Title: Juhannus-iltana : Laulunsekainen kansannäytelmä yhdessä näytöksessä
Author: Walakorpi, Urho Wiljo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Juhannus-iltana : Laulunsekainen kansannäytelmä yhdessä näytöksessä" ***


JUHANNUS-ILTANA

Laulunsekainen kansannäytelmä yhdessä näytöksessä


Kirj.

URHO HAAPANEN [U. W. Walakorpi]



Hämeenlinnassa,
Boman & Karlssonin kustannuksella,
1904.



Henkilöt:

Heikki.
Matti.
Eero.
Kustaa.
Kerttu.
Anni.
Katri.
Niemelä.
Taneli.
Kahvi-Leena.
Poikia ja tyttöjä.


Metsäinen paikka. Perällä järvi ja sen takana metsiä ja vuoria.

On juhannus-ilta. Kylän nuorisoa karkeloimassa.

    Taasen meill' on juhannus
    ja taasen riemut meillä.
    Vuoret, laaksot kesä kattaa
    kukkaseppeleillä.

    Laulaa linnut metsissä
    ja vuorilla ne soittaa.
    Kesän hellän lempi-aika
    mielen aateloittaa.

    Itsemme me koristamme
    heinän helpeheillä,
    kesä, kesä, riemun aika
    onhan myöskin meillä.

    Tullos kansa karkeloihin,
    murehesi heitä!
    Kesä kulkee kummuilla
    ja sitoo seppeleitä.

    Tullos kansa leikkihimme!
    Pois on talven valta!
    Laulut, kesän laulelmat ne
    soipi kaikkialta.

(Kuuluu viulun ääntä. Piiri hajoaa).

_Kerttu_: Kas! jopa viulu soi.

_Heikki_: Tulossa on Taneli, se riemusilmä! Onhan se jotakin että
saamme jättää tämän piirileikin ja ruveta tanssimaan. Eikö niin, tytöt?
Onhan se hauskempaa kun tämä "savikraanan" vääntäminen?

_Anni_: No tietysti!

_Eero_: Mutta kylläpä ne kenkäparat kuluvat! Lieneekö huomen aamulla
Annillakaan kengistänsä muuta jäljellä kun varret.

_Anni_: Eipä väliä. Onpa suutari kylässä, viedään sinne.

(Viulun ääni lähenee)

_Kerttu_: Kas, jopa Taneli on täällä!

_Matti_: Täällä hän on ja ilon ja riemun hän mukanaan on tuonut.
Tuntuupa jo elämäkin aivan toisellaiselta!

_Taneli_ (Tulee soittaen viululla): Kas niin! Täälläpä lieneekin koossa
tämän kylän nuoret. No, no onneksi olkoon! Ja onko sitten ihme! Onhan
nyt, ellei tuo muistini aivan petä — juhannus ja juhlapäivä.

_Heikki_: Juhannus on, kesän kaunoisin ilta. Ja riemuita aiommekin
illan kunniaksi.

_Taneli_: Onneksi olkoon! Mutta minne aiotte laittaa juhannuskokon tai
ettekö laitakaan?

_Matti_: Laitettu on jo kokkomme tuonne kalliolle ja suuripa onkin.

_Eero_: Ja koska se Tanelikin on nyt noin juhlatuulella, niin voimmehan
illan hauskuudeksi ja juhannuksen kunniaksi pistää kalliolla pikku
polkaksikin — eikö niin, tytöt?

_Kerttu_: Niin. Mitäpä se juhannus olisikaan ilman soittoa ja tanssia!

_Anni_: Ja varsinkin sellaista soittoa, kun Tanelin soitikosta lähtee;
sehän mielen korkeuksiin kohottaa.

_Heikki_: Mitäpä me tässä turhia haastelemme! Onhan se jo soittajan
velvollisuuskin seuraa tehdä, mukanansa kone, joka vanhat luo nuoriksi
ja särkyneet sydämet ehjiksi loihtii. Sehän kuuluu luonnollisesti
asiaan.

