Title: Villilampaita
Author: Hichens, Robert
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Villilampaita" ***


VILLILAMPAITA

Kirj.

Robert Hichens


Suomentanut

Helmi Krohn



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



I.


Sir Claude Wyverne oli aivan tavallinen, hiukan jörömäinen
englantilainen, joka ihaili suuresti turhamaista ja huvitushaluista
rouvaansa. Heti naimisiin mentyänsä sai hän kokonaan taipua Lady.
Wyvernen tahdon alle. Tämä oli huikentelevainen, vaaleaverinen
kaunotar, joka halusi aina vaihtelua, mikä ominaisuus kiusasi suuresti
hänen miestänsä, sillä hän oli levollinen ja rauhaa rakastava
luonteeltansa. Voidakseen kuitenkin säilyttää vaimonsa rakkauden,
koetti hän keksiä aina jotakin uutta tyydyttääkseen hänen halujansa ja
oli aina valmis täyttämään hänen vähimmätkin oikkunsa.

Keväällä, juuri kun Sir Claude arveli, että he saisivat asettua pieneen
huvilaansa Leicestershireen, lausui Lady Wyverne äkkiä sen toivomuksen,
että hän halusi matkustaa Algiereen.

»Caroline Barchester ja hänen karhunsa lähtevät myöskin, Crumpet»
[Crumpet, lempinimi, merkitsee oikeastaan pehmeää kakkua], sanoi Lady
Wyverne. »Mennään mekin. Minä hankin suosituksen Madagascarin entisen
kuningattaren ja Annamin prinssin luo — he ovat Algieressä maanpaossa,
niinkuin tiedät — ja me saamme nähdä jotain uutta ja hauskaa. Olen
kyllästynyt tavallisiin ihmisiin. Lähdetään tiistaina matkaan.
Voimmehan viipyä Parisissa jonkun päivän.»

Tietysti Sir Claude suostui tähän. He läksivät tiistaina Algiereen ja
pysähtyivät pariksi päivää Parisiin.

Parisissa he vastoin Sir Clauden tahtoa kävivät erästä kuuluisaa
astroloogia, tohtori Mélie Etoilea, puhuttelemassa, sillä koko maailma
— Lady Wyvernen koko maailma — oli aivan hullaantunut häneen. Lady
Wyverne meni ensin kuuluisan tohtorin puheille jättäen miehensä siksi
aikaa odotussaliin.

Noin puolen tunnin kuluttua palasi Lady Wyverne aivan haltioissansa
takaisin. »Hän on suurenmoinen!» huudahti hän. »Hän on nerokas! Pieni
ja karvainen kuin hiiri. — Mene sisään, Crumpet!»

Mutta Sir Claude vastusteli. Hän oli tullut vain saattamaan vaimoaan.
Hän ei itse uskonut salaperäisiin asioihin ja kaikki se, mitä hän
ei voinut järjellään selittää, oli hänestä »kirotun typerää». Koko
hänen brittiläinen vastustusvoimansa nousi vastarintaan, kun hän vain
ajattelikin sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi mennä astroloogin
puheille. Mutta Lady Wyverne ei antanut myöten. Hänellä oli raudankova
tahto. Siksipä muutaman minuutin kuluttua Sir Claude istuikin pienen
pöydän ääressä vastapäätä harmaapartaista, vanhaa miestä, ja teki
tiliä siitä, mihin aikaan vuorokautta ja minä vuonna hän oli syntynyt,
mitä tauteja hän oli potenut sekä kaikenlaisista muista asioista,
kunnes tohtori, joka näytti pelottavalta kuin kummitus, ojensi hänelle
paperiliuskan.

»Tyhjiä loruja!» mutisi Sir Claude palatessaan odotushuoneeseen, jossa
hänen vaimonsa oli.

»Mikä on tyhjää lorua?» huudahti Lady Wyverne.

»Se mitä hän sanoi.»

»Mitä hän sitten sanoi?»

»Oi, paljon tyhmyyttä. Hän luuli, etten ymmärtänyt häntä, tai ehkäpä
hän toivoi eri maksua. Joka tapauksessa hän kirjoitti tähän koko lorun.»

Sir Claude ojensi paperin vaimolleen, joka tarttui siihen kiihkeästi.
Silmäiltyään punaista kirjoitusta, hän huudahti:

»Maaliskuu! sehän meillä on käsissä. Ensimäinen päivä maaliskuuta.»

»Niin on. Loruja, eikö totta?»

»Maaliskuu», jatkoi Lady Wyverne lukien ääneen, »taistelujen, vihan,
tuskan ja sydänsurujen kuukausi. Älkää lähtekö tänä yönä matkalle.
Vaara uhkaa —»

Lady Wyverne vaikeni. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa näyttivät
harvinaisen vakavilta.

»Loruja, eikö totta?» sanoi Sir Claude katsoen tuskallisesti vaimoonsa.



II.


Madagascarin entinen kuningatar oli tavattoman armollinen huvilassaan,
joka sijaitsi Algieren vuoristossa. Annamin prinssi näytti Sir
Claudelle hevosiaan, joita tämä töin-tuskin viitsi katsella, sillä koko
hänen huomionsa oli kiintynyt prinssin omituiseen tukkalaitteeseen.
Caroline Barchester ja hänen karhunsa, joka samalla oli myös hänen
miehensä, kertoivat suurella ihastuksella Mustafan kauniista
hotellipuutarhoista. Mutta maaliskuun 10 p:nä oli Lady Wyverne
sittenkin saanut aivan kylliksen Algierestä.

»Matkustetaan edemmäksi, Crumpet», sanoi hän miehelleen. »Me olemme
nyt nähneet kuningattaren ja maurilaiset kylvyt — ainakin sinä olet ne
nähnyt — ja kuvernöörin palatsin ja kaiken muun. Lähdetään erämaahan.»

Sir Claude näytti nyrpeältä ja itsepäiseltä.

»En minä tiennyt, että meidän piti lähteä erämaahan», sanoi hän.

»Tietysti. Mitä varten me muuten olisimme tulleet tänne?»

»Katsomaan Algiereä, luullakseni.»

»Kaikkea vielä! Algiere on yhtä ranskalainen kuin Rue de la Paix
Parisissa. Minä tahdon nähdä kameleita ja hiekka-aavikkoja. Tilaa
kaksi makuupaikkaa El-Akbaraan, niin olet kiltti. Se sijaitsee aivan
erämaan kynnyksellä. Sinne me jäämme yöksi ja jatkamme sitten matkaa
Beni-Moraan.»

Mutta kun Sir Claude yhä edelleen näytti kovin itsepäiseltä, lisäsi
Lady Wyverne ilkeästi:

»Tai muuten minä luulen sinun uskovan Mélie Etoilen ennustukseen.»

»Loruja!» sanoi Sir Claude. »Tuollainen valkopartainen —»

»No niin, hanki sitten piletit!»

Sir Claude läksi heti Cookin toimistoon ja sai piletit, mutta hän
näytti hyvin vakavalta, melkein tuskalliselta palatessaan hotelliin.
Eikä hän koko iltana kääntänyt silmiään vaimonsa kauniista,
nukkemaisista kasvoista.

»Minä luulen, että sinä uskot!» sanoi Lady Wyverne hänelle, heidän
mennessään levolle. »Vaara uhkaa, mitä suurin vaara, niinhän hän
kirjoitti. Mikähän sinun mielestäsi olisi suurin vaara?»

»Tiedäthän sinä sen», vastasi Sir Claude karhealla äänellä.

Ja hän tarttui vaimonsa pieneen käteen ja puristi sitä.

»Oi, Crumpet, minun sormukseni!» huudahti rouva.

Mutta hän ei vetänyt sittenkään kättään pois, vaan lisäsi:

»Ikäänkuin sinä voisit kadottaa minut täällä! Crumpet, sinä olet
hullumpi kuin minä, ja kuitenkin minä olen hirveän taikauskoinen.»

»Uskotko sinä siis tuohon astrologiin?»

»Tietysti en.»

Seuraavan päivän illalla he saapuivat El-Akbaraan, mutta matkalla
heitä kohtasi pieni onnettomuus. Lähellä Kreirin asemaa juna joutui
pois radalta, ja vaikkei Lady Wyverne haavoittunutkaan, niin pelästyi
hän sittenkin pahan päiväisesti. Kun he pitkän viivytyksen jälkeen
vihdoin taas saattoivat jatkaa matkaa, istui Sir Claude ja hänen
vaimonsa vastapäätä toisiaan aivan äänettöminä. Sir Claude oli
kovin masentuneella mielellä ja poltti kiihkeästi toisen sikarin
toisensa jälkeen. Vasta kun he poistuivat junasta ja ajoivat pieneen
ravintolaan, jossa heidän oli määrä viettää yötä, kirkastuivat heidän
kasvonsa jälleen ja heidän entinen mielentilansa palasi.

»Mikä ihmeellinen paikka, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne tirkistellen
harsonsa läpi korkeita vuoria, jotka muodostivat erämaan eteen
ikäänkuin korkean, suojelevan muurin. »Mutta missä on Sahara?»

»En tiedä, Kitty», vastasi Sir Claude. »Onkohan noilla vuorilla
metsänriistaa?»

»Uh, täällähän on kylmä!» huudahti Lady Wyverne, kun vaunut vierivät
kapeaan vuorisolaan. »Eipä uskoisi, että erämaa — Tuossa on hotelli!»

Vaunut pysähtyivät yksinäisen talon edustalle, joka sijaitsi rotkon
pohjukassa vuolaan joen rannalla. Korkeat kalliot kohosivat joka
puolella taivaan sinistä kantta kohti. Hotelliin johti pitkä lehtikuja,
jota myöten karavaanitie kulki Saharaan. Rakennus oli pieni ja matala,
mutta siistin ja kodikkaan näköinen. Ikkunoissa oli vihreät säleluukut
ja veranda oli suuri ja avara.

»Teetä verannalle!» huusi Lady Wyverne. »Teetä, teetä, ja sitten, missä
on erämaa?»

Ravintolan emäntä, lihava, keski-ikäinen ranskalainen nainen selitti,
että erämaa oli aivan kallioiden takana. Vain viiden minuutin matkan
päässä rotkosta. Lady Wyverne oli ihastuksissaan. Hän unohti kokonaan
pelkonsa ja nielaistuaan kupillisen teetä hän sai miehensä mukanaan
tielle, joka johti suurelle luonnon muodostamalle kallioaukolle,
jota arabialaiset nimittävät »Saharan portiksi». Sir Claude oli
ollut puhuttelemassa pitkäkasvuista arabialaista opasta, joka astui
nyt heidän rinnallaan tietä näyttäen, mikä ei olisi lainkaan ollut
tarpeellista. Sir Claude sanoi silminnähtävällä mielihyvällä vaimolleen:

»Kuulehan, Kitty, mitäs arvelet siitä? Tämä poika väittää, että
täällä on paljon metsänriistaa, villilampaita vuoristossa ja suuria
gaselliparvia aivan läheisellä tasangolla. Mitäs arvelet, jos jäisimme
tänne muutamiksi päiviksi eikä vain yhdeksi iltaa? Voisin nousta kello
kolmelta aamulla ja metsästää hiukan. Mitäs arvelet?»

Sir Claude katsoi huolissaan vaimoonsa.

»Hetken kuluttua vastaan sinulle, Crumpet, kunhan olen — Oi!»

Lady Wyverne huudahti ja pysähtyi keskelle tietä puristaen miehensä
käsivartta. He olivat joutuneet erämaan laitaan ja näkivät edessään
laskevan auringon. Aivan äkkiä koko maailma oli muuttunut. Loistavat
värit häikäisivät heidän silmiään. Joki kulki täällä aivan rauhallisena
laskien ihanan palmupuiden varjostaman keitaan helmaan, joka kohosi
keskeltä loppumattoman avaraa keltaista kenttää. Vasemmalla näkyi
taivaanrannassa pitkä vuoriketju, joka hohti punaisena laskevan
auringon säteissä. Ja kolmesta arabialaisesta kylästä, joiden ruskeat
talot olivat siroitetut sinne-tänne palmujen keskelle, kuului lasten
huutoa, koirien haukuntaa ja arabialaisten rumpujen ja ooboe-soittimien
hiljaista ääntä.

Suuren kallion juurella, joen rannassa istui pieni arabialainen poika
puhaltaen pilliä.

»Oi, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne seisottuaan hetken aikaa mietteihin
vaipuneena, »kuinka omituista täällä on, kuinka —»

Hän veti henkeään. Hänen silmissään kiilsi kyyneleitä. »Kameleja!
Kameleja!» huudahti hän sitten. »Katsohan, Crumpet!»

Karavaani ilmestyi rotkosta, pitkä rivi kuormakameleja ja avojalkaisia,
tummaihoisia miehiä repaleisissa vaatteissa.

»Hyvin kaunista», myönsi Sir Claude. »Voidakseen metsästää lampaita on
mentävä —»

»Kyllä, kyllä, minä tiedän.»

»Mistä sinä tiedät —»

»Kyllä minä tiedän. Jäädään tänne kahdeksi päiväksi. Lähde
huomen-aamulla kello kolmelta ja ammu mitä ikänä haluat. Anna minun
vain jäädä tänne tutkimaan näitä kyliä ja vaeltamaan näiden palmujen
varjossa.»

»Et sinä voi kulkea täällä yksin.»

»Minä otan oppaan.»

»Minä tiedustelen jotakuta hotellista,» mutisi Sir Claude. »Tämä poika
kulkee aina urheilijoiden mukana. Kitty, minun on hirveän nälkä.»

»Kuinka proosallinen sinä olet!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen
olkapäitään.

Mutta hän kääntyi takaisin ja he palasivat ravintolaan, joka oli nyt
peittynyt lähestyvän yön hämärään varjoon.

Päivällispöydässä ei paitsi heitä ollut kuin eräs nuori ja kaunis
arabialainen, Algiereen sijoitettu Spahi [Spahi on turkkilainen tai
algierelainen ratsuväenupseeri], niinkuin edeskäypä heille kertoi; hän
oli nyt matkalla kotiin isänsä luo, joka oli hyvin vaikutusvaltainen
mies Zibanin piirissä. Lady Wyverne katseli huvitettuna vierasta. Tällä
oli lumenvalkoinen turbaani päässä ja punainen takki yllä ja keskellä
kaikkea tätä valkoista ja punaista väriä loistivat hänen mustat
silmänsä kuin tähdet ja hänen hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään
edeskäyvälle ja lausuessaan hänelle pari sanaa aivan virheettömällä
ranskankielellä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ilmeikkäät, mutta
samalla niissä oli jotakin julmaa, kylmän älykästä.

Päivällisen aikana Sir Claude puhui vain villilampaista ja heti aterian
päätyttyä hän sanoi:

»Kitty, emmeköhän mene sisään.»

»Sisäänkö!» sanoi Lady Wyverne. »Miksikä, kellohan on vasta kahdeksan!»

»Niin kyllä, mutta sinähän olet kovin rasittunut, tuo onnettomuus
rautatiellä ja kaikki muukin —»

»Sinä arvelet, että olet uninen ja että sinun täytyy nousta kello
kolmelta voidaksesi ampua muutamia lammas raukkoja. Mene nukkumaan,
Crumpet; minä jään tänne verannalle katselemaan kuuta.»

Sir Claude heitti unisen silmäyksen nuoreen Spahiin, joka juuri otti
pähkinän lautaseltaan ja piteli sitä kapeitten hentojen sormiensa
välissä. Hänen katseensa oli vakavasti luotu alas.

»No niin, Kitty, minä menen tosiaankin sisään. Katsohan, jollen saa
kyllikseni nukkua, niin kukapa tietää miten huomenna —»

»Et saa ainoatakaan lammasta, vaan ammut sen sijaan oppaasi. Kyllä minä
ymmärrän. Ala laputtaa.»

Sir Claude kääntyi mennäksensä. Rasahtava ääni kuului huoneesta. Hän
kääntyi taakseen. Spahi oli rikkonut pähkinän sormillaan ja hymyili
kaivaessaan sen sydämen esille.

»Enpä tiedä sentään, tokko vielä huolin panna maata», tuumi Sir Claude.
»Jospa polttaisin ensin —»

»Ei, ei; mene nukkumaan. Sinun silmäsi ovat aivan uniset. Tulehan,
Crumpet!»

Lady Wyverne katosi huoneesta miehensä seuraamana.

Spahi katsoi heidän jälkeensä, nousi pöydästä, sytytti paperossin
ja laskeutui pienelle kivitetylle pihalle verannan ulkopuolelle.
Hän nojautui pylvästä vastaan ja seisoi siinä aivan liikkumattomana
katsellen lehtikujaa, jonka keskellä valkoinen tie kulki kiemurrellen
rotkon varjojen pimennoksessa erämaata kohti.


III.


Sir Claude pani tietysti maata. Hän totteli aina vaimoansa. Lady
Wyverne kääri hänet peitteeseen ja heti kun hän kuuli miehensä tutun
kuorsauksen, läksi hän verannalle, jonka juurella nuori Spahi seisoi.
Tämä kuuli Lady Wyvernen hameen kahinan illan hiljaisuudessa, ja
hän hymyili. Loistavat tähdet välkkyivät taivaalla, ja kuu valaisi
tietä, joka kiemurteli rotkon halki Saharaa kohti. Hotellissa emäntä,
hänen perheensä ja palvelijat olivat aterioimassa. Ei kukaan ollut
lähitienoilla. Hetken kuluttua Spahi astui pylvään luota aitauksen
viereen, joka eroitti pienen, kivitetyn ravintolapihan tiestä. Hän
nojasi selkänsä sitä vasten ja käänsi kasvonsa verandaa kohti,
katsomatta sinne kuitenkaan. Seisoessaan siinä liikkumatta hän näytti
ikäänkuin vajonneen unelmiin. Lady Wyverne katseli häntä uteliaasti.
Hänen laaja, valkea turbaaninsa näytti hänen mielestään kuutamossa
aavemaiselta. Miksikä hän seisoi siinä aivan liikkumatta? Mitähän hän
ajatteli? Tämä paikka, joka erosi niin kerrassaan kaikesta, mitä hän
ennen oli nähnyt, saattoi hänet ymmälle. Tuo liikkumaton mies saattoi
hänet myöskin ymmälle. Ja tämä afrikalainen, hiljainen yö, suuren
erämaan läheisyys, jossa tuo mies, joka seisoi aivan kuin kuvapatsas
hänen vieressään, oli syntynyt ja kasvanut ja jonne hän aikoi jälleen
palata, kahlehti kokonaan hänen kevyen mielensä. Hän tunsi miltei
pelkoa. Ja kun nainen alkaa pelätä, niin hänen mielikuvituksellaan ei
ole enää rajoja. Lady Wyvernen mielikuvitus oli vienyt hänet jo hyvin
kauaksi, kun äkkiä omituinen ääni hämmästytti häntä ja veti hänen
huomionsa puoleensa.

Se oli laulava tai pikemmin hyräilevä ääni, pehmeä, kimakka miltei
poikamainen ääni. Mistä se tuli?

Näkyvillä ei ollut ketään muuta kuin nuori Spahi, eikä Lady
Wyvernen mieleen aluksi voinut juolahtaakaan, että tuo ääni saattoi
lähteä miehen suusta. Hän kuunteli, nojautuen kaidepuun yli. Ääni
kuului lakkaamatta, kunnes se hänen mielestään suli yön kanssa
yhteen, ikäänkuin se olisi ollut yön ääni, joka kajahti tässä
vuoristoyksinäisyydessä hiekka-aavikon partaalla. Ääni oli ruma,
mutta sittenkin se veti häntä puoleensa. Jos hän olisi puhunut siitä
jollekin, niin hän epäilemättä olisi sanonut sitä loihdituksi. Hän ei
ollut koskaan kuullut mitään senkaltaista. Lopulta tuo laulu alkoi
kiusata häntä, ärsyttää hänen hermojaan, tehdä hänet rauhattomaksi. Hän
veti käsivartensa pois kaidepuulta. Kuka lauloi? Hän koetti kuulostaa,
mistäpäin ääni tuli, ja silloin hänelle selvisi, että se kajahti siltä
taholta, missä Spahi seisoi. Hänkö se todellakin lauloi? Oliko tuo muka
serenaadi?

Lady Wyverne hymyili. Hänen turhamaisuutensa oli herännyt. Hänen
liikkuessaan Spahi liikahti myöskin. Hän astui hitaasti pienen pihan
poikki, nosti päänsä verandaa kohti, jotta Lady Wyverne saattoi nähdä
hänen kasvonsa ja liikkuvat huulensa. Hän se lauloi, ja nyt, aivan
peittelemättä hän lauloi hänelle.

Siitä saakka kuin Lady Wyverne oli päässyt ulos maailmaan oli hän
tottunut ihailuun, vieläpä jumaloimiseen — sellaiseen jumaloimiseen,
jota nykyajan miehet kykenevät osoittamaan kauniille naiselle. Mutta
tämä omituinen, kimakka afrikalainen serenaadi oli hänelle jotain
aivan uutta. Nuo rohkeat tummat kasvot, jotka kuun valossa olivat
kääntyneet häneen ja tuo lapsellinen ääni, joka pulpahti esiin hänen
huuliltaan, ne kiihoittivat hänen hermojaan, jotka alituisesti etsivät
uutta ajanviettoa. Tietämättään hän hymyili Spahille. Tämä lakkasi heti
laulamasta ja hymyili myös vuorossaan. Sitten hän alkoi puhua Lady
Wyvernen kanssa, ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.

»Onko rouva koskaan nähnyt erämaata kuutamossa?»

Lady Wyverne säpsähti ja vetäytyi kauemmaksi. Tämähän näytti käyvän
kovin nopeasti.

»Eikö rouva tule alas?» sanoi Spahi tulkiten tätä liikettä
poikamaisella uhkarohkeudella.

Ennenkuin Lady Wyverne huomasi puhuvansa, oli hän sanonut ranskaksi:

»Tietysti en.»

»Sepä sääli. Viiden minuutin matkan päässä rouva voisi nähdä erämaan
kuun valossa. Ei siellä ole mitään pelättävää.»

Spahi laski kätensä hetkeksi alas ja nosti sen jälleen, ja Lady Wyverne
saattoi nähdä kuunsäteitten kimaltelevan revolverin terästä vasten. Tuo
säihkyvä valo sokaisi hänen silmiään enemmän kuin tähtien tuike.

»En minä pelkää», sanoi hän.

Tällä kertaa Lady Wyverne puhui ehdoin tahdoin. Hänen oikullinen
luonteensa, joka alati hallitsi häntä, kuiskasi hänelle:

»Tämä on aivan uutta leikkiä! Älä ole niin hullu, että väistäisit sitä.»

»Ehkäpä rouva ei huoli nähdä erämaata?»

Samassa Spahi huomasi, että Lady Wyvernen katse siirtyi hänestä ja
kiintyi johonkin hänen takanaan. Hän kääntyi ja näki kameliparven sekä
karjapaimenten hiipivän ravintolan ohi matkalla erämaahan. Äänettömästi
he kulkivat kapeata tietä pitkin. Karjapaimenilla oli karvaiset lakit
päässä ja liehuvat vaipat hartioilla sekä kädessä pitkät sauvat.
Tähystäen eteensä lintumaisilla silmillään he katosivat kuin aaveet
rotkon varjoon. Heidän ilmestymisensä ja katoamisensa herätti Lady
Wyvernen mielessä romanttisen ja salaperäisen tunnelman, halun saada
seurata noita vieraita miehiä ja heidän elukoitaan hopeamaailmaan, joka
häämöitti pimeyden takaa.

Hän astui verannan poikki ja kurkisti Sir Clauden huoneeseen. Tämä
kuorsasi rohkeasti.

»Hän uneksii villilampaista!» mutisi Lady Wyverne. »Jospa Crumpet olisi
edes hiukan — hm!»

Hän huokasi, heitti ylleen viitan ja astui hiljaa portaita alas.

Spahi odotti häntä pihalla. Hänen rohkea käytöksensä oli kadonnut,
ja hän kumarsi juhlallisen vakavana, mikä hämmästytti Lady Wyverneä,
sillä hän ei ollut tottunut niihin äkillisiin muutoksiin, jotka
itämaalaisille ovat niin kuvaavia.

»Eikö herra tule mukaan?» kysyi Spahi yksinkertaisesti.

»Herrako?»

Lady Wyverne katsoi hämmästyneenä Spahia suoraan silmiin.

»Mieheni nukkuu», lisäsi hän tointuen jälleen.

»Näin varhainkol»

Hänen äänensä kuulosti hiukan ivalliselta.

»Hän aikoo mennä huomen-aamulla kello kolmelta metsästämään
villilampaita», sanoi Lady Wyverne hiukan terävällä äänellä.

Spahi katsoi vakavasti häneen.

»Villilampaita!» hän toisti. »Villilampaita!»

Hänen äänensä kuulosti säälivältä.

»Saanko auttaa viitan rouvan ylle?» lisäsi hän hetken kuluttua.

»Minä — minä en lähde ulos», sanoi Lady Wyverne.

»No — entäs viitta?» sanoi Spahi vakavasti.

Ja hän otti sen Lady Wyverneltä ja kääri sen nopeasti ja sulavasti
hänen ympärilleen.

»Tulkaa, rouva!»

»Mutta —»

Spahi avasi portin.

»Sinne on vain viiden minuutin matka. Neljännestunnin kuluttua palaamme
takaisin ja rouva on saanut nähdä — ah, jotain ihanampaa, kuin mitä te
koskaan Englannissa olette nähnyt.»

Hän piti porttia avoinna. Lady Wyverne astui tielle.

Seuraavana aamuna, kello kolmelta, kun tähdet yhä loistivat, kuuli Lady
Wyverne miehensä raskaasti liikkuvan huoneessaan. Hän lähestyi vaimonsa
huoneen ovea, avasi sen meluavasti ja astui sisään kynttilä kädessä.
Pyssy oli heitetty olkapäälle. Lady Wyverne makasi hiljaa silmät
ummessa, ja hetken kuluttua Sir Claude sulki oven ja rouva kuuli
hänen astuvan portaita alas. Sitten hän kuuli ulkoa hiljaista ääntä
ja muulien kavioiden kopinaa. Sir Claude oli lähtenyt. Rouva huokasi.
Hän tuumi itsekseen, miksikä hän oli ollut nukkuvinaan. Mutta hän ei
vastannut omaan kysymykseensä.

»Toivottavasti hänellä on hyvä metsästysonni», tuumi hän sitten.
»Toivottavasti hän saa jotain ammutuksi.»

Ja sitten Lady Wyverne vaipui uneen.

Iltapuolella, kello viiden seuduissa ratsasti Sir Claude hyvillä mielin
ravintolan oven eteen. Hänen takanaan, muulin selässä riippui kuollut
villilammas.

»Mainiota metsästystä!» hän huudahti katsahtaen vaimoonsa, joka istui
korituolissa verannalla. »Odotin useita tunteja saadakseni tilaisuuden
ampua; toivottavasti, Kitty, ei sinun ole ollut liian ikävä?»

»Ei, Crumpet.»

»Hauska paikka, eikö totta? Minä viipyisin täällä vaikka viikon päivät.»

»Miksikä ei», vastasi hän.

»Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?» huudahti Sir Claude.

»Minä teen aivan niinkuin sinä tahdot.»

»Sinä olet enkeli, Kitty! Katsos, gasellejakin on hiukan kauempana, ja
—»

»Niin, niin.»

Sir Claude nousi portaita ylös suudellakseen vaimoaan.

»Crumpet parka!» tuumi lady Wyverne itsekseen.

Ja hänestä tuntui, ikäänkuin pieni koulupoika olisi suudellut häntä.

Tänä iltana he söivät päivällistä kahden.

»Onko Spahi matkustanut pois?» kysyi Sir Claude katsoen unisena ja
väliäpitämättömänä ympärilleen.

»En luule. Minä näin hänet tänään. Ehkäpä hänellä on ystäviä kylässä ja
syö cous-cousia heidän kanssaan.»

»Mitä hän syö?»

»Cous-cousia — muhennosta — riisiä tai jotain senkaltaista ja
ryyditettyä lampaanpaistia.»

»Hyvä Jumala, Kitty, oletko sinä jo päässyt arabialaisten ruokien
perille? Mistä sinä olet kaikki nuo tiedot hankkinut?»

»Olen lukenut kirjoista», vastasi hän kuivasti. »Menetkö tänäkin iltana
kahdeksalta nukkumaan?»

»En minä ole kovin väsynyt. Mutta katsos, huomenna on taas lähdettävä
kello kolmelta. Sinä nukuit kuin porsas viime yönä, kun kurkistin
huoneeseesi.»

»Sittenhän tiedät, miten porsaat nukkuvat.»

»Mitä sinä tarkoitat?»

»En mitään. Mene nukkumaan, vanhus.»

Panematta suuresti vastaan Sir Claude totteli käskyä. Villilampaat
olivat kovasti väsyttäneet häntä. Hän olisi voinut nukkua seisoviltaan
kuin hevonen sinä yönä.



IV.


»Maistuiko cous-cous hyvältä?» kysyi Lady Wyverne puolen tuntia
myöhemmin.

Hän käveli yhdessä Spahin kanssa hitain askelin kuun valostamaa tietä
myöten, jota kalliot kummaltakin puolen reunustivat ja nuo korkeat
vuoret, jotka kohosivat mustina purppuraista taivasta kohti, näyttivät
yhtä salaperäisiltä kuin helvetin kalliot jossakin Dorén kuvassa.
Vuolaan joen kohina kumisi heidän korvissaan ja vaimensi melkein
kokonaan heidän äänensä heidän jutellessaan keskenänsä.

»En minä voinut syödä, rouva.»

»Miksikä ette?»

»Minä ajattelin teidän lähtöänne huomenna ja omaa matkaani — kauaksi
Zibaniin, isäni taloon.»

»Hullutusta!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen hiukan olkapäitään.
»Minulla oli mainio ruokahalu.»

Spahi oli ääneti. Tänä iltana hänellä oli hartioillaan leveä punainen
viitta, joka liehui edes-takaisin hänen astuessaan juhlallisin ja
kopein askelin, niinkuin ainakin arabialainen. Lady Wyverne vilkaisi
häneen syrjästä kallistaen päätään kuin pieni lintu.

»Sitä paitsi», lisäsi Lady Wyverne, »minä en matkusta huomenna.»

Spahin silmät leimahtivat kuin tuliliekit.

»Rouva?»

»Niin, me jäämme vielä muutamiksi päiviksi. Villilampaat, tiedättehän!»
Ja hän nauroi, mutta hänen naurunsa ei ollut oikein iloinen.

»Pitääkö teidän kulkea ratsain Beni-Morasta eteenpäin?» sanoi hän
sitten. »Rautatiehän päättyy sinne, eikö niin?»

»Kyllä, rouva. Sieltä minä kuljen ratsain.»

»Montako päivää?»

»Kolme päivää.»

»Ja aina vain erämaata?»

»Aina vain erämaata.»

»Ja sitten te tulette kotiin. Kuinka kummallista!»

