Title: Valittuja sivuja
Author: Söderberg, Hjalmar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja sivuja" ***


VALITTUJA SIVUJA

Kirj.

HJALMAR SÖDERBERG


TEKIJÄN LUVALLA SUOMENTANUT

TIMO TUURA



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.



SISÄLLYS:

Kertomuskokoelmasta _Främlingarna_:

Sininen ankkuri.
Kirkkoherran lehmät.
Kuudes aisti.
Pelaajat..

Kertomuskokoelmasta _Det mörknar öfver vägen_:

Blom.
Kiinalainen.
Suutelo.
Gärda.
Arkimedeksen piste.
Takku.
Jokimatka.
Pääkonsuli hovitanssijaisissa.
Unelma vanhuudesta.
Palava kaupunki.
Sibyllan luola.



SININEN ANKKURI


I

Salissa tanssittiin; mutta puolihämärässä tupakkahuoneessa istui
muutamia herroja, jotka eivät tanssineet.

Nuoremmilla oli napinlävessä valkosia kukkasia, vanhemmilla oli
ritarimerkkejä. Sohvannurkassa istui muuan mies hiukan erillään muista;
hän istui aivan hiljaa ja hymyili kuin onnelliselle unelmalle. Hänen
kasvonsa olivat ruskeat, mutta otsansa oli valkea. Hänen hännystakkinsa
oli yhtä moitteeton kuin kenen muun tahansa, ja hänelläkin oli valkonen
kukkanen napinlävessä. Mutta vasempaan käteen, joka raukeana riippui
sohvan selkämyställä, oli tatuoitu sininen ankkuri.

Ne eivät oikeastaan olleet mitkään tanssijaiset, oli oltu päivällisillä
ja tanssittiin jälkeenpäin.

Muuan mies, jolla oli ritarimerkki, pysähtyi hänen eteensä:

"Ettekö tanssi, herra Fant?" sanoi hän.

"Tanssin juuri neiti Gabelin kanssa", vastasi Fant.

Mutta tämän sanoessaan hän tunsi punastuvansa. Minkätähden menikään
hän sanomaan: neiti Gabelin kanssa. Saattoihan olla yhdentekevää kenen
kanssa hän oli tanssinut. Kun hän nyt mielestään oli sanonut tyhmyyden,
suuttui hän mieheen, jolle hän oli sen sanonut, ja alkoi tuijottaa
tämän ritarimerkkiin mitään virkkaamatta. Ja kun se oli ulkomainen
huijari-ritarimerkki mitä huonointa lajia, niin mies tuli hämilleen ja
yskähti kuivasti ja meni tiehensä.

Fant jäi istumaan ja tuijotti peiliin, joka riippui vinosti vastapäätä
olevalla seinällä. Mutta itseään hän ei peilissä nähnyt. Hän näki
tanssisalin valovirran ja naisten kaarevat ääriviivat. Näytti siltä
kuin olisivat he äänettömästi liikkuneet musiikin tahdissa. Katso
heidän punasia suitaan, katso käsivartten valkeita kaartumia — — —

Tuolla hän jälleen oli. Kolmannen kerran hän liukui ohi
kuvastinlasilla. Hän tanssi serkkunsa kanssa. Poikanen, vasta
ylioppilaaksi päässyt — noh.

Ei, hän ei voinut istua hiljaa, hän ei voinut katsella sitä kauempaa.
Eihän merkinnyt mitään, että tuo nainen tanssi serkkunsa kanssa, mutta
hän ei voinut katsella sitä, hän nousi ja lähti huoneesta.

Joku kysyi:

"Mikä tuo Fant on miehiään?"

"Hän on keksinyt jotain, kaasuliekittimen, luulen minä. Hän on jo
tulossa varakkaaksi."

"Mutta oletteko huomanneet", sanoi mies, jolla oli ulkomaalainen
ritarimerkki, "oletteko nähneet, että hänen toiseen käteensä on
tatuoitu sininen ankkuri?"

He purskahtivat yht’äkkiä aika nauruun.


II

Hän kuljeskeli siellä täällä huoneissa. Hän tuli eteiseen. Pari
vasa-ritaria istui puulaatikolla keskustellen liikeasioista, tehden
liikkeitä parilla suurella sikarilla, joiden olivat antaneet pitää
vatsavyönsä. He vaikenivat Fantin astuessa ohi.

Hän tuli pieneen vihertävään ja puolihämärään huoneeseen. Katossa
riippui hehkulamppu, jonka valoa siniset ja vihreät silkkiripsut
vaimensivat. Vihreällä kivilaatalla päällystetyllä kuvastinlipastolla
istui kiinalainen porsliiniukko nukkuen jalat ristissä allaan.

Kuinka ihmeellisen kaukaa kuuluikaan soitto — ikäänkuin alhaalta, alta —

Hän pani mandarinin pään liikkumaan töytäisemällä sitä hiukan
pikkusormellaan. Kaksi peiliä kertasi loppumattomassa sarjassa tuon
keltasen pään kalpeita ja uneliaita nyökkäyksiä.

Nyt se taukosi, soitto — — —

Yht'äkkiä oli nainen siellä, keskellä huonetta. Fant ei ollut
kuullut hänen tulevan. Nainen ojensi häntä kohden molemmat kätensä,
Fant tarttui niihin ja veti hänet luokseen suudellen, mutta nainen
irrottautui melkein heti:

"Joku tulee", sanoi hän.

He kuuntelivat. Ääniä läheni ja etääntyi jälleen.

Kun oli tullut hiljaista heidän ympärilleen painalti nainen lähemmäksi
häntä suudellen pitkään. Ja Fant ajatteli naisen häntä suudellessa:
Tämä on elämä. Tämä on ijankaikkisuus.

Tuolla etäällä, vihreässä hämärässä, nuokkui mandarinin kalpea pää.

"Ei kukaan suutele niin kuin sinä", mutisi Fant.

"Moni suutelee niin kuin sinä", vastasi nainen hymyillen.

Ja Fant ajatteli itsekseen: hän hymyilee, jotta minä ymmärtäisin hänen
laskevan leikkiä ja ettei hän milloinkaan ole suudellut ketään muuta.

Hyväillessään naisen pieniä käsiä omiensa välissä hän huomasi naisen
katselevan hänen vasenta kättään.

"Sinä katselet ankkuria", sanoi hän. "On totta, se ei ole kaunis. Eikä
se milloinkaan kulu pois."

Nainen tarttui hänen käteensä ja katseli uteliaasti pieniä sinisiä
pilkkuja, jotka muodostivat ankkurin. Mutta hän ei virkkanut mitään.

"Hampurissa se tehtiin", sanoi Fant. "Olin laivapoikana eräässä
aluksessa. Olimme menneet maihin ja joutuneet sataman lähellä olevaan
kapakkaan. Muistan niin hyvin kaikkityyni, sumun ja sataman, mastot ja
flethien hajun. Toverini olivat tatuoituja, sekä kädet, käsivarret että
ruumis, ja heidän mielestään oli minunkin annettava tatuoida itseni. En
voinut kieltäytyä. Muutoin he olisivat luulleet minun pelkäävän kipua,
sillä se teki hirveän kipeätä. Ja olipa se mielestäni miehekästäkin:
olinhan vain neljätoista-vuotias.

"Onko ruumiisikin tatuoitu?" kysyi nainen.

Fant vastasi hymyillen ja hiukan vastahakoisesti:

"On, rinnassa on minulla laiva ja lintu, jonka pitäisi olla muka kotka.
Mutta se on enemmän kukon näköinen."

Nainen katsoi häntä silmiin kauan, nosti hitaasti hänen kätensä
huulilleen ja suuteli sinistä ankkuria.


III

Kului vuosia; ja eräänä päivänä sanoi Richard Fant vaimolleen, kun he
olivat pukeutumassa mennäkseen päivällisille:

"Katsohan, luulenpa että sininen ankkuri alkaa vaalistua. Ehkä se on
hyvällä alulla kadota kokonaan."

"Oh, ei liene niin hyvin", vastasi vaimo.

Hänen ajatuksensa olivat oikeastaan toisaalla. Hän ajatteli serkkuaan,
Tom Gabelia, joka palveli Madridin lähetystössä. Hän oli ollut nyt
kotona käymässä pari kuukautta, ja hän oli luvannut tulla hakemaan
heitä päivällisille, heidän piti ajaa yhdessä.

"Kiiruhdahan", sanoi hän, "jottei Tomin tarvitse odottaa sinua."

"Olen jo valmis", vastasi Fant.

Hän oli istuutunut varjoon nurkkaan, täysissä pukimissa. Vaimo kääntyi
ja tarkasti hänen pukuaan.

"Olet unohtanut ritarimerkkisi", sanoi hän.

"En välitä ritarimerkistäni", vastasi mies.

"Mutta Richard! Aijotko todellakin olla niin epäkohtelias Tomia
kohtaan, joka on hankkinut sen sinulle?"

Hän lähti hakemaan ritarimerkkiänsä. Se ei ollut huonompia,
ei Kristuksen ritarikunnan tähti eikä Nichan Iftikar. Se oli
keskinkertainen ritarimerkki; koko hyvä ritarimerkki. Ja hän kiinnitti
sen hännystakkinsa pielukseen, arvellen, että ehkä se oli hänelle
todellakin tarpeen, koska hänellä oli sininen ankkuri vasemmassa
kädessään.


IV

Aterian jälkeen alettiin tanssia; mutta Fant jäi istumaan erääseen
sohvannurkkaan tupakkahuoneessa. Hänen vieressään istui mies, jonka
hän muinoin oli suututtanut tuijottamalla tämän ulkomaalaiseen
ritarimerkkiin; mutta miehestä oli nyt tullut komendöri. Heistä oli
tullut hyvät ystävät ja he sinuttelivat toisiaan, kun he sanoivat
jotain toisilleen; mutta he eivät sanoneet mitään. He vain istuivat
kumpikin omassa sohvannurkassaan ja polttelivat suuria vatsavöillä
varustettuja sikareja ja ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Lääkärit olivat kieltäneet Fantia polttamasta väkeviä sikareja, sillä
hänellä oli heikko sydän. Mutta hän oli juuri sytyttänyt kolmannen
päivällisen jälkeen.

Peilistä vastapäätä olevalla seinällä näki hän tanssin pyörteen ja
salista vuotavan valovirran. Hän oli usein ihmetellyt mistä johtui,
että he näyttivät tanssivan ikäänkuin huopamatolla tai pehmeällä
nurmikolla, äänettömästi. Hän ymmärsi nyt sen riippuvan siitä, että hän
näki tuon kaiken peilistä. Kun kuva sattui häneen toiselta suunnalta
kuin hälinä ja soitto, ei hän asettanut näitä yhteyteen toistensa
kanssa, ja lattialaudoilla, joita peili kuvasti, kävi tanssin-karkelo
näköään äänettömästi. Katso nuorten tyttöjen valkosia pukuja, katso
heidän huohottavia rintojaan — — —

Hän muisti kerran nähneensä hänen, joka nyt oli hänen vaimonsa,
liitelevän ohitsensa kuten he nuoren tytön yksinkertaisessa valkosessa
tanssijaispuvussa. Hän oli silloin toisin puettu kuin nyt.

Kas, tuolla hän olikin, hänen, tuon serkun seurassa. Hän jäi seisomaan
silmänräpäykseksi ovelle, suorana, hentona ja solakkana kuten aina. Hän
näytti aivan alastomalta verhonaan tuo kankea, kirjava silkkipalanen,
johon hän oli käärinyt ruumiinsa, ja jota pitivät koossa vain muutamat
soljet olkapäillä ja vyötäisillä. Ja he painoivat päänsä yhteen ja
kuiskuttelivat.

Ei, hänen täytyi liikkua hiukan... oikoa jalkojaan hiukan... Ei ole
hyvä istua liian kauan hiljaa vankan päivällisen päälle ja polttaa
kolme väkevää sikaria.

Hän sytytti neljännen ja alkoi kuljeskella pitkin huoneita.

Hän tuli eteiseen. Kolme nuorta herraa valkoset kukat napinlävessä
istui puulaatikolla paperossit suupielissä jutellen naisista; mutta he
vaikenivat hänen ohikulkiessaan.

Hän avasi pienen vihreän huoneen oven ja astui sisään. Se oli tyhjä.
Hän pani mandarinin keltaisen pään sormensysäyksellä liikkumaan ja
astui akkunan luo.

Akkunalasi huokui huurretta ja talvikylmää. Hän puhalsi ruutuun kunnes
sai aukon jääkukkasten väliin, pani silmänsä lasia vasten ja katseli.
Taivas oli tumma ja täynnä kimaltelevia tähtiä. Ylinnä loisti Otava.

Oli myöhä siis.

Hän ei voinut jättää huonetta, sillä hän kaipasi katkerasti vaimoaan
ja muinaista suudelmaa, suudelmaa yksinäisen hehkulampun sinivihreässä
valossa, suudelmaa, jonka todistajana mandarini oli ollut nuokkuen
torkkuessaan. Jos hän tulisi nyt, juuri nyt? Ei kukaan osannut suudella
kuten hän, ei kukaan. Hän oli suudellut muita naisia sitten kun hän ei
häntä enään rakastanut, mutta hän oli unohtanut heidät kaikki, eikä
hän olisi tuntenut heitä, jos he olisivat tulleet vastaan kadulla.
Jos hän tulisi! Niin, vaikkapa hän tulisikin kohtaamaan tuota toista,
niin silloinkin hän vastaanottaisi hänen väkinäisen ja petollisen
suudelmansa onnena, silloinkin — — —

Hän kuunteli. Oven takaa kuului kuiskuttelevia ääniä, mutta ne
vaikenivat äkisti ja kaikkonivat.

Hän tunsi jotain kummallista sydämensä kohdalla, hän tunsi, että
hän parin silmänräpäyksen kuluttua oli makaava pitkänään matolla,
tajuttomana, mutta hän pysytteleikse vielä pystyssä, ja yhtäkkiä
hän kuuli eteisestä, missä nuoret herrat istuivat puulaatikolla,
paperosseja poltellen, hyvin selvään äänen, joka sanoi:

"No, onhan se muuten luonnollistakin. Eihän voi vaatia, että hän olisi
rakastunut henkilöön, jonka toiseen käteen on tatuoitu sininen ankkuri."


V

Ruumisarkku oli keskellä huonetta. Mustiin puettu nainen käveli
edestakaisin, edestakaisin.

"Ei, hän ei tule — —"

Kun hän vihdoin tuli, niin hän sanoi:

"Suo minulle anteeksi, rakastettuni. Minua viivytti muuan henkilö, joka
tuli tervehtimään."

Nainen nyökkäsi jäykästi päätään. Hän ei uskonut miestä, kun tämä ei
suudellut häntä.

Ja mies sanoi, huomatessaan, että he olivat olleet liian kauan ääneti:

"Minun on matkustettava huomenna. Olen saanut sähkösanoman
ministeriltä. Mutta vannon sinulle, että palaan", lisäsi hän hiukan
hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin hän ei olisi halunnut, että kuollut
olisi sitä kuullut.

Nainen ymmärsi, että hän valehteli ja ettei hän milloinkaan aikonut
tulla takaisin. Ja hän nyökkäsi päätään.

"Hyvästi", sanoi hän.

Ja miehen mentyä hän meni kuolleen päänalusen luo ja katseli häntä,
ajattelematta juuri mitään, sillä hän oli liian väsynyt. Mutta hänen
siinä seisoessaan muisti hän yht'äkkiä rakastaneensa tuota kuollutta.
Hän oli rakastanut muitakin miehiä, mutta hänestä tuntui nyt siltä,
kuin olisi hän rakastanut tätä enin. Ja näin ajatellessaan tunsi
hän itkun kohoavan kaukaa alhaalta sydämestä; hän tarttui kuolleen
vasempaan käteen, siihen, missä oli sininen ankkuri, ja kasteli sitä
suudelmillaan ja kyyneleillään.



Kirkkoherran lehmät


Kymmeneen vuoteen en ollut nähnyt entistä ylioppilastoveriani,
kirkkoherra Toreliusta Lerkilasta, kun me eräänä kauniina lämpyimänä
kesä-iltana aivan äskettäin tapasimme toisemme katukäytävän reunalla
Grandin edustalla. Olimme kuuluneet samaan ruokakuntaan Upsalassa,
missä minä luin, en muista mitä — alempaa hallintotutkintoa luullakseni
— mutta hän luki dimissionia, ja oli erittäin vakava nuori mies,
paitsi lauvantai-iltoina. Sillä hänellä oli säännölliset tavat ja hän
oli täsmällinen kaikessa, myöskin mitä tulee nuoruudenhulluuteen.
Hänellä oli muuten hyvä pää, ja kun hän sitäpaitsi oli vanhaa kunnon
pappissukua, ja kun hänellä oli useampi kuin yksi piispa, jollei juuri
enona, niin ainakin nimisetänä, niin oli hän ripeästi edistynyt, niin
että hän jo varsin nuorena oli keskinkertaisen kirkkoherrakunnan
haltija. Kaikki tämä oli synnyttänyt hänessä ylipäänsä valoisan ja
sopusointuisan käsityksen kristinuskosta, ja kun minä nyt näin hänen
tulevan katukäytävän reunalla vastaani avoimin sylin, ikäänkuin
olisi kulunut vaan viikko siitä, kun erosimme Taddiksen edustalla,
niin olisin hänen kasvojensa ilmeestä voinut luulla, että oli
lauvantai-ilta, ellen olisi tiennyt, että oli perjantai. Me istuuduimme
pöydän ääreen kahvilan suuren aurinkoteltan alle ja tilasimme erinäisiä
virvoittavia juomia. Kävi ilmi, että olimme tyhjentäneet vanhat
ylioppilasmuistomme pikemmin kuin oikeastaan olimme luulleetkaan,
keskustelumme liikkui enimmäkseen nykyisyydessä. Sain tietää, että
hän jo oli toisissa naimisissa, ja että hänen toinen avioliittonsa
näkyi tulevan yhtä onnelliseksi kuin ensimäinenkin olisi tullut, jos
Herramme niin olisi sallinut. Hän kertoi ihanasta elämästään maalla,
jota hän ei olisi vaihtanut mihinkään koko maailmassa. Hän piti
seurakuntalaisistaan, ja hän luuli heidänkin pitävän häntä arvossa.
Keskustelumme hipasi myöskin hiukan nykyajan uskonnollisia liikkeitä,
ja minä kysyin muunmuassa, tuottivatko hänelle vapaakirkolliset paljon
vastusta.

"Vapaakirkollisetko?" sanoi hän. "Ei, eipä juuri. Se on, en voi
kieltää, että he tuottivat minulle koko joukon ikävyyksiä alussa. Oli
harmillista kun piispa tuli kirkonkäräjille ja näki, että virtaili
enemmän väkeä rukoushuoneeseen kuin kirkkoon. Mutta minä olin
vastatullut, edeltäjäni sai syyt niskoilleen, ja sittemmin ovat olot
muuttuneet paremmiksi. Nykyään vallitsee sovinnollisempi mieliala,
ja ellen juuri voikaan sanoa, että minulla on entistä enempää väkeä
kirkossa, niin on ainakin rukoushuoneesta vähentynyt, jumalan kiitos. —
No, siihen nyt on muuten erityiset syynsä..."

Hän katkaisi puheensa ja näytti hyvin salaperäiseltä, mutta minä en
kysellyt enempää, ja me istuimme minuutin vaijeten. Katukäytävällä
edessämme astuskeli jokunen laihanpuoleinen yankee lihavien
tukholmalaisten seassa, Strömparterrenista kuului Habsburgsuvun
kansallislaulun loppusäveleet, joita seurasi ihmeellinen hiljaisuus
ja hiljaisuuden läpi tunkeutui lehmän ammuminen. Se tuli eräästä
saaristolaislaivasta, joka juuri oli laskenut laituriin; kotvan
kuluttua kuului lehmä tömisten astuvan maallenoususiltaa, tuli vielä
toinenkin lehmä, ja me näimme lyhytvartisen talonpoikaisukon kulkevan
ohi taluttaen molempia lehmiä nuorasta.

"Kauniita lehmiä", sanoi kirkkoherra, "vaikk'eivät ole niin kauniita
kuin minun. Minulla on pitäjän lihavimmat ja kauniimmat. Mutta lehmiä
on katseltava keskellä viheriäistä maisemaa, jos mieli ymmärtää niitä.
Ei ole olemassa mitään, mistä pitäisin enemmän kuin lehmistäni, mitään
tästä maailmasta, luonnollisesti. Mutta siihenkin on nyt muuten..."

"Erityiset syynsä?"

"Juuri niin. Minun täytynee kai kertoa sinulle koko juttu, Juttu
lehmistä ja vapaakirkollisista ja naimisiinmenostani. Ne kuuluvat
asiaan kaikkityyni."

"Saatpa kuulla."

"Muistanet ehkä, että oli hyvin lämmintä viime kesänä, etenkin ennen
Juhannusta. Eräänä päivänä lähdin hiukan kävelemään vainioilleni kuten
minulla on tapana. Kuljin pitkin ojanpientareita polttavassa helteessä,
kuljin niityn poikki, jolla väkeni oli heinässä, ja tulin hakaan,
missä lehmät kävivät laitumella. Sinä et voi kuvitellakaan kuinka
kauniilta ne näyttivät siellä koivunrunkojen välissä! Minä syyhytin
niiden otsaa ja juttelin niille, kuten minulla on tapana, sekä Ruusulle
että Kukkaselle, että Kaunikille — se on kellokkaani, se on sarveton
ja maidonvalkea — ja Herkules-sonnille, jossa voima ja lempeys ovat
yhtyneet. Sonnit ovat mitä lauhkeimpia elukoita, kun ei niitä vaan
ensiksi härnää. Puhelin niille kaikille, ja ne vastasivat minulle
niin hyvin kuin taisivat ja ammuivat jälkeeni kun jätin ne. Puhelinpa
erään uskovaisen räätälinkin kanssa, jonka tapasin alhaalla mäessä, ja
jota pitäjän heränneiden keskuudessa pidettiin erityisiä armolahjoja
saaneena uskovaisena. Olenpa kuullut kerrottavan, että hänellä oli
tapana ajaa ulos perkeleitä. No, hän vastasi minulle imelästi,
luonnollisesti — ja niin tulin minä järvelle. Se päilyi kirkkaana ja
tyynenä. Minä en tosin periaatteesta ui ennen Juhannusta; mutta sinne
oli vaan pari päivää ja minä olin hikinen ja lämpimissäni. En malttanut
olla uimatta. Kädenkäänteessä olivat vaatteeni riisutut, hyppäsin
veteen ja uin selälle. Mutta vesi oli kylmempää kuin olin luullut,
ja minä en ollut järvessä kauvan. Juuri kun nousen järvestä, huomaan
kaikkien lehmien tulevan vastaani. Huusin niille, ne lähestyivät, mutta
hitaasti ja varovaisesti. Kaunikki tuli etumaisena ja Herkules aivan
sen kintereillä. Kun ne olivat kymmenen tai viidentoista askeleen
päässä minusta, näin minä äkkiä niiden kasvojen ilmeestä, että ne
eivät tunteneet minua, ja etteivät ne edes tahtoneet tunnustaa minua
ihmiseksi! Ja Herkuleen silmissä olin näkevinäni jotakin, jota siellä
en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnustan, että yhtäkkiä pelästyin
hirveästi. Ja jos tahdot tietää, mitä hillitön kauhu on, niin asetu
ilko alastomana tusinan sarvipään hirviön eteen — minulla on nimittäin
yksitoista lehmää ja sonni — ja järvi takanasi! Minä puolestani olin
puoli-hulluna pelosta ja aloin juosta rantaa pitkin. Nytpä lehmät
saivat jalat alleen. Kuulin niiden tulevan perässäni huikeaa ravia.
Mitä tehdä? Sain tartutuksi puunoksaan, joka oli jokseenkin matalalla
ja keikahutin itseni puuhun. Olikin jo tärkin aika, koko lauma oli jo
ympärilläni, ja Herkules päristeleikse minulle ja puskeskeli puuta
sarvillaan. No, minuun se ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa päässyt
käsiksi, ja onneksi oli niin lämmintä, etten vilustunut, vaikkakin
vatsani muuten helposti kylmettyy. Yritin puhua niille järkeä, mutta
siitä ei ollut apua. Kaunikki vastasi vain ylenkatseella, Ruusu katseli
kiukkuisesti alta kulmain ja Herkules oli nyt kerta kaikkiaan joutunut
tasapainosta. Ja olivathan ne tavallaan oikeassa. Kuinka olisivat
ne voineet kuvitellakaan, että tuo vieras valkoinen eläin, joka ne
nähdessään lähti käpälämäkeen ja kiipesi puuhun, ja jolla ei ollut
mustia vaatteita, eikä lasisilmiä, eikä leveälieristä olkihattua,
olisi ollut sama olento kuin heidän isäntänsä ja hyvä ystävänsä! Se
oli tietenkin ehdottomasti niiden vihollinen, tai ainakin vieras,
naurettava ja säädytön olio, jota oli ahdistettava."

"Mutta nyt on kuitenkin, onnellista kyllä, niin, ettei voimakas
mielenliikutus ole pitkällinen, ei ainakaan eläimillä. Hetkisen
kuluttua alkoi rehevä ruoho maassa kiinnittää niiden huomiota ja minä
piilottauduin niin hyvin kuin taisin lehviin toivoen joutuvani unhoon.
Elukat olivat jo alkaneet hajaantua, ja minä jo aloin toivoa pian
vapautuvan! — rosoinen kaarna kirvelti ilkeästi ihoani — kun kuulin
tyttöäänien puhelua ja naurua. Koulunopettajatar ja tuon uskovaisen
räätälin molemmat tyttäret — kaikki kolme tietysti heränneitä —
tulivat pyyhinliinat käsissä uimaan. En voi kieltää, etten itsekseni
kuiskannut: nyt on piru irti! Toivoin vain, etteivät he näkisi minua
ja lupasin itsekseni siitä hyvästä katsella maalle päin. No, eihän
siellä ollut paljon nähtävää, ellei ota nuorinta lukuun. He olivat
nimittäin niin nopsia, että minä tuskin ehdin ajatella, mitä oli
tehtävä, ennenkuin jo nuorin tyttö oli toinen jalka vedessä, ja kaikki
hänen vaatteensa olivat sievästi ja huolellisesti asetetut kivelle.
Vilpittömästi puhuen, en minä myöskään uskaltanut kääntää päätäni
toisaalle peläten synnyttäväni ritinää lehdissä. No, tyttöset loiskivat
pian kaikki kolme järvessä, ja minä istuin puussani hiljaa kuin hiiri.
Kaikkeenhan sitä tottuu; puunkuori ei enää kirveltänyt ihoparkaani niin
pahoin kuin äsken, ja minä aloin tyytyä kohtalooni ja toivoa jutun
päättyvän onnellisesti. Ja niinhän se vihdoin viimein päättyikin,
vaikkei juuri sillätavoin kuin minä olin luullut."

"Tytöt nousivat järvestä, mutta opettajatar sattui astumaan maihin
kappaleen matkaa etäämpänä, tietysti juuri sillä kohtaa, missä minun
vaatteeni olivat. Hän tulee juoksujalkaa ja kertoo löydöstään:
tuolla on miehen vaateita, joku mies on uimassa tässä läheisyydessä
— mutta minne hän on joutunut, hän lienee uinut kauas selälle! He
pukeutuivat kiiruusti ja kuuntelivat. Ei kuulu mitään, eikä ketään
näy järvellä. Eihän hän vaan liene hukkunut, ja kuka se mahtaa olla?
Täytyy katsoa lähemmin vaatteita. Nuorin on rohkein, hän hiipii sinne
ja palaa jälleen ja ilmoittaa: se on kirkkoherra! Ajatelkaahan, jos
hän on hukkunut! Kuinka hänen sielunsa laita on? kyselee opettajatar
päivitellen. Oh, vähät sielusta! vastaa nuorin tyttö, samalla kertaa
sekä vihaisena, että itku kurkussa. 'Minä kävin hänen edessään
rippikoulua kolme vuotta sitten, ja minä oikein pidin hänestä, vaikkei
hänellä ollutkaan oikeata uskoa. Mutta Herramme ei varmaan ole niin
häijy kuin sinä.'"

Yht'äkkiä he vaikenivat ja alkoivat tuijottaa kuin noidutut ylös
puuhun. Sitten kolmiääninen kirkuna, seuraavassa silmänräpäyksessä
olivat he kadonneet kuin tuulen viemät.

"Minä pääsin vihdoinkin alas puusta ja pukeuduin. Olin verrattain
levollinen. Ja sinun täytynee myöntää, ettei minulla enää ollut juuri
paljon menetettävää. Ei milloinkaan liene halpa Herran palvelija
syyttömästi joutunut niin ikävään asemaan! Eikä kestänyt kauvan,
ennenkuin räätäli tuli paikalle kahden muun uskovaisen seurassa. He
näyttivät jokseenkin synkiltä kaikki kolme, mutta räätälin silmissä
paloi salainen tuli. Voit kuvitella, kuinka ihastunut tuo lurjus oli
ajatellessaan, että hän saisi ajaa ulos perkeleen itse laillisesta
sielunpaimenestaan, pitäjän kirkkoherrasta! Minä olin kuitenkin
kaikeksi onneksi ennättänyt saada vaatteet päälleni, ja niiden mukana
arvokkaisuuden, joka minulle nyt oli tarpeen. Ennenkuin räätäli vielä
ennätti avatakaan suutaan, sanoin hänelle tulevani hänen luokseen
iltapäivällä ja silloin selittäväni kaikki; senjälkeen minä jätin
heidät hyvästi kädenliikkeellä ja poistuin ryhdikkäänä."

