Title: Villihanhet
Author: Ostensoe, Martha
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Villihanhet" ***


VILLIHANHET

Kirj.

Martha Ostensoe


Tekijättären luvalla suomentanut

Helmi Krohn



Helsingissä,
Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,
1926.



ENSIMMÄINEN LUKU.


I.

Sitä ei sanottu suoraan, mutta perhe odotti Caleb Garea. Myöskin
Lind Archer odotti, uusi koulunopettajatar, joka oli saapunut
myöhään iltapäivällä Yellow Postista Indian postivaunussa ja
oli kai hyvin nälissään. Amelia Gare, Calebin vaimo, joka hääri
keittiössä, ikäänkuin kaikki ei olisi ollut vielä valmista, ei
voinut salata levottomuuttansa. Judith ja Charlie olivat olleet
lypsyllä ja pistäytyivät vähänväliä keittiössä ja lähtivät taas ulos
ilman minkäänlaista asiata. Martin, joka oli hidas ja kömpelö, oli
puhdistanut koko tallin niin perinpohjin, ettei se ollut lainkaan
entisensä näköinen. Ellen, Martinin kaksoissisar, soitti harmoniota,
mutta näytti unohtaneen kaikkein tavallisimmatkin ohjelmakappaleensa.
Ellen soitti varsin kauniisti korvakuulon mukaan.

Opettajatar istui ääneti matalassa, punaisella sametilla päällystetyssä
keinutuolissa kuunnellen tuolin narinaa sen keinuessa edestakaisin.
Hän ajatteli hiukan pelokkaana niitä epämääräisiä arvosteluja, joita
hän oli kuullut edellisenä päivänä Yellow Postissa Garen perheestä.
Hän muisteli myös yhä lisääntyvällä vastenmielisyydellä, miten John
Tobacco, postinkuljettaja, oli murahdellut halveksivasti hänen
kysyessään, millaiseksi olo Caleb Garen talossa voisikaan hänelle
muodostua. Nyt nariseva keinutuoli karkotti nälän hänen mielestään.
Tuntui siltä kuin tuoli olisi narissut: »Caleb! Caleb! Caleb!» Se ei
erikoisesti huvittanut opettajatarta.

Nyt ulko-ovi aukeni. Judith tuli taas huoneeseen. Lind Archer näki
hänet hämärässä lyhdyn valossa, joka riippui keittiön oven pielessä.
Hän oli suuri ja roteva vartaloltaan, rinta oli korkea ja leveä
kuin pojalla; hänen hiuksensa olivat kiharat ja mustat ja loistivat
päälaella sinertävinä; hänen pitkien ja kapeitten silmiensä ilme oli
tällä hetkellä synkkä; hänen huulensa olivat paksut ja suupielet
riippuivat alas. Hänellä oli yllään pellavaiset työhousut ja paksu
takki, ja hän seisoi vankasti jaloillaan, ikäänkuin hän olisi ollut
valmis ottamaan iskun vastaan tai itse iskemään.

Judith lähestyi raskain, huojuvin askelin Lindiä. Opettajatar ei
mielestään koskaan ollut nähnyt näin voimakasta kaunotarta.

»Onko teidän nälkä?» tyttö kysyi äkkiä.

»Hiukan», myönsi Lind.

Ellenin kädet pysähtyivät ilmaan harmonion koskettimien yläpuolelle.
Hänen silmänsä ilmaisivat moitetta, kun hän kiinnitti ne Judithiin.
Mutta välittämättä sisarestaan nuorempi tyttö harppasi pitkin askelin
ruokasäiliöön. Hän ilmestyi jälleen kantaen lautasta, jolla oli kaksi
voileipää ja lasillinen maitoa.

Ellenin harmi kasvoi. Hän nousi harmonion äärestä.

»Jude, tiedäthän, ettei isä —»

»Ei teidän ruokahalunne tästä pilaannu — jos te nyt yleensä illallista
saattekaan», sanoi Jude opettajattarelle, keskeyttäen Ellenin puheen.
Lind otti vastaan tarjotun ruoan, hän oli niin hämillään, ettei kyennyt
edes vastaanpanemaan.

Ellen poistui keittiöön sanaakaan sanomatta. Lind oli kuulevinaan, että
hän neuvotteli äitinsä kanssa kuiskaavalla äänellä. Opettajatar puraisi
vastahakoisesti palasen voileivästä ja joi kulauksen maitoa.

Jude, joka kiersi lankaa kepin ympärille, istahti lattialle Lindin
jalkojen juureen.

»Parasta, kun saatte tietää, että isä aikoo nolata teitä», hän sanoi
toimessaan. »Hän alottaa sillä, että myöhästyy illalliselta. Niin hän
tekee aina, kun uusi opettaja saapuu. Hän olettaa, että te olette mies.
Kaikki opettajat ovat olleet miehiä. Hän tahtoo nolata teitä. Mutta
pitäkää puolianne, miss Archer. Älkää antako hänen nolata itseänne.»

Amelia ilmestyi ovelle.

»Judith!»

»Älä välitä, äiti. Minä sanon hänelle vain totuuden.»

Ellen palasi huoneeseen ja pudotti vesiruukun raskaasti pöydälle,
ikäänkuin hän olisi erehtynyt laskiessaan, miten kaukana pöytä oli
hänen kädestään. Harmia ilmaiseva ryppy veti hänen kulmakarvansa
yhteen. Hänellä oli hopeasankaiset silmälasit, jotka eivät olleet
alkuaan määrätyt hänen silmiänsä varten. Seurauksena oli, että hänen
silmäteränsä olivat suurentuneet ja jännittyneet, luomet punoittavat
ja kosteat. Hän seisoi hetken aikaa pöydän ääressä heittäen vihaisen
katseen Judithiin. Sitten hän poistui jäykkänä huoneesta.

Lind Archer söi ääneti voileipänsä. Ilmassa oli kylmä tunnelma, jota ei
mikään pintapuolinen huomautus voinut poistaa.

Judith, joka silminnähtävästi oli halukas kiusaamaan sisartaan, vihelsi
koiralleen, joka makasi komerossaan portaitten alla. Koira kohotti
päätään.

»Caleb!» hän sanoi terävästi. Koira nousi höristäen korviaan.

Judith hymyili ilkeämielisesti Ellenille, joka astui keittiön ovea
kohti, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään.

»Katsokaa —» sanoi Judith, ja rupesi sitten muusta puhumaan. »Isä
ajelee yltympäri kerskaillakseen islantilaisille, miten hyvää aikaa
hänellä on keskellä kesää, jolloin meidän muitten täytyy raataa kaiken
päivää.»

Epäilys alkoi nousta Lindin mieleen. Romantiikka, joka oli saanut
hänet lähtemään tälle yksinäiselle seudulle kauaksi pohjoiseen, alkoi
painostaa häntä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vihaa kaikessa
alastomuudessaan. Täällä hän sitä näki, tuon seitsentoistavuotiaan
tytön silmissä. Ulkoa kuului kevyttä pyörien ratinaa. Ellen palasi
harmonion luo; hänen nuorekkuudestaan huolimatta kuvastui hänen
kasvoillaan vakava ja tuskallinen ilme. Lind ihmetteli, miksikä tällä
hetkellä sellainen mielenlujuus oli tarpeen.

»Judith, kutsu Martin tänne», sanoi Ellen kuiskaten. »Isä on palannut.»

Judith nousi pystyyn sanomatta sanaakaan.

Keittiössä Amelia tyhjensi nopeasti astiainpesupöydän ja laski soikkoon
puhdasta kuumaa vettä. Hän otti pyyheliinan naulastaan ja pani sen
tilalle uuden. Riisuen esiliinansa hän silitti kädellään pukuaan ja
kampasi hiuksiaan rikkinäisen seinäpeilin edessä.

Sitten ovi avautui. Ensi silmäyksellä Caleb näytti hyvin suurelta.
Mutta kun hän astui keskelle keittiötä, huomasi Lind, ettei hän ollut
edes keskikokoinenkaan; hänen leveät hartiansa ja suuri päänsä,
joka kurkotti eteenpäin muusta ruumiista kuin ulkoneva kivilohkare
kallionkyljestä, saivat aikaan vain sen, että hän teki kovin suuren
vaikutuksen. Mutta kun silmä kiintyi hänen ruumiinsa alaosaan, hän
ikäänkuin kutistui kokoon. Hänen tukkansa oli karhea ja harmaa ja
riippui raskaina suortuvina hänen päänsä ympärillä, viikset olivat
hoitamattomat ja tupakantahrassa ja mustat kulmakarvat muodostivat
ikäänkuin sillan hänen suuren, luisevan nenänsä yli. Hänen silmänsä
olivat kuin kaksi valohelmeä; ne etsivät Lindiä, joka istui toisessa
huoneessa lampun hämärässä valossa. Hän ei puhunut, ennenkuin oli
ripustanut takkinsa ja lakkinsa naulaan ja pessyt kätensä soikossa.

Lind näki, että Caleb oli takkuiselta näyttävä, punaiseen makinaw'iin
puettu farmari. Hän riisui yltään myös takkinsa ja kävi sanaakaan
sanomatta istumaan keittiön tuolille. Mrs Gare puhutteli häntä, mutta
hän vastasi vain yksikantaisesti, Lindin voimatta erottaa sanoja.
Opettajatar huomasi kuitenkin Amelian puhuttelevan miestä yhtä
rauhallisen arvokkaasti kuin oli puhutellut häntä itseäänkin hänen
saapuessaan John Tobaccon kera taloon iltapuolella päivää. Caleb ei
ruvennut puhumaan, ennenkuin oli peseytynyt. Hän ei edes koskettanut
kammalla pörröistä tukkaansa.

»Skuli tahtoo jäädä tänne yöksi», hän sanoi vihdoin Amelialle. Hänen
äänensä sai Lindin hämmästymään. Se oli harvinaisen pehmeä, aivankuin
kissa olisi kehrännyt.

»Mutta meillä ei ole mitään ylimääräistä vuodetta. Opettaja on tullut»,
mrs Gare vastusteli lempeästi.

»Opettaja — niin, sehän on totta — opettaja. Skuli jää yöksi», toisti
hän yhtä rauhallisesti kuin ensi kerrallakin.

Hän kutsui Skulin huoneeseen ja purjehti kuin raskas alus ruokasalin,
joka oli sijoitettu, pyöreistä hirsistä rakennetun talon alakerran
toiseen päähän ja jota samalla myös käytettiin arkihuoneena.

»Te olette kai opettaja», hän sanoi käyden istumaan rautauunin lähelle,
puoleksi selin Lundiin. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet pienimmälläkään
tavalla hämmästystä sen johdosta, että uusi opettaja oli nainen. Lind
nousi ja ojensi kätensä, mutta Caleb ei ollut sitä huomaavinaankaan.
Lind punastui avuttomana.

»Tässä on teidän koulunne toinen johtokunnan jäsen, Skuli Erickson»,
sanoi Caleb osoittaen kädellään islantilaista.

Lind ojensi kätensä Skulille, joka puristi sitä lujasti.

»Oikeastaan meitä pitäisi olla kolme», jatkoi Caleb väsyneellä äänellä,
ikäänkuin hän olisi vain muodon vuoksi tehnyt ilmoituksen, joka yhtä
hyvin olisi voinut jäädä tekemättäkin, »mutta vanhan Josh Curtisin
kuoltua ei ole valittu ketään hänen sijaansa. Näillä seuduin olot ovat
vielä aivan järjestämättömät ja asioita hoidetaan sen mukaan kuin ilma
sallii. Enpä tiedä, miksikä tässä tarvittaisiinkaan sen useampia kuin
meidät kaksi. Vai mitä, Skuli?»

Skuli murahti, mikä yhtä hyvin saattoi merkitä myöntymistä kuin
kieltoa. Hän oli hiukan kuuro, puhui huonosti englanninkieltä, mutta
ymmärsi sitä enemmän.

Hetken kuluttua he istuivat kaikki pöydässä, Lind Ellenin ja Martinin
välissä. Skuli pöydän toisessa päässä Calebia vastassa.

»Näyttää siltä kuin tulisi varhainen kevät, Skuli», sanoi Caleb
islantilaiselle.

Skuli nyökkäsi. »Niin», hän myönsi ottaen eteensä perunoita ja
silavakastiketta.

Kaikki olivat ääneti sillä välin kuin ruoka kiersi pöydän ympäri.
Lapset, kaikki muut paitsi Judith, istuivat katse painuneena lautaseen,
ujostellen uutta opettajatarta, joka oli niin kaunis ja hento.

»Saitteko paljon sadetta matkanne varrella?» kysyi Caleb Skulilta,
huutaen yli koko pöydän. Amelia katsoi pelästyneenä miehestään Lindiin.

»En kovin paljon», vastasi Skuli. »Hiukan vain viime viikolla, Kuivaa
on ollut.»

Koko aterian ajan Caleb keskusteli vähäsanaisen Skulin kanssa. Näytti
siltä kuin Skuli olisi ollut kunniavieras sinä iltana. Lind katsoi
pöydän yli Judeen, jonka silmät iskivät tulta. Opettajatar hymyili.
Calebin välinpitämättömyys ei loukannut häntä lähimainkaan niin syvästi
kuin Judithia.

Illallisen jälkeen tilanne pysyi muuttumattomana. Caleb ei ollut
huomaavinaankaan opettajatarta, vaan kohteli häntä kuin ilmaa. Lind
vetäytyi jouhisohvalle huoneen nurkkaan ja avasi kirjan. Martin ja
Charlie, perheen nuorin lapsi, läksivät lopettamaan lypsyä, ja Judith
keräsi astiat ja kantoi ne keittiöön.

»Soita meille jotain, Ellen», sanoi Caleb. Hän ja Skuli olivat
nostaneet tuolinsa uunin ääreen keskelle huonetta ja sytyttäneet
piippunsa. Sininen savu kiersi Calebin pään ympärillä. Lindin mieleen
muistui eräs taulu, jonka hän kerran oli nähnyt, fakiiri, joka katse
ylöspäin kohonneena katseli esiinloihtimaansa pirullista kuvaa.

Judithin auttaessa keittiössä istahti Ellen kuuliaisena harmonion
ääreen. Hän istui suorana ja jäykkänä virttyneessä kotikutoisessa
puvussaan, joka kaikesta päättäen oli kutistunut ja käynyt liian
pieneksi hänenkin kapeille hartioilleen ja kehittymättömälle
rinnalleen. Hänen hieno, ruskea tukkansa, joka oli paljon vaaleampi
ja ohuempi kuin Judithin, oli kammattu sileästi ylöspäin, jättäen
paljaaksi hänen kaarevan, ankaran, valkoisen otsansa. Hänen
kulmakarvansa olivat kaunismuotoiset ja mustat kuin musteella
piirretyt viivat. Hänen silmälasiensa suurentavien lasien takaa
häämöittivät hänen tummansiniset silmänsä vetisinä ja sameina. Hänen
kehittymättömät, kapeat sormensa tavoittelivat koskettimia.

»Niin, Bjarnasson sai parhaat kalapaikat, siitä ei epäilystäkään»,
sanoi Caleb kovalla äänellä kesken Ellenin soittoa. »Mutta ei hänen
pidä luulla voivansa varastaa koko järveä. Ei, paha periköön. Martin
saa lähteä sinne uusine verkkoineen jonakuna päivänä — ei niin pitkälle
kannata lähteä pakkasten aikana. Vai mitä arvelette, Erickson? Onko hän
haastanut riitaa teidän kanssanne?»

»E-ei», Skuli murahti. »Hän suostui minun vaatimuksiini, tuo vanha
piru. Minä haastoin riitaa ensin.»

Caleb ja Skuli nauroivat molemmat äänekkäästi islantilaisen pilalle.
Ellen sekaantui soitossaan. Caleb katsoi tuikeasti häneen, ja tyttö
soitti uudestaan virren. Judith tuli keittiöstä huoneeseen ja kävi
istumaan lattialle karvamatolle. Hänen koiransa seurasi häntä ja painoi
päänsä hänen syliinsä. Tyttö huokasi ja nojautui väsyneesti seinää
vasten. Lind huomasi, miten erikoisen kaunis hän oli. Aivankuin jokin
satuolento — kentauri ehkä.

Caleb alkoi puhua jostain monimutkaisesta puukaupasta, joskus hän
suorastaan huusi Skulin korvaan selittäessään hänelle teknillisiä
seikkoja. Virren säveleet vaimenivat vähitellen. Ellen alkoi soittaa
isänmaallista marssia, sekaantui soitossaan, siirtyi kehtolauluun ja
sitten valssiin. Punainen täplä kohosi hänen molemmille poskipäilleen.
Hänen suupielensä olivat riipuksissa, hänen leukansa oli litteä ja
pitkä, niin että hän sivulta katsoen näytti vanhalta, väsyneeltä
naiselta.

Amelia tuli huoneeseen ja pysähtyi pöydän ääreen. Hän kiersi hiukan
korkeammalle lampun sydäntä. Hänen sitä tehdessään pyyhkäisi valo pois
varjot hänen silmiensä alta ja jäykät piirteet hänen suunsa ympäriltä
ja valaisi hänen vaaleita hiuksiaan, jotka olivat ohimoilta jo harmaat.
Amelia oli viisikymmenvuotias ja hyvällä lihoamisen alulla. Mutta
hän kantoi vartaloaan arvokkaasti ja hänen liikkeensä olivat yhä
sulavat niinkuin hänen nuorena ollessaan. Hän ei näyttänyt laisinkaan
soveltuvan ympäristöönsä. Lind tunsi sääliä nähdessään hänen liikkuvan
huoneessa, keräilevän paperipalasia, asettelevan liinoja paikoilleen
tai vetävän uutimia suoriksi, tapa, mikä varmaankin oli peräisin
edellisestä elämästä. Amelia olisi ansainnut paremmankin osan tässä
maailmassa.

»Asiasta toiseen», Caleb Gare jatkoi taas puhettaan. »Mitenkä kävi
niiden nahkojen, jotka te lähetitte Sidingiin? Ostiko Grini ne?»

»Osti. Rahaa läksi», Skuli sanoi imien tyytyväisenä piippuaan. »Nahat
ovat hyvässä hinnassa nykyään. Grini on hupsu mies. Ha, haa!»

»Näytinkö teille sen suden nahkaa, jonka Martin ampui jonkun matkaa
itään täältä? Aika rötkö se oli, kuules, Martin? Missä nahka on? Käy
hakemassa, Martin. Minä tein siitä maton, Skuli — sitä tekin voisitte
tehdä omistanne. Kuulehan — Jude — näytä mattoa Skulille!»

Martin oli astunut lattian poikki ottaakseen karvamaton Judelta. Tyttö
nousi hitaasti. Harmi läikehti hänen kasvoillansa.

»Skuli on nähnyt sen jo kolmasti», hän mutisi nostaen maton lattialta.
Martin riisti sen häneltä irvistellen salavihkaa tytön suuttumukselle.
Martin oli jo kauan sitten oppinut, miten turhanpäiväistä oli
äksytellä. Hän oli jo kolmannella kymmenennellä.

Caleb hymyili lempeästi.

»Skuli on unohtanut, millainen se on. Ha, haa!» Hänen naurunsa oli
herttaista.

Islantilainen tarkasteli mattoa jälleen isäntänsä mieliksi. Hän kehui
sen erinomaisuutta ja ojensi sen jälleen Calebille, joka piteli sitä
kädessään jatkaessaan puhettaan.

Judith kutsui Peten, koiran, luokseen ja poistui huoneesta.

Amelia huokasi ja kävi istumaan syli täynnä rikkinäisiä sukkia; kädessä
hänellä oli korvaton kuppi, jota hän käytti parsiessaan.

Sitten Judith palasi ilman koiraa ja kävi istumaan Lindin viereen.
Caleb piteli yhä mattoa kädessään.

Charlie istui pöydän ääressä pannen pasianssia.

»Kuules, Charlie», Caleb sanoi hänelle. »Minä ostin sinulle uudet
kortit Yellow Postista tänään. En keksinyt mitään tytöille — heillähän
on kaikkea, mitä tarvitsevat.»

Judith työnsi kenkänsä pois jaloistaan. Toisesta oli kärki rikki.
Amelia vilkaisi nopeasti häneen ja pudisti nuhtelevasti päätään Calebin
selän takana.

Ellen peitti kädellään haukotustansa.

»Älä hätäile, Ellen, kohta me menemme kaikki levolle», sanoi Caleb.
»Skuli ja minä olemme molemmat väsyneet. Kova päivä, vai mitä, Skuli?»

Judith hypähti pystyyn.

»Hyvä, minä lähden sitten!» hän sanoi.

Caleb katsoi ystävällisesti Ameliaan osoittaen piipullaan Judea.

»Äiti, Jude voisi käyttäytyä kauniimmin», hän sanoi lempeimmällä
äänellään.

Amelia vilkaisi Judithiin.

»Judie — muistahan —»

Tyttö kävi jälleen välinpitämättömästi istumaan Lindin viereen, mutta
opettajatar huomasi hänen käsiensä olevan nyrkissä. Silloin Lind tunsi,
että hän, samoinkuin muutkin perheen jäsenet, alkaisi vihata ja pelätä
Calebia.


II.

Judithin oli määrä nukkua tämä yö yhdessä Lindin kanssa. Amelia pyysi,
ettei opettajatar panisi sitä pahakseen, mutta Skulin, islantilaisen,
täytyi saada mukava yösija.

Suuri ullakko oli verhoilla jaettu kolmeen osaan—siellä oli
makuuhuoneita sekä lapsia että niitä satunnaisia vieraita varten, joita
joskus tuli taloon. Alakerran huoneessa nukkuivat Caleb ja Amelia;
heidän vuoteensa oli päivisin kaappina, joka käännettiin seinää vasten
pystyyn.

Ullakon lattia oli tehty mäntylaudoista, jotka olivat höylätyt
valkoisiksi ja sileiksi. Oksanrei'istä saattoi nähdä alapuolella
olevaan huoneeseen ja erottaa hehkuvat hiilet takassa. Yläpuolella
hämähäkinverkkojen peittämät kattohirret ulottuivat lattiaan saakka;
ja myrskyöinä tuuli puhalsi suoraan nukkujan kasvoihin, jos hän makasi
seinään päin kääntyneenä. Vieläpä pieniä lumihiutaleitakin saattoi
talviaamuisin löytyä pielukselta.

Judith riisuutui. Otettuaan hameen yltään hän veti yöpaidan päänsä yli
ja käsivarret vapaina sen alla hän riisuutui muista vaatteistaan.

Hän katseli Lindiä tämän riisuessa päältään ruumiinmukaista pukuansa.
Ja kun hän näki, että hänellä oli hienot, silkkiset alusvaatteet, hän
katseli häntä salavihkaa. Hän ei sanonut sanaakaan.

Kun molemmat tytöt olivat riisuutuneet, otti Judith käteensä
merenvaha-helminauhan, jonka Lind oli laskenut pöydälle, vuoteensa
viereen. Siinä oli myöskin korvarenkaat, samaa kellertävää kiveä.

»Metsähunajaa! Metsähunajan pisaroita!» Judith huudahti. »Juuri teidän
värinne!»

Lind katsoi tyttöön uteliaana. »Voit saada nuo helmet, Judith», hän
sanoi äkillisen mielijohteen vallassa.

Judith nauroi. Raikasta naurua, joka kajahti täysistä nuorista
keuhkoista. »Kylläpä minä näyttäisin hullulta nuo kaulassani! Varsinkin
siivotessani tallia. Ei, kiitos. Teille ne sopivat, miss Archer.»

Kun tyttö oli nukahtanut, niin Lind, joka ei saanut unta oudossa
ympäristössä, polvistui ikkunan ääreen ja katseli ulos yöhön.
Auringonlaskun jäljiltä näkyi yhä kalpeaa punoitusta taivaalla ja
ruohoaavikko levisi mustana ja loittona sen alapuolella.


III.

Kaukana ruohoaavikolla heilui lyhty maata pitkin, ja hämäränä häämöitti
kumarainen, suuripäinen miehen hahmo. Hän oli Caleb Gare. Hän käveli
ikäänkuin taistellen kovaa tuulta vasten. Usein hän läksi näin yksin
ulos, lyhty kädessä; ei kukaan tiennyt, minne tai miksi; eikä kukaan
myöskään sitä kysynyt. Judith oli kerran piloillaan sanonut Amelialle,
että hän kulki siellä vakuuttautuakseen siitä, että hänen maansa olivat
vielä paikoillaan...

Caleb ponnisteli eteenpäin puolipimeässä selkä kumarassa, ikäänkuin
taistellen näkymätöntä estettä vastaan. Nyt hän saapui harjanteelle,
josta hän saattoi nähdä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, yli
koko maa-alueensa; kaksi kynnettyä heinäpeltoa, jotka erotti toisistaan
Fusi Aronsonin omistama kapea metsäkaista (miten kernaasti Caleb
olisikaan tahtonut omakseen tuon metsän, niin kauniskasvuista se oli);
mustia, vastakynnettyjä vakoja, missä viiden kuukauden kuluttua kaura
jälleen aaltoilisi kuin samea meri auringonpaisteessa; peltoja, joihin
ohraa ja ruista oli kylvettävä karjan rehuksi, ja jotka nyt sulivat
siniseen yöhön etelän puolella; pieni neliskulmainen vehnäpelto,
joka oli kylvetty kananpoikien ruoaksi; kapeita metsäkaistoja, jotka
kulkivat tummana harjana kauaksi pohjoiseen päin; sekä reheviä
laidunmaita monine kunnaineen, jotka olisivat ulottuneet kauaksi
länteen, jollei tuon saituri Thorvald Thorvaldsonin maat olisi
olleet vastassa; ja suon ja kuivatun järvenpohjan takana hänen rakas
pellavapeltonsa.

Koillisessa, vuoren juurella, lepäsi suo pohjattomana ja liejuisena.
Calebin kipeä kohta. Kuumana kesänä siitä nousi epäterveellisiä
höyryjä, joissa moskiittoparvet viihtyivät. Lehmät ja hevoset, jotka
olivat murtautuneet laidunmaan aitauksen läpi, hyökäten suoraan
heinäpellolle, olivat vajonneet sen pettävän pinnan alle. Suon
eteläpuolella sijaitsi Calebin pellavapelto, arvokkain kaikista hänen
maistaan. Hän olisi kernaasti tahtonut päästä eroon karuista maistaan
ja ostaa niiden tilalle Fusi Aronsonin omistaman metsäpalstan. Mutta
hän tiesi liiankin hyvin, että Fusi Aronson olisi ennemmin luopunut
oikeasta kädestään kuin myönyt hänelle pienintäkään maapalstaa. Monen
paremmankin miehen oli kuitenkin mielihyvin täytynyt luopua oikeasta
kädestään, kun pakko niin vaati. Niinpä esimerkiksi Björn Aronsonin
epärehellisyys, joskaan se ei ollut yleisesti tunnettua yhteiskunnassa
— hänen moraalisen tasapainonsa puute tuotti Fusille enemmän surua ja
huolta kuin mikään muu maailmassa. Mikä ilo Fusille, että Björn nykyään
kuului Yellow Postin kirkkorahaston hoitokuntaan, luottamustoimi, jonka
hän toivoi varmaan lujittavan veljen luonnetta ja tekevän hänestä
kunnon miehen. Caleb hymyili ajatellessaan herkkäuskoista Fusia.
Voisihan jotain sattua, joka olisi hänelle hyödyksi. Tavalla tai
toisella hän voisi yllyttää veljen veljeään vastaan... mutta parasta
vielä odottaa.

Caleb tunsi suurta tyydytystä seisoessaan siinä kummulla ja antaessaan
katseensa kulkea maittensa yli, kunnes viimeinenkin valo oli kadonnut.
Hän voisi pitää maansa hyvässä kunnossa, vieläpä enemmänkin — laajentaa
niitä vuosi vuodelta — lisätä puhdasrotuista holsteiniläistä karjaansa
sekä hevoslaumaansa — kasvattaa lampaita — syöttää kalkkunoita ja
hanhia etelän talvimarkkinoita varten — kaikki tämä kävisi päinsä
niin kauan kuin Amelia pysyisi aisoissa. Yhdellä ainoalla sanalla
Amelia voisi tarkoittaa lapset kotoa, ja silloin kaikki olisi hukassa
— hänen työnsä hedelmät hävitetyt kuin akanat tuuleen. Hän oli
liian vanha jaksaakseen yksin kantaa työtaakkaa. Parempi olla ilman
apulaista kuin turvautua palkattuun väkeen — ne olivat kaikki laiskoja,
petollisia, saaliinhimoisia. Niin kauan kuin hän saattoi pysyä Amelian
harha-askeleen hedelmän jäljillä, niin kauan kaikki oli hyvin. Voisihan
hän tietenkin kadottaa näkyvistään tuon pienen yhdyssiteen — pojan,
jumalaparatkoon, joka varmaankin oli nyt jo täysi mies — voisihan hän
vaikka kuolla. Poika oli suoriutunut onnellisesti sodasta Amelian
rukouksista huolimatta... sillä varmasti vaimo parka oli toivonut hänen
kuolemaansa! Miten horjuva tämä maailma olikaan. Amelia oli kiltti
hupsu, Jumalan kiitos! Harvatpa naiset olivatkaan niin hempeämielisiä
ja alttiita uhrautumaan avioliiton ulkopuolella syntyneen pojan vuoksi
— pojan, joka oli täysi mies ja aivan vieras omalle äidilleen. No niin,
jollei Amelia halunnut ilmaista Mark Jordanille hänen alkuperäänsä,
niin ei Caleb Garekaan halunnut sitä tehdä — edellyttäen, että Amelia
pysyisi aisoissa eikä pakottaisi häntä sitä tekemään... Mark Jordan oli
kelpo nuori mies, sen mukaan kuin Bart Nugent oli kertonut. Bart oli
pitänyt häntä silmällä kaupungissa, jonne Calebin vakoilu ei voinut
ulottua. Lähetyssaarnaajat olivat uskoneet todeksi Amelian kertomuksen,
ja Mark oli varttunut mieheksi siinä käsityksessä, että hän oli
hurskaan perheen viimeinen jälkeläinen. Se oli tosiaankin mainio juttu!

Sota oli pelastanut pojan pappisuralta, oli Bart Nugent sanonut, ja se
oli myös täydellisesti muuttanut hänen filosofiansa. Hän oli aina ollut
huvitettu rakennustaiteesta ja sodan jälkeen hän oli ruvennut sitä
vakavasti opiskelemaan. Bart oli kirjoittanut, että Mark Jordan oli
liikarasituksesta tullut ylen hermostuneeksi ja aikoi ehkä koetteeksi
ruveta maatyötä tekemään. Ehkäpä — he tapaisivat toisensa... Mutta
tuskinpa se olisi hyväksi... Amelia voisi heltyä nähdessään hänet.
Mahdotonta on tietää, mihin nainen voi pystyä. Amelia oli rakastanut
pojan isää, sen Caleb tiesi. Tuo tieto oli kalvanut häntä syvästi,
kun hän nuorena miehenä oli yrittänyt voittaa Amelian toisella tapaa
kuin millä hän nyt oli hänen omansa. Tuo aikaisempi veren hurma oli
syrjäyttänyt hänet ikiajoiksi. Mies, jonka härkä oli hengiltä puskenut
hänen omalla farmillaan kaukana etelässä, oli riistänyt Amelian sielun
mukanaan ja tietämättään jättänyt hänen ruumiiseensa aseen, jota
Caleb nyt niin suurella taidolla käytti häntä vastaan. Vaikka Calebin
valta Ameliaan rajoittuikin vain hänen järkeensä, niin saavutti hän
sittenkin, mitä hän halusi; joskus vain häntä harmitti muistaessansa,
ettei hän koskaan ollut voinut voittaa hänen sieluaan.

Caleb kohotti lyhtyään ja tutki sen sydäntä. Asiat kääntyisivät hänen
mielensä mukaan. Hän ylläpitäisi kuria. Judith, niin, hän oli arvoitus.
Hän oli perinyt isänsä tahdon, ja hän vihasi maata... arveli olevansa
aiottu johonkin parempaan... hänen päässään pyöri suuria ajatuksia.
Hän oli masennettava. Tyttö oli hänelle jotain velkaa. Kaksoiset, he
pysyisivät paikoillaan — turha pelätä, että he lähtisivät maailmalle.
Martin ja Ellen eivät uskaltaisi jättää kotia, heillä ei ollut paikkaa
muualla. Ja Amelia, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen... niin,
niin, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen!

Caleb vilkaisi jälleen metsään, jota hän niin kiihkeästi halusi
omakseen, ja laskeutui kummulta alas astuen kotia kohti. Ryömittyään
piikkilanka-aitauksen alitse, joka ympäröi toista heinäpeltoa, hän
väänsi alas lyhdyn sydämen ja puhalsi sammuksiin liekin. Turha tuhlata
öljyä...


IV.

Lind heräsi mieluisan raukeuden ja lämmön tunteen vallassa
ullakkohuoneessa, jonne ulkoa kuuluivat kevätaamun monet äänet. Jokin
oli herättänyt hänet. Hän ei tiennyt silloin vielä, että herätyskellona
käytettiin luudanvartta, jolla lyötiin kolmasti alakerroksen huoneen
kattoon; ja tuon katon muodostivat vain samat laudat, jotka ylhäällä
tekivät lattian virkaa.

Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja katseli tytön punoittavaa poskea
vieressänsä. Judith oli neljättä vuotta nuorempi Lindiä, mutta tämä
ei osannut antaa oikeaa arvoa tytön ruumiilliselle kauneudelle,
hänen nukkuessaan siinä. Salainen tuoksu, lämpö huokui hänestä. Lind
kosketteli kevyesti tyttöä saadakseen hänet hereille. Jude avasi
hitaasti silmänsä, jotka olivat himmeät kuin vasta heränneen lapsen.
Hän haukotteli ojentaen pyöreät, vahvat kätensä päänsä yläpuolelle.
Sitten hän kääntyi vatsalleen ja makasi siten hetken aikaa sanomatta
sanaakaan. Lind nousi vuoteesta ja alkoi peseytyä.

»Minä vihaan vuoteestanousemista», sanoi Jude patjojensa keskeltä.
»Kerran minä vielä tahdon saada silkkisen vuoteen ja sitten makaan
siinä aina, ja vaikka kuulisin lehmien ammuvan aivan korvani juuressa,
niin en lähtisi niitä juottamaan.»

Lind nauroi tälle mahdottomalle kuvalle, joka esitettiin niin suurella
kiihkolla. Kolme uutta kolkutusta kuului taas alhaalta, ja opettajatar
kääntyi kysyvästi Judeen.

Judith nousi laiskasti vuoteeltaan ja alkoi vetää sukkia jalkaansa
yöpaitansa alla.

»Kiirehtikää», sanoi hän Lindille. »Ellen on jo menossa alas.»

Lind rypisti kulmakarvojaan. »Et suinkaan tarkoittane, että minun
pitäisi kiirehtiä?»

»Isä ei anna murkinan odottaa ketään», Jude sanoi lyhyesti.

Lind oli kovin ihmeissään. »Mutta kello ei suinkaan ole enempää kuin
viisi! Mitä ihmettä minä teen joka aamu aina yhdeksään saakka?» hän
huudahti.

»Hm!» sanoi Jude nauttien siitä luonnottomasta halveksumisesta, jota
hän tunsi opettajatarta kohtaan, vaikka hän samalla ihaili ja kadehti
häntä. »Voitte lypsää lehmiä tai ampua näätiä. Niitä on vaikka kuinka
paljon metsässä. Pete ajaa parhaillaan yhtä takaa. Kuulkaa, miten se
haukkuu! Ne eivät haise pahalta, kunhan totutte niiden hajuun.»

Opettajatar ravisti yltään sen vastenmielisyydentunteen, jonka Calebin
ankaruus hänessä herätti, ja päätti ottaa asiat parhaalta puolelta.
Oikeastaan tämä oli varsin huvittavaa.

Murkina syötiin täyden hiljaisuuden vallitessa. Se oli vain
velvollisuus, joka täytettiin nautinnotta. Paitsi Judea lapset olivat
vain puoleksi hereillään. Edessä olevan päivän työ tuntui heistä vain
pahalta unelta.

»Emmeköhän sittenkin kynnä tuota idän puolella olevaa kesantapeltoa,
Martin», sanoi Caleb nojautuen tuolin selkää vasten ja pyyhkien
viiksiään kädellään. »Jude voi ryhtyä siihen tänään, vai mitä, Martin?»

Martin jatkoi yhä puuronsa syöntiä. Hän söi hitaasti, samoinkuin hän
ajattelikin hitaasti. Hän ei oikein käsittänyt, mitä isä tarkoitti.
Mieletöntä oli kylvää tänä keväänä tuota peltoa, jota ei pitkään
aikaan ollut viljelty. Ja mitä Juden kyntämiseen tuli — pelto oli
hyvin raskasta, täynnä kiviä, työ oli kylliksi vaikeaa miehellekin.
Eikö ollut sitäpaitsi ollut puhetta siitä, että Jude saisi jatkaa
aamupäiväkouluaan samoinkuin viimekin vuonna, jotta hän voisi suorittaa
pääsytutkintonsa?

»No —» Martin alotti juhlallisesti. Hän punastui huomatessaan, että
hänen oli mahdoton panna vastaan. »Minähän voisin sen tehdä. Liian
raskasta Judelle.»

»Liian raskastako Judelle? Pyh! Kuuletko, Jude? Martin väittää, ettet
sinä siihen pysty! Onko sellaista peltoa, joka sinut voittaa, Jude? Se
vasta on tyttö, miss Archer. Katsokaa, millaiset käsivarret! Vahvemmat
kuin minun. Ha, haa!»

Ensi kertaa tänä aamuna Caleb puhutteli Lindiä. Opettajatar hätkähti
huomatessaan, miten huonosti Caleb kätki itsevaltiutensa pilan taakse.
Hän silmäsi Judithiin, joka ei näyttänyt kuulleen isän huomautusta.

Murkinan jälkeen Judith meni lypsylle, ja Lind seurasi hänen mukanaan.
Karjapihan toista päätä varjostivat itkuraidat, jotka olivat
hiirenkorvalla. Judith talutti sinne lehmänsä.

»Tällä puolen on hiukan kauniimpaa», hän sanoi.

Navetta sekä tallit olivat rakennetut harmaista, veistämättömistä
hirsistä ja matalat katot turpeista, jotka vihoittivat jo hiukan,
vaikka olikin yhä kylmä ja raaka ilma. Maa karjapihassa oli kovaa
kuin sementti, sillä viikkokausiin ei ollut satanut eikä tullut
lunta; Lindin mielestä se oli kuin korkokartta, jollaisia lapset
valmistivat kouluissa. Karjan syviä jälkiä oli miltei mahdoton erottaa
ihmisjäljistä, jotka olivat niihin sekaantuneet. Talvipakkanen oli
uurtanut ne siihen ja vain kevätsateet saattoivat ne jälleen pestä pois.

»Milloin sinä päätit koulusi, Judie?» kysyi Lind. Hän oli käynyt
istumaan kivelle tytön läheisyyteen ja katseli, miten suora, valkea
maitosäde valui kiulun pohjaan pitäen lorisevaa ääntä. Lehmän kyljet
kiilsivät, sen häntä oli paksussa lannassa. Elukka katsoi etulapansa
yli pyörein, kysyvin silmin ja märehti.

»Kävin aamupäivin koulussa viime vuonna — joka päivä. Luultavasti en
tule enää kouluun tänä vuonna. Isä ei ole puhunut siitä enää mitään
viime aikoina. Maan jäätyessä hän puhui siitä, ja minä olin kovin
hyvilläni. Mutta tuskinpa hän tarkoitti sillä mitään.»

Lind tunsi jälleen vastenmielisyyttä Calebia kohtaan. Suorastaan
rikollista oli kieltää tytöltä sitä sivistystä, joka kuitenkin oli niin
helposti saavutettavissa.

»Eikö äitisi voi vaikuttaa siihen mitään? Haluaisitko sinä käydä
koulua?»

»Halu ja sen toteuttaminen on kaksi eri asiaa», sanoi tyttö katsoen
polviensa välissä olevaan kiuluun.

»Mutta, Judith», sanoi Lind vakavasti kumartuen tytön puoleen, »eikö
asiaa voitaisi järjestää siten, että sinä pääsisit kouluun — eikö isäsi
tule toimeen sinun avuttasikin?»

»Kyllä hän tulee, mutta ei tahdo. Turhaa siitä on puhuakaan.» Judith
muutti asentoaan jakkaralla. Hän näytti äkkiä tulleen araksi, kun
keskustelu kohdistui hänen salaisimpiin toiveisiinsa.

Lind nousi ja kosketteli Juden olkapäätä. Hänen sitä tehdessään Caleb
ilmestyi tallista. Hän vilkaisi terävästi molempiin tyttöihin ja
kääntyi sitten äkisti pois.

»Teidän on paras mennä. Hän ei pidä siitä, että te olette täällä»,
sanoi Judith.

Tuntien itsensä rikolliseksi Lind poistui epätasaista maata myöten. Hän
päätti lähteä aikaisin kouluun ja tutkia kaikki paikat ennen lasten
saapumista. Siinä olisi hänellä jotain tehtävää.


V.

Koulutalo oli toisella puolella Garen farmin karjapolkua. Rakennus oli
matala ja neliskulmainen ja rakennettu epätasaisista hirsistä; valkea
maali oli lohjennut ja karissut pois sieltä täältä suurina liuskoina.
Se seisoi siinä ujostelematta vasten vihreää havu- ja lehtikuusiusvaa.

Lind olisi kernaasti mennyt kouluun tänä ensimmäisenä päivänä Judithin
seurassa. Eräs opettaja, joka aikaisemmin oli opettanut Oelandissa,
oli kertonut, että poikaviikarit olivat suorastaan polkeneet hänet
jalkoihinsa lähtiessään karkuun.

Kello yhdeksän oli kouluhuone, kuisti ja leikkikenttä täynnään villejä
lapsia, jotka olivat kerääntyneet lähiseuduilta monien mailien takaa,
sillä yhteisestä sopimuksesta oli päätetty pitää vapaapäivää. Lind
nousi pöytänsä äärestä ja soitti pientä kelloa, joka heti sai aikaan
järjestyksen keskellä kaaosta. Huoneessa syntyi kova kilpailu, sillä
vahvimmat lapsista valloittivat itselleen parhaat paikat. Lind seurasi
silmillään oppilaitaan ja näki, että jokainen paikka oli vallattu
— tilanne, joka ei uudistuisi toistamiseen koko lukukauden aikana.
Lapsia, joista toiset olivat kuusi jalkaa pitkiä ja hyvän joukon
toisella kymmenellä, oli saapunut joka taholta, vieläpä toisilta
paikkakunniltakin puolet heistä vain sinä tarkoituksessa, että voisivat
kertoa vanhemmilleen uudesta Oelandin opettajasta, aikomattakaan tulla
enää seuraavana päivänä kouluun.

Lind istui pöytänsä ääressä ja esitti itsensä. Täysi hiljaisuus
vallitsi hänen puhuessansa. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen.

»Toivon, että me viihdymme hyvin yhdessä täällä», sanoi Lind. »Tänään
saatte te istua paikoillanne, mutta huomenna siirrän minä teidät
istumaan taitonne mukaan. Eikö se teistäkin ole parasta?» Hän hymyili
kahdelle punaposkiselle tytölle, jotka istuivat samalla tuolilla, ja
koska heidän mielipidettään kysyttiin, niin he nyökkäsivät tarmokkaasti
päätään ja kuiskasivat sitten toisilleen, miten kaunis uusi opettajatar
oli.

Lind avasi suuren mustan päiväkirjan ja alkoi kirjoittaa oppilaiden
nimiä, rivin toisensa jälkeen.

»Thorvaldson — Sofia, Anna, Una», Lind toisti kolmen pienen tytön
nimet, jotka istuivat edessä ja joilla oli lumivalkeat palmikot. Heidän
takanaan oli kaksi poikaa Yellow Postista, sekarotuisia, jotka eivät
tienneet sukunimiään ja silmäsivät pelokkaasti vanhempaan veljeen, joka
istui takana.

Ja samalla tavalla koko rivin läpi. Viisi Sandbon lasta, jotka asuivat
kaksi mailia itäänpäin Garen perheestä. Useampia mustasilmäisiä
unkarilaisia Klovaczeja, joiden isällä oli talo monen mailin päässä
Sandbon perheestä. Bjarnassoneja, jotka asuivat lännessä, suuren järven
rannalla, seitsemän mailin päässä koulusta. Mustaihoisia tatarilaisia,
jotka asuivat Latt-jarven pohjoispuolella ja elivät sorron ja vainon
alaisina, mutta olivat enimmäkseen jo liian vanhoja istuakseen
koulunpenkillä, eivätkä luultavasti saapuisikaan enää seuraavana
päivänä.

Lind huomasi suureksi helpotuksekseen, että hän saattoi hallita lapsia.
Turha oli pelätä mitään häiriötä. Hänen silmänsä osuivat tahraisiin
valkoisiin seiniin.

»Meidän pitää saada joitakin kuvia seinille», hän sanoi. »Mitenkä
olisi, jos maalaisimme hiukan tänä päivänä?»

Ehdotus vastaanotettiin voimakkaalla hyväksymisellä. Pieni punaposkinen
islantilaispoika Narrowista ja sekarotuinen tyttö Yellow Postista
jakoivat oppilaiden kesken maalit ja paperit, jotka Lind oli löytänyt
varastokaapista.

Ja niin alkoi ensimmäinen päivä Oelandin koulussa.


VI.

Oli huhtikuu, ja jalavien pienet ummut alkoivat aueta sirotellen
oksille purppuran ja ruskean värisiä läikkiä. Poppeleita koristivat
pörröiset tertut. Lämpö lepatteli kuin silkkinauha kirkkaassa ilmassa,
ja maahan ilmestyi pieniä lämpimiä halkeamia, joista hento vehreys
pisti esiin.

Lapset tulivat kouluun aamuisin kantaen pitkiä, vihreitä koivunoksia.
Ojat teitten varsilla olivat täynnä pehmeitä, harmaita norkkoja; ja
eräänä päivänä Lind kuuli ensimmäisen punarinta-satakielen. Se oli
ihmeen aikaa pohjolassa pitkien, kolkkojen kuukausien jälkeen, jolloin
ihminen on kokonaan erotettuna maasta.

Lind kävi usein kävelemässä vaaleanvihreässä metsässä, joka ulottui
Garen farmilta pohjoiseen päin Fusi Aronsonin maita kohti.

Hän ajatteli Caleb Garea ja Ameliaa ja ihmetteli, miten paljon
ihmissielu saattoikaan kestää murtumatta kokonaan. Lind oli herännyt
eräänä aamuna ja nähnyt ikkunastaan Amelian, joka katseli suurin silmin
auringonnousua — tuijotti ikäänkuin kauaksi aamuruskotuksen taakse.
Tuo ei ollut lainkaan talonpoikaisnaisen tapaista. Joku syy hänen
alistuvaisuudellaan täytyi olla. Toivoiko hän jonkunmoista hyvitystä?
Lapsiltako? Ei, heillä ei ollut kylliksi keskinäistä rakkautta — sen
jälkeen kuin tuo kallisarvoinen liekki oli imeytynyt maahan, josta he
elivät — jotta olisi maksanut vaivaa tehdä niin suurta uhrausta. Siinä
piili varmaankin jotain muuta...

Eräänä perjantaina Lind oli lähdössä Sandbon väen luo, joiden talo
näkyi metsätien varrella, jonkun matkan päässä Garesta. Caleb ja
Martin korjasivat kanatarhaa, poistaen turpeet katolta ja paikaten
rikkimenneitä päreitä.

Judith läksi talosta opettajattaren mukaan, jolla oli vaatekäärö
kainalossa. Mrs Sandbo toivoi hänen jäävän heille ainakin yöksi.

»Minä tulen teidän mukaanne — karja on sielläpäin», sanoi Judith
vilkaisten kanatarhaan, missä Martin seisoi tikapuilla naulaamassa
vasaralla päreitä. Judith kääntyi navettaan päin, joka kyykötti kuin
vanha sammaltunut kilpikonna vaunuvajan ja vilja-aitan välissä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi Martinin vasaraniskuja. Taivas ja
maa näyttivät olevan suljetut lasiseen maljaan. Ilma oli läpikuultavaa
niinkuin vain kirkkaina huhtikuuniltoina voi olla. Vasta kynnetyn
mullan kostea, tahmea tuoksu täytti ilman.

Lind oli hyvillään saadessaan Judithin seurakseen. Heillä oli paljon
juteltavaa. Vaikka Judith olikin vielä hyvin nuori, niin oli hän
sittenkin herkkätunteinen, mikä johtui ehkä siitä, että hänellä oli
ollut tilaisuus seurustella Oelandin monien opettajien kanssa, mutta
vieläkin enemmän synnynnäisestä itsetunnosta, jonka hän oli perinyt
Amelialta. Lindiä viehätti tytön välittömyys ja vilkkaus. Hän tapasi
hänet paljon harvemmin kuin mitä hän olisi halunnut. Caleb piti huolta
siitä, että Judith oli sekä koti- että peltotöissä, ja öisin hän oli
halukkaampi nukkumaan kuin ystävyyden viljelemiseen.

Opettajatar seisoi Martinin tikapuiden juurella ja jutteli hänen
kanssaan odotellessaan Judithia. Caleb oli mennyt navetan vieressä
olevaan työkaluvajaan.

»Martin, varmaankin on kovin hauskaa, kun osaa itse tehdä kaikkea ja
korjata omin käsin», Lind sanoi. Martin oli kovin harvasanainen. Hän ei
ollut kertaakaan itsestään puhutellut Lindiä.

Martin katsoi häneen puoleksi naureskellen ja purren nolona alahuultaan.

»Ei ole niinkään hauskaa — kun joka ilmalla täytyy olla työssä», hän
sanoi. Hänen pitkät, typerät kasvonsa punastuivat; innokkaasti hän
alkoi naulata uutta pärettä kiinni.

Martin parka! Kaksikymmenvuotiaana hän ei osannut mitään muuta kuin
tehdä työtä.

Caleb tuli vajasta. Vasemmalla kädellään hän hypisteli oikeanpuolista
huulipartaansa: liike, joka oli Lindille jo varsin tutunomainen. Hän ei
vilkaissutkaan opettajattareen. Tämä oli varsin hyvillään siitä, ettei
Caleb kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Siten hänellä oli
enemmän tilaisuutta tarkata häntä.

Judith, joka oli noussut tamman selkään, viittasi Lindille. Caleb
kääntyi ja huomasi tytön.

»Liian varhaista lähteä hakemaan karjaa», hän sanoi rypistäen
kulmakarvojaan merkitsevästi. »Vanha kylvökone on tuotava
Thorvaldsonista. Charlie voi hakea karjan kotiin.»

»Charlie voi mennä hakemaan kylvökonetta», Judith sanoi kirkkaalla
äänellä. Hän istui suorana ja jäykkänä satulassaan katsoen kylmästi
Calebiin. Lind arveli, että noista kahdesta oli enemmän syytä pelätä
tyttöä ruumiillisen voimansa vuoksi.

»Kuulitko, mitä minä sanoin, Jude?» Caleb kysyi ojentaen naulalaatikon
Martinille. Hänen äänensä oli ystävällinen.

Vastaukseksi Judith käänsi tamman portille ja hoputti sen metsätielle,
Lind nousi ponihevosen selkään, jonka Sandbon lapset olivat jättäneet
hänen käytettäväkseen. Tiellä hän sai kiinni Juden, jonka kasvot
punoittivat harmista.

»Minä en siedä sellaista!» Jude sanoi äkäisenä. »Hänen täytyy oppia
kohtelemaan meitä ihmisiksi.»

He ratsastivat rinnatusten hetken aikaa. Sitten Judith kääntyi takaisin.

»Ei siitä ole mitään hyötyä — hän kostaa vain äidille. Hän tietää, että
aioin mennä Sandbohon. Ottakaa selkoa, Lind, tuleeko Sven todellakin
kotiin.»

Opettajatar oli pyytänyt, että Judith puhuttelisi häntä ristimänimeltä.

Hän nyökkäsi myöntävästi tytölle ja jatkoi matkaansa pitkin metsätietä.
Notkossa kasvoi molemmin puolin kukkivia kuusamia. Hänen selkänsä takaa
kuului hiljaisena Martinin vasaran ääni, kun poika naulasi päreitä
kanalan kattoon.


VII.

Sandbot olivat kovin ylpeitä talostaan, joka oli veistetyistä hirsistä
rakennettu, sekä piikkilanka-aitauksestaan, joka ympäröi heidän
rakennuksiaan: Garen talossa aita oli vain terävistä säleistä tehty.
Talon ympäristö oli niin täynnä villejä kirsikka- ja luumupuita, että
jonkun ajan kuluttua koko rakennus, navetta ja karjatarha joutuisi
valkoisen usvan peittoon. Tämä kauneus johtui pikemminkin vain
sattumasta kuin tarkoituksesta, sillä mrs. Sandbo olisi kernaammin
toivonut, että komea asuinrakennus olisi vuoden umpeen ollut kaikkien
ohikulkijain nähtävänä. Sillä näin kaukana Nykerkin Sidingistä olivat
hirsistä veistetyt rakennukset harvinaisia.

Hyvin kauan sitten, josta ajasta mrs. Sandbo kernaasti Puhui ikäänkuin
siitä olisi kulunut vain vuosi tai pari, perhe oli asunut pienessä
kylässä, jonne höyryveturi ja matkailijavaunut saapuivat kolmasti
viikossa ja missä jokapäiväisiin tapahtumiin kuului tavarajunan
tulo, mikä siis ei herättänyt vähintäkään ihmetystä. Garen lapset,
jotka eivät koskaan olleet käyneet kymmentä mailia kauempana
kotoa (lukuunottamatta ehkä Martinia ja Elleniä, jotka olivat
kuljettaneet karjaa Nykerkiin), eivät koskaan olleet nähneet näitä
uuden ajan ihmeitä, puhumattakaan siitä, että he koskaan olisivat
itse matkustaneet junassa —! No niin, Sandbot olivat kaikki, paitsi
pikku Lars, joka oli syntynyt Oelandissa, matkustaneet junassa. Ja
siksipä, vaikka mrs. Sandbon mielestä nuo kaksi perhettä olivatkin
ystävällisissä suhteissa, syvä kuilu erotti niitä toisistansa.

Mrs. Sandbo, joka oli asunut kaupungissa, odotti Lindiä
vierashuoneessa. Se kuului hienoihin tapoihin. Emma, lihava,
viisitoistavuotias tyttö, joka yhä kävi aamupäivin koulussa, tuli
Lindiä vastaan jäykkänä ja vakavana puhtaassa puvussa, joka oli pesty
erikoisesti tätä tilaisuutta varten. Hän saattoi opettajattaren äidin
luo sanomatta sanaakaan. Hän tunsi tukahduttavaa tunnetta kurkussaan,
kunnes opettajatar oli kadonnut hänen näkyvistään vierashuoneeseen.

Kaikki verhot, yhtä lukuunottamatta, oli vedetty ikkunoiden eteen siinä
huoneessa, jossa mrs. Sandbo istui. Huoneessa tuntui seinäpaperien
kuivaa hajua, ikäänkuin ikkunat olisivat olleet naulattuina kiinni
siitä pitäen kuin paperit oli pantu seinille. Mrs. Sandbo itse oli
kuin tapetti, hänellä näytti olevan vain hauras, litteä pinta, jonka
toinen puoli oli rosoinen. Joka seinällä riippui aivan samalla kohdalla
valokuvasuurennus yhdestä tai useammasta Sandbon perheen jäsenestä.
Nuo valokuvat, niinkuin kaikki suurennukset, olivat sameita, ikäänkuin
sateisena päivänä otettuja. Kaikkein ensiksi silmä osui Ludvig Sandbon,
mrs. Sandbon mies vainajan suunnattoman suureen kuvaan.

Lind astui huoneeseen tervehtien mrs. Sandbota ystävälliseen tapaansa.
Talon emäntä istui taidokkaasti veistetyssä tammi tuolissa, joka oli
päällystetty jäljitellyllä nahalla.

»Hauska nähdä teitä, miss Archer», mrs. Sandbo sanoi. »Käykää istumaan.
Minä käsken keittämään kahvia. Tytöt kertoivat, että te pidätte
kahvista. Olenko oikeassa? Siinä tapauksessa te olette ensimmäinen,
joka, ikävä kyllä, pitää kahvista. Malttakaahan — kahvi kiehuukin jo.»
Hän poistui kahisten huoneesta odottamatta mitään vastausta Lindiltä.

Opettajatar kävi istumaan Ludvig Sandbon kuvan eteen. Miehen silmät
olivat mustat kuin kengännapit. Ne saivat Lindin värisemään. Hän
siirtyi toiselle tuolille valoisan ikkunan ääreen.

Mrs. Sandbo palasi huoneeseen tuoden höyryävää kahvia ja pieniä,
pyöreitä, sokeroituja kakkuja.

Hän alkoi heti pommittaa Lindiä kysymyksillä, ei siksi, että hän olisi
halunnut saada vastausta, vaan osoittaakseen opettajattarelle, miten
hyvin hän tunsi olosuhteet Oelandin ulkopuolella olevassa maailmassa.

»Minun mieheni, Ludvig, hän kävi siellä monen monta kertaa», hän
keskeytti Lindin, kun tämä mainitsi nimeltä kaupungin, josta hän oli
tullut. »Hän tuolla seinällä. Hän oli oikea sika. Tuhannesti päivässä
minä kiitän luojaani, ettei hän enää ole elossa. Miten paljon hän
jaksoikaan juoda, tuo mies! Ei selvää päivää kuuteen vuoteen!» Mrs.
Sandbo maiskutteli huuliaan hörppiessään kahvia ja pyyhki silmiään
esiliinan kulmalla.

»Eikö hän ollut hyvä teille?» Lind kysyi ystävällisesti.

»Hyvä? Hänkö? Herran pieksut, minä en ollut muuta kuin koira hänen
silmissään. Nyt minun elämäni on aivan toista, rahaa tosin ei ole
runsaasti, mutta eipä hänkään ole vieressä räyhäämässä, Jumalan
kiitos!» Hän kohotti silmänsä valokuvaan, ja Lind huomasi niissä
riutuvan ilmeen.

»Eikö mrs. Gare ole saanut vielä uusia hampaitaan?» mrs. Sandbo kysyi
äkkiä kohottaen vaaleat kulmakarvansa silmälasiensa yläpuolelle.

»Ei minun tietääkseni», sanoi Lind hämillään. »Luullakseni hän toivoo
saavansa ne pian.»

»Toivoo?» mrs. Sandbo miltei pärskyi. »Hänkö? Hän ei toivo kerrassaan
mitään — ei ainakaan mieheltään. Hänellä on jo ollut luvassa nuo
hampaat neljä, viisi vuotta, jona aikana minulla on ollut kahdet
irtohampaat, ja onko minulla varaa hampaiden ostoon? Vanha Gare — hän
voisi ostaa irtohampaat vaikka sadalle lehmälle. Minun mieheni oli
oikea piru, mutta hän ei ollut kitsas. Hän sanoi jo paljon aikaisemmin
kuin olin kadottanut kaikki hampaani: 'Sigri', hän sanoi, 'ota kymmenen
dollaria ja lähde hammaslääkäriin. Rahat olivat aina hänellä höllässä,
aivan liiankin höllässä!» Hän katsoi hellästi valokuvaan ja huokasi.
Tällä kertaa hänen katseensa ei ollut riutunut.

Lind oli ihmeissään. Mrs. Sandbo siirsi tuolinsa lähemmäksi tyttöä ja
rypisti kulmiaan. Hän puhui kuiskaten.

»Sanokaahan — millaista elämä siellä oikeastaan on? Kohteleeko hän
teitäkin pahoin?»

»Ei, ei hän ole minua kiusannut», vastasi Lind.

»Hän on oikea lurjus, tuo Caleb Gare», valitti mrs. Sandbo pudistaen
päätään. »Minun on sääli vaimo parkaa. Kun pitääkin olla sellaisen
miehen kanssa naimisissa!»

»Miksi hän sietää sellaista?»

»No —» mrs Sandbo epäröi, näyttäen salaperäiseltä. »En tahtoisi
juoruta, mutta ne, jotka tuntevat heidät, sanovat, että Caleb oli
kerskunut kerran eräälle islantilaiselle saavansa hänet omaksensa.
Enempää en tiedä. Mitä te luulette, miss Archer? Caleb on kiusannut
hänet puolihulluksi, luulIakseni.»

Lindillä ei ollut omaa mielipidettä asiassa. Mrs. Sandbo alkoi
keskustella muista ja nousi sitten juhlallisesti näyttääkseen hänelle
koko talon ja kehuen siinä vallitsevaa rauhaa.

Sandbon väki miellytti Lindiä. Heitä oli ollut kymmenen, mutta nyt
oli vain kahdeksan kotosalla. Lapset olivat rotevia, vakavia ja
työteliäitä. Vanhin tytär, Dora, oli naimisissa ja hänen kotinsa oli
Latt-järven pohjoispuolella. Sven, josta mrs. Sandbo puhui suurella
ylpeydellä, oli lähtenyt töihin kaupunkiin. Häntä odotettiin kotiin
toukokuussa.

Emma, vanhin kotona olevista tytöistä, kulutti paljon aikaa
miettimiseen. Ainakin hänen katseensa oli aina maahan luotu ja hänen
pulleat, terveet kasvonsa mietteisiin vajonneet. Lind katseli häntä,
kun hän astui tietä myöten taluttaen Rosabellea, jerseyläistä lehmää.
Hän kulkea tallusteli, tuo suuri, kömpelö tyttö, tahdissa lehmän kanssa.

»Mitä sinä uneksit, Emma kulta?» Lind huusi hänelle käydessään istumaan
lypsytarhan kiviportaalle.

Emma katsoi hämillään häneen.

Lind veti hänet viereensä istumaan.

»Mitä sinä ajattelet, Emma?» hän kysyi uudelleen.

Mutta Emma punastui vielä entistään enemmän, ja Lind otaksui, että jos
hän todellakin oli ajatellut jotain, niin saattoi se yhtä hyvin jäädä
sanomattakin. Emma oli vaiti ja läksi lypsämään Rosabellea. Hänen
ajatuksensa olivat tosiaankin liian syvät, jotta niitä olisi voinut
ilmaista.

Lindin lähdettyä purskahti Emma itkuun. Opettajatar oli aivan liiaksi
kaunis ja suloinen. Hänen oli mahdoton seurustella tuttavallisesti
hänen kanssaan.

Sellaisen vaikutuksen Lind teki tulollaan Oelandiin.


VIII.

Lauantai-iltana Lind astui kotiin hienossa usvassa, joka kohosi
pohjoisen puolella olevista suomaista.

Omituista helmeilevää taustaa vasten kohosi miehen jättiläisvartalo
hevosen rinnalla. Kun Lind astui pellon poikki, tuli mies häntä vastaan
ja hän tunsi hänet Fusi Aronsoniksi, pitkäksi islantilaiseksi. Lind oli
jutellut hänen kanssaan vain kerran aikaisemmin, kun hän ja Jude olivat
löytäneet karjan Aronsonin maiden puolelta.

Fusi otti hatun päästään, kun Lind puhutteli häntä, ja vastasi hänen
tervehdykseensä. Hän teki komean, mutta yksinäisen vaikutuksen,
niinkuin korkea kukkula on yksinäinen tai suuri tammi keskellä
ruohoaavikkoa.

Fusi palasi takaisin Lindin keralla kuusimetsän reunaa pitkin, joka
kohosi mustana sumun yläpuolella.

»Minä ajattelin juuri, miten onnellisia te täällä olette, kun teillä on
kevät niin lähellänne», sanoi Lind vilkaisten Fusiin.

»Me olemme hyvin, hyvin onnellisia», Fusi vastasi hitaasti. »Mutta
harvat meistä sitä ymmärtävät.»

»Ettekö luule, että useimmat farmarit käsittävät sen — tavalla tai
toisella?»

»En», sanoi hän. »Ihmiset täällä panevat arvoa vain maan tuotteisiin.
Keväällä me tiedämme vain, että talvi tulee. Me olemme liian
itsekkäitä, niinkuin kaikki muutkin.»

Hänen äänensä oli syvä, sointuva, miltei salaperäinen, ikäänkuin hän
olisi puhunut yhtä paljon vain ilmaan kuin Lindille. Lind katsoi häneen
salavihkaa.

»Minä tuumin juuri, mitähän Caleb Gare tuntee nähdessään tämän — tämän
sumun», Lind yritti.

»Caleb Gare — hän ei tunne mitään. Minä otan hänet kerran vielä
hengiltä. Mutta ei hän tunne edes sitä.» Fusin ääni ei ilmaissut vihaa.
Vain syvää varmuutta.

Lind säpsähti.

»Hän tappoi kaksi veljeäni. Rutto oli levinnyt täkäläisten intiaanien
keskuuteen muutamia vuosia sitten. Eräänä päivänä oli kova lumimyrsky,
ja veljeni pyrkivät Calebin taloon suojaan. He olivat aivan myrskyn
sokaisemia. Mutta sairaita he eivät olleet. Caleb pelkäsi kuitenkin
ruttoa, pelkäsi saavansa tartunnan. Ja hän sulki oven heidän nenänsä
edestä. Toisen veljistäni löysin kuolleena mailin päässä Calebin
talosta kaksi päivää myöhemmin. Hän oli paleltunut niin jäykäksi,
ettemme voineet saada pyhävaatteita hänen ylleen, vaan oli hän
haudattava sellaisena kuin oli. Toinen veljeni paleltui myöskin, ja
vaikka koetin parhaani mukaan hieroa häntä, niin en voinut pelastaa
häntä. Ennen kuolemaansa hän kertoi kuitenkin, mitä Caleb oli tehnyt.»

Fusin ääni ei kuulostanut kovalta. Mutta hänen kasvonsa olivat
raudankovat niiden häämöittäessä pimenevästä ilmasta. Lind oli ääneti.
Pelko oli vallannut hänen mielensä. Pelko tätä kovaa maata kohtaan.

Korkealla ilmassa kajahti äänekäs, pitkäveteinen huuto, aivankuin
torven toitotus. Villihanhet lensivät vielä kauemmaksi pohjoista
kohti, seudulle, joka oli inhimillisen lämmön, vieläpä inhimillisen
yksinäisyydenkin tuolla puolen...



TOINEN LUKU.


I.

Lind viipyi tavallisesti koulussa tuntejaan valmistamassa, kunnes alkoi
hämärtää ja illallisaika läheni Garen talossa. Vaikka työtä olikin
yllin kyllin, niin tuntuivat nämä tunnit yksinäisiltä, jolloin auringon
viimeiset säteet tunkeutuivat tyhjien pulpettien yli kouluhuoneeseen,
valaisten himmeällä kullallaan mustaa taulua, josta oli mahdoton
erottaa sen pinnalle piirretyitä kömpelöitä numeroita.

Lind otti useasti pöytälaatikosta esille kirjeensä, joita oli
saapunut kotoa kahdesti viikossa tulevan postin mukana, ja vaikka hän
jälkeenpäin häpesikin heikkouttansa, ei hän voinut pidättää kyyneleitä,
jotka nousivat hänen silmiinsä. Mutta omituista kylläkin, hän pyyhki
taas silmänsä äkkiä huomatessaan, ettei hän ollutkaan ajatellut
itseään, vaan Gareja — Ameliaa, joka piiloutuneena umpimieliseen,
joskin ulkonaisesti ystävälliseen kuoreensa vietti omaa, salaista
elämäänsä; Charlie'a, jota Caleb hemmotteli ja usutti toisia vastaan;
Judithia, tuota vilkasta ja pelottavaa tyttöä, jossa kaikki elämän
himot näyttivät itävän; ja Calebia, jonka luonnetta oli mahdoton
arvioida inhimillisten hyveiden tai paheiden mukaan — joka oli tämän
maan henkinen jäljennös, yhtä karkea, kova, itsevaltias kuin se kamara,
josta hän sai elatuksensakin.

Opettajatar oli täällä yksinäinen, mutta vieläkin enemmän hän tunsi,
miten yksinäisiä Amelia, Judith, Ellen ja Martin olivat, kukin omasta
kohdastansa. Työ ei hävittänyt yksinäisyydentunnetta; työ oli vain
samaa sumua, jossa he liikkuivat ja joka esti heitä huomaamasta toisten
yksinäisyyttä.

Tuli sateisia päiviä, jolloin tiet ja pellot olivat liejun vallassa.
Judith ja Martin, jotka Caleb Garen apulaisista olivat vahvimmat työtä
tekemään, kantoivat maan raskaimman kuorman. Judith ajoi kylvökonetta
ja kiiti kuin suuri sukkula edes ja takaisin, ylös ja alas pitkin
pellon karheaa kudosta. Viereisellä pellolla Martin työskenteli
kumaraselkäisen, vanhan, kuihtuneen miehen alistuvaisuudella. Väliin
Judith vilkaisi häneen. Ja ärjyi sitten raa'asti kyntävälle hevoselle.

Pelto- ja metsätyön lomassa ei jäänyt paljon aikaa huvitteluun. Ja
iltaisin olivat sekä ruumis että aivot niin väsyneet, ettei tehnyt
mieli muuta kuin heittäytyä makuulle niinkuin uupunut elukka ja unohtaa
kaikki ajatukset ja tunteet.

Lind tunsi, että Caleb piti heitä kaikkia ankarassa työssä, jotta
ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Eikä mitään
tapahtunutkaan; ei kerrassaan mitään. Toinen päivä kului toisensa
jälkeen, ei ainoatakaan sielua tullut Garen farmilla käymään: ei kukaan
poistunut sieltä, ei lähtenyt edes vieraisille Sandbohon, jonne oli
vain kahden mailin matka. Ja Caleb kulki paikasta toiseen kasvoillaan
vanhan satyyrin salaperäinen ilme, ulkonaisesti välittämättä mistään
tai kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä; mutta todellisuudessa hän
piti kireällä valtansa ohjaksia ja seurasi mustasukkaisena vähintäkin
liikettä siinä elämässä, jossa hän liikkui ja hallitsi.


II.

Sunnuntai muodosti jonkunmoisen välitilan. Caleb oli ainoa perheen
jäsenistä, joka läksi Yellow Postiin kirkkoon, mutta koska pappi
saarnasi siellä vain joka kolmas sunnuntai, saapuen aina Nykerkin
seurakunnasta saakka, niin se henkisen ravinnon määrä, jota vaille
toiset jäivät, ei ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.

Toinen sunnuntai Lindin tulon jälkeen sattui olemaan pääsiäispäivä, ja
uuden papin oli määrä tulla jumalanpalvelusta pitämään. Amelia nousi
yhtä varhain kuin arkipäivinäkin, vaikka sunnuntaisin oli lupa nukkua
tuntia kauemmin, ja valmisti Calebille murkinan sekä otti esille hänen
valkean kauluksensa ja mustan verkapukunsa vihreine samettikäänteineen.
Calebin hartiat eivät olleet enää yhtä suorat kuin kymmenen vuotta
sitten, jolloin puku oli ostettu, ja takki kohosi hiukan ylös
muodostaen kauluksen alapuolelle pienen laskoksen, jota Amelia ei
silittämälläkään saanut katoamaan. Joka kerta kun Caleb puki takin
ylleen, Amelia pelkäsi hänen huomaavan tuon laskoksen ja moittivan
häntä huolimattomaksi. Amelia oli pessyt kovan kauluksen, jonka Caleb
oli tilannut kuvallisen luettelon mukaan, ja kiilloteltaessa se oli
kadottanut alkuperäisen muotonsa. Kun siis Caleb nousi ja iski kattoon
herättääkseen lapset ja tuli sitten keittiöön peseytymään, niin Amelia
oli kovin huolissaan, miten hän tästä päivästä suoriutuisi.

»Martin pesi rattaat eilen — työn päätyttyä. Ne näyttävät oikein
hienoilta», Amelia sanoi Calebille ystävällisesti tämän levittäessä
saippuavaahtoa leukaansa. Siitä saakka kuin he olivat menneet
naimisiin, oli Caleb näyttänyt kaikkein inhimillisimmältä ja
ystävällisimmältä aina valmistautuessaan ajamaan partaansa, ja Amelia
oli usein käyttänyt hyväkseen juuri näitä hetkiä pyytääkseen tai
tunnustaakseen jotain, jota hän ei uskaltanut esittää ennen eikä
jälkeen miehen pukeutumista.

Caleb teroitti partaveistään, ennenkuin vastasi. Hän tarvitsi aina
paljon aikaa vastatessaan Amelialle. Siten hän taisi paremmin punnita
sanojaan ja saattaa vaimonsa levottomaksi ja pelonalaiseksi, mikä
oli hänelle itselleen imartelevaa, vaikka asia olisi ollut miten
vähäpätöinen hyvänsä. Tänä aamuna hän oli suopealla tuulella.

»Siinä Martin teki hyvin. Olen tuuminut hiukan ottaa hänet mukanani.
Hän tekee työtä käskemättä», Caleb sanoi naureskellen, ikäänkuin tuossa
huomautuksessa olisi piillyt ivaa.

»Martin on varmaankin halukas lähtemään», sanoi Amelia hilliten
ääntään, jotta se ei tuntuisi liian kiihkeältä. Hän pani kahvipannun
tulelle. Sitten hän astui ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa katsellen
metsätielle, missä vaaleanvihreät ummut riippuivat raitojen oksilla
kuin vihreä vihma.

Miten suloista olisi lähteä kirkkoon tällaisena pääsiäisaamuna,
tuumi hän. Siitä oli pitkä aika, kun hän säännöllisesti oli käynyt
kirkossa. Amelia oli ollut katolinen, ennenkuin hän meni naimisiin
Caleb Garen kanssa. Siunatumpi ja iloisempi kuin kaikki muut oli ollut
se pääsiäispäivä, jolloin hän oli ratsastanut kirkkoon Mark Jordanin
isän kanssa. Hän oli silloin ollut nuori tyttö — hieno tyttö — ei
sellainen kuin hänen omat tyttärensä, vaan kuin Lind Archer. Hänen oman
lihansa ja verensä vähäinen uskottomuus sai hänen sydämensä sykkimään
ja nostatti punan hänen poskiinsa. Olisivathan Judith ja Ellen hyvin
voineet olla samanlaiset kuin Lindkin. Olisivatko he todellakin?
Omituinen kateus hiipi hänen sydämeensä. Lind oli varmaankin jonakuna
pääsiäispäivänä lähtenyt kirkkoon aivankuin hän itsekin — ehkä hän oli
laulanut mukana kuorossakin, niinkuin hän oli tehnyt. Jude ja Ellen
eivät tienneet mitään sellaisesta. Caleb ei sallinut heidän lähteä
Yellow Postiin kirkkoon, jonne koko seudun nuoret miehet kerääntyivät
kauniilla ilmalla iloa pitämään. Hän oli kerran pisteliäästi
huomauttanut Amelialle, että sellaisesta seurustelusta, niinkuin
Amelia liiankin hyvin tiesi, ei ollut mitään hyvää, ja että heidän
pelastuksensa voisi helposti muuttua perikadoksi. Amelia oli käsittänyt
hänen viittauksensa liiankin hyvin. Ja niinpä hän aina katkeralla
ivalla kuunteli niitä saarnoja, joita Caleb toi mukanaan joka sunnuntai
käytyään Yellow Postissa, lukien päivän tekstin raamatusta ja lyhyesti
selostaen papin saarnaa, sen verran kuin se oli tarttunut hänen
muistiinsa. Amelia unohti raidat ja palasi keittiön lieden ääreen
purren huultaan — ainoa tapa, millä hän osoitti tyytymättömyyttänsä
elämään.

Keittiössä ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi tulen räiskettä uunissa
ja Calebin partaveitsen hiljaista kahnausta. Ullakolta kuului lasten
liikettä, ja Amelia toivoi heidän viipymättä tulevan alas. Kun Caleb
sai nähdä kauluksensa, oli siinä jo kylliksi suuttumisen syytä ilman
sen enempää kiihotusta.

Lind tuli ensimmäisenä alas. Amelia vilkaisi häneen ja huomasi, miten
kaunis hän oli sinisessä silkkipuvussa, joka näytti vielä enemmän
kohottavan hänen hiustensa kiiltoa ja hipiänsä hienoutta.

»Antakaa minun kattaa pöytä, mrs. Gare», Lind sanoi.

»Ei — älkää vaivautuko», Amelia kielsi jyrkällä äänellä, mikä sai
Lindin katsomaan häneen ihmeissään. Kevyt puna kohosi Amelian poskille.
Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksikä hän sinä hetkenä vihasi tuota
tyttöä. »Menkää ulos katsomaan, miten kaunista siellä on», hän lisäsi
nopeasti, »kyllä Jude tulee kattamaan pöytää.»

Hiukan ihmetellen Lind läksi ulos hevosaitauksen luo, missä pari varsaa
pisti turpansa aidan raosta Lindin siliteltäväksi.

Caleb oli ajanut partansa ja puki ylleen valkean, kiillotetun paidan.
Sitten hän otti käteensä kauluksen, jonka Amelia oli asettanut esille.
Hän vilkaisi siihen ja laski sen sanaakaan sanomatta pöydälle. Amelia,
joka sekoitti puuroa lieden ääressä, valmistautui ottamaan vastaan
tavallisen pilkallisen huomautuksen. Hän oli hyvillään, että Lind
oli mennyt ulos. Mutta Caleb ei sanonut mitään. Hän jätti kauluksen
paikoilleen ja astui sävyisästi toiseen huoneeseen.

Jude ja Ellen ja pojat tulivat alas toinen toisensa jälkeen, ja
hetkistä myöhemmin murkina oli pöydässä. Lind tuli huoneeseen
pääovesta, joka oli tallin puolella, ja hänen silkkipukunsa liehui
hiukan tuulenhengessä. Hänellä oli syli täynnä raidannorkkoja, joita
hän oli kerännyt ojasta koulutalon luota, ja hän asetti ne koriin
harmonion luokse. Ellen vilkaisi niihin ja läksi äkkiä keittiöön.

»Kaikkea roskaa hän kerääkin taloon», hän sanoi nauraen Amelialle. »Isä
suuttuu, kun hän luvatta tekee sellaista.»

Amelia huokasi. »Antaa hänen suuttua, Ellen», hän vastasi. »Mene
syömään murkinaasi. Käske toisten istua pöytään. Isä ei ennätä
kirkkoon, jollemme heti rupea syömään.»

Sunnuntaisin Caleb luki pöytärukouksen. Muina päivinä ateriat
alotettiin keskustelemalla farmin asioista. Lind ja kaikki muut
painoivat alas päänsä, mutta Judith istui suorana katsoen eteensä.
Hän koetti pakottautua ajattelemaan jotain muuta, kunnes Caleb lausui
»amen». Hän ajatteli, ettei heillä ollut syytä kiittää Jumalaa
ruoasta, vaan häntä itseään ja Martinia ja Elleniä, Ameliaa, vieläpä
Charlie'akin, joka koetti salata irvistystään katsomalla maahan.

»Olisin kernaasti ottanut sinut mukaani tänään, Martin», sanoi Caleb.
»Vaihteen vuoksi voisi sinulle olla hyväksi päästä nuorten pariin.
Mutta en tahtoisi sinun häpeävän omaa isääsi, Martin.»

Martinin pitkät kasvot ilmaisivat ihmetystä. Hän ei käsittänyt, mitä
Caleb tarkoitti, eikä hän uskaltanut kysyä opettajattaren kuullen.
Niinpä hän kääntyi taas puuronsa puoleen syöden hyvin hitaasti, jotta
hän Lindin kuullen ei maiskuttaisi suutaan.

Kaikki söivät vaiti. Calebin kasvoille oli hänen puhuessansa levinnyt
kiusaantunut ilme. Amelia tiesi, mitä se merkitsi. Hän tiesi, että
Caleb tahtoi loukata häntä.

»Ei, Martin, saat odottaa toiseen kertaan, jolloin minulla on puhdas
kaulus kaulaan pantavana», hän sanoi hitaasti, lempeästi, miltei
leikkiä laskien.

Amelia punastui. Hänen silmänsä vilkkuivat Lindiin nähdäkseen, oliko
tämä kuullut nuo sanat. Mutta opettajatar söi kaikessa rauhassa
murkinaansa.

Jude ei voinut hillitä itseään, vaikka Amelia rypisti hänelle kulmiaan.

»Kyllä sinulla olisi yllin kyllin puhtaita kauluksia, jos vain ostaisit
useampia kuin yhden vuodessa», hän sanoi. »Lähetä kovat kaulukset
Nykerkiin kiillotettaviksi, äläkä vaadi sellaista työtä äidiltä.»

»Olet oikeassa, Jude. Olet oikeassa», Caleb tirskui. »Olen todellakin
hiukan huolimaton.» Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja nousi pöydästä.
»Muista valjastaa hevonen, Charlie. Sinä ja minä lähdemme kirkkoon,
yhdentekevää, onko minulla kaulusta vai ei.» Hän kääntyi selin heihin
ja livahti keittiöön. Amelia seurasi jäljessä.

»Caleb — et suinkaan sinä lähde kirkkoon ilman kaulusta?» hän sanoi
peloissaan.

Caleb kääntyi hitaasti katsahtaen vaimoonsa. »Ajattelehan,
islantilaiset näkevät, miten erinomainen vaimo sinä olet!» hän sanoi
lempeästi. »Mene puhumaan Juden kanssa. Sano, että hänen pitää oppia
parempia tapoja. Tuo letukka alkaa käydä liian röyhkeäksi. Ymmärrätkö?»
Hänen kasvoilleen ilmestyi hapan irvistys, johon Amelia oli hyvin
tottunut. Caleb pyyhkäisi kädellään viiksiään ikäänkuin karkottaakseen
tuon ilmeen. Hän veti takin ylleen ja läksi ulos. Amelia oli hyvillään,
ettei hän ollut huomannut laskosta takin selässä.

Nopeasti hän korjasi ruoan pöydästä yhdessä tyttöjen kanssa ja puhui
Juden kanssa hiljaisella äänellä. »Et saa suututtaa häntä etkä kohdella
häntä röyhkeästi, Jude. Hän alkaa käydä vanhaksi eikä voi sietää
sellaista», Amelia mutisi, jotta Lind ei kuulisi.

»Ei hän ole nyt sen vanhempi kuin ennenkään. Hän on aina ollut yhtä
ilkeämielinen, enkä minä siedä sitä enää.» Jude vastasi suoraan
hiljentämättä ääntään. »Minulla alkaa vähitellen olla siksi paljon
järkeä, että minä ymmärrän, miten syvästi minä häntä vihaan!»

»Judith!» huudahti Ellen kauhuissaan. »Onhan hän sinun oma isäsi!»

»Eikä ole! Enkä minä välitä, vaikka olisikin! En välitä hänestä tuon
vertaa, pidä sinä suusi kiinni!» Jude huusi hyökäten Ellenin kimppuun.

»Rauhoitu, Jude!» Amelia sanoi tyynesti. »Sinä olet hullu raivotessasi
tuolla tavalla! Vieraitten kuullen!»

Lind oli arkatuntoisesti hiipinyt ulos ovesta.

»Tuollainen hän on ollut siitä saakka kuin opettajatar tuli taloon.
Aivankuin ei mikään kelpaisi enää hänelle», Ellen sanoi katkerasti.

»Se ei ole totta! Opettajattarella ei ole mitään osaa siihen. Olen
saanut kyllikseni isän kiusanteosta. Jollei hän ala olla ihmisiksi,
niin minä lähden talosta!»

»Älä puhu turhia, Judith. Ei sinulla ole, minne mennä», Amelia sanoi
hänelle.

»Eikö ole? Saattepa nähdä!» Hän läksi sitten pyyhkimään astioita
sanomatta sen enempää. Ellenin kasvot ilmaisivat hämmästystä.

Lind pujottautui lammashaan aidan alitse ja jatkoi matkaansa pellon
poikki. Kohtaus oli ollut niin kiusallinen, ettei hän tahtonut
läsnäolollaan tuottaa Amelialle uutta tuskaa. Tämäntapaisia ikäviä
ristiriitoja oli sattunut hyvinkin usein. Hän tunsi hämärästi, että hän
oli tulollaan yllyttänyt Juden kapinallisuutta. Lind tuumi, samoinkuin
hän oli tuuminut jo monasti ennenkin saavuttuaan Oelandiin, voisiko
hän millään tavalla tuoda hiukan enemmän onnea garelaisten elämään.
Mutta äkkiä hän tunsi oman avuttomuutensa; hänen oli mahdoton vapauttaa
heitä siitä salaisesta voimasta, joka piti heitä maan orjina. Tuo voima
oli ollut olemassa jo ennen Calebia, joskin se toimi hänen kauttansa.
Lind huomasi kaipaavansa jotakuta henkilöä hänen omasta maailmastaan,
jonka kanssa hän voisi puhua, jotakuta, jonka turviin hän voisi paeta
garelaisten painostuksen alta.

Judith auttoi happamena lehmien lypsyssä ja maidon separoimisessa,
sitten hän talutti Turkin, yhden varsoista, pihalle ja koetti totuttaa
sitä satulaan. Vihainen eläin heitti hänet kahdesti maahan Martinin
katsellessa heitä kuivasti hymyillen.

»En minä halua pudota maahan», vastusteli Jude. »Mutta tavallaan se on
hauskaa.»

»Tietysti se on hauskaa», Martin naureskeli, »Turkin mielestä myöskin.»

»Saadaanpa nähdä, tekeekö se sitä toistamiseen», sanoi Jude nousten
uudestaan satulaan.

Lind, joka oli palannut kävelyltään, istahti maahan Martinin viereen.
Tämä siirtyi nöyrästi kauemmaksi ja punastui. Aamu oli ihana, aurinko
loisti täydeltä terältä, ja niin pian kuin Caleb ei ollut läsnä, oli
mieliala talossa iloinen. Lind tunsi suurta vapautusta lasten parissa,
vaikkei heidän käytöksensä poikennutkaan tavallisuudesta, ja hän
iloitsi heidän seurastaan. Hän katseli Judithia villin hevosen selässä,
ja tytön taituruus hämmästytti häntä yhä enemmän.

Eläin nousi takajaloilleen ja pärskyi, kaapi etujaloillaan ilmaa ja
huiskutti harjaansa kuin mustaa pilveä. Se oli kaunis varsa, joustava
ja kiiltävä kuin musta silkki, ja sen silmät iskivät tulta. Puolen
tunnin verran Jude paini sen kanssa, nelistäen hurjasti aitauksessa,
joka hetki vaarassa pudota maahan eläimen suistuessa polvilleen tai
sen kavioitten iskiessä ilmaan. Tytön nauru kajahteli heleänä, hänen
silmänsä loistivat ilosta. Kun hän lähestyi aitausta, huomasi Lind,
että ranteet, joiden ympärille suitset olivat kiedotut, olivat veressä.

»Eikö olisi parasta keskeyttää tuo leikki, Martin?» kysyi Lind
hätäisenä.

»Ei Judith sitä halua», sanoi Martin lyhyesti. »Hevosen voimat ovat
pian lopussa.»

Hetken perästä Jude riisui satulan läähättävän, vaahtoavan varsan
selästä ja heittäytyi maahan Lindin ja Martinin viereen.

»Ei mikään ole niin virkistävää kuin vähäinen liikunto», sanoi hän
pyyhkien ranteitaan. Hänen poskensa hohtivat punaisina ja hänen
ylähuulellaan kiilsi pieniä hikihelmiä.

