Title: Jutelmia : Kynän pärskeitä
Author: Suppanen, Aatto
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jutelmia : Kynän pärskeitä" ***


JUTELMIA

Kynän pärskehiä


Koonnut

AATTO S. [Aatto Suppanen]



Porvoossa,
Werner Söderström,
1890.



SISÄLLYS:

Luonnon helmassa.
Haaksirikko.
Vasarakauppa.
Väärällä tiellä.



LUONNON HELMASSA.


I.

"Mitäpä tuota hevostasi niin kiusaat?" virkkoi lehtori Lajunen
kyytipojalle puoli välissä kahden peninkulman matkaa, joka oli
laivarannasta Lajusen herrasväen vuokrattuun kesäasuntoon. "Ei meillä
mihinkään kiirettä ole, ehdimme tästä vähemmälläkin perille illan
pitkään."

Poikaa harmitti. Kukapa osaa kaikkein mieltä noutaa, kun toiset käskee,
toiset kieltää. Sen tähden hän vähän nenäkkäästi vastasi:

"Tähänhän minä koko illaksi tielle jään! Pitää minun vielä takaisinkin
ehtiä."

"Niin, niin, aja vain, kun kerran ajamassa olet!" kehoitti rouva
Lajunen. Hänestä näet kesäkuun ensimmäisten päiväin koko terältään
paahtava aurinko alkoi liialta rasitukselta tuntua hänen tuossa
istuessaan Turun kärrien etusijalla miehensä vieressä ja pidellessään
nuorinta lasta sylissään.

Takasijalla istui kaksi vähän suurempaa lasta ja lapsentyttö Miina, ja
sen istuimen alle oli vain tasapainoksi pistetty isohko kori. Se olisi
muuten kyllä sopinut kuormaankin, joka oli jäänyt laivarantaan toisen
kyytimiehen ja kyökkipiian Katrin haltuun, varovasti perille tuotavaksi.

Lehtori Lajunen oli tahtonut rannasta lähtiessä sijoittaa
kyytipoikaansa takapuolelle lasten kanssa ja ajaa itse, mutta siihen
ei poika ollut suostunut. Hän, hevosen haltia, oli tahtonut itse pitää
huolen kyyditsemisestä, ja istahtanut etupuolelle kärrien kulmalle, ja
silloin täytyi pistää tuo kori vielä takapuolelle vastapainoksi.

Siten oli hevoselle tullut jotenkin runsas kuorma. Mutta poika,
vakuutellen: "kyllä se jaksaa!" kuitenkin, ehkä juomarahan toivossa,
yhä pyrki varsinkin alkumatkasta laskemaan ylämäet neliseen ja muuten
täyttä juoksua, milloin hevonen vähänkin yritti astumaan.

Se harmitti lehtori Lajusta hyvin. Jonkun virstan päässä hän ryösti
pojalta piiskan, mutta jäiväthän hänelle vielä ohjasperät, ja kun nekin
joutuivat takavarikkoon, alkoi hän nykiä ja repiä ohjasvarsilla.

Hevonen jo kuitenkin rupesi hengästymään eikä ollut enää millänsäkään
pojan hopusta.

"Tässäkö sitä nyt pitää paahtua koko kesä maantiellä?" valitti rouva
nuhtelevaisesti.

"Älä hätäile, kyllä talvi tasaa!" lohdutteli häntä miehensä.

Hiljakseen ajettiin loppumatkaa, milloin rannikon lähitse, jossa
vedenselkä vilkkui metsän takaa, milloin korkean mäen päälle nousten,
johon näkyi aukea järvi sekä siellä veneitä lepattavin purjein
työläästi eteen päin pyrkimässä, milloin notkelmaan laskeutuen, jossa
niityt heleän vihreinä hohtivat ja lehtipuut kevään tuoretta tuoksua
levittivät. Oli siinä myöskin uhkeita taloja tien varrella, ehkä
joukossa joku huonompikin, ikään kuin tekemässä vastakohtaisuutta
paremmin huomattavaksi.

Jopa läheni taaskin mäkien ylitse ja niittyjen keskitse tie järven
rantaa. Viimeisen tuuheametsäisen mäennyppylän päälle päästyä levisi
matkustajain eteen saarinen järven seljänne niin lähellä, että Lajunen
arvaeli jaksavansa siitä heittää kiven tuonne alas veteen, johon
maantiekin näytti suoraa päätä osuvan.

Mutta mäen alla oli vielä tilaa kahdellekin talonsijalle, joiden
välitse tie loivasti laskeutui rantatörmän päälle, pudottautui siitä
edelleen törmän alle ja kääntyi kiertämään toisen talon peltoja,
jotka ulottuivat hyvän matkan pitkin rantaa samoin kuin toisen talon
viljamaat toisella puolella.

Kumpaisessakin talossa oli, paitsi talonväen omia, kartanoita, erittäin
kaupunkilaisten varalle rakennettu kesäasunto, lasiseinäinen kuisti,
tilava porstua, kolme huonetta ja kyökki, mäen puolella taloista,
vastakkain kahden puolen tiestä, kuitenkin sen verran etempänä, että
oli tilaa puhtaille nurmikko-pihamaille. Itse nämä asunnot, samoin kuin
pihamaiden ripa-aidat ja portit olivat aivan samaa kaavaa, niin että
toista asumusta olisi voitu luulla toisen peilikuvaksi.

Lajusen herrasväen pysähtyessä oikean puoliselle portille koetti
rehtori Streng, joka perheineen oli paria päivää aikaisemmin saapunut
vasemman puoliseen asuntoon, omassa pihassaan ahdistaa rouvansa
kroketti-palloa pois lähitienoilta. Rouva Streng itse unhotti koko
pelin ja riensi ottamaan odotettuja kesäkumppaneja vastaan.

Mieluinen keskeytys se oli rehtorillekin, sillä muuhun urheiluun
hänellä ei ollut vähääkään taipumusta, kuin korttisotaan ja ajamiseen
kyytihevosella, mutta siihenkin ainoastaan silloin, kuin hänen ei
tarvinnut pitää huolta ohjaksista.

Hänkin läksi juhlallisen vitkaan maantielle päin. Erittäin kohteliaasti
kumartaen nosti hän siellä sirosti hattuaan vielä kärreissä istuvalle
rouvalle ja samoin koreasti kumartaen kätteli lehtoria, joka oli
hypähtäen jo aika sitte maahan päässyt ja kätellyt rouva Strengiä
tavallaan kohteliaasti, mutta melkein ihan kumartamatta.

Lehtori nosti kärreistä vanhimmat lapset ja auttoi alas rouvansa, jonka
Miina ensin vapautti nuorimmasta perheen jäsenestä.

Rouva Lajusen tervehdystavassa, kun hän ryhtyi kättelyn puuhaan, oli
jotakin melkein teeskentelemiseltä näyttävää kohteliaisuutta, jota
vastoin rouva Streng suoritti nuo temput paljon yksinkertaisemmin,
suoravaisesti sekä mieleltään että käytökseltään.

Vasemman puolisen portin taa ilmestyi tällä välin kaksi rehtorin lasta,
ja sinne pujahtivat pihaan äsken tulleetkin, nuorin Miina-tytön sylissä.

Kori oli vielä saatava pois kyytipojan kärreistä. Lehtori jo tarttui
siihen käsin reippaasti, kuten hänellä oli tapana.

"Hilja! Hiiilja!" huusi rouva Lajunen vanhinta tytärtänsä.

Lehtori kääntyi katsomaan, mikä oli hätänä. Hilja juoksi äitinsä luo.

"Mene kutsumaan Maria nostamaan pois koria kärreistä!"

"Enkö sitä minä osaisi nostaa?" kysyi lehtori.

"Mitäs ne piiat sitte tekevät? Kylläpä käskisi totuttaa heitä vain
valmiisen luottamaan."

Hilja palasi. "Mari ripustaa kartiineja, ei hän pääse."

"Eikö hänellä ollut aikaa sitä ennen tehdä?" torui rouva. "Niin käy
aina, kun ei itse ole katsomassa. Ei ne saa mitään aikaan."

"Älähän nyt joutavia! Kyllä kai Marilla on eilisestä asti ollut
kylliksi tekemistä. Ja muuten, enkö minä täällä maallakaan saisi
mihinkään koskea."

"Hm!" vastasi rouva.

Lehtori nosti korin. Rouva Streng puoli väkisin tarttui sen toiseen
päähän kantamaan sitä maantieltä Lajusten asuntoon.

Rehtori, oltuaan koko ajan toimettomana katsojana, ja rouva Lajunen
siirtyivät tieltä rehtorin pihaan istumaan kiikkulaudalle.

Lehtori palattuaan maksoi pojalle kyytirahan, mutta ei penniäkään
enempää.

Poika siitä äkeissään murisi kärreihin noustessaan ja hevosta
kääntäessään: "Kuka teille osaa mieliksi tehdä? Ajanpa minä kovaan tai
hiljaan, niin ei vain heru penniäkään, että edes saisi kunnon tupakan
puodista!"

Ja hevonen se sai tuntea vihat ruoskasta, jota karkuun se läksikin
täyttä laukkaa ylämäkeen.

"Juottahan nyt teetä täällä", virkkoi rouva Streng ehdittyään
omaan pihaansa, johon lehtorikin nyt saapui. Sepä vasta oli rouva
Lajuselle tervetullut ehdotus. Hänen ei tehnyt mieli itsensä vaivautua
illallispuuhissa.

"Vielähän se Katri on siellä jäljellä kuorman kanssa", virkkoi hän
hyvillään, kun sai rauhassa istua sillä puolella, jossa nyt kerran oli.

Melkein samaan jatkoon huusi hän taas Hiljan esiin ja lähetti hänet
kutsumaan Maria, joka tällä kertaa pian saapuikin.

"Kun Katri tulee, laittakaa kaikki kuntoon ja sitte hankkikaa
itsellenne ruokaa täksi illaksi! Me jäämme tänne."

"Johan teillä on kesähuvitukset meneillään", virkkoi lehtori
heilutellen krokettinuijaa.

"Kyllä me yritimme", myönsi rouva Streng, "mutta eipä tuo oikein
sujunut, kun Viktor on niin haluton. Ehkä nyt kävisi paremmin, kun on
useampia. Koetetaanko?"

"En minä huoli. Väsyttipä tuo matka, kun olikin niin pitkä!" valitti
rouva Lajunen haikeasti.

"Kyllä minä mielelläni paukuttelen, kun kerran päästiin tänne luonnon
helmaan."

Lehtori ja rouva Streng valitsivat itselleen pallot ja alkoivat
paukutella melkeinpä nuoruuden innolla ja hyvällä taidolla.

"Hilja, Hilja!" kuului taas huuto.

Kutsuttu juoksi sisältä lasten seurasta äitinsä luo.

"Menepäs, kutsu Mari tänne!"

Hilja juoksi toimittamaan sanaa. Mutta Mari olikin ehtinyt mennä talon
puolelle ruokaa hankkimaan, joten kului kotvanen ennen kuin Hilja hänet
löysi. Saapui hän sentään viimein juoksujalassa.

"Pyydä meidän talon emäntää tulemaan minun puheilleni!" kuului se
tärkeä asia, jota varten jo kahta henkeä oli juoksutettu.

Rouva jo melkein ehti ennen ikävystyä odottamiseen, kuin
kutsuttu emäntä vähän siistiytyä ja viimein tulla tasaisessa
talonpoikais-tahdissa.

Rehtori sai sopivan tilaisuuden lähteä huoneesensa tupakkaa noutamaan.

Rouva Lajusen ja emännän välillä kesti kauan keskustelua
ruokatarpeista, mitä oli paikalta saatavana, mitä etempää hankittava.

Heidän vielä puhellessaan saapui Lajusten kuorma. Nyt oli Mari kyllä
valmis tulemaan kutsumattakin. Kävipä hän myöskin pyytämässä rouvaa
näyttämään, mihin mikin oli kannettava ja asetettava. Mutta rouva vain
sieltä istualtaan neuvoi muutamia kohtia ja käski muuten asettelemaan
mieltänsä myöten, kunhan vain kaikki tuli hyvin.

Lehtori sen sijaan heti keskeytti krokettinsa ja läksi pitämään omista
tavaroistaan huolta sekä muutenkin kantamisessa apuna olemaan.

Rouva Streng meni sisälle arvattavasti illallisen puuhaan.

Talon emännän lähdettyä siirtyi rehtori jälleen kiikkulaudalle.

"No, miltäs täällä näyttää?" kysyi hän.

"Enpä tiedä. Kyllä siellä kaupungissa taitaisi parempi olla. Täällä
tuntuu tulevan niin paljo puuhaa. Eihän täällä saa edes lihaakaan
paikaltansa, pitää tilata kaupungista."

"Se minusta ei niin paha vastus ole. Vaan täällä ei ole edes
ainoatakaan puuta, jonka siimekseen pääsisi huoneiden kuumuudesta.
Kotona kaupungissa kun astuisin vain alas rappusilta, niin olisi
kylliksi varjoa."

"Varjoa tuota on huoneidenkin seinillä. Mutta ei täällä ole seuraa
minkäänlaista."

"No, no!" muistutti rehtori kuin kaupungissa koulupoikia. "Tuo rouva
Lajusen valitus tuntui halveksivalta häntä itseään kohtaan; oliko sitte
hän niin mitätön!

"Minä tarkoitin: minkäänlaisia naisseuraa. Sillä ei noista
talonpoikais-emännistä seuraksi ole. Hehän eivät tiedä niin mitään,
puhuvat vain alinomaa töistään ja puuhistaan, ikään kuin niitä ei
muilla olisikaan."

"Onhan tuo niinkin", myönsi rehtori. "Eikä täällä saa kokoon
wisti-klubia, eikä ole lukusaliakaan, jossa sanomalehtiä näkisi. Miten
tämä kesä todellakin kuluneekaan?"

"Minä aion hankkia kirjoja ja paremman puutteessa lueskella niitä."

Lehtori palasi omalta puoleltansa.

"Täällähän näkyy tulevan oikein hauskaa. Tuossa on metsä oivallinen
mäen päällä, jossa sopii riippuverkossa venyskellä kuumimmat hetket!"

"Kuka sinne jaksaa kiivetä!" koetti rouvansa häntä vastustaa. Lehtori
innoissaan ei kuullut koko väitettä, vaan jatkoi:

"Entäs tuo järvi! Sielläpäs näyttää kelpaavan soudella ja kalastella
kylliksi särvinruokaa..."

"Ei se minua huvita", tokasi väliin rehtori.

"... eikä ole pelkoa myrskynkään vaarasta, kun on noin paljo saaria!"
purki lehtori yhä luonnonraitista mieltymystään.

Molemmat toiset yrittivät vastustamaan pontevammin, mutta samassa tuli
rouva Streng kutsumaan teelle, jota rouva Lajunen jo olikin ikävällä
odotellut.

Sisälle päästyä rouva Streng pyysi anteeksi, että hänellä oli vain
tavallista kotiruokaa tarjota, maalla kun ei käynyt noudattaa kaupungin
tapoja.

"Onhan tässä ruokaa vaikka kymmenelle", lohdutti lehtori ja kävi
rohkeasti leivän, tuoreen voin, suolakalan, paistettujen ahvenien ja
savustetun lihan kimppuun, jota paitsi maitokannu seisoi pöydällä niin
suurena, että siitä kyllä riitti juodakin eikä vain ryypiskellä.

Rehtori ja rouva Lajunen söivät puoli väkisin noita pohjaruokia, ihan
nähtävästi odotellen jotakin varsinaista illallista, paistettuja
lihapalleroita tai muuta senkaltaista taikka edes jotakin munaputinkia
tuon savustetun lihan kanssa.

Kun viimein lapsentyttö Sanna toi teetä odotetun putinkin sijasta,
punastui rehtori eikä enää malttanut olla kysäsemättä vaimoltansa:

"Eikö sinulla muuta olekaan?"

Rouva Streng hämmästymättä selitti arvelleensa, että tultaisiin toimeen
sillä, mitä maalla milloinkin oli tarjona.

Rouva Lajusen toivon pettymystä sai korvata korppukori, josta
puolikymmentä kaunista teen vahviketta musertui hänen kuppiinsa,
vieläpä pari toiseenkin.

Lehtori yhä vielä söi terveen miehen hyvällä halulla voileipää maidon
kanssa sekä joi viimeksi teelasinsa ilman vahviketta.

Kesäkumppanien lähtiessä hetken kuluttua katsoi rehtori olevansa
velvollinen täydellä todella, eikä ainoastaan kohteliaisuuden tavoin,
pyytämään heiltä anteeksi illallisen jokapäiväisyyttä, ja sittemmin hän
rouvallensa vielä erittäin ilmoitti, että oli ihan tarpeeton saattaa
häntä sellaiseen häpeään kuin tänä iltana.

Rouva Lajunen oli nyt ensi kerran astuessaan kesäasuntoonsa huonolla
tuulella. Sen mielialan täytyi päästä jotenkuten purkautumaan.

"Kun kehtaakaan tuo rouva Streng pyytää teelle, vaikka ei ole sen
parempaa tarjota!"

"No, olisiko sinulla itselläsi ollut parempaa?"

"Hm, jos ei tänä iltana, niin ainakin huomenna. Ja juuri huomenna minä
hänelle näytänkin, mikä on kohtuus."

Tämä tuuma, tuo koston esimaku, rauhoitti hiukan lehtorin iltaa ja
hänen elämänkumppaninsa omaa mieltä, varsinkin kuin lehtori, luullen
uhkausta leikiksi, ei huolinut kinaa sen pitemmälle jatkaa, vaan
kääntyi porstuasta omaan huoneesensa.

Pianpa rouva Lajusen kiihtynyt mieli sai uutta närkästymisen aihetta.
Hän oli kesäasunnon piirustuksen mukaan ajatuksissaan asetellut
huonekalut erityisellä tavalla. Nyt hänen sisään astuessaan sitä kuvaa
ei näkynytkään, vaan missä kohdassa oli liian ahdasta, missä liian
väljä tila. Rouva oikein kauhistui.

"Mari!" huusi hän käskevästi.

Ääni kajahti liian kimakasti viereiseen kammariin; sieltä alkoi kuulua
havahtuneen pienokaisen valitusta ja Miinan tyynnyttävää laulua.

Huudettu Mari tuli. Hän oli jo arvannut varustautua.

"Niin sinä järjestät, kuin sinulla ei olisi yhtään järkeä. Kutsu Katri
ja nostakaa piironki kulmittain!"

"Kyllä me jo koetimme, mutta se tulee oven eteen."

"Tee niin, kuin minä käsken!"

"Olisitte, rouva, itse tullut katsomaan, kävinhän minä teitä
pyytämässä. Ja mikä teille sitte kelpaa!"

Viimeiset sanat kuuluivat jo puoleksi oven takaa. Rouva olisi mieleensä
nähden mennyt jäljestä opettamaan tuolle kelvottomalle parempaa
käytöstä, mutta oli niin liian väsynyt, että istahti tuolille.

Mitään sanomatta Mari ja Katri nostivat sitte piirongin kulmittain,
niin että oven aukosta runsas kolmas osa jäi sen peittoon. Sohva
siirrettiin uunin eteen ja sängyt etemmäksi seinästä. Muut huonekalut
asetettiin Helsingin muodin mukaan hujan hajan ympäri lattiaa, että
ainoastaan pujottautumalla päästiin niiden välitse kulkemaan, varsinkin
kuin huone ei ollut muutenkaan niin suuren suuri. Saatuaan täten
oman asuntonsa — sillä miehensä huoneesen rouva Lajunen ei kajonnut
— mielensä mukaiseen säännölliseen epäjärjestykseen päästi hän Marin
rauhaan, mutta Katrin täytyi vielä sälyttää muistiinsa niin suuri
joukko kaikenlaisia kosto-illallisiin koskevia asioita, että tavallinen
kyökkipiian ymmärrys alkoi käydä riittämättömäksi, varsinkin näin
maalla.

Tuli sitten lapsentytön vuoro, jonka Katri pälkähästä päästyään käski
rouvan luo.

"Pidäkin nyt hyvä huoli lapsista, että saan rauhassa nukkua! Minua
väsyttää."

Miina lupasi tehdä minkä voi.

Vihdoin rouva Lajunen joutui riisuutumaan ja levolle käymään. Miehensä
poissa olo häntä ei kummastuttanut, hänhän muulloinkin oli aina tullut
vasta myöhemmin.

Lehtori oli koko päivän puuhannut muuttotavarain kanssa ja väsynyt.
Nähtyään illalliselta palatessa koti-ilman olevan täynnä ukkosta
vetäytyi hän omaan kammariinsa ja istahti sohvalle odottamaan, mutta
kun sänkykammarissa ei kuulunut niin pian sää selkenevänkään, torkahti
hän ja kaatui hetkisen kuluttua kyljelleen siihen missä oli.


II.

Rahallisesti nukuttuaan yönsä riisuutumattakin heräsi lehtori Lajunen
aikaisin seuraavana aamuna. Vähän ensin oudostutti tuo olo makuulla
vaatteissaan, mutta pian sentään muistui jo mieleen kaikki eilispäivän
ja -illan tapaukset. Hän ei ollut koskaan tottunut venytteleimään
aamusilla vuoteella, vaikka olisi kuinka väsyksissä levolle käynyt;
hän näet oli kasvanut talonpoikaisessa ahkerassa kodissa, jossa ei
kuhnustelemista suvaittu.

Niinpä hän nytkin, kun sai silmänsä auki, kerran vain hypähti ja seisoi
jo lattialla kykenevänä ryhtymään mihin työhön hyvänsä.

Aurinko paistoi valaen suloista lämpöä huoneesen.

Lehtori katsahti ikkunasta järvelle päin. Sen pinta seisoi kirkkaan
tyynenä. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä liikkuvan siellä
eikä kuitenkaan vielä ollut tuota kuumemman kesän auerta ilmaa
saentamassa. Yhtä virkeältä näytti luonto kuin katselijan oma mielikin.

Kukapa sellaisena aamuna malttaisi huoneen ahtaudessa oleskella!

Lehtori pesi kasvonsa ja kätensä, pisti olkihatun päähänsä, katsahti
siimattomiin onkivapoihin, otti niiden sijaan nurkasta käteensä kepin
ja läksi ulos.

Koko asunnossa ei vielä kuulunut muuta liikettä.

Hiljaisuus vallitsi läheisissä taloissakin. Arvattavasti olivat
asujamet jo ulkona töillään.

Kevään tuore tuoksu hajahteli vastaan. Järvi tuntui houkuttelevammalta,
mutta sinne ei vielä ollut erinäistä asiaa.

Aamun ihailijan hiukan viivähtäessä pihassansa aukesi vastapäisen
asunnon ovi ja ulos astui rouva Streng ilmeisen ilon ja virkeyden
elävänä kuvana, aikoen hänkin kävelylle, koskapa kevynen päivänvarjo
kädessä teki kepin virkaa hänen lähestyessään porttia.

Tervehtien virkkoi lehtori:

"Aikaisinpa tekin olette liikkeellä."

"Mikäs aikainen tämä on. Johan minä olen keittänyt kahvinkin itselleni."

"Itsekö?"

"Kukapa sitä muu meillä näin aamusilla keittäisi. Sanna on siksi nuori
ja lapsimainen, että häntä kyllä vielä nukuttaa. Ja mitäpä minä hänestä
herättelemään, hän vain noustessaan herättäisi lapsetkin. — Mutta tokko
te olettekaan vielä kahvia saaneet?"

"Kukapa sitä meillä ollenkaan näihin aikoihin keittäisi. Vielä ne
kaikki kuuluvat olevan ihan hiljaan."

"Malttakaas, minä tuon teille kuppisen."

Lehtori yritti kieltämään, mutta rouva jo oli asuntonsa ovella eikä
lehtorin tehnyt mieli ruveta huutelemaan.

Kohta hän palasi, suuri kuppi kiehuvan kuumaa kahvia pikku
tarjottimella kuppikorin sekä sokuri- ja kerma-astian kanssa.

Lehtori joi halukkaasti. Se maistui hyvältä, vaan kuitenkin hiukan
oudolta.

"Mitäs kahvia tämä on?"

"Onko se huonoa?"

"Ei ollenkaan, mutta on tässä vähän toisenlainen maku kuin meillä."

"Arvatkaapas, mistä se on".

"En minä arvaa keittotaidon salaisuuksia, varsinkaan kahvin. Muuta
ruokaa kyllä olen ennen kouluaikanani keitellyt, mutta en koskaan
kahvia."

"Tekö olette itse keittänyt ruokaanne?"

"Niin siihen aikaan, kuin meitä asui kolme pojan nassakkaa yhdessä
huoneessa, ja siitä me puineen maksoimme hyyryä yhteensä koko viisi
markkaa kuukaudessa."

"Jo nyt laskette leikkiä. Ette te vielä niin vanha mies ole."

"Pari kymmeniä vuotta sitte se oli täyttä totia. Mutta ei meillä
talosta ollutkaan muuta passausta kuin kammarin lattian pesu pari
kertaa kuukauteen. — Mutta mitenkä olettekaan tämän kahvin keittänyt?"

"Ihan kuin tavallisesti; siinä vain on ainoastaan neljäs osa kahvia ja
muu rukiita."

"Rukiitako?"

"Niin, eikös niistä tule aika hyvää kahvia?"

"Tuntuupa tulevan. — Suuret kiitokset."

Lehtori aikoi ennen laittamistansa sanoa jotakin siihen suuntaan,
että saatettaisiinpa heilläkin ruveta juomaan ruiskahvia, mutta ei
kuitenkaan katsonut sopivaksi ilmaista kotiolojaan, ainakaan lausua
mitään moitteen sanaa niistä oman perheen ulkopuolella.

Rouva Streng vei pois tarjottimen tavaroineen ja palasi pian. Lehtori
seisoi sen aikaa ajatuksissaan, joista hänet herätti iloinen ääni:

"Mihin päin aiotte kävellä?"

"Kaiketi nyt ensin tuonne mäelle, kun eivät onkeni vielä ole kunnossa."

"Sinne minäkin aioin."

Enempää puhelematta astuivat he vastamäkeen ylös ja seisahtaen siihen,
josta tie alkoi painua tasaisemmaksi, kääntyivät katsomaan taaksensa.
Siinä makasi ihana järven selkä, kuvastaen paikoittain jyrkkiä, toisin
paikoin vihreydestä hohtavia rantojansa.

Hetkisen sitä luonnon peiliä katseltuansa astuivat he edelleen.

Vastoin talonpoikain tapaa oli tämän mäen metsä aivan koskematon.
Suuriakin havupuita kasvoi siinä melkoisen tiheässä ja niistä levisi
terveellinen pihkan haju. Pienempää lehtimetsää kasvoi välissä
ja muutamat suuret koivut olivat ihan kuin varta vasten asetetut
laululintusien olopaikoiksi.

Kyllä sieltä kuuluikin viserrystä ja liritystä kaikenlaista.

Lehtorilla oli lapsuudestaan saakka hyvästi muistissa, että lintuset
kilvan kiittävät suurta Isää. Ja hänenkin iloisesta mielestään nousi
sanaton kiitostunne kohti korkeutta.

Metsän toisesta laidasta kääntyen palasivat astujat siihen, jossa äsken
pysähtyivät ja istahtivat järvitaulun eteen, vasemmalta lämmittävän
auringon ja takaa kaikuvan moniäänisen liverryksen keskelle, kumpikin
omalle puolellensa tiestä kivelle, vaiti molemmat.

Lajunen istuessaan mietti: "Hauska on näin nauttia luonnon virkeyttä
yksin kävellen; hauskempi se on ystävän seurassa, joka käsittää
tunteemme ja riemuitsee kanssamme; vaan hauskinta olisi, jos oma
armahainen, oma puoliso olisi sinä ystävänä."

Rouva Streng ajatteli melkein samoin, mutta ei kumpikaan ilmaissut sitä
toisellensa.

Molemmat he johtuivat muihinkin ajatuksiin, vaan yhtä salassa ne kaikki
pysyivät muilta kuin korkeuden ja sielujen syvyyden hallitsijalta,
jolta he eivät tahtoneetkaan mitään salata.

Auringon yletessä alkoi vienoinen tuulen henki väristää järven pintaa,
josta silloin hävisi tuo lumoava hiljaisuus, jättäen sijaa elävyydelle.
Sama tuulen henki alkoi myöskin hiljakseen humista puiden oksissa ja
hiljentää lintujen sulosoittoa. He läksivätkin jo muihin toimiin,
ravinnon hakuun.

Viimein nämä suuremmatkin aamusulon nauttijat palasivat asuntoihinsa.

Molempain perheiden lapset leikittelivät jo ulkona.

Lehtori löysi kamaristansa kahvikannun, mutta musta juoma oli jäähtynyt.

Rouva Lajusta ei vielä näkynyt. Hän nautti kylliksensä unen suloa.

Sen sijaan Katri jo oli käynyt talosta tinkimässä minkä mitäkin illan
tarpeiksi. Muhkealta kanalta oli hän sitte armotta kaulan katkaissut ja
istui nyt puuliiterissä saalistansa höyhentämässä ja kynimässä.

Lehtori toi sisältä koko kasan kaikenlaisia onkitarpeita, istahti
kiikkulaudalle ja alkoi laitella niitä kuntoon. Lapset kohta
kokoutuivat lapsirakkaan lehtorin ympärille katselemaan hänen kalujansa
ja alkoivat siinä omaan tapaansa hälistä ja kilvan puhella.

Pian aukesi läheinen makuukammarin ikkuna. Rouva Lajunen pisti siitä
päätään.

"Siinä nyt rähisette, ett'ei saa nukkuakaan. Ja sinäkin, Vilhelm, annat
niiden meluta tuolla lailla." Lehtori katsahti rauhallisesti kelloansa.
"Jopa tuota pitäisi unta riittämänkin. Kello on jo yhdeksän", virkkoi
hän.

"Mitä minä huolin kellosta. Miina, vie pois lapset!" Miina tietysti
totteli eikä lehtori lasten tähden ruvennut peruuttamaan rouvansa
käskyä.

Kotvasen kuluttua kuului rouva moneen kertaan huutavan Maria, joka
sitten juoksujalassa saapui tinkimään Katrilta kahvia.

"Pannussahan sitä on", virkkoi Katri, "kaada siitä. Jos lienee
jäähtynyt, niin lämmitä?

"En minä jouda, pitää rouvaa auttaa."

Ja Mari juoksi sitä kyytiään pois.

"Enpä tästä minäkään joutaisi, kun on puuhaa illaksi. Ketähän tänne nyt
niin isoisia vieraita heti maalle päästyä tulleekaan."

Niin Katri itsekseen pahoitteli käsiään pyyhkiessään.

"Toimitapas sitte minullekin kuppinen, kannussa oli kylmää", sanoi
lehtori tytön siitä hänen lähitsensä kiirehtiessä kyökkiin.

"Kyllä, kyllä toimitan."

Rouvan komentavaa ääntä kuului tuon tuostakin kammarista.

"Missä se kahvi nyt viipyy? Äläkä sinäkään tuolla lailla revi tukkaani!
Etkö sitä osaa sievemmin käsitellä? Ota nyt se vaalea leninki
sill'aikaa kuin juon kahvia!"

Vasta runsaan puolen tunnin jälkeen astui rouva ulos täydessä
kaupunkipuvussa. Mari kantoi jäljestä kiikkutuolia ja sen aluslautoja
sekä asetti ne rouvan osoituksen mukaan siimespaikkaan.

Nyt lapsetkin taas uskalsivat palata sanomaan "hyvää huomenta" ja sitte
katselemaan lehtorin työtä.

Rouva istahti kiikkutuoliinsa lukemaan jotakin romaania.

Melkein yht'aikaa tulivat rehtori kirjavassa kesäpuvussa, saappaat
kiiltävinä, ja rouva Streng neule kädessä.

