Title: Pakenevien parissa : Kertomuksia
Author: Salmela, Marja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pakenevien parissa : Kertomuksia" ***


PAKENEVIEN PARISSA

Kertomuksia


Kirj.

MARJA SALMELA



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914.



SISÄLLYS:

Lapset
Elena Edwardownan tarina
Leipää
Appi-isä
Yksi lukemattomien joukosta



"Sodan merkeissä elämme". "Pakolaisten parissa kuljimme", näin sanovat
nykyään ihmiset toisilleen.

Miksi?

Siksi että suuri maailmansota syttyi ja sen alkulähteiltä haarautui
vuolas virta, joka kuljetti satoja, tuhansia pakenevia maahan ja maasta
eteenpäin kohden lopullista päämäärää.

Mutta kuuluneeko pakenevien parissa kulkeminen ainoastaan sodan
aikoihin? Eikö se ole meille jokapäiväinen kokemus? Emmekö oikeastaan
aina kulje "pakenevien parissa"?

Paljon on paettavaa elämässä. Mikä pakenee kohtalonsa kovuutta, mikä
tuntonsa tuomioita. Muistojaan pakenevat monet.

Mitä me muuten pakenemmekin, emmekö me kaikki ole noita vieraan maan
vaivoja tuntevia, jotka vaarojen ja vaivojen kautta kiiruhtavat
kotimaata kohden, puuttuvaisuudesta kohti puuttumatonta,
vajavaisuudesta kohti täydellisyyttä?



Lapset.


Marfa sitoo kokoon lyhteitä suurella pellolla. Hänen ympärillään on
paljon ihmisiä ja liikettä. Kaikki ovat työntouhussa. Toiset tekevät
sitä kilvan ja kiireisesti, toiset nauravat ja puhelevat työn lomassa.

Marfa ei kuule eikä kuuntele mitään. Hän ei edes osaa kieltäkään
niin paljon, että ymmärtäisi, kun puhutaan nopeaan ja monet puhuvat
yht'aikaa.

Hän ajattelee sitä, että hänen nyt pitäisi tuntea koti-ikävää. Nämä
vieraat vainiot, oudot ihmiset ja kieli, joka käsittämättömänä kohisee
korvissa, niiden pitäisi nostattaa hänen silmäinsä eteen oman maan
laajat lakeudet, pellot, joilla kotikylän väki, tuttua vanhuksista
lapsiin saakka, työssä ahertaa ja jossa nauru, laulu ja leikki soi
omalla äidinkielellä.

Mutta Marfa ei kaipaa. Tuntuu vain siltä kuin ehkä tuntuu ruumiissa,
josta jokin osa on leikattu pois. On kuin sitä olematonta kolottaisi
siksi, ettei sitä ole siinä, mihin se kuului, vaan tyhjyys on sijalla.

Samanlaista on Marfan koti-ikävä. Hänkin tuntee tyhjyyttä, joka tuottaa
hiljaista jomottavaa kipua.

Mutta eihän hän voi kaivata. Hänellä ei ole muuta kuin yksi ainoa
ajatus, yksi ainoa päämäärä elämässä: lapset. Lasten tähden on
hän tullut tänne. Lasten hyväksi hän on tehnyt ja tekee hyvällä
menestyksellä työtä näillä vierailla vainioilla. Kuinka hän silloin
voisi ikävöidä?

Ihmiset nauravat ja puhelevat. Koneet jyskyttävät. Hevosia kehoitetaan
huudoilla eteenpäin. Vilkas, kirjava elämä kohisee Marfan ympärillä.
Mutta hän on etäällä ja eristettynä kaikesta kuin yksinäinen kulkija
ohikiitävän virran varrella.

Hän ei ajattele työtään. Se käy häneltä konemaisesti. Hän ei ajattele
lapsiaankaan. Hän tietää missä ne ovat ja että heillä nyt on hyvä olla.
Hän on yksin entisyytensä kanssa.

Kun Wanja Iwanowitsch kosi häntä, oli hän kotikylänsä iloisin tyttö.
Kodissa ei tosin ollut paljon varoja. Isä kierteli reppurina, eikä
perheen asema muutenkaan ollut huomattava. Mutta isän hankkimat
varat torjuivat puutteen, ja äidin tupa oli mieluinen kokouspaikka
kyläläisille. Lisäksi ilmoitti isän antama, ikkunalaudan ja seinän
väliin pistetty tinakehyksinen peili Marfalle, että hän oli nuori ja
kaunis. Naapurit lisäsivät siihen, että hän oli kylän sukkelasuisin ja
hauskin tyttö. Oliko ihme, jos hänen iloinen luontonsa kävi vieläkin
iloisemmaksi?

Marfa ei ollut iloinen ainoastaan silloin tällöin. Hän oli iloinen
aina. Hän ei nauranut ainoastaan suullaan. Hänen silmänsä nauroivat
myöskin. Koko hänen olentonsa säteili iloa ja elämänhalua.

Marfan nauravat silmät kiinnittivät ensimäiseksi Wanjan huomiota
häneen, — ehkä sentähden, että Wanja itse oli harvasanainen haaveilija,
joka ei välittänyt toisten nuorten seurasta, ennenkuin ruvettuaan
hakemaan Marfaa joukosta.

Wanjan isä oli räätäli. Poika istui jo pienenä uteliaana katselijana
isän työpöydällä. Sitä myöten kuin varttui ikää ja ymmärrystä, sitä
myöten oppi hän hoitamaan yhä enemmän huomattua osaa itse toiminnassa.

Räätälin ammatista kai johtui, että Wanja jo nuorena rupesi kulkemaan
kumarassa ja katsomaan enemmän alas kuin ylöspäin, enemmän arkisen
harmaaseen työhön kuin iloisiin ohikulkeviin.

Wanja oli yhtä kellahtavan kalpea kuin Marfa oli punaposkinen. Hänen
harvasanaisuutensa oli yhtä huomattavaa kuin Marfan iloinen lavertelu,
hänen hymynsä yhtä harvinaista kuin Marfan nauru oli tavallista.

Oman luonteensa harmauteen kaipasi Wanja väriä ja rikkautta. Sentähden
ikävöi hän Marfan nauravia silmiä aina kun ei nähnyt niitä, ilostui
nähdessään ja ikävöi taas erottuaan niistä.

Hän epäröi kuitenkin kauan ennenkuin kosi. Hänen luonteensa harmaus
pani vastaan. Elämä oli raskasta jokaiselle, vähävaraiselle varsinkin,
— sitä raskaampaa kuta useammasta oli huolehdittava.

Mitäpä hänenlaisellaan miehellä oli tarjottavana vaimolleen? Paras oli
pysyä yksin. Ei silloin ainakaan ollut vetämässä muita onnettomuuteen.

Mutta Marfan nauravat silmät ja hänen iloisuutta säteilevä olentonsa
viskasivat kaikki Wanjan päätökset nurin.

Wanja kosi. Ja kun vilja oli korjattu ja kaikki sekä kiireellisimmät
että enin tuottavat syystyöt tehty, toi hän Marfan kotiinsa.

Marfa oli tähän asti luullut, ettei Wanja ensinkään välittänyt
minkäänmoisista huvituksista. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä.
Wanjallakin oli huvituksensa, vaikka ne olivatkin toista laatua kuin
muiden nuorten.

Lukeminen oli Wanjan suuri intohimo. Jos hän kauppiaalta sattui saamaan
kappaleen vanhaa sanomalehteä käärepaperiksi, pistettiin se kohta
talteen ja säästettiin sunnuntaiksi, jolloin oli aikaa lukemiseen.
Jos sattui räätälin luona kävijöiltä jäämään jotain painomusteella
tuhrattua taloon, kohta sekin korjattiin. Ja minkä Wanja kerran oli
lukenut, sen hän myöskin muisti. Se oli omaisuutta, jota ei kukaan
voinut häneltä riistää. Marfa huoahti kesken työtään. Varmaan oli hän
ollut kyläkuntansa onnellisin vaimo. Kaikkien ihmeeksi ja monen ivaksi
oli Wanja ehdottoman raitis mies. Tupakastakaan hän ei välittänyt.
Kerran hän oli yrittänyt ja silloin ruvennut voimaan pahoin. Sentähden
ei hän enää yrittänyt. Eikä hänellä olisi ollut rahaakaan sellaiseen.
Kaikki, mikä ei mennyt välttämättömiin elintarpeisiin, oli käytettävä
kirjoihin.

Kumpikin piti tapansa senkin jälkeen, kun he olivat menneet yhteen.
Marfa kävi kylän huvipaikoissa, kun vain jouti, ja nauroi miehelleen,
joka kyyrötti kirjan ääressä kohta kun laski neulan kädestään.

Mutta ahne oli Marfa silti kuulemaan, mitä Wanja milloinkin oli
lukenut. Ja kuultu painui mieleen. Wanja moitti kylän huvituksia
tyhjänpäiväiseksi ajan tuhlaukseksi, mutta nauroi Marfan jutuille ja
kuvauksille, kun tämä kotiin tultuaan lateli niitä miehelleen silmät
nauravina ja poskissa kuopat.

Ensimäinen pelkoon vivahtava tunne hiipi Marfan mieleen silloin, kun
hän huomasi, että luettu rupesi kypsyttämään jonkinlaista hedelmää
Wanjassa. Wanja ei enää ollut vain hiljainen haaveilija. Hän oli
ahminut ja keräillyt tietoja kuin mehiläinen ravintoa. Hän oli
sulatellut ja muodostellut sitä sisimmässään, kunnes oli tullut sille
asteelle, että saattoi eroittaa sen itsestään, asettaa sen kuin oman
olemuksensa ulkopuolelle ja sitte arvostella. Silloin hän huomasi, että
oli saanut laadituksi itselleen selvän ja johdonmukaisen kuvan siitä
minkälaista elämän piti olla. Hänen ei tarvinnut kirjoista oppia, että
se itse asiassa oli aivan toisenlaista.

Näihin aikoihin yhtyi Wanja ensi kertaa niihin, jotka julistivat
uusia, ennen kuulumattomia oppeja sekä kirkosta että yhteiskunnasta.
Hän ymmärsi, että he puhuivat juuri sitä, mikä hiljaisuudessa oli
kytenyt ja kypsynyt hänen omassa sisimmässään. Hän uskoi kuten hekin,
ettei kannattanut laidoista korjailla astiaa, jonka pohja on puhki.
Hiljaisesta, haaveilevasta kyläräätälistä oli tullut täysverinen
yhteiskunnallisen uudistuksen mies. Haaveilijana pysyi hän kuitenkin.
Hän oli siksi kauan kulkenut kumarassa, sanoi hän, että tiesi mitä
kumarassa kulkeminen merkitsi. Hän oli siksi kauan tuijottanut olevien
olojen harmauteen, että hän tarkoin tunsi sen. Ja hän oli selvillä
siitä, että harmauteen tuijottaminen ja kumarassa kulku oli tuleva
hänen vertaistensa osaksi, kunnes koittaisi uusi parempi päivä, se
päivä, jonka tulosta hän haaveili, ei itsensä, mutta ihmiskunnan ja
lastensa tähden.

Marfan iloinen luonne oli yleensä huolellisesti osannut kiertää eteen
asettuvia ristiriitoja. Mutta näihin aikoihin nyt tuli eräs eteen, joka
ei ollut kierrettävissä eikä kiellettävissä.

Wanjaa katsottiin karsaasti monelta taholta. Se oli ilmeistä. Kylän
vanhin oli monesti sanonut, että jollei Wanja tule järkiinsä, perii
hukka sekä hänet että hänen perheensä. Ja pappi, isä-Sergei, murahteli
kuin vihainen koira aina nähdessään Wanjan. Ja kuitenkin oli Wanja
paras mies kyläkunnassa, ehkäpä koko maailmassa. Hän oli raitis, paljon
lukenut ja ahkera. Ja kuinka hellä isäkin hän oli! Sitä ei voinut
ajatellakaan ennenkuin näki. Kun lapset sairastivat, valvoi hän heidän
luonaan, voiteli yskäiset rinnat rasvalla ja tärpätillä, pani kääreitä
ja koetti kaikkia hyväksi kuulemiaan keinoja.

Marfa ei tuntenut ainoatakaan isää, joka piti lapsistaan niin hyvää
huolta kuin Wanja. Ja kuitenkin riitti hänen hyvyytensä muillekin kuin
oman perheen jäsenille. Olipa vaikka viimeinen leipä pöydällä eikä
rahasta tietoa, sittekin taitettiin leipä nälkäiselle ohikulkevalle.
Kaikkien piti auttaa toisiaan ja tehdä hyvää. Sitä teroitti Wanja sekä
lapsille että naapureille.

Yleensä ei Wanja usein puhunut omista mielipiteistään. Välistä vain
neuvoi ja oikaisi hiljaisella tavallaan, usein kuitenkin teoilla
enemmän kuin sanoilla. Mutta Wanjan ajatukset olivat vähitellen
syöpyneet Marfaankin. Hän oli kuunnellut ja märehtinyt niitä ja tullut
vakuutetuksi siitä, että ne enimmäkseen olivat oikeat. Sitäpaitsi oli
hän vakuutettu siitä, että mies, joka eli niinkuin hänen Wanjansa, ei
voinut olla väärässä.

Miksi Wanja kaikesta huolimatta oli huonoissa väleissä johtomiesten
kanssa, se oli Marfalle käsittämätöntä.

Kylän huvitukset jäivät vähitellen Marfalta syrjään. Koti ja lapset
sitoivat häntä. Ja Wanjakin sitoi yhä enemmän ja enemmän, sitoi
hyvyydellään, hiljaisella, itsepintaisen uutteralla eteenpäin
pyrinnällään, ja niillä tulisilla puheilla, joihin hän välistä kotonaan
puhkesi ja jotka aina koskivat sitä uutta parempaa päivää, joka oli
tuleva lasten osaksi.

Mitä onnellisemmaksi Marfa tunsi itsensä, sitä enemmän hän rupesi
pelkäämään. Pahat unet ja aavistukset ahdistivat häntä. Hän vavahti
aina, kun oven-avauksesta kuuli vieraan olevan tulossa.

Ja kuitenkin, kun isku tuli, tuli se odottamatta.

Wanja oli mennyt lähikaupunkiin kokouksiin. Siellä oli eräs, jolla oli
"puhuttavaa" ja tilaisuutta täytyi käyttää hyväkseen. Marfan olisi
tehnyt mieli mukaan, mutta hänen äitinsä oli vasta kuollut, eikä hän
voinut jättää lapsia. Hän ei itsekään ollut niin ketterä jaloistaan
kuin tavallisesti. Hän odotti neljännen lapsensa syntymistä.

Kun Wanjaa ei määräpäivänä kuulunut kotiin, kävi Marfa levottomaksi.
Joka kuluvalta päivältä kasvoi hänen huolensa. Wanja oli totuttanut
naapureita siihen, että he määräpäivänä saivat heille luvatut työt.
Nyt tulivat ihmiset kysymään vaatteitaan, eikä Marfa tiennyt miten
selviytyä, vaikka itse teki, minkä lapsilta kerkesi.

Odotettuaan turhaan kaksi viikkoa, jätti Marfa lapset naapurien
huostaan ja läksi lähikaupunkiin. Sieltä jatkoi hän matkaansa eteenpäin
kuvernementin pääkaupunkiin.

Kuukausi oli kulunut umpeen, kun hän turhien ponnistelujen jälkeen
oli valmis kääntymään kotiin. Silloin syntyi lapsi. "Tuskan maailmaan
tuomana", oli hänellä tapana sanoa.

Kun hän palasi kotikyläänsä, hoiperteli hän eteenpäin kuin varjo.
Käsivarret tuskin kykenivät lasta kannattamaan. Kodin kynnykselle hän
pyörtyi.

Tainnoksista herätessään kuuli hän naapurivaimojen supattavan tuvan
nurkassa. Vuoteen vieressä itkivät lapset.

Hän koetti ajatella. Käsi tapaili lasten päitä kuin koetellakseen
olivatko kaikki siinä.

Vihdoin selkeni muisti. Hän kohottautui istualleen, nousi siitä
lattialle ja sieppasi lapset syliinsä.

— Äiti! äiti! äiti!

He puristautuivat kaikki kilvan, nauraen ja itkien, niin lähelle häntä
kuin mahdollista.

Muutamat vaimoista rupesivat itkemään. Eräs koetti häätää lapset äidin
sylistä.

— Ei, sanoi Marfa päättävästi. — Antakaa lasten olla! Minä olen tehnyt
minkä olen voinut. Nyt ei voi tehdä muuta kuin pitää huolta lapsista ja
odottaa.

Siihen keskittyi senjälkeen koko hänen elämänsä. Hän ei poistunut kotoa
muuta kuin työansiolle lähtiessään. Hänestä oli tullut yhtä kotirakas
ihminen kuin Wanja oli ollut. Sunnuntaisin, jos hän jouti, luki hän
Wanjan kirjoja. Työtä tehdessään ajatteli hän kuten Wanja sitä uutta
parempaa päivää, jonka perijiksi hän tahtoi kasvattaa lapsensa.

Kun odotusta oli kestänyt kaksi vuotta, alkoi Marfan mieli painua. Hän
ei enää jaksanut nauraa, ei edes lapsille iloksi. Usein hän myöskin
kesken töittensä painui syviin ja raskaisiin ajatuksiin.

Näihin aikoihin alkoi rajan yli siirtyminen houkutella häntä. Hän
sai ensi sysäyksen siihen vanhalta Iwana reppurilta, isä-vainajan
toverilta, joka kylmänä talvi-iltana poikkesi hänen tupaansa.

Iwana toi tullessaan pitkä-aikaista iloa lapsille ja Marfalle vielä
pitempi-aikaista ajattelemista.

Kaikki lapset saivat makeisia ukolta. Mascha sai korean rintaneulan,
Tanja kuvan neitsyt Maariasta Kristuslapsen kanssa ja Jegor suupelin.
Marfalle toi ukko terveisiä rajan toiselta puolen, saksalaisesta
kylästä, jonne eräs Marfan ikätovereista oli joutunut naimisiin.

— Lähtisit sinne sinäkin, ehdotti ukko. — Marja Antonownalla on hyvä
mies, pieni kauppaliike ja monta käskettävää. Siellä saisit työtä
paremmin kuin täällä sekä itsellesi että lapsille.

Ne sanat eivät antaneet Marfalle rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.
Unessakin kuljettivat ne hänen eteensä kuvia rajantakaisesta
hyvyydestä. Hän kuroitti unessa kätensä, tavoitteli ja tapaili, koskaan
tavoittamatta, ja heräsi siihen, että pimeässä harasi sormillaan seinää
pitkin.