»Sinä olet suurenmoinen», sanoi Lind ihaillen, »mutta pari kertaa minä
säikähdin pahasti sinun puolestasi.»

»On ihana päivä, Mart», Judith sanoi kevyesti. »Etkö voisi salavihkaa
ottaa rattaita ja lähteä meidän kanssamme suolle? Tahtoisin saada
muutamia krokuksia. Koko ilma on täynnä niiden tuoksua.»

»Mitä isä siitä sanoisi», Martin tuumi epäröiden, mutta hänen
silmissään oli tavattoman iloinen ilme, kun hän nojautui kyynärpäähänsä
ja silmäsi kauaksi taivaanrantaan. »Voisinhan sentään yrittää.»

Lind katsoi sekavin tuntein toisesta toiseen. Heidän suurin toiveensa
tänä ihanana huhtikuun sunnuntaina oli lähteä poimimaan kukkia, mutta
niin vähäpätöinen kuin heidän toiveensa olikin, he pitivät kuitenkin
aivan varmana, ettei sitä heille sallittaisi.

»Hän palaa näihin aikoihin kirkosta. Sääli, ettet sinä päässyt mukaan»,
Judithin silmät vilkkuivat vallattomina, ja Martin irvisteli hänelle
vastaan.

Tieltä kuului pyörien ratinaa, ja Martin nousi nopeasti pystyyn
avaamaan porttia. Caleb ajoi pihalle, ja Charlie istui suorana
ja juhlallisena hänen vieressään. Ensi kertaa eläessään Charlie
oli päässyt kirkkoon, ja tämä kokemus oli painanut leimansa hänen
kasvoihinsa ja koko olentoonsa aivankuin jokin äkillinen ruumiillinen
kolahdus. Martin katseli tyynesti ja tarkkaavasti poikaa tämän
kiivetessä alas rattailta. Caleb poistui taloon jättäen hevosen
riisumisen poikien huoleksi.

»Miten se miellytti sinua?» kysyi Martin.

»Minä pidin laulusta hyvin paljon, mutta kaikki muu — en tiedä,
mitä virkaa sillä oikein oli», sanoi poika terhakasti pistäen kädet
taskuun. »Mutta laulu oli kylläkin kaunista. Kaikki lauloivat. Minäkin
lauloin.» Hän katsoi maahan ujostellen ja potkaisi kiven pitkin maata.
»Sinä saat mennä ensi kerralla, Mart. Siellä oli paljon keikareita
pohjoisesta. Ja muutamia tyttöjä. En puhunut heidän kanssaan, vaikka —
tarkoitan: näiden keikarien kanssa. Isä kielsi. Hän sanoi niiden olevan
ruotsalaisia ja antavan selkään näin pienelle pojalle kuin minä olen —
pyh! — minä olisin antanut heille selkään!»

Martin talutti hevosen aitaukseen. Hän huomasi, että Lind ja Jude
olivat menneet huoneisiin. Hän oli hyvillään. Lindin läsnäolo saattoi
hänet hämilleen, vaikkei hän tiennyt, miksi. Charlie astui mietteissään
hänen vieressään.

»Sanohan, Mart — pakottaako isä meidät kaikki jäämään tänne vielä
sittenkin kuin olemme suuria?» hän kysyi rypistäen kulmiaan. Charlie
oli lyhyenläntä ja ihaili veljeään hänen pituutensa vuoksi. Koska Caleb
oli aina hemmotellut häntä ja ollut huvitettu hänen tyhmyyksistään,
halveksi poika sisaruksiaan, jotka eivät koskaan saaneet olla isälle
tottelemattomia eivätkä vastata rumasti hänelle.

»Enkö minä ole suuri, Charlie, vai mitä? Enpä luule meidän kaikkien
jäävän tänne ikipäiviksi», Martin sanoi tyynesti. Niinpä Charliekin
alkoi nyt ajatella.

Charlie oli ääneti heidän astuessaan taloon. Hän oli vasta viisitoista
vuotta vanha, se oli kylläkin totta. Mutta tänään hän oli kuullut
laulua ja huomannut, että hänestä oli hauskaa laulaa yhdessä ikäistensä
tai itseään vanhempien kanssa. Siellä oli ollut eräskin poika, jonka
kanssa hän olisi kernaasti jutellut. Pojalla oli punainen kaulahuivi,
ja hän antoi omasta taskustaan rahaa kolehtia kerättäessä.

Perheen oli tapana ennen päivällistä keräytyä vierashuoneeseen
kuuntelemaan, kun Caleb selosti kirkossa kuulemaansa saarnaa. Vaikka
hänellä olikin omat syynsä, miksi hän ei sallinut perheensä käydä
kirkossa, niin oli hänestä kristittynä sittenkin väärin riistää heiltä
Jumalan sanan armo.

»Tahdotteko yhdessä meidän kanssamme kuulla saarnaa, miss Archer?»
kysyi Caleb opettajattarelta, kun Amelia järjesti tuoleja puolikehään
keskelle huonetta. Caleb käyttäytyi parhaimpansa mukaan — lempeästi,
ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Hän oli ottanut raamatun hyllyltä,
harmonion yläpuolelta, ja piteli sitä jonkun matkan päässä itsestään,
niinkuin uusi pappikin oli tehnyt, ikäänkuin peläten kirjan voivan
tahraantua, jos se koskettelisi hänen syntistä, kuolevaa ruumistansa.

Lind ei voinut kernaasti kieltäytyä. Hän kävi toisten kanssa istumaan,
ja Ellen alkoi soittaa virttä. Sitten Caleb kohotti kätensä ja luki
Isämeidän rukouksen. Hänen äänensä oli ihmeellisen pehmeä. Äkkiä Lind
huomasi, että hänen olisi tehnyt mieli ääneensä vastustaa tällaista
ilveilyä ja sanoa Calebille vasten silmiä, miten kaamean vaikutuksen
koko tämä kohtaus teki häneen. Mutta hän istui vaiti.

Caleb avasi raamatun ja luki.

»Ja minä katsoin kaikkea työn vaivaa, ja kaikkea työn toimellisuutta,
että ihminen kadehtii lähimmäistänsä. Ja sekin on turhuus ja hengen
vaiva.

»Sillä tyhmä pusertelee käsiänsä, ja syö omaa lihaansa.

»Parempi on pivon täysi levossa, kuin täysinäiset kahmalot vaivassa ja
hengen ahdistuksessa.

»Minä käännyin, ja näin turhuuden auringon alla.»

Caleb vaikeni, yskäisi ja katsoi merkitsevästi toisesta perheen
jäsenestä toiseen, kiinnittäen katseensa lopulta Lindiin. Vanhan miehen
tuomitseva katse vaikutti painostavasti opettajattareen. Sitten ääni
jatkoi jälleen sointuisasti ja voimakkaasti.

»Joka on yksinäinen ilman toista, eikä hänellä ole lasta tai veljeä,
eikä ole kuitenkaan loppua hänen työllänsä, eikä hänen silmänsä täytetä
ikänä rikkaudesta. Kenenkä hyväksi minä työtä teen, enkä tee sielulleni
hyvää? Se on myös turhuus ja paha suru.

»Parempi on kaksi kuin yksi; sillä heille on hyödytys työstänsä.

»Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen
ylös. Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla
häntä auttamaan!

»Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he lämmittävät itsensä; mutta
kuinka yksinäinen tulee lämpimäksi?

»Yksi voitetaan, vaan kaksi seisovat vastaan; sillä kolminkertainen
köysi ei katkea niin pian.»

Caleb sulki äkisti kirjan. »Siihen teksti loppui», sanoi hän karhealla
äänellä.

Lapset, odottaen kidutushetken päättymistä, olivat kuunnelleet vain
puolella korvalla. Mutta Amelia, joka luonnostaan oli hurskas, oli
imenyt itseensä joka sanan. Eräs lause jäi erikoisesti hänen mieleensä.
»Sillä tyhmä pusertaa käsiänsä ja syö omaa lihaansa.» Sitä juuri Caleb
teki. Ja siinä juuri hän itse myös avusti häntä. Söi omaa lihaansa,
täällä maalla. Mutta Amelialla ei ollut mitään valinnan varaa,
korkeintaan hän saattoi valita, mitä hän omasta lihastaan söisi. Hyvä
Jumala, tätä oli mahdoton kestää! Caleb jatkoi — selostaen uuden papin
saarnaa.

»Niinpä meidän, jotka asumme tässä yksinäisessä maassa ja koetamme elää
kristityn elämää sillä maakaistaleella, jonka Herra on antanut meille,
tulee pitää yhtä, jotta saavuttaisimme työstämme lämpimän ja hyvän
palkan. 'Parempi kourallinen rauhaa kuin molemmat kädet täynnä työtä ja
harmia.' Parempi elää täällä köyhänä ja tyytyväisenä, kuin tavoitella
maailmaa ja sen paheita maallisen rikkautemme kartuttamiseksi. Sitä
sinun, Jude, tulee ajatella, ja teidän, Ellen ja Martin, ja myöskin
sinun, Charlie. 'Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa
auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä' — kuulkaa — 'Voi yksinäistä, jos
hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan.' Ymmärrätkö
sitä, Amelia?»

Amelia mutisi: »Luullakseni he ymmärtävät sen kaikki.» Hän olisi voinut
huutaa ääneensä, lyödä Calebia vasten kasvoja hänen tekopyhyytensä
vuoksi. Hän olisi voinut nousta pystyyn ja piestä häntä voimainsa
takaa, kun hän saattoi niin väärällä tavalla selittää sen kirjan jaloja
sanoja, joka niin usein oli lohduttanut häntä. Mutta hän istui vain
kuunnellen tarkkaavaisesti, kunnes Caleb oli hillityllä äänellä lukenut
Herran siunauksen.

»Tämä ei ollut mikään varsinainen pääsiäissaarna, senhän te ymmärrätte.
Mutta pastori Blossom arveli vuodenajan mukaisen saarnan miellyttävän
meitä enemmän, kuten hän sanoi. Mitä sinä arvelet, Amelia?»

»Minun mielestäni saarna oli hyvin valittu», sanoi Amelia hiljaa.

Sitten kaikki nousivat ja kävivät pöytään mrs. Garen tuodessa ruokaa
keittiöstä ja ikävästä haukottelevan Judithin auttaessa häntä.


III.

Seuraavana perjantaina Gertrude Bjarnasson, joka oli ollut ystävällinen
Ellenille ja jutellut pari kertaa hänen kanssaan Yellow Postissa,
kutsui Ellenin ja opettajattaren luokseen vieraisille, lähettäen heille
sanan nuorempien, koulua käyvien lasten mukana. Ellen rohkaisi mielensä
ja pyysi Calebilta lupaa saada lähteä Lindin kanssa islantilaisten
suureen kivitaloon järven rannalle.

Caleb katseli häntä hämmästyneenä.

»Haluatko sinä, että he näyttävät sinulle hienon talonsa ja
kalaverkkonsa ja veneensä ja tuulimyllynsä, kun isäsi on niin köyhä,
ettei hän omista mitään sellaista? Tiedäthän sinä, miten he pitävät
itseään meitä paljon parempina», hän sanoi ystävällisesti pyöritellen
päätään, »mutta jos sinun on pakko mennä...»

Ellen huokasi. Hän ei ollut koskaan käynyt suuressa kivitalossa. Ehkäpä
hänen ei sallittaisi koskaan lähteä sinne. Mutta turhaa oli vastustella
— Amelia saisi aihetta itkeä, jos hän sinne lähtisi. Ei ollut muuta
keinoa kuin kestää kovaa kohtaloa. Kukapa tiesi, tokko Malcolm koskaan
palaisi takaisin. Hän oli luvannut — niin, hän oli luvannut tulla
keväällä.

Siitä oli täsmälleen vuosi, kun Malcolm oli lähtenyt etelään
sahatöihin. Ja sitä ennen oli kestänyt käsittämätöntä onnenaikaa
vain viikon tai pari. Malcolm oli suudellut Elleniä vain kerran,
kun he olivat yksin navetassa lypsyn jälkeen. Epäromanttinen paikka
lukuunottamatta täysikuun lumoavaa valoa. Mutta tuo hetki oli ollut
unohtumattoman ihana. Jos Malcolm olisi ollut vähemmän arka sinä
iltana, olisi hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja riistänyt Ellenin
mukaansa, ennenkuin tällä olisi ollut aikaa edes ajatella, ja kaikki
olisi nyt toisin. Mutta Ellen, joka oli tottunut alistumaan Calebin
tahtoon ja joka oli ottanut huomioon sen seikan, että Malcolmilla oli
intiaaniverta suonissaan, oli yöllä tullut järkiinsä, ja Malcolm oli
loukkaantuneena ja hämmästyneenä pian sen jälkeen matkustanut pois.
Mutta nähdessään Ellenin silmissä tuskanilmeen, jota tämä ei ollut
voinut salata, oli Malcolm luvannut palata takaisin. Ja nyt oli tullut
kevät — pitkän talven jälkeen...

Niinpä Lind ilman Elleniä läksi tuona perjantai-iltana yhdessä
Bjarnassonin lasten kanssa.

Ilma oli leuto, ja muuttolintujen suuret parvet leijailivat
korkeudessa. Ojat tien varrella olivat täynnä sadevettä, joka kimmelsi
kuin lasi auringon viime säteissä; raitojen riippuvat oksat olivat
nyt täydessä lehdessä, ja vihreinä loistivat oraat, joita tuuli ei
kyennyt vähimmässäkään määrässä taivuttamaan. Mikä uusi, ihastuttava
vihanta maailma! Istuen rattailla Bjarnassonin lasten takana Lind
ojensi kätensä ikäänkuin kerätäkseen sylinsä täyteen kauneutta avarasta
ilmasta.

Suuressa kivitalossa järven rannalla asui neljä polvea Bjarnassoneja.
Vanha Erik, joka oli ensimmäisiä islantilaisia siirtolaisia
Oelandissa, oli nähnyt maittensa siirtyvän vuorossaan poikansa käsistä
pojanpojalle. Erik oli jo yhdeksännelläkymmenennellä, jolloin ihmisellä
on paljon aikaa uneksia ja hiukan kalastella auringon lämmittäessä
valkeita kallionkylkiä lahden rannalla. Nuori Erik oli kauan sitten
mennyt naimisiin ja hänen lapsensa kävivät Oelandin koulua. Nuoren
Erikin isä, Mathias, oli rakentanut kivitalon.

Mathias oli rosoluinen mies, kuusikymmenvuotias, mutta yhä hyvissä
voimissa ja luonteeltaan lämminsydäminen ja vieraanvarainen. Talo,
jonka hän oli rakentanut omin käsin, oli hänen itsensä kaltainen,
jykevä kivikuva hänestä itsestänsä. Hän oli kaivanut ja laskenut
perustuksen: kuljettanut paikalle kivet matalilla, kuormavankkureilla
ja taidokkaasti ja hienosti kuin pitsimallia sommitteleva nainen
liittänyt kivet muurilaastilla toisiinsa ja rakentanut siten neljä
leveää seinää, jotka kohosivat taivasta kohti.

Koko tällä seudulla ei ollut toista tämänkaltaista taloa.

Auringon punertavat säteet loistivat ikäänkuin tervetuliaisiksi talon
lännenpuoleisilla ikkunaruuduilla, kun Andres ja Helga ajoivat tietä
myöten opettajattaren kera. Talon alapuolella oli järvi, joka hohti
hopeisena ja ruusunpunaisena.

Helga saattoi Lindin taloon.

Siistissä keittiössä oli lämpimän leivän ja kanelin hyvä tuoksu.
Valkealle lattialle oli levitetty useita taljoja.

Helgan äiti ei ollut koskaan käynyt Islannissa, mutta hän käytti
niin harvoin englannin kieltä, että hän puhui sitä kangertaen. Niin
eristetty oli tämä talo.

»Ehkäpä te haluatte nyt kahvia», sanoi hän arasti Lindille. »Nosta
opettajattarelle tuoli, Helga.»

Hän pyörähteli paikasta toiseen, tuo pieni, pyöreä nainen, jolla oli
pyöreät, sileät kasvot. Suunnattoman suuresta astiakaapista, jossa oli
punaiset lasiovet, hän otti esille kuppeja ja teevateja sekä ohuita,
sokeroituja vohveleita. Ja Lindin syödessä ja juodessa hän istui kädet
sylissä sanomatta sanaakaan.

Sisähuoneista Lind kuuli yksitoikkoista hyrräävää ääntä.

»Isoäiti kehrää», sanoi mrs. Bjarnasson. »Hän on sokea, mutta hän osaa
kehrätä. Hän kehrää kaikki talon villat.»

»Hän ei tietenkään puhu englannin kieltä», sanoi Lind.

Ei hän puhunut. Mutta kun Lind meni huoneeseen puristamaan hänen
kättään, kohotti vanha nainen kasvonsa hänen puoleensa, ikäänkuin olisi
katsellut tunteaksensa. Hän oli niin kumarainen, että kun hän istui
rukin ääressä, hänen päänsä ulottui vain värttinän tasalle.

Hän mutisi jotain islannin kielellä.

»Hän tarkoittaa, että te olette kaunis», sanoi nuorempi mrs.
Bjarnasson. »Hän väittää aina näkevänsä ihmisten kasvot, kun he ensi
kertaa puhuttelevat häntä. Hän voi ennustaa teille, jos pyydätte häntä
sitä tekemään.»

Lind oli halukas kuuntelemaan vanhan naisen puhetta, ja tämä siirtyi
nyt syrjään rukkinsa äärestä ja otti opettajattaren molemmat kädet
omiin kuihtuneisiin käsiinsä. Hän piteli niistä kiinni ja käänsi
ryppyiset, ruskeat kasvonsa, jotka kiilsivät kuin kotelokoppa, valoa
kohti ummistaen samalla silmänsä.

Hän puhui nopeasti, omituisella, vilkkaalla äänellä. Nuorempi mrs.
Bjarnasson keskeytti hänet hetken kuluttua.

»Hän sanoo, että saatte pian sulhasen», selitti hän Lindille. »Hänen
ylitsensä lepää varjo. Te ette koskaan pääse hänen salaisuutensa
perille. Mutta te tulette onnelliseksi. Siinä kaikki — se on jo
kylliksi, mitä hän teille sanoi.»

Lind nauroi, mutta hän tunsi hiukan levottomuutta sydämessään.

»Puhuuko hän aina totta?» kysyi Lind.

»Odottakaa, niin saatte nähdä», sanoi mrs. Bjarnasson nyökäten päätään.

Todellisen elämän rinnalla oli paljon taikauskoa.

Miehet palasivat peltotöistään ja rannalta illalliselle: nuoren Erikin
veljet, Peter ja Valdemar, sekä hänen serkkunsa, Johan; Mathias nauraen
makeasti jollekin pilalle, jonka hän oli heille tehnyt.

He puhuivat keskenään islannin kieltä ajattelemattakaan muuttaa
tapaansa opettajattaren vuoksi. He eivät puhuneet mitään pahaa: miksikä
he siis käyttäisivät vierasta kieltä todistaakseen sen? Jokainen
tervehti Lindiä kömpelön kohteliaasti. Perheen naisia he suutelivat
kaikki vuorossansa. Sellainen oli talon tapa.

Kuuluipa perheeseen muitakin naisia. Gertrude ja Althea, Erikin
sisaret, sekä Althea, hänen naimaton tätinsä. Naiset pitivät koko ajan
Lindiä silmällä nähdäkseen, ettei häneltä puuttunut mitään. Illallista
valmistettaessa vanhempi Althea, jolla oli henkisiäkin harrastuksia,
toi hänelle islantilaisen satukirjan englanniksi käännettynä ja asetti
jakkaran hänen jalkojensa alle, jotta hänen olisi mukavampi istua;
sitten hän poistui hiljaa kuin haamu.

Illalliseen kuului kalaa, joka oli tuotu »suurelta» joelta, kuivattua
lihaa, perunoita ja monenlaisia sokeroituja kakkuja ja paljon
kahvia. Miehet söivät hartaasti kalaa ottaen sen käteensä ja syöden
sen päineen, silmineen ja kaikkineen. Lindistä kaikki tämä tuntui
suorastaan ilmestykseltä.

Tuuli nousi äkkiä ennen aterian päättymistä, ja hämmästyttävän
lyhyessä ajassa järvi lainehti rantakallioita vastaan. Perheen jäsenet
vaikenivat ikäänkuin näkymättömän voiman käskystä.

»Baldur ei saa rauhaa tänä yönä», mutisi vanhempi Althea omalla
kielellään. Hänen silmänsä olivat loistavat ja harvinaisen nuorekkaat,
vaikka hän olikin viisikymmentä vuotta vanha eikä ollut koskaan ollut
naimisissa.

»Baldur oli mieletön uhmaillessaan järveä sinä yönä. Hän saa kauan
levätä järven pohjassa», murahteli nuorempi Erik. Mutta hän hätkähti,
kun ovi yläkerroksessa paiskautui kiinni.

»Kerro opettajattarelle», sanoi Gertrude. Hän oli pyöreäsilmäinen
ja kaunis. Hän oli tuijottanut lakkaamatta koko aterian ajan
opettajattareen. Nyt hänen kasvoillaan oli vapautunut ilme.

»Opettajatar on varmaankin jo kuullut siitä», alotti nuorempi Erik
islantilaisen juhlallisella äänensävyllä. »Garet luultavasti tuntevat
jutun.»

»Ei», sanoi Lind. »En ole kuullut mitään.»

»Järvi on riistänyt meiltä kaksi perheemme jäsentä. Toinen oli veljeni,
Gisli, toinen sisareni Althean sulhanen. He olivat ystäviä, mutta
joutuivat riitaan. He jatkoivat riitaansa järvellä, kahdessa eri
veneessä. Oli myrsky — järvi riisti heidät. Emme ole vielä löytäneet
heitä — ei pienintäkään jälkeä. Ennen sitä emme salli vieraiden
kalastaa järvessä. Caleb Gare väittää, että hän aikoo tulla tänne
kalaan. Mutta me olemme kieltäneet. Meidän perheemme on suuri, miss
Archer. Me emme salli muiden kalastaa järvessä, jonne meidän vainajamme
ovat hautautuneet.» Nuori Erik lopetti vakavana.

Tuuli ja vesi taisteli rantaa vasten. Lind vapisi koko ruumiiltaan.

»He eivät saa rauhaa, ennenkuin olemme löytäneet heidät», sanoi
vanhempi Althea. Hänen veljentyttärensä ja kaimansa istui ääneti silmät
maahan luotuina.

Alettiin puhua yliluonnollisista tapahtumista, näyistä ja enteistä sekä
onnettomuuksista, jotka kohtaavat varomattomia. Suuri, luiseva Mathias
kertoi juhlallisena Bjarnassonien entisestä sukuylpeydestä Islannissa
sekä eräästä heimon jäsenestä, joka oli joutunut onnettomuuden uhriksi,
kun ei tahtonut totella tätä suurta sukua. Hän kertoi, miten vanhojen
kirous kohtasi häntä ja miten hänen päivänsä olivat alituista tuskaa
ja yöt epätoivoa, niin ettei edes kuolema voinut tuoda unhotusta.
Mathiaksen kertomus oli kauttaaltaan tenhoavan runollinen ja
surunvoittoisen romanttinen. Hän oli elänyt suuressa yksinäisyydessä ja
tiesi, että jokaisen ihmisen sielua ympäröi mittaamaton Yksinäisyys,
ja että tämän alueen muodot ovat nimettömiä ja selittämättömiä. Niinpä
suuren perheen jäsenten oli hyvä liittyä yhteen pitääkseen loitolla
suuren Yksinäisyyden uhkaukset ja kauhut.

Kun opettajatar vihdoin läksi levolle, oli myrsky lauennut. Korkealla
tuulen yläpuolella, joka vinkui kivitalon suurten katonkannattimien
alla, kaikuivat villihanhien pitkäveteiset äänet. Niiden kirkuna viilsi
sydäntä kuin maailmankaikkeuden yksinäisyys... tunkeutuen etsien ja
haparoiden hiljaisuuden läpi.


IV.

Thorvald Thorvaldsonin farmi oli puolitiessä Garen ja Bjarnassonin
talojen välillä.

Thorvaldilla oli yhdeksän tytärtä eikä ainoatakaan poikaa. Siitä oli
luonnollisena seurauksena, että hänen farminsa oli huonossa hoidossa;
se oli karua maata, jolla ei ollut muuta arvoa, kuin että se esti Caleb
Garen kunnianhimoa laajentamasta maitaan kauemmaksi länteen. Tämä
seikka, Thorvald väitti, korvasi kuitenkin kaiken muun.

Lind pysähtyi heille palatessaan kotiin Bjarnassonista puhuakseen mrs.
Thorvaldsonin kanssa tämän nuorempien tyttärien päistä. Hän tahtoi
käsitellä asiaa arkatuntoisesti.

Rattailta hän saattoi nähdä mrs. Thorvaldsonin ottelevan karjansa
kanssa karjapihalla — näki hänen työntävän ja tuuppivan elukoita
saadakseen ne erilleen toisistaan. Lind huomasi myös hänen olevan
raskaana.

Miten olikaan, Lind ei voinut saada sanotuksi asiaansa. Hän huiskutti
vain kättään tervehdykseksi ja käski Andresin kääntää hevosen takaisin
tielle. Hän aikoi itse voidella paloöljyllä lasten päät.

Korkean kukkulan harjalta, mistä näkyi pohjoisesta, idästä ja lännestä
yhtyvä tienhaara, Lind keksi miehen hevosen selässä. Hänen vaatteensa,
hyvin hoidetun päänsä rajaviivat, yksinpä hänen suora ryhtinsä
todisti hänen olevan kotoisin Nykerk Sidingin tuolta puolen, siltä
ilmansuunnalta, josta hän parhaillaan lähestyi. Jostakin syystä Lind ei
halunnut kohdata häntä ja pyysi Andresia kiristämään ohjaksia, jotta
vieras sivuuttaisi heidät tienristeyksessä. Andres pysähdytti hevosen,
ja Lind näki ratsumiehen jatkavan matkaansa huomaamatta heitä.


V.

Mark Jordan hymyili itsekseen ratsastaessaan hiljaista hölkkää
tietä pitkin intiaaniponillaan, jonka hän oli vuokrannut Sidingissä
käydäkseen unkarilaisen, Anton Klovaczin farmilla. Hänen vihertävät,
ivalliset silmänsä, jotka silmänräpäyksessä saattoivat saada
uneksivan ilmeen, tarkastelivat edessäolevaa tomuista tietä, mutta
eivät keksineet ainoatakaan ihmisjälkeä. Kaiken päivää tie oli ollut
tyhjänä lukuunottamatta ehkä joitakin ravintoa etsiviä varpusia.
Miten ihanteellinen seutu, kun pääsi erilleen Arbuthnotista ja hänen
vaimostaan ja heidän ikuisista tuttavistaan, jotka olisivat jättäneet
jälkensä katukäytävälle, jos itserakkaus olisi ollut jonkun arvoista.
Mutta — ehkäpä hän oli liian ankara. Arbuthnot ei ollut sittenkään
niin mahdoton. Mutta hän hermostutti ihmistä, jonka hermot muutenkin
olivat huonot — ikuisella puheellaan taiteesta ja tulevaisuuden
kauneuskaupungista. Hyvä arkkitehti hän oli tavallaan, mutta sietämätön
aasi. Parempi arkkitehti hän ei kuitenkaan ollut kuin hän itsekään,
jos niiksi tuli, nimestään ja maineestaan huolimatta. No, Mark oli nyt
vapautunut hänestä puoleksi vuodeksi, ja siitä hän sai kiittää vanhaa
tohtori Brisbanea! Siinä vasta oli ymmärtävä lääkäri! Hän tiesi, mitä
sielu tarvitsi jo paljon aikaisemmin kuin ruumis oli sen myrkyttämä,
olipa sielu miten sairas hyvänsä.

Hyvä Jumala, miten suloinen tämä ilma oli! Se tuoksui kuin nuoret
sireeninlehdet, joita lapsena oli tapana imeä, tai kuin jalavan sileä
kuori, jota saattoi purra kuin mälliä! Muistellessaan lapsuuttaan
Markin ajatukset siirtyivät ystävällisiin lähetyssaarnaajiin, jotka
olivat kasvattaneet hänet parhaansa mukaan toivoen, että hän valitsisi
uskonnollisen elämänuran. Jos he olivat tunteneet pettymystä, niin
olivat he ainakin osanneet salata sen ja kannustaneet häntä eteenpäin
hänen antautuessaan arkkitehdin alalle. Hän aikoi käydä heitä
tervehtimässä niin pian kuin tämä »luonnonhoito», joksi vanha Brisbane
sitä nimitti, oli suoritettu.

Mark pysähtyi antaen katseensa kulkea yli ruohoaavikon, joka oli
niin tasainen ja rehevä kuin ei sen luoja olisi vielä uneksinutkaan
kukkuloista. Tien pohjoispuolella kasvoi jykeviä puita, jotka eivät
olleet vielä täydessä lehdessä; maaperä niiden juurella oli musta ja
tulen kärventämä. Mark laskeutui hevosen selästä kävelemään vanhojen
puiden hiiltyneiden kantojen keskellä. Erään kannon juurella, nojautuen
siihen kuin tukea etsien, kasvoi hento metsäorvokki, joka oli miltei
väritön. Mark katseli, mutta ei taittanut sitä, niinkuin hän ensiksi
oli aikonut. Hänen sääliväisyytensä nauratti häntä itseään ja hän
palasi hevosensa luo.

»Noin me kaikki teemme — nojaudumme palaneita kantoja vasten — tavalla
tai toisella», hän mutisi. Ja sitten hän tuumi aivan loogillisesti:
»Mitenkähän minun olisi käynyt, jos isä ja äiti olisivat eläneet?»

Ratsastaessaan eteenpäin valtasi yksinäisyydentunne hänet — tuo
kolkko tunne, ettei hän kuulunut minnekään, joka niin usein öisin oli
painostanut häntä hänen pienenä ollessaan, kun pappi oli sammuttanut
tulen, ja hän kuuli sateen kohisevan ikkunanruutua vasten. Hän
ravisteli itseään kärsimättömästi. Jo kauan sitten hän oli voittanut
tuon tyhmän tavan, olihan hän jo lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän
katsoi olkansa yli ja näki auringon loistavan taivaanrannalla vain
kapeana kultaisena juovana. Ruohoaavikko, joka hetki sitten oli ollut
loistavan värikäs, peittyi tasaiseen sineen. Ojista kuului sammakkojen
kurnutusta, ja pajujen pienet lehdet riippuivat velttoina. Äkkiä
Mark pysäytti hevosensa jääden kuuntelemaan. Hän kohotti kasvojaan
kuullakseen paremmin tuon oudon äänen, joka kajahti hänen päänsä
yläpuolelta, kutsuvan torventoitotuksen, joka näytti kaikuvan suoraan
taivaasta.

»Villihanhia», hän sanoi ääneensä. »Ne kirkuvat ikäänkuin niillä olisi
hiukan aavistusta siitä — mitä yksinäisyys merkitsee.»



KOLMAS LUKU.


I.

Eräänä varhaisena aamuna, lintujen viserrellessä, Ellen ja Martin
läksivät hevosella metsästä puita hakemaan. He läksivät jo ennen koulun
alkamista, tunti jälkeen auringonnousun, ja opettajatar, joka aina söi
murkinaa yhdessä perheen kanssa, seurasi heidän mukanaan.

Kun hevonen pysähtyi, kehotti Lind Elleniä ja Martinia kuuntelemaan.
Hiljaisuus vallitsi kuusamien keskellä, jotka ensimmäiset
auringonsäteet olivat kietoneet hienoon, kellertävään usvaan.
Äkkiä rastas alkoi laulaa. Lind liverteli, vihelsi. Rastas vastasi
vihellykseen samassa äänilajissa. Lind nauroi. Puunlatvasta kuului
visertävää naurua.

»Meilläkin oli tapana matkia lintuja, kun olimme lapsia», sanoi Ellen.
»Kauan aikaa sitten —»

»Muistatko sitä närhiä, jonka me näimme, Ellen? Sitä, joka oli aivan
hullautunut rastaisiin», Martin pisti väliin. Hänen äänensä oli kovin
kiihkeä.

Ellen naurahti lyhyesti. Kaikki, mitä hän teki, kävi äkillisesti,
hermostuneesti, hänen ensin hetken aikaa tuumittuaan asiaa.

Lind seurasi heitä metsään, missä Martin alkoi heiluttaa kirvestään,
halkaisten kuivuneen koivun rungon. Kirveen iskut kajahtivat viileässä
aamuilmassa ja kaiku vastasi metsästä. Martinin hakatessa Lind auttoi
Elleniä raivaamaan pienempiä puita. Sitten Ellen pilkkoi ne pienemmällä
kirveellä. Myöhemmin he kantoivat ne rattaille; aurinko oli sillä
välin noussut metsän yläpuolelle, kaikesta päättäen kello läheni jo
yhdeksää. Ennenkuin Ellen sai viimeisen taakan kannetuksi rattaille,
hän loukkasi jalkansa oksaan, joka tunkeutui hänen kenkänsä läpi.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän oli oppinut kestämään ruumiillista
kipua, yhdentekevää sitten, oliko se suuri vai pieni, sillä hän ei
kiinnittänyt enää huomiota kivun eri asteisiin.

Martin oli onnellinen tänä aamuna. Lind huomasi sen ja olisi kernaasti
tahtonut kohdistaa keskustelun häneen, mutta hän tiesi, miten arka
poika oli.

Martin oli aina onnellinen nähdessään omien voimiensa tulokset. Hän ei
tiennyt kuitenkaan mielentilansa olevan tästä seikasta riippuvainen.
Hän olisi viheltänyt, tai vaikkapa tömistänyt jalkojaan rattaitten
pohjaa vasten, jollei opettajatar olisi ollut läsnä.

Caleb Gare oli tarkastelemassa karjaansa karjapihalla Martinin ja
Ellenin palatessa kotiin. He olivat vieneet opettajattaren kouluun.

Caleb kutsui Martinia.

»Nämät sonnivasikat on huomenna vietävä Sidingiin. Saat ottaa Ellenin
mukaasi.»

Martin ihmetteli itsekseen, mitä syytä saattoi olla sonnien myömiseen
juuri tähän aikaan, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän huomasi, että
eräs elukoista oli Judithin lemmikki, jonka hän oli kasvattanut ja
aikonut myödä ostaakseen itselleen talvitakin. Mutta hän ei sittenkään
sanonut mitään. Se oli Judithin sonni...

Sinä päivänä Ellen hautoi kuumalla, liuotetulla leivällä jalkaansa.
Amelia oli huolissaan siitä, mutta tapansa mukaan ei sanonut mitään
Calebille, kun tämä sydänpäivällä tuli ruoalle.

Charliekin oli sinä aamuna tuottanut Amelialle huolta. Hän oli
ratsastanut tammalla niin kovaa kyytiä, että elukka oli aivan valkeana
vaahdosta kotiin tullessaan; ja Charlie tiesi, ettei ollut lupa
rasittaa hevosta siinä määrin. Tamma vapisi yhä tallissa Calebin
tullessa katsomaan sitä. Judith sattui juuri samaan aikaan palaamaan
Princellä suolta, pelastettuaan hetteestä vasikan, joka yhdessä useiden
lehmien kanssa oli murtautunut aitauksesta.

Caleb astui keittiöön. Amelia, joka parhaillaan otti uunista korppuja
päivällistä varten, huomasi hänen kasvojensa ilmeen ja tiesi heti, että
jotakin oli tapahtunut. Ensiksikin Ellenin jalka, ja nyt vielä harmia
tammasta. Amelia pyyhkäisi hiuksensa kuumalta otsaltaan.

»Missä Judith on?» kysyi Caleb siristäen silmiään.

Ellen, joka kattoi pöytää, suoristi selkänsä ja kuunteli. Judith oli
siis taaskin tehnyt jotain ajattelematta Ameliaa.

»Hän voitelee käsiään», Amelia sanoi.

»Siihen hänellä onkin täysi syy! Vai voitelee! Käske hänet tänne!»

»Mikä nyt, Caleb? Mitä hän on tehnyt?»

»Tehnytkö! Käske hänet tänne, sanon minä!» Calebin niskasuonet
paisuivat paksuiksi pahkoiksi. Amelia kiiruhti hänen ohitseen kutsumaan
Judithia ullakolta, mutta tyttö oli kuullut keskustelun portaille.

Hän astui keittiöön kädet riippuen sivuilla ja keltaisina rasvasta,
sillä köysi, jolla hän oli vetänyt vasikan suosta, oli uurtanut lihan
verille. Hän katsoi kylmästi Calebiin.

»No?» hän kysyi.

Caleb lähestyi tyttöä kurottaen kaulaansa.

»Älä sano minulle 'no'! Mitä sinä olet tehnyt tammalle? Mitä olet
tehnyt sille, kysyn minä?» Calebin ääni kohosi käheästä kuiskauksesta
kimakaksi huudoksi.

»En minä ratsastanut tammalla!»

»Kuka sillä sitten on ratsastanut? Kukapa muu kuin sinä olisi sillä
ratsastanut — sanoppa?»

»Charlie ratsasti tammalla, Caleb! Minä varoitin häntä, ennenkuin hän
läksi ratsastamaan», Amelia kiiruhti lisäämään.

Caleb heitti äkisti päänsä taakse.

»Vai varoitit sinä! Hyvä, hyvä!»

Hiljaa naureskellen hän poistui toiseen huoneeseen ja kävi pöytään
istumaan. Heti toiset seurasivat jäljessä istahtaen äänettöminä
paikoilleen. Kun Lind astui huoneeseen ja heitti leveälierisen
pitsihattunsa jouhisohvalle, niin Amelia pahoitteli, että hän sattui
tulemaan näin sopimattomaan aikaan. Opettajatar hymyili kaikille ja
kävi paikalleen istumaan.

»Tänään on tämän kevään ihanin päivä», hän huomautti. »En koskaan
ole nähnyt taivasta näin sinisenä enkä puita näin vihreinä. Sade
näyttää viime yönä kirkastaneen koko maailman. Se teki varmaan hyvää
oraillekin, mr. Gare?»

»Hm — aivan niin. Vai heitti se sinut maahan, Charlie?» Caleb kysyi
pojalta vilkaisemattakaan Lindiin. Hän iski silmää Charlielle, joka
veti suunsa leveään nauruun. Garen nuorimmalla oli tapana pärskyttää
nenäänsä, josta tavasta Amelia turhaan oli koettanut saada häntä
luopumaan. Poika näytti vähäveriseltä eikä välittänyt mistään muusta
kuin siitä, mikä oli kiellettyä. Tämä luonteenpiirre miellytti Calebia
ja hän vain yllytti sitä toisten, varsinkin Judithin harmiksi ja
kiusaksi. Charlie oli aina käyttänyt hyväkseen isänsä suvaitsevaisuutta.

»Ei hätää», sanoi Charlie. »Tamma vainusi karhua. Klovaczit ampuivat
kahta viime yönä — toinen vei heiltä sian.»

»Karhujako? Sepä vasta harmillista», Caleb sanoi vaihtaen
keskustelunaihetta. »Ole varuillasi huomenna, Martin, kun lähdet
Nykerkiin. Ellen pysyköön kuomun alla. Hän on kaunis ja lihava.
No, Ellen?» Caleb kumartui eteenpäin ja nipisti leikillään Elleniä
käsivarteen. Tyttö hymyili velvollisuudentunnosta. Judith irvisteli
koettamattakaan salata sitä.

Aterian loppuun saakka Caleb oli ystävällinen ja leikkisä. Ei
sanallakaan mainittu enää tammasta. Judith ei loppujen lopuksi siis
ollutkaan ratsastanut sillä.


II.

Judith ei voinut sinä päivänä tehdä mitään käsillään, minkä vuoksi
hän hiipi ulos koiransa Peten seurassa ja astui metsän halki pieneen
rotkoon, missä lähteestä virtaavan puron alapuolelle oli muodostunut
lammikko. Pete vainusi riistaa ja karkasi metsään, ja Judith jäi
yksiksensä.

Oli tukehduttavan kuuma, aivankuin sateen edellä. Tietämättä, mitä
oikeastaan tekikään, Judith riisui yltään kaikki vaatteensa ja
heittäytyi pitkäkseen kostealle maalle, jota peitti pehmeä, tuore
ruoho. Judithin teki mieli lähteä karkuun, paeta jotakuta — hän ei
tiennyt itsekään, ketä. Calebia... Elleniä... koko taloa, kuumaa
lannanhajua, joka oli suorastaan tukahduttava, kun tallin ovet olivat
suljetut niinkuin tänäänkin. Elämä oli vähällä tukahduttaa, musertaa
hänet kuin pielus, joka painoi hänen kasvojaan, kuin salko, joka
pisteli hänen ruumistaan.

Hänen mielensä olisi tehnyt lyödä Calebia tänään, jollei hän olisi
ajatellut Ameliaa. Aina säälintunne esti hänen vihansa puhkeamasta
ilmi. Säälintunne Ameliaa kohtaan, jonka täytyi ottaa vastaan kaikki ne
raivonpuuskat, joita Caleb ei uskaltanut Judithiin syytää.

Oi, miten hyvä luonto oli, ikäänkuin sillä olisi ollut sydän metsien
varjossa. Pellot, joita Caleb oli muokannut, olivat vailla hellyyttä,
sen hän tiesi. Mutta täällä oli kiellettyä kauneutta, yhtä salaista
kuin hänen oman ruumiinsa kauneus. Ja jotain muutakin täällä oli. Tämä
ilma oli niin vapaata ja maa syvää. Hänelle oli sanottu, että hänen
jalkojensa alla oli maata kahdeksantuhannen mailin syvyydeltä. Mitä oli
toisella puolella? Hänen päänsä yläpuolella oli ilmaa, rajattomasti
ilmaa, joka kantoi kuin siivillä — minne? Maailman ihmeellinen
sekasorto ja monimutkaisuus erotti hänet kaikista muista garelaisista.
Hän ei ollut enää yksi heistä. Lind Archer oli tullut ja hänen hienot
sormensa olivat murtaneet salaisen salvan Judithin olennossa. Judith
oli pujahtanut ulos kuorestaan kuin toukka. Mahdotonta oli palata enää
takaisin pimeyteen.

Sven Sandbon oli määrä palata kotiin toukokuussa, sanottiin. Sveniäkö
hän kaipasi, nyt kun hän tunsi olevansa niin omituisen vapaa? Judith
katseli suoraan ylöspäin valkoisten koivujen lehväverkon läpi ja näki
paisuvan valkean maan, jonka pilvi muodosti taivaan sineä vasten.
Jotakin häämöitti ehkä Svenin takaa... vapaus, vapaus. Hän kastoi
kätensä lammikon kirkkaaseen veteen, nosti ne ylös, kastoi ne uudestaan
ja nosti ne jälleen ylös antaen joka kerran veden tippua sormiensa
päistä kuin pienten valohelmien. Hän ajatteli opettajatarta, hänen
hienoja käsiään ja lempeitä, hymyileviä silmiään... Hän oli kotoisin
toisenlaisesta elämästä, toisesta maailmasta. Hän palaisi sinne
takaisin. Hänen kätensä eivät koskaan nousisi, niinkuin Judithin nyt,
rakoille siksi, että hänen olisi pakko nostaa vasikka mutahaudasta.
Judith kätki kätensä selkänsä taakse ja painoi rintansa kylmää maata
vasten. Raskaita, mielettömiä huokauksia kohosi hänen kurkustaan
ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. Hän oli kauhean ruma, ja koko
elämä oli ruma. Äkkiä hänen vihansa Calebia kohtaan puhkesi ilmi.
Hänen suuri, voimakas ruumiinsa lepäsi jäykkänä maassa näyttäen äkkiä
luonnottomalta keskellä tätä luontoa. Sitten hän ei voinut enää hillitä
itseään, vaan purskahti itkuun kuin nainen...


III.

Judith puki päälleen, vihelsi Petelle, ja kun koira iloisesti hyppien
tuli hänen luokseen, asteli hän hitaasti kotiin. Tien varrella hän
kulki pohjoisen lehmälaitumen ohi, missä Calebilla oli muutamia
sonni vasikoita lypsylehmien joukossa. Judith nojautui aitaan ja
seurasi katseillaan kahta nuorta sonnia, jotka hyppivät ja leikillä
puskivat toisiaan, sillä kaikesta päättäen ne vasta olivat keksineet
sarventynkänsä. Judith huomasi, miten suuresti ne olivat kasvaneet
viime näkemästä. Niiden harmaat, typerät kasvot olivat muuttuneet
äkäisemmiksi, kyljet täyteläisemmiksi, niskapoimut sileämmiksi,
valkoisemmiksi ja paksummiksi. Caleb panisi pian renkaat niiden
turpiin ja ne muuttuisivat typerän rumiksi, kun kaikki hurjuus ja
villiys niistä tukahtuisi. Ne olivat kauniita sonneja, ehkäpä joku
islantilaisista maksaisi niistä sievoisen summan. Judith tunsi
sisäistä kiihotusta katsellessaan niitä. Hän kääntyi mennäkseen,
inhoten itseään, kun nuo nuoret elukat saattoivat viehättää häntä niin
suuressa määrin. Mutta uteliaisuus, jota hänen oli mahdoton hillitä,
kahlehti hänet pitkäksi aikaa paikoilleen. Oi, miten hurjia ne olivat
leikkiessänsä...

Judith kuuli Charlien ratsastavan metsän läpi ja kutsuvan karjaa. Koira
kintereillään Judith kiiruhti kotiin.

Ellen tutki jalkaansa Juden astuessa huoneeseen.

»Minä lähden huomenna Martinin kanssa viemään karjaa, Ellen», Jude
sanoi ystävällisesti. »Jalkasi on aivan sennäköinen kuin siinä olisi
patti.»

»Toivottavasti se on huomenna jo terve», vastasi Ellen. »Isä tahtoo,
että minä menisin.»

»Pyh!» sanoi Judith. »Ja sinä menet — vaikkapa kainalosauvojen varassa!»

»Hiljaa, tytöt!» pyysi Amelia. »Ei huolita hankkia uusia ikävyyksiä
enää tänään. Tammasta on ollut jo kyllin yhdeksi päiväksi.»

Siitä huolimatta Judith Calebin palatessa tallista sanoi uudestaan
Ellenille, että hän oli halukas lähtemään hänen sijassaan. Opettajatar,
joka työskenteli pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä, tarkkasi
salavihkaa Calebia. Hän olisi voinut vaikka lyödä vetoa, ettei Caleb
olisi kuulevinaankaan Judithin huomautusta. Ja oikeassa hän olikin.

Hetken kuluttua Caleb, nostaen silmänsä maanviljelyslehdestään, huusi
Ameliaa, joka oli keittiössä.

»Minä kuulin tänään, että Sven Sandbo palaa huomenna kotiin
Sidingistä», sanoi hän.

Juden kasvoille kohosi puna. Ellen vilkaisi häneen. Molemmat tiesivät,
samoinkuin opettajatarkin, ettei Caleb koko päivänä ollut poistunut
farmiltaan eikä ollut voinut kuulla sellaista uutista, sillä ketään
vierasta ei myöskään ollut käynyt talossa.

Hiukkasta myöhemmin, puhuttuaan muista asioista, Caleb kääntyi Judithin
puoleen sanoen:

»Huomenna voit ottaa uuden karhin työskennellessäsi puutarhassa, Jude.»

»Ellen ei voi lähteä Martinin mukaan, hänen jalkansa on kipeä», Judith
huomautti.

»Sinä tarkoitat, Jude, ettei hän voi lähteä, jos Sven Sandbo
palaa Nykerkistä. Ha, haa! Sainpa sinut nyt kiinni!» Hän nauroi
sydämellisesti sivellen kädellään viiksiään. Hänen silmissään loisti
ilkeämielinen ilme. Miten hän nauttikaan voidessaan kiusata tyttöjä
heidän heiloillaan! »Sinä olet liian nuori haaveillaksesi. Huomasin
sitä sinussa äskettäin. Ettekö tekin ole huomannut, miss Archer?»

Lind hymyili Judithille, joka hyökkäsi harmistuneena pystyyn. Caleb
katseli häntä huvitettuna.

»Äiti, pelkäänpä, että Jude unohtaa itsensä.» Caleb kääntyi pois ja
läksi naureskellen ulos.

»Oi, Jude, kyllä sinä tiedät, mitä tuo aina merkitsee!» Ellen kuiskasi,
jotta Lind ei kuulisi. »Miksi ihmeessä sinä et voi hillitä itseäsi?»

Mutta Judith istui mykkänä ja synkkänä ikkunan luona katsellen
ulos hämärään. Hetken kuluttua hän nousi ja alkoi auttaa Ameliaa
illallispuuhissa.

»Jospa me voisimme olla joskus syömättä», huokasi Amelia. »Se on niin
väsyttävää.»

Caleb ei tullut illalliselle. Jokainen, Lindkin, tiesi, mitä se
merkitsi. Niin pian kuin lapset olivat levolla, kuulisivat he hänen
puhuvan matalalla äänellä Amelialle, ja aamulla äidin silmien ympärillä
olisi mustat varjot. Aterian aikana Ellen katsoi pöydän yli moittivasti
Judithiin; nuorempi sisar vihasi tuota ilmettä. Judith polki jalkaansa
ja läksi yläkertaan.

Kun Caleb palasi huoneeseen, ilmoitti hän jo olevan ajan mennä levolle.
Hän sanoi sen ystävällisesti, mutta Amelia vainusi muuta ystävällisten
sanojen takaa. Lapset ja Lind läksivät ullakolle. Caleb oli kello,
jonka mukaan perhe nukkui, heräsi, söi ja teki työtä.

»Kello viisi ylös joka-ainoa. Ellen ja Martin lähtevät viemään sonneja
Nykerkiin, muistakaa se», hän huusi heidän jälkeensä.


IV.

Kaikki, yksinpä Lindkin, joka ei ollut tottunut sellaiseen
itsevaltiuteen, olivat murkinalla kello puoli kuusi.

Tästä pakollisesta varhaisesta nousemisesta oli ainakin joku hyvä:
tahtoen tai tahtomattaan tuli nähneeksi aamunsarastuksen. Se levisi
kuin suunnaton kukkanen yli taivaanrannan. Maa sen alapuolella oli
kirkas ja tumma, ikäänkuin se olisi hohtanut sinisen lasin läpi.
Tuntui siltä kuin ensi kertaa olisi seisonut pallolla, joka liikkui
rytmillisesti avaruudessa. Se oli kristallinkirkas vaikutelma.

Mutta murkina sen sijaan oli synkkä paikka. Ellen oli kalpea kivusta,
jonka jalka hänelle tuotti, ja Amelian rinnassa äidin huolet ja vaimon
alistuvaisuus taistelivat keskenään. Caleb ja Martin keskustelivat
karjan myönnistä; ei sanallakaan mainittu Juden sonnia, vaikka Martin
oli päättänyt huolehtia siitä, että tyttö saisi toisen omansa sijaan.

Judith kiiruhti heti ulos juotuaan kupin kahvia ja alkoi lapioida
lantaa rattaille. Hänen kätensä olivat yhä paisuneet ja verillä, mutta
hän oli liian ylpeä valittaaksensa. Jos Ellen jaksoi kestää Amelian
vuoksi, niin kesti hänkin.

Ellen ja Martin läksivät matkaan ajaen karjaa edellään, ennenkuin
opettajatar ennätti sanoa heille hyvästi.

Lind kiiruhti ulos ja näki heidän katoavan tielle; Martin istui
kumarassa rattaitten istuimella kuin vanha, väsynyt ukko, ja Ellenin
asento oli liian jäykkä ollakseen luonnollinen.

Ja Caleb Gare läksi Yellow Postiin ollakseen läsnä kokouksessa, jossa
oli määrä käsitellä kirkon raha-asioita. Vaikka se riistikin aikaa
hänen omilta asioiltansa, niin oli hänestä huvittavaa olla kirkon
johtokunnan jäsenenä, samoinkuin koulunkin. Huvi johtui etupäässä
siitä, että hän saattoi pitää silmällä, ettei kukaan muu kirkkorahaston
johtokunnan jäsenistä saanut hyötyä muiden kustannuksella.

Tänä päivänä hän läksi kokoukseen erikoisesti siitä syystä, että
hänellä oli omat epäilyksensä Björn Aronsonia kohtaan, joka oli
kirkkorahaston hoitaja.

Hän piti silmällä Fusi Aronsonin nuorempaa veljeä melkein koko
kokouksen ajan, jossa pidettiin aivan varmana asiana, että Björnin
haltuun uskotut varat olivat hyvässä turvassa jykevässä arkussaan
Aronsonin farmilla. Caleb ei voinut ymmärtää, miten Björn tähän aikaan
vuodesta oli voinut ostaa kolme täysirotuista jerseylehmää tuolta
Klovacz pakanalta, joka ei kuulunut edes kirkkoon. Caleb oli nähnyt ne
karjalaumassa ja tuntenut ne heti paikalla.

Kokouksen jälkeen hän astui Björnin luo, joka irrotti hevosensa suitsia
paalusta.

»Sinulla näyttää olevan joitakin jerseylehmiä», hän sanoi taputtaen
nuorta miestä olkapäälle. Björn säpsähti. Caleb hymyili.

»Niin on», sanoi Björn.

»Ostitko ne Sidingistä?»

»En, vaan Klovaczilta. Hän tarvitsi rahaa ennen lähtöään», sanoi Björn.
Hänen silmänsä painuivat maahan. Caleb hymyili taaskin, kieppuen
edestakaisin saappaankorkonsa varassa. Björn nousi ajoneuvoihinsa ja
ajoi suoraan Yellow Postia kohden, läimähyttäen hevostaan piiskalla.

Björn ei ollut samanluonteinen kuin hänen veljensä. Mutta koska Fusi
oli rehellinen, niin oelandilaiset pitivät luonnollisena asiana,
että hyvä veri virtasi perheen kaikkien jäsenten suonissa. Siinä he
hiukan erehtyivät, Caleb tuumi itsekseen iloiten mielessään, että oli
keksinyt Aronsonin nimikilvessä tahran, jolle hän helposti voisi painaa
sormensa. Ei, jo kauan hän oli tiennyt, ettei Björn ollut samaa maata
kuin hänen veljensä. Björn ei ollut edes viitsinyt oppia englantia
yhtä huolellisesti kuin Fusi. Caleb päätti pistäytyä Fusin luona
kotimatkalla.

Olipa toinenkin seikka, jota Calebin mielestä oli edullista pitää
silmällä. Hän nousi rattailleen, maiskahutti suutaan hevoselleen ja
kääntyi Klovaczin taloon johtavalle tielle. Päivä oli kaunis, ja Caleb
oli erinomaisen hyvällä tuulella. Kääntäen päätään lännen puolelle
hän saattoi nähdä omat peltonsa, jotka olivat lupaavan vihantia.
Itäpuolella olivat Anton Klovaczin karut, kiviset maat, joilla kasvoi
huonoa heinää. Häntä nauratti ajatellessaan sitä kohtalon ivaa, että
Mark Jordan oli saapunut tähän kurjaan taloon, joka, siinä tapauksessa
että valtio myöntäisi Anton Klovaczille omistusoikeuden siihen, olisi
ainoa omaisuus, jonka tämä parin kuukauden kuluttua jättäisi jälkeensä.

Caleb kääntyi kapealle, harvoin ajetulle tielle, joka johti Anton
Klovaczin ulkohuonerakennusten ohi. Hän ajoi hitaasti antaen pyörien
kulkea ruohoista tienlaitaa pitkin, jotta ne ratisisivat mahdollisimman
vähän. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen niin paljon kuin suinkin
Klovaczin talosta.

Siitä oli jo kuukausia, kun hän viimeksi oli keskustellut Antonin
kanssa, mutta hän oli kuullut Yellow Postissa, että hänen terveytensä
oli hyvin heikko ja että hän aikoi pian matkustaa kaupunkiin antaakseen
erään etevän erikoislääkärin tutkia itseään. Mutta nämät uutiset
vahvistivat vain sitä tiedonantoa, jonka Bart Nugent oli ilmoittanut
hänelle viime kirjeessään, nimittäin että Mark Jordanin oli määrä
hoitaa Klovaczin maatilaa hänen poissaollessaan. Bart oli viisas mies,
ja hän oli tehnyt monta palvelusta Calebille elämän varrella koskaan
epäilemättä hänen tarkoituksiansa. Bart oli olettanut, että Caleb oli
huvitettu Markista Amelian vuoksi. Eläinlääkärinä ja tallien omistajana
oli Bartin onnistunut ylläpitää tuttavuutta Mark Jordanin kanssa sodan
jälkeenkin, ja oli hän uskollisesti tehnyt selkoa kaikista nuoren
miehen vaiheista. Caleb naureskeli itsekseen palauttaessaan kaikkea
tätä mieleensä. Bart oli hyvä mies. Mutta nyt —

Caleb veti esille liivintaskustaan Bartin viimeisen kirjeen sekä
erään toisen, jonka mukana Bartin kirje oli saapunut sairaalasta. Hän
pudisti päätään ja hänen silmiinsä ilmestyi ilme, jota niissä harvoin
näkyi. Amelia ei saisi koskaan tietää, että Bart Nugent oli eronnut
tästä maailmasta. Sillä Bartia sekä hänen tuhkatiheään saapuvia
tiedonantojaan Markista Amelia pelkäsi. Bart oli ainoa yhdysside
Calebin ja ulkomaailman välillä. Vaikka Amelia saisikin kuulla, että
Mark oleskeli Klovaczin farmilla, niin ei hänen koskaan tulisi saada
tietää, että Bart Nugent oli kuollut. Mark Jordan palaisi jälleen
kaupunkiin, ja Caleb voisi kadottaa kaikki hänen jälkensä, mutta sitä
ei Amelian pitänyt saada tietää. Sillä samalla Amelian pelko myös
katoaisi.

Caleb ajoi laiskasti rattaillaan leppäpensaikon reunaa pitkin, jonka
kukat muodostivat ikäänkuin keltaisia rasvapilkkuja tien ja Klovaczin
farmin välille. Hän kuuli kahden miehen äänet, jotka kaikuivat
aitauksen toiselta puolen. Toinen oli kimakka ja heleä kuin lapsen, tai
kuin tuulen vingunta uuninpiipussa; toinen oli sointuva ja hillitty.
Caleb tunsi heti vastenmielisyyttä tuota toista, syvää ja vakuuttavaa
ääntä kohtaan. Vaistomaisesti hän tiesi, että se oli Mark Jordanin.
Toinen ääni oli Anton Klovaczin, kuolemaan tuomitun keuhkotautisen,
joka asui valtion maalla.

Pensaikon tiheiden lehvien läpi Caleb näki vilahdukselta nuo molemmat
miehet. Jordan oli pitkä ja hartiakas, Anton Klovacz vieläkin pitempi
ja kapea kuin kuusilauta. Hänen hartiansa olivat sisäänpäin painuneet,
hänen kasvonsa luisevat ja kuoppaiset. »Hyvä Jumala, miltä hän
näyttää!» tuumi Caleb. Hän näki edessään taudin, kuoleman — juuri sen,
mitä hän itse pelkäsi — joiden edessä ihminen on voimaton.

Kun miehet sivuuttivat hänet, käänsi Caleb päätään ja seurasi
katseillaan Jordania, kunnes hänen silmiään kirveli. Huh, miten hän
oli isänsä näköinen — käveli aivankuin hän olisi ollut itse Jumala!
Entisaikojen mustasukkaisuus syttyi jälleen Calebin sydämessä kuin
raivoava tauti, joka kauan aikaa on ollut tyrehdyksissä, mutta äkkiä
puhkeaa ilmi raivokkaammin kuin koskaan ennen. Paljain päin hän istui
rattaillaan, pitkät käsivarret riippuen polvien välissä ja kädet
ristissä. Ohjakset riippuivat höllinä, hevonen kuopi kärsimättömänä
maata. Rastas lähimmässä lepässä liversi. Mutta Caleb istui
liikkumattomana huomaamatta mitään. Tuo kaunis poika ei ollut hänen
poikansa! Hän oli Amelian ja Del Jordanin poika, Delin, jonka härkä
oli puskenut hengiltä. Calebin pojat — Calebin lapset, mitä he olivat?
Avioliitossa syntyneitä kylläkin, ei mitään lehtolapsia. Mutta karuja,
näivettyneitä ja kitukasvuisia samoinkuin hänen maansa ja hedelmättömiä
kuin hänen peltonsa, ennenkuin hän oli höystänyt niitä omalla verellään
pusertaakseen niistä esille laihan sadon. Calebin pää vaipui alas,
kunnes se kosketti hänen rintaansa. Lauha tuuli leyhytteli hänen
pörröistä tukkaansa, ja tuo näkymätön liike ilmaisi rajatonta sääliä.


V.

Caleb ajoi Ensi Aronsonin pihalle. Hänen kasvoillaan karehteli iloinen
ilme. Hän oli tullut aivan erikoisessa asiassa. Kookas islantilainen
astui häntä vastaan ja tervehti häntä jäykästi.

»Minä kuulin, että Björn on ostanut lehmiä Klovaczilta», Caleb sanoi
ystävällisesti laskeutuessaan maahan rattailtaan. »Hän on varmaankin
tänä keväänä hyvissä varoissa.»

»Klovacz oli hänelle velkaa», vastasi Fusi lyhyesti.

Caleb naurahti. »Eipä niinkään, Fusi. Björn maksoi rahassa niistä
täyden maksun.»

Fusi hätkähti. »Mitä te tarkoitatte, mr. Gare?»

»Tietysti hän panee rahat takaisin jykevään arkkuun, Fusi. Kirkko
tarvitsee rahansa, senhän te tiedätte», hän sanoi ystävällisesti
laskien kätensä kookkaan miehen rinnalle. Hän kääntyi mennäksensä.

»Tietysti», hän lisäsi, »ei teidän tarvitse pelätä, että minä antaisin
hänet ilmi.»

Fusi katsoi epäröiden Calebiin ymmärtämättä oikein, mistä oli kysymys.
Sitten puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän puristi suuren kätensä
nyrkkiin ja hyökkäsi Calebia kohti.

»Malttakaa mielenne, Fusi, malttakaa mielenne», Caleb pilkkasi.
»Kurkistakaa ensin suureen arkkuun. Ja asiasta toiseen, kun olette
halukas sopimaan kanssani tuon metsäpalstan hinnasta, joka pistäiksen
heinäniittyjeni väliin, niin ilmoittakaa minulle. Mitä pikemmin, sitä
parempi.»

Hän nousi rattaille ja ajoi tiehensä.



NELJÄS LUKU.


I.

Klovaczin kolme mustasilmäistä lasta ei tuonut enää krokuksia eikä
orvokkeja Lindille kevätaamuisin. Heidän isänsä, Anton Klovacz, oli
hyvin sairaana, oli Lind kuullut sanottavan. Ja koska talossa ei ollut
äitiä, niin kaikki lapset läksivät isän kanssa katetuissa vankkureissa
kaupunkiin, jossa heidän oli määrä kääntyä etevän lääkärin puoleen.
Kaikki Antonin säästöt kuluisivat tietenkin siihen.

Hän oli pestannut miehen hoitamaan taloa heidän poissaollessaan,
olivat lapset kertoneet Lindille viimeisenä päivänä, jolloin he olivat
koulussa. Mies oli hyvin miellyttävä ja voimakas, sanoivat he, hän
oli tuonut heille makeisia kaupungista ja antanut heidän tutkia hänen
taskunsa ja ottaa kaikki hopearahat, mitä niistä oli löytynyt. Jo
ensi päivänä he olivat tulleet hänen kanssaan niin hyviksi ystäviksi,
että he olivat hyökänneet kaikki hänen kimppuunsa, kunnes he vihdoin
saivat hänet pitkäkseen maahan, missä hän oli nauranut oikein sydämensä
pohjasta.

Muutamia päiviä myöhemmin hän oli käynyt Yellow Postissa ja
tuonut sieltä laatikon, joka lauloi ja soitti. Se oli lähetetty
hänen perässään siitä kaupungista, mistä hän oli tullut. Paljon
nahkaselkäisiä kauniita kirjoja oli myös saapunut taloon, mutta lapset
eivät osanneet lukea niistä ainoatakaan sanaa tai ei ainakaan yhtään
kokonaista riviä. Missä ikänä tuo mies oli ollut, siellä, se oli
selvää, hän oli voittanut kaikkien lasten sydämet.

Illat olivat nyt niin ihmeen kauniit, ettei Lind voinut Pysytellä
Garen farmin vankilassa. Hän alkoi tehdä pitkiä kävelyretkiä yksinänsä
koulutuntien päätyttyä, palaten hädin tuskin illalliselle kotiin.
Harvoin hän tapasi ketään, yhtä vähän hevos- kuin jalkamiestä, joka
olisi häirinnyt hänen yksinäisten retkiensä viehätystä. Ihmetellen
joskus, mikähän tuo mies oikeastaan saattoi olla, joka oli saapunut
kaupungista Klovaczin farmille, hänen oli tehnyt mieli kulkea
sinnepäin. Tietysti hän oli vain työläinen, joka kernaasti juttelisi
hetken aikaa hänen kanssansa, mutta hän toivoi, että tuon miehen
näkeminen palauttaisi jälleen hänessä uskon sen maailman olemassaoloon,
josta hän itsekin oli tullut.

Eräänä päivänä Sandbon lapset jättivät hänelle poninsa
ratsastettavaksi. Illalla alkoi hienosti sataa, ja Lind, puettuna
karheisiin vaatteisiin, nousi ponin selkään ja ratsasti luoteiseen
päin, Klovaczin farmia kohti. Hän seurasi kapeaa, kiemurtelevaa
polkua, jota myöten Caleb oli ajanut vähän aikaa sitten. Hän ratsasti
leppäpensaikon ohi ja tuli tielle, jonka yläpuolelle villit kirsikat
muodostivat ikäänkuin katoksen, peittäen taivaan näkyvistä.

Tiellä Lind kohtasi miehen, joka kulki paljain päin, hattu kädessä,
harmaassa hämärässä. Hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka hän oli
nähnyt kummulta palatessaan kotiin Thorvaldsonista.

Mies oli pitkä ja huolellisesti puettu, yllään tavallinen urheilupuku:
polvihousut ja säärykset, ruskea, kaulasta avoin paita ja pehmeä hattu.
Kun Lind näki hänen lähestyvän, hymyili hän hiukan miehen hienolle
puvulle. Hän tiesi heti, että tämä oli Klovaczin »pestattu mies».

Kulkiessaan toistensa ohi he vilkaisivat salavihkaa toisiinsa niinkuin
oudot ainakin yksinäisellä seudulla. Lind huomasi, että miehen kasvot
olivat ajamattomat ja ruskettuneet, mutta samalla hän oli omituisen
kalpean ja heikon näköinen; hänen silmänsä olivat kauniit ja niiden
ilme miettivä. Mark Jordan ei huomannut muuta kuin tytön, joka ratsasti
sateessa ikäänkuin se olisi huvittanut häntä.

Sitten he kulkivat toistensa ohi.

Mutta Lind ei voinut jatkaa matkaansa. Hänen teki mielensä kääntyä
takaisin ja jonkun tekosyyn nojalla poiketa taloon. Tuo mies ei ollut
sittenkään mikään tavallinen työläinen. Lind pysäytti hevosensa
hetkeksi tuumien, mitä hän tekisi. Samassa alkoi todenteolla sataa.

Klovaczin pieni turvemaja ja hajallaan olevat ulkohuonerakennukset,
jotka entiset omistajat olivat rakentaneet, kyyköttivät rankkasateessa
kuin tunkiolle heitetyt roskat. Vielä kaksi viikkoa sitten tämä paikka
oli ollut »koti» — turvapaikka, jonne saavuttiin pellolta, metsästä,
koulusta. Lindin silmät kostuivat hänen muistellessaan Klovaczeja,
tuota hajonnutta unkarilaista perhettä.

Poni pysähtyi kuistin edustalle, ja hetken kuluttua Lind kolkutti
ovelle.

Mark Jordan avasi oven.

»Saanko tulla sateensuojaan?» Lind hymyili räpäyttäen sadepisarat
silmäluomistaan. »Olen Lind Archer, Oelandin opettajatar.»

Mark peräytyi avaten oven selko selälleen ja hilliten huudahdusta,
joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen terävät silmänsä tarkastivat
odottamatonta vierasta ja tarkastuksen tulos saattoi hänet hiukan
hämilleen.

»Halloo!» hän sanoi. »Pahassapa ilmassa te olettekin liikkeellä.
Astukaa huoneeseen!»

Lind katsoi epäröiden poniinsa, ja Mark kiiruhti ulos. »Minä pidän
huolta hevosesta, miss Archer. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne.»
Seisoen kapealla kuistilla he katselivat hetken aikaa toisiaan
uteliaasti ja purskahtivat sitten ilman syytä nauruun. Mark poistui
ponin luo, ja Lind astui keittiöön.

Lind katseli ympärilleen huoneessa, jonne hän oli tullut. Siinä
näkyi jo miehisen epäjärjestyksen jäljet: kaikenlaiset roskat olivat
lakaistut pois näkyvistä uunin ja kaapin alle.

Jotain kiehui liedellä. Pöytä, jolle oli levitetty öljyvaate, oli
katettu yhdelle hengelle. Sade rummutti tuhansin sormenpäin ikkunan
ruutuja. Lind veti verhon eteen.

Mark Jordan palasi keittiöön. Sade helmeili hänen mustassa tukassaan ja
valui alas hänen poskilleen.

»Paha ilma ulkona liikkua», hän sanoi keskustelun johdantona, ja muisti
sitten, että hän olikin jo sanonut jotain samantapaista. Oikeastaan
Lindin tulo oli hiukan hermostuttanut häntä juuri nyt, kun hän oli
aikonut epämääräiseksi ajaksi vetäytyä yksinäisyyteen.

»Oi, minä pidän tällaisesta ilmasta», sanoi Lind iloisesti. »Minä
ratsastan tai kävelen kovin mielelläni sateessa. Jos ajatte minut ulos,
niin en pane sitä lainkaan pahakseni.» Hän nauroi hänelle suoraan
silmiin istuessaan uunin luona.

»Miksikä te siis tulitte tänne?» Mark kysyi voittaen taas tasapainonsa.

»Miksikä — oi, enpä tiedä. Minun oli kai ikävä», Lind sanoi hitaasti.
»Te näytitte niin inhimilliseltä kulkiessanne tietä pitkin, enkä ole
tavannut oikeata ihmistä kokonaiseen kuukauteen.»

»Hm. Toivottavasti ette pety minun suhteeni», Mark sanoi hymyillen.
Lind huomasi, että hänellä oli valkoiset hampaat ja hyvin miellyttävä
suu. »Olin parhaillani illallishommissa. Erakko ei syö paljon siitä
yksinkertaisesta syystä, että on niin vaivalloista keittää ruokaa
yhdelle hengelle. Melkein aina tulee keittäneeksi liian paljon tai
liian vähän.»

Hän oli nostanut jalkansa keittiötuolille uunin eteen ja nojasi
kyynärpäätään polvea vasten odottaessaan kahvin kiehumista liedellä.
Lind riisui pehmeän hattunsa ja takkinsa. Hänellä oli vedenpitävästä
kankaasta tehdyt polvihousut ja suuret kengät.

»Tämä on tosiaankin kodikas pieni talo», hän sanoi.

»On kyllä», sanoi Mark katsellen ympärilleen, »eikä lainkaan huono
Klovaczin varoihin nähden. Mies parka! En usko hänen palaavan tänne
takaisin.» Hän meni uunin taakse, niissä seinällä riippui useita
pannuja, ja otti alas pienen kasarin. Sen hän pani tulelle kaataen
hiukan rasvaa kannusta. Rasva alkoi pihistä ja savuta ja hän rikkoi
kaksi munaa kasariin. Lind katseli häntä ikäänkuin he olisivat olleet
jo vanhoja tuttuja. Mark kääntyi Lindiin päin.

»Tahdotteko tehdä minulle seuraa, miss Archer?» hän kysyi. »Vai
oletteko saanut päivälliskutsun muualle?»

Lind sanoi nauraen: »Kernaasti, jos annatte minun pestä astiat
jälkeenpäin. Pelkään pahoin, ettei minulle anneta enää ruokaa kotona,
mr. Gare ei syötä velvollisuuksiensa laiminlyöjiä.» Hän seurasi Markin
liikkeitä mielihyvällä, kun tämä kantoi ruoan pöytään. Hänen kätensä
olivat hienot ja taitavat. Lind ihmetteli, mikähän hän oli miehiänsä,
mutta ei kysynyt mitään.

Kun kaikki oli valmista pyysi Mark Lindiä ruoalle. Nyt vasta hän
huomasi, että Lind oli ottanut hatun päästään ja että hänen hiuksensa
ympäröivät pehmeinä ja kiiltävinä hänen punoittavia poskiaan. Lind
istahti tuolille vastapäätä Markia. He katsoivat toisiinsa. Äkkiä Mark
tunsi, että hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan tytöstä.

Mark työnsi tuolinsa taakse ja kumartui eteenpäin Lindin puoleen.
Hänen silmänsä olivat tummat ja kiihkeät, niiden katse oli miltei
persoonaton. Helkkarissa! hän tuumi, oli suorastaan väärin, että noin
suloinen olento yllätti miehen aivan valmistautumatta.

»Mistähän te oikeastaan tulitte tänne?» Mark kysyi uteliaana.

Lind katsoi häneen hymyilemättä. Hetken aikaa hänestä tuntui ikäänkuin
hän olisi ollut poissa tajultaan, kykenemätön vastaamaan. Sade
pieksi talon ulkopuolella ja tuuli vinkui koivuissa surkeasti kuin
eksynyt lintu. Nuo äänet lisäsivät lämpimyyden ja turvallisuuden
tunnetta Klovaczin keittiössä. Mutta niillä oli myös päinvastainen
vaikutuksensa. Ne enensivät yksinäisyyden pelkoa, täydellisen
tyhjyyden kauhua noiden molempien ihmisten sieluissa, jotka olivat
hakeneet täältä suojaa. Hetken aikaa he katsoivat etsien ikäänkuin
toistensa silmien ohi, etsien yhteisymmärrystä, yhteenkuuluvaisuutta
tällä laajalla maa-alalla, joka sitoi heidät toisiinsa, heidät,
jotka muodostivat välttämättömän osan siitä, olivat erottamattomat
toisistaan. Tuo hetki oli kuin lämmin kädenlyönti.

Lindin katse painui alas. Hän otti käteensä haarukan ja laski sen
jälleen entiselle paikalleen. Mark Jordan istui leuka käden varassa
katsellen häntä.

»Tuolta alas», sanoi Lind osoittaen kädellään ylöspäin.

»Sen uskon», vastasi Mark vakavana. »Luullakseni minä rakastun teihin.»

Lind naurahti hermostuneesti. Tuo nuori mies pelotti häntä kiihkeällä
katseellaan. Hän oli lausunut nuo sanat ikäänkuin vain haluten kuulla,
miltä ne sointuivat.

»Todellako? Tahtoisitteko ensin ilmoittaa minulle nimenne?» Lind sanoi
kevyesti, jotta hänen äänensä kuuluisi huolettomalta. Hän otti haarukan
käteensä.

Mark hämmästyi omaa rohkeuttansa. Mikä häneen oli tänään mennyt?
Varmaankin hän pelotti tytön pakosalle.

»Anteeksi — tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä. Mutta olen siitä
aivan varma. Tahtoisin saada teidät ymmärtämään, ettei kukaan ole
koskaan tullut luokseni niinkuin te tänä iltana — aivankuin kohtalon
pakottamana. Olen aina ollut niin epätoivoisen yksinäinen.»

Käsittämätön tunne valtasi Lindin mielen Markin puhuessa. Hänen olisi
tehnyt mielensä hyökätä hänen luokseen ja silitellä tuon vieraan miehen
tukkaa, hyväillä sitä käsillään, jotta hän ei enää olisi hänelle vieras.

»Oi!» huudahti Lind, »sen minä tunnen liiankin hyvin!» Hän ojensi äkkiä
kätensä pöydälle ja kumartui Markin puoleen. Mark laski omansa Lindin
kädelle pusertaen sitä hiukan, ja he hymyilivät toisilleen.

»Mutta te ette vieläkään ole sanonut minulle nimeänne?» Lind muistutti.

Mark ojentautui tuolillaan. »Aivan oikein — en ole sitä tehnyt! Nimeni
on Jordan — Mark Jordan. Ruvetaan nyt syömään. Te olette varmaankin
nälissänne.» Hän tarjosi Lindille leipää.

»Onko kahvi hyvää?» hän kysyi äkkiä hetken kuluttua.

»Erittäin hyvää», vakuutti Lind hänelle. »Minun mielestäni te olette
hämmästyttävän hyvä kokki.»

Jännitys laukesi samalla ja he näyttivät tulevan hyviksi ystäviksi
käden käänteessä. He söivät yhdessä munia ja paistettuja perunoita,
leipää ja säilykeluumuja, joita Klovaczit olivat jättäneet, ja joivat
kahvia. He keskustelivat elämästä Oelandissa sekä sen viehätysvoimasta,
jota kumpainenkin alussa oli tuntenut. Mark ei ollut vielä ennättänyt
tutustua asukkaisiin. Lind kuvasi heitä muutamin lyhyin, terävin
piirtein. Markia huvittivat hänen tekemänsä huomiot.

»Sandbot ovat teidän lähimmät naapurinne», Lind selitti. »Mrs. Sandbo
luulee olevansa onnellinen kadotettuaan miehensä, mutta todellisuudessa
mies on nyt elävämpi kuin koskaan ennen.»

Hän kertoi Markille garelaisista ja kirouksesta, joka näytti
painostavan heitä kaikkia.

»Judith on kaunis tyttö. Hän on aivankuin — villivarsa, parempaa kuvaa
en voi hänestä antaa. Mutta Caleb ei suo hänelle hetkenkään rauhaa.
Ani harvoin minäkään pääsen hänen lähelleen, niin kernaasti kuin
tahtoisinkin häneen enemmän tutustua.»

»Hm — te voisitte varmaan tehdä paljon tytön hyväksi, jos teillä
vain olisi siihen tilaisuutta», sanoi Mark. Hän kertoi Lindille
hiukan itsestään, elämästään pappien luona, joiden huostaan hänet oli
heitetty isän kuoltua; isäänsä hän ei muistanut yhtään; äidistään hän
ei myöskään tiennyt paljon, hän oli ollut englantilainen sivistynyt
nainen, joka oli kuollut hänen vielä lapsena ollessaan; hän kertoi
työstään ja toiveestaan päästä takaisin kaupunkiin kuuden kuukauden
kuluttua voidakseen ryhtyä uusin voimin työhön. Ja Lind vuorostaan
kertoi hänelle, miten hän oli joutunut tänne ja päättänyt jäädä
paikoilleen välittämättä Caleb Garen kiivaudesta ja hänen perheensä
tukalasta asemasta.

Lind keräsi sitten astiat pöydältä ja pesi ne Markin pyyhkiessä ja
asettaessa ne paikoilleen kaappiin. Sitten Lind kurkisti ulos ikkunasta
ja huomasi, että sade oli jo melkein lakannut.

»Mrs. Gare otaksuu, että minä olen Sandbossa, eikä nuhtele minua. Mutta
minun täytyy sittenkin lähteä kotiin», hän sanoi. Mark otti hattunsa ja
takkinsa naulasta ja he läksivät yhdessä ulos. Satoi yhä hiukan ja puut
muodostivat suuria, kosteita läikkiä hämärtävää taivasta vasten.

Mark syötti ja juotti Lindin ponia, sitten hän satuloi oman hevosensa.
Lind seisoi pimeässä tallissa sillä välin kuin Mark suoritti työnsä.
Lämmin kodikkuudentunne matalassa tallissa oli niin valtava, sateen
rapistessa kattoa vasten, että Lind tunsi entistään voimakkaampana
Markin läsnäolon.

Mark ei huolinut sytyttää lyhtyä satuloidessaan hevostansa. Hän
työskenteli nopeasti pimeässä, jotta se tunne, jota hän tunsi tätä
merkillistä tyttöä kohtaan, ei kokonaan panisi hänen päätään pyörälle.
Kun hän oli valmis, talutti hän hevosensa pihalle hipaisten Lindiä,
joka ei heti huomannut hänen tuloaan. Tuo hetkellinen kosketus sai
Markin sydämen kiihkeästi sykkimään.

Sateen kostuttaessa heidän kasvojaan he ratsastivat metsätietä myöten
rinnatusten.

Vaikka Mark oli aikonut kääntyä takaisin paljon ennemmin, hän
saattoikin Lindin aina Garen farmille saakka. Sade lakkasi, ja vihdoin
suuri pilvi halkesi kahtia, jotta himmeä tähti pääsi näkyville.
Pohjoisen puolella olevista suomaista kuului yksinäinen kumea ääni,
ikäänkuin tuulen synnyttämä. Se oli myöhästyneen villihanhen ääni,
viimeisen, joka lensi seudun yli puoleksi jäätyneitä soita kohti
pohjoisessa. Lind ja Mark pysähtyivät kuuntelemaan ja katsoivat sitten
toisiinsa. Äkkiä ilma oli kirkastunut, ja yö yllättänyt heidät avarana,
loppumattomana, läpikuultavana kuin outo uni...


II.

Amelia oli hakemassa ämpärillä vettä kaivosta, kun Lind palasi kotiin.

»Oletteko saanut illallista, miss Archer?» hän kysyi, kun Lind lähestyi
häntä. Amelian ääni kuulosti huolestuneelta.

»Kiitos, kyllä», sanoi Lind hengästyneenä. Hänen poskiaan punoitti ja
hän oli yhä omissa ajatuksissaan lausuttuaan jäähyväiset Markille.

Amelia katsoi ystävällisesti hänen jälkeensä, Lind kääntyi äkkiä ja
palasi takaisin auttaakseen Ameliaa vedenkannossa.

»Minulla oli oikea seikkailu tänä iltana, mrs. Gare», Lind sanoi.
»Ratsastin yhdessä erittäin mielenkiintoisen ja vielä lisäksi kauniin
miehen kanssa.»

Amelia hymyili. Hän luuli Lindin laskevan leikkiä.

»Kukapa se voisi olla? Varmaankin hän tipahti alas pilvistä sateen
mukana.»

»Hän hoitaa Klovaczin taloa — tällä hetkellä. On täällä hermojansa
parantamassa. Ei hän tietenkään ole mikään talonpoika», sanoi
Lind, mutta olisi sitten kernaasti puraissut poikki kielensä
ajattelemattomien sanojensa vuoksi. Vaistomaisesti hän tunsi Amelian
hätkähtävän.

»Mikä hän on nimeltään?»

»Niin, mikähän se oli? Jordan — Mark Jordan», Lind sanoi.

»Mikä?»

»Mark Jordan», toisti Lind laahaten perässään ämpäriä, jonka paino
äkkiä näytti siirtyneen kokonaan hänen puolelleen. Amelia pysähtyi
hetkeksi, ikäänkuin hän olisi nähnyt aaveen laidunmaalla, aitauksen
takana.

»Mikä siellä on?» kysyi Lind katsoen samaan suuntaan.

Hetken aikaa Amelia seisoi aivan mykkänä. Käsi, joka piteli ämpäriä,
oli aivan voimaton.

»Näettekö te jotain, mrs. Gare?» Lind kysyi vilkaisten häneen.

Vaimon kasvot hämärässä valossa olivat aivan ilmeettömät, kivettyneet.
Kun Lind puhutteli häntä toistamiseen, hätkähti hän ja tarttui lujemmin
ämpärin kahvaan.

»En — en... huulin vain näkeväni jotain. Karhuja kuuluu olevan
lähitienoilla», hän mutisi. »Martinin täytyy pitää silmällä
lammaskarsinoita.»

He palasivat keittiöön, ja Lind asetti ämpärin paikoilleen.

Caleb luki maanviljelyslehteään lampun valossa arkihuoneessa.
Riisuttuaan yltään päällysvaatteensa Lind kävi myös suuren pöydän
ääreen istumaan valmistaen huomispäiväistä työtään. Caleb ei vilkaissut
häneen eikä sanonut hänelle sanaakaan, Lind otaksui hänen paheksuvan,
kun hän ei ollut saapunut aterialle. Hän hymyili itsekseen.

Amelia tuli huoneeseen, nosti pois lampusta lasin ja puhdisti sen
villaisella rievulla. Valon lekotellessa hetken alkaa Caleb liikutteli
kärsimättömästi olkapäitään.

Amelia jutteli kevyesti Calebin kanssa sateesta, joka oli tullut niin
hyvään tarpeeseen, ja mainitsi ohimennen, että hänen piakkoin oli
tilattava siemeniä puutarhan kylvöä varten. Caleb ei vastannut mitään,
mutta muutti vihdoin asentoaan siten, että hän joutui aivan selin
häneen. Amelia hymyili opettajattarelle hiukan ilkeämielisesti, Lind ei
ollut koskaan ennen nähnyt häntä näin vilkkaana ja itsetietoisena. Hän
ihmetteli, mikähän siihen oli syynä.

Toiset olivat tavallista ankaramman työpäivän jälkeen menneet varhain
levolle. Hetken kuluttua Lindkin läksi ullakolle. Caleb ja Amelia
jäivät kahden.

»Sinä et ole kertonut minulle, että hän on tullut tänne», Amelia heitti
Calebille vasten kasvoja. Hänen silmänsä iskivät tulta kalpeiden
poskien yläpuolella. Hän seisoi pöydän ääressä ja alkoi molemmin käsin
kääriä pöytäliinaa kokoon lujaksi rullaksi.

Caleb kääntyi hitaasti. »Haa!» hän naureskeli. »Sinä keksit sen itse,
vai mitä?»

»Niin, minä keksin sen itse», Amelia toisti jokaisen sanan ikäänkuin
hän olisi yrittänyt oppia ne ulkoa. »Opettajatar on puhunut hänen
kanssaan.»

Caleb kohotti kulmakarvojaan ja siveli vasemmalla kädellään viiksiään.
Olisikohan opettajatar mukana pelissä? Olisihan hänen pitänyt tietää,
ettei tuo pieni lempeäsilmäinen kissanpoikanen kauan pysyisi paikallaan.

»No niin? Aiotko heittäytyä hänen kaulaansa? Kylläpä hän siitä olisi
sinulle kiitollinen», Caleb sanoi. Hän käänsi aikakauslehtensä sivuja,
ja Amelia kuuli hänen lyhyen pilkallisen naurunsa. Hänen sormensa
puristivat pöytäliinaa.

»Ei... en minä aio tehdä mitään», hän sanoi.

Caleb nousi, katsoi uuniin, sylki siihen ja rupesi riisumaan kenkiä
jalasta.

Sanomatta sen enempää hän meni levolle.

Ensi kertaa hänen elämässään epävarmuus riisti sanat hänen suustaan
sen vakaumuksen sijasta, että hänen tahtoaan seurattiin hänen edes
sanomatta mitään.



VIIDES LUKU.


I.

Anton Klovacz oli jättänyt viiden acren suuruisen metsikön Mark
Jordanin raivattavaksi. Lindin käynnin jälkeisenä päivänä hän ryhtyi
työhön lähtien metsään kirves olalla, ruokittuaan ensin elukat. Ilma
oli kylmä ja kirkas, erittäin sopiva kovaan työhön. Hän heilutti
kirvestään reippaasti ja iloitsi tuntiessaan sileän puuvarren käsissään.

