Title: Palaavien parissa
Author: Salmela, Marja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Palaavien parissa" ***


PALAAVIEN PARISSA

Kirj.

Marja Salmela



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.



SISÄLLYS:

"Kunnes kuolema meidät eroittaa"
Ilja Riffkin
Paul Pavlovitsin kasvot
Vierustoverit
Suuri todistajain joukko



(S.H.)

He palasivat. Sodan kelmeät, ruhjotut ja vankeutensa näännyttämät uhrit
palasivat kotiin.

Pohjolan kuulakan kirkas ilma ympäröi heitä. Riisuutumiseensa alistunut
luonto heille hymyili. Liput liehuivat, torvet raikuivat heidän
kunniakseen. Ystävälliset kädet ojentautuivat heitä palvelemaan. Mutta
heidän katseensa puhui kärsimyksistä, jotka olivat siirtäneet heidät
etäälle kaikesta mikä heitä ympäröi.

Paljon kokeneina, paljon kadottaneina, sodan kauhut syvälle syöpyneinä
sieluun he kaikki palasivat. Mutta kullakin heistä oli oma tarinansa,
niin raskas ja kipeä, ettei sitä jaksanut yksin kantaa, ei toiselle
uskoa. Lyhyt pieni sana, viittaus vain, — alla piili järkyttävä
todellisuus.

Tällaisina he palasivat elämään, joka ei koskaan enään voinut asettua
entiselleen.



"KUNNES KUOLEMA MEIDÄT EROITTAA"


I.

Istuimme yöjunassa vastakkain. Matkustajia oli ihmeen vuoksi siksi
vähän, että hyvin olisimme voineet paneutua pitkäksemme, mutta
maattuamme jonkun aikaa silmää ummistamatta, olimme kumpikin asettuneet
istumaan.

Jo maatessani olin tuon tuostakin salaa koettanut tarkastaa toveriani.
Hän oli ollut vaunussa minun noustessani siihen ja huomioni oli kohta
kiintynyt häneen sekä hänen ystävällisen käytöksensä, että hänessä
silmäänpistävän väsymyksen johdosta.

Toverini oli erittäin miellyttävä, oikeinpa kaunis nainen. Hänen
piirteensä olivat hienot ja tumma, hiukan aaltoileva tukka oli upean
runsasta. Erityisesti kiintyi kuitenkin huomioni hänen hienoon,
läpikuultavan valkoiseen ihoonsa, joka antoi koko hänen ulkomuodolleen
erehdyttävän germaanilaisen leiman.

Monista, tuohon hienoon hipiään uurtautuneista rypyistä päätin, että
toverini, joko oli kärsinyt paljon, tai oli vanhempi kuin miksi häntä
aluksi luulin. Muutama hänen tummasta tukastaan esiin pilkistävä,
hopeankarvainen hiussuortuva todisti myöskin samaa.

Asetellessani tavaroitani junaverkkoon, olimme vaihtaneet muutamia
sanoja. Myöhemmin sattui eräs ruusuistani putoamaan lattialle,
(Eräs ystäväni oli osaaottavassa rakkaudessaan tuonut minulle kolme
tummanpunaista ruusua, joiden merkityksen kohta ymmärsin.) Kumarruimme
yhtaikaa nostamaan ruusuani ja jouduimme siten katsomaan toisiamme
aivan silmästä silmään. Silloin näin, että hän oli itkenyt, ja että
katse oli kärsimyksestä väsynyt.

Ajattelin rakkaita, reippaita poikiani, ja päätin mielessäni että
toverini oli yksi niistä lukemattomista, joiden sisin viime-aikaisten
tapahtumien kautta oli verille raastettu.

Olisin mielelläni sanonut jotain, mutta lämmin osanotto, joka avaa
monen suun, sulkee sen usein minulta. Niin nytkin.

Olimme istuneet kotvan aikaa kumpikin ajatuksiimme painuneena,
kun toverini yhtäkkiä, junan seisoessa jollain asemalla, katkaisi
äänettömyyden.

— Mikä kauhea yö! Kuuletteko tuulen vaikerrusta?

Olin sitä jo kauvan tarkannut. Olin kysynyt itseltäni oliko se vain
kuvittelua, heijastus omista tunteistani, vai säestikö luonto todella
ihmissydänten tuskaa. Taivaskin tuntui minusta kätkeytyneen niin
etäälle, että sen ainoa ilmaus olemassa olostaan oli virtanaan valuva
sade. — Taivaskin itki maan lasten kanssa.

Toverini tarttui kohta ja tulisesti sanoihini.

— Mutta maa ei itke, se riehuu. Kuuletteko? Ettekö jo iltapäivällä
huomanneet miten armottomasti myrsky ahdisti nuorta nousemassa olevaa
metsää. Se pani vanhat, jäykkäniskaiset puutkin taipumaan. Ja siellä,
missä ei metsä ollut suojaamassa, pieksi se maata kuin raipaniskut
alastonta selkää. — Kuulkaa! Ilma on täynnä temmellystä.

En kohta vastannut. En ollut selvillä siitä, mistä jatkaa. Sitä paitse
tahdoin jättää johdon toverini käsiin, nähdäkseni, mihin suuntaan hänen
ajatuksensa kääntyisivät.

— Onko teillä ketään rintamassa, kysäisi hän äkkiä.

— Kolme kukoistavaa poikaa. Minä olen leski.

Matkatoverini kasvojenilme muuttui äkkiä. Sisar ei olisi voinut
osoittaa sydämmellisempää osanottoa kuin hänen katseensa.

— Kolme, — kolme! — Hän huojuttelihe edes takaisin.

— Kolme, vahvistin katsoen ruusuihin. Hän ymmärsi heti ja se vaikutti
odottamattoman voimakkaasti häneen. Hän painoi nenäliinan silmilleen
ja istui pitkän aikaa siten, luullakseni taistellen itkua vastaan,
— Tummanpunaisilla ruusuilla on erityinen merkityksensä miehelleni
ja minulle, sanoi hän selittävästi ottaessaan nenäliinan silmiltään,
— Siinäkin kukkaisvihossa, jonka hääpäivänämme sain, oli valkoisten
ruusujen joukoissa vihon toisella kulmalla kimppu hehkuvan punaisia.

— Miehenne on rintamassa, arvelin varmana siitä, että selitykseni hänen
mielenliikutukseensa oli yhtä oikea kuin luonnollinen. Mutta minä
erehdyin.

— Ei,— ei vielä ainakaan — — Ja sittekin — — Minä olen jo maistamassa
sitä tuskaa, — (hän katsoi minuun kuin vaa'alla punnitakseen
tyyneyttäni) johon te jo ehkä olette tottuneet, lisäsi hän hieman
epäröiden.

Tottunut? Saattoiko, senlaiseen tottua. Siihen alistuttiin: tyynesti,
kapinoiden tai murtuen. Senlaiseen ei kukaan tottunut, ei äiti
ainakaan. Sanoin sen suoraan.

Mainitessani äitiyttä ja äidin tunteita, näin hänen katseessaan
terävän, miltei loukkautuneen välähdyksen, mutta muuten näkyivät sanani
herättäneen vastakaikua hänessä. Hän tarttui kaksin käsin minun käteeni
ja puhkesi puhumaan kai enemmän oman mielensä kevennykseksi kuin
uskoutuakseen minulle.

— Miten hyvää tekeekään kuulla tuollaista! Löytyy oikeastaan niin
vähän ihmisiä, jotka osaavat rakastaa, todella _rakastaa_. Mutta se,
joka sitä osaa, hän on samalla avannut sydämensä elämän suurimmalle
ilolle ja sen suurimmalle tuskalle. Ne käyvät usein käsityksin. Olen
kokenut sitä ennen ja nyt taaskin, — Katsokaa, — hän alensi äänensä
kuiskaukseksi, — mieheni on paraikaa Pietarissa, Hän on siinä asemassa,
että oikeastaan voisimme olla aivan rauhalliset, mutta tämä kauhea sota
on kuin myrsky, joka ei säästä suojatuintakaan lahden poukamaa. — Me
saimme viime viikolla huolestuttavia uutisia. Boris matkusti silloin
heti Pietariin. Hän lupasi minun tähteni koettaa kaiken voitavansa. Ja
minä tiedän että hän koettaa. Vaan en sittekään saanut rauhaa kotona.

Lausuin arveluni, että asiain näin ollen oli ymmärtämätöntä surra ennen
aikojaan. Olihan monta mahdollisuutta.

Hän käsitti minua väärin. Näin sen hänen katseensa tulisesta
leimauksesta ja tavasta, jolla hän kohotti päätänsä.

— Boris ei koskaan, ei koskaan alennu ostamaan itselleen etuuksia!
Tietäisitte minkälainen hän on. Oikeus merkitsee hänelle enemmän kuin
mikään muu maailmassa. Oikeus merkitsee enemmän kuin elämä ja onni!

Hänen äänensä värähti ylpeätä, ihanoivaa rakkautta.

— Oh, jatkoi hän, ja sanat tulivat kuin ryöppynä, — kukaan ei
oikeastaan tunne häntä. Hän näyttää usein ympäristölleen karun pinnan.
Monet arvelevat, ettei hänessä ole mitään, ei kerrassaan mitään
erikoista. Mutta minä tunnen ja tiedän. — Olisinko minä muuten valinnut
juuri hänet niiden monien joukosta, —

Lause katkesi kesken. Tuntui siltä kuin hän olisi hämmästynyt omaa
avomielisyyttään. Mutta vaikka sanat olivatkin aivan kuin vahingossa
luiskahtaneet hänen huuliltaan, en voinut olla tarttumatta niihin.
Olin alunpitäen arvellut, että toverini oli voimakas, eheäpiirteinen
persoonallisuus. Ja koko hänen esiintymisensä oli vahvistanut
käsitystäni. Sentähden minä hyvilläni kaikesta mikä houkutteli häntä
puhumaan, tartuin äsken katkenneen puheen päähän. Sanoin hieman
hymyillen hyvinkin uskovani, että hänellä tyttönä oli ollut paljon
pyytäjiä. Olihan hän kaunis vieläkin.

Kohteliaisuuteni näkyi ilahduttavan häntä, vaikka hän puolittain
torjui sen. — Mitä vielä, minähän jo olen vanha. — Mutta hän naurahti
samassa, ja minusta tuntui siltä kuin hän tietämättään olisi nauttinut
siitä, että ajatukset hetkeksi suuntautuivat pois hänen sisintään
raatelevasta surusta. Ehkäpä hän juuri siitä syystä puoleksi naurahtaen
jatkoi: Eihän sitä oikeastaan tällaisesta jutella, mutta moni
kohta on yksinomaan koomillisena jäänyt mieleeni. Olin ainoastaan
viidentoistavuotias tyttöletukka kun leikki alkoi. Herra oli muuten
puolihassu. Hän tuli kasvatti-isäni kotiin ja aikoi aivan väkipakolla
sekä suudella että kihlautua. Me juoksimme ruokasalin pöydän ympärillä,
minä pakoon, hän perässä. Mutta luuletteko että minä siihen aikaan
ymmärsin pitää sitä minään, en pahana enkä hyvänä. Olipahan vain kuin
hippasilla juoksua.

Hän nauroi hetken itse makeasti. Mutta sitte hänen kasvojensa
ilme äkkiä muuttui. — Vaan siihenpä lapsuuden huolettomat päivät
loppuivatkin, — tai oikeammin kohta sen jälkeen, — Hän huokasi
raskaasti ja hänen valkealle otsalleen muodostui kaksi syvää laskosta.
Ne syntyivät syvinä ja terävinä ja ilmestyivät niin kotiutuneesti hänen
otsalleen, etten voinut olla kiinnittämättä huomiota niihin. Toverini
oli nainen, joka oli kärsinyt paljon. Siitä olin vakuutettu.

Osanottoni esti minua hetkeksi jatkamasta puhelua. Mutta haluni
lähemmin tutustua matkatoveriini oli siksi suuri, etten voinut
jättää keskustelua siihen. Olin sitä paitsi vakuutettu siitä, että
hän ennenkaikkea kaipasi henkilöä, jolle hän saattoi avautua. Ja
vento vieras oli tällä kertaa ehkä sopivampikin kuin joku läheinen,
etenkin vieras, jonka omat kokemukset tavallaan tekivät hänet läheistä
läheisemmäksi. Jatkoksi toverini viime sanoihin lausuin siksi sen
arvelun, että vasta suuri ja todellinen rakkaus oli kypsyttänyt hänet
naiseksi. Lapsuusaika ja lapsenmieli jäivät häneltä hänen tutustuessaan
tulevaan mieheensä.

Odotin että huomautukseni johdosta toverini kasvot äkkiä kirkastuisivat
ja hän innostuisi kertomaan tutustumisestaan mieheensä. Mutta taaskin
erehdyin. Poimuihin painunut otsa pysyi yhä laskoksissaan, ja suun
ympärillä väreili haikea piirre.

— Ei, sanoi hän hitaasti ajatuksiinsa painuen, — pikemmin voin sanoa
että se ilta, joka teki lapsesta naisen, samalla kypsytti minut
rakkaudelleni. — Nähkääs, sille, joka ei kasva vanhempiensa kodissa, ei
ole oikeata huoletonta lapsuutta, — tai jos onkin, tapahtuu kypsyminen
äkkiä ja usein katkeralla tavalla. Näin kävi minun. Olin aivan pieni
isäni kuollessa. Äitini, joka oli vanhaa, arvossapidettyä sukua, heikko
terveydeltään, sekä aikansa lapsena sidottu toimimaan yksinomaan kodin
piirissä, lupautui hoitamaan erään leskeksijääneen serkun taloutta,
Hänen asemansa muodostui siksi, miksi naisten yleensä tällaisissa
tapauksissa. Hän oli armoleivän syöjä, jonka asema oli tavallistakin
vaikeampi siksi, että hänellä päälle päätteeksi oli lapsi. Itse en
pitkään aikaan ymmärtänyt asemaani, äitini asemaa vielä vähemmän.
Mutta sitte tuli herääminen. Ja niin katkera kuin se olikin, saan ehkä
kiittää kypsymistäni kärsimyksen ymmärtämiseen siitä, että katseeni
monien joukossa kiintyi juuri Borikseen.

Hän kavahti äkkiä pystyyn ja tarttui molempiin käsiini. Minä tunsin
otteesta miten hän vapisi, — Te ette voi aavistaa mitä hän on minulle,
kuiskasi hän ääni liikutuksesta värähdellen. — Nyt tunnen selvemmin
kuin koskaan, miten kaikki minussa, koko elämäni on tarkoittanut ja
yhä tarkoittaa häntä, yksin häntä. Hänelle olen elänyt ja elän —
kaikesta huolimatta — ilolla. Ilman häntä? — Ei, ei! — Minä en voi sitä
ajatellakaan. Se on mahdottomuus. Minä en voi, — en tahdo.

— Sadat, tuhannet ja miljoonat ovat ehkä ajatelleet samoin, ja sittekin
— — Te tiedätte itse — — Sanoin sen niin pehmeän säälivästi kuin
mahdollista, vaikka äidinsydämeni värisi tuskasta.

Hänen katseensa painui. — Olen sanonut sitä itselleni. Olen kysynyt
miksi juuri me säästyisimme. — Ja sittekin. Ehkä ymmärtäisitte
minua, jos tietäisitte minkälaista elämämme on ollut. Hän oli hyvin
sairas kun menimme naimisiin. Meillä ei ollut varoja, ei omaisia. Me
omistimme vain toisemme. Hän makasi vuoteessa. Minä tein työtä yöt
päivät ja siinä ohessa hoidin häntä. — Vuosikausia olen kamppaillut
saadakseni pitää hänet. Ja nyt, kun hän on terve ja kukoistava, kun
olen saavuttanut voiton elämäni suuressa taistelussa, nytkö minun olisi
luovuttava hänestä? — Luovuttava? Niin, miksei, jos hänen onnensa olisi
kysymyksessä. Silloin minä jaksaisin. Mutta luovuttaa hänet, sodan
kauhuihin — —

Hän painui hervottomasti takaisin paikalleen ja rajut nyyhkytykset
vapisuttivat koko hänen ruumistaan.

Minä nousin, tartuin hänen päähänsä ja painoin sen rintaani vastaan.
Sykkihän siinä äidin sydän. Ja olinhan itse antanut rakkaimpani juuri
sodan kauhuihin.

Luulen, että hän käteni kosketuksessa tunsi mielialani, sillä hän
tarttui toiseen käsistäni ja painoi sen kiihkeästi huulilleen. Puhua
hän ei voinut.

En tiedä, miten kauan olimme siinä, hän itkien kokon lyyhistyneenä
paikallaan, minä vieressä seisomassa, painaen hänen päätään rintaani
vasten ja silloin tällöin hyväilevästi puristaen häntä lähemmäksi
itseäni. Ajan kulku tuntuu tuollaisina hetkinä pysähtyneen. Sisäinen
näkemyksemme on niin teroittunut, sisäinen korvamme niin herkkä, että
kaikki ulkonainen on kuin lakannut olemasta.

Sinä hetkenä jaksoin melkein tuntea kiitollisuutta siitä, että omasta
kohdastani olin tullut pakoitetuksi uhraamaan niin paljon. Tunsin mikä
luja ja läheinen yhdysside se oli minun ja kärsivien lähimmäisteni
välillä. Tunsin, etten ollut vain äiti, jolta kaikki mikä on hänelle
kalleinta oli viety, olin osa kärsivässä kokonaisuudessa. Ja tuska,
jota tunsin ei ollut vain minun, se oli kaikkien. Mutta ymmärsin
samalla, että se taudin kipeänä ilmaisuna nostattaisi meidät taisteluun
itse tautia ja sen alkujuurta vastaan.

— Lapsi, sanoin niin hiljaa ja hyväilevästi kuin taisin, ja ääneni
värähti, sillä sitä nimitystä en ollut käyttänyt sen jälkeen kuin
nuorimpani läksi rintamaan. — Lapsi, teidän täytyy panna levolle.

Tunsin kuinka hän vapisi rintaani vasten. Ajattelin taaskin sitä, että
hän oli vain yksi lukemattomien joukosta. Mutta se, että näin hänet
osana kärsivää kokonaisuutta, ei suinkaan siirtänyt häntä etäämmälle
minusta. Päinvastoin. Suuri suru opettaa meitä suuresti rakastamaan ei
ainoastaan muutamia, vaan kaikkia. Sinä on sen siunaus.

— Teidän täytyy välttämättä panna maata, sanoin nyt miltei käskevästi.
— Te tarvitsette voimia _hänen_ tähtensä.

Enempää ei tarvittu. Hän nousi kuin kuuliainen lapsi ja rupesi
purkamaan tavaroitaan. Kun suojahuivit ja päänalunen olivat
paikoillaan, asettui hän pitkäkseen ja minä peitin hänet. Sitte
paneuduin itsekin maata.

Makasimme taas vastatusten kuten pari tuntia aikaisemmin, mutta miten
paljon olikaan mahtunut noihin tunteihin! Ne olivat tehneet meidät,
ventovieraat läheisiksi toisillemme ja ne olivat kai ainakin jonkun
verran syventäneet ymmärtämystämme muitakin kärsiviä kohtaan.

Katsoin matkatoveriini ja näin, että hän valvoi. Käännyin selin häneen
toivossa että hänen ehkä siten olisi helpompi nukkua. Itse en voinut
unta ajatellakaan. Nyt, kun en enää toisen tähden eläytynyt hänen
kokemuksiinsa, olin kokonaan poikieni luona. Makuupaikkani pehmeys
pakoitti minua ajattelemaan heidän kylmää vuodettaan juoksuhaudoissa.
Lämpö junavaunussa muistutti minulle, että kamala surmantuli ehkä oli
heille ainoa valon ja lämmön liesi.

Ymmärrän hyvin äitiä, jonka selkään ilmestyi jälkiä
raipparangaistuksesta silloin, kun hänen poikaansa tuhansien
peninkulmien päässä piestiin. Lapsi pysyy aina — olipa hän ulkonaisesti
kuinka etäällä tahansa — osana äidistään, vieläpä osana, joka
äidinsydämelle välittää kaikkein syvimmät ja herkimmät tuntemukset.

Heräsin omista ajatuksistani kuullessani vierustoverini liikahtavan.
Käännyin häneen päin ja näin hänen makaavan silmät selkosen selällään,
katse lasittuneena, keskitettyä tuskaa ilmaisevana tähdättynä kattoon.
Hän ei nähtävästi ollut nukkunut sen enempää kuin minäkään.

Koetin löytää sopivaa puheen alkua, mieluimmiten sellaista, joka
veisi hänen ajatuksensa pois häntä kalvavasta huolesta, ja joka
kuitenkin olisi siksi lähellä sitä, että se pystyisi kiinnittämään
hänen mieltään. Pääsinkin ilokseni käsiksi aikaisemmin katkenneeseen
puheenpäähän.

— Koska emme kuitenkaan nuku, voimme yhtä hyvin keskustella kuin maata
vaiti, huomautin alotteeksi.

Matkakumppalini vavahti kuin odottamatonta kosketusta säikähtävä. Hänen
ajatuksensa olivat nähtävästi olleet etäällä.

— Niin puhella, toisti hän hitaasti, tietämättä itsekään mitä sanoi.

Mutta minä en hellittänyt. — Te pidätte minua kenties tunkeilevana,
mutta minusta me surun sitein olemme tulleet niin lähelle toisiamme
että meillä jo on jonkinlaisia oikeuksia. Sentähden pyytäisin teiltä
jatkoa erääseen kohtaan, josta itse aikaisemmin aloitte puhua.

Hän katsoi kysyvästi minuun. Näin että hänen ajatuksensa ainoastaan
vähitellen ja vaivalla kääntyivät pois tavallisesta uomastaan.

— Niin, jatkoin itsepintaisen päättävästi. — Te mainitsitte aikaisemmin
pikku tapahtumasta, joka lapsesta äkkiä teki kypsyneen aika-ihmisen,
Mutta tapahtuma jäi teiltä kertomatta sen kautta että ajatuksenne
silloin luiskahtivat toiseen uomaan.

— Niin todellakin! — Hän näytti havahtuvan. — Joku teidän
kysymyksistänne kai herätti eloon tuon muiston. Se koski itsessään
hyvin mitätöntä tapahtumaa. — — Hän näytti epäröivän, — Mutta se jätti
pysyväisen jäljen elämääni, lisäsi hän ja huokasi.

Huomautin, etten suinkaan tahtonut kuulla mitään, jos puhuminen rasitti
häntä tai jos se muuten herätti surullisia muistoja. Mutta silloin
hän vilkastui. Hän tahtoi mielellään kertoa. Se päinvastoin oli
helpoitukseksi.

Hän palasi kertomukseen ensimäisestä kosijastaan. — Tiedättekö, niin
hullulta kuin se kuluukin, oli kasvatti-isäni hyvillään tapahtumasta.
Häntä tyydytti nähdä minussa haluttua tavaraa. Mutta samalla hän oli
hyvillään siitä, etten ollut valmis kiittämään ja myöntymään ensi
tarjoukseen. Puhuessaan asiasta hän viskasi silmilleni sanan, jonka
vaikutusta hän ei itse edeltäkäsin arvannut. Hän mainitsi jotain
siitä, että haluttu tavara helposti löytää ottajansa eikä jää toisten
elätettäväksi.

— Ne sanat herättivät minut. En tahtonut syödä armoleipää. Tahdoin itse
ansaita. — Näen itseni vieläkin, kuudentoista maissa olevana tyttösenä,
paksu palmikko niskassa seisomassa kasvatti-isäni huoneessa.

— Setä, sanomalehdissä olleen ilmoituksen perustuksella olen aikonut
hakea erästä ääneenlukijan paikkaa. Minä tahdon ansaita.

Vanhus nahkaisessa nojatuolissaan rähähti nauruun, kumartui hieman
eteenpäin ja katsoi yli kakkulainsa minuun. Katse pisti kuin naskali.
Terävä, aatelinen kotkannenä näytti entistäänkin terävämmältä, —
Sinä unohdat mitä alkujuurta sinä olet. Meidän sukumme jäsenet eivät
ansaitse leipänsä, ei ainakaan sillä tavalla.

— Silloin haen toista työtä. — Siinä oli kova kovaa vastaan,

— Ja otat, jos _minä_ siihen suostun. — Katse käski minut ulos, ja
minä menin, — menin äidin huoneeseen ja itkin siellä sekä tappiotani,
asemani riippuvaisuutta että ennen kaikkea pimeältä näyttävää
tulevaisuuttani. Olin hillittömässä surussani itsekäs ja ajattelematon
kuin nuori ainakin. En tullut ajatelleeksikaan, että sanani yhtenään
sattuivat kuin piiskan sivallus äitiin, ja että hillitön suruni hänelle
oli veitsen terän upottamista yhä syvemmälle kipeään haavaan, — —
Kun mielenkuohuni oli vähän asettunut, tunsin äidin pehmeän, pienen
käden päälaellani. Se käsi oli pehmeätä silkkiäkin pehmoisempi, ja
sen hyväilyt sekä lohduttivat että hallitsivat minua, — nyt kuten
usein ennenkin. — Hänen siinä minua hyväillessään, tulin kohottaneeksi
katseeni häneen, ja silloin — näin mitä en koskaan ennen ollut nähnyt:
näin miten syvästi hän itse kärsi.

