Title: Ampiaispesä : Kyläkertomus
Author: Korhonen, Veikko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ampiaispesä : Kyläkertomus" ***


AMPIAISPESÄ

Kyläkertomus


Kirj.

VEIKKO KORHONEN



Oulussa,
Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö,
1917.



I.


Maaliskuu oli lopuillaan. Kolmojoki oli luonut jääpeitteensä ja
virtaili tasaisesti lämpimässä auringon paisteessa.

Kolmojoki oli aikoinaan virtaillut koskemattoman metsän läpi.
Vähitellen sen rannoille oli muodostunut viljelyksiä ja taloja, ja nyt
se jo eroitti toisistaan kaksi kyläkuntaa, jotka olivat sen äyräille
muodostuneet. Kyläkunta olisi oikeastaan sopinut olemaan yhtenä, mutta
se oli jotenkuten eroittunut kahdeksi. Joen pohjoispuolinen kyläkunta
sai joesta nimensä ja eteläistä sanottiin Korpijoeksi, koskapa sen
kylän asukkaat vieläkin väittivät Kolmojokea aikoinaan sanotun
Korpijoeksi.

Korpijoen kylässä on ainoastaan muutamia huomattavia taloja. Mikkola,
kylän rehevin talo, on keskuksena ja siinä isäntänä Iisakki, Hämeestä
aikoinaan muuttanut vanhapoika. Mainittava on myöskin Miirun talo,
jossa toimeliaana isäntänä hääräilee Jooseppi. Hänellä on vaimona
teräväkielinen Eveliina ja Eveliinalla Eedla-niminen tytär, ainoa
talossa.

Kertomuksen vuoksi on myöskin mainittava, että Miirun peltojen päässä
on mökki, jossa asuu räätäli Romppanen.

Mutta joen toiselta puolelta näkyy myöskin talojen kattoja. Näkyvätpä
Ylä-Rietulan katot kaikkein kauimmaksi, ja savupiiputkin ovat niissä
lukuisammat kuin toisissa taloissa, lukuunottamatta Mikkolaa, Korpijoen
taloa.

Hieman alempana notkossa on Ala-Rietula, ränsistynyt talopahanen, jonka
päreillä paikatut akkunat katselevat kuin avuton sokea kylään, missä
talojen ulkomuoto paranee vuosi vuodelta, Ala-Rietulan jäädessä yhä
katselemaan puolisokeana edistyksen kulkua Kolmon kylässä.

Vielä on mainittava Möttösen talo toisella puolella valtamaantietä
Ylä-Rietulan naapurina. Se on myöhemmin rakennettu kuin toiset talot
ja seinät kuultavat, vielä vaalean harmaina, kun sen sijaan toisten
talojen seiniin on aika lyönyt tumman värinsä.

Ylä-Rietulaa hallitsee Mooses Rietula, pyöristynyt vanhapoika
ja lautamies. Lyhyet raajat, jotka näyttävät kuin musertuvan
omistajansa painosta, ovatkin jo hieman vääristyneet. Kapeat
hartiat keskiruumiiseen verraten ja päässä takkuinen tukka, joka
pörröttää rikkinäisen viltin lierien alta sakeana pöyrynä. Lihavat
kasvot näyttävät ensi katsannolla hyväntahtoisilta, mutta lähemmin
tarkasteltua on niissä salakavala ilme, joka on samalla ärtyinen. Mutta
tästä huolimatta Rietula nauraakin joskus niin että vatsa lainehtii.

Ala-Rietulassa liikehtii verkkaan viisikymmenissä oleva Vernand, laiha
ukon käppyrä. Vernandin kapeissa, luisevissa kasvoissa ovat punoittavat
silmät, jotka näyttävät aina ihmetellen katselevan ympäristöään.

Vernandilla on myöskin poika, Hesekiel, joka on ilmetty isänsä kuva,
vain hiukkasta pienempi. Samat ihmettelevät silmät ja samat luisevat
kasvot. Liikkeissäänkin yhtä verkkainen. Emäntä on kuollut Vernandilta
eikä hän ole tullut vielä uutta ottaneeksi.

Möttösessä on isäntänä Eerikki ja hänestä ei paljoa kerrotakaan.
Hänellä on sitävastoin sisar, Taava, lihava vanhapiika, joka on
yrittänyt kolmasti miehelään, mutta aviotoveri on hänet aina
viimetingassa pumpannut takaisin Möttöseen ja siinä Taava on vain
veljensä taloa hoidellut ja paisunut entistään pyöreämmäksi. Taava on
sukkela suustaan, kuten tavallisesti savolaiset sisarensa. Ja hänellä
on tarkat korvat. Mikään juorujuttu ei mene hänen korviensa ohi.
Kuulemastaan hän tekee omat johtopäätöksensä, joihin toisten talojen
emäntien on napisematta mukauduttava.

Yksi kyläkunta, mutta kaksi nimeä.

Kyläkuntien väliä on vain muutamisen sataa askelta, niin että selkeällä
ilmalla saattaa pienempikin puhe kuulua yli joen toiselle puolelle.
Tästä huolimatta ovat kylien asukkaitten välit olleet riitaiset.
Salapuheet ja roskajuorut ovat asukkailla jokapäiväisenä ruokana.
Jos Kolmossa tapahtuu onnettomuus, niin siitä Korpijoella salaisesti
iloitaan, ja jos korpijokelaisia onni potkaisee, niin Kolmossa saattaa
joku isäntä tai emäntä tulla pahoinvoivaksi.

Mikkolan isäntä Iisakki, muutettuaan tänne Hämeestä, aikoi käydä kylien
pahaa sopua parantamaan, mutta toimenpiteestään joutui kolmolaisten,
jopa kyläläistensäkin, vihoihin. Ja kun Iisakki on turpeasta
olemuksestaan huolimatta hieman kumaraharteinen, alettiin häntä ensin
Kolmon puolella haukkua kyrmyniskaksi, ja vähitellen tämä nimi tuli
käytäntöön hänen omien kyläläistensäkin keskuudessa. Asianomainen aikoi
ensialussa harata nimensä muutosta vastaan, mutta taipui vähitellen, ja
Kyrmyniskaksi häntä nyt sanotaan koko Kuivalan pitäjässä.

On mainittava, että kyläkuntiin tulee kerran viikossa posti, joka
tuo jokusen sanomalehden kylän vauraimpiin taloihin. Ja siinä on
kaikki henkinen viljelys, lukuunottamatta kituvaa raittiusseuraa ja
kylien keskeisiä juorupuheita, joilla asianomaiset ravitsevat itseään
kotoisista pelloista saadun viljan ohella.



II.


Lämpimät paisteet olivat sulatelleet hankia, ja päivisin tiet jo
upottivat ja kallistuivat yhä enemmän vinoon. Muutamissa paikoin näkyi
jo sulaa maata jalaksen uurnassa ja tiekin oli käynyt rapakoiseksi.

Kyrmyniska käveli verkalleen kallistunutta peltotietä ja myhähteli
itsekseen. Kevät näytti tulevan tavallista aikaisempaan. Päiväkulta
paistaa lekotti lämpimästi ja öillä oli taivas pilvessä.

— Kohta siitä alkaa kevätkalan pyynti, murahti mies ääneen, tultuaan
pihatörmälle, johon näkyi virtaileva joki alempana rannassa, — joko
lienee Rietula rysänsä tupannut joen alajuoksuun? murahteli Kyrmyniska
edelleen ja kuin vastausta saadakseen jäi katselemaan Kolmon puolelle
Rietulan peltoja ja pihamaata, jotka hyvin sopivat näkymään Mikkolan
pihaan.

Rietula näytti seisovan hänkin talonsa piharakennuksen nurkalla ja
katselevan Mikkolaan päin.

— Keh, mitähän se nyt siellä vahtaa, myhähti Kyrmyniska ja silmäsi
omille vainioilleen, joilla pohotti pitkä rivi lantakasoja, jotka
olivat olleet aina lukuisammat hänen pelloillaan.

— Niitä se siellä tarkkailee... kai lukeakseen. Saaneeko luetuksi.
Kolmekymmentä kaksi niitä on, ja viisitoista on vaan Rietulan
pelloilla. Heh, mitäpä tuosta. Olkoon mitä on, mutta kateena se niitä
katselee.

Iisakki pyörähti tupaan, otti orrelta talvella korjaamansa haukirysät
alas ja sitoi ne kimppuun. Vetäistyään rasvapieksut jalkaansa, painui
ulos rysänippu kainalossa joen rantaan. Saatuaan venheen vesille,
antoi hän sen hiljaa lipua virran mukana ja jäi katselemaan kirkkaasti
välkehtivää veden pintaa.

Iisakki oli ollut pahalla tuulella useita viikkoja yhtämittaa
tietämättä siihen syytä oikein itsekään. Jokin outo, ellottava tunne
oli häntä painanut. Oliko kyläläisten riitaisuus, jota hän oli
koettanut voimiensa mukaan musertaa, painanut mieltä, vai yksinäinen
vanhanpojan elämäkö kävi tympäiseväksi?

Mutta nyt siinä venheen keinuessa hiljaa eteenpäin, tunsi Iisakki aivan
yhtäkkiä käyvän mielensä hyväksi. Hymy herahti suupieleen ja povessa
sykähti niin kuin ennen nuorena miehenä.

Päivä paistoi lämpimästi, hanget alenivat ja Mikkolan vainiot
paljastuivat lumen alta tuoden esiin kauniit oraat. Hyvinpä olivatkin
säilyneet talven alla. Valtava vilja siinä taas lainehtii kesän tultua.

Iisakki tarttui airoihin ja vetäisi voimakkaasti rintaa paisuttavan
hyvän mielen vallassa. Mutta lahoneet hankavitsat rouskahtivat poikki,
ja Iisakin täytyi istua perään melomaan.

Iisakin suu kiertyi leveään hymyyn ohjatessaan venhettä joen suuhun.
Mistä se nyt tosiaankin tämä hyvänmielen tunne pulpahti niin yhtäkkiä?
Tämä kaunis kevätköhän se vielä saisi vanhat veret liikkeelle? Heh,
olipa mistä oli ja tulkoon mistä tulee, kunhan on hyvä olla, eikä
aina mieltä paina jäytävä alakuloisuus. Pistetään rysät entisiin
kalapaikkoihin, keitetään kalaa ja odotellaan kesää. Ja siinä sivussa
ojennetaan riitaisia kyläläisiä sovinnon tielle. Ojennetaan, neuvotaan,
vaikkapa siitä murtavatkin suuta ja haukkuvat Kyrmyniskaksi.

Venheen kokka kahahti rantakaislikkoon, mutta Iisakki ei malttanut
vielä nousta rysiä laittamaan, vaan jäi edelleen miettimään.

Kymmenen vuotta sitä on jo Mikkolassa eletty. Mikä lienee silloin
saanut Hämeestä tänne muuttamaan ja kauniit syntymäseudut jättämään.
Niinkuin olisi muka täällä paremmat maat olleet ja kalavedet. Kadutti
kaupat ensin muutamia vuosia ja ikävä oli Hämeeseen, vaan siinähän tuo
on tasaantunut, ja talo on noussut ja pellot kasvavat nyt jo niin että
kuuluu kylälle asti.

Talonsa on saanut nousemaan, kun on puuhannut, mutta eipä ole naapurein
välit parantuneet, vaikka olisi kuinka saarnannut. Riidellään ja
hosataan yhtämittaa ja milloin ei julkisesti riidellä, niin silloin
takanapäin jurnutetaan ja puhutaan pahaa ja arvotonta toisistaan. Mutta
olkoon miten on. Eikö tästä puolin jääne sovintoyritykset sikseen.
Sekö heille ikänsä saarnaamaan! Heh, riidellään sitten, kun kerran
se on mieleisempää. Riidellään ja hosataan ja tapellaankin, jos niin
tarvitaan. On sitä Kyrmyniskassakin sisua, jos niikseen tulee.

Iisakki pisti piippuunsa, sylkäisi, pisteeksi mietteilleen ja nousi
ketterästi laittamaan rysiä kuntoon. Jalka nousi keveämmin kuin ennen
ja hyvä mieli tuntui vaan paisuvan.

Iisakki oli saanut jo ensimäiset rysänsä jokeen ja aikoi viimeisiä
asettaa entisiin paikkoihinsa joen viimeisessä mutkassa, kun hän
hätkähti jo ihmeissään seisomaan.

— Kuka pirhana siihen jo ehti rysänsä, virkkoi katsellessaan entisiä
rysän paikkoja, joihin oli jo pyydykset pantuna.

Iisakki seisoi kysymysmerkkinä. Äskeinen hyvä mieli tuntui alenevan.

— Kuka kehveli se...

Sattui siinä Iisakki kääntämään päätään ja huomasi rannalla Rietulan
seisomassa ja virnistelemässä.

— Kas kun naapuri on pistänyt siihen jo rysänsä likoon, virkkoi
Iisakki. Mutta mitenkähän se on, kun minä olen siinä tottunut ennen
pyydyksiäni pitämään?

Miehet kyyräsivät vastakkain. Rietulan leuka näytti värähtävän.

— Sinähän niitä olet tässä joessa parhaita pyyntipaikkoja tähän asti
pitänyt, vaan vuoro se on kerran minullakin, sanoi Rietula.

Iisakki näytti aprikoivan, alkaisiko haastaa riitaa vai koettaisiko
sovinnolla selviytyä naapuristaan.

— Lieneekö ne tässä rysänpaikat parempia kuin muuallakaan. Ja kun
minä tässä olen pitänyt ennenkin enkä ole sinun pyyntipaikoillesi
pyrkinyt, niin eiköhän sovittaisi pyytämään niin kuin ennenkin riitaa
haastamatta, arveli Iisakki.

Rietula oli tullut muutaman askeleen lähemmäksi ja kivahti:

— Elä puhu mitään entisistä pyyntipaikoista. Kun muutit Mikkolaan,
valtasit tämän paikan, enkä kehdannut pois ajaa, mutta nyt ajetaan. Ja
jos et sitä usko, niin koetetaan!

Ja Rietula sylkäsi kouriinsa valmiina käymään käsirysyyn, jos
tarvittaisi.

Iisakinkin mieli myrtyi ja hän purasi piipun vartta, joka sattui
olemaan hampaissa, niin että pala lohkesi suuhun. Mutta riitaa ei mies
sen pitemmältä käynyt haastamaan. Lähti astumaan ja virkkoi mennessään
Rietulalle:

— Tulehan aamulla Mikkolaan sampiaiskeitolle. Pistetään kahviksikin ja
vielä on putelissa pikkuisen, josta pulitetaan sekaan. Olen parhaimpia
vieraita varten säästellyt.

Rietula kuului kiroavan kiitokseksi lähtiessään soutamaan.



III.


Iisakki istui kamarissaan keinutuolissa ja antoi sen hiljaa liikkua.
Iltapäivän aurinko paistoi ikkunasta sisään ja muodosti kirkkaan
valojuovan lattiapalkeille. Könniläinen mittasi aikaa verkalleen.

Iisakin piippu oli sammunut ja sitä pitävä käsi valahtanut riippumaan
tuolin kaiteen yli. Miehen otsalla oli syvät mieterypyt.

Kyllä vain korpijokelaiset ja kolmolaiset olivat asettaneet hänet
kovalle koetukselle. Hän oli jo päättänyt, ettei kajoo heidän
riitoihinsa, vaan pysyy kaikista erillään, mutta myttyyn meni se päätös.

Kylät olivat päättäneet perustaa yhteisen osuuskaupan ja asiasta oli
jo pidetty kokouksia, ja osuudet olivat merkityt, vaan paikasta oli
syntynyt riitaa. Kolmolaiset tahtoivat kauppaa puolelleen ja samoin
vaatimuksin esiintyivät korpijokelaisetkin, vaatien kauppaa joen
rannalle, jossa oli sopiva kartano heidän kylänsä puolella.

Korpijokelaiset olivat käyneet tänään miehissä puhumassa Iisakille
asiasta. Miehet tulivat kiihtyneinä, hiukset pystyssä vaatimaan
Iisakkia sovittajaksi asiassa ja pitämään heidän puoltaan
kiistanalaisesta kaupan, paikasta.

Kokous oli iltapäivällä Miirussa, ja hänen täytyi lähteä sinne ja
varustautua hyvään hyökkäys- ja puolustuskuntoon. Puheenlahjaa hänelle
oli suotu, eikä hänen tarvinnut sitä edeltäpäin valmistella, mutta
täytyi miettiä muitakin keinoja, ja senpä takia mieterypyt vaan hetki
hetkeltä syvenivät Iisakin otsalla.

Varmasti oli riivaajainen mennyt kumpaistenkin kylien miehiin, kun
viitsivät kinata turhaa moisessa pikkuasiassa. Eihän kahta kauppaa
voinut laittaa ja niin neuvoin täytyi toisen tai toisen puolen tulla
kysymykseen.

Joen yli johti leveä maantiesilta ja joku irvihammas oli viime
kokouksessa ehdottanut, että rakennettaisiin kaupalle kartano joen
sillalle ja muutettaisiin maantie toisesta paikasta kulkemaan. Muutamat
isännät, varsinkin Miirun Jooseppi, olivat asiaan innostuneetkin
luullen ehdotuksen tekijällä toden olevan kysymyksessä.

Iisakki myhähti. Vähän niille oli järkeä annettu, miespoloisille, sen
näki kaikista heidän puuhistaan.

Kello löi kumeasti viiden lyöntinsä muistuttaen Iisakille, että
kokoukseen lähdön aika oli käsillä. Mutta edelleen istui Iisakki ja
keinahteli. Hänen sisässään oli alkanut kuohua.

Menen ja sanon suorat sanat heille kaikille. Sanon vasten naamaa enkä
selän takana jurnuta, niinkuin he. Sanon, että perustakoot kauppansa
vaikka hiiteen, vaikka Kittilän kirkon takapuolelle. Puuhatkaa niin
kuin puuhaatte, rähiskää ja tapelkaa, hunsvotit!

Se olisi niille parhaiksi.

Isäntärenki raotti kamarin ovea ja virkkoi:

— Mitenkä se on isäntä, kun se kokous kohta alkaa ja... menkää nyt
joutuun, hyvä isäntä... tässä on kunnia kysymyksessä.

— Minä annan perhanat sille kokoukselle! murahti isäntä noustessaan.

Renki painoi oven kiinni ja ihmetteli isäntänsä murahtelua.

— Ei ole nyt meidän ukko oikealla tolalla. Viime aikoina onkin istunut
ja miettinyt... sitä akattomuuttaanko surenee.

Ja kun isäntä laskeutui portailta ja meni aitan ohi maantielle, arveli
renki vielä työnsä keskeyttäen:

— Ei se tänään kävelekään sillä tavoin, että siinä olisi puolensa
pitäjätä. Mikä pahus sitä vaivaa...?

Iisakki kävellä köhnysteli joen sillalle ja siinä vasta huomasi,
että oli tullut ohi Miirun tiehaarasta. Aikoi kääntyä, mutta huomasi
nais-ihmisen joella pesupuuhissa. Kukahan se olikaan? Pitääpä katsoa
tarkemmin! Miirun Eedla. Eikös ollut Eedla tosiaankin vaatteita
karttuamassa!

Iisakki sanoi hyvän päivän ja nojasi kaidepuuhun.

— Päivää vain. Kokoukseenko se isäntä oli menossa?

Eedla näyttikin vastoin tavallisuutta olevan puhetuulella.

— Sinnehän tässä... Sattui tuossa vähän viemään ohi.

Iisakki kaivoi housuntaskusta piipun ja pisti hampaisiinsa muistamatta
sitä täyttää.

No, johan nyt! Ja eikös ollut jäänyt tupakkamassikin kotiin! Kaikkea
sitä...

Eedla läiskytteli kartulla vaatteita eikä välittänyt Iisakin puuhista.
Oli kietaissut hameensa koholle ja pistänyt helmat vyön alle. Paljaat,
pyöreät pohkeat jännittyivät somasti Eedlan kumartuessa vaatteita
huuhtomaan.

Iisakki unohtui katselemaan Eedlan puuhailua. Somapa sitä olikin
katsella. Nuori, terve ihminen ja lisäksi isotekoinen.

Ja siinä katsellessa johtui Iisakille mieleen eukottomuutensa,
yksinäiset ikävät päivänsä.

Jo häntä on mies hullu, kun rupeaa eukotta ikänsä elämään ja kitumaan,
vaikka talo on kuin linna miehellä. On se. Ja mikä ihme siinä mahtoi
ollakaan, ettei ennemmin tuo asia ollut johtunut mieleen. Mutta nyt
sattui. Veti kuin vetäjäinen tähän joelle, jossa tuo Eedla... Se on
näyttävä ihminen, vaikka sanovat sitä hieman tuhmaksi. Reilu tyttö,
olipa sitten järeltään mikä tahansa.

Iisakki aikoi sanoa jonkun sanan Eedlalle, ennenkuin lähtisi kokoukseen.

— Joko niitä on Miirussa kevätkaloja keitetty? kysäisi.

— Eikö mitä... Oli se isä pannut rysän jokeen, mutta oli jättänyt
kalasimen auki. Se ukko on välistä semmoinen toljake, virkkoi Eedla.

— Vai jäi kalasin auki, nauroi Iisakki.

Eedla oli saanut vaatteet huuhdelluiksi ja kietaisi nyt Iisakista
välittämättä hameen yltään ja pisti sen lipeätiinuun pestäväksi.

— Eedla kävisi siellä meillä kevätkalaa maistamassa jonakin päivänä,
virkkoi Iisakki lähtien menemään. Vielä lähdettyään hän vilkaisi
Eedlaa, joka siellä puuhaili vieraista välittämättä.

— Pahus, kun tuota Edlaa en ole ennemmin huomannut, pahoitteli Iisakki.
Siinähän se on emäntä Mikkolaan, mitä sitä sen kauempaa... Kun nyt vaan
ei ehtisi joku toinen ennen minua.

Sitä ajatellessa tuli Iisakin käynti kiireisemmäksi ja povessa tuntui
semmoinen outo, hiljainen kaikerrus.

Se asia täytyy ottaa käsille nyt aivan heti. Se on tärkeämpi kuin
osuuskauppa-asia ja kaikki muut kaiken maailman asiat yhteensä.



IV.


Rietula puuhaili myöskin lähtöä osuuskauppakokoukseen. Ylä-Rietulan
isäntä oli ennenkin osottautunut äkäpäiseksi ja kiivaaksi mieheksi,
mutta nyt oli osuuskauppa-asia saanut hänet aivan raivostumaan. Nytkin
karjui hän piioille ja rengeille, ja vanha emännöitsijä Kustaavakin sai
jo ukon mielenpurkauksista osansa.

Rietula oli lautamies ja, kuten sanottu, arka arvostaan myöskin
ulkoasuun nähden. Muutteli nytkin toista paitaa ylleen ja sotkeutui
jotenkuten paitaansa. Kustaavalta pääsi salaa pieni naurunhytkähdys,
mutta isäntä kuuli sen.

— Mitä sinä, akka, hirnut siinä! Lapa tiehes!

Pörröinen tukka ja vihasta pyörivät silmät näkyivät paita-aukosta.
Renki-Villekin alkoi hohottaa nähdessään sen ihmeen, että isäntä
sotkeutui paitaansa.

— Lempojako sinäkin, aikamies, kurnutat, kivahti isäntä ja paita repesi
riekaleiksi hänen käsissään.

— Ovatko ihmiset hulluja, kun nauravat tyhjälle! Minun nuoruuteni
aikana ei naurettu kun kerran tai pari vuodessa, mutta nyt kurnutetaan
lakkaamatta. Ja se on se puoli ihmisessä, jota minä en kärsi. Minä
en ole tyhjälle nauranut, mutta lautamieheksi olen päässyt ja se on
jotain, tiedä se, poika!

Villen poskilihoja nyki, mutta hän puri huultaan. Isännän sanatulva
oli taas ratkennut ja se oli hyvä merkki kokoukseen lähtiessä. Saavat
siellä taas kuulla Rietulan äänen ukkosena jyrisevän ja huomautuksen
siitä, että mies on päässyt lautamieheksi ja rikkaan talon isännäksi
pelkällä sanan voimalla.

— Joko minä valjastan isännälle hevosen? kysyi Ville.

— Sano lautamiehelle, oikaisi Rietula.

— Joko minä sitten lautamiehelle...

— Valjasta vaan ja ota ne kirkkokääsit ja se liinukka.

— Liinukka on ajossa, uskalsi Ville huomauttaa.

— Kuka lempo se on ottanut isännän hevosen! karjasi Rietula.

— Pekkapa tuon näkyi ottavan, totesi poika.

— Pahan hengen nulikka... vai meni tämä ottamaan isännän hevosen.
No, olkoon. Minä menen jalkaisin, mutta sano Pekalle, että laputtaa
tiehensä, ennenkuin minä tulen.

Rietula paiskasi ovea mennessään niin, että rämähti. Pihassa kuului
vielä mennessään jyrisevän piioille, jotka kaivolla pesivät astioita.