"Hilja, kutsu Maria tänne!" käski tervehdittyänsä rouva Lajunen.

"Tuo tuoleja vieraille!" kuului Marin tultua uusi käsky.

Mari kantoi ulos kaksi tuolia ja ilmoitti samalla, että aamiainen oli
valmis.

Rouva Lajunen joutui hämilleen. Kuinka nyt selvitä vieraista?

Rehtorin rouvan tarkka silmä huomasi tuon pulan.

"Nytkö te vasta syöttö? Johan me söimme aika sitte, kohta minun
palattuani."

"Vastapa minä äsken join kahviakin. Ei minulla vielä tunnu ruoan
tarvista. Mene sinä, Vilhelm, syömään."

Lehtori läksi muitta mutkitta.

Rouva Lajunen katsoi pitkään hänen jälkeensä, ajatellen: "Kyllä on aika
moukka, kun ei edes älyä pyytää anteeksikaan vierailta; lähtee vain
ilman mitään."

Palattuansa ruoalta kehoitti lehtori toisia lähtemään järvelle.

"En minä nyt syömättä lähde", kuului rouvan jyrkkä päätös.

"Kyllä minä voisin tulla, mutta ei ole soutomiestä", arveli rehtori.

"Mitä sillä tehdään. Kyllä minä soudan."

"Ja minä pidän perää", ilmoitti rouva Streng.

Rouva Lajusta harmitti tuo miehensä sulloutuminen moisiin toimiin kuin
soutomiehen. Vaan tietäen lehtorilla siinä olevan oman päänsä jätti
hän tällä kertaa muistutukset tekemättä, ollen mielessään kiitollinen
rehtorille, joka toki käsitti, mikä sopii herrasmiehelle, mikä ei.

Heidän lähdettyänsä kiiruhti rouva syönnin puuhaan, jonka hän äsken
olikin vain kohteliaisuudesta jättänyt tekemättä.

Soutelijat viipyivät matkallaan ohi puolen päivän, joten rouva
Lajusella oli kyllin aikaa yksikseen lueskella ja torkkua, muutteluttaa
kiikkutuoliansa paikasta toiseen, jota varten täytyi joka kerran parin
kolmen hengen olla liikkeellä, juoda kahvia ja viimein harmistua
mieheensä, joka ei pitänyt lukua hänen hauskuudestaan, sekä ikävystyä
itseensä ja maalla oloon, kirjoihin ja koko elämään. Tuntuipa muun
tyytymättömyyden seassa hiukan kateuttakin toisia kohtaan, jotka
osasivat elää maalla maan tavalla, ja siitä harmittelijalle yritti
jolahtamaan mieleen, että taitaa sentään olla syytä itsessäkin; miksi
hän ei lähtenyt toisten mukaan.

Mutta samassa hän näki soutelijain palaavan. Harmi palasi vielä
voimakkaampana ja rouva pakeni äkeissään kammariinsa etsimään edes
unesta olonsa tukaluuden unhotusta.

Rehtori maantiellä erotessaan koreasti kiitteli hyvästä soudosta
lehtoria, joka palavissaan astui nuttu käsivarrella. Kiitokseen yhtyi
rouvakin hymyillen, mutta muuta sanomatta, ja seurasi miestänsä omalle
puolelleen.

Lehtori kiitettyään kiittämästä siirtyi pihaansa ja istahti rouvansa
kiikkutuoliin.

Iltapuoli-kahvin aikaan rouva Lajunen lähetti sisäpiikansa Marin
kutsumaan rehtorin herrasväkeä illempana teelle ja illalliselle.

Kello 7 paikoilla sitte istuivat kaikki lehtorin pihassa ja siellä
lapsetkin juoksentelivat.

Mari kantoi teetarjottimen kiikkulaudan eteen asetetulle
puutarha-pöydälle ja siirsi lähemmäksi rouva Lajusen kiikkutuolin.

Herrain teelasit seisoivat komeissa hopeajaloissaan. Leipäkori uhkui
yli reunojansa kaupungista mukaan tuotua parasta teen särvintä. Siinä
oli pehmoista leipää ja mureita korppuja, oli myöskin sokurileipäsiä
ja hienoimpia Englannin keksejä sekä piparkakkuja ja hohkaisia
viipaleita, leikeltyjä suuresta sokurikakusta, jonka muutamat
naisystävät olivat kaupungista lähtiessä antaneet evääksi maalle.

"Tämäpä näyttää hauskalta", kiitteli aina kohtelias rehtori.

"Olkaa hyvät, ottakaa!" kehoitti emäntä ollen jo oikealla alallansa ja
siten myöskin puheliaampi.

Rouva Streng, arvaten, mitä tästä vielä oli tuleva, otti
kiinanposliinisen kupin ja yhden ainoan palasen vehnäleipää, jota
vastoin rehtori kokosi eteensä korista yhden kappaleen kutakin lajia,
vaikka niitä olisi ollut vieläkin enempi, ja emäntä vain yhä kehoitteli
ottamaan lisää.

Kun ensimmäinen annos oli onnellisesti nautittu, lähetettiin Hilja
kutsumaan Maria tuomaan lisää.

Toisen kupin jälkeen tunsi emäntä mielessään jo hiukan hyvinvoinnin
alkua.

"Mitenkähän tätä kesää oikeastaan ruvettaisiinkaan viettämään?" kysäsi
hän puheen aluksi, kun näet oli enimmin ikävystynyt päiväänsä.

"Sitäpä minäkin juuri ajattelen", virkkoi rehtori.

"Minusta se on hyvin yksinkertainen asia. Kun kerran ollaan luonnon
helmassa, niin pitää mukautua luonnon järjestykseenkin ja luopua
kaupungin tavoista. Luonto on kaunein aikaisin aamusilla, ja tietysti
on silloin sitä nautittava. Ennen voidaan sen sijaan nukkua päivällä,
ell'ei aika muuten kulu muissa toimissa."

Rouva Streng se näin lausui ajatuksensa.

"Kukapa tuota viitsii nousta niin aikaisin", vastusti rehtori. "Jos
sinulta aika kuluu, kun itse teet piikain töitä, niin ei siltä suinkaan
minun aikani kulu yhtä helposti."

Rouva Lajunen nyrpisti nenäänsä, ikään kuin sanoakseen: "Hyh, vai
piikain töitä! Kyllä kai niihin pitäisi ryhtyä!" Vaan sitte hän heti
katsahti kiitollisesti rehtoriin.

"Mitäpä minä suotta rupean elättämään joutavia ihmisiä", virkkoi rouva
Streng, "ja jos pitäisinkin useampia palvelijoita, niin kyllä siltä
aina itselleni keksisin jotakin. Ei aika koskaan ehdi tuntua pitkältä,
jos vain on halua jotakin toimimaan. Mutta haluttomuus se tekee ajan
pitkäksi."

"Eiväthän kaikki ole työjuhtia, niinkuin sinä", tokasi rehtori. "Mitäpä
minä esimerkiksi täällä maalla tekisin? Ei täällä ole koulua."

"Ei sitä koulua ole kesällä kaupungissakaan."

"Olisihan siellä edes wisti-klubi."

"Sinulla nyt ei ole halua eikä mieltymystä mihinkään muuhun kuin siihen
korttisotaasi."

"Se onkin toista kuin täällä maalla vetelehtiminen. Siihen saattaa
oikein kokonaan kiintyä. Ja siinähän on koolla kumppanejakin, joiden
kanssa sopii keskustella."

"Ikään kuin te muusta keskustelisitte kuin korteista. Ei, hyvä Viktor,
pitää olla vähä mieltymystä johonkin oikeaan työhön, joka hyödyttää.
Silloin pysyy mieli raittiina ja tuntee huvia luonnosta, joka samoin
aina työskentelee."

"Niin juuri", vakuutti lehtori. "Harrastusta tarvitaan, mutta jokaisen
vain tulee osata valita jokin työala tai joitakuita erityisiä töitä,
sillä muuten hajoaa harrastus hapuilemiseksi."

"Niin, jos tarkoitatte varsinaista elämän työtä, kuten teillä
molemmilla on koulutoimi. Mutta muuten ei tarvita mitään valikoimista,
kunhan vain vihataan joutilaisuutta, niin silloin aina löytyy jotakin
tekemistä. Jos nyt esimerkiksi Viktor viitsisi, niin olisi hyvä aika
tehdä listoista tuollainen pöytä meidänkin kiikkulautamme eteen, että
joka kerran ei tarvitsisi kantaa sisältä ulos pitsattua pöytää."

"Se on nikkarin asia, en minä muiden töihin tartu."

"Jos jokainen ajattelisi samoin, niin eipä olisi nikkaria olemassakaan."

"Mitä siitä tulisi, jos kaikki ryhtyisivät kaikkea tekemään? Ei kukaan
osaisi mitään", arveli rouva Lajunen.

"Taikka osaisi jokainen vähän kulakin noin vain kotitarpeiksi."

Väittelyä kesti vielä kauankin ja siinä tuli ilmi, että rehtori
ei ollut ikänänsä vielä pitänyt kädessään kirvestä, eipä edes
partaveistäkään, jonka tähden hän nytkin aikoi antaa partansa kasvaa
syksyyn asti, ja että rouva Lajunen ompelutti Miinalla kiinni kaikki
ratkenneet hakasensa, puhumattakaan lasten napeista, joiden kunnossa
pito tietysti oli Miinan asia; mutta tuota työttömyyttään rouva sentään
tuntui vähän ikään kuin häpeävän, kun näet oli lueskellessaan huomannut
nykyajan vaativan työtä ja tointa jokaiselta, ken tahtoi pystyssä
pysyä. Rehtori sitä vastoin aivan kerskailemalla julisteli suoraan
kaiken muun työn halveksimistansa kuin opin taonnan poikain päähän.

Jo yritti kina käymään kiistaksi, joka ehkä olisi muuttunut
katkeraksikin, vaan oikeaan aikaan saapui Mari ja supautti jotakin
rouva Lajusen korvaan.

Hyvillään tästä keskeytyksestä ja mielessään myöntäen rouva Strengin
olevan monessakin asiassa oikeassa, pyysi emäntä vieraitansa
illalliselle.

Kehoitusta totellen tarjosi rehtori kohteliaasti käsivarttansa rouva
Lajuselle, joka siihen heti tarttuikin. Lehtori ei huomannut taikka
ei tahtonut, olla yhtä kohtelias rouva Strengille; he vain muuten
vierekkäin astuivat toisten jäljestä sisään.

"Pyydän anteeksi, että täytyy makuuhuonetta pitää ruokasalinakin; eihän
täällä maalla ole kylliksi huoneita", selitteli emäntä mielestänsä
suuren epäkohteliaisuuden syytä, osoitti kullekin määrätyn paikkansa
ja alkoi tarjoella leipää ja voita, rasvasilliä ja suolaista
keitettyä lihaa munaputingin kanssa, savustettua kieltä, leikeltyä
vasikanpaistia, juustoa ja äsken paistettuja lihapalleroisia.

Tämä kaikki oli vain pohjapainoksi aiottu.

Mari korjaili viimein pois liiat lautaset, vaihtoi puhtaat talrikit ja
ruoka-aseet sekä kantoi esiin varsinaisen ruoan: kanapaistin kaikkine
viiden- kuudenlaisine lisineen.

Kun sitä oli kylliksi maisteltuja syöty, vaihtuivat talrikit vielä
kerran ja jälkiruoka tuli esiin, tehty kermasta ja monenlaisista
marjahilloista.

Rehtori oli aivan sulaa kiittelemisiinsä ja söi kuin aika mies. Sen
sijaan lehtori näytti vähän neuvottomalta, ja rouva Streng, mitään
virkkamatta, ainoastaan vähän maistoi kutakin lajia.

Viimein noustiin pöydästä ja vähän aikaa istuttuaan rehtori rouvinensa,
toivottaen "hyvää yötä", läksivät omalle puolelleen maantietä.

Ovesta vielä lehtorin rouva, muistellen kaupunkitapoja, huusi jäljestä:

"Tehkää hyvin, käykää toistekin!"

Asuntoonsa päästyään rehtori heti muutti kohteliaan käytöksensä
kylmemmäksi.

"Sellainen pitää illallisen olla, jos kerran pyydetään ketään
vieraita", sanoi hän rouvalleen. "Eilisiltana minua oikein hävetti.
Ettäs viitsitkin tarjota vain kuivaa kotiruokaa!"

"Enhän minä heitä illallispitoihin pyytänytkään, sanoin vain rouva
Lajuselle, että kun heillä ei vielä ollut mitään järjestyksessä, niin
saattoivat juoda teetä meillä. Arvelin heidän tyytyvän siihen, mitä
sattui olemaan."

"Etkös nyt mitään huomannut?"

"Liiankin hyvin, johan tuo rouva Lajusen tyytymättömyys näkyi eilen
täällä. Mutta minä vain en rupea hänen kanssansa kilpailemaan. Saakoon
hän herkkusuun kunnian!"

"Päin vastoin sinun pitää kutsua heidät parin päivän perästä ja
näyttää, että eletäänhän meilläkin."

"Siitä ei tule mitään. Ei minulla ole kaupunkiruokia täällä maalla.
Enkä minä muutenkaan niin suuresti ikävöi rouva Lajusen seuraa. Minä
tulin maalle nauttimaan kesän ihanuutta enkä kyökin komeutta."

"Et sinä näy osaavan kohota tavallisuuttasi ylemmäksi, pysyt vain
piikain töissä ja ompelijattarien tasalla."

"Tarkoitat: piikain arvoisena. Siitä meillä on eri mieli. Ja
ompelijattarien joukossa on myöskin kunnon ihmisiä. Vai onko sille
jalompaa tuo ristissä käsin istunta ja komentaminen kolme neljä
käskyläistä liikkeelle jokaisen pienimmänkin asian tähden. Minä en
katso itseäni minkään työn halventavan, siinä kaikki. Ja kyllähän olen
näyttänyt osaavani laittaa kelpo päivällisetkin kaupungissa, vieläpä
ihan ilman eri keittäjää, milloin on tarpeen ollut; mutta täällä
minusta on aivan turha ryhtyä sellaisiin puuhiin yksistään rouva
Lajusen tähden, sillä lehtori ei näyttänyt hyväksyvän tuota tämän illan
komeutta."

"Sinä ja lehtori paremmin sopisitte yhteen."

"Mahdollista kyllä. Mutta nyt me olemme yhdessä emmekä huoli turhan
tähden ruveta sotkemaan väliämme."

"Et siis aio joskus tarjota parempaakin kuin eilen, jos minä tahdon."

"Kaikki järkevät tahtosi täytän. Jos sattuu muita vieraita tulemaan,
sopii tietysti Lajustenkin olla seurassa. Silloin siitä ei tule mitään
kostoa, niinkuin tämä ilta oli. Mutta älä vain toimita vieraita tänne
minun tietämättäni edeltä päin."

Rehtorista jo yritti tuntumaan, että rouvansa ehkä oli oikeassa,
ja sen johdosta hän vähän katui äskeisiä pistosanojansa, mutta
turhamaisuudessaan ja oman arvon tunnossaan ei kuitenkaan huolinut
ruveta niitä anteeksi pyytelemään. Jospa hänen vaimonsa olisi ollut
sellainen hienotunteinen ja -tapainen kuin rouva Lajunen, niin ehkä
sitte. Vaan eihän tähän mikään pystynyt, mitäpä häntä lepyttelemään!

Rouva Streng puolestaan oli hyvinkin tuntenut nuo pistot, mutta hän
tapansa mukaan etsi joka sanasta ja asiasta valopuolta, joten ne
näyttivät paremmilta, kuin monesti todella ansaitsivatkaan. Siten ei
piston haavoitus koskaan tuntunut niin kirvelevältä, kuin muuten olisi
saattanut. Hän ei myöskään ollut tottunut mieheltänsä saamaan varsin
hellää kohtelua eikä siis nytkään odottanut mitään anteeksipyyntöä,
vaikka se kyllä olisi tehnyt hänet kaikkein onnellisimmaksi vaimoksi.

Vähän aikaa jatkettuaan sovittelevaan tapaan tätä kotikiistaa kävi
rouva katsomassa lapsia ja huomasi heidän samoin kuin tytönkin olevan
rauhallisessa unessa.


III.

Kului muutamia päiviä hiljaisesti.

Rouvat Streng ja Lajunen karttoivat toisiansa. Eihän lehtorin rouva
tuollaisen tekonsa jälkeen miten voinut katsoa kostonsa uhria suoraan
silmiin; niin paatunut hän toki ei ollut turhamaisuudessaan. Ja kun
herroilla ei myöskään ollut mitään erityistä vetoa toistensa seuraan,
oleksivat kumpikin perhe erikseen omalla puolellaan.

Tulipa sitte sateinen viikko.

Lehtori oli sellaisten päiväin varalle ottanut mukaan sopivaa työtä ja
istui kammarissaan.

Samoin kului rouva Strengin aika ikävältä tuntumatta kaikenlaisissa
puuhissa, joita toimeliaisuus aina keksii.

Sen sijaan rouva Lajunen aivan oli ikävään menehtyä. Ensi päivät hän
koetti makaella — tekeehän kostea ilma ihmisen uneliaammaksi — mutta
eipä se sekään ajan pitkään oikein sujunut.

Rehtori myöskin kasasi unikekoa aamuin ja päivällisten jälkeen,
ei kuitenkaan koko päivää. Jäi vielä kyllin kyllä aikaa ikävöidä
wisti-klubia. Viimein hän jo otti varalta mukaan tuodun korttipakan
käsiinsä ja alkoi yksikseen selailla lehtiä.

Ei aikaakaan, niin pisti hän hatun päähänsä, kalossit jalkaansa ja
läksi suuren sateenvarjon suojassa maantien poikki esittämään, eikö
rouva Lajunen tulisi kumppaniksi.

Tämä ihastui suuresti. Lapsuuden ja nuoruuden ajan olivat kortit olleet
hänellä ensin leikkikaluina, sitte hyvinä ystävinä sen seurapiirin
tavan mukaan, johon hänen vanhempansa kuuluivat ja jossa korttipeli
oli hyvin suosittuna ajanviettona naistenkin kesken, puhumattakaan
herroista, jotka eivät osanneetkaan olla koolla ilman wisti-pöytää.

Rouva nyt ensin ihastui, että sai niin hyvän tilaisuuden uudistaa
vanhoja tuttavuuksia ässäin, kuningasten ja rouvain kanssa. Kauan
näet oli hän niitä saanut kaivata, hänen miehensä kun ei kärsinyt
kortteja talossaan, eikä niitä myöskään naisien seuroissa näkynyt siinä
piirissä, jossa he nyt eleskelivät.

"Missä sitä pelattaisiin?" — Rouvaa alkoi vähän arveluttaa: jos
rehtori ehkä esitti pelaamista siellä, jossa nyt olivat, niin joutui
hän pulaan miehensä loukkaamisen ja kohteliaisuuden loukkaamisen
välille. Arvelutti myöskin vähän, mitä maalaiset sanovat, kun kuulevat
rouvainkin käyvän korttisotaa, sillä eiväthän he tietysti kyenneet
käsittämään herrastapoja, kun niitä hänen miehensäkään ei ottanut
käsittääkseen.

Kaikki ne arvelemiset sentään haihtuivat, kun rehtori ei sanonut
minkään estävän pelaamasta hänen luonaan. Niinpä rouva Lajunen läksi,
tosin hiukan rauhatonna mielessänsä.

"Entä kolmas? Mitä siitä kahden kesken tulee?" kysäsi hän matkalla,
hoksattuansa pahimman pulan.

"Ehkäpä tuohon neuvo keksitään."

Kotonansa rehtori pyörähti vaimonsa huoneesen ja ryhtyi houkuttelemaan
häntä kolmanneksi.

"Tiedäthän, että minä en huoli hukata aikaani sellaiseen."

"Niin, kaupungissa en sitä pyytäisikään, mutta täällä kun olemme
pulassa."

"Hyväkin pula! Jos sinulla ei liene parempaa tehtävänä, niin pelaa
yksin kolmen edestä."

Turha vaiva. Rouva Lajunen yritti jo lähtemään pois, kun hänen
mielestään kahden peli oli aivan mahdoton edes yrittääkään.

Rehtori sentään keksi muita peliä, joissa ei välttämättä tarvittu
useampia sotasankareja. Ja kun kerran alkuun päästiin, kului ensi päivä
hauskasti, jopa toinen ja kolmaskin. Vähitellen haihtui rouvaltakin
kaikki levottomuus, hän teki sitä oikeana työnään.

Vaan loppuipa se sateen aika ja elämä muuttui toisille iloisemmaksi,
toisille ikävämmäksi; ei toki rouva Lajunen kehdannut poudalla jatkaa
sisällä istumista.

Lehtori oli laitellut kuntoon kalanpyydyksiä ja suurella vaivalla
saanut houkutelluksi kaikki lupaamaan lähteä hänen kanssansa järvelle.

Sopimuksen mukaan luopuivat pitempiuniset kesävieraat määräaamuna
tavallista aikaisemmin unholan lumokammioista ja varustautuivat
lähtemään rantaan.

Lehtori sinne ensinnä saapui asettelemaan kuntoon venettä, se kun oli
siksi pieni, että siihen ei eri soutumiestä mahtunut.

Hetkisen perästä saapui rehtori rouvinensa, viimemainitulla kädessä
kori; jonka sisältä kuului kahvikuppien helinää ja pilkisti kahvipannun
lämmönsäilyttimen tupsu. Oli näet myöskin sovittu, että piti rannassa
juotaman kahvia ennen lähtöä ja rouva Streng oli luvannut sen keittää
sekä ottaa kupit, sokurit ja kermat, niin että rouva Lajusen tuotavaksi
jäivät vain korput.

Niitäpä saatiinkin odottaa ikäväksi asti.

Viimein kun lehtori jo aikoi lähteä häntä kiirehtimään, tuli hän
tavallisessa, tälle retkelle jotenkin sopimattomassa puvussaan ja Mari
kantoi koria.

Rehtori riensi vastaan pyytämään anteeksi, että oli jotenkin
epäkohteliaan huonossa vaateasussa.

"Ei tässä nyt ollakaan lähtemässä kaupungin kaduille", lohdutti
lehtori. "Ja mikäs tuota pukuasi vaivaa? Minusta sekin on kerrassaan
liian hyvä kalaveneesen. — Sinun olisi parasta olla maalla", sanoi hän
ikään kuin vähän äreästi vaimolleen.

"Niin, tosiaankin on vähän varomatonta lähteä tuossa puvussa kalaan",
virkkoi myöskin rouva Streng.

"Ei minulla ole huonompia vaatteita", vastasi ahdistettu rouva.

"Syytä sitte itseäsi, jos hullusti käy."

Tällä välin oli rouva Streng kaatanut kahvia ja rouva Lajunen purki
koristansa kaikenlaista kahvileipää, huulet omituisessa hymyssä.

Sijoituttiin siitä viimein veneeseen, lehtori airoille, rouva Streng
perän pitoon, toiset toistaiseksi keskiteljolle.

Lehtori neuvoi, minne päin oli eilisillalla laskenut verkot talon
aikamiehen pojan kanssa. Kotvasen soudettuaan pysäytti hän veneen
ensimmäisen lähelle.

Nyt piti rouva Strengin asettuman airoille, kun lehtori varustihe
verkkoja lappamaan. Rehtori nousi peräkokkaan ja rouva Lajunen sai
siirtyä etukokkaan, jossa oli vähimmin verkoista kastumisen vaarassa,
vaikka kinastellen hän ainoastaan luopui paikastaan, johon kerran oli
päässyt istumaan, tottumaton kuin näet oli veneessä liikkumaan.

Vene oli kevyt ja horjahteli kokkapainojen tähden melkoisesti,
kun pohjapainoa ei vielä ollut. Rouva Lajunen joka kerran parahti
säikäyksestä.

Rehtorin rouva alkoi huopia. Soutaminen ei hänellä liene milloinkaan
ollut varsinaisena työnä, kalastusveneen huopaaminen vieläkin vähemmin.
Sentähden hän liikutteli airojaan sen verran taitamattomasti, että
vettä väliin roiskahteli taakse päin. Rouva Lajunen torui ja pyyhkieli
hollanninpalttinaisella nenäliinallaan ehtimiseen vesipisaroita pois
arkaväriseltä leningiltä.

Unhottui häneltä sentään enin vaara, kun verkon silmissä alkoi nousta
kimmurtelevia kaloja.

Jo oli veneessä viisi verkkoa ja niistä valunutta vettä, jossa kalat
uiskentelivat.

"Kas miten suuri!" huudahti rouva etukokasta, kun lehtori veti kuudetta
verkkoa ja vedestä nousi hauki, suussa melkein koko verkko poikittain.
Vaan samalla hän liikahti varomattomasti, että vene kallistui ja vettä
pursahti aika koski laidan ylitse. Olisivatpa ehkä niin kalat kuin
ihmisetkin äkkipäätä päässeet kokonaan veden varaan, ell'ei lehtori
seisoessaan olisi polaissut venettä jälleen kohdallensa.

Nyt ei auttanut muu neuvo kuin panna rehtori viskomaan pois vettä, että
vene edes vähän kevenisi. Pakosta hän ryhtyi työhön, vaan teki sitä
niin kömpelösti, että sai kelpo hyvät housunsa pilalle, puhumattakaan
kirkkaiksi kiillotetuista saappaista, jotka kokonaan vettyivät. Hän
kuitenkin lohdutteli mieltänsä sillä, että kotona asunnossa on toisia
pukimia.

Onnellisesti siitä viimein päästiin kotirantaan.

Kaloja oli kertynyt siksi paljo, että niistä riitti jakaakin. Rouva
Streng itse kantoi osansa kotiin, jota vastoin rouva Lajunen vasta
pitkän lunastuksen jälkeen jätti saman sopimattoman työn miehensä
tehtäväksi sitte, kuin hän ensin ripusti verkot haarukkeihinsa.

Syötyään aamiaista, kumpikin porho kotonansa, yhtyivät kaikki rehtorin
pihassa.

"Eipä se niin vaarallinen ollutkaan tuo kalastusmatka, kuin pelkäsin",
virkkoi rouva Lajunen iloisemmasti kuin hänellä muuten tapana oli.

"Mikäs vaara siinä olisi ollut, kun minä ammensin pois veden", kehui
rehtori urhotyötään. "Ja muuten siinä oli odottamaton hauskuutensakin.
Aamiainen ei ole pitkään aikaan maistunut niin hyvin kuin nyt, vaikka
olikin aikainen."

"Niin minustakin. Kyllä minä melkein luulen, että lähden
toistekin mukaan. Kastuihan se leninki jo kuitenkin, niin jääköön
kalavaatteeksi." — Hän oli jo muuttanut yllensä toisen pilkuttoman.

"Liike ja raitis ilma ne antavat ruokahalua", selitti rouva Streng. "Ja
nyt jos suostutte, niin lähdemme kaikki tuonne mäelle metsään, koska
tässä jo tuntuu tulevan kuumaksi."

"Minua raukasee, pitäisi lähteä nukkumaan."

"Minä annan sinulle riippuverkkoni; sidomme sen vahvoihin puihin, niin
kyllä siellä on yhtä hyvä nukkua raittiissa ilmassa."

"Tarvitsethan sen itsekin."

"Minä otan saalin ja nukun maassa, jos nukuttaa."

Liian paljo oli mukautua yht'aikaa niin suuriin myönnytyksiin ja
poikkeuksiin totutuista tavoista, mutta läksi rouva Lajunen sentään nyt
kerran koettamaan sitäkin, vaikka vastahakoisesti.

Astuttiin ylös, löydettiin sopiva paikka, sidottiin verkko puihin ja
autettiin rouva Lajunen siihen. Lehtorin leikillänsä kiikutellessa
painuivat hänen silmänsä pian kiinni.

Pingoitettiin vielä toinenkin verkko. Se oli lehtorin, mutta hän
kun ei tuntenut mitään unen tarvetta, antoi hän sen rouva Strengin
käytettäväksi, joka kuitenkin houkutteli miehensä siihen nousemaan,
tahtoen nyt kerrassaan saattaa hänetkin tuntemaan metsän siimeksen
viehättävyyttä keskipäivän aikana.

Rehtori kömpi työläästi verkkoon, kiikuskeli ja alkoi unhottaa, missä
olikaan, kunnes ajatukset kokonaan sekautuivat ja sammuivat.

Rouva Streng jutteli ensin minkä mitäkin lehtorin kanssa, vaan viimein
alkoi häneltäkin luonto vaatia veroansa, sillä olipa sentään souto
ollut vähän tavatonta ponnistusta. Istuen saalillansa kallisti hän
päänsä mätästä vasten.

Lehtori istui mietiskellen hyvän aikaa. Unta hän ei tuntenut
tarvitsevansa. Sattumalta hänellä ei nyt myöskään ollut mitään
tekemistä kanssansa, kuten usein muulloin.

Jo aikoi hän lähteä noutamaan jotakin työtä. Vaan yht'äkkiä kiintyi
hänen katseensa isoon muurahaiseen, joka laukkasi hänen polvellansa.

"Kas sinua veitikkaa!" Luunapilla hän singautti sen oikeaan
olinpaikkaansa. "Saavatkohan makaajat olla niiltä rauhassa?" Hän astui
hiljaa ensin toisen, sitte toisen riippuverkon luo. Niissä ei näkynyt
mitään eikä puissakaan, joihin ne oli sidottu.

Lehtori tarkasteli katseillaan myöskin saalia, jolla rouva Streng
makasi. "Ahah, tuossapa on muutamia!" Hän kiireimmiten karkoitti
rauhanhäiritsijät. Mutta mitä enemmän hän niitä hätyytti, sitä
äkäisemmin yhä uusia ryhtyi rynnäkköön. Viimein oli lehtorilla kylliksi
työtä pitäessään suuren saalin reunoja puhtaina kutsumattomista
vieraista.

Rouva Lajunen raotti silmiään. Hän ei ensin käsittänyt, missä
oli. Olo vain tuntui niin suloisen raittiilta: hikinen kuumuus ei
vaivannut, niin kuin muulloin kammarin sohvalla herätessä, eikä
pääkään ollut raskas. Hän ummisti jälleen silmänsä, huolimatta ottaa
asiasta tarkempaa selkoa, aikoen vain nauttia oikein kyllälti tätä
odottamatonta hyvinvointiansa.

Ei hän kuitenkaan enää uudelleen nukkunut. Tuulen henki hiukan
humahutti puiden latvoja. Lintu pyrähti lentoon. Niistä hän viimein
muisti olopaikkansa ja että muitakin oli siellä metsikössä.

Kuului vähän oksain raksetta. Rouva avasi silmänsä ja näki miehensä
puuhailevan rouva Strengin tienoilla, koetti nousta, mutta ei osannut.

Lehtori huomasi liikettä vaimonsa riippuverkosta ja läksi tutkimaan,
joko hän heräsi, sekä auttoi hänet alas.

"Mitä sinä siellä puuhasit?"

"Karkoittelin muurahaisia", selitti lehtori viattomasti.

"Onko täällä niitä?" — Rouva kauhistui omasta puolestaan.

"Näkyy olevan maassa, vaan ei puissa."

Samassa tuli Mari tuomaan kahvia, kun oli nähnyt herrasväen lähdön
mäelle päin eikä Katri antanut hänen jättää kahvia seisomaan.

Siihen keskeytyivät rouva Lajusen arvelut ja utelemiset. Mieli myöskin
oli nyt niin virkeänä ja iloisena, että hän ei huolinut pahastua
semmoisista mitättömyyksistä kuin tuosta, jotka oli nähnyt.

Tähän puheen hälinään ja kahvikompeiden kilinään toisetkin heräsivät
kokonaan virkistyneinä.

Nytpä kahvilla olikin maku, jollaista rouva Lajunen harvoin muisti
tunteneensa.