Enin ajatteli hän sitä, että lapset ehkä siten pääsisivät paremmille
päiville. Siellä, rajan toisella puolella, voisi hän kasvattaa ja
kouluuttaa heitä Wanjan mielen mukaan. Siellä koittaisi heille se uusi
päivä, josta Wanja oli unelmoinut. Täällä ei sitä kannattanut odottaa,
ei hänen eikä muiden. Täällä lasten täytyi kulkea samoja latuja, joita
isät ja esi-isät olivat kulkeneet. Ja ne olivat raskaat astua, sen hän
tiesi.

Joulunpyhinä kirjoitti Marfa Marja Antonownalle. Vastaus tuli pian
ja kevät-töitä tehdessä kulki hän jo näillä vieraanmaan vierailla
vainioilla.

Marja Antonowna oli järjestänyt kaikki parhaimman mukaan. Jegorille
oli hän hankkinut paikan erään vihanneskauppiaan luona, joka tarvitsi
pientä apuria ja samalla tahtoi perehdyttää lapsiaan venäjänkieleen.
Mascha oli toimitettu lasten toveriksi toiseen samanlaiseen paikkaan.
Tanja, jonka äidin ollessa työmailla piti hoitaa pikku Pamelaa, sai
lapsi matkassaan olla Marja Antonownan luona ja siellä tehdä pikku
palveluksia.

Jos näin jatkuisi, voisivat he hyvinkin ansaita leipänsä. Ei olisi
niin vaikeatakaan sitte, kun perehtyisivät kieleen. Ja pian se kävisi.
Wanjan opinhalu oli syöpynyt veriin sekä hänelle että lapsille.

Marfasta tuntuu yht'äkkiä siltä kuin seisoisi Wanja hänen edessään. Hän
hymyilee kaunista hymyään, jota näytettiin vain joskus hänen tullessaan
hyvin iloiseksi, ja sanoo: Oikein teit, Marfa, kun tulit tänne lasten
kanssa!

Marfan työinto tuntuu monistuvan. Hän ei enää elä entisyydessä. Hän
ajattelee lapsia ja heidän tulevaisuuttaan. Hän uskoo varmasti, ettei
hän koskaan saa surun päiviä heistä. He ovat kaikki niin terveitä,
kauniita, ja hyviä lapsia. Ja näyttäähän nyt tulevaisuuskin valkenevan.

Tokkohan Jumala olisi suonut lastenkaan menestyä näin hyvin, jos
Wanja olisi ollut ihan väärässä. Mutta täytyipä kotona Wenäjällä
yksin vastustajienkin tunnustaa, ettei niin hyviä lapsia ollut koko
kotikylässä. Heillä oli isän opinhalua ja äidin iloisuutta, ja sitte
tuota Wanjan tahtoa tehdä kaikille hyvää, joka teki heidät niin
kohteliaiksi lapsiksi, että vieraidenkin täytyi pitää heistä.

Eivätkö sellaiset lapset menestyisi maailmassa? Ja kun ensin yksi
menestyisi, auttaisi hän toisia, kunnes kaikki menestyisivät. Siihen
olivat he pienestä asti oppineet.

Marfa herää yht'äkkiä ajatuksistaan. Hän huomaa miehen, joka hätäisesti
ja ankara ilme kasvoillaan kiiruhtaa häntä kohti.

Hän ei tiedä miksi, mutta hän tuntee kangistuvansa pelosta.

Mies on nyt kohdalla. Hän pysähtyy Marfan eteen.

— Työ siihen paikkaan! hän komentaa. Sota on julistettu. Venäläiset
pois maasta! Sota!

Lyhde heltiää Marfan kädestä ja huulet toistavat tuon vasta kuullun,
vieraskielisen sanan.

Sota! Hänellä on vähän tietoja siitä, mitä tuo sana merkitsee historian
lehdillä. Mutta että se nyt koskee häntä ja hänen aikalaisiaan, se on
hänestä käsittämätöntä.

— Sota, hän toistaa vielä kerran, ja nyt nostaa tuo sana hänen eteensä
välkkyviä aseita, järeitä tykkejä ja tulen tuisketta.

— Lapset, lapset! hän kirkaisee ja lähtee juoksemaan.

Hengästyneenä hän saapuu Marja Antonownan kotiin. Pihalla leikkivät
Tanja, Pamela ja Marjan lapset. Hän huutaa omiaan nimeltä ja puristaa
heitä rintaansa vastaan.

Marja Antonowna ilmestyy samassa portaille. Hänkin on hyvin kalpea.

— Marfa, sinun täytyy lähteä, sanoo hän.

Mieheni kertoi, ettei ketään enää lasketa rajan yli. Teidän täytyy
kiertää.

— Enkö minä enää saa palata lasteni kanssa sinne, mistä tulin?

— Sinne, mistä tulit, mutta ei samoja teitä.

— Lapset, lapset! — Marfa ei enää ajattele muuta. Tie on hänelle
yhdentekevä, kunhan hän saa kaikki lapset mukaansa.

Tanja pannaan sananviejäksi Maschalle ja Jegorille. Äiti rupeaa
kokoilemaan tavaroitaan. Marja Antonowna tulee auttamaan. Hänellä on
pari leipää ja isohko voikimpale, mitkä hän pistää Marfan käteen.

— Ota! Se voi olla hyvinkin tarpeen. Mutta älä näytä.

Marfa ei ymmärrä miksi ei saisi näyttää. Vasta matkan varrella se
selviää hänelle. Marjan mies on saksalainen ja he kulkevat vieraan
vihollismaan läpi.

Seteliraha, minkä Marja hyvästijättäessään on pistänyt hänen käteensä,
polttaa kuin olisi se varkain otettu.

Marja oli kuitenkin hyvästijättäessään ottanut kaulasta, suudellut
kaikkia lapsia ja itkenyt kovin. Hän oli siis sama kuin ennenkin,
vaikka sota on syttynyt. Se ajatus helpoittaa rahankin suhteen.

Marfa ei tiedä, mitä hän oikeastaan ajattelee pitkin matkaa. Hän on
kuin puutunut. Ainoa selvä ajatus on huoli lapsista.

Kerran, eräällä rautatie-asemalla he jo joutuivat pois äidin luota.
He väistivät vanhempia ihmisiä ja sitte eroitti tungos heidät Pamelaa
käsivarrellaan kantavasta äidistä.

Juuri ennen junan lähtöä sai äiti vihdoinkin lapset käsiinsä ja sai
kiskaistuksi vaunun astimille.

Kuinka hän torui ja riiteli, riiteli ja itki!

Nyt jälestäpäin tulee hänelle oikein paha mieli siitä. Jegorilla oli
aivan tullut vedet silmiin. Hän on niin helläluontoinen poika ja hän on
tietoinen siitä, että hänen pitäisi pitää huolta tytöistä.

Äiti tahtoisi sivellä pojan päätä. Mutta hän ei voi. Hänellä on Pamela
käsivarrellaan, ja ahdinko neljännen luokan vaunussa, missä hän seisoo,
on niin suuri, että hänen on mahdoton liikahtaa. Kyynärpäällään saa
hän kuitenkin vähän kosketetuksi poikaan. Tämä katsoo äitiin ja äiti
hymyilee. Toinen on saanut, toinen on antanut anteeksi. He tuntevat sen.

Äiti nojaa raskaasti vaunun seinään. Hän on niin väsynyt, että tuskin
pystyssä pysyy, mutta lasten tähden _täytyy_.

Miten äärettömän kauan tätä matkaa jo on kestänyt! Ja milloin
loppuneekaan? Yhtenään on pysähdyttävä! Yhtenään toimitetaan
tarkastuksia. Junat ovat täpötäydet. Heitä ei oteta mukaan. Taivasalla
on nukuttava. Sitte tullaan hätistelemään pois. Työnnetään, potkitaan,
lyödään. — Ruokaa ei ole mahdollista saada senjälkeen kuin Marja
Antonownan eväät ovat loppuneet.

Lapset itkevät nälissään. Marfa koettaa lohduttaa heitä sillä, että he
saavat ruokaa, kun tullaan siihen maahan, missä ei käydä sotaa. Mutta
hän tuntee itse olevansa liian väsynyt odottaakseen tai toivoakseen
mitään. Hän muistaa niitä valoisia ajatuksia, joita hän ajatteli
lastensa puolesta. Hän ajattelee sitä "uutta parempaa päivää", josta
Wanja puhui. Ja hän syyttää itseään katkerasti siitä, että hän on
kuljettanut lapsensa pois kotoa vieraan viholliskansan jalkoihin.

Hänestä tuntuu siltä, että täältä he eivät pääse koskaan. Ja jos
pääsevätkin, niin tällaista on vastaisuudessakin elämä, sekä hänen että
lasten: ahtautta, survomista, kovaa kohtelua ja nälkää.

Mutta yht'äkkiä välähtää hänen mielessään ajatus, joka vaikuttaa
loppumaisillaan oleviin voimiin kuin puhallus sammuvaan hiillokseen.

Nythän tarvitaan miehiä maan puolustukseen. Nyt löytyy varmaan moni
jäljettömiin kadonnut. Miksei löytyisi hänen Wanjansakin?

Hän tulee yht'äkkiä varmasti vakuutetuksi siitä, että koko tämä sota
on syttynyt sitä varten, että hän saisi Wanjansa takaisin. Nyt heitä
ahdistellaan. Heitä hätistellään, heitä karkoitetaan. Mutta kaikki
tapahtuu siksi, että he olisivat kotona omassa tuvassa, kun Wanja tulee.

Ja kuinka hän ihastuu, kun näkee lapset! Tämäkö on Jegor, minun oma
poikani? Ja Mascha on vieläkin pitempi! Hän on kuin äidin kuva!

Isä katsoo ihastellen vuoroin äitiin vuoroin lapsiin. Mutta Marfa kokoo
kaikki lapset eteensä ja sanoo: Isä, tässä he ovat kaikki. Minä en ole
voinut tehdä heidän hyväkseen kaikkea, mitä olisin tahtonut, mutta minä
olen koettanut parastani. Minä olen odottanut sinua ja olen koettanut
kasvattaa heitä sitä uutta parempaa päivää varten, josta sinä puhuit.

Marfa on niin eläytynyt mielikuvitelmaansa, että hän unohtaa kaiken
muun. Hän ei tunne nälkää eikä väsymystä. Hän ei sure kovia sanojaan
Jegorille eikä sitä että Pamelan täytyi nukkua itkien leipää. Hän
tietää, että kaikki on unohdettua, sitte kun he ovat kotona Wanjan
luona.

Marfa huomaa, että vihdoinkin lähestytään merta. Hänestä tuntuu kuin
olisi se kodin kynnys. Väsymys on kuin pois pyyhkäisty. Kiihkeästi
puristaa hän Pamelaa rintaansa vasten. Hän muistaa, että tämä on
"tuskan maailmaan tuoma lapsi", jota isä ei vielä ole nähnyt.

Kuinka isä ihastuukaan tähän iloiseen, päivänpaisteiseen tyttöönsä!

Juna pysähtyy. Ollaan siis perillä.

— Pysykää lähellä, lapset, hän varoittaa. Sitte kuljettaa ihmisvirta
häntä pois junasta, rantaa kohden, lähemmäksi kotimaata ja Wanjaa.

Laivassa tulee Marfalle kova hätä. Hän ei näekään vanhempia lapsiaan.

Hän tunkee voimiensa takaa ympäröivää ihmismuuria, itkee ja rukoilee.
Kaikki on turhaa. Ihmiset hänen ympärillään eivät ymmärrä häntä.
Tuskassaan ei hän muista ainoatakaan saksan sanaa. Vihdoin saa hän
huudetuksi: Kinder, Kinder!

Muuri hänen ympärillään alkaa liikahdella. Hän pääsee vähitellen
siirtymään paikasta toiseen. Lapsiaan hän vain ei löydä.

Junavaunutkin ovat jo lautalla. Hän ei pääse niiden toiselle puolelle.
Ja siellä kai lapset ovat.

Silloin huomaa hän, että ollaan liukumassa merelle päin.

Hän lyyhistyy kokoon. Pamela rupeaa itkemään. Hän kuulee, mutta ei voi
auttaa. Hänen on mahdoton liikuttaa jäseniään. Kaikki käy mustaksi
hänen ympärillään. Hän kuulee kolahduksen ja tuntee kipua päässään,
sitte hän ei enää tiedä mitään.

Kun hän herää, ympäröi häntä yhä paksu ihmismuuri. Hän ei ymmärrä
miksi. Vähitellen rupeaa hän kuitenkin muistamaan. Laiva keinuu ja
raittiit tuulet puhaltavat vasten kasvoja. Hän ymmärtää, että vielä
ollaan merellä.

Vieras nainen ojentaa hänelle Pamelan. Marfa ymmärtää, että nainen on
pitänyt lasta sillä aikaa, kun hän itse on ollut tainnoksissa.

Hän ottaa tyttönsä ja vakuuttaa itselleen, että toiset lapset ovat
junan toisella puolella.

Hän nojaa muutamiin tavara-arkkuihin. Hän on niin väsynyt, että jalat
tuskin kannattavat. Lasten tähden täytyy hänen koettaa levätä, ettei
vastaisuudessa vielä laiminlöisi heitä.

Nyt, nyt tullaan vihdoinkin maihin, siihen maahan, jossa ei sotaa käydä
ja jota lapset olivat ikävöineet. — —

       *       *       *       *       *

Hoippuen, tyttö käsivarrellaan, kulkee Marfa edestakaisin rannalla.
Tylsänä, epätoivoisena tuijottaa hän merelle päin. Hänen lapsensa ovat
poissa, ovat vieraassa vihollismaassa ilman äitiä.

Yönsä Marfa viettää taivasalla lähellä rantaa. Mutta toisena päivänä
tullaan häätämään häntä pois. Silloin huitoo hän käsiään ja huutaa. Hän
mainitsee: "Schiff" ja "Kinder".

Itse hän ei käsitä miten, mutta hänelle käy selväksi, että laiva ei
tule enää. Se laiva, joka toi hänet, oli viimeinen ja lapset — jäivät.

Tahdottomana antaa hän kuljettaa itseään junaan. Hän ei tiedä, minne
häntä viedään, eikä välitäkään siitä. Lapsi käsivarrellaan jää hän
seisomaan vaunun oven edustalle.

Hän ei tiedä miten kauan hän onkaan siinä seisonut. Koko ajan on
häntä likistetty, tungettu ja survottu. Lapsi sylissä itkee haikean
lohduttomasti...

Äkkiä tuntuu kova sysäys. Äiti Pamela käsivarrellaan horjahtaa — — —

Muut matkustavaiset hätääntyvät samassa. Nainen lapsineen on suistunut
junan alle.

Koetetaan päästä hätäjarruun käsiksi, mutta ennenkuin juna saadaan
pysäytetyksi ollaan jo matkan päässä.

Vahtituvalta on tapaturma myöskin huomattu. Sieltä kiiruhdetaan apuun.

Kaksi ruumista makaa raiteilla. Lapsessa ei ole mitään huomattavaa
vammaa, ainoastaan pieni mustelma ohimon kohdalla. Äidin pää on
murskautunut, mutta käsivarret puristavat lujasti lasta.



Elena Edwardownan tarina.


Hän on nuori vielä, mutta tukka on aivan harmaa. Karheana ja
kiharaisena ympäröi se kuin hopeinen sädekehä hienohipiäisiä,
rypyttömiä kasvoja. Kasvot ovat nuorekkaat ja harvinaisen kauniit,
mutta niissä näkyy hävityksen jälkiä. Katse on milloin eloton ja
jäykistynyt, milloin hermostuneen levoton. Ainoastaan silloin tällöin,
kun sairaalla on parempia aikoja, käy katsekin selväksi ja tyyneksi,
vieläpä tutkivan harkitsevaksi.

Kaikki säälivät Sergius Michailowitsch Petroffia. Ja hän säälii itsekin
itseään. Hän oli kerran maailman onnellisimpia ihmisiä. Hänellä oli
kolme lasta, poika ja kaksi pientä tyttöä, kauniita, lahjakkaita lapsia
kaikki, ja sitte kaunis, älykäs ja ihastuttava vaimo. Mutta sitte tuli
se kauhea sota — —

Sergius Michailowitschin toivo herää aina kun Elenalle tulee parempi
aika. Kerran, kun sitä kesti kolme viikkoa, oli hän varma Elenan
täydellisestä parantumisesta. Mutta silloinkin petti toivo.

Nyt ei Sergius Michailowitsch enää tahdo toivoa. Hän työntää epäilykset
kilpenä eteensä kohta kun toivo pyrkii lähestymään. Hän on siksi monta
kertaa pettynyt, ettei hän enää tahdo maistaa pettyneen toivon kipuja.
Siksi hän aina epäilee.

Nytkin, kun Elena avaa oven ja äänettömästi, melkein kuin varjo
solahtaa huoneeseen, katsoo Sergius häneen epäilevänä.

— Minulla olisi pyyntö sinulle. — Elena puhuu hiljaa. Hänen katseensa
on selvä, mutta surullinen ja verhottu. Se pysähtyy vain hetkeksi
Sergiukseen, sitte taas tähtäytyäkseen kauaksi jonnekin tuntemattomaan
etäisyyteen.

— Etkö käy istumaan? — Sergius puhuu hyväilevästi kuin sairaalle
lapselle. Samalla siirtää hän mukavan tuolin Elenan taakse.

Elena istuutuu, mutta täperästi, tuolin äärimmäiselle laidalle, kuin
pian päästäkseen siitä lähtemään. Sitte luo hän vakavan, miettivän
katseen mieheensä. Näyttää siltä kuin kokoaisi hän ajatuksensa
saadakseen sanottavansa sanotuksi niin selvään ja lyhyesti kuin
mahdollista.

Hän on kuin kaukaa tullut, kauaksi kulkeva, joka vain hetkeksi
on pysähtynyt saadakseen sanoa toiselle jotain hyvin tärkeää. Ja
tahtoessaan tätä, punnitsee hän mielessään voiko hän sen tehdä, ja
onko tuolla miehellä, joka istuu tuossa hänen edessään nahkaisessa
nojatuolissaan, edellytyksiä ymmärtää häntä.

— Sinä aijoit sanoa jotain? — Sergius tahtoo auttaa häntä tolalle.

— Niin, minulla olisi jotain sinulle annettavaa. — Sinä tiedät,
että minä välistä voin ajatella aivan selvään. Sellaisina aikoina
olen koettanut päästä perille kaikesta: sinusta, itsestäni ja
yhteiselämästämme sellaisena kuin se on ollut.

Sergius luo pikaisen, tutkivan katseen vaimoonsa. Tietääköhän hän
ensinkään mitä puhuu?

Elena ei huomaa katsetta. Hän jatkaa. — Minä olen koettanut asettaa
meidät ja muut, asiat ja tapahtumat aivan oman itseni ulkopuolelle.
Sitte olen koettanut niitä tarkastaa ja arvostella ihan kuin
minulle jotain ventovierasta ja minuun kuulumatonta. — — Tästä olen
kirjoittanut kertomuksen muodossa. Se oli minulle helpompaa siten.