_Taneli_: No, no, älkäähän nyt! Kukapa sitä nyt tällaiselta
herrasväeltä hennoisi mitään kieltää. Minne vaan silmänsä luokin, niin
kaikkialta näkee rukoilevia silmiä ja pyytäviä katseita. Teille seuraa
olen tekevä. Soittava olen niin että mäki kaikaa ja vaarat vaskiset va
pisevat ja olenpa soittava aamuun asti.

_Kerttu_: No tuonhan kaiken me jo edeltäkäsin arvasimmekin.

_Taneli_ (Raappien korvaustaan): Mutta yksi asia painaa mieltäni. Mieli
on miehellä musta ja kieli kuivinta kuivempi. Suottehan tekin minulle
hiukkasen iloa, kun minäkin teille suon?

_Matti_: No tietysti, jos vaan siihen antiin pystymme.

_Taneli_: Eipä tarvita pystymistä paljon. Annatte vaan pari tilkkasta
sydämen tippoja, mieleni murheisen lohdutukseksi. Silloin vasta voin
soittaa ja polkkia vedellä. Eikö niin, hyvä herrasväki, onhan se oikeus
ja kohtuus?

_Heikki_: Mutta sanoittehan eilen — ellen väärin muista — että heitätte
hiiden hinkaloon kaikki väkijuomat ja sen semmoiset ja rupeatte
todelliseksi raittiusmieheksi.

_Taneli_ (Miettien): Sanoinko niin? No juutas! Teinpä nyt hullun
lupauksen. Olisihan tuo vähän niinkuin mieltä murheista virkistänyt.

_Heikki_: Iloinen on mies, kaipaisiko iloa parempaa! Ja mitä ne
väkijuomat sitten mieltä virkistäisi? Mitäpä ne muuta tuovat, kuin
kurjuutta, tuskaa ja turmiota.

_Taneli_: Taitaapa se niinkin olla. Mutta hiisi vieköön, olisihan
se sentään mieltäni riemuisaksi luonut. Täytynee kai sitä sitten
kohtaloonsa tyytyä.

_Niemelä_ (Tulee).

_Taneli_: No kas, onhan täällä Niemeläkin. Terve mieheen!

_Niemelä_: Jumal'antakoon! (Kättelevät.) Täälläpä onkin väkeä: nuoria
ja onhan täällä vanhempiakin, enemmän kuin jouluaamuna kirkossa. —
Mutta, Taneli, näytäthän kovin murheiselta, mikä on miehelle tullu?

_Taneli_: Pyysinhän vaan-näiltä nuorilta pari tilkkaa sydämen tippoja,
mutta...

_Niemelä_: Eivätkö juuttaat antaneet?

_Taneli_: Eivät antaneet. Senpätähden mieleni murhei

_Niemelä_: Huoli pois! Ehkäpä toisella kerralla käy paremmin. — No
nuoret, joko pian aiotte panna kon palamaan?

_Eero_: Kohta, isäntä, kohta. Tänä iltana aiomme pitää iloa.

_Niemelä_: Oikein lausuttu, poika, oikein. Silloin tuleekin riemuita,
kun siihen vielä on syytä; kun vielä täydellä sydämellä riemuita
voisi. Ja sitä voi tehdä ainoastaan silloin, kun miehellä on nuoruus
rinnassaan ja suonet kaikki tulena tykkii. Pian saapuu vanhuus,
nuoruuden kevät vierii ja kylmiksi tulevat tunteet riemuja kohtaan.
Riemuitkaa, nuoret, riemuitkaa ja tauvottuanne taas alkakaa, sillä
emmehän nuoruus-ajan riemuja katumaan tule!

_Kerttu_: No ehkäpä tekin isäntä, vielä muutamia polkkia pyöräytätte?
Ettehän nyt vielä niin vanha ole.

_Niemelä_: Hm, vanhaksi alkaa käydä mies. Eipä liene minusta enää
nuorison karkeloihin.

(Panee tupakkia piippuunsa ja tarjoaa Tanelille).

_Niemelä_: No, Taneli, piiput suihin!

_Taneli_: Kiitos, kiitos. (Tekee samoin).