"En minä oikein käsitä, miten tämä olo nyt tuntuu niin virkeältä ja
hauskalta", virkkoi lehtori.

"Kyllä minä aina voin toimittaa yhtä hauskaa, jos vain suostutte minun
ohjeihini. Noustaan aikaisin, ollaan liikkeessä ja puuhataan jotakin",
neuvoi lehtori.

"Mitäpä täällä on puuhaamista", vastusti häntä rouvansa.

"Jos sinua ei mikään miellytä, niin vaikea sitä toisen on tehdä sinulle
miellyttäväksi. Itsensä pitää kunkin osaaman hankkia itselleen huvia."

"Ehk'et ole ihan väärässä", myönsi viimein rouva. Mitäpä siinä
vastusteleminen auttoi, kun oma kokemus nyt todisti toista.

Vielä selvemmäksi varttui tämä kokemus parin kolmen viikon kuluessa,
joll'aikaa rehtori ja rouva Lajunen lakkasivat ikävöimästä sateen
tuloa, korttipeliä ja kaupungin seuroja sekä vähitellen huomata
maalla elämisen edes jotakuinkin siedettäväksi, ell'eivät sitä vielä
tunnustaneetkaan erittäin kaihottavan hupaiseksi.

Omituinen oli todellakin rouvain luonteiden vastakkaisuus. Yhä useammin
alkoi lehtori varsinkin nyt, kuin enemmän oleskeltiin yksissä, tavata
itseään vertailemasta heitä toisiinsa ja ihmettelemästä, miksi hän
tuota eroa ei ennen ollut huomannut, kunnes hän viimein arvasi syyksi,
että hänellä ei ollut vielä ennen ollutkaan tällaista vertailemisen
tilaisuutta.

Mikäli tämä asia hänelle selvisi, mitä suloisemmaksi, etevämmäksi
ja käytöllisemmäksi tosi ihmiseksi hän huomasi rouva Strengin, sitä
aremmaksi hän muuttui käytökseltään häntä kohtaan, varsinkin oman
vaimonsa läsnä ollessa. Hänellä oli salaisuus, vaarallinen heille
kaikille, jos se vain tuli syrjäisen tietoon, joka sitä osaisi käyttää
väärin, sovun sotkemiseksi.

Lehtorin mieli oli alkuaan ollut avoin kuin virheetön peili, mutta sen
pinta oli vähitellen himmennyt sikäli, kuin hän oli huomannut rouvansa
kykenemättömäksi käsittämään sellaista syvällistä selvyyttä.

Nytkin hänestä tuntui oikein raskaalta tuon salaisuuden pitäminen.
Mutta jos hän olisi sanonut vaimolleen, että rouva Streng oli häntä
ymmärtävämpi tai muuta sen tapaista, niin olisi vaimo sen käsittänyt
moitteeksi ja ollut liian ylpeä sitä kärsimään, samalla olisi vaimo
myöskin saanut mustasukkaisuuden aihetta, joka sitte olisi tuottanut
suurta kiusaa sekä hänelle itselleen että myöskin lehtorille.

Jonkun ajan jaksoivat rehtori ja rouva Lajunen kestää uutta
elinjärjestystä, aikaista nousemista ja liikkeellä oloa, niin kauan
kuin se kaikki uutuudellaan viehätti. Mutta eräillä ihmisillä on
omituinen taito saada käsissänsä kaikki pian vanhenemaan. Niinpä nytkin
rehtori kohta kokonaan kyllästyi "itsensä vaivaamiseen" ja palasi
entisen ikävyyden seuraan. Rouva Lajunen jaksoi vähän kauemmin nauttia
luonnon virkistystä, mutta uupui hänkin. Hänellä olikin muutos ollut
liian suuri, niin että se, äkisti toimeen pantuna, enemmän uuvutti,
kuin kukaan osasi edeltä päin arvata.

Mikäli entiselleen palaaminen toisilla tapahtui, jäivät lehtori
ja rouva Streng kahden sekä kroketti-peliin että soutelu- ja
kävelyretkille. Lehtori tosin koetti kartella yhdessä oloa, mutta kun
rouva Streng, aina hilpeä ja iloinen, sattui kumppaniksi, ei hän voinut
häntä kieltää, kun näet tahtoi sentään olla laimin lyömättä tavallista
kohteliaisuutta.

Vähitellen kasvoi lehtorin mielessä omituinen kaipaus, ystävän
puutteen tunne, sellaisen ystävän, jolle aina voisi puhua suoraan
kaikki ajatuksensa ja joka ne oikein käsittäisi. Ja tämä kaiho kasvoi
sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän käsitti, että hänen vierellänsä
usein oli sellainen ystävä, mutta hänellehän hän ei saattanut puhua.
Tuo tunne vahvistui viimein niin voimakkaaksi, että voimakas mies oli
kokonaan musertua sen taakan alle.

Rehtori turhamaisuudessaan uskoi itseänsä sekä muodon muhkeudella että
muilla ominaisuuksilta kaikista miehistä etevimmäksi, joten hänelle ei
edes johtunut mieleenkään, että lehtorin seura ehkä saattaisi tulla
vaaralliseksi hänen vaimollensa. Mitäpä tuosta, jos lehtori souteli
häntä, kun kerran näkyi olevankin kuin luotu raskaan työn tekoon.

Jos rouva Lajunen viihtyi rehtorin seurassa, niinkuin näytti viihtyvän,
niin mitäpä outoa siinäkään olisi rehtorin mielestä ollut. Päin vastoin
ei rehtoria olisi ollenkaan kummastuttanut, jos rouva Lajunen olisi
pitänyt häntä miestänsä etevämpänä, vaikkapa mielistynytkin häneen,
koska lehtori ei kuitenkaan näyttänyt pitävän suurta lukua vaimonsa
seurasta.

Näin rehtori usein mietiskeli istuessaan kiikkulaudalla lehtorin
pihassa rouvan vastapäätä, joka kiikkutuolissaan lueskeli romaaneja.
Harvoin he mitään puhuivat, ja rouva taisi välistä unhottaa koko
rehtorin läsnä olonkin, koskapa hän joskus jotenkin suoravaisesti
huuteli ja komenteli piikojansa sieltä ulkoa käsin, kuitenkin nyt jo
paljon sävyisemmin kuin ensi päivinä, ollessansa tyytymätön maalla
oloon.

Rouva Lajusen mielessä, kun hänen miehensä yhä enemmin ikään kuin
häipyi naapurirouvan seuraan, rupesi vähitellen kasvamaan jonkinlaista
outoa levottomuutta, ja se suurensi tuon muurahaissodan hänen
silmissään aika isoksi tapaukseksi. Tosin hän ei vielä ollut nähnyt
muita samaan suuntaan viittaavia todistuksia, mutta saattoihan niitä
olla tapahtunut hänen näkemättänsäkin. Kuitenkaan ei hänelle johtunut
mieleen tehdä samoin miehellensä kuin jo alkoi uskoa miehensä tekevän
hänelle, mutta päätti salaa tarkastella hänen käytöstänsä.


IV.

Joutui mansikka-aika ja hyvä marjakesä tulikin. Päivärinteet olivat
kirjavinaan punaisia, viljelemättömiä Pohjolan hedelmiä, makeampia kuin
mitkään viljellyt marjat.

Eräänä aamuna lehtori Lajunen jo aikaisin läksi liikkeelle, oikeastaan
kävelylle, vaan otti kuitenkin korisen käteensä eteen ehkä sattuvan
marjikon varalle.

Hän kiersi järven rantaa lähimmälle mäelle peltojen taa ja astuskeli
mitään erittäin ajattelematta, mutta muistamatta mansikoitakaan. Ei hän
myöskään ollut vaipunut luonnon ihailemiseen, kuten tavallisesti ennen.

Viimein hänen eteensä ilmestyi parin pensaan takaa joku, joka
kyyrysillään todellakin kokoeli Luojan ja luonnon antimia, eikä se
ollut kukaan muu kuin rouva Streng, joka oli sinne ehtinyt ennen häntä.

Lehtori yritti peräytymään, mutta liian myöhään; rouva jo huomasi
hänet. Hänen siis täytyi tervehtiä.

"Hyvää huomenta!" vastasi iloinen ääni. "Kyllä näitä marjoja on täällä
teillekin, ei teidän sen tähden tarvitse paeta."

"En minä sen tähden yrittänytkään." — Hän ei koettanut salata paon
aiettansa.

"Minkä tähden sitte? Sanokaapas, miksi te olette viime aikoina
ruvenneet pelkäämään minua. Olenko minä muuttunut julmemmaksi vai
miten?"

"Ette suinkaan. Päin vastoin olette liiankin hyvä." — Lehtori tarkoitti
yleensä kaikkia niitä rouvan ominaisuuksia, jotka häntä miellyttivät,
eikä erittäin niin sanottua hyvyyden avua.

"Ei kukaan voi olla liian hyvä, eikähän hyvyyden pitäisi ketään pakoon
ajaa. Ettekö enää pidä minua ystävänänne?"

"Pidän liiaksikin."

"Nyt minä en teitä ollenkaan ymmärrä."

"En minä itsekään. Sen vain tunnen, että minun tarvitsisi puhua, mutta
en voi kellekään."

"Ettekö minullekaan?"

"Kaikkein vähimmin teille."

"No, kyllä ainakin yhdelle voitte puhua, tuonne!" Hän osoitti kohti
taivasta.

Lehtori punastui. Oliko hän unhottanut Jumalansa! Todellakin viime
aikoina, silloin kuin oli hautonut tuota salaisuuttansa, joka nyt oli
ollut vähällä pujahtaa ennen aikojaan hänen suustansa, kenties, kuten
hän tähän asti luuli, sotkemaan toisen, ehkäpä useammankin henkilön
rauhaa.

Hän astui reippaasti rouvan luo, antoi kättä ja lausui vain yhden
sanan: "kiitos!"

"Mitäpä siinä on erittäin kiittämistä. Tietystihän Jumalalle voi kuka
hyvänsä puhua kaikki asiansa."

"Niin tosiaankin, mutta hän yritti minulta unohtumaan. Nyt olen
selvillä, ja tuo teidän yksi viittauksenne minulta poisti ahdistuksen.
Nyt minä myöskin voin puhua suoraan teille, kun näen, että teidän
rauhanne ei häiriydy."

"Mikä sitte muka saattaisi häiritä minun rauhaani?"

Lehtori jätti siihen vastaamatta. Vasta hetkisen kuluttua virkkoi hän:

"Minä olen nyt tänä kesänä huomannut, mikä suuri ero on teidän ja minun
vaimoni välillä."

"Tuskin suurempaa kuin teidän ja minun mieheni välillä. Minä olen
huomannut enemmänkin. Silloin kuin teidän rouvanne laittoi meille
kaupunkilais-illalliset, joita te ette näyttäneet hyväksyvän, sanoi
Viktor kotiin palattuamme, kun niiden pitojen johdosta kiistelimme,
että te ja minä sopisimme paremmin yhteen kuin hän ja minä. Minusta
hän siinä arvasi ihan oikein enkä minä sitä siis vastustanutkaan, vaan
sanoin mitä nytkin sanon, että mikä kerran on mahdotonta, miksipä sillä
rupeisimme sotkemaan rauhaamme, ehkä vielä toistenkin."

Lehtori vaipui ihmettelemisen äänettömyyteen. "Saatammehan siltä pysyä
ystävinä", jatkoi rouva. "Minä huomasin teidän yrityksenne totuttaa
rouvaanne toisiin tapoihin ja rupesin mielelläni auttamaan; toivoin
näette samalla, että Viktorikin hiukan luopuisi muutamista tavoistaan.
Kun se ei onnistunut täydellisesti teille — Viktor näyttää olevan
kyllin onnellinen sellaisenaan kuin on — olen sitte tarkastellut,
miten te tästä asiasta selviäisitte. Minua pakenemisenne näytti olevan
mielessänne jotakin, johon en tahtonut antaa teidän eksyä. Sen tähden
piti minun saada teidät ennen puhumaan ja muistamaan velvollisuutenne,
kuin kokonaan jouduitte harhateille."

Lehtorin ihmettely yhä kasvoi. Miten tarkka aisti tuolla rouvalla!

"Niin, pysykäämme ystävinä", virkkoi hän viimein. "Näenhän, että on
turha teiltä mitään salata ja että teihin myöskin voi kuka hyvänsä
luottaa. Teillä on aina oikea pohja. — Ja nyt poimikaamme marjoja, että
kotiinkin joudumme."

"Minun korini on kohta täysi. Saanko auttaa teitä?"

"En minä tiedä minkään sitä estävänkään, ell'ette tahdo lähteä edeltä
kotiinne. Kyllä minun koriini mahtuu." Pian täyttyi lehtorin kori
kahden poimiessa.

Kotimatkalla ryhtyi rouva Streng vielä puhetta jatkamaan.

"Minun pitäisi oikeastaan huomauttaa teille vielä yksi asia, joka
arvattavasti on teillä pysynyt epäselvänä, ell'ette vain pahastu minun
tunkeutumisestani teidän asioihinne."

"Mistäpä minä voisin teihin pahastua. Huomaanhan, että te kuitenkin
näette kaikki oikeassa valossa."

"Katsokaas, mieheni uskoo itseään niin eteväksi kaikin puolin, että
hänen ei tarvitse peljätä jättäessään minua kenen seuraan hyvänsä. Sen
tähden minä voinkin olla aivan vapaa, ei hän tule mustasukkaiseksi.
Mutta tiedättekö varmaan, että teidän rouvanne yhtä lujasti luottaa
valtaansa teidän ylitsenne?"

Lehtorilta ikään kuin silmät kerrassaan aukesivat. Hän edelleen
havahtui suloisesta unesta.

"En tosiaankaan tiedä. Kiitos viittauksesta. Nyt kyllä arvaan, mitä
tahdotte ja mikä on velvollisuuteni. Mutta auttakaa, jos horjun."

"Sitä teidän ei tarvitse pyytääkään."

       *       *       *       *       *

Rouva Lajusella oli myöskin salaisuutensa ja sitä hautoessaan hän
vähitellen oli melkein sairastunut. Umpimielisyys esti häntä sitä
ilmasemasta edes miehelleen, kaikkein vähimmin se toki sai tulla hänen
tietoonsa; ennemmin joku kaupunkilaisystävistä voi sen kuulla ja ruveta
apulaiseksi tutkimusten teossa.

Mutta maalla oloa kesti liian kauan. Rouva alkoi nukkua levottomasti ja
nähdä puoli valveillakin asioita, joita sitte uskoi tosiksi ja jotka
vain pahensivat hänen tilaansa. Hänen rakkautensa ei tosin ollut varsin
syvällinen laatuansa, vaan tuo romaaneista opittu mustasukkaisuuden
tauti tuntui niin erittäin sopivalta syyltä tekeytyä kärsimyksen
uhriksi ja sen nojalla taipumuksensa mukaan kiusata itseään ja piikoja,
joita hän taas alkoi juoksuttaa ja komentaa yhä enemmin.

Oli rouvassa sentään syvimmällä kätkössä myöskin oikeuden ja tosi
ihmisyyden siemen, vaikka se oli tähän asti pysynyt kehittymättä,
osaksi lehtorin itsensä tähden, hän kun oli avioliittonsa alussa liian
pian luopunut rouvansa kasvatuksesta taikkapa ollut liian jyrkkä siinä,
osittain myöskin sopimattomain kaupunkilaisystävättärien tähden, he kun
rouvan turhamaisuutta yhä kiihdyttelivät. Nyt kun nämä ystävättäret
olivat poissa ja päin vastoin oli usein tilaisuus kuulla oikeampia
tapoja ja ajatuksia, alkoi se ihmisyyssiemen itää ja samalla kasvattaa
kiivasta ristiriitaa rouvan mielessä entisen nukkemaisuuden ja vasta
itävän uuden ihmisen välillä.

Tämän ristiriidan tähden tuntui mustasukkaisuustauti vielä
rasittavammalta. Mutta vanha puoli oli vielä niin paljon voitolla, että
rouva ei omin neuvoin siitä jaksanut selvitä.

Nyt kun lehtori tänä äsken kerrottuna aamuna nousi, oli rouvakin
ollut sen verran liikkeellä, että sattumalta huomasi rouva Strengin
lähdön kori kädessä. Hän oli nukkuvinaan uudestaan; mutta kun lehtori
peseydyttyään ja pukeuduttuaan läksi ulos, riensi hän salaa ikkunasta
katsomaan, menikö hänen miehensä samanne päin. Ihan oikein: kori
hänelläkin kädessä ja samaa tietä. Eiköhän tuo ollut vain edeltä päin
sovittua!

Vielä oli liian aikainen nousta. Rouva siis palasi vuoteelleen ja
valvottuaan hyvän aikaa vaipui horrostilaan, joka ei vähääkään
virkistänyt, vaan sen sijaan antoi mielikuvitukselle vapaan tilaisuuden
kiusata hermostoa ja luoda ilmi eläväksi kaikenlaisia kuvia, joita ei
avoimin silmin nähdä eikä huolitakaan nähdä.

Ja mielikuvitus tietysti jatkoi ja kehitteli kernaimmin niitä kuvia,
joita mieli oli täysimpänä. Se loi makaajan nähtäväksi kauniin
marja-ahon ja siihen lehtorin ja rouva Strengin marjoja poimimaan.
He ensin pysyivät etempänä toisistaan, mutta lähenivät vähitellen ja
viimein pistelivät mehukkaita mansikoita toinen toisensa suuhun ja
poimivat niitä toinen toisensa koriin.

Tämän kaiken oli rouva Lajunen näkevinään pensaston takaa, johon muka
oli kätkeytynyt heitä tarkastelemaan.

Viimein poimijat muka nousivat seisomaan, syleilivät ja suutelivat
toisiansa.

Se toki jo oli liikaa.

Lehtorin asunnossa kuulivat Katri ja Mari kyökkiin, jossa odottelivat
rouvan heräämistä, kovan parahduksen. Mari juoksi sisään.

Omasta äänestään heränneenä istui rouva sängyssään märkänä hiestä ja
silmät oudosti leimahtelevina. Tottunut lääkäri olisi niistä heti
nähnyt kuumeen oireita.

"Missä lehtori on?" kysyi hän.

"En minä tiedä, jo hän oli poissa, kun minä heräsin ja yritin kahvia
viemään."

"Ette te tiedä mitään, mutta tiedän minä itsekin. Hän suu..."

"Oikeaan aikaan hän toki muisti, että Mari olikin vain piika ja
keskeytti syvälle kätketyn salaisuutensa tunnustuksen.

"En minä nyt jaksa nousta," sanoi hän sitte selvemmällä äänellä, "tuo
vain kahvia ensin."

Mari riensi toimittamaan.

Rouva painui takaisin makuulle. Kuuma vuode melkein poltti, mutta
ruumis oli niin hervakka, että tuntui ikään kuin vajoavan lävitse.
Putoamista peljäten hän ummisti silmänsä ja hiukan vapisi.

Katri kuitenkin paraiksi toi kahvin, että rouva pääsi vaarasta. Hän joi
kupin, jopa toisenkin, ja vähän virkistyi hetkiseksi, kunnes kahvin
lämpö tuotti uutta kuumetta. Ei ollut ajattelemistakaan ylös nousemista.

Hetkisen kuluttua saapui lehtori kotiin.

Rouva kuuli hänen askeleensa ja huomasi niistä, että hän astui suoraa
päätä hänen luoksensa.

Lehtori asetti mansikkakorinsa pikku pöydälle sängyn viereni, jossa
kahvitarjotin äsken oli ollut.

Rouva aukasi silmänsä nähdäkseen, rohkeniko tuo mies enää katsoa häneen
suoraan. Niin varma oli rouva alkavan kuumeen käsissä äsken näkemänsä
unen todellisuudesta.

"Joko olet hereillä? Katsos, miten kauniita mansikoita!"

Sekä ääni että käytös olivat ihan suoravaiset eikä katseessakaan
näkynyt mitään arkuutta.

Rouva ensin oli vähällä muistaa, että unta hän kaiketi olikin nähnyt;
vaan toinen tunne oli vahvempi. Hän ajatteli: "teeskentelijä! mutta
osaan sitä minäkin teeskennellä!"

"Kalinoita tosiaankin", virkkoi hän ääneensä ja alkoi syödä hyvällä
halulla, kuten näytti.

Lehtori hyvillänsä, että hänen äsken tehdyn päätöksensä toimeen panon
alku onnistui niin hyvin, viivähti vähän kammarissa, ja rouva sen aikaa
söi syömistään marjoja.

Mutta mansikat ovat petolliset. Tervettä ne virkistävät, vaan lapsille
ja heikkohermoisille tuottavat kuumetta. Rouva Lajunen kun ei vielä
ollut syönyt tukevampaa ruokaa, vaikuttivat marjat tyhjässä vatsassa
ihmetyttävän nopeasti. Taudin alku kehittyi kovaksi kuumeeksi; sairas
alkoi houraella.

Lehtori istui taukoamatta sairaan luona. Kuultuaan hänen houreistansa
asioita, joita oli tarpeeton antaa palvelijain kuulla, päästi hän heitä
sisälle ainoastaan välttämättömille asioille, vaan muuten teki itse
kaikki, mitä sairaan hoitoon kuuluu.

Ei rouva kuitenkaan aina ollut houreen tilassa. Selkeämpinä hetkinään
hän kyllä huomasi miehensä valppauden, huomasipa myöskin, että rouva
Streng usein kävi siellä ja kuuli miehensä ja hänen keskusteluistaan,
miten perin väärä koko hänen luulevaisuutensa oli ja miten kerrassaan
jalo nainen tuo naapurirouva oli, jota hän tähän asti oli halveksinut.

Siitä huomiosta hänen hourehetkensä alkoivat vähitellen lyhetä ja
harveta. Kuitenkin hän mielellään makaeli silmät ummessa selvänäkin
välistä vain katsellen salaa miestänsä, ja nähtyään hänen huolestuneen
muotonsa päätti hän koettaa ansaitakin miehensä rakkautta.

Täten ei tauti tullut pitkälliseksi. Kuudentena päivänä sairas jo
arvaeli olevansa terve, vaikka tosin vielä heikko.

"Annatko anteeksi, että olen sinua väärin käsittänyt?" kysyi hän
silloin mieheltään.

Lehtori hämmästyi tätä muutosta. Hänen mielessään välähti autuaallinen
tunne, ensi kerran siitä asti, kuin hän oli vihille astunut rikkaan
ja äitinsä puolelta ylhäissukuisen neiti Savolinin kanssa, jonka oli
oppinut seuroissa tuntemaan viehättäväksi tytöksi.

Heti hän avioelämänsä ensi päivinä oli huomannut pahasti pettyneensä,
mutta kuitenkin nurisematta kantanut rangaistusta siitä, että oli
osittain rikkauden houkutuksesta antautunut huolettoman toimeen tulon
toivoon.

Nyt lehtori tarttui siihen vähäiseen toivon korteen, jonka vaimonsa
hänelle ojensi.

"Etkös enää ole mustasukkainen?" kysyi hän iloisesti.

"Rouva Strenginkö tähden? En, vaikka sinulla olisikin kyllin kyllä
syytä luopua minusta ja rakastua häneen; hän sen ansaitsisi monta
vertaa paremmin kuin minä."

"Jos tunnet käsittäneesi minua väärin, niin sillähän se jo on
sovitettukin. Mutta olisiko se tosiaankin mahdollista?"

"On se ihan totta. Olenhan tässä maatessani kuullut ja huomannut
paljonkin. Ja sitte ajattelin, että tuskinpa vain minä olisin sinua
niin hoidellut, kuin sinä nyt hoidit minua. Johtui sitte myöskin
mieleeni, että tosiaankaan minä en tähän asti ole tehnyt mitään sinun
huviksesi enkä myöskään ole osannut olla kiitollinen siitä, mitä sinä
olet tehnyt minulle. Jos et ole liian malttamaton, etkä vaadi yht'aikaa
liian paljoa, niin koetan muuttua kokonaan toisenlaiseksi."

Lehtori ei kyennyt vastaamaan. Hän vain ääneti kyynelsilmin syleili
vaimoansa.

"Arvaatko, mistä tämä mieli nyt on minulle tullut?"

"En, mahdoton minun on sitä arvata. Houreistasi luulin ihan toista."

"Minä unissani näin sinun juuri näin hellästi syleilevän, arvaat toki,
ketä, ja hän sitä paremmin ansaitsisikin. Mutta kyllä nyt tiedän, että
uni oli sula valhe. Sinä et rakasta häntä, vaan minua."

"Älä sano niin; en minä ole sinua oikein rakastanut ennen kuin nyt."

Pitkät selitykset kasvoivat molemmin puolin ja niiden johdosta lehtori
vaimoinensa alkoi nyt vasta viettää lempiviikkojansa luonnon helmassa,
mutta eivät ne siltä olleet vähemmin suloiset. Lehtorilla tosin täytyi
olla hyvä varasto kärsivällisyyttä; sillä eipä vanhoista tavoista niin
äkisti päästä; mutta hän osasi aina vähitellen saada tahtonsa noin vain
kiertoteitä huomatuksi ja karttaa jyrkkiä vaatimuksia, jotka vaimoa
olisivat suututtaneet ja kiusantekoon ärsyttäneet.

Hyvänä apuna oli rouva Lajusella naapurirouvan esikuva. Heistä tulikin
hyvät ystävät ja eroamattomat kumppanit. Väsymätön oli rouva Streng
opetuspuuhassaan ja iloksensa huomasi hän oppilaansa hyvin edistyvän.

Rehtori yksin pysyi osattomana näistä tapauksista ja muutoksista. Mutta
kun rouva Lajunen alkoi yhä enemmän seurata toisten tapoja ja olla
mukana kävelyretkillä, katsoi hänkin vaikka vastahakoisesti olevansa
velvollinen mukautumaan. Ainoastaan aamu-unestansa hän ei jaksanut
luopua.

Kaksi Kesävierastamme oli löytänyt onnen luonnon helmasta; kolmas
oli onnellinen omasta mahdistaan ja oman täydellisyyden tunnostaan;
neljäs olisi kyllä ansainnut olla onnellisempi, mutta hän tyytyi siihen
onneen, jonka velvollisuuksien täyttäminen ja hyvä omatunto tuottavat.



HAAKSIRIKKO.


"Kun on huono pää, pitää lukea ahkerammin", lausui eräänä keväänä
koulun loputtua kunnallisneuvos Curtén pojallensa Florianille, joka oli
töin tuskin päässyt ylemmälle luokalle, vaikka kyllä oli koettanut koko
vuoden oikein voimainsa takaa lukea pinnistää.

Tuo säännöllisesti joka kerran koulusta arvosanoja tuodessa lausuttu
kehoitus oli oikeastaan tarpeeton, sillä ei Florianilta suinkaan
ahkeruutta puuttunut, mutta hirmuisen kova pää hänellä oli aivan
pienestä pitäin. Mielellään hän oli ensi alussa kirjaimia katsellut,
mutta nimet ne eivät ruvenneet, pysymään muistissa. Sittemmin koulussa
oli niin paljo kaikenlaista opittavaa, että kävi vielä mahdottomammaksi
muistin ahjoon sovittaa niitä kaikkia.

Kernaimmin olisi Florian viimein jättänyt koko lukemisen
sikseen, varsinkin kuin kumppanitkin alkoivat pilkkaella hänen
osaamattomuuttaan. Vaan silloinpa sanottiin kotona, että kovinhan
näyttäisi rumalta kunnallisneuvoksen pojan tyhmäksi jäädä, vaikka tosin
ei kaunista ollut tuokaan huonojen todistusten saanti.

Tämä tarttui mieleen ja siitä vähitellen kasvoi kiihkeä kunnianhimo,
joka nytkin mainittuna keväänä oli Florianin melkein saanut itkuun
tillahtamaan tuossa ihan kumppanien nähden, kun todistus tuli kouraan
ja hänet sanottiin päästettävän viidennelle luokalle ainoastaan
ahkeruutensa tähden.

Isän lausuessa kertoiluksensa päätti Florian lukea vielä, ahkerammin
ja pani päätöksensä heti toimeen. Hänen vanhempansa kun asuivat
lyseokaupungissa, ei hänellä ollut kotimatkastakaan huolta, Sentähden
hän jo tutkintopäivän iltapuolella alkoi kirjan ääressä istumisensa.
"Ahkera, ole ahkera!" kaikui alinomaa hänen korvissaan. Niinpä
kumppanit häntä tuskin koko kesänä saivat liikkeelle, taikka jos
saivatkin, oli hänellä ajatukset kirjoissa, joten hänestä ei kellekään
hauskuutta ollut.

Kerran hänet puoli väkisin vietiin onkimatkalle. Hän istui muutamain
kumppanien kanssa veneessä ja katseli tosin onkensa poloa; mutta siitä
johtuivat hänen ajatuksensa siimaa myöten alas kaloihin, jotka muka
piirustelivat siellä vanhan Kreikanmaan karttaa ja asettelivat sen
maakuntia paikoillensa. Vaan nepä eivät osuneetkaan oikein, vaikka
kalat miten olisivat koettaneet; sen tähden niiden kesken syntyi kinaa
ja ne siinä mellastellessaan nykivät hänen siimaansa ja poloansa.

"Johan ne kalat vievät sinut koko miehen!" ivasivat kumppanit.

"Missäs kohti se Fokis-maa on?" kysyi Florian, voidakseen neuvoa
kaloille ja siten toimittaa sinne rauhaa.

Kumppanit tietysti nauramaan ja ivaamaan. Florian joutui luonteensa
arkuuden tähden tuosta hämilleen, ja yhä harvemmin kumppanit häntä enää
saivat mihinkään lähtemään.

Kova pää vaati kovaa lukua ja luku ikäänkuin sulatti uhrinsa kirjoihin
ja teki, kuten muista näytti, hajamieliseksi.

Viime luokalle päästyään joutui Florian kaikkein ihmeeksi kihloihin.
Mutta omituisestipa se sekin tapahtui.

Kunnallisneuvoksella oli pidot ja Florian oli väkisin saatu
franseesiin. Hän istui parinsa vieressä. Soitosta johtuivat ajatukset
äänioppiin, mitenkä eri äänet saadaan eri pituisista ja paksuisista
pianonkielistä eri lailla pingoittamalla ja miten eri äänet tekevät eri
suuria aaltoja ilmassa.

Niinpä Florian ei huomannut pitää vaaria tanssivuorostansa.
Vastatanssijat tulivat aivan eteen ja herra ivaten virkkoi: "no,
Florian, suutele jo!" tarkoittaen, että Florian parinsa kanssa olivat
niin rakastuneet, että muuta eivät enää olleet vailla kuin suutelua.

Äänioppi haihtui kerrassaan, vaan sen sijaan eksyi Florian toiselle
taholle. Hän luuli nyt oltavan "kaivoleikkisillä", jossa sormusta
kuljetetaan suusta suuhun. Ja hän ikään kuin havahtuen alkoi
huulillansa etsiä sormusta parinsa huulilta.

Tytön veli, vastatanssija, se juuri oli pannut tuon kujeen toimeen,
uskomalla siitä kuitenkaan tuollaista tulevan. Mutta kun vieraat
eivät ottaneet oikein tajutaksensa moista leikkiä eikä asianomaisten
vanhemmilla ollut kummallakaan puolen mitään esteitä lähemmän
sukulaisuuden rakentamista vastaan, julistettiin Florian ja Lisette
kihloihin, johon he itsekin sekä taipumuksesta että häpeätä
välttääkseen pitkittä puheitta suostuivat.

