluva heleä nauru.

Schorn kuunteli painaen korvansa ovea vasten.

"Hanna" — "Gustav" — "sinä" ja "sinä" kuuli hän.

Hän sysäsi oven auki. Kuului kaksinkertainen kauhun huuto.

Schorn ei ollut enää ihminen.

Hänen vaimonsa toverin sylissä —?

Tuokioksi hän jähmettyi paikoilleen. Sitte ei hän enää tiennyt mitä
teki. Mihin hän katsoikin, näki hän sumua, joka kietoi hänen mielensä.

Hän teki hyppäyksen. Ja hän ulvahti kamalasti tuskasta.

"Vapaus, tasa-arvoisuus — roisto!!" huusi hän, ja tämä sulki silmänsä.

Ja kädet irtautuivat jälleen ja kouristuivat toisen kerran — tällä
kertaa hänen oman vaimonsa kurkkuun, vaimonsa, joka oli vaipunut
polvilleen vavisten ja ristissä käsin, kuin armoa rukoillen.

Mutta Schorn ei nähnyt enää mitään. "Takaisin kuritushuoneeseen!"
kaikui hänen mielessään. "Siellä on todellinen yhdenvertaisuus."

Kuinka olikaan hän kerran sanonut? "Asia näyttää läheltä katsoen
toiselta kuin ainoastaan ajatellessa!" Tässä oli ollut hänen ainoa
filosofiansa.

       *       *       *       *       *

"Murhaaja, apuun!" kajahti alhaalta kadulta.

"Schorn on murhannut vaimonsa!" kuului toinen ääni. "Kaksoismurha
se on!" puuttui taasen toinen ääni sekaan. Ikkunat kilisivät, ovet
narisivat, nuoria ja vanhoja riensi paikalle. Poliisi lähestyi, miehiä
kaikenlaisissa aseissa. Kaikki ympäröivät taloa, mutta kukaan ei
uskaltanut tulla lähelle. Silloin ovi sysättiin auki ja muuan mies
astui ulos vaalein kasvoin, paita revittynä auki rinnalta. Hän puristi
rintaansa kuin olisi pakahtumaisillaan.

Hän näytti mieheltä, joka on tehnyt tilin elämänsä kanssa.

Kaikki astuivat takaperin ja pakenivat.

Schorn ojensi kätensä. "Sitokaa minut, olen murhaaja. Olen, kuristanut
vaimoni ja ystäväni — älkää peljätkö."

Ja kun poliisit astuivat hänen luoksensa, sanoi joku katsojain
joukosta: "Siitä nähdään, että kun on varas, voi tulla murhaajaksikin."
— Ja toinen lisäsi: "Ken on kerran istunut kuritushuoneessa, hän palaa
aina sinne takaisin. Kukin etsii vertaisiaan."

Talon kiviportailta kuului koiran haukuntaa. Seurasi ystävällistä
vinkunaa, ja Ami hyppi häntäänsä heiluttaen Schornia vasten. Tämä
katsoi ympärilleen.

"Oi, päästäkää minut vielä tuokioksi", sanoi hän. Ja hän kumartui alas
eläimen puoleen ja puristi sitä hartaasti rintaansa vasten. Ja samalla
sanoi hän hiljaa. "Oisinpa tehnyt kuten sinäkin, niin olisi nyt toisin."

Hän painoi suukkosen koiran päähän ja seisoi kotvan vaiti, yksin
tuskissaan.

Mutta Ami nuoli hänen kasvojaan. Joukon jaloissa liikkasi se sitte
herransa jälkeen.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aatetoverit : Sosiaalinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.