Title: Abraham Poppius: elämäkerta ja runot
Author: Bergholm, A. H.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Abraham Poppius: elämäkerta ja runot" ***


ABRAHAM POPPIUS

Elämäkerta ja runot


Kirj. ja toim.

A.H. BERGHOLM



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1899.



      Tahdon täten esiintuoda kiitollisuuteni professori Kaarle
      Krohnia kohtaan, joka sekä on esittänyt minulle tämän
      aineen että sitten työni kuluessa aina ystävällisesti neuvoilla
      minua avustanut.

                                     Helsingissä 20/1 1899.

                                             A.H.B.



SISÄLLYS:

I. ELÄMÄKERTA.

II. RUNOT.

Esi-puheeksi.
   a. Laulu.
   b. Vuoro Laulu.
Rengin Virsi
Horjutessa.
Runo.
Laulu.
Lapsen Virsi.
Kukkaisen Taivas.
Asko ja Walpuri.
Kantele ja Huilu.
   a. Rakkauuen Synty.
   b. Rakkauden Synty.
Kuuloitus
   a. Punnittu Amor.
   b. Punnittu Amor.
   a. Perhoisen Synty.
   b. Perhosen Synty.
   c. Perhosen Synty.
Sala-itku.
   a. Laurin tuomiset.
   b. Laurin tuomiset.
   c. Laurin tuomiset.
Naurajoille.
Onnen toivotus.
   a. Uusi huomen laulannoilla.
   b. Laulun huomen.
   a. Lohdutus talvipakkasessa.
   b. Lohdutus talvipakkasessa.
Vaikutus valistuksen.
»Missä mieleni...»
Jos ma laulaja olisin.
Varpunen.
»Jos kunniaksi...»
»Niinkuin narri...»



ELÄMÄKERTA


Poppius-suvun (1) jälkiä voi seurata aina 17 vuosisataan asti.
Loppupuolella tätä vuosisataa kuoli suvun vanhin tunnettu jäsen
Abrahamus Nicolai Padasjoen kirkkoherrana. Hän ei itse Poppius-nimeä
käyttänyt; vasta hänen poikansa tuntemattomasta syystä sen itselleen
omistivat. Lieneekö tällä suvulla mitään yhteyttä Virossa löytyvän
samannimisen suvun kanssa, siitä ei ole tietoa. Pari vuosisataa
Abrahamus Nicolain jälkeläiset vaikuttivat pappeina yksinomaan
Keski-Savon pitäjissä; Juvan kirkkoherran virka oli toista vuosisataa
tämän suvun hallussa. Yksi pojista kolmannessa polvessa kantaisästä
lukien oli Pieksämäen kirkkoherra Abraham Poppius, joka kuoli v.
1768. Hänen poikansa Johan hylkäsi vanhat sukutraditsionit antautuen
sotilasuralle. 1788 —90 vuosien sodassa oli hän mukana ja samaten
1808—09 vuoden taisteluissa, vaikka nyt enimmmäkseen kommissariatissa
palvellen. Vielä sodan kestäessä sai hän eron palveluksesta luutnantin
arvonimellä ja eli loppuikänsä Partalan tilalla Juvan pitäjässä.
Täällä hänen vanhin poikansa, Abraham jonka elämänvaiheita on
aikomukseni esittää, oli syntynyt lokakuun 30 p:nä 1793. Pojan
runolliset taipumukset olivat ehkä perintöä äidiltä Katarina Elisabet
Cygnaeuselta, jonka suvussa rikkaat luonnonlahjat eivät olleet aivan
harvinaisia.

Lapsuuden aika kului rauhallisesti useitten siskojen ja
leikkikumppanien parissa. Jo tältä ajalta johtuu se ystävyys Abraham
Poppiusen ja erään toisen, sittemmin kuuluisan Carl Axel Gottlundin
välillä (2), joka sitten pysyi läpi heidän elämänsä huolimatta
jälkimäisen oikullisesta ja usein ärtyisästä luonteesta. Vaikka
Gottlund olikin lähes kolme vuotta nuorempi ja samanikäinen Abrahamin
nuoremman veljen kanssa, olivat he kuitenkin paljon yhdessä. Uima- ja
metsästysmatkoilla käytiin ahkerasti jo pienestä pojasta alkaen.

Elämä maaseudulla tämän vuosisadan alkupuoliskolla oli monessa
suhteessa aivan toisenlainen, kuin nykyään maassamme. Tarkoitan tässä
etupäässä herrassäätyläisiä. Seuraelämä heidän kesken oli vilkkaampaa,
ja luonnollisista syistä. He asuivat kaukana muusta maailmasta ja
olivat verrattain harvoin missään yhteydessä sen kanssa. Ulkonaiset
olot siten jo pakoittivat virkamiehiä ja kartanojen omistajia kullakin
seudulla tyytymään toistensa seuraan, keskinäisestä seurustelusta
hakemaan henkistä ravintoaan ja huvitustaan. Ystävien syntymä- tai
nimipäivät ja muut vuoden merkkipäivät muistettiin tarkoin ja yhdyttiin
peninkulmien päästä niitä ilolla ja tanssilla viettämään. Ja silloin ei
tyydytty yhteen iltaan tai yöhön, vaan päivät ja illat myöhään yöhön
huviteltiin pari kolme vuorokautta, niin paljon kuin vaan syömisen
takia ennätettiin. Seuraelämällä oli niin sanoakseni runollisempi
leima, jota eivät taloudelliset huolet ja maanviljelyksen huonot
tulokset voineet himmentää.

Tällainen oli elämä säätyläisten kesken myöskin Juvalla Abraham
Poppiusen nuoruuden aikana. Nuorta väkeä löytyi kosolta täällä silloin.
Abraham itse oli vanhin kuudesta lapsesta ja rovasti Gottlundin ja
kappalaisen Vinterin perheissä löytyi useita samanikäisiä. Kun Poppius
vuonna 1810 (3) ja hänen nuorempi veljensä sekä C. A. Gottlund pari
vuotta myöhemmin olivat lähteneet Porvoon lukioon, muodostuivat
erittäinkin joulut ilon ja pitojen ajaksi nuorten veikarien saavuttua
kotiin kaupungista. Porvoossa Poppius ei näy paljon seurustelleen
Gottlundin kanssa, vaikka he tietysti, ollen saman pitäjän miehiä,
joskus kävivät toistensa luona. Korkeammalla luokalla ollen, kuin
Gottlund, oli Abrahamilla toiset toveritkin.

Kevätlukukaudella vuonna 1813 matkusti Abraham Poppius Porvoosta
Turkuun suorittaaksensa ylioppilastutkinnon ja kirjoitti 1 p:nä
maaliskuuta (4) nimensä yliopiston matrikkelin. Luultavaa on, että hän
nyt jo oli päättänyt antautua teologiselle uralle, vaikka hänen harras
lukuintonsa saattoi hänet ensin kohdistamaan lukunsa kandidaattiarvoa
varten. Historia, erittäinkin isänmaan, ja suomen-kieli olivat hänen
lempiaineensa, ja niin paljon, kuin hän vaan muilta varsinaisilta
tutkintoluvuiltaan ennätti, harrasti hän maansa muinaisuuden
tutkimista. Isän tulot olivat verrattain pienet ja perhe suuri, niin
ettei Abrahamille tarpeeksi riittänyt varoja kotoa, vaan täytyi hänen
luultavasti jo Turussa ollessaan kotiopettajana ansaita lisää.

Kesät 1813, 1814, 1815 ja 1816 oleskeli Poppius kotona Juvalla (5).
Jolleivät Poppius ja Gottlund, joka v. 1814 oli tullut ylioppilaaksi,
Turussa varsin paljon seurustelleet, olivat he loma-aikoina maalla sitä
enemmän yhdessä. Sattuipa joskus, että Gottlund silmittömästi suuttui
Poppiuseen, kun hän oli ennättänyt ennen pyytämään jonkun pitäjän
kaunottarista tanssiin tai Gottlund muuten Poppiusen tähden tunsi
itsensä syrjäytetyksi hienohelmaisten joukossa.

Turussa seurusteli Poppius varsinkin Antti Juhana Sjögrenin kanssa,
joka Porvoon lukiosta oli tullut ylioppilaaksi samana vuonna,
kuin hänkin. Porvoossa jo olivat he paljon olleet yhdessä. Samat
harrastukset ja osaksi samat luvut veivät heidät edelleen yhteen;
heidän välilleen syntyi luja ystävyys, jota yhtäläisyys molempien
luonteitten hienoudessa vielä vahvisti. Sjögrenissä oli keväällä
1813 (6) sattumalta herännyt ajatus Suomen kansan muinaisrunojen
keräämisestä ja suomenkielen tutkimisesta. Hän esitti tuumansa
Poppiukselle, joka siitä suuresti innostui. Molemmat päättivät heti
seuraavana kesänä ryhtyä työhön, kukin tahollaan. Jo ensimäisestä
ylioppilaskesästään asti keräsikin Poppius kotiseudullaan runoja ja
sananlaskuja. Että tämä esimerkki paljon vaikutti myös Gottlundiin ja
enensi hänen intoaan samanlaiseen työhön, on epäilemätöntä, vaikkei
Gottlund muistiinpanoissaan sitä suorastansa tunnustakaan.

1816:n vuoden alussa oli Poppius kirjoittanut isälleen kirjeen (7),
jossa sanoo aikovansa heti lähteä Porvoosen vihityttämään itseänsä
papiksi. Että hän nyt jo oli päättänyt tehdä sen ja siis jättää lukunsa
ainakin ajaksi, siihen vaikuttivat luultavasti leipähuolet. Mahdollista
on myös, että, niinkuin Gottlund luuli, satunnainen alakuloisuus jonkun
vastoinkäymisen tähden luvuissa oli saattanut Poppiusta tälle tuumalle.
Kirjeessä Juvalta koettaa Gottlund selittää Poppiuselle, kuinka
kerrassaan epäedullinen hänelle tämä askel olisi.

»— ty Du vet ej ordet af förrän Consistorium Venerandum skjutsar Dig
åt helvetet, upp till Kiuruvesi eller d. m. Och tänker Du framdeles
undergä promotion, får du procossa med Biskopen allt till Keijsaren som
Gustafsson i Sveaborg. — — Och skrifver Du till Borgå sä låf ei vist
koma, kanske du kunde få bättre villkor derigenom».

[»— sillä ennenkuin tiedätkään, lähettää Consistorium Venerandum
sinut helvettiin, Kiuruvedelle asti tai muuanne yhtä pitkälle. Ja
jos aijot tulevaisuudessa antaa promoveerata itseäsi, saat käräjoidä
Piispan kanssa aina Keisariin asti kuten Gustafsson Viaporissa. — — Ja
jos kirjoitat Porvoosen niin elä lupaa varmasti tulla, ehkä' saisit
paremmat ehdot sen kautta.»]

Jos lie tämä vaikuttanut, tai Poppius muutenkin päätti tällä kertaa
jättää papintuumansa, lopputulos on, että hän edelleenkin jäi
Turkuun lukujansa jatkamaan ja tuskinpa ensinkään kirjoitti Porvoon
konsistoriumille.

Vuonna 1816 olivat Poppius ja Gottlund viimeisen kesän yhdessä kotona
Juvalla. Jälkimäinen valmisteli nyt matkaa Upsalan, jonne suomalaisten
ylioppilasten vielä tähän aikaan oli tapana lähteä harjoittamaan
opintojaan. Päättäen eräästä Gottlundin kirjeestä (8), jonka hän
myöhemmin kirjoitti Poppiuselle Turkuun, oli nyt myös ollut kysymys,
että Poppius lähtisi mukaan. Syystä tai toisesta katsoi tämä kuitenkin
paremmaksi toistaiseksi jäädä kotimaahan, vaikka hänellä olikin isänsä
suostumus matkaan. Syksyn alussa hän siis taas lähti Turkuun. Heti ensi
kirjeessä (9), jonka hän täällä sai Gottlundilta Upsalasta, kehoittaa
tämä häntä tulemaan sinne, koska siellä muka elatuskin oli paljoa
halvempi kuin Turussa. Marraskuun alussa (10) kirjoitti Poppius siihen
vastauksen suomeksi kertoen omista pyrinnöistään ja Turun oloista.
Tähän asti oli heidän kirjeenvaihtonsa käynyt ruotsiksi, mutta nyt
Poppius ensimäisenä vaihtoi sen kansansa kieleen. Innostuneena tästä ja
isänmaallisista tunteistaan siellä muukalaisten joukossa vastaa (11)
Gottlund myös suomeksi puhuen Savon korvista »jossa pyyt vihelevät,
ja peipuiset vingertavat». Sentehden, jatkaa hän, »sine tiet oikein
kuin, kuin sine ett häjtet unouxen sen kallin kielen joka nyt on
poleuxen alla, nin myös minekin, vajka nyt tässä täutyn olla, muihen
sekkan suljettunna, omasta maasta, — —». Että hän tässä tarkoittaa.
muutakin kuin kirjeitten kirjoittamista suomeksi, on selvää. Poppius
oli luultavasti kertonut runoistaan, joita hän suomenkielellä oli
alkanut sepitellä ylioppilasaikanaan. Muussakin suhteessa on tämä kirje
mieltäkiinnittävä. Hän jatkaa nimittäin:

»Se [Atterbom] on yxi ajvan hiljainen miesi, ja emine taidan
ymertä, mitenkä hän on nin sauret kiäntymyxet (hvälfningar) Ruotsin
laulamuxessa (Poesie) matkan saatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej
Turussa ovat pitänä pareman huolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle
joka vuosi kirjuttavat disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä,
nin ej hyö millonka antavat, omasta kieleste tiedon. Vaan tähä myö
liiton ette ej suomen maan tietymys (Litterat.) mejäen syyn kautta,
pitä hävittämän, vaan piteme me ajkana myöten, nin paljoin kuin mejden
voimassa on, site julista ja ylösvalista.»

Lopussa hän taas kehoittaa Poppiusta seuraavana keväänä tulemaan
Upsalaan, jotta he paremmin yhdessä voisivat panna tuumiaan toimeen
ja koska siellä, huomauttaa hän taas, oleskelu tulisi helpommaksi;
jos vielä Abraham Poppiusen veli Yrjö, joka myös oli ylioppilaana
Turussa, tulisi mukaan, asuisivat, ehdottaa hän, he »kajkki Savon
sangarit yhessä linassa.» Nämät uudistetut kehoitukset ja Gottlundin
innostuttavat kirjeet tietysti eivät jääneet vaikuttamatta, vaikkei
vielä seuraavana keväänä tullutkaan mitään matkasta.

Eräästä Gottlundin kirjeestä (12), jonka hän tammikuussa. 1817
kirjoitti isälleen, saamme tietää, mitä Poppius siihen aikaan puuhaili.
Gottlund kertoo nimittäin, että Poppiusella oli tekeillä väitöskirja
»de paroecia Juva in Savonia sita» (13). Ei ole tietoa, tuliko tästä
koskaan mitään valmista; ei Gottlundilla ollut paljon toivoa siitä,
koska aineksia löytyi kovin vähän.

Suomen yliopistossa Porthanin henki, hänen innokkaat kehoituksensa ja
isänmaalliset aatteensa vielä tähän aikaan tuntuvasti vaikuttivat.
Nuorten tiedemiesten ja ylioppilasten joukossa olivat ne saaneet
kannattajia, jotka nuoruuden innostuksella päättivät noudattaa hänen
esimerkkiään ja antautua työhön suomalaisen isänmaansa hyväksi, sen
kielen ja kansallisuuden korottamiseksi. Näitä miehiä olivat Linsén,
Tengströmit, Arwidsson, jotka Aura-seuran perustivat ja vuosina 1817
ja 1818 painosta toimittivat Aura-nimistä aikakauskirjaa. Jonkunmoisen
seuran (14) olivat keskenänsä perustaneet myös nuoremman polven miehet:
Poppius, Sjögren, G. Fr. Aminoff, Alex. Blomgvist, I. Ilmoni ja ehkä
muutkin. Näyttää siltä, kuin he osaksi oppositsionista auralaisia
vastaan (15), jotka muka olivat liian laimeita ja sovittavaisia
isänmaallisuudessaan, olivat liittyneet yhteen ja tosityössä tahtoivat
näyttää isänmaallisuuttaan. Että he jyrkemmin olisivat tahtoneet
kannattaa Ruotsin kirjallisuudessa silloin vallitsevaa fosforistista
suuntaa, kuin Auralaisetkaan, tuskin voi sanoa. Jos entisen emämaan
silloisissa kirjallisissa virtauksissa tahtoo tähän löytää vertauksia,
saattaa sanoa, että näitten nuorten harrastukset enemmän ehkä kävivät
samaan suuntaan, kuin göötiläisen seuran, ja Aura taas enemmän edusti
fosforistista suuntaa.

Sitä henkeä, mikä tässä seurassa vallitsi, ilmaisee kirje, jonka
Poppius vuotta myöhemmin (16) kirjoitti Sjögrenille:

»Äfvenledes skulle jag vela rätt ljufligen kunna visa Herrar Aurarister
att om de och vi alla nånsin skola vinna utlänningars aktning, så skola
vi vara oss själfva och icke allting h.e. nihil; vi skola ej gå att
bygga på andras litteratur, som nog har byggmästare till öfverflöd,
icke med förnämhet förkasta allt eget och ofira krokodiltårar ät Balder
och Brage».

[Samaten tahtoisi oikein ihanasti voida näyttää Herroille Auralaisille
että jos he ja me kaikki voimme koskaan voittaa ulkomaalaisten
kunnioitusta, täytyy meidän olla oma itsemme eikä kaikkea t.s.
ei mitään; meidän ei pidä olla auttamassa rakentamaan muitten
kirjallisuutta, jolla on yllin kyllin rakennusmestaria, ei ylpeydellä
hyljätä kaikkea omaa eikä uhrata krokodilinkyyneleitä Balderille ja
Bragelle.]

Mitään yhteistä julkaisua heiltä ei ole ainakaan jälkimaailmalle
säilynyt, mutta jokainen osaltaan on kyllä voimiensa mukaan näyttänyt,
ettei hänen innostuksensa ollut aivan tyhjää suunpieksimistä. Heidän
yhteiset keskustelunsa kai juuri innostuttivat m.m. Poppiustakin
kirjoittamaan kertomusta kotipitäjästään.

Kohta kuitenkin muutamat seuran jäsenistä, nimittäin Poppius ja Aminoff
jättivät Turun yliopiston muuttaen ajaksi Upsalaan. Vähitellen näkyvät
kokouksetkin käyneen aina harvemmiksi ja 1818:n vuoden alussa oli
Poppius kuullut Upsalaan, että koko seura oli hajoomistilassa. Sen
johdosta kirjoitti hän Sjögrenille (17):

»Högst ledsamt vore om sällskapet skulle upplösas. Du bör arbeta
emot det. Där skall ju hafva uppkommit en psalmkommité. Herre Gud
hvad det vore ljuft att genom vår morgonrodnad uti sällskapets
äteruppblomstrande fä anledning att föreställa sig en ännu större
dager. Att genom Porthans återupplifvade anda hoppas intresse för
vår historie, för vårt national språk, pä det våra efterkommande
icke må blifva en indifferens af Rysse och Svensk ett noll, utan
en själfständig nation pä förnuftets och själens områden, då de i
politiskt afseende icke någonsin kunna blifva det!»

[»Hyvin ikävää olisi jos seura hajaantuisi. Sinun täytyy vastustaa
sitä. Siellähän kuuluu syntyneen virsikomitea. Herra Jumala kuinka
olisi ihanaa seuran uuden kukoistuksen aamuruskossa saada syytä
kuvailla mielessään vielä suurempaa päivänvaloa. Kunpa saisi Porthanin
jälleenherätetyn hengen kautta toivoa syttyvän innostusta historiaamme,
kansalliskieleemme, jotta meidän jälkeläisistämme ei tulisi Venäläisen
ja Ruotsalaisen välinen olento, nolla, vaan omantakeinen kansallisuus
järjen ja sielun puolesta, koska he valtiollisessa suhteessa eivät
koskaan voi siksi tulla.»]

Poppius ei kuitenkaan enään saanut tilaisuutta suoranaisesti vaikuttaa
seuran elähyttämiseksi ja sen muutkin jäsenet hajosivat vähitellen
Turusta eri tahoille.

Kesällä 1817, jonka Poppius oleskeli kotona maalla, oli hän
lopullisesti päättänyt muuttaa Upsalan yliopistoon. Hän lähti sen
tähden syyskuun lopulla Turkuun, missä hänen oli yhdyttävä muutamiin
muihin tovereihin, jotka myös olivat aikeissa purjehtia Pohjanlahden
toiselle rannikolle. Matka oli suoritettava n.k. sumpissa, verrattain
pienessä, puoliavonaisessa saaristoveneessä. Semmoiseen astui 26 p:nä
neljä nuorta suomalaista tiedemiehen- ja kirjailijan-alkua (18),
nimittäin A.I. Arwidsson, L.H. Prytz, Abraham Poppius ja G. Fr.
Aminoff lähteäksensä entiseen emämaahan täydentämään opintojaan sen
korkeakoulussa. Tavallisissa oloissa, kuin ilma oli kaunis ja tuuli
suotuisa, suoritettiin matka Turusta Tukholmaan muutamassa päivässä.
Mutta nyt sattui nousemaan tavaton pohjoismyrsky, joka painoi tuon pien
aluksen oikeasta suunnastaan aina Gottlandin rannikkoa kohden. Heidän
onnistui viimein monen kovan ottelun jälkeen ja kärsittyään kylmää ja
märkää päästä maalle pieneen Fårön saareen Gottlandin pohjoispuolella.
Matka oli ollut sitä vaikeampi, koska heidän oli täytynyt pelastaa
sumppiinsa kaikki matkustavaiset ja miehistö eräästä toisesta sumpista,
jonka he matkalla olivat tavanneet ajelehtivan haaksirikkoisena,
masto myrskyn katkaisemana. Tänne Fåröhön heidän sitten täytyi jäädä
melkein pariksi viikoksi odottamaan sopivaa tuulta. Loppumatka kävi
onnellisesti ja 28 p:nä lokakuuta saapuivat he viimein Upsalaan siellä
olevien suomalaisten ja tuttaviensa suureksi iloksi ja hämmästykseksi.