Hän ajatteli Lind Archeria. Myöhään yöhön hän oli valvonut edellisenä
iltana ajatellen häntä. Lind oli herättänyt hänessä ensi kertaa sen
tunteen, ettei hän ollutkaan aivan toivottoman yksinäinen. Tytön
ruumiillinenkin kauneus sai hänet haltioitumaan, vaikka olisihan
sitä voitu selittää yksinkertaisesti vain siten, että Lind oli ainoa
nainen, jonka hän oli tavannut tai kaikesta päättäen tulisi tapaamaan
oleskellessaan näillä seuduin. Niin mahdottomalta ja mielettömältä kuin
se tuntuikin, niin oli Lind saanut koko hänen sisimmän olemuksensa
väreilemään, istuessaan edellisenä iltana pöydän ääressä ja
katsellessaan häntä silmiin. Koko tuo kohtaus saattoi hänet nöyräksi
ja ujoksi palautellessaan sitä nyt mieleensä. Hänen täytyi saada nähdä
hänet jälleen, aivan heti, ja sittenkin hän pelkäsi kohdata häntä,
sillä voisihan sattua, että hänen olisi pakko kuolettaa tunteensa, jos
ne eivät olisi Lindistä mieluisia. Eikä hän sittenkään voinut salata
itseltään, että Lind ainakin osittain oli vastannut hänen tunteisiinsa.
Hän tunsi omat, kiihkeät, voimakkaat tunteensa siksi hyvin ja tiesi,
miten tuskallista hänen olisi usein tavata Lindiä, jos hän esimerkiksi
saisi tietää, että joku toinen merkitsi jotain hänen elämässään. Hän
tahtoi nähdä hänet jälleen päivän tai parin kuluttua, mennä koululle
häntä tapaamaan ja pyytää lupaa saada käydä hänen luonaan Garen
talossa. Se olisi oikea tapa. Niinkuin nuoret miehet tavallisesti
mielistelivät tyttöjä siveellisessä yhteiskunnassa... hänen täytyi
nauraa ajatellessaan itseään uudessa osassaan. Ja miten toiselta elämä
sittenkin tuntui tänään. Hän nojasi toisen kätensä kirveen vartta
vasten ja avasi paidankauluksen napin. Hänen katseensa kulki yli
Klovaczin peltojen, joihin omistajan vanhemmat pojat olivat kylväneet
rehukasveja ennen lähtöänsä. Maisema näytti ystävällisemmältä kuin
eilen.

Lind... Lind Archer — miten kaunis nimi se oli! Ei kukaan koskaan
niin äkkiä ja täydellisesti ollut vastannut sitä monisärmäistä ja
epämääräistä olentoa, joka oli hän itse — olentoa, joka ei ollut
kotoisin mistään eikä koskaan ollut kuulunut minnekään huolimatta
saavutetusta sivistyksestään ja luonnollisista lahjoistaan. Mark tunsi
kaipaavansa häntä, ikävöivänsä häntä niin kiihkeästi, ikäänkuin hän ei
koskaan elämässään olisi ollut hänestä erossa.

Hän koetti puhua itselleen järkeä. Hänellä ei ollut oikeutta uneksia
Lindistä tällä tavalla. Ensi kerralla tavatessa hän pitäisi itsensä
kurissa. Hän alkoi taas tarmokkaasti harventaa metsää hakaten maahan
koivuja sekä oikealta että vasemmalta.


II.

Fusi Aronson tuli jalkaisin Calebin luo puhumaan metsäpalstasta. Hän
astui pitkin askelin tietä, kuin hävinneen rodun jättiläis-edustaja.

Ikäänkuin voittaakseen halunsa ottaa Caleb Gare hengiltä hän pysähtyi
juttelemaan opettajattaren kanssa koululle.

»Minä tahtoisin sen nyt tehdä, mutta te sanotte, ettei siitä olisi
mitään hyötyä. Se onkin totta; kyllä hänen aikansa vielä tulee», Fusi
myönsi.

Hän puristi Lindin kättä, ja opettajatar varoitti häntä vielä kerran
osoittamasta vihaansa Calebille. Fusi, kookas islantilainen, astui tien
poikki sopiakseen metsäpalstansa myönnistä.


III.

Päivät kuluvat, vieläpä tärkeittenkin tapahtumien jälkeen. Samoin
suurten surujen ja suurten ilojen jälkeen päivät menevät menoaan, ja
tapaukset muuttuvat kirkkaiksi loimiksi ja tummiksi kuteiksi entisyyden
kuvakankaassa. Samoin kului päivä, jolloin Lind löysi Mark Jordanin, ja
Amelia sai siitä tiedon.

Opettajatar palasi kotiin koulutyön jälkeen seuraavana päivänä ja näki
Amelian kyyköttävän puolivalmiin tilkkupeitteen ääressä, jonka hän
oli levittänyt lattialle. Hän katseli peitteen loistavia neliöitä ja
kolmioita. Auringonsäde, joka lankesi vastakkaisesta ikkunasta hänen
vaaleille hiuksilleen, jakoi peitteen kahtia.

»Miten värikäs peite tuosta tuleekaan!» Lind huudahti silitellen
keltaista silkkitilkkua. »Kauanko teidän on pitänyt kerätä tilkkuja,
ennenkuin olette saanut niitä riittämään asti?»

Amelia ei vastannut heti, ja kun hän vastasi, ei hän kohottanut
katsettaan maasta. Lind arvasi hänen itkeneen. Hän aikoi polvistua
Amelian viereen ja kysyä, mikä suru häntä painosti, mutta hän oli jo
usein saanut kokea, että osanotto vain kiusasi vaimo parkaa. Mikä hänen
surunsa lienee ollutkin, piti hän sen visusti salassa, ikäänkuin se
olisi ollut liian läheinen toisille jaettavaksi. Peitteen kirjavat
tilkut loistivat ja kiilsivät.

»Olen kerännyt näitä tilkkuja siitä saakka kuin kaksoiset syntyivät»,
sanoi Amelia vihdoin. »Emme me tarvitse täällä paljon silkkiä. Säästin
ne, kunnes tytöt olisivat siksi isot, että he osaisivat panna arvoa
kauniiseen peitteeseen.»

Lind polvistui koskettaen erästä isompaa tilkkua. »Kylläpä tämä on
kaunis — jonkunmoista brokaadia, eikö totta? Onko se ollut pukuna?»

»On — minulla oli sellainen puku paljon ennen naimisiinmenoani.»

»Se oli varmaankin hyvin kaunis.»

Amelia ei vastannut, ja Lind, tuhat kysymystä mielessään, missä ja
miten sitä oli käytetty, kohosi pystyyn ja läksi ulos. Talon päädyn
edustalla oli Ellen kylvämässä sokeriherneitä.

»Siinä täytyy piillä jotain — jotain, joka kiehtoo hänet kokonaan
valtaansa — joka on suurempaa kuin itse elämä», Lind tuumi ajatellen
Ameliaa.

Ellen katsoi työstään, silmiään siristäen.

»Oi, minä luulin teitä äidiksi», hän nauroi, kun Lind pysähtyi hänen
viereensä. »Valo sokaisee silmäni kokonaan.»

Lind tiesi, ettei valo siihen ollut syynä.

»Ellen, milloin sinä saat uudet silmälasit?»

Ellen katsoi kukkapenkkiin.

»Kyllä nämät kelpaavat siihen asti, kunnes lääkäri saapuu taas
Sidingiin.»

Lind tiesi, että ne olivat jo kauan olleet sopimattomat — ehkäpä
liiankin kauan.

»Ellen», alotti Lind istahtaen maahan tytön viereen, »sallisikohan
isäsi minun ostaa sinulle silmälasit?»

»Voi, rakkaani, älkää sanoko hänelle mitään sellaista!» Ellen huudahti.
»Hänen tarkoituksensa on ostaa minulle uudet lasit — hän vain unohtaa
aina. Se ei ole mikään rahakysymys.»

Ellen näytti todellakin niin kiusaantuneelta, ettei Lind voinut sanoa
sen enempää. Sääli todellakin, että hän piti siinä määrin isänsä
puolta. Lind ei voinut tehdä mitään — hänen apuansa ei otettaisi
kuitenkaan vastaan. Judithkin oli ylpeä ja vetäytyi heti pois, niin
pian kuin joku lahja oli kysymyksessä. Eihän hän esimerkiksi tahtonut
ottaa vastaan merenvahahelmiä Lindiltä — väittäen, etteivät ne hänelle
sopineet.

»Ellen, aiotko jäädä tänne koko elämäksesi?» kysyi Lind hiljaa.

Ellen repi siemenpussin kulman auki ja ripotteli joitakin siemeniä
kouraansa.

»Mitäpä muutakaan voisin tehdä?» hän vastasi, ja vähäinen vihamielinen
piirre ilmestyi hänen suunsa molemmin puolin. »Eihän tällä paikalla ole
mitään vikaa. Minä olen elänyt täällä siksi kauan, että olen kiintynyt
siihen, vaikka te ette siitä pitäisikään.» Lind ei ollut koskaan ennen
kuullut hänen puhuvan niin kiihkeästi. Hän oli heittänyt päänsä
taaksepäin, ja posket hohtivat punaisina.

»Ellen, kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan! Olet kaunis, älykäs —
jos saisit vain hiukan oppia, niin sinusta voisi tulla jotain. Täällä
elämäsi menee hukkaan. Etkö koskaan ole pyytänyt isältäsi päästä
joksikin aikaa pois?»

»En», vastasi Ellen välinpitämättömästi, »en halua lähteä minnekään.»
Hän ripotteli siemeniä pieneen uurteeseen.

»Älä sanoa sitä, Ellen», Lind vastusteli. »Kyllä sinä haluaisit.
En tahdo yllyttää sinua kotiasi vastaan enkä mitään muutakaan
senkaltaista, rakkaani. Mutta olen huomannut sinussa niin paljon
kauniita taipumuksia — rakastat musiikkia muun muassa. Isäsi voisi
erinomaisesti tulla sinun avuttasi toimeen muutaman kuukauden vuodessa.
Miksikä et pyydä sitä?»

»Teidän on turha puhua, miss Archer», Ellen vastasi levollisesti.
Hän nimitti Lindiä joskus »opettajattareksi», mutta ei koskaan
ristimänimeltä. »Kyllä minä tiedän, kuinka paljon hänen täytyy tehdä
työtä voidakseen antaa meille tämän kodin, ja tiedän myöskin, ettei hän
voisi tulla toimeen ilman meitä. Teidän ei pidä puhua sellaista.»

Lind nousi pystyyn, tahtomattaan loukkaantuneena Ellenin käytöksestä.
Hän tiesi varsin hyvin, ettei tyttö uskonut sitä, mitä hän itse sanoi.
Mutta väärä tottelevaisuudentunne, joka oli väkisin istutettu Elleniin,
oli tappanut kaikki muut vaistot kuin hävittävä rikkaruoho. Hän
ajatteli vain niinkuin Caleb oli opettanut häntä ajattelemaan, pitäen
silmällä vain maan ja Calebin etua.

Lind palasi taloon, otti runokirjan kainaloonsa ja läksi metsätietä
myöten koulutalon ohi vihreälle kummulle, jonka juurella oli
kehäkukkien peittämä nummi. Tänne hän istahti ja koetti lukea kirjaa,
jonka hän oli avannut eteensä. Mutta hänen silmänsä eksyivät kirjasta
avaruuteen, missä pitkät ruovot hohtivat kuin vihreät ja kultaiset
etsaukset auringossa. Hänen ajatuksensa kulkivat Mark Jordanin luo ja,
omituista kylläkin, hän yhdisti hänet vanhan Bjarnassonin isoäidin
ennustukseen. Lind ei ollut pyytänyt häntä käymään luonaan Garella. Se
ei tuntunut oikein sopivalta hänen mielestään, vaikka hän tiesi, että
Mark olisi toivonut sitä. Ei siis näyttänyt olevan muuta keinoa kuin
keksiä jotain asiaa Klovaczin taloon.

Pitkillä, pehmeillä sormillaan hän kaivoi puoleksi mustan, puoleksi
valkean kiven maasta esille.

»Jos toinen puoli on enimmäksi osaksi valkoinen, niin isoäiti
Bjarnassonin juttu on tosi, jos taas musta, niin se ei ole tosi», Lind
tuumi. Kiven toinen puoli oli kokonaan valkea. Hän hymyili itsekseen.


IV.

Joka ilta, kun Jude läksi karjaa hakemaan, hänen silmänsä kulkivat
Sandbohon päin. Sven saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Jude tiesi,
että Sven etsisi häntä, vaikkei hän uskaltaisikaan tulla Garen
farmille. Caleb oli kerran aikaisemmin sanonut suoraan, ettei nuori
Sven Sandbo ollut tervetullut taloon. Hänen hymynsä ja ylimielinen
käytöksensä oli liian röyhkeä.

Auringon laskiessa eräänä toukokuun iltana Judith läksi ratsastamaan
varsalla laidunmaan pohjoispuolelle. Hän oli kuin jumalatar hiusten
hulmutessa hevosen harjan ympärillä ja veren kiihkeästi kuohuessa
suonissa. Hän tiesi itsekin olevansa kaunis hevosen selässä
ratsastaessaan. Ja hän tiesi myöskin, että häntä katseltiin. Hän
kiristi suitsia ja heitti päänsä pystyyn. Hänen poskensa, jotka
ennestäänkin olivat punaiset, alkoivat yhä enemmän hohtaa ja hänen
silmäluomensa painuivat alas. Sitten, heilauttaen piiskaansa hän kiiti
eteenpäin Sven Sandbota kohti.

Sven käveli avonaisella kentällä, joka levisi hänen kotinsa ja pienen
metsikön välillä, jonka Fusi Aronson omisti pohjoispuolella. Sinne
saakka ei kenenkään silmä Garen farmilta voinut ulottua. Sven lähestyi
Judithia ja nojasi käsivartensa hevosen hikistä kaulaa vasten.

»Sinä näytät suurenmoiselta, Jude», hän sanoi tarkastaen häntä
ylhäältä alas saakka. Hänen kätensä tunnusteli tytön säärtä, joka
oli työhousujen peitossa. Judith vetäisi pois jalkansa hätkähtäen.
Sven nauroi ja pisti kätensä takin taskuihin. Hän nojautui toisen
jalkansa varaan ja heilutteli toista veltosti ilmassa. »Mitenkä kotona
jaksetaan?» hän kysyi.

Judith vastasi hänen tutkivaan katseeseensa yhtä tutkivasta hänen
huomionsa kiintyi Svenin vaatteiden kaupunkilaiskuosiin, kirjavaan
kaulahuiviin, kiiltäviin jalkineisiin, joissa ei ollut varpaitten
kohdalla kuhmua niinkuin Martinin pyhäkengissä; hän ei viitannut
sanallakaan Svenin ulkoasuun, vaikka hän tiesi hänen sitä odottavan.

Sven ei ollut typerä. Hän nauroi, ja kun hän nauroi, niin ei ainoakaan
nainen voinut vastustaa häntä. Hänellä oli puoleensavetävin hymy koko
maailmassa.

»Kuulehan, Jude, et suinkaan sinä ole suuttunut minuun», hän mairitteli
heilutellen jalkaansa. »Mitä sinulle kuuluu, sitä minä haluaisin
tietää.»

»Kiitos, hyvää», Judith vastasi kylmästi. »Miten sinä itse jaksat?»

»Mainiosti. En malttanut odottaa, kunnes pääsisin takaisin. Ajattelin
sinua kaiken aikaa ja olisin kirjoittanutkin, mutta pelkäsin vanhuksen
saavan kirjeet käsiinsä. Jumaliste, sinä olet kauniimpi kuin koskaan
ennen, Jude. Kaupungin tytöt eivät riitä sinulle puolitiehenkään. Minä
olen nähnyt heidät kaikki.»

Hän veti esille uushopeisen savukerasian ja piteli sitä auringossa,
niin että se kiilsi. Näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt sitä
näkyvillä turhan kauan ottaessaan siitä savukkeen. Judith katseli
taivaanrantaa, ja hänen hevosensa kuopi kärsimättömänä. Sven tarttui
hevosen suitsiin, painoi rasian kiinni ja pisti sen takaisin taskuun.

»Tuletko jonakuna iltana minun kanssani ratsastamaan? Menehdyn täällä,
jollen tee jotain — tai näe ihmisiä», hän sanoi välinpitämättömästi
puhaltaen sauhua ilmaan ja karistaen sormellaan tuhkaa savukkeestaan.
Sitä hän ei ollut tehnyt ennen aikaan. Tehdä jotain — nähdä ihmisiä,
sellaista hänen mielensä teki. Ei mitään eikä ketään erityisesti.

Judith istui ääneti katsellen ynseänä taivaanrantaa.

»Nytpä muistankin», jatkoi Sven, »minulla on tässä jotakin sinulle.
Kaikilla tytöillä on sellaisia.» Hän otti taskustaan esille pienen
käärön ja avasi sen. Käärepaperista hän irrotti pienen kullatun
korurasian näyttäen sitä Judithille ja odottaen näkevänsä hänen
kasvoillaan ihmetyksen hymyn. Judith silmäsi nopeasti siihen.

Sitten, heilauttaen äkisti ruumistaan, hän pakotti hevosen nousemaan
takajaloilleen, suu auki, sieraimet huohottaen, silmät sumeina. Judith
painoi päänsä hevosen harjaa vasten, käänsi sen ympäri ja katosi
samassa hevosen selässä, joka oli aivan hurjana kiihkosta.

Sven tuijotti ällistyneenä Judithin jälkeen, näki hevosen poikkeavan
tieltä ja hyppäävän heinäniityn aidan yli, sulavasti kuin vene, joka
kohoaa aallon harjalle.

»Tuhat tulimmaista —», hän ihmetteli. »Kylläpä hänessä on eloa. Enemmän
kuin koskaan ennen. Mutta mistähän hän loukkaantui?»

Mutta Svenin ei ollut vaikea sitä arvata. Judithin mielestä hän oli
kerskaillut.

Judithin nelistäessä pois alkoivat kyyneleet vuotaa pitkin tytön poskia.


V.

Päivät muuttuivat yhä pitemmiksi ja lämpimämmiksi; pellon ja
metsikön välinen kenttä muuttui tummemman vihreäksi. Calebin karja
ruohoaavikolla etsi sydänpäivän aikana varjoa metsiköstä, ja
lypsylehmät laidunmaalla lakkasivat ruohoa syömästä seisoen pitkät
ajat polvia myöten lämpimässä suossa, jossa hyönteisiä hyppeli kuin
kipinöitä veden pinnalla. Kylmät, kosteat aamut lämpenivät, ja iltaisin
luonto kietoutui sumuun. Maan antimista hennot oraat muuttuivat
karkeiksi oljiksi ja varsiksi.

Mutta garelaisten elämässä ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta;
unelmat yhtä vähän kuin pelon aiheetkaan eivät kehittyneet eivätkä
kypsyneet, yksilöiden taistelussa ei ilmaantunut käännekohtaa, ei
mitään äkillistä huippusaavutusta. Ei ulkonaisia tunteita eikä
ajatuksia tuotu ilmi paitsi sellaisia, jotka tarkoittivat alistumista
Calebin kunnianhimoisiin vaatimuksiin. Caleb ei puhunut yöllä eikä
päivällä muusta kuin karjastaan, ajoi päivisin rattaillaan pelloilla
tai käveli ulkona iltaisin lyhty kädessä vertailemassa heinä- ja
pellavapeltojaan Skuli Ericksonin tai Joel Brundin, mrs. Sandbon
tyttären, Doran miehen, peltojen kasvuihin. Alkukesä oli hänelle
hirveää, yhtämittaista kiihkon aikaa, jolloin hän oli sokea ja kuuro ja
mykkä kaikelle muulle, mikä ei koskenut hänen maitaan.

Hänen pellavansa kasvoi sellaisella vauhdilla, että hän töin tuskin
uskalsi sitä katsella peläten sen voivan kadota harhanäyn tavoin. Hän
saattoi siirtää tarkastuksensa kokonaista viikkoa eteenpäin pelosta,
että sille äkkiarvaamatta olisi voinut tapahtua jotain kamalaa.

Mutta niin tasaiselta kuin garelaisten elämä pinnalta näyttikin, niin
pohjalla piili kuitenkin hiukan levottomuutta. Lind Archer huomasi sen
ja oli pahoillansa.

Sven Sandbo oli palannut kotiin. Judithin käytöstä oli mahdoton
ymmärtää. Lind oli yrittänyt puhua hänen kanssaan Svenistä, mutta
tyttö oli tylysti paennut pois. Ja kun Lind oli tarjonnut Judithille
luettavaksi kirjaa, jonka hän oli saanut kaupungista, niin Judith oli
käyttäytynyt paljon enemmän Ellenin kuin itsensä tapaisesti. Hänellä ei
ollut aikaa lukea, oli hän sanonut. Amelia kulki kuin poissaoleva näinä
päivinä ja kohteli Calebia miltei ystävällisesti. Amelian puolella oli
jännitys hiukan lauennut, mutta Judithin puolella se oli sitä enemmän
kiristynyt. Calebin huomio oli tätänykyä niin kokonaan kiintynyt farmin
asioihin, ettei hän huomannut mitään. Vastoin tapaansa hän suoritti
kaikenlaisia turhia pikkutöitä etsien alati uutta tehtävää, sen sijaan
että hän olisi määrännyt töitä Martinille ja Judithille. Lind tunsi,
että jotain tärkeää oli tapahtunut, mutta huomasi sitten samalla,
ettei mitään muuta voinut tapahtua kuin mikä kuului jokapäiväisiin
velvollisuuksiin.

Lind yksin huomasi nämät vaihtelevat vivahdukset garelaisten elämässä.
Hänellä oli iltaisin paljon vapaata aikaa istuessaan pöytänsä ääressä
lasten poistuttua koulusta, ja usein silloin hän tuli ajatelleeksi
garelaisia. Mutta tuon sadeillan jälkeen hän oli vieläkin enemmän
ajatellut Mark Jordania.

Kolmantena päivänä käyntinsä jälkeen Klovaczin farmilla Lind istui
pöytänsä ääressä koulussa. Huoneessa tuntui voimakas liidun ja villien
kirsikankukkien tuoksu. Lind oli väsynyt ja masentunut mieleltään.
Hän sulki silmänsä ja nojasi päänsä käsiensä varaan. Hän eli
mielikuvituksessaan jälleen tuon pelottavan ja ihanan sadeillan...

Ovi avautui hitaasti. Mark Jordan seisoi valoisassa oviaukossa,
hymyilevänä, paljaspäisenä, hattu kädessä. Lind painoi kätensä
poskiansa vasten. Sitten hän nauroi.

»Te näytätte syylliseltä», sanoi Mark. Hän astui hitaasti pulpettien
välistä käytävää pitkin huoneen keskelle katsoen Lindiin onnellisena.

»Myönnän sen kyllä», sanoi Lind arasti. »Ajattelin juuri, että
tarjoutuisin jälleen päivällisvieraaksi teille.» Hän nousi pöytänsä
äärestä ja ojensi kätensä Markille. Mark piteli sitä omassaan, katseli
sitä ja osoitti liitu- ja mustetahroja.

»Maan suola: koulunopettaja. Olin kerran itsekin opettajana kuukauden
verran. Sain eroni, kun yllytin lapsia hockey'a pelaamaan», Mark
nauroi. Hän päästi irti Lindin käden ja kulki ympäri huonetta tutkien
piirustuksia ja kuvia, joita lapset olivat valmistaneet ja ripustaneet
seinille. Ottaen käteensä liitupalan hän piirusti mustalle taululle
lystikkään olennon, polvet koukussa ja silmät vinossa, ja kirjoitti sen
alle lapsellisella käsialalla: »Opettaja.» Sitten hän peräytyi kymmenen
askelta, tähtäsi ja heitti liitupalan mustantaulun hyllylle. Tämän
tempun hän uudisti moneen kertaan peräytyen joka kerralla muutamia
askeleita kauemmaksi.

Lind katseli leikkiä hetken aikaa puoleksi huvitettuna. Sitten häntä
alkoi hieman hermostuttaa. Mark kaikesta päättäen oli unohtanut hänen
läsnäolonsa. Hänen väsymättömyytensä syrjäytti hänet kokonaan. Äkkiä
hänen mieleensä muistuivat Bjarnassonin vanhan isoäidin sanat: hän
ei koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Markin seisoessa nyt
sivuttain häneen Lindin huomio kiintyi hänen päänsä ja hartioittensa
kauniiseen muotoon. Mark kääntyi niin äkkiä Lindin puoleen, että tämä
säpsähti.

»Lähdetään kävelemään», sanoi Mark. »Mitäs nyt?»

»Ei mitään», vastasi Lind. Hän tahtoi koettaa ymmärtää Markia. »Mieleni
ei tee lähteä kävelemään, kun te noin jyrkästi käskette. Mutta tahdon
käyttää teitä hyväkseni oppiakseni hillitsemään kiivauttani, ja siksi
suostun. Te näytte olevan tottunut käskemään. Aivankuin maailmassa ei
olisi ketään muuta kuin te yksin.»

»Olen aina ollut yksin — kunnes te tulitte, Lind. Minun täytyy ensin
tottua siihen ajatukseen, että te olette olemassa», Mark sanoi niin
vakavasti, että Lindin täytyi nauraa.

»Huomasiko joku garelaisista teidän tulevan tänne?» Lind kysyi
kiusaantuneena.

»Garelaisetko? Ah, nuo ihmiset. En todellakaan tiedä. En nähnyt ketään
muuta kuin punatulkun tiellä, eikä se liikuttanut edes höyhentä»,
Mark sanoi astuen ikkunan luo sillä välin kuin Lind korjasi tavarat
pöydältä. »Miksi te sitä kysytte? Pelkäättekö heitä?»

»En lainkaan», Lind kiiruhti sanomaan. »Minä en vain haluaisi, että he
— minä tahtoisin pitää teidät erillänne heistä — ikäänkuin toisessa
maailmassa. Jos te menette heidän luokseen tai keskustelette heidän
kanssaan, niin teidän kuvanne sekaantuu heihin. Ymmärrättekö? En
tahtoisi, että te näkisitte heitä tai he teitä, lukuunottamatta ehkä
Judithia —» Lind vilkaisi Markiin mietteissään ikäänkuin tuumien, oliko
tällainen jako viisasta.

»Tulitteko jalan?» kysyi Lind, kun he olivat lähteneet ulos ja
kävelivät pitkin pientä polkua, joka kulki tiheän havupuumetsikön läpi
koulutalon taitse.

»En, ratsastin norsulla. Se häipyi teidän ovellanne», sanoi Mark ja he
nauroivat molemmat.

»Olisin kuitenkin hyvin utelias näkemään tuota Garen perhettä», sanoi
Mark vähäistä myöhemmin. »Varsinkin Caleb Garea. Minulle kerrottiin
Yellow Postissa, että hän on itse piru.»

»Ei, siksi hän on liian ilkeämielinen. Hän on myös liian ilkeä, jotta
tekisi mieli ottaa häntä hengiltä. Sen vuoksi Fusi Aronson ei ole
tehnyt sitä jo aikoja sitten.»

Lind kertoi hänelle Fusista.

»Minun tekisi mieleni tavata häntä», sanoi Mark.

He keskustelivat siitä omituisesta yhtäläisyydestä, joka täällä
pohjoisessa vallitsee ihmisen ja maaperän välillä, sekä ruumiillisen
että henkisen elämän köyhyydestä.

»He eivät tuhlaa mitään — siinä se», sanoi Mark, »yhtä vähän mitä
ihmisten suhteeseen kuin kasvien kasvuun tulee. Ei hillittömyyttä
missään. Olen kulkenut jalan koko Yellow Postin ympäristön sen jälkeen
kuin saavuin tänne, mutta en ole tavannut ainoatakaan farmaria, joka
ei ilolla ajattelisi, että ellei hän kerää ja kokoile voimainsa takaa,
niin koittaisi kerran aika, jolloin hänellä ei olisi ainoatakaan jyvää
aitassaan. He eivät näytä luottavan maahan, muuhun kuin siihen, mitä
he omalla työllään saavat siitä irti. Ajatelkaahan, miten erilaisia
luonteeltaan nämä ihmiset olisivat, jollei maa riistäisi heiltä koko
heidän voimaansa ja kaikkia heidän ajatuksiansa.»

Lind nyökkäsi. »Siinä juuri on garelaisten erehdys. Heillä kaikilla on
hirveän liioiteltu velvollisuudentunto maata kohtaan — tai oikeastaan
Calebia kohtaan, joka ei ole muuta kuin maan symbooli.»

He kävivät istumaan kalliolle tiepuoleen.

»Oleskelin jonkun aikaa vielä kauempana pohjoisessa — kävin yhdessä
pappieni kanssa lähetysasemalla lapsena ollessani ja myöhemminkin
tultuani täysikasvuiseksi», Mark kertoi. »Se vasta olisi oikea maa
teitä varten. Jos Jumalaa on olemassa, niin siellä hän asuu ja
suorittaa ajatustyönsä. Hiljaisuus on aivan hirveä. Tuntuu kuin
tapahtuisi äärettömän paljon, vaikkei mitään voikaan nähdä. Taivas on
aivan rajaton — samoin valo sekä pimeys — lumikentät loppumattomia
— vain harvoja mäntyjä, joku ainoa kumpu tai jäätynyt joki. Ja
ihmisolennot siellä ovat kuin puukuvia salaperäisine tarinoineen,
joista ei koskaan voi saada täyttä selkoa. Luonnon kovuus painaa alas
elämän ulkonaisen ilmaisumuodon luullakseni yksinkertaisesti vain
siksi, ettei ympäristö tarjoa ihmishengelle kylliksi luonnollisia
kiihottimia. Me olemme loppujen lopuksi vain ympäristömme kuvastimia.
Elämä täällä Oelandissakin voi näyttää kielteiseltä, mutta
todellisuudessa se heijastaa vain niin harvoja ulkonaisia, luonnollisia
ilmiöitä, että se tekee kielteisen vaikutuksen. Nämä ihmiset ovat
pakotetut viettämään sisäänpäinkääntynyttä elämää, kaikki heidän
intohimonsa ovat kasaantuneet yhteen; he ovat kuumaverisiä olentoja,
vailla ilmaisumuodon — vapauttavan eleen mahdollisuutta.»

»Niin, luullakseni inhimillinen elämä, tai ainakin inhimillinen yhteys
on yhtä köyhää täällä kuin pohjoisemmassakin», Lind sanoi. »Taistelulla
olosuhteita vastaan on varmaankin sama vaikutus kuin toimettomuudella.
Minun mielestäni toinen on yhtä tylsistyttävää kuin toinenkin. Heillä
ei ole mitään tunteita jäljellä, kun maa ja karja on saanut osansa.»

He keskustelivat kirjoista ja heidän mielipiteensä kävivät silloin
tällöin erilleen. Mark pyysi, että Lind sallisi hänen tulla Garelle
käymään ja tuoda mukanaan muutamia lempikirjojaan, ja Lind lupasi puhua
mrs. Garen kanssa.

Lindistä tuntui ihmeelliseltä, että hän oli tavannut täällä Markin.
Markin mielestä oli maailman luonnollisin asia, että hän oli löytänyt
Lindin täällä.

»Saanhan ainakin käydä koululla jonakin iltana?» Mark kysyi arasti.
Hänen oli jo aika lähteä, ja häntä ihmetytti, että hänen oli niin
vaikea erota. Lind ojensi aivan yksinkertaisesti kätensä hänelle.

»Tehkää niin», hän sanoi lämpimästi. He olivat tulleet niin lähelle
Garen farmia, että saattoivat nähdä sen portin.

Mark katsoi omituisesti Lindiin, sitten hän kääntyi ja kiiruhti pois
tietä myöten. Kerran hän vilkaisi taakseen ja näki Lindin seisovan
samalla paikalla, minne hän oli jättänyt hänet. Kohottaen leveälieristä
hattuaan hän heilutti kättään ilmassa. Lind jatkoi matkaansa Garen
pihalle. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi.


VI.

Keritsemisaika oli käsissä. Kolmekymmentä lammasta, joilla oli niin
paksu villa, että ne näyttivät kömpelöiltä omissa turkeissaan, oli
tuotu aitaukseen, missä Judith, Martin, Amelia ja Ellen keritsivät
niitä. Villan haju ällötti Elleniä, ja siksi Amelia antoi hänen
enimmäkseen olla sisällä taloustoimissa. Judith liikkui lammasten
parissa valiten omansa joukosta, jotta ei tapahtuisi mitään vääryyttä
villoja eritellessä. Calebilla oli ollut tapana, aina siitä saakka
kuin lapset olivat pieniä, antaa kullekin muutamia nimikkoeläimiä,
joita he saivat hoitaa ja myödä ja siten hankkia itselleen vaatteita.
Hän väitti, että he siten suuremmalla mielenkiinnolla tekisivät työtä
ja kehittyisivät varhemmin itsenäisiksi. Amelia oli jo kauan sitten
huomannut, mikä iva piili tämän anteliaisuuden takana.

Vaikkei Caleb ottanutkaan itse osaa työhön, pysähtyi hän aitauksen
ääreen, missä nuo kolme työskentelivät Ellenin mentyä sisään. Hänen
vieressään seisoi Thorvald Thorvaldson, islantilainen, joka kehui
olevansa mestari keritsemään. Caleb nojasi kyynärpäänsä aitausta vasten
ja antoi mielivaltaisia neuvoja, miten keritsemisen tuli tapahtua. Näin
näytti siltä kuin hän olisi johtanut työtä.

»Kuulehan, Jude! Noin et saa keritä! Pistä keritsimet syvemmälle!
Kuulehan! Ei koko päivää saa keritä yhtä lammasta. Hiukan lähempää
tuolta! Hienoa villaa, vai mitä, Thorvald? Montako naulaa villoja
luulette minun saavan tuosta lampaasta?»

Judith kääntyi selin molempiin miehiin ja jatkoi työtään. Lammas oli
hänen lemmikkejään, emälammas, joka kantoi aina hyvin. Judith vihasi
islantilaista, joka seisoi tuijottaen häneen. Tyttö oli sivulta
vilkaissut häneen ja nähnyt hänen pienten porsasmaisten silmiensä
sivelevän hänen sääriään, kun hän kumartui alaspäin ja työhousut
kiristyivät hänen vartalonsa ympärille. Hän painautui emälampaan rintaa
vasten ja leikkasi poikki kourallisen villaa. Kärsivällisyydellä oli
rajansa, Ameliankin vuoksi.

Amelia ei nostanut silmiään työstä. Hänen levollisuutensa harmitti
Calebia. Tätä muutosta hänen oli mahdoton ymmärtää. Se oli saanut
alkunsa siitä päivästä, jolloin Amelia oli kuullut Mark Jordanin
muuttaneen Klovaczin taloon. Oli aivan mahdotonta tietää, millä tavalla
nainen, edes sellainenkaan kuin Amelia, suhtautui johonkin asiaan.

»Kuulehan, Amelia! Thorvald on janoissaan. Kyllä teillä on runsaasti
aikaa saadaksenne työn tehdyksi ennen pimeän tuloa», sanoi Caleb.
Hänen äänensä oli terävä ikäänkuin häntä äkkiä olisi pistetty neulalla
selkään. Amelia nousi kiireesti ja pyyhkäisi tumman suortuvan
silmiltään. Tuo jokapäiväinen liike teki hänet kovin kömpelön,
kätevyyttä vailla olevan näköiseksi.

»Minä luulin, ettei mr. Thorvaldsonilla ollut aikaa juoda kahvia?»

Caleb katsoi häneen. »Mr. Thorvaldson tahtoo kahvia. Hän on
muuttanut mielensä», hän sanoi vihdoin lähtien happamen näköisen
islantilaisen kanssa huoneeseen. Thorvaldsonille ei kukaan ollut
puhunut sanaakaan kahvista. Hän irvisteli mielistelevästi Calebille.
Tässä talossa vasta oli sekä sukkela että luja komento! Harmillista
kyllä Thorvaldsonin naisväki ei ollut kyllin älykästä ymmärtääkseen
ja täysin kunnioittaakseen sellaista isännyyttä. He tarvitsivat
kouraantuntuvampaa taktiikkaa...

»Miten teidän vaimonne jaksaa?» Amelia kysyi Thorvaldsonilta
tarjottuaan hänelle kahvia.

»Hän voi varsin hyvin», Thorvaldson vastasi kaataen teevatinsa
sisällyksen kurkkuunsa. »Pian hänen aikansa tulee, ha, haa! Toinen
toisensa jälkeen — sellainen vaimo hän on!»

Amelia kääntyi pois hänestä. Thorvaldsonilla oli tuuheat, riippuvat
viikset, jotka kastuivat kahviin hänen juodessansa. Caleb täytti
piippunsa. Hän huomasi, että Amelia kääntyi poispäin. Hän näki hänen
huulensa puristuvan yhteen.

Caleb hymyili ivallisesti. »Käy istumaan, rakkaani», hän sanoi nostaen
Amelialle tuolin aivan Thorvaldsonin eteen. »Keritsemisellä ei ole
kiirettä. Juttele hetken aikaa Thorvaldsonin kanssa. Ha, haa! Minun
vaimoni on aivan sairas, kun hän ei koskaan näe muita kuin oman
miehensä, Thorvaldson. Naisella täytyy olla vaihteluakin.» Molemmat
miehet nauroivat, Caleb raapi niskaansa ja vilkaisi silloin tällöin
Ameliaan, joka sanaakaan sanomatta oli käynyt tuolille istumaan.

Amelian silmät vilkuivat ikkunaan. Ne olivat hätäiset, hermostuneet.
Caleb oli levoton.

Thorvaldson ahmi leipää, voita ja kylmää lihaa, jota Amelia oli tuonut
hänen eteensä, ja maiskutti äänekkäästi suutaan. Amelia istui hänen
edessään sanomatta sanaakaan.

Niin, Caleb oli levoton. Hän päätti vielä kerran, ettei Amelia saisi
nähdä Mark Jordania.

Kun Thorvald Thorvaldson oli lähtenyt, astui Caleb vaimonsa luo. Hänen
äänensä oli pehmeä ja kevyt.

»Opettajatar on taaskin jutellut tuon sinun poikasi kanssa. Jos hän
pyytää lupaa saada tuoda hänet taloon, niin muista, se ei ole hyväksi.
Ensiksikin, Amelia, se palauttaisi mieleesi asioita, joita sinun on
paras unohtaa. Toiseksi, hän ei ole sitä lajia, jota toivoisin lasteni
seuraksi.» Hän sytytti piippunsa taaskin huolettomasti, ikäänkuin
hän olisi puhunut kaikkein jokapäiväisimmistä asioista, ja poistui
huoneesta laahaten jalkojaan perässään, pää etukumarassa, kädet
selän takana. Hän oli ollut tyytyväinen Amelian kalpeuteen. Olipa
Amelia kulloinkin millä mielellä tahansa, niin Caleb tahtoi aina
olla vakuutettu siitä, että hän saattoi käden käänteessä saada hänen
mielentilassaan muutoksen aikaan. Se oli oikeaa komentoa.


VII.

Kun lampaat olivat kerityt ja villa sullottu jauhosäkkeihin vietäväksi
Sidingiin, ryhdyttiin taas tavallisiin töihin.

Ellenin työskennellessä puutarhassa kitkien rikkaruohoja ja mullaten
perunoita, niin että hänen selkänsä tuli rasituksesta kipeäksi, kävi
Judith useampaan kertaan Yellow Postissa ruokavaroja ostamassa.

»Niin!» sanoi Judith Ellenille, joka vihdoin moitti häntä
itsekkyydestä. »Miksikä sinä istut täällä? Minä en sääli sinua. En
sääli ketään meistä! Me olemme kaikki kylliksi vanhoja lähteäksemme
maailmalle. Miksi sinä istut täällä, jos et ole tyytyväinen? Minä en
ole tyytyväinen, ja niinpä lähden pois — hyvinkin pian. Toista talvea
en tahdo enää rypeä polvia myöten lannassa — sitä en tee! Olen hoitanut
kylliksi monta vasikkaa jo hänelle! Mitä minä siitä hyödyn? Mitä sinä
siitä hyödyt? Toista se oli, kun olimme pieniä eikä äiti tullut yksin
toimeen. Minä sanon sen sinulle — minä lähden pois täältä!» Judithin
ääni muuttui kimakaksi ja hänen rintansa aaltoili.

Ellen korjasi silmälasejaan, liike, jonka hän vaistomaisesti teki aina
kiihottuessaan.

»Judith», hän sanoi juhlallisesti, »siitä ei yksin ole kysymys. Jotain
muutakin on hullusti. Isä uhkailee äitiä aina — kyllä sinä olet sen
kuullut — samoinkuin minäkin. En tiedä, mitä se on, mutta äiti pelkää —
pelkää, että isä voisi tehdä jotain. Sitä me emme voi sallia. Kyllähän
sinä tiedät, ettemme me voi sitä sallia. Olen luopunut paljon enemmästä
kuin sinä koskaan tulet tekemään jäädessäni tänne —»

»Oo...» Judith päästi suustaan sanan, joka sai Ellenin hätkähtämään.

»Judith, sinä olet kamala!»

»Olen paljon pahempi kuin sinä luuletkaan! Paljon pahempi!» sanoi Jude
lähtien ajamaan.

Lind odotti häntä koululla.

»Sinä näytät suuttuneelta, Judie; mitä on tapahtunut?» Lind kysyi
heidän ajaessaan eteenpäin.

»Ei mitään, mutta Ellen saattaa minut sairaaksi marinallaan. Hänestä
on hauskaa kärsiä. Ja hänestä on hauskaa nähdä kaikkien muidenkin
kärsivän. Mutta hänen ei tarvitse kärsiä puoleksikaan niin paljon kuin
minun vain siksi, ettei hän ole yhtä vahva kuin minä.»

»En usko, että se hänestä on lainkaan hauskaa, Judie. Luulen, että hän
luopuu varsin paljosta jäädessään kotiin, ja sen hän itsekin tietää.
Onko hän koskaan pitänyt kenestäkään oikein paljon —jostakusta, joka
olisi tahtonut naida hänet?»

»Luullakseni vanha Vuohisilmä piti hänestä paljon. Mutta hän läksi
täältä vuosi sitten, eikä Ellen puhu koskaan hänestä mitään. Mutta hän
on sekarotua.»

»Jos Ellen rakastaa häntä, niin mitäpä se merkitsee?»

»Ei tietenkään. Mutta hän oli kai liian hyvä Ellenille.» Judithin
silmissä oli halveksiva ilme. Hän läimäytti hevosen lautasia
ohjaksilla, ja rattaitten ratina vaikeutti keskustelun jatkamista. He
eivät pysähtyneet Sandbon taloon, sillä Judith tiesi Calebin vakoilevan
heitä pieneltä kummulta, jolle Garen farmi oli rakennettu, nähdäkseen,
ilmestyisikö hevonen tienkäänteeseen oikeaan aikaan.

Yellow Post sijaitsi pienessä laaksossa, joka muodoltaan muistutti
kämmenpohjaa, ja pieni puro kiemurteli sen läpi kuin elämänviiva. Jude
ajoi Johannesonin, ruotsalaisen kauppiaan myymälän edustalle, ja Lind
läksi kauppaan suorittamaan omia ostoksiaan sillä välin kuin Jude pani
kiinni hevosen. Muutamia sekarotuisia tuli hänen jäljessään katsellen
salavihkaa ympärilleen.

Mark Jordan seisoskeli siellä nojautuen myymälän nurkkaukseen ja
polttaen piippuaan. Hän astui Lindiä vastaan nopein askelin ja katsoi
häneen miltei moittivasti.

»Te ette tullut», sanoi hän kuiskaten ja vilkaisi harmistuneena
uteliaisiin katseisiin heidän ympärillään.

»Tullut — minne — milloin?» Lind kysyi viattomana.

»Lähdetään ulos juttelemaan», Mark sanoi. Hän otti maasta tavaransa
ja työnsi Lindin ulos ovesta, ennenkuin tämä oli ennättänyt tehdä
ostoksiansa. Jude sivuutti heidät ovessa.

»Tule ulos, kun olet valmis, Jude», Lind huusi tytön jälkeen. Jude
astui myymälään osoittamatta sitä uteliaisuutta, jota Lindin seurassa
oleva vieras herätti hänessä.

Mark laski ostoksensa rattaitten pohjalle, joissa hän oli ajanut Yellow
Postiin, ja astui Lindin kanssa jokirantaan. He kävivät istumaan
vihreälle nurmelle ja katselivat pieniä kaloja, jotka hopeisina parvina
hyppivät vedessä ja äkkiä kiiruhtivat taas virtaa ylöspäin pelästyen
niin vähäistä seikkaa kuin uiskentelevan lehden varjoa veden pinnalla.

»Olen kaivannut teitä. Eilen illalla satoi, ja luulin aivan varmaan
teidän tulevan», Mark sanoi Lindille. »Odotin aina sydänyöhön saakka.»

»Kuinka naurettavaa! Ettehän toki!»

»Pääni pantiksi!»

»Mutta olisihan se ollut hiukan — tavatonta.»

Mark rypisti kulmiaan. »Sitä se ei ollut sinä iltana, jolloin te
kävitte luonani. Tehän teette muutenkin, mitä mielenne tekee. Minä
tarvitsen teitä, Lind, kipeämmin kuin te aavistattekaan. Olen raivannut
Klovaczin metsää, muuten olisin pistäytynyt koululle eilen. Salliiko
mrs. Gare minun tulla teille?»

»En ole vielä kysynyt sitä. Se on kovin vaikeaa. Mutta minä tulen
teille ja keitän teille päivällistä —» Lind sanoi äkillisen
mielijohteen vallassa. »Saanko ottaa Judithin mukaani? Juden, joka meni
myymälään.»

Mark katsoi Lindiin kysyvästi.

»Vain siksi, että olisi vielä hauskempaa», Lind kiiruhti lisäämään.

»Ottakaa vain mukaanne, kaikin mokomin, kenet ikänä haluatte.»

He palasivat myymälän luo. Koska Jude ei tullut ulos, niin Lind otaksui
hänen ujostelevan Markia. Niinpä hän sanoi hyvästi Markille, joka nousi
rattaillensa lähtien ajamaan.

Oli postipäivä, jolloin John Tobacco kulki laukkuineen talosta taloon,
ja kun Lind palasi yksin myymälään, jutteli Sven Sandbo siellä
Judithin kanssa. Sven oli jättänyt kotiin kaupunkilaispukunsa sekä
kerskailevan käytöksensä. Hänen leveät hartiansa kohosivat hänen
kapeitten lanteittensa yläpuolelle ja hänen säärensä olivat hiukan
käyrät ratsastuksen jäljiltä. Hänen herkät suupielensä ja sieraimensa,
hänen riipuksissa olevat silmäkulmansa, käden huoleton asento, hänen
pidellessään savuketta, hänen miehekäs olentonsa, kaikki tuo teki hänet
puoleensavetäväksi ja kiihottavaksi.

Judith, vihamielinen ilme silmissään ja jäykkänä käytökseltään, koetti
olla nauramatta Svenin edistymiselle.

»Sanohan», kysyi Sven, »pidätkö minusta enemmän tällaisena luovuttuani
turhamaisuudestani?»

»Hiukan enemmän», Judith myönsi. »Mutta olet vieläkin liian hieno.»

Sven nauroi kiusoittavasti. »Et ollut huomaavinasikaan minun pukuani
viime kerralla! Ja minä kun tulin koko tuon matkan kaupungista saakka
näyttääkseni sitä sinulle. Sinä loukkasit minua kauheasti, Jude!»
Judith katsoi syrjään, ja Sven tuli häntä lähemmäksi. »Oletko unohtanut
kokonaan meidän viimekesäisen huviretkemme, Jude? Muistatko, mitä
sinä sanoit? Minä en ole sitä unohtanut.» Hän puhui niin hiljaisella
äänellä, että yksin hänen äänensävynsäkin sai Judithin punastumaan.

Sekarotuiset tuijottivat Lindiin ja nykivät toisiaan, kun tämä lähestyi
Judithia ja tyttö esitti hänelle Svenin. Sven jutteli ujostelematta
opettajattaren kanssa Juden väitellessä Johannesonin kanssa kuivatun
kalan eduista.

»Mikä sillä on vikana?» kysyi Johanneson. »Hyvää se on, paljon
arvokkaampaa kuin sen hinta. Varmaankin te saitte papaltanne vain
kymmenen centiä ostoksia varten, ha, haa?»

Judith pudisti päätään kiukuissaan. »Suu kiinni, te litteänaamainen
ruotsalainen! Jos täällä olisi toista myymälää, niin en minä maksaisi
mitään koko teidän roskastanne. Antakaa yhden dollarin arvosta kalaa,
mutta pitäkää kiirettä!» Hän polki jalkaansa, ja kaikki myymälässä
olevat miehet katselivat häntä ihastuksella. Hän oli saanut käskyn
ostaa kalaa vain viidelläkymmenellä centillä. Hänen oli pakko selittää
asia Amelialle, joka luultavasti ymmärtäisi hänet, mutta ehkä ei
kuitenkaan hyväksyisi.

Johanneson kääntyi hämillään ja laittoi käärön kuntoon. Hän ei tahtonut
kadottaa sellaista asiakasta kuin Garea, mutta häntä kiukutti, kun tuo
tyttö kinaili aina hinnoista. Varmaankin häntä kotona oli yllytetty.

Yhä hiukan kiihottuneena Judith poistui myymälästä Svenin ja Lindin
seurassa, joka myös oli tehnyt ostoksensa. Molemmat tytöt nousivat
rattaillensa, ja Sven ajoi hitaasti heidän jäljessään.

»Lind», sanoi Judith, kun he olivat hyvän matkan päässä Yellow
Postista, »Sven pyysi minua ajamaan hänen kanssansa. Tahdotteko ajaa
kotiin? Minä nousen pois ja odotan häntä.»

»Mutta mitä isäsi sanoo —»

»Siitä minä en välitä. Selkääni saan joka tapauksessa.» Lind suostui,
vaikka hiukan epäröiden, ja ajoi yksin kotiin Judithin noustessa Svenin
rattaille.

»Judie», alotti Sven kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »Minä
tahtoisin naida sinut.»

Judith oli vaiti. Hän ajatteli Ameliaa. Ellen ei koskaan voisi antaa
sitä hänelle anteeksi...

»Etkö rakasta minua enää, Judie? Ennenhän sinä rakastit», sanoi Sven
nöyrästi.

Judithin pää oli pystyssä, silmät puoleksi ummessa. Rattaat hyppivät,
kun he ajoivat pienen sillan yli, joka johti tiheään kuusi- ja
setripuumetsään. Sven veti hänet äkkiä syleilyynsä, heittäen ohjakset
löyhälle.

»Helkkarissa — miten kaunis sinä olet, Judith!»

Judith hymyili. Hänen ruumiinsa painautui Sveniä vasten. Se värähteli
voimaa. Hän tunsi oman ruumiinsa voiman. Se ikäänkuin kohosi ylöspäin
pitkin hänen selkäänsä ja rintaansa voimakkaana virtana, joka tunkeutui
aina hänen sormenpäihinsä ja koko hänen ruumiinsa hipiään asti. Outo
halu valtasi hänen mielensä. Hänen oli mahdotonta irtaantua tuosta
huumeesta... se oli vallannut hänet jo ensi päivänä Svenin paluun ja
tapaamisen jälkeen.

»Mietin tässä sitä, tokko saisin sinua kaadetuksi maahan?» Judith sanoi
äkisti.

Sven nauroi ääneensä.

»Lyön vetoa, että saisin», sanoi Judith. »Anna minun koettaa.»

»Hyvä, joskus», Sven myönsi nauraen yhä.

»Ei, heti paikalla», Judith pyysi katsellen lihaksia, jotka liikkuivat
Svenin paidanhihan alla. Ilma oli lämmin eikä kummallakaan ollut
päällystakkia.

Sven vilkaisi Judithiin ja huomasi tämän puhuvan vakavissaan. He
laskeutuivat maahan rattailta ja sitoivat hevosen puuhun tiepuoleen.
Sitten he pujottautuivat aidan läpi pienelle aukiolle setripuiden
varjoon, missä aurinko paahtoi maata lämpimänä läikkänä.

»Suutele minua ensin», sanoi Sven.

»En — vasta jälestäpäin», Judith sanoi vakavana.

Sitten he painivat. Judith oli melkein yhtä pitkä kuin Sven. Hänen
säärensä olivat pitkät ja jäntevät, hänen vartalonsa joustava ja hänen
liikkeensä nopsat kuin villikissan; Sven, joka alotti ottelun nauraen,
ei voinut saada häntä valtaansa. Judith liukui hänen käsistään ja
kiersi ruumiinsa hänen ympärilleen, kaataen molemmat maahan. Mitä
hurjemmiksi ja voimakkaammiksi heidän liikkeensä kiihtyivät, sitä
vakavammaksi Sven muuttui ja nauru kuoli hänen huuliltaan. Hänen
mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että hänen olisi pakko käyttää
todellista voimaansa puolustautuessaan, kunnes hän näki, että tytön
kasvot olivat jäykät ja kovat ja hänen silmänsä palavat. Samassa hän
huomasi, että Judith aikoi käyttää niskaotetta, jonka hän itse oli
opettanut hänelle. Niinpä hän tarttui Judithin käsiin vääntäen hänen
oikean käsivartensa taaksepäin. Judith viskautui hurjalla vimmalla
Svenin päälle miltei heittäen kuperkeikan hänen olkansa yli ja vetäisi
käsivartensa irti. Sven kääntyi nopeasti, kiersi toisen kätensä hänen
ympärilleen ja painoi toisella häntä kaulaan, niin että tyttö vääntyi
miltei kaksinkerroin eikä voinut hengittää. Sven katsoi häneen, hänen
silmänsä olivat kiinni, kasvot aivan punaiset ja hengitys huohottava.

»Joko sait kylläksesi?» hän kysyi hellittäen otettaan.

Judith käytti hyväkseen tilaisuutta ja heilauttaen päätään irrottautui
hän Svenin otteesta aivankuin ankerias. Hänen silmänsä iskivät tulta,
hänen rintansa huohotti nopeasti. Hän ojensi kätensä ja löi Sveniä
suoraan kasvoihin. Svenin ihmetellessä iskusta puoleksi huumautuneena
osien vaihdosta, Judith hyökkäsi häntä vastaan ja kaatoi hänet allensa.
Silloin Sven hurjistui. He eivät olleet enää epätasainen pari, kahta
eri sukupuolta. He olivat kaksi voimakasta alkuainetta, jotka koettivat
voittaa toisensa.

Sven puristi Judithin sääret omiensa vähin, iski häntä kaulaan ja
painoi hänet niin lujasti syliinsä, että tytön olkapäät vaikenivat
ja pingottuivat ja hänen vaatteensa repeytyivät. Heidän läähättävät
ruumiinsa värisivät vastatusten, kun he makasivat pitkin pituuttaan
maassa hurjassa syleilyssä. Judith kaivoi kyntensä Svenin rintaan,
painoi polvensa hänen kupeisiinsa ja puri häntä ranteisiin. Hän vastasi
epätoivon kiihkolla jokaisen Svenin iskun, muuten tämä olisi heti
voittanut hänet. Kumpaisellakin oli kasvot, kaula ja rinta hiessä.
Svenin hengitys huokui kuumana Judithin kasvoja vasten. Äkkiä tytön
käsi, joka ympäröi kuin teräsrengas Svenin kaulaa, höltyi ja vaipui
alas. Hänen silmäluomensa värähtelivät ja kyynel vieri silmäkulmasta
sekaantuen ohimoilla oleviin hikihelmiin. Sven päästi käsivarren irti,
jota hän oli taivuttanut taaksepäin. Hän vapisi.

»Judie», hän mutisi; »Judie, — katso minuun.»

Judith avasi hitaasti silmäluomensa.

»Suutele nyt minua», sanoi hän hengästyneenä.



KUUDES LUKU.


I.

Tiheä kääpiömäntyaitaus erotti puutarhan maantiestä. Amelia kitki
polvillaan tomaattipenkkiä, joka oli sillä puolen puutarhaa. Edellinen
yö oli ollut kylmä, ja vanhan tavan mukaan tomaatit olivat hänen
ajatuksissaan viimeisinä ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäisinä aamulla
noustessa, joskohta muutkin huolet raskauttivat hänen mieltään.

Hän nousi pystyyn ja kuullessaan hevosen kavioiden kapsetta hän
piiloutui aitauksen taakse nähdäkseen, kuka siitä ratsasti. Ohikulkevat
vieraat kasvotkin loivat hiukan vaihtelua päivän työhön. Hevonen
ilmestyi tielle, ratsastajan istuessa toimettomana satulassa ja
katsoessa suoraan eteensä koulutaloa kohti. Sitten hän poikkesi tieltä
ja ratsasti koulualueen yli, missä hevonen pysähtyi, ja mies hyppäsi
maahan.

Amelian sydän sykki kiihkeästi. Aitaus taipui hiukan hänen
nojautuessaan siihen, mutta hän seurasi katseellaan ratsastajaa,
ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet mieheen kiinni naulatut.
Mies kulki ohi, eikä Amelia voinut nähdä muuta kuin hänen päänsä
ja hartiansa. Sitten hän kääntyi pois ja polvistui maahan peitteen
viereen, jolla tomaatit edellisenä yönä oli peitetty. Hän oli ilmetty
isänsä... mutta hienompi. Tokkopa olisi tarpeellista peittää tomatteja
täksikin yöksi... maailmanmies... sivistys kuulsi hänen otsaltaan kuin
valo. Hän kantoi hyvin vaatteitaan, istui satulassa kuin sotilas... ja
härkä oli puskenut hänen isänsä hengiltä...

Amelia oli polvillaan maassa tomaatintaimien ääressä. Hän paleli ja
oli väsynyt aivankuin vuosia sitten, kun hänen lasten sairastaessa
oli täytynyt valvoa koko yö. Hänestä tuntui ikäänkuin hänet olisi
pakotettu näyttämölle esittämään pääosaa murhenäytelmässä, jolle
katselijat nauraisivat. Koko hänen elämänsä sanoin selittämätön
murhenäytelmä kohosi hänen eteensä. Hän kauhistui tuota näkyä niinkuin
hän olisi kauhistunut, jos hän olisi nähnyt edessään hirtetyn tai
kamalan tapahtuman, jossa hänellä itsellään ei olisi ollut mitään
osaa. Kylmänväreet puistattivat hänen ruumistaan. Hän ei ollut millään
tavalla sopinut siihen osaan, jonka elämä oli hänelle valinnut — yhtä
vähän kuin Lind olisi siihen sopinut. Hän oli ollut aivan kykenemätön
kantamaan tätä taakkaa, joka ei hetkeksikään ollut hellittänyt.
Sydämessään hän toivoi vapautusta tekonsa seurauksista, jotka olivat
vieläkin julmemmat kuin Calebin uhkaukset, jotka kaikuivat hänen
korvissaan kuin pelottavan pasuunan ääni.

Hetken kuluttua hänen mielensä rauhoittui. Hän oli nähnyt Mark
Jordanin. Hän oli maailmanmies; ehkäpä hänellä oli kunnioitusta
ansaitsevia ystäviä, jotka kunnioittivat myös häntä. Kuinka hän,
tavallinen talonpoikaisnainen, olisi tiennyt, millainen Mark Jordanin
elämä oli ja mitä se vaati häneltä? Markilla oli kauniit, herkät
kasvot. Hän ei saisi koskaan tietää totuutta. Mieluummin Amelia
sortuisi Calebin vallan alla kuin ilmoittaisi mitään Markille. Calebin
lapset kuihtuisivat ja menehtyisivät kuin pakkasen panemat kasvit —
kaikki kerran katoaisi. Mutta Mark oli isänsä poika, sen ainoan miehen
poika, jota hän koskaan oli rakastanut. Ellen, Martin, Judith, Charlie,
he olivat vain Calebin lapsia, heidät hän saattoi uhrata. Hän sitoisi
ja kytkisi heidät maahan kuin työkalut, juuri niinkuin Caleb toivoi
hänen tekevänkin. Hän ei yllyttäisi enää heitä isää vastaan. Hän
antaisi heidän armotta kuivua hedelmättöminä ja kuihtua, vanheta ennen
aikaansa, säälimättä vähääkään heidän nuoruuttansa. Amelian kasvot
muuttuivat kalpeiksi ja koviksi hänen kyyköttäessään puutarhassa.
Hänessä oli tapahtunut huomattava muutos.

Amelia kantoi peitteen taloon arvellen turhaksi peittää tomaatteja
yöksi. Ilma tuntui samealta ja lämpimältä aivankuin ennen sadetta.
Hänen katseensa siveli lammashaan takana olevaa heinä- ja ruispeltoa.
Tämä kesä tuottaisi suunnattoman sadon. Aina ennen voimakas
kasvullisuus oli ilahduttanut hänen mieltään, kosketellut sitä elävää,
herkkää kieltä hänen sielussaan, joka muuten hänen karussa elämässään
oli jäänyt soinnuttomaksi. Nyt tuo näky saattoi hänet alakuloiseksi.
Kasvullisuutta — jonka kintereillä kulki kuolema. Hän tunsi, että
yhdessä suhteessa hänen elämänsä oli päättynyt, että hän tähän saakka
oli elänyt kuin toukka kotelossaan. Mitään kehitystä ei ollut välillä
ollut — vain alku ja loppu.

Hän meni taloon ja alkoi tarmokkaasti puhdistaa liettä mustuneella
rievulla.


II.

Ennen pitkää Amelia muuttui jälleen nöyräksi ja alistuvaiseksi ja koko
ilmapiiri Garen talossa tuli entiselleen, sen verran kuin Lind saattoi
sitä arvostella. Talo pidätti taas hengitystään puhallettuaan kaiken
ilman keuhkoistaan.

Otaksuen, että Amelian tuska oli ainakin hetkellisesti asettunut, Lind
tuli eräänä päivänä hänen luokseen aikoen kysyä häneltä jotain. Mrs.
Gare keräsi parasta aikaa munia navetassa, ja koska oli lauantaiaamu,
niin opettajatar oli tarjoutunut häntä auttamaan.

»Mrs. Gare, Mark Jordan haluaisi tulla minun luonani käymään ja samalla
tutustumaan teihin kaikkiin. Luuletteko, että mr. Garella on mitään
sitä vastaan?»

Amelia oli valmistunut juuri tuollaiseen kysymykseen. Hän hymyili
Lindille ja pudisti päätään.

»Pelkään, että se saattaisi lapset vain levottomiksi, miss Archer, ja
saisi aikaan häiriötä. Mr. Jordan puhuisi sellaisista asioista, joita
me emme kuitenkaan voi ajatellakaan.»

»No niin», sanoi Lind, »sallitteko sitten Judien lähteä minun kanssani
hänen luokseen? Hän asuu aivan yksin, ja minusta olisi hyvä, jos
hänelle silloin tällöin keitettäisiin hiukan ruokaa.»

Amelia vilkaisi häneen ja katsoi sitten poispäin.

»Judith voi mennä asialle sinne käsin, mutta älkää puhuko siitä hänen
isänsä kuullen.» Mark Jordanin tuli saada, mitä hän tarvitsi, päätti
Amelia.

»Koetan olla varovainen, mrs. Gare», Lind sanoi kiitollisena. Hän etsi
heinistä ja löysi toisen ruskean munan, jonka hän laski varovasti
toisten joukkoon maljaan. Tuntui hauskalta olla salaliitossa Calebia
vastaan.

Lind vei munat taloon ja sitten hän läksi perunamaalle, missä Judith
multasi taimia. Aurinko paahtoi tytön paljasta päätä ja voimakasta,
hunajanruskeaa niskaa. Kuuma tuuli heilutteli kuivien perunantaimien
latvoja. Pieni tomukuoppa oli muodostunut Judithin nenän molemmille
puolille, ja hänen käsivarsiensa karvoissa oli tomuhöyteitä. Hän laski
käsivartensa ristiin ja nojasi kuokkaa vastaan Lindin lähestyessä häntä.

»Pieni seikkailu, Judie», sanoi Lind lempeästi. »Me lähdemme
huomenillalla Mark Jordanin luo illalliselle — hänen, jonka näit minun
seurassani Yellow Postissa.»

Judith rypisti kulmiaan. Huomenna oli sunnuntai. Sunnuntai-iltapäivin
Caleb tavallisesti läksi jonkun islantilaisen farmille eikä palannut
kotiin ennenkuin myöhään illalla.

»Sanoiko äiti, että minä pääsen mukaan?»

Lind kertoi, mitä Amelia oli sanonut. Judith oli hetken vaiti ja päätti
sitten ilmaista osan salaisuudestaan opettajattarelle.

»Saako Sven tulla mukaan?»

»Se vasta olisi hauskaa! Siitähän tulee oikea huviretki. Kunpa Ellen ja
Martinkin voisivat päästä mukaan. Heillä ei ole koskaan mitään iloa.»

»Ei», sanoi Jude päättävästi. »Ei heillä olisi mitään huvia siitä.
Joka tapauksessa heidän ei pidä saada tietää, että Sven tulee mukaan
— ei ainakaan Ellen saa sitä tietää. Sven tahtoo, että minä menisin
naimisiin hänen kanssaan ja lähtisin kaupunkiin.»

Lind katsoi tyttöön hetken aikaa ääneti. Hänessä oli tapahtunut muutos
näinä viime päivinä. Hän ei ollut yhtä innokas hoitamaan elukoita eikä
yhtä uhmaileva käytökseltään kuin ennen.

»Ja aiotko sinä?»

»Aion — varsin pian. Mutta älkää sanoko sitä muille.»

Lind läksi pois, ja Judith jatkoi multaamista. Hän katseli kiukuissaan
pitkiä perunasarkoja. Ruokaa vielä yhdeksi talveksi — talveksi, jolloin
oli pakko aamun sarastaessa lähteä ulos kylmään ja retuuttaa äksyjä
vasikoita ja kantaa jäisiä ämpäreitä lautakasoissa ja jäätyneessä
mudassa. Uusi talvi, jolloin kahleet yhä kiristyisivät, vastarinta
kiihtyisi yhä kovemmaksi ja mieli turhaan uneksisi tulevista paremmista
ajoista. Uusi talvi Caleb Garen orjana... ei, kaikki muu oli parempaa.

Koska työ farmilla päivä päivältä vain lisääntyi, niin Judith alkoi
valmistaa vapauteenpääsyään. Salaa hän piti silmällä Elleniä ja Ameliaa
ja Martinia, vieläpä Charlieakin, jonka nyt täytyi jo olla mukana
työssä, ja näki, miten he kaikki ääneti alistuivat tylsistyttävän ikeen
alle. Ja hän tunsi olevansa itse outoa ainesta, hurja olio, joka oli
täynnä pahoja vaistoja ja joka ei millään tavalla soveltunut häntä
ympäröivään elämään. Aika ajoin hän tunsi säälintuskaa Amelian vuoksi,
jonka vaitioloa hän ei voinut käsittää, sekä turhanpäiväistä raivoa
Elleniä ja Martinia kohtaan heidän kärsivällisyytensä vuoksi. Ja kaiken
tämän ohella, hänen kiihkeä rakkautensa Sveniin poltti kuin kytevä tuli
koko hänen olentoaan. Hän valvoi öisin punoittavin poskin ajatellen
Sveniä... ja tuota päivää setripuiden siimeksessä... ja hän tavoitteli
sormillaan kaulajänteitään. Caleb ei ollut huomannut, että Lind oli
yksin palannut kotiin sinä päivänä. Judith ei ollut tavannut Sveniä
tuon heidän ottelunsa jälkeen, ei ollut tahtonut tavata häntä. Hän
tarvitsi hiukan aikaa ajatellaksensa.

Työskenneltyään vielä tunnin verran Judith näki Martinin astuvan
laidunmaan portista, mukanaan kolme kantavaa lehmää. Se merkitsi
enemmän rahaa Caleb Garelle, enemmän työtä hänen työläisilleen.
Calebilla oli melkein kaksi kertaa enemmän karjaa kuin kolme vuotta
sitten: eikä ainoatakaan palkattua apulaista, koska Judith ja Martin
olivat kyllin vanhat tekemään työt yhdessä, ja Judith kyllin voimakas
suoriutumaan niistä yksinkin, jos Martinilla oli muuta tekemistä.
Laitumella, pienessä notkossa, olivat lampaat, kaikki kerittyinä nyt,
niiden villa tuotti joukon dollareja, joilla hankittaisiin yhä enemmän
lampaita... ja yhä enemmän lampaita... mutta ei suurempaa rauhaa eikä
enempää elämäniloa Caleb Garen työläisille. Judith muisti äkkiä, että
säkki, jossa hänen oman lampaansa villat olivat, oli yhä ullakolla
katonkannattamien alla. Hänen täytyi kuljettaa se pois sieltä,
ennenkuin Caleb sen keksi.

Kuokka olalla Judith läksi navettaan, niissä Martin hakkasi uusia
lautoja mädänneiden lattiapalkkien tilalle.

»Martin», hän sai vaivalla sanotuksi, »luuletko sinä isän aikovan ottaa
apulaista heinäntekoon?»

Martin katsoi häneen kuivasti.

»Ei ole hyvä tietää, mitä hän aikoo. Voimme olla iloisia, jos hän
pestaa puimamiehiä. Miksi sitä kysyt?»

Judith kävi istumaan navetan kynnykselle ja nojasi päänsä ovenpieleen.
»En niinkään vuoksi, mutta tulin vain ajatelleeksi, ettei Ellen
ole kyllin voimakas auttamaan meitä. Muistatko, miten hän pisti
heinätaikolla jalkaansa, kun hän ei voinut nähdä.»

»Hyvä —» Martin vastasi hitaasti, »minä kysyn häneltä vielä kerran.»

Judith katsoi syrjittäin Martiniin, kun tämä käsin ja polvin sovitteli
uusia lankkuja lattiaan. Hän tunsi äkkiä sydämensä lämpenevän häntä
kohtaan ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan kaikenlaisista
asioista. Hän oli aina tuntenut suurempaa sisarusrakkautta Martinia
kuin toisia kohtaan. Miten kumaraiset hänen hartiansa jo olivat, miten
säälittävän laiha hänen niskansa! Judith katseli, miten hän löi nauloja
lautoihin sovitettuaan ne ensin paikoilleen ja miten herttaisilta hänen
kasvonsa näyttivät hänen tehdessään näin ikävää työtä. Miksikä hän
ei ollut ennen huomannut tätä kaikkea Martinissa? Kyyneleet nousivat
Judithin silmiin hänen katsellessaan häntä, ja hänen olisi tehnyt mieli
hyökätä hänen luokseen ja kietoa käsivartensa hänen kaulaansa vain
siksi, että hän nyt äkkiä oli huomannut, mikä hän oli. Mutta Martin
luulisi aivan varmaan hänen tulleen hulluksi. Hän nousi nopeasti ja
läksi pois, ennenkuin hän tekisi jotain niin typerää.

Martin katsoi Judithin jälkeen. Epämääräisesti hän tunsi, ettei
Judith oikeastaan ollut ajatellut Elleniä. Jude ei ollut taitava
teeskentelemään. Saatuaan työnsä navetassa valmiiksi Martin läksi
hirsikasalle, johon hän oli koonnut pitkiä, suoria poppeleita uutta
vaunuvajaa varten. Martin rakensi aina vapaa-aikoinaan. Caleb oli
usein nuhdellut häntä, kun hän tuhlasi aineksia ja aikaa ulkohuoneiden
rakentamiseen, jotka hänen mielestään olivat aivan turhaa ylellisyyttä,
mutta koska nyt rakennustyö kerran oli Martinista kaikkein rakkainta,
niin hän ei toden teolla estänyt häntä siitä.

Martin merkitsi vaunuvajan suuruuden seipäillä, jotka hän löi maahan.
Silloin tällöin hän vilkaisi karheatekoiseen, maalaamattomaan
hirsirakennukseen, joka oli ollut hänen kotinsa koko hänen elinaikansa,
ja hänen mielessään heräsi unelma. Ja unelma kasvoi toiveeksi, jonka
hän näki elävänä edessään. Hän hankkisi hyviä, kestäviä tarvepuita,
muurilaastia, kattopäreitä, ikkunanlasia, kiviä ja uunitiilejä Uutta
Taloa varten. Se maalattaisiin ruskeaksi, kauniin, tumman ruskeaksi...
öljyvärin ja terpentiinin haju tuntuisi kaikkialla. Maantien puolelle
hän rakentaisi kuistin, sellaisen kuin hän oli nähnyt postiluetteloiden
kuvailmoituksissa. Rauta-aidan hän pystyttäisi ajotien puolelle,
tasoittaisi karjan jäljet tieltä... ja istuttaisi tammenterhon multaan
tien toiselle puolelle, jotta siitä vuosien kuluessa kasvaisi suuri,
monihaarainen tammi...

Sinä iltana Martinin kasvoilla väikkyi iloinen ilme, kun hän istui
höyläämässä lautaa, josta hän teki hyllyn Amelian säilykkeitä varten.

Caleb oli tullut keittiöön käveltyään pelloillaan. Hän ripusti lyhtynsä
seinälle, ravistettuaan sitä ensin nähdäkseen, tarvittaisiinko
siihen öljyä. Huomattuaan öljyn vähyyden hän ojensi lyhdyn Amelialle
täytettäväksi.

»Tähkät täyttyvät, jos tällaista ilmaa kestää, Martin», hän sanoi
kiinnittämättä huomiota Judithiin ja Ameliaan, jotka pesivät
separaattorin osia.

»Mitenkä vaunuvaja edistyy?» hän kysyi leikkiä laskien käydessään
istumaan ja riisuessaan raskaita saappaita jaloistaan. Hän oli tehnyt
saman kysymyksen Martinille illallispöydässä, mutta tämä puheenaihe,
johon naiset eivät voineet ottaa osaa, juolahti ensimmäisenä hänen
mieleensä. Hän ei kysynyt sitä osoittaakseen Martinin työtä kohtaan
mielenkiintoa.

»Varsin hyvin», vastasi Martin jälleen. Hän sai näet rohkeutta puhua,
kun Caleb näytti olevan niin toivorikas sadon suhteen.

Hitaasti viiltäen veitsellä puuta hän lisäsi: »Eiköhän olisi
rakennettava ensi keväänä, jos sato on hyvä.»

Judith ja Amelia kääntyivät puoleksi taakseen paremmin kuullakseen,
mitä hän sanoi. Caleb huomasi heidän innostuneet katseensa.

»Niin, navetta näyttää painuvan keskikohdaltaan», Caleb sanoi lempeällä
äänellä poistuessaan toiseen huoneeseen.

Martin, Judith ja Amelia katsoivat vaistomaisesti toisiinsa.

»Hm», sanoi Judith. »Sitten me saamme asua navetassa, Martin.»

Mutta Martin oli synnynnäinen rakennusmestari, ja unelma päilyi yhä
hänen mielessään. Hän päätti puhua Calebin kanssa, kun naiset eivät
olleet saapuvilla. Hän aikoi odottaa nähdäkseen, millä kannalla asiat
olivat kesän lopulla. Vaikkapa viljasato pettäisikin, niin karja
kuitenkin tuotti jotain, ja Calebilla oli nykyään aivan liiaksi hevosia
laitumella. Hän saattoi erinomaisesti ruveta rakentamaan keväällä.

Seuraava päivä sattui olemaan »kirkkopäivä», ja Caleb oli kutsuttu
jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille Thorvaldsoniin. Hän ajoi
kotiin Thorvaldin kanssa ja sanoi Amelialle menevänsä lännen puolelle
ja palaavansa takaisin vasta pimeällä. Iltapäivällä opettajatar ja
Judith ottivat Amelian suostumuksella kaksi hevosta ja ratsastivat
Sandbohon.

Lind oli iloisella mielellä.

»Judie», hän sanoi, »oletko kertonut äidillesi Svenistä?»

»En», tyttö vastasi. »Hän alkaisi vain huolehtia. Ja isä voisi päästä
asian perille, ja silloin kaikki olisi hukassa.»

»Miksikä hukassa?»

»Pikemmin hän ottaisi minut hengiltä kuin sallisi minun mennä naimisiin
Svenin tai jonkun muun kanssa. Hän tietää, että se merkitsisi muutosta
farmilla. Hänen pitäisi ottaa miesapulainen taloon — hän ei voisi
säästää niin paljon rahaa — ja se yllyttäisi Elleniä ja Martinia ja
Charlie'a lähtemään pois talosta.»

»Mutta, Judie, mahdotontahan teidän kaikkien on aina pysyä täällä?»

»Ei se ole mahdotonta. Me voimme olla täällä, kunnes Ellen on sokea ja
minä hullu ja toiset kuolevat. Sellaista elämää ihmiset näillä seuduin
viettävät. Mutta minä en aio liimautua kiinni tänne. Malttakaahan vain,
jahka heinänteko on ohitse.»

He ratsastivat ääneti edelleen, iltapäiväauringon paahtaessa
lämpimästi. Lind vilkaisi kuivuviin vesilätäkköihin tiepuolessa ja näki
joukottain vesikirppuja, jotka hyppivät vedessä kuin kipinät. Ruovot
seisoivat suorina ja hauraina. Varmaankin tulisi pian sadetta. Lind ei
voinut sietää tomuisia ruokoja. Mutta äkkiä hän huomasikin, ettei hän
ajatellut ruokoja, vaan Gareja...

Kun he lähestyivät Sandbon taloa, yhtyi Sven heihin. Hän juoksi tiellä
heitä vastaan niin pian kuin hän näki heidät, ja tarttui Judithin
satulannuppiin. Hän aikoi suudella häntä, mutta Judith vetäytyi pois ja
vilkaisi Lindiin.

»Me olemme menossa Klovacziin. Tule mukaan?» pyysi Jude sivumennen.
Sven kohotti terveet, kiihkeät kasvonsa Judithin puoleen, ja tyttö
vapisi katsellessaan häntä.

»Tietysti minä tulen! Juttelin Jordanin kanssa tiellä eräänä päivänä.
Hän ei ole hullumpia ollakseen kaupunkilainen», Sven lisäsi. »Tulen
heti. Ettekö pistäydy tervehtimässä äitiä?»

Mrs. Sandbo ja tytöt tulivat ulos tielle, ja Lind ja Judith
laskeutuivat alas satulasta sillä välin kuin Sven kävi hakemassa
hevostaan.

Mrs. Sandbo, joka ei ollut tavannut Judith Garea pitkään aikaan,
katseli häntä tutkivasti. Hän oli hyvillään saadessaan katsella yhtä
Garen perheen jäsentä näin läheltä. Jude ei ollut vieläkään saanut
uusia kenkiä, huomasi hän. Emma, joka oli tavannut hänet eräänä päivänä
koululla, oli kertonut, että Judithin varpaat pistivät kengästä ulos.
Se olikin melkein totta. Entäs hänen pukunsa! Miten virttinyt se oli
ollakseen pyhäpuku! Hänellä olisi paljon uutisia kerrottavana Doralle.
Millainen mies tuo Caleb Gare! Millainen isä! Ludvigilla oli vikansa,
mutta itara hän ei ollut — pikemminkin tuhlari.

»Miten äitisi jaksaa?» mrs. Sandbo kysyi Judithilta. »Hänellä oli kova
hammastauti, kun viimeksi näin hänet.»

Lind koetti olla nauramatta. Aina mrs. Sandbo näytti haluavan kuulla
viimeiset uutiset mrs. Garen hampaista.

»Kiitos, kyllä hän voi hyvin», sanoi Jude jäykästi. Mrs. Sandbon ja
hänen kömpelöiden tyttäriensä tutkivat katseet eivät miellyttäneet
häntä. Hän toivoi, että Sven tulisi pian.

Vihdoin hän saapuikin, ja tytöt lausuivat jäähyväiset mrs. Sandbolle,
Emmalle ja Denalle. Sven kertoi lakkaamatta parannuksista, joita hän
kotiintulonsa jälkeen oli pannut talossa toimeen.

»En siedä laiskottelua», hän sanoi. »Tällaisen farmin hoito kuin meidän
ei vaadi mitään työtä. Kaupungissa työteko on toista — muuraaminen.
Siellä lähtee rahaa. Olen kehottanut äitiä myömään talon, ja sitten
minä palaan takaisin kaupunkiin, jahka kesä vain on ohi.»

Judith tuskin katseli häntä Lindin läsnäollessa, mutta kun opettajatar
kiiruhti edeltä ilmoittamaan Mark Jordanille heidän tuloaan, kumartui
hän satulassaan eteenpäin ja suuteli nopeasti Sveniä.

Mark nauroi poikamaisen iloisesti, kun Lind avasi keittiön oven ja
astui huoneeseen. Hän lepäsi pitkänään arkihuoneen sohvalla lukien
aikakauslehteä, jonka hän oli saanut kaupungista. Hän hyppäsi pystyyn
ja nosti Lindin kyynärpäistä ilmaan. Lind irrottautui ujosti.

»Toin mukanani Paulin ja Virginian», Lind sanoi hymyillen. »Saavatko he
tulla taloon?»

Mark astui Lindin kanssa ulos ja näki molempien nuorten hyppäävän alas
satulasta. »Mikä komea pari», hän mutisi. Lind nyökkäsi päätään.

Jude puristi hiukan ymmällä Markin kättä, kun Lind esitti heidät
toisilleen. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Markin hyvä tuuli
karkotti kaiken arkuuden. He astuivat kaikki yhdessä taloon, Judithin
vilkaistessa hiukan pelokkaana ympärilleen keittiössä, ikäänkuin hän
olisi pelännyt katon luhistuvan hänen päälleen, niin tottumaton hän oli
olemaan vieraissa.

He kävivät istumaan arkihuoneeseen ja kuuntelivat tunnin ajan Markin
fonografia. Judith oli kerran kuullut sitä islantilaisen kotona, mutta
siinä oli ollut torvi eikä se soinut yhtä kauniisti kuin tämä. Hänen
silmänsä tummuivat ja niiden ilme muuttui poissaolevaksi, kun tanssin
sävel pani hänen kiihkeät tunteensa liikkeelle. Se oli valssia, ja hän
pelkäsi purskahtavansa itkuun ennen soiton lakkaamista.

Lind ja Mark tanssivat hiukan, ja Jude katseli heitä ihastuneena.
Kaikki tämä oli niin uutta hänelle, ja kuitenkin hänestä tuntui
siltä kuin hän olisi kuulunut siihen. Sven, joka tiesi, ettei Jude
osannut tanssia samalla tavalla kuin Lind ja Mark, ei pyytänyt häntä
tanssimaan, ja siitä Jude oli hänelle kiitollinen.

Illallinen, jota Mark nimitti juhla-ateriaksi, oli hyvin iloinen.
Judith ja Lind keksivät monta herkullista ruokalajia, sillä välin kuin
miehet tupakoivat ja keskustelivat asioista, joita Sven oli kuullut
tai nähnyt. Kun he vihdoin kävivät pöytään istumaan, jatkui iloista
mielialaa yhä. Judith oli erikoisen vilkas ja hilpeä, ikäänkuin hän
olisi tahtonut tarttua kiinni jokaiseen onnenhetkeen tänä iltana.

He läksivät kotiin illallisen jälkeen, Judith peläten Calebin
kotiintuloa. Lindin ja Markin hevoset astuivat hitaasti, mutta Judith
ja Sven kiiruhtivat edeltä. Pihkan tuoksu täytti ilman metsätiellä.
Silloin tällöin pääskynen pyrähti ohitse kadoten kuin varjo. Kun he
saapuivat mäenkukkulalle Klovaczin ja Sandbon talojen puolitiehen,
näkivät Mark ja Lind, että aurinko parhaillaan laskeutui Latt-järven
taakse piirtäen purppurajuovan liikkumattoman veden pintaan. Hevosten
venyvät varjot punoittivat; niiden kavioiden kapse tuntui hiljenevän
harmaassa usvassa. Hiljaisuus oli levinnyt maailman yli kuin siipi —
kuin hautova ajatus.

Hetken kuluttua Mark puhui.

»Tämä elämä — muuttaa ihmisen toiseksi. Kun te lähdette täältä, ette
ole enää sama kuin ennen, Lind.»



SEITSEMÄS LUKU.


I.

Caleb ei saanut tietää Judithin käynnistä opettajattaren mukana
Klovaczin farmilla. Mutta Ellen, joka sen sijaan oli siitä selvillä
ja toimi sen johdosta samalla tavalla, millä hänen isänsä olisi hänen
tietääkseen toiminut, purki paheksumistaan Amelialle. He paistoivat
parhaillaan munkkeja, joista Caleb piti erikoisesti, kun Ellen otti
tämän asian puheeksi.

»Ei minusta ole sopivaa, että Jude lähtee sunnuntaipäivänä vieraisille
vieraan miehen luo, ilman vanhempaa seuraa», Ellen alkoi painaen
tarmokkaasti veitsellä munkkia, jonka hän oli pyöritellyt pöydällä.
»Eikä isäkään ollut kotona. Se on suorastaan salakavalaa.»

»Olihan opettajatar hänen mukanaan, ja hän on Judithia vanhempi,
Ellen», Amelia sanoi lempeästi. »Mitäpä haittaa siitä olisi voinut
olla, tuollaisesta iltapäiväkäynnistä. Judithilla on niin vähän ilon
syytä ja hänen täytyy niin kovasti raataa.» Amelia kumartui pannun
puoleen, jossa rasva pihisi, ja oli aivan mieletönnä ilosta. Lind oli
kertonut, miten Mark Jordan oli iloinnut tyttöjen tulosta.

»No niin», vastasi Ellen vetäen syvään henkeä, »emmeköhän me raada
kaikki.»

»Tietysti, Ellen, ja sinunkin pitää saada olla vapaana silloin tällöin
samoinkuin Juden», mrs. Gare kiiruhti sanomaan. »Ei ole mitään syytä,
miksi et voisi olla vapaana. Sinä pääset kuitenkin paljon enemmän
liikkumaan kuin Jude. Hän ei ole koskaan käynyt Martinin kanssa
Nykerkissä, mutta sinä olet.»

»Niin — karjan kanssa», Ellen sähätti. »Mutta minä en lähde salaa ulos
huvittelemaan. Mitäpä, jos isä saisi tietää, missä hän oli eilen? Jos
joku kertoisi sen hänelle? Jude käy päivä päivältä yhä itsekkäämmäksi.
Hän ei välitä kenestäkään meistä. Ei kukaan muu merkitse hänelle mitään
paitsi hän itse.»

»Kuulehan, Ellen», sanoi Amelia sovitellen, »älä pane sitä niin
pahaksesi. Ei siinä ollut mitään salakavalaa, Jude ja opettajatar
läksivät aivan yksinkertaisesti vain keittämään illallista tuolle
nuorelle miesparalle, joka asuu siellä aivan yksin. Eihän siinä voi
olla mitään väärää, vai mitä?»

»Hm», tirskui Ellen. »Sinä arvelet ehkä, että hän on sukulainen tai
jotain muuta sen kaltaista! Kyllä näillä seuduin on siksi paljon
vanhojapoikia, että Jude voisi olla aisoissa vaikka koko viikon
yhtämittaa.»

Amelia hymyili ja käänsi haarukalla munkkeja pannussa. Jos Ellen
tietäisi totuuden, niin hän ensimmäisenä tuomitsisi äitiä ankaran
vanhurskautensa korkealta jalustalta.