Mitään puutetta ei Florianilla koskaan ollut, sillä hänen vanhempiaan
ainakin luultiin rikkaiksi. Mutta vanhempain ja palvelijain täytyi aina
pitää huoli hänen pienimmistäkin tarpeistansa; niitähän ei sopinut
jättää Florianin ajateltavaksi, se olisi häirinnyt lukua. Näin oli hän
vähitellen vierastanut kokonaan tosi elämästä ja alkoi yhä useammin
ajatuksissaan johtua kaikenlaisista jokapäiväisen elämän pikku asioista
joko etäiseen muinaisuuteen taikka muihin hullunkurisuuksiin.

       *       *       *       *       *

"Ahkeruus kaikki voittaa." Niinpä Floriankin viimein pääsi
ylioppilaaksi.

Mutta silloin ne vasta huolet ja vastukset alkoivat.

Isä oli varmuuden vuoksi ollut saattamassa ensi lukukauden alussa
Florianiansa Helsinkiin ja hankkinut hänelle asunnon ravintoineen
kaikkineen, että poika saisi oikein rauhassa lukea. Isä hänet myöskin
oli jo keväällä määrännyt historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan,
josta helpoimmin sitte voi siirtyä mille uralle hyvänsä, kun pojalla
itsellään ei kumminkaan ollut edes aavistustakaan, miksi hänen pitäisi
ruveta.

Näistä siis ei ollut huolta. Mutta Florian ei ollut tottunut vapaasen
elämään eikä vapaasen, omintakeiseen työhön. Hän oli tähän asti tehnyt
työtä käskettyä, lukenut, mitä opettajat luettavaksi määräsivät. Nyt
hän ei itse osannut järjestää lukuansa, kun ei enää niin tarkkaa
ohjetta eikä ohjaajaa ollut.

Hän luki vain, luki ahkerasti aamusta iltaan milloin mitäkin ja
toisinaan kävi luennoilla kuulemassa konsa ketäkin. Mitäpä hän niistä
luennoista hyötyi, ajatukset ne kun vain aina vastustamattomasti
livahtivat pois ennen vaikka vaivallakin opittuihin asioihin.

Tämä se alkoi Floriania huolettaa, ja niissä huolissaan hän muuttui
hyvin lyhyessä ajassa umpimieliseksi ja synkäksi, kun vilkas
mielikuvitus ryhtyi luomaan eteen kaikenlaista ikävää.

Lisette kirjoitteli tuon tuostakin ja kyseli, joko hän oli saanut
selville uransa ja ryhtynyt sille valmistautumaan.

Se saattoi Florianin melkein tuskihinsa. Kunniantunto ja kunnianhimo
estivät vastaamasta eittävästi, eikähän valhekaan olisi pitkälle
auttanut, ainakaan useampia lukukausia.

Viimein hän päätti kirjoittaa isällensä asian koko synkeydessään ja
tekikin kirjeen suunnitelman valmiiksi eräällä luentotunnilla.

Asuntoonsa palattuaan pyysi Florian johonkin tarpeesen rahaa
emännältänsä. Isä näet, arvaten poikansa kykenemättömäksi muistamaan
juoksevia asioitaan ja hoitamaan varojaan, oli pannut hänen
pankkiiriksensa asunnon emännän.

Silloin emäntä antoi hoitolaalleen kunnallisneuvoksen kirjeen, joka
samana päivänä oli saapunut hänen kirjeensä sisässä. Isä Guldén siinä
kertoi monen takauksen tähden olevansa ihan joutumaisillaan vararikkoon
ja samalla kehoitti Floriania nyt rohkeasti pitämään huolta itsestään,
niinkuin monen muunkin ylioppilaan täytyy tehdä.

Florian ei ensin käsittänyt oikein koko asiaa, vaan selvisihän se
viimein.

Olipa siinä miettimistä Florianin laiselle miehelle. Neuvottomuudessaan
aikoi hän jo surmata itsensä, mutta kauhistui sitä tekoa, eikähän se
muutenkaan oikein soveltunut kunnianhimoiselle mielelle. Karttaakseen
kiusaustakin siihen sulloi hän uuteen revolveriin, jonka oli kerran
saanut lahjaksi, kaksi jäljellä olevaa patroonia ja työnsi aseen
nuttunsa taskuun, aikoen viedä sen asekauppaan myötäväksi.

Matkalla unhottui häneltä tämä asiansa ja hän astui ylioppilastaloon
ylös lukusaliin, istahti siellä sohvan nurkkaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Miten olikaan, sattui käsi taskussa revolveriin. Taaskin pettivät
ajatukset. Huolet hiukan hälvenivät, mieli kiintyi revolverin
koneistoon. Hän näet oli kerran huviksensa purkanut koko koneen ja
sitte jälleen asetellut paikoilleen.

Siinä miettiessään, miten lupasin nostaa hanaa ja miten samalla
patroonitukki pyörähtää, miten hanan ponsi sitte livahtaa liipasimen
varasta ja vipu silloin iskee hanan pään nallipuikkoon — sitä
miettiessään hän painalsikin liipasinta, ikäänkuin näyttääkseen: juuri
noin!

Lukusalissa oli paljo muitakin ylioppilaita rauhallisesti lukemassa
kuka sanomia, ken mitäkin.

Yht'äkkiä kuuluu paukaus ja Florian Guldén peittyy ruudin savuun.
Kaikki hypähtävät seisomaan. Savun hiukan hajotessa näkevät he
Florianin vetävän taskustaan revolveria ja pakenevat suin päin ulos
salista.

Florian kauhistuu. Hänkö on ampunut ja tässä rauhoitetussa paikassa.
Ei, se on mahdotonta. Mutta tuossahan on revolveri ihan omassa kädessä.
Ja reisi tuntuu kostealta ja niin kummalliselta. Mitä? vertako?

Florian tuskistuu. Muistamatta revolveriaan nostaa hän molempia
käsiään otsaansa kohti. Oikea käsi on vielä samassa asennossa kuin sen
lauaistessa revolveria taskussa. Aseensuu osuu juuri ohimon kohdalle,
vähän viistoon ylös päin. Etusormi vavahtaa ja piipusta tuiskahtaa
luoti luusta sisään.

Se teki tehtävänsä, vaikka olikin lennähtänyt käskemättä. Ase putosi
raukeasta kädestä, pää retkahti eteen päin.

Kun hyvään aikaan ei enää kuulunut mitään, rohkastuivat muutamat
ulos paenneista ja palasivat katsomaan tuota mieletöntä, joka muka
itsemurhan paikakseen valitsi juuri ylioppilasten lukusalin.

Onneton oli tapaturman uhrina kuoleman teossa! vähän vielä vääntelehti
ja vavahteli ruumis.

Lääkärin apua oli aivan käsillä, vaan turha vaiva. Nutun rintataskusta
pilkisti paperin nurkka. Toivoen siitä saatavan selitystä kamalaan
tekoon, otettiin se käsille ja luettiin.

Se oli tuo Florianin kirjeen suunnitelma isällensä. Hän siinä kuvaili
tilansa tukaluutta ja arvaeli siihen joutumisensa syitä sekä lausui
lopuksi:

"Jos olisin nuorempana päässyt johonkin käsin kosketeltavaan työhön,
sen toki olisi täytynyt totuttaa tosi elämään, vaan nyt häilyn ilmassa.
Isä, voi miksi miksi et ajoissa pannut minua jonkin käsityön oppiin?
Ehkäpä se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä."



VASARAKAUPPA.


I.

Hiljakseen vieriskeli markkinoilta toisille kuljeksivan kauppiaan
raskas tavarakuorma kauniina syyspäivänä illan suussa pitkin maantietä,
joka hyvästä täytteestä kovana kumisi alla kuin kallio. Toisissa,
omissa kärreissään vähän keveämmän kuorman lisänä istui itse kauppias,
teräväsilmäinen, nuorenpuolinen mies vielä nuoremman vaimonsa kera.
Hevosien paluuttajaksi mukaan lähtenyt poika ajoi varsinaista kuormaa.

"Kuulepas, Mari", virkkoi kauppias erästä pitkää mäkeä noustessa, "ei
tämä markkinoilla vaelteleminen enää oikein lyö leiville. Liian monta
on ruvennut samaa neuvoa pitämään."

"Mitäpä meillä on muutakaan neuvoa. Vielä ovat ansiot liian pienet
ajatella yhteen paikkaan asettumista. Paljo noita on kauppiaita
kaupungeissakin."

"Eihän meidän olekaan pakko asettua kaupunkiin."

"No mutta, Jaakko, vielä vähemmin kannattaa ruveta maalle asettumaan.
Johan nyt on maakauppiaitakin melkein joka kylässä. Ja vaikeaksi käy
vähillä varoilla kilpailla entisten kanssa."

"On tällä kulmalla vielä paljo sellaisiakin seutuja, joista on
likimmäisiin kauppiaihin hyvä heilaus matkaa. Katselehan vähän
ympärillesi esimerkiksi tänä iltana, kun tästä ensimmäinen kylä tulee,
johon muuten yöksikin jäämme."

Siihen pysähtyi pakina, kun lähdettiin alamäkeä laskemaan ja se antoi
kylliksi hevosen ohjaamistyötä. Eipä puhe jatkunut sitte entistä
tasaisemmallakaan tiellä, sillä luonto alkoi isonlaisen salon jälkeen
muuttua ja vetää puoleensa huomiota. Vasemmalta päin aukesi muutamassa
tien mutkassa eteen suuri järvi ja sen rannalta näkyi loitompaa
jo viljeltyjä seutuja. Hevosetkin siitä vilkastuivat ja läksivät
halukkaammin taloja tavoittamaan.

Tie kohosi vähitellen harjanteelle eli kylänseljälle ja kohta vierivät
kuormat ensimmäisten mökkien ohitse, jopa viimein muutamain talojenkin,
jotka sekä ulkoasultaan että puhtaudeltaan olivat tavallisia
itäsuomalaisia: eivät kehua kannattaneet, mutta toimeen niissä tultiin,
ehkä välistä huonommastikin.

Sen sijaan näkyi pelloilla tiheässään ruiskekoja sekä ohra- ja
kauranärtteitä, jopa joitakuita ylivuotisiakin todistamassa, että
Harjulan kylässä ei ainakaan leivän puutteessa eletty.

"Katsos noita!" huomautti kauppias vaimollensa. "Onko köyhyyttä vai
mitä arvelet?"

"Eivätpä näytä viljan puolesta köyhiltä. Mutta miten heillä rahaa
lienee?" kysyi Mari, tajuten täydellisesti miehensä ajatukset, että
juuri Harjula hänen mielestään varsin hyvin soveltui kauppiaan
koetustantereksi.

"Miss' on ruista, siin' on aina rahaakin", vakuutti Jaakko lyhyeen
ja käänsi jo hepoansa erääsen pihaan, johon kyytipoika oli edeltä
kuorminensa kadonnut karjotan nurkan ta'itse.

Jättäen pojan kuorman vartiaksi riensi Jaakko vaimoineen porstuaan,
jonka molemmilla puolilla oli isot tuvat. Oikean puolisesta kuuluvat
ihmisäänet neuvoivat sisään neuvottelijoita kääntymään sinne päin,
ja Jaakko entiseltä muistilta pian löysi oven, vaikka ikkunattomassa
porstuassa jo olikin melkein pilkko pimeä, kun vielä oven
alapuoliskokin oli kiinni.

"Hyvää iltaa! terve taloon!" toivotti Jaakko.

Isäntä, roteva, kesk'ikäinen mies, Matti Vanhanen vastasi:

"Tulkaa tervennä! Kas, Kauppinenhan se onkin, eikä Jaakko enää näy
olevankaan yksinään."

"Ikäväksipä tuo alkoi aika yksin käydä. Tämä on vaimoni, ja nyt olen
näyttelemässä vähän maailmaa hänellekin."

"No, höllittäkäähän nuttuja!"

"Teemme, teemme sen työn, jos yösijaa talosta annetaan. Vaan ensin:
Vieläkö se, teidän liiterinne on lukollinen ja sopisiko sinne meidän
kuormamme? niitä on kaksikin."

"Ei lukosta juuri kehumista, vaan säilyy täällä kuormat vaikka
maantielläkin. Saatetaanhan nuo sentään ajaa sinne, jos sattuisi yöllä
sadetta tulemaan."

"Pankaas, hyvä emäntä, vettä ja hiiliä samovaariin; sill' aikaapahan
lämpiää, kuin käyn kuormat korjaamassa. Minä tuon sieltä tieheiniä,
älkää panko omianne."

Isäntä läksi Jaakon kanssa toimittamaan suojaa sekä kuormille että
myöskin hevosille, joiden muusta hoidosta sai poika pitää huolen.

Emäntä otti uunilta teekeittiön, kävi täyttämässä sen vedellä ja ryhtyi
hiiliä sytytellessään pakinoimaan tupaan jääneen Marin kanssa.

"Mistä se Kauppinen onkaan kotoisin? Ei tuota ole tullut kysytyksi,
vaikka on hän jo monesti käynyt meillä."

"Viipurin puolestahan me olemme molemmat."

"Oletteko jo kauankin olleet naimisissa?"

"Vasta neljä kuukautta."

"Eikö se alinomainen matkaaminen väsytä? En minä vain jaksaisi sitä
kestää. Ei rauhaa milloinkaan."

"En tiedä ajan pitkään. Nyt ei vielä ole väsyttänyt. Onpa hauska vähän
liikkuakin."

Jaakon ja isännän tulo keskeytti puhelun, vaikka eiväthän he olisi sitä
kieltäneet; muuten vain naiset luonnostansa puhelevat mieluisemmin
keskenään ja miesten läsnä ollessa supajavat, ell'ei heiltä erittäin
kysytä.

Jaakko kantoi eväskorin penkille pöydän päähän, joka, ollen veistetty
kahdesta suuresta juurikasta, seisoi keskellä peräseinää, leveämpi pää
ikkunaa, kapeampi ovea kohti. Avattuaan korin kaivoi hän siitä ensin
esille teetä ja sokuria sekä tyydytti talon pikku pojan uteliaita
silmäyksiä nostamalla aika ripun vesirinkelejäkin pöydälle. Vesi
herahti pikku Matille suuhun, mutta oi hän sentään julennut pyytää,
vaikka kyllä kovin mieli teki.

"Maltahan, kunnes teevesi kiehuu, saat sitte sinäkin", lohdutteli
Jaakko pienokaista.

"Onko tässä muita kyliä likellä?" kysyi hän melkein samaan jatkoon
isännältä.

"On tässä kyliä montakin, vaikk'ei aivan tien varrella; eivät ne juuri
näy maantielle."

"Miten varakasta tämä seutu on? Tässä kylässä kyllä näkyy olevan
kasattu kekojakin."

"Onhan tuota tultu toimeen. Tässä kylässä ei ole yhtään kitutaloa, ja
eläjiä ne ovat muutkin. Hyvät on maat meillä; jos keitä elos rupeaa
huononemaan, niin on syy työn teossa eikä maissa."

"Niin, niin, elää ahkera huonommallakin paikalla, laiska kituu missä
hyvänsä."

"Ei sitte saattane olla ketään, joka haluaisi myödä taloansa?" jatkoi
Jaakko, vähän aikaa vaiti oltuaan ja mietiskeltyään, miten paraiten
saisi tiedustelluksi niin paljon kuin mahdollista paikkakunnan oloja.

"Ei ainakaan tässä kylässä kenenkään mieli tehne luopua leivästä,
tuskinpa muissakaan näillä seuduin."

"Kun kaikki ovat varakkaita, miksi eivät rakenna itselleen parempia
kartanoita? Vai ovatko metsät huonot?"

"Eipä moisissa vikaa; kyllä niissä rakennustarpeita olisi toisellekin
antaa, mutta ei tule tehdyksi; aika menee niin tarkoilleen maatyön
tekoon."

"Ja rahdin vetoon. Eikö niin?"

"Käydään vähin rahdissakin, vaan ei muut paljon kuin köyhimmät talot.
Ne, ne siellä hyöstyttävät vieraita pihoja ja jättävät omat työnsä
tekemättä. Vaan sieltähän ne sentään hankkivatkin rahaa kaikkiin
maksuihinsa."

"Mistäs muut saavat?"

"Voista enimmäkseen."

Taas pysähtyi puhe.

Teetä juodessaan korvattomasta kahvikupista ja lohkolaitaiselta
teevadilta, jollaisia talon molemmat toisetkin parit olivat, katseli
Kauppinen niitä hyvin pitkään ja kysäsi sitte hetkisen päästä:

"Tottahan sentään vouraamalla saisi jonkun maatilkun, jos ken haluaisi
kartanon paikaksi?"

"On tässä maata sen verta liikenemään, mutta kukas tänne suotta
rupeaisi kartanoja rakentelemaan? Ei täällä kannata muiden elää kuin
oikean talonpojan, eikä talonpoika tule toimeen paljailla kartanoilla,
hän tarvitsee paljon muutakin."

"Olisiko esimerkiksi teillä sellaista joutavaa kartanon paikkaa,
tynnyrinalan verta?"

"Mitä, aiotteko te jättää matkustelemiset? Vai mitä varten sitä niin
kyselette?"

"Sepähän sitte nähtäisiin. Muuten vain kysyn."

"On tässä puolen virstan päässä sievä mäenkunnas, jota itsekin olen
katsellut kartanon paikaksi. Mutta eipä suinkaan minulla enää saane
muutetuksi, kun ei tullut nuorempana tehdyksi. Siihen näkyy järvikin
niin hyvästi, vaikk'ei tähän. Ja maat siinä ympärillä ovat ihan yhtä
hyvät kuin tässäkin."

"Pitäisipä oikein käydä katsomassa."

"Tänä iltana ei näe enää, vaan huomeisaamuna sopii käydä."

"Olisipa lähdettävä aikaisin edelleenkin."

"No, ette ainakaan pimeässä vielä lähde. Se on ihan tien varrella."

Seuraavana aamuna Kauppinen kävi Vanhalan isännän kanssa ennen hevosten
valjastusta mäenkunnasta katsomassa, mielistyi siihen ja vourasi sen
ynnä tynnyrinalan peltomaata viidestäkolmatta markasta vuodelta, josta
hinnasta myöskin kauppiaan elukkain piti saaman käydä yhteisellä
laitumella talon karjan kanssa.

Kun vourakirjat oli tehty, joista kiireessä jäi pois ajan määrä,
vaikku Kauppinen oli mielessään aikonut viittäkymmentä vuotta, läksi
hän kuormillensa ajamaan, luvaten markkinoilta palatessaan tarkemmin
määrätä kartanoiden sijan ja sopia kivijalkain teosta jo samana syksynä
ennen maan jäätymistä. Matti Vanhanen lupasi erittäin sovitusta
maksusta toimittaa kiviä paikalle jo siksi ja sitte työn aikana lisää
tarpeen mukaan.

Hyvillään näin oivallisesta kaupasta läksi Matti pellolle maantien
varrelle syyskyntöä jatkamaan.

Päivällisajan lähestyessä astui tietä myöten Kylänpään Sakari, toisen
talon isäntä, kirves takana vyön alla.

"Jumal'avuks'!" toivotti hän Matille, joka juuri painalsi aatran
syvempään kiinni pientaren laitaan ja ryhtyi päästämään hevosta
aisoista samalle neliölle haeskelemaan niukkoja ruohon korsia.

"Jumal' ann' apua!" vastasi hän. "Mistäs sinä kaalat?"

"Kävinpähän tuolla pieleksiä korjailemassa; olivat vähän kallistuneet;
pojan veitikat ovat kiskoneet pois tukia. Jospa minä ne saisin kiinni!"

"Mistäpä heidät arvaat? Jätä rauhaan."

"Täytyyhän jättää pakostakin. — Hyvinhän sillä Kauppisella oli vahvat
kuormat."

"Niin oli. Kohta hänestä tulee meidän kylän asukas", ilmoitti Matti
riemumielellä uutisensa.

"Hm, vai niin!"

"Mitä vai niin ja hm?"

"Niin tuota, minä en olisi hänelle toki taloani antanut."

"No, eihän hän minunkaan taloani saanut; ainoastaan yhden tynnyrin alan
joutavaa maata."

"Katsohan vain, eikö vie taloasi kokonaankin kuin entinen piru, joka
sai miestä sormesta kiinni ja vei sitte koko miehen."

"Älä hätäile, hyvä naapuri, onhan sitä nyt minullakin sentään vähä
järkeä; en minä rupea taloani syömään enkä hävittämään."

"Hyvähän olisi, jos niin kävisi. Mutta ole varoillasi, ja muista minun
sanani, jos hullusti käypi."

"Pannaan, pannaan mieleen. Mutta pidä vain itse varasi. Ei meidän
talomme kaltainen toki tyhjästä häviä."

"Hyvä olisi! hyvä olisi!" jupisi Sakari vielä mennessään ja pudisteli
päätänsä.

Matti oli tällä välin jo noussut aidan yli maantielle ja astui kotiinsa
päivälliselle.

"Kateeksi taisi vähän pistää Kylänpään Sakarille", kertoi Matti
syödessään kotiväelle, "kun ei Kauppinen osunut vouraamaan häneltä
kartanon sijaa. Hyvin näytti tyytymättömältä, kun kerroin hänelle
kaupat."

"Mitäpä tuossa tuon vertaisessa on kadehtimistakaan", arveli emäntä.

"Sitähän minäkin itsekseni ihmettelin, vaan siltä se kuitenkin kuului.
Ja vielä hän varoitteli minua, että en koko taloani menettäisi. Jopa
nyt jotakin! Vai luuleeko hän nyt yksin olevansa kaiken maailman viisas
sen tähden, että ennen pikku poikana kierteli isävainajansa kanssa
voisaksana! Eipä se hänelle itselleen luonnistanutkaan, vaikka isänsä
kyllä kostui."

Tuskin ehti Vanhalan perhe nousta ruoalta, kuin Sakari astui tupaan.
Kaikkein silmät suurenivat, niin oudolta tuntui nyt tutun naapurin
tulo. Tervehdittyä tarjosi Vanhalan isäntä tupakkakukkaroansa, jossa
oli kotikasvuista ja Venäjän lehtiä sekaisin hakattuna.

Sakari pisti piippuun ja istui kotvasen ääneti penkillä. Viimein, kun
ei Matti alottanut puhetta, virkkoi hän:

"Minä vieläkin ajattelen sitä Kauppisen tuloa meidän kyläämme. Etkö
sinä voisi ennemmin antaa Notkonmäen kumpua torpan paikaksi jollekin
hyvälle työmiehelle kuin Kauppiselle?"

"Ei se nyt enää peräydy, kun on kerran tehty kirjat."

"Hm! vai niin! Sepä oli paha, se!"

"Minkä tähden? Ja mitä sinulla on Kauppista vastaan? Eikö hän ole rehti
mies?"

"No, enhän minä hänestä mitään pahaa tiedä erittäin, mutta en erikoista
hyvääkään."

"Mitäs sitte valittelet taikka oikeastaan tarkoitat kaivelemisellasi?
Sano suoraan!"

"Tulee puoti liian lähelle kyläämme. Se minusta on pahasti, hyvin
pahasti."

"Mikäpä vaara siinä sitte olisi?"

"Kun on puoti lähellä, tulee siitä aina otetuksi tavaraa enempi kuin
etäältä haetuksi, ja se on vaarallista, se, sanon minä. Mutta koska ei
enää käy auttaa, niin olkoon sitte."

Ja hyvästeltyään läksi Sakari, päätänsä vieläkin pudistellen.


II.

Lähempänä talvea Kauppinen sitte saapui vaimoinensa Harjulaan ja
asettui Vanhalan toiseen tupaan. Viisi kuormaa oli hänellä mukanansa
kauppatavaraa, vaan ei mitään huonekaluja eikä muuta omaksi tarpeeksi
varustettua. Mari oli tosin tahtonut hankkia kaupungista niitäkin,
mutta Jaakolla oli toiset tuumat, että ehtiihän huoneet sisustaa
sittekin, kuin ne ensin saadaan rakennetuksi.

Nyt heti ryhdyttiin työhön, ja pian tuli kivijalat tehdyksi; mutta kun
Harjulan kylän miehet, joita yksinomaan oli tässä pohjatyössä, tulivat
Kauppiselta rahaa pyytämään, ei sitä häneltä koskaan irronnut. "Ottakaa
tavarassa!" vastasi hän aina lyhyeen.

"Eipä minulla ole tavaran tarvista", koetti monikin vastustaa.

"No, tulkaahan sentään katsomaan," houkutteli Kauppinen, "eikö mitään
löytyisi, jota talossa tarvitsisitte." ja kun miehet kerran astuivat
tavaravaraston ääreen, alkoi hän näytellä ja kehua:

"Katsokaas, miten hyviä piippuja, eivätkä maksa kuin puoli kolmatta
markkaa, vaan nämä helapiiput neljä. Ja tässä oivallista nahkaa, eikös
kelpaa tehdä saappaiksi!"

Samaan tapaan kävi hän varastonsa alusta loppuun saakka, eikä
aikaakaan, niin joku aina suostui ottamaan naulan muka parasta kahvia,
kirjavata saippuaa tai muuta rihkamaa.

Pieni riippuvaaka seisoi pöydällä tuvassa oven suussa, jossa Kauppisen
puhtaimmat tavarat olivat, jota vastoin peräpuoli oli hänellä ainoana
asuinhuoneena. Oli vähän omituista, että tuota vaakaa ei koskaan nähty
seisomassa tyhjiltään tasapainossa, ehkäpä sen tähden, että siinä
tavallisesti aina oli parinaulainen paino toisella laudalla silloinkin,
kuin ei ollut mitään punnittavana.

Astuipa kerran Kylänpään Sakari tuohon kauppatupaan. Harvoin oli
häntä tie tänne vetänyt ja vielä harvemmin Kauppisen työhön, jota
hän oli ainoastaan kerran ohi astuessaan pysähtynyt katsomaan. Sen
tähden Kauppinen nyt vähän oudostui, katsoi pitkään Sakaria ja pikku
kansipyttyä, joka hänellä oli kädessä, ja kysäsi:

"No, mitäs pytyssä on? Ruvetaankos kauppojen tekoon?"

"Olisihan tässä vähä voita, jos hinnoilla sovitaan."

"Miks'ei sovita. Jos otatte tavarassa, maksan minä 70 penniä; rahassa
vain 60."

"No, kahvia minä siitä ottaisin. Punnitkaahan voi ensin."

Kauppinen nosti pytyn vaa'an ilmassa riippuvalle laudalle, joka
siitä painui alas, pani sitte sysäämällä lisäksi vastapainoa ja sai
painopuolen kolahtamaan pöytään, vaikka tavarapuoli heti jälleen sai
voiton. Mutta Kauppinen olikin sukkela ja samaa vauhtia nosti pois
vastapainoa, kuin oli sen pannutkin. Kaadettuaan sitte voin paperille,
viedäkseen perästä päin aittaan, punnitsi hän tyhjän pytyn ja sitä
tehdessä pyttypuoli vaa'asta kerran kolahti ja painopuoli jysähti
pöytään.

"Neljännestä vaille neljä naulaa!" julisti hän päätökseksi.

"Ei se nyt tainnut olla oikein", arveli Sakari. "Se juuri kotona
punnittiin ja siinä oli täyteen neljä naulaa."

"No, tässähän voi on paljaltaan; punnitaan uudestaan", myönsi Kauppinen
äkeissään, asetti voin laudalle ja antoi vaa'an nyt itsekseen asettua
tasapainoon. "Katsokaa itse! neljä luotia vaille neljä naulaa."

"Kummapa se! Mutta pankaahan nyt sama paino kahvia ja sokuria yhteensä."

"Ei siitä niin paljon saa, kahvi on kalliimpaa."

"Minä maksan lisää rahassa, pankaa vain!"

Kauppinen punnitsi paksuun paperiin sokuria ja tarpeettoman isoon
paperipussiin kahvia, kehoitellen vielä Sakaria katsomaan, miten
runsaasti hän pani. Mutta isännän huomaamatta olikin hän siirtänyt
painot sille puolelle, jossa voi oli äsken ollut, joten siis myötävä
tavara annettiin toisella vaakalaudalla, kuin ostettava otettiin.

Sakari maksoi hinnan eroa 30 penniä naulalta ja läksi.

"En minä käsitä, mitä tuolla Kylänpään Sakarilla on mielessä minua
vastaan", lausui Kauppinen ihmettelyänsä vaimolleen. "Aina hän vain
katsoo niin karsaasti eikä tee kauppaa muiden ihmisien tavalla."

Mari ei tuohon ehtinyt mitään vastata, kun silloin juuri tuli toisia
ostajia.

Vähän ajan päästä astui Sakari uudelleen tupaan, puntari toisessa ja
äsken ostetut tavarat toisessa kädessä. Hän tahallansa oli satuttanut
tulonsa niin, että muita syrjäisiä ei ollut läsnä.

"Kyllä nyt on tapahtunut erehdys", alkoi Sakari. "Tällä samalla
puntarilla minä itse lähtiessäni punnitsin voin, ja sitä oli runsaasti
neljä naulaa. Te siitä saitte neljä luotia vaille. Sitte käskin
teitä panemaan yhtä paljon kahvia ja sokuria, kun luulin, että, jos
punnitsimet ovatkin erilaiset, niin tottahan kuitenkin saan täältäkin
neljä naulaa oman puntarini mukaan. Mutta katsokaa itse, nämähän
painavat vain neljännestä vaille neljä."

"Katsoittehan te itse, kuin punnitsin?"

"Kyllä minä katsoin ja katson nytkin tästä."

"Syyttäkää sitte itseänne."

"Eipä niinkään. Tämä on kruunattu puntari ja voi on vielä tuossa;
punnitaanpas uudelleen. Tässä on rievunkaistale." Ja Sakari nosti voin
paperineen rievulle, solmitsi sen päät ja pisti puntariin. "Katsokaas
nyt, onhan tässä neljä naulaa."

"Niinpä näkyy olevan ja vielä paperinkin paino."

"No, antakaa sitte tällä puntarilla minulle myöskin kahvit ja sokerit."

"Saatte neljännesnaulan lisäksi."

"En minä huoli teidän sokuritoppa-paperistanne."

"Maksaapa se paperi minullekin."

"Sen tähden pitäkääkin se omananne. Minulla on oma kahvipussini, ja se
painaa kaksi luotia."

Sakari kaatoi kahvit kauppiaan pussista omaansa, pisti pussin puntariin
ja vaati lisää. Kauppias vastahakoisesti totteli, kunnes puntari näytti
kaksi naulaa kaksi luotia. Sitte Sakari sitoi pussin koskea kiinni,
pisti sokuripalaset suupuoleen ja sai siihenkin lisää.

"Jos tahdotte meidän kylässä ruveta kauppaa pitämään, niin jättäkää
pois vehkeileminen! sanon minä ajoissa. Kohtuullista voittoa minä en
kiellä ottamasta, mutta rehellinen peli. Ja nyt hyvästi tällä kertaa!
Laittakaa vaaka kuntoon toiseksi kerraksi. Arvaattehan, että minä en
pidä tätä asiaa salassa, eikä se keino siis auta. Hyvästi!"

"Pahaapa näkyy Sakarilla tosiaankin olevan mielessä meitä kohtaan",
vastasi Mari nyt vasta miehensä äskeiseen ihmettelyyn.

Kauppinen, mitään virkkamatta, päästi vaa'an seljän toisesta päästä
pois pienen lyijymurikan. Hänen kyllä mieli paloi halusta kurittaa
tuota häiritsijää, mutta mahdoton oli päästä häneen kiinni, ainakaan
vielä nyt.