Toverini kertomus katkesi siihen. Hän painui muistoihinsa enkä tahtonut
häiritä häntä. Mutta hetken kuluttua hän itsestään jatkoi:

— Missä määrin äitini varhaisemmat kokemukset olivat syynä siihen
surumielisyyteen, jonka huomasin pysyväisesti asustavan hänen
olemuksensa pohjalla, siitä en koskaan päässyt kokonaan perille.
Mutta sen ymmärsin, että hän oli kokenut paljon raskasta. Hänen ainoa
poikansa, minua viisitoista vuotta vanhempi veljeni, oli osaksi
hurjan elämänsä, osaksi kasvatti-isäni ankaruuden johdosta nuorena
lähtenyt Amerikkaan ja sille tielle hävinnyt. Veliraukallani oli kai
peruja isäni suvusta, jonka miehiset jäsenet olivat tunnetut sekä
pelikiihkostaan että suurellisesta yli-varojensa-elämisestä. Monet
kodin naisjäsenistä olivat sekä tavalla että toisella saaneet kuitata
heidän laskujaan.

Toverini huokasi syvään, mutta jatkoi taas.

— Kun, äiti sinä iltana katsoi minuun, kysyi hänen katseensa: Vieläkö
sinäkin? Eikö maljani jo ole täysi. — — Ymmärrätte että sinä iltana
kypsyin täysi-ikäiseksi. En ollut lapsi enään. Olin nainen. Ja
riippuvassa asemassa olevan naisen tavoin keinottelin siitä alkaen,
päästäkseni pyyteitteni perille. Opin iloitsemaan siitä, että olin
kaunis ja että nuorekkaalla naiskauneudella oli vaikutuksensa vanhaan
ukonrähjäänkin. Opin käyttämään näpperyyttä, sanansutkauksia ja
leikinlaskua aseinani. Sanalla sanoen: lapsellinen välittömyys vaihtui
valtioviisaan naisen harkittuun menettelyyn. Mutta enemmän kuin mitään
muuta opin sittekin suhteessani äitiin. Siitä illasta asti oli hän
elämäni keskipiste. Hänelle, hänen hyväkseen elin. Ja siitä maaperästä
nousi myöskin vastaisuudessa rakkauteni Borikseen.

Muistot olivat kokonaan temmanneet toverini muassaan. Luulen ettei hän
ollut tietoinen milloin hän puhui, milloin hän painui ajatuksiinsa.
Kaikkein vähimmin hän muisti sitä, että hänellä oli kuulija.

— En tiedä, jatkoi hän kuin itsekseen, olisinko minä toisissa oloissa
kasvaneena kiintynyt Borikseen. Joskus ajattelen, että me joka
tapauksessa olisimme löytäneet toinen toisemme. Mehän olemme luodut
toisiamme varten. Toiste taas tuntuu siltä, kuin juuri ahtaat olot ja
rakkauteni äitiin olisivat kehittäneet minussa sitä, mikä kohta ensi
näkemältä kiinnitti minut Borikseen.

— Te ette koskaan ole rakastaneet toista miestä?

— En koskaan. — Lämmin ilon kajastus kirkasti hänen väsyneet kasvonsa,
ja hän kohoutui äkkiä istumaan.

— Se oli oikeastaan omituinen pieni asianhaara, joka tutustutti meidät
toisiimme. Eräs lapsuusaikani leikkitovereista oli oltuaan useampia
vuosia ulkomailla kasvatettavana palannut kotiin. Hänen veljensä kuului
ihailijoitteni joukkoon, ja kun pidettiin kutsut täysikasvuisena
kotiinsaapuneen kunniaksi, kutsuttiin minutkin sinne. Boris oli myöskin
kutsuttujen joukossa, ja me kiinnyimme kohta, joskin hyvin eri tavalla
toisiimme.

— Te olette ehkä miehenne ainoa rakkaus, kuten hän teidän, rohkenin
tiedustella.

Taas valahti lämmin ilonpuna hänen kasvoilleen — Ainoa! — Sana soi ja
helisi kuin juhliin kutsuvat kellot. — Boris sanoo kohta kiintyneensä
minuun niin vakavasti, ettei toisen kuva hetkeksikään saanut sijaa
hänen sisimmässään. Hänen siitä johtuvaa pyrkimystään Maruscha
Paulownan ja hänen veljensä kautta päästä lähempään tuttavuuteen
kanssani saankin kiittää siitä, ettei ensi tapaamisemme jäänyt
viimeiseksi. Ulkonaiset olot olisivat muuten estäneet tutustumistamme.
Ja oma kiintymykseni oli aluksi jossain määrin pintapuolista.

Hän vetäisi taskustaan matkakreditivin tapaisen suojakkeen, avasi sen
ja otti esille useampia valokuvia. Valikoituaan hetken hän ojensi yhden
minulle.

— Tuon näköinen hän oli silloin. Kaunis, kuten näette. Mutta minä
en ajatellut hänen säännöllisiä piirteitään, enkä mustaa kiharaista
tukkaa. Sitä opin rakastamaan vasta hyväillessäni sitä. Minä vaan
en voinut unohtaa hänen syvää, surumielistä katsettaan ja tuota
naisellisen pientä suuta, jonka ympärillä ilonkin hetkinä väreili
omituinen liikuttava kärsimyksen piirre. Se suu ei koskaan osannut
hymyillä.

— Se oppi sitä teidän kauttanne.

Hän ei vastannut, mutta hän oikasihe ja ojensi molemmat käsivartensa
ylöspäin kuin liikkein tulkitakseen sitä, mitä hän ei sanoin voinut
ilmaista, Sitte painui hänen katseensa pitkäripsisten luomien peittoon
hitaasti kuin hiljaa laskeutuvan verhon taakse. Hän tahtoi olla yksin
sielunsa pyhäkössä.

Olimme vaijenneet pitkän aikaa, hän nojautuneena junavaunun selustaan,
minä maaten ajatellen poikiani. Silloin kumartui hän äkkiä puoleeni
ja alkoi puhua, hiljaa ja hätäisesti kuin sisäisen pelon ahdistamana.
— Minä sanoin teille, ettei Boris koskaan ostaisi itselleen etuuksia,
että velvollisuus merkitsee hänelle enemmän kuin elämä ja onni. Ja
se on totta. Mutta rakkauteni tekee minut heikoksi. — Tiedättekö,
se on kuin kohtalon ivaa, mutta minä, joka niin suuresti kärsin
kasvatti-isäni — ja muutamien muiden sukulaisten itsevaltiudesta
ja sukuylpeydestä, minä olen näinä aikoma miltei toivonut, että he
vielä eläisivät. Halveksin itseäni, ja sittekin. — — Hakisin heidät
vaikutusvaltoineen nyt vaikka Manalan mailta Borikselle suojaksi. —
Ja rahakin, jatkoi hän kiihkeästi. — Raha merkitsee muutakin kuin
rahaa. — — Nykyään etenkin. — Minä kuroitan käsiäni kuin saita rahaa
tavoitellen. Minä tahtoisin ostaa hänet vapaaksi, — hinnasta mistä
hyvänsä.

Viime sanat lausuttiin melkein kuulumattomasti.

Minä en vastannut. Ulkona rynnisti tuuli kiihtyneellä voimalla
eteenpäin. Vaunumme akkunat kalisivat, ja junan pysähtyessä kuulin
myrskyn vihaista ulvontaa.

Ajattelin niitä hätähuutoja, jotka nousivat lukemattomista sydämistä.
Kuulin niitä sekä ympärilläni että sisimmässäni. Mutta minä ymmärsin,
että ne hukkuivat siihen rajumyrskyyn, joka nyt järisytti maailmaa.

Toverini pehmeä käsi tarttui samassa omaani. Muistin äidin "silkkiäkin
pehmeämpätä kättä" ja ymmärsin miten sattuvan tosi kuva oli.

— Anna Petrovna, antakaa minulle anteeksi.

Minä en kohta ymmärtänyt.

— Te olette antanut kolme kukoistavaa poikaanne rintamaan, ja minä
puhun teille tällä tavoin!

Minä nousin, istuuduin hänen viereensä ja suljin hänet syliini. — Rakas
lapsi, yksi voi joskus merkitä samaa kuin kolme. Kaikki on kaikki.

Silloin hän hyrähti itkuun, painoi taas käteni huulilleen ja kuiskasi
hiljaisen "kiitos!"

Kun vähän aikaa olimme istuneet vaijeten rupesin vaatimaan häntä
levolle. Minulla oli unipulveri matkassani. Sen otettuaan voisi hän
vielä nukkua pari tuntia ennen perille tuloamme. Se oli hänelle aivan
välttämätöntä.

— Kohta, kohta, mutta antakaa minun ensin sanoa jotain.

Hän painoi päänsä olalleni väsyneesti kuin lepoa ja suojaa etsivä
lapsi. Sitte sanoi hän hiljaa, — Tässä on niin hyvä olla. — Hetken
vaiti-olon jälkeen hän lisäsi: — Se on ollut suurimpia surujani, että
kadotin äidin niin varhain. En saanut häntä koskaan tervehtää omassa
kodissani. Hän kuoli puoli vuotta ennenkuin menimme naimisiin. Ja
samoihin aikoihin makasi Boriskin heikkona sairaana. Minä kiiruhdin
tautivuoteelta toiselle, sydämessä lakkaamatta jäytävä pelko. Siinä
välillä tein työtä ansaitakseni. Olin kaikesta huolimatta asettanut
niin että itse ansaitsin. Ja nyt olivat rahani tarpeen molemmille
rakkailleni. Sairaus nielee paljon. Te tiedätte sen. Boris jaksoi
toipua, äiti ei. — Ja kun ei äiti enää minua tarvinnut, tarvitsi Boris.
— Hän sai sen jälkeen kaiken, kaiken. Ja hän oli sen tarpeessa, sillä
hän oli varaton, sairas ja pienestä pitäen orpona ollut. —

Pehmeä käsi puristi taaskin omaani, ja pää painui kuin suojaa pyytäen
olalleni. — Antakaa anteeksi, mutta minä olen kuin mieletön tuskasta
ajatellessani että —

Minä en antanut hänen lopettaa lausetta. Pakoitin lepäämään ja annoin
unilääkettä.

Vasta kun näin että meillä tuskin oli enemmän kuin kymmenen minuutin
matka jälellä, herätin hänet.

Kesti ennenkuin sain hänet ymmärtämään missä hän oli. Hän oli nähnyt
unta, kauheata unta. Tietysti siitä mikä kokonaan täytti hänen
mielensä. Mutta heti, kun hän käsitti että todella lähenimme Pietaria
tuli hän tajuihinsa, kokosi kiireisesti tavaransa ja painoi sitte käden
sydämelleen kuin hiljentääkseen sen rajua sykintää.

       *       *       *       *       *

— Puolituntia myöhemmin istuin Newskyn kulmauksessa vuokraamassani
huoneessa kirjoittamassa pojilleni. En tietänyt varmasti, oliko
toverini miehineen saapunut hotelliin, jossa heilläkin oli tapana
asua, mutta olin nähnyt heidän yhtyvän asemalla ja olin senjälkeen
vetäytynyt syrjään. Sitä ennen olin kuitenkin antanut seuralaiselleni
oman vakituisen osoitteeni pyytäen kirjeellisiä tietoja, ellen syystä
tai toisesta saisi kuulla heistä mitään Pietarissa.

Olin juuri lopettamassa kolmatta kirjettäni, kun nakutettiin ovelleni.
Tulija oli matkatoverini Tamara Mikailovna.

Hän oli kalpea ja kärsivän näköinen, mutta ulkonaisesti hän oli aivan
tyyni. Kysymykseen, jonka katseeni lennätti hänelle, hän vastasi
päänpudistuksella. Hän ei vielä ollut saanut aivan varmaa tietoa,
mutta merkit näyttivät hyvin huolestuttavilta. Boris oli juuri mennyt
tapaamaan muutamia viranomaisia. Jos oli lähdettävä, saattoi lähtö
piankin olla ovella.

Mieleeni iski ajatus, että kaikki jo oli varmaa, joskin Boris
Vladimirovits aikaa voittamalla tahtoi lieventää iskun ankaruutta.

Ajatukseni keskeytyi siitä, että Tamara kietaisi käsivartensa kaulaani
ja suuteli minua ensin toiselle sitte toiselle poskelle. Hän tahtoi
kiittää minua kaikesta. Tutustuminen minuun oli auttanut häntä läpi
yön, joka ehkä muuten olisi vienyt hänet mielipuolisuuden rajalle.
Boriskin oli niin kiitollinen. Hän oli kuullut kaikesta ja toivoi
ystävyydestämme paljon vastaisuudenkin varalle.

— Unipulverista teillä oli enin apua, sanoin koettaen kääntää leikiksi.

— Niin se teki hyvää, — Hän painui sohvalle viereeni. — Mutta minä näin
kauheita unia. Minä olin juoksemassa virastosta toiseen. Teidän täytyy
vapauttaa hänet, huusin jokaiselle. Korkea-arvoinen virkamies rähähti
nauruun.

       *       *       *       *       *

Mutta hän työnsi minut armotta ulos ovesta. Yritin toisessa paikassa:
Meillä on ylhäisiä sukulaisia. He esittävät asian. He puhuvat hänen
puolestaan, huusin, mutta ei kukaan kuunnellut sanojani. Ihmiset
ympärilläni vain huusivat: sotaan, sotaan. Santarmi otti minua kädestä
ja työnsi jyrkkiä portaita ales. Vyöryessäni tunsin tuskan hien
otsallani, mutta samassa rupesi pehmeä pieni käsi pyyhkimään pois
sitä. — Luulenpa melkein, että sanoin: "pikku äiti" herätessäni teidän
kätenne kosketukseen.

Ennenkuin ennätin vastata hän äkkiä kavahti pystyyn. Hän oli kuullut
jonkun tarttuvan ovenripaan. Sitte seurasi lyhyt kiireinen nakutus ja
miltei samassa seisoi Boris Vladimirovits huoneen kynnyksellä.

— Boris! — Se kajahti kuin hätähuuto.

— Rakkaimpani! Meidän _täytyy_. — Hän sulki vaimonsa syliinsä. Näin
hänen pingoittuneesta kasvojensa ilmeestä, kuinka pohjattomasti hän
kärsi. Mutta hän oli miehuullisen tyyni.

— Minä en voi, en voi! — Tamara oli aivan suunniltaan. — Sitäkö
varten olen sinua hoitanut ja vaalinut, sitäkö varten olen taistellut
melkein ylivoimaista taistelua köyhyyttä ja sairautta vastaan, että
nyt terveenä jättäisin sinut Ei, ei, ei! Tehkööt he minut rammaksi ja
sokeaksi, Sinua ei! Ja nyt juuri kun olemme päässeet niin onnellisiksi!

Hän väänteli epätoivoisena käsiään.

— Sota ei katso onneamme. Se on pientä, kun on kysymys —

— Onko se pientä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja taistelevat
onnensa puolesta, ja että kun vihdoin ovat voittaneet —

— Vaiti, vaiti! — Hän nosti kädet korvilleen. — Ole suuressa
rakkaudessasi voimakas niinkuin ennenkin!

— Ennen sitä kysyttiin sitä varten, että pelastaisin sinut, nyt —

Silloin viskautui Tamara miehensä kaulaan. — Minun ainokaiseni, — minun
rakkaani.

Boris siveli vaimonsa hiuksia miltei äidillisen hellästi. — Sinä olet
kantanut ja kärsinyt paljon minun tähteni. Kanna nytkin, — Hänen
äänensä värisi. — Ole luja — rakkautemme tähden.

Heidän puhellessaan olin huoneeni perältä koettanut vetäytyä
yhä enemmän ovelle päin. Mutta ohi kulkiessani en voinut olla
näkemättä miten Boriksen sanat vaikuttivat Tamaraan. Hän oikaisihe
silmänräpäyksessä. Väreily kasvoilla lakkasi, ja sijalle siirtyi
riittyvän järvenpinnan jähmettynyt tyyneys.

— Milloinka on lähdettävä.

— Tämän viikon lopulla.

Tamara seisoi hetken kuin kivettyneenä. Sitte hän sanoi harvakseen. —
Tavarasi on heti saatava kuntoon.

Mutta silloin murtui Boris Vladimirovitsin voima. He painuivat itkien
toistensa syliin.

Minä suljin oven.


II.

Samana iltana matkusti Tamara miehineen kotiin. Erotessamme Boris uskoi
vaimonsa erityisesti äidilliseen huostaani, ja minä puolestani lupasin
heille molemmille tehdä voitavani keventääkseni sitä surun taakkaa,
joka niin raskaana painoi heitä. En siitä syystä hämmästynyt kirjettä,
joka muutaman viikon kuluttua toi minulle hartaan pyynnön saapua nyt
niin tyhjänä olevaan kotiin.

Huolimatta kaikesta, mikä oman suuren suruni johdosta täytti mieleni,
täytyy minun tunnustaa, että suurella uteliaisuudella odotin
tapaamistamme ja vaikutusta, minkä Tamaran koti tekisi minuun,
Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että heillä oli ollut paljon
taloudellisiakin huolia, sentähden hämmästyin saapuessani palstatilalle
rakennettuun erittäin kauniiseen kotiin.

Tamara oli itse ollut asemalla minua vastassa. Hän huomasi
hämmästykseni, ja se näkyi ilahduttavan häntä kuten edelliselläkin
kerralla hänen ulkomuodostaan lausumani kiitos. Hän kuljetti minua
paikasta toiseen, näytti, esitteli ja kertoi. Hän oli niin iloinen
ja huvitettu kaikesta, että vähällä olisin erehtynyt uskomaan sitä
tulisesti rakastavaa naista, johon luulin tutustuneeni hetkellisten ja
herkkien tunteitten lapseksi. Monet pikku seikat osottivat kuitenkin,
ettei niin ollut. Ilon alla, jota Tamara tunsi, piili muutakin kuin
iloa vanhojen, kauniiden huonekalujen omistamisesta. Ja kun vähitellen
pala palalta pääsin tutustumaan koko kodin historiaan, ymmärsin itse
miten paljon nuo niin kutsutut "kuolleet" kapineet puhuivat.

Suurin osa kodin irtaimistosta oli kasvattisedän perintöä. Mutta
tavarat olivat Tamaralle erityisen rakkaat siksi, että ne alkujaan
olivat olleet hänen äitinsä isoäidin, jonka kodissa äiti oli viettänyt
sekä lapsuutensa että nuoruutensa. Jo Tamaran äiti oli aikoinaan
iloinnut sitä, että hän uudelleen joutui hänelle rakkaaksi käyneeseen
ympäristöön. Ja nyt oli kaikki lopulta joutunut hänen tyttärelleen.

— Elämän vaiheet ovat monesti yhtä mutkikkaat ja yhtä hämmästyttävät
kuin ihmissydämen salaisuudet, huomautti Tamara. Sitte hän kääntyi
puhumaan muusta.

Kaikki se mitä he itse yhdessä Boriksen kanssa ja omin varoin olivat
ostaneet, oli hänelle erityisen rakasta. Siihen liittyi lukemattomia
pikku muistoja, muista vähäisiä, heille suuriarvoisia ja rakkaita.
Kaunis itaalialainen voittoa kuvaava marmoriveistos, joka seisoi
laudakolla Tamaran kirjoituspöydän yläpuolella kiinnitti erityisesti
huomiotani, "Voitto" oli Boriksen lahja Tamaralle. Se oli aluksi enne,
sitte kuva hänen rakkautensa suuresta, voitokkaasta taistelusta.

Ymmärsin, että tuo taistelu Boriksen sairauden ja hänen toisten tähden
kärsimiensä tappioiden vuoksi taloudellisestikin oli ollut hyvin kovaa.
Sitä ajatellen lausuin ihmettelyni siitä, että kasvattisetä, joka
myöhemmin jätti koko omaisuutensa heille, ei heitä silloin auttanut.

Tamara hymähti.

— Siinähän ne ovat nuo odottamattomat sekä elämän että ihmissydämen
käänteet! — Vaikka olisin ollut sedän oma lapsi, en olisi voinut
odottaa itselleni penninkään perintöä, — en ainakaan naituani Boriksen.
Olin jo lapsena liian itsepäinen ja itsenäinen ollakseni ukolle
mieliin. Mutta kun lisäksi naimisiin mennessäni en katsonut helisevää
nimeä, en valta-asemaa tai varoja, vaan otin köyhän, nuoren miehen,
jota rakastin, ei hänen suuttumuksellaan ollut rajoja. Hänellä oli
itsellään poikapuoli, — Miniäkseen hän ei kuitenkaan olisi minua
tahtonut. Isä ja poika elivät kuin kissa ja koira. Mutta hän halusi
luullakseni jonkinlaista kostoa. Ja tiedättekö, mitä hän teki? Olin
kuten tiedätte hankkinut itselleni ansiotyötä. Säästelin rahojani
kuin saita tarpeen tullen käyttääkseni niitä äidin ja Boriksen
hyväksi. Boris oli näihin aikoihin yhtenään sairas. Olin saanut hänet
toimitetuksi kuuluisaan parantolaan Dresdenin läheisyydessä. Sinne
aijoin, hänelle ja itselleni iloksi, matkustaa joulua viettämään. Mutta
arvatkaa, miten kävi?

Tamara nousi ja rupesi kiivaasti astumaan lattiata pitkin. Näytti siltä
kuin pelkkä muisto olisi häntä vieläkin järkyttänyt.

— Kun aloin puhua matkastani, jatkoi hän, oli setä huonolla tuulella
erään vastasaapuneen hänen poikapuolensa maksamattoman laskun tähden.

— Vai on sinulla rahaa? Oikeen ulkomaanmatkoihin! — Setä viskasi laskun
pöydälle eteeni. — Olen minä maksanut siksi paljon sinun puolestasi,
että sinäkin kerran voisit maksaa jotain minun puolestani! — Hän katsoa
tiirotti minuun toinen silmä ummessa. — Saakoon kiitollisuuskin sijansa!

Katsoin hätäytyneenä äitiin. Hän oli aivan kalpea, ja katseessa oli
rääkätyn kärsivä ilme. Mutta samalla näin siinä rukouksen.

— Saakoon kiitollisuuskin sijansa, sanoin ja viskasin uudet
sataruplaiset pöydälle sedän eteen. Sitte kiiruhdin huoneeseeni,
viskauduin vuoteelleni ja tukin suun päänaluksellani, jottei äiti
kuulisi kuinka itkin.

Tamara nousi kohentamaan takkavalkeata. Näin että hänen kasvonsa
hehkuivat — Joulu ei tuntunut joululta sinä vuonna. Mutta sitäkin sain
katua, lisäsi hän hiljaa. — Seuraavana vuonna oli äiti poissa.

Käänsin puheen toisaalle. Kaikki mikä liikutti Tamaraa tuntui myöskin
kuluttavan häntä. Ja entisyysmuistot näkyivät poikkeuksetta järkyttävän
hänen mieltään. Olin siitä syystä hyvilläni saadessani etsimättömän
puheenaineen perheen vanhasta Sanjasta, joka venäläisen palvelusväen
tavoin palvovasti ja uskollisesti kuin koira näkyi rakastavan
isäntäväkeään. Tiedustelin Sanjan aikaisempia vaiheita ja huomasin
arvanneeni oikein. Sanja oli kasvavana tyttönä palvellut Tamaran
isoäidillä, naimisiin jouduttuaan eronnut perheestä, mutta leskenä
palannut Tamaran äidin luo. Mitättömästä palkasta hän oli seurannut
Tamaraa tämän kotiin uskollisesti jakaakseen hänen kanssaan sekä hyvät
että pahat päivät. Sanjan pojista oli kaksi jo kaatunut sodassa, kolmas
samoin kuin nuori pojanpoika olivat rintamassa.

Hyvä tarkoitukseni ei tällä kertaa auttanut minua pitkälle. Kohta, kun
Sanjan tarina oli kerrottu, luistivat Tamaran ajatukset takaisin hänen
omiin kokemuksiinsa.

— Köyhyydessä on jotain kauheaa, puhkesi hän puhumaan, jotain paljon,
paljon pahempaa kuin se, ettei ole rahaa silloin kuin pitäisi olla.
Köyhyys alentaa ihmistä hänen omissa ja toisten silmissä. Se määrää
hänen suhteensa koko hänen ympäristöönsä. Se on kova, aina kiduttava
puristin.

Koetin vastustaa, tai ainakin lieventää hänen sanojaan. Mutta hän ei
antanut minulle suunvuoroa: — Minä tiedän sen. Minä olen sitä kokenut.
— Hän puhui etäältä entisyydestä juureutuvalla kiihkeydellä.

— Tietäisitte miten kovaksi ja katkeraksi kävin noina takavuosina!
Tunsin rahan arvon niin kipeästi, että loittonin lähimmäisistäni.
Pelkäsin tuttavia, jotka mahdollisesti pyytäisivät lainaa. Pelkäsin
köyhiä. He ehkä kerjäisivät tai varastaisivat meiltä. — Kerran
hädissäni läksin pyytämään apua setä-ukolta, huolimatta siitä, että
välimme äidin kuoleman ja minun naimisiin menoni jälkeen kokonaan oli
rikkoutunut. Tulin sopimattomasti, huomasin sen. Mutta en uskaltanut
kääntyä takaisin. Boris oli taaskin vuoteessa ja viikon kuluessa
lankesi kaksi vekseliä maksettavaksi. Niin huolettomasti kuin
mahdollista viskasin siksi heti tervehdittyäni tulemaan: setä, onko
sinulla rahaa lainata?

Ukko rähähti tavanmukaiseen nauruunsa. — Vai rahaa! Olisit ajatellut
rahaa silloin kun otit miehen! Johan minä sanoin.

— Sinä muistutit minulle, että olin jalosukuinen. _Jalo_sukuinen ottaa
sen jota rakastaa.

— Ja elää rakkaudellaan!

— Elää rakkautensa voimassa — työllään. Hyvästi setä! — Minä lennätin
oven kiinni.

— Siinä annettiin niinkuin ennenkin sana sanasta. Kova oli kovaa
vastassa. Mutta seuraavana päivänä sain nimettömän rahalähetyksen,
joka auttoi minua suuresta hädästä. Ja kun lopuksi sain tämän suuren
perinnön, liikutti se minua syvästi. Se oli ehkä sittekin uskollisen
rakkauden palkka, jonka naisen uskottomuudesta katkeroittunut mies
jätti jälkeensä.