_Niemelä_:

No Taneli kai sitä taas tänä iltana nuorille vinguttelee?

_Taneli_: Ovathan ne minua siihen pyytäneet. Ja miksi en sitten
soittaisi, miksi en toisillekin riemua soisi! Lehdissä ovat puut,
kirkas on taivas, linnut joka lehvällä lemmestä laulaa. Mitäpä me
surisimme, mitä miettisimme? Suruihin ei ole aikaa meillä!

_Eero_: Siispä kannel soikoon ja vierköön virsi, niin että korvet
kumajavat ja vaarat vaskiset tulta iskevät!

_Taneli_: Niin laulakaamme. Täysin rinnoin laulakaamme Suomen suloa ja
suvi-illan kauneutta!

_Kaikki_ (Laulavat):

    Honkain keskellä mökkini seisoo
    Suomeni soreassa salossa.
    Honkain välistä siintävä selkä
    vilkkuvi koittehen valossa.
    Hoi laarilaarilaa, hoi laarilaarilaa
    Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

    Omanpa henkeni ieltä ne puhuu
    honkain humina ja luonto muu.
    Itse en sydäntän' hillitä taida,
    riemusta soikohon raikas suu:
    hoi laarilaarilaa, hoi laarilaarilaa
    kaikuu mun suloinen Suomeni maa.

_Eero_: Ja nyt pojat kalliolle! Kokko palamaan ennenkuin yö tulee.

_Heikki_: Sen teemme. Eteenpäin mars! Mutta viulu soimaan, Taneli, niin
keveämpää on kulku.

(Kaikki menevät. Taneli edellä soittaen marssia).

_Katri_ (Tulee laulaen vastaiselta suunnalta vähän ajan kuluttua):

    On tuoksussa tuomet ja luonto
    niin uinuvi hiljaisna.
    Mulla raukalla mieli on musta
    ja sieluni raukea.

    On kaikilla rinta se puhdas,
    ja mieli on riemuinen.
    Mä raukka en riemua tunne
    ja tunne mä onnea en.

    Joka lehvällä lemmestä linnut
    ne laulavat riemuissaan,
    joka rinta on nuoruutta täynnä
    ja onnea, onnea vaan.

    En näitä tunne ma kurja,
    mä rqukkq ja poloinen,
    vain lemmettömyydessä kuljen
    ja yössä mä haaveilen.

    Tule lintu, sa riemukas rintaa,
    sä laulaja riemuinen,
    pois kauaksi tuskani kanna
    taa vuorien korkeiden!

_Kustaa_ (On laulun aikana tullut ja rientää nyt esiin): Etkö
todellakaan riemua tunne, kun noin surullisesii laulelet?

_Katri_: Kustaa! No pilvistäkö sinäkin putosil? Enpä olisi
laulanutkaan, jos tietänyt olisin, ken on mulla kuuntelijana.

_Kustaa_: Siis onni minulle, ettet tietänyt, sillä aamurunkoiton tavoin
valaisi laulusi sydäntäni.

_Katri_: Todellako! No sepä hyvä. Sinulla on kai siis jotakin surtavaa?

_Kustaa_: No onhan sitä. — Mutta sinä et voi todellakaan arvata,
minkälaisen vaikutuksen laulusi teki.

_Katri_: Älähän nyt aina kiittele. Sehän tuntuu niin jokapäiväiseltä.
Siitä tulee sinun lakata.

_Kustaa_: Lakatako? Sepä tuntuu vaikealta, sillä parastahan sitä aina
kiitellään. Ja tiedänhän minä aivan hyvirn, että sinä olet parhain
tyttö koko kylässä.

_Katri_: No jopa nyt jotakin.

_Kustaa_: Ja jos sinä edes hetkeksikin matkustaisit jonnekin pois, niin
arvaapas mitä tekisin silloin minä?

_Katri_: No?

_Kustaa_: Minä todellakin seuraisin sinua, vaikka maailman ääriin mä
seuraisin.

_Katri_: Ja miksi juuri minun perässäni? Ja ellenpä huolisikaan sinun
seurastasi, mitäpä tekisit silloin?