       *       *       *       *       *

"Iltapäivällä tapasin onneksi ensin tytön. Hän oli pensaan luona
puutarhassa syöden karviaismarja-raakileita. Isällä oli nimittäin
kelpo maatila ja hauska puutarha; hänellä oli ollut siunausta myöskin
maallisissa asioissa ja hän oli tehnyt säästöjä ja ostanut tämän tilan.
Selitin tytölle kaikkityyni ja tuo rakastettava lapsi uskoi minua heti.
Hän oli ainoa järkevä heistä kaikista. Ensin oli hän luullut minun
tulleen hulluksi, kun ilkialastomana olin kiivennyt puuhun; mutta kun
hän nyt kuuli minun puhuvan ja näki minun olevan täydessä järjessä,
uskoi hän minua heti. Hän oli yksinkertainen ja teeskentelemätön, ja
tapahtuma ei hänestä tuntunut ollenkaan niin hirveältä kuin minä olin
luullut. On varmaankin totta, mitä joku on sanonut, että nainen on
lähempänä luontoa kuin mies, ja luonnollisia asioita hän enimmäkseen
ujostelee paljon vähemmän kuin me, vaikkakin me aina luulemme asian
laidan olevan päinvastoin, kun olemme nuoria, emmekä tunne heitä."

"No, entä räätäli?"

"Hän ei uskonut minua milloinkaan. Mutta se ei tietysti estänyt häntä
olemasta hyvillään, kun minä pari kuukautta myöhemmin kosin hänen
tytärtään. Olet kai jo arvannut, että hän on nykyinen vaimoni. Mutta
appiukkoni luulee yhä vieläkin, että minä kiipesin alastomana puuhun
nähdäkseni tyttöjen uivan. Sukulaisuuden vuoksi hän kuitenkin pitää
sitä hyvin luonnollisena ja anteeksiannettavana heikkoudensyntinä,
jonka minä sitäpaitsi myöhemmin olen täydellisesti sovittanut.
Mutta hänen uskonveljiensä keskuudessa on hänen suvaitsevaisuutensa
minua kohtaan herättänyt kummastusta ja tyytymättömyyttä, ja juuri
senpä vuoksi ei seuroissa rukoushuoneella, joka on hänen ja hänen
sukulaistensa oma, enää käy niin paljon väkeä kuin ennen."

Oli jo myöhä ja me lähdimme. Erotessa puristimme sydämellisesti
toistemme kättä, ja minä toivotin hänelle kaikkea onnea, sekä oikean
kirkon voiton että asiain hänelle suotuisan käänteen johdosta.

"Kiitos", sanoi hän, "olen onnellinen."

"On tosin totta, ettei vaimoni ole samalla sivistysasteella kuin minä,
mutta hänellä on _sydämen_ sivistystä. Ja tekihän sekin minuun hyvän
vaikutuksen, että hän pani vaatteensa niin hyvään järjestykseen, kun
muut heittivät omansa sikin sokin."



KUUDES AISTI


Oli kerran prinsessa...

Emme tienneet asiastakaan, ennenkuin hän jo oli keskellämme, säteillen
elämänhalua, kimallellen timanteissa ja uhkealla povella valtava
aasialainen ritarimerkki. Salongissa syntyi kuolonhiljaisuus. Emäntä
riensi häntä vastaan levitetyin käsivarsin; punastuen ihastuneena
nähdessään hänen todellakin saapuneen; sillä hän ei ollut mikään
tavallinen prinsessa. Hän ei ollut kuninkaan eikä keisarin, vaan
Söderissä asuvan nahkuri Lundholmin tytär; ja hän oli jäänyt leskeksi
eräästä kalmukkilaisesta diplomatista, joka täydellä oikeudella
kantoi prinssin arvonimeä, sillä hän oli äidin puolelta sukua
Bukharan khanille ja polveutui isänäidin puolelta suoraan alenevassa
polvessa Aasian Kaarle XII:sta, kuolemattomasta Djingis-Khanista.
Hän oli määrättömän rikas. Hänellä oli Turkestanissa erämaa, johon
kuului kalastusoikeus Araljärvessä, linna Kaukasiassa, palatsi avenue
Ruysdael'in varrella ja talo Tervahovinkadulla.

Tyynnyimme vähitellen. Seura oli pieni, mutta valittu. Kaksi tai kolme
suurta runoilijaa, muutamia suuria maalareja ja säveltäjiä, suuri
näyttelijä. Sitäpaitsi useita ministerejä ja lähettiläitä.

Kuljeskelin edestakaisin huoneissa, silloin tällöin haistellen
jättiläissuurta agapantusta, jonka kaunein naisista oli irroittanut
vyöltään ja antanut minulle salaisen liittoutumisen merkiksi. Mutta se
ei tuoksunut juuri miltään. Toisinaan tyhjensin hajamielisenä lasin
jotain alkoholipitoista juomaa.

Isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, kysyi minulta, mitä arvelin
murhamies Nordlundista. Vastasin, etten voinut hyväksyä hänen
menettelyään.

Prinsessa istui kullatulla pöydällä salongissa ja kertoi pikku
piirteitä oleskelustaan muutamissa Europan hoveissa. Tanskan kuningas
oli lasketellut hänelle sukkeluuksia. Walesin prinssi oli tarjonnut
hänelle kupin teetä. Hän mainitsi myös jotain prinsessa May of
Teck'istä. Hän kertoi näistä asioista koruttomasti ja tuttavallisesti,
eikä nähtävästi pannut niihin paljoakaan painoa. Naiset asettuivat
piiriin hänen ympärilleen ja kuuntelivat kostein silmin.

"Kuinka yksinkertainen ja ihastuttava hän onkaan", kuiskasivat nuoret
tytöt toisilleen. "Eipä juuri luulisi hänen olevan prinsessan."

Lähestyin naista, joka suuressa hyvyydessään oli antanut minulle
agapantuksen.

"Rouva", kuiskasin minä, "minä rakastan teitä."

"Niin, eikö totta", vastasi hän, "eikö hän ole ihastuttava?"

Tupakkahuoneessa istuivat runoilijat puhellen liikeasioista. Muuan
maalareista haaveili pianon ääressä. Näyttelijä seisoi keskellä
lattiaa, liikkumattomana kuin patsas.

Yht'äkkiä prinsessa hyppäsi kevyesti pöydältä ja sammutti sähkövalon.
Senjälkeen istuutui hän patjalle lattialle. Naiset kiljuivat
ihastuksesta ja leiriytyivät mustalaistapaan hänen ympärilleen. Hän
alkoi puhua kummituksista ja hengistä ja Jumalasta, vienolla ja
visertävällä äänellä, koruttomasti ja tuttavallisesti kuten äsken,
kun hän puhui Tanskan kuninkaasta. Maalari lakkasi haaveilemasta,
runoilijat tulivat tupakkahuoneesta kuin karhut pesästään, ja
isäntämme, ystävällinen kenraalikonsuli, vei minut syrjään ja kuiskasi:

"Nyt teidän on yritettävä pysyä totisena."

Nainen, joka verrattoman suloisella kädenliikkeellä oli irroittanut
vyöltään agapantuksen ja antanut minulle, lepäsi prinsessan jalkain
juuressa ja katseli häntä silmiin, kun hän puhui kummituksista ja
hengistä ja Jumalasta. Ja Marialla Betaniasta ei ollut niin autuas ilme
silmissään, kun hän lepäsi mestarin jalkain juuressa.

"Niin", sanoi eräs runoilijoista, "prinsessa on oikeassa kummituksia
on olemassa. Maalla, missä minä asun on meillä kummitus, joka on
puettu mustaan takkiin ja silinterihattuun. Se livahtaa usein ohitseni
hämärissä, kulkiessani porstuan poikki. Se pysytteleikse mieluummin
telefonin lähettyvillä."

Seuruetta värisytti hieman. Ilma tuntui viileältä.

"Emännöitsijänikin on sen nähnyt, ja palvelijattaret niinikään.
Emännöitsijä sanoo, että kummituksen nimi on Gavelius tai Gavell tai
jotain sentapaista. Kuitenkin tuntuu minusta hiukan ajattelemattomalta
kummituksien olemassaolosta, mikä on aivan eittämätöntä, päättää, että
on olemassa Jumala ja että sielu on kuolematon."

Prinsessa hymyili suopeasti, rakastettavasi uhaten sormellaan.

"Epäilijä", sanoi hän. "Ja te, jolla kuitenkin on kuudes aisti. Teillä
on se, älkää kieltäkö. Onpa se teillä herkempänä kuin useimmilla muilla
ihmisillä — muutoin ette olisi se runoilija, mikä olette."

Runoilija ei vastannut. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.

"Anteeksi, rouva prinsessa", tartuin minä kainosti puheeseen, "en tosin
omasta puolestani ole milloinkaan ollut tilaisuudessa näkemään mitään
kummitusta, mutta isoäitini on nähnyt lukemattomia. Melkein kaikki
vanhat naishenkilöt näkevät joukottain kummituksia. Ei siis voi päähäni
pälkähtää tahtoa kieltää niiden olemassaoloa. Mutta en ole milloinkaan
kuullut isoäitini puhuvan kuudennesta aistista. Mutta hän on tavannut
käsittää kummituksensa ainoastaan viiden tavallisen aistinsa avulla:
useimmiten näön avulla, sangen usein kuulon tai tunnon, harvemmin maun
tai haistin avulla. Luulen kerran jossain englantilaisessa novellissa
lukeneeni kummituksesta, joka oli vain ilkeä maku suussa. Mitä me siis
oikeastaan tekisimme kuudennella aistilla?"

"Olette ymmärtäneet asian vallan väärin", vastasi prinsessa jokseenkin
kylmästi ja ravisti kärsimättömästi päätään. "Kuudes aisti on ehkä
erehdyttävä nimi, myönnän — sitä ei ole nimittäin käsitettävä
samallaiseksi 'aistiksi' kuin nuo muut viisi eikä rinnastetuksi niiden
kanssa — ei, se on äärettömän paljon korkeampi sielunkyky. Tahtoisinpa
nimittää sitä synnynnäiseksi taipumukseksi yliaistilliseen, ylipäänsä
elämän ylevyyden tajuamiskyvyksi, kyvyksi ohjata alempia, ulkonaisia
aisteja niin, että näkee kumm — en tiedä mistä te olette saaneet tuon
naurettavan tavan nimittää henkiä kummituksiksi, sanotteko Jumalaakin
kummitukseksi — niin, että voi nähdä henkiä ja puhua niiden kanssa
ja ymmärtää niitä. Tätä kuudetta aistia ei oikeastaan ole kaikilla.
Alhaisilla luonteilla se on heikko, korkeammilla se on voimakas ja
herkkä. On tuleva aika, jolloin ihmistä arvioidaan, ei tosin hänen
näkemäinsä ja puhuttelemainsa kummituksien — henkien tarkoitan — luvun
mukaan, mutta niiden laadun mukaan."

"Ystävättärelläni", jatkoi prinsessa, melkein henkeään vetämättä,
"ystävättärelläni paroonitar von Ehrensteiss'illä Trapezuntissa, on
kuudes aisti erittäin korkealle kehittynyt. Hän keskusteli joku aika
sitten mieheni hengen kanssa. Mieheni ilmestyi hänelle unessa. Hänellä
oli paronittarelle ilmoitettavana erinomaisen tärkeä asia — en voi
kertoa mitä se koski, se oli vallan yksityistä. Miten olikaan — niin,
te tietysti luulette, että se oli uni, muitten unien kaltainen — mutta
jos panette merkille pienen yksityisseikan, jonka nyt haluan kertoa
teille, niin ette sitä kauempaa luule. Miehelläni — miehelläni oli
syntymämerkki — toisessa reidessä aivan polven yläpuolella. No niin
— tämän syntymämerkin, jota paroonitar Ehrensteiss _ei ehdottomasti_
milloinkaan ollut voinut nähdä todellisuudessa, ja jonka olemassaolosta
hänellä ei ollut aavistustakaan — tämän syntymämerkin hän näki selvään
unessa!"

Syntyi runsasmietteinen äänettömyys. Naiset istuivat kuin kirkossa.
Herrat tuijottivat totisina kynsiinsä tai paperosseistaan nouseviin
savupilviin. Minä haistelin agapantustani.



PELAAJAT


I

Ivan Glas istui pienen viinituvan ainoan akkunan luona ja tuijotti
suoraan ilmaan. Alkoi jo hämärtää, kellertävä hämärä levisi
ulkopuolella olevalle suurelle ihmistyhjälle torille. Ovi oli
selkoselällään, ja painostava ilma tulvehti huoneeseen täyttäen sen
kaikilla katujen ja torin mätähöyryillä, sillä päivä oli ollut kuuma.
Keskellä toria liikuskeli muutamia ihmisiä raitiovaunun ympärillä,
joka oli pysähtynyt, ja nyt hämärissä näytti heidän liikkeisiinsä
tulleen jotain harhailevaa ja epävarmaa Katukäytävällä akkunan alla
seisoi nuori mies Ja nuori nainen työläisluokasta suudellen toisiaan
silmät rakkauden ja oluen sumentamina. Ivan Glas katseli kaikkea tätä,
eikä kuitenkaan nähnyt sitä, sillä hän oli äkkiä tullut ajatelleeksi
kuolemaa.

Hänellä oli ollut kiireinen päivä. Vaikkakin kaikki hänen ystävänsä ja
myöskin se nainen, jota hän rakasti, olivat matkustaneet kaupungista,
pidättivät häntä liikeasiat kaupungissa keskellä sen hellettä ja
nokea ja pankkeja ja yhtiöitä. Hän oli syönyt päivällistä erään
liiketuttavansa kanssa, he olivat puhuneet osakkeista ja tehneet
parhaansa salatakseen mitä ajattelivat toistensa asemasta, ja vasta
sitten kun he olivat eronneet, oli hän tuntenut itsensä täysin
vapaaksi, mutta myöskin vasta silloin oikein yksinäiseksi. Sitten
oli hän etsinyt itselleen turvapaikan tässä bodegan akkunakomerossa
viinilasin ja paperossin ääressä. Mutta siellä, häntä ympäröivän
aution yksinäisyyden ja ulkona vallitsevan harmaankellertävän hämärän
herättämänä oli levottomuus äkkiä alkanut kiertää hänen sydänalassaan
ja hänestä oli tuntunut kuin olisi kuolema hiiviskellyt hänen
kintereillään. Paperossista, jota hän poltti, pisti häntä nenään joku
tuoksu entisajoilta, aromi, jonka hän tunsi entiseltä, niiltä ajoilta
jolloin hän ja maailma olivat olleet nuoria, se herätti muistoja
päivistä ja mielialoista, joiden havainnollisuus miltei kammoksutti
häntä, ja päällepäätteeksi hiipi mieleen aavistus, että hän oikeastaan
jo oli kuollut, että puuttui vain pieni muodollisuus... Ei, hän ei
voinut kunnollisesti selvitellä ajatuksiaan, ja ehkei se maksanutkaan
vaivaa.

Hän lähti uudelleen kuljeksimaan katuja pitkin. Oli liian aikaista
mennä kotiin, eikä häntä myöskään haluttanut syödä illallista.

Hän jäi seisomaan kadunkulmaan.

"Missähän kohtaloni nyt minua odottaneekaan?" kysyi hän itseltään. —
"Kuljenko oikeaan vai vasempaan?"

Hän laski liivinsä nappeja: oikea, vasen, oikea, vasen. Vasen tuli
tulokseksi, mutta hän läksi oikeaan.

"On jos jonkinlaisia koukkuja", sanoi hän itsekseen. "Ja välistä voi
petkuttaa kohtaloa."

"Muuten", ajatteli hän, "kuka tietää, onko nyt minun vuoroni..."

Hänellä oli ollut kerran ennenkin samanlaisia aavistuksia. Se oli
eräässä toveri juhlassa ulkoravintolassa monta vuotta sitten. Sillä
kertaa oli erään hänen ystävänsä vuoro, tämä putosi kuskipenkiltä
kotimatkalla, kun hän tahtoi ajaa kuskin asemasta, ja taittoi niskansa.
Gösta parka, hän kun oli niin iloinen ja hauska poika...

Äkkiä pysähtyi hän kuullessaan nimeään mainittavan: Ivan Glas!


II

Ääni tuli ylhäältä, parvekkeelta. No, hänhän seisoi klubin edustalla!
Oman klubinsa, jossa hän oli illallismestari. Hän nyökähytti päätään
miehelle parvekkeella ja astui sisään. Hän oli äkkiä unohtanut
levottomuutensa ja pahat aavistuksensa. Hän ei viihtynyt missään niin
hyvin kuin täällä. Tosin oli hänen huono onnensa pelipöydän ääressä
käynyt miltei sananparreksi, mutta se oli korvaukseksi tehnyt hänet
yleisesti suosituksi.

Hän astui parvekkeelle, tervehti kahta kolmea siellä istuvaa
sanomalehdenlukijaa, ja katsahti kadulle, missä lyhtyrivit juuri
syttyivät.

"Mitä uutta?" kysyi hän. "Onko iltalehdissä mitään erityistä?"

"Eipä juuri. Salisbury on pitänyt mainion päivällispuheen. Hän sanoo,
että sodan siunauksista on ollut suurin se, että Englannin nyt täytyy
hankkia suurempi armeija."

"Oliko hän selvä?" kysyi ääni huoneesta, mutta kukaan ei vastannut
mitään. Kysyjä oli muuan vanha herra, joka oli tunnettu omituisista
päähänpistoistaan.

"Pelataanko tänä iltana?" kysyi Glas.

"Kyllä, sisällä istuu muutamia nuorukaisia, muutamia uusia. Luulen,
että he petaavat pokeria. En oikeastaan tiedä, kuka heidät tuntee."

Glas kulki huoneen läpi. Pienessä punaisessa huoneessa istui neljä
pelaajaa pöydän ääressä. Yksi niistä oli vanha pankkiiri, jonka tukka
ja iho olivat yhtä valkoiset, ja joka aina laski viisi korttiaan
pöydälle, luotuaan niihin pikaisen silmäyksen. Hän teki sen, jottei
käden vapiseminen olisi ilmaissut, mitä kasvot salasivat. Hän oli hyvin
rikas, mutta oli kovin pahoillaan jos hävisi. Muut kolme olivat nuoria
miehiä. Glas oli juonut heidän kanssaan veljenmaljat, senvuoksi, että
oli illallismestari, mutta hän tuskin tunsi heitä. Tämä seikka teki
hänet erityisen halukkaaksi ottamaan osaa peliin. Hän ei kernaasti
pelannut ystäviensä kanssa. Hän pelasi mielellään hiukan korkeata
peliä, eikä ollut oikein hauskaa istua ja voittaa rahasummia hyviltä
ystäviltään. Ja koska hän miltei aina hävisi, tunsi hän itsensä kerta
kerralta yhä varmemmaksi siitä, että nyt on vihdoinkin oleva hänen
vuoronsa voittaa.

Hänen tunnetun huono-onnisuutensa vuoksi ottivat nuoret miehet hänet
sydämellisesti vastaan ja vanhan pankkiirinkin silmissä välähti suopea
loiste, kun Glas yhtyi peliin.

Hän tappasi, kuten tavallisesti. Mutta hän ei ollut millänsäkään.

"On tavallisesti hyvä, että on huono onni alussa", ajatteli hän.

Muut tappasivat myöskin. Vain yksi voitti. Se oli aivan nuori mies,
hyvin kaunis ja hyvin kalpea, moitteettoman säännöllisin kasvonpiirtein
kuin panoptikonin vahakuva. Hän voitti herkeämättä. Pitkät silmäripset
eivät hetkeksikään kohonneet. Silmät olivat puoliummessa, vain kapeasta
raosta tunkihe katse kortteihin ja alituisesti kasvavaan läjään
pelimerkkejä, setelejä, kultarahoja, joka kokoontui hänen eteensä.
Sillä kaikki virtasi hänen luokseen. Hänen hallussaan olivat jo kaikki
merkit, muiden täytyi ostaa häneltä, kun he tarvitsivat. Glas tutki
hänen kasvojaan: eikö sellainen onni herättänyt hänessä pelkoa tai
'häpeää. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin nukkuvan. Vain
yhden ainoan kerran kun hän hajamielisyydessä otti käteensä kultarahan
ja katseli sitä, välähti hyvin kankean hymyilyn varjo hänen liian
punaisilla huulillaan, ja hän näytti sillä hetkellä herttarouvalta.

Oltiin aivan hiljaa pelipöydän ääressä. Vanha pankkiiri ei enää
ottanut osaa peliin: hän istui käsivarret ristissä ja kasvot ja
koko mies olivat kuin kutistuneet kokoon. Mutta silmissä eli vielä,
ja ne tirkistelivät ilkkuen Glas'iin kun eräs toinen pelaajista,
synkännäköinen mies, jolla oli Kasper-profili, nousi ja poistui
käytävään päin. Glas ymmärsi, mitä silmät puhuivat: mies, jolla oli
Kasper-profili, läksi neuvottelemaan vahtimestarin kanssa, joka oli
kapitalisti.

Glas oli ainoa, joka vielä piti puoliaan vahakasvoja vastaan, ja
hänen rohkeuttaan piti yllä se, että toiset olivat hävinneet enemmän
kuin hän, ja että hän viime minuutteina todellakin oli voittanut
takaisin osan tappiostaan. Hänellä oli kaksi kertaa peräkkäin ollut
neljä rouvaa, ja kas, nyt ne tulivat kolmannen kerran kaikki neljä!
Hän voitti. Hän voitti vielä kerran. Hänen läjänsä kasvoi: toisen
luota vaelsivat setelit ja kultarahat pöydän poikki hänen luokseen.
Vahakasvot pysyivät yhtä liikkumattomina, tuo jäykkä hymyily toistui
vain hiukan useimmin ja jäi viimein vakinaiseksi hänen huulilleen.

"Hän on nähtävästi rikas poika", sanoi Glas itsekseen. "Miksen
voittaisi minäkin kerran, ja rahat ovat minulle yhtä tarpeen kuin
hänelle. - Mutta mitä tämä on! Neljä rouvaa nyt taas..."

"En ole milloinkaan nähnyt näin kummallista peliä", sanoi hän
levittäessään kortit pöydälle ja siirtäessään voiton luokseen.

Pelipöydän ympärille oli kokoontunut katselijoita. Kaikilta tahoilta
tuijotti apoauki olevia silmiä noihin neljään rouvaan, jotka mistään
välittämättä haistelivat stiliserattuja kukkiaan. Vahakasvoinen mies
vastasi jäykästi heidän jäykkiin hymyilyihinsä.

"Niin", virkkoi hän viimein, "poker on hyvin omituista peliä".

"Onko se oikeastaan järkipeliä", ihmetteli eräs katselijoista, "vai
onko se uhkapeliä?"

Vanha pankkiiri vastasi:

"Se on järkipeliä, jos voittaa, mutta kun tappaa, on se pelkkää
uhkapeliä."

Vahakasvot nyökkäsivät myöntäen.

Pöytä oli tyhjänä hänen edessään. Hän oli menettänyt kaiken voittonsa.

Hän katsoi kelloaan.

"Kello ei ole vielä kahtatoista", sanoi hän. "Onko teillä mitään sitä
vastaan, että jatkamme vielä puolisentuntia?"

Hänen äänensä oli hiukan käheä.

"Hän unohtaa, että olemme sinät", ajatteli Glas. "Hän on siis kuitenkin
ollut jännityksissä."

Glas tahtoi oikeastaan kernaimmin lopettaa. Hän ei halunnut menettää
voittoaan, eikä myöskään halunnut voittaa lisää. Kaikella piti olla
määränsä. Mutta eihän käynyt päinsä kieltää vastapelaajalta tilaisuutta
voittaa takaisin. Hän kätki huonosti selvän ja tarkoitetun haukotuksen
ja alkoi uudelleen pelin. Kun hän otti korttinsa, oli hänellä jälleen
neljä rouvaa. Häntä värisytti. Hänet valtasi äkillinen varmuus siitä,
että nainen, jota hän rakasti, petti häntä tänä hetkenä, koska hänellä
ensi kerran elämässään oli pelionnea ja niin luonnoton onni. Mutta
tämän uutuus oli täydellisesti lumonnut hänet, ja vaikkakin hän oli
näkevinään rakastamansa naisen toisen sylissä, ja vaikkakin tämä näky
oli viiltävän ja myrkyllisen selvä kuin herttarouvan ja patasotamiehen
näkeminen pöydän vihreällä veralla, ei hän hetkeksikään kadottanut
peliä näkyvistään; ainoatakaan etua, pienintäkään ei hän jättänyt
käyttämättä, menestys teroitti hänen katseensa, hän pelasi mielestään
varsin nerokkaasti, ja hän voitti lakkaamatta. Ja hän tulistui vasten
tahtoaan nähdessään kaikki ne rahat, jotka toinen väsymättä otti esiin
lompakostaan ja kukkarostaan, setelejä ja kultaa, setelejä ja kultaa,
ja jotka hän veltolla kädenliikkeellä työnsi pöydän poikki hänelle.
Hän ei ollut milloinkaan ajatellut, että niin suuret summat saattoivat
olla kysymyksessä. Hän muisti liikeasioitaan. Hänellä oli suuri joukko
kaivos-osakkeita eräässä pankissa, ja muutaman viikon päästä, kun laina
lankesi maksettavaksi, olisi hänen ehkä pakko myydä ne polkuhintaan.
Näiden rahojen avulla voisi hän pitää ne, saisi aikaa, välttäisi
tappioita, tekisi hyviä kauppoja... Neljä rouvaa!

Se oli viimeinen kerta. Vahakuva häntä vastapäätä kokosi vielä kerran
kortit, kuin aikeissa jakaa, mutta pudotti ne jälleen pöydälle.
Huoneessa oli kuolonhiljaista. Hän ei kohottanut silmäluomiaan, ja
hänen kasvonsa olivat nukkuvan, kun Glas hitaasti pisti setelit
lompakkoonsa, kokosi kultarahat ja pisti ne housuntaskuun.

Vaitiolo tuntui painostavalta.

"Ulkona on varmaan satanut", arveli Glas.

"Niin", sanoi hänen vastapelaajansa, "luulen että on satanut."


III

Ivan Glas oli tuskin ehtinyt kadulle, ennenkuin tuska valtasi hänet
jälleen. "Olisinpa vain kotona", ajatteli hän, "kunpa yö olisi lopussa!"

Hän katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hänestä tuntui epäillyttävältä,
että muuan mies kulki toisella puolen katua samaan suuntaan kuin hän
ja yhtä nopeaan. Hän kiiruhti päästäkseen kulman ohi, vaikkakin hänen
siten täytyi tehdä mutka.

Hän kulki nopeasti, ja oli melkein porttinsa kohdalla, kun hän näki
saman varjon, jota hän äsken oli koettanut välttää, astuvan esiin
pimeydestä ja tulevan suoraan häntä kohti. Hän väistyi taaksepäin
seinää vastaan, sillä kuolemankauhu oli täyttänyt hänen sydämensä.
Mutta kun toinen tuli lyhdyn valoon, näki hän, että se oli pelaaja,
jonka, rahat hän oli voittanut. Ja hän näki muutakin, hän näki yhdellä
ainoalla silmäyksellä, että toisen tuska oli suurempi kuin hänen
omansa: ja hän tyyntyi äkkiä.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Glas.

Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän uudelleen:

"Mitä te tahdotte minusta? Oletteko sairas?"

Hän oli vuorostaan unohtanut, että he olivat sinät.

Toinen liikutti huuliaan, aivankuin olisi tahtonut vastata, mutta hän
ei vastannut ja äkisti niinkuin oli tullutkin pimeydestä, katosi hän ja
pysyi poissa.

Ivan Glas tunsi jäätävää tyyneyttä astuessaan sisään portistaan ja
noustessaan portaita ylös. Hän ymmärsi kaikki. Toiselle merkitsi tappio
jotakin kauheata. Hän oli ehkä varas. Rahat, joilla hän oli pelannut,
eivät olleet hänen omiaan. Niin, hän oli varmasti varas.

Olisiko hänen pitänyt antaa ne hänelle takaisin? Tyhmyyksiä. Hän oli
voittanut ne rehellisessä pelissä ja hän aikoi pitää ne. Hän tarvitsi
niitä. Hän oli tottunut ajatukseen, että ne olivat hänen, eikä hän
voinut olla ilman niitä. Kuinka kävisi hänen osakkeidensa, hänen
pankkilainansa, kaikkien hänen liikeasioittensa?

Ihme, ettei hän heti ollut huomannut, että tuo inhoittava ihminen oli
varas.