Katsoin seinälle, missä Tamaran muitten sukulaisten joukossa
kasvatti-sedän kuva riippui. Tarkastin tuota terävää, aatelista
kotkannenää, josta Tamara oli maininnut ja suuta, joka niin helposti
vääntyi pilkkanauruun. Toisenlaisissa oloissa olisi se ehkä hymyilyt
hyvää, kaunista hymyä. Näin paljon mahdollisuuksia noissa kasvoissa.
Mutta näin että niissä piilevä hyvä oli tullut tukahutetuksi.

En voinut olla ajattelematta poikiani. Nyt kun he yhtenään olivat
katsomassa kuolemaa silmästä silmään, en voinut muuta kun tuhlailla
heille äidinrakkauttani. Mutta tavallisissa oloissa olin ollut vaativa
äiti. En mielestäni kyllin ankarasti voinut heille teroittaa sitä, että
jok'ainoassa elämän kokemuksessa, oli se vähäpätöinen ja arkinen tai
ratkaisevan tärkeä, tarjoutui porras sekä ylöspäin että alaspäin.

Katsellessani vanhuksen seinällä riippuvaa kuvaa iloitsin
ankaruudestani. Mutta samalla kävi minun sääli tuota vanhaa, yksinäistä
miestä. Tamarakin näkyi tuntevan samaa, sillä hän jatkoi äkkiä:

— Kunpa setä olisi aavistanut, miten suunnattoman suuresta taakasta
hän meidät vapautti! Boris pääsi veloistaan, saimme tämän kodin ja
"last but not least" kävi Borikselle mahdolliseksi erota sotaväestä ja
siviilimiehenä asettua tänne maalle.

Hän painui hetkeksi muistelmiinsa. Hänen herkistä kasvoistaan näin,
etteivät ne olleet yksinomaan valoisaa laatua. Huomasin senkin, että
hän pari kertaa aikoi sanoa jotain. Mutta lopuksi hän ainoastaan
huomautti:

— Kun viime sota idässä syttyi, tulimme erehdyksen kautta siihen
käsitykseen, että Boriksen oli lähdettävä rintamaan. Siitä asti oli
hartain toivoni saada hänet toiselle alalle. Ja se toivo toteutui
puolitoista vuotta sitte sedän testamentin kautta.

Vasta puolitoista vuotta takaperin!

Kun ajattelin, miten suuret heidän vaikeutensa olivat olleet ja miten
lyhyt se aika, jona he olivat saaneet nauttia turvatusta onnesta,
ymmärsin paremmin kuin koskaan Tamaran hillitöntä tuskaa.

Katseeni etsi pöydän yläpuolella iltahämyssäkin loistavaa "Voittoa".
Sen kasvoilla heijastui autuasta, yliluonnollista riemua. Se ei
kuvannut voittoa, jonka jalkoihin joukot sortuvat. Tämä "voitto" oli
sekä syvempää että korkeampaa. Mutta läpikuultavuudessaan hauraana,
helposti särkyvänä kuin mainen onni seisoi se jalustallaan.

Tunsin katseeni kostuvan. — Rakas lapsi, — (Vaikka ero ijässämme
ei ollutkaan aivan suuri, käytin tätä nimitystä sydämeni suurimman
hellyyden ilmaisijana) — koko sydämestäni olisin suonut teille pitempää
onnen aikaa!

Hän pyyhkäisi hätäisesti kyyneleen silmästään. Niin pitempää,
pitempää, sitähän he olivat toivoneet. Mutta tuo lyhytkin aika oli
antanut äärettömän paljon. Eivätkä he noita takavuosiakaan olisi
antaneet pois, jälestäpäin ei ainakaan. Niiden aikanahan he olivat
saaneet osoittaa, jaksoivatko elämässä toteuttaa mitä sanoin olivat
luvanneet. Jo kihlausaika oli ollut siksi vaikea, että he hyvin
tiesivät naimisiin mennessään lähtevänsä raskaalle taipaleelle.
He olivatkin tälle taipaleelle vihkiytyneet tavalla, joka heille
merkitsi paljon enemmän kuin ne menot, jotka heidän hääpäivänään
sitä seurasivat. Juuri ennenkuin läksivät kirkkoon he käsi kädessä
toistivat ne sanat, joita he aina olivat ihailleet, Gloryn lupaukset
John Stormille: otan sinut — — rakastaakseni ilossa ja murheessa,
rikkaudessa ja köyhyydessä, terveyden ja sairauden päivinä — — kunnes
kuolema meidät eroittaa.

— Anna Petrovna, minkä pappi juhlatilaisuuksissa sanoo se jää helposti
ulkopuolelle meitä itseämme, mutta kun sitä näin, ei huumauksen hetkenä
vaan tyynesti silmä silmässä, käsi kädessä lupautuu toisilleen, ei
senlaista lupausta helposti rikota.

Hän nousi, kohotti taas käsivartensa ylöspäin niinkuin hänellä oli
tapana tehdä etsiessään ilmausta lausumattoman voimakkaille tunteille
ja kuiskasi: — Me sanoimme usein, usein niin. Vaikeina hetkinä otimme
toisiamme kädestä ja toistimme: ilossa ja murheessa — kunnes kuolema
meidät eroittaa. — Ne sanat olivat ensimäisemme tässäkin kodissa.

Tamara oli tähän asti pysynyt hämmästyttävän tyyneenä, mutta viime
sanat ja niiden herättämät muistot kävivät hänelle ylivoimaisiksi.
Hänen äänensä murtui, ja kuin häveten liikutustaan syöksyi hän
huoneesta, Näin että hän vapisi pidätetystä itkusta.

Koetin tästäpuoleen huolellisesti välttää kaikkea mieltäliikuttavaa.
Tamara oli mielestäni hyvin heikko, joskaan hän ei itse
kiinnittänyt huomiota siihen. Jokapäiväinen posti säännöllisine
sanomalehtitietoineen sekä usein sotarintamasta saapuvine
tervehdyksineen toivat myöskin tarpeeksi mielenliikutusta. Koetimme
siitä syystä viettää niin rauhallista ja ymmärtäväistä elämää
kuin kahdelle meidän asemassamme olevalle oli mahdollista. Teimme
kävelymatkoja yhdessä, lueskelimme, ja ennenkaikkea kirjoitimme usein
ja pitkältikin rakkaillemme. Minulla oli kolme, joille kirjoittaa,
hänellä vain yksi, mutta luulen, että hän kirjoitti yhtä paljon kuin
minäkin. Hänellä oli tapana kirjoittaa kaksi kirjettä samaan postiin,
toisen pitkän "luettavaksi kun sinulla on aikaa", toisen lyhyen, jossa
oli vain sydämellinen "hyvää huomenta" tai "hyvää yötä". Eräs tällainen
tervehdys sattui kerran käteeni ja tulin sen lukeneeksi ajattelematta
mitä tein. Toisella sivulla näin: Hyvää huomenta armaani! Rakkauteni
panssari peittäköön sinut tänään! toisella: Nuku hyvin rakkaimpani.
Minäkin koetan nukkua — käsi sinun kädessäsi kuten ennen. Se rauhoittaa.

Ymmärsin miten paljon sisältyi tähän tervehdykseen, sillä Tamara oli
kerran tullut kertoneeksi, että heillä oli tapana illoin nukkuessaan ja
öisin herätessään tarttua toinen toisensa käteen tunteakseen, että he
yhä omistivat toisensa.

Sekä häpeissäni että liikutettuna pistin tervehdyksen takaisin
salkkuun, josta se oli pudonnut, ja kiiruhdin etehiseen, jossa Tamara
odotti minua yhteiselle kävelylle. Hän oli tänään entistäkin enemmän
virkistyksen tarpeessa, sillä ensi kertaa oli kulunut lähes kaksi
viikkoa hänen saamatta sanaakaan Borikselta.

       *       *       *       *       *

En tiedä miten pitkälle oleskeluani Tamaran kodissa olisi jatkunut,
ellei odottamaton tiedonanto vanhimmalta pojaltani äkkiä olisi sitä
keskeyttänyt. Nuorimpani oli vakavasti, joskaan ei hengenvaarallisesti
sairastunut ja oli tulossa kotiin hoidettavakseni. Sähkösanoma tuli
illalla. Seuraavana aamuna matkustin.

Suurin osa yöstä meni meiltä keskusteluun. Huolimatta sähkösanoman
rauhoittavasta sävystä, olin järkytetyssä mielentilassa. En voinut
ajatella nukkumista, eikä Tamarakaan suostunut jättämään minua yksin.
Hän tilasi juuri ennen toisten maata menoa meille valkeata uuniin,
(kevään tulosta huolimatta oli ilta nimittäin kolkko) ja sydänyön
aikana hän itse valmisti meille teetä.

Tähän asti olin minä vanhempana ja vahvempana koettanut tukea ja
lohduttaa häntä. Nyt hän teki sitä minulle. Tähän asti olin minä
häntä puhuttamalla koettanut keventää hänen kuormaansa, nyt kohdistui
keskustelumme kokonaan poikiini ja minuun. Vuoromme olivat vaihtuneet.
— Ainoastaan kerran luiskahtivat Tamaran ajatukset sanojeni johdosta
hänen omaan kohtaansa.

Tamara oli juuri kantanut höyryävän samovaarin pöydälle. Hänen siinä
askarellessaan emäntähommissa, seurasi katseeni hänen kauniin,
jalomuotoisen kätensä liikkeitä. En voinut olla ajattelematta kaikkea
sitä uskollista, uupumatonta työtä, jota nuo kädet olivat tehneet,
Äidinsydämessäni heräsi ehdottomasti ajatus: kumpa poikanikin kerran
saisivat tuollaisia vaimoja!

Lausuin kai ajatukseni ääneen, sillä Tamaran kasvoille lehahti sama
ilon ilme, jonka ennenkin olin niissä huomannut kehuessani häntä ja
hänen kotiaan. Siinä ei ollut kiitokseen kipeän itseensätyytyväisyyttä,
vaan paremmin työssä uupuneen tekijän kiitollisuutta eteenpäin
kannustavasta sanasta.

Emme puhuneet asiasta sen enempää. Mutta minä ajattelin itsekseni miten
oivallinen, ihmisten sisäisen arvon mittaaja koetuksen ja murheen
aika on. Nykyinenkin hätä nostatti joukottain maani naisia rakkauden
suuriin, itseään unohtaviin tekoihin. Toiset taasen iloitsivat entistä
upeammista puvuista ja entistä kimaltelevimmista kalleuksista.

— Tamara, sanoin äkkiä, oletko tullut ajatelleeksi, että naisemme
nykyään joko kamppailevat sydämessään suuri rakkaus ja suuri tuska tai
iloitsevat entistä koreammista helyistä.

— He eivät koskaan ole rakastaneet, sanoi hän yksinkertaisesti, Sitte
hän kaasi teetä laseihimme.

Kukaan ei meistä jatkanut puhetta. Yön hiljaisuus vallitsi
ympärillämme. Samovaari pöydällä vain puhisi hiljakseen ja keittiön
puolelta kuulin kuin tukahutettuja nyyhkytyksiä. Vanha Sanja itki
poikiaan.

Seuraavana aamuna saattoi Tamara minut asemalle. Vielä junan astimella
hän suuteli minua kiittäen kaikesta mitä olin ollut hänelle hänen
suuressa surussaan. Sitte juna vihelsi ja meidän tapaamisemme oli
päättynyt.


III.

Runsaasti kaksi kuukautta sain pitää poikani luonani. Huolimatta
hänen haavastaan ja siitä, että meillä oli kaksi rintamassa, oli se
onnellinen aika. Ainoa mikä teki minut levottomaksi oli, etten saanut
tietoja Tamarasta. Heti alussa sain kirjeen, ja kohta sen jälkeen
toisen, sitte ei enää sanaakaan. Oli kuin yhteys välillämme kokonaan
olisi katkennut.

Heti poikani uudelleen lähdettyä rintamaan, päätin matkustaa Tamaran
luo. Ennenkuin ennätin toteuttaa aiettani, sain kuitenkin häneltä
omituisen elon merkin. Postissa saapui kirje, jonka kuoreen minulle
outo ja nähtävästi tottumaton käsi oli kirjoittanut nimeni. Sisällä
löytyi paperinkaistale (ei kirje), johon Tamara selvällä, voimakkaalla
käsialallaan oli kirjoittanut:

"Astun yksin tyhjissä huoneissani. Tukkani on käynyt valkeaksi, ja
kasvoihini on suru uurtanut syvät vakonsa. Olen parhaissa voimissani
olevasta naisesta muuttunut vanhaksi. Käteni vapisee kuin vanhuksen.
Astuntani on raskasta.

"Joskus vain selkäni äkkiä suoristautuu, katse kohoaa ja joustavuus
palaa jäseniini. 'Hän _voi_ vielä tarvita minua', se ajatus tuo minulle
vielä sitä tarmoa ja voimaa mitä minulla oli ennen vanhaan hoitaessani
sairastavaa armastani.

"Mutta _jos_ hän vielä tarvitsee minua, minkälaisessa tilassa onkaan hän
silloin? Ehkä kädettömänä, jalattomana tai sokeana!

"Anna Petrovna, kahteen kuukauteen en ole saanut vähintäkään tietoa
hänestä. Ja juuri tänä aikana ovat taistelut riehuneet hurjimmillaan.
Joukkoja kaatuu. Toisia vangitaan. Toiset katoavat teille
tietymättömille. Ja näiden joukossa on hän.

"Viime viikkojen epävarmuus on minua kuluttanut enemmän kuin aikaisemmin
pelko ja jännitys. Ennen sain toki tietoja hänestä. Ja sain kirjoittaa,
milloin pitkälti valvoessani öisin, milloin lyhyitä pikku tervehdyksiä,
jotka kuitenkin merkitsivät paljon hänelle, mutta nyt, — nyt on sekin
lohdutus minulta riistetty.

"Eräs upseeri toi minulle, ystävällistä kyllä, tietoja taistelusta,
jossa Boris katosi. Hänen ollessaan meillä pysyin pystyssä. Olen
oppinut hillitsemään itseäni. Mutta kun hän oli lähtenyt, löysi Sanja
minut etehisen lattialta.

"Olen ollut hyvin heikko sen jälkeen. Lääkäri sanoo sydäntäni kovin
huonoksi. Mutta näkyyhän tuo sydänparka kestävän paljon."

       *       *       *       *       *

Minulle ei sanaakaan päätökseksi.

Joka tapauksessa sain tästä sen tiedon, että Boris oli kadoksissa.
Tamara itse oli varmaan joko sairas tai niin kokonaan murtunut, ettei
hän jaksanut kirjoittaa.

Päivän kuluttua olin matkalla. Kukaan ei tietänyt tulostani, joten vain
otin hevosen asemalta ja kiiruhdin eteenpäin.

Nähtävästi huomasi vanha Sanja minut keittiön ikkunasta. Hän tuli
juosten pihalle vastaani, siunaili tuloani ja kertoi Tamaran olevan
vuoteessa. Hän oli viikon päivät ollut kuumeessa, jonka syytä ei
tiedetty.

Tamara nukkui tai oli ainakin jonkinmoisessa horrostilassa astuessani
huoneeseen. Kun hän avasi silmänsä, ei hän aluksi minua tuntenut, mutta
sitte tarttui hän äkkiä käteeni ja painoi sen sanaakaan sanomatta
huulilleen. Näin suurten kyynelten vierivän hänen poskipäitään pitkin.

Sanjalta kuulin, että Tamara päivä päivältä oli käynyt yhä
vaiteliaammaksi ja heikommaksi, kunnes viimein joutui vuoteeseen.
Hänellä ei enää ollut sielun eikä ruumiin voimia edes puhuakseen
surusta, joka häntä kalvoi.

Olin yöt päivät hänen vuoteensa ääressä, vaikkei minua siinä
oikeastaan tarvittu, Tamara makasi tavallisesti silmät puoli-ummessa
jonkinmoisessa horrostilassa tai hereillä ollessaan puhumattomana
eteensä tuijottaen, En uskaltanut paljon häntä puhuttaakaan. Se tuntui
rasittavan häntä.

Mutta eräänä yönä heräsin kepeästä unestani siitä, että Tamara äkkiä ja
voimalla kohoutui istumaan.

— He vievät minun lapseni, oman pienen lapseni.

Jouduin niin ymmälle, etten saanut sanaakaan sanotuksi. En ollut edes
selvillä siitäkään, puhuiko hän kuumehoureissa vai unissaan.

— Ei, ei, hän ei palaa enää. — Hän painui voihkien takaisin vuoteelle.
— Se vie hänetkin, ihan niin kuin lapsen.

— Kuka, kysyin varovaisesti.

— Sota, mutisi hän tuskin kuuluvasti ja ummisti silmänsä.

Minä en saanut ajatuksistani sitä, mitä olin kuullut. En suorastaan
tahtonut tiedustella, mutta kerran mainitsin kuin ohimennen Sanjalle,
että hänen emäntänsä oli houraillut pienestä lapsesta.

— Lapsesta? Sanoitteko pienestä lapsesta? — Hän lysähti kokoon
äkillisestä mielenliikutuksesta ja rupesi itkemään. Sitte se tuli
kerrotuksi vähin erin. Rouva oli yhteen aikaan ruvennut valmistelemaan
pieniä, pehmoisia vaatekappaleita. Hän oli iloinen kuin leivonen
siihen aikaan. Jalka nousi niin kepeästi, että olisi luullut hänen
ihan nuortuneen, ja työtä tehdessään hän aina hyräili. Mutta sitte
syttyi sota idässä. Rouva säikähti kovasti erästä erehdyttävää huhua.
Yhdessä miehensä kanssa hän kuitenkin läksi Pietariin, ja sillä tiellä
viipyivät he kuukauden. Palatessaan ei rouva enää laulanut. Ne pienet
valkeat ja ruusunpunaiset vaatekappaleet hävisivät kuin itsestään, eikä
kukaan koskaan uskaltanut viitatakaan koko asiaan.

Sanja oli aivan kyyneltensä vallassa kertoessaan tästä. Paljon hän
oli itkenyt sekä lastensa että lastenlastensa tähden, mutta hän ei
sittekään olisi tahtonut vaihtaa osaa rouvan kanssa. Sen hän kuitenkin
oli tietänyt jo edeltäkäsin, että surua tai kuolemaa siitä tulee. —
Ihminen ei saa olla liian onnellinen. Ja rouva oli niin autuaallisen
iloinen.

Luulen melkein, että katseeni painui kuten syyllisen katse, kun tämän
jälkeen astuin Tamaran vuoteen ääreen. Tunsin olevani varas. Olin
varkain saanut osaa ihmiselämän huolellisesti kätketystä salaisuudesta,
haavasta, joka aristi katsettakin.

       *       *       *       *       *

Oltuani pari viikkoa Tamaran luona, hän vihdoin pääsi kuumeestaan.
Mutta voimat eivät ottaneet palatakseen. En tietänyt mitä tehdä,
kun odottamatta sain apua niistä suurista, maailmaa järkyttävistä
tapauksista, jotka pohjaltaan olivat sekä Tamaran sairauden että koko
tutustumisemme syynä.

Venäjä ja Saksa rupesivat vaihtamaan sotavankia, ja tieto siitä
vaikutti Tamaraan kuin puhallus sammuvaan hiillokseen. Hän rupesi
silminnähtävästi toipumaan.

Joka päivä puhuimme hänen voimistumisestaan. Siitä nimittäin riippui,
milloin voisimme matkustaa. Tamara tahtoi niin pian kuin suinkin päästä
Pietariin, ollakseen jos mahdollista, Borista vastassa, jos hän palaisi.

Ihmeteltävä muutos oli tapahtunut Tamarassa. Hänen entinen tulisuutensa
näytti palanneen. Hänellä oli taas tarve puhella, ja hän kertoi kuten
ennenkin minulle iloksi ja itselleen mielen kevennykseksi kaikenmoisia
pikku piirteitä Boriksen ja omasta elämästään. Eräänä iltana, kun maata
pannessani luulin hänen jo nukkuneen ja sammutin lampun hämmästytti hän
minua pyytämällä, että sytyttäisin sen uudelleen ja toisin aivan hänen
viereensä. Hän nukkui levollisemmin kun oli valoisaa.

— Oletko nähnyt, miten omituinen pikku lamppu tämä on? Se oli äidin,
ja se on seurannut minua siitä asti, kun elämäni suuri taistelu
alkoi. Sen ääressä valvoin yöni milloin Borista hoitaessani, milloin
ansiotyössä. Se on minusta aivan kuin osa itseäni ja omaa elämääni.
Se hyriseekin niin kotoisen hauskasti. Minulle se aina on hyrissyt
elämän tunnussanoja: "rakastaakseni ilossa ja murheessa, terveyden ja
sairauden päivinä, kunnes kuolema meidät eroittaa."

Hänen kasvoilleen levisi surunvoittoinen, mutta sittekin sisäistä
tyydytystä todistava ilme, ja hiljaa kuin väsynyt lapsi painoi hän
päänsä päänaluselleen.

Hetken kuluttua oli hän nukahtanut lamppunsa hyrinään.

       *       *       *       *       *

Jokapäiväisen ohjelmamme tärkein kohta näihin aikoihin oli pieni kävely
ensin huoneissa, sitte kartanolla. Tamaran täytyi ennen matkaa sekä
vahvistaa että koetella voimiaan.

Kerran hän määräsi, että matka-arkku oli tuotava hänen huoneeseensa.
Hän tahtoi vähitellen ruveta kokoamaan tavaroitaan siihen.
Muutamat vaatekappaleet asetettiin kohta pohjalle. Sitte hän avasi
kirjoituspöytälaatikkonsa.

— Etpä arvaa, mitä tässä on? — Hän otti esille pienen, kirjoitusvihkoa
tahi käsikirjoitusta muistuttavan käärön, sylkitteli sitä hetken
sylissään kuin pientä lasta ja laski sen sitte hellävaroin
matka-arkkuun.

— Siinä on koko eletty elämäni, — rakkauteni mosaikkia, — koottuna
Borikselle.

Hän oli niinä toivottoman pitkinä päivinä ja öinä, jolloin hän ilman
minkäänmoista tietoa Boriksesta ja ilman muuta seuraa kuin vanha
Sanja, ruvennut kirjeistä ja muistiinpanoista kokoamaan kuvaa elämänsä
taistelusta ja rakkaudesta. Siinä oli kirjeitä hänen lapsuusaikansa
läheisimmältä ystävältä, jonka kautta hän tutustui Borikseen, vieläpä
Tamaran omia tälle ystävälle kirjoittamia kirjeitä, joissa hän kuvasi
kihlaustaan ja sitä seuraavaa aikaa. Ystävätär oli Tamaran häitten
jälkeen lähettänyt ne takaisin "säilytettäväksi lasten ja lastenlasten
iloksi". — Tamara toisti sanat ilman pienintäkään, hänen sisimpänsä
arkaa salaisuutta ilmaisevaa äänen värettä.

Paitsi näitä nuoruusaikaa koskevia kirjeitä, oli siinä vielä sellaista,
jota Tamara niinä pitkinä öinä, jolloin hän mielensä viihdykkeeksi
järjesti kokoelmaansa, oli kirjoittanut, kun ei voinut Borikselle
osoitettuun kirjeesen purkaa sisintään. Täten olivat kai syntyneet
myöskin ne rivit, jotka minä olin saanut häneltä. Hän ei itse tietänyt
mitään niiden lähettämisestä. Sanja oli saanut paperin käsiinsä Tamaran
sairastaessa, kirjoituttanut osoitteeni renki-Petjalla, joka oli
kirjoitustaitoinen, ja sitte toimittanut postiin. "Kutsuakseen minua
rouvan luo", sen hän sanoi suoraan.

— Niin, niin, sanoi Tamara kokoelmaansa selaillen. — Siinä on paljon
aukkoja, etenkin keskellä. Me emme kirjoittaneet paljon toisillemme,
kun melkein aina olimme yhdessä. — Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä
luokse ja jäi siihen "Voittoaan" katselemaan. — Mutta alkuna on
nuoruusvuotemme ja tutustumisemme, loppuna yölliset, tuskani ja
rakkauteni sepittämät kirjeet, keski-osana yhdessä eletyt vuodet, joita
ei kuvata eikä tarviskaan kuvata.

Hän painui äkkiä vuoteelleen. Hengitys kävi hätäiseksi ja
huohottavaksi, ja kun kumarruin hänen puoleensa, puristi hän kättäni
kuin suuressa ruumiillisessa tuskassa. Levottomana rupesin vaatimaan
puhelua lähikaupungin lääkärille. Mutta hän esteli. Kaikki oli muka
ohi, ja kaikki oli hyvin. Hän oli ainoastaan vähän heikko tautinsa
jälkeen.

Minä joudutin häntä levolle, mutta hän oli hämmästyttävän virkeä pitkin
iltaa. Vielä vuoteessakin innostui hän kertomaan häistään. Hän tuli
juuri nyt erityisen elävästi niitä muistaneeksi erään kokoelmassa
olevan kirjeen johdosta. Hääpäivänä oli ystävätär Maruscha Pavlovna
äkkiä ottanut häntä vyötäisiltä, likistänyt rintaansa vasten ja
huudahtanut: — Kuinka sinä säteilet, Tamara! Sinä olet kauniimpi kuin
koskaan. — Ja sulhasesi samoin, oikein ylevän kaunis! Mutta hän on
niin kalpea, aivan kuin hän pelkäisi vastaanottaa sinun suuremmoista
lahjaasi. — Suuremmoista lahjaa? — Minä en ymmärtänyt. — Eikö se ole
suuremmoista, että sinä nuori, kaunis, ihminen sitoudut köyhän miehen
hoitajaksi En minä vain sitä tekisi, en. — Mutta minä sittekin melkein
kadehdin teitä, lisäsi hän nauraen, ehkä itsekin tuntien, että oli
puhunut tyhmästi.

