Title: Sormus : Kalifornialainen kertomus
Author: Harte, Bret
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sormus : Kalifornialainen kertomus" ***


SORMUS

Kalifornialainen kertomus


Suomentanut

Juho Ahava



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.



ESITTELY.


_Bret Harte_ (s. 1839), etevä pohjoisamerikalainen kirjailija, joka
syvään paatokseen yhtyvällä humorilla esittää rehellisiä ja pelottomia
kuvauksia villistä elämästä äärimmäisessä lännessä, Kalifornian
kullankaivajamaassa, pelaajien, porttojen, pahantekijäin, karkeain
ja paatuneiden ihmisten kesken. Hän säilyttää sielläkin uskon hyvän
voimaan ihmisluonteessa; hän osottaa, kuinka kovettuneet seikkailijatkin
heltyvät jaloihin tunteihin kohdatessaan jotakin puhdasta ja hienoa,
johon eivät ole tottuneet: pikkulapsen avuttomuus saa heidät
miettiviksi ja huolekkaiksi, nuoren kihlatun parin läsnäolo hyviksi
ja iloisiksi. Tässä tarjotaan suomalaiselle lukijalle yksi hänen
parhaimmista kertomuksistaan.



SORMUS.


Aamun koittoa ennustava harmaa juova näyttäytyi jo sillä osalla
taivasta, joka kaareutui Blazing Starin yllä. Vihdoin oli lakannut
satamasta, ja uutisasutuksella herättiin tietoisina siitä, että oli
alkanut uusi puhtauden aikakausi. Viljavat sadepuuskat olivat kokonaan
poistaneet majojen eteen kertyneet roskakasat ja kaikellaiset jätteet
ja antaneet aihetta toivoon, että jälleen tulisivat näkyviin kaikki ne
veitset, tinamaljat ja muut talouskalut, jotka olivat olleet kateissa.
Ja kerrottiinpa paikkakunnalla muutamasta, joka oli ollut liikkeellä
varhain aamulla ja onnistunut löytämään suuren kappaleen kultakvartsia,
jonka sade oli paljastanut sora- ja multapeitteestään. Kentiesi oli
tästä löydettävissä syy siihen, että kaikki, jotka sadeaikaan olivat
ulkona varhain aamulla, kulkivat allapäin ja kasvot syvämietteisen
näköisinä ja kohottivat aniharvoin katseensa mustiin, sadevetisiin
pilviin.

Cass oli tänä aamuna noussut sangen varhain, vaikkei hänellä ollutkaan
mitään löytöaikeita mielessään. Muuan reikä hänen pienen majansa
katossa — puutteellisuus, joka oli täydessä sopusoinnussa omistajan
laiminlyödyn, huolettoman olennon kera — oli aiheuttanut, että hän oli
herännyt jo neljän aikaan läpimärän peitteen alla ja vedentäyttämässä
vuoteessa. Niitä muutamia tikkuja ja lastuja, joita hänellä oli,
ei hän tahtonut sytyttää, ja saadakseen tulta, jonka ääressä voisi
kuivailla vuodevaatteitaan, täytyi hänen kääntyä huolellisemman
naapurin puoleen ja luottaa hänen apuunsa. Tämä asui aivan vastapäätä.
Cass kulki suoraan kadun poikki, mutta pysähtyi yhtäkkiä. Aivan hänen
edessään punertavassa vesilätäkössä loisti jotakin — epäilemättä
kultaa! Mutta ihme kyllä ei se ollut mikään muodoton pala tavallista
kvartsia, vaan palanen kultaa, josta kultasepän käsissä oli muodostunut
sileä, kiiltävä sormus. Tarkemmin tutkiessaan huomasi hän sen sisällä
kirjoituksen, joka kuului: "Cass'ille — May."

Samoin kuin useimmat toverinsakin oli Cass taikauskoinen. "Cass!" hänen
oma nimensä. Hän koetti sormusta sormeensa; se sopi pikkusormeen. Sitte
silmäsi hän pitkin maantietä. Kaikki oli vielä rauhallista. Pienet
vesilätäköt alkoivat loistaa punaisella tiellä ja yhä enemmän saada
ruusupunaista värivivahdusta etäisyydessä säteilevästä aamuruskosta,
mutta missään ei hän voinut havaita vilahdustakaan löytämänsä esineen
omistajasta. Hän tiesi, ettei tiemaalla ollut ainoatakaan naista, eikä
hän voinut muistaa, että olisi nähnyt kenenkään toverinsa konsaan
omistavan tällaista kalleutta. Silloin johtui hänen mieleensä, että
tuo merkillinen yhteensattumus hänen jokseenkin epätavalliseen
liikanimeensä "Cass" voisi antaa aihetta loppumattomaan pilantekoon,
erittäinkin, kun hän olisi toverijoukon seurassa eikä niin muodoin
olisi mitään tilaisuutta syventyä tunteellisiin mietelmiin. Hän antoi
kiiltävän sormuksen solahtaa taskuunsa ja kääntyi mietteissään takaisin
majaansa.

Kaksi tuntia myöhemmin, lukuisan kullanetsijäin jonon, mikä joka päivä
taivalsi Blazing Stariin vievää tietä pitkin, lähdettyä liikkeeseen,
katsoi Cass sopivaksi mainita löydöstä tovereille: "Ei kai kukaan
teistä ole kadottanut mitään eilen illalla", kysyi hän sentähden
varovasti ja hieman hämillään.

"Minä kadotin lompakon, jossa oli joukko tärkeitä papereita, vähintään
viiden- tai kuudenkymmenen dollarin arvoiset", vastasi Petter Drummond
välinpitämättömällä äänellä ja lisäsi: "Mutta eihän se merkitse mitään!
Kun vaan joku tahtoisi antaa minulle ne vierasten suurmiesten kirjeet,
jotka nämä omakätisesti ovat minulle kirjottaneet ja jotka samoin
säilytin lompakossa ja ovat ainoastaan oikealle omistajalleen jonkin
arvoiset, niin saisi hän kernaasti pitää rahat omina hyvinään. Kukaan
ei saa sanoa, että minä olen mikään kitupiikki, ei!"

Tämän jutun, jolla oli hävyttömimmän valheellisuuden leima, kuulivat
toiset ilman mitään huomautusta, ja mies jatkoi äänetönnä ja totisena
matkaansa.

"Entä sinä sitten?" kysäsi Cass jälleen hetkisen äänettömyyden jälkeen
eräältä toiselta toverilta.

"Joo, minä hävitin rahaa Vingdamissa, jossa istuin koko yön pelaten
korttia Jack Hamlinin kera", vastasi kysytty miettivästi. "Mutta en
usko, että näkisin ne heitettynä johonkin, en."

Toverin ironisilla hyökkäyksillään pakottaessa hänet selittämään
lähemmin, ilmaisi Cass vihdoin, kuinka asian laita oli, ja näytti
hänelle kallisarvoisen löytönsä. Lähin seuraus siitä oli, että tehtiin
hyvinkin kymmenkunta mitä hurjimpia selityskokeita, vaikkei niistä
tuntunut pätevältä kuin yksi ainoa, joka sopi yhteen sen alakuloisuuden
kera, joka seurassa vallitsi, alakuloisuuden, jonka syy mahtoi olla
siinä, että oli liian nopeasti hotkittu kasa paistettua läskiä ja
kermaisia pannukakkuja. Otaksuttiin, että sormuksen oli hukannut jokin
maankiertäjä, joka harppaili tietä myöten kantaen väärinsiepattua
saalistaan.

"Jos olisin sinun sijassasi", sanoi Drummond syvämielisesti, "niin en
minäkään kulkisi miehestä mieheen tuolla sormuksella kerskuen, en. Olen
nähnyt parempia miehiä kuin sinut, ja miehiä, joilla oli vähemmän kuin
tuo joutava sormus hallussaan, hirtetyn lähimpään parhaaseen puuhun."

"Ja minä", lisäsi eräs toinen, joka oli vielä pessimistisemmällä
tuulella, "minä en puhuisi jokaiselle ihmiselle, jonka tapaan, että
nousin niin turkasen varhain. Tuomarista voi moinen näyttää niin
vietävän epäilyttävältä, tahdon sinulle sanoa."

Sen jälkeen hajosivat miehet jälleen ja jättivät viattoman Cassin
seisomaan sormuksineen ja vielä epäselvine tunnelmineen, että oli
jo tehnyt itsensä toverien epäluulon esineeksi. Ei ole tarpeellista
lisätä, että kullankaivajat olivat tästä aivan vakuutetut, ja että he
sanoillaan olivat juuri tarkottaneet pistää okaan toverinsa viattomaan
rintaan.

Vaikkakin löytö ensi hetkessä oli herättänyt taikauskoisia toiveita
Cassin sydämessä, niin ei se kuitenkaan näyttänyt tuovan mukanaan
onnea, ei löytäjälleen eikä koko uudisasutukselle. Heidän mitä
rasittavimman työnsä hedelmä oli päivästä päivään mitä niukin, että
suonenvedontapainen vakavuus miesten kesken lisääntyi päivästä päivään.
Mutta vaikkakaan Cassilla ei löydöstään ollut mitään aineellista
etua, niin kiihotti hänen aarteensa kuitenkin hänen muuten ylenmäärin
hidasta kuvitusvoimaansa. Se kohotti hänet ylemmäksi sitä matalaa
kantaa, jolla hän siihen asti oli ollut huolettomassa, kurjassa
uudisasukkaan elämässään. Ajatellen toverien viisaita neuvoja koristi
hän nyt ainoastaan öiseen aikaan sormensa sormuksella. Heti kun hän
oli kääriytynyt peitteeseensä, pisti hän sormuksen sormeensa ja nukkui
sitte, kuten sanoi, "sitä paremmin." Mahtoiko sormus salaperäisellä
tenholla loihtia miehen palavia unelmia ja paratiisillisia näkyjä näinä
tyyninä, kylminä, neitseellisinä suviöinä, jolloin yksin kuukin ja
suuremmat tähdet lyijynharmaalla, jääkylmällä taivaanlaella näyttivät
ikäänkuin vetääntyvän vielä kauvemmaksi etäisyyteen; mitään sellaista
en uskalla väittää. Kaikessa tapauksessa alkoi kuvittelu antaa hänen
taikauskolleen varmaa väriä ja toivo jossain määrin lieventää hänen
sokeaa uskoaan sattuman merkitykseen. Mutta senlaatuiset unelmat kuin
missä hän nyt kulki, eivät olleet omiaan tekemään häntä kelvolliseksi
työmieheksi niissä hommissa, joissa uudisasukkaat puuhailivat, ja
seuraus siitä oli, että hän pian huomasi jääneensä yksin, joka tosin
aluksi häntä miellytti, mutta joka esti häntä hyötymästä siitä
käytännöllisestä elämänviisaudesta, josta toverit tavallisesti
juttelivat ja kinailivat keskenään. "Piru minut vieköön", sanoi joku,
joka häntä piti silmällä, "jollen luule, että Cassin huono tuuli
johtuu tuosta sormuksesta, jonka hän löysi. Hän kantaa sitä nyörissä
kaulassaan."

Vuodenajat kulkivat sillä välin tasaista kulkuaan. Hehkuva kesäkuun
aurinko oli jo kuivannut punaiset vesilätäköt, ja näillä seuduilla
tavalliset, voimakkaasti puhaltavat yötuulet olivat nekin tehneet
tehtävänsä. Hento nurmi, joka oli kohonnut vesilätäköiden tilalle,
pöyhöttyneeseen, ruskeaan ruokamultaan, oli ennen pitkää lakastunut ja
kuivunut. Kaikki kevään merkit hävisivät häviämistään ja viimeisetkin
katosivat kesähelteisen maantien hienoon pölyyn.

Cass oli muutamalla nyt niin tavallisista retkistään joutunut erääseen
tiheään pähkinäpensastoon ja omaksi hämmästyksekseen osunut sille
tielle, joka vei "punaisen tien" risteykseen. Harmaasta pölypilvestä,
joka näkyi etäisyydessä, huomasi Cass että postivaunu oli sieltä
juuri kulkenut. Cass oli jo joutunut niin pitkälle taikauskoisissa
unelmissaan, että asetti pienimmänkin seikan salaisuutensa yhteyteen
ja toivoi niistä vihdoin löytävänsä johtoa arvotuksen selitykseen. Hän
katsoi suoraan eteensä maahan, ikäänkuin etsisi uutta löytöä, joka
kentiesi tulisi hänen kuvitusvoimansa avuksi. Hän oli niin vieras
kaikelle ympärillään, että eräs nuori ratsastajatar, jonka hän äkkiä
näki edessään, tuntui hänestä aivan kuin olisi maasta sukeltanut esiin.

"Ah, tulkaa, tulkaa! Joutukaa!"

Hämillään kiinnitti Cass silmänsä vieraaseen tyttöön ja läheni tätä
sitte tyynellä vastahakoisuudella.

"Kuulin jonkun tulevan pensaikosta ja odotin sentähden", lisäsi
ratsastajatar. "Joutukaa nyt! Hui, se on hirveää!"

Huolimatta tästä alusta, jonka ehdottomasti täytyi herättää ajatus
uhkaavasta vaarasta, ei Cassilta kuitenkaan jäänyt huomaamatta,
että, vaikkakin tytön esiintymistapa oli vilkas ja kiirehtivä, ei
se kuitenkaan osottanut mitään kauhua, ja että niissä salamoivissa
silmissä, jotka hänet kohtasivat, oli huomattavissa tyydytetyn
uteliaisuuden ilme. Vilkkain elein jatkoi hän:

"Kävelin juuri täällä pensastossa taittaakseni pajun ratsuvitsakseni,
ja silloin keksin tämän, jonka voitte itse nähdä."