Lady Wyverne ajatteli Chester Streetiä ja Belgrave Squarea, missä
hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon. Mikä kuilu eroitti hänet
tästä miehestä, jonka kanssa hän nyt kulki keskellä erämaata! Ja
kuitenkin tuon miehen viitta kosketti liehuessaan hänen hamettaan ja
hänen silmissään paloi tuli, kun hän painoi päänsä hänen puoleensa ja
kuunteli hänen sanojaan. Ja hän itse — hänen teki niin sanomattomasti
mielensä rakentaa silta tämän kuilun yli, tehdä uhkarohkea yritys ja
siirtää Chester Street Zibaniin. Hän ei ollut typerä, ja niinkuin
naisen ainakin olivat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa välittömiä,
siksipä ei hänen mieleensä juolahtanutkaan, että Ziban koskaan voisi
siirtyä Chester Streetille.

Virran kohina heikkeni sen leventyessä, kun sen vedet saattoivat
kaikessa rauhassa kulkea palmujen peittämää keidasta kohti.
Kallioseinässä olevan luonnollisen aukon kautta näkyi hopeanhohteessa
hämärä maisema aivankuin iäisyyden kangastukselta. Lady Wyverne
pysähtyi.

»Ei sen pitemmälle», hän sanoi. »Tähän me eilen illallakin pysähdyimme.»

»Askelta kauemmaksi tänään, rouva!» sanoi Spahi. »Pieni askel vain.»

»Ei, ei.»

Spahi viittasi kädellään ja hänen viittansa punaiset laskokset valuivat
alas hänen käsivarreltaan.

»Mutta se kutsuu meitä.»

»Mikä?»

»Erämaa, rouva. Kuunnelkaahan!»

Lady Wyverne katsahti häneen. Spahi oli puhunut niin suurella
vakaumuksella, ettei hän voinut hymyillä hänen huomautukselleen eikä
pitää sitä naurettavana. Hänkin jäi kuuntelemaan ikäänkuin kaukaista
ääntä, joka kuului niin etäältä, ettei silmä voinut sinne saakka
saavuttaa. Mutta yön syvässä hiljaisuudessa hän ei voinut sittenkään
kuulla muuta kuin virran kohisevaa ääntä palmujen liikkuvien varjojen
alla.

»En minä kuule mitään», sanoi Lady Wyverne vihdoin.

»Mutta minä kuulen», vastasi Spahi. »Minä olen erämaan poika.»

»Rakastatteko te sitä?»

»Minä kuulun siihen. Se ei salaa minulta mitään. Minä olen oppinut
kaikki sen tiedot.»

»Voisinko minäkin ne oppia?»

Lady Wyvernen äänessä oli tavattoman nöyrä sävy.

»Vain sen johdolla, joka kuuluu erämaahan.»

»Sitten en koskaan voi niitä oppia», sanoi hän puoleksi lapsellisella
surulla.

»Miksikä ette?»

»Miksikä? Mikä mieletön kysymys!»

»Ihminen voi oppia mitä ikänä hän haluaa. Minä», — hän puhui ylpeästi —
»onhan minustakin tullut ranskalainen upseeri.»

»En todellakaan ymmärrä, miten minusta voisi tulla arabialainen
nainen», vastasi Lady Wyverne hiukan nenäkkäästi. »Sitä paitsi,
tiedättehän te sen yhtä hyvin kuin minäkin, miehet voivat tehdä
tuhansia asioita, joihin naiset eivät koskaan kykene.»

»Mutta nainenkin voi astua askeleen edemmäksi», sanoi Spahi.

»No, se ei ole kovin vaikeaa. Samapa se.»

Ja hän jatkoi matkaa.

Spahi hymyili seuratessaan häntä.

Kun he astuivat ulos rotkosta, joutuivat he keskelle kuutamoa. Eroitus
ahtaan rotkon ja äärettömän erämaan välillä oli hämmästyttävä, ja
äkillinen yksinäisyyden ja vaaran tunne valtasi Lady Wyvernen mielen.
Hänestä tuntui, että tällä hänen oikullaan, puhumattakaan siitä, että
se rikkoi kaikki sovinnaisuuden vaatimukset, saattaisi olla pahemmatkin
seuraukset. Hän ajatteli Crumpetia, joka kuorsasi kaikessa rauhassa
hotellissa, ja ensi kertaa hän toivoi, ettei hän olisi lähtenyt pois
hänen luotaan. Spahi, joka tarkkasi hänen kasvojaan kirkkaassa kuun
valossa, saattoi helposti arabialaisen tarkkanäköisyydellä huomata,
mitä hänen mielessään liikkui ja hän sanoi:

»Se, joka rakastaa kaikkea outoa, älköön peljätkö katsoa sitä suoraan
silmiin.»

Lady Wyverne punastui. Spahin älykkyys ja varmuus puoleksi suututti
häntä. Mutta samalla se veti häntä puoleensa. Hän oli tottunut siihen,
että hän tunsi miehiä paljoa tarkemmin, kuin he häntä. Tämä mies veti
hänet alas korkealta jalustimeltaan ja asettui siihen itse aivan
rauhallisesti. Hän saattoi hänet aivan ymmälle, mutta Lady Wyverne
tunsi samalla, ettei hän voinut vähääkään järkyttää Spahin rauhaa.

»Minä en pelkää mitään», sanoi Lady Wyverne. »Te ette ymmärrä minua.»

Hän pysähtyi.

»Voipi olla tekemättä jotakin, vaikkei sitä pelkäisikään.»

»Mutta jos tekee mieli, rouva?»

Spahi astui askeleen eteenpäin ja katsoi sitten Lady Wyverneen
ikäänkuin mitaten häntä katseillaan. Tämä seisoi liikkumatta, ja
silloin Spahikin pysähtyi.

»Mistä ihmeestä me puhuimme?» sanoi Lady Wyverne nytkähyttäen
pahankurisesti olkapäitään.

»Siitä askeleesta, joka teidän oli määrä astua eteenpäin.»

»Minä astuin jo yhden askeleen eteenpäin. Ja nyt minä palaan takaisin.»

»Entäs huomenna?»

»Huomenna te ette ole täällä »

»Mutta — entäs jos minäkin jäisin tänne? Villilampaat, rouva,
villilampaat!»

Spahi nauroi pehmeästi.

»Huomenna minä panen maata puoli yhdeksältä», vastasi Lady Wyverne
näyttäen hyvin siveältä, mutta tuo ilme oli niin liioiteltu, ettei se
voinut tuntua vakuuttavalta. »Erämaan ilma väsyttää minua.»

»Ja minulle se antaa virkeyttä.»

Spahi seisoi niin lähellä Lady Wyverneä, että tämä tunsi punaisen,
suuren viitan lämpöä ja omituisen itämaisen hajun tuoksua, joka läksi
siitä.

»Siinä juuri on eroavaisuus meidän välillämme», sanoi Spahi. »Minä olen
hereillä ja täysissä voimissani. Teitä raukaisee. Ja hän nukkuu.»

»Kuka — hän?» sanoi Lady Wyverne hämmästyen Spahin äänen sävyä.

»Herra, teidän miehenne. Mutta vaikka teitä raukaisee, niin ette te
siltä nuku. Te voisitte olla yhtä virkeä kuin minäkin. Te voisitte olla
täysin hereillä niinkuin minäkin, jos vain —»

Spahi keskeytti puheensa ja katsoi rouvaan.

»Jos vain — mitä?»

»Jollette te vain pelkäisi olla hereillä ja tuntea iloa.»

Spahi näytti seisovan ikäänkuin Lady Wyvernen yläpuolella. Hänen
käsivartensa oli ojossa ja laajassa viitassaan hän näytti aivan
jättiläismäiseltä. Tuoksu, joka virtasi hänen valkeista ja punaisista
vaatteistaan, herätti salaperäisen ja oudon tunnelman, ikäänkuin
jostakin hyvin etäisestä, joka oli saavutettavissa vain kulkemalla
eteenpäin, yhä kauemmaksi ja edemmäksi.

»Sillä te pelkäätte», sanoi hän. »Te pelkäätte hirveästi.»

Samassa kajahti kimakka huuto rotkon pimeydestä, huuto, joka oli
puoleksi ihmisen, puoleksi eläimen ääntä. Lady Wyverne säpsähti ja
tarttui vaistomaisesti Spahin käsivarteen. Samassa hänen viittansa
lämpimät laskokset ympäröivät hänet. Huuto kajahti vieläkin kerran,
kimakkana, entistä äänekkäämpänä ja lähempää. Sitten hyökkäsi
mies juoksujalassa rotkotietä myöten keskelle kuutamoa. Hänen
kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat, aivankuin Kristuksen, kihara,
kellertävänruskea parta ympäröi hänen poskiaan ja silmissä oli sininen,
levoton välke. Hennossa kädessä hän piteli suunnatonta sauvaa. Hänen
pukunsa oli helakan vihreä ja päässä hänellä oli vihertävänpunainen
turbaani.

»Allah!» hän huusi heiluttaen sauvaa päänsä yläpuolella ja viitaten
äkkiä sekä oikealle että vasemmalle. »Allah! Allah! Al -»

Lady Wyverne painautui lähemmäksi Spahia. Herkän mielikuvituksensa
vallassa hän luuli, että rotkosta oli ilmestynyt hullu messias, joka
osoitti sormellaan hänen kadotustaan. Hän vapisi, kun tuo kumma olento
pysähtyi hänen eteensä, hänen kimakan huutonsa muuttuessa lapsekkaaksi
valitukseksi ja hänen suurten, vaaleitten silmiensä kiintyessä häneen
ilmaisten mitä suurinta hämmästystä.

»Mikä se on?» änkytti Lady Wyverne.

»Sehän on vain hullu Marabout», sanoi Spahi kiertäen suojelevasti
käsivartensa Lady Wyvernen vartalon ympärille.

»Hullu Marabout?»

»Hän oli aikoinaan hyvin rikas. Hän asui Akbaran kylässä ja rakasti
erästä Beni-Moran tanssijatarta. Eräänä yönä tyttö tuli jalokiviensä
vuoksi murhatuksi. Siitä saakka Marabout on ollut mielenvikainen.
Hän elää aina taivas-alla. Hän syö mitä hänelle annetaan, mitä hänen
käteensä pannaan. Hän nukkuu maassa. Öisin hän kulkee ja etsii
kuollutta tyttöä ja huutaa Allahia avukseen. Allah! Allah!»

Äkkiä Spahi korotti äänensä kovaksi huudoksi. Heti Marabout alkoi
jälleen heiluttaa sauvaansa.

»Allah!» hän huusi. »Allah! Allah!»

Ja hän kiiruhti pitkin tietä erämaahan päin huitoen sekä oikeaan että
vasempaan, ikäänkuin hän olisi taistellut kuun säteitä vastaan, jotka
seurasivat hänen kintereillään.

»Hän näkee Ayeshan murhaajan jokaisessa valonsäteessä», sanoi Spahi.

»Miksei hän epäile sitten meitä?» sanoi Lady Wyverne puistatellen.

»Kukapa sen tietää? Kuka voi ymmärtää mielettömän ajatuksia?»

Marabout katosi yöhön, ja samassa Lady Wyverne huomasi käsivarren,
joka oli kietoutunut hänen ympärilleen. Hän liikahti ja käsivarsi
irtaantui hänestä. Mutta astuessaan eteenpäin hän oli yhä tuntevinaan
sen puristuksen, samoinkuin se, jota hypnotistin käsi on kosketellut,
tuntee sen magneetisen kosketuksen vielä kauan jälkeenkinpäin.



V.


Tänä yönä maatessaan hereillään ja kuunnellessaan rotkon läpi virtaavan
virran kohinaa, oli Lady Wyverne kiihoittuneempi kuin koskaan ennen.
Oikut olivat aina ohjanneet hänen elämäänsä, mutta ne olivat johtaneet
sen aina valoisille ja kukkien siroittamille teille, ei koskaan pimeään
salaperäisyyteen eikä surun synkkyyteen. Hän oli usein tuntenut
rakkautta, mutta ei koskaan intohimoa. Hän oli aina ollut oikullinen,
muttei koskaan kiivas eikä häikäilemätön; hän oli mielikuvitus-ihminen,
mutta hänen tunteensa eivät koskaan olleet myrskyisiä. Hän oli ollut
aivan kuin tuo arabialaispoika, joka lauloi laumaan joen partaalla;
aivan kuin vieno, heleä ääni, joka kohosi aurinkoa kohti. Mutta nyt
hän oli saanut tuntea sitä salaperäistä voimaa, joka kiihoittaa
naiset taisteluun, hän oli nähnyt luokseen viekoittelevan käden, joka
johdattaa kiihkeän sielun poluille, jonne sen ei pitäisi mennä, noille
suurille aavikoille, missä tunteet kuohuvat ja ihmeet elävät.

Ensi kertaa eläissään hän tunsi olevansa hädässä.

Hän oli mieltynyt vaihteluun, mutta aivan luvalliseen vaihteluun. Hän
oli halunnut Mayfairesta Monte Carloon tai Skotlannin vuoristosta
Rue de la Paix’lle. Ja nyt hänen elämänsä äkkiä oli muuttunut yhtä
epätodelliseksi kuin naamiohuvit, joissa hän oli esiintynyt Columbinena
ja hän tunsi äänen sielussaan, joka vaati häntä aivan uuteen elämään.

Mutta hänen oli aivan mahdoton sitä saavuttaa. Siksi hän oli nyt
onneton. Tuo sana »mahdoton» oli kuitenkin aivan uusi kokemus hänelle.
Se melkein loukkasi häntä. Koko hänen tyytyväisyytensä omaan itseensä
ja elämäänsä alkoi horjua. Hän oli kuin lapsi, joka halusi kuuta
taivaalta.

Virran kohinassa oli hän kuulevinaan hullun Maraboutin huudon, kun
tämä etsi murhattua armastaan kuutamossa. Tuo ääni kajahti erämaasta,
jonka kynnyksellä hän oli. Hän näki edessään nuo molemmat miehet,
punaviittaisen ja heleänvihreäpukuisen, joista toinen suojeli häntä,
toinen ikäänkuin hyökkäsi hänen päälleen ja luopuen sitten äkillisestä
tuumastaan hävisikin erämaan helmaan. Nyt yöllä nuo molemmat henkilöt
tuntuivat hänestä paljoa todellisemmilta kuin hänen miehensä.

Spahi oli lausunut tuon sanan »villilampaat» pilkallisella
äänenpainolla, ja Lady Wyverne oli arvannut hänen ajatuksensa.
Crumpetin tunteita hän ei voinut epäillä. Crumpet rakasti häntä, hän
oli valmis puolustamaan häntä koko maailmaa vastaan, hän antaisi
tallata itsensä maahan, jos Lady Wyverne sitä haluaisi, mutta sittenkin
— hän oli vain »vanha Crumpet parka», kehittymätön raukka. Hänessä ei
ollut mitään salaperäistä.

Lady Wyverne veti nenäänsä, ikäänkuin hän olisi hengittänyt itseensä
hyvää hajua. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka läksi Spahin viitasta. Se
oli ikäänkuin osa hänestä itsestään ja siitä maasta, jossa hän eli.
Jos länsimaisella miehellä olisi ollut sellainen tuoksu, niin olisi
se tuntunut epämiehekkäältä hänen mielestään. Mutta tämä seikka, sekä
moni muukin on itämaalaiselle anteeksi annettava. He ovat erilaisia
kuin me, nuo auringon lapset. Ja juuri tuo erilaisuus oli kiihoittanut
Lady Wyvernen uteliaisuutta, vieläpä herättänyt hänessä jotakin
muutakin. Hyvä haju ja lapsellinen ääni, revolveri, joka oli valmiina
puolustamaan häntä, mustat silmät, käsivarsi, joka punaisen viitan
alla tuntui raudankovalta, mustat silmät, jotka olivat terävät kuin
haukan ja kuitenkin yhtä pehmeät kuin sametti — Lady Wyverne väänteli
itseään vuoteellaan. Hänen ruumistaan poltti ja hänen mielensä oli
rauhaton, häntä ei haluttanut lainkaan nukkua. Mikä tuo mies oli? Mikä
oli hänen oikea luonteensa, hienoko vai raaka? Hänen käytöksensä oli
mallikelpoinen, silloinkin kun hän äkkiä heittäytyi rohkeaksi! Entäs
hänen sydämensä? Oliko hän kohdellut naisia julmasti?

Lady Wyverne oli oppinut tuntemaan Crumpetin luonnonlaadun
keskusteltuaan hänen kanssaan puolen tuntia. Hän oli yhdellä
silmäyksellä päässyt hänestä selville, arvannut hänen makunsa, nähnyt
hänen vikansa ja hyvät puolensa, arvioinut hänet kerrassaan. Englanti
kasvattaa lakkaamatta sellaisia miehiä, jotka pitävät yllä maan
perintätapoja, jotka elävät ja kuolevat aito-brittiläisinä. Crumpet
oli lävitsensä englantilainen, hyvä mies, johon saattoi epäröimättä
luottaa. No niin, Lady Wyverne oli luottanut häneen ja mennyt hänen
kanssaan naimisiin. Ja siitä saakka hän oli tullut hyvin toimeen. Ja
sitä hän juuri elämässään oli halunnutkin.

Entäs nyt? Mitä hän oikeastaan tahtoi? Kuinka tyhmä ja naurettava koko
tämä juttu oli!

Hän nousi äkkiä vuoteeltaan. Koska he olivat aikoneet viettää vain
yhden yön El-Akbarassa, olivat he lähettäneet kaikki tavaransa sekä
palvelijansa suoraan Beni-Moraan. Hän ei luullut täällä tarvitsevansa
suorastaan mitään. Nyt hän etsi itse sukkansa ja tohvelinsa esille
sytytettyään kynttilän palamaan. Kun hän vihdoinkin oli löytänyt ne,
kääri hän ympärilleen aamutakkinsa, astui ulos verannalle ja alkoi
kävellä siellä edestakaisin. Hän kulki useamman kerran Crumpetin
ikkunan ohi. Pari kertaa hän pysähtyi epäröiden sen eteen. Hän oli jo
puoleksi päättänyt astua hänen huoneeseensa, herättää hänet ja sanoa
hänelle, ettei hän saisi enää ajatella vain villilampaitaan, vaan että
hänen piti viedä hänet huomen-aamulla Beni-Moraan. Sitten hän astui
edelleen tuumien mielessään, että olisi suorastaan häpeä herättää
väsynyttä miestä, joka kuorsasi niin hyvässä tahdissa.

Kunhan Crumpet ei olisi kuorsannut! Lady Wyverne jäi tuumimaan, tokko
muut ihmiset — niin juuri, muut ihmiset kuorsasivat myöskin.

Kuun valo himmeni, hopeavälke katosi lehtikujan puiden latvoista ja ne
muuttuivat harmaiksi. Ilma kävi viileämmäksi.

Lady Wyverne pysähtyi jälleen Crumpetin ikkunan eteen, ja tällä kertaa
hän aukaisi oven ja astui ääneti sisään. Hämärässä valossa, joka
tunkeutui hänen jäljessään huoneeseen, hän saattoi eroittaa vuoteen
sekä sillä lepäävän pitkän vartalon. Lady Wyverne kosketti sitä
kädellään.

»Crumpet!»

»Rrr — ah!»

Kuorsaus katkesi, ja nukkujan huulilta pääsi syvä huokaus, joka kuului
miltei vastaväitteeltä. Lady Wyverne pudisteli häntä.

»Crumpet!»

»A—ah!»

»Ei siinä mikään auta. Herää nyt!»

Sir Claude kääntyi ympäri, jotta vuode narisi, nousi istualleen, painui
jälleen alas, avasi silmänsä ja tuijotti eteensä.

»Ahmedko siellä?»

»Ei, ei se ole Ahmed. Herää!»

»Kuka hemm —» Sir Claude ojensi kätensä ja koetteli vaimonsa kättä ja
kasvoja. »Kitty! Mikä on hätänä? Oletko sairas?»

»En.»

Lady Wyverne kävi istumaan kovalle tuolille vuoteen ääreen.

»Minä en vaan saa unta.»

»Mitä — a-ah! — mitä kello on?»

»En minä tiedä. Mitä sillä väliä. Minä tahdon puhella.»

Sir Claude nojasi kyynärpäähänsä ja tuijotti vaimoonsa. Hän näytti
aivan jättiläishaamulta.

»Mistä sitten? Saa nähdä onko huomenna hyvä metsästysilma?»

»Crumpet, etkö sinä ole saanut jo kylliksesi metsästämisestä?»

»Kyllikseni — mitä sinä tarkoitat?»

»Etkö ole jo kyllästynyt eläinten tappamiseen?»

Lady Wyverne oli näkevinään hämmästyneen ilmeen miehensä kasvoilla,
vaikkei hän ollut siitä aivan varma. Hän ei voinut nähdä selvästi
hämärässä.

»Kyllästynyt eläinten tappamiseen? Miksikä?»

»Etkö sinä mielemmin tahtoisi herättää henkiin olentoja, jotka eivät
ole vielä heränneet? Etkö tahtoisi, Crumpet?»

»Mitä sinä tarkoitat, Kitty? Herättää henkiin! En minä ole mikään
kohtalo.»

»Ei, vaan —»

»Maltahan —» Sir Claude tarttui vaimoansa käsivarteen. »Eikö Ahmed
tuo jo muuleja pihalle? Mitähän kello on? Me lähdemme tänään kauaksi
vuoristoon.»

»Pitääkö sinun mennä? Pitääkö sinun mennä niin kauaksi?»

»Kas, Ahmed sanoo —»

»En minä huoli kuulla mitään Ahmedista. Hän on niin suuri ja ruma ja
julma.»

»Rumako? Mitä se tekee, vaikka hän onkin ruma? Hän tietää sittenkin,
missä —»

»Älä puhu villilampaista, Crumpet! Jumalan tähden, älä puhu
villilampaista!»

»Mutta mehän aiomme juuri pyytää villilampaita. Mikä sinua vaivaa,
Kitty?»

»En minä osaa selittää niin hyvin, että sinä sen ymmärtäisit.»

Samassa kuului huutoa alhaalta pihalta ja kavioiden kapsetta. Sir
Claude hypähti pystyyn.

»Hyvänen aika, Ahmed on siellä! Minun pitää saada vaatteet ylleni.
Kuulehan, Kitty —»

Mutta tämä oli jo hiipinyt hiljaa pois kuin varjo.

Puettuaan ylleen astui Sir Claude verannalle, missä hänen vaimonsa
seisoi nojautuneena kaidepuuta vasten ja katseli Ahmedia ja hänen
muulejansa.

»Mene maata, Kitty», sanoi Sir Claude.

»Mitä hyötyä siitä on, jollen saa unta?»

»Mutta tavallisestihan sinä nukut niin hyvin.»

»Kyllähän minä sen tiedän.»

»Eikö tämä paikka sinulle sovi?»

Sir Claude katseli vaimoaan äkillisen levottomuuden vallassa, mutta tuo
levottomuus tarkoitti vain häntä itseään, sen Lady Wyverne tiesi.

»Ehkäpä ei», vastasi hän.

»Tahdotko lähteä pois täältä?»

Sir Claude tuijotti vaimoonsa pelokkaasti. »Villilampaat», tuumi Lady
Wyverne ja naurahti katkerasti. Hän ymmärsi liiankin hyvin, mitä Sir
Claude ajatteli. Kokonainen lauma villilampaita odotti häntä.

»Ei, lähde sinä vaan, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne kovalla äänellä.
»Älä turhia kysele, kun niin hyvä metsästystilaisuus on tarjona.
Ajattele vain jahtiasi, Crumpet! Lähde pyytämään noita viattomia,
onnellisia eläinparkoja!»

Ja Lady Wyverne nauroi jälleen niin pilkallisesti, että hänen miehensä
loi häneen hämmästyneen katseen.

»Sinä et ole hyvissä voimissa, Kitty», sanoi hän. »Sinä olet niin
kummallinen.»

»Ikäänkuin sinä tietäisit, millainen minä oikeastaan olen.»

Hän heitti nuo sanat hurjasti hänelle vasten kasvoja. Hän oli aivan
kuin pieni tiikeri.

Sir Claude aivan jäykistyi; mutta kun Lady Wyverne kääntyi pois, mutisi
hän itsekseen: »Mitä ihmettä nyt on tapahtunut? Mikä Kittyä vaivaa?»
Varmaankin hänen on ikävä täällä, ja Sir Claude päätti, ettei hän
viipyisi täällä kokonaista viikkoa, niinkuin hän oli aikonut, eikä
lähtisi pyytämään gaselleja. Tultuaan pihalle hän epäröi hetken aikaa
pitäisikö hänen ehkä jättää tämäkin retki, palata vaimonsa luo ja
lähteä vielä tänä päivänä Beni-Moraan.

Mutta Ahmed talutti muulin hänen luokseen ja kiinittäen häneen suuret
mustat silmänsä hän kehoitti häntä nousemaan sen selkään. Ja hän tuli
ajatelleeksi viileää tunturi-ilmaa, asumatonta vuoristoa, auringon
nousua aavalla erämaalla sekä metsänriistaa — tuota riistaa, jota oli
niin vaikea pyydystää. Ja hän oli innokas metsästäjä, ja se veti häntä
puoleensa ja viekoitteli hänet mukanaan.



VI.


Kun Lady Wyverne tuli alas aamiaista syömään, ei hän nähnyt Spahia. Hän
ei ollut tavannut häntä edellisenä aamunakaan. Yhtä suuressa määrin
kuin hän oli erämaan asukas, oli hän myös maailmanmies. Hän oli elänyt
yhdessä ranskalaisten upseerien kanssa ja oli ollut Parisissa, ja
hän tiesi, milloin hän saattoi seurata haluansa, milloin hänen piti
hillitä sitä. Kun päivällis-aika hotellissa oli ohitse ja ravintolan
väki oli syönyt oman illallisensa, panivat he maata ja jättivät vain
arabialaisen vartioimaan ovea. Arabialaiset ovat pahat juoruamaan.
Mutta tämä arabialainen ei sitä tehnyt. Spahi oli pitänyt siitä huolta.
Auringon noustessa hän oli kadonnut. Lady Wyverne ihmetteli, minnekähän
hän oli mennyt.

Aamiaisen jälkeen Lady Wyverne läksi kävelylle, kulki rotkotietä
myöten Saharaan johtavalle valtatielle ravintolasta saamansa oppaan
seurassa. Tämä oli pitkä, laiska nuorukainen, joka hymyili hänelle,
poltti paperosseja eikä puhunut montakaan sanaa. Kun he saapuivat joen
näkyville, kuuli Lady Wyverne vihellystä ja näki keltaisen kallion
juurella arabialaisen pojan puhaltavan pilliä. Hän pysähtyi hetkeksi
sitä kuuntelemaan, sillä tuo kansanomainen sävel miellytti häntä.

»Soittaako hän aina tuossa?» kysyi Lady Wyverne oppaalta.

»Aina, rouva.»

»Eikö hän tule siitä aivan hulluksi?»

»Kuinka, rouva?»

»Eikö hänestä ole ikävä aina istua samalla paikalla ja aina vaan
soittaa?»

»En tiedä, rouva.»

Oppaalla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä ikävä merkitsi.
Lady Wyverne katsoi melkein kadehtien häntä. Kuinka turhalta ja
hullulta tuo hermostunut ja rauhaton elämä ulkona maailmassa tuntuikaan
täällä. Hän tuumi mielessään, voisikohan hän, jos hän jäisi tänne
asumaan, tulla hiljaiseksi ja rauhalliseksi.

»Menemmekö tuohon punaiseen kylään, rouva?»

»Mikä se noista on? Tuoko ylhäällä kukkulalla?»

»Niin, rouva.»

Lady Wyverne nyökkäsi päätään. Suuret palmupuutarhat, jotka ympäröivät
jokea ja ruskeita savimajoja, viehättivät häntä. Ne näyttivät niin
hauskoilta ja salaperäisiltä, ikäänkuin oudot olennot olisivat
viettäneet siellä ihmeellistä elämää varjojen keskellä. Oppaan
seuraamana hän läksi astumaan vihertävään lehtoon, ja arabialaisen
pojan säveleet katosivat kuulumattomiin.

Joki teki nyt polvekkeen, ja Lady Wyverne huomasi, että päästäkseen
punaiseen kylään piti hänen kulkea joen poikki. Hän katsoi ympärilleen
näkyisikö missään porrasta, mutta sellaista ei ollut.

»Miten me pääsemme yli?» kysyi hän oppaalta.

»Minä kannan rouvan. Mutta parasta on mennä hiukan alemmaksi. Vesi on
tällä kohdalla kovin syvää.»

He astuivat hitaasti epätasaisella maalla puunrunkojen lomissa. Lady
Wyverne katseli entistä tarkemmin seuralaistansa. Hän oli aivan nuori
ja hento. Sitten hän loi katseensa vuolaaseen virtaan.

»Ette te jaksa kantaa minua joen poikki», sanoi hän hetken kuluttua.

»Kyllä, rouva. Ja jos te putoattekin veteen, niin ette te huku.»

Lady Wyvernen täytyi nauraa pojan huolettomuudelle, mutta hänen
vastauksensa ei silti rauhoittanut häntä.

»Onko vielä pitkältä — kahlauspaikalle?» kysyi hän.

»Tuolla se on, missä aprikoosipuu on taipunut veden yli, rouva.»

Poika osoitti kädellään. Samassa ilmestyi puun juurelle olento, joka
jäi siihen liikkumattomana seisomaan.

»Tuolla on Benchaalal!» sanoi opas.

»Benchaalal? Kuka se on?»

»Spahi.»

Lady Wyverne varjosti silmiään kädellään.

»Kuka hän on?» kysyi hän väliäpitämättömänä.

Mutta hän oli tuntenut yöllisen kävelytoverinsa, ja hänen sydämensä
alkoi sykkiä kiivaammin.

»Hän asuu hotellissa, missä rouvakin. Kyllä rouva on hänet nähnyt.»

»Ah, upseeriko.»

»Hän on hirveä. Hän on paras ratsastaja koko Saharassa. Revolverillaan
hän voi ampua kiven lennostakin — kas näin!»

Poika heitti kiven ylös sinistä taivasta kohti.

»Kaikki naiset rakastuvat heti häneen. Algieressa he kuolevat hänen
tähtensä, ja erämaassa, kun hän palaa isänsä luo, pitävät naiset
tällaista ääntä aamusta iltaan saakka.»

Poika alkoi visertää äänekkäästi kuin lintu. Mies aprikoosipuun
juurella kääntyi ja katsoi heihin.

»Hiljaa!» sanoi Lady Wyverne.

Mutta poika ei kuullut häntä. Ihastuneena menestyksensä johdosta
hän alkoi visertää entistä äänekkäämmin. Spahi astui heitä vastaan.
Päästyään aivan heidän kohdalleen hän nosti kätensä turbaanin reunaan
ja tervehti juhlallisesti.

»Minulla luullakseni on ollut kunnia nähdä rouvaa hotellissa», sanoi
hän aivan virallisesti. »Aikooko rouva virran toiselle puolelle?»

Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, että Spahi aikoi kantaa hänet yli. Hän
huomasi sen hänen silmistänsä. Ja hän toivoi, että hän sen tekisi. Hän
toivoi sitä aivan naurettavan kiihkeästi. Mutta hän epäröi sittenkin,
sillä hän tunsi selvästi, ettei se ollut vain oikku hänen puoleltaan,
vaan jotain enempää, että häntä pidätti vain — niin mikä. Vain heikko
päätös, joka saattoi milloin hyvänsä raueta. Hän pelkäsi, että Spahin
kosketus voisi murtaa tämän esteen, voisi heittää hänet keskelle
ääretöntä valomaailmaa.

Mutta Lady Wyvernen epäröidessä alkoi opas puhua.

»Minä kannan rouvan joen poikki.»

Spahi nauroi. Hänen pienet, tasaiset hampaansa välkkyivät tummien
huulten välistä.

»Ehkäpä rouva sallii minun kantaa?»

Spahi nosti hänet syliinsä.

»Ei!» vastusteli Lady Wyverne.

Spahi katsoi häntä silmiin. Samalla hän antoi salaisen merkin oppaalle,
jotta tämä riisuisi häneltä säärykset ja kengät. Poika kumartui maahan
totellakseen käskyä.

»Miksikä ei? Sehän on vain hetken työ.»

Spahi vaappui toisen jalkansa varassa. Toinen säärys ja kenkä olivat
nyt poissa.

Lady Wyverne oli aivan hiljaa hänen sylissään. Hänestä tuntui ikäänkuin
Spahi olisi jaksanut kantaa häntä iän kaiken käsivarrellaan.

»Ei minun tee mieleni sinne.»

»Mutta tehän olitte menossa. Pelkäättekö te vettä?»

»En.»

»Pelkäättekö te minua?»

Nyt hän vaappui toisella jalallaan. Toinenkin säärys ja kenkä
irtaantui, ja Spahin paljaat, ruskeat jalat painautuivat ikäänkuin
hyväillen kuumia kiviä vasten.

»Pelkään», sanoi Lady Wyverne.

Ei hän tiennyt itsekään, miksi hän sen sanoi. Varmaan hän ei sanonut
sitä vain siksi, että se oli totta.

»Minä opetan teitä voittamaan pelkonne», mutisi Spahi.

Ja hän astui veteen.

Lady Wyverne sulki silmänsä, sillä koska tämän täytyi tapahtua, niin
halusi hän nauttia siitä täysin määrin, ja kun Spahi laski hänet
maahan joen toisella puolella, huokasi hän aivan kuin lapsi. Hän avasi
silmänsä ja ne osuivat Spahin paljaisiin jalkoihin.

Erämaan miehen jalka on yhtä ilmeikäs ja herkkä kuin hänen kätensäkin.
Ne tekivät häneen niin hienon ja sulavan vaikutuksen, että hän itse
tuntui kömpelöltä niiden rinnalla. Ja hänen täytyi vaistomaisesti
ihmetellä, kuinka tuo mies saattoi samalla kertaa olla niin hieno ja
niin voimakas — sillä hänen voimaansa oli hän juuri äsken saanut kokea.
Mitkä ihmeelliset vastakohdat olivatkaan yhdistyneinä tuohon mieheen,
hänessä oli samalla sekä naisellista hienoutta että villin voimaa. Ja
seuraten äkillistä mielijohdettaan hän sanoi:

»Onko teillä revolverinne matkassa?»

Spahi veti heti sen esille vaatteittensa laskoksista.

»Heitä kivi ilmaan», sanoi Lady Wyverne oppaalle, joka juuri oli
ennättänyt heidän kohdalleen Spahin säärykset ja kengät kädessä.

Poika astui pari askelta tuonnemmaksi, pysähtyi Spahin eteen, katsoi
häntä silmiin, kumartui maahan ja otti kiven käteensä. Spahi hymyili
ja nosti kättään, jossa hänellä oli revolveri. Hän huusi jotain
arabiankielellä. Poika heitti kiven korkealle ilmaan. Kuului kova
paukahdus ja kivi putosi monina sirpaleina veteen.

»Tuota ei Crumpet voisi tehdä!»

»Mitä te tarkoitatte, rouva?»

Tuo huudahdus oli aivan tiedottomasti päässyt Lady Wyvernen huulien yli.

»Näkemiin, ja paljon kiitoksia.»

Lady Wyverne tunsi, ettei hän voinut enää hillitä itseään ja siksi hän
kääntyi pois ja alkoi nopeasti astua kylää kohti. Spahi ei yrittänyt
seurata häntä. Hän viittasi vain oppaan hetkeksi luokseen ja sanoi
hänelle pari sanaa arabiankielellä.

Iltapuolella, neljän tienoissa Lady Wyverne istui verannalla odottaen
miestään. Pajupöydällä hänen vieressään olivat teekojeet. Hän katseli
pihan poikki lehtikujalle päin ja kuulosteli muulien kavioiden kopinaa.
Mutta sitä ei kuulunut. Aika kului. Crumpet viipyi kauemmin kuin
edellisillä kerroilla. Lopuksi hän väsyi odottamiseen ja hän käski
arabialaisen palvelijan tuoda hänelle teetä. Samassa ilmestyikin
lehtikujalle arabialainen poika, jolla oli paperipala kädessään. Hän
kääntyi portista pihalle, katsoi Lady Wyverneen ja ojensi hänelle
paperin.

»Minulleko?» kysyi Lady Wyverne.

Poika nyökkäsi päätään. Rouva kutsui hänet luokseen ja hetken kuluttua
hän oli antanut hänelle paperin. Se oli Sir Claudelta.

 »Rakas tyttöseni! — Oletko kovin pahoillasi, jollen palaa tänä iltana?
 Sain kaksi lammasta ammutuksi aamulla, ja Ahmed sanoo, että jos jään
 tänne yöksi — tämän paikan pirullista nimeä en voi todellakaan muistaa
 — niin voin saada pari gaselliakin auringon laskiessa. Tulen huomenna
 varmaan takaisin ja sitten lähdemme viipymättä eteenpäin. Tervehdys.
 Crumpet.»

Lady Wyverne antoi juomarahaa pojalle ja joi yksin teensä.

»Miksikä kohtalo on määrännyt minulle noin mielettömän miehen?»

Siten hän tuumi itsekseen.

Juodessaan teetä hän oli näkevittään Spahin ruskeat jalat joen
rannalla. Ne astuivat kiveltä toiselle aivan kuin hän olisi käsineen
tarttunut niihin. Ja mielessään hän näki niiden astuvan hiljalleen
erämaan hiekkaa pitkin.

Ja naisen jalat astuivat miehen jalkojen rinnalla.



VII.


Paikka, jonka pirullista nimeä Sir Claude ei voinut muistaa, oli
nimeltään El-Alia ja se sijaitsi erään suolavuoren juurella, joka
näkyy Beni-Moran rautatien varrelle. Tänä iltana hämärän tultua istui
Sir Claude, joka oli väsynyt päivän vaivoista, mutta iloinen hyvästä
metsästysonnestaan, viinipuun alla erään ravintolan edustalla, jota
vanhemmanpuolinen ranskatar piti, ja hän söi hyvällä ruokahalulla
gasellin paistia ja vihanneksia ja joi sen lisäksi punaviiniä, joka
ei Lontoossa olisi kelvannut hänelle, mutta täällä maistui aivan
mainiolta. Kaksi päivää ulkoilmassa, afrikalaisten metsästäjien
seurassa ja hyvä metsästysonni oli lisännyt hänen hyvää tuultaan ja
ruokahaluaan. Hän oli aivan erinomaisella mielellä, rauhassa itsensä ja
koko maailman kanssa. Ainoa pilvi, joka samensi hänen mieltään, oli se,
että hän oli luvannut Kittylle matkustaa edemmä jo seuraavana aamuna.
Beni-Mora ei ollut lainkaan niin hyvä metsästysmaa kuin El-Akbara. Hän
olisi mielellään jäänyt vielä viikoksi, tai mieluimmin kokonaiseksi
kuukaudeksi tuohon pieneen ravintolaan rotkon pohjukkaan. Mutta Kitty
oli kyllästynyt täällä oloon. Sen hän oli näyttänyt aivan selvästi. Hän
oli pyytänyt päästä pois täältä. Vain epäselvästi Sir Claude muisti
heidän yöllisen keskustelunsa. Hän oli ollut aluksi puoleksi nukuksissa
ja sitten hänen ajatuksensa olivat kiintyneet kokonaan Ahmediin, kun
tämä saapui muulineen portaiden eteen. Mutta sittenkin hän muisti, että
Kitty oli ollut tuskissaan ja puhunut pilkallisesti ja katkerasti.

»Ehkäpä hän arvelee, että laiminlyön häntä», tuumi hän mielessään
täyttäessään jälleen lasinsa. »Naiset eivät käsitä, mitä urheilu voi
merkitä miehelle, jolleivät he itse metsästä. Ja Kitty vihaa pyssyä.»

Että Lady Wyverne rakasti revolveria, sitä Sir Claude ei tiennyt.

Hän laski lasinsa pöydälle ja kääntyi taakseen tähystäen ravintolan
avonaisesta ovesta sisään.

»Kahvia!» hän huudahti.

»Heti paikalla!» kuului ääni sisältä.

Sir Claude hymyili ja veti paperossikotelonsa esille ojentaen samalla
pitkät säärensä suoriksi ja myhähtäen tyytyväisenä.

Ahmed oli mennyt syömään ja juttelemaan ystäviensä luo kylään, joka
oli palmujen varjossa muutamien kyynärien päässä ravintolasta, ja
ravintolan emäntä toi kahvin ja asetti sen pöydälle kysyen oliko ruoka
maistunut herralle.

Sir Claude tunsi, että hänen vastauksensa ilahdutti keittäjän sydäntä.
Sillä emäntä ja keittäjätär oli yksi ja sama henkilö, tuo lihava,
harmaatukkainen nainen, joka seisoi sininen esiliina vyötäisillään
vieraansa edessä ja katseli häntä uteliain silmin.

»Istukaa, rouva», sanoi Sir Claude kohteliaasti. »Istukaa ja juokaa
lasi konjakkia.»

Emäntä totteli hymyillen ja nypistellen esiliinaansa. Hän ihaili
kalkkia hienoja miehiä, ja hän teki sen johtopäätöksen, että Sir Claude
oli oikean kunnon miehen perikuva.

»Kuinka te olette joutunut näin syrjäiseen paikkaan?» jatkoi Sir Claude
keskustelua.

Emäntä maisteli konjakkia ja kertoi, että hän oli syntynyt Marseillessa
ja joutunut vanhempineen Algiereen; sitten hän oli mennyt naimisiin
erään kahvilan edeskäyvän kanssa, joka oli alkanut juoda ja lopulta
vajosi kokonaan juoppouteen. He olivat kiertäneet paikasta toiseen ja
vihdoin asettuneet tänne, missä mies oli kuollut kolme vuotta sitten.

»Ja te asutte täällä arabialaisten keskuudessa?» huudahti Sir Claude.

»Ei herra, minun luonani on veljeni poika, Robert. Mutta hän on nyt
parhaillaan Beni-Morassa. Hän läksi ostamaan ruokatarpeita. Sieltä me
ostamme kaikki säilykkeet.»

Hän maisteli jälleen lasiansa katsellen Sir Claudea. Varjot viinipuun
alla pitenivät. Suolavuori kävi yhä himmeämmäksi, jotta se näytti
ikäänkuin yölliseltä aaveelta. Lakean, asumattoman maan yli alkoi
puhaltaa erämaan tuuli jäähdyttäen ilman varsin vilpoiseksi. Sir
Claude katseli autiota aavikkoa edessään ja käänsi sitten katseensa
harmaatukkaiseen ranskattareen, joka piteli pientä liköörilasia
sormissaan.

»Sitten elämä on täällä hyvin yksinäistä, rouva», sanoi hän. »Mutta te
elätte kai ystävyydessä arabialaisten kanssa?»

Emäntä nyrpisti huuliaan ja pahansuopa, kissamainen ilme levisi hänen
kasvoilleen.

»Jaa, jaa, arabialaiset!» huudahti hän. »Arabialaiset ovat pettureita,
herra. Jokainen arabialainen on petturi. Voitte uskoa minuun. Olen
elänyt heidän parissaan melkein koko ikäni. Älkää koskaan luottako
arabialaiseen. Hän voi elää talossanne kaksikymmentä vuotta ja viidestä
pennistä leikata kaulanne poikki. Kyllä minä olen nähnyt yhtä ja toista
arabialaisten parissa! He ovat viisaita, niin kyllä! He ovat kauniita.
He voivat vetää miestä nenästä ja nainen — no niin!» Hän levitti
käsiään ja kohautti olkapäitään. »Kyllä minäkin, nuorempana ollessani
— vaikka kuinka paljon! Mutta arabialainen on petturi, herra. Hän myö
sielunsa rahasta, ja tyydyttääkseen halujaan hän voi valehdella ja
imarrella, viekoitella, pettää ja murhata. Voisinpa minä kertoa teille
vaikka kuinka paljon juttuja! Ja arabialainen on aina arabialainen.
Hän ei koskaan muutu. Voi näyttää siltä kuin hän olisi muuttunut —
mutta se on vain ulkokuorta. Pohjaltaan hän on aina sama. Hän lähtee
Parisiin. Hän puhuu ranskaa niinkuin minäkin. Hän oppii parisilaisia
tapoja. Hyvä jumala! Hän voisi mennä vaikka hoviin, jos sellaista olisi
rakkaassa Ranskassani. Ja palatessaan takaisin erämaahan kaikki olisi
heti unohtunut häneltä. Hän istuu hiekassa, hän syljeskelee, hän syö
cous-cousia sormin. — Sellainen arabialainen on! Varokaa häntä. Onko
herralla rouva?»

Tuo äkillinen kysymys sai Sir Clauden säpsähtämään kuunneltuaan tuota
pitkää puhetta suurella ihmetyksellä.

»O—on kyllä», vastasi hän väkinäisesti.

»Älkää antako hänen koskaan joutua yhteen arabialaisen kanssa!»

»Hyvä jumala, rouva! Ikäänkuin minun vaimoni —»

»Ei koskaan!» jatkoi emäntä kiihkeästi. »Arabialaisilla on suuri kyky
viehättää naisia. Olen itsekin sen tuntenut, minä, joka nyt puhun
teille! Hän viekoittelee luokseen eikä häntä voi olla seuraamatta.
Voisinpa kertoa teille eurooppalaisista naisista — mutta jo riittää!
Erämaa pitää salaisuudet ominaan. Muistuupa vain mieleeni Benchaalal,
Spahi, Muhamed Alin poika, joka on kotoisin Zibanista ja nykyään
palvelee upseerina Algieressä. Onpa hänkin kertonut minulle monen
monia juttuja sankariteoistansa! Mitä kaikkea hän on kertonut minulle
ranskalaisistakin naisista —»

»Spahiko?» sanoi Sir Claude vieläkin väkinäisemmin. »Mikä hän oli
nimeltään?»

»Benchaalal, Muhamed Alin poika. Hän on erittäin kaunis. Sitä ei voi
kieltää. Hän puhuu täydellisesti ranskaa. Hän osaa ampua — ei kukaan
ranskalainen ole niin taitava ampumaan kuin hän! Ja voimakas hän on.
Olen nähnyt hänen rikkovan pähkinän sormillaan.»

»Perhana!»

»Mitä herra sanoi?»

»Ei mitään. Jatkakaa, rouva!»

Sir Claude oli suoristanut itseään ja kumartui nyt eteenpäin tarkastaen
puheliasta seurakumppaniaan. Lakeus peittyi pimeään ja yöllinen tuuli
alkoi henkiä suunnattomien tasankojen yli ja rapisuttaa viinipuun
kuivia ja tomuisia lehtiä heidän päänsä yläpuolella.

»Mutta hän on pahin kaikista arabialaisista pettureista ja hän kehuu
pahoja tekojaan. Kun hän lähtee erämaahan tervehtimään isäänsä, kulkee
hän aina tästä ohi. Joskus hän jää tänne päiväksi tai kahdeksi ja
metsästää täällä gaselleja. Ja öisin hän istuu tässä viinipuun juurella
minun kanssani, herra, aivan niinkuin tekin nyt teette, ja juttelee.
Ah, hän on hirveä, ja sittenkin —»

Taaskin emäntä levitti käsiään ja huokasi syvään, jotta hänen
hengityksensä sekaantui tuulen henkeen, joka liikutteli viiniköynnöksen
lehtiä.

»Kunpa te näkisitte hänet ja kuulisitte hänen puhuvan! Minä vakuutan
teille, herra, jos hän tulisi tänne, niin kyllä hän hurmaisi kaikki.»

»Sanotteko te, että hän murskaa pähkinän sormillaan?»

»Sen hän huoleti tekee, herra. Ja sittenkin hänen kätensä ovat hennot
kuin naisen. Sehän on totta! Hänenhän oli määrä kulkea tästä ohi aivan
näinä päivinä. Hänellä kuuluu olevan lomaa.»

»Kuka sen teille kertoi?»

»Mistäs minä muistaisin. Tuollaiset sanat käyvät suusta suuhun täällä
erämaassa yhtä nopeasti kuin tuli leviää olkilyhteestä toiseen. Kyllä
me täällä saamme uutisia kuulla, voin vakuuttaa teille. Mutta nyt tulee
pimeä. Tuonko lampun tänne ulos, herra?»

»Niin, tuokaa lamppu, rouva.»

Emäntä nousi ja kiiruhti sukkelasti sisään harmaan puvun liehuessa
hänen leveitten lanteittensa ympärillä. Hänen mentyään nousi Sir
Claude ylös ja astui lehtimajan aukolle. Hän ei voinut enää nähdä
suolavuorta. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut. Mutta
pian se ilmestyisi ja levittäisi valoaan yli aution maailman. Sillä
välin hän tahtoi saada lampun ulos. Pimeydessä valtasi hänen mielensä
ikävä tunne, joka oli herännyt emännän puhellessa hänen kanssaan.
Tähystellessään erämaata, joka avautui hänen eteensä, hänen mieleensä
muistui ensimäinen ilta, jonka he olivat viettäneet El-Akbaran
ravintolassa. Hän oli noussut pöydästä mennäkseen nukkumaan ja oli
kuullut pienen narahtavan äänen pöydästä. Taaskin hän oli kuulevinaan
ja näkevinään, miten Spahi irroitti varovaisesti pähkinän sydämen
kuoresta. Silloinkin hänet oli vallannut omituinen, epämieluisa tunne,
vaikkei hän ymmärtänyt, mitä se oikeastaan oli. Spahi oli varmaan tuo
Benchaalal. Siitä hän oli aivan varma.

Entäs sitten, vaikka hän olisikin?

Sir Claudella ei ollut kovin vilkasta mielikuvitusta, mutta ei sitä
kokonaan häneltä puuttunutkaan. Hän oli luonteeltaan hiukan varovainen
ja epäileväinen, samoinkuin Lady Wyverne oli varomaton ja taipuvainen
taikauskoon ja herkkäuskoinen. Mutta hän ei ollut koskaan epäillyt
vaimoaan. Hän rakasti häntä, mutta vaikkei hän olisi rakastanutkaan,
niin yksin se tosiasia, että hän oli hänen vaimonsa, olisi karkoittanut
kaikki epäilykset hänen mielestään. Mutta hän oli aika ajoittain elänyt
Lontoossa ja tiesi millaista elämä siellä oli. Hän oli nähnyt, miten
klubeissa muutamia aviomiehiä seläntakana pilkattiin ja kuitenkin heti
jälkeenpäin tervehdittiin avosylin ja sydämellisesti heidän astuessaan
sisään. Hän oli nähnyt ihastuttavien naisten tekevän tekoja, jotka
olivat kaikkea muuta kuin ihastuttavia — lievimmin sanoen.

Mikähän Kittyä oli tänä aamuna vaivannut?

Emäntä palasi takaisin lamppuineen, jonka hän laski pöydälle. Mutta Sir
Claude ei malttanut enää istua hiljaa tuolillaan.

»Missähän Ahmed on?» kysyi hän.

»Kylässä, herra. Ahmed — hänkin on aivan samanlainen!»

»Ahmedko?»

»Tietysti, herra. Hän voi tehdä vaikka mitä muutamasta frangista! Te
ette uskoisi korvianne, jos kertoisin teille.»

»Oliko hän — onko Ahmed Spahin ystävä?»

»Benchaalalinko? En sanoisi häntä hänen ystäväkseen. Benchaalal on
ylpeä. Ja sen jälkeen kuin hän oli Parisissa — ei hän puhuttele enää
ketä hyvänsä!»

»Mutta tunteeko hän Ahmedin?»

»Kuinka hän ei tuntisi, herra? Mutta miksi —»

Mutta sir Claude keskeytti emännän puheen.

»Sanokaahan minulle», jatkoi hän, »oletteko aivan varma siitä, ettei
Ben — mikä hänen nimensä olikaan?»

»Benchaalal, herra.»

»Ettei Benchaalal ole kulkenut tästä ohi poikkeamatta tänne?»

»Ei hän ole kulkenut tästä ohi, herra. Kyllä minä tietäisin, jos hän
olisi kulkenut. Olisivathan he nähneet hänet asemalla.»

»Ja te tiedätte, että hänellä on lomaa?»

»Kyllä, herra. Hän olisi voinut tulla jo eilen viimeistään, jollei jo
edellisenäkin päivänä. Mutta ehkäpä hän on El-Akbarassa, jossa herrakin
asuu. Minä kysyin Ahmedilta.»

»Mitä hän vastasi?»

»Hän kielsi, mutta mitä se merkitsee. Ahmed on arabialainen, eikä
arabialainen koskaan puhu totta.»

»Hyvä, näkemiin asti, rouva.»

»Joko herra panee maata? Juuri kun minä toin lampun tänne!»

»En, minä menen kävelemään kylään. Jättäkää lamppu tänne. Palaan pian
ja juon sitten vielä toisen pullon viiniä.»

»Herra on kovin ystävällinen. Mutta onko herralla asetta? Ei ole
turvallista kävellä yöllä aseettomana.»

Sir Claude katsahti karskeasti häneen ja näytti taskustaan revolverin
piipun päätä.

»Kaikki on kunnossa, rouva.»

»Hyvä, hyvä! Näkemiin asti, herra!»

»Näkemiin.»

Sir Claude katosi pimeyteen. Ravintoloitsijatar seisoi viinipuun alla
katsellen hänen jälkeensä.

»Mikähän häntä vaivaa?» tuumi hän itsekseen.

Hän oli huomannut, että vieraassa oli tapahtunut jokin muutos heidän
keskustellessaan yhdessä, että hänen levollinen ja tyytyväinen ilmeensä
oli vaihtunut rauhattomuudeksi ja tuskaksi.

»Mikä tuota herraa vaivaa?» kysyi hän jälleen itseltään.

Erämaan lakeudelta puhaltava tuuli yltyi liikuttaen entistä vinhemmin
viinipuun lehviä hänen päänsä yläpuolella ja lampun liekki lepatti
rauhattomasti.

Suolavuoren takaa alkoi hitaasti kohota kalpea valo, joka ennusti kuun
nousua.



VIII.


Sir Claude kulki pimeässä kylää kohti. Astuessansa pehmeällä ja
kuivalla hiekkamaalla hän tuumiskeli parisilaisen astrologin ennustusta
ja hän oli näkevinhän edessään nuo punaisella musteella kirjoitetut
rivit:

»Suuri vaara uhkaa — mahdollisimman suuri vaara.»

Ja sitten hän ajatteli nuorta Spahia, joka istui hotellin ruokasalissa,
pienen pöydän ääressä ja hymyili kohteliaasti rikkoessaan sormillaan
pähkinän kuoren ja kaivaessaan siitä esiin sydämen. Ja sitten hänen
ajatuksensa siirtyivät Ahmediin.

Ahmed oli taitava metsästäjä ja hän oli voittanut Sir Clauden suuren
ihailun. Hän oli pitkä ja laiha, silmäpuoli, ja ohuet mustat viikset
varjostivat hänen pitkiä, keltaisia hampaitaan. Kaunis hän ei ollut
katsoa. Mutta hän osasi taidolla hoitaa tehtäväänsä ja oli huvitettu
siitä. Miten innostunut hän olikaan ollut näihin metsästysretkiin.
Ehkäpä hiukan liiankin innostunut.

Ravintoloitsijatar oli tartuttanut Sir Claudeen epäluulonsa erämaan
asukkaita kohtaan. Sir Claude ajatteli nyt vaimoaan suurella huolella,
voimakkaan, rakastuneen miehen suojelevalla tunteella. Ja itseään
hän ajatteli katkeruudella. Miksi hän oli jättänyt vaimonsa yksin,
ilman palvelijattarenkin turvaa, jättänyt hänet yksin ravintolaan
keskelle erämaata, seuratakseen omaa itsekästä urheiluintoaan? Erämaan
hiljaisuus, pimeys, vinha tuuli, joka puhalsi hänen ruskettuneita
kasvojansa vasten, nostatti hänessä vihan häntä itseään kohtaan. Tuo
pieni ravintola rotkon perukassa näytti hänen mielikuvituksessaan nyt
ikäänkuin rosvojen pesältä. Ja tuonne, villien, petollisten ihmisten
pariin, jotka muutaman rovon vuoksi olivat valmiit leikkaamaan
toiselta kaulan poikki, hän oli jättänyt tuon ihailemansa, oikullisen,
vaaleatukkaisen pikku olennon yksin yötä viettämään.

Hän kiiruhti eteenpäin. Ja taaskin hänen täytyi ajatella Ahmedia ja
Spahia, yhdistäen heidät ajatuksissaan yhteen.

Ahmed oli kovin innokkaasti kehoittanut häntä jäämään El-Akbaraan,
oli yhä uudelleen kehoittanut häntä jäämään sinne pitemmäksi aikaa
kuvaillen häikäisevin sanoin seudun ihmeitä ja moittien Beni-Moraa
sairaiden ja vanhojen naisten olopaikaksi, jossa miesten oli
sietämätöntä olla. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän oli päässyt
Sir Clauden luonteen perille ja oli taitavasti kosketellut hänen
herkimpiä kieliään. Mutta ehkäpä hän oli tehnyt sen vain siksi, että
hän saisi häneltä kiskotuksi niin paljon rahaa kuin suinkin. Voisihan
siinä olla kylliksi syytä hänen houkutteluunsa.

»Ehkäpä tuo kaikki sittenkin on vain turhaa lorua!» tuumi Sir Claude
käyttäen lempilausettaan.

Siitä huolimatta hän kiiruhti eteenpäin, kunnes hän saavutti
ensimäisen savimajan kylässä. Palmunlehdistä punottu ovi oli suljettu.
Siellä-täällä lukittujen ovien yläpuolella kamelien päät irvistelivät.
Ikkunareijistä riippui turkinpippurikimppuja. Tasaisilla katoilla
juoksenteli edestakaisin laihoja, valkoisia tai keltaisia koiria
painaen alas päänsä ja haukkuen vimmatusti ohikulkevaa muukalaista.

Taaskin tuli Sir Claude ajatelleeksi tätä raakalaismaata, ja omatunto
moitti häntä itsekkäisyydestä. Samoinkuin monet muutkin vähemmän
lahjakkaat miehet hän oli taipuisa liioittelemaan asioita tai panemaan
niihin liian vähän arvoa. Hän oli aivan huolettomasti jättänyt vaimonsa
yöksi yksin. Nyt tämä asia kiusasi häntä aivan liiaksi. Se tuntui
hänestä suorastaan hirveältä velvollisuuden laiminlyönniltä.

Varjo ilmestyi pimeistä taloista ja seurasi äänettömästi häntä. Hän
kääntyi äkisti taakseen ja tarttui revolveriinsa.

»Mitä te haluatte?» sanoi Sir Claude ranskaksi.

Varjo pysähtyi ja katsoi tuikeasti häneen. Kaksi silmää kiilsi
päähineen alta, joka peitti kokonaan hänen kasvonsa.

Sir Claude toisti kysymyksensä saamatta vastausta.

»Tulkaa tänne!» huudahti Sir Claude. »Älkää astuko jäljessä.»

Hän teki selittävän liikkeen kädellään. Varjo ymmärsi sen ja totteli
ääneti. Ja käsittäen mitä varten muukalainen oli lähtenyt liikkeelle
hän ohjasi hänet kapean kujan kautta ja pienen puron yli avonaiselle
torille, jonne arabialaisesta kahvilasta tulet loistivat. Täällä,
istuen maassa useiden turbaanipäisten miesten parissa, pelasi Ahmed
dammia maistellen välillä kahvia kupistansa.

Nähdessään herransa hän nousi heti hymyillen maasta, työnsi muitta
mutkitta toverinsa pois tieltä ja pyysi Sir Claudea astumaan sisään ja
istumaan multasohvalle. Mutta Sir Clauden ei tehnyt mieli.

»Tulkaa tänne, Ahmed!» sanoi hän seisoen matalassa oviaukeamassa. »Minä
tahdon puhua teidän kanssanne.»

Ahmed tervehti vakavasti ystäviänsä, heitti viittansa laskoksille
olkapäälle, etsi keltaiset tohvelinsa seinävierustalta esille monien
muiden parien joukosta ja astui sulavaliikkeisesti Sir Clauden mukana
pimeään yöhön.

Varjo seurasi heitä.

»Kuulkaahan», sanoi Sir Claude hermostuneesti», ajakaa tuo mies pois.
Antakaa hänelle jotain — kas tässä.» Hän ojensi hänelle frangin. »Ja
käskekää hänet pois.»

Ahmed totteli, ja varjo hävisi pimeään.

Kun he olivat kahden ja astuivat ravintolaa kohden, sanoi Sir Claude:

»Kauanko kestäisi palata takaisin El-Akbaraan?»

»El-Akbaraan, herra! Mutta sehän on mahdotonta.»

»Vastatkaa kysymykseeni. Kauanko matka kestäisi?»

»Jos me lähdemme varhain aamulla, herra, auringon noustessa —»

»En minä tarkoita huomen-aamulla. Vaan nyt heti.»

»Sitä en voi sanoa, herra. Ei kukaan lähde tuollaiselle matkalle
keskellä yötä muukalaisen kanssa.»

»Muukalaisen kanssa? Mikä ero siinä olisi?»

»Rikas muukalainen ei voi kulkea turvallisesti yöllä erämaassa. Minä
olen köyhä. Minulla ei ole mitään — ei kerrassaan mitään.» Hän levitti
kätensä epätoivoisella liikkeellä pitäen Sir Claudea tarkasti silmällä.
»Siksi minä voin matkustaa minne minä haluan. Jos herra tahtoo, että
vien tänä yönä El-Akbaraan rouvalle kirjeen, niin lähden, vaikka
muulit ovatkin väsyneet. Mutta jos herra haluaa, että lähden yhdessä
herran kanssa, niin en uskalla. Sillä jos herralle tapahtuisi jotakin
pahaa minun seurassani, niin ei kukaan rikas muukalainen ottaisi minua
enää oppaaksen. Minä joutuisin aivan häviöön. Tulisin suorastaan
kerjäläiseksi.»