Minä hymyilin, asetuin Tamaran vuoteenlaidalle ja suljin hänet syliini.

— Minä näen vieläkin tuota hääpäiväsi säteilyä kasvoillasi. Mutta
minäkin sanon: kauniimpana kuin koskaan.

       *       *       *       *       *

Pelkäsin, että mielenliikutus olisi heikontanut Tamaraa. Mutta hän oli
seuraavana päivänä virkeämpi kuin edellisenä. Samoin sitä seuraavana.
Viikon kuluttua pääsimme iloksemme lähtemään.

Niin iloinen kuin Tamara olikin lähdöstämme, oli sillä sittekin
erohetken haikeutta. Kuin hyvästellen kulki hän huoneesta toiseen
viipyen siellä täällä rakkaitten muistojen pidättämänä. Kun hän
viimeisen kerran painoi kotinsa oven kiinni, näin hänen katseessaan
ajatuksen: "_hänen_ kanssaan tai ei koskaan."

Kyyneltensä vallassa syleili vanha Sanja emäntäänsä, ja kun ajoimme
kylän läpi, huiskuttivat sekä pesijätär Natascha että räätälin vaimo
Nastja Nikolajevna meille kotinsa kynnykseltä viime hyvästit. Heilläkin
oli miehensä ja poikansa rintamassa, ja he tiesivät mitä matkamme
tarkoitti.

Olimme jo etukäteen tilanneet itsellemme samat huoneet, joissa
olimme asuneet ensi tutustumistamme seuraavana päivänä. Koetimme
joka suhteessa asettaa olomme niissä niin mukavaksi ja kodikkaaksi
kuin mahdollista. Tamara etenkin näkyi käsittävän, että hänen suurin
tehtävänsä oli vahvistaa ja säästää itseään. _Voisihan_ Boris palata.

Mutta niin ylläpitävä kuin tämä toivo olikin, sisältyi siihen samalla
suunnaton pelko. Se oli ollut selvillä meille ennenkin, mutta sen
järkyttävä todellisuus kävi meille yhä selvemmäksi joka kerralla,
jolloin äärimmäisyyteen saakka jännitetyin mielin seurasimme Suomen
kautta palaavien sairasjunien ruhjoutuneita matkaajia.

Siinä sokea kulki jalattoman opastamana, siinä jalaton tukea etsien
nojasi kädettömän olkapäähän. Paareilla kannettiin kelmeitä, taudin
ja sotavankeuden näännyttämiä, usein lisäksi avuttomasti ruhjottuja
olentoja.

Silloin tällöin tarttui Tamara hätäisesti käteeni. Missä? Ja
minkälaisena? kysyi katse tuskaa täynnä.

Tunsin miten suuresti se mitä näimme, kulutti minua, tervettä, joka
yhtenään sain tietoja pojiltani, Kuinka se silloin mahtoikaan kuluttaa
häntä, joka jokaisesta saapuvasta junasta etsi ja odotti ainokaistaan.

Me puhelimme vähän näinä aikoina, — ehkä siksi että elämä puhui meille
niin valtavan voimakkaasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kaikki
mistä olisimme voineet puhua, oli enemmän tai vähemmän liikuttavaa. Ja
meillä oli mielenliikutusta tarpeeksi.

Kerran palatessamme asuntoomme tavanmukaiselta matkaltamme, tulin
Tamaralle huomauttaneeksi, että oli täsmälleen seitsemän kuukautta
kulunut tutustumisestamme. Se tapahtui kevättalvella. Nyt oli syksy.

— Seitsemän kuukautta? Eikö siitä jo ole ihmisikä?

Hän oli tavallista väsyneempi ja ehkä myöskin alakuloisempi. Tulokseton
odotus hivutti.

Mutta kun hän vähän aikaa oli levännyt huoneeni mukavimmassa tuolissa,
virkistyi hän huomattavasti.

— Anna Petrovna, sanoi hän äkkiä, mitä sinä uskot elämästä kuoleman
jälkeen?

— Se on kysymys, johon luulen olevan parasta vastata suurella
varovaisuudella. Sen voin kuitenkin sanoa: en hetkeäkään epäile, ettei
elämämme jatku.

Iloinen tyydytyksen ilme kirkasti hänen väsyneet kasvonsa. — Minä
toivoin sitä, sanoi hän ja nyökkäsi. Mutta sitte hän äkkiä nousi, tuli
luokseni ja puristi molempia käsiäni niin kuin joskus ennenkin. — Anna
Petrovna, se, joka todella _rakastaa_, hänen täytyy myöskin uskoa
sielun kuolemattomuuteen. Hänen sisimmässään on jotain joka todistaa:
tämä ei ole luotu maaksi maatumaan. Tässä on ijäisyys-itua.

— Anna Petrovna, hän toisti, ja minä hätkähdin hänen kasvojensa
outoa kirkkautta, — Minä en tiedä, mitä varten me oikeastaan olemme
luodut. Mitä siitä eri tahoilta olen kuullut, ei koskaan täysin
ole tyydyttänyt minua. Mutta minä tunnen, että pohjaton rakkauteni
Borikseen — (hän ojensi kätensä kuin ikävöityä syleilyä kohti) — ei ole
minun synnyttämäni, vaan on kotoisin jostain oman itseni ulkopuolelta,
lähteestä, joka on hyvä, syvä ja pyhä. Ja sitä lähdettä kohti
kurottautuu koko sieluni.

Oli kuin kireimmilleen pingoittunut jänne samassa olisi lauennut. Hän
painui väsyneesti takaisin tuoliinsa, ja minä kuulin hänen mutisevan:
Kun näkee paljon kärsimystä ja kun itsekin kärsii, oppii kaipaamaan
tukikohtaa elämälleen.

Puhelumme katkesi siihen. Hetken kuluttua Tamara nousi ja sanoi hyvää
yötä. En seurannut häntä, sillä hän tuntui kaipaavan yksinäisyyttä.
Mutta omituinen levottomuus hiipi mieleeni.

Seuraavana päivänä, kun taas rinnan seisoimme tarkastamassa
haavoittuneiden kuljetusta vasta saapuneesta sairasjunasta, tarttui
Tamara äkkiä ja hätäisesti käteeni. Ohitsemme kannettiin juuri
paareilla keski-ikäiseltä näyttävää miestä. Koko vartalo oli vaippojen
peitteessä, ja silmät olivat ummessa kuin nukkuvalla, mutta suu, tuo
suu —

Tamara tuijotti siihen katse lasittuneena. Eihän hän voinut erehtyä?
Tunsihan hän suun, joka hänen kauttansa oli oppinut hymyilemisen
taidon, joskin se nyt näytti unohtaneen sen.

— Boris, Boris! — Tamara vapisi yltyleensä. Minä melkein kannatin
häntä, meidän hätäisesti seuratessamme sairassaattuetta ympäröivää
ihmisvirtaa.

Samassa silmänräpäyksessä, jona paarit hetkeksi laskettiin päämääränä
olevan sairaalan käytävään, oli Tamarakin niiden ääressä.

— Onko hän pahastikin haavoittunut? — Hän kääntyi hätäisesti vieressä
seisovaan "sisareen", katse lakkaamatta kiintyneenä yhä ummessa oleviin
silmiin.

— Haavat selässä ovat jo parantuneet, ja hänellä on näkönsä, mutta
kädet — —

— Mikä käsi?

— Molemmat.

Tamara ei äännähtänytkään, mutta hän kävi niin kuoleman kalpeaksi, että
kiireisesti kietaisin käteni hänen vyötäisilleen.

Samassa sairas liikahti. Umpeen painuneet silmäluomet kohosivat
väsyneen hitaasti. Katse tähtäytyi kysyvänä, miltei hämmästyneenä ensin
sairassalin korkeaan kattoon, sitte läheisyydessä näkyviin vuoteisiin.
Viimein pysähtyi se Tamaraan.

Hän oli jo polvillaan paarien vieressä — Boris, oma armaani. Sinä olet
kotona minun luonani.

Hillitön kyyneltulva syöksyi sairaan silmistä.

— Tamara, sinäkö täällä!

— Täällä, sinun luonasi! Tätä hetkeä varten olen koettanut elää.

— Enkä voi hyväillä sinua, en koskaan, koskaan enää!

— Mutta sinä voit tuntea kuinka minä sinua hyväilen!

— Ei koskaan, ei koskaan enää! — Paarit miltei vapisivat hänen
nyyhkytyksistään. — _Näin_ katkeraksi en sitä aavistanut.

— Boris, rakkaani, me näemme toisemme, omistamme toisemme!

Kyyneleet valuivat yhä virtanaan Boriksen kasvoja pitkin. — En
niitäkään voi kuivata enää! — Ääni värisi katkeraa tuskaa.

— Sitä vartenhan minä elän ja olen olemassa, että minä ne kuivaisin!

Sairaan itku lakkasi hetkeksi. Hyväileviä käsiä kaipaavana hän kumarsi
päänsä lähemmäksi Tamaraa, ja kuulin hänen kuiskaavan: — Tamara,
elämäni, iloni, — kaikkeni!

Minä hiivin hiljaa pois.

       *       *       *       *       *

Tapasimme vasta illalla Tamaran palatessa hotelliin. Silloin hän
lyhyesti kertoi kaikesta.

Hän oli ollut Boriksen luona niin kauan kuin se oli mahdollista.
Kun viimein yöhoitaja tuli käskemään häntä pois, oli aivan kuin
he uudelleen olisivat riistäneet Boriksen häneltä. Hän kumartui
rakkaansa puoleen ja kuiskasi: Boris, minun täytyy erota sinusta tänä
iltana, mutta sitte en tee sitä, en koskaan, en koskaan enää. — Sitte
hän vastustamattoman tunteen vaatimana lankesi polvilleen, kietoi
vielä kerran käsivartensa Boriksen ympärille ja toisti katse hänen
katseessaan heidän rakkautensa tunnussanat: "ilossa ja murheessa,
köyhyydessä ja rikkaudessa — kunnes kuolema meidät eroittaa."

       *       *       *       *       *

Heti hänen kerrottuaan tästä sanoimme hyvää yötä toisillemme. Mutta
minun oli mahdoton nukkua. Omituinen levottomuus valvotti minua. Niin
varhain kuin se mielestäni kävi päinsä hiivin siksi hänen huoneeseensa.
Silloin hän oli vuoteessaan kuolleena. Pöydällä hänen vieressään oli
hänen Borista varten kootut kirjeensä. Niiden kansilehdelle hän oli
omistuksen alle kirjoittanut ne sanat, jotka eivät ainoastaan olleet
hänen viime sanansa Borikselle, vaan joihin samalla sisältyi koko hänen
elämänsä ja hänen suuren rakkautensa tarina.



ILJA RIFFKIN


Ilja Riffkin makaa sotavangin kovalla vuoteella. Kuume polttaa hänen
suonissaan ja säärentynkiä särkee. Kovat pistokset panevat hänet
tuontuostakin käpristymään kokoon kuin maassa kiemurteleva mato.

Hän makaa pitkät ajat horrostilassa, jossa hän ei ole tietoinen muusta
kuin kolotuksesta ja särystä, jota hän tuntee kipeän ruumiinsa joka
kohdassa. Toiste on hän hyvinkin tietoinen olemassaolostaan. Hänestä
tuntuu silloin siltä kuin koko hänen eletty elämänsä, nykyhetki,
menneisyys, vieläpä tulevaisuuskin lujasti kietoutuisi hänen
ympärilleen. Milloin tapahtuu se selvinä ajatuksina, joita hän, joskin
hetkeksi vain täydellisesti hallitsee, milloin sekavina kuumehoureina.
Välistä hän istuu kotona työpöydällään ja vilkaisee silloin tällöin
pihamaalle, missä Meuschen lapset, mustakiharainen Leije ja pieni Haim
Jankel leikkivät, toiste makaa hän kyyrysillään juoksuhaudassa ja
kuuntelee miten schrapnellisade räiskyy hänen ympärillään.

Mutta joka paikasta kiertyvät hänen ajatuksensa aina yhteen ja samaan
kohtaan: äitiin. Joskus hän yrittää nousta. Hän tahtoo mennä äidin luo.
Kukaan ei saa kertoa äidille, että hän makaa sairaana. Se veisi hengen
äidiltä. Hän sai halvauksen silloin kun Meusche hukkui. Jos hän nyt
tietäisi, että Iljakin makaa täällä...

— Äiti, äiti!

Voihkaisten Ilja painuu takaisin vuoteelle. Hän ei pääsekään lähtemään.
Hän on voimaton, vuoteeseensa kytketty mies, vanki, jota ei lasketa
vapaaksi.

Hänen ajatuksensa sekaantuvat taas. Hän rämpii eteenpäin liejuista
kyläntietä pitkin. Tuontuostakin hän pysähtyy poiketakseen
taloon, ensin Marja Iwanownan, sitte Nastja Nikolajewnan ja sitte
kylänvanhimman luokse. Eiväthän ne ihmiset itse muista huolehtia
asioistaan, jollei heitä nykäise. Täytyy tiedustella sekä vanhaa
paikattavaa että uutta teetettävää. Isä teki sillä tavalla, ja Ilja
tekee samoin. Hänkin tahtoo viedä sekä taloa että liikettä eteenpäin.

Silloin hän yhtäkkiä muistaa, että Sabatti on tulossa. Äiti näkyy juuri
toimittelevan viime askareita, sitte asettuakseen pyhälepoon. Iljakin
aikoo levätä, kunhan hän ensin saa asemansa selväksi.

Hän seisoo pienen nurkkakaapin vieressä ja laskee rahojaan. Talo on
velaton. Puutarha tuottaa enemmän kuin omiin tarpeisiin. Navetassa on
kaksi lehmää, hevonen tallissa. Jo on edistytty isänkin kuoltua, ja
hän puolestaan oli isänsä jälkeen tuntuvasti parantanut taloudellista
asemaa. Niin oli kuin olla piti. Eteenpäin ja ylöspäin polvi polvelta,
Jälkeentulevaisille parempaa kuin mitä isillä oli ollut. Sitä he kaikki
tahtoivat ja tarkoittivat. Ja niin Iljakin. Hänen velvollisuutensa oli
sitäpaitsi tavallistakin suurempi, kun isä kuoli niin nuorena ja kun
Meuschekin — —

— Isäimme Jumala siunatkoon sinua. — Äiti kohottaa kätensä laskeakseen
ne Iljan päälaelle. Vasen halvaantunutkin näkyy nousevan. Mutta
samassa tulla vingahtaa repäisevä kuula. Äidin molemmat kädet jäävät
repaleisina retkottamaan ihan kuin Petja Sobalenkon, joka ei saanut
tovereita leikkaamaan pois irti reväistyä käsivartta.

Ilja kirkaisee ja koettaa taas rynnätä äidin luokse. Siihen hän herää.

— Hiljaa, hiljaa, tyynnyttelee hoitajatar. Hän seisoo vuoteen vieressä
ja on laskenut kätensä Iljan päälaelle. Se se siis oli se äidin käsi,
jonka kosketusta Ilja oli tuntenut.

Iljalle nousee kuin pala kurkkuun. "Sisar", sanoo hän. Pistokset ja
heikkous tekevät hänen äänensä miltei kuulumattomaksi. Mutta hänen
täytyy kysyä. — Luuletteko että minä kuolen?

"Sisar" epäröi hetken. Sairas on todella hyvin heikko. — "Mutta
olettehan sitkeää juurta", sanoo hän ja hymyilee rohkaisevasti. Sitte
hän rupeaa muuttamaan kääreitä.

Kun molemmat poikkisahatut säärentyngät ovat uusissa siteissä,
aikoo sisar mennä. Mutta Ilja Riffkinin katse pysäyttää hänet. —
Tahtoisitteko elää? sanoo hän. Katse kiintyy säärentynkiin, joista
lääkäri vastikään on sanonut, että ne välttämättä ovat katkottavat
lyhemmiksi, jos mieli miehestä saada kalua.

— Minulla on äiti. — Ja isä on kuollut.

Hoitajatar kiiruhtaa toiselle vuoteelle. Mutta hänen korvissaan kaikuu
kauan tuo yksinkertainen: minulla on äiti.

Vilvoittava kääre tekee Iljalle hyvää. Ajatuksetkin selviytyvät ja
virkistyvät. Ne tarttuvat hoitajattaren katseeseen. Se puhui selvää
kieltä. Raihnaisen, ennen aikojaan vanhentuneen, vieläpä kokonaan
jalattoman miehen elämä mitä se merkitsi?

Mutta hoitajattarella ei tietystikään ole äitiä elossa. Jos olisi, niin
hän tietäisi minkälainen äidin mieli on. Ilja tietää sen. Sentähden hän
tahtoo elää.

Hän tuntee yhtäkkiä mieltä huikaisevaa ikävää. Jos hän olisi kotona,
hän varmaan jaksaisi parantua. Hänen puolestaan pidettäisiin messu ja
rukous, kuten pikku Jankelin puolesta, kun tämä sairasti. Pojallakin
oli keuhkokuume, ja hän oli hyvin heikko. Mutta kohta messun jälkeen
tapahtui taudinkäänne. Tilaisuudessa oli hänelle, kuten tapa oli,
annettu toinen, uusi nimi edellisen lisäksi. Jankelista tuli Haim
Jankel. Haim merkitsi "elämäksi" Ja poika jäikin eloon.

Kukaan ei sen jälkeen laiminlyönyt käyttää hänen uutta nimeään. Haim
Jankel! Jo pelkästään nimessä oli vahvaa, iloista uskoa siihen, että
poika saa varttua mieheksi miehen töillä tukeakseen ja turvatakseen
perheen pystyssä pysymistä.

Ilja tuntee katseensa kostuvan. Lähinnä äitiä on Haim Jankel hänelle
rakkain kaikista omaisista, Samalla on hän lähinnä äitiä lujin side,
mikä sitoo Iljan elämään. Poika oli ainoastaan kahden vanha, kun jäi
orvoksi, Meusche oli vaimonsa ja lapsiensa kanssa ollut pienellä
huviretkellä juuri ennenkuin onnettomuus tapahtui. He kääntyivät juuri
rannasta kotiinpäin, kun Meusche kuuli loiskahduksen. Eräs rannalla
leikkivistä lapsista oli pudonnut jokeen.

Meusche kiskaisee nutun päältään, viskautuu veteen ja pelastaa lapsen.
Mutta samassa, kun hän on nostanut lapsen rannan kivikaiteelle painuu
hän itse jokeen eikä nousekaan.

Ilja on ollut koettelemassa kylänvanhimmalle tilattua uutta pukua.
Lähetessään kotia hän näkee joukon, joka itkien ja valittaen seuraa
paareja.

Hän pysähtyy. Sydän taukoaa taonnastaan. Jokin hänen sisimmässään
nousee kuin vastarintaan. Se ei saa, ei voi olla totta! Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän karkaa eteenpäin ja — tuntee veljensä.

Mutta hän ei ennätä ajatella omaa suruaan eikä paarien ääressä itkevää
perhettä. Hän muistaa äitiä. Äidin kaksi poikaa ovat hänelle hänen
kahta silmäteräänsäkin kalliimmat. Silmiensä valosta hän voi luopua,
pojistaan ei.

Iljan huolenpito on kuitenkin myöhäistä. Äiti on jo nähnyt saattueen.
Hän kiiruhtaa vastaan ja tuntee esikoisensa.

Aivohalvauksesta, joka silloin häntä kohtasi, hän ei koskaan oikein
toipunut.

Entä jos hän nyt näkisi, minkälaisessa tilassa Ilja makaa täällä!

Sairas ei enää voi hallita ajatuksiaan. Muistot ovat käyneet hänelle
ylivoimaisiksi. Häntä puistattaa kuin vilussa, ja ajatukset sekaantuvat.

Hän makaa taas juoksuhaudassa. Pakkanen on pureva, ja jäähdyttävä
viima puhaltaa pohjoisesta. Se sopii juoksuhautaan aivan kuin sinne
tähdättynä. Ilja koettaa puolustautua, mutta pakkanen ahdistaa
itsepintaisesti kuin vihainen koira, joka yrittää milloin puolelta,
milloin toiselta. Pahimmin ahdistaa se jalkoja.

Ilja sätkyttelee unessa hätäisesti siteessä olevia sääriään.
Huurreturpainen rakki puraisee niitä, puraisee niin että hän voihkasee
ääneensä. Ja kun se hetkeksi hellittää, puraisee se kohta uudelleen,
entistä kovemmin. Pakkanen on yhtä säälimätön vihollinen kuin muutkin.

— Minun sääreni, minun sääreni! — Hän nyyhkyttää. Sitte hän
huolestuneena rupeaa tutkimaan jalkineitaan. Ne ovat rikkonaiset ja
lisäksi läpimärät. Hän tuntee kuinka vilu saappaiden lävestä pääsee
karkaamaan ruumista pitkin. Se koettaa kangistaa hänet kinokselle,
mutta hän taistelee vastaan. Hän tietää, että tässä on kysymys elämästä
ja kuolemasta.

— Minä tahdon elää, huutaa hän. — Minulla on äiti ja Haim Jankel.

— Hiljaa, hiljaa! — Hoitajatar laskee taaskin tyynnytellen kätensä
hänen otsalleen.

Äidin käsi! Kuinka vilvoittava ja hyvä se on! Sellaista kättä ei ole
kellään, ei kellään koko maailmassa! Se tekee hänet lapseksi jälleen,
pieneksi avuttomaksi lapseksi, jolla on oikeus levätä.

Ja lepoa hän tarvitsee. Hän on kovin väsynyt. Häntä väsyttää tuo
huurreturpainen rakki, joka on pureutunut kiinni hänen jalkoihinsa
ja nyt jyrsii niitä kuin kaluttavaksi viskattua luuta. Sellainen vie
voimia.

Mutta kai se siitä lakkaa, kun ymmärtää, että Ilja on sitä sitkeätä
juurta, joka ei häviä eikä kuole, vaikka hävittämällä hävitetään.

Ja mitenkä hän ei kestäisi, onhan hänellä äidin siunaus!

— Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jakopin Jumala siunatkoon sinua,
poikani, sinä vanhuuteni tuki ja tulevaisuuteni toivo!

Sanat helisevät ihanan voimakkaina kuin juhlakuoron veisuu. Äidin käsi
laskeutuu pojan otsalle, ja tuosta kädestä virtaa lepoa ja rauhaa hänen
koko olemukseensa. Ilja Riffkin vaipuu syvään, vahvistavaan uneen.

       *       *       *       *       *

Päivä paistaa sairassaliin, kun Ilja vitkalleen raottaa väsyneitä
silmiään. Katse kulkee kysyvänä paikasta toiseen.

Mitä tämä merkitsee? Missä hän on? Ja miksi täällä on näin paljon
ihmisiä? Eikö hän vasta ollut kotona juuri lähdössä sotaan. Hän luuli
sinä aamuna nousseensa aikaisemmin kuin kukaan muu. Mutta äitikin oli
jo pystyssä, Hän tulla kompuroitsi portaita ylös Iljan huoneeseen,
keppi oikeassa, terveessä kädessä tukemassa halvauksen jälkeen horjuvaa
astuntaa.

Silloin ojentuivat nuo äidin siunaavat kädet Iljaa kohti. "Parhaan
siunaukseni annan minä sinulle, poikani."

Niin, niin. Nyt Ilja muistaa kaiken. Se tapahtui juuri ennen hänen
lähtöään, ja nyt hän makaa sairaana sotavankina vieraalla maalla.
Mutta tännekin ulottuu tuo siunaus. Sen varassa hän on kestänyt näihin
asti, ja sen varassa hän vieläkin kestää. Hän tahtoo palkita sen mitä
on saanut sillä, että panee koko tahtonsa ja tarmonsa liikkeelle
parantuakseen. Sanotaanhan, että sielu vaikuttaa ruumiiseen. Nyt hän
tahtoo kokea sitä voittaakseen taudin.

Hän tunteekin jo ihmeellisesti virkistyneensä. Uni ja kääreet ovat
tehneet hänelle hyvää. Pistoksia ei tunnu, ja muutenkin on parempi olla
kuin pitkiin aikoihin. Ajatuksetkin käyvät entistä iloisemmiksi.

Jos nyt lääkäri vain ennättäisi sahata hänen säärensä lyhyemmiksi,
niin että hän vihdoinkin pääsisi aina jomottavasta pakotuksesta. Sehän
se häntä on heikontanut, niin että hän kerta toisensa jälkeen on
käpertynyt vuoteeseen milloin minkäkin taudinpuuskan kaatamana.

Sotavangin ruokakaan ei ole ollut omiaan vahvistamaan häntä. Ja vähissä
vaatteissaan hän on helposti vilustunut. Mutta hätäkös nyt enää. Hän
on sitkeää juurta. Kun hän on näihin asti päässyt, pääsee hän varmasti
eteenkin päin.

       *       *       *       *       *

Ilja nukkuu paljon tämän jälkeen. Hänen heikko ruumiinsa vaatii sitä,
ja muutenkin koettaa hän koettamalla nukkua. Uni vahvistaa. Ja hän
tahtoo vahvistua. Onhan hänellä äiti ja Haim Jankel.

Herätessään Ilja aina ajattelee iloisia ajatuksia. Hän on vakuutettu
siitä, että hän kotiin palattuaan saa paljon työtä. Kun hän
kainalosauvojensa varassa kulkee ovelta ovelle, sanovat ihmiset
toisilleen: "tuolla tulee Ilja Riffkin. Hänelle täytyy antaa työtä, hän
menetti molemmat säärensä sodassa." Ja kun hän saa työtä, kasvaa ansio
ja paranee perheen taloudellinen asema.