Kaikki olivat täällä nimittäin jo varmaan luulleet heidän hukkuneen
(19). J.J. Pippingsköld, joka Tukholman kautta 11 p:nä lokakuuta
oli tullut Upsalaan Turusta, oli kertonut, että he jo viikkoa ennen
häntä olivat lähteneet Turusta ja että laivurit arvelivat heidän joko
hukkuneen tai ajelehtineen Liivinmaan rannikolle. 15 p:nä oli Gottlund
kirjoittanut kotiin sisarelleen pahoin pelkäävänsä, että se laiva,
jossa Poppiusen piti matkustaa, oli hukkunut; ja 17 p:nä kirjoittaa hän
päiväkirjaansa saaneensa varman tiedon, että sumppi matkustavaisineen
päivineen oli joutunut aaltojen uhriksi. »Minä surujn nin nijte, ette
olin itkesilmein ja murheinen kaiken päjvä, eikä osana teke mitä»,
sanoo hän päiväkirjassaan. 22 p:nä kirjoitti hän Sjögrenille ja Yrjö
Poppiuselle Abrahamin ja hänen toveriensa kuolemasta. Seuraavana
päivänä tuli Upsalaan kuitenkin N.G. af Schultenin kautta sanoma, että
kaikki olivat pelastuneet, vaikkei tiedetty miten eikä missä; mutta kun
ei tullut mitään kirjettä, ei Turusta eikä Tukholmasta, sammui toivo
taas. Vasta 28 p:nä pääsivät he epävarmuudestaan, kun he odottamatta
tapasivat Arwidssonin ja Prytzin kadulla ja ja myöhemmin Poppiusen
ja Aminoffin majatalossa. Illalla sitten vietettiin suuri riemun ja
yleisen veljestymisen juhla Urbergin kahvilassa.



Tähän aikaan oleskeli Upsalan yliopistossa harvinaisen suuri joukko
suomalaisia, enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen (20). He
muodostivat eri maakunnan omine kuraattorineen ja inspehtorineen.
Juuri syksyllä 1817, muutama päivä Poppiusen tulon jälkeen, syntyi
suomalaisten kesken tuo kuuluisa riita, joka vasta seuraavana keväänä
saatiin asettumaan. Arwidsson tietysti heti joutui tässä päähenkilöksi,
vaikka tällä kertaa ehkä tahtomattansa.

Poppius ei näy innokkaammin ottaneen osaa näihin kiistoihin.
Arwidssonin puolta hän kyllä piti ja kirjoitti Gottlundin,
Pippingsköldin, Aminoffin ynnä muitten kanssa nimensä uusien sääntöjen
alle huhtikuussa 1818 (21). Poppius oli hiljainen luonne, joka ei
tahtonut esiintyä ja herättää huomiota. Silti hän ei suinkaan ollut
välinpitämätön asiain menosta tai laimea mielipiteissään. Sen olemme
kyllin nähneet jo niistä muutamista kirjeenotteista, joita yllä
on mainittu. Sattuipa välistä, että hän hyvinkin innostui hetken
tunnelmasta, jopa kiivastuikin» (22). Hänen luonteensa perusteellisuus
ja hänen hieno, niin sanoakseni runollinen käsityksensä kammoksui
kaikkea vaan ulkonaisesti loistavaa kuorta ja taistelujen räyhäävää
elämää.

Sekä syys- että kevätlukukauden asui Poppius yhdessä Aminoffin kanssa.
Hänkin oli savolainen, kotoisin Rantasalmelta, jonne hänen isänsä,
majuri, vanhoilla päivillään oli asettunut asumaan. Luonteiltaan hyvin
samanlaisina viihtyivät he erinomaisesti toistensa seurassa.

»Jag och Germund hafva hela vintern som kött och blod varit
oskiljaktiga contubernaler, lefvat och arbetat under ett tak, såfvit
i en säng och spelat under ett täcke, så att hvad jag i alla möjliga
afseenden säger om mig, gäller och till alla delar om honom.»

[»Minä ja Germund olemme koko talven kuin liha ja veri olleet
eroittamattomia asuintovereita, eläneet ja työskennelleet saman katon
alla, nukkuneet samassa sängyssä ja saman peitteen alla, niin että mitä
minä kaikissa suhteissa sanon itsestäni tarkoittaa myös kaikin puolin
häntä.»]

kirjoittaa Poppius Sjögrenille (23). Samat isänmaalliset aatteet
innostuttivat molempia. Kansansa kielen ja kirjallisuuden korottamista
Aminoffkin haaveili ja harrasti. Aminoff står i ljusan låga af
detta fosforos [Aminoff on ilmi tulessa tästä fosforoksesta]
(kansallisuudenaate), kertoo Poppius seuraavassa kirjeessä Sjögrenille
(24). Häntä lähinnä oli luonnollisesti Gottlund Poppiusen paras ystävä.
He eivät suinkaan tuon yhden vuoden eronaikana olleet vieraantuneet
toisistaan. Niinkuin jo olemme nähneet, kirjoittivat he jokseenkin
ahkeraan toisilleen ja kirjeitten ohessa oli Gottlund lähettänyt
Poppiuselle Ruotsin kirjallisia uutuuksia, milloin vasta ilmestyneet
numerot »Svensk Literaturtidningia», milloin »Poetisk Kalenderia» tai
Bruzeliusen »Kalender för Damer» j.n.e. Sitä enemmän tulivat he täällä
Upsalassa olemaan yhdessä, koska Gottlund kevätlukukauden 1818 asui
samassa talossa, kuin Poppius. Jokapäiväiseen seuraan kuuIui myös
Pippingsköld, johonka Poppius nähtävästi vasta täällä lähemmin tutustui.

»Han är mera original än Arvidsson, är mindre vigilös och äger kanske
mera gvickhet än han. För karrikature har han en afgjord fallenhet»,

[»Hän on enemmän alkuperäinen kuin Arvidsson, vähemmän huikentelevainen
ja hänessä on ehkä enemmän sukkeluutta. Pilkkakuviin hänellä on
kieltämätön taipumus»,]

arvelee Poppius edellä mainitussa kirjeessä Sjögrenille. Gottlundin
kautta pääsi Poppius nyt Ruotsin huomattavampien kirjallisten kykyjen
kanssa tuttavuuteen. Atterbom oli siihen aikaan ulkomailla, mutta
siinä seurassa, jonka keskuksena Palmblad oli, kävi myös suomalaisia,
niinkuin Arwidsson, Gottlund ja joskus Poppiuskin.

Kuitenkaan Poppius, niinkuin sanottu, ei näy vilkkaammin ottaneen osaa
ylioppilaselämään, joka tähän aikaan ei suinkaan ollut hiljaisinta
laatua, eikä kirjallisiin keskusteluihin suuremmissa piireissä. Hän
viihtyi paremmin kotonaan lähempien ystäviensä seurassa ja kirjojensa
ääressä. Joskus oli hän kutsuttu päivällisille tai illallisille
professori Romanssonin luo (25), joka osasi suomea ja joka aina
suomalaisia kohtaan oli erittäin ystävällinen ja auttavainen.
Historiaa ja filosofiaa lueskeli Poppius nyt ja kuunteli näissä
aineissa luentoja, joita Geijer ja Grubbe pitivät (26). Hänen totuutta
harrastava, tutkiskeleva mielensä ei tahtonut tyytyä puolinaisuuteen;
elämän suurissa kysymyksissä tahtoi hän päästä sopusointuun ja
perustettuun, filosofiseen vakaumukseen. Kandidaattitutkinto hänellä
edelleen oli lähimpänä maalina. Syyskesällä (27) kirjoittaa hän
Sjögrenille:

«Min största force vore nu att jämte praesterande af Candidatexamen,
ändtligen hafva kommit pä någon säker grund i filosofien som kan
förvirra en människa på alla möjliga vägar till döds, — —.

[»Suurin pyrintöni olisi nyt, että sen ohella kuin olisin suorittanut
Kandidaattitutkinnon, samalla viimeinkin olisin päässyt varmalle
pohjalle filosofiassa, joka voi eksyttää ihmisen kaikellaisilla teillä
aivan kuolluksiin,» — —.]

Grubben luennoista uskonnon filosofiassa toivoi hän paljon ja Geijeriin
oli hän aivan ihastunut: »Man kommer alldeles ånyo född från hans
timmar». [»Tulee ihan uudestasyntyneenä hänen tunneiltaan».]

Että isänmaallisuus ja suomalainen kansallisuudenaate edelleen oli
vireillä Upsalassa oleskelevissa suomalaisissa, siitä ovat todisteina
sekä heidän silloiset lukuharrastuksensa että kirjeet, joita he
kirjoittivat kotimaassa oleville tovereilleen. Siinä kirjeessä
Sjögrenille helmikuulta 1818, josta otteita jo ennen on mainittu,
kertoo Poppius, kuinka Pippingsköldin oli tapa tehdä pilkkaa
ruotsalaisten nurinpäisistä käsityksistä Suomesta ja Venäjästä; näiden
arvostelun mukaan ei muilla ollut mitään arvoa, kuin Ruotsilla ja
Saksalla. Poppiusen mielestä tämä on suurta kiittämättömyyttä. Suomea
kohtaan ja hän jatkaa:

»Därför kan ingen ärlig finne älska detta otacksamma, slappa,
enerverade, fattiga, genom sina partier sig själf sönderslitande, med
sina förfäders storverk skrytande och därpå förlitande Sverige. — Helt
annat är _Jalo Venäjä_ och vår frihet och välstånd under Alexander»,

[»Sentähdon ei kukaan rehellinen Suomalainen saata rakastaa tuota
kiittämätöntä, velttoa, hermostunutta, köyhää, puolueittensa kautta
itseään raatelevaa, esi-isiensä suurtöistä kehuvaa ja niihin
luottavaa Ruotsia. — Aivan toista on _Jalo Venäjä_ ja vapautemme ja
hyvinvointimme Aleksanterin hallitessa,»]

ja seuraavassa kirjeessä:

»Vi skulle åtminstone vela visa Svenskarne att vi kunna umbära deras
språk och seder ja till och med deras Thor och Odin, som de förstått
att rätt faderligen planta i oss — ifall de mindre föraktat oss och
vårt språk under sitt styfmoderskap. — — — Det vore nu just tid att
tänka pä några mått och steg angående en själfständig qvasi litteratur
också för oss och jag vet ej när den skall bli mera gynnande. För min
del känner jag mig väl ej vara någon machina i tidens hand. Jag tviflar
också på om Gottlund oaktadt all sin djärfhet kan vara det, just för
sin ringa grundlighet äfven i Finskan. — Men kanske det just behöfs en
sådan för att sätta bättre och grundligare hjul i rörelse».

[»Tahtoisimme ainakin näyttää Ruotsalaisille että voimme olla ilman
heidän kieltänsä ja tapojaan niin jopa ilman heidän Thoriaan ja
Odiniaan, joita he ovat ymmärtäneet sangen isällisesti istuttaa
meihin — jos he vähemmin olisivat halveksineet meitä ja kieltämme
emintimä-aikanaan. — — — Nyt juuri olisi aika ajatella tarpeellisia
toimeenpiteitä itsenäisen kirjallisuuden tapaisen hankkimiseksi myöskin
meille, enkä tiedä koska olisi soveliaampaa. Omasta puolestani en
tunne olevani mikään ase ajan käsissä. Epäilen myöskin, voiko se olla
Gottlund, kaikesta rohkeudestaan huolimatta, erittäin hänen puuttuvan
perusteellisuutensa tähden myös mitä Suomen kieleen tulee. Mutta
ehkä juuri tarvitaan sellaista panemaan parempia ja vankempia pyöriä
liikkeesen.»]

Yhtä oikein, kuin hän siinä suhteessa tunsi itseään, yhtä sattuvasti
arvostelee hän Gottlundin kutsumusta tällaiseen suureen isänmaalliseen
tehtävään. Gottlund ei ollut se mies, jonka kautta Suomen kielen ja
kirjallisauden tuli kohota aleunustilastaan, ja joka sen vastaiselle
kehitykselle ymmärsi rakentaa vankan pohjan. Hän oli uskalias
tienraivaaja, uudispellon perkaaja, joka työssään syystä tai toisesta
sai kokea kaikki semmoisen tehtävän vaikeudet ja lukemattomat
pettymykset, ja jonka ansiot jälkimaailmalle vähimmin pistävät silmiin;
kuitenkin oli hän »med alla sina fel och hafserier dock en bra poike».
[»huolimatta kaikista virheistään ja hätiköimisistään kuitenkin kelpo
poika.»] niinkuin Poppius eräässä toisessa kirjeessä (28) lausuu
hänestä. Tienraivaaja oli Poppiuskin, vaikka toisella tavalla, mutta
siitä myöhemmin.

Molemmat he nyt kevätlukukaudella 1818 ahkerasti tutkivat suomenkieltä.
Omituinen ja ainoa laatuaan on tämä suomenkielen harrastuksen
kukoistus Upsalan yliopistossa tähän aikaan (29). Porthanin kylvämät
siemenet alkoivat vähitellen suomalaisissa itää ja kasvua kostutti
jokapäiväinen seurustelu muukalaisten kanssa, joita sama harrastus oman
maansa kirjallisuuden korottamiseen innostutti. Gottlund valmisteli
väitöskirjaa suomalaisista sananlaskuista: De proverbiis Fennicis, ja
Poppius taas puhtaasti kielitieteellistä. Aine oli hänen
»lieblingsfundationer nemligen medium in lingva Fennica, — Men finska
är Hebreiska här och i de blindas rike är det godt att vara Caesar
också för en enögd». [»mielitöitänsä nimittäin suorastaan Suomen
kieltä koskevaa. — Mutta suomenkieli on Hepreaa täällä ja sokeitten
valtakunnassa on helppo olla Caesarina yksisilmäisenkin.] (30)

Vaatimatonna kuten aina, hän ei siis toivonut kovin suurta tieteellistä
voittoa työstään. Mutta aivan tyytymätön oli hän sen tuloksiin, kun
se pari kuukautta myöhemmin, toukokuun lopulla, oli valmistunut. Hän
kirjoittaa tästä Sjögrenille (31):

»Men behandlingen är jag ingalunda nöjä med. Det är allt på fusk. Men
ännu mer fusk är med Gottlunds runor som den narren der nu utdelat. I
dem har jag icke mitt samvete». [»Mutta käsittelyyn en suinkaan ole
tyytyväinen. Kaikki on hutiloitus. Vaan Gottlundin runot, joita tuo
narri siellä on jaellut, ovat vielä enemmän hutiloittuja. Niistä minun
omatuntoni on vapaa.»]

Kesäkuun alussa luultavasti »Dissertatio de reciproca conjugationum
forma in lingva Fennica pro exereitio» tarkastettiin. Niinkuin nimestä
käy selville, tekee Poppius tässä selkoa suomenkielen refleksiivisistä
verbeistä; hän puolustaa näitten Savon murteelle ominaisten muotojen
käyttämistä kirjakielessä, vaikkei hän suinkaan muuten tahdo antaa
tälle murteelle yksinomaista etusijaa. Eräässä kirjeessä (32) puhuu hän
samoista asioista ja huomauttaa, kuinka Savon murre esimerkiksi juuri
runossa on »mainion soma. Se keäreytyy köyvex, se sitoiksen solmuun, se
oikiaa ohjaksix, se on paras piiskan siima, paras laiskan löysyttäjä.»
Mutta kirjakielen, jonka pitää olla yhteinen koko Suomelle, ei sovi
aivan hyljätä mitään murretta. 184 kappaletta oli hän painattanut
väitöskirjaansa ja lähetti sitä heti ystävilleen Suomessa; m.m. oli
Gottlundilla useita kappaleita mukanaan, kun hän kesällä kävi kotona
Juvalla. Tämä väitöskirja oli vaan ensimäinen osa laajempaa teosta,
jota Poppiusen oli aikomus julaista. Syystä tai toisesta täytyi hänen
kuitenkin jättää loppu toistaiseksi, ja hän arveli epätoivoisena,
kehtaisiko enään pro gradu-kirjoituksena sitä tarjota. Tästä hän
päätti kirjoittaa Renvallille Turkuun, ja kysyä neuvoa; »han skall
vara min domare». [»hän on oleva tuomarini».] (33) Kuinka lie käynyt,
ilmestymättä toinen osa jäi.

Poppius oli nyt päättänyt toistaiseksi jäädä Upsalan, ehkä vuoteen
1821 asti yhtä mittaa. Olo täällä oli kuitenkin käynyt kalliiksi,
kalliimmaksi, kuin Turussa. (34) Hän ei nähnyt muuta keinoa tulla
toimeen, kuin hankkia itselleen kotiopettajanpaikkaa. Syksyllä olikin
hänellä jo tiedossa semmoinen Tukholmassa sill. oikeudenneuvoksen
Gabriel Poppiusen luona [G. Poppius oli Abrahamin isän serkku.], jonka
poikaa hänen tuli Iukukausien väliaikoina opettaa; lukukaudet hän
edelleen oleskeli Upsalassa. Näin oli hän syksyllä 1818 suunnitellut
(35). Toisin kävi kuitenkin osittain: Sillä kun hän marraskuun 14 p:nä
lähti Tukholmaan, niin hän ei sieltä palannutkaan, ennenkuin seuraavan
vuoden joulukuun alussa. Melkein koko vuoden 1819 oleskeli Poppius siis
Tukholmassa (36).

On arveltu (37), että Poppius avusti saksalaista tohtori H. R.
Schröteriä hänen julkaistessaan »Finnische Runen, finnisch und
deutsch», joka kirja kesällä 1819 ilmestyi painosta Upsalassa.
Tietääkseni perustuu tämä ilmoitus Gottlundin tiedonantoon
Otavassa I, ss. XVII — XIX, jossa hän tästä julkaisusta kertoo ja
eräässä muistutuksessa lisää seuraavasti: — — niin en taija olla
mainihtematak, ettei hään [nimitt. Schröter], mutta kahet meijän
moamiehet, Herrat A... ja P... (jotka silloinkin olivat Upsalan
Opistossa) ovat tässä ansaineet meijän kiitoksiamme.» Mutta,
niinkuin jotenkin varmasti tiedämme, oleskeli Poppius koko tämän
vuoden, ainakin koko kevätlukukauden, Tukholmassa kotiopettajana.
Ei ole siis mitään syytä, tuskin mahdollisuuttakaan, ajatella tuon
P:n tarkoittavan Poppiusta. Tämä käy sitä uskomattomammaksi, kun
Gottlund päiväkirjassaan ei mainitse, että Poppiusella olisi ollut
asian kanssa mitään tekemistä, vaikka hän kyllä muuten kertoo
Poppiusen senaikuisista töistä ja toimista. Päinvastoin viittaavat
hänen muistiinpanonsa toisaanne ja antavat mielestäni tyydyttävän
selvityksen. 15 p:nä maaliskuuta 1819 kirjoittaa hän:

»Jag träffade Doctor Schröter i dag hos Aminoff, han var der med
Pippingsköld, för att pä tyska öfversätta några finska runor»

[»Tapasin Tohtori Schröterin tänään Aminoffin luona, hän oli siellä
Pippingsköldin kanssa saksaksi kääntääkseen muutamia suomalaisia
runoja.»]

ja iltasella käski Schröter kaikki kolme ravintolaan illallisille.
Luultavaa on, että Otavassa tuo A... tarkoittaa Aminoffia ja P...
Pippingsköldiä, vaikkei Gottlund sitä nimenomaan sanokaan (38).
Hän kertoo edelleen, että varsinkin painattaminen ja korrehtuurin
lukeminen oli ollut suomalaisten huostassa. On aivan mahdotonta, että
Poppius tässä olisi voinut auttaa, koska hän tiettävästi, niinkuin
sanottu, silloin oleskeli Tukholmassa. Vielä toinenkin tieto vahvistaa
arveluani, että Gottlund tarkoittaa Pippingsköldiä. Esipuheessaan
kiittää Schröter suomalaisia ystäviään heidän avustaan, varsinkin yhtä,
joka oli toimittanut musiikkilisälehden:

»Mögen diese Freunde (einem von ihnen verdanken wir ebenfalls die
Musikbeilage), da ihre uneigennützige Bescheidenheit uns nicht erlanben
will ihnen namentlich zu danken, — —»

[»Sallikoot nämä ystävät (yhtä niistä tulee meidän kiittää
musiikkilisälehdestä), koska heidän epäitsekäs vaatimattomuutensa ei
salli meidän kiittää heitä mainitsemalla heidän nimensä.»]

Eräästä Poppiusen kirjeestä (39) tiedämme, että Pippingsköld oli
erittäin musikaalinen ja että hänen oli tapa sitralla säestää itseään
laulaessaan suomalaisia kansanlauluja. Luultavaa siis on, että
Pippingsköld on tämä ystävä, joka nuotit toimitti.

[Että Schröterin Finnische Runen-kokoelmasse löytyy Poppiusen keräämiä
runoja ei todista mitään yllä lausuttua mielipidettäni vastaan, koska
Gottlund, joka innokkaasti avusti Schröteriä, oman tiedonantonsa mukaan
(kts. hänen päiväkirjaansa 1/11 1817) jo syksyllä v. 1817 oli kopioinut
muutamia Poppiusen runoja, joita hänellä ennen ei ollut.]

Kaikesta päättäen tarkoittaa siten tuo P... Pippingsköldiä, eikä
Poppiusta; Poppiusella kai ei ollut mitään tekemistä koko julkaisun
kanssa.