Sir Claude oli hetken aikaa ääneti. Oppaan vastaväitteet
tuntuivat järkeviltä. Mutta samassa muistui Sir Clauden mieleen
ravintoloitsijattaren sanat, että Ahmed voisi tehdä mitä tahansa
muutamista frangeista.

»Entäs jos minä maksaisin hyvin?» sanoi hän. »Jos antaisin teille sata
frangia?»

»Herra tarkoittaa —?»

»Otaksukaa, että antaisin teille sata frangia, jos lähdette minun
kanssani vielä tänä yönä takaisin El-Akbaraan. Lähtisittekö silloin?»

»Herra, en minä voi ottaa tuollaista retkeä edesvastuulleni. Jos
jotakin tapahtuisi —»

Onko Benchaalal maksanut teille vieläkin enemmän?» huudahti Sir Claude.

Hän tiesi tuskin itsekään, miksi tuo inhottava epäilys äkkiä nousi
hänen mieleensä. Se oli vain epäselvä aavistus, joka heräsi Sir Clauden
mielessä hänen huomatessaan miten itsepäinen Ahmed oli; hänestä
tuntui ikäänkuin arabialainen olisi punninnut mielessään kahta eri
tarjoumusta, verrannut toisiinsa heidän kummankin ansioitaan ja heidän
kukkaroittensa arvoa. Sir Claude ei ollut usein tarkkanäköinen, mutta
tänä yönä hänen hermonsa olivat tavattoman herkät. Jokin voimakas
tunne hänen sydämessään vaikutti hänen aivoihinsa, pakoitti häntä
ajattelemaan tavallista nopeammin.

»Benchaalal, herra?» sanoi Ahmed. »Kuka se on?»

»Kirottu roisto, kyllä te sen tiedätte! Benchaalal, Spahi,
algiereläinen upseeri, joka asuu El-Akbaran hotellissa.»

Ahmed, huomattuaan petoksensa paljastetuksi, jätti koko kysymyksen
sikseen ja sanoi aivan levollisesti:

»Ja miksi Benchaalal olisi antanut minulle rahaa?»

Sir Claude avasi huulensa vastataksensa, mutta ei sanonut kuitenkaan
mitään. Mitäpä hän voisi sanoa alhaiselle arabialaiselle? Vaikka hänen
hirveä epäluulonsa olisikin oikea — ja miksei se olisi oikea? — ei hän
voisi ilmaista sitä, ei edes viitatakaan siihen. Ravintoloitsijatar
oli nostattanut hänen mielessään pelkoa, epäilystä ja syytöstä. Hän
pelkäsi vaimonsa puolesta, hän epäili kaikkia arabialaisia, etupäässä
Benchaalalia ja Ahmedia ja hän syytti itseänsä. Mutta hänen täytyi olla
vaiti. Ahmedin käytös lisäsi entistään enemmän hänen epäilyksiään. Hän
tunsi nyt selvästi, että Ahmed oli yllyttänyt häntä metsästysretkille,
vieläpä jäämään yöksikin tänne syiden vuoksi, joilla ei ollut
vähintäkään tekemistä gasellien eikä villilampaiden kanssa.

He olivat kulkeneet nyt kylän läpi ja astuivat ravintolaa kohti. Kuu
tuli juuri näkyviin suolavuoren huipun takaa ja kohotti pimeyden
vaippaa aavalla lakeudella. Viinipuun alla lamppu paloi valaisten
vanhaa ranskatarta, joka liikkumattomana seisoi siinä ja odotti heidän
takaisintuloaan.

Sir Claude ei vastannut mitään Ahmedin kysymyksiin, mutta kun he
saapuivat ravintolan edustalle, sanoi hän äkkiä Ahmedille:

»No, selittäkääpä nyt rouvalle ja minulle, miksi te sanoitte rouvalle,
ettei Benchaalal ollut El-Akbarassa?»

»Herra, en minä ole sitä sanonut! Miten minä olisin voinut sitä sanoa,
koska Benchaalal on siellä?»

Sir Claude kääntyi ravintoloitsijattaren puoleen, joka näytti
hämmästyneeltä ja uteliaalta.

»Ettekö te vakuuttanut minulle, rouva —» hän alkoi.

Mutta ravintoloitsijatar keskeytti hänet.

»Herra voi puhua koko yön ja vaikka kokonaisen vuodenkin, mutta ette te
sittenkään pääse arabialaisen perille.»

Hän levitti kätensä ja kohautti olkapäitään.

»He ovat likaista joukkoa!» kuiskasi hän sitten Sir Clauden korvaan.

Sir Claude katseli hetken aikaa maahan, kädet taskuissaan. Kuun valo
kirkastui. Se vahvisti hänen päätöstään. Kohottaen päätään hän sanoi
Ahmedille:

»Hakekaa muulit!»

Opas tuijotti hetken aikaa häneen, ja huomattuaan, ettei tätä käskyä
käynyt vastustaminen, hän katosi ravintolan ovesta pihalle, missä
muulit seisoivat.

Ravintoloitsijatar näytti kummastuneelta.

»Ei suinkaan herra aio lähteä? Sehän on aivan mahdotonta! Herra —»

»Kuulkaahan, rouva», sanoi Sir Claude istahtaen pienen pöydän ääreen,
jossa lampun vieressä seisoi viinipullo, jonka hän oli luvannut
takaisin tullessansa tyhjentää, »kuulkaahan — te kerroitte minulle
arabialaisista! Minä en tunne heitä. Minähän olen vieras täällä. Tulen
Englannista, jossa voi luottaa miehen sanaan ja jättää melkein minne
hyvänsä naisen tarvitsematta pelätä, että häntä häväistään. Neuvokaahan
nyt minua! Istukaa rouva.»

Ravintoloitsijatar kävi häntä vastapäätä istumaan. Lampun lepatteleva
valo valaisi hänen ryppyisiä kasvojansa ja kirkasti hänen katsettansa,
joka oli kiintynyt vieraaseen.

»Neuvokaa minua! Minulla on vaimo, hän on pieni, nuori, tyttömäinen,
miltei kaunein nainen koko Englannissa. Hän on täällä minun mukanani.»

»Missä hän on, herra?»

»El-Akbaran hotellissa. Ja tuo lurjus, Benchaalal on siellä. Minä
olen nähnyt hänet. Minä näin tuon kirotun miehen ensimäisenä iltana
ollessamme siellä. Miksi hän viipyy siellä nyt toisen päivän toisensa
jälkeen eikä lähde kotiinsa erämaahan? Ja miksi Ahmed sanoo teille,
ettei hän ole siellä ja miksi hän kielsi minulle, ettei hän muka
koskaan ollut kuullutkaan hänestä? Ja miksi Ahmed koettaa joka päivä
pidättää minua loitolla hotellista ja estää minua yöksikään palaamasta
sinne? Ettekö luule, että tuon alla piilee jotakin, rouva? Ettekö
luule, että tekin minun sijassani palaisitte vaimonne luokse?»

Sir Claude laski suuren kätensä pöydälle, jotta pullo ja lamppu
tärähtivät. Ravintoloitsijatar puristi huulensa yhteen ja nojasi
kätensä poskeaan vasten.

»Vai niin», sanoi hän hetken kuluttua. »Benchaalal on siis
El-Akbarassa! Sen minä arvasinkin.»

»Kuinka niin?» kysyi Sir Claude terävästi.

Kaikki tänä iltana teki häneen ikävän vaikutuksen ja herätti hänessä
epäilystä.

»Huomasin sen Ahmedin olennosta, kun tiedustelin sitä häneltä ja hän
vastasi kieltävästi. Ja kuitenkin hän valehtelee taitavasti, niinkuin
kaikki arabialaiset. Jotakin sen alla piili sittenkin. Hän ei halunnut
puhua Benchaalalista.»

Sir Claude nojautui pöydän yli ravintoloitsijattaren puoleen.

»Luuletteko, että siellä on jotakin tekeillä?»

»Hyvä herra, mistä minä voin tietää? Sen minä vain sanon — jos minulla
olisi kaunis ja nuori vaimo, niin en jättäisi häntä yksin Benchaalalin
läheisyyteen, en, en edes viideksi minuutiksi.»

Sir Claude nousi pystyyn ja kääntyi ovelle.

»Ahmed!» huusi hän. »Tulkaa! Kiireesti!»

»Heti, heti!» vastasi ääni kaukaa.

»Tietäkää, hyvä rouva», sanoi Sir Claude, kääntyen jälleen
ravintoloitsijattaren puoleen. »Minun vaimoni koettaa pikemmin paeta
kuin antautua minkäänlaisiin tekemisiin noiden kirottujen mustaihoisten
kanssa. Ystävänä — minä tarkoitan oppaana, se on toista! Mitä te
hymyilette?»

»En minä hymyile, hyvä herra. Te erehdytte tässä lampun valossa. Alkaa
tuulla.»

Ravintoloitsijatar siirsi lamppua, jotta hänen kasvonsa joutuivat
varjoon. Sir Claude mutisi jotain hampaittensa välissä. Hän oli aivan
varma siitä, että hän oli nähnyt ruman, pilkallisen hymyn karehtivan
emännän kasvoilla, ja samassa hän jo katui, että hän oli puhunut niin
tuttavallisesti tämän ventovieraan kanssa. Hän oli antautunut liiaksi
hetkellisen mielentilansa valtaan.

Mutta olihan hän eurooppalainen ja nainen, ja olihan hän sitä paitsi
herättänyt hänen mielessään kaikki nuo epäilykset.

»Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasku, rouva», sanoi Sir Claude
jäykästi. »Ottakaa maksu myös tästä pullosta viiniä sekä yökortterista.
Minä maksan huoneesta tietystikin.»

»Herra on aivan liian hyvä.»

Ravintoloitsijatar astui äänettömästi sisään. Ja niinpian kuin hän oli
kääntänyt selkänsä vieraalle, hymyili hän jälleen itsekseen.

»Hyvä Jumala!» tuumi hän. »Voi noita miehiä! Millaisia lapsia ovatkaan
nuo miehet, joilla on maailman kauneimmat vaimot! Hyvä Jumala,
millaisia lapsia!»

Hän istahti rasvaisen pöytänsä ääreen ja kirjoitti kynttilän hämärässä
valossa aika laskun tuon lapsen maksettavaksi.

Ahmed tarvitsi runsaasti aikaa ennenkuin hän sai muulit satuloiduksi,
mutta vihdoin hän oli valmis ja kun maksusta oli sovittu, nousi Sir
Claude muulin selkään pyssy olkapäällä ja revolveri käsillä.

»Hyvää yötä, rouva», sanoi Sir Claude äreästi.

»Hyvää yötä, herra. Onnea matkalle.»

Sir Claude läksi liikkeelle erämaata kohti. Ahmed valmistui seuraamaan
häntä, nousi toisen muulin selkään ja talutti ohjaksista kolmatta,
jolle tapettu gaselli ja villilammas oli sälytetty.

»Hyvää yötä, herra Ahmed!» sanoi emäntä ivallisesti pannen erityistä
painoa sanalle herra. »Onnea matkalle.»

Opas kääntyi hänen puoleensa.

»Hyi tuota naista!» Ahmed päästi viheltävän äänen, sylkäisi jälkeensä,
kannusti muuliaan ja laukkasi tiehensä.

»Inhottavaa joukkoa!» huudahti ravintoloitsijatar.

Hän sammutti lampun, pisti täysinäisen viinipullon kainaloonsa ja astui
ravintolaan sulkien oven jälkeensä.

Hetken kuluttua vedettiin rautainen salpa oven eteen.



IX.


Pitkältä ja vaivalloiselta tuntui matka kuutamossa. Aluksi Sir
Claude ajoi edellä, mutta hänen oli vaikea pysytellä tiellä ja siksi
Ahmedin oli pakko näyttää tietä. Askel askeleelta he kulkivat synkkää
vuoriketjua kohti, joka rajoitti yhdeltä puolen erämaata. Muulit
astuivat hitaasti. Eläin raukat, ne olivat todellakin väsyneet ja
olisivat tarvinneet yön lepoa. Samoinkuin englantilaiset yleensä sääli
Sir Claudekin niitä elukoita, jotka palvelivat häntä, ja useamman
kerran hän tunsi omantunnonvaivoja uhuttaessaan muuliaan eteenpäin.
Ahmed ei välittänyt niistä. Muulit eivät olleet hänen omansa, eikä hän
tullut ajatelleeksikaan eläinten kärsimyksiä.

Ahmed alkoi laulaa valittavalla ja surkealla äänellä. Hänen harminsa
lauhtui heti kun hänen toimelias ja ahnas mielensä sai jotakin
aprikoitavaa. Vieras, rikas englantilainen oli tarjonnut hänelle
sata frangia siitä työstä, jonka hän nyt teki. Hän oli kieltäytynyt
ottamasta niitä vastaan siksi, ettei hän tahtonut lähteä tälle
yölliselle retkelle. Mutta nyt hän oli sittenkin matkassa.

Ja Ahmed lauloi yhä äänekkäämmin.

Voisiko hän tehdä tällaista palvelusta ilmaiseksi? Tuo ajatus
suorastaan inhotti häntä. Laulaessaan hän alkoi suunnitella uutta
juonta ja suunnitellessaan sitä hänen vihansa haihtui kokonaan.

Ei koskaan Ahmed ollut antanut muukalaisen vielä lahjoa itseään.
Sellainen mahdollisuuskin sai hänen verensä jähmettymään. Mutta koska
hänet oli pakoitettu lähtemään tälle matkalle, niin täytyihän hänen
myös saada siitä hyvä maksu. Ja hän päätti kiristää muukalaista, joka
oli haukkunut häntä ja pakoittanut hänet pettämään oman heimolaisensa,
oman kansansa miehen.

Ja Ahmedin ääni kajahti yön hiljaisuudessa yhä valtavampana ja
surkeampana.

»Ahmed!»

Sir Claude huusi häntä. Ahmed vaikeni ja käänsi muulinsa puoleksi
taaksepäin.

»Mitä herra haluaa?» kysyi hän kohteliaasti.

»Olkaa vaiti, muuten minä tulen hulluksi!»

»Niinkuin haluatte!»

Hän seisautti muulinsa ja Sir Claude ratsasti hänen rinnalleen.

»Mitä kummaa laulua te lauloitte!» kysyi Sir Claude.

»Herra, minä lauloin Aissaouien laulua. He seisovat tuliliekkien
keskellä ja syövät skorpioneja, he puhkaisevat tikarilla silmänsä ja
raatelevat rintaansa terävillä veitsillä.

Sir Claudea värisytti.

»Kuulkaahan!» hän huudahti. »Kauanko luulette tätä matkaa vielä
kestävän?»

»Sitä en voi sanoa, herra. Muulit ovat väsyneet. Matka edistyy
huonosti.»

Hän huokasi tarkastellen terävästi Sir Claudea toisella silmällään.

»En koskaan ennen ole ollut liikkeellä koko yötä rasittavan
metsästyksen jälkeen.»

Sir Clauden muuli kompastui.

»Seis!» huusi Sir Claude. Hän tunsi pistoksen sydämessään. »Te olette
itse siihen syypää!» mutisi hän.

»Minäkö, herra?»

Ahmedin ääni ilmaisi hämmästystä.

»No, jollette te —»

Sir Claude vaikeni. Mitäpä hän oikeastaan tiesi. Epäilys kalvoi
vain hänen mieltään. Ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta päästä
mihinkään varmuuteen. Miten hän olisi voinut tehdä kysymyksiä Ahmedille
ilmaisematta samalla, miten levoton hän oli vaimonsa tähden? Ja miten
hän olisi voinut tunnustaa tuolle »kirotulle mustaihoiselle», että
hän pelkäsi Spahin olevan vaarallisen hänen kauniille ja viattomalle
vaimolleen?

»Teidän ei olisi pitänyt kehoittaa minua lähtemään tälle retkelle»,
sanoi Sir Claude vihdoin.

»Minä luulin, ettei herra ollut koskaan pyytänyt gaselleja.»

»En ollutkaan. Mutta mitä sitten?»

»Kaikki englantilaiset, jotka saapuvat El-Akbaraan, tahtovat ampua
gaselleja.»

Sir Claude alkoi tuumia, olisikohan hän sittenkin väärin tuominnut
opastansa. Nyt kun vanha ranskalainen nainen ei ollut saapuvilla,
hänen epäilyksensä ei ollut enää yhtä suuri. Ravintoloitsijatar oli
jutuillaan yllyttänyt häntä arabialaisia vastaan. Ehkäpä hän oli
ilkeä vanha nainen, joka turhaan vain hälyytteli tai ehkäpä vielä
valehtelikin. Mutta olihan Ahmedkin valehdellut Benchaalalista.

»Herra lupasi minulle —»

Ahmed alotti kaikkein mielistelevimmällä äänellään.

»No mitä!»

»Herra lupasi minulle sata frangia, jos varjelisin teitä kaikilta
vaaroilta tänä yönä.»

»Varjelisitte!»

Sir Claude naurahti.

»Te tarkoitatte kai, että opastatte minut perille.»

»Niinkuin haluatte. Pysyykö herra sanassaan?»

»Loruja!»

»Tietysti herra pitää sanansa. Kaikki englantilaiset pitävät minkä he
kerran lupaavat. Englantilaiset ovat jalo kansa.»

»En minä ole luvannut teille sata frangia, mutta—»

»Mutta mitä, herra?»

»Minä en voi saada tuota junkkaria lahjotuksi», tuumi Sir Claude. Mutta
sitten hänet valtasi jälleen kiihkeä halu saada tietää, oliko Ahmed ja
Spahi, tuo Benchaalal, lyöttäytyneet yhteen toimittaakseen hänet pois
tieltä.

»Maksaisin vaikka kaksikin sataa frangia, jos saisin käsiini
luotettavan miehen, sellaisen, joka ei koskaan valhettelisi eikä tekisi
minulle ikäviä kepposia», sanoi Sir Claude melkein vasten tahtoaan.

Ahmedin silmät alkoivat loistaa. Ahneuden liekki syttyi niissä. Mutta
hän oli viekas, ja vastasi vain huolettomasti:

»Hyvällä isännällä on hyvä palvelijakin.»

»Entäs Benchaalal? Onko hän hyvä isäntä?» kysyi Sir Claude.

»Sanotaan, että Benchaalal maksaa hyvin niille, jotka palvelevat häntä.»

»Entäs teille? Maksaako hän hyvin teillekin?»

»En minä ole Benchaalalin palvelija, herra.»

»Mitä, ettekö ole koskaan käynyt hänen kanssaan metsästämässä?»

»Olen kyllä, herra. Ja Benchaalal maksaa aina hyvin
metsästysretkillänsä. Mutta hän maksaa vasta perästäpäin.»

Sir Clauden mielestä Ahmedin sanojen takana piili jotakin. Hänen
verensä alkoi kiehua. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa opas hengiltä,
heittää hänet alas muulin selästä ja nähdä hänen kiemurtelevan hiekassa.

»Ei», tuumi hän mielessänsä, »minä olen hullu, jos rupean
minkäänlaisiin keskusteluihin tuon miehen kanssa. Minun täytyy auttaa
itse itseäni. Huomenna lähden Kittyn kanssa Beni-Moraan. Hän tulee
olemaan hyvillänsä. Hän olisi halunnut lähteä jo aikaisemminkin. Minä
olen ollut liian itsekäs, mutta mitään vahinkoa ei ole voinut vielä
tapahtua, vaikka tuo mustaihoinen lurjus olisikin suunnitellut jotain
pirullista yhdessä Ahmedin kanssa.»

Ahmed ei voinut saada sanaakaan enää hänestä. Kaikkiin arabialaisen
salaisiin viittauksiin hän vastasi aivan yksitavuisesti, ja lopulta
he ratsastivat ääneti edelleen tunnin toisensa jälkeen, kunnes he
saapuivat yhä lähemmäksi sitä mustaa vuoriketjua, joka oli heidän
matkansa määränä.

Aamu alkoi jo koittaa, kun he saapuivat sille kovalle, hyvälle tielle,
joka johtaa El-Akbaran keitaan kolmeen kylään. Kuu kalpeni yhä enemmän,
tuuli heidän takanaan muuttui vilpoisemmaksi, ja Sir Claude, niin
vahva kuin hän olikin, alkoi tuntea tavatonta väsymystä, omituista
painostusta, mikä ei ollut yksin ruumiillista, vaan ikäänkuin salaista
liikutusta, kylmää väristystä.

»Onpa tämäkin menoa», tuumi hän itsekseen.

Sitten hän koetti rohkaista mieltänsä, katseli kallioseinää, joka
kohosi aivan heidän edessään ja koetti mielessään kuvitella kodikasta
ravintolaa, mukavaa vuodetta sekä sikeää, pitkää unta, joka häntä
siellä odotti. Ja sitten hänen ajatuksensa kiintyivät Kittyyn. Pian hän
saisi nähdä hänet. Hän kuvitteli mielessään, miten hän hiipisi hänen
huoneeseensa varjostaen kynttilää kädellään ja katselisi ihailevin
silmin hänen kauniita muotojaan, hienoja kasvojaan ja vaaleata
tukkaansa, joka valui valloillaan päänalukselle.

Sir Claude ojensi pitkiä jalkojaan taaksepäin ja uhutti kantapäillään
väsynyttä muulia. Eläin parka, joka kauan aikaa oli vain laahautunut
eteenpäin, alkoi äkkiä hermostuneesti ravata ja sivuutti Ahmedin, joka
näytti nukkuvan vaippaansa kääriytyneenä, kasvot hupussa hilkan alla.
Mutta ravia kesti vain silmänräpäyksen ajan. Eläin oli melkein yhtä
väsynyt kuin ratsastajakin ja alkoi jälleen hiljalleen astua.

Kun Sir Claude kulki Ahmedin ohitse, tirkisti tämän toinen silmä
terävästi päähineen alta esille, ja kun toisen muuli hiljensi
vauhtiaan, ojentautui opas satulassaan suoraksi ja oli heräävinään
unesta. Hänellä oli tikari vaipan alla piilossa ja nyt hän tarttui
siihen tarkastellen kiinteästi edellä kulkevan muulin takajalkoja.
Hän tahtoi päästä El-Akbaraan ennen Sir Claudea, ja hän tuumi nyt
mielessään miten hän voisi sen tehdä herättämättä toisen epäilystä.
Häntä hermostutti, melkeinpä suututti se seikka, ettei hänen ollut
onnistunut saada Sir Claudelta niitä sataa frangia, joita hän olisi
halunnut. Hän tiesi, ettei hän saisi niitä häneltä jälkeenpäin, ja hän
vihasi Sir Claudea niinkuin arabialainen vihaa miestä, joka saa hänet
petkutetuksi. Hän veti veitsensä pukinnahkaisesta tupesta esille,
laskeutui hiljaa muulin selästä maahan ja lähestyi Sir Claudea pitäen
tätä tarkasti silmällä. Hän ei ryhtynyt heti paikalla työhön, vaan
astui pari kolme minuuttia muulin jäljessä niin ääneti kuin aave,
kunnes hän oli varma siitä, että hän saattoi huomaamatta suorittaa
aikeensa. Sitten hän astui kumarassa eteenpäin aikoen iskeä veitsellään
haavan elukan karvaisiin jalkoihin heti kun ne olisivat kyllin lähellä
häntä.

»Ahmed!»

Sir Claude oli kääntynyt taakseen.

»Ahmed! Mitä p —»

»Seis, herra! Muulin kengässä on kivi. Annas kun otan sen pois.»

Sir Claude pysähtyi. Heti paikalla arabialainen nosti muulin toisen
jalan maasta ja oli poistavinaan veitsellään siitä kiven, jonka hän
äkkiä sieppasi tieltä käteensä ja viskasi syrjään.

»Muuli ontui, herra. Kas näin!»

Levollisesti hän pisti jälleen veitsen tuppeensa.

»En minä sitä huomannut.»

Sir Claude katseli Ahmedia kummeksuen.

»Herra, minähän olin takana. Minä näin.»

»Minä luulin teidän nukkuvan.»

»Arabialainen ei nuku suojellessaan herraansa.»

Sir Claude murahteli.

»Ajakaa edelle.»

»Aivan kuin herra haluaa.»

Ahmed hyppäsi jälleen muulinsa selkään, ajoi edelle ja päästi
kuormamuulin valloilleen.

Koska hänen ei onnistunut haavoittaa Sir Clauden muulia, yllytti hän
nyt elukkaansa eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin ja alkoi jälleen
laulaa kimakalla äänellä.

Tällä kertaa ei Sir Claude keskeyttänyt häntä. He eivät olleet enää
kaukana kylistä, joiden talot seisoivat puiden varjossa, ja korva
saattoi jo selvästi eroittaa joen kohinan, kun tämä virtasi rotkon
kautta erämaahan. Matka läheni jo loppuaan. Olihan aivan luonnollista,
että väsynyt matkamies, palatessaan erämaan pimeydestä kotiinsa, tahtoi
laulaa tai tervehtiä äänekkäästi ystäviään ja sitä iloa, joka hänelle
kotona oli varattu.

Yhä kovemmin Ahmed lauloi. Säveleet kajahtivat voimakkaina kallioseinää
vasten ja kaiku kuljetti ne jälleen takaisin. Tuo laulu kuulosti
ikäänkuin varoitushuudolta, ja se kajahti suoraan erämaasta kahden
yökulkijan korviin, jotka istuivat aamun ensi sarastusta odottaen
miltei samalla paikalla, missä pieni arabialainen poika tuonnoin oli
soittanut huiluaan.

Spahi liikahti, kun kaukainen ääni kohtasi hänen korvaansa.

»Maraboutko siellä huutaa?» kuiskasi Lady Wyverne laskien kätensä
arabialaisen viitalle.

»Hiljaa!»

Hän kuunteli, kumartuen erämaata kohti, josta ääni kuului.

»Se on Ahmedin ääni!»

Lady Wyverne kalpeni.

»Se on mahdotonta! Hehän ovat suolavuorilla, kaukana täältä!»

»Aivan varmaan se on Ahmed! He tulevat! Katsokaa! Minä eroitan jo
muulit tiellä!»

»Taivas! Minne minä pakenen?»

Lady Wyverne hypähti nopeasti pystyyn.

Mutta Spahi veti hänet alas.

»Te ette voi paeta minnekään.»

»Mutta minun täytyy. Minun täytyy olla ravintolassa ennenkuin mieheni
palaa. Hän menee suoraa päätä huoneeseeni!»

Lady Wyverne painiskeli Spahin kanssa ja alkoi itkeä hermostuneesti.

»Olkaa hiljaa! Pysykää alallanne!»

Spahi sanoi sen aivan ystävällisesti. Lady Wyverne rauhoittui heti ja
pysytteli liikkumattomana aivankuin hän olisi ollut lumottu.

»Te ette voi palata ravintolaan. Ei ole muuta kuin yksi keino —
piiloutukaa kallion taakse! Kyyristykää maahan! Minä heitän viittani
teidän ylitsenne!»

Lady Wyverne hiipi kallion taakse, jolla he olivat istuneet ja totteli
Spahia. Tämä otti maasta suuren viittansa, kiinnitti sen väljästi
hartioilleen ja antoi sen laskeutua alas siten, että se peitti Lady
Wyvernen pään ja olkapäät. Lady Wyverne painoi kasvonsa Spahin selkää
vasten ja tämä tunsi hänen kiihkeän hengityksensä. Sitten Spahi sytytti
savukkeen. Hän istui aivan huolettomassa asennossa. Hänen tummat,
kauniit kasvonsa olivat levolliset. Hän veti savua kurkkuunsa ja
puhalsi sen ulos sieramistaan tarkastellen muuleja, jotka lähestyivät
hitaasti. Hänen silmissään oli miltei uninen ilme.

Ahmed oli lakannut laulamasta, ja Benchaalal huomasi, että oppaan
tarkka silmä oli jo keksinyt hänet ja että hänen terävä järkensä oli
toisen liikkumattomasta asennosta vetänyt sen johtopäätöksen, että tämä
oli kuullut hänen laulunsa ja valmistunut heitä vastaanottamaan.

Ahmedin muuli tuli Spahin kohdalle ja astui hänen ohitseen. Ahmed
ei ollut huomaavinaan häntä, hän katsoi vain tiukasti häneen ja sen
jälkeen hänen taakseen ikäänkuin etsien jotakin. Benchaalal nojautui
vielä enemmän taakse ja antoi viittansa laskeutua vieläkin alemmaksi
kumartuneen naisen yli. Hän tunsi Lady Wyvernen vapisevan takanansa.
Muuli, joka kantoi Sir Clauden uhreja saapui nyt heidän kohdalleen.
Sitten seurasi Sir Clauder muuli. Samassa nousevan auringon ensimäiset
säteet ilmestyivät itäiselle taivaan rannalle valaisten punaisen
kylän taloja pienen kukkulan rinteellä. Huomatessaan Spahin Sir
Claude hämmästyi ja vaistomaisesti seisahdutti muulinsa. Hetken aikaa
miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään; englantilainen kysyvästi
ja epäillen, arabialainen unisen väliäpitämättömästi, josta oli
mahdoton päättää, mitä hänen mielessään liikkui. Hän veti vain sauhuja
kurkkuunsa ja puhalsi ne ulos hienopiirteisten sieramiensa kautta.

»Hyvää huomenta», sanoi Sir Claude vihdoin väsyneen miehen karhealla
äänellä.

»Hyvää huomenta, herra», sanoi Spahi pehmeästi. »Teillä on ollut hyvä
metsästysonni, näemmä.»

Kyyryssä oleva nainen vapisi kiihkeästi. Benchaalal nojautui vieläkin
enemmän taakse. Hän pelkäsi, että ratsastaja voisi huomata vaipan
laskosten liikkuvan, ja salassa hän kiroili naisen pelkuriutta.

»Te olette varhain liikkeellä, herra», sanoi Sir Claude.

»Me arabialaiset olemme tottuneet nousemaan varhain, herra. Ani harvoin
minä nukun enää kolmen jälkeen aamulla. Minä haluan katsella auringon
nousua erämaan rannasta.»

Hänestä tuntui ikäänkuin Sir Clauden silmät olisivat myöskin väijyneet
hänen taaksensa, niinkuin Ahmedinkin. Mutta hän ei ollut varma
asiastaan. Ehkäpä vain savupyörylät, kiemurrellessaan kalpeaa taivasta
kohti, jossa viimeiset tähdet eivät vielä olleet sammuneet, saivat
aikaan tämän harhanäyn.

Hetken aikaa oli kaikki hiljaista. Sir Claude kohotti oikeaa kättänsä,
laski sen muulin niskaan ja liikahti ikäänkuin hän olisi aikonut
laskeutua maahan. Sitten hän näytti muuttavan mielensä, sillä hän iski
kantapäänsä muulin kylkiin, painoi huulensa yhteen ja ratsasti pois sen
enempää sanomatta. Kavioiden kapse kovalla tiellä alkoi hiljetä.

»Älkää liikahtako!» kuiskasi Spahi istuen yhä paikallaan.

Kavioiden kapse katosi kokonaan.

»Ei vielä!» hän sanoi ääneen. »Ei ennenkuin sanon.» Spahi kuuli jälleen
puoleksi tukahdettua nyyhkytystä.

Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut sittenkään, hän veteli sauhujaan yhä
edelleen aivan liikkumatta.