_Kustaa_: Et huolisikaan. Mitä vielä! Tiedänhän minä aivan hyvin, että
seurastani huolisit. — Ja sitten, Katri, olen ajatellut, arvaas mitä?

_Katri_: No sanoppa!

_Kustaa_: Olen ajatellut, että koska meitä nyt on kaksi... (Tarttuu
hänen käteensä.) Niin, Katri, pidäthän sinä minusta?

_Katri_: Mutta tiedäthän sinä...

_Kustaa_: Niin tiedänhän minä. (Syleilee häntä.) Kas tuonne hongikkoon,
joka tuolla vuorella lepää, me majamme rakennamme. Siellä kaksin
raadamme ja kärsimme, eikö niin?

_Katri_: Niin, niin, siellä monta, monta vuotta onnessa elämme. Sepä
vasta tulee olemaan ihanaa.

_Kustaa_: Ihanaa tulee se olemaan, taivaallista, Katri!

_Katri_: Mutta katsohan, tuolla maantiellä tulee Kahvi-Leenakin
reppuineen. Mikäpä tuuli hänetkin tänne toi?

_Kustaa_: Se iloinen sielu! Mitäpä lienee taasen eukolla kerrottavana.

_Kahvi-Leena_ (Tulee mytty kädessä): Siis vihdoin olen täällä. —
Päivää, Katri, niin Katrihan sinä olet, vai muistiniko pettää? Ja
tuossa toinen. No Kustaahan se onkin. Terveisiä kaupungista!

_Katri_: Onhan se Leenakin jälleen kotipaikkoihinsa osannut?

_Leena_: Olenhan minä, olenhan minä. Ei viihdy lintukaan vieraalla
maalla saatikka sitten ihminen. — No. Kuinka sitä nyt on täällä päin
voitu?

_Katri_: Aina vaan kuten ennenkin. Ei ole tapahtunut mitään kummempaa.
Mutta mitenkäs se Leena on itse voinut?

_Leena_: Herra parantakoon! Onhan se ollut väliin niin ja väliin
näin. Väliin on ollut murhetta, väliin taas iloakin. Palveluksessa
olin kaupungissa kahdessakin paikassa. Kumpikaan paikka ei nyt niin
kehuttava ollut, mutta menihän se sentään, menihän se. (Huokaisee
syvään).

_Katri_: Ja mikä nyt sitten päähänne pisti, että jätitte toimenne ja
lähditte tänne tallustamaan?

_Leena_: Mikäkö päähäni pisti? Kysytkin vielä. Sanoinhan jo, että
kaipaahan sitä lintukin kotimaitaan saatikka sitte ihminen. Tahdoin
taasen nähdä näitä järviä ja vuoria, kuunnella syntymäseutuni honkien
huminaa ja tavata entisiä tuttavia. — Mutta voi herran terttu, miten
sinustakin on tullut pitkä tyttö!

_Katri_: Ja onko sitte ihme? Johan pari vuotta tulee siitä kun minut
viimeksi näitte.

_Leena_: Niin — pian kulkee aika. Mutta minäpä vaivainen olen tullut
tuolla kaupungissa kymmentä vuotta vanhemmaksi.

_Katri_: Ette ensinkään. Punoittaahan poskennekin kuin mansikat aholla.

_Leena_: Ei ole minullakaan kuin oli ennen. Vanhaksi alkaa käydä jo
ihminen, enkä tiedä, millä leipänsä irti saisi.

_Kustaa_: No siihen tiedän kyllä keinon: teidän pitää hankkia
itsellenne kelvollinen sulhanen ja mennä vakavaan liittoon. Onhan se
elämäkin silloin vakavampaa ja hauskempaa.

_Leena_: Ahah, Kustaa, se entinen pilkkakirves. Enpä muistanut sinua
ollenkaan, kun tämän Katrin kanssa touhusin. Onpa sinustakin tullut jo
aika mies, uljas ja pulska. Sinun kyllä kannattaa naimaan mennä, sillä
saathan sinä morsiamia viisi joka sormelle.

_Kustaa_: Onpa se Leena nyt oikein antelias. Mutta ellenpä enää
tarvitsisi yhtäkään?