Esine oli tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä tiestä. Aluksi ei
Cass nähnyt muuta kuin korkean, kovan miehenhatun, joka oli heitetty
nurmelle. Hattu oli uusi ja loistava sekä niin muodinmukainen kuin
mahdollista. Mutta juuri siksi muodosti se räikeän vastakohdan
ympäristölleen; se tuntui joltakin kevytmieliseltä, keinotekoiselta,
ja kuitenkin makasi se niin avutonna nurmella; se näytti tavattoman
naurettavalta, niin vähän sopiva oli se paikkaan, jossa virui; ja tämä
ristiriita esineen ja sen ympäristön välillä vaikutti Cassiin niin,
ettei hän voinut tehdä muuta kuin aivan tolkutonna seistä tuijottaen
hattuun.

"Mutta tehän katsotte väärään suuntaan!" huudahti tyttö
kärsimättömästi. "Teidän on katsottava tännepäin!"

Cass vilkasi siihen suuntaan, johon neiti viittasi vitsallaan. Lopulta
osui hänen katseensa johonkin, jota ensi hetkenä olisi saattanut pitää
nurmikolle heitettynä takkina; mutta vähitellen saattoi nähdä, että
takinhihasta pisti esiin liidunvalkoinen, lujasti yhteenpuristettu
käsi; puoleksi ruohon peittämänä ja näköjään ainoastaan sattumalta
joutuneena takin kera lähekkäin, näki kaksi housunlahetta, joista olisi
varmasti voinut otaksua, ettei niissä ollut mitään sisältöä, jollei
saapaspari niiden alapäässä olisi muodostanut eräänlaista tylppää
kulmiota. Se oli siis kuollut ihminen! Niin perin kuollut, että henki
näytti ikäänkuin paenneen vaatteista. Lepsuiset vaatteet antoivat
ruumiille niin arvottoman ja vastenmielisen ulkonäön, että alaston
ruumis leikkauspöydällä olisi ollut vähemmän tunnetta loukkaava. Pää
oli vaipunut takanojaan erääseen syvennykseen maassa, kalpeat, ylöspäin
kääntyneet kasvot kantoivat vähemmässä määrin paenneen elämän leimaa
kuin viheliäiset verhoavat vaatteet. Toinen käsi, joka oli suuren
vatsan päällä, herätti vastenmielisen tunteen, että tässä makasi
herrasmies nukahtaneena liian ylellisen aterian johdosta.

"Eikö se ole kammottavaa?" huudahti nuori tyttö. "Mutta miksi hän on
oikeastaan kuollut?"

Cassin mielessä heräsi eräänlainen epävarmuus, sillä tytön kylmäverinen
uteliaisuus yllytti häntä, ja kammo murhattua ruumista kohtaan vaikutti
vastakkaiseen suuntaan. Siitä huolimatta kohotti hän hieman epäröityään
vainajan päätä. Sininen haava oikeassa ohimossa, muutamat ruskeat
pilkut otsalla, paidankauluksella ja pörröisellä tukalla, nämä olivat
ainoat väkivallan merkit.

"Mutta kääntäkää toki hänet!" huudahti tyttö kärsimättömästi, nähtyään,
että Cass päästi ruumiin vaipumaan maahan. "Kentiesi löydämme
useampiakin haavoja."

Mutta Cassin mieleen muistuivat nyt määrätyt muodollisuudet, joita
sivistyneissä maissa katsottiin välttämättömäksi noudattaa, kun oli
löydetty ruumis, ja tarkastus lykättiin sentähden toiseen tilaisuuteen.

"On kentiesi parasta, neiti, että ratsastatte täältä, ennenkuin teidät
löydetään täällä ja vaaditaan todistamaan. Minä ilmotan asianomaisille
ja lähetän tänne kruununvoudin."

"Antakaa minun tulla mukana", pyysi tyttö vakavasti. "Minua huvittaisi
se suuresti. Tahdon mielelläni todistaa. Tai tiedättekös mitä", lisäsi
hän välittämättä vähääkään siitä, miten hämillään Cass silmäili häntä,
"minä vartioin täällä, kunnes te tulette takaisin."

"Neitiseni, se ei kävisi laatuun", väitti Cass.

"Minähän hänet ensiksi löysinkin", väitti tyttö.

Vetoaminen tähän etuoikeuteensa — oikeuteen, jota kaikki kullankaivajat
pitävät pyhänä, sai Cassin myöntyvämmäksi.

"Kuka on kruununvouti?" kysyi tyttö.

"Joe Homsby."

"Tuoko pitkä mies, joka liikkaa, ja jonka susi söi puoleksi?"

"Joo."

"No, kuulkaas nyt! Minä ratsastan hänen luoksensa ja tulen puolessa
tunnissa takaisin hänen kerallaan, mitä?"

"Mutta, neiti?"

"Ei mitään arveluita minun edessäni. Olen ollut tällaisessa mukana
ennenkin ja tahdon nyt olla läsnä koko tämän asian vaiheissa."

"Tunnetteko Hornsbyn?" kysyi Cass, joka tietämättään oli hieman
nokkaantunut.

"En, mutta tuon hänet kaikessa tapauksessa mukanani!" Tämän sanottuaan
käänsi tyttö hevosensa tielle.

Tämän ruumistuneen tahdonvoiman läheisyys sai Cassin tykkänään
unhottamaan vainajaraukan. "Oletteko asunut kauvemmin tällä
paikkakunnalla?" kysyi hän.

"Nelisentoista päivää", oli lyhyt vastaus. "Ja Herran haltuun nyt!
Katsokaa, eikö täällä läheisyydessä ole jotakin pistolia tai muuta
sellaista. Vaikka olen tosin itsekin etsinyt maasta perin pohjin."

Pieni tomupilvi, hevosen pölähdyttämä kavioillaan; nopea laittautuminen
satulaan; pari kavioniskua: — ja hän oli poissa.

Jo viiden minutin kuluttua katui Cass, ettei ollut seurannut
tyttöä. Oli jokseenkin vastenmielistä odottaa häntä moisessa
paikassa. Ulkonainen ympäristö ei kuitenkaan ollut suinkaan omansa
herättämään surullisia ajatuksia ja kuvitelmia. Säteilevä, kaiken
kirkastava kalifornialainen päiväpaiste hävitti kaiken mahdollisuuden
mihinkään näköhäiriöihin, jollaisia hiipivät varjot ja liehuvat
oksat synnyttävät. Kerran tosin tarttui tuuli hattuun ja kiepautti
sitä ympärinsä, mutta tämä oli ainoastaan naurettavaa eikä lainkaan
kammottavaa. Minkään muiden esineiden etsiminen oli näyttäytynyt
hyödyttömäksi, ja nyt alkoi Cass tuntea kärsimättömyyttä. Hän oli
tyytymätön itseensä, kun oli suostunut jäämään tänne, ja jollei
häpeän tunne olisi häntä pidättänyt, olisi hän mieluimmin luikkinut
tiehensä. Eivätpä edes kaksi laukkaavaa hevostakaan, jotka puolen
tunnin kuluttua näkyivät etäältä tomupilvestä, voineet palauttaa hänen
hyvää tuultansa. Tulijat olivat Hornsby ja nuori tyttö. Hänen epäselvä
tyytymättömyyden tunteensa lisääntyi, kun hän oli panevinaan merkille,
ettei kumpikaan heistä näyttänyt häntä huomaavan; kruununvouti
oli vain tuskin huomattavalla päännyökähdyksellä vastannut hänen
tervehdykseensä. Tytön, jonka reippaus ja neuvokkuus häntä nähtävästi
suuresti huvitti, avulla nosti Hornsby ruumiin osaksi koholle ja tutki
sen kaikilta puolin. Vainajan taskut etsi hän suurimmalla tarkkuudella.
Muutamat hopearahat, muuan puikko samaa metallia sekä tupakkakotelo
muodostivat taskujen koko sisällön, joka siten ei antanut vähintäkään
johdetta omistajan tuntemiseen. Yhtäkkiä päästi tyttö, jonka väsymätön
uteliaisuus sai hänet kyyristymään oikeudenpalvelijan rinnalle,
ilohuudon.

"Täällä on meillä jotakin." Vainajan rinnalta putosi nähtävästi jotakin
maahan. — "Katsokaas!"

Hän otti maasta palasen kokoon rypistynyttä ja pahoin pideltyä
sanomalehtipaperia ja piti sitä koholla peukalonsa ja etusormensa
välissä. Ja samalla loistivat hänen silmänsä vilkkaimmasta ilosta.

"Avaanko sen?" kysyi hän.

"Avatkaa vain!"

"Siinä on pieni sormus", selitti hän. "Näyttää kihlasormukselta. Sen
sisäpuolella on jotakin kirjotettuna. Katsokaas vain! — 'Cassille —
May'."

Cass astui askeleen taaksepäin. "Se on minun sormukseni!" sammalsi hän
hämmentyneenä "Minä olen pudottanut sen. Mutta minä en siitä välitä, en
lainkaan", lisäsi hän punastuen ja hämillään kotvan vaitiolon jälkeen,
sillä tyttö ja ruumiintarkastaja katsoivat häneen. "Sillä ei ole suurta
väliä, mutta tahtoisin saada sen takaisin."

Kruununvouti sysäsi kuitenkin takaisin hänen ojennetun kätensä.

"Siitähän ei ole suurta väliä", sanoi hän.

"Mutta sormushan on minun!" huudahti Cass, joka nyt päästi vihansa
valloilleen sen arastelun sijaan, jota hän oli tuntenut sen johdosta,
että oli paljastanut salaisuutensa. "Minä löysin sen puoli vuotta sitte
tieltä ja otin sen luonnollisesti."

"Ja silloin oli jo teidän nimenne merkitty sen sisäpuolelle. Sehän oli
mainiota!" sanoi kruununvouti julman leikkisästi.

"Se on ikivanha juttu", sanoi Cass ja punastui jälleen, sillä hän näki
tytön nähtävällä vastenmielisyydellä kiinnittävän kysyvän katseensa
häneen. "Koko Blazing Star tietää, että olen löytänyt sormuksen."

"Silloin kai on teidän helppo näyttää se toteen", huomautti Hornsby
kylmällä välinpitämättömyydellä. "Tällä kertaa olemme sormuksen
löytäneet me, ja aiomme sen myöskin pitää, kunnes oikeudellinen
tutkimus on toimitettu."

Cass kohautti olkapäitänsä. Jos hän jatkaisi riitaa tästä asiasta,
esiintyisi hän vain yhä naurettavampana tytön silmissä. Hän kääntyi
menemään ja jätti aarteensa Hornsbyn käsiin.

Oikeudellinen tutkimus, joka pari päivää myöhemmin pidettiin, oli pian
lopussa. Ei havaittu mitään jälkeä, josta olisi käynyt selville, kuka
kuollut oli; ei ainoaakaan todistusta, jonka nojalla olisi voinut
ratkaista, oliko kysymyksessä murha vai itsemurha; ei merkkiäkään,
joka olisi viitannut kehenkään, tunnettuun tai tuntemattomaan, asiaan
sekaantuneeseen henkilöön. Kuitenkin oli tutkimusta katselemassa
suuri joukko ihmisiä, koska päätodistaja oli kaunis tyttö. "Neiti
Porterin rohkeutta, tahdonvoimaa ja viisautta", sanottiin kertomuksessa
tapahtumasta, "on Touloum Countyn kiittäminen ruumiin löytämisestä.
Jokainen, joka oli läsnä oikeustutkinnossa, tunsi väkisinkin itsensä
ihastuneeksi tämän kauniin nuoren naisen esiintymisestä ja koko
olennosta. Neiti Porter on täällä oleskellut ainoastaan lyhyen aikaa,
mutta me toivomme, että hän edelleen tulee jäämään tänne hyväksi
esikuvaksi kaikille hentomielisille, kuudanhaaveisille 'vahvemman
sukupuolen' jäsenille."

Tämän heti käsitetyn hyökkäyksen johdosta Cassia vastaan palasi kertoja
jälleen asiaan. "Saapuvilla olleiden mieltä kiinnitti jokin, jota
aluksi pidettiin viittauksena enempiin huomioihin, nimittäin pieni
kihlasormus, joka vainajalta löydettiin. Esitettiin tosin todistuksia,
joilla koetettiin osottaa, että sormus kuului herra Cassille Blazing
Starissa, joka oli saapunut kysymyksessä olleelle paikalle, sittenkun
neiti Porter oli keksinyt ruumiin. Hän itse sanoi kadottaneensa
sormuksen kumartuessaan nostamaan ruumista. Kaikkia oikeustutkinnossa
läsnäolijoita huvitti suuresti Cassin ilmaisema tunteellinen kömpelyys
ja se puoluehenki, jota hänen toverinsa Blazing Starista osottivat.
Tämän 'huokailevan Seladonin' omasta lausunnosta saatiin vihdoin
selville, että hän kuusi kuukautta sitte oli löytänyt lemmenpantin
maantieltä, jonka tähden ylenviisas kruununvouti piti varmimpana jättää
sen tuomarin käsiin, jossa se saisi pysyä, kunnes oikea omistaja
ilmottautuisi."

Tällä tavoin joutui syyskuun 13 päivänä 186- Blazing Starissa löydetty
aarre löytäjän käsistä toisiin käsiin.