Hän vetää esille pienen, sirosti kokoonkäärityn käsikirjoituksen.
Samassa huomaa hän miehensä katseen ja hän ymmärtää, mitä se tarkoittaa.

— Älä ole huolissasi. Kyllä minä tiedän, mitä sanon. Minä tiedän, etten
enää voi olla mitään sinulle. — Kun olisin voinut, ei minulla vielä
ollut sitä hyvää tahtoa, jota nyt.

— Älä ajattele niin paljon, Elena! Ehkä silloin piankin voit vahvistua
ja tulla terveeksi.

— Ei, ei. — Hän pudistaa päätään, nousee ja rupeaa hätäisesti astumaan
edestakaisin huoneessa kuin torjuakseen luotaan kaikki sellaiset
ajatukset. Hän tietää, ettei hän voi parantua. Hänen aivoissaan on
kipeitä, tuskan sinne uurtamia vakoja. Kun ajatukset tapansa mukaan
luiskahtavat niihin niinkuin rattaanpyörä valmiiksi uurrettuun
uomaansa, silloin rupeaa taas särkemään. Silloin yllättää hänet ensin
suuri tuska, sitte taas suuri tylsyys.

— En minä parane, hän sanoo kuiskaamalla. — Kun minä kirjoitin, tiesin
mitä tein. Ja nyt tiedän, mitä sanon. Mutta se suuri tuska tulee taas,
sama, jota tunsin, kun pidin Aljoschaa sylissäni, pidin, enkä voinut
laskea irti ennenkuin väkipakolla väänsivät hänet käsistäni.

— Älä puhu, älä puhu! — Tuskan hiki nousee Sergiuksen otsalle ja käsi
puristautuu nyrkkiin.

Se onneton, kirottu sota, miten paljon se häneltä riisti!

— Minä en ollut hyvä vaimo, Elena jatkaa. — Heräsin myöhään
velvollisuuksieni tuntoon. Ja kun heräsin, oli se myöhäistä. — Hän
vaikenee taas hetkeksi ja jatkaa sitte: — Ehkä kertomukseni on
sinusta kummallinen, kuka ties armotonkin. Ehkä kysyt, miksi en sinua
säästänyt. _Minun_ kannaltani katsoen on se sovitusuhrini, — ainoa
minkä voin tuoda sinulle — tunnustukseni. — Sergius, minä tahtoisin
olla hyvä sinulle! Sinä olet Aljoschan isä.

Elenan käsi hapuilee hetken ilmassa kuin tapaillen jotain hyväiltävää.
Sitte menee hän ikkunan luo ja pysähtyy siihen. — Ehkä olisin saanut ja
voinut antaa enemmän, jollet olisi tyytynyt niin vähään. — Hän sanoo
sen hyvin hiljaa. — Koetit joskus neuvoa mutta olit kaikesta huolimatta
ihastunut leikkivään lapseesi.

— Olin, olen ja olen ijäti oleva, kunhan koetat tulla terveeksi. —
Sergius tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja peittää ne intohimoisilla
suuteloilla.

Elena ei näytä sitä huomaavan. Hän seuraa omaa ajatusjuoksuaan. — Vain
korkea päämäärä kykenee kannustamaan eteenpäin, — hän sanoo, kumartuu
miehensä puoleen, kuiskaa hiljaisen: "Anna anteeksi" ja poistuu
huoneesta yhtä äänettömästi kuin tulikin.

Sergius istuu yksin paperikäärö kädessään.

Uskaltaneeko hän avata?

Onko hän tässä löytävä sairaan mielen kuvitteluja vai ehkä
todellisuutta, jota hän ei ole valmistunut katsomaan silmästä silmään?

Hän kääntää kansilehden vihkosen toiselle puolelle ja alkaa lukea.

       *       *       *       *       *

Elena Edwardowna pysyi naimisiinkin jouduttuaan sinä mitä oli ollut
tyttönä: yhtä iloisena, yhtä vallattomana, yhtä kauniina ja yhtä seuraa
rakastavana. Hän ei pukunsakaan suhteen jättäytynyt huolimattomaksi
kuten monet, ei edes lasten ollessa pieniä. Hän nousi myöhään, käytti
runsaasti aikaa pukeutumiseensa ja antoi palvelijoiden pitää huolta
sekä kodista että lapsista.

Sergius Michailowitsch oli ollut ylpeä kauniista ja kaikkien suosimasta
morsiamestaan. Nyt ylpeili hän siitä, että Elena kymmenvuotisen
avioliiton jälkeen oli yhtä nuorekas ja viehättävä kuin ennen
morsiamena.

Tästä huolimatta ei Sergius voinut salata itseltään, että hän olisi
ollut tyytyväinen, jos hänen vaimonsa eräissä suhteissa olisi ollut
toisenlainen kuin se nuori kaunotar, johon hän kohta ensi näkemältä oli
silmittömästi rakastunut.

Avioliittonsa ensi aikoina oli Sergius usein ollut aivan suunniltaan
mustasukkaisuudesta. Hän sai mielestään yhtenään aihetta siihen. Missä
ikinä he vain näyttäytyivät — yksityisissä perheissä tai julkisessa
seuraelämässä — näki hän, jos vain miesväkeä oli joukossa, Elenan
ihailevan ja palvovan parven ympäröimänä. Elena singautti heille
sukkeluuksiaan, hymyili viehkeintä hymyänsä ja katsoi veikeästi
kulmainsa alta.

Sergius Michailowitsch riehui ja raivosi. Hän luuli usein melkein
pelästyttäneensä Elenan hengiltä. Mutta tämä nauroikin vain, ei
luvannut edes parannusta, selitti päinvastoin, että kyllä Sergius vielä
siihen tottuu. Jokaisen täytyy saada noudattaa luontoaan. Ja hän,
Elena, on sellainen, ettei hän viihdy yksin eikä aina saman kanssa.

Ei siksi, että hän vähääkään välittäisi muista miehistä kuin omasta
jörökistään, mutta siksi, että vilkas ja kirjava seura-elämä on hänelle
samaa kuin vesi kalalle: elinehto.

Ja Sergius tottui, — vastoin omaa, vahvaa, päinvastaiseen suuntaan
käyvää vakaumustaan. Hän tottui siksi että hän huomasi Elenan sanat
todeksi. Elena ei koskaan antanut entistä erikoisempaa aihetta
mustasukkaisuuteen. Johdonmukaisesti ja peittelemättä osoitti hän
ihastustaan seura-elämään. Yhtä avomielisesti nautti hän hänelle
seurapiireissä taatusta valta-asemasta. Hän vastaanotti ihailijoittensa
suitsutusta kuin hemmoteltu lapsi, joka milloin ihastuu saamistaan
leluista, milloin viskaa ne antajille vasten silmiä.

Sergius Michailowitsch oppi vähitellen ihailemaan tätäkin, — sitte
nimittäin kun hän lopultakin oli tullut vakuutetuksi siitä, että
Elenalla oli varma "noli me tangere-kanta".

Ennen oli Sergius usein vimmastuneena lähtenyt huvitilaisuuksista
kesken kotiin, raivonnut siellä ensin yksin ja sitte Elenalle. Nyt sitä
vastoin saattoi hän pitkät ajat seisoa ovenpielessä ihastellen katsoen
Elenan leikkiä.

Oli tuokin taitoa, ajatteli hän huvitettuna itsekseen. Oikein
sirkusmestaruutta seurustelutaidossa!

Elenalla oli kissan poikasen suloa ja joustavuutta, eikä yksin
liikkeissään. Koko hänen seurustelussaan, hänen ilmeissään, hänen
sanoissaan ja ajatuksissaan oli jotain välitöntä ja odottamatonta, joka
ihastutti ja kietoi. Hän veti kaikkia puoleensa, ei kukaan päässyt
erikoisasemaan. Kaikille oli hänellä ihastuttava hymy ja luokse kutsuva
käytös. Mutta jokainen sai tuntea rajansa.

Tämä oli ihastuttavaa Sergiuksesta. Hän oli tyytyväinen asemaansa
aviomiehenä. Hän oli nainut hemmotellun lapsen, varakkaan kodin
ainoan tyttären, joka oli oppinut saamaan, mitä ikinä halusi. Hän
oli hyvillään siitä, että tuo rikasväriseksi luotu perhonen ei hänen
luonaan ollut kadottanut mitään siipiensä loistosta.

Tästä kaikesta huolimatta hän välistä kaipasi jotain. Hän kaipasi äitiä
lapsilleen.

Hän oli itse suorapiirteinen, mutkaton luonne. Ammatiltaan oli hän
lakimies ja asianajaja. Työ oli hänen elämänsä keskus. Koti ja
seuraelämä olivat olemassa vain virkistys- ja lepohetkiä varten. — Hän
ei yleensä ymmärtänyt, että ihminen saattoi kokonaan antautua muulle
kuin työlleen. Ja että äitinä olo oli naisen elämän ydin ja sisällys,
siitä oli hän vahvasti vakuutettu. Sen tähden hän ei voinut ymmärtää,
ettei Elena tullut äidiksi, vaikka hänellä jo oli kolme lasta.

Silloin tällöin koetti Sergius puhua Elenalle tästä. Mutta hän teki
sen takaperoisesti ja kömpelösti. Jo ennen kuin hän oli sanottavansa
sanonut, tunsi hän epäonnistuneensa. Sentähden hän mielellään kohta
kääntyi selin Elenaan. Pääsihän siten edes näkemästä Elenan viattoman
veitikkamaista naamaa hänen kysyessään, mitä Sergius oikeastaan
tarkoitti. Pitikö Elenan aina istua lastenkamarissa, vaikka siellä oli
hoitajia ja hyssyttäjiä jos kuinka paljon? Tai tahtoiko Sergius ehkä
opettaa Elenaa rakastamaan lapsiaan?

Eiköhän se asia onnistunut paraiten, kun kukin teki sitä omalla
tavallaan? Eivät kai lakipykälät pystyneet luomaan yleismallia
äidinrakkaudelle? — Hän tahtoi olla uskollinen itselleen, rakastaa omia
lapsiaan omalla tavallaan. Siihen kai hänellä oli oikeus?

Hetken kuluttua näki Sergius Elenan tanssivan ja hyppivän lasten
kanssa. Ilosta kirkuen kapusivat he kilvan äidin syliin saadakseen osaa
ahneesti halutuista hyväilyistä.

Sergius meni rauhoittuneena huoneeseensa. Mielipaha oli vaihtunut
mielihyvään. Kuvasta, jota hän vasta oli katsellut, olisi miten vaativa
aviomies hyvänsä voinut ylpeillä.

Päästyään tälle asteelle oli Sergius valmis antautumaan työlleen.
Ja hän teki sen niin kokonaan ja täydellisesti, ettei hän huomannut
muutosta, joka vähitellen tapahtui hänen kodissaan.

Se sai alkunsa sinä purevana pakkaspäivänä, jolloin Elena palasi kotiin
aamupäiväkutsuilta Maria Iwanownan luota.

Etehisessä hän viskasi suopeliviittansa odottavalle palvelijalle ja
kiiruhti sitte omaan huoneeseensa peilin eteen. Täällä hän pysähtyi
luoden tutkistelevan, melkein ankaran katseen kuvaansa.

Hänelle oli tänään tapahtunut jotain outoa, ennen kuulumatonta. Hän oli
ollut kutsuissa, joissa oli jäänyt syrjään ja huomaamattomaksi sillä
välin, kun toinen kiinnitti kaikkien huomion itseensä. Ja tuo toinen
oli vielä päälle päätteeksi mies, mies, joka tuskin suvaitsi nähdä
Elenaa.

Elenan kiiltokärkinen kenkä polkaisi kiivaasti maata. Katse kysyi taas
peilin mieltä.

Puku oli nuhteeton ja hieno, joskaan ei hänen kaikkein kauneimpiaan,
kampaus hyvinkin pukevaa. Niissä ei siis vikaa.

Hän viskasi puuhkan läheiselle tuolille, irroitti päähineensä ja
ojentihe sitte suoraksi lempipaikalleen, sinisenharmaalla silkillä
päällystetylle leposohvalle. Hän tahtoi miettiä.

"Eugen Konstantinowitsch, Eugen Konstantinowitsch", niin he kaikki
kilvan olivat hokeneet. Eikä kenelläkään näyttänyt olevan silmiä eikä
korvia muille kuin tuolle Eugen Konstantinowitschille.

Kauniit silmät hänellä oli, syvät tumman siniset! Ja sellainen korkea
ajattelijan otsa! Kuuli sen hänen puheestaankin, ettei hän ollut mikään
sisällyksetön mies. Mutta juuri siksi harmitti, kun ei tuollainen mies
suvainnut ensinkään huomata häntä, Elenaa, jonka sanoille muilla oli
tapana taputtaa käsiään.

Hyvästijättäessään oli Elena luonut häneen kaikkein kauneimman
katseensa. Mutta sekin oli ollut tuhlattua hyvyyttä. Sen oli hän
huomannut kaikesta. Eugen Konstantinowitschin katse oli vain
sipaisemalla pyyhkäissyt hänen ohitsensa.

Muuten näkyikin Konstantinowitsch enemmän kiinnittävän huomiota siihen,
mistä puhuttiin kuin siihen, mitä hän näki. Sen oli Elena pannut
merkille.

Tähän asti olivat Elenan ajatukset liidelleet asiasta toiseen
yhtä kepeästi kuin kesäperhoset kukasta kukkaan. Tästä puoleen ne
itsepintaisen johdonmukaisesti kohdistuivat yhteen ainoaan ja tarkoin
määrättyyn kohtaan: päivälliskutsuihin, joissa Elena tiesi yhtyvänsä
Eugen Konstantinowitschiin. Siellä Elena tahtoi päästä selville siitä,
eikö Eugen Konstantinowitsch ollut mies niinkuin muutkin, eikö hänellä
ollut silmiä nähdäkseen, korvia kuullakseen.

Elena huolehti kutsuihin aijotun puvun jokaisesta yksityisseikasta kuin
rynnäkköön johtava päällikkö joukkonsa järjestyksestä.

Kampaajatar vakuutti, että tukanlaittotapa, jota hän nyt oli käyttänyt,
oli "taivaallisen" kaunista ja Sergius pysähtyi hymähtäen kynnykselle
nähdessään vaimonsa.

Elena läksi kutsuihin voitonvarmana, joskin jännitettynä. Hän palasi
vaiteliaana ja ajattelevana. Hän oli ensi kertaa eläissään tavannut
miehen, jossa huomasi sisältöä ja syvyyttä enemmän kuin kenessäkään
muussa, miehen, joka ehkä juuri siitä syystä piti häntä liian tyhjänä
ja mitättömänä. Hän oli vaa'alla punnittu ja havaittu liian köykäiseksi.

Elena oli valtaistuimeltaan kukistettu, nöyryytetty nainen. Hän oli
suuttunut. Hän kapinoi ja oikkuili, kärsi itse ja pani muita kärsimään.
Hän koetti uskotella itselleen, että hän sairasti loukattua ylpeyttä,
mutta sisimmässään tunsi hän syiden olevan syvemmällä.

Ärtyisyydestään ja jokapäiväisistä pikkuharmeista huolimatta tunsi
Elena, että hänen elämäänsä oli tullut entistä enemmän sisältöä. Hän
oli päässyt näkemään sellaista, jota ei ennen ollut nähnyt, kokemaan
jotain ennen kokematonta. Hän tiesi rikastuneensa. — Mutta samalla
tunsi hän, että hän nyt oli kulkemassa kohden jotain suurta ja raskasta.

Ja minkä hän aavisti tulevaksi, se tuli.

Eräänä iltana, kun Sergiuksella oli kiireellisiä töitä, laittautui
Elena Anna Paulownan luo iltaa viettämään. Jo etehisessä huomasi hän
Eugen Konstantinowitschin päällysvaatteet ja lähestyessään huonetta,
missä vieraat istuivat, kuuli hän naisen äänen, josta kohta arvasi,
että se oli Konstantinowitschin äidin ääni.

Elena näki nyt ensi kertaa tuon hienon, vanhan naisen, jonka läheisestä
ystävyyssuhteesta poikaan hän viime aikoina oli kuullut paljon
puhuttavan. Illan kuluessa kääntyi puhe äidinrakkauteen. "Se on
itsekkäisyyttä, sulaa itsekkäisyyttä", lennätti Elena tulemaan kuin
uhalla.

Hieno, vanha nainen sohvannurkassa liikahti hieman.

— Se on aivan totta, hän sanoi luoden pitkän, tutkivan, mutta samalla
ystävällisen katseen Elenaan. — Siinä on kovin paljon itsekkäisyyttä.
— Minua vain ihmetyttää, että te jo nuorena olette tullut siihen
kokemukseen. Te olette päässyt pintaa paljoa syvemmälle.

Miten Elenan poskia poltti! Syytöksenä esiin viskattu sana palautettiin
kiitoksella ja tunnustuksella.

Ja Eugen Konstantinowitschin syvä katse siirtyi äidistä Elenaan ja
Elenasta äitiin. Vihdoin hän sanoi matalan sointuvalla äänellään: —
Minulla on aivan vastakkainen kokemus. Sentähden saan ja täytyy minun
panna vastalauseeni.

Elena muisti alppijärven piiloon peittynyttä pintaa nähdessään katseen,
minkä Eugen pitkien silmäripsien alta lähetti hänelle.

— Hyvä ja paha ovat usein peloittavan lähellä toisiaan. — Äiti jatkoi
puhetta. — Ei sitä hyvää, jolla ei vaaransa, ei pahaa, josta ei hyvä
voi oraalle nousta.

— Ja kuitenkin ovat ne vastakkaista alkujuurta, niin lähellä toisiaan
kuin ovatkin. — Äidin ja pojan katseet sulivat sisäistä ymmärtämystä
osoittavina toisiinsa.

Elena teki lähtöä varemmin kuin oli aikonutkaan. Viskautuessaan ajurin
rekeen tunsi hän vapisevansa kuin haavanlehti. Eugen oli saattanut
häntä etehiseen, oli auttanut turkit hänen päälleen ja katsellut niin
sydämellisen lämpimästi kuin ei koskaan ennen. Hän oli tänään ollut
kuin muuttunut mies suhteessaan Elenaan. Äidin läheisyyskö sen vaikutti
vaiko mahdollisesti se, minkä hän etehisessä ilmoitti: että he nyt
tapasivat viime kerran.

Hitaan hitaasti nousi Elena kotinsa portaita. Etehisessä näki hän
raollaan olevasta ovesta miehensä työhuoneeseen. Sähkölamppu pöydällä
loi varjostimen takaa vihertävää valoa huoneeseen. Sergius istuu
kumartuneena kirjoituspöydän ääressä. Kynä rapsahteli hiljaa ja
tasaisesti.

Elena tunsi pistoksen sisimmässään. Ei sinne, ei mistään hinnasta. Hän
ei voinut.