Päivät kävivät yhä pitemmiksi ja kiireellisemmiksi. Caleb lähetti
jälleen kermaa ja voita Sidingiin, ja maitoa oli separoitava ja voita
kirnuttava. Puutarha antoi Amelialle loppumattoman paljon työtä ja
huolta; hän hoiti hentoja tomaatintaimia ikäänkuin ne olisivat olleet
pikkulapsia, ja hän oli pahoillaan joka kerta, kun vähemmän arat
kasvikset osoittivat heikkouden oireita. Hän oli kiitollinen maalle,
jonka turviin hän saattoi paeta ja olla ajattelematta syvempiä asioita.
Caleb oleskeli paljon karjanhoitajien ja hevosmiesten parissa ja saapui
kotiin ladattuna täyteen tärkeitä tietoja ja uutisia, joita hän ei
ilmaissut kotolaisilleen. Elukoiden hoito oli suurimmaksi osaksi lasten
huolena.

Tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen Judith kulki kuin unessa
tietämättä oikein, mitä hänelle tapahtui. Hän tiesi vain olleensa
lyhyen aikaa toisessa maailmassa — maailmassa, joka outoudestaan
huolimatta tuntui hänestä ihmeen tutulta. Ja soitto — se hurmasi häntä.
Hän hoiti karjaa, puhdisti talleja ja multasi perunoita valssin tai
kansanlaulun sävelten säestämänä, ikäänkuin hänen sydämessään olisi
asustanut kokonainen sinfonia-konsertti. Ja herättyään tästä huumeesta
hän huomasi, että Amelia, Ellen, Martin ja Charlie elivät kaikki
samanlaisessa unitilassa kitkiessään puutarhaa, hoitaessaan varsoja,
kantaessaan vettä, uittaessaan hevosia ja katsellessaan uhkaavia
sadepilviä. Ja tuhlaamatta sanoja ilmoittaessaan Caleb Garelle, että
kaikki hänen farmillaan oli niinkuin pitikin olla.

Huomatessaan, että Calebin luottamus vain kasvoi hänen johtaessaan
farmin töitä, ja toisten alistuessa yhä nöyremmin kohtaloonsa, alkoi
Judith pelätä, että maa voisi sitoa hänet jaloista ja käsistä,
huolimatta siitä että hän parhaillaan suunnittelikin pakoa. Sven,
jonka hän oli kahdesti tavannut hakiessaan karjaa pohjoisen puolella
olevalta laidunmaalta, oli kehottanut häntä kertomaan äidilleen heidän
naimahommistaan. Mutta Judith oli jättänyt sen toistaiseksi toivoen,
että joku muutos tapahtuisi farmin hoidossa, jonka johdosta Amelia
voisi suhtautua suosiollisemmin tähän ilmoitukseen.

Judith läksi jälleen Martinin luo ja kysyi, aikoiko Caleb ottaa
vierasta apua heinäntekoon.

»Minäpä kysyn häneltä», sanoi Martin epäilevästi.

Hän meni Calebin luo talliin, missä tämä oli avaamassa postissa
vastikään saapunutta patenttihevoslääkepakettia.

»Heiniä tulee varmaankin hyvin runsaasti», alotti Martin. »Niitä tulee
puolta enemmän kuin viime vuonna.»

Caleb vilkaisi häneen. Hän veti korkin lääkepullosta ja haisteli sitä.
Sitten hän pani korkin paikoilleen ja järjesti pullot tallin hyllylle.

Koska Caleb ei sanonut mitään, niin Martinin oli pakko jatkaa puhettaan
toisen kehottamatta.

»Eiköhän olisi hyvä hankkia avuksi joku sekarotuinen. He ovat halpoja
ja heinä saataisiin pikemmin talteen kuin yksin tyttöjen avulla.»

»Mahdotonta, Martin — tänä vuonna se on mahdotonta. Villojen
hinta laski kymmenellä prosentilla, kuten tiedät», Caleb sanoi
ystävällisesti. »Tyttöjen täytyy panna parastaan.»

Kaikki se mielipaha, jota Martin kykeni tuntemaan, kohosi nyt pinnalle
aivankuin tuulispää, joka nostattaa aallokon. »En ymmärrä, mitä villat
tähän vaikuttavat», hän purki vihaansa. »Tällaista minä sanon huonoksi
taloudenhoidoksi.»

Caleb kääntyi hitaasti. »Sanotpa sinä sitä miksi hyvänsä, niin ei
se merkitse mitään, poikaseni», hän sanoi yhä tyynellä äänellä.
»Tätä farmia hoidetaan siten kuin minä määrään. Kun olet kyllin
vanha hoitaaksesi sitä paremmin, tulen kysymään sinulta neuvoa.» Hän
pyyhkäisi kädellään tomun hyllyltä ja poistui tallista. Martin läksi
punoittavin poskin ja nöyryytettynä etsimään Judithia.

Judith sekoitti ruokaa kananpojille kanatarhassa.

»Turhaan sinä huolehdit Ellenin vuoksi, Jude. Emme me saa apulaista
heinäntekoon», hän huomautti.

»Emmekö saa?» Judith toisti typeränä Martinin sanat. Hänen silmiinsä
ilmestyi kova ilme, mutta hän ei sanonut sen enempää. Kun kanojen ruoka
oli valmis, läksi hän taloon Amelian luo.

Judith seisoi äitinsä edessä kädet taskussa, aivankuin työmies, joka
on tullut vaatimaan palkkaansa. Hänen käytöksensä oli vailla kaikkea
pehmeyttä ja luottamusta. Hänellä oli vain jotain ilmoitettavana ja sen
hän myös teki.

»Sven Sandbo toivoo, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin», sanoi
hän.

Amelia katsoi hätääntyneenä Judithiin. »Entäs sinä, haluatko sinäkin?»
hän kysyi hiljaisella äänellä. Se, mitä hän oli pelännyt, oli nyt
tapahtunut.

»Heti kun vain tiedän, ettei isä tapa ketään, vaikka sen tekisinkin»,
kuului tytön vastaus. »Sinä voisit sanoa hänelle, että me tarvitsemme
apulaisen heinäntekoon, niin saamme nähdä, mitä hän vastaa. Sen
kauemmin en voi jäädä tänne — en missään tapauksessa.»

Hän kääntyi äkisti kantapäillään ja nousi yläkertaan. Häntä ihmetytti,
ettei Amelia heti pannut vastaan. Nyt hän ei aikonut väistyä enää, vaan
suostuisi kaikkeen, mitä Sven vain ehdottaisi.

Kun tyttö oli lähtenyt, kohotti Amelia silmänsä ja katseli kauan seinän
karkeaa rappausta. Nyt se alkaisi, huolimatta kaikesta siitä, mitä
hän saattoi tehdä. Mahdotonta hänen oli vaatia, että tytöt uhraisivat
nuoruutensa hänen tähtensä — eikä hän voinut myöskään vastaanottaa
sellaista uhria. Caleb suuttuisi, jos Judith lähtisi pois Svenin
mukaan. Hän täyttäisi uhkauksensa Mark Jordaniin nähden, voidakseen
pidättää toiset kotona. Häpeä sulkisi heidät ikipäiviksi näiden
hirsiseinien sisälle. Ei kukaan tahtoisi naida hänen tyttäriään, kun
totuus tulisi ilmi. Caleb tuhoaisi Mark Jordanin pelastaakseen itsensä
toisten kostolta. Hän tunsi Calebin siksi hyvin. Vaikuttaisiko se
jotain Markin elämään? Entäs Lind Archerin? Sepä juuri oli kysymys.
Mutta hän ei voinut löytää siihen minkäänlaista vastausta.

Illalla, kun toiset olivat jo menneet ullakolle, Amelia puhui Calebin
kanssa. Tämä oli harvinaisen sävyisällä mielellä, sillä hän oli saanut
halvalla hinnalla hiukan käytetyn harava koneen.

»Caleb, Sven Sandbo tahtoo naida Juden», Amelia alotti matalalla
äänellä, jotta toiset ullakolla eivät kuulisi.

Caleb katsoi häneen hermostuneesti. »Puhu suusi puhtaaksi, vaimo. Onko
sinulla mitään häpeämisen syytä?»

Amelia puri huultaan, puna levisi hänen poskilleen.

»Minun mielestäni Judithin pitäisi saada mennä naimisiin, ennenkuin
Bart Nugent saapuu tänne, jos hän nyt todellakin aikoo tulla. Sillä
voisihan sattua, ettei hän osaisi varoa sanojaan juotuaan hiukan»,
Amelia sanoi hermostuneesti.

Caleb oli hiljan viitannut siihen, että Bart Nugent voisi tulla
kaupungista käymään kesän kuluessa. Amelia ei tiennyt, uskoako häntä
vai ei.

Calebia tilanne alkoi huvittaa. »Vai sinun mielestäsi, niinkö? Haa!
Bart lurjus voisi ilmaista totuuden, niinkö? Parempi narrata Sveniä?
Uskotella, että hän nai hienosta perheestä?»

»Kyllähän sinä tiedät — ei kukaan näillä seuduin naisi tyttöjä — jos —
he tietäisivät.»

»Niin», Caleb myönsi, »ihmiset tällä paikkakunnalla ovat ankaroita
siveysasioissa. Mutta ei sinun silti pidä käyttää sitä hyväksesi. Eikö
olisi parempi odottaa, jotta näkisit, millainen Judith on, ennenkuin
tyrkytät häntä kunnon miehelle?»

Amelia hyökkäsi pystyyn kalpeana kasvoiltaan.

»Olen kylliksi kärsinyt sinun tähtesi, sinä tekopyhä mies!» Amelia
sanoi äänensä murtuessa. »Et sinä ajattele Judea. Vain omaa
itaruuttasi, miten paljon voit hänestä hyötyä. Jos edes puhuisit totta
— niin voisin — voisin kunnioittaa sinua. Mutta tällaista — tällaista
en minä jaksa kestää — senkin kurja raukka!»

Amelia ei tuntenut omaa ääntään. Kun Caleb hyökkäsi hänen kimppuunsa
silmät tulta iskien, Amelia seisoi aivan jäykkänä ja tunteettomana.
Sitten äkkiä entinen pelko sai hänet valtaansa, ikäänkuin kylmää
vettä olisi kaadettu hänen niskaansa, ja hikihelmet pusertuivat hänen
huulilleen ja hänen kätensä vapisivat.

Caleb nauroi salavihkaa. Hän puhui melkein kuiskaten, niinkuin aina
raivoihinsa joutuessaan.

»Vai olet sinä äkkiä tullut aivan riippumattomaksi? Mark Jordan ei ole
niin kaukana, etten minä voisi saada häntä käsiini tänä iltana, vielä
ennen makuullemenoa.»

Amelia pudisti päätään, hänen huulensa liikkuivat ääneti. Jollei hän
lopettaisi tätä kohtausta, niin lapset huomaisivat, että jotain oli
tekeillä. Lindkin kuulisi. Caleb katsoi häneen. Suuri raukka Amelia oli
kaikesta huolimatta, hänen tähtensä ei kannattanut suuttua.

Riisuen levollisesti jalkineensa Caleb läksi lukitsemaan ovea, sammutti
lampun ja laskeutui vuoteelle. Amelia istui keittiössä kauan aikaa
lyhdyn valossa, riipien herneitä vain jotakin tehdäksensä.


II.

Judith, joka oli kuullut osan vanhempien keskustelusta portailta, hiipi
hiljaa takaisin vuoteeseensa. Mutta hän makasi kaiken yötä saamatta
unta silmiinsä. Hän oli mielestään kuullut jotain hirveää, jota oli
mahdoton pukea sanoiksi. Jotain, joka erotti hänet ikiajoiksi Svenistä.
Hirveät aavistukset kulkivat kuin painajainen hänen aivojensa läpi.
Uhkasipa mikä onnettomuus tahansa Ameliaa, niin nyt hän tiesi sen
uhkaavan myöskin häntä itseään.

Seuraavana päivänä tuo asia kalvoi hänen mieltään kuin kova kipu. Hän
ei voinut puhua siitä kenellekään. Hän piti silmällä Ameliaa ja tunsi
sääliä häntä kohtaan. Heidän välillään ei vallinnut mitään hellää
suhdetta, ei äidin ja tyttären rakkautta. Sen vuoksi Judithin tunne
Ameliaa kohtaan olikin oikeastaan vielä syvempi, johtuen inhimillisen
myötätunnon laajasta maaperästä.

Lähtiessään karjaa hakemaan hän kulki metsätietä, jotta Sandbot eivät
näkisi häntä eikä hän tapaisi Sveniä. Ilta oli niin selkeä, että puut
metsikössä ikäänkuin kiilsivät. Judith kuuli Svenin kutsuvan omaa
karjaansa suon toisella puolen, ja hän tiesi, että hän teki sen siksi,
että Judith kuulisi hänen äänensä. Miten yksinäiseltä hänen elämänsä
tuntuikaan. Mutta tuo yksinäisyydentunne oli vailla romanttisia
toiveita. Se, mitä hän oli kuullut, oli tahrannut hänet ja tehnyt hänet
salaperäisen kelvottomaksi. »Ei kukaan tahtoisi naida häntä, jos he
vain tietäisivät», oli Amelia sanonut.

Judith ei sanonut sanaakaan opettajattarelle. Siinä oli jotain raakaa
ja kovaa, jota Lind, jolla oli pehmeät sormet ja joka kuului tuohon
toiseen, tanssin ja soiton maailmaan, ei voisi koskaan ymmärtää.

Eräs hevosista kuoli muutamana päivänä laidunmaalla, ja Caleb käski
Martinin ja Charlien mennä sitä nylkemään. Ennenkuin raato oli viety
pois, sattui Judith näkemään sen verisenä ja kaameana polttavassa
auringonpaisteessa. Sen jälkeen tuska, jota hän tunsi sielussaan,
pukeutui aina tuon hevosen hahmoon.

Hän teki työtä kuin väsymätön kone aamusta iltaan, ja Caleb miltei
ilmaisi mielihyväänsä hänelle.

»Minä lähden kaupunkiin jonakuna päivänä, Jude. Ehkäpä haluaisit
jotain, jota voisin sinulle tuoda — parin kenkiä tai jotain muuta», hän
ehdotti, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt, että Judith kulki Charlien
saappaissa omien kenkien puutteessa.

»Hm», Judith mutisi. »En tarvitse kerrassaan mitään.»

Amelia huomasi, miten tylsän välinpitämätön Judith oli kaiken suhteen,
ja hän moitti häntä siitä, vaikka hän muistikin, minkä lupauksen hän
oli antanut itselleen samana päivänä puutarhassa, jolloin hän oli
nähnyt Mark Jordanin. »Judith on liian ylpeä kysyäkseen minulta,
olenko minä pyytänyt Calebia hankkimaan apulaista heinäntekoon»,
Amelia oletti, »ja se kiusaa häntä.» Mutta pitkäaikainen tottumus oli
opettanut hänet vaikenemaan. He työskentelivät kukin erikseen Caleb
Garen orjina, kukin omalla alallansa.

Calebin hieno pellavapelto muuttui hohtavaksi hopeakudokseksi
taivasalla. Caleb kävi joka päivä sitä katsomassa, mittasi sen pituutta
ja tutki maan kosteutta. Pellava oli hänen ylpeytensä — hänen suuri
toiveensa. Hän oli kylvänyt sitä kahta vertaa enemmän tänä vuonna
kuin edellisenä. Sen hoitoa koskevat kirjoitukset olivat hänelle
kuin Jumalan sanaa. Ruis kasvoi rehevästi, vaikkei sille tuhlannut
ajatustakaan, ja hän voisi myödä sen hyvällä hinnalla, mutta pellavan
puolesta oli rukoiltava.

Tuon pienen erimielisyyden jälkeisenä päivänä, kuten Caleb nimitti
sitä, mitä oli sattunut Amelian ja hänen välillään, Caleb käveli
hyvillä mielin metsässä, jonka hän oli »ostanut» Fusi Aronsonilta.
Etelän puolella oli suomaa sekä kuivunut järvenpohja, jotka hän oli
vaihtanut metsäpalstaan. Fusi saisi ne varmaan hyvään viljelyskuntoon
— islantilaiset olivat työhön kykenevää väkeä... Hän hymyili itsekseen
nähdessään, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Kaikki riippui vain
keskittämisestä ja siitä, että kukin sai, mitä tarvitsi. Tosin
olisi ehkä hiukan vaikeata saada paksupäinen Thorvaldson myömään
laidunmaansa, joka ulottui hänen omaansa lännen puolella. Se oli
viljelemätöntä maata, joka oli jätetty muutamien takkuisten hevosten
huostaan. Hän koettaisi kiertoteitse puhua Thorvaldsonille siitä.

Caleb oli huoleton ja hilpeämielinen kiisteltyhän Amelian kanssa.
Amelia oli pettänyt häntä uskotellessaan, ettei hän yllyttäisi Judithia
mihinkään. Samoinkuin kaikki itsekkäät ihmiset ei Calebkaan voinut
käsittää, että Jude uskaltaisi nousta häntä vastaan, jollei hänellä
olisi tukenaan ainakin yksi perheen jäsenistä. Caleb ei halunnut
erikoisesti kiristää suhteita Mark Jordanin vuoksi. Sillä kannalla kuin
asiat nyt olivat, tuntui hänestä siinä vehkeilyn sivumakua, ikäänkuin
joku toinen olisi salavihkaa ottanut komennon käsiinsä. Tavallaan
asia oli kadottanut vakavan merkityksensä ja muuttunut jonkunmoiseksi
leikiksi, joka huvitti häntä. Mutta ratkaisu, samalla kuin se ehkä
vääntäisi kireälle kaluston ruuvit farmilla, tekisi hänestä vähemmän
sankarillisen henkilön tässä salaperäisessä näytelmässä. Sillä vaikka
Caleb olikin ollut perillä Amelian siveellisestä hairahduksesta
ennen naimisiinmenoa, niin oli hän aina heistä kolmesta pitänyt
itseään petettynä uhrina. Ehkäpä hän juuri siksi ei koskaan tuntenut
omantunnonvaivoja tekojensa vuoksi. Hänen arkatuntoisuutensa oli
kiteytynyt siihen kallionlujaan uskoon, että elämä oli tehnyt hänelle
ääretöntä vääryyttä, jota hän ei koskaan voisi kylliksi kostaa.


III.

Kesäkuun viimeisenä päivänä Caleb läksi kaupunkiin. Hän teki tämän
matkan joka puolivuosi, ja vaikka hän ei viipynyt poissa kotoa
kuin kolme tai neljä päivää eikä matkalla ollut muuta tarkoitusta
kuin hankkia sellaista tavaraa, jota ei ollut Yellow Postista eikä
Nykerkistä saatavissa, niin oli siinä sittenkin aina jotain juhlallisen
tärkeää. Mutta Calebin lähtö ei vaikuttanut koskaan vapauttavasti
muihin: aina hän antoi heille tehtäviä, jotka ikäänkuin loihtivat hänen
kuvansa heidän eteensä.

Judith oli nyt neljä päivää vapaa ja saattoi huoleti mennä, minne hänen
mielensä vain teki. Mutta hän ei yrittänytkään tavata Sven Sandbota.



KAHDEKSAS LUKU.


I.

Caleb oli poissa, mutta kaikki kävi entistä yksitoikkoista latuaan:
Martin sai valmiiksi vaunuvajan ja uneksi Uudesta Talostaan; Amelia ja
Ellen tekivät työtä puutarhassa, kävivät lypsyllä, kirnusivat voita ja
lähettivät liian kerman Sidingiin Skuli Ericksonin mukana, jolta kannut
oli lainattu tätä tarkoitusta varten, sillä Caleb ei halunnut ostaa
niitä lyhyttä kesäkautta varten. Judith ja Charlie hoitivat karjaa.

Opettajatar, jolla heinäkuun aikana oli kahden viikon loma
koulutyöstään, seurasi säälien garelaisten elämää pääsemättä ketään
lähemmäksi. Ellen, joka töin tuskin saattoi salata tunteitaan, paheksui
kaikkea, mikä koski Lindiä, niin hyvin hänen hienoja alusvaatteitaan,
jotka riippuivat nuoralla kuivumassa, kuin sitä, että hän koetti
opettaa lapsia koulussa näkemään kauneutta kaikessa elollisessa. Hän
kieltäytyi myös tahallaan muistamasta, halusiko opettajatar sokeria
teehensä vai ei, niin vähän Lind ja hänen tottumuksensa merkitsivät
tytölle. Martin ujosteli ja pelkäsi Lindiä. Charlie oli vähemmän arka
ja tarjoutui joskus juoksemaan kilpaa hänen kanssansa, mutta niin vanha
kuin poika olikin, oikutteli hän usein ja suuttui, kun ei saanut, mitä
halusi, eikä Lind voinut vetää esille hänestä mitään muuta, kuin mikä
heijasti Calebia itseään.

Judith hämmästytti Lindiä suuresti. Joka kerta kun tyttö puhutteli
häntä, teki hän sen epäystävällisellä, miltei loukkaavalla
äänensävyllä. Lind oli lähtenyt Sandbohon eräänä iltana, missä hän
usein tapasi Mark Jordanin, ja Sven oli kysynyt, miksi Judith,
käydessään karjaa hakemassa, ei kulkenut tavallista tietään, vaan
vältti häntä. Mutta Lind ei voinut saada Judithilta mitään vastausta,
kun hän Svenin puolesta kyseli sitä häneltä. Se loukkasi ja hämmästytti
häntä varsinkin tuon hilpeän sunnuntain jälkeen, jolloin Judithin
vastustuskyky oli kokonaan murrettu.

Helteisenä iltapäivänä, Calebin ollessa yhä poissa, Lind ratsasti
Sandbon lasten pienellä ponilla mrs. Sandbon naimisissa olevan
tyttären, Dora Brundin luo, joka, äidin sanojen mukaan, vietti kurjaa
elämää raa'an miehensä rinnalla. »Tyttö parka», oli mrs. Sandbo
valittanut. »Kylläpä hän tulee iloiseksi, jos käytte häntä katsomassa.»

Tie kulki usean mailin verran suomaata pitkin, missä vetisillä
mättäillä kasvoi rehevää, hiuksenhienoa ruohoa. Maisema oli miellyttävä
värittömyydessään, ikäänkuin se olisi ollut tyytyväinen omaan
karuuteensa.

Lind toivoi, että Mark Jordan olisi ollut hänen mukanaan. Hänestä
oli niin paljon turvaa ja mieluista seuraa. Hänessä oli paljon
lämpöä. Hänen käytöksensä oli aina miellyttävän tuttavallista,
vaikkei hän koskaan enää sanallakaan viitannut siihen tunteeseen,
joka oli vallannut hänet ensimmäisenä sadeiltana. Lind oli kuitenkin
kiusaantunut siitä, että tuo ajatus piili Markin silmien takana joka
kerta, kun hän katsoi häneen, ja että oli ollut aikoja, jolloin hän ei
ollut uskaltanut katsoa Markia silmiin, jotta hän ei jouduttaisi sitä
hetkeä, jonka kumpainenkin heistä tiesi olevan edessä.

Lind ymmärsi vallan hyvin, ettei hän voinut tavata Markia useasti
herättämättä huomiota asukkaiden parissa. Maakamaran suvaitsemattomuus
näytti tunkeutuneen ihmistenkin sieluun. Ja opettajatarta ennen
kaikkia muita pidettiin siveyden esikuvana. Mutta oli hetkiä, jolloin
Lind olisi tahtonut heittää koko työnsä sikseen, paeta garelaisten
painostavasta ilmakehästä Klovaczin talon turviin ja kätkeä kasvonsa
Mark Jordanin rintaa vasten.

Hän katseli nyt ruohoaavikon yksitoikkoista maisemaa, jota lännen
puolella rajoitti matala, hoitamaton metsä, ja ihmetteli, mitenkä hän
jaksaisi elää kesän yli. Jollei Mark olisi täällä ollut ja kaivannut
häntä, olisi hän lähtenyt kaupunkiin lyhyeksi loma-ajakseen.

Muutamien hajallaan olevien hoikkien koivujen takana seisoi Brundin
mökki, joka oli katettu asfaltilla ja vaakasuorilla rimoilla. Se näytti
ylösalaisin käännetyltä pannulta. Rakennuksen julkisivussa oli yksi
ainoa ikkuna, jonka edessä riippui pitsiuudin rikkinäisine reunoineen.
Kallellaan oleva navetta ja kaksi kömpelöä ulkohuonetta, joiden
seinissä oli niin suuret lävet, että saattoi nähdä niiden läpi, seisoi
rinteen alapuolella Latt-järven rannassa. Joel Brundin karja seisoi
polviaan myöten vedessä, tuijottaen typerästi Lindiin.

Dora Brund avasi oven ja katsoi Lindiä pyörein, sinisin silmin. Hänen
kasvonsa olivat typerän somat, ja hänen täyteläinen, pieni suunsa
hapan. Hänellä oli yllään punainen aamutakki, joka oli täynnä ruoan
tahroja, ja rinnassa oli neljä varmuusneulaa. Hänestä lähti halvan
ihojauhon haju.

»Minä olen Lind Archer», opettajatar sanoi hymyillen. »Äitinne neuvoi
minulle tien tänne, sillä mieleni teki tulla teitä katsomaan.»

»Aivan niin, tehän olette opettajatar», sanoi Dora. »Istukaa, tehkää
hyvin, minä käyn vain pukeutumassa. Olen ollut työssä kaiken päivää. Te
ette voi aavistaa, millaista tällaisessa talossa on. Ei koskaan aikaa
edes siistitä itseään.» Hänen äänensä oli mariseva ja oikutteleva kuin
lapsen.

Kun hän oli poistunut huoneesta, katseli Lind ympärilleen.

Linoleum-matto oli juovikas pesun jäljiltä. Pienestä rautauunista
huoneen nurkassa oli karissut tuhkaa lattialle. Pöytää peittävä
öljykangas oli täynnä tahroja, ikäänkuin tummia kumiläiskiä. Vanhojen
riepujen haju tuntui huoneessa.

Dora palasi toisesta huoneesta, sulkien oven jäljessään. Hän oli
pukenut ylleen vaaleansinisen pumpulipuvun, joka oli koristettu mustin
samettiruusukkein, ja näytti varsin somalta.

Hän kävi istumaan tuolille pöydän ääreen ja nojasi leukansa käteen.

»Kylläpä nyt on kuuma», hän sanoi huoaten. »Miten te viihdytte täällä?»

»Erittäin hyvin. Pidän paljon täkäläisestä väestöstä», Lind sanoi. »Te
ja teidän miehenne olette vastikään palanneet tänne, kertoi äitinne
minulle.»

»Niin — mutta siitä on aikaa kylliksi kauan sittenkin jo. Olen aivan
menehtyä yksinäisyyteen», Dora valitti. »Tämä on ikävin paikka koko
maailmassa. Ei koskaan mitään muutoksia paitsi ilmassa, ja sekin on
kurjaa suurimman osan vuotta.»

»Aikooko miehenne jäädä tänne pitkäksi aikaa?»

»Aikooko? Hän ei koskaan ajattelekaan mitään muuta. Hän ei ole ikänä
käynyt muualla lukuunottamatta tuota puolta vuotta, jolloin olimme
Nykerkissä. En pitäisi sillä väliä, jos täällä silloin tällöin olisi
jotain huvitusta, tai jos voisin saada kauniita vaatteita ja jonkun,
joka katselisi niitä. Mutta hän ei välitä siitä mitä minulla on ylläni.
Hän ei osaa erottaa takkia eikä hattua toisistaan.» Doran silmät
vilkkuivat tyytymättöminä ulos.

»Teillä ei ole lapsia, mrs. Brund?»

»Ei — Jumalan kiitos, enkä minä niitä saakaan», vakuutti Dora. »Teillä
on sievä pusero, miss Archer. Onko se kaupungista ostettu?» Hän katseli
sitä himokkaasti purren alahuultaan pienillä valkeilla hampaillaan.

»On. Mutta te voitte helposti ommella itsekin sellaisen.»

Dora kohautti olkapäitään.

»Minulla ei ole ompelukonetta, ja jos mieheni hankkisi sen minulle,
niin hän vaatisi, että ompelisin itse kaikki vaatteeni.» Hän tarkasteli
Lindiä kiireestä kantapäähän ihailun sekaisella kateudella. Sitten hän
astui uunin luo ja otti esille pienen savisen kahvipannun. Hän tyhjensi
porot ämpäriin, joka seisoi pesupöydän vieressä, huuhteli pannua
kylmällä vedellä, täytti sen jälleen ja pani liedelle kiehumaan. Sitten
hän mittasi kaksi suurta lusikallista kahvia ja pani ne pannuun. Kaiken
tämän hän teki sanomatta sanaakaan.

Hän istahti taas ikkunan luo odottaen, että kahvi alkaisi kiehua.
Lind kysyi, miten kauan hän oli palvellut Loyolassa. Doran kasvot
kirkastuivat.

»Palvelin lähes kuusi kuukautta kahvilassa. Ennen naimisiinmenoani.
Blundellin aukiolla — ehkäpä olette käynyt siellä?»

Lind ei ollut käynyt, ja Dora kertoi edelleen kaupungista. Sitten
kahvin haju täytti huoneen, ja Dora tarjosi sitä opettajattarelle —
laihaa juomaa, jossa uiskenteli poroja pinnalla. Heidän istuessaan
pöydän ääressä Dora kertoi »keikareista», jotka kävivät Blundellin
kahvilassa ja jotka kaikki olivat »pihkaantuneet» häneen. Dora huokaili
ajatellessaan entisyytensä monia seikkailuja, kun ovi aukeni ja Joel
Brund astui huoneeseen. Hän oli ruumiiltaan raskas kuin härkä ja
melkein yhtä pitkä kuin Fusi Aronson. Hän näytti hämmästyvän nähdessään
opettajattaren, ja kääntyi jo puoleksi poistuakseen jälleen.

Dora kutsui häntä veltosti. Brund astui Lindin luo ja ojensi hänelle
suuren, karvaisen kätensä. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi pois ja
avasi työkalukaapin, joka seisoi ikkunan alla. Dora vilkaisi häneen
sivulta ja kohotti somia olkapäitään. Lind sääli miestä — hän oli kuin
suuri, sävyisä härkä.

Astuessaan ulos hän tuskin katsoi opettajattareen ja nyökkäsi vain
päätään. Dora ei sanonut hänelle sanaakaan.

Hetken kuluttua Lind jätti hyvästi Dora Brundille luvaten tulla
toistekin. Päästyään ulos hän hengitti vapautuneesti. Kallellaan olevan
navetan luona hän näki Joelin kulkevan ikäänkuin hänen mielensä olisi
ollut yhtä raskas kuin hänen ruumiinsakin.


II.

Ratsastaessaan kotiin päin Lind kohtasi Mark Jordanin, joka käveli
jalan. Hän oli käynyt Sandbossa. Lind oli aavistanut koko ajan
tapaavansa Markin — hän kaipasi häntä kipeästi tänään. Äkkiä hänen
mieleensä muistui, etteivät he olleet tavanneet toisiaan pitkään aikaan
— mikä oli pidättänyt heitä erillään? Mutta niin pian kuin tuo ajatus
taas hävisi, ei Lind voinut uskoa ajatelleensakaan mitään sellaista.
Eihän alotteen ottaminen kuulunut hänelle, kuten Mark oli sanonut.

»Lind», sanoi Mark pehmeällä äänellä tarttuen kiinni Lindin
satulannuppiin, »te tulette aina oikealla hetkellä — aivankuin toivo.»

Lind katsoi häntä silmiin. »Siitä on jo vuosikausia, kun näin teidät
viimeksi. Minulla on ollut paljon työtä lasten arvosteluista. Mitä te
olette tehnyt?» Hän koetti puhua tyynesti.

»Olen hakannut suurimman osan metsikköä. Aion nyt kasketa sen,
ennenkuin lehdet liiaksi kuivuvat. En tahdo sytyttää koko metsää
palamaan.» Mark siveli hevosen turpaa.

Kun Lind oli vaiti, jatkoi hän: »Tulkaa minun luokseni. Kaipaan
sielullista ravintoa. Voin kävellä hitaasti vieressä teidän hevosenne
nelistäessä eteenpäin.» Lind nauroi hänen puheilleen. Vaistomaisesti
hän ojensi kätensä ja pörrötti Markin tukkaa.

»Oletteko te niin turhamainen, että tahdotte näyttää tukkaanne
linnuille?» Lind sanoi leikkiä laskien. »Pitäkää varanne, etteivät
linnut riistä teiltä hiuksia pesiään varten.»

Lind suostui tulemaan Klovaczin taloon. Matkalla hän kertoi Dora
Brundista ja hänen miehestään sekä mainitsi, että Caleb Gare oli
matkoilla.

»Olen kuullut yhtä ja toista tuosta Garesta», Mark sanoi. »Eräs
islantilaisista kertoi, että hän vainoo vaimoaan ja pakottaa koko
perheen pysymään talossa. Hän on varmaankin lujaluontoinen mies. Onko
teillä yhä jotain sitä vastaan, että minä tulen hänen luonaan käymään?»

»Ei. Mutta mrs. Gare ei ole muuttanut mieltään. Hän pelkää, että teidän
käyntinne voisi nostaa lapset kapinaan.»

»Lapsi parat! Tuo Judith tyttö on hyvää rotua. Sven Sandbo kertoi
minulle hiukan hänestä tänään. Hän aikoo riistää hänet ukon kynsistä.
Sven on kelpo poika. Ihmeellistä, miten mielenkiintoisia ihmiset ovat
täällä, paljon enemmän kuin voisi olettaakaan. Liikasivistys turmelee
vain.» He kulkivat tietä pitkin havupuiden varjossa, laskeutuivat
sitten notkoa alas, joka johti metsäaukealle, ja saapuivat sitten
toiseen notkoon, jossa kasvoi kuusamapensaita. Ei ainoakaan lehti
liikahtanut; ilma oli täynnä lyijynraskasta usvaa. Lindin kädet olivat
kosteat hiestä; tuskin ainoatakaan sanaa kohosi heidän huulilleen.

»Pelkäänpä, että rupeaa satamaan», Lind sanoi katsellen taivasta. »Ei
minun todellakaan pitäisi tulla teille.»

»Mutta silloinhan teidän juuri pitääkin», Mark oikaisi häntä.

Klovaczissa Lind paistoi kermakakun ja laski sen hyllylle. Sitten hän
levitti valkean liinan pöydälle ja alkoi valmistaa ruokaa. Mark oli
ulkona syöttämässä kananpoikia. Lind ajatteli häntä tahtomattaankin, ja
lopulta hän ei enää yrittänytkään vastustaa ajatuksiaan. Hän näki hänen
toisen kenkäparinsa tuolin alla ja tuumi, miten kodikkaalta, hauskalta
se näytti.

Illallisen jälkeen he läksivät kanatarhaan, missä Mark näytti Lindille
kaksitoista vasta kuorestaan tullutta poikasta. He katselivat taivasta
ja huomasivat, että sade oli tulossa. Lind arveli parhaaksi olla
lähtemättä kotiin, ennenkuin sadekuuro oli mennyt ohitse, ja he
palasivat huoneeseen suurien sadepisarien tippuessa maahan.

Lind soitti fonografia Markin poltellessa piippuaan. Mark, vetäessään
sauhuja, näytti kaukaisemmalta kuin koskaan ennen, ikäänkuin nuo
siniset pilvet olisivat kietoneet hänet salaperäisyyteensä. Äkkiä Lind
meni hänen luokseen ja sieppasi piipun hänen suustaan. Mark katsoi
häneen poikamaisen hämmästyneenä. Lind pisti piipun huuliensa väliin ja
tuprutti vahvasti savua.

»Ei siitä paljon iloa ole», sanoi Lind ojentaen Markille piipun.

»Suurin nautinto tässä maailmassa.»

»Ainakin siitä päättäen, miten koko teidän huomionne voi kiintyä
siihen.»

»Minä luulin, että te kuuntelitte soittoa. Voin sytyttää teillekin
piipun, jos haluatte.» Hän nousi ikäänkuin hakeaksensa. Lind hymyili ja
astui ikkunan luo katsomaan sadetta. Vesi valui virtanaan ja sen mukana
pimeys laskeutui maahan.

Mark sytytti lampun, ja hänen puhdistaessaan sydäntä Lind piteli
kädessään öljysäiliötä. Mark otti sen häneltä, ja heidän kätensä
sattuivat hieman tosiinsa. Markin huulet koskettelivat miltei Lindin
tukkaa. Hän vetäytyi nopeasti loitommalle, ja Lind löi kätensä yhteen
alkaen hyräillä jotain laulua.

Kun sade oli lakannut, oli ilta hiljainen ja kirkas, ikäänkuin maa
olisi vasta uudelleen syntynyt. Lind ja Mark astuivat metsätietä
pitkin taluttaen hevosia. Kuu nousi tummien setripuiden takaa, ja yö
levisi heidän ylitsensä kuin viehkeä, tumma kukka. He lähestyivät
vaistomaisesti toisiaan. Lind katsoi ylöspäin ja näki Markin kasvot
kirkkaina ja kiihkeinä yläpuolellaan kalpeassa kuunvalossa. Mark ei
tuntunut enää kaukaiselta eikä vieraalta. Hän oli täysin inhimillinen
ja aivan lähellä. He pysähtyivät keskellä tietä ja heidän katseensa
upposivat toisiinsa. Kuuvalo muodosti ikäänkuin kehän heidän
ympärilleen ehkäisten ainoankaan vieraan äänen tunkeutumasta heidän
luokseen. Sanaakaan sanomatta Lind painautui Markin puoleen, joka
käsivarsineen, rintoineen, huulineen otti hänet omakseen. Lind antautui
kokonaan hänen valtaansa nauttien hetkestä täysin siemauksin.

»Lind... Lind...» Mark kuiskasi hänen nimeänsä yhä uudestaan ja
uudestaan.

Hevoset kulkivat eteenpäin tietä pitkin.



YHDEKSÄS LUKU.


I.

Sinä päivänä, jolloin Calebia odotettiin kotiin, mrs. Sandbo huomasi
äkkiä, että elämä oli kovin ikävää. Tosin mrs. Thorvaldson lännen
puolella »odotti», ja mrs. Sandbon oli määrä hoitaa häntä hänen
maatessaan lapsivuoteessa, mutta siihen oli vielä vähintään kaksi
viikkoa. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut mitään juoruja, eikä ollut
tapahtunut mitään skandaalejakaan, joita hän olisi voinut levittää ja
kaunistella. Opettajatar, joka varmaankin kuuli paljon, ei ollut kärkäs
levittämään tietojaan. Senpä vuoksi sinä päivänä, jolloin Calebia
odotettiin kotiin, mrs. Sandbon uteliaisuus voitti hänet kokonaan.

Sven oli lähtenyt Yellow Postiin, ja silloin mrs. Sandbo päästi
karjansa Garen laitumelle ja ryhtyi sitten täysin epätieteellisellä
tavalla karkottamaan sitä pois sieltä. Lind, joka näki hänen juoksevan
pitkin peltoa, ihmetteli, miksi hän ajoi karjansa Garen maille. Sitten
hän keksi, mikä tarkoitus tällä kaikella oli, ja hän hymyili itseksensä.

Kun mrs. Sandbo vihdoin oli saanut kerätyksi elukat aitauksen
nurkkaukseen, tuli Martin hänen avukseen ja avasi portin, ja mrs.
Sandbo ajoi karjan tielle. Sitten hän kääntyi hengästyneenä ja painaen
kättään rintaansa vasten katsomaan, keitä pihalla oli. Lind, joka oli
tarkastellut Ellenin sokeriherneitä, lähestyi ystävällisesti tervehtien
häntä.

Mrs. Sandbo vastasi hajamielisesti, kaikesta päättäen suuresti
hämmästyneenä, kun hän vihdoinkin huomasi olevansa juuri siellä, minne
hän oli halunnut päästä. Hän katsoi opettajattaren ohi taloon päin,
silmissä himokas ilme.

»Missä on mrs. Gare — ja tytöt?» hän kysyi kiihkoissaan kompastuen
omiin sanoihinsa. Puhuessaan hän huomasi puutarhan sievine, suorine
riveineen, uuden vaunuvajan sekä kömpelöt, valkoiset leghorn-kanat,
jotka heiluttaen pyrstöjään nokkivat ja kuopivat aitauksessa. Lehmät
olivat jo kaukana tiellä, mutta ne saattoivat kernaasti odottaa.

»Ellen on työssä sisällä, mrs. Sandbo», sanoi Lind. »Judith on mennyt
Yellow Postiin, ja mrs. Garella on jotain hommaa.» Hän tiesi, että
Amelia pelästyisi nähdessään tuon naisen täällä.

»Hyvä — hyvä!» Mrs. Sandbo ei keksinyt muuta tapaa, millä ilmaista
tunteitaan sillä hetkellä. Hän oli niin hämmästynyt, kun ei kukaan
hyökännyt häntä vastaan, niinkuin hän olisi tehnyt, jos vieras
tällaisten olosuhteiden vallitessa olisi tullut taloon, ettei hän
tullut heti astuneeksi taloon.

Ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tuli mrs. Gare esiin ulkohuoneiden
puolelta valkea, ylöskäännetty esiliina pullottavana edessään. Hän
varjosti vapaalla kädellään silmiään lähestyessään heitä.

»Hyvä — hyvä — mrs. Gare», sanoi mrs. Sandbo samoinkuin hänellä
oli tapana sanoa istuessaan omassa vierashuoneessaan ruskeat
nahkahuonekalut ja Sandbon koko perheen himmeät valokuvat ympärillään.
»Te ette ole lainkaan entisestänne muuttunut! Kylläpä teillä on munia!
Saatteko joka päivä yhtä paljon!» Hänen silmänsä mittailivat nopeasti
Amelian pukua, kenkiä ja kasvojen ilmettä.

Amelia hymyili, katsoen huvitettuna Lindiin. Mrs. Sandbo ei ollut
erikoisesti miellyttänyt häntä niinä parina, kolmena kertana, jolloin
hän aikaisemmin oli tavannut hänet, mutta hän olisi sittenkin kernaasti
pyytänyt hänet taloon, jollei hän olisi pelännyt Calebia. »Emme joka
päivä», hän vastasi. »Mitä teille kuuluu, mrs. Sandbo?»

»Minä en ole ollut hyvissä voimissa viime aikoina. Mieheni kuoltua on
elämä tuntunut hyvin raskaalta. Työt menevät — hunningolle, jollei
miestä ole talossa. Svenistä ei ole mitään hyötyä, sen jälkeen kuin hän
oli kaupungissa. Hän haluaa sinne takaisin — ja mitäpä naisparka voisi
yksin saada aikaan?» Hän katsoi lohduttomana taloon päin. Eikö Amelia
aikonut pyytää häntä huoneeseen?

»Se on varmaankin hyvin raskasta teille», sanoi Amelia. Hän katseli
mrs. Sandbon karjaa, joka hajaantui tielle.

»Minulla oli aika työ, ennenkuin sain nuo roistot pois teidän
pellostanne, mrs. Gare! Ne himoitsevat makeaa heinää. Svenin täytyy
korjata aita siltä kohdalta, josta ne murtautuivat läpi. Missä tytöt
ovat?» hän kysyi tarkastellen terävästi ympärillensä. Hän oli kyllä
kuullut Lindin vastauksen tähän kysymykseen.

Amelia teki hänelle selkoa.

»Vai ompelee Ellen? Uusia kesäpukujako?»

»No — eipä juuri. Miten Dora jaksaa?»

»Niin, Dorako.» Mrs. Sandbo otti asennon pistäen kätensä liivinsä
hihanreikiin, ja oli hyvillään siitä, että tämä aihe pidentäisi
keskustelua. Samalla kertaa häntä sekä kiukutti että huvitti
huomatessaan, että Amelia koetti päästä hänestä eroon. »Millainen hänen
elämänsä on! Sellaisen miehen rinnalla! Minä sanoin hänelle: 'Sinun ei
pidä ottaa häntä.' Mutta hän oli itsepäinen, ja siinä nyt nähdään, mitä
tuli! Hän oli kaunis tyttö, Dora, ja hyvä tyttö. Kaikki juoksivat hänen
perässään Loyalassa, kun hän oli siellä tarjoilijattarena. Mutta minkä
me voimme nuorille! Sven — ehkäpä hänkin nai jonkun luuskan, jollei
Judith välitä hänestä. Ha, haa! Mitä te arvelette heistä, mrs. Gare?»
Hän naureskeli Lindille ja katsoi jälleen taloon päin. Varmaankin
nyt, kun oli näin paljon sanottu, mrs. Garen oli pakko kutsua hänet
huoneeseen. Ja tarjota ainakin kuppi kahvia.

»En usko, että Doran elämä on niinkään huonoa, mrs. Sandbo», sanoi
Lind, »nyt kun olen käynyt hänen luonaan, Minun mielestäni hänen
miehensä näyttää hyväntahtoiselta.»

»Hm! Te ette tunne häntä vielä.»

Amelia tarttui lujemmin esiliinaansa, jossa munat olivat. Lind
kosketteli mrs. Sandbon käsivartta. »Sallikaa minun auttaa teitä
ajamaan lehmät kotiin, mrs. Sandbo. Kyllä me helposti saamme ne täältä.»

»Toivon sen käyvän helposti», mrs. Gare hymyili. »Hyvästi, mrs. Sandbo.»

Kotimatkalla mrs. Sandbo ei voinut salata hämmästystään eikä pahaa
mieltään, kun häntä ei kutsuttu Garen linnoitukseen.

»Onko Gare itse sellainen? Pelkääkö vaimo niin kovasti häntä, ettei hän
uskalla pyytää naapuria kahville?» hän kysyi Lindiltä.

»Luultavasti siksi, ettei mies ollut kotona», sanoi Lind yskähtäen.

»Hyvä — sitten käyn siellä jonakin päivänä, jolloin Gare itse on
kotona!» sanoi mrs. Sandbo pontevasti.

Mrs. Sandbo oli täysin perillä Garen perheen olosuhteista, mutta
joskus, kun elämä tuntui hänestä ikävältä, hän halusi omaksi
virkistyksekseen verestää toisten asioita koskevia tietojaan. Nyt hän
oli siis kaksinkerroin kiihottunut, ensiksikin siksi, että hän oli
saanut uuden todistuksen Caleb Garen itsevaltiudesta, ja toiseksi
siksi, että häntä oli persoonallisesti loukattu.


II.

Judith ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että hän voisi
tavata Svenin Yellow Postissa. Jollakin tavalla Sven oli kadonnut
hänen tietoisuudestaan antaakseen sijaa sille synkälle asialle, joka
askaroitti hänen ajatuksiaan siitä saakka, kun hän oli kuullut Amelian
ja Calebin välisen keskustelun. Jostakin tuntemattomasta syystä hän oli
kovin kehno vieläpä elämäänkin.

Sven pestasi parhaillaan sekarotuista miestä heinäntekoon, kun Judith
keksi hänet. Salavihkaa tyttö seurasi Svenin liikkeitä, näki hänen
viskaavan tulitikun ulos avonaisesta ikkunasta miehekkään sulavalla
eleellä, joka tuotti hänelle tuskaa. Ei hänen tarvinnut muuta kuin
nähdä Sven, niin — Judith vihasi itseänsä.

Sven kääntyi ja huomasi Judithin seisovan nojautuneena suunnattoman
suurta etikkatynnyriä vasten, kassakoneen vieressä. Tytön suupielet
vetäytyivät kokoon ja silmät kääntyivät pois. Sven suoritti nopeasti
asiansa ja lähestyi hitaasti Judithia.

»Vai et sinä sen enempää minusta välittänytkään», hän sanoi
kiusoitellen. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen
huulensa vapisivat hermostuneesti. »No — minulle se on aivan
yhdentekevää. Halusin vain tietää, millä kannalla asiat ovat.»

Judith katsoi ylös, mutta käänsi taas kasvonsa poispäin.

»Kuulehan, Jude. Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinun on tehtävä päätös
suuntaan tai toiseen; tule tapaamaan minua metsälähteelle. Minä en
tahdo tulla naurunalaiseksi kenenkään tähden. Tule tänä iltana sinne
karjaa hakemaan.»

»Ei tänä iltana — huomenna», Judith sanoi lyhyesti ja kääntyi
Johannesonin puoleen.

Sven poistui ymmällä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Judith
rakasti häntä. Mutta tyttö oli omituinen. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt,
koska Judith karttoi häntä täten? Ei mitään, mitä tyttö itse ei olisi
halunnut. Hänen olisi tehnyt mieli pakottaa hänet ajamaan kanssansa
kotiin, pelottaa hänet nöyrtymään, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt...
Aamu oli kirkas ja raitis, tuuli leuto. Ihanaa olisi ajaa yhdessä. Hän
kertoisi Judithille taaskin kaupungista, missä hän oli työskennellyt
ja jonne hän veisi hänet niin pian kuin he olisivat naimisissa. Hän
tahtoisi — oi, mitä hyötyä kaikesta siitä oli? Judith varmaankin
läimäyttäisi häntä piiskalla kasvoihin, jos hän yrittäisi puhutella
häntä vielä kerran tänään.

Judith ajoi kotiin kiihtyneessä mielentilassa. Jos hän kysyisi
Amelialta, mikä esti häntä menemästä naimisiin Svenin kanssa, niin
ehkäpä paljastuisi salaisuuksia, jotka kytkisivät hänet ikipäiviksi
farmiin. Mutta tämä kiihkeä mielentila ei katoaisi myöskään koskaan,
jollei hän saisi tietää totuutta.

Rattaitten hytkyessä eteenpäin tietä pitkin Judithin silmät kulkivat
yli alavan maiseman, joka levisi kauaksi pohjoiseen yhtä tasaisena,
kohoamatta juuri lainkaan. Metsä oli täällä vailla alkuperäistä
voimaansa; ruohoaavikko autio kuin tyhjä lautanen — ei, tuolla oli
sittenkin yksinäinen mies, ikäänkuin kehno uhri, jonka maa tarjosi
taivaalle. Tuossa kapeita metsäteitä ja aavikkopolkuja, joita
ihmisjäljet olivat synnyttäneet, ja tuossa tienhaara, jossa he olivat
vaihtaneet keskenään jonkun sanan. Taivas tämän kaiken yläpuolella
oli sininen ja väräjävä, avara maailma ylpeille linnuille, jotka
alituisesti liitivät siipiensä varassa etsiskellen ja etsiskellen.
Ja tuo leuto tuuli, se oli kuin hento nainen, Jude tuumi itsekseen,
joka saattoi silmänräpäyksessä muuttua jättiläiseksi ja raadella koko
maailmaa.

Voisihan hän löytää taivaan ja tuulen paljon hedelmällisemmälläkin
seudulla, missä elämä oli kuin silkkiä; ja sinne hän kuului. Hän aikoi
kysyä Amelialta, mikä tuo salaisuus oikeastaan oli...

Amelia ruiskutti parhaillaan hyönteispulveria kanakoppiin Judithin
palatessa kotiin. Tyttö seisahtui ovelle ja katseli vähän aikaa hänen
työtään ja sanoi sitten, ettei ollut postia. Amelia ei ollut mitään
odottanutkaan. Ei hänelle koskaan tullut postissa mitään tärkeää. Hän
jatkoi työtään vastaamatta mitään.

»Mitä sinä puhuit isän kanssa sinä iltana, jolloin kerroit hänelle
Svenistä?» Judith kysyi äkkiä.

Amelia, joka seisoi selin Judithiin, ei kääntynyt.

»En muista mitään erikoista», Amelia vastasi hitaasti. »Isä ei
tietenkään ottanut koko juttua kuuleviin korviinsakaan.»

»Jotakin muuta se oli — kyllä minä kuulin. Minun täytyy nyt saada
tietää totuus», intti Judith.

Amelia katsoi tyttöön. »Varmaankin sinä kuulit, mitä hän sanoi
minun omaisistani», alotti Amelia epäröiden. »Hän antaa minun aina
tietää, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Hän moittii minun
vanhempiani enemmän kuin mitä he ansaitsisivat — he olivat köyhiä,
mutta pahempaa vikaa heissä ei ollut. Tunnethan sinä isän, Jude. Ei se
ollut muuta.»

Kanakopissa oli väkevä liimanhaju. Se oli suorastaan tukahduttava.
Mutta Amelia kaikesta päättäen ei huomannut sitä. Judith katseli häntä
hetken aikaa tutkivasti. Amelian kasvot olivat kalpeat. Hän kääntyi
jälleen poispäin ja ruiskutti pulveria myös orsiin.

Judith kääntyi epäröiden pois. Olihan kylläkin Calebin tapaista nostaa
suurta melua siksi vähäisestä asiasta, mutta —

Kanakopissa Amelian kädet herpaantuivat. Hän laski maahan ruiskun.
Judith ei ollut siis kuullut, mitä Caleb sanoi Mark Jordanista.
Tästä lähtien hän kärsi kernaammin mitä hyvänsä kuin antoi aihetta
kohtaukseen, joka tuottaisi onnettomuutta.

Seuraa vana päivänä Caleb saapui kotiin. Hän toi Judithille kengät,
paksut nahkajalkineet, joihin mahtui kaksi paria villasukkia. Toinen
talvi oli vielä tulossa.



KYMMENES LUKU.


I.

Lähteen reunalla, niissä Judith viikkoja aikaisemmin oli maannut maassa
alastomana, hän kohtasi Svenin. He istuivat rinnatusten ja kuuntelivat
hyönteisten surinaa, joka ennusti sadetta. Judith laski kätensä Svenin
suulle, kun tämä aikoi ruveta puhumaan.

»Älä huoli!» hän kuiskasi. »Kuule, miten pilvet liikkuvat!»

Siten he istuivat ääneti ja kuuntelivat hiljaisia ääniä yläpuoleltaan
ja ympäriltään. Ilma muuttui harmaaksi puiden alla, ja aukiolla karja
ammui ikävissään.

Judith siirtyi lähelle Sveniä ja tarkkasi hänen kasvojaan. Sven suuteli
Judea kiihkeästi huulille ja kaulalle. Näytti siltä kuin hän ei koskaan
ennen olisi huomannut, miten kaunis Judith oli.

»Minä seuraan sinua heti heinänteon päätyttyä», sanoi Judith.


II.

Lupauksensa mukaisesti mrs. Sandbo tuli viikkoa myöhemmin viemisille
Garen taloon. Hän oli pukeutunut pyhävaatteisiin ja toi tulijaisiksi
hedelmäkaakun. Varmaankin sellainen hyvän naapuruuden merkki murtaisi
kaiken vastustusvoiman.

Kun Ellen tuli häntä vastaan ovessa, pujahti mrs. Sandbo nopeasti
huoneeseen. Amelia, joka työskenteli puutarhassa, ei tullut heti
esille, vaikka hän näki mrs. Sandbon saapuvan pihalle. Hän seisoi
hetken aikaa katsellen kukkuloita ruohoaavikolla, jonne Caleb oli
lähtenyt karjakauppoja tekemään.

Lind ompeli arkihuoneessa, kun mrs. Sandbo astui ovesta. Opettajatar
nosti hänelle tuolin. Ellen seisoi peremmällä epäröiden.

»Hyvä —» alkoi mrs. Sandbo käyden istumaan. Hän katseli arvostellen
ympärilleen, ennenkuin hän jatkoi. »Hyvä — alkaa olla lämmin, miss
Archer. Hyvänen aika, Ellen, enpä olisi tuntenut sinua enää! Miten
laihaksi olet käynyt. Mitä sinä olet tehnyt? Mikä sinua vaivaa?»

Ellen hymyili jäykästi. »Ei — mikään, minä voin hyvin.»

»Sinä olet nyt suuri tyttö. Ehkäpä joudut piankin naimisiin? Entäs te,
miss Archer, te kuulutte käyvän sulhasen haussa?»

»Minäkö?»

»Ehkä se on erehdystä», mrs. Sandbo paransi puhettaan. »Tokkopa
Fusi Aronson ilman aikojaan olisi käynyt Thorvaldsonin luona. Mutta
puhutaanhan sitä niin paljon Sidingissä.»

»Mitä te tarkoitatte, mrs. Sandbo?» Lind kysyi pahoillaan.

»Oi — en mitään — en mitään, mitä kannattaisi kertoa. Sidingissä
väitettiin vain, että Fusi Aronson oli antanut Thorvaldsonille selkään,
kun tämä oli maininnut jotain opettajattaresta ja Klovaczin talon
hoitajasta. Mutta ei siitä maksa vaivaa sen enempää puhua.»

Lind pelästyi. Miten ihmeessä — tuuliko täällä vakoili? Ehkäpä
sittenkin oli ollut varomatonta käydä Klovaczissa.

Amelia tuli samassa huoneeseen ja tervehti ääneti mrs. Sandbota. Ellen,
joka oli kuullut, mitä jälkimmäinen oli kertonut, katsoi pitkään
Lindiin ja läksi ulos. Hänellä oli oma käsityksensä tuollaisesta
karkeasta ja hävittömästä epähienoudesta.

»Miten mr. Gare jaksaa palattuaan kaupungista?» mrs. Sandbo kysyi
ystävällisesti. Amelia vakuutti, että Caleb oli hyvissä voimissa.

»Varmaankin hän toi paljon sieviä tulijaislahjoja tytöille?»

»Emme me voi ostaa mitään, mikä ei ole suorastaan tarpeellista, mrs.
Sandbo. Kiitoksia paljon hedelmäkaakusta. En pitkään aikaan ole
ennättänyt leipoa kaakkuja. Puutarhassa on kovin paljon työtä.»

»Niin —» huokasi mrs. Sandbo. »Kaakut ja herkut maksavat myös paljon.»

»Ellen», Amelia huusi keittiöön, »keitä teetä mrs. Sandbolle.»

»Mrs. Thorvaldsonilla vasta oli huono onni», mrs. Sandbo sanoi
vakavasti laskien kätensä ristiin.

»Mitä hänelle on tapahtunut?» kysyi Amelia huomatessaan, että vieras
oli halukas kertomaan.

»Hän sai pienokaisen viime viikolla, mutta lapsi syntyi kuolleena
— poika kaiken lisäksi. En ennättänyt ajoissa paikalle», hän sanoi
pahoitellen. »Thorvaldson oli aivan suunniltaan surusta — yhdeksän
tyttöä ennestään, ja nyt ensimmäinen poika. Mutta hyvä oli, että lapsi
kuoli.»

»Miksikä niin, oliko siinä jotain pahasti?»

»Pahastiko? Ettekö ole kuullut?» hän huudahti mielihyvällä pitkittäen
jännitystä. Tietystikään garelaiset eivät olleet kuulleet. Mistäpä he
olisivat kuulleet?

»En.»

»No niin —» mrs. Sandbo yskähti nojautuen tuolinsa selustaa vasten.
»En tahtoisi puhua siitä — mutta lapsella oli vasikan pää.» Hän odotti
loistavin silmin sanojensa vaikutusta.

»Hyvä Jumala!» huudahti Lind.

»Tarkoitatteko, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt?» Amelia
kysyi tyynesti.

»Hän oli pelästynyt, mrs. Lindahl, joka oli apuna, kertoi minulle
kaikki. Lapsi syntyi ennenkuin he lähettivät minulle sanaa. Lehmä oli
potkaissut häntä juuri kuukautta ennen. Se oli oikein tuolle miehelle,
miksi hän pani vaimonsa sellaiseen työhön juuri vähää ennen.»

»Miten julmaa», Lind mutisi. Hän huomasi, että mrs. Sandbo täydellä
todella uskoi, että lapsella oli ollut vasikan pää.

Caleb tuli hetken kuluttua huoneeseen ja vilkaisi mrs. Sandbohon. Hän
ei sanonut kellekään mitään, otti vain eräästä laatikosta kirjeen,
jonka hän toi pöydän ääreen.

»Fusi Aronson kuuluu myöneen teille metsää, mr. Gare. Minulle hän ei
suostunut sitä myömään, vaikka tarjosin hyvän hinnan.»

Caleb ei kohottanut edes katsettaan. »Niin», hän sanoi hajamielisesti
tutkien paperia edessään.

»Hirveä onnettomuus, mikä sattui Aronsonin pojille neljä, viisi vuotta
sitten. Fusi ei ole enää entisellään sen jälkeen.»

»Surullista se oli», sanoi Amelia.

»Ei kukaan näytä olevan oikein perillä asiasta», mrs. Sandbo jatkoi.
»Kummallista, ettei kukaan sattunut olemaan lähellä, jotta olisi voinut
pelastaa heidät ja viedä heidät yöksi suojaan. Eivät he olleet niinkään
kaukana ihmisasunnoista paleltuessaan kuoliaaksi.»

»Myrsky tietenkin pidätti ihmiset kotosalla, mrs. Sandbo», kiiruhti
Amelia sanomaan.

»Niin, ja kulkutauti oli myös liikkeellä.»

»Minun taitaa täytyä palata puutarhaan, mrs. Sandbo», sanoi Amelia
vilkaisten Calebiin. »Poimin herneitä illalliseksi, ja kello on jo
neljä.»

»Hyvänen aika, olenpa viipynyt jo kovin kauan! No niin hyvästi, miss
Archer. Älkää välittäkö tuosta Thorvaldsonista. Hän on ilkeä mies.
Hyvästi mr. Gare. Hyvää heinäonnea.» Hän kiiruhti ulos hameitten
kahistessa kuin paperi. Amelia seurasi kiitollisena hänen jäljessään.

Kun mrs. Sandbo oli lähtenyt, yskäisi Caleb hiukan ja pani paperin
takaisin laatikkoon. Hän ei ollut lukenut siitä sanaakaan. Hän sulki
laatikon, väänsi avaimen lukkoon ja pisti sen liivintaskuunsa, missä
hänellä oli suuri hopeakellonsa. Lipaston laatikossa Caleb säilytti
kirjeitään ja papereitaan, joihin ei kukaan muu perheen jäsen koskaan
kajonnut.

Amelia tuskitteli puutarhassa, mitähän Caleb sanoisi hänen palatessaan
takaisin. Hän otaksui, että Caleb oli tullut huoneeseen vain
kiusatakseen häntä ja näyttääkseen, että hän tiesi mrs. Sandbon olevan
talossa.

Lind kiiruhti huoneeseensa ihmetellen, mitenkähän laajalle tuo tieto
oli levinnyt, että hänet oli nähty yhdessä Mark Jordanin kanssa. Ei
kukaan voinut tietää, että hän oli aterioinut yhdessä hänen kanssaan
Klovaczin talossa, ja niinpä tämä huhu ei saattanut olla muuta kuin
pahansuopaa panettelua. Mutta hänen täytyi varoa, ettei hän antaisi
syytä juoruihin niin kauan kuin hän oli opettajana Oelandissa. Hänestä
tuntui nyt, että Amelialla oli täysi syy pelätä Calebia, jos tämä tiesi
jotain epäedullista hänestä. Jos se tulisi ihmisten korviin, niin hän
joutuisi armotta epäilyksen alaiseksi.


III.

»Jos tapaan hänet täällä toistamiseen, niin ajan hänet ulos ovesta»,
Caleb lisäsi nuhdeltuaan Ameliaa sen johdosta, että hän oli kestittänyt
mrs. Sandbota. »Meillä ei ole mitään tekemistä tuon joukon kanssa.
Opettajatar yrittää saada Mark Jordanin verkkoonsa, vai mitä? Kaikki
Sidingissä puhuvat siitä. Luuletko, että hän haluaa päästä tuon kauniin
nuoren miehen salaisuuden perille?» Caleb naureskeli partaansa ja
läksi karjapihalle. Amelia seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena.
Opettajatar oli niin hieno, niin hyvä — hän ei siitä välittäisi. Mutta
Mark Jordanille se merkitsisi paljonkin. Äkillinen tuuma iski Amelian
mieleen. Caleb oli jo niin kaukana, ettei hän voinut kuulla mitään, ja
Ellen oli lähtenyt hakemaan vettä.

Hän huusi opettajatarta. Lind tuli ullakolta ja katsoi Ameliaan.

»Minä paistan kaksi kananpoikaa — tahtoisitteko viedä toisen niistä
tuolle nuorelle miehelle Klovaczin taloon?» Amelia kysyi. »Mutta älkää
puhuko kellekään.»

Lind hymyili Amelialle salaten hämmästystään. »Mitä islantilaiset
sanovat, jos he näkevät minun menevän sinne?»

»Tehkää niinkuin haluatte. Joka tapauksessa he puhuvat teistä.»

Niinpä Lind läksi viemään herkullisesti paistettua kananpoikaa
Klovaczin farmille. Matkalla hän ihmetteli, miten Amelia äkkiä oli
tullut näin rohkean anteliaaksi, ja samalla myös tuumi, mikähän hänen
oikea luonteensa saattoi olla.

Mark Jordan korjasi parhaillaan leikkuukonetta, kun Lind saapui
ratsain. Markin hiukset olivat kähärässä hänen hikisellä otsallaan,
hänen paljaat käsivartensa oli ahavoituneet ja lihakset voimakkaat.
Lind nauroi ääneensä ilosta katsellessaan häntä. Mark kietoi
käsivartensa tytön ympärille hänen istuessaan satulassa.

»Tiedätkö, sinä olet hirveä teeskentelijä. Ei sinussa ole mitään vikaa,
ei sinun ole lainkaan pakko olla täällä», sanoi Lind.

»Ei ennen ollutkaan, mutta nyt on», Mark hymyili Lindille. »Ainakin
lokakuun loppuun.»

Mark auttoi Lindin alas hevosen selästä ja otti vastaan käärön, jonka
tämä ojensi hänelle.

»Me olemme herättäneet pahennusta», Lind sanoi. »Ruohoaavikko on nähnyt
meidän ratsastavan yhdessä.»

»No — sitten meidän on heti mentävä naimisiin, Oeland kadottaa
ensiluokkaisen opettajan», Mark sanoi.

»Ei — kiusallakaan me emme sitä tee», Lind nauroi. »Mutta tuossa on
herkullinen kananpoika. Mrs. Gare on kovin herttainen. Voisin ottaa
tuon vanhan miehen hengiltä vaikka kymmenesti päivässä. Siinä piilee
varmaan jokin kaamea salaisuus, joka pidättää tuota vaimo parkaa hänen
luonaan.»

Mark tarttui Lindin hartioihin ja suuteli häntä lukemattomat kerrat,
riistäen hatun hänen päästään, jotta hän saattoi upottaa kasvonsa
Lindin hiuksiin.

»Olet aivan liiaksi suloinen ollaksesi elävä olento», Mark kuiskasi.
»Joskus pelkään, että vain uneksin sinusta.»

Lind suuteli Markin käsiä, jotka olivat kovettuneet. »Eikös se ole
kumma?» hän sanoi tarkastaen kovettumia. »Tohtori ei tunne enää heikkoa
potilastaan.»

He astuivat huoneeseen käsivarret kiedottuina toistensa ympärille,
sillä sinne ei kenenkään ohikulkijan silmä voinut tunkeutua. Kun
he istuivat illallispöydässä, kertoi Mark saaneensa kirjeen Anton
Klovaczilta, joka aikoi palata kotiin muutaman viikon kuluttua. Kirje
oli ollut epätoivoinen; Mark arveli, ettei lääkäri ollut antanut
hänelle paljon toiveita. Anton oli viettänyt kesää parantolassa, mutta
hänen varansa olivat nyt loppumaisillaan, ja farmilla oli tehtävä
paljon parannuksia, ennenkuin valtio suostuisi luovuttamaan sen hänelle.

»Minä jään tänne siihen asti kuin talvityöt alkavat, Lind, ja autan
tuota mies parkaa. Se merkitsee siis sitä, että me saamme olla yksissä.»

Lind katsoi Markiin miettivänä. Siihen aikaan villihanhet muuttivat
etelään. Äkkiä hän tarttui Markin käsiin ja painoi ne rintaansa vasten.
»Armaani — minä rakastan sinua», hän sanoi. Mark veti hänet syliinsä ja
he istuivat pitkän aikaa sanomatta sanaakaan.

Lind läksi varhain kotiin ja he päättivät tavata toisensa jälleen
seuraavana päivänä Yellow Postissa.


IV.

Caleb kävi nyt joka päivä peltojansa katselemassa ja seurasi tarkasti
ilman vaihteluja. Joka ilta viikon aikana hän läksi lyhtyineen ulos,
sillä aikaa kuin toiset olivat lypsyllä, ja palasi takaisin vasta
pimeän tultua. Hän ei puhunut kellekään paitsi määrätessään mitä
kulloinkin oli tehtävä; ruokapöydässä hän istui aina aivan ääneti.
Hänen ajatuksensa olivat kokonaan keskittyneet maan kasvuun, ikäänkuin
hän olisi ravinnut sitä omalla hengellään.

Hän oli niin ihastunut pellavapeltoonsa, joka parhaillaan loisti
sinisenä kukkasista, ettei hän edes muistanutkaan Ameliaa. Tuolla
sinisellä pellavapellolla oli niin suuri voima, että se kohotti ihmisen
sellaisten turhanpäiväisyyksien kuin syntymän, elämän ja kuoleman
yläpuolelle. Se oli vieläkin tärkeämpi kuin näkymätön Jumala. Se ei
vaatinut vain sitä, mikä oli hyvää hänessä, vaan myöskin kaiken pahan,
kehnon.

Caleb seisoi pitkät ajat pellavapellon aidan luona. Sitten hän
kääntyi äkisti nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän tunkeutui
rautalanka-aidan läpi ja tunnusteli käsin kukkia.

Kylvöheinä ja ruis kasvoivat ikäänkuin joku olisi työntänyt niitä
juuresta käsin ylöspäin. Rehukauran tähkät olivat myös painavat, olki
pitkää ja keltaista. Ja karja sekä hevoset laitumella kasvoivat ja
lihoivat.

Martin, joka suoritti omantunnontarkasti jokapäiväiset työnsä, tiesi,
että kaikki merkit olivat hyvät.

»Emmeköhän me voisi ruveta rakentamaan keväällä?» hän kysyi Calebilta.
Uusi Talo häämöitti suurena ja kauniina hänen mielessään.

»Rakentamaan? Mitä?» Caleb sanoi hajamielisesti. Hän tähysteli lännen
puolelle, missä hän luuli näkevänsä joitakin lehmiään Thorvaldsonin
kesannolla.

»Asuinrakennusta.»

»Asuinrakennusta? Ha, haa! Naiset ovat varmaankin saaneet sinut
pauloihinsa. Miksi ihmeessä tahdot rakentaa talon, kun meillä on jo
ennestään? Ha, haa!» hän naureskeli itsekseen Martinin kuvitteluille.

Martin halkaisi hirren kovalla iskulla. Turhaan hän oli siis uneksinut.
Siinä kaikki. Mutta Caleb ei voinut ikuisesti elää.

Caleb odotti markkina-aikaa ja päätti myödä osan karjastaan. Tie
Nykerkin Sidingiin oli kuiva ja kova; helposti karja saataisiin sinne
kuljetetuksi. Hän kutsui Martinin ja Ellenin luoksensa arkihuoneeseen
ja käski heidän valmistua lähtemään huomisaamuna. Sitten Martin läksi
ulos Calebin kanssa ja erotti viisitoista sonnivasikkaa ja lehmää
karjasta. Näiden joukossa olivat molemmat ne sonnit, jotka Judith oli
valinnut itselleen niiden kahden sijaan, jotka keväällä oli myöty.

»Nuo ovat Judithin omat», sanoi Martin.

»Mitä? Judithinko — niin, aivan niin», Caleb myönsi. »Hän saa niistä
rahat.» Hän ylpeili omasta rehellisyydestään.

»Mutta hän ei tahdo myödä niitä ennenkuin syksyllä.»

»Loruja — loruja. Lihan hinta laskeutuu.»

Judith, joka oli Lindin kanssa Yellow Postissa, ei ollut näkemässä,
kun sonnit vietiin tarhaan. Seuraavana aamuna Martin ja Ellen läksivät
matkaan jo ennen aamun sarastusta, jolloin Judith auttoi Ameliaa
aamuaskareissa. Niinpä hän ei nähnyt, kun karjan punaisen ja mustan
valkeat kyljet heilahtivat harmaassa ilmassa. Vasta sitten, kun Martin
ja Ellen olivat jo poissa, hänen mieleensä juolahti, että hänen olisi
täytynyt pitää silmällä sonnejaan.

Edellisenä päivänä Yellow Postissa Judith oli myönyt villat, jotka
hän oli piilottanut ullakolle. Hän oli pyytänyt, ettei Johanneson
mainitsisi mitään myönnistä Calebille. Kauppias oli maksanut ne, ja
Judith oli lähettänyt rahat kaupunkiin saadakseen kangasta pukua
varten, jonka Lind oli luvannut ommella hänelle.

Judith huomasi pian, että hänen sonninsa oli viety. Hän uhkasi vaatia
maksua niistä. Caleb oli lähtenyt Yellow Postiin, ja Judith odotti
hänen kotiintuloaan, voidakseen ottaa kysymyksen esille.

Yellow Postissa Johanneson kysyi ivallisesti Calebilta, oliko hänellä
vielä samoja villoja, joita Judith oli käynyt myömässä. Caleb hymyili
ystävällisesti ja vastasi kieltävästi.

Saapuessaan kotiin hän astui hitaasti Amelian luo. Tämä peräytyi.

»Vai aikoo hän livistää tiehensä? Täytyihän sen jollakin tavalla tulla
ilmi! Ja sinä yllytät häntä, vai mitä?» Calebin ääni surahteli ja
alahuuli työntyi eteenpäin. Amelia kalpeni.

»Mitä — mitä sinä tarkoitat?»

»Mitäkö minä tarkoitan? Kyllä sinä tiedät. Sinä tiedät, että hän
piilotti villoja — sinä tiedät, että hän möi ne, sinä —»

»En minä tiedä — mitä villoja? — olihan hänellä villoja, omista
lampaistansa —»

»Ei hänellä ole omia lampaita — nyt enää. Kuuletko!» Caleb sylkäisi
mennessään ulos. Amelia, peläten kaikkea sitä pahaa, mitä voisi vielä
tapahtua, pyyhkäisi hiukset otsaltaan. Tämä alituinen pelko alkoi
hermostuttaa häntä.

Judith kohtasi Calebin tiellä. Halkokantamus käsivarrellaan hän sanoi
hänelle: »Minä tarvitsen rahat niistä kahdesta sonnista, jotka sinä
lähetit kaupunkiin.»

»Suu kiinni! Mene puhumaan äitisi kanssa. Hän näyttää sinulle, että
kannattaa olla rehellinen.»

Judith oletti näkevänsä Amelian kyynelissä. Mutta sen sijaan tämä
olikin aivan tyyni. »Isä on saanut tietää, että sinä möit villat»,
sanoi hän riipiessään herneitä.

»Mitäs sitten? Suuttuiko hän?»

»Sinun olisi pitänyt kertoa hänelle.»

»Kertoako hänelle — helkkarissa! Minä en kerro hänelle tästä lähin enää
kerrassaan mitään. Ja niin pian kuin heinänteko on päättynyt, lähden
minä pois talosta.»

»Ei, Judith, sitä sinä et tee.»

Judith kääntyi äitinsä puoleen. »Miksikä en? Kuka voi minua estää?
Hänkö?» Hän osoitti ruskealla käsivarrellaan ovea kohti.

»Ei. Jos sinä lähdet, niin teet sen vastoin minun tahtoani etkä saa
tulla takaisin.» Amelia oli suoristanut selkänsä ja hänen äänensä
kuului kovalta ja jyrkältä.

»Sinäkö? Mitä — jos —» Judith seisoi hetken aikaa sanattomana.

»Sinä et saa lähteä täältä, Judith, ennenkuin olet kyllin vanha
huolehtiaksesi itsestäsi», Amelia sanoi lempeämmin. »Et ole koskaan
ollut muualla, ja sinä tulet vain onnettomaksi.»

Judith katsoi tutkivasti äitiin. Sitten hänen kasvonsa alkoivat
punoittaa.

»Sinä valehtelet! Se ei ole todellinen syy. Sinä pelkäät — pelkäät,
että isä kostaa sinulle, jos annat minun lähteä pois! Sinä tahdot pitää
meidät kaikki täällä, jotta me suojelisimme sinua häntä vastaan, siksi
että pelkäät häntä kuin mieletön! Sinä olet raukka!» Judithin ääni oli
katkera ja kyyneleet värähtelivät hänen silmissään. Amelia hätkähti
ikäänkuin peläten Judithin lyövän häntä. Äkkiä Judith hyökkäsi ovesta
ulos, hyppäsi Princen selkään, joka oli aitauksessa, ja kiiti kuin
tuuli alas metsätielle.

Judith piiskasi hevosta hurjasti ja painoi korkonsa sen kylkiin. Hän
raivosi hevoselle, kun hän ei voinut hillitä mieltään. Hevonen, joka
halusi vapautua taakastaan, alkoi hyppiä ja keikkua kuin keinulauta,
heitellen kavioitaan ilmaan. Judith nauroi ja huusi. Hevonen nelisti
hirveää vauhtia ja poikkesi vihdoin tieltä aholle, jonka takana se näki
aidan. Aho oli täynnään kantoja, ja elukka kompastui heittäen Judithin
päänsä yli maahan. Tyttö putosi kyljelleen, ja terävä kanto haavoitti
häntä käsivarteen. Hän makasi jonkun aikaa liikkumattomana maassa
jonkunmoisen huumeen vallassa, silmät ummessa. Sitten hän tarkasteli
käsivarttaan ja vilkaisi hevoseen. Tämä oli noussut haavoittumattomana
pystyyn ja seisoi nyt tien vieressä.

Judith kietoi hihan käsivartensa ympärille, jotta haavaa ei näkyisi,
pysähdytettyään ensin verenvuodon kuivalla sammaleella. Sitten hän
nousi Princen selkään ja ratsasti kotiin. Hän ei kertonut kellekään
seikkailustansa ja sitoi käsivartensa niin, ettei kukaan huomannut sen
vioittuneen.



YHDESTOISTA LUKU.


I.

Oelandissa ei ollut minkäänlaisia pyyntilakeja vallalla paitsi niitä,
joista väestö itse oli keskenään sopinut. Kaikilla oli lupa kalastaa
suurin osa vuotta, samantekevää, sattuivatko maat ulottumaan järvien
rantaan vai ei. Vanha tapa oli sellainen, ettei rantapalstojen
omistajilla ollut etuoikeutta itse järveen. Niinpä Caleb ei
ymmärtänyt, miksikä hänen olisi pitänyt ottaa huomioon Bjarnassonien
hempeämielisyys ja olla ilman kalaa, kun hän näin saattoi olla
tuhlaamatta rahaa lihan ostoon. Hän päätti, että syksyn kuluessa hänen
talossaan ei tulisi olemaan kalan puutetta, yhdentekevää, olivatko
molempien hukkuneiden miesten ruumiit löydetyt vai eivät. Parasta oli
heti saada Bjarnasson käsittämään tämä asia, vaikka kesällä olikin
niukasti aikaa kalastamiseen, eikä kalaa käynyt säilyttäminen kuin
korkeintaan päivän verran.

Eräänä päivänä ennen heinänteon alkua hän lähetti Martinin järvelle.
Martin epäröi, ja vain vastahakoisesti, niinkuin niin usein
muulloinkin, hän alistui Calebin käskyyn. Siitä huolimatta hän läksi
matkaan, onget ja kalastuskojeet rattaillansa sekä pieni verkko, jonka
Caleb oli lainannut eräältä sekarotuiselta mieheltä Yellow Postissa.
Martin ymmärsi, mikä tarkoitus tällä verkolla oli, ja se olikin hänelle
erikoisesti vastenmielinen, vaikkei hän sanonut mitään. Hän arvasi,
että Caleb aikoi myödä ne kalat, joita hän ei voinut itse käyttää,
luultavasti Johannesonille Yellow Postiin.

Martinin pitkät kasvot venyivät vielä tavallista pitemmiksi, kun hän
ajoi tietä myöten lännen puolelle. Mies saattoi joskus rehellisellä
tavalla tehdä jotain väärääkin, kuten riistää toisen omaisuutta
antaakseen toiselle, joka oli ravinnon puutteessa. Mutta tämä tehtävä,
mikä hänelle nyt oli annettu, ei ollut oikea eikä tarpeellinen.

Ajaessaan tasankoa pitkin hänen katseensa kiintyi ruohoaavikkoon, joka
levisi etelän puolella. Siinä oli Calebin laidunmaa, avara ja tasainen
alue, jossa kaksi metsikköä tarjosi elukoille suojaa. Suuri karjalauma
oli joutunut hajalleen, joukossa olivat myös hevoset. Lypsylehmät
olivat erillään, ruohokkaammalla nummialueella pohjoisen puolella.
Martin tunsi katkeraa tuskaa katsellessaan tätä isänsä itaruuden
todistusta. Tämä suuri karja merkitsi monen unelman tuhoutumista. Uutta
asuinrakennusta he eivät saisi ensi keväänä, mutta sen sijaan karja
olisi kahta vertaa lukuisampi — ehkäpä myös idän puolella kasvava
pellavapelto ulottuisi kauemmaksi aivankuin kitsas käsi, joka yritti
riistää itselleen maata.

Martin oli kiintynyt maahan, mutta se ei yksin riittänyt hänelle. Hän
oli uneksinut uudesta talosta, hän oli toivonut omin käsin ja oman
tahtonsa ohjaamana voivansa luoda jotain. Nyt sekin toivo oli pettänyt.
Ei mitään muuta kuin raataa ainoattakaan unelmatta. Caleb olisi
tehnyt paremmin, jos hän olisi sallinut hänen elää harhaluulossaan,
kunnes heinä olisi saatu tehdyksi — unelma olisi silloin keventänyt
työtaakkaa. Harhaluulo oli parempi kuin täydellinen unelmien puute.

Martinin mieli ei ollut kapinallinen — hän tunsi vain jonkunmoista
voimatonta kiukkua, joka ei usein kohonnut hänen kärsivällisyytensä
kovalle pinnalle. Jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi kyennyt
vastaamaan, miksi hän kärsi — oikeastaan hän ei edes tiennyt, että
hänen tilansa oli kärsimystä. Ja kuitenkin hän ymmärsi paremmin
Judithia kuin Elleniä. Hänen sorrettu miehuutensa ihaili Judithia,
vaikkei hän koskaan kyennyt sitä hänelle ilmaisemaan.

Judith ei tiennyt, että Martin oli menossa järvelle. Martin puolittain
toivoi, ettei sisar saisi sitä tietääkään, jos hän palaisi kotiin ilman
kalasaalista. Judithin silmissä hän vastikään oli nähnyt halveksivan
katseen, jota oli paras välttää.

Saavuttuaan Bjarnassonien farmille Martin ei seurannut Calebin käskyä.
Sen sijaan että hän olisi ajanut järven vastakkaiselle puolelle, hän
pysähtyi farmin pihalle, missä nuori Erik parhaillaan riisui hevosia.

»Joko te olette käyneet kalassa?» hän kysyi Erikiltä, joka oli tullut
tervehtimään häntä.

Erik pudisti vakavana päätään. »Ei jälkeäkään kumpaisestakaan», hän
vastasi. »Emme me itse vielä kalasta. Pian me aiomme naarata järven
pohjaa jälleen, ehkäpä silloin löytyy. Sitä ennen ei kalasteta.»

»Eikö edes sittenkään, kun järvi on mennyt jäähän?»

»Jos löydämme heidät, niin sitten. Muuten ei.»

»Eikö siten mene paljon kalaa hukkaan?»

Erik värisi. »Caleb Gare ei ole kalan puutteessa. Toista on köyhien
farmarien laita lähiseudulla. Caleb Garella on lihaa, lampaita,
kananpoikia — ei hän tarvitse kalaa.»

Martin katsoi poispäin. »Ei», hän sanoi hitaasti, »ei muuta kuin
vaihteen vuoksi.»

»Astu huoneeseen», sanoi Erik ystävällisesti, »niin saat kahvia.»

»Ei kiitos», Martin vastasi maiskuttaen suuta hevoselle. »On vielä
pitkä matka.» Erikin vieraanvaraisuus hävetti häntä.

Hän ajoi pois pihalta, ja Erik katsoi hänen jälkeensä, huomaten
kalastusvehkeet rattaitten perällä. Islantilaisen kasvot vetäytyivät
puoleksi ivalliseen, puoleksi säälivään hymyyn. Mutta hän ei jäänyt
katsomaan, ajaisiko Martin suoraan maantietä pitkin vai kääntyisikö
hän pajujen alapuolella järven toiselle puolelle. Nämät islantilaiset
luottivat miltei sokeasti ihmisten kunniantuntoon.

Martin ei poikennut järven toiselle puolelle johtavalle tielle. Hän
häpesi alkuperäistä suunnitelmaansa — ajaa noiden pajukkojen ohitse
järven tuolle puolen lahdelman rannalle, missä Bjarnassonit eivät olisi
voineet nähdä häntä. Siten oli Calebin käsky kuulunut — ja se oli
annettu siinä varmassa luulossa, että sitä myös seurattaisiin. Martinin
oli pakko sanoa totuus isälleen kotiin palatessaan. Caleb joutuisi
raivoon, joka ensiksi ilmenisi ivallisena huomautuksena, sittemmin
kohdistuisi hyökkäykseksi äitiä vastaan, jota Martinin oli aivan
mahdoton käsittää.

Mutta hän oli iloinen, koska hän oli seurannut omaa vaistoaan eikä
loukannut islantilaisten tunteita. Hän oli tuntenut, että Erikin
sanojen takana piili salaista halveksumista Caleb Garea kohtaan. Nyt
islantilaiset saivat ehkä paremman käsityksen garelaisista.

Amelia tuli ulos talosta, kun Martin riisui hevosta. Hänen kasvonsa
näyttivät huolestuneilta, ja Martin arvasi, mitä äiti pelkäsi. Jotain
ikävää tapahtuisi — joskin vain salassa. Myrsky nousisi, niin pian kuin
lapset eivät olleet saapuvilla.

»Etkö saanut kaloja?» Amelia kysyi kurkistaen rattaille.

»En», Martin vastasi lyhyesti. »He eivät ole ruvenneet vielä
kalastamaan.»

Amelia läksi puutarhaan laskien, paljonko tomaatteja taimet kantoivat.
Ne eivät kypsyisi ennenkuin vasta elokuun lopulla. Taimet olivat yhä
heikkoja ja tarvitsivat tukea. Amelia seisoi toinen käsi vyötäisillä,
toinen leuan alla tuumien, mitä hän keittäisi illalliseksi kalan
asemesta. Ei se sittenkään, olipa se miten hyvää tahansa, olisi kalaa.
Hänen täytyi valmistaa jotain oikein herkullista, jotta pettymys
ei tuntuisi kovin suurelta. Mitenkä olisivat uudet porkkanat ja
kananpojat — ei, kananpoikia heillä oli ollut edellisenä sunnuntaina,
ja sitäpaitsi ne munivat niin hyvin, ettei Caleb sallinut niitä tappaa,
vaan oli käskenyt säästää munia syysmarkkinoita varten — jotain muuta
oli keksittävä. Amelia keräsi esiliinansa täyteen uusia porkkanoita ja
läksi huoneeseen tuumimaan.

Caleb tuli myöhään kotiin sinä iltana käytyään sopimassa erään
islantilaisen kanssa puimamiehistä. Hän ei ollut maininnut tulevansa
vasta myöhään kotiin, ja illallinen oli odottanut kokonaisen tunnin.
Munakas ja silava olivat jäähtyneet, perunat vetisiä, kun niitä oli
pitänyt lämmittää. Judith oli ottanut hiukan ruokaa uunista ja mennyt
ulos. Hän ei ollut palannut kotiin.