Vanhalan isäntä, saatuaan aikaa myöten kuulla tämän tapauksen,
muisti itsekseen jotain samanlaista vajautta ja alkoi vähän katua
kauppaansa, että oli Kauppisen ottanut maallensa, mutta toivoi hänen
kuitenkin tästä jo viisastuvan. Sitä paitsi tuntui niin mukavalta
saada ihan ilmaiseksi tuo viisikolmatta markkaa vuodessa, vieläpä
lisää työn teosta nyt rakennusaikana, jopa hirsistäkin, joita oli
luvannut omasta metsästään itse vetää Kauppiselle. Tosin häntä jo oli
vähän kyllästyttänyt kiven veto, kun Kauppinen oli kiviä moittinut
huonoiksi ja sen tähden maksanut vähemmän, kuin oli luvannut; vaan
olihan siitä sentään ollut ansiota, vaikkapa vähempikin. Eikä Vanhanen
luullut Kauppisen toki osaavan hirsiä halventaa. Vielä nuo olivat
luvut pitämättä töistä ja muista saamisista sekä otoista Kauppisen
kanssa, joka oli aina vastannut, että ehditäänhän vielä katsella;
mutta Vanhasen muistaen piti siellä olla koko joukko rahaa tallessa;
joutipahan säästyä, kunnes tarve tuli.

Joulun jälkeen alkoi sitte hirren veto, kuin Kauppinen ensin kävi
noutamassa lisäksi tavaraa koko kymmenen kuorman. Vanhanen veti
vetämistään määrän mukaan, kunnes hirsikasa kasvoi aika suureksi, ja
pyysi sitte Kauppista mittaamaan.

"Ehditäänhän nuo katsoa", yritti Kauppinen taaskin sanomaan, mutta
läksi kuitenkin, kun Vanhanen huomautti, että pian sekautuvat hänen
puunsa toisten tuomiin, ja kahden kesken he astuivat hirsiläjän luo.

"Eihän tuo ole viisisylinen", alkoi Kauppinen moittia, näyttäen erästä,
joka oli hiukan lyhempi toisia sitä runsaampimittaisia; "eikä tämä
täyteen kymmentuumainen, ja tämäkin on vajaa."

Vanhanen oudostui. Hän oli itse metsässä mitannut joka puun; mitenkä ne
nyt olivat vajaat?

"Kyllä pitää mitata uudestaan. En minä usko muuta kuin omia silmiäni."

"No, en minä vielä tähän asti ole pyrkinyt ketään pettämään; mutta
mitattakoon!" taipui Vanhanen. "Minä vain käyn noutamassa rengin avuksi
liikuttelemaan."

Vanhanen läksi ja palasi tuokion kuluttua rengin sekä Kylänpään Sakarin
kanssa, joka viimeksi mainittu oli sattunut tiellä toisiin, ja Vanhanen
oli siitä pyytänyt häntä mukaan vain huvin vuoksi.

Kauppinen koetti milloin lyhyyden, milloin vääryyden ja milloin
hienouden tai muun syyn nojalla hyljätä joka toista puuta. Kyllä
hän tietysti olisi nekin pitänyt, mutta melkein ilmaiseksi, vaikka
sovittu hintakaan ei ollut suurempi kuin yksi markka kokonaisesta
viisisylisestä puusta.

"Jos nämä eivät kaikki kelpaa täydestä hinnasta, niin minä sanon, että
lyhyeen teidän kaupitsemisenne loppuu!" uhkasi suoravainen Sakari.

"Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti", mörähti Kauppinen äkäisesti,
mutta taipui kuitenkin ottamaan kaikki ja hillitsi mielensä, vaikka
kyllä kynsiä kihelmöittikin antamaan aika korvapuustia tuolle kiusan
hengelle, joka aina oli hänen tiellänsä.

Ja tiellä Sakari tosiaankin oli Kauppisella kaikessa, kuin vähänkin
vääryyteen vivahti ja tuli hänen tiedoksensa. Hän aina meni omasta
takaa koettelemaan ja antoi aika nuhteet, jopa sopivia uhkauksiakin,
milloin ei kuulijoita sattunut olemaan läsnä. Eikä Kauppinen puolestaan
uskaltanut tehdä vastoin Sakarin viisaita, vaikka kiusallisiakin
neuvoja, kun pelkäsi ehkä kinastellen tulevan ilmi asioita, joita ei
olisi ollut aivan helppo selvitellä.

Olipa kuitenkin yksi kohta, johon ei Kylänpään Sakarin varovaisuus
ulottunut vaikuttamaan: luvun teko Kauppisen ja kyläläisten välillä.
"Eihän tuolla mitään kiirettä ole", vastasi Kauppinen jokaiselle, antoi
vain kaikille tarvitsevaisille nyt jo rahaakin ja otti heillä voita
ja muuta tavaraa. Niinpä Vanhalan isäntäkin sai rahaa, milloin vain
tahtoi, kunnes viimein ei enää muistanutkaan niiden summaa, ja vielä
vähemmin hän muisti muita tavaraottoja, joita hän muuten ei kaikkia
tiennytkään, koska emäntäkin käytti Kauppisen tavaravarastoa kuin
omaansa ikään.

Tätä paitsi oli Kauppisella toinenkin keino, johon Sakari ei myöskään
pystynyt kiinni tarttumaan; houkutteleminen, ja se veteli paljon
paremmin kuin väärä vaaka. Jos hänen kerran onnistui saada yhden
talon täys'kasvuinen tytär ostamaan jokin kauniskaavainen huivi, niin
tietysti kaikki kylän toiset tyttäret kiiruhtivat saamaan samanlaiset.
Varsinkin alkoi hyvin mennä kaupaksi karttuuni sekä tiheämpi ja
harvempi pumpulipalttina. Tyttäret ja emännät alkoivat tuhria laskuja,
minkä verran tulee maksamaan kotikutoinen puolivillainen, jota siihen
asti oli yksinomaan pidetty, ja mikä vaiva oli pellavan kasvatuksessa,
siivoamisessa ja vaatteeksi tekemisessä; ja ne laskut osoittivat,
että kotikangas muka tuli monta vertaa kalliimmaksi kuin Kauppisen
kankaat, niin että hulluahan olisi ollut ruveta enää tulevaksi kesäksi
kylvämään pellavasta tai itse kutomaan edes villakangastakaan; sopihan
myödä villatkin Kauppiselle, maksaa vähän lisää ja ottaa häneltä
sievempitekoista valmista.

Kauppinen tietysti ei ollenkaan huolinut huomauttaa naisväelle, mitä
itsekseen hyvillänsä mietti, että mihin he sitte aikoivat käyttää sen
aikansa, joka tähän asti oli kulunut vaatteen tekoon, ja mistä saada
sitäkään rahaa, joka karttui hänen laatikkoonsa noista hänen huokeista
kankaistaan. Ei, hän päin vastoin yhä viritteli taipumusta samaan
kotityötä hyljeksivään suuntaan ja hymyellen kokosi vain rahaa ja
tavaraa talteen.

Täten Kauppinen puuhaeli ja rakenteli, sai kartanonsa tavaralla
valmiiksi, maksamatta juuri nimeksikään rahaa, ja muutti siihen
asumaan, oleskeltuansa lähes vuoden Vanhalassa, ja se vuosi oli
tuntunut niin tavattoman lyhyeltä sekä Vanhalan väestä että
Kauppisesta, mutta pitkät sillä oli jäljet.


III.

Joutui joulu-aika iloinensa leikkinensä, ensimmäinen sen jälkeen, kuin
Kauppinen muutti omaan kartanoonsa.

Vanhanen tarvitsi Tahvanan ajajain varalle vähän enemmän kahvia ja
isoja vesirinkelejä, kuin jouluvarastosta enää oli jäljellä, ja
pistäysi sen tähden toisen joulupäivän aamuna aikaisin Kauppilaan sekä
pihan puolisosta ovesta puotikammariin, jota tietä hän oli muidenkin
kuullut käyttäneen, milloin tarvitsivat pyhäpäivinä tavaraa puodista.

Kauppinen istui kammarissaan, käski Vanhalan isäntää istumaan ja läksi
toimittamaan, mitä ostaja halusi. Kohta hän palasikin, tuoden kaksi
paperipussia ja ison rinkelirihman paljaana.

Vanhanen yritti avaamaan kukkaroansa.

"Ei, hyvä isäntä, en minä pyhänä rahaa ota; tulkaa huomenna maksamaan,
niin samalla saatamme sitte katsella kirjatkin ja tehdä luvut."

"No, sama tuo minusta on", virkkoi Vanhanen, otti tavarat, sanoi
jäähyväset ja astui kotiinsa, tapaamatta ketään matkalla.

Seuraavana päivänä Vanhanen meni jo aikaisin aamupäivästä tilin teolle
taikka oikeastaan, kuulemaan, miten paljo hänellä oli Kauppisella
saamista asunnosta, töistä, hirsistä ja paljosta muusta, mitä hänelle
oli myöty.

Kauppinen otti isännän hyvin kohteliaasti vastaan puodissa, vei
puotikammariin ja pyysi istumaan, toi paperossia ja yritti tarjoamaan
ryyppyäkin, mutta sen esti Vanhanen, sillä sitä hän ei ollut ennenkään
ottanut useammin kuin kahdesti koko ijässään vatsanpurun lääkkeeksi;
eikä muuten koko sillä seudulla ollut muitakaan sen suurempia juoppoja
siitä asti, kuin Kauppisen kirvestyössä olleet pohjalaiset työn
loputtua läksivät tiehensä, ja he juuri olivat miesmuistiin ensi kerran
kylää häirinneet juopuneen rähinällä.

"Niin no, tehtäisiinkö ne sitte asiat selväksi?" alkoi viimein isäntä,
kun Kauppinen puhui vain muista asioista eikä näyttänyt muistavankaan
luvun tekoa.

"Vielähän nuo sentään ehdittäisiin toistekin, vaan kun tehdään, niin on
tehty, eikä sitte ole enää muistelemista."

Hän avasi kirjansa, katseli sitä kauan, ei kuitenkaan laskevan tavalla,
asiat kun jo olivatkin edeltä päin valmiiksi lasketut, ja virkahti
viimein vähän epävarmalla äänellä:

"Niin tässä nämä numerot näyttävät, että olette velkaa sata
viisikolmatta markkaa."

Vanhanen ällistyi, niin odottamaton se uutinen oli.

"Mi mitä? Velkaako! Ei, saamista minulla pitäisi olla. Vai sanoitteko
erehdyksestä velaksi?"

"En minä kauppa-asioissa koskaan erehdy."

"No, nytpä kumma! Minäkö velkaa teille? Entäs tuvan voura koko ajalta,
kuin olitte meillä?"

"On se tähän merkitty: viisitoista markkaa."

"Mutta se on liian vähä, ainakin viisikymmentä markkaa pitäisi panna,
kun oli valmis punkin."

"En minä maksa enempää kuin viisitoista. Hyvä on teille sekin;
muutenhan ette olisi tuvastanne saaneet mitään, tyhjänä kun olisi
ollut."

"Entäs kiven veto ja hirret ja työ?"

"On nekin pantu kirjaan, ja voit ja lihat."

Ja Kauppinen luetteli kaikki, josta hänen oli maksettava Vanhaselle.
"Ja summa on kaikkiaan sata yksitoista markkaa neljäkymmentä penniä.

"Kyllä sitä saamista pitäisi olla enempi minun muistellakseni. Mutta
vaikkapa olisi vain senkin verta, niin mitenkäs ihmeen tavalla minä
sitte velassa olen?

"Niin, teillä on ottoja vielä enempi: Kaksisataa kuusineljättä markkaa
ja viisikahdeksatta penniä."

"Jopa se on vielä ihmeempi ihme", kummasteli Vanhanen, oltuaan
hämmästyksestä hyvän aikaa vaiti. "Mitä kummaa minä olen teiltä ottanut
niin paljon? Luetelkaapas kaikki ne otot."

"Tämäpä on hyvin pitkä rätinki. Ettekä te itse olekaan ottanut kaikkea."

Mutta kun Vanhanen mitään vastaamatta istui vain ääneti ja yhä
kummastuksissaan odotteli tarkempaa selkoa, ryhtyi Kauppinen
luettelemaan ja ilmoitti ensin erikseen itsensä isännän otot puhtaana
rahana ja tavarana sekä kysäsi:

"Ovatko nämä nyt oikein?"

Vanhanen tunnusti muut, paitsi ei sanonut muistavansa yhtä
kolmenkymmenen markan rahaottoa, varsinkaan kuin hän ei ollut kauppiaan
ilmoittamana ottoaikana mihinkään rahaa tarvinnut.

"Kyllä se on teille annettu sekin; mitenpä se muuten olisi kirjaan
tullut", vakuutti Kauppinen, keskeyttäen enemmät vastustelut, ja alkoi
luetella emännän ja tyttären ottoja: pumpulipalttinaa, karttuunia,
hirsryynejä, parasta saippuaa, verkaa (mekoiksi, jotka Kauppisen vaimo
oli ommellutkin) ja kaikenlaista muuta rihkamaa, jonka olemassa olosta
Harjulan kylässä ei ollut ennen Kauppisen tuloa ollut aavistustakaan,
Tosin oli Vanhanen nähnyt tyttärellään joskus kauniin rintaneulan
huivissa tai hopeoidun sormustimen sormessa, mutta hän, samoin kuin
emäntäkin, oli vakuuttanut saaneensa ne ja muut samanlaiset korut
Kauppisen vaimolta.

"Eikö sitä lahjaksi annettu?" kysyi tuon tuostakin Vanhanen Kauppisen
lukiessa.

"Ei, hyvä isäntä, ei minun kannata mitään antaa lahjaksi; raha minunkin
pitää maksaa kaikesta. Ei tässä tule puhettakaan lahjasta."

"Mutta lahjaksi niitä ainakin on tarjottu, eikä meidän emäntä sentään
niin hullu ole, että menisi tuollaista ostamaan. Pyyhkikää vain pois
ne!"

"Ei kannata, ei kannata."

"Mutta minä en maksa niitä."

"Mennään sitte oikeuteen. Ja kun te kerran tunnustatte saaneenne
tavarat, niin kyllä ne tuomitaan maksettavaksikin."

"Nytpä kummissa käsin ollaan! Miten tästä nyt sitte oikein
selvitäänkään?"

"No, se ei mikään konsti eikä silmänkirja ole. Pistäkää vain nimenne
tuohon paperiin noin poikittain. Vai ettekö osaa kirjoittaa? — Kalle!"
huusi hän puodin ovesta, "kutsupas se päiväläis-Jussi ja tule itsekin
hänen kanssansa tänne kammariin! — Niin, tämä on vain tuollainen pieni
sadan viidenkymmenen markan velkakirja kuudeksi kuukaudeksi."

"Sata viisikolmattahan sanoitte velkaa olevan. Miksi sitte puoli toista
sataa?"

"No, tällaisia papereja periessä ei sitte makseta enää mitään korkoa;
sen tähden pitää panna sen vertaa runsaammin jo edeltä päin. — Kas
niin, tässä on pieni velkakirja, mutta kun tämä isäntä ei osaa itse
kirjoittaa nimeään, niin kirjoita sinä, Kalle, ja pankaa molemmat
nimenne todistajiksi. Piirrättehän toki puumerkkinne? ei sen hyvyydestä
lukua ole."

Näin puhuen yhteen jatkoon taukoomatta, että Vanhanen ei saanut
vähääkään vuoroa, joudutti Kauppinen paperin tekoa lailliseen kuntoon
sekä käski viittaamalla pois palvelijansa, joista renki olikin vain
päiväläisen nimellä, että paremmin kelpaisi ainiaan todistajaksi.

"Nyt on välit selvillä. No niin, eikä tällä paperilla niin pahaa
kiirettä ole, vaikka se onkin tehty kuudeksi kuukaudeksi. Kunhan
pidätte mielessänne joskus, milloin sopii."

Ja Kauppinen pisti vekselin laatikkoonsa.

Vanhanen läksi pahoillansa astua juntustamaan kotiinsa, ajatellen
itsekseen:

"Eipä se Kylänpään Sakari tainnut ollakaan ihan väärässä, kun pelkäsi
puodin tuloa liian lähelle. Menenköhän kertomaan hänelle koko asian?
Mutta en menekään. Hän vain sanoisi: enkös jo varoittanut? Ja sitte
sellainen häpeä: velkaa Vanhalan isännällä, joka toki on aina tähän
asti tullut toimeen omillaan. — Ihme ja kumma, mikä niistä rihkamista
karttuu summaa. Liian lähellä tosiaan olivatkin toisessa tuvassa. Ja
sitte vielä ilkeävätkin ottaa maksua, vaikka itse lahjaksi tarjoilevat!
Senkin petturit! — Eihän tuo nyt vielä talo mene puolen toista sadan
tähden. Mutta pahaan aikaan sattuu se maksu, juuri silloin, kuin
itsekin alettaisiin tarvita kiireimpiin töihin. Ei, loppu tästä pitää
tulla puodissa juoksemisesta ja nyt ihan kerrassaan. Enkä minäkään
olisi ottanut sieltä rahaa, joll'en olisi luullut olevani saamassa,
kuten hän aina vakuuttikin."

Nyt hän jo astui porstuaan ja tupaan sekä julisti, että Kauppilasta ei
enää kukaan saanut ottaa mitään hänen tietämättänsä, ei lahjaksikaan,
koska entisistäkin lahjoista oli maksu otettu ja sillä tavalla peijattu
koko taloa.

Ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa edes vaimolleenkaan, että
nyt oltiin ensi kerran velassa. Emäntähän olisi sitä vielä vähemmin
käsittänyt kuin isäntä itse eikä hänkään nyt enää olisi ulkoa päin
muistanut luetella kaikkia ottoja, kuu niitä oli niin paljo.

Siihen se asia jäi tällä kertaa Vanhalassa tarkemmin selvittelemättä,
olivatko kaikki Kauppisen kirjaan merkityt otot tosiaankin otetut vaiko
ei ja olivatko edes kaikki annotkaan tarkkaan luvussa. Kukapa sen osasi
taata, kun ei omaan muistiin ollut luottamista niin pitkältä ajalta.

Yhtään paremmin ei käynyt muidenkaan isäntien luvunteko Kauppisen
kanssa. Tosin velkasummat olivat paljon pienemmät, mutta jok'ainoa
heistä kuitenkin jäi velkaan ja piirsi merkkinsä tuollaiseen
vekseli-velkakirjaan, kuka minkin verran vastustellen. Yksitellen
he olivat kaikki käyneet luvuilla ja yksitellen he myöskin pitivät
velkansa häpeänään ja salaisuutenaan, ja tuo sama häpeä se heitä esti
jyrkemmästi vastustamasta Kauppisen vaatimuksia ja keräjiin menon
uhkauksia, kun he näet ennemmin kärsivät jonkun verran vahinkoakin,
kuin päästivät asiataan oikeuteen asti, jossa käynyt tai käytetty
mies oli kaikkein Harjulan kyläläisten mielestä melkein kuin puoleksi
kunniansa menettänyt. Tästä syystä pysyivät nämä kunkin omat asiat
Kauppisen eduksi salassa ja kätkössä.


IV.

Viisi vuotta oli kulunut ja Kauppinen sill'aikaa jo päässyt
rikastumisen alkuun, ei kuitenkaan niin hyvästi, kuin hän oli toivonut,
eikä myöskään niin sukkelasti, kuin alussa näytti. Ja sen hidastuksen
syynä oli taaskin sama Kylänpään Sakari.

Tuo kaikkien Kauppisen asioihin joutuneiden velkautuminen suuremmassa
tai vähemmässä määrässä ei näet ajan pitkään pysynyt salassa Sakarilta.
Hän urkki urkkimistaan tietoja ja sai ensin yhden, sitte toisen ja
vähitellen kaikki muut paitsi Vanhasen ilmoittamaan asiansa hänelle,
ja silloin Sakari heti ryhtyi mietiskelemään pelastuskeinoja, eikä
niiksi hänen mielestään kelvannut mikään muu kuin ensin entisten asiain
suorittaminen ja sitte pysyminen erillään koko Kauppisesta.

Mutta sepä olikin helpompi toivoa kuin toteuttaa. Sillä Kauppinen piti
niistä kiinni, jotka kerran oli köysiinsä saanut, vaikka höllempäänkin.

Viimein Sakari kuitenkin luuli keksineensä keinon, kutsui kokoon
muutamia isäntiä, joilla oli vähin velkaa, ja kehoitti heitä maksamaan
kaikkea kerrassaan kuitiksi, vieläpä antoi itsekin rahaa lainaksi
niille, jotka suostuivat olemaan ottamatta enää velkaa. Toisia sitä
vastoin, joilla oli suuremmat velkasummat, hän neuvoi pitämään ne
tarkasti muistissaan, että ne eivät enää pääsisi kasvamaan, vaan
pikemmin lyhenisivät vähän kerrassaan. Hän myöskin huomautti heille,
miten kasattukeot olivat hävinneet heidän pelloiltansa ja miten kohta
oli häviävä kasvavakin vilja, jos vain ei ajoissa katsottu eteensä eikä
katkaistu kauppatavaran tulvaa.

Kauppinen puolestaan ponnisteli kaikin voimin. Kun ei yksi naula
vetänyt, löi hän aina toisia: hankki yhä uusia tavaroita, jotka
outoudellaan viehättivät, toi muun muassa puuastioitakin koko
kuormittain Venäjältä, möi niitä alussa huokeammasta sekä kehui
ja selitteli, että suottahan oli aikaa tuhlata sellaisten tekoon
kotona, koska kerran hänellä oli sievempiä ja niin perin mitättömästä
polkuhinnasta.

Kuitenkin onnistui Sakarin selvittää isäntiä aivan vapaiksi, vaikka
häneltä tosin siinä puuhassa omaltakin pelloltaan kasattukeot
vähenivät, ei kuitenkaan rahan puutteesta, vaan sen tähden, että hän
niillä mieluisemmin suoritteli toisten asioita kuin puhtaalla rahalla.

Pahimmin oli kiinni Vanhalan isäntä. Hän ei ollut jaksanut määräaikana
suorittaa ensimmäistä vekselivelkaansa, vaan pakosta pyytänyt Kauppista
odottamaan, johon kauppias kuitenkin oli suostunut ainoastaan sillä
ehdolla, että isäntä kirjoitti puumerkkinsä uuteen kahdensadan markan
paperiin.

Tämän Vanhalan talon oli Kauppinen valinnut varsinaiseksi uhrikseen
sitte, kuin yhä useampia muita isäntiä livahti häneltä irti. Pakko
se oli hänelläkin olevinaan tuo Vanhasen velkauttaminen, sillä
täytyihän hänen tavalla tai toisella saada itselleen luja jalansija
paikkakunnalla, ja sen tähden hän katsoi itselleen mukavimmaksi koettaa
saada haltuunsa juuri sitä taloa, jonka maalla hänen valmis kartanonsa
oli, eikähän sitä varten mikään ollut helpompi keino kuin saattaa ensin
isäntä velkaan ja sitte pakottaa hänet antamaan talonsa tai puoli siitä
velan maksuksi.

Vähitellen oli Vanhanenkin jo arvannut Kauppisen oikeat aikeet ja
ruvennut ponnistelemaan vastaan. Mutta nytpä olikin jo velka yhäti
uudistellessa kasvanut koko puoleksi kahdeksatta sadaksi markaksi eli
viidessä vuodessa viisin, jopa kuusinkin kertaiseksi alkuperäisestä
summasta, vaikka tavallisen korkolaskun mukaan kuluu toistakymmentä
vuotta ennen kuin summa kasvaa edes kaksinkertaiseksikaan.

Vanhanen koetti säästää ja kituuttaa, mutta turha vaiva.
Viidessä vuodessa oli käsityö ehtinyt jo unhottua naisväeltä,
ja vastenmielistäpä oli miehistäkin istua yökaudet veistellä
kalkuttelemassa. Niinpä kaikesta voista ja muusta, kuin Kauppiselle
vietiin, aina oli ottamistakin, että velan eteen ei joutanut penniäkään.

Tästäkös Vanhaselle vähitellen hätä käteen! Jo alkoi isännän tukka
harmaantua ja hänen mielessään kummitella talottomaksi joutumisen häpeä
ja kurjuus.

Viimein hän läksi hätäänsä valittamaan Kylänpään Sakarille. Saiko hän
sieltä apua vai muutenko vain huoli tuli jaetuksi kahden kannettavaksi,
mutta ei Matin kasvoissa sieltä palatessa enää näkynyt tuota synkkää
juroutta, joka niitä oli viime aikoina kolkostuttanut. Reippaammalla
mielellä hän myöskin ryhtyi työhön ja jäi rauhallisemman odottelemaan,
mitä oli tuleva.

Seuraavana velan uudistusaikana Matti Vanhanen ei enää mennytkään
kauppiasta pokkuroimaan. Kauppinen sitä oudostellen astui itse
Vanhalaan kysymään, miten asia nyt oli niin kokonaan unohtunut.

"En minä enää pane puumerkkiäni mihinkään paperiin", vastasi Vanhanen
lyhyeen.

"No, maksakaa sitte pois velkanne."

"En minä maksakaan."

"Minun sitte täytyy hakea se."

"Hakekaa vain."

"Myökää minulle sovinnolla puoli talostanne."

"En minä toki niin hullu ole."

"No, sitte minun täytyy myöttää kaikki tyyni, maat ja mannut
kerrassaan."

"Parempi sekin minulle"

Nyt ei Kauppinen enää käsittänyt Vanhalan isännän ajatuksia ollenkaan.
Miten hänen oli parempi panna koko talonsa menemään kuin saada puolella
asiansa kuitiksi? "Mutta samapa se", arveli hän, "olkoon sitte
torpparina minulla; kyllä minä puoleni pidän loppusumman maksussa,
toivoakseni hän ei niitä rahoja saa arkun pohjalle panna. — Vaan
olisikohan sillä juoni niidessä? Mitä vielä. Ei hän nyt niin äkisti
rahaa mistään saa."

Tietysti hän heti pani saamisensa hakemukseen ja aikaa myöten kävi
nimismies siltavoudin kanssa arvaamassa Vanhasen irtainta omaisuutta;
mutta kun sitä oli ainoastaan viisi lehmää, yksi hevonen ja vähä pientä
karjaa sekä muuta kalua vain nimeksi, täytyi toimittaa samalla kerralla
itse talokin myötäväksi.

Tätä juuri olivat Kylänpään Sakari ja Vanhanen toivoneetkin ja samaa se
myöskin toivoi Kauppinen, vaikka vallan toisesta syystä.

Vasarakauppa kuulutettiin. Myöntipäivä joutui viimein ja toi
nimismiehen vasaroinensa Vanhalaan. Koko Harjulan kylä oli saapunut
katsomaan tätä ensimmäistä huutokauppaa, kuin miesmuistiin nyt
oli tapahtuva Harjulassa. Oli siellä pari muutakin, jotka olivat
etäisemmistä kylistä tulleet koettamaan onneansa, saamaan muka
huokealla omaa taloa. Vaan niiden kanssa oli Kauppinen jo edeltä päin
sopinut, että heidän ei pitänyt korottaa irtaimiston hintaa, koska
muuten olisi talo saattanut jäädä ihan myömättä.

Tietysti oli Kauppinenkin siellä etuansa valvomassa. Häntä vain
hyvin kummastutti, että Vanhalan väki ei ollenkaan näyttänyt
olevan pahoillansa eikä hätäytynyt, niin että hän ei edes pystynyt
pilkkaamaankaan Mattia, kuten oli aikonut.

Ryhdyttiin myömään irtaimistoa. Kauppinen oli vaiti ja Sakari sai
kaikki tyyni, kun vain nimeksikään hintaa tarjosi: lehmät kymmenestä
markasta, hevosen viidestätoista ja samaan mukaan muut. Ei ainoakaan
muu Harjulan kyläläinen tarjonnut mitään, vaikka kyllä monen mieli
teki; sillä heille oli Sakari puolestansa antanut ohjeet, kuten
Kauppinen ulkokyläläisille.

Kauppinen ihmetteli ja oli jo hyvillänsä talosta, joka nyt muka oli
hänen omansa; sillä hän aikoi tarjota kerrassaan niin paljon, että muut
eivät siihen enää pystyneet lisäämään.

"Nyt tulee tila kartanoineen ja viljoineen; eikö niin ollut sovittu?"
virkkoi nimismies, ja kaikki, joihin asia koski, myönsivät niin olevan.

"Neljä tuhatta!" sanoi Kauppinen, silmät ilosta loistavina.

"Neljä tuhatta ensimmäinen kerta!" huusi nimismies. "Neljä tuhatta
toinen..."

"Kahdeksan tuhatta!" keskeytti Sakarin ääni sekä nimismiestä että noita
ulkokyläläisiä, jotka varustautuivat lisäämään sataa markkaa.

Sekä nimismies että Kauppinen niin ällistyivät, että toinen ei kyennyt
jatkamaan yksitoikkoista myöntitapaansa eikä toinen tarjoamaan enempää.

"Kahdeksan tuhatta ensimmäinen kerta!" alkoi viimein nimismies,

"Sata lisäksi!" ähki Kauppinen, hiki otsassa. Nyt hän jo alkoi ymmärtää
Sakarin aikeet: pakottaa hänet joko luopumaan huutamasta taikka
tekemään itsestänsä lopun ja Matti Vanhalasta rikkaan miehen.

"Kymmenen tuhatta!" virkkoi taas Sakari levollisesti ennen, kuin
nimismies ehti ruveta huutamaankaan.

Nyt nimismies luuli Sakarin vain kujehtivan, suuttui ja ärjäsi:

"Ei tässä ole mikään leikin tekopaikka! Tiedä, että minä olen
virkatoimessani ja leikki voi tulla sinulle karvaaksi! — Neljä tuhatta
ensimmäinen kerta."

"Kymmenen tuhatta minä tarjosin", oikasi Sakari nimismiehen
mielivaltaista alennusta.

"Onko tämä Kylänpään Sakari tullut hulluksi?" kysyi nimismies muilta
läsnä olijoilta.

"Siltä ainakin näyttää", ehätti Kauppinen vahvistamaan tuota
arvausluuloa.

"Ei, kyllä se on viisain mies kaikista, kuin tässä on."

"Ohoh!" ärähti nimismies. "Kykenetkö sinä sitte vastaamaan huudoistasi?"

"Sittepähän nähdään."

"Kymmenen tuhatta ensimmäinen... toinen... ja kolmas... kymmenen
tuhatta... kolmas... kerta!"

Vasara paukahti.

"Nyt on Vanhalan talo minun", selitti Sakari, "ja jos Kauppinen tahtoo
vielä pitää hallussaan kartanonsa paikkaa, niin on voura viisi tuhatta
markkaa vuodessa."

"Ohoh, et vielä ole maksanut huutoasi."

"Enkä minä ole saanut saatavaani", kiiruhti Kauppinen taas vahvistamaan
nimismiehen lausetta.

"Tässä on Kauppisen saatava", virkkoi Sakari, lukien omia ja muita
lainattuja rahoja pöydälle puoli kahdeksatta sataa markkaa, "ja paljoko
siitä menoo hakukulunkeja lisäksi?"

Nyt jo nimismieskin älysi Sakarin juonen eikä enää vastustellut.

Kauppinen kuittasi paperit, pisti rahat taskuunsa ja pötki kiireimmiten
tiehensä.

"Onhan minulla kahdeksan päivää maksuaikaa, herra nimismies?" kysyi
Sakari koronkiskurin lähdettyä.

"On vaikka enempikin, jos tahdot."

"Olkaa sitte hyvä ja laskekaa nyt samalla tiellä, minkä verran
Vanhanen tulee saamaan minulta ja mitä teille tulee vaivoistanne. Minä
suorittaisin heti teidän vaivanne ja Vanhasen kanssa sovimme sitte
keskenämme, eikö niin, Matti?"

"Käypihän se niin", myönsi Vanhalan isäntä.

"No, sama tuo minusta", sanoi nimismies, alkoi laskea, sai osansa sekä
läksi hyvillänsä ja ihmetellen pois, kutsuen kuitenkin Sakaria ja
Mattia käymään perimässä huutokauppakirjat.

Pois hajautui muukin väkijoukko.