Rietula oli viime päivinä tuntenut omituista pakotusta sydänalassaan.
Hierojakin oli käynyt muokkaamassa, mutta ei tullut apua siitäkään.
Se mahtoikin olla jotain henkistä sairautta, päätteli hän siinä
kävellessään sohjuista maantietä. Olisiko se tämä kirottu
osuuskauppa-asia? koetti hän tutkia olemustaan, vaan ei sekään tuntunut
syynä olevan. Se oli jotain outoa ja ennen tuntematonta. Valitettuaan
outoa oloaan suutari Horttanaiselle, joka kyläili sattumalta
Ylä-Rietulassa, oli tämä suutari arvellut:

— Se on rakkauden tautia, usko pois. Samalla tavoin se minuakin vaivasi
ja hetipä taukosi, kun eukon otin.

Niin hänen ystävänsä vakuutteli, ja Rietula oli itsekin asiata
ajatellut viime päivinä. Hän oli tosin aikoinaan päättänyt elää
naimattomana, mutta päätöstähän voi muuttaa tarpeen vaatiessa. Nyt
ei kumminkaan sopinut sitä sen enempää ajatella... Toinen, paljon
tärkeämpi asia oli nyt kysymyksessä tämäniltaisessa kokouksessa. Nyt
täytyi näyttää, mihin lautamies Rietula pystyy, kun tulee oikein tiukka
paikka eteen. Osuuskauppa oli saatava Kolmon puolelle, vaikka olisivat
kaikki Kuivalan seurakuntalaiset korpijokelaisten apuna vastaan
haraamassa.

Miirun Eedla pesi yhä vaatteita joen rannalla. Tällä välin oli hän
käynyt kotonaan ja pukeutunut pyhähameeseensa, jonka helmat oli
kumminkin varovaisuuden vuoksi kietaistu vyötärölle. Punaposkisena ja
reippaana siinä vaan liehui ollenkaan aavistamatta, että veti puoleensa
ohi kulkevien ijäkkäitten poikamiesten huomion, ja sai vakaiset miehet
ajattelemaan naima-asioita silloin, kun muut tärkeämmät asiat olivat
kysymyksessä.

Niinpä Rietulakin mitään pahaa aavistamatta tuli joen sillalla
huomanneeksi Eedlan ja vastoin tahtoaan seisahtuneeksi. Ja kun katseli
siinä Eedlan kiivaita käden liikkeitä ja nopeata jalannousua, niin tuli
heti mieleen, että siinä olisi sopiva...

— Tämä Eedla se vain aina pesua tekee, virkkoi Rietula ja tunsi
tulevansa hyvälle tuulelle.

Eedla vilkasi vieraaseen, mutta eipä sanonut mitään Rietulan
hyväntahtoiseen huomautukseen. Uudelleen täytyi Rietulan huomauttaa:

— Minä tässä vain arvelin, että puhtautta rakastava luonto se mahtaa
olla Eedlalla, kun melkein joka päivä on tässä joella loraamassa.

— Mitähän lienee, jurahti Eedla.

Rietula synkkeni. Eikö tämä naisihminen osannut antaa hänelle siksi
paljon arvoa, että olisi kehdannut kunnollisesti vastata. Ja tätä minä
tässä vastikään sopivaksi...

Rietula näytti hieman neuvottomalta. Mitähän siltä kysyisi? Jos
tiedustaisi tytön vointia.

— Onko se Eedla ollut tervennä? kysyi.

— Mikä sitten? kivahti tyttö ja kääntyi selin kysyjään.

Rietula alkoi jo suuttua.

Karttu läiskähteli tytön kädessä ja kaiku vastasi iloisesti metsän
rannasta. Harakka lensi aidan seipääseen, aivan Rietulan nenän eteen ja
tiuskahti kuin kiusotellakseen.

— Miirun tytär on taitanut käydä ylpeäksi, sanoi Rietula ja astui jo
muutaman askelen mennäkseen.

— On se, murahti Eedla.

Rietula lähti kiivaasti astumaan. Hänen sisunsa kiehahti. Kokouskin oli
vähällä jäädä tämän mokoman takia. Painetaanhan mieleen. Kyllä siitä
Eedlan luonto lauhtuu, kun saa tietää, että emännäksi häntä katsellaan
lautamiehen taloon.

Hehkuvan punainen päivä painui metsän taakse, ja päivällä sulanut lumi
alkoi korskahdella jalan alla. Metsä tuoksui raikkaalta, ja etelältä
leyhähti lauhkea tuuli mietteistä metsää ja sulaneita hankia syleillen.

Kevään ihmeellinen, nuorruttava voima sai kävelijän rinnan sykähtämään
ja unelmat alkoivat versoa.

Kevät oli saanut Rietulan ja Iisakin sydämetkin oudosti sykähtämään,
mutta Miirun Eedla ei tuntenut oloaan oudommaksi kuin ennenkään. Ei
miettinyt muuta kuin sitä, että yhtämittaa saa vain vaatteita pestä,
ja kynsiä paleltaa lakkaamatta. Niin paatunut ja kivikova oli tämän
nuoren naisihmisen sydän.



V.


Osuuskauppakokous on alkanut. Miirun tupa on hiestävän kuuma
ja tupakan-savuinen. Miesten äänet mouruavat nousevan vihan ja
suuttumuksen laineissa, ja piiput käryävät yhtämittaa. Permanto on
syljeksitty märäksi ja niljaiseksi.

Mikkolan Iisakki saa puheenvuoron.

— Tässä on jo tuntikaupalla riidelty ja hosattu eikä ole päästy
yksimielisyyteen kaupan paikasta. Tämä on kurjinta eripuraisuutta,
mitä minä olen koskaan nähnyt ja kuullut. Mutta jollei nyt saada
sovintoa ja yksimielisyyttä aikaan, niin koroitan minä ääneni niin
että se kuuluu Hankoniemeen saakka. Onko kummempaa nähty että kaksi
kyläkuntaa, jotka ovat melkein samoilla pelloilla, riitelevät
osuuskaupan paikasta, kun pieni joen luikero on heidät erottavinaan
eri kyläkunniksi. Ja vielä osuuskaupan, joka on pyhä asia, pyhempi
kuin kinkerit ja kiertokoulut ja jonka pitäisi kyläläiset yhdistää
ikuisilla rakkauden siteillä toisiinsa ja saada häviämään se syntinen
sydämettömyys ja kauna, josta tuoreita esimerkkejä saa nähdä joka
päivä, milloin Kolmon, milloin Korpijoen puolella. Jos ei nyt tämä
riita ja hosaaminen lopu, niin minä huudan koko maailmalle, että täällä
ovat ihmiset semmoisia alkuasukkaita, että toraavat maatessaankin ja
repivät silmät toistensa päästä. Sen minä sanon ja senkin vielä, että
nämä mokomat rupeavat puuhaamaan mukamas osuuskauppaa ja tappeluun asti
vaativat sitä kumpainenkin kyläkunta puolelleen ja silmät verestävinä
mulkoilevat kokouksessa kumpaisetkin kylän miehet omassa ryhmässään
ja hiovat taskussa nyrkkejään hyökätäkseen toistensa päälle. Mutta
sen minä sanon, että jollei nyt lakata tästä rumasta pelistä ja lyödä
rakkauden kättä toisilleen, niin Jumalan viha lankeaa meidän päällemme
ja maa aukeaa ja nielee meidät. Kun kuulostaa teidän juttujanne ja
esityksiänne, tuntuu niinkuin olisi järki jotenkuten luiskahtanut
teidän aivoistanne ja tuuli hajotellut sen pitkin Kuivalan sydänmaita,
ja nyt järjettöminä kuin eksyneet lampaat käytte tuimasti yhteen
välittämättä yhtään siitä, että minä, jolle Luoja on siunannut tuota
järkeä hieman enämmän, koetan kylvää teidän paatuneisiin mieliinne
sovinnon nisua. Mutta kylvö on mennyt hukkaan, se on totisesti karissut
tien oheen ja pahan sisun linnut ovat nokkineet sen suuhunsa ja
ohdakkeet ovat päässeet versomaan ja täyttävät nyt mielenne niin, että
teidän suustanne vaan käy ulos pahat halut ja aivoitukset. Käykää,
miehet, sovintoon, käykää sovintoon ennenkuin armon aurinko laskee
vihanne yli, ja silloin se on jo myöhäistä. Se on myöhäistä, sanon
minä, ja silloin jää osuuskaupat ja muut perustamatta ja meidät...
tuota... meidät perii hiisi joka sorkan!

Iisakki painui istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Eedla oli lopettanut pesupuuhansa ja tullut tupaan juuri parhaiksi, kun
Iisakki oli päässyt oikein lämpenemään ja saanut vertaukset kypsymään
aivoissaan tulikuumiksi ja iskeviksi. Mutta Eedla tuli tupaan, seisahti
ovensuuhun ja katsoi Iisakkiin kunnioittavasti ja hieman lempeästi,
niinkuin Iisakista näytti, ja jylisevä puhe katkesi ennen aikojaan. Ja
taisi katketa huonosti ilman vaikuttavaa loppuiskua.

Tuvassa oli hetken hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin kellon verkkainen
käynti, russakoiden ropina seinillä ja muutama tupakkasyljen vihainen
iskentä permannolle.

Mutta yht'äkkiä alkoi kello rämisten ja hätäisesti lyödä. Ja löi
koko vetovarastonsa loppuun niin, että paino alas päästyään jäi kuin
väsyneesti lerkkumaan.

Ja se vapautti kielet jälleen liikkeelle. Iisakkiin oli heitetty
murhaavia silmäyksiä, suurimmalta osalta kolmolaisten puolelta, ja
Ala-Rietulan Vernand virkkoi leuka täristen mielenliikutuksesta:

— Se taisi haukkua meitä.

— Kuka?

— Tuopa Kyrmyniska. Niin se minusta tuntui.

— Kyllä se haukkui meitä hyvänlaisesti, arveli toinenkin Kolmon mies
mustanpunaisena kyyräten Iisakkiin toiselle puolelle tupaa.

— Ei ole isoon aikaan niin perinpohjin haukuttakaan meitä, vahvisti jo
Möttösen Eerokin.

— Sille pitäisi antaa vastasanat.

— Niin, oikea vastamyrkky!

— Anna sinä, Rietula, Kyrmyniskalle sana sanasta, kehoitettiin jo
miehissä.

Mutta Rietula istui hieman allapäin. Hänkin oli huomannut Eedlan
tulevan tupaan ja katseli nyt, miten Eedla kiepsahteli hellan ääressä
hämmennellen piimävellipataa. Pahusko siinä oli, että tyttöletukka
oli niin äksy äsken siellä joella. Hönkäihminen se on... kyllä se...
Rietulaa nykäistiin kylkeen:

— Kuuletko sinä...!

— Ka, mitä?

— Nukuitko sinä, perhana, koko ajan, kun meitä Kyrmyniska haukkui?

— Ka, enhän minä...

— No mitäs sitten noljotat, sano kovat sanat sille.

Rietula terästyi.

— Sano lautamies, kun minua puhuttelet, kivahti hän räätäli
Romppaselle, joka oli kehoittanut kovia sanoja Iisakille sanomaan.

— Oleppa nyt lautamies tai mikä tahansa, niin anna sille sapiskat.

Kolmolaiset alkoivat heitellä vihaisia silmäyksiä Rietulaan. Mitä se
siinä kyyrötti ja vahtasi karsinapuolelle tupaa saamatta suutaan auki,
vaikka aina oli kehkeä kehumaan sillä sanansa voimalla. Antoiko se nyt
vain noin ilman mitään Kyrmyniskan häväistä kolmolaisia?

Rietula huomasi nyt itsekin noloutensa ja koetti sitä pois pudistaa
itseään vihaisesti liikauttamalla. Kalvoi liivinsä taskusta sikarin
pään, pisti sen poskeensa ja puraisi muutaman kerran niin, että
leukalihakset korkealle jännittyivät.

Kolmon miehet huomasivat tämän ja arvelivat, että jopahan miehen luonto
nousee.

Ja Rietulan luonto nousikin. Hän oli pannut merkille, että myöskin
Iisakki katseli Eedlaa hyväntahtoisen ahneesti ja se kismitti mieltä
sen lisäksi, kun Iisakki aina sitä sovintoaan saarnasi ja kerskui
lähimäisen rakkaudellaan.

Jo nousi Rietula puhumaan. Vapauttava humahdus kävi Kolmon miesparvessa.

— Sinä, Kyrmyniska, tulit taas tänne meidän kokoukseen, aloitti Rietula
ja silmänräpäyksen mietti, miten jatkaisi. Pahusko lienee nyt sanat
suusta vienyt.

— Tulinhan minä, kun pyytämällä pyydettiin, virkkoi Iisakki toiselta
puolen tupaa. Ajattelin kyllä jättää pääni pistämättä tänne
ampiaispesään, mutta...

— Älä loukuta leukojasi. Anna kun Rietula puhuu, ärähti Möttösen Eero.

— Niin, minä vaan kysyn, että mitä varten sinä tulet tänne kokoukseen
puhumaan puuta heinää ja sotkemaan ihmisten asioita ja yrityksiä,
aloitteli Rietula. Ja minä kysyn vielä, mikä sinä olet olevinasi, kun
sinun pitää aina haukkua meitä huonosta sovusta ja pahanilkisyydestä.
Sinä et ole edes lautamies ja siltä sinä otat suuvuoron ja esiinnyt
näissä julkisissa paikoissa komentavasti kuin kukko kanaparvessa. Mutta
me emme kuuntele enää tästälähin sinun turhia jaarituksiasi. Sinut
ajetaan ulos, jollet pidä visusti kiinni leipälaukkuasi. Ajetaan pian
koko kyläkunnasta ja Kuivalan seurakunnasta sinne Hämeeseen, josta olet
tänne tullutkin sekaannusta aikaansaamaan.

Rietula painui penkille. Hänen naamansa oli hohtavan punainen ja vesi
tipahteli korvallisista. Häntä hävetti huono puhelahjansa, joka oli
tällä kertaa hänen tietämättään juossut kuiviin.

Taisi tulla ihan ilkoiset häpeät. Mikä se saikin nyt miehen niin
pehmenemään? Eihän vaan tuo Eedla...? Kyllä se taisi olla sen ansio,
että ryhti meni mieheltä. Mokomakin tallukka siinä...! Ilmankos
se Salomoni sanoikin, että älä katso naisen puoleen. Ja ilmankos
Simsonilta voimat meni, kun nainen leikkasi hiukset. Voi tätä Eedlan
lepukkata, minkä teki!

Rietula ei taaskaan huomannut, että Kolmon miehet seivästivät hänet
silmillään ja partaisista suista kuului murahduksia:

— Jo on lampaan luonnolla mies lähtenyt kokoukseen.

— Jokahan vetäisi kyntensä pois koko kauppapuuhasta...?

— Piruko sillä on, kun se ei sano kovia sanoja, työlästyi jo räätäli
Romppanenkin.

— Jo meni mieheltä sisu ennen aikojaan.

— Kun olisi saanut sen sisun jotenkuten kuohahtamaan, arveli Möttösen
Eero.

Mutta Korpijoen miehet hymähtelivät hiljaa ja naureskelivat nähtyään
Rietulan nolouden.

— Hyvä tästä tulee, supistiin.

— Kun nyt Iisakki antaisi vielä toisen samanlaisen saarnan, niin
eiköhän sisu mieheltä pettäisi.

— Jo se sanoi tiukat sanat.

— No ihan niin kuin naulan päähän!

— Eikö liene se saarna sisua Rietulalta ottanutkin.

Iisakin katse oli taas salaa hiipinyt seuraamaan Eedlan askareita.
Nuori tyttö tuntee, vaikka ei näekään, kun häneen kohdistuu kiinteä,
hyväilevä katse, mutta Eedla oli niin paksunahkainen, ettei tuntenut
Iisakin katseiden hyväilyä. Maistoi suolan piimävellistä, keikautti
padan hellasta pölkylle ja pyyhki hierimon sormellaan ja meni sitten
keikutellen ulos.

Iisakki tunsi yhä enemmän lämpenevänsä.

Emäntä siitä on tehtävä Mikkolaan, ei siinä auta. Sillä on lonkatkin
niin leveät kuin emännällä tulee ollakin. Kun ei vaan olisi niin ynseä
miesväkeä kohtaan, että pääsisi sen kansa alkuun...

— Kuuletko sinä!

Miirun Jooseppi nyhjäisi Iisakkia kylkeen.

— Että mitä?

— Kun minä tässä sohitan etkä kuule... että ota vielä puheenvuoro ja
jyrise niille niinkuin tuomiopasunasta.

— Ei niin, innostui Iisakki. Niitä pitää koettaa makealla ja karvaalla
ja nyt on makean vuoro.

Ja Iisakki rykäisi ja nousi puhumaan.

— Kuulkaahan, rakkaat ystävät...

— Lempo sinun ystäväsi! kuului Kolmon joukosta.

— Ystävät, sanon minä, koroitti Iisakki äänensä. Minulla on vielä
pari sanaa sanottavana. Siellä Kolmon puolella on yhtä sileät ja
hyvämultaiset pellot kuin täälläkin.

— On vähän paremmatkin, kuului joku huomauttavan.

— ... ja miehet siellä on yhtä reippaita kuin Korpijoen puolellakin.
Ihan kuin veljeksiä ikään...

— Älä tolita!

— ... kuin veljeksiä ja mikä on kauniimpaa kuin sopu rakkaissa
veljeksissä ja...

— Mutta nyt ei olla veljeksiä eikä...

— ... ja kun nämä rakkaat veljekset ottavat nyt tämänkin asian ja...

— Mutta sitä kauppaa ei perusteta Korpijoen puolelle, vaikka nahka
päältä nuljahtaisi!

— Ei perusteta! On tämä nyt semmoinen asia, että...

— Pidä suusi kiinni, Kyrmyniska!

— ... tämän asian — huusi Iisakki — mutta minä puhunkin nyt
vertauksella. Onko teistä kukaan nähnyt rauhan puuta? Kyllä minä
arvaan, ettei ole nähnyt kukaan. Se on semmoinen puu, että se kasvaa
korkeammaksi kuin minkäänlainen honka ja siinä on semmoiset ihanat
kukkaset, ja kun niitä haistelee oikein voimakkaasti, niin...

— Kuulkaahan sitä!

— Pankaa se pellolle! Se pilkkaa jo meitä!

— ... kun niitä haistelee, niin pahinkin kauna ja pahansopuisuus häviää
ja eripuraisuuden kyöpelit loikkivat häntä koipien välissä ja...

— Ulos, Kyrmyniska!

— Ottakaa sitä housunkauluksesta kiinni!

— Hirtehinen, vai pilkkaamaan sinä meitä!

Kolmon miehet olivat nousseet seisomaan ja heidän takkuiset tukkansa
olivat nousseet pystyyn. Ja silmät pyörivät päässä pahaa ennustavasti.

Tupa oli yhtenä sekavana mölynä. Korpijokelaiset vaativat, että Iisakin
on annettava puhua ja Kolmon miehet lähentelivät jo Iisakkia, hänet
ulos riepoittaakseen.

Mutta Iisakki oli noussut penkille ja huusi niin, että russakat
pakenivat pelästyneinä seiniltä:

— ... kun se rauhan puu kasvaisi tuohon joen rannalle, vaikkapa
Kolmonkin puolelle, niin kaikkoaisi riita ja hosaaminen näiltä mailta.
Yhdessä käytäisiin haistelemassa sen kukkaisia ja...

Mutta nyt oli Iisakin jo lopetettava, huomatessaan äänensä heinäsirkan
siritykseksi siihen mölyyn verraten, jonka miehet olivat kurkuistaan
päästäneet.

Kokous jäi keskeneräiseksi ja Kolmon miehet menivät vähitellen ulos
pitäen kylän raitilla pahaa porua kotiin mennessään. Syyteltiin
Rietulaakin, ettei paremmin Kolmon puolta pitänyt ja antoi kokouksen
mennä sekaisin.

— Minkä minä, kun se ijänikuinen suunsoittaja... perhana... vai minua
tässä vielä syytetään.

Iisakki lähti myöskin kotiinsa, mutta hänen mielensä oli rauhallinen.
Hymähtelipä vielä siinä kävellessään kevätrousteista tietä. Hän ei
enää tuntenut kärsimyksiä kylien huonoista väleistä, eikä muutenkaan
välittänyt kokouksen menosta. Riidelkööt ja tapelkootkin, jos katsovat
asioiden vaativan, mitäpä hän siitä. Toiset asiat askarruttivat nyt
hänen aivojaan. Eedla piteli nyt kiinni hänen ajatustensa kultaisista
rihmoista, ja Eedlan kuva kieppui niin mielessä, että pani melkein
laulahtamaan siinä kevätyön vaalean taivaan alla kävellessä.



VI.


Suutari Horttanainen neuloi pieksua Ylä-Rietulan tuvassa. Näytti siltä,
että äskettäin on suutarimestarin mieli läikähdellyt yli laitojensa,
koskapa pikilanka vonkaisi jokaisella vedolla pahasti ja suutarin
piikkiparta tärisi vielä mielenliikutuksen laineista.

Julkinen häpeä onkin kohdannut suutarimestarin arvokasta persoonaa.
Häpeä sellainen, että sitä ei voisi mikään pestä pois Horttanaisen
elämäkerrasta.

Horttanainen oli ollut näihin asti Kolmon ja Korpijoen yhteinen suutari
ja kylien riitaisuuksista huolimatta oli hän tehnyt kumpaisillekin
riitapuolille yhtä virheetöntä työtä, mutta nyt osuuskauppakokouksen
jälkeen oli riivaajainen mennyt häneenkin.

Korpijokelaiset olivat ensin kauniisti pyytäneet ja, sitten kun näkivät
sen turhaksi, vaatimalla vaatineet suutaria heidänkin puolellaan
neulomaan, mutta suutari oli itsepäisesti vain pysynyt Kolmon puolella,
vaikka hänen asuntonsa olikin Mikkolan pellon päässä.

Tulipa sitten Iisakille kerran mieleen, että hänen on heti saatava
uudet saappaat, kun vanhoilla ei kehdannut enää käydä Miirussa Eedlaa
katselemassa.

Iisakki meni vaatimaan suutaria töihin, mutta tämä lupauksistaan
huolimatta antoi Iisakin odottaa itseään.

Iisakki piti varalta, milloin suutari tulee käymään kotonaan ja
varustautui hänkin silloin suutarin tuvalle. Ohimennen on mainittava,
että suutarin tupa on aivan joen rannalla, ja ylenmäärin myrtynyt
Iisakki suunnitteli pakanallista kepposta suutarin lannistamiseksi.

Iisakki meni tuvalle, jossa suutari valikoi parhaillaan lestiä
neuloakseen Rietulalle samanlaiset saappaat, jollaisia Iisakinkin mieli
teki.

Horttanaisella oli laiminlyönnistään paha omatunto ja hän hätkähti
hieman, kun Iisakki astui tupaan.

— ... vää!

— ... antakoon! Mitä sitä isännälle kuuluu? Olisi puuta istuakin.

— Ei kuulu muuta kuin laitat itsesi nyt heti neulomaan niitä saappaita.

— Tuota... ei se nyt käy ennen kuin ensi viikolla... tuota... mutta
ensi viikolla minä tulen varmasti.

Suutari Horttanaisen viimeinen hetki näytti nyt peruuttamattomasti
tulevan. Iisakin niskakin, kasvoista puhumattakaan, oli jo punoittunut
ja hän karjaisi niin että suutarin tukka heilahti:

— Tuletko heti vai et!?

Mutta suutarillakin oli Horttanaisten pöyhkeä luonto. Hänkin
ponnistautui suoraksi kuin seiväs ja huusi sen kuin keuhkoista lähti:

— En!

Enempää ei tarvittu. Iisakin viha kuohui laitojen yli. Tarttuen lujasti
toisella kädellään suutaria housunkaulukseen, kantoi Iisakki hänet joen
rannalle, heilautti suutaria muutaman kerran ja heitti keskelle jokea.

Jättäen Horttanaisen harkitsemaan rannalle pääsyä, astui ukko uudelleen
tupaan ja alkoi heitellä sieltä onnettoman suutarin lestejä herransa
sekaan jokeen, jossa virta alkoi iloisesti viedä kompeita mukanaan.
Horttanainen oli juuri päässyt rannalle, kun hän huomasi tämän Iisakin
uuden toimenpiteen ja hänelle tuli hätä. Virta vei lestejä ja Iisakki
heitteli uusia tuvasta ja ihmeen hyvin se pahus osasikin nakata aina
keskelle jokea. Suutari koetti kepillä onkia lestejä joesta, mutta kun
se keino ei auttanut, riisui hän housunsa nurmelle ja, voihkaisten
surkeasti, pulahti kylmään veteen.

Kun Iisakki oli saanut kaikki lestit nakelluksi tuvasta, otti hän
rikkinäisen padan ja paistinpannun ja lennätti ne rantakiville niin
että rämähti. Niitä seurasi pöytä ja sänkyrenkkana, joka aukeni
kokonaan liitoksistaan saatuaan potkun rantakivikolle.

Mikkolan renki oli pellolla kyntämässä ja isäntä kutsui häntä avukseen,
pannakseen toimeen jälellä olevan kostotoimenpiteensä. Iisakki katseli
kaksi vahvaa koivuista kankea ja pisti ne tuvan perustuksien alle ja
komensi renkiään:

— Tartuhan kiinni!

Ja tupa pyllähti nyt vuorostaan jokeen, josta kauhistunut suutari yhä
harasi lestejään.

Horttanainen nousi rannalle, katseli julmasti kiroillen majansa
hävitystä, mutta Iisakki käveli jo pellolla naureskellen mennessään.