Äänettöminä kaikki istuivat pöydässä. Calebin silmät osuivat ruokiin.
Sanaakaan sanomatta hän otti eteensä.

»Saatko puimamiehiä syyskuun ensimmäiseksi päiväksi?» Amelia kysyi
pitkän vaitiolon jälkeen.

Caleb otti voita ja ojensi lautasen Lindille, ennenkuin vastasi.
»Sain», hän sanoi, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että Amelia
oli sanonut jotain.

Kuvaavaa kylläkin hän ei viitannut sanallakaan siihen, ettei pöydässä
ollut kalaa. Äkkiä hän vilkaisi koko pöytäkuntaan.

»Missä Jude on?» hän kysyi.

»Eräs hänen vasikoistaan on hävinnyt», Ellen vastasi Amelian puolesta.

»Niin kai — niin kai», Caleb mutisi ja söi edelleen, ikäänkuin pöydässä
ei olisi ollut ketään muuta.

Illallisen jälkeen Lind läksi ulos etsimään Judea. Ellen ja Charlie
menivät lypsylle.

»Pelästyitkö sinä vainajia niinkuin kaikki muutkin?» Caleb sanoi
nauraen Martinille. »Keksit varmaankin uuden jutun, ennenkuin järvi
jäätyy, tai — jäämme ilman liharuokaa. Enkö ole syöttänyt sinua
täällä vuosikausia ilmaiseksi raataen itse kuin henkeni edestä?
Tyhjäntoimittajia te olette kaikki tyyni!»

»Bjarnassonit eivät kalasta vielä», sanoi Martin hiljaisesti. »En
minäkään rupea kalastamaan, ennenkuin he antavat meille luvan.»

»Vai et rupea? Saadaanpa nähdä, etkö rupea!»

Caleb läksi ulos lyhtyineen itsekseen naureskellen. Kulkiessaan
pitkin karjapolkua laitumelle ja sen poikki pellavapellolle hän tuumi
keinoa, millä hän saisi Martinin pakotetuksi kalastamaan, kun ilma
muuttuisi kylmemmäksi. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain nolata
vastahakoisia Bjarnassoneja, vaan hän tahtoi tukahduttaa Martinin
heräävän itsenäisyystunteen. Jos hänessä jo kahdenkymmenen ikäisenä
oma tahto alkoi tulla esille, niin häntä olisi mahdoton pitää kurissa
viisikolmatta vuotiaana. Tässä oli keksittävä joku keino...

Caleb kulki yhä lisääntyvässä pimeydessä kuin olio, joka kuului
erottamattomasti maahan, hartiakas, kumarainen vartalo taipuneena
alaspäin. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kaukana niistä
ikävistä pikkukiusoista, jotka symbolisoivat hänen perhettänsä. Hänen
silmiensä edessä kimmelsi hopeanharmaa pellava-alue — rikkaana,
kauniina, voimakkaana. Se oli sellaisenaan kokonaisuus, täydellisyys,
joka vaati kaikkea, mutta antoi myös kaikkea — maan kasvua, ainoaa
maailmassa, joka oli minkään arvoista.

Pohjoispuolella pellavapeltoa sijaitsi suomaa, mustana ja
vihamielisenä, täynnä pohjattomia hetteitä. Aronsonin oli pakko
aidoittaa tämä turmiollinen alue, nyt kun se oli hänen omansa.


II.

Mark ja Lind päättivät tavata toisiaan Sandbossa, kunnes Klovaczit
palaisivat kotiin.

»Koulutädin täytyy olla varovainen», Lind sanoi nauraen Markille,
»ettei mitään häväistystä tapahdu. Sellainen voisi käydä minulle
tuhoisaksi, koska minun on huolehdittava elatuksestani lukukauden
loppuun saakka.»

»Minä en pidä sillä väliä», väitti Mark. »Onhan minulla hiukan rahaa.»

Mutta Lind ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Hän tahtoi
pysyä paikassaan lukukauden loppuun saakka.

Sandbossa villit kirsikkapuut olivat täynnä viininpunaisia hedelmiä.
Sven poimi Lindille kannullisen marjoja, ja tämä söi niitä yhdessä
Markin kanssa, kunnes heidän suunsa oli aivan kuiva. Mrs. Sandbo oli
mielissään, kun opettajatar ja hänen »poikansa», niinkuin hän nimitti
Markia, olivat heillä, ja usein hän tarjosi heille kahvia ja leivoksia.
Pohjaltaan mrs. Sandbo oli hyvä ihminen, ja totuttuaan Lindin
käynteihin ei hän kiusannut häntä enää monilla kysymyksillään.

Opettajatar käveli yhdessä Markin kanssa Latt-järven toiseen päähän,
missä he poimivat pieniä mustia simpukoita kaislikosta. Lind näki
sieltä pieniä vahamaisia ulpukoita, mutta muta oli siksi upottavaa,
ettei hän voinut niitä saada.

»Ne kuihtuisivat kuitenkin aivan heti», sanoi hän Markille palatessaan
takaisin kovemmalle maalle.

»Aivan niin, ja niillä on kovin pitkät, niljakkaat juuret», lohdutti
Mark häntä.

He kulkivat noin puolen mailin verran pienelle aurinkoiselle
mäennyppylälle, joka sijaitsi Garen metsän reunassa. Siellä he kävivät
istumaan, Lindin levittäessä vaalean, leveän hameensa allensa. Mark
ojentautui suoraksi maahan varjostaen kädellään silmiään ja purren
heinänkortta.

Mäenrinne heidän alapuolellaan oli nurmikon peitossa, aivankuin
sileäksi kammattu tukka. Lind katseli sitä uteliaana. Ilma oli täynnä
surisevia hyönteisiä, jotka hyppelivät kuin pienet mustat täplät
valossa. Väliin suuri likakärpänen purjehti majesteetillisesti ohitse,
sen kultaisten siipien kimmeltäessä auringossa. Kuhnurimehiläinen eksyi
hyttysparveen, selvisi siitä ja lensi laiskasti kaukana kasvavaan
kukkaan aavistamatta, minkä häiriön se oli saanut aikaan. Muutaman
jalan päässä heidän alapuolellaan oli harmaa muurahaiskeko; muurahaiset
kiipesivät touhuissaan sen seiniä ylös ja alas. Pienoismaailma täynnä
uutteraa työtä.

»Mark», sanoi Lind lempeällä äänellä, »joka hetki tapahtuu jotakin.
Menee —»

»Ja tulee, Lind», Mark lisäsi.

»Enpä tiedä. Me emme voi estää sitä, mikä menee — se ei ole meidän
voimassamme. Mutta me voimme vastustaa sitä, mikä tulee — meillä on
voima katkaista kaikki itsessämme.»

Mark ei tahtonut puhua vakavasti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja
kietoi molemmat käsivartensa Lindin ympärille painaen päänsä hänen
rintaansa vasten. »Älä huoli, Lind — älä huoli. Sinä pelastit minut
kaikista synkistä mietteistä. Jos nyt kadottaisin sinut, niin en
tiedä, mitä tekisin. Olen aina ollut yksin, Lind — heitettynä autiolle
saarelle. En tiedä, mistä se johtui. Joskus en ole ollut varma edes
omasta nimestäni.» Hän suuteli Lindin hiuksia ja silitteli hänen
ahavoitunutta niskaansa.

»Ei koskaan tämä hetki voi uudistua enää», Lind kuiskasi. Hän painoi
päänsä Markia vasten ja puristautui häneen. »Nyt me olemme yksi sielu,
armaani.»



KAHDESTOISTA LUKU.


I.

Eräänä heinäkuun iltana ennen heinäntekoa karja kiiruhti suomaalta
kotiin ilmaisten ammunnallaan myrskyn tuloa. Kauempana oleva karja
ja hevoset hakivat suojaa metsiköstä. Taivaanrannassa näkyi kalpeaa,
luonnotonta valoa, ikäänkuin valkean tulen heijastusta. Korkeammalla
ilma oli harmaa ja tukahduttava. Ei kuulunut muuta kuin heinäsirkkojen
siritystä; se kuulosti saksien helinältä, heinää leikatessa.

Amelia, joka kuokki puutarhassa, pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.
Kuumuus oli tukehduttava. Hän katseli pilviä, jotka muutamassa
minuutissa olivat kerääntyneet läntiselle taivaalle. Ne muodostivat
jättiläismäisen nokivuoren, joka levisi yhä kauemmaksi etelän ja
pohjoisen puolelle. Salama leimahti Amelian silmien edessä.

Äkkiä vihertävä valo kohosi taivaanrannasta. Näytti siltä kuin se olisi
kaivanut valokuopan taivaan ja maan väliin.

»Rakeita», sanoi Caleb miltei kuiskaten, kun hän astui ulos tallista.
Hän ei tahtonut myöntää sitä ääneensä. Ehkäpä myrsky menisi sivu.

»Rakeita», sanoi Amelia itsekseen painaen vaistomaisesti rintaansa.

Hän katsoi ympärilleen ja näki Calebin lähestyvän. Hän astui Amelian
ohi sanomatta mitään, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi ollut tulossa.

Martin, joka parhaillaan rakensi sikolättiä kahdelle uudelle emäsialle,
heitti jalkansa aidan yli ja ajoi kaikki siat suojaan. Sitten hän ajoi
karjapihaan lypsylehmät, jotka olivat palanneet kotiin ja parhaillaan
joivat altaan ääressä.

Lind, joka oli istunut lukemassa, laski kirjansa syrjään kuullessaan
ukkosen jyrinää. Ilma oli äkkiä muuttunut pimeäksi, ja sitten salama
välähti. Hän puhui Ellenille, joka leipoi keittiössä.

»Myrsky taitaa nousta.» Hän pysähtyi ovelle ja katseli ulos. Judith
juoksi lammasaitauksessa ajaen lampaita vajaan. Pete auttoi häntä
hyppien hänen ympärillään.

Lind tuumi, miten tavattoman kaunis Jude oli tässä luonnottomassa
valaistuksessa; hänen pitkä nuorekas vartalonsa oli voimakkaan sulava
ja hänen musta tukkansa aaltoili hänen uhmailevilla hartioillaan.

Sitten Lind äkkiä näki Judithin pysähtyvän ja seisovan aivan suorana.
Caleb oli tullut lammasaitauksen luo ja huusi hänelle jotain. Jude
kutsui pois Peten, ja koira juoksi tytön kintereillä pihalle, jättäen
lampaat aitaukseen. Lind näki Judithin viittoilevan käsivarsillaan
väitellessään Calebin kanssa, sitten hän heitti niskojaan ja läksi
äkisti pois.

Judith tuli huoneeseen tulta iskevin silmin. Hän kiiruhti Lindin ohi
sanomatta sanaakaan.

»Mikäs nyt?» Ellen kysyi katsoen ylös uunin luota, jonka ääressä hän
kyykötti polvillaan.

»Mitäs kysyt? Sinä sanot kuitenkin vain, että isä on oikeassa. Sinä
välität yhtä vähän kuin hänkään siitä, mitä lampaille tapahtuu», Judith
sanoi heittäytyen tuolille istumaan. »Joko tästä nousee pyörremyrsky
tai tulee raesade, ehkäpä kumpaisetkin — ja isä luulee, että hän voi
sitä estää. Siksi hän antaa lampaiden jäädä aitaukseen. Hän on sekä
ilkeämielinen että hullu.»

Ukkonen jyrähteli kovalla paukkeella. Martin ja Charlie tulivat
huoneeseen, ja hetkeä myöhemmin myös Amelia. Omituinen vihreä valo
muuttui purppuranpunaiseksi ja harmaaksi. Muutamia raskaita sadepisaria
sattui ikkunaan. Amelia sulki keittiön oven, päästäen ensin Pete koiran
sisään. Caleb oli yhä ulkona. Ikkunasta saattoi nähdä hänen liikkuvan
rauhallisesti pihalla, vilkaisemattakaan taivaaseen.

Hirveä jyrähdys halkaisi taivaan kuvun. Lind peitti korvansa käsillään.
Koira vinkui ja ryömi jouhisohvan alle arkihuoneeseen. Sitten tuuli
nousi. Se raastoi vanhan talon kattoa, jyskytteli ikkunanpuitteita
aivankuin pirstoutuvia luita ja huojutti kovalla huminalla puutarhan
poppelien latvoja. Ehkäpä poppelit ja kuusiaita voisivat suojella
puutarhaa. Lampaat olivat aitauksessa, vuonat kätkeytyneinä emojensa
suojaan. Sade alkoi nyt virrata valtavana ryöppynä. Koko ulkomaailma
oli pimeän peitossa, paitsi silloin kuin salamat liekehtivät. Ukkonen
jyrisi melkein lakkaamatta. Martin sytytti lyhdyn keittiössä, kaikki
istuivat ja odottivat. Calebia ei vain kuulunut.

»Raesade on nyt mennyt ohi», sanoi Ellen ikkunan luota.

»Oikeaa pyörremyrskyä siitä ei kuitenkaan tullut — minusta näytti kuin
savupylväs olisi noussut pilvistä, mutta oli niin pimeä, etten voinut
selvästi nähdä», sanoi Jude.

Korviasärkevä jyrinä pamahti, ikäänkuin salama olisi iskenyt aivan oven
edessä maahan. Koko talo järkkyi.

»Navetta!» Ellen huusi. Kaikki keräytyivät kauhuissaan ikkunaan. He
eivät voineet nähdä mitään.

Martin avasi oven ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin,
läpimärkänä. »Salama iski vain kaivoon», hän sanoi, ja kaikki
hengittivät helpotuksesta.

»Paha sekin oli», sanoi Charlie kyyköttäen lattialla.

Amelia oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Calebin makaavan hengettömänä
navetan lattialla. Hän vapisi nyt koko ruumiistaan.

Myrskyä kesti enemmän kuin puolen tuntia, sitten se lakkasi yhtä äkkiä
kuin oli alkanutkin. Ilma muuttui kirkkaaksi ja viileäksi, ja kevyet
pilvet kiitivät itään tuulen kantamina, joka ei kosketellut maata. Pete
ryömi esiin sohvan alta.

Ei kukaan maininnut sanallakaan Calebista. Kun kaikki oli ohitse, astui
tämä levollisesti huoneeseen.

»Vähäinen rajuilma, vai mitä? Raemyrsky kulki ohi — se raivoaa nyt idän
puolella», hän sanoi.

Judith läksi heti ulos silmissään kiihkeä tuli. Hän meni
lammasaitaukseen, missä emälampaat värisivät läpimärkinä.

Hän otti syliinsä karitsan ja hyväili sitä. Sitten hän katsoi eteensä
ja näki miehen ratsastavan intiaaniponin selässä pihalle. Hän tunsi
ponin.

»Vuohensilmä!» hän huudahti itsekseen.


II.

Ellen tuli ulos. Heti kun hän huomasi miehen hevosen selässä, pysähtyi
hän kuin kiinninaulittuna maahan ja painoi kätensä yhteen.

Mies laskeutui alas satulasta ja kiinnitti rauhallisesti suitset
pylvääseen. Sitten hän lähestyi pitkin, hitain askelin Elleniä
kohottaen leveälieristä huopahattuaan.

»Minä tulin takaisin, Ellen, niinkuin lupasin», hän sanoi kuiskaten.
»Sinä näytät kovin hämmästyneeltä.» Ellen oli ojentanut hämillään
hänelle kätensä.

»Minä — minä en uskonut sinun tulevan», hän mutisi.

»Ovatko kaikki kotosalla?»

Ellen nyökkäsi työntäen silmälasinsa otsalleen. »Etkö tahdo tulla
huoneeseen? Missä sinä olit myrskyn aikana?»

»Missäkö minä olin?» mies nauroi astuen Ellenin rinnalla. »Ponini ja
minä olemme kuin kotonamme missä myrskyssä tahansa.»

Hän kertoi Ellenille, että hän oli viettänyt kaikki yöt taivasalla
matkatessaan eteläisiltä järviltä tänne ja että hän aikoi tehdä samoin
jatkaessaan retkeään kauaksi pohjoiseen aina suuren virran rannoille
saakka.

»Seuraatko sinä minun mukanani?» hän kuiskasi juuri ennenkuin Ellen
avasi talon oven.

Ellen painoi alas katseensa. Miehen silmät olivat syvällä hänen
kasvoissaan ja ne olivat keltaisenvihertävät väriltään kuin vuohella.
Hän oli alkujaan skotlantilainen, mutta hänen vereensä oli kaksi
sukupolvea sitten sekaantunut intiaaniverta; hän oli ollut Caleb Garen
palveluksessa kolme vuotta.

He astuivat huoneeseen, ja Caleb näki hänet.

»Kas —» hän sanoi astuen lähemmäksi tervehtiäkseen

Malcolmia, »tuossahan Malcolm on jälleen! Mitäs kuuluu — mitäs pojalle
kuuluu?»

Malcolm irvisteli ja ojensi kätensä Amelialle ja Martinille. Caleb
tahtoi ystävällisellä tervehdyksellään näyttää, ettei miehen tulo
hämmästyttänyt ketään — vaikka jokainen perheen jäsen epäilikin, että
hänen tulonsa merkitsi Ellenille enemmän kuin hänellä oli oikeutta
tunnustaa. Ellen pysytteli huoneen perällä ja voiteli leivoksia, jotka
hän oli ottanut uunista, sillä välin kuin Malcolm vastasi Calebin
tiedusteluihin.

»Kai me voimme tarjota Malcolmille yösijaa muutamiksi päiviksi, äiti?»
Caleb kysyi kääntyen Amelian puoleen. »Parasta levätä hiukan ennenkuin
lähdet uudelle taipaleelle.»

Malcolm kiitti, mutta sanoi luvanneensa Yellow Postissa auttaa Erik
Bjarnassonia veneen rakentamisessa ja aikovansa vielä samana iltana
lähteä sinne.

Malcolm meni navettaan Martinin ja Calebin kanssa. Ellen alkoi
valmistaa illallista sillä välin kuin Amelia läksi katsomaan, olivatko
tomaatintaimet vahingoittuneet. Yksin jäätyään Ellen tunsi tahtomattaan
verensä alkavan kuohua. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa pieni muisto
— ennen lähtöään Malcolm oli suudellut häntä navetassa ja pyytänyt
odottamaan häntä, kunnes hän palaisi takaisin. Tuo hetki oli mennyt
menojaan, mutta sen jälkeen päivät työssä olivat tuntuneet vähemmän
yksinäisiltä. Mutta ei kukaan saanut sitä aavistaa. Ei kukaan.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän pyyhki ne äkkiä pois, kun
ovi narahti.

Lind vain tuli huoneeseen hiljaa niinkuin tavallisesti. Hän kietoi
kätensä Ellenin ympärille.

»Kuka tuo tumma mies on, joka kulkee isäsi kanssa, Ellen?» hän kysyi.

»Eräs isän entisistä apulaisista vain», vastasi Ellen. Lind huomasi,
että Ellen sanoi »isän». Kaikki talossa oli »isän», vieläpä
apulaisetkin. Lind ihmetteli, olikohan hän samainen mies, josta Judith
oli puhunut. Hän näytti tipahtaneen suoraan taivaasta samoinkuin
myrskykin.

Lind katsoi ulos ikkunasta lännen puolelle, missä aurinko laski
kirkkaana. Ihanaa olisi varmaankin nyt metsätiellä, kun sade oli
puhdistanut puut tomusta.

»Etkö voisi tulla hiukan kävelemään kanssani», Lind kysyi Elleniltä.
»Myrskyn jälkeen on nyt niin tyyntä.»

»Minun pitää keittää illallisruokaa», sanoi Ellen.

»Sitten lähden kai yksin.»

Kun Lind oli mennyt, astui Ellen ovelle ja silmäsi navettaan päin.
Karjatiellä, joka kulki laidunmaan poikki, hän näki Malcolmin astuvan
Calebin rinnalla, ja Caleb osoitti kädellään etelää kohti. Ellenin
olisi tehnyt mieli seurata heitä saadakseen tietää, mitä Malcolmille
sanottiin. Calebin ystävällisyyden takana piili jotain. Ennen pitkää se
tulisi ilmi. Omituinen ylpeys esti Elleniä nousemasta kapinaan isäänsä
vastaan. Sillä kapinoiminen merkitsisi sitä, että hänellä oli paha
omatunto. Caleb oli hänen isänsä, ja kaikki se vääryys, mitä isä oli
tehnyt, heijastuisi pakostakin häneen. Siksipä hän yritti puolustaa
Calebin käytöstä heitä kohtaan. Koettaessaan tätä tehdä hänen oli pakko
sulkeutua yhä enemmän itseensä. Malcolmin ilmestyminen hänen elämäänsä
oli kuin kangastus, jonka hän koko sydämestään toivoi muuttuvan
todellisuudeksi, vaikka hän tiesikin sen olevan vain harhanäyn. Se
ei voinut muuttua todellisuudeksi. Ei mikään tullut milloinkaan
todelliseksi.

Hän seisoi ovella, tuo hento pieni tyttönen punaisine käsineen ja
litteine leukoineen. Hänen suuret, laajentuneet silmänsä, jotka tekivät
hänet miltei kauniiksi, seurasivat noita molempia miehiä, kunnes he
kääntyivät kaakkoon päin pellavapeltoa kohti. Ellen ihmetteli, tokko
Malcolm katsoisi taakseen ja näkisi häntä — sitten hän muisti, ettei
hän pitkän välimatkan vuoksi voisi kuitenkaan nähdä, kääntyipä hän
taakseen tai ei. Nyt Calebin ja Malcolmin ääriviivat sulautuivat
yhdeksi ja katosivat kaukaisen pellavapellon taustaa vasten. Ellen
painoi kätensä silmiään vasten ja kääntyi pois ovelta.


III.

»Hienoa lajia, vai mitä?» Caleb kysyi Malcolmilta, joka pysähtyi
tarkastamaan pellavaa. »Se merkitsee uutta taloa ensi keväänä, jos
se edistyy edelleen samalla tavalla. Täytyy rakentaa, Malcolm. Tytöt
ansaitsevat hienon kodin. Ellen alkaa jo olla niin vanha, että sulhasia
tulee taloon — nuoria farmareita. Tahdon näyttää heille, että tytöt
lähtevät yhtä hyvästä talosta kuin mihin heidät viedäänkin. Täytyy
rakentaa — täytyy rakentaa. Tytöillä täytyy olla hyvä koti. Ha, haa!
Heille ei mikään huono kelpaa — kuulisitpa vain heidän juttelevan! Se
sitten on varmaa!»

Malcolm oli ääneti. Hänen katseensa siveli ihaillen pellavapeltoa ja
siirtyi siitä kauemmaksi pohjoiseen, missä rehevät heinä- ja ruispellot
lainehtivat. Caleb Gare oli äveriäs mies. Lurjus miehekseen, sen
Malcolm tiesi, mutta lapset eläisivät hänen jälkeensä — hänen lapsensa
tulisivat varakkaiksi ja eläisivät loppuikänsä huolettomina tällä
maalla — mutta hän, Malcolm, oli maankiertäjä, jota tuuli ja kaukaiset
järvet ja yksinäiset metsät vetivät puoleensa.

He palasivat kuivatun järven pohjaa pitkin, kulkivat suon reunaa myöten
ja astuivat sitten heinäpellon poikki, joka sijaitsi etelän puolella.
Malcolm tunnusteli pitkää silkinhienoa heinää ja veti syvältä henkeensä
sen voimakasta, imelää tuoksua, joka kohosi ilmaan. Heinä oli hyvää,
siinä olisi mieluista maata ja katsella tähtiä taivaan laella...

»Niin — niin, ei mikään auta, täytyy ruveta rakentamaan — Ellen ja
Martin haluavat molemmat saada hyvän talon — puhumattakaan kaikesta
muusta.»

Caleb puhui melkein kuin itsekseen. Mutta Malcolm, joka oli suora ja
viisas kuin puu, joka saa kasvaa vapaana, kuuli joka sanan.

Illallisen aikana Caleb ei puhunut kenenkään muun kuin Malcolmin
kanssa: kertoi, millaista satoa Oelandissa toivottiin, ja tiedusteli
oloja etelän puolella; hän keskusteli taudeista, jotka lännessä olivat
levinneet karjoihin, ja arveli, että lihan hinta sen johdosta tulisi
kohoamaan; hän kertoi aikeistaan kasvattaa kalkkunoita ja hanhia ensi
vuonna; ja teki laajasti selkoa hevoskaupasta, jossa häntä oli pahasti
petkutettu.

»Niin — niin», Caleb naureskeli. »Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi,
joka ainoa, vai mitä Malcolm? Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi! Ha,
haa!»

Hänen naurullansa tuntui olevan erikoinen ivallinen tarkoitus.

»Asiasta toiseen», hän jatkoi hetken kuluttua, »eikö Yellow Postissa
parhaillaan rakenneta jotain? Keskustelitko kenenkään kanssa ohi
kulkiessasi? Joku tiedusteli sinua vastikään — luullakseni John
Tobaccon tytär. Sievä tyttö, sopiva intiaanille. Hän käy parhaillaan
lähetyskoulua. Niin pian kuin koulu Yellow Postissa valmistuu, tulee
hän sinne opettajaksi, John kertoi.»

»En ollut siellä kuin jonkun hetken», sanoi Malcolm vilkaisten pöydän
yli Elleniin. »Tulin suoraa tietä Shell-järveltä.»

»Etkö todellakaan? Unohdat vanhat ystäväsi, kun olet jonkun aikaa ollut
poissa. Kyllä minä tiedän, miten se käypi — tiedän kyllä», Caleb mutisi.

Ellenin katse oli kiintynyt lautaseen. Hänen poskiaan kuumensi. Hän
koetti voittaa häpeäntunteen, jonka Calebin sopimattomat puheet
nostattivat hänen mielessään — koetti vakuuttaa itselleen, että Caleb
oli oikeassa, että Malcolm kaikesta huolimatta ei sittenkään ollut
muuta kuin sekarotuinen, jonka täytyi pysyä alallansa. Se ei merkinnyt
nyt mitään, että hän oli ollut Ellenin unelmien ainoa esine.

Judith piti Calebia silmällä ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen
hymyyn. Kauan — kauan hän ei enää alistuisi hänen itsevaltiutensa alle.
Vain siksi, kunnes heinä oli saatu niitetyksi.

Amelia istui ääneti ja pelottomana. Jos tämä oli Ellenin osa hinnasta,
niin maksakoon sen. Hän oli Caleb Garen lapsi. Amelia oli päättänyt
kokonaan eristyä Calebin lapsista, jotta hänen päätöksensä ei horjuisi.
Hän aikoi olla yhtä kova kuin Calebkin, jos he uskaltaisivat häiritä
rauhaa ja syöstä Mark Jordanin turmioon. Näin ajatellen hän katsoi
Elleniin, joka istui siinä katse maahan luotuna, ikäänkuin hän olisi
ollut hänelle aivan outo.


IV.

Skuli Erickson sattui tulemaan Gareen hämärissä saadakseen keskustella
Calebin kanssa koulutalon uusista kattotiileistä. Ellen, joka oli
lypsyllä, näki hänen ajavan pihaan ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi
sykkimästä. Skuli veisi Calebin ajatukset joksikin aikaa pois
Malcolmista. Ellen kohosi pystyyn ja siirsi jakkaransa lehmän luo, joka
seisoi karjapihalla kahden vajan välissä, jonne Judith ja Charlie eivät
voineet omilta lypsypaikoiltaan nähdä.

Samassa Malcolm tapansa mukaan sukelsi toisten huomaamatta vajan takaa
esille.

»Ellen», hän sanoi seisoen aivan tytön vieressä. »Minä en aio
viekotella sinua pois kaikkien rikkauksiesi luota. Mutta jos haluat
tulla mukaani, niin olen hyvilläni. Paljon minulla ei ole, mutta lupaan
olla hyvä sinulle. Minulla oli se käsitys, että sinä pidit minusta.»

Ellen vilkaisi sivulleen ja näki Malcolmin vahvat sääret vanhoissa
nahkasääryksissään. Hänen teki äkkiä mieli kietoa kätensä niiden
ympärille ja puristaa niitä lujasti; hän olisi tahtonut nauraa ja
itkeä, katsoa häneen ja sanoa, että hän kernaasti seurasi häntä. Mutta
hän ei tehnyt mitään sellaista. Hän lypsi edelleen, valkoisen virran
loristessa kiuluun ja lämpimän tuoksun kohotessa hänen kasvoihinsa.

»Minä ostaisin sinulle hevosen — me ratsastaisimme hitaasti ja
nukkuisimme taivasalla kesällä, Ellen, ja silkkiteltassani sateella.
Minulla on vanha mökki pohjan puolella — nahoista saan paljon rahaa
— ei sinulta tulisi mitään puuttumaan.» Salaa hän kosketteli Ellenin
ruskeita hiuksia, sillä hän muisti, että ne olivat kauniit.

Kosketus kiihotti Elleniä kovin. Hänen selkänsä suoristui, hänen
kätensä painuivat alas. Hänen sydämensä tykytti kuin kello. Miksikä
Malcolm ei tarttunut häneen ja riistänyt häntä mukaansa, ennenkuin
hän ennätti ajatella mitään? Mutta sitä hän ei tehnyt — sellaista ei
tapahtunut — hänelle.

»En voi, Malcolm. En voi jättää heitä», Ellen sanoi soinnuttomasti.

Malcolm oli hetken aikaa ääneti.

»No niin — sinä et siis halua tulla. Turhaan minä täällä sitten odotan.
Minä lähden vielä tänä iltana Bjarnassoniin. Kun saan veneen siellä
valmiiksi — ajattelen sinua koko ajan, Ellen. Sitten — tie kääntyy
pohjoiseen.»

Ellenin ruumis oli kuin lujalle vedetty solmu. Hän ei voinut liikkua
eikä puhua, hän istui vain tuijottaen lehmän täysinäisiin utareisiin.

»Näkemiin siis, Ellen tyttö, ja onneksi olkoon», Malcolm sanoi ojentaen
kätensä. Ellen tarttui siihen veltosti, katsomatta Malcolmiin. Tämän
silmät olivat tummat ja alakuloiset, kuvastaen tuskallista nöyryytystä,
sillä hän luuli, että Ellen halveksi häntä eikä sen vuoksi tahtonut
seurata hänen mukanaan. Mutta Ellen ei nähnyt hänen silmiensä ilmettä.

Sitten Malcolm hyppäsi kevyesti karjatarhan aidan yli ja katosi
näkyvistä.

Ellen tuijotti yhä lehmän valkoisiin utareisiin, noihin rikkaisiin ja
ehtymättömiin lähteisiin, joista ihmisruumis sai ravintoa voidakseen
elää kaikista huolista ja suruista huolimatta.

Sinä iltana Malcolm, sekarotuinen skotlantilainen, niinkuin häntä
nimitettiin, lausui jäähyväiset garelaisille kiittäen heitä
vieraanvaraisuudesta. Läsnä oli myös Ellen, joka ei ollut nyt muuta
kuin yksi heistä.

»Hanki itsellesi vaimo toveriksi, kun lähdet matkalle, Malcolm»,
naureskeli Caleb työntäen Skuli Ericksonia kylkeen. »Raamatussa
sanotaan, ettei miehen ole hyvä yksinänsä olla.»

Intiaaniponinsa selästä Malcolm, jota Jude nimitti »Vuohensilmäksi»,
heilutti kohteliaasti leveälieristä hattuaan. Ellenin sydän puristui
kokoon, sillä hän huomasi, ettei Malcolm käsittänyt viittausta.


V.

Heinä ja ruis tuleentui auringossa. Martin kuljetti pellolle seipäitä
ja öljysi niittokoneen. Judith rukoili poutaa, jotta päästäisiin
niittämään. Caleb kulki ympäri hieroen tyytyväisenä käsiään. Päivät
menivät menoaan, ja Ellen ihmetteli, miten paljon aikaa veneen tekoon
tarvittiin.

Naudanlihan hinta nousi kahdella centillä, ja Caleb lähetti Ellenin ja
Martinin Sidingiin viemään uutta karjalähetystä.

He läksivät matkaan ensimmäisen linnun visertäessä, jotta heidän
ei tarvitsisi kärsiä kuumuutta ruohoaavikolla. Ellen ratsasti
auringonnousuun saakka puolinukuksissa toivoen, että Judith olisi ollut
luotettavampi, jotta Caleb olisi voinut joskus lähettää hänetkin karjaa
viemään. Hän kuuli Martinin äänen, hänen pitkän piiskansa läimäykset
sekä kovaa töminää, kun karja kiiruhti eteenpäin toistensa ohi. Rastaat
ja närhit pyrähtelivät edestakaisin tiellä, metsä oli täynnä eloa ja
viserrystä. Mutta Ellen oli raskaissa mietteissä.

He ratsastivat pitkin Bjarnassonien järven koillista rantaa, mutta
eivät voineet sieltä käsin nähdä itse farmia, joka oli kuusimetsän
peitossa. Ellen ei katsonut taakseen, peläten, että Martin voisi
huomata. Keskellä järveä he näkivät kaksi venettä ja laakeapohjaisen
ruuhen.

»Varmaankin Bjarnassonit naaraavat jälleen», huomautti Martin.

Ellen ei vastannut. Mutta hän tuumi, miten rauhaisa paikka tämä
järvi olisi. Se oli peilityyni ja sen pinnalla kuvastui valkoisia ja
sinisiä läikkiä. Sen pinnan alle ei kuuluisi ainoatakaan ääntä, siellä
vallitsisi vain ihana, hämärä hiljaisuus.

He palasivat illalla kotiin niinkuin tavallisestikin, jolloin sammakot
kurnuttivat pohjoisen puolella olevissa soissa. Sammakot kurnuttivat
tähdille, samantekevää kuka tuli tai meni.

Sitten eräänä tukehuttavan kuumana päivänä Calebin palkinnon saanut
emäsika synnytti kaksitoista porsasta ja kuoli kenenkään ymmärtämättä
syytä siihen. Caleb sattui olemaan Yellow Postissa, kun onnettomuus
tapahtui, ja koko perhe odotti jännittyneenä hänen kotiintuloaan.

Calebin kasvot synkkenivät, kun hän näki kuolleen sian, pöhöttyneen
elukka paran, joka makasi uudessa lätissään. Martin oli jakanut porsaat
kolmen muun emäsian kesken, joilla oli pienemmät poikueet.

Sanaakaan sanomatta Caleb astui kaukalon luo ja tarkasti ruoanjätteitä,
joita elukoille oli annettu. Sitten hän tunnusteli sian ruumista
nähdäkseen, olisiko sen vatsassa mahdollisesti mustelmia.

»Kuka syötti sitä viimeksi?» hän kysyi Martinilta.

»Minä», vastasi Martin.

»Epäilin Judea», murahteli Caleb.

Hän läksi katsomaan porsaita ja näki, että ne imivät kasvatusemojansa.
Sitten hän kääntyi Martinin puoleen ja käski häntä korjaamaan sian
ruhon pois.

»Kuljeta se laitumelle ja hautaa sinne», Caleb sanoi lyhyesti.
Ikäänkuin Martin ei ilmankin olisi tiennyt, mitä tehdä.

Kolmeen päivään Caleb ei puhunut kenellekään, ja häneltä kysyttiin vain
kaikkein tärkeimpiä asioita. Hän vastasi tuskin sanallakaan eikä usein
ollut kuulevinaankaan.

»Kuuletko, että sika oli liian kauan auringossa, Martin?» kysyi Amelia
helpottaakseen hiukan mieltään.

»Ei se ollut auringossa lainkaan ennenkuin se läksi ulos lätistään
kuolemaan», Martin vastasi.

Amelia huokasi ja läksi työhönsä.

Joka ilta, lypsyn jälkeen, Ellen kitki kukkapenkkiään läntisen ikkunan
alla. Vilkaistessaan joskus taakseen hän saattoi nähdä tienkäänteen
poppelilehdon takana ja kuusiaidan — sekä ohiratsastavien miesten
mustat ääriviivat auringonlaskun puoleista taivasta vasten. Jos joku
saapuisi ratsain Bjamassonin farmilta, niin ilmestyisi hän tälle
tielle — muuta tietä hänen oli mahdoton kulkea. Ellenin kukkapenkki
oli niin huolellisesti kitketty, että kukkaset näyttivät suorastaan
itsetietoisilta.

Eräänä iltana illallispöydässä Charlie kertoi uutisen, jota Ellen oli
odottanut. Charlie oli sinä päivänä käynyt Yellow Postissa.

»Malcolm on lopettanut työnsä Bjarnassonissa ja aikoo tänään lähteä
pohjoista kohti. Hän ratsastaa suomaiden kautta — Brundien ohi. Hän
tulee tästä ohi. Vuohensilmä tulee vielä kerran katsomaan sinua,
Ellen», poika sanoi irvistellen.

Caleb ei sanonut tähän mitään vähään aikaan. Sitten hän sanoi: »Minä
menen Ericksoniin tänä iltana. Laita rattaat kuntoon, Charlie. Lähden
heti.»

»Näin tänään muutamia lapsia koululla, opettajatar. Luullakseni ne
olivat Goodmanin lapsia. Mutta eivät ne näyttäneet olevan pahanteossa»,
Ellen sanoi Lindille. Lind vastasi jotain, mutta Ellen ei kuullut,
mitä. Ehkäpä Caleb lähtee, ennenkuin Malcolm kulkee tästä ohi —
varmaankin hän oletti, että hän poissaolollaankin voi estää Elleniä
tekemästä sellaista, jota hän ei hyväksy — niin oli hänellä tapana
ajatella.

Ellen auttoi Ameliaa astiain pesussa ja läksi sitten lypsylle.
Lypsäessään hän tarkkasi Calebia jännittynein mielin, näki hänen
kulkevan talosta talliin, tallista vilja-aittaan, vilja-aitasta
työkaluvajaan, astuen hitaasti ja mietteisiinsä vajonneena. Prince oli
valjastettu rattaitten eteen. Mutta Caleb ei vilkaissutkaan hevoseen.
Hän katosi talliin eikä tullut sieltä ulos vielä sittenkään kuin
aurinko liekehti jo punaisena poppelien välitse. Oliko Caleb muuttanut
mieltään, eikö hän aikonutkaan lähteä? Ellen koetti katsella metsikön
taakse, tienkäänteeseen, mutta poppelit hyppelivät hänen silmiensä
edessä. Hän painoi päänsä taas alas ja alkoi vetää lehmän utareita.
Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta, mikä kajahti kaukaa halki
illan hiljaisuuden.

Samassa Caleb tuli tallista, irrotti Princen ja nousi rattaille.
Ellen toivoi epätoivon vimmalla, että ratsastaja, joka saapui
lännestä, pysähtyisi. Sitten hän kuuli Calebin astuvan taas alas
rattailta, menevän huoneeseen ja palaavan hetken kuluttua pällystakki
käsivarrellaan.

Hevonen sivuutti nyt tienkäänteen poppelien takana. Caleb kiipesi
rattaille ja ajoi ulos portista.

Ellen kuuli Malcolmin tervehtivän Calebia, mutta paikaltaan hän ei
voinut nähdä häntä. Hän hyppäsi pystyyn ja kiiruhti lypsytarhan aidan
luo, kumartuen sen yli. Sitten hän nopeasti silmäsi ympärilleen
nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän näki Malcolmin istuvan poninsa
selässä suorana ja mustana, valon langetessa hänen hartioilleen
poppelipuiden välitse. Sitten hän ratsasti pois, Calebin ajaessa
hänen rinnallaan. Skuli Erickson asui Brundin farmin takana, samalla
suunnalla, minne Malcolmkin oli menossa.

Lind ja Mark, jotka illallisen jälkeen olivat ratsastaneet metsätietä
myöten Fusi Aronsonin luo, palasivat takaisin toista tietä, joka johti
Brundin ja Ericksonin asunnoille. He ratsastivat hitaasti, sillä ilta
oli ihana. He olivat saapuneet kuivalle kunnaalle suon pohjoispuolelle
ja näkivät edessään liikkumattoman vedenpinnan, joka kimmelsi
auringonhohteessa kuin punainen ja kultainen nauha. Suon rannalla Lind
näki punertavia kämmekkäitä ja niin hienolehtisiä sanajalkoja, että ne
ikäänkuin taipuivat valossa.

Mark katseli itää kohti.

»Yksinäinen hevosmies», hän sanoi.

Lind seurasi hänen katsettansa. »Kas, sehän on intiaaniponi —
varmaankin sama mies, joka vastikään oli Garessa illallisella», hän
huudahti. »Luullakseni Ellen on joskus ollut rakastunut häneen.»

Lännen punoitus näytti kietovan hevosen ja ratsumiehen kultaiseen
hohteeseen, niin että ne sulautuivat toisiinsa.



KOLMASTOISTA LUKU.


I.

Nyt oli oikea ihanteellinen heinäntekoilma, tuulta vain nimeksi.
Taivas oli kirkas kuin näkinkengänkuori päivän toisensa jälkeen. Caleb
toivoi, että tätä ilmaa kestäisi vain heinänteon yli. Huhuttiin pohjan
puolella metsäpaloista, jotka olivat johtuneet kovasta kuivuudesta, ja
Yellow Post oli täynnään pahoja ennustuksia. Mutta intiaanit olivat
aina valmiita ennustamaan onnettomuutta valkoihoisille. Se ei merkinnyt
kerrassaan mitään. Vilja näillä seuduin tuleentui hitaasti, sadetta
kaivattiin ja sitä saataisiinkin — sitä täytyi tulla.

Caleb kolkutti ullakon alaiseen kattoon kello viideltä sinä aamuna,
jolloin heinänteko oli alotettava. Amelia oli jo keittiössä
virittämässä tulta. Hänen hartioitaan särki, sillä hän oli edellisenä
päivänä kerännyt suuret määrät kasviksia säilyyn pantaviksi. Hänen
sydäntään kalvoi, kun hän ajatteli Elleniä, joka oli ollut hänen
apunaan puutarhassa. Ellenin täytyi tänään ajaa heinäharavaa.

»Ei ole vieläkään myöhäistä hankkia apulaista heinäntekoon, Caleb»,
Amelia yritti sanoa.

Caleb veti saappaat jalkaansa, polkien lujasti lattiaan. Se oli
merkkinä ullakolla olijoille, että heidän piti kiirehtiä. Sitten hän
meni keittiöön peseytymään.

»Parasta olisi, kun et yllyttäisi lapsia suurellisuuteen», sanoi Caleb
vihdoin. »Kuka tässä maksaa apulaisen palkan? Voisinhan minä tietenkin
saada Mark Jordanin ilmaiseksi. Ha, haa! Sinä huvitat minua, Amelia —
sinä huvitat minua!»

Amelia paistoi munia ja suolaista silavaa ja lämmitti kaurapuuron,
joka oli keitetty jo edellisenä iltana. Hän levitti pöydälle puna-
ja valkoruutuisen liinan ja asetti sievään järjestykseen haljenneet
lautaset, kuluneet haarukat ja kiillottamattomat veitset. Sitten hän
asetti kullekin huolellisesti silitetyn, kuluneen lautasliinan. Tämä
oli niitä harvoja tapoja, joille hän oli pysynyt uskollisena. Caleb
ei koskaan ollut huomaavinaan lautasliinaa paikallaan, koska se toi
hänen mieleensä sen puolen hänen vaimonsa elämästä, jota hän yritti
hävittää — turhan ylellisyyden, joka vain maksoi ja asetti vaatimuksia.
Amelia ei viimeisinä viitenä vuonna ollut koskaan pyytänyt rahaa uusien
lautasliinojen ostoon.

Ruoka oli jo pöydässä, kun lapset tulivat alas, Lind heidän mukanansa.
Kaikki muut paitsi opettajatar näyttivät väsyneiltä ja tuskin
huomasivat toisiaan.

»Tulkaa, tulkaa jo — ei ole aikaa hukata. Heinää on vaikka kuinka
paljon. Aamusta on kevyempi tehdä työtä», Caleb kehotti heitä. Itse hän
söi hitaasti, ja muut nousivat pöydästä paljon aikaisemmin kuin hän oli
lopettanut.

Vastustaminen merkitsi vain suuremman voiman käyttöä — työ oli joka
tapauksessa suoritettava. Ellen ja Charlie valjastivat hevoset kahden
niittokoneen ja heinäharavan eteen, Judith ja Martin ajoivat edeltä
niittokoneita. Se oli kuolettavaa työtä, hetken kuluttua ei henki
jaksanut enää seurata ruumista hevosten jäljessä, jotka kulkivat edes
ja takaisin maasta ja pilvettömältä taivaalta huokuvassa helteessä.
Sieraimia kirveli heinän imelä, kuuma ja tomuinen tuoksu. Kädet,
jotka pitelivät ohjaksia, kuivuivat ja paisuivat, aurinko painoi kuin
kuuma rauta hartioita, kääntyivätpä he mihin suuntaan tahansa. Mutta
toistaiseksi ruumis vain oli mukana kärsimässä; henki näytti paenneen
jonnekin muualle, kaikki ajatukset olivat kaikonneet pois, paitsi
huomio, joka oli kiintynyt käsillä olevaan työhön.

Judith niitti peltoa länsipuolella metsäpalstaa, joka oli ostettu
Fusi Aronsonilta, ja Charlie ajoi haravaa hänen perässään. Martin
työskenteli idänpuoleisella pellolla ja heinä kaatui hänen koneensa
tieltä, jättäen suoran käytävän jälkeensä. Ellen työskenteli suurella
vaivalla silmiensä vuoksi ja usein hänen oli pakko sulkea ne kivulta.
Heinän tomu kirveli hänen silmäluomiansa, niin että ne alkoivat
punoittaa.

Nostaessaan katseensa hevosten hikisistä kyljistä Judith näki Calebin
nousevan rattaille tallin luona. Hän aikoi nyt tulla tarkastamaan,
miten työt sujuivat. Hän huutaisi heille neuvojaan pellon laidalta, tai
ehkäpä vaivautuisi pitemmällekin nähdäkseen, miten he niittivät, ja
varoittaakseen, ettei tuumankaan vertaa heinää riistettäisi juurineen
maasta. No, kauan ei kestänyt enää, kun heinänteko jo olisi lopussa.
Sitä suurempi syy hoputtaa hevosia.

Martin katsoi taakseen ja näki, ettei Ellenin työ sujunut hyvin.
Loppujen lopuksi olisi ollut halvempaa ottaa apulainen. Calebilla oli
varmaankin jokin muu tarkoitus sillä, ettei hän halunnut vierasta apua.
Hän tahtoi varmaan sokaista heidät kaikki työllä — vieras apulainen
antaisi heille tilaisuutta ajattelemiseen ja uneksimiseen. Uneksia
uudesta talosta tai muusta senkaltaisesta. Mitä Ellen uneksi, sitä
Martin ei voinut arvata. Ellen oli kuin tuleentunut herneenpalko,
joka ei ollut auennut. Sitten hän huomasi, että hänkin oli umpinainen
herneenpalko — kaikki he olivat umpinaisia herneenpalkoja, jotka eivät
uskaltaneet avautua. Tuo ajatus lumosi Martinin. Hän oli mielestään
vasta oppinut ajattelemaan, keksinyt ensimmäisen itsenäisen ajatuksen.
Sitten toinen hevosista kompastui, ja Martinin kiristäessä ohjaksia
tuo ajatus hävisi jälleen. Hän ei ajatellut eikä tuntenut enää mitään
paitsi kuumuutta, joka värähteli ilmassa, ja heinän väkevää tuoksua.

Hän vilkaisi Elleniin, joka haravoi heinän kokoon. Sitten hän näki
Calebin ajavan vastakkaisen pellon aidan viereen, minne Judith oli
juuri ilmestynyt metsän varjosta. Judith pysähdytti hevosensa. Hän
kaikesta päättäen kuunteli, mitä Caleb huusi hänelle. Martin katsoi
levottomana Elleniä ja hänen epätasaisia rukojansa.

Nyt Caleb kiersi läntisen pellon ympäri sille reunalle, missä Martin
työskenteli. Poika oli siksi lähellä aitaa, että saattoi puhua hänen
kanssaan.

»Tuskin ainoatakaan ohdaketta heinän parissa», Martin sanoi Calebille.
»Ne saatiin viime vuonna kokonaan hävitetyiksi.»

»Hm», Caleb mutisi koettaen salata mielihyväänsä. »Ellen ei näytä
pitävän kiirettä!» Caleb viittasi hänelle, ja tyttö nousi pois
istuimeltaan ja lähestyi isäänsä.

»Mikä sinua vaivaa? Uneksit keskellä päivää, vai mitä? Katsohan tuota
heinää tuolla — sitähän on joka paikassa. Haravoi vielä kerran tuosta
sarasta saakka — nuo heinät eivät muuten koskaan joudu korjuuseen», hän
sanoi ystävällisesti, ikäänkuin osoittaen erikoista kärsivällisyyttä.

Ellen palasi haravansa luo ja käänsi hevoset takaisin. Hän haravoi
uudestaan koko saran, keräten kokoon hajalliset kasat ja mittasi
silmillään vastaharavoitujen kasojen välimatkoja koettaen olla
tuntematta kipua silmissään ja selässään.

Aurinko oli jo keskipäivän korkeudella, ja molemmat pellot olivat
suurimmalta osaltaan niitetyt. Amelia heilutti heille valkeaa liinaa
puutarhan perällä, ja Judith, joka ensimmäisenä huomasi merkin, huusi
Martinille. Neljä valjakkoa riisuttiin valjaista ja kuljetettiin
tiepuoleen, puolet ensimmäisen päivän työstä oli suoritettu. Ellen,
Charlie ja Martin astuivat Judithin edellä, joka jäi jäljelle katsellen
Sandbon farmille, tien toiselle puolelle. Hän tiesi, että Sven oli
nähnyt hänen työskentelevän pellolla ja että hän piti heitä silmällä,
kun he läksivät kotiin päivälliselle. Judith jäi odottamaan pajujen
varjoon.

Sitten Sven saapui. Hän astui pajumetsikköön ja veti Judithin perässään.

»Minun täytyy saada nähdä sinua enemmän kuin vain tässä», hän sanoi.
»Charlie oli eilen illalla karjaa hakemassa. Miksikä sinä et tullut?»

»Pelkään, että isä rupeaa epäilemään, Sven», Judith sanoi. »Mitä hyvää
siitä on, jos pilaamme kaiken menestymisen toiveen. Jos hän pääsee
asian perille, niin hän panee minut lukon taakse.»

»No niin — mutta tule tänne joka tapauksessa huomenillalla. Vain
vähäksi aikaa», Sven pyysi. Judith lupasi lähtien sitten pois
hevosineen. Sven katseli hänen jälkeensä hänen astellessaan hevostensa
jäljessä. Hänen päänsä oli Svenistä pysty ja jalomuotoinen kuin
rotuhevosen. Judith ei katsonut taakseen.

Judith, Martin ja Charlie söivät päivällistä kuin nuoret elukat. Amelia
vilkaisi huolissaan Elleniin, joka tuskin kajosi ruokaan.

»Mikä sinua vaivaa, Ellen?» hän kysyi.

»Ei mikään — on vain niin kuuma, ettei ruoka maistu», Ellen sanoi.

Caleb nauroi. »No, no, Ellen. Pari päivää vielä terveellistä työtä,
niin et huomaakaan kuumuutta. Sääli, että minä olen liian vanha
tullakseni mukaan pellolle ruokahalun hakuun. Ei mikään ole sen
parempaa — ei mikään, vai mitä, Charlie? Charliesta tulee pian
ensiluokan haravoitsija. Pitää kai korottaa sinut niittäjäksi ensi
kesänä, vai mitä?»

Caleb oli hyvällä tuulella, puhelias, toivorikas. Hän oli tavannut
erään islantilaisen järven tuolta puolen, ja tiedot sieltä käsin olivat
hyviä. Sitäpaitsi hän oli ostanut Ericksonilta naurettavan halvalla
kaksi hyvää nuorta emäsikaa sen sijalle, joka oli kuollut. Niinpä
kaikki näytti käyvän hyvin — erittäin hyvin todellakin.

Hän nousi pöydästä kehottaen toisia lähtemään viipymättä työhön. Sitten
hän valjasti tamman rattaitten eteen ja ajoi Bjarnassoniin.


II.

Pienten rattaitten ratistessa kuivalla tiellä Caleb antoi katseensa
kulkea Thorvaldsonin maiden yli, jotka sijaitsivat kaukana lännen
puolella. Mainio laidunmaa meni siellä kerrassaan hukkaan naisten
hoidossa — Thorvaldson itsekin oli näitä Calebin mielestä. Mies, joka
ei voinut saada aikaan mitään parempaa kuin yhdeksän tyttöä, ei kyennyt
maata viljelemään. Ja sittenkin Thorvaldson oli ystävyyssuhteissa
mahtavan Bjarnassonin kanssa — oli saanut häneltä lainaksi rahaa,
se tiedettiin, kun hänen ja hänen kymmenen naisensa asiat kävivät
huonosti. Täytyi jollakin tavalla koettaa saada Thorvaldson
hellittämään ainakin osa tästä mainiosta maastaan...

Calebin ajatukset siirtyivät Ameliaan. Hän oli viime aikoina
käyttäytynyt hyvin. Ehkäpä hän alkoi jo käsittää, ettei lasten
kapinoimisesta ollut mitään hyötyä — vaikkei ottanutkaan lukuun Mark
Jordania. Ja sitäpaitsi oli hyvä muistuttaa hänelle hänen pientä
erehdystänsä — tuota pientä erehdystä. Siis, viisainta oli käydä
tervehtimässä tuota nuorta miestä, ennenkuin Klovaczit saapuivat
kotiin. Kuulustella häntä ja kertoa sitten Amelialle, millainen herra
hän oikeastaan oli. Hyvä tuuma, tosiaankin, Amelia antaisi kernaammin
sydämensä pakahtua kuin sallisi ilmaista tuolle herralle hänen
syntyperäänsä. Ehkäpä hän ei naisi edes opettajatartakaan, jos hän
tietäisi, ettei hänellä ollut tarjottavana hänelle mitään nimeä. Amelia
voisi tarttua kiinni tähän pieneen ajatukseen. Niin, voisi todellakin
olla hyvä käydä Mark Jordania tervehtimässä.

Mutta tässä olikin jo Thorvald Thorvaldsonin kehno farmi. Ja
Thorvaldsonin niittokone pihalla. Hän ei ollut siis vielä alottanut
heinäntekoa. Ehkäpä joku tyttäristä sairasti hammassärkyä ja heinänteko
viivästyi sen vuoksi. Tavallisesti ei Thorvaldson kuitenkaan sietänyt
viivytyksiä. Hän ylpeili isännyydestänsä, mutta hän ei harkinnut
kylliksi asioita ennakolta. Hänellä ei ollut oikeutta olla farmari, ei
oikeutta omistaa hyvää maapalstaa — viljavaa laidunmaata.

Thorvald Thorvaldsonin tanakka vartalo ilmestyi talon kynnykselle.
Hän pyyhkäisi viiksiään kädellään merkiksi siitä, että hän äsken oli
syönyt. Sitten hän ojensi kätensä Calebille, joka tervehti häntä
ystävällisesti. Thorvaldin liiveillä Caleb keksi kalanruodon sekä
suomuksen. Hm.

Caleb astui Thorvaldin edellä taloon ja laski kätensä oven rivalle.
Thorvaldin kasvoille levisi kiusaantunut ilme.

»Tule huoneeseen, niin saan puhua kanssasi, Thorvald», Caleb
naureskeli. »Pitääkö minun odottaa koko päivä, että pyytäisit minua
taloon.» Hän oli leikkisällä tuulella. Thorvaldin kasvot punastuivat,
mutta hän ei sanonut mitään, kun Caleb avasi oven.

Keittiössä naiset istuivat yhä ruokapöydässä. Caleb vilkaisi pöytään,
sitten hän astui välinpitämättömänä viereiseen huoneeseen, Thorvaldin
seuratessa hänen kintereillään. Ei kumpainenkaan sanonut sanaakaan
naisväelle.

Caleb oli nähnyt, mitä hän halusi. Thorvaldsonin perheellä oli
kalaa päivälliseksi. Yhdestä ainoasta paikasta Thorvald oli voinut
saada kalaa — tuosta pyhästä järvestä, jonka Bjarnassonit, hänen
kunnioitetut ystävänsä, omistivat. He, jotka niin monasti olivat
auttaneet Thorvaldia ja joilta hän aikoi jälleen pyytää apua, jos huhu
oli oikeassa. Thorvaldilla ei ollut varaa ottaa palkattuja puimamiehiä
eikä hän saisi viljaansa puiduksi, jollei Bjarnasson auttanut
häntä. Bjarnassonilla oli oma puimakone ja omat puimamiehet, ja hän
auttoi kernaasti naapuria. Hän oli hyvä mies, tuo nuori Erik, mutta
ankara, jos kunnia oli kysymyksessä. Hän ei koskaan antaisi anteeksi
järvessä kalastamista, varsinkaan jos syyllinen oli ystävä, johon hän
oli luottanut. Seurauksena olisi varmaan, että kaikki avunanto ja
lainansaanti jäisi sikseen...

Thorvald kävi istumaan syvään huoaten, ja Caleb istahti hänen lähelleen.

»Et ole vielä alottanut heinäntekoa», Caleb huomautti ohimennen.

»En. On ollut niin paljon työtä talossa», Thorvald murahteli.

»Aiot kai puida syyskuun alussa?»

Thorvald katsoi Calebiin silmissään epävarma ilme.

»Niin kai. Puimamiehet ovat jo luvassa.»

»Todellako? Keitä olet saanut? Luulin, ettei asia niin sanoakseni vielä
ollut selvä», Caleb sanoi lempeästi.

Thorvald yskäisi.

»Sain järven tuolta puolen — sekarotuisia», hän sanoi viitaten
kädellään.

Caleb hymyili. Thorvald oli huono valehtelemaan, vaikka hän
valehtelikin niin usein, että olisi voinut luulla hänen olevan perillä
siinä taidossa.

»Etkö tahtoisi neuvoa, mistä heitä voisi saada», Caleb sanoi. »En saa
konetta ennenkuin syyskuun loppupuolella. Ja jos he kerta tulevat
tänne, niin ehkäpä he ovat halukkaat tulemaan minunkin luokseni.»

Thorvald nosti toisen jalan toisen päälle.

»Niin», hän sanoi, »heillä on jo liiaksikin työtä.»

»Minä käyn tänään Bjarnassonissa. Pitkä matkahan sinne on, mutta
ehkäpä saan heiltä puimamiehiä.» Calebin silmät vilkuivat Thorvaldiin.
Islantilainen liikutteli hermostuneesti suurta ruumistaan.

»No niin, en tahtoisi, että puhuisit siitä Yellow Postissa, mutta
Bjarnasson sanoi, että saan pestata hänen puimamiehensä», hän sanoi
hitaasti.

»Pestata? Antoihan hän ne sinulle viime vuonna ilmaiseksi?»

Caleb oli kovin huvitettu nähdessään, miten laimeasti Thorvald kykeni
puolustamaan asemaansa.

»Ja tuollaista juttua sinä yritit sitten syöttää minulle, Thorvald»,
hän nauroi mielissään. »Häpeä toki.»

»En halua, että muut saavat siitä vihiä, muuten he luulevat, etten minä
jaksa maksaa. Kyllä minä voin maksaa — heinänteon jälkeen.»

Taaskin Caleb hymyili salaa. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei Thorvald
koskaan maksanut sellaista, mitä Bjarnasson ei vaatinut häneltä.

»Bjarnasson on ollut kovin ystävällinen sinulle, eikö totta? Mitenkä
paljon oletkaan velkaa hänelle työkaluista? Eipä sitä taida olla
kovinkaan vähän korot mukaanlaskettuina, Thorvald?»

Thorvaldin suuret jalat alkoivat liikkua. Hän ei vastannut. Hän
kuunteli kiihkeästi, kun naiset keittiössä korjasivat ruokia pöydästä.

»Lähdetäänpä katsomaan perunamaitasi, Thorvald. Siitä on hyvä aika, kun
viimeksi kävin täällä.»

Thorvald vastasi jotain, ja molemmat miehet läksivät ulos. Thorvald
huomasi suureksi helpotuksekseen, että pöytä oli korjattu, ja toivoi,
ettei Caleb ollut huomannut kalaa taloon tullessaan. Hän muuttui heti
puheliaaksi ja ystävälliseksi.

He astuivat ulos ja kulkivat auringossa perunamaan läpi, joka täytti
kokonaisen kahden acren suuruisen palstan. Perunat olivat Thorvaldsonin
tärkein myöntituote ja ainoa viljalaji, joka onnistui hyvin hänen
farmillaan. Hän ei osannut kasvattaa karjaa eikä hevosia ja viljakin
oli huononpuoleista.

»Hyvä sato, Thorvald. Siitä lähtee sievoiset summat», Caleb sanoi
miltei kuiskaten, ikäänkuin yksin puhuen. »Tällaiseen työhön naisetkin
kykenevät. Toista se on, kun on suuri karja. Sinun pitäisi saada mies
taloon. Mikä onni, ettei sinulla ole paljon elukoita, Thorvald. Ne
vaativat hyvää huolenpitoa.»

Thorvald pysähtyi ja noukki lehtitäin perunataimesta.

»Ei niitä ole paljon», hän sanoi ylpeänä osoittaen terveitä taimia.

»Perunoita te voitte syödä, kun ei muuta ruokaa ole», Caleb sanoi.
»Hyvä keksintö — hyvä keksintö. Mutta asiasta toiseen — kalastavatko
Bjarnassonit jälleen?»

»Eivät, minun tietääkseni», kiiruhti Thorvald sanomaan.

»Eikö teillä ollut kalaa pöydässä? Mistäpä te olisitte sitä voineet
saada muualta kuin Bjarnassonin järvestä; oletko varma siitä, ettet ole
käynyt siellä kalassa?»

»Kalaako pöydässä? Ei — ei —»

»Älä huoli valehdella, Thorvald. Teillä oli kalaa päivälliseksi ja sinä
varastit sen — varastit sen Bjarnassonin järvestä. Luultavasti yöllä.
Tiedäthän, mitä Bjarnasson tekee, jos hän saa vihiä asiasta. Mutta en
minä mene kantelemaan, Thorvald. Älä sellaista epäile — älä epäile.
Kernaammin toivon, että saat viljasi puiduksi. Eihän kukaan muu sitä
tiedä kuin minä, eikä kukaan muu saakaan sitä tietää, mutta pahoin sinä
teit, Thorvald, kovin pahoin.»

Thorvaldin kasvot elivät. Hänen suuret kätensä hapuilivat taskuissa,
hänen hartiansa olivat veltot. Calebin vasen käsi siveli hänen
viiksiään.

»Asiasta, toiseen, Thorvald, mehän puhuimme kerran siitä, että sinun
peltosi ulottuu aivan minun maihini saakka. Silloin et ollut halukas
myömään sitä. Sinulla ei kuitenkaan ole siitä paljonkaan hyötyä. Mitä
tuumit nyt sen myynnistä?»

Thorvaldin silmiin syttyi kiukustunut ilme. Caleb Gare oli saada hänet
kiinni. »En! En pientä osaakaan!» hän sanoi töykeästi.

Caleb kohautti olkapäitään ja kääntyi lähteäkseen.

»Hyvä on, mutta älä syytä minua, jos Bjarnasson ei lähetä puimamiehiään
tänne», hän sanoi.

Thorvaldson kiiruhti Calebin rinnalle, kun tämä meni rattaittensa luo.
Mieluummin kuin että Bjarnasson kieltäisi apuaan...

»Milloin sinä haluat sen saada?» hän miltei huusi.

»Milloin hyvänsä — mitä pikemmin, sitä parempi. Minä maksan käteisellä,
Thorvald, se on minun tapani. Ehkäpä rahat ovat juuri nyt hyvään
tarpeeseen, vai mitä?»

He päättivät tavata toisensa Johannesonin luona, joka oli julkinen
notaari, ja suorittaa asian seuraavana päivänä.

»Näkemiin, Thorvald», Caleb sanoi nousten rattaillensa. »Hyvä päivä
meille kummallekin, vai mitä?»

Hän läksi ajamaan jättäen Thorvaldsonin kiroilemaan pihalle.

Päivä oli kirkas. Iltaan mennessä suuri osa heinästä saataisiin
niitetyksi. Ellen ei jaksanut oikein suorittaa työtään, ja Amelia
surkutteli häntä, sen Caleb oli huomannut päivällispöydässä. Parasta
huomauttaa Amelialle, mikä hänen rauhaansa sopi. Caleb tuumi juuri
mielessään, mikähän tapaus antaisi hänelle aihetta pelata viimeinen
valttinsa, niinkuin hän kernaasti sitä nimitti. Hän ei koskaan
pelännyt, että siitä aiheutuisi mitään muutosta farmilla, paitsi että
perhe tulisi vain lujemmin siihen kytketyksi. Hän oli aivan varmasti
vakuutettu siitä, että jos lapset saisivat kuulla Amelian häpeästä,
he eivät koskaan poistuisi kotoa, eikä hän hetkeäkään epäröisi
ilmaisemasta totuutta Mark Jordanille, jos hänet pakotettaisiin siihen.
Mutta epävarmuus tuotti hänelle jonkunmoista tyydytystä, varsinkin kun
hän näki, millainen vaikutus sillä oli Ameliaan. Hän aikoi säästää
paljastuksen sopivaan hetkeen.


III.

Kun Judith palasi ensimmäisen päivän iltana kotiin pellolta, olivat
hänen vaatteensa hiessä. Hän ei jäänyt keittiöön peseytymään niinkuin
toiset, vaan kantoi vadillisen kylmää vettä Lindin huoneeseen, jossa
hän sai olla yksin. Sitten hän riisuutui ja pesi koko ruumiinsa,
väristen kylmästä. Nopeasti hän pukeutui puhtaisiin vaatteisiin
kiireestä kantapäähän ja pisti povelleen pienen pussin lavendeliä, jota
hän oli kasvattanut edellisenä kesänä. Vaatteittensa päälle hän veti
karheat työhousunsa, joita hän käytti joka päivä, jotta muut eivät
huomaisi hänen vaihtaneen pukua. Sitten hän kuuli Amelian kutsuvan
illalliselle.

Aterian jälkeen, jota perhe söi ääneti uupumuksen vallassa, Judith
kiiruhti ulos ja otti Princen aitauksesta. Hän toivoi, että karja olisi
lähellä, jotta hän ennättäisi hiukan kauemmin olla Svenin kanssa. Hän
ei tuntenut mitään hellyyttä Sveniä kohtaan, mutta voittamatonta halua
saada kokea jotain, mikä erosi kokonaan hänen tavallisesta elämästään.

Sven ei ollut lähteen luona Judithin saapuessa sinne. Hän sitoi
hevosen puuhun, aukion läheisyyteen, mistä hän saattoi nähdä karjan
pajukosta. Sitten hän heittäytyi sammalille koivujen alle, hyväillen
käsivarsillaan solakkoja puunrunkoja ja painaen ruumiinsa maata
vasten. Häh oli riisunut yltään paksut työhousunsa, ja maan viileys
tuntui hänen ohuiden vaatteittensa läpi. Laskevan auringon valo näytti
soljuvan kuin kulta pitkin koivujen valkeaa runkoa. Ei muuta liikettä
kuin veden hiljaista tippumista lähteestä ja jonkun linnun pyrähtelyä
lammen ruskean pinnan yläpuolella. Ei muuta ääntä kuin sammakkojen
kurnutusta kaukana suolla ja rastaan viserrystä. Täällä vallitsi sanoin
kuvaamaton kirkkaus, sellainen kirkkaus, johon sielu pyrkii; Judith
pidätti hurmaantuneena hengitystään.

Sven lähestyi lammikon toiselta puolelta, ja Judith näki hänet hetken
aikaa seisomassa auringonvalossa, koivujen varjojen langetessa pitkinä
juovina hänen ylitseen. Hän oli kuin nuori jumala, joka astui esiin
avaruudesta. Judith ei liikahtanut, ja Sven lähestyi katsellen häntä.

»Miksikä et sano mitään, Judie?» Sven kysyi vihdoin ihmetellen. »En
koskaan tiedä, mitä sinä oikeastaan ajattelet.»

Judith punastui pahoillaan. Hän hyppäsi pystyyn.

»Voi — sinua», hän sanoi kiivaasti. »Miksikä minun pitäisi aina _sanoa_
jotain? Eikö se riitä, että minä olen täällä?»

Sven katsoi häneen loukkaantuneena.

»No niin. Jos ajattelet siten —» Hän kääntyi mennäkseen.

»Tule tänne», Judith mutisi katsoen poispäin.

Sven tuli lähemmäksi ja pysähtyi aivan hänen eteensä.

»Mitä?»

»Minä luulin, että sinä ymmärtäisit —» Judithin rinta kohosi
kiihkeästi. Hän kääntyi ja kietoi käsivartensa kiihkeästi Svenin
ympärille. »Et sinä saa lähteä pois — sinun pitää tulla minun
kaltaisekseni. Minussa on jotain, josta sinulla ei ole aavistustakaan.
Ei kukaan sitä aavista — täällä näin. Lähdetään yhdessä jonnekin —
kauaksi pois, sinä ja minä. Me lähdemme — lähdemme — meistä tulee
hienoja ihmisiä, sellaisia, joista sinä olet lukenut. Minä tiedän,
että minä voin tulla oikein hienoksi, ja sinun pitää myöskin, sillä
sinä seisot minua korkeammalla. Me tulemme toisenlaisiksi kuin nämä
ihmiset täällä, Sven, tai kuin ne, joiden parissa sinä työskentelit
kaupungissa. Me lähdemme pois, valtameren toiselle puolelle. Eikö niin,
Sven?»

Sven taputti häntä olkapäälle tyynnyttääkseen häntä. Hän koetti
ymmärtää Judithia. Hän tahtoi olla ystävällinen, mutta miehen on
mahdoton valehdella.

»Me lähdemme matkoille, Judie, kun ensin olen tehnyt ankarasti työtä
pari vuotta. Mutta mahdotonta meidän on aivan heti lähteä, ennenkuin
olemme saaneet jotain kokoon.»

He istuivat veden partaalla, ja Judithin mieli tyyntyi jälleen. Lehmä
ammui huomauttaen siten heille, että aurinko oli jo laskenut. Tyttö
veti nopeasti työhousunsa ja likaisen puseronsa puhtaan pukunsa päälle.
Sven hymyili hiukan alakuloisesti katsellessaan häntä.

Judith irrotti Princen puusta ja hyppäsi satulaan. Tällä kertaa hän
katsoi taakseen ja vilkutti Svenille, kunnes hän ei voinut enää nähdä
häntä. Hän ajoi karjan nopeasti kotiin voittaakseen takaisin kadotetun
ajan. Hän oli huolettoman onnellinen ensi kertaa pitkästä aikaa.

Ellen ja Charlie odottivat lypsytarhassa.

»Missä sinä olit näin kauan?» Ellen kysyi. »Isä sättii äitiä
keittiössä, ja sinä olet siihen kokonaan syypää. Pitäisi sinun toki
ajatella joskus hiukan muitakin kuin vain itseäsi.»

»Ole vaiti!» Judith huudahti. »Jos sinä ajattelisit hiukan, niin sinun
kävisi paljon paremmin.»

Hän kiiruhti taloon, mutta Caleb oli jo poistunut keittiöstä Judithin
astuessa sinne. Hän näki hänen kulkevan pellon poikki heiluttaen
lyhtyään maata pitkin. Amelia laittoi separaattoria kuntoon. Hänen
kasvoillansa näkyi vielä hänelle tarkoitetun nuhdesaarnan jälkiä.

»Jude», hän sanoi, »tästä lähin Charlie hakee karjan kotiin. Sinun ei
olisi tarvinnut kuluttaa siihen kokonaista tuntia.»



NELJÄSTOISTA LUKU.


I.

Ilmassa tapahtui äkillinen muutos ja heinänteko oli keskeytettävä. Ilma
oli raakaa ja kylmää kuin varhain keväällä; tytöt auttoivat kotisalla
Ameliaa vihannesten säilyyn panossa ja metsämansikoiden ja vihreiden
karviaismarjojen keitossa, joita hän tuntikausia oli poiminut niityiltä
ja metsästä. Sitten seurasi tuulinen päivä, jolloin suuria, valkeita
pilviä liiteli sinisellä taivaalla.

Sinä päivänä Klovaczin perhe palasi kotiin katetuissa vankkureissaan,
joissa he kuukausia aikaisemmin olivat matkustaneet etelänpuolessa
olevaan kaupunkiin. Caleb ei ollut sinä päivänä kotona, ja säälistä
Amelia kiiruhti tielle toivottamaan heitä tervetulleiksi kotiin.

Anton Klovacz oli laihtunut niin suuresti, että häntä tuskin saattoi
tuntea. Mutta hänen kasvonsa säteilivät kiitollisuutta, kun Amelia
pyysi häntä lapsineen taloon hetkeksi lepäämään. He olivat ajaneet
koko päivän Nykerkistä, ja olivat tomuiset ja väsyneet. Molemmat
vanhimmat pojat olivat jo lähes kaksikymmenvuotiaita, voimakkaita ja
kauniita. Anton olisi jättänyt heidät kotiin hoitamaan farmia, mutta
hän oli pelännyt, ettei hän koskaan palaisi takaisin. Sen lisäksi
hänellä oli kaksi toisellakymmenellä olevaa tyttöä, tummasilmäistä ja
valkohampaista. Kolme nuorinta lasta olivat poikia, tummaverisiä ja
vallattomia; heidän vaatteensa olivat repaleiset ja jalat paljaat.

Amelia antoi heille kuumaa vettä ja saippuaa käsien pesua varten ja toi
ruokaa pöytään. Anton istui vieressä katsellen ääneti Amelian hommia,
kyynelten vähän väliä noustessa silmiin. Hän pujotti laihat sormensa
ristiin, niinkuin nainen olisi tehnyt. Amelia hääri keittiössä jutellen
ja nauraen lasten kanssa, voimakkaan ja vapaan lämmön virratessa hänen
sydämeensä. Näyttipä siltä kuin hän tällä vähäisellä ystävyydentyöllä
olisi tahtonut korvata kaikki menneiden vuosien epäystävällisyydet.
Hänen oli aivan mahdoton katsella Antonia. Antonin suuret, tummat
silmät, jotka olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, muistuttivat jotain
hänen omassa sielussaan, jota hän oli pitänyt tarkoin salassa...

Vihdoin he istuivat kaikki pöydän ympärillä ja Amelia kaatoi nuorimpien
lasten kuppeihin maitoa. Hän kysyi Antonilta, aikoiko hän nyt jäädä
kotiin.

»Kunnes Jumala sanoo: 'Nyt riittää, Anton!'» hän sanoi hymyillen
käheällä äänellä. »Koetan saada aikaan niitä parannuksia, joita valtio
vaatii. Sitten farmi on minun omani. Ja lapsillani on koti. Sitten
kuin —» hän osoitti kädellään ulos ja ylöspäin, aivankuin tuuli olisi
lennättänyt kellastuneita lehtiä.

Kun lapset nousivat vaunuihin, jättäytyi Anton heistä jäljelle ja
kiitti Ameliaa hänen vieraanvaraisuudestaan, tarttuen hänen molempiin
käsiinsä.

»Tätä en unohda, mrs. Gare», hän sanoi. »Minulla on enää vain lyhyt
aika elettävänä, niin tuo suuri tohtori sanoi. Mutta minä koetan
parantaa farmiani, ja sitten se on heidän omansa. Tuhannet kiitokset.»

Ja Klovaczin perhe jatkoi matkaansa katetuissa vankkureissaan,
valkoisen kankaan liehuessa tuulessa. Suuret keskikesän pilvet
liikkuivat heidän yläpuolellaan kuin majesteetillinen laivasto
lumivalkoisin purjein.


II.

Varhemmin tänä samana päivänä Caleb ajoi Mark Jordania tapaamaan. Vähän
väliä hän siveli vasemmalla kädellään viiksiään ikäänkuin pyyhkiäkseen
pois hymyn, jonka tämä hänen ajomatkansa nostatti hänen huulilleen.
Ajaessaan heinäpeltojen ohitse hän mittasi silmillään heinän korkeutta
ja huomasi, että parin päivän keskeytys oli ehkä ollut vain eduksi.
Martin ja tytöt saisivat huomenna taas lähteä työhön — toimettomuus
synnytti vain vallattomuutta.

Mark oli naulaamassa vajan seinään uusia lautoja, kun Caleb ajoi
Klovaczin farmin pihalle. Hän astui alas matalilta tikapuilta, jotka
oli nostettu vajan seinää vasten, ja tuli Calebia vastaan niin pian
kuin hän huomasi hänet. Hän ihmetteli, mitähän asiaa vanhalla miehellä
saattoi olla.

»Huomenta, naapuri», Caleb tervehti häntä ystävällisesti,
laskeutuessaan alas rattailtaan. »Minä olen Caleb Gare, koulutalon
lähettyviltä. Arvelin, että ehkäpä teistä tuntuu täällä hiukan
yksinäiseltä.»

Mark puristi hänen kättään. »Yksinäiseltähän elämä täällä tuntuu»,
hän sanoi. »Täytyi ruveta tällaiseen urakkaan», — hän osoitti vajaa
— »jotta saisi ajan kulumaan. Anton Klovacz palaa pian kotiin eikä
hänestä ole enää työntekijäksi, sen mukaan kuin olen kuullut. Koetan
juuri saada talon jonkinmoiseen kuntoon.»

»Kai hänen on ruvettava heinäntekoon niin pian kuin hän palaa kotiin?»
tuumi Caleb. Hän katseli Markin leveitä hartioita ja hienoja, kapeita
sääriä ja vilkaisi salaa hänen hienopiirteisiin kasvoihinsa. Amelia ei
saa nähdä häntä, tuumi hän uudelleen.

»Kai siihen kaikkein ensiksi on ryhdyttävä. Tulkaa istumaan, mr. Gare
—» Mark kääntyi maitohuoneen edustalla olevan penkin luo. Caleb seurasi
häntä pää kumarassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut paino niskassaan, ja
laahaten jalkojaan. Molemmat miehet kävivät penkille istumaan.

»Mitenkä hän voi saada työt tehdyksi kahden pojan avulla?» Caleb kysyi.

»Minä jään tänne auttamaan häntä», Mark sanoi. Hän tarkkasi vanhaa
miestä, vaikka hänen silmänsä kulkivatkin kauaksi pelloille.

»Niin, niin, sehän on luonnollista», sanoi Caleb ikäänkuin hän itse
olisi tehnyt sen huomion. »Mutta mikä on tuonut teidät tänne, näiden
pakanoiden pariin? Nuori mies, sellainen kuin te —»

Mark nauroi. »Lääkärin määräys. Olin hiukan hermostunut,
liikarasittunut — ei mitään vaarallista, mutta lääkäri arveli parhaaksi
tarttua siihen heti kiinni. Sattumalta hän kuuli Klovaczista, jonka
oli määrä tulla kaupunkiin tutkittavaksi, ja niinpä lääkäri, jonka
tunnen varsin hyvin, arveli, että minun sopisi olla täällä sen
aikaa kuin Klovacz on poissa. Siten nämä kaksi potilasta vaihtoivat
paikkaa. Pelkään vain, että Klovacz parka joutui vaihdossa tappiolle,
mitä terveyteen tulee. Tohtori kirjoitti minulle, ettei hänestä ole
paljonkaan toivoa.»

Caleb päästi säälivän äänen. Hän silitteli viiksiään ja kysyi sitten
suoraan: »Mihin te aiotte ryhtyä lähdettyänne täältä? Ettekö haluaisi
tulla minun luokseni työhön?»

»En — luultavasti olen saanut kyllikseni maanviljelyksestä, kun Klovacz
palaa takaisin. Aion lähteä muille maille ennen kylmän tuloa.»

»Teidän omaisenne toivovat teitä kai kotiin?»

»Omaiseni?» Mark hymyili. »Kaikki omaiseni ovat kuolleet, mr. Gare.
Voin tulla ja mennä oman mieleni mukaan.»

»No niin, — ehkä se on onnellisintakin. Perheestä on vain paljon huolta
— paljon huolta. Teidän vanhempanne olivat farmareita, eikö niin?»

»Ei — sen verran kuin tiedän isästäni oli hän lukenut mies.»

»Vai lukenut mies? Siis gentlemanni — niin, niin», Caleb sanoi
huvitettuna tilanteen koomillisuudesta. »Me farmarit emme ole niin
hienoja, mutta me tiedämme, että sivistys on valtaa. Ei mikään ole
sen arvoista — ei mikään! Teidän isänne oli kai teidän ensimmäinen
opettajanne? Opetti teille aakkoset, vai kuinka?»

»Ei. En muista häntä lainkaan. Hän kuoli vähän ennen syntymistäni.»

Caleb otti piipun taskustaan ja täytti sen.

»Mitä te sanotte! Ja te jäitte yksin äitinne kanssa? Olipa se ikävää —
kovin ikävää!»

Mark vilkaisi Calebiin ja tuumi, miten omituinen mies hän oli. Suuri
originaali. Tuossa hän nyt istui ja säälitteli vennon vieraan ihmisen
kohtaloa. Hän hymyili.

»Äitini kuoli myös pian sen jälkeen. Hän oli hyvin köyhä, ja muutamat
lähetysseuran papit ottivat minut huostaansa», hän selitti vanhan
miehen mieliksi.

»Hyvä — hyvä. Mutta täytyyhän teillä olla omaisia jossakin?» Caleb
näytti epäilevältä. Itsekseen hän riemuitsi omasta sukkeluudestaan.
Miten Mark paljastikaan itsensä hänelle! Olipa siinä jotain kerrottavaa
Amelialle!

»Mahdollisesti Englannissa. Vanhempani tulivat sieltä, ja tietääkseni
isäni oli hyvin vanhan suvun viimeinen jäsen. Aikomukseni on kerran
käydä ottamassa selkoa suvustani, ehkäpä löydän silloin joitakin
sukulaisia. Mutta minä en kaipaa heitä, mr. Gare.» Mark nauroi
nähdessään Calebin pudistavan päätään myötätuntoisesti. »Vaikea minun
on löytää keitään äitini omaisia, sillä en tunne hänen tyttönimeään.
Papit ovat unohtaneet sen, varmaankin tarkoituksella, sillä he
toivoivat, pitämällä minua erossa kaikista mahdollisista sukulaisista,
voivansa kasvattaa minusta pappia.»

Caleb siveli vasemmalla kädellään viiksiään. Hänen oli vaikea olla
hymyilemättä Markin avomielisyydelle. Hän saattoi kertoa kaikki
Amelialle. Hän suorastaan väänteli itseään mielihyvästä.

»Pikku opettajattaremme on kovin sievä tyttö vai mitä?» hän huomautti
vilkaisten sivulta Markiin.

Mark nosti toisen jalan toisen päälle ja laski käsivartensa ristiin.
Hänen täytyi koettaa johdattaa vanhan miehen ajatukset toisaalle.
»Aivan niin, hän on hyvin hauska nuori nainen», Mark huomautti katsoen
peltojen yli. »Miten kauan sitten koulutalo rakennettiin, mr. Gare?»

»Malttakaahan... siitä on varmaankin jo parikymmentä vuotta. Vankka
rakennus — aivan ikuinen. Nuoruudessani minä sen rakensin, poikaseni
— nuoruudessani. Kaikki lapseni ovat opiskelleet siellä... ehkäpä
heidän olisi pitänyt saada hiukan enemmänkin oppia, mutta minä olen
köyhä mies, Jordan, köyhä mies, enkä voi antaa heille enempää kuin mitä
varani sallivat. Suon heille kaikkea hyvää — annan heille mitä ikänä he
tarvitsevat. Tahdon pitää heidät luonani, nähkääs. Ei siitä ole mitään
hyvää, jos he lähtevät kaupunkiin ja saavat siellä turhia ajatuksia.
Yksinkertainen elämä on parasta. Parasta sekä sielulle että ruumiille.
Sen minä aina sanon.»

»Tietysti voi tuosta muusta saada liikaakin», Mark myönsi. »Mutta eipä
siitä olisi vahinkoakaan, jos he joksikin aikaa pääsisivät maailmalle.
He voisivat oppia muutakin kuin maata viljelemään, jos heillä vain
olisi tilaisuutta siihen.»

Calebin kasvot näyttivät sulkeutuvan kuin kaksoisovet. »Ei — ei. Eivät
minun lapseni. He ovat liiaksi kiinni maassa», hän sanoi. »Garet ovat
aina olleet farmareita. Ei kukaan heistä ole muulla alalla saanut
mitään hyvää aikaan. Ei — he eivät luovu maasta — sitä he eivät tee.»

Mark vilkaisi häneen uteliaana. Vanhan miehen ääni kuulosti pehmeältä,
kiihkeältä, ikäänkuin hän olisi toistanut loihtusanoja.

»Nuo elukat näyttävät murtavan tuon aidan tuolla», sanoi Mark nousten
pystyyn ja varjostaen kädellä silmiään katsoessaan itään päin. »Ne
yrittävät tunkeutua apilaspeltoon. Minun täytynee lähteä sinne estämään
niitä, mr. Gare.»

Calebin teki mieli nauttia pohjaa myöten käynnistänsä. Hän kohotti
kätensä.

»Malttakaahan vielä hiukan. Tapasitteko te koskaan kaupungissa erästä
hevoskauppiasta nimeltä Bart Nugent? Me olimme ennen varsin hyviä
ystäviä.» Hän kohotti kulmakarvojaan ja pisti kädet selkänsä taakse.

»Bart Nugent? Aivan oikein, olen vuokrannut häneltä joskus
ratsuhevosia. Hän asui lähellä lähetysasemaa, kun olin vielä lapsi, ja
hän salli minun ratsastaa hevosillaan. Hän on taitava ratsastaja», Mark
hymyili hyvillään. »Mutta hän ei ole ollut oikein terve viime aikoina.»

»Ei», sanoi Caleb. »Hän on kuollut.»

Mark hätkähti. Bart Nugent oli ennen vanhaan ollut hänen hyvä
ystävänsä. Sen suurempaa hevosystävää hän ei ollut koskaan tavannut.

Caleb nousi rattaillensa. »Käykää toistekin», Mark huusi hänelle
vilkuttaen kättään.

»Kernaasti», Caleb vakuutti hymyillen ilkeästi itsekseen.

»Lystikäs vanha jöröpää», Mark mutisi astuessaan pellolle.
»Kummallista, että hän tunsi Bart Nugentin. Mutta kyllä hänestä näkyy,
että hän on itsevaltias.»


III.

Kotimatkalla Caleb näki kömpelöiden, valkealla pellavakankaalla
katettujen vankkurien lähestyvän. Klovaczit olivat tulossa, hän tuumi
itsekseen. Voisi olla hyvä pysähtyä juttelemaan Antonin kanssa — ehkäpä
hän saisi häneltä kuulla, miten pitkäksi aikaa Mark Jordanin oli määrä
jäädä taloon.

Kaksi hevosta koreissa valjaissaan veti katettuja vankkureita. Punaiset
tupsut hevosten korvissa liehuivat tuulessa kuin sirkushevosten
koristeet. Anton Klovacz istui korkealla kuskipukilla suorana kuin
ruoko, pidellen ohjaksia. Pojat olivat ajaneet aikaisemmin, mutta
viimeisellä kotitaipaleella Anton tahtoi itse ajaa. Ehkäpä hän ajoi nyt
viimeistä kertaa...