Kotiopettajapaikan hän luultavasti kokonaan jätti jouluna 1819,
koska hän sitten yhtä mittaa jäi Upsalaan koko seuraavaksi vuodeksi.
Abrahamin-päivä vuoden lopussa 1820 vietettiin siellä iloisilla
kemuilla. Huuhtikuussa hän pahasti sairastui kuumeesen, niin että
täytyi jäädä pois fakulteetti-kirjoituksesta, jonka hän kuitenkin
vähää myöhemmin suoritti. Aminoffin kanssa hän nähtävästi edelleenkin
asui; hän Poppiusen arvan nosti, kun tutkintopäivät kandidaattia
varten määrättiin. Poppins oli nimittäin teologian tutkinnossa, jossa
hän kuitenkin sai reput (40). Tällaiset vastoinkäymiset, rahalliset
vaikeudet ja kivulloisuus saattoi Poppiusta taas vakavammin tuumimaan
pappisuraa. Jo syksyllä 1818 (41) oli hän kirjoittanut Sjögrenille:

»— — olen aina ajatellut, että ruveta totisex Papix, jos Jumala
kaikkivaltias lainapi minulle voiman että händä oikeen palvella
vilpittömäst ja uskallisest, paremmin kuin minussa nyt on miestä
siihen.»

Hän oli nyt ehdotellut isälleen (42), että hän »Turussa antaisi vihkiä
itsensä papiksi ja sieltä tulisi määrätyksi Tukholman suomalaisen
pastorin apulaiseksi, kuitenkin luottaen nimenomaiseen keisarilliseen
kirjeesen saada sieltä hakea kotimaahan. Hänen vanhempansa kuitenkaan
eivät tätä tuumaa ensinkään hyväksyneet, koska heidän poikansa siten
jäisi niin kovin kauaksi kotoa pois ja vielä saisi kokea, kuka tiesi,
minkälaisia vaikeuksia päästäksensä takaisin Suomeen. Isä ehdotti, että
hän hakisi Pietarin piirikuntaan, jossa oli piispana hänen sukulaisensa
Sakari Cygnaeus, jonka kautta olisi toivo pian saada hyvä toimeentulo.
Kotimaahan Poppiusenkin mieli veti ja maalle hän mieluummin halusi
kuin kaupunkiin, jo kivulloisuutensakin takia, mutta kuitenkin hän
pelkäsi hautautua jonnekin maaseudulle kauas ihmisistä, joitten kanssa
voisi jutella ja seurustella. Hän ei olisi tahtonut mihinkään muuanne,
kuin Juvalle, kotipitäjäänsä. Epätietoisena, mitä tehdä, pyytää hän
Sjögreniltä, »min äldste och kanske endaste vän», [»vanhin ja ehkä
ainoa ystäväni».] neuvoa. Samalla käskee hän kuitenkin Sjögreniä, joka
nykyään oleskeli Pietarissa, käymään puhuttelemassa Cygnaeusta ja
kuulustamaan, olisiko siellä avonaisia pappis- tai opettajapaikkoja.

»Jag är ingen lycksökare och åtrår ingenting högre än att ändtligen
få en plats der jag i all fred finge arbeta på min sak. Jag blir
sjuk endast af harm att få fuska i 100:de saker som ej höra till min
källelse».

[En ole mikään onnenetsijä, enkä halua mitään enempää kuin viimeinkin
saada paikan, jossa kaikessa rauhassa saattaisin työskennellä omalla
alallani. Tulen aivan kipeäksi mielipahasta kun minun täytyy puuttua
sataan asiaan, jotka eivät ensinkään kuulu minun kutsumukseeni.» Edellä
main. kirje.]

Tätä hermostumista ja alakuloisuutta ei tietysti vähentänyt isän
kielto enään lähettää raha-apua kotoa ja hänen palava halunsa päästä
kotiinsa näkemään iäkkäitä ja kivulloisia vanhempiaan, ennenkuin olisi
liian myöhäistä. Näistä tuumista täytyi hänen nyt kuitenkin syystä
tai toisesta luopua. Hän jäi kuin jäikin vielä Ruotsiin oleskellen,
paitsi kesällä matkoilla maaseudulla, joko Upsalassa tai Tukholmassa
sukulaisensa luona. Syyslukukauden 1821 ja kevätlukukauden 1822 oli hän
Upsalassa aina vaan kandidaatti-luvun hommissa. Seuraavana kesänä teki
hän 154 peninkulmaa pitkän matkan Vesterbotteniin, luultavasti vaan
virkistyäksensä loma-aikana ja samalla oppiaksensa tuntemaan kansaa
(43). Hänen oli kuitenkin tullaksensa toimeen taas täytynyt ruveta
kotiopettajaksi ja oli hänen tällä kertaa onnistunut saada semmoinen
virka Upsalassa. Luultavaa nimittäin on, että hän syksystä 1822 alkaen
oli kotiopettajana professori Romansonin luona, jonka toimen hän
seuraavan lukukauden keskipaikoilla taas jätti (44).

Jo keväällä 1822 (45) oli Sjögren tehnyt hänelle erään hyvin
houkuttelevan ehdotuksen. Koska hän lähimmässä tulevaisuudessa
aikoi alottaa pitkän matkansa pohjois-Venäjälle suomalaissukuisten
kansain kielten y.m. tutkimista varten, ehdotteli hän, että Poppius
tekisi hänelle seuraa. Ei mikään olisi voinut olla Poppiuselle
mieluisampaa. Historia ja muinaistutkimus olivat kouluajalta asti
olleet hänen lempiaineensa ja suomenkieltähän hän ylioppilaana
etupäässä oli harrastanut. Hän kirjoitti heti olevansa valmis
lähtemään, kun Sjögren vaan hankkisi rahat. Matta siinäpä juuri
vaikeus olikin. Kun Poppiusella ei ollut mitään toivoa, että se
onnistuisi, päätti hän vielä joksikin aikaa jäädä Upsalaan ja koettaa
saada kandidaatti-tutkinnon viimeinkin käsistä. Jollei se siinä
määräajassa, jonka hän itselleen asetti, onnistuisi, oli hän päättänyt
jättää kaikki ja suoraa tietä lähteä kotiin, siellä pappisuralla
hankkiaksensa leipänsä. Kuinka pitkäksi lienee hän tätä määräaikaa
ajatellut, keväällä 1823 hän ainakin vielä oli Upsalassa täydessä
työssä. Stipendiaatti-tutkinto piti hänen suorittaa huhtikuussa (46)
ja toivoi hän olevansa vapaa jouluksi. Gottlund, joka silloin oli
Tukholmassa iunokkaassa puuhassa vermlantilaistensa hyväksi, kehoitti
Poppiusta hakemaan papinvirkaa Tukholman suomalaisessa seurakunnassa.
Sitä hän ei tehnyt, mutta kävi kohta Tukholmassa kuulustamassa asiaa
tarkemmin. Lukukauden lopussa oli hän niin väsynyt yksityisoppilaihin,
joita hänellä nyt oli ollut neljä, ja öitten valvomiseen omien
lukujensa ääressä, että, kun hänelle tarjottiin saman viran sijaisuutta
entisen viranomistajan äkisti kuoltua, hän päätti jättää lukunsa
toistaiseksi. Eihän niistä sitäpaitse lähimmässä tulevaisuudessa
vielä näkynyt tulevan mitään. Löytyi keisarillinen kirje, joka antoi
suomalaisille papeille luvan hakea tähän seurakuntaan; heillä oli siitä
etuakin, saivat laskea kaksinkertaiset virkavuodet ja hakea Suomeen
keisarillista tietä, koska tämä suomalainen seurakunta kohta häviäisi.
Jäljennöksen tästä keisarillisesta kirjeestä lähetti hän Porvoon
tuomiokapitulille, joka pikimmiten antoi hänelle Iuvan suorittaa
pappistutkinnon Upsalan konsistoriumin edessä ja Ruotsissa vihityttää
itsensä papiksi. Se tapahtui Tukholmassa 15 p:nä kesäkuuta 1823 ja heti
sen jälkeen astui hän virkaansa. [Palkkaa oli huoneet, ylöspito ja 100
Rdr B:co, »hvarmed jag knappt håller mig skor,» (»jolla tuskin voin
kengät itselleni kustantaa.»)] Yhdeksi vuodeksi oli hän sitoutunut.
Kuitenkin sai hän 28 p:nä syyskuuta virkavapautta lukujensa jatkamista
varten (47).

Sillä välillä oli hänen isänsä kuollut 25 p:nä elokuuta (48).
Hänen lähin toivonsa oli nyt päästä kotimaahan. Vasta lokakuussa
oli hän Upsalaan saanut Sjögrenin kirjeen, jonka jo kesäkuun
alussa olisi pitänyt saapua. Tässä hän lopullisesti ehdottaa, että
Poppius seuraavana vuonna tekisi hänelle seuraa tuolle pitkälle
matkalle. Nyt oli Pop- pius kuitenkin kiinni virassaan, jota hän
ei paraimmalla tahdollakaan heti voinut jättää. Hyvin innostuneena
tästä tuumasta vastaa hän, että hän seuraavaksi kevääksi hankkisi
jumaluusopin-ylioppilaan sijaansa Tukholmaan. 1 p:nä toukokunta
1824 olisi hän kaikissa tapauksissa vapaa, koska silloin ensimäinen
armovuosi loppui. Silloin hän heti lähtisi suoraa tietä Pietariin
yhtyäkseen Sjögrenin. Toisessa kirjeessä puhuu hän taas innokkaasti
matkasta ja lupaa kiirehtiä »som Jehu». Pitennettyä virkavapautta hän
kuitenkaan ei saanut (49), niinkuin oli toivonut, vaan täytyi hänen
siis taas jättää lukunsa ja pysyä virkaansa hoitamassa.

Siihen ne jäivät matkatuumatkin. Sjögrenin saamat varat eivät suinkaan
olleet liian runsaat, niin että hänelle olisi riittänyt vielä kustantaa
matkatoverikin; Poppius oli virkaansa sidottu eikä sitäpaitsi vielä
ollut lopettanut kandidaatti-lukujaan. Semmoiset esteet tekivät
tyhjäksi tämän Poppiuselle niin rakkaan aatteen toteuttamisen, jonka
suunnittelu nyt kauan aikaa oli häntä innostuttanut ja rohkaissut
kiirehtimään opintojaan.

Niihin nykyään ei riittänyt paljon aikaa. Hankkiakseen edes
toimeentulonsa, vaikka niukan, jäi hän hoitamaan virkaa luultavasti
myös toisena armovuonna, jonka leski oli saanut. Syksyllä 1824
sairastui hän sitäpaitsi hyvin kovasti maksatautiin, jonka lääkärit
arvelivat olevan ehkä parantumattoman. Vielä sängyssä maaten kirjoittaa
hän tästä Gottlundille Upsalaan ja toivoo alakuloisena ainoastaan
päästä edes kotiinsa kuolemaan, joka kuitenkin katsoen vuodenaikaan
oli mahdotonta (50).

Kesällä 1825 (51) koitti viimein se päivä, jolloin hänen hartaat
toiveensa päästä kotimaahan täyttyivät. Hän oli, käyttäen hänelle
erityisesti annettua oikeutta ilman uudistettua tutkintoa päästä
papinvirkoihin Suomessakin, hakenut vankilansaarnaajanvirkaa Viipurissa
ja saanut sen. Hänen yliopistolliset lukunsa jäivät kyllä nyt
ainiaaksi, mutta eipä niistä näkynyt muutenkaan tulevan mitään. Hän oli
liian vanha enään viihtyäksensä yliopistossa eikä, niinkuin sanottu,
hänen varansakaan sitä sallineet.

Poppius oli nyt päässyt varsinaiseen vaikutusalaansa, johon hän aina
ylioppilasaikansa alusta oli pyrkinyt. Virkeästi ja innolla toimi
hän täällä virassaan. Jonkun aikaa oli hän kirkkoherranapulaisenakin
Viipurin seurakunnassa ja sai parin vuoden perästä nimipastorin
arvon (52). Samalla olivat aina edelleen kirjalliset harrastukset
hänen mielessään. Sjögrenin kanssa oli hän yhä kirjevaihdossa,
jossa isänmaata koskevia historiallisia tai kielellisiä kysymyksiä
pohdittiin. Historia tietysti edelleen hänen mieltänsä enimmin
kiinnitti. Mielellään olisi hän suostunut Sjögrenin ehdotukseen
(53) yhdessä erään viipurilaisen opettajan Vireniusen kanssa ryhtyä
Viipurin historiaa kirjoittamaan, jos vaan aikaa siihen ensinkään
olisi riittänyt. Että hän oli yksi innokkaimpia suomenkielisen
sanomalehden puuhaajia Viipuriin, on selvää. Kun se vuonna 1833 nimellä
»Sanansaattaja Viipurista» alkoi ilmestyä, kirjoitti Poppius siihen
useita artikkeleita ja muutaman runonkin.

Mutta niinkuin hän kerran kirjeessä Sjögrenille (54) oli maininnut,
maalle teki hänen mielensä ja varsinkin oli hänen ihanimpia
tulevaisuuden tuumiansa kerran päästä synnyinpitäjäänsä siellä
opettajana vaikuttamaan ja valistusta levittämään. Kun toisen
kappalaisen virka Juvalla oli joutunut avonaiseksi, haki hän siis sinne
ja saikin viran. Syksyllä samana vuonna, kun »Sanansaattaja Viipurista»
ilmestyi, jätti hän kaupungin tovereineen ja uusine kirjallisine
puuhineen ja muutti Juvalle, jossa hän nyt ei 16:een vuoteen ollut
asunut, mutta josta hän tästälähin ei enään muuttanut pois.

Jo seuraavana vuonna tänne muutettuansa pääsi hän ensimäiseksi
kappalaiseksi seurakuntaan (55). Muuten tiedot Poppiusen elämästä ja
harrastuksista seuraavina vuosina ovat hyvin niukat. Lukuunottamatta
muutamia kirjallisia kokeita ja käännöstöitä, joista myöhemmin
aion kertoa, emme tarkemmin tunne mitään hänestä. 50-luvun loppu-
ja 60-luvun alkupuolelta löytyy tallella muutamia hänen kirjeitään
Gottlundille, jotka meille hiukan valaisevat näitä hänen elämänsä
loppuvuosia.

Poppiusen terveys oli aina ollut huono ja usein kohtasivat häntä
ankarat taudit. Niin oli hän taas v. 1858 keväällä maannut kaksi
kuukautta sairaana. Mutta yhtä innostunut, kuin ennenkin, oli hän vielä
kaikkeen, mikä koski isänmaan historiaa ja muinaisuutta. Gottlund,
joka siihen aikaan asui Helsingissä, kirjoitti kirjeen toisensa
perästä ja pyysi Poppiusta kokoomaan muinaiskaluja ja tutkimaan
muinaisjäännöksiä (56). Poppius teki parastaan, kyseli lukukinkereillä
kansalta mahdollisesti löytyviä eriskummallisia kapineita, kuuluutti
kirkossa asiasta, mutta ilman menestystä. »Håll och stenristningar
finnas väl, men de härleda sig från våra Landtmätare — —» [»Kallio- ja
kivipiirroksia löytyy kyllä, mutta ne ovat Maanmittareimme tekoja».],
vastaa hän Gottlundille. Samoin löytyy kyllä kiviläjiä metsässä,
mutta ei tunneta, ovatko lappalaisten vai muitten alkuasukkaitten
hautapaikkoja. Riimusauvoista kansalla ei edes ole käsitystä. Itse
hän tarkkaan seurasi kaikkea kirjallisuutta, mitä historian alalla
ilmestyi maassa. Arwidssonin paraikaa julkaisemasta »Handlingar
till upplysning af Finlands häfder» oli hän kirjoittanut muistiin
kaikki, mikä koski Juvan pitäjän historiaa ja samoin asiakirjat
kapinasta Juvalla nuijasodan aikana, jotka Gottlund »Borgå Tidningin»
44 n:ssa oli julkaissut (57). Juvan pitäjän tutkimus oli edelleen
hänen mielityötänsä. Suurien paperikasojen ympäröimänä istui ukko
työhuoneessaan päivät päästään niin paljon kuin vaan virkatoimiltaan
ennätti, ja kirjeissään pohti hän mielellään kysymyksiä Savon ja
Karjalan asutuksesta ja vanhimmasta historiasta. Koko tämä monivuotinen
uuttera työ on kuitenkin luultavasti mennyt hukkaan, koska näitä
papereita ei tiettävästi enään löydy. Ilmastolliset havainnot
huvittivat häntä myös suuresti ja niitä hän monta vuotta perätysten
toimitti (58).

Kuusi ensimäistä vuotta oli Poppius asunut Ryhälässä, josta hän v.
1839 (59) muutti Huttulaan, kauniin Salajärven toiselle rannalle.
Molemmissa paikoissa oli hän saanut rakennuttaa uudestaan melkein
kaikki rakennukset, koska edeltäjät olivat jättäneet ne asuttavaksi
kelpaamattomaan tilaan.

Vähitellen rupesi vanhuus jo vaivaamaankin. Silmät alkoivat käydä
huonoiksi ja sitä tuo alituinen lukeminen joudutti. Keväällä 1861
alkoikin oikeanpuolista silmää pakottaa ja juhannuksen aikaan hän ei
enään nähnyt sillä silmällä. Samaan aikaan oli hän käynyt kuuroksi
samanpuoliselta korvalta. Sittemmin oli vasenkin silmä alkanut
juonitella. Lääkärit olivat kieltäneet häntä lukemasta, kirjoittamasta,
polttamasta tupakkaa ja kahvia tai teetä juomasta »allt saker, som jag
icke kan hålla, utan lemnar Läkarene sjelfva att verkställa» [»Kaikki
määräyksiä, joita en voi seurata, vaan jätän ne Lääkärien itsensä
täytettäviksi.»], kirjoittaa hän Gottlundille. Kuitenkin koetti hän
kyllä parastaan seuratessaan lääkärien ohjeita.

Syyspuoleen v. 1861 nai Poppius kanttori Felinin tyttären.
Vilhelmiinan, joka sitä ennen oli ollut naimisissa pitäjänsepän
Rytkösen kanssa. Tästä hän kirjoittaa Gottlundille (60): »Af
denna minskning (ymmärryksen suhteen, kun toinen puoli päätä oli
»utslocknad») kom sig ock att jag gift mig inom en handvändning.»
[»Siitä myös johtui, että menin äkki päätä naimisiin.] Samassa kirjeessä
sanoo hän kuitenkin jo tuntevansa kuoleman lähestyvän.

Vielä piti kuitenkin muutaman vuoden kulua, ennenkuin tuoni hänet
korjasi. Sielu pysyi virkeänä loppuun asti riutuneessa ruumiissa. Kun
hän ei itse enään voinut pitemmältä lukea, pani hän toisen lukemaan
ääneen. Sillä tavalla kävi hän keväällä v. 1863 läpi m. m. Gottlundin
vasta ilmestyneen väitöskirjan »Forskaingar uti själva grundelementerna
af det finska språkets grammatik» (61). Vilkkaasti seurasi hän
maansa edistymistä ja iloitsi sen taas valkenevasta tulevaisuudesta.
Uskollisena nuoruuden aatteilleen pysyi hän loppuu asti. Hän kuoli
pitkällisen taudin jälkeen 19 p:nä kesäkuuta v. 1866.



Abraham Poppius ei ollut mikään nero. Olemme jo nähneet kuinka hän
kymmenen vuoden aikana ahkerasti puuhaili kandidaatti-tutkintoa,
saamatta mitään valmista. Hänen ei onnistunut luovailla monien
tutkintokarien ohi, vaan hän tarttui yhtenään niihin. Kuitenkin
sisältävät hänen kirjeensä suuria, kauniita aatteita; näyttäähän
usein siltä, kuin hän selvästi olisi osannut suunnitella maansa
tulevaisuutta, koska monet hänen esiintuomansa näkökohdat
epäilemättä ovat pitäneet paikkansa. Mutta se ei ole ainoastaan
hänen selvänäköisyytensä ansio. Tämän vuosisadan alkupuolella, niin
sanoakseni, oli ilmassa tuollainen suurenmoinen suunnitteleminen
ja innostus työhön suomalaisen isänmaan hyväksi. Hedelmät eivät
näyttäneet olevan kaukana tai vaikeasti saavutettavissa. Innostus
näihin taas uusiin nyt uudestaan leimahtaviin aatteihin antoi rohkeutta
ja olivathan ne vaan selviä johtopäätöksiä Porthanin antamista
edellytyksistä. Tuskin ymmärrettiin, mitä ne suuret sanat oikeastaan
sisälsivät; aate oli valtaava ja uusi, muuta ei tarvittu. Hyvin monen
Poppiusen aikalaisen kirjeestä kuvastuu tämä sama mieliala, tällainen
suurenmoinen katsantokanta. Se ei siis ole mitään Poppiuselle erittäin
omituista, vaikka hän hienon käsityksensä kautta ehkä syvemmin, kuin
moni muu, oli osannut tunkea aatteen ytimeen.

Abraham Poppius oli nimittäin runoilija, todellinen runoilijaluonne.
Välittömästi, luonnollisesti pulppusivat runot esiin tulkiten milloin
surullisia, jopa epätoivoisia tunteita, milloin isänmaanrakkauden
leimahtavaa innostusta, milloin taas leikillistä pilkantekoa. Ne
eivät ole tekemällä tehtyjä; elettyä, tunnettua on se elämä, joka
niissä kuvastuu. Ei voi kieltää, että Poppius epäilemättä osaksi
ulkovaikutuksista tuli koetelleeksi runottarien suopuutta. Onhan
edellä kerrottu, kuinka hän ja Sjögren jo kouluaikanaan olivat
tehneet liiton voimiensa mukaan työskennelläksensä isänmaansa, sen
unhotetun kielen jälleen korottamiseksi. Tosin he silloin etupäässä
ajattelivat kansanrunojen keräämistä, mutta aatteen kehittyessä tuli
ohjelmaan myös suomenkielisen kirjallisuuden viljeleminen. Jos mikään,
niin epäilemättä siis suomalainen kansanrunous häneen huomattavasti
vaikutti. Sitä todistaa ei ainoastaan runomitta kaikissa hänen
runoissaan, vaan myös koko niiden henki ja käsitys. Nämät pyrinnöt
ynnä Ruotsin kirjallisuudessa silloin vallitsevat suunnat vaikuttivat
epäilemättä Poppiuseen ja saattoivat häntä koettamaan kykyään
runoilijana.