Kavioiden kapseen ääni kajahti kaikuna rotkosta ja katosi jälleen.
Spahi hypähti pystyyn, kohotti viittaansa ja päästi kauhistuneen naisen
vapaaksi.

»Huomasiko hän? Näkikö hän?»

Töin tuskin Lady Wyverne sai sanat suustaan. Hänen kasvonsa olivat
kyynelten peitossa ja täynnä punaisia täpliä.

»Kuka sen tietää!»

»Hän menee huoneeseeni! Voi hyvä jumala, hän menee minun huoneeseeni!»

»Kuka sen on sanonut? Hän oli väsynyt. Hän istui kuin säkki muulin
selässä.»

»Aivan varmaan hän menee! Mitä minä nyt teen? Mitä minä nyt teen?»

Benchaalal viittasi kädellään erämaata kohti.

»Tahdotteko seurata minua — tuonne?»

»Hän näkee, että huoneeni on tyhjä. Hän palaa takaisin!»

Spahi tarkasteli häntä hetken aikaa. Sitten hän sanoi kylmästi:

»Huuhtokaa kasvonne joen rannassa, rouva. Ja sitten me voimme
keskustella yhdessä. Nyt se on turhaa.»

Lady Wyverne katsoi häneen hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi
ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Mutta kyyneleet kuivuivat hänen
poskillaan. Ja hetken kuluttua hän astui tottelevaisesti joen rantaan
ja kumartui juoksevan veden puoleen.



X.


Aurinko oli noussut valaisten säteillään erämaata, mutta El-Akbaran
rotko oli yhä varjon peitossa, kun Lady Wyverne yksin hiipi lehtikujaa
myöten sekä portista sisälle ravintolan pihalle. Hän oli kalpea
kasvoiltaan ja hän vilkaisi pelokkaasti ympärilleen sekä ylös miehensä
makuuhuoneen ikkunaan, joka oli yläkerroksessa. Ikkuna oli kiinni ja
vihreät säleuutimet alaslasketut. Hän astui nopeasti pihan poikki ja
tarttui ulko-oveen. Lukko näytti aivan itsestään avautuvan. Hän ymmärsi
syyn tähän nähdessään Ahmedin seisovan kynnyksellä ja tarkastavan häntä
toisella silmällään sanomatta kuitenkaan mitään. Lady Wyverne kiiruhti
hänen ohitseen portaita ylös makuuhuoneeseensa.

Lady Wyverne oli pelännyt tapaavansa Sir Clauden siellä. Mutta huone
oli tyhjä. Hän lukitsi varovaisesti oven ja kävi istumaan pienelle
tuolille vuoteen ääreen.

Oliko hänen miehensä käynyt hänen huoneessaan vai eikö?

Tuo kysymys oli hänelle oikea elinkysymys. Varmaan Sir Claude oli kovin
väsynyt pitkän ratsastuksensa sekä metsästysretkensä jälkeen. Varmaan
hän toivoi vain mitä pikimmin pääsevänsä makuulle. Mutta sittenkin, sen
mukaan kuin Lady Wyverne tunsi hänet, oli hän varmaan yrittänyt avata
hänen oveaan ennen maata menoaan. Ja se oli jäänyt lukitsematta hänen
lähtiessään Benchaalalin kanssa katsomaan auringonnousua. Hän oli ollut
aivan huoleton tietäessään miehensä olevan monen peninkulman päässä.

Miksikä Sir Claude oli palannut takaisin?

Koneellisesti Lady Wyverne alkoi riisuutua. Hänen kätensä vapisivat,
hän ei ollut tottunut itse riisumaan vaatteita yltään, mutta vihdoin
hän oli valmis ja hän hiipi vuoteeseen vetäen peitteen leukaa myöten.

Miksi Sir Claude oli palannut takaisin? Olihan hän itse päättänyt olla
yötä poissa. Hän, Lady Wyverne ei ollut koskaan sitä toivonut, ei
edes ajatellut sellaista mahdollisuutta. Kun hän oli saanut kirjeen,
jossa Sir Claude ilmoitti palaavansa vasta seuraavana päivänä, oli hän
tuntenut ivan sekaista sääliä hänen tyhmyytensä ja lyhytnäköisyytensä
vuoksi.

Ja nyt hän oli palannut takaisin, ratsastanut yön halki. Hänen oli
aivan mahdoton sitä käsittää.

Nyt, kun hän makasi hiljaa vuoteessaan eikä hänen miehensä tullut hänen
luokseen eikä hän kuullut vähintäkään liikettä hänen huoneestaan,
tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi vain turhia pelännyt. Hän oli
melkein joutunut päästään pyörälle. Ilman Spahin kylmäverisyyttä hänen
miehensä varmaan olisi keksinyt hänen piilopaikkansa.

Ja jos hän olisi huomannut hänet?

Hän koetti ajatella levollisesti sitä mahdollisuutta. Jos hän olisi
keksinyt hänet, niin mitähän Crumpet silloin olisi sanonut tai tehnyt?
Ja jos hän oli nyt asiasta selvillä, niin mitähän hän nyt tekisi tai
sanoisi?

Hän oli tottunut pitämään miestään aina ohjaksissa, Sir Claude oli aina
myöntynyt kaikkiin hänen oikkuihinsa. Ne olivat useinkin olleet aivan
mielettömiä, mutta silti viattomia. Hän oli keikaillut. Monet miehet
olivat rakastaneet häntä. Mutta kaikki oli ollut aivan vaaratonta. Sitä
ei voinut sanoa edes tulella leikkimiseksikään. Sillä tulta ei koskaan
ollut lähimaillakaan ollut.

Mutta siinä, missä Benchaalal oli, oli aina tulta.

Sir Claude ei ollut koskaan välittänyt vaimonsa pienistä rakasteluista.
Sillä hän oli aina luottanut häneen. Lady Wyverne, jolle kaikki
ne miehet, jotka olivat liehakoineet häntä, olivat olleet aivan
väliäpitämättömiä, ei ollut myöskään koskaan pelännyt, että Sir Claude
voisi panna pahakseen tuollaista viatonta leikkiä. Sillä se oli käynyt
aina aito-englantilaiseen tapaan ja hänen oma kylmäverisyytensä oli
estänyt häntä tuntemasta vähintäkään pelkoa tai rikoksellisuutta.

Mutta nyt hän oli peloissaan sekä itsensä että miehensä puolesta. Ja
hän tunsi rikollisuutta, ei sen vuoksi, että hän olisi tehnyt itsensä
syypääksi mihinkään väärään tekoon, vaan niiden ajatusten vuoksi, jotka
olivat risteilleet hänen aivoissaan ja niiden tunteiden tähden, jotka
olivat liikkuneet hänen sydämessään.

Hän tunsi perinpohjin miehensä ja hänen puhtaasti englantilaisen
luonteensa. Kaikki ne ennakkoluulot, jotka ovat niin tavallisia
englantilaiselle, oli Sir Claudekin omistanut itselleen, nuo
ennakkoluulot olivat hänen kaikkea muuta kuin terävän järkensä
hemmoiteltuja lapsia.

Lady Wyverne oli aivan selvillä siitä mitä Sir Claude ajatteli
afrikalaisista. Hän ei antanut heille suurempaa ihmisarvoa kuin
amerikkalainen neekerille. Kaikki afrikalaiset, olkoot sitten
egyptiläisiä, arabeja, neekerejä tai maureja, olivat hänen mielestään
vain »musta-ihoisia» — »kirottuja musta-ihoisia». Kaikki eroituksetta.
Hänen mieleensä ei voinut edes iskeä se ajatus, että hänen vaimonsa
voisi joutua ystävällisiin suhteisiin sellaisen ihmisen kanssa,
suostuisi lemmenleikkiin hänen kanssaan, sallisi hänen ihailla itseänsä
tai vieläpä rakastaakin. Mutta jos hänen olisi pakko uskoa sellaista,
jos hän tulisi vakuutetuksi siitä, että hänen vaimonsa oli ollut
yöllisellä kävelyllä arabialaisen kanssa, että hän oli sallinut hänen
ihailla itseään ja oli myös itse ihaillut häntä, ollut huvitettu hänen
seurastaan ja vieläkin enemmän — ollut ihastunut häneen! Niin mitäpä
sitten?

Äkkiä Lady Wyverne näki miehensä uudessa valossa, näki hänessä aivan
uuden olennon. Englantilaista on useinkin vaikea saada heräämään, mutta
kun hän herää, niin hänen kanssaan ei ole hyvä leikitellä. Sir Claude
oli luonteeltaan hyvin suoraviivainen, melkein kuin luonnonlapsi.
Ja sattuupa joskus, että tuollainen luonnonlapsi voi olla hyvin
vaarallinen, vieläpä julmempi kuin kukaan muu. Sillä hän hyökkää
eteenpäin yhtä sokeasti kuin kone.

Lady Wyverne värisi vuoteessaan.

Mutta hetken kuluttua hän koetti vakuuttaa itselleen, ettei Sir
Claudella ollut aavistustakaan koko asiasta. Jos hän olisi aavistanut
jotain, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä tai hän olisi odottanut
häntä hänen huoneessaan valmiina rankaisemaan häntä.

Mutta miksi hän oli palannut kesken retkeltään?

Varmaan joku epäilys oli noussut hänen mieleensä, varmaan oli
tapahtunut jotain, joka oli kääntänyt hänen ajatuksensa pois
villilampaista ja kiinnittänyt ne johonkin aivan muuhun.

Lady Wyverne makasi hyvän aikaa aivan liikkumattomana. Äkkiä hän kuuli
ääniä alhaalta. Arabialaiset palvelijat olivat hereillä. Vaikka uutimet
olivatkin alhaalla, saattoi hän huomata, että auringonsäteet olivat nyt
ennättäneet rotkoon saakka. Päivä oli koittanut, täysi päivä. Ja hänen
oli pakko kestää sen valoa.

Lady Wyverne katsoi kelloaan. Se oli kahdeksan. Hän nousi ja pyysi
kuumaa vettä.

Arabialainen palvelija laski vesikannun hänen ovensa ulkopuolelle
kolkuttaen äänekkäästi. Kun hän oli poistunut, avasi Lady Wyverne oven
ja nosti kannun huoneeseen. Hänen miehensä ovi oli suljettu. Oliko hän
hotellissa, vai oliko hän, nähdessään vaimonsa huoneen olevan tyhjän,
mennyt ulos häntä etsimään?

Lady Wyverne tuumi lakkaamatta. Hän olisi tahtonut päästä asiasta
selville.

Puettuaan ylleen hän kokosi kaiken mielenmalttinsa, avasi verannan oven
ja astui ulos. Samassa hänen miehensä tuli myös ulos huoneestaan.

»Crumpet!» huudahti Lady Wyverne.

Hänen hämmästyksensä oli aivan luonnollinen. Hän oli todellakin aivan
ihmeissään. Hän tarttui kaidepuuhun kiinni ja nojasi siihen.

»Oletko sinä jo kotona?»

»Olen», vastasi Sir Claude.

»Mutta sinähän aioit viettää yötä ulkona! Missä se olikaan? Jossain,
missä on gaselleja.»

»Niin. Mutta ravintola oli niin likainen, että palasin takaisin.»

»Milloin?»

»Ratsastin läpi yön. Saavuin perille aamun koitteessa.»

»En kuullut muulien kopinaa.»

Lady Wyverne koetti puhua luonnollisesti ja luuli myös onnistuvansa
yrityksessään. Mutta hänen silmänsä tarkastivat lakkaamatta Sir Clauden
kasvoja.

»Sinä nukuit kai niin sikeästi», sanoi Sir Claude.

»Niin, varmaan minä nukuin sikeästi.»

»Mennään aamiaiselle», sanoi Sir Claude.

Hän ei siis ollut käynyt hänen huoneessaan! Lady Wyverne tunsi
tavatonta helpoitusta. Hän astui lähemmäksi miestään aikoen suudella
häntä. Mutta Sir Claude sattui kääntymään pois juuri samassa ja siirsi
lähemmäksi pöytää korituolit, joita he aina käyttivät syödessään
aamiaista verannalla. Hän ei varmaankaan huomannut vaimonsa liikettä.
Vai eikö hän olisi tahtonut huomata —?

Sir Claude kumartui nyt kaidepuun yli ja pyysi kovalla äänellä
aamiaista.

»Oletko väsynyt?» kysyi Lady Wyverne.

»Olen, hiukan.»

Sir Claude alkoi koneellisesti heiluttaa tuolia edes ja takaisin.

»Matka oli kovin pitkä ja rasittava.»

»Kas kun et jäänyt ravintolaan yöksi.»

»Se oli niin siivoton.»

Lady Wyverne yritti nauraa. Sir Clauden käytöksessä oli jotain, joka
kiusasi häntä. Hän ei ollut suudellut häntä. Eikä hän ollut nimittänyt
häntä myöskään nimeltä. Hänen lempinimensä oli muuten aina hänen
huulillansa.

»Minä en tiennyt, että sinä panit niin suurta huomiota sellaiseen»,
sanoi Lady Wyverne.

»No, miksikä sitä tyytyisi epämukavuuteen, kun on mukavuutta tarjona.»

Hetken aikaa vallitsi täydellinen hiljaisuus.

»Luonnollisesti», sanoi Lady Wyverne.

Sir Claude keinutteli yhä tuolia edes-takaisin. Se hermostutti Lady
Wyverneä. Hän kääntyi poispäin.

»Kas, nyt saamme aamiaista», huudahti hän.

Palvelija, joka kantoi aamullisen verannalle, oli samainen uninen
poika, joka oli opastanut Lady Wyverneä punaiseen kylään. Hän
järjesti ruuat sirosti pöydälle, mutta hänen liikkeensä olivat kovin
hitaita. Sir Claude tarkasteli hänen toimiaan hermostuneesti, melkein
vihamielisesti.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Lady Wyverne.

»Nuo kirotut musta-ihoiset —» hän alkoi. »Kas! Kas tuotakin nyt!»

Sir Claude nojautui eteenpäin ja työnsi pojan tylysti pöydän äärestä
pois. Poika säpsähti, katsoi äkäisesti häneen ja poistui itsekseen
mutisten.

»Minä en voi sietää heitä! Tuota roskajoukkoa!» sanoi Sir Claude
kiihkeästi.

Lady Wyverne ei vastannut. Ensi kertaa hän näki miehensä käyttäytyvän
tuolla tavalla hänen läsnäollessaan. Hän ihmetteli johtuiko se
vain väsymyksestä vai olisikohan jokin muu syy tuohon omituiseen
käytökseen. Hänen vihanpurkauksensa arabialaista kohtaan saattoi
Lady Wyvernen jälleen vapisemaan ja hänen täytyi väkisinkin ajatella
omaa häveliäisyydenpuutettaan. Jos Sir Claude saisi tietää — sen
hän nyt tunsi — että hänen vaimonsa suoraan sanoen oli kiemaillut —
arabialaisen kanssa, niin muuttuisi hän varmaan toiseksi kuin mitä
hän tähän saakka oli ollut, ja yksin tuo ajatuskin kauhistutti Lady
Wyverneä. Mutta tietysti hän ei tiennyt mitään. Jos hän olisi tiennyt,
niin hän olisi myös puhunut tai tehnyt jotain. Crumpet saattoi olla
äkäinen, peloittavakin. Sen hän nyt tiesi. Mutta salakavala hän ei
osannut olla.

Sittenkään ei Lady Wyverne voinut kokonaan irtaantua ikävästä
mielialastaan. Sir Claude ei ollut suudellut häntä. Hän ei ollut
nimittänyt häntä nimeltä. Jotain outoa hänen käytöksessään oli, jotain
johon hän ei ollut tottunut.

»Mitä me tänään teemme?» kysyi Lady Wyverne ponnistaen kaikki voimansa
näyttääkseen iloiselta ja huolettomalta. »Matkustammeko edelleen
Beni-Moraan?»

Sir Claude näytti ajattelevan vain munaa, jota hän piti kädessään
huolellisesti eroittaen kuorenpaloja valkuaisesta.

»Haluatko sinä lähteä?» kysyi hän. »Onkohan tämä muna tuore?»

»Ovathan ne aina tuoreita täällä!»

»Toivottavasti se on hyvä. Haluatko sinä lähteä?»

»En minä pidä lukua», Lady Wyverne vilkaisi nopeasti mieheensä. »Etkö
sinä ole jo saanut kylliksesi villilampaiden metsästyksestä?»

»Jos sinun on hyvin ikävä, niin me lähdemme, mutta jollei, niin
koettaisin kernaasti vielä kerran onneani.»

Sir Claude puhui varovasti, melkein unisella äänellä. »Muna on tuore»,
lisäsi hän maistellen sitä.

»Sepä hyvä. Mutta etkö aio tänään hiukan levätä?»

»Aion. Minä lähden vasta illalla.

»Onko se edullinen aika?»

»Voin nukkua ulkona.»

Lady Wyverne hämmästyi.

»No, mutta jollet voi tulla toimeen ravintoloissa!»

»Otan teltan mukanani. Täällä on teltta saatavissa.»

»Eikö teltassa tule kylmä?»

»Kun ottaa kylliksi peitteitä mukaan, niin ei ole mitään hätää.»

Hetken vaitiolon jälkeen, jona aikana Sir Claude söi ja hänen vaimonsa
oli syövinään, lisäsi hän:

»Et suinkaan ole pahoillasi? Etkö todellakin haluaisi mielemmin jatkaa
matkaa?»

»Minusta on aivan yhdentekevää», vastasi Lady Wyverne, »kunhan emme
jää tänne vain ikipäiviksi.»

»Sitä me emme tee», vastasi hänen miehensä.

He olivat lopettaneet aamiaisensa, ja Sir Claude nousi ylös ja sytytti
savukkeen. Samassa Benchaalal astui ravintolan ovesta ulos, joka
oli verannan alla, astui hitaasti pihan poikki ja suuntasi kulkunsa
erämaata kohti. Hänellä oli punainen viitta yllään, joka liehui
juhlallisesti hänen astuessansa. Hän ei katsonut ylös verannalle.
Hänen tummat kasvonsa olivat aivan vakavat ja hän näytti olevan täysin
tyytyväinen omaan itseensä ja koko maailmaan. Lady Wyverne silmäsi vain
kerran häneen, mutta Sir Claude seurasi häntä katseellaan kunnes hän
katosi tien käänteeseen.

»Kaunis mies!» sanoi hän.

»Kaikki arabialaiset ovat kauniita», vastasi Lady Wyverne.

»Mutta hän se vie voiton sittenkin kaikista muista. Etkö sinäkin ole
sitä mieltä?»

»Todellako? Enpä tiedä.»

Vaistomaisesti Lady Wyverne vastasi väistäen ja tekeytyen
välinpitämättömäksi. Mutta tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänestä
tuntui, että olisi ollut paljoa viisaampaa vain myöntyä siihen mitä
hänen miehensä sanoi. Hän oli tottunut ilmaisemaan suoraan ajatuksensa
ja päähänpistonsa Crumpetille. Hän oli usein miehensä kuullen
peittelemättä kehunut toisten miesten ulkomuotoa. Olisi tuntunut paljoa
luonnollisemmalta, enemmän hänen itsensä kaltaiselta, jos hän olisi
nytkin tehnyt samoin. Nyt se oli liian myöhäistä. Sitä paitsi hän ei
olisi voinut sitä tehdä.

»Minä juttelin tuon miehen kanssa tänä aamuna», sanoi Sir Claude
nojautuen kaidepuuhun ja puhaltaen savuja ylös ilmaan.

»Tänä aamuna!» Lady Wyverne huudahti hämmästyneenä. »Milloin?»

Sir Claude otti sikaarinsa suusta ja tasoitteli lehteä sormenpäällään.

»Ratsastaessani hänen ohitsensa.»

»Oliko — oliko hän ylhäällä jo niin varhain?»

Lady Wyverne oli mielestään kuin näyttelijätär, joka harjoittelee
osaansa ja hän ihmetteli olikohan hän osunut oikean äänensävyn.

»Hän oli ulkona, istui kalliolla erämaan laidassa, joen rannalla.
Muistathan tuon kallion, jossa kuulimme pojan soittavan huilua ensi
päivänämme täällä?»

»Aivan oikein. Mikä kummallinen mies! Mitä hän tekee täällä?
Miettiiköhän hän iäisyyttä?»

Lady Wyverne naurahti hiukan.

»En tiedä, mitä hän tekee täällä. Hän istui kalliolla suuri viitta
hartioillaan. Tiedäthän millaista tarkoitan?»

»Kyllä.»

»Me vaihdoimme vain pari sanaa. Hän näyttää aika hauskalta.»

Äkkiä Lady Wyvernen valtasi halu kertoa miehelleen — ei kaikkea, ei
tietenkään sitä, mutta jotain ainakin, kertoa, että hän oli puhunut
Spahin kanssa ja että he olivat kävelleet edes-takaisin ravintolan
edustalla — kerran; jotain sentapaista ainakin. Hän oli aivan ymmällä.
Hänen oli aivan mahdoton arvata, tiesikö Sir Claude jotain vai epäilikö
hän vain, vai puhuiko hän tietämättä mitään. Kerrankin hänen miehensä
oli suorastaan arvoitus hänelle ja hänen kunnioituksensa kohosi häntä
kohtaan. Hän alkoi kunnioittaa häntä, mutta hän olisi tahtonut päästä
hänestä selville, tulla varmaksi asiastansa.

»Luullakseni hän on saanut erittäin hyvän kasvatuksen», alkoi Lady
Wyverne. »Hän on upseeri. Niin ainakin joku väitti, vai mitä?»

»Todellako?»

Muuta ei Sir Claude vastannut, mutta se ilmaisi Lady Wyvernelle jo
kyllin selvästi, että hänen oli mahdoton jatkaa.

Sir Claude ei voisi kuitenkaan häntä ymmärtää. Ja hän vakuutti
itselleen, ettei hänen miehensä tiennyt mitään, ei edes epäillyt
mitään. Hulluhan hän olisi, jos hän ilmaisisi itsensä. Crumpet ei
nähnyt mitään muuta kuin mitä toiset hänelle näyttivät. Kaikki
oli niinkuin pitikin olla. Hänen omat tyhmät hermonsa olivat vain
luulotelleet hänelle, että Crumpet kerrankin olisi osannut olla viekas,
pitää häntä pilkkanaan ja panna hänet koetukselle.

»No niin, mitä aiot siis tänään tehdä?» sanoi Lady Wyverne äkkiä
kohoten tuoliltaan.

»Minä lähden tiedustelemaan telttaa, jonka otan metsästysretkelle
mukaan.»

»Sinä siis lähdet metsästämään?»

»Kyllä», vastasi sir Claude, »minä lähden.»

»Hyvä. Minä menen kirjoittamaan kirjeitä.»

Lady Wyverne läksi huoneeseensa. Päästyään ylös hän kuuli miehensä
astuvan raskain askelin portaita alas.

Ja hänestä tuntui askelten ääni tavallista raskaammalta.

Mutta tietysti hän oli väsynyt valvottuaan kaiken yötä.

Lady Wyverne kirjoitti koko aamun tai oli kirjoittavinaan kirjeitä.
Toisen aamiaisen hän söi yksin. Sir Claude oli mennyt lepäämään
huoneeseensa ja sanonut, ettei häntä saisi häiritä. Iltapuolella
hän istui yksin verannalla lukien romaania. Hän ei ollut nähnyt
Benchaalalia uudelleen. Mutta Ahmed oli astunut tietä myöten kylään
päin. Puoli kahden tienoissa hän palasi takaisin, ja silloin Sir
Claudekin tuli ulos huoneestaan metsästyspukimissaan.

»Oletko nukkunut hyvin?» kysyi Lady Wyverne.

»Kiitos kyllä», hän vastasi. »Olen virkeä kuin pelimanni.»

»Joko te nyt lähdette?

»Kyllä, jos Ahmed on saanut kaikki vain kuntoon.»

»Minä tulen alas katsomaan teidän lähtöänne.»

»Älä vaivaudu. Näethän sinä meidät täältä ylhäältäkin.»

»Milloin tulet huomenna takaisin?»

»En osaa sanoa. Riippuu aivan metsästysonnesta. Minä nukun ensin ja
lähden sitten aamun koittaessa metsästämään.»

»Hyvästi, veikkoseni», sanoi Lady Wyverne.

Hän nosti päänsä miehensä kasvojen tasalle ja suuteli häntä.

»Ahmed!» huusi Sir Claude äreästi. »Oletteko valmis?»

»Kaikki on kunnossa!» vastasi ääni alhaalta.

»Hyvästi», sanoi Sir Claude vaimolleen.

Hän kääntyi poispäin ja kiiruhti portaita alas.

Pari kolme minuuttia myöhemmin Lady Wyverne näki hänen lähtevän
liikkeelle kokonainen pieni parvi kuormamuuleja ja neljä arabialaista
mukanansa.

He kääntyivät vasemmalle erämaata kohti.

Sir Claude ja Ahmed ratsastivat rinnatusten toisten takana.

He näyttivät keskustelevan yhdessä varsin vilkkaasti — epäilemättä
villilampaista.



XI.


Palmupuitten alla, lähellä punaista kylää oli kiivas kohtaus sattunut
Benchaalalin ja Ahmedin välillä. Opas oli Spahin kätyri ja hänelle oli
luvattu määrätty rahasumma, jos hän saisi Sir Clauden jäämään yöksi
suolavuoristoon.

Benchaalal kieltäytyi nyt maksamasta tätä summaa. Sir Clauden ja
oppaan äkillinen takaisintulo oli suututtanut Spahia, vaikka hän
ei päästänytkään harmiansa ilmi jokirannassa aamun koittaessa. Hän
tiesi kuinka häilyvät sellaisten naisten tunteet olivat kuin Lady
Wyvernen; sellaisten oikullisten, helposti loukkaantuvien, vaihtelevien
olentojen, jotka riippuivat kokonaan hermoistansa. Hellävaroen ja
viisaasti hän oli kutonut hänen ympärilleen erikoisen ilmakehän, jossa
hän itse seisoi vasten erämaan salaperäistä, romantillista taustaa.
Tänään hän oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen ei oikeastaan
tehnytkään mieli nyt tavata häntä. Yöllä he olivat tutustuneet
toisiinsa, yöllä tuo tuttavuus oli edelleen lujittunut. Korkeat
kukkulat olivat heittäneet heidän ylitsensä synkät varjonsa ja kuu
oli hopeisella valollaan valaissut heitä. Joki oli laulanut heille ja
erämaan tuuli oli kosketellut heitä väräjävillä sormillaan.

Valkoihoinen nainen oli tullut lumotuksi.

Aluksi hän oli käyttäytynyt aivan kuin pahanilkinen lapsi, joka koettaa
katkoa kapalonsa. Mutta hän oli vaalinut häntä, kunnes lapsi hänessä ja
kaikki sen pahankurisuus oli vaihtunut uteliaaksi naiseksi; vähitellen
utelias nainen oli muuttunut uneksivaksi, kunnes ihmettely sai hänessä
vallan. Yhden ainoan kerran Spahi oli tahallaan näyttäytynyt myös
päivän valossa osoittaakseen hänelle suurta ruumiillista voimaansa,
taitavuuttansa ja hurjuuttansa, joka oli melkein yhtä häikäisevä kuin
auringonpaiste. Ja sitten hän oli jälleen kadonnut ja ilmestynyt vasta
yön pimeydessä.

Ja valkoihoinen nainen oli tahdottomasti seurannut hänen viekoitustaan
niinkuin tyttö ritari Siniparran sadussa, ja nyt hän seisoi jo sen
huoneen oven takana, jonne hänellä ei ollut lupa astua.

Tämän kauniin kudoksen, jonka Spahi oli niin suurella huolella kyhännyt
kokoon, olivat muulit kavioillaan polkeneet rikki.

Ja Benchaalal kirosi Ahmedia eikä luvannut maksaa hänelle penniäkään
luvatusta summasta.

Lady Wyvernen pelko oli pilannut kaikki. Siitä Spahi oli varma. Sen
nöyryytyksen jälkeen, jonka hän sai kokea jokirannassa kyyristyessään
viitan alle piiloon, oli hän varmaan herännyt unestaan. Se oli aivan
varma. Todellisuuden rautainen vasara oli murskannut mielikuvittelun.
Nyt Spahi ei ollut enää varma hänestä.

Hän oli harmistunut, ja hänen vihansa purkautui Ahmedin yli
arabialaisen täydellä vimmalla.

Kiivaan ottelun jälkeen Ahmed oli mennyt suutuksssaan suoraan Sir
Clauden luo ja lähtenyt hänen kanssaan sovitulle metsästysretkelle.
Vaikka hän vähän aikaa sitten oli ollut aivan kalman kalpea ja poissa
suunniltaan harmista, kun hän oli kadottanut hyvän ansionsa, niin
näytti hän nyt aivan levolliselta ja iloiselta. Hän ratsasti hymyillen
herransa rinnalla, ja niinkuin Lady Wyverne oli verannalta nähnyt,
keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa.

Rahanhimo on arabialaisen suurin heikkous. Jos häntä tässä suhteessa
petetään, niin herää hänen sielussaan kostoa hautova paha henki. Sen
Benchaalal tiesi, mutta hän oli ollut varomaton ja hillitön vihassaan.
Vain lyhyen hetken hän oli ollut aivan poissa suunniltaan. Mutta sinä
hetkenä oli Sir Claude voittanut Ahmedin puolelleen. Aina tähän saakka
heidän ratsastaessaan yhdessä oli Sir Clauden suhde Ahmediin ollut vain
isännän palvelijaan. Vaikka Ahmed oli huomannut Benchaalalin viitan
liikkuvan tänä aamuna heidän kulkiessaan hänen ohitseen ja vaikka
hän arvasi asian oikean laidan, niin hän ei ollut sittenkään sanonut
sanaakaan, ei ilmaissut mitään. Oliko Sir Claudekin sen nähnyt, sitä
hän ei tiennyt. He olivat ratsastaneet ääneti ravintolan pihalle. Sir
Claude oli mennyt ääneti sisään ja noussut suoraan portaita ylös. Eikä
Ahmed ollut seurannut hänen jäljessään, vaan oli jäänyt alas odottamaan
Spahin tai ehkäpä myös erään toisen takaisin tuloa. Eikä hänen
tarvinnutkaan odottaa turhaan. Kun Lady Wyverne yritti avata ovea,
oli hän ollut paikalla. Sitten hän oli mennyt talliin, heittäytynyt
maahan ja nukahtanut. Myöhemmin Sir Claude oli käskenyt hänen tehdä
valmistuksia uutta yöllistä retkeä varten. Ja nyt he olivat matkassa.

Tiesikö hänen herransa mitään? Hän koetti lukea hänen ajatuksiaan
toisella silmällään puhuessaan villilampaista. Nuo sata frangia, joista
oli ollut kysymys suolavuoristossa, tahtoi hän huomis-aamuna saada
omakseen, sekä vielä paljoa enemmänkin, jotta hän voisi unohtaa Spahin
rahat. Hän ei ajatellut muuta, kuin miten hän voisi korvata vahinkoaan.
Mutta tarkastaessaan Sir Clauden liikkumattomia kasvoja ymmärsi hän,
että hänen piti olla varovainen. Sillä ei edes englantilainen, joka
kuitenkin sallii vaimonsa käydä hunnuttomana, antanut vieraan tahrata
huulillaan hänen nimeään.