Illempana astua juntusteli Kauppinen alla päin Kylänpäähän ja tapasi
Sakarin kotona.

"Oikeinko totta te tahdotte viittä tuhatta markkaa vouraa?" kysyi hän
tervehdittyänsä.

"Oikeastaan pitäisi teiltä ottaa kymmenenkin, mutta olkoon menneeksi
viidestä", ivasi Sakari.

"Ettekö ostaisi minun kartanoitani?" kysyi Kauppinen, koskematta enää
koko voura-asiaan.

"No, jos hinnoilla sovitaan, niin miks'en. Paljonkos tahdotte?"

"Kaksi tuhatta markkaa."

"Viisi sataa minä maksan ja käteiset rahat."

"Emme sitte sovi,"

"No viekää pois kartanonne. Sama se minusta on ja vielä parempi."

Hyvin tuntui Kauppisesta nololta antaa itseänsä niin pahasti puijata,
vaan minkäs sille nyt voi. Hän otti rahat, tarjosi vielä irtaimistoansa
ja tavaroitansa ja läksi tiehensä, kun Sakari lupasi tulla niitä
katsomaan.

Kahden päivän kuluttua oli Kauppisella kaksi omaa hepoa valjastettuna
kuormain eteen ja kuormissa kaikenlaista rihkamaa, jota Sakari ei
ollut huolinut mistään hinnasta. Osan tavaroista sekä kelvollisen muun
irtaimiston oli hän sen sijaan ostanut aivan tinkimättä kohtuullisella
hinnalla.



VÄÄRÄLLÄ TIELLÄ.

Tosipohjalla kehitelty


I.

Kunnianarvoinen, harmaapää rovastivanhus istui kammarissaan lueksien ja
silloin tällöin jotakin paperille kirjoittaen, vieressä pöydällä iso
raamattu, jonka hän aina välistä avasi, katsoakseen jotakin lausetta,
ja käänsi sitte jälleen kiinni.

Hän oli leskimies ja sinä ollut jo kauan, aina siitä asti, kuin kuusi
vuotta sitte Liina syntyi hänelle entisen, jo varttuneemman lapsijoukon
jatkoksi. Rovasti suri silloin suuresti puolisoansa, joka hänelle oli
rakkahin kaikesta maan päällä, ja käänsi sitte kaiken rakkautensa
Liina-lasta kohtaan, toivoen hänestä itselleen yksinäisten vanhuuden
päiväin suloa.

Mutta hän meni rakkaudessaan liian pitkälle, se muuttui
lellittelemiseksi, niin että Liina aivan ensi hetkestään asti sai
komentaa koko pappilaa niin laajalti, kuin hänen äänensä suinkin
kuului. Vähän suuremmaksi vaurastuttuaan hän juoksenteli ja puuhasi
kaikkialla ja tuotti kaikille kyllä kymmenenkin vastusta. Mutta kaikki
myöskin tiesivät rovastin mieluisimmin näkevän, että Liinan tahto aina
piti täytettämän, ja sen tähden tekivät hänen hauskuudekseen, mitä
suinkin voivat.

Vanha Kaisa oli ainoa, josta Liinan lapselliset oikut eivät ainakaan
alussa tuntuneet kiusallisilta. Hän, pappilan kaikkein lasten hoitaja,
osasikin tottumuksesta jo edeltä päin arvata Liinan tahdon ja täyttää
sen ennen, kuin lapsi ehti sitä lausuakaan. Sen tähden he pysyivät
hyvinä ystävinä niin kauan, kuin Kaisa viitsi leikitellä. Mutta kun
Liina viimein oli Kaisan mielestä jo siksi suuri, että oli suotta hänen
vaivata vanhaa ihmistä hevosekseen, loppui ystävyyskin. Sitä paitsi oli
Kaisa viime ajat, noin vuosikauden, kiusannut Liinaa lukemaan ja tehnyt
sitä omalla vanhanaikaisella tavallaan, niin että luku tuli Liinalle
työksi ja hän aivan rupesi kammomaan entistä rakasta hoitelijaansa.

Sill'aikaa kuin rovasti valmisteli ja mietiskeli saarnan aineksia,
pauhasi Liina kyökissä, häiriten Kaisaa tärkeässä liperien
silityspuuhassa ja pyrkien likaisilla käsillään näpelöittämään ja
tuhraamaan tärkkelysvedestä puserrettuja, sinerviä liinalippusia.

"Otapas nyt kirjasi äläkä alinomaa kiusaa!" käski hän viimein vähän
äkeissään.

Liina läksi noutamaan aapistansa. Mutta matkalla johtui mieleen luvun
ikävyys ja Liina juosten pujahti rovastin kammariin.

"Isä, isä, Kaisa kiusaa minua!" valitti hän. Rovasti heti utelemaan,
mitä Kaisa sitte hänelle teki. "Pakottaa yhä jankuttamaan: ii, sano ii;
ässä ää, sää; iisää. Osaanhan minä sen jo ulkoakin."

"No, luepas sitte!"

Liina luki Isä meidän rukouksen ulkoa alusta loppuun.

"Osaat, osaat", vakuutti rovasti. "Mutta tunnetko sinä kirjaimet?"

"Mitkä kirjaimet?"

"No, ne puustavit."

"Tottahan minä ne tunnen."

"Koetetaanpas." — Rovasti aukasi suuren kirjan, joka oli juuri Liinan
edessä pöydällä ja näytteli lyijykynällään kirjaimia. Liina, nousten
varpaisilleen ja kurkottaen lyhyttä kaulaansa, että paremmin ulottuisi
näkemään, luetteli sitä mukaa nimet, erehtymättä kertaakaan.

"Tavaapas nyt!"

"Aa, sano aa; ällä uu ässä, lus; aalus; ässä aa, saa; aalussaa. Mutta
se on niin hirmuisen ikävää!"

"Eikä tuo ollut ihan oikeinkaan. Alussahan siinä on eikä aalussaa.
Katsopas tarkkaan, kun minä luen! Katso hyvin tarkkaan!"

Ja rovasti luki muutamia värsyjä suoraan sisältä harvaan ja
lyijykynällä näyttäen tavuja.

"No, lue nyt sinä edelleen!"

Liina alkoi ja lukikin selvään, vaikka tosin harvaan.

"Ei Kaisan tarvitse enää vaivata sinua, kyllä sinä jo osaat lukea!"
todisti rovasti.

Liina ilostui ja yritti jo lähtemään kertomaan sitä ilo-uutistansa
Kaisalle. Mutta samassa johtui hänelle mieleen, että Kaisahan olikin
siellä ahkerassa työssä eikä varmaankaan pitäisi lukua hänen ilostaan,
käskisi ehkä sittekin vain kirjaa hakemaan, kuten aina ennenkin oli
tehnyt, milloin ei tahtonut leikkiä. Tämän ajatuksen johdosta hän
pysähtyi juoksustaan ovelle ja sanoi valittavalla äänellä:

"Mutta Kaisa ei viitsi leikkiä, patistaa vain yhä jankuttamaan."

Rovasti arvasi Kaisan olevan työn puuhassa, kuten ahkera emännöitsijä
ainakin, ja toisaalta myöskin huomasi Liinalla olevan ikävän yksinään,
ilman ikäistänsä leikkikumppania. Hänelle johtui mieleen, että lähimmän
naapuritalon Notkolan Kalle olisi juuri sopiva huvittelijaksi: siivo
poika ja ijältäänkin vasta kahdeksan vuoden mies.

"Älä nyt huoli häiritä Kaisaa", sanoi hän lepytellen ja lohdutellen.
"Odotahan huomiseen ja lue nyt tänään kiltisti yksinäsi, jos huvittaa."

"Eipä minulla ole muuta kirjaa kuin aapinen; sen minä osaan jo ulkoa."

"Ota salin kaapista!"

Siitäkös Liina vielä enemmän ilostui. Se kaappi oli juuri ollutkin
ainoa kielletty paikka; isä vain joskus oli sen avannut, näytelläkseen
kuvia sen korukantisista kirjoista, joita kaikkia hän ei itsekään
ollut lukenut, vanhemmat lapset kun olivat siihen koonneet paljon omin
päinsäkin.

Liina juoksi kaapin luo, tempasi oven auki ja pysähtyi arvelemaan,
minkä tuosta nyt ottaisi. Ennen oli hänen mielensä aina tehnyt erästä
suurta kirjaa, jonka saranat kokonaan kullalta hohtivat. Mutta nytpä
olikin mielessä muuta; lukeminen, tuo uusi taito, tuntui viehättävän
enemmän kuin korean katseleminen. Tyttönen sieppasi sivulta pienen
kirjasen ja istahti kaapin viereen, avasi saaliinsa ja ryhtyi lukemaan.
Kankeasti se ensin kävi, vaan kertomus oli vilkas ja Liina kiintyi
siihen kokonaan.

Illan suussa rovasti läksi kävelemään ja astui Notkolaan, tapasi
isännän ja kysyi, eikö Kalle saisi tulla pappilaan leikkikumppaniksi
Liinalle. Isäntä, vähän vastusteli, että olisihan sillä Kallella työtä
kotonakin, ell'ei muuta, niin pikku Pekko-veljensä soudattelemista
ja hoitelemista; mutta tahtoen olla pahastuttamatta rovastia, joka
sen virkamahtavuutensa lisäksi oli vielä likeinen naapurikin, suostui
hän viimein, että Kalle sai käydä pappilassa, milloin vain suinkin
kotoa jouti, ja siihen lupaan rovasti tyytyi, vaikka tullessaan olikin
aikonut toista.

Illallisen aikana ruvettiin kaihoamaan Liinaa. Kaisa oli jo kauan
kummastellut, niihin tyttö joutui, kun ei ollut enää vastuksina, ja
vaikka hän onnen useinkin oli mielessään toivotellut: "jospa tuosta
kerrankin pääsisi rauhaan!", alkoi hän nyt, oltuaan vähän aikaa
rauhassa, jo aivan hätäytyä, kunnes mennessään salin kautta kutsumaan
rovastia ruoalle ja samalla ilmoittamaan, että Liina oli kateissa,
huomasi hänet lukien istumassa. "Täälläkö sinä..." yritti hän torumaan.
"Isä antoi luvan", puolustihe Liina, silmiään kääntämättä, ja siihen
Kaisa rauhoittui. Rovastille hän vielä yritti huomauttamaan, että
"osaako se jo nyt omin neuvoin lukea?" ja "eikö olisi parempi luettaa
vielä katkismusta?"; mutta kun rovasti siihen vastasi vain "hm",
täytyi Kaisan luopua opastamisaikeistaan, ainakin mikäli ne rovastia
tarkoittivat.

Tyttönen oli tällä välin kirjastaan saanut koko joukon uusia tuttavia.
Hän mieltyi heihin koko sydämmestään ja leikki heidän kanssansa ihan
kuin tosissaan, niin että hän tuskin vain olisi malttanut syömäänkään
lähteä, vaikka kyllä jo tuntui nälkä olevan. Onneksi se sattumalta
aivan viaton pikku lastenkirjakin samalla loppui juuri paraiksi.

Miten Liinan yö kului, on turha kertoa; sen arvaa jokainen, ken lapsena
on illalla kuullut jännittävän sadun tai muun kertomuksen taikkapa itse
lukenut sen: Liina näki koko tapauksen ilmi elävänä uudestaan, olipa
vielä itsekin mukana.

Tytön ennestäänkin vilkas mielikuvitus oli päästetty lentoon, vapaasti
liitelemään.

Isosti Liina riemastui, kuin Kalle seuraavana päivänä ensi kerran tuli
muutamaksi tunniksi ihan kuin varta vasten jatkamaan hänen yöllisiä
uniansa. Kyllä heillä iloa riitti.

Mutta Kalle tietysti ei joutanut päiviä päästänsä pappilassa
oleksimaan. Ensi päivänä hän kun, päästyään herrasleikin makuun, ei
muistanut palata siihen aikaan, kuin kotona odoteltiin, annettiin
hänelle toria ja uhattiin olla enää laskemalta koko pappilaan, jos
ei paremmin pitänyt ajasta vaaria. Ja Kalle oli siksi järkevä, että
päätti ennemmin nauttia vapautta vähitellen kuin kerrassaan ahmimalla
lopettaa sen. Eikä hänen sitte tätä muka viisasta päätöstään tarvinnut
katuakaan, sillä hauska, ihmeen hauska hänestä pappilassa oli. Liina
osasi siellä peuhata niin hullunkurisen vallattomasti, eikä kukaan
kiellellyt, jos Kalle itsekin joskus yltyi pauhaamaan hurjemmastikin.

Tästä olostaan pappilan "ryökkinän" seurakumppanina kasvoi Kalle
mielestään aika sankariksi. Muiden talonpoikais-lasten seurasta hän
vähitellen kokonaan luopui eikä ollut millänsäkään heidän pilkastansa,
pitipä päin vastoin kunnianaankin tuota "pappilan Kalle"-nimitystä,
jota he hänelle hokivat. Ahkeraan hän kotona oli työn puuhassa, mutta
mieli yhä enemmin paloi pappilaan.

Paljopa sentään oli Liinalla aikaa yksinkin olla. Siitä asti, kuin
Kalle alkoi käydä häntä huvittelemassa, hän ei enää kiusannut
palvelijoita, ei, heidän huvittelunsa ei ollenkaan enää viehättänyt,
eivät he olleet niin sukkelat hyppimään kuin Kalle. Oli hänellä nyt
sentään jo toinenkin keino saada aikaansa kulumaan ja ikäväänsä
haihtumaan: hän lueskeli, kirjan toisensa perästä, ensin pienimpiä,
sitte vähitellen yhä suurempia. Itse hän aina salin kaapista otti, mikä
kirja milloinkin sattui käteen.

Palvelijat tietysti olivat hyvillään, että saivat olla tytöltä
rauhassa, kaikki muut paitsi Kaisa, joka hellästi rakasti Liinaa. Ensi
päivinä hän ei tytön poissa oloa luotansa suuresti huomannutkaan,
tuntui niin helpolta rauha hänestäkin ja suloiselta, tieto, että
lapsella oli hauska ikäisensä kumppanin seurassa. Mutta kun Liina ei
kumppanin poissa ollessakaan enää turvautunut Kaisaan, alkoi tämä vanha
palvelija ikävystyä ja itsekseen toivotella tyttöä luoksensa vaikkapa
kiusaakin tekemään. Leikkihuvittelua hän mielellään soi tytölle, vaan
nuo kirjat, jotka lapsen kokonaan vieroittivat pois hänestä, niitä hän
alkoi kadehtia, ja samassa rupesi hänestä tuntumaan koko tuo Liinan
luvun into oudolta, luonnottomalta ja vaaralliselta, vaikka hän ei
osannutkaan oikein selittää, minkä tähden siltä tuntui.

Oudosteli sitä vähän rovastikin, mutta toisekseen ajatteli,
että eihän hyvien kirjain lukeminen voinut pahaksi olla, ja hän
umpimähkään luotti, että hänellä toki ei "huonoja" kirjoja ollutkaan.
Onnettomuudeksi hän nyt ei sattunut muistamaan omaa entistä ohjettansa,
jota oli vanhemmille lapsilleen koettanut painaa mieleen: kaikki,
kuin soveltuu kehittyneille aikaihmisille, jotka kykenevät itsekin
asioita arvostelemaan, ei sovellu lapsilla eikä kehittymättömille
aikaihmisillekään, jotka ottavat asiat noudatettaviksi esimerkeiksi
aivan sellaisinaan, kuin ne heille esiytyvät joko tosi elämässä laikku
kertomuksien kautta mielikuvituksessa. Kenties rovasti ei tuota tullut
ajatelleeksi sen tähden, että luuli Liinaa vielä liian lapseksi
ymmärtämään mitään varsinaisesta kirjain sisällyksestä; mitäpä tuosta,
jos hän sisälukua harjoittelikin mistä kirjasta hyvänsä.

Siinä rovasti pahasti pettyi. Ei Liina sisälukua harjoitellut, se
alkoi piankin käydä rentonaan, ja aikaa myöten Liina ehti lukea koko
joukon kirjoja, niiden seassa hempeätekoisia pikku romaanejakin, jotka
olivat täynnä rakkauden liverrystä ja estävien vehkeiden surua. Ihmeen
nopeasti hänen mielikuvituksensa oppi luomaan kerrotut kuvaukset
eläviksi. Tosin kirjoissa sattui eteen monta hänen ymmärrykselleen
vielä liian vaikeatakin asiaa, mutta ne saivat jäädä käsittämättä, ei
hän niiden miettimiseen joutanut pysähtymään, hän tahtoi vain loikkia
uusien tuttujen kanssa yhä uusilla kisakentillä. Toisia asioita hän
käsitti omalla lapsellisella tavallaan, vaan eläviksi ne siltä tulivat.
Niinpä kerrottu rakkaus oli hänestä vain hyvin hyvää tuttavuutta ja
henkilöt, aikaihmisetkin, vain lapsia, jotka mielellään leikkivät
yhdessä ja huvikseen suutelivat toisiansa. Tietysti Liinasta tuntuivat
sulalta häijyydeltä ne vehkeet, joilla muut syrjäiset henkilöt estivät
kertomusten "suuria lapsia" viattomasta leikistä. Hän itki näiden
sorrettujen kanssa ja kuohui vihasta noita häiritsijöitä kohtaan, ja
se se juuri erittäin harmitti, että heitä ei käynyt komentaa, kuten
Liina oli tottunut tekemään, vaikka ne ihka elävinä olivat tuossa aivan
silmäin edessä. Tämä oli niin kiusallista, että Liina välistä itsekseen
puristi nyrkkiä ja puri hammasta kiukusta sekä purskahti itkemään, kun
ei mikään muu auttanut. Itku tosin lievitti aina kerrakseen, mutta
seuraavalla kerralla pakkautui harmi vain sitä katkerampana kiusaamaan.

Isäänsä Liinalla ei ollut niin suurta luottamusta, että olisi tätä
mielipahaansa hänelle mennyt kertomaan. Kaisalle hän kerran tai pari
yritti valittamaan, mutta emännöitsijä ei ollut sellaisia kirjoja
koskaan lukenut eikä käsittänyt Liinan tarkoitusta, sanoi vain: "mitä
siinä nyt hulluttelet!" tai "ole hulluttelematta!" ja siitä lähtein
piti Liina surunsa itsekseen, puhumalta niistä kellekään muille
kuin Kallelle, joka ihmeissään suu auki kuunteli Liinan vilkkaita
kertomuksia leikistä levätessä.

Täten olivat asiat olleet lähes kaksi vuotta.

Johtuipa sitte Limalle eräänä päivänä mieleen tehdä Kallelle samoin
kuin kertomusten "suuret" tytöt leikkitovereillensa, nähdäkseen vain,
tuliko kukaan sitä estämään. Hän yritti suutelemaan Kallea, tietysti
muiden näkemättä, kuten oli lukenut "suurten" lasten tehneen. Mutta
olipa hän sentään vielä niin tottumaton salailemisvehkeihin, että
ryhtyi tuohon koetukseen keskellä pappilan pihaa. Kalle vastusteli,
kotonansa kun oli tottumaton moisiin hyväilyihin, mutta sai Liina
kuitenkin pitkän temmellyksen jälkeen suudelluksi häntä poskelle ja
nenään.

Rovasti katseli tuota kaikkea kammarinsa ikkunasta, olematta ensin
milläänkään. Vaan viimein hänelle välähti mieleen: "entäpä, jos nuo
rakastuvat toisiinsa, kun vielä leikkivät muutamia vuosia!" Se ajatus
ajoi rovastin muhkeana rappusille. Hän kutsui Kallen eteensä, käski
häntä heti menemään kotiinsa sekä kielsi koskaan enää tulemasta
pappilaan. Siinä rovastilta unohtui toinen oma ohjeensa käyttämättä;
neuvo ensi kerralla ja kurita vasta sitte, jos ei neuvo auta!

"Liinahan se..." koetti Kalle puolustautua, mutta rovasti vain jyrkästi
viittasi maantielle päin. Niinpä Kallen ei auttanut muuta arvella kuin
lähteä hitaasti astua lönkyttämään kohti porttia, jonne hänen toinen
yhtä hyvä leikkikumppaninsa, suuri Musti-koira, nähtyään rovastin
äkäisenä, häntä äristen seurasi.

Liina tillahti itkemään, kun näet arvasi hupaisten leikkien nyt
loppuneen. Mutta rovasti ei sittekään enää huutanut Kallea takaisin,
kuten Liina toivoi isänsä tekevän hänen itkunsa tähden.

Näin äkisti päättyi Liinan ja Kallen seurustelu, ja Notkolan isäntä oli
siksi ylpeä mies, että, kun kuuli poikansa ajetuksi pois pappilasta,
hänkin kielsi häntä sinne enää koskaan menemästä ja itsekseen päätti
näyttää rovastille, että mies se Kallestakin tulee, ikään kuin ei muka
joka pojasta pitäisi tuleman mies eikä joka isä olisi velvollinen
kasvattamaan poikaansa mieheksi paraan taidon ja kyvyn mukaan.

Tuolla uhalla pantiin Kalle syksyn tullen kansakouluun. Ollen
hyväpäinen eikä ijältäänkään enää mikään pikku lapsen huima kävi
hän sen lävitse määräajassa ja pääsi sitte muutamaksi vuodoksi
oppikouluunkin.

Mutta eipä Notkolan isäntä sentään aikonut pojastansa varsinaista
lukumiestä, vaan kunnon maanviljelijää, hänellä kun oli hyvä ja
isonlainen tila. Hyvin oli Kallesta vastahakoista keskeyttää
oppikouluunsa ja lähteä Kurkijoelle. Pappilassa alkanut herrastuminen
kasvoi kasvamistaan, niin että jo alkoi tuntua ikävällä antautua tuolle
ruumiillisen työn alalle. Totteli hän kuitenkin, kun isä muuten uhkasi
kerrassaan katkaista kotoa juoksevan rahasuonen ja pakottaa pojan
pysymään kauniisti kotona.


II.

Silloin kuin Kalle karkoitettiin pappilasta, olisi Liinakin kyllä jo
ollut kouluijässä, vaan eipä rovasti raaskinut luopua ainoasta elämänsä
sulostuttajasta niin pitkäksi ajaksi. Sen tähden hankittiin syksymmällä
opettajatar kotiin.

Ennen hänen tuloansa ehti Liina kylliksensä ikävöidä Kallea. Hänen
aikanansa olivat kirjat niin hupaisesti leikityttäneet ja lennätelleet
häntä ja loitsineet hänen mielikuvituksena eteen yhä uusia kuvauksia,
joissa Kallekin jo ehti esiytyä kyllä kymmenenkin muotoisena, milloin
uljaana ritarina, milloin tonttu-ukkona ja milloin repaleisena
paimenpoikana, ja kaikkien niiden uusien tuttavain seurassa oli
sanomattoman hupainen ja hauska. Sitte Kallen karkoituksen jälkeen oli
ensimmältä kaikki niin kelvottoman ikävää ja kolkkoa, että pitkään
aikaan ei tehnyt mieli lukeakaan.

Viimein kyllästyttyään ikävöimiseen ryhtyi hän taas katselemaan salin
kaapin aarteita ja varsinkin kuvia. Siinä hänelle sattumalta joutui
käteen Piplian historia, mutta hyvin pahaan aikaan. Katsellen kuvia
selaili hän lehtiä. Kiintyivätpä siinä silmät erääsen kohtaan, jossa
kerrottiin Jaakobista ja Esausta, mitenkä Jaakob petti isänsä ja
vanhemman veljensä ja miten Rebekka oli avullisena hänen vehkeensä
toimeenpanossa. Nykyisessä kiukkuisessa mielentilassaan Liina käsitti
meille opiksi annetun ja muistiin kirjoitetun tapauksen vain hupaiseksi
seikkailuksi. Hän itsekseen nauroi Iisakin neuvottomuutta, ja
tuollainen lystikäs petos tuntui oikein viehättävältä. Mitäpä hän tiesi
sen syvemmistä aiheista ja siinäkö hänellä oli aikaa muistaa kymmentä
käskyä tai edes sitäkään niistä, jossa kielletään valehtelemasta,
tai sitä, jossa käsketään vanhempia kunnioittamaan. Jopa ne ehkä
olivat perin unhottuneetkin koko käskyt siitä asti, kuin hän lakkasi
Kaisan johdolla lukemasta, no kun olivat silloinkin tulleet muistiin
ainoastaan ulkoläksynä, sillä eihän Kaisalla ollut taitoa tehdä niin
syvällistä viisautta eläväksi.

Tuo Jaakobin onnistunut seikkailu kiihdytti Liinan uteliaisuutta. Hän
lueskeli sieltä täällä, etsien toisia yhtä hauskoja tapauksin. Niitä ei
sattunut löytymään ja sen tähden Liina, katseltuaan kuvat, pisti koko
kirjan pois ennen luettujen ja katseltujen joukkoon sekä luopui sillä
kertaa enemmästä haeskelemisesta.

Illempana Liina sitte hämmästytti isäänsä kysymyksellä, minkä tähden
Isak ei huomannut karvaisia nahkoja Jaakobin käsistä ja kaulasta.

Rovasti, ollen syvissä mietteissään saarnan valmistuksessa, vastasi
ajattelematta vain lyhyeen:

"Se oli Jumalan tahto. Et sinä vielä sitä käsitä. Kunhan uusi täti
tulee, niin hän kyllä selittää."

Liinan täytyi tyytyä siihen vastaukseen, mutta mieleen jäi hänelle
kuitenkin hämärä ajatus, että Jumalakin toisinaan "tahtoo" petosta.

Sitte Liina luki erään pikku kirjan, jossa vallaton poika itse
hullunkurisesti kertoi, mitä kaikkia kepposia hän teki. Ne tarttuivat
Liinan mieleen kuin tappurat tervaan, eihän hänellä siinä ollut aikaa
ottaa huomioonsa kirjan oikeaa tarkoitusta, joka oli pahankurisuuden
vitsominen, ei, hän päin vastoin itsekseen jo edeltä päin riemuitsi,
miten hauska tulee kiusata uutta tätiä, jota nyt odoteltiin. Ei hän
sentään tuota riemuinnut häijyydestä, vaan yksinomaan huvin halusta.

Joutuipa viimein päivä, jona opettajattaren piti illan suussa tuleman.
Liina oli suuressa odotuksen touhussa uteliaisuus kun näet voitti
kaikki muut halut, yksin kirjainkin katselemisen ja sitä paitsi tuntui
ihan kuin erityistä vetoa tekemään jotakin erityistä kepposta, jolle
saisi kyllikseen nauraa ja ilakoida.

Viimein saapui täti ja Liina juoksi isänsä edellä ottamaan häntä
vastaan. Hyvät ystävät heistä heti näytti tulevan ja rovasti oli
hyvillään, kun Liina niin paikalla rupesi tutuksi opettajattarelle.
Mutta tyttönen katseli häntä tutun silmillä ainoastaan siitä syystä,
että oli jo niin kauan edeltä päin varustautunut sitä uutta huvia
kokemaan ja näkemään.

Illallisen jälkeen rovasti vielä hetkisen puheli perheen uuden jäsenen
kanssa. Liina sill'aikaa pujahti opettajattaren kammariin, jossa Kaisa
jo oli tilan valmiiksi antanut, käänsi suurella vaivalla peitteen
päällimmäisine lakanoineen sievästi kaksin kerroin jaloksiin päin, veti
alalakanan kaksin kerroin ylös tyynylle asti ja, oiaistuaan jälleen
peitteen, sovitti alalakanan reunan peittoon reunan päälle. Tosin ei
tila enää näyttänyt niin sievätekoiselta kuin Kaisan jäljellä, mutta
"kukapa sitä niin tarkkaan tutkii", lohdutteli Liina mieltänsä...
Palattuaan työstänsä kävi hän sanomassa isälleen hyvää yötä ja saattoi
uutta tätiä kammarinsa ovelle saakka, vaan ei uskaltanut mennä sisälle,
kun jo siinäkin täytyi väkisin purskahtaa nauramaan ajatellessa, mihin
pulaan täti oli joutuva. Sen tähden hän karkasi tiehensä, ehtimättä
kunnolla edes toivottaa hyvää yötäkään.

Opettajatar tosin vähän kummasteli Liinan naurun puuskaa, vaan tietysti
ei voinut arvata asiaa silloin eikä vielä sittemminkään, vaikka
joutuikin pieneen pulaan maata pannessaan, kun jalat eivät päässeetkään
alemmaksi kuin lakanan pohjukkaan puolisänkyyn asti; sillä hän näet
luuli tuon vain vahingossa tapahtuneen tilaa tehdessä eikä voinut edes
aavistaakaan Liinan kykenevän sellaista vehkeilemään.

Seuraavana aamuna Liina ei malttanut olla ilvehtivän näköisenä
kysymättä tädiltä, miten hän oli maannut ja oliko tila hyvä.

Silloin opettajatar heti arvasi asian, mutta, huolimatta pahastua
leikistä ja tahtomatta torumisella heti ikävystyttää oppilastansa,
sanoi hän vain hyvin ystävällisesti ja ikään kuin ihmetellen: "vai olet
sinä jo niin sukkela!"

Liina sen käsitti muka suureksikin kiitoslauseeksi ja alkoi siis sitä
uutterammin ajatella uutta koetuskeinoa. Ja kekseliäs hän oli panemaan
toimeen kaikki, mitä oli kirjoista itse lukenut tai Kallelta kuulemalla
oppinut.

Milloin opettajattaren pöydän laatikossa kömpi ja rapisi paperissa
eräitä kovakuoriaisia, milloin oli hänen tilalleen kylvetty lyhyiksi
leikeltyjä jouhia, jotka pistelivät ja polttivat pahemmin kuin mitkään
itikat ja ytykät, ja milloin oli oven kääkä noettuna, ja opettajatar
siitä tuhrautuneella kädellään nokesi silmänsä.

Näiden ja lukemattomain muiden kujeiden antoi opettajatar tapahtua muka
ihan hänen huomaamattansa, että Liina ei saisi nauraa, kuten niillä
tarkoitti, ja sen tähden viimein itsestänsä kyllästyisi ja lakkaisi
niistä. Se keino auttoikin pian; ikäväksihän se käy yksipuolinen ilo.

Vaikeampi oli ohjata Liinaa lukemisessa. Uusi täti pian huomasi, että
Liinalla oli oma päänsä oppimisessa kuten kaikessa muussakin. Hän
sitä koetti hellävaraan taivutella, mutta turhaan; eikä hän kovuutta
ollenkaan ryhtynyt käyttämään, kun näet huomasi, että se olisi vastoin
rovastin mieltä, ja sitä paitsi pelkäsi, että kuritta niinkin isoksi
kasvanut tyttö nyt kurista ehkä vain paatuisi ja pahenisi. Niinpä Liina
luki mitä luki oman mielensä ja halunsa mukaan.

Sai opettajatar hänelle sentään selittelemällä kootuksi muistiin
minkä mitäkin tietoja, kunnes muutamien vuosien kuluttua kyllästyi
tuohon mielestänsä varsin hedelmättömään työhön ja ilmoitti rovastille
huomanneensa Liinalle olevan parasta päästä johonkin varsinaiseen
kouluun ja sen tähden nyt itse päättäneensä lähteä pois.

Vaikea oli rovastin luopua tyttärestänsä, mutta täytyipä sentään järjen
voittaa tunteet.