Horttanainen oli vannonut poistuvansa ijäksi Korpijoen puolelta ja
neuloi nyt vieläkin ylenmääräisen vihansa vallassa Rietulan saappaita.

Rietula istui penkillä, katseli suutarin vihaisia kädenliikkeitä ja imi
piippuaan. Horttanainenkin seisautti hetkeksi työnsä, tuikkasi tulen
piippuunsa ja virkkoi:

— Ei ole lysti Iisakilla käräjissä, sen minä takaan. Jos olisi muuten,
mutta meneppäs vierittämään toisen osuutta jokeen. Kyllä se häpeä vielä
maksetaan.

— Kipurahojakin on Kyrmyniskalta vaadittava, virkkoi Rietula.

— Tottahan toki kipurahoja. Kun piti paljain kintuin keväisessä
vedessä... Nyt jo reumatismi repii luita ja ytimiä. On se...

Kustaavakin tuli suutarin viereen istumaan ja arveli:

— Jokohan nuo Kyrmyniskaa nyt sakottavat?

Suutari teki peukalollaan vihaisen liikkeen ja virkkoi:

— Kakolaan se siitä teostaan joutuu, se on vissi.



VII.


Huhtikuun päivä paistoi lämpimästi, mutta kylien pahat välit kävivät
yhä kylmemmiksi ja pahemmiksi.

Nuoret olivat tähän asti olleet vanhojen riidoista välittämättä ja
sunnuntaisin jutelleet kaikessa rauhassa joen sillalla, vieläpä
joskus käyneet taloissakin vierailemassa. Mutta nyt olivat heidänkin
välinsä kylmenneet. Vanhempien ylitsevuotavat kärsimykset velvoittivat
nuorisonkin osoittamaan muuttunutta mieltään toisilleen, ja joen
sillalla sunnuntaisin tapella kahauteltiinkin joskus, milloin sattui
niin että sanakiista ei muuten selvennyt.

Kuivalan pappikin oli saanut kuulla tästä välien kärjistymisestä ja
pitäessään kinkereitä Mikkolassa otti asian puheeksi ja piti jylisevän
saarnan jumalattomuuteen langenneille seurakuntalaisilleen. Mutta
kävipä niin, että Kolmon miehet, luullen papin erikoisesti syyttävän
heitä, pötkivät ulos saarnan kestäessä, ja asia ei siis näyttänyt
papinkaan toimenpiteistä ottavan parantuakseen.

Kyläkuntien emäntäväet olivat huuhtoneet vaatteitaan sillan vieressä
kumpaisetkin omalla puolellaan. Mutta nyt olivat Korpijoen emännät
katsoneet parhaaksi muuttaa pyykkirantansa alemmaksi joen rannalle.
Mikä kehtasikaan siinä kolmolaisten nenän edessä virutella vaatteitaan.
Sanasotakin siinä syntyi, ja silloin aina ohi kulkijat töllistelivät
naureskellen.

Huhtikuun illat olivat raikkaita. Pieninkin ääni kuului pitkien
matkojen takaa, ja kun emännät olivat lopettaneet jo aikaa sitten
kahvikestinsä ja tehneet pesäeron pyykkirannalla, koettivat he laskea
pilapuheita toisistaan niin ääneen, että asianomaiset raikkaina iltoina
saattoivat sen hyvin kuulla. Isännät kuuntelivat pihojensa nurkilla,
miten heidän paremmat puoliskonsa suoriutuvat paljon vaativassa
taistelussa. Ja suloiselta mahtoivat keskustelut kuulua siitä päättäen,
että miehet vetivät suunsa naurun mareeseen.

Suutari Jortikainen, joka muutama vuosi takaperin oli muuttanut
jostakin Kuivalan laitakulmalta Kolmon takamaille, oli, kuultuaan
virkaveljensä onnettomasta kohtalosta, päättänyt muuttaa
rauhallisemmille seuduille ja vaelsikin nyt eräänä iltana maantietä,
kantaen selässään lestisäkkiä ja vaatteitaan. Jortikaisen eukko tuli
jälessä kantamuksineen.

Miirun Jooseppi sattui tulemaan joen sillalla heitä vastaan ja alkoi
kysellä, minne on matka.

Jortikainen istahti sillan kaiteelle, veti henkeä, joka pihisi kuin
aidan raosta, ja virkkoi:

— Pois piti lähteä näiltä mailta. Riita ja tora vaan kiihtyy tässä
kurjassa kyläkunnassa, ja minun vanhat korvani eivät sitä kestä enää
kuunnella. Pois rauhallisemmille maille, jossa ihmisten asumuksia ei
vieritellä jokeen eikä juorut terävien käärmeenkielien lailla myrkytä
ihmisten elämää. Ei minusta ole riitelijäksi enää...

— Enkä minäkään rupea ketään panettelemaan, virkkoi suutarin eukko ja
lähti menemään miehensä häntä seuratessa.

Mutta Jooseppi virkkoi pahoitellen:

— Siinä meni meiltä hyvä suutari. Voi aikoja ja ihmisiä!



VIII.


Eräänä aurinkoisena huhtikuun päivänä tapahtui Korpijoen puolella ihme.
Kolmolaiset nousivat yhtä varhain sen päivän aamuna kuin muulloinkin.
Emännät kiehauttivat ruiskahvinsa ja isännät haukottelivat ja
kiskottelivat sängyssä ja rengit, jotka olivat palanneet yöjuoksusta
tuntia ennen emäntien nousua, menivät kiroillen talliin.

Kukaan ei aavistanut, että joen toisella puolella tulisi tänään
tapahtumaan ihme, jopa mullistavinta laatua, mitä tulee mainittavaksi
kyläkuntien historiassa.

Korpijoenkin miehet olivat tavallista varemmin jalkeilla tämän
merkillisen päivän aamuna ja hymyilivät merkitsevästi toisilleen.
Emännät keittivät aamujuomansa puhtaasta kahvista ilman sikuria ja
ruisjauhoja. Ja kahvit juotuaan lähtivät miehet liikkeelle ottaen
mukaansa kirveet, sahat, höylät ja vielä paljon muita tarpeellisia
kapineita. Iisakki käveli miesparven etunenässä, rautakanki olalla.

Voisi luulla, että miesparvella on pahat aikeet mielessä. Aikovatko
purkaa joen sillan ja siten eroittaa Kolmon puolen muusta maailmasta?
Vaiko kenties hyökätään Kolmon puolelle, ja Iisakki julistaa
korkealla äänellä välien hienon rihmasäikeen kokonaan katkenneeksi ja
aloitettavaksi ryty talojen pihamailla?

Mutta ei ole miehillä niin pakanallisia aikeita koskaan ollut eikä ole
nytkään. Jaloa yhteiskunnan rakennustyötä vain miehet tuiman näköisinä,
otsat kurtussa suunnittelevat.

Joen rannalla, suutari Horttanaisen surullisen lopun saaneen mökin
lähellä on Tuppuraisen lesken vanha tupa, jonka kimppuun miehet käyvät,
eikä maahan jaottaakseen, vaan nostaakseen sen siitä alennustilasta,
jossa se on jo vuosikymmenen siinä saanut olla.

Isännät ja rengit kävivät tavallisesti kiskotellen ja haukotellen
työhön vahvan suuruksen jälkeen, mutta nyt ei oltu suurusta muistettu,
ja kaikista miesten liikkeistä näkyi, että aiottiin käydä kaksin käsin
työhön. Piiput ja takit pantiin heti syrjään ja ensiksi tartuttiin
kirveisiin ja rautaseipäisiin, ja Iisakki kävi johtamaan työtä.

Sillä välin kun toiset väänsivät neljää mahdottoman suurta kiveä ähkien
ja kiroillen maakuopistaan, kopistelivat toiset kirveillään lesken
tuvan seiniä arvellen:

— Kova se vielä on.

— Kyllä siitä tulee.

— Jos vaan nurkkapäät kestävät.

— Pitää liikutella varovasti.

Kivet oli saatu ylös kuopistaan ja hirveällä ähkinällä ne vieritettiin
tuvan nurkille.

— Ja nyt kanget tuvan alle ja nostamaan! Mutta varovasti, varovasti,
miehet, komensi Iisakki.

— Ja niin, ettei silta säry, huomautti joku.

— Niin, se on muistettava, että silta säilyy ehjänä.

— Rotanreikiäpä tuo on täynnä, arveli Miirun Jooseppi tullen ulos
tuvasta, jossa oli ollut pitämässä sisätarkastusta.

Mahdottoman isot kanget työnnettiin tuvan alle ja kymmenen miestä
tarttui kankeihin.

— Ja nyt loput miehet sovittamaan kiviä paikoilleen, määräsi Iisakki.

Väännettiin, ja julma ähellys kävi miesparvessa. Kiroiltiinkin,
että saataisiin voimat nousemaan. Tupa nousi rutisten ja kivimiehet
tarttuivat kohta valtaviin möhkäleisiinsä ja vierittivät ne nurkille.

— Vimperin saki, älä nosta sitä nurkkaa enää, kun nurkkapäät alkavat
putoilla! huusi Iisakki ja komenteli edelleen:

— Miirulaisten nurkkaa ylemmäksi, hei siellä! Pankaa lisäkiveä... vielä
vähän Vimperin nurkkaa ylemmäksi... hyvä on!

Tuvan permannon alla oli valtava törkykasa. Miirun Jooseppi arveli,
että Tuppuraisen leski oli saattanut kätkeä sinne rahojaan ja kömpi
nyt penkomaan kasaa seipään kappaleella. Mutta kasa olikin rottien
asuinpaikka, ja kun Jooseppi söhäisi seipäällään kasaa, syntyi
rottaperheessä yleinen hämminki. Jooseppi peräytyi kiroten ja
rottalauma, huomattuaan aseman, loikkasi jokeen ja ui Kolmon puolelle.

— Voi saakeli!

— Viekää terveisiä!

— Oli varmaankin kaksikymmentä!

— Jos nyt Rietula tietäisi, että täältä rotat sinne lähetetään...

— Hi, hi, hi! Vimperin mielipuoli Kustuakin jo nauratti.

Mutta kauan eivät miehet joutaneet seisoksimaan. Nyt oli tupa uusilla
nurkkakivillä. Uusi ovi ja paljon muuta oli laiteltava entisen lahoneen
sijaan. Tartuttiin taas höyliin ja kirveisiin ja miehet alkoivat heilua.

Emännät toivat taloista puurovateja, ja suurusta ahmaistiin kesken
kiireen ja yhä tulisemmalla vauhdilla jatkettiin työtä.

— Mutta portaatkin pitäisi saada, arveli joku. Mistä ne...?

— Vieritetään tuosta joen rannasta sileitä kiviä.

Kohta ilmestyi Miirun Eedla varsiluudan ja sangon kanssa tuvan
edustalle ja kysyi:

— Joko saa tulla pesemään?

— Ei vielä, vastattiin. Vasta puolen päivän ajoissa.

Iisakki hymyili makeinta hymyään Eedlalle ja virkkoi hiljaa:

— Me sitten Eedlan kanssa yhdessä pesemme, eikö niin?

— Kyllä minä saan yksinkin, virkkoi Eedla ynseästi.

— Noo, eihän niin... parempihan on aina kahden... sopotti Iisakki. Minä
kannan vettä ja Eedla hosaa luudalla.

Näin nousi vähitellen, luultavasti vajaassa päivässä, Korpijoen
huomattavin sivistys- ja edistyskeskus.

Mutta mikä?

Pian se näkyy kaikille ohikulkijoille, näkyypä Kolmonkin puolelle.
Mikkolan tuvassa puuhaa maalarin sälli Nuusperi hikisenä mahdottoman
pitkän ja leveän lavitsan ääressä. Pohjamaali on punainen ja sinisellä
vetelee nyt maalari melkein miehen korkuisia kirjaimia lavitsaan.
Pohjamaalissa hohtaa jo kunnioitusta herättävänä.

  OSUUSKAUPPA.

Siis nimikilpi uudelle osuuskaupalle, jonka korpijokelaiset ovat salaa
kolmolaisilta perustaneet ja parhaillaan sille laittavat lesken tupaa
uudeksi ajanmukaiseksi asunnoksi.

Kolmonkin puolella on huomattu Korpijoen miesten ankara touhu
joen rannalla. Ensimäisenä sen on Rietula huomannut, käytyään
tavanmukaisella aamutarkastuksella pihamaan nurkalla.

— Mitähän siellä nyt korpijokelaiset äheltävät lesken tuvan ympärillä,
on Rietula arvellut tupaan tultuaan. Miehiä häilää kuin ampiaisia joen
rannalla.

Emäntäkin on pistäytynyt katsomassa ja arvelee:

— Varmaankin Kyrmyniska laitattaa uutta tupaa suutari Horttanaiselle.
Taisi tulla miehelle hätä, kun kuuli että Kakolaan joutuu.

— Sitä se lempo laitattaakin, ilostui Rietulakin.

Horttanainen kuorsasi uunilla ja isäntä kävi herättelemään:

— Nousehan, suutari, katsomaan, kun Kyrmyniska laitattaa sinulle uutta
tupaa.

Suutari nousi ja silmät horossa kuunteli, mitä isäntä puhui. Saatuaan
asiasta selvän, virkkoi Horttanainen:

— En kuuna päivänä minä astu jalallani Kyrmyniskan tupaan, en vaikka
eläisin tuhannen ajastaikaa! Vai vielä pitäisi saadakseen toistamiseen
minua joessa uittaa ja se lysti pitää.

Mutta huhu oli levinnyt Kolmon puolella, että Kyrmyniskalle on tullut
hätä ja että laitattaa tupaa Horttanaiselle. Ylä-Rietulan pihaan
kokoonnuttiin katsomaan ja pidettiin aikamoista ilvettä Kyrmyniskan
kustannuksella. Kukaan heistä ei aavistanut, että oli kysymyksessä
riidanalaisen kaupan taikavoimainen ilmestyminen joen rannalle, vieläpä
Korpijoen puolelle.

Tuli iltapäivä ja lämpimän punainen aurinko alkoi painua lähelle metsän
rajaa, mutta yhä touhusivat miehet kaupan järjestämispuuhissa. Mikkolan
tuvasta kannettiin miehissä kaupan nimikilpi ja asetettiin paikoilleen.

— Kyl' se ny' mahraa näkyy Kolmonki puolell', arveli maalari katsellen
ihaillen työtään.

— Näkyy se toiseenkin pitäjään, jos tarkkaan katsoo, innostuivat
isännät, ja Iisakki kysyi maalarilta:

— Paljonkos nyt tulee vaivoista?

— Mahraaks' se ny' olla liikaa, jos ottais kahreksa markkaa, arveli
maalari.

— Mitäs se nyt paljon...

Ja Nuusperi sai kympin vaivoistaan.

— Kukas teitil tulee kaupanhoitajaks'? kysyi Nuusperi.

Sitäpä eivät miehet edeltäpäin muistaneet ajatella, ja nyt meni Iisakin
käsi ensiksi korvalliselle.

— Peijakas, kun tuota ei ole muistettu.

Nuusperi katsoi nyt sopivaksi kääntää miesten huomion itseensä ja
virkkoi:

— Minä sit' olen ollu jo moness' paikass' osuuskauppaakin hoitamass'.
Siel' Etelä-Suomen puolell' olin kaksi vuotta yhress' paikass'.

— Älä...? No että ihanko tosissa? ihastuivat miehet.

— Kyll' se vaa totta ol' joka sana.

— No mitäs siinä silloin muuta kuin Nuusperi hoitajaksi, päätettiin.

— Paljonko sinä vaadit palkkaa? kyseltiin vielä.

— Noo kyl' hää siit' palkast' aina kerkiää, ku'ha täst' päästää ny'
ensiks' alkuu.

Asia oli päätetty ja Nuusperin sydän löi muutamia kertoja liikaa
astuessaan kauppaan järjestelemään tavaroita, joita oli jo tuotu
kirkonkylästä.

— Ku mnää ny saisi eres kakski vuotta heijä kauppas hoitaa, niin ei
siit' olis' kui nurkanpää jälell', arveli hän, samalla pakanallisesti
riemuiten onnenpotkaustaan.

       *       *       *       *       *

Osuuskaupan nimikilpi näkyi todellakin Kolmon puolelle. Pikkupojat,
joilta oli ankarasti pääsy kielletty Korpijoen puolelle, sen ensiksi
huomasivat ja hypellen veivät uutisen vanhemmilleen.

Rietula meni ensiksi katsomaan. Ei uskonut silmiään, vaan haki
silmälasit ja katsoi sitte hyvin kauan Korpijoen puolelle. Ilmestyi
siihen Rietulan lähelle muitakin katsomaan ja renki Ville sipisi hiljaa:

— Katsokaahan, miten isännän niska punoittaa ja korvallishaivenet
nousevat pystyyn. Kohta räjähtää.

Ja kohta räjähtikin. Rietula kirosi niin, että maa tärisi hänen allaan.
Emäntä säikähti niin, että polvet horjahtivat ja pirttiin mennessään
mutisi:

— Pthyi ruojaa... kun ihan sydänalani tärähti!

Toisissakin Kolmon taloissa kinattiin sinä iltana tavallista enemmän.
Synkkä painajainen oli peruuttamattomasti istunut Kolmon miesten
niskaan. Illallinen jäi syömättä eikä saunan löylykään maistunut, kuten
ennen.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli laskenut ja ilmassa värähteli kevät. Ne ihmiset, jotka
eivät riidelleet, tunsivat povensa oudosti sykähtävän. Jotakin oli aina
odotettavana keväältä, jollei muuta niin aurinkoisia päiviä. Mutta
niistäkin sopi iloita.

Mikkolan Iisakillakin oli hauskaa. Hänen povessaan pulpahteli sanomaton
ilon laine kantaessaan vettä Eedlalle, joka varsiluutineen häili
uudessa osuuskaupassa.

Eedla oli suostunut ottamaan hänet pesutoverikseen ja Iisakki vakaasti
päättänyt kosia Eedlaa sopivassa tilaisuudessa. Hänen viidenkymmenen
vanha sydämensä häilähteli toivon ja pelon vaiheilla, mitä Eedla
tulisi hänen naimatarjouksestaan sanomaan. Mutta rakastunut mies ei
pelkää rakastamansa naisen vastaväitteitä, ja niinpä ei Iisakkikaan.
Ajattelipahan vain, että kun koppaan tuon Eedlan noihin rautakouriini
ja puristan niin että huuto pääsee, niin eiköhän tuo silloin
napisematta suostu hänen kunnialliseen tarjoukseensa.



IX.


Oli sunnuntai ja Kolmon ja Korpijoen nuoriso oli kokoontunut
kansakoulun avaraan käsityöhuoneeseen viettämään kylässä toimineen
raittiusseuran hautajaisia.

Hautajaisiako?

Varmasti niin oli huhu kertonut. Kylien yhteinen raittiusseura oli
ollut ensin kitukasvuinen ja sairaloiseksi oli vähitellen muodostunut
sen elämäkin. Ja nyt, kun kylien välit olivat kokonaan katkenneet
osuuskauppa-asian johdosta, uskoi kultainen nuoriso, että myöskin
seuran elämänlanka katkeaisi nyt siinä kokouksessa, joka oli ilmoitettu
alkavaksi kello viideltä.

Kumpaisenkin kylän nuoriso saapui joukolla, ja kylmästi tervehdittyään
toisiaan asettuivat kolmolaiset oikealle ja korpijokelaiset vasemmalle
puolelle, salia istumaan.

Neiti Horttanainen, suutari Horttanaisen sisar, joka oli vuosi
takaperin tullut Helsingistä, oltuaan siellä kätilökursseilla, oli
saatu seuran esinaiseksi eli puheenjohtajaksi ja hän istui nyt
paikallaan puunuija kädessä ja katseli läsnäolijoita. Huomattuaan
nuorison teräskylmät katseet, kävi hänen olonsa hieman epävarmaksi
puheenjohtajan vaativalla paikalla.

Värähtävällä äänellä hän ehdotti laulettavaksi "Jos sydän sulla puhdas
on".

Puheenjohtaja aloitti vapisevalla äänellä laulun nousten seisomaan,
mutta huomattuaan, että osanottajien suut pysyivät visusti kiinni,
painui hän istumaan hiusmartoaan myöten punastuen.

Kultaisen nuorison sydän ei siis ollut puhdas tällä kertaa, koskapa
ei kehdannut yhtyä ehdoitettuun lauluun. Oliko todellakin uskottava,
että nuoriso saattoi muuttua niin paatuneeksi, jotta jätti laulunkin
lahjat käyttämättä ja istua murjotti hautoen mielessään kurjia epäsovun
mietteitä. Eikö löytynyt nuorten sydämissä yhtään sääliä omaa seuraansa
ja sen kainoa puheenjohtajaa kohtaan, joka avuttomana kuin kynitty
lintu kyykötti paikallaan pöydän takana?

Käsi sydämellä voi tähän vastata: ei. Kaikki hyvä ja kaunis oli
kadonnut tästä nuorisosta ja villi, pahaenteinen ilo näytti kiiluvan
poikain silmistä nähdessään kokouksen epäonnistumisen ja puheenjohtajan
vaikean aseman.

Poikien joukosta kuului joku naurun tirskahdus, ja se sai
puheenjohtajan veret liikkeelle. Puristaen pienet kätensä nyrkeiksi ja
kimmahtaen seisomaan, aloitti hän seuraavan puheen:

— Tämä on kurjaa, että tämä meidän seura on mennyt näin alaspäin, ja
se on vielä kurjempaa, että kun minä ehdotan laulettavaksi jonkun
laulun ja vielä aloitan sen, niin suletaan suut tiukasti suppuralle ja
istutaan kuin Lootin suolapatsaat. (Mistä hän kiireessä saikaan tämän
vertauksen?) Tämä on ennen kuulumattoman julkeata, että naureksitaan,
kun pitäisi puhua asioista ja aloittaa kokous. Ja tämä on niin
hävytöntä, että minun pitää olla tämän seuran johtajana, kun kaikki
ovat niin välinpitämättömiä, etteivät kehtaa edes laulaa kokouksen
alussa. Ja tämä on niin kauheata, että tytötkin kehtaavat pistää suunsa
suppuun silloin, kun pitäisi nousta seisomaan ja yhtyä lauluun. Ja
tämä on niin kurjaa, että te nuoret kehtaatte noudattaa vanhempienne
esimerkkiä ja olla pahasopuisia ja katsella noin äkäisesti toisianne.
Tämä on niin, että tämä itkettää ja minä en osaa sanoa...

Puheenjohtaja purskahti äänekkääseen itkuun ja painui pöytää vasten
ankarasti itkeä päristelemään.

Tytöt näyttivät noloilta ja pojat katselivat pieksujensa kärkiä mitään
toisilleen sanomatta. Oli painava hiljaisuus. Sisällä huoneessa ei
kuulunut muuta kuin neiti Horttanaisen äänekäs niiskutus ja ulkoa joen
rannalta teerien kuherrus.

Muutamat tytöistä, supatettuaan hetken, menivät sivuhuoneeseen ja
siellä virisi vilkas keskustelu. Pojatkin sipisivät keskenään.
Ala-Rietulan Hesekielillä oli taskussaan karamellipussi ja toisten
kehoituksesta meni hän siitä tarjoamaan puheenjohtajalle:

— Olkaa hyvä!

Neiti Horttanainen kuivasi silmänsä ja otti karamellin. Hänen värisevä,
pieni sydämensä oli jälleen sulanut ja hän virkkoi kotvan kuluttua:

— Jos sitten aloitettaisiin se kokous.

— Aloitetaan vaan, kuului tyttöjenkin myöntymys.

Joku Kolmon pojista pyysi puheenvuoroa ja ehdoitti heti jyrkästi seuraa
lopetettavaksi.

— Isäkin sanoi, että semmoinen seura saa oikaista koipensa, jatkoi
puhuja.

Kuului tyttöjen joukosta naurun tirskahduksia.

— Loppua se saa semmoinen seura, jossa ei tanssita, arveli taas joku
pojista puheenvuoroa pyytämättä.

— Niin, sitten pidetään seurat edelleen, jos tanssitaan, arvelivat
toisetkin.

— Se on sääntöjen vastaista, lausui puheenjohtaja jyrkästi.

— Penkin alle semmoiset säännöt!

— Niin, sinne ne joutavat!

— Toista se on, kun saa tanssia!

Mielipiteen osoituksia kuin neulan kärkiä suunnattiin puheenjohtajaa
kohti. Hänen asemansa näytti käyvän hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi.
Vetikö tosiaankin viimeisiä hengenvetojaan kylän raittiusseura, jota
hän oli huolella hoivannut jo kokonaisen vuoden?

Siltä se näytti.

Tytöt supattelivat nyt jo sangen julkeasti keskenään ja poikia näytti
nukuttavan.

Puheenjohtaja ehdotti seuran jatkamista edelleen ja kehoitti
valitsemaan huvitoimikunnan iltamain pitoa varten.

Mutta silloin aukeni kokoushuoneen ovi ja Vieremäen Kustun partainen
naama näkyi ovella.

— Onko ne meidänkin pojat täällä? kysyi ukko hyvin kuuluvasti.

— Jos on, niin alkakaa laputtaa, jatkoi ukko.