Yllä on kerrotta, kuinka Poppius jo ensimäisinä ylioppilaskesinään
rupesi panemaan toimeen näitä tuumiaan. Hän kokoili runoja ja
sananlaskuja, minkä sai. Näillä keräysmatkoillaan Savon sydänmaissa
kuuli hän myös uudempia kansanlauluja, joiden sävelmät varsinkin
viehättivät häntä. Muutamia lauluja kirjoitti hän muistiin ja koetti
samalla saada paperille niiden sävelmät. Poppius oli siten ehkä
ensimäinen, joka käsitti kansansävelmiemme suurta ihanuutta ja niiden
merkitystä, koska ennen häntä ei kukaan ollut ryhtynyt tällaiseen
toimeen, joka vasta meidän aikoinamme suuremmalla menestyksellä on
jatkettu. V. 1818 kirjoitti hän Sjögrenille:

»Savossa kyteepi vielä yx kotoinen poësia eli laulukeino ja yx kotoinen
soittokeino (musik). Minä olen kotona nuotillen panettanut ja esiin
Pippingsköldille opettanut yx vähä osa. — Hän soitteleepi niitä meidän
eissämme iltasilla zithrallansa. — Hän on oikein intoikas sen asian
päällen, että päästä Savoon pelastamaan meidän kotoisia tuonia heidän
ylenkatzannostansa.»

Epäilemättä saattoivat, niinkuin sanottu, nämät isänmaalliset
harrastukset Poppiusta koettelemaan runokykyään. Kuitenkaan eivät hänen
ensimäiset, eikä hänen runonsa ylipäänsä ole suorastaan isänmaallisia.
Ne ovat hänen lyyrillisten tunteittensa ja sielunelämänsä välittömiä
ilmilausujia.

Upsalassa olonsa aikana kirjoitti hän luultavasti useimmat runonsa.
1810-luvun loppu ja seuraavan vuosikymmenen alku oli suomalaisen
kirjallisuuden »Sturm- und Drang- period» [»Myrskyn ja väkirynnäkön
aika.»] Silloin syntyivät monet Poppiusenkin paraimmista runoista
esim. »Epäilys», »Horjutessa», »Pois», »Poika ja tyttö». Toiset taas,
niinkuin »Perhosen synty», jota hän myöhemmin paranteli, olivat jo
Turun — aikuisia (62). Sittemmin ankara työ osaksi laimensi runointoa
pitkäksi aikaa. Päästyään vakinaiseen, säännölliseen virkaan Viipuriin
oli hänen runosuonensa yhä yhtä kuivunut. Hoitaessaan satakieltään,
joka alkukesällä iloisesti lauleli, mutta nyt istui aivan vaiti,
muisteli hän omaa nuoruuttansa. »Dervid kommer jag i håg mig sjelf
som ämnade med att blifva poet, men har nu för alltid tystnat»
[»Silloin muistin itseäni joka aioin ruveta runoilijaksi, mutta
nyt olen ikipäiviksi vaiennut.»], kirjoitti hän Sjögrenille (63).
Sittemmin avusti hän kyllä innokkaasti »Sanansaattajaa» kirjoittaen
siihen »Sanansaattajan tarkoituk- sesta», »Suolasta», »Viipurin
linnan piirittämisestä», »Maan viljeliöille», »Humaloista», neuvoja
hätäleivästä y.m.s. käytännöllisiä ja taloudellisia asioita,

»allt sådant, som nu utgör mitt kram. Om poesien säger jag nu för tiden
som Israëls barnen om manna i öknen att min själ vämjar öfver den lösa
maten».

[»Kaikki semmoista, jota nykyisin puuhaan. Runoudesta sanon tähän
aikaan, niinkuin Israelin lapset mannasta korvessa, että sieluni
kyllästyy tähän löyhään ruokaan.»]

Kuitenkin sepitti hän ensimäiseen numeroon jo varta vasten runon
»Onnen toivotus». Suuri osa runojansa oli jo painettu v. 1821 Turussa
ilmestyneesen »Oskyldigt Ingenting» ja »Mnemosyneen» vuosina 1820
ja 1822. Juvalle muuton jälkeen laimeni hänen runointonsa kokonaan.
Mutta kai se joskus vieläkin leimahti, koska runoja riitti silloin
tällöin muutamiin suomenkielisiin sanomalehtiin, nimittäin »Maamiehen
Ystävään», »Kanavaan» ja »Suomettareen» jopa niin myöhään, kuin v. 1861.

Sanoin edellä, että Ruotsin senaikuinen kirjallisuus ei voinut olla
vaikuttamatta Poppiuseen. Paraimman ikänsä oleskeli hän Ruotsissa
aikana, jolloin kirjalliset harrastukset siellä olivat ylimmillään.
Selvää on, että oleskelu Upsalassa ja läheinen seurustelu etevien
kirjailijain kanssa kiihoitti Poppiusta jatkamaan runokokeitaan, joita
jo Turussa opiskellessaan oli muutamia sepitellyt. Siinä suhteessa
siis, että Poppiusen omat isänmaalliset harrastukset, jotka jo
aikaseen olivat heränneet, kävivät yhteen sen esimerkin kanssa, jonka
hän Ruotsista sai, voi puhua tämän maan kirjallisuuden vaikutuksesta
Poppiuseen. Että hän suoranaisesti meidän kirjallisuudessamme edustaisi
mitään erityistä silloin Ruotsissa vallitsevaa suuntaa, niinkuin
fosforismia, josta on huomautettu, ei mielestäni voi sanoa. Epäselvyys,
minkä muutamissa hänen runoissaan huomaa, ei tarvitse olla fosforismin
vaikutusta, vaan johtuu nähtävästi tekijän puuttuvasta taidosta saada
sanottavaansa esille. Aivan jälkiä jättämättä hänen tutustumisensa
»Poetisk Kalenderiin» ynnä muihin fosforistien tuotteisin kuitenkaan
ei ole ollut. Sen huomaa aineen valitsemisesta ja käsittelystä
runoissa semmoisissa, kuin »Perhosen synty», »Kukkaisen taivas» ja
katkelmaksi jääneessä kertomuksessa » Uusi Robinson Saimaan saarella».
Mutta ylipäänsä tuntuvat Poppiusen runot olevan hänen runollisen
käsityksensä ja inspirationinsa välittömiä tuotteita ilman tuumittua
tarkoitusta. Vaikka näitä runoja ankarasti arvostellen ei voikaan
asettaa varsin korkealle, täytyy kuitenkin, katsoen aikaan, jolloin
ilmestyivät, ihailla niiden melkein moitteetonta, sointuvaa kieltä,
joka oli jotain harvinaista siihen aikaan, sekä sitä vaatimatonta,
tosirunollista tunnetta, joka niissä ilmaantuu. Tämä se onkin, joka
kaikkina aikoina antaa niille pysyväisen arvon. Vanhoilla päivillään
Poppius niitä korjaili ja kirjoitti puhtaaksi vihkoseen, jonka
päällekirjoitus on »Studia Poetica Fennica. Pars 1:ma Erotica».
[Poppiusen runoja on Julius Krohn painattanut Koittareen I, muutamat
pienillä muodostuksilla. Koska nämät muutokset nähtävästi eivät johdu
Poppiusesta, ei ole ollut syytä painattaa niitä tähän.]

Myöskin hengellisellä alalla on Poppius koettanut runokykyään.
»Katechismus wirsiksi tehty», josta ainoastaan kymmenet käskyt ovat
valmistuneet, löytyy kolmessa eri käsikirjoituksessa hänen paperiensa
joukossa. Viisitoista virttä on hän mukaelemalla kääntänyt ruotsista.
Tähän hän nähtävästi on pannut paljon työtä, mutta tuskin niillä, yhtä
vähän kuin runomittaisella katkismuksellakaan, on suurempaa arvoa.
Kieli ainakin tuntuu näissä käännöksissä koko joukon kankeammalta ja
vaillinaisemmalta, kuin alkuperäisissä runoissa.

Käännöksistä puhuen täytyy vielä mainita ruotsalainen Kalevala-käännös,
josta kuitenkin vaan hiukan alkua löytyy tallella. Myöskin pari
kolme »Maamme» laulun käännöskoetta on käsikirjoitusten joukossa.
Niitä tietysti ei voi verrata P. Cajanderin käännökseen, mutta ovat
ne omiansa näyttämään sekä suomenkielen kehitystä että Poppiusen
isänmaallista harrastusta. Sitä todistaa myös eräs suomenkielinen runo,
jonka hän vanhoilla päivillään kirjoitti ilosta Suomen valtiollisen
elämän uudestaan virkistymisestä vuoden 1863:n valtiopäivien kautta.
Hän siinä näkyy tahtovan verrata näitä valtiopäiviä Sampoon, mutta,
koska runo on aivan vaillinainen ja sekava, niin tämä ajatus ei
selvästi tule esille, jonka tähden myös on täytynyt jättää koko runo
painattamatta.

Paitsi edellä mainituita ruotsinkielisiä käännöksiä on Poppius
kirjoittanut ruotsinkielellä näytelmäkappaleen, joka kuitenkin on vaan
katkelma. Kolme näytöstä siinä on, mutta kolmas on jäänyt kesken. Nimeä
kappaleella ei ole; sisällys on seuraava. Ensimäisessä näytöksessä
kerrotaan, kuinka paroni Adalbert Trumpensköld tultuansa Venäjältä
kotiin hoitamaan suurta perintötilaansa on seurakunnalta saanut vallan
määrätä, ketkä saavat mennä naimiseen, ketkä ei, riippuen asianomaisten
terveydestä ja ruumiinrakennuksesta. Hän tahtoo nimittäin parantaa
rotua, joka hänen äitinsä hyväntekeväisyyden kautta on paikkakunnalla
huonontanut siten, että sinne ovat kokoontuneet kaikki lähiseudun
raajarikot nauttimaan vanhan paronittaren armeliaisuutta. Toinen näytös
esittää lautakunnan istuntoa, jossa kolmelta naimiseen halukkaalta
parilta asianomaisten ruumiinvammojen tähden kielletään yhteiselämän
onni. Kolmas näytös alkaa sillä, että nuori paronitar, joka on miehensä
koko hommaa vastaan, sekaantuu asiaan ja koettaa tehdä paronille
kepposen. Hän kehoittaa yhden sulhasista olemaan muka suostuvinansa
paronin ehdotukseen, että rahasummasta luopuisi morsiamestaan, jonka
tämä tekeekin. Tähän katkeaa juoni, jonka polttopiste vasta nyt on
lähestymäisillään, niin ettei mitään koomillista vaikutusta tästä
huvinäytelmästä vielä voi saada. Paikoittain on dialogi sangen luonteva.

Mainitsin edellä erään kertomuksen katkelman. Sen päällekirjoitus
on ruotsalainen: »Plan till Beskrifningen af en ny Robinson på
en af Saimas öar», vaikka itse kertomus on suomeksi kirjoitettu.
Niinkuin nimestä näkyy, se ei tahdo olla mitään valmista ja näin
harjoitelmanakin on se jäänyt kesken. Alku on historiallinen selonteko
Suomen oloista aikoina ennen vuotta 1599. Siitä itse kertomus alkaa
kuvaten Kaarle herttuan julmuutta Viipurin linnan antauduttua.
Linnan avuksi oli koetettu koota väkeä Savosta ja Karjalasta ja
yhden semmoisen apujoukon johtajana oli Aksel Skarp juuri tulossa
eteläänpäin, kun hän sai kuulla, että linna jo oli herttuan vallassa.
Peljäten joutuvansa herttuan käsiin ja aavistaen sotamiestensä
petollisuutta, koska he eivät olleet saaneet palkkaansa, pakeni hän
yöllä Lappeelle, jossa hän lyöttäytyi niillä seuduin silloin vielä
asuvien lappalaisten seuraan. Oltuaan renkinä heillä hän jonkun ajan
perästä päätti jättää heidät ja omin neuvoin yksin erämaassa hankkia
toimeentulonsa. Eräälle yksinäiselle Saimaan saarelle asettui hän
nyt asumaan tekemäänsä kotaan. Puukon ja kirveen avulla koetti hän
täällä tulla toimeen, vähitellen aina parantaen asuntoaan. Melkein
toinen puoli tätä 137 kirjoitettua sivua pitkää kertomusta sisältää
selonteon pienimpiä yksityisseikkoja myöten hänen elämästään täällä
yksinäisyydessään. Pitkin matkaa on, paitsi pitempiä tai lyhyempiä
historiallisia katsauksia varsinkin lappalaisten asutuksesta, aina
höysteeksi pantu Akselin valituksia onnettomuudestaan ja nöyriä
rukouksia todisteiksi hänen jumalanpelvostansa. Mitään kirjallista
arvoa tällä robinsonaadilla ei ole. Huvittava se voi olla todisteena
Poppiusen kirjallisista toimista.

Saman voi sanoa eräästä kertomarunonkatkelmasta, joka nimellä »Laur
Ventolaisen Tekemiä Runoja» käsikirjoituksena löytyy vielä tallella ja
sitäpaitse on painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 26, 28, 29,
31, 34, v. 1840. Sen kirjallinen arvo on aivan mitätön.

[Toinen mielipide oli »Sanan Saattajan» toimittajilla: eräässä
muistutuksessa lausuvat he m.m.: »Alakirjoitetut tunnustavat
julkisesti, että he lukevat niitä ei ainoastaan tämän halvan
Lento-lehden kaunistukseksi, vaan myös Suomen, etenkin Savon, kielen
ikuiseksi kunniaksi, eikä siis vähääkään epäile niitä senkaltaisina
kuin ne ovat heidän käsiinsä tulleet tähän lehteen pannessa, vakuutetut
siitä että jokaiselle Suomen kielen ja kirjallisuuden kasvantoa ja
kukoistusta sydämen hartaudella halajavalle on oleva niistä mokoma ilo
kuin Näiden Sanomien Toimitt.» Edellä on seuraava tekijän muistutus:
»Lorens Fenolander, oli hänen koulussa pantu nimensä; sillä hänen
eläissänsä pidettiin sitä häpiännä olla Suomalaisella nimellä. Tämä
hänen tarinansa on pitkä? Ensimäistä laulua seuraa usiampi. Hänen
tekemiä runoja on paljo minun tallellani. Jos niitä jonkuun arvoisena
pidetään, niin tahdon minä ne kaikki vähitellen ulosantaa.]

Edellä mainitusta kertomuksen kokeesta jo käy selville, mikä oli
Poppiusen pääharrastus. Hän oli liian paljon historioitsija,
totuuden ja selvyyden harrastaja antautuaksensa romantismin
hämäriin sokkeloihin. Olihan historia jo kouluajalta asti ollut
hänen mielilukujaan ja ylioppilaana hän oli alottanut Juvan pitäjän
kertomusta, joka työ sitten läpi hänen elämänsä pysyi hänelle
rakkaimpana. Sitä hän vuosien kuluessa yhä vaan tutki, kokoili
tietoja sieltä ja täältä, niin että hän kuollessaan luultavasti
jätti jälkeensä aika suuren aineskokoelman. Niinkuin sanottu, ovat
kaikki nämät paperit joutuneet teille tietämättömille. Yksi todiste
Poppiusen historiallisista harrastuksista on säilynyt, nimittäin
kirjoitus »Myöhäisesti voitettu tieto ihmisen su-un asuntopaikan,
maapallon suuruudesta, muodosta ja millaisuudesta». Tässä hän lyhyissä
pääpiirteissä kertoo maailmankaupan historiaa aina Aleksanteri Suuren
ajan loppuun, ja sen kautta vähitellen laajenevaa maapallon tuntemista,
nojautuen raamattuun, Straboon, Pliniuseen, Herodotoseen, Polybiuseen,
Curtius Rufuseen, Palmbladin teokseen »De Rebus Babyloniis & originibus
veterum chaldeorum» sekä kirjoituksiin sanomalehdissä.

Kun vielä mainitsen »Viina-myrkystä. Surullinen Tarina. Varoitukseksi
ja neuvoksi Rikkaalle ja Köyhälle, Vanhalle ja Nuorelle. Helsingissä
1844» Zshocken tekemä, jonka Poppius saksalaisesta alkukielestä
suomensi ja joka ilmestyi 6 osana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
Toimituksia, olen luetellut kaikki Poppiusen tärkeimmät kirjalliset
työt.



Olen tässä luullakseni jotenkin tarkkaan harvojen saatavissani olevien
lähteiden nojalla esittänyt Abraham Poppiusen elämää ja vaikutusta.
Hänen kirjallinen merkityksensä ei ole suuri, vaikka hänellä
runoilijana onkin pysyväinen asemansa suomalaisen kirjallisuuden
historiassa. Ei se olekaan tämä puoli hänen elämästänsä, joka meitä
etupäässä viehättää, vaan hänen luonteensa hienous ja eheys, tuo
järkähtämätön, palava isänmaanrakkaus. Ajalla semmoisella, jolloin
suomalaisen kieltä halveksittiin, jolloin tuskin kukaan, joka
sivistyneen nimeä omisti, tahtoi tunnustaa sitä omakseen, jolloin
harvat sitä ymmärsivät ja vielä harvemmat lukivat, Poppius selvään
aavisti tämän kielen merkitystä ja suunnitteli sen tulevaisuutta. Hän
ei luopunut äidinkielestään, jota hän jo aikaisessa lapsuudessaan Savon
sydänmailla oli oppinut rakastamaan. Ei hän runoillut saavuttaaksensa
mainetta, vaan sydämmensä kyllyydestä isänmaansa kunniaksi. Poppius
on yksi tämän ajan uutisraivaajia suomalaisen kirjallisuuden alalla.
Sellaisena hän elää kiitollisen jälkimaailman muistossa.



RUNOT.



ESI-PUHEEKSI.


    Koska paisun partasuuksi
    Ukko-huonoksi hupenin
    Pitäis laata laulamasta
    Pitäis hennota heretä
    Työstä jonkin joutavasta.
    Jota inhovat isännät
    Kun ei laita lakkareihin
    Kultia ei kunniata.
    Moni saattavi sanoa:
    »Olis todella tosia
    Olis tarvis tarkempia
    Kaiken kansamme hyväksi
    Suomessamme suudatella,
    Toimitella toimen miehen
    Kuin on runoille ruveta
    Viipyä virren teossa.
    Se on työksi tyhmempiä
    Miehelle mitättömämpi.
    Työtä tuskin turhempata
    Täällä taitanet tavata.
    Vaikk' on vaimoista valitus:
    »Teill' on turhuutta tuhannen
    Työn ja vaivan vaativata
    Päissänne ja pääryissänne,
    Hiuksissanne, hiipoissanne,
    Hapsissanne, hatuissanne,
    Helmissänne, helmoissanne,
    Niin on niistä etu enempi
    Kuin on laulun laittajasta.»
    Mitä mä polonen poika!
    Siihen virkan silmitöinä
    Sokiana sopestani?
    »Kuules kultanen isäntä!
    Kallis Taatto, talon vanhin!
    Ken ei muuksi kelvanunna
    Se on luojansa luvalla
    Tullut sirkaksi tupahan,
    Tahi saatu saunasehen;
    Niinpä miettisin minäkin
    Sirkan lailla lauleskella
    Pimiästä piilostani,
    Jos sä Suomi suvaitsisit,
    Sirkan tahtoisit tapaista.»
    Etuja jos etsit multa,
    Tämän ijän ihmiseltä,
    Nuuruvalta nurkassansa;
    Niit' en taitane tarita,
    Jos kuinka kurottelisin
    Olkia ojentelisin.
    Etsi niitä nuoremmilta
    Taitavammilta tavoita.

[Painettu Koittareen I, s. 181, hiukan lyhennettynä.]



A. LAULU.


    Poika putkella puheli,
    piika soitti vastuksutta.
    Tule mullen piika parka! —
    Milläs juohatat minua?
    Köyh' on koura, tyhj' on tasku.—
    Näillä kourilla kovilla,
    tässä sylissä syvässä
    kannan sysmän salamaille
    korven keskikangahille.
    Siellä syötän, siellä juotan,
    siellä ruokin ja ravitsen.
    Kyll' on leipää lehossa,
    kuin on luita kyynäspäissä
    nykärätä nostennella
    tongoistella tanhuata.
    Saan mää Suomessa sopuni,
    tilan väljän Wenajässä;
    Piän mää korvessa kotoa,
    taikka kultakaupungeissa;
    Olen oksalla metässä
    valan varvuista pesäni.
    Tuulen tiellä tuuvittelen,
    laulan lauluja omia,
    linnun virsiä vetelen,
    linnun virkoa pitelen.

[Painettu »Åbo Underrättelser» -lehteen n:o 6 v. 1824.]



    B. VUORO LAULU.


       Poika putkella puheli
       Piika soitti sarvellansa
    A. »Tule tyttönen minulle,
       Ole mulle onnellis'na!
    B. Milles otat onnellesi?
       Köyhä koura, tyhjä tasku.
    A. Tässä tyhjässä sylissä,
       Näillä köyhillä käsillä,
       Kannan salon saari-maille,
       Korven keski-kankahille.
       Siellä saanen säilytellä
       Siellä piilossa pidellä.
    A. Miss' on maata merkittyä
       Tiettyä tuvan alusta?
    B. Kyll' on Suomessa sopua,
       Tila väljä Venäjässä!
       Tahotko korpehen kotisi,
       Taikka kauko-kaupunkeihin?
       Oletko oksalla metässä,
       Linnan virkoa pitelet?
       Valan ma varvuista pesäsi,
       Tuulen tiellä tuuvittelen.
       Linnun virsiä vetelen.
       Tahotko majan manteresen?
       Teen minä tuomesta tupasi,
       Sängyn pienat pihlajasta,
       Jossa viihdyt virsilleni
       Unet makajat makeat.
    B. Entäs häijyt leipä huolet,
       Loput lauluillen tekevät?
    A. Kyll' on leipeä lehossa,
       Koivukossa kultakuorta,
       Sek' on luita kyynäspäissä.
       Sekä suonia sivuissa,
       Nykärätä niehentäissä
       Tahrustella tanhuata!»