Vastenmielinen oli Liinasta itsestäänkin tuo kotoa pois lähdön ajatus.
Siitä ikävissään hän Kaisan varustellessa hänen matkatarpeitaan
ryhtyi taas pahaan aikaan lukemaan. Ensimmäisessä kirjassa, jonka
hän sattui saamaan käteensä, puhuttiin vain nuoresta lapsentytöstä,
joka väsyksissä nukahti; sill'aikaa lapsi putosi kätkyestä ja tyttö
sen tähden ajettiin pois palveluksesta. "Se oli parahiksi hänelle!"
ajatteli Liina; "miksipä hän nukkui!" Samassa hänelle johtui mieleen,
että olihan hänkin kerran pienempänä pudonnut sängystään, ja Kaisaa oli
siitä kovasti toruttu. Sitä muistellessaan hänen aivan täytyi koettaa
otsaansa, vieläkö siinä oli kuhmu jäljellä. Jo se toki oli ammoin pois
painunut, mutta "eiköhän pitäisi sittekin lähettää Kaisa etsimään
paikkaa muualta?" päätti hän mietelmänsä, muistamatta, että hän itse
kaikkein vähimmin olisi tähän asti tullut ja vastakaan tulisi toimeen
Kaisatta.

Toisesta kirjasta hän oppi, että sopii muka vastustaa vanhempienkin
tahtoa ja halveksia heidän käyttämäänsä kuritusta, vieläpä pilkatakin
vanhempiansa. Sitä kaikkea tosin oli kirjassa esitetty tyhmän pojan
tehneen tyhmille vanhemmilleen; mutta se molemminpuolinen tyhmyys oli
niin heikosti kuvattu, että Liinasta poika näytti aika sankarilta ja
kaikki hänen tekonsa oikeilta, ja hän sen johdosta ajatteli, että
jospa vain isä yrittäisi antamaan hänelle vitsaa, niin hän juoksisikin
karkuun; eikö hän jo ollut suuri tyttö!

Vaan kolmas kirja se vasta sattui oikein Liinan mieleinen. Siinä hän
mielikuvituksessaan seurasi pari vuotta kahta "isoa" lasta, jotka
mielellään "leikkivät" yhdessä, vaan joita vanhempansa sitte koettivat
erottaa toisistaan. Mutta hepä tuttavuuden ja muka viattoman leikin
innossaan eivät huolineetkaan kuulla vanhempiensa kieltoja eikä
syitä, vaan jatkoivat leikkiänsä salaa, kunnes salaa myöskin menivät
vihille, jonka Liina käsitti merkitsevän vain, että heitä, kuten
itse sanoivat, "nyt ei mikään enää voinut erottaa" leikistä, lisäsi
Liina ajatuksissaan. Tämä oli Liinan mielestä juuri hänelle sopiva
esimerkki; hän kymmen- tai yksitoista-vuotisessa viisaudessaan päätti,
että hänenkin olisi pitänyt mennä Kallen kanssa vihille; sittehän isän
olisi täytynyt kutsua Kalle takaisin leikkimään. Vaan nyt se jo oli
liian myöhäistä, Kalle oli poissa, missä lienee ollutkaan. Ja Liina oli
pahoillaan oikein sydämmestänsä, ett'ei ollut ennemmin tiennyt tuota
keinoa; käsi ihan puristui nyrkiksi.

Tästä ja muista esimerkeistä kasvoi Liinan mieleen melkoisesti kiukkua
isää kohtaan eikä hän enää ollut niin perin vastahakoinen lähtemään
pois kotoa. Viimein alkoi uteliaisuuskin vähin autella, niin että
hän melkein iloiten nousi kärreihin, kun oli lähdettävä ajamaan
koulukaupunkiin. Renki-Heikin hän tosin olisi mieluisemmin suonut
tulevan matkakumppaniksi, "vaan yhtä ajamistahan se on isänkin kanssa",
ajatteli hän, taipuen siihen, jota ei mitenkään käynyt muuttaa.

Näin joutui Liina uusiin oloihin ja toimiin. Koulukuriin hän oli vallan
tottumaton ja samoin myöskin oleskelemaan niin suuressa tyttöjoukossa.
Oltuaan muutamia päiviä hämillään, tahtoi hän jatkaa kotitapojaan,
komentaa kaikkia muita, ja kun muut eivät ruvenneet tottelemaan, joutui
hän riitaan kaikkien kanssa. Opettajat olivat hänestä pääsemättömässä
pulassa. He tosin huomasivat tytön entisen kasvatuksen olleen liian
löyhän, mutta eivät siltä uskaltaneet paaduttamisen pelosta olla varsin
ankarat hänelle. Monesti he mielellään olisivat lähettäneet koko tytön
takaisin kotiinsa, vaan kun hän aina hyvästi osasi läksynsä, toivoivat
he hänen aikaa myöten tasautuvan ja viisastuvan kurituksettakin.

Viimein tuo tasautuminen tapahtuikin, vaikka ei suinkaan
viisastumisesta, kuten opettajat luulivat. Liina koetti jatkaa
vallattomuutta ja iloista leikkiä koulukumppanien kesken, mutta
kummastuksekseen huomasi heidän tekevän pilkkaa, että niin suuri
tyttö oli niin lapsellinen, kuin Liina tosiaankin oli. Se pila tuntui
perin kiusalliselta, varsinkin kuin he niin salaperäisesti juttelivat
omia salaisuuksiansa, milloin Liina yritti vallattomasti kertomaan
jotakin lukemaansa rakkausseikkailua niin kuin se olisi ollut vain
tavallista hauskaa lasten leikkiä. Ollen arka itsestään muuttui hän
siitä kerrassaan tasaiseksi ja hiljaiseksi ja sulkeutui itsekseen kuin
raakkueläin kuoreensa, jota on häiritty päivää paistattamasta. Hän
muuttui umpimieliseksi ja uneksivan näköiseksi. Täytyihän hänen saada
leikkiä, ja kun toiset tytöt olivat liian kehittyneet leikkimään hänen
kanssansa, leikki hän mielikuvituksissaan.

Nyt hän tosin jo alkoi aavistaa, että jotakin eroa ehkä lienee
"pienten" ja "suurten" lasten leikin välillä, vaan ei hän sitä vielä
niin äkisti kyennyt käsittämään. Sen tähden hän ryhtyi yhä innokkaammin
lukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita sai rajattomasti ottaa isänsä
tiliin kaupungin kirjakaupasta. Läksyjen lukuun häneltä ei kulunutkaan
aikaa ollenkaan; osaksi hän ei viitsinyt vaivata itseään sellaisilla
joutavilla, ja osaksi hän ne osasi lukemattakin, kun koulussa kaikki
luettavat edeltä päin valmistettiin hyvästi ja hän ne jo siitä oppi
mielestänsä kylliksi. Siispä romaanien lukeminen pysyi hänellä
yksinomaisena työnä ja huvina.

Minkäänlaista tosi elämää ei ollut ohjaamassa Liinan mielikuvituksia
siitä asti, kuin hän kokonaan vetäytyi pois kumppanien seurasta.
Eipä siis kumma, että hänen kuvitelmansa ja sovituksensa omaan
elämään sattuivat muodostumaan hiukan nurinpuolisiksi tai ainakin
yksipuolisiksi.

Näin hän muun muassa oppi, että ihmisen muka pitää olla suurellinen
puolestaan ja loukkautua pienimmistäkin aiheista, eikä suinkaan sovi
antaa anteeksi mitään sellaista loukkausta, vaan täytyy oman kunnian
tähden vaatia siitä hyvitystä.

Liina alkoi heti _käyttää_ tätä uutta ohjetta koulussa. Jos
vieruskumppani vahingossa nykäsi kirjoitustunnilla Liinan vihkoa,
nosti hän siitä välihetkellä aika metelin. Toinen koetti puolustautua
vahingollaan, mutta Liina oli muutamista kirjoista ja omista
kumppanuuden kokemuksistaan oppinut luulemaan pahaa kaikista ja
kääntämään kaikki pahaksi, ja sen tähden hän kiven kovaan väitti
toisen sysänneen tahallaan, että hänen kirjoitusvihkonsa tuhrautuisi.
Kumppanit kyllä koettivat välittää, mutta turhaan, ja silloin he
taitamattomuudessaan neuvon sijasta rupesivat Liinaa moittimaan ja
sanomaan häijyksi. Siitä Liina suuttui ja uhkasi vaatia hyvitystä koko
joukolta. Tytöt alkoivat pilkata, ja Liina muuttui yhä umpinaisemmaksi.
Mitään erittäin sopimatonta Liina ei koskaan tehnyt, siihen hän oli yhä
vielä liian lapsellinen. Kumppanit tottuivat myöskin kärsimään hänen
oikkujansa ja koettivat kaikin tavoin karttaa hänen pahastuttamistansa.
Siten hän selvisi ilman pahoja vastuksia koulun läpi, joutumatta edes
rakkaushaaveiluihinkaan, jotka muuten koulutytöillä ovat tavalliset.
Olihan hänellä siinä kylliksi, että sai ajatuksissaan seurustella
kaikenmoisten romaanisankarien kanssa ja nauttia heidän ilojansa ja
surujansa.

Kuitenkin alkoi vähitellen tuntua mielessä omituista tyhjyyttä, jota
eivät mitkään kirjat saaneet haihtumaan; päin vastoin se tuntui sitä
kolkommalta, mitä enemmän hän lueskeli. Hänelle näet kävi aivan samoin
kuin huviksensa matkustelijoille, joilla ei ole mitään muuta pyrintöä
matkustuksensa tarkoituksena: mitä enemmän he näkevät, sitä tyhjemmältä
tuntuu heistä maailma.

Ihan itsestään viimein selvisi Liinalle, että tuo sydämmen tyhjyys
kaiketi oli vain rakkauden kaipausta, ja kohta tuli aivan varmaksi
vakuutukseksi, että hänen piti löytää joku vähän todellisempi olento
kuin nuo romaanisankarit, sellainen, jota voisi ruumiillisillakin
silmillä katsella. Mutta silloin loppuikin Liinan koulunkäynti, hän sai
päästötodistuksen käteensä.


III.

Kahdeksantoista ikäisenä palasi Liina koulusta kotiin ainiaaksi, kuten
isä ilotteli, mutta ainoastaan "kunnes...", kuten Liina itse arveli.

Kotiin lähtiessään valitsi hän, kuten ennenkin joka kesäksi, aika
röykkiön kirjoja eväiksi; mitäpä hänellä muutakaan olisi ollut maalla
tekemistä.

Kesä kului jotenkin hauskasti, aamut makaellen lähelle puolta päivää,
keskipäivät lueskellen ja illat kävellen tai kammarin ikkunasta
haaveksivasti katsellen kohti avaruutta.

Välistä hän käveli puutarhassakin marjoja suuhunsa poimiskelemassa,
ne kun maistuivat makeammilta tuoreeltansa kuin toisten kerääminä ja
astiassa istuneina.

Vähitellen alkoi Liinasta kuitenkin olo tuntua ikävältä. Hänellä näet
ei ollut vähintäkään halua minkään työn tekoon, ei edes senkään vertaa,
että olisi itse ommellut leningistänsä irti karisseen napin jälleen
kiinni. Sehän muka oli Kaisan asia. Mistäpä Liina olisikaan saanut työn
halua, kun ei kukaan ollut häntä lapsempana koskaan siihen opastanut
eikä totuttanut.

Ikävä kasvoi, mikäli kirjakasa hupeni, ja ihmeen pian se loppuikin.
Liinalla näet olikin omituinen lukemistapa, varsinkin viime aikoina.
Hän tutki vain alun kustakin rakkausromaanista — muista kirjoista hän
ei huolinutkaan —, katseli sitte sieltä täältä kertomuksen juonta ja
lopusta viimein, tulivatko "he" onnellisiksi vaiko onnettomiksi. Muut
kertomuksen henkilöt eivät muka ansainneet tarkempaa tutkimista, paitsi
ehkä välistä joku kovasydämminen likeinen sukulainen tai muu holhoja,
joka koetti nuorten aikeita häiritä ja estellä.

Salin kaapin Liina tiesi jo ammoin moneen kertaan katselleensa. Nyt kun
eväskirjat loppuivat, kävi hän selaamassa pitäjän lainakirjaston, löysi
sieltä muutamia vanhoja repaleita ja lukea hotasi kaikki yhtenä päivänä.

Nyt vasta aika oikein pitkäksi muuttui. Rinnassa ammotti tukala
tyhjyys, joka aina tulee tyhjäntoimittajan osaksi ja kasvaa sitä
suuremmaksi, mitä enemmän sitä koetetaan haihduttaa yksinomaan
huvituksella, millaisella hyvänsä. Rikoshan aina maallisenkin lain
rikos kasvattaa rikkojan mieleen tyytymättömyyttä, joka ei haihdu
paatuneimmastakaan mielestä kokonaan ennen, kuin rikos on jollakin
tavalla sovitettu. Vielä suurempaa tyytymättömyyttä ja levottomuutta
tietysti kasvaa korkeimman lain rikkomisesta, kun sitä rikosta näet
ei itse kyetäkään sovittamaan ja monen, ehkäpä jokaisenkin "vanhan
ihmisen" mielestä armoon ja anteeksi anomiseen turvautuminen tuntuu
häpeälliseltä ja omaa ihmisarvoa alentavalta. Ihmekö siis että Liinan
mieli oli levoton ja tyhjän tukala, sillä hänhän oli rikkonut molemmat
osat tästä lyhyestä lainpykälästä: "Rukoile ja tee työtä!"

Hän oli lukenut eräästä sellaisestakin onnettomasta, joka
tyhjäntoimituksestaan ja huvittelustaan oli viimein tullut hulluksi,
ja häntä alkoi pelottaa. Siinä kirjassa ei ollut sanallakaan viitattu
hulluksi tulemisen syvintä syytä eikä siis myöskään osoitettu oikeata,
eipä millaistakaan varokeinoa sitä vastaan. Kertomuksen kirjoittaja
oli kaiketi arvellut itsekunkin lukijan itsensä tekevän tapauksesta
omat johtopäätöksensä, millaiset kullekin soveltuivat. Liina oli yhtenä
esimerkkinä niistä lukemattomista, jotka eivät itse kykene tekemään
oikeita johdelmia. Ei, häntä vain pahasti pelotti, ja ihmeellisempi
kuin hänen kykenemättömyytensä arvaamaan kirjan tekijän syvällisempiä
ajatuksia, jos niitä hänellä muuten oli ollutkaan, ihmeellisempi
tosiaankin oli Liinan kestävyys, että hän ei tullut hulluksi sinä
pitkänä vuotena, joka kului koulunkäynnin päätyttyä tuon ikävän ja
pelon vaiheella.

Kouluaikana oli edes koulussa istuminen ollut jonkinlaisena pakkotyönä,
johon kului aikaa; mutta nyt oli sekin lopussa. Kotona ei ollut pakkoa
tehdä ei niin mitään eikä Liina olisi viitsinyt mihinkään ryhtyä
käsiksi, vaikka olisi käskettykin. Hän vain hautoi ikäväänsä ja samalla
mietiskeli, että tuohon mielen kamalaan tyhjyyteen sopisi niin hyvin
täytteeksi rakkauden liekki. Mutta eipä lähitienoilla ollut ketään sen
sytyttäjää. Isä vielä itse hoiti apulaisetta papilliset tehtävänsä ja
niissä muutamissa herrastaloissa, joissa rovasti silloin tällöin kävi,
oli ainoastaan vanhahkoja tyttäriä, joiden seura Liinaa ei ollenkaan
huvittanut, he kun eivät kuuluneet osaavan muusta puhua kuin töistään.
Siispä ei muuta kuin ikävää ja pelkääviä aavistuksia ja yhä uudestaan
samaa koko pitkä vuosi.

Eräänä sateisena syyspäivänä Liina istui kammarissaan kiikkutuolissa,
johon kapineesen hän oli erittäin mieltynyt. Siitä hän katseli pilvien
rakoja, kunnes ajatukset alkoivat lennellä romaanisankarien keralla
muilla mailla.

Suruinen oli hänen mielensä ja yhä kovemmin alkoi kalvaa tuo
alinomainen haikea kaipaus. Viimein sen seasta selvisi esiin lapsuuden
muisto, Notkolan Kallen kuva. Mutta hänhän oli poissa, kaukana,
ja oli jo ollut kauan, aina siitä asti, kuin Liina lapsellisessa
viattomuudessaan yritti häntä suutelemaan. Ei Liina enää oikein
muistanut hänen näköänsäkään.

Kaiho kasvoi kasvamistaan ja Liinalle alkoi herua kyyneleitä silmiin.

Tultiin kutsumaan päivälliselle.

Liina, säpsähtäen ajatuksistaan, läksi.

Rovastin ruokaillessa tyttärineen tuotiin postilaukku. Vanhus heti
jätti lusikkansa, avasi laukun, työnsi sanomalehdet syrjemmäksi
pöydälle ja luki ainoan tulleen kirjeen.

Hänen otsansa vähän rypistyi, mutta sanomatta muuta kuin paljon
merkitsevän "hm!" pisti hän paperin sanomalehtikasan päälle ja ryhtyi
jatkamaan syöntiänsä.

Tuo "hm!" ei jäänyt Liinalta huomaamatta. Pöydästä noustessa hän kysyi,
mistä kirje oli ja mitä uutta se tiesi.

"Olen jo vanha", selitti rovasti, "enkä viitsisi enää itse pitää huolta
maatöistä. Kirjoitin Kurkijoelle ja pyysin sieltä luotettavaa pehtoria,
ja nyt esittävät Notkolan Kallea ja sanovat häntä taitavimmaksi
kaikista."

Liina punastui, vaan virkkoi teeskennellen:

"Mikäs sitte estää Kallea ottamasta. Tottapahan siellä paraiten
tietävät hänen taitonsa."

"Olisi tuo saattanut olla vähän etempää. Kuka tietää, eikö hän tässä
rupea enemmän hoitamaan omaa kotoansa kuin pappilaa."

Rovastilta oli jo ehtinyt kokonaan unhottua Liinan lapsuuden aikaiset
suuteluvehkeet. Jos hän ne olisi muistanut, niin tuskinpa hän olisi
pehtorikseen kutsunut Kallea, kuten nyt teki, ell'ei ehkä olisi uskonut
tytärtänsä nyt jo viisaammaksi kuin silloin lapsena.

Liina, saatuaan kuulin isänsä päätöksen, alkoi ikään kuin vähän
elpyä. Saivathan hänen halveksimisensa nyt jotakin lujaa pohjaa. Hän
kuvaili ajatuksissaan Kallea aika herraksi ja ehti sinä kuukautena,
joka vielä kului hänen tuloonsa asti, jo edeltä päin rakastua häneen
silmittömästi. Olihan sydän tyhjä ja ikävöivä; tyhjyyden täytteeksi
sopi Kalle niin hyvin.

Tuli viimein se päivä, jolloin Kallen piti saapuman. Liinalta se ei
ruvennut mitenkään kulumaan loppuun asti; istunta, astunta, kiikunta,
kaikki ne hänen ainoat työnsä tuntuivat yhtä ikäviltä.

Juotiin teetä, syötiin illallinen, mutta rovastipa se vain yksin
söikin, vaikka kaksi heitä pöydän ääressä istui.

Viho viimeinkin kuului maantiellä aisakellon ääni ja Liina tunsi sen
pappilan kelloksi. Lienee sen tuntenut rovastikin, koskapahan alkoi
tunkea paksua päällystakkia yllensä ja lähteä rappusille. Liina seurasi
porstuaan ja jäi lasioven sisäpuolella kurkistelemaan. Aurinko oli jo
ammoin laskeutunut, mutta täys’kuu toki yön valoisaksi.

Kärrit, tulla kolisten jäätynyttä maata, pysähtyivät rappujen eteen,
ja niistä hypähti maahan todellakin muhkean näköinen nuori herrasmies.
Rovastin viittauksesta ajoi renki kärrit tuparakennuksen eteen ja nosti
siihen Kallen tavarat.

Rovasti oli laskeutunut alimmalle rapulle, siinä katellen tervehtinyt
tulijaa ja lähtenyt hänen edeltänsä astumaan pienelle puolelle.
Päästyään porstuaan avasi hän erään oven, sanoen:

"Täss' on teidän kammarinne ja avaimen paikka on tässä seinällä
naulassa. Asetelkaa nyt omat tavaranne ja tulkaa huomeisaamuna aikaisin
minun puheilleni, niin saamme tarkemmin sopia palkoista ja muista
asioista."

"Kiitoksia. Minä mielelläni menenkin nyt tervehtimään kotiväkeä
pitkästä ajasta."

Kalle nosti tavaransa kammariin, pisti avaimen naulaan, kumarsi
"hyvää yötä!" rovastille ja astui suoraa päätä ulos portista, edes
katsahtamattakaan suuren puolen porstuaan päin, jonka oven takaa Liina
pakeni kammariinsa, rinta melkein tukehtuvana oudosta levottomuudesta.

Hän heittäytyi sohvalle ja alkoi pukea tunteitansa ajatuksiksi:
"Miks'hän isä ei häntä kutsunut sisään? Pianhan Kaisa olisi teetä
varistanut. Ja tuo Kalle, lieneekö hänkin tullut ylpeäksi, kun ei edes
katsahtanutkaan minuun päin?" Ajattelijalta jäi levottomuuden kiireessä
huomaamatta, että hänhän olikin seisonut oven takana, josta Kallen oli
mahdoton häntä havaita, vaikka ei olisikaan ollut ylpeä.

Kalle puolestaan oli käsittänyt väärin opin uran, varsinkin
maanviljelyskoulun, ja tullut mielestänsä jo isoksikin herraksi,
vaikka ei kumminkaan niin suureksi, että olisi halveksinut pappilan
ainoaa tytärtä. Ei, päin vastoin oli vähitellen herrastuessa hänelle
useinkin johtunut mieleen tuo ensimmäinen väkinäinen suutelutemppu,
ja vaikka Kalle ei ollutkaan yhtä haaveksivainen kuin pappilan Liina,
häntä kun kova ruumiillinen työ esti siksi joutumasta, niin olipa hän
sentään isosti ilostunut, kun sai koulunsa johtajalta kuulla, että
hänelle oli paikka tarjona kotipitäjänsä pappilasta. Ja nyt hän pihaan
ajaessaan oli kyllä koettanut tähystellä, eikö missään päin vilahtaisi
herrasneiden haamua. Sitä kun ei tapahtunut, täytyi hänen malttaa
mieltänsä toistaiseksi.

Kallen saapuessa kotitaloon yriteltiin siellä jo käymään levolle. Mutta
pian selvisi äiti toimittamaan kauan ikävöidylle pojalle illallista,
jota odotellessaan ja syödessään "paljon" nähnyt ja kokenut Kalle
kertoellen tyydytteli vanhempainsa ja muun kotiväen luonnollista
uteliaisuutta.

Hän muun muassa puheli, mitenkä "hirveän" ahkera siellä
maanviljelyskoulussa täytyy olla; ihan toista on siellä olo kuin
varsinaisessa lukukoulussa: lukemista melkein yhtä paljo ja sen lisäksi
ajetaan työhön ihan kuin pahinta renkiä, niin että varhain aamusta
myöhään iltaan ei ole hetkeäkään lepoa.

"Mitenkä siellä sitte ehditään noin herrastua?" kysäsi häneltä isänsä,
joka jo pitkään oli katsellut Kallen herrasmaista trikoopukua ja
käytöstä ja muita outoja liikkeitä.

"Yhäkö sitä nyt sentään pitäisi olla kuin mikä tuhkimus", vastasi
Kalle, käsittäen isänsä lauseen enemmän kiitokseksi kuin moitteeksi ja
ollen itsekseen hyvillänsä, että hänen ryhdissänsä tapahtunut muutos
niin selvästi näkyi.

Isäntä ei siihen enää virkkanut mitään, mutta kuitenkin alkoi Kallesta
tuntua jotakin hänelle käsittämätöntä "olevan koti-ilmassa". Sen
tähden hän kiiruhtihe pois pikemmin, kuin tullessaan oli aikonut,
jättäen tällä kertaa vähemmälle sekä oppinsa että muun mahtavuutensa
näyttelemiset.

Palattuansa rovastin osoittamaan kammariinsa ryhtyi hän järjestelemään
kapineitaan.

Pihan toiselta puolen hohti eräästä ikkunasta valoa. Kalle ensin
itsekseen arvaeli, kuka siellä niin myöhään vielä valvoi; mutta
yht'äkkiä johtui hänelle sitte mieleen, että se se juuri olikin Liinan
kammari, ja omituista suloa se muisto tuntui mieleen levittävän. Ei nyt
kuitenkaan ollut aikaa unohtua sitä ajattelemaan. Hän siirsi lampun
pois ikkunan edestä, että paremmin näkisi purkaa tavaroitansa, ja
sattui sitä jotenkuten liikuttelemaan niin, että sen valo pari kolme
kertaa välähti pihan takaiseen ikkunaan.

Liina tähystellessään oman huoneensa ikkunasta luuli sitä
erityiseksi, hänelle aiotuksi tervehdykseksi ja tyyntyi äskeisestä
toivottomuudestaan. Hän vaipui unelmiin, jopa viimein unenkin valtaan,
muistamatta sammuttaa tultansa.

Seuraavana päivänä tapahtui nuorten tutustuminen silmästä silmään, ja
sitä jatkettiin sitte rovastin huomaamatta niin hyvällä menestyksellä,
että he viimein käsikkäin astuivat "ukon" eteen pyytämään siunausta.

Sepä oli rovastille ankara isku. Hän niin ällistyi, että olisi
varmaankin seljälleen kellahtanut, ell'ei olisi sattunut istumaan
karmituolissa pöytänsä edessä. Pois hän ajoi anojat sinänsä.

Mutta Liinalla oli vieläkin oma päänsä eikä rovastilla ollut nyt
yhtään enempää vaikutusvaltaa häneen kuin ennenkään. Liina osasi ajaa
asiaansa niin, että vanhuksen viimein täytyi suostua. Kuitenkin hän
pani ehdoksi, että Kallen piti ruveta itsenäiseksi maanviljelijäksi, ja
koska hänen kotitalossaan vielä oli varma entinen isäntä ja paljo muita
perillisiä ja pappila oli rovastin oma ainoastaan hänen elinajakseen,
niin ostettiin nuorille oma tila, maanlaadultaan hyvänlainen, vaikka ei
suuren suuri, vaan rakennuksiltaan perin rappeutunut. Rovasti kuitenkin
aikoi laittaa kaikki kuntoon ennen nuorten sinne muuttamista; siihen
asti he saivat tyytyä asumaan pappilassa.

Heti häiden jälkeen kääntyi rovasti vastoin kaikkia suunnitteluja
sairaaksi eikä enää siltä tautivuoteeltaan, noussut. Kun hänen pesäänsä
ruvettiin selvittelemään, huomattiin kaiken irtaimen menevän veloista,
joten nuoret jäivät vallan tyhjin käsin oman neuvottelemisensa tai
neuvottomuutensa varaan, sillä samaa tietä oli jo vähän ennen mennyt
vanha Kaisakin. Saamamiehet korjasivat kaikki tyyni ja heti huutokaupan
jälkeen täytyi Kallen vaimoinensa siirtyä pois tieltä.

Aluksi he muuttivat Notkolaan, jossa toinen tupa oli tyhjänä ja
sisustettuna muutamilla Notkolan isännän pappilasta huutamilla
huonekaluilla.

Nyt alkoi Kallelle helpot päivät. Notkolassa ei hänen uusia
viljelystapojansa tarvittu, siksi oli isäntä liian vanhollinen, eikä
hän myöskään katsonut arvonsa mukaiseksi ruveta "olemaan renkinä
ja toisen komennettavana" tuohon vanhanaikaiseen työhön, jonka
järjestystä hän muuten ei enää lapsuutensa ajoista muistanutkaan. Tosin
Kallea hiukan hävetti vetelehtiä aivan joutilaana, vaan hyvin tuntui
vastenmieliseltä paljas ajatuskin, että täytyisi ehkä muuttaa tuonne
omaan Mäkelään, jossa ei ollut asuttavaksi kelpaavaa huonetta eikä
mitään tavaraa, vielä vähempi ruokatarpeita.

Niinpä nuorikot viettivät aikaansa huolettomina kävelyllä,
makaamisella, jopa leikilläkin kuin pikku lapset, ryhtymättä niin
mihinkään tosi toimeen.

Isäntää, joka oli ahkera työmies, alkoi tuo tuollainen elämä viimein
harmittaa ja inhottaa. Hän päätti siitä tehdä pikaisen lopun, vaan
samalla kuitenkin pitää näistäkin lapsistansa sen verran huolta,
että heidän ei tarvitsisi aivan nälkään kuolla. "Menkööt Mäkelään ja
ruvetkoot elämään omin takein!" ajatteli hän. "Jos heistä tulee eläjät,
helpotanpahan heiltä alkumatkaa; vaan jos heittäytyvät vetelyksiksi,
olen ainakin minä syytön heidän onnettomuuteensa."

Tämän päätöksensä hän ilmasi pojalleen. Silloin Kalle heräsi. Hän
huomasi isänsä puheen järkeväksi ja suostui muuttamaan ilman mitään
mutkia ja ehtoja. Isä hyvillään hyvän alun toivosta lupasi toimittaa
ensimmäiset välttämättömimmät tarpeet Mäkelään.

Toisin ajatteli Liina taikka oikeastaan hän ei ajatellut mitään, hän
vain ei käsittänyt, minkä tähden heidän pitäisi muuttaa Mäkelään,
olihan heidän hyvä olla Notkolassakin, vaikka tosin ruoka oi ollut
varsin kehuttava, mutta siihen hän jo oli tottunut ja oli tyytyväinen.

"Pääset itse emännäksi", houkutteli Kalle, ja se tarttui Liinalle
mieleen, hän taipui, sillä ajattelematta emännän velvollisuuksia; sepä
olikin hänelle oikeastaan aivan mahdoton, hänellä kun niistä ei ollut
edes aavistustakaan, niin vähän hän oli tarkastellut emännän toimia
Notkolassa ollessaan.


IV.

Sateisen syyspäivän iltahämärässä ajoivat Kalle ja Liina Notkolan
isännän lahjoittamalla hevosella ja kärreillä Mäkelän pihaan. Edeltä
päin oli jo tuotu sinne huonekaluja ja ruokaneuvoja sekä yksi lehmä.
Nyt tuli vielä heinäkuorma juuri isäntäväen jäljestä pihaan.

Hyvin outoja tunteita liikkui Kallen mielessä; vähän ikään kuin pelotti
astua omaan kotiin.

Vielä oudompaa oli tulo Liinasta. Hän oli tosin kerran kesällä Kallen
kanssa astuskellen käynyt Mäkelässä ja nähnyt, miten rappiolla kaikki
oli; mutta olivathan nyt viime viikoilla notkolaiset käyneet täällä
huoneita korjailemassa ja Liina oli haaveksivissa toiveissaan luullut
sillä jo kaiken tulleen "hyväksi". Kesällä kuivalla ilmalla olivat
seinät näyttäneet paljon ehyemmillä ja puhtaammilta kuin nyt sateesta
mustina.

"Eihän täällä ole mitään korjattu!" ilmasi Liina pettymistään ja
purskahti itkemään.

"Kattoja korjattiin, ei muu maksa vaivaa", koetti Kalle lohduttaa sen
verran, kuin itsekään kykeni.

Liina tarkasteli päältä päin tuota rakennusta, jossa oli vain kaksi
tupaa, porstua välillä. Ikkunat olivat pienet, neliruutuiset ja nurkat
kallellaan.

"Kaatuuhan tuo!" valitti hän, kun piti lähteä kärreistä pyrkimään
sisälle. Kalle, itsekin sorroksissa, otti syliinsä Liinan kuin lapsen;
eipä Liina olisi surultansa kyennytkään omin voimin liikkumaan, niin
raskaalta tuntui pettymyksen paino.

"Kaatuuhan tuo!" nyyhkytti Liina uudestaan.

"Eipä tässä nyt auta sitä katsoa", sanoi Kalle, osaamatta sen paremmin
valita lohdutustansa.