Hän käveli edestakaisin huoneessaan. Hänen kellonsa oli seisahtanut,
mutta kun hän meni akkunan luo, näki hän tähdistä, että kello oli
lähemmäs kaksi. Plejadien jalokivikoriste kimalteli korkealla idässä
ja tuolla savupiipun päällä tuikki Aldebaran himmeästi, punaisena kuin
lyhty sumuisessa kujassa. Hän haukotteli pitkään, tuska oli kadonnut,
ja hän ajatteli tulevaisuutta riisuutuessaan. Hän ei enää milloinkaan
pelaisi, hän tekisi onnistuneita kauppoja, rikastuisi, hän tiesi sen,
hän tunsi sen nahassaan. Ja hän, jota hän rakasti — tyhmä sana tuo
rakastaa! — jos hän pettikin häntä, niin entä sitten? Maailma on täynnä
naisia, ja kun on vaan rahaa ‒ ‒ ‒

Huoneuston kaikkien avattujen ovien läpi tunkeutui keittiön vesijohdon
vuotavan raanan loriseva ääni. Ja ajatellen Maecenasta, joka oli niin
rikas, ettei voinut nukkua kuulematta suihkukaivon lirinää, kääriytyi
hän peitteeseensä ja nukkui levollisena.



BLOM


Häikäisevän kirkkaana elokuun aamuna täsmälleen kello kahdeksan
aukenivat Långholmenin portit kolmelle laitoksen hoidokkaalle, jotka
siellä olivat eri syistä viettäneet eri pitkiä aikajaksoja, tarkoin
sovitettuja heidän lainalaisen yhteiskunnan kanssa teossa osoittamansa
erimielisyyden suuruuden ja laadun mukaan. He eivät tunteneet
toisiaan, yhteiset onnettomat kohtalot eivät heissä olleet herättäneet
veljeytymisen tunnetta, eivätkä he sanoneet toiselleen hyvää huomenta
eikä hyvästiä.

Hän, joka tuli ensin, oli lyhyenläntä mies, jolla oli härän otsa ja
paksut ranteet. Hän oli pimeänä iltana karannut erään vanhan työmiehen
kimppuun, josta hän ei pitänyt, lyönyt hänen suustaan muutamia hampaita
ja potkaissut häntä rintaan, niin että hän yski verta muutaman päivän.
Hän oli saanut kuukauden pahoinpitelystä, josta oli lievät seuraukset,
ja lähti kiireesti lähimpään anniskeluun.

Hänen jälkeensä tuli mies, joka oli pankkiyhtiö-nimiseltä
personattomalta olennolta petkuttanut keskinkertaisen rahasumman. Ne
kolme kuukautta, jotka hän oli viettänyt ulkosalla käymättä, eivät
suurestikaan olleet kaventaneet hänen verevää punssi-ihoaan. Hän
oli puettu sopivaan tummansiniseen valkojuovikkaaseen kesäpukuun,
jaloissa hänellä oli uudet keltaiset kengät, kädessä hänellä oli pieni,
siro laukku, samanvärinen kuin kengätkin, ja hän muistutti eniten
kauppamatkustajaa, joka hiljalleen vihellellen tulee hotellista. Hän ei
kuitenkaan vihellellyt, vaan nousi kuomuvaunuihin, joissa mustapukuinen
nainen kalpein ja suruisin kasvoin häntä odotti, heitti osoitteen
ajurille ja katosi tomupilveen.

Viimeisenä tuli entinen räätälintyöntekijä Blom, Oskar Valdemar
Napoleon. Hänen kasvojensa väri oli enemmän harmaaseen vivahtava, sillä
hän oli saanut yhdeksällä kuukaudella sovittaa kyltiksi ripustetun
takin varkauden — hän oli nimittäin toiskertalainen. Oikeassa
povitaskussaan oli hänellä, paitsi papinkirjaa vähemmän imartelevine
muistiinpanoineen, kahdeksankymmenen kruunun suuruinen summa pistettynä
siniseen kuoreen yhdessä vankilanjohtajan antaman todistuksen kera
Långholmenilla osoitetusta hyvästä käytöksestä.

Se ei ollut paljon yhdeksän kuukauden työn tulokseksi, vaikka
olihan hänellä saman ajan myös ollut vapaa elanto. Hänelle se
kuitenkin oli suuri summa, ja se olikin antanut aihetta moniin
tulevaisuuden-suunnitelmiin, joista useimmat perustautuivat selviin
mahdottomuuksiin, useisiin unelmiin uudesta elämästä, onnesta ja
hyvinvoinnista ja yleisestä kunnioituksesta etenkin näinä viime
viikkoina, jolloin hän katsoen kohta koittavaan vapauteen oli säästynyt
nöyryyttävästä hiusten ajelemisesta ja tuntenut kunnioituksen omaa
ihmisarvoaan kohtaan itävän uudelleen ja kasvavan kilpaa parran kanssa
ylähuulessa ja leuvassa. Mutta nyt kun hän todellakin oli vapaa ja
tunsi kesäaamun vilpoisan ja leyhkeän tuulen hivelevän ohimoitaan
ja kuuli suurten puiden huminan, väistyivät nämät suunnitelmat
kuin itsestään hiukan taka-alalle, tietysti vaan toistaiseksi,
vain muutamiksi tunneiksi, tai ehkä päiväksi, ja yksi ainoa suuri
onnentunne heräsi hänessä ja verhosi hänet kuin huumaus. Hän oli
myöskin hyvin nälissään, sillä hän oli tänä aamuna tuskin koskenut
Långholmenin ruokaan ja ajatteli kaipauksella ja mielihyvällä muuatta
Brännkyrka-kadun varrella olevaa pientä ruokatarjoilua, jonka hän
vanhastaan tunsi, ja suurta pihvipaistia sipulineen ja yhtä tai ehkä
kahta pulloa olutta — niin, olutta!

Långholmenin sillalla seisoskeli muuan vapaa vanginvartija ja onki
särkiä pienillä saframipalloilla. Blom pysähtyi ja katseli nojaten
käsivarsiaan sillankaiteeseen; häntä huvitti olla olevinaan niinkuin
ei hänellä olisi kiirettä. Tuolla alhaalla tyynen veden rehevässä
vehreydessä, varjossa sillan alla, uiskenteli suuria punasilmäisiä
särkiä edestakaisin vanginvartijan saframipallon ympärillä, nykäsivät
sitä hiukan, kääntyivät epäillen ympäri ja palasivat jälleen; silloin
tällöin tuli joku sorva, jolla oli punaset evät ja kultaselkä, kauniita
kaloja, vaikka hiukan savenmakuisia, ja joskus välähti myöskin
lahnanpasurin leveä hopeakylki. Molemmin puolin kapeata Långholmenin
salmeketta kastelivat suuret tuuhealehväiset raidat lehtiään vedessä,
ja kaislikko huojui hiljaa aamutuulessa. Ja taustalla, etäällä olivat
Tukholman kirkot ja tornit sinertävässä autereessa, kuin terävällä
neulalla piirrettyinä.

— Niin — sanoi Blom vartijalle — nyt sitä on jälleen alettava elää.

— Niin, onneksi olkoon Blom, vastasi vartija siirtämättä katsettaan
kohosta, joka juuri painui vedenpinnan alle — kala nyki, mutta kävi
vaan saframipalloon ja jätti koukun omaan arvoonsa.

Höyrypursi tuli poristen sillan alitse, matkalla kaupunkiin päin, ja
laski lähimpään laituriin. Blom tunsi hetkellisen kiusauksen seurata
sen mukana, mutta palasi heti ensimäiseen tuumaansa, Brännkyrka-kadun
varrella olevaan ruokapaikkaan, pihvipaistiin, sipuliin ja olueeseen,
sanoi hyvästi vartijalle ja alkoi kulkea Långholmenin-katua. Vanhastaan
hän tunsi itsensä enin kotiutuneeksi tällä Söderin ulkolaidalla,
Skinnarvikin vuorien, Liljeholmin-sillan ja Långholmenin välillä.

       *       *       *       *       *

Kun Blom ravittuna ja tyytyväisenä tuli ruokapaikastaan, oli hänen
ensimäisenä toimenpiteenään ostaa itselleen uusi musta huopahattu,
sillä vanha vivahti liian paljon keltasenruskeaan, ja hän oli
kerran kuullut, että hatusta herrasmiehen tuntee. Senjälkeen meni
hän lähimpään parturiin Homin-kadun varrella ja ajatti parransängen
leuvalta ja osittain poskilta, mutta säilytti, paitsi viiksiä
luonnollisesti, pienen poskiparran kummallakin korvallisella.
Senjälkeen meni hän vinosti kadun poikki rihkamapuotiin, mistä hän
palasi puettuna puhtaaseen valkoiseen kaulukseen, siniraitaiseen
rintamukseen ja heleään vaaleansiniseen kaularusettiin. Kuljettuaan
katua muutaman askeleen edelleen, pysähtyi hän erään valokuvaajan
näytelaatikon eteen ja peilaili itseään lasista. Hän miltei
tuli liikutetuksi nähdessään muutoksen joka hänen ulkonäössään
oli tapahtunut. Ja kun hän nauhanmuotoisessa luiskaleesta,
joka hauskasti kiemurteli palvelustyttöjen, ompelijattarien,
pelastusarmeijansotilaiden, asevelvollisten ja liperiniekan papin
valokuvien välissä, luki, että hän saisi puolentusinaa valokuvia
käyntikortti-kokoa 2:50:llä, tunsi hän vastustamatonta halua mennä
valokuvauttamaan itsensä. Osaksi oli hänellä tänään merkkipäivä,
niin että kuvasta, jonka hän ottaisi, voisi tulla muisto elinajaksi,
osaksi oli hänellä myöskin synkkä aavistus, jota hän kuitenkin koetti
häätää mielestään, aavistus siitä, että ehkä kuluisi aikoja ennenkuin
hän uudelleen olisi asussa, joka olisi yhtä arvokas ikuistettavaksi.
Hän oli usean kerran ennenkin ollut valokuvaajalla, ja muisteli
mielihyvällä sitä mieluista tunnetta joka hänellä oli ollut nähdessään
minänsä niin sanoakseen jalostetussa muodossa, takki tahrattomana
ja iho ilman häiritseviä epätasaisuuksia, sileäksi kammattuna ja
kasvoilla arvokas ja miellyttävä ilme. Hän kiipesi valokuvaajan
luo suki huolellisesti hiuksensa peilin edessä ja istuutui jääden
liikkumattomaksi kädet polvilla kameran eteen.

— Tuliko siitä hyvä? kysyi hän istumisen loputtua.

— Herra tulee näyttämään pankinjohtajalta, vastasi valokuvaaja
katsahdettuaan levyyn.

Seisoessaan jälleen kadulla, tunsi hän hyvien aikomusten kutsuvan
voimakkaammin ja selvemmin kuin ennen. Hänen oli mentävä alas
kaupungille, haettava käsiinsä pari jumalaapelkäävää hyväntahtoista
henkilöä, joista vankilanjohtaja ja pastori olivat antaneet hänelle
tiedon, etsittävä työtä ja hankittava halpa asunto. Mutta oli aikaista
vielä, kellosepän kello tuolla kulmassa ei vielä ollut täyttä
kymmentäkään, aurinko paistoi niin sydäntäliikuttavasti siniseltä
taivaalta, ja ilma oli leyheä ja tyyni. Saattoihan hän ottaa hiukan
aikaa eteensä, saattoihan hän lähteä hetkeksi Liljeholmille päin, ulos
metsään.

Niin, metsä! Sitä hän oli monasti ajatellut istuessaan tuolla ristikon
takana häkissä.

Blom oli kasvanut eräässä torpassa metsänrinteellä, puoli penikulmaa
Tukholmasta etelään. Kun hän oli käynyt rippikoulun, pantiin hänet
oppiin eteläisessä kaupunginosassa asuvan uskovaisen räätälin luo.
Räätäli oli baptisti, Blomista tuli myöskin baptisti ja hän kastatti
itsensä uudelleen. Mutta kun hän sitten tuli toisen räätälin luo,
joka kuului valtiokirkkoon ja ahkerasti käytti väärin perkeleen
nimeä, haihtui uusi usko vähitellen. Hän sai uusia tuttavuuksia, ja
hänestä tuli vanhanpuoleisen palvelustytön sulhanen. Palvelustytöllä,
Teklalla, oli säästö pankkikirja ja hän antoi Blomille rahoja. Täten
tottui Blom huvittelemaan, ei paljon, mutta kuitenkin enemmän kuin
on köyhille ihmisille terveellistä. Kauniina kesäiltoina istui hän
usein Mosebackenilla tai Strömparterrenissa juoden punssia, joskus
morsiamensa seurassa, mutta toisinaan myöskin pienen tummatukkaisen
ompelijattaren kanssa, johon hän oli tutustunut Teklan luona eräänä
iltapäivänä, jolloin tällä oli kahvikestit palvelijattarien huoneessa.
Hänen nimensä oli Edit, hänellä oli tuuhea tumma tukka ja hyvin
punainen suu. Hän kulki pitkät ajat työtönnä, mutta ymmärsi kuitenkin
aina tulla toimeen. Blom toivoi usein, että Teklan uskollinen rakkaus
häneen yhdessä tämän säästöpankkikirjan kanssa voisi jonkun noitatempun
avulla siirtyä Editille. Mutta Editin sydän oli vaihtelevainen, eikä
siihen koskaan voinut luottaa ja säästöpankkikirja oli ja pysyi Teklan
omana. No, asiain näinkin ollen hän kuitenkin kaikissa tapauksissa
huvittelihe sekä toisen rahoilla että toisen punaisella suulla.

Mutta sitten tuli loppu. Räätäli, jonka luona hän oli ollut työssä,
teki vararikon ja Blom jäi työttömäksi. Tekla lupasi auttaa häntä ja
otti rahoja pankista; hänen piti saada lainaksi kolmekymmentä kruunua,
kunnes hän saisi työtä. Sinä iltana, jolloin hänen piti saada rahat,
pakotti Tekla hänen jäämään luokseen kauemmaksi kuin hänellä oli
halua. Ja kun hän vihdoinkin oli poislähdössä ja vain odotteli rahoja,
puhkesi rajuilma. Tekla oli sitä raivokkaampi, kun hänen täytyi puhua
hyvin hiljaa, pelosta herättää herrasväkensä. Edit oli käynyt Teklan
luona iltapäivällä, he olivat riitaantuneet jostakin, ja Edit oli
kertonut kaikki tyyni hänen ja Blomin väleistä, kiusotellakseen ja
kerskuakseen. Mutta Tekla ei ollut sellainen ihminen, joka antoi jonkun
pitää itseään pilkkana! Ja hän kutsui Blomia siaksi ja moneksi muuksi,
ja huiskutti noita kolmea kymppiä tämän nenän edessä ja selitti, ettei
Blom milloinkaan enää saisi äyriäkään häneltä. Silloin sieppasi Blom ne
ripeästi käsiinsä ja lähti tiehensä. Hän tiesi, ettei Tekla uskaltaisi
nostaa melua yöllä, herrasväkihän voisi herätä.

Mutta seuraavana päivänä ilmiantoi hän Blomin varkaudesta poliisille.
Blom kielsi ensin, mutta tunnusti sitten ja kertoi asiankulun.
Asianomistajan kertomus asiasta oli kuitenkin aivan toisenlainen; nuo
kolmekymmentä kruunua olivat olleet pöydällä, Blom oli ottanut ne hänen
näkemättään, eikä hän ollut milloinkaan luvannut niitä Blomille. Ainoa
seikka, joka selvästi kävi ilmi jutussa, oli se, että Blom oli ottanut
rahat.

Siinä oli ensikerta.

Sitten oli hän elänyt miten sattui — ollut väliin työssä ja väliin
nähnyt nälkää ja kerjännyt, kunnes eräänä iltana hänen päähänsä
pälkähti varastaa takki Itäisen Pitkänkadun varrella välttyäkseen
joutumasta Svartsjön vaivaishuoneeseen.

Hän oli tullut Liljeholmin sillalle. Maitorattaita kulki täristen ja
takkukarvaiset maalais-hevoset kiskoivat vaivaloisesti nappularattaita
jyrkkää rantatörmää ylös. Sadoista tehtaanpiipuista Årsta-lahden
rantamilla nousivat savut hiljaa ja pilarisuorina kohti korkeutta
kuin Herralle otollisesta uhrista. Pitkin rautatie-pengertä syöksyi
eteläinen pikajuna ravintolavaunu täynnä murkinoivia matkustajia,
joilla oli anjoviksia kahvelien kärjessä. Mutta rannan ja sillan
välisessä poukamassa uiskenteli ankkaperhe. Muutamat ankoista olivat
valkoisia, toisilla oli täpliä muistoina villihanhen puvusta, ja
keskellä parvea seisoi koirasankka vedessä kelluvalla lankulla ja
nukkui seisten yhdellä jalalla pää siiven alla.

Blom otti taskustaan korpun, jonka hän oli ottanut mukaansa
ruokapaikasta Brännkyrka-kadun varrelta, murensi sen ja heitti
muruset ankoille. Kohta syntyi eloa parvessa, koiras-ankkakin nosti
päätään ja aukasi toista silmäänsä, mutta painoi sen jälleen umpeen.
Se oli aivan valkoinen, niin että Blomin mieleen muistuivat kamalat
tyhjät marmorisilmät, jotka hän oli nähnyt Kansallismuseossa eräänä
sunnuntaina monta vuotta sitten. Toiset kiistelivät korpunmuruista.
Muuan oli pyydystänyt palasen, joka oli liian suuri, se kastoi sitä
veteen kerran toisensa jälkeen liottaakseen ja murentaakseen sen;
sillävälin seurasi toinen herkeämättä valppain silmin kaikkia sen
liikkeitä, ja kun korpun palanen viimein luiskahti sen nokan ohi, niin
toinen oli heti valmiina sieppaamaan sen. Siitä ei syntynyt mitään
tappelua; ensimäinen tyytyi vuorostaan seuraamaan toista ja vaanimaan
tilaisuutta saada takaisin mitä oli menettänyt.

Blom nauroi ääneen ihastuksesta.

— Niin, se on oikein, ajatteli hän, kellä on jotain, hänen on
vartioitava omaansa, muuten tulee joku muu ja vie sen...

Ja hänestä tuntui miltei lohdulliselta nähdä tuon valkoisen, viattoman
eläimen rangaistuksetta ja aivan luonnollisesti tekevän teon, jota
ihmisten kielellä kutsutaan varkaudeksi, ja jonka vuoksi hän oli saanut
niin paljon kärsiä.

Maaltapäin ui täplikäs ankka korpunmurusten houkuttelemana, jälessään
parvi harmaanruskeita, untuvakarvaisia poikasia, joilla oli pienet,
helmikirkkaat, mustat rotansilmät. Pari pientä tyttöstä kirjat käsissä,
kouluun menossa, pysähtyi ja katseli niitä ihastuneina ja ihmetellen. —
"Katsohan, ovatkohan ne rottia?" — "Eivät ole, etkö näe, että ne ovat
lintuja?" — "Ajatteles, etteivät ne pelkää vettä!"

— Ne ovat ankanpoikasia, ilmoitti Blom. Ja hän lisäsi opettavaisella
äänellä:

— Ne ovat luodut vedessä olemaan. Ei ole sen ihmeellisempää että ne
ovat vedessä, kuin että kalat uivat.

— Ihmeellistä! virkkoi suurempi tyttö.

Ja he juoksivat hypähdellen tiehensä.

Blom muisti sadun, jonka hän oli joskus koulukirjasta lukenut. Siinä
kerrottiin rumasta ankanpoikasesta Joka muuttui joutseneksi. Hän
etsi sopivaa sadun sovitusta itseensä ja löysi osittaisen sellaisen
siinä muutoksessa, mikä hänessä äsken oli tapahtunut parturissa ja
rihkamakaupassa, mutta se ei tuntunut hänestä täysin tyydyttävältä, ja
hän mutisi itsekseen, jatkaessaan matkaa sillan yli:

— Odottakaahan, niin saatte nähdä. Odottakaahan vaan...

Oli hyvin lämmin, ja kun hän pääsi sillan toiselle puolelle, missä
nokkoset ja takkiaiset kasvoivat tomusta harmaina tien vierellä,
niin riisui hän takin yltään, pujotti kepin sakaran ripustimeen,
heitti kepin olalleen ja asteli Liljeholmin tietä viheltäen iloista
laulunpätkää.

Kappaleen matkaa hänen edellään kulki nuori nainen mytty kädessä ja
Blom kiiruhti askeleitaan nähdäkseen miltä nainen näytti edestäpäin.
Ja kun Blom pääsi häntä lähemmäksi, hänen sydämensä miltei lakkasi
tykyttämästä, sillä hänestä nainen näytti Editiltä. Samassa kääntyi
nainen.

— Ei, mutta kas, sehän on Valdemar!

Kun ensi hämmästyksen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan, hymyili
hän ystävällisesti eikä Blomin näkeminen tuntunut olevan hänelle
vastenmielistä. Hän oli menossa erään tuttavan luo, joka asui vähän
etäämpänä, ja he lähtivät yhtä matkaa. Blomin mielestä Edit oli
muuttunut, hän oli käynyt täyteläisemmäksi kuin ennen ja iho oli
tullut punaisemmaksi, aivankuin paljosta oluenjuonnista. Edit kysyi,
missä hän oli ollut kaiken tuon pitkän ajan, jona he eivät olleet
nähneet toisiaan. Blom tunsi jonkunlaista tyydytystä siitä, ettei
Edit nähtävästi tiennyt mitään hänen "toisesta kerrastaan" ja hän
keksi jonkun jutun pitkällisestä taudista ja jonkunaikaa kestäneestä
työskentelystä erään Södertäljen räätälin luona.

Edit rupatteli herkeämättä. Hän kertoi yhteisistä tuttavista ja
valitteli kärsimiään vääryyksiä. Tekla oli ollut häntä kohtaan pahin
kaikista. Mutta nyt Tekla oli naimisissa erään puhdistuslaitoksen
työmiehen kanssa, tämä oli jo juonut hänen rahansa ja löi häntä joka
päivä; ja se oli parahiksi hänelle. Hän kertoi myös joukon asioita
itsestään, mutta tavalla, joka tuskin herätti luottamusta.

Blom antoi hänen puhua, eikä puhunut itse paljoa. Hän ajatteli
yksinäisyydessä viettämiänsä yhdeksää kuukautta.

Hän veti Editiä hiljaa käsivarresta ja vei hänet metsään johtavalle
polulle, ja Edit vaikeni kesken puheitaan ja seurasi häntä sanaakaan
sanomatta. Polku johti metsänpimentoon pensasaidan luo, joka ympäröitsi
yksityistä puutarhaa, mistä muutamat suuret hopeahaavat kohottivat
ilmoille korkeat ja laajat latvalehvänsä. Toisellapuolen kohosi
kuusikkorinne sammalineen ja sananjalkoineen ja tummine viidakkoineen.

Kuusenlatvojen yli purjehti hiljalleen valkea suvipilvi.

       *       *       *       *       *

Blom heräsi siihen, että suuri sadepisara raskaasti putosi hänen
oikealle silmäluomelleen. Hän kohoutui puoliksi istumaan ja hieroi
silmiään — oliko hän nukkunut? Hän oli yksin, ja satoi. Ei vielä
satanut rankasti, vain ensimäiset suuret pisarat putoilivat. Mutta
hänen yläpuolellaan oli musta pilvi...

Missä oli Edit!

Hän oli jättänyt takkinsa ja keppinsä kappaleen matkaa syrjään; hän
nousi ja puki takin ylleen. Yhtäkkiä heräsi hänessä ilkeä ajatus, ja
hän koitti äkisti povitaskuaan.

Se oli tyhjä. Sininen kuori oli poissa — kuori, missä rahat ja
vankilanjohtajan suositukset olivat olleet.

Hänen kurkkuansa kouristi ja hengitys tuntui raskaalta.

Äkkinäinen tuulenvihuri työntyi valkean salaman tavoin hopeahaapojen
lehvien lävitse, Ja raivoisa sadekuuro pieksi häntä kasvoihin.



KIINALAINEN


Heräsin yöllä enkä voinut nukkua uudelleen. Huoneessa ei ollut pimeä
eikä valoisa, sillä oli kesäyö. Maidontapaisia valojuovia yhtyi
varjojen kelmeään harmaaseen tuhkaan. Valo kimalteli pilkkuina ja
säkeninä ja kapeina viivoina seinällä olevassa kuvastimessa ja katosta
riippuvan lampun kolmisärmäisissä messinkitangoissa. Akkuna oli auki.
Kadulta kuului ääniä ja tukahutettua naurua. Sälekaihtimen ripojen
lomitse, jotka päivällä olivat vihreät, mutta nyt olivat mustanharmaat,
loisti punanen tähti. Arvelin, että sen täytyi olla Mars. On olemassa
useita punasia tähtiä, mutta taivas ei ollut kyllin pimeä, jotta
kiintotähti olisi voinut niin kirkkaasti loistaa, ja kiertotähtien
joukossa ei ollut muuta arvattavana kuin Mars.

Makasin käännellen vanhoja ajatuksia ja muistoja, joista toiset olivat
surullisia, useimmat vallan kaikkea järkeä vailla. Korvaani soi sävel,
jota inhoan, ja minä ajattelin:

— Meidän tahdostamme ei nähtävästi riipu, mitkä sävelet kohoavat
sieluumme, tai kohoaako niitä ollenkaan. Myöskään ei minun tahdostani
riipu, mikä ajatus mieleeni tulee, tai tuleeko ainoatakaan. Ja
tahtoni, riippuuko se sitten minusta itsestäni, minun itsetajuisesta
minuudestani? Se kaikkein vähimmin. Tahdon paljoa, mitä mieluimmin
olisin tahtomatta — — —

Kunpa saisin unta.

Tähti pilkoitti yhäti himmeänä ja punaisena tuhanharmaalla taivaalla.
Muuan vanha runonpätkä muistui mieleeni:

    Ihmiset yksin ijäti,
    etäällä toisistansa,
    niinkuin tähdet kulkevat
    kiertäen ratojansa.

Mistä sen olen saanut? Oi, nyt muistan. Se on kiinalainen runo, sen
on kirjoittanut Li-Tai-Pe, tuo "kuolematon, joka mielellään joi".
Hän joi riisiviinaa porsliinikupista. Hän katsoi usein liian syvälle
kuppiin. Ja se oli hänelle kuolemaksi, sillä eräänä yönä, jolloin hän
oli tyhjentänyt monta kuppia, kompastui hän Maecenaksensa huvipurren
maallenoususillalle ja hukkui Keltaiseen jokeen. Se tapahtui varmaankin
samoihin aikoihin, kun Ansgarius saarnaili tässä maassa ja hiukan
käänteli elämän-arvoja — — — Niin, herra Jumala, miten aika kuluu...

Olenko tuntenut ketään kiinalaista? En — olen, se on totta, eräässä
tämän kaupungin suuressa ravintolassa oli kerran viinurien joukossa
muuan kiinalainen. Herra ties, miten hän oli sinne joutunut. Hänen
tehtävänään oli puhua englanninkieltä, mutta hän puhui myöskin tanskaa.
Hän oli hintelä ja hänellä oli lapsen kasvot. Iho oli kelmeänruskea, ja
hän muistutti sangen paljon Choulalongkornia ja hänen siamilaisiaan,
jotka kävivät täällä 97. Hänellä oli kauniit, lempeät ja viisaat
silmät. Mutta suun ympärillä oli verkko hienoja, ukkomaisia ryppyjä ja
kurttuja, jotka ovat niin luonteenomaisia äärimmäisen idän vanhoille
roduille.

Oli juuri Mukdenin taistelun jälkeinen aika. Koetin johdattaa häntä
kiusaukseen kysymällä tanskaksi: — Er De Japaner? Hän vastasi
hiljaisella, pehmeällä äänellä, jossa oli hiukan uskonnollinen sävy:
— Jeg er föd i Kina. — Ja missä siellä? — Shanghai. —Vai niin,
Shanghaissa...

Pidin häntä silmällä, kun hän tarjoili eräälle pöytäni läheisyydessä
olevalle seurueelle — muutamia ensi kamarin ukkoja. Hän teki ylhäisen
vaikutuksen heidän rinnallaan. Ja minun täytyi nauraa itsekseni,
kun näin heidän raskaat elefanttiruumiinsa, heidän kyhmyiset ja
pöhöttyneet kasvonsa ja heidän taliset, värittömät silmänsä ja kun
ajattelin koulussa saaneeni oppia, että inhimillistä kauneudenihannetta
edustaa germanilainen rotu. Ja se on epäilemättä yhä vieläkin näiden
senaattorien mielipide.

Mutta pieni kiinalainen oli vieraitten suosiossa ja yleisen
harrastuksen esineenä ja hän sai runsaasti juomarahoja, ja kun hänen
arjalaista sukuperää olevat toverinsa huomasivat sen, kävivät heidän
kasvonsa paljon keltaisemmiksi kuin hänen, ja he katsoivat häneen
paljoa karsaammin kuin hän heihin, ja eräs rotutietoisimmista seisoi
nurkassa ja pujoi nyrkkiä lautasliinan alla ja näkyi harjoittelevan
nyrkkitaistelu-taitoa.