Caleb väisti hevosensa syrjään Klovaczien lähestyessä. »Halloo —
halloo!» hän huusi nähdessään Antonin. »Joko te nyt tulette takaisin?
Mitä kuuluu — mitä kuuluu, Anton?»

Anton kumartui eteenpäin kuskipukiltaan ja hymyili omituista hymyään
Calebille. »Hyvää vain», hän vastasi. »Ja miten teillä eletään,
naapuri?»

»Kaikki hyvin — aivan kuin teidän lähtiessännekin», Caleb vastasi.
»Tulen juuri teiltä — juttelin apulaisenne kanssa. Miellyttävä poika,
Anton. Varmaankin pidätte hänet edelleenkin?»

»Jos hän vain suostuu. Hän kirjoitti minulle jäävänsä talven tuloon
saakka. Kuulin, että te olette saanut hyvän sadon, mr. Gare. Mutta
ainahan teillä on hyvä sato. Teillä on hyvä vaimo rinnallanne. Saan
kiittää teitäkin siitä suuresta ystävällisyydestä, jota hän osoitti
minulle ja näille lapsille, mr. Gare. Kävimme juuri teillä, kovin
ystävällinen hän oli, kiitoksia vain paljon. Erinomainen nainen, tuo
teidän vaimonne, ystäväni.»

Calebin silmät alkoivat sirittää. »Vai niin, vai kävitte te talossa?
Sepä hyvä, sepä hyvä. Kai lapset saivat jotain suuhunsa, ja te myöskin,
Anton? Ehkäpä teille annettiin evästä kotiinkin?»

»Hyvä ateria, siinä oli jo kylliksi. Emme me sen enempää halunneet»,
Anton sanoi. Sitten hän nosti kätensä tomuisen, leveälierisen hattunsa
reunaan ja toivotti Calebille hyvää kotimatkaa unkarilaisten tapaan.

Ja Caleb, erottuaan hänestä, ajatteli tyytyväisenä sattumaa, joka
oli saattanut Antonin hänen tielleen. Nyt Amelia saisi ihmetellä.
Hän poikkesi pohjoiseen päin vievälle tielle, joka kuljettuaan
pitkät matkat metsän halki yhtyi lännenpuoleiseen tiehen, jotta hän
saattoi palata kotiin lännestä päin, ikäänkuin hän olisi käynyt
Thorvaldsonissa. Siinä tapauksessa hänen olisi ollut mahdoton
tavata Anton Klovaczia katetuissa vankkureissaan. Tällaiset pienet
kujeet antoivat vaihtelua elämälle samalla kuin ne saattoivat olla
erinomaiseen tarpeeseen.

Caleb ajoi hitaasti läntistä tietä myöten kotiin, jotta Amelia näkisi
hänen saapuvan tältä ilmansuunnalta. Niinkuin hän oli toivonutkin, oli
Amelia puutarhassa tomaatintaimiensa luona hänen ajaessaan pihalle.

»Thorvaldson on erittäin tyytyväinen tuon maapalstan myyntiin», Caleb
sanoi Amelialle, kun tämä tuli puutarhasta häntä vastaanottamaan.
»Rahat tulivat hyvään tarpeeseen — hyvään tarpeeseen.»

»Niin kai», Amelia sanoi, ja Caleb huomasi, että hän huokasi
helpotuksesta. Hän luuli kai, ettei Caleb ollut perillä Klovaczien
käynnistä. No niin, hän soi Amelialle hiukan aikaa totuuden kertomiseen.

»Huomenna on ryhdyttävä taas niittämään», Caleb jatkoi puhetta, kun
he astuivat yhdessä huoneeseen. »Saiko Martin ruuveja vanhaa konetta
varten?»

»Sai — hän kävi Yellow Postissa hakemassa», Amelia sanoi.

»Missä ovat tytöt ja Charlie?»

»He läksivät marjaan.»

»Oletko ollut yksin kaiken päivää?»

Amelia kumartui maahan ja veti pöydän alta esille pari pannua, jotka
hän kolistaen laski astianpesupöydälle. Caleb huomasi, että hänen
kasvonsa punoittivat, kun hän oikaisi vartaloaan. »Niin — olen ollut
työssä kaiken päivää», hän sanoi. »Tomaatit alkavat jo kypsyä.»

Caleb nauroi partaansa. Amelia aikoi siis suoriutua jutusta valheella?
Hyvä, sitä mielenkiintoisemmaksi tämä kahakka tulisi.

»Ihmisillä alkaa olla niin paljon työtä, etteivät ennätä enää
käydä toistensakaan luona», Caleb jatkoi puhettaan etsien jotain
työkalukaapistaan, joka oli keittiön seinällä.

»Varmaan», sanoi Amelia. Mistä Caleb olisi voinut kuulla, että
Klovaczit olivat pistäytyneet heillä? Jos hän kertoisi sen, niin siitä
koituisi vain uutta harmia.

»Taidan pistäytyä Klovacziin illallisen jälkeen. Kuulin Yellow
Postissa, että he palaavat pian kotiin. Ehkäpä he ovat jo tulleetkin.»

Amelia puri alahuultaan. Ei suinkaan Caleb sinne lähtisi ajettuaan niin
pitkän matkan jo tänään. Ainakin hän toivoi sitä...

Caleb läksi talliin, ja Amelia hengitti helpotuksesta. Sitten hän
kuuli ääniä pihalta ja näki, että tytöt ja Charlie olivat palanneet
metsästä. Opettajatar oli heidän kanssaan. Heillä oli useita kymmeniä
litroja marjoja. Olisi pitänyt pyytää Martinia ostamaan sokeria Yellow
Postista. Oli niin hirveän paljon asioita muistettavana. Jumalan kiitos.

Tytöt tulivat huoneeseen kantaen kahta suurta korillista mustikoita.
Heidän kätensä ja kasvonsa olivat mustikassa ja he nauroivat ja
kiistelivät keskenään, kuka oli poiminut enimmät marjat.

»Varmaankin opettajatar», sanoi Amelia innokkaasti ottaen osaa
keskusteluun. »Hänen kasvonsa ovat eniten mustikassa.»

»Pelkään pahoin, että söin enemmän kuin poimin», Lind nauroi. »Mutta
onhan meillä sittenkin aika paljon.»

He kuulivat Calebin huutavan Charlie'a aivan oven ulkopuolella, ja
heidän ilonsa laimeni. Lind kantoi vettä huoneeseensa, ja Ellen ja
Judith alkoivat peseytyä pesupöydän ääressä. Myöhemmin Judith tuli
Lindin luo ullakolle, istahti hänen vuoteelleen ja katseli, kun
opettajatar pesi kasvojaan ja kaulaansa ja pehmeitä käsivarsiaan
tuoksuvalla saippualla. Lind kääntyi ja huomasi omituisen ilmeen tytön
silmissä. Judith punastui ja nojautui pieluksiin.

»Vesi herahtaa suuhuni, kun näen teidän peseytyvän», sanoi Judith.
»Se on niin — oi, en osaa sanoa, mitä se on — aivankuin joku sivelisi
hipiääni.»

»Miksikä sinä et käytä tätä saippuaa, Judith? Minulla on sitä
yllinkyllin. Olenhan monasti sanonut, että saat käyttää kaikkia
tavaroitani. Ensi kerralla, kun menet tapaamaan Sveniä —» Lind alkoi
puhua kuiskaten ja hymyili veitikkamaisesti Judelle — »anna minun
laittaa sinut kuntoon. Hyvänhajuista ihojauhetta ja pari pisaraa
hajuvettä hiuksiisi. Sven menehtyy ihastuksesta, Judie! Juuri niin,
menehtyy!»

Judith naurahti ja painoi kätensä pyöreitä rintojaan vasten.

»Ei siihen tarvita hajuvettä», Judith mutisi.

Lind katsoi tyttöön, joka loikoi pitkin pituuttaan vuoteella. Kuinka
kaunis, kiihottava vartalo hänellä olikaan! Kuin naaras, joka juuri on
keksinyt oman kauneutensa.

»Antakaa minun kammata hiuksianne, Lind!» Judith pyysi.

Opettajatar kävi istumaan lattialle vuoteen viereen, ja Judith irrotti
pitkät pronssinväriset suortuvat, jotka valuivat alas hartioille.
Judith nautti, kun hän saattoi upottaa sormensa tuohon tukkaan ja
kiertää sen kiiltäväksi nutturaksi Lindin valkoiseen niskaan. Lind
kertoi hänelle kaikenlaista suuresta maailmasta, niinkuin usein
muulloinkin kun he olivat kahden. Mutta nyt kuului Ellenin ääni
alakerrasta, tavallinen kimakka vastaus. Judith kiinnitti Lindin
hiukset yhdellä ainoalla neulalla ja läksi pois. Mutta Lindistä tuntui,
että tytön askeleet olivat hiukan kevyemmät kuin tavallisesti.


IV.

Sinä iltana, ennenkuin Amelia huomasi hänen aikeensa, oli Caleb
valjastanut tamman rattaitten eteen ja läksi itäänpäin ajamaan
Klovaczin farmia kohti. Amelia katseli lammaslaitumen poikki ja näki
hänen poistuvan. Caleb saisi nyt kuulla, että Amelia oli salannut
häneltä totuuden. Ehkäpä Klovaczit eivät kuitenkaan kertoisi olleensa
täällä. Mutta luultavaa se ei ollut. Tietysti he kertoisivat. Ja
Caleb ärjyisi ja moittisi häntä taaskin, luultavasti häpäisisi häntä
koko perheen kuullen, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt lukemattomat
kerrat. Amelia seisoi hyvän aikaa vavisten pelosta ajatellessaan hänen
takaisintuloaan — tuijotti hänen jälkeensä ja toivoi, että hän ehkä
sittenkin muuttaisi mielensä ja kääntyisi takaisin. Mutta rattaat
pienenivät pienenemistään sinertävällä tiellä ja lopulta katosivat
kokonaan metsän taakse.

Kun Caleb saapui siihen kohtaan, missä itäinen tie kääntyi pohjoiseen
päin, läksi hän ajamaan Skuli Ericksonin farmia kohti.

Amelia pesi päivällisastiat, mutta ei sallinut Lindin pyyhkiä niitä.
Lindin mielestä Amelian kasvot näyttivät tavallista väsyneemmiltä tänä
iltana, ja siksi hän kernaasti olisi auttanut häntä.

Ellen, Martin ja Charlie lypsivät lehmät, Judith syötti porsaat ja
vasikat, jotka eivät enää saaneet emänmaitoa. Kun maito oli separoitu,
kantoi Ellen kerma-astiat kellariin. Sitten hän yhdessä Amelian ja
Judithin kanssa puhdisti mustikoita, kunnes lyhdyn valo alkoi himmetä
ja noen ja eltaantuneen öljyn haju tunkeutui sieraimiin.

»Minä täytän lampun», sanoi Judith ja nousi mennäksensä.

»Ei tänään enää, lapsi», sanoi Amelia karistellen lehdet ja
mustikanvarret esiliinastaan. »Jo riittää tältä päivältä. Minä pesen
öljysäiliön ja puhdistan lampunsydämen huomenna.»

Ellen ja Judith läksivät nukkumaan; Martin ja Charlie olivat jo
levolla. Lind, joka oli väsynyt oltuaan kaiken päivää metsässä, oli
myös mennyt ullakolle. Hän kuunteli Judithin askelten ääntä portaissa.
Ne olivat jälleen raskaat kuin miehen.

Keittiössä alhaalla Amelia otti lyhdyn seinältä. Vietyään arkihuoneen
lampun keittiöön hän täytti lyhdyn öljyllä, leikkasi sydämen ja
kiillotti öljysäiliötä villarievulla. Sitten hän sytytti lyhdyn
nähdäkseen, miten se paloi. Kun Caleb palaisi kotiin, niin hän huomaisi
varmaan, jollei lyhty olisi kunnossa, siinä tapauksessa että hän
tarvitsisi sitä.

Amelia vei arkihuoneen lampun paikoilleen, siinä oli korkea valkea
lasijalka ja punainen öljysäiliö, missä sydän uiskenteli kuin punainen,
paisunut kieli. Amelia katseli punaista säiliötä ikäänkuin siinä olisi
ollut jotain erikoista. Se oli puolillaan öljyä. Mutta punaisen lasin
sisällä öljy näytti ikäänkuin ohuelta hopealta.

Ulko-ovi avautui hitaasti. Amelia tunsi Calebin askeleet, mutta ei
kääntynyt. Hän kuuli hänen ottavan hatun päästään ja takin yltään
ja ripustavan ne naulaan, sitten hän kiersi lyhdynsydämen alemmaksi
ja astui lattian poikki kuin suuri kilpikonna laahaten kovakuorista
ruumistaan perässään.

»Joko kaikki nukkuvat?» Caleb kysyi huolettomasti avatessaan
kengännauhojaan.

»Jo — he olivat kovin väsyneet», Amelia sanoi iloisesti »Miksikä sinä
et ole levolla? Sinä olet varmaankin vielä väsyneempi niin ankaran
päivän jälkeen Ha, haa! Varmaankin olet vieläkin väsyneempi, Amelia?»

Amelia ei vastannut Hän odotti, mitä seuraisi.

»Mutta sinä olet erinomainen nainen, Amelia. Niin ainakin Anton Klovacz
väittää. Ja hän sen kai tietää», Caleb sanoi ystävällisesti silitellen
viiksiään ja nojautuen tuolin selkänojaa vasten.

»Mitäpä minä olisin voinut muuta tehdä, kuin pyytää heitä taloon?»
Amelia sanoi äkkiä. Hän hämmästyi omaa rohkeuttansa.

Caleb käänsi hitaasti päätään, liikuttamatta vartaloaan. Hän nojasi
päänsä taaksepäin ja katseli Ameliaa puoleksi suljettujen silmäluomien
alta. Sitten levisi irvistys hänen kasvoilleen kuin naamio. Tuo
katse kauhistutti Ameliaa. Hän tiesi, että se todisti jonkunmoista
mielenhäiriötä Calebissa. Että hän oli aivan hurjana halusta saada
hänet hinnalla millä hyvänsä valtaansa. Amelian kädet liikkuivat
edestakaisin hänen sylissään. Sitten hän tarttui ruudullisen
pöytäliinan kulmaan ja alkoi kääriä sitä kokoon.

»Kas vain — valehtelitko sinä? Mitä muuta sinä olet tehnyt, sanohan,
voitko sanoa minulle? Anton Klovaczin — tuon pakanan — sinä päästit
talooni! Hän väitti, että sinä olet erinomainen nainen, ha, haa? Ja
täydellä syyllä ehkä, vai mitä? Hän ja hänen kakaransa — samanlaisia
kuin sinäkin! Mark Jordan ja Anton Klovacz — pyh!»

Hän taivutti päätään eteenpäin ja napsautti sormiaan Amelian nenän
edessä. Amelia hätkähti ikäänkuin hän olisi lyönyt häntä. Caleb nauroi
käheästi. »Haa! Tuo sinun kaunis poikasi — se vasta on hieno herra.
Minä juttelin hänen kanssaan, minä juuri», — Caleb iski nyrkillään
rintaansa — »minunlaiseni mies. Ja hän kertoi minulle, kuka hänen
isänsä oli — ha, haa! Oppinut mies ja gentlemanni. Ja hänen äitinsä;
hieno nainen, ei mitään sen vähempää. Mitä sanoisit, jos minä olisin
kertonut hänelle? Vai enkö ole kyllin hyvä kertoakseni hänelle? Ehkäpä
Anton Klovaczin pitäisi kertoa tai sinun itsesi.» Hänen silmänsä
alkoivat loistaa. »Ha, haa! Se vasta olisi jotain — kerro sinä hänelle,
Amelia, kerro sinä tuolle miekkoselle!»

Amelia nousi pystyyn. Hän katsoi eteensä suurin silmin.

»Kerro vain!» hän kuiskasi. »Kerro vain! Saa nähdä, mitä sitten
tapahtuu!»

Taaskin Amelia hämmästyi omaa ääntään. Hänestä tuntui ikäänkuin joku
muu olisi hänen kauttaan puhunut. Hän vaipui voimattomana tuolille.
Caleb nauroi. Hän näki, että Amelia oli voitettu.

Hitaasti Caleb riisuutui ja meni vuoteeseen kääntäen lampun liekin niin
alas, että Amelia istui miltei pimeässä. Hän istui siten kauan aikaa
silitellen esiliinaansa polviensa yli. Hänen täytyi pian mennä levolle
— maata Calebin vieressä, maata valveillaan aina myöhään yöhön.



VIIDESTOISTA LUKU.


I.

Caleb oli Amelian kautta antanut sellaiset määräykset, että Charlien
oli joka ilta haettava karja kotiin. Ja muutamia päiviä myöhemmin
Charlie sai myös käskyn lähteä Yellow Postiin hakemaan postia
ja ostamaan ruokaa. Siten Judithin vapaus rajoittui hänen omiin
ajatuksiinsa hänen ajaessaan niittokonetta edestakaisin heinäpellolla.
Sateitten jälkeen kuumuus ei ollut enää yhtä tukahduttava eikä
heinäkään yhtä tomuista. Niittokoneen surinassa oli jotain
rauhoittavaa. Se esti ajatukset kiintymästä mihinkään muuhun ääneen.

Mutta Sven varmaankin ihmetteli, miksikä Judith ei tullut
kohtauspaikalle. Tänään Judith päätti koettaa tavata häntä poistuessaan
pellolta ja kertoa, että Caleb vartioi häntä. Svenin täytyi odottaa
vielä muutamia päiviä, kunnes isä lähtisi jonnekin ja he voisivat
tavata toisensa lähteen reunalla joutumatta kiinni. Sillä välin kuin
Judith ajatteli Sveniä hänen silmänsä seurasivat konetta, jonka
siiven alla korkea heinä taipui kuin elollinen olento. Äkillinen
tuulenhenki kaatoi pystyssä olevan heinän harmaaksi pinnaksi, ikäänkuin
jättiläiskäsi olisi kulkenut sen ylitse. Salaperäinen tunne oli
vallannut Judithin mielen, kaikki mikä oli elollista, hyväili tai tuli
hyväillyksi.

Hän katseli Charlie'a, joka kulki hänen takanaan, ja vilkaisi sitten
toiselle pellolle, missä Martin ja Ellen työskentelivät. Hän tiesi,
että Ellenin olisi tehnyt mieli lähteä talosta Malcolmin mukana. Judith
ei voinut koskaan antaa anteeksi sitä, ettei Ellen ollut seurannut
elämänsä syvintä vaistoa. Hän vihasi Elleniä ja toivoi salaa, että
hänen täytyisi koko ikänsä surra ja odottaa jotain, jota hän ei koskaan
voisi saavuttaa.

Juden ajatukset siirtyivät Lindiin, Lindin läsnäollessa hän oli
yrittänyt liikkua hiljaa ja hän oli tutkinut itseään peilistä
nähdäkseen, oliko hän lainkaan Lindin kaltainen. Näitä asioita Sven
ei ymmärtänyt. Hänen täytyisi oppia niitä ymmärtämään siinä toisessa
maailmassa, jonne he aikoivat yhdessä lähteä heinänteon päätyttyä.
Amelian kärsivät silmät kohosivat Judithin eteen, mutta hän karkotti
tuon kuvan luotaan. Joskus sen kuitenkin piti tapahtua, yhtä hyvin
siis nyt jo. Ehkäpä unelma katoaisi samalla kuin Lind lähtisi täältä
— ja sitten seuraisi jälleen uusi talvi jäätyneine lantakasoineen ja
nälkäisine karjoineen...

Viimeisenä niittopäivänä Caleb sanoi lähtevänsä illalla Björn Aronsonin
luo puhumaan kellon ostosta Yellow Postin kirkkoon. Hän kertoi
aikeestaan Martinille päivällispöydässä; Judith ei ollut kuulevinaan,
vaan kääntyi äkisti Lindin puoleen ja kysyi häneltä jotakin koulusta.
Caleb sanoi edelleen Martinille, että hän aikoi pyytää Björniä puimaan.

»Hän ei vaadi sen enempää kuin sekarotuisetkaan, mutta tekee ahkerammin
työtä», lisäsi hän.

Kun Judith toisten jäljessä palasi heinäpellolle hevosineen, pysähtyi
hän tien lähellä olevaan notkoon, missä pajut peittivät hänet
näkyvistä, ja vihelsi Svenille. Sven oli varmaankin Sandbon farmin
pihalla, jollei hän ollut jo palannut omalle pellolleen pohjoisen
puolella. Judith vihelsi kimakasti ja pitkään, ja samassa Sven
saapuikin jo juoksujalkaa. Hän suuteli kiireissään kömpelösti Judithia.

»Oi, Judie!» Sven huudahti. »Minun pitää saada —»

»Tänä iltana», Judith sanoi nopeasti, »mutta älä tule myöhään.»

Judith läimäytti ohjaksilla hevosia selkään ja kääntyi pellolle. Hänen
sydämensä löi kuin vasara rasvaisten työhousujen alla. Sven oli ollut
puhdas ja punakka, ja hänen paitansa oli kaulasta avoinna, joten hänen
tuore ihonsa pääsi näkyviin.

Niittotyö saatiin loppuun varhain iltapuolella, ja koneet vietiin
kotiin. Judith huomasi, että Ellenin kasvot olivat kalpeat ja hänen
silmäluomensa punaiset ja turvonneet. Mutta hän ei tuntenut häntä
kohtaan muuta kuin halveksumista. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään
ihailtavaa. Ennen Malcolmin paluuta Judith oli säälinyt Elleniä ja
olisi kernaasti kaikella tavalla säästänyt häntä töistä, jotka olivat
liian raskaita hänelle. Nyt hänen mielestään kaikki, mitä Ellenin
täytyi kestää, oli täysin ansaittua. Olihan hänellä ollut valinnan vara.

Judith ajoi kotiin toisten edellä. Hän riisui nopeasti hevoset
valjaista ja vei ne laitumelle. Sitten hän läksi keittiöön, missä
Amelia keitti pieniä kurkkuja.

»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi Amelia, kun hän näki Judithin kaatavan
kuumaa vettä kattilasta pesuvatiin.

»Pesen hiukseni», sanoi Judith lyhyesti.

Amelia katsoi häneen uteliaana. Omituinen viikonpäivä sellaiseen
työhön. Tavallisesti pestiin hiukset sunnuntaisin, jolloin se ei
häirinnyt muita tehtäviä. Caleb oli kuitenkin niin kaukana laitumella
katsomassa hevosia, ettei hän ennättäisi palata takaisin, ennenkuin
kaikki oli jo tehty.

Judith kantoi veden ulos auringonpaisteeseen ja laski vadin maahan.
Sitten hän laskeutui polvilleen ja kastoi päänsä veteen, hieroen
mustaan tukkaansa Lindin antamaa saippuaa. Sen jälkeen hän istahti
aurinkoon, kunnes tukka oli kuiva. Sillä oli mieluisa, erikoinen tuoksu
aivankuin Lindinkin hiuksilla.

Sitten Judith läksi Lindin huoneeseen peseytymään. Miten suloista
tuo saippua oli, sanoin kuvaamatonta. Judith ei ollut koskaan ennen
käyttänyt muuta kuin Amelian kotona keittämää saippuaa. Hän hieroi
saippua vaahtoon koko ruumiinsa, ja vain vastenmielisesti pesi hän sen
vihdoin pois.

Lind tuli koulusta Judithin pukiessa ylleen. Opettajatar antoi hänelle
silkkisen puseron, mutta Judith pelkäsi, että Caleb huomaisi sen.
Hän antoi Lindin kammata hiuksensa ja lupasi, että hän saisi Calebin
lähdettyä panna pari pisaraa hajuvettäkin. Sitten he läksivät alas,
missä Ellen soitti harmoniota.

Ellen soitti erästä kansanlaulua, jota joku kerran Garessa käydessään
oli laulanut ja soittanut. Ei mikään muu kansanlaulu ollut Ellenille
niin rakas. Se oli lapsuudenmuisto, jota hän ei koskaan voinut unohtaa.
Lind oli tarjoutunut opettamaan hänelle muita lauluja, mutta Ellen
väitti, ettei hänellä ollut aikaa opetella mitään uutta. Lind epäili,
että tämä tarjous oli loukannut häntä.

Ellen katsoi Judithiin, kun tämä tuli huoneeseen, mutta ei sanonut
mitään hänen tukastansa. Judith läksi ulos.

Hevosaitauksessa seisoi kiiltävän musta varsa, joka oli tuotu jonkun
islantilaisen farmilta. Elukka kaapi maata ja taivutti korskeaa,
kiiltävää kaulaansa. Judith pysähtyi hetkeksi veräjälle katselemaan
hevosta. Tämä nosti päätään ja käänsi huohottavat sieraimensa tyttöön
päin. Sen silmissä oli vihamielinen ilme. Judith kääntyi pois,
vaistomaisesti kohottaen rintaansa.


II.

Heti sen jälkeen kuin Charlie oli mennyt hakemaan karjaa, Caleb läksi
ajamaan. Lammaslaitumelta Jude näki hänen kääntyvän metsätielle ja
ajavan pohjoiseen päin. Hän oli hyvillään, että Caleb oli lähtenyt
Aronsoniin.

Sven odotti häntä lähteen reunalla, kun Judith tuli sinne. Tyttö
astui hiljalleen törmää alas ja taivuttaen koivun oksat erilleen
pysähtyi hetkeksi aurinkoon, jonka säteet muodostivat puitteet hänen
ympärilleen; hänen mieleensä muistui näet, että Sven oli tehnyt samoin
heidän viimeksi tavatessaan toisensa täällä.

»Jumaliste, sinä olet kuin kaunis kuva, Judie», Sven huudahti. Judith
oli mielissään ja istahti Svenin viereen.

Judithin kauneus hurmasi Sveniä. Hän huomasi, miten hieno ja musta
hänen tukkansa oli ja miten suloista oli kosketella häntä. Judith
kietoi voimakkaat käsivartensa Svenin ympärille ja tunsi hänen
sydämensä tykytyksen. Hän veti alas puseronsa, jotta heidän paljaat
rintansa koskettivat toisiaan, ja hän iloitsi, että hän oli pessyt
itseään hyvänhajuisella saippualla.

»Judie...» Sven kuiskasi painaen huulensa hänen korvaansa vasten.

»Minua pelottaa hiukan tänä iltana», Judith mutisi.

Sven painoi hänet himokkaaseen syleilyynsä. Aika upposi siunattuun
iäisyyteen.

Pajukon taakse, metsätien pohjoispuolelle, oli Caleb pysähdyttänyt
tammansa ja jäänyt odottamaan. Hän oli istunut kärsivällisesti ja
katsellut Sandbon farmille päin, kunnes hän tyydytyksekseen näki Svenin
ratsastavan aukiolle ja poikkeavan laidunmaan yli lännenpuolelle.
Sitten hän oli sitonut tamman puuhun ja hiipinyt metsikön läpi sille
paikalle, mistä hän oli nähnyt Svenin katoavan.

Hän hiipi varovasti eteenpäin varoen astumasta kuiville oksille.
Kun aurinko alkoi laskea, hän kuuli ääniä, jotka tuntuivat tulevan
alhaalta notkosta. Nyt hän näkikin heidät istumassa yhdessä, käsivarret
toistensa ympärillä, lammen rannalla. Caleb siveli hiljaa leukaansa.
Hän kääntyi ja palasi äänettömästi laidunmaalle ja sieltä tammansa luo
metsätielle.


III.

Seuraavana päivänä Judith unelmoi lakkaamatta. Hän seisoi tallissa
syöttäen kananpoikia ja ajatellen Sveniä sekä sitä kaukaista seutua,
jonne he piakkoin aikoivat yhdessä lähteä. Sven oli ollut ihmeellinen
eilen illalla, oli puhunut hänelle niinkuin ei koskaan ennen. Hänen
oli ollut kovin vaikea lähteä ja sanoa hänelle hyvästi. Pian ei mitään
hyvästijättöä enää tarvittaisi. He saisivat soman talon kaupungissa,
Sven lähtisi joka päivä työhönsä, mutta iltaisin he olisivat taas
yhdessä — kaiket yöt... Tuntui jo melkein todelta, että Caleb ja karja
ja maatyöt ja hiki ja heinäntomu, kaikki katoaisi ikipäiviksi. Judith
vilkaisi eteensä ja näki varjon lankeevan tallin lattialle. Sitten
Caleb ilmestyi ovelle.

Judith seisoi suorana. Hän näki isänsä kasvot, ne olivat kuin rautaan
valettu naamio. Caleb oli nähnyt heidät — Judith tiesi sen heti.
Jollakin tavalla hän oli keksinyt heidät — vakoillut heitä. Caleb astui
talliin. Judith oli mykkä.

»No, mitä voit sanoa puolustukseksesi? Mitä voit sanoa
puolustukseksesi?» Caleb astui lähemmäksi, pää eteenpäin taivutettuna.
Judith ei liikahtanut paikaltaan. Hänen silmänsä kiintyivät lattiaan
silmänräpäykseksi. Aivan hänen jalkojensa juuressa oli pieni
lyhytvartinen kirves. Se oli pudonnut seinältä hänen selkänsä takaa.

»Mitä sinä teit metsikössä? Yhdessä tuon Sandbon koiran kanssa,
ha, haa! Oletko samanlainen luuska kuin äitisikin? Tulehan tänne,
niin näytän sinulle, kannattaako olla hieno!» Caleb astui askeleen
lähemmäksi. Judithin käsi ojentautui maahan ja tarttui kirveen varteen.

Tyttö suoristi itsensä äkisti ja heitti kirveen koko voimallaan Calebin
päätä kohti. Hän sulki ymmällä ollen silmänsä, ja kun hän avasi ne
jälleen, näki hän Calebin kumartuneena eteenpäin, käden tavoitellessa
viiksiä. Kirves oli vajonnut syvälle seinään hänen päänsä taakse.

»Vai sellaisia metkuja sinulla on? Ha, haa!» Caleb hyökkäsi eteenpäin
ja tarttui Judithia ranteisiin kiinni, heittäen hänet lattialle. Sitten
hän vetäisi nuoran seinästä ja sitoi tytön toisesta kädestä ja jalasta
seimeen kiinni.

Judith oli siksi hämmästynyt omasta hurjasta teostaan, ettei hän
ruvennut vastustelemaan. Hän makasi suullaan tuskin tuntien lannan
hajua. Hänen ruumiinsa alkoi väristä. Hän tiesi, että Caleb oli
lähtenyt pois. Hän ei pelännyt omasta puolestaan, mutta hän tiesi,
että Caleb kävisi Amelian kimppuun. Amelia ei kyennyt puolustautumaan
häntä vastaan. Isä olisi aivan hurjana vihasta. Voisihan hän vaikka
murhata äidin... kaikki oli nyt mennyttä... kaikki lopussa... Ei
muuta jäljellä kuin maa ja karja ja lanta... Hän makasi liikkumatta,
kunnes varjo, joka lankesi tallin ovesta sisään, oli kääntynyt idästä
lännen puolelle; kunnes nuora oli syövyttänyt punaiset uurteet hänen
ranteisiinsa ja hänen hiuksensa olivat täynnä kuivunutta lantaa.


IV.

»Hän on tallissa», sanoi Caleb, kun perhe oli yrittänyt syödä
illallista eikä sanallakaan ollut mainittu Judea.

Turhaa hänen oli sanoa sitä. Jokainen tiesi sen ilmankin. Caleb oli
kieltänyt ketään menemästä talliin sinä päivänä.

»Mitä me teemme hänelle? Mitä me teemme hänelle, äiti?» Caleb kääntyi
ystävällisesti Amelian puoleen, joka oli kalpea kasvoiltaan ja aivan
sanaton.

Caleb nojautui tuolinsa selkää vasten ikäänkuin hän olisi ollut tuomari.

»Lähitienoilta ei ole tuomaria, joka voisi ratkaista tämän asian»,
hän jatkoi rauhallisesti, ikäänkuin puhellen itsekseen. »Siksi meidän
täytyy suoriutua tästä jutusta omin voimin — niin hyvin kuin voimme.»

Martin, Ellen, Charlie ja Amelia istuivat puoliympyrässä huoneessa
kuunnellen Calebin saarnaa. Opettajatar, joka oli kuullut Charlielta,
mitä oli tapahtunut, oli kovin masentuneella mielellä. Hän oli lähtenyt
Sandbohon iltapäivällä toivoen tapaavansa Markin siellä ja saavansa
inhimillistä osanottoa.

»Talossa on tehty murhayritys», Caleb jatkoi sointuvalla äänellä.
»Rikos on tehty. Me olemme edesvastuussa osallisuudesta tähän
rikokseen. Kaikkein ensiksi meidän tulee ottaa selko itse tapahtumasta.
Amelia, lähde lasten kanssa talliin. Minä odotan täällä.»

Amelia, Martin, Ellen ja Charlie läksivät ulos sanomatta sanaakaan.
He astuivat talliin ja näkivät Judithin makaavan lattialla. Amelia
koetti pysyä aivan jäykkänä, jotta hän ei hyökkäisi Judithin luo ja
vapauttaisi häntä köysistä. Se oli hirveä hetki hänelle. Martinin
kasvot venyivät pitkiksi, kun hän näki kirveen tyveä myöten uponneena
hirsiseinään. Judith ei liikahtanut eikä katsonut heihin. Hänen
vaatteensa olivat kiertyneet hänen ruumiinsa ympärille, ja hiuksissa
hänellä oli olkia ja lantaa.

»Jude», sanoi Ellen pysähtyen kynnykselle.

Judith ei vastannut.

»Hyvä», sanoi Ellen. Mutta hänen ruumiinsa vapisi.

He palasivat taloon. Caleb istui yhä samassa asennossa kuin heidän
poistuessaan ulos. He palasivat entisille paikoilleen.

»On monta eri tapaa käsitellä tätä tapausta», Caleb jatkoi
asiallisesti. »Yhden olen jo maininnut — voimme vedota kaupunkiin.
Toinen se, jonka te näitte itse — tallissa. Mutta on vielä kolmaskin
tapa — ehkäpä Amelia haluaisi tietää, mikä se on —» Caleb vilkaisi
Ameliaan, kasvojen alaosa käden peitossa.

Amelia istui jäykkänä. Nyt se siis tuli. Mark Jordan saisi maksaa
Judithin hurjan teon. Ei, niin totta kuin Jumala oli olemassa, ennemmin
hän ottaisi Calebin hengiltä — eikä kukaan saisi tietää, miksi hän sen
teki.

»Minä annan Amelian valita — onhan Judith hänen lapsensa. Ha, haa!
Hänen lapsensa, totta totisesti!»

Amelia vilkaisi Elleniin, sitten Martiniin, vihdoin Charlie'in. Ehkäpä
Caleb koetti vain saada häntä ansaan. Voisihan hän kaikesta huolimatta
ilmaista heille totuuden. Amelia nieli tuskansa.

»Eiköhän olisi parasta pitää häntä täällä, Caleb?»

Caleb katseli häntä huvitettuna. »Tarkoitatko sallia hänen raivota?»

»Ei — pitää häntä telkittynä — jonkun aikaa — kunnes hän rauhoittuu.
Puhua hänen kanssaan — pakottaa hänet ymmärtämään erehdyksensä.»

Amelia oli keksinyt oikean sanan sanoessaan — pakottaa. Se oli
Calebille mieleen. Hänen mielensä pehmeni. Ehkäpä tämä ei ollut vielä
oikea hetki. Hän tahtoi säästää paljastuksen toiseen kertaan. Mark
Jordan ei lähtisi täältä, vielä hyvään aikaan. Hän nousi tuoliltaan
rauhallisena ikäänkuin keskustelu olisi ollut mieluisaa ja aivan
yleistä asiaa koskettelevaa.

»Olet kai oikeassa, Amelia, olet kai oikeassa. Lähtekää nyt lypsämään
ja laskemaan maitoa. Minä menen pellavapeltoa tarkastamaan, äiti. Onko
lyhdyssä kylliksi öljyä?»


V.

Lind söi illallista Sandbossa, jotta häneltä ei mitään kysyttäisi.
Mutta hän vei Svenin syrjään ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Sven kirosi julmasti ja kalpeni. Suurella vaivalla Lind sai estetyksi,
ettei hän heti hyökännyt Gareen. Mutta hän sai Lindin lupaamaan, että
jollei Judithia päästettäisi vapaaksi vielä tänä iltana, niin hän
tulisi siitä ilmoittamaan hänelle. Sven raastoi hiuksiaan, ja vihan ja
surun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Lind puheli hänen kanssaan,
kunnes hän hieman tyyntyi, ja sitten Sven saattoi Lindin Klovacziin
päin. Kun hän näki Markin tulevan, kääntyi hän takaisin.

Lind tapasi Markin tiellä setripuiden takana. Mark hyppäsi alas
satulasta ja kietoi käsivartensa Lindin ympärille. Lind nojautui Markia
vasten vavisten koko ruumiiltaan. Mark puristi hänet lujemmin rintaansa
vasten ja tarttui hänen leukaansa nähdäkseen häntä kasvoihin.

»Mitä on tapahtunut?»

»Judith yritti tappaa Calebin», Lind kertoi.

»Hyvä Jumala! — Tuo lapsiko?»

Lind kertoi, mitä hän tiesi. He astuivat hetken aikaa ääneti.

»Lind, armaani, sinun pitää muuttaa pois tuosta talosta, ennenkuin
vanhus tulee hulluksi ja tappaa sinut yhdessä kaikkien muiden kanssa»,
Mark sanoi vihdoin. »Miksikä sinä et muuta Sandbohon?»

Lind pudisti päätään. »Judithia ei tämän jälkeen lasketa enää ulos
lainkaan. Ihmisrakkauskin vaatii, että minä jään nyt taloon ja autan
häntä, minkä voin. Kerroin Svenille, mitä on tapahtunut, ja hän aikoo
ensi tilassa riistää Judithin sieltä — vaikkapa väkivallalla. Silloin
vanha mies varmaankin murtuu eikä hänestä ole sitten enää mihinkään.»

He astelivat setripuiden alla varjojen yhä pidentyessä. Tie loisti
sinisenä heidän edessään, ja ilta oli kirkas niinkuin usein ennenkin.
Mutta koko maa oli kuin kuolinliinoihin verhottuna, ikäänkuin sen kasvu
äkkiä olisi keskeytynyt.

»Mark — täällä on kovin synkkää — huomaatko, miten kauhu huokuu joka
puolelta?»

»Mutta se ei ulotu meihin, Lind. Me olemme sen ulkopuolella. Meillä on
toisemme.»

Lind painautui lähemmäksi Markia vakuuttautuakseen siitä, että tämä oli
oikeassa.



KUUDESTOISTA LUKU.


I.

Oli harvinaisen kuiva elokuu, ja heinä saatiin varhain korjatuksi
suoviin. Martin ihmetteli, tokko Caleb hankkisi nyt apulaista, kun
Judith oli tuomittu olemaan kotosalla. Ellen ja Charlie eivät kyenneet
sellaiseen työhön. Mutta Martin oli siksi viisas, ettei hän ruvennut
mitään kysymään sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Keskustelu Calebin ja
perheen muiden jäsenten välillä oli keskeytynyt kokonaan, ainoa side,
joka yhdisti heitä, oli työ ja se jatkui keskeytymättä ja kyselyittä.

Amelia työskenteli kotosalla ja puutarhassa aamusta iltaan saakka
suurella kiireellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt kadottavansa
jotain. Kun hän astui taloon häikäisevästä auringonpaisteesta, niin
suhteellinen pimeys huoneissa sokaisi hänet niin kokonaan, ettei
hän nähnyt Judithia, vaan pelkäsi hänen lähteneen karkuun. Hetken
kuluttua huomasi hän kuitenkin, että tyttö istui selin häneen kuorien
perunoita päivälliseksi tai korjaten valjaita, jotka Caleb oli aamulla
ojentanut hänelle sanaakaan sanomatta. Amelian sydän kovettui jälleen
ja hän toisti mielessään päätöksensä. Judith oli Calebin lapsi. Hän ei
puhunut hänelle muulloin kuin antaessaan määräyksiä ruoankeitosta tai
taloustöistä. Judith oli vain kaksi kättä, jotka tekivät, mitä niille
määrättiin. Hän ei puhunut kellekään, ei katsonut kehenkään.

Lindin sydäntä viilsi, kun hän näki hänen välinpitämättömyytensä.
Päiväkausiin opettajatar ei ollut lähestynyt häntä, sillä hän tiesi,
ettei siitä kuitenkaan olisi mitään hyvää. Palatessaan koulusta hän
kuuli tytön liikkuvan raskaasti portaissa, tai näki hänen pesevän
lattioita tai istuvan jäykkänä vihanneksia perkaamassa. Lind tiesi,
ettei tätä voinut kauan jatkua, että Judithin kuuma veri puhkeaisi sitä
hurjemmalla tavalla ilmi, mitä kauemmin häntä pidettäisiin silmällä.

Kirves oli jätetty tallin seinään, siihen mihin Judith oli sen iskenyt.
Caleb oli sanonut, ettei sitä saanut siitä poistaa.

Päivät olivat pitkiä ja yksitoikkoisia mehiläisten suristessa
niityillä; valkoiset ja keltaiset perhoset lentelivät huolettomina
metsäruususta toiseen; metsässä kuului siipien suhinaa ja lintujen
viserrystä, ja joka päivä lapset toivat kouluun hyljättyjä pesiä, joita
he käyttivät mallina piirustaessaan noella tai värikynillä. Lind tunsi,
miten kaikki kypsyi ja tuleentui luonnossa. Mutta hän jatkoi työtään
kiitollisena siitä, että velvollisuus pidätti häntä koulussa, loitolla
garelaisista.

Martin huomasi kiukukseen, ettei vierasta apua otettu
heinänkorjuuseenkaan.

       *       *       *       *       *

»Ellen ja Charlie saavat lähteä huomenna sinun kanssasi suovien
tekoon», sanoi Caleb Martinille illallispöydässä.

Judith ei ollut kuulevinaankaan, vaikka kaikki tiesivät, että hän oli
toivonut heinänkorjuun vapauttavan hänet kotivankilasta.

Ensi päivinä Caleb oli johtamassa työtä. Heinä kerättiin pellolta,
missä se oli kuivanut haasioilla. Ellen ja Martin työskentelivät
ylhäällä heinäsuovan päällä ja Charlie nosti hangolla heiniä ylös.
Martin näki, että työ, joka olisi ollut Judithin tehtävä, oli liian
raskasta Ellenille, mutta, hän ei sanonut mitään. Caleb ei myöntänyt
koskaan, että jokin työ olisi voinut olla liian raskasta. Hän piti sitä
vain uppiniskaisuutena.

Caleb istui rattaillaan katselemassa, miten heinäsuovat kasvoivat.
Silloin tällöin hän lausui Charlielle jonkun rohkaisevan sanan tai
moitti Elleniä huolimattomuudesta. Ellenin suu vetäytyi kapeaksi
viivaksi ja hänen pienet punaiset kätensä tarttuivat lujemmin
heinähankoon. Heinäsuovat kasvoivat suuriksi, pehmeiksi, vettäpitäviksi
vuoriksi, jotka hivelivät Calebin silmää. Siinä oli hänen kättensä
tuotetta, hänen työnsä tulosta. Yhtä kieltämättömästi hänen omaansa
kuin hänen oikea kätensä, joka todisti maailmalle, että Caleb Gare
omisti tämän maan ja osasi sitä hyvin viljellä.

Hänellä oli aikaa tuumia tuolla pellolla, keskellä runsasta satoaan.
Judithin juttu oli oikeastaan ollut vain eduksi. Ensimmältä se
oli saattanut hänet hiukan levottomaksi. Kirves olisi voinut osua
lähemmäksikin kuin hipaista vain hänen hiuksiaan. Mutta niinkuin asiat
nyt olivat, niin tuo onnettomuustapaus lujitti vain hänen valtaansa.
Siinä oli uusi syy pitää Ameliaa kovilla. Ja samalla hän saattoi olla
varma Judithista — jos hän vain halusi, saattoi hän antaa hänet ilmi
poliisille. Kirveen tuli jäädä paikoilleen siltä varalta, että hänen
joskus olisi ehkä pakko käyttää hyväkseen tätä todistusta. Kuitenkin,
niin kauan kuin Judith pysyi alallaan, hän tahtoi kohdella häntä
lempeästi. Judith oli parempi työmies kuin mikään vieras apulainen.
Hän aikoi pitää hänet kotosalla, kunnes hänen uppiniskaisuutensa olisi
muserrettu, ja sitten hän pitäisi häntä aisoissa pakottamalla hänet
työhön elonkorjuun aikana.

Caleb antoi katseensa kulkea etelän puolelle, niissä pellava kypsyi
hitaasti ja tasaisesti. Puimamiesten täytyi palata puimaan sitä
lokakuun alkupäivinä, kun muu vilja jo oli korjattu. Hänen sydämeensä
koski ajatellessaan, että pellava oli leikattava. Se oli kasvanut
niin ylväästi, niin komeasti. Se oli niin kaunis ja elämää uhkuva,
ikäänkuin ei mikään voisi tuhota sitä. Mutta seuraisihan vielä toisia
vuosia ja toisia satoja, hän lohdutteli itseään. Ensi vuonna hän aikoi
kylvää vielä enemmän pellavaa. Sen erinomainen kasvu yllytti suorastaan
taisteluun näissä karuissa olosuhteissa — se yllytti Calebia riistämään
väkivallalla maasta kaiken sen, mitä se saattoi antaa.

Hän vilkaisi vielä kerran Ellenin, Martinin ja Charlien työhön, sitten
hän käänsi tamman pois pellolta. Kulkiessaan metsäpalstan ohi, jonka
hän Fusi Aronsonilta oli vaihtanut järvenpohjaan ja suohon, hän hymyili
itsekseen. Kylläpä elämä olisi ikävää, ellei voisi hankkia itselleen
erikoisia iloja. Vuoden tai kahden jälkeen järvenpohja voisi olla
viljelyskelpoista maata ja suo kyllin kuivaa pellavaa varten. Silloin
hän ostaisi ne takaisin Fusilta. Se vasta olisi hauska kuje. Sillä
välin metsä kasvaisi, niin että siitä voisi saada sekä halkoja että
hirsipuita. Ja mikäpä estäisi häntä hakkaamasta ja myömästä niitä
Sidingiin? Judithilla ja Martinilla ei ollut mitään työtä heinänkorjuun
päätyttyä.

Ajaessaan kotiin Calebin ajatukset kääntyivät Ameliaan ja hän tuumi,
mitähän Amelia oikeastaan näinä päivinä oli ajatellut. Hänen täytyi
ruveta taas keskustelemaan, sillä liian pitkä vaitiolo katkaisi
kaiken yhteyden toisten kanssa. Ja kulkiessaan omissa ajatuksissaan
Amelia voisi sitäpaitsi ruveta tuumimaan, ettei epäitsekkäisyydestä
ollut mihinkään, vaan että Mark Jordan yhtä hyvin voisi saada tietää
totuuden. Siitä voisi seurata suuriakin mullistuksia. Kaikki kävisi
rauhallisesti vain niin kauan kuin hän itse pitäisi vastapuolueet
tasapainossa. Hänen täytyi ruveta puhumaan ja parin päivän kuluttua
päästää Judith peltotöihin.


II.

Eräänä päivänä, kun opettajatar tuli koulusta, kirnusi Judith
keittiössä. Amelia oli puutarhassa eikä ketään muutakaan ollut
kotosalla. Lind istahti lattialle Judithin viereen katsellen, kun
tämän vahva käsivarsi kiersi kirnua yhtä tasaisesti kuin kone. Hänen
silmänsä olivat maahan luodut eikä hän ilmaissut vähimmälläkään tavalla
huomanneensa Lindiä.

»Judie — Judie, miksi sinä et puhu minulle?» Lind kysyi lempeästi. Hän
saattoi töintuskin pidättää kyyneleitään katsellessaan, kun tämä suuri,
tumma tyttö väänsi välinpitämättömänä kirnua ikäänkuin ei mitään muuta
olisi ollut koko maailmassa.

Judith kohotti hitaasti katseensa. »Onko sitten mitään puhumisen
syytä?» hän kysyi. Nuo olivat ensimmäiset sanat, jotka Lind kuuli hänen
suustaan tuon onnettomuuden jälkeen.

»Sinun ei pidä masentua tällä tavalla, Judith. Minä tiedän, miksi sinä
sen teit — sinä kiivastuit, ja se oli hirveä erehdys. Mutta se menee
ohi — isäsi unohtaa sen. Miksi sinä et ala jutella heidän kanssaan,
jotta kaikki muuttuisi taas entiselleen? Sven odottaa tietoja sinusta,
Judith.»

Puna kohosi Juden poskille, ja Lind oli näkevinään kyyneleitä hänen
silmissään, kun hän käänsi päänsä pois.

»Ei siitä ole mitään apua», Judith mutisi. »Jos tapaan Svenin, niin isä
saa sen tietää ja lähettää minut kaupunkiin. Kyllä minä tiedän — ei
mitään hyvää tapahdu koskaan.»

»Judie, sinun oma elämäsi on enemmän arvoinen kuin mikään muu. Jos
jäät tänne vielä pitemmäksi aikaa, niin tulet Ellenin kaltaiseksi, ja
sinä olet liian hyvä siten tuhotaksesi itsesi. Mitä siitä, vaikka hän
lähettäisikin sinut kaupunkiin? Tuomari saisi tietää, millä tavalla
isäsi on kohdellut sinua, ennenkuin sinulle tehtäisiin mitään. Eivät
kaikki ihmiset ole hänen kaltaisiaan. Kaikki muuttuisi paremmaksi,
Judie, siitä olen varma.»

Judith nojautui tuolinsa selkää vasten ja katsoi Lindiin.

»Sanokaa Svenille, ettei hän huolehtisi minusta, jos tapaatte hänet»,
hän sanoi. »Ei isä voi pitää minua täällä ikuisesti.»

Lind oli hyvillään saadessaan edes jonkinmoisen vastauksen Judithilta.
»Minä tapaan hänet ehkä huomenna, Jude. Tiedän varmaan, että hän
ajattelee sinua koko ajan», Lind sanoi ystävällisesti kietoen
käsivartensa Judithin ympärille. »Tiedätkö, mitä minä nyt aion tehdä?
Minä laitan sinulle jotain kaunista. Jotain, jota voit käyttää salaa.
Odotahan vain.» Lind meni toiseen huoneeseen hymyillen Judelle, joka
myös hiukan veti suutaan hymyyn.

Sitten Amelia tuli keittiöön, ja Judith nousi tarkastamaan kirnuamaansa
voita.

»Minun pitäisi saada pari uutta purkkia Johannesonilta», sanoi Amelia.

»Tuolla on kaksi vanhaa vielä», Judith huomautti.

Amelia vilkaisi nopeasti häneen. Ensi kerran moneen päivään Judith
puhui omasta tahdostaan. Hänessä oli tapahtunut muutos. Amelia
ihmetteli, mitähän tapahtuisi, kun Judith tulisi kokonaan entiselleen.
Mutta tyttö pysytteli ääneti loput päivästä ja läksi levolle heti
illallisen jälkeen, niin ettei Amelialla ollut aavistustakaan siitä,
mitä hän hautoi mielessään. Amelia itse ei antanut hänelle vähintäkään
syytä ajatella, että tuo mieletön teko voisi suoda hänelle täyden
vapauden. Hän ei ollut puhunut Judithin kanssa siitä, mitä oli
tapahtunut, arvellen, että hän siten voisi saada hänet kauhistumaan
tekoaan.

Sinä yönä Judith makasi valveillaan. Hän ei saanut unta, sillä hän ei
voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että rauhan- ja oikeudentuomarit,
niinkuin opettajatar oli olettanut, eivät ehkä olisikaan niin ankaria
kuin hän oli pelännyt, jos Caleb saattaisi asian heidän tietoonsa.

Mutta varma hän ei sittenkään voinut olla. Hän tunsi niin vähän
sellaisia asioita. Ehkäpä opettajatar erehtyi. Eräs sekarotuinen tyttö
Yellow Postista oli pari, kolme vuotta sitten yrittänyt tappaa lapsensa
ja hänet lähetettiin vankilaan. Vankila — missä ihminen oli suljettuna
pieneen koppiin eikä koskaan nähnyt taivasta eikä tuntenut tuulen
hyväilyä kasvoillaan — se oli kamala paikka, ehkäpä vieläkin pahempi
kuin tämä farmi. Caleb lähettäisi hänet sinne, jos hänellä olisi syytä
uuteen tyytymättömyyteen. Caleb vihasi häntä erikoisesti, Judith tiesi
sen — oli aina sen tiennyt. Siksi, että Judith vihasi kaikkea sitä,
mitä Caleb jumaloi — viljaa, karjaa, maan raakaa tuotetta.

Judith ajatteli Sveniä. Hän tiesi, että Sven veisi hänet pois täältä,
kun vain tilaisuutta ilmaantuisi. Hän tiesi, että Sven odotti tätä
hetkeä yötä päivää, että hän olisi ollut valmis uhmailemaan Calebiakin,
jos siitä vain olisi jotain hyötyä. Mutta Calebilla oli valta
käsissään. He eivät ennättäisi sen pitemmälle kuin Sidingiin, ennenkuin
Caleb saisi heidät kiinni — antaisi heidät ilmi poliisille. Ensi kertaa
eläessään Judith kaipasi Sveniä — himoitsematta häntä. Hän ei nähnyt
enää hänen voimakkaita kaulalihaksiaan eikä hänen jännittyneitä,
kapeita lanteitaan. Hän näki edessään vain Svenin silmien kaihoavan
katseen, jonka hän, judith, oli ivallaan loihtinut esille. Maatessaan
pimeässä Ellenin vieressä Judith kuvitteli istuvansa Svenin rinnalla,
hiljaa, äänettömänä. Hän alkoi itkeä ja kätki kasvonsa pielukseen,
jotta Ellen ei kuulisi.


III.

Koulun päätyttyä seuraavana päivänä Lind läksi Sandbon lasten kanssa
heidän kotiinsa viemään sanaa Judithilta Svenille. Tiepuolessa
silkkipuut olivat täydessä kukassa ja jalan tai puolentoista korkuiset
voikukat heiluttivat kukkakupujaan tuulessa. Tämä vuosi oli hillittömän
kasvun vuosi Oelandissa. Lapset olivat löytäneet useampaa lajia lintuja
ja perhosia kuin koskaan ennen. Puiden lehdet olivat hyönteisistä
vapaat. Lind tuumi, miten tämän vuoden rikkaus ilmeni myös hänen ja
Markin välisessä suhteessa. Hän olisi toivonut tämän sopusoinnun
ulottuvan garelaisiinkin ja hän ajatteli surulla Judithia.

Lind oli tavannut Mark Jordanin miltei joka päivä sen jälkeen kuin
Klovaczit olivat palanneet kotiin. Mark oli tullut ratsain iltapäivin
tapaamaan häntä koululle, tai he olivat yhdessä kävelleet metsässä ja
istuneet pienen lammen rannalla, jonka Lind oli aikoja sitten keksinyt.
He alkoivat tehdä suunnittelujaan syksyn varalta, kun he yhdessä
lähtisivät pois täältä. Talvet Oelandissa olivat liian kovat, jotta
lapset, jotka asuivat hajallaan toisistaan, olisivat voineet käydä
koulua.

»Minä olisin kernaasti täällä talvenkin yli», oli Mark kerran sanonut.
»Varsinkin asuisin minä kernaasti Garessa. Mikä erinomainen tilaisuus
tutkia ihmisluonteita!»

»Pelkäänpä, että minä en sen jälkeen kykenisi tutkimaan enää mitään
tässä elämässä», Lind oli vastannut. »Se on sydäntäsärkevää hyvälläkin
ilmalla.»

Sven oli juottamassa hevosia opettajattaren saapuessa lasten kanssa.
Hän astui kiihkeänä häntä vastaan.

»Lähettikö Judith mitään sanaa?» hän kysyi, kun lapset eivät olleet
enää kuuluvilla.

Lind laski kätensä Svenin käsivarrelle ja palasi hänen kanssaan
vesisammiolle.

»Hän alkaa vähitellen tointua, Sven, ja hän pyysi, ettette olisi
huolissanne. Caleb ei päästä häntä ulos vielä, mutta niin pian kuin
hän vain pääsee, tulee hän teitä tapaamaan. Parasta olisi, että
koettaisitte odottaa kärsivällisesti, kunnes heinä on saatu korjatuksi.
Caleb päästää hänet varmaan lyhteitä sitomaan, ja onhan hänen mahdoton
aina pitää tyttöä silmällä.»

Sven kirosi. »Paha periköön hänet! Mieleni tekisi vääntää tuon vanhan
pirun niskat nurin», hän sanoi. »Mutta hän pysyisi kyllä hengissä
voidakseen toimittaa minut linnaan.»

»Sepä se, Sven. Hän nostaisi hirveän metelin, jos te karkaisitte juuri
nyt. Ehkäpä sitten, kun heinänkorjuu on lopetettu, hän alistuisi
siihen. Mutta Judith kaipaa teitä yhtä kiihkeästi kuin tekin häntä.»

Mrs. Sandbo tuli ulos karkottaen kärpäset ovelta avatessaan sen. Sven
vei hevoset laitumelle.

»No, miten on Garein ja heinäsadon laita?» hän kysyi.

»Aivan erinomaisesti», Lind hymyili. Hän ei ollut puhunut mrs.
Sandbolle Calebin ja Judithin välisistä asioista.

Lind oli kertonut, että hän ja Mark aikoivat mennä naimisiin koulun
päätyttyä. Mrs. Sandbo ei osoittanut erikoista hämmästystä. Hän oli jo
kauan aavistanut sitä.

»Kaksi kertaa on tuumittava ja kerran hypättävä», hän varoitti Lindiä
viitaten tyttärensä, Doran naimiskauppaan. Mutta Lindin osoittama
luottamus kutkutti mrs. Sandbon turhamaisuutta ja hän kohteli nyt
Lindiä äidillisellä hellyydellä.

Mark saapui hiukkasta myöhemmin, ja mrs. Sandbo tahtoi välttämättä
tarjota heille kahvia. Heidän käytyään pöytään hän poistui suurella
melulla huoneesta jättäen nuoret kahden.

Kahvi oli hyvää ja virkisti suuresti Lindiä. Tämä keskusteli Gareista
Markin kanssa, joka arveli, että vieraan sekaantuminen asiaan ei
hyödyttäisi mitään.

»Tytön on karattava niin pian kuin mahdollista. Mutta tuo vanha roisto
voi saada vihiä asiasta, jos hän vain haluaa», Mark sanoi.

»Aivan niin», myönsi Lind. »Mutta vaikkeivät he lähtisikään sen
pitemmälle kuin Sidingiin, niin voisi siitäkin olla apua. Enpä luule,
että Caleb Gare uskaltaisi vedota viranomaisten apuun saadakseen
heidät kiinni — hänen vaimonsa varmaan pitäisi myös Judithin puolta ja
kertoisi, miten paljon tyttö rukka on saanut kärsiä. Ja sittenkin —»
Lindin mieleen muistuivat äkkiä kaikki ne huhut, jotka kertoivat Caleb
Garen rääkkäävän vaimoaan.

»Sääli todellakin. Jos tyttö pääsisi vain kaupunkiin pakoon, niin
koettaisin minä auttaa häntä parhaani mukaan», sanoi Mark. »Mutta jos
minä menen vanhan miehen puheille, niin hän ajaa minut ulos ovesta. Hän
kävi eilen meillä tarjoutuen ostamaan heinää, joka Antonin on määrä
myödä jo ennen niittämistä. Minä käskin Antonin vaatia korkeampaa
hintaa, ja vanha Gare suorastaan hyökkäsi minun kimppuuni. Hänen
aikomuksensa on kai varastaa kuolevalta. Olkoon miten hyvänsä, Anton
odottaa, kunnes Caleb tulee uudestaan käymään, sillä hänen pitää
saada heinä myödyksi voidakseen tehdä 'parannuksia', kuten hän sanoo,
ennenkuin valtion tarkastaja tulee taloon.»

»Miten Anton jaksaa, Mark? Luuletko, että hän —?»

»Talvi tekee hänestä lopun, pelkään pahoin. Vaikka eihän sitä koskaan
voi tietää. Mutta, Lind, tulehan tänne. Jutellaanpa hetken aikaa omista
asioistamme. Siitä on kaksi kokonaista päivää, kun viimeksi tavattiin.»

Lind vilkaisi ulos ikkunasta ja näki, että mrs. Sandbo oli kaukana
navetan luona.


IV.

Samana päivänä, jolloin Caleb oli päättänyt vapauttaa Judithin
kotiaskareista, jotta tämä voisi auttaa Martinia pellolla, putosi
Martin heinäsuovalta loukaten olkapäänsä.

Nyt kun Judithin vapauttaminen oli suorastaan välttämätöntä, Caleb
alkoi epäröidä. Hän tuumi, voisikohan hän tulla toimeen hänen avuttaan
pellollakin. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pakko ottaa kaksi
vierasta apulaista, eikä korjaamaton heinä ollut sen arvoista.

»Olisit voinut varoa alas tullessasi, — aina pitää sattua jotain — aina
jotain», Caleb valitti astuen edestakaisin keittiön ja arkihuoneen
väliä, sillä aikaa kuin Amelia sitoi Martinin käsivartta, jotta tämä
voisi lähteä lääkäriin Sidingiin. Yellow Postissa ei ollut lääkäriä.

Martin ei vastannut mitään. Hän tiesi, miksi hän oli pudonnut
heinäsuovalta. Tarttuakseen kiinni Elleniin, joka juuri oli ollut
astumaisillaan ilmaan. Ellen olisi yhtä hyvin voinut jättää silmänsä
kotiin kuin käyttää niitä heinäpellolla.

Caleb saattoi itse Martinin Nykerkiin. Hän tahtoi pitää silmällä,
ettei tohtori ottaisi liiallista maksua. Sijoiltaan mennyt olkapää ei
ollut kuitenkaan murtunut. Kiusallista se oli — kovin kiusallista.
Nyt heinänkorjuu oli keskeytettävä siksi päiväksi, jolloin he kävivät
lääkärissä, sillä hän ei voinut päästää Judithia vartioimatta pois
talosta. Ilma oli muuttunut jälleen pilviseksi. Voisi tulla taas
sateita, ennenkuin kaikki heinä olisi saatu korjuuseen, jollei Martin
pian parantunut. Tätä Caleb harmitteli itsekseen ajaessaan Sidingiin.
Hän ei puhunut mitään Martinille. Pojasta tuntui siltä kuin hän olisi
tehnyt jotain pahaa, ja tämä tunne vaivasi häntä enemmän kuin kipu
olkapäässä.

Lääkäri vakuutti, ettei vamma ollut paha, vaan että Martin voisi ryhtyä
työhön jo parin kolmen viikon kuluttua. Caleb maksoi lääkärin, ja
koska summa oli hänestä hiukan liian suuri, ei hän puhunut Martinille
sanaakaan kotimatkalla.

Sinä iltana hän sanoi Judithille, että hänen seuraavana aamuna
oli tultava heinäpellolle Martinin paikalle. Häntä harmitti, että
onnettomuus määräsi, mitä hänen tässä suhteessa oli tehtävä, joskin hän
jo aikaisemmin oli päättänyt tehdä samoin.

Lindillä ei ollut tilaisuutta jutella Judithin kanssa, ennenkuin
kumpainenkin oli mennyt ullakolle. Koska Ellen ei vielä ollut siellä,
tuli Lind tyttöjen makuusuojan puolelle ja jutteli kuiskaten hetken
aikaa Judithin kanssa.

»Älä tee mitään varomatonta, Jude. Muista, että isäsi vakoili sinua
kerran ja tekee sen toistamiseenkin», Lind varoitti. »Minä sinun
sijassasi odottaisin, kunnes luulisin hänen unohtaneen koko jutun, ja
sitten aivan yksinkertaisesti sanoisin hänelle, että minä tahdon mennä
Svenin kanssa naimisiin.»

Judith katsoi pois. Hänen silmiensä ilme oli itsepäinen, niissä oli
sama välttävä katse kuin Calebinkin silmissä, kun tämä ei halunnut
ruveta kiistelemään. Tumma puna kohosi hänen poskiinsa.

»En voi odottaa — kauemmin kuin heinänkorjuun loppuun», hän sanoi
lyhyesti; sitten hän alkoi riisuutua kääntyen puolittain selin Lindiin.

Lind koetti päästä selville hänen tarkoituksestaan. »Miksikä et, Judie?»

»Minulla on omat syyni.»

Judithin paita valui alas hänen olkapäitään, ja hän veti sen äkkiä
ylemmäksi peittääkseen itsensä. Uhmaileva ilme ilmestyi hänen
silmiinsä, kun hän vilkaisi Lindiin. Hän sammutti lampun ja hiipi
peitteen alle jättäen Lindin seisomaan hämärään valoon, joka tunkeutui
verhon läpi Lindin makuusuojan puolelta.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


I.

Martinin onnettomuudessa Amelia näki suorastaan kohtalon käden; se
joudutti niitä tapahtumia, joiden oli määrä yllättää heidät. Judith
karkaisi varmaan kerran, mutta päästyään nyt vapaaksi kotiaskareista
hän luultavasti koettaisi heti karata, niin kauan kuin kaikki hänen
kärsimänsä häväistykset olivat yhä tuoreina mielessä. Edellisenä iltana
kuin hänen oli määrä lähteä peltotyöhön, Amelia päätti sanoa hänelle,
miten mieletöntä hänen oli edelleen yrittää vastustaa isäänsä.

Aamu valkeni raskaana ja harmaana, mutta tuuli oli siksi kova,
ettei sateesta ollut pelkoa. Judith tuli alas ennen muita, peseytyi
keittiössä ja kattoi sitten aamiaispöydän. Caleb oli jo ulkona pihalla,
ja Amelia hääri lieden ääressä.

Ennen ulosmenoaan oli Caleb sanonut Amelialle: »Sano tytölle, että minä
lähetän hänet kaupunkiin, jos hän yrittää vielä vehkeillä.»

Amelia ymmärsi tämän. Judith oli sidottava farmiin hinnalla millä
hyvänsä.

»Tiedäthän, Judith, että asiat vain pahenevat, jos sinä suututat isää
vielä. Kirves on yhä tallin seinässä», Amelia sanoi heidän ollessaan
yksin keittiössä. »Hän lähettää sinut kaupunkiin — olet jo siksi vanha,
että he voivat pidättää sinua siellä vuosikausia tällaisesta syystä.
Älä tee mitään mieletöntä, lapsi. Se on vain sinulle pahaksi, jos sen
teet. Isä saa sinut kiinni, menitpä minne hyvänsä.»

Judith ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kovettuivat. Hän tiesi, mitä
hänen tuli tehdä. Hän vei kahvipannun toiseen huoneeseen ja laski sen
pöydälle. Sitten hän huusi toiset ullakolta alas.

Aamiaisen jälkeen Lind seisoi ulkona lammaslaitumen aidan luona ja
katseli, kun Judith, Ellen, Charlie ja Caleb läksivät heinäpellolle.
Caleb ajoi rattailla, ja toiset, kulkien jalan, ajoivat hevosia
edellään. Lindistä tuntui siltä kuin sotamiehet olisivat siinä
kuljettaneet vankeja kivitöihin.

Amelia suoritti askareensa tänä päivänä ikäänkuin hän koko ajan olisi
pitänyt Judithia henkisesti kahleissa. Hänen ajatuksensa olivat kaiken
aikaa heinäpellolla ja hän ponnisti tahtoaan Judithia vastaan. Kaikki
paha, mikä saattoi kohdata Markia, riippui nyt Judithista. Amelian
tahto kieppui tämän tosiasian painon alla. Mutta hänen täytyi olla
ankara. Judith oli masennettava. Judith oli Calebin lapsi.

Caleb oli pellolla koko päivän seuraten rattailtaan heinänkorjuuta.
Hän oli päästänyt tamman irti, ja rattaat seisoivat metsän varjossa.
Jonkun kerran hän astui pellon poikki katsomaan, miten tytöt ja
Charlie suoriutuivat työstä. Hän oli hyvällä tuulella ja puhui heille
kehottavia sanoja.

Judith, joka väsymättä polki ja painoi kokoon heiniä, ei kuunnellut
eikä nähnyt Calebia. Hän ei sallinut kuin yhden ainoan ajatuksen
tunkeutua aivoihinsa, sen näet, että hän karkaisi täältä, niin pian
kuin heinänkorjuu olisi päättynyt, yhdentekevää, mitä seurauksia siitä
olisi. Hän tiesi nyt, ettei hän voinut muuta tehdä. Jollakin tavalla
hänen täytyi tavata Sven ja kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän aikoi odottaa vielä pari päivää. Hän sulkisi korvansa Amelian
varoituksilta. Ne eivät merkinneet mitään — Amelia vain pelkäsi
Calebia. Mitä siitä, jos Caleb lähettäisikin hänet kaupunkiin? Eiväthän
he voisi todistaa mitään, vaikka kirves olikin seinässä. Voisihan
hän vaikka murtautua talliin ja ottaa kirveen pois sieltä. Caleb oli
lukinnut oven, mutta helpostihan ikkunan sai rikki. Ei, kirvestä hän ei
ottaisi pois sieltä. Sehän olisi pelkurimaista yhtä pelkurimaista kuin
se, että Caleb oli jättänyt sen paikoilleen. Kirves saisi olla siellä,
missä oli. He saisivat tehdä hänelle mitä ikänä haluaisivat. Mutta
heinänkorjuun päätyttyä hän lähtisi pois.

Judith katseli lakeaa maata, joka lepäsi siinä värittömänä harmaan
taivaan alla. Pohjan puolella oli valkeaa usvaa. Savua. Kulovalkeaa.
Eikä sadetta ollut pitkään aikaan ollut. Mutta nyt tuuli tyyntyi,
ja ilma tuntui paksulta ja kuumalta. Heinän tuoksu ja lämpö kohosi
puuskittain. Huulet tulivat karheiksi heinäntomusta, ja hiki
virtasi kylminä pisaroina kainaloista pitkin ruumista. Suova kasvoi
kasvamistaan ja vihdoin viimeinen hangollinen heinää heitettiin sen
harjalle. Judith katsoi Elleniin, näki hänen tulehtuneet silmänsä ja
kääntyi pois puristaen heinähankoa kädessään. He soluivat molemmat alas
suovalta ja panivat jonkun matkan päässä toisen alulle.

Judith näki Calebin astuvan rattaittensa luo metsän reunaan, hänen
raskas päänsä oli alaspäin taipuneena, jotta vartalo muodosti ikäänkuin
kaaren maata vasten. Judith tuumi, mitähän olisi tapahtunut, jollei hän
olisi iskenyt kirvestä harhaan. Martin rakentaisi uuden talon keväällä.
Ellen saisi uudet hampaat. Naapurit poikkeisivat taloon käydessään
Yellow Postissa. Hän itse olisi jossakin — missä ei tapahtuisi enää
mitään. Sven naisi jonkun muun. Lind menisi Mark Jordanin kanssa
naimisiin. Kaikki kulkisi eteenpäin, paitsi hän itse. Taaskin hän tunsi
kylmänväreitä ajatellessaan omaa hurjuuttaan. Sellaista ei Lind koskaan
olisi tehnyt, ei kukaan muu olisi sitä tehnyt. Siksi he eivät myöskään
voisi ymmärtää häntä — nuo ihmiset kaupungissa, joiden eteen Caleb
kuljettaisi hänet. Ei — hän ei voisi koskaan katsoa heitä silmiin.
Hän ei voisi koskaan saada heitä ymmärtämään. Ei kukaan pitäisi hänen
puoltaan. Koko perhe asettuisi häntä vastaan, he pelkäsivät kaikki
Calebia. Hänet teljettäisiin lukkojen taakse ikipäiviksi, pieneen
kammioon, jossa ei olisi taivasta eikä tuulta, ei mitään muuta kuin
hänen omat ajatuksensa ja tuo kuumottava tunne, joka valtasi koko hänen
olemuksensa aika ajoin, kun hän ajatteli Sveniä ja aina kun hän oli
tämän seurassa.

Äänettömässä helteessä, joka väreili heinäpeltojen yläpuolella,
Judithia palelsi. Hän huomasi Ellenin katselevan häntä ja tarttui
lujemmin heinähankoonsa. Hän vihasi Elleniä ja hänen punoittavia
silmiään, ja hänen olisi tehnyt mieli lyödä häntä tuon uteliaan katseen
vuoksi, joka Vilkkui hänen silmissään. Mutta Judith hillitsi itsensä ja
jatkoi työtään.

Kun he päivän päättyessä ajoivat hevoset kotiin, alkoi suuria
sadepisaria tippua tomuiselle tielle. Taivas oli matala ja raskas,
ikäänkuin ikuisen sateen kyllästämä. Heinänkorjuu keskeytyisi
jälleen joksikin aikaa. Mutta mitä se teki? Heinänkorjuun jälkeen
ei tulisi kuitenkaan rauhaa. Maakamara oli siinä, he olivat kaikki
juurineen kytketyt siihen aivankuin heinä ja vilja ja puut metsässä.
Irtaantuminen siitä merkitsisi vain kuolemaa, ei elämän alkua.
Judithin ajatukset risteilivät siten hänen kulkiessaan kotiin. Hän
kohotti kasvonsa sadetta kohti, mutta tällä kertaa se ei tuntunutkaan
vilvoittavalta.

Judith katsoi eteensä ja näki Calebin istuvan kyyryssä rattaillaan.
Vaikka hän olikin selin Judithiin, piti hän sittenkin häntä silmällä.
Hän huomaisi heti, jos tyttö vain vilkaisisikaan Sandbohon päin.
Calebin tapana oli kulkea siten edeltä, ikäänkuin hän ei olisi
välittänyt siitä, mitä Judith teki.

»Jos meillä olisi ollut yksi tällainen päivä lisää, niin kaikki heinä
olisi saatu korjuuseen», Caleb sanoi illallispöydässä. Satoi nyt aivan
tasaisesti, ja varmaankin sadetta tulisi kestämään useita päiviä. »Aina
sattuu jotain, aina jotain.»

Martin, joka makasi sohvalla, väänteli itseään. Hän tiesi kyllä, mitä
Caleb tarkoitti. Hukkaan mennyt päivä oli se, jolloin hän oli käynyt
lääkärissä. Tuon päivän jälkeen Caleb oli tuskin sanaakaan sanonut
hänelle.

»Jude saa auttaa lypsyllä, äiti», Caleb sanoi käheällä äänellä
noustessaan pöydästä. Judithin posket peittyivät punaan. Tämä määräys
muistutti heille kaikille, että hän yhä oli vanki.

Ellen vilkaisi Judithiin. Judith näki, että hänen silmissään oli
vahingoniloinen ilme. Taaskin hänen teki mieli lyödä Elleniä kasvoihin.

Tänä iltana lehmät lypsettiin navetassa. Kun toiset olivat menneet
ulos, heitti Lind päällystakin hartioilleen ja läksi navettaan, jonka
ovi oli avoinna. Lyhty riippui kattohirressä ja sen valo laskeutui
suoraan Judithin sekä mustan ja valkean kirjavan lehmän päälle, jota
hän lypsi. Voimakas haju, joka höyrysi lehmien märistä karvoista
navetan lämmössä, tunkeutui Lindin sieraimiin, hänen seisoessaan
kynnyksellä. Sitten hän huomasi Judithin hienot, tummat kasvot. Hän
astui peremmälle Ellenin ja Charlien huomaamatta häntä, ja kumartui
Judithin puoleen. Hämärässä valossa hän näki lämpimän maidon höyryävän
kiulussa, lehmän alla.

»Judith», hän kuiskasi. »Sain sen juuri valmiiksi ja arvelin, että
haluaisit heti nähdä sen.»

Judith näki hänen ottavan taskustaan silkkiset alusvaatteet. Lind laski
ne Judithin polville.

»Miten ihastuttavat», Judith mutisi koetellen kankaaseen upotettuja
pitsejä kädellään, mutta uskaltamatta oikein kajota niihin. »Liian
kauniit minulle.»

»Loruja, Judith», Lind nuhteli häntä. »Sinä panet ne huomenna yllesi
— sinun ei tarvitse lähteä heinäpellolle. Kas tässä —» Lind työnsi ne
Judithin povelle. »Pidä hyvänäsi.»

Lindin oli määrä tavata Markia tänä iltana Sandbossa. Hän tiesi, että
Mark saapuisi sinne sateesta huolimatta. Huoneessaan hän puki ylleen
paksut polvihousut ja lyhyen takin ja läksi ulos tielle. Taivasta ja
maata oli mahdoton erottaa toisistaan, ne olivat sulaneet pelkäksi
mustaksi vedeksi. Metsä katosi pimeyteen kuin musta, nestemäinen massa.
Töin tuskin Lind saattoi erottaa aidan pylväät tien varrella. Kerran
hän näki harmaan olennon harppaavan tien poikki hänen edellään. Ehkäpä
se oli joku preeriasusi, joka etsi suojaa, mutta vaikka otus näytti
aivan vaarattomalta, alkoi Lind juosta.

Sandbot laskivat maitoa keittiössä, kun Lind ennätti perille.
Kolkuttamatta hän riisti oven auki ja seisahtui kynnykselle nauraen
omalle pelolleen.

Sven oli apealla mielellä. Hän tahtoi saada rauhassa keskustella Lindin
kanssa ja satuloi kaksi hevosta. He läksivät yhdessä ratsastamaan
Klovaczin farmille päin.

»Judith pääsi tänään ulkotöihin, heinäpellolle», Lind kertoi. »Mutta
on parasta, ettette yritä tavata häntä, sillä Caleb vartioi häntä koko
ajan. Miksikä te ette voi odottaa, kunnes elo on korjattu ja Caleb on
unohtanut tuon kirvesjutun; sitten te voisitte sanoa hänelle suoraan,
että aiotte mennä naimisiin. Mitäpä hänellä voisi olla sitä vastaan!»

»Niin», Sven nauroi katkerasti. »Yhtä mielellään hän sallii minun
leikata hänen nenänsä poikki kuin naida Judithin. Caleb tahtoo
pitää hänet kotona työssä. Hän ampuu minut, jos minä uskallan tulla
lähellekään. Mutta tahtoisin kertoa teille jotakin muuta. Caleb on
puhunut Yellow Postissa teistä ja Mark Jordanista.»

»Puhunut? — mitä niin?»

»Hän on kerskaillut, miten hän hyvinkin pian voisi tehdä lopun siitä.
Kuulin, kun hän sanoi sen Johannesonille ja eräälle islantilaiselle.
Hän tahtoo näyttää, että hän voi pistää sormensa kaikkialle. Ei hän
sanonut sitä suoraan, viittaili vain, että hän voisi hyvin äkisti
tuhota Mark Jordanin. Ikäänkuin Caleb voisi tehdä mitään hänelle.
Kaikki vain virnistelivät. Minä astuin esille ja sanoin: 'Varokaa
sanojanne, kun puhutte Jordanista, Caleb Gare.' Hän katsoi minuun
omituisesti hymyillen ja sanoi 'Kuka te olette, kun rohkenette
puhutella minua? Varokaa itse itseänne älkääkä sekaantuko asioihin,
jotka eivät kuulu teille.' Sitten hän naurahti ja poistui myymälästä.
Olisin käynyt hänen kimppuunsa, jollei hän olisi niin vanha. Kyllä
minä tiedän, mitä hän tarkoitti — puhuessaan minusta. Mutta mitä hän
Markilla tarkoitti, sitä minä en ymmärrä. Olkaa varovainen hänen
suhteensa, miss Archer. Hän nuuskii kaikkialla koettaen vahingoittaa
teitä ja Markia, jos hän keksii pienimmänkin syyn siihen. Ehkäpä hän
epäilee, että te koetatte auttaa Judea pakenemaan.»

Lind oli hetken aikaa vaiti.

»Ehkäpä hän koettaa jollakin tavalla vahingoittaa Markia, mutta se ei
onnistu hänelle. Mark ei ole riippuvainen täällä olostaan. Olkaa siis
huoleti, Sven. Caleb ei voi tehdä mitään Markille eikä minullekaan,
muuta kuin karkottaa minut koulusta, eikä se olisi kovin vaarallista.»

»Sanokaa kuitenkin Markille, että hän pitää varansa.»

»Sen minä kyllä teen, Sven. Onko teillä jotain sanottavaa vielä?»

»Antakaa tämä Judielle —» Sven pisti kätensä povitaskuun ja otti esille
kirjekuoren. »Olen kuljettanut tätä mukanani jo jonkun aikaa. Ehkäpä
hän vastaa minulle.»

Lind hymyili pimeässä Svenin äkilliselle toimenpiteelle. Mark tuli
ratsain heitä vastaan, ja Sven kääntyi takaisin. »On niin pimeä, että
töin tuskin näen sinun kasvojasi, Lind», Mark sanoi laskeutuen alas
hevosen selästä. »Tahdon vakuuttautua siitä, että sinä todellakin olet
tässä.»

Hän kiersi käsivartensa Lindin ympärille ja Lind kumartui alaspäin
suutelemaan häntä. »Nyt olet kai varma?» hän kuiskasi.

He ratsastivat Garen farmille päin voidakseen kulkea metsätietä, joka
oli heille rakkain. Juuri ennenkuin he saapuivat sinne, Lind oli
näkevinään varjon, joka poikkesi tien yli sillä kohtaa, missä metsätie
haarautui. Se oli liian suuri ollakseen preeriasusi.

»Mark», sanoi Lind tullen lähemmäksi, »olen kai hermostunut tänä
iltana. Aivan varmaan näin jonkun kulkevan tien poikki.»

Mark tuijotti pimeyteen. »En näe kerrassaan mitään. Älä ole
hermostunut, armaani. Se ei ole lainkaan sinun tapaistasi. Mikä ihana
ilta. Ei täällä ole mitään, mitä ei pitäisi olla.»

He käänsivät hevosensa metsätielle ja kuulivat sateen piiskaavan oksia,
jotka kaareutuivat heidän päänsä yläpuolella. Oli niin pimeää, etteivät
he voineet erottaa puita taivasta vasten, vaan tunsivat vain niiden
läsnäolon. Lind pysytteli lähellä Markia.

»Tiedätkö, että Caleb Gare on panetellut sinua jostakin syystä?» Lind
kysyi lempeästi. »Sven kertoi kuulleensa, mitä hän puhui sinusta Yellow
Postissa.»

»Minustako?» Mark huudahti. »Miksikä ihmeessä — ehkäpä siksi, että
annoin hänen kuulla kunniansa, kun hän yritti pakottaa Antonin myömään
heinänsä kovin halvalla hinnalla.»

»Ehkäpä sen vuoksi — mutta toivottavasti hän ei saa Anton rukkaa
petkutetuksi.»

»Siitä minä pidän huolen. Asiasta toiseen, Anton on lähettänyt
selonteon viranomaisille. Mies parka, kyllä hän ansaitsee saada tuon
talon omakseen.»

He olivat saapuneet metsätien toiseen päähän, missä avautui aukeama
heidän eteensä. Siellä ei ollut minkäänlaista sateensuojaa, ja niinpä
Lind kääntyi kotiin päin. Kun he ratsastivat jälleen maantiellä,
kääntyi hän katsoakseen, näkyisikö mitään jälkeä siitä olennosta,
jonka hän oli nähnyt pimeässä. Se oli näyttänyt hänestä suurelta ja
kumaraselkäiseltä kuin karhu. Hän vilkaisi ympärilleen sanomatta mitään
Markille. Mutta hän ei nähnyt mitään paitsi paksun mustan varjon
puutarhassa. Garen farmin pihalla ei näkynyt tulta, mutta itse taloa he
eivät voineet nähdä siltä kohtaa tietä, johon he pysähtyivät sanoakseen
toisille hyvästi. Lind antoi Markin viedä ponin takaisin Sandbohon.

Kun Lind kääntyi portille erottuaan Markista, hän hätkähti kuullessaan
äänen, joka tuntui tulevan sateesta. Aivan kuin kuusenoksat olisivat
lyöneet toisiaan vasten. Pimeys oli niin syvä, ettei hän voinut nähdä
muuta kuin ulkohuoneiden ääriviivat. Lyhty paloi keittiössä, ja Lind
kiiruhti taloa kohti.

Judith oli keittiössä pesemässä separaattorin osia, kun Lind astui
sisään ja sanoi hänelle kuiskaten:

»Judie, älä sano muille mitään, sillä ehkäpä erehdyn, mutta kuulin
kuusiaidan risahtelevan. Ovatko kaikki kotosalla?»

»Kaikki muut ovat menneet levolle paitsi isä ja äiti», Judith vastasi.
Lind näki Amelian liikuskelevan toisessa huoneessa. »Minä haen Peten
sisään ja käyn pihalla tarkastamassa, kun olen saanut työni tehdyksi»,
lisäsi Jude.

Lind läksi yläkertaan ja riisui märän takin päältään. Hän seisoi
hetken aikaa pimeässä katsellen ulos ikkunasta. Koska sisällä oli
pimeämpi kuin ulkona, saattoi hän nähdä varjomaisen, suuripäisen
olennon lähestyvän portilta. Se saapui keittiön ikkunasta virtaavan
valon piiriin, ja Lind näki silloin, että se oli Caleb Gare. Ensiksi
hän aikoi nauraa, niin helpottavalta tuo tieto tuntui. Mutta sitten
käsittämätön kauhuntunne valtasi hänet. Caleb oli varmaan vakoillut
heitä kuusiaidan takana. Hän se oli kiiruhtanut tien poikki, kun he
poikkesivat metsätielle. Minkä vuoksi hän vakoili heitä?

Lind kävi istumaan vuoteelleen sytyttämättä lamppua. Hän kuuli Calebin
astuvan keittiöön laahaavin askelin. Siinä oli jotain kaamoittavaa.
Lind riisuutui vapisevin sormin. Hän päästi hiuksensa valloilleen ja
painautui peitteen alle.

Judith tuli ylös ja sytytti lampun uutimen toisella puolella.

»Judie», kuiskasi Lind.

Judith tuli esille uutimen takaa. »Mitä?» hän kysyi.

»Kävitkö katsomassa?»

»Kävin, ei siellä ollut mitään», Jude sanoi ja lisäsi sitten hetken
kuluttua: »Kiitos — siitä, mitä annoitte minulle, mutta en voi sitä
käyttää. En ainakaan vielä.»

Lind antoi Judelle Svenin kirjeen. Jude nojautui valoa vasten, joka
tunkeutui verhon läpi, ja luki kirjeen. Hän ei voinut mennä omaan
vuoteeseensa lukemaan, koska Ellen oli siellä.

Kun Judith oli lähtenyt, koetti Lind ajatella. Mutta hän tuli yhä
uudestaan siihen hämmästyttävään tulokseen, että Caleb yritti tehdä
jotain pahaa Markille ja hänelle.

Vihdoin sateen yksitoikkoinen rapina talon kattoa vastaan uuvutti hänet
uneen.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


I.


Satoi lakkaamatta kaksi päivää. Ellen, Judith ja Charlie ruokkivat
elukoita, lypsivät ja kirnusivat voita ja laittoivat kerman ja voin
myömäkuntoon. Skuli Erickson kävi kahdesti viikossa hakemassa heidän
tuotteitaan Sidingiin, niin hyvin sateessa kuin kauniillakin ilmalla.
Ja Caleb valitti heti, jollei kaikki ollut kunnossa. Martin makasi yhä
sohvallaan vaatimatta mitään huomiota tai hoitoa. Amelia alkoi kutoa
paksuja villasukkia tytöille talven varaksi. Ja Caleb kompuroi kaiket
päivät talon ja tallin ja työkaluvajan väliä, hän avasi laatikoita ja
luki vanhoja kellastuneita kirjeitä, tutki lääkepulloja ja sovitteli
yhteen rikkoontuneitten työkalujen ja talousastioiden osia harmitellen
suuresti sellaisista esineistä, joista ei kukaan tiennyt, mitä
tarkoitusta niillä oli.