Syksyllä samana vuonna tuli salaisuus yhtäkkiä selville. Ranaka
Joe oli joutunut kiinni hevosen varkaudesta ja tunnusti jalolla
avomielisyydellä olevansa syyllinen paljoa suurempaan rikokseen,
nimittäin miestappoon. Oikeuden varma, ravakka käsivarsi ei kuitenkaan
heti tarttunut syyllistä rankaisemaan, sillä hänen tunnustuksestaan
selvisi, että hänen pahantekonsa uhri oli juuri tuo salaperäinen
tuntematon. Uteliaisuus pääsi oikeudenpalvelijoissa ylivaltaan.

"Se oli rehellinen taistelu", sanoi syytetty, ei aivan ilman
turhamaisuuden pilkahdusta, sillä hän tiesi, että kaikki uudisasukkaat
ahmivat hänen jokaisen sanansa. "Ja voiton saavutti luonnollisesti
se, joka varmimmin ja ravakammin voi käyttää asettaan. Edellisenä
iltana olimme Lagrangessa ja pääsimme silloin molemmin puolin selville
yhdestä ja toisesta, sillä meillä oli molemmilla neljä ässää pelissä.
Ensin jouduttiin käsikähmään, ja me löylytimme; mutta kun sitte toinen
meistä oli ryöstäytynyt irti toisen käsistä, voitiin asia sen jälkeen
ratkaista ainoastaan luodilla. Auringon noustessa seuraavana aamuna
lähti hän Lagrangesta, ja minä läksin tunkeutumaan pensaikon ja vesakon
lävitse ja niin törmään — aivan sattumalta — hänen kanssaan yhteen
juuri maantiellä. Minä sieppaan pistolin ja huudan hänelle. Hän liukui
alas hevosen selästä ja etsi suojaa hevosen takaa, samalla tarttuen
revolveriinsa. Mutta hevonen nousi takajaloilleen ja sysäsi hänet
tieltä nurmikolle, jossa minä muutamalla laukauksella ammuin hänet
maahan.

"Ja sinä varastit hevosen?" kysyi tuomari.

"Minä pötkin tieheni", vastasi huijari yksikantaan.

Kuulustelu ei antanut asialle sen enempää valoa; Joe ei tiennyt uhrinsa
nimeä eikä hänen elinsuhteitaan. Hän oli ollut tuiki tuntematon mies
kaikille Lagrangen asukkaille.

Oli myrskyinen iltapäivä, ja sitä paitsi oli uudisasutuksella sangen
myrskyistä. Puhuttiin siitä tavattomuudesta, että tuomio lykättäisiin.
Ehdotus, että Joe ensin hirtettäisiin hevosenvarkaudesta ja sitte
asetettaisiin oikeuden eteen murhasta, hylättiin tosin inholla, mutta
sitä vastoin oltiin sitä mieltä, ettei murhalle annettaisi enempää
merkitystä kuin pidettäisiin sitä todistuksena hevosenvarkaudesta.
Tilapäistä tuomioistuinta avustamaan oli saapunut muiden muassa
kruununvouti. Cass oli vetäytynyt syrjään koko asiasta, sillä se
muistutti hänelle vain hänen surullisia kokemuksiaan. Kantaen
kuokkaansa, paistinpannuaan ja eväspussiaan oli hän juuri matkalla
uudisasutukseen. Sen johdosta, että hän oli ottanut mukaansa
työaseensa, jotka juuri olivat hänen ammattinsa tunnusmerkit,
näytti siltä kuin hän olisi menossa kullan etsintään, vaikkei
hänellä oikeastaan ollut mitään määrää laiskottelevalle kävelylleen.
Harhailtuaan ympärinsä kokonaisen kolmen tunnin ajan tuli hän vihdoin
maantielle, jota kuitenkaan tuskin saattoi erottaa tiheistä, punaisista
pölypilvistä, joita tuuli tuprutteli rajuin puuskahduksin puhaltaessaan
vuoriseinää vasten. Paikka, johon hän oli saapunut, tuntui hänestä
tutulta, vaikkakin hän siellä saattoi havaita äskettäin kaivettuja
kuoppia aivan tien varressa sekä niiden ohella pengottuja multakasoja,
joka kaikki näytti osottavan, että jokin kullankaivaja oli täällä
äskettäin työskennellyt. Hän seisoi vielä ajatuksiin vaipuneena, kun
tomupilvi äkkiä laskeutui, ja nyt huomasi hän seisovansa paikalla,
jossa murha oli tapahtunut. Puuttui ainoastaan kuollut ruumis ja sen
silmäänpistävänä vastakohtana eloisa ja sievä nuori tyttö, jotta asema
olisi ollut aivan sama kuin viime kerrallakin.

Kuollut oli tosin poissa, mutta kun hän kääntyi, näki hän taasen neiti
Potterin muutamien askelten päässä takanaan, hevosella kuten viime
kerrallakin ja yhtä eloisana ja tarkkaavaisena kuin heidän ensi kertaa
tavatessaan. Kun hän oli taikauskoinen, värisytti häntä kylmästi
kauttaaltaan, ja sen jälkeen tunsi hän suurinta vastenmielisyyttä
tyttöä kohtaan.

Tyttö tervehti ainoastaan nopealla päännyökähdyksellä. "Tulin tänne
vain muistoani elvyttämään", sanoi hän, "sillä herra Hornsby sanoo,
että minun jonakin päivänä tulee vielä esiintyä todistajana."

Cass nojasi välinpitämättömästi lapiollaan maahan eikä vastannut
sanaakaan.

"Entä te sitte?" kysyi tyttö.

"Minä tulin tänne sattumalta, ollessani kullan etsinnässä, muuten en
suinkaan olisi tullut tälle paikalle."

"Tekö siis olette kaivanut nämä kuopat?"

"En!" vastasi Cass huonosti salatulla halveksumisella. "Ei voi
ajatella, että kukaan muu kuin joku muukalainen olisi kyllin
yksinkertainen kaivaakseen tästä paikasta."

"Tahdotteko sanoa, ettei kullankaivaja tiedä, että on onnellisinta
kaivaa siellä, missä ihmisveri on vuotanut!"

Cassin taikausko heräsi jälleen eloon ja hän sanoi, kuitenkaan
rohkenematta kohottaa katsettaan: "Sitä en ole ennen kuullut!"

"Ja te tahdotte käydä kalifornialaisesta kullankaivajasta?"

"Kyllä."

Neiti Potterin oli mahdoton ymmärtää väärin hänen lyhyitä vastauksiaan
ja hänen särmikästä esiintymistään. Tyttö katsoi jäykästi hänen
silmiinsä ja samalla kohosi suuttumuksen puna hänen kasvoilleen. Ja
samalla kuin hän veti ohjakset puoleensa, sanoi hän aivan huolettomasti:

"Kaikessa tapauksessa te ette ole läheskään samanlainen kuin muut
kullankaivajat, joita olen oppinut tuntemaan."

"Ettekä tekään ole samanlainen kuin muut idän tytöt, joita olen oppinut
tuntemaan", vastasi, Cass.

Tyttö nauroi näyttäen kaksi riviä lumivalkoisia hampaita.

"Mitä sillä tarkotatte?" kysyi hän vielä pidättäen hevostaan.

"Tarkotan mitä sanon!" vastasi Cass jurosti. Mutta tuskin oli hän
antanut tämän vastauksen, ennenkuin hän käsitti, ettei se nostanut
hänen arvoaan miehenä; ja ennenkuin hän sai aikaa sanoa mitään enempää,
oli neiti Porter kadonnut.

Hän kohtasi tytön vielä kerran samana iltana. Oikeudenkäynti oli
yhtäkkiä keskeytetty Calaveron tuomarin saapumisen johdosta, ja Joen
asia siirtyi nyt Blazing Starin tilapäiseltä tuomioistuimelta täysin
lailliseen, mutta samalla tarkempaan oikeustutkintoon. Mutta sitä ennen
oli kuitenkin uudestaan kerrottu kertomus edelläkäyneestä tutkinnosta
ja sormuksen löydöstä. Kun syytetty oli kuullut tämän, pyysi hän
epäluuloisesti naureskellen nähdä löytäjän. Tämä tapahtui, ja vaikka
syytetty seisoi jo niin sanoaksemme hirsipuun varjossa — jollaiseksi
käytettiin muuatta niistä korkeista petäjistä, joiden lehvien alla
oikeus istui koolla — valtasi hänet kuitenkin niin teeskentelemättömän
sydämellisen iloisuuden puuska, etteivät tuomari ja valamiehet voineet
muuta kuin säestää häntä siinä. Vakavuuden jälleen palattua halusi
tuomari selitystä tähän kummalliseen käytökseen. Mutta vastauksen
sijaan päästi vanki kuuluviin ainoastaan moiskahtavan äänen suustaan.

"Onko sormus kuulunut teille?" kysyi tuomari ankarasti, ja valamiehet
samoinkuin kuulijatkin odottivat jännitetyllä tarkkuudella vastausta,
joka oli seuraava. Mutta vanki pysyi itsepäisesti vaiti ja tähysteli
viirusilmillään ympärinsä joukkoon.

"Mutta sanohan nyt meille se, Joe?" kuiskasi muuan valamiehistä, joka
mielellään tahtoi makeasti nauraa ja joka tunsi jossain määrin sääliä
syytettyä kohtaan. "Sano pois vaan. Et tule sitä katumaan!"

"Kuules!" sanoi tuomari, joka nyt oli saanut takaisin täyden
arvokkuutensa. "Saat muistaa, että henkesi on kysymyksessä.
Kieltäydytkö vielä vastaamasta?"

Joe laski verkkaan kätensä tuolin selkänojalle ja sanoi äänellä, joka
ilmaisi mitä voitollisinta tyyneyttä: "Luulisin, etten seiso oikeuden
edessä siksi, että olisin varastanut sormuksen, jonka toinen sanoo
löytäneensä; ja mikäli tiedän, ei sillä asialla ole mitään tekemistä
minun ja rikokseni kanssa. Niin luulen."

Mutta samassa näyttäytyi Caloveran tuomari kynnyksellä ja salaisuus jäi
yhtä selvittämättömäksi kuin ennenkin.

Blazing Starin asukkaiden olisi pitänyt tietää, että tämä uusi
hullunkurisuuden piirre, joka tarttui Cassin persoonallisuuteen,
oli varmaan tuskallisesti koskettanut hänen tunteellista sieluaan,
jos he yleensä olisivat tulleet ajatelleeksi mitään sellaista
kuin sielun herkkätuntoisuutta. Hän menetti hyvän tuulensa ja sen
helläsydämisyyden, joka oli hänet houkutellut aivan liian suureen
avomielisyyteen, ja vähitellen tuli hän yhä särmikkäämmäksi ja
ynseämmäksi. Aluksi hän oli kuin kaikki olisi ollut leikkiä, kaikki
mitä hän oli saanut kadonneista ihanista unelmistaan, ja kätki
pettymyksensä sydämensä sisimpään; mutta heti kuin hän joutui
taisteluun tunteidensa kanssa, ei hän voinut enää elää toveriensa
kera sovinnossa. Pitemmän aikaa tunsi hän itsensä aivan vieraaksi ja
syrjäytetyksi vertaistensa keskuudessa. Mikään kiittämättömyys ei
ihmisiä saa niin tuohtumaan kuin se, että joku, jota suosiollisesti on
pidetty pilanteon esineenä, jonakin hyvänä päivänä kieltäytyy tekemästä
tehtäväänsä. Se, joka hylkää naurajain hänelle jalomielisesti osottaman
suosion ja tahtoo, että hänet otettaisiin vakavalta kannalta, se ei
ansaitse vastaiseksi mitään muuta kuin vihamielistä kohtelua.

Tällaisissa vähemmän ilahduttavissa olosuhteissa nousi Cass eräänä
iltana postivaunuun ajaakseen poikkitielle. Tavallisesti istui hän
ajajan rinnalla, mutta nähtyään Hornsbyn ja neiti Porterin, jotka
istuivat vaununkatolla, muutti hän mielensä. Hän oli iloinen etteivät
nämä molemmat kiinnittäneet huomiotaan häneen, ja kun hän oli ainoa,
joka istui vaunujen sisällä, asettui hän mukavaan asentoon tyynyille
ja vaipui surullisiin mietteisiinsä. Hän oli lujasti päättänyt lähteä
Blazing Starista ja aikoi nyt tosissaan ansaita rahoja kokoon, sitte
kerran hyvinvoivana miehenä palatakseen toveriensa luo ja herättää
heidän hämmästyksensä kertomuksilla myöhemmistä vaiheistaan ja
menestyksestään. Niin pitkälle ei Cass-parkamme vielä ollut päässyt
maailman tuntemuksessa, että olisi ymmärtänyt ainoastaan silloin
voivansa toivoa tulevaa menestystä, kun onnistui katkaisemaan suhteensa
menneisyyteen. Kuutamo valaisi vaunun sisuksen heikolla alakuloisella
hohteella. Ajopelin verkkaisat nytkähdykset, yksinäisyys ja rajaton
näkö-ala, kaikki oli omansa antamaan halveksitulle sormukselle
yhtä suuren lumousvoiman kuin Gygesin sormuksella oli ollut. Cass
uneksi avoimin silmin, mutta hänet herätti tarumaisista unikuvistaan
äkillinen nytkäys. Postivaunu pysähtyi. Kuskipukilla kuului kaksi
miesääntä olevan kiihkeässä sananvaihdossa; mutta toisen riidellessä ja
kiroillessa, puhui toinen rukoilevalla äänellä. Ehdottomasti tarttui
Cass pistoliin.