Entä jos Haim Jankel vielä pääsisi johonkin parempaan kouluun ja tulisi
oppineeksi mieheksi!

Iljan kasvot kirkastuvat. Sekä Meuschellä että hänellä itsellään oli
kasvavina suuri halu oppikouluun. Mutta varoja siihen ei silloin ollut.
Heidän osakseen tuli hankkia niitä enemmän. Ehkäpä heidän lapsensa
saisivat sitä, mitä ei liiennyt isien osaksi. Sillä he lohduttivat
itseään.

Meusche ei saanut nähdä sitä päivää. Mutta hän oli jättänyt työn ja
Haim Jankelin perinnöksi veljelleen.

Niin, ja Rohelen oikeastaan myöskin.

Iljan ajatukset luistavat uuteen uomaan. Rohele on aina ollut hellä
tytär Sore-äidille. Meuschen kuoltua jäi hän lapsineen kotiin.
Luonnollisesti Ilja oli naiva hänet. Mutta sekä Rohele että Ilja olivat
rakastaneet Meuscheä liian paljon kohta ajatellakseen avioliittoa.
Kuukausi kuukauden jälkeen luisti siitä syystä ohi. Toinen vuosipäivä
Meuschen hukkumisesta oli jo tulossa, ja Ilja oli päättänyt puhua
asiasta Rohelelle. Silloin puhkesi sota.

Iljan mieli ilostuu hänen ajatellessaan tätä. Hän tietää saavansa hyvän
ja uskollisen vaimon Rohelesta. Mitäpä silloin sääristäkään, kun hän
vain pääsee kotiin ja saa pitää huolta omaisistaan.

Ilja havahtuu ajatuksistaan nähdessään hoitajattaren viereisen vuoteen
luona korjaavan sokean silmäsidettä. Hoitajatar nyökkää hänelle.
Hänestä Ilja jo on terve mies, kun kykenee vähän liikkeellekin.

— Pian jaksatte lähteä kotiin.

On kuin voimakas sähkövirta karkaisi koko Iljan olemuksen läpi.
Laskeeko "sisar" sydämetöntä leikkiä, vai tuleeko vapahdus juuri kun
hän kaikkein kiihkeimmästi sitä toivoo?

— Niin, niin. — "Sisar" puhuu hitaasti, melkein välinpitämättömästi.
Hän näkee Iljan vapisevan liikutuksesta, ja hän miltei katuu sanojaan.
Mutta nyt hänen on mahdoton peräytyä. Iljan katse on kuin kiinni
imeytynyt hänen huuliinsa.

— Minä vain ajattelin sitä, että Saksa ja Venäjä nyt vaihtavat
sotavankia.

Iljan pää painuu. Hän hengittää syvään. Malja täynnä elämän nestettä on
nostettu hänen huulilleen. Ja hän juo siitä pitkin, hartain siemauksin.

— Milloin?

— En tiedä, Mutta pian kai on teidän vuoronne.

Iljan voimat palaavat hämmästyttävän pian. Ääni on tosin niin heikko,
että se usein painuu kuiskaukseksi, ja hengitys käy vaivaloisesti,
mutta katse on eloisa ja tarmokas. Elämänliekki palaa siinä ei enää
lekoittavan heikkona, vaan täynnä elämisen toivoa ja halua.

Lääkäri ei enää puhu säärien poikkisahaamisesta. Tehkööt kotoiset
lääkärit sen. Hoitajatarkaan ei jouda pysähtymään Iljan kohdalle. Mutta
Ilja ei sitä kaipaakaan. Hän elää jo kotona. Hän suunnittelee töitään,
puhelee äidin kanssa ja kiikuttaa Haim Jankelia polvellaan.

Kaikessa hiljaisuudessa siirretään sotavangit sairaalasta sodassa
ruhjoutuneitten junaan, mutta Ilja Riffkin kuulee kuin juhlakuorojen
veisuuta. Hänen katseensa palaa. Hän tuntee äidin siunaavan käden
päälaellaan. Rohele ojentaa hänelle kätensä, silmissään uskollisen
vaimon lämmin katse, ja Haim Jankel riippuu hänen kaulassaan.

Ruotsin puolella kohoavat Iljan ilontunteet kohoamistaan. Hän nauttii
mukavasta vuoteesta, joka pehmeydellään aivan kuin hyväilee hänen
laihaa, särkevää ruumistansa. Katse kulkee hyvämielisenä ilmavan,
puhtauttaan paistavan sairasvaunun seiniä pitkin, ja mieli virkistyy
ihmisten ystävällisyydestä.

Sekä lääkärit että hoitajat ihmettelevät Iljan sitkeyttä. Hänen täytyy
moneen kertaan kertoa heille siitä, miten hän täydessä tajussaan makasi
kolme vuorokautta taistelutantereella tunnottomiksi paleltuneine
säärineen, miten hän sitte on kärsinyt leikkaukset, monen kuukauden
sotavankeuden sekä sen aikana useampia taudinkohtauksia.

He hymyilevät hänelle, nyökkäävät ystävällisesti päätään ja jatkavat
matkaa toisten luo.

Iljan katse seuraa heitä. Hän hymyilee voittoriemuisena itsekseen ja
sanoo hiljaa: Minulla on äiti ja Haim Jankel. Hän ymmärtää, että se,
jolla on suuri tehtävä, jaksaa kantaa paljon. Ja hän tuntee, ettei
mikään muu olisi voinut häntäkään auttaa. Ne päivät ja yöt, mitkä
hän vietti taistelutantereella paleltuneine säärineen, kykenemättä
liikkumaan mutta koko ajan tietoisena seuraten ensin omien joukkojen
etenemistä, sitte niiden pakoa vihollisen seuratessa kintereillä,
ovat sekä kiduttavan että kuluttavan syvälle syöpyneet hänen
tietoisuuteensa. Vähäisinkin ajatusyhtymä panee hänet uudelleen
kokemaan kaikkea. Hän makaa uudelleen joukkojen jaloissa. Hän kuulee
kuoleman kanssa kamppailevien voihketta ja sydäntä särkeviä rukouksia:
vettä, vettä, vettä.

Sellaisina hetkinä tuntuu hänestä mahdottomalta elää. Muistot tekevät
hänet kuin hulluksi. Hän sanoo itselleen, että se, joka on kokenut
tällaista, ei voi eikä ole oikeutettu palaamaan elämään.

Perustus jalkojen alla pettää. Inho ja kyllääntyminen elämään nujertaa
hänet voimattomaksi.

Entä äiti? Se ajatus kutsuu hänet takaisin elämään. Hän tahtoo ja
hänen täytyy elää. Hänellä on suuri tehtävä. Sentähden on hänen
velvollisuutensa unohtaa.

Hän hypistelee hermostuneesti vuoteen laitaan kiinnitettyä pientä
pussia. Ystävälliset kädet ovat kiinnittäneet sen siihen avuksi
ja iloksi sodan uhreille. Ne monet, jotka eivät itse vapaasti voi
liikkua, ovat tästä erityisesti iloissaan, ja Ilja kuuluu heihin. Hän
on koonnut siihen kaikki vähäiset aarteensa: rukouskirjansa, omaisten
kirjeet ja valokuvat sekä muutamia pieniä tuliaisia, joita hän on
ostanut omaisille muistoksi vankeutensa maasta. Hän koettaa kiinnittää
ajatuksensa tähän. Hän tahtoo katsoa eteenpäin ja iloita.

Kun sairasproomut laskevat Suomen rannalle, rämähtävät torvet soimaan
ja kansanjoukot tervehtivät riemuhuudoin sodasta palaavia.

Ilja hätkähtää ja alkaa vapista. Mielenliikutuksesta kaiketi. Vai
siksikö, että hän muistaa huutoja, jotka hän kuuli taistelutantereella
maatessaan ja säveleitä, jotka silloin kaikuivat ei juhlan korokkeeksi
vaan täynnä armotonta, alastonta totuutta.

Käsi nousee. Näyttää siltä kuin hän aikoisi tukkia korvansa. Mutta
sitte käsi taas hervahtaa takaisin paareille, joilla hän makaa. Rakkaus
äitiin auttaa häntä. Hän _tahtoo_ unohtaa ja elää. Hänellä on suuri
tehtävä.

Torvet soivat yhä. Mutta nyt soittavat ne hänelle suurta juhlaa. Hänhän
on matkalla kotiin. Hän tahtoo ja hän saa iloita.

Tervehdys ja kiitosjumalanpalvelus palaaville alkaa. Ilja makaa
heikoimpien joukossa paareilla lähellä alttaria. Hänen mielensä on
täynnä kiitosta ja hartautta. Sanat ja ulkonaiset jumalanpalvelusmenot
ovat toiset kuin ne, joihin hän on tottunut, mutta ydin menoissa vastaa
kuitenkin sitä mikä liikkuu hänen omassa sisimmässään.

Elämä on lahja, elämä on ihme. Hän tuntee sen tällä hetkellä syvästi
ja voimakkaasti. Ihminen janoaa elämää. Hän tuntee olevansa luotu sitä
varten. Ja se, joka kuoleman kentältä palaa takaisin elämään, tuntee
sen paremmin kuin kukaan muu. Hän on saanut elämän uudelleen. Ja
uudistettu lahja on uusi ihme.

    Siunaa ja varjele,
    Siunaa ja varjele
    Sodan tantereilla kärsineitä,
    Haavat Sä lääkitse
    Ijällä pitkällä
    Palkitse, kruunaa heitä!

veisaa kuoro.

Iljan katse kostuu, ja autuas ilo virtaa koko hänen olemuksensa läpi.

Kun lääkäri jumalanpalveluksen jälkeen lähestyy Iljan paaria, alkaa
Ilja kohta puhua sääristään. Hän on muuten terve, mutta sääriä on
lyhennettävä, jotta pakotus lakkaisi. Se olisi tehtävä pian, sillä
hänen täytyy kiireesti voimistua ja päästä kotiin.

Lääkäri nyökkää ja lupaa myöhemmin palata takaisin. Nyt hänellä on
kiire.

Hoitajat kantavat Iljan hänen vuoteeseensa. Hänelle tuodaan voimakasta,
hyvää ruokaa, ja hän syö hyvillä mielin ajatellen itsekseen, että tämä
vain on enne elämän kääntymisestä paremmalle puolelle.

Terveemmät syövät pitkien pöytien ääressä. Aterian päätyttyä he
rupeavat liikuskelemaan ympäri, mikä kepin mikä kainalosauvojen
varassa. He tupakoivat, tekevät tuttavuuksia ja nauttivat vapaudestaan.

Ilja seuraa kaikkea. Särky säärissäkin asettuu vähän. Hänen on niin
hyvä olla. Hän juutalaisena tietää mitä vankeus vieraalla maalla
merkitsee. Sentähden hän iloitsee toistenkin puolesta. Nythän hän
itsekin sitä paitse maistaa kotiinpaluun autuutta.

— Sore-äiti, Sore-äiti! toistaa hän. Ja hänestä tuntuu kuin hyväileisi
hän armastaan.

Iljan vuoteen jalkopäähän pysähtyy samassa mustapukuinen nainen. Naisen
vaatteet ovat likaiset ja repaleissa. Hän painaa poveaan vastaan
rintalasta, jonka ympärille rääsyinen huivinsiekale on kietaistu.
Nainen katsoo Iljaan ja Ilja naiseen. Näin tuijottavat he hetken
toisiaan silmästä silmään.

— Oletko se sinä Nastja Nikolajewna, saa Ilja viimein kysytyksi.

— Oletko sinä Ilja Riffkin? Sinähän olet vanha, valkotukkainen mies.

Iljan käsi nousee päälaelle aivan kuin tukan valkeutta
tunnustellakseen. Todellakin, kaksikymmenviisivuotias vanhus! — Hän
nauraa. Mutta sitte hän kokoo kaiken voimansa. — Nastja Nikolajewna,
miten olet sinä täällä? — Se purkautuu kuin hätähuuto.

— Etkö sinä siis tiedäkään? Sota on tullut meille asti.

Ilja painuu takaisin vuoteelle. Totta, totta siis kuitenkin se, mitä
hän ei ole tohtinut eikä tahtonut uskoa.

Nastja Nikolajewna näkee suuren tuskan sairaan kasvoilla. Hän ymmärtää,
että hänen täytyy sanoa sanottavansa varovaisesti. Mutta hänen omat
tunteensa ovat turtuneet. Hän puhuu kuin käyntiin pantu kone, ja hänen
katseensa tuijottaa lasittuneena suoraan Iljaan.

       *       *       *       *       *

— Hevoset, lehmät, rahat, kaikki meni, — meiltä ja joka talosta.

Lapsi herää samassa ja alkaa itkeä. Nastja Nikolajewna koettaa
hysytellen tyynnyttää, — Tämä on vankeudessa syntynyt, sanoo hän ja
tuijottaa yhä eteensä. — Kolmen viikon vanha.

Kun ei Ilja puhu eikä liikahda, jatkaa Nastja:

— Ilja Riffkin, sinä pidit teidän perhettänne pystyssä. Sinä kokosit
ja hankit, — Isä teki sitä meillä. Hän iloitsi jokaisesta huonekalusta
ja jokaisesta elukasta ihan kuin lapsesta, — Kun hän näki kaikki
raunioina, nousi se hänelle päähän. Hän läksi astumaan ihan suoraan
vihollista kohti ja otettiin vangiksi. — Minä en voinut jättää häntä.
Hän oli vanha mies. Minä läksin jälessä, ja he ottivat minutkin. Mutta
minä löysin hänet. Hän ei enää tuntenut minua, ei välittänyt mistään.
Ei nukkunut. Ei syönyt. Mutta minä sain olla hänen luonaan. Ja minä
hänet hautasin. Sitte syntyi tämä lapsi.

Ilja on koko ajan lakkaamatta tuijottanut Nastjaan. Hänen kasvonsa ovat
vähitellen kivettyneet kuin tämänkin. Nyrkit ovat puristuksissa. Silmät
palavat mustina kuin kekäleet.

Hän karkaa istumaan, — Nastja Nikolajewna, eikö sinulla ole sydäntä.
Miksi et puhu minun äidistäni?

— Sinä tiedät, hän oli vanha ihminen ‒ ‒ ‒

— Oli —?

— Niin, ja hän suri kovin sinun kohtaasi. Sitte kun vielä pojanpoikakin
meni — —

— Haim Jankel?

— Se tapahtui silloin, kun hankittiin pakoa. Omaa sotaväkeä oli
kylässä, ja sitte tuli vihollinenkin yht'äkkiä. Ei kukaan tiedä miten
se oikeastaan tapahtui, mutta kuula oli sattunut poikaan. — Äitisi ei
enää kestänyt sitä.

Ilja Riffkin kääntyy selin Nastja Nikolajewnaan, heittäytyy pitkäkseen
vuoteelleen ja ummistaa silmänsä. Kukaan ei saa häntä puhumaan tai
liikahtamaan. Hän makaa kuin kuollut. Oikeastaan hän ei ajattelekaan.
Ainoastaan kerran läikähtää outo ihmettely hänen sisimmässään, kun
hänen mieleensä johtuu että hänkin vähän aikaa sitte rukoili, kiitti ja
piti elämää hyvänä lahjana. Hän ei silloin tietänyt, että se oli julmaa
ja ylivoimaista sekä hänelle että muille.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saa lääkäri Iljan vihdoin avaamaan silmänsä. Hän on
kotvan aikaa seisonut vuoteen ääressä, kuunnellut sairaan suonta ja
hengitystä, puhutellut ja kysynyt vastausta saamatta, mutta sitte hän
alkaa puhua sääristä.

— Te pyysitte eilen, että sahaisin ne lyhemmäksi.

Sairaan silmät revähtävät yht'äkkiä auki. Eilen? Hän koettaa muistella.
Eikö siitä jo ollut ihmisikä?

— Se on turhaa — sanoo hän viimein.

— Särky hivuttaa voimianne.

— Antaa hivuttaa, — Hän ummistaa uudelleen silmänsä ja kääntyy selin
lääkäriin, joka hetkeksi neuvottomana jää seisomaan vuoteen viereen.



PAUL PAULOVITSIN KASVOT


Sali oli suuri ja valoisa. Sen avatuista akkunoista tulvahti lämmin,
voimakkaasti tuoksuva kesäilma huoneeseen. Se toi sinne tervehdyksen
elämästä, joka edistyi ja kehittyi kuten ennen huolimatta kaikesta,
mikä järkyttävän voimakkaasti kuin ruhjova junaonnettomuus oli
viskannut lukemattomien elämän tavallisuuden tasaiselta radalta.

Dimitri Droscheffskyn katse seurasi tuulen hengessä hiljaa ja
vilvoittelevasti liehuvaa uudinta. Ulkona vallitsi nähtävästi pyhäinen
sunnuntairauha. Auringon paiste ja silloin tällöin kajahtelevat
kirkonkellot toivat sitä tänne sairassaliinkin.

Dimitri rupesi tarkkaamaan kellojen erilaisia ääniä. Toisten oli kirkas
ja kantava, toisten matala, surunvoittoinen. Mutta hänestä ne sittekin
puhuivat samaa. Ne soittivat kaikki ihmisille sanomaa ajasta, jolloin
veli ei nosta miekkaa veljeä vastaan, vaan jolloin ihmismielissä
vallitsee samanlainen pyhäinen rauha kuin ulkona kesäisessä luonnossa.

Dimitri hymähti. Sekä hoitaja että hoidokkaat katsoivat monesti pitkään
häneen. He ehkä ihmettelivät sitä, että vuoteessa makaava sotavanki
tuntui ajattelevan valoisia rauhanajatuksia, jotka siunaavina kuin itse
päivänpaiste pyrkivät kohdistumaan kaikkiin.

Mutta mihin sitä luonnostaan meni. Sotavankinakin hän oli sama kuin
ennen, valoisan maailmankatsomuksen ja iloisen, luottavan toivon mies.
Niitä kai nykyään tarvittiin. Ja juuri täällä. Oli täällä kärsimystä
tarpeeksi.

Hän vavahti samassa. Sairasvuoteet hänen ympärillään panivat hänet
ajattelemaan taistelun tekemää jälkeä, ja siitä luistivat ajatukset
Pauliin. Mutta siihen ne pysähtyivät. Siinä oli kohta, jossa hän ei
uskaltanut katsoa totuutta silmiin.

Ikäänkuin viihdytelläkseen itseään rupesi hän muistelemaan Paulin ja
oman ystävyytensä alkua.

Se syntyi jo poikavuosina heidän luokkatovereina käydessään
Pietari-Paavalin koulua. Paul oli silloin vasta ollut muutamia viikkoja
koulussa, Dimitri pari vuotta. Koko tänä aikana oli Dimitri ollut
luokkansa ensimäinen, johtava mies joka asiassa. Läksyistään ei hän
paljon välittänyt. Hän osasi joka tapauksessa paremmin kun muut.
Mutta hän ei alentunut kiinnittämään huomiota siihen. Hän ei etsinyt
opettajien enemmän kuin toverienkaan suosiota. Päinvastoin pani hän
etenkin opettajien nähden maineensa luokan parhaimpana rohkeasti
alttiiksi, ja tämä tietysti korotti häntä toveripiirissä. Hän tiesi
sen. Mutta toveriensakin suosion hän otti vastaan hänelle ominaisella
huolettomuudella. Hän tunsi asemansa, mutta ei antanut toisten sitä
tuntea.

Dimitri oli ollut luokkansa ensimmäinen siinäkin suhteessa, että häntä
käytettiin luokan yhteisenä omanatuntona. Tiedettiin, että hän oli
horjumaton oikeuden mies, ei turhan tarkka, mutta tiukka kun niin
vaadittiin. Hänen tutkittavakseen lykättiin sentähden kaikki asiat. Jos
hän antoi anteeksi, antoivat toisetkin, jos hän vaati rangaistusta,
ei kukaan uskaltanut sitä vastustaa. Yhteinen oikeudentunto hyväksyi
tavallisesti rankaisumuodonkin, jota hän ehdotti.

Paul Paulovits oli syyslukukauden alkaessa tullut kouluun, Dimitrin
luokalle. Hän huomattiin "uudeksi"; muuta huomattavaa ei hänessä ollut.
Hän oli ujo ja nähtävästi tottumaton toverielämään. Hän puhui hitaasti,
joskus änkyttämälläkin. Hänen vastauksissaan oli monesti jotain sokean
astuntaa muistuttavaa, jotain epäröivää eteensä tunnustelemista.

Dimitrin huomio kääntyi Pauliin vasta eräällä latinantunnilla.

Oltiin kääntämässä Vergiliusta. Opettaja Kiril Wladimirovits oli
huonolla tuulella. "On riidellyt eukkonsa kanssa", ilmoitettiin
silmäniskulla miehestä mieheen. Dimitri hyväksyi nyökäten tiedonannon.

Opettajan huonotuuli tarttui poikiin. He käänsivät päin seiniä.
Wladimirovits paiskasi vihoissaan kirjansa kiinni. — Mitähän ilvettä
taaskin olette pitäneet, koska ette osaa mitään?

— Kiril Wladimirovits! — Eräs oppilaista viittasi ja nousi. — Minä en
muistanut tätä käännöstä. Minä luin kielioppia.

Toinenkin poika nousi. Hänkin oli unohtanut käännöksen.

Syntyi syvä hiljaisuus, Sitte jysähti opettajan nyrkki pöytään.
Typeryyttä ei voinut rangaista, mutta velvollisuuksien laiminlyömistä.
Läksynsä unohtaneille annettiin muistutus, ja koko luokka sai
käännöksen uudelleen luettavaksi.

Kiril Wladimirovits lennätti Vergiliuksen laatikkoon ja rupesi
selailemaan kielioppia.

Silloin nousi Paul Paulovits. Hän ei ollut koko tuntina saanut
ainoatakaan kysymystä. "Uuden" olemassaolo oli kuin unohtunut kaikilta.

— Opettaja, minäkin unohdin käännöksen. — Äänessä ei ollut arvelua eikä
epäröimistä.

Luokan vasemmalta säveltä kuului pitkäveteinen, tukahutettu vihellys.
Kiril Wladimirovits ei kohta vastannut. Hän mietti, oliko kuullut
oikeen. Viimein hänen suunsa kuitenkin vääntyi nauruntapaiseen
irvistykseen.

— Vai tahdot sinäkin muistutuksen! Saatavissa on!

Paul Paulovits istuutui. Kieliopit otettiin esille, tunti jatkui. Joka
mies istui hievahtamatta, Oli kuin levottomasti liikehtivässä joukossa,
jonka odottamaton salamanleimaus äkkiä tyynnyttää hiljaiseksi.

Dimitri Konstantinovits siirsihe hiukan. Hänen katseensa etsi Paulia.

Kumma kun hän ei ennen ollut kiinnittänyt huomiota mieheen. Hän ei edes
tiennyt minkä näköinen poika oli, ja nyt tämä kuitenkin — —

Dimitri vastasi lopputunnilla kahdesti väärin. Se oli ennen
kuulumatonta, ja pojat käänsivät päätään, mutta itse hän ei ollut siitä
milläänkään. Hän ajatteli yksinomaan Paulia.

Paul Paulovits oli todella katsomisen arvoinen. Hänen ihonsa oli
harvinaisen punainen ja valkoinen, solakka varsi oli ryhdikäs, ja koko
olennossa oli jotain viattoman koskematonta.

Latinantunti oli päivän viimeinen. Sen loputtua tehtiin tavanmukainen
rynnäkkö päällysvaatteiden kimppuun. Paul Paulovits pysyttelihe muista
syrjässä. Hän näytti odottavan sopivaa hetkeä. Sen ilmaannuttua
pujottelihe hän lähemmäksi ja tarttui päällysvaatteisiinsa, mutta
siirtyi kohta uudelleen tunkeilevasta joukosta syrjään.

Viheltäjä vasemmalta sivulta kulki samassa hänen ohitsensa, uudistaen
mielenilmaisunsa. Vihellys oli nyt pitkä ja paljon ilmaiseva. Dimitri
kaapasi viheltäjää niskasta ja pasitti portaita ales. Sitte hän
lähestyi Paulia.

— Missä sinä asut?

— Paul Paulovits rävähytti heikkoja, likinäköisiä silmiään niin
nopeaan, ettei Dimitri nähnyt niistä muuta kuin vilahduksittain
kirkasta sineä, sitte mainitsi Paul osoitteensa.

Heillä oli sama matka, ja he läksivät yhdessä koulusta, Dimitri
käyttäen tilaisuutta tiedusteluihin. Hän sai niukkoja vastauksia, mutta
ne olivat tyydyttäviä. Paul Paulovitsin isä oli ollut lääkäri. Hän oli
vasta kuollut, ja äiti poikansa kanssa oli muuttanut Pietariin.

He olivat kotvan aikaa kulkeneet vaieten toistensa rinnalla, kun
Dimitri keskeytti äänettömyyden.

— Sinä teit reilusti viime tunnilla. Et sinä änkyttänytkään, niinkuin
sinä usein teet.

Paul Paulovitsin silmäluomet rävähtivät hermostuneesti. — Minä
ajattelen aina — —

— Kunko vastaat? Etkö sinä _tiedä_ mitä sinun pitää vastata?

— En aina. Minulta unohtuu usein kaikki juuri kun pitäisi vastata. Ja
vaikka muistankin, niin minä kuitenkin ajattelen.

— Mitä ihmeessä?

— Kaikenlaista. Kun puhutaan kasveista tai eläimistä, täytyy minun
aina ajatella sitä, että tahtoisin omaa maata ja omia kotieläimiä. Ja
kun luetaan sodista tai murhista, täytyy minun ajatella sitä, miltähän
tuntuisi jos ottaisi hengen joltakin.