Muutaman minuutin kuluttua raottaa hän lastenkamarin ovea. Tanja
Iwanowna, lastenhoitaja, kuorsailee kuuluvasti nurkassaan.
Ovenpuoleisella seinänvierustalla nukkuvat pikkutytöt.

Elena lähestyy tyttöjään. Mascha nukkuu käsi leuan alla, suu
viehättävässä hymyssä. Näyttää siltä kuin näkisi hän kaunista unta.
Pikku Tamara makaa aivan mykkyrässä, kasvot painettuina vuoteeseen ja
ruumis osaksi koholla, ihan kuin olisi hän ollut polvillaan ja siihen
nukahtanut.

Äiti korjaa asentoja ja peittelee. Yhtäkkiä tuntee hän, että hänen
katsettaan väkipakolla vetää huoneen vastaiselle puolelle.

— Aljoscha, hän sanoo melkein nuhtelevasti. Hän näkee puoli pimeässä
kaksi intohimoisesti ikävöivää silmää. Ne kutsuvat häntä. "Aljoscha",
toistaa hän ja painuu polvilleen vuoteen viereen.

Samassa tuntee hän pojan käsivarret kaulallaan lujassa, kiihkeässä
puristuksessa.

— Si-nä tulit kui-ten-kin.— Lapsi änkytti liikutuksesta.

— Oletko odottanut minua? — Elena saa sen vaivoin sanotuksi.

— Minä odotan sinua aina, aina, kun olet poissa. — Taas pitkä
intohimoinen puristus.

— Rakas pikku poikani!

— Ei kukaan ole niin kaunis, ei kukaan ole niin hyvä kuin sinä äiti!
Äiti, äiti, minä rakastan sinua _niin_.

He painuvat toistensa syliin ja itkevät. Toinen itkee ilosta. Äiti on
tullut hänen luokseen niinkuin ei koskaan ennen. Hän tuntee sen.

Toinen, mitä hän itkee? Itkeekö hän äitiyden rikkautta vaiko toisen,
ennen aavistamattoman tunteen raskautta? Itkeekö ehkä sitä, ettei
lapsen lailla saa antaa valtaa sydämensä ikävöiville vaatimuksille?

Vasta kun Aljoscha pitkien hellien hyväilyjen jälkeen on vaipunut
uneen, jättää äiti hänet, itse alkaakseen unetonta yötä.

— Kyllä te vielä opitte tuntemaan äidin rakkautta suurena elämän
siunauksena. — Niin oli Eugen Konstantinowitsch sanonut. Ja lämmin
katse oli seurannut sanoja. Mutta se katse oli kirkas ja intohimoton.
Se ei pyytänyt. Se siunasi.

— Me lähdemme parin päivän perästä Ranskaan. Kaiketi jäämmekin sinne.
Ilmanala siellä sopii äidilleni.

Miksi ilmotti hän tätä Elenalle etehisessä auttaessaan hänen päälleen?
Olisiko hän aavistanut —? Tai olisikohan hän itse kaikesta huolimatta —?

Ei, ei! Se oli yhdentekevää! Heidän tiensä erosivat nyt joka
tapauksessa ainiaaksi.

— Äidinrakkaus, — antava rakkaus, — elämän suurin siunaus! Siihen oli
Eugen viitannut. Se oli hänen jäähyväislahjansa.

       *       *       *       *       *

Tanja Iwanowna, entinen imettäjä, nykyisin lastenhoitaja, kysyy
seuraavina päivinä itseltään, onko hänellä syytä tulla mustasukkaiseksi
emännälleen. Ennen ei tämä liiaksi ole muistanut lastenkamaria. Nyt
näyttää hän aikovan asettua asumaan sinne.

Tanja rauhottuu kuitenkin pian. Äidin huolenpito näkyy enin kohdistuvan
poikaan. Eikä Tanja ole imettänyt Aljoschaa, tyttöjä ainoastaan. Muutos
kääntyy siis pikemmin voitoksi kuin tappioksi.

Sergius Michailowitschkin alkaa huomata, että hänen kodissaan on
tapahtunut jokin muutos. Elena on harvoin kyläilypuvussa ja kotona on
poika miltei aina hänen luonaan.

Sergius on kuin kuormasta päässyt. Aljoschan miettivät, surulliset
silmät ovat aina häntä vaivanneet. Ne ovat aivan kuin syyttäneet
häntä jostakin. Mutta minkä hän sille on voinut, ettei äiti ennen
ole huomannut noiden silmien pyyntöä. Hän, isä, joka hankkii leipää
perheelleen, koettaa olla hyvä puoliso ja isä. Eihän hän voi sen
enempää.

— Teistä on tullut vankat ystävät, isä huomauttaa kerran hyvämielisenä
ja myhähdellen.

— Aljoscha ei ole oikein terve. Minä vien hänet huomenna lääkäriin.

Elena antaa puheelle odottamattoman käänteen. Sitte nousee hän
hätäisesti ja asettuu soittamaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä suunniteltiin ulkomaanmatkaa talossa. Lääkäri oli
sanonut Aljoschan sydäntä heikoksi. Poika oli vietävä vahvistumaan.
Silloin vahvistuisi sydänkin.

       *       *       *       *       *

He ovat nyt Riesengebirgessä, ovat olleet täällä jo monta kuukautta.
He ovat muuttaneet ylemmä jota enemmän kesä on edistynyt. Nyt asuvat
he korkealla, ihanalla, aurinkoisella rinteellä lähellä Kirche Wangia,
mistä koko laakso metsäisine rinteineen, kylineen ja laidunmaineen
viehättävän kauniina tarjoutuu kulkijan ihailtavaksi.

Parasta kaikesta täällä on kuitenkin tämä puhdas, kepeä tunturi-ilma.
Miten usein onkaan Elena sitä sydämessään siunannut. Se ei vaivaa
heikkoa, väsynyttä sydäntä. Se säästää voimaa ja luo voimaa. Se
palauttaa punan poskille ja saa silmät säteilemään.

Elena on nähnyt sen Aljoschassa. Ja sittekin hän pelkää. Mitä? Sitä
hän ei tiedä itsekään, ellei hän pelkää jotain kovaa, aavistamatonta
kohtalon iskua, joka voisi eroittaa heidät, äidin ja pojan toisistaan
nyt juuri, kun he ovat päässeet aavistamaan, mitä he toisissaan
omistavat ja että heidän on mahdoton elää erotettuina toisistaan.

Äiti ja poika ovat aina yhdessä. Ainoastaan joskus, kun äiti hyvin
pyytää, jättää Aljoscha äidin leikkiäkseen ikätoverinsa Friedrichin
kanssa.

Vaikka pojat ovat yhdenikäiset, on Friedrich Aljoschaa päätä pitempi.
Hän on voimakas, rotevarakenteinen, vaaleatukkainen germaani. Aljoscha
on hintelävartaloinen, kellahtavan kalpea iholtaan ja hänen suuret,
mustat silmänsä katsovat kypsänkysyvinä ihmisiin.

Elena koettaa parhaansa edistääkseen poikien ystävyyttä. Hän pelkää
pikku Aljoschansa kypsää katsetta ja otsaa, jonka takana piilee niin
paljon ajatuksia. Pojan henkinen kypsyys ja voimien heikkous kohdistuu
syytöksenä häneen, äitiin. Ensin jätti hän lapsensa ikävöimään, itse
huvitellessaan. Sitte antoi hän oman suuren surunsa kypsyttää poikaa
samalla kuin itseään, — välillisesti joskaan ei suoranaisesti.

Elena pelkää niitä hehkuvia tunteita, joita hän löytää lapsensa
sielussa. Hän pelkää ennenaikaista kypsymistä, joka ei koskaan tiedä
hyvää. Siitä syystä hän myöskin kannustaa Aljoschaa ihailemaan
Friedrichiä, joka osaa ampua jousipyssyllä, osaa ratsastaa, voimistella
ja uida.

Elena rupeaa itsekin harrastamaan tätä kaikkea. Hän tulee lapseksi
lapsensa tähden. "Lapseksi nyt juuri, kun suuri suru on kypsyttänyt
äidiksi ja ihmiseksi", hän ajattelee surunvoittoisesti itsekseen.

Ainoastaan illoin, kun Aljoscha on nukkunut äidin käsi omassaan, tulee
aika, jolloin Elena saa elää omaa elämäänsä. Silloin hän nousee, uskoo
nukkuvan lapsen hoitajalle, uskolliselle Marialle, ja hiipii itse ulos.

Etelän yöllisellä taivaalla loistavat jo tähtivalot. Päivän levoton
hyörinä on asettunut. Karjankellotkaan eivät enää kilahtele. Laaksossa
levätään, vuorien rinteillä samoin. Ainoastaan tunturikoski ja metsän
puut pitävät vielä puhetta keskenään.

Elena astelee yksinäistä tunturipolkua. Hänen katseensa kohoaa
ylöspäin. Ylöspäin kutsuvat taivaan tuikkivat tulet. Ylöspäin ikävöi
hänen oma mielensä.

Hän ajattelee Eugen Konstantinowitschiä, — ei pyytäen intohimoisen
sielunsa hehkulla, — hän ajattelee häntä elämänsä kauneimpana muistona,
jota hän kiittää syntymisestään korkeampaan ja syvempään elämään.

Uskollinen itselleen on hän aina tahtonut olla. Mutta että ihminen voi
olla uskollinen joko alhaisemmalle tai ylhäissyntyiselle minälleen,
on vasta nyt selvennyt hänelle. Suru sen selvitti. Tai tekikö sen tuo
korkea otsa ja nuo syvät silmät, joita hän ei saanut rakastaa, mutta
joiden kautta hän kuitenkin oppi aavistamaan entistä parempaa elämän
sisältöä.

Elena tuntee sielunsa kohotetuksi yli kaiken pienen, maisen ja matalan.
Hän tuntee sen läheisyyttä, joka on oleellista, on elämän ydin ja
sisältö.

Onko se Jumala?

Hän ei voi määritellä, ei selvittää, mutta hän tuntee, että hän tahtoo
vapautua kaikesta muusta ja elää sille. Hän rukoilee voimaa tullakseen
hyväksi äidiksi ja hyväksi ihmiseksi. Luonnon syvä rauha huokuu
lääkitystä haavoihin. On kuin siunaavat kädet koskettaisivat sairasta
ja värähtävää hänen sisimmässään. Nääntyvä saa uutta voimaa. Kiitos
puhkee huulille.

       *       *       *       *       *

Silloin yhtäkkiä ajaa jäädyttävä pelko hänet takaisin pojan luo Hän on
unohtanut lapsensa, ajatellut itseään. Mitä jos jotain on tapahtunut?

       *       *       *       *       *

Ja isku tuli kerran. Aljoscha sairastui kuumeeseen. Kovaa se ei ollut.
Mutta sittekin.

Vasta kun Aljoscha on ollut neljä päivää ilman kuumetta ja kaksi päivää
pukeissa, pääsee hän kutsumaan Friedrichiä luokseen teetä juomaan.

Elena on paraikaa järjestämässä pojille esille ottamaansa peliä, kun
Marfa syöksee sisään kalman kalpeana ja itkussa.

— Elena Edwardowna, minä pyörryn, minä kuolen.

— Mitä, mitä on tapahtunut?

— Sota, sota on syttynyt! Meidät vangitaan! Meidät ammutaan...!

Sota! Se tuli kuin salama selvältä taivaalta. Olihan jo kauan näyttänyt
uhkaavalta, mutta hän oli unohtanut kaiken Aljoschan sairastaessa.

— Meidän täytyy lähteä heti! — Hän kiiruhtaa hakemaan Aljoschaa.

Poika seisoo pihamaan portilla, Friedrich tien toisella puolella.
Friedrich heiluttaa vimmatusti pientä keppiään.

— Mene, mene, muuten minun täytyy ampua sinut!

Elena repäisee poikansa pois portilta ja kuljettaa sisälle.

— Äiti, min-kä täh-den, änkyttää Aljoscha.

— Sota on syttynyt. Meidän täytyy lähteä asemalle kohta, kun saamme
tavarat kuntoon. Saksalaiset ja venäläiset ovat nyt vihollisia.

— Tekeekö sota ystävätkin vihollisiksi, äiti?

— Tekee, tekee!

Elena on ruvennut vetämään esille tavaroita kaapeista ja laatikoista.
Tunnin kuluttua ovat he jo matkalla asemalle.

Tiellä huutavat muutamat vastaantulijat heille saksalaisia
haukkumasanoja.

— Äiti, mitä he sanovat? Tuon toisen minä tunnen. Hän kantoi minua
kerran olallaan. Onko hän nyt vihainen meille?

— Sota tekee ihmiset pahoiksi ja vihaisiksi.

— Minkätähden sitte käydään sotaa?

— Kun täytyy.

— Kuka pakoittaa?

Aljoscha ei saa vastausta. Tullaan juuri asemalle. Siellä on jo kauhea
tungos, vaikka on toista tuntia junan lähtöön.

On ollut kovin kuuma. Rupeaa satamaan hienostaan. He ovat ohkaisiin
puetut. Sadetakitkin ovat kiireessä tulleet sisäänpantujen vaatteiden
joukkoon.

Elena koettaa suojata poikaa seisomalla sateen puolella. Vihdoin kun
pääsevät junaan, on mahdoton enää saada istuinpaikkaa. Elena seisoo
painaen poikaa niin lähelle itseään kuin mahdollista. Välistä nostaa
hän hänet syliinsä ja käskee nojaamaan äidin olkapäähän. Mutta Aljoscha
panee vastaan. Hän ei tahdo levätä kun ei äitikään.

He saapuvat myöhään illalla Berliiniin. Heille on sanottu, ettei siellä
anneta yösijaa ulkomaalaisille. Eivätkä he muutenkaan uskaltaisi lähteä
etäälle asemalta. Heidän on päästävä lähtemään aikaisella aamujunalla.

Sentähden he viettävät yönsä aseman ravintolassa. Aljoscha nukkuu
nojautuneena äitiin. Elena valvoo.

Siinä istuessaan nukkuvan lapsensa vieressä astuu vähitellen koko hänen
tähän asti eletty elämänsä hänen eteensä. Hän kertaa sitä niinkuin
kuolevat usein tekevät. Ei siksi, että hän nyt uskoo kuolevansa. Muuten
vain tuntui aivan kuin olisi tilille vaadittu.

Hän näkee itsensä kodin hemmoteltuna, iloja intohimoisesti rakastavana
lapsena. Sellaisena siirtyy hän miehensä kotiin ja jatkaa siellä
entistä elintapaansa. Ainoa ero on siinä, että hänellä nyt on yksi
hemmottelija lisäksi, ja että mies nyt isän asemesta saa maksaa hänen
ilonsa ja huvinsa.

Elena ymmärtää nyt, mitä Sergius Michailowitsch on kaivannut, —
joskin tosin vain lasten tähden. Hänen käy kuitenkin sääli miestään.
Miksikähän hän ei välittänyt hänelle hellävaroin annetuista
viittauksista, hän kysyy itseltään. Olikohan siihen syynä se, että
Sergius alotti väärältä puolelta, vaati ulkonaisesti ja toisten tähden
olemaan sitä, mitä hän ei sisäisesti ollut. Taas nousee Eugenin kuva
Elenan silmäin eteen.

Millä voimalla hän, tuo vieras, kykeni aikaansaamaan niin suuren
muutoksen? Tekikö sen rakkauden ihmevoima? Vai oliko siihen syynä
se, että hän itse oli päässyt ylemmä ja sentähden kykeni auttamaan
toistakin ylöspäin? Eihän se virran vesikään laaksosta vuorille
noussut. Ylhäältäpäin yksin valuivat hedelmöittävät virrat.

Oliko Eugen Konstantinowitsch teosofi? Tai "science'tisti"? Tai
kuuluiko hän ehkä johonkin uskonnolliseen lahkoon?

Elena ei tietänyt. Äitiä mainittiin hyvin uskonnolliseksi, joskaan
ei aivan oikeaoppiseksi. Ja sekä äiti että poika tuntuivat samoilta.
Heillä oli yksi sydän ja yksi sielu.

Oli miten oli, Eugenissa oli Elena tavannut toisenlaista kuin
kenessäkään muussa, voimaa, joka painaa alas ja samalla nostaa, tekee
ihmisen pieneksi, mutta kirkastaa päämäärän suureksi ja ihanaksi.

Sitä tietä on Elena tullut äidiksi, on oppinut rakastamaan lapsiaan ja
lasten kautta — lasten isää.

Siinä istuessaan hän ajattelee, että hän tahtoo tulla paremmaksi
ihmiseksi ja paremmaksi vaimoksi.

Aamuyöstä kasvaa liike ja tungos. Myöhästyneitä, täpötäysiä junia
saapuu. Ihmiset asettuvat jonoihin päästäkseen parin tunnin perästä
lähteviin juniin.

Aljoscha on virkistynyt unesta, Elena istumisesta. Heistä tuntuu
siltä kuin nyt jaksaisivat kestää mitä tahansa. Mutta kun pitkän
jonossa seisomisen jälkeen vihdoin ovat päässeet junaan, kun siinä
ovat seisoneet tuntikausia likistettyinä, survottuina, tungoksessa ja
helteessä kuumenneina, vedossa kylmeten, ei heillä enää ole voimia
liiemmästi. Pitkät pysähdykset, yhä uudistuvat tarkastukset, itkevät,
tuskastuneet, vihaiset, kiukkuilevat ihmiset ympärillä, kaikki rasittaa.

Eräällä asemalla koettaa Elena saada voileipiä Aljoschalle. Ohi kulkeva
myyjä kääntyy vihaisesti selin häneen: "Nur für Soldaten", kuulee
Elena. Hän nielee itkua ja painaa poikaa lähemmä itseään.

Lautalla eivät olot parane, päinvastoin. Tuulee ankarasti. Toisiinsa
sullotut ihmiset ovat merisairaita, antavat ylen. Elenalla on ensi
luokan lippu, mutta ainoa mahdollisesti siedettävä paikka, minkä hän on
saanut, on erään toisen luokan vaunun syrjäkäytävällä. Alaslasketulla
laitaistuimella seisoo Aljoscha nojautuneena äitiin, Elena itse seisoo
vieressä käytävällä.

— Sinulla on paha olla, Aljoscha sanoo säälivästi.

— Kaikilla on paha olla, kun on sota. Poika on hetken ääneti, sitte
kysyy hän hiljaa:

— Äiti, minkätähden täytyy ihmisillä olla paha olla?

Elena miettii hetken, sitte koettaa hän selittää, että se kai johtuu
siitä, kun ihmiset eivät ole hyviä. Vaikeat ajat voivat ehkä opettaa
heitä paremmiksi, kun he näkevät miten paljon kärsimystä paha tuottaa.

Aljoscha ei vastaa tähän mitään, sentähden jatkaa Elena selittelyä.

— Kerran kun sinä olit pieni, napautti isä sinua sormille. Sinä itkit
kovin. Sinua ei koskaan oltu rangaistu. Mutta sen kerran jälkeen
muistit olla koskematta isän kirjotuskaluihin.