— Tänne niitä syntisiä kokouksianne kuljette pitämään ja sitten aamulla
kuorsataan niin, että talo heiluu. Minä kysyn, onko Jussi ja Eenokki
siellä? — hirvittävä ukko koroitti yhä ääntänsä. — Heti sieltä kotiin
että jaksatte aamulla halonajoon. Vielä sitten korpijokelaisten kanssa
samaan seuraan, jatkoi ukko mennessään.

Syntyi liikettä Kolmon nuorten miesten keskuudessa. Todellakin tässä
istutaan Korpijoen poikain kanssa saman katon alla, vieläpä näköjään
sulassa sovinnossa. Mutta nyt oli paras aika lähteä!

Pojat nousivat kolisten ja äänekkäästi naureskellen astuivat ulos.
Heitä seurasi melkein samassa Korpijoenkin nuoriso uhaten mennessään:

— Penkin alle se joutaa semmoinen seura!

Neiti Horttanainen istui vielä pöydän ääressä. Nähtyään että oli yksin
kokoussalissa, iski hän vihan vimmalla nuijansa pöytään virkkoen:

— No kuolkoon sitten seura, kun ei jaksa elää!

Mutta ulkona virittivät Korpijoen pojat laulun kotiin mennessään:

    "Lauletaan me nuoret pojat
    kylän kunniaksi" j.n.e.

Ja siihen lauluun vastasivat Kolmon puolen pojat parkaisten ilmojen
pieliä tärisyttävästi:

    "Korpijoen kulkurikoirat kynsiänsä nuolee.
    Sen kylän akat tyttärinensä kahvinjanoon kuolee."

Tämä laulu lienee syntynyt hetken sykähtävästä mielialasta, niin kuin
monet muut sen tapaiset rekilaulut. Kuultuaan tämän, alkoivat Korpijoen
pojat kiihkeästi neuvotella, mitä pitäisi tehdä kärjistyneiden välien
selvittämiseksi.

Hetkistä myöhemmin kuului Korpijoen puolelta arveluttava aidan
seipäiden rusahtelu.

Kuka niitä katkoi?

Ja mitä tarkoitusta varten?



X.


Sarvi-Kaisa on tärkeä tekijä Korpijoen ja Kolmon kylien elämässä.
Jos nimismies tai muu kunnan virkamies tulee taloon, murahtaa joku
vastahakoisesti hyvän päivän välittämättä vieraasta sen enempää. Mutta
Sarvi-Kaisa otetaan joka talossa mielihyvällä vastaan. Tuikataan kättä
ja toimitetaan istumaan ja emäntä juoksuttaa jalkaniekka kahvipannun
hiilokseen.

Nimismiehestä ja muista viranomaisista ei ole asukkaille mitään
hyötyä, mutta Kaisa koplottelee luisilla sormillaan kipeät paikat kuin
taikomalla terveiksi.

Lääkäri on kaukana ja raskaan työn raatajat saavat milloin nivusensa,
milloin minkin paikan parannetuksi Sarvi-Kaisan avulla. Hän on myöskin
taitava asettamaan irti päässeen "reväisimen" ja "syönalusviat"
paikoilleen.

Mutta nyt on paha henki mennyt Sarvi-Kaisaankin. Hän on lopettanut
työnsä Kolmon puolella ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että
suutari Horttanainen vajosi niin syvälle ilkeydessään, että kiusasi
korpijokelaisia jalkineen puutteella ja siirtyi vihdoin kokonaan Kolmon
puolelle. Ja nyt kolmolaiset syyttävät korpijokelaisia siitä, että nämä
ovat viekoitelleet heiltä kupparin. Tämäkin osaltaan vie kyläläiset yhä
kauemmaksi toisistaan.

Sarvi-Kaisa on mennyt Mikkolasta Miiruun hieroksimaan. Koko talon väki
ja varsinkin isäntä on tullut suopealle tuulelle. Joosepilla ei olekaan
muita puhetovereita, vaimoaan lukuunottamatta, kuin Sarvi-Kaisa. Hänen
kanssaan luistaa keskustelu vapaasti ja mukavasti saa puhua kaikki
salaiset huolensa Kaisalle ja hänpä tietää niihin sopivat neuvot ja
lääkityksen siinä samassa myöskin ruumiille.

Kaisa hieroo isäntää niin, että niskahaivenet pölisevät.

— Jo tuli tästä kylästä ampiaispesä, sanoo Kaisa. Kun ennen oltiin
rakkaita ystäviä, niin nyt kähistään kuin kissat ja koirat.

— Niinhän ne kolmolaiset aloittivat ne riitaisuudet, arvelee isäntä.

— Eikö liene syytä korpijokelaisissakin, uskalsi Kaisa nöyrästi
huomauttaa.

Keskustelu katkesi pitkäksi aikaa. Ei kuulunut muuta kuin könniläisen
verkkainen käynti isännän kamarista, jonka ovi oli raollaan. Lapsetkin
olivat menneet ulos ja kyhäsivät lumiukkoa viimeisistä lumenjätteistä,
joita huhtikuun sade oli jättänyt pirttirakennuksen varjoon.

Eveliina nukkui isännän kamarissa ruokauntaan ja Eedla haravoi roskia
pihamaalta. Aurinko näytti menevän pilveen ja muutamat maantiellä
kävelevät miehet kuuluivat ennustavan sadetta. Osuuskaupassa ei
keskipäivällä käynyt ostajia. Nuusperi istui portailla ja soitteli
harmonikkaa.

Rietula näkyi soutelevan alempana joella ja nostelevan rysänsä
rantapenkereelle kuivamaan. Veti sitten venheensä maalle ja lähti
kiireisin askelin pihaan kertaakaan osuuskauppaan päin katsahtamatta,
vaikka siellä Nuusperi soitti iloista säveltä ja hihkaisi aina väliin.

Mikkolan tuvassa oli edelleen hiljaista. Kaisan ja isännän keskustelu
oli kerran alkanut, mutta katkennut uudelleen. Isäntä tuntui
kuorsahtelevan ja Kaisa mietti elämän monia salaisia ongelmia.

— Miksi kierti kuu ja aurinko rataansa, jos ollenkaan kierii? Ja
miksi kevät seurasi talvea ja miksi kesän jälkeen tuli ruma, sateinen
syksy? Ja miksi Kolmon ja Korpijoen isännät ja emännät riitelivät?
Miksi eivät olleet niin kuin ennen, jolloin emännät kävivät toistensa
kahvikesteissä ja isännät kutsuivat toisiaan kevätkalaa maistamaan?



XI.


Kaunis ja lämmin huhtikuu on solahtanut salaa ohi, melkein kuin
hiekka sormien lomasta. Tullut on toukokuun ensimäinen päivä. Siis
juhlapäivä muualla, mutta Korpijoen ja Kolmon kylillä samanlainen
kuin muutkin päivät. Ehkä sentään hieman erilainen, koskapa aurinko
näytti noustessaan entistä punaisemmalta ja kiuru visersi siintävässä
korkeudessa. Metsät näyttivät yöllisen sateen jälkeen vihoittavan, ja
kun koivun oksaa tarkasti lähempää, huomasi lehtisilmujen auenneen.
Ehkä muutenkin oli päivä vähän erilainen, ainakin Mikkolan ja
Ylä-Rietulan isännille.

Kumpainenkin oli nyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja harmaista
haituvistaan huolimatta auttamattomasti rakastunut Miirun Eedlaan.

Huhtikuussa vielä kumpainenkin isäntämies tunsi vasta tämän polttavan
tunteen esimakua, toisin sanoen, Eedla hiipi hiljaa heidän mieliinsä.
Kumpainenkin tähysteli salaa Eedlan liikkeitä, ja kun tämä Eedla on
hönkäihminen, oli seuraus varma: Vappuna oli jo kumpainenkin isäntä
täydessä tulessa.

Mikkolan tuvassa oltiin aamiaisella. Iisakki oli määrännyt, ettei
kukaan saanut puhua mitään ruokapöydässä. Ja tätä sääntöä ehdottomasti
noudatettiinkin. Äänettöminä nytkin ryystettiin velliä puuvadeista,
joita Mikkolassa vielä oli käytännössä. Ei kuulunut väliin muuta kuin
leivän tasainen leikkaaminen ja puutuoppien kolahtelu honkaiseen
pöytään. Talon perheellä oli hyvä ruokahalu, mutta Iisakki lopetti
kesken syöntinsä.

— Kovinpa se nyt tämä naimapuuha ottaakin tiukalle, kun vie jo
ruokahalunkin, arveli hän itsekseen ja, hätäisesti pistettyään
piippuunsa, kävi ottamassa sunnuntaitakin ylleen ja pujahti salaa
maantielle.

Mutta tuvassa huomattiin isännän hätäinen lähtö ja isäntärenki virkkoi:

— Kyllä nyt taas on ukolla Eedla mielessä, kun ei vellikään kelvannut.

Iisakin jalka nousi keveästi, aivan kuin ennen poikavuosina. Aamukin
oli tavallista kauniimpi ja sekin vaikutti kohottavasti. Peltojen
mullasta nousi tuoksuva huuru. Yöllä oli sulanut viimeinen routa
maasta, ja nyt näytti kuin multa olisi herännyt eloon auringossa ja
pellot odottaneet muokkaajaa.

— Onpa, onpa tämä nyt kaunista kevättä, puheli Iisakki itsekseen
kävellessään pellon piennarta luikertavaa polkua, joka vei suoraan
Miiruun. Muutamien päivien perästä saa ruveta peltoa äestämään ja
kauraa kylvämään. Eikö pian lähtene jäätkin järvistä ja pääsee nuottaa
vetämään. Kunpa nyt vaan se pahuksen Eedla ei olisi kovin ynseä, vaan
suostuisi arvelematta.

Miirun talossa jo Eedla suoritteli ensimäisiä kevättöitä. Jooseppi
ei joutanut milloinkaan tupakan taimilavaa laittamaan ja se työ oli
jo varhaisesta lapsuudesta määrätty Eedlalle. Nytkin hän lapiolla
hämmenteli lavan multaa ja porasi, että hänen täytyi aina ukkojen töitä
toimitella.

Iisakki huomasi Eedlan jo kaukaa ja lähelle tultuaan toimitteli hyvää
päivää.

Eedla lakkasi motkottamasta ja käänteli puhisten multaa mitään
virkkamatta.

Miksi Eedla oli aina näin kylmän koppava Iisakille, vaikka tämän sydän
heltyi ja pehmeni joka päivä? Miksi ei tyttö pistänyt lapiotaan multaan
ja tuikannut kättä Iisakille syvään niiaten ja kysynyt, mitä kuuluu
vieraalle? Jos hän olisi näin tehnyt, olisi Iisakki myhähtänyt ilosta
ja arvellut ei muuta kuuluvan kuin hieman sydäntautia vain, jolle oli
nyt tullut tänne saamaan lievitystä.

Mutta tämä tyttö oli kylmä kuin kala järvessä ja nytkin vain käänteli
multaa, ähkäisten joka lapiopistolle.

Iisakki seisoi vieressä neuvottomana. Huomasi siinä navetan seinuksella
vanhan siankaukalon, käänsi sen alassuin ja istui siihen täyttelemään
piippuaan.

— Tupakkamaatako se Eedla siinä laittelee? kysyi...

— Kuka hullu nyt vielä tupakkamaata laittaa, kun on juhannukseen
vielä kuusi viikkoa, kivahti Eedla. Tuo ukko kun ei itse kehtaa tätä
taimilavaansa laitella, niin rupesin multaa kääntelemään.

— Niin, sitäpä minäkin, että taimilavaa, oikaisi Iisakki. Taisi kasvaa
Eedlan tupakkamaa hyvästi viime kesänä?

— Näkyihän se työntävän vartta, mutta lehdet olivat semmoisia vaivaisia
kurtteloita, sanoi Eedla.

Iisakki hymähti. Pakinatuulellapa tämä Eedla nyt olikin.

— Taisi sentään tulla koko vuodeksi Joosepille käryyttelemistä? uteli
Iisakki.

— Vielä tuo eilen näkyi noita hienoksi jyskyttävän, jurahti Eedla.

— Siellä Mikkolassa se olisi hyvä tupakkamaa, kehaisi Iisakki. Kelpaisi
siellä Eedlan kasvatella, eikä työntäisikään paljasta vartta, kasvaisi
lehteäkin.

Eedla muljahutti epäluuloisesti Iisakkiin.

— Vai vielä tässä pitäisi kylään lähteä näitä tupakkamaita penkomaan,
niin kuin ei tämä jo riittäisi. Hyh, kelpaisi sitä sitten laiskojen
ukkojen nenänsä alla käryytellä ilmaan akkasen ihmisen vaivannäköä.

Iisakki istui polvet pystyssä siankaukalolla ja harkitsi, miten voisi
parhaiten asiansa Eedlalle ilmaista.

— Eihän sitä tosin emäntä-ihmiset joutaisikaan tupakkaa kasvattamaan,
ja minä polttelenkin niitä herrastupakoita vain, virkkoi Iisakki ja
tarkasteli salaa Eedlaa, huomasiko tämä mitään.

Mutta eihän tyttö huomannut. Suotta ei häntä Kolmon puolella
sanottukaan hatarapäiseksi. Näsy tyttö olisi huomannut Iisakin jo
siitä tavasta, millä hän äsken pani piippuunsa, mutta Eedla parka ei
hoksannut vieläkään, vaikka asia jo selvästi sanottiin. Kun sai lavan
käännetyksi, painoi lapion multaan ja lähti keikutellen menemään
tupaan, välittämättä vierastaan. Joku toinen mies olisi jo tässä
tilanteessa kironnut karkeasti, mutta Iisakki ei tiukemmassakaan
paikassa käyttänyt voimasanoja. Painoi nytkin vain hattuaan lujempaan
ja lähti astumaan Eedlan jälkeen. Luonto oli kumminkin kiehahtanut ja
puraisten hammasta, päätti hän kysyä suoraan tytöltä: tuletko vai et?

— Kuulehan, Eedla, minulla olisi hieman asiaa sinulle, kiirehti Iisakki
sanomaan.

— No mitä?

Eedla seisahti epäluuloisesti.

— Sitä minä tässä vaan olen jo pitkät ajat miettinyt, että
emännättömästä talosta ei ole mihinkään. Pitäisi saada puuronkeittäjä?

Ja Iisakki katsoi kysyvästi Eedlaan.

— Velliäkö sitten Mikkolassa vaan keitetäänkin? kysyi Eedla viattomasti
ja aikoi mennä edelleen.

— En minä nyt sitä... hätääntyi Iisakki. Minä vaan olen ajatellut, että
jos Eedlan sopisi tulla keittäjäksi.

Eedla ei vieläkään näyttänyt tajuavan Iisakin rehellistä tarjousta.
Katseli vain typerästi Iisakkiin hetkisen ja kääntyi sitten menemään.

— Jo on siinä tiukkaluontoinen naisihminen, päivitteli Iisakki jäätyään
yksin pihamaalle. Kun pitää mokomalle itsensä paljastaa ihan pohjia
myöten, ennenkuin ymmärtää.

Iisakki meni hiki otsalla tupaan jatkamaan piiritystään.

       *       *       *       *       *

Tällä välin oltiin myöskin Ylä-Rietulassa suuruksella. Rietula
oli valvonut koko viime yön ja miettinyt naima-asiataan ja sitä,
milloin kävisi Eedlalle tunnustamassa lämpimät, viime aikoina jo
polttaviksi käyneet tunteensa. Rietula istui nyt ruokapöydässä ja
ryysti piimävelliä kuin vihan vimmassa. Hän ei ollut vielä menettänyt
ruokahaluaan, kuten Mikkolan Iisakki. Näyttipä niinkuin ruokahalu olisi
viime aikoina asian johdosta vain parantunut.

Rietula kävi täyttämässä vatinsa piisin nurkalla kolmannen kerran ja
talonväki katseli kauhistuen isännän tavatonta ruokahalua.

Kustaava kysyi jo hätäisesti:

— Mikä sille isännälle on nyt tullut, kun noin kauheasti syö?

Mutta Rietula muljautti vain vihaisesti Kustaavaan, nousi pöydästä,
röyhtäisi pari kertaa niin, että tupa raikui ja pisti puukkonsa seinän
rakoon.

Suutari Horttanaisen eukko tuli tupaan ja, kiirehtimättä istumaan,
kutsui isännän ulos.

— No mitä nyt?

— Voi hyvä isä, kun juoksin niin että henki oli katketa!

— Ka, mikä nyt? Onko suutari sairas?

— Ei, hyvä isäntä. Nyt on paljon pahempata tekeillä. Kun kuulin, niin
piti kesken syöntini lähteä. Kun se Kyrmyniska kuuluu nyt meinaavan
sitä Miirun Eedlaa... ja kun minä olen vähän kuullut sellaista, että
isäntäkin on katsellut sitä vähän niinkuin sillä silmällä...

— Mitä sinä horiset?

— Voi älkää nyt, hyvä isäntä... Itseltään Miirun Eveliinalta sanoi
Sarvi-Kaisa kuulleensa... ja nyt on Kyrmyniska siellä parhaillaan
sitä Eedlaa kysymässä. Minä niin soisin, että Eedla joutuisi hyvälle
miehelle, kun se Kyrmyniska on semmoinen retku ja...

— Onko se totta? Kyrmyniskako on Miirussa? kysyi Rietula tiukasti.

— No ukko ei valehtele ja se sanoi nähneensä, ja pyhävaatteissaan oli
oikein ollut...

Rietula pyörähti kamariinsa enempää kuulustelematta. Pisti verkatakin
ylleen ja loikkasi maantielle huohottavan suutarin akan ohitse, joka
jäi vieläkin siunailemaan kovaa juoksuaan.

Ja kun Mikkolan Iisakki ehti tupaan Eedlan jälessä, jytisivät
jo porstuan permantopalkit Rietulan askelten alla, kun hänkin
hengästyneenä kiiruhti etujaan valvomaan.

Hölmistyipä hieman Iisakki nähtyään Rietulan julmistuneen naaman
oviaukossa. Ja huomattuaan Rietulan verkatakin, selvisi hänelle, millä
asioilla Rietulakin Miirussa liikkui.

Rietula istui penkille ja näytti uhkaavalta. Iisakki istui toisella
penkillä ja katseli neuvottomana eteensä.

— Pahusko sen nyt siihen parhaiksi lennätti? Olisi tässä ehtinyt saada
asiansa valmiiksi, niin olisi Rietula joutanut nuolla näppiään. Mutta
älä nuolase, ennenkuin tipahtaa. Mies tässä nyt olen minäkin.

Sulhaspojat kynivät takkuisia korvallisiaan ja katselivat uhitellen
toisiaan. Eedla puuhaili hellan ääressä heistä välittämättä ja, kenpä
tiesi, aavistamattakaan, että hänestä käytiin ankaraa taistelua,
kenties kohta käsirysyynkin.

Eedla pyörähti ulos ja Iisakki astui heti hänen jälkeensä. Mutta
eipä malttanut Rietulakaan istua, vaan jytisteli toisten jälkeen
hänkin. Eedla pyörähti askareissaan takaisin tupaan ja nyt seisoivat
kilpakosijat porstuassa vastakkain.

— Piruako sinä kuljet täällä toisen morsianta ajelemassa, jyrähti
Rietula.

— Omaani minä olen vain katsellut, kivahti Iisakki.

— Vai omaasi! Minunpa se onkin!

— Vai sinun! Eedla ei huoli sinusta, vaikka voissa itsesi paistaisit!

— Voi hele...!

— Niin se on! Ja minä sen otan!

Emäntä sattui tulemaan parhaiksi ja kesken jäi hosaaminen, joka pian
olisi luultavasti kehittynyt veriseksi tappeluksi.

Eveliina käski vieraat tupaan ja, arvaten miesten asian, kutsui
tyttärensä kahden kesken puheilleen.

— Se on Iisakki tullut kosimaan sinua ja eikö liene Rietulakin niissä
aikeissa. Mutta minä sanon, että Rietula saa potkut. Täältä ei anneta
akkoja Kolmon puolelle. Iisakki on säyseä mies ja rikas. Häneltä sopii
kyllä kihlat ottaa.

Eedla ei sanonut sanaakaan, istua lekotti vain ja katseli esiliinansa
helmoja.

— No, mitä sinä sanot? kysyi Eveliina.

— Mitäpä minä... Minulla ei ole mitään väliä, kuka vaan, virkkoi Eedla.

— No jo minä kuulen...! Vai ei ole mitään väliä. Taitaisit mennä vaikka
mustalaiselle. Mutta koska se niin on, niin minun täytyy ryhtyä siihen
asiaan.

Ja Eveliina pyörähti ulos, raotti tuvan ovea ja virkkoi:

— Tule hän, Iisakki, tänne kamariin!

Iisakkia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Heittäen mennessään
vahingoniloisen silmäyksen kilpailijaansa, astui hän kamariin. Mutta
Rietulakin aikoi tulla vatvomaan oikeuksiaan, ja kun Iisakki veti
kamarin ovea kiinni, olivat jo Rietulan kynnet tarttuneet oven laitaan
kiinni.

— Älä sinä tule!

Ja Eveliina pukkasi Rietulaa ja paukautti oven lukkoon.

Rietula kirosi porstuassa, että kartano kajahti. Tällä kertaa suostui
hän poistumaan, mutta uhkasi tulla uudestaan ja ottaa Eedlan vaikka
kappaleina.

— Vai täältä ne pitäisi Kolmon ukoille akat antaa, pauhasi Eveliina. Ei
tule semmoista tuskaa, että tästä talosta, ainakaan Rietulalle! Olkoon
vaikka kahdesti lautamies!

Eveliinan puhe oli Iisakin sydämelle niinkuin hunajaa.

— Niin... tuota... minähän tässä olen Eedlaa jo pitemmän aikaa
mielessäni hautonut, puheli Iisakki. Onhan se Mikkola iso talo eikä ole
muita perijöitä. Kyllä siinä sopii emäntänä keikutella.

— Sopii hyvinkin, vahvisti Eveliina. Laita vaan, Eedla, itsesi niin
että pääset pappilaan, kun Iisakki tulee noutamaan.

— Oikeinko sitä pitää pappilaankin, mutisi Eedla.

— No mitenkäs! Kovat kirjat ne toki siellä tehdäänkin. Kumpainenko talo
ne laittaa kuuliaiset? kysyi sitten emäntä Iisakilta.

— Kyllä minä laitan, ja laitankin semmoiset, ett'ei koko pitäjässä ole
ennemmin nähty. Kihloja tästä vain pitää mennä puuhaamaan.

Asia oli päätetty ja emäntä kiehautti kahvit ja tarjosi tulevalle
vävypojalleen.

— Mutta mitenkäs sitten, äiti, jos Rietula tulee minua tahtomaan,
arveli Eedla, kun Iisakki oli jo lähtenyt.

— Kyllä tuo tyttö on koko leuhkana, kun aprikoi tuommoisia ja vielä
kyselee. Jos Rietula tulee tahtomaan, niin polkaiset jalkaa ja sanot
että en! Ja sillä hyvä.

— Mutta kyllä minä vaan pelkään sittenkin, että Rietula minut nai.

Eveliina sai jälleen aloittaa saarnan tyttärelleen siitä, mitenkä pitää
ihmisen olla vähämielisen, jotta pelkää turhan päiväisiä.

Iisakki asteli ylävästi peltojensa pientareilla. Ei koskaan ollut hänen
rintaansa avarruttanut sellainen riemu kuin tänään. Ja miten luontokin
oli sopusoinnussa hänen mielialojensa kanssa. Miten lämpimästi
värähtelivät päivänsäteet peltojen tuoreessa mullassa ja miten
suloisesti kiuru viserteli kattojen yläpuolella.

Oli niinkuin sunnuntai tämä siunattu Vappukuun ensimäinen päivä.



XII.


Kolmon emännillä oli lystiä pyykkirannassa joen sillan vieressä.
Toukokuun aurinkoinen päivä lämmitti, ja lipeäpata porisi iloisesti
kivien välissä.

Korpijoen eukot olivat muuttaneet pyykkirantansa vähän alemmaksi ja
sattuivat hekin nyt samana päivänä pyykkirannalleen.

— Tässä onkin paljon parempi ranta ja vesikin on puhtaampaa, arveli
yksi.

— Niin vain. Siellä kolmolaiset sotkivatkin aina veden rytkyillään,
ettei puhdasta saanut, varsinkaan, jos satuttiin pyykille samana
päivänä, arveli toinen.

— Niin oli. Kun nyt vaan pysyisivät pyykkirannallaan eivätkä muuttaisi
tänne.

Kolmon pyykkirannalla keskusteltiin myöskin, mutta paljon tärkeämmistä
asioista. Ylä-Rietulan isännän ja Mikkolan Iisakin naima-asia oli
siellä pohdittavana ja se synnytti vilkasta mielipiteiden vaihtoa.

— Kuuluu Miirun Eveliina luvanneen tyttärensä Iisakille. Jo on
siinä hullu ihminen, kun ei osaa valvoa tyttärensä etua. Pääsisi
lautamiehelle ja rikkaaseen taloon.

— Parasta onkin, kun pysyy puolellaan, kivahti Möttösen Taava, joka
salaisesti toivoi pääsevänsä Rietulan emännäksi.