"Kiitos! Minä saan kuitenkin luvan astua alas."

Tällä kertaa sanoi neiti Porterin ääni nämä sanat. Taasen vaihdettiin
kiihkeitä sanoja kuskin ja Horsnbyn kesken. Sitte kuului edellinen
lausuvan:

"Jos hän tahtoo istua sisällä, niin antakaa hänen tehdä kuten tahtoo!"

Neiti Porter kiepsahti alas kuskipukilta. Hornsby riensi hänen
jälkeensä. "Hetkinen vain, neiti", kivisteli hän, puoleksi hämillään,
puoleksi häikäilemättömästi. "Ette ymmärrä minua, tahdon vain — —."

Mutta neiti Porter oli jo hypännyt vaunun sisälle. Hornsby tarttui
ovenripaan, mutta tyttö piti vastaan sisältä päin, niin että heidän
välillään sukeutui pieni taistelu. Tämä kaikki tuntui puolivalveillaan
istuvasta Cassista unelmalta, kunnes hän vihdoin heräsi täyteen
tajuunsa.

"Ettekö tahdo", kysyi hän äänellä, joka hänestä itsestään tuntui aivan
vieraalta, "että mies tulee sisälle?"

"En!"

Tiikerin voimin tarttui Cass ulkona seisovan ranteeseen. Mutta hyvää
tarkottava ritarillinen palvelus ei kuitenkaan tehnyt tarkotettua
vaikutustaan, sillä samassa sysäsi Cass auki oven, jota neiti Porter
oli suurella ponnistuksella pitänyt sulettuna. Raivoissaan heittäytyi
Cass vastustajansa kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa, jonka jälkeen
hän näytti suurimmalla tyyneydellä odottavan mihin hänen vastustajansa
aikoi ryhtyä. Ja heti ensi hetkessä oli hän tunkenut Hornsbyn vaunuista
pois ja ulos kirkkaaseen kuutamoon.

"Hei, kuka ottaa ohjakset?" huusi nyt "vuoriston Kalle", mutta
antamatta mitään vastausta hyppäsi kuski alas istuimeltaan ja juoksi
erottamaan taistelijoita.

"Tahdotteko te ajaa vaunujen sisällä?" kysyi äsken mainittu "vuoriston
Kalle" Cassilta; mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt vastata, kuului neiti
Porterin ääni vaunun ikkunasta:

"Niin, tietysti!"

Yhdellä nykäyksellä oli Kalle tuupannut Cassin vaunuun.

"Entä te sitte?" sanoi hän nyt Hornsbylle. "Jollette tahdo kävellä
jalkaisin, niin pysykää siinä vaununosastossa, jonka olette ottanut!"

On enemmän kuin luultavaa, että Kalle rakastettavalla
palvelevaisuudellaan auttoi herra Hornsbyta nousemaan vaunun katolle,
sillä vaunu lähti heti kohta taasen liikkeelle ja ratuutti eteenpäin.

Mutta nyt oli Kalle kiireissään osunut panemaan Cassin istumaan neiti
Porterin polville. Hän hypähti pystyyn ja oli juuri kapuamaisillaan
väliaitauksen ylitse, kun vaunu jälleen lähti liikkeelle, ja hän
jälleen työkkäytyi takaperin ja kovalla puhdilla paiskautui neidin
hattua ja olkapäätä vasten — joka oli kaikkea muuta kuin sopusoinnussa
sen itseensäsulkeutuvaisuuden kanssa, jota hän oli aikonut osottaa
neidin läsnäollessa. Neiti Porter oli nyt saanut takaisin reippaan,
repäisevän tuulensa. "Hyi, mikä hirveä mies!" huudahti hän solmiten
hatunnauhan leukansa alle, ja sen jälkeen oikoi hän näppärillä
käsillään muutamia ryppyjä keveästä pikkuviitastaan.

Cass oli olevinaan kuin olisi unohtanut mitä oli tapahtunut ja kysyi
hajamielisellä äänellä: "Kuka? Ah, ai niin, niin kyllä."

"Ilmeisesti olen teille kiitollisuudenvelassa", sanoi tyttö nauraen.
"Mutta olen varma siitä, ettei hän olisi tullut sisään, jollette
olisikaan vetänyt häntä kädestä ulospäin. Näytän sen teille. Katsokaas
vain. Tarttukaas nyt ulkopuoliseen kahvaan, niin minä pidän kiinni
sisäpuolelta, ja te ette voi kääntää sitä ympäri." Itse asiassa olikin
laita niin. Hänellä oli luja, mutta samalla pehmeä käsi — Cass oli
tullut sitä koskettaneeksi lukonkahvassa — ja nyt kuutamossa näytti
se Valkoseltakin. Cass ei vastannut mitään siihen, mitä toinen oli
sanonut, vaan vaipui takaisin nurkkaansa; kuitenkin tuntui niin
omituiselta hänen sormissaan, joilla hän oli koskettanut tytön kättä.
Hän istui varjossa ja saattoi huomaamatta tarkastella tämän kasvoja.
Hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ennen oikein tyttöä nähnyt. Hän
oli pitänyt tätä suurempana kuin tämä todella oli. Hänen silmänsä eivät
olleet suuret, mutta niiden teräset olivat mustat ja sametinvienot.
Hänen nenänsä kuosi ei ollut erittäin luonteenomainen, kasvot olivat
jokseenkin värittömät, mutta muutamat, pienet, tummat kesakot saivat
valkoisuuden nenävarsilla ja suupielissä esiintymään selvempänä. Pieni
suu oli tummanpunainen ja huulet samoinkuin silmätkin alati kosteat.
Hän oli painautunut nurkkaan takaistuimelle ja riiputti kättään
alhaalla ulkona vaunusta; hänen kaunismuotoisen vartalonsa miellyttävät
ulkopiirteet seurasivat vaunujen keinuvia liikkeitä. Hetkeä myöhemmin
näytti hän unhottaneen, että joku istui pimeässä nurkassa; hän nojasi
päänsä taaksepäin, sovittui vähän ulommaksi istumaan ja nosti molemmat
sirosti kengitetyt jalkansa keskimäiselle istuimelle ja kuvastui siten
mitä ihastuttavimpana luonnonraittiuden kuvana.

Tällä tavoin kului viisi minuuttia. Tyttö katsoi suoraan kuuhun. Cass
alkoi tuntea, että hänen arvokas itseensäsulkeutuvaisuutensa vähitellen
alkoi näyttää siltä kuin hän olisi hämillään. Hänen täytyi kohdella
tyttöä kylmällä kohteliaisuudella.

"Toivon, ettette joutunut pois suunniltanne, neitiseni", alkoi hän,
"tuosta — tuosta — tuon —."

"Minäkö?" Tyttö nousi, heitti koomillisen katseen pimeään nurkkaan,
vaipui sitte takaisin nurkkaansa, lisäten: "Niin, miksi en?"

Kului taasen viisi minuuttia. Tyttö oli ilmeisesti unhottanut pimeässä
istujan. Kohtelias siis olisi hän ainakin voinut olla. Cass sulkeutui
jälleen itseensä, mutta hänen umpimielisyyteensä sekaantui nyt loukatun
tunteen sivumaku.

Siitä huolimatta ei hän voinut olla panematta merkille, että tytön
kasvot saivat paljo vienomman ilmeen kuutamossa. Eipä itse leveä,
kulmikas poskikaan näyttänyt nyt enää niin ylen proosalliselta, eikä
tuntunut nyt lainkaan epämiellyttävältä, kun Cass ei sillä enää nähnyt
mitään halveksumista hänen heikkoutensa tähden. Ja kuinka kosteat hänen
silmänsä olivat — ne todellakin välkkyivät kuutamossa. Mutta nyt tuli
loiste silmäkulmissa pitkien silmäripsien alla vielä voimakkaammaksi,
leimahti nopeasti ja katosi. Oliko se mahdollista? Ei epäilemistäkään,
hän itki.

Se oli Cassille liian paljo — hän siirtäytyi lähemmäksi. Neiti Porter
pisti päänsä ulos ikkunasta, mutta vetäsi sen heti takaisin ja
näyttäytyi Cassille kuivin silmin.

"Jumalani, matkoilla joutuu monellaisten ihmisten kera yhteen!" sanoi
Cass, joka tahtoi näyttäytyä eräänlaiselta iloiselta mietiskelijältä.

"Mahdollista kyllä! En juuri voi sanoa sitä. En ole vielä koskaan
kohdannut ketään, joka olisi käyttäytynyt niin häikäilemättömästi
minua kohtaan. Olen matkustanut kautta koko maan, aina yksin ja
joutunut yhteen monenlaisten ihmisten kera, niin pitkälle kuin voin
muistaa taakse päin. Mutta aina olen päässyt lävitse ilman vaikeuksia
ja ikävyyksiä. Matkustan yksin tänäänkin enkä käsitä, miksi en sitä
tekisi. Kentiesi eivät muut ihmiset siitä pidä, mutta minä pidän.
Tahdon kokea jotakin, tahdon nähdä kaiken mitä on nähtävää. Minä en
käsitä, miksi en saisi liikahtaa paikaltani ilman 'esiliinaa' vain
sentähden että olen tyttö, miksi en saisi tehdä samaa kuin joka mies
tekee, mikäli se ei ole väärää. Kentiesi te ihailette sellaisia nuoria
tyttöjä, jotka aina vetelehtivät kotona tai rämpyttävät pianoa tai
ahmivat romaneja. Pidätte kai minua liian rohkeana, kun minusta ei
sellainen ole hauskaa enkä myöskään valehtele ja sano, etten pidä sitä
hauskana."

Hänen äänensä sävy oli sellainen, että nämä sanat vaikuttivat kuten
jyrkkä hyökkäys ja selvästi osottivat olevansa vastaus Cassin
huomautukseen hänen käytöksestään, niin että siirtyminen yleisestä
personalliseen hyökkäykseen ei ollut niin odottamaton.

"Te tiedätte aivan hyvin, että teitä suututti se, että minä noudin
Hornsbyn, kruununvoudin, silloin kun löysimme ruumiin", lisäsi hän
aivan tarpeettomasti.

"Hornsby ei ollut suuttunut", huomautti Cass ilkeästi.

"Mitä sillä tahdotte sanoa?" kysäsi tyttö lyhyeen.

"Te olitte hyvät ystävykset, kunnes —"

"Kunnes hän loukkasi minua? Sitäkö tahdotte sanoa?"

"Kunnes hän ajatteli —" sammalsi Cass, "että hänelläkin olisi
lupa käyttäytyä vapaammin, kun te ette ollut aivan niin — niin —
ymmärrättehän — niin varovainen kuin muut tytöt."

"Toisin sanoen, koska minä mieluummin ratsastin jonkun peninkulman
hänen kanssaan nähdäkseni jotakin todellista, jotakin kammottavaa
ja tehdäkseni jotakin hyödyllistä enkä siihen sijaan ammotellut
puodinikkunan edessä Suurkadulla tai kävellyt edestakaisin hotellin
edustalla..."

"Ja ollut ihmisten silmänruokana", keskeytti hänet Cass. Mutta hänen
surkea, tottumaton yrityksensä olla kohtelias epäonnistui jo alussa.
Neiti Porter nousi ja katsoi ulos ikkunasta. "Tahdotteko, että minun
tulee kävellä jalkaisin lopun matkaa?" kysyi hän.

"En!" riensi Cass vakuuttamaan; hän oli tullut tummanpunaiseksi
kasvoiltaan, häntä hävetti.

"Lakatkaa sitte puhumasta tuolla tavoin — ja heti kohta."

Sitte seurasi hetken hiljaisuus, joka lisäsi Cassin hämmennystä.
"Minä toivoisin olevani mies", valitti tyttö katkerasti ja vakavasti.
Cass ei ollut vielä kyllin vanha ja kyynillinen huomatakseen, että
tätä hurskasta toivomusta tavallisesti suosivat sellaiset, joilla ei
ole vähintäkään syytä surra naisellisuuttaan, ja jollei hän olisi
juuri äsken "nolannut" tyttöä, ei hän olisi jättänyt panematta sitä
vastaan lämpimintä protestiaan, joka meillä miehillä on aina valmiina,
kun tuollaisen toivomuksen lausuvat lämpimät, punaiset huulet
pehmeällä äänellä, vaikkemme, sivuitse mennen sanoen, ole läheskään
yhtä kehakoita silloin, kun vanhat naismiehet ylistelevät naisten
täydellisyyttä. Neiti Porterin toivomus oli nähtävästi vilpitön, sillä
hän jatkoi nyrpeänä lyhyen paussin jälkeen:

"Ja kuitenkin juoksin minä aina, kun olin kymmenen vuoden vanha,
jokaiseen tulipaloon Sakramentossa. Olin mukana, kun teatteri paloi
poroksi — kellään ei ollut mitään sanomista sitä vastaan."

Cass ei voinut olla kysymättä, eikö hänen isällään ja äidillään ollut
mitään muistuttamista tyttärensä poikamaista mieltä vastaan. Vastaus ei
ollut aivan tyydyttävä, mutta sitä luonteenomaisempi. "Hekö olisivat
jotakin muistuttaneet? Senpä olisin tahtonut nähdä!"

Tie oli kääntynyt toiseen suuntaan. Huikenteleva kuudan oli jättänyt
neiti Porterin ja paistoi nyt Cassiin, joka istui etuistuimella, se
levitti lempeän valonsa nuoren miehen sametinhienoille viiksille ja
pitkille silmäripsille ja kalvensi hänen päivänpaahtamat poskensa.