— Tulevatko ihmiset hyviksi tämän sodan jälkeen?

— En tiedä. Äiti ainakin tahtoisi tulla hyväksi, oikein hyväksi isälle,
sinulle — kaikille!

— Minäkin tahtoisin! — Pojan pää painuu äidin olalle. Kuuluu kuin
hillitty nyyhkytys ja sitte vähän ajan perästä:

— Minusta on kuitenkin hyvin ikävä, että tuli sota ja että sinun täytyy
seisoa.

Sitte he eivät puhu enää mitään. Kumpikin heistä taistelee meritautia
vastaan. He käyvät kumpikin yhä kalpeammiksi. Aljoscha nojaa raskaasti
äitiin. Kerran tuntee äiti, miten poika omituisesti vavahtaa. Kovin
hiljaa hän hengittääkin. Sitä ei ensinkään voi kuulla. Mutta junahan
jyskyttää niin kovin.

       *       *       *       *       *

Ruotsin rannikolle astuessaan pitää Elena ruumista sylissään. Aljoschan
sydän on lakannut sykkimästä. Mutta äiti ei tahdo uskoa sitä. Hän
pitelee yhä poikaansa sylissään, puristaa rintaansa vasten, eikä
hellitä ennenkuin pieni ruumis väkipakolla riistetään häneltä.

       *       *       *       *       *

Paperi painuu Sergiuksen kädestä pöydälle. Monta puolustus- ja
syytöskirjelmää on hän sekä lukenut että itse laatinut, — tällaista ei
koskaan.

Mitä tässä oikeastaan oli? Ja keneen se kohdistui? Oliko tässä
puolustusta vaiko syytöstä? Molempia tai ei kumpaakaan? — Oliko ehkä
vain kappale elämää nähtynä ja kerrottuna tinkimättömän totuuden
mukaisesti?

Hän ei tiedä. Ainoa, mikä hänellä on selvillä, on, että hän on
omistanut paljon ja kadottanut paljon. Ja että hän olisi voinut omistaa
vieläkin enemmän, jos — — —



Leipää.


Hänen nimensä oli Pjotr. Nyt sanotaan häntä Petteriksi.

Petter asuu pienessä ullakkohuoneessa vihanneskauppias Schmidtmeyerin
luona.

Huone on oikeastaan aiottu ruokasäiliöksi. Se on pituudeltaan vähän
päälle kaksi metriä ja leveydeltään metri ja kuusikymmentä. Siinä on
lavitsan tapainen vuode, sen päällä olkia ja niitä peittämässä karkea
vaate. Vieressä on Petterin kokoon kyhäämä tuoli, jota käytetään sekä
tuolina että pöytänä. Seinään on lyöty muutamia nauloja vaatteita
varten. Muuta ei huoneessa ole.

Mutta Petter on tyytyväinen. Tällaista komeroa ei kukaan tahdo
vuokrata, eikä perhekään tarvitse sitä säiliönä. Sentähden saa Petter
huoneensa kuin kaupantekijäisiksi, ilman että hänen pieni rahapalkkansa
siitä pienenee. Ja se on hänelle pääasia.

Huone on lisäksi hyvä siitä, että se pysyy lämpimänä lämmittämättä. Se
sijaitsee navetan yläpuolella ja lattiassa on aukko, joka tavallisesti
on tukossa, mutta joka pakkaspäivinä voidaan avata.

Petter saa siten lämmönkin ilmaiseksi.

Elatukseenkaan ei kulu paljon. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan
asti työntää Petter kauppias Schmidtmeyerin raskaita vihannesrattaita
talosta taloon läheisessä esikaupungissa. Hänen päivärahansa riippuu
siitä, mitä hän saa myydyksi. Sentähden hän koettaa parastaan.

Petter onkin aina hyvissä väleissä ostajien kanssa ja saa tavallisesti
tavarat hyvin kaupaksi. Tästä hyvillään viskaa isäntä hänelle
mielellään tähteeksi jäänyttä hylkytavaraa syötäväksi. Näin ei
elatuskaan maksa hänelle paljon. Ja siksi kasvavat hänen säästönsä.

Petterillä on pieni nahkapussi, jota hän aina kantaa rinnallaan karhean
paitansa alla. Siinä säilyttää hän rahansa. Kun hän saa kootuksi
kymmenen markkaa, vaihtaa hän pikkurahat seteliin. Ja kun säästöt
kasvavat, vaihtaa hän pienemmän setelin suurempaan. Siten ei rahapussi
paidan alla koskaan kasva huomattavan suureksi. Vaihdos toimitetaan
aina, kun Petter ajaa isäntänsä asioita, joten ei kukaan huomaa hänellä
itsellään olevan rahaa.

Petter säästää säästämistään. Säästöjen lisääntymiseen keskittyy hänen
elämänsä koko harrastus. Mutta ei hän sittekään elä säästääkseen. Hän
säästää elääkseen. Hän tahtoo kerrankin päästä käsiksi leipään niin
lujasti, ettei sitä kukaan enää saa häneltä riistetyksi. Ja hän tuntee
keinonkin, jonka avulla hän voi päästä toiveittensa perille.

Kaupungin laidassa, etäällä vilkasliikkeisistä, tiheään ahdetuista
kaduista sijaitsee kaksikerroksinen, puutarhan ympäröimä talo. Sen
akkunat ovat kesäisin auki ja tuuli löyhyttelee usein valkeita
akkunaverhoja. Puutarhassa on korkeita puita ja kauniita nurmikkoja.
Istuinpaikkoja siellä myöskin on, monenlaisia ja hauskoja. Talon
asukkaina on vanhoja ukkoja, josta toiset loikoilevat aurinkoisella
nurmikolla, toiset istuskelevat puitten siimeksessä. Muutamia
kuljetetaan pyörätuoleissa.

Petter on niin usein katsellut tätä kaikkea, että hän osaa sen kuin
ulkoa. Kun hän vain ummistaa silmänsä, näkee hän sen edessään: iloisen
valkean talon päivänpaisteisella mäentörmällä, puutarha ympärillä ja
puutarhassa ukkoja, myhähteleviä, osaansa tyytyväisiä ukkoja...

Petter on monesti puhutellut ukkoja. Hän tietää, että he todella
ovat tyytyväisiä ja että heillä on hyvä olla. He asuvat kaksittain
iloisissa, hauskoissa huoneissa. He käyvät valmiiksi katetun pöydän
ääreen ja syövät ateriansa ilman huomisen huolta, tietoisina siitä,
että he saavat olla täällä ja nauttia tätä hyvyyttä niin kauan kuin
elävät.

Petter on hankkinut itselleen tietoja siitäkin, kuka ja miten voi
päästä tämän kodin jäseneksi.

Laitos on lahjoitettu koti, johon 70 vuotta täyttäneet, paikkakunnalla
syntyneet ja kodittomat vanhukset erinäisillä ehdoilla pääsevät
kokonaan ilmaiseksi. Mutta muutkin kuin paikkakuntalaiset voivat
tulla osallisiksi tästä, kunhan he ensin maksavat kolme sataa markkaa
sisäänpääsyrahana, joka oikeuttaa heidät elämän loppuun asti nauttimaan
kodin eduista.

Tätä varten Petter säästää.

Kun hän pimeässä komerossaan laskeutuu kovalle vuoteelleen siinä
oikoakseen väsymyksen ja vanhuuden kangistamia jäseniään, ajattelee
hän sitä aikaa, jolloin hän laskeutuu levolle lämpimässä ja hauskassa
huoneessa, pehmoiselle tilalle. Kun hän likaiselta käärepaperilta syö
kovaa leipäänsä ja vihannesjätteitä, joita Schmidtmeyer on hänelle
pistänyt, kuvittelee hän mielessään, että hän pian istuu pitkässä
pöydässä, jolla keittokupit höyryävät ja lämmin, rasvainen ruoka valuu
kuin hyvää tekevä voide vanhaan ruumiiseen.

Ja kun hän kerran istuu siinä, silloin hän ei ainoastaan ole saanut
sitä, mitä ei koskaan ennen annettu: huolettomia päiviä, — silloin hän
myöskin saa maistaa kauan himoitsemaansa kostoa.

Leipä on pitkin hänen elämäänsä kiusannut ja pettänyt häntä. Sentähden
tahtoo hän kerrankin päästä riippumattomaksi siitä. Tämä on kosto, jota
hän on himoinnut. Ja tämäntähden laskee hän usein säästöjään.

Kun hän istuu komerossaan ja vaivalla kootut rahan yksitellen ja
hitaasti putoilevat hänen sormiensa lomitse nahkaiseen rahapussiin,
palaa hänen mieleensä se kylmä, ummehtunut huone kellarikerroksessa,
josta hänen elämänsä ensi muistot ovat kotoisin. Äiti oli pesijätär.
Hän oli poissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti. Välistä jäi
poika naapurien huostaan, välistä otti äiti hänet mukaansa suureen
pesutupaan. Mutta sattui niinkin, että äiti meni pois ja sitoi pojan
kiinni sängynjalkaan. Viereen asetti hän muutamia puupalikoita leluksi,
vesikupin ja palasen leipää.

Leipää oli vähän ja äiti viipyi kauan poissa. Poika itki, repi ja
rimpuili päästäkseen irti. Ei päässyt. Kun äiti vihdoinkin tuli,
oli hänellä leipää muassaan, hyvää, pehmeätä leipää, jossa oli
voita päällä. Hän kurotti sitä jo ovelta itkevälle lapselle. Se oli
sovitusuhri.

Poikaan juurtui se ajatus, että äiti koko päivän oli ollut tuota leipää
hakemassa. Leivän tähden oli siis pojasta tehty vanki. Leipä oli ollut
syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä. Sentähden vihasi hän sitä yhtä
kiihkeästi kuin hän sitä himoitsi.

Himo ja viha kiihtyivät kumpikin sen tapahtuman jälkeen, joka muodostui
ratkaisevaksi hänen elämässään. Hän muisti sen aina yhtä selvästi kuin
edellisen päivän. Usein, kun hän istui komerossaan laskien rahojaan,
tuntui hänestä siltä kuin kaikki vasta olisi ollut tapahtumassa.

On pureva pakkaspäivä. Hän seisoo kadulla erään leipomon edustalla. Hän
on pieni. Hänen on sekä vilu että nälkä. Äiti tulee pian kotiin, sen
hän tietää, ja äiti tuo ruokaa.

Mutta odottaessaan ravitsee hän katseitaan leipomon tarjoilupöydälle
pinotuilla herkuilla. Eräällä lasilautasella on sokeririnkeleitä,
toisella piparikakkuja, kolmannella pyörylöitä, joissa on marjahilloa
päällä.

Hän on niin kauan syönyt näitä nälkäisin katsein, että jo luulisi itse
teossa olevansa niitä syömässä, elleivät nälkä ja vilu muistuttaisi
hänelle asian todellista laitaa.

Pieni tyttö ja poika kääntyvät samassa kadulta puotiin. He ostavat
itselleen kauniita, sokerilla päällystettyjä kakkuja ja syövät niitä.
Nälkä kurnii Petterin suolissa, vilu puistattaa.

Petterin käsi sukeltaa nutun taskuun. Siinä on 5-kopekan raha. Hän
hypistelee sitä. Se on äidin. Mutta jos — jos uskaltaisi...?

Samassa tulee neljä poikaa nauraen ja puhellen leipomon ovelle. Nyt,
nyt, heidän sakissaan!

Petter pujahtaa sisään. Pojat ostavat leivoksia. Petterkin työntää
rahansa pöydälle ja saa saatavansa. Mutta se sulaa hänen suussaan
kuin lumi lämpöiseen veteen. Vasta on se saatu, kun siitä ei enää ole
jälkeäkään.

Toiset pojat ostavat enemmän. Enemmän vaatii Petterin vatsakin.

Tarjoilupöydällä, aivan lähellä laitaa on kaunis rusinakakku. Se ei ole
aivan pieni. Siitä lähtisi ehkä nälkäkin.

Petter pyyhkäisee sen taskuunsa ja koettaa livahtaa puodista. Mutta
myyjä on huomannut hänet ja käy kiinni käsivarteen. —

Vai sellainen! Tulet varastamaan! — Kakku kaivetaan esille taskusta ja
itku kurkussa, evästettynä ankarilla sanoilla, passitetaan Petter ulos
kadulle, missä hän vilusta värähdellen pysähtyy odottamaan äitiä.

Tämä tapahtuma ei vain haikeana muistona ole painunut Petterin
mieleen, vaan siksi, että sen seuraukset tuntuivat kauaksi koko hänen
tulevaisuuteensa. Puodissa olleet pojat näkivät hänet kerran hänen
leikkiessään oman kadun varrella asuvien poikien kanssa. "Pullavaras,
pullavaras, onko sulla nälkä?" niin hänelle siitä pitäin huudettiin
kohta kun hän vain näyttäytyi kadulla. Sormet nousivat häntä
osoittelemaan ja koko poikaparvi rähähti nauruun.

Senjälkeen kävi Petter ihmisaraksi ja rupesi vihaamaan leipää entistä
enemmän. Sitä oli olemassa muille, ei hänelle. Häntä se vain kiusasi ja
kompastuta. Siksi vihasi hän sitä.

Kaikkein tuhoisimmin se kuitenkin vaikutti hänen elämäänsä, kun hän
kolmentoista vanhana oli päässyt juoksupojaksi eräälle kauppiaalle.

Alussa kävi kaikki hyvin. Mutta sitte katosi kaksikymmentä ruplaa
kauppiaan laatikosta. Myymälässä oli nuori puotilainen, joka
kertoi olleensa puodissa silloin, kun Petter pikku poikana varasti
pullan leipomosta. Tämä asia vedettiin nyt esiin. Petter vakuutti
syyttömyyttään rahan suhteen, mutta häntä ei uskottu. Varhain varkaaksi
oppinut oli tietysti taitava ammatissaan. Ja taitava oli rahavaras
ollut. Sentähden ajettiin Petter pois paikastaan.

Vaikeata oli tämän jälkeen saada paikkaa, ja vielä vaikeampaa siinä
pysyä. Maine kiersi aina, joko Petterin edellä tai hänen jälessään,
tehden kerta toisensa perään hänen aikeensa ja toiveensa tyhjiksi.

Leipä teki hänet pakolaiseksi hänen omassa maassaan. Siksi täytyi hänen
lähteä etsimään sitä sieltä, minne ei hänen maineensa kiertänyt hänen
jälessään.

Mutta vieraallakin maalla oli onni hänelle vastainen. Kerran hän
kuitenkin sai kootuksi itselleen pari sataa markkaa. Niillä aikoi
hän elää ja etsiä itselleen jotain edullista työtä. Hänen oli näihin
asti täytynyt tyytyä siihen mitä vain sai. Nälkä, vilu ja ahtaat olot
olivat uskollisesti seuranneet häntä lapsuusijästä kellarikerroksessa
miehuusijän puoliväliin. Hänen oli ollut pakko tyytyä raskaaseen ja
huonopalkkaiseen työhön. Mutta nyt, kun hän kaikesta huolimatta oli
saanut säästöjä kootuksi, tahtoi hän päästä puutteesta. Hän tahtoi
syödä kylläkseen, nukkua hyvällä vuoteella ja etsiä itselleen niin
hyvin palkattua työtä, että hän saisi vanhuutensa turvatuksi.

Nämät rohkeat aikeet mielessään jätti hän kaupungin, jossa oli saanut
tilapäistä työtä ja päätti itä-Saksasta lähteä länteenpäin parempien
päivien hakuun.

Tällä matkalla varastettiin häneltä eräässä yöpaikassa kaikki hänen
rahansa.

Leipä oli taaskin pitänyt häntä narrinaan, oli juoksuttanut jälessään,
houkutellut ja lupaillut. Petter oli uskonut, oli tavoitellen
juossut perässä, mutta huomannut yrityksensä yhtä mahdottomiksi kuin
taivaanrantaa tavoittelevan lapsen. Sentähden himoitsi hän kostoa. Ja
hän tiesi, että kun hän kerran istuu noiden tyytyväisten vanhusten
joukossa, valkeassa talossa, päiväpaisteisella kummulla, silloin ei
leipä häntä enää pakene. Silloin on hän saavuttanut voiton elämänsä
suuressa, taistelussa ja nauttii voiton suloista rauhaa.

Tätä kaikkea ajattelee Petter työntäessään Schmidtmeyerin raskaita
rattaita talosta taloon. Hän kulkee ohi ukkokodin, pysähtyy portille
ja tarjoilee tavaroitaan. Emännöitsijä valkoisessa talouspuvussa tulee
tekemään kauppaa. Ukot istuvat päiväpaisteessa ja myhähtelevät. He
nyykäyttävät päätään Petterille ja hänestä tuntuu aivan siltä kuin he
kysyisivät: "etkö sinä jo pian tule?"

"Pian, pian", vakuuttaa Petter itsekseen ja työntää rattaitaan
eteenpäin. Kaksikymmentä markkaa on hänellä saamista isännältä. Kun se
on saatu, on määrä täysi. Muutamia markkoja puuttuu tosin, mutta ne hän
saa ansaituksi sill'aikaa kun hänen pyyntökirjansa on johtokunnalla. Se
kestää aina. Sen hän tietää. Hän on ottanut selkoa kaikesta. — Paras
on laittaa paperit kuntoon niin pian kuin suinkin. Ehkä hän sitte
jo viettää jouluaan suuressa, valoisassa huoneessa, jossa kauniisti
katetulta pöydältä syö höyryävää joulupuuroa.

Petterin sisintä hivelee. Tuntuu siltä kuin valkea joulupuuro jo
kiertäisi sisälmyksissä täyttävänä ja hyväätekevänä.

Kun nyt vain löytyisi henkilö, joka ottaisi ajaakseen hänen asiaansa!
Tietysti riippuu onnistuminen siitäkin kuinka sitä ajetaan. Eikä ole
sanottu, että Schmidtmeyer valvoisi Petterin parasta niin innokkaasti
kuin suotavaa olisi.

Mutta jos se ystävällinen vanha neiti, joka asuu lähellä ukkokotia,
tahtoisi auttaa Petteriä? Hän on välistä tarjonnut Petterille kahvia.
Hän näkyy olevan hyvä ja hyväntahtoinen. Jos hän...?

Petter pysäyttää rattaansa neidin portille. Jos onni nyt oikein
potkaisisi, voisi hän heti kysäistä. Olisipahan sitte sekin asia
selvillä. Petterin kasvot kirkastuvat samassa. Hän näkee neidin
puutarhan lehtimajassa paraillaan juomassa iltapäiväkahviaan. Ja eikös
hän nyt viittaakin luokseen!

Petter on hämillään hyvästä mielestä ja jännityksestä. Käsi tutisee
tarttuessaan kahvikuppiin ja polvet tahtovat notkahdella. Neiti huomaa
sen ja kysäsee eikö Petter jo ole liiaksi vanha ja väsynyt työntääkseen
raskaita vihannesrattaita.