»Kuulkaahan, Ahmed», sanoi Sir Claude, »saattakaa minut tänä iltana
tuolle vuorelle, joka kohoaa El-Akbaran yläpuolella. Siellä on
runsaasti solia ja paljon hyviä piilopaikkoja, joista voi ampua.»

»Mutta eihän herra voi yöllä ampua.»

»En minä sanonutkaan, että aioin ampua. Mutta minä tahdon tarkastella
paikkaa. Minä palaan heti takaisin ja nukuttuani jonkun aikaa lähden
uudestaan aamun koittaessa liikkeelle.»

Puhuessaan hän käänsi muulinsa ympäri ja katseli valtavaa vuorta, joka
kohosi jättiläis-asteittain Saharaan johtavan tien kupeelta.

»Ymmärrättekö?» lisäsi hän kääntyen taas ympäri.

»Herra haluaa päästä tuonne rotkon yläpuolelle?»

Sir Claude tarkasteli terävästi arabialaista.

»Niin», sanoi hän hetken aikaa epäröityään.

»En minä tiedä onko siellä villilampaita.»

»Minä tahdon ainakin etsiä.»

»Minä olen teidän käskettävänänne. Minä teen mitä te haluatte. Mutta
palkitseeko herra runsaasti minun vaivani?»

Sir Claude väänsi viiksiään katsellen sivulleen. Hänen ylpeytensä ja
jokin muukin tunne nousi vielä sitä ajatusta vastaan, että hän uskoisi
epäilyksensä oppaalle. Mutta hänen rinnassaan paloi intohimoinen ja
hurja tunne, joka taisteli hänen varsinaista luontoaan vastaan ja
näytti voittavan sen.

»Minä maksan teille runsaasti», hän sanoi vihdoin katsomatta Ahmediin,
»jos teette mitä pyydän, ettekä ilmaise sitä kellekään.»

Ahmed nosti sormen huulilleen.

»Puhukaa, herra», sanoi hän pehmeällä äänellä.

»Minä en halua, että nuo toiset saavat tietää, minne minä tänä yönä
menen», sanoi Sir Claude. »Teltta on pystytettävä kauemmaksi, mutta
sellaiselle paikalle, että helposti voin päästä sieltä tuolle vuorelle,
joka on suoraan rotkon yläpuolella erämaan vasemmalla puolella.»

»Ja milloin herra tahtoo olla tuolla ylhäällä?»

»Auringon laskun aikana. Otan hiukan eväitä mukaan, jos tulisin
viipyneeksi myöhään. Mutta teltta on pystytettävä kauaksi sieltä.»

»Seuraanko minä herran mukana ja opastan teitä takaisin sieltä?»

Sir Claude ratsasti hetken aikaa ääneti. Sitten hän vastasi:

»Te voitte tulla minun kanssani ja odottaa minua.»

»Pitääkö minun odottaa herraa?

»Minä määrään kyllä paikan. Saamme sitten nähdä.»

He ratsastivat ääneti edelleen. Ahmedin aivot työskentelivät uutterasti
ja hänen sydämensä sykki ilosta. Rahaa hän sittenkin lopulta tulisi
ansaitsemaan. Mutta hän oli kovasti utelias. Mitä valkoihoinen herra
aikoi? Mitä hän tiesi vai epäilikö hän vain?

Sir Claude ei ilmaissut Ahmedille sen enempää. Hän lähetti hänet edeltä
ja ratsasti yksin, kunnes he saapuivat aukealle kalliopenkereelle, jota
paljaat vuoret ympäröivät joka puolelta kohoten terävinä huippuina
selkeää taivasta kohti, jonka laella kuu kumotti yhtä hämäränä ja
epäselvänä kuin haamu. Nyt Ahmed pysähdytti hevosensa ja huusi Sir
Claudelle:

»Herra voi olla yötä täällä. Tämä on hyvä paikka, josta helposti pääsee
metsästysmaille.»

»Hyvä on», vastasi Sir Claude.

Hän laskeutui alas muulin selästä ja käveli edestakaisin sillä välin
kuin miehet pystyttivät teltan ja kiinnittivät elukat paaluihin. Sir
Claude tunsi hivuuttavaa yksinäisyyden tunnetta, aivan kuin kerran
monta monta vuotta sitten ensi kertaa kouluun mennessään väristessään
kylmästä. Hänen päätään vain kuumoitti ja hänen ohimoitaan jyskytti.
Kävellessään edes-takaisin hän tarkasteli vuoria, jotka piirittivät
häntä joka puolelta, noita jättiläismäisiä, hirveitä haamuja. Hänen
mielikuvituksensa ei ollut kovin herkkä, mutta tänään nuo vuoret
peloittivat häntä ja hänen mieleensä muistui jälleen tapaus hänen
lapsuutensa ajoilta — miten hän kerran eräänä pimeänä, sateisena
päivänä oli ollut yksin arkihuoneessa ja katsellut suurta punakantista
kirjaa, jossa oli helvetin kuvia. Niissä oli aivan samanlaisia vuoria
kuin täälläkin, ja suuret rotkot kallioiden lomissa näyttivät ikäänkuin
jättiläishampailta, joiden lomiin kadotetut sielut olivat kahlehditut.

Nyt hänestä tuntui siltä, kuin tuo pieni poika arkihuoneessa olisi jo
silloin nähnyt tulevan kohtalonsa, ja koko hänen ruumistaan värisytti.

Arabialaiset lauloivat työskennellessänsä. Yksi joukosta lauloi ensin
valittavalla äänellä, ja sitten muut yhtyivät laulukertoon. Laulua
kesti hyvän aikaa.

Kun teltta oli pystyssä, astui Ahmed pyssyt kädessä ja suu hymyssä Sir
Clauden luo.

»Minä olen valmis, herra.»

»Entäs eväät?»

»Mitä herra haluaa mukaan?»

»Jotain vain — leipää ja juustoa ja hiukan lihaa. Mutta minä tahdon
jotain juoda ennen lähtöä.»

Sir Claude astui telttaan ja avasi viinapullon. Ahmed ojensi hänelle
lasin. Hän täytti sen puolilleen, kaatoi hiukan sodavettä joukkoon ja
tyhjensi lasin sillä välin kuin Ahmed laittoi eväät kuntoon. Sitten
hän kaatoi viinaa suureen hopeapulloon, pisti sen taskuunsa ja nousi
muulinsa selkään. Ahmed astui jalkaisin. He läksivät yhtenä matkaan ja
hetken kuluttua oli teltta hävinnyt näkyvistä.

Ahmed astui aluksi edeltä näyttäen tietä, mutta sitten hän pysähtyi
ja astui muulin rinnalla. Hänen teki mielensä puhua, tyydyttää
uteliaisuuttaan. Hän ei ollut arka. Sitä ei erämaan arabialainen
koskaan ole. Mutta kun hän katsoi Sir Claudeen, valtasi hänet
epämieluisa tunne. Valkoihoinen herra näytti aivan muuttuneelta, yksin
hänen kasvonpiirteensäkin tuntuivat vierailta.

Sir Claude katkaisi ensiksi äänettömyyden.

»Te tiedätte mitä minä haluan», hän sanoi jyrkästi. »Teidän tulee viedä
minut ylös vuorelle rotkon yläpuolelle, sellaiseen paikkaan, josta
helposti voin päästä alas, kun mieleni tekee ja vaikka aivan suoraa
tietä.»

»Herra, se ei ole mikään helppo asia.»

»Se ei tee mitään. Oletteko te sieltä laskeutunut alas?»

»Herra, minä voin kulkea kaikkialla yhtä ketterästi kuin vuohi. Mutta
minä astun paljain jaloin.»

»Siitä mistä te pääsette alas, pääsen minäkin.»

»Minä näytän herralle hyvän paikan. Jos herra seuraa minun neuvoani,
niin voitte päästä alas sille kohdalle, missä Benchaalal istui tänä
aamuna meidän kulkiessamme hänen ohitsensa.»

»Hyvä on.»

»Jos Benchaalal sattuisi olemaan siellä tänä iltana, niin hän varmaan
hämmästyisi nähdessään herran.»

Arabialaisen ääni kuulosti hiukan ilkeältä.

»Miksi Benchaalal olisi siellä tänä iltana?» kysyi Sir Claude
äkäisesti. »Mitä te sillä tarkoitatte?»

»En mitään, herra. Mutta Benchaalal kulkee usein öisin erämaassa. Mutta
silloinhan herra jo nukkuu eikä näe häntä.»

Sir Clauden kasvoille levisi tumma puna. Hänelle selvisi nyt, että tuo
arabialainen tiesi paljoa enemmän kuin hän. Ja sittenkin hän tiesi
aivan kylliksi! Hän tiesi, että hänen palatessaan ravintolaan oli hänen
vaimonsa huone ollut tyhjä. Hän tiesi, että tämä hiipi kalpeana ja
pelokkaana huoneeseensa auringon ollessa jo korkealla taivaalla. Hän
tiesi, että kun hänen vaimonsa oli sanonut nukkuneensa syvässä unessa
muulien palatessa kotiin erämaasta, hän oli valehdellut hänelle. Kaiken
sen hän tiesi. Mutta nyt hänen mielessään äkkiä heräsi peloittava
uteliaisuuden tunne, vaikka hän samalla tunsikin katumusta ja syvää
halveksumista. Kaiken päivää hänen oli ollut melkein mahdoton hillitä
haluansa saada tietää vielä enemmän, mutta hän oli tukahduttanut tuon
halunsa. Hän oli aikonut olla tiedustelematta sen enempää. Hän oli
aikonut — mutta nyt!

»Ahmed», sanoi Sir Claude katsoen suoraan eteensä muulin korvien
lomitse vuoria kohti.

»Herra!»

»Miksi — miksi Benchaalal kulkee öisin yksin erämaassa? Mitä hän tekee
siellä? Onko hänellä ystäviä kylässä?»

»On hänellä ystäviä, herra. Mutta hän ei mene kylään.»

Ahmed oli hetken aikaa ääneti. Sitten hän lisäsi hitaasti:

»Ei hän kulje yksin.»

»Kenenkä seurassa hän kulkee?» sanoi Sir Claude epävarmalla äänellä
epäröityään hetken aikaa.

»Kuinka ei herra sitä tietäisi!» sanoi Ahmed viattomasti. »Jos kenen
niin herran pitäisi tietää, kenen kanssa Benchaalal kulkee öisin.»

»Vastatkaa kysymykseeni, Ahmed. Ei sillä väliä mitä minä tiedän.
Vastatkaa vain.»

»Benchaalal kulkee öisin rouvan kanssa.»

»Te valehtelette!»

Ahmed ei vastannut mitään. Mutta hän väistyi askeleen tai pari muulin
rinnalta. Hän ei näyttänyt suuttuneelta. Se, että häntä sanottiin
valehtelijaksi, ei loukannut häntä lainkaan. Jokainen ihminen
valehteli, se käsitys hänellä ainakin oli. Ja miksikä hän ei sitä
tekisi? Tällä kertaa hän oli kuitenkin puhunut totta. Valkoinen herra
oli hullu, kun ei uskonut häntä.

»Kuulitteko?» kysyi Sir Claude äkäisesti.

»Kyllä, herra.»

»Minä tiedän, millainen te olette. Ravintoloitsijatar kertoi minulle.»

»Suolavuoren ravintoloitsijatar on kehno nainen», vastasi Ahmed
pahansuovasti. »Jos herra uskoo sellaista, jonka jokainen arabialainen
—»

»Jo riittää. Teidän ei tarvitse parjata häntä.»

»Jos herra ei usko minua, niin en sano enää sanaakaan. Mutta minä puhun
aina totta. Ei kenenkään arabialaisen sanaan voi luottaa niin hyvin
kuin minun. Kaikki muut ovat valehtelijoita. Minä yksin puhun totta.
Ajatelkaa nyt itse. Minä sanoin, että rouva kävelee öisin Benchaalalin
kanssa erämaassa. Ja miksikä hän ei sitä voisi tehdä? Kukapa ei
haluaisi nähdä erämaan kuutamoa. Rouva pitää sellaisesta. Herra ei taas
välitä. Herra panee maata ja rouva hankkii itselleen toverin, jonka
kanssa hän voi kävellä. Sillä yksin hän ei voi lähteä, eikä Benchaalal
ole mikään köyhä arabialainen. Hän on upseeri. Siksi rouva kävelee
Benchaalalin kanssa. Sehän on aivan luonnollinen asia.»

Ahmedin viimeiset sanat kävivät suoraan Sir Clauden sydämeen, niinkuin
totuus joskus voi iskeä yhtä syvälle kuin terävä veitsi.

»Herra panee maata!» Niin, sehän oli aivan luonnollista. Sinä hetkenä
Sir Claude huomasi, että hän itse oli kaikkein suurin hullu. Ja kun
mies tekee tuollaisen huomion, — jos hän näet on oikea mies — niin
kadotettuaan äkkiä itsekunnioituksensa hänet valtaa vastustamaton
halu saavuttaa takaisin entinen asemansa, voittaa jälleen kadotettu
miehuudentunteensa. Ja hänen täytyy se tehdä millä hinnalla hyvänsä,
käyköön se kuinka suuren kärsimyksen, vaikkapa rikoksenkin hinnalla.

»Missä me olemme?»

Ahmed viittasi kädellään.

»Näkeehän herra tuon vuoren eteläpuolella, joka näyttää ikäänkuin
lepäävältä kamelilta?»

»Kyllä.»

»Sieltä ylhäältä herra voi nähdä El-Akbaran kylän.»

Sir Claude pysäytti muulinsa.

»Täältä minä jatkan jalkaisin.»

Hän hyppäsi maahan ennenkuin Ahmed ennätti sanoa mitään.

»Ottakaa muulini.»

»Ei suinkaan herra aio kulkea yksin eteenpäin?»

»Aion. Te saatte odottaa täällä. Antakaa minulle osa eväistä.»

»Mutta jos herra tahtoo laskeutua vuoren rinnettä alas, niin täytyy
minun olla näyttämässä tietä.»

»En minä ole sanonut, että haluan laskeutua rinnettä alas. Antakaa
eväät tänne.»

Sir Claude heitti pyssyn olkapäälleen.

»Mutta minä olen edesvastuussa herrasta. Kun tulee pimeä —»

»Ahmed», sanoi Sir Claude lyhyesti, »tässä on sata frangia.»

Hän otti esille setelin ja pisti sen oppaan ojennettuun kouraan.

»Jos te kieltäydytte tottelemasta minua, niin ette saa sen enempää.
Mutta jos te jäätte tänne odottamaan, niin palkitsen teidän vaivanne.
Ymmärrättekö nyt?»

»Ja jollei — jollei herra palaa?»

»Onko teillä kello?»

»On, herra.»

»Jollen sydänyön aikana palaa takaisin, voitte tehdä mitä haluatte.
Voitte tulla minua hakemaan tai palata telttaan. Eväät tänne!»

Opas ojensi hänelle käärön sanaakaan sanomatta.

»Näkemiin!»

»Näkemiin, herra! Onnea matkalle!»

Ahmed piteli muulia ohjaksista kiinni ja katseli Sir Clauden jälkeen,
joka astui pitkin askelin vuorta kohti.

Sir Claude astui rivakasti kunnes hän katosi Ahmedin näkyvistä
kallioiden taakse. Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja vuorten korkeimmille huipuille
levisi jo harmaa hämäryys. Niiden paljaat kyljet ja puuttomat huiput
näyttivät kuluneilta ja väsyneiltä, aivankuin elämän uurtamat kasvot.
Yksinäinen mies veti syvältä henkeään tarkastellessansa niitä. Hän
tuumi mielessään, millä ilolla hän hetki sitten oli vielä katsellut
noita vuoria. Hän oli uneksinut keskellä tätä villiä luontoa,
hän oli nauttinut siitä ajatuksesta, että hän oli niin kaukana
Englannista. Veri hänen suonissaan oli alkanut kuohua, kun hän
kuuli tuulen puhaltavan vuorten ylitse ja näki auringon säteitten
kimaltelevan tuhansina jalokivinä niiden huipuilla. Afrikan ilma,
erämaan yksinäisyys, raivaamattoman seudun rauha ja salaperäisyys oli
herättänyt hänessä ruumiillisen hyvänvoinnin tunteen.

Nyt hän tunsi kauhua ja vihaa ajatellessaan kaikkea sitä, mitä hän oli
kokenut. Hänen mielessään oli syttynyt sama kauhu ja viha, joka on
ominainen tämän maan asukkaille.

Sir Clauden mielestä tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi pudonnut
aurinkoiselta vuorelta syvään kuiluun. Hänen maailmansa, se maailma,
joka oli hänen omansa ja johon hän luotti, oli äkkiä hävinnyt hänen
näkyvistään. Kaikki tutut seudut olivat kadonneet. Ja kaikista
epäilyksistä vapaa mies oli valmis nyt uskomaan mitä inhottavuutta
hyvänsä.

Että se nainen, jonka hän oli asettanut itseään paljoa korkeammalle,
oli tehnyt itsensä syypääksi aivan uskomattomaan tekoon, että hän olisi
sallinut tuollaisen ruskea-ihoisen miehen — Sir Claude puri hampaansa
yhteen ja astui edelleen kalliota kohti, joka näytti ikäänkuin
lepäävältä kamelilta. Hän oli aivan päästään pyörällä. Hän astui
ikäänkuin painajaisen alla.

Kittyn syntyperä, kasvatus, elämä, taipumukset — kaikki puhui tätä
mahdollisuutta vastaan. Oliko hän tullut hulluksi? Vai oliko hän
kerrassaan turmeltunut? Kuinka hän ei koskaan ollut epäillyt mitään
sellaista? Hänen oikkunsa olivat olleet yhtä järjettömiä kuin lapsen.
Mikä hän oikeastaan oli?

Sir Claude ei koettanut selvittää itselleen, mitä hänen vaimonsa
oikeastaan oli tehnyt. Hän ei ajatuksissaan tuominnut häntä, sillä
itse tosiasiakin oli hänen mielestään jo aivan kyllin painava. Hän ei
epäillyt nyt enää. Sillä vaikka Ahmed ei olisikaan sanonut mitään, niin
hän sittenkin olisi sen tiennyt, ollut aivan varma asiastansa.

Tänä aamuna, kun hän oli palannut hotelliin, hän oli kiiruhtanut ylös
portaita ja mennyt suoraan vaimonsa huoneeseen. Se oli ollut tyhjänä,
ja kun hän seisoi siinä ja tähysteli vuodetta, selvisi hänelle äkkiä,
että hän oli edeltäpäin aavistanut, tiennyt sen olevan tyhjänä.

Joskus sattuu, kun olemme lähellä jotakin henkilöä voimatta kuitenkaan
nähdä häntä ja tietämättä, että hän on meidän läheisyydessämme, että
me sittenkin tunnemme hänen läsnäolonsa. Jokin salainen tunne sanoo
sen meille. Me emme ehkä tahdo myöntää sitä toiselle, mutta tuosta
tunteesta me emme sittenkään voi kokonaan vapautua.

Sir Claude Wyverne oli kaikkea muuta kuin tunteellinen. Mutta vaimonsa
suhteen hänen hermonsa olivat hyvinkin herkät. Kohdatessaan tänä aamuna
Spahin, joka istui mukavassa asennossaan ja tuprutteli vaaleansinisiä
sauhuja ylös ilmaan katsellen hymyillen häneen puoleksi unisilla
silmillään, oli Sir Claude äkkiä tuntenut vaimonsa läsnäolon. Hän tunsi
sen juuri silloin, kun hän vilkaisi Spahin taakse ja teki vähäisen
liikkeen ikäänkuin hän olisi aikonut laskeutua alas muulin selästä.
Spahi oli lukenut hänen ajatuksensa tuona hetkenä ja ymmärtänyt mikä
vaara nyt uhkasi. Mutta hän oli pysynyt levollisena. Hän ei ollut
huomaavinaan Sir Clauden liikettä ja katsoi aivan rauhallisesti häntä
suoraan silmiin. Ja tuo hänen rauhallinen katseensa oli estänyt Sir
Claudea panemasta aiettaan toimeen ja pakoittanut hänet jatkamaan
matkaansa.

Afrikkalaisen levollisuus sai Sir Clauden häpeämään mieletöntä
epäilystään. Mutta heti kun hänen muulinsa oli lähtenyt liikkeelle,
valtasi hänet jälleen tuo kamala tunne, että Kitty oli ollut hänen
lähellään hänen keskustellessaan Spahin kanssa. Turhaan hän koetti
voittaa tuota tunnetta. Se seurasi häntä pitkin matkaa hänen
ratsastaessaan rotkon läpi aina siihen saakka, kun hän pysäytti muulin
ravintolan edustalla. Ja kun hän sitten astui yläkertaan ja näki
tyhjän huoneen, niin tiesi hän myös kaikki, koko tuon käsittämättömän,
mahdottoman tosiasian.

Hän ei palannut sittenkään takaisin Spahin luo. Kitty oli luullut,
ettei hän voisi olla ovela; kaikkea muuta, vaan ei ovela. Mutta hän ei
tiennyt, mitä ominaisuuksia hänen miehessään piili, mihin kaikkeen hän
saattoi pystyä olosuhteiden vaatiessa.

Astuessaan tuohon tyhjään huoneeseen oli Sir Claude äkkiä muuttunut
aivan toiseksi. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatta mietteihin
vaipuneena. Sitten hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven. Vihreät
säleuutimet olivat ikkunan edessä ja estivät kenenkään näkemästä sisään
huoneeseen, mutta sisältä saattoi selvästi nähdä ulos. Ikkuna oli
suljettu. Sir Claude avasi sen ja jäi säleuutimien taakse seisomaan.
Siinä hän seisoi liikkumatta, käsivarret riipuksissa sivuilla,
silmät väsymyksestä veristyneinä, seisoi ja katseli lehtikujalle. Ja
vihdoin hän näki kalpean naisen lähestyvän tietä myöten. Hän näki
hänen vilkaisevan pelokkaasti ja tuskallisesti ylös. Hänestä tuntui,
ikäänkuin heidän katseensa äkkiä olisivat kohdanneet toisensa ja
että nainen olisi huomannut hänet. Mutta samassa hän katosikin jo
hänen näkyvistään hänen kiiruhtaessaan kivitetyn pihan poikki. Hetken
kuluttua hän kuuli takanaan hiipiviä askeleita, ikäänkuin varas olisi
murtautunut sisään, sekä oven hiljaista rapinaa. Hänen vaimonsa oli
palannut sisään. Hän oli viereisessä huoneessa. Hän kuuli hänen
lukitsevan ovensa.

Vasta silloin Sir Claude huomasi, että hikikarpalot tippuivat pitkin
hänen kasvojansa.

Hän astui pesukaapin luo ja huuhtoi kasvojaan. Hänen suuret kätensä
vapisivat. Ne olisivat tahtoneet tarttua kiinni johonkin. Ne olisivat
tahtoneet kuristaa sen naisen, jota ne niin usein ennen olivat
hyväilleet.

Sir Claude tarkasteli käsiään ihmetyksen vallassa.

Ja tuosta ihmetyksestä hänen oli aivan mahdoton kokonaan irtaantua.

Hän astui nyt jälleen hitaasti eteenpäin ja kiipesi epätasaisella
maaperällä yhä ylemmäksi vuorelle, josta hän saattoi nähdä El-Akbaran
kolme kylää.

Saavuttuaan vuoren huipulle oli aurinko jo mennyt mailleen, mutta
läntisellä taivaalla oli sittenkin vielä hiukan punaista hohdetta. Hän
kävi kalliolle istumaan ja katseli erämaata. Hän aikoi heti laskeutua
alas vuoren kuvetta, mutta hänen täytyi ensin hiukan levähtää. Hänen
täytyi miettiä, tai ainakin koettaa miettiä.

Hän oli kauhean väsynyt, sekä ruumiillisesti että henkisesti.

Antaessaan katseensa jälleen kulkea yli aution erämaan valtasi
sanomaton yksinäisyydentunne hänen mielensä ja hän hypisteli
koneellisesti pyssyänsä.

Kaukana, suurten palmupuiden lomista hän näki savun nousevan
afrikalaisista majoista, pienet linnut — ne olivat kyyhkysiä, vaikkei
hän sitä tiennyt — kiertelivät ruskean minareetin ympärillä, joka näin
korkealle näytti aivan mustalta, ja tietä pitkin astui kameliparvi
etelää kohti, joukko turbaanipäisiä miehiä niiden rinnalla.

Nuo turbaanipäiset miehet olivat samaa rotua kuin Spahikin,
mustaveristä itämaista rotua.

Sir Claude tunsi sanomatonta tuskaa. Kitty oli samaa lihaa ja verta
kuin hänkin, mutta syvä kuilu eroitti heidät nyt toisistaan. Hän oli
tällä puolen, Kitty toisella, siellä missä musta rotu keräytyi Afrikan
polttavan auringon ympärille. Salaa, yöllä, jolloin hän oli nukkunut
hullun unta, oli Kitty astunut kuilun toiselle puolelle.

Sir Claude luuli vihaavansa häntä. Ja hän hypisteli yhä pyssyään.

Niin, hän vihasi häntä ja hänellä oli oikeus vihata häntä. Hän sanoi
sen kerta toisensa jälkeen ääneen itsekseen.

Jokainen englantilainen tuomitsisi Kittyä. Hän oli itse vetänyt tuomion
ylitseen.

Mutta ei sittenkään Sir Claude syyttänyt häntä pahimmasta rikoksesta.
Se olisi ollut aivan turhaa. Ilmankin hän tiesi kylliksi. Sillä hän oli
varma siitä, että keskustellessaan Benchaalalin kanssa jokirannassa
aamulla Kitty oli ollut siellä. Hän oli ollut arabialaisen seurassa,
ja kun Sir Claude, hänen miehensä, oli saapunut paikalle, oli hän
kätkeytynyt piiloon.

Se oli jo aivan kylliksi. Jospa hän olisi voinut tappaa hänet
piilopaikassaan.

Erämaa pimeni pimenemistään. Sir Claude nousi istualtaan ja alkoi astua
alas rotkoa kohti.



XII.


Benchaalal istui jalat ristissä El-Akbaran ruskean kylän parhaassa
maurilaisessa kahvilassa. Kahvila sijaitsi vuoritien varrella, joka
johti erämaahan, vastapäätä arabialaista hautausmaata — suuri joukko
hautakiviä oli pystytetty kovaan auringon kuivaamaan maahan ilman
mitään muuria tai aitausta, joka olisi suojellut vainajien majaa
pahantekijöiltä. Kahvilan ulkopuolella oli ruovoista tehty lehtimaja.
Siinä neljä, viisi arabialaista istui dominoa pelaten. Mutta sisällä
kahvilassa oli Spahi aivan yksin paljasjalkaisen edeskäyvän kanssa,
joka otti kahvipannun hiilokselta ja asetti sen vieraan eteen.
Silloin-tällöin joku arabialainen astui huoneen lattian poikki tai
pisti päänsä ovesta sisään lausuen juhlallisen tervehdyksen Spahille.
Mutta tämä ei ollut näkevinään eikä kuulevinaan mitään. Silmät maahan
kiintyneinä hän maisteli kahviaan ja poltti toisen savukkeen toisensa
jälkeen, ottaen tupakkaa hopearasiasta, jonka hän oli laskenut maahan
viereensä ja käärien sen varovasti ja taitavasti paperiliuskaan, joita
hänellä aina oli runsaat määrät mukanansa.

Spahi oli syviin mietteihin vaipuneena. Hän uneksi. Viha, joka oli
kuohuttanut hänen mieltään keskustellessaan Ahmedin kanssa, oli
kadonnut. Hän näytti aivan rauhalliselta, melkein uneliaalta. Mutta
hänen ajatuksensa olivat sittenkin vireillä. Hänen intohimonsa täydessä
tulessa. Ja kaiken aikaa istuessaan liikkumatta hänen ajatuksensa
tekivät uutterasti työtä.

Benchaalal oli erittäin teräväpäinen, vaikkei hän ollutkaan mikään
hyvä luonne. Milloin hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, oli
hän kekseliäs ja peloton. Mutta häneltä puuttui kärsivällisyyttä
ja kestävyyttä. Ja hänellä oli vika, joka pilasi kaiken hänen
synnynnäisen terävyytensä ja valtioviisautensa: hän ei jaksanut hallita
intohimojaan. Hänen kiivautensa repi alas usein sen minkä hänen
järkensä oli rakentanut. Voittaessaan jälleen mielenmalttinsa oli
hänellä tavallisesti edessään vain raunioita.

Hän oli jo huomannut, minkä suuren erehdyksen hän oli tehnyt Ahmedin
suhteen.

Hän oli varma siitä, että opas pettäisi nyt hänet ja antaisi hänet ilmi
tuolle suurelle, vaaleaveriselle villilampaitten metsästäjälle, joka
pani maata ennen kuun nousua illalla ja joka jätti soman naikkosensa,
pienen villin oravansa, ruusunsa, Fatimansa, tuon naisen, jonka
silmät olivat kuin kaksi turkoosia ja pienet kädet kuin hopeaa, jätti
hänet kuuntelemaan Spahin serenaadia ja istumaan Spahin rinnalle joen
rantaan. Benchaalal halveksi tuota valkoihoista miestä, halveksi
sivistyneen muhamettilaisen koko voimalla sivistymätöntä kristittyä,
mutta nyt, kun erehdys oli tapahtunut, täytyi hänen ottaa hänetkin
huomioon.

Mitähän Sir Claude aikoi tehdä?

Benchaalalilla oli ulkomaalaisista omat ajatuksensa, jotka hän oli
muodostanut pääasiallisesti niiden kokemusten nojalla, joita hän
oli saavuttanut seurustellessaan ranskalaisten kanssa Algieressä ja
oleskellessaan kahdesti Parisissa. Englantilaisia hän ei tuntenut
juuri nimeksikään. Hän tiesi vain, että he olivat mahtavaa kansaa. Hän
oletti, että he kaikki olivat hyvin rikkaita. Hän kuvaili mielessään,
että he asuivat kaukana pohjoisessa, missä raskaat keltaiset pilvet
ympäröivät heitä. Sellaisessa maassa veri varmaan jähmettyi. Mitenkä
ihmisissä, joilla ei ollut aurinkoa, voisikaan olla tulta?

Hän tiesi kyllä, mitä arabialainen siinä tapauksessa tekisi, että
hän saisi kuulla sellaisen jutun, jonka Ahmed varmaan tulisi
kertomaan Sir Claudelle, jollei hän jo ollut sitä kertonut. Hän
tappaisi, tai koettaisi tappaa sen naisen, joka oli loukannut hänen
omistusoikeuttansa, sekä sen miehen, joka oli viekoitellut hänet
siihen. Mutta englantilaiset olivat luonteeltaan toisenlaisia kuin
arabialaiset. He antoivat vaimojensa kulkea vapaina. He antoivat heidän
puhua ja nauraa jokaisen miehen kanssa, joka pyrki heidän lähelleen.
Länsimaisen naisen vapaus herättää arabialaisissa hämmästystä, mutta
samalla hän tuntee halveksumista länsimaista miestä kohtaan, joka suo
hänelle tuon vapauden. Tuo halveksuminen, jota Benchaalal nyt tunsi,
antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Vaikka hän tiesikin, mitä hän
Sir Clauden asemessa tekisi, niin hän ei voinut edes aavistaa, mitä Sir
Claude aikoi tehdä.