"Mutta mitä teillä onkaan kaulallanne?" kysäsi tyttö nopeasti.

Cass loi alas katseensa ja punastui, sillä hänen merimiespaitansa
kaulus oli kohonnut ylös. Mutta sieltä näkyi vielä jotakin muutakin
kuin hänen valkoinen, pehmeä, melkein naisellinen ihonsa. Paidan oli
punannut veri, joka tihkui esiin lievästä haavasta olkapäässä. Hän
muisti nyt saaneensa pienen naarmun painiskellessaan Hornsbyn kera.

Tytön silmät loistivat kirkkaasti. "Sallikaa minun", pyysi hän
innokkaasti, "minä ymmärrän haavojen hoitoa. Tulkaa tänne luokseni! Ei,
istukaa paikallanne — minä istun viereenne."

Tyttö astui keskimäisen istuimen ylitse ja istuutui Cassin rinnalle
tyynyille. Uudelleen tunsi Cass hänen magnetillisten sormiensa
koskettavan omiaan; hän tunsi hänen lämpimän hengityksen kaulallaan,
kun tyttö kumartui hänen ylitsensä. "Se ei ole mitään", sanoi hän
vilkkaudella, joka ei johtunut haavan tuskista, vaan lääkärin
käsittelystä.

"Antakaa minulle pullonne", sanoi tyttö välittämättä hänen sanoistaan.
Cass tunsi pistävää kirvelyä, kun toinen kostutti haavan väkevällä
nesteellä, ja palasi sen johdosta normaliseen tilaansa. "Noin!" sanoi
tyttö sitoen taitavasti haavan taskuliinallaan. "Napittakaa nyt
takkinne rinnan ylitse, niin on se hyvä — varokaa kylmettymistä."
Tyttö aikoi itsepäisesti itse napittaa nutun. Miehen voima ei ilahduta
naisia niin suuresti kuin joku hänen heikkoutensa, jossa häntä voi
auttaa. Mutta heti tehtävänsä tehtyään siirtyi tyttö hämillään Cassin
luota hieman loitommaksi. Hän ihmetteli itsekin hämmennystään, sillä
Cassin iho oli hienompi, hänen kätensä vähemmän kömpelöt, hänen pukunsa
siistimpi — ja jottei salaisi mitään, se ilmakehä, joka ympäröi hänet,
oli miellyttävämpi kuin niillä miehillä, joiden kera hänen miesmäiset
tapansa olivat vieneet hänet yhteen.

Hetken jälkeen kysäsi hän äkkiä: "Mitä aiotte tehdä Hornsbylle?"

Cass ei ollut miestä lainkaan ajatellut. Hänen vihansa oli
kadonnut samalla kuin se syykin, joka sen oli herättänyt. Vaikkei
hän vähintäkään pelännyt vastustajaansa, olisi hän ollut täysin
tyytyväinen, jollei olisi häntä enää kohdannut. Hän sanoi ainoastaan:
"Se riippuu kokonaan _hänestä_!"

"Oh, luultavasti ette kuule hänestä enää mitään", vakuutti tyttö.
"Mutta hieman lihasvoimia täytyisi teidän hankkia itsellenne. Ettehän
ole väkevämpi kuin tytöt." Hän vaikeni äkkiä aivan hämillään.

"Mitä teen minä taskuliinallenne?" kysyi Cass kääntääkseen kiusallisen
keskustelun toiseen suuntaan.

"Oh, pitäkää se jos teitä huvittaa — mutta älkää näytelkö sitä
jokaiselle, jonka tapaatte, kuten menettelitte sormuksen kanssa." Hän
huomasi heti, että Cassin kasvoille tuli syvän surun ilme, ja lisäsi
sentähden: "Sanoin sen tietysti vain leikillä, sillä jos te olisitte
hitusenkaan välittänyt sormuksesta, ette olisi siitä puhunut ettekä
näytellyt kenellekään — eikö totta?"

Cass tunsi vapautuneensa todellisesta taakasta, kun hän ajatteli, että
asia olisi voinut olla niin, mutta varmaa oli, ettei hän suinkaan ollut
tähän asti katsonut asiaa siinä valossa.

"Oletteko todellakin löytänyt sen?" kysyi tyttö äkkiä sangen vakavasti.
"Mutta vastatkaa suoraan!"

"Olen!"

"Ketään todellista Mayta ei ollut pelissä."

"Ei minun tietääkseni", vastasi Cass hymyillen sydämessään.

Mutta neiti Porter katseli häntä terävästi hetken, hypähti sen jälkeen
pystyyn ja kapusi keskimäisen istuimen ylitse takaisin vanhalle
paikalleen. "On kai sentään parasta, että annatte taskuliinan minulle
takaisin."

Cass alkoi heti aukoa nuttunsa nappeja.

"Ei! Ei! Tahdotteko tosiaankin kylmetyttää itsenne?" huusi tyttö
kiihkeästi. Välttääkseen tämän hirveän mahdollisuuden, napitti Cass
nuttunsa jälleen, mutta paitsi taskuliinaa kietoi sen ylen suloinen
tunne.

Ei vaihdettu enää monta sanaa, kunnes vaunu keinahduksillaan ja
kolahduksillaan osotti, että lähestyttiin poikkitietä. Pitkällä
pääkadulla näkyi valo valon jälkeen. Kirkkaasti valaistujen ikkunain
loisteessa ja innokkaasti kyseleväin äänten hälinässä laskeutui neiti
Porter vaunusta käyttämättä Cassin tarjoamaa apua, vieläpä ennen kuin
"kukkulan Kalle" ehti hypätä alas kuskipukilta. Neiti vaihtoi muutamia
sanoja hänen kanssaan.

"Voitte luottaa minuun, neiti", sanoi Kalle, jonka jälkeen neiti Porter
kääntyi hänestä ja ystävällisesti hymyillen tarjosi Cassille kätensä,
jolla hän puolittain vastasi tämän puristuksen, heti sen jälkeen
poistuakseen.

Muuatta päivää myöhemmin pysähtyi "kukkulan Kalle" postivaunuineen
Blazing Starin portin edustalla, jossa Cass juuri seisoi, ja ojensi
hänelle pienen paketin.

"Tämän lähettää neiti Porter. Hm, nähkääs! Se on sama mitätön sormus,
josta on kerrottu kaikissa lehdissäkin. Hän ei hellittänyt, ennenkuin
oli pakottanut tuomarin antamaan itselleen sormuksen. Neuvon teitä
heittämään sen pois! Sitte voi joku toinen sen löytää ja tulla
hassuksi. Muuta minulla ei ollut sanottavaa!"

"Eikö hän sanonut mitään muuta?" kysyi Cass huolissaan, näennäisen
välinpitämättömästi ottaen aarteen.

"No, niin — voihan olla mahdollista että hän sanoi jotakin muutakin.
Hän on käskenyt minua, että koettaisin pitää teitä ja Hornsbyta
erillänne. Älkää sentähden häntä ärsytelkö, ja minä pidän huolen siitä,
ettei hän teitä loukkaa." "Kukkulan Kalle" iski merkitsevästi silmää,
sivalsi piiskallaan hevosta selkään ja ajoi matkaansa.

Cass avasi paketin. Se ei sisältänyt mitään muuta kuin sormuksen. Ja
kun sen mukana ei ollut sanaakaan, joka olisi todistanut jostakin
muistelemisesta, tuntui lähetys melkein loukkaavalta. Oliko tyttö
tahtonut silmiinpistävästi huomauttaa häntä hänen hulluudestaan, tai
luuliko se hänen surevan sormuksen kadottamista, ja oliko sormuksen
lähettäminen olevinaan joku palkka siitä pikku palveluksesta, jonka
hän oli tehnyt tytölle? Ensi tuokiossa tunsi hän houkutusta heittää
pois pikku esineen, joka muistutti häntä omasta hulluudestaan ja
tytön halveksimisesta. Olihan tyttö kaksin kerroin nöyryyttänyt hänet
pannessaan Kallen rauhanhierojaksi hänen ja hänen vihollisensa välille.
Hänen oli mentävä kotiin ja lähetettävä takaisin tytön lahjottama
taskuliina. Mutta samalla hänen mieleensä ei voinut olla johtumatta
se kaikkea muuta kuin romantillinen ajatus, että hän tosin eilen
yksinäisessä ja hiljaisessa kamarissaan oli pessyt taskuliinan, mutta
ettei hänellä ollut tarpeellisia työaseita sen silittämiseen, ja
ainoastaan kuivattuna oli hänen mahdoton sitä lähettää. Hän ei siis
voinut täten ilmaista suuttumustaan.

Mutta kuinka toivoton hänen harminsa ja kostonjanonsa olikaan,
täyttivät kuitenkin nämä ajatukset hänen sielunsa kokonaisten päivien,
jopa kuukausien ajan. Silloin saapui tieto, että Ranaka Joen oli oikeus
vapauttanut, ja samalla tuli sormusjuttu jälleen puheeksi, ja muutamia
vanhoja sukkeluuksia tästä palasi jälleen ilmoille. Onni oli jonkun
aikaa itsepäisesti kääntänyt Blazing Starille selkänsä, Blazing Star
oli "leikkinyt leikkinsä loppuun", kuten kullankaivajat rohkealla
kielellään sanoivat. Aikainen lumisade vuoristossa ja tulvivan virran
tuhot jättivät ylen vähän tilaa sille alkuperäiselle, raskaalle
leikillisyydelle, joka oli kadonnut samalla kuin nuoruus ja hyvinvointi
oli sanonut jäähyväiset. Mutta ei tämä surkastumisen aika ollut
saapunut kullankaivamisen ja huuhtomisen johdosta, vaan vuosikauden
epäonnistuneet satunnaiset liikeyritykset olivat aiheuttaneet
hyvinvoinnin häviön.

Cass taisteli urhoollisesti kovaa onnea vastaan ja voitti yksin
toveriensa tunnustuksenkin, vaikkei sitä niin helposti voinut
saavuttaa. Mutta hän saavutti vielä jotakin parempaakin, tyytyväisyyden
omaan itseensä, joka johtui lisääntyneestä itseluottamuksesta,
karaistuneesta voimasta ja järkkymättömästä terveydestä. Hän
löysi käytännöllisen vaikutusalan vilkkaalle kuvitusvoimalleen ja
tavattomalle huomiokyvylleen, ja teki pari keksintöä, jotka saattoivat
hänen kokeneemmat, mutta vanhasta kiinnipitävät toverinsa ihmeihinsä.
Mutta nämä keksinnöt eivät olleet sitä lajia, että ne olisi heti
voinut muuttaa kiliseväksi rahaksi, ja Blazing Star teki sen huomion,
että päivittäin kulutettiin joukko silavaa ja jauhoja, ansaitsematta
vastaavaa määrää rahaa. Siten menetti Blazing Star luottonsa. Blazing
Starissa oltiin nälkäisiä, siellä kulettiin ryysyissä ja kurjuudessa.
Blazing Star, "säteilevä tähti", oli lähellä häviötään.

Cassilla, joka luonnollisesti sai ottaa osaa uudisasutuksen yleiseen
onnettomuuteen, oli oma erityinenkin onnettomuutensa kannettavanaan.
Hän oli päättänyt unhottaa ei ainoastaan neiti Porterin vaan kaiken
muunkin, joka saattoi muistuttaa onnettomasta sormuksesta. Mutta julma
kohtalo vaati, että juuri neiti Porteria hän ei voinut unhottaa,
ponnistelipa hän kuinka paljo tahansa. Hän oli usein näkevinään
tytön notkean vartalon lumoavassa kuutamossa, joka täytti hänen
mitättömän majansa sisustan; tytön ääni helähteli virran kohinassa,
hänen istuessaan rannalla levähtämässä; tytön ääni pani hänet usein
hätkähtämään unissaan. Tämä ynnä se seikka, että hänen vaatteensa
olivat kuluneet aivan repaleiksi, sai hänet välttämään näyttäytymistä
poikkitiellä tai muissa paikoissa, jossa mahdollisesti saattoi kohdata
tytön. Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta oli hän nähnyt tämän
kerran ajavan ohitse pienissä vaunuissa, joita veti pieni poni,
ja tyttö oli ollut niin ihastuttava ja hieno ja korea, että hän
kiireimmittäin oli pujahtanut muutamain tienvarteisten puiden suojaan,
jotta tyttö voisi ajaa ohitse häntä huomaamatta. Hän seisoi siellä
katsellen tahraisia repaleisia vaatteitaan ja kuvitteli katkerasti
vihaavansa nuorta tyttöä. Hänen toverinsa mainitsivat tyttöä harvoin;
kentiesi he aavistivat siten säästävänsä häneltä kiusauksen, joka
olisi voinut tehdä hänet spartalaisille tavoilleen uskottomaksi;
mutta hän kuuli sentään siellä ja täällä, että neiti Porter oli nähty
tanssijaisissa ja muutamissa seurapiireissä, joissa hän nyt näytti
löytävän ilonsa huvituksissa, joita vastaan oli ennen niin ankarasti
puhunut.

Eräänä sunnuntai-aamuna aikaisin keväällä palasi Cass asiaansa
toimittamatta erään rahamiehen luota, jossa hän oli koettanut herättää
harrastusta Blazing Stariin.