Siitä on mainio päästä alkuun. Oikeassahan neiti on. Ja hänellä,
Petterillä, onkin nyt rohkeat tuumat. Mutta kun ei hänessä ole miestä
itse pitämään huolta kaikesta, pyytäisi hän apua.

Neidin silmät paistavat yhtä ystävällisen lämpimästi kuin paraillaan
keskikesän aurinko. Hän kertoo kuuluvansa kodin johtokuntaan. Tietysti
hän mielellään toimittaa paikkaa vanhalle vihannesten-kuljettajalle.

Petterin viimeinenkin huoli on nyt poistettu. Rattaat eivät koskaan
ole olleet hänestä niin kepeät kuin tänä iltana, ja yöllä hän jo
viettää joulua ukkokodissa. Huone on suuri ja valaistu kuin kirkko
jouluaamuna. Valkea joulupuuro lähettää lämmintä höyryään kattoa kohden
ja pöydälle on pinottu joululeipiä korkeihin kasoihin. Leipä, leipä on
vihdoinkin joutunut hänen omakseen. Onni on viime taipaleella kääntynyt
myötäiseksi hänelle, ja nyt on voitto hänen.

Petter herää juhlatuulella. Hän kolistelee alas navetan ullakolta,
hakee käsirattaat talon nurkalta ja työntää ne puutarhan portille,
jossa tavarat tavallisesti kuormitaan rattaille.

Puutarhassa ei näy ketään. Se on Petteristä outoa. Mutta ehkäpä isäntä
on tavattavissa huoneessaan. Siellä sopii nyt pyytää niitä saatavina
olevia kahtakymmentä markkaakin.

Petterille tulee kiire. Hänestä tuntuu siltä kuin joka askel veisi
häntä yhä lähemmä kaikkea sitä, mitä hän vasta näki unissaan.

Paitahihasillaan tulee Schmidtmeyer itse vastaan talonsa kynnyksellä.

— Petter, tänään sinä et lähdekään tavanmukaiselle kiertomatkallesi.
Pitempi tulee nyt tehtäväksi.

Petter tuijottaa sanattomana isäntäänsä. Mitä tämä merkitsee?
Sanotaanko hänet irti monivuotisen, vähäpalkkaisen raatamisen jälkeen?
Viskataanko hän nurkkaan kuin vanha kulunut vaateriekale, jota ei enää
tarvita?

Ensi hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi hän saanut iskun vasten silmiä,
iskun sellaisen, että päätä huimaa. Sitte herää hänessä voitonriemuinen
ja ylpeä ajatus. Tämä ei enää merkitse mitään. Rahat on koottuna.
Johtokunnan jäsen ajaa hänen asiaansa. Uupuvat markat saa hän vaikka
kiven kolosta. Ei mikään saa häntä enää säikkymään. Voitto on hänen.

— Petter, isäntä puhelee, — sinulla on vielä vähän saamista. Tuossa on!
— Hän viskaa setelit pöytään. — Ota ja ala lähteä. Sota on ovella.

Petter tuijottaa yhä isäntään. Hän ei ymmärrä hituistakaan kaikesta
tästä. Jos toiset käyvät sotaa, niin käykööt! Mitä se häneen kuuluu?
Hän menee ukkokotiin ja siellä on rauhallista.

Vai voisikohan sota ulottua sinnekin asti?

Ensikertaa vavahuttaa omituinen pelontunne Petterin mieltä.

Mitä jos koko se kaunis tulevaisuuskoti, jota hän pala palalta on
rakentanut itselleen, luhistuisi vielä viime hetkessä?

— Mitä sinä siinä mulkoilet? Ota rahasi tai otan minä ne. Ja pois
maasta...!

— Minne? saa Petter vihdoin kysäistyksi.

— Kotiisi, Venäjälle, etkö ymmärrä! Eikö Saksa tarpeeksi kauan ole
sinua elättänyt?

Pala palalta selvenee totuus Petterille, selvenee kovana, murtavana
todellisuutena. Hän ei enää osaa ajatella eikä tahtoa mitään. Hän
ei ole tietoinen muusta kuin siitä, että hän on joutunut tappiolle
taistelussaan juuri silloin, kun voitto hymyilevän kauniina kangasti
hänen silmäinsä edessä. Hän on lyöty niin kokonaan ja perinpohjin,
ettei hän enää koskaan siitä nouse eikä yritäkään nousta.

Puutuneena, tylsänä antaa Petter ihmisvirran kuljettaa itseään
eteenpäin. Kokoonlyyhistyneenä istuu hän junavaununnurkassa toisten
sinne tunkemana. Hän hoippuu kuin humaltunut lautalle, jonne muut
menevät. Väkitungoksessa ei häntä kukaan huomaa. Hän tuntee omituista
pahoinvointia, sellaista, joka muistuttaa hänelle tuttua tunnetta:
nälkää. Silloin hän aina ummistaa silmänsä ja koettaa nukkua.

Näin on hän matkustanut läpi koko Ruotsin Malmöstä Luulajaan asti.
Ollaan jo Suomen puolella, kun Petterin vierustoverit rupeavat
arvelemaan, että vanhus ei varmaankaan ole syönyt mitään pitkiin
aikoihin.

— Tulkaa ulos, sanovat he hänelle eräällä asemalla. — Täällä annetaan
ruokaa ilmaiseksi.

Petter seuraa heitä ajattelematta, näkemättä ja kuulematta. Mutta
tultuaan ulos vaunusta on kuin hänen silmänsä yht'äkkiä revähtäisivät
auki. Hän näkee leipää, leipää minne hän katsookin. Voileipä on
voileivän vieressä pitkässä, loppumattomassa jonossa.

— Tässä on, syökää! Niitä annetaan ilmaiseksi. — Mies ojentaa
Petterille voileivän ja Petter tarttuu siihen, haukkaa, nielasee, ottaa
sitte toisen, kolmannen, ja kohta neljännen...

Ihmiset katsovat ihmeissään häneen. Toiset nauravat, toisille tulee
vedet silmiin. — Tuo ei ole nähnyt ruokaa pitkiin aikoihin, sanoo eräs
ohikulkeva.

Petter ei näe eikä kuule mitään. Hän vain syö. Pää tutisee, kädet
vapisevat ja pitkä aaltoileva parta nytkähtelee.

Hän syö, syö kuin vihollistansa.

       *       *       *       *       *

Pari tuntia myöhemmin kannetaan vanhus paareilla pois junasta.

— Taisi nälkiintyneenä syödä liian paljon, sanoo eräs matkustaja. — Nyt
vievät sairaalaan.

— Ohhoh, vanhaa miestä, jatkaa siihen toinen. Jaksaneeko enää toipua?

Petter makaa liikahtamatta paareilla. Hän ei enää jaksa ajatella
mitään. Leipä on vielä kerran ja viimeisen nujertanut hänet
voimattomaksi siinä kovassa taistelussa, jota hän pitkin elämäänsä on
käynyt.



Appi-isä.


Prefekti Hilmer työnsi kiinni salalaatikon, jossa säilytti tärkeimpiä,
virka-asioita koskevia papereitaan, lukitsi sen ja pisti avaimen
taskuunsa. Sitte siirsi hän paikoilleen laudakon, joka kokonaan
kätki virkahuoneen seinään sovitetun laatikon. Sen tehtyään haki hän
hattunsa ja keppinsä naulasta huoneen nurkassa ja loi vielä viimeksi
tutkivan silmäyksen pitkin huonetta ikäänkuin muistutellakseen oliko
mahdollisesti unohtanut jotain.

Tultuaan tyydyttävään vakuutukseen siitä, että kaikki oli kunnossa,
painoi hän sähkökellon nappulaa. Miltei samassa hetkessä, jolloin käsi
kosketti kelloa, avautui ovi, ja salapoliisi Seller, prefektin lähin
käskyläinen ja uskottu mies, astui huoneeseen.

— Seller, te tiedätte, että olen ottanut viikon loman itselleni.
Tahtoisin rauhassa olla perheeni keskuudessa.

Seller kumarsi.

— Toivon, ettei mikään tule Teitä häiritsemään, herra prefekti.
Ja uskallanko lisätä: toivon voivani kertoa hyviä uutisia Teidän
palatessanne.

— Luulette, että teillä silloin on huijarimme satimessa. Kunpa vain
jäljet eivät pettäisi nyt kuten tähän asti! Toden totta en haluaisi
lomaa ennenkuin tämä asia on selvillä, elleivät perheolot nyt juuri
vaatisi kotonaoloani. Tyttäreni täyttää muutaman päivän perästä
kahdeksantoista vuotta. Aijomme viettää sitä päivää tavallista
suurempana juhlana. Ja muutkin asianhaarat vaativat minua muistamaan,
että olen perheenisä enkä vain virkamies.

— Te voitte täydellisesti luottaa minuun, herra prefekti.

— Sen tiedän. Muuten en voisikaan nyt juuri riistäytyä irti. — Jos
sattuisi jotain erikoista, saan tietysti tietoa siitä. Kotini ovet
avautuvat minä hetkenä ja minä aikana hyvänsä teille. Sen tiedätte.

Kumartaen vastasi Seller esimiehensä hymyilyyn, avasi virastohuoneen
oven ja vastasi jäähyväisiin toistamalla tavanmukaisen: "näkemiin".
Sitte kääntyi kukin taholleen. Seller palasi työhönsä, prefekti
laskeutui virastonsa portaita alas kadulle.

Häntä ei tänään, kuten tavallisesti, haluttanut ajaa kotiin. Hän tahtoi
rauhassa saada selvitellä ajatuksiaan eikä hänestä mikään ollut niin
hyvä apukeino siihen kuin kävely yksinäisyydessä, vapaana kaikesta
hätyyttävästä kiireestä.

Ensimäisessä kadunkulmauksessa hän siitä syystä käänsi selkänsä
kaupungin keskustalle ja astui hetken kuluttua eteenpäin siimekästä,
huvilakaupunkiin johtavaa bulevardia pitkin.

Hän astui hitaasti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli viime aikoina
tullut kokemaan jotain näihin asti hänelle vallan tuntematonta. Ne
kaksi eri maailmaa, joissa hän vuoroin eli ja jotka rikastuttivat
hänen elämäänsä erilaisuudellaan, pitäen sekä häntä että toisiaan
tasapainossa, olivat nyt ensikertaa joutuneet toinen toisensa tielle.
Virasto ja koti eivät ennen olleet tehneet haittaa toisilleen.
Päinvastoin. Suuren erilaisuutensa kautta olivat ne lisänneet sekä omaa
että toinen toisensa arvoa. Tyhjyys olisi ollut tuntuva, ellei niitä
kumpaakin olisi ollut olemassa juuri sellaisina kuin olivat.

Prefekti Hilmer pyyhkäisi miettivänä partaansa. Hänen täytyi myöntää,
että hän yleensä oli maailman onnellisimpia ihmisiä. Joka aamu, kun hän
— tapansa mukaan ensin otettuaan virkistävän kylvyn — astui kotinsa
suureen, valoisaan ruokasaliin, valtasi hyväntuntemus hänet jo ensi
näkemällä. Häikäisevän valkea, aina puhdas liina peitti pöydän.

Hunaja ja marjahillo kristallikuvuissaan, höyryävä kahvi ja paistavat,
tavallisesti itse talon emännän leipomat vehnäpyörylät lisäsivät sekä
hyväntuntemusta että ruokahalua. — Kun Anselma sitte vielä kiepsahti
isän polvelle ja äiti asettui viereen, äiti, joka nauroi ja laverteli
kuin iloinen lapsi ja jolla vielä oli jälellä nuoruutensa ihastuttavat
hymykuopat, oliko ihme, jos prefekti Hilmer tunsi olevansa onnellinen
perheenisä?

Mutta hän nautti yhtä paljon, kun hän pari tuntia myöhemmin saapui
virastoonsa keskikaupungilla.

Hän oli toistakymmentä vuotta ollut suurkaupungin poliisiviraston
rikosasiain johtomiehenä ja koko tänä aikana oli työ ollut hänelle ei
ainoastaan toimeentulon vaan myöskin nautinnon lähteenä. Hän rakasti
niitä kirjavia ihmiskohtaloita ja niitä sotkeuksista selvitettäviä
vyyhtejä, joita työ hänen eteensä asetti. Kun hän aamuisin avatessaan
virastonsa oven näki pöydälle kerääntyneen kasan tärkeitä papereita
ja vastaanotti ilmoituksia monista odottavista, joilla ehkä oli
jännittäviä ja tärkeitä tiedonantoja, sai hyväntuntemus hänet taaskin
valtoihinsa. Katse jännittyi. Käsi tarttui papereihin, ajatus asioihin.
Ja työtä höysti nautintoa tuottava työnilo.

Prefekti Hilmer siveli taaskin partaansa. "Mallikelpoinen virkamies",
"erinomainen, onnellinen ja herttainen perheenisä", sellaisiin
arvosteluihin oli hän tottunut. Eikä ne hänestä väärään osuneetkaan.
Hän tiesi itsekin, että hän sekä virassaan että kodissaan oli hyvin
paikkansa täyttävä, onnellinen ja tyydytystä tunteva mies.

Mutta yhtä hyvin kuin hän viihtyi näissä kahdessa eri maailmassaan,
yhtä tarkasti oli hän näihin asti osannut pitää ne erillään
toisistaan. Kun hän avasi oven virastoonsa, jätti hän puolison ja isän
ulkopuolelle. Kun hän tahtoi nauttia omaistensa piirissä, hääti hän
virkamiehen kauaksi.

Ainoastaan joskus, jos virastossa sattui erityisen jännittäviä asioita,
tahtoivat ajatukset kodinkin piiristä käydä selviteltävään pulmaan
käsiksi, mutta pieninkin tyytymättömyyden ilmaus talon naisten puolelta
sai aina perheenisän muistamaan velvollisuuksiaan.

Näin oli sekä virka että koti tähän asti saanut osansa ilman että siitä
kärsi toinen enemmän kuin toinenkaan. Mutta nyt olivat ne yht'äkkiä
kiusallisella tavalla kiertyneet toistensa tielle.

Asia oli saanut alkunsa sinä päivänä, jolloin prefekti Hilmer ensi
kertaa sai käsiinsä tuon nuoren, mutta rohkean huijarin valokuvan.
Sinä päivänä etsintä varsinaisesti alkoi. Ja asia oli sekä tärkeä
että vaikea, semminkin kun asianomainen ainoassa saatavana olevassa
valokuvassaan oli valepuvussa, jossa hän edellisenä talvena oli
esiintynyt Italiassa.

Virkamies seurasi sinä iltana prefekti Hilmeriä kotiin asti. Mutta
pitipä Anselman sinä iltana juuri asettua isän polvelle kuiskaamaan
hänelle korvaan omia sydänsalaisuuksiaan.

Anselma oli ollut huviretkellä Meissenissä yhdessä hyvän ystävänsä
Lilly Reimers'in kanssa. Matkalla he olivat tutustuneet kovin
kohteliaaseen ja hauskaan nuoreen herraan. Senjälkeen olivat he
"sattumalta" yhtyneet häneen monta kertaa ja herra Hief oli nyt käynyt
Lillyn kodissakin. Anselmakin olisi mielellään pyytänyt häntä luokseen,
mutta ei ollut uskaltanut ennen — isän tähden. Mutta tänään oli herra
Hief saattanut häntä pitkän matkaa ja puhunut sellaista, jota ei
koskaan ennen, ja sentähden Anselman suorastaan täytyi pyytää häntä
isän ja äidin puheille.

Monien pyytämisten perästä oli hän vihdoinkin luvannut tulla huomenna.
Mutta hän oli kovin ujo ja arka, sentähden täytyi isän luvata olla
oikein ystävällinen hänelle.

Prefekti Hilmer huokasi. Olisi Anselma vain tietänyt, miten
sopimattomaan aikaan hänen rakkausasiansa sattuivat! Mutta tiedusteliko
rakkaus sopivinta vastaanotto-aikaa? — Ei tarvinnut ajatella muuta
kuin omaa nuoruuttaan. Tenttikiireet olivat hänelläkin pahimmillaan
kun Sofie Pormplyn'in hymykuopat ja helisevä nauru tulivat ajatuksia
sotkemaan.

Mutta kuluttavia olivat nämä kaksi viime kuukautta olleet: virastossa
paljon mieltäjännittävää, tuon huijarin tähden, josta ei selvää saatu,
kotona Anselman asiat.

Ensin oli täytynyt suostua salakihlaukseen, nyt ei sekään enää
tyydyttänyt. Tyttö oli saanut päähänsä, että kihlaus oli julaistava
hänen syntymäpäivänään — ruusujen ollessa kauneimmillaan.

Ensin oli isä pannut jyrkästi vastaan. Mutta jaksoiko sitä ajanpitkään,
kun tyttö pyysi ja rukoili?

Anselmalla oli jo kerran ennen ollut pieni seikkailunsa. Hän oli
joutunut kihloihin erään ulkomaalaisen kanssa, joka sitte jätti hänet.
Sitä sairasti hän kokonaista puoli vuotta. Nyt vasta oli hän tullut
oikein entiselleen. Senkin tähden oli vaikeaa jyrkästi vastustaa hänen
pyyntöään. Mutta raskasta oli suostuakin. Molemmat olivat vielä kovin
nuoria. Ja sulhanen tuntui aivan yhtä kehittymättömältä kuin Anselmakin.

Siitä asti, jolloin Edgar Hief oli alkanut seurustella perheessä,
oli prefekti Hilmer koettanut tutkimalla tutkia tulevan vävypoikansa
luonnetta. Mutta tulos oli ollut huononpuoleinen. Hän ei oikeastaan
ollut selvillä muusta kuin miehen ulko-asusta. Ja se oli nuhteeton.
Puku ja viikset olivat aina huomattavalla huolella hoidetut.
Kasvonpiirteet olivat säännölliset, hipiä silmäänpistävän hieno,
punainen ja valkoinen.

Edgarin siniset silmät olivat Anselman vakuutusten mukaan kauniit kuin
taivas, jonka väriä ne kuvastivat, mutta niiden kauneutta näyteltiin
säästävästi muille. Katse oli enimmäkseen joko kiintynyt Anselmaan tai
alas luotu. "Ujoudesta", sanoi Anselma.

Prefekti Hilmer huokasi.

Vasta muodostumassa olevasta luonteesta ei tietystikään voinut saada
sen selvempää kuvaa kuin lapsesta, joka valokuvattaessa liikahti.
Ääriviivoja ei voinut oppia tuntemaan, kun ei varmoja ääriviivoja vielä
löytynyt. Tällä oli hän koettanut lohduttaa itseään.

Kodin portti pysäytti samassa prefektin. Punahiekkainen, huvilaan
johtava käytävä oli koristellen haravoitu. Käytävän molemmin puolin
tuoksuivat upeat runkoruusut ja nurmikentälle sijoitettujen agavien ja
araukaarioiden lehdillä kimaltelivat niihin vasta ruiskutetun veden
pisarat kirkkaina kuin kastehelmet.