Hän oli tarkastanut Sir Clauden kasvojenilmettä jokirannassa. Hänen
kasvonsa olivat olleet aivan liikkumattomat ja jäykät. Silmien ilme
vain oli etsivä. Siinä oli ollut mies hänen edessään. Mutta tuo mies
oli sittenkin voinut nukkua joka yö aivan rauhassa ja antaa vaimonsa
tehdä mitä hän itse halusi. Hän oli jättänyt hänet yksin joka ainoa
päivä. Ehkäpä kaikki mikä voisi tapahtua, oli hänelle yhdentekevää.

Ei mitään ollut kuitenkaan vielä tapahtunut.

Benchaalalin ajatukset siirtyivät nyt Sir Claudesta Lady Wyverneen.
Nyt hän tunsi seisovansa varmemmalla pohjalla. Hänellä oli hyvä vaisto
naisten suhteen. Länsimaisia miehiä hän ei voinut täysin ymmärtää,
vaikka hän olikin seurustellut niin paljon ranskalaisten kanssa. Mutta
hän olisi nauranut makeasti, jos joku olisi väittänyt, että nainen
voisi hämmästyttää häntä tai leikkiä hänen kanssaan tai päästä selville
hänestä, jollei hän itse sitä halunnut. Hetkeksi hän heitti Sir Clauden
ja hänen mahdolliset aikeensa mielestään ja kiinnitti ajatuksensa nyt
tuohon pieneen villi-oravaan, ruusunkukkaan.

Jollei Sir Claude ryhtynyt mihinkään erityisiin toimenpiteisiin, jollei
Lady Wyverneä viety Beni-Moraan, niin mitähän hän nyt tekisi? Mitähän
hän nyt tekisi, jos hän jäisi yksin?

Benchaalal vaipui kokonaan unelmiinsa. Kahvikuppikin sai seisoa
koskematta ja savuke sammua. Hänen silmänsä olivat kiintyneet lattiaan.
Hänen kätensä vaipuivat alas polville.

Samassa ilmestyi valoisaan ovi-aukeamaan omituinen vihreäpukuinen
olento, vihreänpunainen turbaani päässä. Hullu Marabout se oli, joka
kuljeskeli ylt’ympäriinsä seuraten jotain ihmeellistä mielikuvittelua.
Pari, kolme kertaa hän kurkisti sisään ja katosi taas ulos Benchaalalin
huomaamatta häntä. Hän asettui nyt ruokomajan varjoon ja kurkisteli
viileään huoneeseen suurin, sinisin silmin, jotka muistuttivat
kerrassaan Vapahtajan katsetta. Benchaalal ei kohottanut silmiään ylös.
Marabout tarkasteli häntä, siirtyi hetkeksi syrjään, rohkaisi jälleen
mielensä, astui sisään ja asettui Benchaalalin viereen maahan.

Benchaalal hämmästyi suuresti, sillä mielipuoli ei tavallisesti
viihtynyt katon alla, vaan oleskeli vain ulkona, vuosikausiin hän oli
viettänyt kaiket yötkin taivasalla. Katseltuaan hetken aikaa Spahia
hän alkoi maiskuttaa huuliaan ja osoitti kahvipannua. Mutta Spahi ei
näyttänyt huomaavan häntä. Marabout katseli nyt vuoroin Benchaalalia,
vuoroin lattiaa, ja hänen silmänsä ilmaisivat melkein eläimellistä
uteliaisuutta. Vihdoin Spahi nosti silmänsä maasta.

»Toinen kuppi kahvia, Ahmed», hän sanoi edeskäyvälle.

Saatuaan mitä hän oli halunnut hän kaatoi kahvia Maraboutille, joka
tarttui kiihkeästi kuppiin ja alkoi juoda vilkaisten sivulleen,
ikäänkuin peläten, että joku äkkäisi hänet luvattomassa teossa.

Spahi alkoi pyörittää savuketta. Kun se oli valmis, pisti hän sen
Maraboutin käteen. Sitten hän pyöritti toisen itselleen ja näytti
jälleen vaipuvan unelmiinsa.

Marabout poltti hitaasti ja huolellisesti seuraten lapsellisella
ihmetyksellä savua, joka kohosi hänen huuliltaan ja haihtui ilmaan. Nyt
Benchaalal alkoi myös tarkata häntä. Hänen mieleensä muistui se aika,
jolloin tämä mies oli ollut terve ja nauttinut suurta kunnioitusta
rikkautensa vuoksi. Käynti Beni-Morassa oli ollut hänen turmeluksensa.
Likaisen kadun varrella, jonne tanssi ja musiikki kajahti ja valo
tuikki pienten valkoisiksi maalattujen talojen ikkunoista, hän oli
kohdannut Ayeshan, tuon etelän tytön, joka tuli hänen kohtaloksensa.

Miten kummallista, että joku saattoi naisen vuoksi tulla hulluksi!
Marabout oli aivan kuin luontokappale. Benchaalal alkoi ajatella naisia
ja kaikkea sitä pahaa, jota he saattoivat saada aikaan, ja hän tuumi
mielessään, voisiko hän koskaan heidän rakkautensa vuoksi saada niin
kovan rangaistuksen kuin tuo mies tuossa. Hänen säälintunteensa tuota
onnetonta raukkaa kohtaan herätti äkkiä hänessä oudon ajatuksen. Mitäpä
jos hän nousisi hevosen selkään, painaisi kannukset sen kylkiin ja
pakenisi erämaahan, kiitäisi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi taakseen
vilkaisematta, ajattelemattakaan tuota valkoihoista naista rotkossa.
Hän ja erämaa, hehän kuuluivat yhteen. Vanha ravintoloitsijatar oli
oikeassa. Arabialainen ei voi koskaan muuttaa luonnettaan. Niin pian
kuin hän palaa takaisin erämaahan, katoaa kaikki länsimainen sivistys
hänestä. Hän heittää sen päältään. Se unohtuu häneltä. Hän syö jälleen
voimakasta punaista keittoaan. Hän syö sitä mustin sormin. Muiden
maiden olemassaolo katoaa hänen tietoisuudestaan. Aurinko karkoittaa
sen hänen mielestään, hänen oma aurinkonsa, joka loistaa Allahin ja
hänen profeettansa suuren, alastoman maailman yli.

Marabout liikahti valittaen ääneensä. Hänen savukkeensa oli loppunut.
Hän nousi pystyyn, seisoi ensin hetken yhdellä jalalla, sitten hän
laski toisenkin paljaan jalkansa maahan, vilkaisi Benchaalaliin
syrjästä ja hiipi ulos kahvilasta. Spahi näki hänen astuvan aurinkoista
tietä myöten kunnes hän saapui hautausmaan kohdalle ja alkoi kierrellä
hautakiviä aivankuin nälkäinen koira, joka etsii yöllä raatoja.

Miksiköhän Marabout oli tullut kahvilaan, tuumi Spahi mielessänsä. Mikä
oli vetänyt häntä sinne? Hän oli silminnähtävästi halunnut seuraa.
Oliko hän pyrkinyt Benchaalalin seuraan siksi, että hän oli nähnyt
hänen kävelevän yöllä rotkossa Lady Wyvernen kanssa, jota hän varmaan
oli luullut Ayeshaksi?

Mitä turhia! Mies oli hullu! Turhaa vaivata päätään hänen tähtensä!
Mutta sittenkin Spahin silmät seurasivat häntä hänen kierrellessään
hautojen keskitse ilta-auringon valossa.

Aurinko oli melkein laskemaisillaan, kun Benchaalal nousi istualtaan,
maksoi kahvinsa ja läksi ulos.

Hän ei tiennyt, että Sir Claude oli jälleen lähtenyt metsästämään.
Ahmed ei ollut kertonut sitä hänelle. Mutta hän kohtasi nyt tien
varrella ravintolan unisen pojan ja sai kuulla sen häneltä.

»He jäävät huomis-aamuun asti», sanoi poika. »Valkoihoinen mies otti
teltan mukaansa.»

Benchaalal kuunteli ääneti, näyttäen hyvin vakavalta. Tämä tieto
hämmästytti häntä, mutta hän ei ilmaissut ihmetystään.

»Onko Ahmed vieraan mukana?» kysyi hän vihdoin.

»Ahmed on mukana.»

Benchaalal ei sanonut sen enempää, vaan astui hitaasti tietä myöten
Saharan porttia kohti.

Englantilainen oli siis jälleen lähtenyt pois ja jättänyt vaimonsa
yksin! Benchaalalin hämmästys yhä kasvoi. Hän harkitsi asiaa moneen
kertaan. Varmaankin tuon alla piili jokin ansa. Hän ei voinut olla
ajattelematta asiaa arabialaisen kannalta. Arabialainen ei olisi
tällaisessa tapauksessa voinut jättää vaimoansa yksin, vaikka hän
olisi aikonut äkkiarvaamatta palata takaisinkin ja yllättää hänet
tulollaan. Hän olisi jäänyt paikalle. Hän olisi toiminut nopeasti.
Hänen mustasukkaisuutensa olisi heti puhjennut esiin koko voimallansa.

Benchaalal päätti mielessään, ettei Sir Claude vielä tiennyt mitään.
Vaikka hän niin odottamatta oli palannut takaisin yöllä, niin ei hän
sittenkään tiennyt mitään. Mutta Ahmed pitäisi kyllä huolen siitä, että
hän saisi kaikki tietää!

Spahi tuli nyt rotkon suulle, aivan sen kallion juurelle, jossa hän
aamulla oli istunut Sir Clauden kanssa keskustellessaan. Pillinsoittaja
istui jälleen siinä soittaen yhtä ja samaa säveltä. Benchaalal silmäsi
häneen ja käänsi sitten katseensa erämaata kohti. Jonkun matkan päässä
hän näki Maraboutin lähestyvän häntä kiireisin askelin. Miksikä tuo
onneton olento seurasi häntä kaikkialle? Varmaan jokin outo ajatus oli
saanut hänessä vallan. Muulloin hän pysytteli aina yksikseen. Hän ei
liittynyt kehenkään. Monet olivat koettaneet kehoittaa häntä tulemaan
sisään, olivat yrittäneet saada häntä puhumaan ja osoittaneet hänelle
ystävällisyyttä, mutta kaikki oli ollut turhaa. Hän otti vastaan sen
ruuan, jonka he antoivat hänelle, mutta ei myöskään mitään muuta, ja
pakeni sitten heti paikalla johonkin rotkoon tai tiheikköön syömään.
Oliko hän äkkiä rakastunut Spahiin?

Benchaalal viittasi kädellään ja kutsui häntä luokseen. Mutta Marabout
repi vain vaaleata partaansa ja kääntäen päätään sivulle katsoi pois.
Vihdoin Benchaalal luopui yrityksestään ja astui eteenpäin. Marabout
seurasi häntä rotkon suulle saakka, pysähtyi siihen ja katsoi jälleen
hänen jälkeensä. Kun Spahi katosi näkyvistä, alkoi hän ulista kuin
eläin. Jokin asia näytti surettavan häntä. Hän kohotti vuorotellen
toista ja toista paljasta jalkaansa ja vihdoin, aivan kuin eläin, joka
etsii pesäpaikkaansa, hän katosi kallioiden lomaan, juuri sen vuoren
siimekseen, jonka harjalta Sir Claude tähysteli erämaata ja kyliä
palmupuiden alla.



XIII.


Benchaalal oli jo ehtinyt unohtaa mielipuolen. Kun hän lähestyi
ravintolaa, kiintyivät hänen ajatuksensa naiseen, joka oli sen seinien
sisällä, ja puoleksi sammunut tuli hänen rinnassaan alkoi jälleen
liekehtiä.

Lady Wyverne ja hän olivat eronneet toisistaan aivan kylmästi
jokirannassa. Spahi oli kohdellut häntä ankarasti ja käskevästi, sillä
hänestä oli välttämätöntä, että hän tointuisi ja voittaisi tasapainonsa
tuon pelästyksen jälkeen, joka oli vallannut hänet täydellisesti.
Ja Lady Wyverne oli vastaansanomatta totellut häntä. Hän oli pessyt
kasvonsa, hillinnyt kyyneleensä ja poistunut nopeasti, vaikka hän
pelkäsikin kohtausta, joka odotti häntä ravintolassa.

Mutta kaikesta tuosta oli jo kulunut monta tuntia. Benchaalal
tiesi, että hänen mielialansa nyt oli aivan toinen. Kauhu, joka
silloin oli vallannut hänet, oli kadonnut miehen lähdettyä jälleen
metsästysretkelle. Ja pelon kadottua hänen sydämessään oli tilaa
jälleen toisillekin tunteille.

Ehkäpä nuo tunteet olivat vihamielisiä häntä kohtaan.

Tuo ajatus sai Spahin mielen kiihtymään, ja taisteluninto heräsi
hänessä. Hän unohti kokonaan Sir Clauden ja heitti hänet oman onnensa
nojaan villilampaineen ja metsästysretkineen, mikä varmaan oli hänen
ainoa harrastuksensa maailmassa.

Aivan toinen metsästys kiinnitti Spahin mieltä, urheilu, joka oli hänen
elämänsä intohimo, tuo hivuuttava intohimo, joka saattaa arabialaisen
unohtamaan kaiken muun, vieläpä rahanhimonsakin. Hänellä oli nainen
voitettavanaan. Hän oli jo melkein ollut hänen vallassaan.

Sen hän tiesi. Pääsisikö hän häneltä nyt karkuun Ahmedin tyhmyyden
vuoksi? Tuo ajatuskin sai hänen kuuman verensä kiehahtamaan.

Kun hän saapui ravintolan pihalle, ei hän nähnyt Lady Wyverneä
verannalla. Hänen huoneensa ikkuna ja säleuutimet olivat auki. Hän oli
huomaavinaan liikkuvan varjon huoneessa ja hän oletti hänen odottavan
siellä hänen tuloaan. Hän mietti itsekseen, tokko Lady Wyverne halusi
tavata häntä vai koettiko hän välttää häntä. Suurella vaivalla hän
pakoittautui kärsivällisesti odottamaan. Hän tiesi, että hänen oli
nyt aivan turhaa yrittääkään puhutella häntä ja siksi hän läksi
huoneeseensa kunnes päivälliskello soi. Sitten hän astui juhlallisesti
alas leveissä valkoisissa housuissaan, punaisessa takissaan, punaisissa
sääryksissään ja silmissään tulinen katse.

Kun hän tuli ruokasaliin, oli siellä vain eräs nuori ranskalainen
pariskunta, eräs maalari vaimoineen, jotka olivat saapuneet
iltapäivällä. He tarkastivat Spahia mielenkiinnolla, mikä ei herättänyt
hänessä vähintäkään vastakaikua. Hän kumarsi heille kuitenkin
ranskalaiseen tapaan ja kävi pöytänsä ääreen istumaan siten, että hän
saattoi olla sivuttain Lady Wyverneen, jos tämä ilmestyisi pöytään.

Ehkäpä hän ei aikonutkaan tulla.

Mutta tuskin Spahi oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun hän
kuuli kahinaa portaista, ja Lady Wyverne astui sisään kirja kädessä.
Muina iltoina hänellä aina oli ollut yllään korkeakaulainen valkea
puku ja musta hattu päässään. Tänä iltana hänellä oli sama hattu kuin
ennenkin, mutta leninki oli musta. Kun Spahi kumarsi hänelle aivan kuin
vieraalle, tuumi hän mielessään, riippuiko tuo pukumuutos jostakin
erityisestä syystä, johon hän kenties saattoi löytää selityksen.
Silloin-tällöin hän vilkaisi häneen hänen syödessänsä koettaen lukea
hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltansa. Ne näyttivät nyt tavallista
kylmemmiltä ja kovemmilta, myöskin vanhemmilta kuin ennen. Mutta ehkäpä
se johtui vaan siitä, että hän tiesi, mitä tänään oli tapahtunut.
Lady Wyverne ei jäänyt päivällisen loppuun saakka. Liharuuan jälkeen
hän nousi ääneti ylös ja läksi ulos. Benchaalal kuuli hänen hameensa
kahinan, kun hän kiiruhti portaita alas.

Spahi viipyi kauan pöytänsä ääressä, joi kahvinsakin paikallaan
sen sijaan että hän olisi mennyt verannalle. Ranskalainen maalari
vaimoineen katosi jättäen hänet yksin. Hän alkoi tuumia mielessään,
mitähän Lady Wyverne teki paraillaan, olikohan hän mennyt huoneeseensa
nukkumaan vai tulisiko hän ulos verannalle. Varmaan hän antaisi hänelle
tilaisuuden keskustella hänen kanssaan. Jollei, niin hän päätti itse
hankkia tilaisuuden siihen. Hän odotti kunnes isäntäväki ja palvelijat
olivat ruualla. Sitten hän läksi pihalle ja asettui samalle paikalle
seisomaan, jossa hän oli ollut ensi iltana, Sir Clauden ja hänen
vaimonsa saapuessa tänne. Hän ei katsonut heti ylös ikkunoihin, vaan
otti esille hopearasiansa ja pyöritteli itselleen savukkeen. Kun hän
oli pistänyt sen huuliensa väliin, vilkaisi hän verannalle.

Lady Wyverne ei ollut siellä, mutta tuli vilkkui hänen huoneestaan. Ja
hetken kuluttua Spahi näki hänen vartalonsa aivankuin mustan varjon
kulkevan edes-takaisin valossa. Mitähän hän teki? Ehkäpä hän pakkasi
tavaroitaan tai laittautui valmiiksi tullakseen ulos. Benchaalal odotti
kärsivällisesti. Nyt hänen varjonsa katosi, mutta tuli paloi yhä. Spahi
oli polttanut savukkeensa loppuun. Hän heitti pätkän maahan. Sitten
hän avasi suunsa ja alkoi laulaa samaa kummallista itämaista laulua,
jota hän oli laulanut Lady Wyvernelle ennenkuin hän oli vielä puhunut
sanaakaan hänen kanssaan.

Tuossa laulussa oli monta säettä, mutta vihdoin se loppui. Spahi katsoi
ylös ikkunaan, sytytti uuden savukkeen. Mutta Lady Wyverne ei tullut
sittenkään.

Spahi alkoi jälleen laulaa ja hänen laulaessaan hänen kiihkonsa yhä
yltyi. Hänen verensä kuohui ja hänen aivonsa kohisivat. Kun hän lakkasi
laulamasta, oli kaikki niin hiljaista, että hän saattoi kuulla joen
yksitoikkoisen kohinan alhaalta rotkosta. Ja tuo hiljaisuus ärsytti
häntä. Puut, jotka seisoivat aivan liikkumattomina tien vieressä,
harmittivat häntä. Valkea tie, jolla ei liikkunut ainoatakaan sielua,
suututti häntä. Synkät vuoret hänen yläpuolellaan harmittivat häntä,
sillä hänestä tuntui ikäänkuin ne kaikki olisivat liittoutuneet häntä
vastaan ja pilkanneet hänen voimattomuuttaan, hänen onnistumatonta
yritystään.

Hänen oli kuitenkin aivan mahdoton ryhtyä vielä mihinkään. Hänen täytyi
odottaa kunnes ravintolan väki oli pannut maata. Jollei Lady Wyverne
tunnin kuluttua tullut alas, niin hän aikoi mennä hänen luokseen.
Hän poistui pihalta ja alkoi kävellä hitaasti edestakaisin tiellä.
Tumman purppurainen taivas hänen yläpuolellaan valkeni vähitellen
hopeanhohtavaksi.

Varmaankin Lady Wyverne tulisi ulos heti kuun noustua.

Lady Wyverne istui makuuhuoneessaan kovassa nojatuolissa, jonka hän oli
väistänyt ikkunan luota. Hän oli pakannut tavaroitaan. Hermostuttava
rauhattomuus oli kiusannut häntä, hänen oli ollut aivan mahdoton
olla alallaan, ja pakatessaan tavaroitaan hänen päätöksensä olla
Benchaalalia enää koskaan näkemättä, oli yhä vahvistunut. Yhdentekevää
jättikö Sir Claude hänet yksin vai ei, pitikö hän häntä silmällä vai
ei, nukkuiko hän vai valvoi. Se ei merkinnyt hänelle enää mitään. Hän
oli saanut kyllikseen päähänpistostaan. Se kauhu, jota hän oli tuntenut
kyyristyessään Spahin vaipan alle, oli parantanut hänet kokonaan tästä
oikusta. Sillä hänen tunteensa Benchaalaliin oli ollut vain oikku. Nuo
sanat hän uudisti itselleen kerta toisensa jälkeen. Hän ei koskaan
enää panisi arvoaan alttiiksi. Tuo »pikku seikkailu» erämaassa oli nyt
loppunut ja jumalan kiitos, se ei ollut johtanut mihinkään vakaviin
seurauksiin. Sillä Crumpet ei voinut tietää mitään. Hänen odottamaton
paluunsa oli varmaan johtunut vain siitä, että suolavuoren ravintola
oli todellakin ollut kovin ikävä. Varmaan vain hänen oma syyllisyytensä
tunne oli saattanut hänet näkemään jotain outoa Sir Clauden
käytöksessä, jonkunmoista kylmyyttä, mikä ei ollut hänelle tavallista.
Pahimmassa tapauksessa hänen epäilyksensä olivat aivan heikot. Tosin se
mahdollisuus oli olemassa, että Ahmed olisi kertonut jotain tai, jollei
hän ollut sitä vielä tehnyt, kertoisi hänelle mitä hän tiesi. Mutta
miksi hän niin tekisi? Benchaalal oli varmaan lahjonnut hänet, vaikkei
tämä ollut sitä sanonutkaan. Hän tiesi Ahmedin käyneen tänään kylässä.
Varmaankin hän oli tavannut Benchaalalin. Ja varmaankin Benchaalal
oli järjestänyt asiat. Lady Wyverne työnsi luotaan kaikki epäilykset,
vakuutti itselleen, että hän oli onnellisesti välttänyt vaaran ja
päätti, ettei hän tästä lähin välittäisi mistään mikä saattoi täällä
Afrikassa herättää hänen uteliaisuuttaan.

Lady Wyverne istui nojatuolissaan ja otti kirjan käteensä. Se oli
ranskalainen romaani. Kiinnittäessään katseensa sen ensimäisiin
sivuihin hän oli kuulevinaan korkeakorkoisten kenkien kapsetta Parisin
katukäytäviltä. Hän ihaili Parisia! Kuinka hauska päästä sinne jälleen,
tehdä ostoksia ja —

Benchaalal alkoi laulaa ulkona pihalla.

Lady Wyvernen romaani vaipui hänen syliinsä. Hän istui aivan hiljaa
kuunnellen.

Tuo laulu oli rumaa; niin se oli hyvin rumaa. Tuollainen kimakka ääni
ei olisi voinut hurmata ketään hänen seurapiirissänsä. Ja sittenkin
se kiehtoi nyt hänen mieltänsä, huumasi häntä, saattoi hänet suremaan
sitä, ettei hän ollut vapaa, vapaa niinkuin mies seuraamaan jokaista
oikkuaan, ottamaan selkoa jokaisesta salaperäisyydestä, joka yllätti
hänet, kulkemaan sitä tietä, joka näytti johtavan luvattuun maahan.

Kuinka ihanaa mahtoikaan olla täydellisesti vapaa! Afrika ja sen kansa
oli herättänyt Lady Wyvernen sielussa seikkailuhalun, joka usein uinuu
oikullisten ihmisten povessa, ja tämä seikkailuhalu kohdistui Spahiin,
ikäänkuin johonkin ihmeidentekijään, joka saattoi tarjota tyydytystä
tuolle halulle.

Benchaalalin ääni vaikeni, viimeinen korkea sävel tuntui ikäänkuin
kimpoavan ylös tähtiin saakka.

Lady Wyverne tarttui jälleen kirjaansa. Mutta koko Parisin viehätys oli
kadonnut sen lehdiltä. Hänen täytyi ajatella vain paljaitten jalkojen
pehmeää astuntaa attikalaisissa sandaaleissa.

Benchaalal alkoi jälleen laulaa.

Lady Wyverne tiesi vallan hyvin, miksi hän lauloi. Hän kutsui häntä
ulos. Mutta hän ei aikonut seurata tuota kutsua. Hän päätti hetken
kuluttua sulkea uutimet, riisua yltään, sammuttaa tulen ja panna maata.
Hän katseli vuodettaan. Se kutsui luokseen. Mutta kuinka mahdottomalta
nukkuminen nyt tuntui. Uni ei voisi tulla hänelle silmään, sen hän
tiesi!

Hän kuunteli jälleen Benchaalalin laulua. Hän ei ymmärtänyt
sanoja, mutta se tuntui hänestä ikäänkuin erämaan valitukselta. Ja
kuunnellessaan sitä hänen ajatuksensa siirtyivät huomis-aamuun.
Tietysti he huomenna matkustaisivat pois. Taaskin hän jäisi
kahdenkesken Crumpetin kanssa. Tutustuttuaan Spahiin hänelle oli
selvinnyt, kuinka mitätön Crumpet oli, paitsi silloin kun hän oli
vihoissaan. Hän oli varma siitä, että jos hän vihastuisi oikein
toden teolla, niin hän voisi olla oikein vaikuttava, kerrassaan
kauhuaherättävä. Mutta muuten —! Kuinka naurettavan surkea tuollainen
aviomies oikeastaan oli, joka saattoi herättää mielenkiintoa ainoastaan
vihan purkauksillaan.

Benchaalal oli aina mielenkiintoinen, eikä Lady Wyverne ollut koskaan
nähnyt häntä vihastuneena. Nyt hänen laulunsa jälleen vaikeni. Lady
Wyverne kuunteli tarkasti. Hän oletti, että hän alottaisi toisen
laulun. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, varmaan Spahi oli käsittänyt,
että hänen houkutuksensa oli ollut turhaa.

Oliko hän lähtenyt pois?

Lady Wyverne olisi tahtonut päästä siitä selville, mutta hän ei
liikahtanut tuoliltaan, vaan otti romaaninsa jälleen käteen. Mutta
levottomuus kiihtyi hänessä yhä ja hänen oli lopulta aivan mahdoton
pysytellä alallaan. Lukiessaan Parisista olivat hänen ajatuksensa
palanneet siihen päivään, jolloin hän yhdessä miehensä kanssa oli
käynyt astroloogin puheilla. Hänen mieleensä muistuivat hänen sanansa.
Hän oli ennustanut hänen miehelleen, että hän kadottaisi vaimonsa —
siten Lady Wyverne selitti tuon »uhkaavan vaaran». Vaara kadottaa hänet
uhkasi häntä, mutta oliko hän oikeastaan koskaan omistanutkaan häntä?
Oliko kukaan omistanut häntä? Ja hän itse, voisiko hän koskaan antautua
toiselle, täydellisesti sulautua toisen kanssa yhteen? Sitä hän ei
tiennyt. Sen hän vain tiesi, että Spahilla oli ollut suurempi valta
häneen kuin kellään muulla miehellä ennen häntä. Hän luuli tuon vallan
nyt loppuneen. Hän oli ollut täydellisesti Spahin vallassa. Mutta tuo
kauhu, joka oli herättänyt hänet todellisuuteen, oli myös hävittänyt
Spahin vallan. Tosin hän oli tuntenut olevansa hiukan orjuutettu tuon
miehen seurassa. Mutta ajatellessaan nyt miten koko hänen tahtonsa
ja mielensä oli ollut tuon miehen vaikutuksen alaisena, ei hän,
ihmeellistä kyllä, tuntenut vähintäkään harmia, ei edes nöyryytystä
suuremmassa määrässä. Pikemmin häntä vain suretti, että hän nyt oli
kadottanut huvin, josta hän olisi tahtonut vielä pitemmältä nauttia.

Lady Wyverne huokasi jälleen ja katseli vuodettansa. Hänen oli aivan
mahdotonta ajatellakaan nukkumista. Hän ihmetteli missähän hänen
miehensä saattoi olla; varmaankin hän kuorsasi telttavuoteellansa.
Vuoret piirittivät häntä joka puolelta, niin hän tuumi. Ja aamun
koittaessa hän lähtisi pyssy olalla metsästämään.

Entäs jos Ahmed oli kertonut hänelle!

Mutta Spahin raha oli lukinnut Ahmedin suun. Siitä Lady Wyverne oli
aivan varma. Tuon tiedon olisi pitänyt loukata häntä oikeastaan. Ja
ehkäpä se toisessa maassa olisikin loukannut häntä. Mutta täällä
sellainen ei tuntunut luonnottomalta, ei edes kovin väärältä.

Jokirannassa kyyköttäessään Benchaalalin viitan alla hän oli tuntenut
nöyryytystä. Mutta tämä häpeäntunne oli väistynyt pelon ja kauhun
tieltä.

Ja sittenkään hän ei rakastanut tuota miestä. Hän ei rakastanut häntä,
vaikka hän tunsi suurta halua seurata ja totella häntä. Tuntui aivan
siltä kuin tuolla miehellä olisi ollut kädessään hieno nuora, jonka
toinen pää oli kiinnitetty häneen itseensä, ja joka kerta kun hän veti
nuorasta, vaikka kuinka hiljaa tahansa, täytyi hänen seurata häntä.

Tälläkin hetkellä Spahi veti tuota nuoraa, jossakin kaukana pimeässä.
Lady Wyverne tunsi sen vaistomaisesti.

Jospa Spahi ei olisi ollut siellä ja hän olisi voinut astua ulos
verannalle ja hengittää tuota öistä erämaan ilmaa! Häntä ahdisti tässä
pienessä huoneessa. Ilma tuntui kerrassaan tukehduttavalta.

Lady Wyverne oli pakannut tavaransa huomista lähtöä varten ja yllään
hänellä oli matkapuku, johon Spahi oli kiinnittänyt huomiotaan. Se
oli aivan liian paksu, ja voimatta sen kauemmin pysyä paikoillaan
Lady Wyverne astui matka-arkkunsa ääreen ja otti sieltä esille
ohuemman tummanpunaisen puvun. Hän ei ollut käyttänyt sitä kertaakaan
El-Akbarassa. Nopeasti hän vaihtoi matkapuvun tähän toiseen. Sitten
hän vilkaisi peiliin. Hänen kasvojensa kiihtynyt ilme ihmetytti häntä.
Hänen kirkkaissa silmissään oli odotusta. Mutta punainen puku näytti
vaillinaiselta ilman jalokivikoristetta. Käsilaukussaan hänellä oli
pieni jalokivirasia. Hän otti sen esille ja ripusti kaulaansa pitkän
timanttiketjun.