Hän mietiskeli vielä rahamiehen vähä-älyisyyttä, joka ilmeisesti oli
kiintynyt anojan ulkoasuun ja siitä vetänyt epäsuotuisia johtopäätöksiä
kädenalaisen leirin mahdollisuuksiin nähden, kun hän alkoi tuntea
itsensä perin väsyneeksi ja sentähden ilolla suostui erään ajomiehen
tarjoukseen, että saisi kappaleen matkaa ajaa hänen rattaillaan.
Juuri rattaiden hiljaista vauhtia ajaessa uuden kirkon ohitse,
virtaili kansa sieltä ulos. Oli liian myöhäistä hypätä pois ja juosta
syrjään eikä Cass rohennut pyytää ajomiestäkään kiirehtimään hevosia.
Ajatellen ajelemattomia poskiaan ja ryysyisiä vaatteitaan piti Cass
silmänsä katuun kiinnitettyinä. Muuan ääni, jonka helähdys pani hänet
vavahtamaan, huusi hänen nimeään. Se oli neiti Porter, ihastuttava
olento silkissä, pitseissä ja kevätkukkien kietomana, ja hän juoksi
yhä samalla vilkkaudella ja vapaudella ajopelien rinnalla. Kummastunut
ajomies piteli hevosia, ja neiti huudahti läähättäen:

"Miksi annat minun juosta jälestä näin pitkältä, mikset kohota
katsettasi maasta?"

Cass, joka sanomalehdellä koetti peittää kömpelösti ommeltua paikkaa
housunlahkeessaan, vastasi sammaltaen, ettei hän ollut nähnyt neitiä.

"Ette siis tahallanne pitänyt silmiänne maahan naulattuna?"

"En", sanoi Cass.

"Miksette enää käy koskaan poikkitiellä? Miksette vastannut viestiini
sormuksen mukana?" kyseli tyttö nopeasti peräkkäin.

"Ettehän lähettänyt minulle mitään muuta, kuin sormuksen!" vastasi Cass
ja heitti samalla punastuen salavihkaisen katseen ajomieheen.

"Sormushan oli aivan kylliksi — hassu!" Cass levitti silmänsä niin
selälleen kuin voi. Ajomies nauroi. Neiti tarkasti rattaita. "Ajaisin
mielelläni näillä rattailla kappaleen matkaa — ne näyttävät niin
oivallisilta." Samalla katsoi hän veitikkamaisesti ympärillään
seisoviin töllistelijöihin, jotka verkalleen loittonivat. "Saanko minä?"

Mutta Cass pani lujimmasti vastaan. Ajopelithän olivat niin likaiset,
hän ei voinut vastata edes siitä, oliko se _terveellistäkään_; neiti
istuisi niin huonosti, itsekin ajaisi hän niillä vain muutamia
kyynäröitä; ja sitte saattoi neiti tärvellä pukunsa.

"Niin, pukuni!" sanoi tyttö katkerasti. "Pukuni tietysti on ennen
kaikkea otettava huomioon. Entä sitte?"

"Ihmisistä se olisi niin kummallista ja lopuksi he luulisivat, että
olen pyytänyt teitä siihen", jatkoi Cass epäillen.

"Vaikka päinvastoin juuri minä tunkeuduin rattaillenne. Kiitoksia
paljo! Hyvästi!"

Tyttö viittasi kädellään ja peräytyi ajopelien luota. Cass olisi
tahtonut antaa koko maailman, jos olisi rohjennut kutsua hänet
takaisin; mutta hän istui liikahtamatta paikallaan, ja rattaat vierivät
edelleen heidän molempain ollessa vaiti. Ensimäiselle poikkitielle
tultuaan hyppäsi Cass alas rattailta. "Kiitoksia paljo!" sanoi hän
ajomiehelle, ja tämä vastasi häntä uteliaasti katsellen: "Ei mitään
kiittämistä! Mutta ensi kerran kun sellainen tyttö tahtoo ajaa näissä
vaunuissa, en salli jonkun yksinkertaisen matkustajan asettua sitä
vastaan. Hyvästi nuori mies! Laittakaa, ettette tule kotiin liian
myöhään, muuten voisi joku tyttö ryöstää teidät mukaansa, ja mitä
äitinne siitä sanoisi!" Mitä voi nuori mies tehdä muutakuin heittää
pilkkaajaan sanomattoman halveksivan katseen ja lähteä tiehensä? Mutta
tälläkin kertaa tunsi hän, että hänen arvokas asentonsa huonosti sopi
yhteen sen suuren paikan kera, joka oli niin silmiinpistävällä paikalla
hänen housuissaan, mutta joka sitä ennen oli kuulunut jauhosäkkiin ja
jossa vieläkin saattoi lukea ironiset sanat: "_Parhaita, hienoimpia_!"

Tuli kesä lämpimine päiväpaisteineen ja lupauksineen runsaasta
kukoistusajasta, jolleikaan runsaasta sadosta Blazing Starille.
Pitkistä päivistä johtui, että kullankaivajat joutuivat luonnon kera
lähempään kosketukseen, ja uudestaan heränneet toiveet astuivat entisen
tyytymättömyyden sijaan. Tähän aikaan oli rahamiehiäkin helpompi saada
vilkasemaan yksinäisiä vuoria kuin siihen aikaan, jolloin nousuvesi ja
lumi teki kahlauspaikat ja polut kulkemattomiksi. Illalla ihanan päivän
jälkeen istui Cass tupakoiden majansa oven edessä, kun hän kummikseen
näki kymmenkunnan tovereitaan tulevan häntä kohden. Peter Drummond
tuli etunenässä ja heilutti erästä sanomalehteä päänsä yläpuolella,
ikäänkuin se olisi mikäkin voitonmerkki.

"Nyt on kaikki, kuten pitää ollakin, vanha Cass", hoilotti hän asettuen
Cassin eteen ja tunkien toisia takaisin.

"Mikä niin on?" kysyi Cass epäillen. "Sinä! Nyt sinä veikkonen voit
haalia hieman kokoon —, nyt voit sinä olla kuin herran kukkarossa!
Kuules vain!"

Hän avasi lehden ja luki suurella tyyneydellä, asettaakseen Cassin
kärsivällisyyden, seuraavaa:

 "Kadotettu. Jos se, joka on löytänyt sormuksen kirjotuksella:
 'Cassille — May' — joka löydettiin maaliskuun 4 p:nä 186- maantieltä
 Blazing Starin luota — ilmottautuu Bookhamin poikien luona, Leveäkuja
 n:ro 1007, Sakramento, niin saa hän kunniallisen palkinnon, joko
 hän jättää takaisin itse sormuksen tai voi antaa lähempiä tietoja
 löytöpaikasta."

Cass nousi pystyyn, rypisti otsansa ja katsoi tovereihinsa hurjin,
salamoivin silmin. "Ei! Ei! se ei ole ilveilyä", tyynnytti häntä tusina
ääniä. "Se ei ole mitään ilvettä! Totta kuin pyhä raamattu! Ei mitään
pilaa, Cass!"

"Tuossa on lehti! _Sakramento Union'in_ eilinen numero. Katso itse",
sanoi Drummond, ojentaen hänelle rypistyneen lehden. "Ja ajatteles
vain, millainen onni sinulla on! Ei tarvitse näyttää itse sormusta.
Jollei paksupää tuomari anna sitä takaisin, niin ei tee mitään."

"Lehdessä luetaan, ettei kukaan muu kuin löytäjä saa ilmottautua",
lisäsi joku toinen, "niin että vanhusta itseään eikä Ranaka Joe'ta
oteta lukuun."

"Ei ole epäilystäkään, että hän tarkottaa _sinua_, Cass", sanoi kolmas.
"On aivan kuin olisi nimesi ilmotuksessa."

Neiti Porterin tähden, ja hieman itsensäkin, ei Cass ollut maininnut,
että sormus jälleen oli hänen hallussaan, ja ilmeisesti oli myöskin
"kukkulan Kalle" pitänyt suunsa. Cass ei voinut nytkään sanoa mitään
ilmaisematta salaisuutta, ja hän oli iloinen, että sormus oli lakannut
näyttelemästä pääosaa jutussa. Tosin oli hänkin tavattoman utelias
tietämään, mitä mahtoi piillä siinä, että nyt etsittiin ensi sijassa
häntä ja jätettiin sormus sivuasiaksi. Miksi pantiin niin suurta painoa
juuri löytäjään?

"Näetkös?" sanoi Drummond vastaten toisen lausumattomiin ajatuksiin,
"tuo tyttö — sillä tietysti siinä on tyttö mukana pelissä — on lukenut
uutiset lehdissä ja on niinsanoakseni pihkaantunut sinuun. Nyt on se
aivan samantekevää, kuka hänen Cassinsa oli tai on, sillä nyt on hän
ilmeisesti jättänyt hänet omille hyvilleen."

"Ja täydellä syyllä — miksi hän on hukannut tytön sormuksen eikä sitte
antanut kuulla mitään itsestään", keskeytti hänet joku, joka tunsi
myötätuntoa tytön huolia kohtaan.

"Ja se jalo, romantillisen ritarillinen uskollisuus, jolla sinä
säilytit sormusta, on ilmeisesti käynyt hänen sydämelleen", jatkoi
Drummond unhottaen samalla, kuinka pisteliäästi ennen oli suvainnut
puhua juuri tästä tunteesta. Koko leiri oli syöpynyt siihen uskoon,
että kaikki siihen asti olivat suosineet ja osottaneet ritarillista
tunnetta, joka nyt niin silmiinpistävästi palkittaisiin. Kaikki olivat
varmat siitä, että _hän_, neiti, oli ilmotuksessa mainitun pankkiirin
tytär, etteikä voinut otaksua muuta kuin että onnellinen isä heti olisi
valmis anteliaasti ottamaan Blazing Starin suojelukseensa. Jolleikaan
sulhasella ollut täällä mitään sukulaisia, käsitettiin hyvin, että
sellainen paikka, josta löytyi kihlasormuksia ja, kuten Jim Fanquies
lisäsi, "oli miehiä, jotka osasivat käyttäytyä", olisi paras, mihin
saattoi sijottaa pääomiaan. Ja sama tuntehikas virginialainen vei myös
Cassin syrjään kuiskatakseen hänelle seuraavat jalomieliset sanat: "Jos
niin kävisi, ettet sinä sujuisi tytön kera yhteen, kuten tietenkään et
voi ihmisen kera, jolla on punainen tukka ja joka on nilkku" (leiri oli
ilman mitään aihetta koristanut ilmotuksen salaperäisen kirjottajan
näillä vähemmän viettelevillä ominaisuuksilla), "niin voit luottaa
minuun. Sinunhan tarvitsee vain tuoda esiin, että minä tunsin sormusta
kohtaan samaa kunnioitusta kuin sinäkin ja että minä tahdoin aina
lainata sen sunnuntaisin. Jos siitä sitte tulee jotakin, no, niin
jaamme tasan keskenämme."

Sangen tärkeä kysymys oli, kuinka Cass pukeutuisi, ja tämä kysymys
käsiteltiin yhdessä, sillä häntä pidettiin yleensä leirin edustajana.
Puku, joka hänellä oli tällä kertaa, ei tietysti sopinut lainkaan, sitä
mieltä olivat kaikki muut paitsi Fanquies, joka ehdotti, että "hänen
piti mennä tytön luo aivan sellaisena kuin oli ja siten osottaa, että
hän sulasta rakkaudesta oli unhottanut kaiken muun." Mutta Cass väitti
mitä innokkaimmin tätä vastaan ja häntä kannattivat toiset toverit.
Ilmottamalla lehdessä saatiin takausta vastaan lainaksi valkoiset
housut purjekankaasta, punainen paita, musta silkkinen kaulaliina
ja panamahattu. Drummond, joka oli naimaton, lainasi hänelle paksun
vihkisormuksen, hieno viittaus, arveli hän, ja viime hetkessä koristi
Fanquies vielä kaulaliinan jättiläissuurella kultakvartsisella
rintaneulalla. "Se tulee viittaamaan kullanrunsauteen meidän
seudullamme, eikähän vanhuksen (vanhimman toiminimessä Bookhamin pojat)
tarvitse tietää, että olen sen voittanut pelissä San Fransiskossa",
sanoi Fanquies. "Jos luovutat tytön minulle, niin voit antaa neulan
minulle takaisin, jotta minäkin voin sillä koettaa onneani." Cass
sai neljäkymmentä dollaria matkarahaksi ja koko joukkokunta saattoi
häntä poikkitielle, jossa hän pääsi postivaunuun, samalla kuin satoja
onnentoivotuksia lähetettiin hänen jälkeensä huiskovien hattujen ja
revolverin laukausten muodossa.

Tarvitsee tuskin sanoa, ettei Cass ottanut osaa toveriensa yli
ääriensä kuohuviin toivomuksiin ja että hän kokonaan torjui heidän
naimasuunnitelmansa. Samalla kuin hän leikillään oli suostuvinaan
kaikkeen, piti hän kuitenkin hiljaisuudessa oman päänsä. Mutta
asiassa piili kuitenkin jotakin puoleensa vetävää, houkuttelevaa, ja
vaikkakin hänellä oli selvä tunne siitä, että oli ainaiseksi luopunut
unelmistaan, oli hänestä kuitenkin suloista tietää, että ne sentään
kerran voisivat toteentua. Ei hän ollut millänsäkään siitäkään, että
neiti Porter joka tapauksessa saisi tästä kuulla ja silloin tyttö
katuisi sitä, ettei ollut kunnioittanut hänen tunteitaan kuten ne
ansaitsivat. Jos joku upporikas tyttö tosiaankin oli kiintynyt häneen,
niin hän tahtoi näyttää neiti Porterille, että hänen tähtensä oli
valmis luopumaan loistavimmistakin mahdollisuuksista.