_Leena_: Ahaa, nyt minä ymmärrän. Tämä Katri on sinun morsiamesi. No
ilmankos se muotokin loistaa ja paistaa kuin Naantalin aurinko.

_Kustaa_: Oikeinpa arvasitte. — Mutta teille täytyy minun myös ruveta
touhuamaan kumppania tälle elämän ohdakkeiselle -polulle. Miekkonen
vaan on se mies, joka saa teidänlaisenne emännän.

_Leena_: Hm. Mitäpä me vanhat sulhasista! (Valoa virtaa näyttämölle.)
Kas, jopa juhannustuletkin palavat!

_Katri_: Ehkä lienee parasta mennä katsomaan, ennenkuin' sammuu.
Siellähän tekin Leena, tapaatte tuttavianne.

_Leena_: Mennään, mennään. (Menevät. — Nuorison lanlua kuuluu):

    Olet maamme armahin Suomenmaa
    ihanuuksien ihmemaa.
    joka niemen notkohon, saarelmaan
    kodin tahtoisin nostattaa.

    Kodin ympäri viljavat vainiot
    kalarantoja kaunistais',
    jalon kansan kuntoa laulelmat
    yli aaltojen kuljettais!

    Kaikk', kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
    Suomen onnea valvomaan.
    Hetken työt tuhat vuosihin vaikuttaa
    isänmaahan ja maailmaan!

_Taneli_ (Tulee laulaen):

    Minäpä se olen soittoniekka
    ja mun on lysti olla.
    Hei illalla minä laulan vaan,
    että mun on lysti olla!

    Ystävä yksi on mulla vain,
    mutta se ystävä parhain,
    hei illalla minä laulan vaan,
    että se mulla on parhain!

    Viuluni, viuluni, soitikkoin,
    kruunuihin ma en vaihda,
    hei illalla minä laulan vaan,
    että kruunuihin en vaihda!

    Soittaja mie olen — soitan siis!
    Kaipaisinko mä muuta?
    Hei illalla minä laulan vaan,
    että kaipaisinko mä muuta!

_Leena_ (On tullut laulun aikana ja tarkastellut Tanelia. Rientää
esiin):

No päivää! Vieläkö muistat sitä Mäkipään Leenaa, joka sullekin monta
kahvikuppia keitti?

_Taneli_: Ka Leena! No mikä tuuli sinutkin tänne toi?

_Leena_: Miksikäkö? kysyy jokainen, Kaipaus ja murhe, mikäs muu.

_Taneli_: No ethän hitossa vaan minua kaivannut?

_Leena_: Sinuako? No aina vähän.

_Taneli_: Todellako! Sepä hyvä, sillä jos minäkin toden sanon, niin
olenpa totta tosiaan vähän kaiholla muistellut sinua. Olihan se silloin
edes jotakin, kun sai kunnollista kahvia, sillä sinähän ne parhaimmat
kahvit keitit koko kylässä. Mutta näinä aikoina on se ollut vähän niin
ja näin.

_Leena_: Onpa se hyvä, että edes joltakin saa kiitosta töistään. —
Niin... kyllähän se ikävää oli kaupungissa.

_Taneli_: Onhan se ikävää tällainen kulkurielämä kaikkialla. Toistapa
se olisikin naineena miehenä!

_Leena_ (Kielitellen): Olisihan se, olisihan se! Ei tarvitsisi
minunkaan näin pitkin kyliä renkutella. Mutta herra parantakoon!
Kai sitä täytyy lopun ikänsäkin kulkurina olla. Niin. Mitäpä sille
kohtalolleen taitaa.

_Taneli_ (Hymyillen): Mutta kuuleppas, Leena... niin eihän se niin
kummallista olisi. Onhan minulla pirtti tuolla salossa, muut tarpeet
sitten kyllä voisimme hankkia... että...

_Leena (Nypistellen helmojaan ja muuten touhuavana)_ Että...

_Taneli_: Että mekin, Leena, käytäisi niinkuin samaan puulaakiin...