Mutta Judith tiesi, että Caleb työssäänkin ollessaan piti silmällä
jokaista hänen askeltaan, väijyen häntä kuin haukka. Judithilla ei
ollut tilaisuutta hetkeäkään levätä, ennenkuin Calebin jostakin
syystä oli pakko poistua kotoa. Hän piti yhä lukittuna tallin oven,
missä kirves oli, ja kulki joka tunti siitä ohi nähdäkseen, että
se oli tallessa. Kerran tai pari Judith oli nähnyt Calebin avaavan
tallin ja astuvan sisään sulkien oven taas heti jäljessään. Judith
kuvitteli mielessään, että Caleb seisoi kirveen edessä tuijottaen
siihen, ikäänkuin se olisi hänen valtansa symbooli. Hänestä tuntui
siltä kuin olosuhteet olisivat haudanneet hänet alleen kuin virtaava
vesi. Hän teki työnsä kaiken päivää yhtä avuttomasti kuin jos hän
olisi maannut tallin lattialla kytkettynä käsistä ja jaloista kiinni.
Hänen oli mahdoton karata. Amelia kutoi jo villaisia sukkia tulevaa
talvea varten. Tänä talvena olisi hoidettava enemmän vasikoita kuin
edellisenä, luotava enemmän lantaa, kannettava enemmän vettä kaivolta
navettaan. Ja Calebin viha olisi kahta vertaa suurempi samoinkuin hänen
voimansakin, ja jotakin muuta olisi vielä kaiken tämän lisäksi...

Judith oli hävittänyt Svenin kirjeen, jonka Lind oli tuonut hänelle
kannettuaan sitä povellaan kaiken päivää. Yöllä, sen jälkeen kuin hän
oli saanut sen, hän makasi Ellenin vieressä ja sanoi kerta toisensa
jälkeen itselleen, että hänen oli pakko lähteä — niin pian kuin
heinä oli korjattu. Mutta aamulla, kun hän oli nähnyt Calebin kasvot
aamiaispöydän päässä ja kuullut hänen jakelevan käskyjään hänelle
päivän töiden johdosta, hänen rohkeutensa lannistui jälleen. Caleb ei
ollut silmänräpäykseksikään unohtanut kirvestä. Hän ei antaisi Judithin
hetkeksikään unohtaa sitä.

Ainoassa turvatussa paikassa, mikä oli koko talossa, hän kyhäsi kirjeen
Svenille. Sanat luistivat vaivalloisesti merkitsemättä paljonkaan.
Mutta kun hän vihdoin piirsi nimensä alle, luuli hän Svenin ymmärtävän
häntä. Hän kantoi kirjettä povellaan kaiken päivää antaakseen sen
Lindille tämän palattua kotiin koulusta.

Judith vältti Elleniä, jotta hänen salaisesti kytevä tunteensa ei
puhkeaisi ilmi yhtä väärässä muodossa kuin tuonnoin heinäsuovalla.
Kerran, kun hän kirnusi voita, hän vilkaisi Elleniin, joka pesi karkeaa
lattiaa toisessa huoneessa, ryömien nelinkontin sohvan ympärillä,
missä Martin makasi. Ellenin suupielet riippuivat, leuka oli litteä,
ja vähänväliä hän yskäisi, kun lipeän höyry kohosi pesusoikosta vasten
hänen kasvojaan. Judith vihasi tuota kärsivää ilmettä ja olisi voinut
kuristaa hänet joka kerta, kun hän kuuli tuon kovan yskähdyksen. Sitten
Ellen sai tikun käteensä. Hän ei ollut näet nähnyt, että lattialankku,
jota hän harjalla hankasi, oli erikoisen kulunut. Judith näki veren
juoksevan pitkin sisarensa rannetta. Ellen huokasi ja nousi sitomaan
kättänsä. Judith oli vahingoniloinen tästä tapahtumasta. Ellenin
kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Se oli aivan tarkoituksetonta.

Amelia tuli huoneeseen kanalasta. Judith vilkaisi häneen ja näki ensi
kertaa, että hänellä oli mustat varjot silmien alla. Mitähän oli
tapahtunut, koska hän oli tuon näköinen? Eihän Amelia ollut heittänyt
kirvestä. Epämieluisan tunteen vallassa Judith kääntyi jälleen kirnunsa
puoleen ja kiinnitti siihen koko huomionsa.

Illalla hän antoi Lindille kirjeen, jotta tämä veisi sen Svenille.

Nuo molemmat sadepäivät loppuivat, ja tuuli nousi illansuussa luvaten
auringonpaistetta seuraavaksi päiväksi.


II.

Tallin ovi pysyi suljettuna, ja Caleb oli iloisella ja ystävällisellä
tuulella jutellen hyvillään viljasta, elukoista ja ilmasta. Mitä
ystävällisempi hän oli, sitä pahemmin Amelia pelkäsi Judithin ryhtyvän
uusiin toimenpiteisiin.

»Muista nyt — ei mitään mieletöntä», Amelia sanoi Judithille sen päivän
aamuna, jolloin heinänkorjuu saatiin tehdyksi. »Parempi sinun on olla
täällä kuin istua vankilassa varkaitten ja sen semmoisten seurassa.»
Nuo sanat kaikuivat kamalilta Amelian korvissa, kun hän ne lausui.

Judith ei vastannut. Astuessaan tietä pitkin hevosten jäljessä koetti
hän uskoa, että Amelia tarkoitti hänen parastaan varoittaessaan
häntä. Mutta hänestä tuntui kuitenkin kuin Amelia olisi suhtautunut
liian kylmästi koko asiaan. Judith ei voinut oikein ymmärtää, mistä
se johtui. Amelia ei näyttänyt säälivän häntä. Ehkäpä, jos hän
tietäisi totuuden, niin hän... Judithin sydän alkoi kiihkeästi sykkiä
työvaatteiden alla.

Tänään kaikki heinä saataisiin korjuuseen. Sen jälkeen he joutuisivat
lyhteitä sitomaan etelänpuoleisille pelloille, jotka eivät olleet
lainkaan Svenin ulottuvilla. Katkera pala kohosi Judithin kurkkuun,
kun hän ajatteli häntä. Hänen oli mahdoton kestää tämän kauempaa eroa
ja epäilystä ja onnettomuuttaan. Hän ei ollut mikään elukka, jota
voitiin ajaa ja kytkeä ja ruokkia työvoimansa arvon mukaan. Hän tiesi,
mitä kauneus oli ja rakkaus ja kaikki se, millä ei ollut yhteyttä maan
kasvun kanssa. Hän oli samaa maata kuin Lindkin, joka oli suloinen
ja ihastuttava kuin metsähunaja... metsähunaja... kuinka hän saattoi
ajatella mitään sellaista? Hän, Judith, joka oli heiluttanut kirvestä
aikeissa tappaa...

Lind ei olisi voinut sellaista tehdä. Lind oli hieno ja hillitty.
Hän, Judith, oli aito elukka, hänellä oli eläimen himot ja synnit ja
järjetön ruumiillinen voima. Ja nyt hänellä oli eläimen salaisuuskin.
Hän oli karheatekoinen ja raaka, rinta, lanteet ja hartiat olivat kuin
pedolla. Kuinka hän saattoi verrata itseään Lindiin? Kyyneleet nousivat
hänen silmiinsä ja valuivat esteettömästi pitkin hänen kasvojaan.

Hän vilkaisi äkkiä sivulle ja näki, että Ellen oli ääneti astunut hänen
rinnalleen. Ellen ei ollut vielä valmis lähtemään kotoa silloin kuin
Judith läksi hevosten kera liikkeelle. Judith näki hänen uteliaitten
punaisten silmiensä tuijottavan häneen silmälasien takaa, ja äkkiä
kaikki se viha, jota hän tunsi Elleniä kohtaan, puhkesi ilmi. Hän
päästi ohjakset käsistään ja huitoi ympärilleen.

»Pois — letukka! Älä katso tuolla tavalla minuun, tai lyön sinua vasten
kasvoja!» Judith huusi. Ellen peräytyi Judithin ojossa olevan käden
tieltä.

»Seis — Jude —», hän huusi. »Isä näkee!»

»Toivottavasti hän näkeekin — antaa vain nähdä! Jollet lakkaa
vakoilemasta minua tuolla tavalla, niin sinun käy pahoin!» Hän iski
kädellään Elleniä poskeen ja kaatoi hänet maahan. Sitten hän marssi
eteenpäin keräten ohjakset tieltä käteensä.

Ellen nousi heti pystyyn nyyhkyttäen hermostuneesti. Mutta hänen
tapaistaan ei ollut kääntyä kotiin. Hän seurasi Judithia hitaasti
pyyhkien kyyneleet silmistään ja painellen kädellään poskeaan.

Amelia oli nähnyt kaikki kanalan ovelta. Hän katsoi nopeasti
ympärilleen, mutta onneksi Calebia ei näkynyt missään. Mutta Judithin
viha oli jälleen puhjennut ilmi. Ei mikään voisi häntä enää hillitä.
Caleb ei säästäisi Ameliaa, jos Judith lähtisi karkuun. Mark Jordan
saisi kaikki tietää. Lind myöskin. Caleb iskisi valttinsa pöytään,
kuten hän sanoi. Aviottomuus oli häpeäpilkku, jota ei siedetty siinä
seurapiirissä, johon Lind ja Mark kuuluivat. Amelia oli uhrannut koko
elämänsä, jotta Mark ei pääsisi totuuden perille. Äkkiä hän tunsi
olevansa sanomattoman väsynyt ja vanha.

Heinänkorjuu saatiin loppuun sen enemmittä häiriöittä. Caleb oli
paikalla koko päivän, ystävällisesti kehotellen tyttöjä ja laskien
leikkiä Charlien kanssa tai istuen ääneti rattaillaan ja katsellen
peltojaan. Vilja oli leikattava ensi viikolla. Ja sitten puimamiehet
tulisivat taloon. Ja sen jälkeen oli ryhdyttävä pellavaa nyhtämään, ja
puimamiehet puisivat senkin takaisin tullessaan. Kaikki työt sujuisivat
hyvin tänä vuonna niinkuin edellisenäkin ja aina eteenpäinkin. Kaikki
kävi tasaista kiertokulkua, kyntäminen, karhitseminen, kylväminen,
itäminen, tuleentuminen ja puiminen. Oliko missään muualla koko
elämässä sellaista sopusointua kuin maanviljelyksessä? Caleb saattoi
olla tyytyväinen menestykseensä farmarina, maanmuokkaajana.

Ellen, Judith ja Charlie astuivat hevosten jäljessä kotiin tänä iltana
niin väsyneinä, etteivät he tunteneet nälkää, janoa eikä kuumuutta.
Heinä oli korjattu eikä vierasta apulaista ollut hankittu.


III.

Calebilla oli seuraavana päivänä asiaa Klovaczille.

»Tule minun kanssani, Jude», hän sanoi ystävällisesti. »Ja pane evästä
matkaan, äiti. Me emme pyydä tuolta pakanalta suupalastakaan.»

Amelia oli hyvillään, että Judith pääsi Calebin mukaan. Niinpä hän
ainakin tämän päivää olisi vapaa huolista. Hän laittoi kuntoon
korillisen ruokaa ja pani sen rattaitten takaosaan. Sitten, sillä aikaa
kuin Caleb valjasti hevosta, hän puheli Juden kanssa.

»Jollet sinä ymmärrä sitä itsestäsi, niin minä käsken isän puhua sinun
kanssasi», Amelia sanoi kylmästi. »Eikä siitäkään ole mitään hyvää,
minkä eilen teit Ellenille. Jos isä olisi sen nähnyt, niin ei hän
armahtaisi sinua enää. Ole siis varoillasi ja ajattele, mitä teet,
Jude.»

Judith veti nyrpeänä jalkaansa raskaat kengät, jotka Caleb oli ostanut
hänelle tänä kesänä. Ne olivat vielä aivan uudet, sillä hän oli
kieltäytynyt niitä käyttämästä.

Judith nousi rattaille Calebin viereen sanomatta sanaakaan hänelle tai
Amelialle, joka tuli saattamaan heitä pihalle.

»Kylläpä on hyvää heinää — kovin hyvää heinää», Caleb sanoi
osoittaen piiskallaan heinäsuovia heidän ajaessaan ohitse. »Ei
kellään islantilaisellakaan ole sen veroista — ei edes vanhalla
Bjarnassonillakaan, sen voin vakuuttaa. Kylläpä meitä on onnistanut
hyvin.»

Loppumatka ajettiin ääneti, Judithin katsellessa hienoja
hämähäkinverkkoja, jotka keinuivat auringossa, sekä punaisia ja
keltaisia juovia, joita ilmestyi jo lehtiin. Se merkitsi kesän loppua —
ehkäpä kaiken loppua. Hän vaipui horrokseen, hänen hartiansa painuivat
eteenpäin ja kädet riippuivat voimattomina hänen polviensa välissä.
Päästettyään eilen vihansa Elleniä kohtaan valloilleen hänen kiihkonsa
oli jälleen asettunut. Hänen mielensä oli vaipunut syvään uneen.

Klovaczissa he tapasivat Antonin vuoteessa. Hänen ääntänsä oli vaikea
erottaa, kun hän puhui heille. Judith vetäytyi pois tervehdittyään
häntä ja jätti Calebin yksin hänen kanssaan. Hän istui jutellen
tyttöjen kanssa keittiössä ja oli ihastunut heidän kauneuteensa ja
sievään käytöstapaansa. Judith oli nähnyt heidät vain kerran ennen
Yellow Postissa ja silloinkin vain kaukaa. Koska hän ei tiennyt,
että tytötkin ihailivat häntä yhtä paljon, hän tunsi itsensä hirveän
kömpelöksi ja suureksi. Tytöt alkoivat valmistaa päivällistä, ja
Judith näki, että he panivat kaksi lisälautasta pöytään. Hän punastui
ajatellessaan rattaillaolevaa eväskoria ja halveksi taaskin Calebia.
Hän kielsi tyttöjä kattamasta hänelle ja hänen isälleen pöytään, sillä
heidän täytyi heti lähteä.

Huoneessa, missä Anton makasi, Caleb istui sairaan miehen luona melkein
kokonaisen tunnin. Caleb ei ollut niitä jotka kömpelösti käyvät
asiaan käsiksi. Kuolemaisillaankin olevaa miestä oli käsiteltävä
valtioviisaasti.

»Minä tutkin teidän heinäänne, Anton», hän alotti ystävällisesti, »ja
siinä on puoleksi valvatteja. Myös jonkun verran rikkaruohoa. Teidän
pitäisi oppia, miten heinää on viljeltävä.» Sitten hän alkoi pitää
pitkää esitelmää heinäpeltojen viljelyksestä neuvoen, mitä Antonin tuli
tehdä seuraavana vuonna. Anton käänteli puolelta toiselle, jotta kipu
hänen ruumiissaan vaivaisi häntä vähemmän.

»Mitä minä teen ensi vuonna, sitä ei kukaan meistä tiedä, ystäväni»,
hän sanoi hymyillen Calebille.

»Loruja — loruja, Anton. Kyllä te pian taas olette jalkeilla —
hyvinkin pian. Muistakaahan nyt, antakaa kitkeä tuo pelto niin pian
kuin heinä on korjattu. Miksikä teillä ei voisi ensi vuonna olla yhtä
puhdas heinä kuin minullakin. Teidän maanne on yhtä hyvää kuin minun,
Anton — aivan yhtä hyvää. Mutta te ette voi pyytää tuosta kurjasta
heinästä samaa hintaa. Töin tuskin se on niittämisen arvoista!» Caleb
kohotti silmäkulmiaan, nojautui taaksepäin tuolissaan ja osoitti
halveksumistaan kääntämällä kämmenensä ulospäin.

Anton huokasi kääntäen kasvonsa avonaista ikkunaa kohti, mistä
hän saattoi nähdä puheenalaisen heinäpellon. Hänen pettämätön
huumorintunteensa esti häntä sanomasta Calebia valehtelijaksi. Totta
kyllä, olihan pellossa jonkun verran rikkaruohoa, mutta arvotonta
heinä ei silti ollut. Calebin moittiminen merkitsi vain sitä, että hän
tahtoi ostaa sen aivan samasta summasta, mikä Antonin oli pakko maksaa
puimamiehille. Caleb tiesi, ettei Anton voinut eikä tahtonut myödä sitä
vähemmästä. Yhtä kernaasti hän saattoi antaa heinän mädäntyä pellolla.

»Olen väsynyt, hyvä ystävä. Ottakaa heinä», sanoi Anton sulkien
silmänsä, sillä ikkunasta tulviva valo sokaisi häntä.

»Te ette ole kiitollinen minulle, Anton, vaikka autan teidät pulasta»,
Caleb sanoi moittien. »Ei kukaan muu tällä puolen Nykerkin maksaisi
teille sitä käteisellä.»

Anton naurahti. »Te olette hyvä mies, Caleb Gare, erinomaisen hyvä
mies, Jumala siunatkoon teitä! Ja lähteköön siitä runsaasti ravintoa
karjallenne!»

Caleb nousi lähteäksensä. »Ei tuossa ole kuin yhden päivän niitto.
Parasta, että ryhdyn siihen hetimiten. Ja rahat voin myös maksaa
samalla.» Hän kopeloi taskuaan ja veti esille kiiltävän mustan
lompakon, joka oli kulmistaan kulunut.

Anton ei edes katsonut setelipakkaa, jonka Caleb ojensi hänelle. Hän
pisti sen pieluksensa alle ja laski kätensä ristiin laihan niskansa
taakse. Sitten hän käänsi kuoppaiset silmänsä Calebiin ja katsoi
huvitettuna häneen. Hän pakottaisi hänet ojentamaan kätensä hänelle
hyvän työn merkiksi. Tämä iva huvitti Antonia.

»No niin — no niin», Caleb sanoi lempeästi pistäen lompakkonsa
takaisin povitaskuunsa. »Meillä on kummallakin ollut hyvä päivä,
Anton, vai mitä? Ehkäpä olette hyvä ja kirjoitatte nimenne kuittiin?»
Hän veti esille muistiinpanokirjan liivintaskustaan ja täytekynän,
ja kirjoitettuaan kuitin hän ojensi sen Antonille. Anton kirjoitti
epävarmalla kädellä nimensä siihen ja antoi sen takaisin Calebille.
Sitten hän asetti kätensä taas niskansa alle.

Caleb rykäisi. »Niin — niin», hän sanoi hajamielisesti ottaen hattunsa
pöydältä. »Ja kauanko tuo Jordan viipyy teillä, Anton? Eikö teidän ole
raskasta pitää nyt vierasta apua talossa?»

»Tuo Jordan — hän on oikea Jumalan mies», Anton sanoi. »Hän leikkaa
viljan yhdessä poikieni kanssa — mutta maksuttomasti.»

»No niin, Anton, nyt minun on lähdettävä — on lähdettävä. Paljon työtä
nykyään kotona. Tulkaa katsomaan minun viljapeltojani, kun pääsette
taas jalkeille», Caleb sanoi ovelta.

»Kyllä tulen vaikka lentäen, mr. Gare», Anton hymyili. Caleb ei ollut
tarjonnut hänelle kättä. Se huvitti sairasta suuresti. Farmari, joka
kauppoja tehtyään ei ojenna kättään...

Keittiössä Caleb käski Judithin odottaa häntä. Sitten hän läksi ulos
ja ajoi pellolle, missä Klovaczin pojat ja Mark jo leikkasivat viljaa.
Kahden tai kolmen viikon kuluttua puimamiehet saapuisivat tänne.
Hänellä olisi ruokaa talveksi. Kauempana hänellä oli toinen pienempi
heinäpelto. Mutta heinää hänellä ei ollut markkinoilla myödä. Hänen
täytyi piakkoin myödä karjaansa voidakseen elää. Antonin karja oli
hyväksi tunnettua. Muuta arvokasta ei hänellä ollutkaan.

Miten hän oli sen saanut, sitä ei kukaan tiennyt — tuollainen köyhä
farmari kuin hän. Luultavasti jollakin epäilyttävällä tavalla, Caleb
tuumi — kyllähän hän kykeni mihin hyvänsä, pakana kun oli.

Mark Jordan pysähtyi pellon toisessa päässä nähdessään Calebin tulevan.
Mitähän tuo vanha roisto nyt aikoi, tuumi hän.

Caleb laskeutui alas rattailtaan.

»Arvelin, että teitä huvittaisi kuulla, että Anton ja minä olemme
nyt sopineet kaupasta», Caleb sanoi tultuaan Markin luo. »Nyt
Antonin puinti on taattu.» Calebin kasvojen ilme oli ivallinen
hänen puhuessansa. Hän voisi näyttää yhtä jos toistakin tälle
kaupunkilaispojalle, joka sekaantui toisten ihmisten asioihin.

Mark katsoi häneen. Mikä vahingonilo loistikaan hänen hymynsä takaa!
»Saitte kai sen ilmaiseksi?» Mark kysyi kiukun kohotessa hänen
mieleensä.

»Ilmaiseksiko? Ilmaiseksiko? Ha, haa! Paljonpa te näytätte ymmärtävän
heinän arvoa! Paljon tosiaankin, poikaseni! Toista miestä ei tässä
maassa ole, joka olisi maksanut käteisellä tuollaisen roskaheinän
hintaa. Ilmaiseksi, tosiaankin!» Caleb nauroi kylmän kiillon
ilmestyessä hänen silmiinsä. Hän vilkaisi viekkaasti Markiin. »Ja mitäs
te teette täällä, tahtoisinpa tietää?»

Mark hymyili suvaitsevasti Calebille. Eihän hän sittenkään ollut muuta
kuin kiivasluonteinen, höperö vanha mies. Turhaa tässä oli kiivastua.
»Mitäkö minä teen? Minä keitän, pesen lapsia —»

»Säästäkää sukkeluutenne, nuori mies. Hoitakaa omia asioitanne, mutta
älkää tunkeutuko Antonin ja minun väliin. Muuten saamme piankin nähdä,
kuka on Oelandin koulun johtokunnan jäsen.» Näin sanoen hän kääntyi
koroillaan ja aikoi juuri nousta rattaillensa. Mutta Markin uteliaisuus
oli herännyt.

»Malttakaahan hiukan, mr. Gare. Ei minun tarkoitukseni ollut lasketella
sukkeluuksia, kuten te sanoitte. Suokaa anteeksi. Mutta mitä te
tarkoitatte sillä, että olette koulun johtokunnan jäsen — mitä se asia
kuuluu minuun?»

Caleb kääntyi. »Eikö? Minä luulin, että se kuuluisi», hän huomautti
kohottaen merkitsevästi kulmakarvojaan.

»Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en sekoittaisi omia asioitani
miss Archeriin», Mark sanoi tyynesti, »jos teidän viittauksenne sitä
tarkoitti. Me emme ole kaikki narreja, tiedättekö, ja minä voisin
tuottaa teille ikävyyksiä, jos te ryhdytte sellaiseen. Muistakaa,
ettette ole eliniäksenne valittu koulun johtokuntaan.»

»Enkö ole? No, kylläpä nähdään, enkö ole. Ha, haa! Minä olen mitä
haluan olla. Ja sellaiset kuin te eivät voi estää minua.»

Mark nojasi kyynärpäänsä aidan pylvääseen ja katsoi Calebiin. »Onko
koko maailmassa ketään, joka olisi teille teitä itseänne rakkaampi,
Caleb Gare?» hän kysyi uteliaasti.

»Mitä? Mitäpä sellainen hyödyttäisi? Ei kukaan auta minua paitsi
minä itse — kenestäpä muusta siis välittäisin? Kenestä te välitätte
paitsi itsestänne? Kenestä kukaan yleensä välittää? Jokainen omasta
puolestaan, niin minä sanon. Ei kukaan muu merkitse minulle mitään
paitsi minä itse. Mitä siihen sanotte? Mitä siihen sanotte, poikaseni?»

Calebin hartiat hytkähtelivät naurusta, kun hän nousi rattaillensa.
Mark katseli hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois, ja häntä säälitti,
huvitti ja kiukutti samalla kertaa.

Sitten hän palasi pellolle ihmetellen koko loppupäivän, voisikohan
Caleb todellakin tuottaa ikävyyksiä Lindille ja hänelle ennenkuin he
pääsisivät täältä eroon. Ei mikään voisi estää tuota vanhaa miestä
tekemästä jotain mieletöntä tai kostamasta jotain vanhaa vihaa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


I.

Eräänä sunnuntaiaamuna Lind ja Mark läksivät Fusi Aronsonin farmille.
Oli hyvin hiljaista metsätiellä, ikäänkuin puut olisivat nukkuneet.
Monet linnuista olivat jo muuttaneet etelän maille, iloista viserrystä
kuului tuskin lainkaan. Mutta metsät olivat täydessä väriloistossaan
ja suot punaisinaan pihlajanmarjoista. Taivas oli korkea ja sininen,
tuskin ainoatakaan pilveä purjehti sen laella.

Mark ja Lind astuivat hitaasti ja keskustelivat tulevan vuoden
suunnitelmistaan. Markilla oli hiukan rahaa — he voisivat lähteä
itäkaupunkeihin ja huvitella jonkun aikaa.

»Minä alan olla jo kovin kärsimätön, Mark», sanoi Lind. »Mutta pidän
kunnia-asianani pysyä täällä lukuvuoden loppuun saakka.»

He kulkivat suon ohi, jossa oli pieniä mätässaaria, ja saapuivat
vihdoin Fusi Aronsonin farmille. Islantilainen astui heitä vastaan jo
ennenkuin he olivat ennättäneet edes portillekaan.

Hän vei heidät pieneen mökkiin, missä hän asui yksin veljensä Björnin
kanssa. Björn oli lähtenyt Yellow Postiin kirkkoon. Veljekset kävivät
vuorotellen kirkossa, sillä toisen piti aina olla kotia vahtimassa.

»Anton Klovacz ei taida enää kauan elää, kuulin Yellow Postissa
kerrottavan», sanoi Fusi hitaasti katsoen kysyvästi Markiin.

»Samaa minäkin pelkään, Fusi», vastasi Mark. »Ikävä, että te ette
ostanut häneltä heinää Caleb Garen asemesta. Gare pakotti hänet myömään
sen polkuhinnasta.»

Fusi rypisti kulmiaan. »Kerran minä vielä näytän Caleb Garelle. Hänen
ei pitäisi olla elävien parissa», Fusi sanoi. »Miss Archer — sanoo,
ettei siitä olisi mitään hyvää. Mutta minun mielestäni hänen elämänsä
on kaikille vain onnettomuudeksi.»

Lind pudisti päätään. »Te vahingoitatte vain itseänne Fusi, jos
koetatte kostaa hänelle», Lind varoitti. »Hän on liian ovela
rehellisille ihmisille. Jos te suututtaisitte häntä jollakin tavalla,
niin hän karkottaisi teidät täältä.»

Islantilainen hymyili. »Noin pieni tyttö kuin te, on arka mutta minä en
pelkää Caleb Garea. En pidä kiirettä, mutta kyllä minä saan hänet vielä
valtaani. En voi unohtaa sitä mitä hän teki veljilleni. Siitä hän saa
vielä rangaistuksensa, miss Archer.»

Hän vei heidät sitten navettaansa ja näytti lisärakennuksen, jonka hän
vastikään oli saanut valmiiksi, sekä kertoi että hän toivoi keväällä
voivansa rakentaa uuden asuinrakennuksen. Sitten hän näytti heille
uuden kivikellarin jonka hän oli kaivanut maan sisään ja jossa hän
säilytti kermaa ja munia ennenkuin ne vietiin Sidingiin.

»Teillä pitäisi olla vaimo, Fusi», Lind sanoi hymyillen.

»Kun ensin saan asuinrakennuksen — niin ehkäpä vaimonkin», hän vastasi.

Mark ja Lind aikoivat kävellä kotiin harjanteen yli ja pistäytyä
tervehtimässä Joel Brundia ja hänen vaimoaan ja siksi he läksivät pois
ennen Björnin paluuta.

»Heittäkää Caleb Gare pois ajatuksistanne», Lind varoitti häntä
uudestaan.

Fusin kasvot kovettuivat. »Älkää pelätkö, miss Archer» hän sanoi. »Kun
vaadin Caleb Garen tilille teoistansa, niin menee hän sinne, mistä
hänen on mahdoton enää palata.»

Fusi saattoi heidät harjanteen juurelle ja kääntyi sitten takaisin.
Lind katsoi hänen jälkeensä; hän oli oikea jättiläinen, jonka kädet
olivat niin pitkät ja vahvat, että hän silmänräpäyksessä voisi ottaa
ihmisen hengiltä.

»Luuletko, että hän täyttää joskus uhkauksensa, Mark?» Lind kysyi
levottomana.

»Ettäkö tappaisi Calebin? En ihmettelisi lainkaan, jos hän saa siihen
lisää syytä», Mark huomautti.

He kulkivat harjanteen poikki ja ylhäältä harjalta he näkivät koko maan
jalkojensa juuressa hohtavan valkeana aamuvalaistuksessa. Tämä kohta
oli korkein Oelandissa. Sieltä he saattoivat nähdä etelän puolella,
suon takana, Sandbon laidunmaat sekä vielä kauempana Caleb Garen
pellot. Töin tuskin he erottivat sitä kukkulaa etelässä, jolla Caleb
tavallisesti kulki lyhtyineen. Nuo molemmat harjanteet olivat aikoinaan
ehkä muodostaneet suuren järven rannat. Ylevä tunnelma valtasi Lindin
mielen hänen seisoessaan täällä kirkkaassa aamuilmassa, rauhallinen
maailma jalkojensa juuressa.

»Tuntuu niin vaikealta käsittää, että ihmisillä voi olla pahoja
aikeita, kun tällainen maailma avautuu silmien eteen», sanoi Lind.

He kulkivat pitkin harjannetta, laskeutuivat rinnettä myöten pohjoiseen
päin kulkevalle tielle, sivuuttivat Ericsonin farmin ja saapuivat Joel
Brundin talolle keskustellen keskenään, tokko Caleb Gare voisi tuottaa
jommallekummalle heistä tai molemmillekin ikävyyttä. Mark oli ollut
halukas nauramaan Lindin väitteelle, että Caleb muka oli vakoillut
heitä kuusiaidan takana sinä iltana, kun he olivat ratsastaneet ulkona
sateessa. Mutta hän lupasi olla ärsyttämättä vanhan miehen vihaa.

       *       *       *       *       *

Brundin talon lähellä he näkivät hevosen sidottuna paaluun

»Joku on tullut tänne ennen meitä», Lind huomautti.

Hän kolkutti ovelle. Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Sitten
he kuulivat askelelta huoneesta. He seisoivat siten, että heitä oli
mahdoton nähdä ikkunasta. Ovi avautui naristen ja sulkeutui jälleen.
Lind katsoi Markiin.

»Meidän on kai parasta poistua», hän sanoi. »Onhan aivan selvää, ettei
meitä kaivata täällä.»

Mark naureskeli, kun he palasivat tielle. »Yksinkertainen elämä ei
sittenkään ole aivan yksinkertaista», hän sanoi.

       *       *       *       *       *

Tienristeyksessä, missä kolme uutta tietä haarautui eri tahoille, yksi
Yellow Postiin, toinen Klovacziin ja kolmas Sandbohon, he kohtasivat
Joel Brundin, joka ajoi kahta työhevosta. Hän istui korkealla
istuimella aivan uusissa, vihreissä työkärryissä.

»Halloo, mr. Brund», Lind huusi. Brund oli ajaa heidän ohitseen
huomaamatta heitä. Hänen katseensa oli luotuna maahan.

»Mitä kuuluu», hän sanoi. Brund astui maahan ja puristi kummankin
kättä, Lindin esitettyä hänelle Markin.

»Ihana aamu, me olemme jo olleet kävelyllä», Lind kertoi.

»Missä te olette käynyt, mr. Brund?»

»Yellow Postissa. Ostin nämät kärryt tänä aamuna Johannesonilta.»

»Hienot kärryt», Mark sanoi.

»Oikein hyvät. Johanneson myö halvalla sunnuntaisin», Joel sanoi
suoraan. »Miten Anton Klovacz jaksaa?»

»Eipä juuri kehuttavasta», sanoi Mark. »Sairas hän on.»

Joel nousi kärryihinsä. Hänellä ei näyttänyt olevan sen enempää
sanottavaa, ja niinpä hän nosti kömpelösti suurta olkihattuaan ja
tarttui ohjaksiin. Sitten kärryt vierivät ratisten eteenpäin tiellä.

»Joel parka», Lind mutisi. »Ajattelehan, mitä kaikkea hänen sielussaan
liikkuu pääsemättä purkautumaan esille, Mark.»

»Kyllä se jollakin tavalla purkautuu.»

»Työssä.»

»Ehkäpä.»

He saapuivat Sandbohon, jonne heidät oli kutsuttu
sunnuntaipäivällisille. Monta kertaa päivän kuluessa Lind muisteli Fusi
Aronsonia ja Joel Brundia, ja ihmetteli, miten jokainen tahtoo kostaa
sitä pahaa, jota hän on saanut kärsiä.

Päivällispöydässä mrs. Sandbo sanoi: »Ettekö siis käyneet Doran
luona? Hyvä Jumala sellaista miestä! Hän ei salli sen vertaa, että
Doran ystävät kävisivät talossa. Kerrankin kun Cliff Lyndahl pysähtyi
portille juttelemaan hänen kanssaan, niin Joel tuli kotiin ja antoi
Doralle aika kyytiä. Mokomakin mies!»

Mark ja Lind katsoivat toisiinsa.


II.

Päivät menivät menoaan, ja Martin kykeni jälleen käyttämään
käsivarttaan. Caleb jatkoi ystävällistä nalkutustaan milloin ikänä hän
tuli huoneeseen.

»Olisin voinut saada nuo kärryt Johannesonilta puolella hinnalla, jos
minulla olisi ollut joku lähettää niitä ottamaan», hän sanoi koko
perheen läsnäollessa päivällispöydässä. »Aina jotakin menee hukkaan
— en ole mikään liikemies, muuten minulla olisi joku siellä asioita
hoitamassa. Ensi kerralla sinä, Charlie, saat mennä puolestani. Sinuun
voi luottaa.»

Martinin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään. Näinä
toimettomuuden päivinään hän oli ajatellut paljon. Hän oli löytänyt
oman itsensä ja tuo löytö oli saanut hänet häpeämään. Hän päätti
esiintyä kuin mies niin pian kuin hän oli taas entisissä voimissaan.
Uusi talo oli rakennettava ensi keväänä. Mutta hän tahtoi vielä odottaa
— elonkorjuuseen saakka.

Yhtenä päivänä niitettiin heinä Klovaczin pellolta ja kuljetettiin
Calebin maalle, missä se pantaisiin suovaan niin pian kuin se oli
kuivanut. Sitten ruvettiin elonkorjuuseen.

Judith ja Charlie alkoivat leikata ja sitoa lyhteitä. Martin voisi
jo seuraavalla viikolla lähteä peltotyöhön. Työ alotettiin koleana,
tuulisena päivänä, jolloin viimeisetkin kesän jäljet näyttivät
kadonneen. Judith oli ollut veltto ja tylsä siitä päivästä pitäen,
jolloin hän oli kiivastunut Elleniin, ja Caleb oli aivan huoleton
hänen suhteensa, mutta oli kuitenkin koko ajan lähellä suorittaen
salaperäisiä tehtäviä, jotka vaativat häntä pysymään pellon
läheisyydessä, missä Judith sitoi lyhteitä.

Judith palasi kotiin aterioille joka päivä ulkonaisesti samanlaisena.
Hänen silmänsä olivat raskaat, mustien varjojen ympäröimät, ja Amelian
oli melkein mahdoton saada häntä hereille aamuisin. Lind yritti turhaan
puhua hänen kanssaan pari kertaa. Hänen mieleensä muistui erikoisesti
tytön silmien ilme, kun hän viimeksi oli jutellut hänen kanssaan
ullakolla ja nopeasti peittänyt ruumiinsa. Epäilys oli silloin herännyt
Lindin mielessä, joskin se myöhemmin oli häneltä unohtunut. Nyt hän
muisti sen uudelleen.

Ellen ei kiinnittänyt mitään huomiota Judithiin, mutta tyttö oli
siksi synkkämielinen, ettei hän huomannut sitä. Ainoa seikka, mihin
hän kiinnitti huomiotaan, oli Calebin väsymätön valppaus, ja Amelian
ikuiset varoitukset. Hän alkoi siinä määrin tottua kurjaan oloonsa,
ettei mitään muuta näyttänyt maailmassa olevankaan.

Ilma kirkastui jälleen, ja nyt seurasi jälkikesän aurinkoinen, kuiva
kuumuus. Lind läksi eräänä päivänä pellolle ja katseli aidan luota,
kun Judith ajoi leikkuukoneella peltoa ylös ja alas. Viljapelto seisoi
jäykkänä kuin kulta ja sen yläpuolella kuumuus väreili kimmeltävinä
aaltoina. Judith ajoi edestakaisin yhtämittaa, kertaakaan kääntämättä
päätään Lindiin. Ei hän edes pyyhkäissyt kädellään hikeä otsaltaan.
Hänen sielunsa oli aivan kuollut, vain suuri, voimakas ruumis teki
työtä kuin kone.

Lind hämmästyi muutosta, mikä Judithissa oli tapahtunut. Hän toivoi,
että tytön mieliala muuttuisi virkeämmäksi niin pian kuin Martin
voisi olla apuna elonkorjuussa. Hän tapasi Svenin eräänä iltana ja
sanoi, että Caleb varmaankin tuhoaisi Judithin kokonaan alituisella
vartioimisellaan. Sven hyökkäsi pystyyn aikoen lähteä heti Calebin luo
ja kohdella häntä niin kuin hän parhaaksi näki, mutta Lind pyysi häntä
vielä odottamaan. Jotain täytyi piakkoin tapahtua, jotta Calebin olisi
pakko poistua farmilta.

Martin oli vihdoinkin niin terve, että hän saattoi lähteä pellolle.
Hänen olkansa oli yhä arka ja jäykkä, mutta hän ei malttanut enää
olla joutilaana ja nähdä Judithin raatavan joka päivä aamusta iltaan.
Sitä paitsi Calebin salaiset valitukset olivat sietämättömiä. Niinpä
hän läksi pellolle, ja hänen olkapäätänsä, josta niin hiljan side
oli poistettu, alkoi särkeä auringonpaahteessa. Mutta hän teki sitä
kovemmin työtä korvatakseen hukkaanmenneen ajan. Caleb, joka aidan
toiselta puolen katseli työntekoa, siveli viiksiään ja hymyili. Martin
tiesi, mitä hänen kunniansa vaati.

Judithin mieliala ei muuttunut, vaikka Martin pääsi peltotyöhön. Amelia
piti häntä tarkasti silmällä ja huomasi, että hänessä oli jotain
omituista, mikä ei johtunut vain ankarasta valvonnasta. Hän ei kysynyt
tytöltä mitään, peläten että tämä voisi herätä huumaustilastaan ja
yltyä vielä entistäänkin hurjemmaksi. Ehkäpä Calebin ankaruus oli myös
tehnyt häneen pysyvän vaikutuksen. Amelia varoitti häntä edelleen joka
ainoa päivä.

Eräänä iltana Ellen, palatessaan kotiin Yellow Postista, näki intiaanin
ratsastavan poninsa selässä etelään päin sitä tietä myöten, joka tuli
Brundin ja Ericksonin farmien ohi pohjoisesta, villistä metsäseudusta
sekä vieläkin kauempaa tuhansien järvien ja jokien maasta, missä
ihmiset katosivat kokonaan maailman silmistä. Hän tunsi tuon intiaanin.
Se oli John Tobaccon poika, ja hän oli viettänyt kesää noilla seuduin.
Kotimatkallaan hän oli varmaankin tavannut Malcolmin ja puhunut hänen
kanssaan. Ellen käänsi päätään ja katseli häntä, kunnes hän oli
kadonnut näkyvistä.

Kun Ellen ei voinut enää erottaa poikaa, puristui hänen kurkkunsa
kokoon ja hänen silmäluomensa alkoivat räpytellä lasien takana. Hetken
aikaa hän oli ollut ihmisen läheisyydessä, joka oli nähnyt Malcolmin ja
puhunut hänen kanssaan. Nyt tämäkin hetki oli hävinnyt.

Hän kohotti silmänsä ja näki epäselvästi valkeita vaatteita, joita
riippui nuoralla kotipihalla. Hän aikoi kerätä ne kokoon ja kostuttaa
ja mankeloida ne silittämistä varten.


III.

Eräänä myrsky-yönä Anton Klovacz kuoli. Mark läksi seuraa vana päivänä
Yellow Postiin sopimaan Johannesonin kanssa hautajaisista, ja Caleb
Garelle lähetettiin erään sekarotuisen kanssa sana saapua kirkolle.
Oli näet neuvoteltava siitä, olisiko sopivaa haudata katolinen
protestanttien hautuumaahan.

Mark sattui olemaan läsnä, kun Johanneson lähetti sekarotuisen miehen
viemään sanaa. Hän odotti Yellow Postissa, kunnes mies palasi takaisin.
Caleb oli luvannut tulla kirkolle seuraavana aamuna, jolloin tärkeä
kysymys oli ratkaistava. Johanneson lupasi Markille tehdä parastaan,
jotta asia tulisi mielenmukaisesti ratkaistuksi, mutta huomautti
samalla, että Caleb Gare oli ankara mies ja »kristitty».

Surkea näky kohtasi Markia hänen palatessaan kotiin. Mrs. Sandbo ja
Lind olivat tulleet lasten luo, jotka istuivat keittiössä pelokkaina.
Ovi toiseen huoneeseen oli suljettu. Sen takana lepäsi Anton Klovaczin
ruumis. Mrs. Sandbo oli pessyt ja pukenut hänet kertoen Lindille
nyyhkytysten välissä, että hän oli jo kymmenettä kertaa »laittamassa
laudalle» vainajaa muutettuaan Oelandiin asumaan.

Anton oli kuollut aivan rauhallisesti. Tarkastaja oli käynyt talossa
edellisenä päivänä ja tarkastanut farmin, ja sitten oli allekirjoitettu
paperit, joiden nojalla Anton sai täyden omistusoikeuden tähän maahan,
jolle hän oli uhrannut viimeiset voimansa. Hän oli saanut talonsa
tyydyttävään kuntoon.

Lind ja Mark läksivät ulos keskustelemaan, kun jälkimmäinen palasi
Yellow Postista. »Jos Caleb Gare asettuu vastarintaan, niin jumaliste,
minä väännän hänen niskansa nurin!» Mark murahteli kerrottuaan
kokouksesta, joka oli määrä pitää.

»Tietenkään hän ei voi sitä tehdä», Lind vastusteli. »Ei hänellä ole
siihen valtaa, vai mitä?»

»Kyllä kirkolla on, luullakseni, ja hän se merkitsee kirkkoa täällä.»

Lind vaipui hetkeksi mietteisiinsä. »Hän on kai poissa huomenna
suurimman osan päivää, vai kuinka?»

»Luultavasti kyllä», arveli myöskin Mark.

»Silloinhan Svenillä on tilaisuus tavata Judithia», Lind huomautti.
»Parasta olisi kai viedä lapset ja tytöt Sandbohon nyt, vai mitä?
Sinähän aioit lähteä huomenna iltapäivällä Yellow Postiin?»

»Niin, minä yritän. Jollei Caleb anna suostumustaan, niin täytyy
turvautua intiaanien hautausmaahan lähetysasemalla. Se on kaukana,
mutta muu ei auta.»

»Eivätkö he salli häntä haudata tänne?»

»Ihmiset täällä ovat taikauskoisempia kuin itse paholainen. Mutta —
kyllä Gare saa kuulla minulta kunniansa, jollei hän suostu.»

Amelia antoi Judithille kolmasti merkin, ennenkuin tyttö vihdoinkin
käänsi hevoset kotia kohti. Lind kohtasi Judithin keittiön ovella ja
näki, että hänen kasvonsa olivat aivan tomun ja hien tahraamat. Tyttö
ei edes vilkaissut opettajattareen mennessään pesupöydän luo.

Koska Amelia oli ulkona, uskalsi Lind puhua hänelle. »Tule minun
huoneeseeni peseytymään, Judie», hän sanoi. Judith katsoi Lindiin
synkkänä. »Aivan turhaan», hän vastasi, »aivan turhaan te yritätte
rohkaista minua.»

»Mutta minulla on jotain kerrottavaa sinulle», Lind jatkoi kuiskaten.
»Tulehan ylös, ota kuumaa vettä mukanasi ja käytä minun pesuvatiani.»

Judith otti vesikattilan ja seurasi Lindiä. Ylhäällä ullakkohuoneessa
Lind auttoi Judithia riisuutumaan ja huomasi, että tyttö tällä
kertaa oli taipuvainen paljastamaan ruumiinsa. Kun hän oli kokonaan
peseytynyt, heittäytyi Judith Lindin vuoteelle ja sulki silmänsä.

»Mitä te aioitte kertoa minulle?» hän kysyi. »Oi, Lind, nyt minun
on niin hyvä olla, varmaankin kuolen.» Hän huokasi syvään ja siveli
molemmin käsin pehmeitä kylkiään.

»Maltahan hiukan — missä on silkkinen alusvaate, jonka ompelin sinulle?»

Judith oli piilottanut sen, mutta Lind löysi ja puki sen tytön ylle.
Jude veti syvään henkeään. »Kertokaahan nyt», hän pyysi.

»Huomenna saat tavata Svenin.»

»Kuinka niin?» Judith katsoi hämmästyneenä Lindiin.

»Älä pelästy, lapsi. Isäsi on huomenna kaiken päivää poissa kotoa.
Tai ainakin suurimman osan päivää. Anton Klovacz on kuollut, ja isäsi
on lähdettävä kokoukseen Yellow Postiin huomenna. Minä käskin Svenin
pitää silmällä, milloin Caleb lähtee. Sitten hän ratsastaa toista tietä
etelän puolelle ja tapaa sinut pellon toisessa päässä, jonne Amelia ei
voi nähdä. Mitäs arvelet?»

Judith nousi istualleen epäröiden. »Oletteko aivan varma siitä, että
hän lähtee — ettei se ole vain kujeilua?»

Lind vakuutti, ettei siinä ollut mitään kujetta.

»Hyvä — mutta ei siitä sittenkään tule mitään. Te olitte kovin
ystävällinen, Lind, ajatellessanne minua», Judith sanoi hitaasti, katse
maahan luotuna. Lind kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli
häntä poskelle.

»Kyllä kaikki käy vielä hyvin, sen minä tiedän. Missä sinun puhtaat
vaatteesi ovat?»


IV.

Seuraavana päivänä, jolloin ilma oli edelleen raitis ja viileä, Caleb
läksi Yellow Postiin. Sven, joka salaa piti häntä silmällä, näki hänen
ajavan pois, ja heti hän satuloi hevosensa ja ratsasti etelään päin
pitkin Caleb Garen peltojen vierustaa, kunnes hän saapui metsään,
kuivatun järvenpohjan taakse.

Hän näki Judithin eteläisellä pellolla, jonkun matkan päässä aidasta.
Kun hän huomasi, että Judith oli nähnyt hänet, hän hyppäsi alas hevosen
selästä ja heittäytyi pitkään heinikkoon katsellen pilviä.

Judith ajoi leikkuukoneen aidan viereen, sitoi hevoset kiinni ja ryömi
piikkiaidan alitse. Hän tiesi, että Sven piileksi jossakin. Ennenkuin
hän ennätti katsella ympärilleen, Sven tarttui häntä nilkoista kiinni,
niin että tyttö kaatui hänen päällensä. He nauroivat molemmat makeasti
tälle pienelle kepposelle, ja sitten Judith purskahti itkuun. Sven veti
hänet syliinsä, ja Judith lepäsi siinä suullaan, itkien katkerasti,
kykenemättä sanomaan sanaakaan.

»Judie, Judie, älä itke niin kovin», Sven pyysi lempeällä äänellä
huojutellen häntä edestakaisin kuin lasta. »Mikä sinua vaivaa? Minä
nelistin tänne heti, kun ensimmäinen tilaisuus vain tarjoutui, ja sinä
itket. Sepä on kaunis kiitos! Kuulehan, rakas Judie, minä rakastan
sinua ja vien sinut pois täältä hyvinkin pian. En välitä mistään, sinun
täytyy päästä pois täältä. Mitä arvelet?»

Judith kävi istumaan ja pyyhki kyyneleensä. Sven kohosi polvilleen
ja katseli häntä. Sitten hän kietoi käsivartensa tytön ympärille,
tunnusteli hänen olkapäitään, käsivarsiaan ja rintaansa. »Judith, sinä
olet laihtunut!» hän huudahti. »Olet vain pikkuinen tyttö! Mikä on
hätänä?»

»En kestä tätä kauempaa, Sven. Minä kuolen», Judith kuiskasi vapisevin
huulin.

»Tuletko kanssani heti paikalla, Judie?»

Judith katsoi pellolle. Hänen sydämensä sykähti ajatellessaan, että hän
voisi lähteä pois Svenin kanssa, olla aina hänen luonaan, elää hänen
rinnallaan tuossa ihanassa, ystävällisessä maailmassa, josta Lindkin
oli kotoisin. Hän tunsi, että Caleb Garen äänetön vaino saattaisi hänet
jonakin päivänä hulluksi. Sitäpaitsi oli jotain muutakin, jota ei Sven
edes vielä tiennyt. Hänen piti kertoa se hänelle. Nyt juuri hänen
täytyi se kertoa. Sven pakottaisi hänet lähtemään mukanansa, jos hän
nyt kertoisi siitä. Ehkäpä sittenkin oli parasta odottaa elonkorjuun
loppuun saakka. Ehkäpä Caleb siihen mennessä olisi unohtanut kirveen.
Säästäisihän hän häneltä ainakin vieraan apulaisen palkan. Judith
päätti olla kertomatta Svenille — toistaiseksi vielä.

»Odota, kunnes vilja on puitu, Sven», Judith vastasi.

»Paha periköön puimisen», Sven huudahti kärsimättömästi. »Ensin
heinänteko ja nyt puiminen — miksi luulet minun tulleen tänne, jollen
sinun tähtesi? Olisinhan voinut lähettää äidille rahaa, jotta hän olisi
palkannut apulaisen.»

»Mutta isä otattaa minut kiinni, Sven, ja vie vankilaan», Judith sanoi.

»Vankilaan — kyllä kai! Pikemmin he pistävät hänet vankilaan!»

Mutta Judithin pelko ei kadonnut, ja he päättivät odottaa, kunnes vilja
oli puitu.

Judith painautui vielä kerran lujasti Sveniä vasten ja lepäsi siinä
tuntien suloista rauhaa ja mielihyvää, sitten hän ryömi aidan alitse
ja alkoi ajaa leikkuukonetta. Sven hyppäsi satulaan ja heilutti
Judithille hattuaan, kunnes tyttö oli kaukana pellolla, leikatun viljan
muodostaessa pehmeän ja keltaisen kujan hänen jälkeensä.



KAHDESKYMMENES LUKU.


I.

Mark Jordan oli jo Johannesonin puodissa Calebin saapuessa sinne.

Anton Klovaczin hevoset olivat sidotut kirkon luona solakkaan koivuun,
ja vankkureiden takana oli pitkä arkku; se oli tehty karheista,
halkaistuista poppelilaudoista, joiden yli oli naulattu säleitä.
Arkussa lepäsi Anton Klovaczin ruumis.

Mark poltteli piippuaan nojaten kyynärpäätään laskukoneeseen, kun Caleb
Gare astui myymälään. Caleb vilkaisi äkisti häneen kulmakarvojensa
alta, sitten hän läksi juttelemaan muutamien miesten kanssa, jotka
odottivat kirkkoneuvoston muiden jäsenten tuloa.

Sitten hän astui huolettomasti Markin luo ja seisoi hänen edessään
vasemman käden peukalo liivintaskussa, hangaten tällä sormellaan
lipaston avainta hopeakelloaan vasten. Toisella kädellään hän
mietteissään siveli leukaansa.

»Vai olette te ottanut tämän asian ajaaksenne?» hän sanoi hymyillen
Markille ja kohottaen kulmakarvojaan.

Mark hillitsi mieltään. »Teen minkä voin», hän vastasi silmissään
kova ilme. Hän oli hyvillään, että Klovaczin poika oli jäänyt ulos
vankkurien luo.

»Hm — niinpä niin — niinpä niin», Caleb mutisi. Hän päästi syvän
huokauksen ja jatkoi: »Tietysti — ymmärrättehän te, että tämä asia on
varsin pulmallinen meille kirkon jäsenille. Me olemme edesvastuussa
kaikesta, emmekä me voi päästä siitä eroon. Lähimpänä miehenä tahtoisin
minä tehdä mitä ikänä voin, vaikkapa pakanallekin. Mutta täytyyhän
teidän käsittää, koska kerran olette kaupungista kotoisin, että on
otettava huomioon kirkon ja sille kuuluvan maan pyhyys. Olen halukas
tekemään parhaani, mutta käsitättehän, millä kannalla asiat ovat.» Hän
kohotti kulmakarvojaan taaskin ja ojensi kätensä sivulle osoittaakseen,
miten toivoton koko asia oli.

Markin hampaat puristuivat yhteen vasten tahtoaan. Tuon miehen
mielistelevä röyhkeys oli tehdä hänet hulluksi. »Olkaa varoillanne,
kun puhutte Anton Klovaczin uskonnosta», hän sanoi tyynesti. »Tehkää
päätöksenne ja sillä hyvä. Ja muistakaa, ettei Anton Klovacz tälläkään
kertaa pyydä teiltä mitään — ei edes hautaa.»

Caleb Garen silmät kapenivat kahdeksi sumeaksi pisteeksi.

»Te otatte sen edesvastuullenne, nuori mies — edesvastuullenne.
Mutta minä voin näyttää teille kaikesta kaupunkilaishienoudestanne
huolimatta, että Anton Klovacz saa vielä antautua minun armoilleni.
Hänen maansa ei ole niin kaukana minun farmistani, etten voisi yhdistää
sitä —»

Mark oikaisi vartaloaan, hänen kiukkunsa katkaisi vihdoinkin kaikki
sulut. »Vai sitäkö te olette pitänyt silmällä? No hyvä, koettakaapa
ottaa. Te ette saa acrenkaan vertaa Anton Klovaczin maista niin kauan
kuin tässä maassa oikeus on vallalla!»

Miehet myymälän nurkassa katsoivat heihin. He olivat enimmäkseen
hyväntahtoisia farmareita, jotka empimättä olisivat sallineet Anton
Klovaczin ruumiin haudattavan kirkkomaalle. Mutta he olivat tottuneet
pitämään Calebia johtajanaan kaikissa asioissa, niin suurissa kuin
pienissäkin. Se vastenmielisyys, jota Mark Jordan osoitti nyt
peittelemättä Calebille, huvitti ja miellytti useita heistä.

Caleb vilkaisi Markiin, hänen päänsä kurottautuessa uhkaavasti
eteenpäin. Hän kohotti kätensä ja paukahutti sormiaan Markin nenän
edessä.

»Menkää ulos täältä, ennenkuin kuumennan teidän korvanne, kuuletteko?
Ennenkuin ilmoitan kaikille täällä, mitä tiedän teistä — te ovela
kettu. Te ja tuo pieni koulumamseli —»

Markin käsivarsi kohosi ylös. Oikealla kädellään hän tarttui Calebin
kurkkuun ja nosti hänet ylös lattialta, sätkytellen häntä hetken aikaa
ilmassa. Sitten tarttuen hänen takkinsa käänteisiin Mark Jordan heitti
hänet keskelle hämmästyneiden farmarien joukkoa, minne Caleb kaatui
pitkäkseen.

Kalpeana raivosta Mark seisoi hänen edessään. »Peruuttakaa joka sana,
helkkarissa, tai minä väännän niskanne nurin!» hän huusi.

Farmarit olivat väistyneet tieltä, ja Caleb, kooten kaikki voimansa,
nousi ylös, ravisti huolellisesti tomun vaatteistaan ja silitteli
kallisarvoisen verkatakkinsa liepeitä ja käänteitä.

»En tiedä sanoneeni mitään, mitä voisin peruuttaa», hän sanoi lempeästi
hymyillen. »Minun luullakseni pieni koulumamseli on liian hyvä kelle
tahansa. Ha, haa!» Markin seisoessa vapisevin huulin Calebin edessä
tämä veti esille hopeakellonsa taskustaan.

»On jo aika alottaa kokous, hyvät herrat», hän sanoi. »Ovatko kaikki
valmiit? Siinä tapauksessa voimme lähteä kirkkoon.»

Hämmästyneet farmarit katsoivat toisiinsa. Mark astui äkeissään ovelle.
Hän katsoi vielä taakseen.

»Minä en kokouksesta välitä. Anton Klovacz ei saa rauhaa sellaisessa
maassa, jonka Caleb Gare hänelle antaa», hän sanoi ja poistui
myymälästä.

Caleb katsoi Markin jälkeen, silmien säikkyessä hänen tuuheiden
kulmakarvojensa alla. »Ha, haa! Tämän saat vielä katua, poikaseni!
Tämän saat vielä katua», hän mutisi itsekseen.

Farmarit olivat kaikki hämillänsä.

Mark näki Klovaczin pojan istuvan yhä vankkurien kuskipukilla.

»Me ajamme lähetysasemalle, poika», hän sanoi tälle ystävällisesti.
»Siellä on väljemmät tilat.»

Niinpä nuo molemmat ajoivat parinkymmenen mailin päähän katoliselle
lähetysasemalle, joka sijaitsi etelän puolella. Tie oli pitkä ja
huono, harvoin kukaan sitä käytti ja siksi se oli jäänyt aivan
hoitamatta. Hyvän matkaa se kulki metsän halki, missä ilma oli leuto
ja täynnä kuivuvien lehtien tuoksua. Pihlajat punaisine terttuineen
reunustivat tietä ja hulluruohopensaat olivat täynnään vahamaisia
marjoja, jotka alkoivat jo hiukan punoittaa. Päivä oli tyyni, joskin
silloin tällöin vähäinen tuulenpuuska lennätti kuivia lehtiä heidän
edellään tiellä. Mark ei ollut koskaan eläissään tuntenut niin syvää
yksinäisyydentunnetta. Poika istui ääneti hänen vieressään koko
ajan, vilkaisten kerran tai pari vankkurien perällä olevaan arkkuun.
Vaatekatoksen alla arkun karheat laudat kolisivat vankkurien pohjaa
vasten yksitoikkoisen rytmillisesti loppumattoman pitkällä matkalla.
Aurinko kohosi keskipäivän korkeuteensa, kuumuus oli rasittava ja
paahtoi pieniä kiiltäviä läikkiä hevosten mustiin kylkiin, ja Mark ja
poika olivat pakotetut pysähtymään jonnekin taloon ruokkiakseen niitä.

Iltapäivällä he ajoivat nummiseudun halki, joka oli alava ja
ruskeana kuivuneista korsista. Klovaczin poika istui Markin vieressä
sanomatta sanaakaan. Mark pingotti kankaan tiukemmalle arkun ylitse
sitä myöten kuin kuumuus kiihtyi ja tie oli vailla kaikkea varjoa.
Kerran he näkivät jättiläishaukan laskeutuvan alas nummelle ja äkkiä
taas kohoavan suoraan ilmaan. Sitten se katosi avaruuteen puristaen
kynsissään pientä eläintä. Klovaczin poika näki tuon, mutta ei sanonut
mitään. Tuo harvinainen näky tuskin nostatti hämmästynyttä ilmettä
hänen miettiville kasvoilleen.

Läntisellä taivaanrannalla hohti vain kapea värikäs juova, kun he
käänsivät hevoset lähetystalon edustalle. Mark laskeutui maahan ja
kolkutti ovelle. Vanha pappi avasi oven ja tähysteli vieraita.

Kun Mark oli kertonut hänelle asiansa, pyysi pappi heidät huoneeseen.
Sitten hän katosi talon toiseen päähän ja palasi takaisin seurassaan
nuorempi pappi, joka tervehti Markia hyvin ystävällisesti.

»Surullinen tapahtuma», hän sanoi lempeällä äänellä. »Me luemme messun
sielu paran puolesta huomisaamuna. Minä käsken tuoda arkun taloon.
Tulkaa nyt mukanani.»

Hän saattoi heidät valoisaan huoneeseen, missä oli ruokaa pöydässä.
»Minulla on aina varattuna ateria matkamiehille», hän sanoi pyytäen
heitä istumaan pöytään.

Seuraavana aamuna, kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, Anton
Klovacz haudattiin intiaanien hautuumaalle. Hautausmenot olivat
yksinkertaiset. Mark ja Antonin vanhin poika seisoivat paljain päin
haudan partaalla papin laulaessa sielumessua. Sitten pystytettiin
haudalle karkeatekoinen risti, johon nimi ja päivä oli merkitty, ja
Anton Klovacz jätettiin yksin. Tuuli soitteli kuivahkolla sävyllä
keltaisia korsia hautuumaalla. Kasvukausi oli päättynyt.


II.

Garen farmilla kaikki kävi entistä latuaan. Judith, Martin ja Charlie
olivat lopettaneet leikkuun ja keräsivät lyhteitä kuhilaille. Caleb
seurasi tarkasti heidän työtään kotoa käsin.

Jotta Caleb ei saisi syytä vartioida häntä vielä entistä ankarammin,
koetti Judith salata mielenmuutostaan tavattuaan Svenin. Hän oli
palannut kotiin sinä päivänä yhtä synkän näköisenä kuin ennenkin eikä
ollut syödessä katsonut kehenkään. Mutta Lind, joka katseli häntä
tarkasti ja tiesi, mitä muut eivät tienneet, huomasi selvän muutoksen
hänessä.

Jotakin oli tapahtunut Calebille. Hän oli palannut kotiin kokouksestaan
Yellow Postista tyytymättömänä ja sanattomana, ja Amelia, vilkaisten
häneen sivulta, ihmetteli mielessään, mitenkähän hän voisi päästä
selville siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä se, mitä oli tapahtunut, ei
ollut Calebille eduksi, sen hän tiesi. Amelia näki hänen kasvoistaan,
että jokin asia katkeroitti hänen mieltään. Hän saattoi seisoa pitkät
ajat jalka lammaslaitumen aidan alimmalla rautalangalla, käsivarret
ristissä, ruumis nojautuneena aitaan ja katse suunnattuna pelloille,
missä heinäsuovat seisoivat. Sitten hän tuli keittiöön ja hajamielisenä
käsitteli hihnanpalasia tai naula- ja kierrenaulalaatikoita. Amelia
valmistui vihanpurkaukseen; tällaiset merkit ennustivat aina sen tuloa.

Kaksi päivää sen jälkeen kuin Caleb oli käynyt Yellow Postissa, se
puhkesikin ilmi. Lapset ja opettajatar olivat menneet ullakolle. Amelia
keitti kaurapuuroa seuraavaa päivää varten. Caleb oli palannut kotiin
pellolta, sulkenut hiljaa oven perässään, hölskyttänyt lyhtyä ja
ripustanut sen naulaan ovensuuhun.

»Sinun poikasi on herra, Amelia. Hieno herra», Caleb sanoi melkein
kuiskaten, astuessaan Amelian ohi toiseen huoneeseen.

Amelia huokasi. Häntä alkoi äkkiä väsyttää, ikäänkuin hän pitkän aikaa
olisi tehnyt turhaa työtä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli
tehnyt, se tuli nyt sittenkin. Hän tylsistyi täydellisesti päästyään
nyt varmuuteen. Hän ei vastannut mitään Calebin huomautukseen.

»No? Luulin, että se huvittaisi sinua», Caleb jatkoi pilkallisesti.
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?»

»Ei — mitään», Amelia vastasi.

Caleb palasi keittiöön ja pysähtyi Amelian eteen, kurottaen päätään.
»Varmaankin sinulla on jotain sanottavaa, kun kerron mitä tuo hieno
herra on minulle tehnyt», hän irvisteli lyöden kädellään rintaansa.
»Ehkäpä et moiti minua myöskään siitä, mitä minä aion tehdä, kunhan
paranen ja olen valmis.»

Amelia katsoi Calebiin. Hän kalpeni nähdessään miehensä katseen. »Mitä
hän teki?» hän kysyi heikolla äänellä.

»Niin — ha, haa! Mitä hän teki?» Caleb nauroi hilpeästi »Tahtoisitko
tietää? No — koetahan arvata.»

Näin sanoen hän meni toiseen huoneeseen ja alkoi riisuutua, heittäen
jalkineensa kovalla kolinalla lattialle. Amelia kuuli hänen hiljaa
naureskelevan itsekseen.

Amelia seisoi kauan aikaa lieden ääressä koettaen tuumia, mikähän oli
voinut nostaa Calebin vihan Markia vastaan. Mitä ikänä se olikaan, se
lisäisi vielä moninkertaisesti sitä huolta, jota Calebin viha Markia
kohtaan tuotti hänelle. Sillä Amelian käsityksen mukaan Caleb piti
Markin olemassaoloa jonkunmoisena henkilökohtaisena loukkauksena, jota
ei voinut kostaa kuin yhdellä tavalla. Amelia koetti mielessään keksiä
jonkun toivon kipinän. Useasti hän oli jo aikonut mennä Mark Jordanin
luo ja pyytää häntä lähtemään pois täältä ennenkuin Calebin onnistuisi
tehdä hänelle jotain pahaa. Mutta joka kerta hänen mieleensä juolahti,
että hän siten vain jouduttaisi totuuden ilmitulemista, sillä Mark
Jordan ei koskaan suostuisi poistumaan ilman oikeaa syytä. Amelia tiesi
olevansa aivan avuton. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja rukoilla,
että jotain odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi Calebia koskaan
pääsemästä selville siitä, mikä alituisesti vaivasi häntä. Hän olisi
ollut valmis antamaan mitä hyvänsä, jos hän olisi saanut tietää, oliko
Bart Nugent elossa vai ei. Caleb kertoi ohimennen joskus kuulleensa
hänestä, mutta Amelia tiesi, ettei se merkinnyt mitään.

Vihdoin Amelia laski puuropadan lieden perälle, sammutti lyhdyn
keittiössä ja meni toiseen huoneeseen. Caleb oli laskenut alas
kääntövuoteen ja nukkui jo. Amelia katseli hänen karheaa tukkaansa,
joka seisoi pörröllään päälaella. Hän oli kääntänyt kasvonsa
seinäänpäin ja kuorsasi raskaasti. Vastenmielisyyden tunne nousi
Amelian mieleen. Hänen oli aivan mahdoton riisuutua ja käydä hänen
viereensä makaamaan. Hiljaa hän sammutti lampun, otti lattialta
karvamaton, tapaili pimeässä hartiahuiviaan ja meni ulos.

Hän astui siihen osaan tallia, joka oli viimeksi rakennettu eikä
lukittu, ja kopeloi pimeässä olkikasalle, joka oli heitetty nurkkaan.
Caleb nukkui raskaasti, Amelia oli aina ensimmäisenä aamulla jalkeilla.
Caleb ei kaipaisi häntä. Hän kiersi hartiahuivin ympärilleen ja
laskeutui oljille, peittäen karvamaton ylleen. Kaiken yötä hän
nukkuessaankin tunsi pelon kalkuttavan kuin vasaran hänen sydäntään.


III.

Ellen läksi toisten kanssa pellolle kuhilaita pystyttämään. He
työskentelivät kovalla kuumeella saadakseen viljan ajoissa kuivaksi
puimista varten.

Martin oli monta kertaa aikonut jo lähteä Yellow Postiin pestaamaan
sekarotuista apulaista kysymättä Calebilta lupaa. Mutta ennenkuin hän
sai toteutetuksi aikeensa, hänen tahtonsa lamautui ja tottumuksesta hän
alistui jälleen Calebin komennon alle.

Judith heikontui kovassa työssä. Mutta hän koetti salata heikkouttaan
nousemalla ensimmäisenä aamuisin ja tekemällä kiihkeästi työtä
pellolla. Ellen katseli häntä epäilevin katsein, mutta vältti sen
enempiä yhteentörmäyksiä. Caleb oli salaisesti tyytyväinen häneen ja
oli vakuutettu siitä, että Judithin tahto oli nyt murrettu. Mutta
Amelia seurasi häntä yhä kasvavalla levottomuudella, sillä häntä hän ei
voinut pettää.

Lind yritti puhua Judithin kanssa aina kun vain oli tilaisuutta. Hän
muistutti hänelle alituisesti, että vapautus oli edessä ja että hänen
piti koettaa olla rohkealla mielellä ja käyttää hyväkseen tilaisuutta,
niin pian kuin sitä ilmaantui. Judith tarrautui epätoivon vimmalla
Lindiin ajatellen häntä koko päivän työskennellessään pellolla ja pyrki
hänen lähelleen aina, kun muut eivät olleet saapuvilla.

Vihdoin vilja oli kuhilailla ja kuivui pellolla. Caleb kierteli
kuhilaiden keskellä tutkien tarkasti vehnää ja ruista ja kauraa ja
tuumien, mikä pelto ensi vuonna jätettäisiin kesannoksi. Judith ei
voinut koskaan tietää, miten kauan hän viipyi näillä retkillään
ja siksi hän ei uskaltanut mennä koulutaloa kauemmaksi, jos hän
yleensäkään poistui farmin portin ulkopuolelle. Joka tapauksessa Amelia
piti häntä silmällä ja yleensäkin Amelia alkoi olla paljon ankarampi
työnteettäjä kuin Caleb.

Ellen, Judith ja Amelia läksivät metsään, joka oli ostettu Fusi
Aronsonilta, keräämään villejä viinirypäleitä, joita siellä kasvoi.
Rypäleet painoivat maahan liukkaiden jalavien oksat, joiden yli ne
olivat kutoneet verkkonsa. Ne olivat pieniä, kirpeänmakeita terttuja.
Naiset toivat kotiin useita jauhosäkillisiä marjoja, joiden sininen
mehu tunkeutui säkkien valkean kankaan läpi. Sitten oli keitettävä
hilloja ja säilykkeitä sekä valmistettava viiniä Calebille. Niinpä
joka päiväksi riitti työtä, ja joka ilta soi lepoa sekä aivoille että
ruumiille.

Lind, nähdessään kaiken sen työn paljouden, jota naisten Garen
farmilla täytyi suorittaa, ihmetteli, mitähän tapahtuisi, jos he äkkiä
joutuisivat vapaiksi kaikista näistä velvollisuuksista. Hän huomasi,
että työ yksin esti heitä kadottamasta järkeään Caleb Garen komentaessa
heitä, ja että kaikki kävi tasaisesti, vaikka olosuhteet olivatkin
kauheat. Mutta päivä päivältä hän alkoi sääliä Judithia yhä enemmän.
Hän näki, ettei Caleb hellittänyt vähääkään otettaan, ja hän ihmetteli,
mitenkähän tyttö voisi päästä pakenemaan. Tallin ovi pysyi edelleen
lukittuna, ja Caleb kävi silloin tällöin tutkimassa sitä ollakseen
vakuutettu siitä, ettei kukaan ollut käynyt siellä. Jollei Lind olisi
ollut kiintynyt Judithiin, ei hän olisi voinut kestää Garen talossa
vallitsevaa kolkkoa mielialaa. Kun hän tapasi Markin iltaisin, tuntui
hänestä siltä kuin hän olisi vapautunut raskaasta ruumiillisesta
taakasta.

Aika, jolloin vilja kuivui pelloilla, koetteli suuresti Judithin
kärsivällisyyttä. Hän ei nähnyt kertaakaan Sveniä, ja terveiset,
joita Lind toi häneltä, lisäsivät vain hänen kärsimättömyyttään.
Raskaimmankin työpäivän jälkeen hän saattoi maata tuntikausia hereillä
ajatellen Sveniä ja tuntien ikäänkuin raskaan painon ruumiillaan.
Hän vältti Ameliaa ja tämän tutkivia silmiä, ja pysytteli loitolla
Ellenistä, jonka riemuitseva välinpitämättömyys kiusasi häntä. Ellenin
kasvot olivat aina omahyväisessä hymyssä. Judithista tuntui siltä, että
Ellen nautti nähdessään hänen alennustilansa — ikäänkuin hän olisi
ollut hyvillään että hän oli voinut luopua siitä, mikä lopulta olisi
saattanut hänet aivan samaan kurjuuteen kuin Judithinkin.

Martinin mielestä katosivat vähitellen ne unelmat, joita hän oli
suunnitellut sairaana ollessaan. Jokainen hetki, joka kiinnitti
hänet jälleen maahan ja sen vaatimuksiin, erotti hänet yhä enemmän
siitä mielikuvasta, joka oli noussut hänen silmiensä eteen silloin
kuin hänellä oli ollut aikaa uneksia. Hänen hartiansa painuivat
väsymyksestä kumaraan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, joka olisi
suoristanut niitä. Ja kun hän katseli peltoja, jotka olivat täynnään
keilanmuotoisia kuhilaita, niin hän tunsi vain suurta huojennusta
ajatellessaan, ettei Calebilla voinut olla syytä olla tyytymätön hänen
työhönsä.


IV.

Puimakone saapui ja sen mukana kolme puimamiestä, suuria,
karkeatekoisia farmareita Latt-järven pohjoispuolelta. Heidän oli määrä
asua navettarakennuksen uudessa osassa, jonne Amelia ja Martin olivat
valmistaneet heille lattialle vuoteet setripuista ja oljista. Mutta
he söivät yhdessä perheen kanssa, ja Lind, koetettuaan rohkeasti olla
kiinnittämättä heihin huomiota pöydässä, luopui yrityksestään ja söi
kaikki muut ateriat paitsi murkinan Sandbossa niinä kolmena päivänä,
mitkä miehet olivat talossa.

Judith oli työssä miesten ja Martinin kanssa. Caleb ei ollut ottanut
apulaista.

Ensimmäisen päivän iltana Lind, tullessaan koulusta, näki Judithin
joustavan, nuoren vartalon seisovan auringossa viljakuormalla. Hän
heitti kiireisesti heinähangolla lyhteitä puimakoneen torveen. Martin
työskenteli hänen rinnallaan.

Lind astui viljakuorman ohi sille puolen konetta, missä miehet
olivat työssä. Judith, Ellen, Martin ja Charlie olivat kuljettaneet
lyhteitä suurissa heinähäkeissä pelloilta, ja puiminen tapahtui
nyt tallin edustalla. Lind kävi maahan istumaan ja katseli, kun
keltaiset akanat tunkeutuivat suuressa kaaressa puimakoneen torvesta
ulos. Auringonvalossa se näytti aivan kuin kultaiselta sateelta.
Opettajatar ihmetteli, tokkopa Judith korkeudestaan saattoi nähdä tätä
kaunista näkyä. Hän vilkaisi tyttöön ja näki, että hänen kasvonsa
olivat ilmeettömät ja että hänen käsivartensa liikuttivat hankoa
kevyesti ja joustavasti kuin kellon pendeli. Lindin katsellessa häntä
Judith silmäsi ylös ikäänkuin hän äkkiä olisi huomannut, että häntä
katseltiin. Lind osoitti hänelle keltaista akanaryöppyä, joka virtasi
ulos koneesta. Judith nyökkäsi ja hymyili puolittain, ja heilutti
sitten taas hankoaan kaksinkertaisella kiihkolla.

Viimeisenä puintipäivänä Caleb kulki ahon poikki pellavapellolle,
joka yksin enää oli korjaamatta. Hitaasti se kasvoi ja arkaa se
oli, mutta sitä suurempi kunnia sille, jonka hoidossa se menestyi.
Samoinkuin pellon ollessa täydessä kukassa Caleb nytkin pujottautui
rautalanka-aitauksen välitse ja seisoi keskellä peltoa hyväillen
karheita, tuleentuneita hedelmiä. Sitten hän kahlasi varovasti
eteenpäin kosketellen pellavaa silloin tällöin silmien himokkaasti
hyväillessä peltoa.

Kun hän oli kylliksi nauttinut tästä näystä, kääntyi hän kotia kohti
tyhjien peltojen poikki. Eräs asia painosti hänen mieltään samentaen
hänen tyytyväisyyttään. Mark Jordan oli loukannut häntä kirkon
arvokkaimpien jäsenten nähden. Sitä hän ei koskaan voisi unohtaa
eikä antaa anteeksi. Hän oli salannut nöyryytyksensä, kevyesti
työntänyt luotaan koko asian, mutta hän tiesi, että liukkaat kielet
levittäisivät juttuja tästä tapahtumasta. Kirkolla häntä tästä lähin
osoitettaisiin sormella ja salaisesti naurettaisiin hänelle. Hänen,
jota ei kukaan koskaan ollut uskaltanut liiaksi lähestyä, jota aina oli
kunnioitettu, oli nyt täytynyt sätkytellä kuin vekkulinukke ilmassa
kaikkien kirkon arvohenkilöiden nähden. Se, ettei hän voinut kostaa
kuin yhdellä tavalla, ei tyydyttänyt häntä. Hän toivoi voivansa itse
valita sen hetken, jolloin hän antaisi ilmi kaikki Mark Jordanille.
Hän tahtoi lyödä pöytään valttinsa silloin kuin joku ääretön loukkaus
kohtaisi häntä ja se samalla kohdistuisi myös Ameliaan. Niinpä hän
pakottautui pysymään alallaan, kunnes tapahtuisi jotain, mikä antaisi
hänelle aihetta ilmaista Mark Jordanille hänen oikean sukuperänsä ja
siten ikiajoiksi maksaa velkansa. Hän tahtoi pitää varansa, että tuo
ratkaiseva hetki koittaisi ennenkuin Mark palasi kaupunkiin.

Parin viikon perästä pellava oli nyhdettävä, loukutettava ja myötävä
hyvästä hinnasta etelässä. Niin, niin, asiat kehittyivät varsin hyvin,
todellakin varsin hyvin.



YHDESKOLMATTA LUKU.


I.

Kaksi ilmoitusta oli naulattu Johannesonin myymälän seinään. Toisessa
ilmoitettiin, että kalastaminen Bjarnassonin järvessä oli nyt
luvallista. Jokainen luki tuon ilmoituksen pelonsekaisin tuntein,
tietäen mitä se merkitsi. Toisessa ilmoitettiin elonkorjuujuhlasta,
jota oli määrä viettää Lattin koululla ja johon yleisön toivottiin
saapuvan naamiopuvuissa.

Charlie toi uutiset Garen farmille. Caleb ei kiinnittänyt mitään
huomiota elonkorjuujuhlaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat kiukkua
kuullessansa, että Bjarnassonit vihdoinkin olivat löytäneet sen, mitä
he olivat etsineet kokonaisen vuoden ajan.

»Olisin voinut kalastaa siellä koko vuoden umpeensa, jolleivät kaikki
olisi olleet jänishousuja», hän valitti.

Kun lapset olivat kaikki vuoteessa sinä iltana, istui Caleb lukien
maanviljelyslehteään lampun valossa. Amelia, kutoessaan ahkerasti,
ajatteli elonkorjuujuhlaa ja päätti, ettei kukaan lapsista pääsisi
sinne, koska hänen oli vaikea kieltää yksin Judithia sinne menemästä.

Caleb katsoi ylös kirjastaan. »Aiot kai postinkuljettajan mukana tilata
kangasta naamiaispukuja varten?» hän kysyi ystävällisesti.

»En», vastasi Amelia. »Eivät he sinne mene.»

Caleb katsahti Ameliaan. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän
kohotti silmäkulmiaan. »Eivätkö he mene? Miksikä eivät?»

Amelia katsoi Calebiin ja näki hänen ivallisen ilmeensä. Hän ymmärsi
heti tehneensä erehdyksen. »Niin — jos sinä vain sallit. Luulin, ettei
meidän kannattaisi.»

Amelia käänsi silmänsä työhönsä, jotta Caleb ei huomaisi hänen
tuskaansa. Oliko hän ymmärtänyt hänen puolustuksensa? tuumi hän. Vai
luuliko hän, että hän luotti yhtä lujasti Judithiin kuin Caleb itsekin?
Amelia odotti melkein henkeään pitäen, mitä Caleb sanoisi.

»No niin —» hän haukotteli, — »saadaan nähdä. Saadaan nähdä. Onhan
vielä riittävästi aikaa, vai mitä? Mennään nyt levolle. Minä alan käydä
vanhaksi — vanhaksi.»

Amelia laskeutui levolle ja rukoili, ettei Caleb päästäisi lapsia
juhlaan. Hän tiesi, ettei Judithiin voinut luottaa. Tytön tyyneyden
alla piili jotain, mikä saattoi Amelian rauhattomaksi. Hän piti
silmällä pienintäkin mielenmuutosta hänessä ja alituisesti muistutti
hänelle, mitä siitä seuraisi, jos hän suututtaisi Calebia uudestaan.
Mutta Judith ei tuumisi kahteen kertaan, jos pakenemisen tilaisuutta
vain ilmaantuisi. Amelia rukoili, että Caleb kieltäisi lapsia menemästä.

Caleb, kääntäen kasvonsa seinään, naureskeli itsekseen. Tämä oli niitä
pieniä sotajuonia, jotka tekivät elämän mielenkiintoiseksi.

Ullakolla ylhäällä Judith ja Lind juttelivat hiljaa, jotta Ellen ei
kuulisi. He olivat vääntäneet lampun alemmaksi, ja istuivat Lindin
vuoteella. Judith kampasi opettajattaren pitkää, hienoa tukkaa.

»Ole vain edelleen työssä, Judie, jotta he eivät epäile mitään», Lind
kuiskasi. »Jos sinut päästetään naamiaisiin, niin ajat edelleen, kunnes
tulet Sidingiin. Minä tapaan Svenin huomenna ja puhun hänen kanssaan.
Kun kaikki on ohitse, niin antavat he kylläkin sinulle anteeksi. Mitäpä
muuta he voivat tehdä paitsi sitä, jota Caleb uhkaa. Mutta en usko,
että hän uskaltaa kuitenkaan, Judie. Hän tietää, että minä todistaisin
häntä vastaan. Miten hyvänsä, sinun täytyy uskaltaa, rakkaani.»

Lind katsoi Judithiin ja oli vähällä huutaa hämmästyksestä nähdessään,
miten hän oli muuttunut. Hänen uhmaileva kauneutensa oli kadonnut. Hän
oli kalpea ja haluton ja ainoa merkki hänen entisestä olennostaan oli
itsepäinen ilme hänen silmissään.

»Sinä olet väsynyt, Judie. Mene nyt nukkumaan, ja huomenna minä puhun
Svenin kanssa», Lind sanoi ystävällisesti.

Judith nousi vuoteen laidalta. »Ei isä päästä meitä tansseihin», hän
mutisi väliäpitämättömänä. »Jollakin muulla tavalla sen tulee käydä.»

Sitten hän meni vuoteeseensa, raskaitten ajatusten ja epäilysten
liikkuessa hänen mielessään. Heidän täytyi päästä pois täältä ennen
tämän kuun loppua. Sen kauempaa hän ei jaksanut kantaa ruumiinsa
salaisuutta.


II.

Caleb ei puhunut enää naamiaishuveista sen jälkeen kuin hän
murkinapöydässä seuraavana aamuna oli naureskellen sanonut Ellenille:
»Ellen löytää varmaankin heilan itselleen juhlissa, vai mitä?»

Mutta kaikki odottivat hänen lopullista ratkaisuaan. Amelia enemmän
kuin kukaan muu. Hän ei uskaltanut ruveta puhumaan siitä hänelle, jotta
hän ei huomaisi hänen levottomuuttaan. Hän tiesi, että Caleb pitäisi
heitä kaikkia epävarmuudessa aina viime päivään saakka. Se oli hänen
tapansa. Heillä ei olisi sitten enää aikaa valmistaa itselleen pukuja.
Amelia keksi kaikenlaista työtä itselleen ulkona; se tyrehdytti hiukan
hänen tunteitaan ja käänsi hänen ajatuksensa muualle.

Päästäen varhain oppilaansa kotiin koulusta Lind ratsasti Yellow
Postiin Sandbon ponilla ostamaan kirjavia kankaita ja nauhoja.
Mark läksi hänen kanssansa, sillä hänen oli ostettava ruokavaroja.
He pistäytyivät vanhan John Tobaccon luokse ja ostivat häneltä
hirvennahkaisen puvun ja sulkia Markille sekä Lindille helmin ja sulin
koristetun puvun.

Ratsastaessaan kotiin leudossa syysillan ilmassa he keskustelivat
Judithista ja Svenistä.

»Sven tekee väärin, kun hän ei vie pois tuota tyttöä täältä», sanoi
Lind. »Minusta ei ole mitään väärää siinä, jos yllyttää häntä
lähtemään. Vaikkapa Caleb ajaisi heitä takaakin, niin voi siitä
sittenkin loppujen lopuksi tulla jotain parempaa.»

Mark oli samaa mieltä kuin Lindkin, ei siitä ainakaan olisi mitään
vahinkoa. Sitten he keskustelivat Klovaczeista, ja Mark kertoi,
että eräs Antonin sukulaisnainen oli luvannut tulla talveksi lasten
luo. Mark ihmetteli, ettei Caleb ollut jo koettanut keksiä mitään
kostokeinoa loukatun turhamaisuutensa hyvittämiseksi. Mutta Lind
pelkäsi, että jokin ratkaiseva tapaus voisi hävittää kaiken sen, mitä
hän oli löytänyt Markissa. Tuo pelko liittyi jollakin tavalla Caleb
Gareen. Hän katseli Markin voimakasta profiilia, joka kuvastui valoa
vasten, ja koetti ravistaa yltään tuon kiusallisen pelontunteen.

He ratsastivat Sandbon farmia kohti. Taivaanranta hohti punaisena ja
kultaisena; tuolla aurinko valaisi yksinäistä metsikköä tai kuivunutta
puuta, siellä vesi keskellä suurta suota kimmelsi teräksen sinisenä.

Sven tuli heitä vastaan portilla. Lind kehotti häntä valmistumaan
naamiojuhlaan siltä varalta, että Caleb päästäisi Judithin sinne.
Sven oli suunnitellut mennä Calebin luo ja väkivallalla riistää
Judithin, jollei tilaisuutta karkaamiseen ilmaantuisi. Hänen entinen
työnantajansa oli kirjoittanut hänelle kaupungista ja tarjonnut
hänelle työtä. Hän oli valmis lähtemään heti paikalla. Hän katseli
Garen farmiin päin, seisoessaan ja jutellessaan tiellä Lindin kanssa,
ja hänen punakat kasvonsa saivat synkän ilmeen. Lopulta hän suostui
odottamaan, kunnes Lind toisi hänelle uusia tietoja. Sitten Sven palasi
kotiin, astuen hiukan kevyemmin.

Lind katsoi nopeasti Markiin, joka piteli hänen kättään omassaan.
»Minäkin alan käydä — kärsimättömäksi», Lind kuiskasi Markille. Vaikka
Mark tiesi, että mrs. Sandbo katseli heitä ikkunasta, kumartui hän
nopeasti ja suuteli Lindin hiuksia. Sitten hän nousi hevosensa selkään
ja ratsasti Klovaczin farmille.