— Kun kuului olleen se Eedla semmoinen löyhkä, ettei ollut osannut
sanoa sitä eikä tätä, kun sulhaset tulivat. Äitinsä oli pitänyt puuttua
asiaan, ja kun se pitää sitä Iisakkia mukamas parempana, niin sille
lupasi ja puhui valmiiksi.

— Kuka sitä puhui?

— Sarvi-Kaisa oli puhunut Rietulan Kustaavalle.

— Voi hyvä isä! Vai semmoinen tuppelo tästä Eedlasta... No näkeehän sen
päällekin päin, että typerä se raukka on.

— Ja semmoista sitten tämä Rietulan lautamies... Kun mies saisi vaikka
kirkonkylän röökinöitä, niin puutuppas nyt tuommoiseen!

— Ja se Eedla kun on vähäkuuloinenkin.

— Älä?

— No varmasti!

— Jo minä nyt ihmettelen sitä lautamiestä!

— Viiraahan se viisastakin, kun sattuu.

Pesupata porisi ja jutut luistivat. Jokainen korpijokelaisista sai
osansa. Ei säästetty Nuusperiakaan, joka istui nytkin polvet pystyssä
osuuskaupan rappusilla ja nautinnolla paistatteli päivää ja heitteli
karamelleja pojille, jotka tappelivat hänen huvikseen.

Kolmon eukkojen likavesi virtaili joessa jo korpijokelaistenkin
pyykkirannalle. Ja siitä nousi melu.

Räätäli Romppasen eukko sen ensiksi huomasi ja kivahti pyttytoverilleen:

— Katso nyt, mikä kura sieltä sillan rannasta tulee! Joko ne kutjakkeet
taas ovat niitä ryysyjään kurnuttamassa!

Mikkolan Iisakki oli huomannut, että molempien kylien vaimoihmiset
olivat pyykillä ja, tietäen heidän välinsä vielä kireämmäksi kuin
miesten, oli hän yleisen rauhan ja Korpijoen naisten kunnian puolesta
varuillaan, jos tappelu syntyisi. Nytkin, kun Romppasen akka oli
huomionsa lausunut, oli hän kuullut sen ja laskeutui osuuskaupan
törmälle siltä varalta, että taistelu akkojen kesken syttyisi.

Romppasen akalla on pöyhkeä luonto. Niinpä hän ei nytkään suvainnut,
että kolmolaiset likasivat heidän pesuvetensä. Akka paapersi sillan
korvaan ja aloitti:

— Onko ne korpijokelaisten vaatteet niin syntisiä, että teidän pitää
laskea likavetenne niiden huuhteeksi!

— Älä tolita! Virta se tuo sinne likavedet, ettäs nyt ymmärrät ja
häpeät! vastattiin aivan oikeutetusti Kolmon puolelta. Ja sitten
vähitellen kehkeytyi keskustelu, joka on sopivin sivuuttaa selostamatta.

Toran kiihkeimmilleen kehittyessä juoksi suutari Horttanaisen akka
sillan kautta Korpijoen puolelle aseenaan miehensä likaiset ja märät
housut. Tämä kävi niin nopeasti, ettei Romppasen akka huomannutkaan,
ennenkuin sai iskun korvalliselleen suutarin housuilla.

Romppasen akalla ei ollut asetta ja hän oli vähällä hätääntyä, mutta
pyykkitovereita ehti apuun aseineen.

— Tuos' on märkä säkki, lyö sillä!

— Ja tässä karttu, jos kovempata asetta tarvitaan!

Romppasen akka sai rullalle kierretyn säkin ja antoi sillä Horttanaisen
akalle sellaisen iskun, että tämä horjahti pahasti.

Mutta Horttanaisen akka katsoi edullisemmaksi käydä käsin
vastustajaansa, ja kierien käsirysyssä pyllähtivät akat jokeen.

— Nyt se tappaa suutarin eukon! huudettiin Kolmon puolella ja
riennettiin apuun, ja ennenkuin Romppasen akka sai apua omalta
puoleltaan, revittiin häneltä vaatteet ja ilkosen alasti, jaloissa vain
pieksulätät, sai hän puolustautua julmaa akkalaumaa vastaan.

Mutta apu joutui ja taistelu kävi yhä kuumemmaksi. Räätäli Romppanen
oli lähtenyt käymään osuuskaupassa ja näki nyt tämän surkean
temmellyksen joen äyräällä ja eukkonsa aatamin puvussa tukka hajalla
häilämässä. Räätälille tuli hätä:

— Joko ne tappavat sinut, rakas Amalia! Tule pois, tule, rakas Amalia,
sukkelaan, muuten ne repivät nahkankin päältäsi!

Mutta räätälin hätähuuto kaikui kuuroille korville. Hänen avionsa
läiskäytteli kartulla iskuja puolelle ja toiselle, ja verissä päin
täytyi akkalauman vihdoin hajaantua.

Iisakki oli aikonut mennä eroittamaan akkoja, mutta ei uskaltanut. Sen
sijaan naureskeli hän ja päivitteli:

— Voi hyvä isä... nyt meni kylien viimeinenkin maine. Ei sitä enää
paljoa ollutkaan, mutta sekin vähä nyt meni ijäksi.

Akat keräilivät hajalle heitetyt vaatteensa ja jatkoivat poraten
työtään, joka räätälin ja suutarin akkojen takia oli hetkeksi
keskeytynyt.

Rietulakin oli huomannut akkojen tappelunäytelmän ja, siepattuaan
tallin naulasta hevospiiskan, lähti hän sovittamaan riitapuolia, mutta
joutui sillalle vasta, kun taistelu oli tauonnut ja asianomaiset
jatkoivat keskeytynyttä työtään.

— Jo tuli nyt yhteinen häpeä kumpaisellekin kylälle, arveli Rietulakin
palatessaan pihaansa.



XIII.


Hiljainen kesä-yö.

Äänet ovat kylistä vaienneet. Ei kuulu muuta kuin jostain kauempaa
koirien haukahtelu yökulkijoille ja karjatarhoissa kalahtaa silloin
tällöin karjan kello. Lehmisavut ovat jääneet kytemään, ja savu nousee
niistä rauhallisena ja yhtyy matalaksi pilveksi, joka painuu joelle,
siellä sekoittuen joesta nousevaan heikkoon usvaan.

On lämmin kesä-yö, ja Kolmojärvessä kutevat lahnat.

Illallisen jälkeen on Iisakki nostanut verkkokimpun olalleen ja hiljaa
painunut karjapolulle, joka luikertaen vie Kolmojärven rantaan.

Lahna on arka kala, ja hiljaa liikkuu Iisakki laitellessaan verkkoja
venheeseen. Ei uskalla lyödä venheen tappia, vaan hartiovoimalla sen
painaa vesireikään. Köyttelee vaatteita hankoihin, etteivät tullot
nariseisi ja siitä lahnaparvet säikkyisi rantapuolelta syvyyteen.

Kun kaikki on kunnossa, seisahtaa Iisakki ja tähystelee tyveneelle
järvelle, joka uneksien pehmeässä valossa kuvastelee saariaan ja
rantojaan.

Tuolla! Siellä on lahnaparvi, kiireesti vain verkot veteen!

Venhe soluu hiljaa veden pinnalla. Katsellessaan vaalean taivaan
kajastusta veteen ja lehtoisia, tuoksuvia rantoja, hertyy Iisakin mieli
herkän helläksi. Kasvot siliävät valoisaan hymyyn ja käsi pitelee airoa
hellävaroen kuin lasta kädestä.

Saatuaan verkot lasketuksi, vetää Iisakki venheen hiljaa rantakivelle
ja virittää risuista tulen rannalle ison korpikuusen juurelle.

Onpa siinä nyt lysti piippuvalkea, kun vaan olisi Eedla toisella
puolella istumassa ja kahvia keittelemässä...

Muisti siinä Iisakki isien neuvon, ettei saanut kalaa kudettaessa
naista ajatella ja hänkin pudisti Eedlan pois mielestään, ettei
kalaonni menisi ainakaan nyt ensimäisenä yönä. On niin lysti päästellä
rupipäitä lahnoja verkosta ja kutsua Eedla aamulla sompiaiskeitolle.

— Keh, joko se taas riipaisi mietteet naiseen. No, ei se mitään, kun ei
enempää...

Piippu oli unohtunut mantereen rantaan vesikivelle ja sitä täytyi
lähteä noutamaan. Vene lipui hiljaa miehen meloessa.

— Olisi pitänyt pyytää Eedla airomieheksi... No, heh, kah, kun taas
hipaisi ajatuksen lanka sitä Eedlaa.

Mutta pian sai Iisakki muutakin ajattelemista. Rietula oli myöskin
kerännyt aitan orrelta lahnaverkot ja sovitellen ne olalleen lähti
hänkin Kolmojärven rantaan päätellen, että nyt saa siellä yksin,
rauhassa kalastella.

Rietula löi venheen tapin kiinni niin, että kajahti ja kaiku metsän
rajasta vastasi. Työnsi sitten kolistellen venheen vesille ja kurkkuaan
karautellen meloi ruohistoon.

Kuultuaan ensimäisen tapin iskun, hätkähti Iisakki. Kuka kehveli se
sillätavoin kolisteli ja karkoitti lahnat, jotka olivat jo syväyksen
rinnassa nousemassa? Kukapa muu kuin Rietula, se ijänikuinen
kiusankappale!

Iisakin sisälmyksiä kirveli niin, että salpasi henkeä. Miksi tuli
kiusanhenki toisen kalavesille ja lahnakierrokselle? Lempojako se aina
kiertää ja kähnii toisen omaa, niinkuin sitäkin Eedlaa... Jos tuli,
niin miksi ei tullut yhtä hiljaa kuin hänkin? Miksi löi, riivattu,
tappia niin lujasti, että lahnaparvi kaikkosi?

Iisakki veti venheensä rantakiville ja kohensi riutuvaa tulta. Ja siinä
sivussa piti silmällä Rietulan aikeita.

Rietula laski verkkonsa selkäpuolelle Iisakin verkkojen eteen ja veti
saaren rantaan venheensä. Yhä karautteli hän kurkkuaan.

Mutta Iisakki hymähti:

— Jopa nyt Rietula erehtyi, kun luuli kalat kiertävänsä minun
verkoistani. Maapuolelta ne tulevat, jos ovat tullakseen. Karauttele
nyt siellä vaan kurkkuasi, vanha varis! Iisakki tässä nyt kalat keittää
tänä yönä!

Miehet istuivat ja kyyräsivät toisiaan. Kapea salmi oli välissä,
niin että hiljainenkin puhe olisi yli kuulunut, mutta eivätpä miehet
toisilleen mitään virkkaneet, vaan kumpainenkin hautoi povessaan mustia
mietteitään, ehkä vielä enemmän Rietula, jota kaiveli vielä keväällinen
kosintakäyntinsä Miirussa.

Tuli keski-yö, ja Iisakki nosteli jo verkkojaan. Siellä täällä
potki niissä kookkaita lahnoja ja Rietula katseli silmät punaisina
kivenheiton päästä Iisakin kalansaalista ja salamyhkäistä iloa. Hänkin
oli jo muuttanut venheensä mantereen puolelle silmättyään verkkojaan,
jotka olivat tyhjät.

Päästettyään kalat verkoista, mätti Iisakki ne yksin lukien vasuun ja
heitettyään viimeisen, oli Rietula jo melkein hänen viereensä kävellyt
ja virkkoi:

— Sinun yksinomaisuuttasiko ne lahnatkin lienevät, kun kivesit ne
verkkoihisi. Sitä sanoin isävainajalle, kun tänne Hämeestä muutit, että
nyt tuli liika kalavesille ja riistamaille ja niin kävikin. Sinä aina
anastat parhaat kalapaikat ja...

— Älä joutavia... Siellähän ne ovat verkkosi. Laske semmoisille
paikoille kuin haluat.

Keskustelu, joka tällä kertaa kävi sangen säädyllisesti, katkesi
yht'äkkiä, kun metsästä kuului älähdys, jota pian seurasi kaikuva
möyryntä. Mikkolan äkäinen sonni oli huomannut miehet ja tuli juosten
ja mölyten rantaan.

Miesparat hätääntyivät niin, etteivät hoksanneet turvautua
venheisiinsä, vaan Iisakki pötki puuhun, joka oli hänen venheensä
kohdalla ja alimmilla oksillaan antoi hyvän tuen painavalle miehelle.

Rietula pyörähteli hädissään osaamatta lähteä venheelleen, ja sonni
asteli silmät nurin päässä häntä kohti.

— Nouse puuhun, huomautti Iisakki. Tuos' on mänty. Nouse sukkelaan!
Kuka piru sen sonnin on irti päästänyt!?

Puussa, johon Rietula kapusi, ei ollut tukevia alaoksia ja kaareva
vatsa oli vielä esteenä kiivetessä. Avuttomasti mulkoili miesparka,
tavoitellen alaoksia, jotka olivat vielä hyvän matkan päässä käsien
ulottuvilta.

— Reisi! komensi Iisakki. Jollet nyt ponnista, niin putoat pian sonnin
niskaan!

Rietula ponnisti ja pääsi vihdoinkin tukeville oksille.

— Älä hellitä rungosta, muuten putoat, neuvoi vielä Iisakki.

Rietula kekotti korkeudessa ja mänty heilui ankarasta painosta. Jopa
lähti hänenkin suustaan sanoja.

— Kun ei vaan tämä puu katkeaisi, virkkoi.

— Kun olet hiljaa, niin jos tuo kestäisi.

Sonni mölähteli ja kuopi maata vihansa vimmassa. Huomattuaan, että
hänen uhrinsa nousivat jonnekin korkeuteen, alkoi hän puskea puita ja
varsinkin sitä, jossa Rietula sydän kuuluvasti takoen istui.

— Kuka kehno sen on irti päästänyt, ihmetteli Iisakki vieläkin. Ja
mistä se meidät huomasi?

— Itse sinä riivattu olet sen päästänyt irti, kivahti Rietula. Jos
minulla nyt olisi pyssy, niin pian siltä lähtisi sisu!

— Vai pyssyllä sinä... kun se onkin palkittu sonni, vieläpä Kuopion
näyttelyssä.

— Vaikk' olisi saanut kultamitalin, niin kyllä se kaatuisi! Mutta nyt
tämä puu katkeaa!

Ja Rietula kouristi runkoa syliinsä kuin hengen hädässä.

Mutta eihän puu kaatunut. Huomattuaan sen, lakkasi sonni sitä
puskemasta ja tuhkaistuaan muutaman kerran sieraimiinsa, paneutui se
pitkäkseen.

— Katsohan juutasta! ihmetteli Iisakki. Se nähtävästi arvaa, että ei ne
miehet kehtaa kauan puussa istua, ja se jäi odottamaan...

— Vielä sinä sitä viisauttasi...! ...tana! murisi Rietula ja kaiveli
taskujaan nähtävästi aikoen pistää piipun käryämään aikansa kuluksi.
Mutta tupakkavehkeet olivat jääneet venheen tuhdolle.

Iisakkia nauratti, huomatessaan naapurinsa toivottomat yritykset. Itse
hän veteli makeita savuja niin, että koppa ritisi ja savupilvi lainehti
oksien lomassa.

— Täältä saisit piipun, kun ylettyisin antamaan, virkkoi hän suopeasti.
Puut olivatkin niin lähekkäin, että oksat hipoivat toisiaan.

Iisakki taittoi pitkän oksan puustaan, sitoi piipun ja tupakkamassin
sen nenään ja ojensi Rietulalle.

— Otahan tuosta... On niitä keinoja, jos on pahoja päiviäkin.

Mutta Rietula piti Iisakin tarjousta pilkkana ja hotaisi menemään
tupakkavehkeet niin, että ne lensivät alhaalla makaavan sonnin eteen.

— Jo on miehellä sisu, kun ei heltiä tällaisessakaan paikassa. Nyt jos
härkä syö minun piippuni ja massini, niin saat maksaa ne vielä tämän
leikin lopuksi.

Rietulan puusta kuului vain murinaa vastaukseksi.

— Mikä se sokaisikin miehet, että puuhun, kun kerran oli venheetkin,
joilla olisi voinut väistää, arveli Iisakki hyväntuulisena edelleen.

— Piru se sokaisi minutkin lähtemään koko lahnareissulle, pahoitteli
Rietula.

Aurinko nousi ja lähetti lämpimät säteensä tuoksuviin metsiin, joissa
helisi jo lintujen kuoro. Yksi sädekimppu sattui Rietulan pahasti
vääristyneeseen naamaan, jossa raivostuneet silmät muljahtelivat
vuoroin Iisakkiin, vuoroin taas maassa rauhallisesti märehtivään
sonniin, joka oli laittautunut aivan Rietulan puun juurelle.

— Tulee siitä taas lämmin päivä, arveli Iisakki. Olisi tästä pitänyt
päästä lahnaakin keittämään. Sinunkin verkkosi voi siellä revetä, kun
oikein aikamoinen lahnakarja...

— Älä uhittele!

— Mitäpä tässä uhitelemaan... Kuuluisi huuto sinne joelle, niin
karjastaisiin yhteen ääneen, mutta ei se kuulu. Ja tuo sonni pahus voi
siinä makoilla puolelle päivin, jos lähtee sittenkään.

Rietula oli katkaissut puukollaan pisimmän oksan puusta ja karsinut
siitä neulaset ja kiinitteli sen toiseen päähän puukkoaan nuoran
kappaleella. Saatuaan laitteensa valmiiksi, aikoi hän osoitella sillä
sonnia silmään.

— Älä helkkarissa puhkaise siltä silmiä, hätääntyi Iisakki. Johan sinä
nyt, naapuri...

— Puhkaisen minä, jos vaan saan osumaan! karjasi Rietula.

Kepakko ei ylettynyt tarpeeksi pitkälle, ja Rietula taittoi uuden
oksan, leikkeli puukolla paitansa helmuksista kaistaleen, jolla sitoi
jatkon kepin nenään.

— Nyt se varmasti ulottuu! riemuitsi hän ja alkoi sohoa sonnia silmien
seutuville.

— Saat viisi markkaa, jos et puhkaise sonnilta silmiä, lupasi Iisakki
jo hätääntyen.

— Vaikka antaisit koko talosi, niin minä puhkaisen!

— Vaikkako antaisin Eedlankin? uteli Iisakki.

— Annat sinä sen vielä antamattakin!

— Et ota Eedlaa, jos minä terveenä pysyn, uhkaili jo Iisakkikin.

Sonni katseli ihmetellen Rietulan keksintöä. Saikara oli pitkä ja
raskas ja kun puukko alkoi ponnistuksilla osua silmän kohdalle, käänsi
sonni päätään, ja Rietula kirosi epäonnistumistaan.

— Älä kiroile, se suuttuu, kiusotteli Iisakki. Kun annat sen rauhassa
lepäillä, niin jospa se jo iltapuolella jättää meidät.

Mutta Rietula jatkoi yrityksiään ja kohta sonni kapsahtikin jaloilleen
ja alkoi kieli pitkällä puskea Rietulan puuta. Saikara putosi Rietulan
kädestä ja yhä karkeammin kiroten tarttui hän puuhun.

— Kas kun et uskonut, vaikka sanoin, että se suuttuu, naurahti Iisakki.

Rietulalta putosi hattu ja sonni pisti sen heti maata vasten sarviinsa.

— Voi helvetti, kun se oli minun kirkkohattuni! karjasi Rietula.

— Taisi olla ihan kosimahattu. Ja nyt sillä tuo pahuksen mullikka
koreilee.

Rietulan haivenet olivat nousseet pystyyn. Sonni ei näyttänyt pitävän
Rietulan päähineestä, joka oli tarttunut lujasti sen sarviin eikä
irtautunut maata vastenkaan penkoessa.

Iisakki nauraa hihitti puussaan ja Rietula katseli julmistuneena häneen
ja vuoroin kirkkohatun häikäilemättömään hävittäjään. Harakkakin oli
huomannut mieltäkiinnittävän näytelmän ja lensi koivuun aivan Rietulan
istumapuun lähelle. Se katseli hetken pää kallellaan ja päästi sitten
lyhyen naurun. Rietula taittoi oksan kappaleen ja heitti sillä ilkeästi
nirskuttavaa lintua, mutta menettikin siinä tasapainonsa ja tuli puusta
maahan niin, että oksat katkeilivat.

Ihmeen ketterästi pääsi Rietula jaloilleen ja pötki venheelleen sonni
kintereillä. Iisakki katsoi myöskin parhaaksi laskeutua puusta ja
rientää venheeseensä. Sonni jäi rannalle töllistelemään, kun venheet
loittonivat rannasta.

— Tule nyt, naapuri, lahnakeitolle puolisen ajoissa, pyyteli Iisakki
kauniisti kalatoveriaan, mutta tämä vastasi karkealla kirouksella ja
lähti soutamaan niin, että vesi kokan alla kohisi.



XIV.


Kolmolaiset eivät ole kertaakaan käyneet korpijokelaisten
osuuskaupassa. Kirkonkylästä ovat tavaransa hakeneet ja silmät kiinni
ajaneet korpijokelaisten kaupan ohi omalle puolelleen. Pikkupoikiakin
kiellettiin ankarasti käymästä osuuskaupassa, mutta salaa pujahtivat
poikaset saamaan Nuusperilta karamelleja, jotka maksettiin siten, että
suoritettiin tuima tappelunäytelmä puodin edustalla.

Mutta kolmolaiset ovat hiljaisuudessa puuhailleet hekin omalla
tahollaan. Rietula kokosi tarvittavan määrän osuuksia ja muutamana yönä
pidettiin salaa kokous, jossa päätettiin heti avata kauppa suutari
Horttanaisen uudessa mökissä, joka oli äsken kohonnut Ala-Rietulan
pellon laitaan maantien varrelle. Toistamiseen sai suutari muuttaa
asunnostaan, mutta teki sen tällä kertaa ilolla, kun oli kolmolaisten
etu kysymyksessä ja kun sai muuttaa ilman pakanallisia pakkokeinoja.

Ja eräänä päivänä avattiin kauppa, joka suurimmalla varovaisuudella,
etteivät korpijokelaiset saisi tietää asiasta, oli pantu kuntoon
etupäässä sydänöillä, suutarin akan pitäessä vahtia maantien veräjällä.

Nimikilpi uuteen kauppaan laadittiin vielä suuremmaksi kuin Korpijoen
kaupan ja maalattiin sitäpaitsi koristeellisesti. Nimen ympärille oli
maalari Mikkelson, joka oli vartavasten Kuopiosta haettu, piirrellyt
hämäriä, symbolistisia aiheitaan. Niinpä kilven ylänurkissa nähtiin
kaksi sarvipää paholaista puskemassa vastakkain ja paholaisia kiskoi
hännästä kaksi tukevatekoista, pahasti irvistävää isäntämiestä.
Alareunaan oli suutari Horttanainen kiven kovaan vaatinut maalattavaksi
kahvipannun, nisupullan ja kaksi tervehtivää, lujasti puristavaa kättä
ja niiden alle lauseen: "Rakkaus voittaa kaikki" ja vähän alemmaksi
"Terve tuloa!"

Maalari oli hymähtäen täyttänyt Horttanaisen vaatimuksen, mutta Rietula
aprikoi murahdellen vihtahousujen merkitystä, jotka maalari oli itse
keksinyt. Ja kun Rietula ei jaksanut aihetta sulattaa kysymättä
maalarilta, miksi tämä oli piruja maalannut niin pyhään paikkaan kuin
osuuskaupan seinään ja vieläpä nimikilpeen, vastasi Mikkelson:

— Maalataanhan niitä kirkon seiniinkin. Ja ne ovat muuten muodissa
nykyään.

Rietula tyytyi selitykseen ja kysyi maksua maalarin vaivoista.

— Sata markkaa.

Rietula seisoi kysymysmerkkinä.

— Kymmentä kai tarkoitit?

— En muuta kuin mitä sanoin. Se on sitäpaitsi halpa, selitti maalari,
mutta olen saanut hyvin paljon nautintoa sen valmistamisesta ja se
korvaa tekopalkasta puolet.

Rietula seisoi yhä suu auki ja haroi korvallistaan.

Mutta Horttanainen joutui selittämään:

— Jos Nuusperi on saanut kympin korpijokelaisilta tuherruksestaan, niin
tottahan tämä taiteellinen työ on kymmentä vertaa arvokkaampikin. Maksa
vain pois vaaditut markat!

Möttösen Eerokin antoi työlle täyden tunnustuksen ja arveli:

— Maksetaan pois, mitä se pyytää, kun on Kuopiosta asti kulkenutkin
ja... ja onhan meillä rahaa! kehaisi hän lopuksi.

— Niin, no, onhan sitä rahaa, riemastui Rietulakin ja kaiveli rahat
lompakostaan.

— Mutta vuosiluku siitä puuttuu, huomasi Ala-Rietulan Vernandi, ja se
on tehtävä.

— Niin, täysi työ, kun on täysi palkkakin, vahvisti Horttanainen.

Maalari tarttui siveltimeensä ja vasempaan alanurkkaan piirteli
punaisella:

"Armon vuonna 1916".

— No nyt se on valmis!

— Ja komeapa, pahus, onkin!

— On se toista kuin korpijokelaisten!

— Kahvipannu olisi saanut olla hieman isompi, arveli suutarin akka.

— Ja nuo kädet puristaa vähän kovemmin toisiaan, huomautti Möttösen
Taava.

— Kyllä maalari sen on paremmin tiennyt, neuvoi suutari.