— Sinä olet mukava, Paul Paulovits! Tule meille tänä iltana. Sisareni
saa vieraita, ja he keittävät tschenuskia.

— Kiitoksia, jos minä ennätän. — Se sanottiin arvelevan hitaasti.
— Paul Paulovits ei nähtävästi ymmärtänyt mikä armonosotus tämä
kutsu oli. Mutta se vain kannusti Dimitriä. Hän ei ollut tottunut
hyljättyihin tarjouksiin, eikä tahtonutkaan tottua. — Minä odotan sinua
illalla, huusi hän kääntyessään kulmauksesta kotikadulle.

Tällainen oli heidän ystävyytensä alku ollut. Ja sitä jatkui siitä sekä
läpi koulun että yliopistossa.

Dimitri Konstantinovits huomasi pian, että hänen monessa suhteessa
oli pidettävä huolta ystävästään. Paul oli hajamielinen, epäitsekäs
ja yksipuolisesti aatteen mies, — niin käytännöllisiin haluava kuin
hän olikin. Hän oli samalla liian rehellinen, liian hyvä ja liiaksi
valmis uskomaan hyvää muistakin. Hän tarvitsi rinnalleen jonkun, joka
oli sekä kykenevä että halukas silloin tällöin tarttumaan ohjaksiin
kääntääkseen asiat Paulille suotuisaan suuntaan, jonkun, joka tunsi
elämää ja ihmisiä tarpeeksi katsellakseen niitä epäilevinkin silmin.
Ja Dimitri asettui itseoikeutettuna tälle paikalle. Hän oli tottunut
olemaan ensimäisenä. Hän tahtoi olla sitä myöskin suhteessaan Pauliin,
ulkonaisesti ainakin. Sisimmässään hän oli tietoinen siitä, että ystävä
luonteenjaloudessa seisoi asteella, jolla ei muita näkynyt hänen
rinnallaan. Siksi Dimitri olikin valinnut hänet ystäväkseen.

— Paul, Paul, mutisi Dimitri. Hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän
ehkä tulisi myöhään, että kun hän kerran palaisi kotiin, Paul ei
enää — —

Dimitri kiskaisi hermostuneesti päänaluksensa pystyyn ja asettui
istumaan vuoteessa. Sitte hän koetti päästä puheisiin vierustoverinsa,
erään saksalaisen opettajan kanssa. Mies oli pari viikkoa häittensä
jälkeen joutunut rintamaan ja ikävöi nyt hurjasti kotiin. Lisäksi
oli hänellä erään vasta kaatuneen toverin jäähyväistervehdys tämän
vanhemmille perille vietävänä. Sekin lisäsi hänen haluaan parantua ja
päästä kotiin.

Mutta kohta kun puhelu saksalaisen kanssa päättyi, luistivat Dimitrin
ajatukset uudelleen Pauliin. Luonnon pyhäinen sunnuntailepokin vaikutti
sen. Siinä oli samaa mitä Paulin koko olennossa: sopusointua, rauhaa ja
kirkkautta.

Dimitri muisti iltaa Sofia Nikolajewnan, Paulin äidin, kuoleman
jälkeen. Paul ja hän istuivat yhdessä äidin vanhanaikuisilla
mahonkikaluilla sisustetussa huoneessa. Huone oli Paulin pyhäkkö ja se
oli täynnä pyhäkön tunnelmaa, mutta Dimitri tahtoi saada ystävänsä pois
sieltä. Hän ehdotti yhteistä ulkomaanmatkaa.

Paul Paulovitsin hienohipiäiselle kasvoille lehahti tavallista
kirkkaampi puna. Hän oli ymmärtänyt. Hän ojensi molemmat kätensä
Dimitrille, ja hänen katseensa kiitti. Mutta hän ei voinut suostua. Hän
ei pitänyt siitä, että ihmiset ulkonaisin keinoin koettivat tukahuttaa
sitä mikä voimakkaana eli heidän sisimmässään. Ensiksi se tavallisesti
oli turhaa. Ei kukaan matkustelemalla voinut paeta sitä mikä asui
omassa povessa. Se seurasi kaikkialle. Toiseksi oli luonnotonta pyrkiä
kaipausta pakoon. Kaipaus oli alati uudistuva muistutus siitä miten
paljon ihminen oli saanut ja omistanut.

Dimitri muisti karistaneensa tuhkaa savukkeestaan mahonkijalustalla
seisovan palmun lautaselle, mutta sitte hän katui pyhäkölle sopimatonta
tekoaan, pyyhkäisi tuhan käteensä ja vei sen viereiseen, Paulille
kuuluvaan huoneeseen, jossa häntä varten sinne sijoitettu tuhkakuppi
seisoi tietyllä paikallaan. Palattuaan Sofia Nikolajevnan huoneeseen
hän jatkoi keskustelua. Hän myönsi, että Paul tavallaan oli oikeassa.
Mutta hän näki, kuten ihmiset yleensä, vain asian toisen puolen.
Ulkonaisistakin seikoista saattoi olla sekä apua että vahinkoa
sisäiselle kehitykselle.

Dimitri astui edestakaisin lattiata pitkin. Hänellä oli jotain
sanottavaa, ja se oli hyvin yksinkertaista, mutta sittekin hän arasteli.

Hän loi ajatuksissaan pikaisen yleissilmäyksen Paulin ja omaan
yliopistoaikaansa. He olivat kumpikin lueskelleet vain "omaksi
sivistyksekseen", kuten hänellä oli tapana sanoa. Hän itse ei ajatellut
mitään erikoista uraa, ja Paulin mieli paloi käytännölliselle alalle.
Hän tahtoi omistaa edes kaistaleen intohimoisesti rakastamaansa maata.
Hän tahtoi kaunistaa ja viljellä sitä, saada omia alustalaisia —
muutamia vain — ja tehdä heille hyvää. Hän uskoi, että sadat, tuhannet
tällaiset vähässä uurastajat voisivat jouduttaa uuden paremman päivän
koittoa maalle.

Paulilla itsellään ei kuitenkaan ollut riittävästi varoja tähän.

— Paul sanoi Dimitri, äkkiä koettaen alkaa leikkisästi, — kuten tiedät
olen tuollainen koroilla eläjä, jolla ei ole kansalais- tai sanoisinko
elämisoikeutta sinun uudessa ihanneyhteiskunnassasi.

Paul Paulovits kääntyi äkkiä ystäväänsä päin. Hänen likinäköiset
silmänsä räväyttivät nopeasti luomiaan, ja hän hymähti hänelle
ominaiseen hyväänsuopaan tapaansa.

Dimitrikin hymähti. He tunsivat kumpikin tässä hymähdyksessä jotain
vapauttavaa, jotain joka pani heidät iloitsemaan siitä, että heidän
ystävyytensä kaikista eroavaisuuksista huolimatta oli sitä mitä se oli,
voima, joka tänä surunkin aikana oli tuntuva tekijä heidän elämässään.

Dimitri jatkoi kävelyään. Hänen oli siten helpompi sanoa sanottavansa.
Paulin ystävänä oli hän tietysti vastaanottanut vaikutuksia tältä.
Hän oli siitä syystä halukas lohkaisemaan osia perintötilastaan,
esimerkiksi Paulille, — sopivasta hinnasta tietysti.

Dimitri pisti taasen hymähdykseksi ja joudutti astuntaansa. Mutta Paul
ei hymähtänyt. — Dimitri, sanoi hän, ja ääni pyrki salpautumaan, —
monet ajavat aatteitaan sanoin, sinä teoin. Minä tunnen ja ymmärrän
enemmän kuin voin ilmaista.

He syleilivät toisiaan, ja asia oli sillä ratkaistu.

Keväällä toteutettiin aie. Dimitri rupesi asumaan perintötilaansa, ja
Paulista tuli pienviljelijä. Kukin sai järjestää elämänsä ja työnsä
omien periaatteitensa mukaan.

He viettivät kerrassaan ihanteellista elämää näihin aikoihin.
Sukulaiset ja naapurit tekivät parhaansa jouduttaakseen heitä
naimisiin, mutta itse eivät pitäneet kiirettä. Heidän ystävyytensä
oli tehnyt heidät vaateliaaksi. He tahtoivat täyspainoista. Siksi he
odottivat.

Tällä kannalla olivat asiat, kun sota puhkesi. Se repi kohta kuin
pohjan heidän jalkojensa alta. Pitkään aikaan he eivät puhuneet siitä
mikä tässä asiassa oli kipeintä heille. Mutta kerran se purkautui kuin
vahingossa.

Dimitri oli juuri ratsastaen saapunut Paulin luokse. Hän kertoi viime
tiedot sodasta.

— Yleisistä asioista en kuitenkaan huolehdi. — Dimitri kohautti
olkapäitään. — Sinä tunnet mielipiteeni. Se tulee minkä tuleman pitää.
Seisahtunut ja paha veri vaatii joskus suoneniskua.

— Pahasta ei koskaan tule hyvää. — Paul talutti Dimitrin hevosen
takapihan kaidepuun luokse, irroitti kuolaimet sen suusta ja sitoi
riimunvarresta kaidepuun renkaaseen.

— Eikö suoneniskun tarpeellisuus ole sinun periaatteitasi?

       *       *       *       *       *

— Paul kantoi sylyksellisen tuoreita heiniä hevoselle, sitte kääntyivät
he astumaan talolle päin.

— En minä muusta huolehdi, sanoi Dimitri, kyllä yleiset asiat
selviävät. Mutta mitä _sinä_ aiot?

— Noudattaa omaatuntoani. — Ääni oli tyyni ja kirkas.

— Hinnasta mistä hyvänsä?

— Hinnasta mistä hyvänsä.

Enempää ei asiasta puhuttu. Ulkonaisesti solui kaikki entiseen
uomaansa. Kukin teki töitään, mutta he olivat tietoiset siitä, että
ukkospilvi, joka singautti salamoitaan pitkin maata, milloin tahansa
saattoi purkautua heidän kohdallaan.

Dimitri oli huomaavinaan, että Paul, joka ei koskaan ollut pitänyt
omaisuuttaan oikein itselleen kuuluvana, vaan ainoastaan väliaikaisesti
hänelle suotuna välikappaleena sen toteuttamiseksi mikä oli hänelle
henkeäkin kalliimpaa, nyt entistä enemmän oli irtautumassa kaikesta
häntä ympäröivästä. Eikä se irtautuminen tapahtunut tuskatta.
Hyvästijätön haikeutta oli kaikessa. Elonkorjuu — kaiketi Paulin
viimeinen — oli kuin hyvästijättöä. Uuden siemenen kylvö oli
siemenenkylvämistä toisille sadoksi.

Enin raateli Paulin mieltä kuitenkin mahdollinen ero kodin
palveluskunnasta ja kotieläimistä. Hän ei sietänyt ajatusta, että
kylmät, koko hänen olemukselleen ja hänen maailmankatsomukselleen
vieraat, ehkäpä vihamieliset voimat ottaisivat haltuunsa kaiken, mitä
hän oli hellinyt ja hoitanut ja mikä oli ollut hänelle rakkaiden lasten
asemassa.

Hän koetti välttää näitä ajatuksia. Mutta Dimitri näki hänen kerran
ryntäävän ulos tallista paeten kuin henkensä edestä. Ja Dimitri ymmärsi.

Paul Paulovitsin kasvot

       *       *       *       *       *

— "Sisar", huudahti Dimitri äkkiä ohikulkevalle sairaanhoitajattarelle.
— Tulkaa tänne, minulla olisi asiaa.

Sisar oli mustiin puettu ja arvokkaan näköinen, mutta hän hymyili
hieman. Dimitri Droscheffskyllä oli ystävänsä vihollismaan
sairaalassakin.

Dimitri puhui hätäisen kiireisesti. Sisarella oli monta vaalittavaa
ja ainainen kiire, mutta Dimitrin asia oli kerrankin puhuttava.
Se oli tärkeä. Hänen täytyi välttämättä, jos suinkin mahdollista,
saada puhutella jotakuta siinä kahakassa ollutta, jossa hän itse oli
haavoittunut. Oli kai heitä ainakin jokunen täällä.

Sisar koetti muistella. Oikeastaan oli aivan mahdotonta pyytää, että
hoitajatar voisi pitää tällaista mielessään. —

Huomautus katkesi kesken. Dimitrin kaunista hymyä oli mahdoton
vastustaa. Sattuikin niin mainiosti, että sisarella sairaalan toisessa
osassa oli nuori haavoittunut sukulainen. Hän voisi ehkä antaa tietoja.
Hän oli itse jotakuinkin samoihin aikoihin tullut haavoitetuksi ja oli
tänä tai seuraavana päivänä lähdössä kotiin.

Sisar kiiruhti toiselle vuoteelle. Dimitri painui takaisin omalleen.
Hänen oli helppo odottaa, kunhan hän vain lopultakin pääsisi
selvyyteen. Tapahtuma oli siksi ihmeellinen, ettei hän voinut jättää
sitä sikseen. Hän tahtoi tietää, oliko hän nähnyt ilmestyksen, oliko
kaikki mielikuvitusta, vai oliko tapahtumalla ehkä todellista,
aistimaailmaan kuuluvaa pohjaa.

Odotellessaan rupesi Dimitri käymään tilille itsensä kanssa. Hän
oli aluksi ollut kokolailla tyytyväinen oloonsa rintamassa, —
lukuunottamatta tietysti hetkiä, jolloin hän ajatteli Paulia. Hän
tiesi uskollisena isänmaansa palvelijana tehneensä maansa viholliselle
kaikenmoista haittaa. Itse hän ei kuitenkaan pitkiin aikoihin joutunut
katsomaan vihollista silmästä silmään.

       *       *       *       *       *

Joutuessaan näkemään sodan tekemää tuhoa, auttoi Dimitriä hänen
valoisa, optimistinen katsantokantansa ja hänen uskonsa, että
sota sittekin terveellisenä suoneniskuna oli edistävä ihmiskunnan
parasta. Sodan raaistava puoli oli sitäpaitsi suuresti vähentynyt sen
kautta, että nykyajan murha-aseet usein panivat joukot taistelemaan
silmänkantomattomissa olevaa vihollista vastaan. Ja sillähän jo oli
jotain voitettu.

Dimitrin tyytyväisyyttä lisäsi tietoisuus, että hän monesti oli voinut
säästää toisia ja lieventää heidän kärsimyksiään. Hänen miehensä
jumaloivat häntä, ja sekä ylempänä että alempana olevat pitivät häntä
onnen lellipoikana, jota haluttiin matkaan, kun oli kysymyksessä jokin
uskalias yritys. Onni petti harvoin Dimitri Droscheffskyn ollessa
matkassa.

Juuri tällaisella matkalla Dimitri ensi kertaa joutui katsomaan
vihollista kasvoista kasvoihin. Ja silloin tuo ihmeellinen tapahtui.

Heitä oli pieni joukkue tiedusteluretkellä vihollisen rintamaan päin.
He kulkivat omilla alueillaan, mutta siellä liikkui myöskin paljon
vihollisia. Kaikki tapahtui yks kaks. He olivat juuri päässeet pienelle
mäen rinteelle, kun metsästä vingahtava kuula kaatoi yhden heistä.
Vihollinen oli niskassa. Nyt oli taisteltava.

Dimitri ei muistanut Paulia. Yhtävähän hän ajatteli sitäkään, että hän
nyt ensi kertaa seisoi surmanase kädessään lähimmäisensä edessä. Hän
taisteli henkensä puolesta.

Mutta tarkasti tähdätty ase hervahti yhtäkkiä hänen kädestään.
Silmänräpäys senjälkeen hän tunsi vihlovaa kipua oikeassa
käsivarressaan. Repäisevä kuula silpoi sen sijaltaan. Dimitri horjahti,
satutti päänsä johonkin ja meni tainnoksiin, Hän heräsi saksalaisten
sotavankina.

Hän ei oikeastaan ollut pahoin haavoitettu. Oikea käsi tosin oli
poissa, ja hän oli saanut tärähdyksen aivoihinsa. Mutta tärähdyksestä
johtunut tiedottomuus oli nyt ohi. Paraneminen edistyi nopeaan.

Sairassalin ovi avautui samassa. Kynnykselle ilmestyi nuori,
solakkavartaloinen ja hienohipiäinen vänrikki, joka joskin hiukan
ontuen kiiruhti salin läpi Dimitri Droscheffskyn vuodetta kohti.

Kävi kuin sähkövirta Dimitrin koko olemuksen läpi. Se oli hän, juuri
hän! Ja hän muistutti todellakin Paulia.

Dimitri kohoutui kyynärpäälleen, esitti itsensä ja ojensi tulijalle
vasemman kätensä. — Ettekö istu?

Nuori vänrikki kumarsi, — Kiitoksia, minulla on kiire. Olen juuri
kotiin lähdössä.

Mutta te olitte pyytänyt — —

— Niin, minä pyysin saada tietoja siitä miehestä, jota aijoin ampua,
mutta joka sensijaan ampui minulta käsivarteni. Ja nyt sainkin tavata
teidät itsenne!

Nuorukainen kumarsi. Hän näytti hämmentyneeltä. — Sota on sotaa, hän
sanoi.

— Sota on sotaa. Minä ymmärrän. Älkää luulko että syytän teitä. Te
teitte parhaanne ja minä samoin. Mutta nähkääs, minä en voinut ampua
teitä.

Vänrikki vilkastui. Oliko sillä siis todella syynsä? Hän muisti
tapahtuman selvään. Se hämmästytti häntä silloin. Mutta sitte se painui
unohduksiin. — Te tähtäsitte. Luulen että olisitte ehtinyt ennen minua.
Mutta kätenne painuikin samassa, ja minä ammuin.

Dimitri kohoutui sotilaallisen suoraksi vuoteellaan. Hänen silmänsä
säteilivät, ja suu oli hymyssä.

— Sillä _oli_ syynsä. Minulla on hyvä ystävä, — teidän näköisenne.
Minun oli mahdoton ampua.

Vänrikin katse painui. Ihminen ja sotilas taistelivat keskenään. —
Minulla ei ole lupa kiittää tekoanne, — mutta äitini siunaukset tulevat
seuraamaan teitä. — Hänen huulensa vavahtivat. Oli monta, joille hänen
nuori elämänsä oli kallis.

— Seuratkoot ne ystävääni. — Dimitrin ääni värähti.

— Missä hän on? Sodassako? kysäsi vänrikki.

Dimitri epäröi hetken. — Ei, en tiedä, sanoi hän hiljaa. —

— Mutta teillä on kiire, — kiire kotiin. Kiitos että tulitte!

Vänrikin pää painui syvään. Hänen kätensä liikkeetkin ilmaisivat
hellyyttä, kun hän tarttuen Dimitri Groscheffskyn vasempaan käteen
kunnioittavasti painoi sen huulilleen, Sitte hän kääntyi ja kiiruhti
pois.

       *       *       *       *       *

Oikeasta poissilvotusta käsivarrestaan ei Dimitri sen jälkeen puhunut,
ennenkuin häntä kuljetettiin kotimaata kohden. Hän oli sillä matkalla
entistäänkin iloisempi ja tartutti iloa koko ympäristöönsä. Kuitenkin
häntä yleisesti säälittiin hänen käsivartensa tähden. Hänhän vielä oli
nuori, ja käsivarsi sattui, olemaan oikea.

— Se nuori, voimakas käsi olisi vielä voinut tehdä paljon hyvää, sanoi
säälivästi sisar junassa, joka kuljetti palaavia läpi Suomen.

— Minä näin ystävän kasvot vihollisessani. Se ratkaisi asian.

Sisar, jolla oli rinnallaan punainen risti, merkki rakkaudesta, joka
antoi henkensä ihmisten edestä, ei häntä ymmärtänyt. Mutta hän hymyili,
sillä Dimitri Droscheffskyn hymyilyyn täytyi vastata.



VIERUSTOVERIT


Matkalla he eivät tietäneet mitään toisistaan. Mutta perille
jouduttuaan —, tai oikeammin kotimatkan etäisessä pohjoismutkassa, he
tulivat naapureiksi. Toinen heistä sijoitettiin sotavankisairaalan
suuren salin etäisimpään nurkkaan, toinen vieressä seisovaan vuoteeseen.

Näytti melkein siltä kuin järjestelyssä olisi piillyt jokin ajatus,
niin perin erilaiset olivat nämä vierustoverit. Toinen oli joukkonsa
iloisin mies, toinen oli ainoa, joka ei ilmaissut vähintäkään iloa
kotiinpääsöstä. Toisella ei ollut yhtään mitään matkassaan, sillä
iloisella oli tavallista suurempi matkapussi, jota hän ei, ellei se
käynyt välttämättömäksi, hetkeksikään heittänyt luotaan. Toinen katseli
tuontuostakin osaaottavasti vierustoveriinsa, toinen ei koskaan edes
kääntänyt päätäänkään toveriinsa päin. Hän oli sokea ja hänellä oli
side silmillä.

Näkevä, joka oli iloinen luonteeltaan, puheli aina kun vain sai
tilaisuutta siihen. Hänen täytyi jakaa iloaan muillekin. Ja sekin, että
hänen vierustoverinsa oli sokea, kehoitti häntä puhumaan. Täytyihän
sokean edes saada kuulla, kuulla jotain iloista. Ja hänellä oli iloista
puhuttavaa.

— Tiedättekö, meillä on vain laskettavana pitkä alamäki läpi Ruotsin.
Sitte olemme kotona.

Sokea kuuli riemuväreen joka sanassa, ja se vihlasi hänen sisintään
kuin miekan terä. Hän ei vastannut.

— Jos uskaltaisin, niin soittaisin teille. Mutta en vielä tiedä,
onko se luvallista, — Hän puhui kuiskaamalla. — Soitto on oivallista
lääkettä.

Sokea päätti mielessään, että hänen vierustoverinsa oli hyvin nuori.
Vanhemman ääni ei koskaan voisi ilmaista tuollaista yli äyräitten
tulvehtivaa iloa, ei ainakaan sen, joka sodan kauhut nähtyään palaa
rintamasta.

— Koetelkaahan mitä minulla on tässä!

Sokea kuuli vierustoverinsa kopistelevan tavaroitaan. Sitte hän
tunsi, että jotain työnnettiin hänen viereensä. Hän kuljetti käsiään
tunnustelevasti peitettä pitkin ja sai käsiinsä viulun.

Toinen vetäisi jousella pari kertaa kielien poikki ja naurahti.

— Oletteko kuulleet moista senjälkeen kuin läksitte kotoa! — Ääni oli
ylpeä kuin kepposistaan kehuskelevan koulupojan.

Taas vetäisi hän muutamia rajun iloisia säveleitä, sitte hän alkoi
kertoa. Hän puhui nyt matalalla äänellä, melkein kuiskaamalla, mutta
nytkin värisi joka sana hillittyä iloa. Viulu oli koko ajan seurannut
häntä. Hän oli peljännyt sen kadottamista melkein enemmän kuin
henkeään. Kukapa oikeastaan ennätti ajatella henkeään sodassa. Vaaraa
hetkenä oli muuta ajattelemista, ja kun vaara oli ohi, oli hän aina
ajatellut viuluaan.

Tämä ei ollutkaan mikään tavallinen viulu. Se oli aito Cremonalainen.
Se puheli, itki ja iloitsi ihan kuin ihminen. Sillä oli sisimmässään
kaikki ihmisrinnan säveleet, ja se ilmaisi ne ymmärrettävämmin,
täyteläisemmin ja ihanammin kuin konsanaan sanat.

Tämä viulu oli myöskin hankkinut hänelle sen pikku vaimon, joka nyt
kotona odotti häntä.

Sokea makasi liikahtamatta. Ei mikään hänessä ilmaissut, kuuliko hän
vai eikö, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön.

Mutta kukapa ei mielellään kuulisi tuollaisesta herttaisesta pikku
vaimosta, joka oli sulaa päivän paistetta kullalle vivahtavista
ruskeista kiharoistaan kiiltonahkaiseen kengänkärkeensä saakka.

Sentähden toinen jatkoi.

Jo heidän ensi tutustumisensa oli ollut kuin kirkasta kevätpaistetta.
Tosin se alkoi kuutamokävelyllä, mutta siinä ei ollut mitään
haikeamielistä haaveilua, sulaa iloisen kirkasta kevätaurinkoa vain.

Hän oli lähtenyt virkistysmatkalle Sveitsiin. Cremonalainen, jonka hän
äsken oli saanut isoisältään, oli hänellä matkatoverina. Rajattoman
hyvällä tuulella hän kierteli Zürichin nähtävyyksiä ihailemassa.
Illalla hän hankkiutui Zürichbergiin, sai viimeisen vapaana olevan
huoneen, tilasi illallisen itselleen ja asettui parvekkeelle nauttimaan
sekä näköalasta että illallisesta.

— Ehkäpä hän nukkuu. — Kertoja katsoi hetkisen kysyvästi
vierustoveriinsa. Sitte hän ajatuksissaan jatkoi keskeytynyttä
kertomustaan. Kaikki oli yhtäkkiä käynyt niin eläväksi hänelle kuin
olisi se vasta tapahtumassa.

Hänen siinä istuessaan ja nauttiessaan on hänen katseensa yhtäkkiä
kiintynyt pieneen vaaleapukuiseen olentoon, joka kepeät matkakapineet
kädessään seisoo parvekkeen kynnyksellä. Se vaaleapukuinen puhelee
vahtimestarin kanssa. Hän koettaa saada yösijaa itselleen, mutta tilaa
ei ole muuta kuin etäämpänä olevassa pienessä huvilassa. Vaaleapukuinen
ei kuitenkaan siitä säikähdä. Levollisesti hän tilaa illallista
itselleen, valitsee parvekkeelta paikan josta on mitä ihanin näköala ja
asettuu siihen.