Mutta tänään ei prefekti Hilmer voinut nauttia kotinsa kauneudesta. Hän
ei edes jouduttanut askeleitaan, vaikka näki vaimonsa verannan ovella
innokkaasti viittaavan häntä tulemaan.

Rouva Hilmerillä oli mielessä kihlajaiskakut ja tulevat kapiot,
ihmisten hämmästys ja seurapiirin arvostelu. Hänen täytyi saada
kevennellä sydäntään.

Samassa kuin isä astui ovesta sisään, kiepsahti Anselmakin hänen
käsipuoleensa. Kihlajaispuku oli vast’ikään tullut ompelijattarelta.
Isän täytyi välttämättä tulla sitä katsomaan.

— On teilläkin asioita mielessä!

— Niinkuin sinullakin, isä! Meillä on vain hauskempaa ajateltavaa kuin
sinulla.

— Mistäs tiedät, vaikka minä olisin ajatellut jotain hyvinkin hauskaa,
— esimerkiksi Edgariasi?

— Oh, isä! — Anselma irroitti korvalehtensä isän nipistyksestä. — Minä
pahoin pelkään, että sinä ajattelit sitä nuorta huijaria, josta kerran
rupesit Edgarillekin puhumaan.

— Vaikkei sinun herra sulhasesi suvainnut olla huvitettu hänestä, ei
edes vaikka kerroin peukalonjäljestä, jonka olemme onnistuneet saamaan.

— Mitäs Edgar sellaisista! — Anselma pyöräytti isää kerran ympäri kuin
pyöräyttääkseen ajatuksetkin hyvälle tolalle.

— Niillä on viehätyksensä, suurikin viehätyksensä, vaikket sinä sitä
ymmärrä. Mutta Edgar on mies ja hänen pitäisi ymmärtää. — Minusta on
varsin kunnioitettavaa, että hän, vaikkei itse ole varakas, koettaa
pyrkiä eteenpäin, vaurastua ja oppia. Mutta tarvitaan muutakin kuin
hyviä aikeita. Jos näkisin, että hän pystyisi ajattelemaan vähän
muutakin kuin sinua ja rakkauttaan, voisin ehkä auttaa häntä eteenpäin
omalla alallani.

Anselmalle oli tullut kyyneleet silmiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä
oli niin kovin vaativa Edgarin suhteen. Se oli varmaan syynä siihenkin,
että Edgar viime aikoina oli ollut niin vakava, miltei alakuloinen.
Käymäänkään ei hän ollut tullut moneen päivään, eikä ollut luvannutkaan
tulla ennenkuin kihlajaispäivänä. Vai oli ollut vakava, erityisen
vakava! Prefekti tuli oikein iloiseksi. Saattoi olla hyväkin merkki.

Isän katse kiintyi perhosenmuotoiseen nauhakoristeeseen Anselman
niskassa, solui siitä paljaalle kaulalle, jota korallinauha ympäröi, ja
pyyhkäisi sitte kuin hyväillen tytön nuorekasta vartta.

Tuollainen umpustaan vasta puhjennut kukka oli kai sen arvoinen, että
sai vähän arvella, ennenkuin sen vieraan käteen uskoi. _Se_ merkitsi jo
paljon, ettei isä ollut ajatellut rahallista puolta, vaan oli valmis
antamaan nuorelle ja varattomalle, josta appi-isänä ehkä sitte itse
saisi huolehtia.

— Isä, sinä et vastaa? Miksi sinä et ole yhtä hyvä Edgarille kuin
minulle? Minkä tähden sinä aina vaadit häntä olemaan muuta kuin hän on?
— Anselma puhui, itkun alkua äänessä ja puoleksi hyväillen, puoleksi
rankaisemalla takoen isän olkapäätä.

— Hyvä lapsi, enhän minä tiedä minkälainen hän on. — Se purkautui kuin
hätähuuto. Ja pitkittyvää keskustelua välttääkseen vetäytyi isä omaan
huoneeseensa, jossa hän rupesi astumaan edes takaisin, mittaillen
lattiata hitain ja pitkin askelin.

Tulos ajatusten selvittelystä oli, että prefekti Hilmer iltapuolella
ajoi tulevan vävypoikansa asuntoon saadakseen rauhassa, vapaana
Anselman nuoren miehen mieltä häiritsevästä läsnäolosta puhella Edgar
Hiefin kanssa.

Mutta Edgar ei ollutkaan kotona. Tämä tuntui sitä ikävämmältä, kun
asianomainen aina oli sattunut olemaan poissa silloin, kun tuleva
appi-isä oli häntä tiedustellut.

Missä mahtoi mies oikeastaan olla? Eihän hänellä ollut mitään määrättyä
työtä. Ei hän myöskään vielä ollut päässyt säännöllisen opiskelun
alkuun, vaikka oli tullut tänne tietojaan kartuttamaan. Rakkaus ja
Anselma olivat panneet kaikki hänen aikeensa nurin.

Sitä ihmeellisempää oli, että hän verrattain harvoin saapui kotiin
tapaamaan Anselmaa, huolimatta siitä että appi-vanhemmat kumpikin kohta
salakihlauksen jälkeen olivat kehoittaneet häntä pitämään Anselman
kotia kuin omanaan. Sitenhän he kaikki paremmin pääsisivät tutustumaan
toisiinsa.

Mutta Edgar Hief oli harvanlaisesti saapunut appivanhempiensa kotiin.
"Siksi että hän oli niin ujo", selitti Anselma.

Prefekti Hilmeriä rupesi harmittamaan. Miksikähän kaikki tällaiset
pikkuasiat nyt tuntuivat niin kiusallisilta? Eihän kihlaus ollut samaa
kuin naimisiinmeno. Ja joka tapauksessa: mihin oli suostuttu, siihen
oli suostuttu.

Turhan tähden hän kai nyt, niinkuin aikaisemminkin, itseään
kiusasi. Häntä oli yhteen aikaan vaivannut sekin ajatus, että suuri
vähälahjaisuus mahdollisesti oli syynä Edgar Hiefin ujouteen.
Päästäkseen selville tästä oli hän kerran ehdottanut, että he yhdessä
pelaisivat shakkia. Ja miten kävikään? Ujona ja arkana, katse
enimmäkseen alas luotuna istui Edgar Hief paikoillaan ja pelasi, pelasi
kerta toisensa jälkeen appi-isänsä häviöön.

Sinä iltana olivat kaikki juhlatuulella, hävinnyt enimmin kaikista.

Yhtä turhia olivat kai muutkin huolet vävypojan suhteen. Ne kirjeetkin,
jotka Edgar oli saanut äidiltään ja joita oli tullut näyttäneeksi
apelleen, olivat itse asiassa olleet mitä parhain suositus hänelle
itselleen.

Kaikkea tätä muistutteli prefekti Hilmer itselleen odotellessaan
tulossa olevia kihlajaisia. Hän tuli vähitellen tyynelle ja hyvälle
mielelle, laski leikkiä Anselman kanssa, oli huvitettu naisten monista
ja tuiki tärkeistä hommista sekä valmisteli hiljaisuudessa kaunista
kihlajaispuhetta.

Mutta kun hän juhlapäivän edellisenä iltana kolmannen kerran turhaan
etsi Edgar Hiefiä tämän asunnosta, joutui hän uudelleen pois
tasapainosta.

Yöllä näki hän pahaa unta. Hän oli matkalla virastoonsa. Silloin
juoksee yhtäkkiä Seller läähättäen häntä vastaan. — Herra prefekti,
ettekö näe, tuolla hän juoksee. Meidän täytyy saada hänet käsiimme.
— Hän ymmärsi kohta, kenestä Seller puhui. Ja hänkin tunsi, että nyt
sen täytyy tapahtua, maksoi mitä maksoi. Sentähden hän, ohjaksista
huolehtiva prefekti Hilmer, unohti ylhäisen johtaja-asemansa ja läksi
juoksemaan kuin toisten käskemä juoksupoika. Hän juoksi kuin henkensä
edestä. Ja viimein sai hän kadunkulmauksessa takaa-ajamansa huijarin
kiinni. Mutta samassa muutti mies muotoaan. Huijaria ei näkynyt
missään. Edgar Hief vain seisoi katse alas luotuna appi-isänsä edessä.

Prefekti Hilmer heräsi tuskanhiki otsallaan. Vasten tapojaan oli hän
pitkin aamua hermostunut ja ärtyisä kaikille, yksin Anselmallekin.
Vasta sulhasen tultua hän rauhoittui.

Jos Anselmalla aikaisemmin oli ollut syytä puhua Edgarin vakavuudesta,
ei siitä nyt ainakaan näkynyt jälkiäkään. Hän oli kuin onnestaan
humaltunut. Hän nauroi, laski leikkiä ja näkyi kokonaan unohtaneen
entisen ujoutensa.

Nuorten ilo tempasi isänkin mukaansa. Hän ei voinut kylmänä katsella
ainokaisensa onnesta säteileviä kasvoja. Puheen, jota hän oli
ajatellut, esitti hän lämmöllä ja lennokkaasti.

Oltiin juuri huutamassa innostunutta "eläköötä" nuorten onnelle, kun
prefekti äkkiä tunsi omituista, pahoinvointia. Viime päivien jännitys
ja sitä seurannut iloinen mielenliikutus oli kai hieman rasittanut.

Kenenkään huomaamatta vetäytyi prefekti huoneeseensa. Täällä painui hän
mukavaan englantilaismalliseen lepotuoliinsa, jääden siihen pitkäksi
aikaa. Hän havahtui vasta kun ovi avautui.

— Seller! — Hän kavahti pystyyn ja tunsi kalpenevansa.

— Luvallanne ja käskystänne, herra prefekti, tulen "minä hetkenä
hyvänsä". Kerrottavani ovat yhtä hauskoja kuin hämmästyttäviä.

— Mi-tä te oike-astaan —?

— Te ette voi hyvin, herra prefekti. Te olette aivan kalpea ja kätenne
vapisee.

— Ei, ei! Kertokaa vaan!

— Jos käskette, teen sen pian. — Eilen vihdoinkin pääsin selville
kaikesta. Seurasin miestä kunnes hän tuli asuntoonsa, toimitin
sitte uskotut vartijat yöksi asunnon ympärille ja käskin aamulla
seuraamaan häntä minne ikinä hän lähtisi. Kuvitelkaa itse mielessänne
hämmästystäni, kun minulle tuodaan sana, että otus on varmassa
satimessa — täällä teidän talossanne!

Seller kavahtaa äkkiä pystyyn. Hän kuulee omituista korahtavaa ääntä ja
näkee esimiehensä kalveten painuvan tuolin selustaa vasten.

Saatuaan prefektin makaavaan asentoon rupeaa Seller hautomaan hänen
ohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallaan.

Salista kuuluu naurua ja iloisia huudahduksia, sitte raikkaat "eläköön
Anselma Hilmer", "eläköön Edgar Hief".

Kun prefekti Hilmer hitaasti avaa silmänsä, kumartuu Seller hänen
puoleensa. — Herra prefekti, minä lähden nyt. Virkamieskin on ihminen.

— Ei, ei! — Prefekti kohottautuu istualleen. — Oikeus olkoon oikeutta,
koski se ketä tahansa! Mutta tapa? — Seller, meidän täytyy ajatella
tytärtäni. — Onko se valokuva matkassanne.

Seller kaivaa povitaskujaan ja löytää valokuvan. Kuva kädessään menee
prefekti Hilmer salin ovelle ja asettuu siihen vuoroin katsoen kuvaan,
vuoroin Edgar Hiefiin, joka, käsi Anselman vyötäisillä, laskee leikkiä
ympärillä seisovien kanssa.

Vihdoin saa appi-isä Edgar Hiefin katseen kohoamaan. Hän näkee
valokuvan ja huomaa prefektin vertailevan. Hän ymmärtää kaikki.

       *       *       *       *       *

Prefekti Hilmer vanhenee nopeasti tämän jälkeen. Häntä ei vanhenna
ainoastaan suru, vaan sekin, ettei hän enää voi pitää eri toimialojaan
erillään toisistaan. Virastossaan ei hän ole yksin virkailija. Hän on
puoliso ja isä. Hän on ihminen.

Ne kirjavat, ajatusjännitystä kysyvät asiat, joista hän ennen nautti,
kuluttavat häntä nyt. Hän ei voi unohtaa, että asianomainen aina on
jonkun äidin poika, jonkun sisar tai veli, ehkäpä ainoalle tyttärelle
puolisoksi aiottu vävypoika.

Hän kärsii kaikkien kanssa ja se vanhentaa, se kuluttaa...



Yksi lukemattomien joukosta.


Pakkanen kiihtyi yön kuluessa kiihtymistään, ja aamupuolella rupesi
pohjoinen huokumaan kylmyyttään sisään jokaisesta hatarasta huoneen
nurkasta.

Ilma oli jäädyttävän kylmää. Saima heräsi vilunväristykseen.

Mitähän kello mahtoi olla? — Varovaisesti raapaisi hän tulta tikkuun
pannen käden suojaksi liekin eteen, jottei se paistaisi nukkuvan äidin
silmiin.

Vasta puoli seitsemän!! Hän sammutti tulen ja kääräisi peitteen
paremmin ympärilleen. Paras oli pysytellä vuoteessa. Öljyä täytyi
säästää ja äitikin nukkui vielä. Eihän nyt sitäpaitsi työkään
pakottanut nousemaan.

Saima huokasi syvään. Ilma huoneessa tuntui raskaalta. Olisi tehnyt
mieli paiskata ovi selkosen selälleen, saada raitista ilmaa huoneen
täydeltä ja sitte pistää kaunis, lämmittävä koivuvalkea uuniin. Mutta
milläpä sitä tällaisina ahtaina aikoina! Kymmeneen kertaan täytyi
penniä sormissaan pyöritellä, ennenkuin uskalsi päättää mihin kohtaan
se milloinkin oli pantava.

Oli sekin nurjaa, kun raitis ilmakin joutui siihen luokkaan, josta ei
vähävaraisille liiennyt. Mitäpä ylellisyystavaroista, jos jäivätkin
pienen etuoikeutetun luokan osaksi! Mutta kun raitis ilma, tarpeellinen
lämpö ja ravinto, — niin suorastaan kaikki välttämättömät elintarpeet
olivat kalliilla rahalla hankittavat, rahanhankinta-tilaisuudet olivat
miltei saavuttamattomissa, sehän se oli katkeraa.

Kuului siltä kuin äiti olisi liikahtanut. Eikö hän siis nukkunutkaan?
Valvoi ehkä ja ajatteli samaa kuin Saimakin?

— Äiti!

— Joko sinä taas valvot, lapsi kulta?

— Entä sinä, äiti? Sinun tarvitsisi paremminkin nukkua kuin minun. —
Viluttaako sinua? — Saima on jo vuoteen vieressä. Hän on vetäissyt
vähän vaatteita päälleen ja levittää nyt oman peitteensä äidille
suojaksi. — Kas noin, sinä minun rakas kääröni! Makaa nyt hiljaa siksi
kun saan puita uuniin ja huone vähän ehtii lämmetä!

— Aina sinä jaksat! — Äiti hymyili surunvoittoisesti.

— Jaksat! — Saima tulee keittiöstä sylissään kantamus kuusihalkoja,
joita hän rupeaa latomaan uuniin. — Jos olisi ihmisellä työtä yöt
päivät, silloin voisi puhua jaksamisesta, mutta kun ei saa tehdä
mitään, ei kerrassaan mitään!

— Työttömyys on usein raskaampi taakka kuin työ.

— Niin totisesti! — Saima nielaisee vastauksensa kuulumattomaksi.
Sitte rupeaa hän innokkaasti selittämään, että ehkäpä tästä pian
annetaan työtä yllin kyllin. Hän aikoo tänään lähteä kaupunkiin saamaan
lopullista vastausta siitä konttoripaikasta, josta jo monta kertaa on
ollut puhetta. Eiköpä se lopultakin tule hänen osakseen? Ovat niin
kauan odotuksellakin kiusanneet, että eivätköhän nyt sitä antane.

Äiti ei vastaa. Pitkä ja kiduttava odotus ei aina tiedä hyvää
lopputulosta. Sellainen on ainakin hänen kokemuksensa ollut. Mutta
mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Tulee se tieto aikanaan, jos kerran
tullakseen on.

Hän huokasee raskaasti. — Mitähän varten vanhojen ja raihnaistenkin
täytyi elää? Heidän päivätyönsä oli jo päättynyt. Pois olisivat
joutaneet! Helpompaa olisi silloin elämä nuorille. Vanha vaalittava oli
nuoren elämässä kuin liika lasti laivassa.

— Kas vaan, johan sinä olet pukeissa, ihasteli Saima keittiön ovelta.
— Minullakin on jo aamiainen pöydässä. Syödään sitte, niin pääsen
lähtemään.

Entistä horjahtavampaa oli äidin astunta hänen tullessaan ruokapöytään.
Saima huomasi sen ja nieli itkua. Mistäpä äidille muuten olisikaan
karttunut voimia. Laihaa ja voimatonta oli ruoka. Ja maitokin
minkälaista! Sinistä, ihan harmaan sinistä, eikä toivoa paremmasta,
ennenkuin sitte jos — —

— Juo, juo, äiti kulta! Harmaansininen on hieno väri, eikö olekin?

Hän oli jo saavuttanut jonkinmoisen taituruuden leikinlaskussa, silloin
kun sydän oli kipeimmillään.

— Kermaista saan sitte, kun sinä saat sen paikan, pisti äiti iloisesti
jatkoksi.

Niin, kermaista sitte! Sen konttoripaikan tuloillahan he jo kauan
olivat ruokaansa höystäneet. Ja niillä he olivat lämmitelleet kylmästä
kangistuvia jäseniään. Mutta jos toivo pettäisi?

Saima painoi käden povelleen kuin estääkseen sen liian rajua tykytystä.

— Anteeksi, äiti, nyt minä nousen! — Hän työnsi hätäisesti tuolin
syrjään, haki päällysvaatteensa ja pukeutui. Sitte otti hän pöydältä
valmiiksi kokoonkäärityt puhtaaksikirjoituksensa. Puoleksi avatun
laatikon kohdalle pysähtyi hän hetkeksi epäröiden.

— Minun _täytyy_... siltä varalta, että...

Hän kaivaa esille huolellisesti piiloon peitetyn paketin, evästää äitiä
monilla varoituksilla ja sydämellisillä kehoituksilla lepäämiseen;
sitte painuu ovi kiinni hänen jälkeensä.

Kohta portilla puskee pohjoinen vihaisesti vastaan, mutta hän ei huomaa
sitä. Hän ajattelee yhtä ainoata asiaa: tuota kauan toivottua, pian
ehkä saatavissa olevaa paikkaa.