Mutta Heikkilän Vilhelmi arveli:

— Tuo toinen ukko, joka kiskoo tuossa oikealla puolella vanhaa kehnoa
hännästä, on ihan kuin Kyrmyniska. Eikö olekin?

— On, on! Jopa osasi maalata!

— Mutta kukas se mahraa olla tuo toinen, vielä turpeampi äijä tossa
alanurkass'? kuului ääni miesten takaa kysyvän. Käännyttiin katsomaan
ja Nuusperi pakanahan siellä oli.

— Nii' minust' vaa näyttää kui Rietula sii' olis', jatkoi tämä
tähystellen kilpeä naurusuin.

— Huuti, kuipeliini, mitä sinä tänne...? Laputa tiehesi karjaistiin
Nuusperille.

— Niin, mitä sinä tänne, oikeitten ihmisten puolelle...!

— Ala painella!

— Menetkö siitä!

Menihän Nuusperi ja sanoi vielä maantiellä menneessään:

— Kyll' se vaa' ol Rietula tuoss' vasemmass' nurkass'!

Mutta tästä välittämättä siirryttiin myymälään, jossa Rietula tarjosi
rinkiläkahvit kaikille kolmolaisille.



XV.


Poutaisen punainen aurinko oli laskeutunut tyvenenä uneksuvan
Kolmojärven taakse. Oli hiljainen ilta ja pelloilta olivat äänet
vaienneet. Kylän saunoissa vain vastat läiskivät ja höyry pullahteli
oviaukoista, kun itsensä punaiseksi peitonneet miehet palailivat
verkkaan kylvystä ja istuivat pihakiville itseään kuivailemaan.

Miirun Eedla käveli sillan yli Kolmon puolelle ja pistäytyi Kolmon
osuuskauppaan.

Mitä hän sieltä? Oli nähnyt Kolmon tytöillä hohtavan punaisia
puseroita, joihin kangas oli saatu omasta osuuskaupasta ja Eedlan mieli
teki nyt samanlaista punahohtoista puseroa, jolla sopisi esiintyä ensi
sunnuntaina kirkkomäellä.

Eedlan suunnitelmista ei varmastikaan kukaan korpijokelainen tiennyt
mitään, ei edes oma äitinsäkään. Muuten häntä olisikin tartuttu
leiskuvaan palmikkoon ja riipaistu armotta omalle puolelle, omaan
kauppaan tyytymään siihen mustapohjaiseen, punakukkaiseen retonkiin,
jolla Korpijoen neitoset olivat itsensä vaatehtineet.

Mutta Eedla oli muista riippumaton ja päätti kaikesta huolimatta
koreilla ehtapunaisella puserolla?

Rietulakin oli sattumalta pistäytynyt ostoksilleen ja hämmästyi
nähdessään Eedlan tulevan kauppaan.

— No mitä sitä nyt Eedlalle kuuluu? kysäisi hän iloisesti.

— Eipä erikoista... mitä vaan Moosekselle?

Kaupanhoitaja hätkähti, sillä kukaan ei tohtinut sanoa Rietulaa
etunimeltään. Tämäkö Eedla nyt tohti.

Mutta Rietula hymyili vain ja osti Eedlalle suuren pussin karamelleja,
josta toimenpiteestä sai kokonaan tytön luottamuksen puolelleen.

— Johan Mooses on ostanut uuden hatun... Kun kuului se meidän sonni
repineen sen mustan kirkkohatun, virkkoi Eedla jotain sanoakseen.

Rietulan niska kävi punaiseksi, mutta hän ei puhunut mitään. Otti vain
rinkilöitä ja tukki taskunsa täyteen.

Eedla hankkiutui pois lähtemään ja Rietula supatti hiljaa hänelle:

— Mennään tuonne joen rannalle istumaan ja syömään rinkilöitä. Ei
suinkaan Eedlalla niin kiirettä ole.

— Ei, ei, jos sattuu kuka näkemään, esteli Eedla hiljaa.

— Istutaan siellä ladon takana, niin ei kukaan näe, arveli Rietula ja
leikkisänä lisäsi:

— Eedla ei muuten istuisi tämmöisen vieressä?

— Nii-iin! Kun se taas tuo Mooses...

Eedla pyörähti ulos. Rietula painoi hattua silmilleen ja seurasi
perässä. Kylien kohdalla tyytyi Rietula astuksimaan Eedlan jälessä,
mutta pyörähti hänen rinnalleen, kun tultiin polun risteykseen, joka
vei heinäladolle.

— Mennään tästä, niin ei kukaan huomaa, neuvoi Rietula.

— Kun äiti ei vaan sattuisi huomaamaan, arveli Eedla. Silloin se nostaa
möläkän ja tulee tänne seipään kanssa.

Ladon takana oli hirsikasa, ja sille istahti Rietula ja kehoitti
Eedlaakin istumaan. Kaivoi sitten housujensa taskusta rinkilöitä ja
ojensi Eedlalle.

Hetkinen istuttiin hiljaa, ja Rietulan suu heilui kiivaasti. Hän aikoi
nähtävästi ottaa puheeksi keväällä keskeneräiseksi jääneen naima-asian.

— Mitenkä se on, Eedla, etkö sinä sitten millään ehdolla suostu
tulemaan minulle? kysyi hän vihdoin.

— Kyllähän minä, mutta kun se äiti... ja kun se Kyrmyniskakin tuppasi
ne kihlansa.

Rietula heilahti kuin neulan pistosta.

— Joko se, kutjake, ne kihlansakin... Mutta pura pois, Eedla, se
kauppa. Olisihan tuo toista olla lautamiehen emäntänä.

— Tehköön äiti, miten tahtoo. Kyllähän minä Mooseksesta tykkäisin
hieman enemmän, mutta mikäpä siinä auttaa, jos kerran se Kyrmyniska
nai...

— Mutta se ei nai sinua, se on vissi! kiljahti Rietula. Johan nyt on
ihme, että vastoin tahtoaan pitää sille korilaalle työntyä. Minun pitää
ottaa tämä asia uudelleen ja koettaa, eikö sanan voima pysty äitiisi.

— Eihän minulla ole mitään väliä, jos vaan saisi sen Kyrmyniskan
ottamaan pois ne kihlansa.

— Ne annetaan sille, vaikkei ottaisikaan! Rietula melkein huusi.
Kyrmyniska ei tiedä, mikä on laki ja oikeus. Ja jollei tämä asia muuten
selviä, niin minä sanon, että käräjätuvan seinät punoittaa tästä
asiasta!

Rinkilät loppuivat ja Eedla nousi pistäen vaatemytyn kainaloonsa.

— Nyt täytyy mennä, muuten äiti on vihainen.

— Olisi nyt vielä istuttu, esteli Rietula, mutta tyttö meni jo hyvän
matkan päässä.

Kylät nukkuivat vaaleassa yössä. Lehmisavut kohosivat suorina patsaina
ilmaan, ja kellokas jossain karjatarhassa ammahti pitkään, johon kaiku
monistellen vastasi.

Rietula tapasi Eedlan maantiellä. Hän näytti liikutetulta. Otettuaan
Eedlan käden omaansa, virkkoi hän ääni värähtäen:

— Hyvästi nyt, rakas Eedla!

— Hyvästi, hyvästi, rakas Mooses! Kiitoksia rinkilöistä!

Kumpainenkin erosi taholleen. Eedla vaikeni kävellessään, mutta Rietula
hyräili kotipihalle päästessään:

    "Jo joutui armas aika".



XVI.


Oli keskikesä käsissä. Puissa oli täysi lehti ja ruoho kedoilla näytti
rehevältä. Päivät olivat poutaisia, ja kun maa kävi janoiseksi, satoi
öisin, mutta aamuisin hymyili taas poutaisen punainen aurinko.

Korpijoen ja Kolmon kylissä seurattiin suurella jännityksellä Eedlan
naima-asiaa. Oltiin epätietoisia, kelle tyttö vihdoinkin suostuisi
menemään avioksi.

Iisakki kävi Miirussa, mutta päivisin ja mitään pelkäämättä,
jotavastoin Rietulan täytyi tavata rakastettuaan yöllä ja pelätä joka
hetki Miirun Eveliinan seipään iskua, sillä tämä oli kerran kesäisenä
iltana omalla pihallaan pauhannut niin, että oli kuulunut Ylä-Rietulaan
asti:

— Jos ei se Rietulan riivattu lakkaa kärkkymästä meidän Eedlaa, niin
minä laitan itseni vahtiin ja kun se pistää päänsä tänne, niin minä
lyön niin että seiväs katkeaa!

Tämän uhkauksen oli kuullut jokainen Korpijoen ja Kolmon kylillä
ja myöskin Rietula ja Iisakki. Edellinen puri hammasta kuulemansa
johdosta, mutta jälkimäinen veti suunsa makeaan hymyyn.

Ja eräänä aamuna, kun Mikkolan kukko veteli ensimäisiä aamuvirsiään,
nousi Iisakki vuoteeltaan ja kävi noutamassa vaateaitasta
verkavaatteensa ja alkoi pukeutua nopeasti.

— Nyt sitä on mentävä pappilaan, ei siinä auta, jupisi hän itsekseen.
Mitä se viivytyksistä paranee. Saattaa Rietula muutamana päivänä kopata
sen Eedlan ja silloin se on mennyttä.

Käskettyään renkinsä valjastamaan hevosen kirkkokääsien eteen, lähti
Iisakki juoksujalkaa Miiruun.

Talossa vielä nukuttiin. Iisakki meni Eedlan aitan ovelle koputtamaan.

— Jos se Eedla nousisi nyt ylös. Hevonenkin olisi siellä jo valmiina.

Edellisenä iltana oli Iisakki käynyt puhumassa Eedlalle pappilaan
menosta ja Eedla oli jorahtanut:

— Samapahan tuo on.

Mutta nyt Eedla kuorsasi kuuluvasti aitassaan ja Iisakki höpötti:

— Eedla, Eedla, hyvänen aika, kun ei kuule, vaikka kuinka... Pitäisi
nyt jo lähteä. Siellä kukkokin jo aamuvirsiään laulelee. Tokko se Eedla
kuulee? Rakas Eedla...

Mutta apua ei tullut, vaikka Iisakki jo potkaisi kerran oveakin.
Eveliinaa piti mennä herättelemään.

— Nouse, hyvä Eveliina, auttamaan. Se Eedla ei taida lähteäkään
pappilaan, kun se kuorsaa vaan. Pitäisi joutua, ettei Rietula mitään
huomaisi.

Eveliina nousi ylös ja meni pihamaan yli Eedlan aitan ovelle. Potkaisi
oveen niin että rämähti:

— Kuuletko sinä tytön toljake, kun sinua ajellaan pappilaan lähtemään
ja sinä kuorsaat kuin hevonen! Laita pian itsesi jalkeille!

— Mikä nyt on hätänä. Ei ole aurinkokaan vielä noussut, kuului Eedla
unisesti urahtavan.

— Vai pitäisi tässä sinulle vielä auringon nousta! Hätä se on, kun
Rietula saattaa vahtia pitää ja lyöttäytyy sinne jälkeenne sekaannusta
aikaansaamaan, pauhaili emäntä.

Kun Eedla oli vihdoinkin pukeutumispuuhissa, kehoitteli Eveliina:

— Laitakin nyt itsesi koreaksi, niin on Iisakin mukavampi katsella.

— Kyllä tätä Eedlaa toki katselee mielikseen, vaikk' olis paitasillaan,
kehui Iisakki.

— Laita sille kukka rintaan, kehoitti Eveliina Iisakkia.

— Kyllä minä... Kasvaahan siellä meidän pirtin akkunan alla
lingerkumina ja samettiruusuja ja ne näkyvätkin olevan jo kukalla.
Pitääpä laittaa.

Mikkolan pihassa oli jo hevonen valmiina, ja noustiin rattaille.
Yli reunojen pursuvan ilonsa vallassa hiutasi Iisakki ohjasperillä
liinakkoa lautaselle. Ajopelit singahtivat portinpieleen, joka oli laho
ja suistui paikoiltaan. Iisakki kuului vielä maantiellä hihkasevan
liinakolle.

Isäntärenki alkoi sovitella kaatunutta portinpylvästä paikoilleen
puhellen:

— Hulluksi tulee vanha ihminen naimisiin mennessään, minkä tuokin
Iisakki. Viikkokausia on syömättä kutjottanut, öisin huokaillut
kamarissaan. Nyt se sen sai, letukkansa, mutta kyllä en minä olisi
mokomasta huolinut.

Iisakki oli toivonut saavansa viettää tämän juhlapäivänään rauhassa
vihollisiltaan, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Suutari Horttanaisen
akka piti huolen, että Iisakin onni ja rauha särkyi ainakin täksi
päiväksi.

Rietula oli palkannut Horttanaisen akan pitämään varalta, milloinka
Iisakki aikoisi lähteä Eedlan kanssa pappilaan. Horttanaisen akka piti
vahtivuoroa öisin ja päivällä hänen miehensä.

Ja nyt oli akka huomannut, että Iisakki lähti Eedlan kanssa
kirkonkylään ajamaan ja vielä hihkaisi mennessään. Henki kurkussa
joudutti hän viestin tästä Rietulalle, joka rauhallisena kuorsaili
kamarissaan. Horttanaisen akka jyskytti Rietulan kamarin ovea ja
kiljuen selitti:

— Nyt se Kyrmyniska meni sen Eedlan kanssa... nyt se, rietas, vei
lautamiehen morsiamen. Nouskaa, hyvä isäntä!

Rietula oli pian jalkeilla kuultuaan tämän järkyttävän uutisen.

— Joko siitä on kauan, kun se lähti? kysyi.

— Eikö tuosta jo tunti liene. Sanoin siinä ukolle, että tulisi sanaa
tuomaan, kun minua taas tuo sydänalusvika vaivaa, mutta johan tämä...!
Itseni piti lähteä, enkä kyennyt juoksemaan ja sillä keinoin se rietas
ehti...

— Miks'et sanaa tuonut silloin, kun Iisakki meni Miiruun? karjasi
Rietula. Jos nyt pappi ehtii panna ne kuulutuksiin, niin silloin...
mitenkäs silloin?

— Voi hyvä isä siunatkoon! Ei se kerkeä pappilaan, kun nyt Rie... kun
nyt lautamies vain suorii heti tielle...

Rietula ei ennen milloinkaan ollut joutunut niin pian matkavalmiiksi
kuin nyt. Ruoska vongahti hevosen lautasilla, joka lennähti tielle kuin
nuoli. Kylän koiria oli kokoontunut maantien varteen ja ne seurasivat
Rietulaa haukkuen ja pyörien ärhentelevästi hevosen jaloissa. Olipa se
menoa! Mutta tamma olikin saanut hyvää hoitoa isännältään tämän matkan
tekoa varten.



XVII.


Iisakki istui armaansa kanssa pappilan portailla ja odotteli rovastin
heräämistä. Kansliahuoneen portaat olivat itäpuolella kartanoa ja hetki
sitten noussut aurinko lämmitti suloisesti siinä istuessa. Iisakki oli
parhaimmalla tuulellaan. Selitettyään Eedlalle kaikki talousasiansa ja
suunnitelmansa, alkoi hän hyräillä käsi Eedlan olalla:

    "Ihanassa ryytimaass'
    oli montakin tuttuu.
    Sinun kanssasi, neito nuori,
    on sydämellinen juttu."

Eedla hörähti nauramaan ja päivitteli:

— Jo on vanha mies kepsu, kun kehtaa syntisiä lauluja hyreksiä.

— Lauletaan sitten kotiin mennessä suvivirsi, kun näkyy näin kaunis
päiväkin tulevan, virkkoi Iisakki ja laitteli piipun poroja poskeensa
siltä varalta, että pian pääsisi rovastin kanssa juttuamaan ja silloin
ei sopinut poltella piipulla.

Jopa ilmestyi pihaan Iisakin puhemieskin, Kuivalan vanha
kellonsoittaja, joka tavallisesti esiintyi puhemiehenä Kuivalan
arvokkaimmilla isännillä. Juhlan kunniaksi oli hänellä hännystakki,
jonka hän oli saanut senaattorivainajalta, ja joka oli väljänlainen
laihalle Kello-Mikolle, mutta siitä huolimatta arvon mukainen asu
puhemiehelle.

Jo aukeni kansliahuoneen ovi ja rovasti tuli paitahihasillaan
verannalle.

— Hyvää huomenta!

— Huomenta, huomenta!

Iisakki kumarsi niin syvään, että pitkät hiukset valahtivat silmille ja
Eedla niiasi vielä syvempään, sipaisten suortuvia huivinsa alle.

— Huomenta vaan, rovasti, virkkoi kellonsoittaja. Tässä tulee taas yksi
pari liittoaan vahvistamaan herra rovastin luokse. Aina sitä minä saan
olla vaan liehtaamassa näitä arvoisäntiä siihen aviosäätyyn.

— Vai naimisiin se jo Iisakki aikoo... ja vielä näin kesäkuumalla,
naureskeli rovasti.

— Kerranhan sitä on siihenkin säätyyn astuttava, virkkoi Kello-Mikko
juhlallisesti ja lisäsi:

— Ennenhän sitä mies vuoden lehmättä kuin Mittumaarina eukotta.

Käytiin sisään ja oli sangen juhlallista.

— No tämä Iisakki sitten ottaa avioksi tämän Miirun Eedlan? kysyi
rovasti.

— Niinhän tämä nyt ottaa, vastasi puhemies. Ja nuhteettomia ja
kunniallisia ovat molemmat.

— Otanhan minä, vahvisti Iisakki.

Mutta eteisestä oli kuulunut raskaita askeleita ja Rietula astui
huohottaen sisään ja hänen perässään kauppias Kilpummi, jonka Rietula
oli saanut puhemiehekseen. Rietula oli juuri astunut huoneeseen, kun
Iisakki sanoi Eedlan ottavansa, ja hän karjaisi:

— Etkä ota!

Iisakki hätkähti niin, että oli vähällä istuimeltaan pudota. Rovastikin
katsoi ihmetellen Rietulaa, jonka leuka tärisi mielenkuohusta.
Kellonsoittaja katseli suu auki rauhan häiritsijöitä.

— Tämä Kyrmyniska aikoo riistää minulta morsiamen, mutta minäpä en nyt
sitä annakaan, puhui Rietula. Jo on siinä mies, kun ei saa itselleen
omituista, kun pitää riistää toiselta... ja sitten vielä kuin varkain
lähtee pappilaan.

Iisakin luontokin jo nousi, eikä hän sitä nyt katsonut tarpeelliseksi
hillitä, kun oli näin tiukka paikka kyseessä. Tulipunaisena kasvoiltaan
nousi hän seisomaan ja kivahti:

— Tämä Eedla on minun ja minä sitä olen katsellut paljon ennemmin kuin
sinä, ja kun Eedlan äiti kerran antoi sinulle potkut, niin ei luulisi
kehtaavan enää tulla tällaiseen pyhään paikkaan. Ja kun kerran Eedla
on suostunut lähtemään minun kanssani pappilaan ja kun kerran minä
rakastan Eedlaa, niin minulla on oikeus myöskin saada tyttö aviokseni.

— Juuri niin, herra rovasti, vahvisti kellonsoittaja. Se on laki ja
oikeus, että Iisakki saa Eedlan, kun kerran sen on jo pappilaankin
tuonut.

— Älä sinä, vanha varis, puhu laista ja oikeudesta, puhkui Rietula.
Tottakai minä tiedän lain ja oikeuden, kun olen lautamies.

Kello-Mikonkin viha nousi jo korkeampaan asteeseen. Vaikka hän oli
laiha, oli hän voimissa väkevä ja kykeni käymään käsiksi julmimpaankin
mieheen, jos niikseen tuli.

— Saanko minä heittää Rietulan ulos, herra rovasti? kysyi hän lähentyen
Rietulaa.

— Älä satuta käsiäsi lautamieheen, kivahti Rietula. Muuten laki lyö
sinua raskaasti.

— Antaahan nyt olla, virkkoi rovastikin. Jos tässä selvittäisi
muutenkin. Istukaahan nyt ja olkaa hosaamatta, kehoitti hän
asianomaisia.

— No, kumpaisenko tämä morsian nyt sitten oikein on? kysyi rovasti.

— Minun se on, vahvisti Rietula.

— Eipäs kuin minun, ja minulle on Eedla lupautunut tulemaan,
puolustautui Iisakki.

— Mutta Eedla sanoi minulle siellä Ala-Rietulan ladon takana...

— Milloinka sinä olet minun morsiantani siellä kuljettanut, kivahti
Iisakki.

— Olehan siinä... siellä ladon takana, että kyllähän minä mieluummin...
joo... tuota lautamiehen ottaisin, mutta kun se Kyrmyniska tuppasi
väkisten ne kihlansa...

— Sanoppas, Eedla, annoinko minä väkipakolla ne kihlat, keskeytti
Iisakki. Kun otit kellonkin ja ihastelit, että koreapa on ja panit
kaulaasi ja...

— En minä häntä tiedä, enkä muista niin tarkkaan, sanoi Eedla.

— Pitäisi ne toki muistaa semmoiset asiat.

— Onko tämä Rietula sitten ennemmin puhunut niistä asioista Eedlalle,
kyseli rovasti naureskellen.

— Onhan tämä joskus monkattanut, että pitäisi muka naimisiin, ja on
tämä antanut karamelleja, kun...

— No ei nyt niistä, keskeytti Rietula, vaan sanoppas, Eedla, nyt oikein
sydämesi pohjasta, kumpainenko meistä on parempi sinun mielestäsi?

Eedla mietti hetkisen ja arveli:

— Eipä taida olla mitään väliä.

— No johan nyt, työlästyi Rietula, mutta sinähän sanoit silloin siellä
maantiellä että... mitenkä se nyt olikaan?

— No, kumpaisenko näistä nyt Eedla tahtoo aviokseen? kysyi rovasti.

— Min' en tahdo kumpaistakaan. Nämä ukothan ne rupesivat tahtomaan,
kivahti Eedla.

— Mutta kumpaisenko nyt ottaisit mieluummin?

— Minulla ei ole mitään väliä, kumpaisen nyt vaan rovasti antaa, arveli
Eedla lattialautoja katsellen.

Iisakki heilahti kärsimättömästi ja rovasti hymyili edelleen. Mutta
kellonsoittaja virkkoi kunnioittavasti seisoalleen nousten:

— Kun nämä sulhaset ovat puhuneet jo minun mielestäni tarpeeksi, niin
jos nyt puhemiehet jatkaisivat. Ja minä otan nyt ensiksi puhevuoron:

Kun tulin tänne tänä aamuna näitä avioon aikovia avustamaan, huomasin
minä ilokseni, miten onnellisena ja rakkaudessa he istuivat tuossa
verannan portailla. Eedlan käsi oli Iisakin kaulalla ja...

— Eläpä nyt! Vaikka Iisakki pani kätensä minun olkapäälleni ja minä
sysäsin sen siitä pois, keskeytti Eedla.

— Kyllä se oli Eedlan käsi, joka oli Iisakin kaulalla, jatkoi
Kello-Mikko, ja nämä puhuivat, minä varmasti kuulin sen, että syntyy
siinä Mikkolassa...

— No ne nyt ovat semmoiset turhia puheita, aloitti nyt kauppias
Kilpummi keskeyttäen kellonsoittajan ja röyhistäen rintaansa. Tässä on
nyt vaan kysymys siitä, kuka on ensiksi saanut aviolupauksen Eedlalta,
ja jos se on tämä lautamies, niinkuin minusta tuntuu, niin painele
silloin, Iisakki, ovesta ulos ja jätä meidät rauhaan!

Mutta nyt näytti Iisakki jo hätäytyvän:

— Minä en anna Eedlaa teille jumalattomille, jotka tulette kuin
haaskalinnut ryöstämään toisen saalista ja...

— Kuka tässä on haaskalintu, kiehahti Rietula ja kina jatkui hillitysti
edelleen.

Pappilaan oli tullut vierailemaan auskultantti Kennäs ja rovasti
oli poistunut hetkiseksi sisähuoneisiin hänen kanssaan juttelemaan.
Palattuaan ja istuttuaan pöydän ääreen kysyi rovasti:

— Tuleeko tästä mitään selvää?

Kellonsoittaja nousi istuimeltaan, sylkäisi mällin suustaan ja
pyyhkäisten hikeä otsaltaan virkkoi:

— Ei, hyvä herra rovasti, tästä tule nyt mitään selvää. Ja tämä on
ensimäinen kerta, kun minä haalaan tällaista naimaväkeä pappilaan, ja
herra rovasti tietää, että minä olen parhaani tehnyt tässä asiassa,
mutta järkipuhe ei näy heihin pystyvän ja siksi minä alankin tällä
kertaa jo kyllästyä koko tehtävään.

Rovasti hymähti.

— Tulisikohan selvä, jos me tässä perustaisimme pienen
sovinto-oikeuden. Minulla sattui olemaan vieraana tuomari ja jos minä
kutsun hänet puheenjohtajaksi? esitti hän.

— Suostutaan, lupasi Rietula, mutta Iisakki puolusteli epätoivoisena
asiaansa.

— Ei tässä tarvita tuomareita eikä oikeuksia, ei muuta kuin rovasti
panee minut ja Eedlan kuulutuksiin.

— Miks' ei, jos vaan morsian sanoo siihen suostuvansa, lupasi rovasti.