Judith oli sekoittamassa kirnupiimää ja jauhoja sikojen kaukaloon,
kun Lind palasi kotiin. Caleb oli näkyvillä vilja-aitan takana, ja
Lind huiskutti vain kättään Judithille mennessään taloon. Hän kiiruhti
yläkertaan ja piilotti vuoteensa alle huoneeseensa tavarat, jotka
hän oli ostanut Yellow Postista. Tullessaan keittiöön Ellen katsoi
uteliaana häneen.

»Ellen», sanoi Lind, »eikö sinun tekisi mielesi päästä juhlaan?»

Ellen kohotti olkapäitään ja alkoi taas pestä maitokannua, joka oli
hänen edessään lattialla. »Minkä vuoksi? Lähden, jos isä käskee», hän
vastasi. »En usko, että siellä on erikoisen hauskaa.»

Martin tuli huoneeseen. »Etkö sinä haluaisi lähteä naamiaisiin,
Martin?» Lind kysyi häneltä.

Martin hymyili. »En minä osaa tanssia», hän vastasi, »ja tuskin me
sinne lähdemmekään. Onko siitä puhuttu mitään, Ellen?»

»Ei», vastasi Ellen lyhyesti hangaten kannua.

»Mutta jos te saisitte luvan, niin ettekö lähtisi?»

»Emmeköhän,» sanoi Martin.

Lind kääntyi pahoillaan pois. Siinä määrin he olivat tottuneet
alistumaan, ettei tuollainen harvinainen tilaisuus lainkaan pannut
heidän mielikuvitustaan liikkeelle.

Amelia keräsi viimeiset kasvikset puutarhasta. Tomaatit olivat
kypsyneet erinomaisesti, ja sato oli hyvin suuri. Hän aikoi panna niitä
monella eri tavalla säilöön, niitä riitti perheelle koko talveksi.
Niin, talvi oli tulossa. Pian ilma muuttuisi kylmäksi. Sitten oli
taaskin monen kuukauden kuluessa kotona ruokittava karjaa, hevosia,
lampaita ja sikoja ja hankittava niille pahnoja. Turvetta oli pian
pantava kanalan katolle ja lantaa levitettävä puutarhaan. Sitten
lumi laskeutuisi valkeana vaippana kaiken yli ja sulkisi heidät
hirsimajaansa. Caleb vartioisi yhtä tarkasti kuin ennenkin ja saisi
silloin tällöin kirjeitä Bart Nugentiltä, joka ilmoittaisi hänelle
kaikista Mark Jordanin toimista hänen palattuaan jälleen kaupunkiin.
Judith kapinoisi joskus ja hänet masennettaisiin uhkauksin ja
muistutuksin. Taaskin uusi talvi Caleb Garen komennon alaisena. Ei,
ei... mitä muuta tahansa kuin sitä... Mutta toisin ajoin Amelia alistui
nöyrästi tähän ajatukseen. Hän tiesi, miten suurta tyydytystä Caleb
tunsi voidessaan pysyä päätöksessään juhlan suhteen. Lopulta hän ehkä
päästäisi heidät kuitenkin sinne. Ja se olisi kaiken loppu...

Seuraa vana päivänä Ellen ja Martin lähetettiin Nykerkiin karjaa
viemään. He läksivät varhain aamulla, kun ilma oli vielä sumea ja
harmaa ja kasteesta raskas, ja he ajoivat edellään hiehoja ja sonneja
aivankuin salaperäisiä unikuvia. Ellen istua hölkytteli satulassaan
puolinukuksissa ja hätkähti silloin tällöin, kun Martinin piiska
osui elukoiden kylkiin. Kun hän avasi silmänsä, näyttivät elukat
epätodellisilta ja mahdottomilta hänen edessään tiellä Hän toivoi
jälleen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta hänet olisi voitu
lähettää karjaa viemään. Judith ajatteli aina vain itseään. Paljonko
hän sillä lopulta voittaisi! Hänet kytkettäisiin vain vielä lujemmin
farmiin kuin toiset. Ehkäpä olisi ollut ihanaa seurata Malcolmia.
Järvet pohjanpuolella olivat syvät ja siniset, ja siellä vallitsi
öisin, taivasalla, ikuinen rauha.

Ellen huomasi jälleen nuokkuvansa satulassa. Hänen jalkansa olivat
puutuneet ja niitä pisteli kuin jalustimet olisivat olleet täynnä
neuloja. Hän pudisteli itseään ja ojentautui suoraksi, aukoen
punareunaisia silmiään. He ratsastivat metsän läpi, ja varhaisen aamun
harmaa hämärä himmensi yhä lehtiloistoa. Ellenistä tuntui siltä kuin
olisivat he tuntikausia ratsastaneet unessa.

Eräs Nykerkin sähkösanomakonttorin virkamiehistä antoi farmareille
tietoja viljan ja karjan hinnoista. Häneltä Martin sai tietää, että
pellavan hinta oli huikeasti noussut. Caleb oli juuri odottanutkin
saavansa sellaisia tietoja.

Kun Martin ilmoitti sen hänelle heidän palattuaan kotiin, siveli Caleb
viiksiään pyyhkäisten suupielistään tyytyväisen ilmeen, joka niihin
oli ilmestynyt. Vielä saattoi pellavalle jotakin tapahtua. Ei pitänyt
iloita liian varhain.

»Noussutko, mitä? No — yllin kyllin aikaa vielä sen laskeutumiseenkin —
yllin kyllin», hän sanoi.

Mutta nämät tiedot antoivat hänelle kylliksi aihetta lähteä
pellavapellolle vielä samana iltana ja lyhty kädessä tarkastaa sen
kasvua. Vähän ajan kuluttua se oli nyhdettävä. Eikä koko seudulla ollut
sitten ainoatakaan yhtä rikasta miestä kuin Caleb Gare. Hyvä, ettei
edes Amelia tarkalleen tiennyt, miten suuri hänen omaisuutensa oli. Se
voisi tehdä hänet saidaksi tai saattaa hänet pyörälle päästään.

Caleb ajatteli Bjarnassoneja. Heilläkin oli yllin kyllin tämän maailman
tavaraa. Mutta he eivät osanneet viljellä tällaista pellavaa. He
eivät yrittäneetkään juuri muuta kuin hoitaa karjaa ja hevosia, jotka
säännöllisesti lisääntyivät. Mutta pellavan laita oli toinen — se
asetti vaatimuksia miehen tarmolle tässä karussa maassa. Siihen Caleb
Gare oli pannut koko sielunsa.

Bjarnassonit — he olivat vihdoinkin löytäneet nuo kallisarvoiset
jäännökset, joita he kokonaisen vuoden ajan olivat naaranneet järvestä.
Caleb Gare tunsi suurta tyydytystä — suurta tyydytystä! Ja Martin,
tuo heikko raukka, ei ollut, uskaltanut ottaa sitä, mihin hänellä
oli ollut täysi oikeus. Kaksitoista kuukautta Bjarnassonit olivat
hävyttömästi vastustaneet Caleb Garen tahtoa niin turhanpäiväisen
tunneasian vuoksi ja pitäneet päätöksestään lujasti kiinni. Kiusallinen
ajatus. Mutta syy oli kokonaan Martinin. Calebin olisi pitänyt pakottaa
hänet kalastamaan. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Eikö hän jaksanut
enää pitää perhettään kurissa? Ei — ei, Amelia oli yhä alallaan, ja
Judithissa oli tapahtunut suuri muutos parempaan. Calebilla ei ollut
syytä pelkoon. Hän päätti, että kiusatakseen Bjarnassoneja perhe saisi
tulla toimeen ilman kalaa tämän talven.

Mark Jordan, niin, siinä hänellä oli vielä jotain tehtävää jäljellä.
Caleb palasi takaisin ahon poikki heilutellen lyhtyhän pitkin maata.
Hän naureskeli ajatellessaan omaa valtaansa. Kaikki oli vain suurta
pilaa, niin yksinkertaista oli tämä elämä ja sen hallitseminen. Ja
kaiken lisäksi pellavan hinta kohosi ilmaan kuin raketti.


III.

Joka hetki tämän viikon kuluessa, kun Lindillä ja Judithilla oli vain
hetkenkään lomaa, he salaa ompelivat pukuja opettajattaren huoneessa.
Judith työskenteli vain puolella sydämellä epäillen, tokko hän koskaan
joutuisi käyttämään tätä koreaa pukua. Lind oli siksi hyväsydäminen,
että hän valmisti puvun Ellenillekin sanomatta kuitenkaan mitään
hänelle. Martinin hän sen sijaan otti uskotukseen ja laittoi hänelle
klovnipuvun. Martin naureskeli hämillään, mutta nähdessään itsensä
tuossa hullunkurisessa puvussa, levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen.

Judithin synkkä mieli ei kadonnut kuitenkaan, vaikka koko viikko
kuluikin iloisissa suunnitteluissa. Lind alkoi pelätä, että tytön
rohkeus pettäisi, ja että Calebin ankaruus ja Amelian varoitukset
tepsisivät lopultakin.

Viikolla Thorvald Thorvaldson pistäytyi kerran taloon palatessaan
Yellow Postista ja viipyi niin kauan, kunnes Amelian oli pakko
Calebin kehotuksesta pyytää häntä jäämään päivälliselle. Mitään muuta
erikoista ei sinä aikana tapahtunut. Amelian mielestä tuo viikko
ei koskaan ottanut loppuakseen. Ei sanallakaan mainittu juhlaa, ja
jokainen suoritti tavalliset työnsä ikäänkuin ei koko paikkakunta olisi
valmistautunut huvitteluun.

Judith kulki paikasta toiseen, sikolätistä lammaslaitumelle ja
lammaslaitumelta halkopinolle, pilkkoen Amelialle puita, ikäänkuin se
olisi ollut hänelle kaikkein mieluisinta työtä.

Eräänä päivänä Judith, Martin ja Charlie läksivät metsään hakemaan
lisää halkoja, ja tiellä Judith toivoi näkevänsä Svenin, sillä
metsäpalsta, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, sijaitsi Sandbon farmin
toisella puolella. Mutta hän ei nähnyt häntä, ja kotimatkalla hän kulki
laahaten jalkoja perässään ja oli apeana mieleltään. Lind ei saanut
häntä elvytetyksi eikä kertomaan, mikä hänen mieltään painoi.

Tallin ovi pysyi lukossa. Perjantaina, päivää ennen Lattin koulun
naamiaisjuhlaa, Caleb astui tallin ohi ja hymyili itsekseen. Tuo
kirvesjuttu oli sittenkin ollut hyväksi. Oli jo aika päästää Judith
koetteeksi hiukan ulos, jotta näkisi, oliko hän kokonaan masennettu.
Caleb tahtoi päästä täyteen varmuuteen asemastaan. Amelia tosin
vastusti Judithin menoa naamiaisiin — sen Caleb oli selvään huomannut.
Siksipä oli hyvä näyttää Ameliallekin, ettei hänen tahdollaan ollut
mitään merkitystä.

Caleb oli aivan vakuutettu siitä, ettei Judith uskaltaisi mennä
Lattin koulua pitemmälle. Ja jos hän sen teki — niin Amelia joutui
edesvastuuseen. Samalla Mark Jordanin ja hänen välinen pieni juttu
voisi myös tulla ratkaistuksi.

Perjantai-iltana hän ilmoitti perheelle, että lapset saisivat lähteä
Lattin koululle juhliin. Kaikki pöydän ympärillä hämmästyivät. Mutta
Caleb piti silmällä Ameliaa, silitellen kädellään leukaansa ja
viiksiään. Amelia ei hätkähtänyt. Hän hymyili vain Martinille pöydän
yli ja sanoi: »Sitä ennen sinun pitää oppia tanssimaan, Martin.»

Amelian tyyneys hämmästytti Calebia. Hän otti lyhtynsä ja läksi ulos
ennenkuin tuli pimeä. Äkkiä hänet oli vallannut omituinen tunne,
ikäänkuin hän olisi kadottanut otteensa. Ehkäpä hän loppujen lopuksi
sittenkin oli tehnyt erehdyksen. Ehkäpä Amelia oli toivonutkin, että
Judith lähtisi pois — pääsisi karkaamaan Sven Sandbon kanssa. Ehkäpä
vaimo oli ollut siksi ovela, että oli osannut salata häneltä oikean
tarkoituksensa. Ehkäpä hän suunnitteli parasta aikaa Judithin lähtöä.
Hyvä, suunnitelkoon vain! Kyllä hän aikanaan saisi nähdä, kuka tässä
oli isäntä. Pitelihän hän edelleen käsissään Mark Jordanin salaisuutta.
Yrittäköön Ameba vain kujeilla!


IV.

Lind ratsasti tänä iltana Klovaczin farmille päin ja tapasi Markin
notkossa, metsätien varrella. Mark laskeutui alas hevosen selästä ja
kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, niinkuin hänellä oli
tapana tehdä Lindin istuessa satulassa.

»Rakas pieni Lind», hän kuiskasi kohottaen kasvonsa Lindin kasvojen
tasalle, »jokainen päivä tuntuu pitkältä kuin kokonainen vuosi.»

Lind puristi Markin lähelle itseään. »Tiedätkö, Mark, en voi irtaantua
siitä tunteesta, että jotakin hirveää on tulossa. Kaakkuri lensi
suoraan talon yli viime yönä», Lind sanoi, ja Mark tunsi hänen
ruumiinsa vapisevan.

Mark nauroi. »Se johtuu vain siitä, että huolehdit niin suuresti
Judithin puolesta, rakkaani. Me lähdemme täältä muutamien viikkojen
perästä, ja sitten koko elämä täällä tuntuu meistä vain unennäöltä.
Annahan, kun autan sinut alas. Lähdetään kävelemään. Mitäpä, jos
kävelisimme tuon kuivatun järven ympäri? Se on kylliksi kaamea paikka
sinun ajatuksillesi.»

Valoa riitti vielä tunnin kävelyyn näillä karuilla mailla. Lind
suostui. »Olen nähnyt sen vain ylhäältä harjanteelta. Se on kerrassaan
yhtä karu kuin maisema noissa kuvissa, jotka esittävät Noan arkkia
Araratin vuorella.»

He kuljettivat hevosensa metsän halki, missä kuivat lehdet rapisivat
heidän jalkojensa alla ja oksat heidän yläpuolellaan kahisivat.
Suoriuduttuaan metsästä he kulkivat Garen heinäpeltojen ohi, missä
heinäsuovat komeilivat. Sitten he tulivat suolle, jonka takana oli
järvenpohja, likaisen harmaa, tasainen lakeus, jonka pinta oli täynnä
suuria, rumia halkeamia. Jykeviä juuria ja kiviä, jotka olivat
pohjasakan tahroissa, häämöitti hämärässä valossa. Lind ja Mark
kulkivat kapeaa maakaistaletta pitkin, joka pistihen järvenpohjan ja
suon väliin.

»Sinä uppoaisit kummallakin puolella, Lind», sanoi Mark katsellen
petollisia, hiuksenhienoja kaisloja suolla ja sitten harmaata
järvenpohjaa, joka keskikohdaltaan oli tummempi ja kosteampi.

Etelän puolella, notkon takana, oli Caleb Garen pellavapelto. Siitä,
missä Lind ja Mark nyt seisoivat, he saattoivat nähdä Calebin poistuvan
pelloltaan, hänen kumaraisen vartalonsa piirtyessä vasten ambran
väristä taivasta.

»Mark», Lind mutisi tarttuen hänen käteensä, »minä pelkään häntä.»



KAHDESKOLMATTA LUKU.


I.

Jokainen nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa, jotta kaikki työt
saataisiin tehdyiksi ennen lähtöä Lattin koulun juhliin.

Kun Caleb oli mennyt talliin murkinan jälkeen, Lind uskalsi näyttää
Ellenille pukua, jonka hän oli ommellut häntä varten. Ellen ei sanonut
sen johdosta montakaan sanaa.

»Tokkopa se soveltuu minulle?» hän sanoi vilkaisten Siihen sivulta.

Mutta Lind näki sittenkin, että Ellen oli hyvillään. Hän kietoi kätensä
hänen ympärilleen ja sanoi: »Koetahan sitä.»

Puku muistutti suurta auringonkukkaa, terälehdet muodostivat hameen.
Se soveltui mainiosti Ellenin solakkaan vartaloon. Hän punastui
katsellessaan itseään.

Amelia ja Judith läksivät heti perunamaalle nostamaan perunoita.
Martin laittoi niille uutta laaria kellarissa. Murkinapöydässä Caleb
oli määrännyt, että tänään oli ryhdyttävä perunoiden nostoon. Siten
hän tahtoi muistuttaa heille, että velvollisuudet olivat täytettävät,
samantekevää oliko juhla vai ei.

Judith työskenteli Amelian kanssa perunamaalla sydänpäivään saakka,
jolloin Amelia läksi päivällistä valmistamaan. Silloin Judith
istahti kuivuneiden perunanvarsien joukkoon ja painoi kädellään
vatsanpohjaansa. Kumara asento viiden tunnin kuluessa tuotti hänelle
kipua. Hän piiloutui perunanvarsien taakse, jotta ei kukaan talosta
näkisi hänen lepäävän. Sitten vihdoin hän näki Amelian viittailevan
häntä ovelta.

Iltapäivällä he palasivat perunamaalle koreinensa. Judith koetti tehdä
entistä tarmokkaammin työtä, jotta Amelian uteliaisuus ei heräisi.

Sattumalta Amelia vilkaisi häneen. Tytön alistuvainen käytös oli
puolittain saanut hänetkin uskomaan, ettei hän käyttäisi väärin
sitä vapautta, joka hänelle tänä iltana suotiin. Ja kuitenkin oli
mieletöntä luottaa häneen. Ennen iltaa täytyi vielä kerran häntä
ankarasti varoittaa. Sen enempää ei Amelia voinut tehdä estääkseen
kaikkea romahtamasta. Sillä Caleb oli taipumaton. Hän ei säästäisi Mark
Jordania hetkeäkään, jos Judith karkaisi.

Pitkin iltapäivää Amelia työskenteli lakkaamatta, jotta hän ei
menehtyisi ajatustensa painon alla. Näytti siltä kuin tämän illan
uhkaava vaara olisi jännittänyt hänen mieltään siinä määrin, että
pieninkin seikka voisi sen murtaa kokonaan, lukemattomin tavoin hän
kuvitteli mielessään sitä hetkeä, jolloin Mark Jordan saisi tietää
totuuden itsestään. Hän näki yhä uudestaan ja uudestaan edessään
nuo kuvat, kunnes ne muodostuivat loppumattomaksi sarjaksi, joka
automaattisesti kulki hänen silmiensä ohitse. Hänen kätensä tulivat
tomuisiksi ja likaisiksi, hänen selkänsä kangistui kumarassa asennossa,
ja hän kantoi toisen korillisen perunoita toisensa jälkeen taloon
tuskin huomaamattakaan ruumiillista ponnistusta.

Illansuussa Judith kantoi viimeisen perunakorillisen taloon, alas
kellariin asti. Sitten hän kiiruhti yläkertaan, ennenkuin Amelia
ennätti sanoa hänelle mitään, ja heittäytyi Lindin vuoteelle.
Opettajatar oli lähtenyt Sandbohon Svenin kanssa puhumaan. Ellen oli
ulkona keräämässä munia, ja pojat ja Caleb ruokkivat elukoita.

Amelia läksi ylös puhumaan Judithin kanssa. Hän löysi hänet Lindin
vuoteelta, puoleksi unessa. Tyttö kävi istumaan ja työnsi hiukset
silmiltään.

»Mikä sinun on?» Amelia kysyi terävästi.

»Ei mikään», Judith sanoi koettaen nousta pystyyn. Hän kävi äkisti taas
istumaan puristaen huulensa yhteen. Amelia katsoi häneen tutkivasti.

»Sinä et näytä terveeltä. Parasta olla menemättä tänä iltana noihin
juhliin, jollet voi hyvin.»

»En minä ole sairas. Olen vain väsynyt», Jude intti, itsepäisen ilmeen
ilmestyessä hänen silmiinsä.

»Niin — minä vain tahdon sanoa sinulle sen», Amelia jatkoi. »Jos sinä
lähdet, niin menet Lattin koululle, vaan et minnekään muualle. Tähdet
yhdessä Martinin ja Ellenin kanssa. Ja tulet heidän kanssaan takaisin.
Jos saan kuulla muuta huomenaamulla, niin älä toivokaan, että minä
pelastaisin sinut hänen käsistään. Hän on sanonut, että hän lähettää
sinut kaupunkiin, jos jotain vielä tapahtuu. Ja muista se, Judith, hän
saa sinut kiinni, samantekevää miten kaukana lienetkin. Ei siitä ole
mitään hyötyä, jos yrität karata. Ymmärrätkö minua?» Amelian silmät
olivat terävät ja tutkivat, hänen suunsa luja. Kun hän ei saanut mitään
vastausta, niin hän kumartui alas ja ravisteli Judithia hartioista.

»Miksikä sinä jöröttelet tuolla tavalla, lapsi?» hän kysyi hiukan
peloissaan.

Äkkiä Judith hyökkäsi pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.

»Kuka sinä olet puhuessasi minulle tuolla tavalla?» hän huusi kovalla
äänellä. »Sinä et tiedä — mitään — minusta! Minä en kuulu sinulle —
enkä myöskään hänelle. En kuulu tänne. Ja minä lähden pois. Nyt heti
— tänä iltana» — hän puhui läähättäen, niin että sanoja oli miltei
mahdoton ymmärtää — »enkä välitä siitä, mitä tapahtuu! Hän voi pistää
minut vankilaan — jos tahtoo. Hän voi tappaa minut — tai sinut — tai
kenen hyvänsä. Minä en välitä mistään, minä lähden pois! Etkä sinä
voi estää minua! Sinä et voi estää minua, kuuletko!» Hän taivutti
vartaloaan eteenpäin, ja Amelia pelästyi Judithin kiivautta. Hänen
silmänsä olivat kauheat. Sitten äkkiä hän horjahti ja kävi istumaan
vuoteelle. Hänen päänsä vaipui alas ja kädet riippuivat voimattomina
sivuilla. Hän oli äkkiä aivan avuton.

Ameba tuijotti Judithiin. »Et sinä saa lähteä — et saa lähteä, Judith.
Minä kiellän sinua! Minä kerron isälle — menen heti kertomaan hänelle,
jollet peruuta sanojasi», hän sanoi levollisesti. »Sinä et saa lähteä
pois täältä.»

»Ei sinun sanoistasi ole mitään hyötyä», Judit sanoi synkästi. »Minun
täytyy lähteä.»

Amelian katse kiintyi Judithiin. »Mitä sinä tarkoitat — täytyykö sinun
lähteä?» hän kysyi.

Judith nousi pystyyn. Hänen silmiensä ilme oli kylmä ja jäykkä. »Se ei
kuulu sinuun. Minä sanoin, että minun täytyy lähteä. Se riittää. Sinä
et välitä minusta vähääkään — miksikä kertoisin sinulle mitään? Mene
pois ja jätä minut yksin.»

Vanhempi nainen katseli häntä tarkasti. Äkkiä hän tunsi, ikäänkuin
kylmää vettä olisi vuotanut hänen suoniinsa. Asia, jota oli enää
mahdoton estää, selvisi hänelle Judith odotti lasta.

Sanomatta sen enempää Amelia kääntyi pois ja astui varovasti portaita
alas. Hänestä tuntui, ikäänkuin kauhea, outo maailma olisi avautunut
hänelle. Hänen täytyi etsiä turvaa jostain kotoisesta. Kun hän astui
ruokahuoneen läpi, tuntui lattia huojuvan hänen jalkojensa alla.
Keittiössä hän kohensi tulta ja lisäsi vettä teekattilaan. Sitten
hän paistoi kermakakun ja rupesi kuorimaan perunoita illallista
varten. Vähitellen toinen toisensa jälkeen palasi pihalta huoneeseen.
Opettajatar tuli kotiin Sandbosta. Ellen alkoi kattaa pöytää toisessa
huoneessa. Tavallinen koneisto onneksi oli yhä käynnissä.

Caleb oli hyvällä tuulella tänä iltana. Joukko hevosenostajia oli
kulkenut ohi, ja hän oli tehnyt edullisia sopimuksia heidän kanssaan.
Hän keskusteli kaupoistaan Martinin kanssa jonkun aikaa.

»Metsäpalot pohjan puolella ovat levinneet nyt itään. Viisi taloa on
palanut, sanotaan. Vaara ei uhkaa kuitenkaan meitä — ei pieninkään
vaara. Metsävartiat ovat saaneet sen pysähtymään tällä puolen»,
hän sanoi hyvillään. »Mutta kuivaa on ollut. Onneksi he saivat sen
sammumaan juuri oikealla hetkellä. Vaikea olisi kai saada tulta
ehkäistyksi, jos se pääsisi tänne saakka leviämään, vai mitä luulet,
Martin?»

Martin myönsi, että se olisi varsin vaikeaa.

»Toivon teille paljon huvia tänä iltana», Caleb jatkoi puhuen tällä
kertaa kaikille yhteisesti. »Mitä sinä puet yllesi, Ellen? Sinusta
tulee varmaankin tanssiaisten kaunotar!» Hän iski ystävällisesti silmää
Ellenille, joka yritti hymyillä vastaan.

Caleb katsoi Ameliaan huvitettu välke silmissään. Amelia oli aivan
läpinäkyvä. Eipä tosiaankaan ollut vaikea päästä hänen ajatuksistaan
perille. Tällä hetkellä esimerkiksi hän laski leikkiä Martinin ja
Charlien kanssa kieltäen heitä syömästä liikaa, muuten he eivät voisi
täydesti nauttia juhlasta. Hän koetti salata todelliset tunteensa. No
niin, Caleb tahtoi olla oikeudenmukainen — Amelia ei näytellyt niinkään
huonosti — ei niinkään huonosti.

Tytöt läksivät ullakolle heti lypsettyään lehmät, ja Lind auttoi heitä
pukeutumisessa. He kehuivat Lindin valmistamia pukuja vain muutamin
harvoin sanoin, sillä he luulivat liiallisella kehumisella tuovansa
esiin vain oman tyhmyytensä ja tottumattomuutensa tällaisiin hienoihin
hetaleisiin. Mutta Lind ymmärsi heidät, eikä ollut loukkaantunut heidän
teennäisestä välinpitämättömyydestään.

Kun he vihdoin olivat valmiit, katseli Lind kumpaistakin jonkun matkan
päästä ja huudahti: »Te tulette olemaan kauneimmat tytöt koko juhlassa!
Odottakaahan, niin saatte nähdä, olenko oikeassa!»

»Ei, Lind, emme me — vaan te», Judith sanoi. Hän katseli itseään
puoleksi huoaten. Lind oli ommellut hänelle valkoisen kreikkalaisen
puvun hienosta kankaasta, jota hiukan muutettuna sopi hyvin käyttää
tavallisenakin pukuna. Jude punastui ajatellessaan, mitä sen väri
merkitsi. Hän näytti mielestään kovin kömpelöltä tässä puvussa.
Hänen hartiansa tuntuivat liian leveiltä, hänen käsivartensa liian
voimakkailta. Tuollainen puku olisi paremmin soveltunut Lindille.

»Jos hengitän syvään, niin koko puku putoaa päältäni, Lind», Judith
sanoi epäröiden.

Lind nauroi. »Tuskinpa vain, Judie. Sinä olet siinä todellakin
suurenmoinen tummine hiuksinesi ja loistavine silminesi. Ja samoin on
Ellenkin omassaan.»

Alhaalla Amelia pyöritti separaattoria. Hänen ajatuksensa liikkuivat
sekavissa asioissa, jotka eivät näyttäneet olevan missään yhteydessä
toistensa kanssa, mutta vanhat totutut työt kävivät kuin itsestään.
Juden oli siis pakko lähteä pois. Sitä hän oli tarkoittanut. Siitä ei
voinut olla epäilystäkään. Hän muisti tuon ilmeen omilla kasvoillaan
vuosia sitten, kun hän oli katsellut itseään peilissä.

Judithin oli pakko lähteä pois. Yhdessä Svenin kanssa. Caleb asettaisi
hänet tästä edesvastuuseen. Olihan hän uhannutkin asettaa hänet
kaikesta edesvastuuseen. Juuri tällaista tapausta Caleb olikin
odottanut. Mitähän nyt tulisi tapahtumaan? Uskoisikohan Mark Jordan
tuota juttua? Uskoisikohan Lind Archer sitä? Miten hän, sorrettu
maalaisnainen, kelpaisi Mark Jordanin äidiksi? Mikä ääretön isku,
jollei Mark voisi — eikä tahtoisi sitä uskoa. Ja kuitenkin Calebilla
oli todisteita. Markin olisi pakko uskoa. Entäs sitten? Huolisiko
Lind Markista enää — entä Mark, tuntisiko hän itsensä liian halvaksi?
Miten heidän kaikkien kävisi? Mitä Mark Jordan sanoisi, joka oli
kasvanut mieheksi siinä luulossa, että hän oli säätyläislapsi? Miten
hän suhtautuisi totuuteen? Ei — ei, hänen ei pitänyt saada tietää —
hänen ei pitänyt saada sitä tietää. Jollakin tavalla Amelian täytyi
viekkaudella voittaa Caleb. Hänen täytyi olla yhtä ovela kuin hänkin.
Nousta koko sielullaan hänen tahtoansa vastaan. Jollakin tavalla sen
piti tapahtua. Vaikkapa hän... Judithin käsi ei ollut kyllin vakava,
kun hän piteli kirvestä. Mitä elämä merkitsi Amelialle?

Hän katseli, kun viimeinen kermapisara tippui separaattorin alla
olevaan astiaan, sitten hän nosti sen lattialta ja kaatoi kerman
suurempaan kannuun. Maanantaina kannu oli täysi, jotta se voitiin
lähettää Skuli Ericksonin mukana. Hänen piti käskeä Martinia maalaamaan
selvempi nimi kannuun ennenkuin Skuli tuli hakemaan sitä. Viime aikoina
oli vanhat kannut lähetetty takaisin, koska niissä ei ollut kyllin
selvät nimet. Kannut olivat Skulin omat, ja luonnollisesti hänen piti
saada omansa takaisin.

Amelia kuuli Judithin ja Ellenin tulevan alas ullakolta yhdessä Lind
Archerin kanssa. Heti heidän jäljessään tulivat pojat. He tulivat
kaikki keittiöön näyttäytymään Amelialle. Hän koetti hymyillä iloisen
hämmästyneenä, kun he seisoivat hänen edessään.

»Mistä ihmeestä — tekö olette ne valmistanut, opettajatar?» Amelia
huudahti Lindille. »Kylläpä te olette ystävällinen, sen minä sanon! Voi
miten kauniita he ovat!»

Amelia käänteli poikia ympäri ihailevin katsein. Martin irvisteli ja
näytti kovin ihastuneelta. Charlie katseli korkeaa hattuaan peilissä ja
työnsi sen hiukan enemmän toiselle korvalle.

Judith läksi toiseen huoneeseen sillä välin kuin toiset juttelivat yhä
Amelian kanssa. Häntä alkoi äkkiä pyörryttää, niin kovasti hän oli
jouduttanut pukeutumistaan. Ja se ajatus, että Amelia oli arvannut
totuuden, kiusasi häntä. Hän ei olisi suonut kenenkään tietävän
sitä. He eivät olleet kylliksi hienoja saadakseen sitä tietää. He
moittivat häntä siitä, mikä oli hänen ylpeytensä. Hän kuului toiseen
valoisampaan, rohkeampaan maailmaan, jossa ihmiset seurasivat
vaistojaan, hän vakuutti itselleen. Nämä täällä olivat sameita,
hämäriä sieluja, jotka eivät uskaltaneet rehellisesti elää. He elivät
vain maata ja sen tuotteita varten, ja siksi he olivat kuivia ja
kitukasvuisia. Hän ei olisi tahtonut ilmoittaa sitä heille. Mutta —
nyt kun Amelia sen tiesi, niin hän ei yrittäisi estää häntä lähtemästä
— hänen oli aivan mahdoton estää häntä. Judith katsoi ulos ikkunasta.
Caleb talutti hevosha'asta valjakkoa, Princea ja Ladya. Hän valjasti ne
kaikesta päättäen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella.

Aurinko laski poppelilehdon taakse ja puut seisoivat siinä kuin pitkät,
mustat seipäät. Sven oli pian valmis lähtemään. Hän oli lähettänyt
sanan Lindin kautta, että hän tulisi suoraan Lattin koululle, jotta
ikävyydet Calebin kanssa välttyisivät. Se oli varminta. Sieltä he
lähtisivät sitten Nykerkiin. Hän antaisi jollekin Sidingissä toimeksi
viedä valjakon takaisin kotiin. Lauantai-iltaisin juna pysähtyi siellä
pariksi minuutiksi. Judith ei ollut koskaan nähnyt junaa. Yhtä vähän
kuin Ellen tai Martinkaan, vaikka he olivat käyneet Sidingissä useat
kerrat. He olivat nähneet laakeita vaunuja raiteilla. Mutta ei koskaan
junaa. Miten ihmeen hauskaa junassa ajaminen mahtoikaan olla. Varmaan
kuin taikamatolla lentämistä, josta Judith muisti lukeneensa, kun hän
lapsena kävi koulua. Päästä jonnekin kauas pois. Kauas pois — se oli
jo kylliksi. Mutta yhdessä Svenin kanssa, se oli taivasta. Kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä. Tuntui aivan käsittämättömältä, että tämä
ilta oli vihdoinkin tullut. Hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.

Judith istahti tuolille ikkunan lähelle, nousi jälleen ja astui
lattian poikki harmonion luo, missä hän soitti pari säveltä Ellenin
lempilaulusta. Sitten hän hypähti taas pystyyn ja läksi ulos, kulkien
Amelian sekä muiden ohi keittiössä. Hän näki, että Caleb todellakin
valjasti hevosia. Hän palasi taas keittiöön ja sanoi toisille, että
heidän oli jo aika pukeutua. Hänen kätensä vapisivat, niin että hänen
oli vaikea saada päällysvaatteet ylleen.

Amelia peitti vaatteella ja paperilla eväskorin, jonka he ottivat
mukaansa juhlaan. Ajatukset pyörivät valloillaan hänen päässään. Judith
— Judith. Sama kohtalo kuin hänellä itselläänkin. Judithin täytyi
lähteä pois. Riittihän tässä yksikin hukkaanmennyt elämä. Judith oli
pelastettava. »Sama juttu toistuu», siten Caleb varmaankin pilkkaisi
häntä. Judith oli Amelian lapsi, aivan niin, kaikkine hyveineen, ha,
haa! Amelia saattoi mielikuvituksessaan kuulla Calebin pilkallisen
naurun. Tarvittiin enemmän kuin yksi polvi, jotta huono veri katoaisi,
sanoisi hän. Judithin ajattelemattomuus kaikuisi ikuisesti hänen
korvissaan. Hänen oli mahdoton sitä kestää — aivan mahdoton. Hänen
aivonsa menivät sekaisin. Hän ojentautui suoraksi ja painoi kädellään
päätään.

»Mikä teidän on, mrs. Gare?» Lind kysyi lempeästi. Hän oli astunut
pöydän luo, missä Amelia laittoi koria kuntoon. »Onko teillä
päänsärkyä?»

Amelia hymyili hänelle. »Hiukan vain — kova työ tänään
perunannostossa», hän sanoi.

Ellen, Martin ja Charlie, jotka olivat valmiit lähtemään, sanoivat
Amelialle hyvästi. Judith seisoi hänen edessään, kun toiset olivat
Lindin kera menneet ulos. »Hyvästi», hän mutisi, »minä kirjoitan
sinulle — jos tahdot.»

Amelian kädet liikkuivat kouristuksentapaisesti tyttöä kohti, sitten
ne laskeutuivat alas. »Niin — kirjoita, Jude», Amelia kuiskasi kuivin
suin. »Hyvästi, Jude.» Sitten Jude oli poissa. Amelia ei estänyt häntä.

Hän ei ollut estänyt häntä. Hän tuijotti tyhjään oveen, josta Judith
oli kadonnut, ikäänkuin odottaen hänen palaavan takaisin. Hänen kätensä
olivat kuumat ja kosteat ja sormet avautuivat ja puristuivat taas
kokoon. Judith oli mennyt. Hänen oli pakko lähteä. Hän, Amelia, oli
antanut hänen mennä. Hänen korvissaan humisi. Nyt Mark Jordan saisi sen
tietää... mutta toinen nuori elämä ei menisi hukkaan niinkuin hänen
omansa... huone näytti pimenevän ja tulevan tukahduttavan kuumaksi...

Amelia läksi ulos ja nojautui ovenpieleen, katsoen ulos. Caleb hoputti
leikkiä laskien lapsia vaunuihin. Lind seisoi hymyillen heille. Nyt
he läksivät — ajoivat ulos portista. Caleb vilkutti heidän jälkeensä.
Nyt — hän sulki portin. Vain kapea kultainen juova pilkisti enää esiin
poppeleiden lomitse. Caleb astui talliin. Lind palasi huoneeseen, ja
Amelia läksi toiseen huoneeseen.

Lind meni yläkertaan omaan suojaansa, ja Amelia katseli ympärilleen,
tuumien mitä hän tekisi. Hän pelkäsi olla yksin ja toimettomana.
Mielenliikutus, jonka hän väkisin oli tukahduttanut, puhkeaisi esille,
jollei hän heti saisi jotain työtä. Hän päätti ruveta kutomaan sukkia
Martinille. Mutta hän ei löytänyt kuin neljä sukkapuikkoa. Hänellä
oli uudet puikot lipaston laatikossa. Hän meni niitä hakemaan,
mutta huomasikin, että laatikon lukko oli jollakin tavalla joutunut
epäkuntoon, eikä hän saanut sitä auki. Hän iski kädellään ripaa,
ja samassa ylemmän laatikon etupuoli putosi ulos. Se oli samainen
laatikko, missä Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan tarkasti
lukittuina. Amelia ojentautui kauhuissaan suoraksi. Hän koetti asettaa
laatikon kappaletta paikoilleen, mutta hän ei saanut sitä sopimaan. Hän
kiiruhti ikkunaan ja katsoi ulos. Calebia ei näkynyt.

Kokonaisen minuutin ajan hän seisoi lipaston edessä epäröiden mitä
tehdä. Sitten hän polvistui maahan ja otti laatikosta ulos kaikki
kirjeet ja paperit. Suurin osa oli kellastuneita ja rikkinäisiä. Ei
kukaan kirjoittanut enää Calebille eikä ollut missään tekemisissä hänen
kanssaan paitsi pankki. Muutamat asiakirjat ja maanluovutustodistukset
näyttivät uudemmilta. Ja yhdessä kirjekuoressa oli käsiala vaikeasti
luettavaa. Amelia tunsi sen. Se oli Bart Nugentin käsialaa.
Hermostuneesti hän otti kirjeen esille. Se oli lyhyt, ja niin
epäselvä, että siitä oli melkein mahdoton saada selvää. Mutta Amelia
pääsi kuitenkin selville, että Bart Nugent oli kuolemaisillaan
kirjoittaessaan tuon kirjeen. Päivämäärä oli epäselvä. Jäykistynein
käsin hän selaili toisia papereita ja löysi kirjeen, joka oli lähetetty
kaupungin sairaalasta. Siinä ilmoitettiin Caleb Garelle Bart Nugentin
kuolemasta ja sanottiin, että kuolevan miehen viimeinen toivomus oli
ollut, että mukana seuraava kirje lähetettäisiin hänelle. Kirje oli
päivätty lähes kuusi kuukautta sitten. Bart oli elänyt juuri parhaiksi
voidakseen ilmoittaa Calebille, että Mark Jordan aikoi tulla Oelandiin.

Amelia vaipui lattialle ja nojautui lipastoa vasten. Hermokohtaus
värisytti hänen ruumistaan. Hän istui siinä yhä keskellä kellastuneita
papereita ja kuoria, kun Lind tuli alas. Opettajatar oli ullakolle
saakka kuullut hänen nyyhkyttävän. Hän polvistui Amelian viereen ja
kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Mikä teidän on — mikä teidän on, mrs. Gare?» hän kysyi.

Amelia nousi ponnistaen kaikki voimansa. »Älkää välittäkö minusta.
Ei se ole mitään», hän sanoi hengästyneenä. »Auttakaa minua panemaan
kaikki paikoilleen — mutta pian.»

Lind keräsi paperit nopeasti yhteen ja pisti ne laatikkoon. Sitten hän
asetti laatikon etuosan paikoilleen, ja Amelia hakkasi sitä kevyesti
vasaralla, jonka hän haki keittiöstä. Vihdoinkin se oli taas paikallaan.

Tuskin he ennättivät pois lipaston luota, kun Caleb tuli huoneeseen.
Lindin sydän sykki kiihkeästi.

»Kaunis ilta heillä on — erittäin kaunis», Caleb sanoi hyvillään. »Minä
lähden hakemaan hevosta, jonka ostin koetteeksi. Etkö tule mukaan,
äiti?»

»En — en tänään, Caleb. Olen juuri alottamassa uusia sukkia
Martinille», Amelia sanoi rauhallisesti.

»Hyvä on — hyvä on. Te naiset ette koskaan voi olla työttöminä», Caleb
sanoi lempeällä äänellä. Sitten hän läksi uudestaan ulos.

Lind kävi istumaan ja hengitti helpotuksesta. Mitä ikänä se lie
ollutkin, ratkaisun hetki oli vältetty. Amelian kasvot olivat hetken
aikaa ilmaisseet mitä suurinta pelkoa.

Opettajatar palasi huoneeseensa suorittamaan koulutöitään. Hän oli
sopinut Markin kanssa, etteivät he lähtisi Lattin koulun juhliin
ennenkuin myöhään illalla, koska iloa kestäisi kaiken yötä ja he
saisivat siitä kyllikseen, vaikkeivät saapuisikaan ensimmäisinä
paikalle.

Tuuli alkoi nousta ja vinkui talon kattohirsien alla. Se hermostutti
Lindiä ja herätti hänen mielessään kummia mielikuvia. Taaskin hänestä
tuntui siltä, että jotakin pahaa oli tulossa.

Hän odotti kärsimättömästi tuntien kuluvan, jotta hän voisi lähteä
tielle tapaamaan Markia. Sandbon poni oli jo tallissa hänelle
varattuna. Hän aikoi lähteä ulos sitä juottamaan. Olisihan siinäkin
jotain tehtävää. Mutta sitten hän muutti mielensä ja päätti juottaa
sitä vasta matkaan lähtiessänsä.

Talossa tuntui salaperäistä painostusta. Minkä vuoksi Amelia oli
rikkonut lipaston laatikon? Ja miksikä hän oli käyttäytynyt niin
omituisesti? Lind joutui pelon valtaan. Kaukaa nummelta kuului
kaakkurin ääni. Ja tuuli vinkui lakkaamatta. Lind kaipasi Markia. Hänen
läheisyydessään oli aina niin turvallista. Mutta oliko niin todellakin?
Markhan tarvitsikin häntä. Hän tarvitsi häntä, jotta hän suojelisi
häntä häntä itseänsä vastaan, karkottaisi yksinäisyydentunteen häneltä.
Tämä ajatus sai Lindin sydämen lämpiämään.


II.

Koulutalo Latt-järven takana oli koristettu viljalyhteillä ja katosta
riippui kirjavia paperilyhtyjä. Mathias Bjarnasson soitti viulua
matalalla jakkaralla salin nurkassa, ja käsiharmonikka ja harmonio
vuorottelivat sen kanssa. Raskaitten jalkojen töminä voitti soiton
äänen, ja lyhtyjen kirjavaa valoa vastaan nousi tomu harmaana pilvenä.
Mutta tanssijoiden parissa ilolla ei ollut rajoja.

Nuoret islantilaiset osoittivat Ellenille suurta huomiota. Hän oli
aivan pyörällä päästään melusta ja soitosta. Mutta hänen innostustaan
laimensi kuitenkin pistos sydämessä.

Malcolm oli tanssinut kernaasti. Hän se oli opettanut Elleninkin
tanssimaan.

Äkkiä hän huomasi, ettei hän ollut nähnyt Judithia hyvään aikaan. Hän
läksi koulutalon kuistille ja tähysteli ulos. Kaidepuilla ja portailla
istui nuorta väkeä vilvoittelemassa tanssien väliajoilla. Mutta hän
ei nähnyt Judithia. Hän palasi saliin ja tiedusteli Martinilta ja
Charlielta. Kumpainenkaan ei ollut nähnyt Judithia kokonaiseen tuntiin.

Ellenin silmät vetäytyivät kapeaksi, suoraksi viivaksi.

»Judith on karannut», hän tuumi itsekseen. Kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. Ne olivat kiukun kyyneleitä, mutta siihen sekaantui myös
jonkunmoista kateutta.

Nykerkin tie kulki pitkän matkaa metsän läpi ja poikkesi sitten
lakealle ruohoaavikolle. Judith ja Sven ajoivat viimeksimainitun
rattailla toisen mailin toisensa jälkeen tapaamatta ketään metsätiellä.
Kaikki olivat juhlilla. Judith hoputti hevosia ja silmäsi silloin
tällöin taakseen nähdäkseen, ajoiko kukaan heitä takaa.

»Annahan jo olla», Sven sanoi vihdoin tarttuen Judithia hartioihin ja
suudellen häntä. »Jos katsot vielä kerran taaksesi, niin —»

Taivas oli tähdessä ja tuuli oli noussut. Kuivat lehdet tiellä
kahisivat vastatusten ja pitivät kaameaa ääntä. Judith painautui
lähemmäksi Sveniä.

»Meidän täytyy pitää kiirettä, jos tahdomme ennättää junaan», Sven
sanoi läimäyttäen hevosia ohjaksilla.

Hevosen kavioiden kapsetta kuului puiselta sillalta edestäpäin. Joku
tuli vastaan. Judith nosti päänsä uhkaavasti.

»Kuka siellä?» ääni huusi. Judith tunsi vastaantulijan Thorvald
Thorvaldsoniksi. He olivat nyt saapuneet ruohoaavikolle ja kohtasivat
hänet tienhaarassa, josta tie kulki etelään.

Sven vastasi tervehdykseen ja he ajoivat ohi. Mutta Thorvald oli nähnyt
Judithin. He tiesivät sen naurusta, joka kajahti hänen jälkeensä.

»No niin — Thorvald ei tapaa Calebia ennenkuin huomenna aikaisintaan.
Ja silloin me olemme jo kaupungissa», Sven sanoi puristaen Judithin
kättä. Tyttö vastasi puristukseen hermostuneesti.

Judithin käden kosketus kiihotti Sveniä. Hän unohti äkkiä kaiken
vaaran, joka uhkasi heidän matkaansa, ja veti Judithin polvelleen.
Tyttö painautui häneen tuntien itsensä niin suloisen pieneksi ja
avuttomaksi. Käsivarren ollessa Judithin ympärillä Sven piti kiinni
ohjaksista ja ajoi koko matkan Nykerkiin saakka muuttamatta asentoaan.


III.

Thorvald luuli sen olevan vain pilaa. Liian huvittavaa, jotta sitä
olisi voinut salata. Ei ollut vielä niin myöhä, ettei hän olisi
tavannut Calebia hereillä, jos hän ajoi hänen farminsa ohi. Niinpä hän,
saavuttuaan sille tielle, jonka varrella hänen oma farminsa sijaitsi,
kääntyi itään Gareen päin.

Caleb kulki pihalla tarkastamassa, oliko kaikki paikoillaan, kun
Thorvald ajoi portille.

»Minä en pysähdy tänne», hän sanoi Calebille nousematta alas kärryistä.
»Arvelin vain, että sinusta olisi hauskaa kuulla jotain.»

Caleb tuijotti toiseen. »No — anna tulla, mies, — anna tulla!» Thorvald
asetti hänen kärsivällisyytensä aina kovalle koetukselle.

»No, älä hätäile», islantilainen sanoi iloiten, kun hän kerrankin oli
voiton puolella. »Miksikä sinun kaunis tyttäresi on matkalla Nykerkiin,
kun kaikki muut ovat juhlimassa?»

Caleb oli hetken aikaa vaiti. »Höh!» hän naurahti. »Sinä olet hullu,
Thorvald. Itse olet hullu! Hän ei ole menossa Nykerkiin Hän läksi vain
erästä opettajattaren ystävää vastaan. Ei — ei, Thorvald.»

Thorvald heitteli niskojaan. »Älä luule, Caleb. Miksikä Sven Sandbo,
tuo nuori junkkari, olisi ollut hänen kanssansa? Ha, haa!» Hän käänsi
hevosensa ja ajoi takaisin nauraen täyttä kurkkua.

Caleb seisoi tiellä ja katseli pää kumarassa hänen jälkeensä. »Hän on
karannut — hän on karannut!» hän mutisi itsekseen. Sitten hirveä raivo
sai hänet valtaansa.

Hän hyökkäsi talliin ja riisti oven auki. Hän viritti tulitikun ja
katsoi seinään, minne kirves oli vajonnut. Seinässä oli kolo, josta
kappale lahonnutta puuta oli lohjennut kirveen painosta. Kirves oli
maassa, yhä puussa kiinni. Caleb poistui tallista, ja tuuli sammutti
tikun.


IV.

Fusi Aronson oli sytyttänyt tuleen pajupuita sinä päivänä, kasketakseen
maapalstan, jota hän ensi vuonna aikoi viljellä. Pajut kasvoivat
kosteassa maassa, missä ruoho oli hyvin pitkää. Pimeys yllätti hänet
ennenkuin hän oli saanut työnsä tehdyksi, ja hän sammutti huolellisesti
tulen jäljet. Hän oli alottanut kaskensa Calebin metsäpalstan puolelta
— samaisen metsän, joka aikaisemmin oli ollut hänen omansa. Hän oli
varmasti vakuutettu siitä, ettei ainoatakaan kipinää ollut jäänyt
kytemään sille puolen. Mutta päivä oli ollut tyyni ja petollinen.
Illalla nousi tuuli.

Kytevä tuli paksun palaneen ruohon alla alkoi hehkua. Jäljelle jäänyt
kuiva heinä antoi tulelle virikettä — se levisi pajujen juurien
alitse ja tuuli kuljetti sen metsään. Koska Fusin kaskesta oli
noussut savun hajua kaiken päivää, niin ei Sandbon kotiväki ollut
siitä milläänsäkään. Ja tuuli puhalsi suoraan etelään, niin ettei
hajua tuntunut Garen farmille saakka, joka oli lännen puolella. Mutta
hämmästyttävän lyhyessä ajassa tuli kohosi kuin liekehtivä höyhenviuhka
taivasta kohti ja hyökkäsi etelään päin.


V.

Caleb astui hiljaa keittiöön. Hän näki Amelian istuvan toisessa
huoneessa, pää kumartuneena kutimen yli. Hän sulki tarkasti oven
jäljessään.

»Vai on se sittenkin tapahtunut?» Caleb naurahti. Amelia katsoi
työstään. Hän nousi laskien kutimen pöydälle. Jotakin oli hullusti.
Mutta miten ihmeessä Caleb nyt jo olisi voinut päästä Juden lähdöstä
perille.

Caleb seisoi Amelian edessä kädet selän takana.

»Nyt saat sanoa sen hänelle, Amelia», Caleb sanoi tyynesti. »Sinä saat
sen sanoa — vielä tänä iltana.»

»Mitä — minun pitää sanoa?» Amelia änkytti.

»Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Haa! Olipa sinulla
rohkeutta, kun päästit hänet lähtemään, vaikka tiesit, mitä siitä
seuraisi. Nyt sinä lähdet Klovacziin kertomaan — kertomaan kaikki
kauniille herra pojallesi! Oletko valmis?»

Amelia tuskin vilkaisi häntä kasvoihin. »En», hän sanoi kiristäen
hampaitaan. »Minä en mene.»

»Vai et mene? Hyvä — saadaanpa nähdä, etkö mene!» Caleb veti kätensä
esille selkänsä takaa, ja Amelia näki, että hänellä oli suuri
karjapiiska kädessä.

»Valitse nyt, Amelia — valitse nyt! Kyllä hän saa tietää totuuden
muutenkin, mutta minusta olisi mieluisampaa, jos sinä itse kertoisit.
Hän loukkasi minua vastikään, mutta tahtoisin näyttää hänelle, että
minä seison koston yläpuolella!» Caleb kohotti silmäkulmiaan ja hymyili.

»Johan minä sanoin, etten mene!» Amelia huusi. Caleb astui askeleen
lähemmäksi otaksuen, että hän voisi, niinkuin ennenkin, vain
katseellaan pelottaa hänet tottelemaan. Mutta Amelia katsoi häneen
rohkeasti.

Caleb kumartui eteenpäin ja katsoi Ameliaa silmiin. Niissä ei näkynyt
vähimmänkään pelon jälkeä. Ensi kertaa eläissään Amelia ei pelännyt
Caleb Garea.

Caleb kohotti piiskaansa ja löi. Hänen kasvoillaan oli raivostunut ilme
— Amelian vastustus nostatti hänen raivoaan. Eikö hänellä ollut enää
valtaa häneen? Amelia hätkähti, kun piiska iski häneen, mutta hän ei
huutanut.

»Vai ei pienintäkään valitusta? Se on kai sinulle mieluista. Menetkö
sinä? Vai et? Siinä tapauksessa minä näytän sinulle, kelle sinä vastaat
täällä — minäpä näytän sinulle!» Calebin ääni oli kimakka ja terävä.
Hän oli aivan suunniltaan, niin hämmästynyt ja raivostunut hän oli
Amelian vastustuksen johdosta. Amelia kyyhötti nurkassaan harmonion
ja seinän välissä. Hän katsoi silmää räpäyttämättä Calebiin. Hän oli
täysin selvillä siitä, että kaikki riippui nyt vain hänen omasta
tahdostaan. Bart Nugent oli kuollut.

Niin pian kuin Mark Jordan oli poissa täältä, hänelle ei voinut enää
mitään pahaa tapahtua.

Caleb ojensi pitkän käsivartensa ja tarttui Ameliaa käteen, heittäen
hänet keskelle huonetta.

Lind, joka oli kuunnellut kauhun vallassa yläkerrassa, kiiruhti
nyt portaita alas. Caleb seisoi selin häneen. Hän näki piiskan ja
heittäytyi Calebin päälle. »Minä sen tein — minä lähetin Judithin pois
täältä!» hän huusi hurjana. »Jättäkää hänet rauhaan — minä sen tein!»

Caleb kääntyi hitaasti ja katsoi Lindiin utelias ilme kasvoillaan.

»Haa! Tekö sen teitte! Älkää koettako valehdella minulle, neiti. Ei
minulla ole mitään tyydytystä siitä, jos kuulen, että te sen teitte.
_Hän_ sen teki.» Hän osoitti piiskan varrella Ameliaa. Sitten hän
kääntyi taas Lindiin. »Pois!» hän huusi raa'asti. »Pois, tai minä
heitän teidät ulos!»

Lind vilkaisi Ameliaan ja juoksi ulos talosta. Hän kompastui
karjapihalla kuoppiin ja epätasaisuuksiin ennenkuin hän pääsi portille.
Nyyhkyttäen ja vavisten koko ruumiiltaan hän kiipesi aidan yli ja
juoksi suoraa päätä tielle, joka johti Sandbon farmiin. Varmaankin
Mark oli jo tulossa! Hän kohotti päätään nähdäkseen, näkyisikö jo
häntä. Hämmästyttävä näky kohtasi häntä ja samassa hän tunsi, että
ilma oli täynnä savua. Tien pohjoispuolella metsä oli kuin liekehtivää
vaahtoa, jota tuuli kuljetti etelään päin. Näinkin kauaksi hän saattoi
kuulla liekkien huminaa. Hyvään aikaan hänen oli mahdoton liikahtaa
paikaltaan. Missä oli Mark? Oliko hän jo ennättänyt metsäpalstan ohi?
Olivatko Sandbot turvassa? Mitä Amelialle tapahtui, joka oli huoneessa
Calebin kanssa? Lind juoksi jonkun matkaa tietä myöten ajattelematta,
mitä hän oikeastaan teki. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta
tiellä. Samassa Mark pysähdytti rattaat hänen kohdallaan ja astui alas.

»Lind!» hän huusi kietoen käsivartensa Lindin ympärille, »nyt se uhkaa
meitä!»

Lind irtaantui hänen syleilystään. »Mark — kiiruhda — Caleb tappaa
Amelian!»

Amelia oli vielä tajunnassaan. Caleb seisoi kumartuneena hänen
ylitseen. Hänen kasvojensa ilme oli epäröivä. Hänen oli mahdoton
ymmärtää, että Amelia oli voittanut hänet — voittanut hänet elämänsä
tärkeimmässä käännekohdassa. Hetki, jota Caleb oli odottanut, oli
nyt koittanut. Ja Amelia oli pettänyt hänet. Hänen oli pakko itse
ilmoittaa totuus Mark Jordanille, jos hän toivoi hänen pääsevän siitä
selville. Vähäinen tyydytys tosiaankin — kovin vähäinen — ikävä toimi.
Caleb peräytyi Amelian luota, joka makasi pitkänään maassa. Äkkiä
hänen kiihkonsa katosi. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa Ameliaan —
saamatta mitään aikaan. Amelia oli voittanut hänet. Voittanut juuri
ratkaisun hetkellä. Jotain meni hänessä rikki jättäen hänen henkensä
aivan alastomaksi. Hän tuli taas järkiinsä, saattoi ajatella kylmästi
ja selvästi, mikä kyky oli kadonnut häneltä niiden monien vuosien
kuluessa, jolloin hän oli vain vihannut. Hän selvisi ikäänkuin
pohmelosta. Hän häpesi ja halveksi itseään rajattomasti. Hän hyökkäsi
ulos kopeloiden eteensä ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut sokeaksi.
Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa.

Ulkona hän kohotti kasvonsa ylöspäin. Kitkerä haju tunkeutui hänen
sieraimiinsa. Ja avaten silmänsä hän näki itäisen taivaanrannan.

»Hyvä Jumala!» hän huusi. Hän luuli päänsä halkeavan. Hän juoksi
lammaslaitumelle nähdäkseen selvemmin, miten laajalle tuli oli
levinnyt. Tuuli puhalsi etelään.

Caleb juoksi työkaluvajalle ja otti esille pienen auran. Sitten hän
haki yhden työhevosista haa'asta ja valjasti sen auran eteen. Hän avasi
lammaslaitumen veräjän ja läimäytti hevosta voimainsa takaa ajaen
metsän eteläiseen päähän, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta.
Hänen oli pakko kyntää leveä vako koko alueen ympäri, jotta liekit
eivät leviäisi idän puolella olevaan metsikköön. Sillä jos se pääsisi
metsikköön, niin se pääsisi sieltä myös pellavapeltoon. Metsäpaloja
ei näillä seuduin ollut vuosikausiin ollut. Hän oli arvellut, että
tulikuja metsikön ja pellavapellon välillä olisi aivan turha...

Tultuaan perille Lind ja Mark läksivät huoneeseen Amelian luo. Hän
oli laahautunut sohvalle ja makasi siinä liikkumattomana. Mark jäi
ovensuuhun seisomaan sillä välin kuin Lind kumartui Amelian puoleen.

»Rakas mrs. Gare», Lind kuiskasi, »onko hän mennyt pois?»

Amelia nyökkäsi. Hänen oli mahdoton puhua.

»Sallikaa, että annan teille hiukan vettä», opettajatar sanoi. »Mark
Jordan on täällä. Jos teidän miehenne palaa takaisin, niin ei hän
uskalla tehdä mitään.»

Lind työnsi kätensä Amelian pään alle. Hän näytti pyörtyneen. »Mark,
anna minulle hiukan vettä», Lind sanoi nopeasti.

Amelia nousi samassa istualleen ja puoleksi hymyili heille. Hän työnsi
pörröiset hiuksensa pois otsalta ja koetti kauluksellaan peittää suurta
punaista pahkaa niskassaan.

»Jos olisin aavistanut, että mr. Gare käyttäytyisi täten, olisin
kaikella tavalla koettanut estää Judithia lähtemästä», Lind sanoi
pahoitellen. »Mutta pelkään, että hän olisi sittenkin lähtenyt.»

»Niin — hän olisi lähtenyt», sanoi Amelia pehmeällä äänellä. »Minä
kehotin häntä lähtemään.»

Lind säläsi hämmästyksensä.

»Meidän pitää kai kertoa mrs. Garelle, Lind», sanoi Mark sitten. »Häntä
on valmistettava pakenemaan täältä.» Mark katsoi säälien Ameliaan
tuntien raivoa sydämessään Caleb Garea kohtaan. Jospa hän vain olisi
ennättänyt tänne hiukkasta ennemmin —

Amelia katsoi heihin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi.

»Metsä palaa», Mark sanoi. »Kulo leviää etelään päin — varmaankin se
nyt jo on ennättänyt tielle saakka. Ja tuuli on kova. Minun täytyy
ratsastaa Yellow Postiin hakemaan apua.»

Amelia ojentautui istumaan. »Minne hän on mennyt?» hän kysyi. »Caleb
otti varmaankin auran esille —» Hän nousi vaivalla pystyyn ja kiiruhti
ovelle. Nähdessään palavan metsän hän huudahti kauhusta. Mark kiiruhti
hänen jälkeensä.

»Minä lähden Yellow Postiin», hän sanoi. »Lind, jää sinä tänne mrs.
Garen luo. Palaan takaisin läntistä tietä myöten. Emme me voi yksin
tehdä mitään tuolle lieskalle.»

»Odota, Mark», Lind suuteli häntä nopeasti. »Ole varovainen.» Amelia
avasi oven hänelle, ja Mark kiiruhti ulos.

Ei kestäisi montakaan minuuttia ennenkuin tuli leviäisi sille tielle,
joka johti Yellow Postiin idän puolelta. Mark ratsasti hurjemmin kuin
koskaan ennen. Hän pääsi onnellisesti metsän ohi ja kiiruhti etelää
kohti jättäen tulimeren jälkeensä. Sitten hän silmäsi taakseen ja näki
lieskaa vasten miehen vartalon, joka kumartuneena auran yli hoputti
hevosta eteenpäin. Se oli Caleb Gare, joka koetti katkaista tulen
pääsyä metsän eteläiseen osaan, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta.
Mark tiesi, että se oli turhaa työtä. Tuuli heittelisi palavia
kekäleitä metsään vähän matkan päähän sieltä, missä Caleb kynti paljon
ennenkuin se pääsisi niitetylle heinäpellolle metsän toiseen päähän.
Tuulen suunnan vuoksi Calebin heinä luultavasti pelastuisi. Mutta pieni
metsikkö Fusin metsän eteläpuolella oli hukassa. Ja aivan sen vieressä
lainehti Calebin pellavapelto kauniina ja kuivana...

Caleb tarkasteli mahtavaa tulipylvästä ja savua pohjan puolella ja
löi hevosta painaen koko voimallaan aurankurkea. Kuumuus alkoi nyt
lisääntyä, ja pienet, terävät kipinät pistelivät kasvoja ja käsiä kuin
rakeet. Mutta Caleb ei tuntenut mitään. Hänen aivoissaan oli yksi
ainoa ajatus — saada tuli pysähtymään metsän reunaan. Hän kiroili
itseään, kun hän oli päästänyt Martinin juhlaan. Yhdessä Martinin
kanssa he olisivat helposti saaneet tulen pysähtymään. Hän katsoi
ylöspäin ja näki suurten tulihiutaleitten lentävän ilmassa, toisien
tummempien seuraamana. Savu sai hänet yskimään ja sylkemään, ja pari
kertaa hevonen kompastui. Mutta hän ei keskeyttänyt työtään, vaikka
kuumuus oli kauhea. Hevonen varmaankin lähtisi karkuun — siinä oli
suuri vaara. Hänen täytyi koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin
mahdollista, ennenkuin sitä oli mahdoton enää hallita. Hän kynti
edestakaisin, pitkin koko metsän reunaa. Pohjoisesta tuleva kohina
näytti järisyttävän taivasta ja maata. Kun Caleb vihdoin oli saanut
kynnetyksi molempien metsien välisen alan, niin puut pohjoispuolella
alkoivat leimuta vähän matkan päässä hänen kyntämästään alueesta. Hän
läimäytti piiskalla hevosta ja kääntyi kotiin päin. Uupunut hevonen
ponnisti viimeiset voimansa nelistäessään pellon poikki lammaslaidunta
kohti. Caleb juoksi sen perässä päästäkseen kuumuutta pakoon.

Pihalla hän katsoi taakseen. Yksi ainoa puu metsikön reunassa,
eteläpuolella hänen kyntämäänsä aluetta, heilahteli kuin tulisulka.
Caleb tuijotti siihen ymmällä. Sitten hän ähkyi. Hänen työnsä oli ollut
turha. Hän juoksi taloon. Yksi ainoa keino oli vielä jäljellä. Kyntää
kuja keskelle pellavapeltoa ja polkea maahan metsikön puoleinen osa.
Hän sytytti lyhdyn kiinnittämättä mitään huomiota Ameliaan tai Lindiin,
jotka odottivat kauhuissaan toisessa huoneessa.

Kun Caleb ajoi toisella hevosella etelän puolella olevan pellon poikki,
niin hän näki, että tuli oli levinnyt keskelle metsikköä ja lakaisi
kaikki tieltään. Hän ajoi hevosta kuin mieletön. Vähäinen onnistumisen
mahdollisuus oli jäljellä. Hänen täytyi onnistua. Pellavapelto oli
pelastettava, hänen kaunis, kallis, voimakas pellavansa... Hän katsoi
taakseen ja näki, että tuli lähestyi häntä nopeasti. Se tuprusi suurina
tuli- ja savupilvinä taivaalla. Jollei tuuli olisi niin kova, niin hän
voittaisi sen. Hän näki heti, että oli aivan turhaa yrittääkään kyntää
suojelevaa kujaa. Ei voinut muuta kuin kyntämättä polkea vain osan
pellavapellosta maahan. Jos hän sen teki, niin tuli ei leviäisi yli
koko alueen.

Hän päästi hevosen valloilleen, heitti auran pellolle ja juoksi yksin
eteenpäin. Metsikössä liekit hyppivät puusta puuhun kuin kaameat,
kultaiset elukat. Yksinkään hän ei ennättäisi kiertää koko suon ympäri.
Paha periköön tuon suon! Mutta olihan syksy ollut harvinaisen kuiva.
Ehkäpä suo kannattaisi miestä. Ei, — ei, se oli hulluutta. Suo ei ollut
kuivunut vuosikausiin. Kaiken kesääkin siinä oli ollut hetteitä. Hän
kiiruhti eteenpäin, läähättäen ponnistuksesta. Hänen oli pakko kiertää
suo ja kuivatun järven pohja. Se pidentäisi matkaa mailin verran, mutta
sille ei voinut mitään. Pellava oli pelastettava. Hänen olisi pitänyt
ratsastaa. Mutta hevonen olisi hurjistunut. Hän saattoi nyt sivulle
vilkaisten nähdä tulen, tarvitsematta edes kääntää päätään.

Caleb kompastui kuoppaan pellolla ja makasi siinä hetken aikaa voimatta
hengittää. Maa näytti virittävän hänelle ansoja. Hän kohosi polvilleen
ja katseli palavaa metsää. Se näytti hyökänneen eteenpäin puolen mailin
verran sinä aikana, minkä hän makasi maassa. Hän otti ylös lyhtynsä,
jossa tuli paloi yhä, ja kiiruhti suolle päin. Hän alkoi raivostua
tulelle. Se näytti tahtovan saattaa hänet häpeään. Mutta kyllä hän
voittaisi kaikki sen kujeet. Maa hänen allaan muuttui mustaksi ja
painui hänen jalkojensa alla ikäänkuin hän olisi kulkenut patjoilla.
Hän juoksi eteenpäin sokeasti, pitäen kiinni vain siitä suunnasta,
missä pellavapelto sijaitsi. Tuli voitti joka hetki yhä enemmän alaa.
Tuuli puhalsi entisellä voimallaan. Nyt Calebin jalat sotkeutuivat
hienoihin kaisloihin. Ne hidastuttivat hänen eteenpäinpääsöään. Hän
nosti jalkojaan korkeammalle ikäänkuin murskatakseen ne allensa.
Maa tuntui aaltoilevan kuin vesi. Mutta Caleb ei välittänyt siitä.
Hän piti lujasti lyhdystään kiinni ja hyökkäsi vain eteenpäin, pää
kumarassa, hartiat koholla. Sitten, äkkiä, jokin näytti takertuvan
hänen jalkoihinsa. Hän ei voinut irrottaa niitä. Vesi tulvi hänen
jalkineisiinsa ja loiskui hänen nilkkojensa ympärillä. Hän oli nyt
aivan lähellä metsää, ja tunsi tulen kuumotuksen, mutta vesi hänen
jaloissaan oli jäätäkin kylmempi. Hän kumartui alaspäin ja alkoi repiä
kaisloja koettaen siten saada jalkansa irti. Mutta maan voima oli
voittamaton. Hänen käsivartensa olivat kuin heikon vekkulinuken, joka
sätkyttelee ilmassa. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja ponnisteli
kaikin voimin. Mutta maa veti häntä yhä lujemmin puoleensa. Hän nosti
lyhdyn niin korkealle kuin suinkin ja koetti antaa merkkejä kotiinsa.
Hän huusi, mutta tuuli kuljetti äänen mukanaan ja se hukkui palavan
metsän huminaan. Hän ojensi käsivartensa pellavapeltoa kohti ikäänkuin
rukoillen siltä apua. Tuli oli nyt sivuuttanut sen paikan, missä hän
oli vajonnut liejuun. Caleb kääntyi poispäin, jotta hän ei näkisi
sitä. Mutta hän tiesi, että hän oli pakotettu näkemään sitä loppuun
saakka... jollei hän sulkenut silmiään. Hän kumartui alas ja koetti
epätoivoissaan tarrautua kiinni kaisloihin, mutta ne läksivät juurineen
irti vetäen mukanaan liejua. Hän kaatui suulleen ja sai kätensä täyteen
märkää mutaa koettaessaan päästä pystyyn. Hattu putosi häneltä päästä,
ja hänen hiussuortuvansa liehuivat hänen vartalonsa taipuessa ylös ja
alas.

Epäselviä kuvia alkoi kulkea hänen silmiensä ohi... Hän sulki silmänsä,
mutta näyt seurasivat häntä sittenkin. Hän näki Thorvaldsonin
vahingoniloisena naureskelevan, kuullessaan mitä hänelle oli
tapahtunut. Fusi Aronsonin, jonka maalla hän heitti henkensä,
Amelian... jolle hän oli tehnyt katkeraa vääryyttä... ja Mark Jordanin,
joka ei ollut hänen poikansa... sekä kirveen tallin lahonneessa
seinässä...

Tuli raivosi edelleen. Hetken kuluttua se saisi valtaansa pellavan...
tuon kauniin, rehevän pellavan... hetken kuluttua... Caleb sulki
silmänsä. Häntä värisytti, hän oli liian väsynyt taistellakseen sen
kauemmin. Hän oli antanut koko sielunsa pellavapellolle... no niin,
se tuhoutuisi samalla kuin hänkin... hän näki sen yhä loistavan
harmaanhopeisena, kun tulen loimu kohdistui siihen. Maa sulki hänet
jääkylmään syliinsä, tarrautui lujasti hänen ruumiiseensa... mutta
pellava tuhoutui yhdessä hänen kanssaan.

       *       *       *       *       *

Farmin ovelta Amelia puhui Lindille.

»Katsokaa — lyhty on pysähtynyt — tuolla alhaalla. Opettajatar — eikö
suo ole siellä käsin?»

Lind astui ovelle ja katsoi ulos seuraten Amelian katsetta. Hän tunsi
vaimo paran ruumiin vapisevan.

»On kyllä», Lind vastasi kuiskaten.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


I.

Tulensammuttajat tulivat Yellow Postista Mark Jordanin mukana.
Sillä välin kuin he koettivat saada tulen pysähtymään Caleb Garen
pellavapeltoon, Mark kiiruhti farmille.

Hän tapasi Lindin ja Amelian rauhallisesti odottamassa. He olivat
pysytelleet huoneessa nähtyään, ettei tuli kääntynyt länteen päin.
Mark jutteli hetken aikaa heidän kanssaan, vakuuttaen, että he olivat
täydessä turvassa ja että miehet pian saisivat tulen sammumaan.

Lind seurasi Markia ulos.

»Mark — pelkään, että Calebille on jotain tapahtunut», hän kuiskasi.
»Katsohan hänen lyhtyään — se tuikkii keskellä suota eikä ole liikkunut
siitä pitkään aikaan.»

Mark antoi katseensa kulkea yli pimeiden peltojen. »Näen kyllä. Mutta
ehkäpä hänellä ei ole mitään hätää. Minä lähden auttamaan miehiä ja
koetan löytää Calebin», hän sanoi kiiruhtaen pois.

Pohjoisen puolella tuli oli levinnyt, joskaan ei yhtä nopeasti, kuivan
ahon yli ja uhkasi nyt Fusi Aronsonin heinäsuovia ja rakennuksia.
Fusi ja hänen veljensä Björn, jotka eivät olleet lähteneet juhliin,
olivat valjastaneet kaksi hevosta auran eteen ja tekivät hurjasti
työtä kovassa kuumuudessa. Björn katseli metsään päin ja näki Fusin
vartalon kuvastuvan tulen loimua vasten kuin jättiläisen. Sitten toinen
hevosista, vahva, vanha tamma, kaatui kuolleena maahan. He olivat siksi
kaukana hevosha'asta, etteivät he voineet mennä toista hakemaan.

Fusi riisui valjaat hevosen raadosta ja kiinnitti ne omiin
hartioihinsa. Sitten hän neuvoi Björniä, miten hänen tuli käsitellä
auraa. Äärettömällä voimanponnistuksella hän kynti toisen vaon toisensa
jälkeen vetäen auraa hevosen rinnalla, leveitten hartioitten kohotessa
ja säärien jännittyessä. Ja vihdoin leveä kuja oli saatu kynnetyksi,
jonka yli pienet liekit eivät ylettyneet. Koska tuuli oli etelään, ei
ollut pelkoa, että kipinät kirpoaisivat suoviin. Fusi oli pelastanut
farminsa.

Mutta sillä välin kuin Fusi ja Björn kyntivät omalla maallansa, tuli
raivasi itselleen tien peltojen poikki Joel Brundin farmille; tämä oli
lähtenyt juhlille vaimonsa, Doran kanssa.


II.

Tiedon metsäpalosta oli Lattin koululle tuonut eräs sekarotuinen,
joka asui pohjoispuolella Latt-järveä. Pakokauhu syntyi heti. Martin
löysi Ellenin ja Charlien ja kiiruhti heidän kanssaan rattaille. He
käsittivät nyt, miksikä Lind ei ollut saapunut juhlaan.

Kun kaikki muut olivat lähteneet koululta, seisoi Joel Brund yksin
ulkopuolella. Hän odotti vaimoaan. Hän näki, että Cliff Lyndahlin auto
oli kadonnut koulutalon kupeelta. Mutta hän odotti sittenkin. Hän
tiesi, että Dora tulisi takaisin.

Hän odotti pimeässä kokonaisen tunnin, ja sitten Dora tuli yhdessä Chff
Lyndahlin kanssa tämän autossa. Se oli ainoa auto Oelandissa. Dora
astui nyreissään Cliffin vierestä maahan ja nousi rattaille, joissa
Joel odotti häntä. Sitten he ajoivat pois sanomatta sanaakaan, Cliffin
ajaessa toiseen suuntaan.

Itäisellä taivaalla näkyi harmaata valoa, kun he saapuivat sille
kohtaa, missä heidän kotinsa ennen oli ollut. Pieni mökki oli
nyt mustuneena ja savuavana kasana. Ulkohuoneet olivat kokonaan
tuhoutuneet. Oli ruvennut satamaan.

Dora Brund kohautti olkapäitään. »Hm!» hän nauroi miehelleen. »En näe
mitään syytä jäädä tänne. Nyt et voi tarjota minulle enää edes kattoa
suojakseni.»

»Voiko Clyff Lyndahl tarjota sitä sinulle?» Joel kysyi tyynesti.

Dora nosti olkapäitään.

»Voi ja paljon muutakin», hän vastasi.

»Tiedätkö sen varmaan?»

»Aivan varmaan, vaikka vetoa löisin! Enkä välitä vähääkään, vaikka
muutkin tietäisivät sen, mitä minä tiedän», hän sanoi kevyesti. Hän
vilkaisi sivulta Joeliin nauraen ivallisesti. Hänestä oli hauskaa
näyttää hänelle voimaansa, vaikka kaikki heidän välillään olikin
lopussa. Cliff Lyndahl oli luvannut tehdä paljon hänen puolestansa...

Joel Brund kumartui vaimonsa puoleen tavoitellen häntä suurilla,
koukkuisilla sormillaan. Hän voisi murskata hänet kuin leikkikalun.
Dora pelästyi peräytyen mökin kärventynyttä seinää vasten. Hänen
huulensa liikkuivat äänettöminä kauhusta.

Joelin käsivarret vaipuivat alas. Hän astui pois pää kumarassa. Syvä,
karhea nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan, ja Dora painautui seinää
vasten.

»Nouse rattaille, Dora. Minä vien sinut Lyndahlin luo», Joel mutisi.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


I.

Lokakuu alkoi, jälkikesän hiljainen rauha. Varhain aamulla taivas oli
valkoisten pilvien verhossa, mutta sydänpäivällä ilma kirkastui ja
taivaanlaki hohti sinisenä. Ja kaiken yllä lepäsi suuri hiljaisuus,
ikäänkuin käsi olisi kohonnut vaatimaan kunnioitusta. Garen farmilla
vallitsi rauha.

Amelia ja Martin olivat käyneet kaupungissa, ja Martin oli tuonut
mukanaan piirustuksia ja suunnitelmia uutta taloa varten. Kaupungissa
he olivat tavanneet Judithin ja Svenin, ja he olivat olleet hyvin
onnellisia.

Ellenkin aikoi pian lähteä kaupunkiin. Hän tarvitsi silmälaseja. Mutta
hän ei näyttänyt olevan erikoisesti innostunut matkaansa. Hän oli kovin
ärtyisä näinä päivinä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut jollakin
tavalla loukkaantunut toisiin. Ei kukaan tiennyt, mitä siinä piili.

Amelia oli tyyni ja vakava ja suoritti työnsä niinkuin ennenkin. Mutta
hän ei työskennellyt enää kuumeisesti, keräten itselleen turhiakin
töitä. Hän työskenteli vapaasti, ikäänkuin hän olisi iloinnut
askartelustaan. Noin pari viikkoa metsäpalon ja sen kauhujen jälkeen
Lind kuuli hänen joskus hyräilevänkin itsekseen.

Lind laski nyt päiviä. Joka ilta hän tapasi Mark Jordanin, joka
oli Klovaczissa työssä siihen asti, kunnes pojat saisivat uuden
apulaisen. Lind käveli tai ratsasti hänen kanssaan metsätiellä, koulun
pohjoispuolella, missä oli Garen ainoa metsäpalsta, joka oli säästynyt
tulen tuhoilta.

Pari kolme kertaa Mark kävi Lindiä tapaamassa Garessa, ja kerran hän
oli heillä illallisella. Amelia oli vieraanvarainen ja ystävällinen,
joskin hän puhui hyvin vähän. Lind ihmetteli sitä omituista viehätystä,
mikä oli ilmestynyt Amelian koko olentoon.

Amelia toi kaupungista Ellenille uusia vaatteita sekä minkä mitäkin
kodin kaunistukseksi, mutta Ellen paheksui sitä.

»Isä olisi sanonut sellaista rahan hukkaamiseksi», hän huomautti.

Hän ei käyttänyt uusia vaatteitaan ennenkuin viikkoja myöhemmin.
Hänestä oli loukkaavaa käyttää niitä eikä hän ymmärtänyt, miten äiti
oli voinut niitä ostaa, vaikka hän tiesikin nyt, että perheellä oli
pankissa enemmän rahaa, kuin mitä hän koskaan oli voinut uneksiakaan.

Nuori Erik Bjarnasson tuli eräänä päivänä Gareen.

»Järvestä saadaan nykyään paljon kalaa», hän sanoi Martinille. »Tule
kalastamaan milloin vain mielesi tekee.»

Martin kiitti ja kertoi muille siitä illallispöydässä.

»Ei sinun pidä mennä», sanoi Ellen. »Erik ei koskaan kehottanut isää
tulemaan sinne.»

»Niin —» sanoi Martin hitaasti. Hän muisti sitä nöyryyttävää
päivää keskikesällä, jolloin Erik oli nähnyt kalastusvehkeet hänen
rattaillaan. »En minä turhan päiten aio käyttäytyä kuin mieletön. Enkä
turhan päiten tahdo loukata myöskään Erikiä.»

Toisen kerran mrs. Sandbo tuli taloon. Hän oli syvässä surupuvussa
ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun vain viitattiinkin
onnettomuuteen.

Amelia pyysi hänet huoneeseen ja tarjosi hänelle hyvää kahvia ja
leivoksia, joita hän oli ostanut kaupungissa. Mrs. Sandbo huomasi,
ettei kahvi ollut Johannesonin puodista ostettua, mutta hän hillitsi
uteliaisuutensa. Itsekseen hän ajatteli, että Amelia käyttäytyi sangen
sopimattomasti. Miten hän saattoikaan ostaa kahvia kaupungista heti
sellaisen surun jälkeen. — No niin, parasta oli olla vaiti...

Mutta hän oli kärkäs juttelemaan Judithista ja Svenistä. Hän oli
pukeutunut surupukuun siksi, että hän tunsi nyt olevansa hiukan
sukulaisuussuhteissa Garen perheeseen, mutta myöskin Doran vuoksi.

»Minä olen niin onnellinen, Amelia», hän sanoi. Hän nimitti mrs. Garea
nyt »Ameliaksi» heidän lastensa avioliiton vuoksi. »Sen jälkeen kuin
Dora —» kyyneleet nousivat jälleen hänen silmiinsä — »olisin aivan
menehtynyt huoleen tuon pojan vuoksi. Mutta Judithista tulee hyvä vaimo
hänelle.»

»Toivottavasti», hymyili Amelia, »vaikka onhan hän kovin nuori.»

Vaikka kahvi olikin kaupungista ostettua ja sen juominen suuri
loukkaus, ei mrs. Sandbo voinut kieltäytyä ottamasta toista kuppia.
Nyt, kun Ludvig oli kuollut, hän koetti täyttää hänen tahtoaan kaikissa
asioissa aivankuin hän olisi edelleen elänyt. Mutta — hän oli viimeinen
moittiakseen ketään.

»Mitä aiotte nyt tehdä farmille, Amelia, kun teillä ei ole miestä
huolehtimassa siitä?» hän kysyi. »Ludvigin kuoleman jälkeen olin minä
pitkät ajat aivan pyörällä päästäni. Mutta teillähän on Martin, unohdan
aivan, miten nuoret varttuvat. Hyvä ihme, me alamme tulla vanhoiksi,
eikö totta, Amelia?»

»Se riippuu kokonaan jokaisen omasta mielestä, mrs. Sandbo», Amelia
myönsi.

Mrs. Sandbo läksi kotiin ihmetellen, tarkoittiko Amelia, että hän tunsi
itsensä nyt nuoremmaksi Calebin kuoltua. Hän olisi kernaasti tahtonut
kuulla enemmän yksityiskohtia hänen kaameasta kuolemastaan. Oli kai jo
myöhäistä saada enää tietoja siitä. Mutta hän lohdutti itseään sillä,
että hän ainakin oli nyt päässyt Garen perheen yhteyteen, vaikkei hän
koskaan voisikaan tunkeutua salaisuuden ytimeen saakka.


II.

Oli ensimmäinen pakkasyö, ja kun Lind heräsi aamulla, oli maa valkeassa
huurteessa. Aurinko sulatti sen muutamassa minuutissa, mutta maa ei
ollut sen jälkeen enää entisellään. Näytti siltä kuin varjo olisi
laskeutunut aholle ja laidunmaille. Seuraavat päivät olivat yhtä
kirkkaita kuin edellisetkin, tuuli yhtä leuto ja taivas yhtä sininen,
mutta muutos oli sittenkin tapahtunut.

Sitten Lind kuuli ensimmäisen villihanhen kirkuvan korkealla
ilmassa. Hän kuuli sen yöllä, joka oli kylmä ja kuutamoinen, kuuli
ikäänkuin torventoitotuksen pilvettömältä taivaalta. Villihanhet
olivat muuttohommissa — ne lensivät ihmisasuntojen ohi pyrkien etelän
soita kohti. Ensi vuonna niiden yksinäiset äänet täyttäisivät ilman
kylvöaikana ja sitten uudelleen jälleen, kun maa sulki helmansa
luovutettuaan antimensa. Mutta ensi vuonna ei Caleb Gare enää katselisi
niiden tuloa ja lähtöä.

Lind tunsi mielensä nöyrtyvän kuullessaan villihanhien äänen. Tuo
heidän kulkunsa ilmaisi ikuista intohimoa, joka oli sukua koko
luomakunnalle, siinä piili salaisuus, jota ei koskaan voida selittää.
Lind tunsi sydämessään, että Mark oli heille sukua — että hän seisoi
auttamattoman yksin. Mutta inhimillinen kaipuu oli tuonut hänet hänen
luokseen. Tuo ajatus lämmitti häntä.

Päivä koitti, jolloin Lind sulki koulutalon oven ja näki oppilaittensa
hajaantuvan kolmelle tielle, jotka johtivat itään ja länteen ja
pohjoiseen.

Seuraavana päivänä hän läksi yhdessä Markin kanssa pois Oelandista
luvaten Amelialle joskus palata takaisin.

Mutta Amelia tiesi, etteivät he koskaan palaisi takaisin, ja
sydämessään hän iloitsi siitä.

He ajoivat illalla Nykerkiin, jatkaakseen junalla matkaa Sidingistä
kaupunkiin. Heidän oli määrä jättää hevoset vuokratalliin, ja Klovaczin
pojat lupasivat tulla niitä seuraavana päivänä hakemaan.

»Mikähän Garein salaisuus oikein oli», sanoi Lind, kun he ajaa
hytkyttivät rattailla kovalla tiellä. »Se näytti katoavan Calebin
mukana.»

»Omituisella tavalla se todellakin ilmeni — ainoa asia, josta hän
todellakin välitti, surmasi hänet lopulta», huomautti Mark.

Lind värisi hiukan, ja Mark kietoi käsivartensa hänen ympärilleen
suudellen häntä otsalle.

»Sinä olet saanut kokea paljon ihmeellistä asuessasi näiden ihmisten
parissa, Lind», Mark jatkoi; »mutta se, että sinä olit täällä, on ollut
minulle vielä paljon ihmeellisempää. Tuntuu siltä kuin ei sellaista
aikaa olisi ollutkaan, jolloin sinä et olisi ollut täällä — näin aivan
minun lähelläni.»

»Mark, toivoisin vain, että sinä tarvitsisit aina minua», Lind sanoi
painautuen vielä lähemmäksi. Sitten hän kohotti päätään ja kuiskasi:
»Kuuntelehan, Mark!»

Korkealta, tummalta taivaanlaelta kuului villihanhien kirkunaa... ne
lensivät etelää kohti... kaukaisena, pitkänä varjona... etsiskellen
yksinäisyyden halki... ikuisesti etsien...




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Villihanhet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.