_Leena_ (Paukuttaen käsiään): Mutta herranjesta! ajattelethan sinä
aivan niinkuin minäkin. Eihän minulla tuota mitään vastaan ole.

_Taneli_: Siis ei muuta kun kättä päälle! (Tarttuu hänen käteensä).

_Leena_: No kukapa sitä nyt olisi uskonut, että näin pian joutuu
tekemisiin miesten kanssa. Niinhän se on tässä maailmassa, ettei sitä
ihminen tiedä kohtaloaan.

_Taneli_; Ja tänä iltana pidämme kihlajaisemme, eikö niin, Leena armas?

_Leena_ (Taputellen häntä aika ajoin): Kuten vaan tahdot.

_Taneli_ Ja ensi pyhänä kuulutetaan ensi kerran kirkossa ja kolmen
viikon päästä pidämme häämme.

_Leena_: Aivan niin, Taneli.


_Leena_: Aivan niin, Taneli.

_Taneli_: Ja sitten jätän tämän kulkurielämäni, ja muutamme asumaan
minun pieneen pirttiini. Siellä sitten kaksin puuhailemme. Hauskaa
tulee olemaan elämämme, Leena.

_Leena_: No arvaahan sen, no arvaahan sen!

_Taneli_: Ja sitten kun saamme pojan...

_Leena_ (Kyynelissä): Ja sitten kun saamme pojan...

_Taneli_: Niin hän tekee työtä ja me saamme levätä.

_Leena_: Kukapa sitä olisi uskonut! Eihän olisi eilen voinut arvata!

(Nuorisoa tulee).

_Heikki_: No tännekö se soittoniekkamme on tullutkin? Ja mitä minä
näen! Niinkuin näette, pojat, on hän kihlannut Kahvi-Leenan!

_Taneli_: Niin todellakin. Minä teille morsiameni esittää saan.

_Eero_: Kas niin, Taneli, niinhän sitä miehet tekee! Saammehan tänä
iltana siis viettää kahden parin kihlajaisia, sillä niinkuin tiedän, on
myös Kustaa aviosiipan valinnut.

_Kustaa_: Niin... minä myös morsiameni esitän.

_Taneli_: Vai Kustaa ja Katri. No, Kustaa, sinä siis myös avioliiton
tärkeyden tajusit?

_Kustaa_: Minä tajusin sen.

_Heikki_: No, mitä muuta sitten, kun peli soimaan ja soitto helisemään,
sillä harvoinhan sitä tällaista juhannusta on, että vallan kahden parin
kihlajaisia vietetään.

_Taneli_: Tosin tuntuu vähän oudolta olla soittoniekkana omissa
kihlajaisissaan, mutta koitetaanhan nyt sitäkin.

_Kustaa_: Ja onhan täällä muitakin, jotka sitä taitoa osaavat, he
saavat vingutella väli-ajoilla.

_Eero_: Siis kaikki hyvin. Mutta ensin laulamme laulun kihlattujen
onneksi ja juhannus-illan kunniaksi. Sehän kuuluu asiaan.

_Taneli_: Ja sitten soikoon viuluni niin, ett» kallio kaikaa ja maa
tärisee ja se soikoon aamuun asti!

_Heikki_: Ja nyt laulumme kalkukoon, korkealle kohotkoon jokaisen
rinnasta laulu Suomen suloudelle, ihanalle juhannus-illalle ja
kihlattujen onnelle!

_Kalkki_ (laulavat):

    Oi terve Pohjola
    Islllnune onnela,
    voimamme, henkemme
    sinulle uhroamme!

    Oi terve vapaus.
    sä kansain ihanuus!
    Eipä ken orjuuteen
    voi syöstä poikiamme!

    Terve, terve, terve
    sa Suomenmaa!

_Taneli_: Nyt, pojat, kalliolle! Siellä se vasta ilo alkaa! (Kaikki
menevät. Leena astuu Tanelin vierelle, Katri Kustaan. Taneli on
joukossa ensimäisena ja soittaa Porilaisten maissia).

Esirippu laskee.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Juhannus-iltana : Laulunsekainen kansannäytelmä yhdessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.