— No, rakas Eedla, sano nyt sille, että suostunhan minä, supatti
Iisakki Eedlan korvan juuressa.

Mutta Eedla vaikeni kuin muuri ja sormeili vain kihlakellonsa ketjua.

— No, perhana! pääsi Iisakilta. Kaikkia tuppisuita tässä...!

— Jos minä kutsun tuomarin, vai mitä? kysyi rovasti hymyillen.

— Kutsukaa, hyvä rovasti, vaikka maaherra. En minä nyt ole itsekään
selvillä tästä Eedlasta, vaikeroi Iisakki.

Rovasti meni sisään ja tuli kiusallinen hiljaisuus. Kärpäset vain
surisivat kansliahuoneessa ja napsuttelivat kattoon. Iisakki puri
vihaisesti sikaarin päätä suuhunsa.

Auskultantti Kennäs tuli sisään rovastin seuraamana. Istui pöydän
ääreen ja muhoillen aloitti kuulustelun. Äsken oli hän jo avonaisesta
ovesta kuullut asianomaisten keskustelun ja kysyi nyt Iisakilta:

— No, milloinka Iisakki katseli Eedlaa sillä silmällä että vaimokseen?

— Se oli... tuota, se oli silloin, kun oli se Korpijoen
osuuskauppakokous Miirussa.

— Muistatteko päivän?

— Eikö liene ollut perjantai, arveli Iisakki.

Kilpummi sipatti jotain Rietulan korvaan ja Rietula virkkoi seisoalleen
nousten:

— Herra puheenjohtaja ja korkea oikeus. Saanen sanoa, että minä
katselin Eedlaa jo paljon aikaisemmin sillä silmällä. Se oli Marian
päivä, kun kävin Miirussa ja silloin minä sen päätin, että otan Eedlan.

Mutta Rietula valehteli nyt kouraantuntuvasti. Lukija muistaa, että
Rietula meni Miiruun osuuskauppakokoukseen hetkistä myöhemmin kuin
Iisakki, joka oli joen sillalla katsellut Eedlaa pesupuuhissaan
ja tehnyt valintansa. Mutta Kilpummi oli neuvonut tämän valheen
Rietulalle, joka sitä häikäilemättä käytti nyt hyväkseen.

— Kyllä sitä minäkin oikeastaan katselin jo aikaisemmin, aloitti
Iisakki hätäisesti.

— Mutta itsehän myönsitte katsoneenne myöhemmin, huomautti Kennäs ja
kysyi Eedlalta:

— Katseliko tämä Rietula teitä silloin Marian päivänä.

— En minä niin tarkkaan muista, mutta kyllä tämä Mooses kävi meillä
Marian päivänä ja istua kyönätti koko päivän ja näytti vahtaavan sinne
karsinapuolelle, todisti Eedla ja veti huivinsa solmua tiukempaan leuan
alle.

— Korkea oikeus ja herra tuomari, nyt kuulette asian Eedlan omasta
suusta ja minä pyydän oikeuden mukaista päätöstä tästä asiasta.

— No kumpaisenko nyt Eedla haluaisi miehekseen? kääntyi Kennäs kysymään
hymyillen morsiamelta.

— Eipä ole mitään väliä, laukaisi Eedla.

— Siis määrää asian, että se, joka on katsellut Eedlaa ensiksi, tulee
hänet myöskin saamaan, ja kun Rietula on tehnyt sen ensiksi, kuuluu
näin ollen Eedla Rietulalle. Ja tämä on oikeuden päätös.

— Mutta kun Eedla on ottanut kihlatkin jo minulta, virkkoi Iisakki
alakuloisesti.

Rovasti käveli hyvätuulisena kanslian permannolla ja kysyi muhoillen
Eedlalta:

— Onko Eedla istunut Iisakin kanssa kahdenkeskisessä paikassa?

— Istutuinhan sitä siellä Miirun tupakkamaassa Vapun päivänä, kiirehti
Iisakki selittämään, mutta Eedla kivahti ihmeen terävästi:

— Se on vale! Minähän käänsin tupakkamaata ja Iisakki istui ihan yksin
siankaukalolla.

— No, onko tämä Rietula sitten istunut Eedlan kanssa, kysyi Kennäs
hymyillen.

Rietula ei virkkanut sanaakaan, mutta Eedla virkkoi empimättä:

— On istuttu.

— Asia on siis selvä ja minä julistan päätöksen.

Seurasi pieni hiljaisuus, ja Kennäs niisteli hyvin kuuluvasti nenäänsä.
Iisakki istui kuin ankaran iskun saaneena, mutta Rietula röyhisteli
rintaansa. Hän oli jo varma siitä, mille puolelle oikeuden vaaka tulisi
kallistumaan. Eedla pyöritteli peukaloitaan ja kellonsoittaja tuijotti
vihaisesti lattiaan.

— Peruuttamaton päätös on tässä asiassa seuraava: lautamies Rietula
on huomattu ensiksi aikoneen avioliittoon Eedlan kanssa ja tulee siis
hänet saamaan. Eedlan on kumminkin annettava Iisakille hänen antamansa
kihlat takaisin.

— Jo tuli nyt perhanat, jurahti Iisakki ja haukkasi ison palan sikaaria
poskeensa. Hetkisen hän näytti asiata aprikoivan, mutta pian hän
rauhoittui ja virkkoi:

— Jaa, Mikkolan isäntä ei ole kuunaan yhden akan vaivanen. Kun sinä,
lunttu, teit tällaisen hävittömyyden vanhalle miehelle, niin pidä ne
kihlat palkastasi. Ei tarvitse Rietulankaan uusia ostaa!

Ja puheensa vahvikkeeksi purautti Iisakki vahvan tupakkasyljen, joka
sattui vahingossa Eedlan hameelle.

Eedla oli riisunut korunsa ja laskenut ne pöydän kulmalle.
Vastahakoisesti näytti Iisakki ne ottavan, mutta otti kumminkin ja
pisti housujensa taskuun ja sen tehtyään astui ulos, paukauttaen
kanslian oven kiinni mennessään, niin että seinät huojahtivat.

— Jopa tuli lain mukainen päätös, riemuitsi Rietula.

— Oliko se ihme, kun minä olin puhemiehenä, kehuskeli Kilpummi. Jos
huonomman miehen sait, niin huonosti kävi.

Pappilan sisähuoneista kuului vallatonta naurua, mutta Rietula pantiin
kuulutuksiin Eedlan kanssa.



XVIII.


Iisakki seisoi rattailla, löi ohjasperillä hevosta ja hihkaisi.
Kotimatka alkoi olla jo puolessa, ennenkuin Iisakki rauhoittui ja
painui istumaan.

— Olenpa hullu, kun hevoseen vihani viskaan, mutisi hän.

Jos jutkauttivat, ja kyllähän ne nyt jutkauttivatkin oikein
aikatavalla, niin mitäpä tuosta. Kaipa se niin oli sallittu, että
Eedlan koikale ei joutunut minun leipiini.

Jo kaivoi Iisakki rakkaan piippunsa, rakkaimman kaikista maailmassa, ja
saatuaan sen käryämään, rauhoittui kokonaan.

— Hoh... hoo, olipa surullinen loppu sillä naima-asialla, huokasi vielä
kumminkin.

Hevonen sai nyt kävellä myötä- ja vastamäet ja Iisakki mietti otsa
kurtussa, mistä nyt lähtisi eukonpuolta paremmalla onnella itselleen
koettamaan.

— Onhan niitä akkoja siellä Korpijoen jos Kolmonkin puolella, mutta
mikä niitä kaikkia... Vaikka lieneeköpä heillä niin suurta eroa, akka
kuin akka. Jos vaikka ottaisin sen Möttösen Taavan. Tosin se on Kolmon
puolella, mutta kyllä kai Taava tulisi sieltäkin.

Uudelleen painui Iisakki miettimään ja harkitsi asiaa joka puolelta.

Noustiin Kilpismäen päälle ja siihen näkyi jo kotikylät ja päivässä
välkkyvä joki niiden välissä. Näkyivät talot peltojensa keskeltä ja
maantie keltaisena nauhana.

Hiljainen tuuli leyhytteli etelän mailta ja syleillen ensin suvista
metsää, veti juovan Kolmojärven pintaan, joka näkyi lähempää kylien
eteläpuolella. Olivatpahan nuotalla Ylä-Rietulan rannassa.

Mietittyään vielä tovin, oli Iisakki tehnyt päätöksensä. Hän menee
nyt samaa tietä Möttöseen ja puhuu asian selväksi Taavalle. Nuori
ihminenhän se vielä... ja järkevämpi kuin Eedla. Ja hän oli kuullutkin
Sarvi-Kaisalta, että Taava tulisi mielellään Mikkolaan emännäksi.

Iisakki nykäisi hevosen juoksuun. Alkoi jo kotikylä puiden välistä
näkyä. Miirun pellolla aurasi renki kesantopeltoa. Näkyi sitten
pysäyttävän hevosensa ja alkoi laulaa surunvoittoisesti:

    "Rikkaat ne riiaa hopealla
    ja komeilla kartanoilla,
    vaan renkipoika se
    heilinsä ottaa lantin kolikoilla.

    Ja on niitä tyttöjä muualla,
    ei tämän kylän emännillä.
    Ja on niitä heiloja rakkaampia
    tuolla Karjalan kankahilla".

— Juuri niin! ilostui Iisakki kuunnellessaan renkipojan laulua.

On tosiaankin tyttöjä, jos akkojakin, muualla, ei vaan Korpijoella.
Ja kun tuli Mikkolan tiehaara, iski Iisakki tammaa lautaselle ja ajoi
joen sillalle, niin että silta kumeasti jyrähti. Ajoi siitäkin vielä
eteenpäin ja käänsi hevosensa Möttösen tielle.

Horttanaisen akka oli maantiellä ja huomattuaan, että Iisakki ajeli
yksin kirkonkylästä, huusi hänen jälkeensä:

— Ähä!... Olipa sillä Miirun tyttärellä paremmat haltijat. Pitkän nenän
nyt sait, Kyrmyniska!

Iisakki ei ollut kuulevinaankaan. Sitoi hevosensa Möttösen
portinpieleen ja astui tupaan.



XIX.


Ala-Rietulan Vernand oli myöskin hiljaisuudessa suunnitellut poikansa
avioliitto-asiaa. Hesekiel oli täyttänyt jo viidennenkolmatta vuotensa,
eikä näyttänyt vieläkään minkäänlaisia oireita edes isälleen, että
aikoisi tyttöasioihin kajota. Ja Vernand tämän itsepäisyyden nähtyään
ja kerran siitä jo puhuttuaankin pojalleen tuloksettomasti, päätti
ottaa Hesekielin eukkopuuhat omiin käsiinsä.

Suunniteltuaan perusteellisesti asiaa, oli hän tullut siihen varmaan
vakaumukseen, että parempaa aviota ei hän voisi pojalleen saada,
kuin Möttösen Taava. Tämä tyttölapsi oli vuosi sitten täyttänyt
neljännenkymmenennen ikävuotensa, mutta siitä huolimatta näytti
nuorekkaalta terveessä lihavuudessaan.

Ja eräänä päivänä sanoi Vernand pojalleen, että nyt on sopiva morsian
tiedossa ja nyt sitä on mentävä kysymään.

— Missähän tuo olisi? jurahti poika ja katseli alta kulmain isäänsä.

— Möttösessä... Se Taava...

Enempää ei isä selittänyt, eikä mitenkään ylistänytkään morsianta.
Tottapahan poika itse älyää, miten onnellisen ja kaikinpuolin edullisen
valinnan hän oli tehnyt.

— Vanhapa on, jurahti poika, mutta isä arveli:

— Joutaa olla... onhan siihen sijaan rikas ja lihava.

— Mitäpä sillä vanhalla lihalla, urisi poika edelleen, mutta Vernand
päätti katkaista kaikki murinat ja karjasi:

— Vai vanha... kun mies on kuin lammas akka-asioissa ja vaivaa
semmoisilla vanhaa isäänsä, niin vielä sitten ilkeää jorista. Pistä
ehjemmät housut jalkaasi, nyt sitä mennään!

Eikä poika enää vastustellut.

Ja nyt istui Vernand poikansa kanssa Möttösen tuvassa, kun Iisakki
astui sisään.

Taava pesi karsinapuolella astioita eikä voinut aavistaa, että kauan
odotetut kosijat olivat vihdoinkin tulleet, vieläpä kaksikin samalla
kertaa.

Vernand oli poikineen hetkistä aikaisemmin istahtanut penkille, kun
Iisakki sitoi hevosensa portin pieleen. Ei ollut asiataan vielä ehtinyt
Taavalle selvittää.

Vernand ilostui nähdessään Iisakin astuvan tupaan. Kun oli hetkinen
ilmoista juteltu, siirtyi Vernand Iisakin viereen ja alkoi hiljaa
supatella:

— Tämä meidän Hesekiel kun meinaa tätä Möttösen Taavaa niinkuin
eukokseen, niin etkö rupeisi puhemieheksi? Ei sattunut tässä muitakaan.

Mutta Iisakki karjasi heti niin että tupa kajahti:

— En!

Ja siirtyi peräpenkille istumaan, sadatellen mielessään tämänpäiväistä
huonoa onneaan. Hän oli valmis uskomaan, että Taava ottaa mieluummin
Hesekielin kuin hänet.

Oli painava hiljaisuus, jonka rikkoi vain pihamaalta kuuluva kukon
laulu. Taava oli aavistanut jotain erikoista tapahtuvaksi ja käynyt
vaihtamassa vaatteita. Nyt tuli hän koreana penkille ikkunan pieleen
istumaan ja jäi odottamaan.

Vernand siirtyi hänen viereensä ja alkoi suu naurun mareessa supatella
Taavalle:

— Kun siinä meillä ei ole vakituista emäntää, niin talouskin menee
rempalleen. Olisi tämä Hesekiel jo naimaijässä, vaan ei pahus kajoa
naisihmisiin, vaikka olen sitä toivonut. Ota sinä Hesekiel ja muuta
sinne meille, niin hoitelet sitäkin taloutta siinä.

Iisakki istui peräpenkillä ja puri mälliä vihoissaan. Luonto pyrki jo
laukeamaan, mutta koetti sitä vielä pidätellä, ja se ponnistus sai
miehen ankarasti hikoomaan.

Taava odotti, että Iisakki puhuisi asiansa. Tosin hän tiesi, että
Iisakki oli aamulla varhain mennyt Eedlan kanssa pappilaan, mutta
kuullut myöskin, että Rietula läksi jälestä ajamaan ja Taava oli
melkein varma siitä, että Rietula oli vienyt Iisakilta morsiamen.
Iisakki taisi nyt olla uusilla yrityksillä Möttösessä.

Vernandin korvallisille nousi myöskin hiki.

— ... koko toljake tuo poika, kun ei puhu mitään.

Ja pojalleen:

— No ottaisitko sinä tämän Taavan, jos se niinkuin suostuisi...

Poika katseli kenkäinsä kärkiä ja jurahti:

— Mikäpä tuossa muukaan auttanee... ja kun siitä yhtämittaa minulle
jurnutetaan.

Mutta Iisakki ei jaksanut enää pidättäytyä. Viittasi Taavan luokseen ja
virkkoi kuin hengästyneenä:

— Tuletko sinä Mikkolaan?... ja otatko sinä kihlat...? ja sopiiko,
että ensi sunnuntaina kuulutetaan...? ja annatko sinä korvalle tuota
Hesekieliä vai pitääkö minun...?

Taava löi kämmenensä yhteen.

— Kävipäs se niin kuin minä siitä unestani ennustin! Ja toki minä tulen
Mikkolaan ja olisin tullut jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun olisit
pyytänyt. Ja se sopii hyvin että ensipyhänä...

Ja Taava riensi kuin tuuliaispää keittämään kihlajaiskahvia.

Mutta Vernand sanoi pojalleen:

— Nyt sinä sait Taavalta rukkaset.

— Enhän minä ole kosinutkaan, kivahti Hesekiel. Itsehän sitä tolkutit.

Kun Ala-Rietulan isäntä oli poikineen lähtenyt kihlajaiskahvit
juotuaan, nousi hetken perästä myöskin Iisakki kotiin aikoen. Mitä
teki silloin Taava? Rajun riemunsa vallassa syöksähti Iisakin kaulaan
ja puristi niin, että Iisakki oli tukehtua. Tuli siinä Iisakkikin
laskeneeksi kätensä Taavan vyötäiselle ja kun tunsi pehmeän vartalon
kätensä alla, niin jopa villi ilo leimahti silmäkulmassa.

— Oli onni, että jäi sen Eedlan kanssa. Sinustahan minä, näen mä,
pidänkin.

— Rakas Iisakki!

— Rakas Taava!

Ja kun Iisakki nousi rattaille ja käänsi maantielle, niin jopa
hihkaisi, mutta tällä kertaa rintaa paisuttavasta riemusta.



XX.


Korpijoen osuuskaupan hallituksen puheenjohtajana oli Iisakki ja
Kolmon uuden kaupan Rietula, mutta aviopuuhat olivat vieneet miesten
ajan ja ajatukset niin, että tuskin kertaakaan joutivat kokouksissa
käymään ja sitäkin vähemmin valvomaan kaupan asioita. Kauppoja hoitivat
kirjanpitoa taitamattomat miehet, varsinkaan Nuusperi Korpijoen
puolella ei ollut ollenkaan perillä kirjanpidosta.

Mutta miehet ajattelivat, että kunhan saadaan emännät taloon, niin
sitten joutaa paremmin pitämään kauppojen asioita silmällä.

Kylien välit olivat käyneet yhä kireämmiksi.

Miksi meni Iisakki kosimaan Möttösen Taavaa ja miksi Rietula ei
tyytynyt oman kylän naisväkeen, vaan otti Miirun Eedlan? Kumpainenkin
heistä oli tehnyt rikoksen, jota eivät kyenneet sovittamaan. Rietulaa
haukuttiin jo aivan omalla pihallaan ja Iisakille sateli pistopuheita
korpijokelaisilta.

Miirun Eveliina, kuultuaan, miten pappilassa oli käynyt, oli nostanut
kauhean elämän ja uhkasi nyt edelleen vävypoikaansa. Ja tavattuaan
eräänä päivänä Iisakin maantiellä, alkoi pauhata:

— Siin' on mies, kun antaa morsiamensa toiselle? Kaikki lampaat ne
vielä eukkoa itselleen honikoivatkin! Eikö sinulle emäntä kelvannut
muualta, kun piti Kolmon puolelta mennä hakemaan.

Iisakki hymähteli ja virkkoi:

— Eedla ei ollut sallittu minulle. Ja eikö ne vaimonpuolet liene yhtä
kärtyisiä ja suulaita Korpijoenkin puolella.

Rietulalta kyseltiin röyhkeästi, että milloinka hän tuo sen "variksen
pelätin" sieltä Miirusta. Rietula kirosi ja sanoi tuovansa silloin kun
tahtoo ja ettei hänen asiansa kyläläisiä liikuta.

Ja siihen se aina kerrakseen loppui, mutta sopivassa tilaisuudessa
alkoi uudelleen.

Mikkolassa valmisteltiin suurenmoisia häitä. Äkäinen sonnikin oli
saanut kuoliniskun ja kirkonkylästä haettiin keittäjä ja paistaja.

Kun Rietulassa kuultiin Mikkolan häävalmistuksista, päätteli isäntä,
että kahta komeammat hän laittaa Eedlan tupaan tuliaiset.

Kyläläiset seurasivat jännityksellä kumpaisenkin talon häävalmistuksia.
Suutari Horttanainen julisti itselleen ja akalleen useita päiviä
kestävän paaston saadakseen nauttia Rietulan juhlaruuista
perusteellisesti.

Kunhan vaan häät olisivat jo piankin joutuneet.



XXI.


On mittumaarin aatto. Vainioilla kukkivat leiniköt ja kurjenpolvet,
ja ilmassa on jo keskikesän henki. Aurinkoisia päiviä on ollut
yhtämittaa ja taivaan ranta on peittynyt hienoon auerpilveen. Aurinko
on laskiessaan hohtavan punainen ja suuri.

Juhannuskoivuja tuodaan kylään hevoskuormittain. Pystytetään rappujen
pieliin ja pihamaille. Joku kantaa niitä pirttiinkin ja kamariin.
Tunnelma yhä nousee, kun saunan jälkeen istutaan valkoisissa
ateriapöydän ympärillä.

Sekä Kolmon että Korpijoen kylissä näyttää juhla-aaton ehtoo
erilaiselta kuin muulloin. Tytöt siivilöivät hätäisesti maidon,
lypsävät hosimalla lehmät ja, käytyään saunassa, pukevat uudet
valkopohjaiset, puna- ja mustakukkaiset mekot ylleen ja tirskuttavat
salaperäisesti. Ehtoo-ateriaa ei syödä yhdessäkään talossa ja miehetkin
jo pukeutuvat juhlavaatteisiinsa.

Mitä on tekeillä?

Häät Mikkolassa ja Ylä-Rietulassa! Ja minkälaiset häät! Sellaiset,
ettei ole miespolviin nähty eikä kuultu Kuivalassa.

Hieman aikaisemmin vaeltavat korpijokelaiset Mikkolaan kuin kolmolaiset
Ylä-Rietulaan.

Iisakki on jo ajoissa kutsunut myöskin kirkonkylän herrasväet häihin
ja kernaasti nämä ovat kutsua noudattaneetkin saatuaan tietää, että
Mikkolan isäntä on valmistanut kahdesta vanhasta nuottavenheestä kokon
heitä varten.

Mikkolan pirtti on jo täynnä juhlavieraita. Arvokkaimmat emännät
istuvat peräpenkillä ja huojuttelevat hiljaa ruumistaan. Pihamaalla
lojuu miehiä nurmella poltellen hyvänhajuisia tupakoita, joita
kukitettu poika on yhtämittaa jakelemassa. Iisakki on antanut
satamarkkasen Kuivalan nimismiehelle ja pyytänyt tämän hankkimaan
juhlatupakat, ja nytpä höyryävätkin Pedro Moredon Havannat ukkojen
suupielissä pihamaalla. Rietulassa ei ollut kuin "ruunakriimoja", ja,
kuultuaan Mikkolan ylellisyydestä, mutta saatuaan liian myöhään siitä
tiedon, kirosi kukitettu ylkämies karkeasti.

Mikkolassa olivat häät alkaneet. Rovasti oli vihkinyt avioparin ja
herrat maistelivat sen jälkeen kamarissa väkeviä. Muille kaukaisemmille
ja korpijokelaisille tarjottiin muita herkkuja.

Juhla-aterian jälkeen kohosi tunnelma, varsinkin kun pirtistä
kannettiin pöydät ulos ja soittajat virittelivät koneitaan.

Soittajien lukukaan ei ollut vähäinen. Vanha Noro-Tuomas, kuuluisa
viuluniekka, viritteli viuluaan, jonka jälkeen alkoivat toisetkin
näppäillä säveliä kojeistaan. Oli kaksi isoäänistä hanuria, kolme
viulua ja kaksi kanteletta ja sen lisäksi Nuusperilla klarinetti.

Nuoret polkivat malttamattomasti jalkaa. Milloinka, milloinka se alkaa?

Pelurit aloittivat kesä-illan valssin, ensin hiljaa, mutta sitten yhä
kiihtyen. Soittajat haisivat väkeviltä ja se ei ennustanut hyvää. Jo
alkoivat ikkunan pielet täristä, ja Mutkalan Ransu hihkasi Nuusperille:

— Puhalla lujemmin, tai muuten heitän pelivärkkis' nurkkaan!

Ja Nuusperi puhalsi, puhalsi niin, että silmät pullistuivat päästä ja
näyttivät ulos tipahtavan.

— Sillä lailla! Lujemmin, Noro-Tuomas, sitä ensiviulua!

       *       *       *       *       *

Rietula oli kutsunut kirkonkylän herrasväet häihinsä, mutta myöhemmin
kuin Iisakki. Arveltiin pihamaalta, mentäisiinkö. Sopisihan käydä
sielläkin. Miks'ei, kun oli kerran kutsuttu.

Juhla oli alkanut suurin piirtein Rietulassakin. Oli syöty yhtämittaa
kolme tuntia ja Horttanaisen leipälaukku oli revennyt. Suutari
korjattiin pois ja aloitettiin tanssi.

Ja jos oli Mikkolassa Pedro Moredon-sikaareja, niin olipa Rietulassa
torvisoittajat, jotka lautamies oli puuhannut häihinsä.

Pihamaalta tärisivät torvet ja sileä tanner jymisi tanssijain alta.
Pirtissä luritettiin kahdella harmonikalla, ja permanto oli ahdinkoon
asti täynnä pareja hypähtelemässä rehevää polkkaa.

Rietula ei tietänyt, vaikka oli koettanut urkkia, että mikkolainen kävi
kaupungista — ties mistä asti — noutamassa juomatavaroita. Olivathan
Rietulankin rahat yhtä riittävät kuin mikkolaisenkin. Siihen sijaan oli
edellisellä viikolla Rietulan sydänmaapalstalla, tiheimmässä näreikössä
tupruillut sakea savu erään kuusen juurella, ja Rietula oli suu naurun
mareessa kantanut kotiinsa kirkasta viinaa, jota oli auliisti tarjonnut
jokaiselle, jolle vaan kelpasi. Ja miesten korvalliset punoittivatkin
ja joku hihkaisi jo tallin takana.