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821 nimellä »Runo», ja
Koittareen I, s. 132, pienillä muodostuksilla.]



RENGIN VIRSI.


    Jos ma saisin jouten olla,
    Jouten olla ja kotona;
    Puolen vuotta voita syyä,
    Voita syyä, voita juua;
    Maata maassa maitosessa.
    Mesisessä mellehtiä;
    Seistä rasvassa sulassa
    Irto-ihrassa iloita:
    Kasvaisin kuin puu palolla,
    Saraheinä kankahalla;
    Lihoisin kuin liina-vihko
    Täytäyisin kuin tähkä-säkki
    Pitäis piikoiset hyvänä,
    Vaimot pääni valkeana.
    Vaan nyt käännyn käskyn ale,
    Toisen orjaksi osaun.
    Toisen työlle talutettu,
    Toisen pöydälle pakattu,
    Pieneneevät pulskat paikat
    Väki-paikat vähenevät;
    Eikä kaula neiot nuoret,
    Neiot nuoret ja soriat;
    Joka suurin on suruni,
    Valitukseni, vajooni.
    Se m'un laitto laulamahan
    Pakotti pajattamaani.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821,
ja Koittareen I, s. 134, vaillinaisesti.]



HORJUTESSA.


    Missä viivyt
       Mielen viihyke varainen?
    Kussa säilyt
       Sielun altoinen ajatus?
    Joko synnyt
       Pohjan kannen alla?
    Tokko kasvoit
       Näillä mailla mantereilla?
    Vainko löysit
       Elämän etelämpänä?
    Hait hengen
       Itämaalta ihanalta?
    Kastot kasvot
       Aamupäivän auringossa?
    Painot posket
       Päivän päätetyn punassa?
    Ruusut riivit,
       Kuot läningit lehistä?
    Perhot pyysit
       Villat vaipaksi kerihtit?
    Missä lienet,
       Missä ilmestyt ihana?
    Tokko täällä?
       Vainko vainoitten vaussa?
    Vierastatko,
       Kätket kasvot kainalolla?
    Että eksyn
       Tuhansilta tutkistellen?
    Lienet lintu,
       Lennät sirkkuna sivuuni?
    Siks' kuin siellä
       Täytät siunatun sylini?
    Lienet lapsi,
       Vankan varjonnet syämmen?
    Siks' kuin saanen
       Toisten täytennä tavata?
    Hyv' o'is hinta,
       Hiottua huolen alla?
    Vihtoin viimen
       Tuonen tultua tavata.
    Sielun silmät
       Siitä itkeevät ilosta;
    Mutta mieli
       Sopoittaapi syämmelle:
    Ett' o'is ehkä
       Taivas täysi tännenpävä,
    Jos o'is olla
       Mieli tietty jo tavattu.
    Mesi-sanat
       Jotka mieleni jakavat,
    Sulo-sanat,
       Jotka voittavat volini.
    Missä viivyt
       Mielen viihyke varainen?
    Kussa säilyt
       Sielun altoinen ajatus?
    Ah! jos annan,
       Kaiket taivahat karata,
    »Tokkos jouut,
       Tulet tunniksi tupaani.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s.
140 nimellä »Rakkautta kaipaaja».]



RUNO.


    Rakkaus on rahan lainen,
    Velka kirjan vertainen,
    Armollisest annettuna
    Kontorista korkeaisen;
    Kaikki vallan kantzelista.

    Jos sä toivot toempata,
    Tarkempata tavottanet,
    Säästä särkiä setelit,
    Vaehtaakseis velkakirjat,
    Kontorissa korkeassa;
    Saat sä kullat kuulakammat,
    Haet hoivaset hopeat.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s.
141 nimellä »Rakkaus».]



LAULU.


    Pyörikään perhana
      Vankeuessa.
    Minä en pelkäjä
      Ahistuksessa
    Vaivoja elämän,
    Hirmuja kuoleman,
    Vaan pyrin eespäin, eespäin.

    Jolla kull' hetkellä
      Nyt eli vasta;
    Millä joll' retkellä
      Surma mun vastaa,
    Särkööpi sielulta
    Kiinteitä, kahleita
    Päästäpi pois, pois, pois.

    Mikä on lohdutus
      Elämisessä,
    Mikä on huojennus
      Nauttimisessa.
    Joss' ilo isompi,
    On suru suurempi,
    Siis pyrin pois, pois, pois.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s.
142 nimellä »Pois».]



LAPSEN VIRSI.


    »Marjass' on mammonen,
    Piikonen puolassa,
    Isonen soassa synkeässä;
    Mikko on metässä,
    Möröltä miekalla
    Selkä-luita lussomassa,
    Minä olen orpona,
    Polonen poikanen,
    Jumala kanssani kumppanina.

    Laulan lauluja,
    Soitan soittoja,
    Heiluissani heijassani.
    Soi sinä soittoni!
    Kumaja kantele,
    Kaikota kolkkuuta kartanolta!
    Pihalla on pimiä,
    Tukala tuvassa.
    Kaikki on outona äänetöinä.

    Kuin on ikävä,
    Tukala tuvassa
    Vieras voima vastuksina;
    Miksi et mielisty
    Sieluni soitossa?
    Miks'et kalka kantelessa?»
    Niin laulo lapsonen,
    Poikonen pienonen,
    Tontun tullessa tupaani.

    »Maaksi mammasi,
    Murran mullaksi,
    Siskosi koviksi kiviksi,
    Ilmaksi isäsi,
    Vesiksi veljesi,
    Hajoittelen harmissani,
    Sinun säkeiksi,
    Puran poikonen!
    Kätken kiven kiskohooni!

    Äkä olet äielle,
    Viha olet veljelle,
    Itku olet isälle ikuinen;
    Orjana orjalla,
    Kaikilla kauppana
    Säilyt siskosi sisällä.
    Ilma se iskisi
    Tulta tukkaansa.
    Kirkot pyytäsi poroksi.

    Vesi vihassa.
    Aina ajaapi
    Tulta tukehuuttaaksensa.
    Yltä ympäri peltoja, pilviä,
    Ilmoja, merta, mantereita,
    Maita murtaapi
    Paasia purkaapi,
    Hiekaksi hiertääpi hyvätkin.

    Kipuna kytööpi.
    Sannan suonissa;
    Sinne ei sovi virran vihat.
    Piissä, poikanen,
    Pitäi piilossa.
    Siks' kuin puran paakkulani!
    Syöt siitte siskosi
    Voitat veikkosi
    Itketät äitisi, isäsi!»

    Niin tonttu turkanen
    Pettäsi pienosta
    Veijoroisi veivihinsä.
    Jolla on Jumala
    Virtenä, veisuna
    Siihen et pystyne pahennos!
    Lapsi se laulaapi,
    Mielonen mehiipi,
    Virsi se voittaapi petokset.

[Painettu 'Oskyldigt Ingenting' -lehteen v. 1821,
ja Koittareen I, s. 145.]



KUKKAISEN TAIVAS.


    Olis se kaipo kukkaisella,
       Kaunoisella,
    Vaippa-korvalla valitus,
    Ettei häntä lentäväksi
       Luoja luonut,
    Eikä suonut soittajaksi;
    Ett'ei kieltä kimalaisen
       Kukka saanut
    Jolla maistasi mesiä;
    Ett'ei saanut sieramia
       Semmoisia,
    Kuin on neitosen nenällä:
    Että itse iloitsisi
       Imeksissä,
    Hyvän henkensä himoja.
    Vaan ei viihi vähempiä
       Valitella,
    Kuin on suotu suuremmaksi:
    Hänen onnellen osasi
       Oikiallen
    Luonto laupias luvata.
    Näin on Luoja lausununna
       Luotuansa,
    Kukan korvahan korean:
    »Kuin sun neitonen näköövi,
       Nuorukainen,
    Sulhaisehen suostuvainen;
    Niin sen silloin sirkkusena,
       Siivillänsä,
    Luulet lentävän lähellen.
    Eipä kärppä kalliolla
       Keviämpi,
    Eikä oksalla orava;
    Eipä lintu lennossansa.
       Liukkahampi,
    Kuin se neito nurmen päällä;
    Eipä perhonen pikemmin
       Pakeneva,
    Kuin se tyttö on tuleva;
    Eikä lumi varvikossa
       Valkoisempi,
    Kuin sen käs' on kaunokainen;
    Tuolta tulet tyvessäsi
       Taitetuksi,
    Nouset neitosen nisille.
    Eipä taivas tähtinensä.
       Täytelämpi,
    Nuoren rintoja Rikiinan.
    Eikä mesi mehiläisen
       Makiampi,
    Kuin on huulet Hilturilla.»

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s.
148 muutamilla muutoksilla.]



ASKO JA WALPURI.


Återklang af Oehlenschlägers Siwald och Thora.

    Neion nukkuvan sylistä,
    Vuotehelta Walpurinsa,
    Irvennöllä ilkiällä,
    Nurialla nauro-suulla,
    Varastikse viekkahaste,
    Sukkelaste sulhainen.
    Neito huolellen havaissut
    Kaipajaapi kaonnutta,
    Vajootansa valitellen.
    Vaan ei kuule _Askon_ korva.
    Kurjan _Warvon_ valitusta,
    Köyhän itkua isoa.
    Mäni maille vierahaille,
    Outopaikoille pakeni.
    Siellä osti synnin orja
    Olonsa osallisuuen,
    Herras-köllin kunniahan,
    Ansiohon Aatelmiehen
    Jopa juohtu joutokoiran
    Mieli-tietty mielen eistä,
    Armas neito aatoksesta.
    Vaan kuin kymmenen kohite
    Vuotta viljaista vajosi,
    Ehti kauneus kaota
    Tahlauntua terveyskin
    Rajan ruumiissa rikoisan;
    Ehti kultakin kulua.
    Herras-miehen hyppöisistä.
    Alko aika ahistella
    Miehen mieltä muattumahaan.
    Kaipo _Walpurin_ vakavan,
    Suru neitosen suloisen
    Mättihikse mieloisehen,
    Sysäsikse syämmeheen.
    Päivät päätteli nälässä,
    Illat itkulla lopetti,
    Öitä vietteli vilussa
    Nähen unta onnetointa,
    Surkeata suuatellen.
    Vaan kuin viittasi väliste
    _Warpo_ käellä kaunosella.
    Tulemaahan turvaksensa;
    Ano _Asko_ anteheksi
    Toinen leppyä lupasi,
    Taipua tilin teota,
    Ilman itkuta ihana.
    Tuosta ilkiö ihastu;
    Läksi tiellä tunnetulla,
    Miilustellen mierolaissa
    Isänmaalle muinoselle.
    Tuli vanhan veikon luokse.
    Veikko pieksi piiskan kanssa,
    Ropsi ruoskan varrellansa.
    Tuli vanhan siskon luokse.
    Sisko siimalla sivalsi,
    Kotahalolla kuritti.
    Tuli ystävänsä luokse.
    Ystävä se ylpeästi,
    Valehtellen vastaeli:
    »Empä tunne tuota miestä.
    Mäne matkasi minusta,
    Kule kutkale kotiisi!»
    Kulki kait kirkonmaata.
    Mäni sulusta sisälle,
    Kävi kirkon kynnykselle,
    Tuohon lepsahti levolle,
    Tuohon vaipu vaipumaahan.
    Hauan kaivaja kolisti
    Luita kirstusta kokohoon,
    Kirkko-seinän selkäpuolla,
    Pohjus-puolla porstuata,
    Virttä veisaten suloista
    Hyräellen hengellistä:
    »Päivän tieän kullon synnyn,
    Kanssa kaiken kullon kasvon;
    Vaan en tieä sen tuloa,
    Kullon kuoleman pitänen.» —
    _Asko_ armoton kysyypi:
    »Kellen vuoetta virität?» —
    »Sillen miehen-surmajalle,
    Joka tappo ihtehinsä
    Pelätessä pyöveliä.» —
    »Kennen hautoja hajotat?
    Kennen kirstuja kolistat?» —
    »Siit on kymmenen kohite
    Vuotta vaikeeta vajonnut,
    Kuin mä vuotehen viritin,
    Kaivon hauan kammoittavan
    Sillen piika parkaisellen,
    Joka jouutti hänensä.
    Koska ylkä ylinkahto,
    Hylky! Hylkäsi mokoman,
    Sikiönsä saattavaisin,
    Kuorman kantavan omansa.
    Mäni maille vierahaille,
    Outopaikoille pakeni.» —
    _Asko_ armoton kysyypi
    »Mik' ol' nimi neitosella?
    Kuka suku surmajalla?»
    »Se ol' _Walpuri_ vakava,
    Jongan kalloja kolistan,
    Jongan luita luskuttelen.» —
    Syän säikähti sikiön,
    Henki häpsähti häväistyn.
    Surma syrkkäsi samassa,
    Paha paiskasi perästä.
    _Asko_ paran armottomast,
    Kirkon kulmahaan kivisen.
    Veri purskahti punanen,
    Päästä poloisen pihalle.
    Tilkka muurille tipahti,
    Toinen seinälle sorahti,
    Kolme kallohoon katosi.
    Kirkon kulma kammottaapi.
    Veri valkean valaisi.
    Siin on merkki murhajalle,
    Puna pilkku pettäjälle,
    Jok' ei vuolu vuolimella
    Eikä kalkilla katoa.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]



KANTELE JA HUILU.


           Kantele.

    Minun veisti Wainämöinen
    Kuussa, vahvasta visasta:
    Nousi notkosta mäellen
    Kelpo nauloja katellen:
    Kasvo tammi tanteresta
    Otavaahan oksinensa;
    Nosti noihen nyrhösensä
    Raksi latvan lattiahaan;
    Naulat latvasta naversi,
    Kielet kehräsi kelalla,
    Aina aito auringosta
    Päivän hapsia hakien,
    Päivän säeitä sitoen.

           Huilu.

    Minä ilmestyn iässä,
    Alon aamu-tähtöisessä.
    Sukka-mielen silmöisestä
    Vähä vierähti pisara,
    Mantel-varpuihen välihin.
    Tuosta hyöty tuo hyväkäs,
    Peitti päivän pimentonsa,
    Josta iloihti Isäntä,
    Herra auringon avaran.
    Otti oksan oivallisen
    Oksan huiluksi hujelsi,
    Puuhun puhalsi puteron.

           Kantele.

    Vielä vasta valmistettu
    Olin tuores tuonilleni,
    Äänelleni äkkinäinen.
    Josta syystä synnyttäjä,
    Varsin veistamöisiltäni
    Nosti orsillen otavan
    Kuueks vuoeks kuivamaahan.
    Opin tuolla ollessani
    Tähti-tanssin taivahaisen,
    Jota jätkytän jälestä,
    Tähen tiellä taivutellen
    Kultaisia kieliäni,
    Tähen tahtia tapailen.

           Huilu

    Piti paimen pillinänsä,
    Käyen karjan kaitsejana
    _Thessalian_ laitumilla
    _Almetillä_ alimmaissa,
    Vähin voimin voitettua,
    Soassa kilpasoittajoihin
    Parahimman paimenia;
    Vasten mieltä _Miitahaisen_,
    Jongan kulta-korvahaani
    Puhui pillillä pahasti;
    Josta korvat korkenivat,
    Ett'ei saattanut salata
    Eikä peittoja pitellen,
    Eikä väkivallan kautta.

           Kantele.

    Sitten soitti sormillansa,
    Itse istuen perässä,
    _Liemoveen_ lainehetta
    Purjehtiissä purrellansa.
    Silkkisiä seiliänsä
    Taivutellen, tuulillensa.
    Kuten tahto tuuliansa
    Taipumaahan taivahinen;
    Siten sormia sovitti
    Minun kulta kielilleni.
    Josko tyyntä, tyynemästi,
    Josko jäitä, jäykemmästi
    Paino peukalon perällä.

           Huilu.

    Sitten ankara _Apollo_
    Lainas laulu-neioillonsa,
    Jotka, somast soitettua,
    Säilyttivät sisällänsä.
    Opin siellä ollessani.
    Sanat syttyneen syämmen,
    Joita pojat puhuttavat,
    Piiat kilvoin kuultelovat
    Rakkanen rauettua.
    Muutin, maallisten majoista
    Tykkänähään taivahaaseen,
    Joss' on tuttu toimeheni,
    Joss' ei puuttune puhujat.

[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]



A. RAKKAUUEN SYNTY.


    Luoja lanpias isämme
    Istu iänkaikkisuuen
    Pimeässä piiroksessa,
    Ontto olemattomuuen
    Yö on ylen ympärillä.
    Kaikkisuuen kaikkinainen
    Valta vaan on valvomassa,
    Luojan luonna luomatakin,
    Täytiläinen täyellensä.
    Jalo ilo, itsestänsä
    Siitä sytty, syämmeensä.
    Itepäällänsä, isänen
    Aiatteli aivoillansa:
    »Ollapa tuota, toisen silmä
    Kahtomassa, kaikkeutta!
    Tuollapa tätä täyteyttä
    Toisen tunto tuntemaahan!
    Minä taian taivahita,
    Minä mahan maailmaita
    Tuon luontani sanalla!»
    Sano sanan; ja samassa
    Valo valtikan valasi,
    Paivä piilotti pimenon.
    Taivas täytti täisinensä,
    Kivi kirkas kiiltämällä,
    Päivän eessä ensimäisen,
    Keitti kullat kuohumaahan.
    Vuoren korkian kohussa.
    Päärly, päällä seitemällä
    Loisti, silmistä sininen,
    Tahikk' puoleksi punanen,
    Tahikk' kaiken karvallinen

    Jalan juurelta Jumalan.
    Tähti koitti korkialta,
    Tihverästi tirkistllen
    Mesi-tyynelle merelle,
    Joutsenta jo johtatellen,
    Joka laulo lapsitoina.
    Elämänsä ennustusta.

    Seilatossa sintävällä,
    Ilman ajan lainehella,
    Kyyhky kylvetti kynänsä.
    Orih hirnu hileällä,
    Äleällä äänellänsä,
    Katsahtellen kahen puolen:
    »Mistä muka miehen löyän,
    Kussa kuulen kaitsejani!»

    Auriako alotteleepi
    Polttavia polkujansa;
    Päätti päivät maailmalle,
    Viiet jo viattomalle,
    Kulki kuuesten kululle;
    Lausu Herra hengellensä,
    Kuin ol' kaikkia kaunistettu,
    Valmistettu valvomaahan,
    Paitsi päällen päätteheksi,
    Luonnon hiippa luomatoina
    Luonnon ruunu ruumitoina,
    Luonnon sielu silmitöinä:
    »Tehkämme nyt Temppeliksi
    Itelemme, Ihmisiä,
    Haamullamme haastavia
    Kulkevia kuvallamme!»

    Nousi sannasta, samassa,
    Multaisesta, muoollinen
    Poroisesta, povellinen,
    Ilmi, ihminen Isälle;
    Seisomaahan seinähirsi,
    Nurkkakivi kiiltämäähän,
    Aivottuhun alttarihiin,
    Tepittyhyyn temppelihiin,
    Tuolle sielun sieramihiin
    Herra hengellä puhalsi,
    Tuolle kasvot kaikkivalta
    Kaunisteli, kastamalla
    Auringonsa alkeissa,
    Päätteisä päiväisensä.
    Nosti siunaten sylinsä,
    Sano suulla suloisella:
    »Käy nyt kaikki kahtomassa
    Ympärillä yrttitarhan
    Mitkä ovat mielelliset,
    Niitä nimellä nimitä!»
    Kävikin käskylle keveä;
    Että uupu ensinkerran,
    Tuosta työstä työttömästä;
    Että nukku navallensa,
    Mahallensa marjekkohoon.
    Näki unta uupunutkin
    Toempata, toisen laista,
    Kuin on nähnynnä näkiä
    Siitä-päivin sielullansa.
    Näki Herran näössänsä,
    Sanovan sanoilla näillä:
    »Eivät ole onnelliset,
    Hyötylliset hyvyyteni.
    Yksinäiselle ylälle:
    Minä avun Aatamille,
    Otan, oikehen omasta
    Luustansa, luoakseni.»
    Otti kylen kynnellänsä,
    Lihan liitteli siallen.
    Teki naisen nauro-suisen.
    Ihanaisen ihmiselle.
    Anto syntynyn sylihiin,
    Puolisoksi puna-posken,
    Itse Luoja luoullensa,
    Käellä kätkemättömällä.
    Hiljoin, hiivasten povea,
    Syän kumpaankin sykähti.
    Niinkuin koitto korkeaisen,
    Pitkähisen piilin kärki,
    Nuolen kärki, nuolahteli
    Simaisessa sielussanne,
    Mesisessä mielessänne;
    Siinä itkut ensimmäiset
    Ilmestyvät ilon tähen.
    Siinä liittäyty likistys,
    Siinä synty suukkiminen,
    Lapset raitin rakkauuen
    Käsi käissä astumaahan
    Nousivatten, nojatusten,
    Isän istuimen eteheen,
    Alttariksi altoiseksi.
    Silloin raahti rakkauskin,
    Kuin ol' tuskin tunnin vanha,
    Alaisesta asungosta,
    Tulla taivaitten tasalle.
    Silloin julkesi jutulle,
    Silloin aivoi ansiolle,
    Matalasta maailmasta,
    Vaikk' ol' nilko nimitöinä,
    Sanotoina saapuilla,
    Ristimätä ristityltä.
    Isä Eevalta esinä
    Vainko vaati Aatamilta,
    Vainko kuulla kummaltakin:
    Mingän sanan saisivatten
    Sillen sielun siemenelle,
    Josta yhtyvät yheksi.
    Suulla yhellä yhessä
    Lausuvatten laulamalla:
    »Se on taivaitten tavara,
    Se on hellin hyvyytesi,
    Laupeutesi lavea!»
    Niinp' ol' nimellä hyvällä,
    Ylpeällä yksytenne
    Isä, äiti, ensimältä!
    Vaan kuin tuskalle tulitte,
    Alaiselle, ajatuksi
    Paratiisista pakohoon;
    Nimen panitte pahemman,
    Saitte sanan saastattavan,
    Raaja-rikon _Rakkauuen_.