    Ihmiset yksin ijäti,
    etäällä toisistansa...

Makasin silmät ummessa saadakseni unta, mutta silmäluomien! yli
lehahtava tuulahdus pakotti minut avaamaan ne. Yöperhonen oli tullut
huoneeseen ja liiteli harhaillen ristiinrastiin tuhkanharmaassa
hämärässä ja vaikeni sitten ja katosi. Akkunan läpi kuului yksinäisen
juopuneen miehen harhailevat askeleet katukivitystä vasten. Ja tähti
pilkoitti.

Makasin ajatellen Marsin tunnettua teleskopillista kuvaa ja sen
supisuorien "kanavien" ja kasvullisuusvyöhykkeiden muodostamaa
ihmeellistä verkkokudosta. Ja tiesin näiden suorien viivojen
todistavan, että kiertotähti oli asuttu. Spektralianalyysista
tunnetaan, että siinä on melkein samoja aineita kuin maassakin.
Mutta nämä viivat eivät luonnollisina murtautumina, halkeamina ja
ääriviivoina milloinkaan muodosta suoraa viivaa tai jotakuinkin
suoraa huomattavan pitkää viivaa. Ei yksikään joki, ei rannikko, ei
vuorenselkämä eikä mikään luonnollinen kasvullisuus-vyöhyke kulje
suorana viivana. Suora viiva on keinotekoinen; se on luonnonoikun
oikaisu. Mitä olentoja ne lienevät, jotka kastelevat vainioitaan näiden
suoransuorain kanavain avulla? Tietänevätkö he kenties enemmän meidän
pallostamme, kuin me heidän? Runoillaanko siellä ehkä tällä hetkellä
lauluja, jotka kertovat samaa synkkämielisyyttä, jota kiinalainen
runoilija tunsi tuhat vuotta sitten? Ajatelminko siellä kenties
kymmenentuhatta vuotta sitten niitä ajatuksia, joita meillä tänään
sanotaan uusiksi ja vaarallisiksi? Selvää on, että siellä, kuten
täällä, _yksi_ eläinlaji, _yksi_ elonmuoto on laskenut toiset valtansa
alle, voidakseen tuohon pieneen palloon painaa tahtonsa ja tarpeidensa
leiman. Mutta onko tuo laji ollenkaan ihmisen kaltainen? Vai
ovatkohan ne jonkinlaisia jättiläismuurahaisia, joilla on voimakkaat
yhteiskunnalliset vaistot ja pitkälle kehittynyt insinöri-taito, mutta
joilla ei ole filosofisia taipumuksia? Elääköhän ja toimiiko heidän
sukunsa paraikaa, vai onko se aikoja sitten kuollut sukupuuttoon ja
jättänyt noihin punaisiin hiekkaerämaihin vain vedestä ja vehreydestä
laaditun tumman verkkokudoksensa muistoksi olemassaolostaan?

Turhia kysymyksiä. Kunpa saattaisi nukkua.

‒ ‒ ‒ Toisen kerran näin tuon pienen kiinalaisen muuanna hurjana yönä
suuressa hotellikahvilassa. Meitä oli muutamia miehiä kirjojen, kynän
ja piirustimen mailmasta. Markel oli mukana, ja hän oli juovuksissa.
Hän keskusteli kiinalaisen kanssa filosofisista kysymyksistä.
On itsestään selvää, että sen filosofian, josta entinen Upsalan
ylioppilas, tapahtukoonpa se sitten vaikka humalapäissä voi puhua
kiinalaisen viinurin kanssa, täytyy olla mitä yleisinhimillisintä.

— Dear little Chinaman, sanoi hän, mitä ajattelette kuolemasta?

Kiinalaisen kasvoista näkyi, että hän yritti peittää hämmästystään
tämän olosuhteisiin katsoen oudon kysymyksen johdosta. Puhua kuolemasta
muukalaisen kanssa on erittäin sopimatonta. Tuo vieras paholainen
oli nähtävästi juovuksissa ja selvänä ollessaankin raakamainen
henkilö. Näitä ajatuksia koettivat hänen kasvonsa peittää, ja hän
silminnähtävästi yritti päästä vastaamasta kysymykseen. Mutta Markel
toisti Sen:

— Dear little Chinaman, et kautta pirujen ja lohikäärmeitten saa
juomarahaa, ellet sano minulle, mitä ajattelet kuolemasta!

Kiinalainen hymyili kohteliaasti, kalpeana huolimatta ruskeasta
pinnastaan. Hän mietti tarkoin ennenkuin vastasi. Hänen kasvoistaan
saattoi lukea lujan päätöksen, että hän ei sanoisi mitä hän ajatteli,
vaan sen, minkä piti sopivampana. Ja siksi hän antoikin saman
vastauksen, jonka Kong-Fu-Tse kerran oli antanut eräälle oppilaalleen
samaan kysymykseen, ja jonka vastauksen hän — viinuri — varmaankin oli
oppinut pienenä lapsena jossain Shanghain pientenlastenkoulussa:

— Emme vielä tiedä mitä elämä on; kuinka siis voisin sanoa mitään
kuolemasta?

Tämän hän sanoi kohteliaasti hymyillen, tanskankielellä, joka jo alkoi
vivahtaa ruotsiin. Ja hän lausui sen nopeasti, kuin katkismuksesta
opitun vastauksen, jollainen se ehkä olikin.

Katselimme toisiimme hämmästyneinä. Markel tuli hurjaksi ihastuksesta.
Hän tahtoi syleillä kiinalaisia. Luulenpa melkein, että hän esitti
kiinalaiselle sinunmaljaa. Hän sanoi matkustavansa Itä-Aasiaan Ja
ottavansa kiinalaisen mukaansa seuraksi. Hän veti muutamia setelejä
taskustaan, ja tyrkytti niitä kiinalaiselle, mutta kiinalainen vetäytyi
kumarrellen Ja hymyillen taaksepäin, Ja setelit putosivat lattialle.
Olimme juuri lähdössä. Eteisessä kiinalainen tuli ja jätti setelit
huolellisesti kokoontaitettuina yhdelle meistä. Markel oli jo kadulla,
missä hän ehdotti lähempää tuttavuutta eräälle ajurille — — —

Kadulta kuului lakaisua. Alkoi jo päivä sarastaa, ja punanen tähti
loisti himmeämmin.

Taasen kiusasin itseäni arvailemalla minkälainen muoto ja ruumis tuon
pienen punasen pallon valtiailla mahtoi olla. Meidän ihmisten kaltaisia
he eivät saattaneet olla muuten kuin samanlaisten olosuhteiden hyvin
epätodennäköisestä yhteensattumasta. Koetin kuvitella heitä erinomaisen
viisaiksi ja teräväjärkisiksi elefanteiksi, jotka mahdollisesti olivat
siivekkäitä. Kuvittelin heitä suuriksi linnuiksi, joiden kynnet
ovat kehittyneet taidokkaiksi käsiksi. Mutta mieleeni johtui, että
linnuilla kaiken tuli olla keveätä, aivojenkin, ja että siivekkäitten
olentojen helppous siirtyä paikasta toiseen, aina vähentää heiltä
tärkeän kiihottimen vaivata terävä-älyisyyttään ja kekseliäisyyttään.
Ei, maahan kahlehdittuja, maan mudan vankeja ja siltä ylös ikävöiviä,
tuhansien kovien luonnonvälttämyyksien ruoskimia, sellaisia varmaankin
niin siellä kuten täälläkin ne olennot ovat, joiden on osattava
laajentaa oman olemuksensa rajat, ulottua edemmäksi itseään ja
muovailla uudelleen maailma, itselleen mieluisaksi.

Kunpa saattaisi nukkua.

‒ ‒ ‒ Vielä kerran näin pienen kiinalaisen. Se tapahtui eräänä
varhaisena kesäaamuna Strömparterrenissa. Olin paennut sinne, sillä
siellä oli yksinäistä ja hiljaista vanhojen puitten varjossa,
paennut katujen ja torien helvetillistä melua, puristaakseni mehun
sitroonasta ja lukeakseni erästä kirjaa. Siellä ei ollut muita kuin
minä ja kiinalainen. Hän seisoi nojautuen kaidepuuhun, ja katseli
alas kohisevaan virtaan. Istuin lähellä olevan pöydän ääressä.
Huomasin hänet vasta kun hän kääntyi ja tervehti minua. Vastasin hänen
tervehdykseensä. Nyt, huonoissa siviilivaatteissa ja armottomassa
auringonpaisteessa, näytti hän minusta köyhältä ja sairaalta. Hän
seisoi niin lähellä minua, että minun mielestäni täytyi sanoa hänelle
jotain.

— Onko täällä kaunista mielestänne? kysyin.

Hän mietti hetkisen, ikäänkuin olisi hän tarvinnut aikaa käsittääkseen
kysymyksen. Ja hän vastasi:

— Tämä on ihmeellistä.

Hän kulki hitaasti ohitseni, seisahtui hiukan kauempana ja asettui
jälleen kaidepuuhun nojaamaan ja katseli alas virtaan.

Seuraavana päivänä tulin hotellinkahvilaan.

— Mihin kiinalainen on joutunut? kysyin viinurilta, joka kaatoi kahvia
kuppiini.

Se oli nuori hyvinsyötetty mies, jonka käsivarren-liikkeet olivat
pöyristetyt, ja jolla oli hovimestarin sauva rensselissään.

— Hän ei ole enää täällä.

Ja hän lisäsi puolittain mahtipontisesti, puolittain anteeksi pyytäen:

— Hän ei soveltunut tänne.

       *       *       *       *       *

Tähti on kalvennut ja kadonnut. Maitorattaat kulkevat rämisten katua.

Kunpa saattaisi nukkua.



SUUTELO


Oli kerran nuori tyttö ja hyvin nuori mies. He istuivat kivellä selälle
pistävällä niemenkärjellä, ja laineet loiskivat heidän jalkojensa
juureen. He istuivat äänettöminä, kumpikin omiin ajatuksiinsa
vaipuneena, ja näkivät auringon laskevan.

Nuori mies ajatteli, että hän kernaasti tahtoi suudella tyttöä. Kun hän
katseli tytön suuta, niin tuntui hänestä, kuin olisi se ollut juuri
sitävarten luotu. Hän oli kyllä nähnyt kauniimpiakin tyttöjä kuin
hän, ja oikeastaan hän oli rakastunut toiseen, mutta häntähän hän ei
varmaankaan koskaan pääsisi suutelemaan, sillä hän oli ihanne ja tähti,
ja "die Sterne, die begehrt man nicht".

Tyttö ajatteli, että hän kernaasti olisi suonut nuoren miehen
suutelevan häntä, jotta hän olisi saanut tilaisuuden oikein vihastua
häneen ja näyttää kuinka syvästi hän häntä halveksi. Hän nousisi ja
kietoisi hameet tiukasti ympärilleen, loisi nuoreen mieheen katseen
täynnä jäätävää ivaa ja poistuisi, suorana ja tyynenä ja pitämättä
tarpeetonta kiirettä. Mutta jottei nuori mies olisi arvannut mitä hän
ajatteli, sanoi hän matalalla ja hiljaisella äänellä:

— Uskotteko löytyvän mitään elämää tämän jälkeen?

Nuori mies ajatteli, että kävisi helpommaksi suudella tyttöä, jos
hän myöntäisi. Mutta hän ei oikein muistanut, mitä hän muissa
tilaisuuksissa mahdollisesti oli sanonut samasta asiasta, ja hän
pelkäsi puhuvansa ristiin. Senvuoksi katsoi hän tyttöä syvälle silmiin
ja vastasi:

— On hetkiä, jolloin uskon.

Tämä vastaus miellytti tyttöä erinomaisesti ja hän ajatteli: Pidän
kuitenkin hänen tukastaan, ja hänen otsastaankin. On vaan synti, että
hänen nenänsä on niin ruma ja sitten, eihän hänellä ole mitään asemaa
— pelkkä ylioppilas, joka lukee alempaa hallintotutkintoa. Eihän hän
sellaisella sulhasella voinut ystävättäriensä kateutta herättää.

Nuori mies ajatteli: nyt voin varmaankin suudella häntä. Mutta häntä
peloitti kuitenkin hirveästi; hän ei ollut milloinkaan ennen suudellut
ketään perhetyttöä, ja hän ihmetteli oliko se vaarallista. Tytön isä
nukkui riippumatossa kappaleen matkan päässä, ja hän oli kaupungin
pormestari.

Tyttö ajatteli: Ehkä on vielä parempi, että annan hänelle korvapuustin,
kun hän suutelee minua.

Tyttö ajatteli vielä: Miksi hän ei suutele minua, olenko minä niin ruma
ja epämiellyttävä?

Ja hän kumartui eteenpäin veden yli nähdäkseen kuvansa, mutta
laineitten läikyntä särki hänen kuvansa.

Tyttö ajatteli edelleen: Ihmettelen, miltä mahtanee tuntua kun hän
suutelee minua. Häntä oli itse asiassa suudeltu vain yksi ainoa
kerta, sen oli muuan luutnantti tehnyt kaupunginhotellissa pidettyjen
tanssijaisten jälkeen. Mutta hän oli tuoksunut niin ilkeästi punssilta
ja sikarilta, ja hän oli tosin ollut hiukan hyvillään siitä, että
tuo luutnantti suuteli häntä, sillä olihan hän kuitenkin kaikitenkin
luutnantti, mutta ei tuo suudelma ollut hänen mielestään juuri mistään
kotoisin. Sitäpaitsi vihasi hän luutnanttia sentähden, ettei tämä ollut
kosinut häntä jälkeenpäin tai edes vähääkään välittänyt hänestä.

Heidän siinä näin istuessaan, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena,
meni aurinko mailleen ja tuli hämärä.

Ja nuori mies ajatteli: Koska hän istuu yhä minun vieressäni, vaikka
päivä jo on laskenut ja on tullut hämärä, niin voihan olla, ettei
hänellä ole juuri mitään sitä vastaan, että suutelen häntä.

Ja nuori mies laski käsivartensa hiljaa tytön kaulaan.

Tätä tyttö ei ollut ollenkaan aavistanut. Hän oli luullut, että nuori
mies vaan muitta mutkitta suutelisi häntä, sitten hän antaisi hänelle
korvapuustin ja poistuisi kuin prinsessa. Nyt hän ei tiennyt, miten
hänen oli meneteltävä; hän tahtoi kyllä suuttua nuoreen mieheen, mutta
hän ei myöskään tahtonut menettää suuteloa. Sentähden istui hän aivan
hiljaa alallansa.

Silloin nuori mies suuteli häntä.

Se tuntui paljon ihmeellisemmältä kuin hän oli luullut, hän tunsi
kalpenevansa ja tulevansa raukeaksi, ja hän oli vallan unohtanut, että
hänen piti antaa nuorelle miehelle korvapuusti, ja että tämä oli pelkkä
alempaa hallintotutkintoa lukeva ylioppilas.

Mutta nuori mies ajatteli muuatta kohtaa erään uskonnollismielisen
lääkärin kirjoittamassa, "Naisen sukupuolielämä "-nimisessä kirjassa,
mikä kohta kuului: "On varottava, ettei aviollisessa syleilyssä hekkuma
pääse vallitsemaan", ja hän ajatteli, että tuo varominen mahtoi
olla kovin vaikeata, koska kerran jo suutelokin saattoi niin paljon
vaikuttaa.

       *       *       *       *       *

Kuun noustessa he yhä istuivat suudellen toisiaan.

Tyttö kuiskasi nuoren miehen korvaan:

— Minä rakastin sinua ensi hetkestä kuin sinut näin.

Ja nuori mies vastasi:

— Minulla ei ole milloinkaan maailmassa ollut ketään muuta kuin sinä.



GÄRDA


Istuin akkunani ääressä ja tuijotin sadepäivän jälkeiselle kirkkaalle,
siniselle iltataivaalle ajattelematta mitään, tai ajattelin jotain
surullista, mikä ei ajattelemisestani parantunut, kun ovelle
koputettiin hiljaa ja ystäväni astui huoneeseen.

— Häiritsenkö sinua?

— Kyllä, kiitos, vastasin minä. Kuinka muuten voit?

Hän vaipui korituoliin ja katseli kirjoituspöydän yli, ulos akkunasta,
taivaan sineen.

— Tänään on ollut oikea huhtikuunpäivä, sanoi hän. Ensin aamulla
kaunista, sitten sadetta ja lunta, ja nyt loppujen lopuksi oikea
kevät-ilta.

— Niin, oikea kevät-ilta. Haluatko sikarin?

Kuulehan sanoi hän — koko tuo pala taivasta jonka nyt näen, on
sininen; aivan kirkas ja puhdas ja sininen. Ei hattarata, ei
pilven-riekalettakaan ole jäljellä rajuilman jälkeen. Ja kuitenkin koko
tunnelmassa on jotain, joka selvästi kertoo, että on sateisen päivän
jälkeinen ilta. Mistä se riippuu, kuinka saattaa tyhjä, sininen ilma
näyttää toisellaiselta sen vuoksi, että aamupäivällä satoi? Lieneekö
kaikki vain mielikuvitusta, kuluneen päivän muistoko on mielessä ja
vaikuttaa silmien näkemään kuvaan, muuttaa sitä? Niinkö on asia?

— Luultavasti.

— Ihmeellistä.

Istuimme pari silmänräpäystä vaieten. Katselin häntä. Hän säteili
nuoruutta ja terveyttä. Hän näytti viettäneen päivän ulkona, iho oli jo
hiukan auringon ruskottama ja hänellä oli pari kieloa napinlävessä.

— Keltä olet saanut nuo kielot? kysyin minä.

Hän hymyili valkoisilla hampaillaan nopean salamahymyn, mutta tuli
kohta jälleen totiseksi.

— Gärdalta, vastasi hän.

Ja odottamatta enempiä kysymyksiä hän jatkoi:

— Muistatko minun kerran maailmassa puhuneen kanssasi tytöstä, jonka
nimi oli Gärda.

Ravistin päätäni.

— Onko siitä kauvankin? kysyin minä.

Hän mietti hiukan.

— Annahan kuin muistuttelen — kuinka vanhoja me nyt olemme?
Kolmekymmentäkuusi vuotta. Niin, siitä on kai siis viisitoista tai
kuusitoista vuotta. Olin silloin kaksikymmen-vuotias.

Vaivuin ajatuksiini. Kuusitoista vuotta sitten. Vuodet olivat
vierineet, vierineet, vierineet. Aatteita oli sairastunut ja kuollut
tuona aikana, muut aatteet olivat nostaneet siipensä lentoon. Europan
ja mailman kartta oli muuttanut muotoaan. Sodan ukkonen oli jyrähdellyt
hiukan sekä siellä että täällä, ruhtinaita ja mahtavia oli kulkenut
valosta varjoon, ja itse minä olin ehtinyt kulkea kappaleen matkaa. En,
minä en muistanut Gärdaa.

Muisti on liima, joka pitää koossa olemassaoloamme; nauha, johon
päivämme pujotellaan kuin eriväriset kuulat; synnynnäinen papinkirja,
joka suo meille tilaisuuden joka aamu huomata identtisyytemme. Ja
tuntien tuota voimakasta tarvetta turvautua muistiin, jota tuntee, kun
huomaa muistin pettävän joskus, vastasin minä mitä varmimmalla äänellä:

— Et ole eläissäsi puhunut kanssani mistään Gärdasta. Nyt olet
uneksinut.

— No, sanoi hän, olet sen unohtanut, eikä se ole ollenkaan ihmeellistä.
Muuten ei hänen nimensä ollut Gärda, se oli valenimi, jonka annoin
hänelle puhuessani sinun kanssasi hänestä, jott'et olisi saanut tietää
kuka hän oli, ja myöskin siitä syystä, etten pitänyt hänen oikeasta
nimestään... Mutta annahan kun kerron, miten olen viettänyt päiväni.

Hän nousi tuolilta ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa kuten aina
innostuessaan. Ja nyt kuten aina, näytti huone tulevan liian pieneksi
hänen pitkille askelilleen.

— Tiedät, hän alkoi, ettei minulla kevään tullen ole mitään rauhaa
sielussani. Kuljeskelen ulkona kaiket päivät. Sillä tuulella
ollessani riippuu hiuskarvan varasta lunastanko itselleni matkalipun
Jokohamaan tai Singaporeen, tai hyppäänkö vain raitiovaunuun ja ajan
jonnekin kaupungin laitaseudulle. Viimeksimainitulla tavalla tein
tänään. Muistathan miltä näytti aamulla ilma, joka helisi ja lauloi,
hillittömän liidunvalkeata valoa kaikilla seinillä ja kaduilla,
sokeita kerjäläisiä joka kulmassa, italialaisia ilmapalloineen,
positivi kuului joka porttikäytävästä, kevät, lyhyesti sanottuna.
Nousin raitiovaunuun Stureplanilla ja annoin mennä niin pitkälle
kuin pääsin Kungsholmen'ille, hyppäsin raitiovaunusta Sairaskodin
edustalla, saman sairaskodin, missä lapsena sain niin monasti istua
jakkaralla pienessä luostarikammiossa, jonka seinällä riippui pastori
Beskow'in kuva, ja jonka akkunalla oli geranium; istuin ja pitelin
isoäitini äidin lankavyyhtiä... Mutta sehän oli toinen juttu...
Lähdin kulkemaan Drottningholman tietä. Tapahtui näyttämönvaihdos.
Minne kevät katosi? Ainakin sadannen kerran tein sen huomion, että
"kevät maalla" on suurinta humpuukia, mitä on olemassa. Vanhaa
koinsyömää lunta kaikkialla, ja tie on likarapakkona. Kevät maalla,
se on yksinkertaisesti talvi, joka alkaa vanhettua, ja jonka turkki
alkaa tulla likaiseksi ja tahraiseksi. Hyi helkkari! Ja tietysti oli
taivaalle myöskin ilmestynyt iso pilvenlonka, musta kuin rautapelti,
ja ne pienet siniset pilkut, jotka vielä olivat jäljellä, tuijottivat
minuun, niiden väri oli muuttunut tuoksi kamalaksi, elottomaksi,
jääkylmäksi ruumiinväriksi, jonka taivaan sini saa kun alkaa pilvetä.
Kohotin kauluksen pystyyn ja käännyin takaisin. Ehdin etäisimpiin
kaupunginkortteleihin hädin tuskin niin hyvissä ajoin, että ennätin
pelastua erääseen porttikäytävään rajuilman puhjetessa. Alkoi sataa
raelunta, joka ruoski kasvoja kuin olisi sille annettu tehtäväksi
herättää paatunutta omaatuntoa, ja se olisi ehkä onnistunut, ellei
olisi ollut, kuten mainitsin, tuota porttikäytävää. Talo oli köyhä,
portin luona ja portaissa vilisi likaisia kakaroita, ja seinät
olivat täynnä kirjoitusmerkkejä ja symbolisia kuvia ... Mutta rakeet
muuttuivat tavalliseksi märäksi lumeksi ja lumi muuttui vesisateeksi,
ja aika alkoi käydä pitkäksi. Tutkiessani kuvakirjoitusta seinällä,
huomasin ilmoituksen: huoneusto vuokrattavana, kolme huonetta ja
keittiö, viidennessä kerroksessa. En tarvinnut huoneustoa, mutta
ainahan sitä saattoi käydä katsomassa ja keskustella asukkaiden
kanssa hiukan kosteudesta ja syöpäläisistä ja niin edespäin, kunnes
sade lakkaisi. Kiipesin viidenteen kerrokseen ja soitin. Nimi ovessa
oli tavallinen nimi, eikä kertonut minulle mitään. Sievänlainen
palvelustyttö avasi minulle oven ja hänen siisti ulkomuotonsa
herätti minussa sen käsityksen, että perhe oli hiukan yläpuolella
talon keskitasoa. Pieni poika, puettuna aivan mustiin, riippui hänen
hameissaan. Eihän pieniä lapsia pueta mustiin muuta kuin syvässä
surussa — olin siis suruhuoneessa, ehkä perheenelättäjä oli kuollut...
Häpesin jo päähänpistoani ja tunsin, kuinka ryhtini ja kasvojeni
ilme jo jollain tavoin muistutti surunvalitus-käynnillä olevaa
herrasmiestä ja kuinka pehmeäksi ja hillityksi ääneni kävi, kysyessäni
vuokran suuruutta. Tyttö mainitsi summan ja avasi vierashuoneen oven.
Olin ensiksi tullut saliin; se herätti köyhyyden tunnelman. Mutta
pieni vierashuone oli aivan toista laatua; pysähdyin hämmästyneenä
kynnykselle ja astuin aivan epäröiden pari askelta sisemmälle huonetta.
Palvelustyttö oli jäänyt saliin.

Kaikki huoneessa oli kaunista ja hienoa ja sievää. Ei mitään
kalleuksia, mutt'ei mitään mautonta tai halpa-arvoistakaan. Huomioni
kiintyi heti vanhanaikaiseen peilipiironkiin, jolle oli asetettu
kaksi kynttilää kapeihin pronssijalustoihin, kumpikin puolelleen
piirongilla olevaa pendyliä. Pari pientä porsliiniesinettä viheriällä
marmorilevyllä, vihkonen orvokkeja lasissa, ja pieni valokuva
kehyksissä. Seisoin ääneti katsellen kaikkea tätä kuin vanhaa
stilleben'iä. Siinä seisoessani taivas äkkiä kirkastui, akkunasta
valahti huoneeseen muutamia auringonsäteitä, kalpeita kuin vanha
hopea, ne lankesivat piirongille ja peilille ja viheriälle kivilevylle
kynttilöineen ja valokuvineen ja muine esineineen. Valokuva...
Satuin katsomaan sitä hiukan tarkemmin ja tunnustan, että yhtäkkiä
tunsin jotain omituista päässäni. Se olin minä! Se oli vanha
ylioppilas-valokuvani, valkoinen lakki oli polvellani... Kuinka se oli
tänne joutunut? Kuka sen siihen oli asettanut?

— Gärda, lausuin minä.

— Aivan niin. Mutta odotahan. Seistessäni siinä pää pyörällä tuijottaen
tuohon vanhaan valokuvaan avattiin muuan ovi, ja Gärda tuli huoneeseen.

— Anteeksi, sanoin minä, mutta kuka tuo Gärda nyt oikeastaan oli?
Ensimmäinen rakkautesiko?

— Ensimmäinenkö, — ei. Mutta suutelimme toisiamme eräänä kesänä,
metsässä, järvellä veneessä, kuutamossa, ja eniten muutamain suurten
palsamihaapojen alla eräässä puutarhan nurkassa... Kaiken tuon olen
kertonut sinulle aikoja sitten, ja sinä iloitsit siitä melkein yhtä
paljon, kuin jos olisit ollut itse mukana siinä, ja nyt olet unohtanut
sen.

Muistoni heräsi, hitaasti, hämärästi.

— Muistan palsamihaavat, sanoin. Niin, ja nyt muistan Gärdankin. Hän
oli vaaleatukkainen ja hento. Hän oli vaalea ja hienohipiäinen, mutta
hänellä oli tummat silmät. Eikö hänellä ollut tummat silmät. Vai oliko
se ehkä joku muu...?

— Hänellä oli tummat silmät.

— Ja nyt —?

Ystäväni oli vaiti hetkisen. Hänen äänensä hiukan värähteli, kun hän
jatkoi:

— Niin, nyt hän on tullut vanhaksi. Olimme yhdenikäiset silloin.
Nyt hän oli vanha nainen, tauti oli häneen jättänyt merkkinsä,
huolet kuihduttaneet... Mutta saatpa kuulla jotain ihmeellistä. Ensi
hämmästyksemme ja hämilläolomme haihduttua, hän viittasi valokuvaan ja
sanoi: Ei valokuvasi aina ole tuossa. Se ei ole ollut siinä ennenkuin
tänään, olen ajatellut sinua tänään, ja niin otin sen esille. Ja sitten
sinä tulit juuri tänään...

Nämä sanat kuullessani en minä voinut olla rummuttamatta pöytään
paraatimarssia.

— Rakas ystävä, sanoin, älähän nyt istu juttelemassa, kaskuja minulle.

Hän ei suuttunut.

— Niin, sanoi hän, siitä ei ole muuta kerrottavaa. Siinä koko juttu.

Hämärä oli ympäröinyt meidät. Ystäväni istui ääneti; en minäkään
puhunut. Hän katseli ulos ikkunasta yli kirjoituspöydän, taivaan
sineen. Mutta sini oli nyt tummennut ja alkoi muuttua.

— Kuulehan — hän vihdoin sanoi — nyt näen, kuinka tuon taivaan
sateen-jälkeen-tunnelman laita on. Peltikatto vastapäätä on hiljan
maalattu ja loistaa märkänä ja kiiltävänä ja kuvastaa taivaan sineä.
Siitä tuo tunnelma syntyi.

— Luultavasti, vastasin minä.



Arkimedeksen piste


Tunsin kerran pienen jätkän.