Cremonalainen on näihin asti rauhallisesti maannut kotelossaan. Mutta
nyt muistuttaa se olemassaolostaan, — Mitä te täällä istutte kahden ja
vaiteliaina. Olenhan minäkin matkassa.

Cremonalainen pääsee kotelostaan. Sen täytyy saada puhua.

Neiti syö huomattavan hitaasti. Kun hän vihdoin nousee, lähenee hän
soittajaa, — Kiitoksia! Te soitatte ihanan kauniisti, — Katse säteilee
ja kiharoissakin, jotka vallattomasti kurkkivat esiin yksinkertaisen
matkalakin alta, oli kuin kimmellystä.

Kun he viimein yhdessä lähtevät kulkemaan yömajaksi suositeltuun
huvilaan, ovat he jo kuin vanhat tuttavat. Mutta mistä he puhuvat,
sitä hän ei tiedä, ei tietänyt silloin eikä tiedä jälestäkään päin.
Hän tietää vain sen, että hänen rinnallaan kulkee pieni vaaleapukuinen
olento, jonka astunta on joustavaa kuin nuoren vuorikauriin, ja jonka
ympärillä kaikki paistaa ja kimaltelee kuin auringon kirkkaassa valossa.

Ja sitte, sitte, kun he olivat sanoneet hyvää yötä, teki hän _sen_,
tuon tavattoman, jota hän ei koskaan ollut katunut niin monesti kuin
sille olivatkin yhdessä nauraneet. Hän vetäisi esille matkakynän
ja nimikorttinsa ja kirjoitti kuutamon valossa suurin juhlallisin
kirjaimin: Huomentervehdys oppaaltanne. Sitte hän pujotti kortin sisään
oven rakoon siinä huoneessa, jonne hänen vaaleapukuinen tyttönsä oli
kadonnut. Kortti tarttui juuri ovenrivan kohdalle, ja hän iloitsi
ajatellessaan, että siitä se varmasti putoaa maahan huomen aamuna, kun
hän avaa oven.

Minkälaisia lapsia he silloin kumpikin olivat! Mutta miten onnellisia
lapsia! Nyt he jo olivat paljoa vanhemmat, vaikka siitä ei vielä ollut
kovinkaan pitkä aika. Mutta he olivat kokeneet paljon, se pikkuinen
kotona ja hän sekä rintamassa että sotavankina. Ja kuitenkin pyrki nyt
ihan lapsettamaan, kun hän ajatteli sitä, että matka lyheni ja koti
läheni. Ja siellä kotona oli kaksi odottamassa, se rakas pikku vaimo ja
ihmeellinen pieni, pehmeä, punainen ja valkoinen käärö.

Sokea viereisessä vuoteessa liikahti. Toinen käytti kohta tilaisuutta
hyväkseen.

— Oletteko valveilla? Kuulkaa, sanokaa minulle, ymmärrättekö, miten
mies voi erota herttaisesta pikku vaimosta kolmenkuukautisen avioliiton
jälkeen ja sitte elää näkemättä häntä enemmän kuin sitä pehmeätä pikku
olentoa, joka on saapunut kotiin isän poissa-ollessa?

— Elämässä on paljon, jota ei kukaan ymmärrä. — Sokea puhui kuin
jatkoksi omiin ajatuksiinsa.

— Mutta me voimme katsoa kaikkea joko valoisalta tai synkältä kannalta.
— Huomautuksessa oli ojennuksen makua, mutta tarkoitus oli parhain. —
Nähkääs, minulta on toinen sääri mennyt. — Hän hätkähti omia sanojaan
muistaessaan että vierustoveri ei voinut nähdä mitään. — Olisihan
minullakin syytä surra, jatkoi hän kuitenkin, — kun näin nuorella
ijällä olen joutunut raajarikoksi. Mutta sen sijaan olen iloinen,
rajattoman iloinen. Mitä merkitsee poikki ammuttu sääri, kun vaimoni ja
se pieni, pehmoinen ovat kotona odottamassa!

— Onko teillä lapsia? kysäisi hän äkkiä, samalla kun kohosi istualleen
ja kietaisi peitteen paremmin polven alta poikki sahatun säären
ympärille.

Sokea nosti hiukan kättään. Se tapahtui vaistomaisesti, kuin olisi hän
tahtonut suojata itseään.

Hyvä Jumala, kuinka kiduttavasti tuo toinen osasi asettaa sanansa!
Ikäänkuin hänellä ei olisi ollut murhetta tarpeeksi sokeudestaan ja
repivistä, raatelevista muistoista!

Äkkiä hän muisti kysymyksen. — Ei ole, vastasi hän väsyneesti.

— Mutta vaimo?

— Vaimo on.

— Me olemme kaikki kadottaneet paljon, mutta meidän täytyy iloita siitä
mitä meillä on.

Sokean mieli kuohahti.

       *       *       *       *       *

Eikö hänellä vielä ollut ikää tarpeeksi ymmärtääkseen, että vaikka he
kaikki olivatkin palaavia, palasivat he eri asteisesti ruhjoutuneina,
eri mielentilassa ja erilaisiin oloihin. Rikkiammuttu sääri oli
korvattavissa keinotekoisella, mutta mikä korvasi sokealle hänen
näkönsä? Ja kuka aavisti, mitä näkö merkitsi juuri hänelle? Hän ei
voinut avautua ihmisille, ei kuten vierustoveri sanoin viskellä heille
sisintään niinkuin rikas rahoja taskustaan. Hän oli luonnostaan saita
sisimpänsä suhteen. Ja olot olivat yhä enemmän kehittäneet häntä
tähän suuntaan. Hän oli oppinut olemaan yksin ja yksinäisyydessä
tuijottamaan omaan sisimpäänsä, niinkuin saita raha-arkkuunsa, Barbel
ei käsittänyt tällaista. Ajatukset eivät koskaan rasittaneet häntä.
Hän purki sisimpänsä lauluun ja laverteluun. Kaikki oli helppoa
hänelle paitsi yksinäisyys. Sitä hän ei sietänyt. Sentähden olivat he
oppineet kulkemaan kukin omia teitään, toinen koko maailman ystävänä,
toinen sisäisesti eristettynä kaikista, joskin ulkonaisesti yhtenään
kosketuksessa sen monivivahteisen ihmisvirran kanssa, joka päivittäin
vieri hänen ja hänen kotinsa ohitse.

Mutta hänenkin täytyi joskus avautua. Yksinäisyys kävi hänelle
liian raskaaksi. Ja sentähden avautui hän vuorisen kotiseutunsa
suurpiirteiselle luonnolle, tuolle luonnolle, jonka jokainen väri ja
vivahdus oli hänelle tuttu kuin piirteet rakkaissa kasvoissa, ja joka
ehdottomasti painaa syvän ja vakavan leimansa ystäviinsä. Sen ystävän
suhteen hän ei koskaan pettynyt. Sille hän uskoutui. Siltä hän sai
apua. Ja nyt, — nyt — —

Hoitajatar oli salin toisesta päästä siirtynyt yhä lähemmäksi nurkkaa,
missä vierustoverit makasivat. Sokea kuuli hänen suojasidettä
avatessaan puhelevan säärensä menettäneelle. Hän puhui uudesta
säärestä. Nykyaikana saatiin aivan erinomaisia. Viuluniekka ei
sitäpaitsi ollut riippuvainen säärestä. Hän saattoi sekä edistyä että
elättää itseään siitä riippumatta.

— Entä te? — Hoitajatar kääntyi sokean puoleen ruveten aukomaan
silmäsidettä. — Voitteko tekin jatkaa tointanne?

— Minulla on pieni liike ja majatalo alppiseudussa. — Ääni oli kalsea,
luota lykkäävä. Sen täytyi hinnasta mistä hyvänsä salata, salata — — —

— Ettekä enää koskaan saa nähdä ihanaa maatanne! — Huudahdus luiskahti
kuin vahingossa hoitajattaren huulilta. Sokea kuuli siinä osanottoa.
Mutta sekin repi.

Hoitajatar irroitti samassa siteen. Sokea kuuli äännähdyksen, joka
purkautui kuin säikähdyksestä.

— Kauniin näköistä vai mitä? — Sokean kasvot vääntyivät omituisesti.
Hänen teki mieli ilkkua omaa onnettomuuttaan. Mutta ainoa kohta hänen
kasvoissaan, joka oli kyllin ehjä jotain tunnetta ilmaistakseen, oli
suu. Ja se osasi tulkita ainoastaan tuskaa.

Hoitajatar ei kohta vastannut. Hänen kätensä vapisivat, kurkkua kuristi
henkeä salpaavasti, — Miekkako teidät näin on ruhjonnut? sai hän
viimein kysytyksi.

— Miekka. Nenä poikki, silmät poissa! Minä mahdan olla kaunis!

— Vaimonne on hoitava teitä entistä hellemmin! — Uusi side laskettiin
hellävaroin ruhjoutuneille kasvoille.

Barbelko hoitaisi entistä hellemmin, hän, joka vihasi kaikkea rumaa
ja joka aikoja sitte olisi jättänyt miehensä, ellei tämä olisi ollut
kaunis, arvossa pidetty ja hyvä vaimonsa elättäjä!

Kuinka kiduttavia sanoja ihmiset saivatkaan suuhunsa! He seisoivat kuin
rautaraipat käsissä häntä suomimassa. Mutta he eivät tietäneet!

Sokea painui raskaasti takaisin vuoteelle.

Hellemmin kuin koskaan! Barbel hellästi ja lämpimästi hoitamassa
inhottaviksi ruhjoutuneita kasvoja!

Hänen täytyi nauraa. Sitte hän kääntyi seinään päin kuin kääntyäkseen
pois ajatuksista, jotka olivat liian raskaat. Mutta ajatukset olivat
yhtä armottomat kuin ihmiset. Ne eivät laskeneet häntä rauhaan. Hän
näki Barbelin edessään puhuttamassa majataloon poikenneita vieraita,
veikeä hymy suupielissä ja silmät elämänhalua säteilevinä, Hän näki,
miten kaunis hänen nuori, häntä yhdeksän vuotta nuorempi vaimonsa
oli. Hän tiesi, miten huolellisesti ja sievästi hän pukeutui, ja että
hän joka paikassa herätti huomiota. Hän oli nähnyt tätä siksi usein,
että hän nytkin sokeudestaan huolimatta näki sen. Mutta hän tiesi
senkin, että-Barbel ajatteli muutakin kuin ulkokuorta, että hänessä
oli kiihkeä, tarmokas halu päästä eteenpäin ja ylöspäin elämässä. Hän
pani arvoa kaikelle mille ihmiset panivat arvoa. Hän rakasti kaikkea
mikä kuului joltain ja näytti joltain. Kuoren kauneutta vaille jääneet
sisäiset arvot olivat arvottomat hänelle.

— Minä poloinen, vaikeroi hän sisimmässään, — minä olin kaunis, arvossa
pidetty mies. Ihmiset kohtelivat minua kuten asemansa yläpuolelle
kohonnutta. Minä kelpasin hänelle porraspuuksi!

Sokea tavoitteli peitettä. Hänen oli vilu. Häntä puistatti.

Heidän avioliittonsa oli ollut kovaa ja kuluttavaa kamppailua, siitä
asti kun ensi huumaus oli haihtunut. Barbel rakasti leikkiä ja sai
leikkiä. Mutta leikkikentän rajat olivat selvät. Miehen katse vartioi
häntä. Se puhui suoraa, tinkimätöntä kieltä. Se sanoi: "valitse, sinä
näet rajan. Rajan toisella puolella tulee meistä ero." Mutta Barbel ei
tahtonut erota. Arvossa pidetty aviomies ja luotettava elättäjä painoi
paljon vaa’assa. Heidän kaksintaistelunsa keskeytyi ainoastaan siihen
aikaan, kun he odottivat lastaan. Silloin hän hellitti ohjia. Hän oli
niin rajattoman onnellinen lapsesta. Aina kun hän siihen aikaan palasi
matkoiltaan kotiin ja laaksosta nousi rinnettä ylöspäin, katseli hän
vuoren kielekkeelle kohonnutta kotiaan omituisella hartaudella. Se
oli siinä kuin räystään alle rakennettu linnunpesä. Ja sydän vavahti
rinnassa, kun hän ajatteli, että sieltä pian kuuluisi sellaista
heikko-äänistä vikinää kuin linnunpesästä ainakin.

Hän oli jo näkevinään pienen, vakavakatseisen pojan kodin kynnyksellä.
Poika tähysteli tielle päin. Hän odotti isää. Ja kun isä näkyi, juoksi
poika vastaan. Hän pujotteli pienen kätensä isän käteen, ja sitte he
käsitysten jatkoivat matkaansa. Aurinko laski. Alppien huiput hehkuivat
kuin tulessa. Varjon puolella vivahtelivat tummat, sulavanpehmeät värit
keskenään, kilpaillen kauneudessa. Ei isä eikä poika puhunut mitään.
He kulkivat vaijeten toistensa rinnalla. Mutta he ymmärsivät toistensa
ajatukset ja tunsivat toistensa tunteet. Isä ei ollut yksin eikä köyhä.
Hän oli rikas ja onnellinen.

Siihen aikaan, jolloin hän unelmoi tästä kaikesta, palvoi hän vaimoaan
korkeampana olentona. Hän oli vakuutettu siitä, että Barbel lapsen
synnyttyä kokonaan muuttuisi.

Mutta muutoksen sijaan tulikin tuo hetki, joka opetti häntä vihaamaan
vaimoaan, tuo hetki, jolloin Barbel tiedottomana kannettiin kotiin
eräistä huvitilaisuuksista ja hänelle ilmoitettiin, että hänen toivonsa
oli surmattu!

Jospa hän vielä olisi voinut vihata niinkuin silloin! Mutta hän oli
taistellut voidakseen antaa anteeksi. Ja kun hän oli voinut sitä, oli
hän uudelleen ruvennut rakastamaan. Hän uskoi vieläkin mahdolliseen
muutokseen. Etenkin sodan puhjettua oli toivo hänessä virinnyt. Ero oli
yhdistävä heidät. Ero oli ehjentävä särkyneen.

Hän näki monta kaunista unta, sillaikaa kun kuulat vinkuivat hänen
ympärillään ja tykit soittivat surmasäveleitään. Hän toivoi sekä omasta
että toisten puolesta. Ei kai tällainen hävityksen kauhistus ollut vain
äkillisen mielijohteen seuraus. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus, niin
hyvä ja suuri tarkoitus, että sen saavuttamiseksi kannatti kärsiä ja
uhrautua.

Tuo tarkoitus näytti hänen omaan elämäänsä nähden läheiseltä ja
ymmärrettävältä. Miksi ei sitä olisi olemassa kokonaisuuteenkin nähden?

Mutta nyt, nyt oli häneltä sammunut toivo kokonaisuuden tarkoituksesta
samalla kuin hänen omastaan. Hän tiesi, minkälainen hänen osansa oli.
Sokea, petetty, halveksittu mies hän oli. Hänkö voisi toivoa?

— Te näytätte niin kovin synkältä. Minä soitan teille vähän. Ovet ovat
kiinni toisiin huoneisiin.

Sokea säpsähti. Hän oli ennättänyt unohtaa missä hän oli.

Hiljainen, hillitty sävel kaikui salia pitkin. Tuntui siltä kuin
soittaja olisi käyttänyt sordiinoa, mutta sittekin väreili sävel iloa.

Parvi iloisia säveliä karkasi taas esille.

— Kuuletteko? Me palaamme kotiin, — odottavien luo.

Sokea ei liikahtanut. — Hän soittaa toisten iloa ja riemua, ajatteli
hän. Minulle hän soittaa maasta, jossa paimenpoikanen jokeltaa ja
kellot kilahtavat, maasta, joka oli ainoa ystäväni ja jota silmäni ei
koskaan enää näe.

       *       *       *       *       *

Hänen täytyi taas ajatella, millä inholla hänen vaimonsa kääntyisi pois
hänestä. Sokeudessaan hän näki sen kuin ruumiillistuneena.

— Kuulkaa! Ymmärrättekö näitä säveleitä?

Soittaja kumartui sokean puoleen. Hänen äänensä väreili herkkänä kuin
viulun kieli. — Näin jokeltaa pieni lapsi! —Ymmärrättekö, hän on
nukkunut levollista, makeaa lapsen unta. Sitte hän ynähtää unissaan,
— näin — ja nyt hän herää, — itkasee pikkuisen, mutta näkee äidin ja
nauraa! Näin, näin! — Kuuletteko, se on oman pikku poikani ääni! Se on
puhunut minulle vankeuden maassa. Se on kutsunut ja kutsuu minua kotiin!

Sävelet loppuivat autuaalliseen jälleennäkemisen iloon. Sokea kuuli
soittajan pistävän viulun pussiinsa.

— Teistä minä kai olen puolihassu, mutta tiedättekö, minä rakastan
aivan rajattomasti tuota pientä, pehmeätä olentoa, jota en vielä
koskaan ole nähnyt.

Hän naurahti kuin hämillään. — Kotiin palaava sotavanki on kai hullu
ilosta, lisäsi hän itseään puolustavasti.

Samassa tuli hoitaja. Hän tiedusteli kunkin vointia, korjasi vuoteita
ja toivotteli hyvää yötä. Vahvistava lepo oli tarpeen. Seuraavana
päivänä oli jatkettava matkaa.

— Kotiin, täydensi soittaja, ja kävi kuin hyminä läpi huoneen. —
Nukkukaa tekin hyvin, jatkoi hän, kääntyen sokean puoleen, samalla
kepeästi koskettaen häntä, ilmaistakseen kenelle hän puhui. — Uni antaa
voimia iloitsemaan.

— Kiitoksia! — Ääni ei enää ollut kylmä, mutta se oli väsynyt, läpeensä
väsynyt. Illan tulo, josta hän toisten kautta sai tiedon, muistutti
hänelle aina hänen nykyistä täydellistä avuttomuuttaan. Vuoteessa
kääntyminenkin muistutti, että hänen oli mahdoton kääntyä valoon päin.

Nämä ajatukset kuluttivat ja kiduttivat häntä. Ja kuitenkin täytyi
ajatella. Eihän hän muuhun kyennyt.

Hän naurahti taas niin ilkeästi, että hän itsekin säikähti sitä. Hänen
mieleensä oli johtunut, ettei hän koskaan niinkuin muut illoin voinut
ummistaa silmiään. Hänellähän ei ollut silmiä.

Niin, hän oli ilkeästi ruhjottu raukka, jota kuka tahansa milloin
tahansa saattoi pettää, mies, joka ei enää voinut elättää itseään,
mies, jolta kaikki oli riistetty.

       *       *       *       *       *

Ajatus etsi haparoiden tukikohtaa.

Saattoiko kaiken takana sittekin olla tarkoitusperä, päämäärä, joka
teki elämän elämisen arvoiseksi?

Jos saisi ajatella niin, jos voisi luottaa ja uskoa johonkin, ehkä
silloin jaksaisi elää tulematta hulluksi.

Häntä alkoi huimata. Hän tunsi suurta ruumiillista heikkoutta.
Sieluntuskat olivat jo kauan kiduttaneet häntä, ja vierustoveri oli
tänään nostanut hänen epätoivonsa huippuun asti.

Tuntui raukaisevan niin omituisesti. Tulisikohan uni vihdoin
hänellekin, jolla ei ollut silmiä, joita ummistaa?

Hän tunsi vaipuvansa kuin pohjattomaan syvyyteen. Mutta se syvyys oli
unen pehmeä syli.

Etäisyydestä hän kuuli viulun ääniä. Se jokelsi ja nauroi kuin pieni,
unesta heräävä lapsi.

Hän kohotti kätensä. Hän tahtoi pujottaa sen oman pikku poikansa käteen
ja kulkea hänen kanssaan kotirinteitten varjoisaa polkua pitkin.

Mutta hänen kätensä painuikin hervottomasti takaisin vuoteelle. Se ei
tavannut tukea. Hän ei löytänytkään lapsensa kättä. Hänhän oli sokea.



"SUURI TODISTAJIEN JOUKKO"


Feodor Feodorovits Iwanoffsky oli pitkä ja harteva. Leukapieliä peitti
tiheä, pikimusta parransänki. Töyhdöksi tuuhistuneiden viiksien alla
loistivat helakanpunaiset, paksut ja himokkaat huulet. Otsa oli matala,
kulmakarvat paksut ja tuuheat, silmäripsien alla välähtivät mustat,
keskitettyä voimaa ilmaisevat silmät.

Feodor Feodorovits oli syntynyt käskijäksi. Se ilmeni jo
lastenkamarissa, jossa hänen vanha "njanjansa" sai suojella sekä
silmiään että hiuksiaan aina, kun hän uskalsi asettua pojan tahtoa
vastustamaan. Sisaretkin, sekä Feodoria vanhempi että nuorempi, oppivat
häntä pelkäämään. He kätkivät visusti lukon taakse kaikki millä oli
jotain arvoa: nuket, kirjat ja koristukset, jotta ne eivät joutuisi
vaaraan, jos Feodorln päähän pälkähti käyttää niitä, ellei muuten niin
hävittämishalunsa esineenä.

Enimmän kärsi tästä kuitenkin äiti. Hän koetti kauan, mutta turhaan,
pitää puoliaan poikaa vastaan. Niin kauan kuin isä eli, taipui poika
pakosta ja pelosta hänen rautaisen tahtonsa alle. Mutta isän kuoltua ei
enää mikään pannut sulkuja pojan rajulle itsevaltiudelle.

— Feodor, Feodor, minkätähden sinä olet tuollainen! Sinä poljet
sydämeni jalkojesi alle. — Äiti, joka turhaan oli koettanut sekä
hyvyyttä että kovuutta, puhkesi kerran valituksiin.

— Minkätähdenkö olen? Kysy itseltäsi! Pyysinkö minä tällaista luontoa!

Vastaus taittoi ikiajoiksi kärjen kaikelta mitä äiti olisi tahtonut
sanoa pojalleen. Se suuntasi syytöksen hänen oman sisimpänsä
veristävään haavaan. Hän sulkeutui huoneeseensa. — Miksi, miksi, kysyi
hänkin. — Miksi tuli juuri Feodor Petrovits Iwanoffsky lasteni isäksi?

Hän vastasi epätoivoisella vastakysymyksellä. Miksi oli olemassa
kouluja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tarkoitusperiä varten? Miksi
ahdettiin tietoja ihmisten aivoihin, kehitettiin heidän ääntään, heidän
jäseniään, valmistettiin heitä toimiin mitä erilaisimmilla aloilla,
mutta kun oli kysymyksessä elämän ratkaisevin askel, suurin ja vaikein
kaikista tehtävistä: äidin, silloin vaijettiin.

Hän muisti katkeruudella kuinka vanhat, kypsyneet ihmiset touhuuttivat
nuoria naimisiin. Ottaminen oli pääasia, kenen otti, onnistuiko valinta
vai eikö onnistunut se jäi sattuman varaan.

Sellaisella opastuksella hänkin nuorena oli lähtenyt liehumaan
huvista huviin, niistä löytääkseen oman onnenosansa. Ja hän luuli
sen löytäneensä silmätessään Wladimir Markowskyn syviin, tulisiin
silmiin. Mutta heille tuli pientä riitaa. Hän tahtoi tehdä Wladimirin
mustasukkaiseksi ja siten sytyttää hänet uudelleen. Siitä syystä
hän antautui Feodorin seuraan. Kun hän huomasi, että Wladimir tämän
perustuksella vain loittonemistaan loittoni hänestä, oli myöhäistä
korjata mitään. Wladimir oli poissa. Revolveri kädessä Feodor vaati
häitä aljetun leikin lopuksi. Hän pelkäsi sulhastaan, pelkäsi miestään,
lopuksi täytyi hänen peljätä poikaansa.

Mutta käskijäksi syntyneelle Feodor Feodorowitsille löytyi lopultakin
voittaja siinä surman tulessa, jota vihollisen patteri syyti hänen ja
hänen joukkojensa silmille.

Ensin repäsi kuula häneltä käsivarren. Sitte hevonen suistui hänen
altaan. Sitte jokin kaasi hänet kumoon. Mitä senjälkeen tapahtui, siitä
ei hänellä ollut tietoa. Hänen oli mahdoton jälestäkään päin päästä
selville siitä. Hän tiesi vain sen, että hän heräsi jossain pilkkosen
pimeässä.

Kun hän vähän aikaa oli ponnistanut ajatuksiaan, muistui
hänen mieleensä hetki, jolloin granaatti oli räjähtänyt hänen
läheisyydessään. Hän muisti, että hevonen suistui hänen altaan ja että
hän kaatui.

Missähän hän oikeastaan nyt mahtoi olla? Ehkä jonkun juoksuhaudan
piilopaikassa niin syvälle haudattuna, ettei päiväkään päässyt sinne
pilkistämään.

Olisikohan hänen denstjikkinsä kätkenyt hänet jonnekin siten
pelastaakseen hänet? Voihkina, jota hän silloin tällöin kuuli jostain
näkymättömästä etäisyydestä, viittasi sinne päin.

Hän rupesi tunnustelemaan ympäristöään. Silloin hän huomasi syyn
vasemmassa olkapäässä tuntuvaan kipuun. Hän oli kädetön.

Hän nielasi kirouksen, etsi taas haparoiden muistojensa joukosta ja
pääsi viimein siihen hetkeen, jolloin käsivarsi kiskaistiin irti.

Mitenkähän mahtoi olla hänen oikean säärensä? Sitäkin poltti nilkan
yläpuolelta, ihan kuin helvetin tuli olisi sitä kärvennellyt.
Saksalainen oli kai vienyt senkin.

Kuului siltä kuin ovi olisi avautunut ja sulkeutunut jossain. Sitte hän
erotti ääniä ja askelia, — jossain etäällä.

Kirottu paikka tämä tällainen, jonne ei laskettu ainoatakaan päivän
sädettä!