[Painettu »Mnemosynessä», Maji v. 1822.]



B. RAKKAUDEN SYNTY.


(Tryckt »Mnemosyne» 1822). Laul. v. 1819.)

    Itse luoja luonnon kaiken
    Istu iankaikkisuen
    Piirityksessä pimeessä.
    Ontto olemattomuen
    Yö on ylen ympärillä.
    Kaikkisuen kaikkinainen
    Valta vaan on valvomassa
    Täytiläinen täyellensä.
    Luojan luonna luomatakkin
    Ize päällänsä Isänen
    Ajatteli aivollansa:
    »Ollapa tuota toisen silmä
    Kazomassa kaikkeutta!
    Tallappa tätä täyteyttä
    Toisen tunto tuntemahahan!
    Minä mahdan maailmaita.
    Minä taidan taivahita.
    Luoda luontani sanalla.»

    Sano sanan; ja samassa
    Maat ja ilmat ilmestyvät
    Päivä piilotti pimennon.
    Taivas täytti täysinensä,
    Maa-piirit pieninensä
    Isän istuimen etehen.
    Kivi kirkas kiiltämällä,
    Päivän eessä ensimäisen
    Keitti kullat kuohumahan,
    Vuoren korkean kohussa.
    Päärly, päällä seizemallä.
    Loisti silmissä sininen,
    Tahik' puoleksi punanen,
    Tahik' kaiken karvallinen
    Jalan juurella Jumalan.
    Tähti koetti korkealta,
    Tirkistellen tihverästi,
    Mesityynelle merelle;
    Joutsenta jo johdatellen
    Joka laulo lapsitoina
    Elämänsä ennustusta.
    Kyyhky kylvetti kynänsä
    Seilatessa sintävällä
    Ilman laajan lainehilla.
    Hepo hirnu hileästi
    Äleällä äänellänsä,
    Pelmutellen penkerellä
    Katsahtellen kahen puolen:
    »Mistä muka miehen saanen.
    Kussa kuulen kaitsejani?»
    Auringo alotteleepi
    Polttavia polkujansa
    Päätti päivät maailmalle
    Viidot jo viattomalle;
    Kulki kuudesten kululle;
    Lausu Herra hengellensä;
    — Kuin ol' kaikki kaunihisti
    Valmistettu valvomahan,
    Paitsi päälle päättehiksi
    Luonnon hiippa luomatoina,
    Luonnon ruuna ruumitoina,
    Luonnon sielu silmitöinä —
    »Tehkämme nyt temppeliksi
    Izelemme ihmisiä,
    Haamussamme haastavia,
    Kulkevia kuvallamme.»
    Nonsi sanasta samassa
    Ilmi ihminen isälle
    Tepittyhyn temppelihin,
    Alvottuhun alttarihin
    Seisallensa, seinä hirsi,
    Nurkka kivi kielellinen.
    Tuolle sielun sieramihin
    Herra hengellä puhalsi,
    Tuolle kasvot kaikkivalta
    Kaunisteli, kastamalla
    Auringonsa alkeissa,
    Päätteissä päivävalon.
    Nosti siunaten sylinsä,
    Sano suulla suloisella:
    »Käy nyt kaikki kazomassa
    Ympärillä yrttitarhan!
    Mitkä ovat mielelliset
    Niitä nimellä nimitä!»
    Kävikin käskylle keveä
    Että uupu ensi-kerran
    Tuosta työstä työttömästä,
    Että nukku navallensa,
    Mahallensa marjekkohon
    Näki unta uupunutkin,
    Toempata toisen laista
    Kuin on nähnynä näkiä
    Siitä päivin silmillänsä.
    Näki Herran näössänsä
    Sanovan sanoilla näillä:
    »Eivät ole onnelliset,
    Hyödylliset hyvyteni
    Yksinäiselle ylälle.
    Minä avan Adamille
    Otan oikeen omista
    Luistansa luodakseni.»
    Kisko kirun, kylkiluista
    Yhden, irti ihmiseltä.
    Valo naisen nauro-suisen,
    Mieltä myöisen miehellensä.
    Adam aavaisi unessa:
    »Mix' mun mieleni miehiipi
    Miksi sykkääpi sydämet?»
    Longottipa luomiansa
    Silmän aukaisi vasemman
    Mutta salpaisi samassa;
    Niinkuin, joka katselepi
    Avoin silmin auringota.
    Niinkain koitto korkeaisen
    Pitkäisen piilin kärki
    Nuolen kärki nuolahtella
    Alko Adamin sisussa
    Tuosta herkästi herähti
    Ilon tähden istuallen.
    Käellä kätkemättömällä
    Tuohon Luoja luodullensa,
    Pojallensa polven päälle
    Ize toimitti toverin,
    Ize siunaisi sikiät.

    Eikä kaasoa katseltu.
    Eikä muuta puhe-miestä.
    Hiljoin hiivasten povea
    Sydän kumpaisen sykähti
    Siinä liittäyty likistys,
    Siinä synty suukkiminen,
    Siinä itkut ensimäiset
    Ilmestyvät ilon tähden.

    Käsi käessä, astumahan
    Nousivatten nojatusten,
    Isän istuimen etehen.
    Silloin raahti rakkauskin
    Kuin ol' tuskin tunnin vanha
    Alaisesta asungosta.
    Tulla taivaitten tasalle.
    Silloin julkesi jutulle,
    Silloin aivoi ansiolle,
    Vaikk' ol' nilko-nimitöinä,
    Sanatoina saapuilla.
    Ristimätä ristityltä.

    Isä Evalta esinä,
    Vainko vaati Adamilta,
    Vainko kuulla kumbaltakin
    Mingän sanan saisivatten
    Sillen sielunsa siteelle
    Että yhdistyit yheksi?
    Saalla yhellä yhessä
    Lausuvatten laulamalla:
    »Se on hellä hyvyydesi,
    Laupeudesi lavea,
    Suuri suloinen Jumala!»

    Niip' ol' nimellä hyvällä,
    Ylpeällä yksyydenne
    Isä, aiti, ensimältä!
    Vaan kuin tuskalle tulitte,
    Alaiselle ajetuksi
    Edenistä erämaahan;
    Saitte sanan saastaisemman
    Nimen panitte pahemman
    Raja-rikon-Rakkauden.

[Tämä käsikirjoitus on myöhemmältä ajalta. Niinkuin a-toisinnosta
näkyy, eroaa »Mnemosyneen» painettu jossain määrin tästä.]



KUULOITUS.


    Teiltä minä mieluisasti
    Suomen neiot, neuvokseni,
    Tietäkseni tiedustelen;
    Millä sallitte sanalla
    Nimittäkseni nimellä.
    Sitä suunne suostumista.
    Jota huulet hurskahatkin
    Sulhaisenne, Suomessakin
    Teiltä almuksi anoovat.
    Sill' on nimi nimitetty,
    Suun anto, Suomen kielen,
    Jok' on käypä käräissä,
    Protocollassa korea,
    Sekä saarnassa soria.
    Vaan oi sovi semmoisena,
    Synnyssänsä seisomahan.
    Minä tuolle mielelläni.
    Soisin nimen soreamman,
    Hartahamman halajasin,
    Siihen Syntyhyn sopivan
    Jota joudun joudessani.
    Aineille auttamahan.
    Jok' ois valmis varsin kohta,
    Jos mä saattaisin sanella,
    Muiden lailla muukalaisten
    Taikka kussi, taikka pussi,
    Taikka muntti-muiskauksen,
    Taikka suolla suukkimisen,
    Taikka huolenne hunajan,
    Taikka kielenne kimasen,
    Taikka teidän tekemiä,
    Mingän mielitte nimeksi
    Soreammasti sopivan,
    Sille työlle, tyttö-kullat!
    Yhden syttyvän syämmen,
    Kuin se poistaikse povesta
    Ylentäikse yljällensä.
    Meiksi suullanne sulaapi
    Hunajaksi huulillanne.

    Minä varton vastausta,
    Viimeisesti viikon päässä,
    Tämän sanan saatuanne,
    Kuultuanne kuuloituksen.
    Ellen siihen sanomata.
    Saanne sieltä, taikka täältä
    Suomen Suuren Sangar-kunnan
    Tyyneiltäkin tyttäriltä,
    Kainuiltakin kaunoisilta;
    Niin mä muutan muiskauksen
    Suun-annon asemille.

    Kukas sitä kirkas-silmä
    Nuori neito nuhteleepi;
    Kuka siihen kiivastuupi,
    Närkästyypi näpperästi;
    Senpä suuta suuttunutta
    Minä suulla suljetulla
    Lepyttelen lemon lailla,
    Six' kuin oikeen osaapi
    Mukaisesti muiskutella.
    Tahik rankaisen rajusti,
    Vasta-ajaksi varoitan
    Somemmasti soimamahan.

[»Tehty v. 1819.» Painettu Koittareen I, s. 148.]



A. PUNNITTU AMOR.


       (Il est le plus leger.)

    »Nyt mä kerran koitan
    Kosk' on tässä puntar,
    Paljonk's painat kunnar,
    Jongan tuskin voitan?»
    Lausu neito muinen
    Wimma, nauro-suinen.

    Vaaka puulle laitto
    Rakkauden lapsen
         (el. Sukka-mielen lapsen)
    Vasta puulle hapsen
    Palmikosta taitto;
    Hapsi maahan sousi,
    Amor ylös nousi.

    »Raskas on kuin lammas,
    Joka karva mulla.
    Miss' on paino sulla
    Pikku irve-hammas?
    Eikös voima aina
    Väkevässä paina?»

    Tyhjän olla anto
    Toisen vaaka-lauvan,
    Toista ilma kauvan
    Köykäisesti kanto.
    Piru käänsi silmän
    Lensi päällä ilman.

    Neito päätä visko
    Ja ihmetteli: »kass'! kass'!
    Ja povessa niin raskas!
    Sinua, sisällisko!
    Kenpä sinun luuli
    Keveäks kuin tuuli!»

    Vielä koitti kerran
    Perhoïsen kanssa;
    Vaan perho painollansa
    Taas voitti pienen herran:
    Joka nauro sormi suussa
    Ja sousi vaaka-puussa.

[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» v. 1833 pääasiassa
tämän käsikirjoituksen mukaan.]



B. PUNNITTU AMOR.


    »Miten painat kunnar?
    Jonka tuskin voitan
    Tales tänne koetan!
    Kosk' on tässä puntar.»
    Lausu neito muinen,
    Wimma, nauro-suinen.

    Vaaka-puulle laitto
    Afroditen lapsen;
    Palmikosta hapsen,
    Vasta-painoks', taitto;
    Haapsi maahan sousi,
    Amor ylös nousi.

    »Raskas on kun lammas
    Joka karva mulla,
    Miss' on paino sulla?
    Pikku irvi-hammas!
    Eikö voima aina,
    Väkevässä, paina?

    Tyhjän olla anto
    Toisen vaaka lauvan;
    Sitä ilma, kauvan,
    Joss' o'il Amor, kanto:
    Hän käänsi neion silmän,
    Ja lensi päällä ilman.

    Neito päätä visko
    Ja ihmetteli: »kas, kas!
    Ja povessa niin raskas!
    S'ua Sisällisko!
    Kuka taisi luulla,
    Keveämmäks tuulta?

    Vielä koetti kerran
    Sinisiiven kanssa,
    Vaan perho painollansa
    Taas voitti pienen herjän,
    Jok' istu vaaka-paulla,
    Ja nauroi sormi suulla.

[Painettu Koittareen I, s. 151 muutamilla parannuksilla.]



A. PERHOISEN SYNTY.


        »Lauloin v. 1815.
        Painatti Sjögren
        Mnemos v, 1820.»

    Neitsyt Maria Emonen
    Kerran kerkisi kesällä
    Tunniksi tuvasta mennä
    Niitun nurmelle ihanan.
    Ikävöiden ilman työtä
    Kohta kiinteyty kivelle.
    Osauta ompelukset
    Olla kanssa kainalossa;
    Noita nurmelle levitti
    Tuomen kukkivan kuvassa,
    Pimennossa pihlajaisen; —
    Kulta kukkia kuletti
    Nauhat ruohoista naversi
    Äidin päähän pinteliksi.
    Kävi sylin kaulahani.
    Likistellen, lohdutteli
    Mamman maallista sydäntä,
    Murhevaista mieloisata.
    Äsken tuosta äiti tunsi,
    Ize taivasten isännän
    Asuskelevan alaalla.
    Köyhän syntisen sevuissa.
    Maiten, merten kauhistukset
    Katosivat kasvon e'estä.
    Rikas riemu rakkauden
    Riensi riivin rintahani.
    Taivas täytti tykkynänsä
    Äidin synkiän sydämen.
    Jalon yljän ympäriltä
    Erkeneepi Engeleitä,
    Kilvoitellen kihlattua
    Hoitamaan, holhomaan.

    Suru suli silmoisista
    Kiehuvissa kyyneleissä.

    Heräht' henki heinän päähän
    Syttyi sydän kukkaisehen.
    Perhoisena pienoisena
    Alottaapi aikojahan.
    Auringohon aivotusta
    Pieni poloinen pitäisi
    Vaan ei anna volin voima
    Siipi saatata sulatoin.

[Koittareen I, s. 195 painettu »Perhosen synty» eroaa jossain määrin
kaikista näistä toisinnoista. »Mnemosyneen» painettu eroaa kuitenkin
tästä; kts. b-toisintoa.]



B. PERHOSEN SYNTY.


    Neitsyt Maria Emoinen
    Kevät pälviä piteli
    Niitun nurmella ihanan,
    Tuomen kukkivan kuvassa,
    Pimennossa pihlajaisen.
    Poika pienoinen syliini
    Kultakukkia keräili,
    Ruunun ruusuista rakensi,
    Nauhat nurmista nijoili,
    Äijän päähän pinteliksi
    Kävi sylin kaulahani,
    Likisteli lohdutellen
    Mamman maallista sydändä,
    Murhevaista mielosata. —
    Äsken äiti tuosta tunsi
    Itse taivaiten isännän
    Asuskella alaisenna
    Köyhän syntisen sevuissa.
    Rohvaiseva rakkauden
    Riemu riensi rindahani,
    Taivas täytti tykkänänsä
    Neijen synkiän sydämen.
    Maiten, merten kauhistokset
    Katosivat, kasvon eissä,
    Heilu Herran Engeleitä;
    Kosket korvissa kohisit,
    Tali säysy silmihistä. —
    Sytty sydän kukkaisihin,
    Heräht' henki heinän päähän;
    Perhoisenna pienoisena
    Läksi lehto lentohoni,
    Ruoho reisuuni rupesi.

[Painettu »Mnemosyneen» n:o 19 v. 1820.]



C. PERHOSEN SYNTY.


      (Kasku on katolilainen
       Muinon Munkkien tekemä).

    Neitsyt Maaria Emonen
    Kerran kerkisi kesällä
    Astua asannostansa
    Tunniksi tuvasta mennä,
    Käydä tuulta tuntemassa
    Ilmoja ihailemassa
    Pienen poikansa keralla.
    Käki kukkuvi kujalla
    Seisten seipähän nenässä.
    Se kuin näki nämät käyvän
    Tulla tuuskahti lähelle
    Vaatimaan Vapahtajalta
    Pyytämään pyhältä Luojan
    Siipeinsä silistämistä
    Hoyheneinsä höystymistä.
    Kiuru laulo kiitosvirttä
    Pilven pitkän päärmäsillä,
    Vielä ylemmäks yritti,
    Vaan kuin näki nämät käyvän,
    Pitkin pellon pientaria,
    Tuli kuin tuiskulta ajettu
    Heti Herran hartioille
    Vaatimaan Vapahtajalta
    Pyytämään pyhältä Luojan
    Hyväilyksen hyödytystä
    Höyhenensä höystymistä.
    Menit männikkö-mäelle
    Ilman linnut ihastuvat
    Nähdessä näiden tulevan
    Karkasivat kaikkialta
    Joka haaralta halaasit
    Vastahan Vapahtajata
    Jonka kautt' on kaikki tehty
    Kaikki luotu ja luettu.
    Menit rannalle mäeltä
    Meri tyyneksi tyrehty
    Järvi järkkymättömäksi.
    Kalat kaikki kavahtivat
    Synkiltä syvänteiltä.
    Jyrkiltä jyrkänteiltä
    Laa-oille lahen vesille
    Rapaselle rannikolle
    Vastahan Vapahtajata
    Jonka kautt' on kaikki tehty
    Kaikki luotu ja luettu.
    Neitsyt Maaria Emonen
    Sanoovi sanoilla näillä:
    Kuss' olis tällä kunnahalla
    Pehmoisella penkereellä
    Olo-paikkoa palasen
    Istuin-sioa sipale
    Pimentoa pikkaraisen
    Olla tässä ompelian
    Tahik' neulan tarvitsijan.
    Osautu ompelukset
    Olla kanssa kainalossa
    Niitä niitulle levitti
    Pimennosa pihlajaisen
    Tuomen kukkivan kuvassa
    Poika pienoinen sylini
    Kuletteli kukkasia
    Niistä nio ja letitti
    Semmoisia seppeleitä
    Joilla solmisi somasti
    Kapaloitsi kaunihisti
    Äidin päätä päärlytöntä
    Kullatonta kulmasilta
    Eikä kieltänyt Emonen
    Laitoksia lapsukaisen
    Mutta muisti Simeonin
    Vanhan miehen sen vakaisen
    Ennustuksen Emo kaunis,
    Koska siunaten Simeonin
    Sylin pienoista pitelen
    Oli julki julistanut:
    _Sinunkin sielusi lävitse
    Pitää kerran miekan käymän
    Tämän tähden lapsukaisen._
    Jota muka muistaissa
    Neitsy Maaria Emosen
    Mieli helty hentukainen,
    Että paikalla pasahti
    Silmistä sinertävistä
    Yltä kyllin kyyneleitä.
    Siihen liittohon likeni
    Poika äitiä poloista
    Käsin kaulahan karaten
    Lohdutteli lempiästi
    Mammon maalista sydäntä
    Mieltä ihan ihmisyyden
    Neitsyt Maria Emonen
    Paino pojan povellensa
    Kahden kainalon välille.
    Taivas täytti täysinensä
    Neidon synkiän sydämen.
    Ilmi itkivät molemmat
    Äiti itki, poika itki
    Enkelit ilosta itkit
    Eikä ratki rauvennunna
    Mihinkään mitättömähän
    Tämä synnitön syleilys:
    Heräht' henki heinän päihin,
    Sydän sytty kukkasihin.
    Perhusina pienoisina,
    Sintävinä sinervoina,
    Kirjavina, kiiltävinä
    Sekä kaikin karvasina
    Alottivat aikojahan
    Levahtivat lentämään
    Kierten päätä päärlytöntä.
    Auringohon aivotusta.
    Pieni perhonen pitäisi,
    Vaan ei anna volin voima
    Kyky kylläksi ylety.

[Ennen painamaton.]



SALA-ITKU.


        Sentirsi, oh Dei, morir,
        E non poter mai dir,
        Morir mi sento!
            Metastasio.

    Lennä, lennä Leppäterttu!
    Neuvo tietä tiedäkseni
    Kuta kultani tuleepi!
    Käänä päätä päästäksesi
    Asungolle armahani!
    Itä laaja, pohja laaja
    Läntä laaja lennollesi.
    Älä lennä etelähän,
    Jonne mulle muinen lensit.
    Neuvot mieheksi minulle
    Sulhan suuresta sugusta
    Ylähistä ystävätä.
    Yhtätoista ylpeämmän,
    Kuuluisata kumppania
    Kuuttatoista kuuluisamman.
    Jota toella toivoskelin,
    Jota onneton odotin.
    Ah! mä tyhmä, tyhjätöinen
    Vielä häijysti häpeän,
    Että tietin terveykset,
    Että saatatin sanani.
    Tuota narri nauraneepi
    Toimitellen toverille,
    Jongan otti onnellisen,
    Joka veivinsä veteli.

    Siis ei sieluni halaja
    Sille kylmälle kylälle,
    Jost' on haavansa hakenut,
    Altonaisen, avonaisen.
    Sitä itkin izekseni
    Yökauden yhden kerran,
    Jota kadun kauheasti
    Päästyäni päiväiselle,
    Koska toiset toruvatten,
    Kuin ol' murhe mustanuna.
    Silmän alukset alati.
    Siitä päivin silmän taakse
    Minä kytkin kyyneleni.
    Tiurihisti tipla-helma,
    Pilkka-viitta piilohosi
    Tunnustukseni lukitse!
    Niin mä toimitan toteni:
    Että hälle sydämeni
    Minä annon aivossani.
    Että varten vaivattua,
    Sierottua sieluani,
    Täydyn olla onnellissa,
    Riipumaan rihmaksesen.
    Siirty surman silmukkaan
    Lykyllissä lystäellä.
    Kuka tiesi, kenpä luuli,
    Kuka arvasi asian,
    Että itken ilon alla,
    Parun jalon riemun alla
    Sydämmessäni syvällä.

    Oh! tämä onnetoin elämä!
    Sydän on surua täynnä;
    Naaman naurolla kokisin,
    Myrskyilmat mielessäni
    Piilossani pideskellä.
    Vaan nyt voittaapi volini
    Itku iloa parempi.

[Kirjoitettu v. 1821. Painettu Koittareen I, s. 137 muodosteltuna,
melkein puolta lyhempänä.]



A. LAURIN TUOMISET.


    Amor hiihteä hivatti
    Jäniksen jälillä,
    Poluilla koikka-polven.
    Jouzi heitti joukkelia
    Pirun pikkuisen olalla.
    Viini visko vinkkeliä.
    Pienen kaulalla kanaljan.

    Oli Laukka langoillansa.
    Lahmanut laduilla.
    Risukoita ristin rastin.
    Oli pannut pajatsimet
    Vaskisihin valjahisin.
    Oli raidat raudottanut
    Kultaellut kuusamikot.