Istuessaan aivan yksin matkavaunun katolla, harjotti hän yhtä niistä
tyynnyttävistä puheista, joita mielikuvitusrikkaat ihmiset aina
laittavat, mutta joita sentään ei todellisuudessa pidetä siten kuin
ne on ajateltu. "Rakas neiti Porter", puhutteli hän ajurin selkää,
"voitteko te luulla, että minä myisin elämäni ainoan rakkauden inhan
voiton hinnasta, kun minä kuitenkin uskollisesti säilytin nuoruuteni
unelman, joka tuskin oli muuta kuin hourekuva?" Tämän pienen, sievän
puheen sepittäminen ja laususkeleminen vei häneltä kokonaisen tunnin
työn. Ja vaihtelun vuoksi muutti hän muutamia sanoja ja laususkeli
yhtä runollisesti ja yhtä suureksi tyydytyksekseen: "Rakas neiti
Porter! Voitteko te luulla, että minä pysyisin uskollisena ainoalle
rakkaudelleni, kun minä kuitenkin luovun nuoruuteni unelmista" j.n.e.
Mutta silloin johtui myös hänen mieleensä, että koko asia saattoi tulla
sekavammaksi, jos tuntematon, kun kaikki kävi ympäri, olikin köyhä —
sillä neiti Porterin sanottiin olevan varoissaan.

Pankkihuoneen "Bookhamin pojat" näkeminen ei tehnyt mitään salaperäistä
vaikutusta. Se näytti perin käytännöllisesti liiketarpeita
silmälläpitäen rakennetulta, lasiovineen, joista lisäksi muutamat
olivat seposen selällään. Kenenkään mieleen ei luulisi johtuvan uskoa
täällä jollekin salaisuuksia, jotka epäilemättä leviäisivät koko
huoneustoon. Cassin valtasi epämääräinen tunne, ettei hän eikä hänen
kertomuksensa ja löytämänsä aarre kuulunut tänne, tähän realismin
temppeliin. Suurimmasti hämillään piti hän käsissään kääröä, joka
sisälsi sormuksen ja sanomalehden uutisineen, ikäänkuin täten tahtoisi
todistaa tarkotustensa rehellisyyden. Lähinnä seisova kirjanpitäjä
otti käärön hänen kädestään, avasi sen, käänteli sormusta ja pani
uudestaan takaisin sanoen: "Seuraava liike, nuori mies; viereinen ovi!"
Sen jälkeen kääntyi hän toisen kundin puoleen. Cass meni ovelle, näki
ainoalla silmäyksellä, että "seuraava liike" oli panttilainakonttori,
ja palasi takaisin salamoivin silmin ja punakoin kasvoin. "Olen täällä
erään sanomalehdessä olleen ilmotuksen tähden", alotti hän uudestaan.

Kirjanpitäjä heitti katseen hänen kaulaliinaansa ja
kultakvartsineulaansa ja sanoi lyhyesti: "Paikka täytettiin
toissapäivänä — emme tarvitse enää ketään."

Cass punastui vihasta. Mutta Blazing Starissa ei ollut tapana jättää
vastaamatta hävyttömyyksiin. Hän sanoi: "Jos tarkotatte _omaa_
paikkaanne, niin en epäile, että yhdessä käden käänteessä voisi saada
paikan tusinalle teidänIaisianne. Mutta minä tulen tänne _tämän_
ilmotuksen johdosta. Jollei vanha Bookham itse ole saapuvilla, niin
lähettäkää tänne joku hänen täysikasvuisista pojistaan. Sanomalehti
ilmotuksineen ja ympärillä seisovain nauru ei jättänyt tekemättä
vaikutustaan. Nuori, nokkaviisas kirjanpitäjä poistui, ja palattuaan
kehotti hän Cassia seuraamaan itseään sisempään huoneeseen. Cass
tunsi jälleen rohkeutensa vaipuvan, kun hän näki edessään harmaan
miehen, jonka koko ulkonäkö, jonka kasvonpiirteet, puhe ja ryhti oli
jyrkin vastakohta Cassille, sormukselle ja sille romantilliselle
kertomukselle, joka sormukseen siirtyi. Nuori mies kertoi lyhyesti
juttunsa ja näytti aarteensa. Pankkiiri heitti siihen tuskin
katsettakaan ja kysyi kärsimättömästi:

"Missä ovat paperinne?"

"Paperini!"

"Niin! Todistus, että olette sama henkilö. Sanotte nimenne olevan Cass.
Millä voitte näyttää sen toteen? Kuinka muuten voin tietää, kuka te
olette?" Tunteelliseen ihmiseen ei minkäänlainen halveksuminen tee niin
musertavaa ja hämmentävää vaikutusta kuin se, että hänen epäillään
esiintyvän _väärällä_ nimellä. Cass tunsi olevansa kaksin kerroin
loukattu siitä, ettei hänen sanojaan uskottu, koskei hänellä tällä
hetkellä ollut mitään, jolla olisi voinut näyttää ne toteen. Pankkiiri
katseli häntä terävästi, mutta ei epäystävällisesti. "No hyvä", sanoi
hän vihdoin. "Asia ei oikeastaan koske minua; jos teidän tiedonantonne
tyydyttävät rouvashenkilöä, jonka asiamies oikeastaan olen, niin onhan
kaikki kuten pitää ollakin. Uskon kyllä, että niin on laita, mutta
kaikessa tapauksessa varotan teitä, jollei niin olisi asianlaita. Olen
tehnyt teille muutamia kysymyksiä, koska tahdon säästää rouvashenkilöä
joutumasta petturien kanssa tekemisiin — mutta te ette näytä olevan
sellainen. Tässä on kortti. Hyvästi!"

"Neiti Martimer." Ei siis pankkiirin oma tytär. Blazing Starin
ensimäinen toive haihtui kuin tuhka tuuleen. Mutta rikas täytyi
hänen sentään olla, muuten ei kai pankkiiri olisi niin huolellisesti
koettanut suojella häntä petkuttajilta. Hänen nuoruuttaan ja
kauneuttaan oli Cass aikoja sitte lakannut ajattelemasta.

Kortilla mainittu osote ei ollut kaukana. Pamppailevin sydämin painoi
Cass kellonnappia ulkonäöltään kunnioitusta herättävässä talossa
ja vietiin salonkiin. Hän aavisti, että tämä huone usein muutti
asujaa; sillä oli vivahdus, joka on omituinen huoneustoille, jotka
ovat muhkeimmasti kalustetut vuokrattavaksi, ja kun ovi aukeni ja
pitkä nainen tummassa surupuvussa näyttäytyi kynnyksellä, näki Cass
heti, ettei hän soveltunut nykyiseen ympäristöönsä. Hymyillen hymyä,
joka väikkyi maailmaan tottuneen luonnollisuuden ja surullisen
umpimielisyyden välillä, viittasi hän Cassin istumaan.

Miss Martimer oli vielä nuori, vielä kaunis, edelleen puettu viimeisen
muodin mukaan ja edelleen sangen puoleensa vetävä. Ensi tervehdyksestä
siihen saakka, jolloin he sanoivat hyvästit, ymmärsi Cass, että neiti
oli hänestä hankkinut perinpohjaiset tiedot. Siten hän tosin vapautui
näyttämästä toteen että oli sama henkilö, mutta hän tunsi sentään
alemmuutensa neidin rinnalla. Hän tunsi kiusallisesti oman nuoruutensa
ja kokemattomuutensa tämän naisen läsnäollessa.

"Toivon teidän uskovan minua", alotti neiti, "kun sanon, että
syy, miksi teen teille kysymyksiäni, on ainoastaan se, että etsin
sydämelleni tyynnytystä." Hän jatkoi surumielisesti hymyillen:
"Jos asiat olisivat toisin, olisin jättänyt jutun oikeudellisesti
tutkittavaksi ja keskustelun teidän kanssanne jollekin
kylmäverisemmälle henkilölle, joka olisi ollut vähemmän kiintynyt
asiaan. Mutta minä luulen, ei, minä tiedän, että voin luottaa teihin.
Me naiset olemme tosin hupakoita, kun puhumme _vaistostamme_, ja heti
kuultuanne kertomukseni on teillä syytä luulla, ettei pidäkään luottaa
siihen — mutta eikö totta, en pety, kun edellytän teissä myötätuntoa,
joka antaa tällaiset heikkoudet anteeksi?" Hän säesti kysymystään ylen
surumielisellä hymyllä, painoi huulensa lujasti yhteen ja puristi
suonenvedontapaisesti toisella kädellään toista. "Sanotte, että
löysitte sormuksen kadulta noin kolme kuukautta sitte, ennen — ennen
kuin — tiedätte kyllä, mitä aion sanoa — ennen kuin ruumis löydettiin."

"Niin."

"Ajattelitte silloin, että joku ohikulkija on pudottanut sen?"

"Niin, sillä kukaan leirissä ei sitä vaatinut."

"Löysittekö sen asuntonne edestä vai maantieltä?"

"Asuntoni edestä!"

"Oletteko aivan varma siitä?" Neidin hymy oli edelleen surumielinen,
mutta samalla niin surullinen, että Cassin täytyi punastua.

"Kyllä, mutta asuntoni on aivan maantien varressa."

"Ah, ymmärrän. Ja muuta ette löytänyt mitään? Ei mitään paperia? Ei
mitään käärettä?"

"Ei mitään."

"Ja te kätkitte sormuksen, koska siinä oli sama nimi kuin teilläkin?"

"Niin!"

"Ei mistään muusta syystä?"

"Ei, ei muusta mistään." Mutta samalla Cass tunsi punastuvansa koko
kasvoiltaan.

"Saatte antaa anteeksi, vaikka vielä kerran teen kysymyksen, jonka jo
olemme jättäneet. Mutta panen suurta painoa siihen. Oikeudellisessa
tutkinnossa näyttää tulleen näytetyksi toteen, että sormus löydettiin —
tuon... onnettoman miehen ruumiilta. Sanotteko, ettei ollut niin?"

"Voin vannoa sen."

"Vanhurskas Jumala! Mikä petturi!" Hän nousi nopeasti, meni ikkunaan ja
palasi sitte Cassin luo sanoakseen aivan murtuneella äänellä: "Lupasin
luottaa teihin. Sormus kuului kerran minulle!"

Hän vaikeni tuokioksi, jatkaakseen sitte nopeammin: "Muutamia
vuosia sitte annoin sen eräälle miehelle, joka on syvästi loukannut
ja pettänyt minua — miehelle, jonka elämä siitä pitäen on ollut
häpeäpilkku kaikille, jotka hänet ovat milloinkaan tunteneet; miehelle,
joka kerran oli ansainnut herrasmiehen nimen, mutta joka vaipui niin
syvälle, että hän tuli tappelupukarien ja varkaiden toveriksi, että
hän petti yksin heidätkin ja jouduttuaan heidän uhrikseen, laskettiin
nimettömään hautaan. Sellainen oli mies, jonka ruumiin olette löytänyt."

Cass lyyhistyi kokoon. "Hänen nimensä?" kysyi hän.

"Osaksi sama kuin teidän — Cass — Henry Cass."

Lyhyen väliajan jälkeen jatkoi nainen: "Näette nyt, miksi kaitselmus
saattoi sormuksen juuri teidän käsiinne. Mutta jos kysytte minulta,
miksi panen niin suurta painoa siihen, löysittekö sormuksen tieltä
tai oliko se ruumiin mukana, niin kuulkaa! Kaikista enimmän suututtaa
minua se, että tämän miehen sanotaan näytelleen minun sormustani,
kerskailleen sillä, panneen sen peliin ja hävinneen sen muutamalle
kurjista veikkosistaan."

"Ranaka Joelle", sanoi Cass, muistaen hevosvarkaan iloisuuden, kun
sormus näytettiin hänelle oikeuden edessä.

"Niin, juuri hänelle!" puuttui neiti äkkiä puheeseen. "Jos sormus olisi
löydetty hänen ruumiinsa muasta, niin olisin sentään vielä voinut
uskoa, että jossakin hänen sydämensä piilotetussa sopessa vielä paloi
tunteen kipinä sille naiselle, jonka hän oli pettänyt. Olen nainen —
hupakko nainen — mutta te olette ainaiseksi tehneet viimeisen toiveeni
tyhjäksi."

"Mutta mitä varten oikeastaan olette kutsunut minut tänne?" kysyi Cass,
syvästi liikutettuna siitä surusta, jota oli joutunut todistamaan.

"Siksi, että tahdon päästä varmuuteen!" sanoi nainen hurjasti. "Ettekö
voi ymmärtää ettei nainen, kuten minä, voi elää epävarmuudessa. Mutta
sitäpaitsi voitte olla minulle avuksi. En ole kutsunut teitä tänne
ainoastaan rasittaakseni teitä surullani: Teidän on otettava minut
mukaanne sinne, mistä löysitte sormuksen, mistä löysitte ruumiin,
paikkaan, jossa — jossa hän lepää haudattuna. Mutta teidän täytyy osata
asettaa niin, ettei kukaan näe, ei kukaan tunne minua."

Cass epäröi. Hän ajatteli tovereitaan ja kuinka heidän saippuakuplansa
särkyivät. Kuinka voisi hän suojella heiltä salaisuuden?