Sisältä katsoen oli asunto vieläkin rapistuneempi. Porstuan lattia
oli märkä ylt'yleensä. Toisessa tuvassa tuuli puhalteli lävitse
rikkinäisistä ikkunoista eikä se näyttänyt olleen moneen vuoteen
asuttavassa kunnossa. Toinen tupa, vaikka sekin musta, oli hiukan
viehättävämpi, siellä kun edes oli huonekaluja toivottamassa
tervetuloa. Mutta lattian märkyydestä paikka paikoin voi tottunut
silmä huomata, että huono turva sielläkin oli sateelta. Kalle laski
taakkansa varovasti tuolille. Notkolaisistakin, rengistä ja hänelle
uteliaisuudesta mukaan lähteneestä veli Pekosta, tuntui tämä talon
alku niin oudolta, että heidän ei tehnyt mieli sitä kauan katsella. He
tekivät tehtävänsä, korjasivat hevosen ja heinät suojaan sateelta ja
läksivät tuvassa käymättä palaamaan. Kalle kuunteli vähän aikaa lehmän
ammuntaa, joka oudosteli yksin oloa ja ikävystyi odottamaan heiniä,
joiden kahinaa niin kauan ja halulla oli kuunnellut. Uudelta isännältä
oli herruus kokonaan haihtunut, kun tosi eteen tuli. Hän tiesi taidolta
kykenevänsä työhön, jos vain viitsi, ja hän päätti koettaa.

"Etkö menisi katsomaan, mitä se lehmä noin ammuu?" virkkoi hän niin
iloisesti, kuin osasi. Hän ei tullut ajatelleeksi, vaikka häneltä
kyllä jo ammoin olivat silmät auenneet, että Liinan tietysti oli
nyt äkistään ihan mahdoton asettua talonpoikaiselle kannalle, hänen
herrasmaisuutensa kun ei ollut mikään teennäinen kuori kuten Kallen.

Liina oli lakannut itkemästä ja istui melkein tunnottomana,
välinpitämättömänä mistään ja ajattelematta mitään. Nyt tämä Kallen
kysymys hänet herätti, mutta ei hänen muotonsa siltä osoittanut
virkeätä eloa, vaan suurta kauhua. Näkyi selvään, että hän tahtoi sanoa
jotakin, mutta ei saanut sanaa suustansa.

"Minäkö läävään!" kuului viimein.

"Naisten töitähän se on, eikä tässä vielä ole piikaa", koetti Kalle
selittää ja rauhoittaa.

"En minä ikänä sitä tee!" vastasi Liina jyrkästi.

"No, menenpähän minä sitte, vaan laita sinä sill'aikaa makuualunen
kuntoon; tulo ottamaan heiniä!"

Sama kauhistus taas Liinan kasvoissa. Hänenkö pitäisi mennä ulos
sateesen!

"Mitä sinä sitte tekisit? Lypsätkö lehmän?"

"En minä mene läävään, enkä minä osaa tehdä mitään. Minä kuolen
täällä!" kuului uuden itkunpuuskan seasta katkonaisin sanoin.

Kalle yritti hänkin joutumaan neuvottomaksi, tottumaton kun
oli tuollaiseen tenhottomuuteen. Tuntien itsensä tällä kertaa
kykenemättömäksi lohduttamaan, kun näet mieli olisi tehnyt päin vastoin
torumaan, jätti hän Liinan itkemään, kävi lepyttelemässä lehmää,
toi tullessaan heiniä alussäkkiin ja laittoi vuoteen. Kävi sitte
hankkimassa maitoa sen luonnollisesta säiliöstä sekä otti eväistä
pöydälle lämpöisen särpimen viereen leipää, voita ja kalaa.

"Tulepas nyt syömään!" kehoitti hän.

Ei Liinalle ruoka maistunut. Hän heittäytyi vaatteissansa vuoteelle ja
alkoi väristä.

Kalle huomasi, että Liinalla oli tosi tuska edessä, jätti syönnin
puuhan sikseen, läksi etsimään puita, tehdäkseen tulta lieteen, ja
löysikin hyvän aikaa haeskeltuaan minkä mitäkin romua, jonka sitte
suurella vaivalla sai syttymään; kunnes viimein, liesikivien lämmittyä,
iloinen tuli alkoi levittää lämpöä tuvan kolkkouteen ja sotkea pöydällä
palavan kynttilän valoa.

Se niukan virkisti Liinaakin. "Anna sentään vähän maitoa!" virkkoi hän
sängystä.

Kalle tarttui kuin hukkuva oljenkorteen tuohon Liinan elonmerkkiin ja
kantoi koko maitosaaliinsa juotavaksi.

"Kuulehan, kyllä tässä vielä hauskakin tulee, kunhan vain tämän talven
yli pääsisimme. Korjaelemme nyt hätävaraksi pahimpia paikkoja. Ruokaa
me kyllä saamme kotoa tämän talven."

"Ei minusta ole tällaisessa asujaksi. Tuleehan tässä ihan sokeaksi, kun
on noin pienet ikkunat, ja kylmää, kun ei ole sisälaseja."

"On metsässä puita, ja näyttää tuo uuni kestävän lämmittää vaikka
aamusta iltaan."

"Kyllä minä ihan kuolen tällaisessa elämässä!"

"Älä joutavia. Ja jos hyvin pelkäät, voisithan mennä sukulaistesi luo
nyt ensi aluksi."

"En minä mene, kun olivat niin vasten naimistamme. Ennen minä lähden
kerjäämään!"

Kallea myhäytti. Hän sentään osasi paremmin arvostella kerjuun
ikävyyksiä, vaikka ei ollut hänkään niitä itse kokenut. "Hyvää tekisi
koettaa", ajatteli hän, mutta sanoi sitte lohdutellen:

"Minä hankin hypoteekki-lainan, ja talvella vedän hirsiä tuonne
ylemmäksi mäelle; sitte keväällä hajoitamme koko tämän hökkelin ja
teemme sinne uudet kunnon kartanot."

"Jospa vain en tulisi sairaaksi."

"Tottuu sitä sentään kaikkeen, kun vain on malttia ja kärsimystä ja
hyvää toivoa."

Liina rauhoittui vähän, kun edes pieni toivon kipinä alkoi pilkistellä
mustan syysyön pimeydestä. Mutta liiaksipa Kalle kuitenkin luotti
tottumiseen. Liina kyllä tottui siksi illaksi elämään, kun ei kuolema
tullut; vaan jo yöllä, kun rankempi sade alkoi tippua suorastaan
sänkyyn, kuoleman pelko taas rupesi pusertelemaan esiin katkeroita
valituksia.

Päästiin siitä sentään yli yön ja useammankin, laho katto saatiin
suurella vaivalla vettä pitäväksi ja kylmä uuni lämpöiseksi, niin että
Liina välttämättömyyden pakosta vähitellen rupesi viihtymään. Olisipa
hän ehkä jo viikkokauden kuluttua viihtynyt hyvästikin, jos vain olisi
ollut kirjoja ajan kuluksi. Työhön tottuminen näet häneltä jäi ihan
sikseen, siihen kun ei ollut halua. Kallen täytyi hoitaa elukoita ja
muuta taloutta, kunnes saatiin piika. Liina nyt vain jouten istuskellen
haaveksi uutta, komeata asuinkartanoa, jossa saisi rauhassa hoidella
mukavuuttansa. Muita kartanoita hän ei ajatellut lainkaan, mitä ne
häneen koskivat. Oma mukavuus oli Liinalla niin luonnollinen ja
itsestään selvä asia, että hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että
voisi tai pitäisi muusta huolia niin mitään.

Kallea tuo toimettomuus hyvin suututti, vaan kun kaikki yritykset saada
Liinaa edes käsittämäänkään minkäänlaisen työnteon tarpeellisuutta,
luopui hän opastamisesta toistaiseksi ja hoiteli piian kanssa töitä
ja taloutta niin, kuin ei Liinaa olisi ollutkaan talossa. Eikä Liina
edes ymmärtänyt olla siitäkään pahoillaan, että emännyys oli kokonaan
piian käsissä; hänestä oli nivan luonnollista, että kaikki tyyni,
pienimmätkin asiat tehtiin hänelle valmiiksi.

Luottaen lainan saantiin ryhtyi Kalle jo ennen talven tuloa tekemään
sijaa uudelle asuinkartanolle. Hauskuutta ikävöivä Liina kävi
uskollisesti mukana katsomassa työn tekoa ja määräämässä, millaiseksi
hän tahtoi tulevan asuntonsa.

Kalle puolestansa osaksi heikkoudesta vaimoansa kohtaan, rakkaus kun
ei vielä ollut ehtinyt kylmetä, osaksi myöskin omassa mielessä vielä
salaa kytevästä herrasmaisuudesta taipui kivijalan tekoon tuvalle, sen
porstualle, kolmelle kammarille ja salille sekä sen tampuurille, vaikka
oikeastaan oli alussa aikonut vain tupaa ja kahta kammaria.

Työ sujui jotenkin hyvin, sillä Kallea vähin elähytti toivo, että
tottahan Liina sentään aikaa myöten tottuu talouden hoitoon ja
askareihin, kun kerran pääsee mieleiseen asuntoon. Ja nyt piika ehti
yksinäänkin vielä hoitaa yhden lehmän ja laittaa ruoan niin pienelle
perheelle, neljälle hengelle, siihen luettuna päiväläinenkin, jonka
Kalle oli hankkinut avukseen kivien vääntelemiseen ja maan kaivamiseen.

Talveksi tuli päiväläisen sijaan varsinainen renki, että kahden miehen
kävisi hirren veto sukkelammin.

Viimein kun talon tarkastus ja kaikki muut asiaan kuuluvat temput oli
suoritettu, sai Kalle keväällä käydä nostamassa hypoteekki-lainan,
neljä tuhatta markkaa. Samalla hän tullessaan toi koko lekkerin viinaa
talkootarpeiksi, kun näet oli Notkolaisten neuvosta päätetty pitää
niitä useampiakin, että työ helpommin ja sukkelammin edistyisi, ja
sellaisissa lahjatöissä tietysti täytyi paikkakunnan tavan mukaan
kestitä työntekijöitä viinalla, muutenhan ei ketään olisi tullut koko
taikoihin, vaikka naapuriston miesväki ei yleensä ollutkaan viinaan
menevää.

Nyt alkoi kiireen kihinä Mäkelässä. Ensinnä siirrettiin paras aitta
uuteen paikkaan. Niissä talkoissa olivat apuna ainoastaan Notkolan
miehet ja pojat. Viinalekkeriä maisteltiin vain nimeksi, sillä Notkolan
isäntä ei suvainnut juopumista. Kalle kyllä oli koulumatkoillaan
oppinut ryyppimään, mutta ei nyt rohjennut sitä tehdä isänsä nähden,
eikä hän vielä ollut niin pahoissa viinan kahleissa, että olisi sitä
juuri himoinnutkaan; hän joi vain huviksensa, milloin hyvä tilaisuus
sattui.

Aitan valmistuttua asettuivat mäkeläiset siihen asumaan ja määräsivät
kahdetkin suuret talkoot, toiset tou'on tekoa, toiset asuin- ja
karjakartanon muuttoa varten.

Kynnöt tuli kynnetyksi kunnialla. Toiset vielä suuremmat talkoot eivät
päättyneet yhtä onnellisesti. Huoneet saatiin miehissä pian hajalleen
ja sitte kilvalla vetäessä lopetettiin työ päivällisille. Myöhäiseksi
syönti siten jäi, mutta ei viitsitty työtäkään kesken jättää.

Tämä harmitti Liinaa, hän yritti kiirehtimään ruoan laittajia. "Minun
pitää saada ruokaa aikanaan; sen verta toki pitäisi teidän tietää!"
torui hän äkeissään.

Kalle sattui tulemaan paraiksi kuulemaan komennusta. "No no, eihän
sinulla nyt kiireempi liene kuin meillä muillakaan, jotka olemme työtä
tehneet sinunkin edestäsi", selitti hän säveästi ja iloissaan työn
joutumisesta. "Pitääkö minun siltä syömättä olla, että sinä et malta
työstä tulla?", kysyi Liina vielä äkäisemmin.

"Ohoh, eipä luulisi jouten ollessa syönnillä kiirettä olevan; ei
minusta ainakaan ruoka maistu, milloin jouten olen", selitteli Kalle
vielä puoleksi leikillään, toiseksi tosissaan.

"No, eivät nämä tällaiset ruoat minusta maistukaan, parempiin minä toki
olen tottunut aikoinani."

"Laita sitte itse parempaa, kun ei tämä kelpaa; tekisitpähän silloin
edes jotain joutessasi." Kallea jo vähän pahastutti tuo nurkuminen
tällaisessa kiireen kähinässä; sitä hän toki ei olisi odottanut.

Liina puolestaan suuttui. "Vai niin, vai pitäisi minun itseni ruveta
ruokaa laittamaan! Mitä sinä oikeastaan ajatteletkaan? Sanopas
kerrankin!"

"En mitään erinomaista, sitä vain, että ainakin se olisi emännän asia."

"Mutta minä sitä en tee!"

Kallea hävetti jatkaa riitaa talkooväen kuullen, mutta kovin hänen
sydäntänsä kaiveli, ja illan pitkään hän koetti sitte harmiansa
hukuttaa lekkerin höyryihin. Siinä toimessaan hän onnistui niin hyvin,
että nukkui kesken ilojen. Talkoomiehet omin neuvoin lopettelivat
ryyppyneuvot lekkeristä, joka ei kovin suuri ollutkaan, ja palasivat
tyytyväisinä kukin kotiinsa.

Notkolan isäntä yksin oli tyytymätön. Hän oli nyt kylliksi kuullut
Liinan emännyys-periaatteita arvataksensa, että siitä talosta ei
koskaan hyvää voinut tulla. Lisäksi vielä Kallen juominen häntä inhotti
ja hävetti niin, että hän kesken jo läksi pois, itsekseen jupisten:
"Enkö jo sanonut, enkö jo sanonut! Kyllä Kalle nyt parhaan sai, ja
se vielä saattaa hänet itsensäkin onnettomaksi ja mieron tielle.
Edestäänpähän nyt löytää, kun ei varoituksiani totellut."

Yöllä heräsi Kalle kovaan päänpakotukseen ja kömpyröi ulos lekkerin
luo saamaan lääkettä. "Voi sen peijakkaat, kun joivat kaikki!" kuului
pahoitteleminen, kun lekkeristä herui vain muutamia pisaroita, jotka
paraiksi kiihdyttivät sekä himoa että pään pakotusta.

Äkeissään yritti hän ensin nukkumaan, mutta eipä unta tullut. Hän
nousi ylös, pukeutui paraimpiin vaatteihinsa, kaivoi arkusta lompakon
taskuunsa, valjasti hevosen, nosti lekkerin kärreihin ja läksi ajamaan.

Hyvin usein tapahtui kesän pitkään samanlaisia syyttömiä ajoja; pitihän
toki olla ryyppyjä kirvesmiehille, eihän muka käynyt odottaakaan,
että työ muuten olisi hyvin edistynyt. Varsinkin pyhäpäivät olivat
yhteisiä juhlia, jolloin työmiehet ja renki auttelivat isäntää,
hypoteekki-lainan kaventelemisessa tälläkin "vähemmän rasittavalla"
tavalla.

Liinan kanssa ei Kalle sattunut talkoiden jälkeen koko kesänä
riitautumaan useammasti kuin yhden kerran. Oli kiirein heinäaika. Renki
oli päiväläisten kanssa varsinaisina heinämiehinä, vaan eräänä päivänä
oli melkoinen ala kuivaa karhikkoa saatava latoon ja Kalle sen tähden
lähetti sinne aamiaiselta piiatkin avuksi.

Illan tullen ajoi pieni paimenpoika karjan kotiin, mutta piikoja
ei vielä näkynyt. Odoteltuaan heitä ikäväksi asti ryhtyi hän
vastenmielisesti viimeiseen hätäkeinoon.

"Mene nyt sinä lypsämään lehmät, kun piiat eivät näy joutavan kotiin",
sanoi hän Liinalle.

Liina ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Vasta sitte, kuin Kalle lausui
kehoituksensa uudestaan, vastasi hän!

"Mitäs laitoit piioista sinne?"

"Tottahan tuon verran ymmärrät, että heinät pitää silloin korjata, kuin
ovat kuivat. Yöllä näyttääkin tulevan sadetta; olisiko pitänyt jättää
heinät kastumaan ja pilautumaan?"

"Olisit mennyt itse."

"Enhän minä kahteen paikkaan yht'aikaa repiä; on minulla ollut kylliksi
työtä tässäkin ja kovempaa, johon piiat eivät kykene ensinkään."

"Lypsä sitte itse lehmäsi, mitä minä niistä huolin!"

Kalle suuttui. "Jopa nyt jotakin! Vai et sinä huoli. Pitääkö minun
sitte yksinäni huolia kaikesta. Sinua varten minä tässä puuhaan asuntoa
kuntoon ennen syksyä etkä sinä huoli mistään. Eikö sinua vähän jo
viimen hävetä?"

"Ei yhtään. Mutta sitä häpeäisin ikäni, jos menisin lehmiä hoitelemaan."

Kalle ällistyi, mutta malttoi mielensä ja pidätti suuttumuksensa,
vaikka kyllä mieli teki kerrankin purkaa suunsa puhtaaksi. Hän huomasi
Liinan parantumattomaksi nukeksi, joka ei kyennyt muuhun kuin lasten
leikkiin.

Syksymmällä olivat kaikki kartanot käyttökunnossa, vaikka eivät
vielä aivan valmiina. Silloinpa lainasummakin oli huvennut yhdeksi
satamarkkaiseksi. Oikeastaan ei sekään enää ollut omaa, sillä kun
Kalle oli viime kerran kaupungissa käydessään pyytänyt lukua puodista
otetuista rakennustarpeista, oli niiden maksamaton summa ollut kolme
sataa markkaa. Lekkeriä hän ei enää olisi tarvinnut, mutta toimitti sen
kuitenkin täyteläisenä kärryihin vastaisen varalle, kun näet enemmän
ostaessa tavara muka oli huokeampaa.

Kotimatkalla johtui hänelle mieleen ajatus, joka oikein pani hänen
kasvonsa ilosta loistamaan. Kun kerran lekkeri oli täynnä, niin sopihan
sillä nyt pitää tupaantuliaiset, ja niiden vietoksi hän määräsi ensi
sunnuntain. Silloin se joutava viina myöskin juotiin.

Kesäisten rakennushumujen aikana oli Kallelta aina jäänyt toistaiseksi
Liinan varsinainen opastaminen askareihin taipumaan, ja mikä kerran
pitkistyi, se myöskin vetkistyi. Uusiin huoneihin päästyä olisi siihen
nyt ollut ryhdyttävä, mutta eipä Kallella enää ollut mitään ryhtiä
itselläänkään. Hän tosin teki välistä työtä kuin karhu, vaan välimmiten
aina myöskin ryypiskeli ja kohmeloissaan makaeli. Onneksi olivat
palvelijat vielä siksi turmeltumattomat ja rehelliset työntekijät, että
talon hoito näytti hyvin menestyvän.

Liina iloitsi kuin lapsi uusissa huoneissa, hankki saliin kiikkutuolin
ja istuskeli siinä päivät päästänsä milloin yksikseen, milloin kenenkin
naapuri-emännän kanssa, joka vain oli halukas hänen kahvipannuansa
tyhjentämään ja huvittamaan häntä joutavilla juoruilla ja lörpötyksillä.

Mikäli kahvivieraita rupesi yhä tiheämmin käymään emännän luona, alkoi
se suututtaa Kallea, mutta jos hän yritti siitä jotakin sanomaan,
virkahti Liina: "Juothan sinä itse viinaa, tottahan minä saanen kahvia
juoda!" Siihen asia aina sammui, ja samoin sammui kaikki muutkin
järjellisemmän elämän yritykset. Kalle joi harmissaan, kun ei saanut
vaimostaan minkäänlaista tukea missään asiassa, ja Liina joi ajan
kuluksi ikävissään, kun oli joutunutkin vain talonpoikaistaloon, jossa
hän ei pystynyt edes piikojakaan komentamaan muuhun kuin heillekin
mieluiseen kahvin keittoon eikä siis muuta varten käynytkään koko tuvan
puolella.


V.

Vuosikauden näytti Mäkelän talo jotakuinkin tulevan toimeen. Vaikka
se ei suuresti vaurastunut, niin ei se sentään vielä rappeutunutkaan.
Toiseksi kesäksi näet Kalle hankki isänsä takuulla kahden tuhannen
markan lisälainan, ja rahallahan on hyvä teettää mitä töitä
hyvänsä. Notkolasta myöskin autettiin sekä työllä että neuvoilla ja
ruokavaroilla jotenkin ahkeraan.

Kului siihen tapaan joitakuita aikoja, niin että Mäkelä oli ollut
Kallen hallussa kaikkiansa puoli kuudetta vuotta.

Oli kylmä aamuyö kevättalvella, kun Kalle reessään horjuen ajoi omaan
pihaansa. Töin tuskin pääsi hän ylös jyskyttämään tampuurin ovea. Hän
tahtoi herroiksi päästä sisään. Mutta turha vaiva; ei kukaan tullut
avaamaan.

"Joko se taas on äkäytynyt, se Liinan vetelys!" jupisi hän kiroillen
itsekseen. "Hyväkin haltia. Mutta kyllä minä näytän, miten isäntää
pitää vastaan otettaman. Näytänpä niinkin."

Ja hän siirtyi jyskyttämään tuvan ovea. Pitkän ajan ja monen
kolistuksen jälkeen kuului porstuasta kompuroimista ja uninen renki
avasi oven.

"Korjaa hevonen!" ärähti hänelle isäntä ja hoiperteli itse sisään.

"Itse tarvitsisit patukalla korjaamista!" murisi renki niin kovaan,
että Kallekin sen kuuli.

"Häh?" vastasi hän porstuasta. "Suu kiinni taikka menekin sitä tietäsi
äläkä enää näytä silmiäsi minulle! Minä tässä isäntä olen."

"Mokomakin isäntä! Kyllä tästä hennonkin lähteä, joll'ei ruokaa
kylliksi laitettane."

Kalle oli jo sisällä ja astua kolusi vaatteissaan suoraa päätä Liinan
kammariin. Emäntä heräsi.

"Ylös" komensi hän. "Tälläkö tavalla isäntää vastaan otetaan? Miksi et
avannut ovea?"

"En minä kuullut", puolustihe Liina.

"Makaat kuin hako, eipähän sinulla olekaan muuta tekemistä, kyllä sen
kylälläkin tietävät ja minua sinusta pilkkaavat, ett'en enää viimein
ilkeä olla ihmisten seurassa."

"Älä porise, vaan toimita leipää taloon. Eilen ei enää kunnolla
riittänyt illalliseksi eikä kuulunut olevan jauhojakaan yhtään kotona."

Kallelta oli jo kotiin ajaessa pahin humala haihtunut ja nyt hän
selvisi edelleen. Toruminen ja komentaminen unhottui, hän sen siaan
muisti pari päivää sitte lähteneensä jauhon hakuun, vaan unohtuneensa
juomaan harmista, kun velaksi ei enää annettukaan eikä hän rohjennut
mennä isältään pyytämään.

Liina nukkui Kallen vaiettua jälleen, niin kuin ei olisi mitään huolia
ollut olemassakaan. Kun hän vain sai olla rauhassa ja omaan tapaansa
mukavuutta hoidella, niin mitä hänen tarvitsi pitää mistään muusta
lukua.

"Mitäs lapsesta, hän nukkuu vain!" pahoitteli Kalle. "Voi polonen
itseäni, kun silloin kerran petyin ja tahallani olin sokea. Hänestä ei
tule ihmistä."

Liinan huoneessa oli liian kuuma. Kalle siirtyi saliin ja alkoi kävellä
edes takaisin. Levottomista liikkeistä saattoi arvata hänen mielessään
liikkuvan jotakin outoa. Näin hän ajatteli:

"Näin pitkälle sitä siis nyt on jouduttu. Voi minua poloista vieläkin.
Jos ilkeäisin itseltäni, niin raastaisin Liinan tukasta, tänne...
ja selvittäisin nyrkkipuheella, mikä hän on ja miksi hän on tehnyt
minutkin. Mutta tokkopa hän ymmärtää sittekään. Tuskin vain!... No,
onhan tuota syytä itsessänikin, miksi rupesin juomaan, niin miksi?
Heikko olen ollut, mutta sen tiedän, jos minulla olisi ollut kunnon
vaimo, en nyt tällainen olisi. Sen verran minussa toki on vielä häpyä,
että en viitsikään olla joka viilekkeen pilkattavana. Vai meillä muka
ei ole leipää sen tähden, että meillä ei ole emäntää, joka paistaisi!
Ja minäkö pidän eukkoani vain nukkena lasikaapissa? Totta totisesti
niin onkin; mutta kuka tuota viitsii kuulla syrjäisiltä, en minä
ainakaan. Loppu tästä elämästä pitää tulla tavalla tai toisella...
Ja loppuhan tästä tuleekin ihan itsestään. Pankkiin olisi huomenna
lähetettävä rahan, kauppiaalla on tuomio ja hän vaatii rahaa,
leipään tarvittaisiin rahaa ja isälle pitäisi toimittaa rahaa siitä
tuonnoisesta summasta, jonka vain vähäksi ajaksi lainasin. Rahaa,
rahaa, rahaa, eikä minulla penniäkään... Pahin pula on syömisestä.
Rupeavat palvelijatkin näljissään haukkumaan... Liinasta en välittäisi,
nähköön vähän nälkää, eikö sitte oppisi jotain tekemään. Ja lapsista
kyllä isä pitää huolen, sen tiedän ihan varmaan. Itse minä kyllä elän
missä hyvänsä... Voi sentäänkin, kun en alussa ollut jyrkempi Liinalle
ja pakottanut häntä ihmiseksi. Mutta kuka tuota jaksaa nähdä akkain
itkua ja vaikerrusta, ja säälihän tuota oli ajaakin herrasihmistä heti
läävään, kun muutenkin tuntui elämä olevan hänestä niin vaikea. Ja se
appiukko, rikkaaksi häntä kaikki luulivat, se se juuri minutkin petti,
kun tyttö vielä lisäksi oli niin vietävän suloinen... se ukko jätti
meidät ihan paljain käsin. Kutti, parahiksi, Kalle! kuka käski olemaan
sokea ja kosimaan herrasneittä? Ei kukaan muu kuin oma herruuteni.
Nyt olen hyväkin herra!... Peijakas kun rupee nälkä hiukomaan omaakin
vatsaani; se vain ei katso herruutta eikä narreutta! Mutta loppu tästä
pitää tulla!"

Kauan hän sillä tavalla mietiskellen käveli välistä hitaammin, välistä
taas kiireemmin, mikäli ajatukset milloinkin sujuivat. Unta ei
kuulunut. Aamu jo ehti valjeta hänen yhä astuskellessaan.

Viimein hän teki päätöksensä, pukeutui päällysvaatteihinsa, meni
tampuurin kautta ulos, valjasti hevosen, saman, jolla oli tullut kotiin
ja läksi ajamaan.

Liina yhä nukkui ja vasta hetkisen kuluttua heräsivät palvelijatkin,
tottuneet kun ajan pitkään olivat hekin enemmän makaamaan kuin työtä
tekemään! Renki kiepsahti vähän sukkelammin tavallista ylös ja alkoi
torua piikoja: "nyt teidät hukka perii, kun näin makaatte selvään
päivään asti, vaikka isäntä on kotona!" Mutta karjapiika, käytyään
elukoita katsomassa ja huomattuaan, että isännän hevosta ei ollut
tallissa eikä rekeäkään kotosalla, alkoi tupaan palattuaan pilkata
renkiä, että hän näljissään näki vain unia päivälläkin. Ja siihen
uskoon piiat jäivät, vaikka renki kuinka olisi vakuuttanut käyneensä
yöllä riisumassa isännän hevosen.

Kalle ajoi suoraa päätä Notkolaan. Vaikealta hänestä tuntui mennä
isäänsä yhä kiusaamaan ja vielä vaikeampi hänen oli kuulla isän suusta
jyrkkä vastaus, että oli turha ruveta kahta taloa hävittämään yhden
tähden. Kalle mielessään kuitenkin tunnusti isän olevan oikeassa,
hänhän oli itsekin koko aamun ajatellut samaa, ja nyt hän ilmasi äsken
tekemänsä päätöksen.

Kauan siinä keskusteltiin ja punnittiin asiaa kaikilta puolin. Notkolan
isäntä, huomattuaan poikansa nyt viimeinkin palaavan väärältä tieltä,
kehoitti Kallea vielä koettamaan pitää taloansa pystyssä, vaan Kalle ei
uskaltanut, hänellä kun ei enää ollut luottamusta itseensäkään.

Aamiaisen syötyä läksi Kalle ajamaan omia teitänsä, ei kuitenkaan
kapakkaan, kuten ennen. Isänsä huusi hänelle vielä jäljestä: "ole
huoletta, kyllä minä korjaan lapset!" ja kyyneliä kiilsi nyt jo
vanhanpuoleisen miehen silmissä.

Mäkelässä palvelijat kyllästyivät odottamaan olematonta aamiaista
eivätkä ilenneet enää mennä lainailemaankaan, vaan karkasivat. Niinpä
Notkolan isäntä päivemmällä tapasi Liinan yksinään lasten kanssa ja
vei heidät kotiinsa. Mäkelän kartanot lukottiin ja elukat korjattiin
myöskin nälkää näkemästä Notkolaan toistaiseksi. Aikaa myöten otti
pankki saatavastaan talon haltuunsa ja irtaimiston veivät muut
saamamiehet.

       *       *       *       *       *

Tähän nyt kertomus oikeastaan saisi päättyä, sillä johan arvaamme,
että päähenkilöt, joiden elämän vaiheita olemme seuranneet, olivat
auttamattomasti elämänsä mukaista kylvöä niittämässä ja että heidän
lapsensa joutuivat hyviin käsiin. Kuitenkin huvittanee vielä katsahtaa
muutamia vuosia, ehkäpä kymmenkunnankin eteen päin.

Silloin istui Liina huononpäiväisessä torpassa. Hän näet ei ollut
viihtynyt Notkolassa, jossa toisten uutteruus oli ikäänkuin ainaisena
pahana omanatuntona häntä rasittamassa, vaikka häntä ei kovuudella
kohdeltukaan, ja hän sen tähden oli lähtenyt omaan vapauteensa. Huonoa
hänen toimeentulonsa sitte oli ja ehkäpä hän saamattomuudessaan olisi
kuollut nälkäänkin, ell'eivät torpan asukkaat, johon hän asettui
elämään, olisi toimittaneet hänelle syötävää ensin Notkolasta ja sitte
kunnan vaivaisvaroista, kuin Notkolan vanhukset kuolivat ja tila joutui
Liinalle vieraampien haltuun. Työhön oppimisesta ei nytkään tullut
mitään. Torpanväen kätkyitä hän vain kiikutteli ja muisteli ennen
nuorempana lukemiansa romaaneja.

Kallesta kuultiin sen verran, että hän toisissa pitäjissä piti
päällysmiehen ammattia tukin ajoissa ja uitoissa ja ansaitsi rahaa
runsaasti. Mutta Liinalle hän ei lähettänyt penniäkään, sillä viina oli
jo tullut hänelle niin rakkaaksi, että sen alttarille hän uhrasi joka
roponsa. Humalapäissään hän kuitenkin joskus kiroeli omaa tyhmyyttänsä;
koko tuo naimisissa olon aika häilyi hänen mielessään vain pahana
unena. Toimen miestä hänestä ei enää koskaan tullut, siksi oli hänen
oma tahtonsa jo vallan uupunut, ja oikea avun lähde, niin se häneltä
oli unhottunut jo ammoin ennen, kuin hän herrasmaisuuden ja himon
orjaksi joutuikaan.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jutelmia : Kynän pärskeitä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.