    Kävi kiini kiivas kyttä
    Kalkeissa kurkusta
    Siitä päivin silmän taakse
    Minä kytkin kyyneleni.
    Herjäkkään henkitorvi;
    Ett' oli jäähtyä jänöksi,
    Kokku-luuksi kohmettua.

    Alko Annia avuksi,
    Kirstiä kirusti
    Kyttä kiljua kylältä.
    Kurkku kuulu kutisevan
    »Ai! Annikka! ai! Annikka!
    Voi! Tiinukka, Vortupakka!
    Jo nyt heitän henkoseni!»

    Kuuli Kaarlo kuikutuksen
    Tallissa talonsa.
    Lausu Laurille kirusti:
    »Käy nyt Laukka langoillesi.
    Jop' on totta toisen kerran
    Käynyt näätä käntällensä
    Tahik' suurempi sukainen.

    Lauri laukasi kotoa.
    Toivopa todella
    Karhua kauheamman
    Peon, peukalon kärellä,
    Nyrkin päällä nylkevänsä.
    Mielipä jo miekkonenkin
    Saada Saxoja satoja
    Kelpo koipia kosihin.

    Väärin polvin ponnistapi.
    Suoraan suksilla
    Pyssy käessä pyyöksille
    Tullen kauhista kasellen.
    Kauli pienen pirulaisen
    Avuksensa sanomita:

    »Laske laupias isäntä
    Kylmästä kylälle
    Hengen häästä heimovasi.
    Minä annan aikonani
    Sulle riistan rikkahaman.
    Nenvon neitosen lehosta
    Varvikosta vaimo-puolen.»

    Laukka sätti säälimätä.
    Turkainen, tulinen!
    Veijaroisit veivihisi.
    Pidä naiset narrinasi
    Älä miestä meikäläistä.
    Minä otan olalleni,
    Nylen koipesi kotona.

    Pisti pirun konttihinsa.
    Päineen päivinehen
    Sopi siihen solkenahan.
    Sielä herjäkäs herähti
    Äitelästä äimyksistä
    Nuolen, tuiman tuskan tuojan
    Laukan laukaisi lävitze.

    Eipäs hennoinut enämmin,
    Tupahan tultua
    Miehen mieli murhatöihin.
    Laski lapsen laukustansa,
    Joka ensin emännältä,
    Että itse isännältä
    Syvät sytytti sydämet.

    Sitte naiset naimattomat
    Taivutti talossa,
    Ottamahan olkapäille
    Rakkauden rahkeita.
    Povet poltteli pojilta,
    Väänsi mielet miehiltäkin
    Nurin narin narrin töihin.

    Senp' ol' Laukka langoistansa
    Tuonut taudin tuomisiksi.
    Itse istuupi lavalla
    Ylen öita yksinänsä
    Ajatus on Aunen pääll
    Kantele on polven päälle
    Kuuta katsopi välisten.

[Kirjoitettu v. 1822.]



B. LAURIN TUOMISET.


    Kerran kysy Kyyprialta,
    Hengeltä hemmeyden,
    Eroskin, Emältänsä:
    »Saisinko ma kerran käydä
    Pohjan kansat katsomassa;
    Millä lailla miehet siellä
    Sekä emännät elävät.»

    Äiti ääntäpi hänelle:
    »Pakkanen paahtapi,
    Poikani! pohjan mailla;
    Sinne jääksi jähmettyisit.
    Jahka kevät kerkiäpi
    Joudat mennä joutsenille
    Johto-miesnä, juonen kanssa.»

    Alko päivä Afrikassa
    Vaivata varilla
    Lähesty lämpelässä
    Matka-linnun majan muutto
    Tali joukko joutsenia,
    Joitten kanssa kaitsejaksi.
    Laitto lapsen äiti kaunis.

    Evästetty emoltansa
    Hemmuilla, heluilla
    Vyötetty suosin-vyöllä
    Tuli poika pohjan maille.
    Tahto siellä talvellakin,
    Vilullakin viekastella,
    Mutkaelen muotoansa.

    Suksin Suomessa samosi
    Jäniksen jälillä,
    Poluilla koikka-polven.
    Joutsi heitti jonkkelia.
    Pirun pikkuisen olalla,
    Viini visko vinkkeliä
    Pienen kaulalla kanaljan.

    Oli Lauri laitelluna.
    Lankoja laduille,
    Risuihin rihmaksia.
    Oli pannut pajatsimet.
    Vaskisihin valjasihin
    Oli raidat raudotellut,
    Kultaellut kuusamikot.

    Kyttä kyyrymöisissänsä
    Puikkiipi puistossa:
    Juristi kuret-lanka,
    Siirsi surma silmukkansa
    Pienen herjän hengen päälle;
    Että luuli lumiseksi
    Jänikseksi jähmettyvän.

    Kurkku kurjalla kähisi:
    »Kyypria kylmästä.
    Autata armotointa!

    Neittä kolme neuvo tänne
    Poloiselle pohjan maalle!
    Charis kaunoinen pelasta
    Karjalaisen kattilasta!
    Kuuli Kaarle kuikotuksen
    Korvesta kotiinsa.
    Kiljasta kimmautti:
    »Laukka juokse langoillesi
    Jop' on totta toisen kerran
    Käynyt näätä käntällensä
    Tahik' suurempi sukuinen.

    Lauri koipesi kotoa
    Ailahti ajatus:
    »Jänistä jänttevämmän
    Pedon ketän peukalolla,
    Nyrkin-päällä nyljeskelen.
    Sitten mielin miekkonenkin
    Saada saksat kotihini,
    Kosioiksi koivilleni.»

    Väärin polvin ponnistaapi
    Suksilla suoremmin
    Pyynnille pyssynensä.
    Tullen kammahdu, kuin katso:
    »Ihme! kumma! kuka tässä?
    Poika kaunis, kahden vuoden
    Tapioltani tapettu!»

    Kaapajaapi kainaloonsa,
    Laukasi lankaansa,
    Sieppasi silmukasta
    Helma-lapsen hermottoman.
    Suukosteli surmattua.
    Polvillansa porkan päällä,
    Sadatellen sallimusta:

    »Niinpä luonto loit minua,
    Ikuiseks' itkuksi
    Syy-pääksi syyttömästi!
    Mikä tulleepi minulle
    Muu kuin kauhia kadotus?
    Voi jos vielä virkonesit!
    Kuin mä koittelen kotona.»

    Pisti pirun konttihinsa;
    Päinehen päivinehen
    Sopikin solkenahan.
    Siellä herjäkäs herähty
    Äitelästä äimyksistä.
    Nuolen, tuskat tuottavaisen
    Laurin laukasi lävitsen.

    Lauri tulla tuuhottaapi;
    Laskeepi laukusta.
    Pedonsa permannolle.
    Sepä ensin emännältä,
    Että itse isännältä,
    Syvät sytytti sydämet,
    Kiehto keuhkot kiimohinsa.

    Sitten naiset naimattomat
    Taivutti talossa
    Rakkauden rahkehita
    Ottamahan olka-päille.
    Povet poltteli pojilta,
    Väänsi mielet miehiltäkin
    Nurin narin narrin töihin.

    Sen on Lauri langoillansa
    Sairauden saattanut
    Polonen poika parka
    Itse istut ikkunassa,
    Ylen öitä yksinäsi.
    Kasvot kuuta katselevat
    Ajatus on _Aunen_ luonna

[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 17, v. 1833; siihen
käsikirjoitukseen, joka pääasiassa on yhtä pitävä tämän kanssa, on
nimen viereen kirjoitettu sanat »Laur Ventolaisen tarinasta».]



C. LAURIN TUOMISET.


    Muinon kysy Kyyprialta
      Rakkauden Emuulta
      Eros, sen poika mankki:
    »Saisinko ma kerran käydä
    Pohjan maita katsomassa;
    Millä lailla miehet siellä
    Sekä emännät elävät?»

    Äiti ääntäpi hänelle:
      »Pakkanen paahtapi
      Poikani! pohjan mailla;
    Siella jääksi jähmettyisit.
    Jahka kevät kerkiäpi
    Joudat mennä joutsenille
    Johto-miesnä, juonen kanssa.»

    Alko päivä Ahrikassa
      Vaivata varilla —
      Lähesty lämpelässä
    Matka-linnun majan muutto.
    Tuli joukko joutsenia,
    Joiden kanssa kaitsejaksi.
    Laitto lapsen äiti kaunis.

    Evästetty Emoltansa
      Hemmuilla, heluilla,
      Vyötetty suosin-vyöllä.
    Tuli poika pohjan maille.
    Tahto siellä talvellakin,
    Vilullakin viekastella,
    Mutkaelen muotoansa.

    Suksin Suomessa samosi
      Jäniksen jälillä
      Poluilla koikka-polven.
    Joutsi heitti jonkkelia
    Pirun pikkuisen olalla,
    Viini visko vinkkeliä
    Pienen kaulalla kanaljan.

    Oli Lauri laitelluna.
      Lankoja laduille,
      Risuihin rihmaksia.
    Oli vaski vanteita.
    Pannut jäniksen jälille;
    Oli varvut varustellut
    Rintanansa rihmaksilla.

    Kyttä pieni kyyrysissä.
      Puistossa puikkeissa.
      Sattukin saalihiksi.
    Surma siirsi silmukkansa.
    Pienen herjän hengen päälle,
    Että luuli lumiseksi
    Jänöksi jähmettyvänsä.

    Kurkku kurjalla kähisi
      »Kyypria kylmästä
      Autata armotointa!
    Neittä kolme neuvo tänne
    Poloiselle pohjan maalle!
    Charis kaunoinen pelasta
    Karjalaisen kattilasta!»

    Kaarle kuuli kaikotuksen
      Korvesta kotiinsa.
      Kiljasta kimmautti:
    »Laukka juokse langoillesi!
    Jop' on totta toisen kerran
    Käynyt näätä käntällensä,
    Tahik' suurempi sukuinen.»

    Lauri koipesi kotoa
      Ailahti ajatus:
      »Jänistä jäntevämmän
    Pedon ketän peukalolla,
    Nyrkin päällä nyljeskelen.
    Sitten mielin miekkonenkin
    Saada koiville kosiat.»

    Väärin polvin ponnistaavi
      Suksilla suoremmin
      Pyynille pyssynensä.
    Tullen, kammahdu, kuin katso:
    »Ihme! kumma! kuka tässä?
    Poika kaunis, kahden vuoden
    Tapioltani tapettu!»

    Kaappajaapi kainaloonsa,
      Laukasi lankansa,
      Sieppasi silmukasta
    Helma-lapsen hermottoman.
    Suukosteli surmattua
    Polvillansa porkan päällä
    Sadatellen sallimusta:

    »Niinpä luonto loit minua,
      Ikuiseks' itkuksi
      Syypääksi syyttömästi!
    Mikä tulleepi minulle
    Muu, kuin kauhia kadotus?
    Voi jos vielä virkonisit!
    Kuin ma koettelen kotona!»

    Pisti pirun konttihinsa;
      Päinehen, päivinehen
      Sopikin solkenahan.
    Siellä herjäkäs herähty
    Äitelästä äimyksistä.
    Nuolen, tuskat tuottavaisen
    Laurin laukasi lävitse.

    Lauri tulla tuuhottaavi;
      Laskeepi laukusta
      Pedonsa permannolle.
    Sepä ensin emännältä
    Sitte itse isännältä
    Syvät sytytti sydämet
    Kiehto keyhkot kiimohinsa.

    Sitten naiset naimattomat
      Taivutti talossa.
      Rakkauden rahkehita.
    Ottamahan olka-päille.
    Povet poltteli pojilta,
    Väänsi mielet miehiltäkin
    Nurin parin narrin töihin.

    Sen on Lauri langoillansa
      Sairauden saattanut
      Polonen poika parka!
    Itse istut ikkunassa,
    Ylen öitä yksinäsi.
    Kasvot kuuta katselevat,
    Ajatus on _Aunen_ luonna.

[Painettu Koittareen I, s. 152, pääasiassa tämän käsikirjoituksen
mukaan.]



NAURAJOILLE.


    Olin kauvan kasvavana,
    Viruvana viikollinen.
    Olin tylsä ja typerä
    Oikialla opin tiellä.
    Mutta on hiiluva himoinen
    Sydän syntynyt minulle.
    Ennenkuin ma eroittelin
    Käsiäni kätkyt-puista,
    Sängyn puista sääriäini,
    Veljet verka-paukkoloista,
    Silkki-liinoista sisaret;
    Tunsin minä tuttavasti
    Naaras-keinot keuhossani,
    Kohussani koiras-konstit.
    Ennen kuin minä matelin
    Rypemällä ryömilläni;
    Älysin mä äänetöinä,
    Kina-kärsä, kätkyestä,
    Poro-turpa tuutusesta
    Kaplia ja karkaella
    Yli sillan yö jalalla.

    Ennen kuin ma kunnollisest
    Jakson ja jaloilla,
    Nousallani noja-puita,
    Myöten seinän seisallani;
    Tiesin minä tietävästi
    Konkan ajolla kotoa
    Kyykkiä kylän välillä,
    Naisten luonna naapurissa.
    Ymmärät sä ystäväni
    Mikä herttanen hetelmä
    Äity siitä siemenestä. —
    Voi! voi! minUa miestä!
    Keuhot ovat keitettynä,
    Niin koin turkasen tulessa,
    Narri-töissä naisten kansa.
    Nyt kuin paisun partasuuksi,
    Ukko-huonoksi hupenin,
    Pijat pilkkana pitävät,
    Nuoret naiset narrinansa,
    Lesket leikkipukkinansa.
    Tai mun riivattu risani
    Tai mun pernani petetty
    Laitto minun laulun töihin,
    Virren töihin vimmautti.
    Että lauluja latelen
    Ylen öitä yksinäni,
    Puoltajata puolet päivät.

    Vaan ma vaimoja varoitan
    Sarvipäisellä sanalla.
    Jongan kuulen kunnottoman
    Nais-puolen narrikoivan
    Piika-puolen pilkkaroivan
    virsi-viihykkeni,
    Minun lauletut leluni,
    Sen mä laitan laulullani,
    Värssylläni vääräsuuksi
    Isken irvelle ikenet,
    Silmät kieroksi kiristän,
    Nenän oikasen ojolle,
    Leuvan väännän lengallensa,
    Poski-puolet pussallensa,
    Kasvot kalmaksi kaotan,
    Käet kääntelen kävyiksi,
    Käsivarret vartta puiksi,
    Selän seinäksi lahotan,
    Sääret tolpiksi tojolle,
    Kintervarret kiikun puiksi,
    Joista kissat kiikun saavat,
    Koiran pennut keinu-värkit.
    Että tunnette tuhannet
    Kuten lauluilla kuritan,
    Hurskaillen huuliansa
    Väärällensä vääntäjöitä,
    Pyhimmille pyytäjöitä
    Ikeniä irvellensä.

[Ennen painamaton; kirjoitettu v. 1820. Toinen käsikirjoitus löytyy,
tätä melkein puolta lyhyempi; 16 seuraavaa värssyä ovat siinä näin
kuuluvassa toisinnossa:

    Vaan kuin paisuin partasuuksi
    Ukko-huonoksi hupenin,
    Neijot pilkkana pitävät,
    Vanhat naiset nauronansa.
    Vaan mä vaimoja varoitan
    Sarvipäisillä sanoilla,
    Että tunnette tuhannet
    Kuten loihduilla kuritan:

    Kunga kuulen kunnottoman
    Nais-puolen narrikoivan
    Minun virsi-viihykkeni,
    Minun lauletut leluni;
    Sen mä laitan lauluillani,
    Värssyilläni, väärä-suksi,
    Että irvellä ikenin
    Suuta annat sulhaiselle.]



ONNEN TOIVOTUS.


    Vanha vuosi vaivoinensa,
    Aika halpa halloinensa,
    Armon kautta kaikkivallan
    On jo joutunut ohitse.
    Jätti huolen huomenesta
    Monen poloisen povessa.
    Uutta vuotta vuorostansa.
    Sulle Suku Suomen niemen!
    Toisen laista, toivotellen
    Onnellista, oivallista,
    Jalon kätköstä Jumalan,
    Tallehelta Taivahisen!

    Pitkä ompi ja pimiä,
    Tuntematon ja tukala
    Edesseisovan elämän
    Aukko, aina ihmiselle.
    Niinkuin laiva, lastin alla
    Työtä työlästä tekeepi
    Menness meren selälle,
    Tielle tietämättömälle,
    Aalloilta ajettavaksi:
    Niin on vuotta vaihettaissa,
    Mieli miehellä monolla.
    Vasta-aikanen vaellus,
    Kohden joutuva kokemus
    Ovat peitetyt perätik,
    Kätketyt kädeltä Luojan.
    Josko tuopi tallessansa,
    Piilossansa pilven alla,
    Päivä, vielä viipyväinen,
    Huominen jo huoliansa
    Harmiansa hartioille;
    Taikka saattapi satoja
    Ilon aineita ihanan,
    Ilmestyissänsä idästä:
    Sii'en tiedä tilin tehdä,
    Enkä taida tarinoita.
    Sen mä saattasin sanoa
    Ennätyksellä edellä:
    Monen saavan satamansa
    Kiven alla, kirkon maassa;
    Monen onnen olkapäille
    Kaunoisesti kannettavan,
    Autuailta aalloitansa.

    Siis sä Suomen kansa kaunis!
    Muuta huolet huokiaksi
    Sillä luulolla lujalla,
    Ett on luoja luoduillensa
    Alinomais'na apuna,
    Joka johdatti isäisi
    Ahdistuksenkin ajalla,
    Joka pitääpi pidellä
    Polvi-polvelta pojista
    Huolen, ehkä huonommalla.
    ”Toivolla nyt toisen paikoin
    Vuoden vanhan vaihetusta
    Odottivat onnettomat,
    Jotk' ol' halla haavoitellut,
    Routa rouhinut kovemmin.

    

    Minä tässä, tämän lainen
    Monen tekemä, mokoma —
    Joka lukian luvalla
    Olen saanut sarkaisemman,
    Eli muutoin mukaisemman
    Sukunimen Suomalaisen —
    Olin muinen muukalainen
    Saksan kielinen sanoma
    Viikho-lehti Viipurissa.
    Vaan nyt vaadin vanhempana,
    Ulostulla uudestansa
    Maalle maatiaisempana,
    Tuttavampana tuville,
    Jos sä Suomi! suvaitsisit,
    Raatsisit rahasi panna.

    Tahto olis tarkoitella
    Mitä voisin voitoksesi,
    Eduksesi, emon-kielin,
    Suomalainen sukukanta!
    Minä toimitan todella,
    Sulle Karjalan isäntä,
    Sulle Savon uljas ukko,
    Sulle Pohjan poika kaunis,
    Mitä oppinut osaapi
    Tiedustella tiedon tiellä.
    Minä toisin toimituksen,
    Saiko Saksa saatetuksi
    Jauhoja, kesä-kelillä,
    Suoloja suvi-ajalla,
    Kuinka paljo kumpiakin?
    Mitä matto maksaneepi?
    Eli puuta puistaneepi?
    Kaikesta kauppa-kalusta
    Minä saallasin sanomat,
    Että ennen lähtöäsi
    Matka-tielle, tiedon saisit,
    Josko vielä Viipurissa
    Kaikki kalliina pysyypi,
    Eli hiukka hinnastansa
    Alentanut arvoansa.
    Tarkoin taitaisi Isäkin
    Panna paperit pojille,
    Valkiatko vai punaiset,
    Vainko sievemmin siniset
    Talleltansa tahtoneepi
    Irti-päästellä itara.

    Vaan mä vanhempi varoitan:
    Älä pane poika parka
    Kalakukon kuoren alle
    Joskus juoma-pulloasi;
    Sillä Sissi sieppajaapi,
    Rekilöistä reisuvaisten,
    Viinat Viipurin kadulla.

[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 2, v. 1833.]



A. UUSI HUOMEN LAULANNOLLA.


    Mitä ma kyliltä kuulen
    Kuta kauko kaupungeista
    Turhatko hyminät tuulen
    Vainko totta toden eistä
    Ett' on uusi Laulun huomen
    Tulemassa yli Suomen.

    Sata vuott' on saanut olla
    Laulanto jo laimin lyöty
    Kantelekin raaniolla.
    Läsiältä läpi syöty
    Torakaisilla tupana
    Heittiona ja hupana.

    Viisaimmat virren teon
    Sanoit jonkin joutavaksi
    Joka mielen töistä keon
    Viepi tyhjän noutavaksi.
    Siitä muka köyhät ajat,
    Nälkä vuodet, kurjat majat.

    Eiköhän enämmin lienyt
    Siinä viinakin viassa
    Jok' on monen mielen vienyt
    Että siinä nyt siassa
    Vähä on töistänsä veroa
    Vähän neuvoihin neroa.

    Tahi eikö tapa ynnä
    Säätyä kuin ylimäistä
    Jok ei meillä maata kynnä
    Seuraavat alaiset väistä
    Isännät kuin ilman työtä
    Tahtovat talossa syödä.

    Paljon sull' on työtä, huolta
    Jos olet Herraksi halussa.
    Tahi tahdot vaimo puolta
    Nähdä kalliissa kalussa
    Rommit tuoda, tuli juomat
    Kahvet ja kanaljan luomat.

    Eipäs niitä ollut muinen
    Vahvemmassakan varassa.
    Vanha vaari partasuinen
    Kävi säätynsä sarassa
    Eikä poikakan pelannut,
    Juonut, herroiksi elännyt.

    Miss oli pitoja pietty
    Häitä lapselle laettu
    Laulaja, se tietty
    Ensimäiseksi haettu
    Heti kohta virren miitti
    Jota kaikki kansa kiitti.

    Konsa hän korotti äänen
    Korvansa kohotit kaikki
    »Kuulemata jos ma jäänen!»
    Pelkäsi nyt Matti, Maikki,
    Erkot, Lisat liki sata
    Lähestyvät laulajata.

    Hänpä miesten mielet taisi
    Saada ta'atuille tavoille
    Sais se vielä nytkin, saisi
    Suodun Suomelle, Savoille
    Autuaksi ajan uuden
    Kautta uuden uutteruuden.