"Jos tarvitsette rahaa siihen, niin sanokaa. En tahdo kuluttaa
aikaannekaan sitä vastaavalla tavalla korvaamatta. Bookhamilla on
tuhat dollaria maksettavaksi, jos sormus löytyy. Kohotan summan
kaksinkertaiseksi, jos autatte minua tässäkin asiassa."

Cass luuli sentään, että se oli mahdollista. Hän voi ottaa neidin
mukaansa kenenkään siitä tietämättä; voi sitte sanoa tovereille, että
tarvittiin vielä muutamia todistuksia ennenkuin palkinnon saisi nostaa,
ja jos hän sitte jakaisi saaliin toisten kera, ei kukaan virkkaisi
mitään. Hän vastasi päättävästi: "Minä vien teidät sinne."

Neiti otti hänen molemmat kätensä omiinsa, kosketti niitä huulillaan ja
hymyili kiitollisesti. Hänen kasvojensa surullinen ja umpimielinen ilme
oli kadonnut yhtäkkiä ja kiemaileva ynnä samalla veitikkamainen katse
hänen tummista silmistään teki kaikille vaikutuksille herkkään Cassiin
niin suuren vaikutuksen, että hän läksi talosta jokseenkin sekavassa
mielentilassa. Samalla johtui hänen mieleensä, että mitähän neiti
Porter ajattelisikaan, jos hän saisi kaiken selville. Mutta hänhän
palaisi tämän luo onnellisempana ja tuhatta dollaria rikkaampana.
Miksi hän nuhtelisi itseään siitä, että kaunis nainen ja surullinen
juttu olivat häneen vaikuttaneet? Hän tunsi, kuinka miellyttävä naisen
läheisyys oli, kun hän illalla auttoi tämän postivaunuun, ja erään
toisen matkan muisto ei estänyt häntä lohduttamasta tätä naista, jota
hän katsoi olevansa velvollinen lohduttamaan. He olivat sopineet
siitä, että Cass antaisi neidin laskeutua vaunuista hotellin edustalla
poikkitien risteyksessä, mutta itse jatkaisi matkaansa Blazing Stariin;
puolenyön ajoissa tulisi hän sitte neitiä noutamaan, jos hän näki
mahdolliseksi tämän huomaamatta viedä mainitulle paikalle. Päivä jo
valkeni, kun postivaunu pysähtyi tienristeyksessä, missä ravintolan
ruoka- ja tarjoiluhuoneen valo loisteli itäisen aamuruskon kera.
Cass laskeutui vaunuista, jätti neiti Martimerin emännän huostaan ja
palasi vaunuun, jonka ilman monet vielä makaavat matkustajat olivat
turmelleet. Cass huomasi vapaan paikan vaunujen katolla ja kiipesi heti
sinne ja istuutui hyvinkäärityn olennon viereen. Tämä liikahti samassa
hieman ja kuiva ääni sanoi: "Hyvää huomenta!" Se oli neiti Porter.

"Oletteko istunut täällä kauvan?" sammalsi Cass.

"Koko yön!"

Mieluummin olisi Cass hypännyt alas vaunuista, jotka juuri lähtivät
liikkeelle, päästäkseen selityksistä joiden nyt välttämättä täytyi
seurata. Hän tunsi, että hän näytti hämmentyneeltä, vaikkei hänellä
ollut mitään syytä siihen. Siitä huolimatta heittäytyi hän, kuten
kaikki kokemattomat tunteelliset luonteet, heti ansaan. Hän kertoi
tytölle kaiken, paljasti yksin salaisuutensakin ja istui sitte
onnetonna, omantunnonvaivojen ahdistamana ja selvästi tietoisena siitä,
ettei ollut saanut mitään aikaan suoruudellaan.

"Ja hän on siis" — sanoi tyttö olkapäitään kohauttaen — "_teidän
Maynne_?"

Cass tahtoi heti alottaa kertomuksensa uudelleen. "Ei, ei, jättäkää se!
Juttu ei ole hauska eikä muuten merkillinen. Uskotteko _te_ siihen?"

"Minäkö! Kyllä!" sanoi Cass tuohtuneena.

"Ah, kuinka onnellista! Mutta antakaa minun sitte nukkua!"

Cass, joka edelleen oli tuohtunut, mutta samalla tunsi olevansa sangen
kiusallisella tuulella, ei sanonut enää tytölle sanaakaan. Kun vaunut
pysähtyivät Blazing Stariin, kysäsi tyttö ohimennen: "Milloin alkaa tuo
tunteellinen pyhiinvaellus?"

"Minun on noudettava hänet yhden aikaan", sanoi Cass eräänlaisella
teennäisellä arvokkuudella.

Hän piti sanansa. Toverinsa tyynnytti hän lupaamalla heille kultaa ja
kaikkea hyvää ja näytti samalla sen palkinnon, jonka oli jo saanut. Hän
kuletti neiti Martimerin erästä polkua myöten, jonka ainoastaan hän
itse tunsi, tielle majansa edustalle. Jännitys punasi nyt neidin muuten
hieman kalpeat posket aivan veripunaisiksi.

"Täällä siis?" kysyi hän kiihkeästi.

"Täältä löysin sormuksen!"

"Ja ruumiin?"

"Sen löysin paljoa myöhemmin. Kauvempana tuolla päin, metsän toisella
puolen, lähellä poikkitien risteystä."

"Ja jokainen, joka kulki sinne, täytyi aina kulkea ohitse?" kysyi neiti
hymyillen samalla omituisesti ja pannen lisäksi kylmän, hermostuneesti
vapisevan kätensä Cassin kädelle. "Eikö ole laita niin?"

"On, juuri niin."

"Menkäämme sitte sinne."

Cass riensi nopeasti edellä päästäkseen metsään niin pian kuin
mahdollista ja välttääkseen kaikkia väijyviä katseita. "Tätä tietä on
kulettu ennenkin — se näyttää tallatulta polulta."

"Kentiesi sen olen minä polkenut, tästä on lyhin tie metsään."

"Ettekö ole koskaan löytänyt mitään tältä polulta?"

"Olen jo sanonut, että sormus oli ainoa, mitä olen milloinkaan
löytänyt."

"Niin, niin, sehän on totta! Siksi juuri kummastuittekin. Unhotin sen
tuokioksi."

Puolessa tunnissa saapuivat he metsään. Kulkiessaan pitivät he
tarkkaavaisesti silmällä tien kaikkia omituisuuksia. Kun he kulkivat
maantien poikki ja Cass näytti murhapaikan, katsoi nainen hätäisesti
ympärilleen ja kysyi: "Oletteko varma siitä, ettei kukaan meitä huomaa?"

"Aivan varma."

"Älkää pitäkö minua liian hassuna, vaikka pyydän teitä jäämään tänne,
kun minä menen sinne yksin!" Hän viittasi onnettomaan näreikköön heidän
edessään. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.

Cass, jonka sydän oli kylmennyt kaunista tuntematonta kohtaan hänen
viimeisen kohtauksensa jälkeen neiti Porterin kanssa, pehmeni uudelleen.

"Menkää — minä jään." Hän odotti viisi minuuttia, mutta nainen ei
palannut. Ajatteles, jos ihmisparka päätti päivänsä samalla paikalla,
jossa hänen uskoton rakastajansa joutui murhaajan uhriksi! Mutta kohta
tyyntyi Cass jälleen, kun hän kuuli naispuvun kahisevan pensaiden
välissä. "Minä aloin juuri tulla pelkoihini", sanoi Cass.

"Teillä on syytäkin siihen", vastasi ystävällinen ääni. Cass
sävähti, sillä neiti Porter eikä kukaan muu astui esiin pensastosta.
"Katsokaas", sanoi hän, "näettekö tuon miehen tiellä? Hän on hiipinyt
teidän molempain jälestä, aina teidän lähdettyänne majaltanne.
Tiedättekö kuka hän on?"

"En!"

"Kuulkaa sitte! Hän on kolmisormi Dick, kauttaaltaan ruoskittu
maantieritari. Minä tunnen hänet."

"Menkäämme heti varottamaan neitiä", sanoi Cass innokkaasti. Neiti
Porter pani kätensä hänen olalleen. "En luule, että hän kiittäisi teitä
siitä. Kentiesi olisi parempi, jos katsoisitte mitä hän oikeastaan
tekee?"

Cass seurasi häntä aivan hämmentyneenä, jättäytyen hänen
johdettavakseen. Notkeana kuin kissa hiipi tyttö vesaikon lävitse.
Äkkiä pysähtyi hän: "Mutta katsokaas", sanoi hän ilkeästi, "sitä
hellyyttä, millä sureva May muistelee vainajaa!" Cass näki naisen,
joka vähää ennen oli hänestä eronnut, olevan polvillaan nurmella ja
kaapivan maata kuin minkäkin maamyyrän. Cass ennätti nipinnapin nähdä,
kuinka nainen silloin tällöin heitti pelokkaan, väijyvän katseen sille
taholle, jolla luuli hänen olevan, kun pensaikko kahisi ja joku mies
— sama, joka äsken oli seissyt tiellä — yhdellä hyppäyksellä harppasi
tämän rinnalle. "Rientäkää täältä", sanoi hän, "rientäkää minkä ehditte
— teidät huomataan."

"Ah! Tuo mies — Cass?" kysyi nainen halveksivasti.

"Ei! Toinen! Rientäkää — tuhma ihminen! Nyt olette selvillä paikasta ja
voitte palata toisella kertaa! Pois!" Samalla hän veti naisen mukanaan
vesakkoon. He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, ennenkuin neiti
Porter oli samalla paikalla, jossa vieras nainen oli ennen ryöminyt.
"Näettekös täällä!" huusi hän riemuiten. "Mitä sanotte nyt?" Cass
polvistui hänen rinnalleen. "Ja tämä oli tuhannen dollarin arvoinen,
eikö totta?" kysyi tyttö ilkeästi.

"Eikö totta. Mutta te jätätte ne hänelle takaisin. Oikein todella, sen
teette."

Cass sai tuskin sanaa suustaan. "Mutta kuinka olette saanut selvän
siitä?" kysyi hän vihdoin.

"Oh, minulla olivat omat epäilykseni — nainen oli pelissä mukana — ja
sitte olette te sellainen hanhi!"

Cass nousi maasta ja ojentautui niin suoraksi kuin voi.

"Älkää nyt vain antako uutta todistusta siitä, että olen oikeassa, vaan
noutakaa hevonen ja vaunut vuoritieltä. Mutta älkää sanoko kuskille
mitään."

"Ette ole siis tullut tänne yksin?"

"En — sehän olisi ollut sopimatonta ja julkeaa."

"Anteeksi!"

"Ja ajattelepa vain, että sormus on lopuksi tuonut tämän kaiken
mukanaan!"

"Niin, sormus, jonka sain _teiltä_ takaisin."

"Mitä sanotte?"

"Ah, en mitään."

"Jättäkää nyt tuo — vaunut tulevat."

Seuraavana aamuna oli paikkakunnan lehdessä "Chronicle" luettavana
seuraava uutinen:

 "_Merkillinen löytö_.

 _Yli 300,000 dollaria löydetty toiminimen Veli, Fargo & Comp.
 varastetuista aarteista_.

 Lukijaimme tuoreessa muistossa on luultavasti vielä se kuuluisa
 ryöväys, joka tehtiin yöllä syyskuun 1 päivää vastaan, jolloin
 toiminimen Veli, Fargo & Comp. suuri rahalähetys ryövättiin. Vaikkakin
 melkein kaikki rosvoliiton jäsenet saatiin kiinni, onnistui kuitenkin
 kaksi rosvoa päästä karkuun ja viedä mukanaan aarteen, jonka he
 luulon mukaan olivat haudanneet maahan ja joka, yhteensä kullassa,
 vekseleissä ja jalokivissä, nousi lähes 500,000 dollarin suuruiseen
 summaan. Eilen onnistui korkeasti kunnioitettu kansalaisemme, herra
 Cass, joka kauvan aikaa on nauttinut seudun jakamatonta arvonantoa,
 keksimään aarteen eräässä pähkinäpensastossa, aivan lähellä sitä
 paikkaa, josta jonkun aikaa takaperin löydettiin tuntemattoman
 miehen ruumis. Täydellä syyllä luullaan nyt, että tämä tuntematon
 henkilö eläessään on ollut eräs Henry Cass, jonka kaikki tunsivat
 sangen huonoksi henkilöksi, ja josta sittemmin on saatu tietää,
 että hän on ollut yksi pakoon päässeistä rosvoista. Asia on nyt
 oikeudellisesti tutkittavana. Onnellinen löytö on ainoa laatuaan,
 ja on siitä yksistään kiittäminen erästä nerokkaan herra Cassin
 järjestelmällisesti laatimaa suunnitelmaa, jonka toteuttamiseen hän
 väsymättömällä innolla on omistanut kokonaisen vuoden uuraan työn.
 Aihe siihen oli erään sormuksen löytö, joka tunnettiin kuuluneen
 varastettuihin aarteihin ja jonka rosvot luultavasti pudottivat
 paetessaan aarteiden kera Blazing Starin lävitse."

Sama lehti sisälsi vielä mieltäkiinnittävän uutisen, joka täydentää ja
selittää tämän tosikertomuksen:

 "Huhu kertoo, että aarteenlöytäjä-sankari ja eräs paikkakunnan nuori
 naishenkilö, jonka uhraavaisen ja omaa voittoaan pyytämättömän
 toiminnan tässä asiassa tunnustaa koko yhteiskunta, aikovat pian mennä
 avioliittoon."




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sormus : Kalifornialainen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.