Hän oli ikäiseni ja asui samalla kadulla. Mutta hän oli minua etevämpi
kaikessa, ei ainoastaan kokemuksessa ja rohkeudessa, vaan tiedoissakin;
sillä hän taisi punaliitupalalla tai hiilellä piirustaa pienen kadun
seinät ja aidat täyteen sanoja ja vertauskuvia, joiden merkitystä
minä en silloin tuntenut. Kun olin ulosmenossa, oli minulla tapana,
jos olin yksin ja suojelijatta, aina ensin pistää nenäni portista ja
luoda silmäys kadun alapäähän päästäkseni varmuuteen siitä, ettei tuota
pientä jätkää ollut lähitienoilla. Sillä hän oli minua väkevämpi, eikä
hän milloinkaan voinut oppia mielenmalttiansa menettämättä näkemään
minun vaatteitani, jotka olivat eheämmät ja puhtaammat kuin hänen
omansa.

Mutta eräänä päivänä tapahtui, että minä sain isältäni kelkan. Se
oli päällystetty punakukkaisen huopamaton palasella, jalaksissa oli
terävät teräskiskot, jotka välkkyivät auringonpaisteessa, ja olipa
sillä pieni kilisevä kulkunenkin nokassaan. Kun ensi kerran pääsin
porttikäytävään tämä kelkka matkassani, ja äskensataneen lumen haju
pisti nenääni, niin että aivastin, valtasi minut äkkiä niin mieletön
ilo, että vallan unohdin tavalliset varovaisuustoimenpiteeni ja
hyökkäsin portista katsomatta oikeaan tai vasempaan, hypin ja tanssin
kuin ritulajalka-ukko ja päästin hurjia sotahuutoja. Aivan porttini
edessä alkoi katu viettyä mäeksi. Istuuduin heti hajareisin kelkkaan
ja annoin sen liukua rinnettä alas; mutta mäki oli loiva ja kelkka
liukui vain hitaasti eteenpäin, niin että minun silloin tällöin täytyi
auttaa jaloilla. Kadulla puhalsi jäätävän kylmä tuuli, korviani alkoi
paleltaa, ja ilonikin alkoi jo jäähtyä, sekin. Samoinkuin tuulen
jäätävä kylmyys hiipi vaatteitteni alle, samoin hiipi sieluuni tämä
ajatus: minulla ei nyt ole ollenkaan niin hauskaa, kuin minulla oli
äsken tullessani porttikäytävään kelkkoineni.

Ja samalla kuin ajattelin näin, huomasin äkkiä pienen jätkän seisomassa
omalla portillaan kädet housuntaskussa. Hän oli likainen ja rupinen ja
kauhea katsella, ja hänet nähdessäni täytti sydämeni pelko ja vavistus,
sillä hän oli todellakin kauhea jätkä.

Minulla ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Istuin hiljaa kelkassani
liikuttamatta jäsentäkään, kuin kaniini boa-käärmeen edessä, ja
odottelin vain, että tuo pieni jätkä tulisi portiltaan löylyttämään
minua.

Mutta katso, suojelusenkelini valvoi. Pieni jätkä ei lähtenyt
portiltaan; hän seisoi yhä portillaan kädet housuntaskussa, Ja
katsellen minua enemmän välinpitämättömästi kuin vihamielisesti, sanoi
hän vain nämät sanat:

— Taputtele takapuoltasi, ukkoseni, niin pääset nopeampaan!

Senjälkeen otti hän hiilenpalan taskustaan, piirsi seinälle jonkun
yksitavuisen sanan ja katosi porttiinsa.

Mutta minä jatkoin mäenlaskuani ja potkin päästäkseni eteenpäin, sillä
mäki ei juuri ollut jyrkkä. Yht'äkkiä pisti päähäni ajatus, että pienen
jätkän sanoissa kuitenkin saattoi piillä joku totuuden jyvä. Jos istun
hiljaa kelkassani ajattelin minä, ja joku tulee takaapäin ja tölmäsee
minua selkään, niin kulkeehan keikka kappaleen matkaa. Jos minä nyt
itse töykin selkääni, niin onhan sillä sama vaikutus kuin jos joku
toinen sen tekisi. Olihan se niin yksinkertaista; olinpa tyhmä kun en
ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi! Katselin varovasti ympärilleni
ollakseni varma siitä, ettei pientä jätkää ollut lähitienovilla, sillä
en halunnut, että hän olisi nähnyt minun seuraavan hänen neuvoaan.
Ja sitten aloin töykkiä selkääni kaikin voimin. Mutta kelkka ei
hievahtanutkaan. Minä töykin selkääni niin että tulin sekä punaseksi,
että lämpymäksi, ja kaksi eukkoa pysähtyi ja nauroi minua; kelkka ei
liikahtanut. Silloin minä tulin pahoilleni ja suutuin, ja tartuin
kelkkani naruun ja vein sen juoksujalkaa kotia, toivoen että minulla
olisi ollut vanhempi veli, joka olisi kyennyt antamaan pienelle
jätkälle selkään minun puolestani.

Päivällispöydässä kerroin seikkailuni isälleni ja pyysin häntä
selittämään, mistä johtui, ettei voi päästä eteenpäin kelkalla
töykkimällä omaa selkäänsä. Isäni ei nauranut minulle eikä sanonut
minua tyhmäksi, kuten useimmat muut isät olisivat tehneet, vaan koetti
kunnollisesti selittää ilmiön; mutta sitä tehdessään hän sotkeutui ja
puhui ristiin, niin että minä lopulta sain sen käsityksen, ettei hän
ymmärtänyt asiaa juuri paljoa paremmin kuin minä. Lakkasin silloin
toivomasta, että milloinkaan saisin tämän arvoituksen ratkaistua; ja
kysyin hyvältä isältäni, eikö hän ottaisi edes löylyttääkseen tuota
pientä jätkää. Mutta hän vastasi, ettei hänellä ollut aikaa.

       *       *       *       *       *

Aika rientää, vuodet vierivät.

Pieni jätkä kasvoi ja hänestä tuli suuri rantajätkä. Minä itse jouduin
kouluun ja sain oppia paljon; mutta minä en milloinkaan saanut
riittävää selitystä siihen seikkaan, mistä johtuu, ettei voi kelkalla
päästä eteenpäin töykkimällä omaa selkäänsä. Tapahtuu toisinaan
vieläkin, että makaan yöllä valveilla ja mietiskelen tätä arvoitusta.
Ja jos kerran saan pojan, ja hän kysyy minulta tätä asiaa, olen
vakavasti päättänyt nauraa hänelle ja sanoa häntä tyhmäksi.



TAKKU


On sunnuntai-aamu ja kuistille tullessani leviää vastaharavoitu
pihamaa eteeni. Kukko on lentänyt toiselle veräjäpylväälle ja nostaa
punaista harjaansa korkealle sineä kohti ja kiekuu juhlallisesti, kolme
kertaa; ja alla käyskentelevät kanat ja kaakottavat poikasineen ja
opettavat niille jumalanpelkoa ja siveyttä ja vaatimatonta käytöstapaa.
Toisella veräjänpylväällä istuu kissa, häntäänsä kääriytyneenä. Silmät
veitsenkapeine terineen seuraavat lintusten lentoa yli männynlatvojen;
mutta se ei anna niiden häiritä sielunsa rauhaa, sillä se on oppinut
olemaan pyytämättä mahdottomia. Se on vetänyt hännällään piirin
ympärilleen eikä välitä maailman turhuudesta ja hälinästä sen
ulkopuolella. Hälinä ei muuten ole suuri nyt näin sunnuntai-aamuna;
kukko on lakannut kiekumasta, tyytyen tavanmukaisiin kolmeen kertaan;
vaan vastapäätä, maantien toiselta puolelta, kuuluu alhaalla
sikolätissä kuuluvat neuf-neuf, oui-oui.

Mutta keskellä pihamaata lepäilee harmaapörröinen ja aivan
määrittelemätön Takku-koira. Kun se kuulee minun tulevan kuistille,
niin se kohottaa päätään, höristää korviaan ja katselee minua kaksine
kiiluvine ruskeine silmineen; ja vasta lausuttuani sen nimen: Takku!
ja näpsäytettyäni hiukan sormiani merkiksi siitä, että tahdon jutella
sen kanssa, se nousee, oikoo jäseniään haukotellen pitkään ja tulee
vastaani, rakastettavasti heiluttaen häntäänsä. Mutta tämä heilutus ei
ole liehakoiva eikä erittäin sydämellinen; se on hiukan enemmän kuin
pelkkä muodollisuus, mutta se ei ole mikään varsinainen tunteenpurkaus.
Se on tarkoin sovitettu Takun ajatuksien mukaan minun ihmisarvostani ja
minun asemastani talossa. Sillä minä en ole sen isäntä, mutta olen sen
isännän ystävä ja siksi myöskin sen.

— Takku, sanon sille, minkälainen koira sinä oikeastaan olet?
Isäntäsi sanoo sinun olevan kirotun talonpoikaiskoiran; mutta
minä, joka olen vieraana ja haluan olla kohtelias sinulle, minä
tahdon mieluummin nimittää sinua fantasia-koiraksi. Pitkä selkäsi
ja lyhyet jalkasi kantelevat sinun olevan sukua naapurin vanhalle
syntiselle mäyräkoiralle. Sinun karkea takkukarvasi on muistolahja
joltakin rottakoiralta äidinpuoleisten esi-isiesi joukossa; mutta
autuaasti edesmennyt äitisi ei ollut mikään rottakoira — tunsin hänet
jokseenkin hyvin ja muistan vieläkin hänen iloisen haukuntansa, kun
hän ennenmuinoin tuli alas tienhaaraan vastaani, ja hän oli eniten
villakoiran näköinen. Mutta sinä itse, Takku, minkä näköinen sinä
olet? Haluatko ehkä olla olevinasi joku niistä Dandie-Dinmonts'eista,
jotka Walter Scott aikoinaan saattoi muotiin kotimaassaan, ja joita
todellakin kaukaa katsoen hiukan muistutat?

— Ei, vastaa Takku, älä yritäkään hivellä turhamaisuuttani. Iloitsen,
etten ole mikään rotukoira, enkä käsitä mitä hauskuutta on istua
kahlehdittuna ja ulvoa kokonaisen viikon koiranäyttelyssä. Hoidan
virkani yhtä hyvin kunniarahattakin. Vartioitsen herrani taloa ja
kartanoa, ja haukuntani, joka on syvä-äänisempi ja voimakkaampi kuin
muitten pienten kyläpiskien tällä seudulla, pitää maankiertäjät
etäällä. Ja toissa syksynä purin kuoliaaksi ketun.

— Kukkokiekuu! sanoo kukko veräjäpylväältä puheen vahvistukseksi.

Ja se on todellakin totta; Takku on nitistänyt ketun, niin pieneltä
ja mitättömältä kuin se näyttääkin, ja pelastanut kukon. Muistan sen
kyllä; se tapahtui toissa syksynä ja minä olin itse Takun mainetyön
todistajana. Olin silloin kuten nytkin vieraana talossa. Olimme
kuulleet ketun jo edellisenä iltana rupatellessamme teepöydän ääressä,
tuulen vinkuessa akkunanraoissa ja Takun maatessa matolla oven vieressä
vain toinen silmä ummessa. Yhtäkkiä kävi se levottomaksi ja alkoi
murista ja haukahdella, kunnes se äkisti syöksähti pystyyn täydessä
raivossa, haukkui kuin riivattu ja hyppi ovea vasten päästäkseen ulos.
Välistä se vaikeni kuunnellen korvat hörössä ja niskakarvat pystyssä.
Mekin kuuntelimme kummallista ääntä, jonka tuuli toi tullessaan
metsästä päin. Se oli kettu, joka istui metsän reunassa ja valitteli
huonoja aikoja, sillä oli huomannut että kanat olivat öisin hyvässä
turvassa. Sen ääni muistutti koiraa, joka yritti haukkua mutt'ei
kunnolla voinut jonkun vaikean vilustumisen vuoksi.

— Oi, älkää päästäkö sitä ulos, sanoi talon rouva — silloin kettu sen
vie!

— Ei, sanoi isäntä, minun ystäväni — Takku on liian pieni tapellakseen
ketun kanssa.

Takku sai jäädä sisälle. Ei auttanut edes, että se mitä kettumaisin
ilme ruskeissa silmissään nosti toista koipeaan seinää vasten toivossa
tulla ulosajetuksi. Tämä viekkaus oli vanha ja kulunut ja huomattiin
heti. Se sai hutkauksen herraltaan, ryömi pöydän alle ja unohti
teeskennellyn tarpeensa.

Mutta seuraavana päivänä Takku otti vahingon takaisin. Seisoimme
kaikessa rauhassa krokettia pelaten, kun yht'äkkiä syntyi kauhea
metakka takapihalla. Takku haukkui ja kanat kaakottivat kuin olisi
tuomiopäivä koittanut. "Kettu!" huusimme kaikki yhtä suuta ja
hyökkäsimme sotanäyttämölle krokettinuijat koholla. No, kettu oli jo
tietysti mennyt menojaan; kanat luettiin ja huomattiin olevan hyvässä
tallessa, ja kukko oli lentänyt korkealle erääseen kastanjapuuhun.
Sinne se jäi istumaan noin tunnin ajaksi. Kauhu oli yhtäkkiä opettanut
sen lentämään, mutta kerran turvaan päästyään se oli unohtanut tuon
vaikean taidon. Kauan sen jälkeen, kun rauha oli jo palautettu, se
istui siellä ylhäällä mittaillen silmillään hirvittävää syvyyttä allaan
ja kaakotti hämillään. Se oli viimein noudettava sieltä tikapuitten
avulla. Ja vasta silloin me huomasimme sillä olevan syytä surra parin
kauneimman pyrstösulkansa menettämistä.

Mutta missä oli Takku? Takku oli poissa. Oli turhaa vihellellä ja
houkutella; se oli juossut metsään ketun perässä.

Talon rouva oli kovin hätäännyksissään.

— Nyt repo vie pikku Takkuni, sanoi hän. En saa sitä enää milloinkaan
nähdä!

Hän kuvitteli kettua kauhistuttavaksi pedoksi.

Lohdutin häntä mikäli voin.

— Ei pidä koskaan tulla toivottomaksi hyvän voiton suhteen,
sanoin hänelle. On totta, että Takku on kettua pienempi; mutta
se on rohkeampi, ja tunne siitä, että on virantoimituksessa, saa
sen voimakkaaksi. Ketulla sitä vastoin on huono omatunto, kuten
rakennusmestari Solness'illa.

— Kyllä koira tulee toimeen, sanoi Takun isäntä. Isä on mäyräkoira!

Juuri päivällispöydästä noustessamme palasi Takku kotia metsästä. Se
kantoi häntäänsä korkealla, silmät loistivat, ja suussa sillä oli ketun
poikkipurtu häntä.

Me tuijotimme hämmästyneinä toisiimme ja Takkuun. Oliko se todellakin
tappanut ketun, vai oliko Repo-Mikko ehkä jättänyt häntänsä henkensä
päästimeksi?

Takku antoi meille selvän vastauksen kysymykseen.

Ketunhäntä siltä riistää puolitiessä, ja selvään: yhä suussaan — ei
ollut yrittämistäkään sitä — painalsi se metsää kohti, mutta pysähtyi
päästi ketunhännän hetkeksi, haukahti lyhyesti:

— Tulkaa mukaan! se sanoi.

Me seurasimme sitä ja se näytti tietä. Kaukana metsässä löysimme ketun,
kuolleena, puremat kurkussa ja vatsanpohjassa.

— Ne ovat mäyräkoiran puremia, sanoi Takun isäntä. Mutta tuo lienee
nuori kettu. Vanha repo ei olisi milloinkaan antanut nitistää itseään
tuolla tavoin.

Se olikin aivan nuori ja hyvin kaunis kettu, punainen ja valkoinen
kuten nuorten tulee olla. Jaloissa ja käpälissä oli vielä jäljellä
hiukan penikan lystikästä kömpelyyttä. Siinä oli jotakin viatonta,
sen siinä levätessä, eikä mikään pitkä tai erittäin syntinen
seikkailijaelämä ollut vielä ehtinyt sekoittaa sen turkkiin mitään
likaista tai harmaata. Sovimme siitä, että antaisimme sille anteeksi
sen rikollisen rakkauden kukkoon ja lähettäisimme sen turkin
turkkurille saadaksemme siitä maton.

       *       *       *       *       *

— Niin, Takku, sanon minä koiralle, yhdessä läpikäytyämme tämän
muistelmiemme katkelman — se oli sinun suuri päiväsi, Takku, ja sinä
olet ihailtava koira.

Ja totta on, että mitä enemmän minä ajattelen Takkua ja sen vertaisia,
sitä enemmän täytyy minun ihailla niitä. Mutta kun minä olen oikein
ehtinyt tunkeutua koiraa kohtaan tuntemani tunteen pohjille, niin
huomaan helposti, että mitä siinä oikeastaan enin ihailen, on itse
asiassa omaa laatuani, ihmisen laatua. Kaikki kotieläimemme, kukko
tuolla veräjäpylväällä ja kissa omallaan, lehmä haassa ja porsaat
lätissä — kaikki nämä ovat osittain omaa tekoamme, ihmisen tekoa. Me
olemme niitä kaikkia hiukan muutelleet, lieventäneet yhtä ominaisuutta
ja vahventaneet toista; olemme muodostelleet niitä tarpeittemme mukaan.
Mutta sudesta ja shakalista teimme jotain aivan uutta, kun teimme ne
koiriksi; jotain, jota tuskin likimainkaan oli luomakunnassa olemassa
ennen meitä. Ei, koiraa emme ole tyytyneet muodostelemaan: olemme
tehneet sen aivan kokonaan uudestaan, olemme tehneet sen entisensä
vastakohdaksi, olemme opettaneet sen vihaamaan omaa lihaansa ja
vertaan ja liittymään veriviholliseensa, ihmiseen. Tässä maailmassa,
missä kaikki alunpitäen oli meille vihollista, on koira yksin oppinut
katselemaan elämää meidän näkökannaltamme ja mittailemaan meidän
mitoillamme, kutsumaan hyväksi sitä, mikä meitä hyödyttää, ja pahaksi,
mikä on meille vihollista. Muut eläimet, jotka olemme saattaneet
valtamme alle, palvelevat meitä tietämättään ja tahtomattaan.
Kissa pyydystelee rottia yksinomaan omaksi huvikseen, eikä se ole
milloinkaan ymmärtänyt, miksi nuo omituiset ihmiset ylistävät sitä,
kun se on siepannut rotan, mutta peittoovat sitä, jos se sydämensä
yksinkertaisuudessa tulee pieni lintunen suussaan. Se on väsynyt sitä
kysymystä mietiskelemään ja tekee kaikissa tapauksissa oman päänsä
mukaan. Kanat eivät muni muniaan, jotta me saamme syödä ranskalaista
munakokkelia, lampaat eivät tarjoa meille villaansa alamaisena verona,
lehmä tosin ammuu kaivaten lypsyä, mutta vain sen vuoksi, että maito
pakottaa. Vain koiran onni ja korkein kunnianhimo on palvella meitä
tahtoen ja ymmärtäen.

Koiralla on uskonto ja sen jumalan nimi on: ihminen. Ja koko maailman
jumalanpalvelijoitten joukossa lienee koira jyrkin monoteisti. Se
tarvitsee _yhden_ herran. Muistan jutun vanhasta pihakoirasta, joka ei
tuntenut isäntäänsä, sillä tämä ei välittänyt siitä. Hän oli metsämies,
tuo isäntä; hänellä oli ajokoiria ja vinttikoiria, ja hän halveksi
kömpelöä mustaa koiraa, joka vartioitsi hänen taloaan. Mutta tämä
koira valitsi itse sensijaan itselleen herran: vanhan päivätyöläisen
se valitsi, vanhimman kaikista, kauvimmin talossa olleen. Häneen se
liittyi, häntä yksin se totteli, ja häntä se irti ollessaan seurasi.

Mutta juuri sentähden, että ihminen on luonut koiran omaksi
kuvakseen, kävisi minulle yhtä mahdottomaksi aivan ylimalkaisesti
sanoa, että pidän koirista, kuin sanoa, etten niistä pidä. Kairon
muhamettilaisten keskuudessa on muuan lahko, joka pitää sitä jäsentään
saastaisena, jonka päälle on päivän varrella langennut koiran varjo.
Ja Mästersamuelinkadun varrella Tukholmassa asuu muuan vanhanpuoleinen
neiti, joka joka ilta lukee ehtoorukouksensa yhdessä Moppensa
kanssa, ja joka sen kanssa ei ja'a yksin vuodettaan, vaan myöskin
hammasharjansa; ja hänen sydämensä olisi yhtä avoin maailman kaikille
Mopeille, kun hänellä vaan olisi varaa maksaa niin paljon koiraveroa.
Kiinalaisen rakkaus koiriinsa pysyttelee järkevällä keskitiellä näiden
molempien äärimmäisten napojen välillä, hän syö ne. Mitä minuun itseeni
tulee, niin minäkin pysytteleiksen keskitiellä, vaikkakin toisella
tavalla; minä pidän koirista melkein samaan tapaan kuin ihmisistäkin,
nimittäin eri tavoilla. Koirien joukossa, kuten ihmistenkin, on neroja
ja idioteja, haaveilijoita ja poroporvareita, lähimmäisrakkaita ja
synnynnäisiä rikoksellisia. Mieskohtaisesti tuntemieni koirien joukossa
olen tavannut sekä leikinlaskijoita että totisia miehiä, ja mieleeni
muistuu myöskin jokunen ulkokullattu, joka kantoi tragillista naamaria
tarkoin peittääkseen erittäin kehnon sielun. Ja siinäkin koirat ovat
ihmisten kaltaisia, että niistä voi pitää vain yksilöinä. Laumassa ne
ovat melkein aina inhoittavia — kuten ihmisetkin. Jos olen ulkona ja
astelen kaunista tietä miettien mailman menoa, ja silloin kuulen kaukaa
melua jonkun rikkaan kartanonomistajan koiratarhasta, niin mieluimmin
käännyn ja kuljen toista tietä. Enkä voi kieltää, että tunnen
eläinystävällisyyteni viileentyvän joka kerta kun näen suurkaupungin
koira-roskajoukon hurjaa neliä ajavan takaa pientä narttua läpi
puistojen ja istutusten, yli nurmikkojen ja kukkapengerten.

Kuitenkin kaikitenkin, koira, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme,
on omaa tekoamme, ja tuskin voimme sitä oikeudenmukaisesti moittia
ainoastakaan paheesta tai vallattomuudesta, missä emme olisi kulkeneet
sen edellä hyvällä esimerkillä. Ja vain alituinen yhdessäolo ihmisen
kanssa ylläpitää koiran sukua, ja voimme levollisina ennustaa, ettei
se tule kauvan elämään meidän jälkeemme, kun se päivä koittaa, jolloin
tulet sammuvat liesiltämme ja asumuksemme sortuvat raunioiksi. Pienet
rodut tulevat katoamaan, suuret unohtavat pian mitä olemme niille
opettaneet ja muuttuvat jälleen siksi, mitä olivat ennenkuin tapasivat
meidät. Ja silloin kun ei enää mikään ihmisääni huutele koiraa, silloin
on koira jo unohtanut kielensä, eikä muinaista iloista haukuntaa voida
enää eroittaa suden nälkäisestä ulvonnasta tai shakalin mielipuolisesta
naurusta.

Ja niin on tuo vanha tarina koirasta, joka paneutui kuolemaan herransa
haudalle, varmaankin vertauskuva koko suvun suhteesta meihin ihmisiin,
jotka veljiemme eläinten keskuudessa olemme hankkineet niin monta
palvelijaa, mutta vain yhden ystävän.



JOKIMATKA


I

Päivänkoitto.

Leveänä ja raskaana liukuu laakeapohjainen ja katettu lotja Noakin
arkki virtaa ylöspäin, pienen nokisen, lyhyeen ja raskaasti hengittävän
höyrypurren hinaamana. Kello on puoli viisi aamulla. Öiset usvat
leijailevat vedenpinnalla kevyenä savuna, silloin tällöin tuulenhenkäys
ne repii siekaleiksi, mutta ne ehentyvät kohta seuraavassa
silmänräpäyksessä; mutta vuorten huippujen ympärillä ne riippuvat
kuin valkoset villatukot. Molemmin puolin rannat hitaasti vierivät
ohi, korkeina ja tummina, milloin sumuun peittyneinä, ikäänkuin rivi
väijyksissä olevia jättiläisiä, milloin värjyen varhaisen sarastuksen
arassa ja kalpeassa valossa.

Ilma on raakaa ja kylmää. Heikko myötätuuli puhaltaa, liian heikko
saadakseen väylän karehtimaan; mutta lotjakipparin piipusta savu
hitaasti leijailee kokkaan päin ja kutoutuu sumuun.

Seison torkkuen kajuutan ovessa ja kuuntelen, kuinka uittotukit
törmäilevät lotjan kokkaa vastaan. Tukinuitto on parhaillaan käynnissä,
yksitellen mahtavat honganrungot soluvat katkeamattomassa jonossa,
törmäävät lotjaa vasten ja työntyvät syrjään tai painuvat jytisten
lotjankölin alle ja katoavat. Törmäysten välillä lepää laakso
hiljaisena kuin kirkko ja sumu vaippaa liikkumattomana kuusien latvat.

Maisemalla on vielä silmät unessa ja yömyssy päässä.


II

Mietiskelyä.

Minua paleltaa. Käyn kajuuttaani ja tartun matkaluettavaani, mutta se
ei kauan huvita minua. Se on nimittäin joku Bourget’in viimeisistä
teoksista, eikä Bourget enää oikeastaan tuota mitään huvia, nyt kun hän
on saanut vakavan elämänkatsomuksen.

Kirja putoo kädestäni, ja ajatukseni taivaltavat omia teitään.

Matkustaminenhan on suurenmoista ja opettavaista huvia, sen tietää
jokainen ja siitä olemme kaikki kerran kirjoittaneet aineen koulussa,
mutta ajanpitkään se käy hiukan väsyttäväksi; ja minä olen nyt
ollut matkalla lähemmäs neljä päivää. Se on alituista kievarin ohi
kulkemista. Olemassaolo muuttuu hiukan potpourrin kaltaiseksi: on
tuskin ehtinyt kiintyä johonkin säveleeseen ja mieltyä siihen —
pehmeään adagioon, selkeään ja tyyneen andanteen — kun jo joutuu
keskelle galoppia tai rämisevää polkamasurkaa. Saa nähdä ja kuulla
jos jotakin; mutta saavutetut kokemukset ovat hyvin pintapuolisia,
eikä missään ole aikaa syventyä. Onhan olemassa paljon ihmisiä,
joiden mielestä elämä on suuri panoptikoni, täynnä nähtävyyksiä, ja
joilla on huono omatunto, jos heiltä, kun he kerran ovat suorittaneet
sisäänpääsy-maksunsa, jäisi sattumalta näkemättä ainoakaan laitoksen
schene Rariteten'eistä; sellaiset ihmiset ovat synnynnäisiä turisteja,
enkä minä puhu heidän puolestaan.

Maisema, missä en ole mitään elänyt, on minusta pelkkä kulissi, kaunis
katsella, mutta sisällyksetön.

Istuin joku päivä sitten eräässä kanavalaivassa. Olimme juuri
sivuuttaneet Bergin sulut. Oli kirkassäinen iltapäivä, sininen Roxen
päilyi jalkaimme juuressa, suurena ja valoisana ja häikäisevän
sinisenä; vilja lainehti keltaisena, ja etäällä kimalteli valkea kirkko
auringonvalossa. Ajattelin, kun hitaasti liu'uimme erään valkoisen
talon ohi, jota jalavat ja kastanjat varjostivat: täällä mahtaisi
olla hyvä elää. Täällä voisi antaa kesän kaikkien päivien Viena,
yksitellen, niinkuin valkoiset purjeet soluvat yli vetten... Mutta
laiva kulki edelleen, ja valkoisen talon vieressä näin minä tuomien ja
kirsikkapuiden muodostaman lehtimajan. Oksien välistä häämöitti kahden
nuoren ihmisen ääriviivat, ja mehiläisten surinaan sekaantui ääneen
lukevan ihmisen ääni...

Huomasin, että maisema oli heidän eikä minun. Sininen järvi ja
keltainen vilja, kaikkityyni oli heidän. Ja hitaasti ja kuitenkin liian
nopeasti liu'uin edelleen ohi...