[Painettu »Maamiehen Ystävään» n:o 50, v. 1845 nimellä »Laulun huomen,
yli Suomen» pääasiassa tämän käsikirjoituksen mukaan.]



b. LAULUN HUOMEN.


    Enpäs olis sitä luulut
    Kohtavani kuna pänä
    Jonka olen nähnyt, kuulut
    Tapahtuneen vuonna tänä
    Että uusi laulun huomen,
    Tulluna on yli Suomen.

    Sata vuott' on saanut olla
    Laulantokin laimin lyöty.
    Kantele on raaniolla
    Läsiäiltä läpi syöty;
    Heittiona ja hupana
    Torakaisilla tupan
    Heittiona etc. :,:

    Viisahimat virren teon
    Sadattavat joutavaksi,
    Joka mielen töistä kedon
    Viepi tyhjän noutavaksi.
    Siitä muka köyhät ajat
    Nälkä vuodet kurjat majat.
    Siitä muka etc. :,:

    Eiköhän enämmin lienyt
    Siihen viina vaan viassa,
    Jok' on monen mielen vienyt,
    Ettei siinä nyt siassa
    Ole töistänsä veroa,
    Eikä neuvoissa neroa.
    Ole j.n.e. :,:

    Taikka eikö tapa ynnä,
    Monen miehen meikäläisen,
    Ett' on reimast elänynnä,
    Lailla säädyn ylimäisen,
    Herroiksikin ilman työtä
    Tahtovat talossa syödä. :,:

    Paljo sull' on työtä huolta,
    Jos olet Herraksi halussa,
    Tahi tahdot vaimo puolta
    Nähdä kalliissa kalussa
    Rommit tuoda, tuli-juomat
    Kahvet ja kanaljan luomat. :,:

    Eipä niitä ollut muinen,
    Vahvemmassakaan varassa.
    Vanha vaari parta-suinen
    Kävi säätynsä sarassa.
    Eikä poikakaan pelannut,
    Juonut, herroiksi elännyt.
    Eikä etc. :;:

    Miss' oli pitoja pietty,
    Häitä lapsille laettu,
    Sinne Laulaja se tietty
    Ensimmäiseksi haettu:
    Heti kohta virren miitti,
    Jota kaikki kansa kiitti.
    Heti etc. :,:

    Konsa hän kohotti äänen,
    Korvansa korotit kaikki.
    »Kuulemata jos ma jäänen» —
    Pelkäsivät Martti, Maikki
    Eskot, Liisat, liki sata
    Lähestyvät Laulajata.
    Eskot, Liisat :,:

    Hänpä miesten mielet taisi
    Saada taatuille tavoille.
    Sais, se vielä nytkin, saisi
    Suodun Suomelle, Savoille,
    Autuamman ajan uuden
    Kautta uuden uutteruuden.
    Autuamman ajan uuden etc. :,:

[Koittareen I s. 158, painetusta puuttuvat 4, 5, 6 ja 7 säe ja
4:s säe siinä on uusi.]



A. LOHDUTUS TALVI-PAKKASESSA.


    Suomen ukko hoi!
    Mikä sinun toi
    Tänne luoma-sioiltaas?
    Vaimoko, vai kyy?
    Vainko oma syy?
    Tulit tänne, tuotu himoiltaas.

    Luulit minä saan,
    Senkin Suomen maan
    Herkut, mennä maistamaan.
    Läksit tänne niin;
    Juurut maahan kiin,
    Talven kanssa täällä taistamaan.

    Saitko kerkut? Ei!
    Vilu viljat vei,
    Nälkä tulla käkeisi.
    Siitä mitä syöt,
    Tääll' on täydet työt
    Siihen väsyttelet väkeisi.

    Ah! jos muinon ties
    Suomen vanha mies,
    Kuinka käskee sotimaan:
    Varmoin olis hän,
    Sinne etelään
    Ennen etsinynnä kotimaan.

    Enkä minäkän,
    Jos mä tiesin tä'än,
    Olis täällä pysynyt;
    Enpä täällä o'is,
    O'isin mennyt pois,
    Enkä olis tietä kysynyt.

    Matka-lintu pien
    Olis tiennyt tien
    Kunne o'isin kulkenut.
    Joss' on suvi suur;
    Pouta nytkin juur
    Pakkasen on ulossulkenut.

    Miekkoset ne maat!
    Viattomat, va'at
    Kansat siellä! luullaksees?
    Älä luule vaan,
    Eivät olekkaan!
    Kuinhan saisit kiukut kuullaksees.

    Hellet auringon
    Kuumentanut on
    Myrkyt siellä kiehumaan.
    Pedot julmat juur,
    Tiiger, käärme suur
    Ovat sinne luodut liehumaan.

    Vaimoväeltä, huu!
    Mustaksi on suu,
    Tehty tervan kuonalla.
    Meni sinne hiis!
    Olen Suomess' siis
    Vaikka vähemmällä muonalla.

    Jos ma täällä saan
    Vaimon kotimaan;
    Tok' on so e'es kalvia!
    Eikä musta niin
    Kuin on tytötkin
    Maassa, jossa ei o'o talvia.

[Nimellä »Suomalassen koti» painettu pienillä eroavaisuuksilla
Kanavaan, n:o 21 v. 1846; alla on toimituksen muistutus: »Tämän
ihanan laulun tekiä eiköön pahastuko sen julkaisemisesta».]



B. LOHDUTUS TALVI-PAKKASESSA


    Suomen ukko hoi!
    Mikä sinut toi
    Tanne, luoma-sijoiltas?
    Vaimoko vai kyy?
    Vaiko oma syy?
    Lienet petettynä himoiltas.

    Luulit minä saan
    Myöskin Suomen maan
    Herkut, mennä maistamaan
    Läksit tänne niin;
    Juuruit maahan kiin,
    Talven kanssa täällä taistamaan.

    Saitko herkut? Ei!
    Vilu viljat vei,
    Nälkä tulla käkesi.
    Huolet päivät yöt,
    Leivän tähden työt
    Väsyttivät, veivät väkesi.

    Ah! jos muinoin ties,
    Suomen vanha mies
    Kuinka käski sotimaan;
    Laittanutpa hän
    Ennen etelään
    Olis itsellensä kotimaan.

    Enkä minäkän
    Jos mä tiesin tään,
    Olis täällä pysynyt
    Enpä täällä ois,
    Oisin mennyt pois,
    Tietäkään en olis kysynyt.

    Matka-lintu pien
    Olis tiennyt tien
    Kunne olis kuljettu;
    Joss' on sula maa
    Eikä lunta sa'a:
    Pakkanen on poijes suljettu.

    Miekkoset ne maat
    Viattomat, va'at
    Kansat siellä, luullakses!
    Älä luule vaan,
    Niin eip' olekaan!
    Kummat saisit siellä kuullakses.

    Tuli auringon
    Kuumentanut on
    Myrkyt siellä kiehumaan.
    Pedot julmat juur,
    Lohikäärme suur
    Ovat sinne luodut liehumaan.

    Vaimoväeltä, huu!
    Mustaksi on suu,
    Tehty tervan kuonalla.
    Meno sinne hiis!
    Pysyn täällä siis,
    Vaikka huonommalla muonalla.

    Jos ma täällä vaan
    Suomen vaimon saan,
    Sepä tok' ou valkea!
    Eikä musta niin
    Kuin on tytötkiin
    Maassa, joss'ei ole talvea.

[Painettu Koittarven I, s. 160.]



VAIKUTUS VALISTUKSEN


         Lauletaan kuin: Bacchi härolder etc.

    K. Nyt on taas vaikutus valistuksen,
       Nimiä muutellut Mestaritten
       Luopoisen ja Reijosen;
       Lienetkö son kuullut? W. En;
       Kumpaisen Luopoisen? Sepänkö? Vai
       Sen, joka kanttorin Annikan nai?

    K. Niin sen Niilon. W. Niilon? ai!
       Minkä nimen Niilo sai?
    K. Annin rangin arvo vaati
       Sukunimen suuremman
       Niin hän Niilollensa laati
       Nimen Niklas Luuverman.
       Hän oil' muka vannonunna;
       Menen Mar' monasteriin.
       Itken ikäni kun Nunna
       Jos et' muuta nimen niin.
       Kun oil' nimi muutettuna.
       Äsken häitä pidettiin :,:

    W. Luuverman vainen? no vieppä nyt hiis!
       Söikö nyt mieheltä miehenki riis?
       Opissa on vuotta viis —
       Nahkansa jo luopi siis!
       Reijo on taas, jos ma arvata saan —
     — Maltas ma arvelen vähäisen vaan:
       Reijolin, vai Reijolaan?
    K. Eipä niistä kumpikaan.
       Reijo oli ensin _Grelsi_
       Siitä käänsi sitten Slerg
       Vaan nyt hälle päähän lensi
       Ollaksensa Retkunberg.
       Hän on nyt Mestär Retkunberg.
       Ken ei juur kun oja pajut
       Paisuisi ja paljo vois
       Kuin ne maatiaiset hajut
       Saisi sarastansa: pois.
       Eikä pirun päässä ajut
       Keksis kusta suku ois. :,:

[Painettu »Suomettareen» n:o 6 (nimi Suomettaressa), v. 1861 ja
Koittareen I, s. 162.]



    Missä mieleni levotoin
    Ahdistettu aatokseni
    Satamansa saavuttavi?
    Kussa kurja sieluseni
    Saapi tyynen ja tyvennen,
    Kosk' on kova ilma päällä
    Vahingon ja vastoin käynin
    Tuulet turkaiset tulevat?
    Niinkuin aaltoja ajaavi
    Tulemahan tuonempata.
    Raju ilma innoissansa
    Meri meiskavi jalosti
    Pilven tanssivi tasalla.
    Niinpä mielessä minulla
    Ajatukset ajelevat
    Toinen toistansa jälestä.
    Runtelevat ruumistani.
    Vievät unet viikkoisiksi
    Rauha kauaksi katoovi.
    Niinkuin pilven pimennossa
    Meren muoto mustenevi —
    Eikä taida taivaskana
    Taivas täysi tähtinensä
    Kuvaella kuvaistansa
    Veden pinnassa pimiän —
    Niin on sieluni sisussa
    Kuvan julkisen Jamalan
    Mustununa murheilta. —

    Tähän asti aikojani
    Kuljeskelin kunnialla
    Vaan nyt vasta alkavaiset
    Päivät päätäni panevat
    Jo mä selvästi selitän
    Katsellessa kahden puolen
    Silmän eessä ja sivulla
    Vaaroja ja vastuksia.
    Jopa saattavi salassa
    Olla joit' en oivaltana.
    Kallioita ja karia
    Joihin haaksi halkiavi
    Pahki purteni menevi. —

[Nimellä »Epäilys» painettu Koittareen I, s. 138.]



JOS MA LAULAJA OLISIN.


    Jos ma laulaja olisin
    Laulasin ma laivan tänne,
    Laivan tänne lastinensa
    Tälle laihalle lah'elle
    Tälle ra'alle rannikolle.
    Mik' on lasti laivassani?
    Suuri summaton tavara,
    Tuota tuolta tuonempoa
    Etsitty eteläisiltä
    Paikoilta palaus-piirin.
    Kelle tarvitsen tavaran?
    Sille tarvitsen tavaran,
    Jota kauvan katseltua
    Olisin jo ottanunna
    Oman onneni osaksi,
    Jos se joutava koria
    Kukka-päinen, päärly-vöinen, —
    Ehkä on kanaljan kaunis,
    Aika kaunis kasvoiltansa,
    Koko ruusu ruumihilta,
    Soma-varsinen, solakka, —
    Olis mieltynyt minuhun,
    Ois mieheksi minua
    Tahtonut tavaratonta. —
    Vaan jos laivani näkisit
    Tuovan tuulella tavaran
    Rikeneellä rikkauden,
    Takoa Tasaus-kaaren
    Tälle ra'alle rannikolle
    Tälle laihalle lah'elle,
    Niin ma verkkoni, veneeni,
    Pyssyni ja pyydökseni,
    Hevoseni, henkeheni,
    Kaikki pantiksi panisin,
    Vedon löisin ja vetäsin,
    Että tahtosit tariten
    Ihan ilo-mielelläsi
    Tulla miehelle minulle.

[Painettu Koittareen I, s. 149, muutamilla parannuksilla.]



VARPUNEN.


       Lauletaan kuin:
       Muntra sparf i linden
       Gungande för vinden etc.

    Varpunen sä räivä!
    Joka tullut päivä
    Härkyt seutuilla kartanon.
    Jos o'is sulla mieltä
    O'isit tästä tieltä
    Mennyt kunne pääsky mennyt on.

    Päällä kurki-hirren
    Pidät ääntä virren
    Kadehtittu yli kaiken maan.
    Eikä kuka pidä
    Sirkutosta sitä
    Laulun arvoisena kuitenkaan.

    Vaikk' on sulla kaula,
    Niin et herjä laula
    Kansan mieltä myöten ensinkään.
    Tekisit sä muuta,
    Tukitsisit suuta,
    Pakenisit tieltä pahan sään.

    Varpunen se vastaan,
    Tuuvitellen lastaan
    Pihlajalta pilpatti ne syyt,
    Miks ei sinne mennyt
    Kunne pääskyn pennut
    Kunne kiurut ja muut pelto pyyt.

    Syy on isä vainaan;
    Miks hän meni naimaan
    Harmajana, päistäröityn päin;
    Elänyt ei kauvan;
    Jätti lapsi-lauman,
    Josta pahnan pohjimaiseks jäin.

    Tuskin vielä lensin
    Kuin jo kurki ensin
    Läksi matkan tielle ajallaan,
    Vaikk' ol' viljat vielä
    Koskemata siellä
    Haasioilla eli hajallaan.

    Minä kiljun heille:
    Mikä kiire teille
    Ennen kuin ma nämät syödyks saan.
    Mutta syönnin alla
    Pakkanen ja halla
    Jääksi jähmetytti järven, maan.

    Ken o'is silloin tiennyt
    Kuinka nyt on viennyt
    Talvi kaiken sen kuin kasvo maa.
    O'isin lentänynnä,
    Muiden kansa ynnä
    Vaivallakin, valta meren taa.

    Vaan mä syöä mätin,
    Matka huolet jätin
    Kunne kesä-kelit kestivät.
    Sitte liika päkki,
    Ja nyt tyhjä säkki
    Menon matka-tielle estivät.

    Vaan kuin päivä palaa,
    Kultiansa valaa
    Yli hangen, yli meren, maan;
    Talvi herkiäävi,
    Kevät kerkiäävi,
    Silloin minä uuden mielen saan.

    Kosiin mään ja palan,
    Luvan saan ja valan
    Teen, mun kulta kaunoiselleni.
    Sitte työtä lisää
    Taivaallinen isä
    Mulle ja mun ainoiselleni.

    Ei nyt huolet anna,
    Eikä minua panna
    Aikaa laulamalla viettämään;
    Kuin ma annan suuta
    Joudanko ma muuta,
    Silloin huulillani tiettämään.

    Ensin tehdään pesää,
    Sitten pitkin kesää
    Pesä pienoisilla täytetään;
    Niist' on kyllä työtä,
    Niitä juota, syötä,
    Niitä pellollakin käytetään.

    Ei Mar' oltu laiskat,
    Mutta lapsi-raiskat
    Tarvitsivat kaiken kesän työn;
    Etten saanut sunkaan,
    Mitään muuta junkaan,
    Talveks tallelleni mitä syön.

    Nyt mä pidän majaa
    Pitkin katon rajaa,
    Enkä niinkään ole turvata.
    Vasten Luojan mieltä
    Katoltakaan sieltä
    Eipä varpuistakaan murhata.

[Painettu Koittareen I, s. 156.]



    Jos kunniaksi kutsut sitä rosvon tapaa,
    Kuin toisen varat miekan voimin viep' ja paljastaa
    Ja orjaksensa kansan tekis, joka oli vapaa
    Ja maat ja asuinpaikat lyöp' ja anastaa
    Jos kunnialliseksi kutsut sitä kansaa,
    Niin Suomen mies ei kunniallisuutta sitä ansaa.

[Painettu Koittareen I, s. 150 nimellä 'Suomalaisen kunnia'.]



    Niinkuin narri minä nain
    Vanhan kompuran ma sain
    Hän oil rikas, minä köyhkö
    Vaikka työtä tein kuin löyhkö.

    Hoki sitä päivät yöt
    Kuka tehnyt täss on työt
    Tokko leivot tokko paistat
    Vaikka parhat palat maistat.

    Minä poltin tupakkaa
    Jost' oil altis jupakkaa
    Otin kerran tilkan viinaa
    Jost' kärsin paljon piinaa.

[Ennen painamaton.]



    Viittaukset

    1) A. Bergholm, Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja. Kuopiossa,
       1892 —. XIII vh. s. 1038.
    2) Kts. C.A. Gottlundin päiväkirjaa esim. v. 1808—10 Suomal.
       Kirjall. Seuran kokoelmissa.
    3) A. Bergholm, Sukukirja.
    4) C.A.G:n päiväkirja 1817 lokak:n 17 p:ltä.
    5) C.A.G:n päiväkirja.
    6) A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpano I, s. 29.
    7) C.A.G:n päiväkirja 1/3 1816
    8) C.A.G:n päiväkirja 5/11 1816
    9) C.A.G:n päiväkirja 15/10 1816
    10) C.A.G:n päiväkirja 5/11 1816
    11) C.A.G:n päiväkirja, kirjeenjäljennös 5/11 1816
    12) C.A.G:n päiväkirja, kirjeenjäljennös 15/1 1817
    13) Tällaisia pitäjänkertomuksia oli Porthanin kehoituksesta
        muutamia kokoonpantu jo hänen elinaikanansa, ja hiljattain
        v. 1815 oli Bengt Jakob Ignatius kirjoittanut semmoisen:
        »De paroecia Haliko I». —
    14) C.G. Estlander, A.I. Arwidsson som vitter författare, ss. 31-32.
    15) Kts. Poppiusen kirje Sjögrenille 17/3 1818, Suomal. Kirj.
        Seuran kokoelmissa.
    16) 17/3 1818
    17) Helmikuussa 1818
    18) C.G. Estlander, A.I. Arwidsson som vitter författare,
        ss. 33—34. — C.A.G:n päiväkirja  12/10 1817.
    19) C.A.G:n päiväkirja 13/10 —28/10 1817.
    20) C.G. Estlander, A.I. Arwidsson som vitter författare, s. 34.
        — C.A.G, Läsning for finnar i blandade ämnen, ss. 219-223.
    21) C.A.G., Läsning for finnar, s. 224 ja C.G. Estlander —
        A.I. Arwidsson som vitter författare, s. 34, 36.
    22) C.A.G:n päiväkirja 15/6 1818.
    23) Helmikuussa 1818.
    24) 17/3 1818
    25) C.A.G:n päiväkirja. esim. 4/11 ja 19/12 1817.
    26) Poppiusen kirje Sjögrenille helmikuussa 1818.
    27) 14/8 1818
    28) Helmikuussa 1818.
    29) C.G. Estlander, A.I. Arwidsson som vitter författare, ss. 34-35.
    30) Poppiusen kirje Sjögrenille 17/3 1818.
    31) 14/8 1818.
    32) 14/11 1818.
    33) Poppiusen kirje Sjögrenille 26/5 1818.
    34) »Omkring 800 Rdr B:co har jag redan på detta år förstört»,
    sanoo Poppius kirjeessään Sjögrenille 15/10 1823.
    35) Poppiusen kirje Sjögrenille 16/9 1818.
    36) C.A.G:n päiväkirja vuosilta 1818—20.
    37) Julius Krohn, Koitar I, s. 128; Suomalaisen kirjallisuuden
    vaiheet, s. 235. — Biografinen Nimikirja, s. 547. — A.R. Niemi,
    Kalevalan kokoonpano I, 43.
    38) 7/7 1819 kirjoittaa GottIund päiväkirjaansa:
    »Tog i gär 3 exemplar af Schröters Finnische Runen af Aminoff.»
    (»Otin eilen Aminoffilta 3 kappaletta Schröterin Finnische Runen.»)
    39) 15/10 1818.
    40) C.A.G:n päiväkirja 27/5 1820.
    41) 16/9 1818.
    42) Poppiusen kirje Sjögrenille 23/5 1820.
    43) Poppiusen kirje Sjögrenille 28/8 1822.
    44) Poppiusen kirje Gottlundille 15/4 1823.
    45) Poppiusen kirje Sjögrenille 28/3 1822.
    46) Poppiusen kirje Gottlundille 15/4 1823.
    47) Poppiusen kirje Sjögrenille 15/10 1823.
    48) Edellä main. kirje.
    49) Kirjeessä Upsalasta 3/10 1828.
    50) Poppiusen kirje Tukholmasta Gottlundille Upsalaan 22/11 1824.
        Lagusen tiedonanto Åbo Akademies Studentmatrikelissa II
        s. 529, että Poppius jo edellisenä keväänä olisi saanut
        papinviran Pietarissa, ei siis voi pitää paikkansa; P. muutti
        nähtävästi  Tukholmasta suoraan Viipuriin vasta seuraavana
        vuonna.
    51) J. Krohn, Koitar I, s. 129.
    52) A. Bergholm, Sukukirja, s. 1040, T. 6.
    53) Poppiusen kirje Sjögrenille 16/2 1826.
    54) Poppiusen kirje Sjögrenille  31/5 1820.
    55) A. Bergholm, Sukukirja, s. 1040, T. 6.
    56) Poppiusen kirje Gottlundille 7/6 1858.
    57) Edellä main. kirje.
    58) Poppiusen kirje Gottlundille 24/1 1860.
    59) Poppiusen kirje Gottlundille 7/6 1858.
    60) Poppiusen kirje Gottlundille 26/8 1862.
    61) Poppiusen kirje Gottlundille 1/5 1863.
    62) Poppiusen kirje Sjögrenille 23/5 1820.
    63) Poppiusen kirje Sjögrenille 16/8 1826.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Abraham Poppius: elämäkerta ja runot" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.