Hän oli kuullut, että arabialaiset ihailivat jalokiviä ja kaikenlaisia
kimaltelevia koristeita, ja että naiset täällä koristivat itseään
kultarahoilla ja kallisarvosilla amuleteillä. Hänet valtasi äkkiä halu
näyttäytyä Spahille tässä punaisessa puvussa jalokivet kaulassaan.
Se oli vain mielistelyhalua. Huomenna he eroisivat ikipäiviksi.
Ja epäilemättä Spahi unohtaisi hänet pian. Hän toivoi, että
viimeinen vaikutus, jonka hän jättäisi jälkeensä, hävittäisi muiston
nyyhkyttävästä, kyyneltyneestä ja tottelevasta naisesta.

Lady Wyverne huokasi tarkastellessaan timanttiketjua käsissänsä.

Sitten hän teki sen, mitä hän oli päättänyt olla tekemättä. Hän astui
ulos verannalle.

Oli jo myöhäistä; ainakin ranskalaisen ravintoloitsijan mielestä. Hän
ja hänen vaimonsa sekä heidän palvelijansa olivat jo panneet maata.
Syvä hiljaisuus vallitsi tässä suljetussa sopukassa, joka sijaitsi
vapaan maailman kynnyksellä; ja ainoastaan virran kohina katkaisi tuota
hiljaisuutta. Tuo ääni keskellä tätä täydellistä hiljaisuutta tuntui
ikäänkuin sen vaikutuksesta vaimenevan, pehmenevän, miltei muuttuvan
alakuloiseksi valitukseksi. Kuu ilmestyi taivaanrantaan, sen kultainen
kehä kohosi esille suuren vuoren mustan ääriviivan takaa.

Lady Wyverne katseli kuuta melkein henkeään pidätellen sen
salaperäisesti noustessa yhä korkeammalle, kunnes sen pyörä oli
vapautunut tummasta varjostaan ja loisti vapaana tähtikirkkaalla
taivaanlaella.

Tuo vanki oli ainakin nyt vapautunut.

Lady Wyverne tähysteli pihalle, puiden alle sekä alas tielle. Ei
ketään näkynyt. Hän kohotti katseensa ylös harmaihin vuoriin. Pimeän
tullen oli viimeinenkin ikävän ja epävarmuuden tunne kadonnut hänen
mielestään. Sir Claude oli auttamattomasti poissa.

Entäs Benchaalal?

Varjomainen olento hiipi tietä pitkin astuen erämaata kohti. Se kulki
ohi ennenkuin Lady Wyverne ehti oikein sitä huomatakaan ja katosi
kuutamoon. Arabialainen se oli, sen hän huomasi. Mutta ei myöskään
mitään muuta. Olento näytti kiitäneen juoksujalassa. Se liikkui niin
nopeasti ja hiljaa kuin varjo valkean pinnan yli.

Lady Wyverne sätkähti ja pidätti henkeään hetken aikaa. Hän käännähti
puoleksi taakseen valaistua huonetta kohti, sillä hänet valtasi äkkiä
se tunne, että jokin vaara uhkasi häntä tuossa hiljaisuudessa ja että
hänen olisi parasta mennä sisään, sulkea uutimet eikä ajatella sen
enempää ulkona olevaa salaperäistä vetovoimaa. Mutta kääntyessään hän
kuuli jälleen Benchaalalin äänen. Se oli kuitenkin niin hiljainen,
ettei hän voinut edes eroittaa, mistäpäin se tuli. Mutta hän tiesi
sittenkin, että Spahi odotti häntä, että hän oli nähnyt hänet ja kutsui
nyt häntä.

Taaskin, niinkuin niin usein ennenkin hänen elämässään, oikku sai
vallan hänen ylitsensä. Ja hän pelkäsi siinä määrin vastustaa sitä —
hän tiesi näet, että hänessä tänään oli herännyt varovainen, vieläpä
pelokas tunne — että hän ilman muuta antautui sen johdettavaksi.
Malttamatta edes heittää viittaa hartioilleen hän astui hiljaa ulos
huoneestaan ja laskeutui pimeitä portaita myöten pihalle.



XIV.


Benchaalal, joka seisoi verannan alla, hymyili nähdessään Lady
Wyvernen astuvan pihalle ja vilkaisevan nopeasti ympärilleen. Hetken
aikaa Spahi seisoi liikkumatta seuraten vain silmillään tuota pientä,
hentoa olentoa punaisessa puvussa, jonka kaulassa jalokivet loistivat
kuutamossa. Kuinka hennolta ja keijukaismaiselta hän näyttikään, aivan
toiselta kuin tuo pelokas nainen aamulla jokirannassa! Lady Wyverne
astui pihan poikki ja ohjasi askeleensa lehtikujaa kohti. Samassa Spahi
astui esille ja kiiruhti hänen rinnalleen.

Kun Lady Wyverne huomasi hänet, kysyi hän kuiskaten:

»Näittekö te tuon miehen kulkevan tästä ohi?»

»Ketä te tarkoitatte, rouva?»

»Aivan vastikään juuri. Hän juoksi — tuota tietä.» Lady Wyverne osoitti
kädellään rotkoa.

»En minä nähnyt ketään, rouva. Mutta minun ajatukseni eivät olleet
missään sellaisessa. Oliko hän arabialainen?»

»Oli.»

»Seurataan hänen jälkiänsä.»

»Ei huolita. Minä tulin tänne sanoakseni teille hyvästit. Me lähdemme
pois huomenna. Minä olen käyttäytynyt täällä kovin pahasti ja lähden
täältä pois mielelläni.»

Lady Wyverne katseli Spahia. Hänen kätensä hypistelivät jälleen
timanttiketjua, joka kimalteli pimeässä.

Benchaalal ihaili jalokiviä ja kaikkea, mikä kiilsi ja kimalsi. Ne
kiihoittivat hänen itämaista mielikuvitustaan. Ne huumasivat hänen
aistejansa, aivankuin hajuvesi ja soitto ja loistavat värit. Niiden
kiihkeys yllytti hänen kiihkeyttänsä. Lady Wyverne olisi ollut
viisaampi, jollei hän olisi ottanut niitä kaulaansa tänä iltana. Hän
näki Spahin silmien vähä-väliä vilkkuvan jalokiviin, hän näki hänen
katselevan niitä hetken aikaa ja sitten siirtävän silmänsä häneen
itseensä, ja hänen katseensa oli kirkas kuin teräs.

»Lähdetään vielä viimeisen kerran rotkoon kävelemään», sanoi Spahi.

»Tämän aamuisen tapahtuman jälkeen — ei! Se oli minulle hyvä läksytys!»

Lady Wyverne puhui hilpeästi ikäänkuin koettaen poistaa toisen mielestä
ikävän vaikutuksen muistoa.

»Saitteko te läksytyksen mieheltänne?»

»No — sain kyllä.»

»Ja huomen-illalla te saatte vielä uuden, rouva. Ettekö te koskaan voi
oppia, mikä tarkoitus noilla villilampailla on?»

Benchaalal vilkasi hermostuneesti ravintolan ikkunoihin, ikäänkuin hän
olisi pelännyt jonkun huomaavan tai kuuntelevan heitä. Vastaukseksi
tuohon silmäykseen Lady Wyverne sanoi:

»Vain noiden puiden taakse.»

Benchaalal avasi hänelle portin. He astuivat tielle ja kulkivat
muutamia askeleita eteenpäin.

»Te ette ymmärrä englantilaista miestä», sanoi Lady Wyverne.

»Hyvä jumala! Miten minä voisinkaan?» Spahi kohautti olkapäitään ja
nosti kätensä ylös. »Aurinko lämmittää meidän vertamme joka päivä yhä
uudestaan, rouva. Miten me arabialaiset voisimme sellaista käsittää?»

Spahin silmät vilkkuivat jälleen jalokiviin. Ne puhuivat hänelle
kuutamossa. Jokainen timantti kimaltaessaan puhui omalla äänellään.

»Te arvelette —?»

Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, mitä Spahi ajatteli, ettei Sir Claude
muka välittänyt hänestä, että koko hänen rakkautensa oli kohdistunut
vain urheiluun. Siltähän saattoikin näyttää. Mutta Lady Wyverne tiesi,
ettei asian laita sittenkään niin ollut. Hän tiesi sen, ja kuitenkin
tuon miehen vaikutus oli niin voimakas häneen, että hän saattoi siirtää
häneen epäilyksensäkin — jos sitä nyt saattoi sanoa epäilykseksi, eikä
vain oletukseksi.

Benchaalal astui ääneti pari askelta edemmäksi, ja Lady Wyverne seurasi
häntä vaistomaisesti.

»Rouva, minun käsitykseni mukaan nainen näkee vain sen minkä hän tahtoo
nähdä eikä usko mitään, mitä hän ei tahdo uskoa. Olenko minä väärässä?
Minä olen vain arabialainen. Minun on mahdoton mitään tietää, minä vain
arvaan ja oletan.»

Tuo mies, jonka silmät leimahtivat älyä ja olivat niin läpitunkevat ja
etsivät, tekeytyi äkkiä aivan nöyräksi.

»Vain arabialainen!» huudahti Lady Wyverne.

Hän ei voinut katsella noita tummaverisiä miehiä samoilla silmillä
kuin hänen miehensä. Hänen mielestään he olivat herkkiä kuin naiset,
huolimatta heidän kovasydämisyydestään ja voimastaan heissä oli jotain
omituisen naisellista.

»Te — varmaankin me teidän mielestänne olemme vain barbaareja?»

Lady Wyverne katsoi Spahiin. Samassa hänelle selvisi, että juuri tuo
barbaarisuus hurmasi häntä, tai ainakin hänen luonnonomainen sävynsä,
johon samalla yhdistyi jotakin muutakin.

»Te pelkäätte ehkä meitä!» lisäsi Spahi. »Te arvelette, että me voimme
tehdä vaikka mitä tahansa. Eikö niin?»

»Sen minä kyllä uskon.»

He astuivat yhä eteenpäin erämaan porttia kohti. Virta kohisi heidän
korvissaan, kuun hopeahohde valaisi heitä. Benchaalalin silmät
kääntyivät alituisesti timanttien tuikkiviin tuliin, jotka säteilivät
Lady Wyvernen rinnalla.

»Eikö se ole hyvä? Mikä mies se olisi, joka ei kykenisi mihin hyvänsä,
jos hän kerran tuntee ja toivoo jotain täydestä sydämestään. Voisiko
hänen käytöksensä olla hiljainen, hänen sanansa tyynet, hänen kasvonsa
levolliset, kun hänen sydämensä on tulessa, kun luonto kutsuu häntä,
kun hänen verensä huutaa aivan kuin tuo joki, joka kuohuen kohisee
erämaata kohti? Joki tahtoo vapautua kahleistaan, samoin mieskin; hän
tahtoo vapautua saadakseen näyttäytyä oikeassa hahmossaan, esiintyä
luonnollisena, vihata ja rakastaa niinkuin hänen verensä häntä käskee.
Entäs englantilaiset! He eivät kaipaa mitään sellaista. He tahtovat
vain ampua villilampaita. Hyvä jumala! Villilampaita!» Hän nauroi
hillitysti, ikäänkuin itsekseen. »No, Allahin ja hänen profeettansa
nimessä, ampukoon englantilainen villilampaitaan, mutta sallittakoon
myös arabialaisen» — hän vaikeni ja lisäsi sitten hitaasti — »seurata
halujaan, sydämensä ääntä.»

Lady Wyvernestä tuntui ikäänkuin hänen sanansa olisivat puhaltaneet
suoraan häneen kuin polttava, kuuma tuuli. Hän tiesi, ettei Spahi
oikeastaan merkinnyt hänelle mitään, mutta ollessaan hänen seurassaan
hän joutui sittenkin kokonaan hänen valtaansa. Muutamilla miehillä on
tuollainen voima toisten yli. He levittävät heidän eteensä loihditun
maton. He kuljettavat heidät mukanaan ulos ikkunasta, puiden latvojen
yli, merien poikki, kauaksi vieraisiin maihin, ja he kadottavat oman
tahtonsa ja tulevat aivan tenhoojiensa kaltaisiksi.

Taaskin Lady Wyverne tunsi Spahin vaatteiden tuoksun. Hän seisahtui.

»Minnekkä me menemme?» hän sanoi. »Minähän en luvannut tulla tänä
iltana teidän kanssanne kävelemään.»

»Rouva, onhan se viimeistä kertaa. Huomenna te matkustatte pois, ja
minä — ja minä lähden muutamiksi päiviksi erämaahan. Sinne te ette
koskaan tule. Te matkustatte huomenna junalla. Te palaatte Englantiin.
Tämä on hyvästijättö.»

»Niin, hyvästijättö se on.»

Taaskin Lady Wyverne tunsi joutuvansa viekoituksen valtaan. Hän halusi
koetella, ainoastaan hiukan tuntea, miltä salaperäinen afrikalainen
elämä tuntuisi, sillä hänen oma elämänsä oli niin arkipäiväistä, niin
kovin tyhjää. Tosin hän eli hyvässä turvassa, suojeltuna kaikkea
vastaan, mutta se oli niin yksitoikkoista. Ja taaskin hän tunsi
olevansa sadun tyttö, joka yrittää avata suljettua ovea.

»Niin, mutta —»

»Teidän täytyy ainakin jättää hyvästit erämaalle, rouva.»

»Mitä te ajattelette? Emme me palaa huomenna vielä Englantiin. Me
lähdemme vain Beni-Moraan.»

Benchaalal ei sanonut mitään. Hän katseli Lady Wyverneä ääneti, mutta
hänen katseensa tuntui hiukan pilkallisen säälivältä ja hämmästyneeltä.

»Miksi — miksi te katsotte minuun tuolla tavalla?»

»Eikö rouva sitten tiedä?»

»Tiedä mitä?»

»Että herra kääntää selkänsä erämaalle?»

»Minä en tiedä mitään. Minä en ymmärrä teitä.»

»Sitten minun pitäisi ehkä vaieta. Huomenna rouva saa kyllä kuulla.»

»Sanokaa minulle heti paikalla mitä te tiedätte.»

»Ettekö te huomannut tänään mitään outoa herran käytöksessä?» sanoi
Benchaalal kiristäen umpimähkään jousta varsin kireälle.

»Kyllä — mutta mitä se merkitsee?»

»Että herra on kyllästynyt Afrikaan, että hän huomenna kääntää selkänsä
erämaalle. Beni-Morassa ei ole villilampaita. Siksi herra ei lähde
Beni-Moraan.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Kaikkihan hotellissa sen tietävät, isäntä, arabialaiset, joka ainoa.
Ehkäpä rouva yksin ei sitä tiedä! Viisas mies toimii nopeasti,
puhumatta, kun hän toimii vasten vaimonsa tahtoa. Rouva saa sen kyllä
vielä tietää. Huomenna rouva saa sen tietää, kun hän astuu junaan, joka
ei vie Tunisiin.»

»Sitten en koskaan saa nähdä oikeaa erämaata.»

Katkera pettymyksen tunne valtasi Lady Wyvernen. Kaikki itsepäisyys,
joka niin kauan oli ollut lamassa, näytti ikäänkuin äkkiä heräävän
hänessä eloon, aivankuin villi saadessaan selkäänsä. Hän uskoi siihen,
mitä Benchaalal sanoi. Hän puhui niin vakuuttavalla äänellä, että
Lady Wyverne uskoi hänen olevan oikeassa. Suuttumus alkoi kiehua
hänessä. Sen vuoksiko siis hänen miehensä oli käyttäytynyt niin oudosti
aamulla, ollut niin salaperäinen? Sen vuoksiko hän oli välttänyt hänen
suudelmaansakin? Hän oli saanut metsästää, huvitella mielin määrin ja
nyt hän aikoi viedä hänet pois täältä. Hänen täytyi mukautua miehensä
mukaan ja kieltäytyä omasta ilostaan.

Punaisia täpliä kohosi hänen hennoille poskipäilleen ja hänen silmänsä
alkoivat loistaa. Sanomatta sanaakaan hän astui eteenpäin.

Ja eteenpäin astuessaan hän tunsi yhä suurempaa vetovoimaa erämaata
kohti. Nyt kun hän ei saanutkaan nähdä oikeaa erämaata, tuntui hänestä,
ettei hän mitään muuta enää maailmassa toivonutkaan.

Benchaalal astui Lady Wyvernen rinnalla ja mitä kapeammaksi rotkotie
kävi, sitä lähemmäksi hän siirtyi häntä. Hän saattoi arvata Lady
Wyvernen ajatukset, hän huomasi päässeensä nyt voitolle. Mutta hän oli
liian viisas puhuakseen edelleen Sir Claudesta. Sen sijaan hän valitsi
toisen puheenaiheen. Hän alkoi kertoa erämaasta, omituisesta elämästä,
jota sen helmassa vietettiin, vapaudesta, seikkailuista, intohimoista.
Hän puhui vakavissaan, sillä hän rakasti kotiseutuaan niinkuin niin
monet arabialaiset, vaikka hän rakasti samalla myös kaupunkien paheita,
joihin hän oli jo hiukan tutustunut. Hän koetteli saada vieressään
astuvan naisen mielikuvituksen säihkymään yhtä kirkkaasti kuin
timantit, jotka tuikkivat kuin tulet hänen kaulassaan hänen astuessaan
kuutamossa. Nuo timantit nostattivat Spahin mielessä salaperäisen
himon, jota ei kukaan, joka ei itse ollut itämaalainen, voinut
käsittää. Ne sulivat hänen mielikuvituksessaan yhteen niiden omistajan
kanssa, niiden säihky oli Lady Wyvernen säihkyä, niiden kauneus oli
hänen kasvojensa kauneutta ja niiden kiilto hänen hiustensa kiiltoa.
Benchaalalin mielestä Lady Wyverne itse oli aivan kuin tuollainen
kimalteleva jalokivi, kuin timanttiketju. Ja samalla tavalla kuin
Spahi himoitsi timantteja, hän himoitsi myös Lady Wyverneä. Hän halusi
ottaa ketjun käteensä, samoinkuin hän halusi painaa hänet itsensäkin
sydäntänsä vasten. Ja puhuessansa sai hänen äänensä salaperäisen sävyn,
ikäänkuin hän olisi ollut jokin yliluonnollinen olento, jonka puhetta
Lady Wyverne kuunteli samanlaisen salaperäisen tunteen vallassa.

»Oi!» huudahti Spahi vihdoin. »Jospa te ette lähtisi vielä huomenna!
Aina Englantiin saakka!»

»Ehkäpä en lähdekään», vastasi Lady Wyverne.

Ja hänen äänensä kuului vakavalta.

»Mutta jos teidän miehenne lähtee?»

»Ehkäpä minä en sittenkään lähde», toisti Lady Wyverne jälleen. »Me
emme ole samanlaisia kuin teidän hunnutetut naisenne. Länsimaalaiset
naiset eivät ole orjia.»

»Mutta teidän miehenne tekee mitä hän tahtoo. Sen minä huomasin hänen
silmistään puhuessani hänen kanssaan joen rannassa.»

»Hän ei ole minun herrani.»

»Minä olisin teidän orjanne.»

He olivat nyt tulleet melkein rotkon suulle ja astuivat sen vuoren
juurta, jonka huippu näytti ikäänkuin lepäävältä kamelilta.

»Te ette saa puhua minulle tuolla tavalla», sanoi Lady Wyverne.

»Minä olisin teidän orjanne», toisti Spahi ikäänkuin hän ei olisi
kuullut hänen sanojansa.

»Tässä maassa», vastasi Lady Wyverne koettaen puhua kevyesti, »naiset
ovat orjia.»

»Niin, musta-ihoiset naiset! Mutta te — te olette valkea. Te olette
kuin jalokivi, aivan kuin yksi noista timanteista, joita te kannatte
kaulassanne.»

Spahin käsi ojentautui vaistomaisesti kaulaketjua kohti, mutta hän veti
sen pois koettaen koko voimallaan hillitä itseänsä.

»Mustat miehet jumaloivat valkoisia naisia. Te olette kuin kuun
hopeasäde. Te olette kuin aurinko, joka valaisee rukoushetkeä
Ram-a-dan-paaston aikana. Kun minä katson teihin, kääntyvät silmäni
aina itään. Ettekö te sitä tiedä?»

Kaiken aikaa puhuessaan Spahi piti Lady Wyverneä silmällä. Ja sittenkin
hän oli syvän liikutuksen vallassa.

Sillä kaksi himoa oli saanut vallan hänessä. Kaksi sydäntä näytti
sykkivän hänen rinnassaan, ryöstäjän ja rakastajan sydän. Kaksi
arabialaisen suurinta intohimoa taisteli tasaväkisenä hänen rinnassaan.
Hän olisi voinut heittäytyä Lady Wyvernen jalkojen juureen ja uhrata
henkensä hänelle, jos tämä olisi sitä vaatinut. Mutta hän olisi myös
voinut murhata hänet timanttiketjun vuoksi, jota hän kantoi kaulassaan,
jos tämä olisi uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän oli nyt kerran
täysiverinen arabialainen.

Mutta vaikka Benchaalal oli tänä hetkenä kiihkoissaan eikä tiennyt
saisiko intohimo vai saaliinhalu hänessä voiton, tarkkasi hän kuitenkin
koko ajan toveriansa. Hän odotti vain sitä hetkeä, jolloin Lady Wyverne
kasvojenilmeellään antaisi hänelle luvan uskaltaa kaikki.

Lady Wyverne oli huomannut Spahin tumman käden tavoittelevan hänen
timanttejaan, ja silmänräpäyksen ajan hänet oli vallannut inhon tai
pelon tunne. Mutta se katosi jälleen. Sillä hän rauhoitti itseään sillä
vakuutuksella, että tuo liike oli ollut aivan luonnollinen ja seurannut
vain siitä vertauksesta, jonka Spahi oli lausunut. Sittenkin oli tuo
liike, kun käsi paljastui viitan laskosten alta, ilmaissut jotain,
mikä sai hänet hätkähtämään ja hänen hermonsa kiihtymään. Sen Spahikin
oli tuntenut, ja siksi hän alkoi nyt puhua vähemmin kiihkeästi ja
intohimoisesti.

»Ettekö te sitä tiedä?» toisti hän lähestyen Lady Wyverneä vielä
entistään lähemmäksi, jotta hänen liehuva viittansa kosketti hiukan
häntä. »Minä käännyn Mekkaa kohti rukoillessani aamulla, mutta yöllä
minä rukoilen kääntyneenä teihin. Ja te, tahdotteko te ottaa korviinne
minun rukoukseni?»

»Hiljaa!» sanoi Lady Wyverne.

Hänen äänensä oli kuiskaava, mutta ei moittiva. Koska hän nyt viimeistä
kertaa läksi katsomaan erämaata, niin miksikä hän ei nyt viimeistä
kertaa olisi voinut kuunnella erämaan ääntäkin. Ja tämä mies edusti
tällä hetkellä hänen mielikuvituksessaan erämaata. Huomenna tuo näky
oli haihtunut hänen silmistään, kadonnut hänen korvistaan.

Spahi vaikeni, kun Lady Wyverne oli moittivinaan häntä. He astuivat
hyvin hitaasti eteenpäin. Lady Wyverne kuuli korkeiden korkojensa
kopisevan kovaa maata vasten ja hänen mieleensä tuli jälleen kenkien
kopina Parisin katukäytävillä. Sitten hän ajatteli Spahin paljaita
jalkoja, jotka olivat kosketelleet kiviä aivankuin kädet ja hänen
mieleensä muistui, miten hän mielikuvituksessaan oli nähnyt noiden
jalkojen astuvan erämaan hiekalla naisen jalkojen rinnalla.

No niin, nyt naisen jalat astuivat niiden rinnalla erämaata kohti.

Hetkeksi hän antautui kokonaan mielikuvituksensa valtaan. Hän näki
mahdottomuuden äkkiä toteutuneen todeksi. Entäs jos hän olisi seurannut
oikkuaan; entäs jos hän olisikin uhkarohkea, intohimoinen, huoleton
nainen, eikä vain pieni oikullinen, huvitushaluinen ja itsepäinen
olento! Entäs jos hän olisi karannut, hullaantunut Spahiin! Entäs
jos he olisivatkin lähteneet suurelle matkalle, jättäneet entisyyden
kokonaan taakseen tuonne vuoren rotkon peittoon, entäs jos erämaa nyt
olisi avannut sylinsä hänelle ja hän olisi liittynyt mustaihoisiin
elääkseen heidän parissaan suurella aavikolla! Kuinka ihmeellistä se
olisi. Hän koetti eläytyä tähän unelmaan. Niin, niinhän se olikin. Hän
oli eronnut iäksi entisestä elämästään. Ei kukaan nainen ennen häntä
ollut sellaista uskaltanut. Kuinka hänestä nyt puhuttaisiin hänen
entisessä seurapiirissään, Parisin ja Lontoon saleissa, Newmarketin
kilpa-ajoilla ja Skotlannin aroilla! Mitähän hänestä sanottaisiin?
Yhdentekevää! He eivät merkinneet hänelle enää mitään, nuo entiset
ystävät ja tuttavat. Heidän puheensa ei koskaan enää olisi hänen
puhettaan, yhtä vähän kuin heidän mielitekonsa ja heidän oikkunsa. Hän
oli iki ajoiksi päässyt vapaaksi muodin ja tapojen itsevaltiudesta.
Alati muuttumatonta itää kohti hän käänsi kasvonsa, maata kohti, joka
aina pysyi samana!

Tällä hetkellä hän oli niin kokonaan oman mielikuvituksensa vallassa,
että hän todellakin luuli tehneensä tuon kaiken, ja että Spahi, joka
kulki hänen rinnallaan, oli hänen herransa. Vai orjansako? Mikä hän
oikeastaan oli? Mikä hän tulisi olemaan?

Mikä hän tulisi olemaan?

Ja tehdessään itselleen tämän kysymyksen hän vilkaisi Benchaalaliin
silmissään niin kysyvä, niin naisellinen ja samalla kuitenkin niin
vaativa ilme, että Benchaalal joutui aivan ymmälle. He olivat nyt
rotkon suulla. Erämaa avautui heidän eteensä. He saattoivat nähdä
sen selvästi edessään. Heidän jalkansa koskettelivat jo tuon aavikon
reunaa, ja erämaan tenhova tuuli siveli heidän poskiaan.

Benchaalalin mielestä oli kohtalo ikäänkuin vartavasten hänelle
järjestänyt kaikki niin ihmeelliseksi ja kauniiksi. Nuo kolme ihmettä
— jalokivet, Lady Wyvernen vaativa katse ja kuun valaisema erämaa
— sulivat hänen silmissään ikäänkuin yhteen ja muodostivat yhden
kokonaisuuden. Hän tahtoi riistää sen itselleen. Sen täytyi tulla
hänen omakseen, nyt, tällä hetkellä. Hän ei voinut sitä sen kauemmin
enää odottaa. Jalokivet, nainen ja erämaa — hän tahtoi omistaa tällä
hetkellä ne kaikki.

Hänen tumma kätensä ilmestyi jälleen piilostaan ja tarttui Lady
Wyvernen ranteeseen. Spahi ei puhunut mitään, mutta hänen puristuksensa
peloitti Lady Wyverneä. Hän tunsi selvästi olevansa vaarassa. Tuo
käsi oli yhtä paljon rosvon kuin rakastajankin, käsi, joka saattoi
yhtä helposti musertaa kuin hyväillä. Ja nuo silmät, jotka kiintyivät
nyt häneen, ne vastasivat hänen kysymyksiinsä niin suoraan, ettei
epäilyksellä ollut vähintäkään sijaa. Spahin villi luonto puhkesi nyt
esiin sen ohuen sivistyksen kuoren läpi, joka oli peittänyt sitä.

Erämaa vyöryi Lady Wyvernen ylitse, erämaan mies oikeassa hahmossaan
hyökkäsi hänen päälleen.

Tuntiessaan Spahin käden puristuksen Lady Wyverne vaistomaisesti
sätkähti. Samassa toinenkin käsi hyökkäsi viitan alta esiin,
ei kuitenkaan tarttuakseen Lady Wyvernen toiseen käteen, vaan
jalokiviketjuun, joka koristi hänen kaulaansa.

Nämät kaksi nopeasti toisiaan seuraavat liikkeet paljastivat kerrassaan
koko miehen.

Kun Spahin sormet puristautuivat jalokivien ympärille, käsitti Lady
Wyverne oman hulluutensa koko laajuudessaan ja hirveä pelon tunne sai
vallan hänessä. Koko tämä tapaus oli johtunut vain pienestä oikusta,
ja ajatellessaan nyt omaa elämäänsä, josta hän oli ollut niin valmis
luopumaan, valtasi hänet sama inhon ja vastenmielisyyden tunne
mustaihoisia kohtaan, joka on valkoihoisille useinkin niin kuvaava.

Samassa silmänräpäyksessä kuin tuo mielenmuutos tapahtui hänessä, tunsi
Spahikin sen selvästi. Hänen oikea kätensä irrottui Lady Wyvernen
ranteesta iskeäkseen myös kiinni jalokivikoristeeseen. Rakastaja
hänessä sammui ja rosvo pääsi täydellisesti voitolle.

Molemmin käsin hän raastoi kaulaketjua.

Kallioiden peitossa, tien vasemmalla puolella oli mies seisonut hyvän
aikaa pyssy ojossa valmiina laukaisemaan. Hänen oli kuitenkin mahdoton
täyttää aikomustaan, sillä outo ja hirvittävä epävarmuus täytti hänen
mielensä.

Hän ei voinut päästä selville siitä, kummanko hän halusi ampua,
naisenko vai miehen.

Odottaessaan yhtä ääneti ja liikkumattomana kuin kallio, jonka kätkössä
hän seisoi, nainen kimposi erilleen Spahista ja Spahin käsi irtaantui
naisen kädestä tarttuen jalokiviin kiinni.

Silloin mies tiesi mitä tehdä. Hän astui hiljaa lähemmäksi ja tähtäsi
pyssynsä Spahia kohti.

Mutta ennenkuin hän ennätti laukaista, hyökkäsi Spahin kimppuun olento,
jonka vihreä puku loisti kuutamossa. Kädet, jotka olivat takertuneet
kaulakoristeeseen kiinni, mursivat ketjun poikki samassa kuin mies itse
vaipui tielle tikari hartioittensa välissä.

»Allah! Allah! Allah!»

Huuto kaikui pitkään ja äänekkäästi yössä.

Sir Claude kiiruhti tielle. Kiertäessään käsivartensa vaimonsa
ympärille huuto kajahti uudelleen hänen korvissaan:

»Allah! Allah! Allah!»

Sitten se vaimeni ikäänkuin eläimen vikinäksi, ja hullu Marabout
polvistui maahan Spahin ruumiin viereen ja alkoi varovaisesti koota
maasta jalokiviä, jotka kimaltelivat kuun säteissä ikäänkuin erämaan
kristallit.

Aamun sarastaessa arabialainen poika kulki laiskasti pitkin jokirantaa
kunnes hän saapui tavalliselle paikalleen. Hän kävi kalliolle istumaan,
asetti ruskeat jalkansa ristiin, otti pienen pillin poveltaan ja
hypitellen ruskeita sormiaan pitkin huilun lovia hän alkoi soittaa
säveltä auringon kunniaksi, joka kuulosti ikäänkuin säveleihin
kiteytyneeltä oikulta.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Villilampaita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.