Ihmisen täytyy rajoittautua. Jos mieli elää onnellisena ja elää
levossa, niin on sanottava: minun seutuni on mailman kaunein, minun
aikani on ensimäinen varsinaisesti viisas aika, mitä on ollut, minun
rotuni on korkeimmalla kehityskannalla ja minun yhteiskuntaluokkani
on enin kunnioitusta ansaitseva. Tulin ajatelleeksi näitä seikkoja
nähdessäni pienen pyöreävatsaisen ja punakan hammaslääkärin, joka
istui minua vastapäätä peräkannella juoden kahvia chartreusen kera.
Olimme juuri käyneet katsomassa tuota välttämätöntä Vretan luostaria.
Hammaslääkäri oli mukana; hän oli juonut samppanjaa päivällisillä ja
hän huvitti seuruetta laskettelemalla monta hyvää sukkeluutta, ja
muutaman vähemmän hyvän myöskin, vanhan luostarikirkon lapsellisista
kristus-kuvista ja pyhimysmaalauksista. Naurettiin sydämen pohjasta,
ja minä nauroin muiden mukana, sillä en kernaasti halunnut olla niin
tahditon, että olisin pysynyt totisena seurassa, missä kaikki muut
nauroivat. Vähitellen lähenimme ulko-ovea. Askeltemme ääni häipyi
harmaisiin holveihin, jotka olivat suoneet suojaa ja varjoa niin
monille sukupolville hartauteen vajonneita naisia ja miehiä. Nauru ja
puheenporina vaikenivat hetkeksi, ja kylmä tuulahdus tuntui kirkossa.
En tiedä miten se tapahtui, mutta minussa heräsi äkisti vastustamaton
tunne siitä, että manalle menneet sukupolvet kylmästi ja voitollisesti
hymyilivät sille sukukunnalle, joka nyt leikkii auringonpaisteessa.

Sellaisia ivanhymyjä on, jos suinkin mahdollista, varottava
huomaamasta. Kaikki aikakaudet, kaikki rodut ja yhteiskuntaluokat
ovat pitäneet toisiaan naurettavina ja huonoina — se on tunnettu asia
— mutta itsesäilytysvaisto käskee meitä takertumaan nykyisyyteen
ja satunnaiseen, panemaan painoa omilla huulillamme leikkivälle
ivanhymylle ja olemaan näkemättä vastapuolueen; me muutoin helposti
menetämme sen haaveen olemassaolomme tärkeydestä, mikä on välttämätön
selkärankamme vahvana pysymiselle. On liityttävä johonkin puolueeseen.
Muutoin voi helposti katsella itsensä sairaaksi tarkastelemalla
universaalista ivanhymyä; on kuin olisi ihminen silloin saanut
silmäänsä sirun Andersenin taikapeilistä.

Hammaslääkärin nauru oli siis tervettä ja viisasta.

Tervettä ja viisasta.


III

Välikohtaus.

Ajatusteni juoksu keskeytyi, kun yhtäkkiä kuulin lotjakipparin
juoksentelevan kajuutankatolla Ja kiroilevan; hän kiroili todellakin
jumalattomalla tavalla. Otin Bourget’in joka oli pudonnut lattialle,
Ja nousin kannelle. Sumu oli hälvennyt, Ja aurinko loisti korkealla
kuusenlatvojen yläpuolella; mutta hiekkasärkällä keskellä virtaa
seisoi hinaaja-aluksen kapteeni kiroillen Ja vannoen — korkeamman
virka-arvonsa mukaisesti — uskonnolliselta kannalta vielä
hyljättävämmän kaavan mukaan kuin lotjamies. Virran vasemmalla rannalla
seisoi kolme talonpoikaa naureskellen.

Olimme tietysti tarttuneet juuri sille hiekkasärkälle, jolla kapteeni
seisoi kiroillen.

Asia ei oikeastaan hämmästyttänyt minua. Olin kuullut tällä
kulkureitillä toisinaan niin tapahtuvan, ja ymmärsin heti, että nuo
molemmat miehet oikeastaan vain kiroilivat luulotellakseen minulle
ja molemmille matkatovereilleni, että jotain tavatonta oli tekeillä.
Olihan asianlaita sitä paitsi hyvin luonnollinen. Pitkällisen poudan
jälkeen oli virrassa hyvin vähän vettä, ja joenpohja, jonka muodostaa
pehmeä, hieno hiekka, muuttaa sen lisäksi alinomaan muotoaan: ei
tiedetä missä hietasärkkä milloinkin on, ennenkuin ollaan sillä.

Astuimme jotakuinkin levollisina maihin hiekkasärkälle, kiroilimme
hiukan osoittaaksemme myötätuntoamme kapteenia kohtaan ja jätimme
asianomaisten huoleksi irroittaa alus karilta.

Katselen maisemaa ympärilläni ja tunnen hyvin paikat. Olen kerran
lapsena leikkinyt suven tämän saman virran rannalla, tämän virran,
joka vierii kirkkaana ja sinisenä vihreitten vuorien välillä, ja
rakastan tämän maiseman hiljaista yksitoikkoisuutta. Sillä minä nautin
enin luonnon suuresta yhdenlaisuudesta; se tuottaa minulle suurimman
levon. Rannikkomaisemasta ilman saaristoa, meri taustana; lakeudesta
laveine näköaloineen ja varjoineen vainioilla, kun aurinko alkaa mennä
mailleen; metsästä, jonka vehreys on tumma ja rauha syvä.

Ja täällä luonto on yksitoikkoista, yksinkertaisin, selvin piirtein.
Kapeaan laaksoon virran rantamilla ovat ihmiset ahtautuneet,
rakentaneet talojaan ja kyntäneet sarkojaan. Idässä ja lännessä
kohoavat kukkulat jyrkin pengermin; niiden takana leviävät salot,
rämeet, autiot lakeudet. Pohjoisessa tapailevat sumunsiniset tunturit
taivasta. Ja etelässä... Etelässä on maisemassa suuri aukko, mistä
osoitetaan auerta ja sanotaan: tuolla on mailma!


IV

Ukonilma.

Tunti on seurannut toistaan. Iltapäivä on käsissä, ja me olemme
päässeet monta penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen.

Noakin arkissa on kauhean kuuma. Ilma värisee helteessä; terva
kansilautojen lomissa sulaa ja tarttuu jalkoihin; auringonsäteet
pistävät valkeana hohtavasta raudasta tehtyjen tikarien tavoin.

Ilmassa on ukkosta.

Mahtavan Femtå-vuoren kiireellä, joka kohottaa linnamaiset, melkein
rakennustaiteellisen säännölliset ääriviivansa puolisen peninkulmaa
koilliseen, lepäilee raskaita orvokinsinisiä pilviröykkiöitä,
tiukkaanahdettuja, taajoja, jykeviä laattoja, kerros toisensa päällä.
Törmäpääskyset, jotka rakentavat pesänsä hiekkatörmiin rantamilla —
läven toisensa viereen pitkiin riveihin — päästävät lyhyitä, pelokkaita
piipahduksia ja lentävät niin alhaalla, että pyrstösulat kerta toisensa
perästä liipasevat vedenpintaa.

Ja hiekkasärkällä vasemmanpuoleisella rannalla istuu yksinäinen varis
rääkkyen rumasti.

Lehmänkellojen ääni tunkeutuu lotjan luo kaukaa ylhäältä, ja etäällä
jyrisee jo ukkonen.

Pieni musta koira juoksentelee yksin ja rauhattomana rantaviertä
nuuskien kaikille tahoille, häntä luimussa; toisinaan se pysähtyy ja
katselee hädissään ympärilleen pelokkaissa mustissa silmissään outo
kiilto; vihdoin se nostaa päänsä korkeutta kohden, kurottaa kaulaansa
Ja ulvoo, ulvoo...

Mutta ukkospilven luomavarjo lähenee yhä laaksoa, ja vuoren juurella
virta vierii tummana kuin muste.

Olemme päässeet siihen Femtå-vuoren juurella olevaan lauttauspaikkaan,
missä hinaaja-aluksella on tapana laskea maihin uudistaakseen
puuvarastoaan. Pieni laiha ruskea hevonen, joka vetää keltaisia
kiesejä, ajaa juuri lautalle; sillä on pelästyneet silmät ja levottomat
korvat Ja se säpsähtää jokaista kolinaa. Valkoinen salama leimahtaa,
jyrähdyksen seuraamana... Samassa höyrypursi viheltää, pitkään,
venyttäen, kimakasti... Hevonen hätkähtää, ajaja riuhtoo, huutaa,
kiroilee...

Vihurinpuuska.

Ladonovi ylhäällä mäellä lämähtää kiinni, ja pari lehmää tulee
juoksujalkaa kolisevin kelloin... Niiden kintereillä tulee pelästynyt
lammaslauma, kulkusissa heleämpi ääni...

Myrskynpuuska on saavuttanut meidät. Sade vihmoo vedenpintaa, ja
virralla kiitää joukko pieniä, jyrkkäharjaisia, mustanharmaita aaltoja.
Salama seuraa salamaa, jyrähdys jyrähdystä ja sade kohisee koskena.
Maisema on vajonnut tummanharmaaseen hämärään.

Hevonen alhaalla lautalla nousee takajaloilleen pystyyn ja hirnahtelee
ja päristeleikse.

Mutta suurella kivellä vanhan kuusen naavaisten ja riipalla olevien
oksien alla seisoo harmaa pukki katsellen tätä kaikkea kasvoilla
kaikkein kivettynein ivallinen ilmeensä, ilmaisten mielipiteensä
hevosen käytöksestä kerta toisensa perästä päästämällä tuon äänen, joka
vanhan legendan mukaan on tulkittava näin; kas per-ha-na-a!


V

Kuolema.

Ilta on viileä ja kirkas.

Tuli loimuava auringonlasku, vuoristoseutujen räikeän värikarkelon
hurja temmellys: verestynyttä punaista, joka värikylläisin juovin
kutoutui oranssikelta-pohjalla olevaan kulta-ompelukseen, sillävälin
kuin verkko ohuita kalpeansinisiä rihmoja ilmoja piirrellen asettui
itäiselle taivaanrannalle, joka vaipui yhä syvemmälle tummenevaan
sineen ja hämärään punasinervään.

Muutaman sekunnin kuluttua on kaikki lopussa. Voimainponnistusta seuraa
väsymys. Voimakas punainen alkaa raueta, oranssivivahdusten syvävärinen
mehu ehtyy ja kalpenee sairaaloiseksi ja vilpoisaksi viheriäksi.
Käärmemäisesti kiemurrellen laskeutuvat usvahattarat laakson yli.
Usvaa nousee ja alenee, mutta se valloittaa alati yhä uusia seutuja
vuorenrintamilta. Jonkun harvan kerran repii heikko iltatuuli usvaan
aukon: sen läpi paistaa läntinen taivas vielä viimeisen kerran,
kalpeana ja viheriäisenä kuin pesty ruumis.

Tunnit vierivät.

Tihenevässä pimeydessä käy kulku virtaa ylöspäin, kuljetaan poukamasta
poukamaan ja kaikki poukamat ovat toistensa näköisiä. Minusta tuntuu
siltä, kuin olisi tämä jokimatka kestänyt ijankaikkisuuksia ja kuin
pitäisi sen kestää yhtä monta ijankaikkisuutta vielä. En näe tällä
tumman veden loppumattomalla maantiellä olevan mitään päätä.

Tahtomattani tulen ajatelleeksi muuatta tapahtumaa viime päiviltä.
Olin ikävässä Hallsbergissä. Seisoin vaunun akkunassa katsellen
vilinää asemalla. Katseeni pysähtyivät keski-ikäiseen mieheen, jolla
oli tuollaiset sielukkaat ja elämän vaihtelevain kokemusten melkein
tuskaisen tarkasti veistämät kasvot, jotka voivat vieraassa synnyttää
äkkiä heränneen ja jälleen äkkiä unohtuvan halun päästä lähelle häntä,
viekoitella häneltä hänen kokemuksiaan, tulla hänen ystäväkseen. Mutta
hän nousi toiseen vaunuun ja minä unohdin hänet.

Laxå'ssa luullakseni hän jälleen palasi mieleeni. Siellä hän kannettiin
vaunusta kuolleena, asetettiin sohvalle asemasillalla, ja hänen päänsä
peitettiin harmaalla sadetakilla.

Väkeä kokoontui hänen ympärilleen. Sanomalehtienmyyjät pysähtyivät
keskellä läksyänsä: Nisse, Kasper, Figaro...

Muuan lihava herra, jolla oli vahatut viikset, kulki ohi; hän oli juuri
ottamaisillaan konjakkipullon ulster-päällystakkinsa povitaskusta. Hän
jäi seisomaan... ja konjakkipullo kurotti kaulaansa taskusta...

Myöhään illalla pääsin Filipstadiin. Muuan terävänenäinen
puolivillainen vanha herrasmies huusi korvaani, juuri kun ajoimme
asemalaiturin viereen: meillä on tänään ruumis mukanamme junassa.
Minä hätkähdin, vastenmielisesti yllätettynä; sillä puolittain
itsetajuttomasti kuvittelin, että kuollut yhä vielä oli Laxån
asemasillalla, harmaa sadetakki päänsä peitteenä.

Hänet oli siis siirretty tavaravaunuun ja tuotu määräpaikkaansa.

No, ihminen elää aikansa ja kuolee viimein; eihän se ole
mitään varsinaisesti uutta. Seistään vihellellen Hallsbergin
lippuluukulla, kun lunastetaan matkalippua; illalla tullaan perille
Filipstadiin rahtitavarana. Sellaisen varalle tulee jokaisen olla
valmistautunut; mutta on sopimatonta puhua siitä henkilölle, joka on
tervehtymysmatkalla.

Ja jonka on ypöyksin vietettävä yö suuressa, autiossa hotellihuoneessa
vieraassa kaupungissa.

— — Pimeys käy yhä syvemmäksi ja sumu taajenee. Menen kajuuttaan ja
heittäydyn sohvalle. Pöydällä palaa unelias kynttilä. Makaan kauan
valveilla ja mietiskelen kysymystä, voidaanko rautatiehallitusta
lain mukaan pitää velvollisena maksamaan kuolleen perillisille
matkustajamaksun ja rahtimaksun eroitusta Laxån ja Filipstadin välillä;
löysin monta syytä myötä ja vastaan; viimein nukahdin sielussa
tuskainen tunne siitä, että joku arvoitus oli jäänyt ratkaisematta. Kun
heräsin, niin lotjamies seisoi vieressäni rytyyttäen minua käsivarresta.

— Olemme Likenäsin kestikievarin kohdalla. Emme sumun vuoksi pääse
edemmäksi tänä yönä.

Kello on neljännestä vaille kaksitoista. Oli vielä kuljettava puolisen
peninkulmaa. Jätin matkatavarani laivaan, nousin maihin ja kuljin lopun
tietä pimeässä ja sumussa — tietä, jota olin kulkenut joskus aikoja
sitten, lapsena.



PÄÄKONSULI HOVITANSSIJAISISSA


Pääkonsuli Rubin oli tammikuun 21 p:nä tänäkin vuonna, samoinkuin
kaikkina edellisinä niin pitkälle kuin hän saattoi tai tahtoi muistaa
taaksepäin, kutsuttu hovitanssijaisiin ja oli nyt viimeistelemässä
pukuaan. Hän seisoi kauvan kopeloiden tavaroita aukivedetyssä
lipastonlaatikossa, eikä voinut harmikseen löytää yhtään aivan puhdasta
valkeata kaulaliinaa; mutta vähätpä siitä, kun se kuitenkin melkein
kokonaan peittyi Vasa-ritarikunnan vihreän kaulanauhan alle. Sillä
hänestä oli todella viimein tullut kommendöri. Eikä hän salannut
itseltään, että tämä tuotti hänelle jossain määrin tyydytystä. Hän
oli äskettäin täyttänyt viisikymmentä vuotta, ja siinä ijässä _pitää_
ihmisen olla kommendöri. Kullakin ikäkaudella on omat viehätyksensä,
ja kun on päässyt yli kolmenkymmenen, niin ei pieni tähti
frakinpieluksessa ole halveksittava, vaikkakin hyvä tapa luonnollisesti
vaatii, että siitä lasketaan leikkiä ja viittilöidään, että jonkun
tapaturman kautta on saatu se. Mutta kommendöriasteella alkaa elämän
varsinainen vakavuus; silloin vaikenee pila tai saa selvän kateuden
onton soinnun, joka tekee sen ainakin yhdenarvoiseksi suoranaisen
imartelun kanssa. Hänen muut ritarimerkkinsä muistuttivat häntä
oikeastaan vaan yhtä monesta turhasta tai vain puolittain täyttyneestä
toiveesta. "L'instruction publique" sinipunervine nauhoineen herätti
eloon hänen vanhan kaipuunsa saada Kunnialegionan punainen, ja Pyhä
Olavi taas tosin oli melkein punainen, mutta silloin kun hän sen sai,
oli hän kulkenut hulluissa unelmissa saada Pohjantähden vakava musta.
Mutta kunnon ruotsalainen kommendörinauha taustana saivat nämätkin
pikkukapineet kuitenkin uutta arvoa. Ja vielä suuremmassa määrässä
oli näin laita Alligator-ritarikunnan kultahohteisen suurristin,
joka ihmeen ihanavärisessä nauhassa riippui pukupeilillä. Se oli
kiitollisuudenosoitus etelä-amerikalaiselta Mondegon tasavallalta,
jonka tosin ei kovin huomattavia etuja Tukholmassa Rubin monet vuodet
oli pääkonsulina erittäin tahdikkaasti valvonut. Hänen ystävänsä don
Manuel Garcia, tuon pienen miellyttävän atlantintakaisen tasavallan
diktatori-vallalla varustettu presidentti, oli jo viisi vuotta
takaperin lähettänyt sen hänelle muistoksi siitä, että Rubin oli
vaiteliaasti auttanut häntä rahapulasta heidän yhdessä viettäessään
muutamia hauskoja päiviä Monte Carlossa. Mutta tähän saakka ei hän
ollut uskaltanut käyttää sitä; se näytti kovin hullunkuriselta,
ja olihan todellakin suuri kuilu suurristin ja frakinpieluksessa
riippuvien pikkukapineiden välillä. Tämän kuilun yli oli nyt vihdoinkin
Vasa-ritarikunnan kommendörinauha rakentanut tuon välttämättömän
sillan, ja levollisella omallatunnolla otti hän Alligator-ritarimerkin
peililtä ja ripusti sen ensikerran punaiseen ja kultakirjailtuun
virkafrakkiinsa. Ja kun hän nyt katseli itseään täysin valmiina
kuvastimesta, niin oli vaan yksi seikka, jonka hän olisi tahtonut
toisenlaiseksi, nimittäin itsensä. Sillä hän ei omasta mielestään ollut
tyhmä, olipa hän mielestään hiukan ihmistuntijakin; ja siksi panikin
hän enemmän arvoa ritarimerkkeihinsä kuin itseensä.

       *       *       *       *       *

Ilta oli kaunis ja kohtalaisen kylmä ja tähdet kimaltelivat. Rubin
päätti kävellä; siitä tulisi sopiva kävelymatka. Jakobin tornikello
näytti puolta yhdeksää. Hän oli siis aivan liian aikaseen liikkeellä ja
saattoi runsaan tunnin aikana tehdä mitä halusi. Hän pysähtyi epäröiden
erään portin eteen, talossa asui muuan hänen ystävänsä. Menisikö hän
sinne ja istuisi hetken puhelemassa? Mutta ei, se ei oikein sopinut
tällä kertaa. Ystävä, joka oli jokseenkin vaatimattomassa asemassa,
olisi helposti voinut luulla, että hän tahtoi häikäistä häntä
komeudellaan. Hän kulki ohitse.

Hän pysähtyi erään sikarikaupan akkunan eteen ja hymyili ystävällisesti
kuvalleen, joka karkeasti karrikerattuna, mutta kuitenkin hänen
näköisenään tuijotti häneen jonkun pilalehden ensi sivulta. Kuva
esitti vertauskuvallista tappelua muutamien tunnettujen rahamiesten
kesken, joista useimmat olivat suurempia ja tunnetumpia kuin hän, Ja
joiden seurassa hän kernaasti näki itsensä karrikerattuna. Toisessa
pilalehdessä näki hän toisen ryhmän julkisia miehiä, jotka nekin
enimmäkseen olivat hänen ystäviään ja tuttaviaan.

— Pieni kansa ja pieni kaupunki, ajatteli hän. Meitä on piskuinen
joukko, jotka sätkyttelemme näyttämöllä, aina samat — ja hetkisen
kuluttua tapaan minä koko rykelmän linnassa. Mutta että Ruotsin kansan
mieltä kiinnitämme me ja meidän pienet liikeasiamme, se nyt kuitenkin
lienee vain pilalehtien toimittajain kuvitteluja. No, ei minulla muuten
ole mitään niitä vastaan...

— Hyvää iltaa, herra mandariini. Menossa kuninkaan luo, näyttää,
purjeista päättäen?

Se oli naisen ääni. Rubin kääntyi.

— Kas, Klara. Onpa siitä aikoja. Olet lihonut hiukan.

— Ehkä olen, liike kannattaa. Suljin äsken ja olen menossa kotia.
Ellen epäilisi sinulla olevan muita aikeita, niin voisin kutsua sinut
luokseni juomaan lasin whiskyä.

Rubin katseli häntä hetkisen ennenkuin vastasi ja loi yhdellä ainoalla
nopealla katseella yleissilmäyksen niihin jälkiin, jotka viimeiset
neljä, viisi vuotta olivat jättäneet hänen ulkomuotoonsa. Klara
Liebman... kuinka solakka ja hento hän olikaan ennen. Siihen aikaan
hän palveli hajuvesikaupassa. Nyt hänellä oli oma liike, jonka Rubin
ja pari muuta ystävää olivat panneet alulle. Heidän suhteensa oli
alusta alkaen ollut kaikkia haaveita vailla, ja ero oli tapahtunut
rauhallisesti. Oikeastaan ei Rubin milloinkaan ollut vapautunut siitä
pettymyksentunteesta, jonka Klaran sukkelat sutkaukset ja arkipäiväisen
hauska luonne olivat hänelle tuottaneet — Rubinin ensi muisto hänestä
oli vain kaksi mustaa, hehkuvaa silmää, jotka olivat livahtaneet hänen
ohitsensa tuulisena syysiltana hämärissä, ja jotka olivat saaneet hänet
odottamaan ja toivomaan jotain aivan muuta. Mutta se oli silloin. Nyt
Klaran kasvot kertoivat vain hauskasta elämästä ja hyvänpuoleisesta
ruo'asta.

— Vai niin, vai on sinulla whiskyä kotona? No niin, kuningas ei
odottane minua vielä kotvaan. Puolisen tuntia voin istua luonasi.

Hän katsoi kelloaan:

— Onko sinulla vielä entinen pieni huoneustosi?

Oli, hänellä oli se vielä — oli vain käännyttävä parista kadunkulmasta.

       *       *       *       *       *

Rubin käveli edes takaisin noissa kolmessa pienessä huoneessa, sillä
välin kuin Klara otti esille karahvin, pari pulloa sodavettä ja pari
lasia pienestä, rahvaan-tyyliin tehdystä nurkkakaapista, johon oli
maalattu sydämiä ja tulpaneja. Rubin pysähtyi Ja katseli sitä; se oli
tullut hänen aikansa jälkeen, samoinkuin seinäkudos ja pari patjaa
samaan tyyliin.

Luulenpa, että Skansen levittäytyy.

Ja hän lisäsi:

— Vaimoni on myöskin innostunut tuohon tyyliin.

Muuten oli kaikki siellä enimmäkseen ennallaan. Kalleilla kaapeilla ja
pöydillä oli joukottain valokuvia kehyksissä, niinkuin ennenkin, vaikka
vain osaksi samoja kuin ennen. Hän etsi tahtomattaan omaa valokuvaansa
ja löysi vihdoin hyvin pienikokoisen uuninkulmaita.

Klara valmisti hänelle groggin.

— Älä tee liian väkevää, pyysi Rubin.

Hän vaipui nahkapeitteiseen korituoliin; jonka hän kerran maailmassa
oli ostanut ja antanut Klaralle, jotta hänellä olisi ollut täällä edes
yksi siedettävä huonekalu — muuten oli hän antanut Klaran järjestää
huoneuston oman makunsa mukaan.

— Eikö meillä pitäisi mielestäsi olla myös tuli takassa? kysyi Klara.
Minulla on puita uunissa, on vain sytytettävä.

Mutta puut olivat märkiä eivätkä tahtoneet syttyä. Klara meni keittiöön
hakemaan paloöljyastiaa, kaatoi muinaiseen boheme-tapaansa tilkan öljyä
puille ja sytytti uudestaan. Tuli lieskahti niin että savupiipussa
kuului vinkunaa ja suhinaa, ja loimu lankesi räikeästi punaiselle
matolle.

— Kas niin, hän sanoi, nyt on työmies palkkansa ansainnut!

Ja hän laittoi itselleenkin groggin, istuutui sohvannurkkaan, kilisti
Rubinin kanssa ja joi.

He puhelivat hiukan maailman menosta ja yhteisistä tuttavista, mutta
välistä sattui hyvinkin pitkiä vaitioloja.

— Ihmeellistä, ajatteli Rubin itsekseen, neljä vuotta sitten luulin
toisinaan vallan rakastavani häntä, ja nyt ei meillä ole juuri muuta
sanottavaa toisillemme kuin "maljasi".

— Mitä mietit? kysyi Klara.

Rubin vastasi:

— En mitään. Maljasi!

Pöydällä hänen vieressään oli läjä kuvakortteja — maisemia,
kansallispukuja ja varieté-suuruuksia sikin sokin. Hän otti ne käteensä
ja katseli niitä hajamielisenä. Muuan niistä esitti lappalaistyttöä,
jolla oli tummat silmät, hymyilevät hampaat ja keimaileva otsatukka
suippopäisen lakin alla. Hän katsahti ylös hämmästyneenä:

— Mutta tässähän olet sinä? sanoi hän.

— Niin olen, vastasi Klara, pari vuotta sitten oli muuan heppu,
joka laittoi ylleni nuo pukineet ja valokuvasi minut erästä
kuvakorttiliikettä varten. Saat yhden, jos haluat.

— Kiitos, vastasi Rubin, yhdentekevää.

Tuo epäystävällinen vastaus oli päässyt hänen suustaan vallan
ajattelematta. Se harmitti häntä, mutta nyt se oli myöhäistä. Klaran
silmissä välähti pieni terävä ja ilkeä pilkahdus. Hän otti kortin
Rubinin kädestä, nousi ja alkoi vihellellen kävellä edestakaisin
huoneessa. Rubin oli vaiti ja joi aika kulauksen whiskyä.

— Oletpa antanut minulle väkevän groggin, sanoi hän jotain sanoakseen.

Klara lakkasi viheltämästä ja pysähtyi äkisti hänen tuolinsa taakse.

— Kuulehan, sanoi hän, kauluksesi taitaa olla hiukan epäkunnossa.
Kultaompelus on irtautunut. Pistän sen kiinni pienellä neulalla.
Usko pois, osaan tehdä sen niin, ettei neulaa näy. — Kas niin — hän
hypisteli niin kevyesti kaulusta, että Rubin tuskin huomasi sitä —
kas niin — nyt se on kunnossa. Nyt voit kiittää minua. Mitä kuningas
olisi sanonut, jos olisit tullut linnaan rikkinäisiä ompeluksia
kauluksessasi?...

Ja hän painoi pienen suudelman Rubinin niskaan.

Rubinista tuntui tavallaan hauskalta, kun Klara jälleen oli hyvällä
tuulella, hän arveli, että pitäisi suudella häntä mutta Klara
riistäytyi irti, ja Rubinin yritys olikin jokseenkin veltto eikä
johtanut mihinkään.

— Nyt saat lähteä, ystäväni, sanoi Klara, muuten tulet liian myöhään.

Hän auttoi kiiruusti turkin Rubinin ylle, Rubin tyhjensi grogginsa,
suuteli Klaraa kohteliaasti kädelle ja lähti.

       *       *       *       *       *

Sirius kimalteli suoraan valaistun linnanfasadin yläpuolella.

Se on kiltti tyttö, tuo Klara, ajatteli pääkonsuli astellessaan
Norrbrota, enkä unohda häntä, jos hän joskus tarvitsee minua. Mutta
groggi oli hiukan liian väkevätä.

Linnanholvissa valtasi hänet muinaisten kunnioituksentunteitten
jäännös, ja Kaarle XII:n trapantit portaissa herättivät hänessä
epämääräisen tunteen siitä, että Ruotsin historia yhä vieläkin jatkui
täyttä vauhtia ja että hän oli mukana. Mutta kun hän mahdollisimman
kevyesti puristettuaan ensimäisen hovimarsalkan kättä huomasi
seisovansa keskellä vanhain ystäväin ja veljien parvea, tunsi hän
itsensä kotiutuneeksi ja häntä vain — kuten tavallisesti — hiukan
kiusasi se, että hänen virkafrakkinsa oli punainen. Hän olisi
mieluummin nähnyt sen olevan samaa tummansinistä väriä kuin tavallinen
ruotsalainen sivilivirkapuku, mutta asia ei nyt ollut autettavissa.

Muuan pienikasvuinen venäläinen lähetystön-virkamies, joka pari päivää
sitten oli ollut hänen luonaan päivällisillä, ojensi hänelle kätensä
nyökäyttäen päätään.

— Noh, kysyi Rubin, syttyykö sota?

— Mitä vielä, vastasi venäläinen ranskaksi. Meillä ei ole mitään syytä
toivoa sotaa Japania vastaan juuri nyt. Olisipa se monesta syystä
hiukan hankalaakin meille. Ja aseman luonteesta johtuu, että me tulemme
määräämään sodanpuhkeamisen hetken. Jos Mutsuhito tai mikä hänen
nimensä lienee, todellakin haluaa pienen sinimarjan muistiaisiksi, niin
saa hän olla hyvä ja odottaa.