Äänet olivat nyt niin lähellä, että hän kuuli sanoja. Silloin hänelle
selveni, että lähestyvät puhuivat saksaa. Hän oli siis vanki,
sotavanki. Ja tämä pimeys oli saksalaisten pirullisia vehkeitä!

— Aijotteko tappaa minut tässä pimeydessä? — Hän kohoutui hiukan
kyynärpäälleen ja huusi niin kovaa kuin jaksoi.

— Hiljaa, sanoi ääni aivan hänen läheisyydessään. — Älkää häiritkö
toisia sairaita.

— Laskekaa valoa tänne, — heti paikalla! Kuuletteko!

— Täällä _on_ valoa. Vika on silmissänne.

Feodor odotti henkeään pidättäen. Hän ei tietänyt, ilkkuiko ääni vai —

— Te olette sokea.

Sokea, sokea! Hän kiljasi kuin haavoittunut peto ja hervahti sitte
takaisin vuoteelleen. Hän oli menettänyt tajuntansa. Suuri verenmenetys
taistelutantereella oli häntä heikontanut.

Herätessään tainnoksista Feodor taas heräsi ihmettelemään ympärillään
vallitsevaa pimeyttä. Sitte hän muisti ja raivostui.

Laupeudensisar, joka kulki vuoteelta toiselle, ei ymmärtänyt sanoja,
joita Feodor syyti suustaan, mutta hänen sisintään karmi. Hän laski
kätensä sairaan olkapäälle. — Muistakaa, ettette ole yksin. Täällä on
paljon heikkoja sairaita.

— Tuokaa lääkäri tänne! Ja valoa! Minä tahdon saada näköni takaisin.
Vai oletteko sellaisia petoja, ettette anna viholliselle edes
lääkärinhoitoa?

Hän vaipui voihkien takaisin vuoteelle. Tuska, jota hän tunsi, oli
liian raju hänen vielä heikoille voimilleen.

Hetken kuluttua hän tunsi "sisaren" asettuvan hänen läheisyyteensä.
Hän aavisti sen siitä, että jokin hipaisi hänen vuodettaan ja ääni
kuului hyvin läheiseltä. Lääkäri oli muka hoitanut häntä siitä asti kun
hänet tänne tuotiin. Sääri ja olkapää olivat parhaassa mahdollisessa
kunnossa. Mutta silmille ei lääkärien taito mahtanut mitään.

Tällaisellako hulluuteen asti raivostunutta miestä lohdutettiin?

Hän kiristi hampaitaan. Hän ei jaksanut enää riehua. Eikä hän tahtonut
saada uudistettua muistutusta noilta — Hän sihautti sanan hampaittensa
lomitse. Sitte hän puhkesi sisimmässään vaikertamaan: sokea, sokea,
tuomittu elinkautiseen pimeyteen! — Ja lisäksi vailla jalkaa, vailla
kättä. Hän, joka oli käskijäksi syntynyt, joka oli määrännyt sekä
oman kohtalonsa että toisten, hän on nyt tuomittu ei ainoastaan
elinkautiseen pimeyteen, vaan myöskin elinkautiseen riippuvaisuuteen
muista ja siitä mitä he suvaitsevat tai eivät suvaitse tehdä.

Hän voihkaisee taas niin ääneensä, että kyyneleet nousevat muutamien
sairaiden silmiin. Toiset pudistavat moittivasti päätään. Eräältä
vuoteelta viskaa parrakas mies hänelle vihaisen: syntyisipä tästä
konsertti, jos kaikki pitäisivät tuollaista ääntä!

Feodorin ainoa käsi puristautuu nyrkkiin, ja hän kihnuttaa hampaitaan
vastatusten. Raivo ja tuska kuluttavat häntä kuin tuli. Viimein
vaivuttaa väsymys hänet horrostilaan. Se helpoittaa hetkeksi. Mutta kun
Feodor siitä selviytyy, uudistuu sama julma leikki, joka häntä raatelee
kuin peto saalistaan. Hän herää ihmettelemään ympärillä vallitsevaa
pimeyttä, — muistaa sitte ja — rääkkäytyy kuin kidutuspihdeissä.

Jokainen tällainen herääminen on kuin uudistettu syvä, kipeä
leikkausveitsen piirto.

Kun hän vain pääsisi kotiin! Varmaan lääkärit siellä voisivat auttaa
häntä! Täällä häntä kaiken lisäksi, — ja vielä enemmän kuin mikään muu
— kiusaa se, että hän on kokonaan riippuvainen vihollisistaan. Hän on
nutistettu heidän käsiinsä niinkuin avuton, kokoon käpertynyt koira,
jonka selkään satelee raipaniskuja.

Monta sellaista hän, Feodor on nähnyt jalkojensa juuressa, mutta että
hän itse —

Ajatus koirasta toi hänen mieleensä omituisen pienen muiston. Sillä
oli oikeastaan juurensa etäällä. Se vei hänet takaisin siihen aikaan
poikavuosina, jolloin ei naista ollut olemassa hänen maailmassaan,
ei sisarien eikä muiden muodossa. Sisaret tavaroineen jäivät silloin
rauhaan häneltä, ei entistä suuremman sovinnollisuuden tai lauhkeuden
perustuksella, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että koko naissuku
oli liian halpa hänen kiinnittääkseen huomiota siihen.

Mutta sitte sukelsi nainen jälleen yhtäkkiä hänen näköpiiriinsä, ei
yksilönä eikä ihmisenä, jolla oli paikkansa toisten rinnalla, vaan
naisena. Ja nainen pani hänen kuumat verensä kuohumaan.

Tuuhistuvien viiksien alla hehkuvat huulet veivät suuteloita väkisten.
Käsi ja sydän piteli naista lelunaan, omisti hetken ja viskasi luotaan
kun leikki alkoi tympäistä. Mutta leikki oli toista, toista naimisiin
meno. Feodor tiesi äidistään, minkälaiset naiset ovat aviopuolisoina
parhaimmat. Sentähden hän valitsi taiten, kun näki hyväksi pysyväisesti
kiinnittää naisen kotiinsa. Hän valitsi Dunjan. Ja Dunjalla oli se
pieni, silkkisenpehmeään turkkiin puettu villakoira, joka nyt toi
kaikki nämä ajatukset hänen mieleensä.

Kerran — hän ei enää muistanut ulkonaista syytä siihen — hän
silmittömästi suuttui koiraan. Kangistuneena pelosta odotti Dunja, että
hän löisi koiran kuoliaaksi. Tämä harmitti häntä. Hän pisti koiran
kylmäverisesti kainaloonsa, tarttui lakkiinsa ja poistui. Illalla hän
viskasi Dunjan silmille, että hän oli myynyt sen eräälle toverille
"tieteellisiin tarkoituksiin".

Feodor liikahti levottomasti. Hän näki koiran aivan kuin edessään. Sen
pieni ruusunpunainen turpa, jota Dunjalla oli tapana hyväillä, vääntyi
kidutuspihdeissä, ja pehmeän villatakin sisästä loistavat älykkäät
silmät kangistuivat kuin kuolintuskassa.

Niin, niin, mitäpä hän siitä silloin, mutta nyt hän tunsi omassa
ruumiissaan mitä merkitsi olla kidutuspenkillä. Maata, näin sokeana,
raajarikkona, — vihollisistaan riippuvana!

Hän koetti kääntyä. Vaikka hän ei tuntenut seinää, oli hänellä se
mielikuva, että hän makasi seinään päin. Kun hän kääntyisi, voisi
hän varmaan nähdä edes pienen valonkajastuksen — esimerkiksi jostain
ovenraosta.

Mutta kääntyminen tuotti hänelle ainoastaan kipua. Valonkajastusta ei
näkynyt, eivätkä ajatukset helpoittaneet.

Hänen täytyi taas ajatella Dunjaa. Jos Dunja eläisi, tuntuisi moni asia
toisenlaiselta. Mutta vaikka Feodor niin hyvin tunsi naiset, ja vaikka
hän niin tarkalleen oli osannut valita itselleen erinomaisen, oli hän
sittekin tehnyt laskuvirheen. Hän ei tietänyt, että tuollainen hyvä,
erinomainen vaimo voi murtua. Ja Dunja murtui.

Hän pani erehdyksen mieleensä vastaisen varaksi.

Dunja oli ollut hento, syväkatseinen olento. Hänessä oli kuutamon
surunvoittoista, kelmeätä kauneutta. Ottaessaan toisen otti Feodor
helakkavärisen, tummaihoisen ja tulisen: "Luuta minun luustani ja lihaa
minun lihastani."

Vera Konstantinovna oli ainoa nainen, joka joskus sai asetetuksi
sulkuja Feodorin tahdolle. Hän osasi sekä kiihoittaa Feodoria että
pysyttää häntä loitolla. Käskijäksi syntynyt ei voinut väistyä. Hänen
täytyi saada tahtonsa tapahtumaan. Sentähden hän Veran edessä alentui
pyytämään.

Heidän avioliittonsa oli taistelua. Feodor ei koskaan ollut varma
vaimostaan. Tämä saattoi milloin taliansa maksaa uskottomuuden
uskottomuudella. Sentähden Feodor milloin vihasi, milloin
intohimoisesti pyysi häntä.

Kun sota syttyi, olivat heidän välinsä kireät. Feodor astui vaimonsa
huoneeseen ilmoittaakseen hänelle aseisiinastumis-käskystä. Vera seisoi
silloin suuren seinäpeilin edessä koettelemassa uutta, loppukesää
varten ostettavaa hattua. Pitkin huonetta oli muotiliikkeestä
koeteltaviksi lähetettyjä hattuja. Vera otti niistä toisen toisensa
jälkeen, pani päähänsä ja koetteli.

— Vai sota! — Vera naurahti. — No, siihen sinä olet omiasi! — Hän
tutkisteli tarkoin, pukiko päässä oleva hattu häntä paremmin, kun se
oli suorassa tai kun se oli hieman vinossa. Hieman vinossa sopi varmaan
paraiten. — Sinä olet kuin luotu sota-aikoja varten, huomautti hän
ohimennen.

Feodoria raivostutti. Hän näki kaikesta, että hänen lähtönsä oli
Veralle mieleen. Ja hän kosti. Ennen kuin hän läksi rintamaan ajoi hän
biilissä kotinsa ikkunoiden alatse nuoren, tumman kaunottaren kanssa.
Vera seisoi ikkunassa, ja Feodor hiljensi biilin vauhtia.

Tämäkin muisto raivostutti häntä nyt. Vera oli voittanut. Hän oli
vapaa, vapaa tekemään mitä ikinä halutti. Hän tietysti maksoi tuonkin
illan. Ja sisimmässään hän ilkkui miestä, joka makasi sokeana,
raajarikkona sotavankina.

Feodor puri hammasta.

Pietarissa oli näihin aikoihin paljon kauniita, uljaita upseereja.
Heillä oli kaksin-, kertaiset palkat ja hyvä halu tuhlailla hyvyyttään
muillekin. Vera rakasti makeisia, kauniita vaatteita ja huvituksia.
Feodor ei tarvinnut paljon mielikuvitusta voidakseen seurata Veraa. Hän
näki kaikki — sokeudestaan huolimatta.

Ja täällä hän makasi!

Päivä päivältä kävi Feodorille yhä selvemmäksi, miten kokonaan
eristetty hän oli kaikista muista. Ainoa maailma, joka oli hänelle
avoin, oli ajatusten ja muistojen.

Hän rupesi kaipaamaan äitiä ja Dunjaa. Heiltä hän ainakin olisi saanut
hellyyttä. Ennen hän monesti oli ajatellut Dunjan rakkaudesta, että se
oli kuin koiran, joka nuolee häntä pieksevän isännän kättä. Silloin se
oli häntä kiusannut. Joskus kyllä oli ehkä mielessä liikkunut jotain
sentapaista, ettei hän osannut antaa arvoa sille mitä sai, että hän ei
ansainnut sitä. Mutta hän oli karistanut kaikki sellaiset ajatukset
luotaan. Ja se kävi helposti, kun oli voimissaan, teki työtä ja antoi
elämän kuohuvan virran kiskaista muassaan. Mutta kun joutui tällaiseksi
— — —

— Dunja, sanoi hän itsekseen, — minä olin kova ja minä petin sinua
usein.

Hm, niin! Ajatukset luistivat toiseen uomaan. Uskoton hän myöskin oli
ollut. Mutta kukapa sinä suhteessa oli toisenlainen? Se kuului isän ja
esi-isien laskuun.

Nyt hän kuitenkin katui sitä. Sokeana ja rampana maaten tuli ihminen
hentomieliseksi.

Oli sillä äidilläkin ollut yhtä ja toista kestettävänä. Hänen
ilmeensäkin oli pysyväisesti arka ja säikkyvä. Ainoastaan viime vuosina
oli se muuttunut. Feodorkaan ei silloin enää ollut kotona. Äiti oli
muuttanut vanhimman, naimisissa olevan tyttärensä luokse, ja hänen oli
siellä hyvä olla.

Feodorin valtasi äkkiä hänelle aivan sopimaton tunne. Hän ikävöi äitiä.
Hänestä tuntui siltä, kuin kipu hänen ruhjoutuneissa jäsenissään ja
noissa näkemättömissä silmissä asettuisi, jos äiti laskisi kätensä
hänen päälaelleen niinkuin silloin, kun hän vielä oli hyvin, hyvin
pieni.

Eikä hän olisi tahtonut ainoastaan saada ja vastaanottaa. Nyt hänellä
olisi ollut antaakin, sitä mitä äiti ehkä pitkin elämäänsä turhaan oli
kaivannut: hyviä, ystävällisiä sanoja.

Mutta äitikin oli poissa. Hän oli sairastellut pitkin kevättalvea, ja
pari kuukautta ennen sodan puhkeamista hän oli kuollut.

Se tapahtui juuri näihin aikoihin viime vuonna, kukaties vaikka juuri
tänä päivänä. Silloin oli kevät paraiksi puhjennut täyteen kukkaansa.
Nyt mahtoi olla samoin, päättäen niistä tuoksuvista tuulahduksista,
joita Feodor tässä maatessaan tunsi, arvatenkin jostain avatusta
ikkunasta.

Jos hän olisi ollut kotona, olisi hän tiedustellut. Siellä olisi hän
voinut seurata päivien kulkua aivan toisella tavalla kuin täällä. Mutta
täällä hän ei tahtonut. Jokainen tiedonanto tuntui armopalalta, joka
viskattiin hänelle kuin koiralle. Niillä, jotka hoitivat häntä, oli
aina kiire. Koko sairassali tuntui olevan täynnä kiireen touhua. Hän
ymmärsi sen oven avauksista, askelista ja ihmisten tavasta puhua. Hän
ei tahtonut armopaloja näiltä ihmisiltä.

Ikkunasta lehahtavat tuulet panivat Feodorin tästäpuoleen aina
ajattelemaan äitiä. Tuntui viihdyttävältä selailla kaikkien
varhaisimpia lapsuuden muistoja. Niissä oli kaikesta huolimatta jotain
hyvää ja kaunista, jota jaksoi ajatella näin sairaana maatessaankin.

Sen hyvän, mikä sieltä löytyi, ojensi hänelle aina naisen käsi.
Tavallisesti äiti, joskus Tatjanakin, vanha uskollinen "njanja", jota
hän oli potkinut ja lyönyt, mutta joka sittekin rakasti häntä.

Sisarista ei hänellä ollut paljon muistoja. He olivat enimmäkseen
karttaneet häntä. Hyvin ymmärrettävistä syistä. Mutta äidin kuoltua
olivat he koettaneet lähennellä, etenkin vanhempi, jolta puoli vuotta
myöhemmin oli kuollut lapsi, älykäs, kaunis poika, jota todella
kannatti surra.

Sisar oli senjälkeen hyvin muuttunut. Siihen kai vaikutti sisaren
anoppimuorikin, joka asui talossa. Hän oli hyvin uskonnollinen
eukko, kuului johonkin lahkoon. Hänen omituisuuksiaan oli — etenkin
kuolemantapauksissa, — mutta usein muutenkin, puhua "suuresta
todistajien joukosta", "Taas on yksi liittynyt todistajien joukkoon",
se oli hänen lempilauseitaan.

Sisarenkin ajatukset olivat nähtävästi kääntyneet samaan suuntaan.
Feodor muisti erityisesti erästä hetkeä, jolloin he rinnan seisoivat
äidin arkun ääressä. Ketään muuta ei ollut läheisyydessä.

"He näkevät meidät sellaisina kuin olemme, — kaikessa
alastomuudessamme, sanoi sisar. — Täällä rakkaus kaunistaa meitä,
lisäsi hän kuin itsekseen. — Minä olen kärsinyt siitä, etteivät toiset
tiedä mitä sitä sisimmässään on."

Feodor muisti, että häntä nauratti. Häh kysäsi mitä sisarella
oikeastaan oli tunnollaan. Eikö hän aina ollut viettänyt sangen siveätä
ja kunniallista elämää.

— Feodor, sanoi sisar äkkiä aivankuin heräten muistamaan kysymystä,
— he ovat menneet perimään jotain niin hyvää, niin ihanaa, ettei
ajatuksemme pysty sitä aavistamaankaan. Mutta he eivät ole menneet
ainoastaan saadakseen jotain parempaa, vaan myöskin tehdäkseen meidät
paremmiksi.

Feodor ei vastannut. Hän oli mies eikä kaivannut tuollaista naismaista
lohdutusta. Mutta hän sattui huomaamaan, että sisaren katse kuin
siunaten hyväili kuollutta, ja hän kuuli hiljaisen kuiskauksen: Se
suuri todistajien joukko auttaa meitä.

Kumma kun tuo kaikki sittekin oli tarttunut mieleen, huolimatta siitä,
ettei hän ensinkään siitä välittänyt.

Hänen tuli äkkiä ikävä sisarta. Varmaan olisi sisar hellä ja osaaottava
näin kovia kokeneelle veljelle. Hänessä oli aina ollut jotain, joka
oli muistuttanut äitiä, vaikka se oikeastaan vasta lapsen kuoltua oli
päässyt esille.

Ihmeellistä oli, että tuollaiset pienet lapset vaikuttivat niin paljon
vanhempiinsa. Eräs hänen upseeritoverinsakin, joka uskollisesti oli
ottanut osaa kaikkiin hänen hurjasteluihinsa, oli aivan kuin muuttunut
sen jälkeen kun hänelle syntyi kauan toivottu poika. Ja kuinka isä
rakasti sitä poikaa, vaikka tämä oli sokea, tuomittu kuten Feodorkin
ainaiseen pimeyteen. Isä syytti itseään siitä. Se se ehkä niin vaikutti
häneen. Mutta toiseksi muuttui sekä mies että koti, ainoastaan sen
pienen, sokean pojan kautta.

Olisikohan lapsi voinut vaikuttaa Feodoriinkin? Hän ei oikeastaan
koskaan ennen ollut ajatellut sitä. Mutta olihan hän toivonut poikaa
nimensä jatkajaksi. Vaikka parempihan sittekin oli näin. Nyt etenkin,
kun hän oli tullut katsoneeksi asioita toiselta kannalta kuin ennen, ei
hän olisi suonut että toinen olisi peri — —

Hän käännähti levottomasti.

Olihan niitä maailmalla jossain. Aivan jäljettömiin ei hänenkään
elämänsä hukkuisi, ei, vaikka hän kuinka soisi. Hän oli varhaisemmassa
nuoruudessaan pitemmän aikaa asunut maalla iso-äitinsä tilalla, ja — —

Feodorilta pääsi ärähtävä tuskan huudahdus. Huomasiko hän nyt vasta,
miten hänen ruhjottua ruumistaan särki, vai oliko siihen syynä nuo
muistot?

Hoitajatar kiiruhti hänen luokseen kysyen, saattoiko hän ehkä auttaa
jollain tavoin? Nyt hänellä oli aikaa.

Feodor pyysi vettä juodakseen. Sitte tiedusteli hän kelloa. Hän
ihmetteli tätä tehdessään itse sitä, että hänen äänensä, joka tähän
asti oli ilmaissut selvää vastenmielisyyttä jokaista viholliskansaan
kuuluvaa kohtaan, nyt oli lauhtunut, melkeinpä kohtelias.

Mutta tästä päivästä asti keskittyivät Feodorin ajatukset yhteen
ainoaan asiaan; siihen, miten hän pääsisi elämän taakasta. Hän ei
jaksanut kantaa tuskiaan enempää kuin noita muistoja, jotka joka
puolelta irvistivät häntä vastaan. Hän tunsi siinä todistajien suuren
joukon, ja hän vihasi sitä. Se vain korkeuksistaan ilkkui häntä ja
hänen tuskiaan.

Feodor tarkkasi tästä puoleen ympäristöään vakoilevasti kuin saalistaan
vaaniva peto. Hänen kuulonsa oli äärimmäisyyteen asti jännitetty. Hän
voitti vastenmielisyytensä kyselläkseen ja tiedustellakseen. Hän teki
välimatkoja ja ympäristöä koskevia johtopäätöksiä.

Kerran hän kuuli hoitajattaren läheisyydessä käsittelevän jotain
kilahtelevaa, arvatenkin saksia. Hoitajatar laski ne kädestään
läheiselle pöydälle.

Feodor teki laskelmiaan. Hänen toisella puolellaan makasi toinen sokea,
toisella oli vuode aamulla jäänyt tyhjäksi. Jos hän äkkiä nousisi
pystyyn terveelle säärelleen, voisi hän ehkä siepata sakset käteensä ja
työntää ne suoraan sydämeen.

Hän makasi jännitettynä odottaen hoitajattaren poistumista. Toinen
sisar liikkui tosin etäämpänä, mutta hän kuuli äänestä, että sinne oli
matkaa.

Nyt poistui sisar. Feodor kokosi kaikki voimansa ja ryntäsi pystyyn.
Mutta hänen ainoa käyttöön ja kannattamiseen tottumaton jalkansa petti.
Kiljahtaen hän suistui maahan, tunsi kipeitten silmiensä kohdalla
tulista kipua ja menetti tajuntansa.

Ainoastaan vähitellen hän palasi muistamaan mitä oli tapahtunut. Hän
ymmärsi silloin, että hän oli tahtonut paeta, mutta että hänet sen
johdosta vain oli entistä kovemmin kytketty kidutuspihteihin.

Sotilas hänessä nousi. Hän oli aikonut paeta! Hän, käskijäksi syntynyt
Feodor Feodorovits!

Hän ei aikonut uudistaa tekoaan.

Kaatuessaan hän oli pahasti loukannut sekä silmiään että otsan alaosaa.
Ruumiilliset tuskat olivat entistä suuremmat. Siteitä muutettaessa hän
usein puri hammasta. Mutta hän ei äännähtänytkään.

Lääkärin ja hoitajan käsistä päästyään hän makasi hiljaa ja
liikahtamatta. Hän tiesi, että hänen täytyi _voittaa alistumalla_.
Ja se mitä hän kärsi, ei ollut vain häneen kohdistuva kova,
katkera kohtalo. Se oli jotain, joka muodossa tai toisessa tuli
jokaisen osaksi. Häntä kidutuspenkissä pitelevä pihti oli hänen oma
entisyytensä, ja se kiertyi kerran, varemmin tai myöhemmin, eteen
joka-ainoalle.

Feodor ei enää vihannut suurta todistajien joukkoa. Hän uskoi
niinkuin sisarkin, että kaikki siihen kuuluvat tahtoivat auttaa häntä
paremmaksi. Hän unohti yhä enemmän kaiken näkyvän. Suuri todistajien
joukko oli hänen seuranaan.

Sentähden hän hätkähti, kun hoitajattaren käsi kerran kosketti häntä
tavallista kepeämmin, ja ääni, jonka pehmeys oli kieltämätön, hänelle
ilmoitti: — te pääsette pian pois täältä — kotiin.

Kotiin! Mitä se merkitsi? Sisar oli puhunut kuoleville kotiin menosta.
Oliko Feodorkin kuolemaisillaan.

— Ei, ei! Mitä te tarkoitatte? Minä en tahdo kuolla. Minä tahdon kärsiä
elämäni kiirastulen.

— Kuollako? — Feodorista tuntui siltä kuin sisar olisi hymyillyt. — Ei
kuolla. Saksa ja Venäjä vaihtavat sotavankeja. Teidät viedään kotiin.

Koko matka oli hänelle kuin ihmeellinen uni. Häntä kuljetettiin
eteenpäin junassa, milloin maitse, milloin meren poikki. Hän kuuli
ympärillään ensin saksaa, sitte kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sitte
kotimaansa kieltä. Hän sai tietoja sodasta ja sen vaiheista, ja kaikki
olivat hyviä hänelle. Näkevät kertoivat näkemiään, kädelliset olivat
kätenä hänelle.

Hän ei voinut käsittää, että elämällä vielä oli niin paljon hyvää
hänelle.

— Te olette kadottaneet paljon, sanoi hänelle, "sisar", joka
hellävaroen muutti hänen siteitään läpi Suomen kulkevassa
sairasjunassa. Sisar oli muuttanut säären ja olkapään siteet ja siirtyi
nyt silmiin. Feodor kuuli samassa jotain nyyhkytyksen tapaista.

— Itkettekö, kysyi hän osaaottavasti. Vailla kättä, vailla jalkaa ja
ainaiseen pimeyteen tuomittu! Sisar ei saanut puhutuksi.

— Älkää itkekö, Feodorin täytyi lohduttaa. — Minä en saa nähdä
kotimaatani enkä omaisiani, mutta minä näen sen suuren todistajien
joukon.

Hoitajatar asetti hellävaroen uuden siteen paikoilleen. — Te kestätte
sankarillisesti, sanoi hän.

— Se suuri todistajien joukko auttaa minua, vastasi Feodor.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Palaavien parissa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.