Kuinka pohjattoman rikas hän silloin onkaan, jos saa 75 markkaa kuussa!
Seitsemänkymmentäviisi markkaa sen vähäisen lisäksi, mitä heillä nyt on
ja jolla on täytynyt elää!

Vähän hän tosin on ansainnut puhtaaksikirjoituksella, joka silloin
pakostakin jäisi pois. Mutta mitäpä se merkitsi? Kolmekymmentä penniä
arkilta silloin tällöin, — satunnaista tuloa, johon ei voinut luottaa.
Olipahan vain ollut sen verran, että sen avulla joskus oli saanut
pahimman puutteen torjutuksi. Mutta 75 markkaa kuussa tiettyä tuloa!

Hän rupeaa taas niinkuin usein ennenkin sijoittelemaan rikkauksiaan.

Kaikkein ensimäiseksi tilaa hän maitoa meijeristä, hyvää, kermaista
maitoa. Sitä juottaa hän äidille jok'ikinen aamu, keitettynä silloin
kun on kylmä. Jos äiti vastustaa, nauraa hän vain ja sanoo: juo, juo,
minä maksan, minulla on varaa.

Hän ihan jo tuntee, miten hyvää tuo lämmin maito tekee äidin laihassa,
lämpöä puuttuvassa ruumiissa.

Sitte hän myöskin ostaa sylen koivuhalkoja, kauniita, valkeakylkisiä
ja kuivia puita, parasta lajia. Niitä poltellaan aina pahimpina
pakkaspäivinä.

Ja entä sitte ne kengät, ne, joita hän on katsellut viime
talvesta asti, ne, joilla on päälliset huovasta ja sisäpuolella
lammasnahkaa! Ne maksavat kokonaista kymmenen markkaa. Kymmenen
pois seitsemästäkymmenestäviidestä? — Siitä tulee tuntuva lovi!
Mutta sittekin hän ostaa ne äidille. Ja he saavat kerrankin viettää
huoletonta ja onnellista joulua yhdessä, äiti ja hän.

Tokkohan äidillä oikeastaan koskaan ennen on ollut oikein iloista
joulua? Äidillä on ollut niin paljon ja raskasta kannettavaa
elämässään. Ja tuollaisina suurina juhlina johtuu se aina erityisesti
mieleen.

Ensimäinen suuri suru oli tullut Saiman ollessa koulu-ijässä. Hänelle
ei silloin oikein kerrottukaan asiasta, mutta hän tiesi, että vanhin
veli oli syynä suruun. Asia oli hyvin, hyvin ikävä. Kun isä sytytti
kuusenkynttilöitä, purskahti äiti yhtäkkiä haikeaan itkuun, ja isä
kääntyi pois päin eikä sanonut sanaakaan. — Saima sitä vastoin juoksi
suoraa päätä äidin luo kiihkeästi tiedustellen syytä äidin suruun.
Mutta vastausta ei annettu. Äiti vain painoi häntä rintaansa vastaan
ja hän kuuli äidin sanovan hiljaa kuin itsekseen: kunpa vielä olisin
pieni, elämäntuskaa tuntematon lapsi.

Veljistä oli sitte tullut paljonkin surua. Nyt oli heistä kaksi
kuollut, kolmas oli Amerikassa, teillä tietymättömillä.

Isän kuoltua oli vanhin sisar, jolla oli hyvätuloinen paikka, ollut
perheen tukena, mutta kolme vuotta takaperin oli hän äkkiä kuollut
sydänhalvaukseen, ja siitä asti oli Saima ollut sairastavan äidin
ainoana apuna.

Se paikka, se paikka, kunhan hän saisi sen! Silloin voisi hän paremmin
kuin tähän asti pitää huolta äidistä.

Saima oli jo kaupungin portilla. Hän joudutti askeleitaan.
Pyyhkäistessään kenkäkaupan ikkunan ohi pysähtyi hän hetkeksi
ihailemaan äidille himoittua lahjaa. — Ihan varmaan ostaa hän sen! Hän
vaikka syö itse vähemmin sinä kuukautena ja säästää siten ne rahat.
Kyllä hän jaksaa. Hän on nuori. Mutta äiti on vanha ja vanhoja täytyy
saada pitää hyvänä.

Pitkin harppauksin Saima nousee kiviportaita Latva & Kuuselan liikkeen
toimistoon. Päättävästi painaa hän ovikelloa. "Nyt, nyt", takoo sydän.

Liikkeen johtaja käännähtää hämmästyneen näköisenä ja hiukan
hermostuneesti tuolillaan Saiman avatessa ovea.

— Aa, neiti Särkkä! Teillä on asiaa?

— Niin, minä tulin... Se paikka...

— Paikka? — Jaa, tosiaankin! Minä olin jo aivan unohtanut sen. —
Hän pyyhkäisee partaansa. — Se asia ratkaistiin jo pari viikkoa
takaperin. Me teimme hiukan muutoksia konttoripuolella, joten emme nyt
tarvitsekaan lisäväkeä.

Ei lisää, ei tarpeen, ei mahdollisuutta ansaita! Siniseksi kuorittua
maitoa, jäädyttävän kylmää huoneessa, äidille ei lämpimiä kenkiä, ei
iloista joulua!

Tietääköhän hän, joka tuon tuomion julisti, mitä kaikkea siihen
sisältyy.

Saiman päätä huimaa. Sitte rupeaa niin kummasti puuduttamaan. Hän on
kadulla ja kulkee eteenpäin ihmisvilinässä. Hän ymmärtää, ettei hänen
kokemuksensa ole kovinkaan erikoista tai harvinaista laatua. Hän on
vain yksi niistä lukemattomista, joille taistelu olemassaolosta on
ylivoimaista ja toivotonta, yksi niistä, joiden askeleet epätoivo
on tehnyt väsyneiksi, laahustaviksi, ja joiden selkä toivottomuuden
koukistamana ennen aikojaan on kumaraan painunut.

Kannattiko tällaista suurta, yleistä hätää edes väistääkään?

Hän kulkee katua pitkin umpimähkään, eteensä katsomatta. Silloin
muistaa hän yhtäkkiä puhtaaksikirjoituksensa.

Olisivat nekin vielä jääneet viemättä, silloin hän ei olisi saanut
niitäkään rahoja eikä ehkä työtäkään vastaisuudessa. Ja sitte se asia!
Nythän se oli pakostakin toimitettava!

Palvelija avaa kumartaen Saimalle oven kauppaneuvoksen huoneeseen.
Se on suuri ja valoisa. Saima on nähnyt sen monesti, mutta nyt
karkaa hänen katseensa nälkäisenä kuin tulenliekki paikasta toiseen.
Kaikki, mikä ennen oli jäänyt huomaamatta, pistää nyt hänen silmiinsä
vastustamattomalla voimalla ja terävästi kuin äkillinen valonheijastus
pimeässä: lattiata ylt'yleensä peittävä pehmeä matto, nahalla
päällystetty tuoli, jonka selusta mukavasti lasketaan alaspäin
noja-asentoon, ja pehmeyttään hyllähtelevä sohva koruompeluksineen.

Täällä oli kaikkea sitä, josta hivenkin voisi tehdä hyvää äidin
vanhalle, väsyneelle ruumiille, mutta jota työttömän on mahdoton
hankkia.

— Sepä mainiota, että vihdoinkin tulitte. Ennätin jo ruveta kaipaamaan
papereitani.

— Tulin viipyneeksi. — Saima huomaa oman äänensä kolean soinnuttomuuden.

— Tjaa, tjaa, sattuuhan odottamattomia esteitä. Te näytättekin
väsyneeltä. Hyvä, että joululupa on tulossa. Kaiketi te aijotte levätä?

— Kaiketi.

— Minä en ainakaan aijo rasittaa teitä työllä, en pitkiin aikoihin. —
Mutta nythän minun pitää maksaa. Tietäisitte neiti, miten lukemattomat
isot ja pienet karhut ahdistavat meikäläistä miestä, etenkin näin
juhlien alla. — Mitenkä se nyt olikaan? Viisi arkkia, vähän päälle.
Mutta sehän annetaan kaupantekijäisiksi näin joulun kynnyksellä —
eikö niin? Viisi arkkia ä 30 penniä, siis 1:50, olkaa hyvä, neiti. Ja
hauskaa joulua!

Kauppaneuvos pudisti kättä, tyytyväisenä omaan suureen
ystävällisyyteensä.

Ovella muistaa Saima pakettinsa. Hän kääntyy takaisin.

— Herra kauppaneuvos, minulla olisi pyyntö teille. — Sanat syntyvät
vaivalla. — Pyyntö, jota en esittäisi, ellei hätä minua pakottaisi
siihen.

Kauppaneuvoksen kasvot synkistyvät. Saima ymmärtää, että hän pelkää
avunpyyntöä.

— Minun täytyy ansaita, ja ansio on nykyään kovin tiukalla.

— Sen tietää valitettavasti jokainen. — Kauppaneuvos epäröi yhä
mille kannalle asettua. Tämä kuulostaa avunpyynnöltä, eikä hän nyt
mitenkään... Mutta jos koskisikin muuta, olisi turha ilmaista, ettei...

— Te olette vaikutusvaltainen mies, herra kauppaneuvos. Teillä on
paljon tuttavia sanomalehtimiespiireissäkin.

Päivä pääsi paistamaan herra kauppaneuvoksen kasvoille. Niin, niin,
niinhän se oli. Kun sitä oli ennättänyt tehdä jotain tässä elämässä,
niin tiesivät muutkin, mihin sitä pystyi.

Hän siirsi tyytyväisenä syrjään pienen hopeatarjottimen, jolla
nähtävästi hänen aamupäiväkahvinsa oli tuotu tänne työhuoneeseen, sitte
keikautti hän kirjoitustuolinsa enemmän Saimaan päin ja katsoi kelloaan.

— Oikeastaan on minulla kova kiire, mutta kun auttaminen on
kysymyksessä, täytyy olla valmis uhraamaan vähän aikaakin. — Olkaa
hyvä, puhukaa vapaasti asianne.

— Olen kauan hakenut työtä, — jos jonkinlaista. Hiukan olen saanut,
mutta siitä on ansiota liian vähän...

— Mutta neiti, — kauppaneuvos ei voi olla keskeyttämättä, — oletteko
pyrkinyt kotiopettajattareksi? Tai rouvan apulaiseksi? Kun on nuori
kuten te, ja kun lisäksi on tuollaiset kauniit kasvot...

Saima ei huomaa sanoja tai ei tahdo huomata. Hänkin keskeyttää.

— Herra kauppaneuvos, minulla on vanha ja kivuloinen äiti.

— Ai, ai, — ai, ai, se oli hullumpaa. — Hän näpäyttää sormiaan.
— Vanhoja ei pitäisi olla muuta kuin varakkaissa kodeissa. Eikä
sielläkään liiemmästi, ei liiemmästi. Se on minun kokemukseni.

Veri syöksähtää Saiman kasvoille.

— Suurinkin rikkaus olisi minulle sulaa köyhyyttä ilman... Hän ei saa
lausetta lopetetuksi.

— Ymmärrän, ymmärrän! "Nicht so hitzig", neitiseni!

— Olen vapaahetkinäni vähän kirjoitellut, vain omaksi huvikseni, en
ansaitakseni. Sitä en koskaan ajatellut enkä olisi uskaltanutkaan,
mutta nyt täytyy —. Jos tämä voisi kelvata johonkin sanomalehteen? Itse
en uskaltaisi tarjota tätä, eikä kai kukaan silloin viitsisi asiaa
ajatellakaan. Mutta jos te...

Hän laskee pakettinsa pöydälle.

— Ahaa, vai tällainen teidän asianne olikin! — Kauppaneuvos irroittaa
paperit kääröstä ja rupeaa selailemaan lehtiä.

Saima tuntee vapisevansa. On kuin olisi hänen sisimpänsä siinä
pengottavana. Ja penkomassa on mies, jonka huone on lämmin ja valoisa,
ja joka juo kahvinsa hopeiselta tarjottimelta sillä aikaa, kun äiti ja
muut,— joiden ei pitäisi elää, kun ei ole varaa...

— Hyvästi, sanoo hän hätäisesti. — Minä tulen joskus perimään
vastausta. — Ja ennenkuin kauppaneuvos on ennättänyt tointua
hämmästyksestään, on Saima jo kadonnut huoneesta.

Hitaasti astuu hän kotiin päin. Kohdalle tultuaan jatkaa hän matkaansa,
kääntyy sitte takaisin kotiportille ja sieltä uudelleen pois päin.
Kotioven salpana on pelko, sydäntäkouristava pelko, ettei äiti jaksa
kestää tätä iskua. Eihän hän paljon ole puhunut tuosta paikasta eikä
näyttänyt uskovan sen saantiin, mutta jos sittekin on odottanut ehkä
hartaammin kuin konsanaan Saima.

Ja vaikka äiti sen vielä jaksaisi kestääkin, oli se sittekin niin
armottoman lohdutonta, kun eivät olot ottaneet valjetakseen. Nyt oli
apu tarpeen. Nyt tulisi se aikanaan. Nyt ei sitä annettu. Jos sitte
kerran päästäisiin myötämäkeen, ei ehkä enää olisi häntä, jonka voimat
vastamäessä olivat ennenaikojaan loppuun kuluneet.

Hämärsi jo kun Saima avasi kodin oven. Keittiö oli tyhjä. Pimeässä
huoneessa ei hän voinut nähdä mitään.

— Äiti, missä sinä olet?

— Täällä. Minä lepäilen vähän.

— Oletko sairas?

— En, en. Muuten vaan rupesin tähän, kun ei ollut mitään tekemistä ja
kun tässä on lämpöisempikin.

Se vihlasi kuin veitsen terä. He tunsivat sen kumpikin ja puhe katkesi
siihen. Toinen ei rohjennut kertoa, toinen ei kysyä.

Vasta jouluaaton edellisenä iltana se vihdoin purkautui. Sininen
maito, nurkka, joka oli niin hatara, että siihen Saiman rääsytukoista
huolimatta kerääntyi jäätä ja lunta, ja ne kengät, ne lämpimät,
ostamattomat joululahjakengät, kävivät Saimalle viimein ylivoimaisiksi.
Yöt oli hän itkenyt, päivät vaiennut. Nyt puhkesi hän viimein nauruun.

Hän nauroi pahaa, ilkkuvaa naurua sille lämpimälle ja mukavalle
huoneelle, jossa hänelle hauskaa joulua toivotettiin samalla kun
tingittiin vähän pois hänen vaivalla ansaituista penneistään.
Hän nauroi ja ivasi niitä, jotka joivat herkkujaan hopeisilta
tarjottimilta, samalla kun valittivat köyhien vanhusten olemassa-oloa.

Äiti koetti rauhoittaa, mutta silloin suuttui Saima. Oli äitikin
sellainen raukkamainen nahjus! Olisi kai osaansa tyytynyt, vaikka olisi
kuollut nälkään!

— Sanoisit edes jotain, suuttuisit, olisit suunniltasi niinkuin minä,
silloin ehkä helpottaisi. Mutta kun sinä aina vaan kärsit, kärsit, käy
kuorma minulle sietämättömäksi.

Saima ei ollut nukkunut viikkoon, mutta sinä iltana nukkui hän itkuunsa
ja mielenliikutukseensa.

Ensi kertaa ei hän viime työkseen peittänyt äitiä ja saanut osakseen
äidin tavanmukaisia iltahyväilyjä.

Aamuyöstä hän heräsi. Hän oli nähtävästi nukkunut vaatteet päällään
ja äiti oli peittänyt hänet. Hän rupesi muistuttelemaan itselleen
edellistä iltaa. Kurkkuun nousi henkeä salpaava pala. Sydäntä kirveli
kirpeän kipeästi.

Eikö köyhyys itsessään ollut tarpeeksi raskas taakka? Vieläkö sen piti
kasvaa ja monistua sen kautta, että se synnytti katkeraa mieltä ja
kovia, haavoittavia sanoja.

Tai siitäkö katkeruus johtui, ettei hän ottanut surua vastaan oikealla
tavalla, ei niinkuin äiti?

Kuinka hän oli saattanut sanoa sellaista kuin sanoi äidille, juuri
hänelle, jota hän käsin oli tahtonut kantaa läpi kaiken raskaan ja
kovan? Vai olikohan hän juuri siksi suuttunut, että hän rakasti niin
paljon ja kärsi niin pohjattomasti.

Äidin vuoteelta kuului samassa hiljaista valitusta.

— Oma äiti-kultani! — Saima kumartuu äidin puoleen.

— Tästä minä en enää nouse. Minä tunnen sen.

Hymy sammuu Saiman huulilta. Hyväilyyn kohonnut käsi painuu puutuneena.
— Mitä voin tehdä, kysyy hän. Ja hän säikähtää oman äänensä koleutta.

       *       *       *       *       *

Ne kengät, ne kengät, ne kauniit joululahjakengät, niitä ei enää
tarvittu. —

       *       *       *       *       *

Tammikuun viimepäivinä, pitkän piilossaolon jälkeen, rupesi päivä
yht'äkkiä paistamaan kevättä ennustavan iloisesti. Suurin osa kodin
irtaimistoa oli jo silloin panttilaitoksella ja kylmilleen jätetyssä
huoneessa makasi kuollut laudoilla.

Saima asui keittiössä. Hänen täytyi olla lähellä äitiä ja jakaa kaikki
hänen kanssaan niinkauan kuin mahdollista.

Ja hän sai paljon jaettavaa.

Lähettäjän kultaisilla alkukirjaimilla kaunistetulla, muodikkaalla
paperilla kauppaneuvos ilmotti hänelle, että käsikirjoitus tuli
julaistavaksi, ei sanomalehdessä, vaan eri kirjana. Hyvä palkkio oli
myöskin tiedossa. Kauppaneuvos onnitteli tämän johdosta, kauniisti ja
monisanaisesti lupautuen uraansa alkavan suojelijaksi. Hän oli aina
koettanut auttaa nuoria, eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Sen neiti Särkkä
kyllä tiesi.

Saima näkee yhtäkkiä edessään kuvan nuoresta tytöstä, joka
jännityksestä vavisten repäisee auki tämän kirjeen, ahmii sen sisällön
ja kiiruhtaa sitte viereiseen huoneeseen, jossa viskautuu polvilleen,
painaa päänsä äidin syliin ja toistaa riemu joka äänen väreessä: Äiti,
äiti, nyt se tuli, nyt minä voin pitää Sinua hyvänä.

Mutta tuo kuva onkin vain haihtuva harhanäky, kuva siitä, mikä olisi
_voinut_ tapahtua, jos...

Itse teossa nousee hän, kääntää välinpitämättömänä kirjeen kokoon ja
astuu hitain askelin kuolleen luo. Hänen katseensa on yhtä eloton kuin
kuolleen käsi on kylmä.

— Äiti, hän sanoo hiljaa ja kuiskaamalla, — se tuli nyt — mutta tuli
liian myöhään.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pakenevien parissa : Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.