Pääkonsuli oli nuoruudessaan tehnyt liikeasioissa matkan Etelä-Kiinaan
ja piti itseään senvuoksi miltei Japanin tuntijana.

— On synti Mutsuhitoa, sanoi hän. Hän on aivan liian viisas halutakseen
sotaa Venäjää vastaan; mutta hänen kansansa ehkä pakoittaa hänet
siihen. Niin on aina nykyään — hallitsijoiden sodanhalu on muuttunut
taruksi. Nyt ne ovat kansat, jotka...

Hän jatkoi urheasti, mutta kuten toisinaan sattui hänelle, kun hän
puhui ranskaa, alkoi hän ladella vanhoja fraaseja, joita oli varastossa
aivoissa ja jotka johtivat hänet pois siitä, mitä hän oikeastaan oli
aikonut sanoa, kunnes hän oli unohtanut sen, ja sanoi jotain aivan
toista, toisinaan päinvastaista. Hänen puhellessaan sattui hänen
katseensa erääseen peiliin. Hänen huomiotaan herätti tyhjä tila,
joka oli syntynyt hänen taakseen — tuntui melkein siltä kuin olisi
hänen ympärilleen muodostunut puolipiiri, ja hän näki peilissä parin
luutnantin pitävän kättään suunsa edessä ja siristävän omituisesti
silmiään. Mikä mahtoi olla niin lystikästä? Hän ei nähnyt mitään muuta
kuin venäläisen, ja tämä tosin näytti hiukan naurettavalta, mutta
kuitenkin...

Yhtäkkiä näki hän peilissä kamariherra Pestelin — hänen vaimonsa
serkkuja — lähestyvän ja tunsi hänen kätensä koskettavan olkapäätään.

— Hyvää iltaa, ystäväni, virkkoi Pestel, mistä sinä tulet?

— Kuinka niin? kysyi Rubin.

Pestel oli irroittanut jotain hänen kauluksestaan pienen kortin, jonka
hän ojensi Rubin'ille. Rubin tuijotti oudoksuen sieviin tytönkasvoihin,
joilla oli hymyilevät valkoiset hampaat ja tumma otsatukka suippopäisen
lappalaislakin alla.

— Niin, sammalsi hän, mikä tämä on?

— Ritarimerkki, jota ei ole virallisesti hyväksytty, sanoi Pestel.



UNELMA VANHUUDESTA


Näin viime yönä unta, että olin tullut vanhaksi. Elinkö edes? Tuskin
tiedän sitä. Olin jäänyt eloon kaiken sen jälkeen, mikä muinoin oli
elämäni pääsisältönä, ja olin enemmän varjon kuin ihmisen kaltainen.
Harhailin hämärissä tutuilla kaduilla. Näin rappeutuneita taloja
vilahtavan ohitseni, taloja, joita muistin lapsuudessani nähneeni
rakennettavan, ja joiden silloin luulin olevan aijottuja ruhtinasten ja
suurten herrain asunnoiksi, mutta jotka nyt näyttivät pyytävän päästä
piiloon varjoon. Erään kadun päässä kohosi punainen kasarmi, jonka
katolla liehui vierasvärinen lippu. Joukkue sotamiehiä marssi ohitseni
housunlahkeet pistettyinä raskaisiin saappaisiin. Heidän rautaiset
korkonsa kolahtelivat katukiviin. Keskellä likaista katua istui kaksi
pientä lasta leikkimässä, niin likaisia ja niin köyhästi puettuja,
että he näyttivät sulautuvan katuun ja heitä tuskin näkyi. He eivät
nähneet sotamiehiä eivätkä sotamiehet nähneet heitä. Se ei ole heidän
syynsä, se johtuu siitä, että heitä on kielletty mitään näkemästä. Jos
he saattaisivat nähdä tiensä, niin he eivät voisi marssia. Tahdoin
mennä tempaisemaan lapset tieltä, mutta minä en voinut. Seisoin kuin
naulittuna enkä voinut liikkua. Miksi? ihmettelin. Miksi en voi
liikkua, miksi minun on seistävä paikoillani ja katseltava tätä? Eikö
se ehkä ole todellista — uneksinko? Ei, se on todellista; lapset ovat
todellisia, ja sotamiehet niinikään. Mutta itse minä olen unelma. Ja
yhtäkkiä näytti elämäni arvoitus olevan edessäni kirkkaana kuin palava
kynttilä: en ollut todellinen, olin unelma. Eikä unelma voi auttaa
eläviä ihmisiä.

En nähnyt lapsista jälkeäkään sotamiesten marssittua ohitseni. Näin
vain, että sotamiesten saappaat jättivät tummia verisiä jälkiä likaan.

Äkisti heräsi minussa muisto, joka jähmetytti sydämeni kauhusta. Olihan
minulla itselläni lapsia — kaksi pientä lasta. Missä ne mahtoivat olla,
ja milloin näin ne viimeksi? Eiväthän ne mahtaneet olla — eivät — — —

Minun täytyi lähteä kotiin, minun täytyi nähdä lapseni, ne olivat
tietysti kotona ja istuivat salin viheriäisellä matolla ja leikkivät
puupalikoillaan ja pienillä taloillaan. Minun täytyy lähteä kotiin, he
odottavat minua päivällisille ja vaimoni on levoton — — —

Jälleen harhailin kaduilla tihenevässä hämärässä. Oli alkanut sataa
lunta. Olin joutunut ylös huvilakortteliin, kadut olivat hiljaisia ja
valkeita, ja ristikkojen ja aitojen yli ojentivat puut oksiaan, jotka
olivat raskaita lumesta. Astuin sisään avonaisesta portista kahden
ison neliskulmaisen kivipylvään välitse, joilla oli suuret lumiset
päähineet. Ne saivat minut niin ihmeellisen kaihomieliseksi, kenties
siksi, että ne näyttivät kahdelta lumipeittoiselta haudalta. Tulin
suurelle pihalle, jonka keskellä oli pieni suihkulähde, ja näin heti,
että salinikkunassa oli valoa. Lamppu oli pöydällä, pöytä oli katettu
ja he istuivat jo syömässä. Menin akkunan luo, koputin ruutuun ja
nyökäytin päätäni sisälläoleville. Mutta he eivät nähneet minua eivätkä
kuulleet mitään ja jatkoivat syöntiään. Ja samassa huomasinkin, että
siellä oli vieraita ihmisiä vieraan pöydän ääressä. He eivät olleet
omaisiani. Siellä oli lihava rouva ja yönuttuun puettu kaljupäinen
herrasmies, joka oli vihaisennäköinen Ja näkyi riitelevän, ja muutamia
puolikasvuisia lapsia, ja heidän pöydällään oli vahakangas-liina.
Kaljupäisen herrasmiehen kasvot tunsin vallan hyvin, olin nähnyt ne
Du Nordissa, missä hänellä oli tapana juoda totia. Häpesin hirveästi.
Niin, täällähän me asuimme ensimäisen vuoden, mutta muutimme kun oli
kosteata, ja nyt me asumme vallan toisessa kaupunginosassa — ja minä
olen niin väsynyt — ‒ ‒

Taas kävelin lumessa. Minunhan piti lähteä kotiin. Koetin vakuuttaa
itselleni, että täsmälleen tiesin minne minun oli mentävä ja että
kuljin lyhintä tietä. Kuljin katujen poikki ja käännyin kulmissa, mutta
minne vaan tulinkin, niin minusta tuntui, että aivan äskettäin olin
kulkenut siitä ohi. Erään lyhdyn luona seisoi vanha vaimo ojentaen
kättään, mutta hän peitti kasvonsa. Kuljin hänen ohitsensa, mutta
koetin samassa vaistomaisesti taskustani, oliko minulla kolikkoa.
Löysin hopearahan, mutta sitä tarkemmin katsottuani huomasin, että se
oli vanha ja kulunut eikä enää ollut käypä. Siinä oli nuoruudessani
hallinneen kuninkaan profilikuva, ja reunassa oli hänen vaalilauseensa,
jonka aika oli puoleksi kuluttanut pois: Veljeskansain menestys.
Seisoin kauan tuijottaen tähän vanhaan rahaan ja tunsin halua itkeä.

Niin, niin, se oli siihen aikaan... kultaisen rauhan aikaan, kuten
runoilijat meidän päivinämme ovat sitä nimittäneet. Toiset ajat
tulivat sitten. Jälleen olin näkevinäni punaisen kasarmin ja vieraiden
sotilaiden raskaat saappaat. Ja lapseni ja kotini, joita äsken etsin?
Oi, nyt muistan kaiken. Minä olen vanha ja olen elänyt kaiken jälkeen,
minulla ei ole lapsia eikä kotia. Tytärtäni kasvatin aatteitteni
mukaan, mutta kun hän tuli täyskasvuiseksi, niin rakastui hän erääseen
lähetyssaarnaajaan ja lähti pois. Ja poikani — kuinka, eikö hän
halunnut tulla upseeriksi? Halusi, mutta se oli liian vastenmielistä
minulle, eikä minulla myöskään ollut varoja siihen. Mutta hän oli
asevelvollinen, kun tuo suuri sota syttyi, ja hän kuoli nälkään
ylhäällä Lapissa. Jos hän olisi ollut upseeri, niin hän ei olisi
ainakaan nälkään kuollut. Mutta kaikki tämä on tapahtunut kauan sitten,
ja muistan sen vain hyvin hämärästi. Olen elänyt kaiken jälkeen, ja
olen itse vain unelma. Ja minä kuiskasin itsekseni muutamia sanoja,
jotka kerran olin lukenut muutamalla haudalla, kun sinisenä kevätiltana
muinoin kuljin kirkkotarhan poikki hänen kanssaan, jota silloin
rakastin — kuiskasin noita sanoja yhä uudestaan ja uudestaan itsekseni:
_Alles geht vorüber und wird zum Traum_.

Mutta näin itsekseni kuiskaillessani satuin jälleen kulkemaan lyhdyn
ohi, jonka luona tuo vanha vaimo seisoi. Mutta hän peitti yhä vieläkin
kasvojansa.

Ja tämä, että hän peitti kasvonsa täytti minut oudolla kauhulla.
Vavisten tuskasta kysyin häneltä:

— Sano, miksi kätket kasvosi?

Hän vastasi äänellä, jonka minä hyvin tunsin:

— Jotten tuottaisi sinulle liian paljon tuskaa.

Silloin minä sanoin:

— Mikään ei voi minulle enää tuottaa tuskaa. En ole todellinen, olen
unelma.

Hän vastasi:

— Alles geht vorüber und wird zum Traum.



PALAVA KAUPUNKI


Huoneen molempien ikkunoiden läpi, joita vaaleat, ristikkoruutuiset
uutimet verhoavat, lankeaa talviaamun auringonpaiste huoneeseen,
kahtena vinona, pitkulaisena nelikulmiona pehmeälle vihreälle matolle,
ja lämpimissä auringonpilkuissa hyppii ja tanssii pieni poika. Hän ei
vielä tiedä paljon mailmasta. Hän tietää olevansa pieni ja tulevansa
suureksi, mutta hän ei tiedä, että hän on syntynyt tai että hän kuolee.
Hän tietää, että hän on neljän vuoden vanha ja piakkoin täyttää viisi,
mutta hän ei tiedä mitä vuodella tarkoitetaan: vielä mittaa hän
ajankulun vain sanomalla "tänään", "huomenna" ja "eilen".

— Isä, sanoo hän äkisti isälleen, joka juuri on lopettanut aamiaisensa
ja sytyttänyt päivän ensimäisen sikarin — hän näet mittaa aikaa
sikareilla — isä, näin niin paljon unia viime yönä. Näin unta tuoleista
ja viheriäisestä matosta ja peilistä ja kellosta ja uunista ja
luukuista ja komerosta!

Ja hän hyppää uunin luo, missä aamutuli loimuaa ja räiskyy, ja heittää
kuperkeikan sen edessä. Hän pitää uunia ja sen edustaa huoneen
arvokkaimpana ja tärkeimpänä paikkana.

Isä nyökäyttää päätään ja nauraa hänelle sanomalehtensä reunan yli.
Ja poika nauraa myöskin, nauraa hillittömästi; täyttä kurkkua. Hän
on siinä ijässä, jolloin nauru on vain ilon ilmaisu, eikä ilmaise
havaittuja naurettavaisuuksia. Kun hän tässä muuanna iltana seisoi
ikkunan luona ja nauroi kuulle, niin se ei tapahtunut senvuoksi, että
kuu hänen mielestään oli lystikäs, vaan senvuoksi, että se tuotti
hänelle iloa pyöreällä, kiiltävällä naamallaan.

Naurettuaan kyllikseen, nousee hän polvilleen tuolille ja osoittaa
muuatta taulua seinällä:

— Ja sitten minä näin eniten unia tuosta taulusta, sanoo hän.

Taulu on valokuva-jäljennös eräästä vanhasta hollantilaisesta
maalauksesta: "Palava kaupunki".

-— No, minkälaista unta sinä sitten näit? kysyy isä.

— Sitä minä en tiedä.

— Muistelehan!

— Niin, näin unta, että oli tulipalo, ja että minä taputtelin koiraa.

— Mutta muutenhan sinä tavallisesti pelkäät koiria?

— Niin, mutta tauluissa olevia koiria minä sentään uskallan hiukan
taputella.

Ja hän nauraa ja hyppii Ja tanssii.

Sitten hän tulee isän luo ja sanoo:

— Isä hyvä, ota taulu alas. Tahdon, että isä taas näyttää minulle
taulua niinkuin eilenkin.

Taulu on uusi tulokas huoneessa; se oli tullut edellisenä päivänä.
Muihin kuviin ylt'ympäri seiniä on poika aikoja sitten tutustunut.
Hän tuntee setä Strindberg'in ja setä Soppihurrin [Schopenhauer] ja
setä Napolionin ja ruman Goethe-ukon ja isoäidin nuorena. Mutta palava
kaupunki on uusi, ja onpa se muutenkin paljon hauskempi taulu kuin
nuo muut. Isä tekee pikkupojan mieliksi ja ottaa taulun seinältä, ja
he nauttivat siitä yhdessä. Leveän joensuun yli, joka kiemurtelee
merelle päin, ja on täynnä veneitä ja aluksia, kulkee silta, jossa on
pyöreät holvikaaret ja päädyssä torni. Vasemmalla rannalla on palava
kaupunki: rivittäin kapeita taloja, joilla on suippopäädyt ja korkeat
katot, kirkkoja ja torneja; toinen toistensa ohi juoksentelevia ihmisiä
vilisee, tuli- ja liekki-meri, muureja vasten pystytettyjä tikapuita,
hevosia, jotka pillastuneina juoksevat vetäen täriseviä kuormiaan,
rantalaituri täynnä tynnyreitä ja säkkejä ja kaikenlaista romua, joella
joukko ihmisiä veneessä, joka on kaatumaisillaan, sillan yli juoksee
ihmisiä henkensä edestä, ja lähinnä etualalla on pari koiraa, jotka
nuuskivat toisiaan. Mutta kaukana taustalla, missä joensuu levenee
merelle päin, on taivaanrannalla aivan liian pieni kuu kalpeitten
pilvien usvassa, ja se katselee kalvakkaana ja surullisena kaikkea tätä
surkeutta.

— Isä, kysyy pikkupoika, miksi kaupunki palaa?

— Joku on pidellyt varomattomasti tulta, sanoo isä.

— _Kuka_ on ollut varomaton.

‒ Niin, sitä nyt ei voi niin varmaan tietää, näin kauan jälkeenpäin...

— Kuinka kauan jälkeenpäin?

On monta sataa vuotta siitä, kun tämä kaupunki paloi, sanoo isä.

Tästä poika ei tule hullua hurskaammaksi, sen isä kyllä hyvin tietää,
mutta jotainhan hänen on vastattava. Poika istuu hetkisen hiljaa
ja miettii. Uusia ajatuksia ja käsityksiä asioista liikkuu hänen
aivoissaan ja törmäilee vanhoja vastaan. Hän näpertelee pienillä
sormillaan palavaa kaupunkia peittävää lasia ja virkkaa:

— Niin, mutta sehän paloi eilenkin, ja tänään se myöskin palaa.

Isä koettaa selittää eroa taulujen ja todellisuuden välillä. Tämä
ei ole mikään oikea kaupunki, hän sanoo, tämä on vain taulu. Oikea
kaupunki on palanut aikoja, aikoja sitten. Sitä ei ole enää olemassa.
Ihmiset, jotka juoksevat tuossa huitoen käsillään, ovat kuolleet eikä
heitä enää ole olemassa. Talot ovat palaneet. Tornit ovat sortuneet.
Siltakin on poissa.

— Ovatko tornit palaneet kumoon vai kaatuneet kumoon? kysyy poika.

— Ne ovat sekä palaneet että kaatuneet.

— Ovatko höyrylaivatkin kuolleet?

— Laivatkin ovat poissa jo aikoja sitten, sanoo isä. Mutta eivät nuo
ole höyrylaivoja, ne ovat purjelaivoja. Höyrylaivoja ei ollut olemassa
siihen aikaan.

Pikkupoika pistää alahuulensa pitkälle eikä näytä tyytyväiseltä.

— Mutta minä _näen_, että siinä on höyrylaivoja, sanoo hän. Isä, mikä
tämän höyrylaivan nimi on?

Hän pitää oman päänsä, tuo poika. Isä on väsynyt opetustoimeen ja
on vaiti. Poika näplii sormellaan vanhoja hollantilaisia koffeja ja
puhelee itsekseen: tuon höyrylaivan nimi on Brage ja tuon nimi on
Hillersjö, ja tuon nimi on Prinsessa Ingeborg.

— Isä, virkkaa hän sitten yhtäkkiä, onko kuukin poissa?

— Ei, kuu on jäljellä. Kaikesta tuosta se on ainoa, joka on vielä
jäljellä. Se on sama kuu, jolle sinä tässä muuanna päivänä nauroit
lastenkamarin ikkunasta.

Jälleen istuu pikkupoika vaiti ja mietiskelee. Sitten tulee vielä yksi
kysymys:

— Isä, onko siitä _hyvin_ kauan, kuin tämä kaupunki paloi? Onko siitä
yhtä kauan kuin siitä, kuin me lähdimme maalle Prinsessa Ingeborg'illa?

— Siitä on paljon, paljon pitempi aika, vastasi isä. Kun tämä kaupunki
paloi, ei ollut sinua eikä minua eikä äitiä eikä isoäitiä.

Pojan kasvot käyvät äkisti totisiksi. Hän näyttää aivan huolestuneelta.
Hän istuu kauan vaiti mietiskellen. Mutta näyttää siltä, kuin hän ei
pääsisi selville asioista.

— Sanohan isä, kysyy hän vihdoin, missä _minä_ olin silloin kun tämä
kaupunki paloi? Paloiko se silloin kun minä olin äidin kanssa Grennassa?

Ei, ukkoseni, vastasi isä, kun tämä kaupunki paloi, ei sinua vielä
ollut olemassa.

Poika pistää jälleen alahuulensa pitkälle, kasvoissa ilme, joka sanoo:
ei, tähän minä en suostu. Ja hän toistaa pontevasti kysymyksensä:

— Mutta _missä_ minä sitten olin?

Isä vastaa:

— Sinua ei ollut ollenkaan.

Poika katsoo suurin silmin isäänsä. Yhtäkkiä kirkastuvat pienet
kasvot, hän riistäytyy isän sylistä ja alkaa jälleen hyppiä ja tanssia
viheriäisen maton auringonpilkussa ja huutaa täyttä kurkkua:

— Olinpas! Olin sittenkin! Olinpa kuitenkin, olin kuin olinkin!

Hän luuli, että isä vain puhui leikkiä hänelle. Tämähän oli selvään
liian hassua. Palvelustytöillä oli tapana joskus piloillaan valehdella
hänelle, ja hän ajatteli, että isä teki samoin kuin he.

Ja hän hyppii ja tanssii auringonpaisteessa.



SIBYLLAN LUOLA


— Siinä on kaunis pari, sanoi majuri Vellingk pöytänaapurilleen parooni
Grothusenille, nuoren morsiamen serkulle.

Grothusenin hiukan sameat silmät etsivät serkkua.

— Niin on, hän virkkoi, Elsa on sievä tyttö. Mutta Kalle Hennigsistä en
voi lausua mitään. Onko joku mies ruma vai kaunis, sitä minä en ymmärrä.

Grothusen itse oli Ruotsin rumimpia parooneja, ja hän tiesi sen.

— Mutta millä he oikeastaan menevät naimisiin? kysyi majuri. Eihän
heillä ole mitään. Ja luutnantinpalkka.

       *       *       *       *       *

— Olga täti antaa heille tuhatviisisataa vuodessa, ja Henningsillä
kuuluu olevan muuan rikas täti, joka antaa hänelle yhtäpaljon.
Luutnantinpalkka riittänee täytteeksi.

Pöytä oli katettu pihamaalle suuren, humisevan lehmuksen alle.
Syyskesän taivas oli suurenmoinen ja hohtavan sininen ja pilvetön,
nyt illansuussa. Joku yksinäinen linnunpiipitys sekaantui aterioivien
puheensorinaan ja nauruun.

— Oikeastaan ei minun mielestäni pitäisi syödä ulkosalla, sanoi majuri.
Tuntuu rumalta, kun näkee kaikki kuumissaan olevat kasvot ulkona
kirkkaassa päivänvalossa.

Grothusen naurahti lyhyeen:

— Niin, sinulla on päähänpistosi, Fredrik, sanoi hän. Sinä olet
oikeastaan vanha parantumaton estetikko-intoilija. Mutta olet oikeassa
muuten. Ja tiedätkö mitä — kaunein ihminen tässä seurassa on yhä
vieläkin Olga. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta.

Majuri nyökähytti päätään. Ja kului hetkinen ennenkuin hän vastasi —
ikäänkuin itsekseen puhuen:

— Niin, hän on ihastuttava. Ei voi milloinkaan muuksi muuttua. Ei
milloinkaan, niin kauan kuin hän elää.

Ja yhtäkkiä hän punastui kuin nuori poika. Hän muisti että hänellä oli
Olgan tytär vieressään oikealla. Ja hän tiesi, ettei Nanny pitänyt
siitä, että äidin kauneutta ylistettiin.

— Äiti — kuului Nannyn heikko ja hiukan terävä ääni — oli vahinko,
ettet kuullut, mitä setä Fredrik äsken sanoi.

Mutta hänen äänensä hukkui hälinään. Äiti ei häntä kuullut.

— Maljasi, pikku Nanny, sanoi majuri häntä lepyttääkseen.

— Sedällähän on myöskin tapana sanoa, että äidillä on "taipumusta
rococo'hon", sanoi Nanny. Ja se on hirvein tyyli, mitä minä tiedän.

— Noh, herranen aika, Nannyseni. Kukin tyyli saa kai olla omassa
arvossaan. Ja että sinulla on taipumusta vakavampaan tyyliin, senhän
minä tiedän.

Nanny ei ollut perinyt ainoatakaan piirrettä äidiltään. Hän ei ollut
ruma, mutta häneltä puuttui viehättäväisyys, ja hän tiesi sen. Hän
läheni kolmeakymmentä, eivätkä hänen huulensa olleet milloinkaan
tunteneet lemmensuudelmaa. Hän haki lohdutusta uskonnosta ja ilkeydestä.

— Sedän mielestä minulla kai on taipumusta suippokaarityyliin, sanoi
hän.

Sillä hän saattoi olla ilkeä itseäänkin kohtaan.

Majuri oli muutoin se seurasta, jota hän parhaiten sieti, sillä
hän oli ainoa — paitsi sulhasta — joka ei kuulunut sukuun. Hän oli
herraskartanon lähin naapuri ja seuraystävä.

Majuri ei tiennyt mitä vastata puheeseen suippokaarityylistä. Hän
suomusti ajatuksiinsa vaipuneena koppiloartisokkaansa ja vaikeni.

Pöydän toisessa päässä istui mummo Düring ja vaikeroi nykyajan
kirjallisuutta. Hän oli Olga Mertensin anoppi tämän ensimäisestä
avioliitosta professori Düringin, Nannyn isän kanssa. Mutta kävi
ilmi, että hän nykyajan kirjallisuudella tarkoitti paria Aleksander
Kiellandin kirjaa. _Sillä kohtaa_ oli hän astunut pois junasta.

— Ei pitäisi kirjoitella kirjoja, kun on niin surullinen
elämänkatsomus, sanoi hän.

Olga Mertens nauroi — nuorta ja sointuvaa naurua.

— Siinä on täti tavallaan oikeassa, sanoi hän. Tulee elää niinkuin
opettaa. Ja saarnaajan, joka kirjoitti, että kaikki on turhuutta, ei
olisi pitänyt kirjoittaa sitä, vaan mennä hirteen sensijaan.

— Rouva Düring on ehdottomasti oikeassa, sanoi majuri. On käynyt
jonkunlaiseksi urheiluksi kirjoittaa kirjoja, jotka vievät ihmiseltä
kaiken halun elää. Olisi kiellettävä noin vaan edeltäkäsin puhumasta
nuorisolle, millaista elämä on. Se on sama kuin sanoisi nuorelle
miehelle, joka on astumassa elämään onneaan luomaan: sinun on mentävä
sinne ja sinne; tie on ikävä ja vaivaloinen, mutta kauniinpuoleinen
toisinaan, ja kun pääset perille niin sinut hirtetään.

— Kuulehan Fredrik — Olga vastasi — etkö kuitenkin usko, että ihmisten
halu elää riippuu aivan muusta kuin siitä, mitä kirjoja he lukevat? Ei
_elämä_ välitä kirjoista.

Sulhanen ja morsian istuivat hiljaisina ja hiukan jäykkinä eivätkä
puhuneet paljon. Heidän ajatuksensa tapasivat toisensa pöydän alla.

Olga Martens jatkoi — pehmeällä, hiljaisella äänellä:

— Etkö ole huomannut Fredrik, että mitä sanotaan ja kirjoitetaan —
olkoonpa se sitten tyhmää tai järkevää, oikeata tai väärää — niin on
se kuitenkin kaikkityyni kuin kirjoitus virran vedessä. Se ei merkitse
mitään. Ajattelehan vaan eniten luettua ja uskottua kirjaa, mikä on
olemassa: Uutta testamenttia. Mikä on sen pääsisältö? Että tämä elämä
ei ole mitään, ja tuleva kaikki. Ei pidä murehtia huomisesta päivästä;
ei kylvää eikä niittää; on jätettävä kaikki murheet Herran huomaan;
jaettava kaikki omaisuus vaivaisille; ei pidä lainata rahoja korkoa
vastaan eikä vaatia maksettavaksi, mitä on lainannut; vääryyttä ei ole
kostettava; ei tuomittava; ei seistävä pahaa vastaan. Tuhannet lukevat
sitä ja uskovat siihen ja pitävät sitä jumalan sanana. Mutta heidän
elämäänsä se ei jätä mitään jälkiä. Ja jos meidän kelpo kirkkoherramme
Sundius alkaisi elää niinkuin hän opettaa, niin koko seurakunta luulisi
hänen tulleen hulluksi. Mitä välittää _elämä_ kirjoista? Elämä on lihaa
ja verta. Ei mielipiteitä eikä ajatuksia.

— Perhana, kuinka Olga on tullut kirjanoppineeksi, virkkoi Grothusen.

— Niin — Olga hymyili surumielisesti — minä luen todellakin raamattua
toisinaan. Siellä löytyy niin paljon uutta. Ja kun rakas Nannyni viime
vuosina on tuskin muuta tehnyt kuin riidellyt minulle uskonnosta, niin
olen koettanut hiukan perehtyä siihen, mistä on kysymys.

Mummo Düring sanoi jotain, mikä hukkui hälinään. Mutta Nannyn tympeä
ääni viilsi kuin veitsi:

— Enpä luule, että sinä _voit_ perehtyä siihen, äiti. Sinulla ei
ole taipumusta siihen. Sinulla on "taipumusta rococohon", kuten
Fredrik-sedällä on tapana saada. Olet muuten _elänytkin_ rococotyyliin.

Hän tahtoi näillä sanoillaan viitata siihen, että äidillä oli aikoinaan
ollut pari kolme rakastajaa.

Syntyi lyhyen hetkisen kestävä vaitiolo. Mutta puhelu alkoi kohta
jälleen. Oli vanha tapa suvun kesken ymmärtää Nannyn ilkeydet
äidistään pieniksi viattomiksi pilapuheiksi. Olga itse tuskin huomasi
niitä. Hän ei milloinkaan kuunnellut tytärtään muuta kuin puolella
korvalla. Hän välitti Nannysta niin vähän. Oikeastaan piti hän
enemmän sisarentyttärestään, Elsa Grothusenista, joka oli ollut hänen
kodissaan, ja jolle hän oli ollut äidin asemassa aina siitä asti, kuin
tämä oli tullut orvoksi. Häntä kiusasi usein se, ettei hän voinut pitää
omasta lapsestaan niin paljon kuin hänen olisi pitänyt. Mutta hän ei
mahtanut sille mitään. Ja häntä säälitti suuresti tyttärensä, joka oli
saanut niin näivettyneen ja pienen sielun.