Kun Mikkolassa huomattiin, että torvet räikyivät Rietulan pihamaalla,
komensi Iisakki orkesterinsa myöskin pihamaalle ja kehoitteli:

— Antakaa tulla ääntä niistä kojeistanne niin paljon kuin
lähtee! Räätäli Romppanen oli käynyt tekemässä mahdottoman ison
lepänkuoritorven ja sanoi sillä soittavansa passoa. Ja oli nyt ääntä
Mikkolan pihamaalla. Vanhat emännät pakenivat siunaillen ja korviaan
pidellen sisähuoneisiin, mutta nuoret polkivat pihamaata että jytisi.

Huomattuaan ohjelman muutoksen Mikkolassa, kehoitti Rietula soittajiaan:

— Eikö niistä heru enempää sitä ääntä? Hyttysen hyrinälle kuuluu koko
loru. Puhaltakaa lujemmin, sanon minä, tai juoskaa hiiteen torvinenne!

Soittajien silmät pullistuivat ja hiki tippui haivenista. Mutta kohta
loppuivat heidän voimansa. Johtaja meni Rietulan luokse ja vaikeroi:

— Kuulkaa, hyvä isäntä, me emme totisesti jaksa enää! Onhan tässä
nuorta väkeä ja jos ääntä tarvitaan, niin piiritanssi käyntiin ja kyllä
silloin ei kuulu Mikkolasta muuta kuin itikan laulu.

Noudatettiin ohjetta ja ilmojen pielet alkoivat täristä, kun
äänijänteet pingoitettiin mahdollisimman kireälle.

Jo laulettiin ja pyörittiin Mikkolankin pihamaalla:

    "Vanhat piiat, vanhat piiat ei saa olla jouten".

Mutta tämän katsoi Rietula morsiamensa pilkaksi ja neuvoteltiin
laulusta. Ja kohta kajahtikin Rietulan pihamaalta:

    "Herrat tuli Mikkolasta
    rali tuli tii,
    kun Mikkolasta leipä loppu,
    rali tuli tii,
    ja Iisakill' ol' siitä hoppu,
    rali tuli tii".

Mutta kirkonkyläläiset katsoivat parhaaksi poistua häätalosta, ja
Mikkolan pihamaalla suunniteltiin uutta laulua. Ja kohta kuului
voitonvarmana Rietulan pihamaalle:

    "Rietulassa säkkipillit soi:
    Rietula se muijan Miirusta toi,
    Eedla rakensi paulan,
    hii, ladon takana,
    lensi Rietulan kaulaan!
    Hali tuli tii".

Rietula karjasi raivosta ja komensi joukkonsa harjulle, jossa piti
jokaisen huutaa niin paljon kuin kurkusta lähti:

— Äääääää!

Mutta Mikkolan pihamaalta eivät siihen viitsineet vastata muut kuin
räätäli Romppanen, joka nousi korkealle peltokivelle, nosti leppätorven
suulleen ja huilautti niin, että kaukaiset metsän rannat kajahtivat.

Mikkolan pirtissä jatkettiin häätanssia, mutta Rietula suuttui
torvisoittajiinsa, koskapa nämä eivät jaksaneet enää kylliksi
kuuluvasti tärisytellä:

— Pistäkää pillit pussiinne ja marssikaa hiiteen ja siinä
silmänräpäyksessä!

Ja kun juhannusyön aurinko nousi, kuului Rietulan pirtistä vain hanurin
yksitoikkoinen sävel.



XXII.


Juhannusyön aurinko oli noussut yhä korkeammalle. Kaste väreili
nurmella ja puiden oksilla, ja käkien kukunta kiihtyi tuoksuvissa
metsissä. Mikkolan peltokummulla sauhusivat vielä hiiltyneet
kokkotulien jätteet.

Hymyilevä aurinko kurkisti tallin päädyn takaa tallatulle pihanurmelle
ja Iisakin kamariin, jossa Taava vielä nukkui onnellisena
aviovuoteessaan. Iisakki oli jo herännyt ja, keitettyään kahvit,
valmistautui lähtemään verkon nostoon. Pyörähteli siinä tuvan ja
kamarin välillä aikoen herättää Taavan, mutta ei hennonut.

— Kovin koreastipa se nukkuu, armahainen... Antaa hänen nukkua nyt
tarpeekseen. Siinä tulikin valvottua sen hääväen kanssa. On tämä nyt
somaa, kun saa tästä lähtien eukon vieressä...

Iisakki hymähteli, kepsakehteli liinahoususillaan tuvassa, jossa
kärpäset surisivat pöydän ympärillä. Pistäytyi ulos ja seisahti
portaille. Piha oli tulvillaan aurinkoa. Ihan silmiä huikaisi. Kylässä
vielä nukuttiin. Karjatarhoissa ammahtelivat kellokkaat odotellen
lypsäjiä, jotka vielä nukkuivat aitoissaan. Iisakki käveli pihamaalla
sipristellen silmiään.

Kovimpa olivatkin tallanneet pihanurmen sileäksi. Tietää sen kun koko
yön siinä jytistivät... heh... saivat kai kerrankin tarpeekseen.

Rengit kuorsailivat lutissa, niin että seinät tärisivät. Kas, eikös
ollut Soittaja-Kimperi nukahtanut nurkan taakse pidellen toisella
kädellään vielä hanurin olkaremmistä. Oli tyhjennellyt pullojen pohjia
ja siihen väsähtänyt. Antaapa hänen nukkua. Iisakki meni jälleen
pirttiin ja raotti morsiuskamarin ovea. Vieläpähän nukkui Taava. Suu
oli auennut ja aurinko paistoi kitalakeen. Palavissaan oli Taava
potkaissut peitteen pois ja täyteläiset sääret olivat paljastuneet
yläpuolelle polven. Iisakki hymähti. Suloinenpa olikin Taava siinä
nukkuessaan, kun vaan olisi suunsa sulkenut. Kyllä pitäisi kiittää
kaiken antajata, kun tuli saaneeksi Taavan, joka nukkui siinä
täyteläisessä kauneudessaan hänen yksinomaisuutenaan. Kiittää pitäisi,
kun ei sallinut Eedlaa avioksi, ikuiseksi kiusankappaleeksi.

Kello löi tuvassa rämähtäen, Taava heräsi ja peitti kainostellen
kinttunsa, joita Iisakki oli siinä katsellut.

— Nousehan, kultaseni, kahvi on jo valmis.

Iisakin äänessä helähti aivan poikamainen nuorteus.

— Kas, kun se Iisakki on jo ehtinyt kahvitkin keittämään.

       *       *       *       *       *

Oli keskipäivä. Tuvan avonaisista ikkunoista virtaili helteinen ilma
sisään, ja juhannuskoivujen lehdet nuutuivat. Rengit ja piiat olivat
menneet aamiaisen jälkeen jatkamaan keskeytynyttä untaan. Taavakin oli
nukahtanut kamarin sänkyyn.

Iisakki istui pirtin pöydän päässä ja veisaili suvivirttä, ensin
lujemmin, mutta sitten vähitellen hiljentäen ääntään, niin että sen yli
kuului pihamaalta pääskysen viserrys ja joelta poikien melu.

Saatuaan virren loppuun, nosti Iisakki kirjan nurkkalaudalle, kaatoi
hellalta pannusta kupin kahvia itselleen ja juotuaan pisti piippuunsa.
Häntä jotenkuten kiusasi Taavan uneliaisuus. Aamiaisten jälkeen oli
heittäytynyt sänkyyn ja sanonut hieman levähtävänsä ja yhä vaan
kuorsaili, vaikka päivä oli jo puolessa. Iisakki oli käynyt jo pari
kertaa herättämässä, mutta Taava ei vaan jaksanut nousta.

— Lempoko sitä nyt rupesi nukuttamaan, jurahti Iisakki ja meni kamariin.

— Nouse, rakas Taava, kun minulla on tässä yksin niin ikävä. Mennään
hakaan vasikoita katsomaan ja karitsoita. Ka, nouse, hyvä ihminen,
muuten tässä saattaa suuttua jo tähän alinomaiseen makaamiseen. No,
perhana!

Taava kuorsasi vain ja Iisakki poistui murheellisena tupaan. Meni ulos
ja käveli joelle jotain tehdäkseen.

Muisti siinä osuuskaupan kohdalla, että tupakat olivat lopussa. Hääväki
olikin kovin huvasti poltellut. Sopisi pistäytyä Nuusperin pakeilla
ja samalla tupakkaa varata. Iisakki jyskytti ovea ja kuunteli, mutta
mitään ei kuulunut.

— Kovinpa se on raskaasti nukkunut, arveli Iisakki. Taisi se klarinetin
puhallus antaa unilahjaa miehelle.

Tuli räätäli Romppasen poika ja katseli isännän puuhia.

— Nuusperi ei ole kotona. Se näkyi tänä aamuna säkki selässä menevän
Kuivalaan päin, tiesi poika.

— Lie mennyt kylään, murahti Iisakki ja kaiveli avainta nurkanpään
kolosta, jossa se säilytettiin silloin, kun Nuusperi ei ollut kotona.

Saatuaan avaimen ja päästyään kauppaan, ihmetteli Iisakki sitä
sekasortoa, mikä siellä vallitsi. Myymäpöydällä oli Nuusperin likaiset
housut ja kuluneet kenkärajat. Tavaratkin olivat kovin vähissä ja
huiskin haiskin hyllyillä.

Iisakki löysi sikaarilaatikon ja maksoi sen rahalaatikkoon, jossa
romisi vain yksi kymmenpenninen. Pisti kaupan puolesta sikarin
hampaisiinsa ja kun tuntui viileämmälle kuin ulkona, istui selailemaan
tilikirjoja.

Käänneltyään lehtiä, seivästyivät Iisakin silmät eräälle sivulle ja
häneltä pääsi haikea kirous.

— Mitä se Nuusperin perhana on tähän piirrellyt?

Nuusperi oli joutohetkinään piirrellyt tilikirjoihin kaikenmoisia
kuvia ja koukerolta, viitsimättä vaivata päätään numeroilla ja
muilla asiaan kuuluvilla merkinnöillä. Olipa piirrellyt sinne tänne
koiria, isoja ja pieniä, luppakorvia ja pitkähäntäisiä rutkaleita
ja kun se oli väsyttänyt, jatkanut kissoilla. Niitä oli toinen sivu
aivan täynnä. Alanurkassa oli köyryselkäinen mirri, jonka hännän
Nuusperi oli ulottanut sivun laitaa yläreunaan saakka. Alareunaan oli
koristeellisesti kirjoitettu:

 "_Mahraaks' tämä lysti kauanki' kestää_?"

Iisakki kirosi nyt jo niin, että lesken tupa heilahti, ja käänteli
edelleen lehtiä. Yhä edelleen samaa. Aiheet olivat vaan muuttuneet.
Yhdellä sivulla puski kaksi äkäistä sonnia vastakkain. Toisella kaksi
äijää tavoitteli naisihmistä, joka helmojaan kokoillen ja taakseen
vilkuen näytti pakenevan. Alareunaan oli se juutas kirjoittanut:

 "_Tässä on Rietula ja tässä Iisakki ja vaimoihminen on Eedla_."

Iisakki löi kiroten kirjan kiinni. Hänelle oli samalla selvinnyt, mihin
Nuusperi oli mennyt ja mitä varten hän oli pirullisia kuviaan kirjoihin
piirrellyt.

— Jo teki jutkun, perhana, mutisi Iisakki sulkiessaan kaupan oven
ja pistäessään avaimen taskuunsa. Kauppa tulisi nähtävästi olemaan
suljettuna, koska Iisakki tallensi avaimen.

— Jo pilasi mittumaarin, pirulainen, mutisi Iisakki vielä noustessaan
Mikkolan pihaan.



XXIII.


Korpijoen osuuskaupan edustalla on vilkasta liikettä. Nuusperia
on turhaan odoteltu palaavaksi, ja vihdoin on Iisakki kutsunut
kirkonkylästä Kuivalan osuuskaupan hoitajan selvittämään sotkuisia
kaupan asioita ja antamaan lausuntonsa kaupan tilasta.

Kaksi päivää on papereita pengottu ja nyt on saatu selville, että
Nuusperi on pistänyt useita tuhansia taskuunsa ja kiitollisuutensa
osoitukseksi piirrellyt kuvia kaupan kirjoihin.

Kuivalan osuuskaupan hoitaja on juuri päättänyt selvityksen ja
uteliaana odotellaan asian päättymistä. Varsinkin vaimoihmiset ovat
piirittäneet kaupan edustan ja peukaloitaan pyöritellen siunailevat
Nuusperin tekemää jutkua.

Kuivalan poliisi Pekkarinen oli saanut tehtäväkseen etsiä Nuusperi
käsiinsä, mutta kaksi päivää käveltyään paahtavassa helteessä, jätti
hän puuhan sikseen, arvellen, ettei maksanut vaivaa penkoa jokaista
Kuivalan nurkkaa semmoisen miehen takia. Ja kun Korpijoen miehet
julmistuneina vaativat Pekkarista jatkamaan Nuusperin etsimistä,
kivahti tämä:

— Hakekaa itse, jos haluttaa! Lempoko sitä tällaisella helteellä
jaksaa... ja piruko ne joka nurkat nuuskii.

Ja kun esivallan edustaja tunnusti voimattomuutensa Nuusperin
löytämiseksi, tyytyivät Korpijoenkin miehet mutisten toteamaan, että
Nuusperi teki jutkun ja säilytti kauniisti nahkansa. Hyökättiin Iisakin
kimppuun, kun tämä ei paremmin pitänyt miestä silmällä, eikä kirjoja ja
asioita ennemmin tarkastellut.

Iisakki otti myhäillen vastaan nämä syytökset. Ensin oli asia
saanut hänetkin korvallista kynsimään, mutta nautittuaan uudesta
avio-onnestaan ja saatuaan hellää lohdutusta Taavalta, oli asia käynyt
hänestä pian pikku seikaksi, jonka jotenkuten saattoi selvittää.
Eivät edes kolmolaisten pilapuheet saaneet hänen sisuaan kuohumaan.
Ei nytkään, vaikka poriseva akkalauma oli piirittänyt kaupan ja
odotti asian ratkaisua. Lempeästi vain hääteli Iisakki liian lähelle
tuppautuvia akkoja ja kuunteli suu naurun mateessa Kuivalan osuuskaupan
hoitajan myrkyllistä sanatulvaa.

Korpijoen miehiä oli kokoontunut kauppaan ja oli päätettävä,
jatketaanko kauppaa vai hajoitetaanko se.

Yksimielinen päätös oli, että kauppaa jatketaan, kun kirkonkylän
kaupasta saadaan uusi hoitaja.

Miehet myhähtelivät jo tyytyväisenä. Olisihan saattanut käydä
hullumminkin, esim. jos koko kauppa olisi jonakin kauniina kesäyönä
hävinnyt joen rannalta. Olihan nyt vielä seinät jälellä ja osa
tavaroitakin, joita Nuusperi ei ollut ehtinyt myydä eikä jaksanut
mukanaan kuljettaa. Ja olihan tulevina aikoina hupaisaa katsella
Korpijoen osuuskaupan hoitajan koristeellista kirjanpitoa.



XXIV.


On poutainen sunnuntain iltapäivä Rietulassa. Piiat ja rengit ovat
menneet kylälle ja lautamies lukee postillaa tuvan pöydän päässä.
Hiljaisuutta ei riko muu kuin kärpästen surina hiestävän kuumassa
tuvassa. Missä on Eedla, talon nuori emäntä?

Äänekäs kuorsaus kuuluu kamarista ja sielläpä on nuori emäntä
rauhallisena unien maailmoissa. Sängyssä kellottaa selällään, kädet
pään alla ja suu on suloisesti auki.

Rietula jatkaa yhä lukemistaan, vaikka kärpäset tekevät yhtämittaa
salahyökkäyksiään hänen kaljulle päälaelleen. Vähitellen näyttää
Rietulan kärsivällisyys loppuvan ja, kun kärpäset purasevat päälakea,
hotaisee, hän niitä ja kiroaa kesken hartausharjoituksensa.

Rietula on koettanut sanaa tutkimalla häätää pois painavaa mieltä, joka
on häntä viime päivinä lakkaamatta ahdistanut. Nytkin on istunut puoli
päivää postillan ääressä ja hiki valuu miehen korvallisilta.

Rietula oli odottanut avioliitostaan suurinta onnea, mutta se oli
tuonutkin suurinta murhetta hänelle. Eedla oli tyttönä ollessaan ollut
ynseä miesväelle ja nyt tullut vielä ynseämmäksi. Päivisin tuiskahteli
miehelleen, kun tämä ystävällisesti lähenteli ja illoin, kun onneton
aviomies aikoi samaan sänkyyn, polkaisi Eedla jalkaa ja karjaisi:

— Tulehan siihen, tampun koira!

Rietula oli koettanut hyvitellä Eedlaa karamelli- ja rinkiläpusseilla
ja joskus saanutkin hänen kovan sydämensä pehmenemään, mutta sitten
taas tuli riivaajainen Eedlalle entistä ankarampana.

Rietula oli arvellut suutari Horttanaiselle, että mitä pitäisi tehdä
ilkeän aviovaimon ojentamiseksi. Ja Horttanainen oli siihen tietänyt
neuvon. Hän oli suositellut parhaimpana keinona selkäsaunaa tai
muurahaispesää.

— Jos et kehtaa peitota akkaasi, niin on toinenkin keino, oli suutari
selittänyt. Varustat muurahaispesän säkkiin ja kun eukkosi nukkuu
makeimpaan ilta-uneensa, pudistat säkin sisällön sänkyyn, niin jo
luonto lauhtuu. Minä olen tuon keinon koettanut ja nähnyt sen varmasti
auttavan.

Eihän Rietula tullut koettaneeksi ystävänsä hyvää neuvoa. Pistäysi vain
joka toinen ilta noutamassa makeispussin Kolmon osuuskaupasta ja ojensi
sen Eedlalle, joka pussin saatuaan virkkoi alahuultaan venyttäen:

— Y...hyy. Kaikkeen se rahansa tuhlaa.

Mutta nyt oli tämäkin keino käynyt Rietulasta vastenmieliseksi ja
alakuloisena hän muisteli menneitä poikamiespäiviään. Ja kun kuuli,
että Iisakki oli onnellinen avioliitossaan, kirosi hän katkerasti.
Taava olisi kyllä tullut hänellekin, vaan mikä kehno lienee saanut
Eedlaan takertumaan.

Rietula lopetti lukunsa ja alkoi tuprutella savuja rätisevästä
piipustaan. Eedla kuului yhä kuorsahtelevan kamarissa. Viime yönäkin se
pahus oli hänet ajanut keskellä yötä saunaan makaamaan. Pitäisi puhua
rovastille, jos tuo tietäisi paremmat neuvot antaa kuin Horttanainen.

Portailta kuului askeleita ja kohta astui tupaan muutamia Kolmon
miehiä. Rietula toimitteli istumaan ja tarjosi tupakkamassiaan. Mutta
miehet eivät istuneet eikä massi kelvannut yhdellekään. Rietula jäi
ihmeissään katselemaan miehiä, joiden korvallishaivenet olivat nousseet
pystyyn.

— Mitä sitä kuuluu, kysyi hän hämillään miesten odottamattomasta
jurotuksesta.

— Vielä häntä kehtaa kysellä, niinkuin ei tietäisi, jurahti joku
miehistä.

— Ka, mitä nyt?

— Etkö tuota tienne, että kanki on Kolmon osuuskaupan oven päällä,
kivahti Möttösen Eero.

Rietula oli pelkkänä kysymysmerkkinä.

— Niin aivan, älä toljota, eilen oli nimismies käynyt sulkemassa kaupan.

— Älä!

— Ka, kun vielä siinä... Samoin kävi meidän kaupalle kuin Korpijoenkin,
ellei vielä hullummin. Olisit, Rietula, aikanaan katsonut.

— Mikäs korpijokelaisten on yrittäessä, kun on uusi hoitajakin ja
hiljaisuudessa sopivat asiansa, mutta meidän... kun sinä, Rietula, et...

Mutta Rietulan ylenmäärin kiusaantunut luonto kuohahti.

— Painakaa pellolle joka sorkka siitä! Perhana... vai minulle tässä...
ulos siitä!

— Mennään, mutta itse sinä saat vahingot maksaa...

— Niin, ei osuuskunta...

— Helvettiin kaikki osuuskunnat! karjasi Rietula poistuvien miesten
jälkeen.

Uutinen oli niin järkyttävä, että Rietula tunsi melkein pökertyvänsä.
Oliko hän todellakin naimapuuhissaan tullut syrjäyttäneeksi kaupan
asiat, joiden valvominen kuului hänelle? Ja vielä sellaisissa
naimapuuhissa! Jos olisi edes saanut oikean vaimon, mutta tällaisen!

Rietula otti hattunsa ja painui ulos. Ilmaa piti saada vihasta
huohottaviin keuhkoihin.

Tyhmyri, pässinpää hän oli, saakeli soikoon, ollut näinä kuukausina.
Vaimoihminen, heittiö lutka, oli saanut hänen, lautamiehen, pään
sekoittumaan niin, että tärkeät asiat jäivät takapajulle.

Rietula harppaili osuuskaupalle. Hoitajaa siellä ei näkynyt tällä
kertaa. Vihtahousut vain irvistelivät Rietulalle nimikilvestä ja äijät
kiskoivat edelleen väsymättä heitä hännästä.

Rietula kirosi.

Pilkannut oli Mikkelsonkin heidän osuuskauppahommaansa, kun oli
maalannut moisen nimikilven.

Rietula otti seipään, pudotti kilven alas ja alkoi peitota sitä
voimiensa takaa. Kun nimikilpi oli säpäleinä, heitti Rietula kappaleet
pellon ojaan ja lähti puhkuen menemään.

Muutamat Korpijoen miehet olivat nauraen katselleet Rietulan
hävitystyötä.



XXV.


Rietula asteli kirves kainalossa korjaamaan raja-aitaa, joka oli
Mikkolan ja Rietulan niittyjen välillä. Rietulan karja oli särkenyt
aidan ja karjapiika oli tuonut sanan, että mennä korjaamaan.

Päivä oli illoillaan. Rastas lauleli kuusikossa, jonka keskellä
niitylle vievä karjapolku luikersi. Rietula käveli mietteissään.
Hartioita painoi jäytävä alakuloisuus. Häntä oli viime päivinä alkanut
painaa kylien väliset riidat ja hän oli alkanut tuntea sovinnon halua,
vaikka ei ollut valmis sitä vielä oikein itselleenkään myöntämään.

Mikkolan Iisakki oli sattumalta vastaan tullessa sanonut aina jonkun
ystävällisen sanan, mutta hän oli mennyt vaieten ohi. Jälestäpäin oli
se tuntunut pahalta ja vastenmieliseltäkin. Oliko Iisakin syy hänen
onneton naimiskauppansa ja osuuskaupan rettelöt? Iisakkihan oli kaikin
keinoin koettanut Eedlaa itselleen, mutta hän oli sen riistänyt melkein
väkipakolla Iisakilta. Ja eikö ollut hänen oma syynsä, että kauppa
meni nurin? Niinhän oli käynyt Korpijoellakin, mutta siellä maksettiin
hiljaisuudessa vahingot ja jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan.

Rietula tunsi tällä kertaa halua sovintoon, mutta koetti painaa
tunnettaan alas. Häpeähän olisi hänen, vanhan miehen, ruveta tässä
oikein ystävyysliittoja rakentelemaan.

Rietula saapui niitylle. Siellä oli Iisakki jo aitaa korjaamassa.
Rietula koetti salaa tarkastella, näyttikö Iisakki olevan äkeissään.
Mitä vielä. Iisakki myhähteli vain ja virkkoi:

— Huonoksipa tämä aita on jo käynytkin. Eiköhän, naapuri, pistettäisi
tähän vielä uutta aitaa kesän kuluessa?

— Näkyisi sietävän, jurahti Rietula, mutta ei sanonut enempää.

— Kanna sinä puita, niin minä latelen paikoilleen, toimitteli
Iisakki... Pitäisi tästä joutua illalliselle.

Sillä on kiire akkansa luokse, mietti Rietula ja tunsi taas katkeruuden
kasvavan povessaan. Mistä hyvästä se Iisakille semmoinen eukko ja
minulle piti sattua peto, joka ei anna yölläkään rauhaa.

Iisakki koetti virittää keskustelua, mutta se katkesi aina alkuunsa.
Kun aita oli saatu kuntoon, tarjosi Iisakki sikaarit Rietulalle ja
istahti kannolle polttelemaan.

— Huokaise nyt sinäkin, kehoitteli Iisakki. Mennään tästä sitten yhtä
matkaa.

Rietula aprikoi, istuako vai ei. Siinä olisi ollut sopiva kantokin,
mutta maa tuntui polttavan kantapäitä.

— Saunaanpa tästä pitäisi joutua, virkkoi ja, ottaen kirveen
kainaloonsa, pyörähti polulle.

— Niinpä sitä minunkin, myhähti Iisakki ja nousi lähteäkseen.

Ja peräkkäin astuivat miehet kumisevaa karjapolkua mitään toisilleen
virkkamatta. Satakieli vain tuntui laulelevan jossakin.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ampiaispesä : Kyläkertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.