Elsa istui kuunnellen hiukan hajamielisesti häntä vastapäätä istuvaa
tehtaanomistaja Mertensiä, muuatta Olgan lankoa. Tehtaanomistaja oli
ensi kamarin jäsen ja häntä kunnioitettiin suuresti rikkautensa ja
terveitten mielipiteittensä vuoksi. Hän puhui ruo'asta ja ylisti sitä
lämpimästi.

— Kelpo Olgamme — virkkoi hän — tietää, millaisen ruotsalaisen
herraskartano-päivällisen tulee olla.

Hän kääntyi näine sanoineen vain muodollisesti Elsan puoleen, niin
että tämä ei tuntenut olevansa velvollinen vastaamaan, vaan nyökäytti
vain hiukan hienopiirteistä tytönpäätään, jota runsas ruskea tukka
peitti. Ja tuskinpa hän oli kuullutkaan, mitä Mertens sanoi. Hän oli
niin onnellinen. Hän _tunsi_ onnen lämpönä koko ruumiissaan, tunsi
sen niin voimakkaasti, että hän miltei häpesi. Hän pelkäsi, että se
näkyisi liian selvästi hänestä. Yhtäkkiä, hänen tietämättään miksi,
tuli hän ajatelleeksi häntä, jota hän oli suudellut edellisenä kesänä.
Kuinka omituista: hänenkin nimensä oli Karl. Elsa näki hänet edessään
kuin sumussa, mutta suuresti pienentyneenä ja etäisenä ja epäselvänä.
Oikeastaan näki hän vain hänen tummansiniset vaatteensa. Mutta mistä
nyt puhuttiinkaan? Vai niin, sodasta. Näytti siltä, kuin syttyisi
sota Norjaa vastaan. Kuinka ilkeätä! Ja juuri nyt, kun hän oli mennyt
kihloihin luutnantin kanssa... Ei, eihän saattanut tapahtua mitään niin
hirveätä... Hän kuuli mummo Düringin sanovan:

— _Minä_ puolestani olen sitä mieltä, että on eniten synti hevosia,
joiden täytyy olla mukana kärsimässä, vaikkeivät ollenkaan saata
käsittää, mistä on kysymys.

Ja Elsa kuuli rakastettunsa vastaavan ja näki hänen hymyilevät
valkoiset hampaansa:

— Pelkäänpä, että useimmiten olisi ratsumiehelle tappioksi, jos hän
ilmoittaisi asian hevoselleen. Parasta on olla tietämättä, mistä on
kysymys, vain käydä päälle. Jos ajattelee, mistä oikeastaan on kysymys,
niin menettää ehkä halun olla mukana kauemmin. Ja silloinhan sitä ei
kelpaa sotilaaksi.

Elsa nautti hänen jokaisesta äänenvivahduksestaan.

— Kas se on oikein, sanoi tehtaanomistaja Mertens. Vain käydä päälle!
Niin on ruotsalaisen sotilaan puhuttava.

Hänellä oli se omituisuus, että hän kaikesta, mitä lausuttiin,
kiinnitti huomiota vain siihen, mikä miellytti häntä. Muu meni häneltä
sivu korvien.

Olga Mertens istui ääneti katsellen noita kahta nuorta. Hänen silmänsä
laajenivat sekunniksi — _nälkäisesti_. Sitten hän jälleen siristi ne
kahdeksi kapeaksi juovaksi, ja hän tunsi kostean sumun verhoavan niitä.
Hänen huulensa liikkuivat huomaamatta, ja hänen ajatuksensa kuiskasi
sanoja, joita ei kukaan kuullut:

    "Est-ce un souvenir, est-ce un rêve,
    Ce souffle ardent qui nous soulève?
    Je me souviens, je me souviens!
    Force et jeunesse! O joyeux biens!
    L'amour, l'amour! je me souviens!"

— Perhana, sanoi tehtaanomistaja Mertens, pelaako luutnantti
shakkiakin. Sitten meidän on pelattava peli ruo'an jälkeen.

— Pelaan hyvin huonosti, vastasi Karl Hennings. Jos mieli oppia
pelaamaan shakkia kunnollisesti, niin on jätettävä kaikki muu, rakkaus,
virkaura, kaikkityyni. Koko niin sanottu _elämä_.

— Sitä en minä ole huomannut, sanoi tehtaanomistaja hämmästyneenä.

... _Shakki_. Olgan mieleen muistui hänen miehensä. Artur Mertens.
Hänkin pelasi shakkia. Ja omituista. Olga muisti hänelläkin olleen
tapana sanoa aivan samaa: jos mieli oppia pelaamaan shakkia, niin
oli siihen antauduttava kokonaan. Mutta hän pelasi kernaimmin yksin
itsekseen. Eihän sillä paikkakunnalla ollutkaan muuten ketään, josta
olisi ollut hänelle vastapelaajaksi.

Olgan mielestä se oli niin mielettömän käsittämätöntä, koko tuo peli.

Ja hänen ajatuksensa kiersivät edelleen samaa ja samaa: Arturia. Missä
hän nyt lienee? Kuinka kuluu hänen päivänsä ja yönsä?

Hän oli ollut Olgan viimeinen rakkaus. He olivat eläneet muutaman
onnellisen vuoden yhdessä. Mutta viimeisen vuoden hän enimmäkseen istui
päiväkaudet pelaamassa shakkia itsekseen.

... Kunnes hän yhtäkkiä eräänä päivänä matkusti pois vieraan naisen
seurassa.

Siitä oli seitsemän vuotta.

"Hän" hylkäsi Arturin pian. Mutta Artur ei palannut enää kotiin. Hän
vaan yhä matkusteli. Eikä hän milloinkaan kirjoittanut.

Olga ei tiennyt missä hän oli tai oliko hän elossa. Mutta viime kesänä
joku oli nähnyt hänet Ostenden pelisaleissa.

— Niin, sanoi Karl Hennings. Moltken sotasuunnitelma oli tietenkin
nerokas. Mutta se oli etenkin erittäin yksinkertainen. Sen pääsisältö
oli, ”että vihollinen oli haettava käsiin ja hänen kimppuunsa oli
hyökättävä missä hänet vain voitiin tavata”.

— Puh! pääsi Grothusenilta —, sen suunnitelman olisin minäkin voinut
keksiä!

— Kerron sanasta sanaan, jatkoi Karl. Olen itse nähnyt asiakirjan
lasilaatikossa Potsdamissa.

Hän punastui hieman sanoessaan tämän. Sillä hän ei ollut nähnyt
asiakirjaa, vaan lukenut siitä jossain kirjassa. Mutta sehän oli
yhdentekevää.

— Oli luonnollisesti toinenkin, yksityiskohtaisempi suunnitelma.
Mutta sitä ei voitu seurata. Se oli rakennettu sille perusteelle,
että vihollinen hoitaisi peliään mahdollisimman viisaasti. Mutta
kun sensijaan tapahtui päinvastoin, niin oli tietysti muutettava
suunnitelmaa.

Hän huomasi yht'äkkiä kuuntelevansa omaa ääntään kuin sisällyksetöntä
ja vierasta ääntä. Hänen mielestään oli kaikki hänen ympärillään niin
vierasta. Hän istui tuntemattomien ihmisten parissa. Olihan hän tosin
tavannut Grothusenia muutaman kerran. Mutta hänen mieleensä ei ollut
milloinkaan johtunut, että hän saattaisi joutua tämän sukulaiseksi.

Oli hetkiä, jolloin hänen rakastettunsakin kävi hänelle yht'äkkiä
vieraaksi. Se oli hänestä niin kamalata. Sillä hän rakasti häntä. Ja
hän _tahtoi_ rakastaa häntä.

Ja hän halusi kotia ja lapsia. Juurensijaa elämässä. Hän ei ollut
pitkään aikaan tietänyt mitään kodista: hänen vanhempansa olivat
kuolleet varhain. Siinäkin näki hän siteen rakastettunsa ja itsensä
välillä, että he molemmat olivat orpoja.

Ja hän tunsi, ettei hän kauempaa voinut elää kuten tähän asti:
rakkaudettomana. Se johti niin paljoon rumaan. Hän muisti "ensimäisen
naisensa". Tämä oli ollut palvelustyttönä täyshoitolassa, missä hän
oli asunut viimeisenä kouluvuotenaan — hän oli kahdeksantoistavuotias.
Tyttö oli sievä, ja heillä oli tapana toisinaan suudella toisiaan. Ei
näyttänyt siltä, kuin olisi siitä tullut mitään sen enempää — tyttö
tuntui pitävän kaikkea vain leikkinä ja pilana, kunnes tyttö vihdoin —
kun hän jo oli miltei luopunut koko asiasta — muuanna yönä hiipi hänen
luokseen aivan itsestään...

— Niin — sitten tuli siitä tietysti hitonmoinen juttu. Ja _hänelle_
kävi huonosti, raukalle. Mutta niinhän täytyikin käydä.

Ja sitten oli hän ollut mukana jos jossakin.

Oi, kuinka väsynyt ja kyllästynyt hän oli kaikkeen tähän. Eihän hän
halunnut mitään sen kernaammin, kuin saada elää kauniisti. Ja hän tunsi
itsessään suuren, valoisan rauhan nyt, kun rakkaus vihdoinkin oli
tullut. Oikea rakkaus.

Salaman tavoin se oli tullut...

Tehtaanomistaja Mertens kilisti lasiaan. Hän pyysi saada esittää
vastakihlautuneitten maljan. Hän ei puhuisi pitkälti. Hän inhosi pitkiä
puheita.

Kuunneltiin hartaasti.

Hän tahtoi verrata rakkautta iloiseen pilaan. Mutta avioliitto on
elämän vakavuutta. Avioliitto, missä rakkaus vallitsee, on vakavuuden
ja leikin sopusointuisa yhdistys.

Hänelle oli kerrottu, että nuorten liiton hänen niin sanoakseen
ensimäinen oras oli solmittu — aivan äskettäin — tuossa vanhassa,
historiallisesti muistorikkaassa Kalmarin kaupungissa.

(Karl Johan hyvä, pisti Olga Mertens väliin, kuinka sinä oikeastaan
menettelet solmiessasi orasta?)

Puhuja senvuoksi ei luullut lausuvansa mitään kovin kovin huonoa
ennettä, jos hän tästä otti aiheen verrata näiden kahden nuoren liittoa
Kalmarin unioniin. Sillä tosin oli myrskynsä. Mutta millä avioliitolla
ei niitä ole? Täytyy kuitenkin myöntää, että näinä ihmeellisinä
aikoina, jolloin mennään naimisiin ja erotaan aivan kuin vaihdettaisiin
paitaa, on pidettävä sitä jokseenkin kauniina tuloksena, jos avioliitto
kestää yhtä kauan kuin Kalmarin unioni! Ja hän halusi ilmituoda sen
varman toivon, että liitto, joka nyt oli puhkeamaisillaan kukkaan,
tulisi kestämään paljon kauemmin.

Puhuja ei voinut välttää sitä, että hän Kalmarin unionista suoraan
johtui hiljattain niin surullisella ja kevytmielisellä tavalla
purettuun unioniin Ruotsin ja Norjan välillä.. Ja hän tahtoi lausua
olevansa varmasti vakuutettu siitä, että meille kaikille rakkaasta
pikku Elsasta tulisi paljon parempi ja uskollisempi vaimo Karl Hennings
ystävälle (hän oli juuri juonut sinun maljat tämän kanssa) kuin Norja
oli ollut Ruotsille. Ja että Karl Hennings tulisi olemaan pikku Elsalle
hyvä ja uskollinen puoliso, siitä olemme kaikki — lopetti puhuja — jo
vakuutetut. Oikean ruotsalaisen soturin sydämessä ei ole vilppiä!

Vastakihlautuneitten malja!

Maljan juontiin yhdyttiin lämmöllä. Käsiä puristettiin, kasvot
hehkuivat sydänten lämmöstä ja hämilläolosta ja hyvästä viinistä.

Maljan jälkeen syntyi hetken vaitiolo. Olga Mertens, katkaisi sen:

— Kuuntelen niin mielelläni kun Karl Johan puhuu, sanoi hän. Usein
olen toivonut, että olisin mies. Mutta kun kuulen Karl Johanin pitävän
puhetta, niin tunnen olevani tyytyväinen asemaani.

Senaattori vaipui näiden sanojen johdosta hiljaiseen mietiskelyyn.
Hänen kälynsä puhui toisinaan asioita, jotka tuntuivat hänestä
ihmeellisiltä.

Mutta ihastuttava nainen hän oli, se oli varma. Ja hänen veljensä Artur
oli kohdellut häntä sikamaisesti.

— Onhan hän veljeni, oli hänellä tapana sanoa Olgalle, ja siksi, että
hän on veljeni, minä pidän hänestä. Mutta aika lurjus hän on ja on aina
ollut.

Mutta hän ei milloinkaan saanut muuta vastausta kuin katseen, joka
liukui hänen _ohitsensa_...

Hän kilisti lasiaan ja pyysi saada omasta ja muiden vieraitten puolesta
kiittää rakastettavaa emäntää sekä ruokiin että juomiin nähden
erinomaisista päivällisistä.

       *       *       *       *       *

Kahvia tarjottiin kuistilla.

Karl ja Elsa seisoivat kuistin kaidepuun ääressä ja katselivat puiston
puitten kellahtavia latvalehviä.

Elsan mielestä setä Karl Johan oli puhunut oikein hyvin ja kauniisti.

Karl kumarsi päätään. Ja hän hyväili Elsan kättä.

Hän ei oikeastaan juuri pitänyt tuosta jutusta Kalmarin unionista.
Hänen mielestään se oli pyhätön häpäisemistä, pyhätön, jonne vieras
jalka ei saanut astua.

Mutta hän ei puhunut mitään. Seisoi vain tuijottaen avaruuteen.

Herraskartano ja puisto olivat korkealla paikalla, niemellä. Alhaalla
sinersi Vettern. Ja kaukana pohjoisessa kohosi Omberg kuin etäinen
vaaleansininen pilvi.

Tehtaanomistaja halusi päästä pelaamaan sovittua peliä. Artur Mertensin
shakkipöytä oli vielä hänen tupakkahuoneessaan, niinkuin se oli ollut
sinä päivänä, jolloin hän matkusti. Mutta tehtaanomistaja muutatti sen
kuistille.

Nanny kulki siitä sivu ja sanoi ohimennessään Elsalle:

— Elsa rakas, tunnet kai itsesi nyt oikein onnelliseksi? Vaikka sinä
olet ollut rakastunut niin monasti, että sinun olisi pitänyt tottua
onnellisena olemaan.

Ja hän lisäsi, kääntyen Karl Henningsin puoleen:

— Meidän perheessämme rakkaudenbasillit juoksentelevat ympäri kuin
suuret rotat. Minä olen ainoa, jota ne eivät milloinkaan pure.

Majuri seisoi puhellen Olga Mertensin kanssa. Hän oli hiljattain ollut
Jönköpingissä. Ja hän sanoi:

— Enhän ole muuten juuri kovin uskonnollinen. Mutta en voinut olla
pistäytymättä kuuntelemassa jumalanpalvelusta Viktor Rydbergin
entisessä kirkossa. Ja minä ajattelin runoa "Träsnittet i psalmboken"
ja kyyneleet kohosivat silmiini.

— Mutta on synti, jatkoi hän, että ovat niin pahasti kohdelleet Viktor
Rydbergiä hänen kuolemansa jälkeen. Panneet hänet yhteen samaan nippuun
autuaasti edesmenneen pastor primarius Fehrin kanssa. "Fehr Rydbergin
muisto". Ja Fehr ensimäisenä päällisten päätteeksi!

— Se on kai soinnun vuoksi, virkkoi Olga.

— Mutta sehän on totta, jatkoi hän, sinähän tunsit hänet? Georg Brandes
kirjoitti hänen kuoltuaan, että hän oli niin kaunis mies. Sitä minä en
voinut milloinkaan käsittää, valokuvien mukaan. Vai oliko hän?

— Hän ei oikeastaan ollut mikään kaunis mies, vastasi Fredrik Vellingk.
Mutta hän oli kaunis _ihminen_.

Tehtaanomistajalla oli kova onni menettää kuningattarensa kohta pelin
alussa. Mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan.

— Minulla on suonissani vanhaa sotilasverta, sanoi hän. Minä en antaudu
ensi hädässä.

Hän aprikoi kauan. Sitten hän siirsi. Mutta silloin kuningas
tehtaanomistajan onnettomuudeksi sattui joutumaan shakiksi. Karl
Hennings sieppasi sen heti ja pisti housuntaskuunsa. Tämä voimannäyte
pani tehtaanomistajan miettimään. Ja vielä kotvan tutkistellaan aseman
vaikeuksia hän luopui pelistä.

Hän ei ollut tyytyväinen:

— Sinulla on kummallinen tapa pelata shakkia, rakas Karl, sanoi hän.
Sinun kanssasi en enää halua pelata. Vain ottaa ja ottaa — eihän se ole
shakinpeluuta. Ei, on pelattava _hienosti_.

Alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen. Vettern päilyi tummana ja
hiljaisena.

Fredrik Vellingk vastasi johonkin, mitä Olga oli sanonut. Hänen äänensä
oli matala ja värähteli hiukan:

— Niin, sanoi hän rakkaus on kuin auringonpaiste ja taivaan armo. Se
lankeaa kenen osaksi hyvänsä.

Hän lausui nämä katkerat sanat, koska rakkaus, jota hän oli halannut
palavammin kuin mitään muuta, oli langennut muitten, vaan ei hänen
osakseen.

Olga Mertens ei vastannut hänen katseeseensa. Hänen silmänsä
harhailivat etäällä tyhjyydessä.

— Rakkaus — lausui hän — on kiertomalja. Se kulkee kädestä käteen.
Monella se on ollut. Kukaan ei ole _omistanut_ sitä.

Mummo Düring istui nukkuen syvässä korituolissa. Hän näki unta. Hän oli
nuori, äsken naimisiin mennyt rouva, oli ilta ja puolihämärä, ja hän
oli pukupeilin edessä makuuhuoneessa ja suori hiuksiaan yöksi. Düring
makasi jo suuressa sängyssä ja vihelteli muuatta "Kauniin Helenan"
säveltä. "Rakkautta olla täytyy, vaikka kuinkakin vähäisen" Mutta kun
hän kääntyi noustakseen vuoteeseen, oli sänky äkisti muuttunut pieneksi
ja ahtaaksi ja nokimustaksi. Ja Düring makasi niin kalpeana ja jäykkänä
eikä enää viheltänyt.

Mummo Düring hieroi silmiään:

— Mitä kello on? kirkasi hän.

Hän näki aina unia nukkuessaan. Mutta hän ei milloinkaan muistanut,
mitä hän oli uneksinut.

       *       *       *       *       *

Kuu oli noussut.

Oli menty rannalle, muutamia. Olga ja Vellingk ja molemmat nuoret.

Vettern lepäsi kuin rannaton meri kuunvalossa, mihin Visingsö hukkui.
Vain vettä ja kuutamoa. Ei mitään muuta — ei mitään.

Se olisi tällä hetkellä yhtä kernaasti voinut olla Tyyni valtameri.

Karl ja Elsa olivat hiukan syrjässä. Karl otti Elsan pään käsiensä
väliin ja suuteli häntä.

Ja hän sanoi — kun he jälleen heräsivät —:

— Muistatko?

Elsa muisti. Höyrylaiva-matkan, Kalmarin, kuutamoyön sitten laivalla.

Karl Hennings oli ollut Kööpenhaminassa pari viikkoa kesällä ja palasi
kotiin höyrylaivalla. Ronnebyssa oli Elsa tullut laivaan. He eivät
tunteneet toisiaan — eivät olleet milloinkaan nähneet toisiaan. Karl
oli heti pannut hänet merkille. Ja _hän_ ei voinut välttää joskus
kohtaamasta Karlen katsetta, kun he sattuivat istumaan vastapäätä
toisiaan päivällispöydässä. Ja Karl oli kerran huomaavinaan, että
Elsa loi häneen katseen, jonka hän selitti tähän tapaan: Sinä olet
varmaankin kiltti poika. Haluatko leikkiä kanssani? Päivällisen jälkeen
he sattumalta joutuivat seisomaan laivankaiteen ääreen — ei juuri
vierekkäin, muttei myöskään vallan etäälle toisistaan — ja tuijottamaan
veteen. Karl oli paljain päin ja tuuli temmelsi hurjasti hänen
tukassaan. Hän huomasi, että Elsa hetkisen katseli häntä, salavihkaa.
Hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen: Päätä alkaa huimata, kun seisoo tässä
tuijottamassa. Eihän Elsan olisi pitänyt vastata mitään. Mutta hän
vastasi, hiljaa: Niin alkaa.

_Niin_ he olivat tulleet tutuiksi.

Kalmarissa piti laivan viipyä useamman tunnin. He nousivat maihin
lähteäkseen yhdessä kaupunkia katselemaan. Ei kumpikaan heistä ollut
siellä ollut ennen. He kävelivät kaduilla pienten vanhanaikuisten,
hauskojen talojen keskellä. He eivät olleet vielä esittäytyneet
toisilleen. Heistä molemmista tuntui, ettei sillä ollut kiirettä ja
että heillä saattoi olla hetkisen hauskaa yhdessä ilman, että tiesivät
mitään toisistaan. He tulivat vanhan linnan luo ja käyskentelivät
valleilla. Aurinko oli juuri mailleen menossa. He istuivat kauan
vanhalla linnanvallilla meren partaalla. He istuivat siellä vielä
auringon laskettuakin. Ja he suutelivat toisiaan.

Se tuntui niin luonnolliselta.

— — — Ja sitten he tietysti olivat esittäytyneet toisilleen.

Silloin he huomasivat, että heillä oli yhteisiä tuttavia, ja silloin
oli heillä heti paljon enemmän puhuttavaa toisilleen.

Puolen yötä he sitten olivat istuneet laivankannella. Ja oli kuutamo.
Silloinkin.

       *       *       *       *       *

— — — Karl suuteli jälleen häntä.

— Muistatko?

— Muistan.

— Tule — sanoi Elsa Karlelle — tule, niin näytän sinulle "Sibyllan
luolan".

Hän veti Karlen mukaansa.

Olga Mertens ja Fredrik Vellingk tulivat heitä vastaan kuu-usvassa.

— Minne te lapset olette menossa? kysyi Olga.

— "Sibyllan luolalle", vastasivat molemmat yhteen ääneen.

— Niin, sehän on tässä aivan lähellä, virkkoi Olga.

Sinne oli vain pari askelta.

"Sibyllan luola" oli luolantapainen onkalo rantaseinämässä. Siitä oli
joku vanha tarina, mutta ei kukaan muistanut sitä.

— Nyt sinun pitää olla sibyllana ja ennustaa meille, Olga täti, sanoi
Elsa.

— Herranen aika, lapseni, sanoi Olga, onko minusta jo todellakin tullut
vanha povarieukko? Niin, niin. Aika rientää. On uskomatonta, kuinka se
rientää. Eikä milloinkaan väsy.

— Se jättää meidät, Olga, sanoi Vellingk.

— Niin, niin. Ei jaksa seurata. Ja viimein ei _tahdo_ enää jaksaa.
Mutta mitä haluat minun ennustamaan?

— Ennusta meille onnettomuuksia, Olga täti. Sillä silloin voin olla
varma siitä, ettei niitä satu.

— No, sitten minä kai ennustan sinulle viisitoista lasta, aluksi.

— Hyi, kuinka sopimatonta, sanoi Elsa. Etkö voi keksiä minulle
maukkaampia onnettomuuksia, Olga täti?

Olga istui kivellä ja nojasi päätään käsiinsä. Hänen silmänsä
seurasivat yksinäisenä purjehtivaa hopeapilveä joka ajelehti taivaalla.

Ja hän sanoi:

— Voithan kysellä minulta, lapsoseni. Niin saamme nähdä, mitä
tyhmyyksiä minä saatan keksiä.

Karl ja Elsa seisoivat hänen edessään käsi kädessä. Mutta hän katsoi
heidän ohitsensa. Ulos tyhjyyteen. Kylmään, julmaan kuutamoon.

Elsa kysyi:

— Sano minulle sitten ensiksikin, Sibylla, rakastanko minä tätä miestä?

Sibylla nyökäytti päätään:

— Sinä rakastat häntä.

Elsa kysyi jälleen:

— Rakastanko minä häntä suuresti?

Sibylla vastasi:

— Et juuri, et kovin suuresti. Sinä rakastat häntä niinkuin nuoren
tytön sopii rakastaa. Se on, sinä iloitset siitä, että hän rakastaa
sinua.

Elsa kysyi:

— Tulenko rakastamaan häntä vielä enemmän kuin nyt.

— Paljon, paljon enemmän. Ja eniten sinä olet rikastava häntä, kun se
aika tulee, jolloin hän ei enää rakasta sinua.

Nuori tyttö purskahti raikkaaseen, heläjävään nauruun, sillä tiesihän
hän, ettei se aika milloinkaan tulisi.

Ja Karl yhtyi hänen nauruunsa, käsivarsi Elsan kaulalla, ja sanoi:

— Sinä Sibylla siis luulet, että se aika tulee?

Sibylla vastasi:

— Luulenpa melkein niin.

— Ja kun en enää rakasta häntä — hänen silmänsä hymyilivät Elsalle —
niin minä ehkä vihaan häntä?

— Sinä et ole vihaava häntä. Sinä olet aina toivova hänelle kaikkea
hyvää. Mutta sinä tulet rakastamaan toista.

Karl kysyi, teeskennellen äänensä vakavaksi:

— Sano minulle, Sibylla, ketä minä sitten tulen rakastamaan?

— Oi, mistä minä tiedän... Jotakuta, joka vielä on pieni tyttönen ja
juoksentelee lyhyissä hameissa ja poimii kukkasia niityltä. Ja joka
tällä hetkellä nukkuu pienessä valkoisessa vuoteessa kuutamossa,
jossain kaukana täältä...

Tuulenpuuska sai veden karehtimaan.

Karl sanoi:

— Ja sinä Sibylla siis luulet, että minä olen rakastava häntä _enemmän_.

Sibylla nyökkäsi:

— Luulenpa melkein niin, sanoi hän. Viimeinen rakkaus on aina
suurin. Etkö sitä tiedä? Minä kun luulin, että sen saisi oppia
koulussa nykyään. Sinä tulet rakastamaan häntä niin, että olet vallan
järjiltäsi. Ja hän on imevä kaiken veren sydämestäsi. Ja sitten, kun
sydämesi on ehtynyt, silloin hän ei tietysti tiedä, mitä tekisi sillä
enää kauvempaa. Ja silloin hän heittää sen sikojen eteen. Ja alussa
tuntuu sinusta hiukan ihmeelliseltä — kulkea ilman sydäntä. Mutta
ajan pitkään se on sinulle terveellistä. Sillä silloin järki palaa
vähitellen. Ja sitten sinusta tulee majuri ja eversti ja kenraali ja
sinä saat suuria kauniita ritarimerkkejä, ja silloin sinä tulet niin
iloiseksi. Ja sitten sinä naurat kaikelle, ja sitten sinä kuolet. Ja
sitten ei ollut mitään enempää. Tulkaahan nyt lapset, niin käymme
sisälle saamaan kupin teetä ja voileivän.

Hän nousi.

Hän kulki edellä Fredrik Vellingkin kanssa.

Tämä sanoi:

— Kuinka häijyä leikkiä laskitkaan äsken.

       *       *       *       *       *

Karl ja Elsa seisoivat vielä rannalla.

Karl piteli Elsan oikeata kättä omiensa välissä ja katseli häntä
silmiin. Ja Elsa hymyili sanoessaan:

— Sanohan, Karl, käykö meille niinkuin Olga täti ennusti?

Karl suuteli häntä ja hymyili. Se ei ollut tehnyt häneen mitään
vaikutusta, tuo kaikkityyni. Hän tuskin muisti, mitä Olga Mertens oli
sanonut. Hän oli koko ajan seisonut ajatellen: Eukko on sievä. Hän on
varmaankin ollut kaunis nuorena.

_Nyt_ hän ajatteli muuta. Hän seisoi katsellen yli kimeltävien vetten.
Sumu haihtui ja Visingsö kohosi vedestä. Se näytti olevan aivan
lähellä. Kuudanhopea välkkyi tammien lehvissä.

Ja hän ajatteli:

— Tämä on Vettern. Ja _tuolla_ on Visingsö ja _tuolla_ Omberg. Ja
täällä ylt'ympäri on Ruotsi. _Ruotsi_.

Elsa kysyi:

— Mitä sinä ajattelet?

Karl vastasi, hiljaa:

— Ajattelen maatani. Minä tahdon palvella maatani.

Hän veti Elsan luokseen suudellen häntä.

— Ja sinä, hän sanoi, sinä olet oleva apuni ja tukeni.

Aina ja ikuisesti.

He seisoivat kuin yhteenvalettuina kuutamossa.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja sivuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.